[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fILCIVGiYGynRBQvwi258vsMrzocQDnQjxh3LqWKaWME":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2040,"Metsien mies","Grey, Zane",1872,1939,"2040-grey-zane-metsien-mies","2040__Grey_Zane__Metsien_mies",null,"naytelma",[],[],"fi",1920,1922,97413,624846,false,71005,[23],"Finnish drama -- 20th century",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Metsien mies : Kolminäytöksinen näytelmä\" by Veikko Korhonen is a three-act play written in the early 20th century. The narrative unfolds in a rural setting where the main character, Nevalainen, struggles with the harsh realities of life in the forest and the impact it has on his relationships with his family and neighbors. The play poignantly explores themes of love, loss, and the connection to nature, reflecting the complexities of rural existence during this era.  The story revolves around Nevalainen, a woodsman who grapples with melancholy and solitude, feeling increasingly disconnected from both his family and the community. His wife, Elina, and daughter, Marjatta, epitomize the struggles of living in isolation, while also reflecting on their own pasts and identities. Various characters, including a laborer named Tuura and a farmer named Antero, bring additional dynamics to the plot, revealing societal pressures and the need for acceptance. As the narrative progresses, secrets from the past threaten to unravel the fragile existence they have built, culminating in tragic consequences and deep emotions that resonate throughout the play. (This is an automatically generated summary.)",[],280,"Er\u0004maassa viihtyv\u0004 Milt Dale el\u0004\u0004 omintakeista el\u0004m\u0004\u0004ns\u0004 Arizonan vuoristossa el\u0004inten ja luonnon keskell\u0004. H\u0004nen rauhallinen elonsa keskeytyy, kun h\u0004n p\u0004\u0004tt\u0004\u0004 suojella kahta nuorta naista keskell\u0004 villi\u0004 l\u0004ntt\u0004.","Zane Greyn 'Metsien mies' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2040.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","METSIEN MIES\n\nKirj.\n\nZane Grey\n\n\nEnglannin kielestä (\"The Man of the Forest\") suomentanut\n\nVäinö Nyman\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannussakeyhtiö Kirja,\n1922.\n\n\n\n\nI.\n\n\nAuringonlaskun aikana oli metsässä hiljaista ja yksinäistä mäntyjen\nja kuusten tuoksuessa suloiselta ja koko metsän loistaessa kullalta,\npunaiselta ja viheriältä. Suurten puitten oksien alitse kulkevat miehet\nnäyttivät sulautuvan yhteen värien kanssa, ja sitten kuin he olivat\nhävinneet näkyvistä, tuntuivat he muodostuneen tuon villin metsämaan\nosaksi.\n\nValkoisten vuorten korkein huippu Old Baldy oli pyöreä ja paljas\nlaskeutuvan auringon viimeisen hehkun kirkkaan kullan sitä\nreunustaessa. Sitten kuin valaistus häipyi kupolimaisen huipun taakse,\ntapahtui muutos, ja kylmät ja tummenevat varjot levenivät tuon\nvuorimaailman mustille metsäisille rinteille.\n\nMonien purojen kostuttamat villit ja synkät korkeakasvuiset metsät ja\nruohoiset puistot muodostavat tämän kymmenentuhatta jalkaa merenpintaa\nkorkeammalla olevan, joka puolelta Etelä-Arizonan erämaan eristämän\nseudun -- tämän hirvien ja antilooppien, karhujen ja puumien, susien ja\nkettujen rauhaisan kodin, joka samalla myös saa toimia hurjien apachien\nasuntona ja piilopaikkana.\n\nSyyskuisin puhaltaa noissa seuduissa kova ja kylmä, vähän jälkeen\nauringonlaskun alkava yötuuli. Se näyttää tuovan hämärän mukanaan\nsiipiensä varassa samoin kuin kaikki sellaiset heikot äänetkin, joita\nei oltu voitu ennen vallinneessa hiljaisuudessa erottaa.\n\nMetsien mies, Milt Dale, pysähtyi erään korkeata metsää kasvavan\nkukkulan huipulle kuuntelemaan ja vahtimaan. Hänen alapuolellaan oli\naukea ja ruohoinen kapea laakso, josta kuului juoksevan veden hiljaista\nlorinaa. Sen keskeytti silloin tällöin muutaman metsästävän arosuden\nhurja katkonainen haukunta. Korkeista mäntyjen latvoista kuului levolle\nasettautuvien metsälintujen ääntelyä ja kahinaa, ja laakson toiselta\npuolelta kantautui yöpuulleen sijoittautuneiden villien kalkkunain\nviimeiset hiljaiset kirkunat Dalen korviin.\n\nNämä äänet tuntuivat Dalen herkistä korvista sellaisilta kuin niiden\npitikin, ne kun ilmaisivat metsäseudun varmuuden olevan ennallaan. Hän\noli iloinen, sillä hän oli luullut saavansa kuulla valkoisten miesten\nhevosten kavioiden kapsetta, jota hän näissä luonnon muodostamissa\nvarustuksissa oli oppinut vihaamaan. Hän ja intiaanit olivat ystäviä\nkeskenään. Nämä hurjat viholliset eivät olleet vihamielisiä tätä\nyksinäistä metsästäjää kohtaan, mutta jossakin tuolla metsässä\npiileskeli joukko pahantekijöitä, lampaiden varkaita, joita Dale ei\nhalunnut tavata.\n\nKun hän läksi laskeutumaan rinnettä, levisi auringonlaskun aiheuttaman\niltaruskon kajastus Old Baldylta laaksoon täyttäen sen valolla ja\nvarjoilla, keltaisella ja sinisellä, samalla tavalla kuin loistavan\ntaivaan. Puron mutkiin muodostuneet lammikot kimaltelivat kirkkaasti.\nDalen katse mittaili laakson päästä päähän ja koetti sitten tunkeutua\npuron toisella puolella oleviin tummiin varjoihin, missä kuusimetsän\nmuodostama keihäsmäinen ja terävä harjanne kuvastui vaaleita pilviä\nvasten. Tuuli alkoi humista puissa ja ilmassa oli sateen tuntua.\nPoiketessaan muutamalle polulle käänsi Dale selkänsä häipyvälle\niltaruskolle ja alkoi painua laaksoon.\n\nYön ollessa näin lähellä ja sateen uhatessa ei hän lähtenytkään\nmuutamien peninkulmien päässä olevaan omaan asuntoonsa, vaan suuntasi\nkulkunsa erästä vanhaa metsäsaunaa kohti. Kun hän saapui perille, oli\njo melkein pimeä. Hän lähestyi rakennusta varovaisesti, sillä siellä,\nkuten muutamissa muissakin siellä täällä laaksoissa olevissa saunoissa,\nvoi olla intiaaneja, karhuja tahi panttereita. Tässä ei kumminkaan\ntällä kertaa näyttänyt olevan mitään. Sitten tarkasteli Dale taivaalla\nkiitäviä pilviä tuntien hienon sumuisen sateen kylmän kosteuden\nkasvoillaan. Sade tulisi luultavasti jatkumaan koko yön. Tehtyään nämä\nhuomiot meni hän saunaan.\n\nHetken kuluttua kuuli hän nopeasti kävelevien hevosten kavioiden\nkapsetta. Kurkistaessaan ulos hän huomasi himmeitä liikkuvia hahmoja\npimeässä melko lähellä. Tulijat olivat kulkeneet vastatuuleen, minkä\nvuoksi ääntä ei ollut ennen kuulunut. Dalen laskun mukaan häämötti\npimeästä viisi ratsastajaa. Sitten hän kuuli karkeita ääniä. Hän\nkääntyi nopeasti löytääkseen pimeässä tikapuut joiden hän tiesi vievän\nvintille. Löydettyään ne nousi hän nopeasti sinne varoen aiheuttamasta\nkolinaa pyssyllään ja paneutui pitkäkseen risuista ja parruista\nvalmistetulle välikatolle. Hän sai sen juuri nipin napin tehdyksi, kun\nkilisevien kannusten säestämiä raskaita askelia kuului ovelta ja sitten\nsaunasta.\n\n\"Hei Beasley, oletko täällä?\" kysyi joku äänekkäästi.\n\nVastausta ei kumminkaan kuulunut. Mies kirosi partaansa ja jälleen\nkuului kannusten kilinää.\n\n\"Miehet, Beasley ei ole täällä!\" hän huudahti. \"Viekää hevoset\nkatokseen, sillä meidän on pakko odottaa häntä!\"\n\n\"Odottaako, huh!\" vastasi joku käheästi. \"Ehkä koko yön, eikä meillä\nole mitään syötävää.\"\n\n\"Tuki suusi, Moze! Sinussa ei totisesti ole miestä muuhun kuin\nsyömiseen. Viekää hevoset vain suojaan, ja jonkun teistä on tuotava\ntänne puita.\"\n\nMatalalla äänellä mumistuihin kirouksiin sekoittui kavioiden kumeaa\nkapsetta, nahan narinaa ja väsyneiden hevosten raskasta huokumista.\n\nNyt tuli saunaan joku toinenkin laahustavin kilisevin askelin.\n\n\"Snake, mielestäni olisi ollut viisainta ottaa hieman evästä mukaan\",\nsanoi tulija venytellen.\n\n\"Aivan niin, Jim. Mutta me emme ottaneet ja kannattaneeko tuosta\npuhuakaan, koska Beasley saapuu luultavasti hyvinkin pian.\"\n\nDale, joka makasi paikoillaan hiljaa ja valmiina kaiken varalta, tunsi\nhermoissaan hitaan säpsähdyksen -- jonkunlaisen viiltävän väristyksen.\nTuo alhaalla oleva syvä-ääninen mies oli Snake Anson, seudun pahin\nja vaarallisin henkilö, ja nuo toiset kuuluivat epäilemättä hänen\njoukkoonsa, ollen myöskin pahamaineisia tässä harvaan asutussa\nseudussa. Mitä taasen äsken mainittuun Beasleyhin tulee, oli hän\nValkoisten vuorten laitumien kuuluisimpia maanviljelijöitä ja lampaiden\nkasvattajia. Mikä oli tämän Snake Ansonin ja Beasleyn välillä sovitun\nkohtauksen tarkoitus? Milt Dale luuli sen antavan aihetta epäillä\nBeasleytä, ja moni omituinen, lampaita ja paimenia koskeva tapahtuma,\njoita eivät Pinen pienen kylän asukkaat olleet voineet milloinkaan\nselittää, tuli nyt hänelle päivänselväksi.\n\nSaunaan tuli nyt muitakin miehiä.\n\n\"Näyttää tulevan vain pienoinen sade\", sanoi muudan. Sitten kuului\njyrähdys, kun sylillinen halkoja heitettiin lattialle.\n\n\"Jim, täällä on muudan aivan kuiva mäntykalikka\", sanoi toinen.\n\nKuului kahinaa ja raskaita askelia, ja sitten kovia jysähdyksiä, joista\nvoitiin päättää, että Jim takoi halon päätä lattiaan musertaakseen\nsiitä jonkun nurkan, josta sitten voitaisiin saada kourallinen kuivia\nlastuja.\n\n\"Snake, sytytä piippusi että samalla voin saada halotkin palamaan.\"\n\n\"En halua tupakoida enkä välitä tulestakaan\", vastasi Snake.\n\n\"Olet totisesti itarin veitikka näissä metsissä\", sanoi Jim venytellen.\n\nUseat kovat piin lyönnit teräkseen ja sitten kova puhaltaminen ja\nrätinä kertoivat Jimin ponnistuksista saada tuli palamaan. Piakkoin\nmuuttuikin saunan pikimusta pimeys, kuului hiljaista halkojen\nrisahtelua ja liekkien huminaa, ja sitten tasaisesti kiihtyvää kohinaa.\n\nDale makasi saunan muuttuessa valoisammaksi vatsallaan välilattialla\nja aivan hänen silmiensä vieressä oli risujen välissä pieniä rakoja.\nKun halot syttyivät kirkkaasti palamaan, voi hän aivan hyvin katsella\nalhaalla olevia miehiä. Hän ei tuntenut heistä muita kuin Jim Wilsonin,\njoka jo hyvin tunnettiin Pinessä ennenkuin Snake Ansonista oli kuultu\npuhuttavankaan. Jim oli tuon roistojoukon kunnollisin mies ja hänellä\noli ystäviä rehellistenkin ihmisten joukossa. Huhuttiin, ettei hän\noikein vetänyt samaa köyttä Snake Ansonin kanssa.\n\n\"Lämmin tuntuu hyvältä\", sanoi lihava Moze, joka tuntui olevan yhtä\nraaka kuin tummakasvoinenkin. \"Rupeaa totisesti satamaan. Kunpa meillä\nnyt vain olisi hieman syötävää.\"\n\n\"Moze, satulanlaukussani on vähän hirvenlihaa. Jos noudat sen tänne,\nsaat siitä puolet\", sanoi eräs toinen.\n\nMoze laahusti ripeästi ulos.\n\nTulen valossa näyttivät Snake Ansonin kasvot laihoilta ja\nkäärmemäisiltä, hänen silmänsä kiilsivät ja hänen pitkä kaulansa ja\ntavaton pituutensa ilmaisivat hänen nimensä sopivaisuuden. [Snake =\nkäärme.]\n\n\"Snake, mitä tekemistä meillä taasen on tuon Beasleyn kanssa?\" kysyi\nJim.\n\n\"Saat sen varmasti tietää silloin kun minäkin\", vastasi johtaja. Hän\nnäytti väsyneeltä ja miettiväiseltä.\n\n\"Emmekö ole aiheuttaneet jo tarpeeksi vahinkoa noille meksikolaisille\npaimen-raukoille saamatta juuri mitään palkaksemme?\" kysyi nuorin\njoukosta, muudan miehistyvä nuorukainen, jonka kovat katkerailmeiset\nhuulet ja nälkäiset silmät erottivat hänet jollakin tavoin tovereista.\n\n\"Olet aivan oikeassa, Burt; niin minäkin ajattelen\", vastasi mies, joka\noli lähettänyt Mozen asialle.\n\n\"Snake, piakkoin alkaa näissä metsissä tuprutella lunta\", sanoi Jim\nWilson. \"Aiommeko talvehtia Tonto Basinissa, vai Gilassako?\"\n\n\"Meidän on mielestäni tehtävä joku edullinen kaappaus ennen lähtöämme\netelään\", vastasi Snake töykeästi.\n\nTällä hetkellä palasi Moze.\n\n\"Päällikkö, kuulin tieltä hevosen kavioiden kapsetta\", sanoi hän.\n\nSnake nousi ja meni ovelle kuuntelemaan. Ulkona humisi tuuli\npuuskaisesti ja sadepisaroita putoili silloin tällöin saunan katolle.\n\n\"Oh huh!\" huudahti Snake helpotuksesta.\n\nSeurasi vähän aikaa kestävä hiljaisuus, jonka kuluessa Dale silloin\ntällöin kuuli nopeata kavioiden kapsetta kiviseltä tieltä. Alhaalla\nolevat miehet liikahtelivat levottomasti, mutta ei kukaan heistä\npuhunut sanaakaan. Tuli räiskyi iloisesti piisissä. Snake Anson\nperäytyi ovelta liikkein, jotka ilmaisivat sekä epäilyä että\nvarovaisuutta.\n\nKävelevä hevonen oli pysähtynyt jonnekin tuonne saunan edustalle.\n\n\"Hei te, siellä sisällä!\" kuului huuto pimeästä.\n\n\"Hei itse!\" vastasi Anson.\n\n\"Snakeko siellä puhuu?\" seurasi nopea kysymys.\n\n\"Varmasti\", vastasi Anson tullen näkyviin.\n\nVastatullut astui saunaan. Hän oli kookas mies, jonka vyössä oleva\nsuuri puukko näytti märältä tulen valossa. Hänen syvään painettu\nhattunsa varjosti niin hänen kasvonsa, että niiden yläosa oli kuin\nnaamion peitossa. Hänellä oli mustat alaspäin riippuvat viikset ja\nleuka kuin kallio. Mahtavaa voimaa, kypsynyttä ja jäntevää, oli hänen\nliikkeissään.\n\n\"Halloo, Snake! Halloo Wilson!\" hän sanoi. \"Olen luopunut tuosta\ntoisesta asiasta ja haluan nyt keskustella kanssanne eräästä toisesta\nvähäpätöisemmästä seikasta, mieluummin kahdenkesken.\"\n\nTässä hän viittasi Snaken miehiä poistumaan saunasta.\n\n\"Vai niin!\" huudahti Anson epäilevästi. Sitten hän kääntyi nopeasti.\n\"Moze, sinä, Shady ja Burt menette ulos odottamaan. Tällaista hommaa en\ntotisesti osannut odottaakaan. Satuloikaa samalla hevoset.\"\n\nNuo kolme joukkoon kuuluvaa menivät peräkkäin ulos. Kaikki katsoivat he\nterävästi vieraaseen, joka oli peräytynyt varjoon.\n\n\"Nyt voit aloittaa, Beasley\", sanoi Anson hiljaa. \"Mitä suunnittelet?\nJim tässä tietää kaikki hommani.\"\n\nBeasley tuli nyt tulen luo ojentaen kätensä liekkejä kohti.\n\n\"Nyt eivät ole lampaat ollenkaan kysymyksessä\", vastasi hän.\n\n\"En sitä juuri luullutkaan\", myönsi toinen. \"Ja mikä asiasi nyt sitten\nlieneekään, en pidä tavastasi antaa minun odottaa ja ratsastella sinne\ntänne. Odotimme melkein koko päivän Big Springin luona. Sitten tuli\ntuo meksikolainen ratsastaen ja lähetti meidät tänne. Olemme pitkän\nmatkan päässä leiristämme eikä meillä ole evästä eikä huopapeitteitä\nmukanamme.\"\n\n\"En aio viivyttää teitä pitkää aikaa\", sanoi Beasley \"Mutta jos sen\ntekisinkin, ei sinulla luullakseni ole mitään sitä vastaan, kun\nilmoitan tämän koskevan Al Auchinclossia, tuota miestä, joka teki\nsinusta lainsuojattoman.\"\n\nNopea vapistus näytti nyt värisyttävän Ansonin koko ruumista. Wilsonkin\nkumartui innokkaasti eteenpäin. Beasley katsahti ensin ovelle ja alkoi\nsitten kuiskailla.\n\n\"Vanha Auchincloss laulaa nyt viimeistä virttään. Hän kuolee pian.\nSenvuoksi on hän kutsunut Missourista tänne sisarentyttärensä, nuoren\ntytön, jolle hän aikoo lahjoittaa kaikki maatilansa, lampaansa ja\nkarjansa. Näyttää siltä kuin hänellä ei olisi muita perillisiä. Tyttö\ntulee saamaan maatilat, kaikki lampaat ja hevoset. Tiedät minun\nolleen Alin toverina kasvattamassa lampaita vuosikausia. Hän vannoi\nminun puijanneen häntä ja karkoitti minut tilalta. Kaikkina näinä\nvuosina olen kiroillut tuota hänen käyttäytymistään, sillä hän on\nvelkaa minulle lampaita ja rahaa. Minulla on Pinessä ja kaikkialla\ntien varrella yhtä paljon ystäviä kuin Auchinclossillakin. Ja, Snake,\nkuulehan vielä --\"\n\nHän keskeytti hengähtäen syvään ja hänen suuret kouransa vapisivat\ntulen loimussa. Anson kumartui eteenpäin kuin hyökkäykseen valmistuva\nkäärme, ja Jim Wilson odotti jännittyneenä saadakseen kuulla, mistä oli\nkysymys.\n\n\"Kuuntelehan nyt\", huohotti Beasley. \"Tytön luullaan saapuvan\nMagdalenaan kuudentenatoista päivänä. Siihen on nyt huomisesta viikko.\nHän matkustaa sieltä postivaunuissa Snowdropiin, jossa muutamat\nAuchinclossin miehet odottavat häntä tuodakseen hänet vaunuilla tänne.\"\n\n\"Vai niin!\" murahti Anson Beasleyn jälleen keskeyttäessä. \"Entä sitten?\"\n\n\"Tyttö ei saa milloinkaan päästä Snowdropiin asti!\"\n\n\"Haluat siis, että pidätän postivaunut ja sieppaan tytön haltuuni?\"\n\n\"Aivan niin!\"\n\n\"Hyvä. Entä sitten?\"\n\n\"Sinun on otettava hänet mukaasi... Tyttö katoaa. Se jää sinun\nhuoleksesi. Esitän vaatimukseni Auchinclossille, ahdistan häntä ja\nvalmistaudun ottamaan haltuuni hänen omaisuutensa heti hänen kuolemansa\njälkeen. Silloin voi tyttökin tulla takaisin, sillä sitten se on\nsamantekevää. Voit Wilsonin kanssa suunnitella menettelynne. Jos sinun\non pakko käyttää apunasi muitakin miehiäsi, älä kumminkaan vihjaakaan\nheille, mistä todellisuudessa on kysymys. Tämä tulee olemaan sinulle\nhyvin edullinen kaappaus. Ja saatuasi palkan voit matkustaa muille\nmarkkinoille.\"\n\n\"Se kai sitten onkin viisainta\", mumisi Snake Anson. \"Beasley,\nsuunnitelmasi heikoin kohta on elämän epävarmuus. Vanha Al on sitkeä.\nVoit pettyä hänen suhteensa.\"\n\n\"Auchincloss on kuoleva mies\", selitti Beasley sellaisella varmuudella,\netteivät toiset voineet enää epäillä.\n\n\"Nähdessäni hänet viimeksi ei hänen sydämensä ainakaan näyttänyt\nheikolta. Beasley, jos nyt suostun toteuttamaan suunnitelmasi, niin\nkuinka tunnen tytön?\"\n\n\"Hänen nimensä on Helen Rayner\" vastasi Beasley innokkaasti. \"Hän on\nkaksikymmenvuotias. Kaikki Auchinclossit ovat kauniita, mutta tätä\ntyttöä sanotaan kaikkein kauneimmaksi.\"\n\n\"Niinkö? Beasley, tämä on epäilemättä suurenmoinen yritys, mutta\nsellainen, josta en oikein välittäisi. En ole kumminkaan milloinkaan\nepäillyt sanojasi. Puhu suusi puhtaaksi. Kuinka suuren palkkion saan?\"\n\n\"Älä sekoita keitään muita tähän. Tekin kahden voitte pysähdyttää\npostivaunut, sellaista kun ei milloinkaan ennen ole tapahtunut. Mutta\nteidän on pukeuduttava valepukuun. Mitä sanot kymmenestätuhannesta\nlampaasta tahi mitä niistä saadaan Phenixissä kullassa?\"\n\nJim Wilson vihelsi hiljaa.\n\n\"Onko minun sitten matkustettava jonnekin muualle?\" kysyi Snake Anson\nmatalalla äänellä.\n\n\"Sinäpä sen sanoit.\"\n\n\"No niin. En pidä oikein tästä hommasta, mutta voit kumminkin luottaa\nminuun. Kuudentenatoista päivänä Magdalenassa, ja hänen nimensä on\nHelen. Sanoit häntä kauniiksi?\"\n\n\"Kyllä. Paimeneni alkavat ajaa laumoja etelään parin viikon kuluttua.\nMyöhemmin, jos ilmat pysyvät kauniina, lähetä minulle sana heidän\nmukanaan, niin tulen sinua tapaamaan.\"\n\nBeasley ojensi kätensä kerran vielä tuleen päin, veti sitten sormikkaat\nniihin, painoi hatun syvemmälle päähänsä ja sanottuaan nopeat\njäähyväiset poistui yöhön.\n\n\"Jim, mitä mieltä olet hänestä?\" kysyi Snake Anson.\n\n\"Toveri, hän on valinnut meille sunnuntaiksi kaksi tietä\", vastasi\nWilson.\n\n\"Luuletko niin? Palatkaamme nyt kumminkin leiriimme.\" Sanottuaan sen\nmeni hän edellä ulos.\n\nSaunaan kantautui matalia ääniä, sitten kuului hevosten korskuntaa ja\nkavioiden kapsetta, ja lopulta tasaista juoksua, jonka synnyttämä ääni\nvähitellen heikkeni. Tuulen humina ja sateen pehmeä rapina kuuluivat\nvain enää metsän hiljaisuudessa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nMilt Dale nousi tyynesti istualleen katsellakseen ajattelevin silmin\npimeään.\n\nHän oli kolmikymmenvuotias. Neljäntoista vuotiaana poikasena oli hän\npaennut Iowassa olevasta kodistaan ja koulusta yhtyäkseen erääseen\nuudisasukkaiden vaunumatkueeseen, ja hän oli ensimmäisiä Valkoisten\nvuorten rinteille rakennettujen hirsimökkien näkijöitä. Mutta hän ei\nruvennut maanviljelijäksi, ei lampaidenkasvattajaksi eikä suostunut\nyksitoikkoiseen maalaiselämään, vaan oli asustanut nyt kaksitoista\nvuotta metsissä tehden silloin tällöin matkoja Pineen, Show Downiin\nja Snowdropiin. Tämä hänen vaihteleva metsäelämänsä ei merkinnyt\nkumminkaan sitä, ettei hän olisi välittänyt kylien asukkaista. Hän\nvälitti heistä päinvastoin paljonkin ja hän oli tervetullut kaikkialle,\nmutta hän rakasti vapautta, yksinäisyyttä ja kauneutta villin\nalkuperäisellä, vaistomaisella kiihkolla.\n\nJa tänä iltana oli hän saanut selville ilkeän suunnitelman juuri sitä\nmiestä vastaan, joka oli ainoa näillä seuduilla asuvista valkoisista,\njota hän ei voinut sanoa ystäväkseen.\n\n\"Tuo Beasley-konna!\" mumisi hän. \"Beasley toimii siis yhdessä Snake\nAnsonin kanssa. Hän oli kumminkin oikeassa, sillä Al Auchincloss\non viimeisillään. Vanha mies-raukka! Kun kerron hänelle, ei hän\nvarmastikaan usko minua.\"\n\nTuon suunnitelman keksiminen merkitsi Dalelle, että hänen oli\nkiiruhdettava Pineen.\n\n\"Muudan kaksikymmenvuotias Helen Rayner niminen tyttö\", hän mietiskeli.\n\"Beasley haluaa saada hänet pois tieltä hinnalla millä tahansa. Siis\nodottaa tyttöä kuolemaakin pahempi kohtalo.\"\n\nDale suhtautui elämään sellaisella tyyneydellä ja kohtaloonsa\nalistuvaisuudella, jonka vain pitkäaikainen tutustuminen metsän\njulmiin tapahtumiin suo. Ilkeät ihmiset tekevät pahoja töitään\nsamoin kuin villit sudet ahdistavat hirveä. Hän oli ampunutkin susia\ntuon seikan vuoksi. Valkoisten miesten kanssa, olivatpa ne sitten\nhyviä tahi pahoja, ei hän ollut vielä riidellyt. Vanhat naiset ja\nlapset turvautuivat häneen, mutta hän ei ollut vielä ikinä kiintynyt\nkeneenkään tyttöön. Senvuoksi tuntuikin tämä kuvittelu Helen Rayneristä\noudolta Dalestä, ja hän totesi nopeasti, että hän aikoi jollakin\ntavoin pettää Beasleyn auttaakseen vanhaa Al Auchinclossia ainoastaan\ntuon tytön vuoksi. Ehkä tyttö olikin jo matkalla Länteen yksinään,\ninnokkaana ja toivehikkaana tulevasta kodista. Kuinka vähän ihmiset\ntietävätkään, mikä heitä odottaa matkan päässä! Monen tie katkeaa äkkiä\nmetsässä, ja ainoastaan kokeneet metsästäjät voivat saada surunäytelmän\nselville.\n\n\"Omituista, miten tulinkaan tänään oiustaneeksi seudun poikki Spruce\nSwampista\", mietti Dale. Olosuhteet ja liikkeet eivät tavallisesti\ntuntuneet hänestä oudoilta. Sattumat muuttivat harvoin hänen\nmenetelmiään ja tottumuksiaan. Senvuoksi tämä poikkeaminen suunnasta\nnähtävättä syyttä ja tuon tyttöä koskevan ilkeän suunnitelman\nselvillesaaminen olivat todellakin ajattelemisen arvoisia sattumuksia.\nJa vielä enemmänkin, sillä Dale tunsi suonissaan virtaavan veren\ntavattomasti kuumenevan. Hän, jolla oli niin vähän tekemistä miesten\nvälisissä riidoissa eikä ollenkaan vihassa, tunsi verensä kuumenevan,\nkun hän ajatteli tuota tuolle viattomalle tytölle ilkeästi viritettyä\nansaa.\n\n\"Vanha Al ei halua kuunnella minua\", mietti Dale. \"Ja vaikka hän\nsuostuisikin siihen, ei hän kumminkaan uskoisi minua. Ehkäpä ei kukaan\nmuukaan. Mutta oli miten oli. Snake Anson ei tule saamaan tuota tyttöä\nhaltuunsa.\"\n\nNäillä viimeisillä sanoilla selvitti Dale itselleen oman\nsuhtautumisensa asiaan, ja hänen tuumiskelemisensa loppui siihen.\nOtettuaan pyssynsä käteensä hän laskeutui vintiltä ja kurkisti ovesta.\nYö oli muuttunut pimeämmäksi, tuulisemmaksi ja kylmemmäksi, hajonneita\npilviä kiisi taivaalla, ainoastaan muutamia tähtiä näkyi, hienoa\nsadetta vihmoi luoteesta ja metsä tuntui olevan täynnä kumeaa hiljaista\nkohinaa.\n\n\"Minun on totisesti parasta pysyä täällä\", hän sanoi mennen tulen luo.\nHiilet hehkuivat vielä. Metsästyspukunsa taskuista kaivoi hän esille\npienen suolarasian ja muutamia kuivattuja lihaviipaleita. Ne hän laski\nhetkeksi kuumille hiilille, kunnes ne alkoivat pihistä ja käpristyä,\nsitten hän kokosi ne teroitettuun tikkuun ja söi kuin ainakin nälkäinen\nmetsästäjä, joka tyytyy vähään.\n\nHän istuutui muutamalle pölkylle, ojensi kätensä tulen heikkenevään\nlämpöön ja katseli noita muuttuvia, hehkuvia ja kullanvärisiä\nkekäleitä. Ulkona kiihtyi vain tuuli ja metsän humina muuttui\nvähitellen kovaksi kohinaksi. Dale tunsi miellyttävän lämmön hivelevän\nruumistaan nukuttavasti ja kuuli myrskyn humisevan puissa milloin kuin\nvesiputouksen, milloin kuin peräytyvän sotajoukon ja sitten taasen\nhiljaa ja surullisesti. Hän oli näkevinään hiilloksessa kuvia, jotka\nolivat omituisia kuin unet.\n\nÄkkiä hän nousi, kiipesi vintille, ojentautui pitkäkseen ja nukkui pian.\n\nKun harmaa sarastus koitti, oli hän jo poikkimaisin matkalla Pineen.\n\nYön kuluessa oli tuuli kääntynyt ja sade lakannut. Aukeilla paikoilla\nkasvavassa ruohossa oli hieman kuuraa. Kaikki oli harmaata, niin\npuistikot kuin metsäaukiotkin, ja syvempi, tummempi harmaa osoitti,\nmissä metsän reuna oli. Varjot piileskelivät vielä puiden juurilla\nja hiljaisuus näytti sopeutuvan niiden aavemaisiin muotoihin. Sitten\nkirkastui idän taivaanranta, hämärä häipyi ja uneksuva metsämaa heräsi\nvastanousseen auringon kauas tunkeutuviin säteihin.\n\nTämä oli aina Dalen yksinäisten päivien hauskin hetki, samoin kuin\nauringonlasku oli niiden surullisin. Se herätti hänessä vastakaikua\nja hänen veressään oli jotakin, johon läheisyydessä olevalta harjulta\nkuuluva uroshirven karjunta vaikutti oudosti. Hänen askeleensa olivat\npitkät ja äänettömät, ja niihin paikkoihin tuli tummia jälkiä, jossa\nhän sattui astumaan kasteen kostuttamalle ruoholle.\n\nDale kulki ristiin rastiin kumpujen yli päästäkseen vaikeammasta\nkiipeämisestä, mutta \"senacat\", kuten meksikolaiset lammaspaimenet\nnoita puistoja muistuttavia niittyjä nimittävät, olivat niin pyöreät\nja tasaiset kuin ne olisivat olleet ihmisten raivaamat kauniiksi\nvastapainoksi noille tummanviheriöiville, rosoisille ja uurteisille\nharjuille. Noilla aukeilla niityillä ja tiheää metsää kasvavilla\nharjuilla huomasi Dalen nopea katse paljon riistaa. Oksien risahtelu\nja kuusten väliin katoavan varjon vilahdus, pyöreä ja musta, kömpelö\nesine, viidakosta kuuluva visertely ja hiipivät askeleet olivat kaikki\ntuttuja merkkejä Dalelle. Kun hän sattumalta äänettömästi saapui\nmuutamaan aukioon, huomasi hän punaisen ketun vaanivan jotakin riistaa,\njonka hän sitten lähestyessään tunsi peltokanaparveksi. Ne pyrähtivät\nlentoon koskettaen siivillään puiden oksiin, ja kettu juoksi tiehensä.\nJokaisella niityllä oli villejä kalkkunoita syömässä korkean ruohon\nsiemeniä.\n\nHänen tapanaan oli aina ollut käydessään Pinessä ampua riistaa ja viedä\ntuoretta lihaa muutamille vanhoille ystäville, jotka olivat iloiset\nsaadessaan tarjota hänelle asuntoa. Ja vaikka hänellä nyt olikin kiire,\nei hän aikonut kumminkaan poiketa totutusta tavastaan.\n\nVihdoin hän saapui mäntyvyöhykkeeseen, jossa nuo suuret, pahkaiset\nja keltaiset puut työnsivät latvansa komeasti korkealle kasvaen\nerillään toisistaan. Neulaset muodostivat maalle ruskean, tuoksuvan ja\njoustavan maton, joka oli tasainen kuin lattia. Oravat katselivat häntä\nkaikkialta paeten kauemmaksi hänen lähestyessään -- pienet ruskeat ja\nhieman juovikkaat oravat ja suuremmatkin ruosteenväriset ja nuo ihanat\ntummanharmaat, joilla on tuuheat valkoiset hännät ja töyhtöpäiset\nkorvat.\n\nMäntyvyöhyke päättyi äkkiä avaraan, harmaaseen ja aaltoilevaan\naukeaan maahan, joka muistutti suuresti ruoho-aavikkoa. Sekä lähempää\nettä kauempaa näkyi kukkuloita ja haapaviidakoiden punakeltainen\nväri kimalteli aamu-auringon valossa. Dale peloitti parven villejä\nkalkkunoita, niitä oli siinä arviolta noin neljäkymmentä, ja niiden\nharmaa höyhenpuku, jossa oli valkoisia pilkkuja, ja miellyttävät\nsolakat ruumiit ilmaisivat hänelle niiden olevan naaraita. Joukossa\nei ollut ainoatakaan kukkoa. Ne alkoivat juoksennella sinne tänne\nruohokossa niin että niiden päät vain vilahtelivat, ja lopulta ne\nkatosivat kokonaan. Dale huomasi vilahdukselta väijyviä arosusia,\njotka varmaankin olivat vaanineet kalkkunoita. Kun ne huomasivat hänet\nja pakenivat metsään, ampui hän nopeasti likimmäistä. Hänen luotinsa\nsattui alas, kuten hän oli tarkoittanutkin, mutta liian alas, ja\nsusi sai vain naamaansa maata ja männynneulasia. Siitä se säikähti\nniin, että se syöksyi syrjään sokeasti, törmäsi muutamaan puuhun,\nhyppäsi taasen jaloilleen ja pelastui lopulta metsään. Dalea huvitti\ntällainen. Hän taisteli kaikkia metsän ryösteleviä petoja vastaan,\nvaikka hän olikin oppinut huomaamaan, että pantterit ja karhut, sudet\nja ketut olivat yhtä tarpeelliset luonnon suuressa järjestelmässä kuin\nkaikki nuo villit, rauhalliset ja kauniit eläimetkin, joita nuo pedot\nmetsästelivät. Mutta hän piti kumminkin toisista enemmän kuin toisista\nja valitti selittämätöntä julmuutta.\n\nHän kulki tuon laajan ruohoisen tasangon poikki ja saapui toiselle\nasteittaiselle alamäelle, jossa haavat ja männyt varjostivat matalaa\nsyvännettä ja lämpimät aurinkoiset aukiot reunustivat kimaltelevaa\npuroa. Hän kuuli äkkiä kalkkunoiden kaakatusta, ja se oli merkki\nhänelle, että hän muuttaisi suuntaansa ja kiertäisi kyyrysillään erään\nhaavikon ympäri. Muutamassa aurinkoisessa ruohoakasvavassa aukiossa\noli toistakymmentä suurta kalkkunakukkoa, jotka kaikki epäilevästi\nkatselivat häneen päin pystyssä päin ja niille ominaisin villeiltä\nnäyttävin ilmein. Vanhoja villejä kalkkunakukkoja on äärettömän vaikea\nväijyä. Dale ampui kumminkin pari niistä. Toiset alkoivat juosta kuin\nstrutsit ponnahdellen maasta ja levittäen siipensä. Tämä juokseva\nalku auttoi niiden raskaat ruumiit surisevaan lentoon. Ne lensivät\nmatalalla, noin miehen korkeudella ruohosta ja katosivat metsään.\nDale heitti ampumansa kalkkunat olalleen ja jatkoi matkaansa. Pian\nsaapui hän muutamaan metsässä olevaan aukioon, josta hän voi katsella\npeninkulman pituisen, mäntyjä ja setrejä kasvavan rinteen yli autioon\nja kimaltelevaan erämaahan, jota jatkui yhtämittaa hämärästi näkyvälle\ntummalle taivaanrannalle asti.\n\nPinen pieni kylä oli viimeisellä harvaa metsää kasvavalla penkereellä.\nTummavetisen ja nopeasti virtaavan joen suuntaan viepä tie jakoi\ntuon puisen rakennusryhmän kahtia, josta kohosi hitaasti sinisiä\nsavupatsaita. Auringonpaisteessa keltaiselta näyttävät maissi- ja\nkaurapellot ympäröivät kylää, ja viheriät kedot, joilla hevoset ja\nkarja kävivät laitumella, jatkuivat tiheään metsänreunaan saakka. Kylän\npaikka näytti luonnolliselta aukeamalta, sillä ei mikään osoittanut,\nettä siitä olisi kaadettu puita. Maisema oli ehkä liian villi\nnäyttääkseen ihanalta, mutta se oli rauhallinen ja tyyni ja vaikutti\nkatsojaan etäiseltä yhteiskunnalta, hyvinvoivalta ja onnelliselta,\nsijaitessaan siinä eristettyjen asukkaittensa rauhallisena tyyssijana.\nDale pysähtyi erään sievän, pienen puurakennuksen edustalle, jonka\nympärillä oli auringonkukkien reunustama pieni kasvitarha. Hänen\nhuutoonsa vastasi muudan vanha, harmaatukkainen ja kumara vaimo, joka\nkumminkin oli huomattavasti reipas ilmestyessään ovelle.\n\n\"No mutta, eikö siellä olekin Milt Dale!\" huudahti hän tervetuliaisiksi.\n\n\"Varmasti, rouva Cass\", hän vastasi. \"Olen tuonut teille kalkkunan.\"\n\n\"Milt, olet niin hyvä poika, ettet milloinkaan unhota leski Cassia.\nMillainen kaunis kukko! Ensimmäinen, jonka näen tänä syksynä.\nMieheni Tom toi joskus kotiin samanlaisia kukkoja, ja ehkä hän vielä\nilmestyykin kotiin jolloinkin.\"\n\nHänen miehensä, Tom Cass, oli mennyt vuosia sitten metsään milloinkaan\nenää sieltä palaamatta. Mutta tuo vanha vaimo odotti häntä vielä eikä\nmilloinkaan lakannut toivomasta.\n\n\"Ihmisiä on eksynyt tuonne metsään ja he ovat tulleet kumminkin\ntakaisin\", vastasi Dale nytkin, kuten usein ennenkin.\n\n\"Tule suoraan sisään. Tiedän sinun olevan nälissäsi. Milloin söit,\npoikaseni, tuoreita munia ja omenapiirakoita viimeksi, sanopa se?\"\n\n\"Luultavasti te sen muistatte\", vastasi Dale nauraen seuratessaan\nemäntää pieneen puhtaaseen keittiöön.\n\n\"Herra siunatkoon, siitähän on kuukausia!\" vastasi emäntä pudistaen\nharmaata päätään. \"Milt, sinun on lopetettava tuo villi elämä, mentävä\nnaimisiin ja perustettava koti.\"\n\n\"Annatte minulle aina saman neuvon.\"\n\n\"Niin annankin ja vielä sinä sen teetkin, saadaanpa vain nähdä.\nIstuuduhan nyt siihen, niin piakkoin saat sellaista syötävää, että\nsylki valuu suuhusi.\"\n\n\"Oletteko kuullut mitään uutisia, täti?\" Dale kysyi.\n\n\"Tällaisen kuolleen paikan uutiset on pian kerrottu, erittäinkin nyt,\nkun ei kukaan ole käynyt Snowdropissa pariin viikkoon!... Sara Jones\nkuoli, tuo vanha raukka. Hänelle se kyllä olikin parasta -- ja muudan\nlehmistäni karkasi. Milt, ne tulevat hulluiksi, kun ne saavat olla\nvapaina metsässä. Sinun on etsittävä se ihmisten ilmoille, koska ei\nkukaan muu osaa. Pantteri tappoi John Dakkerin hiehon ja Lem Hardenin\nnopean hevosen, sinähän tunnet tuon hänen lemmittynsä, varastivat\nhevosvarkaat. Lem on melkein suunniltaan. Ja siitä juolahtaa mieleeni\nkysyä sinulta, missä sinun suuri oriisi on, jota et milloinkaan myy\netkä lainaa?\"\n\n\"Hevoseni ovat metsässä, täti, varmassa turvassa hevosvarkailta.\"\n\n\"Hyvä, sehän tuo kuulostaa joltakin. Meiltä on varastettu hieman karjaa\ntänä kesänä, Milt, sitä ei voida kieltää.\"\n\nSiten valmistaessaan ruokaa Dalelle tuo vanha vaimo kertoi kaikki, mitä\noli tapahtunut tuossa pienessä kylässä Dalen viimeisen käynnin jälkeen.\nDalea huvittivat hänen juorunsa ja hänen omituinen filosofiansa, ja\ntädin pöydän ääressä oli niin mukava istua. Hänen mielestään ei missään\nollut niin hyvää voita eikä kermaa, ei sellaista kinkkua eikä munia.\nSitäpaitsi oli tädillä aina varastossa omenapiirakkaa, milloin hän\nvain sattui tulemaankaan, ja omenapiirakatta oleminen oli yksi Dalen\nharvoista kieltäytymisistä hänen oleskellessaan metsissä.\n\n\"Kuinka vanha Auchincloss voi?\" kysyi Dale sitten.\n\n\"Huonosti, hyvin huonosti\", huokaisi rouva Cass. \"Mutta hän kuljeskelee\nja ratsastelee samoin kuin ennenkin. Al ei ole enää pitkäaikainen\ntässä maailmassa. Ja, Milt, nyt muistankin, että minulla on sinulle\nkerrottavana hyvin merkillisiäkin uutisia.\"\n\n\"Älkäähän nyt!\" huudahti Dale rohkaistakseen innostunutta vanhusta.\n\n\"Al on kutsunut tänne Saint Joesta sisarentyttärensä Helen Raynerin.\nHän saa periä koko Alin omaisuuden. Olemme kuulleet hänestä paljonkin\n- - hän on kuulemma komea tyttö. Nyt, Milt Dale, on sinun otettava\ntilaisuudesta vaari. Lähde sieltä metsästäsi ja ala työskennellä. Voit\nmennä naimisiin tuon tytön kanssa!\"\n\n\"Minulla ei luullakseni ole mitään mahdollisuuksia, täti\", vastasi Dale\nhymyillen.\n\nVanhus tuhautti nenäänsä. \"Paljonkin, kultaseni! Jokainen tyttö ottaa\nsinut, Milt Dale, jos vain suostut kosimaan.\"\n\n\"Minutko? Miksi, täti?\" kysyi Dale sekä iloisesti että\najattelevaisesti. Kun hän palasi muiden ihmisten joukkoon, täytyi hänen\naina pakottaa ajatuksensa mukautumaan muiden ihmisten mielipiteihin.\n\n\"Miksikö? Selitän sen sinulle, Milt. Eläessäsi tuolla metsässä olet\njoskus kuin kymmenvuotias poika ja joskus taasen niin vanha kuin\nnuo vuoret. Näissä seuduissa ei ole ainoatakaan sinuun verrattavaa\nnuorukaista. Ja tuo tyttö on kerran saapa kaikki Auchinclossin\nrikkaudet.\"\n\n\"Silloin ei hän ehkä olekaan niin helposti otettavissa\", vastasi Dale.\n\n\"Niin, sinulla ei todellakaan ole mitään syytä rakastua hänen\nrikkauksiinsa. Mutta, Milt, Auchinclossin naisista on aina tullut hyviä\nvaimoja.\"\n\n\"Rakas täti, haaveilet nyt joutavia\", sanoi Dale vakavasti. \"En halua\nvaimoa, sillä olen muutenkin onnellinen metsissäni.\"\n\n\"Aiotko sitten elää kuin intiaani koko ikäsi, Milt Dale?\" kysyi vanhus\ntiukasti.\n\n\"Toivoakseni.\"\n\n\"Sinun pitäisi hävetä. Mutta joku tyttö saa kyllä mielesi muuttumaan,\npoikaseni, ja ehkä tuo Helen Rayner juuri onkin tuo valittu. Toivon ja\nrukoilen sitä.\"\n\n\"Täti, jos nyt otaksummekin, että hän voi muuttaa minut, ei hän\nkumminkaan voi muuttaa vanhaa Alia. Tiedät hänen vihaavan minua.\"\n\n\"En ole siitä ollenkaan varma, Milt. Puhuttelin Alia tässä eräänä\npäivänä. Hän kyseli sinua ja sanoi sinua villiksi, mutta myönsi\nkumminkin, että sinunlaisesi miehet ovat hyvin tarpeelliset tällaisissa\nuudisasutuksissa. Jumala ainoastaan tietää, miten paljon hyvää olet\ntehnyt tälle kylälle. Milt, vanha Al ei hyväksy sinun villiä elämääsi,\nmutta hänellä ei ollut mitään kaunaa sinua kohtaan, ennenkuin kesy\npuumasi tappoi niin paljon hänen lampaitaan.\"\n\n\"Täti, en usko Tomin milloinkaan tappaneen Alin lampaita\", selitti Dale\nvarmasti.\n\n\"Al kumminkin luulee niin ja monet muutkin\", vastasi rouva Cass\npudistaen ajattelevasti harmaata päätään. \"Et ole milloinkaan vannonut,\nettei se ole sitä tehnyt. Ja nuo molemmat paimenethan vannoivat\nnähneensä sen.\"\n\n\"He näkivät vain jonkun puuman. Ja he olivat niin peloissaan, että\njuoksivat pakoon.\"\n\n\"Kukapa sitten ei juoksisi? Tuo suuri peto säikähdyttää jokaisen.\nÄlä Herran nimessä kuljeta sitä enää milloinkaan tänne. En unhota\nikinä sitä hetkeä, jolloin sen teit. Kaikki Pinessä olevat ihmiset,\nsekä aikuiset että lapset, vieläpä hevosetkin säikähtivät silloin ja\njuoksivat pakoon.\"\n\n\"Niin, mutta Tomia ei voida syyttää, täti, sillä se on kesyin\nlemmikeistäni. Sehän koetti tukkia päänsä syliinne ja nuolla kättänne.\"\n\n\"No niin, Milt, en halua sanoa, ettei tuo puuma-lemmikkisi käyttäydy\nparemmin kuin moni tuntemani ihminen, sillä niin se juuri teki. Mutta\nsen ulkomuoto ja mitä siitä sanotaan riittävät minulle.\"\n\n\"Mitä kaikkea siitä sitten puhutaan, täti?\"\n\n\"Silloin kun se ei ole sinun näkyvissäsi, sanotaan sen olevan villin.\nSe voi kuulemma vainuta ja tappaa jokaisen eläimen, jonka jäljille sen\nvain päästät.\"\n\n\"Olen opettanut sen sellaiseksi.\"\n\n\"Jätä senvuoksi Tom kotiisi metsään silloin kun tulet käymään luonamme.\"\n\nDale lopetti herkullisen ateriansa ja kuunteli vielä hetkisen vanhuksen\npuhetta. Sitten otti hän pyssynsä ja toisen kalkkunan ja sanoi\njäähyväiset. Vanhus seurasi häntä tielle.\n\n\"Kai sinä tulet piakkoin jälleen, etkö tulekin? Haluat varmaankin\ntutustua Alin sisarentyttäreen, joka saapuu tänne viikon kuluttua?\"\n\n\"Tulen varmasti jonakin päivänä. Täti, oletteko tavannut ystäviäni,\nnoita mormonipoikia?\"\n\n\"En ole nähnyt heitä enkä haluakaan\", vastasi vanhus. \"Milt Dale,\nelleivät muut saa sinua vangituksi, niin tekevät sen varmasti mormonit.\"\n\n\"Älkää olko huolissanne, täti. Pidän noista pojista. He tapaavat\nminut usein metsässä ja pyytävät minua auttamaan heitä jonkun hevosen\nhakemisessa tahi riistan tappamisessa.\"\n\n\"He ovat nyt Beasleyn palveluksessa.\"\n\n\"Niinkö?\" huudahti Dale säpsähtäen. \"Mitä he tekevät?\"\n\n\"Beasley on rikastunut niin, että hän rakennuttaa aitauksen eikä\nhänellä ole kuulemma tarpeeksi miehiä.\"\n\n\"Beasleykö rikastunut?\" toisti Dale miettiväisesti. \"Hänellä on siis\nenemmän hevosia, lampaita ja karjaa kuin milloinkaan ennen.\"\n\n\"Herra siunatkoon, Milt! Beasleyllä ei ole aavistustakaan paljonko hän\nomistaa. Niin, hän on nyt näiden seutujen mahtavin mies sitten kuin\nvanha Al on alkanut heikontua. Beasleyn onnistuminen ei totisesti ole\nparantanut Alin terveyttä. Heillä on kuulemma ollut katkeria riitoja\nviime aikoina. Al ei ole enää sama kuin ennen.\"\n\nDale toisti jäähyväisensä vanhalle ystävälleen ja poistui miettiväisenä\nja vakavana. Beasleytä ei ollut ainoastaan vaikea pettää, vaan häntä\noli myös vaarallinen vastustaa. Ei ollut ollenkaan epäilemistäkään,\nettei hän toimisi häikäilemättömästi saavuttaakseen valta-aseman\nPinessä. Kulkiessaan tiellä alkoi Dale tavata tuttuja, jotka lausuivat\nhänet niin tervetulleeksi ja osoittivat sellaista mielenkiintoa hänen\nhommiinsa, että hänen mietiskelynsä keskeytyi joksikin ajaksi. Hän vei\nkalkkunan eräälle toiselle vanhalle ystävälle, ja poistuttuaan hänen\ntalostaan poikkesi hän kylän kauppaan. Se sijaitsi suuressa hienosti\nsalvetussa rakennuksessa, joka oli karkeasti vuorattu. Sen edustalla\noli tilava lankuista rakennettu kuisti ja tien vieressä aita hevosten\nkiinnittämistä varten.\n\n\"Minut saadaan hirttää, ellei tuo ole Milt Dale!\" huudahti muudan.\n\n\"Päivää, Milt, sinä vanha pukinnahka! Olenpa oikein mielissäni\nsaadessani puhutella sinua!\" tervehti toinen.\n\n\"Halloo, Dale! Olet kuin lääke kipeille silmille!\" huudahti kolmas.\n\nOltuaan kauan poissa Dale tunsi aina samanlaista lämpöä tavatessaan\nnämä ystävänsä. Se haihtui kumminkin pian jälleen metsien\nkätköissä, ja senvuoksi juuri Pinen asukkaat, muutamia poikkeuksia\nlukuunottamatta, vaikka he pitivätkin hänestä ja suuresti ihailivat\nhänen metsissä saavuttamaansa viisautta, suhtautuivat häneen kuin\njohonkin olemattomaan. Koska hän rakasti vapautta ja piti sitä kylä-\nja maalaiselämää parempana, eivät ihmiset lukeneet häntä heihin\nkuuluvaksi. Toiset luulivat häntä laiskaksi, toiset oikulliseksi,\nmuutamat otaksuivat, että hän mieleltään ja tavoiltaan oli täydellinen\nintiaani, ja olipa olemassa sellaisiakin, joiden mielestä hän oli\nhidasjärkinen. Sitten oli tuossa heidän suhtautumisessaan häneen\ntoinenkin puoli, joka aina soi hänelle hyväluontoista iloa. Pari\njoukosta pyysi häntä tuomaan heille muutamia kalkkunoita ja muutakin\nriistaa, ja toiset halusivat tulla metsästämään hänen kanssaan.\nLem Harden tuli kaupasta pyytäen Dalea etsimään hänen varastettua\nhevostaan. Lemin veli halusi saada muutaman vapaana juoksevan\ntamman pyydystetyksi ja tuoduksi kotiin. Jesse Lyons pyysi häntä\nkesyttämään erään varsan, ja kesyttämään sen kärsivällisesti eikä niin\nkovakouraisesti kuin Pinen häikäilemättömillä ratsastajilla oli tapana.\nSiten kertoivat he kaikki Dalelle omista itsekkäistä tarpeistaan\naavistamatta ollenkaan näiden ehdotusten imartelevaa laatua. Lopulta\nsattui tulemaan kauppaan pari naista, joiden huomautukset muodostivat\noivallisen todistuksen Dalen kunnollisuudesta.\n\n\"Mutta onhan täällä Milt Dalekin!\" huudahti vanhempi heistä. \"Miten\nonnellinen sattuma! Lehmäni on kipeä eikä näissä miehissä ole sen\nparantajaa. Pyydän Miltiä tulemaan sinne.\"\n\n\"Kukaan ei ole Miltin veroinen!\" huudahti toinen vaimo sydämellisesti.\n\n\"Hyvää päivää, Milt Dale!\" tervehti ensimmäinen puhuja. \"Kun pääsette\nerillenne noista laiskoista miehistä, niin tulkaa sitten meille.\"\n\nDale ei kieltäytynyt milloinkaan palvelemasta toisia, ja senvuoksi\nhänen harvoin tapahtuvat käyntinsä Pinessä tahtoivatkin muuttua hänelle\nvastenmielisen pitkiksi.\n\nHetkistä myöhemmin näyttäytyi Beasley kadulla ja ollessaan juuri\nastumaisillaan kauppaan hän huomasi Dalen.\n\n\"Halloo, Milt!\" huudahti hän sydämellisesti tullen Dalea kohti\nojennetuin käsin. Hänen tervehdyksensä oli vilpitön, mutta välähtävä\nkatse, jonka hän loi Daleen, ei ollut hänen iloisuutensa aiheuttama.\nPäivänvalossa näytti Beasley suurelta, rohkealta ja jyrkältä mieheltä,\njolla oli voimakkaat tummaveriset kasvot. Hänen taistelunhaluinen\nesiintymisensä osoitti, että hän oli luotettava ystävä ja paha\nvihollinen.\n\nDale puristi hänen kättään.\n\n\"Kuinka voitte, Beasley?\"\n\n\"En halua valittaa, Milt, vaikka minulla onkin enemmän työtä kuin voin\nsuorittaa. Et halua varmastikaan ruveta paimenieni johtajaksi?\"\n\n\"En todellakaan!\" vastasi Dale. \"Kiitoksia kumminkin tarjouksesta.\"\n\n\"Mitä sinne metsiin muuten kuuluu?\"\n\n\"Siellä on paljon kalkkunoita ja hirviä ja kosolti karhujakin.\nIntiaanit ovat palanneet etelään varhain tänä syksynä. Talvi tulee\nkumminkin varmasti myöhään ja on lauha.\"\n\n\"Hyvä! Mistä päin sinä muuten tulet?\"\n\n\"Poikkimaisin kämpältäni\", vastasi Dale välttelevästi.\n\n\"Kämpältäsikö? Kukaan ei ole sitä vielä löytänyt\", vastasi Beasley\ntöykeästi.\n\n\"Siellä se kumminkin on.\"\n\n\"Luullakseni on sinulla tuo puuma kiinnitettynä oveesi?\" kysyi Beasley,\nja tuskin huomattava vapistus värisytti hänen jäntevää ruumistaan.\nHänen kovien ruskeiden silmiensä terät laajenivat myöskin.\n\n\"Tom ei ole kiinni. Minulla ei ole sille mitään majaa, Beasley.\"\n\n\"Aiotko sanoa minulle, että tuo suuri peto kulkee vapaana leirissäsi\nolematta edes missään aitauksessakaan?\" sanoi Beasley tiukasti.\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"No sillä tavalla! En pidä kumminkaan puumista. Moni sellainen ahdisti\nminua viime yönä. En sano tätä senvuoksi, että pelkään, mutta en halua\nkumminkaan olla tuollaisten petojen kanssa missään tekemisissä...\nAiotko viipyä täällä kauankin?\"\n\n\"Vähän aikaa kumminkin.\"\n\n\"Tule käymään tilallani. Olen iloinen saadessani sinut vieraakseni\nmilloin tahansa. Muutamat vanhat metsästystoverisi ovat nyt\npalveluksessani.\"\n\n\"Kiitoksia, Beasley. Pistäydyn siellä varmasti.\"\n\nBeasley aikoi poistua ottaen jo muutamia askelia, mutta sitten hän\nkääntyi jälleen muisteltuaan nähtävästi jotakin.\n\n\"Otaksun sinun kuulleen, että vanha Auchincloss on melkein\nviimeisillään?\" kysyi hän näyttäen hyvin miettiväiseltä. Dale huomasi,\nettä Beasley kyllä sanoo enemmänkin, kun hän vain antaa jonkun\nvihjauksen.\n\n\"Leski Cass kertoi minulle kaikki uutiset. Liian ikävä juttu vanhalle\nAlille\", vastasi Dale.\n\n\"Varmasti! Hänen päivänsä ovat luetut. Surkuttelen häntä, vaikka hän ei\nole ollutkaan rehellinen minua --\"\n\n\"Beasley\", keskeytti Dale nopeasti, \"et voi sanoa tuota minulle, sillä\nAl Auchincloss on aina ollut tämän seudun valkoisin ja rehellisin mies.\"\n\nBeasley vilkaisi Daleen synkästi.\n\n\"Dale, mielipiteesi eivät voi muuttaa muiden ajatuksia hänestä\",\nvastasi Beasley harkitusti. \"Elät tuolla metsissä etkä --\"\n\n\"Vaikka elänkin metsissä, osaan kumminkin ajatella ja tiedän koko\njoukon asioita\", vastasi Dale yhtä harkitusti. Kuuntelevat miehet\nkatsoivat toisiinsa hämmästyneinä. Tämä Milt Dale erosi suuresti\nentisestä eikä Beasleykään voinut olla näyttämättä hämmästystään.\n\n\"Mitä sitten tiedät?\" kysyi hän töykeästi.\n\n\"Tiedän mitä täällä Pinessä tapahtuu\", vastasi Dale.\n\nMuutamat miehet nauroivat.\n\n\"Täällä tapahtuu varmasti paljonkin, sitä ei voida kieltää\", pisti Lem\nHarden vähin.\n\nEhkä ei terävänäköinen Beasley ennen ollut pitänyt Dalea minään\ntärkeänä henkilönä, ei ainakaan sellaisena, joka voi tehdä tyhjäksi\nhänen aikeensa. Mutta tällä hetkellä vainusi hän ehkä jotakin tahi\nhuomasi saaneensa Dalesta sellaisen vastustajan, joka sekä hämmästytti\nettä kiusasi häntä.\n\n\"Dale, olen riidellyt Al Auchinclossin kanssa jo vuosikausia\", sanoi\nBeasley. \"Suurin osa hänen omaisuudestaan kuuluu minulle ja varmasti\nolen sen ottavakin haltuuni. Luultavasti kylän asukkaat jakautuvat\nkahteen puolueeseen, toiset rupeavat puolustamaan Alia ja toiset minua.\nMutta otaksuttavasti on minun puolueeni suurempi. Kumpaanko sinä yhdyt?\nAl Auchincloss ei ole milloinkaan ollut sinulle miksikään hyödyksi ja\nsitäpaitsi on hän kuolemaisillaan. Aiotko yhtyä häneen?\"\n\n\"Varmasti!\"\n\n\"Olen iloinen, että ilmaisit kantasi\", vastasi Beasley lyhyesti\npoistuen sellaisen miehen voimakkain askelin, joka on valmis\nmusertamaan kaikki esteet tieltään.\n\n\"Milt, teit tyhmästi hankkiessasi Beasleystä vihollisen itsellesi\",\nsanoi Lem Harden. \"Hänestä tulee vielä tämän seudun mahtavin mies.\"\n\n\"Hän on varmasti astuva Alin tilalle\", sanoi toinen.\n\n\"Milt menetteli reilusti puolustaessaan vanhaa Al-raukkaa\", sanoi Lemin\nveli.\n\nDale erosi heistä lähtien miettiväisenä kulkemaan eteenpäin. Hänen\nBeasleystä tietämänsä seikat painoivat nyt vähemmän hänen mieltään,\nja hänen valitsemansa suorasukainen käyttäytyminen tuntui hänestä nyt\nviisaimmalta. Hänen oli ajateltava, ennenkuin hän meni tapaamaan vanhaa\nAl Auchinclossia, ja senvuoksi meni hän tunniksi metsään.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSitten kuin Dale oli toimittanut muutamia Pinessä asuvien vanhojen\nystävien hänelle antamia tehtäviä, suuntasi hän iltapäivällä kulkunsa\nAuchinclossin maatilaa kohti. Tuo matala, nelikulmainen, tavattoman\nsuuri kivi- ja puurakennus sijaitsi muutamalla pienellä kukkulalla\npuolen peninkulman päästä kaupungista. Ollen samalla sekä koti että\nlinnoitus oli se ensimmäinen näille seuduille rakennettu asumus, ja sen\nteon olivat intiaanit useammasti kuin kerran keskeyttäneet. Apachit\nolivat kumminkin sitten joiksikin ajoiksi suunnanneet hurjat retkensä\nValkoisten vuorten eteläpuolella sijaitseville seuduille. Auchinclossin\ntaloa ympäröivät tallit ja katokset ja kaikensuuruiset hyvin viljellyt\nvainiot. Kaurapellot näyttivät harmailta ja keltaisilta iltapäivän\nauringon valossa, ja pajujen reunustama puro jakoi kahtia äärettömän\nsuuren laitumen, jolla kuljeskeli hevosia, ja kauempana aaltoilevalla\nalangolla oli harhailevia karjalaumoja.\n\nKoko kartano osoitti, mitä monien vuosien työ ja uutteruus voivat saada\naikaan. Puro kasteli kartanon ja kylän välissä olevaa viheriöitsevää\nlaaksoa. Talossa tarvittava vesi tuli kumminkin vuoren korkeilta\nmetsäisiltä rinteiltä ja oli johdettu sinne yksinkertaisella\nlaitteella. Samankokoisia mäntypölkkyjä, joihin oli kaivettu syvä ura,\noli asetettu pääksetysten yhteen ja ne muodostivat kimaltelevan torven,\njoka jatkuessaan vuoren rinteeltä laakson poikki lopulta kohosi sille\npienelle kukkulalle, jossa Auchinclossin kartano sijaisi. Talon likellä\noli uurretut pölkynpuoliskot vannehdittu yhteen jykeväksi torvesi.\nVesi virtasi tässä osassa johtoa ylöspäin, muudan niistä seikoista,\njoka teki maatilan kuuluisaksi ja oli Pinen pienten poikain alituinen\nihmettelyn ja ilon aihe. Ne molemmat kunnon naiset, jotka hoitivat\nAuchinclossin suurta taloutta, hämmästyivät usein niitä omituisia\nesineitä, joita tuo alituisesti virtaava kirkas ja kylmä vuoristovesi\nkuljetti heidän keittiöönsä.\n\nSattuikin niin tänään, että Dale tapasi Al Auchinclossin muutaman\nkuistin varjosta, jossa hän keskusteli joidenkin paimeniensa ja\ntukkilaistensa kanssa. Auchincloss oli lyhyt tanakka mies, jolla oli\nhyvin leveät hartiat. Hänen hiuksensa eivät olleet vielä harmaat\neikä hän näyttänyt erittäin vanhaltakaan, mutta kumminkin oli hänen\nkasvoissaan jotakin väsynyttä, jotakin tuollaista synkkää ja kalpeaa,\njoka ilmaisi vanhentumista ja elinvoimain heikontumista. Hänen\nkasvonsa, joissa oli suuri syntymämerkki, olivat säännölliset ja\nkauniit, hänellä oli rehelliset siniset silmät, hieman surulliset,\nmutta kumminkin vielä elämänhaluiset.\n\nDale ei tiennyt ollenkaan, miten hänen vierailuunsa suhtauduttaisiin,\neikä hän olisi ollenkaan hämmästynyt, vaikka hänen olisi käsketty\npoistua talosta. Hän ei ollut käynyt siellä vuosikausiin. Senvuoksi hän\nhämmästyikin nähdessään Auchinclossin viittaavan paimenia poistumaan.\nja suhtautuvan hänen tuloonsa erikoisetta ilmeettä.\n\n\"Päivää, Al! Kuinka voitte?\" tervehti Dale tyynesti asettaessaan\npyssynsä seinää vasten.\n\nAuchincloss ei noussut, vaan ojensi ainoastaan kätensä.\n\n\"Kuulehan, Milt Dale, tapaan sinut nyt varmasti ensimmäisen kerran\nsellaisessa tilassa, etten voi kaataa sinua selällesi\", vastasi\ntilanomistaja. Hänen äänensä oli sekä ärtyisä että lämmin.\n\n\"Otaksun teidän tarkoittavan, ettette ole oikein terve\", vastasi Dale.\n\"Olen pahoillani.\"\n\n\"En tarkoita sitäkään. En ole sairastanut milloinkaan elämässäni.\nOlen vain kulutettu loppuun, kuten hevonen, joka on ollut voimakas\nja tottelevainen ja tehnyt työtä liiaksi. Sinä et kumminkaan näytä\npäivääkään vanhemmalta, Milt. Tuollainen metsissä eläminen ei jätä\njälkiä mieheen.\"\n\n\"Niin, tunnen voivani hyvin eikä aika tunnu minusta milloinkaan\npitkältä.\"\n\n\"Tuskinpa sinä sentään niin tyhmä oletkaan kuin luullaan. Olen\najatellut sitä viime aikoina saatuani aikaa tuumimiseen. Mutta, Milt,\nrikkauksia et kumminkaan taida koota?\"\n\n\"Al, minulla on kaikkea, mitä haluan ja tarvitsen.\"\n\n\"Et kumminkaan elätä ketään etkä tee mitään hyvää maailmassa.\"\n\n\"Emme voi olla yhtä mieltä siitä, Al\", vastasi Dale hymähtäen.\n\n\"Emme totisesti voikaan. Tulit varmaankin vain tervehtimään minua?\"\n\n\"En yksinomaan sitäkään varten\", vastasi Dale miettivästi. \"Haluan\nsanoa teille aluksi, että suostun korvaamaan teille nuo lampaat, jotka\naina olette luullut kesyn puumani tappaneen.\"\n\n\"Suostutko? Miten luulet siitä suoriutuvasi?\"\n\n\"Ei kai niitä ollut hyvinkään monta, vai kuinka?\"\n\n\"Ainakin viisikymmentä.\"\n\n\"Niin montako! Al, luuletteko vieläkin, että vanha Tom tappoi nuo\nlampaat?\"\n\n\"Hm! Milt, tiedän varmasti sen tappaneen ne.\"\n\n\"Al, miten voitte tietää sellaista, jota en minäkään tiedä? Olkaa nyt\njärkevä. Älkäämme ruvetko riitelemään tästä jälleen. Haluan maksaa nuo\nlampaat työlläni, ja --\"\n\n\"Milt Dale, haluat siis tulla tänne maksamaan työlläsi nuo\nviisikymmentä lammasta\", toisti vanha tilanomistaja uskomatta korviaan.\n\n\"Varmasti.\"\n\n\"No, minut saa hirttää!\" Hän nojautui taaksepäin ja katsoi\ntutkivasti Daleen. \"Mitä sinulle on tapahtunut, Dale? Oletko kuullut\nsisarentyttäreni tulosta ja haluat kunnostautua hänen nähtensä?\"\n\n\"Niin, Al, hänen tulollaan on paljon osaa päätöksessäni\", vastasi\nDale vakavasti. \"Mutta en milloinkaan ole aikonut kunnostautua hänen\nnähtensä, kuten vihjaisitte.\"\n\n\"Joutavia.' Olet aivan näiden muiden varsojen kaltainen. Mutta hyvä\nmerkki se silti on. Vain nainen voi sinut saadakin luopumaan tuosta\nmetsäelämästäsi. Mutta, poikaseni, tämä sisarentyttäreni, Helen Rayner,\nsaa sinut kyllä pyörälle päästäsi. En ole nähnyt häntä milloinkaan,\nmutta sanotaan hänen olevan äitinsä kaltaisen. Ja Nell Auchinclossin\nlaista tyttöä ei monesti olekaan!\"\n\nDale tunsi punastuvansa. Tällainen keskustelu tuntui todellakin oudolta\nhänestä.\n\n\"Annan kunniasanani, Al --\", aloitti hän.\n\n\"Poika, älä valehtele vanhalle miehelle.\"\n\n\"Valehteleko! En halua valehdella kenellekään, Al, ainoastaan ihmiset,\njotka asuvat kylissä ja ovat aina jossakin tekemisessä toistensa\nkanssa, valehtelevat. Elän metsissä, joissa ei mikään pakota minua\nvalehtelemaan.\"\n\n\"En halunnut loukata sinua, en ollenkaan\", vastasi Auchincloss.\n\"Ja ehkä puheessasi onkin jotakin perää. Puhuimme äsken lampaista,\njotka suuri kissasi tappoi. Niin, Milt, en voi sitä todistaa, en\nvarmastikaan. Ja ehkä luulet minua houkaksi, kun ilmoitan sinulle\nsyyni. En luule sitä senvuoksi, että nuo meksikolaiset paimenet\nsanoivat nähneensä puuman laumassa.\"\n\n\"Miksi sitten?\" kysyi Dale hyvin uteliaasti.\n\n\"Vuosi sitten tästä päivästä näin tuon sinun lemmikkisi. Se makasi\nkaupan edustalla ja sinä olit siellä sisällä ostamassa elintarpeita.\nTuntui siitä kuin olisin sattunut vastakkain viholliseni kanssa,\nsillä, koira vieköön, minulla oli heti selvillä, että tuo puuma oli\nsyyllinen, kun se katsoi minua silmiin. Nyt sen kuulit!\"\n\nVanhus odotti, että hänelle naurettaisiin. Mutta Dale pysyikin vakavana.\n\n\"Ah, tiedän, miltä teistä tuntui\", vastasi hän kuin olisivat he\nkeskustelleet jonkun ihmisen teoista. \"Minusta tuntuu ikävältä\nepäillä vanhaa Tomia. Mutta se on puuma, ja eläinten teot ovat joskus\nkummalliset. Kumminkin, Al, haluan korvata nuo menetetyt lampaanne.\"\n\n\"Et, sinä et korvaa\", vastasi Auchincloss nopeasti. \"Älkäämme puhuko\nsiitä enää. Menettelit rehellisesti tehdessäsi tuon tarjouksen. Se\nriittää. Unhota senvuoksi huolesi työstä, jos asia sinua nyt kerran\nvaivaa.\"\n\n\"On jotakin muutakin, josta haluan puhua kanssanne\", aloitti Dale\nepäröiden. \"Asia koskee Beasleytä.\"\n\nAuchincloss hätkähti kovasti ja hänen kasvonsa punastuivat nopeasti.\nSitten hän kohotti suuren kätensä, ja se vapisi. Dale huomasi heti,\nmiten vanhuksen hermot olivat heikontuneet.\n\n\"Älä mainitse minulle tuon meksikolaisen nimeä!\" kivahti tilanomistaja.\n\"Rupean silloin näkemään punaista. Dale, en unhota, että puolustit\nminua tänään ja rupesit epäröimättä puolelleni. Lem Harden kertoi\nminulle. Olin iloissani kuultuani sen. Senvuoksi unhotinkin tänään\nvanhan riitamme. Mutta jos puhut minulle sanaakaan tuosta lampaiden\nvarkaasta, kartoitan sinut heti talostani!\"\n\n\"Mutta, Al, olkaa nyt järkevä\", huomautti Dale vakavasti. \"On\nvälttämätöntä, että puhun teille hänestä.\"\n\n\"Eikä ole. Ei ainakaan minulle. En halua kuunnella.\"\n\n\"Haluatte totisesti, Al\", vastasi Dale. \"Beasley himoitsee\nomaisuuttanne. Hän on tehnyt suunnitelman --\"\n\n\"Taivaan nimessä, tiedän sen!\" huudahti Auchincloss nousten horjuen\nseisoalleen ja ollen aivan mustanpunainen kasvoiltaan. \"Luuletko tuon\nolevan uutta minulle? Lopeta jo, Dale, sillä en voi puhua siitä.\"\n\n\"Mutta, Al, on olemassa vielä jotakin pahempaakin\", jatkoi Dale\nnopeasti. \"Elämämme on uhattu, ja sisarentyttärenne Helen aiotaan --\"\n\n\"Lopeta jo ja mene matkoihisi!\" karjui Auchincloss huitoen suurilla\nkäsillään.\n\n\"Mutta, Al, olen ystävänne\", aloitti Dale pyytävästi.\n\n\"Ystäväkö?\" vastasi tilanomistaja hyvin katkerasti. \"Sitten olet ainoa\nsellainen. Milt Dale, olen rikas ja olen kuolemaisillani. En luota\nkeneenkään. Mutta jos sinä villi metsästäjä olet ystäväni, niin todista\nse myös. Tapa tuo meksikolainen lampaiden varas! Tee jotakin ja tule\nsitten keskustelemaan kanssani.\"\n\nSanottuaan sen laahusti hän taloon ollen melkein kaatua ja paiskasi\noven kiinni.\n\nDale seisoi hetkisen paikoillaan, tarttui sitten pyssyynsä ja poistui.\n\nHieman ennen auringonlaskua sai hän selville, missä hänen neljä\nmormoniystäväänsä oleskelivat, ja saapui heidän leiriinsä illallisen\naikaan.\n\nJohn, Roy, Joe ja Hal Beeman olivat erään uranuurtaja-mormonin\npoikia, joka oli perustanut pienen Snowdropin kylän. He olivat vielä\niältään nuoria miehiä, mutta kova työ ja ankara elämä taivasalla\nolivat vaikuttaneet että he näyttivät kokeneilta. Kukin heistä oli\nnuorempaansa aina vuotta vanhempi. Mitä heidän ulkomuotoonsa tuli,\noli heitä vaikea erottaa toisistaan. Ollen samalla sekä hevosmiehiä\nettä lampaidenpaimenia, karjankasvattajia ja metsästäjiä oli heillä\njokaisella pitkä, jäntevä ja voimakas ruumis, laihat, ruskettuneet ja\nrauhalliset kasvot ja tuollaiset tyynet terävät silmät, jollaisia ei\nole muilla kuin taivasalla elävillä miehillä.\n\nDalella ja näillä veljeksillä oli paljon yhteistä ja he olivat\nlämpimästi kiintyneet toisiinsa. Mutta he eivät milloinkaan\nkeskustelleet muusta kuin metsää koskevista seikoista. Dale söi\nillallista heidän kanssaan ja puheli, kuten ennenkin, heidän kanssaan\nvihjaisemattakaan asiasta, joka painoi hänen mieltään. Aterian jälkeen\nauttoi hän Joea hevosten kiinniottamisessa, niiden jalkojen sitomisessa\nyöksi ja ajamisessa muutamaan ruohoa kasvavaan mäntyjen välissä olevaan\naukeamaan. Myöhemmin, kun metsä alkoi pimetä kylmän tuulen puhaltaessa\nja nuotio paloi lämmittäen, rupesi Dale puhumaan asiasta, joka vaivasi\nhänen aivojaan.\n\n\"Olette siis Beasleyn palveluksessa?\" kysyi hän aloittaakseen\nkeskustelun.\n\n\"Olimme\", vastasi John venytellen. \"Mutta tänään, kun kuukautemme\nloppui, saimme palkkamme ja erosimme. Beasley varmaankin pahastui.\"\n\n\"Miksi lopetitte?\"\n\nJohn ei vastannut, ja hänen veljiensäkin kasvoissa oli tuollainen tyyni\nja hillitty ilme, joka ilmaisi heidän pakosta olevan vaiti.\n\n\"Kuunnelkaahan nyt, mitä olen tullut teille kertomaan, ja sitten voitte\npuhua\", jatkoi Dale. Sitten hän ilmaisi nopeasti Beasleyn suunnitelman\nryöstää Al Auchinclossin sisarentytär ja anastaa kuolevan miehen\nomaisuus.\n\nKun Dale lopetti melko hengästyneenä, eivät mormonit näyttäneet\nollenkaan hämmästyneiltä eivätkä vihaisilta. Vanhin, John, tarttui\nmuutamaan keppiin ja kohenteli hitaasti tulisia kekäleitä niin että\nvalkoiset säkeneet lentelivät.\n\n\"No, Milt, miksi kerroit meille tämän?\" kysyi hän varovaisesti.\n\n\"Olette ainoat ystäväni\", vastasi Dale. \"Minusta ei tuntunut ollenkaan\nturvalliselta puhua tästä asiasta tuolla kylässä, ja senvuoksi\njuolahditte te, pojat, heti mieleeni. En aio sallia Snake Ansonin viedä\ntuota tyttöä. Mutta minä tarvitsen apua ja senvuoksi tulin luoksenne.\"\n\n\"Beasleyn mahti kasvaa Pinessä ja sen ympäristössä, ja vanha Al\nheikontuu heikontumistaan. Beasley anastaa omaisuuden kaikista tytöistä\nhuolimatta\", sanoi John.\n\n\"Asiat eivät aina mene luulojen mukaan. Mutta siitä ei nyt olekaan\nkysymys. Tuo tyttöä vastaan suunniteltu kepponen minua suututtaa. Hänen\nluullaan saapuvan Magdalenaan kuudentenatoista päivänä ja lähtevän\nsieltä postivaunuissa Snowdropiin. Mitä minun nyt on tehtävä? Jos hän\nmatkustaa postivaunuissa, aion olla silloin mukana, siitä saatte olla\naivan varmat. Mutta hän ei saa lähteä niissä ollenkaan. Pojat, aion\njollakin tavoin suojella häntä. Tahdotteko auttaa minua? Olen totisesti\nollut joskus pahassa pulassa teidänkin vuoksenne. Tämä on kumminkin\nerilaista. Oletteko todellakin ystäviäni? Tiedätte nyt, millainen\nBeasley on, ja teillä on kaikilla jotakin kostettavaa Snake Ansonin\nmiehille. Teillä on nopeat hevoset, silmät jälkien seuraamiseksi ja\nte osaatte ampua. Olette juuri sellaisia miehiä, jollaisia haluan\ntovereikseni joutuessani otteluun jonkun roistojoukon kanssa.\nHaluatteko liittyä minuun vai annatteko minun mennä yksinäni?\"\n\nSilloin John Beeman puristi Dalen kättä voimakkaasti vaiti ollen ja\nkalpein kasvoin, ja vuorotellen tekivät muutkin veljet samoin. Heidän\nsilmänsä kiilsivät tuimasti ja heidän ohuitten huuliensa ympärille\nilmestyi omituinen katkera ilme.\n\n\"Milt, ehkä tiedämme millainen Beasley on paremmin kuin sinä\", sanoi\nJohn vihdoin. \"Hän köyhdytti isäni ja on pettänyt muitakin mormoneja.\nOlemme saaneet selville, että hän saa nuo lampaat, joita Ansonin miehet\nvarastavat. Hän ajaa sitten laumat Phenixiin. Omaisemme eivät salli\nmeidän syyttää Beasleytä ja senvuoksi olemme kärsineet vaiti ollen.\nIsäni on aina sanonut, että heti kun joku vain sanoo ensimmäisen sanan\nBeasleytä vastaan, yhdyt sinä meihin.\"\n\nRoy Beeman laski kätensä Dalen olalle. Hän oli ehkä viisain veljeksistä\nja sellainen, jota seikkailut ja vaarat enimmän miellyttivät. Hän\noli seurustellut enimmän Dalen kanssa, kulkenut tämän kanssa monta\npitkää taivalta, oli taitava ratsastaja ja väsymättömin vainuaja tässä\nerämaassa.\n\n\"Tulemme varmasti mukaasi\", sanoi hän kovalla ja jyrisevällä äänellä.\n\nHe istuutuivat jälleen paikoilleen nuotion ääreen. John heitti siihen\nenemmän puita, ja rätisten ja säkenöiden leimahti tuli palamaan tuulen\nlietsoessa. Kun hämärä muuttui synkäksi yöksi, kiihtyi tuulen humina\npuissa kumeaksi kohinaksi. Erään arosusilauman katkonainen ulvonta\nalkoi värisyttää ilmaa.\n\nNuo viisi miestä keskustelivat kauan ja vakavasti tuumaillen,\nsuunnitellen ja kumoten toistensa ehdotuksia. Dale ja Roy Beeman\nehdottivat enimmän sellaista, jonka kaikki voivat hyväksyä.\nHeidän laisensa metsästäjät muistuttavat tutkijoita siinä, että\nhe suunnitellessaan jotakin kiinnittävät niin paljon huomiota\nerikoiskohtiin. Tämä seikka, johon he nyt aikoivat sekaantua, muodosti\ntilanteen, jossa oli rajattomia mahdollisuuksia. Niistä oli etupäässä\nkiinnitettävä huomio hevosiin ja varustuksiin, pitkään kiertotiehen\npäästä Magdalenaan huomaamatta, tuon vieraan tytön pelastamiseen, joka\nepäilemättä halukkaasti halusi matkustaa postivaunuissa -- ja nopeaan\npelastamiseen, jos sellainen näyttäytyi tarpeelliseksi, taisteluun ja\nvälttämättömään takaa-ajoon, pakenemiseen metsiin ja turvalliseen tytön\nluovuttamiseen Auchinclossille.\n\n\"Sitten, Milt, lähdemme kai ahdistamaan Beasleytä?\" kysyi Roy Beeman\nmerkitsevästi.\n\nDale vaikeni kumminkin ja näytti miettiväiseltä.\n\n\"Nyt tämä jo riittää tälle päivälle\", sanoi John. \"Ruvetkaamme nyt\nnukkumaan.\"\n\nHe levittivät tervavaatteensa. Dale heittäytyi Royn viereen ja kaikki\nvaipuivat pian uneen punaisten kekäleiden hitaasti tummetessa, tuulen\nkovan huminan vähitellen heikentyessä ja metsän muuttuessa hiljaiseksi.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nHelen Rayner oli ollut länteen päin kiitävässä junassa hyvinkin jo\nneljäkolmatta tuntia, ennenkuin hän teki levottomuutta herättävän\nhuomion.\n\nSisarensa Bon kanssa, joka oli varhaiskypsä kuusitoistavuotias\ntyttönen, oli Helen lähtenyt St. Josephista rakkaille omaisilleen\nsanomiensa jäähyväisten katkeroittamin mielin, mutta kumminkin\nlumottuna ja elävin aavistuksin Kaukaisen lännen omituisesta\nelämästä. Kaikilla heikäläisillä oli oikea uranaukaisijaluonne;\nvaihtelevaisuuden, toiminnan ja seikkailujen jano oli hänellä verissä.\nVelvollisuus leskeksi joutunutta äitiä kohtaan, jolla oli suuri perhe\nhoidettavanaan, oli pakottanut Helenin hyväksymään tämän rikkaan enon\ntarjouksen. Hän oli opettanut koulussa ja ohjannut pieniä veljiään\nja sisariaan ja auttanut muutenkin voimainsa mukaan. Ja nyt, vaikka\nvanhojen rakkaiden siteiden katkominen tuntuikin raskaalta, houkutteli\ntämä tilaisuus kumminkin vastustamattomasti. Hänen unelmiensa\nrukouksiin oli vastattu. Hyvän onnen tuominen omaisilleen, tuon pienen,\nkauniin ja vallattoman sisaren hoitaminen, noiden keltaisten, likaisten\nja meluisten kylien vaihtaminen suureen, aaltoilevaan ja rajattomaan\ntasankoon, eläminen tuollaisessa ihmeellisessä talossa, jonka hän\njonakin kauniina päivänä saa sitten kokonaan omakseen, hevosia, karjaa,\nlampaita, erämaata ja vuoria, puita, puroja ja villejä kukkia kohtaan\ntuntemansa syvän, vaistomaisen ja kehittymättömän rakkauden täyttyminen\nolivat aina olleet hänen intohimoisen ikävänsä kaipauksia, jotka nyt\njollakin ihmeellisellä haltijatarmaisella tavalla näyttivät toteutuvan.\n\nHuomio, että Harve Riggs oli myöskin junassa, oli kolaus näille\nonnellisille aavistuksille ja täydellinen sairaaksi tekevä kylmä suihku\nhänen lämpimille ja läheisille unelmilleen. Hänen läsnäolonsa voi\nmerkitä ainoastaan yhtä asiaa: että Riggs oli seurannut häntä. Riggs\noli ollut pahin monista vaikeista koettelemuksista St. Josephissa.\nHänellä oli jonkunlainen vaikutusvalta tahi oikeus äitiin, joka\nhyväksyi hänen tarjouksensa mennä naimisiin Helenin kanssa. Hän\nei ollut ollenkaan puoleensavetävä, ei hyvä, ei toimelias eikä\nmitään sellaista, joka kiinnitti Helenin mieltä, vaan pöyhkeilevä\nja tepasteleva seikkailija eikä mikään todellinen Lännen asukas,\nvaikka hän käyttikin pitkää tukkaa ja ylpeili revolverillaan ja\nhuonomaineisuudellaan. Helen oli aina epäillyt noita monia taisteluita,\njoissa Riggs sanoi olleensa mukana, ja sitäkin, ettei Riggs ollut\ntarpeeksi rohkea ollakseen paha siinä merkityksessä kuin Lännen miehet\novat pahoja. Mutta vilahdus hänestä junan seisoessa La Juntan asemalla,\nkun Riggs selvästi vakoili häntä koettaen pysyä piilossa, varoitti\nHeleniä ja antoi hänelle uuden tehtävän ratkaistavaksi.\n\nTämä huomio masensi hänen mielensä. Eläminen ei näyttänyt\nmuodostuvankaan paljaaksi ruusuilla kulkemiseksi tuolla uudessa\nLännen kodissa. Riggs tulee seuraamaan häntä, ellei hän voi tulla\nhänen mukanaan, ja saavuttaakseen tarkoituksensa on hän valmis vaikka\nmihin. Helen säpsähti todetessaan joutuneensa oman onnensa nojaan,\ntunsi lamauttavaa rohkeuden puutetta, yksinäisyyttä ja avuttomuutta.\nMutta hänen ylpeä luonteensa karkoitti pian nämä tunteet. Tilaisuus\nkoputti hänen oveensa ja hän aikoi käyttää sitä hyödykseen. Hän ei\nolisi ollutkaan Al Auchinclossin sisarentytär, jos hän olisi epäröinyt.\nJa kun ylpeys muuttui todelliseksi vihaksi, olisi hän voinut nauraa\nivallisesti Harve Riggsille ja tämän suunnitelmille, vaikka ne olisivat\nolleet millaiset tahansa. Helen päätti kerta kaikkiaan olla pelkäämättä\nhäntä. Kun hän oli lähtenyt St. Josephista, oli hän suhtautunut Länteen\nsykkivin sydämin ja varmoin päätöksin tulla tuon Lännen arvoiseksi.\nTuohon kaukaiseen maahan oli perustettava koteja, eno Al oli\nkirjoittanut niin, ja kotien perustamisessa olivat naiset tarpeen. Hän\naikoi kehittyä yhdeksi noista naisista ja kasvattaa sisarestaan toisen\nsamanlaisen. Ja ajatellen, että hän tietää varmasti mitä hän sanoo\nRiggsille, kun tämä ennemmin tahi myöhemmin lähestyy häntä, karkoitti\nHelen hänet mielestään.\n\nKun juna oli liikkeessä, voi Helen katsella noita aina muuttuvia\nmaisemia, semminkin kun hänen ei silloin ollut pakko pitää huolta\nBosta, kuten asemilla. Hän tarkasteli haaveillen mäntymetsiä, punaisia\nkallioisia uomia ja noita hämäriä jylhiä vuoria.\n\nHän näki auringon laskevan Uuden Meksikon hämärästi näkyvien\nharjanteiden taakse. Se muodosti sellaisen ihanan kullanvärisen\nloiston taivaalle, että se oli yhtä outo hänelle kuin hänen mielessään\nliikkuvat oudot tunteetkin, nuo lumoavat ja jälleen haihtuvat. Bon\nriemu ei ollut niin hiljaista, ja samalla kun aurinko laski ja\nväriloisto himmeni, pyysi hän Heleniä yhtä innokkaasti avaamaan suuren\neväskorin, jonka he olivat ottaneet mukaansa.\n\nHe istuivat vastakkain vaunun päässä, ja naulakoilla, eväskori\nylimpänä, olivat heidän matkatavaransa, jotka sisälsivät tyttöjen koko\nmaallisen omaisuuden. Siinä oli nyt todellakin paljon enemmän kuin he\nolivat milloinkaan omistaneet, sillä heidän äitinsä huolehtiessaan\nheistä ja halutessaan, että he näyttäisivät sieviltä rikkaan enonkin\nmielestä, oli tuhlannut rahaa ja aikaa valmistaessaan heille kauniita\nja käytännöllisiä pukuja.\n\nTytöt istuivat vierekkäin tuo suuri kori polvillaan ja söivät\nkatsellessaan noita jylhiä ja tummia vuoria. Juna jatkoi hitaasti\nmatkaansa ilmeisesti halki seudun, jossa rata alituisesti mutkitteli.\nJokainen tuossa täpötäynnä olevassa vaunussa oli syventynyt nauttimaan\nillallistaan. Ellei Helenin huomio olisi niin kokonaan ollut kiintynyt\ntuohon suurenmoiseen villiin vuoristoon, olisi hän tuntenut enemmän\nmielenkiintoa matkatovereitaan kohtaan. Hän huomasi kyllä heidät ja\ntarkasteli huvitettuna ja miettiväisesti vaunussa olevia miehiä,\nnaisia ja muutamia lapsia, noita keskiluokan ihmisiä, jotka, ollen\nköyhiä ja toivorikkaita, matkustivat nyt Uuteen länteen perustamaan\nkoteja. Tuollainen oli suurenmoista ja kaunista, mutta se aiheutti\nkumminkin lyhytaikaista ja selittämätöntä surua, sillä junan ikkunoista\nkatsottuna näytti tuo metsien ja kallioiden muodostama maailma niiden\nvälissä olevine laajoine ja hedelmättömine aukeamineen sanomattoman\nyksinäiseltä, villiltä ja kuolleelta. Kuinka loppumattomilta nuo\netäisyydet tuntuivatkaan. Tuntikausiin, junan kiitäessä peninkulman\ntoisensa perään eteenpäin, ei näkynyt ainoatakaan taloa, ei telttaa\neikä intiaanien majaa. Tämän kauniin maan pituus ja laveus olivat\nhämmästyttävät. Ja Helen, joka rakasti liriseviä puroja ja virtaavia\njokia, ei huomannut vettä ollenkaan.\n\nSitten kietoi pimeys tuon hitaasti ohitse kiitävän maiseman vaippaansa,\nkylmä yötuuli rupesi puhaltamaan ikkunoista ja valkoiset tähdet\nalkoivat tuikkia taivaalla. Sisarukset ristivät kätensä, painoivat\npäänsä yhteen ja rupesivat nukkumaan raskaan vaipan alla.\n\nVarhain seuraavana aamuna, kun tytöt jälleen kaivoivat nähtävästi\npohjattoman korinsa aarteita esille, pysähtyi juna Las Vegasissa.\n\n\"Voi, katsohan!\" huudahti Bo hurmaantuneena. \"Lehmänpaimenia! Ah, Nell,\nkatsohan nyt!\"\n\nHelen katsoi nauraen ensin sisareensa huomaten, miten suloinen tämä\ntodellakin oli. Bo oli pienikasvuinen, täynnä pursuavaa elämäniloa.\nHänellä oli kastanjanruskea tukka ja tummansiniset silmät, jotka\nloistivat veitikkamaisesti ja vetivät puoleensa kuin magneetit.\n\nKarkeasti kyhätyllä asemasillalla oli rautatieläisiä, meksikolaisia\nja ryhmä vetelehtiviä lehmänpaimenia. Nämä olivat pitkiä, laihoja\nja vääräsäärisiä miehiä, joilla oli nuoret rehelliset kasvot ja\ntarkkaavaiset silmät. Erittäinkin muudan heistä oli puoleensavetävä\nkomeine ruumiineen, punaisenruskeine kasvoineen ja kirkkaanpunaisine\nhuivineen, heiluvine revolvereineen ja suurine, pitkine ja käyrine\nkannuksineen. Hän kai huomasi Bon ihailevan katseen, koska hän\nsanomatta sanaakaan tovereilleen maleksi ikkunaa kohti, jossa tytöt\nistuivat. Hän käveli merkillisesti, melkeinpä niin omituisesti kuin ei\nhän olisi tottunut sellaiseen. Pitkät kannukset kilisivät sointuvasti.\nHän nosti hattuaan ja seisahtui huolettomasti hymyillen, ollen tyyni ja\nrauhallinen. Heleniä hän miellytti ensi näkemältä, ja kun hän kääntyi\nkatsomaan, millaisen vaikutuksen mies oli tehnyt Bohun, huomasi hän\ntuon nuoren neidin tuijottavan mieheen jäykkänä pelosta.\n\n\"Hyvää huomenta\", sanoi paimen venytellen ja hymyillen hyväntuulisesti.\n\"Mihin olette te matkalla?\"\n\nHänen äänensä kaiku ja tuo suora ja lystillinen sydämellisyys\nmiellyttivät Heleniä uutuudellaan.\n\n\"Matkustamme aluksi Magdalenaan ja sieltä sitten postivaunuissa\nValkoisille vuorille\", vastasi Helen.\n\nPaimenen tarkkaavaisiin ja rauhallisiin silmiin ilmestyi hämmästynyt\nilme.\n\n\"Siellä on apacheja, neiti. Olen todellakin suruissani, sillä nuo\nseudut eivät sovi ollenkaan teikäläisille. Ette suinkaan ole mormoneja?\"\n\n\"Emme. Olemme Al Auchinclossin sisarentyttäriä\", vastasi Helen.\n\n\"Vai niin. Olen käynyt Magdalenassa ja kuullut puhuttavan Alista.\nMenette luultavasti kyläilemään hänen luokseen?\"\n\n\"Hänen talostaan on tuleva vastainen kotimme.\"\n\n\"Suurenmoista, sillä täällä Lännessä tarvitaan tyttöjä. Niin, olen\nkuullut Alista. Hän on muudan vanha arizonalainen karjankasvattaja,\njoka on asettunut asumaan tuonne lammasmaahan. Sellainen on\ntaantumusta. Arvailen nyt, että jos sattuisin tulemaan sinnepäin ja\nkysyisin häneltä työtä, niin mahtaisinko sellaista saada?\"\n\nHänen tyyni hymynsä oli tarttuvaa ja hänen tarkoituksensa oli selvä\nkuin kristallikirkas vesi. Katse, jonka hän oli kiinnittänyt Bohun,\nmiellytti jollakin tavoin Heleniä. Parin viimeisen vuoden kuluessa,\njolloin Bo oli vain kaunistumistaan kaunistunut, oli hän ollut\nihailevien katseiden magneetti. Tuon paimenenkin silmissä oli samassa\nsekä kunnioittava että ihaileva ja huvitettu ilme. Se ei todellakaan\nmennyt hukkaan, kun Bosta oli kysymys.\n\n\"Enoni mainitsi kerran kirjeessään, ettei hänellä milloinkaan ole\ntarpeeksi miehiä kartanon hoitamiseen\", vastasi Helen hymyillen.\n\n\"Tulen varmasti sinne. Vannon, että matkani olisikin nyt kaikissa\ntapauksissa suuntautunut sinnepäin.\"\n\nHän tuntui niin lyhytsanaiselta, tyyneltä ja miellyttävältä, ettei\nhänen puheeseensa voitu oikein suhtautua vakavasti, mutta kumminkin\nHelenin terävä huomiokyky totesi hänessä olevan rohkeutta, jotakin\ntuollaista, joka oli samalla kertaa sekä nopeaa että valpasta. Hänen\nviimeiset sanansa olivat yhtä selvät kuin hänen Bohun suuntaamansa\nhellä katsekin.\n\nHelenin luonteessa oli vallaton piirre, joka, vaikka hän voikin\nsen hillitä, joskus kumminkin sai vallan, ja Bo, joka nyt kerran\nitsepäisessä elämässään oli joutunut sanattomaksi, tarjosi nyt sopivan\ntilaisuuden.\n\n\"Ehkä pieni sisareni suostuu puhumaan puolestanne eno Alille\", sanoi\nHelen. Juuri silloin juna liikahti ja lähti hitaasti liikkeelle. Paimen\nastui pari pitkää askelta sen rinnalla, jolloin hänen kuumenneet\npoikamaiset kasvonsa olivat melkein ikkunan tasalla. Hänen silmänsä,\njotka nyt näyttivät ujoilta ja hieman toivovilta, mutta kumminkin\nrohkeilta, olivat yhä kiintyneet Bohun.\n\n\"Hyvästi -- lemmittyni!\" hän huudahti.\n\nSitten hän pysähtyi häviten näkyvistä.\n\n\"Kas niin!\" huudahti Helen katuvaisesti puoleksi suruissaan, puoleksi\niloissaan. \"Millainen nopeasti toimiva nuorimies hän olikaan.\"\n\nBo oli punastunut kauniisti.\n\n\"Nell, eikö hän ollutkin suurenmoinen?\" huudahti hän loistavin silmin.\n\n\"En voi juuri sanoa häntä sellaiseksikaan, mutta miellyttävä hän\nkumminkin oli\", vastasi Helen hyvillään, ettei Bo ollutkaan suuttunut\nhäneen.\n\nOli aivan selvää, että Bo tukahdutti hillittömän halunsa nojautua ulos\nikkunasta ja heiluttaa kättään. Hän tirkisti kumminkin ulos suureksi\npettymyksekseen.\n\n\"Luuletko hänen saapuvan eno Alin luo?\" kysyi Bo.\n\n\"Tyttöseni, hän laski vain leikkiä.\"\n\n\"Nell, lyön vaikka vetoa, että hän saapuu! Ah, miten ihanaa siitä\ntuleekaan. Alan pitää noista paimenista. He eivät ole ollenkaan tuon\nHarve Riggsin näköisiä, joka ahdisti sinua niin.\"\n\nHelen huokaisi muistaessaan tuon vastenmielisen kosijansa ja\nsenkinvuoksi, että Bon tulevaisuus vaikutti jo salaperäisesti lapseen.\nHelenin oli oltava samalla kertaa tuon tarkkaavaisen ja oikullisen\ntytön sekä äiti että suojelija.\n\nKerran kiinnitti junailija tyttöjen huomion muutamaan viheriään\nja jyrkkään kalliohuippuun. Mies sanoi sitä Nälänhuipuksi ja\nkertoi heille, että intiaanit olivat kerran maailmassa pakottaneet\nespanjalaisia peräytymään sinne ja näännyttäneet heidät sitten nälkään.\nBo kuunteli hyvin tarkkaavaisesti ja katseli sen jälkeen seutua\ntarkemmin kuin milloinkaan ennen kysyen aina jotakin ohitsekulkevalta\njunailijalta. Meksikolaisten tiilirakennukset huvittivat häntä ja kun\njuna saapui intiaanein alueelle, jossa kylät olivat lähellä rataa ja\njossa kirkasvärisiin pukuihin pukeutuneet intiaanit ratsastelivat\nvilleillä hevosillaan, oli hän aivan riemuissaan.\n\n\"Mutta nuo intiaanithan ovat rauhallisia!\" huudahti hän kerran\npahoittelevasti.\n\n\"Olkaamme kiitollisia siitä Jumalalle, tyttöseni. Haluaisitko nähdä\nvihamielisiä intiaaneja?\" kysyi Helen.\n\n\"Haluaisin varmasti\", kuului suora vastaus.\n\n\"Olen hyvin pahoillani, etten sittenkin jättänyt sinua äidin luo.\"\n\n\"Nell, älä ollenkaan uskottelekaan minulle sellaista.\"\n\nHe saapuivat Albuquerqueiin puolenpäivän tienoissa, ja tämä\nmerkityksellinen asema, jossa heidän oli vaihdettava junaa, oli\nollut matkan ensimmäinen pelätty paikka. Ja se näyttikin todella\nsuurenmoiselta liikekeskukselta, täynnä kun se oli lörpötteleviä\nmeksikolaisia, maleksivia, punakasvoisia, hurjannäköisiä paimenia ja\nmakailevia intiaaneja. Tuossa sekamelskassa olisi Helenin ollut melkein\nmahdoton säilyttää tyyneytensä, koska hänen oli pidettävä huolta Bosta,\nkannettava kaikki matkatarpeet ja etsittävä tuo toinen juna, ellei\ntuo ystävällinen jarrumies, joka oli auttanut heitä ennenkin, olisi\nauttanut heitä pääsemään entisestä junasta toiseen -- palvelus josta\nHelen oli hänelle hyvin kiitollinen.\n\n\"Albuquerque on huono paikka\", sanoi jarrumies. \"Teidän on parasta\npysyä vaunussanne ja pidättäytyä katselemasta ikkunoista. Onnea vain\nmatkallenne!\"\n\nVaunussa oli vain muutamia muita matkustajia, meksikolaisia, jotka\nolivat sijoittuneet sen toiseen päähän. Tässä sivuradan junassa oli\nvain yksi matkustaja- ja yksi matkatavaravaunu, jotka oli kiinnitetty\ntavaravaunujen perään. Helen sanoi itselleen jotenkin julmasti, että\nhän pian on saapa selville, ovatko hänen Harve Riggsiin kohdistamansa\nepäluulot oikeutettuja. Jos tämä aikoi matkustaa Magdalenaan tänään,\noli hänen matkustettava tässä junassa. Pian Bo, joka ei välittänyt\nkiellosta, pisti päänsä ikkunasta. Hänen silmänsä aukenivat suuriksi\nhämmästyksestä samoin kuin suukin.\n\n\"Nell, tuolla on Riggs!\" hän kuiskasi. \"Hän on tulossa tähän junaan.\"\n\n\"Bo, näin hänet jo eilen\", vastasi Helen vakavasti\n\n\"Hän siis seuraa sinua, tuo -- tuo --\"\n\n\"Bo, älä kiihdytä mieltäsi. Emme ole nyt kotona, ja senvuoksi on meidän\nsuhtauduttava asioihin levollisesti. Viis siitä, vaikka Riggs onkin\nseurannut minua. Pidän; hänet kyllä aisoissa.\"\n\n\"Ah! Etkö aio siis puhutella häntä etkä olla missään tekemisissä hänen\nkanssaan?\"\n\n\"En, ellei minun ole pakko.\"\n\nVaunuun tuli nyt enemmän matkustajia, tomuisia, omituisia ja rääsyisiä\nmiehiä, ja muutamia kovakasvoisia, köyhästi pukeutuneita, työn\nuuvuttamia vaimoja ja muutamia muita meksikolaisia. Hätiköiden ja\npuhuen äänekkäästi istuutuivat he paikoilleen.\n\nSitten näki Helen Harve Riggsin tulevan vaunuun suuri kantamus\nmukanaan. Hän oli keskikokoinen, tumma ja silmiinpistävä mies, jolla\noli pitkät viikset ja hiukset. Hänen pukunsa oli vaikuttava, hänellä\nkun oli yllään musta pitkätakki, mustat housut, joiden lahkeiden suut\noli pistetty pitkävartisiin teräväkärkisiin kenkiin, kirjailtu liivi,\nliehuva kaulahuivi ja musta hattu. Hänen vyönsä ja revolverinsa olivat\nsilmiinpistävät. Oli kuvaavaa, että muut matkustajat nähtyään hänet\ntekivät huomautuksiaan.\n\nKun hän oli asettanut matkatavaransa hyllyille, näytti hän\nsuoristautuvan, ja kääntyen nopeasti lähestyi hän tyttöjen valtaamaa\npenkkiä. Saavuttuaan sen luo istuutui hän vastakkaisen penkin\nkäsipuulle ja katsoi harkitusti Heleniin. Hänellä oli vaaleat\ntirkistelevät silmät, joiden ilme oli kova ja rauhaton. Suu oli raaka\nja julkea. Helen ei ollut milloinkaan tavannut häntä muualla kuin\nkotonaan ja senvuoksi jäykistyttikin tämä eroavaisuus hänen sydäntään.\n\n\"Halloo, Nell!\" hän sanoi. \"Olette varmaankin hämmästynyt nähdessänne\nminut?\"\n\n\"En ollenkaan\", vastasi Helen kylmästi.\n\n\"Lyön vaikka vetoa, että olette.\"\n\n\"Harve Riggs, sanoinhan teille jo lähtöni edellisenä päivänä kotona,\nettei minua ollenkaan liikuta tekonne eivätkä puheenne.\"\n\n\"Mielestäni ei asia ole niin, Nell. Jokaisella naisella, jota seuraan,\non kyllä syytä ajattelemiseen. Ja te tiedätte sen.\"\n\n\"Silloin olette te seurannut minua tänne?\" kysyi Helen, ja huolimatta\nhänen ponnistuksistaan vapisi hänen äänensä vihasta.\n\n\"Niin olenkin\", vastasi Riggs, ja tehdessään sen oli hän ajatellut yhtä\npaljon itseään kuin Heleniäkin.\n\n\"Mutta miksi, sillä se ei hyödytä teitä ollenkaan ja on vallan\ntoivotonta?\"\n\n\"Vannoin anastavani teidät omakseni tahi toimivani ainakin niin, ettei\nkukaan muukaan teitä saa\", vastasi Riggs, ja hänen intohimoisessa\näänessään oli yhtä paljon itsekkäisyyttä kuin naisen rakkauden\njanoakin. \"Mutta olisin kumminkin tullut tänne Länteen kaikissa\ntapauksissa ennemmin tahi myöhemmin.\"\n\n\"Ette siis aio tullakaan Pineen asti?\" änkytti Helen heltyen hetkeksi.\n\n\"Nell, aion tästä alkaen seurata alituisesti teitä\", selitti Riggs.\n\nSilloin Bo suoristautui kalpein kasvoin ja vihasta säihkyvin silmin.\n\n\"Harve Riggs, teidän on annettava Nellille rauha\", tiuskaisi hän\nsointuvin ja urhoollisin nuorin äänin. \"Sanon teille ja vannonkin sen,\nettä jos ahdistatte ja moititte häntä vielä, enoni Al tahi joku paimen\nkarkoittaa teidät ainaiseksi seudulta.\"\n\n\"Halloo, Pippuri!\" vastasi Riggs kylmästi. \"Huomaan, ettei käytöksesi\nole muuttunut, ja kuulen, että olet yhtä hullautunut paimeniin kuin\nennenkin.\"\n\n\"Ihmisten ei ole pakko olla kohteliaita --\"\n\n\"Bo, ole vaiti!\" keskeytti Helen nuhtelevasti. Oli vaikeata moittia\nBota juuri silloin, sillä tuo nuori neiti ei pelännyt ollenkaan\nRiggsiä. Hän näytti todellakin aivan siltä kuin hän olisi voinut lyödä\nmiestä korvalle. Ja Helen totesi, että vaikka hän oli ymmärtänytkin,\nmitä kodin vaihtaminen tähän villiin maahan merkitsi, ja vaikka hän\noli päättänytkin pysyä urhoollisena, jätti kumminkin itseluottamuksen\ntodellinen alkukoe hänen mielensä heikoksi. Mutta juuri nyt tuntui\nhän saaneen pienestä tulisilmäisestä sisarestansa suojelijan. Helen\nluuli Bon helposti mukautuvan Lännen tapoihin, Bo kun oli niin nuori,\nlevollinen ja vaikutteille altis.\n\nBo käänsi nyt selkänsä Riggsille ja katseli ikkunasta maisemaa. Mies\nnauroi, nousi ja kumartui Heleniin päin.\n\n\"Nell, aion matkustaa sinne, minne tekin\", sanoi hän vakavasti. \"Voitte\nsuhtautua siihen ystävällisesti tahi vihamielisesti, miten vain\nhaluatte. Mutta jos teillä on vielä sen verran järkeä jäljellä, niin\nälkää usuttako ketään kimppuuni. Voi nimittäin sattua, että kohtelen\ntuota henkilöä huonosti. Mielestäni olisi parempi, että olisimme\nystäviä, sillä aion pitää teitä silmällä huolimatta siitä, annatteko\nsiihen suostumuksenne vai ettekö.\"\n\nTuo mies oli ennen vaivannut Heleniä ja sitten uhannut, mutta nyt oli\nhänen pakko julistautua miehen vilpittömäksi viholliseksi. Kuinka\nvastenmielinen tuo ajatus, että mies piti itseään hänen uuteen\nelämäänsä kuuluvana olikin, oli se kumminkin tosi. Hän oli olemassa\nja hän voi seurata Helenin hommia. Helen ei voinut sille mitään. Hän\nvihasi pakkoa kiinnittää niin suurta huomiota mieheen, ja äkkiä tunsi\nhän vihaavansa Riggsiä kuumasti ja leppymättömästi.\n\n\"Ei teidän tarvitse pitää minusta huolta, sillä osaan sen taidon jo\nitsekin\", sanoi hän kääntäessään Riggsille selkänsä. Hän kuuli Riggsin\nmumisevan jotakin partaansa ja poistuvan kauemmaksi vaunuun. Silloin\ntarttui Bo hänen käteensä.\n\n\"Viis hänestä, Nell\", kuiskasi hän. \"Muistat kai, mitä vanha sheriffi\nHaines sanoi Riggsistä? 'Tuollainenko pöyhkeilijä olisi revolverilla\nampuja! Jos hän joskus joutuu todelliseen Lännen kylään, karkoitetaan\nhänet kyllä sieltä.' Toivon, että tuo punakka paimeneni olisi tullut\nmukaamme tähän junaan.\"\n\nHelen tunsi olevansa iloinen, että hän oli suostunut Bon kiihkeihin\npyyntöihin ottaa hänet mukaan Länteen. Luonne, joka oli tehnyt Bon\nparantumattomaksi kotona, tekisi ehkä hänen elämänsä hyvin onnelliseksi\ntässä vapaassa maassa. Kumminkin nauroi Helen sisarelleen hyvin\nlämpimästi ja kiitollisesti.\n\n\"Sinun punakka paimenesiko? Bo-raukka, olithan aivan jäykkä pelosta, ja\nkumminkin haluat nyt saada hänet.\"\n\n\"Voin varmasti rakastua tuohon mieheen\", vastasi Bo haaveillen.\n\n\"Tyttöseni, olet luullut samaa itsestäsi moneen muuhunkin mieheen\nnähden etkä kumminkaan ole katsahtanutkaan toistamiseen keneenkään\nheistä.\"\n\n\"Hän onkin aivan erilainen kuin muut. Nell, lyön vaikka vetoa, että hän\ntulee Pineen.\"\n\n\"Toivon hänen tulevan. Kunpa hän olisi tässä junassa! Pidin niin hänen\nulkonäöstään, Bo.\"\n\n\"No niin, Nell kultaseni, hän katsoi minuun ensimmäiseksi ja\nviimeiseksi myös, joten voit luopua toivostasi... Ah, nyt lähtee juna!\nHyvästi, Albuker-- Mikä tämän kauhean paikan nimi nyt taas olikaan?\nNell, syökäämme päivällistä. Olen kuolemaisillani nälkään.\"\n\nSilloin Helen unhotti huolensa ja epävarman tulevaisuuden, ja\nkuunnellessaan Bon lörpöttelyä ja ottaessaan osaa suuren korin\nloppumattomiin herkkuihin samalla kun hän katseli jalomuotoisia vuoria\ntuli hän jälleen hyvälle tuulelle.\n\nRio Granden laakso rupesi näkymään näyttäen olevan aivan lähellä\nmuutamassa mustien paljaiden vuorien välisessä kapealta näyttävässä\nsuuressa harmaanviheriässä solassa, jossa tuo keltainen joki virtasi\nkimallellen kuumassa auringonpaisteessa. Bo nauroi iloisesti\nkatsellessaan alastomia pieniä meksikolaisia lapsia, jotka juoksivat\nsäikähtyneinä tiilimajoihin junan huristaessa ohi, ja hän huudahti\nriemusta nähdessään intiaaneja, mustangeja ja joskus paimeniakin,\njotka ratsastivat virkeillä hevosillaan johonkin kaupunkiin. Helen\nnäki kaikki Bon osoittamat seikat, mutta hänen katseensa viipyi\nkumminkin kauemmin tuossa ihmeellisessä aaltoilevassa laaksossa ja\ntuolla utuisessa purppuraisessa etäisyydessä, joka tuntui kätkevän\nhäneltä jotakin. Hänellä ei ollut milloinkaan ollut tällaisia tunteita\neikä hän milloinkaan ollut saanut katsella niin kauaksi. Näköala\nsynnytti hänessä jotakin omituista. Aurinko paistoi kuumasti, minkä\nhän voi tuntea pistämällä kätensä ikkunasta, ja voimakas tuuli\nkiidätti kuivia tomupilviä junaa vasten. Hän totesi heti, millaisia\npeloittavia tekijöitä aurinko, tuuli ja tomu olivat täällä Lounaassa.\nJa tämä toteaminen pakotti hänet niitä rakastamaan. Se oli tuolla\ntuo aukea, villi, kaunis ja autio maa, ja hän tunsi suonissaan veren\njärkkymättömän käskyn etsiä, taistella, löytää ja elää. Vain silmäys\ntuonne keltaiseen laaksoon, joka näytti loppumattomalta rautaisten\njyrkänteittensä välissä, vaikutti, että hän ymmärsi enonsa luonteen.\nHänenkin oli muututtava luonteeltaan yhtä paljon hänen kaltaisekseen\nkuin hänen sanottiin muistuttavan enoa muutenkin.\n\nLopulta väsyi Bo katselemaan maisemia, joissa ei ollut mitään\nelämää, ja painaen vaalean päänsä kokoonkääritylle viitalle rupesi\nhän nukkumaan. Mutta Helen katseli herkeämättä kauas näkevin silmin\ntuota tasankojen ja kukkulain muodostamaa maailmaa, ja noiden pitkien\ntuntien kuluessa, kun hän koetti tunkeutua katseellaan tomupilvien ja\nlämpöaaltojen läpi, jokin voimakas, epäselvä ja rauhaton tunne tuntui\nhäilähtelevän hänessä ja sitten jäävän pysyväiseksi. Sen aiheutti hänen\nruumiillinen vastaanottavaisuutensa -- hänen silmiensä ja aistiensa\nsuhtautuminen Länteen samoin kuin hänen tunteensa jo olivat tehneet.\n\nNaisen on rakastettava kotiaan, mihin ikinä kohtalo hänet vieneekään.\nNiin uskoi Helenkin, ei kumminkaan niin paljon velvollisuudesta\nkuin onnesta, romanttisuudesta ja elämänhalusta. Kuinka voi elämä\nmilloinkaan muuttua yksitoikkoiseksi ja väsyttäväksi täällä paljaan\nmaan ja sinisen taivaan muodostamassa värisyttävässä autiudessa, jossa\ntehtävien täyttäminen pakotti ajatukset ja tuumailut suuntautumaan\nulospäin.\n\nHän oli todellakin suruissaan, kun Rio Granden laakso ja sen suuntaan\nkulkevat vuoriharjanteet katosivat lopulta näkyvistä. Mutta peninkulmat\nkorvasivat ne toisilla laaksoilla, toisilla jylhillä ja mustilla\nkalliovuorilla ja sitten jälleen paljailla laajoilla keltaisilla\ntasangoilla ja harvaa setrimetsää kasvavilla kukkuloilla, valkoisilla\nkuivuneilla rämeillä, jotka näyttivät kammottavilta auringonpaisteessa,\nkimaltelevilla alkalikerroksilla ja sitten aukealla erämaalla, jossa\nkeltaiset ja siniset kukat kukkivat.\n\nHän huomasi senkin, että maan ja kallioiden valkoinen ja keltainen\nväri alkoi muuttua punaiseksi, ja silloin hän tiesi heidän lähestyvän\nArizonaa, tuota villiä, autiota ja punaista erämaata ja viheröitä\nylätasankoja, sen kohisevia jokia ja tuntemattomia etäisyyksiä, sen\nlaitumia ja metsiä, sen villejä hevosia, sen paimenia, lainsuojattomia,\nsusia, panttereita ja intiaaneja. Helenkin tunsi, kuten joku poika,\ntuon nimen liikuttavan ja lumoavan mieltään ja laulavan hänelle\nnimettömistä, suloisista ja aavistamattomista asioista, jotka\nolivat salaperäisiä ja kertoivat seikkailuista. Mutta hänen, ollen\nkaksikymmenvuotias tyttö, joka oli vastuunalainen niin paljosta, oli\nsalattava sydämensä salaisimmat ajatukset ja tuon, jota hänen äitinsä\noli nurkunut, sanoen sitä hänen onnettomuudekseen, ettei hän ollut\nsyntynyt pojaksi.\n\nAika kului Helenin katsellessa, oppiessa ja haaveillessa. Juna pysähtyi\naina pitkän ajan kuluttua pienille asemille, joissa ei näyttänyt olevan\nmuuta kuin tiilimajoja, laiskoja meksikolaisia, tomua ja kuumuutta.\nBo heräsi alkaen lörpötellä ja syventyä korin antimiin. Hän kuuli\njunailijalta, ettei Magdalenaan ollut enää kuin pari asemanväliä. Hän\noli sitten täynnä arveluja, kuka on ottamassa siellä heitä vastaan ja\nmitä on tapahtuva. Helen palautettiin siten vakavaan todellisuuteen,\njosta hän tunsi melkoista nautintoa. Hän sanoi varmasti olevansa aivan\ntietämätön, mitä tulee tapahtumaan. Riggs käveli pari kertaa käytävän\npäästä päähän niin että hänen tummat kasvonsa, vaaleat silmänsä ja\nivallinen hymynsä eivät jääneet Heleniltä huomaamatta. Helen taisteli\nkumminkin kasvavaa pelkoaan vastaan halveksivalla ivalla. Tuo mies ei\nollut puoleksikaan mies. Hän ei voinut ymmärtää, voiko Riggs tehdä\nmuuta kuin vaivata häntä ennen hänen saapumistaan Pineen. Hänen enonsa\ntulee varmaankin itse tahi lähettää ainakin jonkun noutamaan heitä\nSnowdropista, jonka Helen tiesi sijaitsevan pitkän matkan päässä\nMagdalenasta. Tämä postivaunuissa kulku oli Helenin mielestä tämän\npitkän matkan pahin ja peloittavin osa.\n\n\"Ah, Nell, olemme jo melkein perillä!\" huudahti Bo iloissaan.\n\"Junailija sanoi matkan loppuvan seuraavalle asemalle.\"\n\n\"Ihmettelenpä, kulkevatko nuo postivaunut öisin\", sanoi Helen\nmiettiväisesti.\n\n\"Varmasti!\" vastasi vastustamaton Bo.\n\nJuna, vaikka se kulkikin vain tavallista vauhtiaan, tuntui Helenistä\nlentävän. Tuolla alkoi aurinko laskeutua Uuden Meksikon kukkulain\ntaakse, Magdalena, yö ja seikkailut olivat jo aivan lähellä. Helenin\nsydän sykki nopeasti. Hän katseli keltaisia tasankoja, joilla karja\nkävi laitumella. Niiden ilmestyminen näkyviin, kasteluojat ja\npumpulipuut ilmaisivat hänelle, että junamatka oli pian lopussa.\nKuullessaan Bon heikosti huudahtavan katsoi hän vaunun toisessa\nseinässä olevasta ikkunasta ja näki joukon matalia ja litteitä punaisia\ntiilirakennuksia. Juna alkoi hiljentää vauhtiaan. Helen näki lasten\njuoksevan, valkoisten ja meksikolaisten yhdessä, sitten enemmän\nrakennuksia ja muutamalla kukkulalla suuren tiilikirkon, joka oli\nkömpelötekoinen ja kimalteleva, mutta kumminkin jollakin tavoin kaunis.\n\nHelen käski Bon panna hatun päähänsä, ja tehdessään itse samoin häpesi\nhän sormiensa vapisemista. Vaunussa olevat ihmiset hääräsivät ja\njuttelivat.\n\nJuna pysähtyi. Helen kurkisti ulos nähdäkseen vain suuren joukon\nintiaaneja ja meksikolaisia, jotka olivat liikkumattomia ja niin\ntyhmän näköisiä kuin ei juna eikä muukaan heihin ollenkaan kuuluisi.\nHän huomasi kumminkin lopulta erään valkoisenkin miehen ja tunsi\njonkunlaista helpotusta. Mies oli lähempänä kuin muut. Hän oli pitkä,\nharteikas ja jotenkin huomiota herättävä, ja kun Helen katsoi häneen\ntoistamiseen, huomasi hän miehen harmailla suikaleilla koristettuun\npukinnahkapukuun pukeutuneeksi metsästäjäksi, jolla oli pyssy kädessään.\n\n\n\n\nV.\n\n\nTäällä ei ollut ketään ystävällistä jarrumiestä auttamassa sisaruksia\nkantamaan matkatavaroita. Helen pyysi Bota ottamaan osansa, ja siten\nkuormitettuina koettivat he työläästi ja vaivalloisesti laskeutua\njunasta.\n\nLaiturilla tarttui väkevä käsi Helenin raskaaseen laatikkoon, jonka\nkanssa Helen ponnisteli eteenpäin, ja kova ääni kuului sanovan:\n\n\"Tytöt, nyt olemme varmasti saapuneet tänne villiin ja oikulliseen\nLänteen!\"\n\nPuhuja oli Riggs, ja hän anasti osan Helenin kantamuksesta seilaisin\ntavoin ja sanoin, että niiden tarkoitus oli enemmän vaikuttaa\nuteliaaseen joukkoon kuin osoittaa todellista ystävällisyyttä. Tulon\naiheuttamassa jännityksessä oli Helen kokonaan unhottanut hänet. Tapa,\njolla tuo nopea muistuttaminen tehtiin, ja sen vilpillisyys suututtivat\nHeleniä äärettömästi. Hän melkein kaatui kuormineen laskeutuessaan\nportailta niin nopeasti kuin suinkin. Hän huomasi tuon pitkän\nmetsästäjän tulevan aivan hänen viereensä, kun hän ojensi kätensä\nsaadakseen Riggsin ottaman laatikon.\n\n\"Herra Riggs, haluan itse kantaa laatikkoani\", sanoi hän.\n\n\"Sallikaa minun pitää tästä huolta. Auttakaa mieluummin Bota\", vastasi\nRiggs tuttavallisesti.\n\n\"Haluan sen kaikissa tapauksissa!\" sanoi Helen tyynesti, mutta hyvin\npäättäväisesti. Tarvittiin melkoisia ponnistuksia, ennenkuin laatikko\nheltisi Riggsin kourista.\n\n\"Kuulkaahan, Helen, aiotteko vielä kauankin jatkaa tuota pilaanne?\"\nkysyi Riggs paheksuvasti ja yhä vieläkin kovalla äänellä.\n\n\"Tämä ei ole mitään pilaa minun puoleltani\", vastasi Helen. \"Sanoinhan\nteille jo, etten välitä ollenkaan kohteliaisuuksistanne.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta silloin olitte vihoissanne. Olen kotikaupungistanne\nkotoisin oleva ystävänne enkä salli äskeisen riitamme estää minua\npitämästä teistä huolta, kunnes olette saapuneet turvallisesti enonne\nluo.\"\n\nHelen käänsi hänelle selkänsä. Tuo pitkä metsästäjä oli juuri auttanut\nBon vaunusta. Sitten Helen katsoi päivettyneihin ystävällisiin\nkasvoihin ja tutkiviin harmaihin silmiin.\n\n\"Oletteko Helen Rayner?\" kysyi mies.\n\n\"Olen.\"\n\n\"Nimeni on Dale. Olen tullut teitä vastaan.\"\n\n\"Ah! Enoni on siis lähettänyt teidät?\" lisäsi Helen tuntien samalla\nhuojennusta.\n\n\"Eikä ole! En voi juuri sanoa, että Al on minut lähettänyt\", aloitti\nmies, \"mutta otaksun --\"\n\nTässä keskeytti hänet Riggs, joka tarttuen Heleniä käsivarteen peräytti\ntätä askeleen.\n\n\"Kuulkaahan, herra, onko Auchincloss lähettänyt teidät näitä nuoria\nystäviäni vastaan?\" kysyi hän ylpeästi.\n\nDale käänsi katseensa Helenistä Riggsiin. Helen ei voinut ymmärtää\nnoiden tyynien harmaiden silmien ilmettä, joka kumminkin lumosi hänet.\n\n\"Ei! Olen tullut tänne omasta aloitteestani\", vastasi metsästäjä.\n\n\"Silloin kai ymmärrätte jättää nämä neidit minun haltuuni\", lisäsi\nRiggs.\n\nNyt noiden vakavien vaaleanharmaiden silmien katse kohdistui Heleniin,\nja ellei niissä tahi niiden pohjalla ollut hymyä, oli Helen kumminkin\nvielä hämmästynyt.\n\n\"Helen, muistaakseni kuulin teidän sanovan, ettette välitä tuon miehen\nkohteliaisuuksista?\"\n\n\"Niin sanoinkin\", vastasi Helen nopeasti. Silloin juuri Bo livahti\nhänen viereensä puristaen hänen käsivarttaan hieman. Luultavasti Bo\najatteli samoin kuin hänkin, että tuossa oli todellinen Lännen mies.\nHänen ensimmäinen vaikutelmansa oli sellainen ja sen nopea seuraaminen\noli rauhoittuneiden hermojen aiheuttama tunne.\n\nRiggs tepasteli lähemmäksi Dalea.\n\n\"Kuulkaahan, Pukinnahka, olen kotoisin Texasista ja --\"\n\n\"Tuhlaatte vain aikaanne ja meidän on kiiruhdettava\", keskeytti Dale.\nHänen äänensä kuulosti ystävälliseltä. \"Jos olette elänyt tarpeeksi\nkauan Texasissa, ette varmaankaan halua kiusata naisia ja puhua, kuten\nolette puhunut.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti Riggs tulisesti. Hän laski oikean kätensä\nmerkitsevästi lannettaan koti.\n\n\"Älkää vetäiskö revolverianne esille, sillä se voi laueta\", sanoi Dale.\n\nDalen käsivarsi heilahti niin nopeasti, ettei Helenin silmät voineet\nseurata sen liikkeitä. Mutta hän kuuli läjähdyksen, kun lyönti sattui.\nRevolveri lensi kaaressa sillalle ja hajoitti muutaman meksikolais- ja\nintiaanijoukon.\n\n\"Voitte vielä loukata itsenne\", sanoi Dale.\n\nHelen ei ollut milloinkaan kuullut niin hidasta ja kylmää ääntä kuin\ntämän metsästäjän. Olematta kiihtynyt, liikutettu tahi kiivas tuntui\nsiihen sisältyvän paljon sellaista, mitä sanat eivät tarkoittaneet. Bo\nhuudahti omituisesti ja riemuitsevasti.\n\nRiggsin käsivarsi oli pudonnut hervotonna alas ja epäilemättä se oli\nihan tunnotonkin. Hän katsoa tuijotti ja hänen kasvonsa ilmaisivat\nmelkoista hämmästystä. Kun vetelehtijäin joukko alkoi nauraa hihittää\nja kuiskailla, katsoi Riggs Daleen pahansuovasti ja sitten samoin\nHeleniin, alkaen lopulta hiipiä revolveriinsa päin.\n\nDale ei kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota. Koottuaan Helenin\nmatkatavarat hän sanoi: \"No tulkaahan nyt!\" ja aukaisi hartiavoimin\ntien hölmistyneen joukon keskitse. Tytöt seurasivat aivan hänen\nkintereillään.\n\n\"Nell, mitä minä sinulle jo sanoin!\" kuiskasi Bo. \"Voi sinähän aivan\nvapiset.\"\n\nHelen tiesi sen. Vihastuminen, pelko ja pelastuminen, jotka olivat\nseuranneet toisiaan niin nopeasti, olivat heikontaneet häntä\nmelkoisesti. Kun he olivat päässeet tuon kirjavan laiskurijoukon läpi,\nnäki hän vanhat postivaunut ja niiden eteen valjastetut neljä laihaa\nhevosta. Muudan harmaantunut ja päivettynyt mies istui ajajan paikalla\nsuitset ja piiska käsissään. Hänen vieressään oli nuorempi mies, jolla\noli pyssy polvilla. Toinen nuori, pitkä, laiha ja tumma mies piti\nvaunujen ovea avoinna. Hän kohotti hattuaan tytöille. Hänen silmissään\noli tarkkaavainen ilme, kun hän puhutteli Dalea.\n\n\"Milt, koetettiinko sinua pidättää?