[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzWKGgvWCSx9m50p_87A77mAelJZs1CLoKS1H-XeJwc0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2041,"Yleisen kirjallisuuden historia VI","Railo, Eino",1884,1948,"2041-railo-eino-yleisen-kirjallisuuden-historia-vi","2041__Railo_Eino__Yleisen_kirjallisuuden_historia_VI","Realismi ja naturalismi, uusin aika","tietokirja",[],[],"fi",1937,null,139802,1023194,true,[],[],[],"Yleisen kirjallisuuden historian kuudes osa käsittelee realismin ja naturalismin aikakautta. Teos tarkastelee suuntausten filosofista ja yhteiskunnallista taustaa sekä esittelee laajasti Euroopan ja Yhdysvaltojen kirjallisuutta 1800-luvun puolivälistä alkaen. Mukana on katsauksia muun muassa Balzacin, Dickensin ja Zolan tuotantoon.","Eino Railon 'Yleisen kirjallisuuden historia VI' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2041. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","YLEISEN KIRJALLISUUDEN HISTORIA VI\n\nRealismi ja naturalismi, uusin aika\n\n\nKirj.\n\nEINO RAILO\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1937.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\nJOHDANTO.\n\nREALISMI JA NATURALISMI.\n\nI. FILOSOFINEN JA YHTEISKUNNALLINEN TAUSTA. REALISMIN KEHITTYMINEN.\n\n1. Hartmann. Nietzsche. Bergson. Freud. 2. Darwin. Spencer. 3. Mill.\nProudhon. Marx. 4. Feuerbach. Strauss. Renan. 5. Taine. Brunetière.\nFaguet. Gosse. Brandes. 6. \"Realismin\" varhaishistoria. Champfleury. Le\nRealisme.\n\nII. ROMAANI.\n\n1. Ranska. 1. Balzac. 2. Flaubert. 3. Daudet. 4. Maupassant. 5.\nNaturalismi. 6. Edmond ja Jules Goncourt. 7. Zola. 8. Huysmans. Renard.\n9. Naturalismin vastavirtaus. Ihanteellinen suunta. Feuillet. Villiers\nde l'Isle-Adam. Maindron. Gobineau. Regnier. Adam. Erckmann-Chatrian.\nPaul ja Victor Margueritte. 10. Amiel. Psykologinen romaani. Bourget.\nBloy. Mauriac. Noailles. Barres. 11. Maakunnallisuus ja eksotismi.\nFabre. Bazin. Jammes. Bordeaux. Loti. 12. Rolland. Peguy. Romains.\nDuhamel. 13. Libertiiniläis-kyynillinen suunta. France. Gourmont.\nSchwob. Louys. 14. Primitivismi ja psykoanalyysi. 15. Gide. Proust.\n\n2. Englanti. 1. Austen. Mitford. Galt. Ferrier. Edgeworth. Carleton.\n2. Thackeray. 3. Dickens. 4. Reade. Trollope. Charlotte ja Emily\nBrontë. Gaskell. George Eliot. Meredith. 5. Butler. Hardy. Conrad.\n6. Gissing. Wells. Galsworthy. 7. Barrie. Bennett. Kotiseututaide ja\nviertotiekirjallisuus. Quiller-Couch. Kaye-Smith. Priestley.\nAnglo-katolinen virtaus. Chesterton. T. S. Eliot. Vastustushenkisiä\nkirjailijoita. Beresford. Walpole. Sinclair. West. Woolf. Lawrence.\nJoyce. Huxley.\n\n3. Yhdysvallat. Mark Twain. Harte. London. Dreiser. Anderson. Lewis.\n\n4. Saksa. 1. Maalais- ja kansanelämän kuvaus. Sukupuu. Gotthelf.\nAuerbach. Stifter. 2. Ludwig. 3. Keller. 4. Reuter. Anzengruber.\nRosegger. Ebner-Eschenbach. 5. Porvari- ja sivistynyt sääty. Freytag.\nStorm. Fontane. Spielhagen. Raabe. Seidel. 6. Saksan naturalismi.\nConrad. Bleibtreu. Heinrich ja Julius Hart. Kretzer. 7. Maailmansodan\njälkeinen kirjallisuus. Avenarius: Der Kunstwart. 1890-luvun\nkirjailijoita. Kotiseututaide. Lienhard. Bartels. Frenssen. Sivistynyt\nporvaristo. Thomas Mann. Wassermann. Stehr. Kolbenheyer. Hesse.\nBonsels. Ricarda Huch. Ernst. Schäfer. Meyrink. Ewers. Edschmid.\nDöblin. Klabund. Johst.\n\n5. Italia ja Espanja. 1. Kansankuvaus. Capuana. Verga. Fucini. Deledda.\nSerao. Giacomo. Sivistyneistön kuvaus. Fogazzaro. Neera. Amicis.\nD'Annunzio. Svevo. Papini. Borgese. Panzini. Moretti. Ojetti.\nBontempelli. Alvaro. 2. Kansan- ja köyhälistökuvaus. Calderon.\nCaballero. Pereda. Alarcón. Kaupunkilaiskuvaus. Romanos. Sivistyneistön\nkuvaus. Valera. Galdós. Emilia Bazan. Valdes. Alas. Coloman. Uusimpia\nkertojia. Blasco-Ibafiez. Valle-Inclán. Azorin. Baroja. Serna. Ayala.\nOrs. Unamuno. Ortega y Gasset.\n\n6. Tolstoi ja Dostojevski.\n\nIII. DRAAMA.\n\n1. Ranska. 1. Draama realismin ja naturalismin ilmaisumuotona.\nRealistisen draaman sukupuu. Scriben tuotannon merkitys. Dumas'n\nhyödyllisyysohjelma ja näin syntyneen draaman erikoislaatu. Dumas\nnuorempi. Augier. 2. Becque ja Ranskan naturalistinen draama. Antoinen\n\"Vapaa teatteri\". Ibsen Parisissa. Mirabeau. 3. Ranskalainen komedia.\nLabiche. Meilhac ja Halévy. Sardou. Pailleron. 4. Ihanteellinen\nrunodraama. Bornier. Coppée. Richepin. Rostand. 5. Muita dramaatikkoja.\nHervieu. Porto-Riche. Donnaye. Lemaître. Bataille. Bernstein. Curel.\nBrieux. Fabre. Capus. Lavedan. Gourteline. Flers-Caillavet. Claudel.\nFort. Rolland. Romains. Vildrac. Duhamel.\n\n2. Englanti. 1. Draaman asema Sheridanin jälkeen. Näyttelemistaide.\nLontoon teatteriolot n. 1843-1870. Uuden kansallisen tyylin aloittaja\nPinero. Lontoon yleisö ja teatterit 1865-1890. Prince of Wales-teatteri\nja Bancroftit. Beerbohm Tree. \"Riippumaton teatteri\". Ibsen Lontoossa.\nPineron Toinen Mrs. Tanqueray. Jones. 2. Wilde. Shaw. \"Irlantilainen\nliike\" ja Yeats. Synge. Galsworthy. Barrie. Hardy. 3. Moskovan\ntaiteellinen teatteri ja sen vaikutus. Maailmansodan vaikutus. Maugham.\nCannan. Bennett. Masefield. Hankin. Houghton. Brighouse. Sowerby.\nBarker. Davies. Phillips. Abercrombie. Bottomley. Drinkwater. Milne.\nSt. John Ervine.\n\n3. Yhdysvallat. Draaman alku. Howard. Thompson. Herne. Thomas. Mackaye.\n\"New Yorkin teatterikilta\" ja sen ohjelmisto. O'Neill.\n\n4. Saksa. 1. Draama Schillerin kuoltua. Schiller- ja\nGrillparzer-palkinnot sekä niiden ensimmäiset saajat. Draama 1860-1885.\nLindau. Moser. Schönthan. L'Arronge. Blumenthal ja Kadelburg.\nMeiningenin teatteri. Wildenbruch. Anzengruber. 2. \"Vapaa näyttämö\".\nGerhard Hauptmann. Sudermann. 3. Halbe. Carl Hauptmann. Wolzogen.\nHartleben. Thoma. Strindbergin ja Shaw'n merkitys Saksan\nnaturalismille. Wedekind. Schnitzler. Bahr. Hofmannsthal. 4. Schönherr.\nSchmidtbonn. Eulenburg. Lilienfein. König. Stucken. Hardt. Ernst.\nLublinski. Scholz. Hasenclever. Unruh. Sternheim. Kaiser. Werfel.\n\n5. Italia ja Espanja. 1. Giacometti. Marengo. Cossa. Ferrari. Giacosa.\nCavallotti. Gallina. D'Annunzio. Pirandello. 2. Echegaray. Benavente.\n\n6. Ibsen, Bjørnson, Strindberg ja Maeterlinck.\n\nIV. LYRIIKKA JA EPIIKKA.\n\n1. Ranska. 1. Romantiikasta realismiin. Baudelaire. Banville. 2.\nParnassolainen koulu. Leconte de Lisle. Hérédia. Sully-Prudhomme.\nCoppée. 3. Symbolistinen eli dekadenttinen suunta. Rimbaud. Verlaine.\nMaflarmé. Verhaeren. 4. Richepin. Claudel. Regnier. Samain.\nViélé-Griffin. Jammes. Guérin. Fort. Moréas. Uuskreikkalainen koulu.\nNoailles. Peguy. Valery.\n\n2. Englanti. 1. Thomson. Blunt. Dobson. O'Shaugnessy. Bridges. Henley.\nDavidson. Watson. Newbolt. Phillips. Binyon. Noyes. Flecker. 2. Wilde\nja impressionismi. Manet. Monet. Whistler. Englannin impressionismin\nlaatu ja merkitys. Beardsley. Beerbohm. Johnson. Douglas. Symons. Le\nGallienne. 3. Yeats. Russell. Sharp. Moore. Meynell. L. Housman.\nThompson. Mare. Monro. A. E. Housman. 4. Masefield. Brooke. Gibson.\nDavies. Abercrombie. Drinkwater.\n\n3. Yhdysvallat. Whitman.\n\n4. Saksa. 1. Storm. Keller. Fontane. Lorm. Hamerling. Busch. 2.\nNietzsche. Arent ja naturalismin ohjelmakirja. Conradi. Henckell. Holz.\nSchlaf. 3. Liliencron. Birnbaum. Spitteler. Dehmel. Morgenstern. 4.\nSaksan symbolismi. Blätter für die Kunst. George. Hofmannsthal.\nDauthendey. Rilke. Schaukal. 5. Ekspressionismi. Matisse.\nAikakauslehdet Der Sturm, Aktion ja Charon. Ekspressionisteja:\nEdschmid, Döblin, Klabund, Johst, Hasenclever. Unruh. Sternheim,\nKaiser, Werfel, Stadier, Däubler, Jaksch.\n\n5. Italia ja Espanja. 1. Prati. Aleardi. \"Hullut runoilijat\". Praga.\nBetteloni. Guerrini. Carducci. Rapisardi. D'Annunzio. Pascoli. Aganoor.\nNegri. Marinetti. 2. Villergas. Mora. Hurtado y Valhondo. Bécquer.\nCampoamor. Nuñez de Arce. Palacio. Dario. Machado y Ruiz. Gabriel y\nGalan. Jimenez.\n\nLYHYT KATSAUS MUIDEN MAIDEN KIRJALLISUUTEEN.\n\n1-4. Suomi. 5. Ruotsi. 6. Tanska. 7. Norja. 8. Islanti. 9. Hollanti.\n10. Belgia. 11. Viro. 12. Latvia ja Liettua. 13. Venäjä. 14. Puola. 15.\nTshekkoslovakia, Bulgaria, Serbia, Romania ja Kreikka. 16. Unkari. 17.\nYhdysvallat.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nKirjallisuuden tutkiminen osoittaa, ettei ole mitään uutta auringon\nalla. Se selittämätön sävy, jota sanomme \"romanttiseksi\", on ollut\nolemassa alusta saakka, milloin vaisummin, milloin rohkeammin. Samoin\non yhtä vanhaa kuin kirjallisuus se, mitä sanomme realismiksi.\nRomantiikka ei suinkaan vieronut realismia, vaan käytti sitä esim.\npyrkiessään kauhun herättämiseen. Kuten tekstistämme on näkynyt, olivat\nmonet romantiikan johtavat kirjailijat tekotavaltaan realisteja.\nTällaisena tekotapana, saavuttamatta erikoisuuden itsetietoisuutta,\nrealismia esiintyi valtaromantiikan rinnalla jo sangen varhain.\nTekstimme tulee osoittamaan esim. kansankuvauksen, joka on realismin\nkeskeisiä aloja, vaikka onkin saanut syntynsä romantiikalle ominaisesta\n\"kansan\" ihailusta, alkaneen Skotlannissa, Irlannissa ja Saksassa,\n\"kaalikoulun\", \"pensaskoulun\" ja idyllin piirissä, jo romantiikan\nnousu- ja kukoistusvuosina. Se kirjailija, jonka tulemme mainitsemaan\nRanskan realistisen romaanin aloittajana, nimittäin Balzac, työskenteli\nvaltaromantiikan aikana ja oli tuotteliain sen huippuvuosikymmeninä.\nVasta 1850-luvulla Flaubert huomasi sen, että realistinen kuvaustapa\navasi järjestelmällisesti, tarkasti ja objektiivisesti harjoitettuna\nomat taiteelliset, romantiikasta irtautuvat päämääränsä. Silloinhan\nmyös ns. \"parnassolainen koulu\" asettui vastustamaan romantiikan\nsubjektiivista tunnustustaidetta, vaatien, että oli koetettava ilmentää\nsitä kauneutta, joka asui olevaisuudessa yksilöiden ulkopuolella\nobjektiivisena, yleispätevänä arvona. Tämä merkitsi romantiikkaa\nvastustavaa asennetta, sen provosoimaa uutta teesiä: subjektin sijaan\noli huomio kohdistettava objektiin, yksilön sijaan siihen, mikä oli\nhänen ulkopuolellaan. Tässä mielessä, realismin pysyessä tekotapana\nja vaihdellessa voimakkuutensa mukaisesti läpi koko asteikon\ntosioloisuuden hienosta ylevöittämisestä aina räikeään _inhorealismiin_\nsaakka, sekä objektiivisuuspyrkimyksensä vuoksi yleensä välttyessä\ntarkoitusperäisyydestä, luotiin suunnaton paljous kirjallisuutta, jonka\nvoi romaanin alalla lajitella muutamiin pääluokkiin. Kansankuvaus, jota\nRanskaa ajatellen voisi ehkä sattuvammin sanoa \"maakunnallisuudeksi\",\nEnglantia ja Saksaa muistaen \"kotiseututaiteeksi\", on otsake, jonka\nalle joutuu tämän kirjallisuuden ei vain runsain määrä vaan myös ajan\nuutta, syvällistä taidevirtausta edustava laji. Tekstimme tulee\nsisältämään näytteitä siitä, että kansankuvaus todella merkitsee\nneljännen säädyn, etupäässä talonpoikaiskansan astumista\nkirjallisuuteen, mukanansa uusi, tuore, harvinaisen hedelmällinen ja\ntaiteellinen aihevarasto. Toinen tärkeä otsake on Ranskan realismin\n_ihanteellis-psykologinen_ suunta, jota vastaavat Englannissa\nThackeraysta ja Dickensistä aina Galsworthy'in ulottuva romaani ja\nanglokatolinen virtaus, ja Saksassa porvari- ja sivistyneen säädyn\nkuvaus. Syventymättä kuitenkaan tässä realismin enempää kuin myöhemmän\nnaturalisminkaan eri aloihin viittaamme vain varsinaiseen tekstiin.\nRealismin ja naturalismin kuvauksessa ei esiinny tarvetta erottaa\nelämäkerrallista puolta tuotannon arvioinnista, koska kirjailijain\ntuotanto enimmäkseen pysyy samoilla aloilla.\n\nMutta tämä objektiivinen, yleensä normaali ja terve taidesuunta ei\nsaanut työskennellä ilman niin sanoaksemme \"häiriötä\". Teollisuuden\nvallankumous (IV, s. 301) oli jatkunut järkähtämättä, kasvattaen yhä\nlisää tehdastyöväkeä ja aiheuttaen vaikeita yhteiskunnallisia pulmia,\njoiden ratkaisuun kohdistuneesta ajattelusta oli tuloksena positivismi\nja sosialismi. Saint-Hilairen biologia, Comten positivismi ja Darwinin\n1859 ilmestynyt Lajien synty ja sen oppi olemassaolon taistelun\nvaikutuksesta kehityksen kulkuun saivat yhteiskuntafilosofit näkemään\ntaistelevan yksilön, perheen, yhteiskuntaluokan, luonnontieteen uuden\ntoteamuksen valossa. Tulokset tästä olivat mullistavia. Yksilö, perhe,\nkoko yhteiskuntaluokka olivat nyt olemassaolon taistelun tuloksia,\nyhteisestä ruhjemyllystä eheinä selvinneitä vain siksi, että olivat\nmuita voimakkaampia. Mitään muuta voimaa kuin se, mikä kehittyi\ntaisteltaessa leipäpalasta, ei ollut, vaan ihminen oli ympäristönsä\ntulos. Yksilö ei jaksanut selviytyä tästä taistelusta omin voimin, vaan\noli tuomittu häviämään, ellei liittynyt saman edun tarpeessa oleviin.\nNäin syntyneessä maailmankäsityksessä ei loogillisesti voinut olla\nmitään tehtävää tuonpuoleisilla voimilla eikä siis myöskään romantiikan\nPyhällä Yrjöllä, Kantin-Schillerin siveellisellä tahtoihmisellä.\nYksilöt katosivat ja niiden sijaan astui laji ja sen muodostama\ntasapäinen, yhteisvoimin etujensa puolesta taisteleva joukko. Taiteen\nalalla tämä maailmankäsitys ilmenee Tainen miljööteoriasta, Zolan\nohjelmakirjoituksista ja romaaneista, suunnasta, joka tunnetaan\n_naturalismin_ nimellä.\n\nTietoinen realismihan oli merkinnyt kuten sanoimme romantiikan\nantiteesiä, mutta tämä ei ollut kuitenkaan käytännössä erikoisemman\njyrkkä; sen keinoin luotiin paljon romanttissävyistäkin kirjallisuutta.\nOttaen aseekseen realismin tekotavan naturalismi vasta jyrkensi tuon\nvastakohtaisuuden niin, ettei mikään kompromissi ollut enää\nmahdollinen; siitä, että se omaksui realistisen ja varsinkin\ninhorealistisen tekotavan, tätäkin on ruvettu yleisesti, joskin väärin,\npitämään vain naturalismin säädyllisempänä, hienommin esiintyvänä\nsisarena, mistä aiheutuu alituiseen käsitteiden sekaannusta.\nNaturalismin luonne ja tehtävä oli jo sen synnyn vuoksi edeltäpäin\nmäärätty: ollen olemassaolon taistelun biologisluonteista\nkirjallisuutta se joutui käsittelemään etupäässä yhteiskunnallisia,\nvarsinkin työväen eli viidennen säädyn pyrkimyksiä, esittäen kernaasti\nvanhat säädyt rappeutuneina ja uuden niiden kaikin puolin terveenä\nvastakohtana. Naturalismi oli luonnontieteellis-materialistisen\nelämänkäsityksen, sosialismin ja porvarillisen radikalismin ilmaus\nkirjallisuuden alalla, taisteluhuuto ja hyökkäys sen mielestä\nmädäntynyttä yhteiskuntaa vastaan, jo luonteeltaan henkisyyden eli siis\nrunouden kieltämistä. Käytännössä se joutui tämän ohjelmansa mukaan\nolemaan leimaa antavassa määrässä suurkaupunkien köyhäinkorttelien\nja puolimaailman piirien sekä tehdasyhteiskuntien kuvausta,\n\"kaupunkikirjallisuutta\" päinvastoin kuin realismi, joka on aiheiltaan\nvoittopuolisesti maaseutua ja luontoa suosivaa.\n\nNaturalismia voidaan näin ollen pitää 1700-luvun agitatoorisen\nvalistuskirjallisuuden ja materialistisen filosofian uudistumisena\nuuden tiedon valossa: aatelisesta valistusajan ihmisestä oli tullut\ntekniikan palveluksessa työskentelevä radikaali ja proletaari.\nErikoista huomiota herättää se, että uusi tyyppi, joka nousi aivan\nviljeltymättömistä piireistä, oli sivistymättömämpi kuin rokokoon\ngentlemanni, ja aineellisuudessaan, kielteisyydessään ja käsitystensä\nilmaisemisessa epäilemättä raaempi kuin hän. Naturalismin taakse\nryhmittyneet laumat olivat barbaareja ja heidän hyökkäyksensä uuden\nkansainvaelluksen hyökyaalto, joka uhkasi hävittää vanhan sivistyksen.\n\nMutta se hyökyaalto oli kuitenkin tuleva historiaan kuuluvana\nvälttämättömyytenä, sillä muuten ei liberaalisen talousfilosofian\nharhaanviemä yhteiskunta olisi ehkä niin nopeasti herännyt tuntemaan\nsairauksiaan ja velvollisuuttaan viidennen säädyn edustamaa\nkovaosaisten joukkoa kohtaan. Naturalistisella kirjallisuudella oli\nsydämellänsä totuus, jonka kuulemisesta yhteiskunta on hyötynyt. Mutta\ntämä sen yhteiskuntapoliittinen sisällys ja agitatoorinen sävy oli\nsamalla sen taiteellinen rajoitus ja heikkous. \"Yhteiskunnallinen ja\npoliittinen totuus\" on säännöllisesti lyhytikäinen; siihen sidottu\nkirjallisuus kuolee sen mukana; seuraava sukupolvi näkee sen\ntoisenlaisena kuin edellinen. Lisäksi tarkoitusperäisyys on taiteen\nvihollinen. Luonnon tasapainolain välttämättömyydellä naturalismia\nseurasi heilahdus toisaalle päin, sinne, jossa romanttinen,\nihanteellinen, pysyvää kauneutta ja totuutta aavisteleva ja sen\nyhteyteen pyrkivä henki asuu. Tämä uusi romanttinen käsitystapa\ntunnetaan _symholismin_ nimellä.\n\nSaavuttaessa näin pitkälle on muistettava, etteivät vanhat suunnat, ei\nklassillisuus eikä romantiikka, olleet kuolleet, vaan elivät edelleen,\njoskin toisensävyisinä. Ranskalaisen klassillisuuden periaatteet olivat\nparnassolaisten perustuslakina; Goethen ja Schillerin uushumanismi sai\nyhä uudelleen kannattajia ja elää meidän päivinämmekin; romantiikka\nkukoistaa yhä kaikilla aloilla; samoin realismi ja naturalismi. Sama\nkirjailija voi eri tuotteidensa kautta kuulua kaikkiin mainittuihin\ntyylisuuntiin. Ibsen esimerkiksi on Peer Gyntin ja Rosmersholmin\nkirjoittajana romantikko ja symbolisti, Kummittelijoiden kirjoittajana\nnaturalisti. _Symbolismi_ asettui nyt entisten rinnalle, merkiten kuten\nsanottu henkisyyden kaipuun kapinaa naturalismin matalaa, epärunollista\nmaterialismia vastaan eli romantiikan uutta, joskin vaisunpuoleiseksi\njäänyttä leimahdusta. Viitaten varsinaiseen tekstiin huomautamme vain\nlyhyesti sen ranskalaisperäisestä, \"dekadenttien\" piiriin kuuluvasta\nsynnystä ja vaikutuksesta siellä realismin koko asteikon kautta,\n\"taidetta-taiteen-vuoksi\"-teorian mukaisesti, äänten, värien, koko\nolevaisuuden vertauskuvallisuuden eli symbolismin tähdentäjänä, kuinka\nse kaikella tällä pyrki tavoittamaan \"puhdasta runoutta\" eli sitä samaa\n\"tositodellisuutta\", josta filosofia on haaveillut Platonista\nalkaen. Kiintoisaa on nähdä, kuinka se harhautuen alkuperäisestä\nfilosofis-eetillisestä pohjastaan muuttui Englannissa rappeutuneen\nhienostoryhmän värisointuiseksi, pinnalliseksi \"kaunosieluisuudeksi\",\ntyylilliseksi \"estetismiksi\", joka maalaustaiteen mukaan tunnetaan myös\n_impressionismin_ nimellä. Päämääränä oli olevaisuudesta\nvastaanotettujen \"impressioiden\", mielteiden, vaikutelmien,\nilmaiseminen mitä herkimmällä sana- ja tyylitaiteella mahdollisimman\nsattuvasti, käsittelemättä niitä kriitillisen tarkastelun tai\nalitajunnan sulattimoissa. Samoin on kiintoisaa nähdä, kuinka Stefan\nGeorge ilmaisee saksalaisten gemyyttiä syventämällä symbolismin jalosti\nhenkiseksi runoudeksi, joka irtautuen kaikesta kuonasta pyrkii\nkristallisoimaan perimmäisen totuuden. Georgen tyylissä on jo samaa\nsuppeutta kuin Saksassa maalaustaiteen mukaan _ekspressionismin_\nnimellä tunnetussa ilmaisutavassa: impressiota ei pidä esittää\nsellaisenaan, vaan se on käsiteltävä ja puhdistettava, minkä jälkeen on\nilmaistava vain se, mikä siinä on kuvaavinta ja oleellisinta.\n\nSymbolismille on yleensä, johtuen sen vertauskuvallisuuteen pyrkivästä\nhengestä ja huolimatta sen joskus inhorealistisesta asusta,\ntunnusmerkillistä vihjaaminen siihen, mikä aatteellisesti asuu\nkerrotun, kuvatun ja esitetyn taustalla. Se on siis joka tapauksessa\nhenkisyyden virittämiseen tähtäävä suunta ja onkin vaikuttanut\nkohottavasti ja jalostavasti naturalismin mataloittamaan taiteeseen.\nMutta naturalismi ei ole suinkaan peräytynyt eikä lannistunut, vaan on\nlepoajan jälkeen rynnännyt kirjallisuuden areenalle uusin virkein\nvoimin. Nämä se on saanut ottamalla aseikseen Lévy-Bruhlin\n_primitivismin_ ja Freudin _psykoanalyysin_, joiden avulla se \"kääntää\nihmisen sielun nurin\" ja pudistaa nähtäväksi kaiken sen, mitä siellä\non, vakuutettuna siitä, että siten löydetään \"totuus\" ja saavutetaan\nkorkeimman taiteen aste. Psykoanalyysin olematta siihen syypää, sillä\nsehän on vain sielun tutkimiskeino eikä maailmankatsomus, on tällaisen\ninventaarion tekeminen kuitenkin vienyt sitä harrastavat kirjailijat\nnaturalismiin, jonka tulokset ovat yleensä matalia, lohduttoman\nmaterialistisia ja eroottisella alalla tyrmistyttäviä. Samoin kuin\nvarhaisnaturalismi muuttui käytännössä sosialismin ja radikalismin\naseeksi yhteiskuntaa vastaan, on psykoanalyysi tahtomattaan tullut\nkeinoksi, jonka avulla bolshevismi koettaa paljastaa porvarillisen\nyhteiskunnan mätää ja siten herättää vastenmielisyyttä ja kapinanhenkeä\nsitä vastaan. Nykyhetken kirjallisessa elämässä onkin pääpiirteenä\nihanteellisen maailmankatsomuksen taistelu bolshevistista,\npsykoanalyyttistä naturalismia ja materialismia vastaan. Tulevaisuus\nnäyttää, onko viimeksimainitulla sydämellään mitään \"totuutta\" yli sen,\nmitä merkitsee hyökkäilyn ja kritiikin sellaisenaan aiheuttama\nvalveutuminen, vai onko, niinkuin vuoro olisi, kehityksen pitkällisessä\nja hitaassa askelmistossa syntymässä naturalismille sen kauan odotettu\nvastustaja, antiteesi, ihanteellisen runouden, siveellisen tahtoihmisen\nuusi ylevä valtakausi.\n\n\n\n\n\n\nREALISMI JA NATURALISMI.\n\n\n\n\n\nI. FILOSOFINEN JA YHTEISKUNNALLINEN TAUSTA. REALISMIN KEHITTYMINEN.\n\n\n1\n\nRomanttinen filosofia saavutti vaikuttavimman asteensa Hegelin suurissa\nnäkemyksissä, jotka vieläkin runollisella voimallaan innoittavat\nyksilöitä jaloihin pyrkimyksiin sekä tekojen että taiteen aloilla.\nSchopenhauerin väite, että koska meissä itsessämmekin täytyi olla\njotakin heijastusta kantilaisesta \"perusolevaisesta\" (Das Ding an\nsich), meidän oli pyrittävä saamaan tietoa tästä tutkimalla itseämme,\noli jo omiaan palauttamaan filosofian mielikuvituksen piiristä\ntosiasioiden ja niiden loogillisen käsittelyn asteelle. Myös\nSchleiermacher oli tieteen tiellä vaatiessaan, että uskonnon olemusta\noli tutkittava sieltä, mikä oli sen varsinainen ilmentymäalue, nim.\ntunne-elämämme piiristä. _Eduard v. Hartmann_ (1842-1906) palautti\najattelun täydelleen tosioloisuuteen osoittaen, että aistimin\nhavaitsemamme olevaisuus on reaalista, todella olevaista, eikä vain\ntietoisuuteemme kuuluvaa mielikuvasarjaa. On tutkittava ei vain\naistimuksien saapumista, järjestäytymistä ja kypsymistä\ntietoisuudessamme, vaan myös niiden lähtökohtaa, jolloin esim. toteamme\ntaivaankappaleiden kulkevan ratojansa aina samoin, huomioitsimmepa\nniitä tai ei. Elämää hallitsee ei vain tietoinen vaan myös itsetiedoton\ntoiminta niin aineellisella (fysiologisella) kuin henkiselläkin alalla\n(Itsetiedottomuuden filosofia -- Philosophie des Unbewussten, 1869).\n\nSchopenhauer ja Hartmann olivat pessimistejä: edellisen ainoa nautinto\noli tuskan tuimuusasteen väheneminen, jälkimmäisen mielestä olevaisuus\nsaavutti täydellisyytensä silloin, kun se suoritettuaan kaikki\nkehitysasteet oli valmis katoamaan olemattomuuteen. Voi sanoa heidän\nfilosofiansa ilmaisseen Saksassa vielä 1800-luvun keskivaiheilla\nvallinnutta resignoitunutta mielialaa. Mutta kun sitten vähitellen\nalkoi taloudellinen ja henkinen nousu, kun perintövihollinen voitettiin\nja syntyi Saksan keisarikunta, ei tämä pessimistinen filosofia enää\nvastannut voimistaan ylpeän uuden Saksan itsetietoisuutta. Tämä\ntarvitsi elämänhalun, rohkeuden, voiman ja vallanhimon filosofiaa, joka\njärjestäisi sen ajatukset ja perustelisi sen haaveet ja pyrkimykset,\nkun se nyt ensimmäistä kertaa valtasi itselleen arvonsa mukaisen sijan\nauringossa. Tällaisen filosofian loi Nietzsche.\n\n_Friedrich Wilhelm Nietzsche_ (1844-1900) oli papinpoika Röckenistä,\nLeipzigin läheltä, menetti isänsä nelivuotiaana, kävi koulunsa\nSchulpfortassa, opiskeli Bonnissa ja Leipzigissä kielitiedettä ja\nnimitettiin 1869 klassillisten kielten professoriksi Baselin\nyliopistoon. Täällä hän antautui siihen filosofis-esteettiseen\nkirjailijatyöhön, jolla saavutti maailmanmaineen. Voimakas henkinen\nponnistelu lienee osaltaan aiheuttanut silmien (ja aivojen)\nrasittumisen, minkä vuoksi hän sai 1876 sairaslomaa ja 1879 eron.\nKymmenisen vuotta hän nyt eli terveydenhoitoloissa,\nsairaalloisuudestaan huolimatta yhä kirjoittaen. 1888 hän tuli\nlopullisesti mielisairaaksi, jollaisena oli kuolemaansa saakka.\n\nOli luonnollista, että terve ruumis, elämänhalu ja toimitarmo,\ntahdonvoima ja valta olivat aina sairaasta Nietzschestä erikoisia\nihanteita. Hän ihaili renessanssin voimayksilöitä ja alkumetsissä\nvaeltavaa, kulttuurin turmelevalta vaikutukselta säilynyttä \"vaaleata\npetoa\". Tällaisiksi oli ihmiset hänen mielestään kasvatettava. Tämän\nvoimankaipuunsa Nietzsche ilmaisi usein räikeästi ja liioitellen, mikä\njohtui myös siitä, että hän esitti ajatuksensa enimmäkseen lyhyinä,\nytimekkäinä mietelminä, aforismeina, joiden sepitsemisessä oli mestari\nja joiden mallin oli saanut Rochefoucauldilta ja Bruyèreltä.\nAforismilla on kuitenkin se vika, että se on yksipuolinen, lausuen vain\nasian toisen puolen; vastaväitteelle ei jää tilaa. Se on siis vähemmän\nsopiva objektiivisen ja kaikki puolet huomioon ottavan filosofisen\njärjestelmän esittämiseen, mutta ensiluokkainen yksilöllisten ja\nhetkellisten, runollisesti innoittuneiden neronvälähdysten\nilmaisemiseen. Aforismiensa runollisuudella Nietzsche onkin saavuttanut\npaljon ihailijoita kirjallisuutta harrastavista piireistä; hänen\nvarsinainen filosofiansa on paljastettava niiden alta, sillä itse hän\nei ehtinyt muodostaa sitä loogilliseksi järjestelmäksi. Tähän hänellä\nei ollut kaikkia edellytyksiäkään, sillä hän halveksi oppineisuutta ja\nkärsivällistä, johdonmukaista ajattelua, saaden itse aatteensa kuin\nprofeetallisina ilmoituksina.\n\nNietzschen filosofian johtavana aatteena on vakaumus uuden kulttuurin\nluomisen välttämättömyydestä, jonka voimana ja ylläpitäjänä on\npersoonallisuus. Goethen oppi persoonallisuuden kehittämisen\ntärkeydestä elpyi täten hänen ajattelussaan. Nietzschen\npersoonallisuusfilosofiassa on kolme vaihetta: kehittyminen taiteen,\ntiedon ja yli-ihmisen kautta.\n\nEnsimmäiseen vaiheeseen kuuluvat teokset Tragedian synty musiikin\nhengestä (Die Geburt der Tragödie aus dem Geiste der Musik, 1872) ja\nEpäajanmukaisia mietelmiä (Unzeitgemässe Betrachtungen, 1873-1876),\njoissa Nietzsche astui Richard Wagnerin rinnalle tämän pyrkiessä\nluomaan uutta taidetta lähtien muinaissaksalaisen jylhän runouden ja\nmytologian pohjalta. Ihmiskunta oli opetettava ymmärtämään, ettei\nolemisen arvoitusta voinut ratkaista ajattelulla eikä oppineisuudella;\nnämä johtivat Faustin vain epätoivoon. Tuosta kaikesta oli vapauduttava\nja antauduttava kokonaan tämänpuoleiselle elämälle, kulkemaan sen halki\nihmisenä, joka kärsimysten ja maailman onnettomuuksien keskellä, jopa\noman tuhonkin hetkellä, tuntee olemassaolon riemua. Siitä korkeasta\njännityksestä, jossa tuollainen ihminen on, hänet aina hetkeksi\nvapauttaa uusi tragedia, joka kuten kreikkalainen synnyttää hänessä\npelkoa ja sääliä, mutta myös korkeata ihastusta ja rauhoittumista.\nHämärästi Nietzsche näissä teoksissaan siis yhdisti Schopenhauerin\npessimismin, Wagnerin taiteen ja kreikkalaisen tragedian. On\ntarpeetonta sanoakaan, ettei tämä ollut filosofiaa eikä yleensä\nrealiteettien oivaltamista; se oli vain runollista kuvittelua.\n\nSeuraavan vaiheen (1876-1882) aatesisällyksen ilmaisee parhaiten teos\nInhimillistä, liian inhimillistä (Menschliches, Allzu menschliches,\n1876-1880), jonka ensimmäinen osa on omistettu Voltairelle. Kaikki\näskeiset ihanteet ovat romahtaneet: musiikki veltostuttaa; taiteilijat\nja filosofit ovat vanhojen ennakkoluulojen hautojia; Wagnerin työ ei\nmerkitse mitään. Ylistystä saa vain ihmisen vapaa henki, joka kuitenkin\non kadottanut päämääränsä: persoonallisuudeksi kasvaneen tulevaisuuden\nihmisen.\n\nTätä ihanteettomuutta ei Nietzschen runoilijahenki voinut kauan\nkestää. Kolmannen vaiheen (1880-1888) ajatukset ilmaisee kuuluisa\naforistisrunollinen teos Näin puhui Zarathustra (Also sprach\nZarathustra, 1883?-1884). [Suomentanut Aarni Kouta.] Ihmiskunnan\npäämäärä ei voi olla kehityksen lopussa, sillä elämähän on ikuista\nkiertokulkua, vaan sen omassa keskuudessa, sen itsensä jalostumisessa\nkorkean asteen saavuttaneiden yksilöiden kautta. Uuden kulttuurin on\nasetettava tehtäväkseen tällaisten \"valtias-\" eli \"yli-ihmisten\"\nkasvattaminen, mikä tapahtuu siten, että ihmisluonnon aidoimpia\nvaistoja ja taipumuksia erikoisesti viljellään. Näitä ovat vallan- ja\nnautinnonhimo sekä julmuus, joita peto ja alkutilassa oleva ihminen\nharjoittavat heille luonnollisesti kuuluvina \"hyvinä\" ominaisuuksina,\nmutta jotka niiden kohteina olleiden \"orjakapinan\" kautta on leimattu\n\"huonoiksi\". \"Hyvän\" leima on samalla annettu ihmiskunnan\nheikkouksille: lempeydelle, säälille ja naisellisuudelle. Tämä arvojen\nkääntäminen päinvastaisiksi on tapahtunut erikoisesti kristinuskon\nkautta, jonka vaikutuksesta on muka alkanut ihmiskunnan rappeutuminen.\nTästä selviää, miksi Nietzsche vihasi erikoisesti kristinuskoa.\nYli-ihmisten tehtävänä on vapaina kaikista rajoituksista, hyvän ja\npahan ulkopuolella, harjoittaa noita alkuperäisiä \"hyviä\" ominaisuuksia\nsiten, että ihmiskunta pysyy virkeänä ja purkaa silloin tällöin\ntuskansa neroudeksi, uusiksi yli-ihmisiksi.\n\nVoimatta syventyä Nietzschen filosofiaan tämän laajemmin rohkenemme\nvihjata siihen, että hänen persoonallisuus-ihanteensa on alkuaan\nrenessanssin yli-ihminen, jonka kulkua olemme seuranneet vuosisatojen\nläpi ja johon olemme viimeksi koskettaneet puhuessamme Schillerin\nWallensteinista. Nietzsche lisäsi häneen hämärää, Hegelin suurista\npersoonallisuuksista periytyvää aatekuvittelua ja liioittelevalla\ntavalla, oman sairaalloisen itsetuntonsa pakosta, alleviivasi hänen\nasemaansa \"tavallisen moraalin\" kahleista vapautuneena nerona. Mitään\nerikoisemman uutta tässä ei ole, lukuunottamatta aforistista muotoa,\njoka enemmän kuin itse filosofia selittää Zarathustra-teoksen mainetta\nja menekkiä. Vielä ei voi olla ajattelematta, että Nietzschen\nfilosofian kolme vaihetta vastaa jotakuinkin historian aikakausia:\nensin antiikki, keskiaika ja renessanssi (kreikkalainen tragedia ja\nWagner), jolloin taide todellakin oli ihmisten suuri kasvattaja; sitten\nvalistuksen aika, jolloin ihanteena oli ihmisen vapaa henki; ja lopuksi\nromantiikan, suurien, lujatahtoisten yksilöiden, \"yli-ihmisten\" aika.\nTältä kannalta Nietzschen teokset ovat eräänlaisia synteesejä ja hän\nitse romanttinen, runollisin kuvin ajatteleva filosofi. Epäilemättä\nyleisempi selkeä tieto yli-ihmis-idean kulusta läpi aikojen ja\nNietzschen kykenemättömyydestä todelliseen tieteelliseen ajatteluun\nolisi pitänyt hänen ihailijoidensa parvea harvalukuisempana kuin se on\nollut ja lienee vieläkin. Lopuksi on muistettava, että huomattava osa\nNietzschen jälkeen esiintyneiden runoilijain yli-ihmis- ja itsetunnosta\nsekä uhmasta \"kaikkia perinteellisiä arvoja vastaan\" on johdettavissa\nhänen aforismeistaan, joilla hän välitti renessanssin kapinahengen\nomalle ajallensa.\n\nNietzschen vastakohta ajattelunsa loogillisessa tieteellisyydessä ja\nesityksen selkeydessä on 15 vuotta häntä nuorempi College de Francen\nentinen professori _Henri Bergson_ (s. 1859), jonka otamme tähän\nfilosofien suuresta parvesta edustamaan erästä nykypäivinä suosituksi\ntullutta teoreettisen filosofian astetta. Hänelle annettiin Nobelin v:n\n1927:n palkinto \"tunnustukseksi rikkaista ja elähdyttävistä aatteista\nsekä siitä loistavasta taiteesta, jolla ne on esitetty\".\n\nNuoruudessaan Bergson oli Spencerin filosofian kannattaja, mekanisti,\nmelkein materialisti. Mutta miettiessään Spencerin teorioja hän tuli\najatelleeksi, ettei tämä enempää kuin muutkaan filosofit ottanut\nhuomioon aikaa muussa kuin sen tavallisessa \"kellontaulusta katsotussa\"\nmerkityksessä eli ilmoituksina, missä kulkumme kohdassa milloinkin\nolimme. Aika tuli täten sidotuksi paikkaan. Mutta Bergson käsitti\n\"ajan\" itsenäisesti olevaiseksi, \"kestoksi\", joka ei suinkaan ole\nsidottu paikkaan, vaan on päinvastoin sen vastakohta niinkuin henki\naineen. Jos tarkastamme tapahtumia ulkonaisesti, vanhan tavanmukaisen\n\"ajan\" kannalta, niin huomaamme niiden kadonneen olemasta heti, kun\nniiden \"toiminta\" on lakannut, mutta jos tarkastamme niitä todellisen\najan eli sen valossa, jota ihmisessä edustaa henki, sielullisuus,\nmuisti, toteammekin, ettei tuo tapahtuma lakkaakaan vaikuttamasta, vaan\non mukana nykyhetkessä. Menneisyys kuohuu täten saapuville, saaden\npäähineekseen aina uuden nykyisyyden; täten syntyy alituinen hengen\nvirtaaminen menneisyydestä nykyisyyteen, vyöryvä lumipallo, johon\ntarttuva uusi lumi on jo seuraavassa silmänräpäyksessä kadonnut pallon\nsisään, mutta pysyy kuitenkin aina mukana. (Aine ja muisti -- Matière\net mémoire, 1896).\n\nTutkiessaan tätä hengen virtaa Bergson kohdisti huomionsa siihen, mitkä\novat ne sielulliset tekijät, jotka valmistavat menneisyydelle --\nkäyttääksemme äskeistä vertausta -- \"aina uuden päähineen\". Ne ovat äly\nja intuitio. Alituisena virtana etenevästä olevaisuudesta äly havaitsee\nyksityiskohtia kuin kuvia, joita se sitten järjestelee, yhdistelee ja\nhallitsee; Bergson tarkoittanee \"älyllä\" samaa kuin Kant aistimuksilla,\nhavaitsemuksella, käsitteillä ja järjellä yhteensä. Tärkeämpänä kuin\nulkonaista älyä Bergson pitää intuitiota eli sisäistä näkemystä. Samoin\nkuin Kantilla ymmärrys selittää sen, mitä järki sanoo, Bergsonilla\nnäkemys on sisäistä tunkeutumista älytiedon ytimeen. Tällöin oivallamme\nsiinä asuvan tosiolevaisen, kaikessa sisimpänä käyttövoimana toimivan\n\"elämäninnon\" (élan vital), joka on puhdasta aikaa, paikasta ja\nulottuvaisuudesta vapautunutta hengenpyrkimystä yhä täydellisempiä\nelämänmuotoja kohti. (Luova kehitys -- Evolution créatrice, 1907).\n\nHengen virta on omatahtoinen, vapaa; vain vapaana toimiva äly ja\nintuitio voivat tuoda siihen totuuden lisää. Näin ajatellen Bergson\njoutuu erikoisesti alleviivaamaan vapaan tahdon välttämättömyyttä\nhengen virran rikastuttamisessa.\n\nTämä vain viittaukseksi Bergsonin filosofiaan. Sen ajatus hengen\nvirrasta, jota nykyisyys rikastuttaa totuussisällyksellään ja joka\nrientää järkähtämättä eteenpäin voittaakseen lopulta ehkä kuolemankin\n-- kehityksen luovasta rintamasta, joka ryntää tulevaisuutta kohti kuin\nsotajoukko, sisällyttäen riveihinsä koko olevaisuuden, on runollinen ja\nylevä.\n\nNäkyvämmän aseman kuin Bergsonin filosofia on taidekirjallisuudessa\nsaanut _Sigmund Freudin_ psykoanalyysi. Käytännössä ne ovat\nvaikuttaneet samalla tavalla: yleisesti sanoen Bergson on osoittanut\nmenneisyyden elävän nykyisyydessä; Freud on neuvonut, miten se on\nsieltä paljastettava; tuloksena on ollut proustilais-gideläis-\nsvevolais-joycelais-lawrencelainen \"psykoanalyyttinen\" romaani.\n\n_Freud_ on Itävallan juutalaisia, syntynyt 1856 Freibergissä, Mährissä,\nmutta jo nelivuotiaasta kasvanut Wienissä, jossa on siitä saakka asunut\nja vaikuttanut. Darwinismin harrastajana hän kiinnostui tutkimaan\nluonnontieteitä ja luki lääkäriksi, erikoisalana hermotaudit.\nPitkällisten havaintojen jälkeen Freud luuli voivansa todeta hysterian\ntaustalla aina olevan kätkössä varhaisemmin syntyneitä sielullisia\ntekijöitä, joista sairas ei itse ole tietoinen, mutta jotka siitä\nhuolimatta vaikuttavat. Hypnotisoimalla sairas hänet saatiin muistamaan\nnämä ja siten vähitellen hallitsemaan niitä ja parantumaan. Koska sen,\nmikä paljastuu hypnoottisessa tilassa, täytyy olla sairaan sielussa\nvalveillakin ollessa, oli keksittävä keino, miten se saataisiin tietoon\nilman usein hankalaa ja epävarmaa hypnoosia. Tämä keino on\npsykoanalyysi eli sairaan sielun tajuttomuussisällyksen selvittäminen.\nKehoittamalla sairasta ilmaisemaan kaikki kutsumattomat ja\nvastenmielisimmätkin ajatusvälähdykset hänet voidaan vähitellen\nassosioimisen kautta johtaa muistamaan sellaista, joka näytti\nainaiseksi kadonneen tajunnasta, ja siten hahmotella häiriöilmiöiden\nvarsinainen alku ja esihistoria. Tajuttomuuden sisällys syntyy mm.\nvarhaislapsuuden seksuaalikehityksestä, _libidon_ eli viettienergian\ntoiminnasta, jonka tulokset myöhemmin alkava minän kehitys tunkee\ntajunnasta syrjään, niin että ne hautautuvat tajuttomuuteen kuin\nolemattomiksi. Tärkeänä libidoilmiönä psykoanalyytikot pitävät ns.\n_oidipus-kompleksia_ eli tyttären kiintymystä isään ja pojan\nkiintymystä äitiin, minkä avulla on mm. pyritty selittämään Hamletin\ntragiikkaa. Kohdistuessaan omaan minään libido muuttuu _narkistiseksi_\nja kadottaa silloin seksuaalisuutensa. Psykoanalyysin tarkoituksena on\nnimenomaan neuroosien parantaminen auttamalla sairas selviämään\ntajuttomuuteen sisältyvän sielullisen latautuneisuuden vallasta ja\nsijoittumaan minän osoittamaan järjelliseen todellisuuteen. Freud on\nesittänyt teoriojansa useissa teoksissa (Unien selityksestä --\nTraumdeutung, 1900; Arkielämän psykopatologiaa -- Zur Psychopathologie\ndes Alltagslebens, 1901; Psykoanalyysistä -- Über Psychoanalyse, 1910).\nViimeksimainitun teoksen ilmestyttyä psykoanalyysi alkoi herättää\ntiedemies- ja kirjailijapiirien huomiota. Sen vaikutus uusimpaan\nromaaniin on ollut melkoinen.\n\n\n2\n\nJo ennen Hartmannia oli filosofiaan ilmestynyt tekijä, joka tuli\nvaikuttamaan Euroopan ajatteluun mullistavammin kuin ehkä mikään\ntieteellinen toteamus sitä ennen: _Darwinin_ oppi lajien synnystä\n(1859).\n\n_Charles Robert Darwin_, kehitysopin kuuluisa perustaja, syntyi\nShrewsburyssa helmik. 12 p. 1809 -- samana vuonna kuin Tennyson,\nGladstone ja Lincoln -- lääkärin poikana. Hänen isoisänsäkin oli\nlääkäri, luonnontieteilijä ja runoilija Erasmus Darwin (1731-1802),\njolle luonnon kehityksen laki jo jossakin muodossa häämötti; hänen\nisänsä oli tunnettu terävästä huomiokyvystään ja kriitillisestä\nluonteestaan. Perheessä oli näin ollen selvä ja huomattava\nluonnontieteellinen traditio. Koululaisena Darwin oli innostuneempi\nurheiluun ja kokoilemiseen kuin lukuihinsa. Lääketieteen ylioppilaana\nEdinburghissa hän harrasti merifaunan tutkimista ja yleensä\nluonnonhistoriaa enemmän kuin laillisia lukujaan. Vv. 1828-31 hän\nopiskeli Cambridgessä, sielläkin omistautuen enemmän urheiluun ja\nhyönteisten kokoiluun kuin opintotyöhönsä, joka nyt kuitenkin päättyi\ntutkinnolla. Näihin aikoihin hän oli jo kehittynyt teräväksi\nluonnontieteilijäksi, jolle uskottiin tämän alan edustajan toimi\nvaltion varustamassa Beagle-laivassa sen lähtiessä 1831 tieteelliselle\npurjehdukselle Etelä-Amerikan merille. Tällä viisi vuotta (1831-36)\nkestäneellä retkellä oli ratkaiseva vaikutus Darwinin elämään: se oli\nhänen Columbus-matkansa biologian uuteen maailmaan. Vv. 1836-42 Darwin\nasui Lontoossa järjestellen kokoelmiansa, kehittäen ajatuksiansa,\ntehden ensimmäisiä muistiinpanojansa lajien syntyä koskevaa teostansa\nvarten, ja toimittaen matkaselostusta nimeltä Beaglen matkan eläintiede\n(Zoology of the Voyage of the Beagle, 1840). 1842 hän muutti erääseen\nDown nimiseen, Kentissä olevaan hiljaiseen kylään, jossa sitten asui\nkoko ikänsä, vapaana taloudellisista huolista, hoitaen merimatkalla\nainaiseksi murtunutta terveyttänsä, puutarhaansa, kyyhkysiänsä ja\nkanojansa, ystäviensä rakastamana ja rauhassa tungettelijoilta, mitä\nsuurimmalla ahkeruudella omistautuen mieltänsä askarruttavien\ntieteellisten kysymysten ratkaisuun. Julkaistuaan tutkimuksia\nkoralleista, tuliperäisten saarien ja Etelä-Amerikan geologiasta, hän\nvuosikausia kestäneen harkinnan jälkeen tiivisti lajien syntyä koskevat\najatuksensa johtopäätösluonnostelmaksi (1844), tarkistaen tätä sitten\nhätäilemättä aina vuoteen 1858 saakka, jolloin tapahtui yllättävä\nseikka: kesäkuun 18 p. Darwin sai luonnontieteilijä Alfred Russel\nWallacelta (1823-1913), joka oli silloin pitkällä tutkimusretkellä\nItä-Indian saaristossa ja joka oli saanut luonnollista valintaa\nkoskevia ajatusherätyksiä juuri Darwinin matkakertomuksesta,\nkehitysopillisen esseen, joka sisälsi samat johtopäätökset kuin mihin\nDarwin itse oli tullut. Neuvoteltuaan eräiden ystäviensä kanssa Darwin\nnyt luki Linné-seuran kokouksessa heinäk. 1 p. 1858 hänen ja Wallacen\ntutkimukset: Lajien taipumuksesta muodostaa muunnoksia; ja muunnoksien\nja lajien jatkumisesta valinnan luonnollisen keinon kautta (On the\nTendency of Species to form Varieties; and on the Perpetuation of\nVarieties and Species by Natural Means of Selection), mikä merkitsi\nlujan ystävyyden alkamista kahden suurmiehen välillä, ja oli ennen\nkaikkea käänteentekevä tapaus elämänkäsityksemme historiassa. 1859\nDarwin sitten lopullisesti julkaisi \"elämänsä pääteoksen\", kuten hän\nitse sanoi: Lajien synnystä luonnollisen valinnan kautta, eli\nsuosittujen rotujen säilymisestä elämäntaistelussa (On the Origin of\nSpecies by Means of Natural Selection, or the Preservation of Favoured\nRaces in the Struggle for Life). Sen jälkeen seuranneessa laajassa\njulkaisusarjassa, joista kuuluisin on Ihmisen polveutuminen ja valinta\nsukupuolen kannalta (The Descent of Man and Selection in Relation to\nSex, 1871), ja joista viimeinen ilmestyi 1881, Darwin monipuolisesti\nkehitti ja esitti ajatuksiaan. Suuri totuudenetsijä Charles Robert\nDarwin kuoli äkkiä huhtik. 19 p. 1882. Hänet haudattiin Westminster\nAbbeyhin, Isaac Newtonin viereen.\n\nHuolellisella, perinpohjaisella ja rehellisellä sen todistusaineiston\nkäyttämisellä, joka johdattaa mieleen polveutumisopin eli\nkehitysopillisen tulkinnan orgaanisen maailman synnystä, hän vähitellen\nsaavutti ajattelevien henkilöiden yhä kasvavan enemmistön hyväksymisen,\ntehden Wallacen, Thomas Henry Huxleyn ja saksalaisen Ernst Haeckelin\navulla opistansa koko nykyaikaisen ajattelun perustan ja lähtökohdan.\nHän sovitti kehitysoppinsa moniin eri asioihin, kuten esim. tunteiden\nja vaistojen kehitykseen. Wallacen kanssa hän rakensi teorian\nluonnollisesta valinnasta kehityskulun johtavana tekijänä. Ja lopuksi\nhän osoitti, että luonnossa vallitsee sisäinen riippuvaisuussuhde, että\nsen osat ja ilmiöt ovat sidotut toisiinsa mukautumisen ja keskinäisen\nriippuvaisuuden laeilla. Darwinin oppi on aiheuttanut suunnattoman\nkirjallisuuden puolesta ja vastaan. Väärin ymmärrettynä ja selitettynä\nse on leimattu kristinuskon vastaiseksi ja on tullut siten\nyksinkertaisten ja tietämättömien sielujen loukkauskiveksi. Tämä\nväärinkäsitys on kuitenkin häipymässä.\n\nDarwin päätyi kehitysoppiinsa uupumattomasti huomioitsemalla luontoa ja\netsimällä sitä lakia, jonka alaisina hänen toteamansa tosiasiat\nnäyttivät tehtäviinsä ja olotiloihinsa järjestyvän. Hän ei ollut\nfilosofi, vaan käytti ajattelua vain tosiasioista lähtevien\njohtopäätösten tekoon, puuttumatta siihen, millä ei tällaista\ntodettavaa lähtökohtaa ollut. Kehityksen ajatuksen, joka oli 1850:n\nvaiheilla kuin ilmassa, otti kaikinpuolisen teoreettisen ja loogillisen\npohdinnan alaiseksi _Herbert Spencer_, evolution suuri filosofi, jonka\njärjestelmä on Darwinin opin rinnalla syvästi vaikuttanut nykyaikaiseen\nmaailmankatsomukseen.\n\n_Spencer_ syntyi 1820 maaseutuopettajan poikana, sai alkutiedot\netupäässä yksityisopetuksen kautta, ja osoitti jo varhain harrastusta\nluonnontieteisiin ja loogilliseen järkeilyyn. Hänen vanhempansa olivat\nhyvin uskonnollisia, isä kveekari, äiti metodisti, mutta silti suosien\nja sallien vapaata mielipiteiden kehittelyä ja vaihtoa; 13 vanhasta\nSpencerin kasvatuksesta huolehti hänen setänsä, joka oli pappi, mutta\nsamalla yhteiskunnallinen radikaali. Lapsuuden uskonnollisesta\nympäristöstä huolimatta ei uskonnollinen sielunelämä ollut myöhemmin\nSpencerille ominaista. Voimatta tehdä ratkaisua elämänuransa\nvalinnassa hän joutui 1837 insinööriksi Lontoon-Birminghamin\nrautatierakennukselle, toimien tällä alalla 1846:een saakka, jolloin\ntapahtui suuri seisaus ja hän joutui toimettomaksi. Jo 1842 hän\noli julkaissut The Nonconformist-lehdessä kirjoituksia\nyhteiskuntafilosofian alalta ja tuli nyt (1848) The Economist-lehden\navustajaksi. 1850 ilmestyi hänen Yhteiskunnallinen statiikkansa (Social\nStatics), jonka perusajatuksen mukaan yhteiskunta on lakipohjaisen\nkehityksen alainen organismi: kehitys tapahtuu yksinkertaisesta\nmoninaiseen, hajanaisesta eheään, epämääräisestä määrättyyn, so.,\nsuuntana on aina eheytyminen, integratio. 1855 ilmestyi Sielutieteen\nperusteet (Principles of Psychology), johon hän myös sovitti\najatuksensa kehityksestä ja sen suunnasta. Hänen mielikuvansa evolution\nideasta on syventynyt: yksityisissä ilmiöissä todettu laki vallitsee\nmyös kokonaisuudessa, so. kosmoksessa. Näin kasvaneen kehitysteoriansa\nSpencer julkaisi 1862 teoksessaan Ensimmäiset perusteet (First\nPrinciples), joka on hänen filosofisen järjesteillänsä ensimmäinen osa.\nSitä kirjoittaessaan Spencer näet oli päättänyt luoda synteettisen\nfilosofisen järjestelmän, jossa ankarasti tieteellisiä teitä myöten\npyrittäisiin ilmiöiden yhteiseen perustaan, so., ymmärtämään olevaisuus\nyhden ainoan peruslain ohjaamana kokonaisuutena. Ihmisen rakenteesta\njohtuu, ettei hänen ole mahdollista saada todellista tietoa\nabsoluuttisesti olevaisesta; tämän vuoksi Spencer hylkäsi\nmetafyysillisen ajattelun, luovuttaen tuntemattomuuden alueen\nuskonnolliselle sielunelämälle. 36 vuoden kuluessa, mitä suurimmalla\nahkeruudella ja tarmolla, enimmäkseen vaikeissa taloudellisissa\noloissa, Spencer sitten kirjoitti Biologian (1864-67), Psykologian\n(1870-72), Sosiologian (1876-96) ja Etiikan (1879, 1891-93) perusteet\n(Principles), pukien lopuksi peruslakinsa seuraavaan muotoon:\n\nKehitys on aineen eheytymistä ja rinnakkain tapahtuvaa liikunnon\nhajaantumista, jolloin aine muuttuu epämääräisestä hajanaisuudesta ja\ntasarakenteisuudesta määrätyksi yhtenäiseksi sekarakenteisuudeksi, ja\njolloin käytetty liikunto vastaavasti muuttuu. Tämän mukaisesti kosmos\non aineen ja liikunnon jakautumisen tulos. Tämä laki on kaikkien\nilmiöiden perustana, annettiinpa niille mukavuuden vuoksi mikä nimi\ntahansa. Kehityksen aatteen mukaisesti Spencer esim. siveysopissaan\nedellyttää ihmisten saavuttavan joskus sellaisen asteen, jolloin\nsiveellisyys ei ole enää velvollisuus, vaan ilmaus luontaiseksi\ntulleesta elämänkäsityksestä. Yhteiskuntaopissaan hän myös\njohdonmukaisesti päätyy liberaalisuuteen, so. kehitystä ei saa esim.\nvaltion puolelta pyrkiä holhoovasti ohjailemaan. Tämän mukaisesti hän\noli jyrkkä sosialismin vastustaja. Työskenneltyään suuremman osan\nelämäänsä huomaamattomana ja vaatimattomissa oloissa Spencer vähitellen\nsaavutti Euroopan tunnustuksen. Hän kuoli 1903.\n\n\n3\n\nTällä välin oli yhteiskunnallinen ajattelu pyrkinyt eteenpäin siltä\nasteelta, jolle sen olivat saattaneet Fourier, Saint-Simon, Comte, Owen\nja Bentham. Viimeksimainitun hyödyn-filosofiaa harrastavana oppilaana\ntuli tunnetuksi _John Stuart Mill_; ranskalainen _Pierre Joseph\nProudhon_ ja saksalais-juutalainen _Karl Marx_ työskentelivät neljän\nensiksimainitun sosialistisella linjalla.\n\n_Mill_ (1806-1875) oli filosofi James Millin poika Lontoosta, niin\nvarhain kehittynyt, että oli jo 13-vuotiaana \"oppinut mies\". Vuodesta\n1823 hän työskenteli Itä-Indian kauppayhtiön palveluksessa, joutuen\neläkkeelle, kun valtio otti yhtiön haltuunsa. 1866-1868 hän oli\nalahuoneen jäsenenä. Hän kuoli Avignonissa. Hänen tärkeimmät teoksensa\novat logiikan järjestelmä (A System of Logic, 1843) ja Utilitarismista\n(1863). Viimeksimainitussa Hill väittää, että tekojen arvo tai\narvottomuus riippuu niiden seurauksista, siitä hyödystä tai vahingosta,\njonka ne aiheuttavat. Suurin hyöty suurimman lukumäärän hyväksi on se\nlopullinen mitta, jonka mukaan teot on arvosteltava, so. ne teot ovat\nhyviä, jotka edistävät tämän päämäärän saavuttamista. Millillä on\nerikoisia ansioita naisen vapauttamisen edistämisessä.\n\n_Proudhon_ (1809-1865), joka oli köyhistä oloista lähtenyt, mutta\njonkin verran koulusivistystä saanut latoja ja korjauslukija, julkaisi\n1840 teoksen Mitä on omaisuus (Qu'est-ce que la propriété?)\nAsettamaansa kysymykseen hän vastasi: \"Omaisuus on varkautta\". Hänen\nhuomattavin teoksensa on Taloudellisten vastakohtien järjestelmä eli\nkurjuuden filosofia (Système des contradictions économiques ou\nphilosophie de la misère). Kirjassaan Oikeudesta vallankumouksessa ja\nkirkossa (De la Justice dans la révolution et dans l'église, 1858) hän\nhyökkäsi ankarasti kirkon ja muidenkin laitosten kimppuun. Proudhonin\nmukaan palkkauksen oli oltava saman muurarille ja Pheidiaalle, so. se\noli maksettava työhön käytetyn ajan eikä taidon perusteella. Samoin\nkuin kuningas peri aubain- eli löytäjän oikeudella -- siis kokonaan\nomatta ansiottaan -- valtakunnassaan kuolleen, kansalaisoikeuksia\nvaille jääneen ulkomaalaisen omaisuuden, pääomakin anastaa sille\nkuulumatonta omaisuutta korkojen, vuokrien ja alipalkkaisen työn\nmuodossa. Yhteiskunta on siis muutettava sellaiseksi, ettei omaisuutta\nole, mikä saavutetaan vähitellen mm. pienentämällä korkoja. Se on\njärjestettävä kollektiiviseksi, keskuksena työn jakoa hoitava\npankkilaitos, jonka antamilla maksuosoituksilla voidaan ostaa pankin\ntuottajilta haltuunsa ottamia hyödykkeitä. Tätä Proudhon sanoi\n\"mutualismiksi\" eli \"molemminpuolisuudeksi\". Yksilöllistä vapautta oli\npidettävä arvossa. Mutualismi kehittäisi ihmiset lopuksi niin\nsopuisiksi, ettei mitään hallitusta tarvittaisi. Silloin alkaisi\nanarkian aika -- tätä kuuluisaa sanaa on Proudhon ensimmäiseksi\nkäyttänyt, mutta ei siis siinä merkityksessä, minkä se sittemmin on\nsaanut.\n\n_Marx_ (1818-1883) oli juutalaisen lakimiehen poika Trieristä. Hänet\nkastettiin maallisista etusyistä 1824 muun perheen mukana\nlutherilaiseksi. Opiskeltuaan Bonnissa ja Berlinissä lakia, historiaa\nja filosofiaa hän suoritti fil. trin tutkinnon 1841. Hegelin filosofia\noli hänen erikoisharrastuksenaan. 1842-1843 Marx toimitti radikaalin\nreiniläisen sivistyneistön äänenkannattajaa Rheinische Zeitungia.\nSitten hän matkusti Parisiin tutustuakseen sosialismiin ja\ntoimittaakseen Deutsch-französische Jahrbücher-nimistä aikakauskirjaa.\nSen ainoassa ilmestyneessä numerossa on kaksi Marxin kirjoitusta,\njoissa hän vaati sosialismia ja sosialisteja toimimaan aatteidensa\nhyväksi käytännöllisesti, so. ottamalla osaa politiikkaan. Syyskuussa\n1844 hän tutustui _Friedrich Engelsiin_ (1820-1895), rikkaan\nsaksalais-englantilaisen pumpulitehtailijan poikaan, joka oli omalla\ntahollaan perehtynyt ja innostunut sosialistisiin teorioihin. Heidän\najatuksensa olivat yleensä samansuuntaisia ja heistä tulikin\nelämänikäiset aate- ja työtoverit. Marx oli myös Heinen läheinen\nystävä. Parisissa toimitettu radikaalinen aikakauslehti Vorwärts\nherätti niin suurta pahennusta, että sen toimittajat, mm. Marx,\nkarkoitettiin. Hän asettui Brysseliin, jossa julkaisi mm. kritiikin\nProudhonin sosialismista (Filosofian kurjuus -- La Misère de la\nphilosophie, 1845). Liittyen siellä työskentelevään salaiseen\nsaksalaiseen kommunistiseen seuraan, jolla oli haaraosastoja Lontoossa,\nParisissa ja Sveitsissä, Marx ja Engels kirjoittivat tätä varten\nkuuluisan Kommunistisen manifestin (1847). Tuskin se oli saatu\njulkaistuksi, kun \"gallialainen kukko\" antoi helmikuun\nvallankumouksella 1848 merkin yleiseen rynnäkköön vallassa olevia\nvastaan. Marx ja Engels perustivat Kölnissä Neue rheinische Zeitungin,\npäätoimittajana Marx. Vallankumouksellisuutensa vuoksi lehti\nlakkautettiin ja Marx karkoitettiin 1849 Preussin alueelta. Hän\nmatkusti ensin Parisiin ja sieltä Lontooseen, jossa asui loppuikänsä\nkirjoitellen sanomalehtiin ja valmistellen suurta Pääoma (Das Kapital)\nnimistä teostansa. Sen ensimmäinen osa (suomennettu) ilmestyi 1867;\ntoisen ja kolmannen osan Engels sommitteli Marxin jälkeenjääneistä\npapereista. 1864 perustettiin Lontoossa Kansainvälinen työväen liitto,\ntodellisena, joskaan ei nimettynä johtajana Marx.\n\nPääoman esittämä sosialistinen teoria on kuten tunnettua aiheuttanut\nyhteiskunnissa suurimmat mullistukset mitä historia tuntee. Sen\njyrkästi materialistinen historiankäsitys (V, s. 36), jonka mukaan\nyhteiskunnallinen elämä perustuu vain taloudellisiin oloihin, tuotanto-\nja vaihtosuhteisiin, saavutti innokasta vastakaikua teollisuuden\nvallankumouksen seurauksena syntyneen ja samalla mitä kurjimpaan\nasemaan joutuneen tehdastyöväen keskuudessa, herättäen sen oivaltamaan\nasemansa parantamisen olevan mahdollista vain järjestetyn\nyhteiskunnallispoliittisen ja valtiollisen toiminnan avulla. Teoria\nsiitä, kuinka työläinen luo ei vain palkkaansa vastaavia, vaan myös\nlisäarvoja, jotka pääoma siis saa ikäänkuin lahjaksi, oli omiaan\nvahvistamaan Proudhonin väitettä, että omaisuus on varkautta, ja\nkohottamaan työväestön itsetuntoa ja tietoisuutta merkityksestään sekä\naiheuttamaan mietiskelyjä, miten tämä ansaitsematon arvonnousu olisi\nestettävissä. Ns. \"kurjistumisteoria\", jonka mukaan kapitaali ja työ\novat kaksi toisilleen dualistisesti vastakkaista, sovittamatonta\nmaailmaa, tuotannon, so. pääoman, keskittyessä yhä harvempiin käsiin ja\ntyöväen aseman yhä huonontuessa, kunnes on tullut romahduksen,\nvallankumouksen hetki, jolloin työ ottaa haltuunsa pääoman ja muuttaa\nyhteiskunnan oikeudenmukaiseksi kaikille, oli omiaan herättämään syvää\ntraagillisuuden ja samalla, näkynä nähdyn tulevaisen voiton kautta,\nylevöitynyttä, riemuitsevaa tunnetta.\n\nMarxin teoria ei ole vain taloudellis-yhteiskunnallisen, teollisuuden\nvallankumouksen luomaan työväestöön kohdistuneen ajattelun tulos, vaan\nsiihen ovat huomattavassa määrässä vaikuttaneet kehitysoppi, Hegelin ja\nFeuerbachin filosofia ja tekijänsä omat, hänen juutalaisuudestaan\njohtuneet alatajunnalliset perinteet, joista hän ei ole voinut täysin\nvapautua.\n\nKehitysopin valossa Marx näki yhteiskunnan taistelukenttänä, jossa\nomistavat luokat, Prosperot, olivat suosittuna rotuna anastaneet\naurinkoisimman sijan. Alakynteen jääneiden Calibanien oli koottava\nvoimiaan ja varustauduttava aikanaan voittamaan vihollisensa. Marx\nsiirsi darwinismin ihmisten yhteiskunnalliseen elämään, väittäen, ettei\nsiinäkään ollut kysymystä muusta kuin olemassaolon taistelusta ja\nväkevämmän oikeudesta. Darwinismi oli Marxin mielestä samaa kuin hänen\nmaterialistinen historiakäsityksensä, ilmaistu vain toisin sanoin. Hän\nunohti tällöin, että ihminen on eläin vain olemuksensa toiselta,\nalemmalta puolelta, toisen, johtavan puolen totellessa henkisyyden\nkäskyjä. Materialisminsa Marx oli perinyt lähinnä Feuerbachilta.\n\nHegeliltä Marx _ei_ ottanut hänen aatettaan suurista\npersoonallisuuksista, \"ajan hengistä\", sillä yksilöllisyys ei sopinut\nhänen kollektiiviseen näkemykseensä. Tämän puolen omisti kuten tiedämme\nhänen vanhempi aikalaisensa, parhaillaan voimansa ja vaikutuksensa\nhuipulla oleva Carlyle. Mutta Marx sai Hegeliltä erään toisen tämän\nfilosofiassa keskeisenä olevan piirteen: mielikuvan kehityksen\netenemisestä dialektisen metodin mukaan, suurina teeseinä, antiteeseinä\nja synteeseinä, joista jälkimmäinen on edellisen vastakohta ja lapsi,\nkantaen kohdussaan tulevaa teesiä, omaa surmaansa. Marx vain jyrkensi\ntätä vastakohtaisuutta ja ennusti kehityksen viimeisen, lopullisen\nsynteesin: työväen vallankumouksen, joka ei merkinnyt enää uutta\nteesiä, vaan oli lopputulos.\n\nNyt on huomattava, että lähtiessään ennustamaan pääoman ja työn välisen\ntaistelun kehittymistä Marx joutui alueelle, jossa hän ei enää voinut\ntyöskennellä olemassaolevia, riidattomia tosiasioita käsittelevänä\ntiedemiehenä, vaan jossa hänen täytyi muuttua tulevaisuuteen\ntuijottavaksi näkijäksi, profeetaksi, joka hurmioituneena ilmaisee\nolemuksensa syvyydestä kumpuavat aatteet. Marxin kurjistumisteorian\nleppymättömässä dualismissa kuvastuu vuosituhansia vanha itämainen,\nmazdaolainen dualismi (I, s. 62-63, 118-119), jonka juutalaisuus ja\nkristinusko ovat uskollisesti säilyttäneet. Siihen kuuluva tunnettu\nmielikuva viimeisestä tuomiosta ja tämän jälkeen alkavasta onnen\najasta, jolloin saamme lypsää milloinkaan ehtymätöntä lehmää, uudistuu\nMarxin teoriassa työväen vallankumouksena ja sitä seuraavana\n\"tuhatvuotisena valtakuntana\". On aivan ilmeistä, että poistuttuaan\nlisäarvojen ja muiden sellaisten kansantaloudellisten tosiasiain\nparista, joiden tutkijana oli nerokas, itsenäinen kyky, ja ruvettuaan\nennustamaan, miten lopuksi kävisi, Marxin näkemykset ohjautuivat hänen\nhuomaamattaan tähän ikivanhaan dualismiin, vankeuden kansan (= työväen)\nkosto- ja autuusnäkyihin. Näin hän antoi yhteiskunnalliselle\nteorialleen runollis-uskonnollisen, visionäärisen, kiliastisen eli\ntuhatvuotisen valtakunnan odotusta täynnä olevan tehon, jolla se paljoa\nenemmän kuin kansantaloudellisilla tosiasioillaan lumosi työväen. Tältä\nkannalta marxilaisuutta voidaan perustellusti sanoa \"uskonnoksi\".\n\n\n4\n\nDarwinismi ei ollut puhtaana kokemusperäisenä tieteenä hyökkäyshenkinen\nminnekään päin, mutta joutui silti ankaraan taisteluun virallisen\nteologian kanssa. Tämä aiheutui siitä, että sen oli pakko\ntieteellisillä tuloksillaan oikaista mm. teologian omistamia\nmaailmansynty- ym. luonnontieteen alalle kuuluvia käsityksiä. Taistelu\nlaajeni ja kiihtyi sitten, kun sosialismi omisti kehitysopin ja liitti\nsen yhteiskunnalliseen, uskonnolle, papistolle ja kirkolle\nvihamieliseen ohjelmaansa. Kristinuskon puolustajat eivät yleensä\nolleet ajan tiedon tasalla eivätkä kykeneviä erottamaan kristinuskon\nkannalta katsoen oleellista epäoleellisesta.\n\nJo ennen darwinismia ja sosialismia oli filosofian alalla ilmennyt\nvirtaus, jota voi pitää valistuksen ajan materialismin elpymisenä.\n_Ludwig Andreas Feuerbach_ (1804-1872), joka oli aloittanut Hegelin\noppilaana, mutta luopunut hänestä, väitti teoksissaan Pierre Bayle\n(1838) ja Filosofia ja kristinusko (1839) kristinuskon jo aikoja sitten\ntosiasiallisesti hävinneen ihmiskunnan elämästä ja olevan enää vain\nsovinnaisuus. Hänen pääteoksensa Kristinuskon olemus (Das Wesen des\nChristentums, 1841) tahtoo inhimillistää teologian, so. löytää Jumalan\nihmisestä ja ihmisen Jumalasta, tarkoittaen tällä sitä, että \"Jumala\"\non kaikkien henkisten kaipuidemme kuva. Hänellä ei siis ole\ntosiolevaisuutta ihmisen ulkopuolella. Erikoisesti Feuerbach piti\ntärkeänä ihmisen ruumiillista puolta: \"Ihminen on sitä, mitä hän syö\"\n(\"Der Mensch ist was er isst\").\n\nFeuerbachilla oli huomattava vaikutus mm. Straussiin ja siihen\nberliniläisten radikaalien piiriin, johon Marx oli opintoaikanaan\nkuulunut. Marxin materialistinen historiankäsitys olikin, kuten olemme\nsanoneet, Feuerbachilta perittyä materialisoitunutta hegeliläisyyttä.\n\n_David Friedrich Strauss_ (1808-1874), Hegelin ja Schleiermacherin\noppilas, julkaisi 1835 teoksen Jeesuksen elämä (Das Leben Jesu),\njoka herätti mitä suurinta huomiota ja aiheutti kiivaita väittelyjä.\nSen kritiikki kohdistuu ei vain evankeliumien perinteellistä\nkäsittämis- vaan myös sitä selittämistapaa vastaan, jota oli käyttänyt\nPaavali. Evankeliumit ovat vain tulos alkuseurakuntien keskuudessa\nkehittyneestä messiasaatteesta. Huolimatta teoksen epäilyttävyydestä\nkristillisen teologian kannalta Strauss nimitettiin 1839 Zürichin\nyliopiston jumaluusopin professoriksi, mikä herätti niin suurta\nsuuttumusta, että hänet toimitettiin eläkkeelle jo ennen kuin aloitti\nopettajatoimintansa. Silloin Strauss julkaisi teoksen Kristillinen\nuskonoppi (Die Christliche Glaubenslehre, 1840-1841), jossa kuvasi\nkristillisten dogmien historiaa ja luhistumista. Strauss kirjoitti\nsittemmin sarjan ansiokkaita elämäkertoja, joista Reimarusta (IV, s.\n262) kosketteleva saattoi hänet jälleen, parinkymmenen vuoden perästä,\npalaamaan kristinuskoa koskevien kysymysten käsittelyyn.\n\nPositiivisella mutta silti teologiasta vapautuneella kannalla\nkristinuskoon nähden oli _Ernest Renan_ (1823-1892), itämaisten kielten\ntutkija, filosofi ja etevä kirjailija. Hän oli kalastajan pojanpoika\nTréguier'stä, Bretagnen pohjoisrannikolla olevasta pienestä\nsatamakaupungista; isä oli laivuri ja tasavaltalainen, äiti\ngascognelaissukuinen rojalisti. Renan väitti keltin ja gascognelaisen\naina riitelevän sielussaan. Hänellä oli sisar, Henriette, joka osasi\nolla hänen henkisenä tukenaan ja oikeana kätenään. Käytyään katolisia\nseminaareja päämääränä papin ura Renan totesi uskonsa alkavan horjua ja\nalkoi etsiä henkensä tyydytystä Kantin, Herderin ja Hegelin\nfilosofiasta. Päästyään sitten hebreanluvuissaan huomaamaan todeksi\nsen, mitä jo Cappel, Morin ja Spinoza (IV, s. 14) olivat väittäneet,\nRenan luopui aikeistaan ryhtyä papiksi ja meni maallikkokouluun\napulaisopettajaksi (1845). Suoritettuaan tutkintonsa itämaisissa\nkielissä hän sai opettajantoimen Versaillesin lyseossa 1848. Helmikuun\nvallankumous innostutti hänet kirjoittamaan laajan teoksen Tieteen\ntulevaisuudesta (L'Avenir de la science), jonka kuitenkin julkaisi\nvasta 1890. Siinä hän koetti osoittaa, miten demokraattiseen,\nutilitaristiseen periaatteeseen, että yhteiskunnassa oli pyrittävä\nsaattamaan korkein hyvä suurimman joukon omaksi, oli yhdistettävissä\nRenanin mielestä välttämätön, etuoikeutetussa asemassa oleva valioiden\nryhmä, henkinen ylimystö. 1849 hän oleskeli Italiassa tutkimassa\ntaidetta. Saaden toimeentulonsa Kansalliskirjaston virkamiehenä Renan\njatkoi opintojansa saavuttaen 1852 fil. trin arvon tutkimuksellaan\nAverroes-filosofista (I, s. 171). Suurta huomiota herättivät\naikakauslehtikirjoitukset Tutkimuksia uskonnon historiasta (Études\nd'histoire religieuse, kirjana 1857) ja Tutkielmia moraalista ja\nkritiikistä (Essais de morale et de critique, kirjana 1859). 1860-1861\nRenan oli tutkimassa foinikialaisia muistokirjoituksia. Hänen\nurhoollinen, jalo sisarensa kuoli Syriassa kuumeeseen, joka oli vähällä\nmurtaa myös Renanin terveyden. 1862 Renan nimitettiin hebrean\nprofessoriksi, mutta erotettiin virasta jo ensimmäisen luennon jälkeen,\nkoska oli käyttänyt Jeesuksesta sanoja \"verraton ihminen\". Korvaukseksi\nhänet nimitettiin 1864 Kansalliskirjaston hoitajan apulaiseksi, mutta\nei ottanut tointa vastaan, vaan kirjoitti opetusministerille: Pecunia\ntua tecum sit! (\"Pidä rahasi!\")\n\nSyriassa ollessaan Renan oli alkanut kirjoittaa Jeesuksen elämää (Vie\nde Jésus), jonka nyt saattoi loppuun ja julkaisi (1863). Puolessa\nvuodessa sitä myytiin yli 60.000 kpl. Se oli alku teossarjaan\n(Apostolit -- Les Apôtres, 1866; Pyhä Paavali -- Saint-Paul, 1869;\nAntikristus, 1873; Evankeliumit, 1877; Kristillinen kirkko -- L'Église\nchrétienne, 1879; Marcus Aurelius, 1881), joka tunnetaan yhteisnimellä\nKristinuskon synty (Les Origines du Christianisme). Apostoli Paavalin\nlähetysmatkojen kuvausta varten hän kävi Vähässä-Aasiassa.\n\nRenanin nuoruuden ajan kansanvaltaisuus oli pian muuttunut\nylimysmielisyydeksi, johon hänellä aina oli ollut lahjoistaan\ntietoisena yksilönä taipumusta. Vähitellen tämä sitten tasautui\nliberalismiksi. Saksalais-ranskalainen sota oli hänelle suuri\naatteellinen vastoinkäyminen, sillä hän oli aina ihaillut Saksaa\nfilosofian ja objektiivisen tieteen kotimaana. Kuitenkin hän suositti\nkansalleen saksalaista järjestystä ja monarkkista hallitusmuotoa. Nämä\nkokemukset ovat jättäneet häivähdyksen katkeruutta hänen Filosofisiin\ndialogeihinsa (1876) ja Filosofisiin draamoihinsa (1878-1886).\n\nRenanin laajasta tuotannosta mainittakoon vielä Lapsuuden- ja\nnuoruudenmuistelmia (Souvenirs d'enfance et de jeunesse, 1883), joka\nkuuluu yhä elävään kirjallisuuteen, Israelin kansan historia (Histoire\ndu peuple d'Israël, 1888-1894) ja suuri tieteellinen julkaisu:\nSeemiläiset muistokirjoitukset (Corpus Inscriptionum Semiticarum,\n1881-1892).\n\nLapsuudenmuistoissaan Renan sanoi olleensa luotu toimimaan romantiikan\nromanttisena vastustajana, reaalipolitiikkaa saarnaavana utopistina,\nihanteilijana, joka laskeutuu maahan miellyttääkseen porvareita, eli\nsiis olemaan aina ristiriitaisuuksien uhrina. Mutta hän ei valita tätä,\nsillä täten hän sai yhä uusia sielun ja älyn kokemuksia. Hänen\nmaailmankatsomuksensa säilyi ihanteellisena; menetettyään uskonsa\nkristillisiin dogmeihin hän kuitenkin kunnioitti uskontoa ihmiskunnan\nihanteenkaipuun ilmauksena. Uskonkykynsä Renan kohdisti kokonaan\ntieteeseen, jota suorastaan jumaloi.\n\nHistorioitsijana Renan haaveili tyylistä, jossa tosi ja kaunis\nyhtyisivät. Menneisyys oli tehtävä eläväksi, ja tämän tarkoitusperän\nsaavuttamiseksi historioitsijalla oli oikeus täydentää\nmielikuvituksellaan asiakirjojen antamaa kuvaa. Tämän itselleen\nvaatimansa vapauden ohella Renan noudatti tarkoin eräitä tieteellisiä\nperiaatteita: hän kieltäytyi uskomasta ihmeisiin ja käsitteli pyhiä\nkirjoja sen mukaisesti; hän vaati mitä kärsivällisintä yksityiskohtien\ntutkimista ennenkuin salli tehdä yleisluontoisia johtopäätöksiä ja\nkäyttää mielikuvituksen täydentävää apua.\n\nOllen katolisten seminaarien kasvatti ja hebrean sekä saksalaisen\nfilosofian tuntija hän oli erikoisesti sopiva uskonnon historian\nkirjoittajaksi. Periaatteensa mukaisesti hän kieltäytyi näkemästä\nisraelilaisten historiassa ja kristinuskon synnyssä ja vaiheissa mitään\njumalallista ja kirjoitti siis niitä koskevat teoksensa vain\njärjellisiin tosiasioihin nojautuvana historioitsijana: Israelin kansan\nhistoria on Vanha, Kristinuskon synty Uusi Testamentti käännettyinä\nmaallisiksi historioiksi. Asiantuntijat ovat nykyään sitä mieltä, että\nniin arvokkaita kuin Renanin uskontohistorialliset esitykset ovatkin,\nniissä kuitenkin taide ja mielikuvitus pyrkivät anastamaan sijaa\ntieteeltä.\n\nRenanin hengen vapaus ja monipuolisuus ilmenee hänen filosofisista\ndialogeistaan ja draamoistaan, joissa hän hyökkäilee moniin suuntiin:\nJouarren abbedissassa hän näyttää ivaavan siveellisyyttä; Nuoruuden\nvesi (L'Eau de Jouvence) on kirjoitettu siinä hengessä kuin olisi\nihanteellisuus kadonnut maailmasta; Nemin papin (Le Prêtre\nde Némi) mukaan Renan olisi ollut pessimisti, joka uskoi pahan\nkatoamattomuuteen; Calibanin nimihenkilö edustaa demokratiaa,\njärjetöntä elukkaa, joka kuitenkin vähitellen oppii ymmärtämään\nvastuunalaisuutensa ja kehittyy siedettäväksi vallanpitäjäksi; Prospero\n(ylimysluonne) suostuu hänen syöksemiseensä vallasta, koska hän on\npoliisimaisuudellaan rajoittanut älymystön vapautta; Ariel (uskonto)\nviihtyy Prosperon palveluksessa ja juurtuu elämään lujemmin kuin ennen;\nuskonto ja tieto ovat yhtä katoamattomia kuin olevaisuus.\n\nTaiteilijana Renan vaikuttaa koruttomuudellaan, sattuvilla, tuoreilla\npaikalliskuvauksillaan ja maalauksellisuudellaan, horjahtamatta kuten\nromantikot liioitteluihin ja räikeyteen. Historiallisten henkilöiden\nulkomuotoa hän koetti ilmaista elävästi, huomioon ottaen mahdolliset\nsäilyneet tiedot. Hänen tyylinsä oli tämän mukaisesti korutonta\nmutta herkkää, tulkiten vaikeudetta hienoimmatkin tunne- ja\najatusvivahdukset. Renamlla oli aikaansa suuri vaikutus. Pätevämmin\ntieteellisin eväin kuin Voltaire, hartaan persoonallisen vakaumuksen\ntukemana, suvaitsevaisena ja täynnä kunnioitusta uskonnon ydinasiaa\nkohtaan hän irroitti miljoonia varsinkin katolisessa kirkossa\nvallitsevan perinteellisen taikauskon lumoista.\n\n\n5\n\nRenan yhdisti historian ja taiteen; hänen etevä aikalaisensa\n_Hippolyte Adolphe Taine_ yhdisti historian, uuden\nluonnontieteellis-yhteiskunnallisen näkemyksen ja\nkirjallisuuskritiikin.\n\n_Taine_ (1828-1893) oli asianajajan poika Vouziers'stä, muutti\nisänsä kuoltua 1841 Parisiin, suoritti loistavasti opintonsa ja\nbaccalauréat-tutkintonsa (1848), ja jatkoi monipuolista\njärjestelmällistä, erittelevää ja luokittelevaa tiedon alojen\nomistamista, tullen tunnetuksi tieteellisissä piireissä. Kun hän\nollessaan sijaisopettajana Neversin yliopistossa 1852 kieltäytyi\nallekirjoittamasta yliopiston kiitosadressia Napoleonille tämän\nvallankaappauksen johdosta, hänet leimattiin vallankumoukselliseksi,\nmikä tuotti hänelle vaikeuksia. 1853 Taine suoritti fil. trin\ntutkinnon, aloittaen sen jälkeen työnsä vapaana kirjailijana. Vuosina\n1855-1856 hän kirjoitti sarjan aikakauslehtiartikkeleita, joissa\nosoitti saavuttaneensa ajattelun ja tyylin kypsyyden. 1858 hän oleskeli\nEnglannissa. 1864 hänet nimitettiin Kaunotaiteiden koulun (L'École des\nBeaux Arts) professoriksi. V:sta 1871 alkaen hän työskenteli elämänsä\nloppuun suurteoksensa, Nykyisen Ranskan synnyn (Origines de la France\nContemporaine, 1876-1894) valmistamisessa, ehtimättä kuitenkaan saada\nsitä loppuun. Tainen huomattavimmat teokset ovat paitsi sitä\nKriitillis-historialliset tutkielmat (Essais de Critique et d'Histoire,\n1858-1865-1894), Englannin kirjallisuuden historia (Histoire de la\nlittérature anglaise, 1863) ja Taiteen filosofia (Philosophie de l'art,\n1865-1869). Samoin kuin ystävänsä Sainte-Beuve ja Renan, Taine omisti\nkoko elämänsä tieteelle.\n\nKäsittelipä historiaa, taidetta tai runoutta, Taine noudatti aina samaa\ntutkimus- ja esittämismenetelmää. Hän uskoi ihmisten tekojen olevan\ntuloksia niistä laeista, joita heidän oli eläintieteellisenä lajina\npakko totella ja jotka luonnontutkimus oli paljastanut mm. osoittamalla\nluonnollisen valinnan merkityksen. Historian tehtävänä oli näiden\ntekoja määränneiden lakien osoittaminen. Ryhtyessään tämän mukaisesti\nesittämään esim. vanhan Ranskan siirtymistä uuteen aikaan Taine sanoi\nseurailevansa tämän suuren vaiheen kehittymistä kuin \"hyönteisen\nmuodonmuutoksia\". Ja juuri sen vuoksi, että historian kulku on tällä\ntavalla peruslaeista johtuvaa välttämättömyyden pakkoa, determinististä\nelämää, siitä on saatavissa tärkeä opetus: sen valossa voidaan\npäätellä, minne nykyhetki on menossa. Ajatellessaan näin Taine siis\nkielsi henkisyyden ja metafyysillisyyden merkityksen ja asettui\nmaterialistisen historiankäsityksen kannalle. Tosiasiassa hän palautui\n1700-luvulle, jonka filosofeista Diderot (IV, s. 238) on häntä lähellä\ntärkeissä kohdissa ja samoin Condillac (IV, s. 240) opettaessaan, että\naistimukset ovat henkisenkin toiminnan lähtökohtina.\n\nRunoudenkin alalla kaikki on tiettyjen yleislakien alaisena suoritetun\ntoiminnan tulosta. Ihminen on korkeimman luokan eläin, joka tuottaa\nfilosofiansa ja runoutensa melkein kuin silkkimato kotelonsa ja\nmehiläiset pesänsä. Kirjallisuustieteen on otettava selvää, miten tuo\npesä syntyy. Runoteoksen selittämiseksi on ensin tutkittava itse\nrunoilija ja koetettava päästä perille, mikä on hänen varsinainen\nvallitseva ja johtava kykynsä. Ihmisen kyvyt ovat näet kuin kasvin\nelimet riippuvaisia toisistaan ja niitä hallitsee yksi muita korkeampi:\nmeissä oleva \"vallitseva kyky\" (faculté maîtresse), joka vaikuttaa eri\nratkaistoihimme olemuksemme järjestelmän edellyttämällä tavalla.\nEtsittäessä tätä vallitsevaa kykyä tulee kuitenkin ottaa huomioon,\nettei todella itsenäistä ihmistä ole. Niinkuin aallot virran pinnalla\nmekin liikumme omintakeisesti ja kuohahtelemme hiukan, mutta\ntosiasiassa kiidämme kaikki eteenpäin itse virran vieminä. Yhteistä\nmeille on \"alkeellinen moraalinen tila\", jonka muodostavat rotu,\nympäristö ja ajankohta. \"Roduksi\" (la race) Taine sanoi kaikkia\nperittyjä ja synnynnäisiä taipumuksia; \"ympäristöksi\" (le milieu)\nelämän pysyvää alkupohjaa ja siihen kerrostuneita satunnaisia ja\ntoissijaisia, fyysillisiä ja yhteiskunnallisia tekijöitä;\n\"ajankohdaksi\" (le moment) sitä mielikuvaa, joka kunkin aikakauden\nihanteena, luovana ja yleisenä voimana, on vaikuttanut kaikilla\ntoiminnan ja ajattelun aloilla.\n\nDeterministisen, luomisen vapauteen nähden kieltävän kantansa vuoksi\nTainen olisi tullut pidättyä arvostelemasta runoutta, koskapa tämä oli\nmuka syntynyt kohtalomaisesti ulkonaisten tekijöiden pakosta. Kuitenkin\nhän ryhtyi Taiteen filosofiassaan määrittelemään täsmällisiä sääntöjä,\njoiden perusteella taideteokset voitaisiin luokitella niiden arvon\nmukaisesti. Ensiksi on otettava huomioon aihe eli se, jota Taine sanoo\nteoksen yleisluonteen tärkeysasteeksi. Teos, joka erittelee ja esittää\nsyvää ja yleistä tunnevirtausta, on arvokkaampi kuin se, joka erittelee\npoikkeuksellista ja haihtuvaa; edellinen jää eläväksi kirjallisuudeksi,\njälkimmäinen voi olla korkeintaan päivän muotiuutuus. Toiseksi\nsellainen teos, jonka yleisluonne vaikuttaa kehoittavasti hyvään, on\narvokkaampi kuin se, joka kiihoittaa pahaan; sankarin tarina on aina\npelkurin tarinaa parempi. Kolmanneksi teoksen arvo riippuu paljon\nsiitä, kuinka taitavasti kirjailija osaa yhdistää aikaansaamansa\nvaikutelmat tehoisaksi, eheäksi lopputulokseksi. Lyhyesti sanottuna\nteoksen arvo riippuu sen aiheen yleispätevyydestä, sen moraalista ja\nsen vaikutelmien lopullisesta huipentumisesta.\n\nTaine oli oikealla, Sainte-Beuven avaamalla tiellä pyrkiessään\nselittämään runoteoksen syntyä ja sävyä sen tekijän vallitsevan kyvyn,\nrodun, ympäristön ja ajankohdan mukaan; hän meni vain liian pitkälle\ntehdessään näistä yleispätevän säännön, jonka mukaan kaikki runous\nvoitiin erehtymättä tutkia. Selvittämättä näet tällöin jää se, mikä ei\nnäihin sääntöihin mahdu, nimittäin runoilijan nerollisuus, se hänen\nhenkisyytensä, joka kohottaa hänet rodun, ympäristön ja ajankohdan\nyläpuolelle, usein juuri niiden jyrkäksi vastustajaksi ja tulevaisuuden\nmyrskylinnuksi, ja nimenomaan tekee hänestä \"runoilijan\".\n\nTaine tahtoi olla ja oli uskollinen tieteelliselle menettelytavalleen,\nsuomatta tunteilleen sanansijaa. Hän ei ilmaise innostusta eikä\nkatkeruutta, ei toivoa eikä epätoivoa, vaan tyytyy siihen, minkä hänen\ntieteensä muka osoittaa todeksi. Ihmistä hän piti alkukantaisena\nvillinä, gorillana, paheellisena lihansyöjä-eläimenä tai mielipuolena,\njonka ruumis ja sielu ovat sairaat, ja joka on molempien puolesta vain\nsatunnaisesti terve. Tainen vaikutus oli suuri: realismista yhtyneenä\nhänen oppeihinsa syntyi naturalismi.\n\nTainen jälkeen saavutti Ranskassa huomatun ja pelätyn kriitikon aseman\n_Ferdinand Brunetière_ (1849-1906), v:sta 1886 École Normalen ranskan\nkielen ja kirjallisuuden professori siitä huolimatta, ettei ollut\nsuorittanut yliopistotutkintoja, ja lisäksi v:sta 1893 Revue des Deux\nMondesin päätoimittaja ja Akatemian jäsen. Hänen julkaisunsa ovat\nenimmäkseen luentojen ja sanomalehtiartikkelien uusintapainoksia.\nElämänsä loppupuolen hän omisti kirkon ja perinteellisten arvojen\nlämpimään puolustamiseen. Brunetière oli samoin kuin Taine dogmaattinen\nkriitikko. Kirjallisuuden lajien synty, kasvu ja kuoleminen tai\nmuuttuminen oli hänestä darwinistinen elämänilmiö. Hänen mielestään\ntaidetta ei voinut riistää irti moraalista, ja siksi hän vastusti\n\"taidetta taiteen vuoksi\"-teoriaa, koska se teki näin, naturalismia,\nkoska se harhautui pornograafisiin kuvauksiin, ja liiallista\nitsetuntoa, joka voi johtaa vääriin kannanottoihin suurissa\nmoraalisissa kysymyksissä.\n\n_Emile Faguet_ (1847-1916), Parisin yliopiston kirjallisuuden\nprofessori, kriitikko, suoritti tutkimuksensa Sainte-Beuven hengessä,\nvapaana ainakin kaikesta muusta dogmatismista paitsi ehkä ahtaasta\nranskalaisuudesta; kriitikon tehtävänä oli hänen mielestään koettaa\nymmärtää ja selittää. 1500-luvulta aina viime vuosisataan ulottuvissa\nesityksissään hän valaisee terävästi ja sattuvasti aikakausien\nkeskeisiä aatevirtauksia. Samoin kuin Brunetière hän arvosti 1600-,\nmutta \"vihasi\" 1700-lukua.\n\nEnglannin kirjallisuuskritiikin keskeinen henkilö viime vuosisadan\nlopulla ja vielä kuluvan alussa oli _Edmund Gosse_ (1849-1928). Hän\npalveli Br. Museumin kirjastossa vuoteen 1875, perehtyi erikoisesti mm.\npitkäaikaisella oleskelulla pohjoismaiden kirjallisuuteen, josta, mm.\nIbsenin ja Bjørnsonin teoksista, julkaisi tutkielmia ja käännöksiä, ja\nesiintyi lyyrikkona. Hänen lukuisat kirjallishistorialliset ja\nkriitilliset julkaisunsa käsittelevät paitsi pohjoismaiden ja Englannin\n-- erikoisesti sen 1600- ja 1700-luvun -- myös Ranskan kirjallisuutta.\nGosse tajusi herkästi runouden kauneudet ja ilmaisi ne hienon\nharkitusti ja sivistyneesti. Häntä ei voine pitää jyrkästi\ndogmaattisena kriitikkona, vaikka hän lukeutuikin lähinnä Swinburnen\nradikaaliseen piiriin. Hänen suureksi ansiokseen on luettava sillan\nrakentaminen pohjoismaista Englantiin, millä tuli olemaan mm. draaman\nuudistumisen kannalta tärkeä merkitys.\n\nTunnetuin ja vaikutusvaltaisin pohjoismaiden kriitikko viime vuosisadan\nlopulla ja kuluvan alussa oli _Georg Brandes_ (1842-1927). Hän oli\njuutalaisten vanhempain lapsi Köpenhaminasta, jossa sai koulu- ja\nyliopistosivistyksensä; aikoi lakimieheksi, mutta kääntyi pian\nfilosofian ja kirjallisuuden alalle, oppi-isinään Kierkegaard ja\nHeiberg. Väiteltyään tohtoriksi Tainen filosofiasta hän oleskeli 1870:n\nvaiheilla pitkän ajan ulkomailla, etenkin Ranskassa ja Englannissa,\npäästen henkilökohtaisesti tutustumaan ajankohdan aatteellisiin\njohtajiin. Haluten tulla Tanskan kansan herättäjäksi ymmärtämään uuden\najan radikaalisia uudistusvaatimuksia hän aloitti 1871 kuuluisan\nluentosarjansa Päävirtauksia 19. vuosisadan kirjallisuudessa\n(Hovedslromninger i det 19. Aarhundredes Litteratur, 1872-1875), joka\nherätti tavatonta huomiota ja jakoi pohjoismaiden sivistyneistön\nkahteen vastakkaiseen leiriin. Dogmaattisena Taine-kriitikkona ja\nradikaalisena yhteiskuntaihmisenä Brandes ei tyytynyt vain sanomaan\nkovia tuomioita kirjallisuudesta, jota piti vanhentuneena, vaan vaati\nkoko maailmankatsomuksen muutosta. Mm. kristinusko oli muka voitettu\nkanta ja hylättävä monen muun vanhentuneen ajatustavan ohella. Tämän\naiheuttaman kiivaan vastarinnan vuoksi unohdettiin aluksi Brandesin\npuhtaat kriitikkoansiot, kunnes hänen ympärilleen ryhmittyneet nuoret\nperustivat niitä arvostavan ja noudattavan \"Kirjallisuusseuran\"\n(\"Litteraturselskabet\") ja aikakauskirjan Yhdeksästoista vuosisata (Det\n19. Aarhundrede). Oli odotettu, että hänestä tulisi Köpenhaminan\nyliopiston kirjallisuusprofessori paikan tultua 1872 avoimeksi, mutta\nhallitus ei tahtonut nimittää häntä. 1877 Brandes muutti Berliniin,\njosta palasi Köpenhaminaan vasta 1883. Täällä hänet otettiin vastaan\ninnostuneesti, sillä hän oli nyt eurooppalainen kuuluisuus. Holger\nDrachmannin johtama, pari vuotta myöhemmin alkanut, realismiin\nkohdistunut vastavirtaus ei voinut enää hänen asemaansa järkyttää.\nHänet nimitettiin lopuksi professoriksi ilman luennoimisvelvollisuutta.\nUutteraa, harvinaisen tulosrikasta kirjailijan ja tutkijan työtä\nBrandes jatkoi vanhuuteen saakka, erikoisesti harrastaen\nelämäkerrallisen esityksen muotoa. Brandesin kritiikki on levittänyt\nradikalismia pohjoismaihin tehokkaammin kuin mikään suoranainen\nagitaatio; se on myös ollut ja on vieläkin vasemmistopiireissä\nlaintauluna kirjallisuuden alalla. Muistettava on kuitenkin, ettei\nBrandes ollut puolueeton Sainte-Beuve-, vaan dogmaattinen,\nennakkoasenteinen Tainekriitikko.\n\n\n6\n\n\"Realismi\" on uuslatinaa ja johdettu sanasta res = asia, tarkoittaen\nabstraktista olevaista. Se syntyi kuten tiedämme (II, s. 141)\nkeskiaikana, jolloin skolastikot käyttivät sitä ns. \"nominalismin\"\nvastakohtana, merkitsemään \"nimien\" eli \"lajien\" takana olevaa\n\"perusideaa\" eli \"sukua\". Keskiajan \"realismi\" oli näin ollen\nsuunnilleen samaa kuin platonilainen oppi ideoista. Tällaisella\n\"realismilla\" on ollut kuten tiedämme renessanssin historiasta\nhuomattava vaikutus runouteen.\n\nMutta \"realismin\" käyttö tässä merkityksessä unohtui samalla kuin\nskolastiikka. Tavatessamme sen uuden ajan filosofiasta voimme todeta\nsen merkityksen muuttuneen jotakuinkin päinvastaiseksi kuin ennen:\n\"realismista\" on tullut \"idealismin\" vastakohta. Platonilaisuus on nyt\nsaanut nimen \"ideainsa\" mukaan ja \"realismi\" on työnnetty alas\nentisestä korkeudestaan merkitsemään nyt enemmän res-sanan\nesineellisempää, konkreettista puolta. Filosofian \"realisti\"\ntyytyy yleisesti sanottuna olevaisuuteen sellaisenaan, joksi\ntiedonhankkimisvälineemme sen ilmoittavat, ja toimii sen mukaan, ottaen\npyrkimyksissään huomioon vain \"reaaliset tosiasiat\"; \"idealisti\" taas\nei tyydy siihen, vaan näkee sen taustalla paremman, ihanteellisen\nolevaisuuden, ja pyrkii muuttamaan maailmaa tämän viitteiden mukaan.\n\nLainatessaan \"realismi\"-sanan filosofiasta omalle alalleen\nkirjallisuustutkimus tarvitsi \"tosioloisuutta\" merkitsevää nimeä\nilmaistakseen, että romantiikan vastapainoksi oli ilmestynyt uusi\nsuunta, joka tahtoi esittää asiat niinkuin ne olivat, horjahtamatta\nliioitteluihin tai epätodellisuuksiin missään kohdassa, ja vielä täysin\nulkokohtaisesti, sallimatta oman persoonan pistäytyä pienimmälläkään\ntavalla näkyviin. Kysymyksessä ei suinkaan tällöin ollut entuudesta\nkokonaan tuntematon ja nyt ensimmäistä kertaa kirjallisuuteen ilmestyvä\nsuhtautumis- ja kuvaustapa, vaan oli \"tosioloisuutta\" harrastettu jo\nkirjallisuuden aamusta alkaen. Raamatulle ja koko antiikin\nkirjallisuudelle, keskiajalle, kansanrunoudelle ja renessanssille on\nlyhyesti sanottuna juuri realismi luonteenomainen tekotapa. Se on\nkuitenkin vain itsetiedotonta \"luontoa\", tulematta tietoiseksi\nlaadustaan ja kiteytymättä säännöiksi, mikä näkyy siitäkin, ettei\nvaadita objektiivista sävyä eikä kertojan persoonan painamista\nnäkymättömiin.\n\nSikäli kuin tavat ja puheet sivistyivät, renessanssin mehevä,\nkursailematon realismi alkoi tuntua vastenmieliseltä ja sopimattomalta.\nEnsimmäistä kertaa koko kirjallisuuden historiassa huomattiin, että oli\nolemassa ei vain puhe- vaan kirjallinenkin ilmaisutapa, joka ei\nsoveltunut käytettäväksi hienoston salongeissa. Näin syntyi kuten\ntiedämme 1500-luvun loppu- ja 1600-luvun alkupuolen hienostelusuuntien\ntaistelu realistisia ilmaisukeinoja vastaan, taistelu, jota\nkäytiin keskellä barokin fantastisen realistisesti leventelevää\naistillisuuskulttuuria ja joka lopuksi johti Boileaun estetiikkaan eli\nranskalaiseen klassillisuuteen.\n\nBoileaun estetiikkahan oli \"realismia\". Mutta monet seikat, etupäässä\nväärinkäsitetyn antiikin jäljittely, yksilöllisyyden tukahtuminen,\nkirjallisuuden keskittyminen ylimystön ja porvariston sekä\nkaupunkilaisuuden kuvaamiseen ja todellisen tuoreen luonnonkuvauksen\nvälttäminen aiheuttivat sen, että Boileaun \"realismi\" muuttui\nkäytännössä elämästä, yksilöllisyydestä ja luonnosta vierautuneeksi\nteennäiseksi \"klassillisuudeksi\", jonka \"realismi\" rajoittui siihen\ntotuuteen, minkä se mahdollisesti sai aatteen aloilla ilmaistuksi.\nMuutenhan se oli kauttaaltaan kaavamaista, sovinnaista kiiltokuorta\nilman todellisen elämän sisällystä.\n\nTämä tunnettiin jo varhain 1700-luvulla, keskellä ranskalaisen\nklassillisuuden valta-aikaa. Syntyi kuten tiedämme varhaisromanttinen\nvirtaus, jota voi yleisesti sanoen pitää subjektiivisuuden kapinana\nobjektiivisuutta vastaan ja joka oli renessanssin ihmisen heräämistä\npitkällisestä turtumuksesta uuteen voimantuntoon. Renessanssin \"hieno\nhulluus\" virkosi eloon ja määriteltiin nyt runoilijayksilön\nprofeetallisuudeksi, hänen jumalallisen kutsumuksensa tunnukseksi.\nSamalla kuin tämä merkitsi realismille vieraan tuonpuoleisuuden\nilmestymistä runouteen, se osoitti myös esim. luonnonkuvauksiensa ja\nyleensä luontoon hakeutuvan aihepiirinsä kautta tosioloisen aineksen\nelpymistä ja astumista runouteen uutena voimakkaana tekijänä. Realismin\nelpymistä olivat myös omiaan lietsomaan Englannin porvarillinen\nkulttuurikirjoittelu, 1700-luvun humoristinen romaani ja porvarillinen\nmurhenäytelmä, mannermaan vastaavat ilmiöt, Lesagen sekä Prévost'n\nromaanit ja melodraama.\n\nRomantiikan aikaansaama yksilöllisyyden voitto oli samalla myös\nkaavamaisuuteen ja sovinnaisuuteen alistetun huomiopiirin ja\nilmaisutavan vapautumista, tunne-elämän, intohimojen ja luonnon\nkuvauksessa palaamista tosioloiseen, realistiseen esitykseen. Tästä\nklassillisuutta vastustavat kirjailijat olivatkin täysin tietoisia ja\nkäyttivät uutta vapauttaan erikoisella tavalla: luodakseen realistisin\nkuvauskeinoin tunnelmaa, joka oli sävyltään romanttista. Tästä\nromantiikan aina inhorealismiin saakka ulottuvasta räikeydestä on\nesityksemme varrella ollut puhetta.\n\n\"Realismi\"-sanaa nyt puheena olevassa merkityksessä käytti ensimmäisen\nkerran kirjailija _Champfleury_ (Jules Husson, 1821-1889) syysk. 21 p.\n1850; 1856-1857 eräs hänen aatetoverinsa julkaisi aikakauslehteä Le\nRéalisme. Kun realismin varsinainen lipunnostoteos, Flaubertin Rouva\nBovary, ilmestyi 1857, oli siis uuden valtavirtauksen hautumisaika\nollut tässä viime asteessaan pitkä, jos laskemme sen v:sta 1829,\njolloin Balzac aloitti yhteiskunnallisen kirjailijatyönsä. Mutta se on\nvielä pitempi, alkaen jo Constantin Adolphe-romaanista (1816) ja\nviimeistään 1820-luvun alusta, jolloin ilmestyivät Nodier'n ja Hugon\nkauhuromaanit. Saman vuosikymmenen lopussa Mérimée jo viljeli\nobjektiivista paikalliskuvausta erikoisesti harkittuna taiteena. 1830\nluvulla Hugo kehitti realisminsa groteskin aikaansaamiseksi\ntarpeelliseen räikeyteen, Vigny nuhteettomaan objektiivisuuteen, Musset\nkoristelemattoman ripittäytymisen välineeksi, Gautier maalarin silmällä\nnähtyjen yksityiskohtien ja värien kuvauskeinoksi, Stendhal\nsielunelämän erittelyksi ja George Sand yksilöllisen elämänkuvauksen\naseeksi. Puhuessamme mainituista kirjailijoista olemme siis samalla\nkuvanneet Ranskan realismin varhaisilmenemistä ja kasvua. Tätä jatkamme\nseuraavassa palaten ensimmäiseksi luomaan kuvaa romantiikan aikakauden\nsuurrealistista, Balzacista, jonka taide on realismin historiassa\nkeskeisesti perustavaa laatua.\n\n\n\n\n\nII. ROMAANI.\n\n\n\n\n1. Ranska.\n\n\n1\n\nKirjallisuussuuntien varsinaiset puhtaat valtakaudet ovat verraten\nlyhyitä, mutta niiden hautumiskaudet sen sijaan, kuten olemme jo\nehtineet useasti nähdä, pitkiä. Kirjalliset virtaukset kantavat aina\nkohdussaan perillistä, josta on tuleva niiden surma. Voisi sanoa\nkirjallisuuden linjalla Hegelin dialektisen \"kehityskolmion\" -- mikäli\nkirjallisuus \"kehittyy\" -- ilmenevän sangen selvästi teesin vaihtuessa\nantiteesiksi ja täten syntyneen synteesin tullessa uudeksi teesiksi.\nNäin joudumme keskellä romantiikan valtakautta tutkimaan kirjailijaa,\njoka tuotannollaan surmasi \"emonsa\", joutuakseen aikanaan itse\nhylätyksi.\n\n_Honoré de Balzac_ (1799-1850) oli sotilasvirkamiehen poika Toursista.\nIsä ei käyttänyt \"de\"-partikkelia, vaan lisäsi sen nimeensä poika\n1830:n jälkeen. Nimen oikea muoto oli muuten \"Bassa\", jollaisena isä\nvielä kastettiin; suku oli työläissäätyä. Perhe muutti 1814 Parisiin,\njossa pojan hajanainen koulunkäynti päättyi 1816. Koulunero hän ei\nollut. Tämän jälkeen hän valmistui asianajajaksi, mutta kieltäytyikin\n1820, kun hänen olisi pitänyt ryhtyä harjoittamaan ammattia\nkäytännössä, noudattamasta vanhempainsa tahtoa. Nämä, jotka olivat\nmuuttaneet pois Parisista, koettivat nujertaa häntä nälällä ja\njättämällä hänet rahattomaksi, mutta hän ei lannistunut, vaan alkoi\nsepittää draamoja ja romaaneja. Tätä jatkui vuoteen 1825 saakka,\ntuloksena viitisentoista kauhu- ja jännitysromaania, kaikki romantiikan\ntunnettuun tyyliin ja kirjoitettuja erikoisesti englantilaisen\nkauhuromaanin, Radcliffen, Lewisin ja Maturinin (IV, s. 390)\nvaikutuksen alaisena. Tekijäksi hän merkitsi milloin minkin salanimen.\nVuosina 1825-1828 Balzac toimi kirjapainonomistajana ja kirjasinten\nvalajana, epäonnistuen tietenkin liikemiehenä täydelleen, mutta hyötyen\nkirjailijana suuresti saamastaan käytännöllisestä kokemuksesta.\nViimeksimainittuna vuonna hän pakeni velkojiensa kynsistä Bretagneen,\njossa kirjoitti Scottin tyylisen historiallisen romaanin Chouanit (Les\nChouans -- tarkoittaa johtajansa Jean Chouanin mukaan näin nimitettyjä\nvallankumouksen aikaisia Vendéen kuningasmielisiä) ja realistisen\navioliittosatiirin Avioliiton fysiologia (Physiologie du mariage,\nmolemmat 1829). Nämä kirjat edustavat jo puutteistaan huolimatta\ntulevaa Balzacia.\n\nBalzacin elämä tämän jälkeen jakautuu kolmeen rinnakkaiseen päälinjaan:\nensimmäinen kertoo hänen liiketoimistaan, jotka aina päättyivät\nhuonosti, johtamatta kuitenkaan sellaiseen hirmuromahdukseen kuin\nScottin vastaavat puuhat; toinen hänen ystävistään ja rakastetuistaan;\nja kolmas hänen kirjailijatyöstään. Ensimmäisestä riittäköön se, mikä\nsanottiin -- vika oli aina hänen. Toisesta mainittakoon, että Balzac\noli neroksi harvinaisen sopuisana luonteena hyvissä väleissä\nkirjailijatoveriensa kanssa Hugosta alkaen; hänen ainoa vihollisensa\noli hänen kirjanpainajansa, sillä hän kirjoitti teoksensa uudelleen\nkorjausarkkien reunoihin. Hänen ystävättäristään oli rouva de Berny\nvanhan hallituksen ylimysnainen, paljoa vanhempi kuin hän, vieläpä\nyhdeksän lapsen äiti; hänen vaikutuksensa Balzaciin on ollut hyvä.\nMarkiisitar de Castries oli ohimenevä tuttavuus, mutta puolatar Evelina\nHanska sitä pitempiaikainen: suhde kesti kirjeellisesti ja\nhenkilökohtaisesti 18 vuotta päättyen avioliittoon muutamia kuukausia\nennen runoilijan kuolemaa. Keskeisin Balzacin elämässä oli kuitenkin\nkolmas linja. Ottaen vertauskohdaksi Scottin ahkeruuden ja tuotannon\nvoimme todeta, että ne jäävät jälkeen Balzacin sekä työvimmasta että\nsaavutusten uskomattomasta laajuudesta. Balzac kirjoitti tavallisimmin\nyöllä, alkaen puoliyöstä ja jatkaen kauas seuraavaan päivään.\nViikkokausia hän suoritti tällaisia 16-tuntisiakin työpäiviä. Yön\nyksinäisyydessä hän eläytyi henkilöidensä luonteeseen ja sielunelämään\nniin, että saattoi kuvata heitä kuin todellakin tuntemiansa eläviä\nihmisiä. Tuloksena oli parinkymmenen vuoden kuluessa satakunta\nromaania, joista useimmat laajoja. Balzac ehti kuitenkin matkustelemaan\npaljon: Ranskassa, Sveitsissä, Sardiniassa (sulattamaan hopeaa\nroomalaisten malmijätteistä), Italiassa, Wienissä, Pietarissa ja\nmonissa paikoissa Saksassa. Rouva Hanskan maatilalla Ukrainassa hän\noleskeli pari vuotta. Hän kuoli Parisissa elok. 17 p. 1850 äitinsä ja\nHugon, mutta ei puolisonsa läsnä ollessa. Père La Chaisen hautausmaalle\nhäntä saattoivat Hugo, Dumas ja Sainte-Beuve. Hugo määritteli\npuheessaan hänen kirjailijaominaisuudekseen \"huomiokyvyn ja\nmielikuvituksen\".\n\nBalzacille elämä kuvastui \"inhimillisenä komediana\" (comédie humaine),\nja tämän eri tekijät hän tahtoi kuvata romaaneissaan. Näin syntyi: --\n\n1. _Kuvauksia yksityiselämästä_: Gobseck (1830); Pieksävän kissan talo\n(La Maison du Chat-qui-pelote, 1830); Kolmikymmenvuotias nainen (La\nFemme de Trente ans, 1831); Eversti Chabert (Le Colonel Chabert,\n1832). [Useita Balzacin teoksia on suomennettu.]\n\n2. _Kuvauksia maaseutuelämästä_: Eugénie Grandet (1833); Laakson lilja\n(Le Lys dans la Vallée, 1835); Menetetyt ihanteet (Les Illusions\nperdues, 1837-1843); Ursule Mirouet (1841); Poikamiehen talous (Un\nMénage de garçon, 1842).\n\n3. _Kuvauksia Parisin elämästä_: Ukko Goriot (Le Père Goriot, 1834);\nCésar Birotteaun suuruus ja luhistuminen (Grandeur et décadence de\nC. B., 1837); Bette-serkku (La Cousine Bette, 1846); Pons-serkku\n(Le Cousin Pons, 1847).\n\n4. _Kuvauksia poliittisesta elämästä_: Hämärä juttu (Une ténébreuse\naffaire, 1841).\n\n5. _Kuvauksia sotilaselämästä_: Chouanit.\n\n6. _Kuvauksia maalaiselämästä_: Maaseutulääkäri (Le Médecin de\ncampagne, 1833); Kylän pappi (Le Curé de village, 1839); Talonpojat\n(Les Paysans, 1844).\n\nHugon muistopuheen sanat olivat sattuvia, sillä harvinaisen terävä\nhuomiokyky ja sen kohteita käsittelevä elävöittävä mielikuvitus olivat\nBalzacin kirjailijaolemuksen keskeisimmät, johtavat tekijät.\nHavaitsemus oli hänessä synnynnäinen, intuitiivinen erikoiskyky, jonka\navulla hän pääsi tunkemaan pinnalta ytimeen; sen avulla hän,\njouduttuaan mm. mielikuvituksensa harhaannuttamana kaikenlaisiin\nliikeyrityksiin, kokosi ehtymättömän varaston elämänkuvia, asioita ja\nihmisiä, joita sitten käytti taiteessaan. Ellei tässä varastossa\nsattunut olemaan piirrettä, joka esim. jostakin paikkakunnasta puheen\nollen olisi tyydyttänyt hänen todellisuusvaistoaan, hän matkusti tuolle\nseudulle tai pyysi kirjeellisesti yksityiskohtia koskevia tietoja.\nHuomioitaan Balzac ei järjestänyt paikoilleen kuin mosaiikintekijä\nhengettömiä muruja, vaan elävöitti ja suurensi ne mielikuvituksellaan,\nniin että ne pian olivat uudelleen havaittua, kysymyksessä olevan\naiheen maailmaan kuuluvaa, todennäköisyydellään lumoavaa fantastista\ntodellisuutta. Tästä johtuu, ettei Balzacia voi pitää pöytäkirjurin tai\npesäluettelon tekijän tapaisena esineitä luettelevana realistina, joka\ntoivoo täten vähitellen rakentavansa lukijalle kirkastuvan\ntodellisuusnäyn, vaan näkijänä, joka menettelee päinvastoin tekemällä\njo valmiin hallusinationsa muillekin eläväksi sekä yksityiskohtien että\ntunnelman puolesta. Balzac on tämän vuoksi usein lähellä romanttista\nsävyä, liukuen helposti kokonaankin tämän puolelle.\n\nBalzacin työ oli tällaisten tekijäin tuloksena lähteen tavoin\npulppuavaa, omaehtoista, spontaanista, teoriain ulkopuolella\ntapahtuvaa. Teoriansa hän loikin jälkeenpäin. Geoffroy Saint-Hilairen\n(V, s. 38) vaikutuksen alaisena hän kuvitteli, että ihmisiä on kuten\neläimiäkin lukuisia eri lajeja, ja että yhteiskunta saa eri piirteensä\nsiitä, miten nämä sosiaaliset lajit toimivat. Tästä syntyi n. 1842:n\nvaiheilla ajatus luoda \"inhimillinen komedia\", jättiläisteos, jonka\nmuodostaisi sarja yhteiskunnan eri aloja kuvaavia romaaneja. Tähän\nkehykseen Balzac sijoitti entisestä tuotannostaan siihen sopivat ja\nkirjoitti aukkopaikkoihin uusia. Siihen kuuluvat romaanit eivät ole\nhenkilöiden tai juonen kautta toistensa yhteydessä. Seuraavassa\nvilahdus eri alojen aihe- ja juonisisällyksestä.\n\n1. Kysymys on etupäässä moraalisista ristiriidoista: nuoren tytön\nrakkaudesta kirjuriin, jota ei lähemmin tunne (Vaatimaton Mignon --\nModeste M.); vaikeudesta päästä aloittamaan elämää (Ensimmäinen askel\nelämän tiellä -- Un début dans la vie); ja koronkiskurin ahneudesta\n(Gobseck). Eversti Chabert, jonka on luultu kaatuneen taistelukentällä,\ntoteaa vaimonsa menneen uusiin naimisiin, päättää pysyä edelleen\n\"kuolleena\" ja päättää päivänsä mielisairaana.\n\n2. Maaseudun elämässä ilmenee paitsi huvittavia myös pelättäviä\nhenkilöitä, kuten puolella palkalla elävä Philippe Bridau, joka pahoin\nkeinoin anastaa enonsa omaisuuden (Poikamiehen talous). Siellä syntyy\nmyös liikuttavia kohtaloita, kuten rouva de Mortsaufin, joka taistelee\nrikollista rakkautta vastaan (Laakson lilja), ja etenkin Eugénie\nGrandet'n. Tämän isä, joka on saastaisen ahne, pettää itsemurhan\ntehneen veljensä velkojat ja lähettää hänen poikansa Charlesin Indiaan.\nMutta Eugénie on rakastunut Charlesiin ensi näkemältä ja odottaa häntä\ntakaisin mennäkseen hänen kanssaan naimisiin. Viiden vuoden kuluttua\nCharles kuitenkin ilmoittaa valinneensa toisen. Eugénie, joka nyt on\nperinyt isänsä suuren omaisuuden, maksaa Charlesin isän velat, menee\navioliittoon ja jouduttuaan pian leskeksi omistautuu\nhyväntekeväisyydelle.\n\n3. Ukko Goriot on niin kiintynyt tyttäriinsä, että alentuu palvelemaan\nheitä lemmenasioissakin, ja kuolee jätettynä oman onnensa nojaan,\nkoettaen viimeiseen saakka puolustella heitä. César Birotteau on\nkunnollinen hajuvesikauppias, joka epäterveen kunnianhimon\nkiihoittamana sekaantuu onnettomiin keinotteluihin ja menettää kaikki.\nBette-serkku on ilkeä nainen, joka vähitellen osaa johtaa parooni\nHulot'n yhä syvemmälle paheisiin. Pons-serkku on kokoilija ja\nkuokkavieras, jota torjutaan ja kiusataan, koska häntä luullaan\nköyhäksi, siihen asti, kunnes hänen kokoelmansa arvo on tullut\ntunnetuksi.\n\n4. Hämärä juttu kertoo kuningasmielisten ja Bonaparten, maatilanhoitaja\nMichun ja poliisien Peyraden ja Corentinin taistelusta. Michu koettaa\npuolustaa isäntiään, jotka ovat sekaantuneet salaliittoon, ja\nonnistuukin ensin pettämään heidät, mutta joutuu kuitenkin lopuksi\nmestauslavalle.\n\n5. Chouaneissa kerrotaan, kuinka neiti de Verneuil, jolle siniset eli\nvallankumoukselliset olivat antaneet tehtäväksi valkoisten päällikön\nviettelemisen ja toimittamisen vangituksi, rakastuukin tähän ja koettaa\nturhaan pelastaa häntä.\n\n6. Balzac ei suhtautunut talonpoikain elämään yhtä ihannoivasti\nkuin Sand, vaan piti heitä rikkauden luontaisina vihollisina,\njoiden taistelua maatilanomistaja Montcorneta vastaan kuvasi\nTalonpojat-romaanissaan. Talonpoikain hyväksi työskentelevä tohtori\nBénassis on kaunis luonne, joka korvaa hartautensa aiheuttamat\nvahingot. Samoin kirkkoherra Bonnet ilmaisee toiminnallaan pienessä\nseurakunnassaan kaikkia suuren sielun ominaisuuksia.\n\nJo tästä pikasilmäyksestä näkyy, ettei Balzac milloinkaan kokonaan\nirtautunut nuoruutensa ja aikansa romanttisesta aihepiiristä, ja että\nhänen mielikuvituksensa meni mielellään kuten sanoimme rajan yli\nromantiikan puolelle. Poliittiset vehkeilyt, salaseurat, spiritismi,\nmaagilliset talismaanit, suuret finanssikeinottelut -- kaikki tällaiset\naiheet olivat Balzacille mieluisia. Hänen henkilönsä ja heidän\nominaisuutensa ovat luonnollista kokoa suurempia sekä hyvässä että\npahassa. Philippe Bridau ja vanha pakkotyöläinen Vautrin -- \"todellinen\nlievetakkiin puettu Lucifer\" -- ovat ylpeitä rikollisuudestaan.