\"\n\n\"Ei, vaan muudan pitkätukkainen roikale koetti pidättää tyttöjä. Hän\naikoi ampua minua revolverillaan. Säikähdin hieman\", vastasi Dale\nasettaessaan matkatavaroita paikoilleen.\n\nBo nauroi ja hänen Daleen kohdistuneet silmänsä olivat kirkkaat\nja lämpimät. Oven vieressä seisova nuorukainen katsahti häneen\ntoistamiseen ja sitten hymy lievensi hänen kasvojensa tumman kovuuden.\n\nDale auttoi tyttöjä nousemaan korkeita portaita vaunuun ja sitten,\nasetettuaan pienemmät tavarat heidän viereensä, hän sijoitti suuremmat\nkatolle.\n\n\"Joe, kiipeä paikoillesi!\" hän sanoi.\n\n\"No, Milt\", sanoi ajaja venytellen, \"annanko jo mennä?\"\n\nDale epäröi irroittamatta kättään ovesta. Hän katsoi joukkoon, joka oli\ntunkeutunut jo hyvin likelle, ja sitten Heleniin.\n\n\"Minun on varmasti kerrottava teille\", sanoi hän ja päättämättömyys\nnäytti kiusaavan häntä.\n\n\"Mitä sitten?\" huudahti Helen.\n\n\"Huonoja uutisia. Mutta puhuminen vie aikaa eikä meillä ole varaa\ntuhlata sitä ollenkaan.\"\n\n\"Onko meidän kiiruhdettava?\" kysyi Helen suoristautuen nopeasti.\n\n\"On varmasti!\"\n\n\"Ovatko nämä Snowdropiin menevät postivaunut?\"\n\n\"Eivät. Ne lähtevät vasta huomenaamulla. Anastimme tämän vanhan\nhökötyksen päästäksemme lähtemään tänään.\"\n\n\"Kuta pikemmin sitä parempi. Mutta en kumminkaan ymmärrä\", sanoi Helen\nhämmentyneenä.\n\n\"Teidän ei ole ollenkaan turvallista matkustaa huomisissa vaunuissa\",\nvastasi Dale.\n\n\"Eikö turvallista! Ah, mitä tarkoitatte?\" huudahti Helen. Hän katsoi\npelokkaasti Daleen ja sitten Bohun.\n\n\"Selittäminen vie aikaa, ja tosiasiat voivat muuttaa mielenne. Mutta\njos voitte luottaa minuun, niin --\"\n\n\"Luottaako teihin\", keskeytti Helen empimättä. \"Aiotteko viedä meidät\nSnowdropiin?\"\n\n\"Meidän on luullakseni parasta kiertää se eikä mennä sinne\", vastasi\nDale lyhyesti.\n\n\"Onko tarkoituksenne sitten kuljettaa meidät Pineen enoni Al\nAuchinclossin luo?\"\n\n\"On. Aion ainakin koettaa parastani.\"\n\nHelen huokaisi. Hän totesi, että joku vaara uhkasi häntä. Hän katsoi\nvakavasti miehen kasvoihin keskittäen kaiken naisellisen terävyytensä\nsilmiinsä. Hetki muodosti erään tuollaisen kohtalokkaan tilanteen,\njoita hän tiesi Lännen varanneen hänellekin. Hänen ja Bonkin\ntulevaisuus oli nyt hänen päätöksensä vallassa. Hetki oli hyvin\njännittävä, ja vaikka hän vapisikin sisällisesti, lausui hän kumminkin\ntämän ankaran ja välttämättömän askeleen tervetulleeksi. Tuo Dale oli\nainakin puvusta päättäen joko opas tai metsästäjä. Hänen kokonsa,\nkäyttäytymisensä ja hänen äänensä kaiku herättivät luottamusta. Mutta\nHelenin oli päätettävä Dalen kasvojen ilmeen perusteella, voiko hän\nluottaa Daleen vaiko ei. Ja nuo kasvot olivat heleästi kuparinväriset,\nrypyttömät, varjostamattomat kuin tyyni naamio, puhtaat ja\nvoimakasleukaiset silmineen, jotka olivat ihmeellisesti läpikuultavan\nharmaat.\n\n\"Tahdon luottaa teihin\", sanoi hän sitten. \"Nouskaa vaunuihin ja\nkiiruhtakaamme. Sitten voitte selittää.\"\n\n\"Kaikki hyvin, Bill. Anna vain mennä!\" huusi Dale.\n\nHänen oli kumarruttava päästäkseen vaunuihin, ja sijoituttuaan\npaikoilleen näytti hän täyttävän koko sen puolen, missä hän istui.\nSitten heilautti ajaja piiskaansa, vaunut kallistuivat ja lähtivät\nliikkeelle, ja kirjava katselijajoukko jäi jäljelle. Helen heräsi\ntodellisuuteen huomatessaan Bon tuijottavan suurin silmin metsästäjään\nja aavisti omituisimman seikkailun, jollaisesta hän ei milloinkaan\nollut osannut uneksiakaan, alkaneen näiden vanhojen postivaunujen\nlähtiessä kolisten liikkeelle.\n\nDale otti hatun päästään ja kumartui eteenpäin pitäen pyssyään\npolviensa välissä. Valo sattui nyt paremmin hänen kasvoihinsa, kun hän\noli avopäin. Helen ei ollun milloinkaan nähnyt tuollaisia kasvoja,\njotka ensi näkemältä näyttivät päivettyneiltä ja kovilta, mutta\nsitten muuttuivat kirkkaiksi, kylmiksi, uneksiviksi, hiljaisiksi ja\ntarkkaavaisiksi. Hän toivoi saavansa nähdä niiden hymyilevän. Ja\nnyt kun arpa oli heitetty, ei hän olisi voinut sanoa, miksi hän oli\nniihin luottanut. Noissa kasvoissa oli tavatonta voimaa, mutta hän ei\nvoinut sanoa, millaista tuo voima oli. Toisena hetkenä olivat ne hänen\nmielestään ankarat, toisena taasen lempeät, mutta sitten ne eivät\ntaasen olleet kumpaakaan.\n\n\"Olen iloinen, että teillä on sisarenne mukananne\", sanoi Dale hetken\nkuluttua.\n\n\"Kuinka tiedätte, että hän on sisareni?\"\n\n\"Hän on niin teidän näköisenne.\"\n\n\"Kukaan ei ole sanonut sitä ennen\", vastasi Helen koettaen hymyillä.\n\nBon ei ollut ollenkaan vaikea hymyillä sanoessaan: \"Toivoisin olevani\npuoleksikaan niin kaunis kuin Nell.\"\n\n\"Nell. Eikö nimenne sitten olekaan Helen?\" kysyi Dale.\n\n\"Kyllä, mutta omaiseni -- ja muutamat muutkin sanovat minua Nelliksi.\"\n\n\"Minustakin kuulostaa Nell sievemmältä kuin Helen. Entä teidän nimenne\nsitten?\" jatkoi Dale katsoen Bohun.\n\n\"Bo. Paljas Bo vain. Eikö se kuulostakin naurettavalta? Mutta minulta\nei ollenkaan silloin kysytty, kun tuo nimi minulle annettiin\", vastasi\nBo.\n\n\"Bo. Se on sievä ja lyhyt. En ole kuullut sitä milloinkaan ennen, mutta\nminä olenkin elänyt erillään muista ihmisistä vuosikausia.\"\n\n\"Voi, nyt olemme jo poistuneet kaupungista!\" huudahti Bo. \"Katsohan,\nNell, miten autiolta täällä näyttää! Aivan kuin erämaassa.\"\n\n\"Se onkin erämaata. Meidän on kuljettava neljäkymmentä peninkulmaa\nsitä, ennenkuin saavumme ensimmäiselle kukkulalle ja näemme puita.\"\n\nHelen katsoi ikkunasta. Tasainen tummanviheriä tasanko jatkui tiestä\nkirkkaaseen ja tummaan taivaanrantaan asti, jonne aurinko juuri\nlaskeutui sateettomana kirkkaalta taivaalta. Ollen aivan suojaton,\nautio ja eloton vaikutti maisema häneen jäähdyttävästi.\n\n\"Eikö enonne Al ole milloinkaan kirjoittanut teille Beasley-nimisestä\nmiehestä?\" kysyi Dale.\n\n\"Kyllä!\" vastasi Helen hämmästyneenä. \"Beasley! Tuo nimi on tuttu\nmeille ja inhoittava. Tuo mies syytti enoani jostakin vuosikausia,\nmutta sitten enoni suuttui ja syytti Beasleytä. Kokonaiseen vuoteen\nemme kumminkaan ole kuulleet hänestä sanaakaan.\"\n\n\"No niin, kuunnelkaahan nyt\", aloitti metsästäjä innokkaasti, \"että\nsuoriudumme näistä huonoista uutisista niin pian kuin suinkin. Olen\npahoillani, että minun on pakko aiheuttaa teille surua, mutta teidän\non opittava suhtautumaan Länteen oikein. Täällä on sekä hyvää että\npahaa, mutta ehkä kumminkin enemmän pahaa senvuoksi että asutus täällä\non vielä niin nuori. Ilmoitan sentähden mutkittelematta teille, että\nBeasley palkkasi joukon roistoja pidättämään postivaunut, joissa\naioitte huomenna matkustaa Snowdropiin, ja ryöstämään teidät mukaansa.\"\n\n\"Ryöstämäänkö minut mukaansa?\" toisti Helen huumautuneena.\n\n\"Aivan niin, mikä, kun otetaan huomioon, millaisia nuo roistot ovat,\nolisi ollut pahempaa kuin suora tappaminen!\" selitti Dale julmasti\npuristaen suuren kouransa nyrkkiin polvellaan.\n\nHelen hämmästyi sanattomaksi.\n\n\"Kuinka hirveää!\" hän huohotti. \"Ryöstää minut! Mutta miksi Herran\nnimessä?\"\n\nBokin huudahti vihaisesti.\n\n\"Syistä, jotka teidän pitäisi arvata\", vastasi Dale kumartuen jälleen\neteenpäin. Ei hänen äänensä eivätkä hänen kasvonsa muuttuneet\nollenkaan, mutta kumminkin oli hänessä jotakin, joka lumosi Helenin.\n\"Olen metsästäjä ja asun senvuoksi metsissä. Muutamia päiviä sitten\nyllätti minut myrsky, ja saadakseni suojaa poikkesin muutamaan vanhaan\ntukkisaunaan. Heti sinne päästyäni kuulin hevosten kavioiden kapsetta,\njolloin kiipesin vintille. Muutamia ratsastajia pysähtyi saunan\nedustalle ja tuli sisään. Oli niin pimeä, etteivät he huomanneet\nminua. Ja he keskustelivat. Sain pian selville, että vastatulleet\nkuuluivat lammasvarkaan Snake Ansonin joukkoon. He odottivat Beasleytä\nsaapuvaksi sinne ja pian hän tulikin. Hän kertoen Ansonille, että\nvanha Al, enonne, on kuolemaisillaan ja lisäsi, että Al on lähettänyt\nnoutamaan teitä antaakseen teille kuoltuaan omaisuutensa perinnöksi.\nBeasley vannoi Alin olevan hänelle velkaa ja sopi Ansonin kanssa, että\nteidät toimitetaan pois tieltä. Hän mainitsi päivän, jolloin teidän\nluultiin saapuvan Magdalenaan. Alin kuoltua ja teidän ollessa pois\ntieltä olisi Beasleyn ollut helppo anastaa omaisuus. Sitten ei hän\nsanonut välittävänsä vaikka tulisittekin vaatimaan sitä häneltä, sillä\nsilloin olisi se jo myöhäistä. No niin, sovittuaan asiasta poistuivat\nhe samana iltana, ja seuraavana päivänä menin minä Pineen. Kaikki muut\nPinen asukkaat ovat ystäviäni, paitsi vanha Al. Heidän mielestään\nolen kumminkin omituinen. En nimittäin luota moneenkaan ihmiseen.\nBeasleyllä on suuri vaikutusvalta Pinessä ja senvuoksi luulenkin,\nettä Snake Ansonilla on siellä muitakin ystäviä kuin Beasley. Menin\nsenvuoksi puhuttelemaan enoanne. Hän ei ole milloinkaan halunnut minua\ntyöhönsä, koska hän luulee minua laiskaksi kuin intiaanit. Vanha Al\nvihaa laiskoja miehiä. Sitten riitaannuimme, tahi hän suuttui minuun\nsenvuoksi että hän luulee kesyn puumani tappaneen muutamia hänen\nlampaitaan. Uskon nyt Tomin kylläkin voineen tehdä sen. Koetin kertoa\nhänelle tästä Beasleyn suunnitelmasta, mutta hän ei halunnut kuunnella.\nHän on niin hirveän äreä. Kun sitten koetin ilmoittaa, miten kaikki\ntulee tapahtumaan, suuttui hän aivan silmittömäksi ja ajoi minut\ntieheni talosta. Nyt luullakseni alatte jo ymmärtää millaiseen pulaan\nolin joutunut. Lopulta käännyin näiden neljän ystäväni puoleen, joihin\nvoin luottaa. He ovat mormoneja ja veljeksiä. Joe istuu tuolla katolla\najajan vieressä. Kerroin heille Beasleyn aikomuksen ja pyysin heidän\napuaan. Suunnittelimme tehdä tyhjiksi Ansonin ja hänen miestensä\naikomukset Magdalenassa. Asia on kumminkin niin, että Beasleyllä on\nyhtä suuri vaikutusvalta Magdalenassa kuin Pinessäkin. Meidän oli\nsenvuoksi toimittava varovaisesti. Mutta veljeksillä on täällä muutamia\nystäviä, mormoneja nekin, jotka suostuivat auttamaan meitä. He omistavat\nnämä vanhat vaunut, ja nyt olette matkalla niissä.\" Dale levitti suuret\nkätensä katsoen vakavasti Heleniin ja sitten Bohun.\n\n\"Olette todellakin suurenmoinen!\" huudahti Bo kaikuvasti. Hän oli aivan\nkalpea, hänen sormensa olivat puristautuneet nyrkkiin ja hänen silmänsä\nloistivat.\n\nDalen vakavuus näytti haihtuvan, hän hämmästyi ensin ja tuli sitten\nhyvilleen. Hymy muutti hänen kasvonsa melkein poikamaisiksi.\n\nHelen tunsi ruumiinsa jäykistyvän, vaikka se hieman vapisikin. Hänen\nkätensä olivat kylmät. Tämän paljastuksen aiheuttama pelko muutti\nhänet sanattomaksi. Mutta sydämessään toisti hän Bon ihmettelyä ja\nkunnioitusta ilmaisevan huudahduksen.\n\n\"Niin pitkällä siis olemme!\" sanoi Dale huoahtaen syvään helpotuksesta.\n\"En ihmettele ollenkaan, että olette järkytettyjä. Puhuin niin\nkaunistelematta. Nyt on meidän matkustettava kolmekymmentä peninkulmaa\ntätä Snowdropin tietä, ennenkuin voimme poiketa syrjään. Johonkin\naikaan tänään lähtevät muut pojat, Roy, John ja Hal, Show Downista,\nmuutamasta Snowdropin tuolla puolella olevasta kylästä. Heidän\nhallussaan ovat, paitsi heidän omiaan, myöskin minun hevoseni ja\nmatkatavarani. Kohtaamme heidät jossakin kohden tiellä joko tänä\nyönä tahi aamulla. Toivon, ettei se tapahdu tänä yönä, koska silloin\nvarmasti Ansoninkin miehet ovat matkalla Magdalenaan.\"\n\nHelen väänteli käsiään avuttomasti. \"Voi, eikö minulla ole ollenkaan\nrohkeutta?\" hän kuiskasi.\n\n\"Nell, olen aivan yhtä peloissani kuin sinäkin\", sanoi Bo lohduttavasti\nsyleillen sisartaan.\n\n\"Mielestäni tuo onkin aivan luonnollista\", sanoi Dale, kuin pyytäen\nanteeksi heidän puolestaan. \"Mutta olkoon nyt asian laita miten\ntahansa, on teidän rohkaistava luontonne. Olemme tukalassa asemassa,\nmutta olen kumminkin tehnyt parhaani. Olette paremmassa turvassa\nminun ja Beemanin poikain luona kuin Magdalenassa ja missä muuallakin\ntahansa, paitsi tietysti enonne luona.\"\n\n\"Herra Dale\", änkytti Helen kyyneleet silmissä, \"älkää luulko minua\npelkuriksi ja kiittämättömäksi. En ole kumpaakaan. Olen vain niin\njärkytetty. Kaiken sen jälkeen, jota toivoimme ja odotimme, tuntuu\ntällainen peloittavalta.\"\n\n\"Viis siitä, Nell kultaseni. Suhtautukaamme vain tyynesti kaikkeen\",\nmumisi Bo.\n\n\"Tuo on oikeaa puhetta\", sanoi Dale. \"Katsokaa, luullakseni olemme jo\npäässeet pahimmasta. Ehkä suoriudumme lopustakin helposti. Kun tapaamme\npojat, otamme hevoset ja poikkeamme syrjään. Osaatteko ratsastaa?\"\n\n\"Bo on käsitellyt hevosia koko ikänsä ja minäkin ratsastan melko\nhyvin\", vastasi Helen. Tietäessään saavansa ratsastaa virkistyi hänen\nmielensä.\n\n\"Hyvä! Saamme luultavasti ratsastaa melkoisen matkan, ennenkuin\npääsemme Pineen. Halloo, mitä tämä on?\"\n\nKitisevien ja kallistelevien vaunujen aiheuttamasta kolinasta\nhuolimatta kuuli Helen nopeata kavioiden kapsetta. Muudan hevonen\nvilahti ohi laukaten kovasti.\n\nDale aukaisi oven ja kurkisti ulos. Vaunut pysähtyivät hetken kuluttua.\nHän laskeutui maahan ja katsoi eteenpäin.\n\n\"Joe, kuka tuo ratsastaja oli?\"\n\n\"En tiedä eikä Billkään häntä tuntenut. Huomasin hänet jo pitkän matkan\npäästä. Hän ratsasti kovasti, mutta hiljensi vauhtiaan sivuuttaessaan\nmeidät. Nyt hän antaa taas mennä täyttä vauhtia.\"\n\nDale pudisti päätään kuin tapaus olisi ollut hänestä vastenmielinen.\n\n\"Milt, hänen on mahdoton sivuuttaa Royta tällä tiellä\", sanoi Joe.\n\n\"Mutta ehkä hän sivuuttaa Royn ennenkuin Roy saapuukaan tielle.\"\n\n\"Se ei ole luultavaa.\"\n\nHelen ei voinut tukahduttaa pelkoaan.\n\n\"Herra Dale, luuletteko tuota miestä sanansaattajaksi, joka ratsasti\nviemään ilmoitusta Ansonin miehille?\"\n\n\"Ehkä hän oli sellainen\", vastasi Dale lyhyesti.\n\nSitten tuo Joe-niminen nuorukainen kumartui istuimeltaan ja huudahti:\n\"Neiti Helen, älkää olko millännekään. Tuolla miehellä on suurempi\nmahdollisuus pysähdyttää luoti kuin kenelläkään muulla.\"\n\nHänen sanansa, joiden tarkoitus oli ystävällinen ja lohduttava,\nolivat melkein yhtä kammottavat Helenille kuin uhkaus hänen omaa\nelämäänsä kohtaan. Hän oli jo kauan aikaa tiennyt, miten halpa-arvoinen\nihmishenki on Lännessä, mutta hän oli tiennyt sen vain epämääräisesti\neikä ollut sallinut tuon seikan milloinkaan vaivata mieltään. Mutta\nnyt puhui tuo iloinen nuorukainen tyynesti veren vuodattamisesta\nhänen hyväkseen. Sen aiheuttamat ajatukset olivat surulliset,\nsillä verenvuodatusta ei hän voinut sietää; ja ajatuksia seuraavat\ntunteet olivat niin uusia, vieraita, rohkeita ja lumoavia, että ne\nolivat syvästi järkyttäviä. Helen tuli tietoiseksi mittaamattomista\nsyvyyksistä ja vaistoista, jotka hämmästyttivät ja mykistyttivät häntä.\n\n\"Joe, ojenna minulle eväskori -- tuo pienempi, jonka rivassa killuu\nkenttäpullo\", sanoi Dale ojentaen pitkän kätensä. Sitten hän työnsi\ntuon vaatteella päällystetyn korin vaunuun. \"Tytöt, syökää nyt niin\npaljon kuin jaksatte.\"\n\n\"Oma korimmekin on vielä puolillaan evästä\", vastasi Helen.\n\n\"Se tulee kyllä tarvituksi, ennenkuin olemme Pinessä. Nousen nyt tuonne\nkatolle poikain luo syömään illallistani. Tulee pian aivan pimeä ja\nmeidän on pysähdyttävä usein kuuntelemaan. Älkää kumminkaan olko\npeloissanne.\"\n\nSanottuaan sen tarttui hän pyssyynsä ja suljettuaan oven kiipesi hän\najajan istuimelle. Sitten kallistuivat vaunut jälleen alkaen vyöryä\neteenpäin.\n\nTämän tapahtumista rikkaan illan kuluessa sattuneista seikoista ei\nherättänyt vähimmän ihmettelyä tapa, jolla Bo tarttui eväskoriin. Helen\naivan yksinkertaisesti tuijotti häneen.\n\n\"Bo, et suinkaan voi syödä?\" huudahti hän.\n\n\"Voinpa hyvinkin\", vastasi tuo käytännöllinen nuori neiti. \"Sinun on\nsyötävä myöskin, vaikka minun olisi pakko tukkia ruokaa suuhusi. Missä\nsinun järkesi nyt on, Nell? Hänhän käski meidän syödä. Ymmärrän sen\nsiten, että voimamme tullaan pian panemaan melko suurille koetuksille\nalttiiksi. Tämä on suurenmoista, aivan kuin jossakin sadussa. Tuo\nodottamaton suojelijamme on kuin metsästäjäksi muuttunut prinssi, pitkä\nja tumma, ja sitten tämä postivaunuissa matkustaminen, pidättäminen,\ntaistelu, pako, hurja ratsastus hevosilla, metsät, leirit, asumattomat\nseudut, takaa-ajo, kätkeytyminen metsiin, enemmän voimia kysyvä\nratsastus ja lopuksi turvallinen saapuminen maatilalle tuntuivat\nhurmaavilta. Ja tietysti rakastuu tuo metsästäjä hurjasti minuun, ei\nkuin sinuun, sillä haluan olla uskollinen Las Vegas rakastajalleni\nja --\"\n\n\"Ole nyt jo vaiti! Sano minulle, Bo, oletko peloissasi?\"\n\n\"Peloissaniko? Olen aivan jäykistynyt kauhusta. Mutta jos nyt Lännen\ntytöt voivat sietää tällaista, niin voimme kai mekin. Ei kukaan Lännen\ntyttö voi kilpailla kanssani.\"\n\nTämä pani Helenin toteamaan, millaisia nämä hurjat seudut ovat, joista\nhän oli haaveillut. Hän häpesi silloin itseään ja oli hyvin ylpeä\npienestä sisarestaan.\n\n\"Bo, kiitän Jumalaa, että otin sinut mukaani!\" hän huudahti lämpimästi.\n\"Aion syödä, vaikka tukehtuisinkin ruokaan.\"\n\nSen sanottuaan tunsikin hän olevansa todellakin nälissään, ja\nsyödessään katseli hän vaunujen ikkunoista, ensin toiselle ja sitten\ntoiselle puolelle. Ikkunoissa ei ollut ollenkaan ruutuja ja kylmä\nyöilma tunkeutui senvuoksi esteettömästi vaunuihin. Aurinko oli\njo aikoja sitten laskenut. Kaukana lännessä, jossa suora ja musta\ntaivaanranta jatkui loppumattomiin, oli taivas kirkas ja kullanvärinen\nmuuttuen ylempänä keltaiseksi ja siniseksi. Tähdet alkoivat tuikkia\ntummina ja himmeästi, mutta kirkastuivat kirkastumistaan. Maa näytti\npaljaalta ja aaltoilevalta kuin tyyni meri. Tuulen mukana kantautui\nHelenille aivan vieraita tuoksuja, katkeran suloisia ja puhtaita, ja se\noli muutenkin niin kylmää, että Helenin kädet olivat aivan kohmeessa.\n\n\"Kuulin jonkun eläimen haukkuvan\", sanoi Bo nopeasti kuunnellessaan pää\npystyssä.\n\nMutta Helen ei kuullut muuta kuin kavioiden säännöllisen kapseen,\nvetoketjujen kilinän, vanhojen vaunujen ratinan ja räminän ja joskus\nkatolla istuvien miesten matalat äänet.\n\nKun tytöt olivat tyydyttäneet nälkänsä ja janonsa, oli yö jo pimennyt.\nHe kietoutuivat paremmin viittoihinsa, ja painautuen hyvin lähelle\ntoisiansa he nojautuivat istuimen nurkkaukseen ja puhuivat kuiskaillen.\nHelenillä ei ollut paljon sanottavaa, mutta Bo oli puhetuulella.\n\n\"Tämä voittaa kaikki odotukseni!\" sanoi hän kerran lyhyen väliajan\njälkeen. \"Missä me nyt olemme, Nell? Nuo miehet tuolla katolla ovat\nmormoneja. Jos he ovatkin ryöstäneet meidät.\"\n\n\"Herra Dale ei ole mikään mormoni\", vastasi Helen.\n\n\"Kuinka sen voit tietää?\"\n\n\"Tiedän sen tavasta, jolla hän puhui ystävistään.\"\n\n\"No niin. Toivon vain, ettei nyt olisi niin pimeä. En pelkää miehiä\npäivänvalossa. Nell, oletko milloinkaan nähnyt niin ihmeellisen\nnäköistä miestä? Miksi he häntä taasen sanovatkaan? Milt -- Milt\nDaleksiko? Hän kertoi asuvansa metsissä. Ellen olisi rakastunut tuohon\npaimeneen, joka tervehti minua, olisin nyt mennyttä kalua.\"\n\nHetken kestävän vaitiolon jälkeen kuiskasi Bo säpsähtäen:\n\"Ihmettelenpä, seuraako Harve Riggs meitä nyt.\"\n\n\"Tietysti\", vastasi Helen toivottomasti.\n\n\"Hänen olisi parasta olla varuillaan. Kuulehan, Nell, hän ei\nvarmaankaan ymmärtänyt sitä. Riggs ei käsittänyt ollenkaan metsästäjää.\nMutta minäpä käsitin, siitä saat olla aivan varma.\"\n\n\"Käsittänyt? Mitä tarkoitat, Bo?\"\n\n\"Tarkoitan, ettei tuo pitkätukkainen roikale lainkaan ymmärtänyt,\nmillainen vaara häntä uhkasi. Mutta minä tunsin sen. Jokin valkeni\nminulle sisässäni. Dale ei viitsinyt käsitellä häntä vakavasti\nollenkaan.\"\n\n\"Riggs tulee eno Alin luo yhtä varmasti kuin olen syntynyt\", sanoi\nHelen.\n\n\"Anna hänen vain tulla\", vastasi Bo halveksivasti. \"Nell, sinun ei\ntarvitse enää milloinkaan vaivata päätäsi hänen vuokseen. Lyön vaikka\nvetoa, ettei täällä ole muita kuin miehiä. Enkä haluaisi olla Harve\nRiggsin kengissä suurestakaan summasta.\"\n\nSitten alkoi Bo puhua enostaan ja tämän kohtalokkaasta sairaudesta\nsiirtyäkseen sen jälkeen kotiin jääneihin rakkaihin omaisiin, jotka nyt\ntuntuivat olevan maailman toisessa laidassa. Sitten hän murtui, itkeä\ntuhersi ja nukkui lopulta Helenin olkapäätä vasten.\n\nHelen ei kumminkaan voinut nukkua, vaikka hän olisi halunnutkin.\n\nHän oli aina niin kauan kuin hän voi muistaa ikävöinyt liikkuvaa\nja toimeliasta elämää, ja paremman puutteessa oli hän haaveillut\nmustalaisista. Ja nyt hämmästytti se häntä julmasti, että jos nämä\nhänen Länteen tulonsa ensimmäiset tunnit ennustivat vain samanlaista\ntulevaisuutta, oli hän saapa ikävänsä enemmänkin kuin tyydytetyksi.\n\nÄkkiä alkoivat vaunut kulkea hitaammin ja hitaammin, kunnes ne\nlopulta kokonaan pysähtyivät. Sitten kuului hevosten huountaa,\nvaljaat narisivat ja miehet kuiskailivat. Muuten oli kaikki\näärettömän rauhallista. Helen kurkisti ulos luullen, että siellä oli\nsäkkipimeä. Ja pimeä siellä olikin, mutta pimeys oli läpikuultavaa.\nHämmästyksekseen voi hän nähdä pitkän matkan päähän, Kiitävä tähti\nvirkisti hänen mieltään. Miehet kuuntelivat. Hänkin kuunteli, mutta hän\nei voinut kuulla muuta kuin vaunujen hiljaista narinaa. Äkkiä hoputti\najaja hevosiaan ja niin lähdettiin uudestaan eteenpäin.\n\nHetkisen vyöryivät vaunut nopeasti eteenpäin selvästi jotakin alamäkeä,\nheiluen puolelta toiselle ja ritisten kuin kappaleihin hajoamaisillaan.\nPäästyään tasangolle hiljensivät hevoset jälleen vauhtiaan, vaunut\npysähtyivät taasen hetkiseksi, läksivät jälleen liikkeelle ja sitten\nalkoi vaivalloinen kiipeäminen. Helen kuvitteli, että he olivat\nkulkeneet jo peninkulmittain. Erämaa näytti muuttuvan aaltoilevaksi,\nkallioisemmaksi ja tummia pyöreitä pensaita näkyi siellä täällä. Tie\nmuuttui kuoppaiseksi ja kallioiseksi, ja kun vaunut alkoivat vieriä\ntoista rinnettä alas, sen hurja heiluminen herätti Bon ja heitti hänet\nmelkein pois Helenin sylistä.\n\n\"Missä minä nyt olen?\" kysyi Bo hämmentyneenä.\n\n\"Bo, sydämesi toiveet näyttävät toteutuvan. En kumminkaan voi\nilmoittaa sinulle, missä nyt olet.\"\n\nBo heräsi nyt kokonaan, mitä ei voida ihmetelläkään, kun otetaan\nhuomioon vanhojen vaunujen heiluminen.\n\n\"Pidä minusta kiinni, Nell. Hevoset ovat pillastuneet.\"\n\n\"Mielestäni olemme jo tulleet tuhannen peninkulmaa tällä tavoin\",\nvastasi Helen. \"Minulla ei ole enää ehyttä luuta ruumiissani.\"\n\nBo kurkisti ikkunasta.\n\n\"Ah, miten siellä on pimeää ja autiota! Kaikki olisi kumminkin hyvin,\nellei olisi niin kylmä. Minua palelee.\"\n\n\"Muistaakseni pidät kylmästä ilmasta\", pilkkasi Helen.\n\n\"Kuulehan, Nell, luullakseni rupeat jo puhumaan entiseen tapaasi\",\nvastasi Bo.\n\nOli vaikeata pysytellä istuimella lähellä toisiaan ja pidellä\nvielä vaippoja tiukasti ympärillä, mutta he onnistuivat kumminkin,\nlukuunottamatta kuoppaisimpia paikkoja, joissa he hypähtelivät sinne\ntänne. Bo kolhaisi kovasti päänsä.\n\n\"Voi, voi!\" hän vaikeroi. \"Nell Rayner, en anna sinulle milloinkaan\nanteeksi, että otit minut mukaasi tälle kauhealle matkalle.\"\n\n\"Ajattele vain kaunista las vegasilaista paimentasi\", vastasi Helen.\n\nJoko tämä huomautus vaimensi Bon tahi vihjaus riitti saamaan hänet\nsuhtautumaan myötämielisesti matkan aiheuttamiin vaivoihin.\n\nSillä aikaa kuin he puhuivat, vaikenivat ja koettivat nukkua, hoiti\nvaunujen ajaja tointaan sellaisten Lännen miesten tapaan, jotka\ntietävät, miten hevosista on saatava kaikki irti huonoilla teillä\nmatkan jatkamiseksi.\n\nSilloin tällöin pysähtyivät vaunut ja olivat niin kauan aikaa\npaikoillaan miesten kuiskaillessa, että Helen ja Bo rupesivat\npelkäämään.\n\nÄkkiä kuului etempää tieltä pimeästä kimakka vihellys.\n\n\"Roy siellä on\", sanoi Joe Beeman hiljaa.\n\n\"Varmasti! Ja hänen tulonsa luoksemme näin pian ennustaa pahaa\", vastasi\nDale. \"Aja vain, Bill!\"\n\n\"Ehkä se tuntuu nopealta sinusta\", mumisi ajaja, \"mutta ellemme ole\njo tulleet kolmeakymmentä peninkulmaa ja ellei tuo kukkula tuolla ole\npoikkeamispaikkamme, en tiedä mitään.\"\n\nVaunut vierivät vielä vähän matkaa Helenin ja Bon painautuessa likelle\ntoisiaan ja arvaillessa hengitystään pidättäen, mitä ensimmäiseksi\ntulee tapahtumaan.\n\nSitten seisahtuivat vaunut jälleen kokonaan. Helen kuuli, miten miesten\nkengät kolisivat heidän astuessaan ja miten hevoset korskahtelivat.\n\n\"Nell, näen hevosia\", kuiskasi Bo kiihkeästi. \"Katso! tuolla tien\nvieressä, ja tuolta tulee muudan mies. Voi, ellei hän olekaan joku\nnoista saattajiemme odottamista miehistä!\"\n\nHelen kurkisti ulos ja huomasi pitkän tumman rauhallisesti liikkuvan\nhahmon ja sen takana himmeästi näkyviä hevosia, ja sitten vaaleampia\nesineitä, joita hän luuli tavaroiksi.\n\nNyt tuli Dalekin näkyviin ja kohtasi tulijan tiellä.\n\n\"Päivää, Milt. Sait varmaankin tytön heti mukaasi, sillä muuten et\nolisi vielä täällä\", sanoi tulija hillitysti.\n\n\"Roy, sain sieltä mukaani parikin tyttöä -- sisaruksia\", vastasi Dale.\n\nRoy vihelsi hiljaa. Sitten ilmestyi pimeästä toinenkin pitkä\nmetsästäjä, jota Dale tervehti.\n\n\"Nyt pojat, mitä tiedätte Ansonin miehistä?\" kysyi Dale.\n\n\"He ovat nyt parhaillaan Snowdropissa. Juovat ja riitelevät.\nLuullakseni lähtevät he sieltä auringon noustessa\", vastasi Roy.\n\n\"Oletko jo odottanut meitä kauankin?\"\n\n\"Ehkä pari tuntia.\"\n\n\"Sivuuttiko muudan ratsastaja teidät?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Roy, eräs vieras ratsastaja sivuutti meidät ennen pimeää. Hän ratsasti\nkovasti ja on sivuuttanut tämän paikan ennen tuloamme.\"\n\n\"En pidä tuosta uutisesta\", sanoi Roy jyrkästi. \"Kiiruhtakaamme.\nSaatuanne tytöt hevosen selkään tarvitsette niin pitkän etumatkan kuin\nsuinkin. Hei, John!\"\n\n\"Snake Anson osaa kyllä seurata hevostenkin jälkiä\", vastasi kolmas\nmies.\n\n\"Milt, sano nyt sinäkin mielipiteesi\", jatkoi Roy katsellen tähtiä.\n\"Aamu alkaa jo pian sarastaa. Tässä on tienhaara, täällä ovat myös\nhevosesi ja varusteet. Voit olla jo metsässä auringon noustessa.\"\n\nSeuraavan vaitiolon kestäessä voi Helen kuulla oman sydämensä sykinnän\nja pienen sisarensa huohottavan hengityksen. Molemmat katselivat ulos\npitäen toisiaan käsistä kiinni ja vahtivat ja kuuntelivat jännittyneinä\nja tarkkaavaisesti.\n\n\"On mahdollista, ettei tuo öinen ratsastaja ollutkaan mikään\nsananviejä Ansonille\", sanoi Dale. \"Siinä tapauksessa ei Anson voi\nsaada vaunujemme pyörien eikä hevostemme jäljistä mitään selvää. Hän\nmenee suoraan oikeita postivaunuja vastaan. Bill, voitko saavuttaa nuo\ntulevat vaunut ennen Ansonin tuloa?\"\n\n\"Kyllä, luullakseni se ei ole ollenkaan vaikeatakaan\", vastasi Bill.\n\n\"Hyvä sitten\", jatkoi Dale heti. \"John, sinä Joe ja Hal ratsastatte\ntakaisin noita oikeita postivaunuja vastaan. Kun tapaatte ne, seuraatte\nniitä, kunnes Anson ne pysähdyttää.\"\n\n\"Se on minusta mieluista hommaa\", sanoi John venytellen.\n\n\"Mielelläni sekautuisin siihen minäkin\", sanoi Roy julmasti.\n\n\"Ei ollenkaan. Tarvitsen sinua, kunnes olen päässyt turvaan metsiin.\nBill, ojenna matkatavarat tänne. Roy, auta sinä minua niiden\nkiinnisitomisessa. Saitko kaikkea, mitä halusin?\"\n\n\"Varmasti. Elleivät nuo nuoret neidit ole hyvin vaateliaita, voit\nelättää heitä vallan hyvin pari kuukautta.\"\n\nDale kääntyi ja tultuaan vaunujen luo avasi hän oven.\n\n\"Tytöt, koska olette hereillänne, niin tulkaa ulos!\" huudahti hän.\n\nBo totteli häntä ensin.\n\n\"Nukuin, kunnes nämä ajopelit olivat vähällä kaatua\", vastasi hän.\n\nRoy Beemanin hiljainen nauru oli kuvaavaa. Hän otti hatun päästään\nseisoen vaiti ollen. Vanha ajaja tukahdutti äänekkään naurunhohotuksen.\n\n\"Ajopelit! Onko nyt kuultu mokomaa? Kuulitko, Joe, nimityksen? Kaikki\nsukkelat tytöt eivät ole syntyneet Lännessä.\"\n\nKun Helen seurasi viittoineen ja koreineen, auttoi Bo häntä, ja Helen\ntunsi tämän tarkastelevan katseen kasvoillaan. Roy näytti sekä\nystävälliseltä että kunnioittavalta, ja Helen tunsi, miten huolestunut\nRoy oli. Kun hän laskeutui vaunusta, kiinnitti hän huomionsa Royn\nsuureen, alhaalla riippuvaan revolveriin.\n\nDale ojentautui vaunuun ja kaivoi sieltä esille laatikoita ja koreja,\njotka hän asetti hiekalle.\n\n\"Käännä nyt, Bill, ja lähde takaisinpäin. John ja Hal tulevat pian\njäljessä\", määräsi Dale.\n\n\"Niin, tytöt\", sanoi Bill katsoen heihin, \"olen hyvin iloinen saatuani\ntutustua teihin. Häpeän maatani, jolla oli vain varastossa loukkauksia\nja konnankujeita noin miellyttäville tytöille. Nyt kumminkin\nolette luullakseni turvassa. Ette voi milloinkaan päästä parempaan\nseuraan ratsastaaksenne, metsästääksenne, mennäksenne naimisiin ja\nmuuttaaksenne uskontoanne, ja --\"\n\n\"Vaikene jo, sinä vanha karhu!\" keskeytti Dale tuimasti.\n\n\"No, no! Hyvästi nyt, tytöt, ja onnea matkalle!\" lopetti Bill\nruvetessaan selvittelemään ohjaksia.\n\nBo lausui jäähyväiset hyvin selvästi, mutta Helen voi ainoastaan\nmumista omansa. He näyttivät saaneen vanhasta ajajasta ystävän.\n\nSitten hevoset kääntyivät ja korskahtelivat, vaunut läksivät\nrisahdellen liikkeelle ja katosivat lopulta pimeään.\n\n\"Tehän aivan värisette vilusta\", sanoi Dale katsahtaen Heleniin. Hän\ntunsi Dalen suuren ja kovan käden puristavan omaansa. \"Kylmä kuin jää.\"\n\n\"Minun onkin kylmä\", vastasi Helen. \"Luullakseni emme pukeutuneet\ntarpeeksi lämpimästi.\"\n\n\"Nell, saatuamme paistua koko eilisen päivän palelee meitä nyt\",\nselitti Bo. \"En tiennyt ollenkaan, että täällä on öisin talvi.\"\n\n\"Neiti, eikö teillä ole lämpimiä sormikkaita ja päällystakkia?\" kysyi\nRoy huolissaan. \"Kylmät tunnit eivät ole vielä oikeastaan alkaneetkaan.\"\n\n\"Nell, meillä on paksuja sormikkaita, ratsastuspukuja ja kenkiä, kaikki\nuusia ja hienoja, tässä mustassa laatikossa\", sanoi Bo potkaisten\ninnoissaan erästä läheisyydessä olevaa laatikkoa.\n\n\"Niin meillä onkin, ja ne tulevatkin meille hyvään tarpeeseen tänä\nyönä\", vastasi Helen.\n\n\"Neiti, menettelette viisaasti, jos vaihdatte pukuanne nyt heti\",\nsanoi Roy innokkaasti. \"Silloin ette tuhlaa aikaa sellaiseen pitkällä\nmatkallanne ja säästytte monilta vaivoilta ennen auringonnousua.\"\n\nHelen tuijotti tuohon nuorukaiseen, jonka luonnollisuus hämmästytti\nhänet kokonaan. Häntä pyydettiin vaihtamaan matkapuku ratsastuspukuun\njossakin täällä ulkona kylmässä ja tuulisessa erämaassa keskellä yötä\nvieraiden nuorten miesten joukossa.\n\n\"Bo, mitä laatikkoa tarkoitatte?\" kysyi Dale kuin sisareltaan. Kun Bo\nnäytti sen hänelle, tarttui hän siihen ja sanoi: \"Tulkaa kauemmaksi\ntiestä.\"\n\nBo seurasi häntä ja Helen tunsi koneellisesti seuraavansa heitä. Dale\nohjasi heidät muutamien askelten päähän tiestä matalien pensasten\ntaakse.\n\n\"Kiiruhtakaa ja vaihtakaa pukuanne täällä. Sidomme matkatavaranne\nhevosten selkään unohtamatta jättää paikkaa tällekin.\"\n\nSitten hän poistui häviten näkyvistä otettuaan muutamia askelia.\n\nBo istuutui alkaen aukoa kenkäinsä nauhoja. Helen voi juuri nähdä hänen\nkalpeat kauniit kasvonsa ja loistavat silmänsä tähtien valossa. Hänelle\nselveni silloin, että Bo onnistui heti suhtautumaan paljon paremmin\nLännen hämään kuin hän.\n\n\"Nell, nuo miehet ovat hyvin kilttejä\", sanoi Bo miettiväisesti. \"Onko\nsinun kylmä? Hänhän pyysi meitä kiiruhtamaan.\"\n\nHelen ei voinut ollenkaan ymmärtää, miten hän milloinkaan tuli\naloittaneeksi riisuutumista tuolla aukeassa ja tuulisessa erämaassa,\nmutta sitten kun hän ryhtyi työhön, huomasi hän siihen tarvittavan\nenemmän päättäväisyyttä kuin rohkeutta. Kylmä tuuli puhalsi suoraan\nhänen lävitseen. Hän voi melkein nauraa tavalle, millä Bo käsitteli\nvaatekappaleitaan.\n\n\"U-hu-hu-huu!\" kalisivat Bon hampaat. \"Minun ei ole elämässäni ollut\nnäin kylmä. Nell Rayner, antakoon hyvä Jumala sinulle anteeksi.\"\n\nHelenillä oli tarpeeksi työtä pukeutumisessaan voidakseen puhua. Hän\noli kyllä voimakas ja terve tyttö, nopea ja kätevä töissään, mutta\ntämä ruumiillinen kidutus, jollaiseen hän ei milloinkaan ennen ollut\njoutunut, melkein tainnutti hänet. Bo joutui valmiiksi ennen häntä,\nauttoi häntä napittamisessa ja nauhoitti hänen toisen kenkänsä. Sitten\nsulloi Helen matkapuvut laatikkoon kylmästä kihelmöivin käsin.\n\n\"Kas niin! Mutta millainen kauhea sekasotku tuolla laatikossa onkaan!\"\nhuudahti Helen. \"Ah, Bo, meidän kauniit matkapukumme.\"\n\n\"Silitämme ne huomenna jollakin pölkyllä\", vastasi Bo kalisevin hampain.\n\nHe läksivät tielle päin. Omituista kyllä ei Bo kantanut osaansa\ntaakasta eikä kävellyt vakavastikaan.\n\nMiehet odottivat hevosineen, joista muudan kantoi tavaroita.\n\n\"Jouduitte melko nopeasti\", sanoi Dale ottaen laatikon Heleniltä. \"Roy,\nauta heidät satulaan sillä aikaa kuin sidon tämän laatikon kiinni.\"\n\nRoy talutti joukosta pari hevosta.\n\n\"Nouskaa nyt satulaan\", sanoi hän tarkoittaen Bota. \"Tämän satulan\njalustimet ovat lyhyet.\"\n\nBo oli kyllä taitava tuohon hommaan, mutta tällä hetkellä liikkui hän\nniin hitaasti ja omituisesti, ettei Helen tahtonut uskoa silmiään.\n\n\"Miltä jalustimet tuntuvat?\" kysyi Roy. \"Nouskaa niihin seisomaan.\nLuullakseni pitäisi niiden sopia. Olkaa varovainen nyt, sillä hevonen\non hieman arka. Hillitkää sitä.\"\n\nBo ei ollut nyt ollenkaan sen maineen arvoinen, jollaiseksi Helen oli\nhäntä sanonut.\n\n\"Nyt, neiti, on teidän vuoronne\", sanoi Roy Helenille. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä tunsi Helen istuvansa mustan virkun hevosen selässä.\nVaikka hän olikin aivan jäykkä vilusta, tunsi hän kumminkin veren\nvirtaavan nopeasti suonissa.\n\nRoy laittoi jalustimet kuntoon nopeasti.\n\n\"Olette pitempi kuin luulinkaan\", sanoi hän. \"Nouskaa nyt, mutta\nnostakaa jalkojanne. Kas niin. Olen iloinen, että teillä on tuollaiset\npaksut pehmeät kengät. Ehkä ratsastammekin yhtä kyytiä Valkoisten\nvuorten yli.\"\n\n\"Bo, kuulitko hänen sanansa?\" huusi Helen.\n\nMutta Bo ei vastannut, vaan istui melko luonnottomasti satulassa. Helen\ntuli levottomaksi. Juuri silloin palasi Dale heidän luokseen.\n\n\"Onko kaikki kunnossa, Roy?\"\n\n\"On.\"\n\nDale tuli Helenin viereen. Kuinka pitkä hän olikaan! Hänen leveät\nhartiansa näyttivät olevan satulannupin korkeudella. Hän taputteli\nhellästi hevosta.\n\n\"Sen nimi on Ranger ja se on tämän seudun nopein ja paras hevonen.\"\n\n\"On varmasti, ellei raudikkoani oteta lukuun\", vahvisti Roy.\n\n\"Roy, jos ratsastaisit Rangerilla, voittaisi se varmasti suosikkisi\",\nsanoi Dale. \"Voimme lähteä nyt. Roy, sinun on ohjattava kuormahevosia.\"\n\nHän tarkasti vielä Helenin satulaa ja meni sitten katsomaan Bota.\n\n\"Oletteko kunnossa?\" kysyi hän nopeasti.\n\nBo nojautui satulassaan.\n\n\"Olen melkein kuolemaisillani viluun\", vastasi tämä heikosti. Hänen\nkasvonsa näyttivät hyvin kalpeilta tähtien valossa. Helen huomasi, että\nBo oli enemmänkin kuin viluissaan.\n\n\"Ah, Bo!\" huudahti hän levottomasti.\n\n\"Nell, älä ole milläsikään nyt!\"\n\n\"Sallikaa minun kantaa teitä\", ehdotti Dale.\n\n\"Ei. Aion ratsastaa tällä hevosella tahi kuolla\", vastasi Bo kiihkeästi.\n\nMiehet katsoivat hänen kalpeihin kasvoihinsa ja sitten toisiinsa.\nSitten meni Roy tiellä olevan tumman hevosjoukon luo ja Dale hyppäsi\nlikimmäisen hevosen selkään.\n\n\"Pysytelkää aivan minun kintereilläni!\" sanoi hän.\n\nBo seurasi häntä ja Helen ratsasti jälkimmäisenä.\n\nHelen kuvitteli olevansa juuri heräämäisillään jostakin unesta. Äkkiä\nhän kai havahtuisi hätkähtäen nähdäkseen kodissaan olevan pienen\nhuoneensa vaaleat seinät ja kuullakseen kirsikkapuiden oksien kahinan\nikkunaa vasten ja vanhan kimeä-äänisen kukon ilmoituksen aamun jo\nalkavasta sarastuksesta.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nHevoset ravasivat. Liikunto lämmitti pian Helenia niin, että hänen oli\nmuuten hyvin mukava olla, lukuun ottamatta sormia, joita vielä paleli.\nHänen mielensä muuttui kumminkin sitä synkemmäksi, kuta selvemmästi\nhän alkoi käsittää tilanteen. Yö muuttui nyt niin pimeäksi että vaikka\nhänen hevosensa pää oli Bon hevosen sivulla, voi hän tuskin erottaa\nBota. Helenin silloin tällöin levottomasti kysyessä Bon vointia vastasi\ntämä olevansa täydellisesti kunnossa.\n\nHelen ei ollut ratsastanut vuoteen, ja siitä oli jo monta vuotta kun\nhän oli tehnyt sitä säännöllisesti. Lukuunottamatta innostustaan\nnoustessaan satulaan tunsi hän nyt kumminkin vain pettymystä. Hän\noli joka tapauksessa miellyttävästi hämmästynyt, sillä Ranger käveli\njoustavasti ja Helen huomasi osaavansa vielä ratsastaa. Bo, joka\noli ratsastellut muutaman kotoa lähellä olevan maatilan hevosilla,\nsuoriutui varmaankin tehtävästä ihmeellisen hyvin. Helenin mieleen\njuolahti, miten vaikeaa tämä kaikki olisikaan ollut, ellei heillä olisi\nollut näitä paksuja ja mukavia ratsastuspukuja.\n\nVaikka yö olikin pimeä, voi Helen kumminkin epäselvästi erottaa tien.\nSe oli kivinen ja ilmeisesti hyvin vähän käytetty. Kun Dale poikkesi\ntieltä matalaa salviaruohoa kasvavalle tasangolle, muuttui kulku\nvaivalloisemmaksi ja vaikeammaksi, mutta ei hitaammaksi. Hevoset\nseurasivat hidastelematta johtajaansa. Huomattuaan sen tarpeettomaksi\nlopetti Helen Rangerin ohjaamisen. Kauempaa pimeästä häämöitti aina\ntummia esineitä, jotka tekivät Helenin levottomaksi, kunnes hän\ntultuaan lähemmäksi huomasi niiden olevan kallioita tahi matalia\nsurkastuneita puita. Kuta kauemmaksi tultiin, sitä suuremmiksi ne\nmuuttuivat, samalla kun niiden lukumääräkin lisääntyi. Usein Helen\nkääntyi katsomaan taakseen pimeyteen. Tällainen oli tahdotonta hänen\npelkonsa aiheuttamaa toimintaa. Dalehan luuli, että heitä tultaisiin\najamaan takaa, ja Helen tunsi pelon rinnalla jonkunlaista outoa\nharmiakin, sillä olihan suunniteltu ryövätä häneltä paitsi perintö\nmyöskin vapaus. Sitten häntä värisytti muistellessaan Dalen sanoja,\nettä nuo palkatut roistot olisivat mahdollisesti voineet ryöstääkin\nhänet mukaansa. Sellainen tuntui hirveältä ja mahdottomalta. Mutta\nkumminkin näytti se Dalesta ja tämän tovereista tuntuvan hyvinkin\nmahdolliselta. Länsi oli siis todellisuudessa raaka, kova ja\narmahtamaton.\n\nHänen hevosensa pysähtyi äkkiä. Se oli päässyt aivan Bon hevosen\nrinnalle. Dalekin oli pysähtynyt nähtävästi kuuntelemaan. Roy ja\nkuormahevoset olivat vielä näkymättömissä pimeässä.\n\n\"Mitä siellä on?\" kuiskasi Helen.\n\n\"Olin kuulevinani suden ulvovan\", vastasi Dale.\n\n\"Oliko tuo suden ulvomista?\" kysyi Bo. \"Kuulin sen. Se kuulosti\nhurjalta.\"\n\n\"Olemme juuri saapumaisillamme alemmille kukkuloille\", sanoi Dale. \"Kai\ntunnette, miten paljon kylmempää ilma täällä nyt on?\"\n\n\"Minun on lämmin nyt\", vastasi Bo. \"Luullakseni vaivasi minua äsken\nvain se, että olin vähällä paleltua. Nell, kuinka sinä voit?\"\n\n\"Minunkin on lämmin, mutta --\" vastasi Helen.\n\n\"Jos voisit valita, niin kummanko ottaisit mieluummin, täälläolonko vai\nkotona lämpimässä vuoteessasi nukkumisen?\" kysyi Bo.\n\n\"Bo!\" huudahti Helen hämmästyneenä.\n\n\"No niin, minä ainakin haluan olla täällä juuri tämän hevosen selässä\",\nsanoi Bo.\n\nDalekin kuuli kai hänen sanansa, koska hän kääntyi satulassaan. Sitten\nhän hoputti hevostaan ja läksi jatkamaan matkaa.\n\nHelen ratsasti nyt Bon rinnalla, ja kauan aikaa he jatkoivat siten\nvaihtamatta sanaakaan. Helen huomasi, milloin sarastuksen edellä\noleva pimeä tunti oli kulunut loppuun ja hän tervehti iloiten melkein\nhuomaamatonta valojuovaa idässä. Sitten himmenivät tähdet. Asteittain\nsulatti hämärä itseensä kaiken muun paitsi suurempia tähtiä. Suurin,\naamutähti, ihmeellisempi kuin Helen milloinkaan oli luullut sen olevan,\nmenetti kirkkautensa ja elämänsä ja näytti vetäytyvän takaisin tummaan\nsineen.\n\nPäivä valkeni vähitellen niin, että harmaa erämaa tuli asteittain\nnäkyviin. Pyöreitä paljaita kukkuloita, joita yön puoleksi kohotettu\nvaippa vielä peitti, ilmestyi näkyviin kauempaa. Niiden takana oli\nharmaa etäisyys, joka hitaasti sai muodon ja muuttui kiinteämmäksi.\nIdässä kimalteli jo vaaleanpunainen ja hopeanvärinen juova leviten\nyhä laajemmalle ja kirkastuen pitkin taivaanrantaa, joka näytti hyvin\nrosoiselta.\n\n\"Meidän on luullakseni parasta yhtyä Royhin\", sanoi Dale kannustaen\nhevostaan.\n\nEi Ranger eikä Bonkaan hevonen kaivannut monta kehoitusta ja ne\nalkoivat laukata. Kaukaa edeltä häämöittivät Royn ajamat kuormahevoset.\nTuuli puhalsi niin kylmästi Helenin kasvoihin, että kyyneleet valuivat\nhänen silmistään ja jäähdyttivät poskia. Ja Rangerilla ratsastaminen\ntällaista vauhtia tuntui aivan samalta kuin kiikkutuolissa istuminen.\nTätä elähdyttävää ja hurmaavaa menoa ei kestänyt kumminkaan kauan.\n\n\"Ah, Nell, en välitä ollenkaan enää, mihin joudun\", huudahti Bo\nhengästyneenä.\n\nHänen kasvonsa olivat valkoiset ja punaiset, raikkaat kuin ruusu,\nhänen silmänsä loistivat tummansinisinä ja hänen tukkansa hulmusi\ntuulessa säännöttöminä kiharoina. Helen tiesi myöskin tuntevansa\nsamanlaista ruumiillista virkeyttä kuin Bokin, ja se tuntui hänestäkin\nvastustamattomalta, vaikka se ei voinutkaan karkoittaa kaikkia synkkiä\najatuksia.\n\nOli jo kirkas päivä, kun Roy kiersi muutaman kukkulan, josta alkaen\nsurkastuneet puut -- setrit, kuten Dale niitä nimitti -- muodostivat\nsaarekkeita alempien vuorten rinteille.\n\n\"Ne kasvavat pohjoisilla rinteillä, joilla lumi pysyy sulamatta\nkauimmin\", sanoi Dale.\n\nHe laskeutuivat erääseen laaksoon, joka näytti matalalta, mutta olikin\nsyvä ja laaja, ja alkoivat sitten kiivetä toiselle kukkulalle. Kun he\npääsivät sen laelle, näki Helen nousevan auringon, ja hänen eteensä\navautuva näköala oli niin suurenmoinen, ettei hän voinut vastata Bon\nhurjiin riemuhuutoihin.\n\nPaljaita keltaisia setrejä kasvavia rinteitä, jotka näyttivät melkein\ntasangoilta, sillä niin asteittainen oli nousu, jatkui synkkään metsään\nasti, joka kohosi mustana selänne selänteeltä loppuakseen vihdoin erään\nsuurenmoisen kukkulan paljaaseen lakeen, joka auringonnousun kultaamana\nnäkyi sinistä taivasta vasten.\n\n\"Ah, miten kaunista!\" huudahti Bo. \"Mutta noita vuoriahan pitäisi sanoa\nMustiksi vuoriksi.\"\n\n\"Old Baldy tuolla on valkoinen toisen puolen vuodesta\", vastasi Dale.\n\n\"Katsokaa takaisinkinpäin ja sanokaa sitten, mitä ajattelette\",\nkehoitti Roy.\n\nTytöt kääntyivät katsomaan vaiti ollen. Helen luuli katselevansa koko\nsuureen avaraan maailmaan. Kuinka suunnattomasti erilainen olikaan\nerämaa! Se näytti ammottavan aivan hänen jalkainsa juurella ollen\npunainen ja keltainen lähempänä, mutta muuttuen kauempana pehmeästi\npurppuran väriseksi ja muodostaen aution tyhjyyden, rajattoman ja\näärettömän, jossa tummanviheriät kaistaleet, mustat juovat ja kohoavat\nharjanteet toimivat ainoastaan etäisyyksien ja tilavuuden tehostajina.\n\n\"Näettekö tuota pientä viheriätä pilkkua?\" kysyi Roy viitaten\nsinnepäin. \"Siellä on Snowdrop ja tuo toinen siitä hieman oikealla on\nShow Down.\"\n\n\"Missä on Pine?\" kysyi Helen kiihkeästi.\n\n\"Vielä kauempana tuolta metsän päästä alkavien kukkulain toisella\npuolella.\"\n\n\"Silloinhan ratsastamme poispäin sieltä.\"\n\n\"Niin teemmekin. Jos olisimme ratsastaneet suoraa Pineen, olisivat nuo\nroistot voineet meidät saavuttaa. Pineen on neljän päivän matka. Ja\npoikkeamalla vuoristoon voi Dale peittää jälkensä. Sitten kun hän on\neksyttänyt Ansonin jäljiltä, on hänen aikomuksensa kiertää Pineen.\"\n\n\"Herra Dale, luuletteko voivanne viedä meidät sinne turvallisesti ja\npian?\" kysyi Helen toivovasti.\n\n\"En voi luvata tehdä sitä nopeasti, vaan ainoastaan turvallisesti. Eikä\nteidän tarvitse nimittää minua herraksi\", vastasi hän.\n\n\"Emmekö aiokaan enää syödä?\" kysyi Bo kainosti.\n\nKuultuaan tämän kysymyksen kääntyi Roy Beeman nauraen katsomaan Bohun.\nHelen näki nyt hänen kasvonsa täydellisesti päivänvalossa. Ne olivat\nlaihat ja kovat, tummiksi päivettyneet silmineen, jotka olivat terävät\nkuin haukalla, kulmikkaine leukoineen ja laihoine poskineen, joissa\nkasvoi hieman vaaleata partaa.\n\n\"Aiomme varmasti!\" vastasi hän. \"Heti, kun saavumme metsään, eikä\nsiihen kulukaan enää pitkää aikaa.\"\n\n\"Voimme kiiruhtaa hieman ja levätä sitten kylliksemme\", sanoi Dale\nhoputtaen hevosensa tasaiseen hölkkään.\n\nTämän tunnin verran kestävän tasaista vauhtia jatkuvan ratsastuksen\nkestäessä katseli Helen tarkkaavaisesti sekä läheltä että kauempaa\nnäkyviä esineitä -- surkastunutta salviaruohoa, joka pian muuttui\nyhtä surkastuneeksi heinäksi, noita tummia pilkkuja, jotka sittemmin\nosoittautuivat kääpiösetreiksi, kuiluja, jotka tuntuivat kuin\ntaikavoimalla aukeavan näköjään aivan tasaiseen maahan ja jatkuvan\nleviten harmaitten kivimuurien välitse, ja kauempaa siintäviä\nyksinäisiä mäntysaarekkeita, joissa oli vain pari kolme puuta, ja\nsitten laajoja ja säännöttömiä keltaisia haapametsikköjä ja ylempää\nmutkittelevan aina vain lähemmäksi tulevan metsärajan takaa näkyviä\nmustia penkereitä, jotka vähitellen muodostivat seudun korkeimman\nvuoren huipun.\n\nTämän pitkän metsää kohti suunnatun ratsastuksen kestäessä ei nähty\nlintuja eikä muitakaan eläimiä, mikä Helenistä tuntui omituiselta. Ilma\nmenetti jotakin kylmyydestään muuttaen luontoaan auringon noustessa\nkorkeammalle. Siihen yhtyi jo suloista metsän tuoksuakin. Tuon tuoksun\nensimmäinen hieno tuntu oli aivan outo Helenille, vaikka se tuntuikin\nepämääräisesti tutulta ja aiheutti yhtä omituisia tunteita. Tuntui kuin\nhän olisi haistellut tuota pistävää voimakasta tuoksua kauan aikaa\nsitten, ja hänen ruumiilliset tunteensa äkkäsivät sen ennen kuin hänen\nmuistinsa.\n\nTämä keltainen aavikko näyttikin olevan aivan tasainen. Roy suuntasi\nkulkunsa muutamaan matalaan ahtaaseen solaan, jonka pohjalla lirisi\npieni puro. Hän seurasi sitä sitten vasemmalle saapuen lopulta erääseen\npaikkaan, missä setrit ja kääpiömännyt muodostivat pienen metsikön.\nToisten saapuessa sinne istui hän ristissäjaloin satulassaan ja odotti.\n\n\"Luullakseni levähdämme nyt hieman\", sanoi hän. \"Olette varmaankin\nhirveästi väsyksissä?\"\n\n\"Olen nälissäni, mutta en ole vielä väsynyt\", vastasi Bo.\n\nHelen laskeutui satulasta huomatakseen, että käveleminen on jotakin\nsellaista, jonka hän oli unhottanut. Bo nauroi hänelle, mutta hänkin\nhorjahteli kummallisesti päästyään maahan.\n\nSitten laskeutui Roy. Helen kummastui huomatessaan hänet raajarikoksi.\nRoy näki hänen nopean katseensa.\n\n\"Muudan hevonen heitti minut kerran satulasta ja vyöryi sitten\nylitseni. Silloin katkesi minulta ainoastaan solisluu, viisi\nkylkiluuta, toinen käsivarsi ja molemmat jalat parista kohti.\"\n\nHuolimatta tuosta tosiseikasta, että hän oli raajarikko, näytti hän\nerittäin voimakkaalta ja kelvolliselta mieheltä seisoessaan siinä\ntäydessä pituudessaan notkeana kotikutoisissa karheissa vaatteissaan.\n\n\"Kävelkää nyt hieman, tytöt, verryttääksenne jäseniänne\", sanoi Dale.\n\"Ellette ole vielä kankeita, tulette kumminkin sellaisiksi pian. Älkää\nkumminkaan menkö kauaksi. Huudan teidät sitten tänne, kun aamiainen on\nvalmis.\"\n\nHieman myöhemmin vihelsi Dale heidät takaisin, ja kun tytöt palasivat\nkävelyretkeltään, odottivat leirinuotio ja aamiainen heitä. Roy istui\nristissäjaloin kuin intiaani tervavaatteen reunalla, johon oli katettu\nvaatimaton mutta tukeva ateria. Helenin nopea katse huomasi kaikessa\nvallitsevan sellaisen puhtauden ja täydellisyyden, ettei hän ollut\nvoinut odottaakaan sellaista metsissä elämään tottuneiden miesten\nruoanvalmistukselta. Ruokakin oli erittäin hyvää. Hän söi halukkaasti,\nja mitä Bon ruokahaluun tulee, hävetti se häntä melkein yhtä paljon\nkuin huvittikin. Nuoret miehet vain katselivat palvellen uutterasti\ntyttöjä, mutta puhuen harvoin. Heleniltä ei jäänyt huomaamatta, miten\nusein Dalen harmaat silmät tarkastelivat aukeata seutua. Hän oli\nhuomaavinaan katseessa enemmän epäluuloa kuin mitään muuta.\n\n\"Sanon!\" huudahti Bo syötyään kyllikseen, \"ettei tämä ole totta. Näen\nvarmaankin unta. Nell, tuo musta hevonen, jolla ratsastit, on komein\nnäkemäni elukka.\"\n\nRanger söi ruohoa muiden hevosten joukossa puron rannalla. Kuormat\nja satulat oli irroitettu. Miehet söivät hitaasti. Ei mikään\nilmaissut nopeata pakoa, mutta kumminkaan ei Helen voinut vapautua\nlevottomuudestaan. Roy voi ehkä kylläkin näyttää tyyneltä ja\nhuolettomalta ollakseen säikähdyttämättä tyttöjä, mutta Dale ei\nnähtävästi voinut teeskennellä mitään sellaista, jota hän ei varmasti\ntarkoittanut.\n\n\"Levätkää tahi kävelkää\", neuvoi hän tyttöjä. \"Meidän on ratsastettava\nneljäkymmentä peninkulmaa ennen pimeää.\"\n\nHelenin mielestä oli parempi levätä, mutta Bo käveli sinne tänne,\ntaputteli hevosia ja kaiveli tavaramyttyjä. Hän oli utelias ja innokas.\n\nDale ja Roy keskustelivat hiljaa puhdistaessaan astioita ja sulloessaan\nniitä suureen hamppukangaspussiin.\n\n\"Luuletko todellakin, että Anson löytää jälkeni tänä aamuna?\" kysyi\nDale.\n\n\"Luulen\", vastasi Roy.\n\n\"Mistä tiedät sen näin pian?\"\n\n\"Mistä sinä sen tietäisit, jos olisit Snake Anson?\" kysyi Roy\nvastaukseksi.\n\n\"Se johtuu kokonaan tuosta Magdalenasta tulleesta ratsastajasta\", sanoi\nDale vakavasti. \"Luullakseni huomaisin kumminkin pyörien ja hevosten\njäljistä, missä käännyimme syrjään. Ehkä hänkin sen näkee.\"\n\n\"Milt, kuulehan nyt. Kerroin sinulle jo, että Snake Anson näki meidät,\npojat, toissapäivänä Show Downissa, ja hän näytti hyvin uteliaalta.\"\n\n\"Mutta hän ei nähnyt minua eikä kuullut minusta mitään\", vastasi Dale.\n\n\"Ehkä ja ehkä ei. Mitä se sitten vaikuttaa asiaan, jos hän huomaa sen\nvasta tänä iltana aamun asemesta?\"\n\n\"Etkö siis luule tapahtuvan mitään taistelua, vaikka Anson\npysähdyttäisikin postivaunut?\"\n\n\"Hänen on silloin ammuttava ensin, mikä ei ole luultavaa. John ja\nHal käsittelevät nyt hieman varovaisemmasti revolverejaan tuon\nviimevuotisen kahakan jälkeen. Joe voi kumminkin suuttua. Mutta\ntaistelun lykkäytyminen on kumminkin mielestäni parasta meille.\nViisainta on kumminkin, ettemme ota sitä lukuun.\"\n\n\"Silloin on sinun jäätävä tänne vahtimaan Ansonin miehiä, sanokaamme\nniin pitkäksi aikaa, kunnes he tulevat näkyviin, jos he nyt ovat\nlöytäneet jälkemme tänä aamuna. Sinun on saatava varmuus asiasta\ntavalla tai toisella ja ratsastettava sitten suoraan Big Springille,\njossa aion viettää yön.\"\n\nRoy nyökäytti hyväksyvästi tälle ehdotukselle. Tuhlaamatta sitten\nenempi sanoja ottivat molemmat miehet suitset ja menivät ottamaan\nhevosia kiinni. Helen katseli Dalea niin tarkkaavaisesti, että kun\nBo huudahti riemusta, kääntyi hän katsomaan ja näki muutaman pienen\nkeltaisen villin mustangin seisovan suorana takajaloillaan ja pieksävän\nilmaa etukavioillaan. Roy oli heittänyt suopungin sen kaulaan ja veti\nsitä nyt leiriin.\n\n\"Nell, katsohan tuota villiä ponia!\" huusi Bo.\n\nHelen kiiruhti heti etemmäksi hurjistuneen mustangin tieltä. Roy\nkiinnitti sen muutamaan lähellä olevaan puuhun.\n\n\"Tulehan nyt, Pukinnahka\", sanoi Roy hyväilevästi lähestyessään\nhitaasti vapisevaa eläintä. Hän meni vain lähemmäksi suopunkia pitkin\nmuutellen aina käsiään. Pukinnahka mulautti silmiään ja näytti\nvalkoisia hampaitaankin, mutta se seisoi kumminkin tyynesti, kun Roy\nirroitti silmukan sen kaulasta, veti sen pään yli ja kiinnitti sen\nmutkikkaalla solmulla sen turvan ympärille.\n\n\"Tätä sanotaan surmansilmukaksi\", sanoi hän tarkoittaen solmua. \"Sillä\nei ole milloinkaan ollut kuolaimia suussaan eikä se milloinkaan tule\nsellaisia sietämäänkään.\"\n\n\"Uskallatteko ratsastaa sillä?\" kysyi Helen.\n\n\"Joskus sattumalta\", sanoi Roy hymyillen. \"Haluaisitteko te, tytöt,\nkoettaa?\"\n\n\"En ainakaan minä\", vastasi Helen.\n\n\"Olkoon menneeksi!\" huudahti Bo. \"Se on kyllä aivan paholaisen\nnäköinen, matta uskallan kyllä nousta sen selkään, jos vain luulette\nminun voivan.\"\n\nLännen hurjuus oli juurtunut nopeasti Bo Raynerin mieleen.\n\n\"Olen pahoillani, mutta en voi sallia teidän tehdä sitä vielä vähään\naikaan\", vastasi Roy kuivasti. \"Se hyppii joskus aivan vimmatusti.\"\n\n\"Hyppii! Tarkoitatte kai, että se potkii?\"\n\n\"Niin.\"\n\nSeuraavan puolen tunnin kuluessa näki ja oppi Helen enemmän kuin\nmilloinkaan ennen, miten hevosia käsitellään aukeilla laitumilla.\nLukuunottamatta Rangeria, Royn kimoa ja Bon valkoista ponia oli muut\nhevoset kirjaimellisesti pyydystettävä suopungilla, vedettävä leiriin,\nsatuloitava ja kuormitettava. Se oli pelottomien ja voimakkaiden\nmiesten työtä, joka vaati yhtä paljon kärsivällisyyttä kuin rautaisia\nkouriakin. Sen vuoksi Helenin noita miehiä kohtaan tuntema luottamus\nmuuttuikin kunnioitukseksi. Huomioitatekevälle naiselle tämä\npuolituntinen kertoi paljon.\n\nKun kaikki oli kunnossa, nousi Dale satulaan ja sanoi\nmerkityksellisesti: \"Roy, odotan sinua auringonlaskun aikana. Toivon,\nettet tule ennen.\"\n\n\"Olisikin ikävää, jos minun olisi kiiruhdettava heti tuomaan huonoja\nuutisia. Toivokaamme parasta. Meitä on onnistanut tähän asti. Nyt on\nsinun poikettava metsien neulasmatoille ja kätkettävä jälkemme.\"\n\nDale kääntyi mennäkseen. Tytöt sanoivat Roylle jäähyväiset ja\nseurasivat. Pian Roy ja hänen poronvärinen mustanginsa olivat hävinneet\nnäkyvistä erään metsikön taakse.\n\nSuitsettomat hevoset kulkivat edellä, kuormajuhdat seurasivat niitä\nja ratsastajat tulivat aivan niiden kintereillä. Kaikki hevoset\njuoksivat tasaisesti. Tuo tahti pani tavaramytyt hyppimään ylös ja\nalas ja puolelta toiselle. Aurinko paistoi kuumasti Helenin selkään,\nja tuuli menetti jäädyttävän kylmyytensä tuntuen melkein kostealta sen\nmukana kantautuvan kuivan ja suloisen tuoksun vuoksi. Dale seurasi\ntuota matalaa laaksoa, jonka laidoilla kasvoi metsää ja jonka muutamia\npeninkulmia kauempana olevasta päästä siinti metsän tumma reuna. Sinne\nratsastaminen ei vienytkään enää pitkää aikaa.\n\nHelen ihmetteli, miksi nuo suuret männyt kasvoivat niin kaukana täällä\nylängöllä eivätkä lähempänä tasankoa. Ehkä lumella oli jonkinlainen\nvaikutus kasvullisuuteen, mutta kun maa oli tasaista, ei hän voinut\nhuomata, miksi metsän laidan juuri piti olla tässä. He ratsastivat\nnyt sinne puiden varjoon. Helenistä tuntui tämä omituiselta ja\nkriitilliseltä tulolta toisenlaiseen maailmaan, jota hän oli päättänyt\noppia tuntemaan ja rakastamaan. Männyt olivat suuria, ruskeakuorisia,\narpisia ja kyhmyisiä puita, joissa ei ollut muuta tyypillistä\nyhdenmukaisuutta kuin mahtavuus ja kauneus. Ne kasvoivat kaukana\ntoisistaan. Pienempiä mäntyjä ja matalaa pensaikkoa kasvoi niiden\njuurilla. Maanpinta tässä metsässä oli huomattava senvuoksi, että siinä\nkasvoi paikoitellen korkeaa hopeanväristä ruohoa ja paikoitellen oli\nse ruskeiden männyn neulasien peitossa. Nämä paikat olivat nähtävästi\nnoita Royn tarkoittamia neulasmattoja. Siellä täällä lepäsi joku\nkaatunut metsänjättiläinen lahomassa. Helen kiinnitti pian huomionsa\nmetsän hiljaisuuteen ja siihen omituiseen seikkaan, etteivät hevoset\nkulkiessaan aiheuttaneet juuri mitään melua muulloin kuin sattuessaan\nastumaan jollekin risulle tahi kaatuneelle puunrungolle. Sitten hän\nhuomasi, että neulasmatot taipuivat kuin kautsukki tyyny hevosten\nkavioiden alla ja sitten kuin ne olivat poistuneet kauemmaksi,\npalasi se entiseen asentoonsa jälleen näyttämättä mitään jälkiä\npinnassaan. Helen ei voinut nähdä merkkiäkään tiestä, jota pitkin\nhe olivat kulkeneet. Tarvittiin todellakin teräviä silmiä Dalen\nseuraamiseksi tässä metsässä. Tämä huomio soi ääretöntä lohdutusta\nHelenille ja ensimmäisen kerran paon alusta tunsi hän mieltä ja\nsydäntä painavan kuorman kevenevän. Se oli riistänyt häneltä joitakin\nniistä vaikutteista, joita hän ehkä olisi saanut tämän ihmeellisen\nratsastusmatkan kestäessä onnellisemmissa olosuhteissa.\n\nBo kumminkin näytti olevan vielä liian nuori, liian hurjapäinen ja\nliian jännitetty välittääkseen sen enempää olosuhteista. Hän eli vain\nnykyisyydessä. Helen alkoi epäillä, että tytöstä olisi ehkä kaikki\nseikkailut tervetulleita, ja Helen tiesi nyt varmasti, että Bo oli aito\nAuchincloss. Hän oli kolme kokonaista päivää tuntenut jonkunlaista\npainostusta, jollaista hän tätä ennen ei ollut kokenut, mutta\nviimeisten tuntien aiheuttama pelko oli sen karkoittanut. Mutta sen\ntäytyy olla, päätteli hän, saman veren aiheuttamaa kiihkoa, joka pursui\nhänen suonissaan päästäkseen vapaaksi ja polttaakseen.\n\nBo rakasti toimintaa. Hänellä oli kyllä kauneusaistia, mutta hän ei\nollut miettiväinen. Hän auttoi nyt Dalea ohjaamaan hevosia ja pitämään\nniitä yhdessä joukossa, Hän ratsasti hyvin eikä hänessä vielä voitu\nhuomata väsymyksen eikä vaivautumisen aiheuttamia merkkejä. Helen alkoi\ntuntea molempia, mutta ei vielä niin paljon kumminkaan, että hänen\ntarkkaavaisuutensa olisi heikontunut.\n\nTämä ihmeellinen linnuton metsä ei tuntunut hänestä ollenkaan\nluonnolliselta. Kaikista elävistä olennoista luonnossa Helen piti\nenimmän linnuista. Hän tunsi niistä monta ja voi matkia muutamien\nääniäkin. Mutta täällä näiden mahtavien mäntyjen alla ei ollut\nollenkaan lintuja. Oravia kumminkin alkoi vilahdella siellä täällä\nja tunnin matkan jälkeen ei niistä ollut enää ollenkaan puutetta.\nAinoa, jonka hän tunsi, oli maaorava. Kaikki muut, kirkkaan mustista\njuovaisiin rusakkoihin ja valkohäntäisiin harmaihin asti, olivat\nhänelle aivan outoja. Ne olivat kesyjä ja uteliaita. Punaiset\nhaukkuivat ja toruivat etenevää matkuetta, mustat liukuivat jollekin\nturvalliselle oksalle katsomaan, mutta harmaat eivät näyttäneet juuri\nollenkaan välittävän tästä niiden alueelle tapahtuneesta hyökkäyksestä.\n\nKerran pysähdytti Dale hevosensa ja viittasi pitkällä käsivarrellaan.\nHelen suuntasi katseensa sinnepäin ja näki muutamia harmaita\nantilooppeja seisomassa eräässä aukeamassa pitkät korvat pystyssä. Ne\nolivat hurjan ja kauniin näköisiä. Äkkiä laukkasivat ne tiehensä hyvin\njoustavin hypyin.\n\nMetsä oli yleensä tasaista ja avonaista, mutta joskus ilmestyi\nkumminkin heidän eteensä laaksoja ja jokiuomia, jotka särkivät sen\nsäännöllisyyttä. Puolen päivän tienoissa se kumminkin asteittain\nmuuttui, seikka, jonka Helen olisi luullut ennemminkin voineensa\nhuomata, jos hän vain olisi ollut tarkkaavaisempi. Se ilmeni siten,\nettä maa alkoi kohota ja puita alkoi ilmestyä enemmän.\n\nHän teki toisenkin huomion. Aina siitä alkaen, kun he olivat saapuneet\nmetsään, oli hän tuntenut jonkunlaista pakotusta päässään ja jotakin\ntahmeaa sieraimissaan. Hän kuvitteli pahoillaan vilustuneensa. Mutta\näkkiä hänen päänsä selveni hieman ja hän totesi, että metsän voimakas\npihkantuoksu oli tukkinut hänen sieraimensa kuin pehmeällä piellä. Haju\noli voimakasta ja vastenmielinen vahvuutensa vuoksi. Hänen kurkkuaan ja\nkeuhkojaankin tuntui polttavan.\n\nKun hän alkoi menettää mielenkiintonsa metsään ja muuhun ympäristöön,\ntapahtui se vain vaivautumisen ja tuskan vuoksi, joita hän ei enää\nvoinut vaimentaa. Sen jälkeen ei hän voinut olla niitä hetkeäkään\ntuntematta ja ne vain pahenivat. Eräässä ruumiin kohdassa oli tuska\naivan sietämätön. Se sijaitsi hänen kyljessään juuri lanteitten\nyläpuolella ja se uhkasi muuttua petolliseksi, sillä se ei ollut\nyhtämittaista, vaan aina silloin tällöin tuntuvaa. Kun se alkoi\nhirveästi polttaen, voi hän huojentaa sen siirtämällä ruumiinsa\nhieman eri asentoon. Mutta se ei alkanut vähitellen. Kun hän luuli\nerehtyneensä ja uskalsi jälleen hengittää, palasi se pistävän nopeasti\nja tunkeutui kuin veitsi hänen kylkeensä. Tällaista siis oli tuo\nratsastuksen aiheuttama tuska, jonka uhriksi jokainen aloittelija\njoutuu pitkällä ratsastusmatkalla. Sitä oli melkein mahdoton kärsiä.\nMetsän kauneus, pakoon juokseva riista, aika, etäisyydet ja kaikki\nmuukin haihtuivat olemattomiin tuon pistävän kivun tieltä. Suureksi\nhelpotuksekseen hän huomasi sen aiheutuvan hevosen juoksusta. Kun\nRanger juoksi, ei hänen tarvinnut siitä kärsiä. Senvuoksi antoikin hän\nhevosensa kävellä aina niin kauan kuin hän vain uskalsi tahi kunnes Bo\nja Dale olivat melkein näkymättömissä. Sitten hän kiiruhti sen juoksuun\ntavoittaakseen toiset.\n\nNiin kuluivat tunnit, aurinko laskeutui matalalle lähettäen\nkultaisia säteitään puitten väliin, jolloin metsä vähitellen muuttui\nkirkkaammaksi, mutta kumminkin tummemmaksi väriltään. Se himmeni\nhitaasti eikä auringonlasku ollut enää kaukana.\n\nHän kuuli hevosten kahlaavan vedessä ja pian hän saapuikin paikalle,\nmissä pienet kristallikirkkaat purot virtasivat nopeasti viheriöissä\nsammaluomissa. Hän ratsasti monen sellaisen yli ja seurasi viimeistä\nerääseen avonaisempaan paikkaan metsässä, jossa männyt olivat\ntavattoman suuria ja kasvoivat kaukana toisistaan. Oikealta kohosi\nmuudan matala harmaa koivukumpu puiden kolmannenosan korkeudelle.\nJostakin kuului virtaavaa veden lorinaa.\n\n\"Tämä on Big Spring\", ilmoitti Dale. \"Leiriydymme tähän. Tytöt, olette\ntodellakin kunnostautuneet.\"\n\nTarkastettuaan lähemmin paikkaa huomasi Helen, että kaikki nuo pienet\npurot alkoivat tuon harmaan kiviröykkiön alta.\n\n\"Olen kuolemaisillani janoon!\" huudahti Bo tavalliseen liioittelevaan\ntapaansa.\n\n\"Ette varmastikaan milloinkaan unhota ensimmäisiä tuosta lähteestä\nottamianne kulauksia\", huomautti Dale.\n\nBo koetti laskeutua satulasta ja lopulta putosi siitä. Kun hän nousi\nseisomaan, kieltäytyivät hänen jalkansa suorittamasta luonnollista\ntehtäväänsä ja hän kaatui. Dale auttoi hänet jälleen seisoalleen.\n\n\"Mikä minua oikeastaan vaivaa?\" kysyi hän suuresti hämmästyneenä.\n\n\"Olette vain kangistunut\", vastasi Dale tukien häntä, kun hän astui\nmuutamia horjuvia askelia.\n\n\"Bo, onko ruumiisi kipeä mistään paikasta?\" kysyi Helen, joka yhä istui\nsatulassa ollen haluton laskeutumaan siitä, vaikka hän ei mitään niin\nhartaasti toivonutkaan kuin päästä alas.\n\nBo katsoi häneen kaunopuheisesti.\n\n\"Nell, onko kyljessäsi sellainen tunne kuin pitkä parsinneula\ntyönnettäisiin siihen silloin kun vähimmän osaat sellaista odottaa?\"\n\n\"Se ei kyllä milloinkaan enää lakkaa!\" huudahti Helen hiljaa. Sitten\nottaen huomioon Bon kokemukset hän laskeutui varovaisesti satulasta\nja onnistuikin pysymään seisoallaan. Hänen jalkansa tuntuivat aivan\npuukapuloilta.\n\nHetken kuluttua menivät tytöt lähteelle.\n\n\"Juokaa varovaisesti!\" huusi Dale heille.\n\nBig Springillä oli juurensa jossakin syvällä tuon harmaan rapautuneen\nkivikasan alla. Sieltä kuului veden kumeaa maanalaista kohinaa.\nAlkulähde oli varmaankin hyvin voimakas, koska se oli voinut tunkeutua\ntuon kylmän kiven läpi.\n\nHelen ja Bo paneutuivat pitkäkseen sammalreunalle ja näkivät kasvonsa\nlähteestä kumartuessaan. He imaisivat suunsa täyteen Dalen neuvon\nmukaan, ja koska he olivat niin kuumissaan ja janoissaan, halusivat he\nodottaa hetkisen sopivaa tilaisuutta.\n\nVesi oli niin kylmää, että se värisytti Heleniä ja särki hänen\nhampaitaan. Merkillinen elähdyttävä vapistus värisytti hänen ruumistaan\nollen ihmeellinen kylmässä ruumiin kuivan kuumuuden huojentamisessaan\nja vastustamaton janoon vetoamisessaan. Helen kohotti päätään ja katsoi\ntuohon veteen, joka oli yhtä väritöntä kuin mautontakin.\n\n\"Nell, juo!\" huohotti Bo. \"Muistele hedelmäpuutarhassamme olevaa vanhaa\nlähdettämme, jonka laidoilla kasvaa niin kaunista sammalta.\"\n\nJa silloin Helen alkoi juoda ahneesti suljetuin silmin muistellen\nkotiaan, jonka Bon sanat olivat palauttaneet hänen mieleensä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nEnsimmäiseksi työkseen irroitti Dale kuorman muutaman hevosen selästä,\naukaisi erään mytyn ja veti sieltä esille tervavaatteen ja muutamia\nhuopapeitteitä, jotka hän levitti erään männyn juurelle.\n\n\"Levätkää nyt, tytöt!\" sanoi hän lyhyesti.\n\n\"Emmekö saa auttaa?\" kysyi Helen, vaikka hän tuskin jaksoi seisoa.\n\n\"Saatte kyllä tehdä kaikkea sitten kuin olette tottuneet tällaiseen.\"\n\n\"Tottuneetko tällaiseen?\" toisti Bo naurahtaen. \"Minä olen nyt ainakin\naivan rikkihakattu.\"\n\n\"Bo, näyttää siltä, että herra Dale aikoo pitää meidät luonaan metsässä\nalituisesti.\"\n\n\"Niin hän tekeekin\", vastasi Bo istuutuessaan hitaasti peitteille,\nojentautuessaan pitkäkseen huokaisten tyytyväisyydestä ja nojatessaan\npäänsä satulaan. \"Nell, eikö hän kieltänyt nimittämästä itseään\nherraksi?\"\n\nDale irroitti juuri kuormia hevosilta.\n\nHelen paneutui Bon viereen ja tunsi kerrankin elämässään, miten\nsuloista lepo on.\n\n\"No niin, sisko, miksi sitten aiot sanoa häntä?\" kysyi Helen uteliaasti.\n\n\"Miltiksi tietysti!\" vastasi Bo.\n\nHelenin oli pakko nauraa huolimatta väsymyksestä ja kivuistaan.\n\n\"Otaksun niin ollen, että kun tuo las vegasilainen paimenesi saapuu,\nrupeat nimittämään häntä samoin kuin hän sinua.\"\n\nBo punastui, mikä oli hyvin harvinaista häneen nähden.\n\n\"Niin teenkin, jos vain haluan\", hän vastasi. \"Nell, aina siitä asti\nkuin voin muistaa olet ikävöinyt tänne Länteen. Nyt olet päässyt tänne,\nvieläpä sen syvimpiin komeroihin. Herää siis!\"\n\nTällainen oli Bon lyhyt ja luonteenomainen keino Helenin\npintapuolisuuden karkoittamiseksi. Sanat sattuivatkin eikä Helen voinut\nvastata niihin mitään. Hänen kiihkeään haluunsa päästä tänne Länteen\nei kumminkaan ollut sisältynyt tällaisia hurjia, ennen kuulumattomia\nretkiä. Mutta ehkäpä tämän Lännen -- tämän päivästä päivään elämisen\n-- muodostivatkin vain seikkailut, yritykset, koetukset, vaivat ja\ntyöt? Oliko kaiken tarkoitus valmistaa tämä kaikki sellaiseksi, että\nmuut voivat elää sitten täällä mukavasti jolloinkin? Tarkoittiko\nBokin sellaista huomautuksellaan? Helen oli kumminkin liian väsynyt\najatellakseen sitä tarkemmin nyt. Hänestä oli mielenkiintoista ja\nhuvittavaa katsella Dalea.\n\nHän sitoi hevosten jalat ja päästi ne vapaiksi. Sitten lähestyi hän\nkirveineen erästä lyhyttä kuivunutta puuta, joka seisoi muutamien\nvalkokuoristen haapain joukossa. Dale näytti valmistautuvan\nhakkaamiseen. Riisuttuaan takkinsa ja paljastettuaan leveät hartiansa,\nsuoran selkänsä ja pitkät voimakkaat käsivartensa näytti hän nuorelta\njättiläiseltä. Hän oli jäntevä ja notkea, voimakas, mutta ei paksu.\nKirveen iskut sattuivat kovaan puuhun ja niiden aiheuttama ääni\nkajahteli metsässä. Muutamat iskut riittivät kaatamaan puun. Sitten\nhän halkoi sen. Helen oli utelias näkemään, miten hän sytyttää tulen.\nEnsin hän vuoli lastuja puun sydämestä ja asetti ne suurempien halkojen\nväliin maalle. Sitten otti hän satulanlaukusta, joka riippui lähellä\nolevasta oksasta, piikiven kappaleen, tulusraudan ja nahkakappaleen,\njonka Helen arveli reväistyn porontaljasta ja johon oli ripistelty\nruutia. Kaikissa tapauksissa aiheuttivat ensimmäiset tulusraudan\nlyönnit kipinöitä, sitten liekin ja lopulta syttyivät lastut tuleen.\nLiekki leimahti pian jalan korkeudelle. Dale asetti tuleen suurempia\nhalkoja sijoittaen ne ristiin ja pian räiskyi iloinen nuotio.\n\nTehtyään sen hän suoristautui ja katsoen pohjoiseen päin hän kuunteli.\nHelen muisti nyt, että Dale oli tehnyt samoin pari kertaa ennen heidän\nsaapumistaan Big Sprigsille. Hän kuunteli ja odotti varmaankin Royn\ntuloa. Aurinko oli jo laskenut ja aukeaman toisella puolella kasvavien\nmäntyjen latvat alkoivat himmetä.\n\nAstiat, jotka metsästäjä tyhjensi muutamasta pussista, kilisivät raudan\nja tinan sattuessa yhteen. Sitten hän aukaisi erään suuremman käärön,\njonka sisässä näytti olevan lukemattomia erisuuruisia pusseja. Niissä\noli epäilemättä ruokatarpeita. Sankko näytti aivan siltä kuin hevonen\nolisi vierinyt sen yli, ja samannäköinen oli koko myttykin. Dale täytti\nsankon lähteestä. Palattuaan tulen luo kaasi hän vettä pesuvatiin ja\npolvistuttuaan alkoi hän perusteellisesti pestä käsiään. Tuo näytti\nkuuluvan hänen tapoihinsa, sillä Helen huomasi hänen sitä tehdessään\nkatselevan metsään ja kuuntelevan. Sitten hän kuivasi kätensä tulen\nloimussa ja kääntyen esille ottamiensa pussien puoleen alkoi hän\nvalmistaa ruokaa.\n\nÄkkiä rupesi Helen ajattelemaan tarkemmin tuota miestä ja kaikkia\nhänen hommiaan. Magdalenassa, vaunuissa ja viime yönä oli hän\nluottanut tuohon muukalaiseen, tuohon Valkoisten vuorten metsästäjään,\njoka näytti haluavan ruveta hänen ystäväkseen. Hän oli tuntenutkin\nrajatonta kiitollisuutta. Kumminkin oli hän suhtautunut mieheen\npersoonattomasti. Mutta nyt alkoi hänelle selvitä, että sattuma oli\nvienyt hänet huomattavien miesten joukkoon. Tämä huomio hämmästytti\nhäntä. Se ei johtunut ollenkaan siitä, että Dale oli urhoollinen ja\nystävällinen auttaessaan nuorta naista vaarassa, eikä siitäkään, että\nDale osoittautui olevan kätevä ja nopea leiripuuhissa. Useimmat Lännen\nmiehet ovat urhoollisia, oli hänen enonsa kertonut, useat ovat karhean\nystävällisiä ja kaikki osaavat he valmistaa ruokaa. Tämä metsästäjä\noli ruumiillisesti ihmeellinen miessuvun edustaja, jonka rakenteessa\noli jotakin leijonamaista. Mutta ei sekään ollut hänen tuntemansa\nvaikutteen syy. Helen oli opettajatar, joka oli tottunut poikiin, ja\nhän tunsi tuon metsästäjän luonteessa olevan jonkunlaista poikamaista\nvilpittömyyttä, reippautta ja raikkautta. Hän luuli kumminkin, että\nDalen sielullinen ja hengellinen voima oli vetänyt hänen ajatuksensa\nsille taholle.\n\n\"Nell, olen puhutellut sinua kolme kertaa\", sanoi Bo äreästi. \"Mitä\nsinä oikeastaan ajattelet?\"\n\n\"Olen hyvin väsynyt, Bo, ja ajatukseni harhailevat kaukana. Mitä\nsanoitkaan?\"\n\n\"Sanoin vain olevani hyvin nälissäni.\"\n\n\"Todellako? Mutta sinuun nähden ei se olekaan kummallista. Minä olen\nkumminkin liian väsyksissä voidakseni syödä, enkä uskalla sulkea\nsilmiänikään, sillä sitten ne eivät enää aukenisi. Milloin me viimeksi\nnukuimme, Bo?\"\n\n\"Toissa yönä ennen kotoa lähtöämme.\"\n\n\"Siis emme neljään yöhön kunnollisesti. Olemme kumminkin torkkuneet\nhieman.\"\n\n\"Varmasti otan vahinkoni takaisin tässä metsässä!\" huudahti Bo\niloisesti. \"Luuletko meidän nukkuvan hyvin tämän puun juurella ilman\nmitään peittoa?\"\n\n\"Näyttää ainakin siltä\", vastasi Helen epäilevästi.\n\n\"Kuinka sanomattoman suloista! Voimme katsella tähtiä puiden oksien\nvälitse.\"\n\n\"Taivas näyttää menevän pilveen. Eikö sinustakin tuntuisi hirveältä,\njos myrsky alkaisi raivota?\"\n\n\"En oikein tiedä\", vastasi Bo miettiväisesti. \"Lännen on annettava\nraivota.\"\n\nJälleen tunsi Helen, että Bossa oli jotakin välttämättömyyden pakosta\njohtuvaa. Se oli jotakin sellaista, joka oli ilmestynyt näkyviin\nvain silloin tällöin kodin yksitoikkoisessa elämässä St. Josephissa.\nÄkkiä juolahti Helenin mieleen ihmeellinen ajatus, jonkunlainen\nhuumaava tietoisuus siitä, että hän ja Bo olivat alkaneet jo tottua\ntähän uuteen ja villiin ympäristöön. Kuinka omituista ja peloittavaa\noli kumminkin tuon kehityksen vahtiminen! Bo, joka oli nuorempi ja\nvaikutuksille alttiimpi enemmän vaistomaisine kuin järjen aiheuttamine\ntunteineen, sulautuisi varmaankin siihen paljon nopeammin. Helen\nihmetteli, voiko hän alistua itsessään tuntemalleen alkuperäisen elämän\nviehättävyydelle. Mutta voiko kukaan ymmärtäväinen ja viisas ihminen\nalistua siten? Ei suinkaan, vaan ainoastaan ajattelematon villi.\n\nHelen huomasi Dalen suoristautuvan vielä kerran ja katsovan metsään.\n\n\"Royta ei kuulu vieläkään\", sanoi hän ääneen. \"Ja se onkin hyvä.\"\nSitten hän kääntyi tyttöihin päin ja lisäsi: \"Ateria on valmis.\"\n\nTytöt vastasivat kutsuun vauhdikkaammasti kuin heistä olisi voitu\nluullakaan. Ja he söivät kuin nälkiintyneet metsään eksyneet lapset.\nDale tarjoili heille miellyttävän hymyn kirkastaessa hänen tyyniä\nkasvojaan.\n\n\"Huomenillalla saamme jo lihaa\", hän sanoi.\n\n\"Millaista?\" kysyi Bo..\n\n\"Villiä kalkkunaa tahi antilooppia. Ehkä molempia, jos vain haluatte.\nOn kumminkin hyvä totuttautua syömään metsänriistaa vain vähitellen. Ja\nkalkkunan liha sulaa varmaankin suussanne.\"\n\n\"Uummm!\" mumisi Bo ahneesti. \"Olen kuullut puhuttavan villeistä\nkalkkunoista.\"\n\nHeidän lopetettuaan söi Dale illallisensa kuunnellen tyttöjen puhetta\nja vastaten silloin tällöin lyhyesti johonkin Bon kysymykseen. Oli jo\nhämärä, kun hän alkoi pestä lautasia ja pannuja, ja melkein pimeä, kun\nhän sai työnsä loppuun. Sitten hän viritti nuotion paremmin palamaan\nja istuutui muutamalle pölkylle katselemaan tuleen. Tytöt nojautuivat\nmukavasti satuloita vasten.\n\n\"Nell, minä kellahdan varmasti minuutin kuluttua\", sanoi Bo, \"enkä\noikeastaan saisi heti nukkua niin vahvan illallisen jälkeen.\"\n\n\"En voi ymmärtää, miten voin nukkua, enkä sitäkään, miten voin valvoa\",\nvastasi Helen.\n\nDale kohotti päätään valppaasti.\n\n\"Kuunnelkaa!\"\n\nTytöt jännittivät kuuloaan ja vaikenivat. Helen ei voinut erottaa\nmitään ääntä, ellei hiljaista kavioiden kapsetta metsästä, joka näytti\nvaipuneen uneen. Hän näki Bon silmistä, jotka loistivat avonaisina\nnuotion valossa, ettei hänkään ollut ymmärtänyt Dalen tarkoitusta.\n\n\"Lauma arosusia lähestyy!\" hän huudahti.\n\nHiljaisuuden rikkoi äkkiä vihainen, kimeä ja omituinen haukunta. Se\nkuulosti villiltä, vaikka siinä olikin jonkunlainen ystävällinen tahi\nkysyvä sävy. Aivan valopiirin rajalla voitiin pian huomatakin harmaita\nelukoita. Hiipivien askelten aiheuttamaa pehmeää kahinaa kuului leirin\nympäriltä ja sitten alkoi kaikua kaikkialta haukuntaa ja ulvontaa.\nHelenin mielestä käyttäytyi lauma rauhattomasti ja raukkamaisesti,\nja hän oli iloinen, kun melu lakkasi ja arosudet pötkivät tiehensä\nhaukahtaen vielä muutamia kertoja tarkoituksettomasti ja ilkeästi.\n\nHiljaisuus muuttui jälleen yhtä kiinteäksi kuin ennenkin. Ellei Helenin\nmieli olisi ollut niin levoton, olisi tämä hiljaisuus tuntunut hänestä\nsuloiselta ja tavattoman kauniilta.\n\n\"Ah, kuunnelkaahan tuota veitikkaa!\" huudahti Dale. Hänen äänensä\nvärisi.\n\nJälleen jännittivät tytöt korviaan. Sellainen ei kumminkaan ollut\ntarpeellista, sillä äkkiä rikkoi hiljaisuuden surullinen ulvonta, kylmä\nja selvä, pitkäveteinen, omituinen, täyteläinen ja villi.\n\n\"Ah, Mitä tuo on?\" kuiskasi Bo.\n\n\"Suuri harmaa metsäsusi siellä vain ulvoo\", vastasi Dale. \"Se on nyt\njossakin tuolla takaliston kivisellä harjanteella. Se vainuaa meidät\neikä se meistä pidä. No, nyt taasen. Kuunnelkaa! Se tuntuu olevan\nnälissään.\"\n\nKun Helen kuunteli tuota äärettömän villiä huutoa, joka pani hänen\nruumiinsa vapisemaan pelosta ja herätti hänessä aivan uskomattomia\nyksinäisyyden tunteita, katseli hän koko ajan Dalea.\n\n\"Pidättekö siitä?\" mumisi hän tahdottomasti ymmärtämättä ollenkaan\nkysymyksensä vaikutinta.\n\nDalelta ei varmastikaan oltu tuollaista ennen milloinkaan kysytty, ja\nHelenistä näytti katsellessaan Dalen miettivää asentoa, ettei Dale\nollut kysynyt sitä ikinä itsekään itseltään.\n\n\"Luultavasti\", vastasi hän sitten.\n\n\"Mutta sudethan tappavat antilooppeja, pieniä saksanhirven vasikoita ja\nmuita turvattomia eläimiä metsissä\", huomautti Bo.\n\nMetsästäjä nyökäytti päätään.\n\n\"Miten maailmassa sitten voitte pitää siitä?\" kysyi Helen.\n\n\"Kun oikein ajattelen, tapahtuu se luullakseni monesta syystä\", vastasi\nDale. \"Se tappaa puhtaasti eikä syö raatoja. Se ei ole pelkuri, vaan\nuskaltaa ryhtyä taisteluun ja kuolee rohkeasti. Sitten se rakastaa\nyksinäisyyttä.\"\n\n\"Tappaa puhtaasti. Mitä sillä tarkoitatte?\"\n\n\"Puuma esimerkiksi silpoo tappamansa antiloopin. Kun karhu tappaa\njonkun lehmän tahi vasikan, turmelee se sen kokonaan. Mutta susi tappaa\nrehellisesti terävillä puraisuilla.\"\n\n\"Millaisia eläimiä puuma ja karhu ovat?\"\n\n\"Puumaa sanotaan vuorileijonaksi ja pantteriksi. Karhu on tavallinen\nharmaa karhu.\"\n\n\"Ovatko ne luonteeltaan niin julmia?\" huudahti Helen väristen.\n\n\"Ovat varmasti. Olen usein ampunut susia niiden ahdistaessa\nantilooppeja.\"\n\n\"Miten ne silloin menettelevät?\"\n\n\"Joskus ryhtyy pari kolme sutta ahdistamaan antilooppia, ja kun\nensimmäinen ahdistaja väsyy, ryhtyy toinen ajoon ahdistaakseen eläimen\nkolmannen luo, joka taasen vuorostaan ryhtyy toimeen. Siten väsyttävät\nne lopulta antiloopin. Sellainen on julmaa, mutta luonnollista eikä\nsen pahempaa kuin lumen ja jäänkään vaikutus, jolloin antilooppi voi\nkuolla nälkään. Kettu tappaa kalkkunan poikasia särkemällä munia ja\nkorpit puhkaisevat vastasyntyneiden karitsoiden silmät ja odottavat\nsitten kunnes ne kuolevat. Muutoin ovat ihmiset vielä julmempia kuin\npedot ajaessaan takaa riistaa, sillä ihmiset tulevat luonnon avuksi ja\ntoimivat järjen eikä vaiston avulla.\"\n\nHelenin väitteet loppuivat ja hän tunsi olevansa hyvin järkytetty.\nHän ei ollut ainoastaan oppinut tuntemaan uutta ja järkyttävää puolta\nluonnonhistoriasta, vaan hänellä oli nyt myöskin täydellisesti\nselvillä, miksi hän oli epämääräisesti kuvitellut tahi ollut\nhuomaavinaan tuossa miehessä jotakin erikoista. Metsästäjä on sellainen\nihminen, joka tappaa eläimiä niiden nahan, lihan tahi sarvien vuoksi\ntahi jonkunlaisesta verenhimosta. Sellainen on ollut Helenin käsitys\nmetsästäjistä ja hän luuli useiden muidenkin kaupungin asukkaiden\nolevan samaa mieltä, mutta nyt hän huomasi enemmistön olevan väärässä,\nsillä metsästäjä tuntui voivan olla aivan erilainen ja jotakin aivan\nmuuta kuin riistan etsijä ja tappaja. Metsässä oleva vuoristomaailma\noli tuntematon melkein kaikille miehille. Ehkä Dale tunsi sen\nsalaisuuden, siellä vallitsevan elämän, sen kauhut, sen kauneuden, sen\nsurullisuuden ja sen ilon, ja jos niin oli, niin kuinka ihmeellinen\nhänen luonteensa mahtoi ollakaan. Hän puhui ihmisistä melkein samoin\nkuin susistakin. Voiko yksinäinen elämä metsissä opettaa ihmiselle\ntuollaista. Ei katkeruudella, kateudella, mustasukkaisuudella,\npahuudella, ahneudella eikä vihalla ollut sijaa tuon metsästäjän\nsydämessä. Ei Helenin terävyys, vaan naisen vaisto opetti hänet sen\nhuomaamaan.\n\nDale nousi seisoalleen ja kääntyen pohjoista kohti kuunteli hän vielä\nkerran.\n\n\"Odotatteko Royta vieläkin?\" kysyi Helen.\n\n\"En, sillä ei ole luultavaa, että hän saapuu enää tänä iltana\",\nvastasi Dale, mennen sitten tutkimaan mäntyä, jonka juurella tyttöjen\nmakuupaikka oli. Hänen käyttäytymisensä ja tapa, jolla hän tarkasteli\npuunlatvaa ja läheisyydessä kasvavia muita puita, lisäsivät vain tuota\nmielenkiintoa, jota Helen tunsi häneen.\n\n\"Se on varmasti seisonut tuossa paikoillaan jo viisisataa vuotta,\nminkävuoksi se ei luultavasti kaadu vielä tänäkään yönä\", mumisi Dale.\n\nTuo mänty olikin siinä paikassa kasvavan ryhmän suurin.\n\n\"Kuunnelkaa jälleen\", sanoi Dale.\n\nBo nukkui, mutta kuunnellessaan erotti Helen matalaa kaukaista jyrinää.\n\n\"Tuuli siellä vain ulvoo. Saamme myrskyn niskaamme\", selitti Dale.\n\"Saatte kuulla jotakin arvokasta. Mutta älkää olko peloissanne. Olemme\nvarmasti turvassa. Männyt kaatuvat kyllä usein tuulessa, mutta tuo\npuu kestää millaisen tuulen painon tahansa. Teidän on parasta ryömiä\nhuopapeitteiden alle, jotta voin levittää tervavaatteen ylimmäiseksi.\"\n\nHelen liukui paikoilleen aivan sellaisessa puvussa kuin hän oli\nriisumatta yltään muuta kuin kengät, jotka Bokin oli irroittanut\njaloistaan. Hän kallisti päänsä aivan Bon pään viereen, ja Dale levitti\ntervavaatteen heidän ylleen niin, että heidän päänsä vain näkyivät sen\nalta.\n\n\"Kun rupeaa satamaan, heräätte, jolloin voitte vetäistä laidan päänne\nyli\", sanoi hän.\n\n\"Rupeaako satamaan?\" kysyi Helen ajatellen kumminkin, että tämä hetki\noli hänen elämänsä omituisin. Nuotion valossa näki hän Dalen kasvot.\nNe olivat samanlaiset kuin ennenkin, tyynet, vakavat ja ilmeettömät.\nHän oli ystävällinen, mutta hän ei suhtautunut sisaruksiin kuin\ntyttöihin, jotka olivat nyt hänen kanssaan täällä säkkipimeässä\nmetsässä avuttomina ja voimattomina puolustautumaan. Hän ei näyttänyt\najattelevan ollenkaan. Helen ei ollut kumminkaan ollut milloinkaan\nennen elämässään näin herkkä vaikutteille.\n\n\"Olen tässä läheisyydessä ja pidän tulta vireillä koko yön\", sanoi Dale.\n\nHelen kuuli hänen poistuvan pimeyteen. Äkkiä alkoi metsästä kuulua\nlaahaamista ja kolinaa ja sitten rätinää kun uusi pölkky heitettiin\nnuotioon. Säkeneet leijailivat ilmassa ja monet sammuivat sihisten\nkostealla maalla. Savu alkoi kiemurrella ylöspäin pitkin suurta\nrosoista puunrunkoa, ja liekit räiskyivät ja rätisivät.\n\nHelen kuunteli jälleen tuulen huminaa. Tuntui kuin ilma olisi\nhengittänyt sivellen hänen poskeaan ja pehmeästi heilutellen Bon\nkiharoita. Se oli kumminkin voimakkaampaa nyt, mutta heikkeni sitten\nalkaakseen taasen jälleen vielä voimakkaampana. Helen totesi silloin,\nettä tuon äänen aiheutti lähenevä myrsky. Hänen raskaat luomensa\nkieltäytyivät melkein pysymästä auki, ja hän tiesi, että jos hän\nsulkisi ne, nukkuisi hän silmänräpäyksessä. Hän halusi kumminkin\nkuunnella myrskyn huminaa puissa.\n\nMuutamia kylmiä sadetippoja putosi hänen kasvoilleen ilmoittaen\nhänelle, ettei hänen ja luonnonvoimien välillä ollut minkäänlaista\nkattoa. Sitten kantoi tuuli palaneen puun hajua hänen sieraimiinsa,\nja jollain tavoin hänen vilkas mielikuvituksensa vei hänet takaisin\nlapsuusaikoihin, jolloin hän poltti oksia ja lehtiä pienten veljiensä\nkanssa. Mutta nuo muistot haihtuivat kumminkin pian. Tuo humina, joka\näsken oli kuulostanut niin kaukaiselta, lähestyi nyt nopeasti tullen\nkovemmaksi. Se syöksyi eteenpäin kuin tulviva vesi. Helen hämmästyi ja\nsäpsähti. Kuinka voimakas, nopea ja kova tuo myrskytuuli olikaan! Hän\nvertasi sen tuloa armeijan marssiin. Sitten täytti tuo humina metsän,\nvaikka se vielä kuuluikin kaukaa takaapäin. Ei männynneulanenkaan\nliikahtanut nuotion valossa, vaikka ilma tuntuikin olevan voimakkaasti\nladattu. Humina koveni, kunnes se muuttui sellaiseksi hirmuiseksi\njyrinäksi kuin meren valtaavien tyrskyjen pauhu, kun ne murskautuvat\nrantaa vasten. Bo heräsi tarrautuen peloissaan Heleniin. Kuuroksi\ntekevä myrskytuuli oli heidän kimpussaan. Helen tunsi päänsä alla\nolevien satulain liikahtelevan. Suuri puu vapisi juuriaan myöten.\nTuulen voimakkain raivo painoi vain puiden latvoja ja pitkäksi ajaksi\ntaivutti se metsän voimakkaan painonsa alle. Sitten muuttui tuo\nkuuroksi tekevä jyrinä huminaksi, jota jatkui vähän aikaa, jolloin se\nhiljenemistään hiljeni ja muuttui kumeammaksi, kunnes se lopulta kuoli\netäisyyteen.\n\nHeti kun se oli lakannut kuulumasta, alkoi pohjoisesta kuulua jälleen\nmatalaa jyrinää, joka lakkasi alkaakseen taasen jälleen. Helen lepäsi\nsiinä kuiskaillen Bolle, ja kuuli jälleen tuulen voimakkaiden puuskain\ntulevan, rytisevän ja lakkaavan. Sellaista oli tämän vuoriston metsän\nmyrskyn toiminta.\n\nTervavaatteelle putoilevien sadepisaroiden pehmeä rapina varoitti\nHeleniä muistamaan Dalen ohjeet, ja vetäistyään tuon raskaan vaatteen\nylemmäksi laittoi hän siitä jonkunlaisen kojun satulain yläpuolelle.\nSitten vetäen lämmittävän Bon lähemmäksi itseään sulki hän silmänsä,\nja synkän metsän, tuulen ja sateen aiheuttamat tunteet haihtuivat.\nViimeinen kaikista vaikutelmista oli savun haju, jota tunkeutui\ntervavaatteen alle.\n\nKun hän avasi silmänsä, muisti hän kaiken niin hyvin kuin ainoastaan\nhetkinen olisi kulunut noista tapahtumista. Päivä oli kumminkin jo\nvaljennut, vaikkakin harmaana ja pilvisenä. Puista tippui vettä.\nNuotio palaa roihusi iloisesti, sininen savu kiemurteli ylöspäin ja\nherkullinen kahvin tuoksu sekoittui ilmaan. Hevoset seisoivat aivan\nlähellä purren ja potkien toisiaan. Bo nukkui vielä raskaasti. Dale\npuuhasi ahkerasti nuotion ääressä. Kun Helen katseli metsästäjää, näki\nhän tämän keskeyttävän työnsä, kääntävän päätään kuunnellakseen ja\nsitten katsovan odottavasti. Silloin juuri kuuluikin huuto metsästä.\nHelen tunsi Royn äänen. Sitten hän kuuli veden loiskuntaa ja lähenevää\nkavioiden kapsetta. Hetken kuluttua ilmestyikin vaalea mustangi\nnäkyviin kantaen Royta selässään.\n\n\"Huono aamu ankoille, mutta hyvä meille!\" huudahti tämä.\n\n\"Huomenta, Roy!\" tervehti Dale ja hänen iloisuudestaan ei voitu\nerehtyä. \"Odotin juuri sinua.\"\n\nRoy näytti laskeutuvan mustangin selästä ponnistuksetta, ja nopein\nliikkein aukaisi hän remmit irroittaessaan satulan. Mustangi oli märkä\nhiestä ja vaahtoon sekoittuneesta sadevedestä. Se huohotti ja höyrysi.\n\n\"Olet näemmä ratsastanut kovasti\", huomautti Dale\n\n\"Niin olenkin\", vastasi Roy. Sitten hän huomasi Helenin, joka oli\nnoussut istualleen sukien käsillään tukkaansa ja tuijottaen Royhin.\n\"Hyvää huomenta, neiti. Minulla on teille hyviä uutisia.\"\n\n\"Jumalalle kiitos\", mumisi Helen pudistellen samalla Bota. Tuo nuori\nneiti heräsikin, mutta oli kumminkin haluton nousemaan. \"Bo, Bo, herää\nnyt. Roy on saapunut.\"\n\nSilloin nousi Bokin puku epäjärjestyksessä ja unisin silmin.\n\n\"Voi, miten minun ruumistani pakottaa!\" vaikeroi hän. Huomattuaan\nkumminkin, mitä tulen ääressä tehtiin lisäsi hän: \"Onko aamiainen jo\nvalmis?\"\n\n\"Melkein. Saatte nyt omenapiirakoita\", vastasi Dale.\n\nTavassa, millä Bo nauhoitti kenkänsä, ilmeni jo todellisia\ntervehtymisen merkkejä. Helen nouti heidän matkalaukkunsa ja avattuaan\nsen pukeutuivat he lähteen vieressä muutamalla litteällä kivellä niin\nlähellä miehiä että näiden puhe kuului sinne asti.\n\n\"Kuinka kauan aiot lorvailla täällä leirissä, ennenkuin kerrot\nminulle?\" kysyi Dale.\n\n\"Olen juuri aloittamaisillani. Milt\", vastasi Roy. \"Tuo ratsastaja,\njoka sivuutti meidät, vei sanan Ansonille. Hän miehineen joutui\njäljillemme pian. Näin heidän tulevan jo kymmenen aikaan. Silloin\nvetäydyin metsään ja pysyttelin siellä niin lähellä kumminkin, että\nnäkisin, mistä kohden he poikkeaisivat metsään. Hetken kuluttua\neksyivät he jo jäljiltäsi. Sitten he levittäytyivät ketjuun kulkien\netelää kohti ajatellen tietysti, että aiot kiertää Pinen Old Baldyn\neteläpuolelta. Snake Ansonin miehissä ei ole ainoatakaan hevosten\njälkien etsijää. Se on nyt aivan varmaa. Seurasin heitä sitten noin\ntunnin, kunnes he olivat poikenneet muutamia peninkulmia syrjään\njäljiltämme. Sitten palasin siihen paikkaan, josta te poikkesitte\nmetsään. Olin siellä koko iltapäivän pimeään asti odottaen heitä\npalaaviksi. Mutta heitä ei kuulunutkaan. Lähdin silloin ratsastamaan\nsuoraan tänne ja leiriydyin metsään viipyen siellä päivän sarastukseen\nasti.\"\n\n\"Niin pitkälle on siis kaikki hyvin\", huomautti Dale.\n\n\"Varmasti. Baldyn eteläpuolella olevat seudut ovat vaikeasti\nkuljettavia, ja nuo muutkin pari kolme tietä, joita Anson miehineen voi\nkulkea, ovat samanlaisia.\"\n\n\"Sellaista emme siis voi edellyttääkään\", mumisi Dale jonkun asian\njuolahtaessa hänen mieleensä.\n\n\"Mitä emme voi edellyttää?\"\n\n\"Että he kiertävät Baldyn pohjoispuolelta.\"\n\n\"Emme ollenkaan!\" vastasi Roy lyhyesti.\n\n\"Silloin aion kätkeä jälkemme vielä paremmin, kiiruhtaa asuntooni\nja oleskella siellä, kunnes tulet ilmoittamaan, että tytöt voidaan\nturvallisesti viedä Pineen.\"\n\n\"Milt, puhut viisaasti kuin profeetat.\"\n\n\"En ole aivan varma, voimmeko kätkeä jälkemme täydellisesti. Jos\nAnsonilla olisi ollut hiemankaan enemmän taitoa kuljeskella metsässä,\nei hän olisi eksynyt jäljiltämme niin pian.\"\n\n\"Ei kyllä, mutta hän luulee voivansa katkaista tiesi.\"\n\n\"Jos voisin päästä parikymmentä peninkulmaa kauemmaksi ja kätkeä\njälkemme varmasti, olisin aivan varma takaa-ajon epäonnistumisesta\",\nsanoi metsästäjä miettiväisesti.\n\n\"Sellainen on yhtä varmaa kuin helppoakin\", vastasi Roy nopeasti.\n\"Kohtasin tullessani muutamia meksikolaisia lammaspaimenia, jotka\najoivat edellään suurta lauhaa. Ne tulivat etelästä ja aikovat jäädä\noleskelemaan Turkey Senacan tienoille. Sitten he palaavat etelään\nviedäkseen lauman Phenixiin. Maa on hyvin pehmeätä nyt. Nyt on sinun\nlähdettävä nopeasti liikkeelle ja kiiruhdettava suoraan tuolle\nlammaslauman polkemalle tielle ikäänkuin aikomuksesi olisi kulkea\netelään. Mutta sensijaan ratsastatkin sinä tuon lauman edelle. Se tulee\npysyttelemään näiden metsäniemekkeiden läpi kulkevilla avonaisilla\npaikoilla ja teillä. Ja kulkiessaan teidän jäljissänne kätkee se\njälkenne.\"\n\n\"Mutta otaksukaamme nyt, että Anson pyörtää takaisin ja löytää tämän\nleirin. Silloin hän voi seurata helposti jälkiämme tuonne lauman\npolkemalle tielle. Mitä luulet silloin tapahtuvan?\"\n\n\"Silloin toteutuvat juuri toivosi. Tuo lampaiden polkema tie on\nviettävä ja mutkainen. Pian rupeaa satamaan kovasti. Jälkenne häviävät,\nvaikka ette menisikään etelään. Ja Anson pysyttelee kyllä tuolla\ntiellä, kunnes hän häipyy kokonaan jäljiltä. Jätä tuo minun huolekseni,\nMilt. Olet metsästäjä, mutta minä olen hevostenetsijä.\"\n\n\"No olkoon menneeksi. Meidän on niin ollen kiiruhdettava.\"\n\nSitten hän kehoitti tyttöjä joutumaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPäästyään kerran hevosen selkään jälleen voi Helen onnitella itseään,\nettei hän ollutkaan niin vaivautunut kuin oli kuvitellut. Mutta Bo\nvalitti sensijaan kuuluvammin.\n\nMolemmilla tytöillä oli aivan uudet pitkät vedenpitävät nutut, joilla\nhe melkoisesti ylpeilivät, sillä uusien vaatteiden saanti ei ollut\nkuulunut heidän elämänsä tavallisiin tapahtumiin.\n\n\"Minun on luullakseni pitennettävä niiden halkoa\", sanoi Dale tarttuen\nsuureen puukkoonsa.\n\n\"Miksi?\" vastusteli Bo heikosti.\n\n\"Ne eivät ole valmistetut ratsastusta varten. Kastutte sittenkin\naivan tarpeeksi, vaikka teenkin sen. Mutta ellen sitä tee, kastutte\nlikomäräksi.\"\n\n\"No tehkää sitten halunne mukaan\", sanoi Helen lopulta vastahakoisesti.\n\nSiis halkaisi Dale heidän uusien nuttujensa selän puoliväliin saakka.\nTeon tarpeellisuus selvisi Helenille, kun hän huomasi, miten ne nyt\nulottuivat satulannahan yli heidän kenkiensä kärkiin asti.\n\nAamu oli harmaa ja kylmä. Sataa tihuutti ja puista tippui vettä\nalituisesti. Helen hämmästyi saapuessaan aukealle tasangolle jälleen ja\nluuli ymmärtävänsä, etteivät he nyt pitkään aikaan tulekaan poikkeamaan\nmetsiin. Oikealla puolella oleva seutu oli aukeata ja tasaista, mutta\nvasemmalla oleva oli mäkistä liittyen tummaan niemiseen metsänreunaan.\nTuon rajoittavan metsän yläpuolella leijaili matalalla pilviä,\njotka kätkivät vuoret näkyvistä. Tuuli puhalsi takaapäin ja tuntui\nkiihtyvän. Dale ja Roy ratsastivat edellä hyvää vauhtia ajaen samalla\nkuormahevosia edellään. Helenillä ja Bolla oli täysi työ pysytellä\nheidän kintereillään.\n\nEnsimmäisen tunnin matka ei tuonut suurta muutosta ilmaan eikä\nmaisemaan, mutta se antoi kumminkin Helenille vihjauksen, mitä hänen\noli kestettävä, jos matka tulisi jatkumaan koko päivän tällaista\nvauhtia. Hänestä alkoivat tuntua sellaiset paikat mieluisilta, joissa\nhevoset kävelivät, ja tasangot taasen vastenmielisiltä. Myötämäkiä\nvihasi hän erityisesti. Ranger ei halunnut kulkea hitaasti ja ruumiin\nhyppiminen ylös ja alas oli vastenmielistä. Ja lisäksi tuo virkku\nmusta hevonen koetti aina hypätä kuoppien ja lätäkköjen yli. Se\nliukui niiden yli kuin lintu. Helen ei voinut saavuttaa taitoa istua\nsatulassa taitavasti, minkävuoksi ei ainoastaan hänen ruumiinsa\nsaanut kolahduksia noissa tilaisuuksissa, vaan kulku loukkasi myöskin\nhänen kauneudenaistiaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen tiennyt\nolevansa turhamainen. Hän ei ollut ikinä kumminkaan iloinnut mistään\nsopimattomuuksista ja joutuessaan nyt esittämään sellaista kärsi hän\nhirveästi. Bo halusi aina ratsastaa edellä ja Helen oli iloinen, että\nhän niin harvoin katsoi taakseen. Jonkun ajan kuluttua saapuivat he\nleveälle kuraiselle tielle, jossa oli lukemattomia pienien sorkkien\njälkiä. Tämä oli siis tuo lammaslauman polkema tie, jota Roy oli\nneuvonut seuraamaan. He seurasivat sitä kolme tahi neljä peninkulmaa\nja vihdoin, saavuttuaan erääseen harmaanviheriään laaksoon, näkivät\nhe siellä suuren lauman lampaita. Pian kajahteli ilma lammasten\nmääkinästä, kuului hiljaista lukemattomien sorkkien aiheuttamaa\nkapsetta ja koko maailma tuntui tuoksuvan lampailta. Lauma pysyi hyvin\nkoossa, vaikka se syödessään peittikin maata monen aarin laajuudelta.\nSitä seurasi kolme ratsastavaa paimenta ja muutamia kuorma-aaseja.\nDale puhutteli erästä meksikolaista sanoen tälle jotakin ja viitaten\nsitten pohjoiseen päin ja tiehen. Meksikolainen hymyili niin, että\nsuu leveni korvasta korvaan, ja Helen kuuli hänen nopeasti vastaavan:\n\"Kyllä herra! Kiitoksia, herra!\" Tuo lammaslauma näytti suurenmoiselta\naaltoillessaan siinä tasangolla kuin tasainen harmaasta, ruskeasta ja\nmustasta villasta kokoonpantu virta. Se kulki eteenpäin vain alavaa\nmaata pitkin. Dale poikkesi sinnepäin johtavalle tielle ja läksi\njatkamaan matkaa yhä nopeammin.\n\nÄkkiä kiisivät pilvet korkeammalle ja hajautuivat paljastaen palasen\nsinistä taivasta ja sallien auringon säteittenkin näyttäytyä. Sitä ei\nkumminkaan kestänyt pitkää aikaa. Tuuli kiihtyi, ja suunnaton musta\npilvi vyöryi vuorilta ja toi mukanaan sellaisen sateen, että se näytti\nvaluvan kuin virta ylhäältä ja lähestyvän kuin nopeasti liikkuva seinä.\nPian olivat pakolaiset sen keskellä.\n\nKumarruksissa olevin päin ratsasti Helen eteenpäin tuossa kylmässä\nharmaassa sateessa, joka tuli melkein suoraan sivulta tuntikausia kuten\nhänestä tuntui. Lopulta tuo rankka vesitulva sivuutti heidät jättäen\njälkeensä hienoa sumua. Tummat pilvet kiisivät matalalla kätkien\nvuoret kokonaan näkyvistä ja muuttaen tuon harmaan ja märän tasangon\nhyvin alakuloisen näköiseksi. Helenin jalat ja polvet olivat niin\nmärät kuin olisi hän kahlannut vedessä. Niitä paleli myöskin. Hänen\nsormikkaitaan ei oltu myöskään tarkoitettu sateessa käytettäviksi,\nminkävuoksi nekin olivat läpimärät. Kylmä tarttui hänen sormiinsa niin,\nettä hänen oli lyötävä käsiään yhteen. Ranger käsitti tuon niin, että\nsen oli parannettava vauhtiaan, mikä oli Helenistä vielä pahempaa kuin\npaleleminen.\n\nHän näki toisen kiitävän pilvijoukon lähestyvän vuorilta sadetulvineen,\njossa oli jotakin valkoista seassa. Lunta! Tuuli oli nyt pistävän\nkylmää. Helenin ruumis pysyi kyllä lämpimänä, mutta hänen jalkojaan,\nkäsiään ja korviaan alkoi palella hirveästi. Hän katsoi eteenpäin\nvakavasti. Sieltä ei kumminkaan näyttänyt lähtevän mitään apua, joten\nhänen oli vain pakko jatkaa. Dale ja Roy istuivat kumarassa satulassaan\nluultavasti aivan läpimärkinä, sillä heillä ei ollut minkäänlaisia\nsadenuttuja. Bo pysytteli aivan heidän kintereillään, ja oli aivan\nilmeistä, että häntäkin paleli.\n\nTämä toinen kuuro ei ollut niin hirveä kuin ensimmäinen, koska se toi\nmukanaan vähemmän vettä. Kumminkin tunkeutui tuulen jäätävä kylmyys\nluihin ja ytimiin asti. Sitä kesti tunnin, jonka kuluessa hevoset vain\njatkoivat tasaista juoksuaan. Harmaa kuuro kiisi vihdoin ohitse, sumu\nhaihtui, pilvet kohosivat korkeammalle ja hajautuivat sulkeutuakseen\njälleen uutta kuuroa varten. Nyt alkoi sataa lumisohjua. Kiitävät\nhiutaleet pistelivät Heleniä niskaan ja poskiin, ja hetkisen putoili\nniitä niin paljon ja nopeasti hänen selkäänsä, ettei hän luullut\nvoivansa kestää niiden aiheuttamaa painoa. Lumi kokoutui aukeihin\npaikkoihin muodostaen niihin kimaltelevan jääpeitteen.\n\nSiten sai Helen kestää kuuron kuuron jälkeen. Hänen jalkansa menivät\naivan tunnottomiksi ja niitä lakkasi palelemasta. Hänen sormiaan\nkumminkin pisteli yhtä mittaa senvuoksi, että hän koetti alituisesti\nlämmittää niitä. Tuuli puhalsi nyt aivan hänen lävitseen. Hän ihmetteli\nkestävyyttään, ja sattui useammasti kuin kerran, että hän luuli\nvoimainsa loppuvan. Hän jatkoi kumminkin ratsastustaan. Kaikkien noiden\ntalvien kuluessa, jotka hän oli elänyt, ei ollut ollut ainoatakaan\ntällaista päivää. Ankara ja kylmä, märkä ja tuulinen, yhä lisääntyvällä\nponnella -- sellainen juuri oli tämä päivä. Ilmassa ei ollut tarpeeksi\nhappea hänen verelleen.\n\nKumminkin kaikkien näiden äärettömän pitkien tuntien kuluessa\ntarkasteli Helen seutuja, joiden läpi hän ratsasti, sillä hän halusi\ntuntea tien, jos hän joskus maailmassa sattuisi sitä vielä kulkemaan.\nIltapäivä tuntui jo pitkälle kuluneen, kun Dale ja Roy poikkesivat\nmuutamaan äärettömän suureen syvennykseen, jossa punertava järvi oli\npeittänyt maan alleen. He ratsastivat sen rantaa pitkin antaen hevosten\nkahlata polviaan myöten vedessä. Kurjet ja haikarat läksivät raskaasti\nlentoon ja suuria ankkaparvia liiteli nopeasti rannalta rannalle.\nTämän syvänteen toiselta puolelta kohosi maa melko äkkiä, kallioiset\npenkereet kiersivät korkeamman maan laitaa ja jälleen ilmestyi tumma\nmetsä näkyviin.\n\n\"Kuinkahan monta peninkulmaa olemme mahtaneetkaan jo kulkea?\" arvaili\nHelen. Niitä tuntui jo kertyneen yhtä paljon kuin pitkiä tuntejakin.\nMutta vihdoin, kun uusi sade jälleen uhkasi, saavuttiin lopultakin\nmetsään. Siinä oli kuitenkin puita niin harvassa, etteivät ne voineet\nsuojella juuri ollenkaan sateelta.\n\nHelen istui jo satulassaan melkein tajuttomana. Silloin kun Ranger\nparansi vauhtiaan tahi hyppäsi jonkun kuopan yli, piti hän kiinni\nsatulannupista voidakseen olla putoamatta. Hänen mielensä ei kyennyt\nkäsittämään muuta kuin vaikeuksia ja hänen ajatuksissaan pyöri vain\nyksi ainoa asia -- miksi hän milloinkaan läksi kotoa tänne Länteen?\nHänen huolensa Bon vuoksi olivat unhottuneet. Kuitenkin painui\nhänen mieleensä tahi ehkä hänen muistinsa valokuvasi tämän matkan\nkivuttavalla vilkkaudella jokaisen huomattavan muutoksen maan muodossa.\nMetsä muuttui vähitellen tasaisemmaksi ja tiheämmäksi. Puiden juuret\nolivat jo hämärän peittämät. Äkkiä Dale ja Roy katosivat näkyvistä\nalkaessaan laskeutua jotakin mäkeä, ja samoin Bokin. Sitten kantautui\nHelenin korviin nopeasti virtaavan veden kohinaa. Ranger rupesi\njuoksemaan nopeammasti. Pian saapui Helen erään suuren laakson päähän,\nmustan ja harmaan, jossa oli jo niin pimeä, ettei hän voinut nähdä sen\npoikki eikä sen pohjaa. Mutta hän tiesi sen pohjalla virtaavan joen.\nSen aiheuttama kohina oli syvää, keskeytymätöntä, kovaa ja harvinaisen\nsointuvaa. Tie laskeutui laaksoon jyrkästi, Helen ei ollut menettänyt\nvielä kaikkea tuntoaan, kuten hän oli luullut ja toivonut. Hänen\nruhjoutunut ruumisraukkansa vastasi vielä kiusallisesti tärähdyksiin,\nkolinaan, tempauksiin ja kaikkiin muihinkin hevosen juoksun\naiheuttamiin hirvittäviin liikkeihin.\n\nHelen ei kohottanut pitkään aikaan katsettaan. Kun hän sen teki, lepäsi\nhänen edessään viheriä, pajujen reunustama puuton aukeama, jonka poikki\nruskeanvalkoinen joki virtasi kohisten korviahuumaavasti.\n\nDale ja Roy ajoivat kuormahevoset joen poikki ja seurasivat sitten\nniitä, jolloin heidän hevosensa upposivat kylkiään myöten veteen.\nBo ratsasti kuohuvaan veteen niin rohkeasti kuin hän ei olisi muuta\ntehnytkään elämässään. Liukahdus ja putoaminen olisivat aiheuttaneet\nsen, että Bo olisi hukkunut tuohon vuoristosta tulevaan virtaan.\n\nRanger käveli suoraan rannalle, mutta pysähtyi siihen totellen Helenin\nvetäisyä suitsista. Joki oli viisikymmentä jalkaa leveä, matala siltä\nrannalta, jolla Helen oli, mutta syvä toiselta, ja nopeasti virtaava\nsuurin lainein. Helen suorastaan pelkäsi niin, ettei hän uskaltanut\nseurata.\n\n\"Antakaa sen vain tulla!\" huusi Dale. \"Lähde nyt vain, Ranger!\"\n\nSuuri musta hyppäsi sekaan niin että vesi pärskähti korkealle. Tuo\nvirta ei merkinnyt sille mitään, vaikka se tuntuikin ylipääsemättömältä\nHelenistä. Hänellä ei ollut enää niin paljon voimaa jäljellä, että\nhän olisi jaksanut nostaa jalustimiaan, ja senvuoksi virtasikin vesi\nesteettömästi hänen jalkainsa yli. Hypättyään vielä pari kertaa kiipesi\nRanger toiselle rannalle ja laukkasi sitten niityn poikki paikalle,\nmissä muut hevoset seisoivat höyryten muutamien mäntyjen suojassa.\nSilloin se pysähtyi raskaasti huoaten.\n\nRoy tuli auttamaan häntä satulasta.\n\n\"Kolmekymmentä peninkulmaa, neiti Helen\", sanoi hän tavalla, joka\nsisälsi kohteliaisuuden.\n\nHänen oli nostettava Helen maahan ja autettava hänet puun luo, johon\nBo nojautui. Dale oli irroittanut muutaman satulan ja levitteli juuri\nhuopapeitteitä puun juurelle.\n\n\"Nell, sinähän vannoit rakastavasi minua!\" tervehti Bo pahoillaan. Hän\noli kalpea, sinihuulinen eikä hän voinut seisoa.\n\n\"Bo, aikomukseni ei ole milloinkaan ollut tehdä sinusta niin kurjaa\nvaivaista kuin minä olen!\" huudahti Helen. \"Voi, millainen kauhea\nretki!\"\n\nSatoi, puista tippui vettä ja taivas näytti uhkaavalta. Maa oli\nlikomärkä ja siinä oli lammikoita ja rapakoita kaikkialla. Helen\nei voinut kuvitella muuta kuin että tämä sydämetön, väsyttävä ja\njäädyttävä olotila tulee jatkumaankin. Juuri silloin muistui koti hänen\nmieleensä elävästi ja merkityksellisesti. Hän oli todellakin niin\nsurkuteltavassa kunnossa, että tuo suuri nautinto, minkä tilaisuus\nistuutua, liikunnon loppuminen ja tuosta kirotusta alituisesti\njuoksevasta hevosesta vapautuminen hänelle tuotti, tuntui hänestä vain\npilkalta. Ei voinut olla mahdollista, että lepohetki oli koittanut.\n\nMetsästäjät tahi paimenet olivat nähtävästi oleskelleet tässä paikassa\nennenkin, koska siinä oli nuotioiden pohjia. Dale kohotti muutaman\nkekäleen ja paiskasi sen niin lujasti jälleen maahan, että se halkeili\npalasiksi. Hän teki siten monta kertaa. Oli hämmästyttävää katsella\nhänen voimaansa ja sitä helppoutta, millä hän kokosi kourallisen\nlastuja. Hän kokosi ne yhteen kasaan ja kumartui niiden yli. Roy\nhakkasi kirveellä toista pölkkyä ja jokainen lyönti irroitti siitä\npitkän palasen. Sitten alkoi Dalen hartioitten yli kohota ohut\nsavupilvi, kun hän seisoi kumarruksissa avopäin suojellen lastuja\nhatullaan. Ne leimahtivat palamaan. Roy toi sylillisen pölkyn\nsydämestä hakkaamiaan kuivia ja valkoisia halkoja. Ne asetettiin\nrivittäin ristiin tuleen, joka pian alkoi humista. Sitten halko\nhalolta rakensivat miehet nuotion, johon he lisäsivät suurempiakin\npuita, oksia, pölkkyjä ja kekäleitä, kunnes siitä syntyi jonkunlainen\npyramiidi, josta liekit kohosivat taivaalle. Siihen ei mennyt heiltä\nkahta minuuttiakaan. Helen tunsi jo tulen lämmittävän jäykistyneitä\nkasvojaan. Hän ojensi sitä kohti paljaat kontistuneet kätensä.\n\nVaikka Dale ja Roy olivatkin aivan märkiä ihoa myöten, eivät he\nkumminkaan viivytelleet nuotion ääressä. He riisuivat kuormat\nhevosilta. Parin männyn väliin sidottiin suopunki ja sen yli heitettiin\ntervavaate niin, että se muodosti A-muotoisen majan sitten kuin\nsen kulmat oli kiinnitetty maahan. Tyttöjen matkatavarat, eväät ja\nvuodehuovat sijoitettiin sitten tuohon katokseen.\n\nHelen arveli siihen kuluneen viisi minuuttia. Tämän lyhyen ajan\nkuluessa oli tuli kiihtynyt niin, että se nyt muodosti suuren ja kuuman\nnuotion. Sade valui virtanaan kaikkialle muualle, mutta tuon humisevan\nnuotion läheisyydessä ja yläpuolella ei ollenkaan satanut. Vesi\nhaihtui. Maa alkoi höyrytä ja kuivaa. Helen kärsi alussa, kun kuumuus\nalkoi karkoittaa kylmyyttä, mutta nuo tuskat lakkasivat kumminkin pian.\n\n\"Nell, en ole milloinkaan ennen tiennyt, miten suloiselta tuntuu istua\nnuotion lämmössä\", huomautti Bo. Siinä oli jälleen Helenille hieman\nmiettimistä. Kymmenen minuutin kuluttua oli hän kuiva ja kuumissaan.\nPimeys kietoi tuon surullisen näköisen märän metsän vaippaansa, mutta\ntuo suuri nuotio muutti sen aivan erilaiseksi kuin Helen oli odottanut.\nTuli räiskyi ja humisi, paukahteli kuin pistooli, sihisi ja pihisi,\nlennätti säkeniä kaikkialle ja lähetti yläilmoihin paksun, keltaisen ja\nkiemurtelevan savupilven. Nuotioon alkoi ilmestyä kultainen sydän.\n\nDale tarttui pitkään keppiin ja veti siitä esille punaisia hiiliä,\njoille asetetut kahvipannu ja uuni alkoivat pian höyrytä.\n\n\"Roy, lupasin tytöille kalkkunaa tänään illalliseksi\", sanoi Dale.\n\n\"Ehkä huomenna, jos tuuli kääntyy. Näissä seuduissa on kalkkunoita.\"\n\n\"Roy, perunat kelpaavat kyllä minulle!\" huudahti Bo. \"En milloinkaan\nenää halua kakkua enkä piirakoita. En ole milloinkaan osannut antaa\narvoa tuollaisille herkuille. Olen ollut sellainen pieni porsas aina.\nEn ole milloinkaan ennen kuin nyt tiennyt, miltä tuntuu olla oikein\nnälissään.\"\n\nDale katsahti häneen nopeasti.\n\n\"Luullakseni kannattaa siihenkin asiaan tutustua\", sanoi hän.\n\nHelenin ajatukset olivat niin syvät, ettei hän voinut pukea niitä\nsanoiksi. Niin lyhyessä ajassa oli kaikenlainen surkeus muuttunut\nmukavuudeksi.\n\nSade ei lakannut, vaikka se tuntuikin vähenevän sitä mukaa kuin yökin\npimeni. Tuuli tyyntyi ja metsä muuttui hiljaiseksi, lukuunottamatta\nvirran tasaista kohinaa. Kaksinkerroin käännetty tervavaate sijoitettiin\nnuotion ja männyn väliin niin valoisaan ja lämpimään paikkaan kuin\nsuinkin ja sille katettiin höyryäviä pannuja, lautasia ja kuppeja,\njoista kohoava tuoksu oli herkullinen ja viekoitteleva.\n\n\"Ottakaa nyt huopapeitteenne ja istuutukaa selin tuleen\", sanoi Roy.\n\nMyöhemmin, kun tytöt jo lepäsivät mukavasti huopapeitteisiinsä\nkääriytyneinä suojassa sateelta, valvoi Helen; vielä kauan Bon\nvaivuttua uneen. Suuren nuotion loimu muutti tilapäisen teltan\nvaloisaksi kuin päivä. Hän voi nähdä savun, suuren taivasta kohti\nkohoavan männynrungon ja palasen taivasta. Virta hyräili laulua,\njoka silloin tällöin kuulosti sointuvalta, mutta muuttui sitten\nsärähteleväksi ja surulliseksi, milloin hiljaiseksi, milloin kovaksi,\nmutta alituisesti vyöryväksi, lorisevaksi, sorisevaksi, aaltoilevaksi\nja hankautuvaksi nopeassa juoksussaan.\n\nPian palasi metsästäjä ystävineen hevosia laitumelle viemästä. He\nistuutuivat tulen viereen keskustelemaan matalalla äänellä.\n\n\"Tämän päiväisiä jälkiämme on kenenkään mahdoton löytää\", sanoi Roy\ntyytyväisesti.\n\n\"Mitä eivät lampaat kätke, sen tekee sade. Meitä on onnistanut. En\nolekaan enää ollenkaan huolissani\", vastasi Dale.\n\n\"Huolissasiko? Olet luullakseni tuntenut sellaista ensimmäisen kerran\nelämässäsi.\"\n\n\"Minulla ei ole milloinkaan ollutkaan tällaista tehtävää\", vastusti\nmetsästäjä.\n\n\"Olet oikeassa.\"\n\n\"Kuulehan, Roy, kun vanha Al Auchincloss saa selville tämän, kun sinä\ntahi veljesi palaatte Pineen, raivostuu hän suunniltaan.\"\n\n\"Luuletko ihmisten rupeavan hänen puolelleen Beasleytä vastaan?\"\n\n\"Ainakin muutamat. Mutta Al, pidettäköönpä hänestä tahi ei, käskee\nihmisten mennä erääseen kuumaan paikkaan. Hän kokoo miehensä ja lähtee\nvuoristoon etsimään sisarensatyttäriä.\"\n\n\"Sinulla ei ole muuta tehtävää kuin pitää tyttöjä piilossa, kunnes voin\nopastaa hänet leiriisi. Ellei sellainen käy päinsä, niin ainakin niin\nkauan, kunnes itse voit tuoda tytöt Pineen.\"\n\n\"Eivät ketkään muut, paitsi sinä ja veljesi, ole milloinkaan käyneet\nasunnossani. Mutta se voidaan kumminkin helposti löytää.\"\n\n\"Anson koettaa ehkä sellaista. Mutta se ei ole kumminkaan luultavaa.\"\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Senvuoksi että minä aion seurata tuon lampaiden varkaan jälkiä\nkuin susi haavoittunutta hirveä. Ja jos hän joskus tulee leirisi\nläheisyyteen, riennän tänne ennen häntä.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Dale. \"Otaksuin kumminkin, että menet Pineen ennemmin\ntahi myöhemmin.\"\n\n\"En, ellei Ansonkin tee samoin. Sanoin Johnille, että jollei\npostivaunujen pidättämistilaisuudessa tapahdu mitään taistelua, hän\nkiertäisi jotakin sivutietä takaisin Pineen. Käskin hänen kertoa Alille\nkaiken ja tarjoutua tämän palvelukseen Joen ja Halin kanssa.\"\n\n\"Olkoonpa asian laita nyt miten tahansa, vuodatetaan tämän asian vuoksi\nvielä verta.\"\n\n\"Varmasti, ja onpa siihen jo aikakin. Toivon vain, että saisin merkitä\ntuon Beasley-roiston vanhalla neljälläkymmenelläneljälläni'.\"\n\n\"Siinä tapauksessa toivon sinun tähtäävän tarkemmin kuin muutamissa\nnäkemissäni tilaisuuksissa.\"\n\n\"Milt Dale, olen melkoinen ampuja\", sanoi Roy ylpeästi.\n\n\"Et ainakaan liikkuvaan maaliin.\"\n\n\"Ehkä en. Mutta tavatessani Beasleyn ei minulla olekaan liikkuvaa\nmaalia edessäni. Olen hevosmies enkä mikään metsästäjä. Sinä olet\ntottunut ampumaan kärpäsiä hirvien sarvista harjoituksen vuoksi.\"\n\n\"Roy, luuletko meidän voivan saapua leiriini huomenaamulla?\" kysyi Dale\nvakavammasti.\n\n\"Kyllä, jos kumpainenkin otamme tytön satulaamme. Mutta he tekevät sen\ntahi kuolevat. Oletko milloinkaan nähnyt reippaampaa tyttöä kuin tuo\nlapsukainen Bo on?\"\n\n\"Missä minä nyt olisin nähnyt tyttöjä?\" huudahti Dale.\n\"Muistan muutamia lapsuudestani, mutta olin silloin ainoastaan\nneljätoistavuotias. Minulla ei ole ollut heistä milloinkaan juuri\nminkäänlaista hyötyä.\"\n\n\"Haluaisin tuollaisen vaimon kuin tuo Bo on\", sanoi Roy tulisesti.\n\nSeurasi lyhyt vaitiolo.\n\n\"Roy, olet mormoni ja sinulla on jo vaimo\", vastasi Dale.\n\n\"Kuulehan, Milt, oletko elänyt niin kauan metsässä, ettet ole\nmilloinkaan kuullut puhuttavan mormoneista, joilla on kaksikin vaimoa?\"\nvastasi Roy nauraen sitten sydämellisesti.\n\n\"En ole milloinkaan voinut sulattaa tuota, että miehellä on useampia\nvaimoja.\"\n\n\"Ystäväni, sinun on aluksi otettava vain yksi. Sitten tulet ehkä\nhuomaamaan, että haluat toisenkin.\"\n\n\"Luullakseni on yhdessäkin enemmän kuin tarpeeksi Milt Dalelle.\"\n\n\"Milt, vanha veikko, anna minun sanoa sinulle, että olen aina\nkadehtinut vapauttasi\", sanoi Roy vakavasti \"Mutta sellainen ei ole\nelämää.\"\n\n\"Tarkoitatko, että naisen rakastaminen on vasta elämää?\"\n\n\"En, mutta se on sen osa. Tarkoitan lapsia, sinun näköistäsi poikaa,\njonka tiedät jatkavan elämääsi kuolemasi jälkeen.\"\n\n\"Olen miettinyt sitä perin pohjin katsellessani lintujen ja muiden\neläinten elämää metsissä. Ellei minulla ole poikaa, loppuu elämäni\nminuun.\"\n\n\"No niin\", vastasi Roy epäröiden, \"en halua mennä niin pitkälle.\nTarkoitan vain, että poikasi voi jatkaa sukuasi ja työtäsi.\"\n\n\"Aivan niin. Ja, Roy, kadehdin saavutuksiasi, koska sellaista ei voi\nmilloinkaan sattua Milt Dalen osalle.\"\n\nNämä surulliset ja syvämietteiset sanat lopettivat keskustelun. Jälleen\nhallitsi tuo kohiseva ja virtaava joki metsää. Muudan huuhkaja rääkkyi\nkamalasti. Eräs hevonen tuli hyppien lähemmäksi, ja siltä suunnalta\nalkoi kuulua hampaiden narskumista, kun ne katkoivat ruohoa. Joku\nääni häiritsi Helenin syvää unta, ja kun hän heräsi, tunsi hän Bon\npudistelevan ja huutavan häntä nimeltä.\n\n\"Oletko kuollut?\" kuuli hän iloisen äänen sanovan.\n\n\"Melkein. Selkäni on aivan poikki\", vastasi Helen. Liikkumisen halu\ntuntui olevan jollakin tavoin tukahdutettu, ja jos hän olisi sellaista\ntuntenutkin, luuli hän ponnistusta mahdottomaksi.\n\n\"Roy huusi meitä\", sanoi Bo. \"Hän käski meidän kiiruhtaa. Luulin\nkuolevani noustessani istualleni ja annan sinulle miljoonan dollaria,\njos suostut nauhoittamaan kenkäni. Odotahan, sisko, kunnes koetat vetää\njalkoihisi näitä kankeita kenkiä.\"\n\nPonnistaen tahtoaan nousi Helen rohkeasti istualleen huomatakseen, että\nsitä tehdessä tuskat ja pistokset tuntuivat aivan sietämättömiltä.\nSaatuaan kenkänsä käsiinsä huomasi hän ne kylmiksi ja koviksi.\nHän aukaisi toisen nauhat ja levittäen varren suun niin suureksi\nkuin suinkin koetti hän pistää kipeän jalkansa siihen. Mutta jalka\nolikin joko ajettunut tahi sitten oli kenkä kutistunut. Hän ei\nsaanut mahtumaan sitä puoleksikaan, vaikka hän ponnistikin kipeiden\nkäsivarsiensa kaikki jäljellä olevat voimat. Hänen oli pakko vaikeroida.\n\nBo nauroi kiusoittavasti. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä, silmät\nloistivat ja posket punoittivat.\n\n\"Ole rohkea!\" sanoi hän. \"Nouse seisoallesi kuin todellinen Lännen\ntyttö ja vedä kengät jalkoihisi.\"\n\nMuuttiko Bon iva vai neuvo tehtävän helpommaksi, ei Helen tullut\najatelleeksi, mutta niin kumminkin kävi, että hän sai kengät\njalkoihinsa. Lyhyt kävely ja liikkuminen tuntui pehmittävän kankeita\npäällisiä ja huojentavan väsymyksen tunnetta. Joen vesi, jolla tytöt\npesivät kasvonsa, oli kylmempää kuin mikään Helenin ennen näkemä\njää. Se melkein kangisti hänen kätensä. Bo napisi ja puhalteli kuin\npyöriäinen. Heidän oli juostava tulen luo, ennenkuin he voivat kammata\ntukkansa. Ilma oli ihmeellisesti kirkas. Auringonnousu oli pilvetön\nja selvä idästä näkyvine punaisine ruskoineen, josta auringon kirkas\nkiekko alkoi näkyä.\n\n\"Aamiainen on valmis, tytöt!\" huusi Roy. \"Luullakseni voitte itse\npalvella itseänne. Miltillä tuntuu olevan täysi työ hevosten\nkiinniottamisessa. Riennän auttamaan häntä. Meillä on vaivalloinen\npäivä edessämme. Eilinen ei ollut vielä mitään siihen verrattuna.\"\n\n\"Mutta aurinkohan näyttää rupeavan paistamaan\", huomautti Bo.\n\n\"Kyllä varmasti\", vastasi Roy poistuessaan.\n\nHelen ja Bo saivat puolituntisen aamiaisen syömiseen ja hiustensa\nkampaamiseen, sitten tulivat hevoset laukkaa leiriin Dalen ja Royn\nratsastaessa satulatta.\n\nKun kaikki oli saatu kuntoon lähtöä varten, oli aurinko jo noussut\nsulattaen kuuraa ja jäätä niin, että loistavaa sumua, joka oli täynnä\nsateenkaaria, ilmestyi puiden juurille.\n\nDale tarkasti Rangerin satulan ja koetteli Bon hevosen remmejä.\n\n\"Kummanko valitsette -- pitkän ratsastuksen kuormahevosten kintereillä\nkanssani, vaiko lyhyen matkan vuorten yli Royn kanssa?\" kysyi hän.\n\n\"Valitsen helpomman noista kahdesta\", vastasi Helen hymyillen.\n\n\"Siinä teettekin mielestäni viisaimmasti, mutta tulette kumminkin\nhuomaamaan, millaista ratsastaminen voi olla\", sanoi Dale\nmerkityksellisesti.\n\n\"Miksi sitten eilistä kulkuamme nimitetään?\" kysyi Bo viekkaasti.\n\n\"Ainoastaan kolmekymmentä peninkulmaa, mutta märässä ja kylmässä\nilmassa. Tänään on mainio ratsastussää.\"\n\n\"Milt, otan huopapeitteen ja hieman evästä siltä varalta, ettet\ntarvitse niitä tänä iltana\", sanoi Roy. \"Mielestäni meidän on erottava\nvasta siellä, mistä minun on lähdettävä oikaisemaan.\"\n\nBo nousi satulaan avutta, mutta Helenin jalat olivat niin kankeat,\nettei hän voinut kiivetä korkean Rangerin selkään omin avuin.\nMetsästäjä läksi ratsastamaan solaa ylöspäin valiten loivasti kohoavan\ntien. Se mutkitteli ruskean mäntymetsän kautta, jossa oli siellä täällä\ntummia läikkiä jotakin ikiviheriää kasvia, jota Roy sanoi salviaksi.\nKun he saapuivat rinteen huipulle, ei Helenin ruumis ollut enää niin\nkipeä. Satula oli nyt hänestä mukavampi ja hevosen kulku tuntui jo\ntutummalta. Hän muisti kumminkin, että hän oli aina suoriutunut hyvin\nylämäistä. Täällä kasvoivat ne kaunista, eripitkää ja villiä metsää. He\nseurasivat harjannetta jonkun matkaa valkoisen virtaavan joen näkyessä\nkaukaa kukkulan juurelta ja sen sointuvan kohinan kantautuessa selvästi\nheidän korviinsa.\n\nDale pysähdytti hevosensa ja katseli neulasmattoa.\n\n\"Täällä on tuoreita antiloopin jälkiä kaikkialla\", sanoi hän viitaten\nniihin.\n\n\"Huomasin ne jo aikoja sitten\", sanoi Roy.\n\nHelenin tarkastelun tuloksena oli, että hänkin huomasi muutamia pieniä\nkuoppia neulasmatossa, tummia väriltään ja selvästi näkyviä.\n\n\"Emme milloinkaan saa parempaa tilaisuutta\", sanoi Dale. \"Nämä eläimet\nkulkevat samaan suuntaan kuin mekin. Irroita pyssysi.\"\n\nLähdettiin jälleen matkalle, mutta Roy ratsasti nyt kuormahevosten\nedellä. Hän laskeutui äkkiä satulasta, heitti ohjakset hevosen\nkaulalle ja katseli eteenpäin. Sitten hän kääntyi heiluttaen hattuaan.\nKuormahevoset pysähtyivät yhteen joukkoon. Dale viittasi tyttöjä\nseuraamaan ja ratsasti Royn hevosen rinnalle. Helen huomasi tämän\npaikan olevan muutaman poikkipäin kulkevan solan reunalla. Dalekin\nlaskeutui maahan irroittamatta pyssyään satulasta riippuvasta tupesta\nja lähestyi Royta.\n\n\"Hirvas ja pari vaadinta\", sanoi tämä hiljaa. \"Ne ovat vainunneet\nmeidät jo, mutta ne eivät ole vielä nähneet meitä. Tytöt, tulkaa vain\nlähemmäksi.\"\n\nSeuraten Dalen pitkän käsivarren viittausta katseli Helen rinteelle.\nSe oli melko aukea siellä täällä kasvavine pitkine mäntyineen,\nsalviapensaikkoineen ja haapoineen, jotka näyttivät kullanvärisiltä\naamuauringon valossa. Äkkiä Bo huudahti: \"Ah, katso, minä näen ne jo!\"\nSilloin Heleninkin tarkasteleva katse huomasi jotakin viheriästä,\nkullanväristä ja ruskeasta eroavaa. Kiinnitettyään katseensa siihen\nnäki hän komean uroshirven jalosti kaareutuvine sarvineen seisovan kuin\npatsaan pää pystyssä valppaana ja villissä asennossa. Se oli harmaa\nväriltään. Sen vieressä oli pari hennompaa ja miellyttävämpää eläintä,\njoilla ei ollut sarvia.\n\n\"Ne ovat alempana meitä\", kuiskasi Dale. \"Ja sinä ammut varmasti yli.\"\n\nSilloin Helen huomasi Royn ojentaneen pyssynsä.\n\n\"Voi, älkää!\" huudahti hän.\n\nDalen huomautus ärsytti nähtävästi Royta. Hän otti pyssyn poskeltaan.\n\n\"Milt, minähän tätä pyssyä suuntaan. Kuinka voit seisoa siinä ja sanoa\nminun ampuvan yli? Minulla oli varma tähtäin siihen.\"\n\n\"Roy, et ole tottunut ampumaan myötämäkeen. Kiiruhda nyt, sillä se on\nhuomannut meidät jo.\"\n\nRoy ojensi pyssynsä ja otettuaan samanlaisen jyvän kuin äskenkin hän\nlaukaisi. Hirvi seisoi kumminkin aivan liikkumatonna kuin kivestä\nveistetty patsas. Naaraat sitävastoin hypähtivät pelosta ja katselivat\nsäikähtyneinä kaikille suunnille.\n\n\"Sanoinhan sen sinulle jo. Näin, että luotisi sattui mäntyyn puoli\njalkaa sen lautasten yläpuolelle. Koeta jälleen ja tähtää sen\njalkoihin.\"\n\nRoy tähtäsi nyt nopeammasti ja vetäisi liipaisinta. Hirven jalan\noikealta puolelta nouseva pölähdys ilmaisi, mihin Royn luoti nyt\nsattui. Yhdellä laukalla, joka näytti ihmeelliseltä, katosi hirvi\nmetsään puiden ja pensasten taakse. Vaatimet seurasivat sitä.\n\n\"Koira vieköön!\" huudahti Roy muuttuen punaiseksi kasvoiltaan, kun hän\naukoi pyssynsä vipua. \"En opi milloinkaan ampumaan myötämaahan, en\ntotisesti!\"\n\nHänen pahoitteleva anteeksipyyntönsä tytöille onnistumattomuutensa\nvuoksi pani Bon iloisesti nauramaan.\n\n\"En mistään hinnasta maailmassa olisi tahtonut, että olisitte\nonnistunut tappamaan tuon kauniin elukan!\" hän huudahti.\n\n\"Emme missään tapauksessa saa nyt enää paistia siitä, se nyt on aivan\nvarmaa\", huomautti Dale kuivasti. \"Ja ehkä emme milloinkaan mistään\nhirvestä, jos Roy vain saa ampua.\"\n\nHe jatkoivat matkaansa poiketen oikealle ja kulkien pitkin solan\nreunaa. Lopulta laskeutuivat he solan pohjalle, jossa pieni puro\nkiemurteli pajupensaiden suojassa. He seurasivat sitä noin peninkulman,\nkunnes se yhtyi muutamaan suurempaan virtaan. Siitä näytti alkavan eräs\nruohon peittämä epäselvästi näkyvä tie.\n\n\"Tässä me nyt eroamme\", sanoi Dale. \"Saavutte luultavasti ennen minua\nperille leiriini, mutta minäkin tulen varmasti sinne jolloinkin pimeän\naikaan.\"\n\n\"Kuulehan, Milt, unhotin kokonaan tuon sinun kirotun kesyn puumasi ja\nmuunkin eläinkokoelmasi. Luuletko niiden voivan olla peloittamatta\ntyttöjä, erittäinkin vanhan Tomin?\"\n\n\"Ette näe Tomia ennen minun tuloani sinne\", vastasi Dale.\n\n\"Eikö se sitten olekaan missään aitauksessa tahi nuorassa?\"\n\n\"Ei. Se saa juoksennella vapaana siellä.\"\n\n\"Hyvä sitten. Hyvästi nyt ja koeta kiiruhtaa.\"\n\nDale nyökäytti päätään tytöille ja kääntäen hevosensa ajoi hän\nkuormahevoset edellään metsää kasvavan rinteen ja joen väliseen aukkoon.\n\nRoy pysähdytti hevosensa tuolla yksinkertaisella tavalla, joka näytti\nniin merkilliseltä tempulta Helenistä.\n\n\"Luullakseni on parasta, että kiinnitän satulani remmejä\", sanoi hän\nheittäen toisen jalustimensa satulannupin yli. \"Saatte nyt, tytöt,\nkerrankin nähdä villiä luontoa?\"\n\n\"Kuka vanha Tom on?\" kysyi Bo uteliaasti.\n\n\"Se on Miltin kesy puuma.\"\n\n\"Puumako? Siis jonkunlainen pantteri eli vuorileijona, kuten hän sanoi?\"\n\n\"Niin. Tom on kaunis eläin. Ja jos se suopuu teihin, rupeaa se\nrakastamaan teitä, leikkii kanssanne ja jauhaa teidät melkein\nkuoliaaksi.\"\n\nBo muuttui hetkeksi sanattomaksi hämmästyksestä.\n\n\"Onko Dalella muitakin kesyjä eläimiä?\" kysyi hän kiihkeästi.\n\n\"En ole milloinkaan ollut hänen asunnossaan, mutta luullakseni on\nsiellä paljon lintuja, oravia ja kaikenlaisia muitakin eläimiä, jotka\novat niin kesyjä kuin lehmät. Liiankin kesyjä, sanoo Milt. En voi\nkumminkaan uskoi sitä. Ette varmaankaan milloinkaan halua poistua\ntuolta hänen senacastaan, kun kerran vain sinne pääsette.\"\n\n\"Mikä tuollainen senaca on?\" kysyi Helen siirtäessään jalkaansa niin\nettä Roy voi kiinnittää hänen satulansa remmejä.\n\n\"Luullakseni nimittävät meksikolaiset puistojaan siten. Tässä\nvuoristossa on paljon tuollaisia paikkoja, enkä milloinkaan haluakaan\nnähdä kauniimpia seutuja, ennenkuin tulen taivaaseen. Kas niin, Ranger,\nvanha veikko, nyt ne kyllä pitävät.\"\n\nHän taputteli hevosta hellästi ja mentyään omansa luo hän hypähti ja\nkeikautti pitkän ruumiinsa satulaan.\n\n\"Kahlaamo ei ole syvä. Tulkaa vain jäljessä!\" hän huudahti ja kannusti\nkimoaan.\n\nJoki oli tässä kohden leveä, mutta ei syvä, vaikka näytti sellaiselta.\n\n\"Nyt, tytöt, alkaa toinen oppitunti!\" sanoi Roy iloisesti. \"Ratsastakaa\nperäkkäin, pysytelkää kintereilläni, tehkää kuten minäkin ja pysähtykää\nsilloin kun haluatte levähtää tahi jotakin menee hullusti.\"\n\nSanottuaan sen ratsasti hän tiheikköön. Bo seurasi häntä ja sitten\nHelen. Pajut tarttuivat häneen niin kovasti, että hänen oli mahdotonta\nkatsella Royta, ja seuraus oli sellainen, että muudan puunoksa löi\nhäntä kovasti takaraivoon. Se koski kipeästi, säikähdytti ja suututti\nhäntä. Roy ratsasti tuollaista hölkkää, joka jouduttaa matkaa niin\nhyvin, ja suuntasi kulkunsa vastamäkeen aukeaan mäntymetsään. Siellä\nvoivat he ratsastaa useita peninkulmia aivan suoraan tasaista ja\naukeata kangasta pitkin. Helen piti tänään metsästä. Se oli ruskea ja\nviheriä kullanvärisine läikkineen siellä, mihin auringonsäteet pääsivät\ntunkeutumaan. Hän näki nyt ensimmäiset linnutkin. Suuri sinertävä metso\npyrähti lentoon juuri hevosen edestä ja pieni kirjavanharmaa viiriäinen\nliiteli omituisesti etemmäksi. Usein kohdisti Roy heidän huomionsa\nhirviin, jotka kiisivät jonkun aukeaman poikki, mutta monesti sattui\nniin, ettei Helen ennättänyt niitä ollenkaan huomatakaan.\n\nHelen totesi, että tämä ratsastus korvasi tuon eilisen hirveän\nmatkan. Tähän asti oli hän vain ollut tietoinen kipeistä paikoista ja\npakottavista luista. Nyt hän voi kestää nuo tuskat hyvin. Hän rakasti\nkaunista villiä luontoa, jonka mahtavuus yhä vain eneni sitä mukaa kuin\nmatka kului. Aurinko paistoi lämpimästi, ilma oli raitis ja tuoksuva,\ntaivas oli aivan kirkkaansininen ja niin läpinäkyvä, että hän kuvitteli\nvoivansa nähdä sen pohjaan asti.\n\nÄkkiä pysähdytti Roy hevosensa niin tiukasti, että kimo nousi pystyyn.\n\n\"Katsokaa!\" huudahti hän kovasti.\n\nBo karjaisi.\n\n\"Ei sinnepäin, vaan tuonne! Nyt se jo katosi.\"\n\n\"Nell, siellä oli karhu! Näin sen! Se ei ollut ollenkaan sirkuksessa\nnäytettävien karhujen näköinen!\" huusi Bo riemuissaan.\n\nNell oli menettänyt tilaisuutensa.\n\n\"Luullakseni se oli harmaakarhu, ja olen melko iloinen, että se juoksi\ntiehensä\", sanoi Roy. Muuttaen suuntaansa hieman opasti hän tytöt erään\nlahonneen puunrungon hio, jota karhu oli kaivanut. \"Se hakee syötävää.\nKatsokaa sen jälkiä. Se oli varmasti aika suuri veijari.\"\n\nRatsastaessaan eteenpäin saapuivat he muutamalle korkealle kunnaalle,\njosta voitiin katsella solia ja metsiä, kuiluja ja harjanteita, jotka\njatkuivat viheriöinä ja mustina niin kauaksi kuin Helen voi nähdä.\nHarjanteet olivat jylhiä ja pitkiä kohoten keskustaa kohti, jossa\nmuutamat terävät vuoret kohottivat huippujaan Old Baldyn paljasta lakea\nvasten. Kaukana oikealla aivan silmänkantamattomissa näkyi aaltoileva\nmäntymetsä, kaunis ja rauhallinen. Jossakin sen takana oli varmaankin\nerämaa, vaikka sitä ei voitu nähdä.\n\n\"Tuolla on kalkkunoita\", sanoi Roy peräyttäen hevostaan.\n\"Laskeutukaamme täältä kiertotietä, niin ehkä saan ampua jonkun niistä.\"\n\nLaskeutuessaan muutaman kiviröykkiön taakse oli heidän kuljettava\ntiheän viidakon läpi. Rinteellä oli monta penkerettä, joilla kasvoi\npensaikkoa, harvaa mäntymetsää ja tammia. Helen ihastui nähdessään tuon\ntutun puun, vaikka nämä olivatkin erilaisia kuin Missourin tammet.\nOllen kyhmyisiä ja rosoisia, mutta ei pitkiä, levittivät nämä puut\nleveälle oksansa, joissa olevat lehdet olivat kellertäviä. Roy suuntasi\nkulkunsa muutamaan ruohoakasvavaan metsäaukioon ja laskeuduttuaan\nsatulasta, pyssy kourassa valmistautui hän ampumaan jotakin. Jälleen\nBo huudahti, mutta tällä kertaa ilosta. Silloin huomasi Helen\näärettömän suuren parven kalkkunoita, jotka olivat melkein sen\nnäköisiä kuin kesytkin kalkkunat, paitsi että nämä olivat ruskean- ja\nvalkoisenkirjavia ja näyttivät villeiltä. Niitä oli varmaankin tuossa\nparvessa melkein sata, enimmäkseen naaraita. Muutamat etäisimmässä\nlaidassa olevat uroot aloittivat paon juosten nopeasti. Helen kuuli\nselvästi niiden jalkojen kumahdukset. Roy ampui kerran, sitten taasen\nja vielä kerran. Sitten seurasi hirveätä hälinää ja tömähtelyä, ja\nmonien siipien aiheuttamaa äänekästä suhinaa. Tomu ja lehdet liehuivat\nvain tuulessa siinä paikassa, josta kalkkunat olivat lähteneet lentoon.\n\n\"Sain kumminkin pari\", sanoi Roy mennessään sinne päin hakemaan\nsaalistaan. Palattuaan sitoi hän kaksi kimaltelevaa lihavaa\nkalkkunakukkoa satulaansa ja hyppäsi sitten itsekin hevosen selkään.\n\"Saamme kalkkunaa illalliseksi, jos vain Milt ehtii leiriin ajoissa.\"\n\nJatkettiin matkaa. Helen ei olisi milloinkaan väsynyt näiden\ntammilehtojen läpi ratsastamiseen. Ne olivat jo ruskeita, lakastuneita\nja keltaisia ja pudottelivat lehtiään ja terhojaan.\n\n\"Karhut ovat jo käyneet saalistamassa täällä\", sanoi Roy. \"Näen\nniiden jälkiä kaikkialla. Ne syövät mielellään tammenterhoja niiden\nputoamisaikana. Ehkä vielä kohtaamme jonkun niistä.\"\n\nKauempana poikkesi hän villimpään ja tiheämpään metsään, jossa oksien\nlyöntien varominen ei ollut mikään helppo asia. Ranger ei näyttänyt\nvälittävän, miten läheltä se sivuutti puun tahi oksan, kunhan se ei\nvain raapaissut niihin itseään. Helen kumminkin sai osakseen muutamia\nkovia iskuja. Puita sivuuttaessa oli vaikeinta saada polvensa ajoissa\nsuojaan.\n\nRoy pysähtyi seuraavan kerran paikalle, joka näytti suurelta\nkasvia täynnä olevalta lammikolta siellä täällä olevine suurine\nvaahtokuplineen. Se poreili kumminkin ja siitä lähti pieni puronen,\njoten se osoittautuikin olevan suuri lähde. Roy viittasi erääseen\nmutaiseen kohtaan.\n\n\"Karhu on piehtaroinut tuossa. Se kuuli tulomme. Katsokaa näitä pieniä\njälkiä. Sillä on penikka mukanaan. Näette kai nuo naarmut tuossa puussa\nhieman pääni yläpuolella. Vanha naaraskarhu seisoi sitä vasten ja iski\nkyntensä siihen.\"\n\nIstuen satulassaan ojentautui Roy ylettyäkseen koskemaan noihin\ntuoreihin naarmuihin puussa.\n\n\"Metsät ovat täynnä suuria karhuja\", sanoi hän hymyillen. \"Minusta\nkäyttäytyi tämä vanha rouva erittäin ystävällisesti mennessään\npenikkoineen tiehensä. Kun naaraskarhuilla on penikoita, ovat ne hyvin\nvaarallisia.\"\n\nSeuraavan kerran innostui Helen saapuessaan solan pohjalla olevaan\nnotkoon. Pyökit, vaahterat, haavat ja ilmavat männyt varjostivat puroa,\njonka ruskeissa nopeissa pyörteissä taimenet polskahtelivat, lehdet\nseurasivat mukana ja eksyneet kultaiset auringonsäteet valaisivat\nhämärää metsää. Täällä oli ratsastaminen vaikeaa, kun oli aina tämän\ntästä kahlattava puron poikki, tunkeuduttava suurten sammalta kasvavien\nkallioiden välitse ja läpäistävä niin tiheitä haavikoita, että Helen\ntuskin sai polvensa pujotelluksi läpi.\n\nRoy ratsasti vielä kerran pois tästä solasta muutaman harjanteen\nyli toiseen, sitten metsäisiä rinteitä pitkin ja pensaikkojen ja\nviidakkojen läpi. Aurinko paistoi koko ajan korkealta taivaalta.\nSitten hän pysähtyi hetkeksi lepäämään, irroitti satulat antaakseen\nhevosten piehtaroida ja tarjosi tytöille jotakin kylmää haukattavaa,\njota hän oli ottanut mukaansa. Sitten hän läksi pyssyineen jonnekin\nkauemmaksi ja palattuaan satuloi hevoset antaen merkin matkan uudelleen\naloittamiseksi.\n\nTämä oli viimeinen levähdys tytöille ja siihen loppui myöskin helppo\nmatka. Metsässä, johon Roy nyt poikkesi, oli kuin pesulaudassa uria,\njotka olivat niin syviä ja jyrkkiä, että ratsastaminen niiden poikki\noli hyvin vaarallista. Enimmäkseen pysytteli Roy jonkun sellaisen\npohjalla, missä kuivuneet rämeet tarjosivat jonkunlaisen tien. Mutta\nnoiden kuilujen poikki oli pakko kulkea silloin kun ne olivat liian\npitkiä kierrettäviksi ja tuollainen ylimeno oli vaikeata.\n\nNäiden rinteiden viidakkojen luonteenomaisimmat kasvit olivat\njonkunlaiset piikkiset ja sotkuiset pensaat. Ne repivät, raatelivat ja\npistelivät sekä hevosia että ratsastajia. Ranger osoittautui olevan\nviisain hevosista ja kärsi senvuoksi vähimmin. Bon valkoinen mustangi\nvei Bon useamman kuin yhden risukon läpi. Toiselta puolen taasen olivat\nnämä jyrkät rinteet melko vapaat tuollaisesta pensaikosta. Suuria\nmäntyjä ja kuusia kasvot kaikilla suunnilla. Maa oli niin pehmeä, että\nkaviot vajosivat siihen syvälle. Melkein rinteen juurella nojautui\nRanger etujalkoihinsa ja liukui alas istualleen. Tällainen helpotti\nkulkua, mutta se peloitti Heleniä. Kiipeämisen seuraavalle rinteelle\ntäytyi sitten tapahtua jalan.\n\nKun puoli tusinaa rinteitä oli sivuutettu sillä tavoin, olivat\nHelenin voimat lopussa eikä hän voinut enää juuri hengittääkään.\nHäntä pyörrytti eikä hän voinut saada tarpeekseen ilmaa. Hänen\njalkansa tuntuivat lyijynraskailta ja ratsastuskaapu tuntui oikealta\nkuormalta. Hänen oli pakko pysähtyä satoja kertoja lämmön, hiostumisen\nja hengästymisen vuoksi. Hän oli aina ennen ollut hyvä kävelijä ja\nkiipeilijä, ja täällä vaihteeksi tähän pitkään ratsastusmatkaan oli hän\niloinen saadessaan kävellä. Mutta hän voi vain vetää jalkoja perässään.\nSitten kun hänen nenästään alkoi vuotaa verta, ymmärsi hän, että syynä\ntähän kaikkeen oli vain tämän korkealla olevan seudun ohut ilma. Hänen\nsydäntään ei kumminkaan pakottanut, vaikka hän tunsikin jonkunlaista\npainoa rinnassaan.\n\nVihdoin Roy johti heidät niin syvään, laajaan ja tiheätä metsää\nkasvavaan kuiluun, että sen poikki tuntui mahdottomalta kulkea.\nKumminkin läksi hän laskeutumaan sinne laskeutuen satulasta vähän\najan kuluttua. Helen tunsi, että Rangerin taluttaminen sinne oli\nvielä vaikeampaa kuin sillä ratsastaminen. Se käveli niin nopeasti,\nettä se oli polkea hänen kantapäänsä rikki. Helen ei ollut tarpeeksi\nnopea päästäkseen ajoissa pois sen tieltä. Kahdesti astui se hänen\nkantapäilleen ja silloin painoi sen leveä rinta Helenin aivan maahan\nasti. Kun se alkoi liukua lähellä rinteen juurta oli Helenin pakko\njuosta henkensä edestä.\n\n\"Ah, Nell, eikö tämä olekin suurenmoista?\" huohotti Bo jostakin edeltä.\n\n\"Bo, olet tullut hulluksi\", läähätti Helen vastaukseksi.\n\nRoy koetti monta paikkaa päästäkseen kuilusta, mutta ei onnistunut.\nKuljettuaan kuilun pohjaa pitkin noin sata metriä tahi hieman enemmän\nkoetti hän uudestaan. Siinä kohden oli lumivyöry paljastanut maan\nmonesta paikasta. Kun hän oli päässyt laelle, pysähtyi hän ja huusi:\n\n\"Vaikea kohta! Pysytelkää hevosten sivulla!\"\n\nSe oli kumminkin helpommin sanottu kuin tehty. Helen ei voinut pitää\nsilmällä Bota, koska Ranger ei suostunut odottamaan. Se veti ohjaksista\nja korskui.\n\n\"Kuta nopeammin tulette, sitä parempi!\" huusi Roy heille.\n\nHelen ei voinut ymmärtää sen hyötyä, mutta hän koetti. Roy ja Bo olivat\nmuodostaneet syvän polvitellen kulkevan tien tuohon peloittavaan\njyrkänteeseen. Helen teki sen erehdyksen, että hän alkoi seurata heidän\njälkiään, ja kun hän huomasi Rangerin kiipeävän niin nopeasti, että se\nmelkein veti häntä, oli myöhäistä mennä sitä korkeammalle. Helen alkoi\nponnistella, mutta liukuikin suoraan Rangerin eteen. Tuo ymmärtäväinen\neläin hyppäsi korskahtaen syrjään voidakseen olla astumatta hänen\nruumiilleen. Samalla sivuutti se hänet.\n\n\"Olkaa varuillanne siellä!\" huusi Roy varoittavasti. \"Koettakaa päästä\nsen yläpuolelle!\"\n\nSe ei ollut kumminkaan mahdollista. Maa alkoi vyöryä Rangerin alta\nja se esti Helenin kulun. Ranger pääsi häntä korkeammalle ja veti\nsuitsista.\n\n\"Päästäkää irti!\" huusi Roy.\n\nHelen irroitti suitset käsistään juuri kun suuri vyöry aikoi tempaista\nRangerin mukaansa. Se korskahti hurjasti ja nousten takajaloilleen\npääsi se lujalle maalle mahtavalla hypyllä. Helen hautautui polviaan\nmyöten, mutta vapautettuaan itsensä ryömi hän turvalliseen paikkaan ja\nlepäsi, ennenkuin läksi jatkamaan kiipeämistä.\n\n\"Tuo on paha paikka\", sanoi Roy, kun Helen lopulta yhtyi häneen ja\nBohun rinteen laella.\n\nRoy näytti nyt olevan ymmällä, mihinpäin heidän oli lähdettävä.\nHän ratsasti muutamalle korkeammalle paikalle ja katseli sieltä\nkaikille suunnille. Helenistä näytti toinen suunta yhtä villiltä ja\nluoksepääsemättömältä kuin toinenkin. Länteen painuva aurinko muutti\nseudut keltaisiksi, viheriöiksi ja mustiksi. Roy ratsasti lyhyen matkan\ntoiseen suuntaan ja kääntyi sitten toisaallepäin.\n\nÄkkiä hän pysähtyi.\n\n\"Olen varmasti pyörtänyt ympäri\", sanoi hän.\n\n\"Ette suinkaan ole eksynyt?\" huudahti Bo.\n\n\"Olen varmasti ollut jo eksyksissä pari tuntia\", vastasi Roy iloisesti.\n\"En ole milloinkaan ratsastanut suoraan tänne. Minulla on kyllä suunta\nselvillä, mutta minut voidaan hirttää nyt, jos tiedän, mihin päin\nmeidän on mentävä.\"\n\nHelen katsoi häneen hämmästyneenä.\n\n\"Eksyksissä!\" hän huudahti.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSeurasi vaitiolo, joka täytti Helenin sydämen sanomattomalla pelolla,\nkun hän katsoi Bon vaaleneviin kasvoihin. Hän luki sisarensa ajatukset.\nBo muisteli kertomuksia eksyneistä ihmisistä, joita ei milloinkaan oltu\nlöydetty.\n\n\"Minä ja Milt eksymme joka päivä\", sanoi Roy. \"Ette suinkaan luule\nkenenkään miehen tuntevan perinpohjin tätä laajaa seutua? Tällainen\neksyminen ei merkitse mitään.\"\n\n\"Niin, minäkin eksyin kerran ollessani pieni\", sanoi Bo.\n\n\"Olisi ollut parempi, etten olisi sanonut sitä teille niin suoraan\",\nsanoi Roy katuvasti. \"Älkää olko pahoillanne nyt. Minun on vain saatava\nOld Baldyn huippu näkyviin ja silloin olen taasen varma suunnasta. No\ntulkaahan nyt.\"\n\nHelenin luottamus palasi, kun Roy läksi johtamaan ratsastaen\nnopeasti. Hän suuntasi kulkunsa laskeutuvaa aurinkoa kohti pysytellen\nharjanteella, jolle he olivat juuri äsken kiivenneet, kunnes he kerran\nvielä saapuivat eräälle kallioniemekkeelle. Siihen näkyi Old Baldykin\nmustempana, korkeampana ja lähempänä kuin ennen. Sitä ympäröivässä\ntummassa metsässä oli pyöreitä, keltaisia ja paljaita paikkoja kuin\npuistoja.\n\n\"Emme ole poikenneet oikeasta suunnasta paljonkaan\", sanoi Roy\nkääntäessään hevosensa. \"Ennätämme kyllä Miltin asuntoon illaksi.\"\n\nHän ratsasti harjanteelta muutamaan laaksoon ja sitten jälleen\nkorkeammalle seudulle, jossa metsän luonto muuttui. Puut olivat\ntäällä ohuita ja hyvin pitkiä honkia, joissa oli vain muutamia oksia\nlatvatupsun alapuolella. Niitä kasvoi niin tiheässä, että metsässä\noli aivan hämärä. Ratsastaminen muuttui vaivalloiseksi. Kaikkialla\noli tuulen kaatamia puita, jotka oli kierrettävä, eivätkä hevoset\nvoineet ottaa askeltakaan kohtaamatta sellaisia. Hitaasti kulkevat\nhevoset vajosivat joskus polviaan myöten johonkin ruskeaan tomuun.\nPuiden rungoissa kasvoi harmaata naavaa ja lahoavia runkoja peitti\nambranviheriä sammal paksuin kerroksin.\n\nHelen mieltyi heti tähän aarniometsään. Se oli niin hiljainen, niin\npimeä, niin synkkä, niin täynnä varjoja ja haamuja, ummehtuneen\nlahonneen puun hajua ja kuusten suloista tuoksua. Suuret murrot, joissa\noli tusinoittain kaatuneita puita, ilmaisivat myrskyjen voimaa. Mihin\njoku yksinäinen suuri jättiläinen oli juurtunut, oli sen läheisyyteen\nilmestynyt kunnianhimoisia poikia, jotka olivat kateellisia toisilleen\ntaistellessaan paikasta. Puutkin sotivat toisiaan vastaan. Metsä oli\ntäynnä salaperäisyyttä, mutta jokainen ihminen voi huomata siellä\ntapahtuvan taistelun. Salamat olivat halkaisseet puita juureen asti\ntahi uurtaneet niihin syviä uria latvasta maahan asti.\n\nKoitti kumminkin aika, jolloin metsän erinomainen villeys ja\nkaatuneiden puiden paljous pakottivat Helenin kiinnittämään kaiken\nhuomionsa maahan ja läheisyydessä kasvaviin puihin. Siten kiellettiin\nhäneltä huvi katsella eteensä tuonne kauniiseen korpeen. Matkakin\nmuuttui nyt vaivalloiseksi ja tunnit äärettömän pitkiksi.\n\nRoy johti ja Ranger seurasi varjojen tummetessa puiden juurilla. Helen\nistui kumarruksissa satulassa melkein sokeana ja sairaana, kun Roy\nhuusi iloisesti, että oltiin jo melkein perillä.\n\nHelen ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, sillä hän sai seurata Royta\nvielä monta peninkulmaa pois tuosta suuripuisesta metsästä rinteille,\njoilla kasvoi matalaa, ikiviheriää kuusikkoa ja jotka laskeutuivat\njyrkästi jollekin tasangolle, missä tummat, matalat joet virtasivat\nhitaasti ja pyhään hiljaisuuteen sekoittui putoavan veden kohinaa.\nVihdoin loppui metsä ihmeelliseen puistoon, joka oli täynnä nopeasti\ntapahtuvan auringonlaskun kullalta hohtavaa kirkasta valoa.\n\n\"Tunnetteko savun hajua?\" sanoi Roy. \"Koira vieköön, Milt on\nluullakseni ehtinyt ennen meitä tänne!\"\n\nHän jatkoi matkaansa. Helenin väsyneet silmät tarkastelivat tuota\npyöreätä puistoa, sitä ympäröiviä tummia rinteitä, jotka johtivat\nkallioisille, nyt auringon viimeisten säteitten punaisiksi kultaamille\nharjanteille. Silloin kaikki jäljellä oleva innostus hänessä puhkesi\nihmettelevään riemuun tämän erinomaisen, villin ja värikkään paikan\nkiihoituksesta.\n\nHevoset kävivät laitumella pitkässä ruohokossa ja niiden joukossa oli\nmuudan antilooppikin. Roy ratsasti erään rajoittavan metsäniemekkeen\nympäri, ja hieman kauempana ilmavien puiden suojassa paloi iloinen\nnuotio, Taustassa oli suuria harmaita kallioita ja sitten alkoi vuori\nkohota penkereittäin kukkulan kyljessä olevaksi ahtaaksi solaksi, josta\nsuihkusi ohut pieni vesiputous. Kun Helen katsoi riemuissaan, muuttui\nauringonlaskun kulta valkoiseksi ja kaikki amfiteatterin läntiset\nrinteet tummenivat.\n\nDalen pitkä vartalo ilmestyi näkyviin.\n\n\"Olette melkoisesti myöhästyneet\", sanoi hän tarkastellen heitä kaikkia\nkolmea.\n\n\"Milt, satuin eksymään\", vastasi Roy.\n\n\"Sellaista pelkäsinkin. Te, tytöt, olette sen näköisiä kuin olisitte\ntehneet viisaammasti lähtemällä minun mukaani\", jatkoi Dale\nojentaessaan kätensä auttaakseen Bon satulasta. Tämä tarttui siihen,\nkoetti irroittaa jalkojaan jalustimista, mutta liukuikin samalla\nsatulasta Dalen syliin. Dale laski hänet seisomaan maahan ja kannattaen\nhäntä sanoi innokkaasti: \"Sadan peninkulman ratsastus kolmessa päivässä\non jotakin sellaista, jota ei enonne Al tule milloinkaan uskomaan.\nKävelkää nyt, vaikka luulisitte kuolevannekin.\"\n\nSitten hän talutti Bota melkein kuin pientä lasta kävelemään\nopetettaessa. Ettei puheliaalla Bolla ollut mitään sanottavaa, oli\nmerkityksellistä Helenistä, joka seurasi Royn avustuksella.\n\nEräs noista suurista kallioista muistutti meriraakkua, jossa oli\nsyvennys, minkä yli tuo leveä reunake ulottui. Se jatkui melkein\nsuurten kuusien oksiin asti. Kirkas lähde pulppusi muutamasta\nkallionhalkeamasta. Nuotio räiskyi erään kuusen juurella ja sininen\nsavupatsas kohosi juuri tuon suojelevan kallionkielekkeen edustalta.\nMaassa oli paljon myttyjä, joista muutamat oli avattu. Mitkään merkit\neivät ilmaisseet, että metsästäjä asui täällä tavallisesti. Mutta\nkauempana oli toisia suuria kallioita, nojollaan olevia, halkinaisia ja\nonkaloisia, jollaisen Dale oli ehkä valinnut asunnokseen.\n\n\"Asuntoni on aivan tuolla takana\", sanoi Dale kuin vastaukseksi Helenin\nlausumattomaan kysymykseen. \"Huomenna järjestämme olon teille täällä\nniin mukavaksi kuin suinkin.\"\n\nHelenille ja Bolle valmistettiin niin mukava leposija kuin\nhuopapeitteistä ja satuloista suinkin voitiin saada, ja sitten\npalasivat miehet töihinsä.\n\n\"Nell, eikö tämä olekin kuin unta?\" mumisi Bo.\n\n\"Ei, tyttöseni, vaan todellisuutta -- peloittavaa todellisuutta\",\nvastasi Helen. \"Nyt kun olemme saapuneet tänne kestettyämme tuon\nkauhean ratsastuksen, voimme ajatella.\"\n\n\"Täällä on niin kaunista\", huudahti Bo. \"Tuntuu oikein helpotukselta,\nettei eno Al löydä nyt meitä hyvinkään nopeasti.\"\n\n\"Bo, hän on sairas. Ajattele, mitä tällainen ikävyys hänelle merkitsee.\"\n\n\"Lyön vaikka vetoa, että jos hän vain tuntee Dalen hyvin, ei hän ole\nhyvinkään huolissaan.\"\n\n\"Dalehan kertoi eno Alin vihaavan häntä.\"\n\n\"Joutavia! Ja mitä se sitten voi vaikuttaa asiaan? Voi, en tiedä, mikä\nminun oikeastaan on, olenko nälissäni vaiko väsynyt!\"\n\n\"En voi syödä mitään tänä iltana\", sanoi Helen väsyneesti.\n\nKun hän ojentautui pitkäkseen, tunsi hän epämääräisesti ja\nmiellyttävästi, että tämä oli entisen Helen Raynerin loppu, ja\nhän iloitsi siitä. Ylhäältä, noiden pitsimäisten ja sananjalkoja\nmuistuttavien kuusten lehvien välistä näkyi palanen sinistä taivasta\nja muudan kalpea tähti. Hämärä alkoi levitä nopeasti seudulle.\nHiljaisuus oli miellyttävää eikä sitä putouksen pehmeä, hieno ja\nuneksiva kohinakaan tuntunut juuri häiritsevän. Helen ummisti silmänsä\nvalmistautuen nukkumaan hänen ruumiillisen levottomuutensa vähitellen\nrauhoittuessa. Toisissa paikoissa tuntuivat luut tunkeutuneen lihasten\nläpi, toisissa taasen jäyti tuska syvällä, hänen lihaksensa olivat\nvastahakoiset höltymään ja lientymään viiltävän tuskan värisyttäessä\nniitä vuorotellen. Lihasten ja luiden, lyhyesti sanoen, koko ruumiin\nläpi kohisi polttava virta.\n\nBon pää painui Helenin olalle. Kaikki muuttui pian epämääräiseksi\nHelenillekin. Putouksen hiljainen kohina lakkasi kuulumasta eikä hän\nenää käsittänyt, mitä nuotionkaan luona oikein tehtiin. Hänen viimeinen\ntietoinen ajatuksensa oli, että hän koetti aukaista silmänsä, mutta ei\nvoinut.\n\nKun hän heräsi oli kaikki valoisaa. Aurinko paistoi melkein suoraan\nylhäältä. Hän hämmästyi. Bo nukkui vielä sikeästi, hänen kasvonsa\nolivat punaiset, otsassa oli hikipisaroita ja kastanjanruskea tukka oli\naivan kostea. Helen heitti huopapeitteet yltään ja sitten rohkaisten\nmieltään, sillä hänestä tuntui kuin hänen selkänsä olisi ollut poikki,\nkoetti hän nousta istualleen, mutta ei onnistunut. Hänen henkensä olisi\nkyllä ollut altis, mutta lihakset kieltäytyivät tottelemasta. Hänen oli\ntehtävä toinen suonenvedontapainen voimakas yritys. Hän ryhtyi siihen\nsuljetuin silmin ja onnistuttuaan hän istui siinä vapisten. Hänen\ntekemänsä liikkeet huopapeitteiden alla herättivät Bon, joka tuijotti\nnyt hämmästynein sinisin silmin aurinkoon.\n\n\"Halloo, Nell, onko minunkin noustava?\" kysyi hän unisesti.\n\n\"Voitko?\" kysyi Helen.\n\n\"Voinko mitä?\" Bo oli nyt kokonaan hereillä ja tuijotti sisareensa.\n\n\"Nousta tietysti!\"\n\n\"Haluaisin tietää, miksi en voisi\", sanoi Bo koettaen samalla. Hän\nsaikin toisen käsivartensa ja olkansa kohoamaan vaipuakseen sitten\ntakaisin kuin raajarikko. Hän vaikeroi samalla hyvin surkeasti. \"Olen\nkuollut! Tiedän, että olen!\"\n\n\"Jos aiot todella kehittyä todelliseksi Lännen tytöksi, on sinun\nrohkaistava luontosi ja noustava.\"\n\n\"Vai niin!\" huudahti Bo. Sitten hän kääntyi vatsalleen vaikeroiden,\nmutta päästyään kerran siihen asentoon nousi hän käsivarsiensa varaan\nja kääntyi istuvaan asentoon. \"Missä kaikki muut ovat? Ah, Nell, miten\ntäällä onkaan kaunista! Kuin paratiisissa.\"\n\nHelen katseli ympärilleen. Nuotio palaa loimusi, mutta ei ketään ollut\nnäkyvissä. Ihmeelliset kaukaiset värit sattuivat hänen silmiinsä, kun\nhän koetti katsoa lähellä olevia esineitä. Kaunis pieni viheriä teltta\ntahi katos oli rakennettu kuusen oksista. Sen katto aleni tasaisesti\nmuutamalta kallionkielekkeeltä maahan, puolet päädystä oli suljettu\nsamoin kuin sivutkin. Kaikki oksat oli nähtävästi asetettu samaan\nsuuntaan suoden majalle sellaisen sileän ja kiinteän muodon kuin se\nolisi kasvanut siihen.\n\n\"Tuo turvapaikka ei ollut tuossa eilen\", sanoi Bo.\n\n\"En minä ainakaan sitä nähnyt. Turvapaikka! Mistä olet saanut tuon\nnimityksen?\"\n\n\"Lännen kieltähän se on, kultaseni. Ne ovat varmaankin rakentaneet sen\nmeille.\"\n\n\"Varmasti, sillä näin matkatavarani siellä. Nouskaamme nyt, sillä on jo\nvarmaankin hyvin myöhäinen.\"\n\nTytöt nauroivat kuollakseen ja huudahtelivat tuskasta noustessaan ja\ntukiessaan toisiaan, kunnes heidän jalkansa suostuivat kannattamaan\nheitä lujasti. He olivat tyytyväisiä kuusenoksista rakennettuun\nturvapaikkaansa. Sen pääty oli aukiolle päin ja se oli pystytetty juuri\ntuon leveän kallionkielekkeen alle. Lähteestä alkava pieni puronen\nlirisi juuri sen edustalla ja juoksutti kirkasta vettään erään kiven\nyli pieneen lammikkoon. Tämän metsän asumuksen lattia oli myöskin\ntehty kuusen oksista, joita oli levitetty samaan suuntaan sille noin\njalan paksuudelta. Se oli pehmeä ja joustava ja niin suloiselta\ntuoksuva, että ilma tuntui aivan päihdyttävältä. Helen ja Bo avasivat\nmatkalaukkunsa ja laittoivat olonsa niin mukavaksi kuin suinkin\nsietämättömistä tuskista huolimatta peseytymällä kylmässä vedessä,\nkampaamalla tukkansa ja pukemalla puhtaat puserot ylleen. Sitten he\nmenivät tulen luo.\n\nHelen kiinnitti huomionsa läheisyydessä liikkuviin olioihin. Samalla\nkun Bo huudahti riemusta, näki Helen kauniin naaraspeuran lähestyvän\npuiden varjossa. Dale käveli sen rinnalla.\n\n\"Olette totisesti nukkuneet melko kauan\", tervehti metsästäjä heitä.\n\"Näytättekin nyt paljon virkeämmiltä.\"\n\n\"Hyvää huomenta, vai onko nyt jo iltapäivä? Olemme juuri siinä\nkunnossa, että voimme liikkua\", sanoi Helen.\n\n\"Minä voisin ratsastaakin\", sanoi Bo ylpeästi. \"Ah, Nell, katso tuota\npeuraa. Se tulee luokseni.\"\n\nPeura oli jättäytynyt hieman jäljemmäksi, kun Dale lähestyi nuotiota.\nSe oli harmaa solakka eläin, sileä kuin silkki suurine mustine\nkorvineen. Se seisoi hetkisen paikoillaan suuret korvat pystyssä, mutta\nlähestyi sitten miellyttävästi juosten Bota ja ojensi sileän turpansa\nBon ojennettuun käteen. Kaikki siinä näytti villiltä, lukuunottamatta\nsen kauniita lempeitä silmiä, ja kumminkin se oli niin kesy kuin\nkissanpoikanen. Sitten äkkiä, kun Bo silitteli sen pitkiä korvia, se\nsäpsähti ja pyörähtäen ympäri poistui se juosten näkymättömiin puiden\nvarjoon.\n\n\"Mitä se säikähti?\" kysyi Bo.\n\nDale viittasi kallionkielekkeen alle. Siellä parinkymmenen jalan\nkorkeudella maasta makasi käppyrässä eräällä penkereellä muudan suuri\nruskeankeltainen eläin, jolla oli samanlainen pää kuin koiralla.\n\n\"Se pelkää Tomia\", vastasi Dale. \"Pitää sitä luultavasti perinnöllisenä\nvihollisenaan. En voi saada niitä ystäviksi.\"\n\n\"Ah, vai tuollainen siis on tuo Tom, kesy leijonanne!\" huudahti Bo.\n\"Huh! En enää ihmettelekään, että peura juoksi tiehensä.\"\n\n\"Kuinka kauan on se maannut tuolla?\" kysyi Helen katsoen lumottuna\nDalen kuuluisaa lemmikkiä.\n\n\"En voi sanoa. Tom tulee ja menee\", vastasi Dale \"Lähetin sen kumminkin\nsinne viime yönä.\"\n\n\"Niinmuodoin oli se siis tuolla aivan vapaana meidän yläpuolellamme\nnukkuessamme!\" huudahti Bo.\n\n\"Niin olikin. Mutta sitä turvallisemmasti saitte te vain nukkua.\"\n\n\"No kaikkea sitä saa kuullakin! Nell, eikö sinustakin se näytä\nhirveältä? Mutta se ei ole ollenkaan leijonan, ei ainakaan\nafrikkalaisen leijonan näköinen.\"\n\n\"Se on pantteri. Näin sellaisen kerran sirkuksessa.\"\n\n\"Se on puuma\", sanoi Dale. \"Pantteri on pitkä ja solakka. Tom ei ole\nainoastaan pitkä, vaan myöskin paksu ja pyöreä. Se on ollut luonani nyt\nneljä vuotta. Saadessani sen oli se vain nyrkkini kokoinen penikka.\"\n\n\"Onko se aivan kesy ja vaaraton?\" kysyi Helen levottomasti.\n\n\"En ole milloinkaan sanonut kenellekään Tomia vaarattomaksi, vaikka\nse sellainen onkin\", vastasi Dale. \"Voitte ehdottomasti uskoa\nsanani. Villi puumakaan ei ahdista milloinkaan muulloin ihmistä kuin\njoutuessaan hätään tai ollessaan nälissään. Tom on aivan suuren kissan\nkaltainen.\"\n\nPeto kohotti suurta kissamaista päätään ja katsoi heihin ensin puoleksi\nummessa olevin silmin.\n\n\"Kutsunko sen tänne?\" kysyi Dale.\n\nKerrankaan ei Bo saanut sanaa suustaan.\n\n\"Sallikaa meidän ensin tottua siihen näin kauempaa\", vastasi Helen\nnaurahtaen.\n\n\"Jos se tulee luoksenne, niin silitelkää vain sen päätä nähdäksenne,\nmiten kesy se on\", sanoi Dale. \"Olette kai hirveästi nälissänne?\"\n\n\"Emme suinkaan\", vastasi Helen tuntien Dalen harmaiden läpitunkevien\nsilmien kohdistuvan itseensä.\n\n\"Minä ainakin olen\", myönsi Bo.\n\n\"Saatte ruokaa heti kun kalkkunat ovat paistuneet. Asuntoni on noiden\nkallioiden toisella puolella. Huudan teidät sitten sinne.\"\n\nVasta sitten kun Dale oli kääntänyt Helenille leveän selkänsä, huomasi\ntämä metsästäjän näyttävän erilaiselta. Hän näki Dalen pukeutuneen\nkevyempään ja puhtaampaan peurannahkaiseen pukuun, jossa ei ollut\ntakkia ollenkaan. Korkeakantaisten ratsastussaappaiden asemesta oli hän\nvetänyt mokkasiinit ja säärystimet jalkoihinsa. Tämä puku muutti hänet\nsolakammaksi.\n\n\"Nell, en tiedä, mitä ajattelet, mutta minusta hän on kaunis\", selitti\nBo.\n\nHelenillä ei ollut aavistustakaan, mitä hän oikeastaan ajatteli.\n\n\"Koettakaamme kävellä hieman\", hän ehdotti.\n\nHe ryhtyivät niin ollen tuohon tuskalliseen hommaan ja menivät\nmuutamien kymmenien metrien päässä leiristä kasvavien puiden luo. Tämä\npaikka oli melkein puiston toisessa päässä, josta oli rajoittamaton\nnäköala.\n\n\"Herra varjelkoon, millainen paikka!\" huudahti Bo suurin ja pyörein\nsilmin.\n\n\"Ah, miten kaunista!\" huohotti Helen.\n\nHänen katseensa kiintyi aluksi odottamattomaan väriloistoon.\nKaukaisissa tummissa kuusikkometsissä oli haapalehtoja, loistavan\npunaisia ja kullanvärisiä, ja metsänlaidassa kasvoi niitä sitten\npuistoon asti, ollen kumminkin täällä väriltään himmeämpiä kuin\nylempänä, mutta kuitenkin punertavia, keltaisia ja valkoisia\nauringonpaisteessa. Puiston reunoilla oli paljon hopeakuusia kuin\nkuunvalossa kylpeviä puita. Niiden joukosta kohosi sieltä täältä\njoku erillään oleva puu, terävä kuin keihäs, jonka alimmaiset\noksat viilsivät maata. Pitkää keltaisen viheriätä ruohoa, joka\nmuistutti puoleksi joutunutta vehnää, kasvoi kaikkialla puistossa\nheiluen miellyttävästi tuulessa. Ylempänä mutkittelivat nuo\ntummat haapalehtoiset rinteet jyrkkinä ja luoksepääsemättöminä,\nkohoten mustiksi raudanvärisiksi kalliohuipuiksi. Idässä kiersivät\nkalliopenkereitten muodostamat jonot harmaina, vanhoina ja\npykälöityneinä, halkaisten huipun, josta tuo pitsimäinen, uneksiva\nputous kuin valkoinen savu syöksyi syvyyteen ja katosi ilmestyäkseen\njälleen leveämpänä pitsipäärmeenä ainoastaan pudotakseen ja kadotakseen\ntaasen viheriöihin syvyyksiin.\n\nTämä viheriöitsevä laakso sijaitsi syvällä vuorten välissä, ollen\nvillin, surullisen ja aution näköinen. Putous sopi hyvin sen\naiheuttamaan tunnelmaan uneksivine, unisine ja tyynine kohinoineen. Se\nsaattoi hymistä suloisesti tuulen henkäyksissä ja laulaa nukuttavasti\ntoisinaan. Joskus lakkasi sen kohina kokonaan kuulumasta palatakseen\njälleen miellyttävänä ja omituisena jyrinänä.\n\n\"Paratiisi!\" kuiskasi Bo itsekseen.\n\nDalen huuto herätti haaveilijat. Käännyttyään nilkuttivat he innokkain,\nmutta tuskallisin askelin suurta nuotiota kohti, joka oli sytytetty sen\nsuuren kiven oikealle puolelle, joka suojeli heidän majaansa. Siellä\nei ollut telttaa eikä minkäänlaista majaakaan, eikä sellaista siellä\ntarvittukaan Siellä olevien kivien välisissä onkaloissa olisi ollut\nkätköpaikkoja ja koteja sadoillekin metsästäjille. Lohkareet olivat\nvuosituhansien kuluessa putoilleet ylempänä olevasta vuorenseinämästä.\nMuutamia komeita kuusia kasvoi kallioiden juurella ja lorisevan\npuron rantaa kaunistivat kauniit hopeakuusilehdot. Tämä paikka\noli vain muutamien askelien päässä tyttöjen majasta erään suuren\nkallionlohkareen takana siten, ettei sitä tyttöjen majasta voitu nähdä.\nTäällä todellakin oli metsästäjän kodin välineitä -- taljoja, nahkoja\nja sarvia, sievä pino pilkottuja halkoja, muutamalla pitkällä hyvin\nsuojassa olevalla kalliolla kuin ruokakaapin hyllyillä olevia kääröjä,\nmyttyjä, köysiä ja satuloita, työvälineitä ja aseita. Muutamalla\nkuivista risuista valmistetulla paalujen varaan kiinnitetyllä lavalla\noli suuri varasto kaikenlaisia keittoastioita.\n\n\"Kuulehan, sinä veitikka!\" huudahti Dale heittäen puupalikalla jotakin.\nMuudan karhunpenikka livisti tiehensä nopeasti. Se oli pieni, ruskea\nja villainen elukka, joka murahteli juostessaan. Pian se kumminkin\npysähtyi.\n\n\"Tuo on Bud\", sanoi Dale tytöille näiden saapuessa. \"Luultavasti on se\nollut melkein kuolemaisillaan nälkään poissa ollessani. Ja nyt haluaa\nse kaikkea, erittäinkin sokeria. Meillä ei nimittäin ole sokeria usein\ntäällä.\"\n\n\"Eikö se olekin herttainen! Minä pidän siitä!\" huudahti Bo. \"Tule\ntakaisin, Bud. Tule nyt, Bud-pienokainen.\"\n\nPenikka pysytteli kumminkin kauempana katsellen Dalea kirkkailla\npienillä silmillään.\n\n\"Missä Roy on?\" kysyi Helen.\n\n\"Roy on jo poistunut. Hän oli pahoillaan, ettei hän voinut sanoa\njäähyväisiä. Mutta hänen oli välttämättä lähdettävä etsimään Ansonin\njälkiä. Hän tulee seuraamaan noita roistoja ja siinä tapauksessa, että\nhe menevät lähelle Pineä, ratsastaa hän kylään katsomaan onko enonne\nsiellä.\"\n\n\"Mitä luulette?\" kysyi Helen vakavasti.\n\n\"Melkein mitä tahansa\", vastasi Dale. \"Al tietää nyt varmasti kaiken.\nEhkä hän varustautuu lähtemään tänne vuoristoon juuri nyt. Jos hän\nkohtaa Ansonin, on se hyvä, sillä ei Roykaan silloin ole kaukana. Jos\nhän taasen kohtaa Royn, ovat he silloin pian täällä. En kumminkaan\nkehoita teitä odottamaan enoanne hyvinkään pian. Olen pahoillani, mutta\nolen koettanut tehdä parhaani. Tämä on totisesti hyvin ikävä asia.\"\n\n\"Älkää luulko minua kiittämättömäksi\", vastasi Helen nopeasti. Kuinka\nselvästi Dale olikaan ilmoittanut hänelle, että pakko hyväksyä Dalen\nvieraanvaraisuus aiheutti Helenille vain kieltäytymyksiä ja vahinkoa.\n\"Olette niin äärettömän hyvä, että tulen olemaan teille ikuisesti\nkiitollinen.\"\n\nDale suoristautui katsoessaan häneen. Hänen katseensa oli tarkkaavainen\nja terävä. Hän näytti suhtautuvan Helenin sanoihin kuin johonkin outoon\ntahi tavattomaan enteeseen. Hänen ei tarvinnut ollenkaan ilmoittaa,\nettei hänelle oltu milloinkaan puhuttu siten.\n\n\"Teidän on ehkä oltava täällä luonani viikkokausia, -- ehkäpä\nkuukausiakin, jos onnenne on niin huono, että lumi sulkee meidät\ntänne\", sanoi hän hitaasti kuin säpsähtäen tällaista olettamusta.\n\"Olette turvassa täällä. Ei ainoakaan lampaidenvaras voi milloinkaan\nlöytää tätä paikkaa. Haluan viedä teidät turvallisesti Alin luo ja\nolen melkein varma aikeeni onnistumisesta. Muuten on tässä kauniissa\npaikassa paljon ruokaa.\"\n\n\"Kauniissako? Tämähän on vallan suurenmoinen!\" huudahti Bo. \"Olen\nnimittänyt tätä paratiisiksi.\"\n\n\"Paratiisiksiko?\" toisti Dale punniten sanaa. \"Olette antanut sille\noikean nimen samoin kuin purollekin. Paratiisin joki! Olen ollut täällä\nkaksitoista vuotta löytämättä sopivaa nimeä kodilleni, ennenkuin te sen\nsanoitte.\"\n\n\"Ah, miten se minua ilahduttaakaan!\" vastasi Bo loistavin silmin.\n\n\"Syökää nyt\", sanoi Dale. \"Tulette varmasti pitämään tuosta\nkalkkunasta.\"\n\nPuhtaalle tervavaatteelle oli asetettu höyryäviä ja hyvältä tuoksuavia\nastioita -- paistettua kalkkunaa, kuumia keksiä ja kastiketta,\nperunamuhennosta, joka oli yhtä valkoista kuin kotona, muhennettuja\nkuivattuja omenoita, voita ja kahvia. Tämä runsas ateria hämmästytti ja\nilahdutti tyttöjä. Maistettuaan paistettua villiä kalkkunaa puhkesivat\nhe sellaisiin ylistyksiin, että Milt Dale punastui.\n\n\"Toivottavasti ei eno Al tule tänne vielä kuukauteen\", sanoi Bo\nkoettaessaan saada henkeään takaisin. Hänen nenässään ja kummassakin\nposkessa hyvin lähellä suuta oli ruskeita pilkkuja.\n\nDale nauroi. Oli miellyttävää kuunnella sitä, sillä hänen naurunsa\nkuulosti niin harvinaiselta ja syvältä kuin se olisi pulpunnut tyynistä\nsyvyyksistä.\n\n\"Ettekö halua syödä kanssamme?\" kysyi Helen.\n\n\"Kyllä. Siten säästyy aikaa ja kuuma ruoka maistuu paremmalta.\"\n\nSeurasi lyhyt vaitiolo, jonka Dale äkkiä rikkoi.\n\n\"Tuolta tulee Tom.\"\n\nHelen huomasi väristen, että puuma oli komea seisoessaan kaikilla\nneljällä jalalla yhtaikaa. Se lähestyi hitaasti miellyttävästi\nkaartaen. Sen turkki oli kastanjanruskea vaaleanharmaine pilkkuineen.\nSen jalat olivat väärät, pitkät, pyöreät ja karvaiset, ja suuressa\npäässä oli suuret kastanjanruskeat silmät. Se näytti hirveän villiltä,\nvaikka sitä oli sanottukin kesyksi. Se tuli suoraan kuin koira heidän\nluo ja sattui niin, että se oli juuri Bon takana käden ulottuvilla, kun\nBo kääntyi.\n\n\"Herra Jumala!\" huusi Bo nostaen molemmat kätensä korkealle ilmaan\nhuomaamatta, että toisessa oli suuri palanen paistettua kalkkunaa. Tom\nsieppasi sen suuhunsa, ei pahantapaisesti, mutta kumminkin puraisten\nsiten, että Helen hypähti kauhusta. Palanen katosi kuin taikavoimasta,\nja Tom astui vielä askeleen lähemmäksi Bota. Hänen pelkonsa muuttui\nhämmästykseksi.\n\n\"Se varasti minun paistini!\"\n\n\"Tom, tule tänne\", sanoi Dale tiukasti. Puuma pyörähti ympäri melko\nalistuvaisesti. \"Pane nyt siihen kiltisti makaamaan.\"\n\nSe paneutui pitkäkseen nojaten päätään etukäpäliinsä ja katsoen\nmetsästäjään kauniilla kastanjanruskeilla silmillään tutkivasti.\n\n\"Älä sieppaa\", sanoi Dale ojentaen sille palasen kalkkunaa. Tom totteli\nja otti palasen suuhunsa melko sievästi ahnehtimatta.\n\nSattui, että tuo pieni karhunpoikanen huomasi tämän kaiken, ja se\nosoitti selvästi, mitä mieltä se oli tästä Tomin suosimisesta.\n\n\"Voi, sitä raukkaa!\" huudahti Bo. \"Sen mielestä emme menettele\ntasapuolisesti. Bud, kuule, tule nyt tänne.\"\n\nMutta Bud ei halunnut lähestyä ryhmää, ennenkuin Dale kutsui sitä.\nSitten se laahusti heidän luokseen näyttäen olevan hyvin iloissaan.\nBo unohti melkein omat tarpeensa syöttäessään sitä ja tutustuessaan\nsiihen. Tom osoitti selvästi kateutensa Budia kohtaan, ja Bud näytti\npelkäävän tuota suurta petoa.\n\nHelen ei tahtonut oikein uskoa silmiään, että hän oli metsässä tyynesti\nja nälkäisesti syömässä hyvältä maistuvaa villiltä tuoksuvaa lihaa\ntäysikasvuisen vuoristoleijonan maatessa hänen toisella puolellaan ja\nruskean karhunpenikan istuessa toisella. Hän oli ihmeissään, että tuo\nvieras metsästäjä, tuo metsien mies, oleskellessaan täällä yksinäisessä\nja eristetyssä linnassaan, vetosi hänessä olevaan romanttisuuteen ja\nkiinnitti hänen mieltään enemmän kuin kukaan muu ennen.\n\nKun tämä ihmeellinen ateria vihdoinkin loppui, houkutteli Bo\nkarhunpenikan omaan majaansa ja tuli siellä sen kanssa hyvin hyväksi\nystäväksi. Huomatessaan Bon leikkivän kadehti Helen melkein häntä.\nSillä ei ollut mitään väliä, missä Bo milloinkin oleskeli, koska hän\naina löysi jotakin tehtävää. Hän mukautui kaikkeen niin helposti.\nHänestä, joka voi saada olonsa mukavaksi melkein vaikka missä ja kenen\nkanssa tahansa, kuluisivat varmaankin tunnit suloisesti ja pian tässä\nvillien ihmeitten muodostamassa kauniissa puistossa.\n\nMutta pelkkä ulkonainen puuhailu, pelkät ruumiilliset liikkeet eivät\nolleet milloinkaan tarpeeksi tyydyttäneet Heleniä. Hän voi juosta,\nkiivetä, ratsastaa ja leikkiä sydämensä pohjasta, mutta sellainen ei\ntyydyttänyt häntä ajan oloon, sillä hänen henkensäkin kaipasi ravintoa.\nHelen oli ajattelija. Muudan syy, miksi hän oli halunnut muuttaa\nkotinsa Länteen, oli se, että hänellä aloittaessaan siellä elämänsä\nuudestaan toimintahaluisena oli silloin vähemmän aikaa ajattelemiseen,\nhaaveilemiseen ja mietiskelemiseen. Ja nyt hän oli täällä villissä\nLännessä kolmen mitä vaivalloisimman ja ankarimman päivän jälkeen,\njollaisia hän ei ennen milloinkaan ollut kokenut, ja kumminkin tuo sama\nvanha halu kiusasi hänen mieltään kääntäen sen pois todellisuudesta ja\nkaikesta, mitä hän näki.\n\n\"Mitä minä tekisin?\" kysyi hän Bolta melkein avuttomasti.\n\n\"Mitäkö? Levähdä, veikkonen!\" vastasi Bo. \"Kävelet kuin vanha\nraajarikkoinen nainen vain toisella jalallasi.\"\n\nHelen toivoi, että vertaus oli ansaitsematon, mutta neuvo oli kumminkin\nhyvä. Ruoholle levitetyt huopapeitteet näyttivät viekoittelevilta ja\nne tuntuivat mukavan lämpimiltä auringon paisteessa. Tuuli oli heikko,\nherpaiseva ja tuoksuva. Sen mukana kantautui tuon kohisevan putouksen\nhiljainen kohina hänen korviinsa kuin mehiläisten surina. Helen käänsi\ntoisen huovan pielukseksi ja paneutui pitkäkseen lepäämään. Viheriät\nkuusen neulaset näkyivät selvästi sinistä taivasta vasten huolimatta\nniiden muodostamasta ristiin rastiin kulkevasta verkkokudoksesta. Hän\netsi katseellaan turhaan lintuja. Sitten hän käänsi silmänsä ihmetellen\nsuuren amfiteatterin ilmavaan rosoiseen laitaan, ja sitä katsellessaan\nalkoi hän ymmärtää sen suuruutta ja käsittää miten kaukana sen laidat\nolivat tässä ohuessa kirkkaassa ilmassa. Musta liitelevä kotka näytti\nhyvin pieneltä, ja kumminkin oli se paljon matalammalla ylempiä\nkukkuloita. Kuinka tuolla ylhäällä mahtoikaan olla hauskaa! Uninen\nmielikuva tuuditti hänet vihdoin uneen.\n\nHelen nukkui koko iltapäivän ja herätessään melkein auringonlaskun\naikana huomasi hän Bon nukkuvan vieressään. Dale oli huomaavasti\npeittänyt heidät huopapeitteellä ja sitten sytyttänyt nuotion palamaan.\nIlma alkoikin muuttua pistäväksi ja kylmäksi.\n\nMyöhemmin, kun he olivat vetäneet nutut ylleen ja istuutuneet mukavasti\ntulen viereen, tuli Dale nähtävästi vieraisille heidän luokseen.\n\n\"Ette voi luullakseni nukkuakaan koko aikaa\", sanoi hän. \"Ja koska\nolette kaupunkilaistyttöjä, tulee teistä pian tuntumaan täällä\nyksinäiseltä.\"\n\n\"Yksinäiseltäkö\", toisti Helen. Ajatus, että täällä tulisi tuntumaan\nyksinäiseltä, ei ollut juolahtanut hänen mieleensäkään.\n\n\"Olen ajatellut sitä perinpohjin\", jatkoi Dale istuutuessaan intiaanein\ntapaan tulen ääreen. \"Ja luonnollista onkin, että teistä tulee aika\ntuntumaan täällä pitkältä, tottuneet kun olette ihmisten seuraan,\nrientoihin, työhön ja kaikkeen tuollaiseen, josta tytöt pitävät.\"\n\n\"Minulle ei tule milloinkaan ikävä täällä\", vastasi Helen kiihkeällä\ntavallaan.\n\nDale ei näyttänyt hämmästyvän, mutta hän oli sen näköinen kuin hänen\nerehdystään olisi kumminkin kannattanut miettiä.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi\", sanoi hän katsoen harmailla silmillään\nHeleniin. \"Muistan vain omat kokemukseni. Sellaisena kuin tytöt\nmuistuvat mieleeni, eikä siitä tunnu niin pitkä aika olevankaan kuin\npoistuin kotoa, niin useimmat heistä kuolisivat ikävään täällä.\" Sitten\nhän sanoi Bolle: \"Mitä mieltä te olette? Olen ollut nimittäin siinä\nluulossa, että te tulette viihtymään täällä sisarenne ikävystyessä\nnäihin oloihin.\"\n\n\"Ei minulle tule ikävä ainakaan pitkään aikaan\", vastasi Bo.\n\n\"Olen iloinen kuullessani sen. Olin hieman huolissani, koska en\nmilloinkaan ennen ole seurustellut tyttöjen kanssa. Ja päivän\ntahi parin kuluttua, kun olette tarpeeksi levänneet, opetan teitä\nkuluttamaan aikaa.\"\n\nBon silmät näyttivät hyvin uteliailta ja Helen kysyi Dalelta: \"Miten\nsitten?\"\n\nKysymys oli hänen vilpittömän uteliaisuutensa ilmaus eikä mikään\nsivistyneen naisen epäilevä tai ivallinen haaste metsien miehelle.\nMutta Dale suhtautui siihen kumminkin kuin haasteeseen.\n\n\"Mitenkö?\" hän toisti ja omituinen hymy kirkasti hänen kasvojaan.\n\"Sallimalla teidän ratsastaa ja kiivetä kauniille paikoille. Ja sitten,\njos teitä sellainen miellyttää, näyttämällä teille, miten vähän nuo\nniin sanotut sivistyneet ihmiset tietävät luonnosta.\"\n\nHelen totesi silloin, että olipa Dale mikä tahansa, metsästäjä, kulkija\ntahi erakko, ei hän ollut tietämätön, vaikka hän ei tuntunutkaan\nlukeneelta.\n\n\"Olen iloinen saadessani oppia teiltä\", sanoi hän.\n\n\"Niin minäkin!\" yhtyi Bo häneen. \"Ette voi kertoa liikaa kenellekään\nMissourista kotoisin olevalle.\"\n\nDale hymyili ja se kiinnitti Helenin mieltä lämpimästi häneen, sillä\nsilloin ei Dale tuntunut niin muista ihmisistä eroavalta. Helen alkoi\nnähdä tuossa metsästäjässä jotakin tuosta samasta luonnosta, josta hän\npuhui, jotakin hiljaista, kaukaista ja rikkomatonta tyyneyttä, jotakin\ntuollaista kylmää ja kirkasta kuin vuoristoilma, jotakin samanlaista\nkuin hänen lemmikkiensä kesytetty viileys tahi suurten kuusten\nvoimakkuus.\n\n\"Uskallan lyödä vaikka vetoa, että voin kertoa teille enemmän kuin\njaksatte muistaa\", sanoi hän.\n\n\"Mitä panette vetomme pantiksi?\" kysyi Bo.\n\n\"Enemmän paistettua kalkkunaa esimerkiksi jotakin kaunista vastaan\nsitten kuin olette päässeet turvallisesti enonne luo ja hoidatte hänen\nmaatilaansa.\"\n\n\"No olkoon menneeksi. Nell, kuulitko?\"\n\nHelen nyökäytti päätään.\n\n\"Hyvä. Luovuttakaamme päätösvalta Nellille\", aloitti Dale melkein\nvakavasti. \"Nyt ilmoitan teille, että saadaksemme aikamme kulumaan\nharjoitamme aluksi hevosia ja ratsastamme niillä puistossa. Sitten\nkalastamme puroista ja metsästämme. Täällä on muudan vanha harmaakarhu\njossakin ja saatte katsella, miten minä sen tapan. Joskus kiipeämme\nvuorille katselemaan ihmeellisiä näköaloja. Se siitä. Nyt, jos\ntodellakin haluatte oppia jotakin tahi jos vain tahdotte minut saada\nkertomaan, on se minulle aivan yhdentekevää. Haluan vain voittaa tuon\nvedon. Saatte nähdä, miten tämä puisto sijaitsee muutaman sammuneen\ntulivuoren aukossa, joka on ollut kerran aivan täynnä vettä, ja kuinka\nlunta keräytyy talvisin sadan jalan paksuudelta toiselle puolelle\nsilloin kun toisella puolella ei ole mitään. Sitten kerron teille\npuista, miten ne kasvavat, taistelevat toisiaan vastaan, miten ne\novat riippuvaisia toinen toisistaan ja miten ne suojelevat metsiä\nmyrskyiltä. Saatte tietää, miten ne kokoavat vettä muodostaen niistä\nsuurten jokien lähteitä, miten niissä elävät eläimet ja kasvit\nhyödyttävät niitä, niiden kumpienkaan tulematta toimeen toisittaan.\nSitten näytän teille lemmikkini, sekä kesyt että kesyttämättömät,\nkerron teille, miksi ne ovat villejä, kuinka helppo niitä on kesyttää\nja kuinka pian ne oppivat rakastamaan hoitajaansa. Metsässä vallitseva\nelämä ja siellä tapahtuvat taistelut ovat myöskin keskustelemisen\narvoiset. Saatte kuulla miten karhut, puumat, sudet ja hirvet\nelävät. Ymmärrätte pian, kuinka julma luonto on, kuinka hurjasti ja\nsäälimättömästi susi tahi puuma hyökkää hirven kimppuun, kuinka susi\nrakastaa höyryävää kuumaa verta ja kuinka puuma nylkee nahan tappamansa\nhirven selästä, Ja te tulette pian käsittämään, että tämä luonnon\njulmuus, tuo suden ja puuman suorittama työ, juuri muodostaakin hirven\nniin kauniiksi, terveeksi, nopeaksi ja taiteelliseksi. Ellei hirvellä\nolisi tuollaisia verivihollisia, huonontuisi se ja kuolisi pian\nsukupuuttoon. Näette, miten tämä periaate soveltautuu kaikkiin metsän\neläimiin. Taistelu on kaiken luomisen ja vapautumisen tarkoitus. Jos\nolette nopeat huomaamaan, opitte pian näkemään, että näiden erämaiden\nluonto on aivan samanlainen kuin ihmisten, eivätkä ihmiset ole enää\nmitään raakalaisia. Puut taistelevat saadakseen elää, samoin linnut,\neläimet ja ihmisetkin. Kaikki elävät he toistensa kustannuksella.\nJa tuo taistelu kehittää niitä yhä täydellisemmiksi. Lopullista\ntäydellisyyttä ei kumminkaan milloinkaan saavuteta.\"\n\n\"Entä uskonto sitten?\" keskeytti Helen innokkaasti.\n\n\"Luonnolla on oma uskontonsa, nimittäin elää, kasvaa, ja lisätä kukin\nomaa lajiaan.\"\n\n\"Mutta se ei ole jumalallista eikä sielun kuolemattomuutta\", selitti\nHelen.\n\n\"Se on kumminkin niin lähellä Jumalaa ja kuolemattomuutta kuin luonto\nikinä voi päästä.\"\n\n\"Ah, haluatteko riistää minulta uskontoni?\"\n\n\"En, vaan puhun sen mukaan, millaiseksi olen elämän huomannut\",\nvastasi Dale miettiväisesti heittäessään puukalikan nuotion punaisille\nkekäleille. \"Ehkä minullakin on uskontoni. En kumminkaan tiedä. Se ei\nole ainakaan samanlainen kuin teidän, ei tuollainen raamatun mukainen,\njoka ei voi estää Pinessä, Snowdropissa eikä muuallakaan asuvia miehiä\n-- lampaiden- ja karjankasvattajia, maanviljelijöitä ja kulkureita,\nainakaan sellaisia kuin minä tunnen -- valehtelemasta, pettämästä,\nvarastamasta ja tappamasta. Vannon, ettei kukaan minun tavallani elävä\nmies -- jollainen elämä kenties onkin uskontoni -- halua valehdella,\npettää, varastaa tai tappaa, ellei hän tapa puolustaakseen itseään\ntahi kuten minä nyt tekisin, jos Snake Anson ratsastaisi tänne.\nUskontoni en ehkä rakkautta elämään -- villiin elämään, sellaista\nkuin se oli aikojen alussa -- ja tuuleen, joka huokuu salaisuuksia\njoka paikkaan, ja veteen, joka laulaa päivät ja yöt, ja tähtiin,\njotka tuikkivat alituisesti, ja puihin, jotka puhuvat jotenkin, ja\nkallioihin, jotka ovat elottomia. En ole milloinkaan yksinäni täällä\nenkä matkoillani. Kanssani on aina jotakin näkymätöntä. Ja sellainen\non juuri tuota tarkoittamaanne. Sanokaa sitä Jumalaksi, jos haluatte.\nMutta minua ihmetyttää, missä tuo henki oli silloin kun tämä maa oli\ntulinen kaasupallo? Mihin tuo henki siiloin joutuu, kun kaikki elämä on\njäätynyt tahi palanut tältä pallolta ja se kulkee elottomana rataansa\nkuin kuu? Tuo aika on vielä koittava. Luonnossa ei mitään huku. Ei\npieninkään atomi häviä olemattomiin, vaan muuttuu joksikin toiseksi\naineeksi, kuten näette noiden halkojen muuttuvan savuksi ja tunnette\njotakin, jota sanotaan kuumuudeksi. Mihin tuo kaikki menee? Se ei\nkatoa. Ei mikään katoa. Kaunein ja ymmärrettävin ajatus on, että ehkä\nkaikki kalliot ja puut, vesi, veri ja liha hajautuvat vain alkuaineiksi\ntullakseen jälleen jolloinkin elämään jonnekin.\"\n\n\"Sanomanne kuulostaa ihmeelliseltä, mutta se on kauhistuttavaa!\"\nhuudahti Helen. Dale oli järkyttänyt häntä syvästi.\n\n\"Niin, kauhistuttavaa todellakin!\" vastasi Dale surullisesti.\n\nNyt vaikenivat kaikki hetkeksi.\n\n\"Milt Dale, myönnän hävinneeni tuon vedon\", selitti Bo leikillisesti,\nmutta kumminkin vakavasti.\n\n\"Unhotin sen kokonaan. Puhuin varmasti paljon\", sanoi Dale\nanteeksipyytävästi. \"Minulla on niin harvoin tilaisuutta puhua, paitsi\nitsekseni ja Tomille. Vuosia sitten kun huomasin tottuvani täydelliseen\nvaitioloon, rupesin ajattelemaan ääneen ja puhumaan olemattomille\nihmisille.\"\n\n\"Voisin kuunnella teitä koko yön\", vastasi Bo haaveilevasta\n\n\"Luetteko -- onko teillä kirjoja?\" kysyi Helen nopeasti.\n\n\"Kyllä. Luen melko hyvin, paljon paremmin kuin puhun tahi kirjoitan\",\nvastasi Dale. \"Kävin koulua viidenteentoista ikävuoteeni asti. Olen\naina vihannut läksyjä, mutta, pitänyt lukemisesta. Vuosia sitten muudan\nPinessä asuvaa vanha ystäväni -- leski Cass -- lahjoitti minulle paljon\nvanhoja kirjoja. Toin ne tänne. Luen tavallisesti talvisin.\"\n\nKeskustelu taukosi nyt vähitellen lukuunottamatta hajanaisia\nhuomautuksia. Dale sanoi pian tytöille hyvää yötä ja poistui.\n\nHelen katsoi hänen pitkän vartalonsa katoamista puiden varjoon, ja\nvielä sittenkin kuin hän jo oli hävinnyt näkyvistä hän yhä tuijotti\nsinnepäin.\n\n\"Nell!\" huudahti Bo kimeästi. \"Olen jo kolmasti maininnut nimeäsi.\nHaluan mennä nukkumaan.\"\n\n\"Ah, olin niin ajatuksissani\", vastasi Helen hämmästyneenä ja\nihmetellen itseään. \"En kuullut sinun sanovan mitään.\"\n\n\"Minua naurattikin, kun et kuullut\", vastasi Bo. \"Toivon vain, että\nolisit nähnyt omat silmäsi. Nell, haluatko, että sanon sinulle jotakin!\"\n\n\"Miksi?\" kysyi Helen melko heikosti. Hän ei voinut olla aivan tyyni,\nkun Bo puhui tuolla tavoin.\n\n\"Olet rakastumaisillasi tuohon villiin metsästäjään\", selitti Bo\ntiukukirkkain äänin.\n\nHelen ei ainoastaan hämmästynyt, vaan raivostuikin. Hän huokaili syvään\nvalmistautuen antamaan parantumattomalle sisarelleen vakavat nuhteet.\nMutta Bo jatkoi vain tyynesti:\n\n\"Tunnen sen luissani.\"\n\n\"Bo, olet pieni houkka -- hentomielinen, romanttinen ja hellätuntoinen\nhoukka!\" vastasi Helen. \"Sinulla ei nykyään näytä olevan mielessäsi\nmuuta kuin jotakin roskaa rakkaudesta. Kun kuulee sinun puhuvan, ei\nvoisi luulla maailmassa muuta olevankaan kuin rakkautta.\"\n\nBon silmät olivat kirkkaat, omituiset, hellät ja nauravat, kun hän\nkiinnitti ne vakavasti Heleniin.\n\n\"Nell, arvasit oikein. Maailmassa ei olekaan muuta.\"\n\n\n\n\nX.\n\n\nTuon yön uni oli niin lyhyt, että Helenin oli vaikea uskoa tuntien\nkuluneen. Bokin oli vilkkaampi eikä puhunut enää niin paljon tuskistaan.\n\n\"Nell, olet saanut väriä poskiisi!\" huudahti hän. \"Ja silmäsi\nloistavat. Eikö tämä aamu olekin äärettömän kaunis? Kukat tuoksuvat, ja\nah, minulla on niin hirveän nälkä.\"\n\n\"Bo, isäntämme on pian näytettävä metsästystaitoaan, jos vain\nruokahalusi pysyy muuttumattomana\", sanoi Helen koettaen estää\ntukkaansa valumasta silmilleen nauhoittaessaan kenkiään.\n\n\"Katsohan, tuolla on muudan suuri koira.\"\n\nHelen katsoi Bon viittaamaan suuntaan ja huomasi erään tavattoman\nsuuren, mustan ja ruskean kirjavan, pitkä- ja riippuvakorvaisen koiran.\nSe juoksi uteliaana heidän majansa ovelle ja katsoi sitten heihin. Sen\npää oli jalomuotoinen, silmät tummat ja surulliset, eikä se näyttänyt\nystävälliseltä paremmin kuin vihamieliseltäkään.\n\n\"Vieraan koira, se! Tule vain sisään, sillä emme aio tehdä sinulle\nmitään pahaa!\" houkutteli Bo innostuksetta.\n\nKuullessaan sen nauroi Helen. \"Bo, olet yksinkertaisesti suloinen, kun\npelkäät tuota koiraa.\"\n\n\"Varmasti. Onkohan se Dalen? Niin, tietysti se on.\"\n\nKoira juoksi kumminkin pian tiehensä. Kun tytöt ilmestyivät nuotion\nääreen, huomasivat he omituisen koiravieraansa makaavan sen\nläheisyydessä. Sen korvat olivat niin pitkä, että puolet niistä oli\nmaassa.\n\n\"Lähetin Pedron herättämään teitä\", sanoi Dale tervehdittyään heitä\nensin. \"Säikähdyttikö se teitä?\"\n\n\"Pedro. Vai sellainen sillä on nimi. Ei se minua oikeastaan\nsäikähdyttänytkään eikä Nelliäkään. Se liikkuu niin hirveän\nvarovaisesti\", vastasi Bo.\n\n\"Miten komeannäköinen koira se onkaan!\" sanoi Helen välittämättä\nsisarensa pilasta. \"Pidän koirista. Voiko siitä saada ystävän\nitselleen?\"\n\n\"Se on ujo ja villi. Kun poistun leiriltä, ei sekään mielellään jää\ntänne. Se ja Tom ovat hyvin mustasukkaisia toisilleen. Minulla oli\ntäällä muitakin koiria, mutta minä menetin kaikki muut, paitsi Pedron,\nTomin vuoksi. Luullakseni suostuu se rupeamaan ystäväksenne. Koettakaa.\"\n\nHelen ryhtyi nyt houkuttelemaan Pedroa eikä aivan turhaan. Koira oli\ntottunut yksinäisyyteen eikä nähtävästi ollut ollenkaan tottunut\nihmisten seuraan. Sen syvät ja tummat silmät tuntuivat hakevan Helenin\nsielua. Ne olivat rehelliset ja viisaat ja kummallisesti surulliset.\n\n\"Se näyttää hyvin viisaalta\", huomautti Helen silitellessään sen pitkiä\ntummia korvia.\n\n\"Sillä onkin melkein ihmisen järki\", vastasi Dale. \"Ruvetkaa nyt\nsyömään ja syödessänne kerron teille hieman Pedrosta.\"\n\nDale oli saanut koiran penikkana eräältä meksikolaiselta\nlampaidenpaimenelta, joka oli vannonut siinä olevan kalifornialaisen\nverikoiran verta. Kasvaessaan oli se kiintynyt kovasti Daleen. Nuorena\nollessaan ei se ollut sopinut oikein hyvin Dalen muiden lemmikkien\nkanssa, minkävuoksi Dale oli antanut sen eräälle laaksossa asuvalle\nmaanviljelijälle. Mutta Pedro oli tullut takaisin Dalen asuntoon\nseuraavana päivänä. Siitä päivästä alkaen oli Dale ruvennut pitämään\nenemmän koirasta, mutta ei ollut kumminkaan halunnut pitää sitä luonaan\nerikoisista syistä, joista pääasiallisin oli ollut se, että Pedro oli\nliian hieno koira ollakseen yksinään puolet ajasta omissa hoteissaan.\nDalella oli silloin ollut asiaa etäisimpään kylään, Snowdropiin ja\nhän oli jättänyt Pedron sinne muutamalle ystävälleen. Sitten oli Dale\nratsastanut Show Downiin ja Pineen ja lopulta Beemanien leiriin.\nSaatuaan ystävänsä mukaansa olivat he ajaneet takaa erästä villiä\nhevoslaumaa noin sadan peninkulman matkan Uuteen Meksikoon. \"Sateli\nlunta, kun palasin asuntooni vuoristoon\", jatkoi Dale kertomustaan.\n\"Pedro oli siellä minua vastassa, nääntyneenä ja laihtuneena, mutta\näärettömästi iloissaan saadessaan toivottaa minut tervetulleeksi\nkotiin. Roy Beeman tuli luokseni sitten lokakuussa ja kertoi minulle,\nettei Snowdropissa asuva ystäväni ollut voinut pitää Pedroa luonaan.\nSe oli katkaissut ketjunsa ja hypännyt kymmenen jalkaa korkean aidan\nyli päästäkseen pakoon. Se oli tullut jälkiäni pitkin Show Downiin,\nmissä muudan ystäväni tunnettuaan sen oli ottanut sen kiinni ja aikonut\npitää sitä luonaan, kunnes minä olisin tullut takaisin. Mutta Pedro\noli kieltäytynyt syömästä. Sattui, että eräs rahtimies läksi juuri\nsilloin Beemanien leiriin ja ystäväni sulki Pedron laatikkoon ja\nsijoitti laatikon vaunuihin muiden tavaroiden joukkoon. Mutta Pedro oli\nmurtautunut ulos laatikosta, palannut Show Downiin, seurannut jälkiäni\nPineen ja sitten Beemanien luo. Muut Pedron liikkeet ovat minulle\ntuntemattomat. Mutta Roy luuli, kuten minäkin, että Pedro oli seurannut\nmeitä tuolla villien hevosten takaa-ajomatkallammekin. Seuraavana\nkeväänä kuulin enemmän muutamalta lampaidenpaimenelta, jonka nuotion\nääressä kerran lepäsimme matkallamme Uuteen Meksikoon. Pedro oli tullut\nsinne lähtömme jälkeen ja toinen meksikolainen paimen oli varastanut\nkoiran. Mutta Pedro oli paennut.\"\n\n\"Ja se oli täällä tullessani kotiin\", sanoi Dale hymyillen. \"En ole\nsitten enää halunnut milloinkaan luopua siitä. Se osoittautuikin sitten\nolevan paras koira mitä minulla milloinkaan on ollut. Se ymmärtää\nsanani ja osaa melkein puhua. Ja vannon sen osaavan itkeä. Kun lähden\njonnekin ottamatta sitä mukaani, itkee se.\"\n\n\"Miten ihmeelliseltä tuo kuulostaakaan!\" huudahti Bo. \"Eivätkö eläimet\nolekin suurenmoisia? Mutta minä pidän kumminkin hevosista enimmän.\"\n\nHelenistä näytti, että Pedro ymmärsi heidän keskustelevan siitä, sillä\nse tuntui häpeävän, nieleskeli kovasti ja katsoi maahan. Helen oli\nkuullut jotakin koirien osoittamasta rakkaudesta isäntiään kohtaan.\nTämä Dalen kertoma juttu oli kumminkin omituisin, mitä hän milloinkaan\noli kuullut.\n\nNyt ilmestyi Tom näkyviin ja sen Pedroon kiinnittämissä\nkastanjanruskeissa silmissä oli tuskin rakkautta. Mutta koira ei\nollut sitä kumminkaan näkevinäänkään. Tom kaarsi Bon luo, joka istui\ntervavaatteen tuonnimmaisella laidalla, ja halusi nähtävästi päästä\nosalliseksi Bon aamiaisesta.\n\n\"Katselen niin mielelläni sitä\", sanoi Bo, \"mutta kun se tulee noin\nlähelle, kulkevat kylmät väreet selkääni pitkin.\"\n\n\"Eläimet ovat yhtä omituisia kuin ihmisetkin\", huomautti Dale. \"Ne joko\npitävät tahi eivät pidä jostakin. Luullakseni alkaa Tom kiintyä teihin\nja Pedro näyttää alkavan tuntea mielenkiintoa sisartanne kohtaan.\nVoisin kertoa teille --\"\n\n\"Missä Bud on?\" keskeytti Bo.\n\n\"Se nukkuu tahi on maleksinut jonnekin. Kun saan työni tehdyksi, niin\nmihin te, tytöt, haluaisitte sitten ryhtyä?\"\n\n\"Haluan ratsastaa!\" huudahti Bo innoissaan.\n\n\"Eikö ruumiinne ole vielä kipeä ja kankea?\"\n\n\"On kyllä, mutta välipä nyt tällä. Sitäpaitsi, kun oleskelin enoni\nmaatilalla lähellä St. Joea, huomasin ratsastamisen aina parantavan\npakotuksen.\"\n\n\"Varmasti, jos vain voitte sen kestää. Entä sisarenne, mitä hän haluaa\ntehdä?\" vastasi Dale kääntyen Heleniin päin.\n\n\"Levähdellä, katsella teitä muita ja haaveilla\", sanoi Helen.\n\n\"Mutta levähdettyänne on teidän ryhdyttävä johonkin\", sanoi Dale\nvakavasti. \"Teidän on tehtävä jotakin, mitä vain, kunhan ette ole\njoutilaana.\"\n\n\"Miksi?\" kysyi Helen hämmästyneenä. \"Miksi en saa laiskoitella\nollessani tässä kauniissa villissä paikassa? Haluaisin vain kuluttaa\ntunnit ja päivät unelmoiden. Voisin tehdä sen.\"\n\n\"Mutta te ette saa. Kului vuosia, ennenkuin opin huomaamaan, miten\nvaarallista se oli minulle. Enkä nytkään pitäisi vielä mistään niin\npaljon kuin siitä. Haluaisin unhottaa työni, lemmikkini, hevoseni ja\nkaiken muunkin saadakseni vain katsella ja unelmoida.\"\n\n\"Katsella ja unelmoida. Tarkoitan kai juuri sellaista. Mutta miksi en\nsaa antautua sellaiseen? Miksi en saa ihailla rajattomasti tämän seudun\nkauneutta ja väriloistoa, noita villejä varjoisia rinteitä, harmaita\nkallioita, humisevaa tuulta, veden tuudittavaa kohinaa, noita pilviä\nja tuota taivasta? Miksi tämä hiljaisuus, yksinäisyys ja kaiken tämän\nsuloisuus ovat minulle vaaralliset?\"\n\n\"Senvuoksi, että se on taantumusta. Haluan antautua sellaiseen kaikista\nmieluimmin, mutta pelkään sitä kumminkin enimmän. Sellainen muuttaa\njuuri miehen yksinäiseksi metsästäjäksi. Ja tuo intohimo voi kasvaa\nniin voimakkaaksi, että se sitoo ihmisen metsiin.\"\n\n\"Kuinka omituista\", mumisi Helen. \"Mutta se ei voi kuitenkaan\nmilloinkaan sitoa minua. Minunhan on elettävä ja täytettävä\nvelvollisuuteni ja työni sivistyneessä maailmassa.\"\n\nHelenistä tuntui, että Dale melkein huomaamattomasti säpsähti\nkuullessaan hänen vakavat sanansa.\n\n\"Luonnon tiet ovat omituiset\", sanoi hän. \"Suhtaudun siihen eri tavalla\nkuin te. Luonto on yhtä voimakas muuttamaan teidät jälleen villiksi\nkuin teillä muissa olosuhteissa on halu tulla sivistyneeksi. Ja jos\nluonto voittaa, näkyvät sen merkit teissä sitä paremmin.\"\n\nTämä metsästäjän puhe järkytti Heleniä, mutta virkisti kumminkin\nsamalla hänen mieltään.\n\n\"Minutko villiksi? Ah ei!\" hän huudahti. \"Mutta jos sellainen nyt olisi\nmahdollista, niin miten nuo luonnon merkit esiintyisivät?\"\n\n\"Puhuitte elämäntehtävästänne\", vastasi Dale. \"Naisen tehtävä on\nsynnyttää lapsia. Jokaisen eläinlajin naarailla on ainoastaan yksi\ntehtävä -- jatkaa sukuaan. Ja luonnolla on ainoastaan yksi tehtävä --\nnimittäin enentää voimaa, miehuutta, käyttökelpoisuutta lopullista\ntäydellisyyttä kohti, jota ei voida saavuttaa.\"\n\n\"Entä sitten miehen ja naisen sielullinen ja henkinen kehitys, mitä ne\novat?\" kysyi Helen.\n\n\"Molemmat ovat suoranaisia esteitä luonnon tarkoitukselle. Luonto on\naineellinen. Se tahtoo luoda sellaista, minkä pysyväisyydellä ei ole\nrajoja, mikä elää iankaikkisesti. Se on varmasti luonnon tutkimaton\ntarkoitus.\"\n\n\"Entä sielu sitten?\" kuiskasi Helen.\n\n\"Ah! Kun puhutte sielusta ja minä puhun elämästä, tarkoitamme kumpikin\nsamaa. Ollessanne täällä voimme keskustella asiasta vielä lähemmin.\nTeidän on elvytettävä tietojani.\"\n\n\"Näyttää ainakin siltä kuin minun pitäisi\", sanoi Helen hymähtäen.\nKeskustelu oli muuttanut hänet vakavaksi ja miettiväiseksi. \"Mutta\nluullakseni uskallan kumminkin ruveta unelmoimaan puiden varjossa.\"\n\nBo oli katsellut heitä terävillä sinisillä silmillään.\n\n\"Nell, kuluu ainakin tuhat vuotta, ennenkuin sinusta tulee villi\",\nsanoi hän. \"Mutta minulle riittää viikko.\"\n\n\"Bo, olit jo sellainen ennen lähtöäsi Saint Joesta. Muistat kai vielä\ntuon opettajan, Barnesin, joka sanoi sinua villikissan ja intiaanin\nsekasikiöksi? Hän löi sinua viivoittimella.\"\n\n\"Ei milloinkaan, sillä hypähdin syrjään\", sanoi Bo punastunein poskin.\n\"Nell, haluan, ettet kerro minun lapsuuden aikojeni tyhmyyksistä.\"\n\n\"Eihän siitä ole vielä kulunut kuin pari vuotta\", huomautti Helen\nhämmästyneenä.\n\n\"Ehkä ei, mutta olin silloin kumminkin lapsi. Lyön vaikka vetoa --\"\nBo keskeytti äkkiä ja nyökäyttäen päätään taputti hän Tomia selkään\nja juoksi sitten tiehensä kallion niemekkeen toiselle puolelle. Helen\nseurasi häntä hitaasti.\n\n\"Kuulehan, Nell\", sanoi Bo, kun Helen saapui heidän pieneen viheriään\nmajaansa, \"tiedätkö, että tuo metsästäjä kumoo vielä jonkun noista\nsinun teorioistasi?\"\n\n\"Ehkä. Myönnän hänen hämmästyttävän, ehkäpä loukkaavankin minua\",\nvastasi Helen. \"Mutta ihmettelen, että hän huolimatta selvästä\nkouluutuksen puutteestaan ei ole raaka eikä karkea. Hän on hyvin\nalkuperäinen.\"\n\n\"Sisko kulta, herää jo! Mies on aivan ihmeellinen. Voit oppia enemmän\nhäneltä kuin milloinkaan ennen elämässäsi. Minä ainakin tunnen sen.\nOlen aina vihannutkin kirjoja.\"\n\nKun Dale hetkistä myöhemmin ilmestyi näkyviin kantaen muutamia suitsia,\njuoksi Pedro hänen kintereillään.\n\n\"Teidän on mielestäni parasta ratsastaa tuolla entisellä hevosellanne\",\nsanoi hän Bolle.\n\n\"Kuten haluatte. Mutta toivoakseni sallitte minun ratsastaa niillä\nkaikilla vuorotellen.\"\n\n\"Varmasti. Minulla on siellä eräs mustangi, josta varmasti tulette\npitämään. Mutta se potkii hieman\", vastasi Dale poistuen puistoon päin.\nKoira katsoi hänen jälkeensä ja sitten Heleniin.\n\n\"Kuule, Pedro, jää tänne minun luokseni\", sanoi Helen.\n\nKuultuaan hänen sanansa käski Dale koiran palata takaisin. Pedro\ntuli kuuliaisesti Helenin luo, mutta arasti ja niin varuillaan kuin\nse ei olisi ollut vielä oikein varma Helenin tarkoituksista. Se oli\nkumminkin ystävällisempi kuin äsken. Helen löysi pehmeän ja mukavan\npaikan auringonpaisteesta juuri puistoa vastapäätä ja sijoittautui\nsiihen moneksi toimettomaksi tunniksi. Pedro kiertyi hänen viereensä.\nDalen pitkä vartalo etäytyi puistoon päin laitumella käyviä hevosia\nkohti. Jälleen hän huomasi peuran niiden joukossa. Kuinka valppaana\nja liikkumattomana se seisoikaan katsellessaan Dalea! Äkkiä se\nläksi laukkaamaan metsän laitaa kohti. Muutamat hevoset hirnuivat\nja juoksivat potkien korkealle ilmaan. Kimeät hirnumiset kaikuivat\nselvästi hiljaisuudessa.\n\n\"Voi, katsohan toki niitä!\" huudahti Bo iloisesti tullen Helenin\nluo. Hän heittäytyi pitkäkseen tuoksuville havunneulasille\nojentautuen veltosti suoraksi kuin laiska kissa. Hänen joustavassa ja\nmiellyttävässä vartalossaan olikin jotakin kissamaista. Hän makasi\nselällään ja katseli puiden oksien välitse.\n\n\"Eikö olisikin suurenmoista nyt\", mumisi hän haaveillen itsekseen,\n\"jos tuo las vegasilainen paimeneni sattuisi jotenkin tulemaan tänne\nja maanjäristys sulkisi meidät tänne Paratiisiin niin, ettemme ikinä\npääsisi täältä pois?\"\n\n\"Bo, mitähän äiti mahtaisikaan sanoa, jos hän vain voisi kuulla nuo\npuheesi?\" kysyi Helen hämmästyneenä.\n\n\"Mutta, Nell, eikö se olisikin suurenmoista?\"\n\n\"Kauheatahan sellainen olisi.\"\n\n\"Sinussa ei ole milloinkaan ollut minkäänlaista romanttisuutta,\nNell Rayner\", vastasi Bo. \"Tuollaista on kuulemma joskus tapahtunut\ntässä villien paikkojen muodostamassa ihmeellisessä maassa. Sinun ei\ntarvitse väittää vastaan, sillä varmasti on sellaista tapahtunut.\nEnsiksi luolaihmisille, sitten intiaaneille ja viimeiseksi valkoisille.\nJokainen näkemäni paikka sanoo minulle sen. Nell, saat ehkä katsella\nkuussa asuvia ihmisiä kiikarilla, ennenkuin osaat sellaista\nodottaakaan.\"\n\n\"Olen, Jumalalle kiitos, käytännöllinen ja järkevä.\"\n\n\"Mutta juuri todistelun vuoksi\", vastusti Bo leimuavin silmin,\n\"otaksukaamme, että sellaista tapahtuisi. Tehdäksesi minulle vain\nmieliksi voit kuvitella, että meidät teljetään tänne Dalen ja tuon\njunasta näkemämme paimenen kanssa. Luovu kaikista toiveista milloinkaan\npäästä täältä pois. Mitä silloin tekisit? Luopuisitko ponnisteluista\nvain riutuaksesi ja kuollaksesi? Vai rupeaisitko taistelemaan elämän ja\nsiihen mahdollisesti sisältyvien ilojen vuoksi?\"\n\n\"Itsensä puolustaminen on ensimmäinen vaisto\", vastasi Helen hämmästyen\nvieraita sydämensä sisimmässä liikkuvia tunteita. \"Tietysti ryhtyisin\ntaistelemaan elämäni puolesta.\"\n\n\"Aivan niin. Mutta todellisuudessa, kun ajattelen asiaa tarkemmin,\nen halua kumminkaan ollenkaan, että sellaista tapahtuisi. Mutta jos\nkumminkin sellaista sattuisi tapahtumaan, kerskailisin siitä.\"\n\nHeidän keskustellessaan palasi Dale hevosten kanssa.\n\n\"Osaatteko panna suitset hevosenne suuhun ja satulan sen selkään?\"\nkysyi hän Bolta.\n\n\"En. Taitamattomuuteni tunnustaminen hävettää minua.\"\n\n\"Silloin on teidän opittava tuo taito. Tulkaa tänne ja katsokaa, miten\nminä satuloin omani.\"\n\nBo katsoi hyvin tarkkaavaisesti, miten Dale irroitti suitset\nhevoseltaan ja sitten hitaasti ja selvästi asetti ne paikoilleen.\nSitten hän silitteli hevosensa selkää, levitti huopapeitteen ja\nkäännettyään sen kaksinkerroin sijoitti hän sen paikoilleen selittäen\nsamalla perusteellisesti, millainen sen oikea asento oli. Hän nosti\nsatulan maasta erikoisella tavalla pannessaan sen selkään, ja kiinnitti\nvihdoin remmit.\n\n\"Koettakaa nyt tekin\", sanoi hän.\n\nHelenin arvostelusta päättäen olisi voitu luulla, että Bo oli asunut\nLännessä koko ikänsä. Mutta Dale pudisti päätään ja pani hänet tekemään\nsen uudestaan.\n\n\"No, tuo onnistui jo paremmin. Satula on tietysti teille liian raskas\nsaadaksenne sen kunnollisesti paikoilleen. Voitte opetella temppua\nkevyemmällä. Kiinnittäkää suitset nyt sen päähän uudestaan. Älkää\npelätkö käsiänne. Ei se pure. Pujottakaa kuolaimet sivultapäin. Kas\nniin. Näyttäkää nyt, miten nousette satulaan.\"\n\nKun Bo oli päässyt satulaan, lisäsi Dale: \"Nousitte nopeasti ja\nkevyesti, mutta sittenkin aivan väärin. Katsokaa minua.\"\n\nBon oli uudistettava temppu monta kertaa, ennenkuin Dale oli\ntyytyväinen. Sitten hän käski Bon ratsastaa vähän matkaa. Kun hän oli\npoistunut niin kauaksi, ettei hän voinut kuulla heidän sanojaan, sanoi\nDale Helenille: \"Hänestä tulee pian niin hyvä ratsastaja kuin ankka on\nuija.\" Sitten noustuaan satulaan ratsasti hän Bon jälkeen.\n\nKun Helen katseli, miten he ratsastivat, milloin juoksua, milloin\nlaukkaa ajaessaan hevosia puiston ympäri, oli hän melko pahoillaan,\nettei ollut mennyt heidän mukaansa. Vihdoin Bo ratsasti takaisin\nlaskeutuakseen satulasta ja heittäytyäkseen pitkäkseen punaisin poskin\nja loistaen ilosta, epäjärjestykseen mennein hiuksin ja ohimoilta\nkostein kiharoin. Kuinka reippaalta hän näyttikään! Helenin tunteet\nkuohahtelivat nähdessään tämän hämmästyttävän sisarensa sulon,\nnotkeuden ja elämänhalun, ja hän tunsi todellista ruumiillista iloa\nhänen läsnäolostaan. Bo lepäsi, mutta hän ei levännyt kauan. Hän nousi\npian pois leikkimään Budin kanssa. Sitten hän houkutteli kesyn poron\nsyömään kädestään. Hän vei Helenin kanssaan poimimaan villejä kukkia\nvälittämättä ollenkaan okaiden pistoksista. Sitten lopulta hän nukahti\nniin nopeasti, että se muistutti Heleniä lapsuudesta, tuosta nyt\nainaiseksi menneestä.\n\nDale huusi heidät päivälliselle noin neljän korvissa, kun aurinko\npunasi puiston läntistä reunaa. Helen ihmetteli, mihin päivä oli\nmennyt. Tunnit olivat kuluneet nopeasti ja tyynesti tuoden tuskin hänen\nmieleensä ajatustakaan enosta tahi pelkoa pakollisesta olostaan täällä\ntahi otaksumista noiden roistojen mahdollisesta ilmestymisestä tänne,\njoiden luultiin etsivän häntä. Kun hän oli todennut näiden tuntien\nkulun, oli hänellä koskematon ja kuvaamaton tunne siitä, mitä Dale\noli tarkoittanut tuntien poisunelmoimisella. Tämän paratiisin luonto\noli vihamielinen hänen tavallisille ajatuksilleen. Hänestä tuntuivat\nnämä uudet ajatukset valtaavilta, mutta kun hän koetti nimittää\nniitä, tiesi hän ainoastaan tunteneensa. Syödessä oli hän tavattoman\nhiljainen. Hän näki Dalen huomaavan sen ja koettavan huvittaa häntä ja\nkiinnittää hänen tarkkaavaisuutensa johonkin. Hän onnistuikin, mutta\nHelen ei halunnut näyttää sitä hänelle. Hän harhaili yksinään kuusten\njuurella olevalle paikalleen. Bo meni kerran hänen ohitseen ja huudahti\nkiusoittavasti:\n\n\"Mutta, Nell, sinähän olet muuttua romanttiseksi!\"\n\nEi milloinkaan Helenin elämässä ollut iltatähden kauneus tuntunut niin\nviehättävältä, hämärä niin liikkuvalta ja varjoisalta ja pimeys niin\nyksinäisyydellä ladatulta. Siihen oli syynä tämä ympäristö -- villien\nsusien surullinen ulvonta, putouksen kohina, tämä metsien mies ja nämä\ntavattoman alkuperäiset olot, joihin hän oli laatinut kotinsa.\n\nSeuraavana aamuna, kun hänen tarmonsa oli jo palautunut, oli Helen\nmukana, kun Bota opetettiin suitsittamaan ja satuloimaan hevosia ja\nratsastamaan. Bo ratsasti kumminkin niin nopeasti ja kovasti, ettei\nHelen voinut pysyä hänen mukanaan. Ja Dale, ollen innostunut ja\nhuvitettu, mutta kumminkin levoton, kulutti suurimman osan ajastaan\nBon seurassa. Senvuoksi joutuikin Helen ratsastelemaan kaikkialla\nlaaksossa yksinään. Hän hämmästyi sen suuruutta, koska se melkein\nmiltä suunnalta tahansa katsottuna näytti hyvin pieneltä. Ilma petti\nhänet. Kuinka selvästi hän voi nähdäkään! Ja hän alkoi arvostella\netäisyyksiä telttojen esineiden perusteella. Puiston toisessa päässä\nlaitumella oleva hevonen näytti todellakin hyvin pieneltä. Siellä ja\ntäällä kohtasi hän pieniä, tummia ja vuolaita puroja, joiden vesi\noli hyvin kirkasta ja merenpihkan väristä ja jotka olivat melkein\npiilossa korkeassa ruohossa. Ne virtasivat kaikki samalle suunnalle\nyhtyen lopulta suuremmaksi puroksi, joka nähtävästi katosi läntisessä\npäässä olevien kallioiden alle ja pursusi sitten jälleen näkyviin\nkapeissa solissa. Kun Dale ja Bo tulivat hänen luokseen kerran, sai hän\nhämmästyksekseen kuulla Dalelta, että tuo puro katosi muutamaan kallion\nreikään ja ilmestyi jälleen näkyviin vuorten toisella puolella. Dale\naikoi opastaa heidät joskus sen muodostamalle järvelle.\n\n\"Vuorienko yli?\" kysyi Helen muistaen jälleen, että äänen oli pidettävä\nitseään pakolaisena. \"Onko turvallista poistua piilopaikastamme?\nUnhotan niin usein miksi olemme täällä.\"\n\n\"Olisimme paremmin piilossa siellä kuin täällä\", vastasi Dale.\n\"Tuonpuoleiseen laaksoon voidaan päästä ainoastaan tuon vuoren yli.\nÄlkää olko ollenkaan huolissanne, että teidät löydettäisiin. Kerroinhan\nteille jo, että Roy Beeman pitää Ansonia ja tämän miehiä silmällä. Roy\npysyttelee kyllä heidän ja meidän välillämme.\"\n\nHelen tyyntyi, vaikka hänen mielensä takimmaisessa sopukassa aina\nolikin pelon tunne. Huolimatta siitä päätti hän kumminkin käyttää\ntilaisuutta niin paljon hyväkseen kuin suinkin. Bon seura kannusti\n-- Helen kuluttikin senvuoksi lopun päivästä ratsastamalla ja\nseurailemalla sisartaan.\n\nSeuraava päivä ei ollut enää niin kova Helenille. Toimeliaisuus, lepo,\nsyöminen ja nukkuminen muodostuivat hänelle ihmeellisiksi uusiksi\nnautinnoiksi. Hän ei ollut todellakaan milloinkaan tiennyt niiden\nvoivan olla sellaisia ilonaiheita. Hän ratsasti ja käveli, hän kiipeili\nhieman ja torkkui puunsa juurella, hän auttoi Dalea ruoan laitossa,\nja kun yö saapui, ei hän tuntenut enää itseään. Tämä tosiasia ahdisti\nhäntä epämääräisissä syvissä unissa. Herättyään unhotti hän kumminkin\npäätöksensä tutkia itseään. Sekin päivä meni menojaan. Ja monta muuta\npäivää meni yhtä nopeasti, ennenkuin hän mukaantui tilanteeseen,\njonka hän täydellä syyllä voi uskoa saattavan kestää viikkoja, ehkäpä\nkuukausiakin.\n\nIltapäivä oli Helenille rakkain osa päivästä. Auringonnousu oli\nkyllä virkistävä ja kaunis, aamu tuulinen ja tuoksuva, auringonlasku\noli rusottava ja viehättävä, hämärä surullinen ja muuttuvainen, ja\nyö tuntui äärettömän miellyttävältä tähtineen, hiljaisuuksineen ja\nunineen, mutta iltapäivä, jolloin ei mikään muuttunut, jolloin kaikki\noli tyyntä ja jolloin aika tuntui pysähtyneen paikoilleen, oli hänen\nhetkensä ja hänen lohdutuksensa.\n\nErään sellaisen kuluessa oli hän leirissä yksinään. Bo oli\nratsastamassa. Dale oli kiivennyt vuorille katsomaan, näkyisikö mitään\nepäilyttäviä jälkiä tahi nuotion savua. Budia ei näkynyt missään eikä\nmuitakaan Dalen lemmikeistä. Tom oli kiivennyt jollekin aurinkoiselle\npenkereelle, jossa se voi paistattaa päivää samalla tavalla kuin sen\nvillitkin veljet tekevät. Pedroa ei oltu nähty vuorokauteen, seikka,\njoka hyvin pahoitti Helenin mieltä. Hän oli kumminkin unhottanut sen\nja hämmästyikin senvuoksi kovin nähdessään sen nilkuttavan leiriin\nkolmella jalalla.\n\n\"No, Pedro, oletko ollut tappelemassa? Tule heti tänne!\" huusi Helen.\n\nKoira ei näyttänyt kumminkaan syylliseltä. Se nilkutti Helenin luo ja\nojensi tälle oikean etujalkansa. Tarkoituksesta ei voitu erehtyä. Helen\ntutki tuon loukkautuneen jäsenen ja löysikin pian varpaiden välistä\nsimpukan kuorta muistuttavan palasen, joka oli tunkeutunut syvälle\nlihaan. Haava oli ajettunut, verinen ja selvästi hyvin tuskallinen.\nPedro vinkui. Helenin oli ponnistettava kaikki sormiensa voimat\nsaadakseen sen irroitetuksi. Silloin Pedro ulvoi, mutta näytti heti\nkiitollisuuttaan nuolemalla hänen kättään. Helen hautoi sen jalkaa ja\nsitoi sen.\n\nKun Dale palasi, kertoi Helen tapauksen hänelle ja näyttäessään hänelle\nkuoren kappaletta hän kysyi: \"Mistä tällainen on näille maille eksynyt?