\nGrandet'n ahneus ja Hulot'n paheellisuus ovat mielisairautta.\nIsänrakkaus saa ukko Goriot'n toimimaan epämoraalisesti. Keksimisen\nintohimo hävittää isän rakkauden perhettä kohtaan. Kaikissa heissä on\nluonteen terve tasapainoisuus häiriytynyt ja paha päässyt niin\nmahtavaan asemaan, että se melkein herättää pelkäävää ihmettelyä. Tässä\nominaisuuksien kehittelemisessä luonnottomiin mittoihin, räikeäksi\nvastakohdaksi sille, mikä on tervettä ja normaalia, on epäilemättä\nvivahdus Hugon irvokkuus-taiteesta.\n\nBalzac uskoi, että ympäristö tekee ihmisen, ja kuvasi sen siksi mitä\ntarkimmin; samoin hän \"maalasi\" pienimpiä yksityiskohtia myöten\nhenkilönsä, heidän kasvonsa, näiden hermonykähdykset, heidän pukunsa,\nrotumerkkinsä jne. Varmaa onkin, että se, joka jaksaa lukea nämä\nvarsinkin romaanien alkuun kasatut esittelyt, tuntee tarkoin Balzacin\nhenkilöt. Kuten sanottu, nämä kehittävät hallitsevan ominaisuutensa\nluonnottomuuteen saakka ja ilmaisevat sen kuten Molièren tyypit\ntietämättänsä omin sanoin. \"Elämä on afääriä\", sanoi Grandet\nhoukutellessaan Eugénieta luovuttamaan hänelle äitinsä perinnön.\nLuonteiden kuvaus vaati myös tapojen kuvausta, varsinkin kun Balzacin\neläintieteellisen teorian mukaan tavat ovat luonteiden ilmaus. Balzacin\nkuvaamassa yhteiskunnassa on raha ensimmäisellä sijalla. Koetetaan\nkeksiä kuten Balzac itse omassa elämässään ihmeellisiä rahalähteitä,\nkiusataan vanhempia perinnön tähden, hankitaan pelin avulla nopeasti\nomaisuuksia, ja ylläpidetään ainakin rikkauden leimaa, jos ei muuta, ja\nkieltäydytään velkojien tullessa röyhkeästi maksamasta. Taistelu\nolemassaolosta on katkeraa. Balzacin romaaneissa on tosin muutamia\nkunnollisia ihmisiä, mutta etupäässä hänen henkilönsä ovat suuria\nroistoja. Hän on tuntenut tarkoin ja esittänyt ilmielävänä Parisin\nalamaailman ja saattoi täydellä syyllä sanoa \"Inhimillisen komedian\"\nesipuheessa: \"Eläinten keskuudessa on draamoja vain vähän, siellä ei\nhelposti synny sekasortoa; ne hyökkäävät toistensa kimppuun -- siinä\nkaikki. Ihmisetkin ahdistavat toisiaan, mutta heidän suurempi älynsä\ntekee taistelun mutkalliseksi\". Balzac on pessimisti ja hänen\n\"Inhimillinen komediansa\" murheellinen tragedia, jonka lukeminen\naikaansaa rauhattoman, lohduttoman tunnelman.\n\nBalzacin tyyli on -- hänen lukemattomista paikkailuistaan huolimatta\ntai ehkä juuri niiden vuoksi -- epätasaista. Pyrkiessään tietoisesti\n\"hyvään tyyliin\" hän harhautuikin väärään loisteliaisuuteen, mm.\nkäyttämään haettuja, naurettavia vertauksia. Mutta kun kirjailija antaa\npuheenvuoron henkilöilleen, teennäisyys katoaa ja sanat tulevat aitoina\nja luontevina, juuri sellaisina kuin kultakin puhujalta voi hänen\nsäätyynsä ja persoonallisuuteensa katsoen odottaa.\n\nSuuresta kuonamäärästään huolimatta Balzac on jäänyt eloon.\n\"Inhimillinen komedia\" on muutamia kunnonihmisiä lukuunottamatta\nsarja hirviömäisiä henkilöhahmoja, jotka viettävät intohimoista,\noudostuttavan erikoislaatuista elämää. Tutustuessamme heihin opimme\ntuntemaan omat paheemme, oman halpamaisuutemme. Lukuisat myöhemmät\nromaani- ja draamakirjailijat ovat käyttäneet hänen tuotantoaan\naarnionaan, toiset oppien häneltä havaitsemisen vaikeata taitoa, toiset\nirvokasta realismia. Kolmannet vetoavat häneen kohdistaessaan koko\nharrastuksensa asiasisällyksen tehon huipentamiseen ja sen vuoksi\njoutuessaan laiminlyömään taiteellisia puolia.\n\n\n2\n\nBalzac ja Mérimée loivat realistisen romaanin. Ei tarvittu enää muuta\nkuin että edellisen huomioinnin osuvaisuuteen yhdistettiin jälkimmäisen\ntaiteellinen tunnontarkkuus, niin tulos oli lopullinen. Tämän\nyhdistämisen suoritti Flaubert.\n\n_Gustave Flaubert_ (1821-1880) oli kirurgin poika Rouenista. Hän tuli\nParisiin vasta 1840, opiskelemaan lakia, tutustui mm. Hugohon ja teki\nmatkan Pyreneille ja Korsikaan. Kun opiskelut eivät edistyneet ja\nParisi pysyi hänelle yhtä vastenmielisenä kuin ensimmäistä kertaa sinne\ntullessa, hän muutti mielellään leskeksi jääneen äitinsä luo\nCroisset'hen, Rouenin läheisyyteen, jossa sitten asui kuolemaansa\nsaakka. 1846-1854 hän oli ystävyyssuhteessa runoilijatar Louise\nColet'hen, mikä on hänen elämänsä ainoa tunteellinen vaihe. 1846 hän\nmatkusteli Bretagnessa ja 1849 Levantin maissa. 1858 hän kävi\ntutkimassa Karthagon raunioita. Parisissa-käyntejä lukuunottamatta\nhän ei tämän jälkeen poistunut kotipaikkakunnaltaan. Hänen\nparisilaisista ystävistään mainittakoon George Sand, jonka kanssa oli\nkirjeenvaihdossa, Zola, Daudet, Turgenjev ja Goncourt-veljekset.\nFlaubert oli ujo, mutta silti arkatuntoinen ja arvostaan tietoinen; hän\noli vaitelias, mutta saattoi yhtäkkiä puhua suuttuneesti ja\näänekkäästi. Vartaloltaan hän oli kuin kaartilainen ja hänen päänsä oli\nkomea kuin viikingillä, mutta silti hän oli kivulloinen ja äärimmäisen\nhermostunut. Hän vihasi ihmisiä ja heidän poroporvarillisuuttansa, eli\nja työskenteli yksinäisyydessä, eikä milloinkaan ollut tyytyväinen\ntyöhönsä, Tultuaan Levantista hän alkoi kirjoittaa Rouva Bovaryta\n(Madame Bovary) [suomennettu], joka on hänen ensimmäinen julkaistu\ntyönsä (1857). Hallituksen nostama kanne siveettömyydestä hylättiin.\nKarthagossa-käynnin ja muinaistieteellisten harrastusten tuloksena oli\nSalammbô [suomennettu] (1862), palaten sitten lapsuutensa muistoihin\nhän kirjoitti Tunteellisen kasvatuksen (L'Éducation sentimentale,\n1869). Pyhän Antoniuksen kiusaus (La Tentation de Saint-Antoine)\nilmestyi 1874, samana vuonna, jolloin hänen draamansa Ehdokas (Le\nCandidat) kärsi tappion. Julkaistuaan 1877 Kolme kertomusta (Trois\ncontes) Flaubert ryhtyi sepittämään kuten luuli elämänsä mestariteosta,\njossa tahtoi osoittaa ihmistiedon vähäpätöisyyden ja kuinka elämässä\nkeskinkertaisuus kaikkialla voittaa. Näin syntynyt sekava ja masentava\nsatiiri Bouvard ja Pécuchet julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen (1881)\neikä ole hänen mestariteoksensa.\n\nJo Flaubertin teosten nimet ilmaisevat, että hänessä asui kaksi\nkirjailijaa: romantikko ja realisti. Hän sanoikin itse: \"Minussa on\nkaksi selvästi erilaista ihmistä: toinen avosuinen räyhääjä, lyyrikko,\nkotkan korkean lennon, sointuvien lauseparsien ja syvällisten aatteiden\nrakastaja, toinen totuuden kaivaja ja tutkija, joka panee pienelle\nseikalle yhtä paljon painoa kuin suurellekin ja tahtoisi, että\ntuntisitte hänen esittämänsä asiat melkein aineellisesti\". Mutta\nlähemmin katsoen kuitenkin realisti oli hänessä määräävässä asemassa.\nFlaubert noudatti suunnilleen seuraavia periaatteita, jotka muodostavat\nrealismin ohjelman:\n\nRomanttinen, subjektiivinen lyyrillisyys on hylättävä ja pyrittävä\npoikkeuksettomaan, eheään objektiivisuuteen. \"Laulaminen omasta\nitsestään on säälittävää. Se voi onnistua kerran, mutta olkoonpa\nByronin lyriikka miten arvokasta tahansa, hänet kuitenkin sysää syrjään\nShakespeare yli-inhimillisellä persoonattomuudellaan. Tiedetäänkö edes,\noliko hän surullinen vai iloinen? Taiteilijan tulee menetellä niin,\nettei jälkimaailma usko hänen eläneenkään\". (Kirje helmikuussa 1842).\n\nFlaubert käsitti taiteen samoin kuin Gautier ja parnassolaiset,\nnimittäin sinänsä omaksi riittäväksi tarkoituksekseen, ja ponnisteli\nenemmän saavuttaakseen kauneutta kuin ulkonaista menestystä. \"Se\n(Salammbô), johon olen ryhtynyt, on järjetön yritys eikä tule\nsaavuttamaan menestystä julkisuudessa. Mutta tämä ei merkitse mitään:\nennen kaikkea pitää kirjoittaa itseänsä varten. Vain siten voi\naikaansaada kaunista\". (Kirje heinäkuussa 1858). Hän valmistelikin\nteoksiaan kärsivällisesti ja huolellisesti, tarkistaen kuvien\nosuvaisuutta ja lauseiden sointua ja kieltä.\n\nOlipa Flaubertin aihe mikä hyvänsä, menneisyyteen kuuluvana\nromanttinen, nykyisyydestä otettuna arkinen ja tosioloinen, hän\nkäsitteli sitä aina samalla tunnollisella realismilla. Salammbôta\nvarten hän suoritti laajoja tutkimuksia ja kykeni siten luomaan\ntarkkoja, yksityiskohtaisia, arkeologisesti ja historiallisesti oikeita\nlähikuvia karthagolaisten elämästä. Nykyaikaa, esineitä ja ihmisiä\nkuvatessaan hän huomioi erikoisen tarkasti pienimmätkin yksityiskohdat\nvoidakseen luoda elävän, maalauksellisen kokonaisuuden. Tämä tarkastelu\nei koskenut vain ulkopuolta: myös luonteet ja sielunelämän Flaubert\neritteli ja tutki piirre piirteeltä, seuraten niiden kehittymistä\ntapahtumien vaikutusten alaisina. Häntä ohjasi tässä tuo jo mainittu\nperiaate, että taiteilijan lahjakkuuden suuruus ilmenee sitä selvemmin\nkuta täydellisemmin hän jaksaa uhrautua kohteensa hyväksi, kokonaan\nunohtaen itsensä, vaipuen sen tarkasteluun ja ilmaisten huomiointinsa\ntulokset uskollisesti sellaisinaan. Hän saattoi päiväkausia etsiä\nsopivaa sanaa ja sattuvaa, sointuvaa, tasapainoista lausetta, tehden\nsiinä suhteessa tinkivän sopimuksen luonnollisen todenmukaisuuden ja\nyksilöllisen tyylitaiteellisen käsityksensä välillä.\n\nRomantiikasta Flaubert peri mieltymyksen sellaisiin aiheisiin kuin\nPyhän Antoniuksen kiusaus, joka on käsitettävä vertauskuvaksi kaikkien\nhaaveiden hurmaamasta ihmisestä, Pyhä Julianus sairaanhoitaja (Légende\nde Saint Julien l'Hospitalier, Kolme kertomusta), joka on murhannut\nvanhempansa, sovittanut rikoksensa ja jonka ihme pelastaa, ja Salammbô,\njoka on kertomus karthagolaisten palkkasoturien kapinasta isäntiään\nvastaan ensimmäisen puunilaissodan jälkeen. He luulevat jo\nvoittaneensa, koska heidän päällikkönsä Mathon on onnistunut saada\nhaltuunsa Kamilkarin tyttären Salammbôn, Tanitin papittaren huostaan\nuskottu pyhä talismaani. Ylimmäisen papin käskystä Salammbô menee\nMathon luo tämän telttaan hankkimaan talismaania takaisin. Hamilkar\ntuhoaa kapinalliset saartaen heidät vuorten keskellä olevaan laaksoon,\njossa he kuolevat nälkään. Mathon kohtalon johdosta Salammbô menehtyy\nsurusta, sillä hän oli rakastunut barbaaripäällikköön tuona yönä,\njolloin hänen teltassaan uhrautui kansallisen asian hyväksi.\nRomanttistahan oli myös se halveksinta, jota Flaubert osoitti\nporvarillisuutta kohtaan, mutta samalla se teroitti hänen huomiokykyään\nsinne päin. Tunteellisessa kasvatuksessa hän kertoo aivan tavallisen,\narkipäiväisen ja keskinkertaisen miehen, Frédéric Moreaun,\nlemmentarinan. Yksinkertainen sydän (Un Coeur simple, Kolme kertomusta)\non palvelustytön tarina. Rouva Bovaryssa on aiheena maaseudun\npikkuporvaristo. Emma Bovary on lukenut romanttisia kertomuksia ja\nhurmautunut. Hän rupeaa haaveilemaan elämästä, joka olisi\nvaihtelevampaa, korkeampaa ja kauniimpaa kuin se, jota hän nyt vietti\nmiehensä, kömpelön maaseutulääkärin rinnalla ja itseensä tyytyväisen,\ntyperän perhetuttavan, apteekkari Homaisin seurassa. Ensin hänet\nviettelee eräs lähiseudun keikari ja sitten notaarin apulainen, kunnes\nhän vähitellen luisuu täydellisesti rappiolle ja tekee itsemurhan.\n\nFlaubert on opettanut realistista kuvaustaitoa vielä enemmän kuin\nBalzac siksi, ettei hän sulattanut todellisuutta mielikuvituksellaan,\nvaan kiinnitti sen rakennelmaansa yhtä kalseana kuin se oli ollut\nhuomioidessakin. Hän oli enemmän tieteellinen laborantti kuin\nrunoilija. Kun esitys on ehdottomasti objektiivista, niin ettei\nvihjauskaan ilmaise kirjailijan sydämen kylmyyttä tai lämpöä, ja kun\nhän oman pessimistisen luonteensa ja mahdollisesti Mériméen ja Hugon\nkyynillisyys- ja irvokkuus-ohjelman vaikutuksesta huipensi\nhenkilöidensä kohtalot armottomasti vastakkaisiksi sille, mitä heidän\nusein herättämänsä myötätunto oli saattanut toivomaan, hänen\nromaaniensa henki on kylmä ja kyynillinen, tehden masentavan,\nalakuloisen vaikutuksen. Niissä on \"taidetta taiteen vuoksi\"-ohjelma\nkehitetty mahdollisimman pitkälle ja saatettu koetukselle, jota se\ntuskin on kestänyt.\n\n\n3\n\n_Alphonse Daudet'n_ sijoitamme realistien joukkoon, sillä hänen\nerikoisuutensahan oli tosioloisuuden kuvaaminen. Realismin\nobjektiivisuusvaatimusta hän rikkoi tunteellisuudellaan, jota ei voinut\nestää osallistumasta henkilöidensä elämään.\n\n_Daudet_ (1840-1897) oli huono-onnisen silkkitehtailijan poika\nNimesistä, jossa vietti alakuloisen lapsuuden. Suoritettuaan\nkoulunkäyntinsä Lyonissa hän yritti hankkia elatustaan\napulaisopettajana (1856), epäonnistuen niin täydellisesti, että\nmyöhemmin suoranaisella kauhulla muisteli tätä aikaa. 1857 hän matkusti\nsanomalehtimiehenä toimivan veljensä luo Parisiin ja ryhtyi\nkirjailijaksi. Esikoisrunot Rakastuneet (Les Amoureuses, 1858)\nherättivät huomiota, hän pääsi Figaron toimitukseen ja opetusministeri\nMornyn suosioon, ja oli pian kestävällä pohjalla. 1866 ilmestyi\nKirjeitä myllyltäni [suomennettu] (Lettres de mon moulin), 1868 Pikku\nmies (Le petit chose), jotka ilmaisevat hänen runoilijaluonteensa\nhumoristista ja idyllistä puolta. Viimeksimainittu on tunteellinen,\nsiro kuvaus hänen omasta varhaisesta lapsuudestaan. 1872 Daudet\njulkaisi leikillis-satiirisen kertomuksen Tarasconin Tartarinin\nilmiömäiset seikkailut (Les Aventures prodigieuses de T. de T.), jossa\ntekee pilaa provençelaisten maanmiestensä kerskailuhalusta, ja\nnäytelmän Arlesitar (L'Artésienne) [suomennettu], jossa kuvataan\nmaalaiselämän ympäristössä tapahtuvaa lemmentragiikkaa. Erikoisen\nsuosituiksi tulivat romaanit Fromont nuorempi ja Risler vanhempi\n(Fromont jeune et Risler aine, 1874) [suomennettu] ja Jack (1876),\nedellisessä aiheena esikaupunkilais-käsityöläisten, jälkimmäisessä\naviottoman lapsen elämä. Tämän jälkeen hän oli kuuluisa kirjailija,\njonka romaaneilla oli varma menekkinsä. Nabob (Le Nabob, 1877) kuvaa\nkeinottelijoita; Numa Roumestanin (1881) päähenkilöllä on Gambettan\npiirteet; Evankelistassa (L'Évangéliste, 1883) on aiheena mystiikka;\nSapphossa (1884) käsitellään hylätyn lemmityn tarinaa. Kuninkaita\nmaanpaossa (Les Rois en exil, 1879) [suomennettu] kuvaa satiiriseen\nsävyyn balkanilaisten hallitsijoiden kohtaloita. Seinevirran laivuri\n(La Belle Nivernaise) [suomennettu] on viehättävä kertomus lapsille.\n\nFromont nuorempi ja Risler vanhempi aloitti suunnan, joka oli Englannin\nromaanissa vanhastaan tuttu, mutta Ranskassa viljelty vain\nporvarillisen \"draaman\" (IV, s. 422) piirissä: tunteellisuuden. Tässä\nkirjassa elämä näkyi hymyn ja kyynelten läpi, täynnä surua ja\nsiveellistä kauneutta. Sen ihmiset olivat tosia, mutta samalla\nedustamillensa aloille ja oloille tyypillisiä -- henkilöitä, jotka\nolivat joutuneet tappiolle elämäntaistelussa, mutta ansaitsivat jalojen\nominaisuuksiensa vuoksi erikoisesti kunnioitusta. Omien\nlapsuusmuistojensa liikuttamana Daudet kuvasi erikoisalanaan\nkovaosaisten lasten elämää ja kirjoitti lapsia varten muutamia\nmestarillisia kertomuksia, jotka samalla vertauskuvallisuutensa kautta\navaavat vanhemmille lukijoille syvällisiä näköaloja tosielämään. Mutta\ntämä tunteellinen, osanottoinen, valittava ominaisuus ei ollut\nDaudet'n kirjailijapsyken ainoa ilmaus; toisin vuoroin -- esim.\nTartarin-kirjoissa -- siinä sai vallan aurinkoinen, iloinen,\nhumoristinen satiirisuus, gallialainen henkevyys sen miellyttävimmässä\nmuodossa: pirteänä purevuutena ilman ilkeyttä. Tartarin metsästäjänä,\nvuortennousijana (1885) ja uudisasukkaana (1890) on satiirisen\nkirjallisuuden kuolemattomia henkilöitä.\n\nVaikka Daudet itse kielsi saaneensa vaikutuksia Dickensiltä, on hänen\ntuotantonsa kuitenkin tunteelliselta puoleltaan ja tyyppitaiteensa\nvuoksi liitettävä tämän humanitääriseen linjaan. Siihen sen yhdistää\nvielä hänen kiintymyksensä kovaosaisiin lapsiin ja myös hänen\nsatiirinsa, joka Dickensillä kulkee tunteellisuuden rinnalla, siitä\njuuri eroamatta. Tyylinsä Daudet kehitti itsenäisesti: se ei ole\nkertovasti kuvaavaa kuten realisteilla tähän saakka, vaan pyrkii\nvalaisemaan näyttämönsä impressionistisesti, asettamalla rinnakkain\nsanoja, jotka aikaansaavat valo- ja värivaikutelmia. Hänen tyylinsä ei\nole vaivan tulosta, kuten Goncourteilla, vaan helposti syntynyttä,\nsiroa, keveätä, täynnä ranskalaista lumoa, charme'ia, josta Zola\nnimenomaan sitä kiitti.\n\nNaturalisteihin Daudet lukeutui ensinnäkin ystäväpiirinsä vuoksi,\njohon kuuluivat mm. Edmond de Goncourt (kuoli hänen luonansa),\nja Zola, ja sitten sikäli, että hän jäljensi tuotannossaan\ntodellisuushuomionsa ja henkilötkin, jotka olivat herättäneet hänessä\ntaiteilijan-uteliaisuutta. Mutta Daudet'n kirjailijapsykessä oli\njohtajana taiteilija eikä yhteiskuntaihminen, minkä jo hänen\nhienostunut tyylinsäkin osoittaa.\n\n\n4\n\nFlaubertin realismin rintaperillinen ja kehittäjä äärimmäistenkin\ninhorealististen todellisuuskuvien käyttöön joskus myös\nnaturalistisessa mielessä oli Maupassant.\n\n_Guy de Maupassant_ (1850-1893) oli parisilaisen pörssikauppiaan poika,\nkasvoi isänsä maatilalla Rouenin lähellä ja sai koulukasvatuksensa\nmainitussa kaupungissa. Flaubert oli perheen ystävä, mutta ei edes hänen\nkumminsa, saati sitten isänsä, niinkuin on tahdottu väittää. Hän\npalveli virkamiehenä ensin meri- ja sitten opetusministeriössä, saaden\ntäältä sen todistuksen, ettei kyennyt kirjoittamaan ministeriön\nvaatimuksia tyydyttävää tyyliä. Enemmän kuin virkansa hoitoon hän\nkäyttikin aikaansa souturetkiin Seinellä ja muuhun ulkoiluun sekä\nosanottoon -- vaiteliaana kuuntelijana -- Flaubertin, Turgenjevin,\nDaudet'n, Heredian, Zolan ym. kirjallisuus-iltoihin. Todettuaan hänen\npoikkeukselliset lahjansa Flaubert alkoi opettaa häntä kirjailijaksi.\nNuoruudenharjoitelmia lukuunottamatta Säkeitä (Des Vers, 1880) on\nMaupassantin esikoisteos, jota vaadittiin kuten Rouva Rovaryta\ntakavarikoitavaksi. Maupassantin osuus Zolan ym. julkaisemaan\nnaturalistien yhteisteokseen Médanin iltoja (Soirées de Médan, 1880):\nlaaja novelli Rasvapallo (Roule de Suif), ilmaisi hänen saavuttaneen\nrealistisen tarinoitsemistaiteen huipun ja luoneen uudenaikaisen\nfabliaun eli conten, jonka kertojana, conteurina, oli todellinen\nmestari. Tämän jälkeen hänen elämäkertansa on luettelo novellikokoelmia\nja romaaneja. Tellier'n talo (La Maison Tellier, 1881) kuvaa\nkirjailijalle lapsuudesta tuttua normandilaista talonpoikaiselämää eli\naihepiiriä, johon hän usein palasi. Nein Fiji (Mademoiselle Fiji, 1883)\n[suomennettu] on tarinoitsemistaiteen uusi näyte. Elämässä (Une Vie,\n1883) [suomennettu] hän kuvaa julman puolueettomasti ja kyynillisen\nalastomasti siveän, puhtaan nuoren tytön ja naisen pettymyksiä\nrakkaudessaan, avioliitossaan, poikaansa kohdistuneissa toiveissaan --\nkaikessa, mitä joutui kokemaan. Aavistamme hänen tulevan pettymään\nvielä siinäkin haaveessaan, jonka kirjailija jättää hänelle kirjan\nlopussa: että näet hänen pojanpoikansa tuottaisi hänelle iloa.\nMasentavampaa, surullisempaa elämänkuvaa ei juuri voi ajatella. Eräiden\ninhorealististen kohtien vuoksi teoksen myyminen rautateillä\nkiellettiin. Vuosina 1883-1885 Maupassant julkaisi yhdeksän kertomus-\nja matkakuvauskokoelmaa, jotka osoittivat hänen kirjailijakykynsä yhä\npysyneen alkuperäisellä korkealla tasollaan. Romaanissa Kaunis ystävä\n(Bel-ami, 1885) hän kuvaa inhoittavan kyynillistä, halpamaista\nkeikaria, joka kasvojensa kauneudella (mallina oli siinä suhteessa\nMaupassantin veli) viettelee naisen toisensa jälkeen ja häikäilemättä\nraivaa tiensä. Maupassantin vuosina 1886-1890 ilmestynyt lopputuotanto\nsisältää normandilaisnovelleja, ihanteellisempaa ajatustapaa edustavan\nlemmentarinan Mont-Oriol (1887), alkavan mielisairauden, paralysian,\naiheuttamien kauhunäkyjen kuvauksen Le Horla (1887), psykologiset\nromaanit Pierre ja Jean (1888), Tuima kuin kuolema (Fort comme la mort,\n1889) ja Sydämemme (Notre coeur, 1890), ja sarjan kertomuksia, joista\nilmenee kuvattavia kohtaan suurempaa myötämieltä kuin siihen saakka.\nMaupassant kuoli mielisairaana 1893.\n\nMaupassantin taiteen perustana on realistinen todellisuushuomio, jonka\nhän osasi ilmaista harvinaisen osuvasti, Flaubertin koulussa\nteroittuneella, läpitunkevalla, puolueettomalla asiallisuusvaistolla.\nTämä puolueeton kylmyys oli realismin periaatteisiin kuuluvana opittua,\nohjelmallista, tahallista, mutta johdonmukaisesti noudatettua myös\nsiksi, että se oli ominaista Maupassantin henkiselle olemukselle.\nMikään ei saanut rikkoa sitä, ei sanakaan, joka olisi ilmaissut\nosanottoa tai innostusta, vaan elämä oli merkittävä paperille\nsellaisenaan, niin todenmukaisena kuin se kielivaroin kuvattuna oli\nmahdollista. Maupassant siis lähestyi aihemaailmaansa ei niin paljon\nmielikuvituksen kuin muistin avulla; hän ei eläytynyt siihen\nsijaiskärsimyksen tuntein, pyrkien omistamaan sitä omaksi siveelliseksi\nkohtalokseen, vaan valokuvaajana, joka liittää kokoelmaansa toisen\nkiintoisan maiseman ja tilanteen toisensa jälkeen. Työskennellen näin\nrealistisena toteamustaiteilijana Maupassant joutui kertomaan\nelämänkokemuksensa ja huomionsa varhaisesta nuoruudesta alkaen\njärjellisyytensä viimeisiin pilkahduksiin saakka. Huomioimisen tottumus\nja pakko sai traagillisen sävyn silloin, kun hän tietäen tulevansa\nmielisairaaksi valoisina hetkinään eritteli ja kuvasi hulluuden\naiheuttamia näkyjä ja mielteitä (Hän -- Lui, 1884; Le Horla; Kuka\ntietää -- Qui sait, 1890) niin järkyttävän todesti, että lukijassa\nsyntyy vastustamaton kauhuntunne.\n\nMutta kuvaushan ei suinkaan tule kiintoisaksi vain\ntodellisuuspitoisuutensa vuoksi; vähintään yhtä tärkeä on aihe. Tämän\ntietenkin Maupassant ymmärsi ja valitsi siksi elämänpiiristään ne\nvaiheet, joiden hänen mielestään piti jo sellaisinaan herättää lukijain\nuteliaisuutta. Tällä aihevalinnallaan hän ilmaisi kirjailijapsykensä\ntodellisen luonteen. Jos hän olisi ollut niinkuin tahtoi ja luuli\npuolueeton elämän tarkastelija, hän ei olisi voinut olla huomaamatta\nsiinä olevan vaikuttamassa myös ihanteellisia voimia, jotka ovat yhtä\nkiitollisia huomioinnin kohteita ja taiteellisesti antoisia kuin\nvarjopuoletkin. Mutta sellainen hän ei ollut, vaan huomioitsi ja muisti\ntietenkin sitä, mihin hänen luonteensa veti. Hänen romaaneihinsa ja yli\nkahteensataan novelliinsa mahtuu lukematon määrä inhimillisiä\nkohtaloita, mutta ainoakaan niistä ei kerro elämän rakentavista,\npositiivisista puolista. Lukuunottamatta joskus hilpeähenkisiä\neroottisia kuvauksia, joissa kuitenkin kyynillisyys värjyy ovella, ne\novat elämän särkymisen armottomia, julmia kuvauksia. Pettymys -- se on\nMaupassantille elämän keskeisin ja yleisin tulos, se \"vaatimaton\ntotuus\", joka oli Elämä-romaanin alaotsakkeena, ja sitä, miten ihmiset\neri teitä kulkien päätyvät tähän tulokseen, hän kuvaa. Tällaisena hän\noli naturalisti.\n\nMaupassantin asenteesta ulkonaisena huomioitsijana johtuu, ettei\npsykologinen eläytyminen kuulu hänen ohjelmaansa. Hän ei yleensä\njohtele tekoja tarkoin tutkituista psykologisista vaikuttimista, vaan\nmenettelee päinvastoin: kuvaa teot ja antaa lukijan arvata niiden\ntakana olleet psykologiset tekijät. Menettelytapa on joskus vaikuttava.\nHänen tyylinsä on ohjelman mukaisesti asiallista, äärimmäisen\nkorutonta, mutta juuri siksi usein erittäin tehoavaa; hän välttää\n\"hienoja\" ja harvinaisia sanoja ja tyytyy arkipäiväisimpäänkin\nilmaisukeinoon, kunhan se vain on sattuva.\n\nTähän luonnekuvaan sisältyvin rajoituksin Maupassant on lyhyen\nkertomuksen mestari. Realismin hän kehitti \"taidetta taiteen\nvuoksi\"-linjalla äärimmäisiin johtopäätöksiin saakka, niin pitkälle,\nettä ihmisten silmät avautuivat huomaamaan tuon ohjelman henkisen\ntyhjyyden. Itse Taine varoitti häntä jo varhain (1882): \"Pyydän teitä\nliittämään huomioihinne vielä toisen sarjan. Kuvaatte talonpoikia,\npikkuporvareita, työmiehiä, ylioppilaita ja ilotyttöjä. Kerran tulette\nepäilemättä kuvaamaan sivistynyttä luokkaa, ylempää porvaristoa.\nMielestäni sivistys on mahti\". Taine vihjasi tällä hienosti, että\nmainittuihin kansanluokkiin perustuva elämänkuvaus oli yksipuolista, ja\nettä sivistyneistön kuvaus oli arvokkaampaa, koska sen pyrkimyksistä\nheijastui jotakin, joka edustaa henkistä mahtia.\n\n\n5\n\nFlaubert siis saattoi romaanissa realistisen havaitsemussisällyksen ja\ntaiteellisen rakenteen ja tyylin sopusointuun. Tämä sopusointu --\ntasapaino -- rikkoutui kuitenkin pian sen johdosta, että eräät\nseuraavat kirjailijat asettivat päämääräkseen romaanien kirjoittamisen\nniin, että ne ennenkaikkea tekisivät vaikutuksensa kokemusperäisten\ntieteiden kannalta pätevällä sisällyksellään. Niinkuin Balzac oli\nSaint-Hilairen mukaan käsittänyt ihmiset muurahaisiksi, jotka kukin\noman yksilöllisyytensä mukaisesti, erikoisena eläintieteellisenä\nlajina, vaikuttavat yhteiskuntaansa, alettiin nyt tutkia elämää Tainen\nrodun, ympäristön ja ajankohdan valossa, tuloksena olemassaolon\ntaistelusta ja kaikista niistä tekijöistä, joiden uusi kokemusperäinen\nluonnontiede ja taloudellis-yhteiskunnallinen ajattelu olivat\nosoittaneet siinä vaikuttavan. Tämän uuden suunnan miehet --\nGoncourt-veljekset, Zola ym. -- sanoivat taidettansa \"naturalismiksi\"\nja käsittivät ohjelmansa suunnilleen seuraavasti:\n\nKirjallisuus on perustettava tieteeseen ja psykologia fysiologiaan.\nZolan Rougon-Macquart-sikermän samannimisessä keskusperheessä on\nlukuisasti heikkohermoisia siksi, että polvesta toiseen periytyvä\nsukurasitus aiheuttaa sen. Sikermän esipuheessa Zola lausuu:\n\"Fysiologisesti he ovat ensimmäisten suvussa sattuneiden, hermoja ja\nverta kohdanneiden tapaturmien myöhäisseurauksia\". Zolalle romaani oli\nkoe: oli otettava selkoa, miten tietty luonne selviäisi tietyissä\nolosuhteissa. \"Romaanikirjailija on\", hän sanoi teoksessaan Kokeellinen\nromaani (Le Roman experimental, 1880), \"huomioitsija ja kokeilija.\nEdellisessä ominaisuudessaan hän esittää tosiasiat sellaisina kuin on\nne havainnut, kuvaa lähtökohdan ja sen lujan maaperän, jota myöten\nhänen henkilöidensä on määrä marssia ja jossa tapahtumien pitää\nkehittyä. Kokeilijana hän asettaa henkilönsä toimimaan erikoisissa\nolosuhteissa ja toteaa tuloksien olevan juuri sellaisia kuin niiden\npitääkin olla tutkittavina olevien ilmiöiden deterministisen\nvaikutuksen kannalta\". Tosiasiain kokoileminen oli heistä\nromaanikirjailijan ensimmäinen velvollisuus ja muistikirja välttämätön\napuneuvo. \"Ajankohtainen romaani on rakennettava luonnonmukaisten\ntosiasioiden samoin kuin historia kirjoitetaan asiakirjain perusteelle;\nhistorioitsija kertoo menneisyyden, romaanikirjailija nykyisyyden\ntapahtumia\", lausuivat Goncourt-veljekset. Naturalistit koettivatkin\nennen kirjoittamistaan perehtyä siihen ympäristöön, johon he\nsijoittivat romaaniensa toiminnan, ja ajankohdan yleisen virtauksen\nmukaan erikoisesti kansan syvien rivien, varsinkin uuden\ntehdastyöväestön ja suurkaupunkien köyhäinkorttelien elämään, joka oli\nollut taiteessa syrjäytetty. \"Eläessämme XIX:llä vuosisadalla, yleisen\näänioikeuden, demokratian ja liberalismin aikakaudella, olemme kysyneet\nitseltämme, eikö niillä, joita sanotaan 'alaluokiksi', ole oikeutta\nromaaniin\", kirjoittivat Goncourt-veljekset.\n\nTämän mukaisesti romaanitaiteessa oli edelleen säilytettävä realismin\npuolueettomuus, objektiivisuus, sillä sehän on tutkijan ensimmäinen\nehto. Realismin tärkeintä keinoa, todellisuuden havaitsemista, oli\nviljeltävä vielä syvemmässä merkityksessä: tieteellisesti pätevän\ntodellisuuden paljastajana. Se matka, joka oli realistin ja hänen\nhavaitsemuksensa kohteen välillä, oli hävitettävä ja luonnon itsensä\nsallittava alastomana nousta kirjan lehdille. Käytännössä tämä ohjelma\nmuuttui seuraavaksi:\n\nKirjailija ei voinut säilyttää puolueettomuuttaan, sillä hänen\nyhteiskunnallinen kantansa teki sen mahdottomaksi. Hänhän ei näet ollut\nvain taiteilija, joka toimii vakaumuksen ja julistamisen innon pakosta,\nvaan lisäksi yhteiskuntaihminen, joka haki aiheensa ympäristöstään\nselvittääkseen kaunokirjallisessa muodossa päivän polttavia kysymyksiä.\nTaide ei ollut hänelle sijaiskärsimystä, vaan keino, jolla hän voi\nosoittaa, miten tietyt ihmiset elävät ja toimivat tietyissä\nolosuhteissa. Alistaessaan näin romaanin päivän aatteiden ja\npyrkimysten sekä puhetorveksi että koelasiksi naturalismi\nsitoi sen ohimeneviin ilmiöihin ja antoi sille realismin\nobjektiivisuuspyrkimykselle vastakkaisen agitatoorisen luonteen, mikä\nväkisinkin siirsi sen taiteen ulkopuolelle.\n\nValittuaan sen ympäristön, johon aikoi henkilönsä sijoittaa,\nnaturalisti ryhtyi ohjelmansa mukaisesti elävöittämään sitä\ntodellisuushuomioillaan. Tällöin hän, pitäen \"luontoa\" yhtä arvokkaana\nja oikeutettuna taiteen tekijänä oli siitä näkyvissä mikä puoli\ntahansa, katsoi velvollisuudekseen empimättä kertoa ja kuvata mm.\nraa'at puheet, sukupuolielämän ja vatsan toiminnat, synnytykset,\nparittelun, tunkiot, juopottelun, murhat, raiskaukset jne. Omistipa hän\ntällaisten puolien kuvaamiseen aivan erikoista huomiota silloin, kun ne\nhänen mielestään olivat tuloksia sukupolvesta toiseen siirtyneestä,\ntieteellisesti todettavissa olevasta turmeluksen juonesta, ja koska\n(minkä vain naturalismin arvostelijat sanoivat) hän salassa toivoi\ntällaisilla aineksilla saavuttavansa laajan lukijapiirin. Koska\npsykologia oli vain fysiologisten olotilojen ilmaus, se yksinkertaistui\nyleispiirteiseksi ja kaikille jokseenkin samaksi, niinkuin\nfysiologisetkin toiminnat ovat. Realistinen todellisuushuomio menetti\nnäin ollen naturalismin palveluksessa suuressa määrässä alkuperäistä\nluonnettaan. Silloin se tunkeutui itse, voi sanoa, realistin\nhuomiopiiriin omilla taiteellisilla mahdollisuuksillaan; se ei tullut\nläheskään aina tietoisesti vastaanotetuksi, vaan painuen alatajuntaan\nsäilyi siellä noustakseen ehkä joskus näkyviin taiteilijan omatoimisen\nluomistyön kutsumana, suoritettuaan salaperäisen kypsymis- ja\nylevöitymisprosessin. Nyt se sen sijaan oli paikanpäällä tehty ja\nmuistikirjaan merkitty naturalistis-tieteellinen toteamus, huomioitu\ntarkoitusperäisesti erikoisesti valitulta alalta. Kun puolueeton\nrealistinen elämänkuvaaja ei yleensä voi käyttää muita\ntodellisuushuomioita kuin niitä, jotka omatahtoisesti kumpuavat hänen\nalatajuntansa varastosta, on pöytäkirjamaisesti \"luonnossa\" tehty\nkalustoluettelo, jonka sisällystä hän ei ole olemuksensa taiteellisella\npuolella kypsyttänyt, hänelle arvoton ja käyttökelvoton. Sellainen se\non naturalistillekin, mikäli tämä tahtoo olla taiteilija, mutta pätee\nkyllä tarkoitusperäisen ympäristömaalauksen väriaineeksi. Voidaan siis\nsanoa, että realistinen huomio saavuttaa varsinaisen toden vasta\nkypsyttyään, puhdistuttuaan ja ylevöidyttyään alatajunnassa, ja että se\non pelkkänä ulkoisena naturalistisena toteamuksena vain taiteen\nalkeellista raaka-ainetta. Ylläsanotusta johtuu, että naturalismi oli\nalunalkuaan harhasuunta, itse oman taiteellisen päämääränsä tuhooja,\nyhteiskunnallisen kiihoituksen ilmaus kaunokirjallisessa asussa. Sen\nsijaan, että se olisi löytänyt kätketyn totuuden, se loi yhteiskunnasta\nkieron kuvan esittämällä yleispiirteenä sen, mikä oli poikkeuksellista,\npuhumalla vain sairauksista, vaikka enemmistö sittenkin oli terve. Sitä\nvoidaan lisäksi pätevillä syillä moittia \"luonnon\" nimessä\nharjoitetusta pornografiasta ja vetoamisesta eläimellisiin vietteihin.\nKielensä ja kuvaustensa raakuudella se on enemmän kuin mikään\nkirjallinen suunta siihen saakka alentanut suuren yleisön aistia. Ei\nole siis ihmettelemistä siinä, että porvarillisia yhteiskuntia vastaan\nhyökkäävä bolshevismi on valinnut naturalismin aseekseen: sen avullahan\nnäet voidaan antaa niistä pöyristyttävä, porvareihin itseensä\nyllyttävästi vaikuttava kuva. Enemmän täytyy ihmetellä sitä, että\nbolshevismi on saanut tässä pyrkimyksessään porvarien keskuudesta\nuskollisia auttajia, jotka innostuneina koettavat julistaa \"totuutta\"\nnaturalistisen inhoromaanin välityksellä. Ferdinand Brunetière lopetti\nkirjoituksensa Naturalismin vararikko (La Banqueroute du Naturalism,\n1887) sanomalla, että Zolan teoksista puuttui \"luonto ja totuus, elämä\nja vaihtelevaisuus\".\n\n\n6\n\nNaturalismin aloittivat _Goncourt_-veljekset: _Edmond_ (1822-1896) ja\n_Jules_ (1830-1870).\n\nHeidän tarkoituksenaan oli ruveta taidemaalareiksi ja he tekivät sitä\nvarten matkoja mm. Italiaan ja Algeriaan; maalaustaidetta, varsinkin\n1700-luvun ranskalaista ja japanilaista, he harrastivat sittenkin, kun\nolivat luopuneet maalari-aikeistaan, julkaisten Watteauta ja tämän\nseuraajia käsittelevän kolmiosaisen teoksen. Tämän ohella he tutkivat\n1700-luvun sivistys- ja henkilöhistoriaa, kirjoittaen useita teoksia\nsiltä alalta. Kaiken työn he tekivät yhdessä, rakentaen esityksensä\noman erikoisen menettelytavan mukaan, so. ilmaisten mahdollisimman\npitkälle joka seikan asiakirjoilla tai otteilla niistä. Erikoisesti\nheitä viehätti kulttuurielämän jokapäiväinen pienoispuoli, johon\ntutkimus harvemmin kohdistaa huomiota, mutta joka oikein havaittuna\nsaattaa edustaa aikakauden luonteenomaisimpia piirteitä. Tämän\nmelkeinpä sairaalloisen uteliaisuutensa siihen, mikä ei ollut\njulkisuudessa näkyvissä, he siirsivät romaaneihinsa, ryhdyttyään\n1860:n jälkeen kirjoittamaan niitä. \"Historia on menneisyyden\nromaani, romaani on sen historia, mikä olisi voinut olla; romaani on\nlopultakin ainoa tosi historia\". Nämä lauseet ilmaisevat heidän\nperiaatteensa: niinkuin historia oli perustettava asiakirjoihin ja\ntodistuskappaleisiin, romaanikin oli rakennettava ehdottomasti\ntarkkojen todellisuushuomioiden varaan. Kun romaani kerran ei ollut\nmuuta kuin historiaa, oli pidettävä huolta, että se silloin oli myös\ntosipohjainen. Näin Goncourt-veljekset esittivät kirjailijain (Charles\nDemailly, 1860), sairaanhoitajattarien (Sisar Philomène -- Soeur Ph.,\n1861), nuoren säätyläistytön (Renée Mauperin 1864, suomennettu),\npalvelijattaren (Germinie Lacerteux, 1865) ja taiteilijain\n(Manette Salomon, 1867) ym. maailmaa. Kohtalot ovat surullisia,\nympäristökuvaukset joskus tympäisevän inhorealistisia. Mutta taustalta\ntuntuvat kirjailijain tuskallisesti, sairaalloisesti värisevät hermot,\njoilla he oikeastaan huomionsa tekivät. Romaanit on rakennettu\nlukemattomista rinnakkain asetetuista pienistä todellisuuskuvista;\nniiden tunnusmerkkinä ei ole kuten esim. Flaubertin teoksissa\nkokonaisuuden eheys eikä sopusuhtaisuus, vaan sirpalemaisuus, lyhyiden\nlukujen aikaansaama elokuvamainen peräkkäisyys. Elämä oli muka\ntällaista. Goncourtit olivat 1700-luvun kannalla sikäli, etteivät he\npitäneet tarpeellisena etsiä elämälle muuta perustusta kuin minkä sen\nfyysillinen puoli muodosti. \"Sielu\" oli heille vain sarja vaihtuvia\nmielialoja. Heidän tyylinsä oli hiottua ja harkittua, erikoisesti\nmuovailtua taipuisaksi ilmaisemaan hienoja huomioita.\n\nSuuren omaisuutensa he lahjoittivat rahastoksi, jota kymmenen\nkirjailijan, \"Goncourtin akademian\", oli hoidettava ja josta oli\nannettava 5.000 frangin palkinto vuoden parhaan romaanin\nkirjoittajalle.\n\n\n7\n\nNaturalismin varsinainen teoreetikko ja toteuttaja jättimäisessä\ntuotannossa oli _Émile Zola_ (1840-1902), 1870-luvulta alkaen\nvuosisadan loppuun saakka Länsi-Euroopan ehkä kuuluisin ja eniten\nriidan aiheena ollut kirjailija.\n\n_Zola_ syntyi Parisissa; isä oli insinööri, suvultaan osaksi\nitalialainen, osaksi kreikkalainen, ja kuoli varhain; äiti oli\nranskatar. Koulukasvatuksensa Zola sai Aixissä, josta muutti 1858\nParisiin. Luvuissaan hän ei menestynyt, koskapa ei kyennyt suorittamaan\nylioppilastutkintoa. Elettyään kurjuudessa muutaman vuoden hän sai 1862\nkonttoripaikan Hachetten kustannusliikkeessä ja alkoi harjoitella\nkirjailijaksi, julkaisten ensimmäisen teoksensa, Tarinoita Ninonille\n(Contes à Ninon), 1864. Kahden vuoden kuluttua hän antautui kokonaan\nkirjailijaksi, hankkien pian mainetta tunnetulla Balzacin tyylisellä,\nrealistisella rikosromaanilla, Thérèse Raquinilla (1867). Balzacin\n\"Inhimillinen komedia\" johdatti hänen mieleensä ajatuksen luoda jotakin\nvastaavaa, josta toisen keisariuden aikakausi kuvastuisi, ja niin\nsyntyi Rougon-Macquart-sikermä, sarja romaaneja, joissa Zola kertoi\ntämännimisen perheen \"luonnollisen ja yhteiskunnallisen historian\",\nkäsiteltynä sekä sielullisen että fyysillisen -- mm. tautien\naiheuttaman -- perinnöllisyyden kannalta. Sarjan ensimmäinen romaani:\nRougonien myötäkäyminen (La Fortune des Rougon) ilmestyi 1871, sen\nviimeinen, Tohtori Pascal (Docteur Pascal), 1893. Siihen kuuluvissa\nparissakymmenessä teoksessa kirjailija käsittelee mm. politiikkaa\n(Hänen ylhäisyytensä Eugène Rougon -- Son Excellence E. R., 1876),\nrahan valtaa (Raha -- L'Argent, 1891), kauppaa (Naisten aarreaitta\n[suomennettu] -- Au Bonheur des Dames, 1883), armeijaa (Hajaannus -- La\nDébacle, 1892), pappeja ja hurmiokatolisuutta (Apotti Mouret'n erehdys\n-- La Faute de l'abbé Mouret, 1875, Lourdes, 1894), juoppoutta (Ansa --\nL'Assommoir [suomennettu], 1877), mekaanisen työn koneellistuttavaa\nvaikutusta (Ihmiseläin -- La Bête humaine, 1890), kaivostyötä\n(Germinal, 1885), palvelijattaria (Pot-Rouille, 1882) ja talonpoikia\n(Maa -- La Terre, 1888). Toiset suvun jäsenistä ovat neroja, toiset\nrikollisia tai eläimellisiä, kaikki jollakin tavalla sairaalloisia.\n1888 Zola poikkesi tavallisesta aihepiiristään kirjoittaen puhtaan,\nihanteellisen romaanin nimeltä Unelma (La Rêve) [suomennettu]. Hänen\nviimeiset teoksensa Hedelmällisyys (La Fécondité, 1889) [suomennettu],\nTyö (Le Travail, 1901), Totuus (La Vérité, 1902) ja suunnitelmaksi\njäänyt Oikeus (La Justice) tarkoittivat olla neljä evankeliumia eli\n\"iloista sanomaa\" ihmiskunnan rakentavista voimista ja suurista\nsiveellisistä laeista. Tunnettu on Zolan osuus Dreyfus-jutun saamisessa\nuudelleen tutkittavaksi. Zola kuoli tapaturmaisesti häkämyrkytykseen.\nHänet haudattiin valtion kustannuksella, saattajana mm. kapteeni\nDreyfus ja hautauspuheen pitäjänä Anatole France. Ranskan Akatemiaan\nhäntä oli ehdotettu, mutta turhaan.\n\nAikaisemmin naturalismiin kohdistamamme kritiikki on syntynyt\najatellessa etupäässä Zolan tuotantoa, jonka heikkouksiin ei siis ole\nsyytä enää kajota. Sitä taiteellisuuden puutetta, josta se mainituista\nohjelmallisista syistä joutui kärsimään, Zola koetti korvata niillä\nkirjailijan lahjoilla, jotka olivat hänessä synnynnäisiä ja\nvoimakkaita: mielikuvituksella ja eepillisyydellä. Mielikuvituksella on\nhänen kerronnassaan tärkeä sija, sillä se järjestää ja elävöittää\ntodellisuushuomiot silloinkin, kun ovat kysymyksessä konkreettiset,\nhengettömät esineet, ja sijoittaa ne eepillisyyden virtaan, jonka osaa\npanna juoksemaan mahtavana kyminä. Vain Hugo ja Dickens ovat hänen\nvertaisiaan suurien joukkoliikkeiden kuvaamisessa (lakko Germinalissa\nja myymälän hälinä Naisten aarreaitassa). Samoin kuin Hugo hän kykenee\nfantastisesti elävöittämään ympäristön ja kuolleet esineet, kuten esim.\napotti Mouret'n puutarhan, kaivoksen Germinalissa, tislauslaitoksen\nAnsassa ja Lison-veturin Ihmiseläimessä. Zolan kirjailijaluonnetta ei\nvoi käsittää pessimistiseksi, vaikka hän erikoistuikin ihmisen huonojen\npuolien kuvaajaksi. Päinvastoin hän oli tarmokas positivisti ja\nidealisti, jonka tarkoituksena oli paljastamalla pöyristyttävä\ntodellisuus säikähdyttää ihmiskunta hereille hoitaman mätähaavojaan ja\nvalmistamaan uutta parempaa olotilaa. Mutta kuten sanottu: tämä on\nyhteiskunnallista pyrkimystä, joka aikaansaadakseen tehokkaamman\nvaikutuksen pukeutuu kaunokirjalliseen asuun. Vaikka tekijällä olisi\nmiten paljon tahansa taiteellista lahjakkuutta, tämä ei kykene\nkohottamaan tarkoitusperäisyyttä taiteeksi. Tietoisuus siitä on\nhiipinyt Zolan teosten vaiheilla niiden syntymästä saakka ja saanut ne\nlyhyen kukoistuksen jälkeen unohtumaan.\n\n\n8\n\nRanskan naturalistisen romaanin viimeiset huomattavat edustajat olivat\nHuysmans ja Renard.\n\n_Joris Karl Huysmans_ (1848-1907) oli syntyisin ranskalaistuneesta\nhollantilaisesta taiteilijasuvusta, valmistui virkamieheksi ja\npalveli kolmekymmentä vuotta opetusministeriössä, viimeksi sen\ntoimistopäällikkönä. Hänen nuhteettoman virkamiesuransa ja kirjojensa\nelämänkuvien välillä on tietenkin jyrkkä ero. Hänen esikoisteoksensa,\nnovelli- ja proosarunokokoelma Mausterasia (Le Drageoir à épices,\n1874), on syntynyt Baudelairen vaikutuksen alaisena. Romaani Marthe\n(1876) kuvaa ilonaisen elämää. Zolan kokoelmaan Médanin iltoja hän\nosallistui kertomuksella Säkki selässä (Sac au dos). Hänen romaaninsa\nVatardin sisarukset (Les Seurs Vatard, 1879), Kotielämää (En Ménage,\n1881) ja Myötävirtaan (À vau-l'eau, 1882) herättivät huomiota Zolatakin\npitemmälle menevällä tosioloisuudellaan. Huysmans huomaa aina sen,\nmikä on naurettavaa ja epänormaalia, ja tajuaa varsinkin tarkasti\nvanhojen, saastaisten, toiseen aikakauteen kuuluvien kaupunginosien,\najuriravintoloiden jne. erikoisuuden. Vastahankaan (À Rebours, 1884)\nilmaisee hänen mieltyneen ns. dekadenttien taiteeseen. Romaanin\npäähenkilö, henkisesti rappiolle joutunut aatelismies Des Essaints, ei\ntyydy enää siihenastiseen realismiin, joka on hänestä vain\ntodellisuudesta nähtyä unta, vaan tahtoo päästä vertauskuvien avulla\nkäsiksi itse \"varsinaiseen todellisuuteen\". Täten tunti viinituvassa\nkorvaa matkan Lontooseen; akvaario herättää tosi mielikuvan\nvaltamerestä; ranskankieli elävöittää Villonin jne. Tästä\nvertauskuvallisuudesta on vain askel Tuolla alhaalla- (Là-bas) romaanin\nmagiaan. Tässä kirjassa esiintyvä keskushenkilö Durtal, joka on\nHuysmans itse ja esiintyy seuraavissakin romaaneissa, kirjoittaa Gilles\nde Raisin (1404-1440, Ranskan marsalkka, alkemisti, lasten murhaaja,\nritari Siniparta) elämäkertaa ja perehtyy satanismiin, johon Durtalin\noman ajan parisilaiset tietävät antaa lisiä. Tätä mystiikan alatietä\nHuysmans saapui katolisuuteen, jonka ihailijana kirjoitti useita\nromaaneja. Tunnetuin niistä on Katedraali (La Cathédrale, 1898),\njonka vertauskuvallisena, mystillisenä \"keskushenkilönä\" on Hugon Notre\nDamen tapaan Chartresin tuomiokirkko. Huysmansin ajatukset olivat\nusein lyhyitä ja lapsellisia, mutta hänen tyylinsä oli hyvää.\nGoncourt-veljeksiä, Verlainea ja Mallarméta hän piti siinä suhteessa\nesikuvinaan.\n\n_Jules Renard_ (1864-1909) oli enemmän Goncourtien kuin Zolan oppilas.\nHän oli syntyisin työväen piiristä ja sai kestää vaikeuksia\nradanvartijana ja katukauppiaana ennenkuin tuli tunnetuksi\nkirjailijana. Hän on kirjoittanut mm. satiirisen taiteilijaromaanin\n(Loinen -- L'Écornifleur, 1893) ja eläinkertomuksia, mutta on\nsaavuttanut varsinaiset voittonsa maalaiselämänkuvauksillaan. Etevin\nniistä on Porkkanakarva (Poil de carotte, 1894). Sen päähenkilönä oleva\npieni punatukkainen normandilaispoika on kuvattu naturalismin mukaan\nluonnontarkasti ja puolueettomasti, mutta herättää kuitenkin\nkärsimyksillään ja koko persoonallisuudellaan syvää osanottoamme.\nRenard oli myös tunnettu huomattavana naturalistisena\ndraamakirjailijana.\n\n\n9\n\nNaturalismin valta-aika oli lyhyt eikä milloinkaan niin ehdoton, että\nse olisi kokonaan tukahduttanut ihanteellista kerrontaa. Luonnonlain\nmukaan sen rinnalla kulki jo alusta saakka vastustava virtaus, mm.\nBarbey d'Aurevillyn (V, s. 386) edustaman kritiikin muodossa, joka\nvahvistui sikäli kuin yleisö kyllästyi naturalismin kyynillisyyteen,\nkunnes lopuksi valloitti hallitsevan aseman. Täten valtaan päässeessä\nyleissuunnassa oli paljon synteesiä: merkkejä romantiikasta\n(uskonnollisuuden ja eksotismin ihailu), realismista (sielullisuuden\nvaarinotto) ja naturalismistakin (tarkka asiallisuus). Voi siis sanoa,\nettä käydyistä taisteluista oli vihdoinkin osattu ottaa tärkeä opetus:\nnaturalismin edustamasta äärimmäisyydestä ei heilahdettukaan yhtä kauas\nvastakkaiselle puolelle, esim. jonkinlaiseen uuteen romantiikkaan,\nkuten oli tapahtunut irtauduttaessa klassillisuudesta, vaan\npysähdyttiin kohtuusasemaan, josta oli puolueeton näköala molemmille\npuolille ja eteenpäin. Tekotapana säilytettiin yleensä realismi, jonka\ntarkoituksenmukaisuus oli kiistämätön käsiteltäessä mitä aiheita\nhyvänsä, ja jonka saattoi kehittää, kuten psykoanalyytikot lopuksi\ntekivät, uusnaturalismiksi. Aihepiiriä ei rajoitettu, vaan se jäi\nkirjailijain vapaaseen valintaan, mistä oli seurauksena monipuolisuus\nja vivahdusrikkaus, asteikon ulottuessa pystysuorasti menneisyydestä\nnykyisyyteen tai vaakasuorasti eksotismista eurooppalaisuuden\nhienoimpiin huippuihin. Tarkoituksellisuus hylättiin ja päämääräksi\nasetettiin objektiivisuus, puolueeton suhtautuminen elämään, josta\ntahdottiin löytää puhdasta, ylevää kauneutta. Poikkeukseksi tästä\nvoidaan merkitä vain myöhemmin ilmautuva uusnaturalismi, joka\nperusluonteensa mukaisesti kuten edeltäjänsäkin joutui palvelemaan\nsille itsessään vieraita tarkoitusperiä. Siitä suuresta\nkertojamäärästä, joka työskenteli tämän väljän ja vapaan \"ohjelman\"\nmukaan, kukin noudattaen yksilöllisyyttänsä ja kulkien ajan virran\nmukana siitä itse oikeastaan tietämättä, voimme tilanpuutteen vuoksi\nmainita vain muutaman edustavimman nimen.\n\nRealismin ensimmäisenä, samanaikaisena vastustajana on Barbey\nd'Aurevillyn jälkeen muistettava normandilaissyntyinen _Octave\nFeuillet_ (1821-1890), hyvän kasvatuksen saanut, hienosti sivistynyt,\nherkkätunteinen sielu, jonka isä jätti kolmeksi vuodeksi oman onnensa\nnojaan, kun hän 1840 ilmoitti valitsevansa kirjailijan eikä\nniinkuin isä tahtoi diplomaatin uraa. Yriteltyään näytelmä- ja\nromaanikirjailijana hän muutti isän tahdosta tämän luo Normandiaan,\nSaint-Lôhon, jossa vietetty yksinäinen elämä ja rakastuminen vasta\nkypsyttivät hänet kirjailijaksi. Tuloksena olleista näytelmistä ja\nromaaneista mainittakoon suosittu ja yhä luettu Köyhän nuoren miehen\nromaani (Le Roman d'un jeune homme pauvre, 1858), josta tehty näytelmä\non suomennettu (1880). Romaanin ilmestymisvuonna isä kuoli ja Feuillet\npääsi muuttamaan Parisiin, jossa tuli hienoston, jopa hovin suosikiksi.\nEsiintyipä itse keisarinna Eugénie eräässä hänen näytelmässään.\nSibylla-romaani (1862, suomennettu 1884), saavutti menestyksen, mutta\nväsyneenä Feuillet nyt hautautui 15 vuodeksi Normandiaan. Siellä hän\nkirjoitti näytelmän Herra de Camors (Monsieur de Camors, 1867) ja\nromaanin (Julia de Trècoeur, 1872). Loppuvuotensa Feuillet oli\nlevottomuutensa ajamana alituiseen matkoilla. Kirjailijana hän saavutti\nparhaimpansa romaaneilla, joista mainitsemamme ovat tunnetuimmat ja\nehkä pelastuvat unohdukselta. Hän on sijoitettavissa romantiikan ja\nrealismin välimaille, ollen ihanteellinen, romanttinen ja tekotavassaan\nrealistinen, tarkasti ja asiallisesti huomioitseva. Hänen\nsankarittarensa ovat romanttisesti haaveilevia kuin George Sandin\nIndiana ja Valentine, ja samalla siveellisiä. Kiusaus vaikuttaa heihin\nkuin rokotusaine: aiheuttaa kuumeen, minkä haihduttua potilas on\npalovakuutettu intohimoa vastaan. Goncourtit sanoivat Feuilleta\n\"perhe-Musset'ksi\".\n\nFeuillet'n _ihanteellisuus_ oli siis rauhallista laatua, käymättä\nhyökkäykseen. Sotaisempaa ja ylpeämpää oli kreivi _Philippe Villiers de\nl'Isle-Adamin_ (1838-1889) ihanteellisuus. Maltan ritarien suurmestarin\njälkeläisenä ja Don Quijote-luonteena hän vihasi keskinkertaisuutta,\nluonnontieteitä, edistystä, nykyaikaa ja rahaa, hyökkäillen näiden\nnimikkeiden alle kuuluvia kulttuurielämän ilmiöitä vastaan. Hän on\noikeastaan myöhäsyntyinen romantikko, jonka näytelmät (mm. Kapina -- La\nRévolte, 1870, aihe sama kuin sittemmin Nukkekodissa, ja ensimmäiseksi\nsymbolistiseksi draamaksi sanottu Axel, julkaistu kuoleman jälkeen),\nromaanit (yliluonnollista aihetta käsittelevä Isis, 1862) ja\nKauhukertomukset (Contes cruels, 1883, 1889) todistavat huomattavasta,\nmutta arvoisiinsa tuloksiin pääsemättä jääneestä kyvystä.\n\nIhanteellisen suunnan rinnalla herättää siihen kuuluvana huomiota\n_historiallisen romaanin_ elpyminen. _Maurice Maindron_ (1857-1911) on\nkuvannut etevästi 1500-lukua, uskonsotia (Pyhä tuhka -- Saint-Cendre,\n1902); kreivi _de Gobineau_ (1816-1882) renessanssia (La Renaissance,\n1877, suomennettu); _Henri de Régnier_ (s. 1864) 1600-lukua (Luvallanne\n-- Le Bon Plaisir, 1902); _Paul Adam_ (1862-1920) vallankumouksen\naikoja (Voima -- La Force, 1899); _Emile Erckmann_ (1822-1899) ja\n_Alexandre Chatrian_ (1826-1890) yhteistyönä Napoleonin aikaa\n(Waterloo, 1866, suomennettu); ja _Paul_ (1860-1918) sekä _Victor_ (s.\n1867) _Margueritte_ 1870:n sotaa (Tappio -- Le Désastre, 1898). Näissä\non entisistä historiallisista romaaneista tunnettu romanttinen käsitys\nsaanut väistyä tieteellisesti tarkan kuvauksen tieltä, joka pyrkii\nelävöittämään menneisyyden niin tuoreeksi ja maalauksellisesti\nnäkyväksi kuin se on yleensä mahdollista.\n\n\n10\n\nNaturalismihan ei oikeastaan tunnustanut yksilöllisen psykologian\nolemassaoloa, ihminen kun oli muka siinäkin suhteessa kaikilla yleensä\nsamanlaisen fysiologisen toiminnan ja ympäristönsä rajoittavan ja\nsäätävän vaikutuksen alainen. Niinpä esim. Zolan romaanit ovat tältä\npuolelta kaavamaisia ja pinnallisia, perustaen tehonsa etupäässä\nnaturalistiseen ulkomaalaukseen. Selvää on, että näin tapahtunut\nyksilöllisen sielunelämän syrjäyttäminen saattoi olla vain tilapäistä,\nettä sivistyneen ihmisen olemukseen kuuluva oman itsensä vartiointi,\nsielunelämän tarkastelu ja välttämätön persoonallisuuden ilmaiseminen\nja tehostus oli pian saava puheenvuoron. Romaanikirjailijain huomiota\non voinut kuten eräs Paul Bourget'n essee osoittaa ohjailla tähän\nsuuntaan sveitsiläisen filosofin _Henri Frédéric Amielin_ (1821-1881)\nIntiimi päiväkirja (Journal intime, 1883-1884, suomennettu), johon sen\npitäjä on merkinnyt tekonsa, tunteensa ja mietteensä, vaikuttimena halu\nilmaista, miltä elämä näyttää heijastuneena hänen persoonallisuutensa\nkuvastimesta. Samaan suuntaan vaikutti Stendhalin taide, joka yhtäkkiä\nhuomattiin muka erikoisen arvokkaaksi. Tämän herätteen ja kirjallisen\nvirtauksen yleisen kääntymisen johdosta persoonallisuuden unohtamisesta\nsen tehostamiseen syntyi romaani, jota voi sanoa _psykologiseksi_,\nsielunelämää eritteleväksi. Sen ohjelma oli laaja, ulottuen\nsubjektiivisesta sielunripistä objektiiviseen analyysiin saakka, ja sen\ntekotapa realistinen ja naturalistinen aina psykoanalyysin äärimmäisiin\nsielunonkaloiden luotauksiin saakka. Tämähän ei ollut muuta kuin\npaluuta Constantin, Stendhalin, Mériméen, Flaubertin kuvaustapaan,\nyleensä ranskalaiseen realismiin, joka on aina ollut etupäässä\nsielunelämän erittelyä.\n\nUuden sielullisen romaanin aloittaja _Paul Bourget_ (1852-1935) oli\nmatematiikan professorin poika Amiensista. Suoritettuaan opintonsa hän\naloitti kirjailijatyönsä runoilijana (useita kokoelmia 1872-1882) ja\ntainelaisena kriitikkona (psykologisia kirjailijakuvia 1884).\nViimeksimainittuna vuonna hän teki opintomatkan Englantiin, jossa\nkirjoitti ensimmäisen romaaninsa (Korjaamaton -- L'Irréparable, 1884).\nSeuraavat romaanit (Julma arvoitus -- Cruelle énigme, 1885; Lemmenrikos\n-- Un crime d'amour, 1886; ja Valheita -- Mensonges, 1887) ilmaisevat\ntekijänsä sekä psykologista että taiteellista kykyä. Ne olivat\nilmestymisvuosinaan erikoisuuksia siksikin, että kuvauksen kohteena oli\nsivistyneistö ja sen suljettu elämä, jota naturalistit halveksivat,\nkoska se ei muka ollut pätevää taiteen ainesta. Bourget taas tutki ja\nesitti sitä juuri sen vuoksi, että se oli ylhäisöä ja sellaisena\nriippumatonta tainelaisista ympäristövaikutteista, esim. rahahuolista\njne., eli siis sielunelämältään vapaata ja sikäli kirjallisessa\nsuhteessa kiitollista. Romaanin Oppilas (Le Disciple, 1889) esipuhe\nilmaisi selvemmin kuin edelliset teokset Bourget'n henkisen asenteen,\nmoraalisen vakaumuksellisuuden, joka tuli tämän jälkeen olemaan hänen\ntuotantonsa aatepohjana. Hän tahtoi tutkia ne siveelliset,\nuskonnolliset ja yhteiskunnalliset ristiriidat, joihin nykyajan ihminen\njoutuu, ja antaa hänen kysymyksiinsä tyydyttävät vastaukset.\nSe peruste, jolta lähtien hän kehittelee vastauksensa, on\nroomalaiskatolinen kristillisyys ja vanhoilliset yhteiskunnalliset\nkäsitykset. Oppilaan päähenkilö, joka on sangen läheinen Punaisen ja\nmustan Julien Sorelille, on levoton metafyysillisten pulmien vuoksi,\nkoska tiedonhalu ja filosofia ovat myrkyttäneet hänen sielunsa. Etappi\n(L'Étape, 1903) on kuvaus nousukasperheestä, jonka on vaikeaa sopeutua\nuuteen ympäristöönsä. Avioero (Un Divorce, 1904) puolustaa sitä\nkatolista käsitystä, että avioero on luonnonlain loukkaus, josta on\nvälttämättömänä seurauksena onnettomuus. Lukuisat aate- ja sielulliset\nromaaninsa, joissa useimmiten on keskushenkilönä nainen, Bourget\njulkaisi mielessään Balzacin \"Inhimillinen komedia\" so. aikoen niistä\nsuurta filosofista sikermää, joka eheänä renkaana kuvastaisi tekijän\nelämänkäsitystä. Tämä ei ole pessimistinen, vaikka romaanien sävy onkin\nraskas, niissä kun enimmäkseen tutkitaan siveellistä epäröintiä,\nsielullisia ristiriitoja, ystävyyden ironiaa jne. Uskottavuus on\nBourget'n realismissa tärkeä puoli, mutta hän saavuttaa sen enemmän\nulkonaisella terävällä harkinnalla kuin Balzacin tapaisella\nmielikuvitusrikkaalla eläytymisellä. Vaikka onkin epäiltävää, jääkö\nBourget'n tuotanto elämään taiteena, on silti todettava, että sillä oli\n1880-luvun puolivälistä aina maailmansotaan saakka Ranskan henkiseen\nelämään huomattava, yksilöllisten eetillisten ratkaisujen tärkeyttä\nalleviivaava vaikutus.\n\nBourget'n hienoa salonkikatolisuutta vastusti syvällisen, uskonintoisen\nkatolisuuden nimessä uskonnollisuuden psykologi, omituinen\nkirjailijatyyppi _Léon Bloy_ (1846-1917, Epätoivoinen -- Le Désespéré,\nKöyhä nainen -- La Femme pauvre). Uuskatolisella kirjallisuussuunnalla\non useita edustajia: _François Mauriac_ (s. 1885) kuvaa nuoren\nkristityn miehen kiusauksia (Toga pretexta -- La Robe prétexte) ja\nvaimon taistelua puolisonsa voittamiseksi kristillisyydelle (Génetrix).\nRakkauden aiheuttamat ristiriidat hän aina ratkaisee kieltäymyksen ja\nuhrautumisen tietä.\n\nPsykologisen taiteen piiriin lienee luettava myös naisten kirjoittama\nromaani: Kreivitär _Anne de Noailles_ (1876-1933), joka oli syntyään\nromanialainen, herätti huomiota erittelyltään terävällä, lyyrillisellä,\nmuodoltaan rohkealla romaanillaan Uusi toivo (La Nouvelle Espérance,\n1903), jonka edullista vaikutusta toinen romaani Hurmaavat kasvot (Le\nVisage émerveillé, 1904) yhä lisäsi. Ranskan romaanikirjallisuuteen oli\ntullut jotakin uutta: naisen avointa tunnustusta, jota ei siinä ollut\naikaisemmin tässä merkityksessä ollut.\n\n_Maurice Barrés_ (1862-1923) on katolilainen, mutta ei sielullisessa\nmerkityksessä kuten Bourget, vaan poliittisessa, silmämääränä kuri ja\nabsolutismi eli katolisuuden vanhat valtaihanteet. Yhtä voimakasta on\nhänen natsionalisminsa, jonka oli perinyt lothringilaisena rajaseudun\nlapsena, muistona saksalaisten maahantulosta. Nämä aatteet tekivät\nhänestä demokratian vastustajan ja kehittivät aluksi yksilöllisyyden\nfilosofiaa, minkä hän ilmaisi Italian-matkallaan aloittamassaan\nromaanitrilogiassa yhteisnimeltä Minän palvonta (Le Culte du moi),\njohon kuuluvat romaanit Barbaarien silmäin alla (Sous l'oeil des\nBarbares, 1888), Vapaa ihminen (Un homme libre, 1889) ja Berenicen\npuutarha (Le Jardin de Berenice, 1891). Niihin liittyy romaani Lakien\nvihollinen (L'Ennemi des lois, 1892), jossa Barrés selvitti välinsä\nsosialismiin päin. Näissä teoksissaan Barrés kuvaa \"minän\" so.\npersoonallisuuden kehitystä ja ratkaisevan tärkeää tehtävää elämän\njohtamisessa. Minä-yksilöllisyyttänsä ja natsionalismiansa Barrés\nkoetti toteuttaa politiikassa kannattamalla kenraali Boulanger'ta, mikä\nei todista hyvää hänen arvostelukyvystään. Boulanger'n humbugin\nluhistumisesta huolimatta Barrés yhä syventyi kansallisuustietoisuuden\nfilosofiaan ja aloitti 1897 uuden trilogian, Kansallisen tarmon\nromaanin (Le Roman de l'énergie nationale). Ensimmäinen osa,\nJuuriltaan irtautuneet (Les Déracinés), kertoo seitsemästä nuoresta\nlothringilaisesta, jotka jättäen kotimaakuntansa lähtevät valloittamaan\nParisia. Kirjailija pitää tällaista kotiseudun hylkäämistä ja\nantautumista suurkaupungin yhdenmukaistuttavaan demokraattiseen myllyyn\nvahingollisena ja rotua huonontavana. Toinen osa, Vetoomus sotilaaseen\n(L'Appel au soldat, 1900), kuvaa satiirisesti boulangismia, kolmas,\nHeidän hahmonsa (Leurs figures, 1902) samoin Panaman häväistysjuttua.\nSiinä Barrés suosittaa paluuta katolisen absolutismin kannalle. Hänen\nmyöhemmistä romaaneistaan mainittakoon elsassilaisesta sotilaasta\nkertova Saksan palveluksessa (Au service de l'Allemagne, 1905) ja\nvastaava lothringilaisromaani (Colette Baudoche, 1909), jotka ovat\nkansallis-isänmaallisia -- kansalliskiihkoisia -- teoksia. Romaani\nInnoituksen kukkula (La Colline inspirée, 1913) on puhtaasti\ntaiteellinen ja Barrès'n ehkä pysyväarvoisin saavutus.\n\n\n11\n\nEdellämainittujen kirjailijoiden tuotantoon liittyy luontevasti saman\nhenkisyyden edustajana ns. _maakunnallisuus_, joka on jo Barrès'n\ntuotannossa erikoispiirteenä, ja tämän laajentuminen eksotismiksi eli\nihanteen etsimiseksi Euroopan ulkopuolelta, värikkäistä itämaista ja\ntropiikeista. Tämä kaikki on enemmän romantiikkaa kuin realismia, mutta\npysyttäytyy silti joskus kansatiedettä sivuavan tosioloisen aineksensa\nvuoksi jälkimmäisen piirissä. Maakuntakirjallisuutena se sisältää\npaljon sitä, jonka tunnemme Saksasta kansankuvauksena; eksoottiselta\npuoleltaan se usein samastuu romantiikan meri- ja metsäromaanin kanssa.\n\nAloittajan asema kuuluu _Ferdinand Fabrelle_ (1830-1898), jonka\naihepiirinä olivat Cévennien vuoristoseudut ja niiden asukkaat:\nalkuperäinen luonto ja paimenten elämä (Julien Savignac, 1863); synkät\nuskonnolliset, sielulliset taistelut (Apotti Tigrane, 1874, ja Lucifer,\n1884). Fabrella on jotakuinkin sama asema Ranskan kuin Hardylla\nEnglannin kirjallisuudessa. Sielullisten ristiriitojen uhreina\nkamppailevat cevenniläispapit -- hän oli itse aikonut papiksi -- ovat\nhänen keskeisimpiä henkilöitään.\n\n_René Bazinin_ (1853-1932) horisontti on laajempi kuin Fabren, ulottuen\nElsassiin ja Vendéehen. Bazin, joka oli Angers'n katolisen yliopiston\nlainopin professori, aloitti tuotantonsa Akatemian palkitsemalla\nromaanilla Mustetahra (Une Tache d'encre, 1888), jatkoi sitä uutterasti\nja saavutti parhaimpansa vendéeläiskuvauksella Kuoleva maa (La Terre\nqui meurt, 1899) ja isänmaallisella elsassilaiskuvauksella Oberlén\nperhe (Les Oberlé, 1901, molemmat suomennettuja). Valittiin Akatemiaan\n1904. Bazin on herkkä katolinen sielu, jolla on tunnollaan niin hyvin\nyksilöiden kuin yhteisöjen moraalinen puhtaus. Hän rakastaa syrjäisten\nseutujen vaikeissa oloissa elävää kansaa ja on koettanut kohdistaa\nyleistä huomiota sen olojen parantamisen välttämättömyyteen.\nTaiteilijana hänellä on terävä silmä havaitsemaan maisemien ja\nraunioiden tunnelmallista, romanttista kauneutta.\n\n_Francis Jammes_ (1868-1938) on harras katolinen maalaiselämän kuvaaja,\nsujuva kertoja, jonka teoksissa (Claire d'Ellebeuse eli entisen nuoren\ntytön tarina, 1899, Almaïde d'Etremont eli intohimoisen nuoren tytön\ntarina, 1901) on viehättävä viattomuuden ja naivisuuden leima.\nMyöhemmissä romaaneissaan hän on vain lisännyt mainettaan ei vain\nmaalaiselämän vaan myös maaseudun luonnon herkkänä kuvaajana (Ozeronin\nkirkkoherra -- Monsieur le curé d'Ozeron, 1918, Maalaisrunoilija -- Le\nPoète rustique, 1920).\n\n_Henry Bordeaux_ (s. 1870) on kohdistanut huomionsa moniin elämän\naloihin, mutta on saavuttanut parhaimpansa synnyinseutunsa Savoijin\nkuvaajana. Sieltä saamansa aiheet hän on eritellyt ja tutkinut\nroomalaiskatolisessa hengessä, löytäen tämän avulla kuten Bourget\nratkaisun kaikkiin pulmiin. Hän on tuottelias, teeskentelemätön, sujuva\nja helppotajuinen kirjailija, jonka vankka moraali ja terve järki on\nhuomattava voima. Hän ei pelkää totuutta, vaan osoittaa esim. Lumen\npeittämissä jäljissä (La Neige sur les pas, 1911), että perhe-elämä\neheytyy paitsi avionrikkojan katumuksen myös ja etupäässä sen vuoksi,\nettä molemmat ovat vielä nuoria ja kaikesta huolimatta pitävät\ntoisistaan ja että heillä on lapsi ja muitakin yhteisiä etuja\nhuollettavina. Hänen romaaneistaan on useita suomennettu (Elämän pelko\n-- Le peur de vivre, 1902; Kun silmät aukenevat -- Les yeux qui\ns'ouvrent, 1908; Pikku neiti -- La petite mademoiselle ym.). Bordeaux\non oppinut mies, lainopin, kielitieteen ja antiikin tutkija,\nkirjallisuus-esseisti. Akatemiaan hänet valittiin 1909.\n\nEksoottisen kuvauksen valtanimi oli _Pierre Loti_ (1850-1923), oikealta\nnimeltään Louis Marie Julien Viaud. Hän oli syntyisin Rochefortista,\nvanhasta protestanttisesta suvusta, meni merisotakouluun 17 vanhana ja\npalveli laivastossa 1910:een saakka, jolloin kapteenin arvolla siirtyi\nreserviin. Lapsuutensa hän on kuvannut herkästi Lapsen romaanissa (Le\nRoman d'un enfant, 1890). Le Loti, toverien hänen ujoutensa ja\narkuutensa vuoksi antama liikanimi, tarkoittaa erästä indialaista\nkukkaa, joka punastuu ollessaan yksin. Vasta 1876 hän julkaisi\nensimmäisen teoksensa Aziyadèn (suomennettu), joka on puoleksi\nomaelämäkerrallinen kuvitelma Konstantinopolista. Etelämeren ja Tahitin\nvaikutelmista oli tuloksena polyneesialainen idylli Rarahu (1880),\nsittemmin tunnettu nimellä Lotin avioliitto (Le Mariage de Loti,\nsuomennettu), jolla tekijä saavutti eurooppalaisen kuuluisuuden.\nSeuraavat teokset olivat Spahin romaani (Le Roman d'un spahi, 1881),\nalakuloinen kuvaus spahisotilaan kohtalosta Senegambiassa, ja\nnovellikokoelma Ikävän kukkia (Fleurs d'ennui, 1882). Julkaistuaan\nFigarossa kuvauksia Taka-Indiassa tapahtuneista julmuuksista hänet\nerotettiin palveluksesta yli vuoden ajaksi. 1883 ilmestyi hänen\nbretagnelainen merimieskuvauksensa Veljeni Yves (Mon frère Yves,\nsuomennettu). 1886 hän julkaisi kuuluisimman ja suosituimman kaikista\nteoksistaan, Islannin kalastajan (Le Pêcheur d'Islande), jossa kuvasi\nbretagnelaisten kalastajain kovaa elämää. 1891 hänet valittiin\nAkatemiaan. Fantastinen japanilaisnovelli Madame Chrysanthème ilmestyi\n1887. Lotin tuotanto jatkui tämän jälkeen laajuudeltaan ja laadultaan\nheikentymättömänä kuluvalle vuosisadalle saakka, erikoisen arvokkaana\nsisällyksenä hänen matkakuvauksensa.\n\nPierre Loti oli viime vuosisadan loppukymmenien hienostuneimpia ja\nherkimpiä taiteilijoita, elävä vastalause naturalismin inhomaalauksia\nvastaan. Hänen aihepiirinsä on romantikon; kaukaisuus, alkuperäisyys,\nmaalauksellisuus; hänen tyylinsä herkkä koruttomuus itse; hänen\ntunne-elämänsä keskeisin tekijä kaipaus. Lotin koko tuotanto on\nkaipauksen ilmausta, käsien epätoivoista ojentumista kadonnutta onnea\nkohti, milloinkaan lohtua saamatonta melankoliaa, olematta silti\npessimismiä. Siihen sekoittuu paljon sääliä, jota kirjailija tuntee\ntarkastellessaan elämää, ja kauneuden oivallusta sekä tuskaa tämän\nkatoavaisuuden vuoksi. Omituisella tavalla, joka johtaa mieleen\nShelleyn taiteen, Loti osaa yhdistää eteerisiin ikuisuustunnelmiin\nmaisen mutta puhtaan aistillisuuden. Lotin tuotanto sisältää\ntodennäköisesti, eräistä kuvauksen maneerimaisista puolista huolimatta,\nteoksia ja kohtia, jotka ovat tulemassa klassillisiksi. Jokainen Lotin\nlukija ymmärtää tämän: on vaikea mainita toista kirjailijaa, joka yhtä\nherkästi olisi tulkinnut elämän traagillista perustunnelmaa,\nmilloinkaan kohdettansa saavuttamatonta kaipausta, olipa kysymyksessä\nmaallinen onni tai ikuisuus.\n\n\n12\n\nSeuratessamme edelleen ihanteellisen elämänkatsomuksen linjaa tulemme\n_Romain Rollandiin_ ja hänen ympärilleen muodostuneeseen ryhmään, jonka\nvoi sanoa arvostavan suurten persoonallisuuksien siveellistä taistelua\nylevien humaanisten päämäärien saavuttamiseksi.\n\n_Rolland_ (s. 1866) on syntynyt Clamecyssa, Nievressä, saanut koulu- ja\nyliopistokasvatuksensa siellä ja Parisissa, ja oleskellut Italiassa\nopettajana ja taidehistorian tutkijana 1889-1892. Vuodesta 1895 hän\ntoimi taide- ja musiikin historian opettajana Parisissa, viimeksi\nSorbonnessa. Hänen lukuisista tieteellisistä julkaisuistaan\nmainittakoon vain Millet'n (1902), Reethovenin (1903) ja Michel-Angelon\n(1906, suomennettu) elämäkerrat. Eurooppalaisen maineen Rolland\nsaavutti Jean-Christophe-romaanillaan (1904-1912, suomennettu), joka\nilmestyi kymmenenä osana ja jakaantuu kolmeen sikermään:\nJean-Christophe, Jean-Christophe Parisissa, ja Matkan pää (La Fin du\nVoyage). Maailmansodan syttyessä hän oli Sveitsissä ja joutui\nrauhanystävänä maanmiestensä epäsuosioon. Hänen tuotantonsa on jatkunut\nrunsaana, käsittäen paitsi tieteellisiä ja aatteellisesti agitatoorisia\nteoksia -- Tolstoin ja Gandhin elämäkerrat -- myös kaunokirjallisuutta,\nmm. näytelmiä.\n\nElämä ja ihmiset ovat Rollandin mielestä kuvaamisen arvoisia vain\nsilloin, kun ne nousevat ihanteellisen, korkean, epäitsekkään päämäärän\nelähdyttäminä kamppailuun arkisuutta, välinpitämättömyyttä,\nlaskelmallisuutta vastaan. Rolland kiinnostuu täten erikoisesti niihin\ntaiteilijoihin, joiden työ on samalla taistelevan persoonallisuuden\nilmausta ja siten ymmärrettävissä osana kokonaisuudesta. Näin hänestä\non tullut julistaja, joka suosittelee enemmän rousseaulaisen tunteen ja\nhugolaisen retoriikan kuin reaalisten tosiasioiden perusteella\ndemokraattisia hyveitä, kansainvälisyyttä ja yleistä ihmisrakkautta --\nhengen ylentymistä itsekkyyden tasolta altruistiseen elämänkäsitykseen\nja toimintaan. Tätä yleisnäkemystä hän teroitti jo Jean Chrislophessa,\nsäveltäjä Krafftin persoonallisuuden kehityshistoriassa, jonka\nkirjoittajana on tunnetuin. Teoksen heikkoutena on kokonaisrakenteen\nepäsuhtaisuus: ensimmäinen sikermä, jossa kuvataan tulevan\nsäveltäjäneron vaikeita nuoruusvuosia pienessä reiniläiskaupungissa, on\ntasoltaan niin korkealla, ettei seuraava sikermä, kuvaus Parisin\nseurapiireistä, jaksa nousta sen rinnalle. Jatko on epätasaista:\nvoimakkaat kohtaukset ja heikot kuvaukset, elävät ihmiset ja varjot\nvaihtelevat; melodramaattisuus ja liikatunteellisuus saavat joskus\nsijan. Kirjailija antaa yleensä parhaintaan kuvatessaan kiihkeitä\ntunnenousuja. Mutta Jean-Christoph itse on hahmoteltu eheästi loppuun\nsaakka ja antaa nimeänsä kantavalle teokselle arvosijan ranskankielisen\nihmiskuvaustaiteen alalla.\n\nRomaanin teki Ranskassa tunnetuksi _Charles Peguy_ (1873-1914)\naikakauslehdessä Viidentoista päivän vihkoja (Cahiers de la quinzaine),\njolla oli suuri vaikutus sodanedelliseen nuorisoon. Peguy oli\ntalonpoika, jonka näkemyksissä oli samalla kertaa mystillistä\nkatolisuutta, kansalliskiihkoa ja sosialismia. Hänen filosofiansa oli\nnäin ollen hämärää ja romanttista, ehtimättä varhaisen kuoleman vuoksi\n(hän kaatui Marnen taistelussa) päästä selkenemään.\n\nRollandin altruistinen, ihmisrakas ajattelu johtaa ei vain kansojen\nvaan yksilöidenkin keskinäiseen solidaarisuuteen ja yhteistoimintaan.\nTämä on eetillinen käsky, jota ihmiskunnan on opeteltava tottelemaan.\nFilosofiselta kannalta omaksui samansuuntaisen näkemyksen Jules\nRomains.\n\n_Romains_ (Louis Farigoule) on syntynyt 1885\nSaint-Julien-Chapteuilissa, Ardèchessa, mutta muutti jo lapsena\nParisiin, kasvaen Montmartren ilmapiirissä. Väiteltyään 1909\nfilosofiassa hän toimi kymmenkunnan vuotta filosofian luennoitsijana\neri opistoissa. Jo Tainen ympäristöteoriasta johtuu, että\nsuurkaupunkien ja yleensä ryhmien ja keskuksien ihmiset tietämättänsä\nnoudattavat samansuuntaista tuntemis- ja ajatustapaa, unanimismia eli\n\"samasieluisuutta\". He ovat kyllä yksilöitä, mutta vain samalla tavalla\nkuin laji, joka tietyillä, sisarlajiensa kanssa yhteisillä\nominaisuuksilla viittaa takana, ryhmässä, yhteisössä, heimossa, asuvaan\nvarsinaiseen perustotuuteen, hengen virtaukseen, jonka Romains käsittää\nyhteiseksi hyväksi tahdoksi. Kuta lähemmäksi tätä yksilö voi päästä,\nsitä paremmin hän täyttää kutsumuksensa. Tienä siihen on siis\nalistuminen ryhmiä, yhteisöjä innoittavaan syvimpään, unanimistiseen\nperusvirtaukseen. Tätä Romains teroittaa lyriikassaan (Samasieluinen\nelämä -- La vie unanime, 1908), Jumaloitumisen käsikirjassa (Manuel de\ndéification), romaaneissaan (Toverit -- Les Copains, Donogoo Tonka,\nJoku on kuollut -- Mort de quelqu'un ym.) ja näytelmissään. Parhaillaan\nhän julkaisee \"elämänsä pääteosta\", moniosaista parisilaisromaania\nHyvän tahdon ihmisiä (Les Hommes de bonne volonté). Voisi sanoa, että\nunanimismissa on vanha ranskalainen skolastinen realismi (II, s. 141)\nsukkelasti sovitettu yhteiskuntaan: ryhmän yhteinen perusajatus on\nvarsinainen totuus, platonilainen idea, genus; yksilö on vain laji,\nspecies, perustotuuden vaillinainen heijastaja, jonka puhdistuminen ja\nylevöityminen tapahtuu siten, että hän liittyy perusideaan.\n\nUnanimistisen, vastoin filosofista katsomustansa hajanaisen ryhmän\ntoinen huomattava nimi on _Georges Duhamel_. Duhamel (s. 1884) on\nlääkäri, joka on ilmaissut kokemuksensa sodasta parissa järkyttävässä\nromaanissa (Marttyyrien elämä -- La Vie des martyrs, 1917, ja Sivistys\n-- Civilisation, 1918), vaikuttaen niillä voimakkaasti sodanvastaisen\nmielialan vahvistumiseen. Romaaneissa Keskiyön tunnustus (Confession de\nminuit, 1922), Maailman omistus (La possession du monde, 1922,\nsuomennettu) ym. on unanimistista joukkopsykologiaa; viimeksimainitussa\nDuhamel esittää tämänpuoleisen tuskattoman ja vapaan nautintoelämän\nainoana tavoittelemisen arvoisena päämääränä, julistautuen siis\navoimesti materialistiksi. Romaanissa Ukkosyö (La nuit d'orage, 1928)\nhän kuvaa, kuinka nuoren, oppineen, valistuneen miehen sielussa\nvähitellen herää ja voimistuu siellä uinunut, viettiensä vallassa oleva\n\"alkuihminen\", Papua. Tällä jo Stevensonin toteamalla Jekyll-Hyde-\nvastakohtaisuudella hän tahtoo osoittaa, että näöltään järkevän\ntoimintamme takana, ratsionalistisimmankin ihmisen rinnalla, toimii\nsalainen vietti-ihminen, joka tosiasiassa, enemmän kuin huomaammekaan,\nvaikuttaa johtavasti elämäämme. Nämä käsitykset perustuvat sosiologi\n_Lucien Lévy-Bruhlin_ (1857-1939) teoksiin, joissa koetetaan päästä\nmoraalin synnyn perille tutkimalla primitiivisten kansojen siveellisiä\npitämyksiä, ja myös Freudin psykoanalyysiin, joka pyrkii paljastamaan\nja erittelemään sielussamme asuvan alatajunnallisuuden vaikutusta.\nDuhamel ei oikeastaan poikkea tässä unanimistisesta ajattelusta, sillä\nryhmän perusvirtaus voi olla yhtä hyvin Lévy-Bruhlin ja Freudin\nprimitiivinen viettimaailma, libido, kuin Romainsin hyvä tahto. Eri\nasia on, ettei Duhamel voi suositella antautumista sen valtaan, sillä\ntämähän ei suinkaan merkitsisi ihmisen \"jumaloitumista\". Duhamelin\ntuotanto on edellisen lisäksi voimakasta eurooppalaisen kulttuurin\narvopuolien suositusta ja varoitusta valvomaan, etteivät bolshevismi ja\namerikkalaisuus pääsisi sitä turmelemaan.\n\n\n13\n\nSe romaanilinja, jonka muutamia edustajia olemme käsitelleet\nkappaleissa 9-12, oli kuten olemme sanoneet maailmankatsomukseltaan\nihanteellista, vieläpä silloinkin, kun se Duhamelin tuotannossa tuli\ntunnustukseltaan avoimesti materialistiseksi ja kaivautui\nalatajunnallisen viettielämän tutkimiseen. Silloinkin näet sen\ninnoittajana oli positiivinen vakaumus siitä, että elämä kaikesta\nhuolimatta on kehittymistä ja kulkua korkeita, siveellisesti arvokkaita\npäämääriä kohti. Mutta kuten aina elämässä väitteen rinnalla kulkee\nvastaväite, nytkin puheena olleella linjalla on alusta saakka ollut\nantiteesinsä, montaignelais-libertiininen, voltairelais-kyynillinen\nvastustajansa, joka on pitänyt juuri koskettelemiamme\nkansalliskatolisia ym. ihanteita taantumuksen ja ahdasmielisyyden\nnaamioina ja linnoituksina. Tämän ranskalaisen psyken milloinkaan\nsammumattoman älyllisen valppauden varhaisena edustajana nyt\nkysymyksessä olevassa vaiheessa on tullut tunnetuksi _Anatole France_\n(1844-1924).\n\n_Jacques Anatole Thibault_ oli parisilaisen kirjakauppiaan poika, joka\njoutui isänsä myymälässä pienestä saakka kirjojen pariin ja\nkuuntelemaan ostajien keskusteluja. Kun hänen taipumuksensa viittasivat\nkirjallisuuden alalle, oli itsestään selvää, minkä uran hän valitsisi.\nTiensä hän aloitti tarmokkailla opinnoilla, Vigny-tutkielmalla (1868)\nja parnassolaisilla, Leconte de Lislelle omistetuilla runoilla (1873 ja\n1876); kuuluisuuden hän saavutti romaanilla Sylvestre Bonnardin rikos\n(Le Crime de S. B., 1881, suomennettu), kertomuksella nuoren viattoman\nneidon pelastumisesta kiusanhenkensä kynsistä. Yli neljänkymmenen\nvuoden ajan France -- se on hänen kirjailijanimensä -- sitten julkaisi\nuupumattomasti romaaneja, joita käännettiin kaikille sivistyskielille\nja joiden valossa hän oli kuin uusi Voltaire, viehättävä, mielellään\nluettu, mutta sittenkin enemmän huvittava ajanvietetoveri kuin todella\npätevän elämänfilosofian edustaja. France saavutti eteviä tuloksia mm.\nhistoriallissävyisen ja samalla filosofis-psykologisen romaanin alalla.\nThaïs (1890) -- Flaubertin Pyhän Antoniuksen rinnakkaistaulu --\nelävöittää Kristuksen kuoleman jälkeisen Aleksandrian, jossa pyhä\nerakko Paphnucius kääntää tanssijatar Thaïsin, luullen tekevänsä sen\nJumalan käskystä, vaikka aiheuttajana onkin aistillisuus, joka saattaa\nhänet syleilemään Jumalassa kuolleen neidon ruumista. Epikuroksen\npuutarhassa (Le Jardin d'Épicure, 1895) filosofi voittaa taiteilijan,\nsillä teos on sarja antiikin kehyksiin sijoitettuja aforismeja.\nValkoisella kivellä (Sur la pierre blanche, 1905) elävöittää\nvarhaiskristillisen maailman, mm. apostoli Paavalin, luodakseen lopuksi\nkuvan vuoden 2270:n kollektiivisesta tulevaisuuden yhteiskunnasta.\nVaikuttava historiallinen romaani on Jumalat janoavat (Les Dieux ont\nsoif, 1912, suomennettu), jossa kirjailija irvokkaasti rinnastaa\nvallankumouksen vapaudenaatteet ja niiden kannattajain\nsuvaitsemattomuuden ja verenhimon, pyrkien osoittamaan, ettei\nväkivallalla voida mitään rakentaa. Romaaneista, joissa Francelle aina\nominainen _satiiri_ saa ylimmän puheenvuoron, mainittakoon neliosainen\nAikalaishistoria (L'Histoire contemporaine, 1896-1901), jonka\nkeskushenkilönä on herra Bergeret, kaikki ajatelleen, lukeneen ja\nkokeneen filosofin samalla sekä satiirinen että juhlallinen edustaja,\njoka mm. tekee pilkkaa Dreyfusin vainoojista. Tähän ryhmään kuuluvat\nmyös: Pingviinien saari (L'Ile des Pingouins, 1908); Enkelien kapina\n(La Révolte des Anges, 1914), jossa langenneet enkelit saapuvat\nParisiin todetakseen hyvät parisilaiset sangen rajoitetusti henkeviksi;\nja Crainquebille (1902), jossa hän kuvaa, kuinka viranomaiset kiusaavat\nnimihenkilöä, pientä, arkaa miestä, teoreettisella ja muodollisella\n\"oikeudellaan\". Tunnetuin Francen teoksista lienee kuitenkin Kuningatar\nHanhenjalan ravintola (La Rôtisserie de la Reine Pédauque, 1893), johon\nliittyy Jérôme Coignardin mielipiteet (Les Opinions de J. C, 1893,\nmolemmat suomennettuja). Näiden filosofis-satiiristen teosten\npäähenkilönä on apotti Coignard, 1700-luvun Parisin, regentin ajan,\nedustaja, jolla on Francen koko tietomäärä, milloinkaan häkeltymätön\nkylmäverisyys, erikoinen filosofinen taito kääntää kaikki vanhat\ntotuudet päälaelleen, hyvä ruoka- ja juomahalu, ja vastustamaton\nmieltymys tosin kyllä pakolliseksi tulleeseen vapaaseen boheemielämään.\nTämän kerjäläisfilosofin \"viisaus\", Jacques Paistinkääntäjän\noppivaisuus, osuvasti kuvattu ympäristö, ajankohtaan kuuluva\nokkultismi, ja kaikkialta alituiseen näkyvä alaston aistillisuus\nmuodostavat harvinaisen satiiris-humoristis-irvokkaan kokonaisuuden.\n\nAnatole Francen kirjailijapsykessä ovat huomattavimpina seuraavat\ntekijät: syvällinen kulttuurihistoriallinen oppineisuus, joka\nerikoisesti on mieltynyt sielullisesti kuvaavaan pikkutietoon, ja sitä\nhankkiessa kehittynyt klassillinen eli siis koruton, loogillinen ja\nehdottomasti selvä ja hallittu tyyli; kaikkea tätä vallitseva terävä\näly, jonka yksinomaisella avulla France rakensi romaaninsa, ilmeisesti\nmilloinkaan kokematta taiteilijan varsinaista tunneperäistä\nnäkemyshurmiota ja ripittäytymisen pakkoa; kaikkeen, jopa häneen\nitseensäkin kohdistuva epäilys, joka on hänen \"filosofiansa\", mikäli\nhänellä yleistä vasemmistolaisuutta lukuunottamatta sellaista oli,\nsattuvin nimi ja teki mahdottomaksi vakavan, arvostavan suhtautumisen\nelämään; johdonmukainen materialismi ja voimakas eroottisuus. Näiden\ntosiasioiden valossa voidaan ymmärtää, miksi Francen romaanit ovat\nkulttuurihistoriallisia ja älyllisiä mutta eivät runollisia eivätkä\ntunnepohjaisia; miksi hän on kykenemätön rakkauden kuvaamiseen,\nkäsitellen vain sukupuolisuutta, vieläpä pornograafisella tavalla; ja\nmiksi hän jättää lukijoihinsa tyhjyydentunteen, herättämättä heissä\nlohdullista, positiivista elämänkäsitystä. Ei voine välttää sitä\najatusta, että Anatole Francen kuuluisilla kirjoilla on tosiasiassa\nollut vain repivä, kielteinen vaikutus, että ne ovat positiivisesti\ntehottomia. Hänen tyylinsä on muuten vähemmän itsenäistä kuin\nensimmäisellä silmäyksellä luulisi, sillä se on opittua La Bruyèreltä,\nRochefoucauldilta ja ennen muita Voltairelta, varsinkin tämän pienistä\nromaaneista. Viimeksimainitulta mutta tuskin Renanilta, kuten myös on\nsanottu, on kotoisin Francen \"epäilys\", joka ei ole milloinkaan hänelle\nitselleen vaarallista, koska hänellä ei ole mitään vakaumusta eikä hän\npyri hankkimaan sellaista, Se, että hän vanhuksena liittyi\nkommunisteihin, on kyllä loogillista hänen repivän vaikutuksensa\nkannalta, mutta tapahtunut hyvässä luulossa, tuntematta bolshevismin\ntodellista olemusta.\n\nNs. dekadenttiset kriitikot ja romaanikirjailijat olivat tosiasiassa\nAnatole Francen henkisiä ja tyylillisiä sukulaisia. Mercure de Francen\npäätoimittaja _Remy de Gourmont_ (1858-1915), maalariperheen ja\nMalherben sukuun kuuluvan äidin poika, julkaisi romaaneja ja\nnovellikokoelmia (Sixtine, \"avioelämän romaani\", 1890, ym.), joissa\nsamoin kuin kriitillisissä teoksissaan esiintyi kielteisyyden ja\naistillisuuden apostolina, ylimpänä aiheenaan sukupuolisuus sekä\nnormaaleissa että epänormaaleissa ilmenemismuodoissaan. Hän oli saanut\nhenkisen kasvatuksensa sekä Voltairelta että Francelta. Aistillisuuden\npalvojana, tunteellisuuden vähäksyjänä, taidetta-taiteen-vuoksi\nharjoittajana, kiinnostuneena enemmän vieteistä ja intohimoista kuin\njärjellisyydestä, Gourmont edusti ylihienostunutta nykyajan ihmistä,\njoka on pohjaltaan pessimisti, mutta jaksaa kuitenkin vielä nauttia\nkauneudesta. Hänen rinnallaan on mainittava _Marcel Schwob_\n(1867-1905), François Villonin, Poen, Stevensonin, Meredithin,\nDostojevskin ym. tutkija, francemainen varhaiskristillisyyden esittäjä\n-- harvinainen yleisoppinut ja eriskummallisuuksien harrastaja --, joka\nilmensi tämän kaiken lukuisissa teoksissa alkaen kertomuskokoelmasta\nKuningas kultanaamiossa (Le Roi au masque d'or, 1892) aina Psyken\nlamppuun (La Lampe de Psyché, 1903) saakka. Francen skeptillistä\nsuuntaa jatkoivat mm. historiallisen romaanin yhteydessä jo\nmainitsemamme _Henri de Régnier_ (1864-1936) ja _Pierre Louys_\n(1870-1925), jonka Afrodite-romaani (suomennettu) ilmaisee todella\nantiikkista ujostelemattomuutta.\n\n\n14\n\nAnatole Francen ryhmä oli huomattava oppineisuudestaan, jonka oli\nsaavuttanut syventymällä kulttuurihistoriaan. Se oli opiskellut\nerikoisesti 1700-luvun libertiinisyyden koulussa, omistanut tämän\nmaterialistisen epäilysfilosofian ja julisti tätä Voltairen tyylisissä\nirvokkaissa, joskus fantastisissa, \"symbolistisissa\" romaaneissa,\nkeskeisimpänä aiheena sukupuolisuus eri ilmenemismuodoissaan. Ihminen\nkäsitettiin -- päinvastoin kuin Bourget'n suunnan ihanteellisen\nnäkemyksen mukaan -- taiteen kannalta kiintoisaksi oikeastaan vasta\nsilloin, kun hän eli ja toimi erotiikkansa alaisena ja valaistuksessa.\nTämä usein kyynillinen sielun- ja tapojenkuvaus saavutti\ntieteellisyyden vivahdusta ja ainakin väitettyä keskeistä totuusarvoa\nsen kautta, että se omisti vakaumuksekseen Lévy-Bruhlin ajatukset\nprimitiivisyyden merkityksestä moraalikäsitteidemme synnylle ja\naseekseen alatajunnallisen viettielämämme tutkimisessa Freudin\npsykoanalyysin, niinkuin jo olemme nähneet Duhamelin esimerkistä.\nKäytännössä molemmat kuten tiedämme yhtyvät: psykoanalyysin avulla\nlöydämme alatajunnasta ei vain lapsuuden libidovaiheita, jotka auttavat\nymmärtämään myöhemmän iän harhojen syntyä, vaan myös alkukantaisuutta,\nprimitiivisyyttä yleensä, sitä \"papualaisuutta\", joka tietämättämme\nvaikuttaa ajatuksiimme ja tekoihimme. Laskiessamme esim. leikkiä siitä,\nettä ottamalla mukaan sateenvarjon säästymme sateelta, annamme\npuheenvuoron sielumme \"papualaiselle\". Psykoanalyysistä kirjailijan\nvälineenä pätevän sielullisen syventymisen ja perustelujen\naikaansaamiseksi ei ole sanottavana muuta kuin hyvää, sillä erikoisesti\nsielunkuvauksen vaikealla alalla kirjallisuus on aseiden ja avun\ntarpeessa. Psykoanalyysi, joka on tutkimiskeino eikä maailmankatsomus,\nopettaa luotaamaan syvemmältä kuin mihin tähän saakka on päästy, joten\nsiitä oikein käytettynä on kirjallisuuden sielunkuvaukselle hyötyä.\nMutta tällöin on alleviivattava sanat \"oikein käytettynä\". Sitä varten\nkirjailijan tulee tietysti olla ensinnäkin selvillä siitä, mitä\npsykoanalyysi on: että se on lääketieteen alaan kuuluvaa sielullisten\nja viettielollisten häiriötilojen alatajunnallisten juurien tutkimista\nja paljastamista siinä tarkoituksessa, että totuuden oivallus\nvaikuttaisi parantavasti. Muuhun ei lääketiede psykoanalyysiä tarvitse\nja toteaa yleensä sairauden alkujohteet vasta pitkällisen, mitä\ntarkimman tutkimuksen kautta. Tällaiseen psykoanalyysiin kykenee vain\nalan ammattimies -- ylen harvoin jos milloinkaan siihen\nvalmistautumaton kirjailija. Jos hän tahtoo kirjoittaa\npsykoanalyyttisesti pätevän kuvauksen, hänen on valittava jokin tieteen\nselvittämä tapaus ja eläydyttävä siihen. Epäiltävää kuitenkin on,\nsyntyisikö siitä taidetta, sillä kysymyksessähän olisi poikkeuksellinen\nneuroositila.\n\nLääketieteellinen psykoanalyysi ei poikkeuksia käsittelevänä sovikaan\nsellaisenaan kirjailijan aseeksi, vaan kirjailijat ovat omalla\nluvallaan muuntaneet sen tarkoituksiinsa kelvolliseksi. Sielunkuvaus,\njoka oli ollut vielä Stendhalilla ja Flaubertilla kylmää, puolueetonta,\nulkoista, mahdollisimman loogillista tarkastelua; tekojen toteamista ja\nvasta sen jälkeen seuraavaa sielullisten juurien johtelemista\ndeduktiivisen, takautuvan menettelyn kautta, muuttuu psykoanalyysin\nvaikutuksesta sisäiseksi eläytymiseksi, jonka avulla koetetaan\nmuistelun, oman itsensä huomioinnin ja itsesuggestion tietä syventyä\nkokemaan ja toteamaan ne pohjimmaiset sielunliikkeet, jotka ovat\ntekosarjojen alkupäässä. Nämä ovat alatajunnasta kutsumatta näkyviin\nnousevia mielikuvia, eräänlaisia omatahtoisia sielumme kalevantulia,\njoiden hallitsemisessa järjellä on täysi työ ja jotka aiheuttavat\nharhatiloja, ellei järki tässä työssä onnistu. Kuvaamalla\nyksityiskohtaisesti ja totuudenmukaisesti tämän omatahtoisen\nvälähdyssarjan, sielunfilmimme -- sekä kiinniottamattomat ja\nkontrolloimattomat ajatusyökkömme että joskus, vaikka valitettavasti\nhuomaamattomammin ja harvemmin salaiset kauneusvarastomme -- ja sen,\nmiten niistä siirrytään elämän alueelle, saamme luoduksi\npsykoanalyyttisen kirjallisen esityksen.\n\nKun nyt psykoanalyyttisen tieteen väitteen mukaan nämä\nkontrolloimattomat mielikuvamme ovat ratkaisevan tärkeältä osalta\nvarhaislapsuuden seksuaalisen kehityksen alatajuntaamme jättämää\n\"varastoa\" ja kun tietoisessakin sielunelämässämme sukupuolisuus muka\npyrkii olemaan keskeisessä, hallitsevassa asemassa, on ymmärrettävää,\nmiksi psykoanalyyttiset kirjailijat ovat tähän saakka yleensä joutuneet\nkuvaamaan melkein yksinomaan eroottista sielunelämää. Kun jo\nanalyyttinen tunnollisuus vaatii tarkempaa yksityiskohtaisuutta kuin\nmikä siveyden kannalta on näistä asioista puheen ollen suositeltavaa,\nei muka ole mahdollista välttää alastonta räikeyttä. Rinnalla hiipii\nmyös kiusaus salakuljettaa analyysin nimellä esitykseen kuvauksia,\njotka lankeavat pornografian piiriin. Tähän on huomautettava, että\npsykoanalyysi on jo ennen tätä nimeään ollut kirjailijain aseena\n(Kellerin Viheriässä Heikissä esimerkiksi) ja löytänyt sielusta\nmuutakin kuin erotiikkaa. Todennäköistä on, että psykoanalyysi\nennenpitkää tulee tehokkaaksi aseeksi myös sielunelämän ihanteellisten\npyrkimysten esittämisessä.\n\nPsykoanalyyttinen romaani on toistaiseksi saanut enimmäkseen taantuvan\nmuistelun ja tunnustuksen muodon. Tästä johtuu sen uppoutuminen\nraskaaseen, jonottavaan kerrontaan, johon on vaikea sovittaa juonen\nkaarta ja keventävää keskustelua. Rakenne onkin usein olematon tai\nmuodoton. Se merkitsee sielullisen realismin uutta nousukautta, mutta\nilman sitä kuvauksen selkeätä, säästeliästä kireyttä, josta vanhempi\nrealismi tunnettiin. Se on osoittautunut myös uudeksi naturalistiseksi\nkuvauskeinoksi, jolla vanha yhteiskunnallinen naturalismi on saatu\nentisestään sielullistetuksi ja sikäli tehokkaammaksi. Se on\nyksipuolista, materialistista, aatteellisesti ja runollisesti matalaa,\nkoska se on sulkenut piiristään pois ihmisen libidoalueelle\nkuulumattoman henkisyyden. Hyödyksi kirjallisuudelle siitä näyttäisi\njäävän yhä herkemmän ja tarkemman sielullisen totuuden velvoitus.\nMuistettava kuitenkin on, että juuri oma sielunelämä on se, jota\nkirjailijan on vaikeinta kuvata oikein ja objektiivisesti, minkä vuoksi\npsykoanalyysin \"totuus\" usein herättää vakavia epäilyksiä.\n\n\n15\n\nPsykoanalyytikkojen huomattavimpia, johtavia nimiä on parisilainen\n_André Gide_.\n\n_Gide_ on vanhaa kalvinilaista sukua, syntynyt Parisissa 1869. Paitsi\nkirjoillaan hän on saavuttanut mainetta vaikutusvaltaisen\naikakauslehden Nouvelle Revue françaisen perustajana ja toimittajana.\nKirjailijauransa hän aloitti mietteliään nuorukaisen rauhattomuutta\nilmaisevilla André Walterin muistikirjoilla (Les Cahiers d'A. W., 1891)\nja André Walterin runoilla (Les Poésies d'A. W., 1892). Näin alkaneesta\nlaajasta tuotannosta, joka on kauttaaltaan tunnustusta ja oman sielun\nerittelyä, voimme mainita vain tärkeimmät. Suot (Paludes, 1895) on\nsatiirinen kuvaus niistä \"soista\", joihin tavallisen ihmisen\nsuunnitelmat ja hyvät päätökset useimmiten juuttuvat. Sen naamioasu on\nkuvaava tekijänsä levottoman hengen irooniselle arvoituksellisuudelle.\nMaallinen ravinto (Les nourritures terrestres, 1897) on syntynyt\nsamanlaisesta sielunvaiheesta kuin Zarathustra, vieläpä sen\nvälittömästä vaikutuksesta, kuten eräät rakenteelliset ja sanalliset\nsamanlaisuudet osoittavat. Gidenkin teos on vaeltavan mestarin\noppilaalleen lausumia opetussanoja, jotka haltioitumisen hetkinä\nmuuttuvat hymneiksi ja lauluiksi. Samoin kuin Zarathustra Giden mestari\nlausuu: \"Kun olet lukenut minut, heitä tämä kirja pois -- ja lähde.\nToivoisin sen herättävän sinussa lähdön kaipuuta\". Ja vielä: \"Niin\npaljon inhimillisyyden omistamista kuin suinkin mahdollista -- se on\nparas sääntö\"; \"Nathanael, opetan sinua elämään palavasti\". Gide on\nkieltänyt saaneensa herätteitä Nietzschen kirjasta. Hänen julistuksensa\npontena on \"kaikkien sääntöjen kieltäminen, aistillisen haltioitumisen\nylistäminen ja sen tuhoaminen, mikä ei ole aistimusta eikä hehkua\".\nMoraalittoman (Immoralist, 1902) päähenkilö Michel on kasvanut\npuritaanisessa tapain puhtaudessa ja vihaten tätä kylmää siveellisyyttä\npakenee Pohjois-Afrikan loistoisaan hekumaan. Mutta hänen sielussaan\nasuva moralisti estää häntä suurimmankin nautinnon hetkellä unohtamasta\nsitä, jota oli paennut. Tuhlaajapojan paluu (Le Retour de l'Enfant\nprodigue, 1907) on Maallisen ravinnon vastakohta, selvitys syistä,\njotka saavat tuhlaajapojan palaamaan äsken ylpeästi hylkäämäänsä isän\nhuoneeseen. Ahtaassa portissa (La Porte étroite, 1909, suomennettu)\nkuvataan sielua, jonka on vallannut \"taivaallinen kunnia\" ja joka\nsuuren kieltäymyksen kautta pääsee osalliseksi mystillisestä ilosta.\nAlissa Bucolin rakastaa serkkuaan kuten tämä häntä, mutta saamatta\nmaallista ja taivaallista rakkauttaan sopusointuun -- hän huomaa yhden\nainoan lihallisen ajatusvilahduksen voivan karkoittaa Jumalan hänen\nsielustaan minuuteiksi -- luopuu sulhostaan ja kuolee. Sen yleissävy on\nhienostuneesti kirjallinen, uskonnon aiheuttamaa kirkasta\npyhittymispyrkimystä arvostava, herkkä ja kaunis. Chateaubriandin\nAmélie ja René (V, s. 299) näyttävät olleen Alissan ja hänen serkkunsa\nkummeina. Vatikaanin onkalot (Les Caves du Vatican, 1914) on\nseikkailuromaani, jossa on kaksi juonta, toisen johtajana nuori\nsalaperäinen \"immoralisti\" Lafcadio, toisen poroporvari Amadeus\nFleurissoire, jonka Lafcadio surmaa. Fleurissoire on matkustanut\nRoomaan palauttamaan valtaan oikeata paavia, jonka vapaamuurarit ovat\nmuka syrjäyttäneet. Paimensymfoniassa (La Symphonie pastorale, 1919)\nkerrotaan alppiseudun pastorista, joka ottaa hoitoonsa sokean tytön\nGertrudin ja lopuksi rakastuu häneen. Pastorin itsekkään rakkauden\nvaikutuksesta Gertrud hylkää pastorin pojan kosinnan. Hän ei aavista\nonnen ympäriltään sammuneen, vaan asuu omassa valoisassa\nihannemaailmassaan. Leikkauksen avulla palautunut näkö tuhoaa tämän\nonnenkuvan ja samalla myös Gertrudin elämän. Romaanissa Ellei siemen\nkuole (Si le grain ne meurt, 1921) Gide taas palaa oman elämäkertansa\nyhteydessä protestanttis-uskonnolliseen moraalifilosofiaan. Väärän\nrahan tekijät (Les faux monnayeurs, 1926) on kiintoisa perinteellisen\nromaanimuodon murtamiskoe: koulupojat ovat oppineet tekemään väärää\nrahaa; kirjan tekijä nimittää yhden heistä toisten huomioitsijaksi ja\nvelvoittaa hänet kirjoittamaan siitä romaanin; mietiskely, miten tämä\nolisi taiteellisimmin suoritettavissa, on osana kirjan sisällyksestä.\nTeoria on sama, jolla Unamuno oli kokeillut 1914 ilmestyneessä\nSumu-romaanissaan. Romaanissa Corydon (1925) Gide avomielisesti\nkannattaa saman sukupuolen välistä rakkautta, jota oli julistanut jo\nSaul-draamassaan (1898) selittämällä Saulin juuri tällä tavalla\nkiintyneen Daavid-nuorukaiseen. Gide on tunnettu vielä\nnäytelmäkirjailijana, esseistinä ja kriitikkona, Oscar Wilden (1904) ja\nDostojevskin (1923) kirjailijaluonteen tutkijana. Edellisen estetismi,\njälkimmäisen itsepaljastushalu, Nietzschen tämänpuoleisuuspalvonta,\nGoethen ajattelu -- niillä kaikilla on osuutensa Giden\nmoraalifilosofiassa. Tämä ei ole mikäli voi ymmärtää päässyt etsimisen\nasteelta synteesiksi, vaan on vaihdellut kalvinilaisen perinteen ja\njokseenkin täydellisen amoraalisuuden välillä. Siitä on osoituksena se\nhelppous, jolla hän ensin omaksui bolshevismin aatteet, julistaakseen\nne jo vuoden kuluttua vähemmän kelvollisiksi. Hänen etsivä, epävarma,\niroonisen-särkynyt, mutta silti aina agitatoorinen henkensä, todella\neheän ja lujan elämänymmärryksen puute, on estänyt häntä luomasta\ntaidetta, joka vakuuttaisi lopullisen pätevyyden ilmeellä. Hänellä\nnäyttää olleen ja olevan huomattava vaikutus radikaalisiin\nnuorisopiireihin, mutta tämä ei suinkaan merkitse sitä, että tuo\nvaikutus ulottuisi syvälle ja laajalle. Niinkuin hänen kirjoissaan\nmoralisti taistelee immoralistia vastaan, hänen repivän vaikutuksensa\nrinnalla kulkee kaikkialla yhä voimakkaampi vastavaikutus, Euroopan\nkulttuurin heräävä, terveyttä vaativa puolustustahto.\n\nParisilaissyntyinen, äidin puolelta juutalainen _Marcel Proust_\n(1873-1922) oli maailmansodan aattovuosiin saakka tunnettu vain\nahtaammassa seurapiirissä terävänä huomioitsijana ja henkevänä\npakinoitsijana.\n\nHentona, mimosamaisesti herkkänä, astmaattisesti sairaalloisena Proust\noli kulttuurin rappeuttaman ylihienostuneen älymystön \"huippusaavutus\",\n\"snobbi\", joka näytti parhaiten täyttävän elämäntehtävänsä seurapiirien\nnerona. Ei Anatole Francen hänen esikoisteokseensa, novellikokoelmaan\nHuvit ja päivät (Les plaisirs et les jours, 1896), sepittämä\nsuosituskaan kyennyt antamaan hänen nimelleen maineen siipiä. Vasta\nastman vuoksi pakollisen huonevankeuden aikana syntynyt 7-osainen, v.\n1913-1927 ilmestynyt romaani Mennyttä aikaa etsimässä (À la Recherche\ndu temps perdu) teki sen. Proust esiintyy siinä seurapiirien\nhuippukerroksen kronikoitsijana, esikuvanansa ihailemansa Saint-Simonin\nherttua (IV, s. 47). Ensimmäisessä osassa (Tie Swannin luo)\nminä-kertoja kuvaa kodissaan Combrayssa tapaamaansa rikkaan\npörssikauppiaan poikaa Swannia, jonka eriskummallisesta olemuksesta ei\nvoinut päätellä, että hän oli Parisissa ylimyssalonkien suosikki,\njokkeyklubin hienoin jäsen, Parisin kreivin ja Walesin prinssin ylin\nystävä. Swannin ja seurapiireihin kelpaamattoman puolimaailman\nnaisen avioliitosta syntyy ihmeneito Gilberte, jonka tarina kerrotaan\ntoisessa osassa (Nuorten neitojen varjossa), näyttämönä Balbecin\nhienostokylpylä. Kolmas osa (Guermantesin herttuatar) kuvaa\nDreyfus-jutun aikaista parisilaishienostoa, nimenomaan sen seuraelämää,\ntapoja ja keskustelutyyliä. Kirjailijan asenne ei ole satiirinen, kuten\nkohteen mitättömyydestä ja tyhjänpäiväisyydestä voisi luulla, vaan\nihastuneesti suhtautuva, koko tätä elämänlaatua arvostava. Neljäs osa\n(Sodoma ja Gomorrha) esittää nuorinta ylimystöä, samaa kuin toinen, ja\nosoittaa, kuinka sen keskuudessa suvaitaan vaikka mitä, kunhan vain\npysytään ulkonaisten sovinnaisuuksien rajoissa eikä herätetä huomiota.\nViidennen osan (Vangittu) sisällyksenä on kuvaus masokistisen neuroosin\nvallassa kituvan mustasukkaisen naisen sielunelämästä eli siis\ntyypillinen psykoanalyyttinen tutkielma. Kuudes osa (Albertine on\nkadonnut) kertoo juuri rakkauselämään heränneen neidon kohtalon.\nViimeinen osa (Jälleenlöydetty aika) sisältää Proustin taideteorian,\njonka perustuksena on bergsonilainen käsitys kaiken koetun\nvarastoutumisesta tajuntaamme ja muistiimme, \"kestoon\", ja\nvälttämättömyys, mikäli tahdotaan luoda taidetta, nostaa mennyt aika\nsieltä taas näkyviin takautuvalla muistelulla ja eläytymisellä entisiin\nsielullisiin tilanteisiin. Tällöin kirjailija luo psykoanalyyttistä\nsielunkuvausta. Näin Proust loi raskaan, muodottoman muistelu- ja\neläytymisromaaninsa, joka on todellinen \"inhimillinen komedia\"\nvuosisadan vaihteesta, asiantuntijan ehkä tahtomattansa antama todistus\nsiitä, kuinka rappeutunutta, sairaalloista ja tarkoituksetonta Parisin\nja yleensä Euroopan ylimystön elämä oli uuden vedenpaisumuksen eli\nmaailmansodan aattovuosina.\n\n\n\n\n2. Englanti.\n\n\n1\n\nEnglannissa realismi on vanha kunniakas perinne, jonka linja alkaa\nrenessanssista ja jatkuu katkeamatta 1800-luvulle ja meidän aikaamme\nsaakka. Sen elinvoimasta on todistuksena mm. se, että sillä oli korkea\nnousun aalto 1700-luvulla eli klassillisuuden valtakautena -- Swiftin,\nDefoen, Fieldingin, Smollettin, Sternen ja Goldsmithin tuotannossa.\nMainitun sataluvun loppupuolella se sitten palveli puolueettomana\ntekotapana yhieiskunnallis-radikaalisia ja kauhuromanttisia\nkirjailijoita (IV, s. 389). Walter Scottin realismista on ollut\npuhetta. Se terve ja järkevä elämänkäsitys, joka ilmeni esim.\nFieldingin romaaneista, sai ilmaisunsa romantiikan huippuvuosinakin. Se\noli osaksi satiiria tämän liioitteluja vastaan, mutta enimmäkseen\nkuitenkin itsenäistä elämänkerrontaa, jolla on kauttaaltaan asiallinen,\ntosioloinen leima, ja joka eräissä tapauksissa on uudenaikaista,\nrealistista kansanelämänkuvausta. Tällä kirjallisuudella, joka on\nsäilynyt tuoreempana ja elävämpänä kuin suurin osa romantiikan munkki-,\nhaamu- ja tikariliioitteluista, oli edustajansa Englannissa,\nSkotlannissa ja Irlannissa.\n\nEnsiksimainitussa ovat tällä alalla pysyvälle arvosijalle nousseet\n_Jane Austen_ (1775-1817) ja _Mary Russell Mitford_ (1787-1855). Jane\nAusten oli maaseutupapin tytär, joka sai isältään huolellisemman\ntietopuolisen kasvatuksen kuin siihen aikaan oli tavallista, ja ryhtyi\njo varhain yrittelemään kirjailijaksi. Keskellä kodin jokapäiväistä\nelämää tämä tervejärkinen ja teräväsilmäinen nuori nainen sai\nkirjoitetuksi sarjan teoksia, joita nykyisin pidetään huomattavina.\nNorthanger Abbey, joka itsenäisen arvonsa rinnalla on myös murhaavaa\nsatiiria Mrs. Radcliffeä ja päivän muita kauhuromantikkoja vastaan, oli\nvalmis jo 1797, mutta unohtui kustantajan kätköihin ja pääsi\nilmestymään vasta 1817. Silloin oli kirjailijattaren elämäntyö jo\nsuoritettu ja hän itse keuhkotaudin murtamana mennyt pois. Järki ja\ntunteellisuus (Sense and Sensibility) oli ilmestynyt 1811, Ylpeys ja\nennakkoluulo (Pride and Prejudice, suomennettu) 1813, Mansfield Park\n1814, Emma 1816 ja Vakaumus (Persuasion) 1817. Austenin\nkirjailijaominaisuus on eräänlainen kirkas ja aurinkoinen keveys, johon\nkätkeytyy aina paikalleen osuva terve järki. Hienosti ja keveästi\nkosketellen hän loihtii eteemme erehtymättömällä siveltimen käytöllä\nkuvia oman aikansa ja ympäristönsä henkilöistä, varsinkin niistä,\njoiden menossa on jotakin humoristista ja naurettavaa. -- Austen\nkuvaili sivistyneistön elämää, näyttämönä maaseutu tai heidän\nkeskuspaikkansa, mm. hienoston kylpylä Bath, jossa hän asui muutamia\nvuosia. _Mary Mitford_ on muistettava etupäässä maaseudun luonnon ja\nvaatimattomien ihmisten, idyllisen kyläelämän herkkänä, hillitysti ja\nhienosti humoristisena kuvaajana. Voitettuaan 10-vuotiaana arpajaisista\n20.000 puntaa, joilla hänen uskomattoman tuhlaavainen isänsä rakensi\nkomean asunnon, hän pääsi kouluun ja ryhtyi sitten, 1802, yrittelemään\nkirjailijaksi. 1820 oli perhe jo joutunut köyhyyteen, ainoana turvanaan\nMaryn kirjallinen työ, jolla hän siitä alkaen elättikin itsekkään\nisänsä. Hänen näytelmillään, mm. Rienzillä (1828), oli kohtalainen\nmenestys, mutta pysyvän nimen hän on saavuttanut Kylämme (Our Village)\nnimisellä piirrelmäsarjalla, joka alkoi ilmestyä 1819 eräässä\naikakauskirjassa, ja josta hänen mainitut ominaisuutensa ilmentyvät.\nGrabben pessimistinen kyläelämän kuvaus on siinä saanut vastapainokseen\nsaman pienoismaailman ihanteelliset puolet. Mary Mitford aloitti\npiirrelmillään sen proosan uuden alan, jota tarkoitamme sanalla\n\"lastu\".\n\nRomantiikan valtavuosina toimineista Skotlannin realisteista ovat\nhuomattavimmat _John Galt_ (1779-1839) ja _Susan Edmonstoune-Ferrier_\n(1782-1854), joiden teoksissa on vielä nytkin tervettä ja raikasta\nelämän tuntua. John Galtin vaiheet ovat seikkailurikkaita. Hän oli\nmerikapteenin poika ja palveli aluksi tullissa, kunnes\nkirjailijahaaveiden vaivaamana lähti 1804 Lontooseen, taskussa\n\"eepillinen runoelma\". Epäonnistuneen liikeyrityksen jälkeen hän aikoi\nlakimieheksi, mutta jätti ne puuhat saatuaan Oxfordissa päähänsä\nkirjoittaa kardinaali Wolseyn elämäkerran. Kesken työtä terveys\nkuitenkin petti, jolloin hän matkusti (1809) Välimeren maihin\ntutkimaan, miten Napoleonin toimeenpanema mannermaan sulkeminen\nvoitaisiin sieltä päin murtaa. Matkallaan hän joutui Byronin toveriksi\nja kävi Mustallamerellä ja Vähässä Aasiassa saakka. Kirjallisena\ntuloksena oli Matkoja ja matkustuksia (Voyages and Travels) sekä\nKirjeitä Levantista (Letters from the Levant), joilla on vieläkin\narvonsa harvinaisina kuvauksina silloisesta Välimeren maailmasta.\nGaltin tuotanto käsittää tämän jälkeen epäonnistuneita\nnäytelmäyrityksiä ym., kunnes hän kirjeromaanillaan Ayrshiren\nperilliset (The Ayrshire Legatees, 1820) vihdoin sai lukijakunnan. Se\noli kirjoitettu samaan äänilajiin kuin kaksitoista vuotta aikaisemmin\nvalmistunut Pitäjän aikakirjat (The Annals of the Parish, 1821), jota\nhän silloin oli turhaan tarjonnut kustantajille, mutta joka nyt kelpasi\nja sai heti innostuneen lukijapiirin. Näissä hän kuvaa koruttomasti,\nluonnollisen arkisesti, hillityn, hiljaisen humoristisesti, Skotlannin\nihmisten tavallista elämää, romanttisoimatta sitä minnekään päin, ja\nsaavuttaa eheän, miellyttävän tuloksen. Hän luo sarjan yksilökuvia,\njotka ilmeisesti ovat jossakin määrin avanneet Dickensin silmiä\nymmärtämään tällaisen \"tyyppitaiteen\" suuria mahdollisuuksia, ja\nperustaa ns. \"kaalitarhakoulun\" (the kailyard school), jolla on niin\nhuomattavia ja myöhäisiä edustajia kuin James Barrie. Galtin laajasta\ntuotannosta, joka käsittää kaikkiaan noin 60 teosta, mm. useita\nhistoriallisia romaaneja, kuuluvat tähän \"kaalitarha-alaan\" vielä Sir\nAndrew Wylie (1822), Sukutila. (The Entail, 1824) ja Provosti. Näiden\nlisäksi mainittakoon Byronin elämäkerta (The Life of Byron, 1830). 1826\nGalt matkusti Kanadaan perustamaan suurta siirtokuntaa, mutta joutui\nvaikeuksiin ja palasi 1834 kotimaahan, taas antautuen kirjailijaksi.\nHän oli tarmokas, yritteliäs ja rehellinen mies, jota huono onni\nvainosi. -- _Susan Ferrier_ oli sivistynyt nainen, Walter Scottin\nvirkatoverin tytär, suuren romaanikirjailijan suosikki, jonka hänen\npäiväkirjansa kiittävästi mainitsee. Kirjailijattarena, vilkkaan,\nsatiirisen luonteensa, terävän huomiokykynsä, nasevan vuoropuhelunsa ja\nterveen järkensä vuoksi, hän on lähinnä verrattavissa Jane Austeniin.\nHän julkaisi vain kolme teosta: Avioliiton (The Marriage, 1818),\nPerinnön (The Inheritance, 1824) ja Kohtalon, eli päällikön tyttären\n(Destiny, or the Chief's Daughter, 1831). Enimmäkseen Ferrier\nkäsittelee ympäristönsä erikoisuuksia, maalaten ne näkyviksi keveällä\nhuumorilla ja luoden täten hänkin oman tyyppikokoelmansa.\n\nIrlannissa tätä romantiikan ajan realismia edustavat _Maria Edgeworth_\n(1767-1849) ja _William Carleton_ (1794-1869). Edgeworth kuului\nyhdeksäntoista lasta käsittävän sarjan alkupäähän ja oli\nhuikentelevaisuudestaan ja neljästä avioliitostaan mainitun isänsä\nsuosikki, työtoveri ja auttaja. Saatuaan Englannissa hyvän kasvatuksen\nhän oleskeli vuodesta 1782 alkaen enimmäkseen Irlannissa. 1802 hän\nParisissa ollessaan isänsä vuoksi hylkäsi suomalaissyntyisen kreivi\nClewberg-Edelcrantzin kosinnan. Hänen teoksistaan, joita on kaikkiaan\nparikymmentä, on jäänyt eloon kolme, nimittäin romaanit Castle Rackrent\n(1800), Poissaoleva (The Absentee, 1812) ja Ormond (1817). Näissä hän\nterävällä huomiokyvyllä, osanotolla ja huumorilla kuvaa irlantilaisia\noloja ja ihmisiä, ylimysten elämää poissa Englannissa, ja köyhien\nalustalaisten rääsyistä kurjuutta kotona Irlannissa. Kuvaukset\nvaikuttivat herättävästi Walter Scottiin: \"Tunsin, että minun oli\nyritettävä tahollani jotakin samanlaatuista kuin minkä Miss Edgeworth\noli jo toteuttanut omallansa\". Myöhemmin vielä esim. Turgenjev\nmainitsee tulleensa Miss Edgeworthin kuvauksista ajatelleeksi, että\nVenäjän talonpoikien elämä saattoi olla kirjallisena kohteena\nerikoisesti antoisa. Siinä irlantilaisaiheisten kirjojen tulvassa, joka\nMiss Edgeworthin aloittamana pian pitkiksi ajoiksi valtasi lukijakunnan\nhuomion, ovat omassa erikoisasemassaan _Carletonin_, maanviljelijän\npojan, kuvaukset Piirteitä ja tarinoita Irlannin talonpojista (Traits\nand Stories of the Irish Peasantry, 1830-33), jotka ovat uudenaikaista,\nrealistista kansanelämänkuvausta, kohteenansa Irlannin todella\niiriläinen, köyhä rahvas. Carleton oli syntyisin kodista, jossa\npuhuttiin sekä englantia että iiriä, kasvoi iiriläiseksi, ja oli kuin\nluotu heitä sekä ymmärtämään että kuvaamaan. Hankittuaan omin neuvoin\nsivistystä Carleton toimi koti- ja koulunopettajana, sanomalehden\navustajana, ja myöhemmin vapaana kirjailijana. Hänen laajasta\ntuotannostansa näyttävät jääneen eloon etupäässä mainitut\nkansanelämänkuvaukset, joilla hän perusti oman alansa, ns.\n\"pensaskoulun\", eli juuri hänen edustamansa köyhän iiriläisen rahvaan\nrealistisen elämänkuvauksen.\n\n\n2\n\nBulwer ja Disraeli -- Dickens ja Thackeray, nämä nimet järjestyvät\nluontevasti kahdeksi kirjallisuuden eri suuntia edustavaksi pariksi. Ei\ntarvitse sanoa, että edellinen kulkee pinnalla, romanttisten keikarien\nsileää tietä yhteiskunnan ylängöllä, ja jälkimmäinen pinnan alla,\nDickens pikkuporvarien, Thackeray ylemmän keskisäädyn parissa.\nThackeray ei tempaa mukaansa tunteellisen huumorin myrskyllä kuin\nDickens, mutta hän riisuu aseettomaksi hienolla satiirisella\näänenpainolla ja lämmittää tasaisesti palavalla nuotiohymyllä. _William\nMakepeace Thackeray_ syntyi Kalkuttassa 1811 India-yhtiön varakkaan\nvirkamiehen ainoana poikana, lähetettiin isän kuoltua 1816 Englantiin\ntätinsä luo kasvatettavaksi, kävi 1822-28 ns. Charterhousen (hänen\nromaaneissaan \"Slaughterhousen\" ja \"Greyfriars\"-) koulua, saaden siitä\nhuonoja kokemuksia, kasvoi jättimäiseksi, harteikkaaksi,\nsinisilmäiseksi, urheilua ja nyrkkeilyä (nenä lyötiin kouluaikana\nluttuun) rakastavaksi nuoreksi mieheksi, jolla oli vastustamaton halu\nkirjoitteluun ja pilakuvien piirtelyyn. Cambridgessä Thackeray oli vain\nvuoden (1829), vaivaamatta itseään opinnoilla, mutta saavuttaen\narvokkaita ystäviä, joista mainittakoon Alfred Tennyson, ja kehittäen\nkirjallisia taipumuksiaan. Talven 1830-31 hän oleskeli Weimarissa,\nperehtyen ja ihastuen Saksan kirjallisuuteen ja saaden tavata Goethen.\n(Indiasta tultaessa hänet oli St. Helenassa pysähdyttäessä viety\nnäkemään Napoleonia.) Harjoitettuaan keveähkösti taideopintoja\nParisissa hän meni 1831 lakimiehen oppiin, mutta joutuikin\nälyniekkojen, mm. ent. irlantilaisen jesuiitan F. M. Mahonyn,\nirlantilaisen William Maginnin ym. nerojen hauskaan piiriin. Tultuaan\n1832 täysikäiseksi Thackeray peri niin suuren omaisuuden, että se\ntuotti hänelle noin 500 puntaa vuodessa. Ryhtymällä isäpuolensa kanssa\nkahteenkin sanomalehtiyritykseen, kärsimällä tappioita erään\nindialaisen pankin vararikossa, ja pelaamalla ja muuten \"tutkimalla\nelämää\" Parisissa Thackeray onnistui kahdessa vuodessa niin tarkoin\nhävittämään perintönsä, että saattoi 1834 rehellisesti sanoa olevansa\ntyhjä mies. Hän rupesi elättämään itseään ja (mentyään 1836 naimisiin)\nperhettään aluksi sanomalehtityöllä, kuuluen 1837 Fraser's Magazinen\nvakinaiseen avustajistoon. Siinä julkaistut romaanit, mm. Iso Hoggartyn\ntimantti (The Great Hoggarty Diamond, 1841, suomennettu), eivät\nkuitenkaan tuottaneet hänelle sanottavampaa mainetta, enempää kuin\ntoisetkaan tähän aikaan kuuluvat kirjat ja piirrelmäsarjat, huolimatta\nkieltämättömästä arvostaan. Niistä ilmenee vanhan veijariromaanin\nrakenne, tekijänsä satiirinen tarkoitusperä ja kokemukset. Mainetta ja\nmenestystä tuottivat vasta kuuluksi tulleeseen Punch-pilalehteen (1846)\nkirjoitetut Keikaripaperit (Snob Papers), joissa hän hakkasi paloiksi,\neritteli ja asetti mikroskoopin alle inhimillisen \"keikariuden\" kaikki\nmahdolliset ilmiöt, tehden ne naurunalaisiksi. Julkaistuaan lisäksi mm.\nteräviä pilkkamukaelmia Bulwerista, Disraelista ym., Thackeray oli nyt\nkohonnut Dickensin rinnalle päivän kuuluisuudeksi ja valmistunut\ntuottamaan pääteoksensa. Turhuuden markkinat (Vanity Fair) ilmestyi\nvihkoina 1847. Uhmaillen tekijä ilmoitti sen \"kertomukseksi ilman\nsankaria\", sanoutuen siten irti aikansa keksityistä romaanihenkilöistä\nja -aineksista, ja pyrkien esittämään todellisia ihmisiä ja\nromanttisoimatonta elämää. Fieldingin tavoin, puolueettomassa mutta\nkyynillisessä hengessä, hän asettaa yhteiskunnallisen komediansa\nmaailman suurelle näyttämölle, mieleenpainuvasti kertoen Becky Sharpin\nhäikäilemättömän historian. Romaani Pendennis, joka alkoi ilmestyä\n1848, on Fieldingin Tom Jonesin uudenaikainen vastine, kertoen\nvilpittömästi nuoren Pendenniin elämästä valoineen ja varjoineen. Henry\nEsmondin historian olemme jo maininneet historiallisen romaanin\nyhteydessä (V, s. 356). Newcomet (The Newcomes, 1854) kertoo hienolla\nihmistuntemuksella eversti Newcomen elämän, surumielisesti huipentuen\nalleviivaamaan tekijänsä elämänviisauden ydinlausetta: Vanitas\nvanitatum -- \"Turhuuksien turhuus\". Virginialaiset (The Virginians,\n1857-79) on Esmondin jatkoteos. -- Näiden suurromaanien\nvalmistumisvuosina Thackeray ehti kirjoittaa paljon muutakin ja\nDickensin tavoin tehdä laajoja esitelmämatkoja, mm. Amerikkaan (1855).\nSydänhalvaus lopetti hänen elämänsä 1863.\n\nThackeray on keskeisimmässä tuotannossaan hieno satiirikko, tyyntynyt\nelämänfilosofi, suuri ihmistuntija, sivistynyt tyyliniekka ja taitava\nsommittelija. Rauhallisessa laajuudessaan ja tasaisessa pätevyydessään\nhänen romaaninsa kohoavat korkealle. Mutta kuitenkin täytyy sanoa,\nettei Thackeray milloinkaan täyttänyt eheimmässä eikä korkeimmassa\nmäärässä sitä, mitä hänen neroutensa lupasi -- ei ottanut täysin\nvakavalta ja perinpohjaiselta kannalta elämäänsä eikä työtänsä, vaan\noli aina jonkin verran boheemi. Hänen tuotannossaan ei ole ainoatakaan\nteosta, jota voisi pitää moitteettomana, ja vaikka hän nimenomaan oli\nsekä piirtimen että siveltimen taiteilija, hänen muoto- ja\nrakennekykynsä oli heikohko. Katsausta häneen ei silti sovi lopettaa\nmoitteella, vaan se on päätettävä kiitoksella: yhtyneinä hänen\nsatiirinen, humoristinen ja novellistinen kykynsä muodostavat\nrikaslahjaisen ja viehättävän persoonallisuuden. Kun hän ryhtyi\nkuvaamaan sielunelämää, hän osasi tehdä sen niin lahjomattoman todesti,\nrealistisesti, että se oli uutta Englannin kirjallisuudessa.\n\n\n3\n\nBen Jonsonin satiirisesti nähdyt ominaisuushenkilöt, Steelen ja\nAddisonin kerhotyypit, Fieldingin pastori Adams, Goldsmithin pastori\nPrimrose, Smollettin merikarhut -- kaikki nämä tyypit olivat jääneet\npiiloon romantiikan tumman sankarin taa. Vain Jane Austenin, John\nGaltin ym. realistisissa kuvauksissa tapaamme henkilöitä, jotka\nasettuvat samaan valaistukseen kuin he. Mutta 1700-luvun suuren\nhumoristisen romaanin traditiot eivät voineet kuolla, ne vain odottivat\nherättäjäänsä. Tämä herättäjä ja uudistaja omaan yksilölliseen\ntyyliinsä oli _Charles Dickens_, vielä ihmeellisempi tähdenlento kuin\nDisraeli, koko sivistyneen maailman valloittaja, juutalaisen lordin\nvalloittaessa vain Englannin.\n\n_Dickens_ syntyi 1812 Landportissa, Portsmouthin lähellä, laivaston\npalkkauskonttorin virkamiehen poikana, toisena kahdeksasta\nsisaruksesta. Hänen ollessaan nelivuotias perhe muutti Chattamiin ja\nsieltä 1823 Lontooseen. Alkuopetuksen Dickens sai äidiltään.\nKivulloisena lapsena hän joutui etsimään huvitusta kirjoista, päätyen\nsattumalta jo Chattamissa Fieldingin, Smollettin ym. pariin ja täyttäen\nmielikuvituksensa heidän tyypeillään. Lontoossa perhe joutui isän\nmukana velkavankilaan, Charlesin kuitenkin asuessa enimmäkseen muualla\nja elättäessä itseään kenkämustetehtaassa liimaamalla nimilappuja\npulloihin. Häntä ei suinkaan kohdeltu huonosti, mutta siitä huolimatta\nhän muisteli tätä aikaa katkeruudella. Päästyään vankilasta (1824) John\nDickens toimitti Charlesin kouluun, jossa tämä nyt opiskeli pari\nvuotta. Chattamissa hän oli käynyt pikkukoulua, ja näihin noin neljään\nvuoteen hänen koulunkäyntinsä rajoittuikin. Neljäntoista vanhana hän\ntuli oppilaaksi asianajajan konttoriin, kehittyi näinä aikoina\nvoimakkaaksi nuorukaiseksi, ja rupesi lahjakkuutensa tunnossa\ntarmokkaasti sivistämään itseään perinpohjaisella lukemisella. Tämän\nohessa hän tarkoin tutustui Lontoon yhteisen kansan elämään, sen\nteatteriin ja sirkukseen, farssiin ja muuhun kansanomaiseen\nhuvitteluun, painaen mieleensä suuren joukon erilaisten ihmisten kuvia.\nOpeteltuaan taitavaksi pikakirjoittajaksi hän pääsi 1828\nsanomalehtireportteriksi, työskennellen tällaisena 1836:teen asti.\nReportterina hän joutui matkustelemaan koko Englannin ristiin rastiin,\nperehtyen tarkoin postivaunujen aikakauteen ja ihmisiin.\nKirjailijauransa Dickens aloitti pienillä lontoolaisia kuvailevilla\npiirrelmillä Monthly Magazinessa 1833; ne ilmestyivät kirjana 1836\nnimellä Bozin piirrelmiä (Sketches by Boz; viimeksimainittu oli hänen\npikkuveljensä lempinimi). Samana vuonna alkoi vihkoina ilmestyä\nPickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit (The Posthumous Papers of\nPickwick Club, suomennettu), jotka neljännestä vihkosta alkaen\nsaavuttivat niin suuren menestyksen, että Dickensin asema kirjailijana\noli luotu sekä maineen että talouden puolesta. Ja nyt alkoi\nrunsaudessaan tavaton romaanituotanto, joka edellyttää jättimäisiä sekä\nmielikuvituksen että ajatuksen, tunne-elämän ja käytännöllisen\nsuorituksen voimia: Oliver Twist (1837-39, suomennettu), Nicholas\nNickleby (1838-39), Mestari Humphreyn kello (Master H:s Clock, 1840),\nVanhojen tavarain kauppa (The Old Curiosity Shop, 1841), Barnaby Rudge\n(1841). Seuraavan vuoden alussa Dickens matkusti Amerikkaan, jossa\nhänen (luvattomasti painetut) teoksensa myös olivat herättäneet suurta\nihastusta ja jossa hän koetti edistää kansainvälistä kirjailijain\nomistusoikeuden asiaa. 26-vuotias, soreamuotoinen ja -kasvuinen,\ntummakiharainen, iloinen ja älykäs kirjailija, joka lisäksi oli\nverraton pöytäpuheiden pitäjä, saavutti vierailullaan myrskyisen\nmenestyksen. Innostus kuitenkin jäähtyi Dickensin julkaistua Merkintöjä\nAmerikasta (American Notes, 1842) ja romaanin Martin Chuzzlewit\n(1843-44), joissa hän myrkyllisesti ivaili amerikkalaisten\nsivistymättömyyttä ja aineellisuutta. 1843 ilmestyi hänen ensimmäinen\njoulukirjansa Joululaulu (A Christmas Carol, suomennettu), saavuttaen\nsuunnattoman menestyksen. Sitä seurasi kaikkiaan neljä samanlaista.\nRomaanituotanto jatkui hidastumatta: Dombey ja poika (suomennettu)\nilmestyi 1848, David Copperfield (suomennettu) 1849-50, Synkkä talo\n(The Bleak House) 1852-53, Kovia aikoja (Hard Times) 1854, Pikku Dorrit\n(Little Dorrit) 1856-57, Kaksi kaupunkia (A Tale of Two Cities,\nsuomennettu) 1859, Suuria odotuksia (Great Expectations) 1860-61,\nYhteinen ystävämme (Our Mutual Friend) 1864-65, ja Edwin Drood'in\nmysterio (The Mystery of Edwin Dr.) 1870. Tänä aikana Dickens lisäksi\nehti julkaista kahta viikkolehteä, tehdä uuden matkan Amerikkaan\n(1867-68), jossa vanhat vihat oli unohdettu, ja matkustella laajalti\nomassa maassa esittämässä teoksiaan. Ylenmääräinen henkisten voimain\nponnistelu tuhosi hänen terveytensä: hän kuoli 1870 aivohalvaukseen.\n\nValaistaksemme Dickensin kirjailijaluonnetta tarkastelemme erikoisesti\nPickwick-kerhon.\n\nDickensin nuoruudenteoksen henkilöthän ovat kaikille hänen lukijoilleen\ntuttuja. Voipa lisäksi sanoa, että sekin, joka ehkä ei ole tuota teosta\nlukenut, todennäköisesti on joskus joutunut kuulemaan Pickwickistä,\nTupmanista, Snodgrassista, Winklestä, Jinglestä, ja ennen muita\nWellereistä, isästä ja pojasta. Ovathan näet nämä henkilöt, varsinkin\nPickwick ja Wellerit, Englannin sanomalehdistössä ja kaikessa\npakinakirjallisuudessa usein käytettyjä ryytiaineksia, samaan tapaan\nkuin meillä Jukolan veljekset ja Nummisuutarien Esko. Saattaisipa\nmelkein sanoa, että Englannissa on kaksi todella kuuluisaa henkilöä,\nnimittäin Samuel Johnson ja Samuel Weller, joita ehdottomasti tulee\nedes jossakin määrin tuntea, jos mieli päästä \"sivistyneiden\"\nkirjoihin. Pickwick-kirja on näin ollen tärkeä osa englantilaisesta\nsivistyksestä -- onpa sen tunteminen Englannin ulkopuolellakin\nkirjalliseen kulttuuriin kuuluva asia.\n\nMoni lienee luettuaan tämän teoksen kummastellen kysynyt, miten on\nmahdollista, että 24-vuotias kirjailija on kyennyt sen luomaan.\nAjatellessamme oman aikamme ja yleensäkin samanikäisiä kirjailijoita\nymmärrämme, että tämä kysymys on oikeutettu, sillä harvoin -- joskus\nkyllä -- tapaamme sillä iällä tällaiseen suursaavutukseen riittävästi\nkypsynyttä kykyä, elämänkokemuksesta puhumattakaan. Kirjan\nsyntyhistoria auttaa tietenkin jonkin verran ymmärtämään tätä ongelmaa,\njonka lopullisena riittävänä ratkaisuna tosin on Dickensin nuori,\nvarhain kypsynyt kirjailijanerokkuus.\n\nDickensin nuoruus sattui juuri siihen ajanjaksoon, jolloin mitä\ntärkeimmät yhteiskuntapoliittiset tapahtumat järkyttivät Englantia:\nvuosien 1815-1837:n välille kuuluvat mm. roomalaiskatolisten\nkansalaisoikeuksien palauttaminen, parlamentin vaalilain uudistus,\nns. Reform Bill, (josta alkaa Englannin koko valtiollisen ja\nyhteiskunnallisen elämän nykyaikaistuminen), orjuuden lakkauttaminen,\nlasten tehdastyön rajoittaminen, köyhiä koskevan lainsäädännön\nparantaminen jne. Sinä aikana teollisuuden vallankumous edistyi\nnopeasti ja Englanti muuttui lopullisesti maan viljelysmaasta\nteollisuusmaaksi, so. 1700-luvun Squire Western, jonka muistamme Henry\nFieldingin Tom Jones-romaanista, astui syrjään, antaen tilaa uudelle\npönäkälle kauppias- ja tehtailijasäädylle, Dombey-luokalle. Nuoren\nDickensin kokemukset Marshalsean velkavankilassa, Jonathan Warrenin\nkenkämustepakkaamossa ja lopuksi yötä päivää liikkeellä olevana\nreportterina, joka oli läsnä lukemattomissa poliittisissa kokouksissa,\nsaivat hänet kiinteästi seuraamaan kaikkea tätä yhteiskunnallista\nkuohuntaa ja tekivät hänestä kovaosaisten ystävän, humanitäärisen\nhenkilön. Hänen teoksiensa kohdalla on siis aina ensin muistettava\nniiden yhteiskunnallinen tausta, samalla kuitenkin varoen tekemästä\nsiinä suhteessa liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Dickens\nnimittäin on oikeastaan vähemmän yhteiskunnallinen kirjailija kuin\nluulisi -- enemmänkin vain yleensä tunteellinen sielu, joka hehkuu\ntäsmällisesti loppuun ajateltujen ohjelmien ulkopuolella. Vaikka\nPickwick-kirjassa, sen velkavankilakuvauksissa, voikin sanoa jonkin\nverran ilmenevän tällaista yhteiskuntakriitillistä tunteellisuutta,\non kuitenkin aluksi sen kohdalla todettava, ettei Dickensin\nnuoruudenaikaisella eikä yleensä millään yhteiskunnallisuudella ole\nosuutta sen syntyyn. Pickwick-kirja on päinvastoin kaikkien ohjelmien\nja tarkoitusperien ulkopuolella syntynyt elämänilon ilmaus, jonka\nainekset mieluumminkin viittaavat taaksepäin, sinne, mikä oli jo ollut\nja mennyt, kuin hänen omaan aikaympäristöönsä tai tulevaisuuteen.\n\nYhteiskunnallisen puolen voi siis Pickwick-kirjan kohdalla sivuuttaa\nmerkityksettömänä. Toisin on asia siirryttäessä tarkastamaan sen takana\nolevia kirjallisia perinteitä ja sen kirjallista ympäristöä. Jo kirjan\nnimi viittaa Dick Steelen kerhoon, Torvi-ravintolan piiriin, jonka\nleppoisa tarina- ja takkavalkeatunnelma on viehättänyt niin monia\nkirjailijoita. Toteamme Addisonin suurhenkilön, Sir Roger de Coverleyn,\nja hänen pelkäämänsä lesken läsnäolon, johdamme mieleen vanhemman\nkirjallisuuden monet muut muistettavat henkilöt: Fieldingin kunnon\npastori Adamsin ja palvelija Partridgen, Smollettin palvelijat Strapin\nja Humphry Clinkerin, Sternen Toby-sedän ja Trim-korpraalin, koko sen\nhenkilökokoelman, johon Dickens pienenä kivuliaana poikana tutustui\nChattamissa, yksinäisessä ullakkokamarissa, koettaessaan lukemalla\nkuluttaa aikaansa, kun ei voinut ottaa osaa toisten poikien reippaisiin\nleikkeihin. Hänelle tällöin auennut ihmeellinen maailma: Englannin\n1700-luvun humoristien valtakunta, jossa Don Quijoten tähden alla\nsyntyneet ihmisyyden jalot mutta naiivit sankarit matkailevat Englannin\nviertoteillä saaden sen palkan, minkä maailma säännöllisesti\nheidänlaisilleen maksaa, painui ainaiseksi hänen sieluunsa,\nratkaisevalla tavalla vaikuttaen hänen erikoislaatuunsa kirjailijana ja\nlietsoen syvää pohjalämpöään, kyynelten läpi kimaltelevaa hymyä, hänen\nkoko tuotantoonsa.\n\nTäten lyhyesti todeten näiden perinteiden merkityksen\nPickwick-kirjalle siirrymme niistä Dickensin nuoruuden kirjalliseen\nympäristöön. Huomautamme heti, että se suuri romantiikka, joka täyttää\nkirjallisuuden historian 1800-luvun kolmen alkukymmenen kohdalla, menee\nnuoren Dickensin ohi ilmeisesti melkein huomaamatta, häntä sanottavasti\nkoskettamatta. Olisi oikeastaan ollut luonnollista, jos tämä herkimpinä\nvastaanottovuosinaan Lontooseen joutunut, siellä perin köyhissä oloissa\nkasvanut ja koulusivistykseltään sangen vähäosaiseksi jäänyt poika ja\nnuorukainen olisi hakenut romantiikasta häntä alituisesti ympäröivän\nharmaan ja lohduttoman arjen vastapainoa, uneksinut itsensä\nloppumattomilla vaelluksillaan pitkin Lontoon katuja kokonaan\ntoisenlaiseen, ihanaan maailmaan. Mutta niin ei käynyt, ei ainakaan\n\"romantiikan\" tavallisessa, ensimmäisessä merkityksessä. Dickens uneksi\nkyllä itsensä toiseen maailmaan -- sitäkin voisi sanoa romanttiseksi\n--, mutta hänen saattajinaan sinne olivat ensinnäkin nuo äsken mainitut\nvanhat perinteet, sitten se Lontoon erikoinen kirjallinen ympäristö,\njosta kirjallisuuden historia ei juuri puhu, ja lopuksi ja ennen\nkaikkea hänen oma, samalla kertaa terävästi todellisuustietoinen ja\ntodellisuutta eriskummallisesti, hoffmannmaisesti, sadullistuttava\nmielikuvituksensa, se, joka Scroogena katsoessaan portinkolkutinta\nnäkikin sen muuttuvan vanhan Marleyn kasvoiksi.\n\nTuo lontoolainen kirjallisuus oli silloin oma erikoinen ilmiönsä.\n1800-luvun alussahan esiintyi Englannissa, Skotlannissa ja Irlannissa\nkuten äsken olemme nähneet suuren romantiikan rinnalla miellyttävää,\ntyyntä, rauhallista realismia, joka on osoittautunut elinvoimaiseksi.\nTämän realismin yhtenä, joskin varsin erillisenä ja itsenäisenä\nilmiönä on pidettävä sitä tosioloista, humoristista kuvaustyyliä,\njuttukirjaliisuutta, jota julkaistiin Lontoossa ja jonka aiheina\nylipäänsä olivat vain Lontoo ja lontoolaiset sekä erittäinkin näiden\nhuvittelu- ja urheiluelämä. Tämä ns. cockney-kirjallisuus oli hyvin\nkansanomaista, päivän lauseparsiin, kaskuihin, urheilutapahtumiin ym.\nperustuvaa, ja kuuluivat siihen luonteenomaisina myös kuvat.\n\nCockney-kirjallisuus on oikeastaan hyvin vanhaa -- saattaapa\nsanoa, että se on edustettuna jo Elisabethin ajan ensimmäisissä\nLontoo-kuvauksissa, että Dafoe jos kukaan on tyypillinen cockney\nlontoolaisine rikos- ja pikareskijuttuineen, ja että John Gayn\nKerjäläisooppera on kuvaavasti lontoolainen erikoistuote. Mutta tässä\nei ole asiallista painua niin kauas -- cockney-kirjallisuus uusimmassa\nmielessä voitaneen aloittaa _William Combesta_ (1741-1823), jonka elämä\non kirjava ja tuotanto käsittää 86 teosta. Näistä ei ole jäänyt\nmuistoon sanottavia, mutta silti kuitenkin yksi: kertova, satiirinen\nrunoelma nimeltä Tri Syntaxin kolme retkeä (Three Tours of Dr Syntax),\njoka ilmestyi vv. 1812-21 eräässä aikakauskirjassa, Ackermannin\nPoetical Magazinessa, suurelta osalta selityksinä taiteilija\nRowlandsonin kuviin. Tri Syntax on maailmalle kokonaan vieras olento,\njoka lähdettyään retkeilemään elämän viertoteille joutuu\ntottumattomuutensa ja naivisuutensa vuoksi mitä hullunkurisimpiin\nkommelluksiin. Hänen esi-isinään on pidettävä Fieldingin pastori\nAdamsia ja Samuel Butlerin Hudibrasia. Ajan väriin tällaisissa\nkirjoissa ja tilanteissa kuului, että tuontuostakin juotiin ja syötiin\nrunsaasti.\n\nTätä alaa jatkoi urheilukirjailija _Pierce Egan_ (1772-1849), joka 1821\nrupesi julkaisemaan vihkoteosta nimeltä Lontoon elämää (Life in\nLondon). Sen päähenkilöinä ovat seikkailevat vanhatpojat Jerry\nHawthorne, Corinthian Tom ja Bob Logic, joiden toveriksi myöhemmin\nilmestyneessä toisessa osassa tulee lihava gentlemanni John Blubber.\nVihkot ilmestyivät kuukausittain ja olivat kuvitettuja, jopa tavallaan\nkirjailijan ja kuvittajan yhteistyötä; kuvittajana oli Cruikshank. Tämä\nteos on nyt ensimmäinen, joka julkaistiin kuukausittain, kuvitettuina\nvihkoina, eli juuri samaan tapaan kuin Dickensin ja Thackerayn teokset\nmyöhemmin. Se toi myös kirjallisuuteen tuon mainitun cockneyn, hänen\nelämän- ja puhetapansa, joka oli silloista Lontoon \"slangia\", ja ne\nkaskut, jotka silloin ihmisiä huvittivat. Teos oli aikoinaan hyvin\nsuosittu ja saa siitä todellakin elävän käsityksen Lontoon silloisesta\nalamaailman elämästä.\n\nAlan kirjailijoita olivat vielä _Ch. M. Westmacott_ (Englantilainen\nvakooja -- English Spy, 1825) ja _R. S. S u r t e e s_ (1803-64),\nurheilusanomalehtimies, vuodesta 1831 Sporting Magazinen päätoimittaja.\nTämän palstoilla hän julkaisi juttuja John Jorrocksista, lontoolaisesta\nnousukaskauppiaasta, joka lopetettuaan liikkeensä heittäytyi ajokoirain\nja ketunajon tuntijaksi. Nämä kirjoitukset hän julkaisi 1838 nimellä\nJorrocksin huviretket (Jorrocks's Jaunts). Tästä retkeilevästä\nulkoilmaelämästä Jorrocks hakee korvausta siihen, että hänen on\ntäytynyt viettää koko aikaisempi elämänsä myymäpöydän takana. Myös\nJorrocks on tyypillinen cockney sekä tavoiltaan että puheenparreltaan,\ntäyttäen monet sadat sivut häikäilemättömyydellään ja usein\nhyvin räikeillä seikkailuillaan. Hänen nimensä esiintyy joskus\nkirjallisuudessa vieläkin, onpa Surteesin teoksia julkaistu aivan viime\nvuosina, joskin siistittyinä ja lyhennettyinä.\n\nTämä cockneykirjallisuus oli, kuten jo mainitsimme, kuvitettua. Oli\nkehittynyt oma erikoinen kuvittajaluokkansa, kuin sen rinnalla ja sitä\nvarten. Kuuluisin oli George Cruikshank, ja tunnettuja olivat myös\nRobert Seymour, Robert W. Buss ja Hablot K. Browne, joiden kaikkien\ntekniikka ja realistiseen tarkkuuteen pyrkivä tyyli oli samanlaista.\nSamantyylinen piirustaja oli nuoruudessaan myös Thackeray.\n\nOmana erikoisena realistinaan, erillään yllämainituista ja heidän\nyläpuolellaan, esiintyy _Theodore Edward Hook_ (1788-1841),\nnäytelmäkirjailija, sanaleikkiseppo -- punster --, harvinainen\nallround-kyky sekä proosan, runon että musiikin alalla. Hän oli\ntavallaan 18:nnen vuosisadan viimeisiä edustajia, älyniekkoja, 19:nnen\nvuosisadan salongissa, jonka kynttilät sammuivat sitä aikaisemmin, kuta\nlähemmäksi nuhteeton Viktorian aikakausi saapui. Hook, jonka kirjavaan\ntuotantoon ja elämään ei tässä voi tarkemmin syventyä, julkaisi 1824-28\nyhdeksän osaa Sanoja ja tekoja (Sayings and Doings), joihin sisältyy\neräitä hänen parhaita kertomuksiansa; hänen tuotantonsa käsittää\nkaikkiaan 38 nidettä ja lasketaan hänen keskimäärin ansainneen noin\n3.000 puntaa vuodessa, mikä ei kuitenkaan hänelle riittänyt.\n\nSanoihin ja tekoihin sisältyy kertomus Gervase Skinner, jonka\nsamanniminen päähenkilö on ankara periaatteenmies. Erehdyksestä hänet\nviedään mielisairaalaan, keritään, pestään ja puetaan pakkoliiveihin.\nLopuksi seikkailijatar Mrs. Fuggleston ja hänen mustasukkainen miehensä\nsaavat kiristetyksi Skinneriltä 200 puntaa ja 150 punnan vuotuisen\neläkkeen. Tapahtuu sellaistakin, että Mrs. Fuggleston päästää\nläpitunkevan kirkaisun ja vaipuu Mr. Skinnerin syliin, josta hänet\nsamalla yllätetään. Uusi cockneykeksintö on teatterinjohtaja Kekewich,\njonka katkonainen sähkösanomakieli on hyvin tuttua Pickwickin\nlukijoille, kaikille Mr. Alfred Jinglen ystäville.\n\nSama henkilö esiintyy vielä kahdessa muussakin Hookin kertomuksessa,\njoista toisen nimi on Gilbert Gurney (1836) ja toisen Jack Brag\n(1837). Kaikissa Hookin teoksissa on huomattavissa sama ilmiö kuin\ncockney-kirjallisuudessa yleensä: dialogin ja repliikkien vuolaus ja\nnokkeluus, sukkeluuksien runsaus, silloisissa Lontoon piireissä\nkäytetyt lauseparret jne.\n\nDickens oli Hookin Sanojen ja tekojen viimeisen osan ilmestyessä\n16-vuotias. Voimme olla vakuutettuja siitä, että tämä avosilmäinen\nnuori kirjailija oli tutustunut perinpohjin siihen kirjallisuuteen,\njota ylempänä selostimme, joka oli hänen kehitysvuosiensa ja piiriensä\nyleisintä huvilukemista, ja johon hänen omatkin Piirrelmänsä kuuluvat.\nNäin olemme saapuneet siihen ajankohtaan, jolloin Pickwick-kerhon\njälkeenjääneet paperit syntyivät.\n\nKun kustantaja Chapmanin yhtiötoveri Hall pyysi Dickensiltä tekstejä\ntaiteilija Seymourin suunnittelemiin satiirisiin cockneykuviin, jotka\nesittäisivät Nimrod-klubin jäsenten noloja kommelluksia heidän\nretkillään Lontoon ympäristössä, suostui Dickens mielellään.\nKuvittelemme, että hänelle sinä samana hetkenä avautui kuin näkynä\nkaikki se, mitä hän tulisi kirjoittamaan. Mutta se ei mahtuisi\nSeymourin kuvien allekirjoituksiin -- se olisi oleva itse pääasia, jota\npäinvastoin kuvat valaisisivat. Urheiluaihe saisi väistyä syrjemmäksi\n-- jäljelle jäisi vain naurettava Nathaniel Winkle -- kerho voisi\njäädä, mutta nimi oli liiaksi urheilusta muistuttava -- sopivampi olisi\nesim. Pickwick. Moses Pickwick oli Bathin postivaunulinjan pitäjä --\nnimethän tulevat usein sattumalta, mutta kuvastavat terävästi\nkirjailijain syvintä sattuvaisuusvaistoa. Näin sovittiinkin. Maaliskuun\n26 p. 1836 Chapman and Hall ilmoitti The Timesissä, että tällainen teos\nrupeaisi ilmestymään; ensimmäinen vihko julkaistiin huhtikuussa ja\nviimeinen, 20:s, marraskuussa seuraavana vuonna. Maailmankirjallisuus\noli yhtä merkkiteosta rikkaampi.\n\nPickwick-konseptio on siis todistettavasti huomattavalta osalta\nitsetiedotonta sekä lapsena sieluun painuneiden kirjallisten että\nnuorena ympäristöstä saatujen kirjallisten ja muidenkin mielikuvien\nsyttymistä. Selvyyden vuoksi toteamme siis vielä, että lukiessaan\nlapsena Fieldingiä, Josef Andrewsin historiaa, Dickens oli tutustunut\npastori Adamsiin, tuohon sydämellisen hyvään ja kaikissa suhteissa\nviattomana pysyneeseen, mutta samalla rautarohkeaan ja miehekkääseen\nmaalaispappiin, jota kaikki elämän viertotiellä vähän pitemmälle\nehtineet tervehtivät rakkaana veljenään. Hän tunsi pastori Primrosen,\nWakefieldin sankarin, jonka riemastuttavan aito naivisuus ja\nviattomuus, yhtyneenä luonteen korkeaan aateluuteen ja oppineisuutta\nusein seuraavaan lapselliseen turhamaisuuteen, vaikuttaa elämän\nkohlujen keskellä sekä sankarilliselta että liikuttavalta. Ja oman\naikansa kirjallisista henkilöistä hän varmaan tunsi tri Syntaxin,\nhyväntahtoisen, hienon, maailmanmenosta vieraantuneen ihmisen, joka on\nylpeä oppineisuudestaan ja joutuu kiivaan luonteensa vuoksi\nmaailmanturulla kiusallisiin seikkailuihin. Pickwickin eräästä kohdasta\nnäkyy, että hän tunsi Walter Scottin Muinaistutkijan (The Antiquary),\nMr. Oldbuckin, joka oli maailman hyväntuulisimpia ihmisiä, mutta perin\nherkkä kiivastumaan, jos hänen muka tieteelliset johtopäätöksensä\njoutuivat vähintäkään epäillyiksi. Eganin lihava John Blubber oli\nhänelle esimerkkinä siitä, kuinka tulinen luonne, jos sen tomumaja on\nsattunut kasvamaan mittasuhteiltaan arveluttavan tilavaksi, voi viedä\nmiehensä mitä koomillisimpiin tilanteisiin. Eganin teoksesta kävi myös\nilmi, kuinka edullista humoristisen vaikutuksen kannalta oli tehdä\ntällaisesta sankarista vanhapoika, vieläpä antaa hänelle\nklubitovereiksi kolme muuta vanhaapoikaa, joiden seikkailuilla ei\ntietenkään ollut erikoisempaa ikävyyden leimaa ja jotka siis olisivat\nomiaan lisäämään kokonaisuuden humoristista tuntua. Osoittipa vihdoin\nSurteesin Jorrocks hänelle esimerkillään, kuinka edullista oli antaa\nsankarin suorittaa varsinainen elämäntyönsä jo ennen, kuin kirjan\ntapahtumat alkavatkaan, ja omistautua sitten kokonaan sille. Ja Hookin\nGervase Skinner oli esimerkkinä siitä, mihin pulmalliseen tilanteeseen\ntällainen sankari voi joutua naisen kavaluuden kautta.\n\nKun tällainen ihanteellinen viattomuus nyt rupeaa retkeilemään\nvanhoissa postivaunuissa Englannin viertoteillä, eli, sanokaamme,\nkokemaan niitä seikkailuja, joiden uhriksi naivi ihanne elämän\narkena joutuu, esiintyy siinä siis, yleisesti sanottuna, sama\nvastakkaisuusasenne kuin maailmankirjallisuuden suurissa humoristisissa\nromaaneissa. Don Quijote on juuri tällainen naivi \"ihanteilija\",\njonka vastakohtaisuus ympäröivän elämän arkeen on saatu vielä\npoikkeuksellisen jyrkäksi sillä, että hänen ihanteellisuutensa on viety\nohi terveyden rajan. Täten siis Pickwick liittyy yleisinhimillisen,\najasta ja paikasta riippumattoman pohja-aatteensa kautta\nmaailmankirjallisuuden suurten humorististen romaanien riviin,\nkuolemattomaksi kertomukseksi jokaisen ihmisen elämän pääkohtaloista.\nToteamme siis Pickwick-kirjan kuuluvan Lontoo-realismiin,\ncockney-kirjallisuuteen, jonka tyypillisenä ilmiönä sitä voidaan pitää.\nMutta erona entisyyteen verraten on nyt se, että samalla kuin Dickens\nkokosi Pickwickiin pääpiirteet ja ainekset yllämainituista realismin\nlajeista, hän ensi kerran kohotti cockney-kirjallisuuden taiteen\npiiriin. Vasta sitten kun sen ainekset joutuivat suuren taiteilijan\nmielikuvituksen ahjoon, joka intuitiivisesti, noudattaen\ntaiteilijakohtalonsa käskyä, tuli löytäneeksi sen syvimmän, ikivanhan\npohja-ajatuksen, ja tulkinneeksi tämän siten, että pieninkin\nyksityiskohta leimahtaa palamaan omalla valollaan, se kohosi taiteeksi\nja huipentui synteesiksi. Näin tulee jälleen todetuksi se ei aivan\nharvinainen ilmiö, että kansanomaisesta kirjallisuudesta lopuksi\nsaattaa kristallisoitua jotakin, joka kohottaa sen parhaat ainekset\nonnistuneena luomana taidekirjallisuuden piiriin. Sen välittäjä,\nkohottaja ja uudestaan luoja saattaa olla nuorikin henkilö, kun hän\nvain on kyennyt kuuntelemaan kaiken, mitä entisyydellä ja nykyisyydellä\non ollut tässä suhteessa annettavaa, on ollut nero, joka on sulattanut\nsen oman henkensä ahjossa.\n\nPickwickin seuralaisina ovat aluksi hänen kolme kerhotuttavaansa, jotka\nDickens liitti mukaan alkuperäisen kerhoajatuksen johdosta. Mutta\nTupman, Winkle ja Snodgrass siirtyvät ensimmäisen käynnin jälkeen\nDingley Dellissä, Manor Farmilla, syrjemmäksi, sillä nyt anastaa\netualan Pickwickin rinnalla, vieläpä lähempänäkin kuin hän, se henkilö,\njonka Dickensin oma vapaa runoilijavaali asetti hänen palvelijakseen:\nSam Weller. Jos Pickwick-vihkot olisivat saaneet jo ensimmäisestä\nalkaen huomattavan menekin, olisi Sam Weilerin ilmestyminen niihin\nsaattanut myöhästyä tai kokonaan muuttua, mutta kun ne eivät aluksi\nnäyttäneetkään erikoisemmin menestyvän ja kustantaja sen johdosta oli\njo neljännen vihkon ilmestyttyä aikeissa keskeyttää koko sarjan, täytyi\nDickensin keksiä jotakin, joka tepsisi. Ruvetessaan ajattelemaan\ntällaista uutta henkilöä Dickens oli, voimme otaksua, saman\nrunoilijanäkemyksen ohjattavana, joka oli saanut hänet ymmärtämään\nPickwickin yleisinhimillisen huumorin valossa. Pickwickin naivi\nihanteellisuus on yksipuolisuutta; elämän tasapainolaki vaatii sen\nrinnalle vastapainoa, joka aina tarpeen tullen osoittaa sen\nepäkäytännöllisyyden, tervettä järkeä, jonka kokemusperäiset\nhuomautukset ovat omiaan virkistämään naivin ihanteellisuuden muuten\nyksitoikkoisiksi käyviä sivuja. Don Quijoten rinnalla edustaa tätä\ntalonpoikaisjärkeä Sancho Panza. Tom Jonesin palvelija Partridge oli\nsamalla itsekkäin, nokkelin ja uskollisista uskollisin. Smollettin\npalvelijat -- esim. Strap ja Pipes sekä Humphry Clinker -- muodostavat\nsuoranaisen mallikokoelman, olipa sitten kysymyksessä elämänilo tai\nuskollisuus herraansa kohtaan. Sam Weller on jonkinlainen\nyhteisprojektio näistä vanhoista palvelijatyypeistä ja kaikesta siitä\nkatuelämä-, viertotie- ja postivaunusukkeluudesta, mikä oli\nsynnynnäisessä cockneytyypissä miellyttävää ja huvittavaa.\n\nSam Weller on ilmeisesti ollut kirjan henkilöistä Dickensille mieluisin\nja tutuin. Ajatellessaan häntä hän näki mielikuvituksessaan koko hänen\nentisyytensä, hänen lapsuutensa Lontoon kaduilla ja kujilla, joilla\nhän oli oppinut pitämään silmänsä auki, hänen isänsä ja tämän\ntragikoomilliset kohtalot, äitipuolen ja \"punanenäisen lurjuksen\",\ntekopyhän ja juopon maallikkosaarnaaja Stigginsin, joka oli turmellut\nWeller vanhemman kotielämän. Tämä maailma oli niin alkuperäinen, niin\nrikas huumorista, ettei sitä voinut jättää ottamatta huomioon, ja niin\nSam toi sen kokonaisuudessaan mukanaan.\n\nLuodessaan sitten Samin isää, Tony Welleriä, Dickensin salaperäinen\ntaiteilijahenki rakensi todella valtavan olennon. Pastorit Adams ja\nPrimrose sekä Pickwick on määriteltävä sankariluonteiksi, sillä muu\nsana ei riitä tulkitsemaan lukijan myötämielisyyttä ja kunnioitusta\nheitä kohtaan eikä heidän korkeata tehtäväänsä protestina elämän\nalhaisuutta vastaan. Laskekaamme heidät yhteen ja antakaamme tälle\ntäten syntyneelle suunnattoman suurelle, groteskille sankarille sekä\nhenkisesti että aineellisesti hänen mittaisensa palvelija: tämä\nsaattaisi olla Tony Weller -- tuo verraton tohvelisankari,\nelämänfilosofi, järkevän hätäilemättömyyden juurikuva, ruumiillistunut\nrehellisyys, erikoistunut omintakeisuus, turhan puheen säästäjä,\nsisällisen naurun viljelijä -- myytiilinen olento, joka ei mahdu\nköyhiin sanoihin. Sir Roger de Coverley pelkää tavattomasti leskiä;\nTristram Shandyssa esiintyy naimahaluinen leski Wadman; Rochesterin ja\nLontoon välistä postivaunua ajoi erikoisuuksistaan tunnettu ukko \"Old\nChumley\" -- tällaisia apuaineksia Tony Wellerin kuvan luomiseen saattaa\nkyllä löytää aikaisemmasta kirjallisuudesta ja ympäröivistä\nhenkilöistä, mutta kirjailijan omintakeisuus ja luomisen riemu on niin\nsuuri ja vakuuttava, ettei näille saaduille ja käytetyille\nvaikutelmille tee mieli antaa juuri mitään merkitystä.\n\nPalvelija-aiheenkin tarkastelusta siis käy selville, että Dickens oli\nulkonaisiin kehyksiin nähden entisyyden ja oman aikansa perillinen.\nMutta sisäisesti, taiteilijana, hän oli siinäkin suhteessa\nhuippusaavutuksen edustaja, itsenäinen luoja, jonka ansiot eivät tästä\nhistoriallisesta yhteydestä vähene. Tämä Dickensin liittyminen\nentisyyteen käy erittäin ilmeiseksi tarkasteltaessa vielä erästä\nhenkilöä, Mr. Alfred Jingleä.\n\nTämä Mr. Pickwickin viekas vastapelaaja sijoittuu pikareskiromaanin\nvanhan sankarin sukupuuhun, jonka alkumaaperä on kansansatujen\nkepposromantiikka ja jonka alimmat nimet ovat Lazarillo de Tormes,\nSimplicissimus, Eulenspiegel, Gil Blas ja useat Smollettin romaanien\nhenkilöt, esim. Ferdinand Fathom. Näistä hän siirtyy cockneyrealismiin,\nesiintyen mm. Hookin Guilbert Gurney-romaanissa huijari Dalyna. Tämän\npuhetapa on samaa katkonaista sähkösanomakieltä kuin Hookin jo mainitun\ntoisen henkilön, teatterinjohtaja Kekewichin. Tällainen puhe oli\nluonteenomaista juuri Mr. Alfred Jinglelle, jonka teot ovat muutenkin\nkuvaavia kuljeksivalle, kepposia ja petoksia tekevälle lurjukselle.\nNäin saavutaan selvää historiallista viittatietä vuosisatain takaa\nDickensin oman ajan cockneylurjukseen, rappiolle joutuneeseen\nnäyttelijään, jolla sukupuustaan huolimatta on nykyhetken täyden toden\nleima. Ja kaikki, mihin Dickensin taikakynä koskettaa, kohoaa taiteen\npiiriin, korkeammalle kuin entisyytensä. Niin halveksittava kuin Jingle\nonkin, lukija huomaa pian hänessä erään kunnioitusta herättävän\npiirteen, nimittäin ystävyyden hänen toveriansa Job Trotteria kohtaan.\nSellaiseen jalouteen eivät pikareskikanaljat muistaneet erehtyä ja sen\nkautta Jingle kohoaakin heidän alhaiselta tasoltaan inhimillisten\nolentojen piiriin.\n\nKirjan noin kuuttakymmentä selvästi yksilöllistä henkilökuvaa on\nmahdoton tässä luetella ja selvittää. Vanhaa Fieldingin ja Smollettin\nromaanien tuttua aineistoa esiintyy runsaasti vielä muuallakin kuin\nyllämainittujen henkilöiden yhteydessä. Rahanahneet asianajajat,\nhävyttömät palvelijat, naimahaluiset vanhatpiiat, typerät tuomarit,\nvankilakohtaukset, joissa romaanin henkilöt ällistyen tapaavat\ntoisensa, ovat pikareskikertomusten lukijalle tuttuja asioita. Mr.\nBardellin pyörtyminen Pickwickin syliin, josta hänet yllätetään, on\ntuttu vastaavasta tilanteesta Gervase Skinnerissä sekä\nyllätyskohtauksena yleensäkin vanhaa perua. Oikeusjuttu Bardell --\nPickwick on sommiteltu kahdesta Hookin romaanista, Guilbert Gurneystä\nja Mertonista, joista myös on kotoisin syytettyjen korkea\nihanteellisuus ja syyttäjien tekopyhä vanhurskaus ja typeryys. Näin\npitkin linjaa, aina Manor Farmiin ja sen rehevään isäntään, Wardleen,\nsaakka, joka on Tom Jonesin suloisen Sofian isän, Squire Westernin,\nsuoranainen jälkeläinen, Dickens käyttää vanhoja tuttuja aiheita, mutta\nsiten, että hän nerouden vastaansanomattomalla oikeudella ja voimalla\nrunoilee kaikki uudelleen omaksi erikoisomaisuudekseen.\n\nJos rupeamme sovittelemaan Pickwick-kirjaa niihin kehyksiin, joihin\nolemme tottuneet sijoittamaan tavallisen \"romaaniksi\" nimittämämme\ntuotteen, huomaamme helposti, ettei se niihin sovi. Emme voi todeta\nsiinä johdonmukaisesti läpikäyvää, ylläpitävää ja kehittyvää juonta,\njonka ympärille henkilöt ja tapahtumat ryhmittyisivät luontevaksi\nelämänkuvaksi. Emme liioin voi väittää, että sen henkilöissä tapahtuisi\nmitään sellaista luonteen kehitystä, joka romaaneissa kuvastaa\nelämänilmiöiden kasvattavaa ja ohjaavaa vaikutusta. Ja aivan\nmielellämme myönnämme, ettei kirjassa näy jälkeäkään mistään\nartistisesta, taiteellisesta muotopyrkimyksestä, hiomisesta ja\nharkinnasta, joilla niin usein taiteelliset aallonharjat saadaan\nvalaistuiksi ja kohotetuiksi erikoisesti näkyviin. Kaiken kaikkiaan\neivät ne yleiset ja positiiviset tunnusmerkit, joiden nojalla\nehkä liiankin herkästi olemme valmiit taputtamaan käsiämme\n\"romaaniuutuuksille\", ole näkyvissä Pickwick-kirjassa, jonka tehon siis\ntäytyy johtua salatummista ominaisuuksista.\n\nKirjan pintarakenne on siinä \"luonnontilassa\", niin sanoaksemme, jossa\nnäin kiireesti kirjoitetun ja palasittain julkaistun teoksen täytyy\nollakin, sillä eihän vihkon aina ilmestyttyä sitä enää voinut korjata.\nTämä nopea työskentely, tuloksen harvinainen laajuus valmistukseen\nkäytettyyn aikaan verraten, sulkee pois perinpohjaisemman harkinnan\nsekä taiteellisessa suhteessa että muutenkin. (Kirjan tapahtumat\nilmoitetaan sattuneiksi 1827, mutta toisessa luvussa Jingle kertoo\nheinäkuun vallankumouksesta.) On ollut Dickensin sielussa, siellä,\njonne mielikuvat lukemattomine eri vivahduksineen varastoutuvat\nasianomaisen henkilön sitä itsekään huomaamatta, yhä lisääntyvä\nainesten ja aiheiden paine, joka niin pian kuin esteet sen tieltä\npoistuivat, so. niin pian kuin D:lle tarjoutui siinä suhteessa sopiva\nkertomisen tilaisuus, pursusi kuin tulivuoresta omana erikoisena\nkirjallisena laavavirtanaan, \"Dickens-magmana\", joka eteni leveänä,\nmistään piittaamattomana virtana. Tuntuu väliin siltä kuin Dickens\nolisi ollut vain meedio, jota kirjoitusvälineenään käytti eräänlainen\njuuri hänen taakseen patoutunut aihemaailma, pursuten ilmoille\nkaaosmaisessa alkutilassaan, joskin tietysti tämän meedion\nyksilöllisyyden värittämänä. Selväähän on, että tällainen työn tulos on\nomaa erikoista luokkaansa, jota ei voi arvostella sen romaanikuvan\nmukaisesti, mikä meillä nyt, tärkeiltä osiltaan myöhemmän kehityksen\nansiosta, on tästä kirjallisuuden lajista.\n\nPickwick-kirjan kuolemattomuus perustuu sen huumoriin. Tämän tajuamme\njoka hetki kirjaa lukiessamme. Mutta samalla ymmärrämme, ettei tämä\nhuumori ole luonnehdittavissa luettelemalla vaikkapa kaikkikin ne\nkoomilliset ja tragikoomilliset kepposet, joihin Mr. Pickwick\nmatkoillaan joutuu. Kepponen, kommellus, olipa se vaikka kuinka\nhullunkurinen, on luonteeltaan ulkoisen koomillista, tilanteeseen\nrajoittuvaa, pinnallista, jossa eivät ole osallisina ihmissielun\nsyvemmät, elämää laajemmin hallitsevat voimat. Ne kepposet ja\ntilanteet, joiden uhriksi Pickwick joutuu, ovat sitäpaitsi usein\nsellaisia, että monet pitävät niitä jopa lapsellisina. Teoksen huumori\non siis etsittävä niiden takaa, syvemmältä, sieltä, jossa teoksen\npohjavirta kulkee.\n\nSe huumorin tunne, joka lukijan valtaa, suggeroituu jo aivan teoksen\nalusta, ei kepposten eikä kommellusten kuvauksista, vaan siitä\nhyväntahtoisesta, riemullisen nauravasta ilmeestä, joka on jo ensi\nsanojen leimana. Rivien välistä näemme kirjailijan kasvot, joilla\nleikkii mitä inhimillisin ja elämää ymmärtävin hymy; niistä kuvastuu\nsitä paitsi mitä voimakkain elämänhalu, joka ei kuitenkaan vaadi mitään\noutoja eikä suurenmoisia tilaisuuksia, vaan päinvastoin saavuttaa\ntyydytyksensä siitä onnesta, joka koituu tavallisten yksinkertaisten ja\nhyvien ihmisten osaksi. Kirjailija kutsuu meidät mukaansa seikkailuille\ntähän hänen ihanaan maailmaansa ja kuljettaa meidät suuren kertojan\nvauhdilla vanhoissa postivaunuissa aina uudesta kodikkaasta\nravintolasta, tilanteesta ja paikasta toiseen, niin että elämä ja\nihmiset aivan vilisten vaihtuvat silmissämme. Samalla hän herkeämättä\njutellen huvittaa meitä kaikella mahdollisella mitä matkan varrella\nnäkyy, osoitellen niitä ja unohtuen kertomaan niiden johdosta. Väliin\nhän heltyen pyyhkii kyyneleen silmänurkastaan, jouduttuaan kuvaamaan\nihmiselämän onnettomuuksia, tai kiihdyttää hevoset hurjaan juoksuun,\njolloin kiidämme vaiti ollen synkässä yössä, myrskyn raivotessa ja\nsateen virratessa. Emme ehdi emmekä tahdokaan sanoa mitään; kuuntelemme\nvain viehättyen kertojan tarinaa, koko olemuksessa tuollainen lämmin ja\nkotoinen tunne, joka herää varsinkin silloin, kun itse rauhansatamassa\nollen kuuntelemme myrskyn pauhua. Ja kun sitten vanhat postivaunut\npysähtyvät ja rupeamme muistelemaan äskeistä pitkää matkaamme, me\nyhtäkkiä tunnemmekin olleemme mukana koko elämän vertauskuvassa, jonka\nsuuri lumooja oli eteemme loitsinut.\n\nTämän vaistoamme ja tunnemme koko ajan Pickivick-kirjaa lukiessamme;\nlämpimänä ja inhimillisenä pohjavirtana, jonka pinnalla lukemattomat\nkepposet karehtivat, se hehkuu rivien välistä, raviten sieluamme sillä\nilolla, jonka rinnalla asuu aavistus elämän murheistakin. Tämähän on\ntodellisen huumorin tunnusmerkki, se, että elämä on kaikkine ilmiöineen\nlähellä. Ja erikoisen lämmittäväksi Pickwick-kirjan huumori tulee vielä\nerään toisen, huumorin käsitteeseen myös läheisesti kuuluvan\nominaisuuden, sen hyvyyden kautta, joka on kirjan väkevin saarna\nlukijalleen. Huumori viihtyy ja syntyy -- sanotaan -- vain hyvyyden\nryydittämänä; ilkeä ja pahansuopa ihminen voi tuskin olla humoristinen.\nKansansatujemme karhu on humoristinen koko olemukseltaan ja elämältään\netupäässä kai siksi, että se on piirteiltään pyöreä, älyltään tyhmä,\nluonteeltaan rehellinen, rauhallinen ja hyväntahtoinen; susi ei ole\nniin hyväntahtoinen eikä sikäli niin humoristinenkaan; kettu on täysin\nitsekäs ja kavala olento, valmis jos mihin kepposiin, mutta huumori ei\nasu hänen vaiheillaan. Jukolan Juhani on tulinen ja tyhmä, mutta\nhyväntahtoinen, ja kaikessa menossaan ehdottomasti humoristinen; Eero\non viisas ja ilkeä, mutta ei erikoisemman humoristinen. Mr. Pickwickin\nja kaikkien hänen ystäviensä inhimillinen ja altis hyvyys\nlähimmäisiänsä kohtaan, heidän suuri sydämensä, on esitetty niin\nhuomattavalla painolla, että sitä täytyy pitää kirjassa aivan\nerikoisesti näkyvänä piirteenä, joka suuresti tehostaa humoristisen\npohja-aatteen vaikuttavaisuutta.\n\nKirjan dickensiläinen erikoisominaisuus olisi siis syvästi\ninhimillinen, elämän oman pohja-ajatuksen tajuamisesta kumpuava\nhuumori, jonka tärkeänä puolena on hyvyys. Tämä suuri sydän, joka\nsykkii läpi koko kirjan, onkin jo riittävä tekemään siitä sen, mikä\nse on.\n\n\n4\n\nAikoinaan kuuluisa ja vieläkin sitkeästi hengissä pysyvä\nromaanikirjailija _Charles Reade_ (1814-84) valmistui alkuaan\nlakimieheksi. Kirjailijauransa hän aloitti näytelmillä, joita kirjoitti\ntoistakymmentä, saavuttamatta niillä kuitenkaan erikoisempaa\nmenestystä. Väkijuomia (Drink, 1879) on muodostelma Zolan Ansasta.\nRomaaneja hän kirjoitti kahdeksantoista. Huomattavin ja tunnetuin on\nLuostari ja kotiliesi (The Cloister and the Hearth, 1861), jossa hän\nkuvaa harvinaisen eloisasti viidettätoista vuosisataa, renessanssin\naamua, keskiajan ahtauden väistymistä uuden ajan koittavan\ninhimillisyyden tieltä, voimakkaita intohimoja, suurta henkilöjoukkoa,\nkaikkia yhtä huolellisesti. Sen lukijat varmaan mielellään yhtyvät\nSwinburnen lausuntoon, että \"Reade oli ollessaan parhaillaan, jota hän\noli sangen usein, todella suuri kirjailija ja jalo henki\". Muista\nmainittakoon Rumaa peliä (Foul Play, 1869), joka samoin kuin Ibsenin\nYhteiskunnan pylväät perustuu Samuel Plimsollin syytöksiin\nenglantilaisia laivanvarustajia kohtaan siitä, että nämä vakuuttivat\nvanhat laivansa korkeasta ja toimittivat ne miehistöä säälimättä\nhaaksirikkoon. Reade oli uudenaikainen realisti: perehtyi tarkoin\naiheeseensa ja esitti sen puolueettomasti ja asiallisesti. Ihmisenä\nReade oli omalaatuisensa: matkusteli mielellään, kauppaili viuluja,\nriiteli ja käräjöi loppumattomasti. Muuten hän vietti elämänsä\nLontoossa, puhtaassa, kauniissa ystävyydessä näyttelijätär Mrs.\nSeymourin kanssa, joka hoiti häntä ja hänen talouttaan sekä oli hänen\nuskollinen neuvonantajansa.\n\n_Anthony Trollope_ (1815-82) oli amerikanmuistelmistaan ja lukuisista\nromaaneistaan kuuluisan kirjailijattaren Frances Trollopen kolmas\npoika. Oltuaan 11 vuotta koulukodin kasvattina ja joutumaisillaan --\nperheen asuessa Brysselissä -- Itävallan ratsuväkeen, hän pääsikin\npostivirkamieheksi Lontooseen, palvellen siellä 1834-41. Hän oli,\nsanotaan, tunnetusti huono viranhoitaja, jonka elämä pyrki olemaan niin\nja näin, mutta hänellä oli sensijaan kirjallisia harrastuksia.\n1841 hän matkusti maanmittarin apulaisena (postin palveluksessa)\nLänsi-Irlantiin, jossa osoitti odottamatonta toimitarmoa, muutti\nelämäntapansa, meni avioliittoon 1844, ja pääsi kirjailijahaaveensa\nperille 1847 julkaisemalla ensimmäisen romaaninsa. Kolme ensimmäistä\nteosta syntyi kuolleena, mutta neljäs, Esimies (The Warder,\n1855), herätti melkoista huomiota. Sillä hän aloitti ns.\n\"katedraalikertomukset\" tai \"Barsetshiren kronikat\", joihin kuuluu\nlisäksi viisi muuta Barset-romaania. Koko sarjan näyttämönä on\nBarchesterin pieni katedraalikaupunki ja sen lähikylät, henkilöinä\npapit ja muu maaseutuherrasväki perheineen. Trollope on jo täysin\npuolueeton realisti. Dickens, Thackeray, Borrow, Reade -- kaikki he\nnäkyvät tekstin takaa ohjaillen asioita ja ajatuksia oman voimakkaan\ntahtonsa mukaan; Trollope sen sijaan jättäytyy kokonaan asiain\nulkopuolelle antaen niiden liukua lukijan ohi omassa tapahtuma- ja\nmuussa luonnollisessa järjestyksessään, osoittamatta sormellaan\nminnekään päin, vain kertoen ja kuvaillen leikilliseen\ntarinoimistyyliin. Keskeisin henkilö on piispatar Proudie, jonka\nkukistuminen aiheuttaa helpotuksen huokauksen laajoissa piireissä.\nTrollopen oma arvostelu eräästä hänen romaanistaan on seuraava:\n\"Kertomus on läpeensä englantilainen. Siinä on hiukan ketunajoa ja\nliehittelyä, vähän kristillistä hyveellisyyttä ja kristillistä\ntekopyhyyttä. Ei sankaruutta eikä roistomaisuutta. Paljon\nkirkollisuutta, mutta vielä enemmän rakkautta. Vieläpä erittäin\nkunniallista rakkautta\". Trollope julkaisi n. 50 teosta, ansaiten\nniillä n. 70.000 puntaa. Hän kirjoitti kello vieressään määrätunnit\njoka päivä. Oli parhaiden vuosiensa luetuimpia kirjailijoita.\n\nSamoin kuin vuosisadan vaihteessa, romantiikan kohotessa\naallonhuippuunsa, Jane Austen, Maria Edgeworth ym. naiskirjailijat\nylläpitivät tervettä tosioloisuutta, kohosi Viktorian kauden suuren\nromaanituotannon lähestyessä korkeimpia saavutuksiaan näkyviin muutamia\nnaiskirjailijoita, joiden tuotanto joskus tuntuu kumpuavan todella oman\nsydämen hetteistä, jopa itsenäisemmin, läpieletymmin, kuin usein ajan\ntunnustetuilla suurnimillä. Ja samoin kuin nuo aikaisemmat, lähtevät\nviimeksimainitutkin kirjailijattaret niin vaatimattomista,\nyksinkertaisista, \"epäkirjallisista\" oloista, ettei heidän\nsaavutuksilleen ole löydettävissä mitään muuta perustelua eikä\nselitystä kuin todellinen luontainen lahjakkuus.\n\n_Charlotte ja Emily Brontë_ syntyivät 1816 ja 1818 Thorntonissa,\nBradfordissa, irlantilaissukuisen papin kolmantena ja neljäntenä\ntyttärenä, kasvoivat Yorkshiressä, suuren kutojakylän, Haworthin,\npappilassa, aution nummi- ja suomaaston rannalla, varhain orpoina\näidistään ja kouluiässä kuolleista kahdesta vanhemmasta sisarestaan,\nhiukan erikoisen isän seuralaisina, nuoremman Anne-siskon ja kuopuksen,\nveli Branwellin, hoitajina. Opetusta heille antoi heidän tätinsä, miss\nBranwell, ja isä; koulua he saivat käydä jonkin verran. 1842 he\nmatkustivat Brysseliin valmistuakseen opettajattariksi, ja tulivat\noppilaiksi erään hra Hégerin kouluun. Yhdeksän kuukauden kuluttua he\npalasivat tädin kuoleman johdosta Haworthiin, jonne Emily jäi hoitamaan\nkotia, Charlotten matkustaessa uudelleen Brysseliin, jossa hän nyt\nviipyi tammikuuhun 1844. Herra Héger oli tehnyt häneen syvän\nvaikutuksen, minkä johdosta hänen siihenastiset uutterat kirjalliset\nharjoitelmansa syvenivät ja kypsyivät taiteeksi. Kodissa olivat\nolosuhteet huonontuneet sen kautta, että veli Branwell oli joutunut\nkokonaan rappiolle ja oli siskojensa taakkana kuolemaansa saakka.\nEnsimmäinen julkisuuteen tullut ilmaus sisarusten kirjallisista\nharrastuksista oli omalla kustannuksella 1846 ilmestynyt runokokoelma,\nkirjoittajina \"Currer, Ellis ja Acton Bell\"; sitä myytiin vain kaksi\nkappaletta. Sen jälkeen Charlotte etsi turhaan kustantajaa romaanilleen\nProfessori, joka ilmestyikin vasta hänen kuoltuaan. Sen sijaan romaani\nJane Eyre (suomennettu nimellä Kotiopettajattaren romaani) sai heti\nkustantajan (1846) ja suuren menestyksen, huolimatta siihen\nkohdistuneista tekopyhistä, sen ajan naisille sopimatonta ja\nliikavapaata ujostelemattomuutta kauhistelevista arvosteluista; olihan\nmuka outoa kirjoittaa rakkaudesta naisen eikä miehen kannalta, tulkita\nniitä kärsimyksiä, joihin nainen on usein hiljaisuudessa tuomittu. 1849\nilmestyi Shirley, tekijättärensä onnellisimpien tunnelmien tuote,\nkuvaus yorkshireläisistä ystävistä, 1853 Villette (suomennettu nimellä\nSyrjästäkatsojan tarina), kuvaus hänen olostaan Brysselissä, tarkoin\nomaelämäkerrallinen. Sen romanttinen lemmentarina, runollisuus, satiiri\nja leikillisyys valloitti sekä yleisön että arvostelijat. Tällävälin\noli pienen, aran, hiljaisen kirjailijattaren kotielämä ollut täynnä\nmurheita ja koettelemuksia: Branwell kuoli syyskuussa, Emily\njoulukuussa 1848, Anne toukokuussa 1849. Kirjojen tuottama menestys ei\njaksanut voimistuttaa hänen henkeänsä, jota kodin yksitoikkoinen\nhiljaisuus ja murheelliset muistot painostivat. Suostuen lopuksi isänsä\napulaisen Mr. A. B. Nichollsin uskollisesti uudistuvaan kosintaan hän\nmeni naimisiin kesäkuussa 1854, mutta poistui elämästä jo maaliskuussa\n1855, vihdoinkin oltuaan lyhyen ajan onnellinen. Hänen kirjansa, jotka\nnaisen syvimmän sielunelämän, intohimojen tulkkeina aloittavat uuden\ntotuudessa pysyvän ihmiskuvauksen, ovat vieläkin yhtä tuoreita ja tosia\nkuin kerran ilmestyessään.\n\nShirley Keeldar on sisar Emilyn kuva: hänen taipumuksensa mukavaan\nelämään, rakkautensa koiriin, ihastuksensa nummimaisemien autiuteen,\nvapisevat huulensa, tummina salamoivat silmänsä, ivallinen naurunsa,\nsuuttuessa ikäänkuin kasvava olemuksensa, unelmien hetkinä harvinainen,\nvilli kauneutensa -- kaikki on muistettu. Emily Brontë oli 1836 jonkin\naikaa Halifaxissa opettajattarena ja sittemmin, kuten mainittu,\nsisarensa kanssa Brysselissä; sen jälkeen hän vietti elämänsä\nHaworthissa. Hän oli umpimielinen, ilmeisesti itsenäinen ja ylpeä,\nintohimoinen ja romanttinen, arvoituksellinen luonne, naispuolinen\nByron, joka löysi sukulaisuutta luonnon hurjissa voimissa ja\nkolkonkauniissa autiudessa. Emily Brontë kuoli joulukuussa 1848,\nkieltäytyen ottamasta vastaan lääkärinapua ja myötämieltä. Hänen ainoan\nteoksensa, romaanin Humiseva harju (Wuthering Heights, 1847) olemme\naikaisemmin käsitelleet (V, s. 369).\n\nBrontë-sisarusten tuttavapiiriin kuului _Elisabeth Cleghorn Gaskell_,\no.s. Stevenson. Hän syntyi Chelseassa 1810, jäi kuukauden vanhana\norvoksi äidistään, ja kasvoi tätinsä luona Knutsfordin pienessä\nkaupungissa, Manchesterin lähellä. Mentyään 1832 avioliittoon pastori\nGaskellin kanssa hän joutui asumaan Manchesteriin ja tutustumaan\ntyöväen olosuhteisiin. Hänen ensimmäinen julkaistu tuotteensa on\nrunoelma Piirrelmiä köyhäin elämästä (Sketches among the poor, 1837).\nVasta kymmenen vuoden kuluttua siitä hän julkaisi ensimmäisen\nromaaninsa nimeltä Mary Barton (1848), jonka aiheena on työväen asia ja\nsilloinen Manchesterin suuri työtaistelu. Se saavutti hyvän\nmenestyksen, aiheuttaen mm. sen, että Dickens pyysi häntä avustajaksi\nviikkolehteensä Kotoisia tarinoita, johon Mrs. Gaskell kirjoittikin mm.\nsarjan Cranfordin, so. hänen pienen kotikaupunkinsa Knutsfordin\nkuvauksia (1851-53). Näin syntyi hänen viehättävä teoksensa Cranfordin\nseurapiiri (Cranford, suomennettu), jossa hän mestarillisesti kuvaa\nkoskemattomuuteensa uinuneiden ikäneitojen pumpulipuhdasta, viileän\nkaunista ja ylen hienotunteista elämäntyyliä, arkaa värinää menneen,\ntuskin alkuun päässeen lemmentarinan hellässä, kaukaisessa autereessa,\ntanttien juhlallista \"korrektisuutta\" ja sitä, kuinka rahvaanomaiselta\nesim. Pickwickin tyyli vaikutti tässä vielä tri Johnsonin asteella\nolevassa pikku maailmassa. Elämän syyspuolen kauniilla, rauhallisella\nviileydellä ei ole ollut parempaa kuvaajaa ennen Mrs. Gaskellia. Hänen\ntoinen romaaninsa Ruth (1853, viettelijä-aihe) menestyi heikommin.\nTyöväenkysymystä käsittelee Pohjoinen ja etelä (North and South, 1855).\n1850 Mrs. Gaskell oli järviseudulla käydessään tutustunut Charlotte\nBrontëhen. Pastori Brontën pyynnöstä hän ryhtyi kirjailijattaren\nkuoltua valmistamaan hänen elämäkertaansa, joka ilmestyi 1857, ja on\nkirjoitettu tarkoin tiedoin ja taitavasti, minkä myöhempi tutkimus on\ntodennut. Mrs. Gaskellin muista teoksista on paras, kypsynein,\nvaikkakin kesken jäänyt Vaimoja ja tyttäriä (Wives and Daughters). Mrs.\nGaskell kuoli äkkiä sydänhalvaukseen 1865. Vaikkakaan ei mikään suuri,\nhän on kuitenkin miellyttävä, terve ja kestävä nimi.\n\nEnglannin huomattavien naiskirjailijoiden rivin päättää tässä\nvaiheessa heistä pisimmälle päässyt _Mary Ann eli Marian Evans_,\nkirjailijanimeltään _George Eliot_ (1819-80). Hän syntyi ja kasvoi\nmaaseudulla, Warwickshiressä, lujaluontoisen ja huomattavasti\nyksilöllisen isän suosikkina, saaden kielten- sekä musiikinopetusta.\nÄitinsä kuoltua 1836 ja vanhemman sisarensa mentyä naimisiin 1837 hän\nhoiti isänsä ja veljensä kodin ja talouden. Lapsuudesta saakka hän oli\nahkera lukija, ihaillen mm. Scottia, jota luki ääneen isälleen. 1841\nveli meni naimisiin, jolloin Mary muutti isänsä kanssa maaseudulta,\nGriffin maatilalta, \"Floss-virran myllyltä\", Coventryyn, joutuen täällä\nuskonnolliselta ajatustavaltaan hänelle uusiin piireihin. Seurauksena\noli hänen siihenastisen kiihkeän kristillisyytensä muuttuminen\nratsionalismiksi, kieltäytyminen kirkonkäynnistä ja välien\nrikkoutumisen uhka isän kanssa, mikä kuitenkin välttyi Maryn\nperäytyessä. Hänen uuden uskonnollisen kantansa ilmauksena on pidettävä\nhänen käännöstänsä D. Fr. Straussin Jeesuksen elämästä. Isänsä kuoltua\n1849 Mary matkusti ulkomaille, ryhtyen seuraavana vuonna sieltä\npalattuaan avustamaan Westminster Review'ta ja joutuen siten\nkirjalliseen piiriin, johon kuuluivat mm. Herbert Spencer ja George\nHenry Lewes (1817-78), kriitikko ja filosofi, etupäässä tunnettu Goethen\nelämäkerran kirjoittajana. Tänä aikana hän käänsi Feuerbachin\nKristinuskon olemuksen. Vuodesta 1854 Mary Evans eli Lewesin vapaana\nelämäntoverina (Lewesin vaimo ei myöntänyt miehelleen eroa) tämän\nkuolemaan saakka. Vasta viimeksimainittuna vuonna, matkalla Berlinissä,\nhän luki Lewesille kuvauksen elämästä maalaistalossa ja heräsi tämän\ninnostamana huomaamaan kirjailijalahjansa. Julkaistuaan kolme\nensimmäistä harjoitelmaansa Blackwood's Magazinessa hän yhdisti ne\nkirjaksi nimeltä Kohtauksia papin elämästä (Scenes from Clerical Life,\n1858), kirjailijanimenä \"George Eliot\". Näin alkoi rikas, arvokas\ntuotanto. Adam Bede (1859) saavutti suuren, Jane Eyrelle vertoja\nvetävän menestyksen, jota jatkoi huomattavilta osilta\nomaelämäkerrallinen Floss-virran mylly (The Mill on the Floss, 1860).\nKorkeimman asteensa näissä maaseudun kuvauksissa Eliot saavutti\nseuraavassa Silas Marner (1861, suomeksi: Kankuri ja hänen aarteensa)\nnimisessä teoksessa. Tyhjennettyään toistaiseksi tämän alan hän\njulkaisi historiallisen romaanin nimeltä Romola (1863), aiheena\nSavonarola ja hänen aikansa, ja kertomuksen Felix Holt, radikaali\n(1866). Sen jälkeen, 1868-71, hän kirjoitti neljä runoelmaa (Espanjan\nmustalainen -- The Spanish Gipsy, Agatha, Jubalin legenda -- The Legend\nof J., ja Armgart), palatakseen taas laajassa teoksessaan Middlemarch\n(1871-72) maaseutukuvaukseen. Hänen viimeinen, juutalaisaiheinen\nromaaninsa Daniel Deronda ilmestyi 1876. Lewesin kuoltua 1878 syvä\nalakuloisuus valtasi Eliotin, joka oli hyvin riippuvainen läheisen\nhenkilön tuesta ja myötätunnosta. 1880 hän solmi avioliiton vanhan\nystävän John Crossin kanssa, mutta poistui elämästä jo samana vuonna.\n1879 hän julkaisi Theophrastus Such'in vaikutelmia (Impressions of Th.\nS.), joka sisältää sekalaisia kirjoitelmia.\n\nGeorge Eliotin pääala on hänen nuoruutensa maaseudun, Keski-Englannin,\nihmisten tosioloinen, ulkonaisesti ja sielullisesti tarkka ja syvä\nkuvaus. Hän täydentää siis tärkeältä puolelta sitä Englannin kansan\nkuvausta, josta Thackeray suoritti ylimystöä ja Dickens (Lontoon)\nkeskisäätyä koskevan puolen. Heidän luonteensa, tunteensa,\nvaikuttimensa, elämän- ja puhetapansa hän tuntee perinpohjin, osaten\nilmaista ne hiuskarvalleen, myötätuntoisella huumorilla. Hänen\nmaailmankatsomuksensa on alistuneesti pessimistinen, hänen\nperustarkoituksensa siveellisten opetusten, eritoten miehen ja naisen\nsuhteen pyhyyden teroittaminen. Sikäli kuin tämä opettavainen henki\npääsee vallalle, rupeaa esityksen taiteellisuus kärsimään. Luonteiden\nkuvaus rakentuu usein pitkistä, perinpohjaisista, pieniin\nyksityisseikkoihin kajoavista keskusteluista, minkä johdosta\nkertomuksen päärintama etenee leveänä, hitaana vyörynä, matkanteon\nväliin tuntuessa yksitoikkoiselta.\n\nNaiskirjailijoiden yhteydessä on sopivaa mainita romaanikirjailija ja\nrunoilija _George Meredith_ (1828-1909), joka kuului esirafaelilaiseen\npiiriin, asuenkin 1862-63 Rossettin talossa (16, Cheyne Walk), mutta on\nsilti realisti.\n\nHän oli sotilasräätälin poika Portsmouthista (salasi itse\nsyntyperänsä), suvusta, jossa on todettu kelttiläistä verta,\nmenetti 5-vuotiaana äitinsä, ja näyttää viettäneen ikävän ja\nonnettoman lapsuuden, varhain vierautuen isästään, joka 1849 muutti\nEtelä-Afrikkaan, kokonaan kadoten poikansa elämästä. Pojan\nkoulutuksesta on kuitenkin pidetty huolta: mm. hän oli 1842-44\nböömiläisten veljien koulussa Neuwiedissä. 1846 hän meni asianajajan\noppiin, mutta ei tuntenutkaan halua lakimieheksi, vaan ryhtyi\nkirjoittamaan sanomalehtiin ja sepittämään runoja. Hänen ensimmäinen\nrunokokoelmansa (Poems), joka mm. sisältää eloon jääneen Laakson lempi\n(The Love in the Valley) nimisen runon, ilmestyi 1851. Hänen\nensimmäinen proosateoksensa on itämaiseen tarinatyyliin kirjoitettu\nShagpatin parranajo (The Shaving of Shagpat, 1856), minkä jälkeen\nseurasivat romaanit Rikhard Feverelin koettelemus (The Ordeal of R. F.,\n1859) ja Evan Harrington (1861), runokokoelma Nykyaikainen rakkaus ja\nrunoja tien varrelta (Modern Love, and Poems of the English Roadside,\n1862), Emilia Englannissa (1864, myöhempiin julkaistu nimellä Sandra\nRelloni) ja Rhoda Flemming (1865). Meredithin yksityiselämä oli näinä\nvuosina vaivojen ja puutteen alaista, vaikka hänellä olikin pieni\nperintö tukenaan. Avioliitto, jonka hän oli solminut 1849, purkautui\n1858. Hänen lukijakuntansa oli vielä näihin saakka hyvin rajoitettu --\nvasta Swinburnen arvostelu Spectatorissa hänen Nykyaikaisesta\nrakkaudestaan opetti laajemman piirin ymmärtämään häntä. 1866 hän oli\nMorning Postin sotakirjeenvaihtajana Italiassa, tuli näihin aikoihin\nChapman & Hallin kirjalliseksi neuvonantajaksi, ja Fortnightly Reviewin\ntoimittajaksi. 1867 ilmestyi Vittoria, 1871 Harry Richmond, 1875\nBeauchampin ura (B's Career) ja 1879 Egoisti. Mutta vasta seuraavat\nromaanit: Traagilliset komediantit (The Tragic Comedians, 1881, aiheena\nFerd. Lassalle ja hänen kuolemansa) ja Tienhaarojen Diana (Diana\nof the Crossways, 1885, aiheena mrs. Norton, toinen Viktorian\najan alkupuolen kolmesta kuuluisasta sulottaresta, Richard Brinsley\nSheridanin pojantyttäristä), saavuttivat suuremman yleisömenestyksen.\nTähän tuotantokauteen kuuluvat runoteokset Runoa ja lyriikkaa maan\nilosta (Poems and Lyrics of the Joy of Earth, 1883), Ballaadeja ja\nrunoja traagillisesta elämästä (Ballads and Poems of Tragic Life,\n1887), ja Maan luento (A Reading of Earth, 1888).\n\nLuettelematta enempää hänen tuotantoaan, jota hän jatkoi vielä usealla\nromaanilla ja runoteoksella, mainittakoon sen laadusta seuraavat\npiirteet: pyrkien lausumaan syvät ajatukset tiivistetyn lyhyesti ja\naforistisesti, käyttäen harvinaisia sanoja ja äkillisen ongelmallisia\nkäänteitä, hänen tarkoituksensa jää usein epäselväksi, mikä karkoittaa\nlukijat hänen kirjojensa äärestä; hänen romaaniensa voimana on\nsielullinen, etupäässä hänen oman aikansa naisluonteiden, heidän\nälynsä, intohimojensa ja persoonallisuutensa myötämielinen kuvaus,\nminkä kautta hän tulee naisen uudenaikaisen vapautumisen apostoliksi,\ntaiteilijana kuitenkin välttyen tämän tarkoituksellisesta\nesittämisestä; läpikäyvänä piirteenä tämän rinnalla on pyrkimys\nosoittamaan, kuinka itsekkyys tuottaa onnettomuutta. Pohjaltaan tämä\nsamoin kuin hänen runoilijauskonsa on ilmausta yleisestä evolutio-opin\nhyväksymisestä; hänen filosofiansa ei tunnusta persoonallisen\nkuolemattomuuden kaipuuta, vaan valitsee ajan taistelussa kieltävän\npuolen. Huomattava on hänen luonnonrakkautensa, johon nähden hän\nhyväksyy Wordsworthin, mutta vaatii evolutionistina, että myös ihmisten\njoukosta on etsittävä samaa sielun ylenemistä kuin luonnosta. George\nMeredith oli Browningin ja Eliotin älyllisen linjan kannattaja,\nhiljainen, syvään edistyksen uskoon pyrkivä, optimistinen\nrunoilijayksilö, jonka piiri voi tuskin milloinkaan tulla valittuja\nihailijoita laajemmaksi.\n\n\n5\n\n_Samuel Butler_ (1835-1902) oli papinpoika Nottinghamista, kävi\nkoulunsa Shrewsburyssa ja tuli 1854 Cambridgeen, jossa aloitti\nmatematiikalla, mutta lopetti klassikoilla, aikoen papiksi, koska se\nura oli perheessä traditiona. Luopuen kuitenkin siitä hän ajatteli\ntaidemaalarin ammattia, mutta jätti perheen vastustuksen vuoksi senkin,\nja muutti 1859 Uuteen Seelantiin, jossa toimi lammasfarmarina viisi\nvuotta.\n\nSielläkin hän pyrki seuraamaan aikaansa, mm. tutustuen 1859\nilmestyneeseen Lajien syntyyn, joka aiheutti hänen ajattelussaan\nperinpohjaisen muutoksen. Hän kirjoitti tällöin mm. eriskummallisen\nkehitysopillisen kuvitelman Darwin koneiden joukossa (Darwin Among the\nMachines, 1863), jonka mukaan koneet kerran saavat ajattelun lahjat ja\ntulevat ihmisen herroiksi. Kirjoitus voidaan myös käsittää kuvaukseksi\nsiitä orjuudesta, johon työväen ennen arveltiin suurteollisuuden,\nkoneiden palveluksessa joutuvan. Palattuaan 1864 Englantiin Butler\nasettui Lontooseen, vaatimattomiin oloihin, ruveten säästöjensä varassa\nelämään harrastuksiansa, filosofiaansa, kirjailijatyötänsä varten, ja\nasuen samassa paikassa (15 Clifford's Inn) kuolemaansa saakka. Hän\nyritteli säveltäjänä ja piti taidefilosofiaa (kuvaamataiteita)\nvarsinaisena alanaan, ollen muka kirjailijana vain harrastelija, mutta\nei silti voinut olla kirjoittamatta. Alussa mainitut koneiden\nkehittymisaatteet hän kasvatti kokonaiseksi utopiateokseksi nimeltä\nMissäänei (Erewhon = nowhere = ei missään, 1872). Missääneimaan\nasukkaat ovat huomanneet, mihin koneet olivat kehittymässä, ja ovat\nhävittäneet ne: taskukellonkin pitäminen rangaistaan kuolemalla.\nToiselta puolen he ovat todenneet varallisuuden tavattoman merkityksen\nja kehoittavat pyrkimään tähän asemaan mm. vapauttamalla veroista\njokaisen, jolla on yli 20.000 punnan vuositulot. Missäänein asukkaat\novat muuten tyypillisiä Butlerin kansalaisia: nice people, \"mukavia\nihmisiä\", terveitä, hyvännäköisiä, järkeviä, hyväluontoisia,\ntoimeentulevia, välttäen kaikessa liikaa jyrkkyyttä ja solutellen\nelämäänsä rauhantietä, lukemattomien kompromissien kautta. Sairaus oli\nrikos yhteiskuntaa vastaan ja oli rangaistava; rikollista oli myös olla\nonneton. Teos (jonka Meredith hylkäsi) saavutti menestystä. Butler\njulkaisi siihen 1901 jatkon Uudelleen Missääneihin (Erewhon Revisited),\nkertoen siinä, kuinka ensimmäisen osan sankari Higgs, joka oli paennut\nilmapallolla, toteaa palatessaan tulleensa \"ylösnousemuksensa\"\nperusteella uuden uskonnon keskushenkilöksi. Tässä esiintyvän\nsatiirisen, kieltävän ajatuspohjan Butler oli aikaisemmin esittänyt\nromaanissaan Kaunis satama (The Fair Haven, 1873), joka käsitettiin\nrienaukseksi ja herätti paljon pahennusta. Suututettuaan täten\nuskonnolliset piirit Butler usutti vastaansa myös darwinilaiset\nsyyttämällä heidän paaviansa Charles Darwinia ei ainoastaan huonosta\ntieteestä, vaan myös epärehellisyydestä, koska ei ollut muka antanut\ntunnustusta edeltäjilleen, mm. omalle isoisälleen Erasmus Darwinille.\nOman kehitysfilosofiansa Butler esitti teoksissa Elämä ja tottumus\n(Life and Habit, 1877), Vanha ja uusi kehitys (Evolution Old and New,\n1879), Tiedoton muisti (Unconscious Memory, 1880) ja Onni vai viekkaus\n(Luck or Cunning, 1887). Elollinen käy kyllä Darwinin osoittamaa\nkehityksen uraa, mutta ei vain mekaanisesti, ulkoisten olosuhteiden\nmääräämää kujaa myöten, vaan myös vitaalisesti, entisten elollispolvien\nperinnöksi jättämän, itsetiedottoman, takatajuisen muistin ja sen\nvaikuttaman toimintahalun ohjaamana. Täten elollinen elää jälkipolven\nhenkisessäkin rakenteessa. Tämä ajattelu johtaa mieleen myöhemmän\nbergsonilaisuuden. Italiankuvaus Alppeja ja pyhäkköjä (Alps and\nSanctuaries, 1881) on vakavan miehen \"tunteellinen matka\" ihailemaansa\nmaahan. Suorasanaiset Iliadin ja Odysseian käännökset ja Odysseyn\nkirjoittajatar (The Authoress of Odyssey, 1897, on muka Nausikaa)\nosoittavat hänen luonteensa humoristista puolta. Hänen kuolemansa\njälkeen julkaistiin hänen omaelämäkerrallinen romaaninsa Kaiken\nmaailman tie (The Way of all Flesh, 1903), jonka hän oli kirjoittanut\n1872-84. Siinä hän esittää filosofiaansa viktorialaisen elämän kuvassa:\ntoisaalla perinnöllisyys, so. itsetiedoton muisti liitossa\ntoimintahalun kanssa, sitä vastassa ulkonaiset olosuhteet, väärä\nkasvatus. Dickensin tyyppitaiteen vaikutuksen alaisena tästä kuvasta on\nsyntynyt mieleenjäävä tutkielma viktorialaisen elämän puutteista. --\nButlerilla ei ollut Kauniin sataman jälkeen juuri ollenkaan lukijoita,\nmutta hänen kuolemansa jälkeen on hänen maineensa erikoisena,\nitsenäisenä ajattelijana ruvennut huomattavasti elpymään, varsinkin\nsitten, kun hänen Muistikirjansa (Notebooks) julkaistiin (1912). Hän on\nkiintoisa näyte siitä, mihin kehitysoppi saattoi filosofian ja\nkaunokirjallisuuden alalla johtaa.\n\nVastapainoksi Meredithin luottavaiselle optimismille, uskolle siihen,\nettä ihminen oli kerran kehittyvä riittävän korkealle asteelle\nvoidakseen itse määrätä kohtalostaan, esitti _Thomas Hardy_\nfatalistisen, pessimistisen maailmankäsityksen. Hän oli syntyisin\n(1840-1928) pienestä maakylästä Dorchesterin läheisyydestä, perin\nvaatimattomista oloista (isä oli kylän rakennusmestari), ja oli siis\nitse niitä samoja maalaisia, joiden ulkonaisia ja sielullisia puolia\nniin asiantuntevasti kuvasi. Vielä vanhana hän joskus istui heidän\nseurassaan kylän ravintolassa, piippu suussa kuunnellen heidän\njahkailuaan. Kotiseudullaan hän tuli näkemään, kuinka uusi aika, mm.\nrautatiet, muuttivat maaseudun elämää, kuinka vanha Englanti tapoineen\nvähitellen hävisi. Koko tämä maaseudun entinen elämä ja luonto näkyy\nhänen kuvaustensa taustasta.\n\n16-vuotiaana Hardy lähetettiin Dorchesteriin oppiin arkkitehti Hicksin\nluo, joka oli erikoistunut kirkonrakennusalalle; 21-vuotiaana hän\nmeni Lontooseen jatkamaan opintojaan silloin maineessa olevan\ngoottilaissuuntaisen arkkitehdin Arthur Bloomfieldin koulussa.\nAhkeran ammattiopiskelun rinnalla Hardy myös täydensi sivistystään\nperehtymällä kirjallisuuteen ja kiinteästi tarkkaamalla kehitysopin\nesiintymisen näinä vuosina alkuunpanemaa taistelua vanhan ja uuden\nmaailmankatsomuksen välillä. Itselleen Hardy omisti siitä kielteisen\nkannan. Kiintyen yhä enemmän kirjallisuuteen hän rupesi epäilemään\nsopivaisuuttaan rakennusalalle ja muutti 1867 maaseudulle, Weymouthiin,\njossa rakennustyön ohella kirjoitti satiirisen romaanin Köyhä mies ja\nhieno nainen (The Poor Man and the Lady). Tätä hän tarjosi Chapman &\nHallin kustannusliikkeelle, jonka kirjallisena neuvonantajana silloin\ntoimi Meredith. Tämä hylkäsi kirjan, mutta kutsui tekijän luokseen ja\nneuvoi häntä aloittamaan kirjailijauransa -- kunnollisella\nsensatioromaanilla! Hardy teki työtä käskettyä, niin haluton kuin hän\nsiihen olikin, ja kirjoitti Wilkie Collinsin tyyliin romaanin\nEpätoivoisin keinoin (Desperate Remedies, 1871), jossa ei ole paljoa\nhänen varsinaisia pääominaisuuksiaan. Mutta alku oli tehty. Seuraavana\nvuonna (1872) ilmestynyt Vihreiden lehvien alla (Under the Greenwood\nTree) toi jo kirjallisuuteen sen Wessexin, joka ei vielä tuntenut\nkansakoulua eikä rautatietä. Sininen silmäpari (A Pair of Blue Eyes,\n1873, suomennettu) saavutti juonensa vuoksi menestystä, mutta Hardyn\nensimmäinen varsinaisesti ratkaiseva kirja oli Kaukana väkijoukosta\n(Far from the Madding Crowd, 1874), Gabriel Oakin ja Bathseban\nlemmentarina, kuteina maalaiselämän pienempiä tragedioja ja komedioja.\nSamana vuonna Hardy meni naimisiin ja muutti takaisin rakkaaseen\nDorsetshireensä, jossa sitten asui kuolemaansa saakka. Näissä teoksissa\nhän esiintyy vielä idyllikkona, mutta romaanissa Paluu synnyinseudulle\n(The Return of the Native, 1878) hän jo yhdistää taustaidylliinsä\ntraagilliset kohtalot, alusta saakka viitoittaen päähenkilöidensä tiet\nonnettomuutta kohti ja lyöden Egdon Heathin kuvauksessa tumman\nkohtalosoinnun, joka väreilee pohjasäestyksenä loppuun saakka. Hänen\nmielessään on tällöin kreikkalainen murhenäytelmä, halu osoittaa, että\ntodellisuudessa, syrjäisimmissäkin paikoissa suoritetaan Sophokleen\nvertaisia kohtalodraamoja. Rakenteeltaan tätä romaania pidetään kaikin\npuolin sopusuhtaisena, todellakin arkkitehdin luomana. Sivuuttaen kolme\nheikompaa väliteosta saavutaan Casterbridgen pormestariin (1886), jonka\npäähenkilö Henchard on muovailtu ja kehitetty johdonmukaisesti,\nsäälimättömästi, suurella voimalla; hänen keskitetty katkeruutensa\nilmenee harvinaisen jyrkästi hänen lyhytsanaisesta testamentistaan.\nTässä romaanissa on taustana pieni kaupunki. Maaseudun vaatimattomiin\nihmisiin Hardy palasi taas seuraavassa romaanissaan Metsäseutulaiset\n(The Woodlanders, 1887), joka on vähemmän katkera kuin edellinen,\ntaustansa ja lemmentarinansa puolesta surumielisen viehättävä. Hardyn\nsuurimpana saavutuksena pidetään romaania Tessin tarina (Tess of the\nD'Urbervilles, 1891, suomennettu), joka on kyllä jonkin verran\nmelodramaattinen, mutta josta kirjailijan tuntema, inhimillisen ja\njumalallisen vääryyden aiheuttama sieluntuska ja pyhä suuttumus syvästi\nja vaikuttavasti ilmenee. Seuraavassa romaanissa Jude (Jude the\nObscure, 1895) hänen pessimisminsä julmuus särkee taiteellisuuden.\nHänen viimeinen romaaninsa Paljon rakastettu (The Well Beloved, 1897)\non kirjoitettu aikaisemmin.\n\nHardyn maine näyttää jäävän näiden hänen parhaiden Wessex-romaaniensa\nvaraan, joista on huomautettu, että niiden vaatimattomilla\nmaalaisihmisillä, ollen älyllisesti kehittymättömiä ja muutenkin\nheikosti varustautuneita elämäntaisteluun, on hyvin vähän edellytyksiä\nkamppailuun vihamielistä kohtaloa vastaan. He ovat tässä suhteessa\nsäälittäviä, mikä ei ole eduksi taiteellisuudelle. Hardyn\nkirjailijatyön tuloksista on vielä mainittava neljä novellikokoelmaa,\njotka eivät kuitenkaan kuulu hänen parhaaseen tuotantoonsa (Ylhäisiä\nnaisia -- A group of Noble Dames, 1891, suomennettu), kuusi lyyrillistä\nkokoelmaa, ja kolmiosainen jättiläisnäytelmä Hallitsijasuvut (The\nDynasts, 1904-08), joka käsittelee Napoleonin aikoja ja sisältää\nyhdeksäntoista näytöstä ja 130 kohtausta. Siinäkin hän järjestelee\nihmisensä \"perusenergian\" tahdottomiksi välikappaleiksi. Hardy on\npessimisti, mutta myötämielinen ihmisiänsä kohtaan. Viktorian ajan\nsuuren romaanikauden viimeisenä edustajana hän nautti maassansa yleistä\nkunnioitusta.\n\n_Feodor Josef Konrad Korzeniowski_ (1857-1924) oli syntynyt Puolan\nUkrainassa, sivistyneessä ja varakkaassa kodissa. 1862 perhe\nkarkoitettiin kapinan johdosta Vologdaan. Äidin siellä kuoltua Josef\npalasi Puolaan ruveten valmistumaan kotiopettajan johdolla Krakovan\nyliopistoon. Vastustamaton halu merelle sai hänet kuitenkin lopettamaan\nlukunsa juuri ylioppilastutkinnon aattona ja antautumaan merimieheksi\n(1874). Tällöin hän oli jo saavuttanut kohtuullisen pohjasivistyksen\nosaten mm. ranskaa, jonka taidon täydensi lähtemällä merimiesuralleen\nMarseillesta. Vasta 1878 hän saapui ensi kerran Englantiin, taitamatta\nvielä silloin huomattavammin kieltä, jonka mestariksi oli muutamassa\nvuodessa tuleva. 1884 hän suoritti siellä merikapteenin tutkinnon,\ntullen samana vuonna Englannin kansalaiseksi, purjehti vielä kymmenen\nvuotta, ja asettui sitten, terveyssyistä, maihin, Kentiin, jossa asui\nkuolemaansa saakka. 20-vuotisen merimiesuransa jälkeen, 1895, hän\njulkaisi ensimmäisen teoksensa nimeltä Almayerin hulluus (A's Folly),\njota oli jo merillä ollessaan kirjoitellut. Tästä teoksesta alkoi\nlaaja romaanituotanto, joka on ulkonaiselta aihealueeltaan,\ntapahtumapaikoiltaan, täysin romanttista, näyttämöinä kun ovat\netupäässä eksoottiset maat ja meret, mutta syvimmältä sisällöltään\nhienoa ja terävää sielunkuvausta, ihmisen sielullista taistelua häntä\neri tiloissa ympäröiviä vihamielisiä luonnon- ja muita voimia vastaan.\nIhmisen elämä on tragedia, jonka aiheuttaa se, että meidän täytyy elää\nyksin ja tuntea itsemme yksinäisiksi muiden ihmisten keskuudessa oman\npahuutemme vuoksi. Hänen romaaneistansa, joita on kaikkiaan 14,\nmainittakoon ensimmäiseen tuotantokauteen kuuluvat Saarien hylkiö (An\nOutcast of the Islands, 1896), Narkissoksen neekeri (The Nigger of the\nNarcissus, 1898, suomennettu) ja Lordi Jim (1900, suomennettu),\nviimeksimainitussa tapahtumana korkeasta vakuutetun mutta\nmerikelvottoman singaporelaisen pyhiinvaeltajalaivan jättö\nkuljetettaviensa ja oman onnensa nojaan, ja kertomatienä se, kuinka\nnämä jännittävät tapahtumat kuvastuvat kapteeni Marlow'n mieleen ja\nmiltä lordi Jim näyttää siitä peilikuvasta katsottuna; sitten Nostromo\n(1903), värikäs kuvaus kuvitellusta etelä-amerikkalaisesta valtiosta\nhopeakaivoksineen ja vallankumouksineen, jonka ihmisten elämän --\nsielun -- hopeanhimo vähitellen myrkyttää; ja Salainen agentti (The\nSecret Agent, 1907), Lännen silmien alla (Under Western Eyes, 1911) ja\nSattuma (Chance, 1914), jota pidetään hänen kertomataiteensa\nkorkeimpana saavutuksena. Lisäksi Conrad on julkaissut 6\nnovellikokoelmaa, esseitä ja muistelmia. Hänen kertomistapansa on\nrealistinen ja hänen sielullisessa uteliaisuudessaan ja jo\nensimmäisessä romaanissaan ilmenevässä halussansa kuvata vaikeuksiin\ntai viettelyksiin joutuvan ihmisen vähitellen tapahtuvaa henkistä\nmätänemistä ja luhistumista on jotakin slaavilaiseen kirjallisuuteen\nvivahtavaa, todennäköisesti opittua Dostojevskilta. Conrad ei ole siis\nromantikko, vaan kosmopoliitti, realisti, kuuluen sielullisesti samaan\nsukuun kun Browning, Meredith ja Hardy. Kaksi todella romanttista asiaa\nkuitenkin oli Conradin elämässä, joita hän ei itsekään ymmärtänyt:\nensiksi, miten hänestä, puolalaisesta maaseudun pojasta, tuli merimies,\nja toiseksi, miten hänestä vielä tuli englantilainen kirjailija.\n\n\n6\n\nKäsitys Englannin kirjallisuudesta 1880-90-luvuilla jäisi\nvaillinaiseksi, jos sivuutettaisiin _George Gissing_ (1857-1903),\nköyhien elämää kuvaava ja heidän keskuudessaan asunut, kohtaloiltaan\ntraagillinen ja syvimmältä luonteeltaan ylimyksellinen naturalisti.\n\nHän oli syntyisin Wakefieldistä, opiskeli Owen's Collegessa,\nManchesterissa, ja kunnostautui opinnoissaan, kunnes nämä äkkiä\nkatkesivat hänen joutuessaan kiinni varkaudesta. Eroottisesti\nvarhaiskypsänä hän oli takertunut huonomaineisen naisen pauloihin,\nmennyt hänen kanssaan naimisiin ja varasti hänen ylläpitämisekseen\nrahaa tovereiltaan. Tultuaan erotetuksi hän matkusti Yhdysvaltoihin,\njossa elätti itseään tilapäisellä novellituotannolla, kiertävänä\nvalokuvaajana, kaasutyöläisenä jne. Koti-ikävän kutsumana hän palasi\ntakaisin, ensin Saksaan, opiskellen Jenan yliopistossa jonkin aikaa, ja\nsitten Lontooseen. Täällä hän köyhyyden vuoksi joutui elämään mitä\nvaatimattomimmissa oloissa, ylläpitäen juoppoa vaimoaan tämän kuolemaan\nsaakka ja kärsien olosuhteistaan. Gissing oli oikeastaan luotu\nhuolettomissa oloissa eläväksi tiedemieheksi -- hänen mielityötänsä oli\nantiikin kielten, kreikan runomittojen tutkiminen -- ja hän harjoitti\nkirjailijatyötänsä haluttomasti, välttämättömyyden pakosta. Hänen\ntoinenkin avioliittonsa -- myös sivistymättömän naisen kanssa -- oli\nonneton ja päättyi eroon; vasta kolmas liitto -- sivistyneen\nranskattaren kanssa -- tuotti hänelle onnea. Sitä kesti vain muutamia\nvuosia, joiden kuluessa keuhkotauti saattoi työnsä loppuun. --\nGissingin tuotanto käsittää 22 nimeä, niistä kaikki muut\nkaunokirjallisia paitsi 1898 ilmestynyt Kriitillinen tutkielma\nCharles Dickensistä (Ch. D.: A Critical Study) ja 1901 ilmestynyt\nmatkakuvaus Jonian meren rannoilla (By the Ionian Sea). Se alkoi\nproletääriromaaneilla Työläisiä aamun sarastuksessa (Workers in the\nDawn, 1880), Demos (1886), Alamaailma (The Nether World, 1889) ym., ja\nsaavutti taiteellisen huippunsa kirjailijaproletäärisellä\nomaelämäkertateoksella Uusi Grub Street (1891), joka on vaikuttava\nmutta samalla tuskallinen ja masentava kuva menestystä saavuttamattoman\nkirjailijan elämästä. Gissing kuvaa erehtymättömän oikein ja\nasiallisesti, naturalistisesti mutta ei jaksa, koska oikeastaan\nhalveksii ympäristöään, tunnestautua siihen, eläytyä siihen\ninhimillisellä myötätunnolla; tästä johtuu hänen romaaniensa usein\narkipäiväinen, masentava harmaus. Vailla siveellistä voimaa hän jää\njälkeen Zolasta, jonka rinnakkais- ja kaikuilmiönä häntä voi pitää.\n\nGissingin ainoita kirjailijaystäviä oli _Herbert George Wells_\n(s. 1866), joka ilmestyy näkyviin samalta yhteiskunnalliselta\nilmansuunnalta kuin hän, mutta korkeammalta ja paljoa laajemmalta\ntasolta. Wells on kirjailijatyyppi, joka edustaa vuosisatansa\nkiintoisinten kysymysten polttopistettä: luonnon- ja\nyhteiskuntatiedettä, maailmanhistoriaa, spenceriläistä\nevolutio-ajattelua. Aikansa kaikki aatteelliset viitteet hän tunkee\nhenkensä ahjoon, koettaen sulattaa niistä viisastenkiveä, jonka\nkosketuksella voisi muuttaa lyijyn kullaksi.\n\nWellsin isä oli pieni sekatavarankauppias Bromleyssä, Lontoon\nesikaupungissa, ja siinä ohella ammatillinen kriketinpelaaja; äiti oli\nvaatimattoman ravintoloitsijan tytär, ent. talousapulainen. Kun kauppa\nei menestynyt, ryhtyi äiti myös ansaitsemaan, päästen (1878) erään\naatelisperheen taloudenhoitajattareksi Petersfieldiin, Herbertin\nollessa 12-vuotias eli iässä, jolloin säätyerotukset jo huomataan.\nTällöin mieleenpainunutta yhteiskunnallista rakennelmaa, jonka huippuna\non aatelinen tilanomistaja, Wells kuvaa romaanissansa Tono Bungay\n(1909). 13 vanhana hänet otettiin koulusta ja pantiin ensin apteekkarin\nja sitten kangaskauppiaan oppiin. Näitä vuosiansa Wells kuvaa\nromaaneissaan Kipps (1905) ja Mr. Pollyn historia (1910). Tyytymättä\nasemaansa Wells pyrki hankkimaan tietoja, päästen 16-vuotiaana\nMidhurstin kouluun samalla sekä oppilaaksi että apuopettajaksi.\nOpintojaan hän jatkoi Kuninkaallisessa luonnontieteiden opistossa\n(Royal College of Science). Nämä ajat kuvastuvat hänen romaanistaan\nRakkaus ja Mrs. Lewisham (1900). Tämän jälkeen Wells opiskeli\nLontoon yliopistossa vertailevaa anatomiaa, toimi kuuluisan\ndarwinistin Th. H. Huxleyn laboratorio-apulaisena, ja suoritti\nluonnontieteilijätutkintonsa (B.Sc.) \"ensiluokan kunnialla\" (1888).\nNämä asiat kuvastuvat Oswaldin historiasta, romaanista Joan ja Peter\n(1918). Muutaman vuoden hän toimi koulunopettajana ja yliopiston\napulaisena, ja kaikki näytti viittaavan lupaavaan tiedemiehen uraan,\nkun halu koettaa kaunokirjallisessa muodossa tulkita uudenaikaista\nluonnontiedettä sai voiton ja hänestä tuli kirjailija. Hänen\nensimmäinen kaunokirjallinen teoksensa Aikakone (The Time Machine)\nilmestyi 1895. Täten alkaneista luonnontieteen ja hurjan\nmielikuvituksen rajattomista seikkailuista (kaikkiaan 9 romaania),\njoilla hän muuten saavutti alusta alkaen hyvän yleisömenestyksen (ja\njoista useimmat on suomennettukin), hän vähitellen siirtyi omaan\naikaansa, yhteiskunnalliseen romaaniin (Kipps, 1905, ym.), jotka ovat\nsyytöksiä nykyistä yhteiskuntajärjestystä vastaan. Parannus on\naikaansaatavissa eräänlaisen rakentavan sosialismin (Uusia maailmoja\nvanhojen sijaan -- New Worlds for Old, essee, 1908), so. tieteellisesti\ntoimivan kehityksen kautta, jonka eteenpäin viejänä on oleva\nihmiskunnan henkinen ylimystö ja sen kasvattama yhteinen hyvä tahto.\nTämän kysymyksen selvittelyyn Wells on omistanut parikin romaaniansa,\nnim. Uusi Machiavelli (The New M., 1911) ja Suurenmoinen tutkimus (The\nResearch Magnificent, 1915). Kääntyessään historian alalle ja\nsuorittaessaan siitä yleisesityksen (Historian ääriviivat -- The\nOutline of History, 1921, suomennettu) hänen katseensa on samalla\nkohdistunut tulevaisuuteen, koettaen entisyyden perusteella päästä\nselville, mikä on oleva tiemme eteenpäin.\n\nWellsin tuotanto on harvinaisen laaja: tähän mennessä yli kolmekymmentä\nromaania ja parisenkymmentä tietokirjaa. Hänen tyylinsä on hiukan\nlevotonta ja kiirehtivää, vuorosanat omituisesti katkonaisia, kuin\nnykäyksittäin tulevia. Wellsillä on huomattavat taidekirjailijan lahjat\nja hän on osannut laajentaa romaanin alueen käsittämään vuosisatamme\ntieteen saavutuksia. Sikäli hänellä on täysin perustellusti Englannin\n-- ja Euroopankin -- kirjallisessa maailmassa tunnustettu, näkyvä\nasema. Mutta ymmärrettävää on, ettei tieteellisen ja yhteiskunnallisen\npropagandan harjoittaminen aina sovellu yhteen taiteen kanssa, että\nWells juuri sillä on kahlehtinut useat romaaneistaan ajan muuttuviin ja\nkatoaviin ilmiöihin.\n\nTunnetuimpia Englannin kirjailijoista on _John Galsworthy_ (1867-1933),\njoskin rajoitetummassa ja valikoitsevammassa piirissä kuin\ndemokraattinen agitaattori Wells.\n\nHän oli syntyisin varakkaista oloista, Surreystä, Coombesta, joka on\nnyt Lontoon esikaupunki, kävi koulunsa Harrow'ssa ja suoritti\ntutkintonsa Oxfordissa, valmistuen lakimieheksi 1890. Tällä alalla hän\nei kuitenkaan toiminut, vaan käytti aikaansa matkustamiseen (tutustuen\neräällä matkallaan silloin vielä merikapteenina toimivaan Conradiin,\njota kehoitti ryhtymään kirjailijaksi) ja kirjallisuuden tutkimiseen.\nHänen mielikirjailijoitaan olivat tähän aikaan Dickens, Turgenjev,\nTolstoi, Maupassant ja France. Romaanituotantonsa (Jocelyn) hän aloitti\n1898, mutta hänen kolmea ensimmäistä teostaan on pidettävä\nharjoitelmina. Ensimmäisen ratkaisevan voittonsa hän saavutti\nromaanillaan Varakas mies (The Man of Property, 1906), jonka päähenkilö\nSoames Forsyte on keskiluokan ennakkoluulojen, rajoitusten ja hyveiden\nedustaja, kykenemätön rakastamaan epäitsekkäästi, mutta sitä\nkehittyneempi omistamisvaistoltaan. Samat piirteet ovat ylipäätänsä\nkuvaavia Forsyten perheen muillekin jäsenille. Luonteet on kuvattu\nvarmalla kädellä; kertomusten henki on satiirinen. Forsyten perheen\nhistoriaa hän jatkoi novelleilla ja romaaneilla, jotka kaikki\nkäsittelevät sen jäsenten ja jälkeläisten vaiheita ja muodostavat\nForsytein tarinan (The Forsyte Saga). Sen tärkeimmät osat on\nsuomennettu. Idea johtaa mieleen Rougon-Macquart-suunnitelman ja\netenkin Thomas Mannin Buddenbrookit. Galsworthyn tuotannosta tämä laaja\nsarja on kuitenkin vain osa: lisäksi tulee muita romaaneja, esseitä ja\nnovellikokoelmia (niiden joukossa Viisi tarinaa -- Five Tales, 1918,\njohon kuuluu tunnettu Omenapuu -- The Apple Tree), ja lähes\nparikymmentä näytelmää, joilla Galsworthy saavutti huomattavan nimen\nmyös näytelmäkirjailijana. Romaanissa Herraskartano (The Country House,\n1907) hän suuntaa satiirinsa maaseudun epä-älykästä ja ahdasta,\ntraditioista riippuvaa elämänkäsitystä vastaan, \"joka uskoo isään,\nisoisään ja tämän isään, maatilan luojiin ja ylläpitäjiin; itseensä,\npoikaansa ja poikansapoikaan\", mikä taas tuo mieleen Buddenbrookien\nfilosofian. Veljeskunnassa (Fraternity, 1909) hän ampuu nuolensa\nLontoon taiteilija- ja hyväntekeväisyyspiireihin; ja Freelandin\nveljeksistä (The Freelands, 1915) yhteiskunnallisen aseman\neroavaisuuksiin, asettaen vastakkain rikkaan säätyläisen mukavan ja\nköyhän työmiehen vaivalloisen elämän. Romaanissa Tumma kukka (The Dark\nFlower, suomennettu) hän kuvaa romanttisen intohimon voimaa.\nSodanjälkeistä aikaa, nuoren tytön uhrautuvaa sisarenrakkautta ja\nnuoria yleensä kuvaa romaani Tyttö odottaa (The Maid in Waiting, 1932,\nsuomennettu). Galsworth'in näytelmätuotanto alkoi 1906 (Hopealipas --\nThe Silver Box) rikkauden ja köyhyyden vastakohtaisuuden ja siitä\njohtuvien erilaisten seurauksien toteamisella. Samaan\nvastakohtaisuuteen, so. pääoman ja työn ristiriitaan, perustuu myös\nnäytelmä Riita (The Strife, 1909), josta Galsworthyn myötätunto\ntyöväenasiaa kohtaan hyvin ilmenee. Oikeus (The Justice, 1910) on\nvastalause avioerolakien köyhille tuottamia hankaluuksia ja\nvankilaolojen epäkohtia vastaan. Selostamatta hänen tuotantoaan tämän\nenempää todettakoon, että Galsworthy on vakavasti totuuteen pyrkivä,\npeloton satiirikko, joka ei salaa oman yhteiskuntaluokkansa vikoja eikä\nmyötämielisyyttänsä kovaosaisia kohtaan. Tämän yhteiskuntakritiikkinsä\nhän esittää puhtaasti taiteilijana, so. hänellä ei ole, päinvastoin kun\nWellsillä, mitään käytännöllistä ohjelmaa epäkohtien parantamiseksi.\nKun ihmiskunta vain ensin toteaa epäkohdat, seuraa niiden korjautuminen\nitsestään. Suurena etuna hänellä on erittäin elävä ja herkkä\nluonnontaju, joka väliin kohoaa mitä hienoimmaksi runoudeksi.\nGalsworthy sai Nobel-palkinnon 1932 \"siitä ylhäisestä kuvaustaiteesta,\njoka Forsytein tarinassa on saavuttanut korkeimman ilmaisunsa\". Näin\ntuli toiseen kertaan Euroopan suurimmalla kirjallisella palkinnolla\nkiitetyksi se kertomatyyli, jota Thomas Mann oli käyttänyt\nBuddenbrookeissa ja josta Galsworthyn tyyli hämmästyttävästi\nmuistuttaa. Myös rakenne on sama, esim. alkuun sitä varten sijoitetut\nsukupäivälliset, että kirjailija saisi esitellä henkilönsä,\nmiettiväiset istuskelemiset puutarhassa jne. Viittaamme Mannin teoksen\nesittelyyn.\n\n\n7\n\n_James Matthew Barrie_, Englannin yleisesti suosituin, viehättävästi\nromanttinen ja vaarattomasti satiirinen näytelmäkirjailija, on\nskotlantilainen, syntynyt 1860 Kirriemuirin pienessä kaupungissa, jonka\non nimellä \"Thrums\" tehnyt kuuluisaksi kotiseutukuvauksissaan.\n\nSuoritettuaan tutkintonsa (M.A.) Edinburghin yliopistossa 1882 hän\nantautui sanomalehtimieheksi, ohella kuitenkin harjoitellen\nkirjailijaksi. Hänen ensimmäinen julkaistu teoksensa Parempi että olisi\nkuollut (Better Dead, 1887) vastaa onnistumisen puolesta nimeänsä,\nmutta Vanhojen valojen idyllejä (Auld Licht Idylls, 1888, \"vanhat\nvalot\" ovat skotlantilaisten seurakuntain uskonnollisesti\nvanhoillisimpia jäseniä) saavutti jo menestystä. Sillä Barrie liittyi\nvuosisadan alussa alkaneeseen \"kailyard\", \"kaalitarha\"-kouluun,\nskotlantilaisiin kotiseudun kuvaajiin, mutta romanttisempana kuin he.\nSuunta jatkui useissa romaaneissa, joista huomattavimpina mainittakoon\nPikku pappi (The Little Minister, 1891) ja Margaret Ogilvy (1896),\nkuvaus kirjailijan äidistä, jonka elämänkokemus ja kertomukset olivat\nolleet laajasti hänen siihenastisen tuotantonsa sisältönä. Yriteltyään\nuseampia kertoja näytelmillä Barrie lopuksi onnistui ratkaisevasti\nProfessorin lemmentarinalla (The Professor's Love-Story, 1894) ja Pikku\npapilla (1897), jotka molemmat ovat iloisesti, lämmittävästi\nromanttisia. Ihailtava Crichton (The Admirable Cr., 1902) on sitten se\nnäytelmä, jossa Barrie ensimmäisen kerran onnistui yhdistämään\nromantiikan, huumorin ja taustalla väreilevän satiirisen ajatuspohjan,\nmikä tämän jälkeen muodostaa hänen näytelmiensä erikoisen ilmapiirin.\nHänen laajasta tuotannostaan -- kaikkiaan 26 näytelmää -- mainittakoon\nvielä Mitä joka nainen tietää (What Every Woman Knows, 1908) ja Rakas\nBrutus (Dear Br., 1917) ym. Suomeksikin on käännetty Barrien\nlastenkirja Pekka poikanen (Peter Pan, alkuaan näytelmä, 1904). Mikä\nBarrien arvoksi ajan varrella jäänee, on tietämätöntä, mutta se voidaan\nsanoa, että aikalaisilleen hän on tuottanut hiljaisen, viihdyttävän\nnautinnon hetkiä.\n\n_Arnold Bennett_ (1867-1931) oli syntynyt asianajajan poikana\nHanleyssa, Staffordshiressä, valmistui sanomalehtimieheksi ja\nkriitikoksi, toimitti aikakauskirjaa naisia varten, ja omistautui,\njulkaistuaan 1898 esikoisromaaninsa, kokonaan kirjailijatyölle.\nAsuessaan Ranskassa (1900-1908) hän julkaisi useita romaaneja, mutta\nsaavutti taiteellista menestystä vasta Vanhojen vaimojen tarinalla (The\nOld Wives' Tale, 1908), onnistuneella maaseutuelämän kuvauksella. Tähän\nBennettin erikoisalaan kuuluu vielä trilogia Clayhanger (1910), Hilda\nLessways (1911) ja Nämä kaksi (These Twain, 1916). Hänen muuta, laajaa,\nansaitsemistarkoituksessa luotua tuotantoaan ei ole syytä tässä\nmainita. Hänen vahvin puolensa on kotiseutunsa, ruukkuteollisuuden\nkeskuksen kärsivällisen tarkka, realistinen kuvaaminen: tunnemme\nolevamme siellä, puritaanien keskellä, pikkuporvarillisissa oloissa,\nrumilla, yksitoikkoisilla kaduilla. Kirjapainonomistaja Clayhanger\nkuvataan kiireestä kantapäihin saakka, unohtamatta kenkien pituutta ja\ntakin irtautunutta nappiakaan. Tällaisesta realismista huomaamme\nBennettin olevan Dickensin, Eliotin ja Gaskellin perillisiä.\n\nTässä yhteydessä sopii viitata siihen, että Englannin\nvuosisadanvaihteen kirjallisuudessa oli _kotiseutukuvauksella_, jota\nBarrie, Bennett ja myös Hardy menestyksellä harjoittivat ja joka vastaa\nsaksalaisten \"heimatkunstia\", huomattava asema, joskaan korkeamman\nasteen tuloksia ei liene saavutettu.