\nOnko noissa vuorissa simpukankuoria?\"\n\n\"Tämä seutu on kerran ollut veden alla\", vastasi Dale. \"Olen löytänyt\ntäältä sellaisia esineitä, että ihmettelisitte, jos saisitte nähdä ne.\"\n\n\"Vedenkö alla?\" toisti Helen. Oli aivan toista lukea tuommoisesta\nomituisesta tosiasiasta, toista todeta sellaisten olojen vallinneen\nnäiden ilmavien huippujen keskellä. Dale näytti hänelle aina jotakin\ntahi puhui jostakin sellaisesta, joka hämmästytti häntä.\n\n\"Katsokaahan tuonne\", sanoi hän muutamanakin päivänä. \"Mitä tuo pieni\nhaapametsikkö teille kertoo?\"\n\nHe olivat puiston tuonnimmaisessa päässä ja lepäsivät juuri erään\nkuusen juurella. Metsä ulottui täällä puistoon asti mutkittelevine\nkuusi- ja haapaniemekkeineen. Tuo pieni haaparyhmä ei eronnut ollenkaan\nsadoista muista samanlaisista.\n\n\"Ei juuri mitään erikoista\", vastasi Helen epäröiden, \"Tuohan on vain\npieni metsikkö, jossa on muutamia pienempiä ja muutamia suurempia\npuita, mutta ei ainoatakaan kookasta. Mutta se on kaunis tuulessa\nlepattavine viheriöine ja kellertävine lehtineen.\"\n\n\"Eikö se tuo mieleenne millään tavalla taistelua?\"\n\n\"Taisteluako? Ei ollenkaan!\"\n\n\"Mutta kumminkin on se hyvä esimerkki, miten metsissäkin taistellaan,\nriidellään ja ollaan itsekkäitä\", sanoi Dale. \"Tulkaa nyt mukaani, te\nja Bo, niin näytän teille mitä tarkoitan.\"\n\n\"Tule mukaamme, Nell!\" huusi Bo innostuneena. \"Hän aikoo avata silmäsi\nhieman enemmän.\"\n\nHelen ei ollut ollenkaan vastahakoinen seuraamaan heitä tuohon pieneen\nhaapametsikköön.\n\n\"Näitä on tässä suunnilleen sata kappaletta\", sanoi Dale. \"Kuuset\nvarjostavat niitä melko hyvin, mutta ne saavat kumminkin auringonvaloa\nidästä ja etelästä. Kaikki nämä pienet puut ovat kasvaneet samasta\nsiemenestä ja ovat samanikäisiä. Niiden joukossa on neljä kymmenen\njalan korkuista ja käsivarteni paksuista puuta, Tässä on muudan vielä\nsuurempi. Katsokaa, miten se on täynnä lehtiä, miten se on muita paljon\nkorkeampi, lukuunottamatta noita neljää sen vieressä kasvavaa, joita\nse on vain hieman pitempi. Ne kasvavat kaikki hyviä likekkäin, kuten\nnäette. Useimmat niistä eivät ole peukaloani paksumpia. Katsokaa,\nmiten vähän niissä on oksia, joista ei ainoakaan ole juuressa. Niissä\non hyvin vähän lehtiäkin. Näette kai, miten oksat ojentautuvat itää\nja etelää kohti ja miten lehdet tietysti ovat myöskin sinne päin?\nKatsokaa miten toisen puun oksa työntää toisen puun oksan syrjään. Tuo\non taistelua auringonvalon saamiseksi. Tässä on pari kolme kuivunutta\npuuta. Minä voin nykäistä ne maasta. Katsokaa nyt niiden juurille.\nTäällä on viiden, neljän ja vain jalan korkuisiakin puita. Katsokaa,\nmiten kalpeita, hentoja, hauraita ja sairaita ne ovat. Ne saavat liian\nvähän auringonvaloa osakseen. Ne syntyivät samalla kertaa kuin nuo\nmuutkin puut, mutta ne eivät lähteneet kasvamaan samaa vauhtia. Asema\nnoilla toisilla on ehkä edullisempi.\"\n\nDale kuljetti tyttöjä metsikön ympäri vilkastuttaen esitystään\nkädenliikkeillä. Hän näytti hyvin vakavalta.\n\n\"Ymmärrätte kai nyt niiden taistelevan veden ja auringonvalon\nsaamiseksi, mutta pääasiallisesti kumminkin auringonvalon, sillä\nsilloin kun lehdet saavat tarpeekseen auringonvaloa, kasvavat puu ja\nsen juuret tarpeeksi saadakseen tarvittavan kosteuden. Varjo merkitsee\nkuolemaa -- hidasta kuolemaa useimmille puille. Nämä pienet haavat\ntaistelevat sijasta saadakseen aurinkoa, ja taistelevatkin säälittä. Ne\ntyöntävät ja taivuttavat toisiensa oksia sivulle ja tukahduttavat ne.\nEhkä vain noin puolet noista haavoista jäävät elämään muodostaakseen\ntuollaisen suuremman ryhmän kuin nuo täysikasvaneet puut tuolla.\nTämä vuosi suosii ehkä tätä suurta vesaa ja seuraava tätä. Muutamat\nedulliset vuodet suovat jollekin vallan muiden yli. Mutta se ei ole\nkumminkaan milloinkaan varma tuosta vallastaan. Ja elleivät tuulet,\nmyrskyt tahi joku voimakkaasti kasvava kilpailija tapa sitä, kuolee se\nennemmin tahi myöhemmin vanhuuttaan. Sillä tuo taistelu ei milloinkaan\nlopu. Mikä on merkityksellistä näille haavoille, on merkityksellistä\nmetsän kaikille muillekin puille, sanalla sanoen metsän kaikelle\nkasvillisuudelle. Kaikkein ihmeellisimmältä minusta tuntuu niiden\nelämän sitkeys.\"\n\nSeuraavana päivänä näytti Dale huomattavamman esimerkin tällaisesta\nluonnon salaperäisyydestä. Hän opasti heitä ratsain muutamalle tiheää\nmetsää kasvavalle ikiviheriälle rinteelle kiinnittäen heidän huomionsa\naina tämän tästä erilaisiin kasveihin, kunnes he saapuivat kukkulan\nlaelle, jossa kasvoi vain surkastuneita ja kääpiömäisiä puita. Puurajan\nlaidassa näytti hän heille erästä kyhmyistä ja väärää kuusta, joka\nnäytti aikoinaan olleen kaunis puu, mutta joka oli nyt taipunut ja\nmyrskyjen pieksämä melkein paljaine samalle suunnalle ojentautuvine\noksineen. Puu toimitti siinä vahdin virkaa. Se kasvoi yksinään ja\nsiinä oli hyvin vähän viheriää. Sen vääntyneessä rungossa oli jotakin\nsurullista. Mutta se oli vielä elinvoimainen ja voimakas. Sillä ei\nollut kilpailijoita auringonpaisteesta eikä kosteudesta. Sen vihollisia\nolivat vain lumi ja tuulet, kylmyys ja sen korkea asema.\n\nHelenistä tuntui todettuaan tuon ja ymmärrettyään Dalen tarkoituksen\nsellainen yhtä surulliselta kuin ihmeelliseltäkin, yhtä salaperäiseltä\nkuin viehättävältäkin. Tällä hetkellä tunsi Helen sydämessään elämän\nkovuutta ja suloisuutta, sen aiheuttamaa tuskaa ja iloa. Nämä\noudot tosiseikat tulisivat opettamaan häntä ja muuttamaan hänet\ntoisenlaiseksi. Ja vaikka ne järkyttivätkin häntä, lausui hän ne\nkumminkin tervetulleiksi.\n\n\n\n\nXI.\n\n\n\"Aion ratsastaa sinulla, vaikka katkaisisinkin siinä yrityksessä\nselkäni!\" huohotti Bo puiden sormikoitua nyrkkiään harmaalle ponille.\n\nDale seisoi siinä lähellä hymyillen hyväntahtoisesti. Helen oli\nkuulomatkan päässä katsellen heitä puiston päästä, mutta hän oli\nniin herpautunut ja peloissaan, ettei hän voinut käskeä Bota\nlopettamaan. Tuo pieni hauska poni oli kaunis, siro ja nopea pitkine\nmustine harjoineen ja häntineen ja valppaine päineen. Sen selkään\noli kiinnitetty huopapeite, mutta ei satulaa. Bo piteli kiinni\nnuorasta, joka oli kiinnitetty ponin turvan ympärille solmittuun\nsurmansilmukkaan. Bolla ei ollut nuttua, hänen puserollaan oli\nruohonkorsia ja siemeniä, ja se oli auennut selästä, hänen tukkansa\nhulmusi valloillaan, toisessa poskessa oli likaa ja ehkä hieman\nvertakin ja toinen oli punavalkoinen, hänen silmänsä säkenöivät, hiki\nhelmeili hänen otsallaan ja posketkin näyttivät kosteilta. Hän alkoi\nvetää nuorasta koettaessaan lähestyä tuota tulista ponia, jolloin hänen\nsolakka vartalonsa jännittyi notkeasti ja voimakkaasti.\n\nBo oli joutunut tappiolle hellimässään itsepäisessä kunnianhimossa\nratsastaa Dalen ponilla, ja hän oli raivoissaan. Poni ei näyttänyt\nollenkaan vikurilta eikä ilkeältä. Mutta se oli vireä, vallaton ja\nkujeileva ja oli heittänyt Bon selästään maahan kuusi kertaa. Bon\ntappiot tapahtuivat puiston päässä, missä paksu sammal ja ruoho\ntarjosivat pehmeitä putoamispaikkoja. Se tarjosi samalla huonon\njalkojen sijan poniraukallekin, jolla sellaisesta oli selvästi\npaljon haittaa. Dale ei ollut pannut suitsia sen suuhun, koska\nsitä ei oltu sellaisiin opetettu, ja vaikka Bon olikin vaikeampi\nratsastaa sillä satulatta, oli vahingoittumisen vaara kumminkin\nsamalla pienempi. Bo oli aloittanut vakavasti ja innokkaasti hellien\nja taputellen mustangia, jonka hän oli ristinyt \"Poniksi\". Hän oli\nselvästi odottanutkin jonkunlaista seikkailua, mutta hänen hymyilynsä\nja päättäväiset kasvonsa olivat kumminkin ilmaisseet luottamusta\nkokeen onnistumiseen. Poni oli seisonut hiljaa Bon noustessa sen\nselkään, mutta sitten se oli hyppinyt ja potkinut, kunnes Bo oli\nlentänyt maahan. Jokaisen putoamisen jälkeen oli Bo hymyillyt\nvähemmän luottavaisesti mutta uhmaavammasti, kunnes nyt Lännen\nintohimo saada hevonen kesytetyksi sai hänet äkkiä valtoihinsa. Se ei\nollut enää leikkiä eikä hurjien sirkustemppujen näyttämistä Helenin\npeloittamiseksi ja Dalen ihastuttamiseksi. Asia oli nyt muuttunut\nkokonaan Bon ja Ponin väliseksi riitakysymykseksi.\n\nPoni nousi pystyyn, heitteli päätään ja pieksi ilmaa etujaloillaan.\n\n\"Vetäkää se jaloilleen!\" huusi Dale.\n\nBo ei ollut kyllä tarpeeksi raskas, mutta hänellä oli voimia ja\nvedettyään aikansa tarmokkaasti saikin hän Ponin jaloilleen.\n\n\"Pitäkää nyt kovasti kiinni ja koettakaa lähestyä sitä muuttelemalla\nkäsiänne. Hyvä! Ette tunnu ollenkaan pelkäävän sitä. Se huomaa sen.\nPitäkää se nyt siinä paikassa, taputelkaa sitä ja sanokaa aikovanne\nratsastaa sillä. Sitten kuin se ei enää vapise, tarttukaa sen harjaan\nja hypätkää sen selkään kahareisin. Puristakaa sitten jalkanne niin\nlujasti sen ympärille kuin suinkin ja antakaa mennä!\"\n\nEllei Helen olisi niin pelännyt Bon vuoksi, olisivat hänen muut\ntunteensa riemastuttaneet häntä. Kylmiä väreitä kulki hänen selässään,\nkun Bo vikkelästi ja taitavasti keikautti itsensä Ponin selkään ja\nsuoristautui uhmaavasti huudahtaen. Poni taivutti päänsä, yhdisti\njalkansa yhdellä hyppäyksellä ja alkoi potkia. Bo ennätti mukautua sen\ntahtiin tällä kertaa eikä pudonnut maahan.\n\n\"Te ratsastatte sillä!\" huusi Dale. \"Puristakaa nyt kovasti polvillanne\nja lyökää sitä turpaan nuorallanne. Kas niin. Jatkakaa siten, niin\nsaatte sen pian valtoihinne.\"\n\nMustangi laukkasi sinne tänne Dalen ja Helenin läheisyydessä heittäen\nkavioillaan ruohoa ja sammalia ilmaan. Se lennätti Bon monta kertaa\nkorkealle ilmaan, mutta Bo putosi jälleen takaisin sen selkään ja\npiteli niin lujasti kiinni jaloillaan, ettei se voinut heittää häntä\nmaahan. Äkkiä se nosti päänsä pystyyn ja läksi hurjasti laukkaamaan.\nDale vastasi Bon riemuhuutoon. Mutta Poni ei ennättänyt juosta\npitemmälti kuin noin viisikymmentä jalkaa, kun se kompastui ja kaatui\nheittäen Bon päänsä yli kauaksi kentälle. Onneksi onnettomuudessa\n-- Dale sanoi sitä jälkeenpäin oikein hyväksi onneksi -- lensi Bo\nkumminkin muutamaan vetelään paikkaan sellaisella voimalla, että hän\nliukui monta metriä suullaan tuossa märässä mutaisessa sammalikossa.\n\nHelen huudahti ja juoksi eteenpäin. Bo oli juuri pääsemäisillään\npolvilleen, kun Dale saapui paikalle. Hän auttoi Bon jaloilleen ja\npuoleksi kantoi, puoleksi talutti hänet pois tuosta vetelästä paikasta\nTyttöä ei voitu ollenkaan tuntea, sillä tuo musta tippuva rapa oli\ntahrinut hänet päästä jalkoihin asti.\n\n\"Ah, Bo, loukkaannuitko?\" huudahti Helen.\n\nMutta Bon suu oli selvästi aivan täynnä rapaa.\n\n\"Hyi! Mitä? Minäkö?\" syleksi hän. \"Loukkautunutko? En! Ettekö\nhuomanneet, mihin putosin? Dale, tuo hurjimus ei onnistunut sittenkään\nheittämään minua selästään. Se kompastui, jolloin lensin sen pään yli.\"\n\n\"Aivan niin. Ratsastitte sillä todellakin. Lopulta se kompastui ja\nheitti teidät peninkulman päähän\", vastasi Dale. \"Onneksi putositte\ntuohon lätäkköön.\"\n\n\"Onneksiko? Suuni ja silmänihän ovat täynnä rapaa. Voi, olen aivan\nmudan peitossa. Sääli kaunista uutta ratsastuspukuani!\"\n\nBon äänestä voitiin kuulla, että hän oli purskahtamaisillaan itkuun.\nKun Helen huomasi, ettei Bo ollut loukkautunut, alkoi häntä naurattaa,\nsillä Bo oli niin hullunkurisen näköinen, ettei hän muistanut sellaista\nmilloinkaan nähneensä.\n\n\"Nell Rayner, nauratko sinä minulle?\" kysyi Bo hyvin hämmästyneenä ja\nvihaisesti.\n\n\"Kuinka minä nyt sinulle nauraisin, Bo. Voit kai nähdä, että olen aivan\ntotinen?\"\n\n\"Nähdäkö? Houkka, silmänihän ovat täynnä mutaa!\" tiuskaisi Bo.. \"Mutta\nminä kuulen ja kyllä minä sinulle vielä näytän.\"\n\nDale nauroi myöskin, mutta äänettömästi, eikä Bo, ollen sokea juuri\nsilloin, voinut sitä huomata. Keskustellessaan olivat he vähitellen\npäässeet asuntoonsa saakka.\n\nHelen heittäytyi pitkäkseen ja nauroi sydämellisemmin kuin milloinkaan\nennen, ja kun Helen unhotti arvokkaisuutensa niin kokonaan, että hän\nkieriskeli maassa, oli asia todellakin nauramisen arvoinen. Dalenkin\nsuuri ruumis vapisi, kun hän haettuaan pyyheliinan ja kasteltuaan\nsen lähteessä alkoi sillä pyyhkiä mutaa Bon kasvoista. Mutta se ei\nriittänyt. Bo halusi päästä lähteen vierelle, johon hän polvistui,\npesten aluksi silmänsä ja sitten kasvonsa ja lopuksi sotkeutuneet\nkiharansa.\n\n\"Tuo mustangi ei taittanut kumminkaan niskaani, vaikka se onnistuikin\ntahrimaan kasvoni rapaan. Mutta kyllä minä vielä sille näytän\", mumisi\nhän noustessaan. \"Olkaa hyvä ja antakaa tuo pyyheliina minulle nyt.\nKuulkaahan, Milt Dale, uskallatteko nauraa minulle?\"\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, Bo. Minähän vain --\" Dale laahusti nyt\ntiehensä pidellen kylkiään.\n\nBo katsoi hänen jälkeensä ja sitten Heleniin.\n\n\"Luullakseni nauraisitte, vaikka mustangi olisi potkinut minut\npalasiksi ja tappanut\", sanoi hän. Mutta sitten hän lauhtui. \"Voi\nminun kaunista ratsastuspukuani! Se on todellakin kamalassa kunnossa!\nOlen totisesti hirveän näköinen. Nell, minä ratsastin kumminkin tuolla\nvillillä ponilla -- tuolla hurjimuksella. Ratsastin sillä, ja se\nriittääkin minulle. Koeta sinäkin ja naura sitten niin paljon kuin\nhaluat. Hullunkurisen näköistä se mahtoi ollakin. Mutta jos haluat\npäästä jälleen suosiooni, niin auta minua pukuni puhdistamisessa.\"\n\nSamana iltana myöhään kuuli Helen Dalen kutsuvan ankarasti Pedroa. Hän\ntuli hieman levottomaksi, mutta kun ei mitään kummempaa tapahtunut,\nnukkui hän jälleen. Aamiaista syötäessä selitti Dale:\n\n\"Pedro ja Tom olivat levottomia viime yönä. Luultavasti liikuskelee\nnoilla harjanteilla muutamia panttereita. Kuulin niiden kiljuvankin.\"\n\n\"Kiljuvanko?\" kysyi Bo uteliaasti.\n\n\"Niin, ja jos joskus kuulette pantterin kiljuvan, niin luulette\nvarmasti jonkun naisen huutavan kuolemantuskissa. Puuman vaikeroiminen,\nkuten Roy sitä nimittää, on metsien äänistä villein. Susi ulvoo\nsilloin kun se on suruissaan ja nälissään, mutta puuma vaikeroi kuin\nkuolemaisillaan oleva ihminen. Satuloikaamme hevoset ja ratsastakaamme\nsinne katsomaan. Ehkä Pedro onnistuu ajamaan sen puuhun. Bo, jos se sen\ntekee, niin uskallatteko ampua sen?\"\n\n\"Varmasti\", vastasi Bo suu täynnä ruokaa.\n\nSiitä johtui, että he läksivät pitkälle, hitaalle ja jyrkälle\nratsastusretkelle tiheään kuusikkoon. Helen piti matkasta sitten kun\nhe saapuivat kukkuloille. He eivät tulleet kumminkaan milloinkaan\nsellaiseen paikkaan, jossa hän olisi voinut lisätä nautintoaan\nkatselemalla kaukaa siintäviä seutuja. Dale opasti heitä ylös harjuille\nja niiltä alas, ja lopulta melkein yhtä mittaa alas, kunnes alkoi\nnäkyä harvempaa metsää kasvavia harjuja, niiden välisiä niittyjä ja\nauringonpaisteessa kimaltelevia jokia.\n\nDalen oli pakko useammasti kuin kerran kutsua Pedro tiukasti takaisin.\nKoira vainusi nimittäin riistaa.\n\n\"Tässä on muudan vanha tappopaikka!\" sanoi Dale pysähtyen erääseen\nkohtaan, jossa kuusten juurella oli vaalenneita luita. Vaaleanharmaita\nkarvatukkoja oli vielä siellä täällä.\n\n\"Minkähän elukan jäännöksiä nuo ovat?\" kysyi Bo.\n\n\"Hirven tietysti. Pantteri on tappanut ja syönyt sen tuossa jolloinkin\nviime syksynä. Katsokaa, miten kallokin on murskaantunut. En kumminkaan\nvoi sanoa, onko pantteri sen tehnyt.\"\n\nHeleniä värisytti. Hän muisti DaIen omistaman kesyn peuran. Kuinka se\nolikaan kaunis, miellyttävä ja hyväilyille altis!\n\nHe ratsastivat nyt metsästä muutamalle ruohoiselle niitylle, jota\nkallionlohkareet ja jonkunlaiset viheriät pensaat reunustivat. Pedro\nrupesi haukkumaan, jota ei Helen ollut ennen kuullut sen tekevän. Sen\nniskakarvat nousivat pystyyn ja Dalen oli pakko komentaa sitä ankarasti\npysymään taempana. Sitten laskeutui Dale satulasta.\n\n\"Pedro, sinun on pysyttävä syrjässä!\" määräsi hän. \"Lasken sinut sitten\ntaasen pian menemään. Tytöt, saatte pian nähdä jotakin, mutta pysykää\nsatulassa.\"\n\nKoiran seuratessa häntä jännitettynä ja muristen käveli Dale niityn\npäässä sinne tänne. Äkkiä hän pysähtyi muutamalle pienelle kummulle ja\nviittasi tyttöjä tulemaan sinne.\n\n\"Katsokaas, miten ruoho on painettu maahan sievästi tässä ympyrän\nmuotoisessa alassa\", sanoi hän viitaten. \"Se on pantterin työtä. Se on\nmaannut siinä kyyrysillään tänä aamuna vahtien poroa. Tulkaa nyt, niin\nkatsotaan, voimmeko seurata sen jälkiä.\"\n\nDale kumartui nyt tutkimaan ruohoa pitäen samalla Pedroa kiinni. Äkkiä\nhän suoristautui leimuavin silmin.\n\n\"Tästä se on hypännyt.\"\n\nHelen ei kumminkaan nähnyt mitään merkkiä, josta Dale sen oli voinut\npäättää. Metsien mies astui pitkän askeleen ja sitten toisen.\n\n\"Tässä paikassa on pantteri iskenyt kyntensä poron selkään. Onpa se\nollut aika loikkaus. Katsokaa noita poron kavioiden syviä jälkiä!\" Dale\ntaivutti ruohon syrjään näyttääkseen tytöille poron tekemiä tummia,\nsyviä ja tuoreita jälkiä, selvästi toivottoman ponnistuksen aiheuttamia.\n\n\"Seuratkaa nyt minua\", sanoi Dale kävellen nopeasti. \"Saatte varmasti\nnähdä piakkoin jotakin. Poro on laukannut tästä kantaen pantteria\nselässään.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti Bo uskomatta korviaan.\n\n\"Poro on juossut tuosta kantaen pantteria selässään. Todistan sen\nteille. Tulkaa nyt vain. Pedro, sinun on pysyttävä luonani. Tytöt, nämä\njäljet ovat aivan tuoreita.\" Dale jatkoi matkaansa taluttaen hevostaan\nja viitaten silloin tällöin ruohokkoon. \"Kas tuolla. Näettekö? Nämä\novat karvoja.\" Helen huomasi muutamia harmaita karvatukkoja maassa ja\nluuli myöskin näkevänsä pieniä ja tummia pilkkuja ruohikossa, jossa\njoku eläin oli juuri äsken juossut. Dale pysähtyi nyt kokonaan. Kun\nHelen saapui paikalle, oli Bo jo siellä ja he molemmat katselivat\npoljettua ruohikkoa. Heleninkin tottumattomat silmät voivat nähdä siinä\ntapahtuneen taistelun. Vaaleanharmaita karvatukkoja oli kaikkialla\nmaassa. Helenin ei tarvinnut nähdä enempää, mutta Dale viittasi\ntyynesti muutamaan vesilammikkoon ja sanoi:\n\n\"Pantteri kaatoi poron tuohon ja tappoi sen siihen. Luultavasti\nkatkaisi se porolta niskan. Poro laukkasi sata metriä pantteri\nselässään. Katsokaa, tuossa on jälki, jota pitkin pantteri on laahannut\nporon pois.\"\n\nRuohokossa oli todellakin aivan selvä ura.\n\n\"Tytöt, saatte nähdä tuon poron hyvin pian\", sanoi Dale mennen\neteenpäin. \"Tuo teko on juuri tehty, ainoastaan muutamia minuutteja\nsitten.\"\n\n\"Kuinka voitte sen tietää?\" kysyi Bo.\n\n\"Näen sen ruohosta. Pantterin kuljettaessa poroa pois painui se maahan,\nmutta nyt se alkaa nousta jälleen.\"\n\nDale kumartui seuraavan kerran niityn toisessa päässä muutaman kuusen\njuurelle, jolla oli hyvin pitkät laajalle ulottuvat oksat. Kun Helen\nkatsoi Pedroa, rupesivat hänen suonensa sykkimään nopeammasti. Se\nkoetti hurjasti riistäytyä irti. Helen katsoi peläten sinnepäin,\njonne Dale viittasi, odottaen näkevänsä pantterin. Mutta sen sijaan\nhuomasikin hän maahan isketyn poron, jonka kieli oli ulkona suusta,\nsilmät elottomat ja nahka verinen.\n\n\"Tytöt, pantteri kuuli tulomme ja poistui. Se ei ole kumminkaan\nkaukana\", sanoi Dale kumartuen tarkastamaan poron päätä. \"Tämä on\nvielä aivan lämmin. Sen niska on poikki. Katsokaa pantterin hampaiden\nja kynsien jälkiä. Tämä on naaras. Älkää nyt arastelko, tytöt. Tämä\non hyvin tavallinen tapaus metsien elämässä. Katsokaa, miten sievästi\npantteri on nylkenyt sen nahan. Minäkään en olisi voinut tehdä sitä\nparemmin. Se alkoi juuri syödä sitä silloin kun se kuuli tulomme.\"\n\n\"Millainen kauhistuttava teko! Raadon katseleminen tekee minut\nsairaaksi!\" huudahti Helen.\n\n\"Tämä on vain luontoa\", sanoi Dale vaatimattomasti.\n\n\"Tappakaamme tuo pantteri\", lisäsi Bo.\n\nVastauksen asemesta tarkasti Dale nopeasti hevosten satulavyöt ja huusi\nsitten noustessaan selkään koiralle:\n\n\"Etsi se käsiimme, Pedro.\"\n\nKoira kiisi metsään kuin nuoli.\n\n\"Ratsastakaa nyt aivan kintereilläni!\" huudahti Dale kääntäen hevosensa.\n\n\"No, annetaan mennä sitten!\" karjaisi Bo hurjana ilosta ja pani\nhevosensa laukkaamaan.\n\nHelen kiihoitti hevosensa heidän jälkeensä ja he kiisivät niityn\nkulmauksen poikki metsään. Pedro juoksi suoraan kuono korkealla ilmassa\nja haukahteli silloin tällöin. Se poikkesi metsään Dalen seuratessa sen\nkintereillä. Helenillä oli muudan Dalen parhaimmista hevosista, mutta\nse vaikutti tuskin ollenkaan asiaan, koska toiset alkoivat enentää\nvauhtiaan. Metsä oli niin aukeata, että siellä oli hyvä ratsastaa.\nBon hevonen juoksi siellä yhtä nopeasti kuin aukealla niitylläkin.\nSellainen peloitti Heleniä ja hän huusi Bolle, että tämä hillitsisi\nhevostaan, mutta hänen huutonsa kaikuivat kuuroille korville. Bo\nhalusi näyttää rohkeuttaan huolimatta ollenkaan olla varovainen. Äkkiä\nkuuluivat metsästä Dalen rohkaisevat huudot tyttöjen opastamiseksi\nhänen jäljilleen. Heleninkin hevoseen tarttui takaa-ajon aiheuttama\nkiihko. Se tavoitti hieman Bon hevosta ja hypähteli kaatuneitten\npuunrunkojen yli -- parinkin yli samalla kertaa. Helenin mieli\nkiihoittui omituisesti tavalla, jonka aiheuttama jännitys oli hänelle\naivan outo. Kumminkin hänen luonnollinen pelkonsa ja hänen järkensä\nilmoitus tämän ratsastuksen tarpeettomasta vaarasta sekoittuivat\nnäihin hänen riemunpuuskiinsa. Hän koetti muistaa Dalen neuvot, miten\noksia ja lehviä on väistettävä ja miten polvia on koukistettava,\netteivät ne kolahtelisi puihin. Hän onnistuikin siten väistämään\nmuutamia peloittavasti lähellä olevia oksia. Hän sai kumminkin lyönnin\nja sitten toisen kovemman, joka heitti hänet satulasta, mutta hän\njatkoi vain ratsastusta itsepäisesti ja jatkettuaan siten pitkälti\nmelko aukeassa metsässä löi muudan kauaksi ulottuva kuusenoksa häntä\nkipeästi kasvoihin. Bo onnistui väistämään tuuman verran muudatta lujaa\nhaarukkaa, joka varmasti olisi katkaissut hänet kahtia. Sekä Pedro että\nDale olivat jo näkymättömissä. Sitten Helen, kun hän huomasi alkavansa\njäädä jäljelle Bostakin, tunsi, että hän mieluummin antautuu vieläkin\nsuurempaan vaaraan kuin jättäytyy jälkeen eksyäkseen metsään. Senvuoksi\nhoputti hän hevostaan. Dalen huudot kuuluivat etäisyydestä. Hänestä\ntuntui nyt viehättävämmältä seurata toisia äänen mukaan. Tuuli ja\nvauhti ottivat kovasti vastaan. Ilma oli aivan täynnä pihkan tuoksua.\nHelen kuuli koiran haukkuvan hurjasti ja villin innokkaasti ja otaksui\nsen karkoittaneen pantterin jostakin piilosta. Se kiihoitti hänen\nmieltään enemmän ja lisäsi varmasti hänen hevosensakin vauhtia.\n\nSitten oli hänen pakko hiljentää vauhtiaan, sillä suuri murto ehkäisi\nhänen kulkuaan. Hän huomasi Dalen kaukana edellään kiipeämässä\nmuudatta mäkeä ylöspäin. Metsä tuntui olevan aivan täynnä hänen\nkaikuvaa huutoaan. Helen ikävöi oudosti tasaisempaa maata ja entistä\nnopeata vauhtia. Hetken kuluttua huomasi hän Bon laskeutuvan laaksoon\noikealta ja Dalenkin huudot kuuluivat nyt samalta suunnalta. Helen\nseurasi heitä, pääsi pois metsästä ja voi jatkaa matkaansa nopeammasti\npenkereittäin alenevalla rinteellä toiselle niitylle.\n\nKun hän saapui sinne, näki hän Bon jo olevan tuon kapean aukion\ntoisessa päässä. Täällä ei Helenin tarvinnut kiirehtiä ratsuaan. Se\nkorskahteli, hyppi ja läksi laukkaamaan niin nopeasti, että Helen\nolisi huutanut pelonsekaisesta riemusta, ellei hän olisi ollut niin\nhengästyksissään.\n\nHänen hevostaan onnisti kumminkin niin huonosti, että se joutui\npehmeälle maalle, johon se upposi polviaan myöten lennättäen Helenin\npäänsä yli maahan. Pehmeät pajut ja märkä ruoho estivät hänen\nloukkautumisensa.. Hän hämmästyi huomattuaan selvinneensä siitä\nniin helposti. Hän hyppäsi jälleen seisoalleen ja tätä uutta Helen\nRayneriä ei olisi juuri kukaan voinut tuntea. Hänen hevosensa lähestyi\nodottaen häntä kärsivällisesti, mutta sillä oli kumminkin kiire. Helen\nhyppäsi satulaan niin nopeasti kuin suinkin ja tunsi olevansa jollakin\ntavoin ylpeä siitä. Hän halusi kertoa Bolle sen, mutta juuri silloin\nkatosi Bo näkyvistä metsään. Helenkin seurasi urhoollisesti viheriään\npensaikkoon huolimatta oksista ja lehdistä ja onnistuikin tunkeutumaan\naukeaan metsään. Bo oli jonkun matkaa edellä ratsastaen muudatta\nmäntyjen ja kuusten välistä harjannetta. Dalenkin sointuvat huudot\nkuuluivat nyt melko läheltä. Saavuttuaan vieläkin aukeammalle paikalle,\njossa oli kallioitakin siellä täällä, huomasi hän Dalen seisovan\nmuutaman männyn juurella, Pedron nojaavan etujalkojaan puunrunkoon ja\nkorkealla oksalla kastanjanruskean, aivan Tomin näköisen pantterin.\n\nBon ratsu hidastutti kulkuaan ja näytti pelkäävän, mutta meni\nkumminkin Dalen hevosen luo. Helenin hevonen kieltäytyi kumminkin\nkokonaan menemästä lähemmäksi. Hänen oli hyvin vaikea hillitä sitä.\nLaskeuduttuaan nopeasti satulasta ja kiedottuaan suitset muutaman\nkannon nokkaan juoksi hän huohottaen ja peloissaan, mutta kumminkin\nhyvin jännittyneenä, sisarensa ja Dalen luo.\n\n\"Nell, aloittelijaksi kunnostauduit erinomaisesti\", tervehti Bo häntä.\n\n\"Metsästyksemme onnistui erinomaisesti\", sanoi Dale. \"Te molemmat\nratsastitte hyvin. Kunpa vain olisitte saanut nähdä pantterin\nlaukkaavan! Se teki äärettömän pitkiä hyppyjä häntä suorana ja ollen\nmelko hullunkurisen näköinen. Pedro sai sen melkein kiinni. Pelkäsin\nsilloin, sillä peto olisi helposti voinut tappaa koiran. Kun se\nkiipesi puuhun, oli Pedro aivan sen kintereillä. Tuolla se nyt on, tuo\nkeltainen porontappaja. Se on täysikasvuinen uros.\"\n\nSanottuaan sen otti Dale pyssynsä satulan huotrasta ja katsoi\nodottavasti Bohun. Mutta Bo tarkasteli juuri pantteria uteliaasti ja\nihmetellen.\n\n\"Eikö se olekin kaunis?\" huudahti hän. \"Katsokaa, miten se sylkee!\nAivan kuin koira! Dale, se näyttää pelkäävän putoamista.\"\n\n\"Niin se tekeekin. Pantterit eivät ole milloinkaan varmoja\ntasapainostaan ollessaan puussa. En kumminkaan ole milloinkaan nähnyt\nsellaisen putoavan. Se tietää olevansa väärässä paikassa.\"\n\nHelenin mielestä istui kumminkin pantteri puussa kuin orrella. Se oli\npitkä ja pyöreä, solakka ja kastanjanruskea, sen kieli riippui suusta\nja lihavat kyljet nousivat ja laskivat näyttäen, miten kovasti sitä oli\najettu takaa. Helenin huomio kiintyi enimmän sen naaman ilmeeseen, kun\nse katsoi koiraan. Se pelkäsi ja totesi joutuneensa suureen vaaraan.\nHelenistä tuntui mahdottomalta katsella sen tappamista, vaikka hän ei\nvoinutkaan pyytää Bota, ettei tämä ampuisi. Hän tunnusti olevansa hyvin\nhentomielinen.\n\n\"Laskeutukaa satulasta, Bo, ja näyttäkää meille, miten hyvä olette\nampumaan\", sanoi Dale.\n\nBo käänsi hitaasti jännittyneen katseensa pantterista ja katsoi\nsurkeasti hymyillen Daleen.\n\n\"Olenkin muuttanut mieltäni. Sanoin haluavani tappaa sen, mutta nyt en\nvoikaan. Se eroaa niin suuresti kuvittelemastani pedosta.\"\n\nVastaukseksi hymyili Dale niin ymmärtäväisesti ja hyväksyvästi, että\nHelenin sydän lämpeni häntä katsellessa. Hän näytti myöskin iloiselta.\nPistettyään pyssyn huotraan nousi hän satulaan ja huusi Pedrolle:\n\n\"Tule pois, Pedro! Niin, tule nyt pois vain!\" lisäsi hän tiukasti.\n\"Niin, tytöt, ajoimme sen kumminkin puuhun ja se oli hauskaa.\nRatsastakaamme nyt takaisin tuon sen tappaman poron luo ja ottakaamme\nsiitä palanen omiksi tarpeiksemme.\"\n\n\"Palaako pantteri vielä tappamansa otuksen luo?\" kysyi Bo.\n\n\"Olen ajanut sellaisia pakoon näiden haaskoilta montakin kertaa\nperäkkäin. Panttereita on vähän näillä seuduilla, eivätkä ne saa\nliiaksi ruokaa. Tasapaino on kumminkin täydellinen.\"\n\nTämä viimeinen huomautus kiihoitti Helenin uteliaisuutta. Ja heidän\nhitaasti ratsastaessaan takaisinpäin, kertoi Dale:\n\n\"Koska olette helläsydämisiä ettekä tunne metsien elämää, mikä\nsiellä on hyvää ja mikä pahaa, tuntui teistä hirveältä, että tuo\nmurhanhimoimen pantteri tappoi tuon peuraraukan. Mutta te olette\nväärässä. Kuten jo olen sanonut teille, on pantteri aivan välttämätön\nvillien eläinten, tahi villien peurain, jos nyt niin haluamme sanoa,\nterveydelle ja elämänhalulle. Kun peura luotiin tahi ilmestyi tähän\nmaailmaan, silloin luotiin varmasti pantterikin. Ne eivät voi elää\ntoisittaan. Susia ei voida erikoisesti sanoa peurojentappajiksi.\nNe tappavat hirviäkin ja kaikkia muitakin eläimiä, joita ne vain\nvoivat saada kiinni. Samoin tekevät kyllä pantteritkin usein.\nTarkoitan kumminkin, että pantterit seuraavat peuroja kesälaitumilta\ntalvilaitumille ja päinvastoin. Siellä, missä ei ole peuroja, ei\nole panttereitakaan. Jos nyt peurat saisivat elää aivan rauhassa,\nlisäytyisivät ne hyvin nopeasti. Muutamien vuosien kuluttua olisi\nniitä satoja sellaisissakin paikoissa, joissa nyt on vain muutamia. Ja\naikojen kuluessa, kun sukupolvet vaihtuvat, menettäisivät ne pelkonsa,\nvapautensa, nopeutensa ja voimansa, lyhyesti sanoen, tuon ikuisen\nvalppautensa, joka on sama kuin elämänrakkaus -- ne menettäisivät sen\nja alkaisivat huonontua ja taudit tappaisivat ne pian sukupuuttoon.\nEräänä vuonna raivosi rutto niiden keskuudessa. Se tappoi niitä\njoukoittain, ja luullakseni se on liiallisen lisääntymisen aiheuttama\ntauti. Pantterit seuraavat aina peurojen kintereillä. Niille on se\nsynnynnäistä. Peura on jo vaistomaisesti varovainen. Varovaisuus tekee\nsen valppaaksi, nopeaksi, vilkkaaksi ja säikkyväksi, ja siten se kasvaa\nvoimakkaaksi ja terveeksi muodostuakseen lopulta tuollaiseksi solakaksi\npeuraksi, jota te, tytöt, niin mielellänne katselette. Mutta ellei\npanttereita olisi olemassa, eivät peuratkaan menestyisi. Ainoastaan\nväkevimmät ja nopeimmat jäävät eloon. Luonnon tarkoitus on sellainen\nja se pitää aina täydellisen tasapainon voimassa. Se voi kyllä olla\nerilainen eri vuosina, mutta suuremmassa mittakaavassa kaikkien vuosien\nkuluessa muuttuu se kumminkin tasaiseksi.\"\n\n\"Kuinka ihmeelliseksi sen kuvailettekaan!\" huudahti Bo kiihkeästi. \"Ah,\nmiten iloinen olenkaan, etten ampunut tuota pantteria!\"\n\n\"Sananne järkyttävät minua jollakin tavoin!\" sanoi Helen miettiväisesti\nmetsästäjälle. \"Näen ja ymmärrän nyt, miten välttämätöntä sellainen on,\nmutta tuollainen järkyttää kumminkin tunteitani. Haluaisin melkein olla\ntietämätön tuollaisesta. Tuollainen luonnon voimassapitämä tasapaino on\njärkyttävää ja surullista.\"\n\n\"Mutta miksi?\" kysyi Dale. \"Pidätte linnuista, vaikka linnut\ntappavatkin kaikkein enimmän muita eläimiä.\"\n\n\"Älkää sanoko minulle niin älkääkä koettakokaan sitä todistaa\", pyysi\nHelen. \"Minua eivät järkytä niin paljon peuran tahi muiden eläimien\nelämänrakkaus eikä niiden kauhea kuolemanpelko, vaan niiden kärsiminen.\nEn voi katsella tuskia. Voin kärsiä sellaista itse, mutta en voi\nkatsella enkä ajatella sellaista.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi Dale miettiväisesti. \"Masennatte minut kokonaan. Olen\noleskellut hyvin kauan täällä metsissä, ja kun ihminen on yksinään,\najattelee hän paljon. En ole kumminkaan milloinkaan voinut ymmärtää\ntuskan tarkoitusta enkä syytä. Kaikista elämässä esiintyvistä\nhämmästyttävistä seikoista on sitä vaikein käsittää ja anteeksi antaa.\"\n\nSitten illalla, kun he istuivat mukavasti nuotion ääressä, kysyi Dale\nvakavasti tytöiltä, mitä he ajattelivat päivällisestä takaa-ajosta.\nHänen kysymyksensä johtui paljosta miettimisestä. Molemmat tytöt\nvaikenivat hetkeksi.\n\n\"Suurenmoistahan se oli!\" kuului Bon lyhyt ja kaunopuheinen vastaus.\n\n\"Miksi?\" kysyi Dale uteliaasti. \"Olettehan tyttö. Olette tottunut\nkotiin, ihmisiin, rakkauteen, mukavuuteen, turvallisuuteen ja\nrauhallisuuteen.\"\n\n\"Ehkä se juuri senvuoksi tuntuikin niin suurenmoiselta\", sanoi Bo\nvakavasti. \"En osaa oikein selittää sitä. Pidin hevosen liikkeistä,\ntuulen lietsomisesta kasvoihini, pihkan hajusta, rinteistä,\nmetsäisistä aukioista, murroista, kallioista ja kuusten tummista\nvarjoista. Valtimoni sykkivät ja polttivat. Purin hampaani yhteen ja\nhermoni jännittyivät. Vaarallisissa tilanteissa oli sydämeni melkein\ntukehduttaa minut ja koko ajan se löi kovasti. Ihoani joskus paleli\nja joskus sitä poltti, mutta tuon takaa-ajon paras nautinto oli kai\nminulle se, että ratsastin nopealla hevosella ohjaten ja hilliten sitä.\nSe oli niin vireä ja sen juoksu tuntui minusta niin mukavalta.\"\n\n\"Saamanne vaikutelmat tuntuvat minusta luonnollisilta, sillä\nkokemukseni ovat samanlaiset\", sanoi Dale. \"Ihmettelen teitä, sillä\nolette kuin tulikipinä. Entä Helen, mitä te sanotte?\"\n\n\"Bo on kertonut teille tunteistaan\", vastasi Helen. \"En voi tehdä\nsamoin ja olla rehellinen. Tuo, ettei Bo halunnut ampua pantteria,\nsitten kun olimme ajaneet sen puuhun, vapauttaa hänet. Hänen\nvastauksensa on kumminkin aivan fyysillinen. Muistatte kai, Dale, miten\nolette puhunut kaikesta ruumiillisesta. Minä sanoisin, että sisareni\noli tuossa tilaisuudessa sukunsa nuori, hurja, herkkätunteinen ja\nkuumaverinen edustaja. Hän riemuitsi tuosta ajosta kuin intiaani.\nHänen tunteensa olivat perittyjä eivätkä suinkaan kasvatuksen suomia.\nBo on aina vihannut lukemista. Ratsastus soi minullekin paljon uutta.\nTunteeni olivat usein samanlaiset kuin Bonkin, mutta eivät niin\nvoimakkaat. Mutta niitä vastaan taistelivat järkeni ja tietoisuuteni.\nLuonteeni uusi puoli tuntui minusta omituiselta, hämmästyttävältä,\nvoimakkaalta ja vastustamattomalta. Tuntui kuin henkilöllisyyteni\ntoinen puoli olisi sanonut: 'Tässä nyt olen, saat ottaa minutkin\nnyt lukuun!' Ja sillä hetkellä ei ollut mitään hyötyä tuon uuden\npuolen vastustamisesta. Minä -- tuo ajatteleva Helen Rayner -- olin\nvoimaton. Niin juuri! Ajattelin sellaista silloinkin, kun oksat löivät\nkasvoihini ja kun kuuntelin lumottuna koiran haukuntaa. Hevoseni\nkompastui kerran ja heitti minut satulasta. Teidän ei tarvitse\nnäyttää ollenkaan levottomilta, sillä se kävi sievästi. Putosin\npehmeälle mättäälle loukkautumatta ollenkaan. Mutta kiitäessäni\nilmassa ajattelin säikähtyneenä: 'Nyt on loppuni tullut!' Kun putoo\ntuolla tavoin kamalasti, tapahtuu se kuin unessa. Useimmat tuon\najon kestäessä mielessäni pyörivät ajatukset johtuivat luultavasti\nentisistä opinnoistani ja ajatuksistani. Sen todellisuus, vaikutus ja\nnopeus olivat suurenmoiset. Mutta vaaran aiheuttama pelko, sääli tuota\nahdistettua pantteria kohtaan, tarkoitukseton vaaraan antautuminen\nja ottamani vakavan vastuunalaisuuden tyystin unhottaminen painoivat\nmieltäni ja vähensivät tuon hurjan hetken muuten ehkä paljasta\nruumiillista iloa.\"\n\nDale kuunteli tarkkaavaisesti, ja Helenin lopetettua katseli hän tuleen\nja siirteli miettiväisesti kepillään hehkuvia kekäleitä. Hänen kasvonsa\nolivat tyynet ja vakavat, huolettomat ja sileät, mutta Helenistä\nnäyttivät hänen silmänsä surullisilta ja ajattelevilta ilmaisten\ntyydyttämätöntä ikävää ja ihmettelyä. Helen oli puhunut huolellisesti\nja vakavasti, koska hän oli hyvin utelias kuulemaan, mitä Dale vastaisi.\n\n\"Ymmärrän sananne\", sanoi Dale sitten, \"ja olen hyvin hämmästynyt\nvoidessani sanoa sen. Olen lukenut kirjani moneenkin kertaan, mutta\nniistä ei ole ainoakaan puhunut minulle noin. Selitän puheenne\nnäin: Teillä on samaa verta suonissanne kuin Bollakin, ja veri on\nvoimakkaampi kuin järki. Muistakaa, että veri on elämää. Olisi hyväksi\nteillekin, jos antaisitte sen virrata, sykkiä ja polttaa, kuten Bokin\ntekee. Verenne on tehnyt sitä tuhat tahi kymmenentuhatta vuotta,\nennenkuin esivanhempanne alkoivat sivistyä. Vaisto ei voi kylläkään\nolla voimakkaampi kuin järki, mutta se on kumminkin miljoonia vuosia\nvanhempi. Älkää taistelko vaistoanne vastaan niin kovasti. Ellei se\nolisi hyvä, ei Luoja olisi sitä teille milloinkaan antanutkaan. Tänään\nolette koettanut hillitä itseänne, onnistumatta siinä kumminkaan\ntäydellisesti. Ette voinut unhottaa itseänne ettekä vain tuntea, kuten\nBo. Ette voinut olla uskollinen todelliselle luonteellenne.\"\n\n\"En voi myöntää väitteitänne oikeiksi\", vastasi Helen nopeasti. \"Minun\nei ole pakko olla intiaani ollakseni uskollinen itselleni.\"\n\n\"Mutta onpahan!\" sanoi Dale.\n\n\"Minusta ei kumminkaan milloinkaan voisi tulla intiaania\", selitti\nHelen kiihkeästi. \"En voisi edes tuntea niin, kuin sanotte Bon\ntekevän. En voi palata takaisin kuoreeni kuten vihjaisitte. Olisiko\nsivistykselläni, jota Jumala paratkoon ei minulla olekaan juuri paljon,\nsilloin mitään arvoa, ellen voisi hillitä minussa sattumalta syntyneitä\nalkuperäisiä vaistojani?\"\n\n\"Voitte vain hillitä niitä hieman tahi ette ollenkaan, kun oikea aika\nkoittaa\", vastasi Dale. \"Suojeltu elämänne ja sivistyksenne ovat\ntukahduttaneet luonnolliset vaistonne. Mutta ne ovat kumminkin teissä\nja varmasti tulette sen täällä ollessanne vielä huomaamaankin.\"\n\n\"Ei! En, vaikka eläisin sata vuotta Lännessä!\" vannoi Helen.\n\n\"Mutta, tyttöseni, tiedättekö, mistä oikeastaan puhutte?\"\n\nTässä purskahti Bo iloiseen nauruun.\n\n\"Herra Dale!\" huudahti Helen melkein loukkautuneena. Hän oli\nliikutettu. \"Luulen tuntevani itseni kumminkin.\"\n\n\"Erehdytte. Ette tiedä ollenkaan, millainen olette. Olette\nsivistynyt, mutta ette tunne luontoa ettekä elämää vielä ollenkaan.\nNe ovat kaikissa tapauksissa todellisuuksia. Vastatkaa nyt minulle\nrehellisesti. Tahdotteko?\"\n\n\"Varmasti, jos vain voin. Muutamiin kysymyksiinne on hyvin vaikea\nvastata.\"\n\n\"Oletteko milloinkaan ollut kuolemaisillanne nälkään?\" kysyi Dale.\n\n\"En.\"\n\n\"Oletteko milloinkaan ollut eksyksissä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Oletteko milloinkaan katsonut kuolemaa -- todellista alastonta\nkuolemaa, silmästä silmään?\"\n\n\"En todellakaan.\"\n\n\"Oletteko milloinkaan halunnut tappaa jonkun paljain käsin?\"\n\n\"Ah, herra Dale, hämmästytätte minua. En!\"\n\n\"Tiesin jo vastauksenne viimeiseen kysymykseeni, mutta tein sen\nkumminkin. Oletteko milloinkaan rakastanut ketään miestä niin hurjasti,\nettette ole luullut voivanne elää ilman häntä?\"\n\nBo heittäytyi pitkäkseen hurjasti nauraen. \"Voi, miten hullunkurisia te\nmolemmat olette!\"\n\n\"Jumalalle kiitos, en milloinkaan\", vastasi Helen lyhyesti.\n\n\"Sitten ette tiedä mitään elämästä\", selitti Dale lopullisesti.\n\nMutta Helen ei tyytynyt ainoastaan siihen, sillä Dalen kysymykset\nepäilyttivät ja huolestuttivat häntä.\n\n\"Oletteko te sitten kokenut kaikkea tuollaista?\" kysyi hän\ntaipumattomasti.\n\n\"Kaikkea muuta, mutta en tuota viimeistä. Rakkautta ei ole sattunut\ntielleni milloinkaan. Ja kuinka se olisi voinut ollakaan mahdollista,\nsillä elänhän yksinäni? Menen harvoin kyliin, joissa on tyttöjä. Kukaan\ntyttö ei sitäpaitsi milloinkaan rakastuisikaan minuun. Minulla ei ole\nhänelle mitään tarjottavaa. Ymmärrän kuitenkin rakkauttakin hieman\nvertaamalla sitä muihin voimakkaihin kokemuksiini.\"\n\nHelen katseli metsästäjää ihmetellen tämän vaatimattomuutta. Dalen\nsurullinen ja läpitunkeva katse oli kohdistunut tuleen kuin lukeakseen\nsen valkoisesta sydämestä tuon hänelle tuntemattoman salaisuuden.\nHänhän oli sanonut, ettei ainoakaan tyttö milloinkaan rakastuisi\nhäneen. Helen kuvitteli, että Dalen tiedot tyttöjen luonteesta olivat\nmelkoisesti pienemmät kuin hänen tietonsa metsistä.\n\n\"Puhuakseni itsestäni\", sanoi Helen tahtoen jatkaa keskustelua,\n\"sanoitte äsken, etten ole selvillä luonteestani, ja väititte, etten\nvoi hillitä tunteitani. Mutta luullakseni kumminkin voin.\"\n\n\"Tarkoitin vain elämän suuria tapauksia\", sanoi Dale kärsivällisesti.\n\n\"Millaisia tapauksia?\"\n\n\"Sanoin ne teille jo. Tiedustelemalla sellaista, mitä ei teille\nmilloinkaan ole tapahtunut, sain selville, mitä teille joskus tulee\ntapahtumaan.\"\n\n\"Luuletteko minun saavan kokea kaikkea tuollaista?\" kysyi Helen\nepäillen. \"Ei milloinkaan!\"\n\n\"Nell sisko, varmasti saat, ainakin mitä tuohon viimeksimainittuun --\nhurjaan rakkauteen -- tulee\", sanoi Bo vallattomasti, mutta kuitenkin\nvarmasti.\n\nEi Dale eikä Helenkään tuntuneet kuulleen keskeytystä.\n\n\"Sallikaa minun selittää se hieman yksinkertaisemmasti\", aloitti Dale\nkoettaen selvästi keksiä jotakin vertausta. Hänen neuvottomuutensa\nnäytti tuntuvan hänestä tuskalliselta, koska hän ei voinut oikein\nselittää suurta uskoaan eikä vakaumustaan. \"Tässä näette minun,\nyksinkertaisen metsissä elävän luonnollisen miehen, ja siinä olette\nte, monipuolinen järkevä nainen. Muistakaa nyt. väitteeni vuoksi,\nettä olette täällä, ja otaksukaa, että olosuhteet pakottavat teidät\njäämäänkin tänne. Teidän on taisteltava luonnonvoimia vastaan kanssani\nja työskenneltävä kanssani elämänne ylläpidoksi. On luonnollista,\nettä jommassakummassa meistä tapahtuu silloin suuri muutos toisen\nvaikutuksesta. Ettekö voi nyt huomata, että juuri te olette\nmuuttuva, ei sen vuoksi, että olisin teitä jollakin tavoin etevämpi,\nkoska todellisuudessa olen paljon mitättömämpi, vaan ympäristömme\nvaikutuksesta? Te menetätte monipuolisuutenne ja muututte vuosien\nkuluessa luonnolliseksi aineelliseksi naiseksi, koska teidän on\neläminen vain aineen varassa.\"\n\n\"Ah, eikö sitten sivistys voi ollakaan miksikään avuksi Lännen\nnaiselle?\" kysyi Helen melkein toivottomasti.\n\n\"Voi kyllä\", vastasi Dale heti. \"Länsi tarvitsee naisia, jotka voivat\nsynnyttää ja kasvattaa lapsia. Mutta te ette ymmärrä minua ettekä\nhalua tutkia itseänne syvemmältä. En voi saada teitä ymmärtämään\njohtopäätösteni oikeutta. Mutta voitte varmasti uskoa sanani, että\nennemmin tai myöhemmin heräätte unhottaaksenne itsenne. Muistakaa se.\"\n\n\"Nell, lyön vaikka vetoa, että teet sen vielä kerran\", sanoi Bo\nhyvin vakavasti. \"Tuo voi kyllä tuntua sinusta omituiselta, mutta\nminä ymmärrän Dalen tarkoituksen ja tunnen sen ruumiissani. Tuo on\njonkunlaista järkytystä. Nell, emme ole sellaisia, jollaisilta näytämme\nja jollaisia mielellämme kuvittelemme olevamme. Olemme eläneet liian\nkauan ihmisten joukossa ja liian erillämme maasta. Tiedäthän raamatussa\nolevan jotakin tällaistakin: 'Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää\nsinun jälleen tuleman.' Mistä olemme oikeastaan kotoisin?\"\n\n\n\n\nXII.\n\nPäivät kuluivat\n\n\nHerätessään aamuisin kysyi Helen aina arvaillen itseltään, mitä alkava\npäivä tuokaan mukanaan, erittäinkin eno Alilta mahdollisesti saapuviin\nuutisiin nähden. Sillä niidenhän oli kumminkin joskus saavuttava ja hän\nodotti niitä levottomasti. Jokin tässä yksinkertaisessa ja villissä\nleirielämässä oli alkanut vaikuttaa häneen. Hän ei kiinnittänyt enää\npäivittäisin niin suurta huomiota tänne Länteen tuomiinsa pukuihin.\nNe olivat kyllä sen tarpeessa, mutta hän huomasi, miten pintapuolisia\nne kumminkin olivat. Sitten alkoivat leiritehtävät toiselta puolen\nhäntä suuresti viehättää. Hän olikin oppinut suoriutumaan niistä\npaljon paremmin kuin Bo. Ikävä ja pelko olivat aina väijyksissä hänen\najatustensa pohjalla, ne olivat aina epämääräisesti läsnä, vaikkakin\nharvoin kiusoittavat, ollen enemmän hämärien unien kaltaisia. Hän\nhalusi matkustaa enonsa maatilalle ja aloittaa uuden elämänsä\nvelvollisuudet, mutta hän ei ollut ollenkaan varma, voiko hän unhottaa\ntämän vapaan elämän. Hänen oli erottava tästä voidakseen nähdä\nselvästi, sillä hän alkoi epäillä itseään. Sillä välin jatkui tämä\nvilkas ja rauhallinen ulkosalla eläminen jatkumistaan. Bo alkoi yhä\nenemmän sulautua siihen. Hänen silmänsä loistivat ihmeellisesti kuin\nsinertävistä salamoista, hänen kasvonsa olivat ruskettuneet ja kädet\nolivat kuin intiaaneilla.\n\nHän voi hypätä harmaan mustangin selkään ja kiepauttaa itsensä kokonaan\nsen ylikin. Hän oppi ampumaan tarpeeksi hyvin voittaakseen Dalen\nhyväksymisen ja uhkasi lähettää vielä luodin johonkin harmaaseen\nkarhuun tai Snake Ansonin kalloon.\n\n\"Bo, jos kohtaisit tuon harmaankarhun, jonka Dale sanoo kierrelleen\nleiriämme viime aikoina, kiipeisit varmaankin puuhun\", sanoi Helen\neräänä aamuna, kun Bo ei lopettanut kerskailemistaan.\n\n\"Älä luulekaan sellaista\", vastasi Bo.\n\n\"Mutta olen nähnyt sinun pakenevan hiirtä!\"\n\n\"Nell, enkö voi silti pelätä hiirtä, vaikka en pelkääkään harhaa?\"\n\n\"En ymmärrä, miten.\"\n\n\"No niin, karhuja, panttereita ja muita villejä petoja on vain täällä\nLännessä, jossa mieleni on muuttunut\", sanoi Bo harkitusti nyökäyttäen\npäätään.\n\nHe väittelivät, kuten usein ennenkin, Helen syiden, terveen järjen ja\npidättymisen puolesta ja Bo siitä periaatteesta, että jos nyt kerran\ntaistelu on kysymyksessä, on paras lyödä ensimmäiseksi.\n\nSinä aamuna, jolloin tämä väittely tapahtui, viipyi Dale kauemmin\nkuin tavallisesti hevosten kiinniotossa. Kun hän palasi, pudisti hän\nvakavasti päätään.\n\n\"Jotkut pedot ovat ahdistaneet hevosia\", sanoi hän ottaessaan satulansa\nesille. \"Kuulitteko niiden korskahtelevan ja juoksevan viime yönä?\"\n\nKumpikaan tytöistä ei ollut kumminkaan ollut hereillään.\n\n\"Kaipaan erästä varsaa\", jatkoi Dale, \"ja aion senvuoksi ratsastaa\nhieman kauemmaksi.\"\n\nDale liikkui nopeasti ja vakavasti. Oli merkityksellistä, että hän\nvalitsi suurireikäisimmän pyssynsä ja hypättyään satulaan huusi hän\nPedron mukaansa ja ratsasti matkaansa sanomatta sen enempää tytöille.\n\nBo katsoi hänen jälkeensä muutamia sekunteja ja alkoi sitten satuloida\nmustangiaan.\n\n\"Aiotko seurata häntä?\" kysyi Helen nopeasti.\n\n\"Aion. Hän ei ainakaan kieltänyt sitä.\"\n\n\"Mutta hän ei varmastikaan halua meitä mukaansa nyt.\"\n\n\"Ehkä hän ei halua sinua, mutta hän ei missään tapauksessa olisi\nkieltänyt minua, olipa sitten kysymyksessä mikä tahansa\", sanoi Bo\nlyhyesti.\n\n\"Ah, luuletko niin?\" huudahti Helen loukkautuneena. Hän puri kieltään\nvoidakseen olla vastaamatta terävästi, sillä hän tunsi suuttuneensa\näärettömästi. Oliko hän sitten sellainen pelkuri? Luuliko Dale tuota\nhänen hurjaa ja oikullista sisartaan voimakkaammaksi naiseksi kuin\nhäntä? Hetken kestävä hiljainen taistelu ilmaisi hänelle, että Dale\najatteli epäilemättä niin ja olikin kieltämättä oikeassa. Sitten hän\nsuuttui itseensä niin, ettei hän ollenkaan ymmärtänyt itseään eikä\nluottanut itseensä.\n\nVihan puuska aiheutti harkitsemattoman teon. Helen alkoi nimittäin\nsatuloida hevostaan. Hän oli saanut työnsä jo melkein tehdyksi, kun Bon\nhuuto pakotti hänet katsomaan sinnepäin.\n\n\"Kuuntele!\"\n\nHelen kuuli koiran haukkuvan hurjasti.\n\n\"Pedrohan se on\", sanoi hän säpsähtäen!\n\n\"Varmasti. Se ajaa jotakin takaa. Emme ole kuulleet sen milloinkaan\nhaukkuvan noin kauheasti.\"\n\n\"Missä Dale on?\"\n\n\"Hän poistui näkyvistäni tuolla\", vastasi Bo viitaten. \"Ja Pedro\nlaukkaa juuri meitä kohti tuota rinnettä pitkin. Se on varmasti\npeninkulman ellei parinkin päässä Dalesta.\"\n\n\"Mutta Dale kai seuraa sitä.\"\n\n\"Varmasti. Mutta hänellä pitäisi olla siivet päästäkseen lähestymään\nkoiraa nyt. Pedro ei ole voinut laukata tuonne hänen mukanaan.\nKuuntelehan vain.\"\n\nKoiran hurja haukunta kannusti Bon vastustamattomaan toimintaan. Ottaen\nDalen kevyemmän pyssyn tukki hän sen satulastaan riippuvaan huotraan\nja hypättyään selkään ohjasi hän mustangin pensaikkojen ja purojen yli\nsuoraan sinne, josta Pedron haukunta kuului. Helen hämmästyi hetkeksi\nsanattomaksi. Kun Bo hyppäytti hevosensa muutaman suuren kannon yli\nkuin esteratsastaja, vastasi Helen tuntemattomaan mielijohteeseen\nkiinnittämällä satulansa niin nopeasti kuin suinkin. Ottamatta takkia\nylleen ja lakkia päähänsä hän nousi hevosensa selkään. Hermostunut\nratsu läksi laukkaamaan melkein ennenkuin hän ennätti satulaankaan.\nOmituinen viiltävä vapistus värisytti kaikkia hänen suoniaan. Hän\nhalusi huutaa Bota odottamaan, mutta Bo oli jo näkymättömissä. Syvät\nmutaiset kosteihin paikkoihin painuneet jäljet ja korkeaan ruohoon\nmurtautunut vako näyttivät kumminkin tien, jota oli helppo seurata.\nHänen hevosensa ei tarvinnutkaan todella mitään ohjausta. Se juoksi\npuiston päässä olevien kuusten välitse ja kierrettyään muutaman\nmetsikön seisahtui se paikoillaan olevan harmaan mustangin viereen. Bo\nkatsoi rinteelle ja kuunteli.\n\n\"Tuolla se nyt on!\" huusi Bo, kun koira haukkui kaikuvasti lähempänä\nheitä nyt kuin ennen. Bo kiiruhti matkaansa.\n\nHelenin hevonen seurasi kehoittamatta. Se oli kiihoittunut ja heristi\nkorviaan. Jotakin oli ilmassa. Helen ei ollut milloinkaan ennen\nratsastellut puiston tässä epätasaisessa päässä eikä Bota ollut helppo\nseurata. Hän johti rämeiden, purojen, notkojen, kallioisten matalien\nharjanteitten ja niin tiheitten kuusi- ja haapametsikköjen läpi, että\nHelen voi tuskin tunkeutua niiden läpi. Sitten saapui Bo suuren puiston\naukioon, joka sijaitsi juuri rinteen juurella. Hän pysähtyi sinne\nhevosen katsellessa ja kuunnellessa. Helen ratsasti hänen luokseen\nkuvitellen kuulevansa koiran haukuntaa.\n\n\"Katso, voi katsohan!\" Bon huuto säikähdytti mustangia niin, että se\nnousi takajaloilleen.\n\nHelen katsoi rinteelle ja huomasi suuren harmahtavan karhun\ntallustelevan kömpelösti erään rinteellä olevan aukeaman poikki.\n\n\"Harmaakarhuhan se onkin? Se tappaa Pedron! Voi, missä Dale viipyy?\"\nhuusi Bo hyvin kiihkeästi.\n\n\"Bo, tuo karhu tulee tännepäin! Meidän on siirryttävä syrjään sen\ntieltä\", huohotti Helen suunniltaan kauhusta.\n\n\"Dale ei ole ennättänyt saapua vielä läheisyyteen. Toivon hänen tulevan\npian, sillä en ymmärrä, mitä meidän on tehtävä.\"\n\n\"Peräydyttävä ja odotettava sitten häntä.\"\n\nJuuri silloin haukahteli Pedro vihaisesti ja sitten kuului äänekästä\nmurinaa ja ritinää pensaikosta. Nämä äänet tuntuivat kuuluvan melkein\nrinteen juurelta.\n\n\"Nell, kuuletko? Pedro tappelee karhun kanssa!\" huudahti Bo. Hänen\nkasvonsa kalpenivat ja hänen silmänsä loistivat kuin sininen teräs.\n\"Peto tappaa sen pian!\"\n\n\"Sellainen olisi hirveätä!\" vastasi Helen toivottomasti. \"Mutta mitä\nmaailmassa me voimme tehdä?\"\n\n\"Halloo, Dale!\" huusi Bo niin kovasti kuin suinkin.\n\nVastausta ei kumminkaan kuulunut. Pensaitten kova ritinä, vyöryvien\nkivien kolina ja rinteeltä kuuluva murina ilmaisivat Helenille, että\nPedro ahdisti karhua kovasti.\n\n\"Nell, aion lähteä sinne\", sanoi Bo päättäväisesti.\n\n\"Ei mitenkään! Oletko hullu?\" vastasi Helen.\n\n\"Karhu tappaa muuten Pedron.\"\n\n\"Mutta sehän voi tappaa sinutkin.\"\n\n\"Ratsasta sinä tuonnepäin ja huuda Dalea.\"\n\n\"Mitä sinä sitten aiot tehdä?\"\n\n\"Aion ampua tuota petoa peloittaakseni sitä. Jos se lähtee jälkeeni, ei\nse saa minua kiinni myötämäessä. Dale on sanonut niin.\"\n\n\"Olet aivan mieletön!\" huusi Helen nähdessään Bon tarkastelevan\nrinnettä ja etsivän aukeata paikkaa. Sitten veti Bo pyssyn huotrasta.\n\nMutta Bo ei kuullut tahi ei välittänyt. Hän kannusti vain mustangiaan,\njoka hurjassa menossaan lennätti ruohoa ja multaa korkealle ilmaan.\nMitä Helen silloin olisi tehnyt, ei hän tiennyt, sillä hänen\nhevosensa läksi laukkaamaan mustangin jälkeen. Bo näytti katoavan\nsilmänräpäyksessä metsäisen rinteen vehreyteen. Helenin ratsu\nkiipesi ja juoksi korskahdellen ja huohottaen pensaikkojen, haapa-\nja kuusimetsikköjen läpi ja saapui lopulta muutamaan pitkittäin\nmäenrinteessä olevaan kapeaan aukeamaan.\n\nKauempaa kuuluva äkkinäinen ja pitkäaikainen ritinä säikähdytti Heleniä\nja pysähdytti hevosen. Hän näki haapojen taipuvan, ja sitten hyökkäsi\nmetsästä suuri ruskea peto kuin kissa. Se oli äärettömän suuri karhu.\nHelenin sydän pysähtyi ja hänen kielensä liimautui kitalakeen kiinni.\nKarhu kääntyi. Sen punainen suu oli avoinna ja siitä valui kuolaa,\nsen turkki oli pörröinen ja harmahtava, ja se murisi hirveästi.\nHelenin jokainen jänne jäykistyi. Hänen hevosensa nousi pystyyn\nhyppien sivullepäin ja pyörähti melkein ilmassa hirnuen pelosta. Hän\nputosi kuin kivi satulasta eikä nähnyt hevosen pakoa metsään, vaikka\nhän sen kuuli. Helenin silmät eivät kääntyneet pois karhusta hänen\npudotessaankaan ja hän liukui maahan istuvaan asentoon selkä muudatta\npensasta vasten, joka kannatti häntä. Karhu huojutti suurta päätään\nsinne tänne. Sittenkuin koiran haukunta alkoi kuulua lähempää, se\nkääntyi ja alkoi juosta vastamäkeen pois aukeamalta.\n\nKarhun poistuessa näkyvistä loppuivat Heleninkin voimat. Pelon\njäykistyttämänä ei hän ollut voinut liikkua, ei tuntea eikä\najatella. Mutta nyt vapisi koko hänen ruumiinsa hirveästi, hän oli\naivan märkänä hiestä ja sairas värisyttävästä, oksennuttavasta\nsisäisestä kouristuksesta, vaikka hänen mielensä olikin vapautunut\nhalvaannuttavasta pelosta. Hetki oli yhtä kauhistuttava kuin sekin,\njolloin karhu oli karjaissut peloittavasta raivosta. Voimakas\njäykistyttävä ja synkkä mielenliikutus tuntui saaneen hänet\nvaltoihinsa. Hän ei voinut kohottaa kättäänkään, vaikka hänen koko\nruumiinsa tuntui vapisevan. Hänen kurkkuaan kuristi ja ahdisti. Hänen\nsydäntään ympäröivä musertava paino keveni, ennenkuin hän voi liikuttaa\njäseniään. Sitten haihtui muukin peloittava kuin painajainen muuttuen\ntietoisuudeksi. Millainen siunattu helpotus se olikaan! Helen katseli\nhurjasti ympärilleen. Karhu ja koira eivät olleet enää näkyvissä\neikä hänen hevosensakaan. Hän nousi seisoalleen heikkona ja horjuen.\nMuistaessaan Bon virkistyi hän hieman, ja erilainen elämä ja tunteet\nalkoivat lämmittää hänen kylmiä jäseniään, kun hän kuunteli.\n\nHän kuuli rinteeltä kavioiden kapsetta ja sitten Dalen voimakkaan\nja kirkkaan äänen. Hän vastasi. Aika tuntui pitkältä, ennenkuin\nDale hyökkäsi metsästä ratsastaen hurjaa vauhtia ja taluttaen hänen\nhevostaan. Silloin tointui Helen täydellisesti, ja kun Dale saapui\nhänen luokseen pysähdyttäen tulisen Rangerin äkkiä, tarttui hän Dalen\nhellittämiin ohjiin ja nousi nopeasti satulaan, joka kumminkin tuntui\nerilaiselta kuin ennen. Dalen harmaiden silmien tutkiva katse herätti\nhänessä omituisia tunteita.\n\n\"Olette kalpea. Oletteko loukkautunut?\" kysyi Dale.\n\n\"En, olin vain niin hirveästi peloissani.\"\n\n\"Mutta hevosennehan heitti teidät selästään.\"\n\n\"Heitti kyllä ja oikein komeasti.\"\n\n\"Mitä tapahtui?\"\n\n\"Kuulimme koiran haukuntaa ja seurasimme metsän rantaa. Silloin näimme\ntuon hirviön, tuon harmaan karvaisen pedon ja --\"\n\n\"Tiedän. Se on harmaakarhu, joka on tappanut tuon varsan, lemmikkinne.\nKiiruhtakaa nyt. Missä Bo on?\"\n\n\"Pedro ahdisti karhua ja Bo luuli karhun tappavan sen. Hän ratsasti\nsuoraan tuonne ja hevoseni seurasi, sillä en voinut sitä hillitä. Mutta\nme eksyimme Bosta. Karhu hyökkäsi tuolta tänne ja karjui. Hevoseni\nheitti minut silloin satulasta ja pakeni. Pedron haukunta suojeli minua\n-- pelasti henkeni, luullakseni. Ah, miten hirveätä se oli? Sitten\npoistui karhu tuonne ja te tulitte.\"\n\n\"Bo seuraa koiraa!\" huudahti Dale. Ja nostaen kätensä suulleen\npäästi hän jylisevän huudon, joka vyöryi rinteelle, palasi takaisin\nkallioista, heikkeni, katkesi ja lopulta vaikeni. Sitten hän odotti\nkuunnellen. Kaukaa rinteeltä kantautui silloin heikko ja hurja huuto,\nkimeä ja suloinen, synnytti omituisia kaikuja, liiteli kauemmaksi ja\nkuoli lopulta kuiluihin.\n\n\"Hän on sen jäljillä!\" selitti Dale julmasti.\n\n\"Bolla on teidän pyssynne\", sanoi Helen. \"Voi, meidän on kiiruhdettava.\"\n\n\"Te palaatte leiriin\", määräsi Dale kääntäen hevosensa.\n\n\"Enkä palaa!\" vastasi Helen tiukasti.\n\nDale kannusti Rangeria ja kääntyi aukealle rinteelle. Helen pysytteli\nhänen kintereillään, kunnes päästiin metsään, josta alkoi jyrkkä polku\nylöspäin. Dale hyppäsi satulasta.\n\n\"Tässä on hevosen, karhun ja koiran jälkiä\", sanoi hän kumartuessaan\ntarkastamaan niitä. \"Meidän on käveltävä tuonne laelle. Säästämme siten\nhevosiamme ja ehkä aikaakin.\"\n\n\"Onko Bo sitten ratsastanut sinne?\" kysyi Helen katsoen jyrkkää mäkeä.\n\n\"On varmasti.\" Sanottuaan sen läksi Dale matkalle taluttaen hevostaan.\nHelen seurasi häntä. Kiipeäminen oli työlästä ja vaivalloista. Hän\noli kyllä ohuesti puettu, mutta hän lämpeni kumminkin pian, hengästyi\nja hänen sydäntään alkoi pakottaa. Kun Dale pysähtyi lepäämään, oli\nHelen jo aivan lopussa. Koiran säännötön haukkuminen kannusti häntä\nkumminkin. Mutta äkkiä lakkasi se kuulumasta. Dale sanoi koiran ja\nkarhun nyt päässeen harjanteen toiselle puolelle ja heti kun he\npääsisivät laelle, kuulisivat he äänen jälleen.\n\n\"Katsokaahan noita\", sanoi hän piakkoin viitaten tuoreihin jälkiin,\njotka olivat suuremmat kuin Bon mustangin. \"Nuo ovat hirven jälkiä.\nOlemme peloittaneet suuren uroon ja se on suoraan edellämme. Katsokaa\ntarkasti, niin näette ehkä sen.\"\n\nHelen ei ollut milloinkaan kiivennyt niin nopeasti ennen, ja kun he\nsaapuivat laelle, oli hän aivan lopussa. Hän ei voinut tehdä muuta\nkuin taluttaa hevostaan. Dale seurasi tämän metsäisen rinteen lakea\nsen läntistä päätä kohti, joka oli melkoista korkeampi. Paikoitellen\noli viheriässä metsässä kallioisia aukeamia. Dale viittasi muutamalle\njyrkänteelle.\n\nHelen näki komean hirven kuvastuvan taivasta vasten. Sen selkä ja\nkyljet olivat vaaleanharmaat ja olkapäät ja hartiat mustat. Sen raskaat\nleveällä ulottuvat sarvet lisäsivät sen jaloa asentoa, kun se seisoi\nsiinä katsellen laaksoon ja kuunnellen nähtävästi koiran haukuntaa. Kun\nse kuuli Dalen hevosen korskahtelun, hyppäsi se kerran kantaen sarviaan\nmiellyttävästi ja ihmeellisesti, ja katosi puiden joukkoon.\n\nDale viittasi nyt jälleen muutamaan ruohottomaan paikkaan. Helen\nhuomasi maassa suuria pyöreitä jälkiä, joissa näkyvät kynsien jäljet\nvärisyttivät häntä. Hän tiesi ne karhun jäljiksi.\n\nNopea ratsastus ei voinut tulla kysymykseenkään tällä harjulla, minkä\nvuoksi Helen sai tilaisuuden hengähtää. Vihdoin kun he saapuivat\naivan ylimmäiselle huipulle, kuuli Dale koiran haukunnan. Helenin\nkatse kiintyi aluksi kaukaa siintävään villiin maisemaan ja vasta\nsitten jalkojensa juuressa lepäävälle läntiselle rinteelle. Se oli\nmetsätön vähitellen aleneva mäki, joka loppui harvaan metsää kasvavaan\npengermään ja lopulta tummanviheriään rotkoon.\n\n\"Ratsastakaa nopeasti nyt!\" huudahti Dale. \"Näen Bon ja haluan\ntavoittaa hänet.\"\n\nDale kannusti hevosensa rinnettä alas. Helen ratsasti hänen\nkintereillään ja vaikka hän lasketti sellaista vauhtia, että hän\ntunsi hiuksensa nousevan pystyyn pelosta, huomasi hän kumminkin Dalen\njätättävän. Joskus liukui hänen hevosensa istuallaan muutamia metrejä,\nja näiden vaarallisten hetkien kuluessa irroitti Helen jalkansa\njalustimista päästäkseen ratsustaan helposti irti, jos se olisi\nsattunut kaatumaan. Hän antoi hevosen itsensä valita tien sillä aikaa\nkuin hän katsoi Daleen tahi vielä kauemmaksi nähdäkseen Bon. Vihdoin\nhuomasi hän hänet. Kaukana alhaalla, tuolla metsäisellä penkereellä\nnäki hän vilahdukselta harmaan mustangin ja kirkkaan välähdyksen Bon\ntukasta. Hänen sydämensä riemuitsi. Dale tavoittaisi pian Bon ja\nkiiruhtaisi tämän ja vaaran väliin. Ja silloin, vaikka Helen ei sitä\nsilloin huomannutkaan, muuttui hänen mielensä huomattavasti. Hän ei\nenää pelännyt ja jokin kumma, kiihoittava ja käsittämätön tunne sai\nhänet valtoihinsa.\n\nHän antoi hevosensa juosta, ja sittenkuin se oli laukannut\npehmeäpintaisen mäen juurelle, kiisi se sellaista vauhtia aukean\npoikki, että tuuli punasi Helenin posket ja pani hänen korvansa\nhumisemaan. Dale katosi hänen näkyvistään, jolloin hän tunsi julmaa\nomituista riemua. Hän koetti innokkaasti etsiä hänen hevosensa jälkiä\nja löysikin ne. Samoin löysi hän Bon mustangin, karhun ja koirankin\njäljet. Hänen hevosensa tuntien ehkä riistan olevan läheisyydessä ja\npeläten jäävänsä yksinään, läksi joustavasti ja voimakkaasti juoksemaan\nhypellen pensaiden ja kantojen yli. Aukea oli näyttänyt lyhyeltä, mutta\nse olikin pitkä, ja Helen ratsasti tuon vähitellen laskeutuvan rinteen\npoikki hirmuista vauhtia. Hän ei halunnut jäädä jälkeen eikä hän\nvälittänyt enää vaarastakaan. Jokin poltti tasaisesti hänen rinnassaan,\njokin ilon aiheuttama julma ja voimakas vimma. Kun hän näki kaukana\ntoisessa aukiossa Dalen sivuuttaneen Bon ja Bon kannustavan pientä\nmustangiaan kovemmin kuin milloinkaan ennen, syntyi Helenissä kiihkeä\nhalu tavoittaa hänet, voittaa hänet tässä ihmeellisessä takaa-ajossa ja\nnäyttää hänelle ja Dalelle, mitä Helen Raynerissä pohjimmittain piili.\n\nHän huomasi kumminkin edessään olevasta maanlaadusta, että hänen\nkunnianhimonsa tulisi olemaan lyhytikäinen, mutta tämä peninkulman\npituinen nopea ratsastus oli jotakin, jonka muisto kalvistutti aina\nhänen poskensa ja kiihoitti hänen mieltään.\n\nAukio oli vain liian lyhyt. Kova vauhti vei Helenin hevosen pian\nmetsään. Täällä sai hän ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen sen\npäätöntä vauhtia kaatuneiden puunrunkojen yli ja pienten mäntyjen\nvälitse. Bo katosi näkyvistä ja Helen tunsi tarvitsevansa kaiken\njärkensä voidakseen olla eksymättä. Hänen oli seurattava jälkiä ja\nmuutamissa paikoissa oli niitä hyvin vaikea huomata satulasta.\n\nHänen hevosensa oli sitäpaitsi tulinen ja kaiken muun lisäksi\nvielä kiihoittunut. Se vaati hölliä ohjaksia ja omat tiensä. Helen\nkoetti sitäkin eksyäkseen vain jäljiltä ja kolhiutuakseen oksia ja\npuidenrunkoja vasten. Hän ei voinut enää kuulla koiran haukuntaa\neikä Dalen huutoja. Männyt olivat pieniä, tiheässä kasvavia ja hyvin\nsitkeitä. Niitä oli vaikea taivuttaa. Helen haavoitti kätensä,\nsai kasvoihinsa naarmuja ja loukkasi polvensa. Hevosella oli tapa\npoiketa omalle taholleen Helenin haluaman asemesta, ja kun se syöksyi\ntiheihin vesakkoihin, joiden läpi oli vaikea päästä, oli kulku hyvin\nvaivalloista Helenille. Se oli kumminkin nyt jo aivan samantekevää\nhänelle, sillä raivostuttuaan kerran sieti hän jo kaikkea. Hän ei\nväitellyt mielessään, oliko tämä toivoton kiire ollenkaan tarpeellinen.\nMuudan lyönti päähänkin, joka oli melkein sokaista hänet, ei\nlannistanut häntä ollenkaan. Hevosta oli vaikea hillitä ja aukeilla\npaikoilla oli sen ohjaaminen aivan mahdotonta.\n\nVihdoin saapui hän toiselle rinteelle. Kun hän tuli erään jyrkänteen\nlaidalle, kuuli hän Dalen selvät huudot kaukaa ja Bon kimeät ja\nriemuitsevat vastaukset niihin. Hän kuuli myöskin karhun ja koiran\naiheuttaman rähäkän kuilun pohjalta.\n\nTässä eksyi hän jälleen Dalen ja Bon jäljiltä. Rinne näytti\nläpipääsemättömältä. Hän ratsasti takaisin harjannetta pitkin ja sitten\nvasta eteenpäin. Lopulta hän saapui paikalle, jossa kaviot olivat\nkaivaneet syviä jälkiä kapeihin pengermiin. Hypellessään askelmalta\naskelmalle kompastui Helenin hevonen. Kun hän ohjasi sitä niiden yli,\noli se mennä nokalleen. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi ratsastanut\nsuoraan mäkeä alas. Ajon hurja vauhti tuli sitä pistävämmän teräväksi\nHelenille, kuta pahemmiksi vastukset muuttuivat. Sitten vielä kerran\nkoiran haukunta ja karhun murina hurjistuttivat hänen hevosensa. Se\nkorskui kimakasti ja uhmaavasti ja nosti etujalkansa korkealle ilmaan.\nSitten se liukui murtaen itselleen tien pehmeään rinteeseen tiheän\nvesakon läpi pannen irtonaiset kivet ja maan vyörymään edellään.\nSe kaatuikin muutamalle penkereelle, mutta eräs haavikko tuki sitä\nniin, että se pääsi jälleen jaloilleen. Taistelun äänet lakkasivat\nkuulumasta, mutta Dalen kovat huudot sekoittuivat pihkalta tuoksuvaan\nilmaan.\n\nEnnenkuin Helen huomasikaan, oli hän rinteen juurella muutamassa\nkapeassa kuilussa, joka oli täynnä kiviä ja puita. Sointuva veden\nkohina kantautui hänen korviinsa. Jälkiä oli kaikkialla, ja kun\nhän saapui ensimmäiseen aukeaan paikkaan, näki hän, mistä kohti\nhiekkarannalta karhu oli hypännyt veteen. Siinä se oli ahdistanut\nPedroa. Tuon taistelun jäljet olivat selvästi näkyvissä. Helen näki\nkarhun jäljet vastakkaisellakin hiekkarannalla.\n\nVirran suuntaan ratsastaessaan paransi Helen yhä hevosensa vauhtia.\nTasaisella maalla olikin ratsu mainio. Kerran se hyppäsi suoraan\npuronkin yli. Jokaisen hyppäyksen ja käänteen jälkeen odotti Helen\nsaavansa nähdä Dalen ja Bon karhun kimpussa. Kuilu kapeni kapenemistaan\nja virran uoma syveni. Hänen oli pakko hidastuttaa vauhtiaan voidakseen\nsivuuttaa puut ja kalliot. Aivan odottamatta ratsasti hän sitten\npahki Daleen, Bohun ja huohottavaan Pedroon. Hänen hevosensa pysähtyi\nvastaten toisten hevosten kimeään hirnuntaan.\n\nDale katsoi hämmästyneenä ja ihaillen Heleniin.\n\n\"Kohtasitteko karhun jälleen?\" hän kysyi heti.\n\n\"En. Ettekö ole ampunut sitä?\" huohotti Helen taipuen hitaasti\nsatulassaan.\n\n\"Se pakeni tuonne louhikkoon, jonne meidän on sitä melkein mahdoton\nseurata.\"\n\nHelen liukui satulasta maahan huudahtaen helpotuksesta. Hän huomasi\nolevansa verinen ja likainen, hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä\nja aivan likomärkänä hiestä, puhumattakaan siitä, että se oli aivan\nriekaleina. Jokaista lihasta poltti ja pisteli, ja kaikki luut\ntuntuivat olevan poikki. Mutta kaiken tuon kannatti kyllä kärsiä, kun\nnäki Dalen läpitunkevan katseen ja Bon suunnattoman hämmästyksen.\n\n\"Nell Rayner!\" huohotti Bo.\n\n\"Jos hevoseni ei vain olisi ollut niin huono kulkemaan metsässä\",\nhuohotti Helen, \"en olisi menettänyt niin paljon aikaa laskeutuessani\ntänne tuolta vuorelta. Tavoitin teidät kumminkin.\"\n\n\"Tulitteko ratsastaen tuon viimeisenkin rinteen?\" kysyi Dale.\n\n\"Tulinpa hyvinkin\", vastasi Helen hymyillen.\n\n\"Me kävelimme sen kokonaan ja olimme onnelliset päästessämme tänne\nsitenkin\", sanoi Dale vakavasti. \"Tänne ei mielestäni voida ratsastaa\nmillään hevosella. Se kai liukui koko matkan?\"\n\n\"Niin se tekikin, mutta minä pysyin kumminkin sen selässä.\"\n\nBon epäily muuttui ihmettelyksi ja sanattomaksi ihailuksi. Ja Dalen\nharvinainen hymy haihdutti hänen vakavuutensa.\n\n\"Olen pahoillani. Menettelin ajattelemattomasti. Luulin teidän palaavan\nkotiin. Mutta kun loppu on hyvä, on kaikki muukin hyvin. Helen,\nheräsittekö tänään?\"\n\nHelen loi silmänsä maahan välittämättä häneen suunnatusta kysyvästä\nkatseesta.\n\n\"Ehkä hieman\", vastasi hän peittäen kasvonsa käsillään. Muistaessaan\nDalen kysymykset ja tämän varmat sanat, ettei hän tunne elämän oikeata\ntarkoitusta, ja oman itsepäisen vastustuksensa, tunsi hän hieman\nhäpeävänsä. Mutta se meni pian ohi.\n\n\"Ajo oli suurenmoinen\", sanoi hän. \"En tuntenut itseäni. Olitte\noikeassa.\"\n\n\"Kuinka monessa suhteessa huomasitte minun olevan oikeassa?\" kysyi Dale.\n\n\"Kaikissa muissa paitsi yhdessä, luullakseni\", vastasi Helen nauraen ja\nväristen. \"Olen melkein kuolemaisillani nälkään nyt. Olin niin vihainen\nBolle, että olisin voinut kuristaa hänet. Näin tuon kauhean pedon ja\ntiedän nyt, millaista kuolemanpelko on. Olin eksyksissäkin pari kertaa\naivan kokonaan. Muuta en muista.\"\n\nNyt voi Bokin jo puhua. \"Viimeinen oli muistaakseni, että rakastut\nhurjasti.\"\n\n\"Jos Dale on oikeassa, on minun lisättävä sekin tämänpäiväisiin uusiin\nkokemuksiini, ennenkuin tiedän, mitä oikea elämä on\", vastasi Helen\nkainosti.\n\nMetsästäjä kääntyi. \"Lähtekäämme\", sanoi hän vakavasti.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nRatsastettuaan useampia päiviä tuon ihmeellisen keltaisen ja\npurppuraisen puiston ruohoisella kamaralla ja kuunneltuaan haaveillen\npäivisin putouksen sointuvaa ja aina muuttuvaa kohinaa ja öisin\nmetsästelevien susien hurjaa ja valittavaa ulvontaa ja kiivettyään\nhuimaaviin korkeuksiin, joissa tuuli tuoksui suloisesti, menetti Helen\nRayner tiedon ajankulusta ja unhotti vaaran.\n\nRoy Beemania ei kuulunut palaavaksi. Kun Dale silloin tällöin puhui\nhänestä ja hänen etsinnästään, ei tytöillä ollut juuri muuta sanomista\nkuin valittaa vanhan enonsa sairautta. Sitten he unhottivat asian\njälleen. Jokainen, joka tähän aikaan vuodesta oleskeli lyhyenkin\najan tässä paratiisissa, kiintyi siihen niin, että se muistui hänen\nmieleensä myöhemmin sekä nukkuessa että valvoessa.\n\nBo antautui kokonaan tuohon villiin elämään, hän rakasti hevosia ja\nratsasteli, helli Dalen monia kesyjä hevosia, mutta erittäinkin Tomia,\npuumaa. Tuo suuri kissa seurasi häntä kaikkialle, leikki hänen kanssaan\nkieritellen ja huitoen käpälillään kuin kissa, ja se laski suuren\npäänsä hänen syliinsä kehräten tyytyväisesti. Bo ei pelännyt juuri\nmitään ja täällä villissä luonnossa haihtui loputkin hänen arkuudestaan.\n\nDalella oli muudan toinenkin lemmikki, kasvava musta karhunpenikka,\njota sanottiin Mussiksi. Se oli sairaalloisesti mustasukkainen pikku\nBudille ja vihasi äärettömästi Tomia. Muuten se oli hyvin kiltti karhu,\njoka oli puolueettomalle Dalelle suureksi iloksi. Mutta silloin kun\nDale sattui olemaan selin, karkoitti Tom Mussin aina leiristä, ja\njoskus Muss pysyikin poissa kauan aikaa kuljeskellen yksinään. Bon\ntulon jälkeen, koska hän kulutti suurimman osan ajastaan eläinten\nseurassa, oli nähtävästi leiri Mussinkin mielestä puoleensavetävämpi.\nSenvuoksi ennustikin Dale Mussin ja Tomin pian rupeavan riitelemään.\nBosta ei ollut mikään niin ihanaa kuin painiskeleminen tuon mustan\nkarhun kanssa. Muss ei ollut vielä hyvinkään suuri eikä kovin\nraskaskaan, ja painiessaan tuon voimakkaan ja jäntevän tytön kanssa\njoutui se joskus tappiolle. Sen hyväksi on mainittava, että se oli\nhyvin varovainen voidakseen olla loukkaamatta Bota. Se ei milloinkaan\npurrut eikä raapinut, vaikka se joskus antoikin Bolle äänekkäitä\nlyöntejä käpälillään, jolloin Bo puristi sormikoidut kätensä nyrkkiin\nja hyökkäsi sen kimppuun tosissaan. Muutamana iltana ennen heidän\ntavallista varhaista illallistaan katselivat Dale ja Helen, miten Bo\nleikki karhun kanssa. Hän oli mitä hilpeimmällä tuulella, täynnä elämää\nja taistelunhalua. Tom makasi pitkin pituuttaan ruohokossa ja katseli\nheitä kapein kiiluvin silmin.\n\nKun Bo ja Muss tarttuivat toisiinsa syliksi ja alkoivat kieriskellä\nruohokossa, kiinnitti Dale Helenin huomion puumaan.\n\n\"Tom on mustasukkainen. On omituista, miten eläimet ovat ihmisten\nkaltaisia. Minun on vietävä Muss pian aitaukseen, muuten rupeavat ne\ntappelemaan.\"\n\nHelen ei huomannut Tomissa muuta kuin sen, ettei se näyttänyt leikkiin\ntaipuvaiselta.\n\nHeidän syödessään illallista katosivat sekä karhu että puuma, vaikka\nhe huomasivatkin sen vasta jälkeenpäin. Dale vihelsi ja kutsui, mutta\nkilpailijat eivät palanneet. Seuraavana aamuna oli Tom leirissä nukkuen\nmukavasti Bon jaloissa, ja kun Bo nousi, seurasi se häntä kuten\nennenkin. Mutta Mussia ei kuulunut eikä näkynyt.\n\nNämä seikat tekivät Dalen levottomaksi. Hän poistui leiristä ottaen\nTomin mukaansa. Palattuaan kertoi hän seuranneensa Mussin jälkiä niin\nkauaksi kuin suinkin ja koettaneensa sitten usuttaa Tomin sen jäljille,\nmutta puuma ei ollut halunnut tahi ei ollut voinut seurata niitä. Dale\nkertoi, ettei Tom pitänyt karhun jäljistä, mikä onkin luonnollista,\nkoska puumat ja karhut ovat luonnollisia vihamiehiä keskenään. Siten\nmenetti Bo joko sattumalta tahi tarkoituksesta yhden lemmikeistään.\n\nMetsästäjä etsi sitä seuraavana päivänä likimmäisiltä rinteiltä,\nkiipesipä eräälle vuorellekin. Hän ei löytänyt kumminkaan jälkeäkään\nMussista, mutta kertoi nähneensä jotakin muuta.\n\n\"Haluatteko, tytöt, vieläkin kokea jotakin hyvin jännittävää?\" kysyi\nhän.\n\nHelen hymyili myöntymyksensä ja Bo vastasi omaan innostuneeseen\ntapaansa.\n\n\"Ettekö välitä, vaikka pelästyisittekin?\" jatkoi Dale.\n\n\"Ette voi pelästyttää minua ollenkaan!\" väitti Bo, mutta Helen näytti\nepäilevältä.\n\n\"Eräällä niityllä osuin pahki muutamaan hevoseeni -- nilkuttavaan\nkimoon, jota ette ole nähneet. Tuo vanha harmaakarhu, jota me silloin\najoimme takaa oli tappanut sen. Hevonen ei ollut ollut vielä kuolleena\ntuntiakaan. Siitä juoksi vielä verta eikä siihen muutenkaan oltu juuri\nkoskettukaan. Karhu kuuli tuloni tahi näki minut ja pakeni metsään.\nMutta se palaa kyllä illalla takaisin. Menen sinne sitä vahtimaan\nja ammun sen nyt. Mielestäni olisi teidän tultava mukaani, sillä en\nhaluaisi jättää teitä tänne yksiksenne yöksi.\"\n\n\"Otatteko Tominkin sinne?\" kysyi Bo.\n\n\"En, sillä karhu voi vainuta sen. Eikä Tom sitäpaitsi ole mikään\nluotettava karhujen ahdistaja. Jätän Pedronkin kotiin.\"\n\nKun he olivat syöneet nopeasti illallisen ja Dale oli hakenut hevoset\nleiriin, oli aurinko laskenut ja laakso alkoi hämärtyä vuorten\nhuippujen loistaessa vielä kirkkaina.\n\nTie, jota Dale seurasi rinteen laelle, kiemurteli sinne tänne ja heiltä\nmeni melkein tunti sen kulkemiseen. Senvuoksi olikin heidän laelle\npäästyään ja saavuttuaan metsään jo aivan hämärä. Aaltoilevaa puistoa\njatkui niin pitkälti kuin Helen voi nähdä. Sitä reunustavassa metsässä\noli siellä täällä pitkiä niemekkeitä, ja niityllä oli eristettyjä\nmetsikköjä kuin saaria.\n\nNoin kymmenentuhannen jalan korkeudessa oli tämä kirkas ja kylmä\nyö suurenmoinen ja ilmastollisessa suhteessa harvinainen. Seudut\nnäyttivät aivan sellaisilta kuin savustetun lasin läpi katsellessa.\nKaikki esineet olivat selvästi näkyvissä, kaukaisetkin, ja näyttivät\nsuurennetuilta. Lännessä, missä auringonlaskun kajastus ei ollut\nvielä haihtunut tummalta, koloiselta ja kuusien latvojen katkomalta\ntaivaanrannalta, oli sellainen läpinäkyvä kultainen viiva, joka\nsulautui taivaan tähtikirkkaaseen sineen, ettei Helen voinut muuta kuin\nkatsoa ihmetellen ja ihaillen.\n\nDale kannusti hevosensa juoksuun ja tyttöjen vireät ratsut seurasivat\nsitä. Maa oli kuoppaista tiheässä kasvavien ruohomättäiden vuoksi,\nmutta hevoset eivät kumminkaan kompastelleet. Niiden liikkeet ja\nkorskahtelut ilmaisivat niiden kiihtymystä. Dale opasti heitä monien\nmetsikköjen ympäri pitkään ruohoa kasvavaan notkoon ja sitten suoraan\nlänteen päin muutaman aukion poikki, metsää kohti, joka kuvastui\nselvästi öistä taivasta vasten. Hevoset kulkivat nopeasti ja tuuli\npuhalsi jääkylmästi. Helen voi juuri hengittää ja hän huohotti niin\nkuin hän juuri olisi päässyt korkean kukkulan laelle. Tähdet alkoivat\ntuikkia sinisellä taivaalla ja kajastus vaaleni hieman, mutta hämärää\nkumminkin jatkui. Aukio näytti leveältä, mutta olikin todellisuudessa\nkapea. Kun he saapuivat harvaan metsikköön, jota jatkui rinteelle,\nkunnes vastassa oli tiheämpi ja eristetympi metsäsaareke, laskeutui\nDale satulasta ja sitoi hevosensa puuhun kiinni. Kun tytöt olivat\nlaskeutuneet, teki hän samoin heidänkin hevosilleen.\n\n\"Pysytelkää aivan kintereilläni ja kävelkää niin hiljaa kuin suinkin\",\nkuiskasi hän. Kuinka pitkältä ja tummalta hän näyttikään pimenevässä\nvalossa! Heleniä huumasi nytkin, kuten usein viimeaikoina, tuon miehen\nomituinen käskevä voima. Kävellen pehmeästi ja aivan äänettömästi\npujahti Dale tuohon säännöttömään metsikköön, jossa näytti olevan\nkapeita syrjäteitä ja niemekkeitä. Sitten saapui hän äkkiä tiheää\nmetsää kasvavalle rinteen laelle, jossa oli pimeä kuin säkissä.\nMutta seuratessaan häntä rupesi Helen erottamaan puita, ohuita\nsurkastuneita kuusia, joista muutamat olivat kuivuneita. Rinne oli\npehmeä ja joustava, ja sitä oli helppo kiivetä melutta. Dale kulki\nniin varovaisesti, ettei Helen voinut kuulla hänen askeleitaan, ja\npimeys oli usein niin synkkä, ettei hän voinut Dalea nähdäkään. Silloin\nkulki kylmiä väreitä hänen selkäänsä pitkin. Bo piti kiinni Helenista\nvaikeuttaen siten hänen kulkuaan ja saattaen Bon rohkeuden näyttämään\nvähemmän kehumista ansaitsevalta. Vihdoin päästiin tasaiselle maalle.\nHelen näki edessään vaaleanharmaan taustan, jossa oli mustia viiruja.\nToinen silmäys ilmaisi hänelle kumminkin, että ne olivat aukeata\nniittyä vasten näkyviä puunrunkoja.\n\nDale pysähtyi ja kosketti Heleniin, joka myöskin seisahtui\njännittyneenä. Dale kuunteli. Tuntui ihmeelliseltä katsella häntä,\nkun hän seisoi siinä kumartunein päin hiljaa ja liikkumatonna kuin\npuunrunko.\n\n\"Se ei ole vielä tullut\", kuiskasi Dale hiipien eteenpäin hitaasti.\nHelen ja Bo töksähtelivät pahki ohuihin kuivuneihin oksiin, joita ei\nvoitu huomata ja jotka risahtelivat. Sitten Dale polvistui näyttäen\npainuvan maahan.\n\n\"Teidän on ryömittävä\", kuiskasi hän.\n\nKuinka omituiselta ja lumoavalta se tuntuikaan Helenistä, vaikka se\nolikin vaivalloista. Maassa oli risuja ja kuivuneita oksia, joiden yli\noli varovaisesti ryömittävä, ja koska oli heittäydyttävä vatsalleenkin\ntarpeen vaatiessa, oli hänen pakko ponnistaa suunnattomasti voimiaan\npäästäkseen eteenpäin tuuma tuumalta. Dale kiemurteli eteenpäin kuin\nsuuri käärme.\n\nMetsä tuli vähitellen valoisammaksi. He lähestyivät nyt niityn päätä.\nHelen näkikin jo palasen aukiosta, jonka takana oli tummaa kuusimetsää.\nIltarusko leimusi tahi tanssi kuin himmeät revontulet ja sammui sitten\nkokonaan. Dale ryömi kauemmaksi pysähtyen vihdoin niityn päässä\nkasvavan parin puun väliin.\n\n\"Tulkaa tänne viereeni\", hän kuiskasi.\n\nHelen jatkoi ryömimistään ja pian oli Bo hänen vieressään. Hän\nhuohotti, kasvot olivat aivan kalpeat ja silmät loistivat niin suurina,\nettä ne voitiin helposti nähdä haihtuvassa valossa.\n\n\"Kuu alkaa nousta. Saavuimme juuri parhaaseen aikaan. Vanha karhu ei\nole siellä vielä, mutta minä näen arosusia. Katsokaa.\" Dale viittasi\naukean niityn pään poikki muutamaan epäselvästi näkyvään kohtaan, joka\noli lyhyen matkan päässä metsänlaidasta.\n\n\"Tuolla on hevosenraato\", kuiskasi hän. \"Ja jos katsotte tarkemmin,\nvoitte huomata arosudetkin. Ne ovat harmaita ja ne liikkuvat. Ettekö\nvoi kuulla niiden läähätystä?\"\n\nHelenin jännittyneet korvat, jotka olivat täynnä kuviteltuja ääniä,\nerottivat kumminkin pian hiljaisia napsahduksia ja murinaa. Bo puristi\nhänen käsivarttaan.\n\n\"Kuulen ne. Ne tappelevat. Voi sentään!\" huohotti hän huokaisten syvään\nkuvaamattomasta jännityksestä.\n\n\"Olkaa hiljaa nyt, katselkaa ja kuunnelkaa!\" sanoi Dale.\n\nTuo musta mutkainen metsänlaita näytti vähitellen tulevan yhä\nmustemmaksi, niityn harmaa nurkkaus vaaleni hitaasti jonkun\nnäkymättömän voiman vaikutuksesta, hitaasti himmenivät tähdet ja taivas\nkirkastui. Kuu oli nousemaisillaan jostakin päin. Tuo epäselvästi\nnäkyvä läikkäkin rupesi vähitellen paremmin näkymään.\n\nPuitten latvojen välistä, jotka nyt tuntuivat olevan melko lähellä,\nrupesi hopeanvärinen kuu heikosti näkymään. Se tummeni, katosi, loisti\njälleen kiiveten, kunnes sen kaunis sirppi kohosi puun latvoihin,\nirtautui niistä salaperäisesti ja muuttui kirkkaaksi ja kylmäksi. Sitä\nmukaa kuin niityn itäinen laita tummenemistaan tummeni, vaaleni niitty\nja vastakkaisen puolen laidasta voitiin jo erottaa yksityisiä puitakin.\n\n\"Voi katsokaa nyt!\" huudahti Bo hiljaa ja pelokkaasti viitatessaan.\n\n\"Älkää puhuko niin kovasti\", kuiskasi Dale.\n\n\"Mutta minä näen jotakin.\"\n\n\"Hss!\" komensi Dale.\n\nKatsoessaan sinnepäin, jonne Bo viittasi, ei Helen voinut nähdä muuta\nkuin kuun valaiseman maankamaran, joka pyöristyi läheisyydessä pieneksi\nkukkulaksi.\n\n\"Olkaa nyt hiljaa\", kuiskasi Dale. \"Ryömin tuonne voidakseni katsella\npaikkaa toiseltakin suunnalta. Palaan heti.\"\n\nHän peräytyi äänettömästi ja katosi. Kun hän oli poistunut, tunsi Helen\nsydämensä sykkivän nopeammasti ja ihonsa polttavan.\n\n\"No voi sinua! Nell, katsohan toki!\" kuiskasi Bo peloissaan. \"Näin\nvarmasti jotakin.\"\n\nTuon pyöreän kummun laella liikuskeli joku pyöreä esine hitaasti tullen\nlähemmäksi valoon. Helen katsoi siihen pidättäen hengitystään. Se\nkuvastui nyt selvästi taivasta vasten, ollen näköjään suuri, pyöreä\nja julma harmahtava eläin. Toisen kerran näytti se suurelta, toisen\nkerran taas pieneltä, väliin tuntui se olevan aivan lähellä, väliin\ntaas kaukana. Se näytti vihdoin tulevan suoraan heitä kohti. Helen\ntotesi nopeasti, ettei peto ollut enää kahdenkaantoista metrin päässä.\nHänen kokemuksensa alkoivat juuri lisäytyä taasen uudella, hän tunsi\ntodellista kauhistuttavaa pelkoa, hänen verensä tuntui hyytyvän, hänen\nsydämensä jyskytti kovasti pysähtyäkseen sitten kokonaan ja hän olisi\nmielellään paennut, mutta oli kuin kiinnikasvanut paikoilleen, kun Dale\npalasi hänen viereensä.\n\n\"Tuolla on muudan suuri siili\", kuiskasi hän. \"Se oli ryömimäisillään\nteidän ylitsenne, jolloin olisitte tullut täyteen piikkejä.\"\n\nSanottuaan sen heitti hän puukalikalla eläintä. Se hyppäsi suoraan ylös\nja pyörähti hämmästyttävän ketterästi, jolloin kuului ratisevaa ääntä.\nSitten se ryömi näkymättömiin.\n\n\"Siili!\" kuiskasi Bo huohottaen. \"Yhtä hyvin olisitte voinut sanoa sitä\nnorsuksikin!\"\n\nHelen huokaisi hyvin syvään merkityksellisesti. Hän ei halunnut kertoa,\nmillaisia tunteita tuon vaarattoman siilin näkeminen oli hänessä\nherättänyt.\n\n\"Kuunnelkaa!\" varoitti Dale hiljaa. Hänen suuri kätensä tarttui Helenin\nsormikoituun. \"Tuo on totisesti jotakin erämaahan kuuluvaa.\"\n\nYön rauhallisuuden rikkoi suden ulvonta terävästi ja kylmästi, mutta\nse kuului kaukaa, ihmeellisen kaukaa. Kuinka hurjalta, surulliselta\nja nälkäiseltä se kuulostikaan, ja kuinka ihmeteltävän selvältä! Sen\nsointu värisytti Helenin koko ruumista herättäen hänessä hurjia,\nkuvaamattomia ja syviä tunteita. Jälleen muudan tämän metsän ääni\nvei hänen ajatuksensa kauas hämärään menneisyyteen, josta hänkin oli\nperäisin.\n\nUlvonta ei uudistunut. Arosudetkin olivat hiljaa. Seurasi äänettömyys,\njota ei mikään häirinnyt.\n\nDale töykkäsi Heleniä ja ojentautui sitten taputtamaan Bota. Hän\nkatseli tarkkaavaisesti niitylle ja hänen jännityksensä voitiin tuntea.\nHelen jännitti katsettaan niin paljon kuin suinkin ja näki harmaitten\narosusien luikkivan tiehensä kuunvalosta metsän pimentoon, jonne ne\nkatosivat. Ei ainoastaan Dalen tarkkaavaisuus, vaan hiljaisuuskin ja\nhetken ja paikan aiheuttama kiihko tuntuivat olevan täynnä ihmeellistä\nvoimaa. Bo tunsi kai sen myöskin, koska hänen ruumiinsa vapisi. Hän\npainautui aivan Heleniin kiinni ja hengitti nopeasti ja syvään.\n\n\"Kas niin!\" murahti Dale hiljaa.\n\nHelen ymmärsi Dalen huudahduksen ilmaiseman helpotuksen ja varmuuden\nja käsitti samalla jotakin siitä, millaiselta tilanne oli tuntunut\nmetsästäjästä.\n\nSitten hänen vaaniva ja valpas katseensa kiintyi erääseen metsästä\nilmestyvään himmeästi näkyvään harmaaseen varjoon. Se liikkui, mutta\nei suinkaan tuo suuri esine voinut olla mikään karhu. Nyt se tuli\nvarjosta kirkkaaseen kuunvaloon. Helenin sydän jyskytti, sillä tulija\noli sittenkin äärettömän suuri harmaakarhu, joka kävellä kyhnysteli\nhevosenraatoa kohti. Helen tarttui vaistomaisesti Dalen käsivarteen,\njoka tuntui raudankovalta sen värähtelevästä pinnasta huolimatta.\nKosketus huojensi hänen keuhkojensa painoa ja selvitti hänen kurkkuaan.\nHänen pelkonsa katosi kokonaan ja hän tunsi vain ääretöntä jännitystä.\nBon syvät henkäykset ja hänen ruumiinsa kova vapiseminen ilmaisivat,\nettä hänkin oli huomannut karhun.\n\nPeto näytti kuunvalossa hirmuisen suurelta, ja tämä villi niitty\ntummine metsäisine laitoineen muodosti sille sopivan kehyksen. Helenin\njoustava mieli, joka oli niin herkkä mielenliikutuksille, kummasteli\nvielä tämän tilanteen ihmeellisyyttä ja tarkoitusta. Hän toivoi karhun\nkuolemaa, vaikka hän samalla säälikin sitä.\n\nKarhun kulku oli huojuvaa, heiluvaa ja hidasta, ja kului kotvanen,\nennenkuin se saapui haaskan luo. Kun se vihdoin tuli sen viereen,\nkiersi se sen nuuskien sitä äänekkäästi ja lopulta muristen. Se oli\nnähtävästi huomannut, että haaskalla oli käynyt kuokkavieraita. Karhu\nvoitiin kyllä nähdä kokonaan, mutta ainoastaan sen ääriviivat ja väri.\nSe oli noin parinsadan metrin päässä katsojista. Sitten näytti siltä\nkuin se olisi alkanut vetää raatoa johonkin, ja todellakin kiskoi se\nsitä poispäin hyvin hitaasti, mutta kumminkin varmasti.\n\n\"Katsokaahan sitä!\" kuiskasi Dale. \"Eikö se olekin voimakas? Mutta minä\npysähdytän sen varmasti.\"\n\nKarhu pysähtyi kumminkin omasta halustaan juuri metsän varjon laitaan.\nSiten se laskeutui kyyrysilleen saaliinsa viereen alkaen sitä jyrsiä ja\nrepiä.\n\n\"Jess oli mainio hevonen\", mumisi Dale julmasti. \"Liian hyvä tuollaisen\nharmaakarhu-ryökäleen syötäväksi.\"\n\nSitten nousi metsästäjä tyynesti polviasentoon pyssy ojennettuna ja\nkatseli viereisen puun alempia oksia.\n\n\"Tytöt, on mahdotonta edeltäpäin sanoa, mitä tuollainen harmaakarhu voi\ntehdä. Jos huudan, on teidän kiivettävä tuohon puuhun ja nopeasti.\"\n\nSanottuaan sen ojensi hän pyssynsä nojaten vasemman kyynärpäänsä\npolveensa. Piipun pää, joka ei ollut varjossa, kiilsi kirkkaasti kuun\nvalossa. Mies ja ase vakautuivat liikkumattomiksi kuin kivi. Helen\npidätti hengitystään. Mutta Dale hellitti otteensa ja laski pyssyn\nalas. \"En voi nähdä jyvää selvästi\", kuiskasi hän pudistaen päätään.\n\"Muistakaa nyt, että kiipeätte puuhun, jos huudan.\"\n\nJälleen hän tähtäsi ja jäykistyi hitaasti liikkumattomaksi. Helen\nei voinut kääntää lumottuja silmiään hänestä. Dale oli tuossa\npolviasennossa avopäin, ja ollen varjossa voi Helen selvästi nähdä\nhänen säännöllisen sivukuvansa, ankaran ja kylmän.\n\nTulen leimahdus ja kova pamahdus säikähdyttivät häntä. Sitten hän kuuli\nluodin sattuvan. Muutettuaan katsettaan huomasi hän karhun kallistuvan\nsuonenvedontapaisesti kohottaen takajalkojaan. Kuului äänekkäitä\nnapsahduksia, kun se haukkoi ilmaa raivoissaan. Mutta muuta ääntä\nei kuulunut. Sitten paukahti Dalen suuri pyssy jälleen. Helen kuuli\ntaasen sattuvan luodin omituisen läjähdyksen. Karhu kaatui jymähtäen\nkuin kuolettavan iskun vaikutuksesta. Mutta yhtä nopeasti oli se taas\njaloillaan ja alkoi pyöriä paikoillaan karjuen käheästi ja hurjasti\ntuskasta ja raivosta. Sen liikkeet veivät sen nopeasti kuunvalosta\npuiden varjoon, jonne se katosi. Siellä muuttui murina hampaiden\nkiristelyksi. Pensaat ritisivät ja oksat katkeilivat, kun se pakeni\nmetsään.\n\n\"Se on varmasti hurjana raivosta\", sanoi Dale nousten seisoalleen, \"ja\nvaikeasti haavoittunutkin. En halua kumminkaan seurata sitä tänä yönä.\"\n\nTytötkin nousivat, ja Helen huomasi jalkojensa vapisevan ja tunsi\nolevansa viluissaan.\n\n\"Eikö se ollutkin ihmeellistä?\" huudahti Bo.\n\n\"Oletteko peloissanne, koska hampaanne kalisevat?\" kysyi Dale.\n\n\"Minulla on vilu.\"\n\n\"Nyt onkin melko kylmä. Nyt kun tuo loppui, tunnette sen. Nell,\nluullakseni teitäkin vilustaa?\"\n\nHelen nyökäytti päätään. Häntä vilusti todellakin enemmän kuin\nmilloinkaan ennen, mutta se ei estänyt verta virtaamasta omituisen\nlämpimästi hänen suonissaan eikä sydäntä sykkimästä nopeammasti, minkä\nsyytä hän ei ruvennut ottamaan selville.\n\n\"Kiiruhtakaamme\", sanoi Dale poistuen edellä metsästä ja kiertäen sen\nnokan rinteelle. Laskeuduttuaan tasangolle tunkeutuivat he harvan\nmetsän läpi sinne, johon he olivat jättäneet hevosensa.\n\nTuuli alkoi nyt puhaltaa kovemmasti, ei kumminkaan metsässä, vaan\naukeilla paikoilla. Se oli hirveän kylmää. Dale auttoi Bon satulaan ja\nsitten Helenin.\n\n\"Olen aivan jäykistynyt\", sanoi tämä. \"Putoan varmasti.\"\n\n\"Ettekä putoa. Lämpiätte tuossa tuokiossa\", vastasi Dale, \"sillä aiomme\nratsastaa takaisin melkoista vauhtia. Antakaa Rangerin kulkea vapaasti\nja pysytelkää vain satulassa.\"\n\nRangerin ensimmäiset laukat panivat jo Helenin veren kiertämään.\nSe kiisi kuin nuoli sen kaunismuotoisen tumman pään pysyessä Dalen\nhevosen rinnalla. Kuu valaisi niityn selvästi ja kirkkaasti muuttaen\nsen ruohon omituisesti hopeanväriseksi. Metsäsaarekkeet, jotka olivat\nkuin teräviä mustia saaria kuun valaisemassa järvessä, näyttivät olevan\ntäynnä varjoja ja karhujen piilopaikkoja, joista nuo pedot olivat\nvalmiit hyökkäämään kimppuun. Kun Helen lähestyi tuollaista metsikköä,\nsykkivät hänen valtimonsa ja sydän jyskytti. Puolen peninkulman\npituinen ratsastus kartoitti vilun. Kaikki näytti ihmeellisen\nkauniilta, taivaalla kulkeva kuu, joka näytti aivan valkoiselta tuon\ntumman sinen keskellä, kalpeat tyynet tähdet, jotka näyttivät niin\njuhlallisilta suuressa etäisyydessään, nuo houkuttelevat samalla kertaa\nsekä ystävälliset että salaperäiset metsäniemekkeet, nopeat hevoset,\njotka juoksivat pehmeästi ja tahdikkaasti ruohokossa hypellen ojien\nja kuoppien yli ja pannen kovan tuulen pistämään ja leikkaamaan.\nKun he olivat tullessaan ratsastaneet tämän niityn poikki, oli se\ntuntunut pitkältä, mutta nyt takaisin tullessa oli se yhtä lyhyt kuin\nlumoavakin. Helenille selvenivät kokemuksien vaikutukset hitaasti.\nMutta tämä nopea ratsastus, jolloin hevoset kulkivat vierekkäin, ja\nkaikki tämä villi kauneus, täydensivät vuosien hitaan sisäisen työn.\nHurmion aiheuttamat kyyneleet jäätyivät hänen poskilleen ja hänen\nsydämensä oli täynnä riemua. Kaikki tämän yön vaikutelmat menivät hänen\nvereensä. Hänen ei tarvinnut nyt muuta kuin tuntea ja elää, mutta hän\nvoi ymmärtää nämä vaikutelmat ja muistaa ne ikuisesti jälkeenpäin.\n\nDalen hevonen ollen hieman edellä hyppäsi muutaman ojan yli. Ranger\nteki kauniin hypyn, mutta putosi ruohoiseen mättäikköön ja kompastui.\nHelen lensi sen pään yli maahan. Hän liukui suulleen käsivarret\nojennettuina saaden niin kovan kolahduksen, että hän pyörtyi.\n\nHän kuuli Bon huudon, tunsi märän ruohon sivelevän kasvojaan ja\nvoimakkaiden käsivarsien kosketuksen, kun ne nostivat häntä. Dale oli\nkumartunut hänen ylitseen katsoen häntä kasvoihin. Bo syleili häntä\nkiihkeästi. Helen voi ainoastaan huohottaa, sillä hänen rintansa tuntui\npainuneen sisään. Ilman puute tuntui hyvin tuskalliselta.\n\n\"Nell, ette suinkaan ole vahingoittunut? Putositte keveästi kuin\nhöyhen. Tämä on ruohokkoa. Ette voi olla loukkaantunut\", sanoi Dale\nvakavasti.\n\nHänen levoton äänensä tunkeutui Helenin korviin tunnottomuudesta\nhuolimatta, ja hänen voimakkaat kätensä tunnustelivat nopeasti Helenin\nkäsivarsia ja hartioita etsien katkenneita luita.\n\n\"Olette vain menettänyt hengityskykynne hetkiseksi\", sanoi Dale.\n\"Sellainen tuntuu hirveältä, mutta ei ole ollenkaan vaarallista.\"\n\nHelen sai jo hieman ilmaa keuhkoihinsa, jolloin tuntui kuin niihin\nolisi pistetty neuloilla, sitten voi hän jo hengittää syvempään ja\nvihdoin täydellisesti.\n\n\"Luullakseni en ole ollenkaan vahingoittunut\", huohotti hän.\n\n\"Lensitte todellakin komeasti. Kauniimpaa putoamista en ole milloinkaan\nnähnyt. Rangerille sattuu tuollaista kumminkin harvoin. Ratsastimme\nliian nopeasti. Mutta se oli hauskaa, eikö ollutkin?\"\n\nMutta tähän vastasi Bo. \"Oh, suurenmoista! Olin kumminkin hieman\npeloissani.\"\n\nDale piti vieläkin Helenin kättä omassaan. Helen irroitti sen\nkatsoessaan häneen. Tämä hetki ilmaisi hänelle sen, mikä päiväkausia\noli ollut suloista epävarmuutta, houkuttelevan läheistä ja omituista,\nmutta kumminkin hämmentävää. Tämä tapaus muodosti tämän hurjan ja\nihmeellisen ratsastuksen nopean lopun. Mutta sen vaikutus, sen vereen\ntunkeutunut tieto ei milloinkaan muuttuisi. Ja siihen oli aivan\nerottamattomasti yhtynyt tämä metsien mies.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nSeuraavana aamuna heräsi Helen huutoon, jonka hän luuli kuulleensa\nunissaan. Hän nousi säpsähtäen istualleen. Auringonnousu kultasi ja\npunasi juuri harjanteitten mutkaista kuusilaitaa. Bo oli polvillaan ja\npalmikoitsi tukkaansa samalla kun hän koetti tirkistää ulos.\n\nJa kimakan huudon synnyttämä kaiku kiersi takaisin kallioista. Tytöt\ntunsivat Dalen äänen.\n\n\"Nell, Nell, herää jo!\" huusi Bo hurjasti. \"Tänne on tullut vieraita,\nhevosia ja miehiä!\"\n\nHelen nousi polvilleen ja tirkisti Bon olan yli. Dale, seisoen\nsuorana ja varuillaan nuotion vieressä, heilutti hattuaan. Puiston\ntuonnimmaisesta metsättömästä päästä lähestyi lauma kuorma-aaseja,\njoita ratsastavat miehet ajoivat. Ensimmäisten miesten joukosta tunsi\nHelen Roy Beemanin.\n\n\"Tuo ensimmäinen on Roy!\" hän huudahti. \"En unhota milloinkaan hänen\nratsastustapaansa. Bo, tämä kai tarkoittaa eno Alin tuloa.\"\n\n\"Varmasti. Saamme kiittää onneamme. Täällä olemme saaneet olla turvassa\nja terveinä puhumattakaan ihanasta olostamme täällä. Katsohan noita\npaimenia. Katsohan nyt toki! Kyllä tämä sentään on suurenmoista!\"\nlörpötteli Bo.\n\nDale kääntyi ja huomasi tyttöjen katsovan ulos. \"Teidän on jo aika\nnousta!\" huudahti hän. \"Enonne on saapunut.\"\n\nVetäydyttyään jälleen majaan istui Helen hetkisen aivan liikkumatonna,\nsillä Dalen äänen omituinen sävy järkytti häntä. Hän kuvitteli\nymmärtävänsä, että Dale oli pahoillaan tuon ratsujoukon tulosta ja sen\naikomuksesta -- viedä hänet täältä Pinessä olevalle maatilalle. Helenin\nsydän alkoi heti sykkiä nopeammin, mutta niin kumeasti kuin rinta olisi\nkoettanut hiljentää sen ääntä.\n\n\"Kiiruhtakaa nyt, tytöt!\" huusi Dale.\n\nBo oli jo polvillaan pienen puron rannalla olevalla litteällä kivellä\npärskyttäen vettä ympärilleen kiireissään. Helenin kädet vapisivat\nniin, että hän tuskin voi nauhoittaa kenkiään ja kammata tukkaansa, ja\nhän viipyikin pukeutumisessaan paljon kauemmin kuin Bo. Kun hän tuli\nnäkyviin, puristi muudan lyhyt tanakka mies, jolla oli karkeat vaatteet\nja raskaat kengät, juuri Bon käsiä.\n\n\"Kas vain, olet aivan Raynerien näköinen\", kuuli Helen hänen sanovan.\n\"Muistan isäsi, joka oli hyvin komea mies.\"\n\nHeidän vieressään seisoivat Dale ja Roy, ja kauempana oli ryhmä hevosia\nja miehiä.\n\n\"Eno, tuolta tulee Nell\", sanoi Bo hiljaa.\n\n\"Niinkö?\" Vanha karjankasvattaja hengitti syvään kääntyessään.\n\nHelen kiiruhti. Hän ei ollut luullut voivansa muistaa enoaan, mutta\nsilmäys vain noihin ruskeihin iloisiin kasvoihin ja noihin sinisiin,\nloistaviin, mutta kumminkin surullisiin silmiin herätti hänen muistonsa\nja hän tunsi enonsa, samalla kun äitikin muistui omituisesti hänen\nmieleensä.\n\nEno ojensi kätensä ottaakseen hänet vastaan.\n\n\"Nell Auchincloss kiireestä kantapäähän asti!\" huudahti hän\nsuudellessaan Nelliä. \"Olisin tuntenut sinut kaikissa tapauksissa.\"\n\n\"Eno Al\", mumisi Helen, \"muistan sinut, vaikka olinkin silloin vain\nnelivuotias.\"\n\n\"Ah, muistatko! Muistan sinut istumassa hajasäärin polvellani, mutta\nsilloin oli tukkasi vaaleampi ja kiharampi. Kummatkin ominaisuudet ovat\nnyt hävinneet... Kuusitoista vuotta! Olet siis kaksikymmenvuotias nyt.\nMillainen hieno ja hartiakas tyttö sinusta on kasvanutkaan! Ja, Nell,\nolet kaunein Auchincloss, mitä milloinkaan olen nähnyt!\"\n\nHelen tunsi punastuvansa ja irroitti kätensä, kun Roy lähestyi\ntervehtiäkseen häntä. Hän seisoi avopäin, jäntevästi ja suorana, mutta\neivät hänen kirkkaat silmänsä, eivät hänen tyynet kasvonsa eikä hänen\nojennettu kätensä ilmaisseet mitään tuosta koetellusta uskollisuudesta\nja suoritetusta työstä, jonka Helen tunsi hänen tehneen.\n\n\"Kuinka voitte, neiti Helen? Entä te, Bo?\" sanoi hän. \"Olette molemmat\npäivettyneet ja näytätte terveiltä. Olen todellakin viivytellyt\ntuomasta enoanne tänne, mutta luulin teidän viihtyvän täällä Miltin\nluona jonkun aikaa.\"\n\n\"Viihtyneet olemmekin\", vastasi Bo viekkaasti.\n\n\"No istuutukaamme nyt!\" sanoi Auchincloss hengittäen syvään.\n\nHän vei tytöt turvepenkille, jonka Dale oli valmistanut heille suuren\nkuusen juurelle.\n\n\"Olet varmaankin väsynyt. Kuinka voit?\" kysyi Helen levottomasti.\n\n\"Väsynytkö! Voin ehkä hieman ollakin juuri tällä hetkellä. Mutta kun\nJoe Beeman ratsasti luokseni kertomaan teistä, unhotin heti, että olen\nväsynyt vanha hevoskaakki. En ole ollut näin terve vuosikausiin. Ehkä\nnoin kauniit ja nuoret sisarentyttäret voivat tehdäkin minusta uuden\nmiehen.\"\n\n\"Eno Al, minusta sinä näytät voimakkaalta ja terveeltä\", sanoi Bo. \"Ja\nniin nuoreltakin, että --\"\n\n\"Niin, niin, kyllä tiedän\", keskeytti Al. \"Näen lävitsenne. Voitte\ntehdä enonne hyväksi paljonkin. Niin, tytöt, tunnen voivani hyvin.\nMutta omituista tämä sittenkin on! Ehkä iloni saada nähdä teidät\nturvassa silloin, kun tuo kirottu Beasley-roisto --\"\n\nHelenin katsoessa häneen vakavasti hänen kasvonsa muuttuivat nopeasti\n-- ja kaikkien näiden tukalien työn, taistelun ja tappioiden vuosien\nuurtamiin vakoihin yhtyi jotakin, joka ei ollut ikää eikä alistumista,\nvaan molempien aiheuttamaa surua.\n\n\"Viis hänestä kumminkin nyt!\" lisäsi Al hitaasti ja lämmin hohde palasi\njälleen hänen kasvoihinsa. \"Dale, tulehan tänne.\"\n\nMetsästäjä tuli lähemmäksi.\n\n\"Olen sinulle velkaa enemmän kuin milloinkaan voin maksaa\", sanoi\nAuchincloss puristaen sisarentyttäret syliinsä.\n\n\"Ei, Al, ette ole velkaa minulle mitään\", vastasi Dale miettiväisesti,\nkatsoen muualle.\n\n\"Joutavia\", murahti Al. \"Siinä sen nyt kuulitte, tytöt. Kuuntelehan\nkumminkin, sinä villi metsästäjä, kun sanon. Ja te tytöt myöskin.\nMilt, en ole milloinkaan uskonut sinun osaavan tehdä mitään muuta\nkuin metsästää, mutta minun on kai nieltävä väärä luuloni sinusta\nnyt. Ja niin minä teenkin. Tulosi luokseni, kuten teit, vaikka sitten\nkarkoitinkin sinut talostani, suunnitelmassasi pysyminen ja tyttöjeni\nsuojeleminen tuolta yllätykseltä ovat suurimmat palvelukset, mitä\nminulle kukaan mies milloinkaan on tehnyt. Minua hävettää väärä\ntuomioni, ja tässä on käteni.\"\n\n\"Kiitoksia, Al\", vastasi Dale hymähtäen ja tarttui ojennettuun käteen.\n\"Haluatteko leiriytyä nyt tänne?\"\n\n\"Emme suinkaan. Lepäämme vain hieman, jolla aikaa saat kiinnittää\ntyttöjen matkatavarat aasien selkään, ja sitten lähdemme. Lähdet kai\nkanssamme?\"\n\n\"Huudan sitten tytöt aamiaiselle\", sanoi Dale poistuen vastaamatta\nAuchinclossin kysymykseen.\n\nHelen, ymmärsi, ettei Dale aikonut tulla heidän kanssaan Pineen, ja\ntämä huomio hämmästytti häntä suuresti. Oliko hän toivonut Dalen\ntulevan?\n\n\"Tule tänne, Jeff!\" huusi Al eräälle miehelleen.\n\nMuudan lyhyt vääräsäärinen mies, jolla oli pölyiset vaateet ja auringon\npaahtamat kasvot, erosi joukosta. Hän ei ollut enää nuori, mutta hän\nhymyili poikamaisesti ja hänellä oli pienet kirkkaat silmät. Tullessaan\notti hän omituisesti ränsistyneen hatun päästään.\n\n\"Jeff, tervehdi sisarentyttäriäni\", sanoi Al. \"Tämä on Helen ja\nisäntäsi tästä päivästä alkaen. Ja tämä tässä on Bo, kuten hänen\nnimensä nyt lyhennettynä kuuluu. Hänen nimensä on oikeastaan Nancy,\nmutta kun hän lepäsi vielä kätkyessään, sanoin häntä Bo-Peepiksi, ja\nse nimi hyväksyttiin. Tytöt, tässä näette työnjohtajani, Jeff Mulveyn,\njoka on ollut luonani parikymmentä vuotta.\"\n\nEsitteleminen hämmästytti kaikkia noita kolmea, erittäinkin Jeffiä.\n\n\"Jeff, irroita kuormat ja satulat, sillä meidän on levähdettävä\nhieman\", sanoi Al työnjohtajalleen.\n\n\"Nell, saat kyllä tekemistä ohjatessasi tuota joukkoa\", nauroi Al.