\n\nKirjallisuuden professori _Arthur Quiller-Couch_ (s. 1863) on kuvannut\nlukuisissa teoksissa elävästi ja humoristisesti Walesia ja Cornwallia\n(Majurin huolet -- Major Vigoureux, 1907, suomennettu). _Eden\nPhilipotsin_ (s. 1862) romaanit tapahtuvat Devonshiressä, Dartmoorissa.\n_Sheila Kaye-Smith_ (s. 1887) on omistautunut Sussexin kuvaamiseen,\nyhdistäen siihen Galsworthyn vaikutuksen alaisena kysymyksen maan\nomistuksesta (lukuisia romaaneja, Sussexin piikkihernettä -- Sussex\nGorse, 1916). Kuitenkin näyttää siltä kuin olisi englantilaisen\nkotiseutukirjallisuuden vaikea päästä siihen mystillisvivahteiseen\nyhteyteen maan kanssa, jota esim. Knut Hamsun tarkoittaa \"maan\nsiunauksella\" ja joka on maanviljelijäkansan erikoinen, ylevöitynyt\nominaisuus. Parhaan tuloksen on siinä suhteessa saavuttanut _D. H.\nLawrence_, vaikka hän ei olekaan alan varsinainen harrastaja.\nTeollisuusmaana, jossa suurtilat ja puistoalueet ovat vallitsevina ja\njossa itsenäinen talonpoikaissääty on vähemmän merkitsevä kuin esim.\npohjoismaissa, Englanti on tämän \"siunauksen\" menettänyt. Asian\ntraagillinen puoli on herättänyt kirjailijain huomiota. Oman\nerikoisalueensa on vanhastaan, aina renessanssin ajoista saakka,\nmuodostanut Lontoo, jolla edelleen on kuvaajansa.\n\nKotiseutukiintymyksen kanssa on läheisessä yhteydessä vaellushalu,\n\"_viertotiekirjallisuus_\", joka periytyy katkeamattoman polviluvun\nkautta veijarikirjallisuudesta, 1700-luvun humoristeista, Pickwickistä\nja Borrow'n matkakuvauksista, ja on muuntunut ilmaisemaan\nkaupunkilaisen kulttuuriyksilön kaipuuta maan ja alkuperäisten ihmisten\npariin.\n\nEntisen upseerin _John Boynton Priestleyn_ (s. 1894) Hyvät toverukset\n(The Good Companions, 1929) on alan uusimpia, tunnetuimpia teoksia.\nToimeensa kyllästynyt miesopettaja lähtee vaellukselle idästä,\nsamanlainen naisopettaja lännestä, ja reipas puuseppä pohjoisesta. He\nyhtyvät kiertelevään teatteriseurueeseen ja niin kuljetaan vanha\niloinen Englanti ristiin rastiin. Teatteriseurueromaanin (III, s. 256)\nja Dickensin vaikutus on ilmeinen; tyyli vaihtelee luontevasti valosta\nvarjoon, iloisuudesta tunteelliseen kaipaukseen.\n\nOxford-liikkeen (s. 120) jatko- ja uudistumisilmiönä on pantava\nmerkille ns. _anglokatolinen virtaus_, jolla on edustajansa\nkirjallisuudenkin alalla.\n\nMainitsemamme _Sheila Kaye-Smith_ kääntyi 1929 katolisuuteen ja on\nilmaissut tämän puolen ajattelustaan romaanissa Alardin suvun loppu\n(The End of the House of Alard, 1923): myytyään maatilansa aatelisen\nperheen perillinen menee luostariin. Tässä ilmenee elämänpelkoa ja\nuskoa, että katolinen kirkko todellakin voi, niinkuin väittää, antaa\nsielunrauhan, joka kestää ajan ristiriidoissa. Tunneperäisenä tekona\ntällainen kääntyminen voi olla selitettävissä, mutta sitä on vaikeampi\nymmärtää silloin, kun sen tekee sellainen tyypillinen älyihminen kuin\n_Gilbert Keith Chesterton_ (1874-1935). Tämä kuuluisa kirjailija,\nkriitikko ja sanomalehtimies -- Illustrated London Newsin pakinoitsija\n30 vuoden aikana -- aloitti sosialistina ja kielteisenä kirjailijana\n(Vääriä oppeja -- Heretics, 1905, Oikeaoppisuutta -- Orthodoxy, 1908)\nja päätyi roomalaiskatolisuuteen 1922. Kristillinen mystiikka oli\ntullut hänelle parhaaksi elämänviisaudeksi. Chesterton on tullut\ntunnetuksi paradoksaalisesta, älysolmuisesta ja siksi ehkä aivan\nselviin loogillisiin ponsiin päätymättömästä kirjoitustavastaan, jossa\nns. tunnustettujen totuuksien asettaminen päälaelleen ja sen\nosoittaminen, että tie totuuteen käy etupäässä hulluuden kautta,\ntuottaa hänelle erikoista mielihyvää. Filosofiaansa hän on esittänyt\nmm. salapoliisikertomuksissa, joiden viaton isä Brown on miellyttävä\ntuttavuus. Tunnettuja ovat hänen esseensä Browningista ja Dickensistä.\nHänen ystävänsä, englantilaistunut ranskalainen _Hilaire Belloc_\n(s. 1870), historioitsija, esseisti ja kaunokirjailija, on taistellut\nhänen rinnallaan uskonnollisen maailmankatsomuksen puolesta Shaw'n ja\nWellsin edustamaa materialismia vastaan. Amerikkalaissyntyinen _Thomas\nStearns Eliot_ (s. 1888), joka muutti Englantiin 1914 toimien siellä\naluksi pankinvirkamiehenä ja sittemmin kriitikkona ja kirjailijana, on\nvakaumukseltaan anglokatolinen, klassillinen ja rojalisti. Katolisuuden\njohtama yleiseurooppalainen henkisyys näyttää olevan se ihanne, jota\nkohti hän tahtoisi johtaa kuulijansa. Kirjallisena esikuvana hänellä on\nmm. Dryden. Hänen runonsa (Autiomaa -- The Wasteland, 1923) ovat\nherättäneet huomiota epätavallisella muodollaan.\n\nKirjailijoista, jotka tietoisesti pyrkivät irtautumaan sodanedellisen\nEnglannin ajatustavoista ja olivat siis kapinallisia, mainittakoon\n_Johan Davys Beresford_ (s. 1873).\n\nHän on kuvannut omaa elämäänsä, ruumiillisia ja sielullisia\nkärsimyksiään, kolmiosaisessa romaanissa Jakob Stahlin nuoruuden tarina\n(The Early History of J. St., 1911; seuraavat osat: Totuuden harrastaja\n-- A Candidate for Truth, 1912; Näkymätön tapahtuma -- The Invisible\nEvent, 1915). Se on kertomus uneksijasielusta, joka jättää toimensa\nlähteäkseen etsimään totuutta ja on tietenkin romaanin lopussa yhtä\npitkällä kuin sen alussa. Mutta tarkoituksena onkin vetää näkyville\ninhimillisyys, joka ei ole riippuvainen ammateista, luokista eikä\nkansallisuuksista. Tämän Beresford löytää Tolstoin ja Dostojevskin\ntapaan puhtaimpana juuri sieltä, jossa eletään sovinnaisuuksien ja\nnykyisen yhteiskunnan ulkopuolella -- alamaailmasta, jota kuvaa mm.\nromaaneissaan Talo Demetriuksen tien varrella (The House in Demetrius\nRoad, 1914) ja Asuintoverit (House-Mates, 1917). Hänen nuorempi\naatetoverinsa on Jean-Christophen kääntäjä _Gilbert Cannan_ (s. 1884),\nSamuel Butlerin opetuslapsi, joka on lukuisissa romaaneissa (Pikku veli\n-- Little Brother, 1912 ym.) koettanut kovertaa ontoksi viktorialaista\nyhteiskuntarakennusta. Hän vaatii \"intohimon vapauttamista\" niistä\naitauksista, joihin yhteiskunta on ollut terveytensä vuoksi pakotettu\nsen rajoittamaan, ja on psykoanalyyttisenä mielikuvien kirjaan viejänä\nunohtanut taiteellisuuden muotovaatimukset.\n\nEdinburghin piispan poika _Hugh Seymour Walpole_ on syntynyt Uudessa\nSeelannissa 1884 ja kasvanut Englannissa, Cornwallissa, 5-vuotiaasta.\nTärkeä vaikutus hänen kirjailijakehitykseensä oli työskentelyllä\nvaltiollisena agenttina Pietarissa ja Venäjän punaisen ristin\npalveluksessa 1914-1916. Cornwall on hänen \"kirjailijakotimaansa\",\njonne hänen useimpien romaaniensa langat pyrkivät palaamaan. Hänen\nensimmäinen menestystä saavuttanut teoksensa Urhoollisuus (Fortitude,\n1913) kuvaa Peter Westcottin vaiheita: Cornwallin kodin painostavaa\nympäristöä, kovia kouluvuosia, vaikeuksia Lontoossa, lopullista\nkirjailijavoittoa jne. Ohjeenaan Peter pitää sitä luottavaa ajatusta,\nettä vain lannistumaton rohkeus ja urhoollisuus auttaa elämässä.\nWalpole kuvaa kriitillisessä tarkoituksessa mm. vuosisadan vaihteen\nviktorialaisuutta (Wrexen herttuatar -- The Duchess of Wrexe, 1914,\nViheriä kuvastin -- The Green Mirror, 1918), kokemuksiansa Venäjältä\n(Musta metsä -- The Dark Forest, 1916, Salainen kaupunki -- The Secret\nCity, 1919), ja koulupoika-aikojansa (Jeremy-romaaneissa, 1923). Hänen\nkritiikkinsä ei mene niin pitkälle kuin Butlerin seuraajain. Tyylissä\novat yhtyneet voimakas realismi ja tunteellisuus. Walpolella on\nmelkoinen huumorin lahja, minkä avulla hän on jonkin verran elvyttänyt\n1800-luvun englantilaista tyyppitaidetta.\n\nOsana tästä yleisestä vapautumisliikkeestä oli naisten taistelu\näänioikeuden ja muun yhdenvertaisuuden saavuttamiseksi, joka antoi\nmaailmansodan aattovuosina Englannin julkiselle elämälle kiihkeätä\nsävyä.\n\nKaunokirjallisuudessa nämä naisten pyrkimykset on ilmaissut mm.\n_May Sinclair_ (s. 1863), ulottaen ne Beresfordin tavoin \"intohimonkin\"\nvapautumiseen. Romaanissa Apulainen (The Helpmate, 1907) kerrotaan\nvaimosta, joka oli mustasukkainen miehensä entisyydelle, heittäytyi\ntämän vuoksi hurskastelevaan pidättyväisyyteen ja ajoi siten miehensä\naviorikokseen. Kolme sisarta (The Three Sisters, 1914) on\npappiladraama, jossa kolme sisarta taistelee yhdestä miehestä ja\ntappiolle jääneet rappeutuvat henkisesti ja ruumiillisesti, hakien\nkorvausta spiritismistä. Naisasian taistelua hän kuvaa romaanissa\nTaivaan puu (The Tree of Heaven, 1917). Kirjailijatar on johdonmukainen\npsykoanalyytikko nähden kaikissa ilmiöissä, yksin maailmansodassa,\nsukupuolisen joko toimivan tai muuntuneen vietin ilmausta.\nPsykoanalyytikko on myös _Rebecca West_ (Cecily Isabel Fairfield,\ns. 1892), joka on kuvannut hienossa romaanissaan Sotilaan paluu (The\nReturn of the Soldier, 1918) muistinsa menettäneen sotilaan\nparantumista mm. huomaamaan, että on menettänyt onnensa. _Virginia\nWoolf_ (s. 1882) on tunnetun kirjallisuushistorioitsijan Leslie\nStephenin tytär ja kasvanut siis kodissa, joka oli silloisen\nvapaamielisen Englannin keskuspaikkoja. 1912 hän meni naimisiin\nkirjailija Leonard Woolfin kanssa, muodostaen vuorostaan oman kotinsa\nradikaalien aateystäviensä kerhoksi. Hän on ollut tietoisesti\nGalsworthyn ym. edustamaa vanhempaa, ulkoista realismia vastaan ja\nvaatinut, että kuvaus on oleva psykoanalyyttisesti luotua, pyrkien\nilmentämään niitä eri mielikuvia ja tunnelmia, joita voi mahtua\nrunsaasti samaan silmänräpäykseen, ja löytämään niitä salaperäisiä\nsiteitä, joita usein on aivan erilaisilta näyttävien ajatussarjojen\nvälillä. Mrs. Dalloway (1925) on kuvaus lontoolaisen rouvan yhdestä\nainoasta päivästä, jonka illaksi hän odottaa vieraita. Kaikki\nulkonainen tapahtuminen on supistettu mahdollisimman vähään, mutta sitä\nenemmän on annettu tilaa sielun tajuttomuudesta näkyviin välähtelevien\nkuvien esittämiselle. Samalla psykoanalyyttisellä tekniikalla on tehty\nMajakkaan (To the Lighthouse, 1927) ja Orlando (1928), jossa tämän\nniminen unelmahenkilö edustaa kuningatar Elisabethista nykyaikaan\nsaakka kuluneita vuosisatoja ja eläneitä ihmisiä. Hienoissa\nnovelleissaan (Autuus -- The Bliss, 1920; Puutarhajuhla -- The Garden\nParty, 1922) saavutti _Katherine Mansfield_ (1889-1923) hillitysti\npsykoanalyyttisellä, tunne-elämän liikahduksia kuuntelevalla\nmenettelytavalla -- Browningin eläytymiskeinolla -- arvostaen\nmainittuja tuloksia.\n\nPsykoanalyysin mukaanhan elämän pohjimmaisin ja keskeisin\nliikkeellepanija, motor rerum, on sukupuolivietti, joka voi muuntua ja\nylevöityä lukemattomiksi sielunelämämme korkeimmiksikin toiminnoiksi.\nTämän käsityksen omisti lähtökohdakseen _David Herbert Lawrence_\n(1885-1930).\n\nLawrence oli hiilityömiehen poika Eastwoodista, Nottinghamista,\nseudulta, joka on hänen parhaiden teostensa näyttämönä. Hänen äitinsä,\nhienoluonteinen, ymmärtäväinen nainen, joka oli saanut jonkin verran\nsivistystä, toimitti poikansa kouluun. Päästyään sieltä 16-vuotiaana\nLawrence toimi apulaisopettajana alkeiskoulussa, jonka johtaja opetti\nhäntä vapaa-aikoina. Opiskeltuaan 1908-1909 Nottinghamin\n\"päiväyliopistossa\" hän toimi opettajana Lontoossa 1913:een saakka,\njolloin antautui kokonaan kirjailijatyönsä varaan. 1914 hän meni\navioliittoon Frieda von Richtofenin kanssa. Sodan jälkeen hän\nmatkusteli paljon, oleskellen Yhdysvaltain lounaisvaltioissa,\nMeksikossa, Välimerenmaissa, Alpeilla ja Rivieralla. Hän kuoli\nkeuhkotautiin Vencessä, lähellä Nizzaa. Lawrencen tietopuolinen\nsivistys on siis ollut puutteellinen ja rajoitettu. Yhteiskunnalliselta\nasemaltaan hän oli proletaari; vain sivistymätön luonne on voinut\nalentua kirjoittamaan hänen tavallaan.\n\nEnsimmäisessä teoksessaan, Valkoisessa riikinkukossa (The White\nPeacock, 1911), Lawrence jo kuvasi ihmisiä ja luontoa kokonaan\naistillisuuden hallitsemina.\n\n\"Valkoinen riikinkukko\", ylimysnainen Lettie Beardsall, on rakastunut\nfarmari Georgeen tämän luonnollisen voiman vuoksi, mutta menee\navioliittoon omasäätyisensä kanssa. Vietti ei tule tyydytetyksi, minkä\njohdosta George rupeaa juomaan ja joutuu rappiolle. Aistillisuus on\nkaikkialla vallitsevana: kaniinit lisääntyvät maanvaivaksi, kauniit\njäsenet vilahtelevat karkelon pyörteestä, lihakset paisuvat\nvoimantunnosta, huulet hohtavat punaisina, terveet ruumiit hikoilevat,\nsiat ahmivat, väkevät hevoset vetävät raskaita kuormia, tulipunaiset\nliljat loistavat, heinä tuoksuu huumaavasti, rakastuneet unohtavat\nsyleilyssään koko maailman. Elämä on intohimoa ja julmuutta. --\nRomaanissa Poikia ja rakastajia (Sons and Lovers, 1913) Lawrence\nmuisteli lapsuuttansa ja nuoruuttansa. Hänen äitinsä oli kuollut vähää\nennen kuin hänen ensimmäinen romaaninsa ilmestyi, ja häntä kirjailija\ntarkoittaa Mrs. Morelilla, jonka tekee hiukan liian oppineeksi\nkysymyksen ollessa kaivosmiehen vaimosta. Juopossa, joskus\nväkivaltaisessa isässä on luonnollisuutta, inhimillistä totuutta.\nNaapurin tytär Miriam, joka keskustelee Michel Angelosta ja lukee\nBaudelairea ja Verlainea ja muistuttaa Giden Alissasta, on\nyksinomaisessa sielullisuudessaan vähemmän tosi kuin mieheensä\nkyllästynyt Clara, joka ei pyri olemaan muuta kuin intohimoinen nainen.\nPaulin suhde Miriamiin ja Claraan muistuttaa elävästi Henrik Leen\nsuhteesta Annaan ja Judithiin (Viheriässä Heikissä). Lukija tuntee\npettymystä poika Williamin äkillisen kuoleman johdosta, sillä hän on\nehtinyt saavuttaa myötätuntomme. Tämän jälkeen hänen veljensä Paul,\njoka on ilmeisesti kirjailija itse, tulee kuvauksen keskushenkilöksi.\nPääasiana on hänen suhteensa äitiin, jota on liioiteltu freudilaisen\näiti-poika-teorian mukaisesti, ja eroottisten kokemustensa\nyksityiskohtainen seuraaminen panemalla psykoanalyyttisesti merkille\nhänen viettielämänsä herkimmätkin vivahdukset. Saavuttaakseen hänet\nomakseen puhdas, ylevästi ajatteleva ja tunteva Miriam antautuu\nhänelle, mutta turhaan. Paul hylkää hänet tämän jälkeen, ja kirjailija\nselittää asian johtuvaksi psykoanalyyttisen välttämättömyyden laista,\nPaulin vaistomaisesta halusta estää sieluansa joutumasta Miriamin\norjaksi. Vieteltyään Claran, mikä käy helposti, hän samoin lopuksi\nhuomaa sielullisesti mahdottomaksi mennä avioliittoon tämän kanssa ja\ntoimittaa hänet takaisin hänen miehelleen. Lukuisat koituskohtaukset\nkuvataan huolellisesti. Kaikki nämä tapahtumat perustellaan hienoin\npsykoanalyyttisin erittelyin, joiden pätevyyttä lukija kuitenkin usein\nherää epäilemään. Kylmästi katsoen Paul on itsekäs elostelija ja\nlisäksi raukkamainen luonne, jolta kokonaan puuttuu siveellinen tahto.\nTyypin mukaisesti hän hylkää viettelemänsä naiset heti kun on päässyt\ntarkoituksiensa perille. Kun Claran mies pieksää hänet ja hän herää\ntainnoksistaan, hänen ensimmäinen ajatuksensa on, että hänen täytyy\nheti päästä -- äidin luo (!), jossa tuntee olevansa turvassa.\nKirjailija on varmaan tarkoittanut tällä jotakin hyvin hienoa, mutta\ntuskin onnistunut, sillä lukija hymyilee satiirisesti tälle \"äidin\npojalle\". Tyypin luonteeseen kuuluu, että selkäsauna tehoaa: Paul\npääsee sen jälkeen psykoanalyysissään helposti siihen tulokseen, että\nhänen on erottava Clarasta. Hänen suhteensa äitiin on kuten sanottu\nliioitellusti hellä, mutta kuolinvuoteen ääressä hänen ajatuksensa\nsurun ohella kiirehtivät kuoleman saapumista, koska äidin tuskien\nnäkeminen ilmeisesti häiritsee hänen itsekkyyttään. Kirjaa laajentaa\nliian yksityiskohtainen keskustelukuvaus, aiheina enimmäkseen arkiset\nvähäpätöisyydet. Se on alkupuolelta pitkäveteinen, kauttaaltaan\naatteeton ja arkipäiväinen.\n\nSateenkaaressa (The Rainbow, 1915) Lawrence kuvaa nottinghamilaista\nBrangwenin farmariperhettä, joka \"tuntee maan valtimon ja ruumiin\" ja\non sidottu paikkaansa. Sitä enemmän houkuttelee sitä kaukaisuus sekä\nmaantieteellisessä että henkisessä merkityksessä: askel askeleelta\nnuori polvi irtautuu kotoisesta maaperästä totellen uutta\nvastustamatonta elämänviettiä. Kohtalokkaimmaksi tämä askel koitui\nUrsula Brangwenille, joka joutui opettajattarena työskentelemään\nkaikista alkuperäsiteistä vapautuneessa piirissä. Täällä hänen\nalkuvoimainen rakkauskykynsä näyttää sairaalloiselta, paljastaen\nseksuaalisuuteen liittyvän kauhun, eikä saavuta tyydytystä\nluonnollisuudesta eikä luonnonvastaisuudesta. Näin oli maasta\nirtautuminen kostanut itsensä. Kun Brangwenien sukuun on liittynyt\npuolalaista verta ja Ursulan rakastaja on puolalainen, näyttää siltä\nkuin kirjailija olisi tahtonut yleensä kyllä hämärähkössä ajattelussaan\nalleviivata slaavilaisuuden taipumusta ylikiihkoisuuteen seksuaalisissa\nelämänpuolissa.\n\nSateenkaari tuomittiin otettavaksi takavarikkoon ja hävitettäväksi.\nTällöin Lawrencen tuotanto keskeytyi viideksi vuodeksi, minkä jälkeen\njatkui useilla romaaneilla, novellikokoelmilla ja vapaamittaisilla\nrunoilla. Niistä mainittakoon vain juoneltaan Strindbergin Neiti\nJuliesta muistuttaa Lady Chatterleyn rakastaja (Lady Chatterley's Lover,\n1928) ja Mies, joka kuoli (The Mann who died, 1930). Psykoanalyyttisiä\nkäsityksiänsä Lawrence koetti esittää tutkielmissaan Tajuttoman\npsykoanalyysi (Psychoanalysis of the Unconscious, 1921) ja\nTajuttomuuden mielikuvitus (Fantasia of the Unconscious, 1922).\n\nLady Chatterley on tyttönä antautunut saksalaiselle ylioppilaalle,\njoutuu naimisiin ja sen onnettomuuden uhriksi, että hänen miehensä\nmenettää sodassa sukupuolisen ja jalkojensa liikuntokyvyn. Ladyn isä,\nuudenaikainen, alleviivatusti eroottinen sosialistinen aatelismaalari,\nkehoittaa (!) häntä hankkimaan ystävän, minkä johdosta lady antautuu\neräälle miehensä luona vierailevalle näytelmäkirjailijalle. Kun hänen\nmiehensä, joka kaipaa nimensä perillistä, kehoittaa (!) vaimoansa\nhankkimaan sellaisen, tämä antautuu komealle metsänvartijalle.\nKoitukset, jotka ovat kirjan pääsisällyksenä, kuvataan niin laajasti ja\nyksityiskohtaisesti, \"runollisen\" herkästi, että Rabelais, Aretino ja\nkoko siihenastinen pornograafinen kirjallisuus, Casanovan\nmuistelmiakaan unohtamatta, jäävät sen rinnalla sunnuntaikoulun\nasteelle. Koko ajan lady Chatterley muka pysyy lapsellisesti viattomana\nja puhtaana. Lopuksi hän eroaa miehestään ja menee naimisiin\nmetsänvartijan kanssa, jolle on raskaana, nimenomaan siitä syystä, että\ntämä on \"hyvä rakastaja\". Sukupuolielimet ja -asiat ilmaistaan oikeilla\nnimillään, herrat keskustelevat niistä ujostelematta naisen läsnä\nollessa ja hänen kanssaan. Kun kirjailijat sanovat yleensä: \"Rakastajan\nkatse tunkeutui suoraan neidon sydämeen\", sanoo Lawrence: \"... neidon\nkohtuun\". Romaani on kielletty Englannissa ja Yhdysvalloissa.\n\nMies, joka kuoli on Kristus, joka noustuaan kuolleista vietti yön\nIsiin papittaren luona saaden silloin täyden korvauksen siitä\npidättyväisyydestä, jota oli noudattanut maallisen elämänsä aikana.\nAihe perustuu Goethen runoon Jumala ja bajadeeri (V, s. 257). On\ntarpeetonta sanoa, että tämä on tyrmistyttävää pyhän tunnon loukkausta.\n\nLukiessa Lawrencea huomaa pian, ettei hän ole objektiivinen\nelämänkuvaaja, vaan tarkoitusperäinen julistaja, joka työskentelee\nmielessä aina täsmällinen ennakkokäsitys ja päämäärä. Tämä on vahinko,\nsillä niiden tuloksien mukaan, joita hän nytkin saavuttaa, hänellä oli\nherkkä psykoanalyyttinen eläytymiskyky ja luonnon kauneuden taju --\njoskaan ei kyllä herkempi kuin sadoilla muilla aikansa kirjailijoilla.\nSe ennakkokäsitys, jonka vallassa Lawrence tutki elämää, oli kuten\nsanottu se, että tätä hallitsee sukupuolivietti, ja tälle väitteelle\nhän haki ja esitti kirjoissaan todistuksia. Hänen kirjailijamaineensa\nei siis perustu hänen taiteeseensa, vaan hänen teostensa\nsukupuolijulistukseen. Avomielisyys näissä asioissa vaikuttaa kuten\ntunnettua kauhunsekaista kiinnostusta herättävästi.\n\nLawrencen käsitys sukupuolielämästä lähtee psykoanalyyttisten oppien\npiiristä. Mies ja nainen -- niin hän näyttää tarkoittavan -- ovat kuin\nkaksi vastakkaista sähkökeskusta, jotka yhtyessään joutuvat\ntaistelemaan ylivallasta. Sopusointu on kyllä mahdollinen, mutta ei\nhelposti löydettävissä, ja siksi sen etsiminen on sallittava.\nSukupuoliyhtyminen on katsottava vain erääksi luonnollisen seurustelun\nmuodoksi, josta ei ole tehtävä sitä suurta numeroa, mikä se nyt on.\nSiten toisillensa todella kuuluvat \"vaaliheimolaiset\" voivat löytää\ntoisensa. Jos sukupuolinen valinta -- myös se, jota sanotaan\nluonnonvastaiseksi -- saisi tapahtua vapaasti, jos päästäisiin\nhäveliäisyydestä, seuraisi siitä muka onni ja tyydytys, mikä lopuksi\nparantaisi ihmiskunnan väärän seksualiteetin aiheuttamasta sairaudesta.\nÄlyn käyttö on tehnyt ihmiskunnan sairaaksi -- vietti vain voi parantaa\nsen. Henkisyyden sijaan on asetettava luonnon viettivalta.\n\nLawrencen kaikki teokset ovat tämän ohjelman julistamista. Kun niiden\ntarkoituksellisesti hekumalliset, sairaalloisesti häikäilemättömät\nkuvaukset vaikuttavat erittäin kiihoittavasti varsinkin nuoren\nintohimon iässä oleviin, ajaen heidät hankkimaan kokemuksia, joiden\nseurauksena tavallisimmin on koko elämän haaksirikkoutuminen, on kuten\nmainitsimme räikeimmät niistä kielletty kotimaassaan. Tunnettuun\ntapaan tätä on Lawrencen radikaalien ihailijain taholta moitittu\nahdasmielisyydeksi ja tekopyhyydeksi. Kun kulttuuri kuitenkin perustuu\nmoraaliin eikä moraalittomuuteen, viettien hallintaan eikä niiden\nvapauttamiseen, siveelliseen vastuunalaisuuteen ja henkisyyteen eikä\nlihallisuuteen, ovat yhteiskuntien suojelupyrkimykset tällaista\nrikollisten luonteiden harjoittamaa pornograafista myrkytystä vastaan\nvälttämättömiä.\n\nTosiasiassa ei se, jota Lawrence julistaa, ole mitään \"uutta\nsukupuolimoraalia\", joksi hänen kannattajansa ovat sen hyväksyvästi\nmääritelleet, vaan vanhaa tuttua moraalittomuutta eli amoralismia,\n\"Lucinde-moraalia\" (V, s. 338), jota vastaan ihmiskunta on sotinut\nhistoriansa aamuhämärästä saakka. Kuta voimakkaamman itsehillinnän\nkansat ovat saavuttaneet sukupuolisuuden alalla, kuta johdonmukaisemmin\nvietti on alistettu kantilais-schilleriläisen eetillisen tahto- ja\nvelvollisuusihmisen alaiseksi, sitä puhtaammaksi, terveemmäksi ja\nelinvoimaisemmaksi kulttuuri on kehittynyt. Tämä on selvimpiä\nopetuksia, mitä voi lukea historian sivuilta. Toinen yhtä selvä on se,\nettä amoralisuus on aina vaikuttanut veltostuttavasti ei vain\nfyysilliseen vaan vielä enemmän henkiseen kuntoon ja rappioittanut\nkulttuurin. Elämänkokemus osoittaa sen yhä tekevän niin. Kaikki\ntietävät, että vietin hillitön noudattaminen avioliitossa tekee\npuolisot vihamielisiksi toisilleen ja särkee sopusoinnun, ja että\npidättyväisyys päinvastoin synnyttää yhä uutta romantiikkaa ja\nkiintymystä. Vietin ylijäämä muuntuu ja ylevöityy henkiseksi tarmoksi,\nnimenomaan siksi voimaksi, jolla kulttuuria rakennetaan.\n\nLawrencen ohjelma kuuluukin enemmän psykopatologian kuin kirjallisuuden\ntutkijain alaan, sillä hän on ollut sukupuolisuuden riivaama,\nsairaalloinen sielu. Tämän on eräs hänen läheinen ystävänsä\njulkisuudessa käsityksenään lausunutkin. Lawrencen tuotanto on\nkiintoisa \"rappeutumisen koetin\": siellä, missä se otetaan vastaan\n\"uutena evankeliumina\", vallitsee todennäköisesti siveellinen\nhämäännys. Lawrencen kiinnostusta seksuaalisuuteen selittää vielä\njonkin verran se, että hän oli keuhkotautinen, jollaiset henkilöt usein\nilmaisevat rakkauttansa elämään alituisen hiljaisen kuumeen\nkiihdyttämän vietin kautta. Taiteilijana hän on yleensä kömpelö ja on\nsitäpaitsi joutunut ohjelmansa uhriksi: nähdessään kohteissaan vain\nsukupuoliolentoja hän on unohtanut kokonaan kaiken henkisyyden ja\nluonut heistä siten yksipuolisia, epätosia olentoja, jotka usein\nmuistuttavat kiimaisesta eläimestä ja jättävät iljettävän muiston.\nHänen kuvauksensa lady Chatterleystä on muuten perussävyltään\nkateellisen proletäärisielun valheellinen häväistyskirjoitus. Jos hänen\nkirjoistaan jää eloon jotakin, niin ne ovat sitten pieniä elämän\nobjektiiviseen todellisuuskuvaukseen kuuluvia, tarkoituksetta\nsepitettyjä yksityiskohtia tai jokin novelli.\n\n_James Joyce_ (s. 1882) on katolisten vanhempain lapsi Dublinista,\njossa, jesuiittain koulussa ja yliopistossa, sai sivistyksensä.\nOpiskeltuaan sen jälkeen lääketiedettä Parisissa (1903-1904) hän palasi\nDubliniin ja muutti mentyään avioliittoon Triestiin englanninkielen\nopettajaksi. Siellä ollessaan hän julkaisi jo aikaisemmin kirjoitetun\nkertomuskokoelmansa Dublinilaisia (Dubliners, 1914) ja sinne\nhän jäi maailmansodan alkuajaksi. Ystävänä hänellä oli mm.\nitalialais-saksalainen liikemies ja kirjailija Italo Svevo. Seuraavat\nZürichissä ja Parisissa kirjoitetut teokset olivat Taiteilijan\nmuotokuva (A Portrait of the Artist, 1914-1915) ja Ulysses (1922).\nViimeksimainitun myynti kiellettiin Englannissa ja Yhdysvalloissa, ja\nsatoja kappaleita hävitettiin. Joycen seuraavista teoksista\nmainittakoon Anna Livia Plurabelle (1930) ja Synnyttäkää lapsia\nkaikkialla (Haveth Children Everywhere, 1931).\n\n_Ulysses_ tapahtuu Dublinissa ja käsittää vuorokauden. Sen henkilöinä\novat ylioppilas Stephen Dedalus ja keski-ikäinen ilmoitusten kerääjä,\naistillinen, hyväsydäminen juutalainen Leopold Bloom sekä joukko\ndublinilaisia. Bloom on kertomuksen Odysseus, Dedalus sen Telemakhos,\nja koko kertomus on tarkoitettu eräänlaiseksi Odysseian vastineeksi,\nmistä nimi. Tekniikka on yksinomaan psykoanalyyttinen, so. kirjailija\ntarkkaa vain henkilöidensä tajuttomuudesta nousevia mielikuvia,\nkiinnittää ne sellaisinaan paperille harjoittamatta niihin nähden\nminkäänlaista sensurointia, ja luo täten ikäänkuin unikuvan, joka\nkatkeamattomana, fantastisena filminä liukuu hitaasti silmiemme ohitse.\nAlleviivatakseen ajatusvälähdysten välitöntä liittymistä toisiinsa\ntekijä on poistanut isot kirjaimet, välimerkit, kappale- ja lukujaon.\nUnen kaltaisuutta lisää se, että tajuttomuudesta nousevat kuvat, joita\ntietoinen järjen kritiikki ei ole vielä \"saanut kiinni\" ja käsitellyt,\novat psykoanalyysin mukaan samoja kuin uninäyt. Siitä johtuu niiden\nusein ällistyttävä irvokkuus ja räikeä siveettömyys. Eriskummallisuus\nlisääntyy vielä sen kautta, että alkoholi antaa mielikuville omaa yhä\nfantastisempaa sävyänsä. Vielä omituisempi muodoltaan on Anna Livia\nPlurabelle. Lawrencen ja Joycen teoksista näkyy, kuinka madaltava ja\ntuhoisa vaikutus psykoanalyysillä on toistaiseksi kirjallisuuteen\nollut. Vastavirtaus on kuitenkin jo syntymässä: terve mieli kääntyy\ninhoten pois näistä sairaalloisista ilmiöistä ja odottaa\npsykoanalyysiltä jalon ja ylentävän sielunelämän kuvausta.\n\nViimeisenä mainittakoon suuren luonnontieteilijän Thomas Huxleyn\npojan- ja Matthew Arnoldin sisarentyttären poika _Aldous Huxley_ (s.\n1894). Keskeytettyään näön huonontumisen vuoksi koulunkäyntinsä ja\nopiskeltuaan myöhemmin Oxfordissa hän työskenteli sanomalehtimiehenä ja\nkriitikkona, aloitti kirjailijauransa runoilijana (1916) ja julkaisi\nensimmäisen romaaninsa Kromikeltaista (Crome Yellow) 1921. Täten\nalkanut laaja runo-, novelli-, romaani- ja esseetuotanto jatkuu\nparhaillaan heikentymättömällä voimalla. Romaanissa Nuo kuihtuneet\nlehdet (Those Barren Leaves, 1925) nykyaikainen englantilainen\nkirjailija (tekijä itse, joka enimmäkseen asuu Italiassa) joutuu\nmainitussa maassa kansalaistensa seuraan, joka on majoittunut erääseen\nlinnaan pitäen siellä muutaman ylikultivoidun naisen johdolla pientä\nhovia. (Tässä esiintyvä symposionajatus ei voi ylpeillä uutuudestaan).\nSeurueen herrat ja naiset ovat sovinnaisia seuraelämän sääntöjä\nlukuunottamatta kokonaan irtautuneet niistä siteistä, jotka yhdistävät\nkulttuuri-ihmisen hänen perinteelliseen sivistyneeseen ympäristöönsä.\nHe eivät usko mitään ja ovat kykenemättömiä suorittamaan mitään\nhyödyllistä työtä. Tätä kulttuurin toivotonta rappiotilaa Huxley kuvaa\nsirosti, keveän iroonisesti, joskus humoristisesti. Tärkeätä on, että\nhän on todennut tällaisten englantilaisten tyhjänpäiväisen,\njoutilaisuudessa oljentelevan, estetisoivan elämän rappiotilaksi.\nLaajassa romaanissa Elämän kontrapunkti (Point counter Point, 1928),\njonka mosaiikkimainen rakenne häivyttää näkyvistä kokonaisuuden linjat,\non myös satiirisen kuvauksen kohteena ylikultivoitu, hedelmätön,\nkuoleva englantilainen sivistyneistö. Huxley on kulttuuripessimisti,\njoka etsiessään paranemisen ja nousun tietä nykyajan rappiotilasta\njoutuu katkeruudessaan käyttämään satiirista, vieläpä kyynillistäkin\nsävyä. Hänen uusin teoksensa Silmätönnä Gazassa (Eyeless in Gaza, 1936)\nnäyttäisi viittaavan siihen, että hänelle on valjennut uskon merkitys\nkulttuurin välttämättömänä elinvoimana.\n\n\n\n\n3. Yhdysvallat.\n\n\nEnglanninkielisen kirjallisuuden yhteydessä sallittaneen esittää\nmuutamia amerikkalaisia realisteja ja psykoanalyytikkoja, joiden maine\non kantautunut Eurooppaan saakka.\n\n_Samuel Langhorne Clemens_, kirjailijanimeltään \"Mark Twain\", syntyi\nFloridassa, Missourissa, 1835. Käytyään kirjanpainajan opin ja\ntyöskenneltyään mm. luotsina Mississippi-virralla, hän onnistui\npääsemään \"latomosta toimituksen puolelle\", so. sanomalehtimieheksi San\nFranciscoon. Hänen ensimmäinen teoksensa Calaveran piirikunnan kuuluisa\nhyppäävä sammakko ym. luonnoksia (The Celebrated Jumping Frog of\nCalavera's County, and Other Sketches) ilmestyi 1867, (nimikertomus oli\njulkaistu jo 1865), aloittaen sen nauramattomalla ilmeellä kerrottujen\nnaurattavien ja mahdottomien asioiden tyylin, joka on tullut\ntunnetuksi erikois-amerikkalaisena \"huumorina\". Tämän jälkeen tehdyn\nEuroopan-matkan tuloksena ilmestyi 1869 Viattomia ulkomailla (Innocents\nAbroad, suomeksi nimeltä Jenkkejä maailmalla), saavuttaen suuren\nmenestyksen ja pysyvästi luoden hänen kirjailijamaineensa. Hänen\nseuraavasta laajasta tuotannostaan mainittakoon suositut poikainkirjat\nTom Sawyerin seikkailut (The Adventures of Tom Sawyer, 1876,\nsuomennettu) ja Huckleberry Finnin seikkailut (Ths Adventures of\nHuckleberry Finn, 1885, suomennettu), jotka ilmeisesti ovat hänen\narvokkaimmat ja kestävimmät teoksensa; Kulkuri ulkomailla (A Tramp\nAbroad, 1880), Elämää Mississipillä (Life on the Mississippi, 1883),\nItsepäinen Wilson (Pudd'nhead Wilson, 1894) ym. Ollen osakkaana\nhuonosti hoidetussa kustannusliikkeessä hän joutui kärsimään suuria\nvahinkoja, mutta onnistui suoriutumaan vaikeuksistaan ja vastuistaan\nvaroilla, joita ulkomaille saakka ulotettu luentomatka (1895-96)\ntuotti. Mark Twain kuoli 1910. Kuten sanottu, hän ei milloinkaan itse\nlievennä piirteitään ulkonaiseen nauruun, vaan juuri pysymällä vakavana\nluo erikoisen vastakohdan äänilajinsa ja aiheensa välille; hän on\nkuitenkin elämää kokenut, viisas sielu, joka silti itsetykönänsä\nhymyilee ihmisten heikkouksille, itselleen ja muille, anteeksi pyytäen,\nymmärtävässä tarkoituksessa; tästä hänen huumorinsa saavuttaa\ninhimillisyyttä, joskus syvyyttäkin. Amerikkalaisena itseoppineena\nnousukkaana hän tietenkin osasi varmasti sanoa, mikä muka oli Euroopan\nperinteissä ja uskomuksissa naurettavaa ja hylättävää, ja ilmoitti\njoskus rohkeasti tämän käsityksensä, esim. teoksissaan Jenkki\nArthur-kuninkaan hovissa (A Yankee at the Court of King Arthur) ja\nJohanna d'Arc (suomennettu), saavuttamatta kuitenkaan huumorinsa tälle\nlajille sivistyneiden hyväksymistä. Yhdysvalloissa pidetään Mark\nTwainia suurmiehenä, sopivana asetettavaksi Lincolnin rinnalle.\nEurooppalaisen mielestä Twainin huumori usein jää osumatta maaliinsa,\nollen rahvaanomaista ja pinnallista; taiteesta ei hänen kohdallaan\nvoine paljoa puhua; hänen tuotannostaan on suurin osa jo nyt unohtunut.\nHän toi Yhdysvaltain kirjallisuuteen kaukaisen lännen maailman.\n\nEurooppalaisina epäröimme, kun meiltä vaaditaan selvää kantaa Mark\nTwainiin nähden, mutta emme juuri silloin, kun meidän on ilmaistava\nkäsityksemme _Francis Bret Hartesta_: hänet tunnustamme mielellämme\nhienoksi humoristiksi ja taiteilijaksi eurooppalaisten mittojen\nmukaan. Tämä toinen ja todella varsinainen suuren lännen kirjailija\nsyntyi Albanyssa, New Yorkissa, 1839, sivistyneestä perheestä.\n15-vuotiaana orpona hän muutti äitinsä kanssa Kaliforniaan, jossa\njoutui toimimaan opettajana, kullankaivajana ja latojana, päästen\nviimeksimainitun ammatin ansiosta sanomalehtien yhteyteen ja\ntoimituksen puolelle. 1857 hän tuli Kultainen aika (Golden Era) nimisen\nfranciscolaisen lehden palvelukseen, julkaisten siinä ensimmäiset\nhumoristiset lastunsa kullankaivajien elämästä. Hän otti osaa\nintiaanisotiin ja sisällissotaan, ja toimi 1864-70 Yhdysvaltain\nrahapajan sihteerinä San Franciscossa, avustaen samaan aikaan uutta\naikakauslehteä nimeltä The Californian, johon myös Mark Twain\nkirjoitteli. Paitsi lastuja suuren lännen seikkailuelämästä hän\nkirjoitti näihin lehtiin eräänlaisia humoristisia tiivistyksiä --\nCondensed Novels -- kuuluisista kertomuksista. 1868 hän perusti\naikakauslehden The Overland Monthly, julkaisten siinä useita niistä\nkertomuksista, jotka tulivat tunnetuiksi Euroopassakin. Ensimmäinen\nniistä oli Kiljulan leirin onnenlapsi (The Luck of Roaring Camp), joka\nhienosti kyynillisen, humoristisen sävynsä ja ujostelemattoman, mutta\nsilti sivistyneen realisminsa ynnä pohjalla lämmittävän, leirin\nkirjavan ihmisaineksen kuvauksessa ilmenevän ihanteellisen\nihmisrakkauden vuoksi kohosi itsenäiseksi huomattavaksi saavutukseksi.\nTämä tyyli ja tällaiset kertomukset, joissa Harte monipuolisesti,\nmestarin kaivertimella, samalla realistisesti ja ihanteellisesti,\nkuvasi suuren lännen kullankaivajia, pelaajia ja seikkailijoita, aina\nlöytäen heidän sielustaan inhimillisyyden kultahiekkaa ja lieventäen\nelämän karkeutta hienon huumorin rusotuksella, muodostavat hänen\nkirjallisen maineensa perustuksen. Hän kuului The Atlantic Monthlyn\navustajiin, työskenteli 1870-78 New Yorkissa, 1878-80 Yhdysvaltain\nkonsulina Grefeldissä, Saksassa, 1880-85 samassa ominaisuudessa\nGlasgow'ssa, minkä jälkeen asui Lontoossa kuolemaansa saakka (1902).\n\n1900-luvun vaihteen jälkeen herätti huomiota _Jack London_, uusi\nkaukaisen lännen, valtameren, erä- ja kultamaiden voimakas,\nromanttisesti tunteva ja realistisesti kertova kyky. Hänen\nelämäntarinansa on kuin otettu hänen omista kirjoistaan. Jack London\nsyntyi San Franciscossa 1876 ja sai siellä koulutuksensa ja\nyliopistokasvatuksensa. Synnynnäinen seikkailumieli veti häntä\nmaailmalle: 17-vuotiaana hän lähti merille, palvellen tavallisena\nmatruusina maston etupuolella ja hankkien siten jo nuorena sen\nmerikokemuksen, joka esiintyy esim. hänen romaanissaan Merisusi (The\nSea Wolf) ja jota hän sittemmin omilla meriretkillään tarvitsi.\nKlondyken ensimmäinen kultarynnäkkö (1897) tempasi hänet mukaansa.\nSieltä saadut kokemukset tuottivat laajan sarjan kullan, lumen ja\nkaukaisen pohjolan romantiikkaa, alkuna kuuluisat teokset Suden poika\n(The Son of the Wolf, 1900) ja Erämaan kutsu (The Call of the Wild,\n1903). Kalifornian, kaukaisen lännen, suurien erämaiden, luontoa ja.\npetoja vastaan taistelevan ihmisen romantiikka tuli niiden kautta\njälleen suosituksi. Klondyke-seikkailun jälkeen London retkeili\nkulkurina Kanadan ja Yhdysvaltain halki, tutustuen perinpohjin\n\"tramppien\" maailmaan. Oltuaan 1904 kirjeenvaihtajana Venäjän-Japanin\nsodassa hän lähti 1906 purjehdusretkelle maapallon ympäri pienellä 50\njalan purrella, kadoten valtamerille pariksi vuodeksi. Sieltä\npalattuaan hän julkaisi romaanin Martin Eden (1909), sarjan\nEtelämeren tarinoita (South Sea Tales, 1912) ym. 1914 hän oli\nsotakirjeenvaihtajana Meksikossa. Hänen viimeinen teoksensa oli Ison\ntalon pikku rouva (The Little Lady of the Big House, 1916).\nViimeksimainittuna vuonna hän kuoli. Jack London oli huomattava\nkirjailijakyky kaikessa, missä voidaan saavuttaa jotakin voimakkaalla,\nselvällä ja mieleenpainuvalla kuvaustavalla; hänellä oli myös melkoinen\nkyky eläytyä luontoon ja esittää sen eri tunnelmia. Mutta sielunelämän\nsyvemmät puolet jäivät häneltä luotaamatta, hänen laajat kuvauksensa\njärjestyvät vastahakoisesti taiteelliseen muotoon, ja hänen\naihemaailmansa, jossa alkuperäinen, fyysillinen voima ja väkevämmän\n\"oikeuden\" filosofia usein on etualalla, kieltäytyy enimmäkseen\nkohoamasta kirjallisuuden viljellymmälle, aatteellisesti, siveellisesti\nja taiteellisesti korkeammalle asteelle.\n\nYhdysvaltain ns. \"keskilännen\" kulttuuria edustaa kuuluisa ryhmä\nDreiser-Anderson-Lewis, joka on tuonut Yhdysvaltain kirjallisuuteen\npsykoanalyyttisen metodin. _Theodore Dreiser_ on syntynyt Terre\nHautessa, Indianassa, 1871, vaatimattomissa oloissa, roomalaiskatolisen\nperheen poikana. Käytyään koulunsa hän meni 16-vuotiaana Chicagoon\nliikeapulaiseksi, toimien eri aloilla ja välillä parsien tietojansa,\ntarkoituksena päästä sanomalehtimieheksi. Tämän päämäärän hän saavutti\n1892. Työskennellen alallaan ja uupumatta sivistäen itseään (mm.\nHerbert Spencerin filosofialla) Dreiser ajan täytyttyä kirjoitti\nesikoisteoksensa Sisar Carrie (Sister Carrie, 1900), joka kyllä\npainettiin, mutta jota kustantaja ei lähettänytkään kauppaan, se kun\nehdittiin jo tällä välin todeta amerikkalaisten käsityksen mukaan\nsopimattomaksi. Dreiserin seuraavat teokset Jennie Gerhardt, 1911;\nRahamies -- The Financier, 1912; Nelikymmenvuotias kulkija -- A\nTraveller at Forty, 1913, omaelämäkerrallinen teos; Titaani -- The\nTitan, 1914; Nero -- The Genius, 1915, otettiin takavarikkoon. Kirja\nitsestäni -- A Book about myself, 1922; Amerikkalainen murhenäytelmä --\nAn American Tragedy, 1925 ovat herättäneet paljon väittelyä saavuttaen\nsekä ystäviä että vihollisia. Kokonaan hyläten kaiken keksityn\n\"juonikirjallisuuden\" Dreiser pyrkii kuvaamaan elämää sellaisena kuin\nse todellisuudessa on, ei kuitenkaan esim. Zolan tapaan ulkoisen\nnaturalistisesti luettelemalla oloja, esineitä ja asioita, vaan\nikäänkuin leikkaamalla palan elämänmatkueesta ja syventymällä sen\nosanottajain sieluun, sinne, jossa olemuksemme syvimmät voimat\nhallitsevat ja jossa elämän alkuperäisin todellisuus asuu.\nPuolueettomasti Dreiser tahtoo paljastaa näkyviin nämä voimat,\nhylkäämättä mitään, millä on merkitystä elämässä, ja joutuu täten usein\nristiriitaan sovinnaisten käsitysten ja elämän yhteisten valheiden\nkanssa. Tämä hänen menettelytapansa ja elämän ottaminen taiteen\nkohteeksi ikäänkuin valikoimatta, yhtä kelvollisena joka paikasta, tämä\nsalaisinten vaikutinten armoton esiin kaivaminen, on tehnyt hänen\nkirjoistaan raskaita, hitaasti eteneviä, muodottomia ja yleensä\nilottomia, harmaita sielun kronikoita. Mutta niiden totuusarvo ja\ntehokkuus turhien ennakkoluulojen repimisessä on tunnustettava. Tuntien\nsukulaisuutta venäläiseen sielunkuvaukseen, etenkin Dostojevskiin,\nDreiser on tehnyt matkan Bolshevikiaan, josta saamiansa vaikutelmia on\nkuvannut teoksessa Dreiser Venäjää katsomassa (Dreiser Looks at Russia,\n1928). Hänen viime teoksiansa ovat Näytekokoelma naisia (A Gallery of\nWomen, 1929) ja Aamuruskoa (Dawn, 1931), kuvaus omasta varhaisesta\nnuoruudesta. Se totuus, joka niin kauniina häämötti varhaisille\ntranscendentalisteille, katosi industrialismin ja standardisoitumisen,\nyleisen pintapuolisen samakaavaisuuden alle; Dreiserin kirjailijatyö on\nkäsitettävä muurahaisen yritykseksi kaivautua näkyviin tämän\nsamakaavaisuuden hiekan alta, joka uudistuneena puritaanisena ahtautena\nuhkaa tukahduttaa todella vapaan hengenelämän.\n\nLäheisesti Dreiserin rinnalle liittyy _Sherwood Anderson_, myös elämän\nkovan koulun suorittanut, itseoppinut kirjailija. Hän on syntynyt\nCamdenissa, Ohiossa, 1876, tämän olematta kuitenkaan hänen erikoisempi\nkotipaikkansa, perhe kun oli alituiseen muuttavalla jalalla: kahta\nlasta (kahdeksasta) ei ehtinyt syntyä samassa paikassa. Pisimmän ajan\nSherwood tuli oleskelleeksi Clydessä, Ohiossa, jossa kävi vähäisen\nkoulunsa. 14-vuotiaana hän meni tehtaantyöhön, tuli 17-vuotiaana\nChicagoon, jossa ajelehti nelisen vuotta sekalaisissa töissä, meni\nKuuban sotaan, ja päätyi sieltä palattuaan erinäisten vaiheiden jälkeen\nväritehtaan johtajaksi Elyriaan, Ohioon. Tällöin hän jo oli yritellyt\nkirjoittamista ja oli yhä enemmän kyllästynyt industrialismin\nilmapiiriin. Eräänä päivänä 1910 hän keskeytti sanelunsa\nkonekirjoittajattarelle, otti hattunsa ja meni hyvästiä sanomatta pois\nkonttorista, tehtaasta, perheensä luota, kaupungista, koko\nsiihenastisesta elämästään. Veljensä taidemaalari Karl Andersonin\nkautta hän pääsi silloisen \"Chicagon ryhmän\" tuttavuuteen; sen\nkeskuksena oli juuri Dreiser. Hänen ensimmäinen teoksensa: Kerskailevan\nMcPhersonin poika (Windy Mc-Pherson's Son, 1916) on alkuosalta hänen\nnuoruutensa historiaa, mutta muuttuu sitten kuvaukseksi sankarin\nnoususta amerikkalaiseksi raha- ja trustimieheksi, mikä ei kuitenkaan\nsielullisesti häntä tyydytä. Sen totuudessa pysyvän sielullisen\ntarkkuuden vuoksi, jolla tekijä \"sisästä päin\" kuvaili nuoren\nMcPhersonin heräämistä mm. seksuaalisessa suhteessa, teos sai monta\nvuotta etsiä kustantajaa. Tämän jälkeen Anderson on julkaissut kirjan\nvuodessa (Marssivia miehiä -- Marching Men, 1917; Keski-Amerikan\nlauluja -- Mid-American Chants, 1918; Winesburg, Ohio, 1919; Hevosia ja\nmiehiä -- Horses and Men, 1923; Tarinoitsijan taru -- A Story Teller's\nStory, 1924 ym.). Kaikissa niissä on, voi sanoa, päähenkilönä\ntotuudenetsijä, joka yhä uudelleen toteaa virvatulien epäluotettavuuden\nja hautoen sielussaan kaipausta etsii ja retkeilee aatteiden\ntiheikössä, kirjailijan laajan, pehmeän, ikäänkuin rajattoman sanonnan\nsaattelemana. Amerikkalaisten aineellisuus ja puritaaninen tekopyhyys\nja ahdasmielisyys on hylättävä; on tunnustettava vapaus ja totuus\nsekä elämässä että taiteessa, vapauduttava standardisoinnin\nyhdenmukaistuttavasta, persoonallisuuksia hävittävästä ikeestä. Tämä on\nlyhyesti sanottuna Andersonin julistuksen sisältö, joskin päähenkilö\nvielä tämänkin koettuaan ja sanottuaan jää tuijottelemaan päiväunien ja\nhaaveidensa valtaan, jonnekin, jossa hän aavistaa kaikista syvimmän\ntotuuden asuvan. Hänen teoksensa ovat raskaita sielullisia asiakirjoja,\nvailla muodon kauneutta ja elämäniloa, mutta niiden vakava pyrkimys\npäästä kuuntelemaan sielun syvimmät äänet, toteamaan tekojen\npohjimmaiset vaikuttimet, herättää kunnioitusta.\n\nKeskilännen merkittävän ryhmän vuosiltaan nuorin, otteiltaan\npintapuolisin, mutta maineeltaan laajimmin tunnettu jäsen on\n_Sinclair Lewis_, ensimmäinen Amerikan kirjailijoista, joka on saanut\nNobel-palkinnon. -- Lewis on syntynyt 1885 Sauk Centerissä,\nMinnesotassa, saanut sivistyksensä idässä, Yalen yliopistossa, jossa\nsuoritti B.A:n tutkinnon 1907, haaveillut Upton Sinclairin\nopetuslapsena, Helicon Hallin siirtokunnan jäsenenä, sosialistisen\nyhteiskunnan onnellisuudesta, ja tervehtyen siitä aloittanut\nkirjailijauransa sekalaisella sanomalehti- ja mainostyöllä. 1916:sta\nalkaen hän on kokonaan omistautunut kirjailijan alalle. Hänen\nensimmäiset teoksensa (Wrenn-ystävämme -- Our Mr. Wrenn, 1914; Haukan\njälki -- The Trail of the Hawk, 1915; Työ -- The Job, 1917; Viattomat\n-- The Innocents, 1917; ja Ulkoilmassa -- Free Air, 1919) eivät vielä\nkuvasta hänen syvintä kirjailijaolemustaan, joka ilmenee täysin\nkypsyneenä vasta Pääkatu (The Main Street, 1920, suomennettu) nimisestä\nromaanista. Tällä teoksella aloittamassaan sarjassa Lewis asettaa\nkuvastimen eri yhteiskuntapiirien: Pääkadussa pienen preeriakaupungin,\nBabbittissa (1922, suomennettu) keskilännen ison kaupungin\nliikemiesten, Arrowsmithissä (1925) tieteellisten, Elmer Gantryssä\n(1927) uskonnollisten järjestöjen ja Dodsworthissa (1929, suomennettu)\nrahaylimystön naistyyppien eteen, terävällä ja säälimättömällä\ntotuudentunnolla, mutta samalla huolettoman iloisella, kaskuilevalla\nsävyllä puolueettomasti paljastaen heikkoudet. Eurooppalaiseen\nmuotokulttuuriin tottunut kaipaa hänen teoksissaan kiinteämpää\nrakennetta ja taiteellisempaa hohdetta; viimeksimainitussa suhteessa\nhän on jäljessä esim. Galsworthysta. Ollen parhaassa iässänsä, keskellä\nkiehuvaa tuotannon kiirettä, ja harvinaisen tarmokas henkilö Lewis ei\nvielä ole saattanut tuotantoansa sen lopulliselle asteelle.\n\n\n\n\n4. Saksa.\n\n\n1\n\nSaksan romanttinen romaani oli kuten olemme nähneet monipuolinen,\nsisältäen Werther-, luostari-, kasvatus- ja kehitys-, avioliitto-,\nhistoriallisia, kauhu-, yhteiskunnallisia, luontoa ja\nmaalauksellisuutta tavoittelevia, metsä- ja meriaiheisia, ja\nsielullisia erittelyromaaneja. Tähän voisi vielä lisätä idyllin\ntaustalta häämöttävän kansanelämän kuvauksen, Müllerin (V, s. 62) ja\nImmermannin (V, s. 108) kylämaalaukset. Tiedämme ajatellessamme\nyllämainittujen nimikkeiden alle kuuluvaa romaania, että realistinen\nesitystapa oli siinä tavallinen, mutta kuitenkin vain tekotapa eikä\nilmaus pyrkimyksestä päästä puolueettomasti kuvaamaan elämän\nkiistatonta todellisuutta. Tästä tulee nyt kysymys vähitellen yhä\nenemmän, kunnes eri syistä päädytään ohjelmallisen realismin ja\nnaturalismin kannalle.\n\nSillä aikaa kun mainitut romaanin alat kukoistivat ja olivat päivän\ntunnetuinta ja luetuinta kirjallisuutta, kasvoi ja voimistui eräs\nrunoudenlaji, joka pätevämmin kuin muu päiväntuotanto edusti realismia:\nidyllin taustalta saapuva maalaiselämän kuvaus. Sukupuu on selvä:\nSveitsissä Hallerin Alpit (1729), Gessnerin Idyllit (1756) ja Rousseaun\nUusi Heloise (1761), sekä erikoisesti Pestalozzin-romaanit (V, s. 34);\nSaksassa Müllerin Lammasten keritseminen (1775), Vossin idyllit (V, s.\n326) ja jossakin määrin Jean Paulin kerronnan eräät kohteet. Müllerin\nkyläkuvaukset ovat jo kansanelämää esittävää realismia, Vossin\npappilaidyllit ovat sitä lähellä. Samoin kuin Englannissa, Skotlannissa\nja Irlannissa romantiikan rinnalla työskenteli sitä muistamattakaan\nitsenäinen, elämän tosikohteisiin kiintynyt realismi, Saksassakin\ntällainen pyrkimys oli aina valveilla.\n\nJatkamme nyt Saksan romaanin esittelyä seuraamalla täten romantiikan\nhaarautumana avautuvaa kansankuvauksen linjaa. Sveitsillä oli siinä\nidyllin aikana etusija, ja sen pidätti sille nyt pastori _Albert\nBitzius_ (1797-1854), kirjailijanimeltään _Jeremias Gotthelf_.\n\n_Bitzius_ oli papinpoika Murtenista ja valmistui itse papiksi\nGöttingenistä 1821. 1832 hän pääsi Emmentalissa olevan Lützelflühin\npastoriksi ja toimi tässä seurakunnassa kuolemaansa saakka. Tahtoen\nvaikuttaa ihmisiin muutenkin kuin sielunpaimenena Bitzius ryhtyi\nlähes 40-vuotiaana kirjailijaksi julkaisten 1837 opettavaisen\nkansankuvausromaanin Talonpojan kuvastin eli Jeremias Gotthelfin elämä\n(Der Bauernspiegel oder Lebensgeschichte des J. G.), jossa kertoo\nköyhyyteen joutuneesta talonpojan nuorimmasta pojasta, hänen\nvaikeuksistaan, menostaan sotaväkeen ja paluustaan kotiin taistelemaan\nsäätynsä ennakkoluuloja vastaan. \"Jeremias Gotthelfin\" nimellä Bitzius\nkirjoitti, esikoisteoksensa menestyksen rohkaisemana, vv. 1838-1854\nparikymmentä Pestalozzin tapaan opetushenkistä romaania, joista\ntunnetuimpia ovat Miten Uli-renki tuli onnelliseksi (Wie Uli, der\nKnecht, glücklich ward, 1841, suomennettu) ja sen jatko Uli vuokraajana\n(Uli der Pächter, 1849). Hän taisteli romaaneissaan nautinnonhimoa ja\njuoppoutta vastaan, puhui köyhien lasten elatuksen ja kasvatuksen\njärjestämisestä, palvelijain velvollisuuksista ja välttämättömistä\neduista, sielunhoidosta, lääkitsemisestä jne. Gotthelf oli pelkäämätön\nrealisti säikkymättä räikeätäkään kuvausta, jos piti sitä\ntarpeellisena. Ymmärrettävää on kuitenkin, että hänen opettavainen\ntarkoituksensa esti häntä saavuttamasta taiteilijana täysiä voittoja.\nHänen kyläromaaneillaan on ollut, laajalti luettuja kun olivat, tärkeä\ntehtävä huomion kohdistamisessa maaseudun kansaan.\n\nKansankuvauksen yleishistoriallisen kronologian kannalta on syytä\nmuistaa, että englanninkielinen \"kaali-\" ja \"pensaskoulu\" (s. 81)\nolivat jo suorittaneet tehtävänsä silloin, kun Gotthelf aloitti työnsä.\nImmermannin Oberhof ilmestyi kaksi vuotta Gotthelfin esikoisteoksen\njälkeen (1839), ollen pätevää työtä ja osoittaen tien puhtaasti\ntaiteellisin päämäärin suoritettuun kansankuvaukseen. Ala tuli Saksassa\nnopeasti muotiin; taiteelliselle tasolle sen kohotti _Berthold\nAuerbach_ (1812-1882) Schwarzwaldilaisilla kyläkertomuksillaan\n(Schwarzwälder Dorfgeschichten, 1843).\n\nAuerbach syntyi Württembergin Schwarzwaldissa, Nordstettenissä,\nrabbinin poikana ja oli itsekin aiottu rabbiniksi. Talmudin tutkimisen\nhän kuitenkin vaihtoi lakiin, aloittaen tämän opiskelut Tübingenissä.\nDavid Strauss sai hänet innostumaan filosofiaan, jota hän tutki\nMünchenissä Schellingin oppilaana. Erikoisesti hän innostui Spinozaan,\njonka teokset käänsi saksaksi ja josta kirjoitti romanttisen romaanin\n(Spinoza, 1837). Rappiolle joutunut juutalainen runoilija _Ephraim\nMoses Kuk_ on sankarina Auerbachin toisessa romaanissa, Runoilijassa ja\nkauppiaassa (Dichter und Kaufmann, 1839). Arvokasta näissä teoksissa on\nse asiantuntemus ja tarkkuus, jolla hän kuvaa juutalaisten elämää,\nuskomuksia ja tapoja. Asuttuaan parikymmentä vuotta eri kaupungeissa\nAuerbach muutti 1859 Berliniin, jonne jäi loppuiäkseen.\n\nOn omituista, että tällaisesta vieraasta kansallisuus- ja\nharrastuspiiristä tullut kirjailija kunnostautui erikoisesti\nsaksalaisen kyläelämän kuvaajana; selityksenä on vain lapsuuden ja\nnuoruuden kyläympäristön syvä vaikutus, jonka täytyy olla aitoa siitä\nhuolimatta, että Nordstettenin talonpojat väittivät Auerbachin\n\"valehtelevan\". Tolpatsch on pilkattu, typerä, mutta hyväsydäminen\npoika. Schlossbauer on karkea, jyrkkä talonpoika, kauniin tyttärensä\nVetelen vastakohta. Diethelm ryhtyy keinottelemaan ja polttaa talonsa,\njoutuen kuritushuoneeseen. Lehenhof-kertomvksessa isä ja pojat\ntaistelevat ison perintötilan jakamisesta; pojat tuhoutuvat, mutta\nsilloinpa isä saattaa sanoa voittaneensa: tilaa ei jaeta. Seuraavassa\nsarjassa (1848-1853) kirjailija ilmaisee spinozalaista filosofiaansa ja\nvastenmielisyyttänsä kristinuskoa kohtaan, ja sama talonpoikien elämään\nkuulumaton filosofia kuvastuu vielä kolmannen sarjan kertomuksista.\nNäistä ovat tunnettuja Avojalka (Barfüssele, 1856) ja Jooseppi lumessa\n(Joseph im Schnee, 1861, suomennettuja). Edellisen nimi aiheutunee\nSandin Pikku Fadettesta; siinä kerrotaan orpotyttö Amreista, joka\njoutuu veljensä Damianin, pahan onnen linnun, kanssa vanhempainsa\nkuoltua pois kodistaan ja kunnollisuudellaan lopuksi saa rikkaan\nkosijan. Romaaneissaan (Kukkulalla -- Auf der Höh, 1865) Auerbach\nkäytti erikoisesti opettavaa sävyä ja teroitti maaseudun elämän\nterveyttä kaupunkikulttuurin vastakohtana.\n\nVaikka ei ollutkaan kansankuvaaja Auerbachin merkityksessä, herkisti\nitävaltalainen _Stifter_ kuitenkin tuotannollaan aikansa ja jälkipolven\nnäkemystä oivaltamaan luonnon ja hiljaiselon kauneutta.\n\nBöhmerwaldilaisen kutojan poika, luonnontieteilijä ja lopuksi\nkansakouluntarkastaja _Adalbert Stifter_ (1805-1868) oli ihmispelko,\nhermostunut henkilö, joka poistui elämästä vapaaehtoisesti, kun ei\nvoinut löytää siitä itselleen sopivaa sijaa. Hän etsi rauhaa luonnosta,\njota huomioitsi melkein mikroskoopin tarkkuudella ja samalla myös,\nkuten Gautier, maalarin silmällä. Kirjailijatyön ohella hän\nharjoittikin maalaustaidetta. Tuotantonsa hän aloitti 1840. Kootut\nnovellinsa hän julkaisi 1844-1850 ja 1853 nimillä Harjoitelmia\n(Studien) ja Kirjavia kiviä (Bunte Steine). Suomennettu on novelli\nAbdias. Hänen oppi-isänään oli Jean Paul, jonka läheltä nähty\npienoistaide miellytti häntä, mutta enemmän kuitenkin Goethe, jonka\nrauhallista mietiskelyä hän ihaili. Metsän suuruuden ja hiljaisuuden\nhän oppi ymmärtämään taiteellisessa mielessä Fenimore Cooperilta. Ilman\nhenkäys, veden solina, viljan kasvu -- ne olivat hänen mielestään\nrunollisesti arvokkaampia kuin ukkonen, salama, myrsky ja maanjäristys.\nVastaavasti olivat rehellisyys, koruttomuus, itsehillintä, järkevyys ja\nkauneuden löytäminen jokapäiväisestä elämästä arvokkaampia kuin viha,\nkosto ja yleensä suuret intohimot. Hänen luonnon tarkastelun kautta\nilmenevällä rauhanrunoudellaan on ollut vaikutusta maan muihin\nhiljaisiin runoilijoihin, Roseggeriin, Stormiin ja Raabeen.\n\n\n2\n\nAuerbachin sekä taiteellinen että yleisömenestys osoitti hänen\nlöytäneen uuden hedelmällisen aihepiirin. Lukuisat kirjailijat\nymmärsivät nyt kansanelämän sisältävän tuoreita arvoja ja alkoivat\ntyöskennellä niiden tulkitsemiseksi. Tuotanto kasvoi nopeasti, niin\nettä pian melkein jokaisella saksan kielen alueeseen kuuluvalla\nmaakunnalla oli oma \"kyläkertomuksensa\". Suurin osa tästä\nkirjallisuudesta kuuluu vain omalle maakunnallensa, mutta eräät\ntuotteet ja kirjailijat kuitenkin nousevat jopa korkean yleispätevyyden\ntasolle. Heidän harjoittamanaan kansankuvaustaide irtautui kyläelämän\nahtaudesta kosketellakseen myös pikkuporvaristoa ja suurtilanomistajia,\n\"kansatieteellisyydestä\" eritelläkseen sielunelämää ja luonteita. Se\nlöysi täällä samoin kuin Englannissa, Skotlannissa ja Irlannissa kansan\nsielusta _huumorin_, joka nyt astuu kirjallisuuteen uudistuneena,\nvoimakkaana tekijänä. Ei tarvitse muuta kuin muistuttaa mieleensä sitä\ntärkeätä sijaa, mikä kansankuvauksella on ollut ja edelleenkin on\nSaksan ja pohjoismaiden kirjallisuudessa, ja niitä suuria taiteellisia\narvoja, joita se on löytänyt ja ilmentänyt, niin oivaltaa, että nyt on\ntodella kysymyksessä ei vain kirjallisuuden uusi valtasuoni, vaan\nlaajassa mitassa sen uudistuminen kokonaisuudessaan ja -- sanokaamme --\ntervehtyminen. Tämä käsitys on perusteltavissa sillä, että nythän vasta\nkirjallisuuteen astui todenteolla se luokka, maanviljelijäsääty, jota\nhyvällä syyllä voi pitää kansan ydinaineksena ja joka eläen maan ja\nluonnon yhteydessä, vaatimattomassa koruttomuudessa, edustaa tervettä\nluonnollisuutta ja tasapainoisuutta. Sen kuvauksessa realismi oli ainoa\nsopiva ase, jos mieli heijastaa sen kuva todellisuuden mukaisena\nkirjallisuuteen. Ranskan realisteista, jotka usein olivat sivistyneitä\nkaupunkilaisia ja suhtautuivat talonpoikien elämään kyynillisesti,\npaljastaen sen rumuutta, Englannin ja vielä enemmän Saksan\nkansankuvaajat erosivat sikäli, että he suuressa määrässä tunsivat itse\nkuuluvansa \"kansaan\" -- olivat monesti sen lapsia -- ja kuvasivat sitä\nmyötäelämisen herkkyydellä, ymmärtäen ja ihaillen. Tämähän oli\ntoisaalta romanttisten käsitysten vaikutusta, mutta sai joka\ntapauksessa aikaan sen, että muuten ehkä tympäisevä realismi ylevöityi\nidyllin suuntaan runoudeksi, sydäntä lämmittäväksi, ihanteelliseksi\nelämänkuvaksi. Siten varastoutui arvokasta henkistä pääomaa, joka\nkasvatti isänmaanrakkautta ja antoi voimaa kestämään sadepäiviä.\n\nTuskin oli Gotthelf 1840-luvulla saanut kirjallisen yleisön huomion\nkohdistumaan kansanelämään, ja Auerbach 1843-1853 saattanut alan\nmuotiin taidekirjallisuutenakin, kun syvällinen taiteellinen\netsijäsielu _Otto Ludwig_ (1813-1865) osoitti parilla romaanillaan,\nmiten suuria taidevoittoja kansankuvauksen alalla tosiaankin oli\nsaavutettavissa.\n\n_Ludwig_ oli thüringeniläinen, kotoisin Eisfeldistä, jossa syntyi\nköyhän kaupunkivirkamiehen poikana. Isä kuoli pojan ollessa 12-vuotias.\nKoulunkäynti jäi puutteelliseksi, mutta käytännölliseenkään toimeen\nhänestä ei ollut. Vuodet kuluivat haaveilussa ja äidiltä perityn\nsoitannollisen lahjakkuuden kehittämisessä. 1839 Ludwig opiskeli\nmusiikkia Leipzigissä, mutta tullen vakuutetuksi siitä, ettei se\nsittenkään ollut hänen oikea alansa, lopetti harrastuksensa. Tähän\nvaikutti myös ankara sairaus. Vuodet 1840-1842 hän oleskeli kotonaan ja\nv:sta 1843 saakka Dresdenissä, josta tuli lyhyin poikkeuksin hänen\nvakinainen asuinpaikkansa. Hän pyrki tyydyttämään taiteellista\nluomishaluaan suunnittelemalla näytelmiä, joista olemme jo käsitelleet\nMetsänhoitajan ja Makkabealaiset (V, s. 448). Paremmin hän onnistui\nsuorasanaisena kertojana, thüringeniläisen kansanelämän kuvaajana\n(romaanit Heiterethei, 1855, ja Taivaan ja maan välillä -- Zwischen\nHimmel und Erde, 1856, molemmat suomennettuja).\n\nLudwig oli vakava, syvällinen luonne, joka käsitti taiteen olemuksemme\njaloimpien pyrkimysten korkeaksi, puhtaaksi ilmentymäksi, ja jonka\nelämä tuli traagilliseksi sen kautta, ettei hän saanut mielestään\ntyydyttävällä tavalla tulkituksi tätä ihannettaan. Hänen taiteellisen\nja siveellisen omantuntonsa herkkyydestä ovat hänen romaaninsa\ntodistuksia. Ensiksimainittu, kertomus siitä, miten Holdersfritz ja\nylimielinen, ylpeä Annedorle (\"Heiterethei\") monien itse aiheuttamiensa\nhankaluuksien jälkeen löytävät toisensa, on tehty hienolla sekä\nkyläympäristöä että sielunelämää kuvaavalla realismilla, joka on totta\nolematta milloinkaan karkeaa, tyynesti ja tyylitellysti etenevää,\nhuumorintäyteistä, ylevöitettyä ja elämänkäsitykseltään ihanteellista.\nVerratessa sen luomaa lämmintä, rusottavaa elämänkuvaa Balzacin,\nFlaubertin ja Nuoren Saksan samanaikaisten romaanien kyynilliseen\nmaailmankäsitykseen ei voine olla asettamatta Ludwigin taidetta\netusijaan. Tätä vaikutelmaa vahvistaa hänen toinen romaaninsa, jonka\nharvat henkilöt, vanhan katonkattaja Nettenmairin, hänen poikansa,\nkunnollisen Apolloniuksen ja huikentelevaisen Fritzin, sekä molempain\nrakastaman ja Fritzin omakseen saaman Christianen Ludwig on tutkinut ja\nesittänyt melkeinpä tieteellisen tarkasti. Mutta hän ei ole kuten\nFlaubert kylmä huomioitsija, vaan henkilöidensä mukana elävä ja kärsivä\nsielu, vaikka ei astukaan itse näkyville. Ja tästä seuraa, että\ntämänkin kertomuksen sivuilla väräjää mustasukkaisuuden, veljesvihan ja\ntapaturmaisen kuoleman traagillisuudesta huolimatta sydämen taiteen\nlämmin auer, säteillen varsinkin Apolloniuksen ja Christianen\nhyvyydestä. Se, ettei Apollonius Fritzin kuoltua pyydä Christianea\nomakseen, on merkki harkitsevan, hienovaistoisen taiteilijan\nohjauksesta: kertomus olisi, jos niin olisi käynyt, laskeutunut\nsovinnaisuuden tasolle.\n\n\n3\n\nLudwigin romaaneissa kansankuvaus siis saavutti korkean taiteellisen\nasteen. Sillä tasolla sen säilytti myös sveitsiläinen _Gottfried\nKeller_ (1819-1890).\n\nKeller oli zürichiläisen sorvarimestarin isästään varhain orvoksi\njäänyt poika, joka sai kasvaa mukautuvaisen äidin hoivissa sangen\nvapaasti, antautuneena leikkeihinsä ja ajanvietelukuihinsa.\nViidentoista vanhana hänet erotettiin teollisuuskoulusta jonkin\nkepposen vuoksi. Hän luuli nyt olevansa luotu taidemaalariksi ja\nopiskeli 1840-1841 Münchenissä, mutta kielteisin tuloksin. Kuusi vuotta\nhän sitten oleskeli kotonaan oppimatta mitään ammattia ja tekemättä\nansiotyötä, kirjoittaen \"vain\" runoja, joissa Heinen tyyliin tulkitsi\npoliittisia vapausvaatimuksiaan, luonnon- ja lemmentunteitaan; ne\nilmestyivät 1846. Vuodet 1848-1850 Keller opiskeli Heidelbergissa\nkuunnellen Feuerbachin luentoja, jotka saivat hänen ajattelunsa\nluopumaan tuonpuoleisen etsimisestä ja keskittymään rakkauden ja\nsiveellisen vastuunalaisuuden hengessä ihmiseen itseensä ja hänen\nelämäänsä. Vuodet 1850-1855 Keller oleskeli Berlinissä kärsien\nmonenlaista puutetta, mutta juuri siten kypsyen elämän syväksi\nymmärtäjäksi. Täällä hän kirjoitti Viheriän Heikin (Der grüne Heinrich\n1855, suomennettu) ja novelleja, jotka julkaisi palattuaan kotiin\nSeldwylan asukkaiden (Die Leute von Seldwyla, 1856, suomennettu)\nensimmäisenä niteenä. Kotikaupunki antoi hänelle taloudellista tukea\nvalitsemalla hänet 1861 kantonin ensimmäiseksi valtiosihteeriksi. Tätä\ntointa Keller hoiti vuoteen 1876 saakka niin uskollisesti, että hänen\ntuotantonsa keskeytyi. Kuitenkin hän julkaisi Seitsemän legendaa\n(Sieben Legenden, 1872), joissa käsitteli Maria-aiheita\nprotestanttisessa hengessä, toisen niteen Seldwylan asukkaita (1874) ja\nerottuaan toimestaan sikermän historiallisia Zürichiläisiä kertomuksia\n(Züricher Novellen, 1878), uuden, muutetun painoksen Viheriästä\nHeikistä (1879-1880), Mieterunon (Das Sinngedicht, 1882), joka on sarja\nkertomuksia, syntyneitä Logaun erään mieterunon johdosta, Runoja\n(Gedichte, 1883) ja jo väsähtäneisyyttä osoittavan romaanin Martin\nSalander (1886, suomennettu). Keller oli vanhapoika, omassa tutussa\nseurassaan miellyttävä, mutta tunkeilevia vieraita kohtaan juro.\n\nViheriän Heikin alkuidea johtuu kirjailijan päiväkirjan mukaan Balzacin\ntraagillisesta tutkijantarinasta Ehdotonta etsimässä (La Recherche de\nl'absolu) ja siihen kuuluvasta taiteilijanovellista Tuntematon\nmestariteos (Le chef-d'oeuvre inconnu). Tunnontarkan etsijän pyrkimys\nsaavuttamaan jotakin, joka oikeastaan on hänen varsinaisen alansa ja\nmahdollisuuksiensa ulkopuolella, onkin Kellerin kuvauksen perusjuoni.\nMutta kun tämä etsiminen on samaa kuin oman persoonallisuuden\nkehittäminen, mitä taas ei voi esittää kuvaamatta sitä ympäristöä,\njossa tuo kehittyminen tapahtuu, Viheriä Heikki on siltä kannalta\nWilhelm Meisterin kaltainen romaani. Tälle linjalle se asettuu\nluontevasti senkin puolesta, että niinkuin Wilhelm joutuu matkoille\nlähdettyään teatterilaisten, Heinrich vastaavasti päätyy maalarien\npariin. Sukulaiskirjoja ovat vielä Jean Paulin Titaani (V. s. 339) ja\nMöriken Maalari Nolten (V, s. 102). Toisen laitoksen minä-kertomuksen\nmuoto vie teoksen lopuksi rousseaulaisen tunnustuskirjallisuuden\njoukkoon.\n\nEnsimmäisessä painoksessa on päähenkilönä Heinrich Leu, jota on\nnuorena sanottu hänen viheriän pukunsa vuoksi \"viheriäksi Heikiksi\".\nHän lähtee sveitsiläisestä kodistaan, köyhän äitinsä luota,\n\"tulevaisuuden maahan\", Saksaan, oppiakseen taidemaalausta. Pienten\npostivaunuseikkailujen jälkeen ja tutustuttuaan baijerilaiseen,\nfeuerbachilaisesti \"valistuneeseen\" kreiviin, jolla myöhemmin on tärkeä\nvaikutus hänen kohtaloihinsa, Heinrich saapuu Müncheniin. Täällä hän\nlukee, ennenkuin ryhtyy opiskelemaan, mukanaan tuomansa oman\nkäsikirjoituksensa -- rakenteen kannalta kömpelö piirre --, jossa\nminä-muodossa kertoo nuoruudestaan: elävästi kuvatussa pikkukaupungissa\nvietetyistä viattomista, maailmasta tietämättömistä lapsuusvuosista;\nvarhain kuolleesta, kunnollisesta, usein mielikuvituksensa valtaan\nvaipuvasta isästään; lapsuutensa Jumala-kuvitelmista; nuoruuden\ntyhmyyksistä; ja katkerista koulukokemuksistaan ja erottamisestaan,\njosta oli seurauksena Heinrichin yleissivistyksen hajanaisuus.\nKoulunkäynnin keskeytymisen jälkeen Heinrich kertoo enonsa luona\nviettämästään kyläidyllistä, liittäen oheen novellistisia\nsivukuvauksia. Saamme tietää, ettei hän tunne rakentuvansa\nrippikoulustaan ja että ne henkilöt, joiden piti opettaa hänelle\nmaalaustaiteen alkeita, olivat siihen kykenemättömiä. Sitten hän\nrakastui koulumestarin Annaan, joka on hento, ihanteellinen neito,\nmutta joutui samaan aikaan nuoren, kauniin, viisaan ja elämänhaluisen\nlesken, Judithin, houkuttelujen kohteeksi. Näin hän horjuu taivaallisen\nja maallisen rakkauden välillä: viettää illat Annan seurassa raikkailla\nkävelyretkillä, puhtaiden tunteiden vallassa, mutta istuu yöt Judithin\nseurassa lukien Ariostoa, veressä intohimojen palo. Hänen syvin\nolemuksensa halajaa kuitenkin Annan puoleen, niin että kun tämä kuolee,\nhän torjuu Judithin lähentelyt ollakseen uskollinen ihanteelleen.\nJudith muuttaa Amerikkaan ja Heinrich lähtee Müncheniin kehittämään\ntaiteellisia lahjojaan. Nyt päästään jatkamaan sankarin vaiheita siitä\nalkaen, kun hän ryhtyi lukemaan käsikirjoitustaan. Ne jäävät kuitenkin\ntaustalle niissä kohdin, joissa tekijä syventyy kertomaan laajasti\nhänen ystäviensä skandinaavi Hüne Eriksonin ja hollantilaisen Ferdinand\nLysin lemmen- ja muista seikkailuista. Mutta vähitellen käy yhä\nselvemmäksi, ettei Heinrich saa suoritetuksi mitään. Hän tuhlaa aikansa\nkaikenlaisiin sivuharrastuksiin, käy yliopistoluennoilla, muuttuu\njumalankieltäjäksi, ei saavuta menestystä tauluillaan ja joutuu lopuksi\nsuoranaiseen kurjuuteen. Taulunsa hän myy sekalaisten tavarain\nkauppiaalle. Silloin hän muistaa kotiseutunsa ja äitinsä, jolle ei ole\npitkään aikaan kirjoittanut, ja lähtee kotiin, kerjäten ruokansa. Mutta\nmatkalla hän joutuu sen kreivin linnaan, jonka seurassa oli ollut\ntullessaan Müncheniin ja joka oli salaa auttanut häntä antamalla\nkauppiaan tehtäväksi ostaa hänen taulunsa. Heinrichin kohtalo näyttää\nnyt kääntyvän onneksi, sillä kreivi tahtoo tehdä hänet perillisekseen\nja antaa hänelle puolisoksi ottotyttärensä Dortchen Schönfundin, johon\nHeinrich rakastuu. Mutta Heinrich ei voi uskoa onneensa eikä tahdo\nepäonnistuneena taiteilijana sitoa itseensä Dortchenia, ja riistäytyen\nirti jatkaa matkaansa kotiin, josta on ollut poissa seitsemän vuotta.\nSinne saapuessaan hän kohtaa tuhlaajapojan vuoksi suruun kuolleen\näitinsä ruumissaaton. Tämä avaa hänen silmänsä huomaamaan, mitä oli\nrikkonut, ja aiheuttaa niin suuret tunnontuskat, että hän kuolee\nmuutaman viikon kuluttua.\n\n_Toisessa_ laitoksessa voi todeta -- lyhennyksiä ja tasoituksia\nlukuunottamatta -- kaksi perusmuutosta: koko romaani on kerrottu\nminä-muodossa; Heinrich ei kuole lopussa. Ensiksimainitusta oli\nseurauksena, ettei Heinrichin enää tarvinnut sisällyttää\nnuoruusvaiheitaan eri käsikirjoituksena väliin, vaan hän saattoi kertoa\nkaikki alusta loppuun oikeassa aikajärjestyksessä. Varjopuolena on se,\nettä hän tällöin kertoo sellaistakin, jota \"minä\" ei voi tietää, esim.\nsitä, mitä äiti tekee hänen nukkuessaan. Sen voi tietää vain runoilija,\nja siksi on yleensä \"hän\"-tekniikka parempi. Kun Heinrichin kehityksen\nkulku pysyi suurin piirtein ennallaan, on kysymyksenalaista, onko uuden\nlaitoksen loppu, jossa Heinrich tapaa äitinsä kuolevana ja saa hänen\nanteeksiantonsa, kohtaa Amerikasta palanneen Judithin, josta tulee\nhänen ystävänsä, ja muuttuu toimeliaaksi virkamieheksi, siitä\njohdonmukainen tulos. Eri asia on, että se vastaa Kellerin myöhemmän\nkauden kaikkea tunteellisuutta vierovaa kirjailijapsykeä.\n\nViheriä Heikki on kirjoitettu rauhallisella, tarkasti ja\npuolueettomasti työskentelevällä, myös kertojaan itseensä ja hänen\ntuntonsa kipeisiin kohtiin rehellisesti ulotetulla realismilla,\neräänlaisella tunnollisella \"psykoanalyysilla\". Tyylin tunnuksena on\nkoruttomuus ja kuvien ehdoton selvyys, räikeyden ja kaiken liioittelun\n-- ruman -- välttäminen, minkä vuoksi tuon tuostakin syntyy sekä\nhuumorintäyteisiä että kuulaasti kauniita klassillisen tyyniä ja\nkirkkaita elämänkuvia. Teoksen kerronnan voi sattuvasti määritellä\n\"homerolaiseksi\". Sisällykseltään teos on huomattavassa määrässä\ntunnustuskirja. Heinrichin suhde luontoon ei ole passiivisesti\nvastaanottavainen eikä hautovainen kuten esim. Eichendorffin\nTaugenichtsillä, vaan aktiivinen kuten kansanmiehelle, joka työllään\nalistaa luonnon välikappaleekseen. Hänen suhteensa olevaisuuteen on\nihanteellinen, Feuerbachin opetuksista huolimatta sittenkin hämärästi\ntuonpuoleista aavisteleva, kantilainen, kuten näkyy hänen\nvastauksestaan Judithin kysymykseen, miten hän voi tietää\niankaikkisuutta yleensä olevan: \"Jollakin tavalla se on, jos ei muuten\nniin ainakin ajatuksen ja totuuden ikuisuutena\". Kirjoittajan\nsveitsiläisyydestä, Gotthelfin naapuruudesta, johtuu se, että kirjan\nperussävy on eetillinen, kasvatushenkinen: Heinrich tahtoo välttämättä\npäästä selville siitä, milloin hän on suhtautunut ympäristöönsä oikein,\nmilloin väärin. Tälle puolelle, erikoisesti omille rikkomuksilleen\nvarsinkin äitiään kohtaan, hän omistaa suurta, joskus armotonta\nhuomiota. Toinen etualalla oleva elämänpiirre on Heinrichin taistelu\nköyhyyttä vastaan, joka on hänen elämänsä raskas taakka. Mutta ei\ntuomiollekäynti itsensä kanssa eikä köyhyys tee Heinrichia katkeraksi,\nsillä hänellä on kaikki tasoittava ja sovittava huumorin lahja. Näiden\nominaisuuksiensa perusteella Viheriä Heikki on maailmankirjallisuuden\nklassillisia teoksia.\n\nViheriä Heikki ei ole kansankuvaus muuten kuin eräiltä osiltaan;\nsellainen on sen sijaan Seldwylan asukkaat. Seldwyla on kuviteltu kylä\ntai pieni kaupunki, joka edustaa koko Sveitsiä ja sen porvarillista\nelämää. Kirjailija on koonnut kansansa polttopisteeseen ja tutkii sitä\nsiitä humoristisin mieltein ja vakavin, eetillisin ajatuksin.\n\nPankratius jurottaja (Pankraz der Schmoller) ja Rouva Regel\nAmrain ja hänen nuorimpansa (Frau R. A. und ihr Jüngster) ovat\nomaelämäkerrallisia kasvatuskertomuksia. Pankratius tekee äitinsä ja\nsisarensa elämän vaikeaksi, lähtee hyvästittä maailmalle ja palaa\njärkiintyneenä, sanoen omaisilleen \"naisen ja leijonan\" parantaneen\nhänet. Pestalozzille olisi tuottanut erikoista iloa nähdä, miten rouva\nAmrain kasvattaa lapsiaan ja pitää poikansa tiellä vielä aikuisenakin,\nkun tämä on menossa harhaan. Kolme nuhteetonta kammantekijää (Die drei\ngerechten Kammacher) on humoristinen mutta samalla viiltävän satiirinen\nkertomus kolmesta kisällistä, jotka ovat ulkonaisesti kaikin puolin\nnuhteettomia, mutta sisäisesti alhaisia ja itsekkäitä. Kellerin\nkasvattavaan näkemykseen kuuluu, että he kaikki saavat lopuksi ansaitun\npalkkansa. Kuvaus on säälimätön, lopputilanne suorastaan irvokas.\nMaakylän Romeo ja Julia (Romeo und Julia auf dem Dorfe) on Saksan\nkirjallisuuden vaikuttavin kyläkertomus. Kahden ahneen talonpojan riita\nvääryydellä anastetusta maakappaleesta johtaa käräjöimiseen ja\nkäsikähmään, jonka heidän toisiansa rakastavat lapset, Sali ja\nVrenchen, töintuskin saavat lopetetuksi. Pelastaakseen morsiamensa\ntämän isän suuttumukselta Sali joutuu surmaamaan ukon, mikä tekee\nheidän liittonsa mahdottomaksi. Ennen eroaan he päättävät nauttia\nonnestaan ja viettävät sunnuntain ja hääyön, jonka kuvaus on runouden\nkorkeita saavutuksia. Aamulla he hukuttautuvat. Tämäkin kertomus on\npohjaltaan varoittava ja opettava.\n\nNovellien kirjoittajana Keller on ulkonaisesti romantiikan, Tieckin ja\nHoffmanninkin oppilas, mutta säilyttää aina eetillisen asenteensa:\nmiten on järkevän, viisaan miehen meneteltävä esitetyissä tilanteissa\ntehdäkseen oikein? Hänen novelliensa solmuina ovat toisin sanoen aina\nmoraaliset ristiriidat. Tunnemme tässä Calvinin, Rousseaun ja\nPestalozzin hengen, mutta emme ole suinkaan oikeutettuja pitämään\nKellerin siveellistä asennetta vain heiltä tai kansallisesta\nympäristöstä opittuna. Keller oli synnynnäisesti, itsenäisesti\neetillinen sielu, joka kantoi alati tuomiota tunnossaan ja näki elämän\nsiveellisen tilinteon valossa. Se että hän osasi yhdistää tämän\ntaiteeseen pidättäytyen kaikesta tarkoitusperäisyydestä, syventää hänen\nnäkemyksensä elämän pohjavirtoihin saakka ulottuvaksi ja antaa sille\nelinvoimaa, joka pitää sitä tuoreena vielä silloinkin, kun kylmän\nsydämen ohjelmallinen realismi on häipynyt vain historian lehdiltä\nlöytyviksi nimiksi.\n\n\n4\n\nKeller oli jykevä, miehekäs humoristi, horjahtamatta huumoriin helposti\nliittyvään sternemäiseen tunteellisuuteen. Pohjoissaksalainen _Fritz\nReuter_ (1810-1874) oli kansanelämän ja pikkuporvariston kuvaaja, joka\nnäki elämän yksinomaan tunteellisen huumorin valaistuksessa. Tämän\nkäsityksen hän oli osaksi oppinut Sterneltä ja Dickensiltä, mutta sen\non täytynyt olla luonnostaankin hänen sielunsa keskeinen tekijä, sillä\nmuuten hän ei olisi voinut säilyä elämänsä kovissa vaiheissa\nkatkeroitumatta.\n\n_Reuter_ oli syntyisin Mecklenburgista, Stavenhagenista,\njossa hänen isänsä oli pormestarina. Hän opiskeli lakia Jenassa\nja Rostockissa. Ensiksimainitussa hän kuului kiellettyyn\nGermania-ylioppilasyhdistykseen, minkä vuoksi ja \"koska oli kirkkaalla,\nselvällä päivällä käyttänyt Saksan värejä\" tuomittiin 1833 --\nkuolemaan. Tuomio lievennettiin -- 30 vuoden vankeudeksi, joista Reuter\nehti suorittaa seitsemän. Friedrich Wilhelm IV armahti hänet 1840.\nVaikka hänen näin kärsimänsä vääryys särki hänen nuoruutensa ja\nopintosuunnitelmansa, ja hän lisäksi oppi vankeusaikanaan lieventämään\nsuruaan väkijuomilla, joiden väärinkäytöstä ei sittemmin jaksanut\nluopua, hän ei silti katkeroitunut, vaan suhtautui yksinpä\nvankeusaikaansakin kultaisen huumorin sävyllä. Päästyään vapaaksi hän\ntoimi kymmenen vuotta maamiehenä (Strom) Mecklenburgissa, oppien\ntuntemaan kansan, jota pian alkoi kuvata. Mentyään naimisiin\npastorintytär Luise Kunzen kanssa (1851), josta tuli hänen hyvä\nhengettärensä, hän tämän kehoituksesta alkoi kirjoittaa ensin runoja\n(1853-1858), mutta sitten suorasanaista, käyttäen alasaksan murretta.\nVanhat tarinat (Olle Kamelien, 1859), Ranskalais-ajalta (Ut de\nFranzosentid, 1860), Vankeusajaltani (Ut mine Festungstid, 1863) ja\nennen muita Maamiesajoiltani (Ut mine Stromtid, 1862-1864, suomennettu)\ntulivat pian laajalti tunnetuiksi ja rakastetuiksi. Tämän jälkeen hänen\nkykynsä väsähti, mutta on silti Matka Konstantinopoliin (De Reis' nah\nK., 1868) huvittava kirja. 1863 Reuter muutti Eisenachiin, jossa kuoli.\n\nMaamiesajoiltani edustaa Reuterin parhaita kirjailijaominaisuuksia:\ntunteellista mutta samalla aurinkoista huumoria, joka ei tyydy vain\nmielialan kuvaukseen, vaan käyttää naurattavaa kepposkomiikkaa;\noptimismia ja ihmisrakkautta, joka uskoo kaikista hyvää ja antaa\npaatuneen lopuksi herätä synnintuntoon; kykyä kuvata henkilöitä niin,\nettä he jäävät mieleen ei vain yksilöinä vaan myös oman lajinsa\nedustajina; ja taitoa eläytyä luonteisiin ja tilanteisiin niin, että\nniiden naivi alkuperäisyys aitona ilmenee. Keskeisin henkilö on \"setä\"\nZacharias Bräsig, entinen pehtori, vanhapoika, jota kolmet rukkaset\neivät ole katkeroittaneet; tunteellinen, koomillinen, aina toisten\nparasta harrastava henkilö; vanhain tuki ja nuorten ystävä; Pickwickin\nuudistuma sterneläisessä hengessä alasaksalaisessa maaperässä.\nMieleenpainuvia ovat kirjan muutkin henkilöt: harjoittelija Fritz\nTriddelfitz; harvapuheinen maanviljelijä Jochen Nüssler, joka sovittaa\nkaikkiin elämänkäänteisiin syvämietteiset sanat \"Minkäpä sille voi\";\nMooses-juutalainen, jota kaikki kunnioittavat jne. Reuterin tyyppitaide\non ilmeisesti syntynyt Dickensin, lähinnä Pickwickin koulussa (Jingle\nesiintyy Matkassa Konstantinopoliin), mutta on kieltämättä viljeltynyt\nomintakeiseksi.\n\nKestävän aseman talonpoikain elämän kuvaajana saavutti wieniläinen\npoliisivirkamies, draamakirjailija ja näyttelijä, maanviljelijän\npojanpoika _Ludwig Anzengruber_ (1839-1889) suomeksikin käännetyillä\nromaaneillaan Häpeäpilkku (Der Schandfleck, 1878) ja Sternsteinin\nkartano (Der Sternsteinhof, 1885). \"Häpeäpilkku\" on talonpojan vaimon\nja vieraan miehen tytär, josta tulee urhea neito, luja, kunnollinen\npuoliso ja onnellinen äiti. Siinä samoin kuin jälkimmäisessä\nromaanissa, jossa kuvataan talonpoikain ylpeyttä ja itsekkyyttä,\nluodataan syvästi ihmisluonteita. Kirjailijan totuudenrakkaus ja\nasiantuntemus sekä hänen lahjomaton mutta silti myötämielinen\nrealisminsa tekevät syvän vaikutuksen ja luovat lämpimän suhteen\nlukijan ja henkilöiden välille.\n\nAnzengruberin rinnalla on persoonallisen ystävyyssuhteenkin vuoksi\nsopivaa mainita _Peter Rosegger_ (1843-1918), alkuaan Steiermarkilainen\nräätälinoppilas ja sitten omin päin opiskellut kirjakauppias ja\nkirjailija. Aloitettuaan murrerunoilla hän saavutti ratkaisevan\nmenestyksen Metsäkoulumestarin kirjoituksilla (Die Schriften des\nWaldschulmeisters, 1875), joissa samoin kuin sitä seuranneissa\nlukuisissa kylänovellisikermissä kuvaa naivilla, hurskaalla sydämellä,\nrakastaen lämpimästi kuvauksensa kohteita, yksinäisen, uudenajan\ntekniikalta ja muulta kulttuurilta säilyneen vuoristokylän ihmisiä ja\nluontoa. Hänen tunnussanansa oli: \"Pidän luontoa, maalaiselämää,\nkoruttomuutta, tekoja ja sydäntä parempina kuin tehden aikaansaatua,\nkaupunkielämää, loistoa, tietoja ja älyä\". Kun hän romaaneissaan, joita\nmyös julkaisi useita, tarkoitusperäisesti pyrki osoittamaan, mitä\nkaikkea vahinkoa uudenajan kulttuuri matkaansaattaa tunkeutuessaan\nnaivin, koskemattomana säilyneen kyläelämän keskuuteen, niin saattaa\nsanoa Roseggerin edustaneen voimakkaasti alkuaan rousseaulaista\nkäsitystä naivin, luonnollisen, sekä toiselta puolen uudenaikaisen\nteknillisen kulttuurin vastakohtaisuudesta, jota kaunokirjallisuus on\nusein käsitellyt. Aihehan on tunnettu Suomenkin kirjallisuudessa, jossa\nsen on kärjistyneesti esittänyt mm. Juhani Aho. Iän lisääntyessä\nRosegger tuli yhä opettavaisemmaksi, julistaen mm. uskonnon tärkeätä\nosuutta ihmiskunnan parantamisessa.\n\n_Marie von Ebner-Eschenbach_ (1830-1916) oli ansiokas itävaltalainen\nkyläelämän kuvaajatar, kasvanut Mährenissä, jossa asuu sekä saksalaisia\nettä slaavilaisia talonpoikia. Hän julkaisi 1883-1886 kaksi nidettä\nKylä- ja linnakertomuksia (Dorf- und Schlossgeschichten), ilmaisten jo\nnimellä erikoisalansa. Hän ei suhtautunut talonpoikiin ylemmässä\nasemassa olevana katselijana, vaan osaaottavana myötäeläjänä ja\nasiallisena todellisuuden huomioitsijana, jolle ironia ja huumori ovat\nluontaisesti tuttuja.\n\n\n5\n\nKansankuvaajat nostivat siis kirjallisuuteen ne ihmiset, jotka elävät\nmaasta, ja avasivat siten kertomataiteelle uusia mahdollisuuksia.\nSamanaikaisesti työskenteli ryhmä realisteja, jotka kuvasivat porvari-\nja sivistyneen säädyn elämää. Vanhin heistä oli _Gustav Freytag_\n(1816-1895), jonka olemme jo maininneet Scottin perillisten joukossa.\n\nFreytag oli pormestarin poika Kreuzburgista, Schlesiasta, opiskeli\nsaksan kieltä ja kirjallisuutta, ja asettui 1838 yksityisdosenttina\nBreslauhun. V:sta 1844 alkaen hän toimi yksinomaan kirjailijana ja\nsanomalehtimiehenä. 1870:n sodan hän joutui näkemään kruununprinssi\nFriedrich Wilhelmin esikunnan jäsenenä. Freytag kuoli Wiesbadenissa,\njossa asui talvet; kesät hän asui huvilassaan Gothan lähellä. Hänen\nelämänsä käsitti siis 1830:n ja 1848:n vallankumoukset ja 1870:n sodan\naiheuttaman Saksan eheytymisen ja valtavan nousun.\n\nFreytagin merkitys ei perustu hänen historiallisiin kuvauksiinsa eikä\ndraamoihinsakaan, vaan hänen romaaneihinsa. Vanhassa kauppiaskodissa\n(Soll und Haben, 1855, suomennettu mainitulla nimellä) hän kuvaa\nkunniallista ja epärehellistä kauppiassäätyä sekä rappeutuvaa\naatelistoa. Ensiksimainitun edustajina ovat toimelias, tarmokas ja\nkaikin puolin kunnollinen nuorukainen Anton Wohlfart, jota huonot ajat\nja vastoinkäymiset vain kannustavat, ja kaukonäköinen, aina luotettava\nkauppias Schröter; toisen kiskuriluonne, Antonin ikätoveri ja\nvastakohta Veitel Itzig, joka käyttäen epärehellisiä keinoja lopuksi\nsortuu murhaajaksi; ja kolmannen mm. vapaaherra Rothsattel, joka ei\nenää kestä kilpailussa nousevan raha-aatelin kanssa. Romaanin\ntarkoituksena on saksalaisten hyvien ominaisuuksien kohottaminen\nnäkyviin rohkaisuksi kansallisen alennuksen aikoina. Varoittavina\nesimerkkeinä huonoista talousihmisistä esitetään puolalaiset. Se\nkodikas, idyllimäinen sävy, jolla Freytag elävöittää mm. Antonin ja\nhänen nuorien, hienojen neito-ystäviensä seurustelutilaisuudet, on\nopittu Dickensiltä, jonka taiteesta kauppiassäädyn valitseminen\nkuvauksen kohteeksi, koko äänilaji ja varsinkin nuoret henkilöt\nmuistuttavat. Kadonneessa käsikirjoituksessa (Die verlorene\nHandschrift, 1864), jonka näyttämönä on yliopistokaupunki ja sen\noppineiden piiri sekä keskushenkilönä unelmissaan elävä ja vanhaa\nTacitus-jäljennöstä etsivä nuori professori, Freytag asetti tietoisesti\nkaupunkilais- ja maalaiselämän toistensa vastakohdiksi: professori ei\ntosin löydä maalaistalosta hakemaansa käsikirjoitusta, mutta sen sijaan\njotakin paljon arvokkaampaa -- suloisen maalaistytön Ilsen. Tästä\ntarkoitusperäisyydestä romaanin taiteellisuus jonkin verran kärsii. Sen\nhuumori ei ole yhtä aitoa kuin edellisessä romaanissa.\n\nHolsteinilaisen _Theodor Stormin_ (1817-1888) kerronnasta kuvastuu\nhänen kotimaakuntansa luonto, meren henki ja nummien yksinäisyysrunous,\nmutta hän ei ole silti kotiseutu-, vaan yleissaksalainen kirjailija.\n\n_Storm_ syntyi Husumin kaupungissa asianajajan poikana, sekä isän että\näidin puolelta sivistyneen porvarisuvun jälkeläisenä, kävi koulunsa\nLyypekissä, ja opiskeli Kielin yliopistossa, ystävinä mm. Tycho ja\nTheodor Mommsen. Näiden kanssa hän julkaisi 1843 Kolmen ystävän\nlaulukirjan (Liederbuch dreier Freunde), joka osoittaa hänen kohdallaan\nHeinen ja Eichendorffin vaikutusta. 1843 hän ryhtyi asianajajaksi\nkotikaupunkiinsa, josta häätyi muuttamaan 1853 Potsdamiin, Holstein kun\noli liitetty Tanskaan. Berlinissä Storm tutustui mm. Eichendorffiin,\nHeyseen ja Fontaneen. Preussin vallattua Holsteinin 1864 takaisin Storm\npalasi Husumiin, jossa sai viran. Virkamiehenä hän toimi 1880:een\nsaakka.\n\nStorm piti itseään etupäässä lyyrikkona, mutta kirjailijamaineensa hän\non kuitenkin saavuttanut novelleillaan. Hänen ensimmäiset, tähän alaan\nkuuluvat tuotteensa ovat tunnelmaltaan lyyrillisiä. Tyypillinen niille\non Immensee (1852), josta Stormin erikoinen tekotapa jo selviää: emme\npääse näkemään kuvattua elämää suoraan, välittöminä katselijoina, vaan\nmeidän täytyy tutustua siihen sellaisena kuin se ilmenee kävelyltään\npalanneen vanhan miehen menneisyyteen kohdistuvista muisteloista. (Tätä\nmuistelutekotapaa on sittemmin paljon käytetty, menestyksellä mm.\nGalsworthy esim. Omenapuussa). Reinhardin ja Elisabethin kohtalo on\nkertomus alistuvasta kieltäymyksestä, täynnä surumielistä, hienoa,\nsuuressa määrässä romanttista tunnelmaa. Useimmat Stormin varhaiset\nkertomukset ovat tällaisia \"resignaationovelleja\" eli kuvauksia\nihmisistä, jotka eivät kykene taistelemaan onnensa puolesta, vaan\nnoudattavat tahdottomina elämän määräyksiä.\n\nTästä romanttisesta hämytunnelmasta Storm vähitellen irtautui, ollen\nvanhemman ikänsä tuotannossa selvä realisti. Kirjailijataipaleellaan\nhän ehti kuvata monenlaisia aiheita: aviopuolisoiden, isän ja pojan\nsekä veljesten välisiä sielullisia, ja lisäksi uskonnollisia ja\nyhteiskunnallisia ristiriitoja; porvari- ja kauppiaskoteja, patriiseja,\nsenaattoreja, pappeja, lääkäreitä ja käsityöläisiä; maaseudun junkkeria\nja pienviljelijää; merikaupungin kalastajia, maakylän talonpoikia,\nnummea ja mustalaisia; nykyisyyttä ja menneisyyttä, varsinkin rokokoon\naikaa. Mutta ihmiskuvastaan Storm ei voinut irtautua, sijoittipa hänet\nmihin aikaan tahansa: hän on aina resignoituva, alakuloinen, vakava ja\nvaitelias luonne, joka luopuu pian taistelusta muistellakseen\nsurumielin, \"miten olisi voinut olla\".\n\nStormin runsaasta novellituotannosta mainittakoon hänen viimeisensä,\njotka ovat myös hänen kuuluisimpansa. Aguis submersus (Hukkunut, 1875)\ntapahtuu 1600-luvulla ja kertoo aatelisneito Katharinasta ja hänen\nrakastajastaan, porvarisyntyisestä maalari Johanneksesta, joka\npaetessaan Katharinan veljiä joutuu lemmittynsä luo yöksi. Johannes ei\nsaa Katharinaa omakseen, vaan tapaa hänet seuraavan kerran vasta vuosia\nmyöhemmin, ankaran papin puolisona, nelivuotiaan lapsen -- Johanneksen\nlapsen -- äitinä. Sillä aikaa kun Johannes ja Katharina muistelevat\nmennyttä, lapsi hukkuu. Kylän kirkkoon asetetaan lapsen kuva, jonka\nallekirjoituksena ovat kirjaimet c. p. a. s. Nämä runoilija selittää\nsanoiksi culpa patris aquis submersus -- \"isän rikoksen vuoksi\nhukkunut\". Myös Renate (1877) kertoo vanhoista ajoista, papinpoika\nJosiaasta, jonka on täytynyt luvata isälleen tämän kuolinvuoteella,\nettei menisi naimisiin Renaten kanssa, koska tämä on noituudesta\nepäillyn perheen tytär. Uskoen itsekin noituuteen Josias tuhoaa\nonnensa. Eckenhof (1879) tapahtuu hämärissä, epämääräisissä oloissa.\nHurja junkkeri Hennicke saa avioliiton kautta Eckenhofin; hänen hento\npuolisonsa ehtii lahjoittaa hänelle vain yhden perillisen,\nDetlev-pojan. Kun Hennicke menee uusiin naimisiin, joutuu Detlev\nvihamieliselle kannalle isäänsä, äitipuoltansa ja velipuoliansa\nvastaan, rakastaen vain Heilwigia, Hennicken aviotonta tytärtä, jota ei\ntiedä sisarpuolekseen. Paettuaan Detlev palaa aikanaan rikkaana\nkauppiaana vaatimaan äidinperintöänsä, mutta pakenee uudelleen\nhuomattuaan isänsä aikovan murhata hänet. Hän vie mukanaan Heilwigin,\njonka nyt tietää sisarpuolekseen. Kertomuksen loppuna on kuvaus\nHennicken yksinäisestä, tunnonvaivojen raastamasta elämästä\nrappeutuneessa kartanossa. Grieshuusin kronikka (Zur Chronik von\nGrieshuus, 1883-1884) kertoo 1600-luvulla sattunutta veljesvihan\nhistoriaa: kuinka veli surmaa veljen ja joutuu lapsenlapsensa kanssa\nvuosikymmenien jälkeen murhan uhriksi samassa paikassa ja aikana, aivan\nkuin kohtalotragediassa. Haderslevhuusin juhlan (Ein Fest auf H., 1884)\ntapahtuma-aika on 1300-luku. Ritari Lembeck ei rakasta vaimoaan, vaan\nviettää yönsä naapurilinnassa, hennon, hienon Dagmarin luona, joka ei\ntiedä, kuka hän on. Mutta hänen vaimonsa, rouva Wulthild, joka on\nsurmannut myrkyllä edellisen miehensä, ilmoittaa Dagmarille tämän\ntulleen petetyksi. Tämä kuolee. Ritari Lembeck syöksyy hänen ruumiinsa\nsylissään linnan tornista. Dagmar-episodin luomaa kaunista tunnelmaa\ntämä kauhuloppu ei korota. Rannikon ratsastaja (Der Schimmelreiter,\n1888) [suomennettu tällä nimellä; useita Stormin novelleja on\nsuomennettu], Stormin viimeinen novelli, on hänen tuotantonsa parhaita,\nrunollinen sumukuva friisiläisrannikolta, täynnä tahdonlujuutta,\ntunneherkkyyttä, taikauskoa ja luontoa. Hauke Haien on nero ja\nvoimaihminen, jota muut rannikkolaiset eivät ymmärrä; se, että hän\nkerran lankeaa heikkouteen ja tyytyy vähempään kuin minkä tietää\nvälttämättömäksi, tuottaa hänelle ja hänen perheelleen tuhon.\n\nStormin \"historialliset\" kertomukset eivät ole historiallisia\najankuvauksen merkityksessä; hän valitsi tällaiset kehykset vain\nmaalauksellisista syistä. Maalauksellista sävyä hän tavoitteli vielä\njäyhällä, vanhalla kronikkatyylillä, kuin olisi kertomus todellakin\nkirjoitettu tapahtuma-aikanaan. Kuten tunnettua, on tätä kertomiskeinoa\nsittemmin käytetty myös Suomen kirjallisuudessa.\n\nLiikkuvampi, nykyaikaisempi luonne kuin Storm oli häntä paria vuotta\nnuorempi _Theodor Fontane_ (1819-1898).\n\n_Fontane_ oli alkuaan ranskalaisen suvun jälkeläinen, apteekkarin poika\nNeuruppinista. Hän vietti lapsuutensa mm. Swinemündessä, kävi koulua\nBerlinissä ja valmistautui apteekkariksi. Luottaen kirjallisiin\nlahjoihinsa hän antautui 1849 kokonaan kirjailijaksi. Jo 1844 hän oli\nmatkustellut Englannissa, jossa sittemmin, 1850-luvulla, oleskeli\nuseita vuosia. Kirjailijatyönsä hän aloitti Runoilla (Gedichte, 1851),\njoista parhaat olivat englantilais- ja preussiläis-aiheisia ballaadeja.\nOleskelu Englannissa antoi hänen ballaadisuonelleen lisäkiihoketta,\nmutta aiheutti myös matkakuvauksia. Tällä alalla Fontane saavutti\nparhaansa kuvauksillaan Brandenburgista (1862-1881). Sotakirjoissaan\nhän on kuvannut Bismarckin kaikkia sotia.\n\nVasta tämän jälkeen Fontane aloitti romaanituotantonsa julkaisemalla\n1878 historiallissävyisen kuvauksen vuosilta 1812-1813 nimeltä Ennen\nmyrskyä (Vor dem Sturm). Itse myrsky pauhaa; taustalla -- etualalla on\nkuvaus junkkerin ja talonpojan, linnanherran ja töllinasukkaan\nelämästä, esitettynä viehättävän henkilökuvauksen asein. Kaikki ovat\nyksimielisiä siitä, että vieras sortaja on syöstävä rajan taakse, ja\nsuunnittelevat, jotta sota saataisiin syttymään, Frankfurtin\nvalloittamista väkirynnäköllä. Tämän suunnitelman muodostaminen ja\nraukeneminen on romaanin juonena. Fontanen seuraavista romaaneista\ntoiset olivat nykyaikaisia ja tapahtuivat maaseudulla, toiset\nhistoriallisia. 1882 hän aloitti berliniläisten seurapiirien kuvauksen\n(L'Adultéra), jota jatkoi useissa romaaneissa (Cécile, 1886; Harhoja ja\nerehdyksiä -- Irrungen und Wirrungen, 1888; Stine, 1890; ym.),\nantautuen niissä naturalistisen suunnan valtaan.\n\nFontane kuvaa varsinkin viimeksimainituissa tuotteissaan sattuvasti\nkaikkea, mikä on arkipäiväistä ja korutonta. Mutta hän oli etevämpi\npakinoitsija kuin vaikuttavien, syvempien elämänkuvien ja näköalojen\nluoja. Tämä johtui siitä, ettei hän oikeastaan suhtautunut mihinkään\nsyvällisesti, vakavasti, ettei hänellä ollut itsellään varsinaista\nsydämenasiaa.\n\nNuoret naturalistit tunnustivat vanhan Fontanen, mutta hylkäsivät\n_Friedrich Spielhagenin_ (1829-1911), joka jatkoi Freytagin tyyliin\noman ajan kuvausta, vaikka heikontunein taiteellisin voimin.\n\n_Spielhagen_ oli syntyisin Magdeburgista ja kasvoi Stralsundissa, jossa\noppi tuntemaan Pommerin ja meren. Suoritettuaan opintonsa hän tuli 1854\nLeipzigiin opettajaksi, mutta päätti isänsä kuoltua ryhtyä yksinomaan\nsanomalehtimieheksi ja kirjailijaksi. Julkaistuaan pari novellia hän\nsaavutti mainetta romaanilla Arvoituksellisia luonteita (Problematische\nNaturen, 1860). Sankari Oswald Stein ei ole sopiva mihinkään, ei kykene\ntekemään päättäväisiä ratkaisuja, ja sortuu 1840-luvun ristiriidoissa.\nRivissä ja jäsenenä (In Reih' und Glied, 1866) kuvaa sosialismin\nnousua; päähenkilö Leo Gutmann on hahmoteltu Lasallen mukaan.\nYhteiskunnallinen ajatus: että jokaisen tulee olla sekä vasara että\nalasin, on pohjana tämännimisessä romaanissa (Hammer und Amboss, 1868),\njonka päähenkilö, kuritushuoneenjohtaja Zehren, on voimakas,\ntoimitarmoinen, laajanäköinen luonne. Myrskytulvassa (Der Sturmflut,\n1876) on taustana todellinen luonnontapahtuma, joka on taitavasti tehty\nuhkaavan yhteiskunnallisen tulvavirran vertauskuvaksi. Tästä jo näkyy,\nettä Spielhagen oli Nuoren Saksan ja nousevan sosialismin hengessä\ntoimiva liberaali, joka selvitteli romaaneissaan päivän polttavia\nkysymyksiä. Tämä oli hänelle vahingoksi taiteilijana, saattaen hänen\ntuotantonsa nopeasti vanhenemaan.\n\nWilhelm Raabe (1831-1910) oli sydämellinen ja syvä elämänkuvaaja,\nhumoristi oikeassa elämää ymmärtävässä mielessä, ihanteellisen\nmaailmankatsomuksen edustaja, köyhyyden kauneuden tulkitsija.\n\n_Raabe_ oli braunschweigiläisen pikkuvirkamiehen poika\nEschershausenista. Tuli 1849 kirjakauppa-apulaiseksi Magdeburgiin,\nkäytti vapaa-aikojansa lukuihin, ja alkoi 1855 opiskella Berlinin\nyliopistossa filosofiaa ja kirjallisuutta. 1856 hän julkaisi \"Jakob\nCorvinuksen\" nimellä esikoisteoksensa Sperlingsgassen kronikat, joka\nsaavutti suosiota. Lopettaen opiskelunsa hän antautui nyt kokonaan\nkirjailijaksi. Hänen tuotantonsa jakautuu kolmeen ajallisesti\nperäkkäiseen ryhmään, riippuen hänen vastaavista kehityskausistaan.\nNuoruuskausi ulottuu 1862:een saakka käsittäen useita eriaiheisia,\nenimmäkseen historiallisia romaaneja. Mainittakoon Meidän Herramme\nkanslia (Unseres Herrgotts Kanzlei, 1862), joka kuvaa Magdeburgia\nuskonpuhdistuksen aikana taistelemassa protestanttisuuden puolesta\nlukemattomin lentolehdin, niin että se todellakin oli \"Meidän Herramme\nkanslia\". Se on protestanttisuuden ja saksalaisen kansalaiskunnon\nkaunis ylistys, täynnä miehekkäitä, voimakkaita ihmisiä. Toisen jakson\n(1862-1870) romaaneista mainittakoon Nälkäpappi (Der Hungerpastor,\n1864, suomennettu), kertomus pikkukaupungin ihmisistä, joilla on\nkaikilla nälkä: juutalaisella rahan ja kunnian, köyhällä opettajalla\nleivän ja rakkauden, muilla valon ja sivistyksen. Saattelemme kehdosta\nalkaen kahta lasta nähdäksemme, miten he tyydyttävät nälkäänsä:\nsuutarinpoikaa paljon kurjuuden läpi koruttomaan mutta syvään onneen\nGrunzenowin nälkäpappina; juutalaisen poikaa valheellisen loiston läpi\nkuolemaan häpeällisesti maailman likaviemärissä, Parisissa. Tämä\nvaatimattomien linjain mukaisesti rakennettu teos on Saksan realismin\nparhaita saavutuksia. Kolmas jakso sisältää sarjan novelleja ja\nromaaneja, sekä humoristisia että traagillisia elämänkuvia, joissa\nRaaben taide saavuttaa korkeampansa. Romaaneista mainittakoon\npikkukaupunkikuvaus Horn von Wanza (1881) ja lapsuudenunelmain ja\nelämän todellisuuden vastakohtaisuutta esittävä Vanhoja pesiä (Alte\nNester, 1880).\n\nRaaben esikoisteos viittaa Bozin pakinoihin; Dickens on yleensä ollut\nhänen opettajanaan, rinnallaan Jean Paul. Raabe kuvaa mielellään\neriskummallisia, unohdettuja ja syrjäytettyjä ihmisiä, koska juuri he\novat hänen mielestään päässeet syvimmän inhimillisyyden asteelle.\nLeveän tien kulkijat ovat hänestä elämän totuuden edustajina\nepäiltäviä. Vaatimattomasta maailmastaan hän löytää kuten Dickens ja\nPaul idyllin kirkasta rauhaa, huumoria ja ihanteellista luottamusta\noikeuden ja rehellisyyden voittoon. Vaikka Raabe on kuvannut etupäässä\npuutetta ja kurjuutta, niin hänen romaaniensa sivuilta säteilee silti\nsyvä, viihdyttävä onni, se korkea rauha, joka ei ole riippuvainen\nulkonaisista olosuhteista. Ole siveellisesti syvä, puhdas ja luja, niin\nsurut, pettymykset ja puute eivät voi sinulle mitään. Se on Raaben\nopetuksen summa.\n\nPaljon ystäviä saanut vilpitön humoristi oli _Heinrich Seidel_\n(1842-1906), mecklenburgilainen papinpoika, nuorukaisena innostunut\nluonnontieteilijä, miehenä kone- ja rakennusinsinööri, jolle uskottiin\nniinkin vaativia tehtäviä kuin Berlinin Anhaltin asemahallin katon\nkonstruoiminen. 1880:een mentäessä hän oli jo julkaissut kolme nidettä\nkertomuksia ja runoja, ja antautui silloin kokonaan kirjailijaksi. Hän\nkuvasi luontoa niin elävästi, että voi kuvitella kuulevansa lintujen\nlaulavan. Suuria ristiriitoja ja sielullisia erittelyjä hän vältti,\nliikkuen mieluiten tavallisessa arkielämässä, josta löysi erikoisia,\nkummallisia ihmisiä ja heidän mukanaan leppoisaa huumoria. Tunnetuin\nSeidelin henkilöistä on Leberecht Hünchen (1882), aina tyytyväinen,\nkunnonmies, joka pitää vähäpätöisyyksiä suurenmoisuuksina ja osaa\nkäyttää epämiellyttävätkin asiat onnentunteensa kohottamiseksi. Tässä\nSeidel on Raaben sukulainen ja Dickensin oppilas.\n\n\n6\n\nKuvaamamme Saksan realistit esittivät siis maanviljelijäkansaa ja\nsivistyneistöä puolueettomassa hengessä, katsoen enemmän menneisyyteen\nkuin ympärillensä, ja vain harvoin, poikkeuksellisesti, puuttuen päivän\naatteiden ja pyrkimysten taisteluun. Siitä johtui, että vain se, joka\netsi kirjallisuudesta taiteellisesti pysyviä arvoja, jaksoi ymmärtää\nesim. Kellerin tai Stormin merkityksen. 1870:n sodan jälkeen elämään\nastunut nuoriso, jota innoitti Saksan voittoisa nousu ja joka ymmärsi\nmonien suurien yhteiskunnallisten pulmakysymysten odottavan\nratkaisuaan, ei tyytynyt tähän rauhalliseen elämänkuvaukseen, vaan\nvaati kaunokirjallisuudelta vastausta kysymyksiinsä. Tämä ei ollut\nmitään muuta kuin Nuoren Saksan aloittaman kapinallisen kritiikin\nheräämistä, uutta \"myrskyä ja kiihkoa\". Yhä kasvava teollisuustyöväki\nesitti voimakkaasti vaatimuksiaan, tunnustautuen vain materialistisen\nja utilitaristisen kollektivismin kannattajaksi. Sitä vastaan sinkosi\nNietzsche voimaihmisfilosofiansa, haastaen näkyville suuria\npersoonallisuuksia, jotka lujuudellaan ja säälimättömyydellään\nuudistaisivat yhteiskunnan. Tekniikka ja kokemusperäiset tieteet\nnäyttivät vaikuttavan elämään syvemmin kuin konsanaan kunnianarvoisat\nhumaniora-tieteet. Vuosisadan viimeisen neljänneksen nuori polvi tunsi\ninnostuvansa tästä kaikesta: se saattoi olla samalla kertaa\nsosialistinen ja nietzscheläinen; se oli pessimistinen ja\nmaterialistinen ajatellessaan suurkaupunkien työläiskorttelien\nkurjuutta, mutta idealistinen kuvitellessaan tämän suuren\nkurjuuden ja teollisuuden mahtavan maailman kauneutta. Tämän\nyhteiskunnallis-luonnontieteelliseltä, Darwinin, Spencerin ja Marxin\nluomalta pohjalta lähteneen materialistisen elämänkäsityksen aseeksi\ntuli Saksassakin naturalismi.\n\nSaksan naturalismi on täten ilmaus pyrkimyksestä saada ratkaistuksi\nsuuret ajankohtaiset yhteiskunnalliset pulmat. Se on tyylinä periytynyt\nNuoren Saksan oppositiosta ja jo silloin romaaneissa käytetystä\ninhorealistisesta kuvaustavasta, ja myös sikäli syntynyt itsenäiseltä\nkansalliselta pohjalta. Mutta sangen pian se otti vastaan vaikutuksia\nZolan ohjelmasta ja romaaneista sekä Ranskan muiltakin naturalistisilta\nkirjailijoilta, venäläisiltä suurkirjailijoilta Dostojevskilta ja\nToistoilta, ja erittäin huomattavassa määrässä Norjan suurkirjailijalta\nIbseniltä, joka 1870-luvun draamoissaan käsitteli sielun ja\nyhteiskunnan sairauksia. Näiden ulkoa tulleiden vaikutteiden\npohjakaavaksi, jolta lähtien kaikki tutkittiin, tuli Saksassakin Tainen\nympäristöteoria, sen mekaaninen vapaudettomuus ja sieluton\neläimellisyys, josta juuri johtuu naturalismin taipumus syrjäyttämään\nihmisen henkisyyttä ja antamaan etusijaa viettipuolille, sen halu\nkuvata rumuutta, sairaalloisuutta ja ennen muuta sukupuolisuutta. Mutta\nansiopuoliakin on mainittavissa. Lähtökohtana oli kuten sanottu sen\nuuden totuuden kaipuu, joka selvittäisi teollisuuden vallankumouksen\naiheuttamat pulmat ja paljastaisi armottomasti yhteiskunnan mätähaavat;\njoka karkoittaisi taiteesta pintapuolisuuden ja tekopyhyyden, niin että\nse rohkenisi esittää siveelliset ristiriidat ja sairaalloisuudet niitä\nsäälimättä ja silittelemättä. Tästä kaikesta johtuva elämän kiinteä\ntarkastelu avasi runoudelle Saksassa kuten Ranskassakin uusia\naihealoja, tärkeimpänä tehdastyöväen piirit ja suurkaupunkien\nalamaailma ja köyhälistökorttelit. Tässä suhteessa naturalismi laajensi\näsken esittämämme kansankuvauksen alaa ja poisti siitä lopullisesti sen\nromanttisen perinnön: taipumuksen idylliseen ihannointiin. Saksankin\nnaturalismin heikkous ja ohimeneväisyys taiteena johtui etupäässä\nsiitä, että se sitoi romaaninsa pian häipyviin, katoaviin\nyhteiskunnallisiin pulmakysymyksiin, ollen täten lopultakin enemmän\nyhteiskunnallisagitatoorista kuin taidekirjallisuutta.\n\nSaksan naturalismin esitaistelijoina ja teoreetikkoina esiintyi joukko\nnuoria kirjailijoita. _Michael Georg Conrad_ (1846-1928) oleskeli kauan\nParisissa, julkaisi 1880 teoksen Parisiana, jossa pakinoi ranskalaisten\nnaturalistisesta taiteesta, palasi 1883 kotimaahan Zolan ihailijana ja\nasettuen Müncheniin alkoi 1885 julkaista aikakauslehteä Die\nGesellschaft, joka oli vuosisadan loppuun saakka kaikkien\nkirjallisuuden alalla esiintyvien vallankumousvirtausten\näänenkannattaja. Kirjoituksellaan Sosialidemokratia ja modernit (Die\nSozialdemokratie und die Moderne, 1891) hän antoi \"nuorille\ntitaaneille\", jollaisia uuden suunnan kannattajat luulivat olevansa,\nhienon \"moderni\"-nimen. Hänen tuotantonsa käsittää, paitsi laajaa\nyhteiskunnalliskirjallista agitatoorista kirjoittelua, runoja ja\nromaaneja, joista mainittakoon müncheniläisen elämän kuvaus\nMitä Isar kohisee (Was die Isar rauscht, 1887). Conradin merkitys on\nsuurempi taisteluhenkisenä, herättävänä agitaattorina kuin\ntaidekirjailijana. Berliniläinen _Karl Bleibtreu_ (1859-1928) julkaisi\n1886 taistelukirjoituksen Kirjallisuuden vallankumous (Revolution der\nLiteratur), jonka perusteella tunnustettiin naturalismin\nlipunkantajaksi. Hänen laaja tuotantonsa sisältää filosofisia,\nkirjallis- ja muita historiallisia teoksia, runoja ja romaaneja, joista\nvarsinkin naturalistiset taistelukuvaukset, kuten esim. Sedanin\ntaistelua esittävä Dies irae (1884), saivat erikoista tunnustusta.\nElävää taidetta Bleibtreu ei kyennyt luomaan. Veljekset _Heinrich_\n(1855-1906) ja _Julius Hart_ (1859-1930) vaikuttivat naturalismin\nhyväksi Deutsche Monatsblätter-aikakauskirjassaan (1878-1879) ja\nKriitillisissä otteluissaan (Kritische Waffengänge, 1882), tunnussanana\n\"kansallinen ja uudenaikainen\" ja asettaen luottamuksensa ennen kaikkea\nnäytelmätaiteeseen. Nuoret kirjailijat kokoontuivat heidän ympärilleen\nja Berlinistä tuli lopullisesti naturalistien pääleiri, ei vain\nasuinpaikka vaan kuvauksien keskeinen kohde, niinkuin Parisista Zolan\nromaaneissa. Lyyrikkojen osuudesta naturalismin syntyyn kerromme\nlyriikan yhteydessä.\n\nBleibtreu ja muut modernit odottivat posenilaisesta _Max Kretzeristä_\n(1854-1941) Berlinin Zolata. Ollen syntyisin työväenluokasta ja omaten\nterävän huomiokyvyn Kretzerillä olikin tähän edellytyksiä, kuten näkyy\nhänen ensimmäisistä berliniläisromaaneistaan (Petetyt -- Die\nBetrogenen, 1883 ym.). Mutta liian nopea tuotanto kulutti hänen\ntaiteellisuutensa. Hänen paras romaaninsa on Mestari Timpe (1888),\njossa hän kuvaa käsityön sortumista teollisuuden jalkoihin. Muidenkin\nlukuisten naturalististen romaanikirjailijain taide osoittautui\nkestämättömäksi siitä huolimatta, että heidän yhteiskunnallinen\ntunteensa oli liikkeen alkuaikoina harras ja vilpitön. Myöhemmin\ntapahtui juuri tässä suhteessa muutos pahempaan päin: alkoi näyttää\nsiltä, mikäli romaaneihin oli luottamista, että suurkaupungin hengen\nparhaita edustajia olivat tarjoilijattaret, ilotytöt ja heidän\nmaailmansa. Ohjaajana tähän viettävään suuntaan oli Maupassantin taide.\n\nTässä yhteydessä sallittaneen mainita _Gerhart Hauptmannin_ romaani- ja\nmuu proosatuotanto, sillä olihan hän naturalismin johtava nimi. Hänelle\nominainen naturalismin ja romantiikan rinnakkaisuus ilmenee hänen\nmatkapäiväkirjastaan Kreikkalainen kevät (Griechischer Frühling, 1907),\njossa helleenisesti iloista ja runollista taustatunnelmaa joskus\nhäiritsee harmaa arkisuus. Pysyväarvoinen saavutus on romaani\nKristuksen narri Emanuel Quint (Der Narr in Christo E. Q., 1910), jonka\npäähenkilö kuulee köyhyydessään ja kurjuudessaan Kristuksen kutsun,\nrupeaa saarnaamaan, kokoaa opetuslapsia ja lopuksi uskoo itse olevansa\nKristus. Se on psykopatologinen, sekä liikuttava että toisin kohdin\nvastenmielinen kuvaus, tehty naturalistisen yksityiskohtaisesti ja\nkärsivällisesti. Amerikan-matkansa tuloksessa, Atlantis-romaanissa\n(1912), Hauptmann kuvaa suurta matkustajalaivaa, tehden siitä koko\nihmiskuntaa raatelevien epäsointujen pienoisnäyttämön. Symbolismia\nhäiritsee silloin tällöin naturalismista periytyvä arkisuus. Laivan\nyllä on lähtöhetkestä saakka haaksirikon uhka, joka lopuksi toteutuu.\nKirjailija kuvaa sen loistavasti, kuin ennustaen Titanicin tuhoa, mutta\nei jaksa kehittää riittävästi sen metafyysillistä vertauskuvallisuutta.\nHurjaa intohimoa liekehtii italialaisaiheisesta kertomuksesta Soanan\nkerettiläinen (Der Ketzer von Soana, 1918).\n\n_Hermann Sudermannin_ Surutar (Frau Sorge, 1887) kuuluu\nkertomakirjallisuuden parempaan luokkaan, joskin vaikutelmat joskus\naikaansaadaan haetuin keinoin. Kuvaus Paul Meyhöferin alakuloisesta\nnuoruudesta ja hänen sitkeästä, vastoinkäymisistä lannistumattomasta\ntaistelustaan isältä perityn tilan pelastamiseksi on jännittävä, toisin\nkohdin suuripiirteinen. Naturalismista tämä romaani on jo kaukana.\nRomantiikan puolelle astui Kissanporras (Der Katzensteg, 1889). Sitä\nalenevassa kaaressa seuraavat Jolanthen häät (Jolanthes Hochzeit,\n1892), Oli (Es war, 1894) ja Korkea veisu (Das hohe Lied, 1908) ovat\npaikoin arveluttavaa naturalistista ajanvietelukemista.\n\nSaksan naturalismi ei saavuttanut romaanin alalla mainittavampia\ntuloksia.\n\n\n7\n\n1890-luvulla ja maailmansodan aattovuosina ilmestyi runsaasti\nromaaneja, joissa suurella teknillisellä taidolla ja sivistyneellä\nsävyllä, niin taiteellisesti kuin se jalostuneessa\najanvietekirjallisuudessa on mahdollista, kuvattiin mm. aatelisto- ja\nupseeripiirejä (_Georg von Ompteda_, 1863-1931; _Hans_, 1953-1918 ja\n_Fedor von Zobeltitz_, 1857-1934,; _Wilhelm von Polenz_, 1861-1903),\npikkukaupunkielämää (_Ottomar Enking_, s. 1867; Rudolf Huch, s. 1862),\njuutalaisia (_Georg Hermann_, s. 1871), Balzacin ja Dostojevskin\ntyylisiä sieluntragedioja (_Wilhelm Hegeler_, s. 1870; _Artur\nBrausewetter_, s. 1864), ajankohtaisia virtauksia (_Felix Holländer_,\n1867-1931), mystillistä luonnonfilosofiaa (_Wilhelm Bölsche_,\n1861-1939), uutta uskonnollisuuspyrkimystä (_Bruno Wille_, 1860-1928)\nja sielunelämää (_Heinrich Steinitzer_, s. 1869). Alan kirjailijoiden\nlukumäärä oli tavattoman suuri.\n\nHeistä osuivat monet, mm. Polenz, tarkoittamattansa tielle, joka johti\nuudistuneeseen kansankuvaukseen, \"kotiseututaiteeseen\" (Heimatkunst).\nTämän ihanteellisuutta, rauhaa ja koruttomuutta edustavan\nkirjallisuusvirtauksen uudistajina ovat erikoisesti ja tietoisesti\nansioituneet elsassilainen _Friedrich Lienhard_ (1865-1929, Irti\nBerlinistä -- Los von Berlin, 1900, Uusia ihanteita -- Neue Ideale,\n1901) ja ditmarskilainen _Adolf Bartels_ (s. 1862, historiallinen\nromaani Ditmarskilaiset, 1898). Heihin liittyneistä lukuisista\nkotiseutu- eli kansankuvaajista on tullut kuuluisimmaksi _Gustav\nFrenssen_ (s. 1863).\n\n_Frenssen_ on syntyisin Barltista, eteläisestä Ditmarskista, toimi\npappina 1892-1902 Hemmessä, Holsteinissa, ja asui, erottuaan papin\nvirasta ja antauduttuaan kokonaan kirjailijakutsumukselleen, ensin\nMeldorfissa ja sitten, kuten vieläkin, Blankenesen kylässä lähellä\nHampuria. Frenssenin taiteen lähtökohtana ja päämääränä on hänen\nkotiseutunsa, sen ihmiset, maisemat, meri. Sille haa on tahtonut laulaa\nylistyslaulun ja siinä aikeessaan hän on myös onnistunut.\n\nEsikoisteoksessaan Hietikkojen kreivitär (Die Sandgräfin, 1896)\nFrenssen ei vielä tavannut omintakeista sävyä eikä ilmaissut\nperuskatsomuksiaan, mutta Kolmessa uskollisessa (Die drei Getreuen,\n1898) on jo hänelle kuvaavaa väkevää lyyrillistä tunnelmaa ja\nvoimakkaita ihmisiä; kielenkäytössä on raamatullista ja satujen alalta\nperiytyvää erikoissävyä. Ratkaisevan voiton ja eurooppalaisen\nkuuluisuuden Frenssen saavutti Jörn Uhlilla (1901, suomennettu)\nkertomuksella koruttomasta ditmarskilaisesta talonpojasta, jonka pieni\nmaatila heijastaa ihmiselämän vuoret ja laaksot, ja joka vihdoin monen\nvaiheen jälkeen löytää oikean alansa insinöörinä. Juonensa kannalta\nJörn Uhl on kehitysromaani, mutta sen taiteellinen voima nousee sen\nditmarskilaisesta maaperästä, siellä asuvista ihmisistä ja heidän\nsielunelämänsä kuvauksesta. Soisimme, ettei kirjassa olisi sen siihen\nkuulumattomalta tuntuvaa insinööriloppua ja että se päättyisi siihen,\nmistä oli alkanutkin: Jörnin jäämiseen kotoiselle pohjalle. Hilligenlei\n(1905, suomennettu) on uskonnon tärkeydestä ja uudistavasta voimasta\nvakuutetun, mutta dogmaattisen kristinuskon kannalta luopuneen\nkulttuuri-ihmisen uskonpuhdistusvaatimus. Tarkoitusperäisyys häiritsee\ntaiteellisuutta ja pilaa, muuttuen selväksi teologiaksi, romaanin\nlopun, mutta siitä huolimatta taiteellinen puoli saavuttaa monin\npaikoin, varsinkin naisten ja lasten kuvauksessa, korkean asteen.\nHilligenlein kristinoppi, joka ei tunnusta Jeesuksen jumaluutta ja\nyleensä tahtoo järkeistää uskonnon niin, että se vastaisi\nkulttuuri-ihmisen iäisyyskaipuuta saattamatta häntä ristiriitaan tiedon\nkanssa, on vaikuttanut syvälti kirjallisen yleisön maailmankatsomukseen\nSaksassa ja pohjoismaissa -- ei suinkaan repivästi, vaan päinvastoin\nuskonnollisuutta herättävästi ja rakentavasti. Puhdas taideromaani on\nPeter Moorin matka lounaaseen (Peter Moors Fahrt nach Südwest, 1906),\njossa Frenssen kuvaa nuoren ditmarskilaisen sotilaan elämyksiä\nAfrikassa esittämällä vain tosiasioita, liittämättä näihin omia\nmietteitä tai tunteita. Näin on syntynyt voimakkaasti vaikuttava kirja.\nRomaani Klaus Hinrich Baas (1909) kertoo, miten työmiehen poika kohoaa\nsitkeydellään, päämääränä raha ja valta, huomattavaan asemaan. Jörn Uhl\noli Jumalan etsijä, Klaus Hinrich on maahan katsova mammonan etsijä.\nHänen elämästään puuttuu se, mikä lämmittää lukijan sydämen. Anna\nHollmannin häviö (Der Untergang der A. H., suomennettu) kertoo jälleen\nJumalan etsimisestä, merimies Jan Guldtista, joka ajatellessaan sukunsa\nvihollisia, Hollmanneja, pohtii alituiseen ikivanhaa kysymystä, miksi\npaha menestyy. Bismarck-kirjallaan (1914), jossa asettui rautakanslerin\narvostelijaksi, Frenssen loukkasi suurta osaa lukijoistaan. Hänen\nmyöhemmistä kirjoistaan mainittakoon Poggseen pastori (1921) ja\nomaelämäkerrallinen, Viheriästä Heikistä muistuttava Otto Babendiek\n(1925).\n\nKäsitellessään ditmarskilaista ympäristöä Frenssen melkein aina\nsaavuttaa korkean taiteen asteen. Mutta hän ei harjoita taidetta\ntaiteen vuoksi, vaan on syvällinen aatteiden ihminen, jonka sydämessä\nasuu vastustamaton julistamisen pakko. Silloin kun tämä purkautuu\nkuuluville liian voimakkaana, tarkoitusperäisenä, taiteellinen\ntasapaino häiriytyy, mutta silloin, kun se vaikenee, pysyen runoilijan\nolemuksen eetillisenä pohjalämpönä, taide saa siitä erikoista tehoa.\nRealismista Frenssen on oppinut herkistyneen havaitsemus- ja\nkuvaustaidon, jonka ulotti seksuaalisuuden alalle rohkeammin kuin tähän\nsaakka oli ollut kansankuvauksessa tapana; siitä on lähtöisin myös\nhänen ilmeinen välinpitämättömyytensä rakennevaatimuksia kohtaan.\nSaksan uusi kotiseutukuvaus tuli samoin kuin aikoinaan kyläkertomus\nmuodiksi, jota kymmenet usein arvokkaisiinkin saavutuksiin päässeet\nkirjailijat kannattivat. Pian oli kaikilla historiallisilla maakunnilla\nkuvaajansa. Meillä ei ole mahdollisuutta ryhtyä käsittelemään alaa eikä\nsen edustajia tämän laajemmin, vaan siirrymme kuvaamaan eräitä\nkirjailijoita, joita voitaisiin sanoa Freytagin perinnön jatkajiksi,\nsivistyneen porvariston elämän esittäjiksi, koska heidän tuotantonsa on\nheidän aikansa sivistyneen ihmisen etsimisen ja toivomisen kuvastin.\nEnsimmäisenä mainittakoon Thomas Mann.\n\n_Thomas Mann_ on lyypekkiläisen kauppiaan ja senaattorin sekä\nbrasiliattaren poika, syntynyt 1875. Yhdeksäntoista vanhana, päästyään\nkimnaasista, hän antautui vakuutusalalle, mutta harjoitteli jo silloin\nkirjallista luomistyötä. Pian hän luopui käytännöllisestä toimestaan,\nopiskeli Münchenin yliopistossa kirjallisuuden ja taiteen historiaa,\nteki opintomatkan Italiaan ja toimi jonkin aikaa Simplizissimuksen\npäätoimittajana. München oli hänen asuinkaupunkinsa siihen saakka,\nkunnes hän kolmannen valtakunnan kirjallisuuspolitiikan johdosta\nomasta tahdostaan poistui isänmaastaan. Bonnin yliopisto on nimittänyt\nhänet kunniatohtoriksi. Nobel-säätiö antoi hänelle 1929:n\nkirjallisuuspalkinnon kuten perustelut kuuluivat \"etupäässä hänen\nsuuren Buddenbrooks-romaaninsa vuoksi, joka on saavuttanut vuosien\nkuluessa yhä vakiintuneempaa tunnustusta aikamme kirjallisuuden\nklassillisena tuotteena\".\n\nMann aloitti tuotantonsa novellikokoelmalla Pikku herra Friedemann (Der\nkleine Herr Friedemann, 1898), joka tuskin oikeutti odottamaan niin\npaljon kuin jo kolmen vuoden kuluttua (1901) ilmestynyt laaja\nBuddenbrookit-romaani (suomennettu) antoi. Tämä kirja on saanut\nkorkeimman kiitoksen, mutta sitä on myös arvosteltu ankarasti. Se alkaa\nv. 1835 ja päättyy v. 1874. Taustana on ensin biedermeyer-aika, jonka\nedustajassa, vanhimmassa Buddenbrookissa, on vielä ranskalaisen, hiukan\nlibertiinisen kulttuurin vivahduksia. Hän kuolee ja kauppahuoneen --\nlyypekkiläisen viljanhankkijaliikkeen -- kunniaa ja perinteitä hoitaa\ntodellinen biedermeyeriläisen kunnollisuuden ja hurskauden edustaja\nJohann-konsuli. Kuulemme hiukan 1848:n melua, minkä jälkeen konsuli\nkuolee jättäen kauppahuoneen arvon ylläpitämisen pojilleen. Näistä\nvanhempi, Thomas, on luottamuksen arvoinen ja tehtävään pätevä, mutta\nChristian, joka on irtautunut perinteiden velvoituksista, on\ntosielämään kykenemätön teatteri- ja kerhonero, jonka ohjelmassa\nnäyttelijättäret ja kaskut ovat tärkeimmällä sijalla. Thomasin poika\nHanno kuolee nuorena, Christian joutuu hoitolaan, vanha Buddenbrookien\nliike loppuu. Näiden perushenkilöiden rinnalla kehittyvät naiskohtalot\n-- nekin pettymyksien alakuloista tietä -- ja lisäksi monet\nlyypekkiläiset porvarisuvut, toiset nousukkaina, mutta useimmat laskien\nalaspäin, sukuväsymyksen, rappeutumisen, hermojen kestämättömyyden\nviittaamaan välttämättömään katoamiseen siihen tasapäiseen ihmismereen,\njosta esi-isäin tarmolla olivat kerran nousseet. Kirjan alaotsakkeena\nonkin nimenomaan \"Erään suvun rappeutumistarina\".\n\nTämän keskeisimmän kohtalolinjansa puolesta kirja on zolamaisen\nrappeutumisajatuksen uusi ilmaus, josta kuvastuu usko sukupolvien\nheikontumiseen ja väistymiseen uuden tuoreen veren tieltä. Muina\nkirjallisina edeltäjinä on muistettava mm. Freytagin Vanha\nkauppiaskoti, Ricarda Huchin Ludolf Ursleu, Dickensin Dombey ja\nBalzacin César Birotteau. Kuitenkin on niin, että mielikuva vanhasta\nrappeutuvasta lyypekkiläisestä porvarisuvusta on Lyypekissä kasvaneelle\nkirjailijalle itsestään syntyvä, tarvitsematta lainkaan ulkoa tulevia\nherätteitä.\n\nKirjailijan suhde kuvattaviinsa on puolueeton, ulkokohtainen, mutta ei\nsuinkaan kylmä. Eräissä kohdissa kuvaus itsestään muodostuu purevaksi\nsatiiriksi, mutta kokonaisuudessaan sillä on surumielisyyden leima.\nTraagillinen tai ainakin eleeginen tunnehan on lähellä silloin, kun\nseuraamme jonkin suuren asian luhistumista. Kirjailijan salainen\nosanotto lankeaa tasaisesti jokaiseen: hänellä ei ole ystäviä eikä\nvihamiehiä. Jokaisen hän pyrkii esittämään syvimmän luonteenpuolen\nkannalta ja paljastaa silloin myös sellaista, johon lukija voi\nerikoisesti kiintyä. Talon tyttären Tonyn ensimmäinen todellinen\nrakkaus, suvun nuorimman, Hannon, surullinen elämä ja kuolema, nuoren\nKai-kreivin käynti hyvästelemässä häntä -- ne ja muut samanlaatuiset\nkohtaukset ilmaisevat kirjailijassa suurta herkkyyttä. Hän ei ole siis\nvalinnut aihettaan kylmän satiirin eikä tuomitsemisen hengessä, vaan\nerään elämänvaiheen todistajana, joka kyllä on laskusuuntainen, mutta\nsilti ja juuri siksi hiljaisen, eleegisen sävyn runollistama. Tämä\nmyötämielinen asenne onkin ollut ratkaisevan tärkeä teoksen\ntaiteellisuudelle.\n\nMannin tyyli on ilmeisesti ranskalaisen realismin kouluttama, tutkittu\nja hillitty erikoisesti Mériméen ja Flaubertin tapaan. Huomattavan\ntaidon hän on saavuttanut lähikuvauksen alalla. Esittäessään\nhenkilöitään hän koettaa elävöittää heidän hahmonsa luettelevalla\nmaalauksella, erikoisesti alleviivaten jonkin luonteenomaisimman\npiirteen; tässä teholtaan arveluttavassa, jo Lessingin kieltämässä\nkuvaustavassa hän ei kuitenkaan mene niin pitkälle kuin Balzac.\nTeknillisesti epäonnistunut keino on romaanin aloittaminen suurilla\nsukupäivällisillä, joilla esitellään lukijalle henkilöitä enemmän kuin\nhän haluaa ja jaksaa muistaa. Yleensä Mannin kuvaus, kieli, sanat, ovat\njoka kohdassa äärimmäisen harkittuja ja hiottuja, jopa niin, että\ntuoreus ja välittömyys tuntuvat joskus hävinneen.\n\nBuddenbrookit ei ole siis juoniromaani, vaan hillitynsuruisella\nmyötämielellä ja hienolla, ylevöitetyllä realismilla piirretty\nelämänkuva. Vainko Buddenbrookien? Ei, vaan koko vanhan kulttuurin,\nvieläpä elämän yleensä, sillä tällaista \"rappeutumista\" on aina\ntapahtumassa. Luulisi kirjailijaa, joka valitsee aiheekseen \"erään\nsuvun rappeutumishistorian\", pessimistiksi, mutta sellainen ei Mann\nole. Hänellä on filosofia, jonka ilmaisee loppuaan kohti riutuva Thomas\nBuddenbrook ja joka on saatu Schopenhauerilta. Sen mukaan elämämme eli\nsiis pyrkimystemme ponsi jatkuu, ei omissa mahdollisesti heikoissa\njälkeläisissämme, vaan meitä kehittyneemmissä, voimakkaammissa\nyksilöissä, \"kaikissa niissä, jotka olemisen aikana ovat sanoneet,\nsanovat ja tulevat sanomaan 'minä': mutta varsinkin niissä, jotka\nsanovat sen voimakkaimmin, reippaimmin ja iloisimmin...\" Mann on\noptimisti Bergsonin \"luovan energian\" tapaan. Näiltä näkökannoilta\nlähtenyt Buddenbrookien käsittely ei voine olla päätymättä myönteiseen,\narvostavaan tulokseen.\n\nMannin muut teokset, jotka eivät ole tuoneet kohottavia lisäpiirteitä\nhänen kirjailijakuvaansa, ovat novellikokoelma Tristan (1903), draama\nFiorenza (1905), romaani Kuninkaallinen korkeus (Königliche Hochheit,\n1909), Kuolema Venetsiassa (Der Tod in Venedig, 1912) ym. Hänen\nkaksiosainen Lumovuori (Der Zauberberg, 1925) romaaninsa tapahtuu\nDavosin keuhkotautiparantolassa, henkilöinä sairaat. Se ei ole\nyhtenäinen, sopusuhtainen sommitelma, vaan sarja kuvia sairaiden\nelämästä, ajatuksista ja kuolemasta, täynnä biologista, patologista,\neroottista ja metafyysillistä filosofiaa. Se on herättänyt kiivasta\nkannanottoa puolesta ja vastaan.\n\n_Jakob Wassermann_ (1873-1934) on toinen saksalainen kertojanimi, joka\non tullut tunnetuksi maansa rajojen ulkopuolella, Suomessakin.\n\n_Wassermann_ oli juutalaisen pikkukauppiaan poika Fürthistä,\nBaijerista, kasvoi köyhissä oloissa, työskenteli kirjakauppa-apulaisena\nja muutti Müncheniin, jossa saavutti dramaatikko Ernst von Wolzogenin\nsuosion ja tuen. Oltuaan mm. Simplizissimuksen toimittajana hän\nantautui v. 1893 vain kirjailija-ammatin varaan. Muutti sittemmin\nWieniin, jonka kirjailijoihin lähinnä kuului. Kirjailijauransa hän\naloitti pienellä lentokirjasella nimeltä Kertomisen taito (Die Kunst\nder Erzählung, suomennettu), jossa \"Vanha\" ja \"Nuori\" keskustelevat\najankohdan romaanista, edellinen arvostellen sitä ankarasti. On\nkerrottava tapahtumia eikä kuvailtava tilanteita; on pantava mitä\nsuurinta huolta tyyliin, jotta kerronta, eepillisyys, pääsisi\nhäiriintymättä oikeuksiinsa. Hänen ensimmäinen romaaninsa oli\nZirndorfin juutalaiset (1897), mutta mainetta hän saavutti vasta\ntoisella, Nuoren Renate Fuchsin tarinalla (Die Geschichte der jungen\nRenate Fuchs, 1900). Molok-romaanissa (1902) suurkaupunki tuhoaa\npäähenkilön sielun. Kaspar Hauser-romaanissa (1908) on kysymys\ntämännimisestä, 1828 Nürnbergiin ilmestyneestä mystillisestä nuoresta\nmiehestä, joka aikoinaan herätti paljon huomiota; mm. häntä pidettiin\n-- todistettavasti väärin -- Badenin muka lapsena kadonneena\nperintöprinssinä. Wassermann kuvaa hänet ihmisenä, joka on säilynyt\npuhtaana ja saastatonna niin kauan kuin sai olla kulttuurista\ntietämättömänä kasvatuspaikassaan, mutta joka tuhoutui pian jouduttuaan\nkulttuurin yhteyteen. Nürnbergin suihkukaivosta nimensä saanut romaani\nHanhimies (Das Gänsemännchen, 1915) on säveltäjä Nothafftin\n(Jean-Christophesta) muistuttava elämäntarina. Christian\nWahnschaffe-romaanissa (1919) Wassermann kuvaa ihmistä, jonka maailman\nkäsityksen mukaan pitäisi olla onnellinen, mutta joka päinvastoin\ninhoaa ympäristöään niin, että liittyy niihin, jotka on karkoitettu\nsiitä pois. Mauriziuksen oikeusjutun (Der Fall Maurizius, 1929) aiheena\non oikeusmurha.\n\nWassermann oli syvällinen, hautova sielu, jolla oli hermoherkkä,\ntunteellinen eläytymiskyky. Hän oli voimakas kertoja, joka osasi antaa\njännittäville, ajankohtaisille aiheilleen eheän, suggestiivisen sävyn.\nVenäläisiltä kirjailijoilta, etupäässä Dostojevskilta, hän on paljon\noppinut.\n\nVakavana, syvällisenä elämän tutkijana ansaitsee huomiota\nschlesialainen kansakoulunopettaja _Hermann Stehr_ (1864-1940), joka on\nsaavuttanut mainetta vasta myöhään, mutta on nyttemmin Saksan\narvostetuimpia kertojia.\n\nHänen kirjailijapsykensä on ottanut sielun analyysin oppia\nnaturalismilta ja venäläisiltä, säilyttänyt rakkautensa kotiseutuun ja\nsyventynyt erikoisesti luonnon kauneuden ja hengen oivaltamiseen.\nAloitettuaan kirjailijatoimintansa vuosisadan vaihteessa Stehr on\njulkaissut useita romaaneja, joista huomattavin on Der Heiligenhof\n(1914). Sen henkilöitä ei enää sido heidän westfalilainen kotiseutunsa,\nvaan he kohoavat kärsimystensä kautta siihen vakaumukseen -- mikä on\nsamalla kirjailijan oman uskon tunnustus --, että Jumala ja sielumme\novat yhtä. Stehrin kaikki henkilöt vaeltavat vaikeiden koettelemusten\nkautta kulkevia mystillisiä teitä kirkastumista kohti, ollen\ntietämättänsä Jumalan etsijöitä.\n\nStehrin rinnalla on mainittava _Guido Erwin Kolbenheyer_.\n\n_Kolbenheyer_ (s. 1878) on syntyisin Budapestista, mutta kasvanut\nKarlsbadissa ja Egerissä. Hän opiskeli luonnontieteitä tohtorin arvoon\nsaakka, mutta antautui jo verraten varhain kirjailijaksi; asuu\nTübingenissä. Hänen kirjansa ovat ilmauksia paitsi suuresta\nkirjailijalahjakkuudesta myös opintojen kautta syventyneestä\naatteellisuudesta; erikoisesti hän on kohdistanut huomiota 1600-luvun\nfilosofeihin. Ensimmäisessä romaanissansa Amor Dei (1908) hän kuvasi\nelävästi, syventyneesti ja taiteellisesti Spinozaa. Sitten hän ryhtyi\ntutkimaan Jakob Böhmeä, jolle antoi ystäväksi ja opettajaksi\nsuutarimestari Joachim Pausewangin, mistä syntyi viimeksimainitulla\nnimellä tunnettu henkevä, filosofis-runollinen romaani (1910).\nKolmiosainen Paracelsus (P:n lapsuus 1917, P:n tähti 1921, P:n kolmas\nvaltakunta, 1925) esittää selvän ja vaikuttavan kuvan tästä\nväärinymmärretystä renessanssimiehestä (III, s. 131) -- ajattelijasta\nja taistelijasta, joka rohkeasti kamppaili aikakautensa\ntietämättömyyttä vastaan. Kolbenheyer edustaa ihanteellista\nmaailmankatsomusta: ihmisellä on halu yliaistillisuuden saavuttamiseen;\npyrkiessään siihen hän joutuu taisteluun aistillisuuttansa vastaan ja\nkohoaa henkisyyttä kohti; historia on kertomus tästä taistelusta.\n\nVarmoin taiteellisin päämäärin työskenteli alkutuotannossaan _Hermann\nHesse_, Suomessakin tunnettu ja arvostettu kirjailija.\n\n_Hesse_ (s. 1877) on papinpoika Kalwista, Württembergistä, aikoi isänsä\nuralle ja oli siinä tarkoituksessa Maulbronnin evankeelis-teologisen\nseminaarin oppilaana. Luopuen tästä tuumasta hän kääntyi\nteknilliselle alalle ja rupesi sitten, kun tämäkin näytti vaikealta,\nkirjakauppiaaksi, jollaisena toimi Tübingenissä ja Baselissa.\nV. 1904-1912 hän asui vapaana kirjailijana Galenhofenissa, Schwabissa,\nja sen jälkeen Sveitsissä. Hän on tehnyt matkoja Italiaan ja aina\nIndiaan saakka. Kokeiltuaan parilla runokokoelmalla hän julkaisi 1904\nomaelämäkerrallisen kuvauksen Peter Camenzind (suomennettu), jossa\nkertoi Kellerin parhaita perinteitä noudattavalla hillityllä ja\nkoruttomalla tyylillä sivistyksestä osalliseksi päässeen\ntalonpoikaisnuorukaisen kokemusrikkaista vuosista hänen koettaessaan\nlöytää sijaa sivistyneistön joukosta, ja paluusta takaisin\nvuoristojärven rannalla olevan kotikylänsä rauhaan. Tässä samoin kuin\nmuissakin varhaisemmissa kertomuksissaan (Rosshalde, 1914) Hesse kuvasi\nsielullisesti herkkiä, hiljaisia ihmisiä, saavuttaen usein hienoja\ntunnelmia. Maailmansodan jälkeen hän vierautui tästä tyylistä antautuen\npohtimaan sairaalloisia, psykopaattisia sieluntiloja (Demian, 1919,\nArosusi -- Der Steppenwolf, 1927).\n\n_Waldemar Bonsels_ (s. 1881), Maija Mehiläisen seikkailuista (Die Biene\nMaja und ihre Abenteuer, 1912) ja Indianmatkasta (1916) Suomessakin\ntunnettu kirjailija, on syntyisin Ahrensburgista, Holsteinista. Poistui\n17-vuotiaana yöllä kotoaan ja seikkaili sitten Euroopat ja Aasiat.\nBonsels on mystikko sanan vanhassa merkityksessä, so. olevaisuuteen\nkätkeytyneen jumalallisuuden hiljainen hautoja ilman erikoista\n\"filosofiaa\". Rakkauden hän käsittää ja kuvaa ylevöityneeksi\nsielulliseksi suhteeksi. Runollinen herkkyys, huomioiden terävyys ja\nrauha on hänen taiteelleen ominaista. -- Roerenista, Aachenin\nläheisyydestä syntyisin (1883) oleva _Josef Ponten_ on herättänyt\nhuomiota 1906 alkaneella novelli- ja romaanituotannollaan. Laaja\nBabelin torni (Der babylonische Turm, 1918) kuvaa perusteellisesti\nennen sotaa vallinneita taloudellisia ja sivistysoloja, mutta on\nsamalla kertomus kapitalisteista, aatelismiehistä ja käsityöläisistä,\nvieläpä Buddenbrookien tyylinen perhekronikka. -- _Ricarda Huch_ on\nsyntyisin (1864) Braunschweigista, kauppiaan perheestä; on\nakateemisesti sivistynyt, toiminut Zürichin kaupunginkirjastossa,\nopettajattarena ym. eri kaupungeissa; elää Münchenissä. Herätti\nhuomiota jo 1892 romaanilla Ludolf Ursleu nuoremman muistelmat\n(Erinnerungen von Ludolf Ursleu dem jüngeren), jossa kuvaa\npohjoissaksalaisen kauppiasperheen rappeutumista ja sen romanttisesti\nnähtyjä viimeisiä jälkeläisiä. -- _Albrecht Schaeffer_ (s. 1885\nElbingissä, hannoverilainen) on kirjoittanut mm. laajan\nkasvatusopillisen romaanin Helianth (1921), joka sisältää kuvia kahden\nnykypäivän ihmisen elämästä ja Pohjois-Saksan tasangolta ja on saanut\nkiitosta aate- ja tunnesyvyydestään ja siitä hienosta tavasta, jolla\nnuoret tytöt on kuvattu.\n\n_Paul Ernst_ on syntynyt 1866 Elbingerodessa, Harzissa; opiskeli ensin\nteologiaa, mutta sitten historiaa ja kansantaloutta, ja työskenteli\nkunnallisissa ja maataloudellisissa toimissa. Hän aloitti\nkirjailijauransa 1900 novelleilla ja on jatkanut tuotantoansa niin\nhyvällä menestyksellä, että kootut teokset ilmestyivät jo 1916-1922.\nErikoisena piirteenä hänen kirjailijatyössään on taipumus tieteelliseen\nperusteellisuuteen, tyyliseikkojen teoreettiseen tutkimiseen ja\nkapinallisuuteen vallitsevia tyylisuuntia vastaan. Tutkielmissaan\nTie muotoon (Der Weg zur Form, 1906) hän vaati palattavaksi\n\"uusklassillisuuteen\", so. irtauduttavaksi naturalismista ja muista\nyksipuolisista virtauksista ja omistettavaksi Goethen ja Schillerin\naina pätevä, ajankohdista riippumaton inhimillisyystaide. Näitä\nihanteitaan Ernst on koettanut toteuttaa etenkin draamoissaan.\nNovellistina hän on ottanut oppia vanhasta italialaisesta\nkertomataiteesta, jonka keskittyneisyys ja vilkas sujuvaisuus on\nhäneltä hyvin luonnistanut. Kapea tie onneen (Der schmale Weg zum\nGlück, 1903) on osittain omaelämäkerrallinen kehitysromaani:\nsuurkaupunkiin saapunut nuori mies perehtyy siellä ajan kaikkiin\nvirtauksiin ja palaa lopuksi maanviljelijän vaatimattomaan elämään.\n\nErnstin novellit lähentelevät jo anekdootin muotoa, so. kaskua, joka\nobjektiivisen, eepillisen perustelun jälkeen päättyy odottamattomaan,\nepigrammaattiseen, usein humoristiseen käänteeseen. Tämän muodon\nerikoisviljelijänä on tullut tunnetuksi _Wilhelm Schäfer_ (k. 1868),\njoka on siten elvyttänyt mm. Saksan keskiaikaisen kepposkirjallisuuden\n(Erzählende Schriften, 1919). -- Okkultisia jännitysromaaneja\nja -novelleja ovat erikoisen taitavasti kirjoittaneet wieniläinen\n_Gustav Meyrink_ (1868-1932), alkuaan pankkimies, joka joutui 1902\nkaksintaistelun vuoksi vankeuteen (huomattavia teoksia Golem ja Vihreät\nkasvot -- Das grüne Gesicht) ja düsseldorfilainen _Hans Heinz Ewers_\n(s. 1871). -- Yksilöllisyydestään erikoisen tietoinen kirjailija on\n_Kasimir Edschmid_ (oikealta nimeltä Eduard Schmidt, s. 1890\nDarmstadtissa), jonka ekspressionistiset kertomukset ja romaanit\n(tunnetuin Akaattikuulat -- Die achatenen Kugeln, 1919) ilmaisevat\nhänen teoriaansa (Ekspressionismista, 1920) ja kulkevat lyhyin lausein\nilmaistuna, nopeasti vaihtuvana sielullisena filminä ohitsemme,\nvangiten tarkkaavaisuuttamme, mutta sangen pian uuvuttaen. -- Mainetta\nsaavuttaneita ekspressionisteja ovat stettiniläinen _Alfred Döblin_\n(s. 1878, romaani Vuoria, miehiä, jättiläisiä -- Berge, Meere,\nGiganten, 1924), jonka näkemys on kauttaaltaan luonnontieteellinen ja\npsykoanalyyttinen, ja _Klabund_ (Alfred Henschke, s. 1891 Crossenissa).\n\n_Hanns Johst_, syntyisin (1890) Seerhausenista, Baijerista, opiskellut\nlääketiedettä ja germanistiikkaa, on saksalaiskansallisen\nihanteellisuuden edustaja, naturalistisen ja psykoanalyyttisen\nmaterialismin vastustaja, joka kiivailee teoksissaan (mm. romaanit Alku\n-- Der Anfang, 1917, Tienhaara -- Der Kreuzweg, 1921) uuden\nkansallisen, rodullisen ja aatteellisen tulevaisuuden, \"kolmannen\nvaltakunnan\" maailmankatsomuksen puolesta.\n\n\n\n\n5. Italia ja Espanja.\n\n\n1\n\nOlemme aikaisemmin (V, s. 225) huomauttaneet, että _Italiassa_\n1800-luvun jälkipuoliskon uusien realististen suuntien kirjailijat\nusein saivat herätteensä Ranskasta. Muutenhan ei voinut ollakaan\nkatsoen siihen keskeiseen, johtavaan merkitykseen, mikä Parisin\nkirjallisilla piireillä Euroopassa oli. Mutta tätä ei ole käsitettävä\nniin, että italialaiset olisivat saaneet sieltä kaikki. Tosiasiassa he\noppivat sieltä vain keinot, miten ilmaista sitä ajatusten ja huomioiden\nrikkautta, joka oli vapautumisen jälkeen vähitellen täyttänyt\nitalialaisten mielen ja etsi soveliasta taiteellista muotoa\npurkautuakseen julki. Vuosisatojen etsimisten ja romanttisten\nhaaveilujen jälkeen heillä oli nyt saavutettuna suuri tosiasia: vapaa\nisänmaa. Siihen ja sen kansaan he tahtoivat tutustua suoranaisesti,\nilman romantiikan verhoa, nähdäkseen ja esittääkseen muillekin sen\ntodellisen elämän.\n\nRealismin tuoja Italiaan ja teoreettinen perustelija oli sisilialainen\n_Luigi Capuana_ (1839-1915), joka toteutti veristisiä teoriojansa myös\nkäytännössä, romaaneissa, novelleissa, jopa saduissakin (Hyasintti,\nSpiritismi, Ihminen -- Un uomo, Olipa kerran -- Cera una volta).\nEtevämpi taiteilija kuin hän oli hänen ystävänsä, italialaisen\n_kansankuvauksen_ aloittaja _Giovanni Verga_ (1840-1922).\n\n_Verga_ oli syntyisin Cataniasta, Sisiliasta. Omaa itsenäistä alaansa\nja tyyliänsä hän sai etsiä 40-vuotiaaksi saakka, jolloin vasta huomasi\nonnistuvansa parhaiten asiallisena, realistisena kertojana,\nsisilialaisten kalastajien, paimenten ja talonpoikien alkuperäisen\nelämän kuvaajana. Nedda (1874) kertoo toivottomassa sävyssä kohtauksen\nsisilialaisen oliivinpoimijattaren elämästä. Romaani Malavaglia (1881)\non kahdeksanhenkisen kalastajaperheen historia, kertomus onnettomuuksien\nvainoamista kunnollisista ihmisistä. Haaksirikot, velat, sodat ja\nsairaudet tuhoavat heitä;, lapset lähtevät elämänhaluisina maailmalle,\nmutta jouduttuaan kotiseudun siveellisen vaikutuksen ulkopuolelle\njoutuvat vähitellen rappiolle. Eräät kohdat ovat Italian kirjallisuuden\nparhaita. Romaani Mestari don Gesualdo (1888) kuvaa kunnollisen\ntyömiehen kohoamista miljoonikoksi, säilymistä siitä huolimatta samana\nrehellisenä sieluna, mikä oli ollutkin, ja kuolemaa yksinäisenä,\nympäristönsä aiheetta vieromana. Vaikuttavimpia ovat Neddan kaltaiset\nnovellit, kyläkertomukset, joita Verga julkaisi kaksi kokoelmaa:\nMaalaiselämää (Vita dei campi, 1880) ja Maalaiskertomuksia (Novelle\nrusticane, 1883). Kertomus Maalaisrakkautta (Cavalleria rusticana) on\ntullut tunnetuksi sekä Mascagnin oopperana että Vergan omana\nnäyttämösovituksena. Sen menestyksen johdosta Vergalle suotiin Manzonin\nseuraajana kunniasija Italian senaatissa. Verga kunnioittaa syvästi\nsiveellisessä ja uskonnollisessa hengessä kotilieden ja perheonnen\nkoskemattomuutta, kuvaten niitä ristiriitoja ja intohimoja, joita sen\nympärillä voi esiintyä silloin, kun sen pyhyys on vaarassa. Henkilöt\nvoivat tällöin ilmaista peloittavaa viileyttä, sokeata koston, vihan ja\naistillisuuden intohimoa. Rikkautta Verga ei kuvaa -- vain köyhyyttä.\nHänen perussävelensä on raskasmielinen, pessimistinen molli. Hänen\ntaiteensa kumpuaa aitona ja elettynä hänen sydämestään.\n\nKansankuvausta jatkoi _Renato Fucini_ (1843-1922), toscanalainen Pisan\nmurteen käyttäjä, terävä havainnoitsija ja maisemien kuvaaja, joka\npaitsi sonetteja sepitti mitä miellyttävimpiä lastuja ja novelleja.\nNerin valvojaiset (Le veglie di Neri) on jäänyt eloon. Fucini kuvasi\nmyös kaupunkielämää (Napoli paljain silmin -- Napoli ad occhio nudo).\n\nKansanelämän kuvaaja _Grazia Deledda_ (1875-1936) saavutti\nmaailmanmaineen 1927, jolloin hänelle annettiin Nobel-säätiön edellisen\nvuoden palkinto \"hänen korkean ihanteellisuuden kannattamasta\nkirjailijatoiminnastaan, jossa on selväpiirteisesti ja kirkkaasti\nkuvannut elämää isäinsä saarella ja syvästi ja lämpimästi käsitellyt\nyleisinhimillisiä kysymyksiä\", kuten palkinnon perusteluissa sanottiin.\nDeledda oli syntyisin Sardiniasta, Nuorosta, jossa hänen isänsä toimi\nteollisuusmiehenä. Hän sai käydä ainoastaan kansakoulun, mutta täydensi\nitse uutterasti opiskellen sivistystänsä. Kodissa harrastettiin jonkin\nverran kirjallisuutta. Ensimmäinen romaani Sardegnan kukka (Fior di S.)\nilmestyi 1892, jolloin tekijätär siis oli 17-vuotias. Ennen vuosisadan\nvaihdetta hän vielä julkaisi neljä romaania. Mentyään avioliittoon\nDeledda muutti v. 1900 Roomaan, jossa alkoi hänen varsinainen\nkehittynyt tuotantonsa. Mainittakoon romaanit Elias Portolu (1903),\nTuhkaa (Cenere, 1904), Koti-ikävä (Nostalgie, 1905), Muratti (L'edera,\n1908), Loppuun saakka (Sino al confine, 1910), Kyyhkysiä ja varpusia\n(Colombi e sparvieri, 1912), Marianna Sirca (1915) ym., joista useita\non suomennettu. Luonteeltaan Deledda oli hiljainen, hillitty,\nuskonnollinen. Kirjallisia vaikutelmia hän on saanut etupäässä\nVergalta, sielunerittelyn alalla Dostojevskilta, ja joissakin kohdissa\nSelma Lagerlöfiltä, jonka kirjoja ihaili. Hänen tärkein aihealueensa on\nollut synnyinseutu Sardinia, sen luonto ja kansa, jotka olivat\npainuneet hänen sieluunsa ja nousivat sieltä kirkkaina kuvina hänen\ntaiteensa kutsusta. Näin hän on lyyrillinen luonnonkuvaaja,\nmaalaisväestön maalauksellisen elämän terävä huomioitsija, henkilöiden\nyksilöllisyyden tarkka toteaja. Silmiinpistävä piirre on hänen\nrikoksellisille osoittamansa huomio, mikä johtuu inhimillisestä\nsäälistä. Kärsimys, syyllisyystragiikka herätti hänessä erikoista\nkiinnostusta, mutta hän ei ollut pessimisti, vaan uskoi hyvien voimien\nlopulliseen voittoon. Tämä vakavuus ei kuitenkaan tukahduttanut hänen\ntaiteilijapsykensä humoristista puolta. Deleddan tyyli on selkeätä ja\nasiallista, miehekästä. Hän rakentaa juonen perustellen ja\njohdonmukaisesti, huipentaen sen joskus draamallisiksi kohtauksiksi,\njoissa voimakkaat tunteet ja intohimot värähtelevät.\n\nKansankuvauksen rinnalle ilmestyi heti alusta sen toinen puoli:\nkaupunkilaisköyhälistön kuvaus, jota harjoittaessaan kuten tiedämme\nrealismi menettää sen ihanteellisuuden, mikä enimmäkseen on sen sävynä\nkuvattaessa maalaiselämää ja luontoa, ja muuttuu naturalistisesti\ntarkoitusperäiseksi. Tämän aihepiirin varhaisimpana viljelijänä on\nmainittava _Matilda Serao_ (1856-1927), Patraksessa, Kreikassa,\nsyntynyt italialaisen poliittisen pakolaisen ja kreikattaren tytär,\nnapolilainen opettajatar, joka aloitti kirjailijauransa Napolilaisilla\nlegendoilla (Leggende Napolitane, 1881). Vuodet 1880-1886 Serao asui\nRoomassa, jossa julkaisi useita romaaneja (Helvetillinen sydän -- Cuore\ninferno, 1881; Intohimon kukka -- Fior di Passione, 1883 ym.), joissa\nkuvasi arkielämää ja osoitti terävää, syvällistä huomiokykyä.\nVv. 1890-1902 hän julkaisi toisen romaanisarjan, kuvaten siinä\nsattuvasti ja myötätuntoisesti kansan pohjakerroksien elämää.\nYhteiskunnallisiin käsityksiin Serao koetti vaikuttaa perustamalla\nkolmekin sanomalehteä, joista viimeinen, napolilainen Il Mattino,\nlevisi laajalle koko Etelä-Italiaan.\n\nToinen maineeseen päässyt napolilainen runoilija on _Salvatore di\nGiacomo_ (1860-1934), joka eläytyy novelleissaan ja lastuissaan\nhienosti, melkein lyyrillisesti tunnestautuen köyhien ja onnettomien\nsielunelämään. Sivistyneistön kuvaajista mainittakoon iältään ja\nmaineeltaan vanhimpana _Antonio Fogazzaro_ (1842-1911). Hän oli\nsyntyisin Vicenzasta, varakkaasta kodista, ja kasvoi opettajanansa\nrunoilijana kiitetty apotti Zanella, jolta peri herkän, syvällisen\nuskonnollisuuden. Tätä sydämensä hurskasta katolisuutta Fogazzaro ei\nmilloinkaan onnistunut saattamaan sopusointuun henkensä romanttisen\nvapaudenkaipuun kanssa, mistä aiheutui hänen perusolemustansa\nsärkevä ristiriita. Kirjailijauransa hän aloitti runomittaisella\nMiranda- (1874) romaanilla, josta ilmenee koruttomasti tulkittua,\nhienoa, tyyntä elämän tarkastelua ja luonnontunnelmaa. Huomattavampaa\nmenestystä Fogazzaro saavutti vasta 1880-luvulla, romaaneillaan\nMalombra (1881), Daniele Cortis (1887) ja Runoilijan salaisuus (Il\nmistero del poeta, 1888), varsinkin sitten, kun ranskalaiset kriitikot\nalkoivat kirjoittaa hänestä. Tämän maineen kruunuksi Fogazzaro julkaisi\netevimmän romaaninsa: Pienen vanhan maailman (Piccolo mondo antico,\n1896, suomennettu), jossa oli päässyt siihenastisen tuotantonsa\ntodellisuusvieraasta ihanteellisuudesta ja omistanut terveen,\nrauhallisen, hienon realismin. Romaanissa kuvataan 1850-1859:n vielä\npatriarkallista Italiaa, taustana ihana yläitalialainen järvimaisema.\nFogazzaroa vastustavatkin kriitikot pitivät sitä parhaana romaanina,\nmikä oli ilmestynyt Kihlautuneiden jälkeen. Fogazzaron muista\nromaaneista mainittakoon Pieni uusi maailma (Piccolo mondo moderno,\n1901), Pyhimys (Il Santo, 1906), jonka paavi merkitsi kiellettyjen\nkirjojen luetteloon, ja Leila (1910). Fogazzaro on käsitettävä\nnaturalismia vastustavan ihanteellisuuden edustajaksi, joka on\nerikoisesti kiintynyt tarkkaamaan sielunelämän uskonnollis-mystillistä\npuolta ja rakkautta, joka ei ole saavuttanut vastarakkautta. Omalla\najalla ei hänen tuotannossaan ole paljoa sijaa.\n\nSivistyneistön naisten ja heidän sielunelämänsä kuvaajana saavutti\nmainetta _Neera_, oikealta nimeltään _Anna Radius Zuccari_ (1846-1916),\nsyntyään milanolainen. Kaikki hänen romaaninsa, joista parhaimpana\npidetään Teresaa (1886), kuvaavat itsenäisyydestään ja yksilöllisestä\nvapaudestaan tietoiseksi tulleen, naimattoman tai naimisissa olevan\nnaisen sielunelämää.\n\nEurooppalainen kuuluisuus ja mainitsemistamme kirjailijoista luetuin ja\nsuosituin oli aikoinansa _Edmondo de Amicis_ (1846-1908). Hän oli\nsyntyisin Onegliasta, Liguriasta, valmistui upseeriksi ja otti osaa\nCustozzan taisteluun 1866. Seuraavana vuonna hän tuli sotilaslehden,\nItalia militairen toimittajaksi. 1868 Amicis julkaisi lastukokoelman\nSotilaselämää (La Vita militaire), joka saavutti laajan lukijakunnan.\nErottuaan sotilasuralta 1870 Amicis antautui kokonaan kirjailijaksi.\nHän matkusteli paljon ja julkaisi useita sujuvasti kirjoitettuja\nmatkakuvauksia. Hänen romaanituotantonsa oli runsas -- tunnetuin on\nehkä Mestarin romaani (Il Romanzo d'un Maestro) --, mutta\nyleiseurooppalaisen maineensa hän on saavuttanut nuorisokirjallaan\nSydän (Il Cuore, 1886, suomennettu).\n\n_Gabriele d'Annunzio_ on syntynyt jo 1863 (Pescarassa, Abruzzossa,\nalkuaan dalmatialaisesta suvusta), mutta oli vielä 1930-luvulla Italian\nkuuluisimpia päivän kirjailijoita. Saavutettuaan runoilijamainetta\nkoululaisena julkaisemallaan kokoelmalla Ensimmäinen kevät (Primo vere,\n1879) hän muutti Roomaan, jossa hänelle avautui Angelo Sommarugan ja\ntämän kirjallisen aikakauslehden La Cronaca Rizanlinan piiri. Roomassa\nhän julkaisi runokokoelman Uusi laulu (Canto Nuovo, 1882), jossa\nnuorekkaalla voimalla ja väriloistolla ylisti synnyinseutunsa merta ja\nmaisemia, ja novellikokoelman Neitseellinen maa (Terra Vergine, 1882),\njossa proosaksi kuvasi samaa aihepiiriä. Teoksellaan Intermezzo di Rime\n(1883) D'Annunzio aloitti sen intohimojen häikäilemättömän maalauksen,\njolla jo silloin säikähdytti suopeimpiakin kriitikoitaan ja on\nnostattanut vastaansa oikeutetun paheksumisen. Romaaneista mainittakoon\nHimo (Il Piacere, 1889), Viaton (L'Innocente, 1891), joka herätti\nranskalaisten kriitikkojen huomiota, Piispa Johannes (Giovanni\nEpiscopo, 1892), Kuoleman riemuvoitto (Il Trionfo della Morte, 1894,\nsuomennettu), Tuli (Il Fuoco, 1900). D'Annunzion runoudesta\nmainittakoon vielä lemmenrunoelma Isottan kirja (Il Libro d'Isotta,\n1886) ja Paratiisirunoelma (Il Poema Paradisiaco, 1893), ja\ndraamatuotanto, josta myöhemmin. D'Annunzion aktiivinen osanotto\nmaailmansotaan, hänen kieltämätön henkilökohtainen urhoollisuutensa ja\npalava harrastuksensa suuren, yksimielisen Italian luomiseksi ovat\nhankkineet hänelle runoilijamaineen lisäksi soturin ja isänmaanystävän\nkunniaseppeleen.\n\nD'Annuncion voimana on -- siitä näyttävät kaikki olevan yksimielisiä --\nhänen puhdas, jalo, runollinen kielensä, joka kaikuu kuin olisi italia\nhänen kauttansa uudistunut ja kohonnut entisestään, ja kimaltelee kuin\nilotulitus. Mutta samoin on tultu yhä suurempaan yksimielisyyteen\nsiitä, ettei tämän ilotulituksen takana ole taiteen olemuksen\nkeskeisintä tekijää: elämän syvien, johtavien siveellisten voimien\nvakavaa oivallusta. Tästä on seurauksena, että D'Annunzion taide on\nvain ulkonaista ja nopeasti loppuun palavaa -- kuin todellakin\nilotulitusta, joka häikäisee hetkeksi, mutta antaa tulokseksi vain\nkourallisen tuhkaa. Se mikä tästä vaateliaasta, suurieleisestä ja\nkomeasta dekadenttitaituruudesta lopuksi jää unohtumatta, rajoittunee\nmuutamaan runoon ja joihinkin proosasivuihin.\n\nD'Annunzion aikalainen oli _Italo Svevo_ (1861-1928, oikealta\nnimeltään Ettore Schmitz), italialaistunut saksalainen Triestistä,\nteollisuusmies. Hänen ensimmäinen romaaninsa Elämäntarina (Una Vita,\n1892) kertoo vaatimattoman pankinvirkailijan pettymyksistä rikkaan ja\nitsemurhaan päättyvän elämän vaiheet. Seuraavassa romaanissa nimeltä\nVanhentuminen (Senilita) on päähenkilönä jälleen liikeapulainen, tällä\nkertaa 53-vuotias, jonka pettymyksiä ja rakkauselämää sekä liian\nmyöhään heräävää ajatusta siitä, että onni olisi ollut löydettävissä\ntoisia teitä, tekijä kuvaa. Kolmas romaani, Zenon omatunto (La\ncoszienza di Zeno, 1923), sisältää 50-vuotiaan tunnustuksen, joka on\nrakennettu psykoanalyyttisen menettelyn mukaan, niin että se on koko\najan sielullista yksinpuhelua, täynnä tuskaa ja ironiaa. Svevo oli\nJoycen ystävä, mikä selittää hänen tyylinsä ja kirjallisen\nrakennustapansa. Euroopassa tunnettu nimi on firenzeläinen Giovanni\nPapini (s. 1881), joka aloitti tuotteliaan kaunokirjallisen ja\nkulttuurifilosofisen kirjailijatoiminnan vuosisadan alussa, mm.\nteoksilla Jokapäiväinen tragiikka (Il tragico quotidiano) ja Filosofien\nhämärä (Il crepuscolo dei filosofi, molemmat 1906). Jo 1912 hän oli\nmielestään päässyt niin pitkälle, että kuvasi omaa elämäänsä\nteoksessaan Sanovat miehen sammuneen (Un uomo finito, suomennettu).\nSillä on merkitystä niiden sodanedellisten nuorten kirjailijapiirien\najattelun ja ihanteiden kuvaajana, jotka irtonaisemmin tai läheisemmin\nryhmittyivät \"futurismin\" ja erinäisten firenzeläisten aikakauslehtien\nympärille. Papini ei ollut kuitenkaan sammunut, vaan jatkoi etsintäänsä\nmm. toimittaen vv. 1913-1914 aikakauslehteä Lacerba (= ruoska) ja\njulkaisten uupumatta yhä uusia teoksia, joissa koetti saada kiinni ajan\nvarsinaisista pohja-aatteista. Uskonnollista harrastusta ilmaisevat\nJeesuksen elämä (Storia di Cristo, 1920, suomennettu) ja runokokoelma\nLeipää ja viiniä (Pane e vino, 1926). Futuristisesta radikaalista on\nmaailmansodan jälkeen tullut mystikko.\n\nKriitikko, kirjallisuusprofessori _Giuseppe Antonio Borgese_ (s. 1882)\non julkaissut muutamia huomiota herättäneitä romaaneja. Rubé (1921)\nkuvaa samannimisen päähenkilön sielullisia pettymyksiä hänen palattuaan\nsodasta kotiin ja lopuksi tuhoutumista kommunistien kulkuetta\nhajoittavan poliisin sapeliniskusta. _Alfredo Panzini_ (s. 1873) on\nnaurava, satiirinen filosofi (Kolmen värin tosi historia -- Vera\nistoria dei tre colori, 1924), _Marino Moretti_ (s. 1885) syvästi\nköyhäin elämään perehtynyt yhteiskunnallinen sielu (Puhtaat sydämestä\n-- I puri di cuore, 1923, palvelustytön tarina Ristin merkki -- Il\nsegno della croce, 1926). Taide- ja kirjallisuuskriitikko _Ugo Ojetti_\n(s. 1871) on julkaissut useita miellyttävästi satiirisia romaaneja\n(Poikani rautatieläinen -- Mi figlio ferroviere, 1921).\n\nNuori kirjailija _Massimo Bontempelli_ koetti 1926 koota fascismia\nvastustavia kirjailijoita \"900\" nimisen aikakauskirjan ympärille ja\ntehdä \"novocentismosta\" vapauden aatteen. Se että yritys tukahdutettiin\nfascismin mahtikäskyllä, osoittaa, ettei Italiassa suoda kirjailijoille\nsananvapautta. Hänen piiristänsä on lähtöisin kalabrialainen _Corrado\nAlvaro_ (s. 1896), entinen upseeri, jolle on annettu Italian\nhuomattavin kirjallisuuspalkinto. Hänen tuotannostaan mainitaan\nerikoisen ansiokkaana kertomuskokoelma Aspromonten miehiä (Gente\nd'Aspromonte, 1930).\n\n\n2\n\nSeuratessamme romantiikan ulkonaista historiaa mainitsimme _Espanjan_\nromantikoista viimeiseksi Hartzenbuschin (V, s. 226), jonka näytelmä\nTeruelin rakastavaiset (Amantes de Teruel) itketti 1840-luvulla\ntunteellisia naisia. Jatkamme kuvaustamme esittämällä muutamia\nproosakirjailijoita, joista toiset ovat tulleet tunnetuiksi Espanjan\nrajojen ulkopuolellakin.\n\nSeuraten edellä noudattamaamme lajittelua etsimme vastaavaisuuksia\neurooppalaisen kerronnan päävirtauksille, ensimmäiseksi kansan- ja\nköyhälistökuvauksille. Silloin voidaan todeta, että _Serafin Estébanez\nCalderón_ (1799-1867) julkaisi Andalusialaisia kohtauksia (Escenas\nAndaluzas, 1847), joilla on maalauksellisuutensa vuoksi merkitystä.\n_Fernán Caballero_ (1796-1877), isänsä puolelta saksalaissyntyinen\nnainen Cecilia Böhl de Faber, toi isänmaansa kyläkuvauksen Espanjaan\nromaanillaan Lokki (La Gaviota, 1848), joka on opettavaisessa hengessä\nkirjoitettu, tarkka andalusialaisen maalaiselämän kuvaus.\nKansankuvauksen saattoi realistiselle pohjalle _José Maria de Pereda_\n(1833-1905), Polangossa syntynyt ja suurimman osan ikäänsä\nSantanderissa asunut insinööri ja karlisti. Hänen suurta kykyä\nosoittavat Vuoristokuvaelmansa (Escenas Montanesas, 1864), joissa hän\nkuvasi vuoristolaisten elämää realistisesti, sitä mitenkään\nihannoimatta, eivät saavuttaneet suosiota, koska niitä pidettiin liian\nkarkeina, mutta vähitellen hän valloitti lukijansa. Pereda julkaisi\nmyös kaupunki- ja meriromaaneja. Kaikissa tuotteissaan hän esitti\nelämää tarkoin sellaisena kuin näki sen; hedelmällisten laaksojen,\nautioiden vuorien ja myrskyisen meren kuvaajana ei kukaan espanjalainen\nole häntä voittanut.\n\n_Pedro Antonio de Alarcón_ (1833-1891) oli syntyisin Granadasta,\nsivistyneestä mutta köyhästä suvusta. Opiskeltuaan vähäisin tuloksin\nlakia ja teologiaa hän antautui kirjailijaksi, kuuluen nuorten,\nsittemmin tunnettujen granadalaisten kirjailijoiden ryhmään.\nMuutettuaan Madridiin hän toimi siellä mm. antiklerikaalisen\naikakauslehden, Puskan (El Látigo), toimittajana. Sepitettyään\nnäytelmän, joka vihellettiin kuoliaaksi, otettuaan vapaaehtoisena osaa\nAfrikan-sotaan (1859-1860), mistä kirjoitti laajan levikin saaneen\nkuvauksen, ja toimitettuaan liberaalista La Politica-lehteä Alarcón\nmeni 1866 avioliittoon vanhoillis-uskonnollisen naisen kanssa ja muutti\nsamalla mielipiteensä. Menetettyään täten mahdollisuutensa poliitikkona\nAlarcón, joka oli aikansa hienoimpia proosan käyttäjiä, kirjoitti\nkepposkertomuksen Kolmikolkkahattu (El Sombrero de tres Picos, 1874,\nsuomennettu), jossa mitä hyväntuulisimmin ja siroimmin, pikkuilkeästi\nja terävin huomioin, jutteli uudelleen vanhan tarinan siveästä\nmyllärinvaimosta ja häntä ahdistelevasta kylätuomarista. Kertomus on\nvanhan kansallisen juttuperinteen uudistumista ja on samoin kuin samana\nvuonna ilmestynyt Valeran romaani, josta pian lähemmin, merkkitapaus\nEspanjan romaanin historiassa. Se jäi Alarcónin parhaimmaksi\nsaavutukseksi, jota hän ei kyennyt myöhemmällä laajalla\nnovellituotannollaan sivuuttamaan, niin miellyttävää kertojakykyä kuin\nsiitä ilmeneekin.\n\n_Kaupunkilaiskuvauksen_ aloitti _Ramón de Mesonero Romanos_ (1803-1882)\nlastukokoelmillaan Madridilainen panoraama (Panorama matritense,\n1832-1835), Madridilaisia kohtauksia (Escenas matritenses, 1836-1842),\nja Tyyppejä ja luonteita (Tipos y caractères, 1843-1862). Mesonero\nRomanos rakasti kotikaupunkiaan ja kuvasi sitä hyväntahtoisesti, mikä\nei estänyt hänen lastujaan saamasta asian luonteesta johtuen satiirista\nsävyä. Ne ovat Bozin piirrelmien espanjalaisia vastineita.\n\nSiirtyen _sivistyneistön kuvaukseen_ tutustumme ensiksi _Juan Valeraan_\n(1827-1905), hienoon diplomaattiin, joka uransa varrella joutui\noleskelemaan useissa Euroopan maissa ja lisäksi Washingtonissa. Hän\naloitti kirjailijauransa lyriikalla, jossa tuntuu Luis de Leonin (III,\ns. 160), Danten ja Leopardin vaikutus, ja jatkoi sitä kriitillisellä,\ndraama- ja romaanituotannolla. Hänen onnistunein ja kuuluisin teoksensa\non romaani Pepita Jimenez (1874), jonka päähenkilöinä ovat nuori, komea\nseminaarilainen Luis de Vargas ja kaksikymmenvuotias leski, \"suloinen,\nhieno, arka ja uppiniskainen\" Pepita. Kertomus siitä, miten Luis\ntunnonvaivoistaan huolimatta joutuu isänsä kilpakosijaksi ja lopuksi\nsaa Pepitan omakseen, välittäjänä mm. Pepitan \"Celestina\" (II, s. 400),\non sommiteltu Espanjan vanhan kansallisen perinteen pohjalla ja\nmerkitsee Alarcónin teoksen rinnalla espanjalaisen kertomataiteen\nvapautumista vieraasta, etupäässä ranskalaisesta holhouksesta. Valeran\nmuista romaaneista mainittakoon Tohtori Faustin haaveet (Las ilusiones\ndel doctor Faustino, 1875) -- Faust pienoiskoossa, kuten tekijä sanoi,\nilman salatiedettä, paholaista ja yliluonnollisia voimia -- ja\nrakkauden ja omantunnon ristiriitoja kuvaava Juanita Suuri (Juanita la\nLarga, 1896). Valera on mystiikkaan kohdistuvista harrastuksistaan\nhuolimatta humoristinen realisti.\n\nSuunnattoman tuottelias kirjailija oli Kanarian saarilta syntyisin\nollut _Benito Pérez Galdós_ (1843-1920), lakimies ja poliitikko. Hänen\nKansalliset kohtauksensa (Episodios nacionales, 1873-1879), jotka\nkäsittävät parikymmentä nidettä ja joihin hän lisäsi myöhemmin kaksi\nsarjaa, on läpileikkaus Espanjan historiasta Trafalgarin\ntaistelusta alkaen; niissä esiintyy n. 500 henkilöä, joista muutamat\nkaikissa kertomuksissa, nitoen täten sarjan kokonaisuudeksi;\nhenki on vapaamielinen ja isänmaallinen. Ihanteellisissa ja\naatteellis-yhteiskunnallisissa romaaneissaan -- Donna Perfecta (1876),\nMarianela (1878, perustuu Wilhelm Meisterin Mignon-episoodiin),\nManso-ystävä -- El Amigo Manso (1882) ym. -- Galdos käsitteli\nuskonnollisia, moraalisia, avioero- ja kasvatuksellisia kysymyksiä.\nToisissa romaaneissaan hän on naturalisti, kuvaten joskus aivan\nrahvaanomaisella kielellä köyhyyttänsä peittelevää kaupunkiporvaristoa\n(Kielletty -- Lo prohibido, 1884; Kidutus -- Tormento, 1906) tai\nsuorastaan madridilaista köyhälistöä (Fortunata ja Jacinta, 1887-1888).\nNazarin ja Halma-romaanissa (1895) Galdos kuvaa Tolstoin vaikutuksen\nalaisena nykyaikaista Kristusta. Ahneuden psykologiaa hän on tutkinut\nterävästi neliosaisessa Torçuemada-romaanissaan (1889-1895). Hänen\nviimeisiä huomattavia teoksiaan oli Armahtavaisuus (Misericordia,\n1897). Useista romaaneistaan Galdos laati näyttämösovituksen.\n\nNaturalismin kiihkeä puolustaja oli _Emilia Pardo Bazan_ (1852-1921),\nEspanjan etevin kirjailijatar 1800-luvulla. Hän oli syntyisin\nCorufiasta, sai huolellisen kasvatuksen, työskenteli naisasian puolesta\nja toimi uuslatinan professorina Madridin yliopistossa. Suurta huomiota\nherätti hänen Zolan naturalismia suosittava tutkielmansa Polttava\nkysymys (La cuestión palpitande, 1883). Hänen tuotannostansa, joka\nkäsittää paitsi kriitillisiä julkaisuja toistakymmentä romaania,\nmainittakoon naturalistisen suunnan huippunäytteinä Herraskartano\nGaliziassa (Los pazos de Ulloa, 1886) ja sen jatko Emo luonto (La madre\nNaturaleza, 1887).\n\nEtevä naturalistinen kertoja oli _Armando Palacio Valdés_ (1853-1938),\njonka lukuisista romaaneista mainittakoon parhaimpana pidetty\nperhekuvaus Martta ja Maria (1883). Sen aate on kuten nimi osoittaa\nperiytynyt Raamatun kertomuksesta; tekijän myötämieli on Martan\npuolella. Valdés on saavuttanut paljon ystäviä englantilaisessa\nmaailmassa, mikä johtunee siitä, että hänen tyylinsä johtaa mieleen\nDickensin, joka olikin hänen mielikirjailijansa.\n\n_Leopoldo Alas_ (1852-1901) on tullut tunnetuksi paitsi kriitikkona\n(nimimerkki _Clarin_) laajan naturalistisen romaanin La Regentan (1884)\nkirjoittajana. Siinä hän kuvaa Oviedon -- Alas oli siellä lakitieteen\nprofessorina -- hiljaista pikkukaupunkielämää. Tekijän ja asiankin\nluontoon kuuluu, että teos on satiirinen. Purevampi oli kuitenkin\njesuiitta _Luis Coloman_ (1851-1914) Vähäpätöisyyksiä (Pequeñeces,\n1890), jossa satiirin kohteena on hoviaatelisto, jopa, kuten luultiin,\ntietyt henkilöt. Teos aiheutti kiihkeätä polemiikkia, johon ottivat\nosaa mm. Valera ja Bazan.\n\nSekä kirjailijana että sosialistisena agitaattorina ja poliitikkona\ntuli laajalti tunnetuksi valencialainen _Vicente Blasco-Ibañez_\n(1867-1928), jonka diktaattori Primo de Rivera ajoi maanpakoon, mistä\noli seurauksena, että tasavaltalainen hallitus sitten hautasi hänet\naatteen marttyyrinä. Hänen laaja tuotantonsa ryhmittyy: 1:ksi\n_alkukokeisiin_; 2:ksi _valencialaisiin_ kertomuksiin ja romaaneihin,\njoista tämän maakunnan kansa, historia ja luonto kuvastuvat;\nparhaimpina mainittakoon Hökkeli (La barraca, 1898) ja Anatole Francen\nThaïsista ja Flaubertin Salammbôsta muistuttava Ilotyttö Sonnica\n(Sonnica la cortesana, 1901), jonka aiheena on Saguntumin piiritys;\n3:ksi _kapinallisiin_ romaaneihin, joissa ovat esikuvina olleet Zolan\n\"evankeliumit\" ja ajetaan antiklerikaalisia ja anarkistisia aatteita;\nesimerkiksi Viiniravintola (La bodega) on kohdistettu andalusialaisiin\nrikkaisiin; 4:ksi _psykologisiin_ romaaneihin, joissa käsitellään\ntaiteilija- ym. elämää (Verta ja hiekkaa -- Sangre y arena, 1908,\nsuomennettu); 5:ksi _amerikkalaisiin_, 6:ksi _maailmansotaa_\nkäsitteleviin (esim. Ilmestyskirjan neljä ratsastajaa -- Los cuatro\njinetes del Apocalipsis, 1916, tuotti saksalaisille paljon vahinkoa) ja\n7:ksi _seikkailuromaaneihin_. Blasco-Ibañez oli Zolan tyylinen\nagitatoorinen naturalisti ja onkin ollut tämän vaikutuksen alaisena;\nmyös kansallisella pikareskiperinteellä on ollut merkitystä hänen\nkertomatyylilleen. Hänen todellisuushuomionsa ovat vakuuttavia mikäli\non kysymyksessä luonnon tarkka kuvaaminen, mutta vähemmän vakuuttavia\nhänen henkilöhahmoihinsa nähden. Nämä näet ovat enemmän tekijän\naatteiden puhetorvia kuin tosia ihmisiä. Parhainta taidettansa Blasco\nIbañez on antanut valencialaisissa kertomuksissaan, joita\nkirjoittaessaan ei vielä ollut kiihkomielinen agitaattori.\n\nLyyrillisyyttä, syvää luonnontunnelmaa ja voimakasta aistillisuutta\nvoidaan pitää _Ramón Maria del Valle-Inclánin_ (s. 1866-1936) tuotannon\ntunnuksena; hän kuuluukin ryhmään, joka viljelee erikoisalanaan\neroottista, jopa pornograafista kertomusta. Useiden novellien ja\nromaanien päähenkilönä on markiisi de Bradomin, jonka mallina on ollut\n1700-luvun kuulu seikkailija Casanova. Valle-Inclánin esikuvina ovat\nolleet Barbey d'Aurevilly ja D'Annunzio. Hänen rinnallaan voidaan\nmainita _José Martinez Ruiz_ (s. 1874, kirjailijanimi _Azorin_),\ntuottelias romaanikirjailija, ns. \"1898:n sukupolven\" eli uutta\nkansallistietoisuutta ja yhteiskunnallis-valtiollista heräämistä\nlietsovan ryhmän johtava nimi. Romaanikirjailijana hän edustaa omaa\nerikoista tyyliänsä: lyyrillistä, tunteellista maisema- ja\ntunnelmamaalausta, johon sekoittuu sielullista rippiä, filosofiaa ja\npieniä kuvia elämästä (Pienen filosofin tunnustuksia -- Confesiones de\nun pequeño filosofo, 1904). San Sebastianista kotoisin oleva _Pio\nBaroja_ (s. 1872), alkuperäiseltä ammatiltaan lääkäri, on oman\ntunnustuksensa mukaan saanut vaikutuksia Dickensiltä, Poelta,\nBalzacilta, Stendhalilta, Dostojevskilta ja Turgenjeviltä. Hänen\ntyylinsä on lyhyttä ja selvää, elämänymmärrys esikuvien mukaan väliin\nkatkera, pessimistinen, useimmiten kuitenkin humoristinen. Stendhalilta\nperiytyy hänen koko tuotannostaan ilmenevä käsitys, että energia,\ntarmo, toiminta, on elämän päätekijä. Barojan lukuisten romaanien\nkeskeisenä piirteenä on viha Espanjan turmeltunutta yhteiskuntaa\nvastaan. Kastilialainen sosialistinen kirjailijatar _Concha Espina de\nSerna_ (s. 1877) on tullut tunnetuksi naturalistisista romaaneistaan\nSfinksi (La esfinge maragata, 1913), joka on ansiokas kotiseutukuvaus\nKastiliasta, ja Kuolleiden metalli (El metal de los muertos, 1920),\njoka on Zolan Germinalista muistuttava kaivostyöläisten kuvaus.\nUusimpia nimiä ovat vielä oppinut, klassillista tyyliä kirjoittava\ndiplomaatti _Ramón Pérez Ayala_ (s. 1880) ja katalonialainen,\nmaakuntansa murretta käyttävä _Eugenio d'Ors_ (s. 1882).\n\nNykypäivien Espanjan huomattavia aatteellisia johtajia ovat olleet\nrunoilija ja filosofi _Miguel de Unamuno_ (baskilainen, 1864-1937) ja\n_José Ortega y Gasset_ (syntynyt Madridissa 1883).\n\n_Unamuno_ oli v:sta 1892 kreikankielen professorina ja v:sta 1900\nrehtorina Salamancan yliopistossa ja aloitti isänmaallis-filosofisen\nkirjoittelunsa espanjalais-amerikkalaisen sodan johdosta, liittyen\n\"1898:n sukupolveen\", joka tappion herättämänä tahtoi luoda uuden\nEspanjan ja löytää sen todellisen kansan. Julkaistuaan näin syntyneet\npoliittiset artikkelinsa kirjana (1902) Unamuno syventyi baskilaisen\nsielunsa mystiikan ohjaamana Espanjan vanhaan klassilliseen\nkirjallisuuteen, etsien sieltä kansansa henkisen olemuksen\nydintekijöitä. Kaikista tutkimistaan teoksista hän asetti ylimmälle\nsijalle Don Quijoten, pitäen ritaria ja hänen aseenkantajaansa Espanjan\nkansan ja myös ihmisen aitoina, sekä todellisuuteen osuvina että\naatteellisesti tyhjentävinä vertauskuvina. Ajatuksensa hän ilmaisi\nteoksessa Huomautuksia Don Quijoten ja Sanchon elämän johdosta\n(Comentarios a la vida de don Quijote y Sancho, 1906). Näistä\ntutkimuksista oli vielä tuloksena laaja kirjalliskriitillinen,\nfilosofinen ja poliittinen esseesarja (Ensayos, 7 sidettä, 1916-1919),\njossa hän hyökkäili pelottomasti mielestään vääriä, espanjalaisuudelle\nvieraita käsityksiä vastaan. Kaikissa on käytännön rinnalla\nbaskilaiselle ominainen uskonnollinen mystiikka. Tätä Unamunon\najattelua kuvaa teos Ihmisten ja kansojen elämän tragiikka (El\nsentimiento tràgico de la vida en el nombre y en los pueblos, 1913).\nHänen henkensä kapinoi ei vain ihmisiä ja asioita, vaan myös ihmistä\nympäröivää salaisuutta, tietämisen rajoja vastaan, joiden kumoamiseen\njuuri tieto rajoittuneisuudestamme meitä kehoittaa. Unamunon\nuskonnollisuus on kristinuskoon nähden myönteistä; hänen teoksensa\nKristinuskon tuska (La agonia del cristianismo, 1924) kuvaa sitä\ntraagillista kuolemanpelkoa, joka on kristinuskolle ominaista. Tämän\nfilosofis-kriitillisen työn ohella Unamuno ehti kirjoittaa novelleja,\nromaaneja, draamoja ja lyriikkaa. Hänen romaaninsa eivät ole elettyjä\neivätkä eepillisiä, vaan mietittyjä, filosofisia, täynnä traagillista\nelämäntuntoa, luotuja tekijänsä oman teorian mukaan. Sumussa (Niebla,\n1914) päähenkilö, joka kuten kirjan kaikki muutkin henkilöt on muka\nriippumaton kirjailijasta -- sellainen on Unamunon romaaniteoria --,\npääsee livahtamaan pakoon ja saapuu Unamunon luo valittamaan osastaan.\nUnamunon vaikutus on ollut siveellisesti ja kansallisesti herättävää ja\npuhdistavaa siitä huolimatta, että hänen filosofiaansa täytynee pitää\nenemmän intuitiivisena tunteiluna kuin perille saakka ajateltuna\njärjestelmänä. Unamuno joutui 1924 ristiriitaan diktaattori Primo de\nRiveran kanssa ja karkoitettiin Kanarian saarille. Hän onnistui\nkuitenkin pakenemaan sieltä. Kotimaahansa hän palasi vasta tasavallan\nperustamisen jälkeen.\n\nMadridin yliopiston filosofian professori ja aikakauskirjan Revista de\nOccidente toimittaja _Ortega y Gasset_ on terävä ajattelija, joka on\nsamoin kuin Unamuno erikoisesti tutkinut Espanjan kansan psykologiaa,\ntodennut sen erikoispuolet ja osoittanut näiden aiheuttamat seuraukset\n(Quijoten mietelmiä -- Meditaciones del Quijote, 1914; Selkärangaton\nEspanja -- España invertebrada, 1923; Aikamme tehtävä -- El tema de\nnuestro tiempo, 1923; Massojen kapina -- La rebelion de las masas, 1929\nym.). Tältä pohjalta ja Nietzschen vaikutuksen alaisena on syntynyt\nOrtegan individualistinen filosofia, \"perspektivismi\", joka pyrkii\nottamaan kannan yleiseurooppalaistenkin kulttuuripulmien selvittelyssä.\n\nSekä \"1898:n sukupolven\" että \"Nuoren Espanjan\" herätystyö on tullut\nliian myöhään eikä ole voinut estää katolisen taantumuksen kahleissa\nkehittymättömänä pysynyttä kansaa sortumasta sankoin rivein\nbolshevismin ansaan. Sillä aikaa kun Unamuno etsi Espanjan kansan\nsielua, tämän olivatkin jo löytäneet sosialismi ja kommunismi, ruveten\nkasvattamaan sitä mm. naturalistisen kuvauksen avulla yhteiskunnallisen\nkumouksen toimeenpanoa varten. Tuloksena oli 1936:n kansalaissota.\n\n\n\n\n6. Tolstoi ja Dostojevski.\n\n\n1\n\nEsityksemme yhteydessä olemme joskus maininneet otsakkeena olevat\nkirjailijanimet, mikä on ilmaissut sen, että niillä on ollut Euroopan\nkirjallisuudessa vaikuttavien tekijäin asema. Kuvaus 1800-luvun\nloppupuolen romaanin historiasta jäisi vakavasti puutteelliseksi, ellei\nvälittömästi sen yhteydessä käsiteltäisi Tolstoin ja Dostojevskin\nelämäntyötä ja koetettaisi osoittaa sen merkitystä Euroopan\nkirjallisuudelle ja aatemaailmalle.\n\n_Leo Tolstoi_ (1828-1910) syntyi Tulan lähellä olevalla Jasnaja\nPoljanan tilalla alkuaan saksalaisesta, 1600-luvulla maahan tulleesta\nja kreivilliseen säätyyn kohonneesta suvusta. Hän jäi jo pienenä\norvoksi äidistään ja isästään, kasvoi kahdenkin tädin liian väljän\nholhouksen alaisena, ranskalaisen kotiopettajan oppilaana, ja meni 1843\nKasanin yliopistoon, jossa joutui yleiseen tapaan ottamaan osaa\nhuvielämään. Kyllästyen pian tämän ylenpalttisuuteen ja tyhjyyteen hän\nkulutti aikaansa mm. lueskelemalla Rousseauta, Eugène Sueta ja\nDumas'ta, opiskelemalla turkkia ja arabiaa, ja v:sta 1845 historiaa,\nuskontoa ja lakia siitä huolimatta, ettei ymmärtänyt historiallisen\ntiedon merkitystä ja että oli kokonaan menettänyt positiivisen uskon.\nTodettuaan aikansa kuluvan hukkaan hän pyysi 1847 \"sairauden ja\nyksityisasioiden vuoksi\" eroa yliopistosta, johon ei enää palannut.\nPingoittunut iloisuus ja alakuloinen hajamielisyys, ylimyksen ylpeys ja\nliberaalin vapaamielisyys -- siinä hänen olemuksensa tunnukset tänä\najankohtana.\n\nInnostuneena Rousseaun opetuksiin luonnon turmeltumattomuudesta ja\nkäsin tehdyn työn siveellisestä arvosta ja kauneudesta hän koetti\nvilpittömästi auttaa nälänhätää kärsiviä maaorjiaan, mutta epäonnistuen\nlähti jo puolen vuoden kuluttua Pietariin jatkamaan opintojaan.\nKyllästyen taas tähän hän palasi pian maatilalleen, heittäytyi bojaarin\ntavallisiin huvituksiin, velkautui ja läksi 1851 Kaukaasiaan,\nPjatigorskiin, jonne hänen veljensä Nikolain rykmentti oli majoitettu.\nSaman vuoden syksynä hän suoritettuaan tarpeelliset tutkinnot liittyi\narmeijaan tykistöupseerina. Oleskelu täällä Venäjän romantikkojen\nunelmain maassa herätti hänen uinuvan kirjailijakykynsä: Lapsuus\nilmestyi 1852, Poikaikä 1854 ja Nuoruus 1855-1857. Krimin sodan\nalkaessa hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja joutui tykistöupseeriksi\nSevastopoliin, jossa kunnostautui urhoollisuudellaan ja sotilaita\nrohkaisevalla iloisella reippaudellaan. Väliaikoina hän kirjoitti\nkuvauksia, jotka herättivät niin suurta huomiota, että keisari Nikolai\nkielsi asettamasta niiden kirjoittajaa vaaraan; ne on julkaistu nimellä\nKuvauksia Sevastopolin piirityksestä (1855). Tolstoi, joka nyt saattoi\nsanoa tuntevansa sodan, lähetettiin kuriirina Pietariin viemään\nraporttia, jonka oli itse kirjoittanut. Rivisotilaan sankaruus ja usko\nolivat uudistaneet hänen suhteensa Jumalaan.\n\nPietarissa johtavan aikakauslehden Sovremennikin piirit, mm. Turgenjev,\nottivat hänet avosylin vastaan, ja hän joutui pääkaupungin huvielämän\npyörteisiin. Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle 1855 alkanut\nuudistusten vaatimus, pääkysymyksenä maaorjuuden poistaminen ja\ntunnuksina \"kansa\" ja \"edistys\", tempasi Tolstoin kokonaan mukaansa.\nErikoispiirteenä tässä liikkeessä oli kansan ihannoiminen saksalaisen\nkansakuvauksen hengessä, uranuurtajana Turgenjev, ja tästä Tolstoin\ninnostus yhä syveni: nyt hän löysi olemuksensa peruskaipuuta vastaavan\ntoimialan, työn kansan hyväksi, mikä oli tästä alkaen oleva hänen\njohtotähtensä ja vähitellen saattava hänen persoonallisuutensa\nristiriitaisuudet sopusointuun. Syventääkseen käsityksiään Euroopan\nsivistys- ja yhteiskunnallisista oloista hän teki vv. 1857-1861 sinne\nkolme matkaa, viimeisen aina Lontooseen saakka. Palattuaan Jasnaja\nPoljanaan keväällä 1861 hän vapautti maaorjansa (ennen vapautuslakia)\nja alkoi kokeilla yhteiskunnallisilla ja kasvatuksellisilla\nuudistuksilla, seuraten viimeksimainitulla alalla Pestalozzin ja\nFröbelin periaatteita. Hänen kokeilunsa -- sanomalehti Jasnaja Poljana\nja vapaamuotoinen kansakoulu -- päättyivät parin vuoden kuluttua\npettymykseen ja loppuivat. Mutta vaikka Tolstoi oli lisäksi\nvapautuslain edellyttämänä arvio- ja välimiehenä tullut epäilyttäviin\nkokemuksiin talonpoikain kykeneväisyydestä hyötymään uusista\noikeuksistaan, hän silti oli omaksunut täysin sosialistisen\nkatsantokannan. \"Kansa on kaikki, yläluokka ei mitään\".\n\nNämä harrastukset olivat ehkäisseet hänen kirjailijatyötänsä: hänen\nnaapurinsa Turgenjev valitti, että Tolstoi \"on antanut partansa kasvaa\nja jättänyt hiuksensa riippumaan kiharoina korvallisille, että hän\ninhoaa sanomalehtiä eikä välitä muusta kuin maatilastaan\". Lumimyrsky,\nKaksi sukupolvea, Kolme kuolemaa ja Kasakat olivat ilmestyneet\n1854-1863. Viimeksimainitun käsikirjoituksen hän möi Moskovassa 1862\nmaksaakseen pelivelkansa. Hän oli silloin matkalla Samaraan,\nvirkistämään itseään \"kumissimaidolla\". 1862 Tolstoi meni naimisiin\nmoskovalaisen lääkärin Behrsin toisen tyttären Sofian kanssa;\navioliitosta syntyi kolmetoista lasta, jotka kasvatettiin ei Tolstoin\nrousseaulaisten periaatteiden vaan tavalliseen aateliseen tapaan\nsaksalaisten ja englantilaisten kotiopettajien avulla. Kun raha-asiat\neivät olleet hyvät -- mm. oli Tolstoin oma syntymärakennus myyty\nvanhoista peliveloista --, Tolstoin täytyi ryhtyä ansaitsemaan\nkirjailijatyöllä. Kirjoittaen määrätunnit päivässä hän nyt valmisti\nSodan ja rauhan (1864-1869) ja Anna Kareninan (1873). Yleisö otti ne\nkylmästi vastaan -- vasta kriitikko Strahov sai sen oivaltamaan\nTolstoin uusien teosten arvot. Luomistyö oli Toistoille vaikeaa ja\nrasittavaa.\n\nSovremennikin piiristä Toistoille oli jäänyt uskolliseksi elämänajan\nystäväksi runoilija Afanasij Fet, joka oli usein nähty vieras Jasnaja\nPoljanassa. Sen sijaan hän ei milloinkaan oikein sietänyt Turgenjevia,\njoka oli hänen läheinen naapurinsa. Runoilija Fetin luona (1864)\nTurgenjev loukkautui Tolstoin hänen tytärtään tarkoittavista,\nsivistyneiden keinotekoista ja asenteilevaa hyväntekeväisyyttä\nhalveksivista sanoista niin syvästi, että uhkaava kaksintaistelu vain\nvaivoin saatiin estetyksi. Sovinto syntyi Tolstoin aloitteesta hänen\nollessaan kuolemansairaana vasta 1878; todellista ystävyyttä ei silti\nsyntynyt. Tolstoin terveys oli vuoden 1870:n vaiheilla niin\nheikontunut, että hän matkusti jälleen Samaraan juomaan kumissia;\nparannuskeinona oli myös yksinomainen -- liharuoka.\n\nNäinä vuosina hän alkoi opiskella innokkaasti mm. kreikkaa ja\nSchopenhauerin filosofiaa ja lukea Raamattua, varsinkin Saarnaajaa ja\nSananlaskuja. Siten, n. v:sta 1878 eli 50-vuotiaasta, alkoi hänen\nelämänsä kolmas vaihe. Ensimmäinen -- hän sanoi -- oli kestänyt 34:n\nvanhaksi ja sisältänyt vain itsekästä nautintoa; toisen sisällyksenä\noli ollut humaaninen kiinnostus ihmiskunnan menestykseen, ohella\nponnistelu omaksi hyväksi; kolmantena, korkeimpana kautena Jumalan\nkäskyjen noudattaminen tuli hänen periaatteekseen. Tästä muutoksestaan\nTolstoi kertoo Tunnustuksessaan (1879-1882). Seuraukset olivat\nmonenlaisia ja perinpohjaisia. Suurta merkitystä ei ollut sillä, että\nhän omisti talonpoikaisesti koruttoman, ruumiillista työtä arvostavan\nelämäntavan, kasvisruokajärjestelmän ja raittiuden ym. apostoliuden\ntunnusmerkit -- tupakoi joskus salaa -- niin pitkälle kuin saattoi\ntehdä rikkomatta suhdettaan perheeseensä, eikä sillä, että luovutti\ntilansa (1888) lapsilleen, holhoojana vaimonsa, sillä jäihän hänen\nelämänsä silti jokseenkin ennalleen kaikissa muissa suhteissa paitsi\nsiinä, että hän olisi nyt saattanut antautua taiteelleen vielä\nesteettömämmin kuin ennen. Mutta kohtalokasta oli se, että nyt\nyhteiskunnallinen filosofi alkoi alistaa palvelukseensa taiteilijaa.\nVuoden 1880:n väenlaskun yhteydessä Tolstoi oli uudelleen päässyt\nsyventymään sosiaaliseen kurjuuteen ja kuvasi kokemuksensa kirjassa\nMitä meidän on tekeminen? (1881). Hän alkoi kirjoittaa syviä rivejä\nvarten kirjasia, joissa selitteli yhteiskunnallisia, rousseaulaisesti\nsosialistisia ja kristillisiä käsityksiään, mikä herätti viranomaisten\nepäluuloa ja vastustusta. Nälkävuosina 1891-1892 hän työskenteli\nperheensä avustamana uhrautuvaisesti hädänalaisten hyväksi. Vainottua\nduhoborien kristillis-kommunistista lahkoa hän puolusti kauas\nkuuluvasti ja pelkäämättömästi, kirjoittaen romaanin Ylösnousemus\n(1899) auttaakseen heitä aineellisesti. Tähän kirjaan sisältyvä\nhyökkäys ortodoksista kirkkoa vastaan aiheutti hänen erottamisensa\nkirkosta (1901). Hänen taiteensa ja muu kirjoittelunsa on heräämisen\njälkeen yleensä hänen vakaumuksensa eri puolien taistelujulistusta.\nTässä mainittakoon vain Ivan Iljitshin kuolema (1886), tärisyttävä\nmurhenäytelmä Pimeyden valta (1886), huvinäytelmä Sivistyksen hedelmät\n(1889), romaani Kreutzer-sonaatti (1890), tutkielmat Mikä on uskoni\n(1884), Mitä on taide? (1898) ja Shakespeare ja draama (1906).\n\nTämän toimintansa ja kirjoittelunsa kautta hänestä tuli sekä Venäjän\nettä Euroopan proletariaatin ja haaveellisuuteen taipuvaisen,\nrousseaulaishenkisen radikaalisen sivistyneistön aatteellinen johtaja,\nsuuri \"pikku-isä\", jota palvottiin erehtymättömänä oraakkelina.\n\nKärsien yhä enemmän siitä ristiriidasta, jossa hänen elämänsä ja\noppinsa olivat, Tolstoi pakeni äkillisen mielijohteen valtaamana\nkotoaan ja kuoli keuhkokuumeeseen Astapovon asemalla marrask. 20 p.\n1910. Hänet on haudattu Jasnaja Poljanaan. Tärkeimmät Tolstoin teokset\non suomennettu.\n\nRousseau ja Raamattu ovat ne kaksi kirjallista tekijää, jotka ovat\nsyvimmin vaikuttaneet Toistoihin. Edellisen tutkimisen hän aloitti jo\nylioppilaana eikä sittemmin milloinkaan irtautunut hänen oppiensa\nlumouksesta. Tolstoin käsitys \"kansasta\" on sama, minkä Rousseau\nilmaisee Émilen neljännessä kirjassa: \"Kansa se varsinaisesti muodostaa\nihmiskunnan; mikä ei ole varsinaista kansaa, on niin vähäarvoista,\nettei maksa vaivaa ottaa sitä lukuun. Ihminen on sama kaikissa\nsäädyissä; jos tämä on totta, ansaitsevat väkirikkaammat säädyt enintä\nkunnioitusta. Sen mielestä, joka asioita ajatellen osaa punnita, kaikki\nsäätyerotukset katoavat; hän näet näkee samat intohimot ja samat\ntunteet karkeassa työmiehessä kuin miehessä, jolla on kuuluisa nimi;\nhän ei huomaa eroa muussa kuin heidän puheissaan ja enemmän tai\nvähemmän keinotekoisessa ulkokuoressaan... Jos tutkitte kansaa,\nhuomaatte, että sillä tosin on toiset puhetavat, mutta että sillä silti\non yhtä paljon henkevyyttä ja selvää järkeä kuin teillä itsellänne.\nKunnioittakaa siis omaa sukuanne; ottakaa huomioon, että sen\nolennaisesti muodostaa kansan suuri joukko, ja että, vaikka kaikki\nkuninkaat ja filosofit siitä poistettaisiin, ei huomattaisi mitään\naukkoa ja että maailma kulkisi kulkuaan yhtä hyvin kuin ennenkin\".\n[Käännös Émilen suomentajan Jalmari Hahlin.] Kansan ihannoimisen\naloitti Montesquieu; kalvinilaisen kansan yleistahdon mukaisesti ja\nvakuutettuna \"luonnon\" alkuperäisestä puhtaudesta Rousseau julisti\nylläolevaan tapaan kansan pätevyyttä; 1800-luvulla kansa itse lumosi\nsivistyneistön henkensä tuotteilla ja sivistyneistö ihannoi sitä\nkansankuvauksissaan; virtaukseen yhtyi tehdastyöväestö naturalismin ja\nmarxilaisuuden kautta. Näin syntynyt \"kansanpalvonta\", joka antoi\nleimansa 1800-luvun kirjallisuudelle ja jota Nietzsche vastusti, ei\nperustu nykyaikaisessa mielessä suoritettuihin tutkimuksiin, vaan on\nromanttisesti tunneperäinen; vasta toisessa sijassa siihen on liittynyt\nse positivistinen käsitys, että kansan henkinen ja taloudellinen tila\noli todella käytännössä nostettava tämän romanttisen ihannoimisen\ntasolle, mistä on alkanut yhteiskunnallinen uudistustyö. Tolstoin osuus\ntähän virtaukseen on rousseaulaisesti tunneperäinen: hän edusti\nylimalkaisesti aatteen siveellistä puolta koettamatta loppuun saakka\ntutkia, minkälainen se olisi muutettuna käytännölliseksi, poliittiseksi\nohjelmaksi. Historiallisesti kiintoisaa on nähdä, kuinka Rousseau, joka\noli jo jokseenkin unohdettu ja tehoton, nousi Tolstoin eli Venäjän\nnuoren, naivin kulttuurin kautta, oloissa, joissa hän vielä saattoi\ntuntua uudelta, Euroopan aatemaailman keskeiseksi tekijäksi. Tolstoin\nkansankuvauksen lumo on ollut hänen taiteensa vuoksi niin\nvastustamaton, että Euroopan sivistyneistö vieläkin sangen yleisesti\npitää venäläistä talonpoikaa kaikkien alkukristillisten hyveiden eli\nsiis korkeimman mahdollisen sydämen-sivistyksen itseoikeutettuna\nedustajana. Osoittaa suurta kritiikin puutetta, ettei tällaisen\npäätelmän aiheettomuus ole ollut itsestään selvä.\n\nTolstoin rousseaulaiset käsitykset maan yksityisomistuksen\nturmiollisuudesta olivat omiaan johtamaan kommunistiseen ajatteluun.\nJos venäläinen talonpoika olisi kyennyt oivaltamaan tämän, hän olisi\ntässä suhteessa jyrkästi vastustanut Tolstoita, sillä tämähän oli\nhänelle tärkeän maanomistuspyrkimyksen tiellä. Tolstoin\nuskonnollinenkin vakaumus oli omiaan viittaamaan kommunistiseen\nveljeyteen päin.\n\nTolstoi tutki evankeliumit päästäkseen alkulähteestä selville, mitä\nJeesus oli todella opettanut. Tällöin hän syrjäytti kaiken sellaisen,\njoka oli vastoin hänen luonnollista käsityskykyänsä, ja tuli siihen\njohtopäätökseen, että Jeesuksen oppi sisältyi seuraaviin viiteen\nkäskyyn: 1:ksi, \"Elä rauhassa kaikkien ihmisten kanssa\". Ei vain\nsurmaaminen vaan myös suuttumus tekee syypääksi Jumalan tuomioon.\n2:ksi, Älä yhdy keneenkään toiseen naiseen kuin häneen, jonka olet\nensimmäisen kerran sukupuolisesti tuntenut. Jos hylkäät tämän naisen,\nteet synnin. Avioliitto syntyy fyysillisen yhtymisen kautta huolimatta\nsiitä, onko sitä laillistettu maallisilla tai kirkollisilla\nmuodollisuuksilla. 3:ksi, \"Älä kiroa\". Tällä kiellolla Jeesus Tolstoin\nmukaan tarkoitti ei vain tavallista kiroamista, vaan kaikkinaista\nvalantekoa yleensä, koska sen tarkoituksena on sitominen pahaan. 4:ksi,\n\"Älkää tehkö pahalle vastarintaa\". Tämä Vuorisaarnan kielto tarkoittaa\nmuka sitä, etteivät Kristuksen seuraajat saa suorittaa mitään sellaisia\ntehtäviä, joissa heidän tulisi vastustaa pahaa. He eivät siis saa\ntoimia esim. tuomareina, poliiseina eivätkä kansalaisina; missään\ntapauksessa he eivät saa vastustaa vääryyttä väkivallalla, vaan heidän\ntulee pyrkiä siihen vain välttämällä pahaa ja tekemällä hyvää. Jos\nteitä lyödään, kärsikää; jos joku vaatii teiltä jotakin, antakaa se\nhänelle; jos teitä tahdotaan työskentelemään jonkun hyväksi, suostukaa;\njos joku haluaa ryöstää teiltä omaisuutenne, luovuttakaa se. Tällä\nselityksellään Tolstoi loi passiivisen vastarinnan aatteen. 5:ksi,\nRakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä\nvainoavat (Matt. 5, 43-48). Tolstoin opetuksen mukaan tästä seuraa,\nettä omaan kansaan kohdistuva rakkaus on syntiä, mikäli se ei ole\nilmaus kansoihin ja ihmisiin yleensä kohdistuvasta tunteesta. Opit\nperisynnistä, sovituksesta, kolminaisuudesta ja ylösnousemuksesta eivät\nTolstoin käsityksen mukaan perustu Kristuksen evankeliumiin, vaan ovat\nsille jopa vastakkaisia. Jumala on kaikessa luonnossa, mm. ihmisessä\nasuva henki, ja ihmisen tietoisuus tästä herättää hänessä kaipuun\nJumalan luo. Kuollessa henki vapautuu aineesta ja poistuu ajan ja\npaikan ulkopuolella olevaan olotilaan, jonka laatua ihminen ei voi\nkäsittää.\n\nTolstoin kristillisyys, joka monessa suhteessa -- mm. vaatimuksessaan,\nettä avioliitossakin on oltava siveitä -- muistuttaa bogomilien opeista\n-- Venäjähän on kristillisten lahkojen luvattu maa --, oli siis\nVuorisaarnan mukaista siveysoppia tämänpuoleista elämää varten. Sen\ntarkoituksenmukaisuudesta saattaa olla eri mieliä, mutta mitään järjen\nvastaista, uskoa vaativaa, siinä ei ole. Jeesus on ihminen. Tolstoin\nJumalakäsitys oli panteistisesti ylimalkainen. Sen mukaan ajatellen\nJumala ei ole persoonallinen eikä aktiivinen, vaan korkeintaan\nspinozalainen perussubstanssi. Jos Tolstoi on käsittänyt Vuorisaarnan\nopetukset oikein, ovat kansallistunto, kansallisvaltiot, isänmaallisuus\nja isänmaan puolustus sen mukaan syntiä. Joka tapauksessa on\nproletaarinen ajattelu asettunut isänmaallisuutta ja kansallisuutta\nvastustavalle kannalle, tehden sen ensin marxilaisuuteen sisältyvän\nkäytännöllis-poliittisen vaatimuksen vuoksi ja saaden myöhemmin\nToistoilta tälle menettelylleen kristillis-siveelliset perustelut.\n\nTolstoin yhteiskunnallinen ja uskonnollinen ajattelu on vain lievässä\nmäärässä selvää, kriitillistä ja järjestelmällistä, ja vastaavasti\nenemmän tunnepitoista, mystillistä, itämaista. Kristuksen rinnalla on\nBuddha, jota Tolstoi oli tutkinut, ollut usein hänen mielessään.\nIhmiskunnan alkeellisuudesta johtunee, etteivät Tolstoin\nyli-ihanteelliset mutta käytännössä yhteiskuntaa repivät opit näytä\nainakaan toistaiseksi olleen sille siunaukseksi, vaan ovat, jatkaen\nRousseaun työtä, vieneet sitä tässä vaiheessa bolshevistista kaaosta ja\ntaantumusta kohti. Hänen oppinsa ydin, rakkauden teroittaminen, on\nkaikunut kuuroille korville.\n\nTolstoin käsitys taiteesta ja sen tehtävästä on tulos hänen\nrousseaulaisesta suhteestaan \"kansaan\". Taide on oikein ymmärrettynä\nihmiskunnan enemmistöä tarkoittavaa sellaista toimintaa, jolla\ntahdotaan herättää siinä korkea, jalo tunneliikutus vetoamalla sen\nyhteiseen tietoisuuteen kaikkien veljeydestä. Jos tämä tapahtuu\nyleisessä määrässä, voi taideteosta pitää onnistuneena, eli kääntäen:\nonnistunut taideteos saavuttaa aina yleistä vastakaikua. Kokemus\nkuitenkin opettaa, ettei tämä suinkaan pidä paikkaansa, vaan että\ntunnetartunta on yksilöllistä. Ettei Tolstoi kuitenkaan tarkoittanut\n\"onnistuneilla taideteoksilla\" esim. laajan levikin saaneita\najanvieteromaaneja, selviää siitä, että hän kielsi kirjoittamasta\nnäiden parhaista aiheista eli sukupuolirakkaudesta, isänmaallisuudesta,\nuskonnollisesta hartaudesta jne.\n\nSanoessaan näin Tolstoi oli vanhus, jonka silmiin kuljettu taival\nkuvasteli toisena kuin se oli matkaa tehtäessä ollut: hän jos kukaan\noli kirjoittanut mainituista aiheista. Mutta yksi muuttumaton linja\nhänen tuotannossaan on: se on kauttaaltaan, puolueettomimmissakin\nkohdissaan, tunnustusta ja tilitystä siitä, mitä tekijä oli elämänsä\nvarrella kokenut ei vain hyvää vaan myös pahaa. Tästä oli seurauksena,\nettei Tolstoi voinut käyttää eikä hyväksynytkään esim. Turgenjevin aina\njonkin verran artistista, laskien ja suunnitellen tehtyä taideromaania\n-- jolla on ansionsa --, vaan saattoi kuvata vain omaan\nkokemuspiiriinsä kuuluvaa elämää, ajattelematta mitään muuta \"juonta\"\ntai \"asetteluja\" kuin mitkä siitä itsestään ilmenivät tai mitkä siihen\naatteidensa ilmaisijoiksi sijoitti. Luonteeltaan totuuden etsijänä ja\nkäsitystensä pelkäämättömänä ilmaisijana Tolstoi pyrki kuvauksensa joka\nkohdassa puolueettomaan, tarkkaan toteamiseen, horjahtamatta silti --\ntaiteellisen kohtuusvaistonsa ohjaamana -- liikaan luettelointiin. Kun\nhän ei säästänyt vaivaa saadakseen mielikuviensa kaikki kohdat\nesiintymään tasapainoisesti, oli lopputuloksena selkeä, rauhallinen,\nleveänä rintamana etenevä tyyli, jonka alla kuitenkin sykki kaikkea\ninhimillistä ymmärtävä sydän. Vaikka kuvaus joskus koskee\narkaluontoisia, esim. sukupuoliasioita sangen läheisesti, jopa\nkiihoittavasti kuten Ylösnousemuksessa, ja on tarkoitettu vain\nkypsyneille, elämää kokeneille lukijoille, ei kirjailijan eetillisestä\nkannasta ja syvällisestä, ihmisen perusolemuksen puhdistamista\ntarkoittavasta pyrkimyksestä ole milloinkaan epäilystä. Näin Tolstoi\nyllätti Euroopan pelkäämättömänä tunnustajana, jonka sanoissa oli\ntotuudenpuhujan sävähdyttävä voima, aatteellisena taistelijana ja ennen\nkaikkea suurena taiteilijana.\n\nLapsuus, Poikaikä ja Nuoruus ovat luonteeltaan muistelmia, tunnustuksia\nja hermostuneen, sairaalloisesti tunteellisen pojan sielunelämän\nerittelyjä. Niissä ei ole juonta eikä muuta rakennelmaa kuin mikä\ntällaiseen kuvaukseen itsestään syntyy. Kasakat sen sijaan ilmaisee\nTolstoin joutuneen Kaukaasian ja romantiikan lumoihin: sen\npäähenkilössä Oleninissa on annos Lermontovin byronilaista sankaria\nPletshorinia ja sen Mariankassa Belaa. Mutta Olenin on samalla Tolstoi\nitse, joka väsyneenä bojaarien huvitteluun oli rousseaulaisesti\nihastunut alkuperäiseen luontoon ja sen vielä barbaarisiin ihmisiin.\nSodan ja rauhan olemme lyhyesti luonnehtineet historiallisen romaanin\nyhteydessä (V, s. 362).\n\nAnna Karenina on Tolstoin huomattavin nykyaikainen sielunromaani,\ntutkimus sen ajan Venäjän elämästä, esitys rakkaudettomasta\navioliitosta, rakkauden vastustamattomasta viettelyksestä,\neetillisyyden ehdottomasta vaatimuksesta ja sen rikkomista seuraavasta\nrangaistuksesta. Näyttämö on laaja sekä paikkaan että aikaan nähden,\nkäsittäen Moskovan ja Pietarin hienoston, maaseudun aateliston ja\ntalonpojat, sekä vuosia pitkän sarjan. Sen toiminta on yhtenäisempää ja\nvilkkaampaa kuin Sodassa ja rauhassa, ja sen päähenkilöt on pidetty\ntaitavasti etualalla. Sankari on nuori loistava upseeri kreivi Vronski,\nsankaritar Karenin-nimisen, vanhan, korkean virkamiehen nuori kaunis\npuoliso Anna. Sivujuonen sankari on nuori maalaisaatelismies, totuuden\nvilpitön etsijä Levin -- Tolstoi itse --, ja sankaritar hänen\nkihlattunsa ja sittemmin puolisonsa, moskovalainen ruhtinatar Kitty\nSherbatskaja. Anna on siveä -- hänellä on miehensä kanssa poika --,\nrehellinen, lahjakas, luonnostaan totuuden ja kauneuden etsijä, mutta\navioliitto vaiteliaan, kylmän ja tuomitsevaisen Kareninin kanssa ei ole\ntyydyttänyt hänen rakkaudenjanoaan. Tavattuaan Vronskin hän ymmärtää,\nkuinka osattomaksi on jäänyt. Kaunis, intohimoinen Vronski, joka\nnoudattaa vain halujensa käskyä, tarjoaa hänelle rakkauden täyttä\nmaljaa, ja epäröityään jonkin verran -- lukijan mielestä liian vähän --\nAnna maistaa siitä. Sen jälkeen hän karkaa miehensä luota, luopuu\nyhteiskunnallisesta asemastaan ja heittäytyy nautintoelämään, vain\nlopuksi huomatakseen, että Vronskin maljan pohjalla oli myrkkyä. Sikäli\nkuin Vronskin intohimo jäähtyy, Anna tulee hänelle kahleeksi, esteeksi\nhänen ylenemiselleen. Anna taas suree menetettyä poikaansa ja Vronskin\nkylmenemistä, huomaten liian myöhään tämän tavoitelleen häntä vain\nturhamaisuudesta. Kuin Constantin Adolphen rakastavaiset he alituiseen\nvihamielisesti erittelevät toistensa tunteita ja liukuvat yhä\nkauemmaksi toisistaan. Annan entiset piirit ovat sulkeneet häneltä\novensa, uusiin hän ei kuulu -- edessä on vain kuilu: kuolema, jonka\nsyliin Anna vapaaehtoisesti heittäytyy. Se sielunelämä, jonka tuloksena\ntämä kaikki on, on analysoitu Flaubertin vertaisella tarkkuudella ja\nloogillisuudella.\n\nTässä elämänkuvassa on jotakin, joka herättää -- luullaksemme varsin\nyleisesti -- vastenmielisiä tunteita. Karenin ei saavuta osanottoamme,\nsillä se, mikä tapahtuu, on vain ansaittua rangaistusta siitä, että on\nvanhana miehenä luonnonvastaisesti kahlinnut rinnalleen nuoren naisen.\nAnna menettää myötämielemme siksi, ettei hänellä ole siveellistä\nlujuutta, että hän lankeaa liian helposti, miehen houkuttelemana, joka\non arvoton. Sen ihmisen lankeemus, jolla ei ole siveellistä ihannetta\n-- ja sitähän ei Annalla eikä Vronskilla ollut --, ei ole traagillista,\nvaan tavallisen viettielämän piiriin kuuluvaa. Tällaisen lankeemuksen\njälkeen ei tapahdu nousua eikä hyvitystä, sillä mitä kohdenpa\npyrittäisiin, kun siveellistä ihannetta ei ole, vaan tie viettää\nedelleen alaspäin, lohduttomaan loppuun. Vaikka kirjailija on tällä\nilmeisesti tahtonut mitä vakavimmin osoittaa, että ihmisten tulee\nhankkia itselleen siveelliset ihanteet ja noudattaa elämässään niiden\nkäskyjä, niin silti itse tarina on masentava, vieläpä toisin kohdin\ninhon tunteen rajamailla. Jos Tolstoi olisi -- pitäen ulkonaiset\nvaiheet aivan samoina -- hahmotellut Kareninin, Annan ja Vronskin niin,\nettä he olisivat joka suhteessa myötätuntoa herättäviä ja joutuisivat\nkohtalonsa omiksi vain siksi, että sen välttäminen olisi heille\nylivoimaista, niin eikö tulos olisi ollut taiteellisesti korkeampi ja\neetillisesti rohkaisevampi?\n\nLevinin ja Kittyn rakkaus ja avioliitto on tarkoitettu siveellisesti\nkauniin elämän kuvaksi, Annan ja Vronskin viettiorjuuden vastapainoksi.\nMutta vaikka omistaa tällaisen onnen, Levin silti tuntee sielussaan\nvielä korkeamman kaipuuta ja vaipuu alakuloisuuteen. Siitä hänet\npelastaa vanha talonpoika käskemällä hänen elää \"sieluansa ja\nJumalaansa varten\". Teos päättyy mystilliseen tunnelmaan.\n\nAnna Kareninan takaa häämöttää sitä lähemmin tarkastellessa se sama\nkirjailija, Rousseau, jolta Tolstoi oli muutenkin saanut niin paljon.\nAnna on Julie, Vronski on Saint-Preux, Karenin on Wolmar. Mistään\ntietoisesta jäljittelystä ei tietenkään voi olla puhetta, mutta silti\non sukulaisuus todettava. Nuorena lukemansa romaanin Tolstoi kuvitteli\ntapahtuvaksi omana aikanaan venäläisessä ympäristössä ja kertoi sen\nmuodon puolesta uutena, mutta aatteen puolesta samana.\n\nKreutzer-sonaatissa Tolstoi ilmaisi käsityksensä avioliitossa\nnoudatettavasta siveydestä niin rohkeasti, että lukijapiiri tyrmistyi.\nYhteiskunnan -- varsinkin venäläisen -- käsitykset avioliitosta hän\ntuomitsee, sillä niiden mukaan se on vain portti, jonka toisella\npuolella sukupuolinen hillittömyys on sallittua rajattomasti. Mutta\navioliitto vastaa nimeänsä vain silloin, kun sen osallisten välillä\nvallitsee henkinen sopusointu ja kun sukupuolinen yhtyminen tapahtuu ei\nnautinnoksi vaan suvun jatkamisen ylevässä, pyhässä tarkoituksessa;\nmuilla perusteilla solmittu ja ylläpidetty avioliitto on\nsiveettömyyttä. Sukupuolinen pidättyväisyys on siis ehdottomasti\nvälttämätön avioliiton ulko- ja suuressa määrässä myös sen\nsisäpuolella. Myöhemmin Tolstoi kuitenkin myönsi, ettei hänen\nasettamaansa ihannetta voi käytännössä saavuttaa, koska ihminen on\nheikko. Mutta sen tuli kuitenkin olla päämäärä, jota kohti oli\npyrittävä kehittämällä henkeä ja taistelemalla lihaa vastaan.\n\nSe nuorekas taiteellinen voima, joka ilmenee Ylösnousemuksesta, on\nihmeteltävä, kun muistetaan tekijän olleen kirjoittaessaan sitä\nseitsemissäkymmenissä. Mielessään Kristuksen käsky siitä, miten\navioliitto solmiutuu, ja mahdollisesti ne kirjallisuudesta, tuoreeltaan\nesim. François Coppéen Rikollisesta (Le Coupable, 1896) tunnetut\ndraamalliset tilanteet, joissa viettelijä joutuu uhrinsa tuomariksi,\nhän kertoo nuoresta upseeri Nekhljudovista, joka käydessään pääsiäisenä\nkotonaan (tämä kohtaus johtaa mieleen Kummittelijoiden Osvaldin ja\nReginen ensimmäisen tapaamisen) tilapäisen kiintymyksen viettelemänä\nraiskasi sievän Katjushan, -- unohti koko tapahtuman jouduttuaan sotaan\nja heräsi muistamaan sen vasta silloin, kun istui tuomarina, edessään\nportoksi muuttunut ja murhasta syytetty Katjusha. Oikeus tuomitsee\nKatjushan Siperiaan. Mutta Nekhljudovin omatunto on herännyt ja hän\nlähtee Katjushan mukana rangaistussiirtolaan päättäen tehdä kaikkensa\nrikoksensa sovittamiseksi ja Katjushan kohottamiseksi hänen\nalennustilastaan. Romaanilla on taiteellisuuden kannalta samat ansiot\nkuin aikaisemmallakin tuotannolla; siveyden ja siveellisen\nvelvollisuuden käskyn se ilmaisee selvemmin ja voimakkaammin kuin ne.\nKatjusha on kirjallisuuden mieleenpainuvia nuoria, onnettomia naisia --\nGretchen-toisinto viiltävän todellisesta elämästä.\n\n\n2\n\nToinen slaavilaisen kirjallisuuden suurnimi oli _Feodor Mihailovitsh\nDostojevski_ (1821-1881). Tolstoin maine oli suurin hänen eläessään;\nsittemmin se on himmennyt, sillä maailma on sijoittanut hänet niiden\njoukkoon, joiden aatteellisuus on vaikuttanut käytännössä bolshevismin\nhyväksi. Kolmeakymmentä vuotta aikaisemmin kuollut Dostojevski oli\nkyllä eläessäänkin tunnettu ja eteväksi tunnustettu kirjailija -- tosin\njääden Turgenjevin ja Tolstoin varjoon --, mutta on saavuttanut\nvarsinaisen suuruutensa ja eurooppalaisen kuuluisuutensa vasta\nkuolemansa ja erittäinkin maailmansodan jälkeen. Hänen tyylinsä on näet\ntodettu psykoanalyyttistä erittelyä vastaavaksi sielullisen, varsinkin\npsykopatologisen todellisuuden ilmaisijaksi.\n\nDostojevski oli eläkkeellä olevan, köyhtyneeseen aateliin kuuluvan\nsotilaslääkärin toinen poika Moskovasta, pääsi Pietarin\nsotilasinsinööri-akatemiasta aliluutnanttina 1843 ja antautui isän\nkuoltua seuraavana vuonna kokonaan kirjailijaksi, ulkomaisina ihanteina\nmm. George Sand, Balzac, Sue ja Dickens. Hänen ensimmäinen\nkertomuksensa Köyhää kansaa (1846) herätti runoilija Nekrassovin ja\nkriitikko Bjelinskin huomiota ja tuotti hänelle ratkaisevan\nmenestyksen. Hän alkoi nyt julkaista aikakauslehdissä kertomuksia --\nkaikkiaan kymmenen, joukossa Kaksoisolento ja Njetotshka Nezvanova,\nmutta sai niistä huonon maksun, kärsi köyhyyttä, katkeroitui ja liittyi\nfourieristeihin (V, s. 29). 1849 hänet tuomittiin kuolemaan, vaikka ei\nollut tehnyt juuri muuta kuin keskustellut sosialismin aatteesta.\nTeloituspaikalla (Idiootissa Dostojevski kuvaa ajatuksiaan näinä\nminuutteina) hänelle ilmoitettiin, että tuomio oli lievennetty neljän\nvuoden karkoitukseksi Siperiaan ja elinaikaiseksi sotilaspalvelukseksi\nrivimiehenä. Tutkintovankeudessa ollessaan hän kirjoitti Pikku\nsankarin. Karkoitusaikansa, jonka vietti Omskissa \"kuten elävänä\nhaudattu, ruumisarkkuunsa naulattu ihminen\", hän on kuvannut teoksessa\nMuistelmia kuolleesta talosta (1862). Hänen asemansa sotaväessä,\nSemipalatinskissa, parani hiukan, kun hänet koulutoverinsa kenraali\nTodlebenin toimesta ylennettiin aliupseeriksi. Aleksanteri II:n\nkruunajaisarmahdus ei ulottunut häneen, vaan hänet vapautettiin vasta\n1859. Jo 1858 hän oli mennyt naimisiin erään rouva Isajevan kanssa,\njoka kuoli Pietarissa 1867. Hänen toiseksi puolisokseen tuli hänen\npikakirjoittajansa Anna Grigorievna Svitkina. Karkoitettuna ollessaan\nhän oli joutunut kärsimään \"kujanjuoksun\", jota rangaistusta kuvaa\nmuistelmissaan suurella asiantuntemuksella, ja tämä ynnä muut\nkärsimykset kai aiheuttivat sen, että hänen epileptinen taipumuksensa\npuhkesi näkyväksi taudiksi, joka sitten kidutti häntä koko elämän ajan.\nPalattuaan Siperiasta Dostojevski perusti veljensä kanssa\naikakauskirjan Aika (1861-1863), jossa julkaisi romaanin Sorrettuja ja\nsolvaistuja (1861) ja mainitut Muistelmat. Seuraava kuuluisa romaani\nRikos ja rangaistus (Raskolnikov) ilmestyi 1866. Muista romaaneista\nmainittakoon Idiootti (1868), Riivatut (1873) ja kesken jäänyt\nKaramazovin veljekset (1879-1880). Elämänsä kahdeksan viimeistä vuotta\nhän vietti verraten onnellisissa oloissa. Tärkeimmät hänen teoksistaan\non suomennettu.\n\nDostojevski oli kuten epilepsia osoittaa perinnöllisesti, sekä\nfyysillisesti että sielullisesti sairas. Hänessä on kuitenkin täytynyt\nolla tästä huolimatta -- vai pitäisikö sanoa: tämän vuoksi? --\nerikoisen paljon slaavilaiseen luonteeseen kuuluvaa passiivista\nkärsimisen kykyä, koska kohtalot, jotka olisivat riittäneet murtamaan\nterveen miehen, eivät jaksaneet sammuttaa hänen kirjailijakykyään.\nSielulliseen sairauteen viittaa mm. hänen hillitön pelihimonsa, jolla\nhän tuhosi Pietariin palattuaan muutenkin heikon taloudellisen asemansa\nniin kokonaan, että häätyi pakenemaan ulkomaille, jossa -- Saksassa ja\nItaliassa -- oleskeli vuodet 1866-1870. Länsimaiden kulttuuriin hän ei\nvälittänyt perehtyä, vaan istui kahviloissa, pelasi -- Baden-Badenissa\nvaimonsa vaatteetkin --, ja luki romaaneja, mm. Hugon Kurjia.\n(Ruletti-nimisessà pitkässä kertomuksessa hän on eritellyt pelurin\npsykologiaa). Hänen erotiikkansa oli luonnottoman kiihkeätä. Hän oli\nepäluuloinen, muita kohtaan halveksiva, vaitelias. (Kirjailijan\nmuistikirjassa, 1881, hän on kertonut monta oudostuttavaa piirrettä).\nKun avio- ja muu elämä oli näistä jo riittävistä syistä onneton, voi\nymmärtää Dostojevskin tuotannon syntyneen aivan poikkeuksellisissa\nsielullisissa ja ympäristöoloissa. Hänen vallankumouksellisuutensa\nhistoria on jokseenkin sama kuin Pushkinin: kärsimykset mursivat sen.\nOllessaan vankilassa ja sotaväessä pahimpien rikollisten ja muuten\nalkeellisten ihmisten seuralaisena Dostojevski oppi ymmärtämään, että\nlänsimainen demokratia ja varsinkin sosialismi olivat Venäjällä ainakin\ntoistaiseksi mahdottomia, koska kansa oli liian kehittymätöntä\nosatakseen käyttää niitä. Puhtaasti poliittisessa suhteessa Dostojevski\nsiis vankeutensa jälkeen tyytyi voimassa olevaan hallitusjärjestelmään,\nsitäkin suuremmalla syyllä, kun sen imperialistiset päämäärät olivat\nainakin ulkonaisesti samansuuntaiset kuin Dostojevskin omat, uudet\npyrkimykset. Hän ei näet, vaikka vankilakokemuksiensa johdosta\nluopuikin vallankumouksellisuudesta, silti asettunut \"kansaan\" nähden\nnurjalle kannalle, vaan omisti tämän kärsimystoverinsa ihanteekseen\nyhtä palavasti kuin konsanaan Tolstoi. Viimeksimainitun mielikuvat\nkansasta alkuperäisen luonnonviisauden ja alkukristillisten hyveiden\nomistajana olivat kyllä kuten tiedämme romanttisia, tunteellisia ja\nmystillisiä, mutta sikäli selviytyneitä ja ylevöityneitä, että hän\ntarkoitti niillä \"kansaa\" kansallisuudesta välittämättä. Dostojevskin\nmielikuvat \"kansasta\" ja sen kyvyistä olivat myös romanttisesti\nmystillisiä, mutta sikäli Tolstoista suuresti eroavia, että ne koskivat\nvain Venäjän kansaa, slaavilaisia. Yhteistä hänellä ja Toistoilla oli\npaitsi kansan ihailua viha länsimaista kulttuuria kohtaan, jonka tuhon\nennustelijoita he molemmat olivat, ja käsitys, että Venäjän kansan oli\nnoustava oman oivallisuutensa uudistamana, Tolstoin mukaan\npassiivisesti alistumalla pahaan ja tekemällä toisaalta hyvää,\nDostojevskin mukaan kärsimyksen tietä. Dostojevski oli toisin sanoen\noppinut vankeudessaan niin paljon, että hyväksyi ei ainoastaan\nitsevaltiutta vaan päälliseksi vielä sen slavofiilien opin, josta\nitsevaltainen imperialismi vasta oikein sai ilmaa siipiensä alle, että\nnäet Venäjän kansa oli muka erikoisesti Jumalan valitsema maailman\nuudistajaksi ja johtajaksi. Idiootissa ruhtinas Myshkin sanoo:\n\"Näyttäkää venäläiselle venäläinen maailma, antakaa hänen löytää tämä\nkulta, tämä aarre... Näyttäkää hänelle, miten tulevaisuudessa koko\nihmiskunnan uudistus ja ylösnousemus tapahtuu kenties ainoastaan\nvenäläisen aatteen kautta\". Tämä käsittämättömän itserakas kansallinen\npöyhkeys, johon juuri venäläisillä olisi luullut olevan, mikäli\nollenkaan ottivat huomioon tosiasioita, erinomaisen vähän aihetta,\nmuuttui Dostojevskilla profeetalliseksi uskonnoksi, johon\ntodennäköisesti sekautui mm. tavatonta kirjailijaitsetuntoa. Eipä siis\nihme, että hänestä tuli elämänsä loppuvuosina ei vain taiteensa vaan\nehkä enemmän slavofiilisen mystiikkansa vuoksi niin suosittu henkilö,\nettä hänen hautajaisensa olivat kansan surunilmausten vuoksi Venäjän\npääkaupungin ja kirjallisuuden historiassa ennenkuulumaton tapaus.