\n\"Heillä ei ole vielä kenelläkään vaimoa. Mutta he ovatkin sellaisia\nveitikoita, ettei kukaan nainen heistä huolisikaan.\"\n\n\"Eno, toivoakseni ei minun milloinkaan tarvitse ruveta heidän\nisännäkseen\", vastasi Helen.\n\n\"Kuinka? Sinun on ryhdyttävä siihen toimeen nyt heti\", selitti Al.\n\"Mitään roistoja eivät he kumminkaan ole. Olen sitäpaitsi saanut\noivallisen uuden miehen.\"\n\nSanottuaan sen kääntyi hän Bohun päin ja tarkasteltuaan tämän sieviä\nkasvoja kysyi hän nähtävästi hyvin tosissaan: \"Lähetitkö erään\nCarmichael-nimisen paimenen kysymään minulta työtä?\"\n\nBo näytti hyvin hämmästyneeltä.\n\n\"Carmichael! En ole milloinkaan kuullut tuota nimeä ennen\", vastasi Bo\nhämillään.\n\n\"No, sanoinhan sen jo, että tuo nuori veitikka valehteli\", sanoi\nAuchincloss. \"Mutta pidin tuon pojan näöstä ja annoin hänen jäädä.\"\n\nSitten kääntyi tilanomistaja laiskoittelevien paimenien puoleen.\n\n\"Las Vegas, tulehan tänne!\" huusi hän kovasti.\n\nHelen hurmaantui katsoessaan erästä pitkää ja solakkaa paimenta, joka\nvastahakoisesti erosi joukosta. Hänellä oli ruskeiksi ahavoittuneet\nkasvot, nuoret kuin pojan. Helen tunsi hänet, muisti tuon liehuvan\npunaisen kaulahuivin, heiluvan revolverin ja tuon hitaan, kannusten\nkilinän säestämän käynnin. Mies ei ollut kukaan muu kuin Bon ihailija,\ntuo las-vegasilainen paimen.\n\nSitten Helen katsahti Bohun ja nähtyään hänet oli hänen melkein\nmahdoton pidättää nauruaan. Tämäkin nuori neiti tunsi tuon\nvastahakoisesti ja luonteenomaisesti lähestyvän paimenen. Bo katsoi\nmaahan punastunein poskin, ja Helen totesi ensimmäisen kerran,\nettä Bokin voi joutua neuvottomaksi. Hän kalpeni ja muuttui sitten\npunaiseksi kuin ruusu.\n\n\"Kuulehan, sisarentyttäreni ei sano milloinkaan kuulleensa\nCarmichael-nimeä\", sanoi Al vakavasti paimenen seisahtuessa hänen\neteensä. Helen tiesi enon kohtelevan miehiään ankarasti, mutta\nnähdessään nyt hänen silmiensä ilmeen rauhoittui hän ja kuunteli\nhuvitettuna.\n\n\"En voi sille mitään, isäntä\", sanoi paimen hitaasti. \"Vanha ja hyvä\ntexasilainen nimi se kumminkin on.\"\n\nHän ei näyttänyt olevan ollenkaan hämillään, vaan oli yhtä tyyni,\nvapaa, kirkassilmäinen ja hidas kuin tuonakin päivänä, jolloin\nHelen oli mieltynyt hänen lämpimiin nuoriin kasvoihinsa ja terävään\nkatseeseensa.\n\n\"Texas! Te tuolta Pan Handlesta kotoisin olevat miehet kerskailette\naina tuolla Texasillanne. En ole nähnyt milloinkaan teidän\ntexasilaisten voittavan ketään, ei ainakaan missourilaisia\", vastasi Al\näreästi.\n\nCarmichael vaikeni kunnioittavasti ja karttoi huolellisesti katsomasta\ntyttöihin.\n\n\"Tulemme kaikki nimittämään sinua Las Vegasiksi kumminkin\", jatkoi Al.\n\"Etkö sanonut sisarentyttäreni lähettäneen sinut luokseni?\"\n\nNyt haihtui Carmichaelin tyyneys.\n\n\"Kuulkaahan, isäntä, muistini on melko huono\", vastasi hän. \"Sanoin\nvain --\"\n\n\"Älä ollenkaan kieräile. Minun muistini ei ole huono\", vastasi Al\nmatkien toisen pitkäveteistä puhetta. \"Sanoit, että sisarentyttäreni on\nluvannut sanoa hyvän sanan puolestasi.\"\n\nTässä katsoi Carmichael pelokkaasti Bohun ja tulos masensi hänet\nnähtävästi kokonaan. Hän luuli varmaankin Bon ilmeen tarkoittavan\njotakin, jota se ei tarkoittanut, sillä Helen oli näkevinään siinä\nvain hämmennystä ja pelkoa. Tytön silmät olivat suuret ja loistavat\nja kumpaankin poskeen alkoi ilmestyä punaa, kun hän koetti toipua\nhämmennyksestään.\n\n\"Etkö sanonutkin niin?\" kysyi Al tiukasti.\n\nKatseesta, jonka vanhus siirsi paimenesta tyttöihin, huomasi Helen,\nettä hän aikoi huvitella Carmichaelin kustannuksella.\n\n\"Kyllä, isäntä\", vastasi paimen nopeasti.\n\n\"No niin! Tuossa on nyt sisarentyttäreni. Toimi nyt niin, että hän\nsanoo tuon sanan.\"\n\nCarmichael katsoi Bohun ja Bo häneen. Heidän katseensa olivat\nomituiset, ihmettelevät, ja muuttuivat vihdoin ujosteleviksi. Bo\ntuijotti lopulta maahan ja paimen unhotti nähtävästi kokonaan saamansa\nkäskyn.\n\nHelen laski kätensä enonsa käsivarrelle.\n\n\"Eno, tuosta kaikesta saatte syyttää minua\", sanoi hän. \"Kun juna\npysähtyi Las Vegasissa, näki tämä nuorukainen meidät avoimessa\nikkunassa ja arvasi varmaankin, että olemme orpoja ja ikävöiviä\ntyttöjä, jotka olemme eksyneet tänne Länteen, koska hän puhutteli meitä\nkauniisti ja ystävällisesti. Hän oli kuullut puhuttavan teistä ja\nkysyi, kuten otaksuin, piloillaan, luulimmeko teidän antavan hänelle\ntyötä. Ja minä vastasin kiusoitellakseni Bota, että Bo varmaankin\nsuostuu suosittelemaan häntä.\"\n\n\"Vai niin se olikin!\" vastasi Al katsoen Bohun iloisesti. \"Otin tämän\nLas Vegasin palvelukseeni hänen sanojensa perusteella. Sano nyt\nsuosituksesi, ellet halua nähdä hänen menettävän paikkaansa.\"\n\nBo ei käsittänyt enonsa leikkiä, koska hän katsoi vakavasti paimeneen.\nMutta hän oli kumminkin käsittänyt jotakin.\n\n\"Hän oli ensimmäinen, joka puhutteli meitä ystävällisesti täällä\nLännessä\", sanoi hän katsoen enoaan silmiin.\n\n\"Tuo on kyllä melko hyvä suositus, mutta riittämätön\", vastasi Al.\n\nKuuntelijat nauraa hihittivät ja Carmichael nojasi vuoroin kumpaankin\njalkaansa.\n\n\"Hän on, hän on mainion ratsastajan näköinen\", jatkoi Bo epäröiden.\n\n\"Paras, mitä milloinkaan olen nähnyt\", myönsi Al sydämellisesti.\n\n\"Varmaankin on hän hyvä ampujakin\", sanoi Bo toivovasti.\n\n\"Bo, hänen revolverinsa riippuu yhtä matalalla kuin Jim Wilsonin ja\nkaikkien noiden muidenkin texasilaisten ampujien. Tuo ei ollut mikään\nsuositus.\"\n\n\"Silloin menen minä takuuseen hänen puolestaan\", sanoi Bo lopullisesti.\n\n\"Se riittääkin.\" Auchincloss kääntyi nyt paimeneen päin. \"Las Vegas,\nolet muukalainen parissamme, mutta olet tervetullut miesteni joukkoon,\nja toivon, ettet milloinkaan petä meitä.\"\n\nAuchinclossin ääni muuttuessaan leikillisestä vakavaksi ilmaisi\nHelenille, miten kipeästi vanha tilanomistaja tarvitsi uusia\nluotettavia miehiä, ja vihjaisi samalla tulevista kovista päivistä.\n\nCarmichael seisoi Bon edessä hattu kädessään pyörittäen sitä yhtämittaa\nympäri ja nähtävästi täynnä sanoja, joita hän ei saanut sanotuksi.\nTyttö puolestaan näytti hyvin sievältä punaisine poskineen ja\nloistavine silmineen. Helen näki sillä hetkellä enemmän kuin hänen\nmykän hämmennyksensä.\n\n\"Neiti Rayner, olen teille hyvin kiitollinen\", änkytti paimen hetken\nkuluttua.\n\n\"Olette hyvin tervetullut\", vastasi Bo hiljaa.\n\n\"Lähdin heti seuraavassa junassa\", lisäsi paimen.\n\nKun hän sanoi tämän, katsoi Bo suoraan häneen, mutta ei näyttänyt\nkuulevan.\n\n\"Miksi teitä sanotaan?\" kysyi Bo sitten nopeasti.\n\n\"Carmichaeliksi.\"\n\n\"Kuulin sen. Mutta eikö eno nimittänyt teitä Las Vegasiksi?\"\n\n\"Nimitti kyllä, mutta minun vikani se ei ole. Nuo paimentoverini\nrupesivat nimittämään minua niin heti. He eivät tiedä sen parempaa.\nOnpa niin ja näin, vastaanko siihen nimeen. Mutta, neiti Bo, oikea\nnimeni on Tom.\"\n\n\"En mitenkään voi sanoa teitä muuksi kuin Las Vegasiksi\", vastasi Bo\nmelko suloisesti.\n\n\"Mutta suokaa nyt anteeksi, en pidä siitä ollenkaan\",, vastusti\nCarmichael.\n\n\"Ihmisiä nimitetään usein nimillä, joista he eivät pidä\", vastasi Bo\nhyvin merkityksellisesti.\n\nPaimen punastui hiusmartoa myöten. Helen ymmärsi yhtä hyvin kuin\nhänkin, että Bo vihjaisi tuohon viimeiseen rohkeaan nimitykseen,\njonka paimen oli ylpeästi singonnut suustaan silloin kun juna lähti\nLas Vegasista. Helen aavisti myöskin hieman niitä vaikeuksia, joita\nCarmichael vielä saisi kestää. Dale huusi nyt tyttöjä aamiaiselle, ja\nniin säästyi tuo hämmästynyt nuorukainen enemmiltä pistelyiltä.\n\nTämä Helenin viimeinen ateria Paratiisissa aiheutti omituista ja\nselittämätöntä pidättyväisyyttä. Hänellä ei ollut juuri mitään\nsanomista. Bo oli vallattomimmalla tuulellaan, kiusoitteli\nlemmikeitään, laski leikkiä enonsa ja Royn kanssa, härnäsipä vielä\nDaleakin, joka näytti hieman vakavalta. Roy oli tavallinen kuiva ja\njärkevä oma itsensä. Ja Auchincloss, joka istui läheisyydessä, oli\ntarkkaavainen kuuntelija. Kun Tom ilmestyi näkyviin hiipien niin\nkissamaisen miellyttävästi leiriin kuin se olisi tiennyt olevansa\nkaikkien suosikki, voi tilanomistaja tuskin hillitä itseään.\n\n\"Dale, onko tuo se kirottu puuma?\" hän huudahti.\n\n\"Kyllä. Sanomme sitä Tomiksi.\"\n\n\"Se olisi suljettava aitaukseen tahi kiinnitettävä ketjuun. En voi\nsietää puumia\", vastasi Al.\n\n\"Tom on niin kesy ja vaaraton kuin kissa.\"\n\n\"Joutavia! Voit kertoa tuollaista tytöille, jos haluat, mutta et\nminulle. Olen vanha tekijä, kuten tiedät.\"\n\n\"Eno, Tom nukkuu käppyrässä vuoteeni jalkopäässä\", sanoi Bo.\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Aivan varmasti. Eikö nukukin?\"\n\nHelen nyökäytti hymyillen myöntymykseksi. Sitten kutsui Bo Tomin\nluokseen, houkutteli sen nojaamaan päänsä etukäpäliin ja kerjäämään\nsuupaloja.\n\n\"En olisi milloinkaan voinut uskoa tuollaista mahdolliseksi!\" huudahti\nAl pudistaen suurta päätään. \"Nuo suuret kissat ovat seuranneet\njälkiäni metsissä sekä kuutamolla että pimeässä ja olen kuullut niiden\nkauhean huudonkin. Maailmassa ei ole mitään niin villiä ääntä kuin\npuuman. Vaikeroiko tämä Tom milloinkaan niin?\"\n\n\"Joskus öisin\", vastasi Dale.\n\n\"No hyvänen aika! Toivoakseni et kuljeta tuota keltaista veitikkaa\nPineen.\"\n\n\"En mitenkään!\"\n\n\"Mihin aiot panna tämän suuren eläinkokoelmasi?\"\n\nDale katsoi tarkkaavaisesti tilanomistajaan. \"Aion pitää niistä huolta.\"\n\n\"Mutta kai sinä tulet mukaamme maatilalleni?\"\n\n\"Miksi?\"\n\nAl raapi päätään ja katsoi hämmästyneenä metsästäjään. \"Onhan\ntavallista, että käydään tuttavia tervehtimässä.\"\n\n\"Kiitoksia, Al. Kun ensimmäisen kerran tulen Pineen, joskus keväällä\nkenties, käyn ehkä katsomassa, miten voitte.\"\n\n\"Keväälläkö!\" huudahti Auchincloss. Sitten hän pudisti päätään\nsurullisesti ja hänen silmiinsä ilmestyi ennustava ilme. \"Kunpa et\ntulisi silloin liian myöhään!\"\n\n\"Al, tulette nyt terveeksi. Nämä tytöt parantavat teidät. En ole\nmilloinkaan nähnyt teitä reippaampana kuin nyt.\"\n\nAuchincloss ei jatkanut keskustelua tästä asiasta tällä haavaa, mutta\naterian jälkeen, kun muut miehet tulivat katsomaan Dalen asuntoa ja\nlemmikeitä, kuulivat Helenin terävät korvat keskustelun uudistuvan.\n\n\"Kysyn sinulta vielä kerran, tuletko?\" sanoi Auchincloss hiljaa ja\nkiihkeästi.\n\n\"En. En sovi sellaisiin oloihin\", vastasi Dale.\n\n\"Milt, puhu nyt järkeä. Et voi koko ikääsi metsästellä karhuja ja\nkesyttää puumia\", vastusti vanhus.\n\n\"Miksi en?\" kysyi metsästäjä miettiväisesti.\n\nAuchincloss nousi ja pudisteli itseään kuin hillitäkseen äreää\nluontoaan ja laski sitten kätensä Dalen käsivarrelle.\n\n\"Ensiksikin senvuoksi, että sinua tarvitaan Pinessä.\"\n\n\"Mitä? Kuka minua siellä tarvitsee?\"\n\n\"Minä. Olen pian loppuun kulunut. Ja Beasley on vihamieheni. Nell\nperii maatilani ja kaiken muunkin omaisuuteni. Maatilan hoitajan\ntäytyy kumminkin olla mies eikä kukaan muu kuin mies voi pitää sitä\nhallussaankaan. Ymmärrätkö nyt? Työ on suurenmoinen. Haluan sinut\ntilanhoitajakseni nyt heti.\"\n\n\"Ah, saatat minut aivan sanattomaksi\", vastasi Dale. \"Olen sinulle\nhyvin kiitollinen. Mutta asia on nyt kumminkin niin, että vaikka\nvoisinkin hoitaa tuon toimen, en luullakseni haluaisi.\"\n\n\"Koeta sitten innostua asiaan. Siihen ei mene pitkää aikaa.\nMielenkiintosi herää kyllä. Nämä seudut kehittyvät vielä. Huomasin sen\njo vuosia sitten. Hallitus karkoittaa apachit pian täältä, jolloin\nuudisasukkaat rientävät tänne. Tulevaisuus näyttää suurenmoiselta,\nDale. Sinun on ryhdyttävä toimeen nyt ja --\"\n\nAuchincloss epäröi hieman ja sanoi sitten hiljempaa: \"-- ja koetettava\nsaada tyttö omaksesi. Olen sinun puolellasi.\"\n\nDalen suuri ruumis näytti hätkähtävän. \"Ah, oletteko aivan pyörällä\npäästänne!\" hän huudahti.\n\n\"Minäkö pyörällä päästäni?\" huudahti Auchincloss. Sitten hän kirosi.\n\"Sanon sinulle minuutissa, millainen olet.\"\n\n\"Mutta, Al, puhutte todellakin kuin vanha houkka.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Senvuoksi, ettei tuo ihmeellinen tyttö halua milloinkaan katsoa minuun\npäinkään\", vastasi Dale vaatimattomasti.\n\n\"Huomaan hänen jo kiintyneen sinuun\", sanoi Al töykeästi.\n\nDale pudisti päätään kuin väitteleminen vanhan tilanomistajan kanssa\nolisi ollut toivotonta.\n\n\"No viis siitä\", jatkoi Al. \"Ehkä olen vanha houkka, erittäinkin siinä\nsuhteessa, että kiinnyn sinuun. Toistan kumminkin vieläkin -- haluatko\ntulla Pineen luokseni työnjohtajakseni?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Milt, minulla ei ole poikaa ja minä pelkään Beasleytä\", kuiskasi Al\nliikutettuna.\n\n\"Al, pakotatte minut häpeämään\", sanoi Dale käheästi. \"En voi tulla. En\nuskalla.\"\n\n\"Etkö uskalla?\"\n\n\"Al, en oikein tiedä, mikä minua vaivaa. Mutta pelkään paljastavani\nitseni, jos tulen sinne.\"\n\n\"Silloin olet sinäkin kiintynyt tuohon tyttöön.\"\n\n\"En tiedä, mutta pelkään kumminkin. Senvuoksi en haluakaan tulla.\"\n\n\"Kyllä sinä tulet ja --\"\n\nHelen nousi sykkivin sydämin ja kuumennein korvin ja poistui niin\nkauaksi, ettei hän voinut kuulla. Hän oli kuunnellutkin liian kauan\nsellaista, jota ei oltu tarkoitettu hänen korvilleen, mutta hän ei\nollut kumminkaan pahoillaan. Hän käveli muutamia kymmeniä metrejä puron\nrantaa pitkin puiden alta niityn aukean päähän ja seisoessaan siellä\ntunsi hän kauniin näköalan tyynnyttävän hänen mielenliikutuksensa.\nSeuraavat hetket muodostuivat sitten onnellisimmiksi hänen Paratiisissa\nviettämistään ja sisällysrikkaimmiksi hänen elämästään.\n\nHänen enonsa huusi hänet kumminkin pian luokseen.\n\n\"Nell, Dale haluaa lahjoittaa sinulle mustan hevosensa. Suostuin jo\nsiihen sinun puolestasi.\"\n\n\"Ranger on paremman hoidon tarpeessa kuin minä voin antaa sille\", sanoi\nDale. \"Se juoksentelee vapaana metsissä suurimman osan ajastaan. Olisin\nhyvin kiitollinen, jos ottaisitte sen. Ja Pedron myöskin.\"\n\nBo siirsi kostean katseensa Dalesta sisareensa.\n\n\"Tietysti hän haluaa Rangerin. Koettakaapas tarjota sitä minulle.\"\n\nDale seisoi siinä odottaen huopapeite käsissään valmiina satuloimaan\nhevosen. Carmichael kiersi Rangeria arvostellen sitä terävästi, kuten\npaimen ainakin.\n\n\"Las Vegas, tiedättekö oikeastaan mitään hevosista?\" kysyi Bo.\n\n\"Minäkö? Jos joskus ostatte tahi myytte hevosia, on teidän kutsuttava\nminut siihen tilaisuuteen\", vastasi Carmichael.\n\n\"Onko Ranger mielestänne hyvä?\" jatkoi Bo.\n\n\"On! Ostaisin sen heti, jos vain voisin.\"\n\n\"Las Vegas, olette myöhästynyt\", sanoi Helen lähestyessään ottaakseen\nhevosen haltuunsa. \"Ranger on minun.\"\n\nDale käänsi huopapeitteen kaksinkerroin ja heitti sen hevosen selkään.\nSitten hän heilautti voimakkaalla nykäisyllä satulan paikoilleen.\n\n\"Kiitoksia teille hyvin paljon lahjastanne\", sanoi Helen hiljaa.\n\n\"Ei ansaitse. Olen vain iloinen saadessani antaa sen teille\", vastasi\nDale ja lisäsi hetken kuluttua vetäistyään remmejä ja hihnoja vielä\nmuutamia kertoja. \"Kas niin. Se on nyt valmis käytettäväksenne.\"\n\nSanottuaan sen nojautui hän satulaan ja katsoi Heleniä, kun tämä\ntaputteli ja hyväili Rangeria. Helen, ollen nyt voimakas ja tyyni\nnaisellisessa tietoisuudessaan omastaan ja Dalen salaisuudesta ja\nvoiden täydellisesti hillitä itsensä, katsoi suoraan ja vakavasti\nDalea silmiin. Dalekin näytti voivan hillitä itsensä, vaikka hänen\npäivettyneet poskensa olivatkin hieman kalpeammat.\n\n\"En voi kumminkaan kiittää teitä tarpeeksi enkä milloinkaan korvata\nteille sisarelleni ja minulle osoittamianne palveluksia\", sanoi Helen.\n\n\"Ei teidän tarvitsekaan. Ja palvelukseni, kuten niitä nimitätte, ovat\ntehneet minulle vain hyvää.\"\n\n\"Tuletteko Pineen kanssamme?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Mutta tulette kai kumminkin pian?\"\n\n\"En luullakseni\", vastasi Dale katsoen syrjään.\n\n\"Milloin vasta?\"\n\n\"Ehkä sitten keväällä.\"\n\n\"Keväälläkö? Sinne on vielä niin pitkä aika. Ettekö halua tulla\nkatsomaan minua jo ennen?\"\n\n\"Kyllä, jos vain voin päästä Pineen.\"\n\n\"Olette ensimmäinen Lännessä saamani ystävä\", sanoi Helen vakavasti.\n\n\"Saatte kyllä useampia, ja luullakseni pian unhotatte hänet, jota\nsanoitte metsien mieheksi.\"\n\n\"En unhota milloinkaan ketään ystävääni. Ja parempaa kuin te ei minulla\nmilloinkaan ole ollut.\"\n\n\"Olen ylpeä muistaessani sen.\"\n\n\"Mutta muistatteko te -- lupaatteko tulla Pineen?\"\n\n\"Lupaan.\"\n\n\"Kiitos sitten. Kaikki on nyt hyvin. Hyvästi ystäväni.\"\n\n\"Hyvästi\", sanoi Dale puristaen hänen kättään. Hänen katseensa oli\ntyyni, lämmin ja kaunis, mutta kumminkin surullinen.\n\nAuchinclossin sydämellinen ääni rikkoi lumouksen. Silloin Helen\nhuomasi, että muut olivat jo nousseet satulaan. Bo oli ratsastanut\naivan heidän viereensä. Hänen kasvonsa olivat vakavat, iloiset ja\nsurulliset, kaikkea samalla kertaa, kun hän sanoi jäähyväiset Dalelle.\nKuorma-aasit olivat jo matkalla viheriälle rinteelle päin. Helen nousi\nviimeiseksi satulaan, mutta Roy erosi kumminkin Dalesta viimeiseksi.\nPedro seurasi mukana vastahakoisesti.\n\nMatkue, joka kiipesi ruskeata ja tuoksuvaa tietä ylöspäin tummien\nkuusien varjossa, oli iloinen ja laulut kajahtelivat. Helenkin\ntunsi itsensä hyvin onnelliseksi, vaikka eron aiheuttama tuska ei\nhaihtunutkaan hänen rinnastaan.\n\nHän muisti, että rinteen puolivälissä oli tiessä mutka, ennenkuin se\npoikkesi aukealle mäelle. Matka sinne tuntui pitkältä, mutta vihdoin\nkumminkin päästiin sinne. Hän pysähdytti Rangerin voidakseen viimeisen\nkerran katsoa laaksoon.\n\nSe näkyi alempaa tummanviheriänä ja kirkkaan keltaisena niittynä,\njoka nukkui länteen painuvan auringon valossa kauniina, villinä ja\neristettynä. Sitten huomasi hän Dalen seisovan kuusien ja mäntyjen\nvälisessä aukossa ja heiluttavan hänelle kättään. Helen vastasi\ntervehdykseen.\n\nRoy tavoitti hänet silloin ja pysähdytti myöskin hevosensa. Hän\nheilutti hattuaan Dalelle ja huudahti niin kimakasti, että se herätti\nnukkuvan kaiun, joka kiersi omituisesti kalliosta kallioon.\n\n\"Milt ei ole ennen milloinkaan ymmärtänyt, mitä yksinään olo merkitsee,\nmutta kyllä hän sen nyt käsittää\", sanoi hän kuin ääneen ajatellen.\n\nRanger lähti kävelemään omasta halustaan ja poistuen pengermältä\npainautui se kuusikkoon. Paratiisi häipyi Helenin näkyvistä.\nTuntikausia ratsasti hän sitten varjoista ja tuoksuvaa polkua eteenpäin\nihaillen värien ja luonnon kauneutta ja kuunnellen virtaavan veden\nkohinaa ja lorinaa, mutta koko ajan muistellen kumminkin tuota suloista\nja kohtalokasta toteamista, joka oli lumonnut hänet, tuota, että\nmetsästäjä, tuo metsien omituinen mies, joka oli niin perillä luonnosta\nja niin vieras kaikille mielenliikutuksille, joka oli niin yksinäinen,\nvaatimaton ja voimakas kuin luonnonvoimat, jotka olivat kasvattaneet\nhänet, oli rakastunut häneen tietämättä sitä.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nDale seisoi käsivarsi kohotettuna ja katsoi, miten Helen ratsasti\npengermällä ja katosi metsään. Näytti kuin kuusikkomäki olisi niellyt\nhänet. Hän oli mennyt. Dale laski hitaasti kätensä liikkein, jotka\nilmaisivat omituista lopullisuutta ja kaunopuheista toivottomuutta,\njoista hän oli aivan tietämätön.\n\nHän meni niitylle ja sitten asuntoonsa syventyen metsästäjän moniin\ntehtäviin. Mutta niitty ei tuntunut enää samalta kuin ennen, ei hänen\nkotinsa eikä työkään.\n\n\"Tällainen on kai luonnollista\", puheli hän itsekseen alistuvasti,\n\"mutta hyvin outoa minulle. Sellaista siitä seuraa, kun saa ystäviä.\nNell ja Bo ovat nyt tämän erotuksen syynä, jollaista en milloinkaan\nennen ole huomannut.\"\n\nHän totesi, että tuon erotuksen olivat muodostaneet vastuunalaisuuden\ntunne, tyttöjen toveruuden aiheuttama viehätys ja vilkkaus, ja lopulta\nystävyys. Mutta hän luuli tuon tunteen haihtuvan pian nyt, kun sen\naiheuttajat olivat poistuneet.\n\nEnnenkuin hän oli työskennellyt tuntiakaan leirissään, totesi hän\nmuutoksen tapahtuneen, mutta se ei ollut kumminkaan sellainen kuin\nhän oli luullut. Hänen ajatuksensa olivat aina olleet työssä kiinni,\nmillaista se sitten lienee ollutkaan, mutta nyt hän työskenteli\najatusten harhaillessa omituisesti muualla.\n\nPieni karhunpenikka vinkui hänen kintereillään, kesy peura tuntui\nkatselevan häntä miettiväisesti ja kysyvästi, ja suuri puuma harhaili\nsinne tänne kuin etsien jotakin.\n\n\"Kaipaatte kaikki luullakseni heitä\", sanoi Dale. \"He ovat kumminkin\nnyt poistuneet ja teidän on tyydyttävä minuun.\"\n\nJonkunlainen epämääräinen kyllästymisen tunne lemmikkeihinsä\nhämmästytti häntä. Äkkiä hän tuskastui itseensä ja hämmästyi --\nmielialoja, jotka olivat hänelle kokonaan tuntemattomia. Useita\nkertoja, kun hän oli vaipunut mietteihinsä vanhaan tapaansa, huomasi\nhän etsivänsä katseellaan Heleniä ja Bota. Ja jokainen kerta oli\njärkytys voimakkaampi. He olivat menneet, mutta heidän jättämänsä\ntunnelma ei haihtunut. Sitten kuin hän oli lopettanut askareensa, meni\nhän hajoittamaan majaa, jossa tytöt olivat asuneet. Kuusenoksat olivat\nkuivuneet ruskeiksi ja varisivat, tuuli oli kallistanut katon ja seinät\nnojautuivat sisäänpäin. Koska tuota pientä asuntoa ei enää tarvittu,\noli kai parasta, että hän hajoitti sen. Dale ei tiennyt, että hänen\nkatseensa oli tiedottomasti usein suuntautunut sinnepäin. Senvuoksi hän\nmenikin sinne aikoen hävittää sen.\n\nEnsimmäisen kerran sen jälkeen kuin Roy oli rakentanut tuon majan,\nmeni hän nyt sinne sisälle! Mikään ei ollut varmempaa kuin se, että\nhän tunsi outoa mielenliikutusta, jota hän ei ollenkaan käsittänyt.\nHuopapeitteet olivat levällään kuusen oksilla epäjärjestyksessä ja\nkiiruhtavien käsien syrjään heittäminä, mutta kumminkin säilyttäen\nvielä jotakin pyöreistä laskoksista, joissa nuo solakat vartalot\nolivat levänneet. Mutta harso, jota Bo oli usein käyttänyt, paitsi\nneulastyynyä, ja punainen nauha, jota Helen oli käyttänyt tukassaan,\nriippui muutamasta oksasta. Nuo esineet olivat ainoat, jotka tytöt\nolivat unhottaneet. Dale katseli niitä tarkkaavaisesti, sitten\nhuopapeitteitä ja lopuksi tuon pienen tuoksuvan majan muitakin\nerikoiskohtia ja poistui sieltä sellainen kummallinen tunne mielessään,\nettei hän voi hävittää majaa, jossa Helen ja Bo olivat asuneet niin\nkauan.\n\nSitten hän tarttui innokkaasti pyssyynsä ja läksi metsästämään.\nHänen lihavarastonsa talveksi oli vielä kokoamatta. Ponnistukset\nsopivat hänen tunnelmaansa, hän kiipesi kauaksi ja sivuutti monta\nvaruillaan olematonta peuraa voidakseen olla murhaamatta ja kaatoi\nlopulta muutaman, joka läksi hurjasti pakoon. Ammuttuaan sen ryhtyi\nhän tuohon Herkulekselle sopivaan työhön: kantamaan koko tuota suurta\nruhoa kokonaisena kotiin. Ollen siten kuormitettu horjui hän puiden\nalla hikoillen äärettömästi ja ollen usein aivan tukehtumaisillaan ja\nnääntymäisillään ponnistuksiin, kunnes hän vihdoin saapui kotiinsa.\nSiellä hän heitti peuran hartioiltaan maahan ja kumartui katsomaan sitä\nrinnan noustessa ja laskeutuessa vielä kovasti. Mutta ei sen väijyminen\neikä mestarillinen laukaus, ei sellaisen painon kotiin kantaminen,\njossa olisi ollut työtä kahdellekin miehelle, eikä tuon kauniin saaliin\nkatseleminen tuottanut Dalelle sellaista iloa kuin ennen.\n\n\"Olen hieman hajamielinen\", mumisi hän kuivatessaan hikeä kuumilta\nkasvoiltaan. \"Tahi ehkä hieman pyörällä päästäni, kuten sanoin Alinkin\nolevan. Mutta kyllä se haihtuu.\"\n\nMutta mikä häntä sitten lieneekään vaivannut, se ei haihtunut. Kuten\nennenkin päivän kestäneen metsästyksen jälkeen istuutui hän nuotion\nääreen katselemaan, miten auringonlaskun kultainen hohde muuttui\njyrkänteillä. Vanhasta tottumuksesta silitteli hän kesyn puumansa\nkarvaista päätä ja tarkasteli, miten kulta muuttui punaiseksi ja sitten\ntummeni, kunnes hämärä kietoi seudun vaippaansa kuin huopapeite. Hän\nkuunteli, kuten ennenkin, putouksen unista ja nukuttavaa kohinaa ja\nhuomasi, että vanha tuttu kauneus, villeys, hiljaisuus ja yksinäisyys\nolivat samat kuin ennenkin, mutta vanha tyytyväisyys tuntui omituisesti\nhaihtuneen.\n\nSuruissaan totesi hän silloin, että hän kaipasi tyttöjen hauskaa\nseuraa. Hitaissa muisteloissaan ei hän erottanut Heleniä Bosta. Kun\nhän meni vuoteelleen, ei hän nukkunutkaan heti, vaikka aina ennen jo\nmuutamien hetkien kuluttua, kun hiljaisuus tuli syvemmäksi ja tuuli\nhumisi puissa, hän oli vaipunut uneen. Tämä yö oli kumminkin erilainen.\nVaikka hän oli väsynyt, ei hän kumminkaan saanut unta. Salot, vuoret,\nniityt ja leiri tuntuivat menettäneen jotakin. Pimeyskin tuntui\nautiolta. Ja kun hän vihdoin nukkui, kiusasivat levottomat unet häntä.\n\nHän nousi silloin, kun päivä rupesi kirkkaasti sarastamaan, ja ryhtyi\ntöihinsä notkeasti kuin ainakin hirvien metsästäjä.\n\nTämän vaivalloisen päivän illalla, joka oli ollut aivan täynnä vanhaa\njännitystä, työtä ja vaaroja ja uusia huomioita, oli hänen pakko\ntunnustaa, ettei metsästys enää tyydyttänyt häntä.\n\nOllessaan vuorilla tänään, kun tuuli puhalsi tuimasti häntä kasvoihin\nja heilutteli alempana olevia autioita kuusikoita, oli hän monta\nkertaa huomannut katselevansa jonnekin näkemättä mitään, pysähtyvänsä\ntarpeettomasti ja haaveilevansa enemmän kuin milloinkaan ennen\nelämässään.\n\nKerran, kun komea hirvi oli ilmestynyt muutamalle kallioiselle\nharjulle, hirnunut uhmaavasti näkymättömille kilpailijoille ja\nmuodostanut pilkan, jonka olisi pitänyt panna jokaisen metsästäjän\nsuonet sykkimään, ei Dale ollut kohottanutkaan pyssyään. Hän oli\nsilloin juuri ollut kuulevinaan Helenin sanovan: \"Milt Dale, ette ole\nmikään intiaani. Antautumalla kokonaan villiin metsästäjän elämään\nmenettelette itsekkäästi. Sellainen ei ole oikein. Rakastatte tätä\nyksinäistä elämää, mutta sellainen ei ole työtä. Työtä, jota ei tehdä\nmuiden hyväksi, ei voida sanoa oikean miehen työksi.\"\n\nSiitä hetkestä alkaen rupesi hänen omatuntonsa soimaamaan häntä. Ei\nsillä, mitä hän rakasti, vaan sillä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä,\noli jotakin merkitystä maailmassa hyvästi täytettyyn velvollisuuteen\nnähden. Vanha Al Auchincloss oli ollut oikeassa. Dale kulutti vain\nvoimansa ja järkensä turhaan sen sijaan että hän olisi käyttänyt\nniitä Lännen kehittämiseksi. Hän oli nyt saavuttanut kypsyytensä. Jos\nhän tiedoillaan luonnonlaeista olikin oppinut ymmärtämään ihmisten\ntaistelun olemassaolostaan, paikoista ja omistusoikeudestaan, ja\nsenvuoksi ruvennut halveksimaan heitä, ei hänen silti tarvinnut\npysytellä erillään heistä ja työstä, joka oli tarpeen tässä\nkäsittämättömässä maailmassa.\n\nDale ei vihannut työtä, vaikka hän rakastikin vapautta. Oleskeleminen\nyksinään luonnonhelmassa luonnonvoimien parissa, työskenteleminen,\nhaaveileminen, laiskoitteleminen, kiipeileminen ja nukkuminen,\nvelvollisuuksista, suruista, kahleista ja ihmisten mitättömistä\nriemuista välittämättä, olivat aina olleet hänen ihanteitaan. Paimenet,\nvartijat, lampaiden kaitsijat ja maanviljelijät kulkivat paikasta\npaikkaan ja työstä työhön saamastaan pienestä palkasta. Tuollaisessa\nelämässä ei ollut milloinkaan mitään kaunista ja merkityksellistä\nheille. Hän oli poikasena tehnyt kaikenlaista työtä maatiloilla, ja\nkaikessa tuossa turhanpäiväisessä voimien kulutuksessa oli hänestä\nhalkojen sahaaminen tuntunut mieluisimmalta. Kerran oli hän lopettanut\ntyönsä karjan merkitsemisessä senvuoksi, että palaneen nahan haju ja\nmuutaman säikähtyneen vasikan ammuminen olivat tehneet hänet sairaaksi.\nJos ihmiset olisivat rehellisiä, ei karjan merkitseminen olisi\nollenkaan tarpeellista. Hän ei ollut milloinkaan halunnut vähintäkään\nomistaa maata eikä karjalaumoja eikä tehdä itselleen edullisia kauppoja\nkarjanostajien kanssa. Miksi olisi ihmisen pakko tehdä kauppoja,\nmyydä hevosia tahi tehdä hieman työtä toisen ihmisen tappioksi?\nItsesäilytysvaisto on elämän ensimmäinen laki. Mutta siten kuin\nkasvit ja puut, linnut ja pedot tulkitsevat tuota lakia, armottomia\nja taipumattomia kun ne ovat, eivät ne kumminkaan ole ahneita eikä\nepärehellisiä. Ne elävät sen mukaan, mikä on parasta suurimmalle\njoukolle niistä.\n\nMutta Dalen elämänkatsomusta, joka oli yhtä kylmä, selvä ja taipumaton\nkuin luontokin, alkoi Helen Raynerin sanoihin sisältyvä inhimillinen\nvetoaminen järkyttää. Mitä hän oikeastaan tarkoittikaan? Ei suinkaan\nsitä, että hän tukahduttaisi luonnonrakkautensa, vaan sitä, että hän\noppisi tuntemaan itsensä. Monissa tuon tytön sanoissa oli järkeä.\nDale oli nuori, voimakas ja järkevä, vapaa kaikesta saastasta ja\njuoppoudesta. Hän voi tehdä jotakin muiden puolesta. Keiden sitten?\nEsimerkiksi vanhan rouva Cassin, joka oli iäkäs ja työhön kykenemätön\nnyt, tahi Al Auchinclossin, joka oli kuolemaisillaan, pelkäsi\nvihollisiaan ja toivoi, että hänen sukulaisensa saisivat periä hänen\nomaisuutensa ja muut hänen työnsä tulokset, tahi noiden molempien\ntyttöjen, Helenin ja Bon, jotka olivat aivan outoja täällä Lännessä\nja joiden oli tutustuttava suuren maatilan hoitoon ja kilpaileviin\nharrastuksiin. Dale ajatteli vielä muitakin tuon pienen Pinen\nasukkaita, jotka eivät olleet onnistuneet, joiden elämä oli kovaa ja\njoita ehkä ystävällisyys ja apu voisivat ilahduttaa.\n\nMillainen sitten oli Milt Dalen velvollisuus itseään kohtaan? Koska\nihmiset ryöstivät toisiltaan ja ahdistivat heikompiaan, oliko hänen\nkäännettävä selkänsä tuolle niin sanotulle sivistykselle, vai oliko\nhänen muututtava muiden ihmisten kaltaiseksi? Selvästi kuin kellon\nkilinä kuului vastaus, ettei hänen velvollisuutensa ollut tehdä\nkumpaakaan. Ja sitten hän näki, miten tuo pieni Pinen kylä samoin kuin\nmuukin maailma tarvitsi hänen laisiaan miehiä. Hän oli mennyt luontoon,\nmetsiin ja erämaahan kehittyäkseen, ja kaikki hänen tulevaisuutensa\narvostelut ja ponnistukset tulisivat olemaan tuon kehityksen tuloksia.\n\nSiten Dale, maatessaan eristetyn puistonsa pimeydessä ja\nhiljaisuudessa, tuli tällaiseen johtopäätökseen, jota hän piti vain\ntaistelun alkuna.\n\nKului kauan, ennenkuin hän pääsi selville tämän taistelun oikeasta\nluonteesta, mutta vihdoin kehittyi se sellaiseksi näennäiseksi\nmahdottomuudeksi, että Helen Rayner oli avannut hänen silmänsä\nnäkemään, millaiset hänen miehenvelvollisuutensa olivat. Hän tunsi\nhyväksyvänsä ne, vaikka hän oli huomaavinaankin omituisen esteen tuossa\nhämmentävässä, järkyttävässä ja suloisessa pelossa -- lähestyä häntä\njoskus vielä.\n\nSilloin kiintyivät hänen ajatuksensa nopeasti tyttöön, ja luopuen\nkaikesta vastustuksestaan heittäytyi hän tuntemattomien, omituisten\nmielikuvien valtaan.\n\nKun hän heräsi seuraavana päivänä, oli taistelu kovimmillaan. Hänen\njärkensä oli toiminut nukkuessakin. Ensimmäiseksi muistuivat hänen\nmieleensä Al Auchinclossin merkitykselliset sanat: \"Koeta saada tyttö\npuolellesi!\" jotka olivat kauniit kuin auringonnousu.\n\nVanhus oli liioitellut. Hän oli puhunut aivan mahdottomista asioista.\nSenvuoksi karkoittikin Dale tuollaiset mietteet mielestään heti.\nTähtiä ei voida temmata taivaalta, elämää ei voida mitata eikä luonnon\nsalaisuus ole olemassa ainoastaan täällä maailmassa -- näitä teorioja\nei ole sen mahdottomampi todistaa kuin sitäkään, että Helen Rayner on\nluotu häntä varten.\n\nKumminkin oli hänen omituinen sekautumisensa Dalen elämään aiheuttanut\nsellaisen häviön, että hän nyt vasta alkoi käsittää sen laajuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän kuljeskeli metsissä kuukauden päivät. Oli lokakuu, tuo kultainen ja\npäättävä vuodenaika, jolloin kaikkialla tuohon autioon tummanviheriään\nseutuun tammien ja haapojen loistavat värit muodostivat kauniita\nläikkiä. Dalella oli aina pyssy mukanaan, mutta hän ei käyttänyt sitä\nmilloinkaan. Hän voi kiivetä peninkulmittain toiselle tahi toiselle\nsuunnalle erikoisetta päämäärättä. Hänen silmänsä ja korvansa eivät\nkumminkaan milloinkaan olleet olleet herkemmät käsittämään luonnon\nsalaisuuksia. Hän voi seisoa tuntikausia jollakin jyrkänteellä ja\nkatsella etäisyyteen, missä haapojen kullanväriset läikät loistivat\nkirkkaasti tummanviheriöiltä vuortenrinteiltä. Hän heittäytyi\nmielellään pitkäkseen jonkun niityn päässä olevaan haavikkoon ja\nlepäsi tuossa loistossa kuin kullan-, purppuran- ja punaisenvärisellä\npeitteellä valkoisten puunrunkojen varjojen keskellä. Haapojen\nlehdet lepattivat aina niin herkeämättä ja ihmeellisesti kuin hänen\nvaltimonsakin sykkivät hänen tahdostaan välittämättä, olipa sitten\nilma tyyni tahi tuulinen. Usein hän nojautui jonkun vuoristovirran\nreunalla olevaan sammaltuneeseen kallioon kuunnellakseen, katsellakseen\nja tunteakseen kaikkea siinä piilevää, samalla kun hän muisteli erästä\ntummasilmäistä tyttöä. Hän istuskeli autioilla vuortenhuipuilla kuin\nkotka katsellen Paratiisiaan, joka muuttui yhä kauniimmaksi, mutta ei\nkumminkaan enää samaksi kuin ennen, ei tuoksi, joka oli täyttänyt hänet\ntyytyväisyydellä ja ollut hänelle kaikki kaikessa.\n\nMyöhään lokakuussa satoi ensimmäisen lumen. Se suli heti puiston\neteläosassa, mutta pohjoiset rinteet ja korkeammalla olevat harjut ja\nkukkulat pysyivät valkoisina.\n\nDale oli työskennellyt nopeasti ja kovasti hankkiessaan ja suolatessaan\nlihaa talveksi. Nyt hän kulutti päivänsä hakkaamalla ja pilkkomalla\npuita poltettavaksi niiden kuukausien kuluessa, jolloin hän ei lumelta\npääse mihinkään. Hän odotti noita tummanharmaita, nopeasti kiitäviä\nmyrskypilviä ja iloitsi niiden tulosta. Sitten kuin teille sataa\nkymmenen jalan paksuudelta lunta, on hän auttamattomasti suljettu\nasuntoonsa kevääseen asti. Silloin on mahdoton päästä Pineen. Ja ehkä\npitkän talven kuluessa hänen omituisesti ja kuvaamattomasti järkytetyt\ntunteensa muuttuvatkin entisenlaisiksi.\n\nMarraskuussa alkoivat myrskyt raivota vuorilla. Lunta putoili puistoon\njoka päivä, mutta aurinkoinen eteläpuoli, jossa Dalen asunto sijaitsi,\nsäilytti syksyisen värinsä ja lämpönsä. Vasta myöhään talvella oli lumi\npeittävä tämänkin suojaisen kolkan.\n\nTuo aamu koitti vihdoinkin pistävän kylmänä ja kirkkaana, jolloin Dale\nhuomasi kukkuloiden muuttuneen ylipääsemättömiksi. Huomio pahoitti\nsuunnattomasti hänen mieltään. Hän ei ollut tiennytkään, miten kovasti\nhän oli ikävöinyt Helen Rayneriä, ennenkuin se oli liian myöhäistä.\nTämä avasi hänen silmänsä. Hän rupesi tekemään raivokkaasti työtä\nväsyttäen itsensä ainoastaan ruumiillisesti voimatta auttaa itseään\nhenkisesti.\n\nAuringon laskiessa katseli hän länteen päin kiinnittäen huomionsa\npunertaviin lumipeitteisiin huippuihin ja tummankeltaiseen kuusikkoon,\nja silloin hän käsitti totuuden.\n\n\"Rakastan tuota tyttöä!\" sanoi hän ääneen noille kaukaisille\nvalkoisille huipuille, tuulelle, vankilansa yksinäisyydelle ja\nrauhallisuudelle, suurille puille, kohisevalle putoukselle ja\nuskollisille lemmikeilleen. Sellainen oli hänen heikkoutensa,\nhämmästyttävän totuuden, toivottoman tilanteen ja hänessä tapahtuneen\nmuutoksen säälittävän anteeksipyynnön aiheuttama surullinen tunnustus.\n\nDalen taistelu loppui, kun hän käsitti mielentilansa. Itsensä\nymmärtäminen merkitsee vapautumista jännityksestä, huolista,\nloppumattomasta vaivaavasta epäilemisestä, ihmettelemisestä ja pelosta.\nMutta tuo levottomuuden ja epävarmuuden aiheuttama kuume ei ollut ollut\nmitään verrattuna tähän rakkauden nopeasti alkavaan kidutukseen.\n\nSurullisesti ja hajamielisesti toimitti hän kaikki tarvittavat työt,\nsellaisetkin, jotka eivät olleet niin välttämättömiä -- sytytti nuotion\naamuisin ja valmisti ruokansa, hoiti lemmikeitään ja hevosiaan,\nkorjaili satuloita ja valjaita ja pehmitti peurannahkoja mokkasiineiksi\nja metsästyspuvuiksi. Hän ei siis laiskoitellut. Mutta kaikkia näitä\ntöitä teki hän tottumuksesta eikä hänen ollut pakko käyttää niihin\njärkeään.\n\nDale oli nimittäin ajattelija, kuten monet muutkin metsien\nyksinäisyydessä olevat miehet, jotka eivät ole palanneet alkuperäiseen\nvilleyden tilaan. Rakkaus teki hänestä nyt kärsijän.\n\nHänen tietämättömän antautumisensa aiheuttama hämmästys ja häpeä\nja sen varma toivottomuus, vuosikausia kestänyt seurustelu kaiken\nsellaisen kanssa, joka on villiä, yksinäistä ja kaunista, ihmeellisesti\nkehittynyt luonnon salaisuuksien tunteminen ja tuo nopeasti kirkastuva\nhuomio, ettei hän ollut mikään kaikkitietävä olento, joka on vapautettu\nihmisten rauhattomasta sääntöjen mukaisesta onnesta -- kaikki tuo\nosoitti hänelle hänen miehuutensa ja intohimonsa voiman ja pani hänet\nymmärtämään, että hänen valitsemansa elintapa oli muiden elintapojen\njoukossa ainoa, joka muuttaa rakkauden surulliseksi ja peloittavaksi.\n\nHelen Raynerin muisto ahdisti häntä. Auringon paistaessa ei leirissä\neikä sen ympärillä ollut ainoatakaan paikkaa, joka ei olisi kuvannut\nhänen notkeaa ja solakkaa ruumistaan, hänen tummia ja ajattelevia\nsilmiään, hänen kaunisilmeisiä ja päättäväisiä huuliaan ja tuota hänen\nniin suloista ja voimakasta hymyään. Öisin oli hän läsnä kuin suloinen\nhenki, joka käveli hänen rinnallaan humisevien puiden juurilla.\nJokaisen nuotion sydämessä oli hänen sielunsa hehkuvaa valkoista\nloistoa.\n\nLuonto oli opettanut Dalen rakastamaan yksinäisyyttä ja hiljaisuutta,\nmutta rakkaus opetti hänet nyt käsittämään niiden tarkoituksen.\nYksinäisyys oli luotu kalliollaan istuvalle kotkalle, tuulen\ntuivertamalle vuoristomännylle, tuolle kummullaan kasvavalle\neristetylle ja kyhmyiselle, hirvelle ja sudelle, mutta sitä ei\noltu tarkoitettu ihmisille. Alituinen oleskeleminen tuollaisten\nasumattomien seutujen hiljaisuudessa oli kuin itseensä sulkeutumista\n-- ajattelemista ja haaveilemista onnellisissa olosuhteissa, jollainen\nolotila, vaikka ihmiset sellaista tavoittelevatkin, ei kumminkaan\ntyydyttänyt häntä. Ihmisen pitää haluta äärettömästi jotakin\nsaavuttamatonta.\n\nSilloin on vain jonkun saavuttamattoman naisen muisto tarpeen, jotta\nyksinäisyys muodostuisi ihmiselle halutuimmaksi, vaikka se onkin\nmelkein sietämätöntä. Dale oli nyt yksinään salaisuuksineen, ja\njokainen mänty ja kaikki tuossa laaksossa huomasivat, miten hän oli\njärkytetty ja hämmentynyt.\n\nÖiden pimeässä sysimustassa elottomuudessa, kun ei tuullut ja vuorilta\nulvova kylmä oli jäädyttänyt putouksen, tuntui hiljaisuus melkein\nsietämättömältä. Silloin kun hänen olisi pitänyt nukkua, käveli hän\ntuntikausia kylmien, valkoisten ja säälimättömien tähtien valossa\nyksinäisten puiden juurella.\n\nDalen muisti petti häntä, ivasi hänen pidättyväisyyttään ja riisti\nhäneltä kaiken rauhan, ja hänen rakkauden teroittama kuvittelukykynsä\nloi kuvia, haaveita ja tunteita, jotka olivat tehdä hänet hulluksi.\n\nKun hän muisti Helen Raynerin voimakkaat, kaunismuotoiset ja\npäivettyneet kädet, muisti hän samalla niiden toimittamat lukemattomat\ntyötkin. Kuinka nopeat ja kätevät ne olivatkaan leiritöissä, kuinka\nmiellyttävästi ja sukkelasti ne liikkuivatkaan, kun hän palmikoksi\ntummaa tukkaansa, kuinka hellästi ja taitavasti ne toimivatkaan\nauttaessaan, kun joku hänen lemmikeistään oli loukkautunut, kuinka\nkaunopuheliaat, kun hän painoi ne sydäntään vasten pelätessään\nvaarallisilla huipuilla, ja kuinka ilmehikkäästi ne ilmaisivatkaan\nlausumattomia ajatuksia, kun hän laski ne Dalen käsivarrelle!\n\nDale näki tuon kauniin käden hivuttautuvan hitaasti hänen olkapäälleen\nja liukuvan sitten hänen kaulaansa puristaakseen sitä. Hän ei jaksanut\ntukahduttaa tuollaisia kuvitteluja. Ja hänen tunteensa silloin olivat\nrajattomat ja kuvailemattomat. Ei ainoakaan nainen ollut ennen\nmilloinkaan puristanut hänen kättään eivätkä tuollaiset kuvittelut\nolleet ennen ikinä vaivanneet hänen mieltään, vaikkakin syvällä\nhänessä, kätkettynä johonkin, oli asustanut tämä odottava, suloinen\nja voimakas tarve. Kirkkaan päivän kuluessa tuntui hän saavan olla\nrauhassa tuollaisilta mielikuvilta, mutta öisin oli hän aivan avuton.\n\nKun hänen intohimonsa tämä vaihe oli pahimmillaan, rupesi Dale, joka ei\nollut milloinkaan suudellut ketään naista, kuvittelemaan, miltä Helen\nRaynerin antamat suukkoset maistuisivat. Hän oli tulla melkein hulluksi\nriemusta ja toivottomuudesta rakastaessaan häntä yhtä paljon kuin\nhän vihasi itseään. Tuntui kuin hän olisi kokenut näitä peloittavia\ntunteita jossakin edellisessä elämässä ja unhottanut ne tässä. Hänellä\nei ollut oikeutta muistella Heleniä, mutta hän ei voinut vastustaa\nhaluaan. Hänen huuliensa suloisen kosketuksen kuvitteleminen oli kuin\npyhyyden loukkaamista, mutta sittenkin, huolimatta omasta tahdostaan,\nkunniastaan ja häpeästään, ei hän voinut sille mitään.\n\nVihdoin joutui Dale tappiolle ja lopetti itsensä herjaamisen ja\nkuvittelujensa tukahduttamisen. Hän muuttui uneksivaksi ja surulliseksi\nnuotioontuijottajaksi, kuten moni muukin yksinäinen mies, joka on\neronnut tahallaan tahi erehdyksestä sellaisesta, mitä sydän on enimmän\nkaivannut. Mutta tämä suuri kokemus, sittenkun koko sen merkitys oli\nselvinnyt hänelle, kypsytti äärettömästi hänen järkeään ymmärtämään\nluonnon periaatteita sovitettuina elämään.\n\nRakkaus tempasi hänet valtaansa voimakkaammasti kuin useamman\nmuun ihmisen hänen ankarien, voimakkaiden ja yksinäisten metsissä\nviettämiensä vuosien vuoksi, jolloin järjen ja ruumiin terveys oli\nvain vahvistunut ja säästynyt. Kuinka yksinkertaista, luonnollista\nja välttämätöntä sellainen olikaan! Hän olisi ehkä voinut rakastua\njokaiseen hienoluontoiseen ja terveeseen tyttöön. Kuten puu työntää\noksiaan, lehviään ja koko runkoaan auringonvaloa kohti, niin oli hänkin\nkehittynyt naisen rakkautta vastaanottamaan. Mutta miksi? Senvuoksi,\nettä se, jota hän kunnioitti luonnossa, sen henki, yhtenäisyys\nja elämä, se on Jumala, oli antanut hänelle syntyessä tahi ennen\nsyntymistä perinnöksi seuraavat kolme luonnon peloittavaa vaistoa --\ntaistella hengen puolesta, ruokkia itseään ja lisätä sukuaan. Noihin\nsisältyi elämän salaisuus. Mutta ah, miten tuon kolmannen vaiston\nsalaperäisyydet, kauneudet, sen aiheuttamat tuskat ja pelko, tuo naisen\nrakkauden suloisuuden ja ihanuuden nälkä, huumasivatkaan.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nHelen Rayner laski ompeluksensa syliinsä ja katsoi miettiväisesti\nikkunasta enonsa paljaita keltaisia vainioita.\n\nTalvipäivä oli kirkas, mutta kolkko, ja vuorten valkoisilta huipuilta\npuhaltava tuuli oli jäistä ja läpitunkevaa. Suojaisissa paikoissa oli\nhieman lunta, karja oli kokoutunut laumoihin kukkulain suojaan ja\npieniä tomupilviä kiisi tasankojen poikki.\n\nTalon suuri arkihuone oli lämmin ja mukava punaisine tiiliseinineen,\nsuurine kivisine takkoineen, jossa setrihalot iloisesti räiskyivät, ja\nmonenvärisine huopapeitteineen. Bo Rayner istui tulen luona kyyryksissä\nmuutamassa tuolissa lukien jotakin kirjaa. Pedro makasi lattialla,\nkaunis ja valpas pää tuleen päin ojennettuna.\n\n\"Kutsuiko eno?\" kysyi Helen heräten säpsähtäen unelmistaan.\n\n\"En minä ainakaan kuullut\", vastasi Bo.\n\nHelen hiipi varpaillaan huoneen poikki ja raottaen hieman enon\nmakuuhuoneen oven verhoja katsoi hän sinne. Eno nukkui kumminkin.\nJoskus hän huusi unissaan. Hän oli nyt jo maannut viikkokausia\nvuoteessaan heikontuen vähitellen. Huokaisten palasi Helen tuolilleen\nikkunan viereen ja ryhtyi työhönsä.\n\n\"Bo, aurinko paistaa niin kirkkaasti\", sanoi hän. \"Päivät pitenevät.\nOlen niin iloinen.\"\n\n\"Nell, toivot aina ajan rientävän. Minusta se kuluu liiankin nopeasti\",\nvastasi hänen sisarensa.\n\n\"Mutta minä rakastan kevättä, kesää ja syksyä, ja vihaan luullakseni\ntalvea\", sanoi Helen miettiväisesti. Keltaiset vainiot jatkuivat\nmustiin harjanteihin saakka ja ne vuorostaan kohosivat noiksi kylmiksi\nvalkoisiksi vuoriksi. Helenin katse näytti haluavan tunkeutua tuon\nlumivallin taakse. Bon terävät silmät tutkivat sisaren surullisia ja\nvakavia kasvoja.\n\n\"Nell, muistatko milloinkaan Dalea?\" kysyi hän äkkiä.\n\nKysymys säpsähdytti Heleniä. Hänen niskansa ja poskensa punastuivat\nhitaasti.\n\n\"Tietysti!\" vastasi hän kuin hämmästyen sitä, että Bo saattoi kysyä\nsellaista.\n\n\"Minun ei olisi pitänyt kysyäkään sellaista\", sanoi Bo hiljaa kumartuen\njälleen kirjaansa.\n\nHelen katsoi hellästi tuohon vaaleaan kumartuneeseen päähän. Tämän\nnopeasti kuluvan tapauksista rikkaan ja työtä vaativan talven kuluessa,\njolloin maatilan hoito oli ollut kokonaan Helenin niskoilla, oli tuo\npieni sisar loitonnut hänestä. Bo oli halunnut noudattaa omaa vapaata\ntahtoaan ja hän oli seurannutkin sitä suureksi huviksi enolleen,\nhuoleksi Helenille, toivottomuudeksi ja hämmennykseksi uskolliselle\nmeksikolaiselle taloudenhoitajattarelle ja turmioksi kaikille\nmaatilalla oleville nuorille miehille.\n\nHelen oli aina toivonut ja odottanut suotuisaa hetkeä, jolloin\ntuo oikullinen sisar olisi enemmän vastaanottavainen viisaalle ja\nrakastavalle vaikutukselle. Mutta hänen epäröidessään kuului eteisestä\naskelia, kannusten kilinää ja lopulta pelokasta koputusta. Bo lopetti\nheti lukemisensa ja juoksi avaamaan ovea.\n\n\"Ah, tekö sieltä vain tulettekin!\" sanoi hän hirveän halveksivasti\ntulijalle.\n\nHelen luuli arvaavansa, kuka tulija oli.\n\n\"Kuinka voitte?\" kysyi joku venytellen.\n\n\"Niin, herra Carmichael, jos sellainen kiinnittää mieltänne, niin olen\nhyvin kipeä\", vastasi Bo kylmästi.\n\n\"Kipeäkö! Eikö mitä!\"\n\n\"Totta se kumminkin on! Ellen kuole siihen paikkaan, haluan palata\ntakaisin Missouriin\", sanoi Bo kiusoittavasti.\n\n\"Aiotteko käskeä minut sisään?\" kysyi Carmichael lyhyesti. \"Nyt on\nkylmä ja minulla on jotakin sanottavaa --\"\n\n\"Minulleko? Niin, teillä on todellakin vielä aikaa\", vastasi Bo.\n\n\"Neiti Rayner, teistä mahtaa tuntua omituiselta, kun sanon, etten ole\ntullut tapaamaan teitä.\"\n\n\"Todellako? Ei ollenkaan. Petyin vain luulossani, että tulette\npyytämään minulta anteeksi kuin herrasmies ainakin. Tulkaa sisään,\nherra Carmichael. Sisareni on täällä.\"\n\nOvi sulkeutui ja Helen kääntyi. Carmichael seisoi juuri oven\nsuussa hattu kädessään, ja kun hän katsoi Bohun, näyttivät hänen\nlaihat kasvonsa kovilta. Näiden syksystä vierähtäneiden muutamien\nkuukausien kuluessa oli hän muuttunut, vanhentunut, ja nuo ennen\nniin nuoret, vilpittömät, valppaat ja huolettomat piirteet olivat\nmuuttuneet miesmäisemmiksi. Helen tiesi tarkasti, miten paljon miestä\nhänessä todellisuudessa oli. Hän oli ollut Helenin paras tuki hänen\nhartioilleen langenneitten monenlaisten töiden täytäntöönpanossa.\n\n\"Olette totisesti pettynyt, jos luulette minun ryömivän edessänne\nsamoin kuin nuo muut rakastajanne\", sanoi hän kylmästi ja harkitsevasti.\n\nBo kalpeni ja hänen silmänsä leimusivat kirkkaasti. Helen luuli\nkumminkin huomaavansa niissä niiden raivosta huolimatta hämmästystä ja\ntuskaa.\n\n\"Monet rakastajaniko? Suurinta pettymystä tässä osoittaa luullakseni\ntapa, jolla imartelette itseänne\", sanoi Bo pisteliäästi.\n\n\"Imartelenko minä itseäni? Erehdytte. Ette ymmärrä minua. Olen\ntodellakin vihannut itseäni näinä päivinä.\"\n\n\"Ihmekö tuo! Minä ainakin vihaan teitä sydämestäni!\"\n\nKuullessaan tuon vastauksen painoi paimen päänsä alas eikä huomannut,\nmiten nopeasti Bo kiiruhti pois huoneesta. Mutta hän kuuli oven\nsulkeutumisen ja lähestyi sitten Heleniä.\n\n\"Rohkaiskaa mielenne, Las Vegas\", sanoi Helen hymyillen. \"Bo on vain\nniin kiivasluontoinen.\"\n\n\"Neiti Nell, olen kuin koira: kuta huonommin hän minua kohtelee, sitä\nenemmän rakastan häntä\", vastasi paimen alakuloisesti.\n\nHelenin ensimmäiseen mieltymykseen tätä paimenta kohtaan oli yhtynyt\nihmettelyä, kunnioitusta ja kasvavaa arvonantoa voimakkaalle,\nuskolliselle ja kehittyvälle luonteelle. Carmichaelin kasvot ja kädet\nolivat talvituulien punastuttamat ja sieroituttamat, kalvosimien, vyön\nja säärystimien nahka oli kulunut kiiltäväksi ja ohueksi, ja hänestä\nerkani pieniä tomupilviä, kun hän hengitti raskaasti. Hän ei ollut\nenää minkään komeilevan paimenen näköinen, joka on valmis tanssiin,\nvallattomiin kepposiin tahi tappeluun.\n\n\"Miten maailmassa olette loukannut häntä niin?\" kysyi Helen. \"Bo\non vallan raivoissaan. En ole nähnyt hänen olevan milloinkaan noin\nvihoissaan.\"\n\n\"Neiti Nell, kuulkaahan kun kerron\", aloitti Carmichael. \"Bo tietää\nvarmasti minun rakastavan häntä. Pyysin häntä vaimokseni, mutta hän\nei vastannut sitä eikä tätä. Ja vaikka se kuulostaakin ilkeältä, on\nhänen kumminkin lopulta siihen suostuttava. Olemme riidelleet muutamia\nkertoja, pari kertaa oikein kovastikin, mutta tämä viimeinen oli\nkumminkin pahin kaikista.\"\n\n\"Bo kertoi minulle eräästä riidastanne\", sanoi Helen. \"Juopottelunne\noli aiheuttanut sen.\"\n\n\"Niin tekikin. Hän ei ollut välittävinään minusta ja minä join itseni\nhumalaan.\"\n\n\"Mutta silloinhan teitte väärin.\"\n\n\"En ole siitä niinkään varma. Olin usein juovuksissa, ennenkuin tulin\ntänne. Täällä en ole ollut päissäni kuin kerran. Las Vegasissa olevat\ntoverini eivät sitä milloinkaan uskoisi. Lupasin heille, etten tee niin\nenää, ja olen pitänytkin sanani.\"\n\n\"Siinä olette menetellytkin kunnon miehen tavoin. Mutta kertokaa\nminulle, miksi hän nyt on vihainen?\"\n\n\"Bo kokoo kaikki miehet ympärilleen\", tunnusti Carmichael nolona.\n\"Vein hänet mukanani tanssiaisiin kaupungintalolle viime viikolla. Hän\ntuli silloin ensimmäisen kerran kanssani minnekään. Olin hyvin ylpeä\nmielestäni. Mutta nuo tanssiaiset muuttuivat minulle todelliseksi\nhelvetiksi. Bo käyttäytyi hirveästi ja minä --\"\n\n\"Kertokaa minulle, mitä hän teki\", käski Helen levottomasti. \"Olen\nvastuunalainen hänestä. Minun on valvottava, että hän käyttäytyy hyvin.\"\n\n\"En halua sanoa, että hän käyttäytyi hienolle naiselle sopimattomasti\",\nvastasi Carmichael. \"Mutta hän, no niin, kaikki miehet ovat\nhullaantuneet häneen, eikä Bo ollut uskollinen minulle.\"\n\n\"Mutta rakas poikaseni, onko Bo sitten kihloissa kanssanne?\"\n\n\"Jumalani, kunpa hän vain olisikin!\" huokaisi paimen.\n\n\"Kuinka sitten voitte sanoa, ettei hän ollut uskollinen teille? Olkaa\nnyt järkevä.\"\n\n\"Sanon teille, neiti Nell, ettei ainoakaan rakastunut voi toimia\njärkevästi\", vastasi paimen. \"En ymmärrä, miten sen selittäisin, mutta\nminusta tuntuu todella kuin Bo leikkisi minun ja toisten miesten\nkanssa.\"\n\n\"Tarkoitatte hänen kurttailevan?\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"Las Vegas, pelkään teidän olevan oikeassa\", sanoi Helen tullen yhä\nlevottomammaksi. \"Jatkakaa. Kertokaa minulle, mitä tapahtui.\"\n\n\"No niin, tuo Turner-niminen paimen, joka on Beasleyn palveluksessa,\nhakkaili Bota kovasti\", vastasi Carmichael puhuen kuin joku muisto\nolisi kiduttanut häntä. \"En voi kilpailla Turnerin kanssa. Hän on\nkaunis, voimakas ja suuri paimen ja suuri naisten suosikki. Hän\nkerskailee sillä ja luullakseni hän onkin oikeassa. Hän oli aina Bon\nkintereillä ja lopulta hän valtasi minulta muutaman tanssin. Minulle\noli luvattukin vain kolme, mutta hän väitti yhtä niistä omakseen. Bo\noli olevinaan hyvin viaton -- ah, hän on viekas kuin paholainen -- ja\nsanoi: 'Niin, herra Turner, olen luvannut tämän todellakin teille.'\nJa hän näytti hyvin iloiselta sanoessaan minulle: 'Suokaa minulle\nanteeksi, ystäväni Carmichael!' Istuin siinä kuin selkääni saanut aasi\nja annoin heidän mennä. En ollut kumminkaan siitä vielä millänikään,\nsillä Turner on minua parempi tanssija, ja halusin Bon saavan pitää\nhauskaa. Mutta sitten muuttuivat tanssiaiset minulle helvetiksi, kun\nnäin Turnerin kiertävän käsivartensa Bon ympärille ennen aikojaan eikä\nBo näyttänyt pitävän sitä minään rikoksena. Hän työnsi kyllä Turnerin\nluotaan jonkun ajan kuluttua, kun olin jo melkein kuollut. Kotiin\ntullessamme nuhtelin häntä. Tein sen todellakin. Ja hän vastasi minulle\nniin, että haluan sen unhottaa. Mutta sitten, neiti Nell, tartuin\nhäneen, se tapahtui tuolla portilla kirkkaassa kuunvalossa, puristin\nhänet syliini ja suutelin häntä tarpeekseni. Päästäessäni hänet irti\nsanoin siekailematta, vaikka olinkin peloissani: 'Aiotteko nyt mennä\nnaimisiin kanssani?'\"\n\nHän lopetti nielaisten ja katsoi Heleniin surullisin silmiin.\n\n\"Ah, mitä Bo silloin teki?\" kysyi Helen pidättäen henkeään.\n\n\"Hän löi minua korvalle ja sanoi: 'Pidin teistä enemmän kuin muista,\nmutta nyt vihaan teitä!' Ja hän löi oven kiinni nenäni edessä.\"\n\n\"Luullakseni erehdyitte suuresti\", sanoi Helen vakavasti.\n\n\"Jos ajattelisin niin, pyytäisin häneltä anteeksi. Mutta olen aivan eri\nmieltä asiasta, ja vielä enemmän, olen toivorikkaampi kuin milloinkaan\nennen. Olen ainoastaan paimen enkä ollut juuri mikään kehuttava mies,\nennenkuin tapasin hänet. Silloin reipastuin. Toiveessani rupesin\nlukemaan, ja te tiedätte, miten olen syventynyt tähän tilanhoitoon.\nOlen lakannut juomasta ja säästänyt rahani. Hän tietää tämän kaiken.\nKerran hän sanoi ylpeilevänsä minusta. Mutta tuollainen ei tunnu olevan\nhänelle minkään arvoista. Ja ellei se ole hänelle suuren arvoista,\nei sen tarvitse olla ollenkaan. Kuta huonommin Bo minua kohtelee,\nsitä suuremmat mahdollisuudet minulla on. Hän tietää minun rakastavan\nhäntä, hän uskoo minun voivan kuolla hänen puolestaan ja tietää minun\nmuuttuneen. Hän tietää myöskin, etten ennen milloinkaan ole uskaltanut\nkoskea hänen käteensäkään. Sitten hän ymmärtää kurttailleensa Turnerin\nkanssa.\"\n\n\"Hän on vain lapsi\", vastasi Helen. \"Ja kaikki nämä muutokset -- Länsi,\nerämaa ja kaikkien miesten kiintyminen häneen -- ovat panneet hänen\npäänsä pyörälle. Mutta Bo selviytyy kyllä tuosta kaikesta kunnialla.\nHän on niin hyvä ja lempeä, ja hänen sydämensä on puhdasta kultaa.\"\n\n\"Tiedän sen ja senvuoksi ei uskoani järkytetäkään\", vastasi Carmichael\nvaatimattomasti. \"Mutta hänen on kumminkin ymmärrettävä, että hän saa\ntäällä vielä pahoja aikaan. Länsi pysyy Läntenä. Tytöt ovat hyvin\nharvinaisia täällä ja varsinkin sellaiset kuin Bo. Jumalani, me\npaimenet emme ole milloinkaan nähneet hänen vertaistaan! Hän panee\nmiesten veren kiehumaan ja luultavasti sitä vielä hänen vuokseen\nvuodatetaankin.\"\n\n\"Eno Al rohkaisee häntä\", sanoi Helen pelokkaasti. \"Hänen\nturhamaisuuttaan kutittaa, kun hän kuulee, miten pojat ovat häneen\nmieltyneet. Ah, Bo ei kerro hänelle, mutta hän kuulee. Ja minä, jonka\non oltava äidin sijassa hänelle, mitä minä voin tehdä?\"\n\n\"Neiti Nell, oletteko minun puolellani?\" kysyi paimen toivovasti. Hän\noli voimakas ja alkeellinen jonkun sisäisen tarmon vaikutuksesta.\n\nEilen olisi Helen ehkä epäröinyt ennen vastaamistaan tuohon\nkysymykseen. Mutta tänään oli Carmichaelissa jotakin koeteltua\ntasapuolisuutta ja jotakin omituista karskia vilpittömyyttä, ikäänkuin\nHelen olisi oppinut näkemään hänen tulevan arvonsa.\n\n\"Olen\", vastasi Helen vakavasti ojentaen paimenelle kätensä.\n\n\"Silloin on kaikki vielä loppuva onnellisesti\", vastasi paimen\npuristaen hänen kättään. Hänen hymynsä oli kiitollista, mutta siinä oli\nkumminkin jo jotakin tuosta voitosta, johon hän oli viitannut. Hänen\nposkensa olivat hieman kalvenneet. \"Ja nyt haluan kertoa teille, miksi\ntulen luoksenne.\"\n\nHän sanoi tuon hiljaa. \"Nukkuuko Al?\" kuiskasi hän.\n\n\"Kyllä. Hän nukkui ainakin äsken.\"\n\n\"Parasta on kumminkin sulkea tuo ovi.\"\n\nHelen katsoi, miten paimen hiipi huoneen poikki ja sulki huolellisesti\noven. Sitten hän palasi paikoilleen tarkkaavaisin katsein. Helen luki\ntapauksia hänen silmistään ja totesi nopeasti, että Carmichael kohteli\nhäntä kuin sisarta.\n\n\"Olen totisesti ainoa, joka aina tuon teille huonoja uutisia\", sanoi\nhän pahoillaan.\n\nHelen huokaisi syvään. Oli todellakin tapahtunut paljon pieniä\nonnettomuuksia, jotka olivat vaikeuttaneet tilanhoitoa. Hän oli\nmenettänyt karjaa, hevosia ja lampaita, paimenia oli karannut Beasleyn\npalvelukseen, rahtikuormien kuljettajat eivät olleet saapuneet silloin\nkun tavaroita kaikista enimmän olisi tarvittu, paimenet olivat\ntapelleet ja kauan aikaa sitten suunnitellut kaupat olivat menneet\nmyttyyn.\n\n\"Enonne Al pitää tuota Jeff Mulveyta suuressa arvossa\", sanoi\nCarmichael.\n\n\"Pitää todellakin. Hän luottaa häneen ehdottomasti\", vastasi Helen.\n\n\"Minusta tuntuu hyvin ikävältä ilmoittaa teille, neiti Nell\", sanoi\npaimen katkerasti, \"ettei Mulvey ole sellainen, miltä hän näyttää.\"\n\n\"Ah, mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Kun enonne kuolee, menee Mulvey Beasleyn puolelle ja ottaa kaikki\nsellaiset miehet mukaansa, jotka haluavat seurata häntä.\"\n\n\"Voisiko Jeff olla niin uskoton oltuaan niin monta vuotta enoni\ntyönjohtajana! Miten voitte sen tietää?\"\n\n\"Arvasin sen jo aikoja sitten, mutta en ollut aivan varma. Neiti Nell,\nviime aikoina on liikkunut ilmassa kaikenlaisia huhuja, ja vanha\nAl-raukka heikontuu heikontumistaan. Mulvey on koettanut olla minulle\nhyvin ystävällinen ja minä olen sallinut hänen jatkaa yrityksiään. En\nkumminkaan ole huolinut hänen tarjoamistaan ryypyistä. Hänen miehensä\novat tulleet ystävikseni ja sitä paremmiksi, kuta myötätuntoisemmalta\nminä olen näyttänyt. He karttoivat näettekös minua alussa tultuani\ntänne. Tänään tuli koko heidän suunnitelmansa minulle niin selväksi\nkuin olisin nähnyt kavioiden jäljet pehmeässä maassa. Vuodetoverini\nBud Lewis koetti nimittäin houkutella minua Beasleyn puolelle heti\nkun Auchincloss kuolee. Keskustelin Budin kanssa, sillä halusin saada\nkoko juonen selville. Mutta Bud ei ilmaissut muuta kuin että hän menee\nJeffin ja muiden miesten kanssa Beasleyn palvelukseen. Sanoin hänelle\nmiettiväni asiaa ja ilmoittavani sen sitten heille. Hän luulee minun\nsuostuvan.\"\n\n\"Miksi haluavat nuo miehet luopua minusta nyt juuri, kun --. Voi\neno-raukkaani! He haluavat hyötyä kuolemastasi. Mutta miksi -- sanokaa\nminulle, miksi?\"\n\n\"Beasley on houkutellut heidät viekkaasti puolelleen\", vastasi\nCarmichael säälimättä. \"Alin kuoleman jälkeen peritte maatilan.\nBeasley aikoo anastaa sen. Hän ja Al olivat kerran liiketovereita ja\nhän on saanut ihmiset uskomaan, että hän erotessaan Alista sai kärsiä\nvääryyttä. Hänellä on varmasti jonkunlaiset paperit ja hän vie useimmat\nmiehistänne. Hän karkoittaa teidät helposti täältä ja ottaa maatilan\nhaltuunsa. Minulla ei ole muuta kerrottavaa, neiti Nell, mutta voitte\nluottaa siihen, että tämä kaikki on totta.\"\n\n\"Uskon sananne, mutta en voi uskoa tuollaista ryöväämistä\nmahdolliseksi\", huohotti Helen.\n\n\"Se on kumminkin yhtä selvää kuin että kaksi kertaa kaksi on yhtä kuin\nneljä. Haltuunsa ottaminen on täällä ainoa laki. Jos Beasley kerran\npääsee tilalle asumaan, on asia selvä. Mitä voittekaan tehdä, kun ei\nteillä ole miehiä omaisuutenne puolustamiseen?\"\n\n\"Mutta jää kai minullekin vielä miehiä?\"\n\n\"Jää kyllä, mutta ei tarpeeksi.\"\n\n\"Silloin voin palkata useampia. Beemanin pojat ja Dale tulevat\nvarmaankin auttamaan minua.\"\n\n\"Dale tulee kyllä ja hänen apunsa onkin jo suurenmoinen. Toivoisin\nhänen jo olevan täällä\", vastasi Carmichael vakavasti. \"Mutta emme voi\nsaada häntä tänne nyt mitenkään, sillä lumi pidättää hänet vuoristossa\ntoukokuuhun asti.\"\n\n\"En voi kertoa tätä enolle\", sanoi Helen liikutettuna. \"Pelästys voisi\ntappaa hänet. Jos sitten vielä puhuisin hänelle vanhojen palvelijain\nuskottomuudesta, olisi se hyvin julmaa. En luule asioiden kumminkaan\nolevan niin huonosti kuin sanotte.\"\n\n\"Ne eivät varmasti voisi olla pahemmastikaan. Ja, neiti Nell, sen\nselvittämiseksi ei ole olemassa muuta kuin yksi keino, nimittäin täällä\nLännessä käytännössä oleva.\"\n\n\"Mikä sitten?\" kysyi Helen innokkaasti.\n\nCarmichael suoristautui ja katsoi häneen. Hänessä ei ollut enää\njälkeäkään tuosta vilpittömästä ja ystävällisestä paimenesta,\njollaisena Helen oli oppinut hänet ensin tuntemaan. Hänen silmiinsä oli\nnimittäin ilmestynyt jotakin vierasta, kylmää ja varmaa.\n\n\"Näin Beasleyn menevän kapakkaan ratsastaessani sen sivu. Otaksukaamme,\nettä menen sinne, suututan hänet ja ammun hänet sitten.\"\n\nHelen suoristautui tuolissaan hämmästyneenä.\n\n\"Carmichael, ette suinkaan tarkoita totta?\" huudahti hän.\n\n\"Tarkoitan varmasti! Muuta keinoa ei ole, neiti Nell. Eikä varmastikaan\nvanha Akaan muuta toivo. Ja näin meidän kesken sanoen, ei se ole sen\nvaikeampaa kuin vasikan kiinniottaminen. Nämä Pinen miehet eivät osaa\nkäsitellä ampuma-aseita, mutta minä tulen maasta, jossa sellaista\nymmärretään. Ja kun sanon teille, että osaan ampua nopeasti ja\nvarmasti, en ollenkaan kerskaile. Minun puolestani ei teidän tarvitse\nolla ollenkaan peloissanne, neiti Nell.\"\n\nHelen ymmärsi, että Carmichael oli luullut hänen hämmästynyttä\ntunteellisuuttaan jonkunlaiseksi peloksi hänen elämänsä puolesta.\nSyynä siihen oli kumminkin ollut tuo suunnitelma vuodattaa verta hänen\nhyväkseen.\n\n\"Haluatte siis tappaa Beasleyn senvuoksi, että olette kuullut\nhuhuttavan hänen aikeistaan?\" huohotti Helen.\n\n\"Niin juuri. Se on kumminkin tehtävä ennemmin tahi myöhemmin\", vastasi\npaimen.\n\n\"Ei, ei! Minua kauhistuttaa jo sellainen ajatuskin. Sehän olisi raaka\nmurha. En voi ymmärtää, miten voitte puhua siitä noin kylmästi.\"\n\n\"En ole ollenkaan tyyni, vaan aivan suunniltani\", sanoi Carmichael\nhymyillen hermostuneesti.\n\n\"Jos olette todellakin tosissanne, niin kiellän sen jyrkästi. En usko,\nettä omaisuuteni minulta ryöstetään.\"\n\n\"Otaksukaamme kumminkin nyt, että Beasley karkoittaa teidät ja ottaa\ntilan haltuunsa. Mitä silloin sanotte?\" kysyi paimen tyynesti ja\nharkitusti.\n\n\"Samaa kuin nytkin.\"\n\nCarmichael taivutti päänsä miettiväisesti ja pyöritteli ahavoituneilla\nkäsillään hattuaan.\n\n\"Huomaan, ettette vielä ole tottunut Lännen tapoihin\", mumisi hän kuin\npyytäen anteeksi Helenin puolesta. \"Ja uuden maan tapojen oppiminen vie\naina jonkun verran aikaa.\"\n\n\"Vaikka olisin oleskellut vuosia täällä Lännessä, en halua, että\nsuunnitellaan riitoja ja miehiä ammutaan, vaikka ne uhkaisivatkin\nminua\", selitti Helen varmasti.\n\n\"Hyvä sitten, neiti Nell, noudatan varmasti tahtoanne\", vastasi paimen.\n\"Mutta kuunnelkaahan kumminkin. Jos Beasley karkoittaa teidät ja Bon\nkotoanne, menen tapaamaan häntä omasta puolestani.\"\n\nHelen voi vain katsoa häneen, kun hän peräytyi ovea kohti. Häntä\nhuumasi ja vapisutti tuo, joka näytti uskollisuudelta häntä ja\nrakkaudelta Bota kohtaan ja joka oli niin kumoamatonta paimenessa\nitsessään.\n\n\"Säästäisitte varmasti meiltä paljon vaivaa, jos unhottaisitte\nennakkoluulonne ja antaisitte minun kohdella tuota meksikolaista\ntahtoni mukaan.\"\n\n\"Meksikolaista? Tarkoitatteko Beasleytä?\"\n\n\"Tarkoitan. Hän on sekarotuinen. Hän on syntynyt Magdalenassa, missä\nkuulin ihmisten kertovan hänen vanhemmistaan, joista toinen oli\nsekarotuinen.\"\n\n\"Se ei vaikuta asiaan. Ajattelen inhimillisyyttä, lakia ja järjestystä\nja sitä, mikä on oikein.\"\n\n\"No niin, neiti Nell, odotan, kunnes oikein hurjistutte tahi kunnes\nBeasley --\"\n\n\"Mutta, ystäväni, en hurjistu milloinkaan\", keskeytti Helen. \"Osaan\nhillitä luontoni.\"\n\n\"Lyön vaikka vetoa, ettette voi! Luulette ehkä, ettette ole ollenkaan\nsamanlainen kuin Bo. Lyön kumminkin vaikka vetoa, että kerran\nsuututtuanne hurjistutte niin, että muututte vallan hirveäksi.\nMiksi sitten olisitte saanut tuollaiset silmät, ellette olisi oikea\nAuchincloss?\"\n\nHän hymyili, vaikka hän tarkoittikin totta puheellaan. Helen tunsi\ntotuuden voimatta olla pelkäämättä sitä.\n\n\"Las Vegas, en suostu vetoon. Luvatkaa kumminkin tulla aina luokseni,\nkun sattuu joitakin ikävyyksiä.\"\n\n\"Lupaan sen\", sanoi Carmichael vakavasti ja poistui.\n\nHelen tunsi vapisevansa, ja hänen rintaansa ahdisti. Carmichael\noli säikähdyttänyt häntä. Hän ei enää voinut epäillä tilanteen\nvakavuutta. Hän oli nähnyt Beasleyn usein, joskus aivan läheltä, ja\nkerran oli hänen ollut pakko antautua puheihinkin hänen kanssaan.\nSilloin oli Beasley sanonut Helenille, että hän tunsi henkilökohtaista\nmielenkiintoa Heleniä kohtaan. Ja sen tähden ja vielä senkinvuoksi,\nettei Riggsillä näyttänyt olevan muuta tekemistä kuin seurata häntä,\noli hän viivytellyt koulun perustamista kylään Pinen lapsille.\nRiggsistä oli tullut seudulla jonkunlainen epäilyttävä kuuluisuus.\nHänen ilmeinen selvästi näkyvä pahuutensa ei ollut ollut vaikuttamatta.\nKerrottiin hänen vain pelaavan, juovan ja kerskailevan. Pinessä\ntiedettiin jo aivan yleisesti, millaiset hänen suunnitelmansa Heleniin\nnähden olivat. Hän oli pari kertaa tullut maatilallekin ja onnistunut\ntoisella kertaa pääsemään Helenin puheillekin. Huolimatta Helenin\nhalveksimisesta ja välinpitämättömyydestä vaikutti hän kumminkin\nHelenin elämään täällä Pinessä. Ja nyt alkoi selvitä, että tuo toinen\nmies, Beasley aikoi pian ryhtyä voimakkaampiin toimenpiteihin hänen\ntoimiensa vapautta vastaan.\n\nMaatilan isännöiminen oli hänestä hyvin vaikeaa. Sitä ei voitu hoitaa,\nei ainakaan hän, sillä tavoin kuin Auchincloss tahtoi. Hän oli vanha,\närtyisä, mahdoton ja kova. Melkein kaikki naapurit vihasivat häntä\neivätkä niin ollen voineet olla ystävällisiä Helenillekään.\n\nHelen ei ollut huomannut pienintäkään petollisuutta enonsa päättämissä\nkaupoissa, mutta hän oli ollut kova velkoja. Sitten hänen viisas ja\nkauasnäkevä järkensä oli auttanut, että kaikki hänen yrityksensä olivat\nonnistuneet, mikä ei suinkaan ollut lisännyt muiden ystävyyttä häntä\nkohtaan.\n\nMyöhemmin, kun Auchincloss oli tullut heikommaksi ja vähemmän\nkäskeväksi, oli Helen päättänyt monta asiaa ominpäin ja onnistunutkin\nmainiosti. Mutta tuota ihmeellistä onnellisuutta, jonka hän oli luullut\nsaavuttavansa täällä Lännessä, ei vieläkään kuulunut. Paratiisissa\noleskelemisen muisto tuntui paljaalta unelta, sitä suloisemmalta\nja saavuttamattomammalta, kuta enemmän aikaa siitä kului, ja sitä\nepämääräisemmästi surullisemmalta. Bo oli kyllä hänelle lohdutukseksi,\nmutta aiheutti myöskin samalla melkoista huolta. Hän olisi voinut\nolla suureksi avuksi Helenille, ellei hän olisi omaksunut Lännen\ntapoja niin pian. Helen halusi päättää asiasta omalla tavallaan, joka\nerosi kokonaan Lännen tavoista. Hän oli niin ollen saanut yhä enemmän\nluottaa omiin voimiinsa. Carmichael oli ollut ainoa, joka oli suostunut\nvapaaehtoisesti häntä auttamaan.\n\nTunnin ajan istui Helen yksinään huoneessa katsellen ikkunasta ja\nsuhtautuen ankaraan todellisuuteen tyynemmästi, vakavammasti ja\nterävämmästi kuin milloinkaan ennen. Omaisuutensa hallussaan pitäminen\nja eläminen tässä yhteiskunnassa omien kunnian, oikeuden ja lain\nkäsitteiden mukaan voi kyllä olla mahdotonta hänen voimilleen. Tänään\noli hänelle selvinnyt, ettei hän voi suoriutua siitä taistelematta\nniiden puolesta, ja voidakseen taistella tarvitsi hän ystäviä. Tämä\ntoteaminen kiinnitti häntä yhä enemmän Carmichaeliin, ja ajateltuaan,\nmitä kaikkea tämä oli tehnyt hänen puolestaan, huomasi hän antaneensa\npaimenelle vähemmän arvoa kuin tämä oli ansainnut. Hän päätti korvata\nlaiminlyöntinsä.\n\nHänen miestensä joukossa ei ollut ainoatakaan mormonia siitä\nyksinkertaisesta syystä, ettei Auchincloss halunnut sellaisia\npalvelukseensa. Mutta ollessaan hyvällä tuulella, mitä enää vain\nharvoin sattui, oli enokin myöntänyt, että mormonit ovat parhaita,\nvakavimpia ja urhoollisimpia työmiehiä maatiloilla, ja oli\nsanonut, että juuri tuon etevämmyyden vuoksi ei hän huolinut heitä\npalvelukseensa. Helen päätti ottaa palvelukseensa nuo neljä Beemanin\nveljestä ja niin monta heidän sukulaistaan ja ystäväänsä kuin vain\nhalusi tulla ja tehdä sen, jos suinkin mahdollista, enonsa tietämättä.\nHänen luonteensa samoin kuin hänen päättämiskykynsä olivat nyt vain\nesteeksi käytännöllisyydelle. Tämä Beemaneja koskeva päätös palautti\nHelenin mieleen Carmichaelin lämpimän toivon saada Dale tänne ja\nmuistutti häntä myös omasta kaipauksestaan.\n\nKevät oli jo tulossa ja sen mukana lukemattomat maanviljelystehtävät.\nDale oli luvannut tulla Pineen silloin ja Helen tiesi tuon lupauksen\ntulevan täytetyksikin. Hänen sydämensä alkoi sykkiä hieman nopeammin\nliikehuolista huolimatta. Dale oli tuolla mustarinteisten ja\nlumihuippuisten vuorten takana eristettynä muusta maailmasta. Helen\nmelkein kadehti häntä. Hän ei ihmetellyt ollenkaan, että Dale\nrakasti Paratiisinsa yksinäisyyttä, autiutta, suloa, koskematonta\nrauhallisuutta ja kauneutta. Mutta Dale oli itsekäs ja Helen aikoi\nnäyttää sen hänelle. Hän oli Dalen avun tarpeessa. Kun hän muisteli\nDalen rohkeutta eläimiin nähden ja kuvitteli, millaista se mahtoi olla\nihmisiin nähden, hän todellakin hymyili ajatukselle, että Beasley\nDalenkin ollessa maatilalla voisi karkoittaa hänet sieltä. Beasley\naiheuttaisi vain ikävyyksiä itselleen. Sitten Helen säpsähti äkkiä.\nSuhtautuisiko Dalekin tähän tilanteeseen samoin kuin Carmichael?\nHän tunsi helpotusta tietäessään asian olevan toisin. Paimen oli\nverenhimoista sukua, mutta metsästäjä oli ajatteleva, ystävällinen ja\ninhimillinen mies. Tämä tilanne oli sellainen, että Helen luuli Dalen\nolevan vailla ihmisten tavallista pikkumaisuutta. Hän oli varma, että\nDale oli toisenlainen kuin eno ja paimen; se oli ilmennyt kaikissa\nniissä elämän suhteissa, joissa Helen oli hänet nähnyt. Mutta muudan\nepäilys ei ottanut haihtuakseen hänen mielestään. Hän muisteli Dalen\nkylmän viittauksen Snake Ansoniin ja se uudisti hieman tuota paimenen\näsken aiheuttamaa pelkoa. Kun epäilyä seurasi olettaminen, ettei hän\nvoisi hallita Dalea, koetti hän olla sitä enää ajattelematta. Hän\nhämmästyi ja tunsi mielensä järkytetyksi, kun hänen mieleensä juolahti\najatus, että vaikka se olisikin kauheata, jos Carmichael tappaisi\nBeasleyn, olisi se suuri onnettomuus Dalelle, jos hän sen tekisi. Helen\nei ruvennut lähemmin perustelemaan tätä omituista ajatusta. Hän pelkäsi\nsitä yhtä paljon kuin verensä kovaa kuumenemista Dalea muistellessaan.\n\nBo tuli nyt huoneeseen hyvin kapinallisen näköisenä ja ylpeästi\nkeskeyttäen siten hänen mietelmänsä. Hänen käytöksensä muuttui\nkumminkin nähtävästi senvuoksi, että Helen oli yksinään.\n\n\"Onko tuo paimen mennyt?\" kysyi hän.\n\n\"On. Hän meni jo aikoja sitten\", vastasi Helen.\n\n\"Ihmettelenpä, paniko hän silmäsi noin säteilemään ja poskesi\npolttamaan. Nell, olet nyt hyvin kaunis.\"\n\n\"Ovatko poskeni punaiset?\" kysyi Helen naurahtaen. \"Niin näyttävät\nolevan, mutta ei sinun silti tarvitse olla mustasukkainen. Las Vegasia\nei voida syyttää punastumisestani.\"\n\n\"Mustasukkainenko? Tuon villisilmäisen, lempeä-äänisen ja\nkaksinaamaisen paimenenko vuoksi? Ei ollenkaan, Nell Rayner. Mitä hän\nkertoi minusta?\"\n\n\"Hän sanoi paljonkin\", sanoi Helen ajattelevasti. \"Kerron sinulle aivan\nheti. Ensin haluan kumminkin kysyä sinulta, onko Carmichael milloinkaan\nkertonut sinulle, miten paljon hän on minua auttanut?\"\n\n\"Ei! Kun tapaan hänet, ja sellaista on sattunut hyvin harvoin viime\naikoina, me -- niin, me riitelemme. Nell, onko hän auttanut sinua?\"\n\nNell hymyili huvitettuna. Hän aikoi olla vilpitön, mutta hän tahtoi\ntäyttää paimenelle antamansa lupauksen. Hänhän oli miettiessään\nhuomannut olevansa kiitollisuudenvelassa Carmichaelille.\n\n\"Bo, olet ollut niin hurjistunut ratsastamaan puolivilleillä\nmustangeilla, kurttailemaan paimenien kanssa, lukemaan, ompelemaan ja\nsäilyttämään salaisuuksia, ettei sinulla ole ollut aikaa kiinnittää\nhuomiotasi sisaresi huoliin.\"\n\n\"Nell!\" huudahti Bo hämmästyneenä ja tuskallisesti. Hän riensi Helenin\nluo tarttuen tämän käsiin. \"Mitä sanoitkaan?\"\n\n\"Totta se kumminkin on\", vastasi Helen lumottuna ja heltyen, Kun tämä\nsuloinen sisar vain kerran heräsi, oli häntä mahdoton vastustaa. Helen\nkuvitteli voivansa säilyttää äänensä moittivana ja vakavana.\n\n\"Niin, totta se kyllä on\", sanoi Bo tulisesti, \"mutta mitä minun\ntyhmyyksilläni on tekemisiä tuon kanssa, mitä viimeksi sanoit? Nell,\naiotko salata minulta asioita?\"\n\n\"Kultaseni, et ole milloinkaan kehoittanut minua kertomaan sinulle\nhuoliani.\"\n\n\"Mutta olenhan hoitanut enoa ja istunut hänen luonaan yhtä paljon kuin\nsinäkin\", sanoi Bo värisevin huulin.\n\n\"Niin, olet ollut hyvin hyvä hänelle.\"\n\n\"Onko meillä sitten muitakin huolia, Nell?\"\n\n\"Ei sinulla, vaan minulla\", vastasi Helen moittivasti.\n\n\"Miksi et sitten minulle kertonut niistä?\" huudahti Bo kiihkeästi.\n\"Millaisia ne ovat? Kerro ne minulle heti! Pidät minua varmaankin\nitsekkäänä ja vihattavana kissana.\"\n\n\"Bo, minulla on ollut paljon huolia ja pahempia on vielä tulossa\",\nvastasi Helen. Sitten hän kertoi Bolle, miten monipuolista ja\nhämmentävää tällaisen suuren maatilan hoito on, semminkin silloin\nkun omistaja sairastaa muuttuen ärtyisäksi, muistamattomaksi ja\nteräskovaksi -- kun hänellä on kasoittain kultaa ja seteleitä, mutta\nei halua muistaa sitoumuksiaan, vaikka naapureilla onkin oikeus\npuolellaan -- kun paimenet ja lampaidenhoitajat ovat tyytymättömiä\nja riitelevät keskenään -- kun suuret nautakarja- ja lammaslaumat on\nruokittava talven yli -- kun elintarpeita on yhtämittaa rahdattava\nmutaisen erämaan poikki -- ja lopuksi, kun muudan vihamielinen naapuri\nhoukuttelee vähitellen puolelleen kaikki parhaat miehet päämääränään\nottaa omistajan kuoltua koko tilakin haltuunsa. Helen sanoi hänelle\njuuri äsken huomanneensa, miten suuriarvoiset Carmichaelin neuvot, työ\nja apu olivat olleet hänelle, miten hän todellisuudessa oli ollut kuin\nveli hänelle, miten --\n\nMutta kuultuaan sen painoi Bo päänsä Helenin povelle ja alkoi itkeä\nkatkerasti.\n\n\"En halua kuulla enää mitään\", nyyhkytti hän.\n\n\"Mutta sinun on kuunneltava\", sanoi Helen heltymättömästi. \"Tahdon,\nettä saat tietää, millaisessa pinteessä olen ollut.\"\n\n\"Mutta minä vihaan häntä.\"\n\n\"Bo, luulen sinun erehtyvän.\"\n\n\"Enkä erehdy!\"\n\n\"Siinä tapauksessa toimit ja puhut hyvin omituisesti.\"\n\n\"Nell Rayner, oletko ruvennut tuon pa-- paholaisen liittolaiseksi?\"\n\n\"Olen, ainakin niin paljon kuin vain voin\", vastasi Helen vakavasti.\n\"En ole osannut antaa hänelle tarpeeksi arvoa ennen kuin nyt. Hän\non mies, Bo, jokainen tuuma hänessä on miestä. Olen nähnyt hänen\nkehittyvän sellaiseksi kolmessa kuukaudessa. En olisi mitenkään tullut\ntoimeen hänettä. Mielestäni hän on hieno, miehekäs ja jalo. Minä --\"\n\n\"Hän on kuulemma hakkaillut sinuakin\", sanoi Bo surkeasti.\n\n\"Ole nyt järkevä\", sanoi Helen tiukasti. \"Hän on ollut minulle kuin\nveli. Mutta, Bo Rayner, jos hän olisi kosiskellut minua, olisin pitänyt\nsellaista suuremmassa arvossa kuin sinä.\"\n\nBo kohotti kasvonsa, punastui osittain ja kalpeni sitten. Hänen\nposkensa olivat kyynelistä kosteat ja silmissä oli tuo puhuva välke.\n\n\"Olen ollut hurjasti rakastunut tuohon mieheen, mutta nyt vihaan\nhäntä\", sanoi hän kiihkeästi. \"Ja minä haluan vihata häntä edelleenkin.\nÄlä senvuoksi kerro minulle enää mitään.\"\n\nTästä huolimatta kertoi Helen hänelle kumminkin lyhyesti ja selvästi,\nmiten Carmichael oli tarjoutunut tappamaan Beasleyn, koska se hänen\nmielestään oli ainoa keino suojella omaisuutta, ja miten, kun Helen oli\nkieltänyt häntä, hän oli uhannut tehdä sen kumminkin.\n\nBo horjahti huohottaen ja tarrautui Heleniin kiinni.\n\n\"Ah, Nell, nyt rakastan häntä enemmän kuin milloinkaan ennen!\" huudahti\nhän sekä raivokkaasti että toivottomasti.\n\nHelen puristi hänet rintaansa vasten ja koetti lohduttaa häntä kuten\nennen, jolloin eivät huolet olleet niin vakavia kuin nykyään.\n\n\"Tietysti sinä rakastat häntä\", jatkoi hän. \"Arvasin sen jo aikoja\nsitten. Ja olen niin iloinen senvuoksi. Mutta sinä olet ollut\nitsepäinen ja tyhmä. Et halunnut tunnustaa sitä ja halusit hieman\nhuvitella toistenkin poikien kanssa. Olet -- Voi, -- Bo, pelkään sinun\nkiemailleen kaikille.\"\n\n\"En ollut ollenkaan paha, ennenkuin hän ylpistyi. Hän käyttäytyi aivan\nkuin olisin ollut hänen omaisuuttaan. Sellaiseen ei hänellä ollut\nvähintäkään oikeutta. Ja näyttääkseni hänelle sen kiemailin todellakin\ntuolle Turnerille. Silloin hän loukkasi minua. Ah, minä vihaan häntä!\"\n\n\"Joutavia, Bo. Et voi vihata häntä silloin kun kerran häntä rakastat\",\nvastusti Helen.\n\n\"Luuletko käsittäväsi sen asian paremmin kuin minä\", tiuskaisi Bo.\n\"Kuuntelehan nyt, kun sanon. Oletko milloinkaan nähnyt paimenen\npyydystävän suopungilla ja sitovan vikurin hevosen?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Käsitätkö ollenkaan, miten voimakas tuollainen paimen on, miten hänen\nkäsivartensa ja kätensä ovat kovat kuin rauta?\"\n\n\"Luulen tietäväni sen myöskin.\"\n\n\"Tiedätkö, kuinka hurja hän on?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ja miten hän ryhtyy siekailematta kaikkeen, mitä hän haluaa tehdä?\"\n\n\"Minun on pakko myöntää, että paimenet ovat häikäilemättömiä\", vastasi\nHelen hymyillen.\n\n\"No niin, neiti Rayner, onko sinulle milloinkaan sattunut, että\nseisoessasi tyynesti kuin hieno nainen ainakin, joku paimen on\nhyökännyt luoksesi peloittavaa vauhtia, puristanut sinut niin lujasti\nsyliinsä, ettet ole voinut huutaa etkä hengittää, puhumattakaan\nluustosi napsahtelemisesta, ja suudellut sinua niin tulisesti ja\nkovasti, että olet halunnut tappaa hänet ja kuolla?\"\n\nHelen oli vähitellen peräytynyt etemmäksi tuosta tulisilmäisestä ja\nkaunopuheisesta sisarestaan, ja kun tämä huomattava kysymys oli tehty,\nei hän voinut vastata siihen mitään.\n\n\"Kas niin! Huomaan, ettei sinulle ole sattunut sellaista milloinkaan\",\njatkoi Bo tyytyväisesti. \"Älä senvuoksi tulekaan puhumaan minulle\nmilloinkaan.\"\n\n\"Olen kuullut hänenkin kertovan tuon asian\", sanoi Helen väkinäisesti.\n\nBo suoristautui hätkähtäen kuin voidakseen paremmin puolustaa itseään.\n\n\"Vai niin, vai olet sinä. Ja luullakseni rupeat puolustamaan tuotakin\nhänen raakaa tekoaan.\"\n\n\"En, sillä mielestäni käyttäytyi hän silloin liian rohkeasti ja\nhäikäilemättömästi. Hänen tunnustuksestaan ymmärsin hänen luulevan,\nettä hän joko voittaa tahi menettää sinut tuolla kiihkeydellään. Tuntuu\nsiltä kuin eivät tytöt saisi kiemailla täällä Lännessä. Hän sanoi vielä\nvuotavan verta sinun tähtesi. Alan ymmärtää, mitä hän tarkoittaa. Hän\nei ole ollenkaan pahoillaan teostaan. Ajattele, miten omituista se on,\nkoska hänellä kumminkin on kunnon miehen vaistot. Hän on ystävällinen,\nlempeä ja ritarillinen. Hän on varmaankin koettanut jokaista keinoa\nvoittaakseen rakkautesi onnistumatta siinä näennäisesti kumminkaan.\nSilloin hän turvautui tuohon viimeiseen keinoon. Luullakseni koetti hän\npakottaa sinua joko hylkäämään tahi hyväksymään hänen kosintansa, ja\nsiinä tapauksessa, että olisit hänet hylännyt, olisi hänellä kumminkin\nollut nuo ryöstetyt suukkoset, joilla hän olisi voinut paikata\nitsekunnioitustaan silloin kun Turner tahi joku muu olisi uskaltanut\nruveta liian tuttavalliseksi sinua kohtaan. Bo, ymmärrän Carmichaelin\ntäydellisesti, vaikka en voikaan selittää hänen vaikutteitaan tarkasti\nsinulle. Sinun on oltava rehellinen itseäsi kohtaan. Voittiko hän\ntuolla teollaan sinut omakseen, vai menettikö hän sinut? Toisin sanoen,\nrakastatko häntä vai et?\"\n\nBo kätki kasvonsa käsiinsä.\n\n\"Voi. Nell, silloin huomasin, miten äärettömästi häntä rakastan, ja\nhuomattuani sen rupesin vihaamaan häntä. Mutta nyt on tuo viha kokonaan\nhaihtunut.\"\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nKun kevät vihdoinkin saapui ja pajut nojautuivat viheriöinä ja tuoreina\npurojen yli ja laitumet kajahtelivat aasien kiljunnasta ja oriitten\nhirnunnasta, oli vanha Al Auchincloss maannut jo kuukauden haudassaan.\n\nHelenistä tuntui siitä kuluneen jo pitempi aika. Kuukauden kuluessa\noli työskennelty kovasti, se oli ollut täynnä tapauksia ja alkavia\ntoivorikkaampiakin velvollisuuksia, joten se oli ollut hyvin elämisen\narvoinen. Enoa ei oltu unhotettu, mutta nuo lukemattomat määräykset\nmaatilan kehittämiseksi ja vaurastuttamiseksi eivät olleet enää niin\nhallitsevia. Beasley ei ollut näyttäytynyt eikä esittänyt minkäänlaisia\nvaatimuksia Helenille, ja Helen, tullen luottavaisemmaksi päivä\npäivältä, alkoi jo luulla, että noita huolia tuottavia huhuja oli\nsuurenneltu.\n\nHän oli jo alkanut rakastaa työtään ja kaikkea siihen kuuluvaa. Maatila\noli suuri. Hän ei ollut oikein selvillä, kuinka monta aaria hän omisti,\nmutta kolmattatuhatta niitä kumminkin oli.\n\nTuo hieno, vanha, laaja ja säännötön asuinrakennus, joka sijaitsi\nkuin linna alimmalla vuorenpenkereellä, nuo aitaukset ja kedot, vajat\nja niityt, tuo kauempana oleva aaltoileva laidun, nuo lukemattomat\nlampaat, hevoset ja naudat kuuluivat nyt Helenille hänen suureksi\nhämmästyksekseen ja alituisesti kiihtyväksi ilokseen. Hän pelkäsi\nkumminkin antautua liiallisen onnellisuuden valtaan. Hänellä oli\naina sellainen pelko mielessään, että tapaukset olivat olleet liian\nvoimakkaita ja syviä tullakseen niin pian unhotetuiksi.\n\nTänä kirkkaana ja raittiina maaliskuun aamuna tuli Helen kuistiin\nnauttiakseen hieman lämpimästä auringonpaisteesta ja raikkaasta\npihkalta tuoksuvasta tuulesta, joka puhalsi vuorilta päin. Ei mennyt\nainoatakaan aamua, ettei hän katsonut vuorille päin koettaakseen\nnähdä, mikä hänen omasta mielestäänkin oli hulluutta, oliko lumi jo\nhuomattavammasti sulanut jylhiltä vuorten huipuilta. Hänen mielestään\nei se kumminkaan ollut sulanut tuumaakaan, eikä hän halunnut tunnustaa,\nmiksi hän huokaisi. Erämaa oli muuttunut viheriäksi ja kirkasväriseksi\njatkuen näkymättömiin tuonne hänen tilansa rajain ulkopuolelle ja\nmuuttuen etäisyydessä tummaksi ja purppuranväriseksi hämärästi näkyvine\nkukkuloineen. Ilma oli täynnä ääniä, kottaraiset lauloivat ja lampaat\nmääkivät, aitauksista kuului ammumista ja pihalta hevosien kavioiden\ntöminää.\n\nBo ratsasti talleilta taloon päin. Helenistä oli mieluista katsella\nhäntä jonkun tuollaisen vireän pienen mustangin selässä, mutta näky\nherätti hänessä aina pelkoakin. Tänä aamuna tuntui Bo päättäneenkin\noikein säikähdyttää Helenin. Carmichael ilmestyi kujalle heilutellen\nkäsivarsiaan, ja Helen yhdisti heti hänen ilmestymisensä Bon selvään\ntoivoon päästä niin kauas kuin suinkin tuosta paikasta. Tuon päivän\njälkeen, kuukausi sitten, jolloin Bo oli tunnustanut rakastavansa\nCarmichaelia, ei Helen eikä hän olleet puhuneet siitä eivätkä\npaimenesta. Bo ei ollut vielä kumminkaan sopinut paimenen kanssa.\nMutta se ei huolettanut Heleniä. Bo oli muuttunut paljon paremmaksi,\nerittäinkin siinä, että hän nyt uhrautui Helenille ja tämän työlle.\nHelen tiesi kaiken päättyvän lopulta onnellisesti ja oli sen vuoksi\nollut hyvin varovainen tukalassa asemassaan noiden nuorten tulisielujen\nvälissä.\n\nBo pysähdytti mustangin kuistin edustalle. Hänellä oli yllään\npeurannahkainen ratsastuspuku, jonka hän oli neulonut itse, ja sen\nvaaleanharmaa väri ja siihen ommellut punaiset helmet sopivat hänelle\nmainiosti. Hän oli sitäpaitsi kasvanut melkoisesti talven kuluessa\nollen nyt liian viehättävä ja kaunis pojaksi, mutta kumminkin yhtä\nterve, voimakas ja notkea. Hänen poskensa olivat punaiset ja silmissä\noli tuo vaarallinen välke.\n\n\"Nell, oletko luvannut minut tuolle paimenelle?\" kysyi hän tiukasti.\n\n\"Luvannutko sinut hänelle?\" huudahti Helen hämmästyneenä.\n\n\"Niin. Minähän kerroin sinulle kuukausi sitten, että olen häneen\nhurjasti rakastunut. Oletko luvannut minut hänelle, sano se minulle\nheti?\"\n\nBo mahtoi olla aivan raivoissaan, koska hän ei ollut ollenkaan\nhämilläänkään.\n\n\"Kuulehan, Bo, miten sinä voitkaan olla tuollainen? En, en\nmilloinkaan\", vastasi Helen.\n\n\"Etkö ole vihjaissutkaan sellaisesta hänelle?\"\n\n\"En milloinkaan. Annan sinulle kunniasanani pantiksi. Mitä nyt on\ntapahtunut?\"\n\n\"Hän tekee minut vallan sairaaksi.\"\n\nBo ei halunnut sanoa enempää, koska paimen oli jo aivan lähellä.\n\n\"Hyvää huomenta, neiti Nell\", tervehti paimen. \"Varoitin juuri tätä\nneiti Boo-Peep Rayneria --\"\n\n\"Älkää nimittäkö minua niin!\" huudahti Bo äkäisesti.\n\n\"No niin. Varoitin vain häntä, ettei hän saa enää mennä noille pitkille\nratsastusretkille. Ne eivät, totta puhuen, neiti Nell, ole ollenkaan\nturvallisia eivätkä --\"\n\n\"Ette te ole minun käskijäni\", sanoi Bo.\n\n\"Kuulehan, Bo, olen samaa mieltä kuin hänkin. Etkö halua totella\nminuakaan?\" kysyi Helen.\n\n\"Jonkun on kumminkin oltava käskijänne\", sanoi Carmichael. \"Minä\nen todella tunkeudukaan siihen hommaan. Saatte minun puolestani\nratsastaa vaikka Comen kuningaskuntaan tahi apachien valtakuntaan\ntahi minne tahansa\", tässä hän nauroi kiusoittavasti, \"minä en siitä\nainakaan välitä. Mutta minä olen neiti Nellin palveluksessa ja hänellä\non valta käsissä. Ja jos hän sanoo ettette saa tehdä tuollaisia\nratsastusmatkoja, ette tule niitä tekemäänkään. Ymmärrättekö sen,\nneiti?\"\n\nHelenistä oli nautinto katsella, miten Bo katsoi paimeneen.\n\n\"Herra Carmichael, saanko kysyä, miten aiotte estää minua ratsastamasta\nminne ikinä haluan?\"\n\n\"Jos aiotte uhmata minua jatkamalla noita tyhmyyksiä, en päästä\nteitä hevosen lähellekään. Sidon teidät kiinni, ellei muu auta. Niin\ntotisesti teenkin.\"\n\nHänen kuiva leikillisyytensä oli haihtunut ja hän tarkoitti nähtävästi\nmitä sanoi.\n\n\"Jos te uskallatte koskea minuun vielä kerran\", sanoi Bo hiljaa ja\nmelko suloisesti, mutta ilkeästi, \"niin --\"\n\nTässä hän punastui ja heilautti kiihkeästi kättään kuin vihasta ja\nhäpeästä.\n\n\"Me emme milloinkaan tule sopimaan\", sanoi paimen arvokkaasti ja\nlämpimästi. \"Huomasin sen kuukausi sitten, jolloin käytöksenne minua\nkohtaan muuttui nopeasti. Mutta sillä mitä sanon ei olekaan mitään\ntekemistä itseni kanssa. Puhun sisarenne puolesta ja teidän itsennekin.\nEn ole milloinkaan sanonut hänelle enkä teille, että olen huomannut\nRiggsin seuraavan teitä pari kertaa noille retkillenne erämaahan.\nIlmoitan sen nyt.\"\n\nIlmoitus ei vaikuttanut nähtävästi ollenkaan Bohun, mutta Helen\nhämmästyi ja säikähtyi.\n\n\"Riggsinkö? Voi, Bo, olen nähnyt hänet itsekin ratsastelemassa täällä\nympäristössä. Hän ei tarkoita mitään hyvää. Sinun on oltava varovainen.\"\n\n\"Jos huomaan hänet vielä\", jatkoi Carmichael huulet tiukasti yhdessä,\n\"lähden hänen jälkeensä.\"\n\nHän katsoi Bohun tyynesti, tarkkaavaisesti ja tutkivasti, painoi sitten\npäänsä alas, kääntyi ja poistui aitauksia kohti.\n\n\"Kuukausi sitten muutuin muka nopeasti\", mumisi Bo. \"Mitä hän mahtoi\nsillä tarkoittaa. Nell, muutuinko minä tuon keskustelumme jälkeen?\"\n\n\"Muutuit todellakin, Bo. Mutta vain parempaan päin. Hän ei vain huomaa\nsitä. Kuinka ylpeä ja hienotunteinen hän onkaan! Sinä et huomannut\nsitä ollenkaan. Pidättyväisyytesi on haavoittanut häntä enemmän kuin\nkeimailemisesi. Hän luulee sinun kylmenneen.\"\n\n\"Ehkä se tekee hyvää hänelle\", selitti Bo. \"Toivooko hän minun\nrientävän hänen kaulaansa? Hän on sitten vasta tyhmä! Hän se houkka on\nenkä minä.\"\n\n\"Haluan kysyä sinulta, Bo, oletko huomannut, miten hän on muuttunut?\"\nkysyi Helen vakavasti. \"Hän on vanhentunut ja hän on pahoillaan\njostakin. Hänen sydämensä on joko särkymäisillään sinun vuoksesi tahi\nsitten hän pelkää muuten puolestamme. Luulen kummankin olevan siihen\nsyynä. Kuinka hän vahtiikaan sinua. Bo, hän tietää kaikki tekosi ja on\nselvillä teistäsi. Tuo hänen puheensa Riggsistä huolettaa minua.\"\n\n\"Jos Riggs seuraa minua ja koettaa ahdistaa minua, saa hän\nkyllä tekemistä\", sanoi Bo julmasti. \"En tarvitse siihen tuota\npaimensuojelijaanikaan. Toivonkin, että Riggs ryhtyisi johonkin.\nSilloin saisimme nähdä, mihin toimenpiteihin Las Vegas Tom Carmichael\nryhtyisi. Niin, silloin saisimme nähdä, välittääkö hän minusta.\"\n\nBo sanoi nuo viimeiset sanat intohimoisesti ja mustasukkaisesti. Sitten\nhän tarttui vireän mustanginsa suitsiin.\n\n\"Nell, älä ole ollenkaan huolissasi puolestani\", sanoi hän. \"Osaan\nkyllä suojella itseäni.\"\n\nHelen katseli, kun hän ratsasti tiehensä, ollen enemmänkin kuin halukas\nmyöntämään, että Bon sanoissa oli ehkä sittenkin jotakin perää. Sitten\nhän meni töihinsä, joiden joukossa oli sekä arkipäiväisiä hommia että\nvakavaa pyrkimystä tutustua maalaiselämän uusiin ja mutkallisimpiin\npuoliin. Jokainen uusi päivä toi mukanaan uusia tehtäviä. Hän kirjoitti\nmuistiin kaikki huomionsa ja kaikki, mitä hänelle kerrottiin, ja\nhuomasi muutamien viikkojen kuluttua sen olevan hänelle suureksi\nhyödyksi. Hän ei halunnut aina olla palkattujen miesten tiedoista\nriippuvainen, vaikka nuo miehet olisivat olleet miten uskollisia\ntahansa.\n\nTämänaamuisella kierroksellaan oli hän odottanut saavansa nähdä\njonkunlaisia uudistuksia Roy Beemanin ja tämän veljien talossa olon\nvuoksi. He olivat tulleet eilen. Mutta hän olikin saanut tietää,\nettä Jeff Mulvey sekä kuusi muuta paimenta ja Jeffin toveria olivat\nluopuneet hänestä sanomatta jäähyväisiä ja tahtomatta palkkaansakaan.\nCarmichael oli ennustanut sen, mutta Helen ei ollut oikein halunnut\nuskoa. Tuntui helpolta vaikkakin järkyttävältä nyt, kun se oli\ntapahtunut. Hän oli valmistautunut kestämään paljon suurempiakin\nonnettomuuksia kuin oli tapahtunutkaan. Suurimman kuorituista paaluista\nvalmistetun aitauksen portilla kohtasi hän Roy Beemanin. Tällä\noli suopunki kädessään, ja hän oli vielä tuo sama pitkä, laiha ja\nnilkuttava mies, jonka hän muisti niin hyvin. Nähdessään hänet tunsi\nhän selittämätöntä huumausta ja muisti äkkiä tuon unhottumattoman\nyöllisen ratsastuksen. Roy oli saanut tehtäväkseen pitää huolta\ntilan hevosista, joita oli monta sataa lukuunottamatta laitumille ja\nvuoristoon kadonneita ja merkitsemättömiä varsoja.\n\nRoy otti hatun päästään ja tervehti häntä. Tämä mormoni oli niin\nkohtelias naisille, että se oli hänelle hyväksi suositukseksi. Helen\ntoivoi, että hänellä olisi ollut useampia Royn laisia työmiehiä.\n\n\"Kävi juuri niin kuin Las Vegas ennustikin\", sanoi hän pahoillaan.\n\"Mulvey poistui miehineen tänä aamuna. Olen hyvin pahoillani, neiti\nHelen. Tämä tapahtui senvuoksi, että tulin palvelukseenne.\"\n\n\"Kuulin jo puhuttavan siitä. Teidän ei tarvitse olla millännekään, Roy,\nsillä minulle se on yhdentekevää. Olen paremminkin iloinen, sillä siten\nsaan selville, keneen voin luottaa.\"\n\n\"Las Vegas sanoo, että tuo aika on nyt koittanut.\"\n\n\"Roy, mitä ajattelette kaikesta tästä?\"\n\n\"Olen samaa mieltä kuin Las Vegaskin, vaikka hän nykyään onkin\nniin äreällä tuulella, että hän suhtautuu kaikkiin asioihin liian\nsynkästi. Meille pojille kumminkin riittää, kun tiedämme milloin se\ntapahtuu. Mutta, neiti Helen, jos Beasley ryhtyy panemaan aikomuksiaan\ntäytäntöön, muuttuu tilanne hyvin vakavaksi. Olen nähnyt sen\ntapahtuvan. Noin neljä tahi viisi vuotta sitten karkoitti Beasley\nmuutamia meksikolaisia niiden maatiloilta kenenkään tietämättä, oliko\nhänellä sellaiseen mitään oikeutta.\"\n\n\"Beasleyllä ei ole mitään oikeutta omaisuuteeni. Enoni vannoi sen\nvakavasti kuolinvuoteellaan. En ole sitäpaitsi löytänyt mitään hänen\nkirjoistaan enkä papereistaan noilta vuosilta, jolloin Beasley oli\nhänen palveluksessaan. Beasley ei ole todellisuudessa milloinkaan\nollutkaan enoni yhtiötoveri. Totuus on päinvastoin sellainen, että\nenoni oli ottanut Beasleyn luokseen tämän ollessa köyhä ja koditon\npoika.\"\n\n\"Niin minun vanha isänikin sanoo\", vastasi Roy. \"Mutta tällaisissa\nasioissa ei oikeus pääse aina voitolle.\"\n\n\"Roy, olette viisain täällä Lännessä tuntemani mies. Sanokaa nyt\nminulle, mitä luulette tapahtuvan.\"\n\nBeeman näytti olevan mielissään, mutta epäröi vastatessaan. Helen\noli jo aikoja sitten tottunut näiden luonnon parissa elävien miesten\nvaiteliaisuuteen.\n\n\"Tarkoitatte luultavasti syitä ja niiden seurauksia, kuten Milt Dale\nsanoisi?\" vastasi Roy miettiväisesti.\n\n\"Aivan niin. Jos Beasley koettaa karkoittaa minut maatilaltani, niin\nmitä luulette tapahtuvan?\"\n\nRoy suoristautui ja katsoi häntä silmiin. Helen muisti jo entuudestaan\ntuon hänen kasvojensa harvinaisen rauhallisuuden ja terävyyden.\n\n\"Jos Dale ja John saapuvat tänne ajoissa, pidämme kyllä puoliamme\nBeasleyn miehiä vastaan.\"\n\n\"Tarkoitatte siis, että ystäväni -- mieheni rupeavat vastustamaan\nBeasleytä, kieltävät hänen valtauksensa ja tarpeen vaatiessa\nkarkoittavat hänet.\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Mutta otaksukaamme, ettette satu silloin olemaankaan täällä. Beasley\non kyllä siksi viisas, että hän osaa käyttää sopivaa hetkeä hyväkseen.\nOtaksukaamme, että hän onnistuu karkoittamaan minut ja ottamaan tilan\nhaltuunsa. Mitä silloin tapahtuu?\"\n\n\"Silloin johtuu asian ratkaisu vain siitä, kuinka pian Dale, Carmichael\ntahi minä pääsemme Beasleyn kimppuun.\"\n\n\"Roy, pelkäsin juuri sitä. Olen hyvin levoton senvuoksi. Carmichael\npyysi minulta jo, eikö hän saisi mennä haastamaan riitaa Beasleyn\nkanssa. Hän kysyi minulta sitä aivan samoin kuin hän kyselee minulta\ntöistään. Säikähdin hirveästi. Ja nyt te sanotte, että Dale ja tekin --\"\n\nHelen oli niin järkytetty, että häntä rupesi ryittämään.\n\n\"Neiti Helen, voitteko muuta oikeastaan odottaakaan? Las Vegas rakastaa\nBota. Hän sanoi minulle niin. Ja Dale rakastaa teitä. Te voitte\nestää heitä yhtä vähän kuin tuulta kaatamasta puuta, ennenkuin se\njo on tehty. Minun laitani ei ole aivan niin. Olen mormoni ja olen\njo naimisissa, mutta olen ollut Dalen ystävä jo vuosikausia. Olen\nsitäpaitsi kiintynyt voimakkaasti teihin ja Bohun. Senvuoksi hyökkään\nminäkin Beasleyn kimppuun ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.\"\n\nHelen koetti sanoa jotakin, mutta ei voinut. Royn vilpitön Dalen\nrakkauden toteaminen enensi hänen mielenliikutustaan ja muutti kokonaan\nsen laadun. Hän unhotti kaikki muut huolensa ja voi vain tuijottaa\nRoyhin.\n\n\"Neiti Helen, älkää olko huolissanne\", sanoi Roy ystävällisesti. \"Teitä\nei ainakaan voida syyttää. Tulonne tänne Länteen ei ole muuttanut\nBeasleyn kohtaloa, vaan ainoastaan kiiruhtanut sitä ehkä hieman. Isäni\non vanha ja kun hän puhuu, on kuin lukisi historiaa. Hän muistelee\nentisiä tapahtumia ja tuomitsee niiden mukaan. Luonnonlaki on nyt\nsellainen, että Beasley kuolee ennen täydellistä miehuuttaan. Hänen\nlaisensa miehet eivät elä kauan täällä Lännessä. Sentähden ei teidän\ntarvitse ollenkaan surra. Onhan teillä ystäviä.\"\n\nHelen kiitteli häntä epäjohdonmukaisesti, ja unhottaen tavallisen\nkierroksensa aitauksiin ja talleihin, kiiruhti hän takaisin\nasuinrakennukseen syvästi järkytettynä, vapisten, kostein silmin\nja tuntein, joita hän ei voinut hillitä. Roy Beeman oli ilmaissut\nhänelle muutaman tosiasian, joka järkytti hänen mielensä tasapainoa.\nSe tuntui hyvin yksinkertaiselta ja luonnolliselta, mutta kumminkin\nkohtalokkaalta ja hämmentävältä. Ilmoitus, että Dale rakasti häntä, ja\nhuomio, että Dalen paras ystävä siitä puhui vilpittömästi ja vakavasti,\noli omituista, suloista ja peloittavaa. Mutta oliko se totta? Hänen\noma tietoisuutensa myönsi sen. Se oli kumminkin aivan erilaista kuin\ntuon miehen vilpitön toteaminen. Se ei ollut enää mikään suloinen\nunelma eikä ainoastaan hänen omistamansa salaisuus. Kuinka hän olikaan\nhellinyt tuota hänen rintaansa syvälle kätkettyä tunnetta!\n\nJokin kuivasi kosteuden hänen silmistään, kun hän katseli vuorille, ja\nhänen katseensa muuttui kirkkaaksi ja kauasnäkeväksi voimakkuudessaan.\nVuoret näyttivät uhkaavilta ja suurenmoisilta. Niiden rinteissä oli\nnyt mustia läikkiä ja tilkkuja niissä paikoin, joissa muutamia päiviä\nsitten oli vielä ollut lunta. Lumi näytti sulavan nopeasti. Dale voi\nehkä piankin ratsastaa tänne Pineen. Sen tapahtumista rukoili Helen\nsydämestään, vaikka hän samalla pelkäsikin sitä enemmän kuin mitään\nmuuta maailmassa.\n\nPäivälliskellon kilinä herätti Helenin unelmista, jotka olivat\nmiellyttävästi tukahduttaneet hänen levottomuutensa. Kuinka tunnit\nolivat lentäneetkään! Tänä aamuna oli hän todellakin laiskoitellut.\n\nBo ei ollut ruokasalissa, ei omassa huoneessaan eikä häntä voitu nähdä\nmistään ikkunasta eikä ovestakaan. Tällaista poissaoloa oli sattunut\nennenkin, mutta Helen ei ollut silti ollut hyvinkään levoton. Mutta nyt\nsäikähti hän kumminkin hyvin kovasti. Hänen sydämensä aavisti jotakin\njärkyttävää. Hänen tunteittensa herkkyys oli liiaksi jännitetty tahi\nsitten oli ilma omituisesti painostavaa. Hän aterioi yksinään ajatellen\npelkoaan, jota ei vanhan Marian, tuon meksikolaisen naisen, joka\ntarjoili hänelle, ilmehikäs levottomuus ollenkaan lieventänyt.\n\nAterian jälkeen lähetti hän sanan Roylle ja Carmichaelille, että he\nratsastaisivat etsimään Bota. Sitten syventyi Helen päättäväisesti\nkirjoihinsa, kunnes pihalta kuuluva nopea kavioiden kapse lennätti\nhänet tuolista ja joudutti kuistiin. Roy palasi juuri matkaltaan.\n\n\"Löysittekö hänet?\" kysyi Helen nopeasti.\n\n\"Tuolta pohjoisesta en löytänyt hänestä jälkeäkään\", vastasi Roy\nlaskeutuessaan satulasta ja hellittäessään suitset käsistään.\n\"Ratsastin senvuoksi takaisin lähteäkseni hänen jäljilleen aitauksesta\nalkaen ja etsiäkseni siten hänet käsiini. Mutta silloin näin\nCarmichaelin tulevan ja heiluttavan hattuaan. Hän on ollut tuolla\netelässä päin. Tuossa hän nyt on.\"\n\nCarmichael ilmestyi juuri pihalle. Hän ratsasti Helenin suurella\nRangerilla niin, että tomu pölähteli.\n\n\"Hän on varmasti tavannut Bon\", sanoi Roy huokaisten helpotuksesta, kun\nCarmichael saapui heidän luo.\n\n\"Neiti Nell, Bo on tulossa\", sanoi paimen pysähdyttäessään hevosensa ja\nliukuessaan notkeasti satulasta. Sitten heitti hän nopeasti katseensa\nkuistin lattialle luonteenomaisella tavallaan ja kohotti molemmat\nkäsivartensa. \"Luulen sen nyt alkavan!\" huudahti hän.\n\n\"Minkä sitten?\" kysyi Helen.\n\n\"Las Vegas, puhu nyt järkeä\", huomautti Roy. \"Neiti Helen on hyvin\nhermostunut tänään. Onko mitään tapahtunut?\"\n\n\"On kyllä, mutta en vielä tiedä, mitä\", vastasi Carmichael hengähtäen\nsyvään. \"Minusta on varmaankin tullut jo aivan ikäloppu. Olin totisesti\nomituisessa mielentilassa, ennenkuin huomasin Bon. Hän ratsasti juuri\nlaakson poikki ulottuvan harjanteen rinnettä alas. Hän ratsasti hyvin\nnopeasti ja on täällä tuossa tuokiossa, ellei hän ole pysähtynyt\nkylään.