\nEmpimättä on sanottava, että Dostojevski oli totuuden etsijänä,\nihanteiden luojana ja ihmisenä heikompi, rajoitetumpi ja raadollisempi\nkuin Tolstoi, vailla suuruutta, jota emme voi kritiikistä huolimatta\nJasnaja Poljanan patriarkalta kieltää.\n\nDostojevskin ihannoiva käsitys venäläisen musikan ylivoimaisesta\netevyydestä ja enkelivalmiudesta ja hänen hurmioitunut slavofiilinen\nprofeetallisuutensa eivät onneksi päässeet erikoisemmin näkyviin hänen\nkeskeisimmässä taidetuotannossaan. Vankilassa hän näet -- oman\nsairaalloisen sielunsa ohjaamana ja kun terveitä yksilöitä ei ollut\nulottuvillakaan -- vaipui erittelemään ympäristönsä sielunelämää ja\nniitä syitä, jotka kussakin tapauksessa olivat johtaneet rikokseen.\nTähän hänellä oli synnynnäinen taipumus, tähän hän tottui melkein\nainoana ajanvietteenään pitkien vuosien kuluessa, ja tämä: rikollisen,\npoikkeuksellisen yksilön psykopatologia, tuli hänen pääalakseen. Ja\nsilloinkin, kun hän kuvasi köyhiä ihmisiä yleensä, hän otti kohteekseen\n-- Dickensin mukaan -- kaupunkilaisen, mieluiten sivistyneen\nköyhälistön, jonka tunsi, eikä talonpoikaa, jota tunsi vaillinaisesti,\nmikäli syvemmässä merkityksessä ollenkaan.\n\nEsikoisnovelli Köyhää kansaa on Gogolin Sinellin vieruskuva ja syntynyt\nlähinnä sen vaikutuksesta. Se on kirjeiden muotoinen, päähenkilöinä\njuoppo pikkuvirkamies Makar Djevushkin, joka on ylen onnellinen, kun\nsaa puristaa päällikkönsä kättä, ja silittäjätär, jota hän rakastaa.\nHuolimatta Makarin kaikinpuolisesta mitättömyydestä tunnemme häntä\nkohtaan myötätuntoa, mikä ilmaisee taiteilijan sydämen lämpöä. Huomio-\nja eläytymiskyky on ensiluokkainen. Muistettakoon tämän novellin\nilmestyneen ennen kuin Rouva Bovary.\n\nSorrettuja ja solvaistuja sai kylmän vastaanoton. Sen päähenkilöt Vanja\nja Natasha ovat Djevushkinin ja silittäjättären muunnoksia. Vanja, joka\nlempii Natashaa, ruhtinas Valkovskin rakastajatarta, kehoittaa häntä --\nkai dostojevskilaisen kärsimys- ja uhrautumisvaiston ohjaamana --\nmenemään naimisiin ruhtinaan kanssa, koska kerran rakastaa tätä ja\nruhtinas on asiaan suostuvainen. Mutta saman kärsimyshimon ajamana\nNatasha tahtoo tulla Vanjan puolisoksi. Vanha Valkovski tekee poikansa\naikeet tyhjäksi. Hänen luonnollinen tyttärensä ja uhrinsa pikku Nellie\non puhdas ja suloinen. Romaanissa ovat lähellä porvarillinen\nmurhenäytelmä yleensä ja Kavaluus ja rakkaus erikoisesti. Nellie on\nsaatu Dickensiltä, Vanhojen tavarain kaupasta. Teos on Dostojevskin\nheikoimpia ja vieras hänen todelliselle kirjailijaluonteelleen.\n\nMuistelmia kuolleesta talosta on maailmankirjallisuuden kuuluisin\nvankilakuvaus, nykyisin tunnetumpi kuin Pellicon kirja (V, s. 224).\nSiinä on yhteisenä piirteenä nöyrä alistuminen -- vastalauseet tosin\nsensori olisi pyyhkinyt. Dostojevski ei pyri olemaan marttyyri, eipä\nedes erottaudu tavallisista rikollisista -- sen on sensori voinut estää\n--, vaan asettuen viranomaisia miellyttävälle kannalle käsittelee\nkaikkia vankeja samanveroisina, olivatpa he kärsimässä mielipiteiden\ntai esim. murhan vuoksi. Suoritettuaan rangaistuksensa he molemmat ovat\nvenäläisen käsityksen mukaan yhtä puhtaita. Epäilemättä teos pätevästi\nosoittaa vankilan näissä suhteissa murtaneen Dostojevskin niinkuin se\nmursi Pelliconkin. Mutta tämä sikseen -- teoksen tyyli on harvinaisen\nrauhallista, puolueettomasti toteavaa, totuutta pelkäämätöntä --\nvoimakkaasti, asiallisesti realistista, kuten esim. ruoskimis- ja\nsaunakuvauksissa, olematta silti inhorealistisen mauttomasti,\nliikavärikkäästi räikeää. Ihailtavalla tavalla tekijä osaa kaivaa\nnäkyviin sen, mikä on kurjimmassakin raukassa, suurimmassakin\nrikollisessa inhimillistä, yhteistä meille kaikille, osanottoa ja\nsääliä herättävää.\n\nRikos ja rangaistus ei ole perusaatteeltaan Dostojevskin keksintöä,\nvaan rengas ketjussa, joka alkaa Godwinin (IV, s. 389) rousseaulaisesta\nfilosofiasta ja hänen romaaneistaan Caleb Williamista ja St. Leonista.\nNäitä Dostojevski tuskin tunsi, mutta todennäköisesti kyllä\nBulwer-Lyttonin Eugen Aramin, jonka Godwin oli alkuaan suunnitellut ja\njossa käsitellään rikoksen oikeutusta tietyissä olosuhteissa. Tuorein\nlisä tähän ketjuun oli Hugon Kurjat. Se että Raskolnikov oli julkaissut\nsanomalehtikirjoituksen, jossa todisteli ihmisten jakautuvan\n\"valioihmisiin\" ja \"tavallisiin ihmisiin\", ja edellisten eli siis\njonkinlaisen yli-ihmisluokan, johon esim. muka Napoleon kuului, olevan\nvapaita jälkimmäisiä sitovista moraalisista pidäkkeistä, viittaa\nsiihen, että Dostojevski oli etsiessään perusteluja -- niitä hänellä on\nmonenlaisia -- Raskolnikovin teolle kiinnittänyt huomiotaan mm,\najatuksiin, joista sittemmin syntyi Nietzschen yli-ihmis- ja\nvoimamoraali. Ongelma, jota hän harkitsee, on seuraava: onko\nRaskolnikovin asemaan joutuneella jalolla ja epäitsekkäällä henkilöllä\noikeutta surmata ihmisten hädänalaisesta tilasta elävä loinen ja\nminkälaista on hänen tällaiseen tekoon johtava psykologiansa? Vielä\nrangaistuksensa ensimmäisenä vuonna Raskolnikov vastaa kysymyksen\nedelliseen osaan myöntävästi, so. hän ei kadu rikostaan, vaan\npahoittelee ainoastaan sitä, että oli osoittautunut liian heikoksi\ntoteuttamaan teoriaansa ja että oli tunnustanut. Mutta tämä ei ole\nkirjailijan itsensä vastaus. Se on luettavissa teoksen kolmelta\nviimeiseltä sivulta, joissa kerrotaan, kuinka Sonjan rakkaus ja uskonto\nlopultakin pehmittävät ja murtavat Raskolnikovin sydämen herättäen\nsiinä vihdoinkin lämmintä vastarakkautta Sonjaa kohtaan, ja kuinka\nRaskolnikov nyt tahtoo aloittaa siveellisen nousun. Kirjailija siis\nvastaa asettamaansa kysymykseen kieltävästi ja osoittaa, että jos\nihminen omahyväisyydessään eksyy tällaiseen tekoon, hänen parannuksensa\nvoi alkaa vain Jumalan rakkauden aikaansaamasta sydämen särkymisestä ja\nuudistumisesta. Kysymyksen jälkimmäinen osa antaa kirjailijalle aiheen\nsyventyä mitä monipuolisimmin rikollisuuden psykologiaan sekä rikoksen\npeittämisen että sen paljastamisen kannalta. Niin nerokkaita kuin\ntekijän tätä koskevat erittelyt voivat ollakin -- on epäiltävää, onko\nRaskolnikovin kaltainen epäitsekäs, jalo, tunteellinen, siveellisesti\nvastuunalainen nuori mies kaikista yli-ihmisteorioistaan huolimatta\nollenkaan kykenevä murhaajaksi --, täytynee sanoa, että ne ovat\nyksityiskohtaisesti ja hiuksenhienosti jauhettuina taiteen kannalta\njoskus ikävystymisen tunnetta aiheuttavaa painolastia. Mutta romaanin\ntaiteellisuus ei perustukaan tähän kirjailijan asettaman ongelman\nselvittelyyn, vaan sen ihmiskuvaukseen. Tässä suhteessa se taas\naiheutuu vähemmän, mikäli ollenkaan, kirjan teoreettisista henkilöistä,\njoita on kaksi: Raskolnikov ja poliisivirkamies Porfiri, ja jotka\nesittävät kirjailijan rikollisuusfilosofiaa, kuin niistä köyhän, osalta\nrappeutuneen sivistyneistön ja käsityöläisten edustajista, joita\nkirjassa on lukuisasti, kaikki otettuina tekijän kokemuspiiriin\nkuuluvasta elämästä. Mieleenpainuvimpia ovat juoppo virkamies\nMarmeladov, hänen perheensä ja tyttärensä Sonja. Vaikka emme voi olla\najattelematta, että ryhmän taustalla ilmeisesti on David Copperfieldin\nMr. Micawber ja hänen perheensä, on kaikki kuitenkin luotu täysin\nuudelleen, sijoitettu pietarilaiseen kurjuusympäristöön mahdollisimman\nperinpohjaisella eläytymistaidolla, ja muutettu traagilliseksi siten,\nettä inhimillisyys pelkistyy osanottoa ja liikutusta herättävänä\nnäkyville, aiheuttaen sovittavan, ylevöityvän tunnelman. Sonja on\nNelly, joka on joutunut kadulle ei synnin houkutuksesta vaan köyhyyden\npakosta, enkeli, jonka siivet säilyvät puhtaina, vaikka hän kasteleekin\nniitä lokaan. Hänessä Dostojevski ilmentää todellista, korkeata sielun\nsiveyttä, joka ei saastu ruumiin synneistä, vaan hohtaa päinvastoin\nniiden tullessa taustaksi yhä valkeammalta, ja ehdotonta, mitään\npyytämätöntä nöyryyttä. On sanottu Sonjaa teoreettiseksi, elämästä\nlöytymättömäksi henkilökuvaksi. Niin ei ole, vaan todellisuudestakin\nvarmaan on aina ollut löydettävissä likipitäen hänen vastineitaan. Se\nvain on myönnettävä, että kirjailija on kirkastanut Sonjan kuvan,\ntehden sen heltyneenä siitä vakaumuksesta, että oli löytänyt yhden\nniitä elämän polttopisteitä, joissa armo ja rikkomus ovat samalla\nkertaa saapuvilla. Hän on tällöin mystikko ja toimii vastoin\ntainelaisia realismin lakeja, joiden mukaan Sonjan olisi täytynyt\nammattinsa vuoksi olla sielullisestikin turmeltu. Oli hyvä, että\nDostojevski menetteli näin, sillä siten maailmankirjallisuus tuli yhtä\ntaiteellista henkilöhahmoa rikkaammaksi. Erikoisasemassa on\nmaatilanomistaja Svidrigailov, elostelija ja irstailija, personoitu\nkyynillisyys, venäläinen Mefisto ja francelainen Coignard-tyyppi ennen\nFrancea, jonka järkeily on inhoittavassa alastomuudessaan huvittavan\nsattuvaa. Svidrigailov on niitä ihmisiä, jotka nauttivat siitä, että\nheitä luullaan vielä pahemmiksi kuin todellisuudessa ovat, ja tässä\ntarkoituksessa kyynillisesti kertovat itsestään mitä pöyristyttävimpiä\nasioita. Sellaisen ei luulisi voivan vakavasti rakastua, mutta sillä\njuuri Svidrigailov ällistyttää meidät: tultuaan vakuutetuksi siitä,\nettei Dunja voi rakastaa häntä, ja todettuaan, että hänen oma\nrakkautensa esti häntä käyttämästä hallussaan olevaa kiristyskeinoa\ntätä kohtaan, hän surmasi itsensä. Kaikkine henkilöineen, tapahtumineen\nja tilannemaalauksineen Rikos ja rangaistus on merkittävä kuva\n1860-luvun pietarilaisesta elämästä, inhimillisistä kohtaloista ja\nsieluntaisteluista.\n\nVankilassa Raskolnikov näkee sairaana ollessaan unen, joka nykyajan\ntapahtumien valossa tuntuu profeetalliselta. Koko maailman piti joutua\nAasiasta tulevan ruton uhriksi. Ruton aiheuttavat älyllä ja tahdolla\nvarustetut mikroskoopilliset \"trikiinit\", henget, jotka muuttavat\nihmiset raivokkaiksi mielipuoliksi. Milloinkaan ennen eivät ihmiset ole\npitäneet tuomioitaan, tieteellisiä päätelmiään, siveellisiä\nvakaumuksiaan ja uskomuksiaan horjumattomampina. He surmaavat toisiaan\nmielettömän raivon valtaamina. Tuhosta pelastuvat vain muutamat harvat\n-- ne puhtaat ja valitut, joiden on määrä luoda uusi ihmissuku ja uusi\nelämä, uudistaa ja puhdistaa maa. Näitä ihmisiä ei kukaan ollut missään\nnähnyt, kukaan ei ollut kuullut heidän sanojansa eikä ääntänsä. Tässä\nilmenevä ajatus, että ihmissuku voi epäterveen ulkopuolisen henkisen\nvaikutuksen johdosta \"riivautua\" sokean itsetuhon asteelle, on\nDostojevskin Riivaajien perusnäkemyksenä. Siinä hän ruoskii nuoruutensa\naatetovereita: nihilistejä, kommunisteja, liberaaleja ja\neurooppalaisuuden ihailijoita, joita pitää Venäjän kansan \"riivaajina\".\nRomaanin keskuksena on maaseutukaupungissa toimiva vallankumouksellinen\nryhmä, joka suorittaa sarjan rikoksia ja jonka monet toiminnan muodot\nmuistuttavat niistä, joita bolsheviikit mielellään käyttävät.\nProfeetallisilta tuntuvat päähenkilön, länsimaiden ihailijan Stepan\nTrofimovitshin sanat, joissa hän vertaa kansaansa riivaajien\nvillitsemiin sikoihin (Markus, 5, 1-14): \"... ja sitten me, mielettömät\nja riivautuneet, heittäydymme kalliolta mereen ja hukumme kaikki, ja\nniin täytyykin tapahtua, sillä mihinkään muuhun emme kykene\". Mutta\nsairas tervehtyy ja \"istuutuu Jeesuksen jalkain juureen\". Näitä sanoja\nemigranttipiirit pitävät ennustuksena bolshevismin tulosta ja kansan\nparanemisesta hulluudestaan kristinuskon avulla. Ote mainitusta\nevankeliumin kertomuksesta on teoksen otsakelauseena. Kaikki viittaa\nsiihen, että Dostojevski oli syvästi vakuuttunut kansansa\nkykenemättömyydestä vielä silloisella asteella vastaanottamaan\nlänsimaiden radikaalisia vapausaatteita, koska ne mm. herättäisivät\nsiinä näennäisen humaanisuuden alla uinuvan julmuuden. Tästä teoksen\nkatkera satiiri ja syvä tragiikka. Kun hän käytti malleinaan omia\nfourieristitovereitaan ja muita vallankumouksellisia ja\nliberaaleja, nämä leimasivat jo siitäkin syystä teoksen vain\nhäväistyskirjoitukseksi. Myöhempi aika on kuitenkin osoittanut\nDostojevskin olleen juuri tässä teoksessaan lahjomattoman totuuden\npuhuja, jonka sanoja Venäjän kansa ei onnettomuudekseen ottanut\nhuomioon.\n\nIdiootti on romaani, jonka on voinut kirjoittaa vain venäläinen,\nvieläpä kaatumatautinen sellainen. Sen keskushenkilönä on Sveitsissä\nparannuksella ollut epileptinen ruhtinas Myshkin, joka on sukunsa\nviimeinen. Vaikka kaikki pitävät häntä idioottina, käy vähitellen\nselville, että juuri hän, jolta tauti ilmeisesti on riistänyt mm.\nvihastumisen kyvyn, on se henkilö, joka tyyneydellään, lempeydellään,\ntasapuolisuudellaan, nöyryydellään, lapsellisella vilpittömyydellään ja\nrehellisyydellään edustaa paljoa korkeampaa humaanisuuden astetta kuin\nhänen ympärillään hälisevä puolisivistynyt ylhäisö. Tämä asetelma:\nkaatumataudin vuoksi lapsenmielisen puhtauden asteelle jäänyt\n\"idiootti\" täysijärkisen sivistyneistön voittajana, on syvästi\nsatiirinen. Sen taustana on tietenkin Dostojevskin oma suhde\nympäristöönsä. Kirjan muita keskuksia ovat kenraali Jepantshinin perhe\nja puolimaailman nainen Nastasja Filippovna, joka tuo mieleen\nKamelianaisen. Tämä teos kirjassa mainitaan. Juonen loppuna on se, että\nruhtinas Myshkinin on mentävä naimisiin Nastasjan kanssa, joka\nkuitenkin karkaa kirkon ovelta häneen sairaalloisesti hurmautuneen\nRogozhinin kanssa; tämä vie hänet asuntoonsa ja murhaa hänet. Ruhtinas\nmuuttuu järkytyksestä todelliseksi idiootiksi. Tätä koskeva kuvaus on\naitoa dostojevskilaista psykopatologiaa. Sisällyksenä ovat\nloppumattomat keskustelut: kun yksi seurue on puhunut yön, puhuu toinen\npäivän. Tällainen on tyypillisesti venäläistä, estää taiteellisen\nmuodonhallinnan ja lamauttaa toiminnan. Mainittakoon muuten, että\nDostojevski kuvaa romaanissa sielunelämäänsä niinä silmänräpäyksinä,\njolloin odotti kiväärinkuulien lävistävän rintansa, ja että hän\nosoittaa omanneensa myös humoristin lahjoja, kuten ilmenee eri\ntyyppien, esim. kenraali Ivolginin hahmottelusta. Tämän jinglemäinen\nsähkösanomakieli ja teoksen tyypit yleensäkin ilmaisevat, että\nDostojevskin perusmallina on ollut huomattavassa määrässä Dickens. Hän\npuhuukin eräässä kohdassa siitä, kuinka pelkkien \"tyyppien\" käyttämistä\non vältettävä ja kuvattava vain \"tavallisia\" ihmisiä, mutta kuinka\nnämäkin, mikäli niinkuin tulee heidän tunnusmerkilliset piirteensä\nesitetään, pyrkivät muuttumaan \"tyypeiksi\".\n\nOleskellessaan Dresdenissä 1870 Dostojevski oli alkanut mietiskellä\nviisiosaista romaania nimeltä Suuren syntisen elämä, jossa aikoi kuvata\nTshadajevin jälkeisen sukupolven sielunelämää. Suunnitelma kuivui\nkolmeksi osaksi, joista valmistui vain yksi, neliosainen Karamazovin\nveljekset. Se esittää siis Venäjän sivistyneistöä 1860-luvulla eli\naikana, jolloin \"edistys\" ja \"valistus\" olivat kuumimmillaan,\nvallankumouksellisessa kiehumapisteessä. Isä Karamazov on vanhan\neläimellisyyden edustaja, joka \"urheilukseen\" sekautuu mielisairaaseen\nsaaden perilliseksi Smerdjakovin, rikollisilta vaistoiltaan terävän\nidiootin. Jääköön sanomatta, onko tämä vertauskuva siitä, kuinka\ntuhoisaa kirjailijan mielestä oli vanhan Venäjän jättäminen sikiämään\nentiselleen, omiin oloihinsa. Vanhin veli Dmitri on hyväsydäminen,\ntunteellinen, mutta siveelliseltä tahdonvoimaltaan heikko, vaappuen\ntaivaallisen ja maallisen, sielullisen ja aistillisen rakkauden\nvälillä, kuten Venäjän kansa, jonka juuri näihin aikoihin piti tehdä\nsamansuuntainen ratkaisu. Aljosha-veli, filosofi Solovjovin kuva, on\nnormaali, lauha, kärsivällinen, jaloluonteinen venäläinen, joka\nnoudattaa rakkauden käskyä ja uskoo kansansa suureen tehtävään.\nFilosofisia, yhteiskunnallisia ja uskonnollisia aatteita esittelee\nmunkki Zosima. Kaikki henkilöt ovat sielullisen haudonnan tilassa,\nuseimmat kiihtyneitä. Kukaan ei näytä tekevän työtä. Taiteellisesti\nlohdullisin ja mieleenpainuvin on pikku Iljusha, poikanen, joka jalosti\npuolustaa halpaa isäparkaansa koko maailmaa vastaan kasvaen mielessämme\nväkevästi traagilliseksi. Juonen keskuksena on rikos: Smerdjakov murhaa\nkavalasti isänsä laittaen niin, että näytteet ovat Dmitriä vastaan,\njoka tuomitaan Siperiaan. Tyyli on sama kuin edellisissä: loppumattomat\nkeskustelut täyttävät teoksen, tyyppejä kuvataan tarkoin, henkilöt\npuhkeavat yhtäkkiä käsittämättömästä syystä nauramaan, naiset tekevät\npäinvastoin kuin vähää ennen ovat päättäneet jne.\n\nJo Tolstoi on melkoisesti venäläisen puheliaisuuden vallassa, mutta\nhallitsee sitä kuitenkin niin paljon, että estää sen paisumasta yli\näyräiden ja saa rakennetuksi kutakuinkin kestävän muodon. Toiminta on\nhänellä toissijainen asia. Dostojevski, joka pikakirjoittajalle\nsanelevana \"följetonistina\" (hänen kirjansa ilmestyivät enimmäkseen\naikakauslehtien jatkoromaaneina) oli erikoisesti alttiina sanottavan\nlaajentamisen kiusaukselle, oli niin kokonaan venäläisen juttelukiihkon\nvallassa, että unohti toiminnan melkein kokonaan. Hänen romaaninsa ovat\nyleisluonteeltaan sattumalta koolle tulleiden, kirjavien, ilmeisesti\nmitään työtä tekemättömien seurueiden loppumattomia keskusteluja.\nMolemmat nämä kirjailijat edustavat tässä suhteessa tyypillisesti\nvenäläistä, länsimaiselle psykelle ja taidepyrkimykselle vastakkaista\nmentaliteettia. On syytä tämän johdosta taas kerran huomauttaa, ettei\nkestävää taidetta voi olla muodon ulkopuolella. Ilmeistä on, että\nDostojevskia on psykoanalyytikkojen erikoisharrastuksien vuoksi ruvettu\nyliarvioimaan.\n\n\n\n\n\nIII. DKAAMA.\n\n\n\n\n1. Ranska.\n\n\n1\n\nRealismin ja naturalismin tärkein ilmaisumuoto oli romaani, kuten\nedellisestä esityksestä lienee käynyt selville. Toinen niiden runsaasti\nviljelemä ala oli draama. Tämä valinta johtuu realismin luonteesta, sen\ntarkoituksesta saada esitetyksi objektiivinen, eheä, mieluummin laaja\nkuin suppea elämän todellisuuskuva.\n\nRealistinen draama ei ollut uutuus, vaan merkitsi tosiasiassa sen\ntragedian ja komedian välisen alan elpymistä, jonka tunnemme\n\"porvarillisen murhenäytelmän\" nimellä ja jonka Diderot määritteli\noikein teoriassa, mutta toteutti heikosti käytännössä (IV, 416, 422).\nTämä perinne oli kuitenkin unohtunut, vaikuttaen vain sikäli kuin sitä\nilmeni romanttisessa, esim. Shakespearen linjan draamassa, jossa\ntragedian ja komedian alat saattoivat yhtyä ja jossa, kuten tiedämme\nHugon näytelmistä, inhorealistinen irvokkuus oli erikoisena tehokeinona\nsuosittu. Askel romanttisesta draamasta realismin piiriin ei oikeastaan\nollut pitkä: varsinaisesti romanttinen mielikuvituksellisuus\nkarkoitettiin; aiheet otettiin mieluiten ympäröivän todellisuuden\npiiristä; kauhuaines korvattiin tavallisen elämän rikoksilla. Muutos\noli helposti aikaansaatavissa senkin vuoksi, että yleisö oli jo\nkyllästynyt romantiikan katinkultaan ja alkoi Balzacin romaanien\nherättämänä vaatia näyttämöltäkin todellisen elämän kuvausta.\n\nDraaman opastajana realismin puolelle voitaneen pitää _Augustin Eugène\nScribeä_ (1791-1861), parisilaisen silkkikauppiaan poikaa, josta\naiottiin lakimiestä, mutta tulikin tavattoman tuottelias näytelmien\nsepittäjä. Päästyään huutoon 1815 Kansalliskaartin yöllä (Une Nuit de\nla garde nationale) hän aloitti tehdasmaisen tuotannon sepittäen satoja\ndraamoja, kaikkia mahdollisia lajeja. Hän käytti vakinaisia avustajia\ntilaten yhdeltä juonen, toiselta vuorosanat, kolmannelta sukkeluudet\njne. Hänen omaa ansiotaan niissä on etupäässä rakenteen johdonmukaisuus\nja draamallisuuden tehokkuus. Näin hän puolen vuosisadan aikana kuvasi\nParisin keskiluokan ajatustapoja. Tunnetuimpia hänen näytelmistään ovat\nBertrand ja Raton (1833, kuvaus Rantzaun ja Struenseen taistelusta),\nKahle (Une Chaîne, 1841), Lasi vettä (Le Verre d'eau, 1842), jossa\nladyt Marlborough ja Bolinbroke riitelevät, Adrienne Lecouvreur (1849,\nIV, s. 100), ym.\n\nNäin syntyneessä draamassa, jonka ensimmäiset huomattavimmat edustajat\nolivat Dumas nuorempi ja Augier, pyrittiin lyhyesti sanottuna\nesittämään todellisuuskuvia oman ajan elämästä, rikkaiden porvarien,\nhäikäilemättömien rahamiesten, sanomalehtimiesten, alamaailman naisten\nym. piiristä. Eikä aina tyydytty vain tapain kuvaukseen, vaan rinnalla\nkulki porvarillisuudesta eroamaton harrastus: opetuksen ja hyödyn\ntarkoitus. Dumas n. sanoi nimenomaan Luonnollisen pojan (Le Fils\nnaturel, 1858) esipuheessa uuden draaman silmämääräksi \"_hyödyllisen_\nteatterin\" aikaansaamista senkin uhalla, että ohjeen \"taidetta taiteen\nvuoksi\" kannattajat nostaisivat huudon. Mainittu ohje on ehdottomasti\njärjetön, sanoo Dumas n. \"Kirjallisuus, jonka päämaalina ei ole\nedistys, moraali, ihanne, sanalla sanoen hyöty, on riisitautista,\nkivulloista, kuolleena syntynyttä\".\n\nTämän mukaisesti kirjoitetuissa draamoissa kuvattiin ja ratkaistiin\nomantunnon ristiriitoja, avioeroja, pääoman ja työn taisteluja jne.\nItse alla oleva asia ei ollut niin uusi kuin ensimmäisellä silmäyksellä\nnäytti. Kasvattaessaan tahtoihmistä jo Corneille oli asettanut\nhenkilönsä vaikeisiin velvollisuuksien ja halujen ristiriitoihin;\nsamoin Racine kuvatessaan rakkauden intohimoa, Molière harjoittaessaan\nyhteiskunnallista ja tyyppikritiikkiään, Voltaire esittäessään\nväitteitään ja Beaumarchais kuvatessaan Figaron kapinallisuutta. Heidän\nnäytelmissään kuitenkin henkilö loi ja julisti asian -- uudessa\nnäytelmässä ajan ilmassa, taustassa oleva yleinen asia tempasi mukaansa\nhenkilöt, tehden heistä julistajiaan. Ennen kirjailija itse kuten esim.\nMolière vähitellen, eri henkilöiden ja tarkoituksellisten tilanteiden\nkautta, opasti katsojat ajattelemaan samoin kuin hän itse; nyt\nnäytelmiin asetettiin erikoinen henkilö hoitamaan esitetyn elämänkuvan\nkaikinpuolista valaistusta, järkeilemään, \"resoneeraamaan\" (le\nraisonneur), jatkamaan antiikin kuoron perinnettä. Hän ei enää ole\nsivuosan suorittaja kuten enimmäkseen Molièrellä, vaan pää- ja ainakin\ntälle tärkeän rinnakkaisosan esittäjä.\n\nPorvarillisen murhenäytelmän perinteen, romanttisen draaman, aihepiirin\nja muuttuneen näkökannan vaikutuksesta uudet realistiset näytelmät\nolivat vakavia, usein tunteellisia, käyttäen komiikkaa vain\ntoissijaisena aputekijänä. Ne ylläpitivät jännitystä ja\ntarkkaavaisuutta taitavalla rakenteellaan, johon tekijät omistivat niin\nsuurta huolta, että \"hyvin tehty\" merkitsi heille samaa kuin\n\"taiteellinen\". Flaubertin suurta kunnioitusta taidetta kohtaan ja\nväsymätöntä pyrkimystä sen saavuttamiseksi ei draaman alalla ole\nhuomattavissa.\n\n_Alexandre Dumas nuorempi_ (1824-1895) oli samannimisen kuulun isänsä\n(tällöin vain 22-vuotias) ja ompelijatar Marie Labayn poika, jonka äiti\nkasvatti ja isä tunnusti omakseen. Äpäryyden aiheuttama pilkka vaikutti\nkatkeroittavasti pojan luonteeseen ja ajatteluun. Todettuaan, että isän\nvaroilla joskaan ei hänen tuhlaavaisuudellaan oli rajansa, ja että oli\nvelkaantunut korviaan myöten, Dumas n. päätti ruveta ansaitsemaan\nkirjailijana. Julkaistuaan Ranskassa tavallisen kirjailijakokeen,\nrunokokoelman (Nuoruuden rikoksia -- Péchés de jeunesse, 1847), ja\nkolme romaania, joista Kameelianainen (La Dame aux camélias,\nsuomennettu, 1848) tuotti kuuluisuutta mutta ei rahaa, hänen onnistui\nsaada sensuurin vastustuksesta huolimatta Vaudeville-teatterissa\nesitetyksi (1852) viimeksimainitun näyttämösovitus, joka sittemmin on\nkuulunut Euroopan teatterien vakinaiseen ohjelmistoon. Nyt alkoi nopea,\nrunsas tuotanto, josta esimerkkejä alempana. Hänet valittiin 1874\nAkatemiaan, mitä kunniaa ei isälle ollut suotu.\n\nJo syntynsä vuoksi Dumas n. oli kiinnostunut ihmisistä, jotka kuuluivat\nsivistyneistön laitapuolille ja alakerroksiin. \"Kameelianainen\" on uusi\nMarion Delorme (V, s. 460), nyt nimeltään Marguerite Gautier, jonka\ntodellinen rakkaus kohottaa ja nuorentaa, mutta keuhkotauti vie hautaan\nuuden elämän kynnyksellä. Puolimaailmassa (Le Demi-Monde, 1855), joka\non Dumas'n huomattavimpia saavutuksia, koettaa seikkailijatar,\nparoonitar d'Ange saada verkkoonsa ja puolisokseen upseeri Raymond de\nNanjacia, mikä onnistuisikin, ellei upseerin ystävä, näytelmän\njärkeilijä Olivier de Jahn, saisi ajoissa avatuksi hänen silmiään.\nOmien kokemustensa mukaisesti Dumas puolusti ennakkoluulojen uhreja:\nluonnollista poikaa Jacques Sternayta, jonka isä tunnusti vasta sitten,\nkun hänestä oli tullut jotakin; vieteltyä tyttöä, joka nousee\nlankeemuksestaan käyttäytymällä mitä mallikelpoisimmin ja on sen vuoksi\noikeutettu pääsemään parhaidenkin perheiden jäseneksi (Rouva Aubrayn\najatukset -- Les Idées de Madame Aubray, 1867, Denise, 1885) ja saamaan\nmiehensä anteeksiannon, jos asia tulisi ilmi vasta avioliitossa (Herra\nAlphonse). Kuvatessaan intohimoja Dumas ilmaisee uskovansa löytyvän ns.\nkohtalokkaita naisia, jotka tunnonvaivoitta voivat saattaa kotinsa ja\npuolisonsa onnettomuuksiin, mutta myös sellaisia, jotka kykenevät\nantamaan anteeksi miehensä rikkomukset. Näin Dumas esittää ihmisiä,\noloja ja tapahtumia, jotka tunnahtavat enemmän tai vähemmän\nhäväistysjutuilta, ja ottaa aina ohjelmansa mukaan moralisoivan\nasenteen. Hänen isänsä, jota moraalinen herkkyys ei häirinnyt,\nvalittikin, että hänen poikansa \"saarnaa liian paljon\". Niinpä hän\nvaati, kuten jo sanoimme, että nuoria langenneita tyttöjä\nkohtaan on osoitettava sääliä ja autettava heitä nousemaan; heidän\nharha-askeleensa ei saa koitua kaikkeen viattoman lapsen kiroukseksi.\nAvioliittoa on pidettävä pyhänä ja rikkomista paheksuttava, olipa\nrikkoja mies tai vaimo. Intohimo ei suinkaan, päinvastoin kuin\nromantikot väittivät, oikeuta anteeksisaantiin. Tällaisen draaman\nkirjoittajaa uhkaa se suuri vaara, että moralisti syrjäyttää\ntaiteilijan. Dumas'lle kävi jossakin määrin näin. Elävien, luontevien\nihmisten rinnalla esiintyy teoreettisesti sommiteltuja, liian puhtaiksi\nviljeltyjä siveyden tai paheiden edustajia. Liian usein syvennytään\nteoreettisiin keskusteluihin ja väittelyihin moraalisista kysymyksistä.\nMutta myönnettävä on, että nämä puolet sittenkin unohtuvat hänen\ndraamojensa voimakkaiden kohtausten ja keskustelun henkevyyden vuoksi.\nLuonnollinen poika ei tahdo vastaanottaa isänsä nimeä almuna, koska ei\nsitä tarvitse; vaimo estää miehensä menemästä rakastajattaren puolison\nsurmattavaksi; mies surmaa vaimonsa rangaistakseen hänen rikoksensa.\nVuorosanat ovat lyhyitä ja täsmälleen osuvia. Vaikka Dumas n. jää\ntaiteilijana pienempien tähtien riviin, hänelle on myönnettävä se\nansio, että hän on ensimmäisenä porvarillisen murhe- ja\nvallankumousnäytelmän jälkeen tuonut näyttämölle päivän\nyhteiskunnallis-aatteellisia kysymyksiä.\n\n_Émile Augier_ (1820-1889) oli syntyisin Drômesta, sivistyneestä\nporvariperheestä, sai hyvän kasvatuksen ja aikoi lakimieheksi. 1844 hän\nkirjoitti kaksinäytöksisen, runomittaisen näytelmän nimeltä Myrkkyjuoma\n(La Ciguë), jonka Odéon esitti niin hyvällä menestyksellä, että Augier\npäätti antautua näytelmäkirjailijaksi. Näin alkaneesta tuotannosta,\njota joskus valmisti yhteistyössä toisten kanssa, mainitaan alempana\nesimerkkejä. Hänet valittiin Akatemiaan 1857.\n\nAugier alkoi romantiikan piiristä, mutta omaksui pian uuden realistisen\ntyylin. Hän suhtautui alamaailmaan kylmemmin kuin Dumas n., osoitti,\nmiten vaikeata vanhenevan kurtisaanin elämä on, ja riisti luvattomalta\nrakkaudelta sen seppeleen, ylistäen vastapainoksi kotilieden runoutta.\nHänen päähuolenaan oli perhe. Rikas ja kunnianhimoinen kauppias Poirier\n(Herra Poirier'n vävy -- Le Gendre de M. P., 1854) ostaa tyttärensä\nmyötäjäisillä itselleen aatelisen mutta rappiolla olevan vävyn, joka\npian pettää vaimoaan ja tuhoaisi perheen onnen, ellei vaimo saisi\nviehätysvoimallaan ja rohkeudellaan sitä pelastetuksi. Insinööri, jolla\nei ole muuta kuin kykynsä, liittyy avioliiton kautta rikkaaseen\nperheeseen; hänen onneansa häiritsee perheen halveksiva käytös häntä\nkohtaan (Kaunis avioliitto -- Un beau mariage, 1859). Perheen tuhoksi\nkoituu se, että vaimo hakee muualta keinoja turhamaisuutensa\ntyydyttämiseksi, kun mies ei voi, vaikka raataisi itsensä kuoliaaksi,\nniitä hänelle hankkia (Köyhät leijonattaret -- Les Lionnes pauvres,\n1858); tai se, että kunnollisen perheen jäseneksi onnistuu pääsemään\nhenkilö, joka ei voi unohtaa ikäväänsä alkuperäisiin likaisiin\noloihinsa (Olympian avioliitto -- Le Mariage d'Olympe, 1855). Mestari\nGuérin (Maître Guérin, 1864) kuvaa samannimistä kavalaa ja\nepärehellistä lakimiestä, joka tahtoo hankkia pojalleen Valtaneusen\nmaatilan ryöstämällä sen epärehellisesti sen omistajalta, keksijä\nDesconcerets'ltä; suunnitelman tekee tyhjäksi ja toteuttaa toisaalta\nhänen jalo poikansa menemällä naimisiin neiti D:n kanssa. Katsoessaan\nperheen ulkopuolelle Augier näki muita huolestuttavia ilmiöitä.\nNuorison uhkasi vallata epäilevä, loruileva iroonisuus, joka olisi\nturmellut André Lagarden, ellei hänen kunnioituksensa äitiään kohtaan\nolisi estänyt häntä tylsistymästä ja unohtamasta kunnian vaatimuksia\n(Tartunta -- La Contagion, 1866). Hän osoittaa, miten vaaralliseksi\nsanomalehdistö voi muuttua silloin, kun se joutuu epärehellisten\nrahamiesten käsiin (Häpeämättömät -- Les Effrontés, 1861). Hän tietää,\nmitä yhteiskunnassa merkitsevät sellaiset häväistyskirjoittajat kuin\nGiboyer, jotka ovat valmiita mihin tahansa (Giboyer'n poika -- Le Fils\nde G., 1862). Augier'n erikoisuus on -- verrattuna Dumas'han --, että\nhän puolustaa järjestystä ja muita porvarillisia perinteitä. On siis\nnaitava vain omasta säädystänsä, sillä erisäätyiset avioliitot ovat\nusein onnettomia, ja jos liitto on siitä huolimatta epäsointuinen, on\nerottava ja yritettävä uudelleen. Yhtä arkinen kuin tämä on sekin\nAugier'n opetus, ettei raha tuota onnea ja ettei sitä ole asetettava\nelämän päämääräksi. Ihmisellä täytyy olla ellei kirkon, niin\nvelvollisuuden opettama uskonto; hänen tulee rohjeta olla kunnollinen\nja säilyttää virkeänä isänmaanrakkauden elähdyttävä voima. Muuten\nyhteiskunta rappeutuu. Tätä terveen järjen moraalia Augier teroitti ei\nvain sitä noudattavilla miellyttävillä, vaan yleensä terävästi\nhuomioiduilla realistisilla henkilökuvilla, jotka tuovat mieleen\nbalzacilaisen ja dickensiläisen tyyppitaiteen. Hän oli todempi kuin\nDumas n. ja rakensi näytelmänsä luonteiden puolesta lajitellummin ja\ntasapainoisemmin. Todellisuuden läheisyydestä johtuu, että henkilöt\npuhuvat säätynsä ja asemansa mukaan.\n\n\n2\n\nAugier varoitti yhteiskuntaa avomielisesti ja ystävällisesti,\nahdistamatta sitä kuitenkaan liiaksi. _Henry Becque_ ei ollut näin\nhienotunteinen, vaan toi näyttämölle alastoman, räikeän, säikähdyttävän\ntodellisuuden. Hän on Ranskan naturalistisen draaman luoja.\n\n_Becque_ (1837-1899) oli terävästä kynästään tunnettu sanomalehtimies,\njota yleisö vihasi siksi, ettei hän milloinkaan imarrellut sitä.\nNäytelmänsä hän sai vain vaivoin esitetyiksi. Huomattavimmat niistä\novat Tuhlaajapoika (L'Enfant prodigue, 1868), Köyhä Mikko (Michel\nPauper, 1870), Korpit (Les Corbeaux, 1882) ja Parisitar (La Parisienne,\n1885), joka saavutti parhaimman menestyksen.\n\nKorpeissa teollisuusmiehen leski keskustelee kolmen tyttärensä kanssa\nsiitä, miten isän kuoltua tehtaan johto ja sotkuisiksi käyneet asiat\njärjestettäisiin. Tuloksena on, että yhden tyttären täytyy perheen\npelastamiseksi ottaa puolisokseen roisto, joka on ryöstänyt heidät\nputipuhtaiksi. Kyynillinen toteamus: \"Olet joutunut isäsi kuoleman\njälkeen konnien saartamaksi, lapseni. Menkäämme perheen luo\", ilmaisee\npaljon näytelmän tyylistä. Parisittaressa kuvataan pientä\nporvarinaista, joka koettaa elää sovussa sekä miehensä että\nrakastajansa kanssa. Becquen draamat ovat tarkan, yksityiskohtaisen,\nsäälimättömän todellisuushuomioinnin tuloksia, vapautuneita siitä\njuoni- ja tilannetaituruudesta ja keskustelun \"henkevyydestä\", jolla\nDumas n. ja Augier saivat voittonsa. Kysymyksessä oleva räikeä,\nlohduton, musta todellisuus ei näet tunne sellaisia koristuksia.\n\nTätä pyrkimystä saada draama irroitetuksi kaikista romanttisista ja\nmuista entisyyden perinteistä koetettiin tukea perustamalla ns. \"Vapaa\nteatteri\" (Le Théâtre libre, 1887-1894). Aatteen isä oli Parisin\nkaasuyhtiön virkailija, innokas amatöörinäyttelijä _André Antoine_\n(1858-1943), joka toteutti sen ryhtymällä 1887 muiden harrastelijain\navustamana antamaan näytäntöjä eräässä Elysée-des-Beaux-Artsin\nläheisessä salissa. Katsojiksi pääsivät vain tilaajat, jotka olivat\nlunastaneet lippunsa edeltäpäin koko näytäntökaudeksi, eikä samaa\nnäytelmää esitetty kolmea kertaa useammin. Ohjelmistossa olivat\npääsijalla Ranskan naturalistiset draamat -- Tolstoin Pimeyden valta\noli ainoa ulkomainen näytelmä, joka mainittiin ensimmäisessä\nohjelmajulistuksessa --, mutta v:sta 1890 myös _Ibsenin_ näytelmät,\njotka saavuttivat sekä innostunutta suosiota että jyrkkää vastarintaa.\nTempsin arvostelija Francisque Sarcey (1827-1899) oli ehdottomasti\nvastustavalla kannalla; Jules Lemaître rohkeni vihjata, etteivät\nIbsenin aatteet olleet muuta kuin vanhoja, tunnettuja yhteiskunnallisia\nja kirjallisia paradokseja, jotka hän oli perinyt Georg Sandin kautta\nPierre Leroux'lta (V, s. 215), lyönyt uudeksi rahaksi ja vienyt\nsellaisena takaisin Ranskaan. Parisin yleisö ei ylipäätänsä mieltynyt\nIbseniin, vaikka tämän vaikutusta onkin huomattavissa esim. Paul\nHervieun ja de Curelin draamoissa.\n\nVapaa teatteri meni luopuessaan Dumas'n ja Augier'n linjalta toiseen\näärimmäisyyteen: jos liian mutkallinen juonirakenne on pahasta, niin\nvielä huonompaan tulokseen päädytään jättäytymällä kokonaan ilman\njuonta; todellisuuden kustannuksella liiaksi harrastettu\nkeskusteluhenkevyys voi tuntua tehdyltä, mutta parempi se kuin\nnaturalistinen siveettömyys ja muu raakuus, joka pian tuli uuden\ndraaman erikoisuudeksi. Kahdeksan vuoden kuluttua sitä kannattanut\nryhmä hajosi ja Antoine siirtyi ensin Gymnase- ja sitten\nOdéon-teatterin palvelukseen. Kolme tärkeätä perinnettä Vapaan\nteatterin ryhmä kuitenkin loi: 1:ksi, että draamakirjailijalla on\noikeus esittää totuus sellaisenaan, ottamatta huomioon yleisön\ntoivomuksia ja teatteritottumuksia; 2:ksi, että lavastuksessa on\npyrittävä noudattamaan todellisuuden vaatimuksia; ja 3:ksi, että\nnäyttelijäin on koetettava esittää osansa todellisuuden eikä\nammattimaneerin mukaisesti.\n\nRanskan lukuisista naturalistisista draamakirjailijoista mainitaan\nhuomattavana _Octave Mirbeau_ (1848-1917). Hän oli syntyisin\nTrevieresistä, kävi jesuiittain koulun Vannesissa, opiskeli\nlakitiedettä, toimi sanomalehtimiehenä ja prefektinä, ja antautui\n1877:n jälkeen yksinomaan kirjailijaksi, kehitellen yhä\nyksilöllisempiä, anarkistisempia mielipiteitä. Hän oli kapteeni\nDreyfusin varhaisimpia ja uskollisimpia puolustajia. Toimittuaan kauan\nja vain keskinkertaisella menestyksellä romaanikirjailijana, jolloin\nmm. kuvasi katkerin värein oman kouluaikansa, hän siirtyi näytelmien\nalalle saavuttaen kuuluisuutta varsinkin naturalistisella Kauppa kuin\nkauppa- (Les Affaires sont les affaires-, 1903) draamallaan, jossa\nkyynillisesti osoittaa rahan turmiollisen vaikutuksen siveellisiin\nkäsityksiin. Näytelmä on esitetty Suomessakin.\n\n\n3\n\nSikäli kuin uusi naturalistinen näytelmä syventyi yhä synkempiin\nyhteiskunnallisiin ristiriitoihin ja epäkohtiin, lähestyen juuri tätä\ntietä, yksipuolisuuden ja tarkoituksellisuuden vuoksi, loppuansa,\nvarsinainen iloinen komedia alkoi jälleen elpyä ja saavuttaa suosiota\nsen luonnollisena, terveellisenä vastapainona. Tämä tarkoituksettoman\nmutta silti aina älykkään, jopa, joskus säkenöivän huvinäytelmän\nuudestisyntyminen ja tulo ranskalaisten erikoisalaksi merkitsi vanhojen\nkansallisten perinteiden, nimenomaan \"gallialaisen henkevyyden\"\nvoitollepääsyä pitkällisten, sisimmälle ranskalaisuudelle vieraiden\nkokeilujen jälkeen.\n\n_Eugène Labiche_ (1815-1888) sai yritellä kauan ennenkuin saavutti\nratkaisevan menestyksen, mikä tapahtui Italialaisella olkihatulla (Le\nChapeau de paille d'Italie, 1851). Se on tyypillinen ranskalainen\nimbroglio, juonikomedia, jossa samoin kuin esim. Goldonin Viuhkassa\n(IV, s. 430) koko ajan etsitään jotakin, joka löydetään vasta muutamaa\nminuuttia ennen kuin väliverho laskee. Kaikki ne lukuisat komediat --\nIhmisvihaaja ja auvergnelainen (Le Misanthrope et l'Auvergnat, 1852),\nHerra Perrichonin matka (Le Voyage de M. Perrichon, 1860), Puuteria\nsilmiin (La Poudre aux yeux, 1861, suomennettu) ym. --, jotka Labiche\navustajineen sepitti seuraavien viidenkolmatta vuoden aikana,\nosoittavat terävää koomillisuuden huomaamiskykyä ja selkeää, tervettä\njärkeä. Niiden päähenkilönä on useimmiten tavallinen ranskalainen\nporvari, koska hän on, sanoi Labiche, \"keskinkertainen hyveissään ja\npaheissaan, puoleksi sankari ja konna, pyhimys ja syntinen\". 1877 hän\nlopetti kirjailijatyönsä ja ryhtyi maanviljelijäksi. Ystävänsä Augier'n\npakotuksesta hän taipui julkaisemaan kootut näytelmänsä (1878-1879),\njotka painettuina tekevät aidomman vaikutuksen kuin näyteltyinä. Hänet\nvalittiin Akatemiaan 1880. Labiche oli vaatimaton kunnonmies, jonka\nansioita ei ehkä ole vielä täysin arvostettu. Siveettömyyteen ja muuhun\nkarkeuteen hän ei harhautunut milloinkaan, vaan piti vaudevillen\nkorkealla, sivistyneellä tasolla.\n\n_Henri Meilhac_ (1831-1897) ja _Ludovic Halévy_ (1834-1908)\nkirjoittivat yhdessä vv. 1860-1880 suuren joukon operetteja ja piloja.\nEnsiksimainituista on heidän työtoverinsa Offenbachin säveltämä Kaunis\nHelena (La Belle Hélène, 1864) tullut kuuluisaksi. Halévyn romaani\nApotti Constantin (1882), joka on Wakefieldin kappalaisen vastine,\navasi hänelle ovet Akatemiaan.\n\n_Victorien Sardou_ (1831-1908) ponnisteli kauan köyhyyttä vastaan\nsaavuttaen menestystä monen hukkaan menneen yrityksen jälkeen vasta\n1860-luvulta alkaen (Kärpäsen käpälät -- Les Pattes de mouche, 1860,\nMeidän kesken -- Nos intimes, 1861, Benoitonin perhe -- La Famille\nBenoiton, 1865, Kunnon maalaisemme -- Nos bons villageois, 1866,\nErotaan pois -- Divorçons, 1880, suomennettu). Historiallinen komedia\nRouva Suorasuu (Madame Sans-Gêne, 1893), jonka päähenkilöinä ovat\nNapoleon I ja marsalkka Lefèbvre, kuuluu teatterien yleiseen\nohjelmistoon. Sardou kirjoitti myös vakavia historiallisia näytelmiä\nhuolehtien tarkoin niiden asiallisuudesta ja ajanväristä, mutta\nonnistumatta silti luomaan niihin todellisten intohimojen elämää.\n\n_Edouard Pailleron_ (1834-1899) onnistui kirjoittaessaan näytelmän\nSeura, jossa on ikävä (Le Monde où l'on s'ennuie, 1881) luomaan\nkomedian, joka on sitkeästi pysytellyt ohjelmistoissa. Siinä pilaillaan\nakateemisten piirien kustannuksella ja vihjaillaan läpinäkyvästi\naikanaan tunnettuihin henkilöihin.\n\n\n4\n\nOsoituksena siitä, etteivät naturalistinen draama ja keveä komedia\nkyenneet täyttämään sitä sijaa, joka oli jäänyt tyhjäksi\nklassillisuuden viimeistenkin ylevyysperinteiden vähitellen kuoltua, on\nniiden rinnalla elpynyt ja huomattavan menestyksen saavuttanut\nihanteellinen runodraama.\n\nVictor Hugon oppilas ja ystävä _Henri de Bornier_ (1825-1901) kohdisti\nRolandin tyttäressä (La Fille de Roland, 1875) ankaran tuomion niitä\nkohtaan, joita piti syyllisinä isänmaansa häviöön Ranskan-Saksan\nsodassa. Muista ihanteellisen draaman edustajista mainittakoon\nseuraavat:\n\n_François Coppée_ (1842-1908), sotaministeriön virkamies ja\nparnassolainen runoilija, saavutti 1869 suuren menestyksen\nOhikulkijalla (Le Passant), jonka pääosan esitti Sarah Bernhardt.\nSevero Torellissa (1883) hän kuvasi tämännimistä pisalaista\nsalaliittolaista, joka oli vannonut surmaavansa tyrannin, Barnabo\nSpinolan, mutta saa viimeisellä hetkellä äidiltään tietää, että Spinola\nonkin hänen isänsä. Näytelmässä Kruunun vuoksi (Pour la couronne, 1895)\non myös päähenkilönä salaliittolainen, bulgarialainen kenraali\nBrancomir, joka saadakseen kruunun luovuttaisi maansa turkkilaisille,\nellei hänen poikansa Constantin surmaisi häntä. Tunnonvaivoissaan\nConstantin antaa mieluummin tuomita itsensä kuolemaan kuin sallii\nisänsä kunnian himmentyä. Yleisö nautti katsoessaan ja kuunnellessaan\nnäitä draamoja niiden komeasta retoriikasta, parnassolaisten säkeiden\nja sointujen puhtaudesta ja varmuudesta, rakenteen säännöllisyydestä,\najatusten loogillisuudesta, tunteiden jaloudesta ja lämmöstä.\n\n_Jean Richepin_ (1849-1926), Algeriassa syntynyt armeijan lääkärin\npoika, sissi 1870:n sodassa, näyttelijä, merimies ja ahtaaja,\nrunoilija, joka joutui vankeuteen Kulkurien laulu (Chanson des gueux,\n1876) nimisen runoelmansa vuoksi, koska sen katsottiin loukkaavan hyviä\ntapoja, julkaisi useita runokokoelmia ja romaaneja, joiden tunnuksena\non sama sanonnan koristelemattomuus kuin mainitussa teoksessa. Mutta\nmaterialistin, libertiinin ja vallankumouksellisen rinnalla hänen\nsielussaan asui unelmoiva, tunteellinen, ihanteellinen runoilija, joka\nilmaisi kaipuunsa mm. runodraamoissa, sellaisissa kuin Merisissi (Le\nFlibustier, 1888), Kulkuri (Le Chemineau, 1897) ym. Ne ovat kaukana\nnaturalismista ja edustavat voimakkaasti romanttista tunnepohjaa.\n\nKuuluisin kaikista tämän draaman sepittäjistä oli _Edmond Rostand_\n(1868-1918), marseillelaisen sanomalehtimiehen ja taloustieteellisen\nkirjailijan poika, lyyrillisen romantiikan edustaja naturalismin\nvaltakautena.\n\nMainettansa hän ei ole ansainnut niin paljon taiteensa\nalkuperäisyydellä eikä uutuudella kuin perinpohjaisella\nammattitaidollaan ja ajatustensa aateluudella. Nämä ominaisuudet\nilmenivät jo hänen esikoisrunoistaan (Joutilaan lauluja -- Les\nMusardises, 1890) ja esikoisnäytelmästään, komediasta Les Romanesques\n(1894). Näytelmä Kaukainen ruhtinatar (La Princesse lointaine, 1895)\nperustuu trubaduuri Rudelin tarinaan (II, s. 281). Samarialaisnainen\n(La Samaritaine, 1897) käsittelee evankeliumin kertomusta.\n\"Sankarillisen komedian\" Cyrano de Bergeracin esitys (1897, III, s.\n256), pääosassa Coquelin, oli tekijälle riemuvoitto: yleisö osoitti\nniin suurta innostusta, ettei sellaista ollut nähty Hernanin ensi-illan\njälkeen.\n\nCyrano on gascognelainen kadetti, joka ei siedä pienintäkään liian isoa\nnenäänsä tarkoittavaa vihjausta. Puolustaessaan nenänsä kunniaa\nmiekallaan hän saavuttaa presiöösin (III, s. 528) serkkunsa Roxanen\nkiitollisuuden, mutta tämän kosiskelijan kreivi Guichen vihan. Kun\nRoxane pyytää häntä suojelemaan rakastettuansa Christian de\nNeuvilletteä, jota kreivi Guiche myös vainoaa, Cyrano jalosti suostuu\ntähän, vaikka itse rakastaa Roxanea, ja mieltyy nuorukaiseen niin, että\nsallii tämän tehdä pilaa jopa hänen nenästäänkin. Kun Christian on\nkykenemätön ilmaisemaan rakkauttaan Roxanelle tämän vaatimin\npresiöösein sanoin ja lauseparsin, Cyrano auttaa häntä siinäkin, mm.\nkuiskaten hänelle sen, mitä hänen piti sanoa parvekkeella kuuntelevalle\nRoxanelle, joka lopuksi suo Christianille niistä palkkioksi suudelman.\nRoxane ja Christian menevät naimisiin, Christian kaatuu sodassa, Cyrano\nlohduttaa Roxanea 15 vuoden ajan, kunnes ikkunasta heitetty halko\nhaavoittaa häntä kuolettavasti. Silloin hän pyytää Roxanelta\nChristianin kirjeen ja lukee sen hänelle, ja silloin Roxane ymmärtää\nkoko ajan rakastaneensa häntä. Mutta nyt on kaikki myöhäistä.\n\nKotkanpoika (L'Aiglon, 1900) kuvaa Metternichin holhouksessa elävää\nNapoleonin poikaa, Reichstadtin herttuaa. Aiheen oli tehnyt tuoreeksi\nHenri Welschinger Rooman kuningas 1811-1832 nimisellä historiallaan\n(1897). Pääosan näytteli Sarah Bernhardt, jonka teatterissa ensiesitys\ntapahtui. Pitkän vaikenemisen jälkeen Rostand antoi julkisuuteen\nnäytelmän Kukko (Chantecler, 1910), joka edustaa hänen omintakeisinta\najatteluansa, mutta ei saavuttanut huomattavampaa näyttämömenestystä,\nkoska sen ulkonainen asu -- esiintyjät ovat kanatarhan asukkaita --\nliiaksi poikkesi siitä, mitä oli totuttu odottamaan romanttiselta ja\nritarilliselta Rostandilta. Kukon auringolle osoittamaa ylistystä on\nsyystä kiitetty.\n\nRostand on pukenut loistoisaan, sujuvaan, joka suhteessa moitteettomaan\nrunoasuun sarjan ikuisesti runollisia aatteita: kaukana olevaan\nrakastettuun kohdistuvan kaipuun, ritarin kunnian, sankarillisen ja\njalon intohimon, sovittavaa kauneutta henkivän uhraavaisuuden jne.\nAiheensa hän on ottanut Ranskan historian niistä kohdista, jotka jo\nsinänsä vaikuttavat romanttista tunnetta ja viehtymystä herättävästi:\nRichelieun ja Napoleonin ajalta. Cyranosta tuli kansansuosikki samalla\ntavalla kuin D'Artagnanista, mikäli tällainen vertaus on sallittu, ja\nRooman kauniista, nuorena kuolleesta \"kuninkaasta\" sentimentaalisten\nunelmien kohde. Kyllästyneenä naturalismiin ja ulkomaalaisuuteen sekä\nymmällään symbolismin johdosta yleisö oli kiitollinen siitä, että\nRostand kohotti sen nähtäväksi vanhastaan miellyttäviä, liikuttavia,\nelähdyttäviä historiallisia ajankuvia ja henkilöitä, vieläpä\nklassillisia perinteitä noudattavan runouden asein.\n\n\n5\n\n_Paul Hervieu_ (1857-1915) aloitti 1880-luvulla romaanikirjailijana,\nmutta siirtyi sittemmin draaman alalle. Näytelmissänsä Pihdit (Les\nTenailles, 1895) ja Miehen laki (La Loi de l'Homme, 1897) hän noudatti\nDumas'n perinteitä arvostellen lakeja, jotka miehen itsekkyyden\nsäätäminä ovat kohtuuttomia naisille. Muissa lukuisissa draamoissaan\nhän suuntasi kritiikkinsä yleisempään kohteeseen: itsekkyyteen,\nylpeyteen, luonteiden huonoihin puoliin. Hervieu esitti elämästä kovan,\nsäälimättömän kuvan, mutta hän ei ollut silti pessimisti, vaan säilytti\nankaran naamionsa alla ihmisrakkauden ja uskon hyvyyden siunaukseen. --\n_Georges de Porto-Riche_ (1849-1930) julkaisi 1898 kootut näytelmänsä\nnimellä Rakkauden teatteri (Théâtre d'amour) ilmaisten sillä niiden\neroavan yhteiskunnallisesta draamasta ja käsittelevän vain rakkautta.\nRakastuneen (L'Amoureuse, 1891) päähenkilö, intohimoinen Germaine, oli\nrouva Réjanen loisto-osa. -- _Maurice Donnay_ (1859-1945) saavutti\nmenestystä monillakin näytelmillään, joiden kaikkien tehtävänä on\nlemmentunteiden erittely sen ristitulen valossa, minkä ranskalaisen\nkomedian vanhat keskushenkilöt, mies, vaimo ja rakastaja, voivat saada\nsyttymään vaihtaessaan mielipiteitä tästä ikuisesti uudesta asiasta.\nTunnetuimpia on Rakastavaiset (Les Amants, 1895), jota Jules Lemaître\npiti samanlaisena merkkitapauksena Ranskan draaman historiassa kuin oli\naikoinaan Bérénice (IV, s. 139). -- _Jules Lemaître_ (1853-1914) oli\nkirjallisuuden professorina Grenoblen yliopistossa, mutta antautui jo\n1884 vain kirjailijatyönsä varaan ja vaikutti sen jälkeen teatteri- ja\nkirjallisuuskriitikkona (Aikalaisia -- Les Contemporains, 1886-1899).\nLisäksi hän saavutti mainetta satiiristen komediain sepittäjänä\n(Kapinoitsijatar -- La Révoltée, 1889; Edustaja Leveau -- Le Député\nLeveau, 1891, ym.). -- _Henry Bataille_ (1872-1922) on sepittänyt\nsuuren joukon tunteellisia, herkkiä draamoja, joissa pyrkii ilmaisemaan\nsanottavansa melkein liian haetusti, artistisesti. Hänen näytelmistään\non Kolibri-äiti (Maman Colibri, 1904) esitetty suomeksi. -- _Henri\nBernstein_ (s. 1876) aloitti voimakkailla, jännittävillä\njuonidraamoilla (mm. Varkaalla -- Le Voleur, 1906), mutta on sitten\nosoittanut kykenevänsä luomaan psykologisesti tutkittuja luonnedraamoja\n(Simson, 1907; Hyökkäys -- l'Assaut, 1912; Salaisuus -- Le Secret,\n1917).\n\nYllämainitut kirjailijat omistivat huomionsa etupäässä tunteiden\nerittelyyn ja intohimojen ristiriitoihin. Läheisesti heidän rinnallaan\ntyöskentelivät eräät draamakirjailijat, joiden huomio oli\npääasiallisesti kohdistunut yhteiskunnallisiin kysymyksiin.\n\nKreivi _François de Nurel_ (s. 1854) oli maaseutulainen, joka oli\nhuomioinut ei kaupunkilaisten eikä sivistyneistön vaan talonpoikain\nelämää. Siitä johtuu, että hänen näytelmänsä tulkitsevat alkuperäisiä,\nkulttuurin hillitsevän vaikutuksen ulkopuolelle jääneitä intohimoja,\nylittäen tavalliset sovinnaisuuden rajat ja vaikuttaen usein\ntyrmistyttävästi. Fossiilien (1892) henkilöt uhraavat vapaaehtoisesti,\nvieläpä ylpeillen, luonnolliset tunteensa ja yleiset siveyskäsitykset\nnimensä ja sukunsa luulotellun kunnian säilyttämiseksi. -- _Eugène\nBrieux_ (1858-1932) saavutti menestystä Vapaassa teatterissa 1890\nesitetyllä Taiteilijain taloudella (Ménage d'artistes). Hänen\nnäytelmistään ilmenee yhteiskunnallinen ja opettavainen tarkoitus:\nBlanchette (1892) varoittaa antamasta työläistytöille heidän säätyynsä\nkuulumatonta kasvatusta. Näin Brieux moittii farisealaisuutta ja\npoliittista turmelusta, hyväntekeväisyyden harjoittamista muotina,\nsokeaa uskoa perinnöllisyyteen, myötäjäisvaatimuksen kohtuuttomuutta ja\nvahingollisuutta tyttöjen pääsylle avioliittoon, työmiesten\nvedonlyöntiä, lakien yksipuolisuutta, lapsien luovuttamista imettäjille\njne. On myönnettävä, että hän tällöin ajattelee asiallisesti ja osuu\noikeaan: hän on maallikon aseita käyttävä evankelisti. -- _Émile Fabre_\n(s. 1869), Comédie Françaisen johtaja Jules Claretien (k. 1913) ja tätä\nseuranneen Albert Carrén jälkeen, sepitti poliitikkoja ja rahamaailmaa\nsatirisoivia näytelmiä (Raha -- L'Argent, 1895; Julkinen elämä -- La\nVie publique, 1902; Kultaiset vatsat -- Les Ventres dorés, 1905). --\n_Alfred Capus_ (1858-1922), insinööri, Figaron toimituskunnan jäsen,\nrunoilija, ja romaanikirjailija, on henkevä, siedettävässä määrässä\nirooninen ja epäileväinen, kokonaisnäkemykseltä optimistinen. Hän\nesittää henkilönsä hetkellä, joka on heille jollakin tavalla, usein\nrahan puutteen vuoksi, pulmallinen (Brignol ja hänen tyttärensä -- Br.\net sa fille, 1895; Kukkaro tai henki -- La Bourse ou la vie, 1900) ym.\n-- _Henri Lavedan_ (1859-1940), sanomalehtimies, saavutti aatelistoa\nivaavalla komediallaan Aurecin ruhtinas (Le Prince d'Aurec, 1894) hyvän\nnimen. Hänessä oli annos yhteiskunnallista kirjailijaa: esim.\nElostelijat (Les Viveurs, 1904) on säälimätön kuva piireistä, joiden\nelämä on vain huvittelua.\n\nIloisia komedioja, useimmiten ilman muuta tarkoitusta kuin\nhuvittaminen, kirjoitti entiseen taattuun tyyliin mm. _Georges\nCourteline_ (1858-1929), jonka sotilaselämää (Eskadronan huvitukset --\nLes Gaietés de l'escadron, 1895), lakimiehiä ja pikkuporvareita\nkuvaavat ja karrikoivat pilat ovat alan parhaita. Meilhacin ja Halévyn\njälkeläisinä ovat tulleet tunnetuiksi _Robert de Flers_ (1872-1927) ja\n_Georges-Armand de Caillavet_ (1869-1915), jotka ovat yhteistyössä\nluoneet sarjan mielikuvituksen lentoa ja satiirista kykyä ilmaisevia\nnäytelmiä (Kuningas -- Le Roi, 1908; Buridanin aasi -- L'Ane de\nBuridan, 1909 ym.).\n\nUusimmista dramaatikoista ovat herättäneet huomiota ja saavuttaneet\nmenestystä mm. monissa maissa, Euroopan ulkopuolellakin oleskellut\ndiplomaatti _Paul Claudel_ (s. 1868), suljettu, vaikeatajuinen\ntaiteilija, joka edustaa mystillistä katolisuutta ja hienoa\nlatinalaista muotoaistia. Hänen aatedraamansa tapahtuvat usein\nmenneisyydessä, kuten esim. Marian ilmestys (L'Annonce faite à Marie,\n1912), jonka näyttämö esittää keskiajan Ranskaa. Hurskas Violaine ja\nmaailmallinen Mara rakastavat samaa miestä; Violaine luopuu hänestä\nsisarensa hyväksi ja harhailee maailmalla kahdeksan vuotta, kunnes Mara\nkutsuu hänet luokseen; tämän tytär on kuollut, mutta Violaine herättää\nhänet henkiin luovuttamalla hänelle omat silmänsä; raivostuen siitä,\nettä lapsella on nyt Violainen silmät, Mara surmaa Violainen, joka\nkuitenkin antaa hänelle kaikki anteeksi.\n\nKristillinen anteeksiantamuksen ja uhrautuvaisuuden henki vallitsee\nClaudelin muissakin draamoissa, joilla on yleensä symbolistinen leima.\n-- Runoilija _Paul Fort_ (s. 1872) on kirjoittanut historiallisen\nnäytelmän Ludvig XI, kummallinen ihminen (Ludvig XI, curieux homme),\njoka on ajatuksiensa ja sielunelämänsä syvyydeltä sekä huumorinsa\naitoudelta alan parhaita saavutuksia. -- _Romain Rolland_ on myös\ndraamakirjailija. Näytelmät Sudet (Les Loups), Danton ja Heinäkuun 14\npäivä (Le 14 juillet) muodostavat trilogian, jonka tekijä on nimittänyt\nVallankumousteatteriksi (Théâtre de la revolution, 1909), ja näytelmät\nLudvig Pyhä, Aërt ja Järjen riemuvoitto (Le Triomphe de la raison)\ntoisen, jota hän on sanonut Uskon tragedioiksi (Les Tragedies de la\nfoi, 1913). Vallankumousdraamoissa on paljon todenmukaisesti luotuja\ntyyppejä, jotka sattuvasti edustavat harkintaan kykenemätöntä,\nintohimojensa vallassa lainehtivaa päätöntä kansaa. Uskon tragedioiden\nkeskushenkilönä on Jean-Christophen kaltainen etsivä ja taisteleva\nsielu. Buurisodan aikaan on sijoitettu sotaa vastaan kohdistuva Aika\ntulee (Le Temps viendra) ja maailmansodan aiheuttamaa filosofiaa\nselvittelee symbolistinen Liluli (1919). -- _Jules Romains_ on\nsepittänyt Molièren tyylisiä satiirisia, unanimistisia luonnekomedioja.\nKnock eli lääketieteen riemuvoitto (Knock ou le triomphe de la\nmédecine, 1925) kuvaa, kuinka yritteliäs, tarmokas lääkäri aikaansaa\nsuoranaisen sairauspsykoosin, joka leviää unanimistisen joukkohengen\navulla. -- Humanitäärinen idealisti _Charles Vildrac_ (s. 1882)\nilmaisee näytelmässään Postilaiva Tenacity (Paquebot Tenacity) uskonsa\nhyvän voittoon ja itsekkyyden häviöön. _Georges Duhamel_, hänen\naatetoverinsa, on esiintynyt myös näytelmäkirjailijana (huvinäytelmä\nAtleettien liitto).\n\n\n\n\n2. Englanti.\n\n\n1\n\nEnglannin draamasta olemme viimeksi maininneet Landorin trilogian ja\nBaileyn Festus-näytelmän. Nehän ovat luku- eivätkä näyttämökelpoisia\ndraamoja. Draaman asema Englannissa oli yleensä huono aina Sheridanin\nja Goldsmithin aikaansaamasta, lyhytaikaisesta noususta alkaen.\nRomantikot joko harrastivat kauhunäytelmiä tai loivat draamarunoelmia,\njoista teatterilla ei ollut hyötyä. Siltä linjaltahan olemme tavanneet\nheidät kaikki Scottista, Byronista ja Shelleystä alkaen aina Landoriin,\nTennysoniin, Browningiin ja Swinburneen saakka. Teatterit turvautuivat\nrahasta riippuvina laitoksina ohjelmistoon, joka houkutteli yleisöä,\neli siis kauhu- ja jännitysnäytelmiin, Kotzebuen ja Ifflandin tyylisiin\nhelppohintaisiin tuotteisiin, pukukappaleisiin, farsseihin jne.\nKiittäen on kuitenkin mainittava, etteivät ne unohtaneet Shakespearea\neivätkä muitakaan elisabethilaisia dramaatikkoja. Näytti siltä, kuin\nolisi ollut mahdotonta saada elpymään draamaa, joka olisi syvällisen,\naidon perinnetietoisuuden vallassa jatkanut Englannin suurta\nkansallista linjaa. Ainoa teatteritaiteen puoli, joka oli korkealla\ntasolla, oli näytteleminen. Sillä alalla saavuttivat kuuluisuutta Mrs.\nSiddons ja hänen veljensä John Kemble, Miss O'Neill, Edmund Kean ym.,\njoiden työhön perustuu se vaatimaton maine, mikä Englannin\nteatteritaiteella saattoi 1800-luvun alkupuolella parhaassa tapauksessa\nolla.\n\nEnglannin so. Lontoon teatterioloissa tapahtui tänä aikana suuria\nmuutoksia. 1843 lakkautettiin Drury Lanen ja Covent Gardenin\netuoikeudet, mikä merkitsi vapaan kilpailun alkamista teatterien\nkesken. Tästä oli seurauksena lukuisien uusien teatterien synty,\n\"vetävien\" näytelmien innokas kysyntä ja saman kappaleen pysyttäminen\nohjelmistossa niin kauan kuin suinkin, jotta nettotulo olisi kasvanut\nmahdollisimman suureksi. Epäilemättä tämä oli vahingoksi ohjelmiston\ntaiteellisuudelle: entinen etuoikeutettu teatteri, joka hoiti\ntaloutensa osaksi apurahojen turvin, oli ollut vapaampi pitämään\nsilmällä vain taiteellisia näkökohtia; uusi kassateatteri oli pakotettu\nharrastamaan vain \"yleisön kappaleita\". Lisäksi näytelmät valittiin tai\nsuorastaan kirjoitettiin jotakin etevää näyttelijää varten, jonka\nkyvyllä teatteri ansaitsi, mikä ei ollut suinkaan omiaan kohottamaan\ntaiteellista tasoa. N. 1870:n paikkeilla oli Lontoon teatterien\nyleispiirteenä liikenäkökohtien mukainen johto, kaikkivaltias\npäänäyttelijä ja muuttumaton, pitkäaikainen long run-ohjelmisto. Ne\netevät esitykset, joista esim. Henry Irving tuli 1870-luvulla\nkuuluisaksi, eivät merkinneet sitä, että vielä silloinkaan olisi ollut\nhavaittavissa kansallisen draaman alalla erikoisempaa elpymistä.\nEnglantilaisen näytelmäkirjailijan normaalina tehtävänä pidettiin,\nmikäli hän tahtoi työskennellä teatteria varten, ranskalaisten --\nScriben, Sardoun ym. -- draamojen kääntämistä, sovittamista ja\nmukailemista; alkuperäisten draamojen sepittäminen oli sivuasia.\n\nMuutos kotimaisen ohjelmiston hyväksi tapahtui vähitellen, sikäli kuin\ntoisen keisarikunnan komedia kävi liian tutuksi, kului ja menetti\ntehoansa, ja Englannissa löydettiin kansallinen suoni ja sopivat\nmuodot. Uuden kansallisen tyylin aloittaja oli _Arthur Pinero_\n(1855-1934), juutalaisen lakimiehen poika, näyttelijä, jonka Rahan\nkehrääjä (The Money Spinner, 1881), The Squire (1882), Virkamies (The\nMagistrale, 1885, ohjelmassa yli vuoden) ja Suloista lavendelia (Sweet\nLavender, 1888) saivat sekä teatterinjohtajien että yleisön\nkiinnostuksen kohdistumaan kotimaiseen alkuperäiseen draamaan. 1888:aan\nsaakka Pinero oli jokseenkin ainoa kotimaisen suunnan edustaja ja\nsaavutti voittonsa etupäässä huumorilla. Nyt hän täydensi työtänsä\njulkaisemalla 1889 Irstailija (The Profligate) nimisen vakavan\nnäytelmän, jota voi sanoa Englannin ensimmäiseksi naturalistiseksi\ndraamaksi ja joka avasi teatterien ovet uudelle monipuoliselle\nyhteiskunnalliselle kritiikille. Tätä vakavaa suuntaa Pinero jatkoi\nuseilla hyvän menestyksen saavuttaneilla näytelmillä vuoteen 1893,\njolloin esitetty Amatsoonit päätti hänen tuotantonsa tämän vaiheen\nTällöin oli jo ilmestynyt muitakin menestyviä, kansallisesti itsenäisiä\nnäytelmäseppoja, joista etevin oli eurooppalainen kuuluisuus Oscar\nWilde.\n\nEnnenkuin seuraamme draaman historiaa tämän kauemmaksi, on mainittava\nsiitä tärkeästä käänteestä, mikä vähitellen vv. 1865-1890 tapahtui\nLontoon yleisön suhtautumisessa teatteriin. Siihen saakka vuosisadan\nnäytelmätaide oli alhaisen tasonsa vuoksi vedonnut etupäässä suureen\nyleisöön, joka oli sen pääkannattaja. Kun sivistyneistö ja ylhäisö\nvieroivat teatteria sen rahvaanomaisuuden vuoksi, ei tämä ollut\nriittävästi kosketuksissa niiden piirien kanssa, joiden kritiikki ja\nkannatus olisi saattanut merkitä jotakin draamataiteelle. 1865:stä\nalkaen Prince of Wales-teatterin omistajat Squire ja Effie Bancroft\nsaivat vähitellen etevällä taiteellaan, teatterinsa hienolla\nsisustuksella ja korkeilla hinnoillaan aikaan sen, että käyminen heidän\nteatterissaan tuli hienoston muodiksi. Tästä muodista hyötyivät pian\nmuutkin teatterit. Kun samoihin aikoihin draamakirjailijat rupesivat\nsaamaan lisääntyneitä, riittäviä tekijäpalkkioita ja voivat siis\nomistaa tuotteillensa suurempaa huolta, olivat pian tosiasioina\nolemassa kaikki ne ulkonaiset edellytykset, jotka edistävät\nkorkeatasoisen draaman syntyä.\n\nTämän teatteri- ja draamataloudellisen käänteen lisäksi tulivat aikansa\npyrkimyksistä selvillä olevat teatterinjohtajat -- Haymarketin ja\nMajesty-teatterin johtaja ja näyttelijä Beerbohm Tree (k. 1917) oli\neurooppalainen kuuluisuus -- ja ulkomaisen teatteritaistelun ja\ndraamataiteen syvälliset vaikutukset. Parisin Vapaan teatterin\nponnistukset saada naturalismi voimaan näyttämöllä herättivät\nvastakaikua Lontoossa, jossa sanotun tarkoituksen toteuttamiseksi\nperustettiin 1891 ns. \"Riippumaton teatteri\" (The Independent Theatre).\nTällöin oli Lontoon teattereissa jo alettu esittää Ibsenin näytelmiä:\nNukkekotia ja Yhteiskunnan pylväitä 1889, joten Riippumattoman\nteatterin avajaisnäytelmä Kummittelijoita ei ollut sikäli uutuus. Mutta\ntämän uuden teatterin määrätietoinen toiminta, mm. Rosmersholmin, Hedda\nGablerin ja Rakennusmestari Solnessin esittäminen, merkitsi Ibsenin\ndraamatyylin voitollepääsyä Englannissa. Tämä ja George Bernard Shaw'n\ntekeminen tunnetuksi jäi Riippumattoman teatterin arvokkaimmaksi\nsaavutukseksi.\n\nVaikka sekä näyttelijät että kirjailijat \"inhosivat\" Ibseniä, he eivät\nsilti voineet olla ottamatta hänestä oppia. Pineron näytelmä Toinen\nMrs. Tanqueray (The Second Mrs. T., 1893) on tulos Ibsenin\nvaikutuksesta ja jatkoi Shaw'n kappaleiden ohella Irstailijan\naloittamaa yhteiskunnallista kritiikkiä Englannin draamassa. Alaa\nharrastivat edelleen Pinero itse lukuisilla näytelmillä ja useat muut\nkirjailijat, joista mainittakoon Pineron ikätoveri ja ansiokas\nnäytelmäseppo _Henry Jones_ (1851-1929), Pyhimyksiä ja syntisiä (Saints\nand Sinners, 1884) nimisen Tartuffe-draaman kirjoittaja. Tuloksena oli,\nettä Englannin draama herätti 1890-luvulta alkaen sivistyneen Euroopan\nhuomiota, oltuaan 1880-luvulIe saakka aina Sheridanin ajoista laskien\n-- lukudraamaa huomioon ottamatta -- vain merkityksetön saksalaisen ja\nranskalaisen taiteen mukaelma.\n\n\n2\n\nEsirafaelilainen koulu oli suuressa määrässä myös ulkonaisen kauneuden\npalvoja, viljellen erikoisella nautinnolla silloin uutta ja loistoisaa\nväriasteikkoa, henkilöidensä tutkitusti ilmehikästä asenteilua,\nsanojensa maalaavaa tehoa. Sitä lähellä ollut kuuluisa amerikkalainen\ntaiteilija Whistler tahtoi irroittaa värit luonnon yhteydestä ja\nsommitella niiden omaan voimaan perustuvat sinfoniat. Swinburnen\nsana- ja runomittamusiikki osoittaa myös herkistymistä taiteen\nilmaisumuotoihin päin, samalla kuin esirafaelilaisen koulun todellinen\nvoima, sen puhdas sielullinen hartaus, häipyy pois. Whitmanin,\nBaudelairen, Verlainen ym. symbolistien vaikutuksesta siveellisen\nkauneuden sijaan astuu salaperäinen, romanttinen, viettelevä synnin\nkauneus, muotojen, värien, tunnelmien valheleikki, kannattajinaan\ntarkoitukseton älykeikailu ja hienostunut, sairaalloinen aistillisuus:\nsyntyy Oscar Wilden ja hänen ryhmänsä edustama yliesteettinen\ndekadenttisuunta, joka ei ole muuta kuin aistinautintojen tulkitsemista\nterävin äly- ja esteettisesti ylihioutunein keinoin. Älyniekka\nSheridan, keikarit Oscar O'Flahertie Wilde. Disraeli ja Bulwer-Lytton\novat ikäänkuin yhtyneet ja syntyneet uudelleen Oscar Wildenä, joka\nhienona dandynä hetkeksi hurmaa rikkauden ja nautintojen väsyttämät\nLontoon salongit, mutta luhistuu lopuksi traagillisesti oman\nharhautuneen viettielämänsä uhrina.\n\n_Oscar O'Flahertie Wilde_ (1856-1900) oli kotoisin Irlannista, sekä\nlääkärinä että muinaistutkijana tunnetun sir William Wilden nuorempi\npoika (äiti Jane Elgee oli kirjailijatar), sai yliopistokasvatuksensa\nDublinissa ja Oxfordissa, jossa jo omistautui ylihienon esteettisyyden\npalvontaan, ja julkaisi esikoisteoksensa Runoja (Poems) 1881. Siinä on\nkaikusäveliä vuosisadan useimmilta huomattavammilta runoilijoilta,\ntunnelmia Rossettista ja esirafaelilaisesta katolisuudesta Swinburneen\nja Baudelaireen saakka, impressionistisen maalaussuunnan muuttamista\nsanataiteeksi, vaikutusta Whistlerin värisinfonioista. Tämä\nimpressionistinen suunta, vaikutelmien ilmaiseminen sekä\naistimuksellisesti: värinä, valona ja kaikuna, että sielullisesti:\ntunnelmana, on vallitsevana hänen runoissaan Hempukkakoti (The Harlot's\nHouse, 1885), Keltainen sinfonia (A Symphony in Yellow, 1889) ym. 1882\nhän teki matkan Yhdysvaltoihin, jossa John Ruskinin ja Walter Paterin\noppilaana esitelmöitsi \"Englannin taiteen renessanssista\". 1884 hän\nmeni naimisiin Constance Mary Lloydin kanssa. Rokokooromanttinen\nsatukokoelma Onnellinen prinssi ja muita tarinoita (The Happy Prince\nand other stories, suomennettu) ilmestyi 1888, ja 1890 romaani Dorian\nGrayn muotokuva (The Picture of Dorian Gray, suomennettu), jossa\naistillisuus, rikollisuus, älyleikittely ja taide yhtyvät\nloistavanväriseksi, sairaalloiseksi, yliluonnollisen kammottavaksi ja,\nsamalla varoittavaksi lontoolaisen ylimystörappeutuneisuuden kuvaksi.\nTeoksen kyynillistä elämän ja taiteen filosofiaa, jota siinä lausuilee\nhirtehisen älykkäästi lordi Henry Wotton, Wilde esitti tähän aikaan\nerikoisissa kirjoitelmissakin (Kynä, lyijykynä ja myrkky -- Pen, Pencil\nand Poison, 1887, Valheen rappio -- The Decay of Lying, ja Arvostelija\ntaiteilijana -- The Critic as Artist, 1890, Aikomuksia -- Intentions,\n1891, ym.). Toinen satukokoelma Granaattiomenain talo (The House of\nPomegranates) ilmestyi 1891. Seuraavana vuonna Wilde aloitti kuuluisat\nälykomediansa: Lady Windermeren viuhka (L. W's Fan, 1892, esitetty\nsuomeksi), Vähäpätöinen nainen (A Woman of No Importance, 1893),\nIhanne-aviomies (An Ideal Husband) ja Tosissaanolon tärkeys (The\nImportance of being Earnest, molemmat 1895), joissa kannattavana\nvoimana on oikeastaan lordi Wottonin kaltaisten elähtäneiden ylimysten\nensi kuulemalta terävältä tuntuva, mutta itsessään syvemmästä\naatesisällyksestä tyhjä dialogi, ja joihin naisosat tuovat niiden\nainoan tosielämästä kertovan puolen. 1893 Wilde julkaisi (ranskaksi)\nyksinäytöksisen, joka säikeessään villiä, outoa intohimoa väreilevän\nyö- ja kuutamomaalauksen Salome (esitetty suomeksi) ja 1897\nsymbolistisen runoelman Sphinksi. Tällävälin oli hänen elämänsä\nsuuri luhistuminen jo tapahtunut: 1895 hänet tuomittiin\nhomoseksuaalirikoksesta kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Sieltä hän\npääsi toukokuussa 1897, pakeni Ranskaan, asui Parisissa Sebastian\nMelmothin nimellä, ystävänä Dreyfus-jutusta tunnettu majuri Esterhazy,\nkykenemättömänä hankkimaan itselleen sovitusta tai hyvitystä, kääntyi\nkatoliseen uskoon ja kuoli 1900. Vankilassa kirjoitettu tunnustus- ja\nkatumuskirjoitus De Profundis (julkaistu 1905) ja sieltä päästyä\nsepitetty järkyttävä Ballaadi Readingin vankilasta (The Ballad of\nReading Gaol, 1898) osoittavat kuitenkin hänessä tapahtuneen suuren\nmuutoksen ja hänen runoilijakykynsä pysyneen heikentymättömänä.\nEstetiikalleen hän oli edelleen uskollinen: De Profundis-kirjoituksen\nesipuheessa hän sanoo: \"Taiteilijalle ilmaisutapa on korkein ja ainoa\nelämänmuoto. Ilmaisun kautta me elämme\". Wilden \"kaunosieluisuus\"\nrajoittui Englannissa suhteellisesti pieneen piiriin. Mannermaalla se\non vaikuttanut lumoavasti varsinkin nuoriin taideintoilijoihin, jotka\novat herkkiä värikylläiselle, hehkuvan koristeelliselle, intohimoiselle\nromantiikalle.\n\nKukaan kirjailija ei synny orpona, ja niinpä on etsittävä isä _George\nBernard Shaw'llekin_. Se on ilmeisesti Samuel Butler: Shaw'n halveksiva\nasenne ei vain uskonnollista vaan myös tieteellistä oikeaoppisuutta\nkohtaan, hänen käsityksensä terveydestä avioliittoonmenon ensimmäisenä\nedellytyksenä, vanhempien arvovallan vähäksyminen, halu lausua\najatuksensa kärjekkäinä mietelminä -- epigrammeina ja paradokseina --\nja kyky kirjoittaa terävästi ja hyvin varsinkin epämiellyttävistä\nnäkökannoista -- kaikessa tässä Butler on Shaw'n edeltäjä. Lisätkäämme\ntähän vielä Shaw'n englantilais-irlantilainen syntyperä, \"vakava ja\npysyvä käsitys rahan merkityksestä\", kuten hän itse on sanonut,\nhäikäilemättömyys jalossa itsensä tunnetuksi tekemisen taidossa, sarja\ntaloudellisiin tosiasioihin pyrkiviä utilitaristis-sosialistisia\naatteita, erikoinen usko siihen, että juuri hänellä on \"normaali\nsilmä\", jolla hän toteaa kaikessa vallitsevat syvimmät siveelliset\nlait, häivähdys Wagneria ja Ibseniä, ja synnynnäisesti repivä,\nbolshevistinen luonteenlaatu, niin saamme jonkinmoisen kuvan tämän\nmaailmankuulun älyniekan henkisestä rakenteesta.\n\nShaw on syntyisin (1856) Dublinista, protestanttisesta perheestä, ollen\nsiis yksi niistä monista englantilais-irlantilaisista (Swift, Steele,\nSterne, Goldsmith, Sheridan, Moore, Wilde ym.), jotka ovat\nrikastuttaneet Englannin kulttuuria. Vaillinaisen koulunkäynnin jälkeen\nhän tuli 15-vuotiaana konttorialalle, aloittaen sen ohessa hajanaisella\nlukemisella \"kasvatuksensa\". Äitinsä harjoittaessa musiikkia hän\nperehtyi musiikin teoriaan, opettelematta kuitenkaan käytännölliseksi\nmusiikkimieheksi. Metodistien pitkissä jumalanpalveluksissa jo lapsena\nsyntynyt vastenmielisyys uskontoa kohtaan ilmeni varhain mm.\nhyökkäyksenä herätyssaarnaajia Moodya ja Sankeyta vastaan. 20-vuotiaana\n(1876) hän muutti äitinsä kanssa Lontooseen, eläen siellä ensimmäiset\nyhdeksän vuotta hänen turvissaan, lukien, sivistäen itseään, ollen\njäsenenä radikaalisissa ja sosialistisissa yhdistyksissä, ja\nkirjoitellen epäkypsiä, mitättömiä romaaneja, joista neljä pääsi\nilmestymään. Tuloksena hänen itsekasvatuksestaan oli se, että hän on\netevä harrastelija hyvin monilla aloilla, järkkymättömällä\nitsevarmuudella väittäen osuvansa ytimeen niillä kaikilla. Tästä oli\nseurauksena, että hän menestyi erinomaisesti sanomalehtimiehenä:\n1885-98 hän työskenteli eri lehdissä katsauksien kirjoittajana, taide-,\nmusiikki- ja teatteriarvostelijana. Viimeksimainitussa ominaisuudessaan\nhän teki parhaansa siistiäkseen Lontoon näyttämöt kaikesta\nsentimentaalisuudesta, jopa Shakespearestakin, ja raivatakseen tietä\nIbsenin dramatiikalle. Hänen kirjoitelmansa näytelmätaiteesta (kootut\nja julkaistut nimellä Mielipiteitä ja esseitä draamasta -- Dramatic\nOpinions and Essays, 1906), sekä tutkielmat Ibsenin olemus (The\nQuintessence of Ibsen, 1891) ja Täydellinen wagnerilainen (The Perfect\nWagnerite, 1898) ovat muistoja Shaw'n tältä kaudelta. Tällä välin\nhän oli kuulunut erittäin toimeliaana jäsenenä sosialistiseen\nFabian-seuraan, käyden läpi eri radikaalisuusasteet ja järkiytyen\nvähitellen kannalle, jonka sosialistisuus ei ole ollut enää myöhemmin\ntäsmällisesti määriteltävissä. Näytteen tässä suhteessa Shaw on antanut\nsosialisteja ivaavassa Omenakärryt (The Apple Cart) nimisessä\nnäytelmässään ja bolshevismia ihailevissa lausunnoissaan\n(Venäjän-matkalla 1931). Kun sitten J. T. Grein perusti Riippumattoman\nteatterin ja tarvitsi sen naturalistisen ohjelman mukaisia näytelmiä,\nmuuttui Shaw kriitikosta kirjailijaksi: hänen ensimmäinen näytelmänsä\nLesken talot (The Widower's Houses, esitetty 1892) on kirjoitettu sitä\nvarten; sen sisältönä on vanha totuus: pecunia non olet -- raha ei\nhaise, vaikka se ansaittaisiin tyttötaloillakin. Seuraava oli yhtä\nvähäpätöinen: Ihailija (The Philanderer, kirjoitettu 1893),\nIbsen-palvonnan satiirinen esitys. Vasta kolmas, prostitutiota\nkäsittelevä yhteiskuntasatiiri Mrs. Warrenin ammatti (Mrs. W's\nProfession, \"Suurempi kuin Shakespeare\", kirjoitettu 1894, esitetty mm.\nSuomessa) tuotti rohkeudellaan ja siksi, että sensori kielsi sen\nesittämisen, Shaw'lle suurempaa mainetta. Sovinnaisesta\nsotilasuljuudesta pilaa tekevä Aseet ja mies (Arms and the Man, 1894),\nensin New Yorkissa ja sitten muualla hyvän vastaanoton saanut, siellä\naviollisen onnen opastukseksi käsitetty, mutta varsinaiselta\ntarkoitukseltaan hämärä Candida (esitetty 1897), ja huvittava Ei sitä\nvoi koskaan tietää (You Never Can Tell, esitetty 1900) aloittivat\nsitten sarjan, joka on kasvanut harvinaisen laajaksi ja hankkinut\ntekijälleen yhä lisääntyvää mainetta, kuitenkin jättäen hänen syvimmät\ntarkoituksensa aina hiukan hämäriksi. Tunnettuja niistä ovat Caesar ja\nCleopatra (1899), Ihminen ja yli-thminen (Man and Superman, 1903),\njossa Shaw esittää uutta filosofiaansa \"elämänvoimasta\", ihmisrodun\njalostamisesta siitosvalinnan kautta, butlermaisesti köyhyyden\nrikollisuutta esittävä Majuri Barbara (1905), äärimmäistä\navioerovapautta saarnaava Naimisiin (Getting Married, 1908), Fannyn\nensimmäinen näytelmä (F's First Play, 1911), Pygmalion (1913) ym.\nNiissä kaikissa Shaw on vähemmän taiteilija kuin älykäs,\nparadoksaalinen dialogisti, älykeikari, Wilden sukuinen dandy, jonka\npäätehtäväksi näyttää tulleen ällistyttää kuulijansa. Mutta kun kokemus\nosoittaa, että \"kasku katoo, taide jää\", on Shaw'n kirjailijatyön\npysyväisyys ainakin toistaiseksi epävarma, varsinkin kun ei voine\nväittää, että hänen näytelmissään olisi sanottavasti runoutta ja sitä\nhuumoria, jonka keskeisin ominaisuus on inhimillisyys. V. 1926 hänelle\nannettiin Nobel-palkinto \"hänen sekä ihanteellisuuden että\nhumaanisuuden kannattamasta kirjailijatyöstään, jonka raikkaaseen\nsatiiriin usein yhtyy erikoislaatuinen runollinen kauneus\". Itse Shaw\nsanoo olevansa Shakespearea etevämpi.\n\nNs. \"irlantilainen liike\", joka rupesi herättämään huomiota\n1890-luvulla, on käsitettävä jo vanhemman iriläis-folklorelaisen\nharrastuksen ja työn jatkoksi ja kohoamiseksi taiteen piiriin sekä\nenglantilaisessa sielussa ikivanhana uinuneen kelttiläisen,\nsalamyhkäisyyksiä uneksivan ja utuisille kuvitelmilleen ilmaisua\nhakevan hengen toiminnaksi tämän folkloren aineksilla. Näiden\nmystillisyys on vielä lisääntynyt sen kautta, että liikkeen johtavat\nrunoilijat ovat samalla olleet teosofeja, jotka pyrkivät näkemään\nkansanrunoudessa \"alkuhengen\" salaperäistä innoitusta ja heijastusta.\n\nLiikkeen johtava runoilija _William Butler Yeats_ on syntynyt\nSandymountissa, Dublinin lähellä, 1865, taidemaalarin poikana.\nVanhemmat muuttivat Lontooseen hänen ollessaan pieni, mutta suurimman\nosan nuoruudestaan hän silti asui Irlannissa, Sligossa, äidinisänsä\nluona, jossa jo varhain tutustui irlantilaiseen kansantietoon. Isä\nkoetti kasvattaa hänestä maalaria, mutta itse hän teki itsestään\nrunoilijan. Hänen kehitykseensä ovat vaikuttaneet: varhainen\nkiintyminen iriläiseen kansanrunouteen ja kulttuuriin, joihin hän\ntutustui sekä kansan keskuudessa että painetuista lähteistä;\ninnostuminen William Blaken näkyrunouteen ja esirafaelilaisten\nunelmakauneuteen; ja perehtyminen teosofien ja ruusuristiläisten\nmystiikkaan. Julkaistuaan runojaan Irlannin aikakauslehdissä hän\nsepitti ensimmäisen teoksensa, näytelmärunoelman Mosada (1886).\nSeuraavana vuonna hän muutti Lontooseen toimien siellä\nsanomalehtimiehenä ja julkaisten (1888-90) useita irlantilaisia runo-,\nsatu- ja kertomuskokoelmia (mm. Carletonin kertomuksia). 1889 ilmestyi\nOisinin vaellukset (The Wanderings of Oisin), runosarja, jossa Yeats --\ntosin vielä Spenserin, Shelleyn, Morrisin ja Rossettin vaikutuksen\nalaisena -- tulkitsee mystiikkaansa nykyaikaisin taiderunon keinoin\niriläisen mytologian verhossa. Löytäen pian kokonaan oman tiensä tässä\nutuisen kauneuden maailmassa Yeats on sitten julkaissut sarjan\nrunokokoelmia (Runoja -- Poems, 1895; Kaisloja tuulessa -- The Wind\namong the Reeds, 1899; Runoja -- Poems, 1906; Coolen villit joutsenet\n-- The Wild Swans at Coole, 1917; ym.), joille uusi ja outo aihepiiri,\nelpynyt usko salaiseen elämään, joka etsii ilmaisunsa runoudessa, antaa\nerikoista tuoreutta, tekijän vilpitön luottamus Irlannin vapauteen ja\ntulevaisuuteen välittömyyttä ja vakuuttavaa sävyä, ja hänen maailmasta\neroon pyrkiviä filosofiansa rauhoittavaa, viihdyttävää tuntua. Lyriikka\non kuitenkin pienempi puoli hänen tuotannostaan, joka vielä sisältää\ntoistakymmentä Irlannin kansallisen näyttämön luomista ja ylläpitämistä\nvarten kirjoitettua näytelmää, kaikki tulkiten Yeatsin uskoa\nympärillämme vallitseviin yliluonnollisiin voimiin (ensimmäinen\nKreivitär Cathleen, 1892; sitten: Sydämen kaihon maa -- The Land of\nHeart's Desire, 1894; Varjoisat vedet -- The Shadowy Waters, 1900;\nDeirdre 1907; ym.), sekä joukon esseitä ja muita proosasepitelmiä\n(ensimmäinen ohjelmakirjoituksen luontoinen Kelttiläinen hämärä -- The\nCeltic Twilight, 1893, seuraavat mm.: Salainen ruusu -- The Secret Rose\nja Lain taulut -- The Tables of the Law, molemmat 1897, joissa hän\nselittää filosofiaansa). Kaikella tällä työllään Yeats on valloittanut\nkirjallisuudelle uusia runoalueita, joissa vallitsevat uudet kauniit\ntunnelma-arvot, ja on kohottanut paljaastaan folkloristisen kokoomis-\nja julkaisutoiminnan hienon taiteen lähtökohdaksi, josta Irlannin\nkulttuuri saa omaa kansallista erikoisväritystään. 1923 hänelle\nannettiin Nobel-palkinto \"hänen aina sielukkaasta runoudestaan, joka\nankarimmin taidemuodoin ilmaisee kansan henkisyyttä\".\n\nYeatsin runous on kauttaaltaan niin unelmaromanttista, ettei se siedä\ntodellista elämää, vaan särkyy sen kosketuksesta. Irlantilaisen\nliikkeen näytelmäkirjailija ja irlantilais-englantilaisen kansankielen,\n\"hibernian\", kohottaja kirjallisuuden välineeksi, _John Millington\nSynge_ (1871-1909), suhtautui tehtäväänsä toisin: hänen tuotannossaan\nyhtyvät villi irlantilainen maaperä ja sen yllä auertava\neriskummallinen unelmamaailma, realismi ja romantiikka.\n\nSynge oli asianajajan poika Dublinin läheisyydestä, suoritti sen\nyliopistossa B.A:n tutkinnon 1892, tutki musiikkia Saksassa ja\nkirjallisuutta Parisissa, ja matkusti 1899 Yeatsin kehoituksesta Aranin\nsaarille, Irlannin länsirannikolle, tutkimaan kansan uskomuksia ja\nkieltä, muodostamaan omaa kansallista tyyliä. Tuloksena oli, paitsi\nkuvausta Aran-saaret (1907), perehtyminen saarien kansan sielunelämään\nja sen tulkitseminen sarjassa omaperäisiä, samalla realistisia ja\nromanttisia, draamallisesti voimakkaita näytelmiä, joilla on Irlannin\nkansallisessa näytelmäkirjallisuudessa perustava merkitys,\nratkaisevampi kuin Yeatsin lyyrillisillä tunnelmadraamoilla.\nLotin Islannin kalastajasta (Pêcheur d'Islande) muistuttava\nyksinäytöksinen Meren uhreja (Riders to the Sea, 1904), kuva köyhästä\nkalastajakansasta, joka taistelee vihamielistä merta vastaan; Laakson\nvarjossa (In the Shadow of the Glen, 1904); Pyhimysten lähde (The Well\nof the Saints, 1907), jonka inhoittava sokea kerjäläispariskunta\nmieluummin jää sokeaksi kuin näkeväksi tullen sulkee tien sisäiseen\nnäkymaailmaansa; Länsimaailman leikkikalu (The Playboy of the Western\nWorld, 1907); Tinarin häät (The Tinker's Wedding, 1907); ja kesken\njäänyt Deirdre of the Sorrows (1910) -- kaikki ne kuvaavat\nirlantilaista talonpoikaa sellaisena, mikä hän todella on, miten hän\ntuntee, ajattelee ja puhuu, vieläpä hänen omalla kielellänsä, joka on\nranskalaisesti kouluttuneella maulla kohotettu kauttaaltaan kauniille\ntasolle. Vaikka irlantilainen rahvas ei tästä kuvastansa pitänytkään,\nmerkitsevät Syngen näytelmät kuitenkin toistaiseksi irlantilaisen\ndraaman huippusaavutusta.\n\nRomaanin yhteydessä olemme jo maininneet _Galsworthyn ja Barrien_\nnäytelmätuotannon ja huomauttaneet kummankin erikoislaadusta ja\nsaavuttamasta tunnustuksesta. Molemmat loivat nimenomaan\nnäyttämökelpoisia draamoja, mitä ei voi sanoa _Hardysta_, jonka suuret\nNapoleon-sommitelmat ovat jääneet lukudraamain unohdettuun rivistöön.\n\n\n3\n\nLontoon teatteritaiteen historiasta on sodan edelliseltä\nvuosikymmeneltä mainittava se vaikutus, mikä Moskovan taiteellisella\nteatterilla oli esityksen tyyliin. Mainittu teatteri oli innokkaan\nharrastelijan Konstantin Stanislavskyn ja etevän dramaturgin Wladimir\nNemirowitsh-Dantshenkon alkuaan Saksasta, Meiningenin teatterista,\nsaaman herätteen toteuma (1898), sama laitos, joka nyt palvelee\nbolsheviikkien mainostarkoituksia ja jonka näytöksiin venäläiselle\nsuggestiolle aina herkiksi osoittautuneet länsimaiset taiteilijapiirit\ntekevät vuosittain toivioretkiä. Lähtökohtana oli realistinen esitys,\nmutta ei vain siten, että huomio olisi kohdistettu näyttämön\nsaattamiseen tältä kannalta tosioloiseksi -- esim. Julius Caesarin\nlavastamista käytiin tutkimassa Roomassa --, vaan syvemmässä\nmerkityksessä siten, että näyttelijäin oli eläydyttävä osiin kuin\nkysymys olisi ollut heidän omista kokemuksistansa, ja lausuttava\nsanottavansa tämän luonnollisena puheilmauksena. Vanha retoorinen tyyli\nhävisi nyt kokonaan ja varsinkin komedian alalla englantilaiset\nnäyttelijät kehittivät sulavan luontevuuden.\n\nMaailmansodan aika vaikutti draamataiteeseen turmiollisesti:\nponnistelut korkeatasoisten sekä näytelmien että esitysten luomiseksi\nherpautuivat joksikin aikaa ja näyttämöt joutuivat esittämään keveätä\nhuviohjelmaa. Esimerkkinä mainittakoon, että erään Oscar Aschen\nsepittämä pukunäytelmä, jolla oli \"kiinalainen\" nimi Chu Chin Chow ja\naiheena satu Ali Babasta ja neljästäkymmenestä ryöväristä, pysyi\nnäyttämöllä lähes viisi vuotta (1916-1921) ja esitettiin yli 2.000\nkertaa. Se vetosi etupäässä silmään, sangen vähän korvaan eikä järkeen\nollenkaan. Kuitenkin on muistettava, että Shakespeare eli edelleen\nnäyttämöillä ja Barrie, Galsworthy ja Shaw jatkoivat tuotantoaan\nheikentymättömällä voimalla. Heidän rinnalleen ilmestyneistä\nnuoremmista näytelmäkirjailijoista muutama luetteleva rivi.\n\n_Somerset Maugham_ (s. 1874) on syntynyt Parisissa, jossa vietti\nkymmenen ensimmäistä ikävuottansa. Hänestä aiottiin lääkäriä, minkä\ntutkinnon suorittikin, mutta hän antautui kirjailijaksi julkaisten\n1897-1901 neljä realistista romaania. Hänen ensimmäinen näytelmänsä\nHaaksirikkoinen (Schiffbrüchig, 1902) esitettiin Berlinissä.\nMenestyksensä draaman alalla Maugham saavutti näytelmällä Lady\nFrederick (1907). Sen jälkeen hän on julkaissut uutterasti romaaneja\n(mm. omaelämäkerrallisen Ihmisorjuus -- Of Human Bondage, 1915) ja\nnäytelmiä (mm. Itään Suezista -- East of Suez, 1922; Ympyrä -- The\nCircle, 1921; Parempamme -- Our Betters, 1923; Uskollinen vaimo -- The\nConstant Wife, 1927 ym.), joista useat ovat saavuttaneet hyvän\nmenestyksen Englannin ulkopuolellakin. Hänen kirjailijaluonteensa on\nsatiirinen, joskus kyynillinen, päätarkoituksena yhteiskunnallinen ja\nsovinnaisuuksiin kohdistuva kritiikki. -- _Gilbert Cannan, Arnold\nBennett_ ja lyyrikko _John Masefield_ ovat esiintyneet myös\nrealistisina draamakirjailijoina. Tämän suunnan kannattajia ovat\nlisäksi olleet _St. John Hankin, Stanley Houghton, Harold Brighouse,\nMiss Sowerby ja Harley Granville Barker_ (s. 1877), jonka Voiseyn\nperintö (The Voisey Inheritance, 1905) ja sensuurin kieltämä Waste\n(1907) ovat Strindbergin ja Wedekindin kyynillisen naturalismin\nalaisina syntyneitä. -- _Hubert Henry Davies_ (1876-1919) oli\nmiellyttävä humoristi (komedia Limaeläin -- The Mollusc, 1907). --\n_Stephen Phillips_ (1868-1915) saavutti suuren menestyksen\nnäytelmällään Paolo ja Francesca (1900), vaikka se on luonteeltaan\nlukudraama. Tällaisia ovat myös hänen seuraavat draamarunoelmansa:\nHerodes (1904), Ulysses (1902) ja Nero (1906). -- _Lascelles\nAbercrombie_ (1881-1938) muistuttaa ulkonaisilta keinoiltaan\nnaturalisteja, mutta hänen peruspyrkimyksenään on unelma-, ihme- ja\naavistustunnelman luominen, kuten esim. Maailmanlopussa (The End of the\nWorld, 1915), jossa kiertävä kaivonkatsoja saa syntymään rahvaan\nkeskuudessa kulkutaudiksi kehittyvän maailmanlopun pelon. -- _Gordon\nBottomley_ (k. 1874) sijoittaa tapahtumansa mieluiten kelttiläisen\nmuinaisuuden hämärään tai muuhun menneisyyteen tai ajattomuuteen, jossa\nse, mikä on sielullisesti aina pätevää, voi ilmetä vapaana\najankohtaisuuden rajoituksista (Kuningas Learin vaimo -- King Lear's\nWife, 1915). -- _John Drinkwater_ (s. 1882) toimi 12 vuotta\nvakuutusvirkamiehenä, aloitti kirjailijauransa runoilla, pääsi\nBirminghamin teatterin johtajaksi 1913 ja sai siellä 1918 esitetyksi\nAbraham Lincoln-draamansa. Tätä suuriin draamakuviin tähtäävää\npyrkimystään hän on sitten jatkanut useilla näytelmillä (Mary Stuart,\n1921; Oliver Cromwell, 1921; Robert E. Lee, 1923; Robert Burns, 1925).\n-- Punch-lehden toimittaja _A. A. Milne_ (s. 1882) on tunnettu\nenglantilaisten rakastamien rauhallisten salonkikomedioiden taitavana\nsepittäjänä (esim. Mr. Pim menee ohitse -- Mr. Pim passes by, 1919). --\nIrlantilainen _St. John Ervine_ (s. 1883) on tuottelias kirjailija,\njonka lukuisista näytelmistä varsinkin Jane Clegg (1911) ja John\nFerguson (1914) ovat tulleet suosituiksi ja kuuluisiksi.\n\n\n\n\n3. Yhdysvallat.\n\n\nYhdysvaltain draama oli Ranskan draaman käännös tai mukaelma aina n.\n1890:een saakka. Ainoana itsenäisyyteen pyrkivänä kirjailijana\nmainitaan _Bronson Howard_ (1842-1908). 1880-luvulla ilmeni pyrkimyksiä\nkansallistyylisten realististen pilojen ja melodraamojen luomiseen,\nedellisten aihelähteenä New Yorkin alamaailma, jälkimmäisten\nmaalaiselämä. Näyttelijä _Denman Thompsonin_ Vanha kantatila (The Old\nHomestead) on jäänyt muistoon viimeksimainituista. Tunnustusta\nansaitsee bostonilaisen näyttelijän, teatterinjohtajan ja kirjailijan\n_James A. Hernen_ (1840-1901) toiminta, sillä hänen kirjoittamansa ja\nesittämänsä ansiokkaat realistiset näytelmät -- Margaret Fleming, 1891,\nRantavainio -- Shore Acre, 1892, ym. -- herättivät vakavaa harrastusta\nomintakeista amerikkalaista draamaa kohtaan. 1890:n jälkeen on\nesiintynyt lukuisasti amerikkalaisia näytelmäseppoja, jotka tietoisesti\npyrkivät vapautumaan vieraista esikuvista. -- _Augustus M. Thomas_ on\nkirjoittanut perin suosittuja paikallisvärisiä draamoja (Alabama, In\nMizzoura, Arizona). -- _Clyde Fitch_ (1865-1909) oli tunnettu mm.\nrealistisista yhteiskunnallisista näytelmistään (Kiipeäjät -- The\nClimbers, 1900, Totuus -- The Truth, 1906, Vihreäsilmäinen tyttö -- The\nGirl with Green Eyes, 1902). -- Draaman runollisia puolia edusti\ntunnustusta ansaitsevasti _Percy MacKaye_ (s. 1875) Jeanne d'Arc-\n(1906) ja Sappho ja Phaon-sepitelmissään. Tämä vilkas tuotanto sai\naikaan sen, että Yhdysvallat pääsivät jo sodan aattovuosina\nlopullisesti vapautumaan Ranskan ja Englannin holhouksesta, ruveten\npäinvastoin tarjoamaan omia draamojaan Eurooppaan. Maailmansodan\njälkeen yhdistys \"New Yorkin teatterikilta\" (The Theatre Guild of\nN. Y., Vapaan, Riippumattoman ja Moskovan teatterin kaikuilmiö)\nvaikutti valikoidulla ohjelmallaan huomattavasti draamataiteen tason ja\nkiinnostavuuden kohoamiseen. Mm. esitettiin Tolstoin Pimeyden valta,\nStrindbergin Kuolemantanssi ja erikoisella menestyksellä St. John\nErvinen Jane Clegg ja John Ferguson. Tämä noususuunta innosti\ndraamakirjailijoita ja helpotti heidän pääsyään näyttämöille ja tuloaan\ntunnetuiksi. Monista yrittelijöistä herätti pian erikoista huomiota\namerikkalais-irlantilainen _Eugene O'Neill_.\n\n_O'Neill_ on kiertävän näyttelijän poika: syntyi 1888 hotellissa ja\nvietti ensimmäiset seitsemän vuottansa matkoilla, isän esittäessä\nsuurella menestyksellä mm. Monte Criston kreiviä. 1906 hän tuli\nPrincetonin yliopistoon, josta lähes vuoden kuluttua erotettiin jonkin\nkepposen vuoksi. Toimittuaan käytännöllisellä alalla ja oltuaan 1909\navioliitossa ja kullanetsintämatkalla Hondurasissa, O'Neill pääsi 1910\nisänsä näyttämöseurueen apulaisjohtajaksi, hoitaen tätä tehtävää kolme\nkuukautta, jolloin lähti merelle. Oleskeltuaan Buenos Airesissa, jossa\nyritti monia eri töitä menestymättä ainoassakaan; oltuaan jälleen\nmerimiehenä, voitettuaan New Yorkissa rahaa pelissä ja jouduttuaan\ntästä seuranneen juhlimisen jälkeen melkein tietämättään New Orleansiin\nhän tapasi siellä taas Monte Cristoa esittävän kärsivällisen isänsä,\njoka nytkin tarjosi hänelle paikkaa seurueessaan. Toimittuaan jonkin\naikaa sekä siinä että sanomalehtireportterina O'Neill päätti\nnuoruuskautensa sairastumalla 1912 keuhkotautiin. Parantolassa hänellä\noli hyvää aikaa miettiä siihenastisia kokemuksiaan ja silloin syntyi\nnäyttelijän pojalle ja näyttelijälle luonnollinen halu koettaa tilittää\nniitä draaman muodossa. Toivuttuaan hän alkoi lukea ja kirjoittaa,\nopiskeli Harvardin yliopistossa näytelmätekniikkaa ja tutustui\nerikoisesti Strindbergiin, joka Freudin, Ibsenin ja Shaw'n ohella\nkuuluu hänen draamojensa kirjallisiin kummeihin. Ensimmäiset,\nenimmäkseen yksinäytöksiset draamansa hän julkaisi isän avustuksella\nkirjana 1914 nimeltä Janoa (Thirst). 1916 hän pääsi erään\namatööriseurueen, \"Provincetownin Näyttelijäin\" (Prowincetown Players,\njosta sitten sai alkunsa New Yorkin teatterikilta) tuttavuuteen, ja\ntämä esitti hänen näytelmänsä Itään Cardiffiin (Bound East for Cardiff)\n1916, joka ynnä eräs yksinäytöksinen ovat Provincetownin näytelmien\n(Pr. Plays, 1916) sisällyksenä. Seurue esitti muitakin O'Neillin\nkappaleita, joihin pian Yhdysvaltain \"omattunnot\" Nathan ja Mencken\nkohdistivat kiittävää huomiota. Hänen oppilasvuotensa päättyivät 1920,\njolloin New Yorkissa esitetty Taivaanrannan takana (Beyond the Horizon)\nsaavutti täyden menestyksen ja Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon. Saman\npalkinnon hän sai vielä kahdesti: näytelmillä Anna Christie (1922,\nesitetty Suomessa) ja Outo välikohtaus (Strange Interlude, 1928).\nMainittakoon lopuksi, että hän meni 1918 toiseen ja 1929 kolmanteen\navioliittoon, ja että hän on asunut v:sta 1928 Ranskassa ja saanut 1936\nNobel-palkinnon.\n\nNäistä Jack Londonista muistuttavista elämänvaiheista on olo\nmerimiehenä ja tutustuminen silloin ihmisiin, joissa fyysillinen puoli\nmerkitsee paljoa enemmän kuin älyllinen, vaikuttanut O'Neilliin eniten.\nSiihen liittyvät luontevasti satamakortteleista saadut kokemukset ja se\nhalveksinta, jota merimiehet yleensä romanttisessa itsetehostuksessaan\ntuntevat \"maarapuja\" kohtaan. Nämä elämänpiirit ovat omiaan herättämään\nkulttuurin veltostuttamissa ihmisissä uteliaisuutta siksi, että niissä\nvielä esiintyy kesytöntä intohimoa ja raakaa fyysillistä voimaa, ja\nettä näiden samoin kuin suoranaisen paheellisuuden rinnalla voi ilmetä\nviattomuutta ja puhtautta. Tämä uteliaisuus ja alkuperäisyyden ihailu\non samaa, jota Tolstoi ja Dostojevski olivat osoittaneet talonpoikaa ja\nsitten Gorki kulkuria kohtaan: naturalismin romantiikkaa, jota se tunsi\ntarvitsevansa voidakseen paremmalla omallatunnolla sanoa olevansa\nrunoutta.\n\nItään Cardiffiin ja Taivaanrannan takana ovat meriromanttisia,\nnaturalistisin keinoin rakennettuja. Samaan alaan kuuluvat karu Pitkä\nkotimatka (The Long Voyage Home, 1917) ja romanttisesti tunnelmallinen\nCaraibien kuu (The Moon of the Caribbees, 1918). Useissa\npienoisnäytelmissäänkin O'Neill on tulkinnut merielämästä saamiaan\nkokemuksia. Siirtyen laivasta laiturille hän on tavannut\nsatamakorttelien prostituoidun, jossa tietenkin piilee Magdalena tai\nSonja -- aate ei ole uusi --, ja joka meren raikkauden elvyttämänä\nnousee siveellisesti, menee avioliittoon merimiehen kanssa ja aloittaa\nuuden elämän (Anna Christie). Alkuperäisiä näkemyksiä, primitivismiä,\njota kulttuuri ei ole kyennyt tukahduttamaan, O'Neill kuvaa Keisari\nJonesissa (Emperor Jones, 1921), jonka historiallisena päähenkilönä on\nsatunnaisesti valtaan päässyt länsi-indialainen neekeri.\nNeekeripsykologiaa ja rotuvastakohtaa käsittelee Kaikilla Jumalan\nlapsilla on siivet (All God's Chillun have got Wings, 1924, esitetty\nSuomessa). Paitsi tällä primitivismin alueella O'Neill tutki\nalkuperäisyyttä vielä toisessakin piirissä, valkoisen rodun\nkeskuudessa. Karvainen apina (The Hairy Ape, 1922) on räikeä kuvaus\nlaivan lämmittäjästä, joka on niin yksinomaan viettiolento, että on\nsielullisesti alempana ei vain ihmistä vaan luontoakin, jota\nnäytelmässä edustaa gorilla. Tutkiessaan ihmistä tältä sielullisuuden\nja viettipuolen kannalta O'Neill joutui esittämään psykoanalyyttisiä\najatuksiaan omituisin vertauskuvin, jotka eivät johda täyteen\nselvyyteen (Suuri Jumala Brown -- The Great God Brown, 1925; Lazarus\nnauroi -- Lazarus laughed, 1926; Outo välikohtaus -- Strange Interlude,\n1928, Dynamo, 1928). Mutta ei vain alkeellinen merimies ole\nviettiolento, vaan hänen vastineensa voidaan löytää maaltakin, oloista,\njoissa vietin luulisi rauhoittuneen ja jalostuneen. Synkässä,\nkatharsista vaille jääneessä näytelmässään Intohimoa jalavien varjossa\n(Desire under the Elms, 1924, esitetty Suomessa) O'Neill kuvaa\nfarmareita, joissa elämän- ja sukuvietti ovat kaikkia muita viettejä ja\nsiveellisiä pyrkimyksiä voimakkaammat. Ne toimivat kuin antiikin\nmoirat, pakottaen uhrinsa, joiden onnea ne tuntuvat vihaavan,\njärkähtämättä menettelemään sallimansa mukaan. Talonpoikaissäädyn\nesittäminen alkeellisen jyrkkien intohimojen edustajana on muuten tuttu\nRanskan ja Itävallan draamasta. Antiikista muistuttavaan moirain\nleppymättömyys- ja tylyysvaiheeseen, joka voidaan käsittää samaksi kuin\npsykoanalyyttinen alatajuntainen ohjaus, O'Neill palasi -- kai Hugo von\nHoffmannsthalin esimerkin mukaan -- ehkä kuuluisimmassa näytelmässään,\ntragediassa Syytä suruun Elektralla (Mourning becomes Electra, 1932,\nesitetty Suomessa). Sen perusmallina ja kehyksenä on ollut Aiskhyloksen\nOresteia (I, s. 271). Christine Mannon (= Klytaimnestra) murhaa\nmiehensä Ezran (= Agamemnon). Tytär Lavinia (= Elektra) ja poika Orin\n(= Orestes) murhaavat Christinen rakastajan kapteeni Brantin (=\nAigisthos). He pakenevat Etelämeren saarelle aloittaakseen siellä uuden\nelämän, minkä Aiskhyloksen mukaan olisi nyt pitänyt onnistuakin, sillä\nPallas Athenehan antoi trilogian kolmannessa osassa Oresteelle\nanteeksi. O'Neill poikkeaa kuitenkin omalle psykoanalyyttisten\nkäsitysten mukaiselle linjalleen. Lavinia alkaa muistuttaa äidistään,\nOrin kapteeni Brantista; hän rakastuu sisareensa ja surmaa itsensä.\nLavinia palaa kotiinsa suremaan kohtaloaan -- syytä suruun Elektralla!\nMannonien talon pilaristo muistuttaa helleenien näyttämöstä. Tragedian\nvaikutus perustuu yksinomaan kauhuun; katharsista siinä ei tapahdu.\n\nSatiiriaan ansaitsemishimoa kohtaan O'Neill ilmaisi purevasti\nnäytelmässä Marco Millions (1924), jonka päähenkilönä on ahneudesta\nlöytöretkelleen lähtevä Marco Polo. Huvinäytelmä Oi nuoruus (Ah,\nWilderness, 1933, esitetty Suomessa) on O'Neillin tuotannon heikoimpia,\ntehty sovinnaisesti, amerikkalaisen puritaanisesti, opettavaan sävyyn\nja ilman todellista draamallista vauhtia. Uskonnollista heräämistä hän\nkuvaa samana vuonna ilmestyneessä miraakkelinäytelmässä Loppumattomia\npäiviä (Days without End).\n\nKuten O'Neillin saamista suurista kirjallisista palkinnoista näkyy, hän\non nykyhetken tunnustetuin näytelmäkirjailija. Arvostelu on liittänyt\nhänen nimeensä tuhlailevasti ylistyssanoja, joista \"mestari\" on\ntavallisin. Silti on epävarmaa, mikä hänen kohtalonsa tulee olemaan:\njääkö hän eloon vai kuuluuko päiväperhoihin? Yleisluonteeltaan hän on\nvoimadramaatikko, joka on osannut yllättää sodanjälkeisen veltostuneen,\nuutta ja sensaatiomaista jännitystä kaipaavan sivistyneistön\naihepiireillään ja räikeällä, psykoanalyyttisesti paljastavalla,\nkyynillisellä lohduttomuudellaan. Mitään positiivista ohjelmaa hänellä\nei ole, sillä hän näyttää olevan kykenemätön filosofiseen ajatteluun,\njota kuitenkin kaikin puolin tutkittu maailmankatsomus edellyttää.\nHänen ainoa syvempi ohjelmansa on kuten sanottu psykoanalyyttinen\npaljastus, mikä on kielteisyyttä ja sulkien pois henkiset arvot\nmadaltaa runouden ja tekee siitä harrastelijamaisen tieteen\npalvelijattaren. Kun on epäiltävää, miten pätevää kirjailijain\nharjoittama psykoanalyysi yleensä on, kun voimadramatiikka pyrkii\njäämään vain taiteen rajamaille ja kun runouden tehtävänä on henkemme\nylevöittäminen, jotta jaksaisimme kantaa elämän taakan, voi ymmärtää,\nettä O'Neillin tielle kuolemattomuuteen kohoaa vakavia esteitä.\n\n\n\n\n4. Saksa.\n\n\n1\n\nSchillerin kuoltua Saksan draamassa alkoi, huolimatta Kleistin,\nGrillparzerin, Hebbelin ja Ludwigin ponnistuksista, pitkällinen\nlaskukausi. Uusia hyviä draamoja ei ottanut syntyäkseen\nhuolimatta siitä, että niitä koetettiin haastaa näkyviin mm.\nWilhelm I:n perustamalla (1859) Schiller- ja itävaltalaisella\nGrillparzer-palkinnolla. Ensiksi mainitun saivat _Hebbel_\nNibelungeistaan (1863), _Albert Lindner_ (1831-1888) Brutuksesta ja\nCollatinuksesta (1866), _Geibel_ ja _Heinrich Kruse_ (1815-1902)\nyhdessä, edellinen Sophonisbesta, jälkimmäinen Kreivittärestä (1869).\nKuvaavaa on, ettei vuosina 1872 ja 1875 voitu palkintoa jakaa ja että\nse annettiin 1878 kolmelle, joista ainoa ansiokas oli _Anzengruber_.\n\n1860-luvulta aina 1880-luvun puoliväliin saakka näyttämöitä hallitsi\nranskalainen Scriben ym. huvi- ja Dumas nuoremman ym. porvarillinen\narkidraama, sekä Offenbachin ja Straussin operetti. Saksalaiset\nalkoivat itse sepittää heidän tyylisiään näytelmiä. _Paul Lindau_\n(1839-1919), Saksan lehtien Parisin-kirjeenvaihtaja, ranskalaissävyinen\nälyniekka ja kulttuuripakinoitsija, naturalistinen romaanikirjailija,\nMeiningenin ym. teatterien johtaja, saavutti menestystä sekä\nvakavammilla (Maria, 1868, Maria Magdalena, 1872 ym.) että\nranskalaisesti kevyt- ja kaksimielisillä komedioillaan. Suurimmat\nkassatulot saavuttivat kuitenkin _Gustav v. Moser_ (1825-1903), _Franz\nv. Schönthan_ (Edler v. Pernwald, 1849-1903), _Adolf L'Arronge_\n(1838-1908), _Oskar Blumenthal_ (1846-1917) ja _Gustav Kadelburg_\n(1851-1925) tunnetuilla keveillä komedioillaan, joita sepittivät satoja\njoko yksin tai yhteistöin. Kun ranskalainen henkevyys ei ole\nvaikeuksitta siirrettävissä saksalaiseen maaperään, jossa kansanluonne\nkyllä oivaltaa germaanien gemyytille ominaista huumoria, mutta on\nkömpelömpi salonkikomiikassa, vaipui nyt kyseessä oleva huvinäytelmä\nranskalaista esikuvaansa alemmalle asteelle.\n\nTeatterin ja draaman korottamiseksi tehtiin voimakkaita, kauaskantoisia\nyrityksiä, joista pysyvintä ja arvokkainta saavutti Richard Wagner.