\"\n\n\"Kuulen hänen nyt tulevan\", sanoi Roy. \"Minunkin mielestäni ratsastaa\nhän hyvin nopeasti.\"\n\nHelen kuuli kavioiden nopeaa, kevyttä ja tahdikasta kapsetta ja huomasi\nsitten Pineen vievän tien mutkassa Bon mustangin tulevan hirmuista\nvauhtia valkoisena vaahdosta.\n\n\"Las Vegas, huomasitko kenties apachien jälkiä?\" kysyi Roy\narvoituksellisesti.\n\nPaimen ei vastannut, vaan meni suoraan mustangia vastaan. Bo veti\nkovasti ohjaksista ja saikin mustangin hieman hiljentämään vauhtiaan,\nmutta ei voinut pysähdyttää sitä. Kun se saapui talon luo, voitiin\nhelposti huomata, että Bo oli jännittänyt voimansa äärimmilleen, mutta\nei jaksanut hillitä sitä. Carmichael sieppasi suitsista kiinni ja\npysähdytti sen lopulta paikoilleen.\n\nNähtyään Bon lähempää huudahti Helen pelosta. Bo oli aivan kalpea,\nhänen hattunsa oli mennyt menojaan, hiukset olivat epäjärjestyksessä,\nhänen kasvonsa olivat veressä ja liassa, ja hänen ratsastuspukunsa\noli repeytynyt ja likainen. Hän oli nähtävästi pudonnut satulasta.\nRoy katsoi häneen ihmetellen ja hämmästyneenä, mutta Carmichael ei\nvilkaissutkaan häneen. Hän tutki nähtävästi vain hevosta. \"No, auttakaa\nnyt minut satulasta!\" huudahti Bo ratkaisevasti. Hänen äänensä oli\nheikko, mutta ei hänen mielensä.\n\nRoy kiiruhti auttamaan häntä, ja kun Bo oli päässyt maahan, ei hän\nvoinutkaan kävellä.\n\n\"Voi Bo, olet varmaankin pudonnut satulasta!\" huudahti Helen\nlevottomasti rientäessään Royn avuksi. He taluttivat hänet kuistiin ja\nsitten ovelle. Siellä hän kääntyi Carmichaeliin päin, joka yhä vieläkin\ntutki väsynyttä mustangia.\n\n\"Käskekää hänen tulla tänne sisälle\", kuiskasi hän.\n\n\"Kuulehan, Las Vegas, kiiruhda nopeasti tänne!\" huusi Roy.\n\nKun Bo oli päässyt arkihuoneeseen ja istuutunut tuoliin, tuli\nCarmichael sisään: Hänen kasvojaan kannatti katsella, kun hän hitaasti\nlähestyi Bota.\n\n\"Tyttöseni, oletteko loukkautunut?\" kysyi hän käheästi.\n\n\"Teidän ansiotanne ei ollenkaan ole, etten ole nyt raajarikko, kuollut\ntahi vieläkin pahempaa\", vastasi Bo. \"Sanoitte eteläistä laidunta niin\nturvalliseksi, että siellä voi ratsastaa. Mutta siellä tämä kumminkin\ntapahtui.\"\n\nHän huohotti hieman ja hänen rintansa kohoili. Toinen hänen\nsormikkaistaan oli pudonnut ja paljas, naarmuinen ja verinen käsi\nvapisi, kun hän ojensi sen nähtäväksi.\n\n\"Kultaseni, kerro nyt, oletko pahoinkin loukkautunut?\" kysyi Helen\nnopeasti ja lempeästi.\n\n\"Ei juuri ollenkaan. Putosin vain hevosen selästä\", vastasi Bo. \"Mutta\nah, olen aivan suunniltani raivosta.\"\n\nHän näytti aivan siltä kuin olisi hän liioitellut väheksiessään\nsaamiaan vammoja, mutta mielentilaansa ei hän ollenkaan liioitellut.\nHelen ei ollut milloinkaan nähnyt noiden kirkkaiden silmien niin\nhurjasti salamoivan kuin nyt. Ne aivan leimusivat. Bo oli nyt kauniimpi\nkuin tavallisesti. Roy ihaili selvästi hänen kasvojaan, mutta\nCarmichael näki syvemmälle. Hän kalpeni hitaasti.\n\n\"Katsastin tuonne eteläiselle laitumelle, kuten minua oli pyydettykin\",\naloitti Bo hengittäen syvään ja koettaen hillitä tunteitaan.\n\"Ratsastin tuota tietä, jota sinäkin, Nell tavallisesti, mutta jos\nolisit lähtenyt sinne tänään, et totisesti olisikaan täällä nyt. Noin\nkolmen peninkulman päässä täältä poikkesin laitumelta tuolle setrejä\nkasvavalle kukkulalle. Pysyttelin nimittäin aina korkeilla paikoilla.\nSaavuttuani sinne huomasin parin ratsastajan ilmestyvän idässä päin\nolevien kallioiden välistä. He ratsastivat kuin päästäkseen minun\nja kodin väliin. En pitänyt siitä ja kiersin senvuoksi etelään.\nPeninkulmaa kauempana huomasin kolmannen ratsastajan suoraan edessäni,\nja hän tuli suoraan minua kohti. Siitä pidin vieläkin vähemmän. Tuo\nvoi kyllä olla sattumakin, mutta minusta näytti kumminkin, että noilla\nratsastajilla oli jonkunlainen tarkoitus. En voinut tehdä muuta kuin\nkääntyä kaakkoa kohti ja ratsastaa sinnepäin. Lasketin niin nopeasti\nkuin hevoseni suinkin pääsi, mutta sitten saavuin kallioiseen seutuun,\njossa en milloinkaan ennen ollut ollut. Kulkuni muuttui hyvin hitaaksi.\nLopulta saavuin kumminkin setrimetsään ja läksin oikaisemaan luullen\nvoivani kiertää noiden vierasten ratsastajien edelle ja tulla kotiin\nPinen kautta. Mutta minä erehdyin.\"\n\nTässä hän keskeytti ehkä huoahtaakseen, sillä hän oli puhunut nopeasti,\ntahi muistellakseen tarkemmin tapahtumia. Hänen kertomuksensa vaikutus\nkuulijoihin alkoi jo kumminkin näyttää merkitykselliseltä. Roy istui\najatuksissaan aivan liikkumatta, teräskovin silmin ja suu auki.\nCarmichael katsoi Bon pään yli ikkunasta vainioille ja näytti aivan\nsiltä kuin hän olisi jo tiennyt lopunkin. Helen taasen tiesi, että\nhänen suuri tarkkaavaisuutensa kannusti tarpeeksi voimakkaasti Bo\nRayneria.\n\n\"Niin, minä erehdyin\", toisti Bo. \"Kuulin pian kavioiden kapsetta\ntakaani ja katsoessani sinnepäin huomasin suuren kimon tulevan suoraan\nminua kohti. Ah, millaista vauhtia se tuli! Se ikäänkuin lävisti\nsetrit. Säikähdin hirmuisesti. Mutta minäkin kannustin ja löin\nmustangiani. Siitä kehittyi kauhea kilpa-ajo kuoppaisen maan, tiheiden\nmetsikköjen, soiden ja hetteikköjen yli. Minun oli kiihoitettava\nmustangini juoksua, pysyteltävä satulassa ja haettava tie. Mutta se oli\nkumminkin suurenmoista! Ajaa kilpaa leikin vuoksi on aivan erilaista\nkuin ratsastaa pakoon henkensä pelastamiseksi. Sydän nousi kurkkuun ja\noli melkein tukahduttaa minut. En olisi voinut huutaakaan. Olin aivan\njääkylmä, huumautunut joskus ja joskus aivan sokeakin, sitten oksensin\nenkä voinut enää hengittää. Olin aivan hurjistunut. Kestin kumminkin\nja jatkoin samaan suuntaan aivan setrimetsän laitaan. Silloin alkoi\ntuo suuri hevonen tavoittaa minua. Se tuli lähemmäksi ja lähemmäksi,\nehkä noin sadan metrin päähän minusta, sillä kuulin sen tulon hyvin\nselvästi. Silloin lensin satulasta. Hevoseni kompastui ja lennätti\nminut päänsä yli. Lensin kevyesti, mutta kauaksi, jolloin sain nämä\nnaarmut. Polveni on myöskin aivan nahaton. Kun pääsin jaloilleni,\nsaapui tuo suuri hevonen paikalle lennättäen soraa ylitseni, ja\nratsastaja laskeutui satulasta. Arvaatteko, kuka hän oli?\"\n\nHelen tiesi sen kyllä, mutta ei ilmaissut ajatustaan. Carmichaelkin\nnäytti tietävän, mutta vaikeni. Roy hymyili kuin ei hänen kuulemansa\nkertomus olisi tuntunutkaan hänestä enää niin järkyttävältä.\n\n\"Koska nyt kerran olette päässyt tänne turvallisesti ja terveenä, ei\nsen ole väliä, kuka tuo roikale oli\", sanoi hän.\n\n\"Riggs, Harve Riggshän se oli!\" huudahti Bo. \"Tuntiessani hänet haihtui\nheti pelkoni. Raivostuin niin, että luulin pakahtuvani. En tiedä, mitä\nsanoin, mutta en valinnut kumminkaan lauseitani, siitä saatte olla\naivan varmat.\n\n\"'Osaatte totisesti ratsastaa', sanoi hän.\n\n\"Kysyin, miksi hän oli uskaltanut ajaa minua takaa, ja hän sanoi\nhaluavansa lähettää Nellille merkityksellisen viestin. Tällainen se\noli: 'Ilmoittakaa sisarellenne, että Beasley aikoo karkoittaa hänet ja\nanastaa hänen maatilansa. Jos hän menee naimisiin kanssani, estän sen,\nmutta ellei hän huoli minusta, menen Beasleyn puolelle.' Sitten hän\nkäski minun kiiruhtaa kotiin eikä hiiskua sanaakaan kenellekään muulle\nkuin Nellille. Niin, tässä nyt olen, ja tulin siis rikkoneeksi tuon\nhänen kieltonsa melko pian.\"\n\nHän katsoi Helenistä Royhin ja Roysta Las Vegasiin. Hän hymyili tälle\nviimeksimainitulle, ja jokaiselle, jota ei hänen kertomuksensa ollut\njärkyttänyt, olisi tuo hymy kertonut paljon.\n\n\"Olen sanaton hämmästyksestä!\" huudahti Roy lämpimästi.\n\nHelen nauroi.\n\n\"Tuon miehen haaveiden tukahduttaminen on minulle todellakin\nmahdotonta. Minäkö menisin naimisiin hänen kanssaan suojellakseni\nomaisuuttani! En menisi naimisiin hänen kanssaan henkenikään\npelastamiseksi.\"\n\nCarmichael lopetti nyt äkkiä vaitiolonsa.\n\n\"Bo, tunsitko nuo toiset miehet?\"\n\n\"Olin juuri kertomaisillani siitä\", vastasi Bo. \"Näin heidät\nvilahdukselta setrien välistä. Heitä oli luullakseni kolme ja he olivat\npiilossa muutamien puiden takana. Kotiin tullessani aloin sitten\nmiettiä. Raivostanikin huolimatta olin pitänyt silmäni auki. Riggs\nhämmästyi selvästi tuntiessaan minut. Lyön vaikka vetoa, että hän\noli luullut minua joksikin toiseksi. Hän oli luullut minua Nelliksi!\nNäytän suuremmalta tässä peurannahkaisessa puvussani. Hiukseni\nolivat nutturalla, kunnes pudotin hattuni, mikä tapahtui lentäessäni\nsatulasta. Hän oli luullut minua varmasti Nelliksi. Muistan nyt senkin,\nettä haukkuessani häntä hän antoi muutamia merkkejä, joiden tarkoitus\nluultavasti oli pysyttää nuo toiset miehet etäällä. Riggsin ja noiden\ntoisten miesten tarkoitus oli nähtävästi ryöstää Nell ja viedä hänet\nmukanaan. Olen ihan varma siitä.\"\n\n\"Bo, olet aina valmis otaksumaan mahdottomia\", vastasi Helen koettaen\nuskoa omia sanojaan. Mutta sisällisesti hän vapisi.\n\n\"Neiti Helen, tuo ei ole ollenkaan mahdotonta\", sanoi Roy vakavasti.\n\"Sisarenne on luullakseni melko oikeassa. Las Vegas, eikö sinustakin\ntunnu siltä?\"\n\nCarmichael vastasi poistumalla huoneesta.\n\n\"Kutsukaa hänet takaisin!\" huusi Helen peloissaan.\n\n\"Älä mene!\" huusi Roy tiukasti.\n\nHelen ennätti ovelle yhtä pian kuin Roykin. Paimen otti hattunsa, pisti\nsen päähänsä, vetäisi vyötään niin vihaisesti, että revolverin tuppi\nheilui, ja oli yhdellä voimakkaalla hypyllä Rangerin selässä.\n\n\"Carmichael, ette saa mennä!\" huusi Helen.\n\nMutta paimen kannusti mustaa ja kivet lentelivät raudoitettujen\nkavioiden tieltä.\n\n\"Bo, huuda hänet takaisin! Älä anna hänen mennä!\" vaikeroi Helen\ntuskissaan.\n\n\"Menköön vain!\" sanoi Bo Rayner. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat nyt\nja hänen silmänsä paloivat kuin tulikekäleet. Tuollainen oli hänen\nvastauksensa lempeälle hyväsydämiselle sisarelleen ja Lännen kutsulle.\n\n\"Ei kannata\", sanoi Roy tyynesti. \"On parasta, että lähden hänen\njälkeensä.\"\n\nHänkin poistui, hyppäsi satulaan ja ratsasti nopeasti tiehensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomattiin, että Bo olikin enemmän naarmuissa, loukkaantunut ja\njärkytetty kuin hän oli kuvitellutkaan. Toisessa polvessa oli melko\nilkeä haava, joka jo yksin estäisi hänen ratsastusretkensä pitkäksi\najaksi. Helen, joka oli melko taitava haavuri, oli hyvin pahoillaan\nnoista Bon kauniiseen ihoon ilmestyneistä naarmuista, joiden\npesemiseen ja sitomiseen kului melkoisesti aikaa. Vielä pitkän aikaa\nsenkin jälkeen kun se oli tehty, aikaisen illallisen kuluessa ja\njälkeenkinpäin oli Bo yhtä kiihkoissaan. Hänen kasvonsa pysyivät yhtä\nkalpeina ja silmät leimusivat yhtä pahaenteisesti. Helen käski ja pyysi\nhäntä menemään vuoteeseen, sillä Bo ei todella voinut ollakaan pystyssä\nja hänen kätensäkin vapisivat.\n\n\"Menisinkö nukkumaan? Älä luulekaan\", hän sanoi. \"Haluan ensin kuulla,\nmitä hän on tehnyt Riggsille.\"\n\nTuo mahdollisuus ei antanut Helenillekään mitään rauhaa. Jos Carmichael\noli tappanut Riggsin, tuntui Helenistä kuin pohja olisi pudonnut\ntästä Lännen elämän rakennuksesta, jota hän oli alkanut rakentaa niin\nvakavasti ja pelokkaasti. Hän ei voinut uskoa, että Carmichael oli\nmenetellyt niin. Mutta epävarmuus kidutti häntä kumminkin.\n\n\"Rakas Bo\", vetosi Helen sisareensa, \"et suinkaan toivo, että\nCarmichael tappaisi Riggsin?\"\n\n\"En, mutta en välitä, vaikka hän sen tekeekin\", vastasi Bo töykeästi.\n\n\"Luuletko hänen tahtovan?\"\n\n\"Nell, jos tuo paimen rakastaa todellakin minua, luki hän ajatukseni\nennen poistumistaan\", selitti Bo. \"Ja hän tietää, mitä halusin.\"\n\n\"Mitä sitten?\" änkytti Helen.\n\n\"Tahdoin, että hän kävisi Riggsin kimppuun tuolla kylässä jossakin\nihmisjoukossa. Halusin, että Riggs näyttäisi olevansa suuri raukka,\nkerskuri ja sellainen roisto kuin hän todellisuudessa onkin.\nHaukuttuaan, lyötyään ja potkittuaan häntä tarpeeksi ajaa Carmichael\nhänet pois koko Pinestä.\"\n\nHänen kiihkeät sanansa kaikuivat vielä huoneessa, kun eteisestä kuului\naskelia. Helen kiiruhti irroittamaan salpaa ja avasi oven juuri kun\nsiihen toiselta puolelta naputettiin. Royn kasvot loistivat valkoisilta\npimeästä, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hänen hymynsä teki\nHelenin pelokkaan kysymyksen tarpeettomaksi.\n\n\"Kuinka voitte nyt tänä iltana?\" sanoi hän tullessaan. Tuli paloi\niloisesti takassa ja lamppu paloi pöydällä. Levätessään suuressa\nnojatuolissa näytti Bo tulen valossa kalpealta ja kiihkeältä.\n\n\"Mitä hän sitten teki?\" kysyi hän niin kiihkeästi kuin suinkin.\n\n\"Ettekö aio sanoakaan minulle, miten voitte?\"\n\n\"Roy, olen melkein palasina. Minun olisi mentävä nukkumaan, mutta\nen saa unta, ennenkuin saan kuulla, mitä Las Vegas on tehnyt. Annan\nhänelle anteeksi kaiken muun, paitsi juopottelua.\"\n\n\"Voitte olla aivan rauhallinen\", vastasi Roy. \"Hän ei juonut siellä\ntippaakaan.\"\n\nRoy oli ärsyttävän hidas aloittamaan kertomustansa, vaikka jokainen\nlapsikin olisi voinut huomata, miten innokas hän oli saadakseen sen\ntehdä. Kerrankin olivat hänen kasvojensa kova ja terävä rauhallisuus\nja työn tuskain ja kärsimysten aiheuttama kova ilme miellyttävän\nliikutuksen pehmittämät. Hän kohenteli palavia halkoja kenkänsä\nkärjellä. Helen huomasi hänen vaihtaneen kenkiään ja olevan nyt\nkannuksitta. Silloin oli hän käynyt asunnossaan tulonsa jälkeen Pinestä.\n\n\"Missä hän nyt on?\" kysyi Bo.\n\n\"Kuka? Riggskö? En tiedä. Mutta luullakseni on hän jossakin tuolla\nmetsässä hoitelemassa saamiaan vammoja.\"\n\n\"En tarkoita Riggsiä. Sanokaa minulle ensin, missä hän on.\"\n\n\"Tarkoitatte varmaankin Carmichaelia. Hän jäi juuri tuonne asuntoonsa\nmennäkseen heti nukkumaan, vaikka nyt onkin vielä näin aikaista. Hän\noli hyvin väsynyt ja niin kalpea, ettette olisi tuntenut häntä. Mutta\nhän oli silti iloinen ja viimeiset sanat, jotka hän mumisi enemmän\nitsekseen kuin minulle, kuuluivat: 'Olen kyllä melko töykeä veitikka,\nmutta ellei hän sano minua nyt Tomiksi, ei hän ole minkään arvoinen'.\"\n\nBo taputti käsiään, vaikka toinen niistä olikin kääreissä.\n\n\"Sanoa häntä Tomiksi! Nauraisin, jos vain voisin. Kiiruhtakaa nyt ja\nkertokaa, miten --\"\n\n\"On todellakin ihmeellistä, miten hän vihaa tuota Las Vegas-nimeä\",\njatkoi Roy kylmäverisesti.\n\n\"Roy, kertokaa minulle nyt, mitä hän tekee, mitä Tom teki, tahi\nhuudan\", komensi Bo tiukasti.\n\n\"Neiti Helen, oletteko milloinkaan nähnyt hänen laistaan tyttöä?\"\nvetosi Roy Heleniin.\n\n\"En, Roy, en milloinkaan\", myönsi Helen. \"Mutta kertokaa nyt jo toki\nmeille nuo tapahtumat.\"\n\nRoy hymyili ja hykersi tyytyväisesti käsiään. Tämä syvä, hänelle niin\nvieras mielenliikutus muutti hänet melkein kiihkeäksi. Mitä Riggsille\nsitten lienee tapahtunutkaan, ei se olisi voinut järkyttää Roy Beemania\nmitenkään noin. Helen muisti enonsa sanoneen, ettei todellinen Lännen\nasukas vihaa mitään niin kovasti kuin kerskailevaa pelkuria ja\nteeskentelevää tappelupukaria, joka purjehtii Lännen oikean, villin ja\njotakin merkitsevän lipun suojassa.\n\nRoy nojasi notkean ja pitkän vartalonsa uunin reunustaan ja katsoi\ntyttöihin.\n\n\"Kun ratsastin Carmichaelin jälkeen, näin hänen jo menevän kaukana\ntiellä\", aloitti Roy nopeasti. \"Näin myös toisenkin miehen ratsastavan\nPineen toiselta suunnalta. Tulija oli kuulemma Riggs, vaikka en sitä\nsilloin tiennyt. Las Vegas ratsasti kauppaan, jossa oli muutamia\nmiehiä, ja puhui heille. Kun saavuin kylään, olivat he kaikki matkalla\nTurnerin kapakkaan. Kaiteeseen oli kiinnitetty toistakymmentä hevosta.\nLas Vegas ratsasti kumminkin sivu. Laskeuduin satulasta ja menin\nsisälle joukon mukana. Mitä Las Vegas sitten lienee sanonutkaan noille\nmiehille, varmaa on kumminkin, etteivät he hänestä luopuneet. Pian\nsaapui sinne vielä enemmän miehiä kunnes niitä lopulta oli siellä\nnoin parikymmentä. Jeff Mulveykin oli siellä tovereineen. He olivat\njo melkoisesti juovuksissa, eikä tapa, jolla Mulvey minua katseli,\nminua ollenkaan miellyttänyt. Menin senvuoksi kauppaan, mutta pidin\nkumminkin silmällä Las Vegasia. Hän ei ollut näkyvissä. Näin kumminkin\nRiggsin tulevan. Turnerin kapakka on juuri Riggsin oleskelu- ja\nkerskailupaikka. Hän näytti hyvin masentuneelta ja miettiväiseltä,\nlaskeutui satulasta huomaamatta tuota tavatonta hevosten paljoutta ja\ntallusteli sitten kapakkaan. Noin minuutin kuluttua ratsasti Las Vegas\nviivana sinne ja oli yhtä nopeasti ovien sisäpuolella.\"\n\nRoy keskeytti kuin kootakseen voimia tahi etsiäkseen sanoja. Hän näytti\nnyt kohdistavan sanansa kokonaan Bolle, joka tuijotti häneen lumottuna.\n\n\"Ennenkuin ehdin Turnerin ovellekaan -- eikä sinne ollut kuin muutamia\naskelia -- kuulin Las Vegasin jo huutavan. Oletteko milloinkaan kuullut\nhänen kiljaisevan? Ettekö? No niin, hänellä on kovempi ääni kuin\nkenelläkään vanhastaan tuntemallani paimenella. Avasin nopeasti oven ja\npujahdin sisään. Tuon suuren huoneen keskellä seisoivat Riggs ja Las\nVegas kahden, muiden nojautuessa seiniin ja paetessa tiskin taakse.\nRiggs oli kalpeampi kuin kuollut. En kuullut enkä tiedä, mitä Las Vegas\noli hänelle huutanut, mutta Riggs tuntui sen tietävän ja samoin nuo\nmuutkin miehet. Kaikki huomasivat nähtävästi heti Las Vegasin olevan\njuuri sellaisen kuin Riggs oli aina kehunut olevansa. Tuollainen hetki\nkoittaa jokaiselle Riggsin laiselle miehelle.\n\n\"'Miksi minua sanoittekaan?' kysyi hän ja hänen leukansa vapisi.\n\n\"'En ole sanonut sinua vielä miksikään', vastasi Las Vegas. 'Minä vain\nhuusin.'\n\n\"'Mitä haluatte?'\n\n\"'Olet peloittanut tyttöäni.'\n\n\"'Mitä helvettiä te nyt puhutte! Kuka hän on?' tiuskaisi Riggs ruveten\nkatselemaan nopeasti ympärilleen. Mutta hän ei uskaltanut liikuttaa\nkättäänkään. Hänen asennossaan oli jotakin pingotettua. Las Vegasilla\noli molemmat käsivarret puoleksi ojennettuina kuin hyökkäykseen. Mutta\nhän ei hyökännytkään. En ole milloinkaan nähnyt Las Vegasin tekevän\nsitä, mutta kun näin hänet nyt, ymmärsin sen.\n\n\"'Kyllä sen tiedät. Uhkasit häntä ja hänen sisartaan. Tartu\nrevolveriisi!' huusi Las Vegas tiukasti.\n\n\"Nyt ymmärsivät miehetkin, mitä oli tulossa, eikä kukaan\nliikahtanutkaan. Riggs muuttui aivan viheriäksi. Säälin melkein häntä.\nHäntä alkoi vapisuttaa niin, että hän olisi pudottanut revolverinsa,\njos hän olisi koettanut vetäistä sitä esille.\n\n\"'Olette varmasti erehtynyt. En ole nähnyt ketään tyttöä enkä --'\n\n\"'Tuki suusi ja ammu!' huusi Las Vegas. Hänen äänensä kaivoi kuin\nreikiä kattoon ja tavasta, jolla Riggs kaatui, olisi voitu luulla,\nettä häneen oli sattunut luoti. Jokainen mies huomasi sekunnissa,\nettei Riggs uskaltanut eikä voinutkaan ampua. Hän pelkäsi henkeään.\nHän ei ollutkaan sellainen kuin hän oli sanonut olevansa. En tiedä,\nonko hänellä täällä ystäviä. Mutta täällä lännessä eivät hyvät eivätkä\nhuonot miehet tarvitse Riggsin laista toveria. Tuon syvän hiljaisuuden\nrikkoivat silloin kaikkialta kuuluvat halveksumisen huudot. Oli\nsäälittävä katsella Riggsiä, mutta sitä mukavampi Las Vegasia.\n\n\"Kun hän laski käsivartensa alas, tiesin, ettei ampuminen enää tule\nkysymykseenkään. Las Vegas punastui hiusmartoa myöten. Hän löi Riggsiä\nensin toisella ja sitten toisella kädellään. Sitten hän alkoi haukkua\nhäntä. En olisi milloinkaan uskonut, että tuo siisti Las Vegas\nCarmichael voi käyttää sellaisia sanoja. Hän latoi tulemaan pahimmat\ntäällä tunnetut haukkumanimet ja sitten vielä joukon sellaisia, joita\nen ikinä ole kuullutkaan. Silloin tällöin kuulin jotakin sellaista\nkuin: roikale, roisto, käärme, pitkäkarvainen haisunäätä, mutta\nenimmäkseen käytti hän sellaisia nimityksiä, ettei niitä voida mainita.\nJa hän syyti niitä suustaan; kunnes hän oli aivan musta kasvoiltaan,\nhänen suunsa vaahtosi ja hänen äänensä oli käheämpi kuin ammuvan lehmän.\n\n\"Kun hän oli haukkunut tarpeekseen, potki hän Riggsiä kapakan ympäri,\najoi hänet ulos, löi hänet kumoon ja potki häntä sitten niin kauan,\nkunnes Riggs jälleen nousi, ja jatkoi sitten potkimistaan kadulla tuon\nhuutavan miesjoukon seuratessa jäljessä. Ja hän ajoi Riggsin pois koko\nkylästä.\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nBon oli pysyttävä vuoteessaan pari päivää. Hän kärsi melkoisia tuskia\nja hourailikin kuumeessaan. Tämä hourailu huvitti Heleniä yhtä paljon\nkuin hän oli varma, että siinä lausutut sanat olisivat nostaneet\nCarmichaelin seitsemänteen taivaaseen.\n\nKolmantena päivänä oli Bo kumminkin jo parempi, ja kieltäydyttyään\nenää makaamasta laahautui hän arkihuoneeseen, jossa hän kulutti\naikansa katselemalla ikkunasta aitauksiin päin ja tekemällä Helenille\nkysymyksiä kuin sattumalta. Mutta Helen näki hänen lävitseen ja\nriemuitsi. Hän toivoi nyt vain, että Carmichael muuttuisi nopeasti\nhieman kylmemmäksi Bota kohtaan. Tuo nuori neiti oli juuri sellaisen\nkohtelun tarpeessa ja parempaa tilaisuutta sellaiseen ei milloinkaan\nkoittaisi. Helen oli melkein taipuvainen neuvomaan paimenta.\n\nCarmichael ei tullut kumminkaan sinä eikä seuraavanakaan päivänä\nvieraisille, vaikka Helen tapasikin hänet pari kertaa kierroksillaan.\nHän oli yhtä ahkera kuin ennenkin ja tervehti Heleniä kuin ei mitään\nkummempaa olisi tapahtunut.\n\nRoy pistäytyi heidän luonaan pari kertaa, kerran iltapäivällä ja\nsitten taasen illalla. Opittuaan tuntemaan hänet paremmin pitivät\ntytöt hänestä yhä enemmän. Tällä viimeisellä käynnillään sai hän\nBon aivan sanattomaksi kertomalla eräästä tytöstä, jonka Carmichael\naikoi viedä mukanaan tanssiaisiin. Bon kasvoista näkyi, ettei hänen\nturhamaisuutensa uskonut sellaista, vaan hänen järkensä, joka myönsi\nnuorten miesten voivan käyttäytyä niinkin. Roy oli nähtävästi yhtä\nviisas kuin ystävällinenkin. Hän huomautti kuivasti kuin sattumalta,\nettei lumi milloinkaan sulanut vuorilta maaliskuun kuluessa, mutta\nkatse, joka seurasi tuota huomautusta, punastutti Helenin posket.\n\nSittenkuin Roy oli mennyt, sanoi Bo Helenille: \"Hitto vieköön tuon\nmiehen! Hän näkee suoraan lävitseni.\"\n\n\"Kultaseni, sinä oletkin hyvin läpinäkyvä nykyään\", mumisi Helen.\n\n\"Älä ollenkaan puhu, sillä saithan tuota sinäkin osasi\", vastasi Bo.\n\"Hän näyttää tietävän, miksi niin kiihkeästi odotat lumen sulamista.\"\n\n\"Suurenmoista! Luullakseni ei laitani ole kumminkaan vielä niin\nhuonosti. Tietysti haluan, että lumi sulaisi, kevät tulisi ja kukat --\"\n\n\"Voi sentään!\" kiusoitteli Bo. \"Nell Rayner, huomaatko silmissäni\njotakin viheriätä? Kevät tulee! Runoilijat sanovat, että keväällä\nmuuttuu nuoren miehen kiintymys johonkin tyttöön pian rakkaudeksi.\nMutta runoilijat tarkoittavat varmaankin nuoria naisia.\"\n\nHelen katseli ikkunasta valkoisia tähtiä.\n\n\"Nell, oletko tavannut häntä sen jälkeen kuin loukkauduin?\" jatkoi Bo\nväkinäisesti.\n\n\"Ketä sitten?\"\n\n\"Älä nyt ole olevinasi! Tarkoitan tietysti Tomia!\" vastasi Bo sanoen\ntuon viimeisen sanan kiukkuisesti.\n\n\"Tomiako? Kuka hän on? Ah, tarkoitat varmaankin Las Vegasia. Kyllä.\nOlen puhutellut häntä.\"\n\n\"Kysyikö hän, kuinka voin?\"\n\n\"Muistaakseni kysyi hän todellakin jotakin sellaista.\"\n\n\"Pyh, Nell, luulen sinun joskus valehtelevan.\" Sen jälkeen hän vaikeni,\nlueskeli hetkisen ja haaveili sitten hetkisen, katseli tuleen, nilkutti\nlopulta toivottamaan Helenille suudellen hyvää yötä ja poistui sitten\nhuoneesta.\n\nSeuraavana päivänä hän oli melko hiljainen näyttäen olevan tuollaisen\nalakuloisuuden puuskan vallassa, jollaisia hänelle sattui hyvin\nharvoin. Varhain illalla, juuri kun lamput oli sytytetty ja hän oli\ntullut Helenin luo arkihuoneeseen, kuului tuttuja askelia portailta.\n\nHelen meni ovelle Carmichaelia vastaan. Tämä oli ajellut partansa\nja pukeutunut tummaan pukuun, joka erosi hyvin huomattavasti hänen\ntavallisista ratsastusvarusteistaan, semminkin siinä, että hänellä oli\nnyt kukkakin napinreiässään. Huolimatta kaikesta tästä komeudesta oli\nhän nyt kumminkin tyynempi, vapaampi ja huolettomampi kuin milloinkaan\nennen.\n\n\"Iltaa, neiti Helen\", sanoi hän tullessaan huoneeseen. \"Iltaa, neiti Bo\nKuinka voitte?\"\n\nHelen vastasi hänen tervehdykseensä miellyttävästi hymyillen.\n\n\"Hyvää iltaa -- Tom\", sanoi Bo kainosti.\n\nTämä oli varmasti ensimmäinen kerta, kun Bo sanoi häntä Tomiksi. Kun\nhän puhui, näytti hän kiusoittavan kauniilta ja veitikkamaiselta. Mutta\njos hän oli luullut voivansa masentaa Carmichaelin sanomalla häntä\ntuttavallisesti, puoleksi lupaavasti ja hyvin ivallisesti Tomiksi, oli\nhän laskenut väärin. Paimen suhtautui nimitykseen niin kuin hän olisi\nkuullut Bon käyttävän sitä tuhansia kertoja tahi sitten hän ei ollut\nsitä kuulevinaankaan. Helen totesi, että jos Carmichael näytteli nyt\njotakin osaa, näytteli hän hyvin. Paimen hämmästytti häntä hieman,\nmutta hän piti hänen näöstään, hänen vapaasta käytöksestään ja tuosta\njostakin hänessä, joka oli ehkä tietämätöntä ylpeyden tunnetta. Hän oli\nmennyt tarpeeksi pitkälle, ehkä liiankin pitkälle, noudattaessaan Bon\noikkuja.\n\n\"Kuinka voitte?\" kysyi hän.\n\n\"Olen jo parempi tänään\", vastasi Bo katsoen maahan, \"mutta nilkutan\nvielä.\"\n\n\"Mustangi antoi teille todellakin aika kolauksen. Neiti Helen sanoi,\nettä tuo polveenne saamanne haava on melko vaarallinen. Jos miehen\npolvi loukkautuu vain pahasti, on hänen hyvin vaikea ratsastaa.\"\n\n\"Kyllä se pian paranee. Kuinka Sam voi? Toivoakseni se ei\nvahingoittunut.\"\n\n\"Sam on kuin ei tietäisi milloinkaan kaatuneensakaan.\"\n\n\"Tom, olen kiitollinen, että annoitte Riggsille hänen ansionsa mukaan.\"\n\nHän sanoi sen vakavasti ja miellyttävästi, eikä hänen äänensä\nkuulostanut nyt ollenkaan veitikkamaiselta eikä nenäkkään\nkiusoittavalta, kuten hänen tavallisesti puhuessaan tuolle\nhurmaantuneelle nuorukaiselle.\n\n\"Vai niin, olette siis kuullut siitä puhuttavan\", vastasi Carmichael\nheilauttaen kättään kuin kuitatakseen sillä asian. \"Siitä ei kannata\npuhua. Se oli kumminkin tehtävä. Pelkäsin todellakin Royta, sillä jos\nhän olisi sekautunut asiaan, olisi siitä tullut pahempaa. En antanut\nmuidenkaan poikain sekautua juttuun. Minun on pidettävä silmällä, mitä\nhe tekevät, sillä olenhan nyt neiti Helenin työnjohtaja.\"\n\nHelen oli sanomattomasti huvitettu. Paimenen puheen vaikutus Bohun\noli hämmästyttävä. Carmichael oli riisunut Bolta aseet. Hän oli\nvaltiomiehen taitavuudella, hienotunteisuudella ja rakastettavuudella\nvapauttanut itsensä sitoumuksestaan ja itsensä ylistämisestä.\nMuuttaessaan suurenmoisen tekonsa jonkunlaiseksi satunnaiseksi\ntapaukseksi hämmästytti ja nöyryytti hän samalla Bota. Hän istui\nvaiti ollen muutamia sekunteja Helenin koettaessa yhtyä vapaasti\nkeskusteluun. Ei ollut ollenkaan luultavaa, että Bo jäisi pitkäksi\naikaa sanattomaksi, ja yhtä mahdollista oli, että hän ihmeellisen\nkekseliään järkensä avulla voisi silmänräpäyksessä nolata paatuneen\nrakastajansa. Kumminkin oli ilmeistä, että läksytys oli vaikuttanut.\nHän näytti hämmästyneeltä, loukkautuneelta, miettiväiseltä ja lopulta\nsuloisesti uhmaavalta.\n\n\"Mutta sanoittehan Riggsille minua tytöksenne!\" Sitten paljasti Bo\npatterinsa. Eikä Helen voinut kuvitellakaan, miten Carmichael voisi sen\nkieltää ja vastustaa sanoja seuraavaa hellää ja veitikkamaista katsetta.\n\nHelen ei kumminkaan tuntenut paimenta sen paremmin kuin Bokaan.\n\n\"Sanoin kyllä, sillä se oli välttämätöntä. Minun oli vahvistettava\noikeuteni puolustaa teitä. Olin kyllä hieman liian julkea ja pyydänkin\nanteeksi käytöstäni.\"\n\nBo tuijotti häneen ja vaipui sitten huohottaen tuoliinsa.\n\n\"Tulin vain pikimmältään tervehtimään ja kysymään vointianne\", jatkoi\nCarmichael. \"Olen menossa tanssiaisiin ja koska Flo asuu hyvän matkan\npäässä kylästä, on minun totisesti kiiruhdettava. Hyvää yötä, neiti Bo.\nToivoakseni voitte pian ratsastaa Samilla jälleen. Hyvää yötä, neiti\nHelen.\"\n\nBo sanoi hänelle ystävälliset ja lyhyet jäähyväiset teeskennellen\nhirveästi. Carmichael poistui, ja sanottuaan hänelle hyvästit sulki\nHelen oven.\n\nHeti Carmichaelin poistumisen jälkeen muuttui kumminkin Bo surulliseksi.\n\n\"Flo! Hän tarkoitti tuota Flo Stubbsia, tuota kauheata, kierosilmäistä\nja ylpeää pientä akkaa!\"\n\n\"Bo!\" huomautti Helen. \"Myönnän, ettei tuo nuori neiti ole mikään\nkaunotar, vaan hän on kumminkin melko sievä ja miellyttävä. Pidän\nhänestä.\"\n\n\"Nell Rayner, miehet ovat aivan mahdottomia ja paimenet kaikista\npahimpia!\" selitti Bo julmasti.\n\n\"Miksi et huolinut silloin Tomista, kun olisit saanut hänet?\"\n\nBo oli jo alkanut raivostua, mutta nyt tämä vihjaus valloitukseen,\njonka hän nopeasti ja hämmästyttävästi huomasi itselleen\nvälttämättömäksi, mursi hänen uhmansa. Tyttö, joka poistuessaan\nhuoneesta karttoi Helenin katsetta, oli senvuoksi hyvin kalpea, horjuva\nja surkea.\n\nSeuraavana päivänä ei Bota voitu lähestyä miltään suunnalta.\nHelen huomasi hänen olevan monenlaisella tuulella, milloin itkuun\npurskahtamaisillaan, milloin raivoissaan, joskus synkissä mietteissä ja\njoskus toivovana, ja lopulta ylpeänä, mikä auttoi häntä kestämään.\n\nMyöhään iltapäivällä Helenin levähtäessä, kun hän ja Bo olivat\narkihuoneessa, kuului pihalta hevosten kavioiden kapsetta ja sitten\nportailta askelia. Kuultuaan äänekkään koputuksen aukaisi hän oven ja\nhämmästyi nähdessään Beasleyn. Pihalla oli muitakin ratsumiehiä. Helen\nsäikähti. Tätä vierailua oli totisesti ennustettu.\n\n\"Hyvää iltaa, neiti Rayner\", sanoi Beasley pyöritellen hattuaan. \"Tulin\ntänne sopimaan muutamasta pienestä liikeasiasta. Haluatteko ottaa minut\nvastaan?\"\n\nHelen vastasi hänen tervehdykseensä ajatellen nopeasti. Miksipä\nhän ei voisi ottaa Beasleyä vastaankin ja siten suoriutua tästä\nvälttämättömästä keskustelusta.\n\n\"Tulkaa vain sisään\", sanoi hän, ja Beasleyn tultua huoneeseen sulki\nhän oven. \"Sisareni ja herra Beasley:\"\n\n\"Kuinka voitte, neiti?\" kysyi karjanomistaja kovalla ja karkealla\näänellä.\n\nBo vastasi kysymykseen kylmästi kumartaen.\n\nNäin läheltä katsoen näytti Beasley voimakkaalta ja melko kauniilta,\nnoin viisineljättävuotiaalta mieheltä. Hän oli kookas, tummaihoinen\nja mustasilmäinen, kuten meksikolaiset, joiden verta sanottiin\nvirtaavan hänen suonissaan. Hän näytti viekkaalta, luottavaiselta ja\nitsetietoiselta. Vaikka Helen ei milloinkaan ennen tätä vierailua olisi\nkuullut puhuttavankaan hänestä, olisi hän kumminkin epäillyt häntä.\n\n\"Olisin tullut jo aikaisemmin, mutta odotin vanhaa Josea, tuota\nmeksikolaista, joka oli palveluksessani silloin kun olin enonne\nliiketoveri\", sanoi Beasley ja istuutui laskien suuren sormikoidun\nkätensä polvelleen.\n\n\"Niin?\" vastasi Helen kysyvästi.\n\n\"Jose kiiruhti tänne Magdalenasta ja nyt voin esittää vaatimukseni.\nNeiti Rayner, tämän maatilan pitäisi oikeastaan kuulua minulle ja onkin\nminun. En ollut näin vaikutusvaltainen enkä varakas silloin kun Al\nAuchincloss karkoitti minut luotaan. Myönnän sen mielelläni. Mutta nyt\non minulla paperit valmiina ja vanha Jose voi todistaa. Olen laskenut,\nettä teidän on maksettava minulle kahdeksankymmentätuhatta dollaria\ntahi luovutettava tila minulle.\"\n\nBeasley puhui niin luonnollisesti ja asiallisesti, että se kieltämättä\ntuntui vakuuttavalta. Hän käyttäytyi töykeästi, mutta kumminkin hyvin\nvapaasti.\n\n\"Herra Beasley, vaatimuksenne eivät ole minulle tuntemattomat\",\nvastasi Helen tyynesti. \"Olen kuullut puhuttavan niistä. Kysyin niistä\nenoltanikin, ja hän vannoi pyhästi, ettei hän ole velkaa teille\ndollariakaan. Hänen sanojensa mukaan olette te päinvastoin hänelle\nvelassa. En ole sitäpaitsi löytänyt mitään hänen papereistaankaan,\njoten minun on pakko hylätä vaatimuksenne. En otakaan sitä vakavalta\nkannalta.\"\n\n\"Neiti Rayner, en voi moittia teitä, että uskotte Alin sanat minusta\ntosiksi\", sanoi Beasley. \"Ja kantanne asiassa on luonnollinen. Mutta\nolette muukalainen täällä, ettekä senvuoksi tiedäkään mitään näiden\nseutujen karja-asioista. Ei ole kyllä kaunista puhua pahaa kuolleista,\nmutta totuus on kumminkin sellainen, että Al Auchincloss pääsi alkuun\nvarastamalla lampaita ja merkitsemätöntä karjaa. Jokainen tuntemani\nkarjanomistaja on aloittanut siten. Niin olen minäkin, eikä kukaan\nmeistä ole milloinkaan pitänyt sellaista rosvoamisena.\"\n\nKuultuaan tämän toteamisen voi Helen ainoastaan näyttää epäilevältä ja\nhämmästyneeltä.\n\n\"Puhuminen on joutavaa kumminkin ja erittäinkin täällä Lännessä ei se\nmerkitse juuri mitään\", jatkoi Beasley. \"En olekaan mikään puhuja.\nSanon vain, miten asiat ovat, ja koetan sopia kanssanne, jos vain\nhaluatte. Voin todistaa enemmän papereilla ja todistajilla kuin te.\nTiedän sen varmasti. Teen teille seuraavan tarjouksen -- menkäämme\nnaimisiin ja sopikaamme siten tämä ikävä asia.\"\n\nMiehen häikäilemätön julkeus, johon Helenin käytös ei ollut millään\ntavalla antanut ainetta, oli hämmästyttävää, tyhmää ja alhaista, mutta\nHelen oli niin hyvin valmistautunut tähän kaikkeen, että hän hillitsi\nvihansa.\n\n\"Kiitoksia, herra Beasley, mutta en voi hyväksyä tarjoustanne\", vastasi\nhän.\n\n\"Ettekö halua miettimisaikaa?\" kysyi Beasley levittäen leveälle suuret\nsormikoidut kätensä.\n\n\"En totisesti!\"\n\nBeasley nousi. Hän ei näyttänyt pettyneeltä eikä vihaiselta, mutta\ntuo ylpeä tyytyväisyyden ilme hävisi hänen kasvoistaan, ja vaikka tuo\nmuutos olikin pieni, riisti se häneltä kumminkin kaiken siedettävyyden.\n\n\"Silloin on minun pakotettava teidät maksamaan nuo\nkahdeksankymmentätuhatta dollaria tahi karkoitettava teidät tilalta\",\nsanoi hän.\n\n\"Herra Beasley, vaikka olisinkin velkaa teille niin paljon, miten\nvoisin saada kokoon niin äärettömän summan? Mutta minä en ole velkaa\nteille dollariakaan, eikä omaisuuttani voida varmastikaan minulta\nryöstää. Ette voi minulle mitään.\"\n\n\"Miksi en voi?\" kysyi Beasley katsahtaen synkästi häneen.\n\n\"Senvuoksi, ettei vaatimuksenne ole rehellinen. Voin sen helposti\ntodistaa\", selitti Helen kiihkeästi.\n\n\"Kenelle aiotte todistaa, ettei vaatimukseni ole rehellinen?\"\n\n\"Miehilleni ja teidän miehillenne, Pinen asukkaille ja kaikille\nihmisille. Kaikki uskovat varmasti sanani.\"\n\nBeasley näytti uteliaalta, tyytymättömältä ja loukkaantuneelta, mutta\nkumminkin Helenin sanojen tahi hänen olemuksensa lumoamalta, kun Helen\nnerokkaasti puolusti mielipiteitään.\n\n\"Ja kuinka aiotte tuon kaiken todistaa?\" murisi Beasley.\n\n\"Herra Beasley, muistatteko, miten viime syksynä sovitte Snake Ansonin\nja hänen miestensä kanssa metsässä, että he ryöstäisivät minut\nmukaansa?\" kysyi Helen nopeasti ja kovasti.\n\n\"Mitä?\" huudahti Beasley käheästi.\n\n\"Huomaan teidän muistavan. Milt Dale oli piilossa tuon metsäsaunan\nlaipiolla, jossa kohtasitte Ansonin. Hän kuuli jokaisen sanan tuosta\nsopimuksestanne.\"\n\nBeasley heilautti kättään niin vihaisesti että sormikas lensi\nlattialle. Kun hän kumartui ottamaan sitä, päästi hän sihisevän\nkirouksen. Mentyään ovelle työnsi hän sen kiivaasti auki ja paiskasi\nsen lujasti kiinni mennessään. Hänen kova ja vihasta käheä äänensä\nkajahteli pihalla ennenkuin rupesi kuulumaan kavioiden kapsetta.\n\nHeti illallisen jälkeen samana päivänä, Helenin alkaessa jo tyyntyä,\nilmestyi Carmichael avonaiselle ovelle. Bo ei ollut huoneessa.\nPimenevässä hämärässä huomasi Helen, että paimen oli kalpea, vakava ja\npäättäväinen.\n\n\"Ah, mitä nyt on tapahtunut?\" huudahti Helen.\n\n\"Royta on ammuttu. Se tapahtui Turnerin kapakassa. Mutta hän ei ole\nkuollut. Veimme hänet Cassin lesken luo. Hän käski minun sanoa teille,\nettä hän kyllä vielä paranee.\"\n\n\"Ammuttu! Paranee!\" toisti Helen hitaasti uskomatta korviaan. Hän tunsi\nolevansa syvästi järkytetty ja vapisevansa kuin vilusta.\n\n\"Niin, ammuttu!\" toisti Carmichael vihaisesti. \"Ja sanokoonpa hän mitä\ntahansa, olen kumminkin melkein varma, että hän kuolee.\"\n\n\"Voi taivas, miten hirveää!\" huudahti Helen. \"Hän oli niin hyvä\nja erinomainen mies. Kuinka surkeaa! Hän haavoittui varmaankin\npuolustaessaan minua. Kertokaa minulle, miten se tapahtui. Kuka häntä\nampui?\"\n\n\"En tiedä ja senvuoksi olenkin melkein suunniltani. En ollut siellä\nsilloin kun se tapahtui eikä hän rupea kertomaan minulle.\"\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"En tiedä sitäkään. Luulin ensin hänen kieltäytyvän senvuoksi, että\nhän haluaa kostaa itse, mutta ajateltuani tarkemmin kieltäytyy hän\nkertomasta senvuoksi, että hän pelkää minunkin haavoittuvan, jos menen\nsinne tekemään selvää. Olette nyt kaikkien ystävienne tarpeessa. En voi\nmuuten ymmärtää Royta.\"\n\nSilloin Helen kertoi hänelle nopeasti Beasleyn iltapäivällä tekemästä\nvierailusta ja kaikesta, mitä silloin oli tapahtunut.\n\n\"Vai kävi tuo sekarotuinen meksikolainen roisto täällä!\" huudahti\nCarmichael hirmuisesti hämmästyneenä. \"Halusiko hän todellakin mennä\nkanssanne naimisiin?\"\n\n\"Halusipa hyvinkin. Mielestäni oli se melko odottamaton ehdotus.\"\n\nCarmichael halusi nähtävästi sanoa paljonkin, mutta hänen oli ensin\nhieman siliteltävä lauseitaan hammastensa takana. Lopulta hän kumminkin\ntiuskaisi:\n\n\"Neiti Nell, tunnen luissani, että minun on sittenkin nitistettävä tuo\nsuuri härkä.\"\n\n\"Ah, hän varmaankin ampui Royta. Hän poistui täältä vihoissaan.\"\n\n\"Houkutelkaa Roy puhumaan. En saanut muuta selville kuin että Roy meni\nkapakkaan yksinään. Beasley oli ollut siellä ja Riggs --\"\n\n\"Riggskö?\" keskeytti Helen.\n\n\"Niin, Riggs juuri. Hän on palannut tänne jälleen. Parasta on\nkumminkin, että hän pysyy poissa minun ulottuviltani. Ja Jeff Mulvey\nmiehineen myöskin. Turner kertoi minulle kuulleensa väittelyä ja\nsitten laukauksen. Miehet olivat hyökänneet silloin kadulle jättäen\nRoyn lattialle makaamaan. Tulin sinne hieman myöhemmin. Roy makasi\nyhä paikoillaan. Kukaan ei ollut tehnyt mitään hänen hyväkseen eikä\naikonutkaan tehdä. Turner saa sen vielä tuntea nahoissaan. Hankin apua\nja vein Royn Cassin lesken luo. Roy näytti voivan hyvin. Mutta hän\noli kumminkin liian kalpea ja puhelias miellyttääkseen minua. Luoti\non varmasti lävistänyt hänen keuhkonsa ja hän menetti paljon verta,\nennenkuin saimme haavan sidotuksi. Tuo Turner-roisto olisi voinut\nauttaa aikaisemmin. Ja jos Roy kuolee, ammun --\"\n\n\"Tom, miksi vannotte aina tappavanne jonkun?\" kysyi Helen vihaisesti.\n\n\"Senvuoksi, että jonkun on kuoltava täällä piakkoin\"; tiuskaisi Tom\ntakaisin.\n\n\"Vaikka niinkin, mutta tahtoisitteko jättää Bon ja minut nyt kokonaan\nystävittä tänne?\" kysyi Helen moittivasti.\n\nKuultuaan sen rupesi Carmichael epäröimään ja hänen raivostunut\nmielensä hieman tyyntyi.\n\n\"Ah, neiti Nell, olen vain suunniltani. Olkaa kärsivällinen kanssani\nja koettakaa houkutella minua. En kumminkaan voi keksiä mitään\nmuutakaan keinoa.\"\n\n\"Toivokaamme ja rukoilkaamme\", sanoi Helen vakavasti. \"Käskitte minun\nhoukutella Royta sanomaan, kuka häntä ampui. Milloin voin mennä hänen\nluokseen?\"\n\n\"Huomenna varmasti. Tulen teitä noutamaan. Ottakaa Bo mukaanne. Meidän\non oltava tästä alkaen hyvin varuillamme. Sopiiko mielestänne, että\nminä ja Hal tulemme aina öiksi tänne asuinrakennukseen?\"\n\n\"Tuntisin todellakin silloin olevani turvallisempi. Täällä on kyllä\nhuoneita. Tulkaa vain.\"\n\n\"Hyvä sitten. Nyt menen puhuttelemaan Halia. Toivon vain, etten olisi\nsäikähdyttänyt teitä noin hirveästi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin kymmenen aikaan seuraavana aamuna vei Carmichael Helenin ja Bon\nvaunuilla Pineen ja sitoi valjakon kiinni Cassin lesken majan edustalle.\n\nPersikka- ja omenapuissa oli sekaisin vaaleanpunaisia ja valkoisia\nkukkia, mehiläisten uninen surina täytti ilman, tummanviheriä paksu\napilaruohokko peitti tuon pienen hedelmäpuiston kentät, talon piipusta\nkohosi hitaasti ilmaan sininen savupilvi ja linnut lauloivat suloisesti.\n\nHelen voi tuskin uskoa, että kaiken tuon tyyneyden keskellä muudan mies\nlepäsi ehkä hyvinkin huonona sairaana. Carmichael oli todellakin ollut\nsiksi vakava ja vaitelias, että suurinkin levottomuus oli oikeutettua.\n\nCassin leski ilmestyi pieneen kuistiin. Hän oli jo harmaantunut, kumara\nja riutunut, mutta kumminkin hyvin iloinen vanha nainen, josta Helen\noli saanut uskollisen ystävän itselleen.\n\n\"No, herranen aika! Olen, hyvin iloinen saadessani puhutella teitä,\nneiti Helen\", sanoi hän. \"Olette näemmä ottanut mukaanne pienen\nsisarennekin, johon en ole vielä tutustunutkaan.\"\n\n\"Hyvää huomenta, rouva Cass. Kuinka Roy nyt voi?\" vastasi Helen\ntarkastellen levottomasti noita ryppyisiä kasvoja.\n\n\"Royko? Älkää nyt olko niin peloissanne. Roy on melkein valmis hakemaan\nhevosensa ja ratsastamaan kotiin, jos vain sallisin hänen tehdä niin.\nHän tiesi teidän tulevan ja minun oli pidettävä kuvastinta sen aikaa\nkun hän ajoi partaansa. Hän ei ole millänsäkään, vaikka hänellä on\nluodin reikä rinnassaan. Noita mormooneja ei voi mikään tappaa.\"\n\nHän opasti heidät pieneen vierashuoneeseensa, jonka ikkunan vieressä\nolevalla sohvalla Roy Beeman makasi. Hän oli hereillään ja hymyili,\nmutta oli hyvin kalpea. Ruumis oli osittain huopapeitteen alla. Hänen\nharmaa paitansa oli auki niskasta niin, että siteet näkyivät.\n\n\"Huomenta, tytöt\", tervehti hän. \"Olette hyvin kilttejä, kun tulitte\nminua katsomaan.\"\n\nHelen seisoi hänen vieressään ja kumartui innoissaan hänen puoleensa\ntervehtiessään häntä. Hän huomasi Royn silmien tuskallisen ilmeen ja\nhänen liikkumattomuutensa järkytti häntä, mutta muuten ei hän näyttänyt\nolevan niinkään huonossa kunnossa. Bo oli kalpea ja nähtävästi niin\njärkytetty, ettei hän voinut puhua. Carmichael toi tuolit tytöille\nvuoteen viereen.\n\n\"Mikä sinua vaivaa tänä aamuna?\" kysyi Roy paimenelta.\n\n\"Huh! Toivoisitko minun sitten hymyilevän kuin naimisiin aikovan\nmiehen?\" vastasi Carmichael.\n\n\"Et suinkaan ole sopinut Bon kanssa lopullisesti vielä\", sanoi Roy.\n\nBo punastui aivan tulipunaiseksi ja paimenenkin tumma iho muuttui\nhieman vaaleammaksi.\n\n\"Sinulla ei ole siinä mitään tekemistä, onko hän sopinut kanssani vai\nei\", sanoi hän.\n\n\"Las Vegas, olet aivan ihmeellinen. Sinulla on hevonen allasi, suopunki\nkädessäsi ja revolveri vyössäsi, mutta kun on kysymys tytöistä, olet\naivan mitätön.\"\n\n\"Minä en, hitto vieköön, olekaan mikään mormoni! Tulkaa, rouva Cass,\nmenkäämme tänne, että he voivat rauhassa puhella.\"\n\n\"Aioin juuri sanoa, että Roylla on kuumetta. Hän ei saa puhua paljon\",\nsanoi vanhus. Sitten hän meni Carmichaelin kanssa keittiöön ja sulki\noven.\n\nRoy katsoi Heleniin terävästi. Hänen silmänsä näyttivät\nystävällisemmiltä kuin milloinkaan ennen.\n\n\"Veljeni John kävi täällä. Hän poistui juuri ennen tuloanne. Hän\nratsasti kotiin sanomaan omaisilleni, etten ole hyvinkään pahasti\nhaavoittunut. Sitten hän kiiruhtaa niin suoraan kuin suinkin\nvuoristoon.\"\n\nHelenin silmät kysyivät, mitä hänen huulensa kieltäytyivät lausumasta,\n\n\"Hän menee noutamaan Dalea minun käskystäni. Ajattelin nimittäin niin,\nettä me kaikki olemme nyt tuon kelpo metsästäjän avun tarpeessa.\"\n\nRoy käänsi nyt katseensa äkisti Bohun.\n\n\"Ettekö ole aivan yhtä mieltä kassani, tyttöseni?\"\n\n\"Olen varmasti\", vastasi Bo lämpimästi.\n\nKun Helen kuuli Royn sanat, lamautui hän hetkeksi kokonaan, mutta\nsitten alkoivat hänen sydämensä ja valtimonsa sykkiä nopeasti.\n\n\"Voiko John päästä Dalen luo, kun lunta on vielä niin paksulti?\" kysyi\nhän änkyttäen.\n\n\"Kyllä varmasti. Hän vie mukanaan pari hevosta lumirajalle. Sitten,\nellei hän muuten voi päästä etemmäksi, kulkee hän lumikengillä solien\nkautta. Sanoin hänelle kumminkin Dalen lähtevän ratsastamalla. Lumi\non sulanut jo melkein kokonaan muualta, paitsi huippujen pohjoisilta\nrinteiltä.\"\n\n\"Milloin voimme siis odottaa Dalea?\"\n\n\"Luultavasi noin kolmen tahi neljän päivän kuluttua. Kunpa hän olisi\ntäällä nyt jo! Neiti Helen, meillä on vastassa huolestuttavat ajat.\"\n\n\"Tiedän sen, mutta olen valmis. Kertoiko Carmichael Beasleyn käynnistä\nluonani?\"\n\n\"Ei, mutta kertokaa te\", vastasi Roy.\n\nHelen alkoi lyhyesti jutella hänelle tuon vierailun kuluessa\nsattuneista seikoista, mutta ennenkuin hän ennätti lopettaakaan, oli\nhän varma, että Roy kiroili itsekseen.\n\n\"Hän pyysi siis teitä vaimokseen! Jerusalem! En olisi sitä milloinkaan\nvoinut uskoa. Voi tuota roistomaista meksikolaista, minkä teki!\nNeiti Helen, kun kohtasin Beasleyn eilen illalla, oli hän jostakin\nraivoissaan, ja nyt ymmärrän syyn. Valitsin hyvin sopimattoman ajan.\"\n\n\"Mihin? Mitä teitte, Roy?\"\n\n\"Päätin joku aika sitten, että puhuttelen ensimmäisessä sopivassa\ntilaisuudessa Beasleytä. Eilen luulin saaneeni sellaisen. Olin\nkaupassa, kun näin hänen menevän Turnerille. Seurasin häntä sinne. Oli\njo melkein pimeä. Beasley, Mulvey, Riggs ja muutamat muutkin joivat ja\nmelusivat siellä. Rupesin juttelemaan Beasleyn kanssa heti.\"\n\n\"Roy, sillä tavoinko te, pojat, kartatte vaaraa?\"\n\n\"Mutta, neiti Helen, muuta keinoa ei ole. Pelko enentää vain vaaraa.\nBeasley oli alussa tavattoman kohtelias. Erosimme muusta joukosta, joka\nseurasi meitä, kunnes tulimme muutamaan salin nurkkaan. En muista, mitä\nkaikkea sanoin hänelle, mutta puhuin varmasti melko paljon. Sanoin\nhänelle, mitä isäni ajattelee asiasta. Ja Beasley tietää aivan yhtä\nhyvin kuin minäkin, että isäni on tämän paikkakunnan vanhin asukas ja\nviisain myöskin, joka ei milloinkaan valehtele. Sovitin kaikki hänen\nsanansa väitteihini näyttääkseni Beasleylle, että ellei hän lopeta\nvehkeilyään hyvin nopeasti, saattaa sattua, että hän kuolee yhtä\nnopeasti. Mutta Beasley on tyhmä ja hirveästi itserakas. Hän on niin\nturhamainenkin kuin riikinkukko. Hän ei voinut ymmärtää ja suuttui.\nSanoin hänelle, että hän on jo tarpeeksi rikas teidän maatilattannekin,\nja koetin muutenkin puhua kaikin tavoin puolestanne. Silloin olivat\nhän ja hänen miehensä piirittäneet minut nurkkaan ja nähdessäni heidän\nkatseensa aloin aavistaa pahaa. Mutta kun olin kerran aloittanut,\noli minun koetettava hyötyäkin tilanteesta niin paljon kuin suinkin.\nSanottuani, että haluan vaikka taistella puolestanne, näytti se\ntepsivän häneen, ja silloin alkoikin taistelu. Sanoin luultavasti\nomasta puolestani toivovani, että tuo taistelu tapahtuisi pian. Silloin\ntapahtuikin jotakin hyvin äkkiä.\"\n\n\"Roy, silloin hän varmasti ampui teitä!\" huudahti Helen kiihkeästi.\n\n\"Neiti Helen, en sanonut teille, kuka sen teki\", vastasi Roy hymyillen\nkohteliaasti.\n\n\"No sanokaa se sitten.\"\n\n\"Jos lupaatte, ettette sano Las Vegasille, kerron sen teille. Paimen on\nnyt jo melkein suunniltaan. Hän luulee tietävänsä, kuka minua ampui,\nja minä olen valehdellut hänelle julmasti. Katsokaa, jos hän saa\nsen selville, menee hän suin päin sinne ampumaan. Neiti Helen, tuon\ntexasilaisen kanssa ei ole leikkimistä. Las Vegas voi haavoittua, kuten\nminäkin, jolloin ei hänestäkään ole teille apua, kun onnettomuudet\nalkavat.\"\n\n\"Roy, lupaan teille, etten puhu hänelle mitään\", sanoi Helen vakavasti.\n\n\"No silloin -- Riggshän minua ampui!\" Roy kalpeni yhä enemmän\ntunnustaessaan sen ja hänen äänensä, joka ei ollut kuiskausta kovempi,\nilmaisi inhoa ja vihaa. \"Tuo roisto sen teki. Hän ampui minua\nBeasleyn takaa. Minun oli mahdoton estää sitä. En edes huomannut\nhänen aikeitaan. Mutta kun kaaduin ja muut vetäytyivät takaisin, näin\nsavuavan revolverin hänen kädessään. Hän näytti hirmuisen mahtavalta.\nBeasley alkoi läksyttää häntä ja läksytti häntä siihen asti kuin kaikki\nriensivät kadulle.\"\n\n\"Voi tuota pelkuria, tuota kurjaa pelkuria!\" huudahti Helen.\n\n\"En ihmettele ollenkaan, että Tom haluaa saada tuon tietää!\" sanoi Bo\nkiihkeästi. \"Luulen hänen epäilevänkin Riggsiä.\"\n\n\"Niin hän tekeekin, mutta minä en aio myöntää hänen epäluulojaan\noikeiksi. Roy, tiedättehän, ettei Riggs voi oleskella täällä pitkääkään\naikaa.\"\n\n\"Toivon hänen viipyvän kumminkin niin kauan, kunnes pääsen jaloilleni\njälleen.\"\n\n\"Kas niin, olette kaikki samanlaisia! Teidän on välttämättä\nvuodatettava verta!\" mumisi Helen vapisten.\n\n\"Neiti Helen, älkää suhtautuko asiaan niin. Olen samanlainen kuin Dale\nenkä haasta milloinkaan riitaa. Mutta täällä Lännessä on voimassa\njonkunlainen kirjoittamaton laki -- silmä silmästä ja hammas hampaasta.\nUskon kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja tappaminen on vastoin uskontoni\nmääräyksiä, mutta Riggs ampui minua aivan kuin hän olisi ampunut minua\ntakaapäin.\"\n\n\"Roy, olen ainoastaan nainen. Pelkään olevani liian helläsydäminen ja\nsopimaton tänne Länteen.\"\n\n\"Odottakaa, kunnes saatte kokea jotakin. Otaksukaamme, että Beasley\ntulee, tarttuu teihin suurilla kourillaan, puristelee teitä hetkisen ja\nkarkoittaa teidät sitten kotoanne. Tai otaksukaamme, että Riggs ajaa\nteidät johonkin nurkkaan.\"\n\nHelen tunsi säpsähtävänsä kovasti ja veri alkoi kiertää hurjasti\nhänen suonissaan. Hän voi kumminkin päättää vain tuon haavoittuneen\nmiehen julmasta hymystä, kun tämä katseli häntä terävillä viisailla\nsilmillään, minkä näköinen hän nyt oli.\n\n\"Ystäväni, kaikkea voi tapahtua\", sanoi Roy. \"Mutta toivokaamme\nkumminkin, että säästytte pahimmalta.\"\n\nHän näytti heikontuvan, ja Helen nousi silloin heti ja sanoi, että\nheidän oli kai parasta lähteä ja tulla jälleen huomenna takaisin. Kun\nhän kutsui, tuli Carmichael jälleen huoneeseen rouva Cassin kanssa, ja\nmuutamien huomautusten jälkeen loppui vierailu. Carmichael seisahtui\nkumminkin ovelle.\n\n\"Koeta rohkaista luontosi, vanha mormoni!\" sanoi hän.\n\n\"Koeta itse, sinä vanha parantumaton poikamies\", vastasi Roy\ntarpeettoman kovasti. \"Eikö sinulla ole senkään vertaa luontoa, että\nvoit sopia Bon kanssa?\"\n\nCarmichael katosi ovelta kuin kannustettu. Hän oli aivan punainen\nkasvoiltaan, kun hän irroitti valjakon, eikä hän puhunut sanaakaan\nkotimatkalla. Kun he saapuivat perille, seurasi hän tyttöjä\narkihuoneeseen. Hän oli vieläkin hyvin vakava, mutta ei vihainen, ja\nhän voi täydellisesti hillitä itsensä.\n\n\"Saitteko selville, kuka Royta ampui?\" kysyi hän äkkiä Heleniltä.\n\n\"Kyllä, mutta lupasin Roylle, etten kerro sitä teille\", vastasi Helen\nhermostuneesti. Hän karttoi paimenen tarkastelevaa katsetta ja pelkäsi\nvaistomaisesti hänen seuraavaa kysymystään.\n\n\"Riggskö sen teki?\"\n\n\"Las Vegas, älkää kyselkö minulta. En aio rikkoa lupaustani.\"\n\nPaimen meni ikkunaan ja katsoi ulos hetkisen. Mutta sitten kun hän\nkääntyi Bohun päin, näytti hän voimakkaammalta, ylpeämmältä ja\nkäskevämmältä kuin äsken. Hän voi myös täydellisesti hillitä itsensä.\n\n\"Bo, haluatteko kuunnella minua, jos vannon kertovani totuuden\nsellaisena kuin sen tiedän?\"\n\n\"Kyllä varmasti\", vastasi Bo lehahtaen punaiseksi.\n\n\"Roy ei tahdo sanoa minulle sitä senvuoksi, että hän haluaa kohdata\ntuon miehen itse. Mutta minä tahdon tietää sen senvuoksi, että haluan\nestää hänet, ennenkuin hän tekee enemmän pahaa meille ja ystävillemme.\nKuulitte nyt sekä Royn että minun syyni. Pyydän nyt teitä ilmaisemaan\nnimen minulle.\"\n\n\"Mutta, Tom, minä en saa\", vastasi Bo änkyttäen.\n\n\"Lupasitteko Roylle olla puhumatta?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Ettekö sisarellennekaan?\"\n\n\"En kummallekaan.\"\n\n\"Silloin voitte kyllä sanoa sen minulle. Pyydän teitä luottamaan minuun\ntässä asiassa. Ei kumminkaan senvuoksi, että rakastan teitä ja uskalsin\nkerran haaveilla, että tekin pidätte ainakin hieman minusta, vaan --\"\n\n\"Ah, Tom!\" änkytti Bo.\n\n\"Kuunnelkaahan nyt. Teidän on luotettava minuun senvuoksi, että olen\nainoa, joka tunnen parhaimman menetelmän. En tahdo valehdella enkä\nsanoisikaan niin, ellen olisi aivan varma asiasta. Vannon, että Dale\non samaa mieltä kuin minäkin. Mutta hän ei voi saapua tänne ennenkuin\nmuutamien päivien kuluttua. Nuo miehet on kumminkin nolattava.\nKäsitätte kai sen? Olettehan oppinut ymmärtämään nopeasti muitakin\nLännen tapoja. En osaa sanoa teille suurempaa kohteliaisuutta, Bo\nRayner. Haluatteko nyt sanoa sen minulle?\"\n\n\"Haluan totisesti!\" huudahti Bo leimuavin silmin.\n\n\"Voi, Bo, älä suinkaan, älä missään nimessä! Odota ainakin hieman!\"\npyysi Helen.\n\n\"Bo, tämä on meidän välinen asia\", sanoi Carmichael.\n\n\"Tom, kerron sen teille\", kuiskasi Bo. \"Teko oli hyvin alhainen ja\nraukkamainen. Roy ympäröitiin ja häntä ampui Beasleyn takaa tuo\nRiggs-roisto.\"\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nNaisen muisto oli hävittänyt Milt Dalen rauhan, hämmentänyt hänen\nfilosofiansa ja eristetyn onnellisuutensa metsien yksinäisyydessä, se\noli pakottanut hänet katsomaan sieluaan silmiin ja ajattelemaan elämän\nkohtalokasta merkitystä.\n\nKun hän huomasi tappionsa, kun hän totesi, etteivät kappaleet\nolleetkaan sellaisia kuin miltä ne näyttivät, kun hän tunsi, ettei\nkoittava kevät voinut ilahduttaa häntä, ja huomasi, että hän oli ollut\nsokea vapaassa, tunnelmarikkaassa intiaanimaisessa suhtautumisessaan\nelämään, muuttui hänen luonteensa selittämättömän omituiseksi,\ntoivottomaksi ja niin synkäksi kuin hänen kotinsa eristetty hiljaisuus\noli. Dale mietti, että kuta voimakkaampi joku eläin on, sitä terävämmät\novat sen hermot, sitä suurempi sen ymmärrys ja sitä kauheammat sen\nkärsimykset sitä kohdanneen vääryyden johdosta. Hän piti itseäänkin\neläimistä voimakkaimpana, jonka suurin ruumiillinen tarve oli\ntyöskenteleminen, mutta nyt tuntui tuo työhalu kokonaan loppuneen. Hän\nlaiskistui niin, ettei hän halunnut liikkuakaan, ja toimitti vähenevät\ntehtävänsä pakosta.\n\nHän odotti kevättä kuin vapautusta, ei kumminkaan senvuoksi, että\nhän halusi poistua laaksosta. Hän vihasi kylmyyttä ja väsyi tuuliin\nja lumeen, hän kuvitteli, että lämmin aurinko, kerran vielä ruohosta\nviheriä ja tuhatkaunokeista kaunis puisto ja lintujen, oravien ja\nantilooppien palaaminen entisille laitumille haihduttaisivat tämän\nhänen mieltään lamauttavan lumouksen. Silloin hän ehkä vähitellen voisi\nsaavuttaa entisen tyytyväisyytensä, vaikka siinä olisikin tapahtunut\nsuuri muutos.\n\nMutta kevät, joka saapui aikaisin Paratiisiin, kuumensikin Dalen\nveren ja sytytti siihen kuvaamattoman ikävän tulen. Oli ehkä hyväksi,\nettä niin kävi, koska se pakotti hänet työskentelemään, kiipeilemään,\nkuljeskelemaan ja liikkumaan yhtämittaa auringonnoususta pimeään\nsaakka. Työ karaisi hänen veltostuneita jänteitään ja esti häntä\nvaipumasta tuntikausiksi tuollaiseen toimettomaan haaveiluun. Hänen\nei tarvinnut hävetäkään ikäväänsä tuon omistamiseksi, jota hän ei\nkumminkaan milloinkaan luullut saavansa omistaa -- naisen suloa, valoa,\niloa ja toivoa täynnä olevaa kotia ja kauniita herttaisia lapsia. Nämä\nkuvitelmat aiheuttivat kumminkin helvetillisiä tuskia.\n\nDale ei ollut kiinnittänyt huomiotaan juuri mihinkään monen viikon\nkuluessa. Hän ei tiennyt, milloin lumi suli Paratiisin kolmelta\nrinteeltä. Hän tiesi vain vanhentuneensa ja ymmärsi kevään saapuneen.\nValvoessaan vuoteellaan rauhatonna ja nukkuessaankin tuntui hänen\ntietoisuutensa pohjalla olevan jonkunlainen varmistuva vakaumus, että\nhänen kidutuksensa pian loppuu ja hän sitten muuttuneena miehenä tyytyy\nkohtaloonsa ja luopuu tästä itsekkäästä ja laiskasta nautintorikkaasta\nluonnonelämästä mennäkseen sinne, missä hänen voimakkaat käsivartensa\nvoivat olla joksikin hyödyksi ihmiskunnalle. Kumminkin hän halusi\nviipyä täällä autiossa vuoristossa siksi, kunnes hänen taistelunsa\nloppuu, kunnes hän voi kohdata hänet ja maailman ja voi sanoa itseään\nmiehekkäämmäksi kuin milloinkaan ennen.\n\nEräänä kirkkaana aamuna, kun hän askaroi nuotion ääressä, murisi kesy\npuuma hiljaa ja varoittavasti. Dale hämmästyi. Tom ei käyttäytynyt noin\njonkun kuljeskelevan harmaan karhun tai harhailevan hirven vuoksi. Pian\nhuomasi Dale kumminkin ratsastajan, joka ilmestyi hitaasti näkyviin\ntiheiden kuusten varjosta. Nähdessään hänet tunsi Dale sydämensä\nsykkivän nopeammasti ja hän ajatteli pakostakin tulevaa suhtautumistaan\nihmisiin. Hän ei ollut milloinkaan iloinnut niin suuresti kenenkään\ntulosta.\n\nTulija näytti olevan joku Beemaneista hänen ratsastamistavastaan\npäättäen, ja pian Dale tunsikin hänet Johniksi.\n\nVieras kiiruhti nyt hevosensa juoksuun ja saapui nopeasti mäntyjen\nvarjoon ja leiriin.\n\n\"Hyvää päivää, sinä vanha karhuntappaja!\" huusi John heiluttaen kättään.\n\nHuomattuaan, minkä näköinen hän oli, ei Dale voinutkaan tervehtiä häntä\nyhtä iloisesti. Hevonen oli nimittäin liassa kylkiään ja John polviaan\nmyöten. Hän oli muutenkin märkä, rapainen, väsynyt ja kalpea. Kasvojen\nväri ilmaisi jotakin muutakin kuin uupumusta.\n\n\"Kuinka voit, John?\" vastasi Dale.\n\nHe tervehtivät. John nosti väsyneesti jalkansa satulannupin yli, mutta\nei laskeutunut heti maahan. Hänen kirkkaat harmaat silmänsä olivat\nihmetellen kohdistuneet metsästäjään.\n\n\"Milt, mikä sinua oikeastaan vaivaa?\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Olet mielestäni muuttunut niin, etten tahdo sinua oikein tunteakaan.\nOlet varmaankin sairastanut täällä yksinäisyydessä?\"\n\n\"Näytänkö sitten sairaalta?\"\n\n\"Nauraisin jos voisin. Olet laihtunut, kalpea ja muutenkin aivan\nlamassa. Mikä sinun oikeastaan on?\"\n\n\"Olen vain vanhentunut.\"\n\n\"Olet menettämäisilläsi järkesi, kuten Roy sanoo, täällä\nyksinäisyydessä. Luulit voivasi mukautua siihen paremmin kuin olet\nvoinutkaan. Näytät muutenkin sairaalta.\"\n\n\"John, sairauteni on täällä\", vastasi Dale synkästi laskien kätensä\nsydämelleen.\n\n\"Ovatko keuhkosi kipeät?\" huudahti John. \"Tuollainen rinta ja tällainen\nilmasto! Mahdotonta!\"\n\n\"Keuhkoni ovat aivan terveet!\"\n\n\"Ymmärrän. Roy kertoikin minulle asiasta.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Odotahan nyt, veikkoseni! Enkö mielestäsi tule luoksesi tavattoman\nvarhain? Katsohan tätä hevosta.\" John liukui satulasta ja viitattuaan\nväsyneeseen ratsuun alkoi hän irroittaa satulaa sen selästä. \"Se\nsuoriutui kaikesta suurenmoisesti. Olimme hukkumaisillamme rämeihin\ntullessamme tänne. Solasta selviydyin yöllä, kun lumi oli jäässä.\"\n\n\"Olet yhtä tervetullut kuin toukokuun kukat. John, mikä kuukausi nyt\non?\"\n\n\"Siunatkoon, onko laitasi todellakin niin huonosti? Odotahan nyt. Nyt\non maaliskuun kolmaskolmatta päivä.\"\n\n\"Maaliskuunko? Olen aivan ymmällä. Olen unhottanut laskea päivät ja\nehkä paljon muutakin.\"\n\n\"Kas niin!\" huudahti John taputellen hevostaan. \"Voit oleskella nyt\ntäällä tulevaan käyntiini asti. Milt, millaisessa kunnossa sinun\nhevosesi ovat?\"\n\n\"Ne ovat läpäisseet talven komeasti.\"\n\n\"Hyvä sitten. Tarvitsemme pari voimakasta ja suurta hevosta hetimiten.\"\n\n\"Mihin?\" kysyi Dale tiukasti. Hän heitti halon kädestään tuleen ja\nsuoristautui.\n\n\"Siihen, että sinun on heti lähdettävä kanssani Pineen.\"\n\nDale muisti silloin heti tuon Beemanin veljesten tyynen ja voimakkaan\naloitekyvyn vaikeuksien alkaessa.\n\nKun Dale kuuli tämän Johnin määräyksen, joka oli liian merkityksellinen\nepäiltäväksi, synnyttivät hänen ajatuksensa Pinestä omituisen tunteen,\nkuin olisi hän ollut kuollut ja alkaisi nyt virota jälleen elämään.\n\n\"Kerro nyt, mitä sinulla on kerrottavaa!\" huudahti hän.\n\nJa mormoni vastasi yhtä nopeasti: \"Royta on ammuttu, mutta ei hän silti\nkuole. Hän lähetti hakemaan sinua. Vaikeat ajat ovat tulossa. Beasley\naikoo karkoittaa Helen Raynerin ja anastaa hänen maatilansa.\"\n\nDalen koko ruumis vapisi. Hänen menneisyytensä ja tuon epämääräisesti\nkutsuvan tulevaisuuden välillä tuntui olevan toinenkin tuskallinen ja\njärkyttävä yhteys. Hänen tunteensa olivat olleet mietteihin syventyviä\nunelmia ja ikävöimistä. Mutta nämä hänen ystävänsä mainitsemat asiat\nkuuluivat todelliseen elämään.\n\n\"Silloin on vanha Al varmaankin kuollut?\"\n\n\"Jo kauan aikaa sitten, muistaakseni noin helmikuun puolivälissä. Helen\nperi talon ja tavarat. Hän on suoriutunut kaikesta niin hyvin, että\nmonet ihmiset säälivä häntä, kun hän nyt menettää kaiken.\"\n\n\"Hän ei menetä mitään\", selitti Dale. Kuinka oudolta hänen äänensä\ntuntuikaan omistakin korvista! Se oli käheä ja epätodellinen kuin\nharjoituksen puutteesta.\n\n\"Meillä on kaikilla omat luulomme siitä asiasta. Luullakseni hän\nmenettää sen. Isäni sanoo niin ja Carmichaelkin on samaa mieltä.\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Muistat varmaankin tuon paimenen, joka tuli tänne Royn ja\nAuchinclossin kanssa hakemaan tyttöjä viime syksynä?\"\n\n\"Muistan kyllä. He sanoivat häntä Las -- Las Vegasiksi. Pidin hänen\nnäöstään.\"\n\n\"Opittuasi tuntemaan hänet pidät hänestä vielä enemmän. Hän on hoitanut\nmaatilaa neiti Helenin puolesta koko talven. Mutta nyt alkavat asiat\nkehittyä lopullisesti. Beasleystä ja tuosta Riggsistä on tullut oikein\nhyvät ystävät. Muistat kai hänet?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Hän on oleskellut Pinessä koko talven odottaen tilaisuutta, milloin\nhän voisi ruveta ahdistamaan neiti Heleniä tahi Bota. Kaikki ovat sen\nhuomanneet. Muutamia päiviä sitten oli Bo ratsastamassa, jolloin Riggs\najoi häntä takaa ja aiheutti sen, että Bo loukkautui melko pahasti.\nRoy sanoo Riggsin olleen vahtimassa neiti Heleniä. Mutta luullakseni\non tuo roisto tyytyväinen, kun hän vain saa toisen tahi toisen\ntytöistä haltuunsa. Asia ei kumminkaan siihen loppunut. Carmichael\nantoi Riggsille selkään ja ajoi hänet pois koko kylästä. Mutta hän\ntuli takaisin. Beasley tuli vieraisille neiti Helenin luo ja tarjoutui\nmenemään naimisiin hänen kanssaan, jottei hänen olisi pakko anastaa\nmaatilaa häneltä, kuten hän sanoi.\"\n\nDale hätkähti kauheasti kiroten.\n\n\"Kas niin!\" huudahti John. \"Sanoisin samaa, ellen olisi uskovainen.\nEivätkö tuon mulkosilmäisen meksikolaisen suunnitelmat voi\nraivostuttaakin jokaista kunnon ihmistä? Roy oli ainakin aivan\nsuunniltaan, koska hän pitää äärettömästi neiti Helenistä ja Bosta.\nEnsimmäisessä sopivassa tilaisuudessa uhkasikin Roy sitten Beasleytä\nja puhui hänelle asiat melko suoraan. Silloin juuri ampui Riggs Royta,\nampui häntä Beasleyn takaa, Royn tietämättä. Ja tuo Riggs kehui\nolevansa oikea tappelupukari. Luultavasti saa hän vielä katua tuota\nlaukausta.\"\n\n\"Varmasti!\" vastasi Dale nielaisten kovasti. \"Ilmoita nyt, mitä Roy\nkäski minulle sanomaan.\"\n\n\"En muista kaikkea, mitä hän sanoi\", vastasi John miettiväisesti. \"Hän\noli kumminkin hyvin kiihoittunut ja hyvin vakava, kun hän sanoi: 'Kerro\nMiltille, mitä on tapahtunut. Kerro hänelle, että Helen Rayner on\nsuuremmassa vaarassa kuin viime syksynä. Sano hänelle, että olen nähnyt\nhänen katselevan vuorten yli Paratiisiin päin sydän silmissään. Kerro\nhänelle, että Helen on nyt kaikista enimmän hänen apunsa tarpeessa!\"\n\nDale vapisi kuin tuskasta. Hänen rinnassaan riehuivat intohimoiset ja\npeloittavan suloiset tunteet, mutta hän halusi kumminkin moittia Johnia\nja Royta noista yksinkertaisista päätelmistä.\n\n\"Roy on aivan hullu!\" huudahti hän.\n\n\"Milt, käyttäydyt todellakin hyvin kummallisesti. Roy on viisain\ntuntemani mies.\"\n\n\"John, jos hän saisi minut uskomaan puheitaan, jotka sitten\nosoittautuisivat valheiksi, tappaisin hänet.\"\n\n\"Valheiksiko! Luuletko Roy Beemannin haluavan valehdella?\"\n\n\"Mutta, John, ette ymmärrä luultavasti ollenkaan tilannetta. Nell\nRaynerkö ikävöisi ja tarvitsisi minua? Mahdotonta!\"\n\n\"Kuulehan nyt, rakastunut toverini, mikään ei voi olla niin totta!\"\nhuudahti John lämpimästi. \"Rakkaus muodostaa elämän tutkimattoman\nhelvetin, mutta tämä on sinulle vain iloksi. Voit uskoa Roy\nBeemanin puheihin naisista yhtä hyvin kuin luotat hänen taitoonsa\netsiä kadonneita hevosia. Roy on ollut jo naimisissa kolmen tytön\nkanssa eikä hän luullakseni siihen vielä lopeta. Hän on vasta\nkahdeksankolmattavuotias ja hänellä on kaksi suurta tilaa. Kun hän\nsanoo nähneensä Nell Raynerin sydämen tämän sinua ikävöivissä silmissä,\nvoit uskaltaa elämäsi, että se on totta. Hän ilmoitti sen juuri sen\nvuoksi, että kiiruhtaisit taistelemaan tytön puolesta.\"\n\n\"Lähden mukaasi\" kuiskasi Dale värisevin äänin istuutuessaan nuotion\nvieressä olevalle pölkylle. Hän tuijotti hajamielisesti ruohokossa\noleviin kissankelloihin tunteitten myrskyjen myllertäessä hänen\nrinnassaan. Ne olivat kovia, hänen tahtonsa aiheuttamia puuskia. Näiden\nmuutamien jatkuvan taistelun hetkien kuluessa vapautui Dalen mieli\nkokonaan tuosta synkkyydestä, joka oli kiusannut häntä talven kuluessa\nkuin painajainen ja kun hän nousi seisoalleen jälleen, tuntui maalla\nolevan pakottava ja sähköistävä vaikutus hänen jalkoihinsa. Jokin\nsynkkä, katkera, surullinen ja kuolettava,tunne, joka oli ollut hänelle\naina vieras, haihtui ikuisiksi ajoiksi. Tämä suurenmoinen hetki oli\nkoittanut odottamatta hänelle. Hän ei uskonut Roy Beemanin vihjauksia\nHelenistä, mutta hän oli saavuttanut kuin taikavoimasta vanhan\nmielenrauhansa.\n\nRatsastaen Dalen voimakkaimmilla hevosilla saapuivat nuo pari miestä\nsolan lumirajalle puolenpäivän korvissa samana päivänä. Heillä oli vain\nkevyet kuormat mukanaan, kirves ja aseet. Tom, tuo kesy puuma, juoksi\nheidän jäljessään.\n\nHanki, jonka aurinko oli nyt jo puoleksi sulattanut, ei kannattanut\noikein hevosia, vaikka se kestikin miesten kulkea. He kävelivät\ntaluttaen ratsujaan. Kulku ei ollut vaikeaa, ennenkuin lunta alkoi\nolla paksummalti, jolloin eteneminen muuttui hitaaksi. John ei\nollut teltassaan voinut seurata tien suuntaa, minkä vuoksi Dale ei\nseurannutkaan hänen jälkiään. Puissa olevat vanhat merkit auttoivat\nDalea pysymään melko hyvin tiellä, ja lopulta saapuivat he solan\nkorkeimmalle kohdalle, jossa lumikerros oli paksuin. Täällä eivät\nhevoset voineet kulkea muutoin kuin askel askeleelta eteenpäin. Kun ne\nlopulta upposivat kylkiään myöten, oli niitä vedettävä, hoputettava\nja autettava asettamalla paksuja kuusenoksia niiden kavioiden alle.\nHe saivat työskennellä kovasti kolme tuntia päästäkseen tuon paksun,\nmuutamia satoja metriä pitkän lumikerroksen poikki. Puuman oli hyvin\nhelppo seurata, vaikka olikin ilmeistä, ettei se pitänyt sellaisesta\nkulusta.\n\nKun he olivat jättäneet sen taakseen, lisäsivät hevoset vauhtiaan\nsaapuen pian jyrkälle rinteelle, jossa niiden oli jarrutettava\njaloillaan kaikin voimin ollakseen liukumatta ja kaatumatta. Rinteestä\nsuoriuduttiin kumminkin hyvin nopeasti, ja sen juurelta alkoi sitten\ntiheä metsä, jossa paikoitellen oli paksulti lunta ja murtoja, joita\noli vaikea kiertää. Miehet tekivät siellä oikean Herkuleksen työn\npäästen kumminkin vihdoin eräälle niitylle, josta lumi oli jo sulanut.\nMaanpinta oli kuitenkin siellä muutamin paikoin niin pehmeä ja\nliejuinen, että se oli vaikeammasti kuljettavaa kuin lumi, minkä vuoksi\nheidän oli oikaistava sen pään poikki vastakkaiselle puolelle ja sitten\njatkettava matkaansa metsässä. Kun he saapuivat paljaalle ja kovalle\nmaalle juuri ennen pimeää sinä iltana, tapahtui se juuri kreivin\naikaan, sillä sekä hevoset että miehet olivat melkein kuolemaisillaan\nväsymyksestä.\n\nHe leiriytyivät aukeaan metsään. Ilta pimeni ja miehet paneutuivat\npitkäkseen havuvuoteilleen jalat tuleen päin. Tom makasi läheisyydessä\nja hevoset seisoivat pää painuksissa siinä, missä satulat oli\nirroitettu. Mutta kun miehet heräsivät aamulla, huomasivat he hevosten\nsyövän pitkää kuihtunutta heinää. John pudisti päätään katsoessaan\nniitä.\n\n\"Sanoit meidän ennättävän Pineen vielä tänä iltana. Kuinka pitkälti\nsinne on tätä valitsemaasi tietä?\"\n\n\"Noin viisikymmentä peninkulmaa\", vastasi Dale.\n\n\"Nuo hevoset eivät siihen ainakaan kykene.\"\n\n\"John, vaikka matka sinne olisi pitempikin, kulkisimme sen kumminkin\ntänään.\"\n\nHe satuloivat ratsunsa ja lähtivät matkalle ennen auringonnousua\njättäen lumen ja sumun taakseen. Tasaiset niityt ja metsät muuttuivat\ntoinen toisensa jälkeen pitkiksi rinteiksi ja mäiksi tullen sitä\naurinkoisemmiksi ja viheriäisemmiksi, kuta enemmän korkeus väheni.\nOravia ja metsälintuja, kalkkunoita ja antilooppeja ja villimpääkin\nriistaa oli sitä enemmän kuta pitemmälle matka jatkui. Riistan\npaljouden vuoksi oli Dalen kumminkin hyvin vaikea hillitä Tomia. Hänen\noli pakko pitää puumaa silmällä ja huudella sitä usein, jotta se\npysyisi mukana.\n\n\"Tom ei pidä pitkistä matkoista\", sanoi Dale. \"Mutta otan sen sittenkin\nmukaani, sillä siitä voi olla hyötyä tavalla tahi toisella.\"\n\n\"Usuta se Beasleyn miesten kimppuun\", vastasi John. \"Muutamat ihmiset\npelkäävät hirveästi puumia. En kumminkaan minä.\"\n\n\"Enkä minä, vaikka puumat ovatkin minua joskus hirmuisesti\nsäikähdyttäneet.\"\n\nMiehet keskustelivat vain vähän. Dale ratsasti edellä ja Tom juoksi\näänettömästi hänen hevosensa rinnalla. John seurasi aivan kintereillä.\nHe ohjasivat hevosensa niittyjen poikki, ajoivat hölkkää metsissä,\nnousivat hitaasti eteen sattuville harjanteille ja liukuivat sitten\npehmeitä, märkiä ja neulasten peittämiä rinteitä alas. Siten he\nkulkivat kuudesta kahdeksaan peninkulmaan tunnissa. Hevoset kestivät\nhyvin tällaista tasaista vauhtia levähtämättä keskipäivälläkään.\n\nDale tunsi mielensä hyvin kiihtyneeksi. Siitä huolimatta oli hänen\nhuomiokykynsä kumminkin yhtä herkkä kuin ennenkin, omituisesti\nsuloinen ja eloisa noiden kuolettavien kuukausien jälkeen, jolloin\neivät aurinko, tuulet, pilvet, pihkan tuoksu eivätkä muutkaan luonnon\nomituisuudet voineet häntä liikuttaa. Hänen mielensä, sydämensä ja\nsielunsa tuntuivat juopuvan odotuksen viinistä, silmäin, korvain ja\nnenän ollessa herkemmät kuin milloinkaan ennen erottamaan metsien\nerikoisuuksia. Hän huomasi kaukana edellään mustan pilkun, joka\nmuistutti palanutta kantoa, mutta hän tiesi sen karhuksi ennen sen\nkatoamista metsään. Hän näki harmaita antilooppeja, susia ja arosusia,\npunaisia kettuja ja vanhain kalkkunakukkojen varuillaan olevia pieniä\npäitä, jotka juuri näkyivät ruohosta. Hän huomasi hirvien syviä jälkiä\nja hitaasti taasen pystyyn nousevia kissankelloja siellä, missä joku\nvarovaisesti liikkuva peto juuri oli kulkenut. Hän kuuli lintujen\nsurullista viserrystä, metsojen sihinää, tuulen huminaa, männynkäpyjen\npehmeää putoilemista, oravien kaukaista ja läheistä tirskumista,\naivan läheisyydessä olevan kalkkunan kotkotusta ja kauempana olevan\nkilpailijan kirkunaa, oksien katkeilemista tiheikössä, virtaavan veden\nkohinaa, kotkan huutoja ja haukkojen kimeitä ääniä, ja alituisesti\nhevosten kavioiden pehmeätä, kumeata ja tahdikasta kapsetta.\n\nTuoksutkin olivat noita kevään suloisia ja pistäviä, lämpimiä\nja miellyttäviä. Puhtaan sulavan maan haju sekoittui mäntyjen\nvoimakkaaseen ja läpitunkevaan, auringonpaisteessa mätänevien runkojen\nja lumiveden muodostaman puron rannalla kasvavan tuoreen ruohon ja\nkukkien tuoksuihin.\n\n\"Tunnen savun hajua\", sanoi Dale nopeasti pysähdyttäen hevosensa ja\nkääntyen toverinsa puoleen saadakseen vahvistuksen luulolleen.\n\nJohn haistoi lämmintä ilmaa.\n\n\"Olet enemmän intiaani kuin minä\", vastasi hän pudistaen päätään.\n\nHe jatkoivat matkaansa ja saapuivat nopeasti rämeisen kukkulan laelle.\nPitkä viheriä rinne oli heidän edessään loppuen säännöttömään metsän ja\nmetsikköjen laitaan. Nämä viimeksimainitut yhtyivät lopulta setrikköön,\njoka taasen vuorostaan jatkui erämaan tummanharmaihin täpliin, jotka\nkimallellen ja paljaina tummine juovineen häipyivät lopulta himmeään\netäisyyteen.\n\nPinen pieni kylä näytti piiloutuneen erääseen tuon suuren metsän\nmutkaan. Rakennukset olivat kuin pieniä valkoisia viheriän keskellä\nolevia täpliä.\n\n\"Katsohan tuonne!\" sanoi Dale viitaten.\n\nMuutamia peninkulmia oikealle oli rinteessä harmaa jyrkänne muodostaen\npenkereen, jolta kohosi ohut sininen savupatsas taivaalle hävitäkseen\nnäkyvistä heti, kun se pääsi viheriää taustaa korkeammalle.\n\n\"Tuollahan tuo sinun savusi nyt onkin\", sanoi John miettiväisesti.\n\"Ihmettelenpä, ketkä sinne ovat leiriytyneet. Siellä ei ole vettä\nlähellä eikä ruohoa, hevosille.\"\n\n\"John, tuolle paikalle sytytetään tavallisesti merkkituliakin.\"\n\n\"Ajattelin juuri samaa. Ratsastammeko sinne katsomaan?\"\n\n\"Ei, mutta pidän tuon kumminkin mielessäni. Jos Beasley on aloittanut\nkonnantyönsä, on Snake Anson miehineen jossakin täällä läheisyydessä.\"\n\n\"Roy sanoi juuri samaa. Auringonlaskuun on vielä noin kolme tuntia\neivätkä hevoset näytä hyvinkään väsyneillä. Olen aivan ymmällä, sillä\nsaavumme kun saavummekin Pineen vielä tänä iltana. Tom on kumminkin jo\nväsynyt ja laiskistunut.\"\n\nSuuri puuma makasi läähättäen ja katseli puoleksi ummessa olevilla\nsilmillään Daleen.\n\n\"Tom on vain laiska ja lihava. Se voi kulkea tällaista vauhtia vaikka\nviikon. Levätkäämme kumminkin puolituntia ja tarkastelkaamme tuota\nsavua, ennenkuin lähdemme liikkeelle. Ennätämme kumminkin Pineen ennen\nauringonlaskua.\"\n\nLähdettyään jälleen liikkeelle huomasi Dale rinteen puolivälissä leveän\nkengitettyjen hevosten polkeman uran, joka näytti jatkuvan loivaa mäkeä\npitkin jyrkänteelle. Hän laskeutui satulasta tutkimaan sitä, ja kun\nJohn saapui paikalle, seurasi hän nopeasti Dalen esimerkkiä. Tehtyään\nhuomionsa seisahtui Dale synkkänä hevosensa viereen odottamaan Johnia.\n\n\"Millaisen johtopäätöksen olet tehnyt noista jäljistä?\" kysyi\nviimeksimainittu.\n\n\"Tästä on kulkenut eilen muutamia hevosia, niistä yksi poni. Tuo tuore\njälki on taasen jonkun tästä tänään kulkeneen hevosen.\"\n\n\"No niin, Milt, metsästäjäksi olet melko taitava jälkien selittäjä\",\nhuomautti John. \"Kuinka monta hevosta luulet kulkeneen tästä eilen?\"\n\n\"En saanut sitä oikein selville. Niitä on ollut kumminkin useampia,\nehkä neljä tahi viisi.\"\n\n\"Kuusi hevosta ja varsa tahi pieni mustangi, kaikki kengittämättömiä,\njos sanotaan aivan tarkasti. Onkohan niillä jotakin tekemistä meidän\nasioissamme?\"\n\n\"En tiedä enkä ajattelisikaan mitään tavatonta, ellen olisi huomannut\ntuota penkereeltä kohoavaa savua ja noita tuoreita tämänpäiväisiä\njälkiä. Ne tuntuvat minusta epäilyttäviltä.\"\n\n\"Toivoisin, että Roy olisi täällä\", vastasi John raapien päätään.\n\"Milt, luulen, että jos hän olisi täällä, hän seuraisi noita jälkiä.\"\n\n\"Ehkä, mutta meillä ei ole aikaa. Voimme kumminkin seurata niitä\ntaaksepäin, jos ne ovat yhtä selvästi näkyvissä kuin täälläkin. Emme\nmenetä siiloin aikaakaan turhaan.\"\n\nTuo leveä ura jatkui suoraan Pineä kohti setrimetsän laitaan, jossa\nmuutamien kallioiden välissä oli selviä merkkejä, että miehiä\noli asustanut siellä päiväkausia. Leveä ura loppui siihen, mutta\npohjoisesta päin yhtyi siihen tuo tuore tänään tehty yksinäinen jälki,\nja idästä, suunnilleen Pinestä päin, tulivat parin hevosen jäljet,\njotka olivat vuorokauden vanhoja. Ne olivat sekä suurten että pienten\nkavioiden tekemät. Nähtävästi kiinnittivät ne enemmän Johnin kuin Dalen\nmieltä, koska Dalen oli pakko odottaa toveriaan.\n\n\"Milt, nuo pienet jäljet eivät olekaan minkään varsan\", sanoi John.\n\n\"Miksi eivät, ja onko se nyt niin tärkeää, vaikka ne eivät olisikaan?\"\nkysyi Dale.\n\n\"Varsat aina peräytyvät ja juoksentelevat sinne tänne. Nämä pienet\njäljet sitävastoin pysyttelevät aivan näiden suurien kintereillä. Ja,\njukoliste, ne ovat talutettavan mustangin tekemiä.\"\n\nJohnin harmaat silmät leimusivat niin, että hän muistutti suuresti\nveljeään Royta. Vastaukseksi kannusti Dale hevostaan ja kutsui tiukasti\nhidastelevaa puumaa. Kun he kääntyivät leveälle kukkien reunustamalle\ntielle, joka oli ainoa Pinen läpi vievä katu, alkoi aurinko juuri\nlaskea punaisena ja kullanvärisenä vuorien taakse. Hevoset olivat jo\nniin väsyneet, etteivät ne jaksaneet muuta kuin kävellä. Kun kylän\nasukkaat näkivät Dalen ja Beemanin ja tuon heidän kintereillään\njuoksevan suuren kissan, huusivat he kiihtyneinä toisilleen. Turnerin\nkapakan edustalle oli kokoutunut suuri joukko miehiä, jotka katsoivat\ntarkkaavaisesti kadulle ja näyttivät sitten hyvin kiihtyneiltä. Dale\nja hänen toverinsa laskeutuivat satulasta Cassin lesken asunnon\nedustalla. Mennessään kapeaa polkua taloon huudahti Dale ja rouva Cass\ntuli silloin portaille. Hän oli kalpea ja vapisi, mutta näytti muuten\ntyyneltä. Kun John Beeman näki hänet, huoahti hän syvään.\n\n\"Mitä tänne --\" aloitti hän, mutta keskeytti.\n\n\"Kuinka Roy jaksaa?\" kysyi Dale.\n\n\"Jumala tietää, miten iloinen olen nähdessäni teidät, pojat! Milt, olet\nlaihtunut ja muuttunut kummallisen näköiseksi. Roy on hieman huonompi.\nHän säikähti tänään ja se huononsi hänen tilaansa. Hänellä on kuumetta\nja hän hourailee nyt. On hyödytöntä, että tuhlaatte aikaa menemällä\nhäntä katsomaan. Uskokaa sanojani, ettei hänen tilansa ole vaarallinen.\nMutta on olemassa muita, jotka -- Herra siunatkoon, Milt Dale, sinä\ntoit siis kumminkin tuon puuman mukanasi tänne! Älä anna sen tulla\nlähelleni!\"\n\n\"Tom ei tee teille mitään pahaa, täti\", sanoi Dale, kun puuma\ntallusteli taloon polkua pitkin. \"Olitte juuri kertomaisillanne\njoistakin muista. Onko neiti Helen turvassa? Kiiruhtakaa nyt!\"\n\n\"Ratsastakaa heti hänen luokseen älkääkä tuhlatko enää aikaa hukkaan\ntäällä.\"\n\nDale oli nopeasti satulassa ja samoin Johnkin, mutta hevosia oli\nkovasti kannustettava, ennenkuin ne viitsivät hölkätäkään. Kulku oli\nnyt niin hidasta, ettei Tomkaan jäänyt jälkeen.\n\nMatka Auchinclossin taloon tuntui Dalesta loppumattomalta. Kylän\nasukkaat tulivat kadulle katselemaan hänen kulkuaan. Vaikka hän\nosasikin hyvin hillitä tunteensa, ei hän kumminkaan voinut tukahduttaa\ntäydellisesti kiihtyvää iloaan ja aavistusta jostakin peloittavasta\nonnettomuudesta. Mutta välipä sillä, millaiset asiat olivat häntä\nodottamassa, millaiset kohtalokkaat tapaukset seuraisivatkaan näitä\nkuvaamattomia olosuhteita, nykyisyyden ihmeellinen ja ihana tosiasia\noli kumminkin, että hän hetken kuluttua saisi nähdä Helen Raynerin.\n\nPihalla oli satuloituja hevosia, mutta ei ratsastajia. Muudan\nmeksikolainen poika istui kuistin penkillä juuri samalla paikalla,\nmissä Dale muisti puhutelleensa Al Auchinclossia. Suuren arkihuoneen\novi oli avoinna. Dale tunsi epämääräisesti, miten kukat tuoksuivat,\nmehiläiset surisivat ja hevosten kaviot kopisivat. Hänen silmänsä\nsumenivat niin, että maa, kun hän laskeutui satulasta, näytti olevan\nhyvin kaukana hänen allaan. Hän nousi portaita kuistiin, jolloin\nhänen silmänsä nopeasti kirkastuivat, mutta kurkussa tuntuva kuristus\nmuutti hänen pojalle sanomansa sanat epäselviksi. Mutta poika näytti\nymmärtäneen ne kumminkin, koska hän juoksi nurkan taakse piiloon. Dale\nkoputti ovenpieleen kovasti ja astui kynnyksen yli.\n\nJohn uskollisena tavoilleen jäi kumminkin pihalle ja rupesi näistä\njännittävistä hetkistä huolimatta hoitamaan väsyneitä hevosia. Kun hän\nirroitti satuloita, sanoi hän: \"Hevoset näyttävät pysyvän lihavina\nja voimissaan, kun ne saavat viettää talven tuolla ylätasangolla.\nPainetaanpa se mieleen.\"\n\nSitten kuuli Dale ääniä toisesta huoneesta, askelia ja oven narinaa.\nSe aukeni. Näkyviin ilmestyi muudan valkoisiin pukeutunut nainen. Hän\ntunsi Helenin. Mutta tuon ruskettuneen ja tummasilmäisen kaunottaren\nasemesta, joka oli niin lähtemättömästi painunut hänen muistiinsa, näki\nhän edessään valkoiset ja kauniit, tuskan vääristämät ja raatelemat\nkasvot ja silmät, joiden katse liikutti hänen sydäntään. Hän ei voinut\nsanoa sanaakaan.\n\n\"Ah, ystäväni, olette siis saapunut!\" kuiskasi Helen.\n\nDale ojensi hänelle vapisevan kätensä, mutta Helen ei näyttänyt\nsitä huomaavankaan. Hän nosti kätensä. Dalen olkapäille kuin\ntunnustellakseen, oliko hän todellakin siinä, ja kietoi ne sitten hänen\nkaulaansa.\n\n\"Jumalalle kiitos! Tiesin teidän tulevan\", sanoi hän painaen päänsä\nDalen rintaa vasten.\n\nDale ymmärsi sen tapahtuneen, jota hän oli epäillytkin. Helenin\nsisar oli ryöstetty. Vaikka hänen terävä järkensä ymmärsikin Helenin\njärkytetyn mielentilan, joka oli syynä tähän ihmeelliseen ja\nihanaan tervehdykseen, ei hän antanut syleilylle omasta puolestaan\nminkäänlaista toista merkitystä. Hän seisoi vain siinä ihastuneena ja\nvapisten kuin salaman iskemä puu koettaen painaa mieleensä kaikkien\nterävien aistiensa avulla, että hän voisi muistaa sen ikuisesti, kuinka\nHelen oli kietonut käsivartensa hänen kaulaansa ja nojannut päänsä\nhänen riemusta sykkivää sydäntään vasten niin, että hän tunsi häneen\nkiinni painautuneen ruumiin vapisemisen.\n\n\"Bostako on kysymys?\" sanoi Dale värisevin äänin.\n\n\"Hän meni ratsastamaan eilen tulematta lainkaan takaisin!\" vastasi\nHelen änkyttäen.\n\n\"Olen nähnyt hänen jälkensä. Hänet on viety metsiin. Löydän hänet kyllä\nja tuon hänet takaisin\", vastasi Dale nopeasti.\n\nHelen näytti säpsähtäen käsittävän hänen tarkoituksensa. Hän kohotti\nvapisten kasvonsa, nojautui taaksepäin hieman ja katsoi häntä silmiin.\n\n\"Luuletteko voivanne löytää hänet ja tuoda hänet takaisin?\"\n\nDale oli huomaavinaan, että Helen sanoessaan tuon näki miten hän\nseisoi. Hän tunsi Helenin vapisevan, kun hän laski käsivartensa\nalas ja peräytyi, samalla kun hänen kasvojensa kalpea väri muuttui\nruusunpunaiseksi. Hän oli kumminkin urhoollinen hämmennyksestään\nhuolimatta. Hän ei luonut silmiään hetkeksikään maahan, vaikka ne\nmuuttuivatkin nopeasti, tummenivat häpeästä, hämmästyksestä ja\ntunteista, joita ei Dale ymmärtänyt.\n\n\"Olen melkein pyörällä päästäni\", änkytti hän.\n\n\"Ihmekö tuo! Huomasin sen. Mutta nyt on teidän ajateltava selvästi,\nsillä en voi hukata hetkeäkään.\"\n\nHän talutti Helenin ovelle.\n\n\"John, Bo on ryöstetty!\" huusi hän. \"Eilen. Lähetä tuo poika hakemaan\nminulle pussillinen lihaa ja leipää. Juokse sitten itse aitaukseen ja\ntuo minulle sieltä levännyt hevonen. Ota Ranger, jos vain voit sen\nlöytää. Ja kiiruhda!\"\n\nLausumatta sanaakaan hyppäsi John kahareisin toisen hevosen selkään,\njosta hän juuri oli irroittanut satulan, ja kannusti sen laukkaan pihan\npoikki.\n\nSilloin huomasi suuri puuma Helenin portailta, jossa se makasi, ja tuli\nhänen luokseen.\n\n\"Ah, Tomko siinä on!\" huudahti Helen. Kun puuma painautui hänen\npolviaan vasten, taputti Helen sitä vapisevin käsin. \"Sinä kaunis suuri\nlemmikkini! Ah, miten hyvin sinut muistankaan! Bo olisi tullut aivan --\"\n\n\"Missä Carmichael on?\" keskeytti Dale. \"Onko hän mennyt hakemaan Bota?\"\n\n\"On. Carmichael se ensin häntä kaipasikin. Hän ratsasti seudun ristiin\nrastiin jo eilen. Kun hän sitten illalla palasi, oli hän aivan\nraivoissaan. En ole nähnyt häntä tänään. Hän käski kaikkien muiden\nmiesten, paitsi Halin ja Joen, pysytellä kotosalla.\"\n\n\"Hyvä. Johnin on jäätävä tänne myöskin\", selitti Dale. \"On kumminkin\nomituista, ettei Carmichael löytänyt tytön jälkiä, sillä Bo on\nratsastanut ponilla.\"\n\n\"Bo ratsasti Samilla. Hevonen on pieni, mutta nopea ja voimakas\nmustangi.\"\n\n\"Kuljin Carmichaelin jälkien yli. Miten hän on voinut eksyä mustangin\njäljiltä?\"\n\n\"Ei hän eksynytkään. Hän löysi ne ja seurasi niitä kauas pohjoiseen,\njonne hän oli kieltänyt Bota menemästä. Ymmärrätte kai, että he\nrakastavat toisiaan? He ovat kumminkin riidelleet, eikä kumpikaan halua\ntunnustaa olleensa väärässä. Bo ei totellut häntä. Carmichael sanoi\nmaan tuolla pohjoisessa olevan hyvin vaikeasti kuljettavaa. Hän ei\nvoinut seurata mustangin jälkiä kauemmaksi.\"\n\n\"Oliko hän huomannut siellä muita jälkiä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Neiti Helen, löysin ne kaakkoon päin Pinestä vuoren rinteeltä. Kun\nkuljimme niiden poikki, oli seitsemän muuta hevosta seurannut niitä.\nAlempaa löysimme hylätyn leirin, jossa miehet olivat odottaneet. Ja Bon\nponi, jota muudan suurella hevosella ratsastava mies on taluttanut, on\ntullut tuohon leiriin idästä, ehkä hieman koillisesta päin. Silloin on\nasia selvä.\"\n\n\"Riggs on saanut hänet kiinni ja vienyt hänet mukanaan!\" huudahti Helen\nkiihkeästi. \"Voi tuota roistoa, minkä teki! Hänellä oli miehiä siellä\nodottamassa. Tämä on Beasleyn työtä. He ovat olleet vahtimassa minua!\"\n\n\"Ellei asia olekaan niinkuin luulette, olette kumminkin hyvin lähellä\noikeata ratkaisua. Bo on nyt pahemmassa kuin pulassa. Teidän on saatava\nse itsellenne selväksi ja koetettava suhtautua siihen tyynesti pelosta\nhuolimatta.\"\n\n\"Ystäväni, lupaattehan suojella häntä?\"\n\n\"Tuon hänet takaisin joko kuolleena tahi elävänä.\"\n\n\"Kuolleenako! Ah, Jumalani!\" huudahti Helen sulkien silmänsä hetkeksi\nja avaten ne sitten leimuavina. \"Mutta Bo ei ole kuollut. Tiedän ja\ntunnen sen. Eikä hän kuolekaan niin helposti. Hän on kuin pieni villi\neikä hän pelkää. Hän taistelee kyllä kuin naarastiikeri elämänsä\npuolesta. Muistatte kai, miten voimakas hän on? Elleivät he tapa häntä\nmuitta mutkitta, on hän elävä kauan vaikeissakin olosuhteissa. Pyydän\nsiis teitä, ystäväni, ettette menettäisi hetkeäkään ettekä milloinkaan\nhellittäisi.\"\n\nDale vapisi Helenin puristaessa hänen käsiään. Irroitettuaan ne meni\nhän portaille. Juuri silloin ilmestyi John näkyviin Rangerin selässä.\nHän lasketti tulemaan täyttä vauhtia.\n\n\"Nel, en tule milloinkaan takaisin hänettä\", sanoi Dale. \"Voitte\ntoivoa, mutta teidän on silti valmistauduttava pahempaankin. Sellainen\non kyllä kovaa, mutta muutakaan neuvoa en voi antaa. Tällaiset kirotut\ntyöt ovat hyvin tavallisia täällä Lännessä.\"\n\n\"Otaksukaamme, että Beasley tulee tänne, niin miten silloin käy?\" kysyi\nHelen ojentaen jälleen kätensä Dalea kohti.\n\n\"Jos hän tulee, niin kieltäytykää lähtemästä\", vastasi Dale. \"Älkää\nkumminkaan salliko hänen eikä hänen meksikolaistensa koskea teihin\nlikaisilla kourillaan. Jos he uhkaavat käyttää väkivaltaa, ottakaa\nhieman vaatteita ja arvoesineenne mukaanne ja menkää Cassin lesken luo.\nOdottakaa sitten siellä, kunnes palaan.\"\n\n\"Kunnes te palaatte!\" änkytti Helen kalveten hitaasti jälleen. Hänen\ntummat silmänsä suurenivat. \"Milt, olette samanlainen kuin Las\nVegaskin. Aiotte tappaa Beasleyn.\"\n\nDale kuuli oman kylmän ja omituisen naurunsa kaikuvan korvissaan. Julma\nja kuolettava viha Beasleytä kohtaan kilpaili hänen tyttöä kohtaan\ntuntemansa hellyyden ja säälin kanssa. Oli todellakin järkyttävää\nkatsella, miten Helen nojautui ovenpieleen, kun hänen pakosta täytyi\npoistua hänen luotaan. Dale läksi nopeasti portailta. Tom seurasi\nhäntä. Musta hevonen hirnui tuntiessaan Dalen ja korskui nähdessään\npuuman. Juuri silloin palasi meksikolainen poika tuoden pussin. Dale\nsitoi senkin muiden vähien tavarain joukkoon satulan taakse.\n\n\"John, sinun on oltava täällä neiti Helenin luona\", sanoi Dale. \"Ja\njos Carmichael palaa, on sinun pidätettävä hänetkin tänne. Nähdessäsi\njonkun ratsastavan Pineen tänä iltana sieltäpäin, josta tulimme, on\nsinun tehtävä velvollisuutesi.\"\n\n\"Kyllä, Milt\", vastasi John.\n\nDale hyppäsi satulaan ja kääntyi sanoakseen jäähyväiset Helenille.\nMutta iloiset sanat jähmettyivät hänen huulilleen, kun hän näki Helenin\nseisovan kalpeana ja murtuneena kädet rinnoilla. Dale ei voinut katsoa\nhäneen enää toista kertaa.\n\n\"Tule tänne, Tom\", kutsui hän puumaa. \"Seuraamalla näitä jälkiä voit\nmaksaa kaikki vaivani.\"\n\n\"Ah, ystäväni!\" kuuli hän Helenin surullisen äänen kantautuvan\njyskyttäviin korviinsa. \"Jumala auttakoon teitä suojelemaan häntä! Minä\n--\"\n\nSilloin Ranger läksi eikä Dale kuullut enempää. Hän ei voinut katsoa\ntaakseenkaan, sillä hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä ja hänen\nrintaansa poltti. Hän tukahdutti kumminkin mielenliikutuksensa\nvoimakkaalla ponnistuksella ja kohdisti olentonsa koko henkisen voiman\nalkaviin julman työnsä velvollisuuksiin.\n\nHän ei ratsastanut kylän läpi, vaan oikaisi pohjoiseen ja kiersi sieltä\nsitten etelään. Saavuttuaan entisille jäljilleen seurasi hän niitä\nsuoraan nyt illan hämärässä pimenevää rinnettä kohti. Suuri puuma\ntuntui olevan halukkaampi seuraamaan näitä jälkiä takaisin kuin se oli\nollut äsken kylään tullessa. Ranger oli hyvissä voimissa ja halusi\nrientää, mutta Dale pidätteli sitä.\n\nVuorilta puhaltava kylmä tuuli ennusti yön tuloa. Kirkastuvien\ntähtien valossa näki Dale, mistä jyrkänne häämötti jylhänä. Se oli\nvielä peninkulmain päässä. Se järkytti häntä vetäen häntä omituisesti\npuoleensa. Yö ja ehkä vielä päiväkin erotti hänet tuosta joukosta,\njoka piti Bo Rayneria vankinaan. Dalella ei ollut vielä minkäänlaisia\nsuunnitelmia. Häntä kannusti vain yhtä suuri vaikute kuin hänen Helen\nRayneria kohtaan tuntemansa rakkaus.\n\nBeasleyn paha henki oli suunnitellut tämän ryöstön. Riggs oli\nvain väline, jonkunlainen pelkuri heitukka, jonka oli toteltava\nvoimakkaampaa tahtoa. Snake Anson miehineen oli ollut odottamassa\ntuolla setrikössä ja he olivat juuri polkeneet tuon vuorille johtavan\njäljen. Beasley oli ollut heidän mukanaan tänä päivänä. Tämä kaikki oli\nDalelle yhtä selvää kuin jos hän olisi nähnyt nuo miehet.\n\nMutta tytön nopea etsiminen kannusti hänen henkiset voimansa suurimpaan\ntoimeliaisuuteen. Ratsastaessaan eteenpäin ja tuijottaessaan tarkasti\nyöhön samalla kun hän kuunteli jännitetyin korvin juolahti hänen\nmieleensä montakin taistelusuunnitelmaa. Mutta hän ei hyväksynyt\nniistä ainoatakaan. Ja jokaisen uuden ajatuksen syntyessä hänen\nmieleensä katsoi hän voimakkaaseen puumaan, joka notkeasti juoksi\nhevosen rinnalla. Kun hänelle oli selvinnyt, että hänen oli lähdettävä\nauttamaan Heleniä, oli hänen mielessään pyörinyt lemmikkinsä\nmahdollinen hyöty siinä asiassa. Tom osasi ihmeellisen tarkasti\nvainuta eläimiä, mutta ihmisten jäljille ei sitä vielä milloinkaan\noltu usutettu. Dale uskoi kumminkin voivansa saada sen ajamaan takaa\nvaikka mitä, vaikka hän ei ollut sitä vielä koettanut. Dalelle oli\nlisäksi aivan selvä eräs asia, että muutamat miehet, vieläpä hyvin\nurhoollisetkin, pelkäävät suunnattomasti puumia.\n\nKaukana rinteellä muutamassa syvänteessä, jossa oli vettä ja hieman\nruohoa Rangerille, hyppäsi Dale satulasta, sitoi Rangerin kiinni ja\nvalmistautui viettämään siinä yönsä. Hän säästi eväitään antaen Tomille\nenemmän kuin itselleen. Tom kiertyi niin lähelle Dalea kuin suinkin ja\nrupesi nukkumaan.\n\nMutta Dale valvoi kauan.\n\nYö oli rauhallinen lukuunottamatta tuulta, joka humisi suojaisella\nrinteellä kasvavissa puissa. Dale imi toivoa tähdistä. Hänestä tuntui\nkuin hän ei olisi luvannut itselleen eikä Helenillekään, että hän\nsuojelisi Bota ja Helenin omaisuutta. Hän näytti päättäneen sen\ntietämättään, kiinnittämättä siihen ollenkaan ajatuksiaan. Tuntui\nomituiselta, ettei tuo varmuus ollut ollenkaan epämääräinen, vaikka se\nei sopinutkaan hänen suunnitelmiinsa. Sen pohjalla, jollakin tavoin\nnimetönnä käsittämättömine voimineen, kohisivat hänen ihmeelliset\ntietonsa metsistä, teistä, hajuista, öistä, sellaisten miesten\nluonteesta, jotka uskaltavat nukkua pimeässä, eristetyistä metsistä ja\ntuon suuren puuman luonteesta, jonka jokainen teko oli Dalen tahdosta\nriippuvainen.\n\nHäntä alkoi nukuttaa ja vähitellen tyyntyivät hänen aivonsa. Viimeinen\ntietoinen merkitsevä ajatus oli, että hän herättyään on täydentävä\ntämän toivottoman yrityksen.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nSnake Ansonin miehistä oli nuorella Burtilla terävimmät silmät,\njonka vuoksi hän sai toimia tähystäjänä heidän oleskellessaan tuolla\nkorkealla pengermällä. Hänen oli käsketty vahtia tarkasti alempana\nolevia aukeita rinteitä ja ilmoittaa heti, jos joku hevonen sattuisi\nilmestymään näkyviin.\n\nSetrinuotiosta, johon oli heitetty viheriöitä tuoreita oksia, kohosi\nkorkea ja ohut savupatsas taivaalle. Tätä merkkitulta oli poltettu\nauringonnoususta alkaen.\n\nViimeöinen leiri oli sijainnut setrikössä pengermän takalaidassa.\nMutta nähtävästi ei Anson halunnut jäädä sinne pitkäksi ajaksi, koska\nhän aamiaisen jälkeen oli käskenyt satuloida ja kuormittaa hevoset.\nNe olivat kärsimättömät ja levottomat, pureskelivat kuolaimiaan ja\nhuiskivat kärpäsiä. Jo melko korkealle kohonnut aurinko paistoi\nkuumasti eikä tuulen henkäyskään sopinut puhaltamaan tuohon suojaiseen\nkolkkaan.\n\nShady Jones oli ratsastanut jo varhain täyttämään vesisäiliöitä eikä\nollut vielä palannut. Anson, joka oli nyt laihempi, liukkaampi ja\nkäärmemäisempi kuin milloinkaan ennen, sekoitteli juuri likaisia\nja rikkinäisiä kortteja. Hänen vastapelaajanaan oli tuo lihava\nmustaihoinen Moze. Rahan puutteessa käyttivät pelaajat merkkeinä\nsetrinkäpyjä, joista jokainen vastasi piipullista tupakkaa. Jim Wilson\noli heittäytynyt muutaman setrin juurelle; hänen parroittuneet kasvonsa\nolivat likaisenharmaat, vaaleat silmät hehkuivat pahaenteisesti ja\nsuu oli yrmeästi kiinni. Aina hetken kuluttua katsoi hän Riggsiin,\nja näytti siltä kuin tuollainen silmäys olisi ollut tarpeeksi.\nRiggs käveli edestakaisin aukiossa avopäin ja takitta. Hänen mustat\nsamettihousunsa ja kirjailtu liivinsä olivat tomuiset ja repaleiset.\nSuuri revolveri hyppeli omituisesti tupessaan, joka heilui hänen\nkupeellaan. Riggs näytti levottomalta. Hänen kasvonsa olivat aivan\nhikiset, vaikka ne eivät ollenkaan punoittaneet. Hän ei näyttänyt\nvälittävän auringosta eikä kärpäsistä. Hänen silmänsä tuijottivat\ntummina ja hurjasti vilkuillen sinne tänne. Mutta useimmin kohdisti\nhän kumminkin katseensa vangittuun tyttöön, joka istui setrin juurella\nmuutamien metrien päässä miehistä.\n\nBo Raynerin pienet jalat oli sidottu suopungilla, jonka toinen pää\njatkui maata pitkin jonnekin. Hänen kätensä olivat vapaat ja hänen\nratsastuspukunsa oli tomuinen ja epäjärjestyksessä. Pienet kasvot\nolivat kalpeat ja silmät leimusivat uhmaavasti.\n\n\"Harve Riggs, en haluaisi nyt olla tomuisissa kengissänne\nmiljoonastakaan dollarista\", sanoi hän ivallisesti.\n\nMutta Riggs ei ollut kuulevinaankaan.\n\n\"Revolveri on vyöllänne aivan nurinkurisesti. Mitä te sillä oikeastaan\nteettekään?\" jatkoi Bo ärsyttävästi.\n\nSnake Anson nauroi käheästi ja Mozen mustat kasvot vääntyivät irviin.\nJim Wilson näytti nauttivan tytön sanoista. Hän taivutti luisevan\npäänsä ärtyisästi ja vakavasti kuin kuunnellakseen.\n\n\"Parasta on, että lopetatte\", sanoi Riggs synkästi.\n\n\"Enkä lopeta!\" selitti Bo.\n\n\"Mutta jos minä annan teille selkään\", uhkasi Riggs.\n\n\"Minulleko selkään? Koetapas, sinä likainen, raukkamainen ja\nkerskaileva roikale!\" huudahti Bo tulisesti. \"Haluaisinpa nähdä sinun\nkoettavan. Repisin silloin tuon pitkän mustan tukkasi juurineen\npäästäsi.\"\n\nRiggs lähestyi Bota kädet nyrkissä kuin kuristaakseen hänet vihoissaan.\nMutta tyttö kumartui eteenpäin punastunein kasvoin ja leimuavin silmin.\n\n\"Sinä kirottu pieni kissa!\" mumisi Riggs käheästi. \"Annan sinulle\nselkään, ellet tuki suutasi.\"\n\n\"Tule vain tänne. Luuletko uskaltavasi minuun koskea? Harve Riggs,\nen pelkää sinua ollenkaan. Etkö ymmärrä sitä? Olet valehtelija,\nkerskailija ja inhoittava kuin käärme! Et kelpaa edes sitomaan näiden\nlainsuojattomien kengännauhojakaan.\"\n\nRiggs astui pari pitkää askelta ja kumartui Bon yli purren hampaitaan.\nHän löi Bota kovasti poskelle.\n\nLyönnin vaikutuksesta heilahti Bon pää taaksepäin, mutta hän ei\nhuudahtanutkaan.\n\n\"Aiotko pitää suusi kiinni?\" tiuskaisi Riggs peräytyessään veren\nvärjätessä hänen kasvonsa tummanpunaisiksi.\n\n\"Nauran sinulle ja uhkauksillesi\", vastasi Bo tyynesti ja harkitusti\nvihoissaan. \"Olet sitonut minut ja lyönyt minua. Hae nyt nuija -- pysy\nsiellä kauempana minusta -- ja lyö minua vieläkin. Voi, jos tietäisin\nsinulle sopivia nimityksiä, saisit ne nyt kuulla!\"\n\nSnake Anson oli lopettanut pelinsä ja katseli nyt kuunnellen puoleksi\ntyytymätön, puoleksi huvitettu ilme käärmemäisissä kasvoissaan. Jim\nWilson nousi hitaasti seisoalleen. Jos joku olisi kiinnittänyt nyt\nhuomionsa häneen, olisi hän nähnyt, että tuo kohtaus oli omituisesti\nlumonnut Wilsonin, vaikka tämä vielä olikin omissa ajatuksissaan. Hän\naukaisi kumminkin nopeasti puseronsa niskanauhan.\n\nRiggs heristi nyrkkiään vielä vihaisemmasti tytölle. Mutta tämä yltyi\nvain.\n\n\"Sinä koira!\" sähisi Bo. \"Ah, kunpa minulla vain olisi revolveri!\"\n\nVaikka hänen kasvonsa olivatkin aivan kalpeat ja vaikka hänen silmänsä\nleimusivatkin vihaisesti, muuttuivat ne nyt kumminkin niin surullisen\nkauniiksi, että Anson sotkeutui asiaan.\n\n\"Kuulehan, Riggs, et saa lyödä tyttöä\", varoitti hän. \"Sellainen\npahentaa vain asiaa. Anna hänen olla rauhassa.\"\n\n\"Mutta hänen on tukittava suunsa\", vastasi Riggs.\n\n\"Miten maailmassa voit saada sen aikaan? Ehkä hän rauhoittuu, kun\npoistut hänen näkyvistään. Kuinka tyttö muuten voi?\"\n\nAnson siveli riippuvia viiksiään katsellessaan Bota.\n\n\"Voitteko sanoa, olenko ärsyttänyt teitä ja miehiänne vielä?\" kysyi Bo.\n\n\"Ette luullakseni\", vastasi Anson.\n\n\"Ette ole kuuleva minun sitä tekevänkään, ellette kohtele minua\nhuonosti\", sanoi Bo. \"En ymmärrä, mitä teillä on tuon Riggsin kanssa\ntekemistä. Hän sai minut kiinni, sitoi minut ja haalasi minut\nleiriinne. Luullakseni odotatte nyt Beasleytä.\"\n\n\"Tyttö, olet oikeassa\", sanoi Anson.\n\n\"Tiedättekö ollenkaan, että olette saaneet aivan väärän tytön käsiinne?\"\n\n\"Miten niin? Olette varmasti Nell Rayner, joka on perinyt vanhan\nAuchinclossin koko omaisuuden.\"\n\n\"Enkä ole. Olen Bo Rayner. Nell on sisareni. Hän omistaa maatilan.\nBeasley haluaa hänet.\"\n\nAnson kirosi karkeasti. Tuuheiden ja sotkuisten kulmakarvojen alta\ntuijottivat hänen silmänsä uhkaavasti Riggsiin.\n\n\"Kuulehan, onko tuon tytön puheessa perää?\"\n\n\"On. Hän on Nell Raynerin sisar\", vastasi Riggs äreästi.\n\n\"Saamari! Miksi hiidessä kuljetit hänet leiriini ja sitten tänne, josta\nolemme antaneet merkkejä Beasleylle? Hän ei halua tätä tyttöä, vaan\nhänet, joka omistaa maatilan. Luulitko tätä häneksi, kuten silloinkin,\nkun olimme kanssasi viimeksi?\"\n\n\"Taisin luulla\", vastasi Riggs synkästi.\n\n\"Mutta kai sinä huomasit erehdyksesi ennen tuloasi leiriin?\"\n\nRiggs pudisti päätään. Hän oli kalpeampi nyt ja hikoili kovasti. Kostea\ntukka oli liimautunut hänen otsaansa kiinni. Hän käyttäytyi nyt kuin\nmies, joka huomasi nopeasti joutuneensa tukalaan asemaan.\n\n\"Hän valehtelee!\" huudahti Bo halveksivasti. \"Hän on kotoisin sieltä\nmistä minäkin ja on tuntenut minut ja Nellin vuosikausia.\"\n\nSnake Anson kääntyi katsomaan Wilsoniin.\n\n\"Jim, kuulitko, millaiseen omituiseen pulaan tuo mies on meidät\nsaattanut? Tyttö tuntuikin minusta liian nuorelta. Muistat kai Beasleyn\nsanat, että Nell Rayner on kaunis nainen?\"\n\n\"Kuulehan, veikkoseni, ellei tuo tyttö ole kaunis, eivät silmäni kelpaa\nenää mihinkään\", sanoi Wilson.\n\n\"Joutavia! Te texasilaiset olette aina niin ritarillisia naisille, että\nminua naurattaa\", sanoi Anson hieman ivallisesti. \"Mutta se ei ilmaise\nminulle ajatuksiasi.\"\n\n\"En aio sanoa sinulle vielä, mitä ajattelen. Tiedän kumminkin, ettei\ntuo tyttö ole Nell Rayner. Olen nimittäin nähnyt hänet.\"\n\nAnson tarkasteli apulaistaan hetkisen ja istuutui sitten muutamalle\nkivelle, kaivoi tupakkamassin taskustaan ja alkoi hitaasti pyörittää\nsavuketta. Hän pisti sen sitten ohuitten huuliensa väliin ja unhotti\nselvästi sytyttää sen. Hän katseli hetkisen keltaista maata ja muutamia\nkuihtuneita salviapensaita. Riggs alkoi jälleen kävellä edestakaisin,\nWilson nojautui setriin kuten ennenkin ja Bo tointui vähitellen\nvihanpuuskastaan.\n\n\"Kuulkaahan, tyttöseni\", sanoi Anson Bolle, \"jos Riggs todellakin\ntiesi, ettette ole Nell, mutta otti kumminkin teidät mukaansa, niin\nmiksi hän teki niin?\"\n\n\"Hän ajoi minua takaa ja sai minut kiinni. Sitten hän huomasi jonkun\nkintereillämme ja kiiruhti leiriinne. Hän pelkäsi, tuo raukka.\"\n\nRiggs kuuli hänen vastauksensa ja katsoi häneen vihaisesti.\n\n\"Anson, toin hänet tänne senvuoksi, että tiedän Nell Raynerin antavan\nvaikka kuinka paljon saadakseen hänet takaisin\", sanoi hän kovasti.\n\nAnson näytti punnitsevan tätä näennäisesti vilpitöntä selitystä.\n\n\"Uskotteko hänen puheitaan?\" kysyi Bo töykeästi. \"Hän valehtelee aina\nja pettää vielä Beasleyn ja teidät muutkin.\"\n\nRiggs heristi hänelle vapisevaa nyrkkiään. \"Tuki suusi tahi muuten\nmuuttuu olosi huonommaksi!\"\n\n\"Riggs, tuki itse suusi!\" sanoi Anson nousten laiskasti seisoalleen.\n\"Ehkä ei ole juolahtanut mieleesikään, että hänen puheensa voivat ehkä\nhuvittaa minua. Olen tämän joukon päällikkö. Nyt, tyttöseni, voitte\npuhua mitä haluatte.\"\n\n\"Sanoin hänen pettävän teitä kaikkia\", vastasi Bo heti. \"Minua\nihmetyttää, että huolitte hänet seuraanne. Enoni Al, sulhaseni\nCarmichael ja ystäväni Dale ovat kaikki kertoneet minulle, millaisia\nLännen miehet ovat lukuunotettuina sellaisetkin lainsuojattomat rosvot\nja murhaajat kuin tekin olette. Minäkin tunnen jo Länttä sen verran,\nettä tiedän pelkureiden olevan liikaa täällä. Sellaiset eivät voi\ntäällä menestyä. Tuo tuolla käväisi Dodge Cityssä kerran ja kun hän\npalasi sieltä, kerskaili hän olevansa paha mies. Hänestä oli tullut\nhorjuva, kerskaileva ja juopotteleva revolverisankari. Hän kertoi\nampumistaan miehistä ja voittamistaan taisteluista. Hän pukeutui\nkuin peluri, joka ei voi olla ampumatta, ja sitten hän rakastui\nsisareeni. Mutta Nell vihaa häntä. Hän seurasi meitä tänne Länteen\nja on vakoillut toimiamme kuin hiipivä intiaani. Emme voineet mennä\nkylän kauppaankaan tapaamatta häntä. Hän ratsasti jälkeeni kukkuloille\nja ajoi minua takaa. Senvuoksi hyökkäsi Carmichael hänen kimppuunsa\nTurnerin kapakassa, säikäytti hänet kokonaan ja nimitteli häntä\nkaikilla mahdollisilla nimityksillä. Sitten hän livahdutti häntä\nkorvalle, potki häntä ja karkoitti hänet Pinestä. Mitä hän nyt lienee\nsanonutkaan Beasleylle ja teille, on kumminkin aivan varmaa, että hän\npelaa omaa peliään. Luulen hänen haluavan Nelliä omakseen, mutta ellei\nhän saa Nelliä, tyytyy hän minuunkin. Olen aivan hengästynyt enkä tiedä\nhänelle sopivia nimityksiä. Vaikka puhuisin alituisesti, en kumminkaan\nvoisi läksyttää häntä tarpeeksi. Mutta lainatkaa minulle revolverinne\nminuutiksikaan.\"\n\nTyynesti istuva Jim Wilson hätkähti. Hymyillen ihastuneena otti Anson\nrevolverinsa tupesta, astui pari askelta eteenpäin ja oli ojentavinaan\nsen perä edellä Bolle. Bo ojentautui innoissaan ottamaan sitä, mutta\nAnson vetäisi sen silloin takaisin.\n\n\"Älkää hiidessä!\" huusi Riggs peloissaan.\n\n\"Vieköön minut piru, Jim, ellei tyttö ole tosissaan!\" huudahti Anson.\n\n\"Kuulkaahan nyt, neiti. Ampuisitteko hänet, jos teillä olisi\nrevolveri?\" kysyi Wilson uteliaasti. Hänen kysymyksessään oli enemmän\nkunnioitusta kuin ihmettelyä.\n\n\"En. En halua liata käsiäni tuon pelkurin verellä\", vastasi Bo. \"Mutta\nminä tanssittaisin ja juoksuttaisin häntä.\"\n\n\"Osaatte siis käsitellä revolveria?\"\n\nBo nyökäytti vastaukseksi silmien leimutessa vihasta ja huulten\nvapistessa.\n\nSilloin Wilson teki kummallisesti nopean liikkeen ja hänen revolverinsa\nlensi perä edellä jalan päähän Bon kädestä. Bo sieppasi sen, jännitti\nhanan ja tähtäsi, ennenkuin Anson ennätti liikahtaakaan. Hän huusi\nkumminkin:\n\n\"Heittäkää revolveri kädestänne, te pieni paholainen!\"\n\nRiggs kalpeni, kun tuo suuri sininen revolveri suuntautui häneen.\nHänkin huusi, mutta aivan eri tavalla kuin Anson.\n\n\"Juokse tahi tanssi!\" huusi Bo.\n\nSuuri revolveri paukahti ja oli melkein lentää pois hänen kädestään.\nHän tarttui siihen molemmin käsin ja huusi ivallisesti laukaistessaan.\nTämä toinen luoti sattui Riggsin jalkojen viereen lennättäen tomua ja\nkivensirpaleita hänen ylleen. Hän hyppeli sinne tänne ja pakeni sitten\nkallioiden suojaan. Suuri revolveri paukahti kolmannen kerran ja luoti\nraapaisi kai Riggsiä, sillä hän huudahti käheästi ja kiiruhti niin pian\nkuin suinkin piiloon kallioiden taakse.\n\n\"Merkitkää hänet! Ampukaa hänen jalkansa poikki!\" huudahti Snake Anson\nnauraen ja polkien jalkaansa, kun Riggs hävisi näkymättömiin.\n\nJim Wilson katseli koko tapausta yhtä tyynesti kuin hän muutenkin\nsuhtautui tyttöön. Sitten kun Riggs hävisi näkyvistä, tuli hän\nlähemmäksi ja otti revolverin tytön vapisevasta kädestä. Bo oli vielä\nkalpeampi kuin ennen, mutta päättäväinen ja uhmaava. Wilson katsoi\nsinnepäin, jonne Riggs oli paennut, ja alkoi sitten ladata pyssyään.\nSnake Ansonin naurunpuuskat loppuivat melko äkkiä.\n\n\"Kuulehan, Jim, tyttöhän olisi voinut pitää meidät kaikki kurissa\nrevolverillaan!\" sanoi hän moittivasti.\n\n\"Hän ei ole vihoissaan meille\", vastasi Wilson.\n\n\"Joutavia! Luulet ymmärtäväsi naisia nyt muka hyvin, etkö luulekin? Tuo\nteki kumminkin sydämelleni hyvää. Jim, mitä maailmassa olisit tehnyt,\njos olisit sattunut olemaan Riggsin asemassa?\"\n\nKysymys tuntui merkitykselliseltä ja hämmästyttävältä. Wilson mietti.\n\n\"Olisin varmasti seisonut paikoillani räpäyttämättä silmäänikään.\"\n\n\"Ja antanut hänen ampua!\" huudahti Anson nyökäyttäen pitkulaista\npäätään. \"Niin olisin minäkin tehnyt.\"\n\nSiten nämä raa'at lainsuojattomat, tottuneina kunniattoman ammattinsa\nväkivaltaisuuksiin ja halpamaisuuksiin, rohkaisivat luonteensa\näärimmilleen tuon tytön uhman vuoksi. Bolla oli lujat hennot, joita he\nvain kunnioittivat.\n\nJuuri silloin säpsähdytti jyrkänteeltä kuuluva huuto Ansonia. Mumisten\nitsekseen läksi hän noita rosoisia kallioita kohti, joiden suojassa\nvahti oli. Lihava Moze tallusteli hitaasti hänen jälkeensä..\n\n\"Neiti, kohtelitte todellakin suurenmoisesti tuota herra\nrevolverinheiluttaja Riggsiä\", huomautti Jim Wilson katsellen\ntarkkaavaisesti tyttöä.\n\n\"Olen hyvin kiitollinen teille, että lainasitte minulle revolverinne\",\nvastasi Bo. \"Toivoakseni sai hän pienen naarmun.\"\n\n\"Ellette pistänyt häntä, ei Jim Wilson ymmärrä ampumisesta mitään.\"\n\n\"Jim Wilson, oletteko tuo sama mies, jonka eno Alkin on tuntenut?\"\n\n\"Olen, neiti. Tunsin Alin melko hyvin. Mitä hän sanoi minusta?\"\n\n\"Muistan hänen kerran puhuneen Snake Ansonin joukosta. Silloin hän\nmuisti teidätkin ja sanoi teitä hyväksi ampujaksi. Hän oli pahoillaan,\nettä teistä oli tullut lainsuojaton.\"\n\n\"Vai puhui vanha Al niin kauniisti minusta. Pidänpä tuon muistissani.\nJa nyt, neiti, voinko tehdä jotakin puolestanne?\"\n\nBo kääntyi häneen päin nopeasti kuin salama.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"En tarkoita juuri mitään erikoista, on minun pakko mielipahakseni\nilmoittaa. En mitään sellaista, että teidän tarvitsee näyttää\ntuollaiselta. Minun on jäätävä lainsuojattomaksi yhtä varmasti kuin te\nolette syntynyt. Mutta ehkä lainsuojattomissakin on monenlaisia.\"\n\nBo ymmärsi hänet ja kunnioitti häntä senvuoksi, ettei hän ollut tukenut\nBon äkkiä syntynyttä toivoa, että hän olisi valmis pettämään johtajansa.\n\n\"Olkaa niin hyvä ja irroittakaa tuo suopunki jaloistani. Sallikaa minun\nkävellä hieman yksinäni. Tuo houkka vahtii kaikkia liikkeitäni. Lupaan,\netten pakene. Ja voi, olen niin hirveästi janoissanikin.\"\n\n\"Olette totisesti järkevä tyttö.\" Wilson irroitti siteet ja auttoi\nhänet seisoalleen. \"Saamme raitista vettä heti, kun hieman odotatte.\"\n\nSitten hän kääntyi Bohun selin ja meni katsomaan, kun Riggs sitoi\nsääreensä saamaa haavaa.\n\n\"Kuulehan, Riggs, olen laskenut omalla vastuullani tytön hieman\njaloittelemaan. Hän ei voi paeta. Eikä ilkeydestä sitäpaitsi ole mitään\nhyötyä.\"\n\nRiggs ei vastannut mitään, vaan laski housunlahkeen alas, taivutti\nsen suun kaksinkerroin ja veti saappaan jalkaansa. Sitten hän läksi\njyrkänteelle, mutta kohtasikin jo puolivälissä takaisin palaavan\nAnsonin.\n\n\"Beasley on tulossa toiselta suunnalta ja Shady toiselta. Pääsemme\nlähtemään tältä kuumalta kallionkielekkeeltä puolenpäivän tienoissa\",\nsanoi lainsuojattomien johtaja.\n\nRiggs meni jyrkänteelle katsomaan itse.\n\n\"Missä tyttö on?\" huudahti Anson hämmästyneenä tultuaan leiriin.\n\n\"Hän on kävelemässä jossakin tämän paikan ja Pinen välillä\", vastasi\nWilson.\n\n\"Jim, laskit hänet siis irti?\"\n\n\"Niin tein. Hän on ollut köysissä koko ajan. Hän lupasi sitäpaitsi,\nettei hän pakene. Luotan tytön lampaidenvarkaallekin antamaan sanaan.\"\n\n\"Samoin olisin minäkin tehnyt. Mutta, Jim, sinussa on kumminkin\ntapahtunut jonkunlainen muutos. Ehkä muistelet nuoruutesi aikoja,\njolloin tunsit yhtä kauniita tyttöjä kuin tämäkin on?\"\n\n\"Jos nyt asian laita sattuukin olemaan niin, saa sen joku varmasti\ntuntea vielä nahoissaan.\"\n\nAnson katsoi häneen hämmästyneenä ja muutti heti ivallista puhetapaansa.\n\n\"Vai sellaiselta se sinusta tuntuu\", sanoi hän heittäytyen pitkäkseen\nvarjoon.\n\nNuori Burt tuli nyt leiriin pyyhkien tuhkanharmaita kasvojaan. Hänen\nsyvälle painuneet nälkäiset silmänsä joihin hänen toverinsa niin\nluottivat, tarkastelivat leiriä.\n\n\"Missä tyttö on?\" kysyi hän.\n\n\"Jim antoi hänen mennä kävelemään hieman\", vastasi Anson.\n\n\"Huomasinkin, miten Jim heltyi katsellessaan häntä. Hyi hitto!\"\n\nSnake Anson ei kumminkaan hymyillytkään. Ilma ei tuntunut oikein\nsopivalta leikinlaskulle, seikka, jonka Burtkin melko pian huomasi.\nRiggs ja Moze palasivat jyrkänteeltä ja Moze ilmoitti, että Shady\nJones oli jo tulossa melko lähellä. Bokin tuli hitaasti näkyviin ja\nistuutui tultuaan leiriin noin kymmenen metrin päähän miehistä. He\nvartoivat sitten vaiti ollen, kunnes tuo odotettu ratsastaja tuli\nvesileilien heiluessa satulan kummallakin puolella. Hänen saapumistaan\ntervehdittiin ilolla, sillä kaikki olivat janoissaan. Wilson vei vettä\ntytölle, ennenkuin hän itse joi.\n\n\"Olipa se melko hankala vedenhakemismatka\", sanoi Shady, joka jollakin\ntavoin oli nimensä arvoinen sekä väriltään että käytökseltään. [Shady\n= varjoisa.] \"Ja jos teille, johtaja, on yhdentekevää, en tee tuota\nmatkaa enää toistamiseen.\"\n\n\"Älä ole milläsikään, Shady. Lähdemme nopeasti vuoristoon ennen\nauringon laskemista\", sanoi Anson.\n\n\"Enpä ole, hitto vieköön, kuullut näin iloisia uutisia moneen päivään.\nHei, Moze!\"\n\nTummaihoinen Moze nyökäytti karvaista päätään.\n\n\"Olen kyllästynyt koko tähän hommaan\", sanoi Burt vanhempien\ntoveriensa esimerkin rohkaisemana. \"Aina viime syksystä alkaen olemme\nlaiskoitelleet, kunnes olimme jäätyä asuntoomme. Meillä ei ole ollut\nrahaa, ei juomaa eikä sanottavasti ruokaakaan. Kaikki on vain lupausten\nvarassa!\"\n\nOli mahdollista, että tämä joukon nuorin ja rauhattomin jäsen oli\nkoskettanut nyt arkaan kohtaan. Wilson näytti kumminkin olevan vapain\nheidän keskuudessaan vallitsevista tunteista. Hänen aivonsa näyttivät\ntyöskentelevän ankarasti jonkun asian selville saamiseksi.\n\n\"Burt, sanoitko minun luvanneen sinulle jotakin?\" kysyi Anson\npahaenteisesti.\n\n\"En johtaja. Olette vain sanonut, että voimme rikastua. Mutta nuo\nlupaukset on annettu teille. Nyt kun olemme saaneet tytön haltuumme, on\ntuon meksikolaisen täytettävä ne.\"\n\n\"Mutta nyt onkin asia niin, että olemme vanginneet väärän tytön. Meidän\npitkätukkainen toverimme tuossa -- herra Riggs suurine revolvereineen\n-- tuo tänne mukanaan tuon vallattoman tytön haluamamme naisen\nasemesta.\"\n\nBurt sähähti pettymyksestä ja Shady Jones kirosi perinpohjin\nheitellessään kiviä savuavaan nuotioon. Sitten vaikenivat kaikki\nsynkästi. Heidän kiihtyvän vihansa esine, Riggs, istui hieman erillään\neikä katsonut keneenkään heistä, mutta kohensi kumminkin ryhtinsä niin\nvaikuttavaksi kuin suinkin vain voi.\n\nÄkkiä teroitti muudan hevonen korviaan. Tuo oli ensimmäinen hajun tahi\näänen aiheuttama merkki miehille. Huomattuaan sen rupesivat muut paitsi\nWilson jännittyneesti odottamaan. Hiljaisuuden rikkoikin pian kivikosta\nkuuluva rautakenkäisten kavioiden kapse. Riggs nousi hermostuneesti\nseisoalleen. Muut seurasivat vähitellen hänen esimerkkiään. Wilson\nistui kumminkin tyynesti paikoillaan. Hetken kuluttua ilmestyikin\nsetrien varjosta suuri kimo lähestyen leiriä. Kun se saapui perille,\nlaskeutui sen ratsastaja melko ketterästi satulasta, vaikka hän olikin\nsuuri mies.\n\n\"Päivää, Beasley\", tervehti Anson.\n\n\"Halloo, Snake veikkoseni!\" vastasi Beasley katsellen ylpeästi\ntummin silmin miehiä. Hän oli tomuinen, kuumissaan ja hikinen, mutta\nnähtävästi kumminkin niin kiihoittunut, ettei hän sitä huomannutkaan.\n\"Huomattuani savumerkkinne hyppäsin heti hevoseni selkään. Ratsastin\nkumminkin Pinestä ensin pohjoiseen päin, ennenkuin käännyin tänne.\nRiggskö vai te vangitsitte tytön? Näytätte niin kummallisilta! Mikä\ntäällä on hullusti? Ette suinkaan ole houkutelleet minua tänne tyhjän\nvuoksi?\"\n\nSnake Anson viittasi Bohun.\n\n\"Tulkaa esille sieltä varjosta, että Beasley voi teitä katsella!\"\n\nBo tuli esille setrien varjosta, joka oli kätkenyt hänet näkyvistä.\n\nBeasley tuijotti häneen hämmästyneenä ja hänen suunsa aukeni.\n\n\"Tuo on haluamani naisen pieni sisar!\" huudahti hän.\n\n\"Niin on meillekin juuri kerrottu.\"\n\nBeasley oli vieläkin hämmästynyt.\n\n\"Kerrottu!\" toisti hän ja hänen suuri ruumiinsa alkoi nopeasti vapista.\n\"Kuka hänet vangitsi ja toi tänne?\"\n\n\"Kukapa muu kuin herra revolverinheiluttaja Riggs tuossa\", vastasi\nAnson hyvin ivallisesti.\n\n\"Riggs, olet tuonut tänne väärän tytön\", huudahti Beasley. \"Erehdyit jo\nkerran ennenkin. Mitä oikeastaan tarkoitat?\"\n\n\"Ajoin häntä takaa ja saatuani hänet kiinni ja huomattuani, ettei hän\nollutkaan Nell Rayner, otin hänet mukaani kumminkin\", vastasi Riggs.\n\"Pyydän saada puhutella teitä kahden kesken.\"\n\n\"Mies, olet hullu sotkiessasi asiani tuolla tavoin\", raivosi Beasley.\n\"Kuulit suunnitelmani, Riggs, tätä naisenryöstöä ei voida uudistaa.\nOlitko juovuksissa vai muuten pyörällä päästäsi?\"\n\n\"Beasley, hän aikoo pettää teitä\", pisti Bo Rayner väliin.\n\nKarjanomistaja katsoi sanatonna häneen, sitten Ansoniin,\nsitten Wilsoniin ja lopulta Riggsiin hänen ruskeiden poskiensa\nmuuttuessa tummanpunaisiksi. Hän paiskasi Riggsin kumoon yhdellä\nainoalla lyönnillä, kumartuen sitten hänen ylitseen ja puristaen\nsuonenvedontapaisesti revolveriaan.\n\n\"Sinä raukkamainen korttipukari! Mieleni tekee ampua sinut. Minulle\nsanottiinkin, että pelaat vain omaa peliäsi, ja nyt sen uskon.\"\n\n\"Niin pelaankin\", vastasi Riggs nousten varovaisesti. Hän oli aivan\nkalpea. \"Aikomukseni ei ollut kumminkaan pettää teitä. Suunnitelmanne\nmukaan oli teidän vain saatava tyttö pois kotoaan, että olisitte voinut\nanastaa hänen omaisuutensa. Mutta minä halusin saada hänet vaimokseni.\"\n\n\"Miksi sitten vangitsit hänen sisarensa?\" kysyi Beasley tiukasti purren\nhampaitaan.\n\n\"Koska suunnitelmani --\"\n\n\"Helvettiin suunnitelmasi! Olet tehnyt tyhjäksi aikomukseni enkä halua\nolla kanssasi enää missään tekemisissä.\" Beasley hengitti nopeasti,\nhänen uhkaava katseensa ei ennustanut mitään hyvää tuolle hänen\nsuunnitelmiensa rikkojalle ja hänen kätensä olivat vielä puristautuneet\nuhkaavasti nyrkkiin.\n\n\"Beasley, käskekää niiden tuoda hevoseni. Haluan lähteä kotiin\", sanoi\nBo Rayner.\n\nBeasley kääntyi hitaasti. Bon sanat aiheuttivat vaitiolon. Miehet eivät\nolleet nyt ollenkaan selvillä, mitä he hänelle tekisivät.\n\n\"Minulla ei ole ollut mitään osaa teidän tuomisessanne tänne. En halua\nmyöskään sekautua siihen, mitä teille nyt tehdään, lähetetäänkö teidät\ntakaisin vai ei\", selitti Beasley.\n\nSilloin kalpenivat tytön posket jälleen ja hänen silmänsä alkoivat\nleimuta.\n\n\"Olette yhtä suuri valehtelija kuin Riggskin\", huudahti hän kiihkeästi.\n\"Olette varaskin ja kerskuri ryöstäessänne avuttomia tyttöjä. Tiedämme\nkyllä suunnitelmanne. Milt Dale kuuli tämän Ansonin kanssa tekemänne\nsopimuksen sisareni ryöstämisestä. Teidät pitäisi hirttää, te\nsekarotuinen meksikolainen!\"\n\n\"Leikkaan kielenne poikki!\" sähisi Beasley.\n\n\"Jos olisimme kahden kesken, tekisitte kai sen kyllä, mutta nämä\nlainsuojattomat, nämä lampaiden varkaat, nämä palkkaamanne välineet\novat teitä paremmat. Mitä luulette Carmichaelin nyt tekevän teille?\nNiin, Carmichaelin juuri! Tuo paimen on sulhaseni. Tiedätte, miten hän\nkohteli Riggsiä. Onko teillä tarpeeksi järkeä käsittääksenne, mitä hän\ntekee teille?\"\n\n\"Mitäpä hän minulle voi\", jyrisi Beasley. Hänen kasvonsa kalpenivat\nkumminkin hieman. \"Tuo paimenenne --\"\n\n\"Olkaa vaiti!\" keskeytti Bo napsauttaen sormiaan hänen nenänsä edessä.\n\"Hän on kotoisin Texasista. Niin juuri!\"\n\n\"Olkoonpa hän vaikka mistä\", sanoi Beasley vihaisesti, \"niin mitä väliä\nsillä on? Texasilaisia on kaikkialla. Tuossa on esimerkiksi Jim Wilson,\nSnake Ansonin varapäällikkö. Hän on texasilainen eikä se seikka peloita\nketään.\"\n\nBeasley viittasi Wilsoniin, joka siirteli levottomasti jalkojaan. Tytön\nleimuavat silmät seurasivat hänen viittaustaan.\n\n\"Oletteko todellakin Texasista?\" kysyi Bo.\n\n\"Olen, neiti, mutta en ole sen arvoinen\", vastasi Wilson. Oli ilmeistä,\nettä epämääräinen häpeäntunne lisäsi hänen hämmennystään.\n\n\"Ah, olen ollut siinä luulossa, että texasilaiset roistotkin suojelevat\navuttomia tyttöjä!\" vastasi Bo hyvin ivallisesti ja pettyneenä.\n\nJim Wilson painoi päänsä kumaraan. Ellei kukaan muu olisikaan huomannut\nWilsonin suhtautumisen tähän asiaan muuttuneen vakavaksi, huomasi Snake\nAnson sen kumminkin.\n\n\"Beasley, leikit kuoleman kanssa!\" huudahti hän.\n\n\"Varmasti!\" lisäsi Bo niin kiihkeästi, että kuuntelijat vapisivat.\n\"Olette jättänyt minut nyt näiden lainsuojattomien armoille. Saatte\nkarkoittaa sisarenikin pois hänen kotoaan, mutta hetkenne on vielä\nkoittava. Tom Carmichael tappaa teidät!\"\n\nBeasley nousi satulaan. Synkkänä, kalmankalpeana ja raivoissaan istui\nhän vapisten satulassaan tuijottaen lainsuojattomien johtajaan.\n\n\"Snake, minua ei voida syyttää asian epäonnistumisesta. Olisin\nrehellisesti täyttänyt lupaukseni, jos suunnitelmani olisi onnistunut.\nMutta se ei ole tapahtunut. En maksa teille, hitto soikoon, mitään, ja\nasia on sillä kuitti minun puoleltani!\"\n\n\"Beasley, tunnustan, etten voi vaatia teiltä mitään\", vastasi Anson\nhitaasti. \"Ette kumminkaan ole nyt yhtä rehellinen kuin ennen. Olemme\ntuhlanneet aikaa ja koettaneet parhaamme. Mieheni ovat hyvin uupuneet.\nOlemme sitäpaitsi rahattomia muista varusteista puhumattakaan. Emme\nole milloinkaan ennen riidelleet. Mutta luullakseni voi sekin nyt olla\nmahdollista.\"\n\n\"Olenko velkaa teille rahaa tästä?\" kysyi Beasley tiukasti.\n\n\"Ette\", vastasi Anson yhtä vihaisesti.\n\n\"Silloin on asia selvä. Pesen käteni. Pakottakaa Riggs maksamaan.\nHänellä on rahaa ja suunnitelmia. Yhtykää häneen.\"\n\nSanottuaan sen kannusti Beasley hevostaan, kääntyi ja ratsasti\ntiehensä. Lainsuojattomat katsoivat hänen jälkeensä, kunnes hän katosi\npuiden varjoon.\n\n\"Luuletteko keneltäkään meksikolaiselta voitavan odottaakaan enempää?\"\nkysyi Shady Jones.\n\n\"Anson, enkö jo sitä sanonut?\" lisäsi Burt.\n\nTummaihoinen Moze pyöritteli silmiään kuin hurjistunut sonni, ja Jim\nWilson katsoi tarkkaavaisesti kädessään olevaan tikkuun. Riggs näytti\näärettömästi huojentuneelta.\n\n\"Anson, anna minulle hieman eväistäsi, niin poistun tytön kanssa\",\nsanoi hän kiihkeästi.\n\n\"Mihin sinä nyt lähtisit?\" kysyi Anson uteliaasti.\n\nRiggs ei voinut vastata heti. Hänen järkensä ei ollut sen enempää tämän\ntilanteen tasalla kuin hänen hermonsakaan.\n\n\"Et ole mikään metsien mies. Ja ellet ole aivan järjiltäsi, ei sinun\nmilloinkaan pidä enää mennä Pineen eikä Show Downiin. Jäljilläsi ollaan\njo varmasti.\"\n\nKuunteleva tyttö vetosi nopeasti Wilsoniin.\n\n\"Älkää suinkaan salliko hänen viedä minua mukanaan metsiin!\" änkytti\nhän. Tämä oli hänen heikkoutensa ensimmäinen merkki.\n\n\"En ole tämän joukon johtaja\", vastasi Jim Wilson kumminkin töykeästi.\n\n\"Mutta olettehan kumminkin mies!\" kiusasi Bo häntä.\n\n\"Riggs, sinä otat mukaasi nykyisen rauhasi häiritsijän ja tulet\nmukaamme\", sanoi Anson tiukasti. \"Olen hyvin utelias näkemään, miten\nhän sinua kohtelee.\"\n\n\"Snake, antakaamme tytön palata Pineen\", sanoi Jim Wilson.\n\nAnson kirosi hämmästyneenä.\n\n\"Viisainta se kumminkin olisi\", jatkoi Wilson. \"Meillä on jo tarpeeksi\ntekemistä omista huolistammekin ja hänen pidättäminen luonamme lisää\nvain niitä. Aavistan jotakin. En ole usein vastustanut päätöksiäsi,\nmutta tämä ei ollenkaan miellytä minua. Tyttö olisi välttämättä\nlähetettävä kotiinsa.\"\n\n\"Mutta ehkä kumminkin hyödymme hänestä jollakin tavoin. Hänen sisarensa\nmaksaa kyllä lunnaat.\"\n\n\"Toivon sinun kumminkin punnitsevan ehdotustani tarkasti\", lopetti\nWilson.\n\n\"Jim, jos haluamme päästä hänestä heti, niin antakaamme Riggsin viedä\nhänet mukaansa\", ehdotti Anson. Hän oli levoton eikä voinut päättää\nmitään. Wilson huolestutti häntä.\n\nPitkä texasilainen pyörähti heti katsomaan. Hänessä oli tapahtunut\nihmeellinen muutos.\n\n\"Emme hitto vieköön annakaan!\" sanoi hän.\n\nAnson vapisi, mutta luultavasti ei Wilsonin äänen sävy sitä\nvaikuttanut. Hän voi kyllä olla joukon johtaja, mutta hän ei ollut\nsilti sen suurin mies. Hänen kasvonsa synkistyivät.\n\n\"No, purkakaa sitten leiri\", määräsi hän.\n\nRiggs ei ollut luultavasti kuullut Ansonin eikä Wilsonin viimeisiä\nsanoja, sillä hän oli mennyt hakemaan hevostaan muutamien satojen\nmetrien päästä.\n\nHe läksivät jo liikkeelle muutamien minuuttien kuluttua. Burt, Jones ja\nMoze ratsastivat edellä ajaen kuormahevosia, sitten seurasi Anson Bo\nkintereillään, sitten Riggs ja viimeisenä tuli Wilson.\n\nLähtö tapahtui hieman jälkeen puolenpäivän. He kulkivat kierrellen\nrinnettä ylöspäin, kunnes saapuivat muutaman syvän uoman laidalle,\njota he sitten seurasivat tasaiseen metsään saakka. Kulku muuttui nyt\nnopeaksi, sillä kuormahevosetkin voitiin kiiruhtaa juoksuun. Kerran,\nkun antilooppilauma hyökkäsi korvat pystyssä aukealle, pysähdytti\nnuori Burt matkueen. Hänen hyvin tähdätty luotinsa kaatoi niistä\nyhden. Sitten jatkoivat muut matkaansa jättäen hänet nylkemään ja\npaloittelemaan eläintä. Seuraavan kerran pysähdyttiin muutaman kirkkaan\nja nopean puron rannalle, ja ennenkuin he menivät sen yli, joivat sekä\nihmiset että hevoset siitä mielellään. Burtkin tavoitti siinä toverinsa.\n\nNyt jatkui matka aukioiden ja niittyjen poikki ja sinne tänne\nmutkitellen tihenevän metsän halki vähitellen yhä korkeammalle,\npenkereeltä penkereelle auringon painuessa länteen ja muuttuessa\npunaisemmaksi. Sitten se laskeutui ja hämärä kirkastui vähitellen\nruskoksi. Ansonkin rikkoi koko iltapäivän kestäneen vaitiolonsa ja\nmääräsi matkueen pysähtymään.\n\nPaikka oli villi, synkkä ja matala, tummien kuusikkojen välissä oleva\nnotko. Ruohoa, polttopuita ja vettä oli siellä yllinkyllin. Kaikki\nmiehet olivat jo laskeutuneet maahan irroittaen satuloita ja myttyjä,\nennenkuin väsynyt tyttö ponnisteli tehdäkseen samoin. Kun Riggs\nhuomasi sen, tuli hän ystävällisesti auttamaan, mutta Bo sivalsi häntä\näänekkäästi sormikoidulla kädellään.\n\n\"Pidä kyntesi erillään minusta!\" sanoi hän. Hänen mielensä ei näyttänyt\nollenkaan lannistuneelta.\n\nWilson huomasi tämän sivutapauksen, mutta Anson ei.\n\n\"Mikä nyt on hätänä?\" kysyi tämä.\n\n\"Kunnioitettava revolverinheiluttaja Riggs sai juuri sormilleen\nneidiltä, kun hän tahtoi olla kohtelias\", vastasi Moze, joka sattui\nolemaan lähinnä.\n\n\"Jim näitkö sen?\" kysyi Anson. Hänen mielenkiintonsa oli kestänyt koko\niltapäivän.\n\n\"Hän koetti auttaa neitiä maahan, mutta neiti sivalsi häntä korvalle\",\nvastasi Wilson.\n\n\"Tuo Riggs on joko tyhmä tahi sitten aivan hullu\", sanoi Anson\nsalavihkaa Mozelle.\n\n\"Tarkoitatte kai, että hän on kirottu! Muistakaa sanani, että hän\nsaattaa meidät vielä turmioon. Tim ennusti oikein.\"\n\n\"Turmioonko?\" sanoi Anson kiroten partaansa.\n\nMonien käsien työskennellessä joutui kaikki pian valmiiksi. Muutamissa\nhetkissä saatiin nuotio kirkkaasti palamaan, vesi kiehui, padat\nhöyrysivät ja paistetun riistan haju sekautui kylmään ilmaan. Tyttönen\noli lopultakin laskeutunut satulasta maahan, johon hän istuutui Riggsin\nviedessä hevosen pois. Hän istui siinä allapäin nähtävästi aivan\nunhotettuna.\n\nWilson oli tarttunut kirveeseen ja heilutteli sitä nyt reippaasti\nkuusikossa. Puita kaatui monta nopeasti peräkkäin pehmeästi humahtaen.\nSitten ilmaisivat kirveen pitkät liukuvat lyönnit, miten hän katkoi\nniiden oksia. Hän ilmestyi äkkiä hämärästä vetäen puoleksi karsittuja\nkuusia perässään. Hän teki monta tuollaista matkaa ja viimeisellä oli\nhän melkein kaatua suuren oksataakan alle. Ne hän levitti erään suuren\nhaavan etäälle ulottuvan oksan alle. Sitten hän asetti nuo puoleksi\nkarsitut kuuset vinosti tuota oksaa vasten molemmin puolin, muodostaen\nsitten nopeasti kotamuotoisen majan, jonka toiseen päähän hän jätti\nkapean aukon oveksi. Otettuaan sitten muutamasta kääröstä huopapeitteen\nlevitti hän sen majan lattialle, kosketti tyttöä olkapäähän ja kuiskasi:\n\n\"Kun olette valmis, livahtakaa tuonne. Älkääkä valvoko pelosta, sillä\naion paneutua nukkumaan juuri tähän edustalle.\"\n\nSamalla hän näytti kädellään, miten hän aikoi asettua juuri tuon kapean\noviaukon viereen.\n\n\"Voi, kiitoksia! Ehkä te sittenkin olette texasilainen\", kuiskasi Bo\ntakaisin.\n\n\"Ehkäpä\", vastasi Wilson synkästi.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nTyttö kieltäytyi syömästä Riggsin tuomaa ruokaa, mutta hän söi ja joi\nhieman Wilsonin tarjoamaa. Sitten hän katsoi kuusiseen majaansa.\n\nOlivatko Snake Ansonin miehet ennen olleet puheliaita ja toverillisia\nkeskenään, emme tiedä, mutta nyt ei sellaisesta näkynyt juuri\njälkeäkään. Jokainen mies näytti miettivän jonkun pahan enteen\ntoteutumista, josta hän ei itse eivätkä toveritkaan olleet vielä\nselvillä. Kaikki tupakoivat. Sitten alkoivat Moze ja Shady pelata\nkorttia nuotion valossa, mutta peli ei näyttänyt heitä huvittavan,\nkoska he vain harvoin puhuivat. Riggs haki makuuhuopansa ensimmäiseksi\nesiin, ja oli hyvin merkityksellistä, että hän paneutui nukkumaan\nmuutamien metrien päähän Bo Raynerin majasta. Nuori Burtkin heittäytyi\nmuristen pitkäkseen ja pian seurasivat peluritkin hänen esimerkkiään.\n\nSnake Anson ja Jim Wilson jäivät vaiti ollen miettimään sammuvan\nnuotion viereen.\n\nYö oli pimeä ja vain muutamia tähtiä oli näkyvissä. Puuskainen tuuli\nhumisi kolkosti kuusikossa ja pimeästä metsästä kuului silloin tällöin\njoku kavion kapsahdus. Ei suden, ei arosuden eikä muunkaan pedon\nulvonta suonut todellisuutta salomaan viileydelle.\n\nHuopapeitteihinsä kääriytyneet miehet alkoivat vuorotellen hengittää\nsyvään ja hitaasti raskaassa unessaan.\n\n\"Jim, tuo Riggs on mielestäni rikkonut kaikki suunnitelmamme\", sanoi\nSnake Anson hiljaa.\n\n\"Niin minustakin\", vastasi Wilson.\n\n\"Pelkään hänen sitäpaitsi tehneen oleskelumme näillä Valkoisilla\nvuorilla aivan mahdottomaksi.\"\n\n\"En halua sentään syyttää häntä niin paljosta. Mitä tarkoitat, Snake?\"\n\n\"En todellakaan oikein ymmärrä\", vastasi Anson synkästi. \"Tiedän vain,\nettä olot alkavat näyttää yhä pahemmilta. Viime syksy ja talvi olivat\nsellaisia emmekä vieläkään ole voineet hankkia tarpeeksi varusteita\npitkälle metsissäoloajalle... Jim, kuinka mahtavaksi luulet tuon\nBeasleyn asemaa tuolla kylissä?\"\n\n\"En hetikään niin mahtavaksi kuin hän kehuu.\"\n\n\"En minäkään. Huomasin sen eilen. Hän pelkäsi tyttöä, kun tämä suuttui\nja uhkasi tapattaa hänet tuolla paimenrakastajallaan. Mies ampuukin\nhänet varmasti, Jim. Näin tuon Carmichaelin Magdalenassa muutamia\nvuosia sitten. Silloin oli hän vielä nuorukainen. Mutta huh! Ehkä hän\nei olekaan paha, ennenkuin pienessä humalassa.\"\n\n\"Ei, sillä tytön sanojen mukaan hän on texasilainen.\"\n\n\"Jim, huomasin sinun pahastuvan tuosta puheesta Texasista ja muistakin\ntytön sanoista.\"\n\nWilson ei vastannut mitään tähän huomautukseen.\n\n\"Jumala tietää, etten sitä ihmettelekään. Et ole ollut ahdistettu\nlainsuojaton koko elämääsi enkä minäkään... Wilson, minusta on aina\nollut vastenmielistä sekautua koko tähän tyttöjuttuun, eikö olekin?\"\n\n\"Jos kieltäisin, tekisin väärin\", vastasi Wilson.\n\n\"Se on nyt kumminkin tehty. Beasley saa sen maksaa hengellään ennemmin\ntahi myöhemmin, mutta se ei auta meitä hituistakaan. Lammaspaimenien\nkarkoittaminen maasta ja lampaiden varastaminen eivät ole samaa kuin\ntyttöjen ryöstäminen. Beasley syyttää tästä meitä ja on tarpeeksi\nmeksikolainen lähettääkseen muutamia miehiään ajamaan meitä takaa.\nPinessä ja Shaw Downissa ei siedetä tällaista, sillä siellä asuu paljon\nmormoneja. Kun he heräävät, raivostuvat he suunniltaan. Otaksuhan nyt,\nettä tuo Carmichael on taivuttanut tuon metsästäjän, Dalen, ja nuo\nteräväsilmäiset Beemannit jälkeemme.\"\n\n\"Sen me kyllä maksamme takaisin nopeasti\", vastasi Anson julmasti.\n\n\"Miksi et antanut minun viedä tyttöä takaisin kotiin?\"\n\n\"Kun kerran tuli puhe siitä, Jim, niin tunnustan olevani vihoissani\nja tarvitsevani rahaa. Tiesin, ettet ottaisi dollariakaan hänen\nsisareltaan, mutta minä olen päättänyt kiskoa hänestä jotakin.\"\n\n\"Snake, et ole mikään tyhmyri. Kuinka voit suoriutua tuosta ja\nsuoriutua nopeasti?\"\n\n\"En ole vielä saanut suunnitelmaani valmiiksi.\"\n\n\"Pahennat vain asian, siinä kaikki\", vastasi Wilson synkästi.\n\n\"Jim, aavistatko jotakin?\"\n\n\"Annan sinun ottaa asiasta selvän.\"\n\n\"Kaikkia miehiäni riivaa piru\", sanoi Anson vihaisesti. \"Muut ovat\nvihoissaan siitä, ettei ole tarpeeksi ruokaa, ei whiskyä, ei rahaa\npeliin eikä tupakkaa, mutta et sinä, Jim Wilson, enkä minäkään.\"\n\n\"Mikä meitä sitten vaivaa?\" kysyi Wilson.\n\n\"Minusta tuntuu kuin oleskeluni näillä seuduilla olisi loppunut. En\nvoi selittää sitä, mutta minusta tuntuu kumminkin siltä. Jotakin on\ntulossa. En pidä noista kuusen juurilla olevista tummista varjoista.\nYmmärrätkö? Sinä, Jim, olet aina ollut puoleksi rehellinen, ja nyt\ntuntuu joukkoni sinusta vastenmieliseltä.\"\n\n\"Snake, olenko milloinkaan jättänyt sinua pulaan?\"\n\n\"Et ikinä! Olet paras tuntemani toveri. Toveruusvuosiemme kuluessa\nemme riidelleet kertaakaan, ennenkuin annoin Beasleyn täyttää korvani\nlupauksillaan. Syy on minun, mutta, Jim, katuminen on jo liian\nmyöhäistä.\"\n\n\"Ehkä olisit eilen vielä ennättänyt korjata asian.\"\n\n\"Ehkäpä, mutta en nyt enää. Aion pitää tytön hallussani ja vaihtaa\nhänet kullaksi\", selitti roisto julmasti.\n\n\"Snake, olen nähnyt voimakkaampienkin joukkojen kuin sinun syntyvän\nja häviävän. Noissa kotipaikoillani oleskelevissa ryövärijoukoissa\nolevat miehet olivat melkein kaikki pahoja. Täällä ei ole tuollaisia\njoukkoja ollenkaan. Elleivät tilanomistajat tahi paimenet niitä hävitä,\nhävittävät ne luonnon pakosta itse itsensä. Sellainen on laki noihin\njoukkoihin nähden. Mitä tähän sinun joukkoosi taasen tulee, Anson, ei\nse pysty vastustamaan yhtä ainoatakaan todellista revolverilla-ampujaa.\"\n\n\"Vielä mitä! Jos me satumme vastakkain tuon Carmichaelin tahi jonkun\nmuun sellaisen miehen kanssa, aiotko siis ruveta imemään sormeasi kuin\nmikäkin lapsi?\"\n\n\"En puhunut nyt itsestäni, puhuin vain yleisesti.\"\n\n\"Mitä hittoa sinä siis tarkoitat?\" kysyi Anson harmissaan.\n\n\"Jim, tiedän aivan yhtä hyvin kuin sinäkin, että joukkomme on\npahemmassa kuin pulassa. Jälkemme etsitään ja sitten meitä ruvetaan\najamaan takaa. Meidän on piilouduttava, oltava alituisesti liikkeellä,\nkuljettava sinne tänne ja kätkeydyttävä synkimpiin metsiin, kunnes\nsaamme tilaisuuden päästä etelään.\"\n\n\"Aivan niin. Mutta, Snake, sinä et ota huomioon miesten, et minun\netkä omaa mieltäsi... Lyön vetoa hevosestani, että tämä joukko hajoaa\npäivässä tahi parissa.\"\n\n\"Pelkään sinun nyt ilmaisseen minunkin aavistukseni\", vastasi Anson\nkohottaen sitten kätensä omituiseen alistuvaan asentoon. Hän oli kyllä\nrohkea, mutta kaikki salojen asukkaat tietävät heitä vahvemman voiman\nolevan olemassa. Istuessaan siinä muistutti hän kiemuraan käpertynyttä\nkäärmettä, joka tuijottaa liikkumattomilla silmillään tuleen. Lopulta\nhän nousi ja puhumatta enää sanaakaan toverilleen poistui väsyneesti\nsinne, mistä nukkujain tummat ja liikkumattomat hahmot siintivät.\n\nJim Wilson jäi paikoilleen lepattavan nuotion viereen. Hän luki noista\npunaisista kekäleistä jotakin, luultavasti menneisyyttään. Hänen\nkasvoilleen ilmestyi varjoja, jotka kaikki eivät olleet lepattavien\nliekkien eivätkä pitkien kuusten aiheuttamia. Silloin tällöin kohotti\nhän päätään kuunnellakseen, ei nähtävästi senvuoksi, että hän odotti\njotakin tavatonta ääntä, vaan tahtomattaan. Kuten Anson oli sanonut,\noli ilmassa jotakin kuvaamatonta. Musta metsä humisi kovasti puuskaisen\ntuulen kynsissä. Sillä oli silläkin salaisuutensa. Wilsonin kaikille\nsuunnille suuntautuvat katseet ilmaisivat, ettei ainakaan ahdistettu\nmies pidä pimeästä yöstä, vaikka se hänet kätkeekin. Istuessaan siinä\ntummien kuusien muodostaman ympyrän keskellä tuntui paikan aiheuttama\ntuntu lumonneen Wilsonin. Hän mietiskeli ehkä tuota omituista\njälkivaikutusta, jonka tytön saapuminen joukkoon oli sen jokaiseen\njäseneen aiheuttanut. Mikään ei ollut kumminkaan selvää; metsä\nsäilytti salaisuutensa yhtä hyvin kuin surullinen tuulikin ja roistot\nnukkuivat kuin väsyneet pedot synkkine sydämensä sisimmässä olevine\nsalaisuuksineen.\n\nJonkun ajan kuluttua heitti Wilson muutamia tikkuja punaiseen\nhiilokseen ja työnsi sitten pölkynpään tuleen. Liekki leimahti\nkorkeammalle valaisten tuon pimeän ympyrän ja paljastaen nukkuvain\ntaivasta kohti kääntyneet vakavat ja varjoisat kasvot. Wilson katseli\nheitä jokaista erikseen hymyillen ivallisesti, ja sitten viimeiseksi\ntoisista erillään nukkuvaa Riggsiä. Muuttiko liekkien ja varjojen\noikullinen valo Wilsonin kasvot peloittavan vihaisiksi vai totuus,\njoka pulppusi esille Etelässä syntyneen miehen sydämen syvyyksistä\ntänä yksinäisenä ja vahdittomana hetkenä, miehen, joka perinnöllisistä\nsyistä kunnioitti kaikkea naisellista ja jonka omituinen, villi ja\nsuojaton tappelijan verinen elämä pakotti hänet kuolettavasti vihaamaan\ntuollaisia Riggsin laisia, jotka matkivat ja ivasivat hänen tapojaan?\n\nWilson katsoi Riggsiin kauan. Tuo katse oli yhtä omituinen ja\nsalaperäinen kuin suurissa lehdoissa humiseva metsätuuli, ja kun hän\nlopulta käänsi sen muualle, läksi hän samalla itsekin valmistamaan\nvuodettaan sellaisin askelin, jotka ilmaisivat, että hänessä oli henki\nvapauttanut voiman.\n\nHän asetti satulansa tuon huvimajan eteen, johon tyttö oli mennyt\nnukkumaan, samoin tervavaatteen ja huopapeitteensä, ja ojensi sitten\nväsyneesti pitkän ruumiinsa niille levätäkseen.\n\nNuotio syttyi nyt kirkkaammin palamaan paljastaen kuusten oksien\nkauniin viheriän ja ruskean kirjavan neulasrakenteen, joka on niin\nsäännöllinen ja täydellinen, mutta samalla niin säännötönkin. Sitten se\npaloi loppuun ja sammui jättäen kaiken tummanharmaaseen tähtivaloon.\nYmpäristöstä ei kuulunut hevosten liikehtimistä, yötuulen humina\nmuuttui hiljaisemmaksi, hyönteisten surinaa ei kuulunut enää juuri\nollenkaan ja puronkin lorina tuntui hiljenneen. Tätä kehittymistä\ntäydelliseen hiljaisuuteen jatkui, vaikka sitä ei milloinkaan\nsaavutettukaan. Elämä odotti metsässä, vaikka se olikin muuttanut\nmuotoaan pimeitten tuntien kuluessa.\n\nAnsonin miehet eivät liikahtaneetkaan auringon noustessa, kuten\ntavallisesti kaikki metsämiehet, sekä metsästäjät että lainsuojattomat,\njoille aamun sarastaminen on niin tervetullut. Nämä toverukset,\nAnson ja Riggskin heihin laskettuina, vihasivatkin ehkä tuota\nhetkeä. Se merkitsi heille vain uutta laihaa ateriaa, sitten\nvaivalloista kuormittamista ja pitkää ratsastusta jonnekin, minne\nvain, taasen toista laihaa ateriaa, sanalla sanoen työskentelyä\nriittämättömien tarpeitten hankkimiseksi tyydyttävään elämään\nvarmasti tuollaisetta elähdyttävättä toivotta, joka muuttaa heidän\nelämänsä merkitykselliseksi, ja kieltämättä lähestyvän onnettomuuden\naiheuttamien aavistusten järkyttäminä.\n\nRoistojen johtaja oli noustuaan pahalla tuulella ja hermostunut. Hän\npotkaisi Burtia saadakseen tämän hakemaan hevosia. Riggs seurasi\npoikaa. Shady Jones ei osannut muuta kuin murista. Yhteisestä\nsopimuksesta valmisti Wilson aina joka aamu hapanleipätaikinan, mutta\ntänään kävi se häneltä hyvin hitaasti. Anson ja Moze suorittivat lopun\ntyöstä suuremmatta innotta. Tyttöä ei näkynyt.\n\n\"Onko hän kuollut?\" murahti Anson.\n\n\"Ei\", vastasi Wilson katsahtaen häneen. \"Hän nukkuu vielä. Anna hänen\nnukkua. Jos hän olisikin kuollut, olisi hänellä nyt varmasti parempi\nolla.\"\n\n\"Kuten meillä muillakin tässä joukossa\", vastasi Anson.\n\n\"Snake, vannon meidän pian pääsevän täältä\", sanoi Wilson\ntuttavallisella ja kiusoittelevalla äänellään, joka ei ilmaissut juuri\nmuuta kuin mitä sanat sisälsivät.\n\nAnson ei sanonut joukkonsa texasilaiselle jäsenelle enää mitään.\n\nBurt ratsasti satulatta leiriin ajaen puolia hevosista edellään.\nRiggs seurasi hetken kuluttua tuoden vielä muutamia. Kadoksissa oli\nvielä kumminkin kolme, niiden joukossa Ansonin lemmikki. Hän ei olisi\nhalunnut liikahtaa paikoiltaan tuotta hevosetta. Aamiaista syötäessä\nkiroili hän laiskoja miehiään ja aterian jälkeen kehoitti hän heitä\nlähtemään uudestaan. Riggs meni vastahakoisesti, mutta Burt kieltäytyi\nkokonaan.\n\n\"En. Etsin kaikki nuo kukkulat, jotka minun oli määräkin\", sanoi hän.\n\"Ja tästä alkaen pidän vain huolta omasta hevosestani.\"\n\nJohtaja hyväksyi tämän vastalauseen. Ehkä hänen oikeudentuntonsa\nsuuntasi hänen toimintaansa vielä kerran, koska hän käski Mozea ja\nShadya suorittamaan osansa.\n\n\"Jim, olet joukkomme paras etsijä. Ehkä sinä menet\", sanoi Anson. \"Olit\naina ennen ensimmäinen lähtemään.\"\n\n\"Ajat ovat nyt muuttuneet, Snake\", kuului kylmäverinen vastaus.\n\n\"Etkö aio lähteä?\" kysyi johtaja kärsimättömästi.\n\n\"En totisesti!\"\n\nWilson ei ollut sen näköinen eikä hän ilmaissut millään tavalla, ettei\nhän halunnut jättää tyttöä leiriin kenenkään Ansonin miehen kanssa\nerikoisesti eikä heidän kaikkienkaan kanssa, mutta asia oli kumminkin\nyhtä selvä kuin jos hän olisi sen sanonut. Hidasjärkinen Moze katsoi\nWilsoniin ilkeästi.\n\n\"Johtaja, eikö olekin kummallista, miten tuollainen kaunis tyttö --?\"\naloitti Shady Jones ivallisesti.\n\n\"Tuki suusi, hullu!\" keskeytti Anson. \"Tulkaa kanssani hakemaan noita\nhevosia.\"\n\nHeidän poistuttuaan tarttui Burt pyssyynsä ja painui metsään. Sitten\nilmestyi tyttökin näkyviin. Hänen tukkansa riippui hartioilla ja kasvot\nolivat hyvin kalpeat tummine varjoineen. Hän pyysi vettä pestäkseen\nkasvonsa, jolloin Wilson viittasi puroon. Kun Bo käveli hitaasti sitä\nkohti, otti Wilson laukustaan kamman ja puhtaan pyyheliinan ja vei ne\nhänelle.\n\nPalattuaan nuotiolle näytti Bo aivan erilaiselta kammattuine tukkineen\nja punaisine poskineen.\n\n\"Neiti, oletteko nälissänne?\" kysyi Wilson.\n\n\"Olen.\"\n\nWilson tarjosi hänelle palasen leipää, lihaa ja kastiketta ja\nkupillisen kahvia.\n\nBo piti nähtävästi lihasta, mutta söi vastenmielisesti muun.\n\n\"Missä muut ovat?\" kysyi hän.\n\n\"Hevosia hakemassa.\"\n\nEhkä Bo huomasi, ettei Wilson halunnut jutella, koska hänen pikainen\nWilsoniin luoma silmäyksensä ilmaisi hänen ajattelevan, että joko\nWilsonin ääni tahi käytös oli muuttunut. Pian hän poistuikin haavan\njuurelle pois auringonvalosta istuutuen mättäälle, johon kantautui\nsilloin tällöin nuotion savua. Siinä hän sitten pysyi liikkumatonna,\nollen hyvin onnettoman näköinen päättäväisistä huulistaan ja uhmaavista\nsilmistään huolimatta.\n\nTexasilainen käveli edestakaisin nuotion luona pää kumarassa ja kädet\nselän takana. Ellei hänen vyöltään olisi riippunut revolveria, olisi\nhän muistuttanut velttoa maanviljelijää. Hän oli avopäin ja takitta,\nruskeat liivit olivat auki ja housujen lahkeet oli työnnetty pitkiin\nsaapasvarsiin.\n\nHe eivät kumpikaan, ei tyttö eikä hän, muuttaneet asentoaan pitkään\naikaan. Vihdoin kumminkin katseltuaan metsään ja kuunneltuaan sanoi\nWilson tytölle palaavansa pian, ja poistui kuusien suojaan.\n\nHeti hänen lähdettyään -- todellisuudessa niin pian, että se merkitsi\nsuunnitelmaa eikä sattumaa -- tuli Riggs juosten aukion vastakkaiselta\npuolelta. Hän riensi suoraan tytön luo, joka hyppäsi seisoalleen.\n\n\"Piilotin pari hevosta\", huohotti hän käheästi ja kiihkeästi. \"Otan nyt\npari satulaa sillä aikaa kuin sinä hankit jotakin evääksi. Koetamme\npäästä pakoon.\"\n\n\"Ei!\" huusi Bo peräytyen.\n\n\"Mutta emme ole turvassa täällä\", sanoi Riggs vilkaisten ympärilleen.\n\"Vien sinut kotiisi. Vannon sen. Sanon sinulle vieläkin, ettemme ole\nturvassa täällä, koska nuo miehet vihaavat minua. Kiiruhda nyt!\"\n\nHän sieppasi pari satulaa, yhden kumpaankin käteensä. Hetki oli\npunastuttanut hänen kasvonsa, kirkastanut hänen silmänsä ja voimistanut\nhänen liikkeensä.\n\n\"Olen paremmassa turvassa täällä näiden lainsuojattomien luona\",\nvastasi Bo.\n\n\"Et siis halua tulla!\" Hänen kasvonsa alkoivat vaaleta ja vääntyä, ja\nhän pudotti satulat käsistään.\n\n\"Harve Riggs, mieluummin rupean noiden roistojen leluksi ja\npalvelijattareksi kuin suostun viettämään tuntiakaan kahden kesken\nkanssasi\", tiuskaisi Bo hänelle sammumattomassa vihassaan.\n\n\"Vien sinut väkisin!\"\n\nRiggs tarttui häneen, mutta ei voinut pitää häntä kiinni. Bo riistäytyi\nirti ja huusi:\n\n\"Auttakaa!\"\n\nKuultuaan tuon kalpeni Riggs hirveästi ja raivostui. Hypäten eteenpäin\nlöi hän Bota vasten suuta. Bo horjui, kompastui muutamaan satulaan\nja kaatui. Riggs tarttui nyt hänen kurkkuunsa aikoen kuristaa hänet.\nMutta Bo makasi hiljaa sanomatta mitään. Silloin Riggs nosti hänet\nseisoalleen.\n\n\"Kiiruhda nyt, ota tuo laukku ja seuraa minua!\" Riggs tarttui jälleen\nnoihin pariin satulaan. Toivoton kiihko, tuhoisa ja kerskaileva, punasi\nhänen kasvonsa. Hän oli ainoan suuren seikkailunsa kynnyksellä.\n\nTytön silmät laajenivat katsoessaan Riggsin ohi ja hänen huulensa\navautuivat.\n\n\"Jos huudat vielä kerran, tapan sinut!\" huusi Riggs käheästi ja\nnopeasti. Paljas Bon huulien avautuminen oli jo peloittanut häntä.\n\n\"Yksikin huuto riitti varmasti\", sanoi muudan ääni hitaasti, mutta\nvenyttelemättä sanoja, tyynesti ja kylmästi, mutta sisältäen kumminkin\njotakin peloittavaa.\n\nRiggs pyörähti huudahtaen kummallisesti. Wilson seisoi muutamien\naskelten päässä puoleksi kohotettu revolveri kädessään. Hänen kasvonsa\nolivat kuten ennenkin, ainoastaan hänen silmiensä ilme muistutti\nkiehuvaa sulaa hopeaa.\n\n\"Tyttö, miksi valuu suustanne verta?\"\n\n\"Riggs löi minua\", kuiskasi Bo. Sitten jokin, jota hän pelkäsi tahi\nnäki tahi aavisti, pakotti hänet peräytymään, polvistumaan ja ryömimään\nkuusisuojukseen.\n\n\"Kuulehan, Riggs, kehoitan sinua vetämään revolverisi esille, jos\nluulet sen hyödyttävän jotakin\", sanoi Wilson harkitsevasti, vaikkakin\nhieman nopeasti.\n\nMutta Riggs ei voinut vetää, ei liikahtaa eikä puhuakaan sanaakaan. Hän\nnäytti muuttuneen kiveksi lukuunottamatta leukaa, joka hitaasti painui\nalemmaksi.\n\n\"Harve Riggs, ampuja tuolta Missourista päin\", jatkoi ääni\nkuvaamattoman tarkoittavasti, \"olet luultavasti katsonut monenkin\nrevolverin suuhun aikoinasi. Katsopas nyt tännekin!\"\n\nWilson kohotti harkitsevasti revolverin suun juuri Riggsin\nsäikähtyneiden silmien tasalle.\n\n\"Olit kuulemma kehunut Turnerin kapakassa, että voit nähdä luodin\ntulevan ja väistää sen. Sinun on kumminkin toimittava nopeasti! Koeta\nnyt väistää tätäkin!\"\n\nRevolveri sylki tulta ja paukahti. Toinen Riggsin säikähtynyt silmä,\noikea, sammui kuin lamppu. Toinen pyöri hetkisen hirveästi, kunnes se\nmuuttui liikkumattomaksi kuin kuolleella. Riggs horjui hitaasti, kunnes\nmenetetty tasapaino kaatoi hänet raskaasti liikkumattomaksi kasaksi.\nWilson kumartui katsomaan tuota maassa makaavaa ruumista. Hän oli nyt\ntuon äskeisen kylmän ja ivallisen miehen täydellinen omituisesti kiivas\nvastakohta. Sähisten ja sylkien kuin raivon myrkyttämä purki hän nyt\ntuota vihaansa, jota hänen luontoisensa mies ei ollut voinut kohdistaa\nelävään vastustajaansa. Hän oli nyt kuin halvattu ja syyti suustaan\nkiihkeitä epäjohdonmukaisia sanoja, jotka ilmaisivat ensi sijassa\nluokkavihaa, sitten todellisen miehuuden aiheuttamaa inhoa raukkaa\nkohtaan ja lopuksi vastenmielisyyttä murhaajaa vastaan. Maailmassa on\nvähän niin oikeudenmukaisia miehiä kuin nämä Lännen revolverisankarit\novat.\n\nWilsonin peloittava vihan aiheuttama kouristuskohtaus meni vihdoin\nohitse. Suoristuttuaan pisti hän aseen tuppeen ja alkoi hitaasti\nkävellä tulen luona. Jonkun hetken kuluttua nosti hän päänsä pystyyn\nja kuunteli. Hevosten kavioiden pehmoista kapsetta kuului metsästä.\nPian ilmestyi Anson näkyviin miehineen ja heillä oli mukanaan muudan\nnoista kadonneista hevosista. Sattui samalla, että nuori Burt lähestyi\naukion toiselta puolelta. Hän käveli nopeasti, kuten sellainen, jolla\non kerrottavana tärkeitä uutisia.\n\nLaskeutuessaan satulasta huomasi Anson tuon kuolleen miehen.\n\n\"Jim, olin kuulevinani laukauksen.\"\n\nToiset huudahtivat ja laskeutuivat satuloista tarkastellakseen tuota\nmaassa makaavaa ruumista sellaisella uteliaisuudella ja omituisella\npelolla, joka on ominainen kaikille nopean kuoleman kanssa tekemisiin\njoutuneille miehille.\n\nMutta tuota kaikkea ei kestänyt kuin hetkinen.\n\n\"Olet ampunut hänen silmänsä puhki!\" huudahti Moze.\n\n\"Ihmettelenpä, mitä revolverinheiluttaja Riggs piti tuosta\nlyijypuikosta!\" sanoi Shady Jones nauraen julmasti.\n\n\"Hänen takaraivonsa on aivan tipotiessään!\" huohotti nuori Burt. Oli\nmahdollista, ettei hän ollut vielä nähnyt montakaan luodin merkitsemää\nmiestä.\n\n\"Jim, tuo pitkätukkainen houkka ei ole koettanutkaan ampua vastaan!\"\nhuudahti Snake Anson hämmästyneenä.\n\nWilson ei puhunut kumminkaan sanaakaan eikä lopettanut kävelyään.\n\n\"Mikä sen aiheutti?\" kysyi Anson uteliaasti.\n\n\"Hän löi tyttöä\", vastasi Wilson.\n\nNyt kuului pitkäveteisiä huudahduksia kaikilta suunnilta samalla kun\nmiehet katsoivat toisiinsa.\n\n\"Jim, säästit minulta vaivan\", lisäsi joukon johtaja. \"Olen sinulle\nhyvin kiitollinen. Pojat, tarkastakaa Riggs, niin jaamme saaliin. Eikö\nniin, Jim?\"\n\n\"Kyllä, mutta saatte pitää minun osani.\"\n\nMiehen taskuissa oli paljon seteleitä ja vyötäisillä olevassa vyössä\nmelkoinen määrä kultaa. Shady Jones anasti Riggsin saappaat ja Moze\nhänen revolverinsa. Sitten he jättivät ruumiin paikoilleen.\n\n\"Jim, sinun on mentävä etsimään noita kadonneita hevosia. Pari on\nvieläkin kateissa ja toinen niistä on minun!\" huusi Anson, kun Wilson\npääsi kääntymispaikalleen.\n\nBo kuuli Ansonin sanat, pisti päänsä esille kuusisuojuksesta ja\nhuudahti: \"Riggs kertoi piilottaneensa pari hevosta. Ne ovat varmasti\njossakin lähistössä. Hän tuli tuolta päin.\"\n\n\"Huomenta, tyttöseni! Onpa sinulla hyviä uutisia\", vastasi Anson, jonka\nrohkeus alkoi kasvaa.\n\n\"Hän halusi varmaankin saada sinut mukaansa.\"\n\n\"Kyllä, mutta en halunnut lähteä.\"\n\n\"Silloinko hän löi sinua?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Muistellessani eilistä puhettasi en voi ymmärtää, oliko herra\nRiggsillä suuremmat mahdollisuudet täällä kuin Texasissakaan. Meissäkin\non nimittäin jotakin tuosta suuresta maasta.\"\n\nTyttö veti kalpeat kasvonsa piiloon.\n\n\"Nyt on meidän lähdettävä matkalle, pojat\", määräsi johtaja. \"Menköön\npari teistä hakemaan noita hevosia. Ne ovat piilossa jossakin tiheässä\nkuusikossa. Me muut rupeamme tekemään kuormia.\"\n\nPian olivatkin he jo matkalla ja suuntasivat kulkunsa ylätasankoa\nkohti, poiketen suunnastaan ainoastaan silloin kun heidän\npiilottaakseen jälkensä oli etsittävä pehmeää ja ruohoista maata, jossa\neivät sellaiset näkyneet.\n\nIltapäivän kuluessa ratsastivat he vain noin kaksitoista peninkulmaa,\nmutta se olikin vain jatkuvaa kiipeämistä penkereeltä penkereelle,\nkunnes he saapuivat metsäiselle ylätasangolle, joka mustana rinteenä\njatkui huipuille saakka. Metsä oli jylhää aarniometsää, jossa kasvoi\nainoastaan honkia ja mäntyjä kuusien hävittyä olemattomiin. Viimeinen\ntunti varsinkin oli vaivalloinen ja rasittava heidän etsiessään\nAnsonin mieleistä leiripaikkaa kulkemalla sinne tänne, kiipeilemällä,\ntunkeutumalla tiheikköihin ja poikkeamalla suunnasta. Hän tuntui\nolevan aivan ymmällä valitessaan sopivaa leiripaikkaa. Vihdoin\nkumminkin valitsi hän jostakin syystä, jota ei kukaan kokenut metsämies\nolisi käsittänyt, synkän tiheimmän metsän keskellä olevan syvänteen\nsellaiseksi. Aukio, jos sitä nyt sellaiseksi voitiin sanoakaan, ei\nollut mikään niitty eikä lehtokaan. Toiselta puolelta kohosi musta\nkallio omituisine reikineen melkein puiden latvojen tasalle. Sen\njuurella pulppusi puro, joka virtasi sellaisten kalliomuodostumien yli,\nettä sen lorina eri paikoista läheisyydessä kuulosti monenlaiselta,\nmilloin sointuvalta ja laulavalta, milloin taasen omituisen kumealta ja\nsynkältä, ei kumminkaan kovalta, mutta kummallisen läpitunkevalta.\n\n\"Miten synkkä paikka!\" huomautti Shady tunteellisesti.\n\nTuo vähäinen mielenrohkaisu, jonka Riggsin ruumiin ryöstäminen oli\naiheuttanut, ei kestänyt tähän leiriin saakka. Miehet juttelivat vain\nkeskenään kaikkein välttämättömimmästä, ja senkin hyvin hiljaa. Paikan\nvaatimus tuntui olevan sellainen.\n\nWilson palveli tyttöä melkein samoin kuin edellisenä iltanakin. Hän\nkäski Bon syödä itsensä kylläiseksi, jotteivät voimat heikontuisi.\nTyttö totteli kehoitusta melkoisin ponnistuksin.\n\nKoska päivä oli ollut hyvin voimiakysyvä, sillä kaikkien muiden,\npaitsi Bon, oli ollut pakko kiipeillä peninkulmittain jalkaisin,\neivät he illallisen jälkeen valvoneet niinkään kauan, että olisivat\nhuomanneet, millaisen omituisen, villin ja pikimustan paikan heidän\njohtajansa oli valinnut leiripaikaksi. Paksurunkoisten mäntyjen\nvälissä olevilla pienillä aukioilla ei ollut mitään vastaavaa kauas\nulottuvassa lehvistössä. Ei ainoankaan tähden tuike voinut näkyä tähän\nsynkkään koloon. Kauempana olevien äkkiä kohoavien harjanteitten yli\npuhaltava tuuli humisi mäntyjen oksissa kuin nämä olisivat olleet\njännitettyjä kieliä. Surullisia ääniä kuului silloin tällöin. Ne eivät\nolleet kyllä muita kuin oksien tahi toisiaan vasten hankautuvien\nrunkojen aiheuttamia, mutta tarvittiin kumminkin päivänvalon selvä\nilmoitus, jotta ihminen voi todeta ne muiksi kuin aaveellisiksi.\nSitten kumminkin, huolimatta tuulen huminasta ja puron lorinan\nmuuttuvaisuudesta, tuntui yhtä läpitunkematon hiljaisuus kuin pimeyskin\noli kietovan heidät vaippaansa.\n\nLainsuojattomat, joista oli tullut pakolaisia nyt, nukkuivat kumminkin\nväsyneen unta kuulematta mitään. He heräsivät auringon noustessa, kun\nmetsä näytti savuiselta kultaisessa aamuruskossa ja kun valo, linnut ja\noravat ilmoittivat päivän alkaneeksi.\n\nHevoset eivät olleet poistuneet kuopasta yön kuluessa, seikka, jonka\nAnson huomasi heti.\n\n\"Tämä ei kylläkään ole mikään iloinen paikka, mutta en milloinkaan ole\nnähnyt turvallisempaa\", huomautti hän Wilsonille.\n\n\"Niin, jos nyt mikään paikka enää on turvallinen\", vastasi Wilson\nepäilevästi.\n\n\"Voimme ainakin pitää silmällä jälkiämme. Tänne ei ymmärtääkseni ole\nmitään muuta tietä.\"\n\n\"Snake, olimme melko taitavia lampaidenvarkaita, mutta olemme huonoja\nmetsämiehiä.\"\n\nAnson murisi tyytymättömästi tälle toverilleen, joka kerran oli ollut\nhänen tukensa. Sitten hän lähetti Burtin metsälle hankkimaan tuoretta\nlihaa ja rupesi pelaamaan muiden kanssa korttia. Koska heillä nyt oli\nvaroja sellaiseen, syventyivät he siihen heti kokonaan. Wilson tupakoi\nja katseli miettiväisesti milloin pelaajia, milloin suruissaan istuvaa\ntyttöä. Aamuilma oli kylmää, ja Bo, nähtävästi tahtomatta oleskella\nvangitsijainsa läheisyydessä tulen luona, oli senvuoksi valinnut tämän\nsynkän kuopan ainoan aurinkoisen paikan lepopaikakseen. Kului pari\ntuntia, aurinko kohosi korkeammalle ja ilma lämpeni. Kerran kohotti\nAnson päätään katsellakseen leiripaikkaa ympäröiviä synkkää metsää\nkasvavia rinteitä.\n\n\"Jim, hevoset ovat menossa jonnekin kauemmaksi\", huomautti hän.\n\nWilson nousi laiskasti ja läksi kävelemään kapeiden aukioiden poikki\nhevosia kohti. Ne olivat syödessään ruohoa oikealla kulkeneet puron\nvartta alas. Siellä oli niitä vastassa syvä, viheriä ja tiheää\npensaikkoa kasvava kuilu. Pari hevosta oli mennyt sinne. Wilson kuuli\nkai selvästi, missä ne olivat, vaikka ne eivät olleetkaan näkyvissä,\nkoska hän läksi kiertämään päästäkseen niiden edelle ja ajaakseen ne\ntakaisin. Näkymätön puro virtasi sinne kallioiden yli loristen ja\nkohisten. Hän pysähtyi vaistomaisesti ja kuunteli. Pihkalta tuoksuva\ntuuli kantoi mukanaan hiljaisia ja tyynnyttäviä metsänääniä. Ainoastaan\nhyvin terävät korvat olisivat voineet erottaa hiljaisia ja nopeita\naskelia. Wilson eteni varovaisesti ja kääntyi muutamalle pienelle,\nsammalta kasvavalle ruskealle ja tuoksuvalle aukiolle, joka oli\ntäynnä sananjalkoja ja sinikelloja. Sen keskeltä löysi hän syvälle\nsammaleeseen painuneen puuman jäljen. Hän kumartui katsomaan sitä,\njäykistyi nopeasti ja suoristautui sitten varovaisesti. Silloin kuuli\nhän takaansa kumeita askelia. Nostaen käsivartensa korkealle seisoi\nhän hiljaa paikoillaan ja kääntyi sitten hitaasti. Muudan harmaaseen\npeurannahkapukuun pukeutunut, harmaasilmäinen ja tukevaleukainen\nmetsästäjä tähtäsi häneen vireissä olevalla pyssyllä. Ja tuon\nmetsästäjän vieressä oli sähisevä ja sylkevä hirveän näköinen puuma.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\n\"Päivää, Dale!\" sanoi Wilson. \"Olette totisesti yllättänyt minut.\"\n\n\"Sssh! Ei niin kovasti\", sanoi metsästäjä hiljaa. \"Oletteko Jim Wilson?\"\n\n\"Olen. Dale, ilmestyitte kintereillemme tavattoman pian, vai satuitteko\nehkä sattumalta löytämään meidät?\"\n\n\"Olen seurannut jälkiänne. Wilson, tulen hakemaan tyttöä.\"\n\n\"Tiesin sen heti, nähdessäni teidät.\"\n\nPuumaan näytti vaikuttavan sen isännän uhkaava asento, koska se avasi\nsuunsa näyttäen julmat keltaiset torahampaansa ja sylkien Wilsoniin\npäin. Tämä ei näyttänyt pelkäävän ollenkaan Dalea eikä tämän pyssyä,\nvaan tuota suurta sähisevää petoa.\n\n\"Wilson, olen kuullut sanottavan teitä melko rehelliseksi roistoksi\",\nsanoi Dale.\n\n\"Ehkä sellainen olenkin. Mutta minä voin tulla hulluksi pelosta\nminuutin kuluttua. Dale, tuo peto hyppää pian niskaani.\"\n\n\"Puuma ei hyppää, ellen sitä kehoita. Wilson, jos annan teidän mennä,\ntuotteko tytön luokseni?\"\n\n\"Tuumikaamme asiaa. Mitä silloin tapahtuu, jos kieltäydyn?\" kysyi\nWilson ovelasti.\n\n\"Silloin olette mennyttä miestä tavalla tahi toisella.\"\n\n\"Minulla ei todellakaan ole paljon valitsemisen varaa. Suostun\nehtoonne. Mutta, Dale, uskotteko sanaani ja sallitte minun palata\nAnsonin luo?\"\n\n\"Uskon. Ette ole mikään hullu ja luullakseni olette rehellinen. Minulla\non Anson ja hänen miehensä hallussani. Ette voi paeta minua, ette\nainakaan näissä metsissä. Voin karkoittaa hevosenne, tappaa teidät\nvuorotellen tahi usuttaa puuman kimppuunne jonakin yönä.\"\n\n\"Varmasti. Teillä on nyt valta käsissänne. Anson on itse kokonaan\nsyypää tähän. Näin meidän kesken puhuen, Dale, en ole milloinkaan ollut\nhalukas tällaiseen.\"\n\n\"Kuka Riggsin ampui? Löysin hänen ruumiinsa.\"\n\n\"Olitte varmaankin silloin jo läheisyydessä, kun se tapahtui\", sanoi\nWilson väristen hieman tahtomattaan. Jokin ajatus tympäisi häntä.\n\n\"Entä tyttö? Onko hän turvassa ja terveenä?\" kysyi Dale nopeasti.\n\n\"Hän on yhtä hyvässä turvassa ja terveenä kuin kotonaankin. Dale, hän\non rohkein tyttö, mikä milloinkaan on hengittänyt. Kukaan ei olisi\nvoinut saada minua milloinkaan uskomaan, että hänen laisellaan tytöllä\non sellaiset hermot. Riggs löi häntä kerran vasten suuta, muuta ei ole\ntapahtunut. Tapoin Riggsin sen vuoksi. Ja auttakoon minua Jumala, mutta\nluullakseni olen koko ajan miettinyt, miten voisin häntä auttaa. Nyt ei\nsellainen ole enää niin vaikeaa.\"\n\n\"Mutta miten?\" kysyi Dale.\n\n\"Saamme sitten nähdä. Minun on saatava hänet jotenkin pois leiristä ja\ntuotava luoksenne. Siinä kaikki.\"\n\n\"Sen täytyy tapahtua pian.\"\n\n\"Mutta kuunnelkaahan nyt, Dale\", huomautti Wilson vakavasti. \"Liian\nnopea toiminta on yhtä vahingollista kuin liian hidaskin. Snake on\nollut hyvin ärtyisä näinä päivinä ja näyttää tulevan yhä ärtyisemmäksi.\nEllen toimi hyvin varovaisesti, voi hän huomata jotakin ja tappaa tytön\ntahi tehdä hänelle jotakin muuta. Tunnen nuo miehet. He ovat kaikki\nvalmiit uhraamaan henkensä. Minun on toimittava hyvin varovaisesti ja\njos minulla vain olisi jokin suunnitelma, olisi asian menestyminen\nsitäkin varmempi.\"\n\nWilsonin viekkaat vaaleat silmät loistivat jostakin mietteestä. Hän oli\nkoskemaisillaan toisen kohotetuista käsistään viitatakseen puumaan, kun\nhän näytti keksivän jotakin parempaa.\n\n\"Anson pelkää puumia. Ehkä voimme säikähdyttää hänet ja muut miehet\nniin, että tytön poisvieminen muuttuu hyvin helpoksi. Voitteko saada\ntuon suuren pedon tekemään kepposia? Hyökätkää leiriimme yöllä ja\nkarkoittakaa hevosemme.\"\n\n\"Takaan, että voin peloittaa Ansonin melkein kuoliaaksi\", vastasi Dale.\n\n\"Silloin onnistumme varmasti!\" huudahti Wilson melkein iloisesti.\n\"Vahdin tyttöä ja vihjaisen hänelle, miten hänen on näyteltävä\nosansa. Tulette sinne illalla juuri ennen pimeää. Aion tehdä miehet\nlevottomiksi. Ja silloin voitte usuttaa puuman heidän kimppuunsa tahi\ntehdä, mitä haluatte. Kun miehet sitten ovat aivan suunniltaan, otan\ntytön mukaani ja tuon hänet tänne tahi jonnekin muualle ja vihellän\nteille... Mutta ehkä tämä suunnitelma sittenkin on kelvoton. Jos tuo\npuuma hyökätessään leiriimme hyppääkin minun niskaani jonkun muun\nasemesta tahi sitten pimeässä, kun etsin teitä, nitistää minut. Tämä ei\ntunnu minusta ollenkaan houkuttelevalta.\"\n\n\"Wilson, tämä puuma on kesy\", vastasi Dale. \"Luulette sitä\nvaaralliseksi, mutta se on niin vaaraton kuin kissanpoikanen. Se\nnäyttää vain vihaiselta. Ihmiset eivät ole sitä milloinkaan ahdistaneet\neikä se ole taistellut milloinkaan muiden kuin karhujen ja antilooppien\nkanssa. Saan sen seuraamaan kaikenlaisia jälkiä, mutta totuus on\nkumminkin sellainen, etten voi saada sitä tekemään pahaa kenellekään\nihmiselle. Se voi kumminkin peloittaa kuoliaaksi kaikki sellaiset,\njotka eivät sitä tunne.\"\n\n\"Tuo riittää jo minulle. Miten hauskaa minulla tulee olemaankaan, kun\ntoverini ovat suunniltaan pelosta. Dale, voitte luottaa minuun ja\nolen teille kiitollinen senvuoksi, että sallitte minun hieman korjata\nitsekunnioitustani. Siis illalla, mutta ellei sellainen osoittaudu\nmahdolliseksi, huomenillalla sitten.\"\n\nDale laski pyssyn perän maahan ja suuri puuma sähähti jälleen. Wilson\nlaski kätensä ja astuen eteenpäin tunkeutui hän ympäröivään viheriään\nkuusikkoon. Sitten hän kiiruhti kuilusta ylös aukiota kohti. Kun hän\nsaapui toveriensa luo, hänen käytöksensä ja ilmeensä muuttuivat.\n\n\"Ovatko kaikki hevoset siellä?\" kysyi Anson selaillen korttejaan.\n\n\"Ovat, mutta ne käyttäytyvät hyvin kummallisesti. Ne näyttävät\npelkäävän jotakin.\"\n\n\"Ehkä siellä on joku harmaakarhu\", mumisi Anson. \"Jim, sinun on\npidettävä niitä silmällä. Olemme hukassa, jos joku peto säikähdyttää ne\nsuunniltaan.\"\n\n\"Minut siis valitaan tekemään kaikki työt nyt, kun te korttipukarit\nnylette toisianne. Minun on paimennettava hevosia, kannettava vettä\nja hakattava halkoja, keitettävä ja virutettava astiat. No samapa tuo\nlienee.\"\n\n\"Kukaan ei milloinkaan suoriudu leiritöistä paremmin kuin Jim Wilson\",\nhuomautti Anson.\n\n\"Jim, olet nyt naisen ritari ja sinulla on tarpeeksi työtä hänen\nruokkimisessaan ja huvittamisessaan\", sanoi Shady Jones, hymyillen\nniin, että sanat menettivät ivansa.\n\nMiehet nauraa hohottivat.\n\n\"Mene tiehesi, Jim, sotket vain pelimme\", sanoi Moze hieman\nvakavammasti.\n\n\"Tyttö kuolisikin varmasti nälkään, ellei minua olisi\", vastasi Wilson\nhyväntuulisesti kävellessään tyttöä kohti ja alkaessaan puhua tälle\nmelko kovasti tultuaan lähemmäksi: \"Neiti, minut on valittu kokiksi ja\nhaluaisin nyt tietää, mitä haluatte päivälliseksi.\"\n\nMiehet kuulivat hänen sanansa ja nauraa hohottivat jälleen. \"Hei, miten\ntuo Jim voikaan olla hullunkurinen!\" huudahti Anson.\n\nBo katseli häneen hämmästyneenä. Wilson iski silmää hänelle ja tultuaan\nlähemmäksi alkoi hän puhua hänelle hiljaa ja nopeasti.\n\n\"Tapasin äsken tuolla metsässä Dalen kesyine puumineen. Hän on tullut\nnoutamaan teitä. Olen suostunut auttamaan häntä, että saamme teidät\ntäältä turvallisesti pois. Nyt on teidänkin näyteltävä osanne. Teidän\non tekeydyttävä hulluksi. Ymmärrättekö? Keksikää jotakin omasta\npäästänne. En välitä, mitä teette tahi sanotte, kunhan vain olette\nolevinanne hullu. Älkääkä pelätkö. Aiomme säikähdyttää nuo miehet\nniin, että saan tilaisuuden viedä teidät pois. Sitten illalla tahi\nviimeistään huomenna.\"\n\nEnnenkuin Wilson alkoi puhua, oli Bo surullinen, kalpea ja valmis\nmilloin tahansa purskahtamaan itkuun. Hän muuttui kumminkin nopeasti\nkuunnellessaan näitä sanoja ja kun Wilson lopetti, ei hän enää\nnäyttänyt samalta tytöltäkään. Hän katseli Wilsoniin ymmärtäväisesti ja\nnyökäytti nopeasti päätään.\n\n\"Kyllä ymmärrän. Teen voitavani!\" kuiskasi hän.\n\nWilson poistui hyvin hajamielisenä, viekkaan suunnitelmansa\nhämmentämänä, eikä hän tullut entiselleen, ennenkuin melkein toveriensa\nluona. Silloin alkoi hän hyräillä jotakin vanhaa surullista laulua,\nliikkui nopeammasti, korjasi tulta ja alkoi valmistaa päivällistä. Hän\npiti kumminkin tarkasti silmällä, mitä ympärillä tapahtui. Hän huomasi\ntytön menevän kuusisuojukseen ja tulevan sieltä jälleen ulos hiukset\nhajallaan. Wilson katsoi tovereihinsa virnistellen, pudisti sitten\npäätään kuin ajatellen, että tilanne alkoi kehittyä.\n\nPelaavat miehet eivät kumminkaan heti huomanneet, miten tyttö keimaili\nja silitteli pitkää tukkaansa hämmästyttävällä tavalla.\n\n\"Hävinnyt!\" huudahti Anson kiroten ja heittäen korttinsa menemään.\n\"Ellei minua ole noiduttu, en osaa ollenkaan pelata!\"\n\n\"Olet varmasti noiduttu\", sanoi Shady Jones ivallisesti. \"Vastako se\nnyt alkaa sinulle selvitä?\"\n\n\"Pelaat kuin ojaan uponnut lehmä todellakin\", huomautti Moze lyhyesti.\n\n\"Pojat, eikö tämä olekin hullua?\" sanoi Anson surullisen vakavasti.\n\"Alan juuri tulla järkiini. Jokin on hullusti. Viime syksystä alkaen\nei meille ole mikään onnistunut, vaan kaikki on mennyt päin mäntyyn.\nEn syytä ketään, sillä minähän tässä johtaja olen. Onnettomuus seuraa\nminua.\"\n\n\"Snake, onnettomuutemme johtuvat kokonaan tuosta tekemästäsi\nsopimuksesta siepata tytöt\", sanoi Wilson, joka oli kuunnellut. \"Sanoin\nsen sinulle jo silloin. Ikävyytemme ovat vasta alkaneet ja huomaan\nniiden nyt lisäytyvän. Katsokaa.\"\n\nWilson viittasi sinnepäin, missä tyttö seisoi hiukset hulmuten hurjasti\npään ja hartioiden ympärillä. Bo kumarteli hyvin kauniisti muutamalle\nvanhalle kannolle lakaisten maata nöyryydessään suortuvillaan.\n\nAnson säpsähti ja näytti hämmästyvän äärettömästi, vallan\nnaurettavasti. Ja nuo toiset miehet tuijottivat, ollen yhtä ymmällä\nkuin heidän johtajansakin.\n\n\"Mikä kumma häntä nyt vaivaa?\" kysyi Anson epäilevästi. \"Hänen\ntukkansahan on aivan hajallaan. Mutta hän ei näytä tekevän tuota\niloissaankaan.\"\n\nWilson naputti otsaansa merkityksellisesti kädellään. \"Säikähdin häntä\noikein tänä aamuna\", kuiskasi hän.\n\n\"Miten niin?\" huudahti Anson uskomatta korviaan.\n\n\"Ellei hän ole hullu, en eläessäni ole nähnyt ketään hullua naista\",\nsanoi Shady Jones. Hänen tavastaan pudistaa päätään olisi voitu luulla,\nettä hän alituisesti oli ollut tekemisissä naisten kanssa.\n\nMoze oli niin säikähtynyt, ettei hän saanut sanaakaan suustaan.\n\n\"Näin sen tulevan\", selitti Wilson melko kiihkeästi. \"Pelkäsin\nkumminkin ilmaista sitä. Kiusasitte minua hänellä. Nyt sentään toivon,\nettä olisin puhunut.\"\n\nAnson nyökäytti vakavasti päätään. Hän ei uskonut oikein näkemäänsä,\nmutta todistukset tuntuivat kumoamattomilta. Hän lähestyi tyttöä askel\naskeleelta, ikäänkuin tämä olisi ollut joku vaarallinen ja selittämätön\nkapine. Wilson seurasi häntä ja toisia näytti vastustamattomasti\nhaluttavan lähteä mukaan.\n\n\"Kuulehan, tyttöseni!\" huudahti Anson käheästi.\n\nTyttö suoristi ylpeästi hennon vartalonsa. Levällään olevien hiusten\nvälistä loistivat hänen silmänsä luonnottomasti Ansonia vastaan, mutta\nhän ei suvainnut vastata sanaakaan.\n\n\"Kuulehan, Raynerin tyttö\", lisäsi Anson hitaasti, \"mikä sinua\noikeastaan vaivaa?\"\n\n\"Herra, puhutteko minulle?\" kysyi Bo arvokkaasti.\n\nShady Jones tointui hämmennyksestään ja huomasi kai tilanteessa jotakin\nnaurettavaa, koska hänen tummat kasvonsa alkoivat liikahdella.\n\n\"Kyllä!\" huohotti Anson raskaasti.\n\n\"Ophelia odottaa käskyjänne, herra. Olen ollut kokoamassa kukkia\",\nsanoi Bo suloisesti näyttäen tyhjiä käsiään, kuin niissä olisi ollut\nkukkavihko.\n\nShady Jones purskahti hillittömään nauruun. Siihen ei kumminkaan kukaan\nmuu yhtynyt ja nopeasti aiheutti se hänelle ikävyyksiä, sillä tyttö\nhyökkäsi nyt hänen kimppuunsa.\n\n\"Mitä sinä, sammakko, kurnutat? Roisto, sinut olisi pieksettävä ja\nkytkettävä rautoihin!\" huusi hän kiihkeästi.\n\nShadyssä tapahtui huomattava muutos ja hän oli kaatua peräytyessään.\nSitten näpsäytti Bo sormiaan Mozen nenän alla.\n\n\"Sinä musta paholainen! Mene matkoihisi! Kuuletko!\"\n\nAnson kokosi sen verran rohkeutta, että hän koski Bohun.\n\n\"Kuulehan nyt, Ophelia --\"\n\nEhkä hän koetti rauhoittaa Bota, mutta tämä huusi ja hyppäsi\ntakaisinpäin kuin palohaavan saanut. Hän huusi kimeästi ja hurjasti:\n\n\"Sinä! Sinä!\" Hän viittasi sormellaan Ansoniin. \"Sinä naistenrääkkääjä!\nMiksi hylkäsit vaimosi?\"\n\nAnson muuttui ensin tummanpunaiseksi, mutta kalpeni sitten hitaasti.\nTyttö oli nähtävästi osunut umpimähkään hyvin arkaan paikkaan.\n\n\"Ja nyt on piru muuttanut sinut käärmeeksi, pitkäksi suomuiseksi\nkäärmeeksi, jolla on viheriät silmät! Huh! Kun paimeneni löytää sinut,\nryömit kyllä pian vatsallasi. Ja hän polkee sinut tomuun.\"\n\nBo liukui nyt heidän luotaan alkaen pyöriä somasti käsivarret leveällä\nja hiukset hulmuten. Sitten hän nähtävästi unhottaen tuijottavat\nmiehet alkoi laulaa hiljaa jotakin suloista laulua. Tanssittuaan\nvielä muutaman männyn ympärillä livahti hän lopulta pieneen viheriään\nmajaansa, josta pian alkoi kuulua hyvin surullista vaikeroimista.\n\n\"Voi, millainen häpeä!\" huudahti Anson. \"Tuo hieno terve ja rohkea\ntyttönen on nyt mennyttä kalua. Hän on nyt aivan rutihullu!\"\n\n\"Niin, sanopas muuta\", huomautti Wilson. \"Ja muille se tuottaa yhä\nenemmän ikävyyksiä. Tilanne oli jo kehno ennenkin, mutta nyt se muuttuu\naivan sietämättömäksi. Enkö sitä jo sinulle sanonut, Anson? Varoitin\nsinua. Kysy Shadylta ja Mozelta, he kyllä ymmärtävät asian.\"\n\n\"Onnemme on ainiaaksi mennyttä\", ennusti Shady surullisesti.\n\n\"Tämä musertaa minut kokonaan, Anson\", mumisi Moze.\n\n\"Hullu nainen hallussani! Ellei tämä nyt jo ole liikaa niin ei\nmikään!\" huudahti Anson surullisesti poistuessaan. Ollen tietämätön,\ntaikauskoinen ja todennäköisten asioiden järkyttämä, kuvitteli hän\nlopultakin olevansa pahojenhenkien riivaama. Kun hän heittäytyi\nistumaan muutamalle käärylle, vapisivat hänen punakarvaiset kätensä.\nShady ja Moze muistuttivat myöskin paria viimeisillään olevaa miestä.\n\nWilsonin jännittyneet kasvot liikahtelivat, kun hän käänsi ne pois\nnähtävästi tukahduttaakseen jonkunlaisen tunnepuuskan. Juuri silloin\npääsi Ansonilta jyrisevä kirous.\n\n\"Hullu tahi ei, kultaa minä kumminkin hänellä ansaitsen!\" raivosi hän.\n\n\"Mutta mies, ole nyt toki järkevä. Aiotko sinäkin tulla hulluksi?\nSanoinhan sinulle jo, että joukkomme on tuomittu perikatoon. Et voi\nsaada mitään hänestä\", sanoi Wilson harkitusti.\n\n\"Miksi en?\"\n\n\"Koska meitä ajetaan takaa. Emme voi piiloutua mihinkään. Päivän tahi\nparin kuluttua saamme lyijyä nahkaamme.\"\n\n\"Ajetaan takaa! Mistä olet tullut sellaiseen luuloon? Näinkö pian?\"\nkysyi Anson nostaen päätään kuin iskevä käärme. Toisetkin miehet\nosoittivat nopeata mielenkiintoa.\n\n\"Ei se mikään luulo ole, sillä en ole nähnyt ketään. Tunnen sen\nkumminkin luissani. Kuulen jonkun tulevan jäljessämme koko ajan,\nerittäinkin öisin. Joku järkkymätön mies on varmasti kintereillämme.\"\n\n\"Jos näen tahi kuulen jotakin, isken tyttöä päähän ja sitten lähdemme\nmatkoihimme täältä\", vastasi Anson synkästi.\n\nWilson syöksähti nopeasti eteenpäin, vihaisesti ja niin kiihkeästi,\nettei sellainen ollut ollenkaan hänen tapaistaan. Miehet tuijottivatkin\nhäneen hämmästyneinä.\n\n\"Silloin on sinun jumalauta muserrettava Jim Wilsonin pää ensin!\" sanoi\nhän yhtä omituisella äänellä, kuin hänen käyttäytymisensäkin oli.\n\n\"Jim, rupeaisitko vastustamaan minua?\" huudahti Anson kohotetuin\nkäsivarsin arvokkaasti ja lämpimästi.\n\n\"Minäkin alan tulla niin pyörälle päästäni, että mieluummin saat\nmurskata sen, ennenkuin annan sinun murhata tuon pienen tyttö-raukan,\njonka olet tehnyt hulluksi.\"\n\n\"Jim, en punninnut sanojani\", vastasi Anson. \"Ja palataksemme\nasiaan, alan minäkin olla aivan sekaisin. Olemme kaikki monen hyvän\nwhiskyryypyn tarpeessa.\"\n\nHän koetti karkoittaa mielestään kaiken synkkyyden ja pelon, mutta ei\nonnistunut. Toverit eivät auttaneet hänen yritystään ollenkaan. Wilson\npoistui nyökäytellen päätään.\n\n\"Anson, anna Jimin olla rauhassa\", kuiskasi Shady. \"Olet mieletön\nvastustaessasi häntä, kun hän on noin kiihoittunut. Jim on kyllä\nuskollinen, mutta sinun on oltava varovainen.\"\n\nMoze ilmaisi kantansa nyökäyttäen synkästi.\n\nKun pelaaminen aloitettiin jälleen, ei Anson siihen enää yhtynytkään.\nToisetkaan, Moze ja Shady, eivät näyttäneet olevan siihen niin\ninnostuneita kuin tavallisesti. Anson paneutui lopulta pitkäkseen\nnojaten päänsä satulaan. Hän tuijotti koko ajan tuohon pieneen\nsuojukseen, jossa vangittu tyttö pysytteli piilossa. Sieltä kuului\nsilloin tällöin hiljaista laulua tahi luonnotonta naurua, joka\nkantautui aukion poikki. Wilson oli niin syventynyt ruoanlaittoon,\nettei hän nähtävästi kuullut mitään. Äkkiä hän kutsui miehet aterialle,\nmitä pyyntöä nämä niin vastahakoisesti ja vaiti ollen noudattivat kuin\nhe sillä olisivat osoittaneet jonkunlaista suosiota kokille.\n\n\"Snake, eiköhän minun pitäisi viedä hieman ruokaa tytöllekin?\" kysyi\nWilson.\n\n\"Tarvitseeko sinun kysyä sitä minulta?\" tiuskaisi Anson. \"Hänen on\npakko syödä, vaikka sitten ruoka olisi tukittava hänen kurkkuunsa.\"\n\n\"En ole siihen hyvinkään halukas\", vastasi Wilson, \"mutta voinhan\ntuon sentään tehdä, koska te muut tunnutte olevan siihen hyvin\nvastahakoisia.\"\n\nOtettuaan lautasen ja kupin lähestyi hän vastahakoisesti tuota pientä\nsuojusta ja pisti päänsä ovesta sisään. Valpas ja huomiokykyinen tyttö\noli nähtävästi huomannut hänen tulonsa. Kaikissa tapauksissa tervehti\nhän Wilsonia varovaisesti hymyillen.\n\n\"Jim, olinko mielestänne hyvä?\" kuiskasi hän.\n\n\"Neiti, niin taitavaa näyttelijätärtä en luullakseni ole milloinkaan\nnähnyt\", vastasi Wilson hiljaa. \"Olitte kumminkin pilata kaikki\nliioittelemisella. Ilmoitan nyt Ansonille, että olette sairas --\nmyrkytetty tahi jotakin muuta hirveää. Odottakaamme sitten iltaa. Dale\nvarmaankin saapuu silloin avuksemme.\"\n\n\"Voi, olen hirveästi jännittynyt saadakseni lähteä\", huudahti Bo. \"Jim\nWilson, en unhota teitä milloinkaan elämässäni.\"\n\nWilson näytti suuresti hämmästyvän.\n\n\"Neiti, olen koettanut tehdä vain parhaani, mutta tuloksista en mene\ntakuuseen. Olkaa kärsivällinen, rohkea, älkääkä säikähtykö. Toivoakseni\nvoin Dalen kanssa pelastaa teidät tästä.\"\n\nVedettyään päänsä pois hän nousi ja palasi nuotiolle, missä Anson\nodotti uteliaana.\n\n\"Jätin ruoan sinne, mutta hän ei siihen koskenutkaan. Hän näyttää\nolevan jotenkin sairas, lieneekö saanut myrkytyksen.\"\n\n\"Jim, olin kuulevinani sinun puhuvan\", sanoi Anson.\n\n\"Niin puhuinkin. Koetin häntä taivuttaa. Hän ei ole mielestäni niin\njärjetön kuin äsken, mutta hän makaa siellä melkein kaksinkerroin ja on\nhyvin sairas.\"\n\n\"Yhä pahempaa siis\", murahti Anson hampaittensa välistä. \"Ja missä\nBurtkin viipyy? Nyt on jo keskipäivä ja hän lähti varhain. Hänestä ei\ntule milloinkaan metsämiestä. Nytkin on hän luultavasti eksynyt.\"\n\n\"Joko niin, tahi sitten on häntä kohdannut jokin muu\", vastasi Wilson\nmiettiväisesti.\n\nAnson heristi suurta nyrkkiään ja kirosi julmasti partaansa sellaisen\nmiehen tapaan, jonka rikostoverit ja välineet, onni ja itseluottamus\nolivat pettäneet. Hän heittäytyi muutaman puun juurelle ja jonkun ajan\nkuluttua, kun hänen vihansa oli haihtunut, näytti hän vaipuvan uneen.\nMoze ja Shady jatkoivat peliään. Wilson käveli edestakaisin, istui\nhetkisen ja läksi sitten katsomaan hevosia jälleen, kiersi notkon ja\npalasi taasen leiriin. Iltapäivän tunnit kuluivat hitaasti, koska ne\nolivat jonkunlaisia odotustunteja. Kun katsoi miehiin, voi helposti\nhuomata heidän kasvoillaan saman odottavan ilmeen.\n\nAuringonlaskun aikaan muuttui notkon kullanväri epämääräiseksi synkäksi\nhämäräksi. Anson kääntyi, haukotteli ja istuutui. Kun hän katsoi\nympärilleen hakien selvästi Burtia, hänen kasvonsa synkistyivät.\n\n\"Eikö Burtia ole vieläkään näkynyt?\" kysyi hän.\n\nWilson näytti hieman hämmästyvän. \"Snake, et suinkaan odota Burtia\nenää?\"\n\n\"Tietysti odotan! Miksi en odottaisi?\" tiuskaisi Anson. \"Milloin\nmuulloin tahansa olisimme lähteneet häntä etsimään, emmekö olisikin?\"\n\n\"Milloin muulloin tahansa ei ole sama kuin nyt, Burt ei tule enää\nmilloinkaan takaisin\", sanoi Wilson varmasti ja lopullisesti.\n\n\"Joutavia! Täyttävätkö mielesi jälleen nuo samat omituiset aavistukset\nkuin äskenkin, tuollaiset yliluonnolliset, joita et voi selittää?\"\n\nAnsonin kysymykset olivat katkerat ja ivalliset.\n\n\"Kyllä. Ja, Snake, kysyn sinulta nyt samaa: Eikö sinunkin mielessäsi\nliiku jotakin samantapaista?\"\n\n\"Ei!\" karjaisi johtaja hurjasti, mutta tämä kiihkeä purkaus osoitti\nvain, että hän valehteli. Tästä purkauksesta, joka oli tulinen muisto\nhänen luonteensa vanhoista ja urhoollisista vaistoista, laskeutuisi\nhän nopeasti aivan mielettömyyteen asti, ellei joku nopea muutos\nvaihtaisi hänen onneaan paremmaksi. Ja sellaisille raaoille ja\nhillittömille luonteille kuin hänen merkitsi tuollainen mielettömyys\ntoivotonta tilannetta, toivotonta tapausten kehittymistä ja toivotonta\nintohimojen kokoamista, joiden tarkoitus on vain jakaa ja ottaa vastaan\nonnettomuuksia, verta ja kuolemaa.\n\nWilson lisäsi hieman puita nuotioon ja syödä nutusteli sitten muutamia\nlaivakorppuja. Kukaan ei pyytänyt häntä keittämään eivätkä muutkaan\nyrittäneetkään. Vuorotellen menivät miehet hakemaan eväsvarastosta\nhieman leipää ja lihaa.\n\nSitten he odottivat, kuten miehet, jotka eivät tiedä, mitä he\nodottavat, mutta kumminkin vihaavat ja pelkäävät tuota odottamaansa.\n\nNotkossa vallitseva hämärä oli luonnollisesti omituista ilman\ntihenemistä. Se oli pimeän ja valon sekoitusta, joka muodosti harmaita\npitkiä varjoja.\n\nHevosten korskuminen ja hyppiminen säikähdytti äkkiä miehiä.\n\n\"Hevoset pelkäävät jotakin\", sanoi Anson nousten. \"Tulkaa, niin mennään\nkatsomaan.\"\n\nMoze seurasi häntä ja he katosivat hämärään. Pian kuului kovempaa\nkavioiden kapsetta, sitten viidakon rasahtelua ja miesten kovia\nhuutoja. Vihdoin palasivat miehet taluttaen kolmea hevosta, jotka he\nsitoivat kiinni notkon reunalla kasvaviin puihin.\n\nNuotion valossa näyttivät Ansonin kasvot synkiltä ja vakavilta.\n\n\"Jim, hevoset ovat arempia kuin antiloopit\", sanoi hän. \"Otin\nomani kiinni ja Moze pari muuta. Loput laukkasivat tiehensä meidän\nlähestyessämme niitä. Joku peto on säikähdyttänyt ne pahasti. Meidän on\nkaikkien kiiruhdettava sinne pian.\"\n\nWilson nousi pudistaen päätään miettiväisesti. Samalla rikkoi\nhiljaisuuden säikähtyneen hevosen kimakka ja pelästynyt hirnunta.\nSe piteni huudoksi, katkesi ja loppui. Sitten seurasi pelokasta\nkorskuntaa, hyppimistä, rasahtelua, kavioiden kapsetta ja pensasten\nkahinaa, sitten kovempaa hyppimistä ja kolinaa sekä katkonaista kovaa\nhirnumista.\n\n\"Ne ovat pillastuneet!\" huusi Anson kiiruhtaen oman hevosensa luo,\njonka hän oli sitonut notkon laitaan. Se oli muutenkin suuri ja\nvillinnäköinen, saati sitten nyt, kun se korskui ja koetti päästä\nirti. Anson ehti sen luo juuri ajoissa, ja kaikki hänen voimansa\nolivat tarpeen sen rauhoittamiseksi. Vasta sitten kun tuo rasahteleva,\nkorskahteleva ja hyppivä temmellys oli hiljennyt ja lakannut kuulumasta\nharjulta, uskalsi hän poistua säikähtyneen lemmikkinsä luota.\n\n\"Paenneet, hevosemme ovat paenneet! Kuulitteko sitä elämää?\" huudahti\nhän kalpeana.\n\n\"No johan nyt toki. Lauma on nyt hajonnut kaikkiin ilman suuntiin\",\nvastasi Wilson.\n\n\"Emme saa niitä milloinkaan takaisin, vaikka eläisimme vielä sata\nvuotta\", selitti Moze.\n\n\"Se tekee meistä lopun, Snake Anson\", lisäsi Shady Jones\nmiettiväisesti. \"Hevoset ovat nyt karanneet. Voit lähettää\nlentosuukkosen niiden jälkeen. Niiden jalat eivät olleet sidotut ja\nne pelästyivät hirveästi jotakin. Ne hajautuivat tuossa sekasorrossa\npääsemättä enää milloinkaan yhteen. Huomaatko nyt, millaiseen pulaan\nolet meidät saattanut?\"\n\nTämän kolmannen syytöksen voimasta istuutui joukon johtaja järkytettynä\nja vaiti ollen. Toisetkin vaikenivat ja vähitellen vallitsi notkossa\ntäydellinen hiljaisuus. Yö koitti mustana, synkkänä, kolkkona ja\ntähdettömänä. Tuuli humisi heikosti ja puro lauloi omituista lauluaan,\nmilloin sointuvasti, milloin kumeasti. Se ei ollut milloinkaan\nsamanlaista -- joskus se jyrisi kuin kaukainen ukkonen, joskus taasen\nkohisi kuin vesi olisi syöksynyt syvään kuiluun ja joskus kolisi kuin\nnopeassa virrassa olevat kivet. Mustaa kallioseinää ei voitu nähdä,\nmutta kumminkin oli sieltä häämöttävinään omituisia kasvoja; suuret\nmännyt näyttivät aivan kohtisuorilta ja varjot olivat tummia, liikkuvia\nja muuttuvia. Nuotion lepattava valo kierteli suuria runkoja ja valaisi\nhaaveellisesti mietteihinsä vaipuneita miehiä. Se ei muutenkaan palanut\neikä räiskynyt iloisesti, sillä ei ollut minkäänlaista hehkua, ei\nsäkeniä, ei valkoista sydäntä eikä punaisia tummenevia kekäleitä.\nMiehet koettivat vuoroittain kuin yhteisestä sopimuksesta saada tulen\nkirkkaammasti palamaan. Mutta, koottu vähäinen puumäärä oli lahoa, joka\nleimahti vain hetkeksi sammuakseen taasen melkein heti.\n\nJonkun ajan kuluttua ei ainoakaan mies puhunut, ei liikkunut, eipä edes\ntupakoinut, vaan tuijotti vain synkästi tuleen. Jokainen oli vaipunut\nomiin ajatuksiinsa ja jokaisen yksinäinen mieli oli tiedottomasti\ntäynnä tulevaisuuden epäilyksiä. Tämä ajattelemiselle omistettu tunti\nerotti nämä toverukset toisistaan.\n\nÖisin ei mikään ole samannäköistä kuin päivisin. Onnen ja runsauden\npäivinä, menneissä tuimissa taisteluissa ja monissa tulevissa erosivat\nnämät miehet niin suuresti nykyisestä tilastaan kuin tämä pimeä yö\nerosi heidän odottamastaan kirkkaasta päivästä. Vaikka Wilson pettikin\nsuuresti tovereitaan tuon avuttoman tyttö-raukan vuoksi eivätkä häntä\nniin ollen järkyttäneet minkäänlaiset ahdistavat eivätkä taikauskoiset\nluulot, oli hän kumminkin ehkä enemmän tietoinen uhkaavasta\nonnettomuudesta kuin toiset.\n\nHeidän tekemänsä paha puhui heille luonnosta ja pimeydestä, ja jokainen\nheistä selitti sen oman pelkonsa tahi toivonsa mukaan. Vallitsevin\ntunne oli kumminkin pelko. He olivat vuosikausia eläneet aina\njonkunlaisen pelon vallassa, peläten milloin rehellisiä miehiä tahi\nkostoa, milloin takaa-ajoa tahi nälkää, milloin juoman tahi kullan\npuutetta, milloin verta tahi kuolemaa, milloin onnea tahi tilaisuuksia\ntahi jotakin salaperäistä nimetöntä voimaa. Vaikka Wilson olikin\noikea pelottoman miehen perikuva, kalvoi hänen mieltään kumminkin\nkuluttavin ja selittämättömin pelko, mitä ajatella voidaan, nimittäin\nsellainen, että hänen oli ehkä piakkoin pakko tehdä hänen miehuudelleen\nala-arvoisia tekoja.\n\nSiten he istuivat kumarassa nuotion ääressä miettien, koska toivo\ntuntui jo melkein sammuneelta, kuunnellen, koska tuo kummallinen ja\nsynkkä pimeys tuulenhuminoineen ja kumeine puronkohinoineen pakotti\nheitä kuuntelemaan, odottaen unta ja toivoen tuntien nopeata kulumista,\njotta he näkisivät, mitä oli tulossa.\n\nJa näytti olevan määrätty, että Anson ensimmäiseksi sai aavistaa\nlähestyvän uhkaavan turmion ankaruutta.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\n\"Kuunnelkaa!\"\n\nAnson kuiskasi tuon kiihkeästi. Hän istui aivan liikkumatta, mutta\nkatse harhaili sinne tänne, vapisevan korkealle kohotetun etusormen\nvaatiessa hiljaisuutta.\n\nKolmas vielä omituisempi ääni säesti tuulen kummallista huminaa ja\npuron kumeaa ivallista kohinaa. Sitä voitiin tuskin erottaa, sillä niin\nerinomaisen heikkoa valitusta tahi ulvontaa se oli. Se täytti noiden\ntoisten äänien väliajat.\n\n\"Jos tuo on joku peto, ei se ole kaukana\", kuiskasi Anson.\n\n\"No ei se nyt lähelläkään ole\", sanoi Wilson.\n\nShady Jones ja Moze olivat samalla tavoin eri mieltä.\n\nKun valitus loppui, hengittivät kaikki jälleen vapaammin ja vaipuivat\nentisiin asentoihinsa nuotion viereen. Läpitunkematon musta seinä\nympäröi nuotion valaisemaa pientä tilkkua, ja tuossa ympyrässä olivat\nnuo ajatuksiinsa vaipuneet miehet keskellä, sammuvan nuotion ympärillä,\nnuo muutamat pystysuorat männyt ja puihin kiinnitetyt hevoset toisessa\npäässä. Hevoset tuskin liikkuivat paikoiltaan, ja niiden pystyssä\nolevat valppaat päät todistivat niidenkin hyvin huomaavan yön\nomituisuudet.\n\nSilloin tavattoman pitkän hiljaisuuden jälkeen kohosi tuo omituinen\nääni vähitellen surkeaksi vaikeroimiseksi.\n\n\"Tuo hullu tyttököhän siellä itkee\", arveli Anson.\n\nNähtävästi hänen toverinsa hyväksyivät tämän selityksen tuntien yhtä\nsuurta helpotusta kuin äänen vaiettuakin.\n\n\"Luultavasti\", myönsi Jim Wilson vakavasti.\n\n\"Jos tuo tyttö marisee koko yön, emme saa unen hiventäkään silmiimme\",\nmurisi Shady Jones.\n\n\"Oikein selkääni karmii\", sanoi Moze.\n\nWilson nousi aloittaakseen jälleen miettiväisen kävelynsä pää kumarassa\nja kädet selän takana. Hän oli kuin hämmingin ruumiillistunut kuva.\n\n\"Jim, istuudu. Sinä hermostutat vain minua\", sanoi Anson ärtyisästi.\n\nWilson nauroi todellakin, mutta hiljaa, kuin hillitäkseen omituista\nhuviaan.\n\n\"Snake, uskallan hevoseni ja revolverini laivakorppua vastaan, että\nvoin noin kuuden sekunnin kuluttua temmeltää samoin kuin nuo hevoset.\"\n\nAnsonin laiha leuka laskeutui jo molemmat toiset katsoivat häneen\nsuurin silmin. He tiesivät varmasti, ettei Wilson ollut juovuksissa,\nminkä vuoksi he eivät ollenkaan käsittäneet häntä.\n\n\"Jim Wilson, alatko hermostua?\" kysyi Anson käheästi.\n\n\"Ehkä. Jumala sen vain tietää. Mutta kuulehan, Snake, olet kai nähnyt\nja kuullut ihmisten korisevan?\"\n\n\"Tarkoitatko kuollessaan?\"\n\n\"Tarkoitan.\"\n\n\"Kyllä, ainakin pari kertaa\", vastasi Anson julmasti.\n\n\"Mutta et ole milloinkaan nähnyt kenenkään kuolevan pelosta tahi\nkauheasta säikähdyksestä?\"\n\n\"En muistaakseni ikinä.\"\n\n\"Mutta minäpä olen. Ja samaa aavistaa Jim Wilson nytkin\", sanoi hän ja\njatkoi itsepäistä kävelyään.\n\nAnson ja hänen molemmat toverinsa katsoivat toisiinsa hämmästyneinä.\n\n\"Joutavia! Sanopas, mitä tuo asia meihin kuuluu?\" kysyi Anson hetken\nkuluttua.\n\n\"Tyttö on kuolemaisillaan\", vastasi Wilson äänellä, joka läjähti kuin\nruoskanlyönti.\n\nNuo kolme miestä jäykistyivät istuimillaan uskomatta kuulemaansa\ntodeksi, mutta olivat vastustamattomasti kumminkin tämän pimeän,\nkammottavan ja pahaenteisen hetken aiheuttamien tunteiden järkyttämiä.\n\nWilson käveli valopiirin laitaan mumisten itsekseen ja palasi jälleen\ntakaisin, sitten hän meni hieman etemmäksi, melkein näkymättömiin,\nmutta tuli vielä nytkin takaisin. Kolmannella kerralla hän kumminkin\nkatosi kokonaan yön läpitunkemattomaan pimeyteen. Nuo kolme miestä\nliikuttivat tuskin lihastakaan katsoessaan paikkaan, jonne hän oli\nhävinnyt. Wilson tuli kumminkin muutamien hetkien kuluttua horjuen\ntakaisin.\n\n\"Hän on jo melkein lopussa\", sanoi hän synkästi. \"Hermoihini koski, kun\ntunnustelin hänen kasvojaan. Tuo hirveä vaikeroiminen syntyy, kun hän\nhengittää. Se on kuin kuolevan korinaa, ainoastaan pitkäveteistä lyhyen\nasemesta.\"\n\n\"Jos hän on jo alkanut korista, loppuu hän kyllä pian\", sanoi Anson.\n\"En ole nukkunut kolmeen yöhön. Miten whisky nyt minulle maistuisikaan.\"\n\n\"Snake, tuota sinä nyt alituisesti jankutat\", huomautti Shady Jones\näreästi.\n\nNotkossa oli hyvin vaikea määritellä äänen suuntaa, mutta jokainen\naivan tyynesti ajatteleva mies olisi voinut sanoa, että tuon\nomituisen vaikeroimisen kovuus johtui eri etäisyyksistä ja asemista.\nÄänekkäimmillään ollessaan oli se kuin valitusta. Mutta nämä miehet\nkuuntelivat hermoillaan.\n\nLopulta se lakkasi äkkiä.\n\nWilson poistui jälleen joukosta ja katosi yöhön. Hänen poissaoloaan\nkesti kauemmin kuin äsken, mutta vihdoin tuli hän nopeasti takaisin.\n\n\"Hän on kuollut!\" huudahti hän vakavasti. \"Tuo viaton lapsi, joka ei\nole milloinkaan tehnyt kenellekään mitään pahaa ja jonka katseleminen\nteki jokaisen miehen paremmaksi, on nyt siis kuollut. Anson, sinulla on\nvarmasti paljon maksettavaa, kun aikasi koittaa.\"\n\n\"Mitä sinä lörpöttelet?\" kysyi johtaja vihaisesti. \"Hänen verensä ei\nole tahrannut käsiäni.\"\n\n\"Onpahan!\" huusi Wilson pudistaen nyrkkiään Ansonille. \"Ja pian sen\nolet näkeväkin! Tunnen koston tulevan ja tunnen jotakin muutakin.\"\n\n\"Joutavia! Hän on kai vain nukahtanut\", selitti Anson vapisten\nnoustessaan. \"Antakaa minulle palava kekäle.\"\n\n\"Älä ole niin hullu, että menet juuri kuolleen hullun tytön luo\",\nvastusti Shady Jones.\n\n\"Miksi en menisi? Kuka tämän joukon päällikkö on, haluaisin sen\nmielelläni tietää?\" Anson tarttui muutamaan kekäleeseen, jonka toisessa\npäässä oli tuli. Se kädessään lähestyi hän tuota suojusta, jossa\nkuolleen tytön luultiin olevan. Hänen tulisoihdun valaisema laiha\nvartalonsa sopi hyvin mustaan ympäristöön. Kuta lähemmäksi hän pääsi\nsuojusta, sitä hitaammin hän käveli, kunnes hän kokonaan pysähtyi ja\nkumartui katsomaan sisään.\n\n\"Hän on mennyt!\" huusi hän käheästi värisevällä äänellä.\n\nSitten soihtu sammui ja kekäleen pää hehkui enää vain punaisena. Hän\nheilutteli sitä, mutta se ei syttynyt palamaan. Hänen tarkasti katsovat\ntoverinsa kadottivat hänen pitkän vartalonsa näkyvistään ja samoin myös\ntuon hehkuvan kekäleen. Pikimusta pimeys nieli hänet. Muutamiin hetkiin\nei kuulunut mitään. Jälleen tuulen humina ja tuo omituinen, ivallinen,\nkumea kohina valtasivat paikan. Sitten kuului jonkun rasahtelua, ehkä\ntuulen aiheuttamaa, ikäänkuin sivulle työnnettyjen kuusen oksien\npehmeätä kahinaa. Sitä seurasi hypähtelevän miehen askelten kumeata\nkapsetta. Anson tuli juosten takaisin. Hän oli aivan hurjannäköinen\nkalpeine kasvoineen ja pelokkaine kuopistaan pullistuneine silmineen.\nOikeassa kädessä oli revolveri.\n\n\"Kuulitteko vai näittekö jotakin?\" huohotti hän katsoen taakseen ja\nsitten ympärilleen, ja lopuksi tovereihinsa.\n\n\"Emme. Minä ainakin koetin sekä katsella, että kuunnella\", vastasi\nWilson.\n\n\"Anson, ei siellä mitään ollut\", selitti Moze.\n\n\"En ole siitä niinkään varma\", sanoi Shady Jones epäilevin ja\ntuijottavin silmin. \"Luulin kuulevani jotakin kahinaa.\"\n\n\"Hän ei ollut siellä!\" huudahti Anson peläten ja ihmetellen. \"Tyttö on\nkadonnut! Soihtuni sammui enkä voinut nähdä. Ja juuri silloin tunsin\njotakin tapahtuvan. Pyörähdin nopeasti katsomaan ja ellen sittenkin\nhuomannut suurta harmaata otusta, olen hullumpi kuin tuo tyttö. En\nkumminkaan voi vannoa tunteneeni muuta kuin tuulen puuskan, joka vinkui\nkorvissani.\"\n\n\"Hävinnytkö?\" huudahti Wilson hyvin järkytettynä. \"Miehet, jos asia on\nniin, niin ehkä hän ei ollutkaan kuollut, vaan lähti vaeltamaan pois.\nMutta hän oli kuollut, vannon sen, sillä hänen sydämensä oli lakannut\nsykkimästä.\"\n\n\"Luullakseni lähden tieheni täältä\", sanoi Shady Jones synkästi\nnoustessaan. Kun Moze huomasi hänen tekonsa, ilmestyi hänen tummille\nkasvoilleen paljon puhuva ilme.\n\n\"Jim, jos hän nyt kerran on kuollut ja lähtenyt vaeltamaan, niin mitä\nhittoa luulet tästä kaikesta seuraavan?\" kysyi Anson käheästi. \"Mutta\nse näyttää vain sellaiselta. Olemme kaikki hermostuneita. Koettakaamme\ntyyntyä ja keskustella järkevästi.\"\n\n\"Anson, maailmassa on paljon sellaista, mitä et sinä enkä minäkään\ntiedä\", vastasi Wilson. \"Maailmanloppu tulee kumminkin joskus ja ehkä\nse nyt voi olla jo hyvinkin lähellä. En ole ollenkaan hämmästynyt --\"\n\n\"Kas tuolla taasen!\" huudahti Anson kääntyen ja tähdäten revolverillaan.\n\nMiesten ja puiden takana vilahti jotakin harmaata ja suurta, ja sitä\nseurasi huomattava tuulen puuska.\n\n\"Kuulehan, Snake, ei siellä ollut mitään\", sanoi Wilson hetken kuluttua.\n\n\"Mutta minäkin kuulin\", kuiskasi Shady Jones.\n\n\"Tuulenpuuskahan tuo vain levitteli savua nuotiosta\", sanoi Moze.\n\n\"Panen vaikka sieluni pantiksi, että takanani oli jotakin\", selitti\nAnson tuijottaen pimeään.\n\n\"Kuunnelkaamme, päästäksemme asiasta varmuuteen\", ehdotti Wilson.\n\nMiesten rikollisista ja levottomista kasvoista voi lepattavan nuotion\nvalossa selvästi nähdä, miten jokainen heistä pelkäsi suunnattomasti.\nHe seisoivat kuin kuvapatsaat katsellen ja kuunnellen.\n\nMuutamat äänet rikkoivat vain tuon omituisen hiljaisuuden. Hevoset\nhuokaisivat silloin tällöin raskaasti, mutta eivät liikahtaneetkaan\npaikoiltaan, ja mäntyjen oksia heiluttelevan tuulen synkkä ja\nsurullinen humina sekoittui puron kumeaan kohinaan. Ja ainoastaan nämä\ntavalliset äänet kiinnittivät huomion hiljaisuuden laatuun. Autiuden\nhengittävä ja yksinäinen tuntu vallitsi tuossa pimeässä notkossa\nja synkkä yö tuntui kätkevän helmaansa tuntemattomia salaisuuksia.\nAinoastaan kuuntelevasta pahasta omastatunnosta voivat nuo luonnon\nmitä rauhallisimmat, kauneimmat ja surullisimmat äänet tuntua kutsuvan\nhelvetin säveliltä.\n\nÄkkiä muudan lyhyt ja kimeä kiljunta rikkoi tuon painostavan ja ladatun\nhiljaisuuden.\n\nAnsonin suuri hevonen nousi pystyyn pieksäen ilmaa etujaloillaan ja\ntuli sitten taasen jymähtäen maahan. Toiset hevoset vapisivat pelosta.\n\n\"Eikö tuo ollut puumin ääni?\" kysyi Anson käheästi.\n\n\"Minusta se kuulosti naisen huudolta\", vastasi Wilson näyttäen\nvapisevan kuin lehdet tuulessa.\n\n\"Silloin olin oikeassa. Tyttö on hengissä ja kuljeskelee tuolla\nmetsässä huudellen noin kamalasti\", sanoi Anson.\n\n\"Kuljeskelee kyllä, mutta hän on kuollut.\"\n\n\"Jumala varjelkoon, eihän sellainen voi olla mahdollista.\"\n\n\"No ellei hän kuljeskele siellä kuolleena, on hän kumminkin melkein\nkuollut\", vastasi Wilson alkaen kuiskailla itsekseen.\n\n\"Jos vain olisin aavistanut, mitä tämä sopimus meille aiheuttaa,\nolisin ampunut Beasleyn sen sijaan että rupesin kuuntelemaan hänen\nhoukutuksiaan. Minun olisi myös pitänyt iskeä tuon tytön pää mäsäksi\nollakseni varma hänen vaitiolostaan. Jos hän kulkee tuolla metsässä\nhuutaen tuolla tavoin, niin --\"\n\nHänen äänensä sammui, kun metsästä kuului ohut, rikkova ja kimeä\nhuuto, joka hieman muistutti ensimmäistä, mutta ei ollut niin villi.\nSe kuului selvästi kalliolta. Ja tuon pikimustan notkon toiselta\npuolelta kantautui miesten korviin tuskissaan olevan naisen järkyttävää\nvaikerrusta, joka oli villiä, ahdistavaa ja surullista.\n\nAnsonin hevonen katkaisi marhamintansa ja hypähti niin nopeasti\ntaaksepäin, että se oli kaatua muutamaan kallioisessa maassa olevaan\nmatalaan syvänteeseen. Anson sai sen kiinni ja veti sen lähemmäksi\ntulta. Toisetkin hevoset vapisivat ja tempoilivat. Moze juoksi niiden\nväliin hillitsemään niitä. Shady Jones heitti uusia oksia tuleen. Siitä\nkohosi rätisten ja säkenöiden kirkas liekki, joka paljasti Wilsonin\nseisomassa traagillisessa asennossa. Hänellä oli käsivarret levällään\nja silmät tuijottivat kiinteästi tummiin varjoihin.\n\nTuo omituinen eloisa ääni ei uudistunut, mutta tuo toinen, joka\nmuistutti kuolemantuskissa vaikeroivan naisen valitusta, rikkoi\nhiljaisuuden jälleen. Se jätti jälkeensä värisevän kaiun, joka hiljaa\nhäipyi kuulumattomiin. Sitten muuttui kaikki jälleen hiljaiseksi ja\npimeys tuntui vain synkkenevän. Miehet odottivat ja kun he alkoivat\nhieman rauhoittua, toistui huuto uhkaavan lähellä, juuri puiden\ntakana. Se oli inhimillinen -- tuskan ja pelon ruumiillistunut ääni,\njoka ilmaisi kovaa taistelua tämän elämän puolesta kuolemaa vastaan.\nTuo huuto oli niin selvä, erikoinen ja ihmeellinen, että kuuntelijat\nvääntelivät itseään, ikäänkuin he olisivat nähneet tuon viattoman,\nhellän ja kauniin tytön revittävän kappaleiksi heidän nähtensä. Se\noli täynnä epäilyä ja vapisi kuoleman kauhusta, sen ihmeellinen voima\noli sen villissä, tuossa itsepuolustuksen kauniissa ja aavemaisessa\nsäveleessä.\n\nJoukon johtaja laukaisi revolverinsa toivottomuudessaan pimeään\nmetsään, josta huuto kuului. Sitten oli hänen pakko hillitä hevostaan\nestääkseen sen laukkaamasta tiehensä. Laukauksen jälkeen seurasi\nlyhytaikainen hiljaisuus, hevoset tyyntyivät ja miehet kokoutuivat\ntulen ääreen pitäen kumminkin marhaminnoista lujasti kiinni.\n\n\"Jos se oli puuma, karkoitti tämä sen tiehensä\", sanoi Anson.\n\n\"Varmasti, mutta se ei ollut puuma\", vastasi Wilson. \"Odottakaa, niin\nnäette.\"\n\nHe odottivat kaikki kuunnellen kukin omalta suunnaltaan, seuraten\nsilmillään kaikkea ja peläten jo omaa varjoaankin. Kerran vielä tuulen\nhumina, puron ivallinen syvä kohina, nauru ja lorina vallitsivat notkon\nhiljaisuutta.\n\n\"Anson, lähdetään pois tästä aaveellisesta paikasta\", kuiskasi Moze.\n\nEhdotus kiinnitti Ansonin huomiota ja hän punnitsi sitä pudistaen\nhitaasti päätään.\n\n\"Meillä on ainoastaan kolme hevosta eikä tällä minun hevosellani voida\nratsastaa noiden karjuntain jälkeen\", sanoi hän. \"Meillä on sitäpaitsi\ntavaroitakin. Ja miten hitossa voisimmekaan päästä täältä tällaisessa\npimeydessä?\"\n\n\"Jos vain lähdemme, ei se tee mitään. Minä kävelen edellä ja opastan\",\nsanoi Moze innokkaasti. \"Minulla on terävät silmät. Te saatte ratsastaa\nja kuljettaa samalla osan tavaroista. Päästyämme täältä palaamme sitten\npäivällä noutamaan loppuja.\"\n\n\"Anson, minustakin tuntuu se viisaimmalta\", selitti Shady Jones.\n\n\"Jim, mitä sinä tästä ajattelet?\" kysyi Anson. \"Lähdemmekö matkoihimme\ntästä synkästä paikasta?\"\n\n\"Mielestäni se on mainio suunnitelma\", myönsi Wilson.\n\n\"Puuma se sittenkin oli\", sanoi Anson rohkeammasti, koska hiljaisuus\npysyi rikkomattomana. \"Mutta kumminkin tuntui minusta kuin joku nainen\nolisi huutanut puukko kurkussa.\"\n\n\"Snake, muistat kai nähneesi täällä vielä aivan äskettäin naisen?\"\nkysyi Wilson harkitusti.\n\n\"Kyllä tuon tyttösen\", vastasi Anson epäillen.\n\n\"Näit hänen tulevan hulluksi, etkö nähnytkin?\"\n\n\"Näin.\"\n\n\"Eikä hän ollut enää majassaan mentyäsi häntä katsomaan.\"\n\n\"Ei ollutkaan.\"\n\n\"Jos asia kerran on niin, on sinun turha puhua puumista.\"\n\nWilsonin todiste tuntui kumoamattomalta. Shady ja Moze nyökkäsivät\nsynkästi ja vaihtoivat levottomasti jalkaa. Anson painoi päänsä alas.\n\n\"Mitä sen on väliä, ellemme sitä enää kuule --\", aloitti hän, mutta\nvaikeni äkkiä.\n\nSillä aivan heidän yläpuoleltaan jostakin paikasta juuri valopiirin\nulkopuolelta kajahti huuto, joka sen läheisyyden vuoksi oli paljon\nkimakampi ja tuskallisempi kuin mikään edellinen ja kirjaimellisesti\nhalvautti ryhmän siihen saakka, kunnes se taukosi. Ansonin suuri\nhevonen pillastui ja korskahtaen pelosta teki kauhean hypyn suoraan\nulospäin. Kuului kumea jymähdys, kun se potkaisi Ansonia, joka lensi\nkallioiden yli nuotion takana olevaan kuoppaan, minne hevonenkin häntä\nseurasi. Wilson ennätti tehdä hurjan hypyn ja onnistui väistämään\npotkun. Kääntyessään näki hän Ansonin kaatuvan. Kuului kumahduksia ja\nvaikeroimista ja sitten kavioiden lyöntejä ja kopinaa, kun hevonen\nkoetti nousta jaloilleen. Se oli ilmeisesti vyörynyt isäntänsä yli.\n\n\"Auttakaa, miehet!\" huusi Wilson rientäen niin nopeasti kuin suinkin\nmatalan töyryn yli ja tarttuen heikossa valossa marhamintaan. He\nvetivät kolmisin hevosen pois kuopasta ja sitoivat sen lujasti\nmuutamaan puuhun kiinni. Tehtyään sen tuijottivat he syvennykseen,\njosta Ansonin ruumis epäselvästi näkyi. Hän makasi selällään ja\nvaikeroi.