\nTärkeä oli kuten jo tiedämme Meiningenin herttuan Yrjö II:n toiminta:\nvv. 1874-1890 hänen teatterissaan noudatettiin realistista eli\nsellaista lavastus- ja esitystapaa, että näyttämön todella tuli\nkuvastaa tarkoitettua tilannetta ja että näyttelijän tuli omaksua\nosansa kuin olisi itse sen elänyt ja kokenut. Teatterin\nvierailunäytännöt, joiden ohjelmana oli klassillisia draamoja,\nvaikuttivat elvyttävästi sekä näihin että teatteritaiteeseen yleensä.\nEnsimmäisen kerran nyt mm. Kleistin draamat saivat osakseen\nansaitsemaansa huomiota. Näin Saksan teatteri aloitti uuden\nvapautumisensa taas vallalle päässeestä, houkuttelevasta ranskalaisesta\nsuggestiosta. Näytelmäkirjailijoista, jotka tajusivat teatterin\nalennustilan ja tahtoivat kohottaa sitä uudistamalla suuret kansalliset\ndraamaperinteet, on mainittava _Ernst v. Wildenbruch_ (1845-1909).\n\n_Wildenbruch_ oli syntynyt Beirutissa, jossa hänen isänsä oli\nkonsulina, ja vietti lapsuutensa Ateenassa ja Konstantinopolissa. Hän\nvalmistui upseeriksi, mutta luopui sotilasalalta antautuakseen\nlakimieheksi. Toimittuaan sellaisena hän tuli 1877 diplomatian\npalvelukseen. Tällöin hän oli jo aloittanut kirjailijatyönsä\njulkaisemalla 1870:n sodan innoittamia isänmaallisia runoja. Sivumennen\nmainittakoon, että hänen kuuluisa Noidan laulunsa (Hexenlied), jota on\nSuomessakin melodraamana paljon esitetty, sisältyy hänen Runoihinsa ja\nballaadeihinsa (Dichtungen und Balladen, 1884). Hänen maineensa\nnäytelmäkirjailijana alkoi 1881, jolloin Meiningenin teatteri esitti\nhänen Karolingit-draamansa. Hänelle annettiin Schiller-palkinto kaksi\nkertaa, 1884 ja 1896. Hän erosi virastaan 1900 ja asui sen jälkeen\nWeimarissa.\n\nWildenbruchilla oli draamateknillistä kykyä, niin että hän todella\nosasi luoda siltä kannalta toimintarikkaita, näyttämökelpoisia\nkappaleita. Tämän ominaisuutensa vuoksi nuoret realistit --\nHart-veljekset -- kohottivat hänet kilvelle odotetun uuden\nnäytelmäsuunnan tekijämiehenä ja julkaisivat, teatterien ollessa vielä\nWildenbruchin näytelmille suljettuja, hänen draamojaan Saksalaisessa\nkuukausilehdessä. Tässä kannatuksessaan nuoret erehtyivät, sillä\nWildenbruch kuului todellisuudessa Schillerin romanttisen perinteen\njatkajiin. Schilleriltä oli kotoisin hänen komea, kalskahteleva,\nretoorinen paatoksensa, erona vain se, ettei hän kyennyt saavuttamaan\nmestarin ajatussyvyyttä eikä aitoa runollisuutta. Puhujana oli liiaksi,\nkaikkien henkilöiden kohdalla, kirjailija itse, joten syvempää,\ntodellista, yksilöllistä elämää ei päässyt syntymään. Hänen korkeat\naatteensa: kansallisuus ja isänmaanrakkaus, eivät kuitenkaan voineet\nolla tehottomia, varsinkin kun niitä teroitettiin jännittävän,\nvoimakkaan, värikkään draamarakenteen asein. Karolingien päähenkilö,\nLudvig Hurskaan toinen puoliso Judith, tahtoo saada valtakunnan\nperijäksi poikansa, mutta tuhoaa itsensä ja aikeensa aviorikoksella;\nIsät ja pojat (Väter und Söhne, 1881) osoittaa, miten pojat ovat\nsovittaneet isien heikkouden häpeän vuonna 1806; Quilzowit (1888),\nKenraalisotamarsalkka (Der Generalfeldobsrst) ja Uusi valtias (Der neue\nHerr) ovat jännittäviä Hohenzollern-draamoja -- tekijän suku oli\nkeisarisuvun syrjähaarautuma; kaksiosainen Heinrich ja Heinrichin suku\n(1896) kuvaa investituurariidan aikaa. Yhteiskunnallisen draaman\nalalla, jota myös yritti, Wildenbruch onnistui huonommin.\n\nAidomman taiteilijan nimen kuin Wildenbruch ansaitsi _Anzengruber_ (s.\n140) draamoillaan, joita sepitti kaikkiaan neljätoista. Todettuaan\naikansa näytelmien tyhjyyden ja mitättömyyden hän ryhtyi tehtäväänsä\nopettavassa ja herättävässä tarkoituksessa, mutta kuitenkin\ntaiteilijana, joka ei tahtonut väärentää inhimillistä totuutta.\n\nKirchfeldin pappi (Der Pfarrer von Kirchfeld, 1870), kunnianarvoisa\nHell, kohottaa kylässään vapauden ja inhimillisyyden lipun, mitä hänen\nsuvaitsematon kirkkonsa ei suo anteeksi. Häntä vastustaa toisaalta\nateistinen katkera Wurzelsepp, joka on menettänyt morsiamensa siksi,\nettä tämä oli toisuskoinen. Itse antaen vainoojilleen anteeksi Hell\nmenettää toimensa siksi, että hautaa kirkollisesti Wurzelseppin äidin,\nvaikka tämä oli tehnyt itsemurhan. Hän on joutumaisillaan epätoivoon,\nkun päättääkin jäädä odottamaan vapaan kirkon syntyä. Näytelmä herätti\nsuurta huomiota siksi, että sen henkilöt olivat samalla sekä suurien\naatteiden ja ajanvirtausten edustajia että tosia ihmisiä --\ntoisenlaisia kuin huvinäytelmien luutnantit ja puolikasvuiset tytöt.\nMuistettakoon, että paavi julistettiin erehtymättömäksi 1870. Valapatto\ntalonpoika (Der Meineidbauer, 1871) kuvaa Matthias Ferneriä, joka on\nanastanut tekemällä väärän valan veljensä lapsilta näiden perinnön ja\ntahtoo saada rauhan tunnollensa kouluttamalla poikansa papiksi, jotta\ntämä sitten antaisi hänelle synninpäästön. Mutta poika kieltäytyy,\nminkä johdosta isä ampuu häntä. Hän pelastuu kuitenkin, mutta isä\nkuolee tunnontuskiensa uhrina. Rikos tulee sovitetuksi nuorten\nrakkauden ja avioliiton kautta. Henkilöt ovat uskottavia ja\nvaikuttavia, otettuja elävästä elämästä. Puumerkin kirjoittajat (Die\nKreuzelschreiber, 1872) on iloinen talonpoikaiskomedia paavin\nerehtymättömyysjulistuksen ajoilta. Talonpojat ilmoittavat käsityksensä\nasianomaiseen paikkaan kirjelmällä, jonka alle piirtävät puumerkkinsä.\nPapit toimittavat puolestansa heidän vaimonsa julistamaan, että\nelleivät miehet peruuta kirjelmäänsä, heillä ei ole enää asiaa\naviovuoteeseen. Miehet ovat jo vähällä menettää pelin, kun kylän\niloinen sielu Steinklopferhans järjestää heille toivioretken, tovereina\njoukko hauskoja tyttöjä. Nyt naiset alkavat horjua. Lopuksi nuori\ntalonpoika Anton ja hänen viehättävä vaimonsa sovittavat riidan.\nTunnontuska (Der Gewissenswurm, 1874) kuvaa vanhan talonpojan\nrauhattomuutta sen johdosta, että on hylännyt ja, kuten hänelle\nuskotellaan, saattanut kurjuuteen nuoruutensa rakastetun. Mutta kun hän\ntapaakin tämän 12 lapsen reippaana äitinä, huolet häipyvät ja ukko\nvirkistyy entistä ehommaksi, ottaen \"synninlapsen\" luokseen.\nKaksoisitsemurha (Der Doppelselbstmord, 1875) on parodia Kellerin\nMaakylän Romeosta ja Juliasta. Riitelevien talonpoikien poika ja tytär\nrakastavat toisiaan ja kirjoittavat vanhemmilleen poistuneensa\n\"yhtyäkseen ikuisesti\" (af ebich zu vereinigen). Syntyy suuri hätä,\nkunnes nuoret löydetään hyvässä kunnossa heinäladosta, jossa\ntodennäköisesti olivat toteuttaneet aikomuksensa.\n\nNaturalismin voitollepääsy oli eduksi Anzengruberille, jonka taiteen\ntodellisuusarvot tulivat vain sitä paremmin ymmärretyiksi. Parissa\nnäytelmässään hän itsekin kokeili kaupunkiympäristöllä ja\nyhteiskunnallisella juonella, saavuttamatta kuitenkaan aikaisempaa\ntaiteellista tasoansa. 1887 hänelle annettiin Grillparzer-palkinto.\n\n\n2\n\nSaksan näyttämötaiteen uudistamisessa oli Wagnerin ja Meiningenin\nherttuan jälkeen suuri ansio ns. \"Vapaan näyttämön\" (Die freie Bühne,\n1889) perustamisella. Ilmiö oli sama kuin Ranskassa, Englannissa,\nVenäjällä ja Yhdysvalloissa: vakuutettuina siitä, ettei virallinen,\njulkinen, kaavoihin kangistunut teatteri voinut kehittää\nnäyttämötulkintaa sille kannalle ja tasolle, mikä oli ajankohdan\ndraamataiteelle välttämätöntä ja olennaisinta, yksityiset harrastajat\nalkoivat toteuttaa ihanteitaan aluksi suljetussa piirissä ja\nmenestyksen rohkaisemina julkisesti. Berlinissä aatteen isänä ja\ntoteuttajana oli kirjallisuudenhistorioitsija Otto Brahm. Berlinin\nVapaan näyttämön avajaisohjelmana oli Kummittelijoita; kuukautta\nmyöhemmin esitettiin _Gerhart Hauptmannin_ Ennen auringonnousua (Vor\nSonnenaufgang). Näin Vapaa näyttämö rohkeasti aloitti työnsä ajankohdan\nsuurimpien draamakirjailijoiden tulkitsijana.\n\n_Hauptmann_ syntyi 1862 Schlesiassa, Salzbrunnissa, ravintoloitsijan\npoikana. Hänen koulunkäyntinsä oli hajanaista ja epäsäännöllistä.\nTuntien halua taiteilijaksi hän oli Breslaun taidekoulun oppilaana\n1880-82 valmistautuakseen kuvanveistäjäksi, mutta jätti tämän alan ja\nkuunteli jonkin aikaa Haeckelin luentoja Jenassa. 1883 hän matkusti\nItaliaan antautuen uudelleen taiteilijahaaveisiinsa. Opiskeltuaan\nBerlinin yliopistossa ja miellyttyään Holzin ja Schlafin seuraan ja\nheidän johdonmukaiseen naturalismiinsa (yhteisteokset Papa Hamlet ja\nnaturalistinen näytelmä Seliken perhe -- Familie Selike, 1889), jota\noli ranskalaisten esikuvain mukaan jo itsekin yritellyt kertomuksessa\nRadanvartija Thiel (Bahnwärter Thiel, 1887), hän löysi alansa\nnaturalistisena draamakirjailijana. Päästyään avioliiton kautta\ntaloudellisesti riippumattomaksi hän on voinut omistautua kokonaan\ntaiteelleen. Vuodesta 1891 hän on asunut Schlesiassa, Schreiberhaussa\nja Agnetendorfissa, mutta on ollut paljon matkoilla. Vuoden 1912:n\nNobel-palkinto annettiin hänelle \"etupäässä hänen runsaan,\nmonipuolisen, etevän toimintansa vuoksi draamarunouden alalla\".\n\nEnnen auringonnousua kuvaa eläimellisen paheellisuuden asteelle\nvajonnutta Krausen talonpoikaisperhettä, jonka tyttären Marian kanssa\nkaivosinsinööri Hoffmann on mennyt naimisiin. Isä Krause on aina\njuovuksissa ja ahdistelee tyttäriäänkin; rouva Krause on myös juoppo ja\npitää yhteyttä rikkaan mutta typerän Wilhelm Kahlin kanssa, jolle\ntahtoo naittaa tyttärensä Helenen. Hoffmannin puolisokin juo. Hoffmann\non tunnoton keinottelija ja ahdistelee Heleneä, joka yksin on kuin\npuhdas kukka mutaisessa suossa. Näiden ihmisten väliin patoutuneet\nvoimat panee liikkeelle Amerikasta saapuva yhteiskunnallinen uudistaja\nAlfred Loth, Hoffmannin opintotoveri, jonka tämä sallii jäädä taloon\nvain siksi, että Helene on rakastunut häneen. Loth olisi valmis\nmenemään Helenen kanssa avioliittoon, ellei paikalle saapunut toinen\nopintotoveri tohtori Schimmelpfennig osoittaisi hänelle tieteellisin\nperustein, kuinka arveluttavaa perillisten kannalta on vaimon ottaminen\ntällaisesta perheestä. Loth lähtee tohtorin mukana tiehensä ja Helene\nsurmaa itsensä samalla hetkellä, kun isä hoipertelee kotiin kapakasta.\n\nNaturalistinen tarkoituksellisuus ja \"luonnontieteellisyys\" on\nilmeinen; henkilöistä ovat kaikki muut taiteellisesti epäkiitollisia ja\nvastenmielisiä paitsi Loth ja Helene; edellinen on vähemmän uskottava\nsiksi, että vaikka on inhimillisyyden opettaja ja edustaja, hylkää\nmorsiamensa kylmän jyrkästi vain tieteellisten perusteiden vuoksi;\njälkimmäinen on kyllä mahdollinen ja tosi, mutta ei jaksa pelastaa\nnäytelmää, joka juuri hänen kohdallaan päättyy lopulliseen, koko\nesitettyä elämänkuvaa koskevaan ahdistavaan tyrmistykseen. Runoutta\ntekijä on koettanut pitää mukana laajahkoilla, selittävillä\nnäyttämöohjeillaan aloittaen siis tavan, jonka Shaw pian kehitti\nerikoisuudekseen.\n\nRauhanjuhla (Das Friedensfest, 1890), jossa riitaisen perheen jäsenet\npiti sovitettaman, mutta joka silti päättyy viiltäviin epäsointuihin,\non myös lohduttomia tilannekuvia esittävä, draamalliselta toiminnalta\nhidas, kokonaisuutena vastenmielinen, tyrmistyttävä. Edeltäjäänsä\nhiukan lohdullisempi se on sikäli, että aavistamme perheen vanhimman\npojan Wilhelmin ehkä tulevaisuudessa pääsevän nauttimaan sitä\nsopusointua, jota hän oli turhaan koettanut tuoda kotiinsa. Isän\njuoppous on tyypillisesti naturalistinen piirre, ja samoin\nperinnöllisyyden ja ympäristön vaikutus, joka psykiatrisena lakina\nohjaa henkilöiden elämää enemmän kuin heidän oma yksilöllisyytensä.\nUsein uudistuva lause: \"Olemme alusta alkaen turmeltuneita -- sekä\ntaipumusten että varsinkin kasvatuksen pilaamia\", tuo mieleen Ibsenin\nKummittelijat.\n\nRosmersholmin vaikutuksen alaisena on syntynyt Yksinäisiä ihmisiä\n(Einsame Menschen, 1891).\n\nJohannes Vockerat, joka on opiskellut sekä teologiaa että Haeckelin\nmonismia ja horjuu uskon ja darwinismin välillä, rakastaa kyllä\nvaimoansa Kätheä, vaikka tunteekin, ettei tämä ole niin innostunut\nhänen kirjallisesta työstään kuin olisi toivottavaa. Vockerat on täten\npohjaltaan yksinäinen ihminen. Hänen kotiinsa saapunut Anna Mahr on\ntaas uudenaikainen nainen, joka osaa antaa hänelle hänen kaipaamaansa\nhenkistä tukea. Kun Anna lopuksi matkustaa pois, Vockerat tuntee taas\njäävänsä yksinäiseksi ja hukuttautuu. Tämä oli Hauptmannin draamoista\nensimmäinen, joka esitettiin Vapaan näyttämön ulkopuolella, julkisessa\nteatterissa.\n\nYksinäisiä ihmisiä kuvaa eheästi ja vaikuttavasti ihmiskohtaloita,\njotka eivät ole tarkoituksellisesti etsittyjä ja poikkeuksellisia, vaan\nnormaaliin, tavalliseen elämään kuuluvia. Tunnelma, jonka luominen on\nHauptmannin vahvoja puolia, tiivistyy näytös näytökseltä sikäli kuin\nVockeratin kiintymys Annaan kasvaa, yhä tehokkaammaksi. Vockerat on\ntyypillisesti naturalistinen henkilökuva: hän kykenee ymmärtämään\nelämän mahdollisuudet ja eläytymään sen iloihin ja kärsimyksiin, mutta\nhäneltä puuttuu kokonaan Kantin tahto- ja velvollisuusihmisen voima,\njonka avulla vastoinkäymiset voitetaan ja saavutetaan todellinen\nsuuruus. Jos hänessä olisi ollut tätä siveellistä ainesta, hän olisi\nvoinut kokea kaiken, mitä nytkin, mutta olisi palannut saattamasta\nAnnaa mielessä se vahva päätös, että hänen tuli samoin kuin Annan ja\nkärsivällisen, sydämellisen vaimonsa nyt koettaa hakea onnea\nkieltäymyksestä. Mutta tällainen siveellinen voimahan ei kuulunut\nnaturalismin ohjelmaan ja siksi Hauptmann johti hänet itsemurhaan.\nVaikutelma on masentava, vaikkakaan ei epätaiteellinen. Perustellusti\nvoi kysyä, eikö Vockeratin herääminen siveellisen käskyn tuntoon olisi\nkohottanut draamaa paljoa hienomman yksinäisyystragiikan ja\ntaiteellisuuden asteelle?\n\nKutojat (Die Weber, 1892, esitetty vasta 1894) on Hauptmannin kuuluisin\ndraama ja Saksan naturalismin korkein saavutus. Sen esittämiselle teki\nsensori aluksi esteitä, mutta salli sen sitten, kun oli käynyt\nselville, ettei sen sisällys lopuksikaan ylittänyt niitä rajoja, joita\nyhteiskunnat asettavat valvoessaan omaa turvallisuuttaan.\n\nPeterswaldaun kutojakylässä Schlesiassa vallitsevat huonojen palkkojen\nvuoksi mitä kurjimmat olosuhteet. Tunnoton liinatehtailija Dreissiger\nimee ihmisparoilta viimeisenkin veritipan. Tyytymättömyys kasvaa ja\nsitä lietsoo etupäässä \"punainen leipuri\". Ollaan eräänä toukokuun\nhelteisenä loppupäivänä 1844 tuomassa kankaita Dreissigerin varastoon,\njossa konttoristi Pfeifer ottaa ne vastaan, vähentäen raivostuttavan\nkylmäverisesti muutenkin pieniä palkkoja milloin milläkin tekosyyllä.\nKun punainen leipuri protesteeraa, hänet erotetaan. Mutta juuri\nsotapalveluksesta palannut Moritz Jäger asettuu hänen puolelleen ja he\nkiihoittavat kutojat väkivaltaisuuksiin. He tunkeutuvat tehtailijan\nkotiin tämän paetessa takaovesta ja hävittävät sen. Kapina leviää\nmuihinkin kyliin, joissa kaikki pakotetaan liittymään siihen. Vain\nvanha, hurskas Hilse kieltäytyy, istuu rauhallisesti kangaspuittensa\nääressä sillä aikaa, kun ulkona raivoaa taistelu, ja kuolee harhakuulan\nuhrina. Sotaväkeä on näet tuotu kukistamaan kapinaa. Vaikka\nkapinallisten onnistuukin toistaiseksi karkoittaa sotilaat, näytelmä\npäättyy siihen varmuuteen, että heidän asiansa on menetetty.\n\nKutojat on tosi kuva työläisten oloista manchesterilaisen liberalismin\nvaltakaudelta, jolloin valtiovalta ei muka saanut, ellei tahtonut\nloukata yksilöllistä ja kansalaisvapautta, sekautua pääoman ja työn\nvälisiin suhteisiin. Ja juuri totuutensa vuoksi se on järkyttävä. Kuvan\ntaiteellisuus on varjeltunut siksi, että tekijä on varonut vaipumasta\nsentimentaalisuuteen, ja hiukan kärsinyt siitä, ettei pääomalla\nole tilaisuutta virkkaa sanaakaan puolustuksekseen. Entäpä\nmaailmanmarkkinoiden silloinen hintataso ei sietänyt palkkojen\nkorottamista? Varsinaista päähenkilöä ei näytelmässä olekaan, vaan\nsiinä asemassa toimii kutojain kokonaisjoukko, kansa itse. Juonta ei\nsiinä liioin ole -- on vain alituinen, masentava köyhyys ja työn ja\npääoman väkivaltainen tilinteko --, mutta tämän korvaa riittävästi se\nkohtaus kohtaukselta jännittyvä ja tiivistyvä tunnelma, jonka\nluomisessa Hauptmann taas osoittaa suurta taitoa ja joka loppuun saakka\npitää kappaleen syvällisessä vireessä ja katsojan säikähtyneesti,\ntunnontuskaisesti valppaana. Naturalismi lopuksi ohjaa tekijän tällä\nkertaa oikeaan: sen totuuden oivaltamiseen, etteivät nämä puutteen\nkurjistuttamat ja tylsistyttämät ihmisparat sittenkään ole niitä, jotka\nvoisivat korjata kyseessä olleita yhteiskunnallisia epäkohtia.\nIlmestyessään 1890-luvulla, sosialidemokratian nousukautena, Kutojilla\noli olojen suhteellisen kehittymättömyyden vuoksi agitatoorista\najankohtaisuusarvoa; nyt se on muuttunut puhtaammin historialliseksi,\nsoveltumatta meidän aikamme oloihin. Tämä merkitsee, että siitä puuttuu\ntodellinen taiteellisuus eli se ominaisuus, jota aika ei voi vanhentaa.\n\nKutojien menestys oli kuten sanottu naturalismin huippu, mutta samalla\nmyös nopean laskun alku. Hauptmann oli omalta kohdaltaan tyhjentänyt\nnaturalistisen sanottavansa ja sepitti uutta asennoitumista etsiessään\nkaksi oivallista huvinäytelmää: Ammattitoveri Cramptonin (Kollege Cr.,\n1892) ja Majavaturkin (Der Biberpelz, 1893), jotka ovat arvokkaita\nlisiä Saksan kansalliseen, ranskalaisuudesta riippumattomaan\nhuvinäytelmistöön.\n\nEdellisen päähenkilö, taideakatemian professori Crampton on\nsiveellisesti terve luonne, vaikka joutuukin ansaitsemattomien\nvastoinkäymisten vuoksi rappiolle. Siitä asemasta hänet kuitenkin\npelastaa hänen oman kunnollisuutensa herättämä tyttären ja tämän\nkosijan rakkaus. Näytelmässä on Dickensin viehättävää, humanitääristä\nlämpöä. Jälkimmäinen on samantyylinen komedia kuin Kleistin Särkynyt\nruukku. Demokraatteja vihaava, itserakas viranomainen Wehrhahn ei\nsuostu edes kuulemaan koroillaaneläjä Krugerin valitusta, että häneltä\non varastettu halkoja ja majavannahkaturkki, vaan on kokonaan itse\nvarkaan, pesijätär Wulffin, huiputettavissa.\n\nHauptmannin seuraava tuotanto osoittaa hänen oivaltaneen naturalismin\nkykenemättömäksi saavuttamaan taiteen korkeampia asteita. Sen\nyksityiskohtainen ulkonainen esineellisyys, enimmäkseen alaluokkiin\nrajoittuva aihepiiri ja yhteiskunnallinen tarkoituksellisuus,\nluonnontieteellinen tunteettomuus ja kyynillisyys, mikä kaikki sulki\npois mielikuvituksen ja aineesta riippumattoman, vapaan, ihanteellisen\nhenkisyyden -- todellisen runouden --, sai hänet kaipaamaan tätä\njälkimmäistä ja tavoittelemaan sitä. Tällöin hän noudatti ajankohdan\nyleistä, _symbolismiksi_ sanottua virtausta, jonka päärunoilijoita oli\n_Maurice Maeterlinck_ ja tarkoituksena nimenomaan Ibsenin, Zolan ja\nTolstoin vastustaminen. Siitä tarkemmin tuonnempana. Näin on\nymmärrettävissä, miten Saksan huomattavin naturalistinen runoilija oman\nkokemuksensa opettamana alkoi irtautua suunnastansa ja pyrkiä alueelle,\njonka parhaiten voisi määritellä romanttiseksi. Se tapahtui\nHannele-näytelmässä 1893.\n\nHannelen meno taivaaseen (Hanneles Himmelfahrt) on uninäytelmä.\nNimihenkilö, muurari Matternin 14-vuotias tytärpuoli, säätyläishenkilön\navioton lapsi, joutuu äidin kuoltua kärsimään juopon isäpuolen\nraakuudesta niin, että koettaa hukuttautua. Hänet kuitenkin pelastetaan\nja viedään köyhäinkotiin, jonne jää hoidettavaksi. Hän alkaa nähdä\nkuumehoureisia unia: isäpuoli säikyttää, äiti ja kolme enkeliä\nsuojelevat ja lohduttavat häntä. Sitten hän näkee kuolonenkelin, mutta\nennenkuin tämä ehtii kohottaa miekkaansa, pieni kyttyräselkäinen\nkyläräätäli tuo morsiusleningin, hunnun ja seppeleen, ja hänet puetaan\nkauniiksi kuin prinsessa. Huoahdettuaan viimeisen henkäyksensä hän\nnäkee rakastetun opettajansa Gottwaldin saapuvan oppilaineen\nhautajaispuvussa. Lapset pyytävät Hannelelta itkien anteeksi sitä\npahaa, mitä ovat tehneet hänelle, ja opettaja hyvästelee hänet\nliikutettuna. Saapuvien surevien joukossa on myös isäpuoli, jolle\nopettajan näköinen tuntematon puhuu niin vakavia sanoja, että hän\ntunnustaa olevansa syypää lapsen kuolemaan. Lopuksi Hannele ja nyt\nvalkoiseen ja kultaan puettu tuntematon jäävät kahden. Riemusta ja\nodotuksesta vapisevalle lapselle tuntematon kuvaa taivaallisen\nkaupungin ihanuutta. Näyttämö pimenee ja valkenee taas. Kaikki on kuten\nennenkin, erona vain se, että Hannele on kuollut.\n\nAlku ja todellisuustausta on räikeätä yhteiskunnallista naturalismia,\nmutta valittu niin tavallisesta elämästä, ettei sitä voi sanoa\npoikkeukselliseksi. Kohoaminen siitä unen tietä kauniimpaan maailmaan\non luonteva keino paettaessa arjesta ihanteiden pariin, tie, jonka\ntunsivat jo Giovanni della Casa, Sidney ja Shakespeare (III, s. 154,\n195). Hannelen unia on moitittu \"tehdyiksi\", nähdäksemme aiheettomasti.\nNe ovat päinvastoin uskottavasti johdettuja hänen äskeisistä\nkokemuksistaan. Niillä on sitä paitsi tärkeä tehtävä siveellisen\ntasapainon aikaansaamisessa. Räikeän alun viiltävä vääryys näet on\njärkyttänyt katsojaa niin, että elleivät hänen siveelliset tunteensa\nsaa hyvitystä, näytelmä menettää taiteellisuutensa. Nyt Hannelen\nuninäyt rauhoittavat katsojan saattaen hänet ymmärtämään, että lapsi\nsittenkin on saanut korvauksen kärsimyksistään ellei elämässä, niin\nainakin käsittämättömässä tuonpuoleisuudessa, joka täyttää sen, mikä\ntäällä jää vajaaksi. Yhteensä koko tämä naturalismin ja ihanteellisen\nmielikuvitusrunouden rinnastaminen on suoritettu niin luontevasti, että\nsiitä ilmenee neroutta. Ainoa puoli, joka näytelmässä asettaa katsojan\nehkä liian kovalle koetukselle, on sen tunteellisuus. Hannele on siinä\nsuhteessa Dickensin pikku Nellyn sisko. Mutta kun tunteellisuus asuu\nitse aiheessa eikä voi sanoa Hauptmannin tehostaneen sitä luvattomasti\neli enempää kuin itse asiasta johtuu, niin onko tässäkään moitteen\nsijaa? Pitääkö hylätä tällaiset aiheet siksi, että ne kuohuttavat\ntunne-elämäämme? Ei ainakaan silloin, kun tuloksena on puhdistunut,\nylevöitynyt sieluntila.\n\nHauptmannin seuraava draama, vuoden 1525:n talonpoikaiskapinaa\nkäsittelevä Florian Geyer (1896), vastaa Kutojia ja on sikäli ja\ntekotapansakin puolesta naturalistinen; kaukaista aikaa koskevana,\nhistoriallisena, se edustaa toisaalta pyrkimystä irtautumaan\nnaturalismista. Toisin kuin Kutojissa hän asetti talonpojille johtajan,\njonka piti olla näytelmän päähenkilö. Tästä oli seurauksena, ettei hän\nsaanut syntymään varhemman näytelmän eheätä kokonaissuggestiota. Kun\nhänellä ei ollut kykyä varsinaisen toimintadramatiikan luomiseen, jäi\nFlorian Geyer epäröiväksi, draamallisuutta päinvastoin hidastavaksi\nhenkilöksi. Kokonaisuutena näytelmä on heikko, yksityiskohdissa\nvaikuttava.\n\nUponnut kello (Die versunkene Glocke, 1896) ilmaisee runoilijan\nsyventyneen saturomantiikkaan. Vaikka kuuluisalla kellonvalajalla\nHeinrichilla onkin oiva vaimo, Magda, ja kaksi poikaa, ja onni\nmuutenkin näyttää hänelle hymyilevän, hän ei silti ole tyytyväinen,\nsillä ainoassakaan hänen valamassaan kellossa ei ole hänen\nhaaveilemaansa ihanneääntä. Ollessaan viemässä kelloa uuteen\nvuoristokappeliin hän joutuu tapaturman uhriksi ja kello uppoaa\nvuoristojärveen. Perillä hän tapaa viehättävän Rautendeleinin, joka on\n\"keijukaisolento, puoleksi lapsi, puoleksi neito\", ja jossa hän tuntee\nkauneushaaveidensa ikäänkuin ruumistuneen. Talonpoikaisneidon hahmossa\nsitten Rautendelein käy hänen luonansa ja saa hänen elämänhalunsa ja\nluomisintonsa uudelleen syttymään ja kiihtymään voimakkaammiksi kuin\nmilloinkaan ennen. Hän jättää vaimonsa ja lapsensa asuakseen\nRautendeleinin kanssa vuoristossa ja luodakseen haaveilemansa suurtyön.\nVaroituksiin hän vastaa juuri nyt, enemmän kuin milloinkaan ennen,\ntäyttävänsä Jumalan käskyä. Katumuksen nuoli tapaisi hänet vasta\nsilloin, kun uponnut kello alkaisi soida. Mutta nähtyään näkynä\nlastensa tuovan hänelle ruukkua, joka on täynnä hänen vaimonsa\nkyyneleitä, ja kuultuaan tämän hukuttautuneen, ja kun vielä lisäksi\nuponnut kello alkaa ihmeen voimasta soida, hän hylkää Rautendeleinin ja\nkiiruhtaa takaisin laaksoon ihmisten luo. Nämä kuitenkin torjuvat hänet\npois. Hän lähtee hakemaan Rautendeleinia, mutta ei löydä; vasta hänen\nkuolinhetkellään Rautendelein lennähtää hänen luokseen ja huudahtaen:\n\"Aurinko tulee!\" suutelee häntä.\n\nNäytelmä edustaa monenlaisia alkuaineksia. Taustalla on Yksinäisiä\nihmisiä, sillä Heinrich on Vockerat, Magda Käthe ja Rautendelein Anna.\nSieltä häämöttävät myös Faust ja Peer Gynt. Päätehtävänään runoilijalla\non ollut sen tragiikan kuvaaminen, joka syntyy siitä, ettei taiteilija\nmilloinkaan onnistu saavuttamaan eikä muuttamaan todellisuudeksi ylintä\nihannettaan, ja että kaikki maalliset suhteet kuten esim. avioliitto\nvoivat tuntua hänestä taiteilijalle välttämättömän vapauden\nrajoituksilta. Hän tarvitsee innoittajakseen luonnon syvimmän\nhengettären, joka on siveellisen maailmanjärjestyksen ulkopuolella ja\nsuo hänelle täydellisen vapauden. Mutta ihanne ei toteudu sittenkään,\nsillä se ei kuulu ajallisuuden piiriin; kuolema vasta avaa sen\nmaailman, jossa korkein kauneus asuu. Rankaisematta taiteilija ei voi\nloukata velvollisuuden eikä siveyden lakia eikä katkaista suhteitaan\nympäristöönsä: hän ei voi solmita niitä enää uudelleen ja joutuu muun\ntragiikkansa lisäksi kärsimään siveellisten rikkomusten aiheuttamia\ntunnontuskia. Uponnutta kelloa on moitittu hämäräksi, mutta\naiheettomasti; taiteilijatragiikan valossa se on selvä, vaikuttava,\narvokas saavutus. Sitäpaitsi sen lyyrillinen keijukaisrunous on aitoa\nja viehättävää.\n\nHauptmannin jatkuva laaja tuotanto ei tuo sanottavasti uusia piirteitä\nhänen näin syntyneeseen kirjailijakuvaansa. Ajuri Henschel (Fuhrmann\nHenschel, 1898) on naturalistinen kuvaus tämännimisestä\nammatinharjoittajasta, joka vaimovainajalleen antamastaan lupauksesta\nhuolimatta nai piikansa, tulee onnettomaksi, näkee näkyjä ja kuolee.\nLoppuosa on siis sepitetty symbolistiseen tapaan. Ajurin liika\nhyväntahtoisuus ja pehmeys herättää niin paljon moitetta, että\nnäytelmän taiteellisuus siitä kärsii. Rose Bernd (1903) on\ntyrmistyttävä kuvaus siitä, kuinka nimihenkilö, kunnollinen, reipas\nmaalaistyttö, joutuu alhaisten vehkeiden uhriksi. Michael Kramer (1900)\non Ammattitoveri Cramptonin tragediatoisinto, tehty johdonmukaisesti\nnaturalistiseen tyyliin. Pääosia esittävät nimihenkilö, vanha\ntaiteilija, ja hänen lahjakas mutta rappiolle joutunut poikansa Arnold,\njoka tekee itsemurhan. Henrik parka (Der arme Heinrich, 1902) on\nHartmann von Auen samannimisen runoelman (II, s. 246) dramatisointi,\njossa naturalismin houkuttelemana mennään liian pitkälle mm. pitalin\nkuvaamisessa, mutta joka kokonaisuudessaan ilmaisee kiinnostusta\nmystiikkaan ja romantiikkaan. Ja Pippa tanssii (Und Pippa tanzt, 1906)\nkertoo kuten Browningin näytelmä pienestä italialaistytöstä, joka\nherättää kaikissa omistamisen halua ja jossa on sekä Mignonia että\nEsmeraldaa. Vanhan lasimestarin tyttärenä hän on hauras kuin lasi ja\nkuolee samalla kuin häneen kiintynyt gorillamainen, quasimodomainen\nlasinpuhaltaja särkee kädessänsä olevan pikarin. Todellisuus ja\nsatu sekoittuvat erottamattomasti. Pippa ja häneen rakastunut\nkauneudenetsijä, Venetsiaan pyrkivä Hellriegel edustanevat taiteilijan\nkaipuuta etelään, romantiikan maille. Symbolismi jää kuitenkin\nhämäräksi. Lopettaen luettelon tähän toteamme, että mainitsematta jää\nalun toistakymmentä näytelmää.\n\nSelville on käynyt ensiksi, että Hauptmann on naturalisti sen väkevän\nosanoton vuoksi, jota hän tuntee köyhiä tai muuten kärsiviä,\nsäälittäviä ihmisiä kohtaan. Hän tutkii syitä heidän kurjuuteensa ja\nesittää tämän alastomana herättääkseen meissä vakavaa pyrkimystä\ntoimimaan niin, että epäkohdat vähitellen korjautuisivat. Mutta tällöin\nHauptmann ei milloinkaan horjahda tarkoituksellisuuteen, vaan pysyy\nulkokohtaisen puolueettomuuden rajoissa. Hugomainen irvokkuus\nvastakohtien asettamisessa rinnakkain ei ole hänelle tuntematonta.\nVarsinaisen draamallisen juonen sommittelussa hän on heikohko, mutta\nsitä taitavampi näytelmiä hallitsevan yleistunnelman tiivistämisessä\nmm. laajoilla, ohjaajalle tarkoitetuilla huomautuksilla. Toiseksi on\nilmeistä, että Hauptmannin kirjailijapsykessä on synnynnäisen\noikeudella naturalistin rinnalla aina asunut romantikko. Naturalistinen\nkielteisyys ei ole häntä tyydyttänyt, vaan hän on tuotantonsa toisessa,\npositiivisessa puolessa mennyt symbolismin nimellä uudistuneen\nromantiikan alueelle saadakseen sieltä, henkisyyden ja eetillisyyden\nhallitsemasta, naturalismin ulko- ja yläpuolella olevasta maailmasta\nsitä ylevöitymistä, jota taide ehdottomasti tarvitsee todella\nvastatakseen nimeänsä. Kun nyt Hauptmannin kehitysaikoina naturalismi\nja symbolismi olivat toisilleen jyrkästi vastakkaisia ja vihamielisiä,\nja kun hän ei ollut niin suuripiirteinen ja aikansa yläpuolella oleva\nrunoilijapersoonallisuus, että olisi vaikeuksitta omaksunut sen, mikä\nmolemmissa oli hyväksyttävää, tästä kahden herran palvelemisesta jäi\nhänen kirjailijapsykeensä ristiriitaisuutta, joka jonkin verran särkee\nsitä. Mutta tästä huolimatta on myönnettävä, että Hauptmannia on\nhallinnut palava pyrkimys saada ihmiskunta taiteen kautta heräämään\nrakkauden- ja kauneudentuntoon, ja siten puhdistuneena ja jalostuneena\nkääntymään tielle, joka johtaa onnellisempaa tulevaisuutta kohti. Tätä\nkorkeata päämäärää hän on tavoitellut suuren runoilijan voimalla ja\nväsymättömyydellä, ja on ansainnut maineensa ja aikalaistensa\nkiitollisuuden.\n\nHauptmannin aikalainen _Hermann Sudermann_ oli laajalti tunnettu sekä\ndraama- että romaanikirjailijana (s. 150), mutta ei kohonnut\nyleisömenestyksestään huolimatta taiteilijana hänen rinnalleen.\n\n_Sudermann_ (1857-1928) oli itäpreussilaisen oluenpanijan poika, joka\nsai kokea nuoruudessaan puutetta ja jättää koulunsa kesken. 1877 hän\ntuli Berliniin kotiopettajaksi, antautui 1881 sanomalehtimieheksi ja\nkirjailijaksi, ja saavutti 1889 näytelmällä Kunnia (Die Ehre) suuren\nmenestyksen. Rikas mies suojelee köyhää perhettä, jonka poika Robert\nrakastuu hänen tyttäreensä Leonoreen. Sillä aikaa kun Robert käyttäytyy\nkunnollisesti Indiassa ja ansaitsee omaisuutta saadakseen Leonoren\nvaimokseen, rikkaan miehen poika Kurt viettelee hänen sisarensa.\nRobertin palattua kotiin, huomattua asian ja vaadittua Kurtia\nsovittamaan tekonsa avioliitolla, vanha tehtailija hyvittää tytön\n40.000 mk:lla. Kun Robert tahtoo maksaa tämän häpeärahan takaisin ja\nLeonore ilmoittaa seuraavansa häntä, rikas mies pitää tätä skandaalina,\nmutta muuttaa mielensä saatuaan tietää Robertin saavan periä suuren\nomaisuuden. Kunnia voidaan siis paikata rahalla -- siinä näytelmän\nsatiirinen kärki. Juttu on tekemällä tehty ja olisi tyypillinen\nkotzebuelais-porvarillinen murhenäytelmä, jos Robert niinkuin aikoo\ntodella ampuisi Kurtin. Takapihan köyhä ja etupihan rikas asunto on\nasetettu tarkoituksellisen räikeinä vastakohtina rinnakkain. Sodoman\nloppu (Sodoms Ende, 1891) on Hedda Gablerin mukainen melodraama\nBerlinin hienostomaailmasta, jonka turmelus mädättää nuoren, lahjakkaan\ntaiteilijan. Naturalismille välttämätön viattoman itsemurha ja\nsyyllisen kuolema ovat viimeisen näytöksen voimakohtauksia. Kodissa\n(Die Heimat, 1893) kuvataan, kuinka pikkukaupungista ja sen\nhurskastelevista oloista kotoisin ollut, siellä vietellyksi ja\nkodistaan karkoitetuksi tullut Magda, joka on maailmalla taistellessaan\nvalmistunut kuuluksi laulajattareksi, kerran palaa kotiin ja\ntoimeenpanee kahden maailmankatsomuksen yhteentörmäyksen. Vahinko vain,\nettä näin syntyvä voimakas draamallisuus on enemmän taitavan\nteatterimiehen kuin runoilijan aikaansaannosta. Magda oli Ida Aalbergin\nloisto-osia. Seuraavilla lukuisilla näytelmillään, joiden aihealue on\nniin laaja, että siihen mahtuu Johannes Kastaja (Johannes, 1898,\nesitetty Suomessa) ja Jeesuksen odotuksen mystiikka, Sudermann ei enää\nsaavuttanut alkukautensa menestystä.\n\nSudermann kuuluu kieltämättömästä lahjakkuudestaan huolimatta niihin\nkirjailijoihin, joiden kykeneväisyys rajoittuu ulkonaiseen, draamassa\nesim. jännittävän juonen ja vaikuttavien tilanteiden luomiseen, ja\njoilta puuttuu syvemmän totuuden havaitsemiskyky ja traagillinen voima\nihmiskunnan kärsimysten omistamiseen ja sovittamiseen.\n\n\n3\n\nHauptmannin ja Sudermannin draama oli niin vallitsevassa asemassa, että\nnuorempien yrittäjien oli vaikeata saavuttaa itsenäistä sävyä.\n\nOnnistuneimpia oli länsipreussilainen _Max Halbe_ (1865-1944), jonka\nlemmentragedia Nuoruus (Die Jugend, 1893) saavutti harvinaisen\nmenestyksen. Hans von Hartwig rakastuu ikätoveriinsa Anncheniin,\npappilan kasvattityttäreen, ja onnensa hurmassa he antautuvat\ntoisilleen. Mutta askeettinen kappalainen ja Annchenin vähämielinen\nvelipuoli ovat vakoilleet heitä ja ilmiantavat heidät kasvatusisälle,\njoka määrää, että Hansin on ensin suoritettava tutkintonsa ja sitten\ntultava hakemaan Anna puolisoksensa. Tähän näytelmä voisi\ntaiteellisimmin päättyäkin, mutta naturalistille se ei riittänyt:\nvelipuoli ampuu ikkunasta Hansia, Anna heittäytyy väliin ja kuolee.\nNuoren rakkauden sulo antaa näytelmälle hienoa, surumielistä tunnelmaa.\nSeuraavissakin näytelmissään (mm. Äiti maa -- Mutter Erde, 1897, ja\nMyrsky -- Der Sturm, 1903) Halbe ponnisteli vakavasti kunnollisen\nnäytelmän luomiseksi, mutta onnistui vain puoleksi. Edellinen on\nkotiseutu-, avio- ja naiskysymysnäytelmä, jossa rakkaus isältä\nperittyyn maatilaan ja nuoruudessa hylättyyn naiseen herää liian\nmyöhään voidakseen toteutua; kaksoisitsemurha pilaa lopun.\nJälkimmäisessä on kysymys väärennetyn testamentin avulla kahdelta\nnuoremmalta veljeltä anastetusta maatilasta, jota patolaitteet\nsuojelevat tulvalta. Rikollisen vaimoon rakastunut nuorin veli tahtoo\nkostaa särkemällä padon, rikollinen koettaa estää häntä ja molemmat\nhukkuvat.\n\nGerhart Hauptmannin veli _Carl Hauptmann_ (1858-1912), luonnontutkija\nja filosofi, ryhtyi kirjailijaksi vasta 36-vuotiaana ja on luonut\nmenestystä saavuttaneita draamoja. Vuoripaja (Die Bergschmiede, 1901)\nsai Schiller-palkinnon. Frankfurt a. Mainista syntyisin (1862) oleva\njuutalainen oppinut, Paul Heysen oppilas _Ludwig Fulda_ on sepittänyt\npaitsi yleisesti tunnettuja keveitä ja satiirisia huvinäytelmiä\n(Pässinpää -- Der Dummkopf, 1907) myös naturalistisia (Orjatar -- Die\nSlavin, 1891) ja romanttisia (Talismaani, 1892) draamoja. Syvempää\nelämäntotuuden oivallusta ne eivät ilmaise. Keveän huvinäytelmän\nsepittäjänä ja varieteemaisen Überbrettl-operetin keksijänä oli\naikoinaan suosittu schlesialainen _Ernst von Wolzogen_ (1855-1934).\nLahjakas taiteilija oli _Otto Erich Hartleben_ (1864-1905),\njonka upseeritragedia Ruusumaanantai (Rosenmontag, 1901) sai\nGrillparzer-palkinnon, mutta edustanee silti hänen kykyään heikommin\nkuin hänen hilpeät, todellista huumoria ilmaisevat komediansa (mm.\nAngele, 1890, Hanna Jagert, 1892). Baijerilainen _Ludwig Thoma_\n(1867-1921), joka kunnostautui naturalistiselta pohjalta lähtevien,\njoskus liiaksi alastomien, mutta aina hilpeiden proosasatiirien\nkirjoittajana, sepitti myös onnistuneita komedioja (mm. Mitali, 1901,\nMoraali, 1909). Kylmänä satiirikkona tuli tunnetuksi müncheniläinen\n_Joseph Ruederer_ (1861-1915) naturalistisista komedioistaan\nLipunvihkiäiset (Fahnenweihe, 1894) ja Aamurusko (Morgenröte, 1904).\n\nJo Ibsenillä saattoi yhteiskunnallisten epäkohtien ja ihmissuvun\nheikkouksien paljastaminen muuttua hyytäväksi satiiriksi. _August\nStrindberg_, josta pian enemmän, kehitti sairaalloisessa,\nepäluuloisessa neroudessaan tämän irvokkaansatiirisen draamasuunnan yhä\npitemmälle, niin että maailma oli hänen silmissään puoleksi sairas-,\npuoleksi hulluinhuone. Bernard Shaw omaksui Ibsenin ja Strindbergin\nsatiirin, mutta ei heidän vakavaa siveellistä perusnäkemystään, ja\npäätyi siihen tyhjään älyleikittelyyn, jonka jo tunnemme. Molemmilla\nskandinaaveilla oli herättävä vaikutus Saksan naturalismiin.\nStrindbergin räikeän äärimmäisyyssuunnan ja Shaw'n tekniikan omisti\n_Frank Wedekind_ (1864-1917).\n\n_Wedekind_ oli lääkärin poika Hannoverista, mutta kasvoi isänsä\nmaatilalla Sveitsissä, Lenzburgissa. 19 vanhana hän antautui\nsanomalehtimieheksi ja joutui sitten toimimaan monilla aloilla:\nilmoitusten hankkijana, Parisissa ja Lontoossa esiintyvän sirkuksen\ntaloudenhoitajana, näyttelijänä ja dramaturgina. 1896 hän kirjoitti\nSimplizissimukseen poliittisia artikkeleja, asettui seuraavana\nvuonna Leipzigiin Carl Heinen Ibsen-seurueen näyttelijäksi ja\nteatteriohjaajaksi ja muutti 1898 samanlaiseen toimeen Müncheniin. Hän\nesitti vaimonsa kanssa omia draamojaan, antaen vierailunäytöksiä\nBerlinissä. Suoritti vankeusrangaistuksen majesteettirikoksesta. Kuoli\nMünchenissä. Paitsi näytelmiä hän kirjoitti runoja ja romaaneja.\n\nWedekindin tunnetuin näytelmä on Kevään herääminen (Frühlings Erwachen,\n1894), jossa näyttämökuvin esitetään, miten tietämättömyys\nsukupuoliasioista saattaa nuoren tytön liian varhaiseen lapsivuoteeseen\nja kuolemaan, ja pari koulupoikaa turmioon, toisen itsemurhaan, toisen\nmielisairauteen. Muista mainittakoon Maan henki (Der Erdgeist, 1895),\nkuvaus vampyyrinaisesta, Lulusta, joka tuottaa turmion\nvaikutusvaltaansa joutuneille miehille ja lopuksi itselleen, ja\nPandoran arkku (Die Büchse der Pandora, 1903), jossa myös on aiheena\nsukupuolien toisiinsa kohdistuva viha ja taistelu.\n\nWedekind osasi luoda vaikuttavia draamoja, joista ilmenee järkyttävän\naiheen ja juonen lisäksi lyyrillisyyttä, älyä, satiirista terävyyttä,\nvieläpä vakavaa siveellistä pyrkimystä. Mutta hän ei ollut niin\nnerokas, että olisi kyennyt kohoamaan aikansa yläpuolelle, ja joutui\nsiis taistelemaan ahtaasti oman moraalikäsityksensä puolesta. Wedekind\noli näet enemmän agitatoorinen moralisti kuin runoilija ja taiteilija.\nHän selitti ihmisten onnettomuuksien johtuvan siitä, että he ovat\nsaaneet sukupuolisuudesta joko ei mitään tai sitten väärän käsityksen,\nja vaati, että lapsille oli ilmoitettava asian oikea laita jo ajoissa,\nennen sukupuolisen kypsymisen tapahtumista. Rakkaus oli oleva vapaata,\näitiys kunnioitettavaa avioliiton ulkopuolellakin jne. aivan kuin jo\nFriedrich von Schlegel ja Nuori Saksa olivat julistaneet. Räikeästi ja\nhäikäilemättä hän otti nämä asiat draamojensa keskeisiksi aiheiksi ja\naikaansai sitä kauhua ja järkytystä, jota sukupuolielämän alaston\nkäsittely aiheuttaa siksi, että se loukkaa luonnollisen häveliäisyyden\nlakia. Naturalismi saavutti tällöin huippunsa ja sen päämäärän, johon\nse oli oman tieteellisen ohjelmansa mukaisesti ollut koko ajan\npyrkimässä. Wedekindin dramatiikka ei ollut muuta kuin 1890-luvulla\ntieteen ja kasvatuksen keskeisimmän puheenaiheen, seksuaalisuuden,\nnousua näyttämölle. Tunnettua on, miten tuo kysymys vaikutti silloin ja\nvuosisatamme alkukymmenenä mm. pohjoismaissa, jossa nuorison\nkasvattajat paljon harkitsivat ikivanhaa pulmaa, \"miten sanoisin sen\nlapselleni\". Vähemmän tunnettua lienee, että samaan aikaan kun Wedekind\notti sen puheeksi draamassa, Freud (s. 20) ryhtyi tutkimaan sitä\npsykologisena tekijänä luoden kuten tiedämme psykoanalyysin. Tämän\nalaan kuuluva kirjallisuus johtuu täten tärkeältä osalta 1890-luvun\nnaturalismista ja seksuaaliriidasta, eroten siitä vain sikäli, ettei se\nenää moralisoi, vaan tyytyy vain paljastamaan siihen liittyvät\nsielulliset \"salasolmut\".\n\nWedekind suhtautui kysymykseen vakavasti, mikä on hänen ansiokseen\nmyönnettävä. Niin ei tehnyt wieniläis-juutalainen lääkäri\n_Arthur Schnitzler_ (1862-1931).\n\nOivaltaen, miten hienoa sielunelämää, samalla kertaa intohimon riemua\nja kärsimystä, komiikkaa ja huumoria, lemmensuhteisiin voi liittyä, hän\npidättäytyi asian moraalisesta ja yhteiskunnallisesta puolesta ja\ntyytyi enimmäkseen vain erittelemään rakkauden psykologiaa. Hänestä\npuhuen on sana \"wieniläinen\" korostettava, sillä hänen tyylinsä edustaa\nsodanedellisen wieniläisnuorison iroonisen väsähtänyttä, kaikesta\nuskosta ja innostuksesta irtautunutta, hiukan surumielistä mutta\nsamalla jo hilpeätä pakinoimista, jonka vaikutus perustuu tärkeältä\nosalta sävyyn ja vivahduksiin. \"Tuoksu\", \"ilmanala\", \"tunnelma\" on\nSchnitzlerille tärkeintä. Keskuksena on aina nainen, juonena usein\ntympäisevän pitkälle menevä kuhertelu -- Liebelei, mikä on erään hänen\nlohduttoman traagillisesti päättyvän näytelmänsä nimenä (1895). Jo\nesikoisteoksessa (Anatol, 1893) sankari joutuu naisen sylistä\ntoiseen, selitellen asiaansa sekä itselleen että katsomolle mitä\nkylmäverisimmällä filosofialla. Uskalletuin on Karkelo (Reigen, 1900).\nKoettaessaan luoda syvää, vakavaa draamaa -- sellaisiakin hänen\ntuotantoonsa sisältyy --, Schnitzler ilmaisee aatteellisen tyhjyytensä\nja kykenemättömyytensä, ja sepittää juonensa niin kyynillisen\nlohduttomaksi, että taiteellinen vaikutus särkyy. Häntä on pidettävä\nrokokoon tavoin sirona, mutta samalla naturalistisesti rohkeana\npienoistaiteilijana, joka edustaa hienoston väsähtänyttä, rappeutunutta\nelämänpiiriä.\n\nSyvempi, eloisampi, liikkuvampi ja ihanteellisempi luonne oli _Hermann\nBahr_ (1863-1934), myös wieniläinen, naturalismista lähtenyt draama- ja\nromaanikirjailija, kirjallisuussuuntien teoreettinen käsittelijä. Hänen\netsimisensä suuntaa ilmaisee se, että hän on kääntynyt katoliseen\nuskoon. Aloitettuaan kansannäytelmillä (Esikaupungista -- Aus der\nVorstadt, 1893), Ibsenin ja Strindbergin tyylisellä naturalismilla\n(Wienittäriä -- Wienerinnen, 1900), hän päätyi hilpeään huvinäytelmään\n(Krampus, 1902, Konsertti, 1909), jotka ilmaisevat aitoa wieniläistä\nhenkevyyttä ja iloisuutta. Komedia Lapset (Die Kinder, 1910) käsittelee\narkaluontoista aihetta ja uhkaa kääntyä tragediaksi, kun käy selville,\nettä rakastavaiset ovat sisaruksia; uusi käänne, heidän vanhempainsa\nomalla tahollaan tekemä harha-askel, kuitenkin muuttaa tragedian\nkomediaksi ilmaistessaan, etteivät he sittenkään ole sisaruksia.\n\nWieniläinen oli _Hugo von Hofmannsthal_ (1874-1929), rikkaan\njuutalaisen kauppiaan poika, romanttinen runoilijaluonne, joka on\nkenties saanut aikaan enemmän lyyrikkona kuin draamakirjailijana. Hän\nviihtyi parhaiten kaukaisessa, väririkkaassa, kulttuuritäyteisessä\nmaailmassa, jonka näki mielikuvituksessaan kuin loistoisan unen ja\njohon eläytyi herkästi, elävöittäen sen hienosti ja tunnelmallisesti,\netupäässä lyyrillisin keinoin. Jo ensimmäisessä tuotteessaan,\nvarhaiskypsässä draamaharjoitelmassaan Eilen (Gestern, 1892),\nHofmannsthal saavutti taiteensa korkeimman tason: juoni -- nainen\npettää puolisoaan, joka saa sen tietää -- jää sivuasiaksi ja päähuomio\nkohdistuu mestarillisesti luotuun ja lyyrillisesti ilmaistuun\ntunnelmaan. Sama herkkä sielun- ja tilannemaalaus on tärkeintä ja\nonnistuneinta hänen muissakin nuoruudendraamoissaan, joista parhaita\novat Tizianin kuolema (Der Tod des Tizian, 1892), Narri ja kuolema (Der\nTor und der Tod, 1894) ja Seikkailijatar ja laulajatar (Der Abenteurer\nund die Sängerin, 1899). Niistä hengähtää niin suloinen alakuloisuus ja\nherkkä lyyrillisyys, ettemme muista kaivata niistä puuttuvaa\ndraamallista toimintaa. Ne osoittavat Hofmannsthalin olleen luodessaan\nniitä Maeterlinckin symbolistisen mystiikan sekä Wilden ja D'Annunzion\nestetismin lumoissa. Ryhtyessään luomaan toimintadraamoja Hofmannsthal\nharhautui sairaalloisen vaisto- ja viettielämän naturalistiseen\nkuvaukseen, jota turhaan koetti ylevöittää symbolistiseen suuntaan.\nNäin syntyivät Elektra (1903), Pelastettu Venetsia (Das gerettete\nVenedig, 1904) ja Oidipus ja Sfinksi (1905). Keskimmäinen on Otwayn\n(III, s. 183) ja molemmat muut Sophokleen (I, s. 275) muunnoksia.\nSophokleen jalon sielullisen totuuden ja sanonnan koruttoman ylevyyden\nsijaan niissä on tullut räikeä sairaalloisuus ja kuumeinen mystiikka\nynnä melkein Hoffmann von Hoffmannswaldausta ja toisesta\nschlesialaisesta koulusta (III, s. 212) muistuttava kaunissanaisuus.\nHofmannsthalin yrityksistä vanhan taiteen elvyttämiseksi mainittakoon\nvielä Jokamiehen (II, s. 394) ja Calderonin Suuren maailman teatterin\n(III, s. 390) mukaelmat (1912, 1922), molemmat tuttuja Helsingin\nnäyttämöiltä. Hofmannsthalia on pidettävä tosielämälle vieraana,\nylikultivoituna estetisoijana, joka paetessaan nykyisyyttä joutui\nverettömän valhekauneuden maailmaan.\n\n\n4\n\nNaturalismi ja symbolismi viihtyivät rinnakkain, vaikka olivatkin\nperustarkoituksiltaan toisilleen vastakkaisia. Ilmiö on vanhastaan\ntuttu: romantiikka tarvitsi joskus vaikutelmiensa aikaansaamiseksi mitä\nräikeintä realismia. Tästä yhteistyöstä syntynyt draama oli\nnaturalistisista puolistaan huolimatta artistinen, epätosi, minkä\njohdosta alettiin kaivata uutta tosielämän draamaa. Kotiseututaidehan\npiti koko ajan yllä tätä harrastusta niinkuin tiedämme Anzengruberista.\nHänen erikoisalaansa jatkoi yleiseurooppalaista mainetta saavuttanut\n_Karl Schönherr_ (1867-1943).\n\n_Schönherr_ oli kotoisin Innsbruckin läheisyydessä olevasta Axamista ja\ntoimi Wienissä lääkärinä. Kirjailijauransa hän aloitti Roseggerin\ntyylisillä kansankuvauksilla, joissa onnistui, ja pessimistisillä\nsuurkaupunkiromaaneilla, joissa epäonnistui. Oikean alansa hän löysi\nryhtyessään sepittämään draamoja kansan elämästä. Huomattavimmat näistä\novat Maa (Erde, 1907) ja Usko ja kotimaa (Glaube und Heimat, 1910),\njoka valloitti tekijälleen Schiller- ja Grillparzer-palkinnon.\nEdellinen, jonka kirjailija on määritellyt \"elämän komediaksi\", on\nkuvaus vanhasta talonpojasta, joka ei vastoin odotuksia kuolekaan, vaan\nvirkistyen kevään tullen ottaa jälleen talon ohjat haltuunsa ja tekee\n46-vuotiaan poikansa avioliitto- ja isännyyshaaveet vielä toistaiseksi\ntyhjäksi. Tässä esiintyvä käsitys talonpojan kiintymisestä maahansa on\ntoisenlainen kuin pohjoismaissa vallitseva: Maan ukko Grutz ajattelee\nitsekkäästi vain omaa isännyyttään raskimatta luopua siitä ja\nvälittämättä sukunsa jatkumisesta; pohjoismaiden talonpojan ylimpänä\nhuolena on suvun jatkuminen ja isännyyden sijoittaminen pojan harteille\nniin pian kuin nämä ovat kylliksi leveät kyetäkseen kantamaan sen.\nTämän vuoksi näytelmä ei tee kaikissa suhteissa uskottavaa vaikutusta.\nUskon ja kotimaan alaotsakkeena on \"erään kansan tragedia\". Se kuvaa\nniitä kärsimyksiä, joiden uhriksi Itävallan protestantit joutuivat\nkatolisen taantumuksen aikoina: heidän oli joko luovuttava uskostaan\ntai poistuttava kotikonnultaan ja isänmaastaan. Oli puolinaisia ja\nheikkoja luonteita, jotka suostuivat, mutta oli myös lujia, jotka\nmieluummin luopuivat maastaan kuin vakaumuksestaan. Näyttämönä, jossa\ntämä kotimaan ja uskon välinen taistelu tapahtuu, on pieni alppikylä ja\nvanha Rott-perhe.\n\nSaksan seuraavista näytelmäkirjailijoista vain muutama nimi. Toiveita\nherättivät reiniläiset _Wilhelm Schmidtbonn_ (s. 1876, dramaturgi\nMünchenissä, Akhilleuksen viha -- Der Zorn des Achilles, 1909,\nRiivattujen kaupunki -- Die Stadt der Besessenen, 1915) ja _Herbert\nEulenburg_ (s. 1876, Ritari Siniparta -- Ritter Blaubart, 1905,\nBelinde, 1912). _Heinrich Lilienfein_ (s. 1879) saavutti mainetta jo\n1900-luvun ensimmäisellä kymmenellä julkaisemillaan lukuisilla\ndraamoilla, joihin 1919 lisäsi Varjojen tuomio (Das Gericht der\nSchatten) nimisen tetralogian siitä, miten sodassa kaatuneiden varjot\nvaikuttavat eloon jääneisiin. _Eberhard König_ (s. 1871) on sepittänyt\nansiokkaita historiallisia näytelmiä (Stein, 1906, Albrecht Karhu -- A.\nder Bär, 1911). _Eduard Stucken_ (1865-1936) on täysin romanttinen\nrunoilija, joka on pyrkinyt luomaan Graal-aiheen ympärille keskittyvää\nritaridraamasikermää. Romantikko on myös _Ernst Hardt_ (s. 1876), joka\nsai Tristan-aiheistoon kuuluvalla näytelmällään Tantris-narri (Tantris\nder Narr, 1908) kaksi Schiller-palkintoa samalla kertaa.\n\nUusklassillisen suuntansa mukaisesti _Paul Ernst_ (s. 158) käsitti\ntragedian draaman korkeimmaksi muodoksi ja joutui näin tulkitsemaan\nsiveellisen tahtoihmisen taistelua. Tämä vei hänet vastustamaan\nnaturalismia ja siihen yhtynyttä uusromantiikkaa, jotka eivät voineet\nluoda todellista tragediaa, koska ihminen ei ollut niiden käsityksen\nmukaan vapaa, vaan ympäristönsä tuote. Tällöin Ernst kuitenkin tyytyi\nHebbelin puolinaiseen kantaan, so. että kohtalo, ajan käänne,\nvasta haastaa ihmisen voimien koetteluun ja tuhoaa hänet; hän\nei siis omistanut Schillerin kantaa, jonka mukaan tahtoihminen\ntyydyttää kaipuunsa syöksymällä taisteluun ihanteidensa puolesta\noma-aloitteisesti, oman siveellisen olemuksensa käskystä. Hebbelimäinen\nriehaantuminen tahdon tehostamiseen on Ernstin mielestä jo sellaisenaan\ntraagillista, mitä vaikutusta sankarin tuho vielä lisää. Sitä paitsi\nitse taistelu herättää ylpeyttä, uhmaa, elämän arvojen korkeata\noivallusta ja vaikuttaa täten tunteisiimme ylevöittävästi. Ernstin\ntragedioista mainittakoon Brunhild (1909), jonka henkilöluku on\nrajoitettu viideksi ja joka osoittaa, miten petos vähitellen paljastuu\nja Brunhild on pakotettu kostamaan rakastetulleen.\n\nErnstin draamasuunnan kannattajia olivat _Samuel Lublinski_\n(1868-1910), joka valitsi aiheensa Nibelungien sikermästä\n(Günther ja Brunhild) ja Fredrik II:n Hohenstaufilaisen ja hänen\nsonetinkeksijäkanslerinsa Pier delle Vignen (II, s. 295) historiasta\n(Keisari ja kansleri), ja _Wilhelm von Scholz_ (s. 1874), joka aloitti\nsymbolistina (Voitettu -- Der Besiegte, 1899, Vieras -- Der Gast,\n1900), mutta irtautui tästä suunnasta liittyäkseen uusklassillisuuteen.\nKonstanzin juutalaisen (1905) päähenkilö kukistuu siihen ristiriitaan,\njoka syntyy hänen sydämessään rodun ja entisyyden sekä toiselta puolen\nhänen ihanteellisista syistä omaksumansa kristinuskon välillä.\nKilpajuoksu varjon kanssa (Der Wettlauf mit dem Schatten, 1921), jossa\nrunoilija käsittelee luomaansa henkilöä kilpailijanaan ja joka saavutti\nhuomattavan menestyksen, osoittaa hänen irtautuneen antiikin\naihepiiristä.\n\nNs. \"ekspressionismin\", josta tarkemmin toisessa yhteydessä,\nensimmäisen draamavoiton saavutti _Walter Hasenclever_ näytelmällään\nPoika (Der Sohn, 1916), jota pidettiin Schillerin In tyrannos-\nsotahuutona, mutta jonka samoin kuin Hasencleverin muiden draamojen\nmaine pian sammui. Ekspressionistinen näytelmä harhautui usein kauhu-\nja inhoaiheisiin, jotka estivät taiteellisuuden synnyn ja tekivät\nkäyttäjänsä kirjailijoina mahdottomiksi. Lukuisista kirjailijoista\nmainittakoon _Fritz von Unruh_ (s. 1885), joka aloitti voimakkaana\nmyrsky- ja kiihkodramaatikkona, ja päätyi tragediallaan Yksi sukupuoli\n(Ein Geschlecht, 1916) vastenmielisille alueille. _Karl Sternheim_\n(s. 1878) kuvaa kyynillisissä komedioissaan vanhaa porrastietä syvistä\nriveistä porvariston ja raha-aateliston salonkiin, ampuen teräviä\nnuolia yleisiin heikkouksiimme (Porvari Schippel, 1913, Tabula rasa,\n1919). _Georg Kaiser_ (s. 1878) aloitti Ibsenin, Strindbergin ja\nWedekindin merkeissä koettaen saada selville, miten elämän todellinen\nsolmukohta ja polttopiste olisi muutettavissa draamaksi. Mutta\nhuolimatta tarmokkaista yrityksistä (Juutalaisleski -- Die jüdische\nWitwe, 1911, Calais'n porvarit -- Die Bürgern von Calais, 1914, ym.)\naikeen tuskin voi sanoa onnistuneen. Pragista syntyisin oleva _Franz\nWerfel_ (s. 1890), sodan vannoutunut vastustaja ja lähimmäisenrakkauden\nsaarnaaja, sepitti Euripideen mukaan Troijattaret (Troerinnen, 1915),\nFaust-aiheisen Kuvastinihmisen (Der Spiegelmensch, 1920) ja Pukinlaulun\n(Bocksgesang, 1921), jotka ovat \"lunastusdraamoja\", ilmaisuja tekijänsä\nhartaista toiveista saada ihminen vapautumaan päivän taisteluihin\nsekaantuvasta alemmasta olemuksestaan ja kohoamaan kykeneväksi\nvastaanottamaan puhdistavaa henkisyyttä. Draama Vaikenija (Schweiger,\n1923) on ekspressionistisesti kuvaava: päähenkilönä on mies, joka on\nsurmannut lapsen, mutta päässyt tunnontaakasta siten, että häneltä\nsalaperäisin keinoin hävitetään muistista koko entisyys. Mutta kun hän\njoutuu sittemmin saamaan muistinsa takaisin, hänen elämänsä tuhoutuu ja\nhän surmaa itsensä. Spiritismillä, okkultismilla, psykoanalyysillä\nja metafysiikalla on draamassa osansa. Ekspressionismi menetti\nnopeasti kannattajakuntansa, joka väsyneenä sen omituisuuksiin ja\nluonnottomuuksiin alkoi pyytää \"uutta asiallisuutta\". Luopuen kaikista\nnäistä kokeiluista draamakin on antautunut kolmannen valtakunnan\nvaatimuksen mukaan kansallisten ihanteiden palvelukseen, kasvattamaan\nuutta, tervettä sukupolvea.\n\n\n\n\n5. Italia ja Espanja.\n\n\n1\n\nKäsitellessämme romantiikkaa emme pysähtyneet _Italian_ draamaan, koska\nsiihen ei ole tarpeellista kohdistaa sen suurempaa huomiota kuin mikä\nilmenee elämäkerrallisesta osastosta (V, s. 220), jossa 1800-luvun\nalkupuolen kirjailijain draamoja on mainittu. Muitakin, vieläpä\ntuotteliaita näytelmäkirjailijoita oli, mutta kun heidän taiteensa\nei kohonnut keskinkertaisuutta korkeammalle, heidät voidaan\nyleisesityksessä syrjäyttää.\n\nVuosisadan jälkipuoliskokin oli todella kykenevistä, eloon jääneistä\ndramaatikoista köyhä. Romantiikka vallitsi kauan. _Paolo Giacometti_\n(k. 1882) kirjoitti runo- ja proosa-asuisia intohimodraamoja (Rikos\nkostaa rikoksen -- La colpa vendica la colpa); samoin _Leopoldo\nMarengo_ (Raffaello ja Fornarina) ja _Pietro Cossa_ (k. 1881, Nero).\n_Paolo Ferrari_ (k. 1889) aloitti ja saavutti suosiota puolueettomalla\nkomedialla (mm. Syitä ja seurauksia -- Cause ed effetti) ja lopetti\nnaturalistisella tarkoitusperäisyydellä (Itsemurha -- Suicidio). Hänen\nkanssaan kilpaili voitokkaasti tuotannon sekä laajuudessa että\nrunollisessa arvossa _Giuseppe Giacosa_ (1847-1906), joka noudatti\nnotkeasti uusia virtauksia ja saavutti suuren yleisömenestyksen. Hänen\nnäytelmistään lienee tunnetuin Suomessakin esitetty Niinkuin lehdet\ntuulessa (Come le foglie, 1900), joka on naturalistinen nuorison\nrappeutumis- ja epätoivonäytelmä. Mainetta saavutti kaksintaistelussa\nkuollut (1898) milanolainen tasavaltalainen _Felice Cavallotti_ sekä\nyhteiskunnallis-poliittisilla (Messeniläiset -- I Messeni) että\npuhtailla runodraamoillaan (Jeftan tytär -- Figlia di Jefte).\nVenetsialainen _Giacinto Gallina_ kirjoitti iloisia goldonilaisia\nmurrekomedioja.\n\nNäin olemme saapuneet _D'Annunzion_ (s. 163) draamoihin, joiden\nsepittämiseen runoilija antautui vasta viidenneljättä vuotiaana.\nKevätaamun uni (Il Sogno di un mattino di primavera, 1897) on\nlyyrillinen yksinäytöksinen. Sarah Bernhardtia varten kirjoitettu\nKuollut kaupunki (Citta Morta, 1898) on rohkeimpia nykyajan draamoja:\nsiinä yhtyvät luonnottomuuden kauhu ja selittämätön ihme.\n\nKreikassa, Arguksessa, työskentelevä muinaistutkija Leonardo on\ntodennut, että hänen kiintymyksensä sisareensa, uskolliseen\ntyötoveriinsa Bianca Mariaan on muuttunut sukupuoliseksi rakkaudeksi,\nja ilmaisee tämän; sisar torjuu hänet. Heidän ystävänsä Alessandro,\njonka vaimo Anna on sokea, on myös rakastunut Biancaan. Näytelmä loppuu\nsiihen, että Leonardo hukuttaa sisarensa varjellakseen hänet oman\nintohimonsa kauhulta, ja että Anna saa näkönsä kosketettuaan jalallaan\nBiancan ruumista ja ymmärrettyään hänen kuolleen. Mitään ei selitetä\neikä perustella, vaan kaikki tapahtuu ennakolta määrätyn kohtalon\nmukaisesti. Taustalla on kuten näyttämöstäkin ilmenee kreikkalainen\ntragedia. Ainoa lohdullinen ajatus on ehkä se, että Biancan pyhyys\nriittää hänen kuoltuaankin puhdistamaan rikollisen ja antamaan Annalle\nnäön, jotta hänen miehensä voisi jälleen rakastaa häntä.\n\nSamana vuonna D'Annunzio kirjoitti \"kauniskätiselle Eleonore Duselle\"\nnelinäytöksisen tragedian La Gioconda.\n\nKuvanveistäjä Lucio Settala on tehnyt itsemurhayrityksen, koska on\nintohimoisesti rakastunut kauniiseen malliinsa Gioconda Diantiin.\nVaimonsa Silvian uskollisessa hoidossa hän kuitenkin paranee sekä\nruumiillisesti että sielullisesti, irtautuen Giocondasta. Estääkseen\ntältä pääsyn miehensä ateljeehen Silvia vaatii häneltä pois ateljeen\navainta ilmoittaen -- totuudenvastaisesti -- toimivansa miehensä\nkäskystä. Nyt Giocondan villi luonto herää ja kostoksi hän tahtoo\ntuhota Settalan kuuluisan veistoksen, Sfinksin, jonka mallina on ollut.\nSilvia puolustaa sitä, se kaatuu ja murskaa Silvian kädet. Sfinksiltä\nmyös murskautuvat käsivarret. Odottaessaan käsiensä paranemista Silvia\ntulee siihen johtopäätökseen, että Jumala oli rangaissut häntä hänen\nvalheensa vuoksi. Sitä osoitti sekin, että hänen uhrautumisensa oli\nollut turha: Lucio oli jälleen mennyt Giocondan luo, tosin vain\nkiiruhtaakseen kuumeisessa luomistyössä ennenaikaista kuolemaa kohti.\nNäytelmä päättyy Silvian syvään murheeseen.\n\nVaikuttavasti D'Annunzio asettaa tässä vastakkain pyhän, taivaallisen\nrakkauden, jota edustaa Silvia, ja taiteilijan dionysolaisen, maallisen\nrakkauden, jota edustaa Gioconda. Taiteilija horjuu niiden välillä,\nantautuu lopuksi jälkimmäiselle ja tuhoutuu, sillä hän ei kykene\nsaavuttamaan päämääräänsä ilman taivaallisen rakkauden innoittavaa,\nylevöittävää voimaa. Silvian suru, jossa yhtyvät äidin rakkaus\npuolisoon ja lapseen, antaa näytelmän lopulle vaikuttavan nousun.\n\nKolmanneksi mainittakoon Francesca da Rimini (1901), Danten kertomasta\naiheesta (Helvetti, V) sommiteltu 5-näytöksinen murhenäytelmä.\n\nGuido da Polenta antaa tyttärensä Francescan puolisoksi Malatestan\nvanhimmalle pojalle, rumalle ja nilkulle Giovannille. Francescan mieltä\nei kysytä ja hänet petetään saattamalla hänet siihen luuloon, että\nhänet on luvattu Giovannan kauniille veljelle Paololle. Häiden jälkeen\nFrancesca syyttää Paoloa petoksesta, minkä johdosta Paolo hakee\nkuolemaa taistelusta. Nähdessään hänen urhoollisuutensa Francesca\npäättää pitää sotaa Jumalan tuomiona: jos Paolo säästyy, on se merkkinä\nsiitä, että petoksen tahra on pesty hänen sielustaan. Näin käykin, ja\nnyt Francesca rakastaa häntä kuten ennenkin. Paolo puolestaan rakastaa\nFrancescaa siitä huolimatta, että on naimisissa ja joutuu lisäksi\nveljensä pettäjäksi. He lukevat Lancelotia ja seurustelevat Giovannin\nollessa poissa rikollisessa hurmiossa. Rangaistus koituu siitä, että\nmyös Malatestain nuorin veli Malatestine, jota Francesca on hoitanut,\non rakastunut häneen ja inhoten torjuttuna päättää kostaa. Giovanni\ntulee odottamatta kotiin, tapaa Paolon vaimonsa makuuhuoneesta ja\nsuuntaa häneen säilänpiston, joka kuitenkin lävistää väliin\nheittäytyneen Francescan. Hän kaatuu Paolon syliin ja suudellen häntä\nPaolo ottaa ääneti vastaan surmaniskun.\n\nD'Annunzion myöhemmistä draamoista mainittakoon Fedra (1909); Pyhän\nSebastianin marttyyrikuolema (Le martyre de St. Sébastien, 1911), joka\nesitettiin ensimmäisen kerran Parisissa ja on kirjoitettu ranskaksi;\nPisanella eli parfymoitu kuolema (La Pisanella ou la mort parfumée,\n1914), myös kirjoitettu ranskaksi; Rauta (Il Ferro, 1914); Parisina\n(1914) ym.\n\nRunoudessa ja romaaneissakin D'Annunzio saavutti parhaan tuloksensa\nitaliankielen mestarikäyttäjänä; aiheidensa ja aatesyvyytensä puolesta\nhän kuten olemme sanoneet jäi tulisia intohimoja ja räikeitä värejä\nrakastavan aistillisen voimataiteilijan puolinaiselle tasolle.\nDraamoissaan hän säilytti säkenöivän, liioittelevan tyylinsä; kun\nlisäksi hänen tuliset intohimonsa pääsivät niissä esiintymään\ntaiteellisemmin kuin esim. hänen romaaneissaan, voi kysyä, eikö draama\nole lopultakin D'Annunzion taiteilijaolemuksen ehein ilmaus. Hänen\ndraamojaan voi parhaiten verrata Hugon näytelmiin, sillä samalla\njulmalla irvokkuudella niissä järkytetään katsojan tasapainoa\ntuottamatta hänelle kuitenkaan lopuksi ylevöitynyttä rauhan ja\ntyytymyksen tunnelmaa. Epäröimättä on myönnettävä, että Italian draama,\njoka ei ollut ennen D'Annunziota muuta kuin keskinkertaista käsityötä,\nkohosi hänen tuotantonsa kautta -- vähemmin tosin aatesyvyytensä kuin\nräikeytensä ansiosta -- koko Euroopan huomiopiiriin.\n\nSyrjäyttäen pienemmät, vähemmän tunnetut ja vaikuttaneet dramaatikot\ntulemme D'Annunzion jälkeen toiseen paljon huomiota herättäneeseen\ndraamakirjailijaan, _Luigi Pirandelloon_, jonka taide kruunattiin\nNobel-palkinnolla 1934.\n\n_Pirandello_ (1867-1936) syntyi Sisiliassa, Girgentissä. Käytyään\nkoulunsa hän muutti 1886 Roomaan ja sieltä 1891 Saksaan, Bonniin, jonka\nyliopistossa suoritti tutkinnon. Palattuaan Roomaan hän toimi\nnaiskoulun opettajana vuoteen 1923 saakka. Hänen ensimmäiset\nkirjalliset tuotteensa olivat runoja, kunnes hänen maanmiehensä Luigi\nCapuana sai hänet kääntymään proosan alalle. Vuodesta 1894 alkaen\nPirandello nyt julkaisi romaaneja ja novellikokoelmia, joista Mattia\nPascal-vainaja (Il fu M. P., 1904) tuli ensimmäiseksi laajemmin\ntunnetuksi. Muista mainittakoon Vanhat ja nuoret (I vecchi e i giovani,\n1913) ja Elämän filmin nimellä suomennettu Si gira (1926). Esteettiset\nkäsityksensä Pirandello on ilmaissut laajassa teoksessa Taide ja tiede\n(Arte e scienza, 1908). Hänen maailmankäsityksensä ilmenee parhaiten\nhänen draamoistaan, joita hän alkoi sepittää sisilialaisen\nnäytelmäkirjailijan Nino Martoglion innostamana n. 1912. Hänen\nensimmäinen kolminäytöksinen komediansa Ellei niin (Se non cosi, 1917)\nesitettiin Milanossa 1913. Sen jälkeen Pirandello on julkaissut suuren\njoukon näytelmiä, komedioja ja tragedioja, ensin Sisilian murteella ja\nkansanomaiseen, sitten Shaw'n ja viimeksi filosofiseen tyyliin.\nViimeksimainittuun kuuluvat hänen tunnetut suuret näytelmänsä, joita on\nesitetty Euroopan ja Amerikan kaikilla päänäyttämöillä. 1925 hän\nperusti Roomaan oman teatterinsa, joka on vieraillut Ranskassa,\nEnglannissa, Saksassa ja Amerikassa.\n\nPirandello opiskeli Bonnissa filosofiaa noudattaen siinä\nperustaipumuksensa käskyä. Hän näet oli luontainen filosofi, joka\ntarkastellessaan ihmisiä näki ei heidän intohimojaan, uskoaan,\ntoimintaansa ym. sellaisinaan draamallisia ominaisuuksia, vaan heidän\najattelunsa, jolla he vartioivat itseään ja muita. Hän totesi meidän\njokaisen muodostavan itsestämme, toisistamme ja olevaisuudesta oman\nyksilöllisen käsityksemme, joka ei ole milloinkaan samanlainen kuin\ntoisen yksilön vastaava mielikuva eikä tietenkään voi olla tosi. Tätä\nkäsitystämme kuitenkin pidämme realiteettina, jonka mukaan ohjaamme\nelämäämme. Sitä silmänräpäystä, jolloin huomaamme sen valheelliseksi ja\njolloin ehkä toisen yksilön käsitys meistä välähtää tietoisuudessamme\ntodempana kuin omamme, voidaan pitää elämän syvimpänä tragiikkana.\nJärkähtäähän näet silloin olemisemme lujin perusta: itsemme toteaminen\nrealiteetiksi, ja paljastuuhan mahdottomaksi objektiivisen,\nhorjumattoman tiedon saanti. Elämä muuttuu humbugiksi: kuljemme\npanssaroituina kukin omaan kuoreemme, joka erottaa meidät toisistamme,\nmutta tiedämme samalla, ettei tuo panssari ole muuta kuin harhakäsitys.\nLyhyesti sanottuna Pirandello on kuvannut draamoissaan todellisen\ntiedon saannin mahdottomuutta ja tästä johtuvia seurauksia. Näin hän on\ntuonut Euroopan draamaan uutuuden: teoreettis-filosofisen\nongelmanäytelmän.\n\nTyypillinen tässä suhteessa on Niin on, jos teistä sillä näyttää (Cosi\nè se vi pare, 1918), jonka filosofisen sisällyksen nimi jo ilmaisee: on\nmahdotonta päästä varsinaisen, oikean totuuden perille. Kuusi henkilöä\netsii tekijää (Sei personaggi in cerca d'autore), joka esitettiin\nRoomassa 1921, merkitsi Pirandellolle kuuluisuutta ja tuloa yleisön\nväittelyn kohteeksi. Näyttämö on sekasorrossa, mitään ei ole\npaikoillaan. Kuusi henkilöä saapuu jokainen ilmoittaen olevansa\nkirjailijan epätäydellinen, kehittymätön mielikuva ja pyrkien\nesittämään sitä omaa draamaansa, minkä henkilöitymä on, vaikka\nkirjailija ei olekaan vielä pukenut sitä sanoiksi. Tuloksena on, että\nheidän keskustelustaan vähitellen paljastuu kaikkien kuuden elämänkuva.\nTämä ei ole aivan uutta: sama draamateknillinen ajatus, että näet\nhenkilöt, jotka keskustelevat siitä, mitä heidän pitäisi varsinaisesti\nnäytellä, muodostavatkin tällä keskustelullaan näytelmän, lienee\nensimmäiseksi Molièren keksimä ja käyttämä Versaillesin luonnoksessa\n(IV, s. 108), ja uudistui tähän perustuvassa Buckinghamin herttuan\nHarjoituksessa (IV, s. 182). Muistamme myös Unamunon antaneen\nkirjailijan luoman henkilön asettua yhteistyöhön kirjailijan kanssa eli\nsuoneen hänelle fantastisen, kirjan ulkopuolelle ulottuvan\nolemismahdollisuuden. Askel tästä siihen, että näyttelijät jo esittävät\ntulevan, vielä kirjoittamattoman näytelmän henkilöitä ja puhuvat\nosastaan vapaasti, ei ole enää pitkä, mutta edellyttää silti\nottajaltaan draamateknillistä neroutta. Tätä Pirandello osoitti\nerikoisesti vielä siinä, että tämän henkilöitymiskeinon kautta\ntodellinen elämä saapui näyttämölle tuoreena, monivivahteisena ja\nvaikuttavana. Hänen filosofiaansa näytelmä ilmaisee sekä ulkonaisesti\neli siten, että siinä särjetään tavalliset draaman ja elämän\nrealiteetit ja annetaan varjojen puhua, että myös sisäisesti,\nkeskustelun ajatussisällyksen kautta: elämässä ei tosiasiassa mikään\nole sitä, miltä se meistä näyttää.\n\nPirandellon toinen kuuluisa näytelmä on Henrik IV (1922). Päähenkilö on\ntullut tapaturman johdosta mielisairaaksi ja uskoo olevansa kuningas.\nHuomattuaan parannuttuaan vierautuneensa muusta maailmasta niin paljon,\nettä hänen on vaikeata sopeutua siihen uudelleen, hän päättää jäädä\nentiseen olotilaansa ja teeskentelee nyt hulluutta. Taitavasti tekijä\nasettaa rinnakkain \"hulluuden\" ja \"järjen\" ja osoittaa, miten\nnäkymätön, olematon niiden raja elämässä on ja miten hauras ainoa\nohjenuoramme \"järki\" todellisuudessa on. Pirandellon näytelmistä\nmainittakoon vielä Kunniallisuuden hekuma (Il piacere dell'onesta,\n1927) ja Löydänkö itseni (Trovarsi, 1933), jotka samoin kuin molemmat\naikaisemmin mainitut on esitetty Helsingissä.\n\nPirandellon filosofiasta johtuu, että hänen elämänkäsityksensä täytyy\nolla pessimistinen, illusioneja hävittävä. Mutta sen ei silti tarvitse\nolla lohduton. Hänen taiteestaan henkiikin tosin katkera mutta silti\nlämmin myötämieli ihmistä kohtaan, jonka elämä perustuu harhaluuloon ja\nitsensä pettämiseen. Hänen näytelmiensä filosofisesta luonteesta\njohtuu, että niiden herättämä kiinnostus on sukua salapoliisiromaanin\nja rikoskertomuksen jännitykselle ja että niiden henkilöt ovat enemmän\nteoreetikon pelinappuloita kuin vereviä, eläviä ihmisiä. Niiden\ntaiteellisuus ei näin ollen perustu ainakaan siihen ihmisen\ntunne-elämän ja siveellisen tahtopyrkimyksen kuvaukseen, josta suuri\ndraama on tähän asti saanut totuustehonsa. Päteekö vanha\nparadoksaalinen filosofia todellisen tiedon saannin mahdottomuudesta\ndraaman kestäväksi lähtökohdaksi ja perustaksi, sen osoittaa\ntulevaisuus ja sitä lienee lupa epäillä.\n\n\n2\n\nEspanjan draamasta, jolla on ollut viimeksi mainitsemiemme kirjailijain\n(s. 165) jälkeen lukuisia jatkajia, ja sen nykyisestä asemasta voidaan\nsaada selvä käsitys perehtymällä niihin kahteen kirjailijaan,\nEchegarayhin ja Benaventeen, joiden työn ansiosta se on jälleen noussut\n1600-luvun korkeiden kansallisten perinteiden tasolle ja tunkeutunut\nuudelleen Euroopan tietoisuuteen.\n\n_José Echegaray y Eizaguirre_ (1832-1916) -- kansallisuudeltaan\nbaskilainen -- osoitti jo koulussa matemaattista lahjakkuutta ja\nvalmistui 1853 tie- ja vesirakennusinsinööriksi. Toimittuaan lyhyen\najan tällä alalla hänet nimitettiin oman opistonsa, Madridin\n\"tiekoulun\" (Escuela de Caminos), matematiikan professoriksi.\nMatemaatikkona ja kansantaloustieteilijänä hän hankki huomattavan\nnimen. Poliitikkona hän yhtyi 1868:n vallankumoukseen, erosi virastaan\nryhtyäkseen ministeriksi ja joutui 1874, Bourbonien palatessa,\npaikattomaksi. Espanjan pankki on hänen perustamansa (1874). Tällöin\nalkoi hänen draamatuotantonsa, joka käsittää n. 60 näytelmää. 1905 hän\npalasi politiikkaan. 1904:n Nobel-palkinto annettiin Mistralille ja\nhänelle \"katsoen hänen laajaan ja nerokkaaseen kirjailijatyöhönsä, joka\non itsenäisesti ja omintakeisesti elvyttänyt Espanjan näytelmän suuret\nperinteet\".\n\nEchegaray on romantikko, mutta tuskin espanjalaisille ominaisella\ntavalla. Hän ei näet välitä legenda- eikä kärsimysaiheista eikä yleensä\nkeskiajasta, vaan on aihevalinnassaan omintakeinen, usein ulkomaisen\nvaikutuksen alainen. Hänen draamansa ovat enemmän mietiskelyn ja\nmatemaattisen logiikan kuin omatahtoisesti pursuavan runollisen\nelämyksen tuotteita. Tämän hän on itsekin ilmaissut mm. eräässä\nsonetissaan. Nuoruudessaan hän luki Esproncedaa, Hartzenbuschia,\nZorrillaa, Balzacia, Hugota, Sueta ja Dumas'ta sekä de Ayalaa ja de\nTamayoa, joiden runoutta ihaili. Vanhempana hän kuten hänen tuotantonsa\nosoittaa kiinnostui Ibseniin, Bjørnsoniin, Hauptmanniin, Sudermanniin,\nStrindbergiin ja symbolistiseen suuntaan.\n\nEchegaray rakensi draamansa mielellään joko aineellisista tai\nsiveellisistä kysymyksistä aiheutuvien ristiriitojen varaan (esim.\nKahden velvollisuuden ristiriita -- Conflicto entre dos deberes, 1882);\nloppuratkaisu on usein surullinen, jopa synkkä. 1600-luvun näytelmän\nhän elvytti sikäli, että käytti aiheinaan kunniakysymyksiä,\nkaksintaisteluja ja aviorikoksia, tosin nykyaikaisesti lievennettyinä.\nNaturalistisesta draamasta hän peri itsemurhan, johon joskus lopetti\nnäytelmänsä. Hän kuvaa henkilönsä enemmän pinnalta kuin sielunelämän\nkannalta, välittämättä syventyä luonteen kärsivälliseen tutkimiseen.\nVäliin aihe on niin abstraktinen, matemaattisesti pulmallinen, ettei\nvarsinaisen inhimillisen tunne-elämän kehitystä sen yhteydessä tarvita.\nNäytelmä koskee hermoihin samaan tapaan kuin joskus Pirandellon draama.\nTästä selviää, että Echegarayn draama tähtää aina jännittävien\ntilanteiden luomiseen ja mahdollisimman vaikuttavaan loppukohtaukseen,\nja on siis melodramaattinen juoni- eikä inhimillisesti ja luontevasti\ntosi elämändraama.\n\nEchegarayn näytelmistä mainittakoon esimerkiksi pari, joista hänen\nteoreettinen pulma-asettelunsa ilmenee.\n\nMielipuoli vai pyhimys (O locura o santidad, 1877), joka on mainitun\nnimisenä esitetty Kansallisteatterissa, kuvaa madridilaisen rikkaan\noppineen Avendanon tragediaa. Juuri kun Almonten herttuattaren poika\nEduardo on menossa kihloihin Avendanon tyttären Ineksen kanssa,\nAvendano saa tietää olevansa imettäjänsä Juanan eikä isänsä poika ja\nperineensä siis rikkautensa vääryydellä. Rehellisenä miehenä hän ei\ntahdo jatkaa petosta ja kieltää siis tyttärensä käden Eduardolta.\nLisäksi hän aikoo julkisesti luopua omaisuudestaan ja nimestään, mutta\nalkaa horjua ymmärtäessään, että hän silloin samalla paljastaisi\näitinsä Juanan rikoksen. Nähdessään poikansa tuskan Juana hänen\ntietämättään hävittää asiakirjan, joka todistaa Avendanon hänen\npojakseen, ehdottaa, että kaikki saisi jäädä salaisuudeksi ja kuolee.\nKun Avendano edelleen pysyy aikeessaan eikä voikaan esittää\nminkäänlaisia todistuksia siitä, että oli Juanan poika, hänet\njulistetaan mielisairaaksi. Näin hänen rehellisyytensä lakkaa olemasta\nhänen tyttärensä onnen kompastuskivi.\n\nSuuri Galeotto (El gran Galeoto, 1881), joka on esitetty\nKansallisteatterissa nimellä Parjauksen kirous, on saanut nimensä siitä\ndraamasta, joka runoilija Ernesto de Acedon pitäisi kirjoittaa ja jossa\npäähenkilönä olisi Danten kuvaama Galeotto, Lancelotin ja Ginevran\npuuhakas parittaja. Ernesto tarkoittaa Galeotolla juorua ja panettelua,\njoka lopuksi ajaa viattomat siihen, mitä heistä on aiheettomasti\nsanottu, ja aavistaa oikeastaan suunnittelevansa oman elämänsä\ntragediaa. Hän näet elää ottopojan asemassa isänsä vanhan ystävän, jo\niäkkään Juliano Garazarzan kotona, tämän nuoren puolison Theodoran\nseuralaisena. Maailman panettelu, joka on täysin aiheetonta, herättää\nJulianon epäluuloja, minkä johdosta Ernesto lopuksi päättää poistua\nhänen kodistaan ja matkustaa ulkomaille. Puolustaessaan Theodoran\nkunniaa Juliano joutuu kaksintaisteluun ja haavoittuu. Tällä välin on\npuolisoaan huolestuneena etsivä Theodora hakenut häntä myös Erneston\nluota ja on tämän huoneistossa juuri silloin, kun Juliano kannetaan\nsinne. Tämä tulee nyt lopullisesti vakuutetuksi hänen ja Erneston\nsyyllisyydestä, ilmaisee sen raa'asti molemmille ja kuolee. Sukulaiset\najavat Theodoran pois ja nyt tällä ei ole muuta neuvoa kuin\nturvautuminen Ernestoon. Suuri parittelija Galeotto on jälleen\nsaavuttanut päämääränsä.\n\nEchegaray vallitsi Espanjan näyttämöitä vielä 1890-luvulla, jolloin\n_Jacinto Benavente_ aloitti draamatuotantonsa. Nuoremman lahjakkuus oli\nniin ilmeisesti suurempi, että vanhemman kirjailijan täytyi pian\nväistyä.\n\nBenavente on madridilaisen lastenlääkärin poika (s. 1866), opiskeli\nyliopistossa lakia, mutta keskeytti isänsä kuoltua lukunsa, matkusti\nsirkuksen johtajana Ranskassa, Saksassa ja Venäjällä, ja antautui\nsitten kirjailijaksi. Hän aloitti (1893) runoilijana, novellistina ja\nMarcel Prevost'n tyylisenä naisten sielunelämän kuvaajana, mutta\nsiirtyi jo seuraavana vuonna draaman alalle esikoisnäytelmällään\nVieras pesä (El nido ajeno). Näytelmiä hän on sittemmin kirjoittanut\ntoista sataa, 1931 vielä pari kappaletta. 1923 hänelle annettiin\nNobel-palkinto \"siitä onnistuneesta tavasta, jolla hän on noudattanut\nEspanjan draaman kunniakkaita perinteitä\".\n\nHänen draamansa käsittelevät, kuvaavat ja satirisoivat ylimystön\ntapoja; rakkautta, joka esitetään kaikkien tekojen lähtökohdaksi;\nyhteiskunnallisia vastakohtia; kunnianhimoa ja muita pyyteitä; ja\nisänmaallisia aiheita. Tunnettua väkeä (Gente conocida, 1896) kuuluu\nensimmäiseen ryhmään. Talonpoikaiskuvaus Väärä rakkaus (La malquerida,\n1913, esitetty Kansallisteatterissa) on jonkin verran melodramaattinen.\nLuonnon mukaan (Al natural) kuvaa rikkaita ja köyhiä sekä teroittaa\nkristillisen rakkauden vaatimusta. Veijarit (Los intereses creados,\n1909, esitetty Kansallisteatterissa) on Benaventen tunnetuimpia\nnäytelmiä. Kaksi seikkailijaa -- muka herra ja palvelija -- osaa toimia\nniin, että ennenpitkää kaikki, alkaen heidän hotellinsa isännästä ja\npäättyen kaupungin rikkaimpaan kauppiaaseen, ovat heille velkaa, vaikka\nhe olivat kaupunkiin tullessaan ihan tyhjiä miehiä. Totuus ja valhe\nsekoittuvat niin, että kun lopuksi veijarien petkutukset selviävät,\nkaikkien yhteinen etu vaatii painamaan tapahtunutta villaisella. \"Elämä\non raskas kaleeri ja minun on jo täytynyt soutaa paljon\", sanoo Crispin\n-- palvelija -- rikkaalle kauppiaalle, jonka on tuntenut entiseksi\nkaleeriorjaksi. Satiirisesti hän huomauttaa näytelmän lopussa:\n\"Päästäkseen eteenpäin täytyy luoda etupyrkimyksiä, sillä ne tulevat\nvoittamaan ja ovat arvokkaampia kuin kaikki tunteet\". Tämä on\nhäikäilemättömän, itsekkään maailman ohjesääntö. Vanha espanjalainen\nveijariperinne on täten taitavasti sommiteltu teräväksi satiiriksi.\n\nBenaventen maailmankäsitys on pessimistinen, ylimyksellisesti\nskeptillinen. Satiirisesti hän vitsoo yhteiskunnallisia epäkohtia.\nHänen henkilönsä ovat todellisuussävystään huolimatta myös tekijänsä\naatteiden ajajia. Tyyli on huoliteltua, draamatekniikka täydellistä.\nDialogissa ilmenee älyä, sielullisuutta ja aatteellista syvyyttä. Hän\nluottaa enemmän synnynnäiseen hyvyyteen kuin tahdonvoimaan ollen sitä\nmieltä, että elämässä kaikki on kohtalon säätämää.\n\n\n\n\n6. Ibsen, Bjørnson, Strindberg ja Maeterlinck.\n\n\n1\n\nSeuratessa naturalistisen draaman vaiheita saattaa huomata, kuten\nesityksestämmekin on ilmennyt, kuinka sen taustalle ilmestyy syvällinen\nvoima, joka tempaa Euroopan väsähtäneen hengen mukaansa ja uudistaa\nsen. Samoin voi huomata, kuinka sitten, kun tämä näin alkanut vaihe on\nsuoritettu loppuun, taas ilmestyy uusi voima, joka aikaansaa uuden\nvaiheen. Kiintoisaa on todeta, etteivät nämä tekijät ole lähtöisin\nsuurien sivistyskansojen, ranskalaisten, saksalaisten tai\nenglantilaisten keskuudesta, vaan pohjoismaista. Ei voi olla\najattelematta, että tässä kuvastuu vanhojen väsähtämistä ja nuorten\ntuoretta luomisvoimaa. On tietenkin mahdotonta täsmällisesti\nmääritellä, kuinka tärkeä pohjolan ensimmäinen raitis henkäys on ollut\nEuroopan kulttuurille, mutta sen yleensä suurta merkitystä ei voitane\nkieltää. Pohjoismaissa, joiden hengenelämään Ibsenin ja Bjørnsonin työ\non vaikuttanut mitä syvällisimmin, sekä perustavasti ja uudistavasti\nettä kehittävästi, voidaan olla oikeutetusti ylpeitä siitä aktiivisesta\nosuudesta, joka mainituilla suurmiehillä on ollut Euroopan\nhengenelämään. On ponnistettava kaikki voimat, jotta saataisiin\nsäilytetyksi se korkea henkinen asema, jonka he ovat pohjoismaille\nhankkineet ja jolla pysyen nämä voivat lausua herätyksen ja nuhteen\nsanan ihanteista pois langenneelle, rappeutuneen kulttuurin sairauksia\npotevalle Euroopalle.\n\n_Henrik Ibsen_ syntyi maalisk. 20 p. 1828 Skienissä varakkaan\nkauppiaan Knud Ibsenin ja hänen pietistisen puolisonsa Maricken\nCornelia Altenburgin poikana. Isä oli jo viidennessä polvessa\ntanskalais-saksalais-skotlantilaista sukua, ilman norjalaista\nsekoitusta. 1836 hän teki vararikon, mikä katkeroitti hänen\nperheensä ja poikansa elämää. 1844 Henrik sai mennä Grimstadiin\napteekkioppilaaksi; sen jälkeen hän ei käynyt synnyinkaupungissaan\nmilloinkaan ja eli erillään suvustaankin, lukuunottamatta sisartaan\nHedvig Stouslandia. Grimstadissa hän asui kuusi vuotta ja joutui\nkaupungin pienien olojen (600 asukasta) ja ikävän ärsyttämänä kireisiin\nsuhteisiin ympäristöönsä, jota vertasi 1840-luvun vapausliikkeitä\nvastustavaan vanhoillisuuteen. Hän kirjoitti vallankumouksellisia\nrunoja ja saman hengen täyttämän esikoisdraamansa Catilinan (1849),\njota ei huolinut teatteri eikä kustantaja, mutta joka silti julkaistiin\nomalla ja erään ystävän kustannuksella (1850), tekijänimenä Brynjolf\nBarme. Selvää on, miksi Ibsen puhuu siinä Catilinan hahmossa\npikkuporvarillista ja vanhoillista Ciceroa vastaan. Siinä ei ole\npaljoa, mikä ilmaisisi tulevaa mestaria, se jäi jokseenkin\ntuntemattomaksi, unohdettiin ja voidaan tässäkin sivuuttaa. Todettakoon\nvain, että Ibsen käytti jo siinä erästä tavallista henkilöasetelmaansa:\nmiestä horjumassa kahden naisen, aistillisen ja henkisen tyypin\nvälillä, mikä on ilmaus hänen olemuksensa kaksijakoisuudesta ja\nsynnynnäisestä draamallisuuden oivalluksesta.\n\n1850 Ibsen muutti Kristianiaan jatkaakseen opintojaan. Siellä hän\nliittyi Marcus Thranen työväenliikkeeseen, Aasmund Vinjen ja Paul\nBotten-Hansenin radikaaliin, iroonisesti estetisoivaan ryhmään, joka\nalkoi 1851 julkaista lyhytikäistä Andhrimmer-viikkolehteä.\nBotten-Hansen opasti hänet tutustumaan Nuoren Saksan, erittäinkin\nHeinen, ja tanskalaiseen runouteen. Näinä aikoina hän perehtyi myös\nnorjalaisten muinaisrunouteen (II, s. 109), kansanlauluihin\nja -satuihin, innostui kansallisromantiikkaan ja toivoi siitä\nlöytävänsä oikean kirjailija-alansa. Hänen tuotantonsa\nkansallisromanttinen osa on kuitenkin syntynyt enemmän tanskalaisen\nrunouden kuin alkuperäisen norjalaisen folkloren innoituksesta.\nNäytelmäkokeet Urhojen kumpu (Kjaempeheien), Juhannusyö\n(Sankthansnatten) ym., kaikki n. 1850, eivät enempää kuin tämän ajan\nrunot ja kirjoituksetkaan ilmaise erikoisempaa lahjakkuutta, mutta\nherättivät silti huomiota. Ole Bullin pyynnöstä Ibsen toimi 1851\nBergenin teatterin dramaturgina, mikä oli hänelle tärkeä koulu, sillä\nnyt hän oppi ymmärtämään, minkälainen näyttämökelpoisen draaman tulee\nolla. Hän viihtyi Bergenissä huonosti, koska oli ujo ja yksinäinen.\nRakastuminen Rikke Holstiin sai nolon lopun: isän saapuessa\nratkaisevaan tilaisuuteen Ibsen pakeni. Teatterin suomalla apurahalla\nhän matkusti 1852 Köpenhaminaan, jossa J. L. Heiberg otti hänet\nystävällisesti vastaan, ja Dresdeniin. Palattuaan hän piti Bergenin\nteatteria Euroopan tasolla mm. esittämällä Scriben komedioja, joiden\nrakenteesta oppi paljon. Näytelmäsepittelyään hän jatkoi kirjoittaen\nuusia ja uudistaen entisiä, mutta ei päässyt edistymään: ollen\nkansanromantiikan lumoissa hän piti vielä Oehlenschlägerin mukaan\nlyyrillisyyttä draaman oleellisimpana tekijänä. Ainoa Ibsenin kaikista\nnuoruudentyylisistä draamoista -- sitä kirjoittaessaan hän tosin oli jo\nlähes 30-vuotias --, joka on jäänyt eloon, on Päiväkummun pidot (Gildet\npaa Solhaug, 1857), joka on tehty tanskalaisen Henrik Herzin Svend\nDyringin talo (Sv. D:s Hus) nimisen näytelmän mukaan ja on täynnä\nkansanlauluja siitä huolimatta, että on keskiaikaissävyinen. Päähenkilö\nhorjuu Ibsenille tyypillisellä tavalla intohimoisen Margitin ja lauhan\nSignen välillä; edellinen joutuu tappiolle ja menee luostariin. Se\nmenestyi Bergenissä, mutta ei Kristianiassa, jossa vain Bjørnson kiitti\nsen lyyrillistä puolta.\n\nSamaan aikaan valmistui ja esitettiin (1854, julkaistiin 1857) toinen\ndraama, Østraatin Inger-rouva (Fru Inger til Østraat), josta jo\nilmenee, että Ibsenin draamallinen vaisto oli herännyt ja alkanut\ntunkea kansanlaulutyyliä syrjään. Sen rakenteessa tuntuu Hettnerin\ndraamateorian opetus -- Ibsen tunsi tämän teoksen. Näytelmä kuvaa\nNorjan alennustilaa v. 1528, jolloin valmisteltiin kapinaa tanskalaisia\nvastaan ja odotettiin Østraatin mahtavan Inger-rouvan auttavan sen\nvoitolle. Mutta menneisyys ja nykyisyys sitovat tätä niin, ettei hän\nvoi tehdä mitään, vaan on pakotettu näkemään, miten -- scribemäisesti\nmutkikkaan juonen kautta -- hänen lapsensa tuhoutuvat ja koko\nyksityinen onnensa luhistuu. Hänen oma kuolemansa päättää tämän\n\"kauhunäytelmän\", joka synkkyytensä vuoksi ei voinut saavuttaa\nmenestystä. Sen rakenteessa esiintyy se toinen Ibsenille tyypillinen\npiirre, että käsitellään entisten tapahtumien seurauksia ja vaikutuksia\nnykyhetken tilanteisiin. Ensimmäisen kerran siinä Ibsen myös osoittaa\nsaavuttaneensa taidon luoda henkilöillensä ominaisia, yksilöllisiä\nvuorosanoja, jotka paremmin kuin ulkonainen kuvaus ilmaisevat heidän\nsisimmän luonteensa. Ylväs, hieno ja aatteellisesti jalo on nuori\nEline-neito.\n\nBergenissä-olonsa viimeisenä vuotena (1857) Ibsen sepitti Helgolannin\nsankarit (Hoermondene paa Helgeland), joka sai odottaa ensimmäistä\nesitystään viisi vuotta. Se painettiin 1858. Sisällys on otettu\nBrunhildin, Sigurdin ja Gunnarin tarinastosta (II, s. 253), jonka se\nheti tuo mieleen ja johon Ibsen oli tutustunut N. M. Pettersenin\nsaga-käännöksistä. Brunhildiä vastaa Hjördis, Gudrunia Dagny. Nämä myös\nedustavat Ibsenille tyypillistä kaksijakoisuutta, Margitia ja Signeä.\nDraamallisuus voittaa kokonaan lyyrillisyyden.\n\nIbsen meni 1856 avioliittoon pastori Thoresenin tyttären Susannen\nkanssa. Seuraavana vuonna hän muutti Kristianiaan ryhtyäkseen\nsikäläisen Norjalaisen teatterin johtajaksi. Ne seitsemän vuotta,\njotka hän asui siellä hoitaen mainittua tointa, lienevät hänen\nelämänsä onnettomimmat, sillä köyhyyden ja kaikenlaisten\nvastoinkäymisten lisäksi hänen mieltänsä masensi epäluottamus omaan\nrunoilijakutsumukseen. Ne olivat niin raskaita ja niin täynnä\nepätoivoista sieluntaistelua, ettei hän unohtanut niitä tulevan\nmenestyksensä ja kunniansa korkeimpina hetkinäkään. Mutta kokiessaan\nkaikkea tätä hänessä kypsyi se Ibsen, joka oli valloittava maailman,\njoka luopui esteettis-ulkopuolisesta kuvauspyrkimyksestä ja syventyen\nelämän todellisuuteen omisti sen sijaiskärsimyksen tuskalla ja tulkitsi\nkokeneen aitoudella ja viisaudella. Ensimmäinen merkki tästä\nvapautumispyrkimyksestä sisältyy runoon Aavikoilla (På vidderne, 1860),\nmutta Rakkauden komedia (Kjaerlighedens Komedie, 1862) ilmaisee\nselvästi sen jo tapahtuneen.\n\nRouva Halm on saanut kaikki täyshoitolaisensa onnelliseen,\nsäädylliseen, porvarilliseen avioliittoon. Jäljellä on vain kaksi,\nhänen omat tyttärensä Anna ja Svanhild, mutta näilläkin on hyvät\ntoiveet. Pastori Lind menee kihloihin Annan kanssa ja esteetikko ja\nrunoilija Falk kosii Svanhildiä. Mutta tämä antaakin hänelle rukkaset,\nkoska vaatii tekoja eikä tyydy leikkiin eikä ironiaan. Falk suorittaa\nseuraavana päivänä Annan kihlajaisissa ensimmäisen \"tekonsa\" pitämällä\nibsenimäisen tuomiopuheen, jossa osoittaa tavallisen porvarillisen\navioliittokäsityksen pintapuolisuuden. Nyt Svanhild ilmoittaa tulevansa\nhänelle päästäkseen hänen rinnallaan taistelemaan valhetta vastaan.\nJohdonmukaisesti näytelmä olisi voinut päättyä tähän, mutta niin ei\nkäynyt, sillä Ibsenillä ei ollut vielä rohkeutta totella aatteidensa\nkäskyä loppuun saakka. \"Resonööri\" Gulstad, joka rakastaa Svanhildiä,\nsaa heidät uskomaan, ettei avioliitto voi olla onnellinen ilman\ntaloudellisia ja muita reaalisia edellytyksiä ja että jos he tahtovat\nsäilyttää rakkautensa, heidän on parasta erota, jolloin se muuttuu\nkauniiksi muistoksi ja kestää kuolemaan saakka. He eroavat -- Falk\nlähteäkseen maailmalle suorittamaan \"tekojaan\", Svanhild mennäkseen\navioliittoon Gulstadin kanssa.\n\nVoisi näyttää siltä kuin Ibsenin rakkauskäsitys olisi tässä näytelmässä\nmatala, melkeinpä kyynillinen. Lienee kuitenkin parasta olla varovainen\ntämän seikan arvostelussa, sillä hänen lähtökohtanaan voi olla\nmyös korkea käsitys rakkaudesta, sen ylimaallisuudesta ja\nsopeutumattomuudesta maallisiin suhteisiin ja oloihin, mikä on\naiheuttanut hänen sydämessään katkeruutta. Kuvaavaa Ibsenin\nkehitykselle on, että samaan aikaan kun hän rakensi tämän ajankohdan\nranskalaisesta porvarillisesta, tarkoitusperäisestä näytelmästä (s.\n189) muistuttavan \"resonööridraaman\", hän toisaalta sepitti eepillisen\nrunoelman nimeltä Terje Vigen (1862), kertomuksen vääryyttä kärsineestä\nja kostonhaluisesta norjalaisesta merimiehestä, joka saadessaan\ntilaisuuden surmata vanhat vihamiehensä, milordin ja miladyn,\nheltyneenä heidän sinisilmäisen pikku poikansa sanattomasta pyynnöstä\npelastaakin heidät. Sen täyttää puhdas, miehuullinen tunne eikä hän\nhorjahda siinä ivaan eikä katkeruuteen. Se piti kaikesta huolimatta\nyllä hänen runoilijamainettansa. Näinä vuosina hän saatteli loppuun\nsaga-aiheisen nuoruussuuntansa sepittämällä Kuninkaanalut\n(Kongsemnerne, 1863). Mutta siitäkin ilmenee, että sananvuoro on nyt\naatteen miehellä ja elämän tuntijalla eikä enää ulkonaista\nhistoriallista osuvaisuutta ja esteettisiä tehokohtia harrastavalla\nkaunosielulla, joka oli luonut hänen aikaisemmat historialliset\nnäytelmänsä.\n\nLuottaen laillisiin oikeuksiinsa nuori Haakon alistuu valtiopäiväin\ntoimittamaan kuninkaanvaaliin ja tuleekin valituksi. Hän vahvistaa\nasemaansa sallimalla vanhan Skule-jaarlin edelleen jäädä\nvaltionhoitajaksi ja kosimalla tämän tytärtä Margretea, joka rakastaa\nhäntä. Skule, joka on itse pyrkinyt kuninkaaksi, ei silti muutu hänen\nystäväkseen, varsinkaan kun katala piispa Nikolas herättää hänen\nsielussaan epäilyksen, ettei Haakon ehkä ollutkaan laillinen\nperillinen, vaan vaihdokas. Skulen luonteen kuvaavia ominaisuuksia ovat\nmuuten epäröinti ja itseluottamuksen puute. Lopuksi hän vaatii saada\nhallita Haakonin kanssa vuorotellen, kumpikin kolme vuotta kerrallaan.\nMutta kun Haakon hylkää hänen esityksensä väittäen häntä\nkykenemättömäksi kuninkaanvirkaan, viittaa oman hallituskautensa\nsiunauksiin ja kertoo suuresta aatteestaan, \"kuningasajatuksestaan\" eli\naikeestaan yhdistää valtakunnan riitaiset heimot yksimieliseksi\nkansaksi, Skule tuntee oman kykenemättömyytensä ja Haakonin\nsynnynnäisen kuningaskutsumuksen. Kunnianhimoisena hän siitä huolimatta\nhuudattaa itsensä kuninkaaksi, nostaa kapinan ja voittaakin kerran\nHaakonin. Mutta ainainen herpaiseva epäilys estää häntä käyttämästä\nvoittoaan hyväkseen. Lopuksi hän tunnustaa taivaan tahdon olevan, että\nHaakonin täytyy voittaa, ja kaatuu, rinnallaan urhea poikansa Peter.\n\nHaakon on kasvatettu pappien kätkössä kuin Joas (IV, 142) Racinen\nAthalie-tragediassa. Ibsenin opettajana on muuten tässä näytelmässä\nollut Shakespeare, jonka Rikhard III ja Julius Caesar (Brutus ja\nCassius) ovat voineet vaikuttaa luonteiden hahmotteluun.\n\nSekä Haakon että Skule ilmaisevat Ibsenin omia sieluntaisteluja.\nKykenikö hän vain muodostelemaan vanhoja tarinoita näytelmiksi, vai\noliko hänellä voimaa enempään, luomaan jotakin uutta? Oliko hän\nrunouden kuningasajatuksen kantaja Haakon vai epäilyksien herpaisema\nSkule? Hän saavutti vakaumuksen ja uskon: tunsi olevansa Haakon.\n\nKuninkaanalut oli viimeinen draama, minkä Ibsen kirjoitti Norjassa. Sen\nilmestyttyä hän sai valtion apurahan ja matkusti 1864 ulkomaille,\nBerlinin kautta Roomaan; isänmaahansa hän palasi pysyväisesti vasta\n1891. Hänen päätökseensä poistua isänmaastaan vaikutti elämän vaikeuden\nja kirjallisten pettymysten lisäksi -- häntä pidettiin keskinkertaisena\nkykynä ja moitittiin erikoisesti Rakkauden komedian tähden -- myös\nse suuttumus, jota hän tunsi Preussin Tanskaan kohdistaman\nvalloituspolitiikan johdosta syntyneen ns. skandinavismi-aatteen\nraukenemisen vuoksi. Pohjoismaat merkitsivät jotakin vain yhdessä ja\nyksimielisinä; erillään toisistaan ja riitaisina ne olivat tekijä, jota\nEuroopan ei tarvinnut ottaa huomioon. Tähän Ibsen uskoi koko ikänsä ja\ntähän innostuivat Norjan ylioppilaat, mutta ei sen kansa: Norja ja\nRuotsi jättivät vastoin lupauksiaan Tanskan taistelemaan yksin\nalueidensa anastajaa vastaan. Ibsen ei voinut enää ihailla kansaansa,\njota oli historiallisissa draamoissaan ylistellyt, vaan halveksi sitä\nja poistui sen keskuudesta katkeroituneena, täynnä kaikkea koti- ja\nulkomaista \"ajan valhetta\" vastaan suuntautuvaa vihaa ja räjähdysvoimaa\nkuin ladattu pommi.\n\nKansansa siveellisen kurjuuden ja oman vapautumisensa tunnossa Ibsen\nnyt kirjoitti uhrautumisen ja tahdon draaman, Brandin (1866). Sen\ntaustana on Kierkegaardin aatemaailma: hänen siveellinen\ntinkimättömyysvaatimuksensa, julistuksensa kristinuskosta kärsimyksen\nja uhrautumisen oppina, ja intohimoinen nousunsa kaikkea puolinaisuutta\nvastaan, mikä varsinkin oli tällä hetkellä Ibsenin perusmielialan\nmukaista. Lähtökohtana ovat myös Jeesuksen sanat (Matt. 10: 32-39) mm.\nristin kantamisesta. Ibsen suunnitteli siitä ensin eepillistä\nrunoelmaa, mutta muutti sen aiheessa piilevän draamallisuuden vuoksi\nnäytelmäksi.\n\nViraton pappi Brand julistaa nuoruudenystävälleen maalari Einarille ja\ntämän morsiamelle Agnekselle käsitystänsä siveellisesti ankarasta\nJumalasta, joka vaatii koko sydämen ja elämän. Hän on voimakas,\ndemooninen persoonallisuus, joka vaikuttaa Agnekseen niin, että tämä\nhylkää Einarin ja menee Brandin puolisoksi. He asuvat pienessä erämaan\npappilassa ja taistelevat ihanteensa puolesta. Brand ei suostu antamaan\näidilleen Herran Ehtoollista, koska ei voi todeta hänessä oikeata\nkääntymistä, ja niin tämä kuolee ilman viimeistä lohdutusta. Vaikka\nBrand tietää poikansa, pienen Alfin, kuolevan tässä ilmastossa, hän ei\nsittenkään suostu muuttamaan pois. Alf kuolee. Brand pakottaa Agneksen\nuhraamaan Jumalalle lapsen muistonkin, mikä aiheuttaa Agneksen\nkuoleman. Ikäänkuin korvaukseksi näistä uhreistaan Brand saa kokea sen\nilon, että uskon liekki palaa seurakunnassa yhä kirkkaammin. Hän\nrakentaa äidiltä perimillään rahoilla komean kirkon, mutta tunteekin\nantaneensa siten seurakunnalleen vain uuden epäjumalan. Kun rovasti\nsitten vaatii, että hänen on seurakuntineen palattava valtiokirkon\nyhteyteen, hän lukitsee temppelinsä, heittää avaimen virtaan ja lähtee\nhaltioituneiden seurakuntalaistensa seuraamana tuntureille, jossa\nheidän kaikkien piti muuttuman uusiksi ihmisiksi. Vaivat ja kärsimykset\npian jäähdyttävät joukon innostuksen, niin että se palaa kotiin, mutta\nBrand vaeltaa kauemmaksi lumierämaahan. Kuollessaan lumivyöryyn hän\nymmärtää, ettei Jumala ole ainoastaan siveellisen vaatimuksen vaan myös\nrakkauden Jumala.\n\nJohdonmukaisesti Brand siis noudattaa periaatettaan, että \"kompromissin\nhenki on Saatana\". Tämä oli Ibsenin oma vakaumus: ihmisen tulee olla\nuskollinen kutsumukselleen, olivatpa seuraukset minkälaisia tahansa.\nOllessamme Brandin lumoissa lukiessamme tai vielä enemmän katsoessamme\nsitä voimmekin aluksi innostuen eläytyä tähän puhtaaksiviljeltyyn,\nteräskovaan, julmaan periaatteellisuuteen siitä huolimatta, että sen\naiheuttamat viattomain kärsimykset viiltävät sydäntämme. Mutta kun\nlopuksi näemme Brandin rupeavan kaipaamaan ja ymmärtämään, ja kuulemme\nylhäältä julistettavan, että Jumala on rakkaus, niin mieleen hiipii\nepäilys, että runoilija onkin tahtonut -- niinkuin tohtorin ja Agneksen\nvuorosanoista joskus näkyy -- teroittaa ei vain kutsumususkollisuuden\ntärkeyttä vaan etenkin sitä, että rakkauden käsky on elämän ylin laki,\njohon kutsumususkollisuudenkin tulee alistua. Ellei se tee sitä, se\nmuuttuu kiihkoksi, joka tunnetaan tavallisessa elämässä \"fanatismin\"\nnimellä. Näin käsitettynä Brand on fanaatikko, eikä sellaisena saavuta\nmyötätuntoamme. Näytelmä on muuten elämälle vieras rakennelma, kehys\nparadoksaaliselle aatteelle, joka on viljelty niin puhtaaksi ja\nverettömäksi, että se itse osoittaa oman mahdottomuutensa; se on\nrangaistussaarna, jonka runoilija piti kotimaansa kompromissaajille.\nIbsen ehkä tarkoitti Brandin traagilliseksi henkilöksi, mutta ei\nsaavuttanut päämääräänsä: vain inhimillisyys näet voi olla traagillista\n-- ei fanaattisuus. Agnes sensijaan on syvästi traagillinen kohtalo.\n\nBrandissa pitämänsä tuomiosaarnan jälkeen Ibsen tunsi samaa tyydytystä\nkuin totuudenpuhuja, joka kerrankin on saanut sanoa suunsa puhtaaksi.\nHän sai valtion pysyvän apurahan, tunsi olonsa keventyneeksi ja ryhtyi\nuuteen työhön runollisen luomisvoimansa kohotessa korkeimpaan\nkuohuunsa. Ibsen kirjoitti Peer Gyntin Ischian saarella 1867; se\nilmestyi samana vuonna.\n\nPeer Gyntin [suomentanut Otto Manninen] nimihenkilö on ymmärrettävästi\nnorjalaisen kuva, joka heijastaa hänen tärkeimmät kansallisluonteeseen\nkuuluvat ominaisuutensa. Siltä kannalta ja ajatellen sen muitakin\nhenkilöitä näytelmä on satiiri, jossa Ibsen polttavasti vitsoo ja ivaa\nkansallisia heikkouksia. Samalla se esittää herkän runollisesti luontoa\nja kansanelämää, tapoja ja uskomuksia ankarasta haugelaisuudesta aina\npeikkoromantiikkaan saakka. Tällaisia tosipiirteitä näytelmästä voi\nluetella paljon, mutta siitä ei ole hyötyä, sillä niiden kautta ei\npäästä lähestymään sen perustarkoitusta. Ne kuuluvat näet kaikki vain\nkehykseen.\n\nPeer Gynt on sisimmältä näkemykseltään Faust-runoelma. Siinä on kaksi\nmaailmaa: kirkas uskon, kieltäymyksen ja puhtauden, ja pimeä intohimon,\nepäilyksen ja synnin. Edellisen vertauskuva on Solveig, jälkimmäisen\nVihreäpukuinen, Dovren ukon koko hovi ja valtakunta, ja ennen muita\nitse pimeyden ruhtinas Iso Kiero. Edellinen edustaa myös kristinuskoa,\njälkimmäinen materialismia.\n\nPeer Gynt on mielikuvitusihminen, joka haaveilee suuria tyytymättä\ntavalliseen todellisuuteen ja joutuu sen johdosta vihamieliselle\nkannalle poroporvarillista ympäristöään vastaan. Kun Solveig ei suostu\ntanssimaan hänen kanssaan, hän ryöstää Ingridin tämän häistä ja hylkää\nhänet tylysti vieteltyään hänet. Hääväki ajaa häntä takaa, hän pakenee\ntuntureille ja nukahtaa väsyneenä. Nyt alkavassa unikuvassa hän\nratsastaa sialla Vihreäpukuisen naisen kanssa Dovre-ukon valtasaliin,\njossa lupaa olla, jos pääsee kuninkaaksi, \"itse oma kaikkensa\" eli siis\nnoudattaa ehdottoman itsekkyyden lakia. Ihmissilmäänsä hän ei\nkuitenkaan salli muutettavan peikonsilmäksi ja tahtoo lähteä pois.\nTähän ei suostuta, sillä Vihreäpukuinen on jo hänelle raskaana. Hän\npelastuu vasta kirkonkellojen soidessa. Uni muuttuu keskusteluksi\nIson Kieron kanssa, joka ei saavuta tarkoitustaan, koska äidin ja\nSolveigin rukoukset ovat Peerin tukena. Uninäytelmä on käsitettävä\nsielunkauppakohtaukseksi, jossa Peer omaksumalla itsekkyyden möi\nitsensä pahalle. Hän herää paimentuvan luona, johon Solveig tuo hänelle\nruokaa. Tähän päättyy toinen näytös. Kolmannessa näytöksessä Solveig\nsaapuu rakkautensa käskystä metsätuvalle jäädäkseen sinne Peerin luo.\nMutta tämä näkee entisen saastaisuutensa nousevan eteensä ja\nkunnioittaen Solveigin viattomuutta voittaa itsensä ja pakenee. Nyt\nalkaa kuvaus hänen seikkailuistaan suuressa maailmassa, jossa hän\nitsekkäästi rikastuu epäjumalien ja orjain kaupalla, aina mielessä\nnuoruutensa keisariushaave, jonka aikoo toteuttaa rahalla. Kairon\nmielisairaalassa hullut tervehtivätkin häntä keisarinaan ja\nkruunaavat hänet olkikruunulla. Kotiin palatessaan hän pelastuu\nhaaksirikosta sysäämällä aaltoihin onnettomuustoverinsa. Kiertäessään\nkerjurivanhuksena hän tulee kerran omalle majalleen, josta kuulee\nSolveigin laulun. Hän ymmärtää, että täällä olikin ollut hänen\nhakemansa keisarikunta. Hänen aikansa kuluu loppuun ja Napinvalaja\ntulee mestarinsa käskystä noutamaan häntä valaakseen hänet uudelleen.\nKoska Peer Gyntillä ei ole ollut uskoa mihinkään, hänelle näet ei kuulu\ntaivas eikä helvetti; sielutonna aineena hänet on muutettava toiseen\nmuotoon, suorittaakseen vielä kerran elämänretkensä. Peer ei tyydy\ntähän, vaan tahtoo päästä edes helvettiin, toivoen saavansa kuulla\nSolveigilta siihen riittävän tuomion. Mutta Solveig antaa hänelle\nkaikki anteeksi viihdyttäen hänet lepoon laulullaan. Peer Gynt kuolee\npää hänen helmassaan, uskollisen, uhrautuvan, epäitsekkään naisen ja\nhänen esirukoustensa pelastamana aineen kahleista kirkkauteen. Tämä\naate on lähtöisin Goethen Faustista.