\n\n\"Pelkään hänen loukkaantuneen\", sanoi Wilson.\n\n\"Hevonen kaatui suoraan hänen päälleen ja tuo hevonen on raskas\",\nselitti Moze.\n\nHe menivät kuoppaan ja polvistuivat johtajansa viereen. Hämärässä\nnäyttivät tämän kasvot tummanharmailta ja hän hengitti hyvin vaikeasti.\n\n\"Snake, vanha veikko, et suinkaan ole vahingoittunut?\" kysyi Wilson\nvärisevällä äänellä. Koska hän ei saanut mitään vastausta, sanoi hän\ntovereilleen: \"Nostakaamme hänet sellaiseen paikkaan, jossa voimme\nnähdä.\"\n\nNuo kolme miestä kantoivat Ansonin varovaisesti kummulle nuotion ääreen\nvaloon. Hän oli tajuissaan, mutta kalmankalpea ja hänen suustaan vuoti\nverta.\n\nWilson polvistui hänen viereensä. Toiset seisoivat ja\nkatsahtaen synkästi toisiinsa selvittivät he toisilleen Ansonin\nelämänmahdollisuudet. Samalla kuului jälleen tuo peloittava\nja järkyttävä huuto, joka kuulosti tuskissaan olevan naisen\nvaikeroimiselta. Shady Jones kuiskasi jotakin Mozelle. Sitten he\nsuoristautuivat katsoen kaatuneeseen johtajaansa.\n\n\"Sano minulle, miten olet loukkautunut?\" kysyi Wilson.\n\n\"Hevonen musersi rintani\", sanoi Anson änkyttävästi kuiskaten.\n\nWilson avasi näppärästi hänen paitansa ja tunnusteli hänen rintaansa.\n\n\"Ei. Rintalastasi ei ainakaan ole murskautunut\", vastasi Wilson\ntoivovasti. Sitten hän tunnusteli kädellään Ansonin kumpaakin kylkeä.\nÄkkiä hän pysähtyi, käänsi katseensa muualle ja siveli kädellään\nhitaasti toista kylkeä. Hevosen paino oli katkonut ja musertanut\nAnsonin kylkiluut. Hänen suustaan vuoti verta ja hänen hitaat\ntuskalliset henkäyksensä synnyttivät veristä vaahtoa, josta voitiin\nhuomata, että katkenneet luut olivat tunkeutuneet keuhkoihin. Siis\ntapaturma, jonka seuraukset ennemmin tahi myöhemmin näyttäytyisivät\nkohtalokkaiksi.\n\n\"Toveri, sinulta on katkennut pari kylkiluuta\", sanoi Wilson.\n\n\"Voi, Jim, kyllä sen täytyy olla jotakin pahempaa\", kuiskasi Anson.\n\"Minulla on kauheat tuskat. En voi ollenkaan hengittää.\"\n\n\"Ehkä kumminkin vielä paranet\", sanoi Wilson teeskennellen toivoa.\n\nMoze kumartui Ansonin yli ja katsahti tutkivasti noita kalpeita\nkasvoja, verisiä huulia ja laihoja hapuilevia käsiä. Sitten hän\nsuoristautui.\n\n\"Shady, hän kuolee pian. Lähtekäämme täältä\", sanoi hän.\n\n\"Seuraan sinua, kuten ennenkin\", vastasi Jones.\n\nMolemmat poistuivat. He irroittivat nuo molemmat hevoset ja taluttivat\nne satuloiden luo. Huopapeitteet sijoitettiin nopeasti paikoilleen,\nsatulat heitettiin yhtä nopeasti selkään ja nopeasti kiristyivät\nremmit. Anson katsoi Wilsoniin tarkastaen tämän liikkeitä. Mutta\nWilson seisoi omituisen julmana ja tyynenä, jollakin tavoin vailla\ntuota hänessä näiden viimeisten tuntien kuluessa näkyvissä ollutta\nhermostuneisuutta.\n\n\"Shady, ota hieman leipää, niin minä varustan vähän lihaa mukaamme\",\nsanoi Moze. Molemmat miehet tulivat nuotion luo valoon, noin kymmenen\njalan päähän Ansonista.\n\n\"Toverit, aiotteko poistua?\" kysyi tämä käheästi hämmästyneenä.\n\n\"Emme ole enää samoja kuin ennen. Emme voi sinua auttaa, eikä tämä\nnotko ole meille terveellinen\", vastasi Moze.\n\nShady Jones hyppäsi hevosensa selkään notkeasti ja kaikki hermot\njännityksessä.\n\n\"Mutta, Moze, et suinkaan voi jättää Jimiä tänne yksikseen?\" kysyi\nAnson.\n\n\"Jim saa olla täällä, kunnes hän mätänee!\" vastasi Moze. \"Olen saanut\njo tarpeekseni tästä kolosta.\"\n\n\"Moze, menettelet väärin\", huohotti Anson. \"Jim ei halua poistua\nluotani. Pysykäämme uskollisesti yhdessä. Korvaan sen sinulle vielä,\nkuten muunkin entisen.\"\n\n\"Snake, sinun on pian kuoltava\", vastasi Moze ivallisesti.\n\nAnsonin ojentautunut ruumis vapisi hirveästi ja hänen kalpeat\nkasvonsa punastuivat. Nyt koitti tuo suuri ja peloittava hetki, joka\njo pitkän aikaa oli ollut tulossa. Wilson oli tiennyt julmasti sen\ntulevan tavalla tahi toisella. Anson oli itsepäisesti ja uskollisesti\ntaistellut kohtalokkaiden virtausten nousuvettä vastaan. Moze ja Shady\nJones eivät itsekkäissä pyyteissään aavistaneet rikollisen elämänsä\nvälttämätöntä loppua.\n\nVaikka Anson makasikin maassa voimatonna, vetäisi hän kumminkin\nnopeasti revolverinsa esille ja ampui Mozen, joka kaatui ääneti\nliikauttamatta kättäänkään. Sitten Shadyn hevosen hypähdys aiheutti\nAnsonin toisen luodin ohimenon. Kolmas nopea laukaus ei aiheuttanut\nmitään nähtävää vaikutusta sekään, Shady vain kiroili omaa asettaan,\njoka ei nähtävästi tahtonut laueta. Hän koetti ampua hyppivän hevosensa\nselästä ja luodit heittelivät tomua ja soraa Ansonin ruumiille. Silloin\nojentautui Wilsonin pitkä käsivarsi ja hänen suuri revolverinsa\npaukahti. Shady lyyhistyi satulaansa, pelästynyt hevonen heitti hänet\nmaahan ja laukkasi tiehensä valopiiristä. Kavioiden kapse ja pensaiden\nrisahtelu lakkasivat pian kuulumasta.\n\n\"Jim, osuitko häneen?\" kuiskasi Anson.\n\n\"Varmasti, Snake\", vastasi Wilson änkyttäen. Häntä nähtävästi värisytti\nvastatessaan. Pistettyään aseensa tuppeen kääri hän huopapeitteen\nkokoon ja työnsi sen Ansonin pään alle.\n\n\"Jim, jalkojanikin palelee niin hirveästi\", kuiskasi Anson.\n\n\"Nyt alkaakin olla jo melko kylmä\", vastasi Wilson, otti toisen\nhuopapeitteen ja kääri sen Ansonin jalkojen ympärille. \"Snake, pelkään\nShadyn osuneen sinuun kerran.\"\n\n\"Kyllä, mutta en välittäisi siitä hituistakaan, ellen olisi muuten\nloukkautunut.\"\n\n\"Lepää nyt hiljaa paikoillasi. Luullakseni Shadyn hevonen pysähtyi\ntuonne jonkun matkan päähän. Minäpäs menen katsomaan.\"\n\n\"Jim, en ole kuullut tuota huutoa vähään aikaan.\"\n\n\"Se on jo lakannut. Luultavasti se oli puuma.\"\n\n\"Tiesin sen.\"\n\nWilson hävisi pimeyteen. Tuo musta seinä ei tuntunut niin\nläpitunkemattomalta eikä synkältä sittenkuin hän pääsi pois\nvalopiiristä. Hän eteni varovaisesti voidakseen olla erehtymättä\nsuunnasta. Jatkaen matkaansa kumarassa puulta puulle läheni hän\nkalliota ja saapui lopulta hänen päänsä korkuisen litteän paaden\nviereen. Täällä oli pimeys synkin, mutta kumminkin hän erotti jotakin\nvaaleata kivellä.\n\n\"Neiti, oletteko siellä hyvissä voimissa?\" kysyi hän hiljaa.\n\n\"Olen, mutta pelkään niin hirveästi\", kuiskasi Bo vastaukseksi.\n\n\"Kaikki kävikin niin nopeasti. Tulkaahan nyt. Vastoinkäymisenne ovat\nnyt varmasti loppuneet.\"\n\nWilson auttoi hänet kiveltä maahan ja huomattuaan Bon horjuvan kannatti\nhän tätä toisella käsivarrellaan ja piti toista ojennettuna tunteakseen\nvastukset. Askel askeleelta poistuivat he kallion varjosta seuraten\ntuota pientä puroa. Se kohisi ja lorisi ja melkein esti Wilsonin\nhiljaisen vihellyksen kuulumasta. Tyttö nojasi nyt raskaasti hänen\nkäsivarteensa heikontuen nähtävästi heikontumistaan. Vihdoin saapuivat\nhe kuilun päässä olevaan pieneen aukioon. Wilson pysähtyi jälleen ja\nvihelsi. Vastaus kuului jostakin hänen takaansa ja oikealta. Hän odotti\ntukien tyttöä.\n\n\"Dale on täällä\", sanoi hän. \"Älkääkä nyt pyörtykö kestettyänne kaiken\nmuun.\"\n\nKuului oksien kahinaa ja pehmeitä hiljaisia askelia. Sitten ilmestyi\nnäkyviin kumartunut tumma olento ja toinen pitkä, harmaa ja hiipien\nkulkeva, joka säpsähdytti Wilsonia.\n\n\"Wilsonko?\" kysyi Dale hiljaa.\n\n\"Niin. Olen tuonut hänet tänne, Dale, turvallisesti ja terveenä\",\nvastasi Wilson mennen lähemmäksi Dalea ja ojentaen kaatuvan tytön tälle.\n\n\"Bo, Bo, oletko terve?\" Dalen syvä ääni värisi.\n\nBo tarttui häneen syliksi ja huudahteli iloissaan.\n\n\"Voi, Dale! Jumalalle kiitos! Olen melkein kaatumaisillani nyt. Eikö\ntämä ole ollutkin kummallinen yö täynnä seikkailuja? Voin mainiosti.\nDale, olemme tästä kiitollisuuden velassa Jim Wilsonille.\"\n\n\"Bo, minä -- me kaikki olemme hänelle kiitollisia niin kauan kuin\nelämme\", vastasi Dale. \"Wilson, olet mies! Jos haluat poistua tuosta\njoukosta --\"\n\n\"Dale, tuosta joukosta ei ole enää monta jäljellä, ellet päästänyt\nnuorta Burtia menemään\", vastasi Wilson.\n\n\"En tappanut häntä enkä tehnyt hänelle muutakaan pahaa, mutta peloitin\nhänet niin, että hän juoksee luultavasti vieläkin. Wilson, taisteluko\ntuon ampumisen aiheutti?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Voi, Dale, se oli hirveää! Näin sen kokonaisuudessaan. Minä --\"\n\n\"Neiti, voitte kertoa sen hänelle minun poistuttuani. Toivotan teille\nonnellista matkaa.\"\n\nHän sanoi tuon kylmästi ja tyynesti, vaikka ääni hieman värähtelikin.\n\nTytön kasvot näyttivät hyvin kalpeilta hämärässä. Hän painautui\nWilsonia vastaan ja puristi tämän käsiä.\n\n\"Taivas teitä auttakoon, Jim Wilson! Olette todellakin Texasista!\nMuistan teidät aina ja rukoilen puolestanne lakkaamatta!\"\n\nWilson poistui tummien mäntyjen välistä näkyvää himmeätä tulen\nkajastusta kohti.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nKun Helen Rayner katseli, miten Dale ratsasti tiehensä toimittamaan\nvaarallista tehtäväänsä, joka merkitsi melkein elämää tahi kuolemaa\nHelenille itselleen, oli hyvin omituista, ettei hän voinut ajatella\nmuuta kuin tuota hurmaavaa ja järkyttävää hetkeä, jolloin hän oli\nkietonut kätensä Dalen kaulaan.\n\nSe ei vaikuttanut ollenkaan asiaan, että Dale -- oivallinen mies kun\nhän oli -- oli vapauttanut tuon hetken häpeästä suhtautumalla Helenin\ntekoon omalla tavallaan. Tosiasia, että Helen oli menetellyt niin,\nriitti. Kun hänen tunteensa kerran olivat päässeet riehumaan, oli hänen\naivan mahdotonta tietää ja ymmärtää niitä edeltäpäin. Hän totesi vain\nhämmentyneenä, että kun Dale palaa Bon kanssa, menettelee hän jälleen\nsamoin.\n\n\"Jos sen teen, teen sen vilpittömästi\", sanoi hän itsekseen ja punastui\nkorviaan myöten.\n\nHän katseli Dalea, kunnes tämä hävisi näkyvistä. Kun Dale oli\npoistunut, tukahduttivat ikävä ja pelko tuon hämmentävän tunteen. Hän\nrupesi valmistautumaan tuleviin tapahtumiin. Ennen illallista kokosi\nhän sekä omat että Bon arvoesineet, kirjat, paperit ja vaatteet ja\nlaittoi ne sellaiseen kuntoon, että hän siinä tapauksessa, että hänet\nkarkoitettaisiin maatilalta, voi ottaa henkilökohtaisen omaisuutensa\nmukaansa.\n\nMormonit ja muutamat muut uskolliset miehet nukkuivat sen yön\npäärakennuksen kuistissa tervavaatevuoteillaan, jottei Heleniä ainakaan\nvoitaisi yllättää. Sitten koitti päivä monine toimineen, joita ei\nmikään häirinnyt. Mutta kuunnellessaan ja vahtiessaan tuntui se\nHelenistä kumminkin äärettömän pitkältä.\n\nCarmichael ei palannut eikä hänestä kuulunutkaan mitään. Viimeiset\ntiedot hänestä olivat edellisen päivän iltapäivältä, jolloin muudan\npaimen oli nähnyt hänet kaukana pohjoisessa matkalla kukkuloille\npäin. Beemanit ilmoittivat, että Roy oli paranemaan päin, ja sanoivat\nhuomanneensa, että kyläläisten keskuudessa vallitsi jonkunlainen\nhillitty epäluulo.\n\nTämä toinen yksinäinen yö tuntui Helenistä melkein sietämättömältä.\nKun hän nukkui, näki hän hänestä unia, ja kun hän valvoi, hyppäsi\nhänen sydämensä aina kurkkuun ikkunan luona kasvavien puiden lehtien\nkahinastakin, ja sitäpaitsi kiduttivat häntä kaikenlaiset kuvittelut\nBon tilasta. Hän sanoi monta kertaa itselleen, että Beasley olisi\nsaanut viedä maatilan mielisuosiolla, kun vain Bo olisi saanut olla\nrauhassa, sillä hän syytti vihollistaan empimättä Bon katoamisesta. Hän\nluuli Riggsin toimineen vain välikappaleena.\n\nPäivällä ei häntä niin peloittanut, sillä kaikenlaiset työt\nkiinnittivät hänen huomionsa puoleensa. Mutta seuraavana aamuna\njuuri ennen puoltapäivää palauttivat aitauksista kuuluvat huudot ja\njostakin läheisyydestä kuuluva kavioiden kapse hänet järkyttävään\ntodellisuuteen. Katsoessaan ikkunasta näki hän suuria savupilviä.\n\n\"Tulipalo! Luultavasti on joku katoksista, ehkä tuo vanhin kauimpana\noleva, syttynyt tuleen\", sanoi hän katsoessaan ikkunasta. \"Joku\nhuolimaton meksikolainen iankaikkisine savukkeineen on kai sen\nsytyttänyt.\"\n\nHelen vastusti haluaan lähteä katsomaan, mitä oli tapahtunut, sillä\nhän oli päättänyt pysytellä kotona. Senvuoksi avasikin hän oven\nepäröimättä, kun hän kuuli askelia kuistista ja koputusta ovelta.\nSiellä oli neljä meksikolaista. Muudan heistä tarttui Heleniin nopeasti\nkuin salama ja vetäisi hänet yhdellä nykäyksellä kynnyksen toiselle\npuolelle.\n\n\"En halua tehdä teille pahaa, señora\", sanoi hän viitaten samalla, että\nHelenin oli poistuttava.\n\nKenenkään ei tarvinnut Helenille ilmoittaa, mitä tämä vierailu\ntarkoitti. Vaikka hän oli pelännytkin melkein vaikka mitä, ei\nhän ollut kumminkaan uskonut, että Beasley ryhtyisi tällaisiin\nväkivaltaisuuksiin. Hänen verensä kiehui.\n\n\"Kuinka te uskallatte?\" sanoi hän vapisten koettaessaan hillitä\nitseään. Mutta luokkarajat, valta ja ääni eivät vaikuttaneet mitään\nnäihin meksikolaisiin, jotka vain nauroivat. Toinenkin tarttui Heleniin\nlikaisella ja ruskealla kädellään, jolloin Helen säpsähti inhosta.\n\n\"Laskekaa minut irti!\" huudahti hän raivokkaasti ruveten vaistomaisesti\ntaistelemaan vapauttaakseen itsensä. Silloin tarttuivat muutkin häneen.\nHelenin arvokkuus hävisi nyt kuin sitä ei milloinkaan olisi ollutkaan.\nPolttava ja tukahduttava veren virtaaminen suonissa tutustutti hänet\nensimmäisen kerran siihen kauhistuttavaan vihaan, jonka hän oli perinyt\nAuchinclosseilta. Hän, joka oli luullut voivansa olla milloinkaan\nsuuttumatta, taisteli nyt kuin naarastiikeri. Meksikolaisilla, jotka\nsopertelivat kiihkoissaan, oli täysi työ, ennenkuin he saivat hänet\nnostetuksi maasta. He käsittelivät häntä kuin tyhjää maissisäkkiä.\nTarttuen hänen käsiinsä ja jalkoihinsa kantoivat he hänet kujalle ja\nkujalta tielle puku epäjärjestyksessä ja puoleksi revittynä. Siellä he\nsuoristautuivat ja karkoittivat hänet pois.\n\nPuoleksi sokaistuna näki Helen heidän asettuvan ovelle valmiina\nestämään hänen sinne tulonsa. Hän horjui tietä pitkin kylään. Hänestä\ntuntui kuin hän olisi kävellyt punaisessa sumussa, kuin hän olisi\nsaanut verentungoksen aivoihin ja kuin matka Cassin lesken huvilaan ei\nmilloinkaan loppuisi. Mutta hän pääsi sinne kumminkin lopulta, horjui\npolkua pitkin taloon ja kuuli tuon vanhan vaimo huudon. Silmät sameina,\npyörtymäisillään, sairaana ja kaiken näyttäessä mustalta tunsi Helen,\nmiten rouva talutti hänet vierashuoneeseen ja asetti hänet tuoliin\nistumaan.\n\nHän tointui kumminkin pian sen verran, että muisti kaiken. Hän näki\nRoyn, joka oli aivan kalmankalpea, kyselevän häneltä säikähtynein\nsilmin. Vanha vaimo oli kumartunut hänen ylitseen mumisten koettaessaan\nlohduttaa häntä ja järjestäessään hänen pukuaan.\n\n\"Neljä meksikolaista kantoi minut ulos ja karkoitti minut kodistani\ntielle\", huohotti Helen.\n\nHän näytti kertovan tämän itselleenkin ja toteavan samalla sen\nsuunnattoman vihan, joka vapisutti hänen ruumistaan.\n\n\"Jos olisin aavistanut sen, olisin tappanut ne!\"\n\nHän huudahti tämän kovasti ja epäröimättä katsellen ystäviään kuivin\nja kuumin silmin. Roy ojentautui ja tarttui hänen käteensä puhuen\nkäheästi. Pelästynyt vanhus polvistui ja koperoi vapisevin sormin\nHelenin puvun repeämiä. Sitten koitti hetki, jolloin Helenin ruumiin\nvapiseminen alkoi tauota, jolloin hänen verensä rauhoittui sallien\njärjen jälleen toimia ja jolloin hän alkoi taistella vihaansa vastaan\nja hitaasti ja peläten huomata tuon kuluttavan vaaran, joka oli\nväijynyt hänen mielessään kuin nukkuva tiikeri.\n\n\"Ah, neiti Helen, olitte niin hirveän näköinen, että luulin niiden\npidelleen teitä pahoin\", sanoi vanhus.\n\nHelen katsoi hämmästyneenä ajettuneita ranteitaan, toista sukkaansa,\njonka varsi oli valunut aivan nilkkaan, ja halkeamaa, joka oli\npaljastanut hänen olkapäänsä meksikolaisten julkeille katseille.\n\n\"Ruumiini ei ole vahingoittunut\", kuiskasi hän.\n\nEi Roykaan ollut enää niin kalpea ja hänen silmiensä äskeinen vihainen\nilme oli muuttunut nyt ystävälliseksi.\n\n\"Oli onni, neiti Nell, ettei tapahtunut mitään vahinkoa... Kai nyt\nymmärrätte koko tämän konnanjuonen? Älkää kumminkaan antako sen\ntukahduttaa lempeätä tapaanne suhtautua asioihin. Huomaatte siitä vain,\nmiten raaka tämä Länsi on. Rakkauskin on täällä aivan samanlaista.\"\n\nHelen käsitti vain osaksi hänen sanansa, mutta se riitti kumminkin\nselvittämään hänen suhteensa tulevaisuuteen. Länsi on kaunis, mutta\nkova. Näiden ystävien kasvoissa hän alkoi huomata niissä olevien syvien\nja terävien ryppyjen, tuskan varjojen ja peittelemättömän alastoman\ntotuuden merkityksen, joka oli hakattu niihin kuin marmoriin.\n\n\"Taivaan nimessä, kertokaa nyt meille kaikki\", kehoitti rouva Cass.\n\nSulkien silmänsä totteli Helen käskyä ja kertoi lyhyesti, miten\nkarkoittaminen oli tapahtunut.\n\n\"Sitä juuri olemme odottaneetkin\", sanoi Roy. \"On hyvä, että pääsitte\nsieltä ehein nahoin. Beasleyllä on nyt valta, ja mieluummin näemmekin,\nettä olette nyt poissa maatilaltanne.\"\n\n\"Mutta, Roy, en halua luovuttaa sitä Beasleylle!\" huudahti Helen\n\n\"Neiti Nell, ennenkuin tämä Pine kasvaa tarpeeksi suureksi lain\nvaikutuksille, olette harmaapäinen vanhus. Ette voi karkoittaa\nBeasleytä kunniallisella ettekä oikeutetuilla vaatimuksillanne. Al\nAuchincloss oli kova isäntä. Hän hankki itselleen vihollisia tappamatta\nniitä kaikkia. Ihmisten pahoja töitä ei voida unhottaa. Ja teidän on\nkärsittävä Alin syntien vuoksi, vaikka Al olikin yhtä hyvä kuin joku\ntoinenkin täällä menestynyt tilanomistaja.\"\n\n\"Voi, mitä minun nyt on tehtävä? En aio suostua. Omaisuuteni on\nminulta ryöstetty. Eivätkö ihmiset voi minua auttaa? Onko minun pakko\nristissäkäsin istua ja katsella miten tuo sekarotuinen rosvo --? Ah,\ntämä on aivan uskomatonta!\"\n\n\"Teidän on vain oltava kärsivällinen muutamia päiviä\", sanoi Roy\ntyynesti. \"Kyllä tämä kaikki loppuu vielä hyvin.\"\n\n\"Roy, teillä on ollut tämä kepponen, kuten sitä nimitätte, selvillä jo\nkauan aikaa!\" huudahti Helen.\n\n\"Niin onkin, enkä ole laskuissani erehtynytkään.\"\n\n\"Mitä sitten tapahtuu muutamien päivien kuluttua?\"\n\n\"Nell Rayner, aiotteko reipastua nyt, vai oletteko vielä niin\nhermostunut, että menetätte kotonaan malttinne?\"\n\n\"Koetan olla rohkea, mutta minua on valmistettava\", vastasi Helen\nvärisevällä äänellä.\n\n\"No niin, Beasley saa nyt Dalen, Las Vegasin ja minut kimppuunsa. Ja,\nneiti Nell, hänen toivonsa saada elää kauan ovat yhtä mitättömät kuin\nhänen taivaaseenpääsemisensä mahdollisuudet.\"\n\n\"Mutta, Roy, en usko tuollaisia harkittuja murhia mahdollisiksi\",\nvastasi Helen vapisten. \"Sellainen on vasten uskontoani. En suostu\nsellaiseen. Voittehan kaikki sitäpaitsi joutua vaaraan.\"\n\n\"Tyttö, miten luulette sitten voivanne tästä suoriutua? Jos rakastatte\nDalea ja vannotte rupeavanne hänen puolisokseen, voitte ehkä estää\nhänet. Minäkin kunnioitan niin paljon uskontoanne, etten ryhdy\nsellaiseen, jos luulette saavanne kärsiä minun vuokseni, mutta ei Dale,\nette te, ei Bo, ei rakkaus, ei taivas eikä helvetti voi milloinkaan\nestää tuota paimenta, Las Vegasia.\"\n\n\"Ah, jos Dale tuo Bon minulle takaisin, en välitä maatilastani\nhituistakaan\". mumisi Helen.\n\n\"Kun se tapahtuu, silloin siitä vasta välitättekin. Meidän on pantava\nsuuri metsästäjänne vain työhön\", vastasi Roy hymyillen ymmärtäväisesti.\n\nEnnen puoltapäivää samana päivänä tuotiin Helenin kokoamat tavarat\nCassin lesken portaille, ja niin tulivat hänen välttämättömimmät\ntarpeensa tyydytetyiksi. Hän sai sijoittautua niin mukavasti kuin\nsuinkin vanhuksen ainoaan vapaana olevaan huoneeseen, jossa hän rupesi\nkokoamaan mielenlujuutta ja kestävyyttä.\n\nHänen ihmeekseen tulivat monet rouva Cassin naapurit vaatimattomasti\ntuon pienen rakennuksen takaovelle osoittamaan myötämielisyyttään. He\nmuodostivat alistuneen ja pelokkaan joukon ja kuiskailivat toisilleen\npoistuessaan. Helen sai heidän vierailustaan sellaisen vakaumuksen,\netteivät Beasleyn vallan alla olevien miesten vaimot luulleet tuosta\nmaatilan väkivaltaisesta anastamisesta koituvan mitään hyvää. Hän\ntotesi jo saman päivän iltana, että hänen onnettomuutensa oli\nsynnyttänyt jonkunlaisen vastavoiman.\n\nSeuraavana päivänä ilmoitti Roy hänelle, että Royn veli, John, oli\nsaapunut edellisenä iltana ja ilmoittanut Beasleyn ottaneen jo maatilan\nhaltuunsa. Ei laukaustakaan oltu ammuttu ja muutaman heiniä täynnä\nolevan ladon palaminen oli ollut ainoa vahinko. Se oli sytytetty\ntuleen Helenin miesten huomion kiinnittämiseksi yhteen paikkaan, ja\nsitten oli Beasley tullut mukanaan kolme kertaa niin monta miestä kuin\nheitä oli ollut. Hän oli ylpeästi käskenyt heidän mennä tiehensä,\nelleivät he halunneet hyväksyä häntä isännäkseen ja jäädä sinne hänen\npalvelukseensa. Nuo kolme Beemania olivat jääneet luullen siten\nparhaiten edistävänsä Helenin etua. Beasley oli sitten ratsastanut\nPineen, kuten muinakin päivinä. Roy kertoi sitten sinä aamuna saamiaan\nuutisia, miten Beasleyn miehet olivat juhlineet myöhään edellisenä\niltana.\n\nLoppumattomilta tuntuvat toinen, kolmas ja neljäs päivä menivät\nmenojaan, ja Helen luuli tulleensa vanhaksi niiden kuluessa. Yöt hän\nvalvoi melkein kokonaan ajatellen ja rukoillen, ainoastaan iltapäivisin\nvoi hän hieman nukkua. Hän ei voinut ajatella mitään eikä puhua muusta\nkuin sisarestaan ja Dalen mahdollisuuksista pelastaa tämä.\n\n\"Ette pidä Dalea juuri minkään arvoisena\", sanoi Roy vihdoin\nvastustaen. \"Sanon teille, että Milt Dale voi tehdä noissa metsissä\nmitä ikinä hän vain haluaa. Voitte uskoa sanani... Mutta kun hän palaa,\nsaavat asiat varmasti toisen käänteen.\"\n\nTämä merkityksellinen puhe tehosi Heleniin toivorikkaudellaan ja\nhyydytti hänen verensä ennustuksellaan metsästäjää odottavista\nvaaroista.\n\nViidennen päivän iltapäivällä heräsi Helen äkkiä unestaan. Aurinko\noli jo melkein laskeutunut. Hän kuuli ääniä -- rouva Cassin kimeän\nja lörpöttelevän, joka kuulosti nyt hyvin kiihtyneeltä, syvän, joka\nvärisytti Heleniä päästä jalkoihin asti, ja sitten tytön naurun,\nkatkonaisen mutta onnellisen. Kuului askelia ja kavioiden kapsetta.\nDale oli tuonut Bon takaisin. Helen tiesi sen. Hän tunsi olevansa hyvin\nheikko ja hänen oli ponnistettava pysyäkseen pystyssä. Korvat alkoivat\njyskyttää ja suloinen, täydellinen ilo täytti äkkiä hänen mielensä. Hän\nkiitti Jumalaa, että hänen rukouksensa oli kuultu. Tuntien sitten äkkiä\nhurjaa ruumiillista riemua hän syöksyi ulos.\n\nHän ennätti juuri ajoissa näkemään, miten Roy Beeman tuli talosta kuin\nhäntä ei milloinkaan olisi ammuttu ja miten Roy huutaen tervehti erästä\nharmaapukuista ja -kasvoista miestä, Dalea.\n\n\"Päivää, Roy! Olen iloinen nähdessäni sinut jälleen pystyssä\", sanoi\nDale. Kuinka tuo tyyni ääni vahvistikaan Heleniä! Hän huomasi Bon,\njoka näytti aivan entisenlaiselta, ehkä sentään hieman kalpeammalta ja\nränsistyneemmältä. Sitten Bo näki hänet ja riensi hänen syliinsä.\n\n\"Nell, olen tullut terveenä takaisin! En ole milloinkaan elämässäni\nollut näin onnellinen... Entä sitten kaikki suurenmoiset seikkailuni!\nNell, sinä vanha äitiseni, olen saanut nyt niistä tarpeekseni elämäni\najaksi!\"\n\nBo oli aivan hulluna ilosta nauraen ja huutaen vuorotellen. Mutta Helen\nei voinut ilmaista tunteitaan. Hänen silmiänsä hämärsi niin, että hän\npitäessään Bota sylissään tuskin voi nähdä heidän puoleensa kääntynyttä\nDalea, joka kumminkin löysi hänen ojennetun vapisevan kätensä.\n\n\"Nell, olette luullakseni kärsinyt enemmän kuin me.\" Dalen ääni\nkuulosti vakavalta ja Nell tunsi hänen tutkistelevan katseensa\nkasvoillaan. \"Rouva Cass sanoi teidän olevan täällä ja minä tiedän\nmiksi.\"\n\nRoy vei heidät kaikki sisälle huoneihin.\n\n\"Milt, joku naapurin poika pitää kyllä huolta hevosesta\", sanoi hän,\nkun Dale kääntyi tomuiseen ja väsyneeseen Rangeriin päin. \"Mihin jätit\npuuman?\"\n\n\"Lähetin sen kotiin\", vastasi Dale.\n\n\"Jumalalle kiitos, Milt, miten tämä tuntuukaan hauskalta!\" lörpötteli\nrouva Cass. \"Olemme olleet täällä hyvin huolissamme, ja neiti Helen on\nollut melkein kuolla odottaessaan sinua.\"\n\n\"Täti, Bo ja minä olemme enemmän nälissämme kuin voitte uskoakaan\",\nvastasi Dale nauraen.\n\n\"Taivas varjelkoon, laitan päivällisen valmiiksi tuossa tuokiossa!\"\n\n\"Nell, miksi olet tullut tänne?\" kysyi Bo epäilevästi.\n\nVastauksen asemesta vei Nell sisarensa huoneeseensa ja sulki oven. Bo\nhuomasi matkatavarat ja hänen ilmeensä muuttui. Vanha loisto palasi\nhänen silmiinsä.\n\n\"Hän on siis tehnyt sen!\" huudahti hän kiihkeästi.\n\n\"Kultaseni, kiittäkäämme Jumalaa, että olen saanut sinut takaisin!\"\nmumisi Helen voiden vihdoinkin puhua. \"Muusta ei ole väliä. Olen\nrukoillut ainoastaan tätä.\"\n\n\"Hyvä, vanha Nell!\" kuiskasi Bo suudellen ja syleillen Heleniä. \"Tiedän\nsinun tarkoittavan sanoillasi täyttä totta. Mutta minä en välitä sinun\nvilpittömyydestäsi! Olen tullut hengissä takaisin ja hurjempana kuin\nennen. Missä -- missä Tom on?\"\n\n\"Bo, emme ole kuulleet hänestä viiteen päivään sanaakaan. Hän on\ntietysti sinua etsimässä.\"\n\n\"Ja sinutko on karkoitettu maatilalta?\"\n\n\"Niin melkein\", vastasi Helen kertoen tapauksen muutamin värisevin\nsanoin.\n\nBo sanoi hurjan sanan, jolla oli enemmän voimaa kuin kauneutta, mutta\nse ilmaisi hyvin hänen kiihkeän suuttumuksensa sisarta kohdanneen\nväkivallan johdosta.\n\n\"Ah, tietääkö Tom Carmichael tämän?\" lisäsi hän huohottaen.\n\n\"Miten hän voisi?\"\n\n\"Kun hän kuulee sen, niin -- on helvetti valmis. Olen iloinen, että\nsaavuin tänne ennen häntä... Nell, en ole riisunut kenkiäni koko\nsiunattuna aikana. Auta minua. Hanki sitten hieman saippuaa, kuumaa\nvettä ja puhtaat vaatteet. Nell, tyttöseni, minua ei ole oikein\nkasvatettu kestämään näitä Lännen vaikeuksia. Ne ovat liian musertavia.\"\n\nSitten sai Helen kuulla nopeassa järjestyksessä laukkaavista hevosista,\nRiggsistä, lainsuojattomista, rohkeasti uhmatusta Beasleystä, pitkistä\nratsastusmatkoista ja urhoollisesta roistosta, taistelusta Riggsin\nkanssa, verestä ja kuolemasta, toisesta pitkästä ratsastuksesta,\nsynkässä metsässä olevasta leiristä, yksinäisistä öistä, aavemaisista\näänistä, päivistä, petoksesta, suuresta maailmasta riistetystä\nnäyttelijättärestä Opheliasta, Snake Ansonista, säikähtyneistä\nlainsuojattomista, surullisista vaikeroimisista ja peloittavista\nhuudoista, puumasta, hevosten pelastumisesta, taistelusta ja\nampumisesta, Wilsonista, tuosta toisesta Tom Carmichaelista, johon hän\nolisi voinut rakastua, ellei -- pimeästä yöstä, Dalesta, hevosista,\nratsastuksesta ja nälästä. \"Ah, Nell, hän oli Texasista!\" sanoi Bo\nlopuksi.\n\nHelen kuunteli noita ihmeellisiä ja peloittavia tapauksia, jotka\nolivat uhanneet tuon rakastetun pienen sisaren vaaleata päätä, mutta\nBon vaivattoman ja huomattavan kertomuksen aiheuttama hämminki jätti\nainoastaan tuon viimeisen lauseen selväksi.\n\nPian sai Helen kumminkin tilaisuuden ilmoittaa, että rouva Cass oli\npyytänyt heitä jo pari kertaa syömään, ja tämä tervetullut uutinen\nkeskeytti Bon virtaavan sanatulvan paremmin kuin mikään muu.\n\nHelen huomasi heti, että Roy ja Dale olivat keskustelleet asioista.\nRoy kunnioitti tätä kokoutumista istumalla ensimmäisen kerran pöydässä\nhaavoittumisensa jälkeen, ja ellei oteta huomioon Helenin onnettomuutta\nja ilmassa väreilevää odotuksen jännitystä, oli päivällinen iloinen.\nVanha rouva Cass oli nyt kunniansa kukkuloilla. Hän tunsi ilmassa\nolevan rakkautta, ja ollen uskollinen sukupuolelleen hän iloitsi siitä.\n\nIlta ei ollut vielä pimennyt, kun Roy nousi ja meni kuistiin. Hänen\nterävät korvansa olivat kuulleet jotakin. Helenkin luuli erottaneensa\nnopeata kavioiden kapsetta.\n\n\"Dale, tulehan tänne!\" huusi Roy sitten kovasti.\n\nMetsästäjä meni nopein äänettömin liikkein, ja Helen ja Bo seurasivat\npysähtyen ovelle.\n\n\"Las Vegas sieltä varmaankin tulee\", kuiskasi Dale.\n\nHelenistä tuntui, että paljas paimenen nimikin jo muutti koko ilmaston.\n\nPortilta kuului ääniä, joista toinen, nopea ja käheä, kuulosti\nCarmichaelin puheelta. Vireä hevonen hypähteli ja lennätteli soraa\nkavioillaan. Sitten ilmestyi polulle pieni mies, joka lähestyi taloa.\nCarmichaelhan se oli, mutta ei Helenin tuntema Carmichael. Hän kuuli\nBon hiljaisen omituisen huudahduksen, joka vahvisti hänen saamaansa\nvaikutusta.\n\nTavasta, millä Roy meni ulos, ei olisi mitenkään voitu luulla, että\nhäntä oli ammuttu, ja Dale oli melkein yhtä nopea. Carmichael saapui\nheidän luokseen ja puristi heidän käsiään nopeasti kauhealla kourallaan.\n\n\"Pojat, saavuin juuri. Nuo tuolla sanoivat, että olette löytänyt hänet.\"\n\n\"Varmasti, Las Vegas. Dale toi hänet kotiin terveenä ja reippaana.\nTuolla hän on.\"\n\nPaimen tyrkkäsi nuo molemmat miehet syrjään ja astui pitkällä\naskeleella portaille katsellen tutkivasti ovelle. Helen voi huomata\nhänestä vain sen, että hän näytti peloittavalta. Bo meni ulos Helenin\neteen. Ehkä hän olisi rientänyt suoraan Carmichaelin syliin, ellei joku\nvaistomainen tunne olisi häntä pidättänyt. Helen luuli sitä peloksi,\nkoska hänen omakin sydämensä sykki tuskallisesti.\n\n\"Bo!\" huusi Carmichael kuin villi, vaikka hän ei ollenkaan sellaista\nmuistuttanut.\n\n\"Ah, Tom!\" vastasi Bo änkyttäen ja ojensi puoleksi käsivartensa.\n\n\"Kas niin, tyttö!\" Tämä huudahdus tuntui yhtä tuikealta kuin hänen\nsilmäinsä tutkiva katse. Pari pitkää askelta toi hänet aivan Bon\nviereen ja hänen ulkomuotonsa karkoitti veren Bon poskista. Sitten\noli kaunista katsella, miten hänen kasvonsa ihmeellisesti muuttuivat,\nkunnes hän oli jälleen tuo hyvin tunnettu Las Vegas, suurenmoinen\nkaikessa vanhassa voimassaan.\n\n\"No niin!\" huudahti hän värisevällä äänellä. \"Olen todellakin\ntyytyväinen!\"\n\nKun hän kääntyi jälleen miehiin päin, katosi tuo kaunis ilme hänen\nkasvoiltaan. Hän puristi Dalen kättä kauan ja kovasti, ja hänen\nkatseensa hämmästytti Royta.\n\n\"Missä Riggs on?\" kysyi hän, ja hänen ruumiinsa liikahduksessa, kun\nhän tiuskaisi nuo sanat, hävisivät hänen ystävällisten tunteittensa\nomituiset vilahtelevat merkit kokonaan.\n\n\"Wilson ampui hänet\", vastasi Dale.\n\n\"Jim Wilsonko, tuoko entinen texasilainen paimen? Hänpä auttoi sinua\nsuurenmoisesti.\"\n\n\"Ystäväni, hän suojeli Bota\", vastasi Dale liikutettuna. \"Olin vanhoine\npuumineni siinä läheisyydessä.\"\n\n\"Taivutit siis Wilsonin avuksesi?\" kysyi tuo tuikea ääni.\n\n\"Kyllä. Mutta hän tappoi Riggsin ennen saapumistani sinne. Vaikk'en\nolisi heitä milloinkaan löytänytkään, olisi hän kumminkin suojellut\nBota.\"\n\n\"Missä tuo joukko nyt on?\"\n\n\"Muut, paitsi Wilson, ovat luultavasti kuolleet.\"\n\n\"Joku kertoi minulle, että Beasley on karkoittanut neiti Helenin\nmaatilalta. Onko asia niin?\"\n\n\"On. Neljä hänen palveluksessaan olevaa meksikolaista oli kantanut\nhänet talosta ja repinyt melkein kaikki vaatteet hänen yltään. Roy\nkertoi minulle sen.\"\n\n\"Neljä meksikolaista! Tämä on varmasti kaikki Beasleyn suunnitelmaa.\"\n\n\"Niin onkin. Riggs toimi vain välikappaleena, koska hänellä, kuten\ntiedät, oli paha maine. Mutta Beasley valmisti suunnitelmat. He\nolisivat halunneet Nellin Bon asemesta.\"\n\nCarmichael läksi äkkiä kävelemään pimenevää polkua hopeisten\nkantalevyjen ja kannusten kilistessä.\n\n\"Älä mene, Carmichael!\" huusi Dale astuen askeleen.\n\n\"Voi Tom!\" huusi Bo.\n\n\"Huutonne eivät tehoa sen enempää kuin mikään muukaan luullakseni\",\nsanoi Roy. \"Las Vegas on juonut punaista likööriä.\"\n\n\"Ah. hän on siis juonut! Silloin ymmärrän! Nell, hän ei koskenutkaan\nminuun!\"\n\nKerrankin oli Helen voimaton lohduttamaan Bota. Voimakas sydämen\nsykähdys oli lähettänyt hänet rientävin ja horjuvin askelin Dalea\nkohti, joka oli jo astunut muutamia askelia polkua pitkin.\n\n\"Dale, oh, pysähtykäähän nyt toki!\" huusi hän hiljaa.\n\nDale pysähtyi niin nopeasti kuin hän olisi juossut jotakin polun\npoikki olevaa estettä vastaan. Kun hän kääntyi, oli Helen jo lähellä.\nPersikkapuiden juurella oli jo melko pimeä, mutta Helen voi kumminkin\nnähdä hänen kasvonsa ja hänen kiihtyneet, leimuavat silmänsä.\n\n\"En ole kiittänyt teitä vielä Bon tuomisesta kotiin\", kuiskasi hän.\n\n\"Nell, viis siitä!\" vastasi Dale hämmästyneenä. \"Mutta jos luulette\nsitä velvollisuudeksenne, niin odottakaa. Minun on saatava tuo paimen\nkiinni.\"\n\n\"Ei, sallikaa minun kiittää teitä nyt\", kuiskasi hän ja tullen\nlähemmäksi kohotti hän käsivartensa kietoakseen ne Dalen kaulaan.\nTämä oli hänen itsensä määräämä rangaistus tuosta kerrasta, jolloin\nhän sen oli tehnyt, mutta samalla riitti se ehkä kiitokseksi Dalelle.\nMutta omituista kyllä, eivät ne kohonneetkaan korkeammalle kuin Dalen\nrinnalle tarttuen tämän peurannahkaisen takin rinnuksiin. Helen tunsi,\nmiten Dale hengitti syvään.\n\n\"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni\", sanoi hän hellästi. \"Olen nyt\nteille velkaa omasta ja hänen puolestaan enemmän kuin milloinkaan voin\nmaksaa.\"\n\n\"Nell, olen ystävänne\", vastasi Dale nopeasti. \"Älkää puhuko mistään\nmaksusta. Sallikaa nyt minun mennä Las Vegasin jälkeen.\"\n\n\"Miksi?\" kysyi Helen nopeasti.\n\n\"Haluan seisoa hänen rinnallaan ryyppylässä tahi siellä, mihin hän\nmenee\", vastasi Dale.\n\n\"Älkää valehdelko minulle, sillä tiedän. Aiotte mennä suoraan Beasleyn\nluo.\"\n\n\"Nell, jos pidätätte minua vielä, on minun totisesti juostava, sillä\nmuuten on minun mahdoton ennättää Beasleyn luo ennen tuota paimenta.\"\n\nHelen katseli Dalen takin rinnuksista kiinni pitäviä sormiaan, nojautui\nenemmän häneen ja tunsi veren virtaavan kuumasti suonissaan.\n\n\"En salli teidän mennä\", sanoi hän.\n\nDale nauroi ja puristi Helenin pienet kädet suuriin omiinsa.\n\n\"Mitä sanoittekaan? Ette voi pidättää minua.\"\n\n\"Voinpahan! Dale, en halua, että panette elämänne vaaralle alttiiksi.\"\n\nDale tuijotti häneen ja teki liikkeen kuin irroittaakseen Helenin kädet.\n\n\"Kuunnelkaa nyt minua, voi kuunnelkaa!\" pyysi Helen. \"Jos menette\nharkitusti tappamaan Beasleytä, ja teette sen, on se murha. Sellainen\non uskontoani vastaan. En voisi olla enää milloinkaan onnellinen.\"\n\n\"Mutta, lapseni, menetätte omaisuutenne ainiaaksi, ellei Beasleytä\nkohdella, kuten sellaisia miehiä on aina totuttu kohtelemaan täällä\nLännessä\", huomautti Dale ja vapautti itsensä nopealla liikkeellä\nHelenin otteesta.\n\nMutta Helen oli yhtä nopea ja kiersi lujasti käsivartensa Dalen kaulaan.\n\n\"Milt, rupean ymmärtämään tunteitani\", sanoi hän. \"Kun viimeksi\ntein näin, luulit sen johtuvan kiihtymyksestä ja hait lieventäviä\nasianhaaroja. Aion olla rehellinen nyt.\"\n\nHelen aikoi estää hänet tappamasta Beasleytä, vaikka hänen\nonnistuakseen pitäisikin uhrata viimeinen ylpeytensä hiven. Hän painoi\nDalen kasvojen ilmeen nyt ikuisesti mieleensä. Lumous ja suonien\nsykintä pakottivat hänet melkein unhottamaan aikeensa.\n\n\"Nell, nyt kun olette aivan suunniltanne, ei teidän pidä sanoa minulle\nsanaakaan --\" Dale keskeytti käheästi.\n\n\"Ensimmäinen ystäväni, ensimmäinen --. Ah, Dale, tiedän sinun\nrakastavan minua!\" kuiskasi hän painaen päänsä Dalen rinnalle, jossa\nsydän sykki voimakkaasti. \"Vai etkö rakastakaan?\" huudahti hän\nmatalalla ja tukehtuneella äänellä, kun Dalen vaitiolo pakotti häntä\njatkamaan tätä mieletöntä, mutta kumminkin ihanaa suunnitelmaa.\n\n\"Jos haluatte sen tietää, niin ilmoitan rakastavani teitä. Nell\nRayner\", vastasi Dale.\n\nHelenistä tuntui kuin Dale olisi puhunut hyvin kaukaa. Hän kohotti\nkasvonsa sydän huulillaan.\n\n\"Jos tapat Beasleyn, en mene kanssasi milloinkaan naimisiin\", sanoi hän.\n\n\"Kuka teiltä on sellaista odottanutkaan?\" kysyi Dale naurahtaen\nkäheästi. \"Luuletteko, että teidän on mentävä kanssani naimisiin\nkiitollisuudesta? Tämä on ainoa kerta, kun olette loukannut minua, Nell\nRayner. Minua hävettää, että voitte sellaista ajatellakaan.\"\n\n\"Ah, olet yhtä taipumaton kuin metsä, jossa elät!\" huudahti Helen.\nSitten hän sulki silmänsä jälleen, sillä oli mieluisempi muistella\nDalen kirkastuneita kasvoja ja pettää itseään.\n\n\"Ihminen, minä rakastan sinua!\" Täyteläisinä ja syvinä, mutta kumminkin\nväristen tunkeutuivat sanat hänen sydämestään, jota ne olivat painaneet\nniin pitkän ajan.\n\nSilloin tuntui Helenistä tunteiden myrskyssä, että Dale nosti hänet\nmaasta ja puristi syliinsä kohdellen häntä peloittavan hellästi. Hän\npuristeli ja suuteli Heleniä omituisesti ja kiihkeästi kuin karhu,\nteki hänet sokeaksi, huumautuneeksi, riemuitsevaksi, pelästyneeksi ja\nkokonaan erilaiseksi kuin hänen entinen ajatteleva ja tyyni olemuksensa\noli.\n\nSitten hän laski Helenin maahan ja hellitti otteensa.\n\n\"Mikään ei olisi voinut tehdä minua niin onnelliseksi kuin nuo sanasi.\"\nDale lopetti huokaisten syvään kuvaamattomasta ja ihmettelevästä ilosta.\n\n\"Silloin et suinkaan lähde --\"\n\nHelenin onnellinen kysymys jäätyi hänen huulilleen.\n\n\"Minun on mentävä!\" vastasi Dale vanhaan tyyneen tapaansa. \"Kiiruhda\nBon luo, äläkä ole huolissasi. Koeta ajatella asioita niinkuin opetin\nsinulle metsässä.\"\n\nHelen kuuli hänen pehmeät ja nopeat etääntyvät askeleensa. Hänet oli\njätetty siihen yksikseen pimenevään hämärään, hän oli järkytetty ja\nhäntä vilusti seisoessaan siinä kuin kiveksi muuttunut.\n\nSiten hän seisoi pitkän aikaa, kunnes selvenevä totuus kannusti hänet\ntoimintaan. Hän läksi heti Dalen jälkeen. Totuus oli sellainen,\nettä huolimatta Dalen lapsuusvuosista Idässä ja noista pitkistä\nerakkovuosista, jotka olivat kehittäneet hänen ajatuksensa ja\ntunteensa ihmeellisiksi, oli hän kumminkin tämän raa'an, rohkean ja\nhäikäilemättömän Lännen luonteenomainen asukas.\n\nOli jo aivan pimeä ja Helenin oli juostava melkoinen matka, ennenkuin\nhän huomasi Dalen pitkän ja tumman vartalon kuvastuvan Turnerin kapakan\nkeltaisia valoja vasten.\n\nJollakin tavoin tämän merkityksellisen hetken kuluessa, jolloin\nhänen rientävät askeleensa olivat yhtä nopeat kuin hänen sydämensä\nsykähdykset, tunsi Helen itsessään jonkunlaisen voiman, joka vastusti\ntätä Lännen raakaa ja alkuperäistä oikeudenkäyttöä. Hän oli elänyt\nkoko ikänsä siellä, missä sivistys, laki ja järjestys vallitsevat.\nTässä totuuden välähdyksessä hän näki Lännen sellaisena kuin se\non tulevaisuudessa, jolloin naisten ja lasten avulla nämä hurjat\nrajamaan kauhut muuttuisivat vain muistoiksi. Hän ymmärsi kumminkin\nsamalla sellaisten miesten kuin Roy Beemanin, Dalen ja tuon tulisen\nCarmichaelin välttämättömyyden nykyisissä oloissa. Beasley ja muut\nhänen laisensa oli tapettava. Mutta Helen ei tahtonut, että hänen\nrakastettunsa, hänen tuleva miehensä ja hänen lapsiensa mahdollinen isä\ntekisi tuon teon, joka hänen mielestään oli murha.\n\nKapakan ovella sai hän Dalen kiinni.\n\n\"Milt, voi, odota!\" huohotti hän.\n\nHän kuuli Dalen kääntyessään kiroavan hiljaa. He olivat kahden\nlamppujen keltaisessa valossa. Hevoset pureskelivat kuolaimiaan ja\nseisoivat pää riipuksissa aidan luona.\n\n\"Sinun on mentävä takaisin\", määräsi Dale ankarasti kalpein kasvoin ja\nleimuavin silmin.\n\n\"En, ennenkuin viet minut täältä joko kantaen tahi muuten!\" vastasi\nHelen päättävästi ja niin luottavaisesti kuin hän naisena vain voi.\n\nSilloin tarttui Dale häneen kovasti. Dalen kiihkeys, erittäinkin\nhänen kasvojensa ilme, peloitti Heleniä ja vei häneltä voimat. Mutta\nei mikään olisi voinut muuttaa hänen päätöstään, sillä hän tunsi\nvoittavansa. Hänen sukupuolensa, hänen rakkautensa ja läsnäolonsa\nolisivat liian paljon Dalelle.\n\nKun hän heitti Helenin syrjään, kiihtyi kapakasta kuuluva heikko melu\nkoviksi ja käheiksi huudoiksi, joita säestivät kiireiset askeleet ja\npöytien ja tuolien nopea siirteleminen. Dale päästi Helenin irti ja\nhyökkäsi ovelle. Mutta sisällä äkkiä syntynyt hiljaisuus, joka oli\ntuota äskeistä melua nopeampi ja omituisempi, pysähdytti hänet. Helenin\nsydäntä kouristi, ja sitten se tuntui lakkaavan sykkimästä. Mistään ei\nkuulunut minkäänlaista ääntä. Hevosetkin näyttivät kivettyneen kuten\nDalekin.\n\nSilloin rikkoi hiljaisuuden kaksi jymähtävää laukausta. Sitten kuului\nheikompi paukahdus ja särkyneen lasin kilinää. Dale riensi kapakkaan.\nHevoset alkoivat korskahdella ja hypähdellä. Hiljainen hillitty mumina\npeloitti Helenia yhtä paljon kuin se veti häntä puoleensa. Nojautuen\noveen työnsi hän sen sisäänpäin ja meni huoneeseen.\n\nKapakka oli täynnä sinistä sumua ja haisi savulta. Dale seisoi juuri\nkynnyksen vieressä. Lattialla makasi kaksi miestä. Tuolit ja pöydät\nolivat kumossa. Liikkumaton, synkkä, paitahihaisista, saappaita\nja vöitä käyttävistä miehistä kokoonpantu joukko näytti paenneen\nvastakkaisen seinän viereen, josta he kalpein ja synkin kasvoin\ntuijottivat tiskiin päin. Omistaja Turner seisoi sen toisessa päässä\nkalpeana, kädet ylhäällä ja vapisten. Carmichael nojautui tiskin\nkeskustaan. Hänellä oli vielä kädessään ojennettu savuava revolveri.\n\nHuohottaen käänsi Helen kasvonsa jälleen Daleen. Tämä oli huomannut\nhänet ja ojensi nyt käsivartensa hänelle tueksi. Silloin hän näki\nruumiit melkein jaloissaan. Jeff Mulvey -- hänen enonsa entinen\ntyönjohtaja. Hänen kasvojaan oli kauhea katsella. Savuava revolveri\noli hänen liikkumattoman kätensä vieressä. Toinen mies oli kaatunut\nsuulleen. Puvusta päättäen oli hän meksikolainen. Hän ei ollut vielä\nkuollut. Sitten Helen, tuntiessaan Dalen käsivarren ympärillään, katsoi\nkauemmaksi, koska hän ei voinut sitä estää, katsoi tuota omituista\ntiskiin nojautuvaa olentoa, tuota poikaa, joka oli ollut sellainen\nystävä hänelle hädän hetkinä, tuota sisarensa suoraluontoista ja\nnaiivia rakastettua.\n\nMutta hän näki siellä nyt miehen, jonka kasvojen ilme oli peloittavan\ntyyni ja tuhoa ennustava. Hän nojautui toisella kyynärpäällään tiskiin\nja kädessä oli hänellä lasillinen punaista likööriä. Toisessa kädessä\noleva suuri revolveri oli niin liikkumaton kuin se olisi kasvanut\nsiihen kiinni.\n\n\"Juon sekarotuisen Beasleyn ja hänen roistojensa maljan!\"\n\nCarmichael joi katsellen samalla leimuavin silmin joukkoa. Sitten\nheitti hän kauheassa vihassaan nopeasti lasinsa lattialla makaavaa,\nvielä hengissä olevaa meksikolaista kohti.\n\nHelen tunsi kaatuvansa ja kaikki musteni hänen silmissään. Hän ei\nnähnyt Dalea, vaikka hän tiesikin tämän häntä kannattavan. Sitten hän\npyörtyi.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nLas Vegas Carmichael oli aikansa kehittämä.\n\nPan Handle Texasissa, vanha Chisholmin tie, jota pitkin nuo suuret\nkarjalaumat kulkevat pohjoista kohti, ja Fort Dodge, jossa paimenet\ntaistelevat väärinpelaajien kanssa, kaikki nämä kovat paikat olivat\nlyöneet leimansa Carmichaeliin. Olla kotoisin Texasista oli samaa kuin\ntulla sieltä, missä taistellaan. Ja paimenen elämä on vaivalloinen,\nhurja, villi ja yleensä lyhyt. Edut olivat niiden puolella, joilla oli\nonnea ja olivat nopeammat revolverinkäytössä. Nämä miehet vaelsivat\netelästä pohjoiseen ja länteen ollen levottomia, ritarillisia ja\näkäisiä heille ominaiseen tapaansa.\n\nRajamaan uudisasukkaat ja karjanomistajat eivät olisi milloinkaan\nvoineet muodostaa Länttä asuttavaksi, ellei noita hurjia paimenia\nolisi ollut olemassa, noita erämaan suuria juomareita, ratsastajia ja\nkovaan elämään tottuneita, noita tyyniä, kylmäverisiä, lyhytsanaisia ja\nvaatimattomia nuoriamiehiä, joiden veren tuli oli lämmittänyt ja jotka\nsuhtautuivat suurenmoisesti ja peloittavan uhmaavasti vaaroihin ja\nkuolemaan.\n\nLas Vegas ratsasti hevosellaan Cassin lesken huvilasta Turnerin\nkapakkaan niin, että kannustetun hevosen kaviot paukahtivat kapakan\noveen. Hänen tulonsa huoneeseen tapahtui silmänräpäyksessä. Sitten hän\nseisoi paikoillaan oven raossa hevosen korskahdellessa ja peräytyessä\ntakaisinpäin. Kaikki kapakassa olevat miehet, jotka näkivät Las Vegasin\ntulon, ymmärsivät sen merkityksen. Ei salaman iskukaan olisi niin\nnopeasti jäykistyttänyt tuota juopottelevaa, pelaavaa ja keskustelevaa\njoukkoa. He totesivat samankaltaisin tuntein tulijan ja hänen tulonsa\nluonteen. Tuossa savuisessa huoneessa oli hetkisen aivan hiljaista,\nsitten kaikki hengittivät, liikahtelivat ja nousivat aiheuttaen\nnopeasti tuolien ja pöytien liukumisen paikoiltaan.\n\nPaimenen leimuavat silmät tarkastelivat joukkoa ja kiintyivät sitten\nMulveyhin ja tämän meksikolaiseen toveriin. Tämä katse erotti nuo kaksi\nmuista ja hermostuneiden miesten nopea peräytyminen todisti sen. Mulvey\nja lammaspaimen jäivät huoneen keskelle.\n\n\"Päivää, Jeff, missä isäntäsi on?\" kysyi Las Vegas. Hänen äänensä\noli tyyni ja ystävällinen, ja hänen käytöksensä oli vaivatonta ja\nluonnollista, mutta hänen kasvojensa ilme kalvistutti sekä Mulveyn että\nmeksikolaisen.\n\n\"Hän on varmasti kotona\", vastasi Mulvey.\n\n\"Kotonako? Mitä hän sanoo nykyään kodikseen?\"\n\n\"Hän on muuttanut asumaan Auchinclossin kartanoon\", vastasi Mulvey.\nHänen äänensä ei ollut kova, mutta hänen katseensa oli peloton ja\ntarkasteleva.\n\nLas Vegasia vapisutti kuin häntä olisi pistetty. Kapakan\nvaaleanpunainen valo muutti hänen kasvonsa saman värisiksi.\n\n\"Jeff, olit kauan aikaa vanhan Alin palveluksessa ja olen kuullut\npuhuttavan riidoistasi\", sanoi Las Vegas. \"Siinä ei ole minulla mitään\ntekemistä, vaan siinä, että petit neiti Helenin.\"\n\nMulvey ei koettanutkaan kieltää sitä. Hän nieleskeli hitaasti, hänen\nkätensä alkoivat vapista ja hän tuli yhä kalpeammaksi. Jälleen\nmerkitsivät Las Vegasin sanat vähemmän kuin hänen katseensa, joka nyt\nkohdistui meksikolaiseenkin.\n\n\"Pedro, olet Beasleyn vanhimpia miehiä\", sanoi Las Vegas syyttävästi.\n\"Olit yksi noista neljästä meksikolaisesta, jotka --\"\n\nTässä paimen keskeytti ja puri hampaitaan kuin hänen suussaan olisi\nollut myrkkyä. Meksikolainen näytti syyllisyytensä ja pelkonsa. Hän\nalkoi lörpötellä.\n\n\"Tuki suusi!\" karjaisi Las Vegas heilauttaen uhkaavasti ja hurjasti\nkättään kuin hän olisi aikonut lyödä. Joukko käsitti sen merkityksen\nkumminkin heti, sillä se hajautui sikin sokin kummallekin taholle\njättäen avoimen paikan noiden kolmen taakse.\n\nLas Vegas odotti, mutta Mulvey näytti vastahakoiselta. Huolimatta\npelostaan näytti meksikolainen vaaralliselta. Hänen sormensa\nkäpristyivät aina tämän tästä kuin hänen käsivarsissaan olevista\njänteistä olisi vedetty.\n\nHetkinen epäluuloa, mutta kumminkin enemmän kuin tarpeeksi Mulveyn\npelon todistamiseksi, ja Las Vegas käänsi selkänsä nauraen ivallisesti\nparille ja meni tiskin luo. Hänen pyyntönsä saada pullo juotavaa\nsäpsähdytti kovasti Turneria, joka ojensi sen paimenelle vapisevin\nkäsin. Las Vegas kaasi ryypyn, mutta katsoi kumminkin samalla tarkasti\ntiskin takana olevaan vanhaan himmentyneeseen kuvastimeen.\n\nTämä selinolo miehiin, joita hän oli juuri uhmannut, osoitti,\nmillaisessa koulussa Las Vegas oli harjoitellut. Jos nuo miehet\nolisivat olleet hänen arvoisiaan vastustajia, ei hän olisi milloinkaan\nheitä ivannut. Kun Mulvey ja meksikolainen liikahtivat tarttuakseen\nrevolveriinsa, pyörähti Las Vegas nopeasti ja ampui kaksi laukausta.\nMulveyn kaatuessa lensi tämän revolveri lattialle ja meksikolainen\nvyörähti kaksinkerroin lattialle. Sitten ojensi Las Vegas vasemman\nkätensä ottamaan vasta kaatamaansa ryyppyä.\n\nSilloin juuri hyökkäsi Dale kapakkaan, hillitsi nopeasti\nkärsimättömyytensä, pyörsi sivulle ja pysähtyi tiskin viereen. Ovi ei\nollut vielä lakannut heilumasta, kun se jälleen työntyi sisäänpäin ja\nHelen Rayner tuli huoneeseen kalpeana ja silmät suurina pelosta.\n\nSeuraavassa hetkessä joi Las Vegas maljansa Beasleyn miesten kuolemaksi\nja heitti hurjasti lasinsa lattialla kiemurtelevaa meksikolaista kohti.\nDale ojentautui horjuvaa Heleniä kohti ja tarttui Heleniin tämän\npyörtyessä.\n\nLas Vegas alkoi kiroilla ja mennen Dalea kohti työnsi hän tämän pois\nkapakasta.\n\n\"Mitä sinulla on täällä tekemistä?\" huusi hän kiukkuisesti. \"Eikö sinun\npidä pitää huolta tytöistä? No tee se sitten, sinä suuri intiaani!\nMiten voit sallia hänen juosta tänne jäljessäsi ja panna henkensä siten\nalttiiksi? Sinun on pidettävä huolta hänestä ja Bosta ja jätettävä tämä\nminulle.\"\n\nVaikka paimen olikin raivoissaan Dalelle, näki hän kumminkin tarkasti\nkaikki läheisyydessä olevat hevoset ja himmeästi valaistussa huoneessa\nolevat miehet. Dale nosti tytön syliinsä ja sanomatta sanaakaan poistui\npimeään. Las Vegas palasi huoneeseen revolveri kädessään. Jos joukossa\noli tapahtunut joku muutos, oli se kumminkin vähäinen. Jännitys oli\nlauennut. Turnerkin oli laskenut käsivartensa alas.\n\n\"Aloittakaa jälleen entiset huvituksenne\", sanoi paimen huitaisten\nrevolverillaan. \"Mutta jokainen, joka aikoo poistua, saa vastata itse\nseurauksista.\"\n\nSanottuaan sen peräytyi hän tiskin viereen mustan pullonsa luo.\nTurner meni nostamaan tuoleja ja pöytiä pystyyn, ja pian oli joukko\nsyventynyt peliinsä ja juomiseensa, ehkä kumminkin varovaisemmin ja\nepäluuloisemmin kuin äsken. Oli merkityksellistä, että heidän ja oven\nvälissä oli leveä aukko. Silloin tällöin tarjosi Turner likööriä sitä\nhaluaville.\n\nLas Vegas nojasi selkänsä tiskiin. Jonkun ajan kuluttua pisti hän\nrevolverin tuppeen ja ojentautui ottamaan pulloa. Hän joi katsoen\ntuimin silmin oveen. Ketään ei kumminkaan tullut eikä kukaan mennyt\nulos, vaikka peli ja juominen eivät näyttäneet huvittavan ketään.\nJa tuo savuinen, pitkä ja pahalta haiseva huone olikin ikävä paikka\nhimmeine keltaisine valoineen ja synkkine pahansuovine kasvoineen\nTurnerin hiiviskellessä edestakaisin, kuolleen Mulveyn tuijottaessa\nkamalasti kattoon, meksikolaisen väristessä yhä enemmän, kunnes hän\nvapisi kovasti ja makasi sitten hiljaa paikoillaan, ja synkän odottavan\npaimenen juodessa ja kuunnellessa jokaisen nauttimansa ryypyn yhä\nenemmän tulistuttamana ja kiihoittamana askelia, joita ei kuulunut\ntuleviksi.\n\nAika kului ja sen aiheuttama pieni muutos tapahtui vain paimenessa.\nJuoma vaikutti häneen, mutta hän ei päihtynyt. Näytti siltä kuin hänen\njuomansa likööri olisi sisältänyt kiihtyvää tulta ja jonkunlaista\npolttoainetta hänen toimintaansa hallitsevalle vihalle. Hän muuttui\nvihaisemmaksi, synkemmäksi, miettiväisemmäksi, kumarammaksi ja\nrauhattomammaksi, samalla kun hänen silmänsä alkoivat veristää ja\nposket punoittaa. Vihdoin, kun oli jo niin myöhäinen, ettei Beasleyn\ntulo sinne näyttänyt enää ollenkaan mahdolliselta, poistui Las Vegas\nkapakasta.\n\nKaikki kylän valot oli jo sammutettu. Väsyneet hevoset seisoivat\nriippuvin päin pimeässä. Löydettyään omansa talutti Las Vegas sen\ntielle ja sitten muudatta kujaa kedolle, mistä eräs lato siinti\nhimmeästi tähtien valossa. Aamu ei ollut enää kaukana. Hän irroitti\nsatulan ja päästettyään hevosen irti meni hän latoon. Siellä näytti\nkaikki olevan hänelle tuttua, koska hän löysi heti tikapuut, kiipesi\nvintille ja heittäytyi heinille pitkäkseen.\n\nHän lepäsi, mutta ei nukkunut. Aamun alkaessa sarastaa poistui hän\nladosta ja haki hevosensa sinne. Auringon noustessa käveli hän\nedestakaisin pienessä ladossa ja katseli silloin tällöin ulos lautojen\nvälissä olevista leveistä raoista. Seuraavien tuntien kuluessa katseli\nhän kylään meneviä ratsastajia, paimenia ja ajopelejä.\n\nNoin aamiaisen aikaan satuloi hän hevosensa ja ratsasti takaisin samaa\ntietä, jota hän edellisenä yönä oli tullut. Saavuttuaan Turnerin\nkapakkaan pyysi hän jotakin syödäkseen ja whiskyä juodakseen. Sen\njälkeen muuttui hän kuuntelevaksi ja vahtivaksi koneeksi. Hän\njuopotteli kohtuuttomasti tunnin, mutta sitten hän lakkasi. Hän näytti\nolevan juovuksissa, mutta ei samalla tapaa kuin juopuneet tavallisesti.\nHän muuttui villiksi, hurjaksi ja synkäksi, sanalla sanoen mieheksi,\njota oli parasta karttaa. Turner palveli häntä hyvin peloissaan.\n\nLopulta muuttui Las Vegasin tila sellaiseksi, että hänen oli\ntahtomattaankin toimittava. Hän ei voinut seisoa paikoillaan eikä\nistuutuakaan. Mentyään ulos sivuutti hän kaupan, mihin miehet\nperäytyivät karttaakseen häntä, ja kun hän läksi kävelemään tietä, oli\nhän niin varuillaan kuin hän olisi odottanut jonkun piilossa olevan\nvihollisen pyssyn laukausta. Palatessaan kylän valtakadulle ei hän\nnähnyt enää ainoatakaan ihmistä. Hän meni jälleen Turnerin kapakkaan.\nHermostunut ja kalpea omistaja oli siellä toimessaan, mutta Las Vegas\nei halunnut enää mitään juotavaa.\n\n\"Turner, ammun luullakseni sinut palattuani tänne jälleen\", sanoi hän\npoistuessaan.\n\nHänellä oli nyt kaupat, tie, jopa koko kyläkin hallussaan, ja hän\nkäveli siellä kuin vahti, joka odottaa intiaanien hyökkäystä.\n\nNoin puolenpäivän tienoissa uskalsi muudan mies lähestyä paimenta ja\npuhutella häntä.\n\n\"Las Vegas, oletko kuullut, että kaikki meksikolaiset poistuvat\nseudulta?\"\n\n\"Päivää, Abe\", vastasi Las Vegas. \"Mitä hittoa sinä nyt puhut?\"\n\nMies toisti ilmoituksensa ja Las Vegas rupesi hirveästi kiroilemaan.\n\n\"Abe, tiedätkö, mitä Beasleyllä on mielessä?\"\n\n\"Kyllä. Hän on miehineen talossaan, mutta luullakseni ei hän voi\nviivyttää tänne tuloaan enää pitkääkään aikaa.\"\n\nNiin puhui Länsi. Beasley pakotettaisiin kohtaamaan vihollinen, joka\noli tullut yksinään häntä vastaan. Jo paljon ennen tätä tuntia olisi\njokainen urhoollinen mies tullut tapaamaan Las Vegasia. Beasley\nei voinut palkata ainoatakaan miestä estämään tämän tilanteen\nväkivaltaisuutta. Tämä oli ratkaiseva koe, jonka mukaan hänen omatkin\nmiehensä tulisivat häntä tuomitsemaan. Siitä voidaan vain sanoa,\nettä vaikka Lännen viileys olikin tehnyt hänen häikäilemättömyytensä\nmahdolliseksi, pani se kumminkin nyt hänet vastaamaan siitä.\n\n\"Abe, ellei tuo meksikolainen tule tänne minua tapaamaan, menen minä\nsinne.\"\n\n\"Mene vain, mutta älä kiiruhda\", vastasi Abe.\n\n\"Tanssin hitaan soiton tahdissa... Pyöräytäpäs savuke.\"\n\nHieman vapisevin sormin pyöräytti Abe savukkeen, sytytti sen omastaan\nja ojensi sen sitten paimenelle.\n\n\"Las Vegas, kuulen varmasti hevosten kavioiden kapsetta\", huomautti hän\nsitten nopeasti.\n\n\"Niin minäkin\", vastasi Las Vegas pää pystyssä kuin kuuntelevalla\nantiloopilla. Hän unhotti nähtävästi savukkeensa ja ystävänsä. Abe\nkiiruhti takaisin kauppaan, jonne hän hävisi.\n\nLas Vegas alkoi kävellä jälleen edestakaisin ja hänen liikkeensä\nolivat nyt paljon liioitellumpia kuin milloinkaan ennen. Johonkin\nIdän yhteiskuntaan kuuluva tavallinen järkevä kuolevainen olisi\nluullut tuota punaposkista paimenta päihtyneeksi tahi hulluksi,\nja ehkä Las Vegas muistuttikin kumpaakin. Mutta siitä huolimatta\noli hän ihmeellisen terävä, jännittynyt ja vaikuttava kapine tämän\nmerkityksellisen riidan ratkaisemiseksi. Kuinka monta tuhatta kertaa\nolikaan teillä ja Lännen pienten kaupunkien leveillä kaduilla nähty\ntällaista paimenten kävelyä! Vaikka se olikin hurjaa, veristä\nja traagillista, oli sillä kumminkin samanlainen merkitys noina\nuranuurtajapäivinä kuin hevosella ja auralla.\n\nVihdoin oli Pinestä nähtävästi tullut aivan hylätty kylä\nlukuunottamatta Las Vegasia, joka vartioitsi pitkää alaansa monin\ntavoin -- hän nojautui johonkin välitiessään, hän käveli kuin vuorilla\nkiipeilijä, hän hiipi eteenpäin intiaanin tapaan puulta puulle ja\nnurkasta nurkkaan, hän katosi kapakkaan ilmestyäkseen jälleen näkyviin\nsen takaovesta, hän kiersi talleja päästäkseen jostakin toisesta\npaikasta valtakadulle ja silloin tällöin lähestyi hän hevostaan kuin\nnoustakseen sen selkään.\n\nKun hän meni viimeisen kerran Turnerin kapakkaan, ei hän nähnyt\nsiellä ketään. Hän takoi hurjasti tiskiin revolverillaan, mutta ei\nsaanut mitään vastausta. Siiloin pääsi hänen kauan hillitty raivonsa\nvalloilleen. Huutaen hurjasti tarttui hän toiseen revolveriin ja ampui\nrikki kuvastimen ja lamput. Hän ampui kaulan muutamasta pullosta ja\njoi, kunnes hän oli tukehtua. Hänen niskansa vetäytyi ryppyihin ja tuli\npunaiseksi. Ainoa hidas ja harkittu teko oli revolverin lataaminen\nuudestaan. Sitten hän hyökkäsi ovesta, hyppäsi hurjasti kiljahtaen\nrentonaan satulaan, vetäisi ohjaksista hevosen pystyyn ja kannusti sen\nlaukkaan.\n\nKaupan ikkunoihin ja ovelle juosseet miehet näkivät vain valtatiellä\nkiitävän tomupilven. Sitten he tulivat ulos nähdäkseen sen katoavan.\nEpävarmuuden hetki oli nyt ohitse. Las Vegas oli lähtenyt sovittamaan\nLännen lakia, hän oli vaatinut miestä esiintymään ja odottanut kauemmin\nkuin hänen olisi ollut pakkokaan todistaakseen, että tuo mies oli\npelkuri raukka. Kaikesta huolimatta oli Beasley nyt merkitty mies. Tämä\nhetki näytti, millaista voimaa hän oli uhmannut. Hän voi miehineen\nkyllä tappaa paimenen, joka oli ratsastanut yksinään häntä vastaan,\nmutta se ei korjaisi ollenkaan häpeää.\n\nEdellisenä iltana, kun Beasley oli juuri lopettanut myöhäisen\nillallisensa vasta anastamallaan maatilalla, tuli Buck Weaver, muudan\nhänen miehistään, tuomaan hänelle tietoa Mulveyn ja Pedron kuolemasta.\n\n\"Keitä tuossa joukossa on? Onko heitä montakin?\" kysyi hän nopeasti.\n\n\"Ainoastaan yksi mies, isäntä\", vastasi Weaver.\n\nBeasley näytti hämmästyvän. Hän oli miehineen valmistautunut kohtaamaan\ntuon tytön ystäviä, jonka omaisuuden hän oli anastanut, ja luottaen\noman voimansa suuruuteen ei hän ollut luullut siitä tulevan veristä\neikä pitkää ottelua. Mutta tämä hämmästyttävä seikka muutti tilanteen\npaljon vaikeammaksi.\n\n\"Yksikö mies?\" huudahti hän.\n\n\"Niin. Tuo Las Vegas-niminen paimen. Ja, isäntä, hän näyttää olevan\ntaitava revolverilla-ampuja Texasista. Satuin olemaan silloin Turnerin\nkapakassa. Olin juuri mennyt toiseen huoneeseen, kun Las Vegas saapui\nratsastaen ja hyökkäsi kapakkaan. Hän huusi heti Jeffille ja Pedrolle,\njotka molemmat kalpenivat. Ja sitten, hitto vieköön, käänsi tuo paimen\nheille selkänsä ja meni hakemaan itselleen ryyppyä tiskiltä. Mutta hän\nkatseli kumminkin kuvastimeen, ja kun Jeff ja Pedro yrittivät temmata\nrevolverinsa esille, pyörähti hän nopeasti kuin salama ja ampui heidät\nmolemmat. Livahdin ulos ja --\"\n\n\"Miksi et ampunut häntä?\" karjaisi Beasley.\n\nBuck Weaver katsoi vakavasti isäntäänsä, ennenkuin hän vastasi:\n\n\"Tapani ei ole ampua ketään ovien takaa. Ja mitä taisteluun Las Vegasin\nkanssa tulee, niin suokaa minulle anteeksi, isäntä, pidän edelleenkin\npaljon auringonpaisteesta ja punaisesta likööristä. Ja sitäpaitsi\nminulla ei ole mitään Las Vegasia vastaan. Jos hän olisi tullut tänne\njonkun joukon johtajana ja vaatinut meitä taisteluun, olisimme kyllä\nsiihen ryhtyneet. Mutta emme laskeneet oikein. Nyt on asia muuttunut\nkokonaan teidän ja Las Vegasin väliseksi. Teidän olisi pitänyt olla\nkatsomassa, miten hän ajoi tuon metsästäjän, Dalen, pois kapakasta.\"\n\n\"Dalenko? Tuliko hänkin sinne?\" kysyi Beasley.\n\n\"Hän saapui sinne heti sen jälkeen kun paimen oli ampunut Jeffin. Ja\ntuo suurisilmäinen tyttö, hänkin tuli sinne juosten, mutta pyörtyi\nDalen syliin. Las Vegas ajoi Dalen ulos ja kiroili häntä niin kovasti,\nettä me kuulimme sen kaikki. Niin, Beasley, taistelusta ei siis\ntulekaan mitään, vaikka olimme luulleet.\"\n\nBeasley kuuli näin ollen Lännen puhuvan erään oman miehensä suulla.\nJa Buck Weaverin sanat olivat todellakin julmia, ivallisia ja\nmelkeinpä pilkallisia. Tämä paimen oli kerran ollut Al Auchinclossin\npalveluksessa, mutta oli karannut Beasleyn puolelle Mulveyn johdolla.\nMutta Mulvey oli nyt kuollut ja tilanne oli suuresti muuttunut.\n\nBeasley katsahti Weaveriin vihaisesti ja synkästi ja viittasi häntä\npoistumaan. Päästyään ovelle katsahti Weaver häneen epäilevästi\nja arvostelevasti ja lähti sitten ulos. Beasley ei olisi sietänyt\ntuollaista katsetta ennen.\n\nSe tarkoitti samaa, mitä Weaverin juomaveikot, Beasleyn pitkäaikaiset\nja uskolliset vartijat, seudun asukkaat ja Lännen henki tarkoittivat,\nettä Beasleyn toivottiin ratsastavan kylään kohtaamaan yksinäistä\nvihollistaan.\n\nMutta Beasley ei lähtenyt. Sen sijaan käveli hän edestakaisin Nell\nRaynerin pitkässä arkihuoneessa hermostuneesti, voimatta ollenkaan\nlevätä. Monta kertaa hän epäröi ja monta kertaa hän lähestyi nopeasti\novea ainoastaan pysähtyäkseen. Puoliyö oli jo aikoja ohi, kun hän\nheittäytyi vuoteelleen, mutta ei voinut nukkua. Hän heittelehti ja\npyörähteli koko yön ja nousi vihaisena ja ärtyneenä päivän sarastaessa.\n\nHän kirosi meksikolaista palvelijatarta, joka oli tyytymätön hänen\nisännöimiseensä. Ja hänen suureksi hämmästyksekseen ja raivokseen\nei ainoakaan hänen miehistään tullut rakennukseen, vaikka hän olisi\nodottanut miten pitkään tahansa. Silloin hän lähti aitauksiin ja\ntalleihin ottaen pyssyn mukaansa. Miehet olivat siellä yhdessä\njoukossa, joka hieman hajautui hänen lähestyessään. Mutta ei\nainoatakaan meksikolaista ollut näkyvissä.\n\nBeasley käski miesten satuloida hevoset ja lähteä hänen kanssaan\nkylään. Mutta määräystä ei toteltu. Beasley kiroili ja raivosi. Hänen\nmiehensä istuivat tahi nojautuivat johonkin ja katselivat maahan.\nIlmassa oli pidätetyn vihollisuuden tuntua. Miehet, jotka olivat\nolleet kauemmin hänen palveluksessaan, eivät käyttäytyneet aivan niin\nkummallisesti, mutta eivät kumminkaan totelleet. Vihdoin huusi Beasley\nmeksikolaisiaan.\n\n\"Isäntä, meidän on pakko ilmoittaa, että kaikki meksikolaiset ovat\nkaranneet näiden tuntien kuluessa tuonne Magdaleenaan päin\", sanoi Buck\nWeaver.\n\nKaikista näistä nopeasti esiintyvistä hämmästyttävistä seikoista oli\ntämä hämmästyttävin. Beasley kirosi kysyvästi ihmetellen.\n\n\"Isäntä, ne pelkäsivät varmaankin tuota Texasista kotoisin olevaa\nrevolverisankaria\", vastasi Weaver kylmäverisesti.\n\nBeasleyn tummat mustahkot kasvot muuttivat väriään. Millainen peitetty\ntarkoitus pillikään Weaverin harvaan lausutuissa sanoissa! Muudan mies\ntuli aitauksesta taluttaen Beasleyn satuloitua ja suitsitettua hevosta.\nHän irroitti ohjakset käsistään ja istuutui toveriensa joukkoon\nsanomatta sanaakaan. Ei kukaan muukaan puhunut mitään. Hevosen läsnäolo\noli merkityksellinen. Päästäen sähisevän kirouksen partaansa tarttui\nBeasley jälleen pyssyynsä ja palasi asuinrakennukseen.\n\nHän ei huomannut raivoissaan eikä kiihkoissaan sitä, minkä hänen\nmiehensä olivat jo tienneet tuntikausia, että jos hänellä oli ollut\njonkunlainenkaan mahdollisuus saavuttaa heidän kunnioituksensa nyt\ntulevaksi ajaksi, oli tuo mahdollisuus jo aikoja sitten haihtunut\nolemattomiin.\n\nBeasley karttoi rakennukseen johtavaa aukeata käytävää, ja kun hän\nsaapui sinne, kaatoi hän hermostuneesti itselleen ryypyn. Tulisessa\njuomassa oli kumminkin selvästi jotakin, joka peloitti häntä, koska hän\nsiirsi pullon syrjään. Tuntui kuin se olisi sisältänyt väärää rohkeutta.\n\nHän rupesi jälleen kävelemään edestakaisin pitkässä huoneessa\nhermostuen sitä enemmän, kuta paremmin hän pääsi selville tilanteesta.\nKalpea palvelijatar kutsui häntä pari kertaa päivälliselle.\n\nRuokasali oli valoisa ja hauska, ja herkullinen höyryävä ateria odotti\nhäntä, mutta palvelijatar oli kadonnut. Beasley istuutui ja laski\nsuuret kätensä pöydälle.\n\nSilloin hän säpsähti kuullessaan hiljaista kolinaa ja kannusten\nkilinää. Hän käänsi päätään.\n\n\"Päivää, Beasley\", sanoi Las Vegas, joka oli ilmestynyt salaperäisesti\nhuoneeseen.\n\nBeasleyn ruumis näytti paisuvan kuin hänen suoniinsa olisi ilmestynyt\npuolta enemmän verta. Hänen kalpeat kasvonsa olivat aivan hikiset.\n\n\"Mitä haluatte?\" kysyi hän käheästi\n\n\"Isäntäni, neiti Helen sanoi, koska olen työnjohtaja täällä, että teen\nkauniisti ja rehellisesti, jos tulen tänne syömään kanssanne viimeisen\nkerran\", vastasi paimen. Hän puhui hitaasti ja tyynesti ystävällisellä\nja iloisella äänellä. Mutta muuten oli hän kuin haukka, joka on valmis\niskemään nokkansa syvälle saaliiseensa.\n\nBeasleyn vastaus oli äänekäs, katkonainen ja käheä.\n\nLas Vegas istuutui Beasleytä vastapäätä.\n\n\"Syökää tahi olkaa syömättä, se on aivan sama minulle\", sanoi Las Vegas\nalkaen täyttää lautastaan vasemmalla kädellään. Hänen oikea kätensä\nnojautui kevyesti vain vapisevien sormien nokilla pöydän laitaan eikä\nhän sekunnin murto-osaksikaan kääntänyt katsettaan Beasleysta.\n\n\"No niin, te sekarotuinen meksikolainen vieraani, vereni kiehuu\ntodellakin nähdessäni teidät istumassa siinä ja tietäessäni, että\nolette karkoittanut isäntäni, neiti Helenin, talostaan\", aloitti Las\nVegas hiljaa varustaen eteensä tyynesti ruokaa ja juomaa. \"Eläessäni\nolen kyllä kohdannut paljonkin lainsuojattomia, varkaita, rosvoja ja\nmuita sellaisia, mutta kaikista likaisista kunnottomista roistoista\nolette te kumminkin paras. Aion ampua teidät minuutin tai parin\nkuluttua tahi aivan heti kuin liikautatte likaisia kourianne. Mutta\ntoivoakseni olette siksi kohtelias, että sallitte minun sanoa muutamia\nsanoja. Kaikista näkemistäni keltaisista meksikolaiskoirista olette\nte pahin. Ajattelin viime yönä teissä ehkä olevan sen verran miestä,\nettä tulette kohtaamaan minua kuin mies, jotta olisin voinut pestä\nkäteni jälkeenpäin saamatta vatsaani kipeäksi. Mutta ette suvainnut\ntulla. Beasley, minua hävettää niin hirveästi, koska minun oli pakko\ntulla tänne ampumaan teidät, etten ole tuonaikaisen itseni, jolloin\nratsastin Chisholmin puolesta, pikkuserkkukaan. Ette varmaankaan\nvälitä ollenkaan, vaikka sanonkin teitä valehtelijaksi, ryöväriksi,\nmustajalaksi, nuuskivaksi arosudeksi ja raukaksi, joka palkkaa muita\ntekemään likaisia töitään! Jumalauta! --\"\n\n\"Carmichael, sallikaa minun sanoa muutama sana\", keskeytti Beasley\nkäheästi. \"Olette oikeassa, ettei nimitteleminen minuun pysty. Mutta\nkeskustelkaamme. Maksan teille -- kymmenentuhatta dollaria.\"\n\n\"Hyi, hyi, hyi!\" karjui Las Vegas. Hän oli niin jännittynyt kuin\npingoitettu kieli ja hänen kasvonsa loistivat kalpeina. Oikea käsi\nalkoi vapista yhä enemmän.\n\n\"Lisään siihen puolet\", huohotti Beasley. \"Luovutan puolet tilasta,\nkaiken karjan ja --\"\n\n\"Tuki suusi!\" huusi Las Vegas peloittavan kiihkeästi.\n\n\"Kuunnelkaa minua, peräytän tarjoukseni ja luovun koko Auchinclossin\ntalosta!\" Beasley oli nyt vapiseva, kuiskaava, toivoton ja kalmankalpea\nmies, jonka silmät pyörivät hurjasti.\n\nLas Vegas löi nyrkkinsä kovasti pöytään.\n\n\"Meksikolainen, puolustaudu!\" hän huudahti.\n\nSilloin Beasley koetti tarttua revolveriinsa toivottomasti ja\nhurjistuneesti.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nHelen Rayneristä tuntui tuo lyhyt ja synkkä karkoitusaika\nmenneisyydessä sattuneelta tapahtumalta, jonka hän oli jo melkein\nunhottanut.\n\nPari kuukautta oli kulunut rakkauden ja työn siivillä ja ilossa\ntuntea olevansa kuin kotonaan tuolla Lännessä. Kaikki hänen entiset\nmiehensä olivat olleet enemmänkin kuin iloiset saadessaan palata hänen\npalvelukseensa, ja Dalen ja Roy Beemanin johtaessa oli maatilalla\nvallitseva elämä muuttunut erilaiseksi ja onnelliseksi.\n\nHelen oli tehnyt muutoksia rakennuksessa muuttaen huoneiden järjestystä\nja lisäten kokonaan uuden osaston. Ainoastaan kerran oli hän uskaltanut\nmennä vanhaan ruokasaliin, jossa Las Vegas Carmichael oli istuutunut\nsyömään tuon kohtalokkaan aterian Beasleyn kanssa. Hän määräsi sen\nvarastohuoneeksi, johon hän ei aikonut milloinkaan enää elämässään\npistää jalkaansa.\n\nHelen oli onnellinen, mielestään liiankin onnellinen, ja kiinnitti\nsenvuoksi liiaksi huomiota hänen suloiseen elämän maljaansa pudonneihin\nkatkeriin pisaroihin. Carmichael oli ratsastanut Pinestä nähtävästi\nniiden meksikolaisten jälkeen, jotka olivat totelleet Beasleytä.\nHänet oli viimeksi nähty Show Downissa, johon hän oli ilmestynyt\npunasilmäisenä ja vaarallisena kuin jäljille päässyt koira. Sitten oli\nvierähtänyt pari kuukautta kenenkään kuulematta hänestä sanaakaan.\n\nDale pudisti päätään epäilevästi, kun häneltä kysyttiin, mitä hän\najattelee paimenen poissaolosta. Olisi ollut hyvin Las Vegasin\ntapaista, ettei hänestä olisi kuultu enää sanaakaan. Sekin olisi\nenemmän hänen laistaan, että hän pysyisi poissa niin kauan kuin kaikki\ntuon juopuneen hurjan lumouksen jäljet olisivat haihtuneet hänestä\nja hänen ystävänsä olisivat myöskin unhottaneet ne. Bo ei pannut\nhänen häviämistään nähtävästi niin pahakseen kuin Helen, vaan muuttui\nvain rauhattomammaksi, hurjemmaksi ja oikullisemmaksi kuin ennen.\nHelen luuli tietävänsä Bon salaisuuden ja kerran hän uskalsi vihjata\nCarmichaelin palaamiseen.\n\n\"Ellei Tom palaa piakkoin, menen naimisiin Milt Dalen kanssa\", vastasi\nBo kiusoittavasti.\n\nTämä punastutti Helenin posket.\n\n\"Mutta, tyttöseni\", sanoi hän miettivästi ja vakavasti, \"Milthän on\nkihloissa minun kanssani.\"\n\n\"On kyllä, mutta sinä olet niin hidas. Kuten tiedät, voidaan\ntuollaisissa asioissa erehtyä.\"\n\n\"Bo, Tom tulee varmasti takaisin\", vastasi Helen vakavasti. \"Tunnen\nsen. Tuossa paimenessa oli jotakin hienoa. Hän ymmärsi minua paremmin\nkuin sinä ja Milt. Ja hän oli aivan hurjasti rakastunut sinuun.\"\n\n\"Ah, oliko hän?\"\n\n\"Enemmän kuin sinä ansaitsetkaan, Bo Rayner.\"\n\nSilloin tapahtui jälleen tuollainen Bon suloinen, hämmentävä\nja odottamaton muuttuminen. Hänen uhmansa, ärtyisyytensä ja\nkapinallisuutensa katosivat ja kasvojen ilme muuttui lempeäksi.\n\n\"Ah, Nell, tiedän sen. Pidä minua silmällä, jos kerran vielä saan häntä\ntavata. Ehkä hän ei silloin enää rupea milloinkaan juomaan.\"\n\n\"Bo, tule onnelliseksi ja hyväksi. Älä ratsasta enää tiehesi äläkä\nkiusaa miehiä. Lopulta muuttuu kaikki kyllä hyväksi.\"\n\nBo tyyntyi tavattoman pian.\n\n\"Pyh! Kyllähän sinä voit olla iloinen. Olet saanut sulhasen, joka ei\nvoi elää, ellet sinä ole näkyvissä. Hän on kuin kala kuivalla maalla.\nJa sinä -- kerranhan olit tuollainen vanha pessimisti.\"\n\nBota ei voitu lohduttaa eikä muuttaa. Helen voi ainoastaan huokaista ja\nrukoilla, että hänen päätelmänsä toteutuisivat.\n\nKesäkuun ensimmäisenä päivänä juuri auringon noustessa oli ankara\nukonilma. Se jyrisi, salamoi ja etäytyi jättäen taivaalle kultaisen\npilviloiston ja maahan tuoreen, hyvältä tuoksuvan ja kimaltelevan\nviheriän maton, joka ilahdutti Helenin silmiä.\n\nLinnut visertelivät puissa ja mehiläiset surisivat kukissa. Puron\nrannalla olevalta niityltä kuului peipposen ja leivosen laulua.\nKimeä-ääninen aasi pani ilman väräjämään käheällä ja kodikkaalla\nkiljunnallaan. Lampaat määkivät ja pienten karitsoiden hiljainen\nmääkinä kantautui suloisesti Helenin korviin. Hän läksi tavalliselle\nkierrokselleen innostuneemmasti ja halukkaammasti kuin ennen.\nKaikkialla oli väriä, toimintaa ja elämää. Pihkalta tuoksuva tuuli\npuhalsi lämpimästi kukkuloilta, jotka nyt näyttivät mustilta ja\nuhkaavilta, ja laajat viheriät rinteet tuntuivat kutsuvan häntä.\n\nSilloin tapasi hän äkkiä Dalen, joka seisoi paitahihasillaan, tomuisena\nja kuumissaan, liikkumattomana katsellen vuorille. Helenin tervehdys\nsäpsähdytti häntä.\n\n\"Katselin juuri tuonne\", sanoi hän hymyillen. Helen ihastui hänen\nsilmiensä kirkkaaseen ja ihmeelliseen ilmeeseen.\n\n\"Niin tein minäkin vähän aikaa sitten\", vastasi Helen miettivästi.\n\"Kaipaatko metsiäsi paljonkin?\"\n\n\"Nell, en kaipaa mitään, mutta haluaisin ratsastaa kanssasi puiden\nsiimeksessä vielä kerran.\"\n\n\"Me lähdemmekin sinne\", huudahti Helen.\n\n\"Milloin?\" kysyi Dale kiihkeästi.\n\n\"Ah pian!\" Ja sitten hän jatkoi matkaansa punastunein poskin ja\nalasluoduin silmin. Helen oli jo kauan aikaa säilyttänyt rinnassaan\ntoivoa, että hänet vihittäisiin Paratiisissa, jossa hän oli rakastunut\nDaleen ja oppinut tuntemaan itsensä. Mutta hän oli salannut tuon\ntoivonsa. Dalen innostuneet sanat ja välähtelevät silmät olivat\nkumminkin ilmaisseet hänelle, että salaisuus voitiin lukea hänen\nkasvoistaan.\n\nKun hän tuli rakennukseen vievälle käytävälle, kohtasi hän erään uuden\ntallipojan ajamassa kuormamuulia.\n\n\"Jim, kenen tavaroita nuo ovat?\" kysyi hän.\n\n\"Neiti, en tiedä, mutta kuulin hänen sanovan Roylle, että hänen nimensä\non loka\", vastasi poika hymyillen.\n\nHelenin sydän rupesi sykkimään nopeammasti. Tuo kuulosti niin Las\nVegasin tapaiselta. Hän kiiruhti eteenpäin ja saapuessaan pihalle\nhuomasi hän Roy Beemanin pitelevän kiinni kauniin ja hurjalta näyttävän\nmustangin marhaminnasta. Siellä oli myös toinen hevonen ja toinenkin\nmies, joka juuri laskeutui satulasta rakennuksen puolelle. Kun Helen\npääsi lähemmäksi, tunsi hän Las Vegasin, ja tämä huomasi Helenin\nsamalla.\n\nHelen ei katsonut ylös. ennenkuin aivan kuistin lähellä. Hän oli\npelännyt tätä tapaamista, mutta kumminkin hän oli niin iloinen, että\nhän olisi voinut huutaa riemusta.\n\n\"Neiti Helen, olen todellakin iloinen tavatessani teidät\", sanoi paimen\nseisoen avopäin hänen edessään. Hän oli tuo sama nuori ja avokatseinen\nmies, jonka Helen oli nähnyt junasta ensimmäisen kerran.\n\n\"Tom!\" hän huudahti ojentaen kätensä.\n\nTämä puristi niitä kovasti katsoessaan häneen. Helenin nopea vastaava\nnaiskatse tuntui karkoittavan jotakin synkkää ja epäilyttävää Helenin\nomasta sydämestä. Tämä oli todellakin tuo sama poika, jonka hän oli\ntuntenut, josta hän oli niin paljon pitänyt ja joka oli voittanut hänen\nsisarensa rakkauden. Helen kuvitteli katsoessaan häneen heräävänsä\njostakin epäilyksen aiheuttamasta pahasta painajaisesta. Carmichaelin\nkasvot olivat puhtaat, terveet ja nuoret raikkaine väreineen. Niillä\nväreili tuo vanha iloinen hymy, tyyni, kylmä ja luonnollinen; hänen\nsilmänsä olivat kuin Dalen, läpitunkevat ja kristallikirkkaat, joissa\nei ollut varjoakaan. Mitä oli pahuudella, väkijuomilla ja verellä\ntekemistä tämän Lännen rohkeuden suurenmoisen edustajan luontaisessa\njaloudessa? Missä hän lienee ollutkaan ja mitä hän lienee tehnytkään\ntämän pitkän poissaolonsa kestäessä, oli hän kumminkin palannut\nkokonaan vapautuneena tuosta villistä ja hurjasta luonteesta, jota\nHelen ei voinut unhottaa. Ehkä se ei enää milloinkaan olisikaan\ntarpeeseen.\n\n\"Kuinka tyttöni voi?\" kysyi hän yhtä luonnollisesti, kuin hän olisi\nollut vain muutamia päiviä poissa isäntänsä asioilla.\n\n\"Boko? Ah, hän voi vallan mainiosti. Luullakseni ihastuu hän\nsuunnattomasti tavatessaan teidät\", vastasi Helen lämpimästi.\n\n\"Entä sitten tuo suuri intiaani, Dale?\"\n\n\"Varmasti hyvin.\"\n\n\"Tulin tänne luullakseni ajoissa nähdäkseni teidät kaikki naimisissa.\"\n\n\"En ainakaan minä eikä kukaan muukaan ole vielä mennyt naimisiin\",\nvastasi Helen punastuen.\n\n\"Miten hienoa! Olin todellakin hieman huolissani\", sanoi Carmichael\nlaiskasti. \"Olen ollut ajamassa villejä hevosia Meksikossa ja toin\nsieltä tullessani tämän täysiverisen kimon. Sain ajaa sitä kovasti,\nennenkuin sen sain. Toin sen Bolle.\"\n\nHelen katsoi Royn kiinni pitämää mustangia ja ihastui heti. Se oli\nväriltään melkein sininen, ei suuri eikä raskas, mutta voimakkaasti\nmuodostunut, kaunis jäseninen ja vireä hevonen, jolla oli pitkä\npikimusta harja ja häntä ja niin kaunis pää, että Helen mieltyi siihen\nheti.\n\n\"Olen oikein mustasukkainen\", sanoi Helen veitikkamaisesti. \"En ole\nmilloinkaan nähnyt tuollaista ponia.\"\n\n\"Luulin, ettette halua ratsastaa milloinkaan muulla hevosella kuin\nRangerilla\", sanoi Las Vegas.\n\n\"En haluakaan, mutta voinhan silti olla mustasukkainen, enkö voikin?\"\n\n\"Voitte kyllä. Ja jos sanotte minun tuoneen sen teille, saamme nauraa\nBolle\", sanoi Las Vegas.\n\n\"Niin varmasti saisimmekin\", vastasi Helen. Hän oli niin iloinen, että\nhän matki Carmichaelin puhetapaa ja halusi syleillä häntä. Tämä oli\nmelkein liian onnellista ollakseen totta, tämä paimenen palaaminen.\nCarmichael oli ymmärtänyt hänet. Hän oli tullut takaisin sellaisena,\nettei hänessä olut mitään tympäisevää. Hän oli nähtävästi unhottanut\ntuon kauhistuttavan tehtävän, jonka hän oli valinnut ja tuomion,\njonka hän oli pannut toimeen Helenin vihollisiin nähden. Tämä hetki\noli ihmeellinen Helenille, koska se paljasti hänelle Lännen omituisen\nmerkityksen ruumiillistuneena tuossa paimenessa. Carmichael oli suuri,\nmutta hän ei aavistanutkaan sitä itse.\n\nNyt aukeni arkihuoneen ovi ja suloinen kimakka ääni huusi:\n\n\"Roy! Ah, millainen mustangi! Kenen se on?\"\n\n\"Bo, jos olen ymmärtänyt oikein, on se teidän\", vastasi Roy hymyillen\nleveästi.\n\nBo ilmestyi ovelle ja tuli kuistiin. Hän huomasi paimenen. Hänen\nkauniitten kasvojensa kiihkeä ilme hävisi, kun hän kalpeni.\n\n\"Bo, olen todellakin iloinen saadessani tavata sinut\", sanoi Las Vegas\nastellessaan lähemmäksi hattu kädessään. Helen ei voinut huomata\nhänessä hämmennyksen merkkiäkään, ainoastaan iloa vain. Sitten hän\nodotti, että Bo rientäisi suoraan paimenen syliin. Mutta siihen nähden\npettyi hän.\n\n\"Tom, niin olen minäkin.\"\n\nHe tervehtivät, kuten ainakin vanhat ystävät.\n\n\"Olet terveen ja reippaan näköinen\", sanoi paimen.\n\n\"Ah, voin mainiosti. Mutta miten olet sinä jaksanut nämä kuusi\nkuukautta?\"\n\n\"Mielestäni on tämä aika tuntunut pitemmältä. Niin, olen melko hyvissä\nvoimissa nyt parannuttuani sydäntaudistani.\"\n\n\"Sydäntaudistasi!\" toisti Bo epäillen.\n\n\"Niin. Elin liian ylellisesti tuolla Uudessa Meksikossa.\"\n\n\"Tiedän kyllä, missä sydämesi sijaitsee\", nauroi Bo. Sitten hän juoksi\npihalle katselemaan sinistä mustangia. Hän kiersi sitä kiertämistään\nväännellen käsiään paljaasta ilosta.\n\n\"Bo, se on erinomainen\", sanoi Roy. \"En ole milloinkaan nähnyt\nkauniimpaa hevosta. Se juoksee varmasti mainiosti ja sillä on\nhyvät silmät. Siitä tulee hyvin kesy jonakin päivänä, vaikka se ei\nmilloinkaan unhotakaan reippauttaan.\"\n\nBo uskalsi jo tulla lähemmäksi ja laski lopulta kätensä sen kaulalle,\nensin toisen ja sitten toisen. Hän silitteli sen värisevää kaulaa ja\npuhui sille lempeästi, kunnes hevonen alistui hänen hyväilyynsä.\n\n\"Mikä sen nimi on?\" kysyi hän.\n\n\"Sininen tahi jotakin sellaista\", vastasi Roy.\n\n\"Tom, onko uudella mustangillani mitään nimeä?\" kysyi Bo kääntyen\npaimeneen päin.\n\n\"On.\"\n\n\"Mikä sitten?\"\n\n\"Nimitin sen Blue-Boksi\" [Blue-Bo = sininen Bo], vastasi Las Vegas\nhymyillen.\n\n\"Blue-Boyksiko?\" [Blue-Boy = sininen Boy.]\n\n\"Ei ollenkaan! Sillä on sama nimi kuin sinulla. Ja ajoin sitä takaa,\notin sen kiinni ja kesytin sen aivan yksinäni.\"\n\n\"Hyvä. Olkoon sen nimi sitten Blue-Bo. Miten ihmeellisen suloinen se\nonkaan! Ah, Nell, katselehan sitä. Tom, en voi kiittää sinua tarpeeksi.\"\n\n\"En kaipaakaan kiitoksia\", sanoi paimen. \"Mutta. Bo, sinun on\nmuistettava entiset sopimuksemme, ennenkuin saat sillä ratsastaa.\"\n\nHeleniä huvitti katsella nyt Las Vegasia. Tällä ei ollut milloinkaan\nennen ollut parempia onnistumisen mahdollisuuksia, ja tyyneltä,\nhuolettomalta ja varmalta hän näyttikin. Hän näytti hallitsevan\ntilannetta, jossa hänen ehtonsa oli hyväksyttävä. Hänellä voi kumminkin\nolla jonkunlainen paimenvaikutinkin Helenin huomaaman voiman rinnalla.\n\n\"Bo Rayner\", sanoi Las Vegas venytellen, \"tuo sininen mustangi on\nsinun ja saat sillä ratsastaa sitten kun sinusta on tullut _rouva Tom\nCarmichael_!\"\n\nHän ei ollut milloinkaan puhunut lempeämmin eikä katsellut Bohun\nhellemmin. Roy näytti aivan puusta pudonneelta. Helen ponnisteli\nurhoollisesti voidakseen hillitä riemuitsevaa iloaan. Bon suuret silmät\ntuijottivat paimeneen, tummenivat ja laajentuivat. Hän poistui äkkiä\nmustangin luota ja lähestyi kuistin kaidepuuhun nojaavaa paimenta.\n\n\"Tarkoitatko sitä todellakin?\" huudahti hän.\n\n\"Tarkoitan.\"\n\n\"Pyh! Tuo on vain kömpelöä pilaa\", vastasi Bo. \"Lasket vain leikkiä ja\nkoetat korjata tappiotasi.\"\n\n\"No mutta, Bo\", aloitti Las Vegas moittivasti. \"Tiedäthän varmasti,\netten muuta milloinkaan mieltäni. En ole milloinkaan elämässäni\nleikitellyt tunteillani. Ja nyt varsinkin on tarkoitukseni vakavampi\nkuin ikinä ennen.\"\n\nSiitä huolimatta värähtelivät hänen ilmehikkäät kasvonsa niinkuin hänen\nolisi ollut melkein mahdoton pidättää nauruaan.\n\nHelen totesi silloin, että Bo ymmärsi paimenen tarkoituksen ja piti\ntämän uhkavaatimusta vain jonkunlaisena keinona.\n\n\"Pilaa se on, mutta minä otan sen todeksi!\" selitti Bo uhmaavasti.\n\nNyt ymmärsi Las Vegas nopeasti, millaiset seuraukset hänen\nvaatimuksellaan tulisivat olemaan. Hän koetti puhua, mutta Bo näytti\nniin ihmeelliseltä silloin, niin kalpealta ja kirkassilmäiseltä, että\nhän aivan mykistyi.\n\n\"Haluan ratsastaa Blue-Bolla iltapäivällä\", sanoi tyttö harkitusti.\n\nLas Vegasilla oli tarpeeksi järkeä käsittämään hänen tarkoituksensa ja\nhän olikin vähällä katua.\n\n\"Niin, voit tehdä minusta rouva Tom Carmichaelin tänään -- nyt\naamupäivällä ennen päivällistä. Hae pappi vihkimään meidät ja pukeudu\nenemmän sulhasen näköiseksi, ellei tämä ole vain pilaa!\"\n\nBon ylimielisyys muuttui, kun hänen sanojensa värisyttävä\nmerkitys näytti muuttavan Las Vegasin kuvapatsaaksi. Tullen aivan\nruusunpunaiseksi kasvoiltaan kumartui hän nopeasti paimenen puoleen,\nsuuteli tätä ja riensi sitten huoneeseen. Sieltä kuului hänen naurunsa,\njoka lumosi Helenin, sillä tuon oikullisen sisaren nauruksi oli se\nkummallisesti syvää, villiä, onnellista ja iloista.\n\nSilloin tointui Roy Beemankin lamaannuksestaan ja purskahti sellaiseen\nnauruun, että hevoset pelästyivät. Helen sekä itki että nauroi, mutta\nnauroi kumminkin enemmän, sillä Las Vegas oli tarpeeksi hullunkurisen\nnäköinen jumalienkin katseltavaksi. Bon suutelo vapautti hänet\njäykkyydestä. Nopea, uskomaton, musertava ja ihmeellinen totuus teki\nhänet melkein hulluksi.\n\n\"Hän sanoi minun laskevan leikkiä ja aikoi ratsastaa Blue-Bolla\niltapäivällä!\" raivosi hän tarttuen hurjasti Heleniin. \"Rouva Tom\nCarmichael ennen aamiaista -- pappi -- enemmän sulhasen näköinen!\nOlen juovuksissa jälleen, ja minä kun vannoin luopuvani väkijuomista\nikuisiksi ajoiksi!\"\n\n\"Ei, Tom, olet vain onnellinen\", sanoi Helen.\n\nHän ja Roy onnistuivat vihdoin saamaan paimenen ymmärtämään tilanteen\nja käsittämään ihmeellisen mahdollisuutensa.\n\n\"Mutta nyt, neiti Helen, mitä tarkoitti Bo käskiessään minun laittautua\nenemmän sulhasen näköiseksi? Jumalani, olen aivan pyörällä päästäni.\"\n\n\"Hän tarkoitti tietysti, että sinun on pukeuduttava parhaimpiin\nvaatteihisi\", vastasi Helen.\n\n\"Mutta mistä maailmassa löydän nyt papin? Show Downiin on neljäkymmentä\npeninkulmaa. En voi joutua sinne ajoissa. Roy, minun on haettava pappi\nvaikka kiven raosta, sillä nyt on elämä tahi kuolema kysymyksessä.\"\n\n\"Kuulehan, hyvä ystävä, jos tyynnyt, niin vihin teidät\", sanoi Roy\nhymyillen iloisesti.\n\n\"Sinäkö?\" huohotti Las Vegas ihanan toivon alkaessa kirkastaa hänen\nmieltään.\n\n\"Tom, olen pappi\", vastasi Roy nyt vakavasti. \"Et ole tiennyt sitä,\nmutta minä olen. Ja minä voin vihkiä sinut ja Bon yhtä hyvin kuin joku\nmuukin ja lujemmasti kuin useimmat.\"\n\nLas Vegas tarttui ystäväänsä niin lujasti kuin hukkuva mies tarttuu\nlujaan kallioon.\n\n\"Roy, voitteko todellakin vihkiä heidät raamattuni avulla ja uskontoni\nmääräysten mukaan?\" kysyi Helen onnellisen toivon kirkastaessa hänen\nkasvojaan.\n\n\"Voin varmasti. Olen vihkinyt monta paria, jotka eivät ole olleet\nmormoneja.\"\n\n\"Ennen päivällistä!\" huudahti Las Vegas kuin änkyttävä mielipuoli.\n\n\"Niin. Lähde nyt kanssani pukeutumaan\", sanoi Roy. \"Neiti Helen,\nilmoittakaa Bolle kaiken olevan järjestyksessä.\"\n\nHän tarttui sinisen mustangin marhamintaan ja poistui aitauksille päin.\nLas Vegas heitti hevosensa suitset käsivarrelleen ja näytti seuraavan\nRoyta huumautuneena ja riemuitsevin ja loistavin kasvoin.\n\n\"Tuokaa Dale mukananne!\" huudahti Helen hiljaa heidän jälkeensä.\n\nTapahtui siis yhtä luonnollisesti kuin se oli ihmeellistäkin, että\nennenkuin iltapäivä oli kulunut loppuun, Bo ratsasti sinisellä\nmustangillaan.\n\nLas Vegas ei totellut ensimmäistä rouva Tom Carmichaelilta saamaansa\nkäskyä, vaan ratsasti hänen jälkeensä viheriöille kukkuloille.\nHelenistä tuntui kuin hänen olisi pakko seurata heitä. Hänen ei\ntarvinnut kysyä Dalelta toista kertaa. He ratsastivat nopeasti, mutta\neivät saavuttaneet Bota eivätkä Las Vegasia, joiden ratsastaminen oli\nsamanlaista kuin heidän onnellisuutensakin.\n\nDale luki Helenin ajatukset tahi sitten mukautuivat hänen ajatuksensa\nihmeellisesti Helenin ajatuksiin, koska hän aina puhui sitä, mitä\nHelenkin mietti. Ja kun he ratsastivat kotiin päin, kysyi Dale tyynellä\ntavallaan, eivätkö he voisi ottaa muutamia päiviä lomaa ja lähteä\nvierailemaan hänen vanhaan kotiinsa.\n\n\"Bon ja Tomin kanssako? Mikään ei todellakaan olisi minusta\nhauskempaa\", vastasi Helen.\n\n\"Niin ja Royn myöskin\", lisäsi Dale merkityksellisesti.\n\n\"Tietysti\", sanoi Helen sivumennen kuin hän ei olisi ymmärtänytkään\nDalen tarkoitusta. Mutta hän käänsi silmänsä muualle sydämen sykkiessä\nkovasti ja koko hänen ruumiinsa hehkuessa. \"Lähtevätköhän Bo ja Tom?\"\n\n\"Tom juuri pyysi minua kysymään sinulta\", vastasi Dale. \"John ja Hal\nvoivat pitää miehiä silmällä meidän poissa ollessamme.\"\n\n\"Vai Tomin aloitteestako sinä puhutkin? Luullakseni -- ehkä en halua\nlähteäkään.\"\n\n\"Se on aina mielessäni, Nell\", sanoi Dale hitaasti ja vakavasti. \"Aion\ntyöskennellä hyväksesi koko ikäni, mutta haluan ja minun on pakko\nkäydä metsissä usein. Ja jos joskus aiot mennä naimisiin kanssani ja\ntehdä minusta rikkaan miehen, on sinun tehtävä se siellä, missä sinuun\nrakastuin.\"\n\n\"Ah! Sanoiko Las Vegas Tom Carmichael tuonkin?\" kysyi Helen hiljaa.\n\n\"Nell, haluatko tietää, mitä Las Vegas sanoi?\"\n\n\"Kyllä, mielelläni.\"\n\n\"Hän sanoi näin noin tunti sitten: 'Milt, vanha veikko, salli minun\nneuvoa sinua hieman. Olen aviomies nyt, vaikka olenkin aikoinani\nollut melkoinen piru naisten seurassa. Näen niiden lävitse. Älä\nmene naimisiin Nell Raynerin kanssa siinä talossa äläkä sen\nläheisyydessäkään, jossa tapoin Beasleyn. Hän muistaa sen, mutta älä\nsalli hänen muistella tuota päivää. Mene metsiin, omaan Paratiisiisi.\nBo ja minä lähdemme mukaanne.'\"\n\nHelen ojensi hänelle kätensä heidän antaessaan hevosten kävellä kotiin\npäin auringonlaskun aiheuttamassa varjossa. Tämän onnellisen tunnin\ntäysinäisyydessä oli hänellä aikaa kiitollisesti ihmetellä Carmichaelin\nterävää huomiokykyä. Dale oli pelastanut hänen henkensä, mutta Las\nVegas oli pelastanut hänen onnensa.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin, kun iltapäivän varjot alkoivat pimetä,\nratsasti Helen jyrkänteellä, jossa himmeästi näkyvä polku kiemurteli\nParatiisia kohti.\n\nRoy lauloi ajaessaan kuorma-aaseja rinnettä alas. Bo ja Las Vegas\nkoettivat ratsastaa tiellä rinnakkain, niin että he voivat pitää\ntoisiaan kädestä kiinni. Dale oli laskeutunut satulasta ja seisoi\nHelenin hevosen vieressä, kun Helen katseli varjoisten rinteitten yli\nkaunista puistoa, sen harmaita niittyjä ja kirkkaita luikertelevia\npuroja.\n\nOli heinäkuu, eikä mistään päin näkynyt kullanpunaisia värikkäitä\ntäpliä, jollaiset olivat syöpyneet Helenin mieleen. Mustat\nkuusikkorinteet, viheriät männyt, vaaleat haapalehdot, vaahtoavat\nvesiputoukset ja tummat kalliojyrkänteet tervehtivät häntä kumminkin\nentiseen tapaan värikkyydellään ja muodoillaan. Salomaiden villeys,\nkauneus ja autius olivat samanlaiset kuin ennenkin, lahjomattomat kuin\nnoiden kukkuloiden henki.\n\nHelen olisi halunnut viipyä siinä kauemminkin, mutta muut kutsuivat ja\nRanger korskahteli kärsimättömästi vainutessaan alempana olevaa ruohoa\nja vettä. Ja Helen tiesi, että kun hän seuraavan kerran kiipeisi tälle\npaikalle, olisi hän toinen nainen.\n\n\"No, Nell, tulehan nyt\", sanoi Dale ratsastaen edelle. \"On parasta olla\nvarovainen.\"\n\nAurinko oli juuri laskenut epätasaisen vuoriharjanteen taakse, kun nuo\nkolme tasangolta kotoisin olevaa voimakasta ja kätevää miestä saivat\nleirin valmiiksi ja herkullisen illallisen nautittavaksi.\n\nSitten otti Roy esille kuluneen pienen raamatun, jonka Helen oli\nantanut hänelle käytettäväksi Bon vihkiäisissä, ja kun hän aukaisi sen,\nkirkastuivat hänen tummat kasvonsa.\n\n\"Helen ja Dale, tulkaahan nyt tänne\", sanoi hän.\n\nHe nousivat seisoakseen hänen edessään. Ja hän vihki heidät noiden\nsuurten ja komeiden mäntyjen juurella, tuoksuvan sinisen savun\nnoustessa taivaalle, tuulen humistessa puiden oksissa, vesiputouksen\nkohistessa hiljaa, lempeästi ja uneksuvasti ja suden yksinäisen\nulvahduksen kuuluessa synkältä rinteeltä elämänhaluisesti ja toveria\nkaivaten.\n\n\"Rukoilkaamme\", sanoi Roy sulkien raamatun ja polvistuen heidän\nviereensä.\n\n\"Ei ole olemassa muita jumalia kuin sinä. Herra. Vetoan sinuun\nnöyryydessäni tämän miehen ja tämän naisen puolesta, jotka olen juuri\nliittänyt yhteen pyhällä siteellä. Siunaa, suojele ja tue heitä\nkaikkien tulevien vuosien kuluessa. Siunaa tämän voimakkaan metsien\nmiehen poikia ja tee heistä hänen kaltaisiaan, jotta he ymmärtäisivät\nja rakastaisivat kaiken alkua, josta elämä syntyy. Siunaa tämän naisen\ntyttäriä ja suo heille enemmän tämän naisen rakkautta ja mieltä, jotka\novat tämän kovan Lännen lieventäjiä ja vapauttajia. Oo Jumala, valaise\nheidän hämärää ja pimeää polkuaan elämän tuntemattomassa metsässä.\nOo Herra, taluta heitä tulevaisuuden autiudessa, jota ei kukaan\nkuolevainen tunne! Rukoilemme sitä sinun nimessäsi! Amen.\"\n\nKun pappi suoristautui jälleen ja nosti parin polvistuneesta asennosta,\nnäytti kuin hänestä olisi kadonnut kaikki vakavuus ja pyhyys. Tämä\nnuori mies oli jälleen tuo tummakasvoinen ja kirkassilmäinen Roy, tuo\nkuivanleikillinen veitikka, jonka hymy oli niin tarttuvaa.\n\n\"Rouva Dale\", sanoi hän tarttuen Helenin käteen, \"toivotan teille\niloa elämässä... Ja nyt tämän onneksenne toimittamani kunniakkaan\npalveluksen tehtyäni vaadin myöskin korvauksen.\"\n\nSitten hän suuteli Heleniä. Bo seurasi sitten lämpimine ja helline\nonnentoivotuksineen, ja paimenkin lähestyi Heleniä luonteenomaisella\ntavallaan.\n\n\"Nell, tämä on varmaankin ainoa tilaisuus, jolloin voin suudella\nsinua\", sanoi hän. \"Kun tämä suuri intiaani kerran vain saa selville,\nmiltä suutelot maistuvat, niin --\"\n\nSitten todisti Las Vegas, kuinka nopeasti ja sydämellisesti hän voi\nkäyttää tilaisuuksia hyväkseen. Nell tunsi punastuvansa ja joutuvansa\nhämilleen, mutta oli samalla kuvaamattoman onnellinen. Hän antoi arvoa\nDalen hillitsemiskyvylle. Tämän silmät ilmaisivat hänen ymmärtävän,\nmillaisen kalliin aarteen hän nyt oli saanut omakseen, vaikka\nomistusoikeuden toteaminen ei ollutkaan vielä muuttunut vallitsevaksi.\n\nSitten ryhtyivät kaikki viisi syömään illallista iloisesti puhellen,\nnauraen ja tyynesti. Kun he olivat lopettaneet aterioimisensa, ilmoitti\nRoy aikovansa lähteä pois. He kaikki vastustivat ja houkuttelivat,\nmutta turhaan. Hän vain nauroi ja meni satuloimaan hevostaan.\n\n\"Roy, jääkää nyt tänne\", taivutteli Helen. \"Nythän on jo melkein ilta\nja olette sitäpaitsi väsynyt.\"\n\n\"Ei. En halua milloinkaan ruveta kolmanneksi pyöräksi vaunujen alle\nsilloin kun siellä on jo kaksi.\"\n\n\"Mutta meitähän on neljä.\"\n\n\"Enkö juuri liittänyt teitä ja Dalea yhdeksi? Ja, rouva Dale,\nunhotatte, että olen ollut naimisissa useammasti kuin kerran.\"\n\nHelen tunsi nyt saavansa tutustua asian toiseenkin puoleen. Las Vegas\nkieriskeli riemuissaan maassa ja Dale oli omituisen näköinen.\n\n\"Roy, sen vuoksi olettekin kai niin kiltti\", sanoi Bo veitikkamaisesti\nvärähtelevin huulin.\n\n\"Tiedättekö ollenkaan päätöksestäni, että ellei Tom olisi tullut\ntakaisin, olisin mennyt naimisiin kanssanne? Aivan varmasti! Monesko\nvaimo minusta olisi tullut?\"\n\nBo onnistui aina saattamaan toiset ymmälle. Roy näytti hämmästyvän\näärettömästi kuunnellessaan toisten naurua. Hän ei katsonutkaan heihin,\nennenkuin oli päässyt satulaan.\n\n\"Las Vegas, olen tehnyt kaikkeni puolestasi, olen liittänyt sinut\ntuohon sinisilmäiseen tyttöön, jonka vertaista en tunne toista\", sanoi\nhän. \"Mutta en mene takuuseen mistään. Parasta on, että suljet hänet\naitaukseen.\"\n\n\"Roy, et todellakaan näytä ymmärtävän, miten näitä villejä kesytetään\",\nvastasi Las Vegas. \"Viikon kuluttua syö jo Bo kädestäni.\"\n\nBon siniset silmät ilmaisivat kaunopuheliaasti, että hän suuresti\nepäili tuollaista kummallista mahdollisuutta.\n\n\"Hyvästi, ystäväni\", sanoi Roy ja läksi ratsastamaan hävitäkseen\nkuusten varjoon.\n\nBo ja Las Vegas unhottivat pian Royn, Dalen ja Helenin, kaikki\nleiritehtävät ja kaiken muun, paitsi itseään. Helenin ensimmäinen\nemännäntoimi oli, että hän itsepäisesti tahtoi auttaa miestään\nylellisen illallisen tähteitten korjaamisessa ja astioiden pesussa\nsanoen sitä velvollisuudekseen. Mutta ennenkuin he ennättivät lopettaa,\nsäikähdytti heitä muudan ääni. Roy siellä huusi, nähtävästi korkealla\npimenevällä rinteellä. Pitkä pehmeästi kaikuva halloo pani kylmän\nilman väräjämään, rikkoi nukuttavan hiljaisuuden ja vyöryi rinteeltä\nrinteelle ja kalliolta kalliolle menettääkseen lopulta voimansa ja\nvaietakseen kaameasti kaukaisissa onkaloissa.\n\nDale pudisti päätään kuin hän ei olisi halunnut koettaakaan vastata\ntuohon kauniiseen huutoon. Hiljaisuus kietoi vielä kerran laakson\nvaippaansa ja ilmassa tuntui kehittyvän hämärää, joka laskeutui\nalaspäin.\n\n\"Nell, kaipaatko jotakin?\" kysyi Dale.\n\n\"En, en mitään maailmassa\", mumisi Nell. \"Olen onnellisempi kuin\nmilloinkaan olen uskaltanut rukoillakaan.\"\n\n\"En tarkoita ihmisiä enkä esineitä, vaan kesyjä eläimiäni.\"\n\n\"Ah, olin ne aivan unhottanut. Milt, missä ne ovat?\"\n\n\"Ne ovat palanneet metsiin takaisin. Niiden oli pakko elää poissa\nollessani, ja tällä kertaa viivyin liian kauan.\"\n\nJuuri silloin rikkoi enenevän hiljaisuuden, jossa ei kuulunut muuta\nkuin virtaavan veden heikkoa lorinaa ja vienoa tuulen huminaa puissa,\nkimeä kiljunta, kova ja valittava kuin suurissa tuskissa olevan naisen\nvaikeroiminen.\n\n\"Tuo oli Tom!\" huudahti Dale.\n\n\"Ah, säikähdin niin hirveästi!\" kuiskasi Helen.\n\nBo tuli juosten Las Vegas kintereillään.\n\n\"Milt, tuo oli sinun kesyn puumasi ääni\", huusi Bo kiihkeästi. \"Ah, en\nunhota sitä milloinkaan! Kuulen tuon äänen unissanikin!\"\n\n\"Niin, Tom siellä kiljuu\", sanoi Dale miettiväisesti. \"En ole\nkumminkaan kuullut sen milloinkaan huutavan juuri noin.\"\n\n\"Ah. kutsu se tänne!\"\n\nDale vihelsi ja huusi, mutta Tom ei tullut. Sitten hävisi hän pimeään\nkutsuakseen sitä rinteen eri paikoilta. Jonkun ajan kuluttua palasi\nhän kumminkin puumatta. Ja silloin kantautui heidän korviinsa kaukana\nylhäällä olevasta vuoren halkeamasta sama villi kiljunta ainoastaan\netäisyyden heikontamana, mutta tarkoituksessaan yhtä kummallisena ja\ntraagillisena.\n\n\"Se vainusi ja muistaa meidät, mutta se ei milloinkaan tule takaisin\",\nsanoi Dale.\n\nHelen tunsi tulevansa liikutetuksi jälleen Dalen syvistä tiedoista\nluonnosta ja elämästä. Ja hänen kuvitteluillaan tuntui olevan siivet.\nKuinka täydellinen ja kokonainen olikaan hänen luottamuksensa ja\nonnensa hänen todetessaan, että hänen rakkautensa ja tulevaisuutensa,\nhänen lapsensa ja ehkä lastenlapsensa joutuvat sellaisen miehen\njohdettaviksi! Helen oli jo hieman alkanut käsittää hyvän ja pahan\nsalaisuuksia ja niiden suhdetta luonnonlakiin. Vuosituhansia\naikaisemmin olivat ihmiset eläneet maailmassa ainoastaan tällaisissa\nsalomaissa. Silloin olivat kallionkolot, puut, sade, pakkanen, kuumuus,\nkaste, auringonpaiste ja yö, myrsky ja tyven, villikukan hunaja ja\nmehiläisen vaisto -- kaikki nuo tuhannet elämän muodot salaperäisine\nmerkityksineen -- olleet samat kuin nytkin. Tietää jotakin niistä ja\nrakastaa niitä oli samaa kuin olla lähellä maan, niin ehkäpä taivaan\nsuurempaa kuninkuutta. Kaikki hengittävät ja liikkuvat olennot ovat\ntuon luomakunnan jäseniä. Kyyhkysen kuherrus, sammaltuneen kiven\njäkälä, riistaa ajavan suden ulvonta, vesiputousten kohina, kuusten\noksien ikiviheriät ja kasvavat latvat ja korkealta taivaalta kuuluva\nukkonen -- näitä kaikkia erikseen ja yhteisesti johtaa tuo suuri henki,\ntuo avaruuden kuvaamaton voima, joka on luonut ihmisen ja sielun.\n\nJa siellä tähtien valossa, leveäoksaisten, vienosti tuulessa humisevien\nmäntyjen juurella istui Helen Dalen kanssa tuolla vanhalla kivellä,\njonka lumivyöry tuhansia vuosia aikaisemmin oli syössyt jyrkänteeltä\nsiellä sattumalta olevien rakastavien pöydäksi ja istuimeksi. Kuusten\nsuloinen tuoksu sekoittui halkojen savuun, jota tuuli puhalsi heidän\nkasvoilleen. Kuinka valkoisilta, tyyniltä ja uskollisilta tähdet\nnäyttivätkään! Kuinka ne tuikkivatkaan vaatimattomasti! Muudan\narosusi haukahteli eteläisellä rinteellä, jossa oli nyt jo yhtä pimeä\nkuin keskiyöllä. Joku rapautunut kallionpalanen vyöryi ja hyppeli\npenkereeltä penkereelle. Tuuli humisi. Helen oli tietoinen tämän aution\nerämaan surullisuudesta, salaperäisyydestä ja jaloudesta, ja syvällä\nhänen sydämessään oli tuo ylevä tunne, että jonakin päivänä muuttuu\nkaikki hyväksi koko levottomassa maalimassa.\n\n\"Nell, aion vallata tämän puiston\", sanoi Dale. \"Silloin se on meidän\nkokonaan.\"\n\n\"Vallata! Mitä se on?\" mumisi Helen haaveillen. Sana kuulosti\nsuloiselta.\n\n\"Hallitus luovuttaa maata kaikille, jotka asettuvat asumaan paikoilleen\nja rakentavat asunnon\", vastasi Dale. \"Rakennamme tänne hirsimajan.\"\n\n\"Ja tulemme tänne usein... tänne Paratiisiin\", kuiskasi Helen.\n\nSilloin painoi Dale ensimmäiset suudelmat hänen huulilleen. Ne olivat\nkovia, kylmiä ja niin puhtaita kuin hänen elämänsäkin oli ollut,\nmutta kumminkin tavattoman ylentäviä Helenille. Ne täydensivät hetken\naiheuttaman omituisen ja kuvaamattoman ilon ja mykistyttivät hänet.\n\nBon sointuva nauru ja hänen äänensä entisine kiusoittavine sävyineen\nkantautui heidän korviinsa tuulen mukana. Ja paimenen venytellen\nlausuma ja ikävöivä moite: \"No Bo!\" oli enemmänkin kuin tyyni ja\nodottava hiljaisuus kaipasi.\n\nParatiisi oli näkevä jälleen yhden romaaneistaan. Rakkaus ei ollut\nmikään vieras tälle autiolle erämaalle. Helen kuuli mäntyjen oksissa\nhumisevan tuulen kuiskauksissa tuon vanhan maallisen tarinan, tuon\nkauniin ja aina uuden, mutta kumminkin iankaikkisen. Se lumosi hänet\nkokonaan. Kuusten keihäsmäiset latvat kuvastuivat mustina ja selvästi\nkirkkaita tähtiä vasten. Koko tämä autio yksinäisyys hengitti ja odotti\nollen täynnä salaperäisyyttään, jonka se oli valmis ilmaisemaan hänen\nvapisevalle sielulleen.\n\n\n\n"]