\n\nEi ole varmaa, onko Ibsen ajatellut tätä aatteellista puolta niin\nselvästi ja johdonmukaisesti kuin satiiria kansallisvikoja kohtaan.\nMutta ilmeistä on, että hän on aluksi ehkä tietämättään mutta lopussa\njo tietoisesti runoillut teoksensa uskon ja maailmankatsomuksen\nsyvällisessä hengessä. Siitä tunnosta, että kysymyksessä on suurempi\nasia kuin satiirinen tilinteko oman kansan kanssa, Peer Gynt\nnähdäksemme saakin varsinaisen runollisen arvonsa. Rakenne on\nhajanainen, sommiteltu kuvaelmista eikä eheistä näytöksistä.\nRevyymäinen ja ajankohtaisuuksiin viittaavana vanhentunut neljäs näytös\npoikkeaa tyylistä ja vaikuttaa vieraalta ja heikolta. Yleistehoa lisää\nhieno lyyrillisyys, jonka Griegin musiikki tulkitsee unohtumattomasti.\nKaunein, voittavin ja ylevin henkilö on Solveig, \"pohjoismaiden\nmadonna\", uusi Gretchen ja Synnöve, jalon kaipuun ja puhtaan rakkauden\nylevöitynyt kuva. Peer Gynt saavuttaa ja säilyttää kaikesta huolimatta\nmyötätuntomme sillä, että hän osaa kohdistaa ironiansa myös itseensä ja\nettä synnintunnossa samastamme itsemme hänen kanssaan. Kaikenkaikkiaan,\nsekä runoelmana että musiikin säestämänä näyttämökokonaisuutena, Peer\nGynt oli arvokas lisä sekä Norjan että koko Euroopan runouteen.\n\nArvostelu ei sitä tietenkään huomannut eikä myöntänyt, mutta tämä ei\nhorjuttanut Ibseniä, joka sanoi, että ellei Peer Gynt ole runouden\nlakien mukainen, niin nämä on muutettava, sillä Peer Gynt _on_\nrunoutta. Hän uhkasi valokuvata kotimaansa ihmiset henkilö henkilöltä\nja toteutti uhkauksensa komediassa Nuorten liitto (De unges Förbund,\n1869), jossa kuvataan luonteetonta poliittista kiipeäjää, asianajaja\nSteensgaardia. Huolimatta siitä, että hänet nolataan perinpohjin,\nnäytelmä kuitenkin loppuu myrkylliseen huomautukseen, että hänestä\nkerran tulee kansanedustaja tai ministeri. Poliitikot pitävät edelleen\nhuolta siitä, ettei komedia pääse vanhenemaan. Steensgaardin\nvuorosanoissa on ilmeisesti Bjørnsonia ivaavaa kaunopuheisuutta.\n\nNäytelmänsä Ibsen kirjoitti Dresdenissä, jonne muutti Italiasta 1868.\nSiitä alkaen aina 1873:een hän kirjoitti suurta maailmanhistoriallista\ndraamaa, Keisaria ja Galilealaista (1873), ja järjesti runonsa\nkokoelmaksi, jonka julkaisi 1871. 1874 hän kävi kotimaassa, minkä\njälkeen asui kauan Münchenissä.\n\nKeisari ja Galilealainen jakautuu kahteen 5-näytöksiseen osaan:\nKeisarin luopumukseen ja Keisari Julianukseen. Edellisessä kuvataan,\nkuinka vakava, kristityksi kasvatettu ruhtinas Julianus toteaa\nopiskellessaan Ateenassa sekä kristillisyyden että pakanallisuuden\nrappiotilan. Etsiessään parempaa hän on kolme vuotta ephesolaisen\nmystikon Maksimoksen oppilaana ja saa tietää, että hänen oli määrä\n\"puhtaan naisen\" avulla luoda \"hengen valtakunta\". Tultuaan keisarin\nperilliseksi ja mentyään naimisiin keisarin sisaren Helenan kanssa hän\njoutuu syyttä epäillyksi vallankaappaushankkeista ja pakotetuksi\npuolustautuessaan huudattamaan itsensä keisariksi. Saatuaan tietää\näsken kuolleen puolisonsa olleen hänelle -- pappien avustuksella --\nuskoton, mutta tulevan siitä huolimatta julistettavaksi pyhimykseksi,\nhänen viimeinenkin kunnioituksensa kristinuskoa kohtaan loppuu ja hän\nuhraa Heliokselle. Jälkimmäisessä kuvataan, kuinka Julianus nostaa\npakanuuden kunniaan ja julistamastaan uskonvapaudesta huolimatta häätää\nhovistaan ja virkamiehistöstä kristityt. Mutta Julianus saa\npakanuudesta huonot kokemukset ja kristinusko puhdistuu vainosta. Hänen\ntäytyy ryhtyä taistelemaan Galilealaista vastaan. Mystikko Maksimos\nosoittaa hänelle, ettei \"hengen valtakunta\" voi tarkoittaa sitä, mitä\nhän nyt koettaa herättää kuolleista, vaan tulevaista \"kolmatta\nvaltakuntaa\", jossa henki ja liha yhtyisivät. Keisarin, joka loisi\ntämän, tulee olla samalla jumala. Julianus tahtoo tämän johdosta\nvallata koko maan piirin ja antaa palvoa itseään jumalana. Sotaretkellä\npersialaisia vastaan hän kaatuu keihäästä, jonka viskaa hänen\nnuoruudenystävänsä Agathon kostaakseen Kristuksen puolesta. \"Olet\nvoittanut, Galilealainen!\" sanoo kuoleva Julianus ja tunnustaa, että\n\"maailmantahto oli ollut väijyksissä häntä vastaan\".\n\nHelleenisyys kristinuskoa vastaan merkitsee Hegelin teesiä ja\nantiteesiä; niiden yhtymisestä tuleva \"kolmas valtakunta\" on\nhegeliläinen synteesi. Tämän ajattelun Ibsen tunsi tanskalaisen J. L.\nHeibergin kirjoituksista. Sana \"maailmantahto\" ja koko aihe sinänsä\nilmaisevat vielä, että Ibsen oli omaksunut hegeliläisyyden samassa\nmuodossa, jossa sitä oli draamoissaan käyttänyt Hebbel. Käsityksensä\nkristinuskosta uhrautuvaisuuden ja kärsimyksen uskontona, mikä juuri on\nsen voima, hän oli saanut lapsuutensa pietistisestä ympäristöstä ja\nKierkegaardilta, jonka uskonnollinen ajattelu ilmenee jo Brandista.\nTämänkään vuoksi Ibsen ei omaksunut eikä pitänyt oikeana uushumanismin\nluomaa ja vielä esim. hänen suosijansa Georg Brandesin kannattamaa\nkäsitystä helleenisyyden dionyysisestä, huolettomasta maailmasta, jonka\nsynnitkin kuvastuvat kauneuden sovittavassa valossa. Ibsen nimenomaan\nsanoo, ettei synti ollut silloinkaan kaunis. Mutta Ibsen ei liioin\nhyväksynyt valta-asemaan päässyttä, turmeltunutta ja tekopyhää\nkristillisyyttä, jota näki ympärillään joka päivä, vaan haaveksi\nkolmannesta uskonnosta, joka vihdoinkin tyydyttäisi etsijäin kaipuun.\nSekin olisi synteesi: siinä yhtyisivät helleenisyyden korkein perintö,\ntieto, ja kristinuskon syvin salaisuus, risti, eli tie puhtauteen,\nkirkkauteen ja kaikkien arvoitusten ratkaisuun sijaiskärsimyksen\nkautta. Niistä hämäristä lauseista, joihin Ibsen on tahallaan haudannut\nnämä ajatukset hyvin oivaltaen, että loogillinen, täsmällinen selkeys\nvähentäisi niiden runoutta ja tehoa, kuvastuu runoilijan hegeliläinen\nvakaumus, että tulossa on vanhan maailman vastustuksesta huolimatta\njotakin uutta ja parempaa. Suuret hegeliläiset persoonallisuudet,\nkapinoitsijat, ovat tässä historian välineitä, auttaen maailmanhenkeä\neteenpäin silloinkin, kun joutuvat kuten Julianus taistelemaan sitä\nvastaan. Tältä kannalta Keisari ja Galilealainen on kuin mumisten\nlausuttu vallankumouksen uhka.\n\nPohjoismaat olivat nyt Ibsenille pieniä reunavaltioita, sillä hän\ntunsi, noustuaan maineensa huipulle, voivansa ja olevansa velvollinen\npuhumaan koko Euroopalle. Naturalistisen virtauksen vaikutus sai\nhänet nyt kuvittelemaan, että eurooppalainen yhteiskunta oli\nhajaantumistilassa, ja hän kääntyi, odottaessaan vallankumousta,\ntutkimaan, mikä oli yksilöiden osuus tähän ilmiöön. Riimikirjeessään\n(Rimbrev) Georg Brandesille 1875 hän ensimmäisen kerran julisti\nyhteiskuntaa ja yksilöitä koskevan naturalistisen paljastusdraaman\ntarpeellisuutta. Eurooppa on kuin höyrylaiva, joka on menossa uutta\nmaata kohti, mutta jonka matkustajia vaivaa selittämätön kauhu: lastin\njoukossa on näet ruumis. Tästä mätänevästä ruumiista hän tahtoi\nvapauttaa Euroopan saattamalla tämän tietoiseksi sen olemassaolosta.\nOli siis paljastettava totuus. Näin äskeinen romantikko ja mystikko\nastui aikansa naturalistisen virtauksen eturintamaan.\n\nNäyttämö tai \"anatomiasali\", jossa Ibsen suoritti leikkauksensa, on\nNorja, tuo näennäisesti ja omasta mielestään niin siveellinen\nyhteiskunta. Sen Ibsen tahtoi paljastaa valkoiseksi haudaksi, joka on\ntäynnä saastaa. Mikä oli totta Norjaan, oli yhtä totta muuhun\nEurooppaan nähden. Näin syntyneet yhteiskunnalliset draamansa Ibsen\nsepitti yleispiirteisesti seuraavan ohjelman mukaan: Yhteiskunta ja\nyksilölliset olot näyttävät eheiltä, sopusointuisilta, rauhallisilta;\nihmiset ovat kaikesta päättäen tyytyväisiä. Mutta sitten kuuluu aluksi\nhiljainen ja lopuksi yhä viiltävämpi epäsointu, joka ilmaisee, ettei\nkaunis maljakko olekaan eheä, että jossakin on särö. Sen sijaan, että\ntuon särön olemassaolo tunnustettaisiin ja neuvoteltaisiin, miten se\nolisi korjattava, sen olemassaoloa koetetaan salata valhein ja petoksin\nniin kauan kuin suinkin. Tämä ei tietysti auta: kaunis maljakko lopuksi\nsärkyy. Vain vian tunnustaminen ajoissa, totuus ja vapaus, olisivat\nolleet tehokkaita keinoja tuhon estämiseksi, sillä ne ovat oikeat\nyhteiskunnan tuet. Se henkilö, joka on edustanut viimeksimainittua\nnäkökantaa, joutuu totuudenpuhujana ympäristönsä hylkäämäksi ja\nyksinäiseksi, mutta hän on kasvanut silmissämme aatteen\nlipunkantajaksi, jonka sanat jäävät kaikumaan ajan ilmassa.\n\nIbsenin ensimmäinen tämän ohjelman mukainen draama Yhteiskunnan pylväät\n(Samfundets Statter, 1877), joka perustuu Plimsollin syytöksiin\nlaivanvarustajia kohtaan (s. 97), ei saavuttanut täyttä menestystä. Se\non hyökkäys \"liikemoraalittomuutta\" vastaan ja sisältää ohella\nensimmäisen virin naisasiasta, Camilla Collettin vaikutuksesta. Naiset\novat säilyttäneet totuudentunnon -- konsuli Bernick sanookin heitä\n\"yhteiskunnan pylväiksi\", mikä on suuressa määrässä Ibsenin oma\nmielipide, joskin neiti Hessel siirtää tämän kunnian totuudelle ja\noikeudelle. Draamallinen jännitys syntyy konsuli Bernickin vähitellen\ntapahtuvasta heräämisestä syyllisyydentuntoon ja muu sävy ja sisällys\nsiitä sattuvan satiirisesta tavasta, jolla yhteiskunnan eri piirit on\ntiivistetty naurettaviksi, tekopyhiksi tyypeiksi. Konsuli Bernickin\njulkinen rikoksiensa tunnustus vaikutti herättävästi Toistoihin, jonka\nPimeyden valta (1887) on vastaavassa tärkeässä loppukohtauksessa sen\nmukainen.\n\nJos Yhteiskunnan pylväät jäikin pienemmälle menestykselle, herätti\nseuraava näytelmä Nukkekoti (Et Dukkehjem, 1879) niin suurta huomiota\nkoko Euroopassa, ettei todennäköisesti mikään näytelmä vedä sille siinä\nsuhteessa vertoja. Suomeksi se esitettiin helmik. 25 p. 1880\nHelsingissä, Suomalaisessa teatterissa, ja osoitti silloin Ida Aalberg\nensimmäisen kerran saavuttaneensa suuren näyttelijättären tason.\nPankinjohtaja Helmer on vanhanaikainen, kaikessa vain itseään ja\nulkonaista menestystä, kunniaa ja korrektisuutta ajatteleva,\nsuvaitsematon ja tuomiovalmis tyyppi. Hän käsittelee kaunista vaimoaan\nNoraa kuin omaisuutta, korukapinetta, jonka elämän, jopa tahdon ja\nomantunnon haluaa joka suhteessa määrätä. Kun hän samalla kuitenkin on\nkiltti ja hyväntahtoinen, on avioliitto mennyt onnellisesti. Sen\najatuksen, että naisen käsitteleminen omaisuutena, mikä sana nimenomaan\nnäytelmässä esiintyy, on naisen ihmisarvolle loukkaavaa ja alentavaa,\noli kuten tiedämme jo lähettänyt liikkeelle Hebbel. Nora on lapsi,\njoka pelastaakseen miehensä hengen salaa ottaa lainan ja\najattelemattomuudessaan väärentää isänsä nimen velkakirjaan. Kun asia\nNoran ponnistuksista huolimatta tulee lopuksi hänen miehensä tietoon ja\ntämä vain tuomitsee hänen tekonsa siveellisesti ala-arvoiseksi huonon\nperimyksen ja luonteen näytteeksi, sen sijaan että oivaltaisi vaimonsa\njalon tarkoituksen ja kiitollisena ryhtyisi puolustamaan häntä, jos\ntarvittaisiin, ilmoittautumalla itse syylliseksi, Noran silmät\naukenevat ja hän huomaa, ettei ole milloinkaan rakastanut tuota miestä,\njota nyt halveksii. Ibseniläisen vakaumususkollisuuden mukaisesti hän\nlähtee pois kotoaan. Pieni paluun mahdollisuus jää: jos Helmerissä ja\nhänessä tapahtuisi \"ihme\", so., jos Helmer voisi muuttua niin, että\nNora voisi todella rakastua häneen.\n\nEuroopan sivistyneet kodit olivat särkyä riideltäessä siitä, tekikö\nNora oikein. Saksalaisten mieliksi Ibsen itse antoi hänen kaikesta\nhuolimatta jäädä kotiin. Nykyaikana ei kysymyksestä edes keskustella:\nniinkuin näytelmä on tehty, ei Nora voinut menetellä toisin, sillä\navioliiton perustus oli luhistunut. Jos hän olisi jäänyt, niinkuin\nvaimon ja äidin velvollisuuksien teroittajat vaativat, niin se olisi\nollut uhraus, jota hän ei olisi voinut tehdä vilpittömällä mielellä ja\njoka olisi saattanut hänet kieroon, valheelliseen, epäsiveelliseen\nasemaan.\n\nNäytelmä on tyypillisesti naturalistinen vain tohtori Rankin kohdalta,\njoka sairastaa isäin pahojen tekojen seurausta, selkäydintautia, ja\nsurmaa itsensä; varsinaista tehtävää hänellä ei ole. Lisäksi puhe\nperinnöllisyyden vaikutuksesta viittaa, missä Ibsenin ajatukset jo\ntällöin askartelivat. Uskoaan naisen uhrautuvan, ihanteellisen\nrakkauden voimaan Ibsen ilmaisee sillä, että antaa näytelmän roiston,\nasianajaja Krogstadin, muuttua uudeksi ihmiseksi sen kautta, että rouva\nLinde ilmoittaa tulevansa hänen vaimokseen. Nukkekodin aate oli asunut\nIbsenin mielessä jo hänen kirjoittaessaan Nuorten liittoa, jossa Selma\neräässä suuressa vuorosanassaan hahmottelee sen kokonaan, poismenoa\nmyöten.\n\nIbsen oli siis jo hyökännyt ns. \"liikemoraalia\" ja naisen ihmisarvoon\nja asemaan kohdistuvia vanhoillisia ja vääriä käsityksiä vastaan.\nNaturalistisessa tragediassaan Kummittelijoita (Gengangere, 1881) hän\nkohdisti iskunsa suoraan siihen mädännäisyyteen, joka on seurauksena\nirstailusta, siten hankitusta taudista ja näin syntyneestä\nperinnöllisestä heikkoudesta, ja niihin ns. \"ihanteisiin\", joiden\nsuojassa tällainen voi menestyä. Samalla se on moite sitä vastaan, että\ntällaisten henkilöiden onnistuu yhteiskunnan luvalla ja itsekkäiden\netujen hankkimiseksi saada avioliiton varjossa uhrikseen puhtaita,\njaloja naisia, kysymättä ollenkaan näiden tahtoa ja onnea. On eri asia,\nonko Ibsenin perinnöllisyyskäsitys täsmällisesti tieteen mukainen;\nnäytelmän perusajatus on kuitenkin oikea ja tosi: isäin pahat teot\nkostautuvat ennemmin tai myöhemmin.\n\nKapteeninleski Alvingin miesvainaja on elänyt kevytmielisesti\nnuoruudessaan, mutta ottanut siitä huolimatta puolisokseen puhtaan,\nsiveellisen Helenen, jonka suku on pakottanut suostumaan tähän\nedulliseen \"kauppaan\". Huomattuaan, ettei voinut vapautua\navioliitostaan -- hänen oikea rakastettunsa pastori Manders vain\nkehoittaa häntä kantamaan ristinsä --, rouva Alving omistaa elämänsä\nmiehensä maineen parantamiseen ja poikansa Osvaldin pitämiseen\ntietämättömänä isänsä vioista ja sukuperinnöstä. Hän harjoittaa\nhyväntekeväisyyttä ja rakennuttaa lastenkodin tehden kaikki miehensä\nnimessä. Muualla kasvatettavana oleva Osvald saa kotoaan mitä parhaita\nuutisia ja isästään erinomaisen käsityksen. Mutta työskentely näiden\nväärien ihanteiden hyväksi syöksee rouva Alvingin yhä syvemmälle\nvalheeseen, mikä on sitä traagillisempaa, kun hän on vilpitön totuuden\nrakastaja. Totuus tulee asetetuksi terävästi niitä katsomuksia vastaan,\njoita hurskas pastori Manders edustaa ja joita tavallisessa elämässä\npidetään \"ihanteina\", mutta jotka ovatkin valheita. Sitä ei voi\nkauemmin salata. Estääkseen poikaansa menemästä avioliittoon Reginen\nkanssa, koska tietää heidän tulevan yhteisen sukuperinnön rasittamina\nonnettomiksi -- Regine on näet todellisuudessa Osvaldin sisar --, hän\nilmoittaa pojalleen asian oikean laidan. Silloin Osvald kertoo hänelle\ntodella jo olevansa tuon kummittelijan uhri ja pelkäävänsä aivojen\npehmennyspä. Regine joutuu huonoille jäljille ja Osvald tulee\nmielisairaaksi. Äidinrakkaus estää rouva Alvingia vapahtamasta\npoikaansa elämästä, vaikka hän on sitä pyytänyt.\n\nMaailma ei voinut sietää sitä, että sen rakkaimmat helmalapset,\n\"ihanteet\", osoitettiin siksi valkeaksi väriksi, jolla saastaa\nsisältävät haudat on sivuttu; että hurskauden ja moitteettoman siveyden\nosoitettiin voivan olla siveellisen pelkurimaisuuden vaippana; ja että\ntotuutta vaadittiin noudattamaan niin armahtamattoman johdonmukaisesti.\nSyntyi tavaton mielipiteiden taistelu. Sekä Köpenhaminan että\nKristianian teatterit kieltäytyivät esittämästä Kummittelijoita, joka\ntuli tunnetuksi yksityisten seurueiden näytöksistä. Tiedämme jo, että\nse oli mannermaalla \"vapaiden näyttämöiden\" avajaisohjelmana. Nykyisin\ntätä näytelmää voidaan esittää missä hyvänsä sen herättämättä\nminkäänlaista vastarintaa. Sen väitteet ovat näet tylsyneet ja sen teho\nheikontunut mm. siksi, että olemme nyt suurin piirtein samaa mieltä\nkuin Ibsen. Nykyisin kysytään vain, onko Kummittelijoita taidetta.\n\nRaivostuneena näytelmänsä kohtaamasta, usein typerästä,\nennakkoluuloisesta ja tekopyhästä vastarinnasta ja erikoisesti siitä,\nettä Norjan liberaalit pelkurimaisesti livistivät rintamasta, Ibsen\nkirjoitti Kansanvihaajan (En Folkefiende, 1882), jossa suorastaan\nmusersi liberaalisen ajatustavan ja demokratian.\n\nTohtori Stockmann, rakastettava kansanystävä jos kukaan, hyvä,\nihanteellinen, altruistinen ihminen, norjalaisen pikkukaupungin\nkylpylän perustaja ja lääkäri, toteaa mielipahakseen, että kylpylän\nkäyttämä vesi on tyfusbasillien saastuttamaa. Hän on iloinen, että tämä\nvaarallinen asia on näin ajoissa selvinnyt, ja kuvittelee, että jos\nkylpylän hallitus tarjoaa siitä hänelle palkanylennystä, hän ei ottaisi\nsitä vastaan. Mutta hänen huomionsa herättää kaupunkilaisissa kaikkea\nmuuta kuin iloisia tunteita, sillä uusi vesijohto maksaisi paljon ja\nkylpylän täytyisi olla suljettuna pari vuotta. Kaupungin ja sen\nasukkaiden taloudelle olisi tuhoisaa, jos tohtorin huomio tulisi\ntunnetuksi. Vähitellen kaikki innokkaimmatkin \"totuudenystävät\"\nasettuvat tohtori Stockmannia vastaan, joka lopuksi ei voi muuta kuin\njulistaa \"kansalle\" vasten silmiä, että sen koko yhteiskunta perustuu\nvalheeseen, että yksimielinen, suuri enemmistö on totuuden vaarallinen\nvihollinen, ettei joukko ole vielä \"kansa\", vaan ainoastaan raaka-aine,\njosta paremmin ymmärtävät vasta muodostavat kansan. Enemmistö on aina\nväärässä, vähemmistö oikeassa. Voimakkain on ihminen silloin, kun hän\njoutuu taistelemaan siveellisen ihanteen puolesta yksin kaikkia\nvastaan. Kun totuus on uusi, enemmistö vastustaa sitä, kannattaen sitä\nvasta sitten, kun se on jo vanhentunut, so. muuttunut valheeksi.\n\"Normaalisesti rakennettu totuus elää säännöllisesti 17-18, korkeintaan\n20 vuotta, harvoin kauemmin\". (Tämä Ibsenin kuuluisaksi tekemä\nparadoksi on muuten lähtöisin Bucklen historiasta). Stockmann leimataan\n\"kansanvihaajaksi\", erotetaan virasta ja sanotaan irti asunnostaan,\njonka ikkunat \"kansa\" tuttuun tapaan käy kivittämässä rikki. Hän aikoo\nensin lähteä Amerikkaan, mutta jääkin kotikaupunkiinsa taistelemaan\nedelleen totuuden puolesta, uskollisina liittolaisina vaimonsa ja\ntyttärensä.\n\nVanhoilliset taputtivat käsiään, liberaalit, radikaalit ja demokraatit\nleimasivat näytelmän \"vanhoilliseksi\", mikä oli heidän pahin\nmoitesanansa. Näinä demokratian rajattoman ihailun naiveina aikoina\ntuntui siltä kuin Ibsen olisi tehnyt pahimman mahdollisen\nrienaussynnin. Nykyisin, demokratiasta saadun karvaan kokemuksen\njälkeen, täytyy senkin, joka edelleen tahtoo olla demokratian ystävä,\nmyöntää Ibsenin olleen kaikissa tärkeimmissä kohdissa oikeassa. Hänen\nparadoksinsa enemmistöstä ja yksinäisen taistelijan voimasta viittaavat\nsyvälliseen totuuteen, jonka harkitsemista ei ole unohdettava. Hänen\nväitteensä normaalin totuuden iästä on myös aiheellinen. Se osoittaa\nsitä paitsi Ibsenin oivaltaneen, että tärkeintä ja totuuspitoisinta on\nitse pyrkimys ja taistelu, joka on tehtävä pysyväiseksi, milloinkaan\nsammumattomaksi elämänilmiöksi; sen sijaan saavutetut tulokset,\n\"totuudet\", vanhenevat pian ja korvautuvat uusilla.\n\nNämä näytelmät herättivät ankaran, leppymättömän, ikäänkuin liian\nteoreettisen totuusvaatimuksensa vuoksi Ibsenissä itsessään epäilyksen,\nettä hän edellytti ihmisten kykenevän enempään kuin heillä tosiasiassa\noli voimia, ja että hän oli kuten Brandissa jättänyt asian toisen\npuolen eli saman kuin siinäkin: rakkauden, liiaksi taustalle,\nalleviivaamatta sitä tarpeeksi. Eikö hän ollut naivi uskoessaan\nvoivansa uudistaa yhteiskunnat totuuksilla, joiden iän itse samalla\nilmoitti pariksikymmeneksi vuodeksi? Vihan myrsky oli laantunut,\njäljellä oli jälkiharkinnan kalsea kriitillisyys, ja tulokseksi koitui\nuusi \"totuus\", se, jonka hän esitti Roomassa kirjoittamassaan\nVillisorsassa (Vildanden, 1884). Sen opetuksena on, että on tarkoin\nharkittava, miten ihanteellista, jyrkkää totuutta on elämässä\nkäytettävä, sillä se voi aiheuttaa odotetun vanhurskauden sijasta\nonnettomuutta. Ihmiset näet sovittautuvat elämäntilanteisiin kukin oman\nmielikuvansa ja käsityksensä eli sen varaan, joka ikäänkuin vuoteen\npehmikkeenä tekee heidän olonsa mahdolliseksi ja siedettäväksi. Tämä\n\"elämänvaihe\" ei useimmiten kestä absoluuttisen totuuden edessä,\nmutta on silti välttämätön, koska emme jaksa elää ilman sitä.\nLähimmäisenrakkaus ja elämäntaito vaativat säästämään sitä. Nuori\nGregers Werle on periaatteellinen totuudensankari, joka ihanteensa\najamana tahtoo aivan tarpeettomasti asettaa ystävänsä valokuvaaja\nEkdalin onnellisen avioliiton \"totuuden pohjalle\" ilmoittamalla, että\nrouva Ekdal on aikoinaan ollut hänen isänsä patruuna Werlen\nrakastajatar. Seurauksena on sekä avioliiton että isän ja tyttären\nvälien särkyminen ja viimeksimainitun kuolema. Järkevä tohtori Relling\nsanookin lopuksi, että kyllähän elämä menisi, ellei olisi noita\nihanteellisia totuuden julistajia. Totuus ei ole heikkoja varten, vaan\nvaatii väkevää kantajaa.\n\nVillisorsa on tragikomedia, sillä sen useimmat henkilöt, erittäinkin\ntotuusihanteen julistaja Gregers Werle, ovat naurettavia, koomillisia.\nAinoa poikkeus on Ekdalin nuori tytär Hedvig, jonka koko olemus on\ntraagillinen, surumielinen, kaunis. Hän on näytelmän todellinen\npäähenkilö. Hänen kauttaan Ibsen ilmaisee kiintyneensä symbolismiin:\nHedvigillä on hoidokkinaan siipirikko villisorsa, joka tukehtuu mutaan\nja on hänen vertauskuvansa. Vaikuttavalla tavalla runoilija on osannut\nkutoa tämän symbolismin ja todellisuuden sopusointuiseksi, eheäksi\nkuvaksi.\n\nKaivaten kotimaataan ja merta Ibsen tuli Norjaan 1885 aikeissa jäädä\nsinne. Tällöin siellä raivoava \"boheemisuunta\", hänen oman\nradikalisminsa väärinkäsityksestä syntynyt yhteiskunnallisten ja\nmoraalisten, erikoisesti avioliittositeiden katkomisvimma, alaston\nvapaan rakkauden vaatimus, säikähdytti häntä kuitenkin ja karkoitti\nhänet pois, varsinkin kun nuoret boheemit tahtoivat julkisesti\nseppelöidä hänet aatteidensa isäksi. Käynti kotimaassa jätti selvät\njäljet hänen uuteen symbolistiseen, romanttiseen sielundraamaansa\nRosmersholmiin (1886), jonka taustana ovat loppumattomat poliittiset\nriidat, nuorten taistelu vanhoja vastaan, perhesiteiden höltyminen ja\nniin hyvin konservatiivien kuin radikaalien kaikinpuolinen siveellinen\nkurjuus.\n\nRosmersholm ei ole enää tarkoitusperäinen yhteiskunta- eikä\ntotuusnäytelmä, vaan tutkimus rakkauden olemuksesta, esitys siitä,\nmiten on ajateltava, tunnettava ja meneteltävä, että keskinäiset\nsuhteemme pysyisivät siveellisesti korkealla, oikealla ja puhtaalla\ntasolla. Näyttämö on romanttinen: vanha herraskartano, ja henkilöt\nmyös: sen omistaja, hienoluonteinen, jalo pastori Rosmer, hänen\nintohimoinen vaimonsa Beate ja laskelmoiva, määrätietoinen Rebekka\nWest. Tragedian pohjana on se, että Rosmer on aina pelännyt ja vieronut\nvaimonsa tulista eroottisuutta, jota ei ole jaksanut tyydyttää. Beate\ntietää Rosmerin olevan onneton. Rebekka saa vihjailullaan Beaten\nluulemaan, että Rosmerin ja hänen välillä on suhde; ettei olisi\nmiehensä onnen esteenä, Beate hukuttautuu. Rosmer ei, syyttäen itseään\nvaimonsa kuolemasta, kuitenkaan tarjoa kättään Rebekalle ennenkuin\nhuomaa sen olevan juorujen vuoksi välttämätöntä. Mutta nyt on Rebekka\nmuuttunut. Hän tunnustaa kaikki ja tahtoo todistaa Rosmerille\nylevöityneen mielenlaatunsa kuolemalla samalla tavalla kuin Beate.\nMutta kun se ei vapauttaisi Rosmeria syyllisyydentunteesta, he menevät\nkuolemaan yhdessä.\n\nRakkauden olemus on uhrautuvaisuutta -- siinä Ibsenin käsitys. Rebekka\nWest on todella romanttinen naishahmo. Hän on saapunut Finnmarkenista,\njossa hänellä on elettynä hämärä, kauhua herättävä kohtalo. Hänen\nluonteessaan on pohjolan villeyttä ja hänet valtaa vastustamaton\nintohimo hienoa, jaloa Rosmeria kohtaan, jonka tahtoo vapauttaa Beaten\naiheuttamasta rakkauden pelosta. Mutta Rosmerin jalo olemus vaikuttaa\nhäneen ylentävästi, niin että intohimo hengistyy uhrautuvaksi,\npyyteettömäksi rakkaudeksi, ja tästä taas on seurauksena\nsyyllisyystunnon herääminen ja sovituksen kaipuu.\n\nVielä mystillisempi, romanttisempi ja symbolistisempi on Ibsenin\nseuraava draama Merenneito (Fruen fra Havet, 1888). Aatteena on \"vapaus\nja vastuunalaisuus\". Tohtorinrouva Ellida Wangel, joka on aikoinaan\njoutunut erään miehen katseen lumoihin ja tuntee häneen sen jälkeen\nvastustamatonta \"vaaliheimolaisuutta\", on nyt joutunut ratkaisemaan,\nlähteäkö tuon miehen mukaan, vai jäädäkö kotiin puolisonsa luo.\nIhmisten raskasmielisyyden suurimpana syynä on se aavistus -- sanoo\nrouva Wangel --, että he ovat lyöneet laimin tilaisuuden onnellisempaan\nelämään. Siitä johtuu salainen suuttumus ja suru. He ovat menettäneet\nvapaan, itse ohjaamansa elämän, ja samalla myös vastuunalaisuuden --\nmuuttuneet ilottomiksi maaeläimiksi, jotka aina kaipaavat merelle.\nVasta silloin, kun he saavat uudelleen täysin vapaasti valita,\nantautuvatko tuolle kauhunkauniina houkuttelevalle kaukaisuudelle vai\neivät, herää vastuunalaisuus. Tohtori Wangel ymmärtää tämän ja antaa\nvaimonsa valita vapaasti, jolloin rouva Wangel jää kotiin.\n\nNaturalistisen draaman alalle Ibsen palasi Hedda Gablerissa (1890),\njonka taustana on Kristiania ja sen sivistyneistön boheemielämä.\n\nKenraali Gablerin tytär Hedda haluaa vallita kaikkia miehiä,\npolttamatta silti sormiaan. Hän houkuttelee Eilert Lovborgin kertomaan\nkokemuksistaan, mutta kun Eilert yrittää ilmaista hänelle rakkauttaan\nteossa, hän karkoittaa hänet revolverilla. Kylmästi, ilman rakkautta,\nhän sitten menee avioliittoon tulevan professorin Jergen Tesmanin\nkanssa. Tavattuaan Lovborgin uudelleen hän valtaa tämän taas ja\nturmelee hänen elämänsä. Lovborgin uhatessa surmata itsensä hän ojentaa\ntälle revolverin ja sanoo: \"Antakaa sen tapahtua kauniisti!\" Kun\nnäytelmän kylmäverinen konna, asessori Brack, asettaa Heddan\nvalittavaksi joko julkisen häväistysjutun tai myöntymisen siihen, että\nhän pääsee Heddan rakastajaksi, tämä ampuu itsensä.\n\nHedda Gablerissa ei ole probleemia, vaan se on porvarillinen\ntapainkuvaus- ja murhenäytelmä, keskuksena vampyyrinainen, jonka\nesiäitinä tässä nuorimmassa vaiheessa (III, s. 474) on Zolan Lulu.\nHedda on vaikuttava siksi, että hän on niin tosi: varakkaan\nsivistyneistön monet naiset näkevät hänessä vielä nyt ja ehkä enemmän\nkuin Ibsenin aikana oman kuvansa. Hän haaveilee kauniista ja vapaasta\nelämästä, mutta on heikko, peläten ennenkaikkea \"skandaalia\". Monet\nvuorosanat ovat symbolistisia; sävy on melodramaattinen.\n\nHedda Gabler oli vanhenevan Ibsenin viimeinen draama muista ihmisistä;\ntämän jälkeen hän teki tiliä omasta itsestään ja elämästään.\n\nRakennusmestari Solnessin (Bygmester Solness, 1892) nimihenkilö on\nollut miehuutensa aikana vakaumuksellinen, harras kirkkojen rakentaja.\nSitten hänen vaimonsa kotitalo paloi ja hänen vastasyntyneet\nkaksoisensa kuolivat äidin säikähdyksestä syntyneen maitomyrkytyksen\nuhreina. Silloin Solness sanoi irti suhteensa Jumalaan, jolle ei enää\ntahtonut rakentaa asuntoja; tämän jälkeen hän rakentaisi niitä vain\nihmisille. Palo oli hänelle kuitenkin edullinen, sillä nyt hän\npalstoitti maan ja rakensi siihen huviloita. Menestyksestään huolimatta\nhän tuntee olevansa onneton: pitää itseään aiheetta syypäänä tulipaloon\nja lastensa kuolemaan; kuvittelee myös aiheetta, että vaimo pitää häntä\nmielisairaana; antaa tämän -- yhä aiheetta -- luulla hänen olevan\nuskoton; ja pelkää, että nuori arkkitehti Ragnar Brovik jättäisi hänet\nja muiden nuorten kanssa kääntyisi häntä vastaan. Hän on nyt vanha, ja\nse pyörrytys, jota hän aina on tuntenut torniensa huipussa ollessaan,\non lisääntynyt niin, että hän tuskin uskaltaa nousta tavallisille\ntelineille. Hän on rakentanut itselleen uuden talon ja siihen tornin,\njoka selvästi on sille liian korkea. Kun se on valmistumassa, saapuu\nvieraaksi Hilde Wangel, joka kymmenen vuotta aikaisemmin, n.\n13-vuotiaana, oli romanttisesti ihastunut Solnessiin ja jonka tämä oli\nsilloin leikillä luvannut kerran hakea kuningattareksi valtakuntaansa.\nSolnessille Hilden tulo merkitsee hänen nuoruutensa paluuta.\nNäyttääkseen edelleenkin olevansa Hilden ihailun arvoinen hän nousee\ntorniinsa seppelöimään taloansa kuten ennen kirkkojansa. Jos Jumala\nsallisi hänen päästä hengissä alas, hän sulkisi Hilden syliinsä ja\nveisi tämän kuningaskuntaansa, kuten oli kerran luvannut. Mutta Jumala\nei salli sitä, vaan syöksee hänet alas, jolloin hän kuolee.\n\nRakennusmestari Solness on symbolistinen draama taiteilijan\ntragiikasta. On aika, jolloin taiteilija rakentaa vakaumuksella ja\nuskolla kirkkoja, asuntoja Jumalalle; se vain tuntuu tyydyttävän hänen\npyrkimystään korkeuksiin. Mutta vähitellen hänen täytyy jäädä maan\npinnalle täyttämään elämän ja arjen tarpeita. Sitten tulee vanhuus ja\nsen mukana nuoruuden kaipuu. Luomisen intohimo valtaa hänet uudelleen\nja hän tahtoo vielä kerran saavuttaa nuoruutensa tulokset. Mutta pää ei\nkestä enää korkeuksien tuottamaa huimausta ja kuolema vapahtaa hänet\ntaiteellisen mutta voimattomaksi käyneen pyrkimyksen tuskasta.\nSymbolismi ja todellisuus samastuvat näytelmässä virheettömästi; se on\nmystillisyydestään huolimatta vavahduttavan todellinen; taideteoksena\nse on Ibsenin korkeinta luokkaa.\n\nPikku Eyolf (Lille Eyolf, 1894) on ollut Ibsenin heikoimpien draamojen\nmaineessa.\n\nRita Almers tahtoo omistaa miehensä kokonaan, jakamatta häntä edes\nramman poikansa pikku Eyolfin kanssa, jota ei voi täysin rakastaa sen\njälkeen, kun on saanut tietää Eyolf-nimen periytyvän Almersin ja hänen\nsisarpuolensa Astan leikeistä. Ritan välinpitämättömyydestä johtuu,\nettä pojasta tulee raajarikko ja että hän hukkuu. Vasta silloin hänessä\nherää todellinen äidinrakkaus ja omatunto. Puolisot ovat yhteisten\ntunnonvaivojensa vuoksi eroamaisillaan, kun Ritassa tapahtunut muutos,\ntuskallinen kuin synnytys, saa hänet oivaltamaan, että sovitus on\nlöydettävissä uhrautuvaisesta rakkaudesta apua tarvitsevia lapsia\nkohtaan.\n\n\"Muuttumisen laki\", jonka alaisia olivat olleet jo Rebekka West ja\nEllida Wangel, on tämän vaikuttavan näytelmän vaalilause. Sillä Ibsen\ntarkoittaa heräämistä siveellisen velvollisuuden ja vastuunalaisuuden\ntuntoon, joka yksistään voi auttaa ihmistä korkeaan, kauniiseen ja\nonnelliseen elämään.\n\nOikean rakkauden kutsua ei saa vastustaa, sillä siinä tapauksessa\nsydämemme jäätyy ja rakkaus kuolee. John Gabriel Borkmanin (1896)\nnimihenkilö, vuorimiehen poika, on kuullut \"malmin laulavan\" ja uskoo\nolevansa kutsuttu loitsimaan kullan maan alta näkyviin ihmisten\nsiunaukseksi.\n\nPäästäkseen pankinjohtajaksi, jollaisena luulee tämän parhaiten\nvoivansa tehdä, hän luopuu rakastetustaan Ella Rentheimistä ja menee\nnaimisiin tämän ylpeän sisaren Gunhildin kanssa. Pankinjohtajana hän\nantautuu hurjiin keinotteluihin ja joutuu olemaan vankeudessa 8 vuotta.\nNäytelmän alkaessa hänen vapautumisestaan on kulunut toiset 8 vuotta,\njotka hän on asunut vaimonsa luona kuin vieras. Hän kuvittelee kerran\ntoteuttavansa vanhat unelmansa ja puhdistavansa nimensä; vaimo\nkuvittelee, että nimen kohottaa jälleen kunniaan hänen poikansa Erhard.\nTämän hän on vieroittanut Ellasta, sisarestaan, joka tahtoo antaa\nErhardille Rentheimin nimen ja omaisuutensa. Isän toimintahalu herää ja\nhän tahtoo lähteä poikansa seurassa maailmalle valloittaakseen takaisin\nentisen asemansa. Mutta Erhard ei suostu hänen, ei äitinsä eikä tätinsä\nsuunnitelmiin, vaan poistuu rakastamansa naisen kanssa luodakseen itse\noman tulevaisuutensa. Samana yönä vanha Borkman poistuu Ellan kanssa\ntuntureille, josta katsoo laaksoon, miehuutensa toiminta-alueelle.\nMutta kaikki on kylmennyt ja hän kuolee \"jääkäden, malmikäden\"\nkouristaessa hänen sydäntään.\n\nTosirakkauden kutsun hylkääminen kostautuu. Näytelmästä hengähtää se\nyleinen katkera kokemus, että saavutimmepa elämässä mitä hyvänsä,\nkaikki tuntuu turhalta katsottuna haudan reunalta. Ibsen ajatteli ehkä\nmyös omaa elämäänsä kuvatessaan vanhan Borkmanin viimeisiä mietteitä.\n\nSamaa syvällistä kysymystä rakkauden kutsun hylkäämisestä ja tämän\nseurauksista Ibsen käsitteli viimeisessä näytelmässään Kun me kuolleet\nheräämme (Når vi døde vaagner, 1899), jota hän itse sanoi\n\"dramaattiseksi epilogiksi\" ja joka tuli sellainen olemaankin.\n\nKuvanveistäjä Arnold Rubek on kyllä rakastunut kauniiseen malliinsa\nIreneen, mutta hillinnyt tunteensa työnsä vuoksi; saatuaan tämän\nvalmiiksi hän pitää asiaa vain \"episoodina\", unohtaa sen ja menee\navioliittoon Majan kanssa. Irene taas ei voi unohtaa sitä, vaan tulee\njoksikin ajaksi mielisairaaksi. Rubek ja Maja sekä Irene tapaavat\ntoisensa tunturiparantolassa ja silloin \"kuolleet heräävät\": Rubekin\nrakkaus Ireneen syttyy uudelleen ja tämä, jonka tunteen Rubekin kylmyys\noli surmannut toteaa riemuiten olevansa kuin kuolleista herännyt. Kun\nMaja on tällävälin löytänyt sen, joka tyydyttää häntä paremmin kuin\nRubek, asiat järjestyvät helposti. Rubek ja Irene lähtevät onnellisina\ntunturiretkelle, jossa lumivyöry surmaa heidät.\n\nAihe muistuttaa ulkonaisesti D'Annunzion Giocondasta. Näytelmän ajatus\non se, että on tarkoin huomioitava, milloin sydämessä kuuluu todellisen\nvaaliheimolaisuuden kutsu, ja noudatettava sitä. Ellei näin tapahdu, ei\nsaavuteta todellista onnea.\n\nNäin Ibsen saattoi elämäntyönsä loppuun. Kotimaassaan viettämänsä\nvanhuusvuodet hän eli yhtä yksinäisenä ja kansalleen vieraana kuin\nollessaan maanpakolainen. Hän kuoli toukok. 23 p. 1906.\n\nDraaman historiassa Ibsenille kuuluu kunniapaikka sillä linjalla, joka\nlähtee Aiskhyloksesta ja kulkee Corneillen kautta Schilleriin ja\nHebbeliin. Tämän linjan ytimenä on eetillisyys ja kannattajana lopuksi\nkantilainen ja hegeliläinen siveellinen tahto- ja pyrkimysihminen.\nAikakautena, jolloin 1848:n vallankumouksen vapauttamat aatteet tekivät\nmullistavaa työtänsä, jolloin lujemmin kuin milloinkaan ennen tahi\njälkeenpäin uskottiin kaikinpuolisen henkisen ja yhteiskunnallisen\nirtautumisen entisyydestä merkitsevän onnen ajan alkamista, Ibsen\nosoitti, että tulos kuitenkin lopuksi riippui ihmisen, jokaisen\nyksilön, siveellisestä heräämisestä ja noususta. Jokaisella olkoon\nkuninkaanajatus, joka vie hänet jaloon päämäärään ja jota ei saa antaa\nepäilyksien häiritä. Samoin on oltava järkkymättä uskollinen sille,\nminkä tuntee todelliseksi kutsumukseksi, kuitenkaan unohtamatta\nrakkautta, joka on suurin käsky. Sielusta ei saa käydä kauppaa, uskoa\nelämän ihanteellisiin voimiin ei saa menettää, sillä muuten on osana\nhengetön aineellisuus ja eläimellinen pimeys. Ei pidä luulla, että\nnykyinen mukakristillinen hengentila merkitsisi kulkua lopullista\nsaavutusta kohti; \"kolmas valtakunta\" syntyy vasta sitten, kun tieto on\nsopusoinnussa ristin kanssa. Yhteiskunnalliset sairaudet johtuvat\nyksilöiden synneistä; kun yksilöt ottavat ohjenuorakseen oikeuden,\ntotuuden ja puhtauden, perhe ja yhteiskunta myös paranevat. Ei saa\nhalveksia naista eikä pitää häntä omaisuutena eikä leikkikaluna, sillä\nhän on uhrautuvaisempi rakkaudessaan kuin mies ja lämmittää elämän. Ei\ntule luulla, että ne, joita pidetään yhteiskunnan pylväinä, tai \"syvät\nrivit\", ns. \"kansa\", edustaisivat moraalisuutta ja nuhteettomuutta,\nsillä päinvastoin molemmat elävät valheiden varassa. Ei saa uskoa, että\nne, joita maailma sovinnaisesti pitää \"ihanteina\", sellaisia todella\nolisivat, sillä vanhetessaan ne tavallisesti muuttuvat valheiksi. Vain\nihanteellinen pyrkimys on puhdasta ja se olkoon ikuinen. Totuuksia on\nkäsiteltävä varovaisesti, sillä heikot eivät kestä niiden polttoa; pyhä\nasia kuuluu vain harvoille valituille. Rakkaus ei saa olla itsekästä\nintohimoa, vaan sen tulee olla pyytämättömyyttä, alttiutta,\nuhrautuvaisuutta. Sen pyhää kutsua tulee kuulla kaikista esteistä\nhuolimatta, mutta samalla on muistettava vastuunalaisuus. Ei saa\njäykistyä muuttumattomuuteen, vaan elämän on saatava tehdä\nvaikutuksensa, jotta siveellinen heräämisemme olisi mahdollinen.\n\nNäiden ym. tunnuslauseiden ilmaisema filosofia on tulos uupumattomasta,\npelkäämättömästä totuuden etsinnästä. Se ei ole valmis heti, vaan\nrakentuu koko elämän kestävän sijaiskärsimyksen kautta, uuden\nsaavutuksen aina sekä korjatessa aikaisempaa että liittyessä siihen.\nSen sisällys ei kulje kenenkään asioilla, vaan menee omaa tietänsä\npyyhkäisten syrjään päivän hälisevät \"vakaumukset\", saarnasi näitä kuka\nhyvänsä. Tietäjä seuloo elämää ja katsoo, mitä jää viimeiseksi. Seulan\npohjalta löytyy uhrautuva rakkaus sen kaikissa muodoissa: suurimman\nkäskyn täyttäminen vain voi uudistaa ihmiskunnan. Ibseniä voi verrata\nMoosekseen, joka seurusteli Jumalan kanssa koko sivistysmaailmaan\nnäkyvällä korkealla vuorella, pilven peitossa, yksinäisyydessä.\n\nDraamakirjailijana Ibsen uudisti draamassa suoritettavan ihmiskuvauksen\nsiten, että antoi henkilöidensä ilmaista perusluonteensa omilla\nvuorosanoillaan. Niinhän olivat kyllä tehneet jo Molière ja Lesage (IV,\ns. 130, 351), mutta tämä tekniikka oli joutunut unohduksiin;\nenimmäkseen näytelmissä henkilöiden luonne paljastuu toisten kuvauksen\nja toiminnan kautta. Ibsen antaa henkilöidensä, jotka ovat hänen\npäätuotannossaan tavallisia nykyajan norjalaisia sivistyneitä,\nkeskustella kotoisessa arkiympäristössä mitä luontevimpaan\njokapäiväiseen tyyliin ja siinä vähitellen ilmaista, mitä ovat.\n\nToinen uutuus oli se, että Ibsen toi näyttämölle juuri tämän\njokapäiväisen elämän ja osoitti, miten siitä terävästi heijastuivat\nluonteiden ja aatteiden ristiriidat. Kun hänen pulma-aiheensa helposti\nolisivat tehneet draamasta elämälle vieraan, teoreettisesti\nkonstruoidun nukkenäytelmän, jollaisia ne tietyssä määrässä nytkin\novat, oli aivan välttämätöntä saada ne todellisen, kaikille tutun\nelämän yhteyteen. Tämä oli sitä luontevampaa, kun Ibsenin aiheista eli\najan aatteista todellakin tähän aikaan kaikissa salongeissa\nkeskusteltiin.\n\nKolmas uutuus oli se, että perustapahtuma oli suoritettu jo ennen\ndraaman alkua ja että väliverhon auettua oli kysymys vain sen\nseurauksien selvittelystä. Tämä juuri tekee ulkonaisen juonen ja\ntoiminnan tarpeettomaksi, sillä kaikki sellainen on jo suoritettu ja\nnyt on keskusteltava tuloksesta. Draaman jännitys lisääntyy melkoisesti\nsiitä, että saamme vain vähitellen vihjailevista, arkisista\nvuorosanoista tietää, mitä todella on tapahtunut. Henkilöiden\nlopullinen suhde toisiinsa paljastuu viimein suuressa pääkohtauksessa,\njota sitä ennen on vähin erin valmistettu. Tästä rakennetavasta johtuu,\nettä Ibsenin näytelmissä on kohtalodraaman vivahdusta.\n\nNeljäs uutuus oli se, että Ibsen osasi kutoa mahdollisimman luontevasti\nhenkilöidensä niin tavallisilta ja jokapäiväisiltä tuntuviin\nvuorosanoihin sekä mystiikkaa että symbolismia. Molemmilla on\ntäsmällinen tarkoitus: niiden on määrä ohjata katsoja oivaltamaan, mikä\non se varsinainen aatemaailma, jota näytelmän henkilöt tosiasiassa\nvuorosanoissaan selvittelevät. He ovat itse tietämättömiä sanojensa\ntakaa uhoavasta perussävelestä eivätkä siis pyri sillä vaikuttamaan\ntoisiinsa eivätkä katsojiin; heidän edustamansa elämänkohta on vain\nsellainen, että siitä itsestään irtautuu selviä, laajakantoisia ja\nsyvällisiä voimia ja johtopäätöksiä. Joskus vuorosanat ovat vaikeasti\nkäsitettävissä, mikä lisää mystillisyyttä ja ilmaisee, etteivät\nhienoimmat totuudet ole esitettävissä selvin sanoin; ne voidaan vain\naavistaa ja tuntea. Väliin symbolismi on saapuvilla henkilönä, kuten\nRotta-Ulla Pikku Eyolfissa, tai johdonmukaisesti läpivietyinä\nmielikuvina kuten rakkainta pitämystämme edustava \"valkoinen hevonen\"\nRosmersholmissa, josta meidän täytyy päästä, ellemme halua hyytyä\nmuuttumattomiksi, tai Merenneidon vieraan katse, joka kuvaa\nkaukaisuuden ja tuntemattomuuden mystillistä vetovoimaa. Tämä realismin\nja symbolismin sekä mystillisyyden yhtyminen luontevaksi, eheästi\nvaikuttavaksi kokonaisuudeksi on Ibsenin runoilijakyvyn korkeimpia\nilmauksia ja tehokkaimpia saavutuksia.\n\nKatsauksestamme koituu tulokseksi se, että Ibsen kuului naturalisteihin\nvain Yhteiskunnan pylväiden, Nukkekodin, Kummittelijoiden,\nKansanvihaajan ja Hedda Gablerin kirjoittajana. Koko muussa\ntuotannossaan hän on romanttinen, mystillinen hautoja, filosofi, joka\nilmaisee syvimmät ajatuksensa ja näkynsä mieluummin vertauskuvien\nkautta kuin täsmällisin lausein. Huolimatta ankarasta ilmeestään hän\noli todellisuudessa herkkä unelmoija. Minkä verran maanpako on hänen\nrunouteensa vaikuttanut, lienee vaikeaa sanoa. Koti-ikävänsä, jota\nhänellä täytyi olla, hän ilmaisi enemmän katkeruutena kuin\ntunteellisuutena. Saksa, München, tuli hänelle toiseksi kotimaaksi,\njossa hän viihtyi, ja saksalaisella kirjallisuudella ja taiteella on\nollut häneen vaikutuksensa. Siellä hänen draamansa ovat yhä\nelinvoimaisia. Hän itse on kuten tiedämme vaikuttanut herättävästi ja\nuudistavasti koko Euroopan draamaan.\n\nSuomalaisilla on erikoinen syy viivähtää kiitollisina Ibsenin muiston\nkohdalla. Hän se näet oli, joka kuten Juhani Aho sanoi kirjoituksessaan\nIbsenin 70-vuotispäiväksi, \"täytti meillä tyhjän paikan\", so. antoi\naatteellisuudellemme ja draamallemme uuden herätyksen ja sysäyksen\n(Minna Canth ja Mikael Lybeck), ja aiheutti sen, että omistimme\nskandinaavisen, erittäinkin norjalaisen kirjallisuuden esikuvaksemme.\nTällä uudistuneella liittymisellä skandinaaviseen kulttuuripiiriin oli\nsyvällinen, ratkaiseva merkitys aikana, jolloin venäläinen kirjallisuus\nalkoi tulla vilkastuvan suomennostyön kautta meillä yhä enemmän\ntunnetuksi. Ilman Ibseniä, Bjørnsonia ym. norjalaisia kirjallinen\nkulttuurimme olisi helposti voinut suuntautua itään enemmän kuin teki.\nSanomattakin on selvää, mitä se olisi vaikuttanut kansamme sieluun ja\npuolustustahtoomme.\n\nSuomen runous on maksanut hiukan velkaansa: Terje Vigen on saanut\nvaikutuksia Vänrikki Stoolin tarinoista; Peer Gynt ja Brand ilmaisevat\nRunebergin runouden olleen Ibsenille tuttua.\n\nSuomalainen Ibsen-tutkimus alkoi 1870-luvulla, jolloin -- lyhyempiä\nesseitä mainitsematta -- Valfrid Vasenius kirjoitti hänestä\nväitöskirjan (1878). Myöhemmistä suomalaisista Ibsenin tutkijoista\nmainittakoon K. S. Laurila, joka on kirjoittanut hänestä sekä suomeksi\nettä ruotsiksi ja tehnyt Suomessa hänen aatemaailmaansa tunnetuksi\nvoimakkaammin ja syvällisemmin kuin kukaan muu.\n\n\n2\n\nIbsenin puhujalava oli keskellä Eurooppaa ja hänen kuulijoinaan\nsivistyskansat. Bjørnsonin puhujalava oli Norjassa ja kuulijoina\npohjoismaiden kansat -- vain pienemmässä määrässä muu Eurooppa.\nBjørnsonin vaikutus pohjoismaissa oli syvällinen ja laaja, Ibsenin\ntyölle verranvetävä, joskin toisenvivahteinen. Yhdessä he olivat kuin\nDioskuurit, Zeuksen sankaripojat, jotka riensivät auttamaan ihmiskuntaa\nsilloin kun hätä oli suurin.\n\nBjørnstjerne Bjørnson syntyi jouluk. 8 p. 1832 Bjørgan pappilassa\nKviknessä. Isä, pastori Peder Bjørnson, oli maanviljelijän poika,\nsulkeutunut, raskasmielinen, tuliseen suuttumukseen syttyvä, riitainen\nluonne, äiti, Inger Elise Nordraak, kauppiaan tytär, valoisampi,\niloisempi, lämpimämpi. Kviknen köyhästä tunturipitäjästä perhe muutti\n1837 varakkaaseen rannikkoseurakuntaan Romsdaliin, Nessetin pappilaan.\nRomsdalin luonto painui Bjørnsonin lapsensieluun -- sitä hän kuvaa\ntaiteessaan. Koulua hän kävi Moldessa, mutta menestyi huonosti.\nTultuaan tuomituksi rangaistukseen, jota piti sekä vääränä että\nhäväisevänä, hän karkasi syksyllä 1849 koulusta ja meni Kristianiaan,\nns. \"Heltbergin ylioppilasleipomoon\", josta valmistui ylioppilaaksi\n1852. Siellä hän tutustui mm. Vinjeen, Liehin ja Ibseniin. Hän aloitti\ntyönsä sanomalehtimiehenä, kirjallisuus- ja teatteriarvostelijana,\nerikoisuutena kaikessa se, että hän uskoi itseensä ja kansaansa ja\nosasi herättää tätä uskoa muissakin. Pian hän oli nuoren innostuneen\njoukon sekä aatteellinen että toimitarmoinen, myrskyvoimainen\nkäytännöllinen johtaja. Hänen ohjelmansa oli Wergelandin henkinen\nkansallisromantiikka: runouden piti olla kansallista ja tervettä, niin\nettä se vahvistaisi kansallistietoisuutta ja tukisi syviä rivejä niiden\npoliittisissa pyrkimyksissä; tämän vuoksi runouden, mm. draaman, oli\nkuvattava kansanelämää sellaisena kuin se todellisuudessa oli;\nsagarunouden tehtävänä oli nykyisyyden elvyttäminen menneisyyden\nvoimalla. Etsittyään kauan muotoa, jossa saisi ilmaistuksi nämä uudet,\nvielä aivan yleispiirteiset romanttis-realistiset aatteensa, hän\nlopuksi onnistui (1856) kirjoittamaan (Søgnen pappilassa, jonne isä oli\nmuuttanut 1853) 14 päivässä näytelmän Taistelujen väliajoilla (Mellem\nslagene). Se esitettiin Kristianian teatterissa 1857.\n\nLainsuojaton Harvard Gjäla kannattaa Sverre-, mutta hänen vaimonsa Inga\ntämän kilpailijaa Magnus-kuningasta. Harvard tulee tämän johdosta\nvaiteliaaksi ja Inga luulee hänen rakkautensa sammuneen. Inga tahtoo\nestää hänen menonsa Sverren luo ja lähtee ilmoittamaan asiasta\nMagnuksen väelle. Mutta Sverre, joka on Eisteinin nimellä tullut\nHarvardin ystäväksi, osaa omilla suunnitelmillaan johtaa asiat niin,\nettä väärinkäsitykset selviävät ja puolisot jälleen voivat puhua\ntoisilleen. Vanhan sukupolven irooninen vaiteliaisuus oli lopetettava\n-- nuori polvi tahtoi puhua, hälventää väärinkäsitykset ja sopia.\nKirjallisia vaikutuksia on voitu osoittaa.\n\nTällä näytelmällä Bjørnson aloitti Norjan draamassa saga-tyylin, jonka\ntiedämme Ibsenin heti omaksuneen. Bjørnson oleskeli Köpenhaminassa\n1856-1857 ja onnistui siellä löytämään sen sävyn, johon kirjoitti\nkansankuvauksensa. Nämä hän oli aloittanut jo 1856 Kristianiassa\njulkaisemalla niitä sarjan silloin perustamassaan kansanlehdessä, mutta\nei ollut vielä tällöin tavannut oikeata äänilajiaan. Thrond (1857),\nkertomus pojasta, joka ei voinut soittaa nähdessään ensimmäisen kerran\nlaakson ja kirkon, on puutteellisuuksistaan huolimatta tyypillisesti\nbjørnsonilainen. Köpenhaminassa hän aloitti Päiväkummun Synnöven\n(Synnöve Solbakken), joka julkaistiin ensin sanomalehdessä ja sitten\nkirjana (1857). Tämä ulkoasultaan koruton teos, ensimmäinen, jossa\nBjørnsonin nimi oli tekijän paikalla, on merkkitapahtuma Norjan ja\npohjoismaiden kertomataiteen historiassa. Samoina vuosina, joiden\nkuluessa Ibsen yhä etsi omaa persoonallisuuttaan ja taisteli puutetta,\nepäilyksiä ja vihamielisyyttäkin vastaan, Bjørnson nousi\nkansankuvauksillaan (Arne, 1859, Iloinen poika -- En glad Gut, 1860,\nja sarja lyhyempiä kertomuksia), näytelmillään (Ontuva-Hulda --\nHalte-Hulda, 1858, Kuningas Sverre -- Kong Sverre, 1861, trilogia\nSigurd Hurja -- Sigurd Slembe, 1862, Maria Stuart Skotlannissa, 1864,\nja Sigurd Jerusalemin-kävijä -- Sigurd Jorsalfar, 1872) ja\npersoonallisuutensa voimalla kansanjohtajan asemaan, nyt jo selvänä\nohjelmana kaikinpuolinen kansallinen vapautuminen: sivistyksellisesti\nTanskan, poliittisesti Ruotsin holhouksesta. Mutta pohjolan\nyhteistuntoa ei silti ollut rikottava, vaan päinvastoin rakennettava.\nTänä varhaisemman tuotantonsa aikana Bjørnson oli kansallis-romanttisen\najattelunsa ohella myös kristillinen: ensin kirkollis-haugelainen ja\nsitten grundtvigiläinen.\n\nBjørnsonin kansankuvaus on tiettävästi Saksasta 1850-luvulla saapuneen\nherätteen tulos, mutta kansallisromanttisen perusnäkemyksensä vuoksi\nsilti itsenäinen ja korkeasti taiteellinen. Tiedämme saksalaisen\nkansankuvauksen harvoin päässeen irtautumaan opettavaisesta\nsävystä, joka oli liittynyt siihen alusta alkaen sen varsinaisena\ntarkoitusperänä, ja siten menettäneen sitä taiteellisuutta, johon sillä\nmuuten olisi ollut suuret mahdollisuudet. Opettavainen sävy ei ole\nBjørnsonillekaan tuntematon, mutta hän osaa sisällyttää sen\nesittämäänsä elämänkuvaan niin, ettei se häiritse. Ryhtyessään\nkirjoittamaan Synnöveä hän oli siinä kansallisromanttisessa ja\nuskonnollisessa vireessä, joka teki hänelle mahdolliseksi nähdä\ntalonpojat samalla kertaa sekä muinaisen viikinkiromantiikan että\nnykyhetken realismin: työn, uskonnollisuuden ja vaiteliaisuuden\nvalossa. Saga-tyylin karu lyhyys ja ytimekkyys ilmaisi vieläkin\nparhaiten norjalaisen talonpojan luonteen ja hänen elämänsä, suomatta\nkirjailijalle tilaisuutta harhautumaan laajoihin mietteisiin, jotka\nvain olisivat himmentäneet kuvien kirkkautta.\n\nNäin syntyi suuressa määrässä esineellinen, tosiasioita lyhyesti\nmainitseva kuvaus Synnövestä ja hänen ympäristöstään. Kaikki on\ntodellisuutta, mutta silti runollisen autereen valaisemaa. Kirjailijan\nkansallisromanttinen ihanteellisuus ja sekä aikaan että paikkaan nähden\nkaukaa muistellun maalaiselämän idyllisyys ovat varjelleet häntä\nrealismin runottomuudelta, todellisuuden alastomalta kalseudelta, ja\nauttaneet häntä ylevöittämään kuvauksensa kohteena olevan elämänpiirin.\nBjørnsonin kansankuvaus on ylevöitettyä realismia, samaa kuin Kellerin\nja Ludwigin taide, joskin lyyrillisempää ja värivivahteisempaa. Hänen\nhenkilöidensä erikoisuutena näet on -- nuorten tavoin -- aurinkoisuus\nja taipumus ilmaisemaan runoilijan sydämessä polttavaa lyyrillisyyttä\nmyös lauluina, joiden helinä kuuluu kirjan sivuilta kuin\ntunturileivosen liverrys. Synnöve on kallisarvoinen lahja, joka on\ntuonut pohjoismaiden kansojen sieluun ja kirjallisuuteen puhtauden ja\nhurskauden, lapsi- ja neitokauneuden valkean pyhyyden ja siunauksen.\nTaidekirjallisuuden neitorivistöstä hän on suloisimpia, saaden vasta\nSolveigista vertaisensa siskon. Vain kansanrunous, jota lähellä hän\nonkin, on luonut täysin hänen sävyisiänsä -- Suomessa esim. Ainon ja\nKantelettaren taustalla asuvan neidon.\n\nHuolimatta ihannoimisesta Bjørnson osasi kuten sanottu luoda henkilönsä\naidoiksi ja todellisiksi. Taiteen korkeata astetta ilmaisee se, että ne\novat tosia paitsi norjalaisina myös ihmisinä. Arvostelu ei voi saada\npätevää moitteen aihetta siitä, että hän kuvasi mieluiten nuoria ja\nheidän haaveitaan ja toivojaan, eikä siitä, että hän päätti\nkertomuksensa onneen eikä tragiikkaan. Tämä näet johtui hänen\noptimistisesta luonteestaan ja on tietenkin taiteen kannalta yhtä\noikeutettua ja antoisaa kuin vanhempien ihmisten kuvaus ja traagillinen\nloppu. Valinta riippuu vain siitä, minkälainen elämänura on kyseessä.\nArnen perusjuoni, nuoren pojan ja miehen kaipuu tunturien tuolle\npuolen, on vaikuttavampi ja taiteellisesti antoisampi kuin se, jonka\nvaraan Synnöve on rakennettu, eli ihmisten elämä sinänsä ja kuvaus\nThorbjørnin kehittymisestä järkeväksi, itsehillintään kykeneväksi\nmieheksi. Arne on toisenlainen, syvällisempi luonne kuin Thorbjørn, --\nrunoilija, joka kaipaa suureen maailmaan viljelemään erikoisia\nlahjojaan. On kovaa, ettei hänen toiveensa toteudu, ja hiukan\nepäilyttävää, onko idyllimäinen loppu tässä paikallaan; traagillinen\nolisi luontevampi. Arnen muukin ihmiskuvaus on syvällisempää kuin\nSynnövessä, Baardin ja hänen vaimonsa avioliittopsykologia erikoisen\nosuvaa. Iloisen pojan tarkoituksena on osoittaa, että todellinen\nelämänilo on saavutettavissa vasta kärsimysten jälkeen. Se on\nhajanaisempi kuin aikaisemmat, koska harhautuu sivukertomuksiin, mutta\nrakastettava varsinkin niissä kohdissa, joissa kuvataan lapsuusvuosia\nja Baard-koulumestaria. Näin siis Bjørnson loi alan, jota viljellen\nNorjan kirjallisuus on saavuttanut suuria taidevoittoja ja johtavan\naseman pohjoismaissa.\n\nBjørnsonin näihin samoihin vuosiin kuuluvista draamoista sananen.\nAiheensa hän sai yhtä poikkeusta lukuunottamatta sagoista; opettajina\nhänellä olivat Shakespeare ja Schiller. Ontuva Hulda kuvaa tämännimistä\nislantilaissyntyistä mutta Norjassa kasvatettua naista, jonka synkkä\nkauneus aiheuttaa verikoston sarjan ja oma hurja intohimo hänen itsensä\nja rakastettunsa kuoleman. Bjørnsonilla oli kirjoittaessaan sitä\nmielessä Helgolannin sankarit, jota hän koetti voittaa, mutta\nponnisteli hänkin turhaan hakiessaan tyyliä, jolla sagain maailma\nvoitaisiin elävöittää nykyajan taiteeksi. Kuningas Sverren\ntarkoituksena on johtajille välttämättömän itsehillinnän sekä lisäksi\nyleisen uhrautumisen ja innostuksen teroittaminen. Bjørnson koetti\nsen kautta puhua omalle ajalleen ja saada osoitetuksi, että\ntalonpoikaisväestön nousun edellytyksenä oli demokratian voitto ja\nylimysvallan väistyminen. Tarkoitus kuultaa lävitse ja kun näytelmä on\nlisäksi ikävähkö, on taiteellinen tulos heikko. Arvostelun moitteisiin\nBjørnson vastasi julistamalla juuri tämän näytelmän parhaimmaksensa,\nkuten usein kirjailijat tällaisissa tapauksissa tekevät.\nJulkaisemalla Sigurd Hurjan, Norjan parhaan historiallisen näytelmän,\nhän vastasi arvostelijoilleen paremmin kuin varsinaisilla\npuolustuskirjoituksillaan. Sigurd, maan väkevin urho, on kuninkaan ja\nhänen kälynsä poika ja silloisten käsitysten mukaan siis syntynyt\nsukurutsaussuhteesta. Välittämättä tästä hän toteaa olevansa\nhallitsevan kuninkaan velipuoli. Huomattuaan sitten, ettei voisi saada\nperintöosaansa haltuunsa muuten kuin kapinalla ja sodalla -- \"jokainen\noikeuden portti on häneltä suljettu synnin sinetillä\" --, hän päättää\nlähteä ristiretkelle tyydyttääkseen siellä maineenkaipuutansa. Tämä on\ntrilogian ensimmäisen, yksinäytöksisen osan sisällys. Toinen,\nkolminäytöksinen osa kuvaa Sigurdin seikkailuja Orkney-saarilla, jonne\nhän on joutunut ja josta, tuntien Jumalan vihan painoa, lähtee Pyhään\nmaahan, antamatta rakkauden estää matkaansa. Kolmannessa\nviisinäytöksisessä osassa hän vasta esittää vaatimuksensa puoleen\nvaltakuntaan. Mutta ollen niitä ihmisiä, jotka halveksivat onnea\nvähässä, mutta eivät saavuta sitä paljossa, hän lopuksi tuhoutuu.\nTaustalla on Schillerin Wallenstein. Ansiona on, että Bjørnson\nvihdoinkin onnistui luomaan tyylin, joka elävöittää sekä\nhistoriallisuuden että ihmiset. Sigurdilla on sekä syntyperän että\nluonteen suoma oikeus kuninkuuteen, mutta hän ei saavuta tätä siksi,\nettä hän aina vetoaa enemmän muodolliseen oikeuteensa kuin lahjoihinsa,\nso. ettei hänellä lopuksikaan ole \"kuninkaanajatusta\". Häntä ajaa\neteenpäin kunnianhimo eikä kutsumus. Joskus on olemassa päälliköitä,\nmutta ei ole johdettavia, joskus on asema päinvastainen. Tämä\ntraagillinen johtajafilosofia on osittain lähtöisin Bjørnsonin\nepäilyksistä omaa kutsumustaan kohtaan. Hän saavutti kuitenkin\nluottamuksen tähteensä muuten eikä näytelmänsä kautta kuten Ibsen,\njonka Kuninkaanalut on asetettava Bjørnsonin näytelmän vanaveteen.\nSchiller-harrastuksen tulokseksi on merkittävä vielä Maria Stuart\nSkotlannissa, jossa Bjørnson lyyrillisvoittoisesti kuvaa nuorta\nkuningatarta hänen loistonsa päivinä, synkkien kalvinilaisten\nympäröimänä. Tuloksena oli juhlanäytelmä, jonka henkilöiltä -- ehkä\nBothwellia lukuunottamatta -- puuttuu yksilöllistä elävyyttä.\nGrundtvigiläinen papinpoika oli tuskin oikea mies kuvaamaan Maria\nSluartia, renessanssinaista, koska ei voinut ajatella häntä sillä\nihailulla ja osanotolla, mikä olisi ollut taiteellisen eläytymisen\nvälttämätön edellytys. Sigurd Jerusaleminkävijä on heikko, mutta sen\nesinäytelmä Kuningas Eystein, jonka Bjørnson jätti julkaisematta, on\nosoittautunut hänen varhaisemman draamatuotantonsa parhaaksi. Se on\npääosaltaan eroottissävyinen psykologinen draama Eysteinistä ja\nBorghildistä, omituisesti nykyaikainen, ilmaus Bjørnsonin halusta\nsiirtyä oman aikansa aiheisiin.\n\nBjørnsonin elämän ulkonaisista vaiheista mainittakoon, että hän toimi\nv, 1857-1859 Bergenin teatterinjohtajana ja meni 1858 avioliittoon\nKaroline Reimersin (1835-1934) kanssa. Bergenissä ollessaan hän sepitti\nsittemmin Norjan kansallislauluksi tulleen Ja, vi elsker. Toimittuaan\nsyksyllä 1859 sanomalehtimiehenä, mikä vei hänet politiikkaan ja\ntulisiin taisteluihin, hän matkusti 1860 Köpenhaminaan ja edelleen\nRoomaan, jossa omistautui historian tutkimiseen ja draamojensa\nkirjoittamiseen. Kotiin hän saapui vasta 1863, jolloin hänelle\nmyönnettiin runoilija-apuraha. 1865-1867 hän toimi Kristianian\nteatterin ja 1870-1873 sen kanssa kilpailevan Møllergadenin teatterin\njohtajana. Viimeksimainittuna vuonna hän matkusti Italiaan, jossa nyt\nviipyi 1875:een saakka. Kotona vietetyn kymmenvuotiskauden\nharrastuksista oli etusijalla yhteiskunta- ja kulttuuripolitiikka, mm.\ntoiminta kansanopistoaatteen hyväksi. Ibsenin Nuorten liitto loukkasi\nhäntä syvästi, sillä se oli hänen mielestään isku selkään. Lähtö\nulkomaille oli seurausta kyllästymisestä kaikkiin näihin\nriitaisuuksiin.\n\nToisella sijalla oli hänen kirjallinen tuotantonsa, pieni Musset'n\ntyylinen idyllinen näytelmä Vastanaineet (De Nygifte, 1865), jossa on\nnuoruutta ja rakkautta, ja kertomus Rautatie ja kirkkomaa (Jernbanen og\nKirkegaarden, 1866), joka esittää vanhentuvan ihanteellisuuden ja uuden\nmaterialismin yhteentörmäystä. Bjørnson asettui siinä sovittavalle\nkannalle ja pyrki kuvaamaan talonpoikia ei enää idyllin vaan\npoliittisen elämän tekijöinä, mikä vei hänet arkisemman realismin\ntielle kuin aikaisemmin käyttämänsä oli ollut. Kalastajatyttö\n(Fiskerjaenten, 1868) on jo kansankuvauksen ja uudenaikaisen romaanin\nvälimuoto. Se on kuvaus taiteilijaluonteen kehittymisestä, Petrasta,\njoka jo lapsena saattoi itse sitä huomaamatta, yksilöllisyytensä aitona\nilmauksena, äkkiä siirtyä mielialasta toiseen, ja jonka sielunelämä\nkuvastui ilmehikkäästi hänen koko olemuksestaan. Taiteellisesti\nansiokasta on, ettei kirjailija kuvatessaan tätä paljasta\ntarkoituksiaan, ja että Petra vasta aikuisena herää oivaltamaan\nnäyttelijätärlahjakkuutensa. Petra ja hänen äitinsä Gunlaug ovat\nBjørnsonin onnistuneimpia, humoristisimmin nähtyjä henkilöitä.\n\nBjørnson kirjoitti runoja varhaisesta nuoruudesta saakka ja siroitti\nniitä sanomalehtiin, kertomuksiinsa ja näytelmiinsä. Hänen proosansa on\nusein niin lennokasta ja intoutunutta, että se hyppää rajan yli\nlyriikan puolelle, kuten esim. Kalastajatytön neljännen luvun lopussa,\njossa ovat tunnetut, hellänihanat, käännettäviksi liian herkät ja\nkeskitetyt säkeet:\n\n    Det første Mødes Sødme,\n    det er som Sang i Skoven,\n    det er som Sang på Voven\n    i Solens sidste Rødme, --\n    det er som Horn i Uren\n    de tonende Sekunder,\n    hvori vi med Naturen\n    forenes i et Under.\n\n    Ensimmäisen kohtauksen sulo\n    on kuin laulu metsässä,\n    kuin laulu aalloilla\n    auringon viimeisessä punerruksessa --,\n    kuin tunturilta kuuluvan torven äänen\n    sointuvat sekunnit,\n    jolloin yhdymme luontoon\n    ihmeen kautta.\n\nBjørnsonin lyriikalla oli kaksi kukoistuskautta, ensimmäinen Italiassa\n1860-1862, toinen 1868-1872. Myöhempi tuotanto oli enimmäkseen\nohjelmarunoutta. Bjørnson julkaisi vain yhden kokoelman Runoja ja\nlauluja (Digte og Sange, 1870), josta toimitti myöhemmin, 1880 ja 1890,\nlisätyt painokset. Hän oli lyriikan alalla Norjassa uudistaja sikäli,\nettä siirtyi romanttisen runouden parhaimmillaankin haetusta ja\nharkitusta kuvapiiristä todellisen elämän luontevaan, raikkaaseen\nsanontaan, johon sagatyyli antoi ytimekkyyttä ja karua lyhyyttä. On\nkuin hän avaisi runon linnan ovet ja päästäisi raittiit tunturituulet\nsen ummehtuneisiin saleihin. Mutta vaikka Bjørnsonin lyriikka onkin\navointa, se on silti pidättyväistä tekijänsä yksilöllisen tunne-elämän\nilmaisemisessa. Hän ei toisin sanoen ollut minäkeskeinen kärsijä eikä\ntunnustaja, vaan ulkokohtainen eläytyjä yleisiin tunnelmiin ja\ntunnearvoihin. Lemmenlyriikka on yksilöllisenä, tunnustuksen\nluontoisena, tästä syystä Bjørnsonin tuotannossa vähäisellä sijalla ja\nsilloinkin enemmän muistelua, ihailua nuoren naisen edustamaa mahtavaa\nkauneus- ja elämänvoimaa kohtaan, luonnonkuvia ja tunnelmia (Oi,\ntietäisitpä -- O, vidste du bare, Vaalea neito -- Den blonde Pige,\nKohtaus -- Staevnemødet, Menin ohitse -- Jeg reiste forbi), kuin\nintohimoa, rakkauden olemuksen tutkimista ja oman sieluntilan\nerittelyä. Enemmistö hänen runoistaan on hänen vakaumuksensa ja\ntoivorikkaan aatteellisuutensa julistusta, rakkautta kotiin ja\nisänmaahan, erikoisesti juuri viimeksimainitun aihepiirin\nviljelemisessä ja ilmaisemisessa ansioitunutta. Niissä (Niin, me\nrakastamme -- Ja, vi elsker, Tahdon puolustaa maatani -- Jaeg vil\nvaerge mit Land, Norja, Norja) asettuu runollisen kuvarikkauden\nrinnalle voimakas tekojen vaatimus, joka tahtoo muuttaa haaveet\ntodellisuudeksi. Huomattavalla sijalla ovat myös hänen teoksissaan\nsiellä täällä olevat tunnelmarunot ja idyllit (Synnöven laulu --\nSynnøves Sang, Tunturin tuolle puolen -- Over di høje Fjaelde ym.),\njoilla hän valloitti pohjoismaiden sivistyneistön sydämen.\n\nBjørnsonin suurin yritys runouden alalla oli hänen eepillinen\nrunoelmansa Arnljot Gelline (1870), jonka taustalla on ollut esikuvana\nja kiihoittimena Runebergin Fjalar-kuningas. Hän kamppaili runoelmansa\nluomisessa yksitoista vuotta ja sai veistetyksi valtavia yksityiskohtia\n(Meri, Kevättulva -- Vår-flommen), mutta tuskin kauttaaltaan eheää ja\nkorkeatasoista taideteosta. Arnljot Gelline ei usko enää vanhoihin\njumaliin eikä omiin voimiinsa, vaan lähtee etsimään jotakin, josta\nsaisi lopullisen tyydytyksen ja jonka edessä voisi kumartua\nalentumatta. Hän saapuu Olavi-kuninkaan hoviin, kääntyy kristinuskoon\nja kaatuu taistellessaan tämän puolesta.\n\nJo 1870-luvun alussa Bjørnson oli tutustunut levottomana darwinismiin\nja lukenut vastustushaluisena Brandesin Päävirtauksia. Matkustettuaan\netelään 1873 hän kohtasi kaikkialla näitä uusia aatteita,\nprobleemidramatiikkaa ja realismia, ja ihastui ranskalaisten nokkelaan\ndraamatekniikkaan. Roomassa hän kirjoitti näiden uusien vaikutelmien\nvallassa ensimmäiset nykyaikaiset porvarilliset probleemidraamansa:\nToimittajan (Redaktøren, 1874) ja Vararikon (En Fallit, 1875).\nPalattuaan kotiin 1875, vasta ostamaansa Aulestadiin, hän lopetti\nLuonnoksen Italiasta (En Skitse fra Italien, julkaistu 1879 nimellä\nKapteeni Mansana), ja kirjoitti romaanin Magnhild (1877). Kaikki ovat\nsiirtymiskauden töitä, vielä vanhan ja uuden maailmankatsomuksen\nvälillä: näytelmät, joista Toimittaja on kohdistuvana tiettyyn\nhenkilöön aikoja sitten kuollut, edustavat vanhaa maailmankatsomusta,\nmutta romaanissa saattaa jo huomata perustuksen horjuvan. Vararikko\nsisältää seuraavan elämänkuvan:\n\nTukkukauppias Tjälds on joutunut heikolla jäälle ja koettaa vahvistaa\nasemaansa petoksilla. Asianajaja Berent, joka tahtoo hävittää huonot\nliikkeet ja tukea terveitä, pakottaa hänet tunnustamaan totuuden ja\nallekirjoittamaan vararikkoanomuksen. Täten tapahtuvalla kääntymisellä\ntotuuden tielle on tuskasta ja häpeästä huolimatta terveellinen,\npuhdistava vaikutus. Rouva Nanna tukee miestänsä uskollisesti; vanhin\ntytär Walborg rupeaa isänsä kirjanpitäjäksi ja antaa lopuksi kätensä\nvaatimattomalle ihailijalleen, prokuristi Sannesille, jota on siihen\nsaakka halveksinut, mutta joka tarjoaa jalosti säästönsä isäntänsä\nkäytettäväksi; nuorin tytär Signe, jonka hänen rikkauksiaan kalastellut\nluutnantti jättää, asettuu myös isänsä rinnalle. Ystäväinsä avulla,\njoihin nyt kuuluu myös Berent, perhe pääsee jälleen nousemaan entiseen,\nmutta nyt terveeseen, kunnioitettuun asemaansa.\n\nHenkilökuvaus on oivallinen, lähennellen tyyppitaidetta. Juoni on\ntodellisuustehoinen, luonteva, kohtaukset draamallisesti vaikuttavia.\nViimeinen näytös on ilmaus Bjørnsonin hyvästä sydämestä: idylli, jolla\nhän rauhoitti tuntoansa siitä, että oli kohdellut näitä pohjaltaan\nkunnollisia ihmisiä niin ankarasti. Näytelmästä ilmenee lämmittävä,\ndickensiläinen humaanisuus.\n\nKapteeni Mansanan aihe on tuttu Bjørnsonin aikaisemmasta tuotannosta:\nsiinä kuvataan pyrkimystä itsehillinnän saavuttamiseksi, mikä oli\ntulisesta Bjørnsonista tärkeä asia. Kertomus ei jaksa viehättää.\nMagnhild sen sijaan ansaitsee huomattavan sijan sekä tämän välikauden\nettä Bjørnsonin kokonaistuotannossa. Kuten aina, Bjørnsonilla oli\nkirjoittaessaan sitä tietty päämäärä: se on kuin Kalastajatyttö\nkuvaus taiteilijakutsumuksen täyttymisestä -- Magnhildestä tulee\ntaiteilijatar; se väittää, ettei avioliitto suinkaan ole naisen ainoa\nkutsumus ja että vaikka pappi onkin toimittanut vihkimisen, naisella on\noikeus erota miehestään tarvitsematta aina uhrautua tämän ja perheen\nhyväksi. Kirja herätti suurta suuttumusta: sitä pidettiin raakana ja\nsiveettömänä, sen väitettiin puolustavan vapaata rakkautta ja\nhalventavan avioliittoa, mikä kaikki tuntuu nykyisin aiheettomalta.\nYleensä Bjørnson oli näiden asioiden kuvauksessa erittäin hillitty ja\nvarovainen. Häntä moitittiin myös siitä, että oli nyt kuvannut\ntalonpojat itsekkäiksi, raaoiksi ja tietämättömiksi. Nykyisin\nMagnhildeä täytyy pitää kutsumustietoisuuteen heräävän naissielun\nhienona kuvauksena, itsenäisesti elävänä taideteoksena.\n\nTähän saakka Bjørnson oli kohdannut vastarintaa vain politiikan alalla;\nrunoilijana hän oli aina lepyttänyt vastustajansa ja saavuttanut\nkaikkien suosion. Vasta Toimittaja herätti pysyvää suuttumusta siksi,\nettä tarkoitti tiettyä henkilöä, ja Magnhild äsken mainituista syistä.\nKun Bjørnson tämän jälkeen antautui kokonaan yhteiskunnallisten,\nsiveellisten ja uskonnollisten kysymysten alalle, alkoi hänen elämänsä\nse vaihe, jolloin hän sai taistella myös runoilijana. Taiteilijana hän\nei tällöin voittanut pysyvämpiä laakereita, sillä ankkuroituna ajan\naatteellisiin kysymyksiin runous saa agitatoorisen sävyn ja vanhenee\nnoiden aatteiden mukana.\n\nKuningas (Kongen, 1877) on hyökkäys kuninkuutta vastaan, joka\nerottaa ihmisenä hyvän kuninkaan kaikesta tosi-inhimillisyydestä,\ntotuudesta ja rehellisyydestä. Tuloksena on \"eläköön tasavalta!\"\nNäytelmässä on kohtia, jotka ilmaisevat Bjørnsonin aprikoineen\nperinnöllisyyskysymyksiä samassa hengessä kuin Ibsen Kummittelijoissa.\nSamoin kuin Ibsen Kansanvihaajalla Bjørnson kosti arvostelijoilleen\nUudella järjestelmällä (Det ny System, 1879), jonka aiheena on se\nvaara, mikä koituu totuuden puhumisesta varsinkin pienissä oloissa:\nvaikutusvaltaiset henkilöt toimeenpanevat vainon. Hyökkäys\nkohdistui kaikkia virallisia \"järjestelmiä\", uskontoa, moraalia,\nvaltiokirkkoa ja byrokratiaa vastaan, joiden edustaja paljastuu ja\nluhistuu. Ansiopuolia ovat vilkas toiminta, humoristinen tyyppikuvaus\nja taustalta tuntuva inhimillinen lämpö. Taistelu auktoriteettiuskoa\nvastaan on osaksi Leonardan (1879) tarkoituksena: kaikki arvovaltaiset\npiirit nousevat yksinäistä, omaa tietänsä kulkevaa naista vastaan.\nMutta syvemmältä se on sukua Goethen Stellalle: mies rakastaa kahta\nnaista, jotka eivät silti tule toisilleen vihamielisiksi. Scriben Kun\nnaiset käyvät sotaa on myös ollut osallisena sen synnyssä. Arvostelun\nkohteena on erikoisesti se, että miehille asetetaan moraalisessa\nsuhteessa toiset vaatimukset kuin naisille. Hansikkaassa (En Handske,\n1883) Bjørnson asettui sille avioliiton puhtautta vaativalle ja vapaata\nrakkautta jyrkästi vastustavalle kannalle, jonka puolesta taisteli koko\n1880-luvun mm. esitelmöitsijänä (1887-1888). Silloin hän kävi\nSuomessakin, jonka lämmin ystävä oli. Taistelunsa johdosta hän\nvierautui kotimaansa radikaalisesta nuorisosta, boheemikirjailijoista\nja tälläkin alalla johdonmukaisen \"vapaamielisestä\" Georg Brandesista.\nTaiteellisesti onnistunein henkilö Hansikkaassa on paljon kärsinyt,\nsielukas ja syvä rouva Riis.\n\nAulestadissa Bjørnson pian kyllästyi ahtaasti ajattelevaan muoto- ja\ntapakristilliseen ympäristöönsä ja syventyi uskonnollisiin kysymyksiin\nmm. Rydbergin, Darwinin, Stuart Millin, Spencerin, Tainen, Renanin,\nBrandesin ym. luonnontieteellisen maailmankatsomuksen kannalle\nasettuneiden tiedemiesten johdolla. Näin hänen vanha uskonsa luhistui.\nKun ystävät eivät heti olleet valmiita seuraamaan häntä tälle uudelle\ntielle, hän kiivastui ja ryhtyi väkirynnäkköön dogmeja, varsinkin\nhelvettiä ja ihmeitä vastaan sanomalehtikirjoituksin ja puhein (1877).\nTästä taistelusta kypsyivät hänen maailmankatsomusdraamansa Yli voimain\nI (Over Aevne I, 1883), joka käsittelee uskontoa, ja Yli voimain II\n(Over Aevne II, 1895), joka käsittelee yhteiskuntaa.\n\nYli voimain-näytelmän ensimmäisen osan lähtökohtana on Jeesuksen\nlupaus, että se, joka uskoo häneen, on suorittava samoja tekoja kuin\nhän, vieläpä suurempia. Keskiyön auringon maassa vaikuttava pastori\nSang on uhrannut kristillisyydelle koko elämänsä ja tullut tunnetuksi\nuskostaan ja ihmeitä tekevästä voimastaan. Tukiessaan miestään hänen\nrouvansa Klara on sairastunut. Pastori Sang tahtoo parantaa hänet\nrukoilemalla, mutta ei kykene keskittämään uskoaan tehoisaksi, mikä\naiheutuu siitäkin, ettei vaimo voi uskoa niinkuin hän. Pastori kutsuu\nnyt poissa olevat lapsensa avukseen, mutta kun näiltäkin puuttuu usko,\nei heidän rukouksestaan ole hyötyä. Pastori menee nyt kirkkoon\nrukoillakseen siellä yksin; hänen ihmeellinen pelastumisensa\nmaanvieremästä vahvistaa hänen ja muiden uskoa. Kirkonkelloja\nsoitetaan, pastori rukoilee, piispa ja paljon kansaa kokoontuu\nodottamaan ihmeen tapahtumista. Klara herääkin unestaan, nousee\nvuoteestaan ja saapuu odottavien luo, jotka uskovat ihmeen tapahtuneen\nja riemuitsevat. Mutta Klara vaipuu miehensä syliin kuolleena.\nYllättyneenä Sang katsoo taivaaseen ja sanoo: \"Mutta näinhän ei ollut\ntarkoitus --? Tai --? -- Tai?\" Epäilyksen näin vilahdettua kuuluviin\nhänkin kuolee.\n\nBjørnsonin tarkoituksena oli osoittaa, ettei sellaisia ihmeitä, jotka\nriippuvat tuonpuoleisista voimista ja tapahtuvat vastoin luonnonlakeja,\nollut milloinkaan ollut. \"Ihmeet\" ovat vain ihmisen omien voimien\nkestämätöntä suggestiota. Se mikä kristinuskossa perustuu ihmeisiin, on\nharhaa. Uskominen niihin ja niistä johtuviin käskyihin menee \"yli\nvoimain\" ja asettaa ihmisen väärään suhteeseen häntä ympäröivään\nelämään. Kannattipa näitä Bjørnsonin käsityksiä tai ei on myönnettävä,\nettä näytelmä on taiteellisesti ansiokas sekä ihmis- että\nsielunkuvauksena ja johdonmukaisesti rakennettuna draamana. Pastori\nSang on tietenkin Brandin toisinto.\n\nYli voimain-näytelmän toisen osan päähenkilönä on pastori Bratt, joka\non eronnut virastaan edellisen osan tapahtumien johdosta ja ryhtynyt\nsosialistiagitaattoriksi. Hänen aikaansaamansa lakko tulisi työväelle\ntuhoisaksi, ellei pastori Sangin poika Elias, sosialistilehden rikas\ntoimittaja, vahvistaisi lakkokassaa. Tehtailija Holger ei suostu\ntyöväen vaatimuksiin, vaan kutsuu koolle työnantajat muodostamaan\nliittoa, joka jatkaisi taistelua työväkeä vastaan. Silloin Bratt ja\nElias miinoittavat linnan, jossa tästä neuvotellaan, ja Elias ottaa\nsytyttääkseen miinan. Ennenkuin hän ehtii tehdä sen, Holger ampuu\nhänet. Miina kuitenkin räjähtää ja kaikki muut paitsi Holger\ntuhoutuvat. Tämän \"yli voimain\" menevän teon seurauksena on,\nettä Bratt tulee mielisairaaksi ja Eliaan puoliso Rakel, jonka\nhyväntekeväisyystyötä Holger on auttanut, menee hoidokkiensa Uskon\n(Credo) ja Toivon (Spera) kanssa pyytämään häneltä anteeksiantoa\ntyöväelle.\n\nYli voimain II on Norjan ensimmäinen yhteiskunnallinen draama, ilmaus\nBjørnsonin myötämielestä työväenasiaa kohtaan. Hän oli itse ottanut\nosaa lakkotaisteluun, mutta vaatinut silloin kuten teki aina, että sen\noli pysyteltävä lain rajoissa. Bratt ja Elias johtivat taistelun\nlaittomuuden tielle ja menettivät sen. Eliaan ajatus, että edistys on\nsaavutettavissa uhrauksella, marttyyriudella, oli oikea, mutta hänen\nvalitsemansa tie ei vienyt siihen, vaan rikollisuuteen. Ja jos yksi\nalistuukin ilolla marttyyrikuolemaan, niin tuhannet eivät sitä tee,\nsillä se menee useimmilla \"yli voimain\". Siksi on Rakelin osoittama\ntie: rakkaus ja sovinnollisuus, työväenkin asiaa ajettaessa paras.\nNäytelmänä myös toinen osa on ansiokas, joskin vailla ensimmäisen osan\nkokonaistunnelmaa, herkkyyttä ja rakenteellista eheyttä. Monet\nsivuhenkilöistä, esim. symbolistiset Credo ja Spera, ovat kirjallisia,\nepäselviä ja vähemmän onnistuneita.\n\nMaailmankatsomustaistelu virkisti Bjørnsonia: hän saattoi silloin sanoa\n\"olevansa niin hyvällä tuulella, ettei moneen vuoteen\". Tämän hyvän\ntuulensa hän ilmaisi iloisessa, sydämellisessä, vakavaa asiaa hilpeästi\nteroittavassa huvinäytelmässä Maantiede ja rakkaus (Geografi og\nKaerlighed, 1885), jonka päähenkilö, maantieteen professori Tygesen,\non Bjørnson itse. Hän kuvaa rakastettavan itseiroonisesti\nfantastisuuttaan, itsekeskeisyyttään, naivisuuttaan ja lämmintä\nsydämellisyyttään -- vastustamatonta haluaan koota ympärilleen ihmisiä,\njoiden tietää olevan itselleen myötämielisiä. Se on samalla\navioliittonäytelmä, jonka tarkoituksena on osoittaa, miten onnea\non hoidettava, jotta se kestäisi. Bjørnsonin siveellisistä,\nuskonnollisista ja kasvatusopillisista sekä boheemisuuntaa koskevista\nmielipiteistä siinä on myös selvät jäljet. Huvinäytelmänä se on hilpeä\nja lämmittävästi miellyttävä; luonteiden kuvaus on sattuvaa.\n\nBjørnsonin Kuninkaalla alkaneen näytelmäsarjan viimeinen oli Paul Lange\nja Tora Parsberg (1898), kuvaus hienotunteisesta ja jalosta\nvaltiomiehestä, joka ei voi kestää kaikkialta osakseen koituvia\naiheettomia häväistyksiä, vaan surmaa itsensä. Taustana on kymmentä\nvuotta varhaisempi poliittinen sensaatio, Norjan valtioministerin Ole\nRichterin itsemurha Tukholman ministerihotellissa 1888. Kansanedustaja\nArne Kraft, joka järkyttyneenä syyttää teosta itseään, edustaa\nBjørnsonia. Mutta ilman tätä taustaakin näytelmä on taiteellisesti\ntehoisa kuvaus siitä, kuinka politiikka raaistaa ihmiset niin, että\ntodella hieno luonne joutuu kokiessaan sitä tuhoavan elämäninhon\nja -pelon valtaan.\n\nTiivistettyään näin uudet mielipiteensä draamasarjaksi Bjørnson tunsi\nväsyvänsä tähän muotoon ja alkoi miettiä romaania, jonka\nihmiskuvaukseen sisällyttäisi esitelmiensä ja artikkeliensa ponnen.\nIhmisten tuli olla niissä hänen teorioidensa käytännöllisiä\ntoteuttajia. Tämän taiteellisesti virheellisen perusajatuksen tuloksina\nolivat romaanit Liput liehumassa (Det flager i Byen og på Havnen, 1884)\nja Jumalan teillä (På Guds Veje, 1889). Edellinen on hyökkäys silloista\nnaiskasvatusta vastaan, joka hämää heidän siveellisen tietoisuutensa ja\ntekee heidät kykenemättömiksi vaatimaan avioliitolta ja miehiltä\npuhtautta. Lisäksi oli tarkoitus osoittaa, että viisaan kasvatuksen\navulla oli mahdollista voittaa vaaralliset sukuperinteet. Kuvauksen\nelävyys ja mukaansa tempaava voima on niin suuri, että vielä nyt,\njolloin tekijän teoriat ovat joko osoittautuneet vääriksi tai muuten\nkäyneet kunnottomiksi, teos tuntuu tuoreelta. Suurin heikkous on se,\nettä Torasta tehdään Fürstin hypnoottisten viettelykeinojen uhri,\nvaikka hän lankeaa oman verensä kuumuuden vuoksi. Ihmiskuvaus olisi\nsyventynyt, jos tässä olisi pysytty totuudessa ja jätetty\nkeinotekoiselta tuntuva hypnoosi kokonaan pois. Lopun naurukohtaus ei\nvaikuta aidolta. Jälkimmäisessä romaanissa on yksityiskohdissa,\ntilanteissa ja ihmiskuvauksessa, huomattavia ansiopuolia, mutta\nkaikkialta näkyvä tarkoituksellisuus, uskonnollisen suvaitsevaisuuden\nteroittaminen, rajoittaa lukijan ajatuksenvapautta ja särkee\ntaiteellisuuden. Uudet kertomukset (Nye Fortaellinger, 1894) ja Mary\n(1906) kuuluvat aiheiltaan näiden romaanien aihepiiriin.\n\nTämän jälkeen Bjørnson taas ilmaisi sanottavansa näytelminä, joissa nyt\nvoi huomata vanhuuden heikontavaa vaikutusta. Laboremus (1901) kuvaa\nLydian eli aistillisen Undine-viettelijättären herpaisevaa vaikutusta\nperhesiteisiin ja luovaan työhön. \"Tehkäämme työtä\" on se korkea ja\noikea peruste, jolta lähtien elämä on suunniteltava. Suurhovissa (På\nStorhove, 1902) liittyy ajatukseltaan edelliseen, mutta on\nmoralisoivampi. Daglannet (1904) on voimakkaampi kuin nämä. Sen\nsisällys: vanhain ja nuorten, voimakkaiden, omille teilleen pyrkivien\nluonteiden taistelu, on persoonallisesti elettyä. Siinä on myös hienoa\nivaa tällaisia suurieleisiä ja -sanaisia ihmisiä eli siis tekijää\nitseäänkin kohtaan.\n\nViimeisessä näytelmässään Kun uusi viini kukkii (Når den ny vin\nblomstrer, 1909) Bjørnson kohosi entiselle tasolleen. Hän oli ollut\nkodin ritari koko ikänsä, sen ylistäjä ja puolustaja hajoittavia voimia\nvastaan, ja kirjoitti nyt siitä samassa hengessä kuin testamentikseen\ninhimillisesti lämmittävän, rakkauden nuorruttavaa voimaa ylistävän\nperhekomedian. \"Kun uusi viini kukkii, se saattaa vanhankin\nkäymistilaan\". Vaikutus on sitä tehokkaampi, kun kaiken rinnalla kulkee\ntraagillisuuden uhka.\n\nBjørnsonista tuli lopuksi tietäjä, jonka sanaa Eurooppa kuunteli.\nKotona hänestä ei enää taisteltu ja hän itse osasi lähestyä\nvihamiehiään luopumatta ystävistään. 1903 hänelle annettiin\nNobel-palkinto \"tunnustukseksi hänen jalosta, suurenmoisesta ja\nmonipuolisesta runoilijatoiminnastaan, jonka leimana on aina ollut\nsamalla kertaa innoituksen raikkaus ja harvinainen sielunpuhtaus\".\nVaikka oli ollut leppymätön tasavaltalainen, hän työskenteli 1905\nkuninkaanvaalin hyväksi. Suurkäräjäin sosialistit kostivat\nhänelle pikkumaisesti jättämällä hänet valitsematta Nobelin\nrauhanpalkintokomiteaan, jossa hän olisi ollut mielellään. 1909 hän\nvielä kirjoitti voimakkaan kantaatin \"Norjan yhteishyvän seuran\"\n100-vuotispäiväksi. Matkustettuaan samana syksynä vahvistumisen\ntoivossa Parisiin hän kuoli siellä huhtik. 26 p. 1910. Panssarilaiva\nNorge haki hänet kotiin.\n\nBjørnsonin elämäntyötä ja persoonallisuutta ajatellessa tulee väkisin\nmieleen Ibsen. Silloin voi ensiksi yleisesti sanoen todeta, että he\ntyöskentelivät samassa rintamassa, että heidän kehityksensä kulki samaa\ntietä romantiikasta realismiin ja probleemirunouteen, ja että heitä\naskarruttivat samanlaatuiset aatteet. Vierauduttuaan Nuorten liiton\naikoina toisistaan he eivät alentuneet pikkumaisiin hyökkäyksiin\ntoisiansa vastaan, vaan lähettivät runoheponsa kilpailemaan Euroopan\nareenalle. Pysyvää vihollisuutta ei syntynyt, vaan jättiläiset\nsaattoivat lähestyä toisiansa; sittemmin perheiden yhtyminen lasten\navioliiton kautta teki sovinnon täydelliseksi. Ibsen lausui\nBjørnsonista: \"Hänellä on todella kuninkaallinen luonne\". Ibsen oli\nihmisenä umpimielinen ja yksinäinen, runoilijana suuressa määrässä\narvoituksellinen; Bjørnson oli molemmissa suhteissa kuin kirkas taivas\ntai avoin kirja. Ibsen ruoski kansallisuutensa vikoja ja antoi sen\npohdittavaksi aina uusia eetillisfilosofisia kysymyksiä; Bjørnson\njatkoi Wergelandin aloittamaa kansallista herätystyötä ollen samalla\nkertaa patriootti, poliitikko, toiminnan mies ja runoilija. Molemmat\nolivat idealisteja, mutta Ibsen sävyltään julma, tuomitsevasti\nsatiirinen, katkerahko pessimisti, Bjørnson suuripiirteinen, lämpimästi\ninhimillinen, lapsellisesti intoutuva optimisti. Ibsen epäili aina\nkaikkea, myös itseään; Bjørnson ei yleensä epäillyt mitään, kaikista\nvähiten itseään. Bjørnsonista voidaan sanoa, että hänellä jos kellään\noli suuri ja lämmin sydän sekä palava usko kaiken kauniin, hyvän ja\noikean voittoon. Tässä hänen elämänviisautensa summa: jos ihmiset ovat\ntosia ja hyviä, he voittavat taistelunsa ja saavuttavat onnen.\n\nAatteenmiehinä, runoilijoina, he kuten sanottu yleensä kulkivat\nsamassa rintamassa, mutta silti heidän eroavaisuutensa oli suuri. Ibsen\noli perusluonteeltaan filosofinen, satiirisesti eetillinen\ndraamakirjailija, Bjørnson lyyrikko. Edellinen oli kyllä etevä\nlyyrikkokin, mutta vain tarvittaessa, jälkimmäinen etevä dramaatikko,\nmutta aina -- toisin kuin luuli -- Minervan vain haluttomasti antamalla\nluvalla. Ibsenin elämäntyön kestävyys riippuu siitä, mitä hänen\ndraamoillaan, Bjørnsonin siitä, mitä hänen kansankuvauksillaan ja\nlyriikallaan on annettavana uusille sukupolville. Olisi ylimielistä\nmennä sanomaan, kuten näkee tehtävän, Ibsenin draamojen \"vanhentuneen\",\nkoska nykyisin käsittelemme hänen peruskysymyksiään uuteen, omaan\nsävyymme ja yksityiskohdissa lisääntyneen tiedon valossa; samoin olisi\nylimielistä tuomita Bjørnsonin tuotanto \"vanhentuneeksi\", koska hänen\nkansankuvauksensa ja lyriikkansa eivät muka riitä kannattamaan hänen\nsuurta mainettansa ja hänen näytelmätuotantonsa yleistaso on\nkeskinkertainen. Uudistuva tutustuminen saa epäilijät horjumaan:\nIbsenin draamallinen ja aatteellinen perusluonne on edelleen\nainoalaatuinen ja teholtaan järkyttävä, Bjørnsonin lyyrillinen voima on\nedelleen vähentymätön. Emme voi tietää, mitä kultaa aika päinvastoin\nlisää vaakaan heidän hyväkseen.\n\n\n3\n\nIbsen ja Bjørnson olivat, voinee sanoa, \"eheitä\" neroja -- Strindberg\ntaas lienee lähimain kuvattavissa määritelmällä \"särkynyt nero\". Tällä\nei tahdottane ilmaista nerouden vähempää astetta, vaan sen\ntavallisuudesta poikkeavaa traagillista vivahdusta. Strindberg oli\nkolmas Skandinavian suurista kirjailijoista, jonka ääni kantoi\nEurooppaan.\n\n_August Strindberg_ syntyi Tukholmassa tammik. 22 p. 1849\nnorrlantilaista sukuperää olevan kauppiaan poikana. Äiti oli alkuaan\nkodin taloudenhoitajatar. Isä oli kova mies ja antoi poikansa itse\nhuolehtia itsestään sen jälkeen, kun oli kouluttanut hänet\nylioppilaaksi (1867). Kodistaan, jota hänen kouluaikanaan vallitsi\näitipuoli, Strindbergillä oli ikäviä muistoja, joita kuitenkin lienee\nmyöhemmissä kuvauksissaan liioitellut. Hän yritti opiskella Upsalassa\nhaaveillen sekä maisterin että lääkärin tutkintoa, mutta varattomuus ja\nlevoton, väkivaltainen luonne estivät nämä aikeet. Sitten hän yritti\nnäyttelijän ja taidemaalarin uraa, ja toimi kotiopettajana Tukholmassa,\nkansakoulunopettajana ja sanomalehtimiehenä. Kahdenkymmenen ikäisenä\nhän alkoi sepitellä näytelmiä. Niistä mainittakoon vain, että hän oli\nvielä silloin idealisti, mikä oli hänen kouluaikaisen pietisminsä\njatkoa. Pian hänestä kuitenkin, lähinnä amerikkalaisen teologin\nTheodore Parkerin (k. 1860) järkeisopillisten kirjoitusten\njohdosta, joita näihin aikoihin Ruotsissa paljon luettiin, tuli\n\"vapaa-ajattelija\" ja edelleen Bucklen kulttuurihistorian vaikutuksesta\nmaterialisti. Matkan varrella myös Ibsenin Brandilla, Brandesin\nPäävirtauksilla, Hartmannin pessimismillä ja Shakespearella oli\nosuutensa hänen maailmankäsityksensä ja tyylinsä muodostumiseen. Näiden\nkehitysainesten ahjosta syntyi Mestari Olavi (Master Olaf, 1872), jonka\nhän sittemmin kirjoitti kaksi kertaa uudelleen, muuttaen lopuksi\nalkuperäisen proosa-asun ketjusäkeiksi. Tällaisena se julkaistiin 1878.\n\nSuomen draama oli saanut ensimmäisen elävän, toden henkilön Daniel\nHjortissa (1862), jossa myös historiallinen tausta ilmaistaan oikein ja\nvaikuttavasti. Ruotsin draaman vastaava ilmiö Mestari Olavi syntyi\nensimmäisessä muodossaan kymmentä vuotta myöhemmin ja esitettiin vasta\n1881. Sen päähenkilö Olaus Petri (III, s. 68) ei ole saanut\ntoteutetuksi suuria suunnitelmiaan eikä ole pysynyt lujana\nvakaumuksessaan, vaan on taipunut muiden tahdon ja vallan voimasta. Hän\nei siis ole historiallisen esikuvansa kaltainen, vaan tulkitsee\nStrindbergin omia epäilyksiä ja sielullisia ristiriitoja,\ntoiminnanhalun ja saamattomuuden taistelua. Perusajatuksena on\ntotuuksien suhteellisuus: kaikki ovat sekä oikeassa että väärässä.\nShakespearen vaikutuksesta syntynyt realistinen tyyli, joka kyllä\nmuuttui paljon draaman saadessa säeasun, poikkesi niin kokonaan\nhistoriallisten näytelmien perinteellisestä ihanteellisesta sanonnasta,\nettei Kunink. teatteri senkään vuoksi hyväksynyt sitä esitettäväksi.\nMutta lisäksi se ei enempää kuin silloinen arvostelukaan näytä älynneen\nMestari Olavin taiteellista arvoa, joka kuitenkin oli niin suuri, että\nse on Ruotsin klassillinen, vakinaisesti ohjelmistoon kuuluva\nkansallinen draama.\n\nTällä välin Strindberg oli julkaissut pienen kokoelman piirrelmiä\nUpsalan ylioppilaselämästä (Från Fjerdingen och Svartbäcken, 1877),\njoista hänen kirjailijayksilöllisyytensä ilmenee selvemmin kuin Mestari\nOlavista. Niiden luoma kuva on Wennerbergin ja Nybomin ihanteellisesti\nkäsitetyn ylioppilaan häikäilemättömän realistinen, elävä, usein\naurinkoisen huumorin valaisema vastakohta. Ne ilmaisevat jo\nStrindbergin vihan yhteiskuntaa ja kaikkia \"ihanteita\" vastaan. Hänen\nselvä, arkinen, luja ja asiallinen proosansa on niissä jokseenkin\nvalmis. Piirrelmiä luettiin mielellään, mutta erikoisempaa huomiota ne\neivät herättäneet. Ne johtavat mieleen Dickensin Bozin piirrelmät ja\nkuvauksen (Pickwickissä) Bob Sawyerista ja Ben Allenista.\n\nÄrtyneenä näytelmänsä huonosta vastaanotosta Strindberg kirjoitti\nromaanin Punainen huone (Röda rummet, 1879), jonka aiheena ja satiirin\nkohteina ovat Tukholman silloiset taiteilija- ja kirjailijapiirit; nimi\ntarkoittaa niiden kokoontumispaikkana olevaa kahvilahuonetta.\nStrindberg ei ollut vielä lukenut Zolan romaaneja, vaan oli tyyliltään\nDickensin ja Twainin kouluttama realisti, jolla oli sanottavana omat\ntotuutensa ja annettavana tietyillä osoitteilla nasevat piiskaniskunsa.\nPäähenkilöiden onnettomuudet ovat johtuneet naisten itsekkyydestä ja\nsiveettömyydestä. Kirjan voimana ovat yksityiskohdat, jotka onkin\nkirjoitettu äskeisten piirrelmäin tyyliin eivätkä ota oikein\nsulautuakseen kokonaisuudeksi. Teos on menettänyt tehoaan siksi, että\nse on liiaksi sidottu aikansa henkilöihin, joita nyt enää tuntevat\nRuotsissa vain harvat, ulkomaalaiset eivät ollenkaan. Sillä ei näin\nollen ole merkitystä yleisenä kirjallisuutena. Kotimaassaan se pani\nkirjallisuuden seisovat vedet liikkeelle ja aloitti 1880-luvun\nkirjallisuusvaiheen. Se saavutti menestystä, mutta sai myös\nvanhoillisen lehdistön puolelta ankaraa arvostelua.\n\nStrindberg oli saanut Kun. kirjaston amanuenssin toimen jo 1874 ja\nhoiti sitä 1882:teen saakka. Hänen taipumuksensa eriskummallisuuksiin\nilmeni tällöin mm. kiinankielen opiskeluna ja Ruotsin ja kaukaisen idän\nsuhteiden selvittelynä. Kun Punainen huone ja hänen julkaisemansa\nRuotsin historiaa käsittelevä teos eivät saavuttaneet odotettua\nmenestystä, Strindberg purki vihaansa Uusi valtakunta (Det nya riket,\n1882) nimisessä häväistyskirjassa, jossa purevasti, jopa murhaavasti\nkuvasi maansa oloja, kohdistaen hyökkäyksensä tiettyihin henkilöihin.\nSamaa uhmaa ilmeni hänen Runoistaan (Dikter, 1883), jotka jo\nulkoasullaan, vapailla runomitoillaan, todistavat kapinallisuudesta\nvakiintuneita muotoja kohtaan. Ohjelmana on: \"Tosi on rumaa niin kauan\nkuin valhekuva (sken) on kaunista. Ruma on totuutta\". Hän asettaa\ntoivonsa (Loken häväistykset -- L:s smädelser) Venäjän nihilisteihin,\nRanskan kommunisteihin ja Nobelin dynamiittiin. Muista tuotteista\nvuosilta 1880-1883 mainittakoon draamat Killan salaisuus (Gillets\nhemlighet, 1880), Onnen Pekan matka (Lyckopers resa, 1882) ja Herra\nPentin vaimo (Herr Bengts hustru, 1882), jotka kaikki esitettiin, ja\nhistorialliset kertomukset, joita hän alkoi julkaista 1882 nimellä\nRuotsalaisten kohtaloita ja seikkailuja (Svenska öden och äventyr),\njatkaen niitä 1891:een saakka.\n\nTästä tuotannosta on viimeiseksi mainittu arvokkainta. Strindbergin\nhistorialliset kertomukset poikkesivat Ruotsissa siihen saakka tällä\nalalla vallinneesta tyylistä siten, että hän käsitteli historiankin\nhenkilöitä ja oloja realistisen eläytymisen ja näkemisen valossa,\nihannoimatta mitään. Tulos oli sama kuin Mestari Olavissa: kaavamaisten\nvarjokuvien ja kulissien sijasta eteemme avautuu elävä, inhimillinen\nmaailma, täynnä samaa onnea, tuskaa, iloa ja huumoria kuin se, jossa\nitse elämme. Kyttyräselkäinen kannunvalaja Bosse on Ruotsin\nkirjallisuuden humoristisimpia, terävimmin nähtyjä henkilöitä. Selvää\non, ettei Strindberg näissäkään unohtanut sydämellänsä olevien asioiden\najamista, mutta saattoi tehdä sen historiallisen valepuvun suojassa\nhuomaamattomammin. Novellit ovat vaikuttaneet suomenkieliseen\nkirjallisuuteen: Kyösti Wilkuna sai lähinnä niistä herätteen\nhistoriallisten kertomustensa kirjoittamiseen.\n\nAatteiltaan anarkistina Strindberg ei enää 1883:een tultaessa voinut\nmuka viihtyä kotimaassa, vaan matkusti perheineen ulkomaille. Parisissa\nhän koti-ikävän vaivaamana kirjoitti ketjusäkein runoelman\nUnissakävijän öitä (Sömngångarnätter, 1884), joka on sarja mietelmiä\nelämän arvoituksista, taiteesta ja tiedosta, uskosta ja epäilyksestä,\ntarkoituksena kauneuspyrkimyksen kieltäminen ja arkisen hyödyllisyyden\nalleviivaaminen. Tämän jälkeen hänen ajattelunsa keskittyi\nnaiskysymykseen. Hänen naisvihastaan oli näkynyt merkkejä jo Punaisessa\nhuoneessa ja Herra Bengtin vaimossa, ja se sai lisäyllykettä Ibsenin\nNukkekodin ja Bjørnsonin aikaansaamasta ritarillisesta naisliikkeestä,\njota Strindberg ei hyväksynyt luonteensa yleisen vastustushalunkaan\nvuoksi. Hän oli mennyt 1877 avioliittoon näyttelijätär Siri von Essenin\nkanssa ja joutunut vähitellen kokemaan siinä suhteessa sen minkä\nmuutkin. Tästä vastustuspyrkimyksestä ja naturalistisesta kuvaustavasta\nsyntyi novellikokoelma Naimisiin (Giftas, 1884), joka herätti\nsuoranaisen mielipiteiden myrskyn ja aiheutti tekijää vastaan\nvirallisen syytöksen Herran Ehtoollista koskevasta rienauksesta.\nStrindberg säikähti, mutta matkusti kuitenkin Tukholmaan vastaamaan, ja\nvapautettiin. Suuttumuksen aiheutti etupäässä kokoelman esipuhe,\njossa Nukkekoti teilataan täydelleen ja avioliitot julistetaan\ntulevaisuudessa tarpeettomiksi: \"Mies ja vaimo tekevät suullisesti tai\nkirjallisesti, niin pitkäksi ajaksi kuin haluavat, sopimuksen liitosta,\njonka ovat oikeutetut purkamaan, ilman lakia ja evankeliumia\".\nSuoranaista naisvihaa ei ilmene, vaan Strindberg suo esipuheen lopussa\nnaisille samat oikeudet kuin miehille. Itse novellit, joiden\ntarkoituksena oli kuvata avioliittoja sellaisina kuin ne\ntodellisuudessa olivat eli siis ihannoimatta kuten yleensä siihen\nsaakka, ovat toisin kohdin raakoja (Hyveen palkka -- Dygdens lön),\nmutta joskus hienosti ihanteellisia ja runollisia (Feniks-lintu).\nNukkekoti on tähdätty suoraan Ibseniä vastaan. Tilannekuvaus on terävää\nja eloisaa; kirjailijan tervettä järkeä, hyvää tuulta ja huumoria ei\nvoi kieltää. Vasta Naimisiin-kokoelman samanniminen jatko (1885)\nilmaisee piintynyttä vihaa naista, tuota muka takapajulle jäänyttä,\nepäloogillista, laiskaa paria-olentoa kohtaan, joka eli miehen työstä,\nmutta oli siitä huolimatta hänen vaarallisin ja kavalin vihollisensa.\n\nNaisasian ohella oli muutakin, mikä näinä vuosina kiihoitti\nStrindbergin sairasta hermostoa. Sveitsissä ollessaan hän tutustui\nvenäläisiin nihilisteihin ja omaksui tietysti näiden lapselliset\nhaaveet \"tuhatvuotisen valtakunnan\" tulosta; hän luki Marxin, Henry\nGeorgen ym. teoksia, mutta joutui lopuksi Rousseaun lumoihin. Tämä oli\njonkin aikaa hänen mielikirjailijansa mm. herättäen hänessä vihaa\nkaikkea kaupunkikulttuuria vastaan; yleensä koko nykyajan sivistys oli\nkelpaamattomana tuhottava, minkä jälkeen oli palattava luontoon. Nämä\nradikaalit pitämykset ilmenevät mm. novellikokoelmasta Utopioja\ntodellisuudessa (Utopier i verkligheten, 1885). Keskeisin mielle oli\nkuitenkin yhä kasvava sairaalloinen naisviha, joka ilmenee räikeästi\nnäytelmästä Isä (Fadren, 1887), omaelämäkerrallisesta romaanista\nPalvelijattaren poika (Tjänstekvinnans son, 1887) ja ranskankielisestä\nhäväistyskirjoituksesta Hullun puolustuspuhe (Plaidoyer d'un fou,\n1888). Ensiksimainittu -- kaamea naturalistinen luomus -- kuvaa hänen\nomaa sairaalloista epäluuloaan vaimoansa kohtaan, jonka pelkäsi\ntoimittavan hänet holhouksen alaiseksi. Palvelijattaren poika on oma\nelämäkerta, jonka piti olla tosi ja asiallinen, koska kirjailija voi\nmuka tuntea vain itsensä, mutta joka osoittaa, kuinka vaikeaa\nkirjailijan on olla objektiivinen juuri itseänsä kohtaan. Hullun\npuolustus on mielisairaan hyökkäys omaa vaimoaan vastaan, jota syyttää\nmahdottomistakin asioista. Tästä huolimatta ja vaikka samaan aikaan\nhaki eroa hän kuitenkin jatkoi yhteiselämää, ollen välillä vaihteeksi\nrakastunutkin vaimoonsa. Avioliitto purkautui 1891.\n\nStrindbergin sielunelämän sairaalloista herkkyyttä ilmaisee se, että\nhän saattoi olla näinä pimeinä vuosina toisin ajoin pelkkää aurinkoa,\ntäynnä valoisan luomisinnon riemua. Tällöin syntyi Ruotsin\nkansankuvauksen klassillinen teos Hemsöläiset (Hemsöborna, 1887),\nsaaristolaisromaani, jossa aikaisemman björnsonilaisesti ihannoivan\ntyylin sijasta on käytetty realistista kuvaustapaa, niin että\nluonto ja ihmiset näkyvät lähikuvina. Raikkaampaa ja humoristisempaa\nkuvausta maalaiselämästä ja sen keskuudessa kesää viettävästä\nkaupunkilaisperheestä ei juuri voi löytää. Samat etevät\nkertojanominaisuudet ilmenevät novellikokoelmasta Saarislolaiselämää\n(Skärkarlslif, 1888).\n\nSyksyllä 1887 Strindberg muutti Tanskaan. Hänen mielipiteissään oli nyt\ntapahtumassa se muutos, että hän irtautui sosialismista, jota alkoi\npitää vain kristinuskon muunnoksena, heikkojen keksintönä, jonka avulla\npyrkivät kukistamaan väkevämpänsä. Tutustuttuaan Brandesin opastuksella\nNietzschen teoksiin hän löysi näistä tukea ajatuksilleen, ryhtyi\nkirjeenvaihtoon hänen kanssaan ja siirtyi vaikeuksitta sosialismista\ntoiseen äärimmäisyyteen: yli-ihmisyyden kannattajaksi. Täten alkanut\nsuuntautuminen ilmenee näytelmästä Neiti Julie (Fröken Julie, 1888),\nkertomuksesta Tschandala (1889) ja romaanista Meren rannalla (I\nhavsbandet, 1890).\n\nNeiti Julien nimihenkilö on rappioituneen kreivin ja emansipoidun\nporvarinaisen tytär, kasvatettu kuin poika. Hän on mennyt kihloihin,\nmutta kihlaus on purkautunut, koska hän koetti kasvattaa sulhastaan\nkoiranpaskalla. Hän on aistillisesti kiintynyt palvelijaansa Jeaniin,\njoka on hankkinut sivistyksen kiiltoa ja on kiipijäluonne. Juhannusyönä\nhän antautuu Jeanille, joka nyt osoittaa menettäneensä kaiken\nkunnioituksen häntä kohtaan. Kun kreivin tulo kotiin estää\npakosuunnitelmat, Jean pakottaa Julien surmaamaan itsensä.\n\nMuistaen, että Henri Becque'in draamat kuuluvat vuosiin 1868-1885 ja\nIbsenin naturalistiset draamat vuosiin 1877-1882, on väärin antaa Neiti\nJulielle perustavaa merkitystä naturalistisen näytelmän historiassa.\nMutta tärkeä osuus sillä kuitenkin siihen on siksi, että se oli\noikeastaan ensimmäinen, joka toteutti Zolan naturalistiselle draamalle\nasettamat vaatimukset: että sen näet tuli ilmaista perinnöllisyyden ja\nympäristön vaikutukset ja ollen ilman juonta ja tarkoitusta vain\nesittää tietty elämänkuva. Tämän juuri tekee Neiti Julie, vieläpä niin\nluonnonmukaisesti, että ajan, paikan ja toiminnan yksyys on otettu\nhuomioon. Repliikit ovat todellisuuden mukaisia -- eivät tiivistettyjä\nkuten Ibsenin --, henkilöt kyynillisen alastomasti esitettyjä ja\nkuvaavin pienoispiirtein luonnehdittuja. Perinnöllisyys ja ympäristö\novat asianmukaisesti huomioidut; voimakkaampi henkilö, alaluokan\nedustaja Jean, voittaa. Näiden ominaisuuksien vuoksi Neiti Juliesta\ntuli Saksassa ja Englannissa naturalistisen draaman uudistaja,\nalkusysäys Hauptmannin Auringonnousulle, Wedekindin Kevään heräämiselle\nja Pineron Irstailijallc.\n\nTschandalassa kuvataan sitä vaikutusvaltaa, mikä parialuokkaan\nkuuluvalla naisella voi olla erotiikan kautta häntä korkeammalla\nasteella olevaan mieheen, ja sitä itseinhoa, jonka valtaan tämä joutuu\nlangettuaan viettinsä houkuttelemana. Fantastinen, suggestiivinen aines\nliittyy mestarillisesti todellisuuteen ja kuvauksen teho on voimakas.\nTämä kertomus on korkeata taidetta. Meren rannalla käsittelee myös\nyli-ihmisen taistelua alaluokkaa vastaan. Hänen luhistumisensa kuvaus\non Strindbergin suurenmoisinta taidetta.\n\nNäytelmä Velkojat (Creditorer, 1889) on myös naturalistinen kuvaus\nyli-ihmisestä, mutta sisältää samalla kuten Tschandalakin\nsuggestiivisia aineksia, mikä viittaa Strindbergin uuteen\nsuuntautumiseen. Palattuaan 1889 kotimaahan ja saatuaan avioeron hän\nmuutti 1892 Berliniin, jossa asui n. vuoden, muuttaen sitten Parisiin.\nHänen avioliittonsa erään saksattaren kanssa kesti pari vuotta\n(1893-1895). Entisestä anarkistista, sosialistista, nietzscheläisestä\nyli-ihmisestä, jumalankieltäjästä ja kyynillisestä naturalistista tuli\nnyt vaivattomasti ja lyhyessä ajassa keskiaikainen mystikko, joka\nkoetti tehdä kultaa, tahtoi mullistaa luonnontieteet, harrasti mustaa\nmagiaa, lueskeli Svedenborgia, uskoi henkiin, paholaisiin ja \"voimiin\",\nsairasti synnintuntoa ja mietti kääntymistä katolisuuteen ja menoa\nluostariin. Tämä mielisairaus kuvastuu eriskummallisella, suggeroivalla\ntavalla Infernosta (1897), joka on samalla sen lopputilitys ja\ntervehtymisen oire, ja Legendoista (1898). Siitä katumuksentekijän\nmielialasta, joka oli sairauden tuloksena, syntyivät nyt Strindbergin\nparhaat draamat. Kolmiosainen Damaskukseen (1898) on uudenaikainen\nmysterionäytelmä, sommiteltu ilman varsinaista koossapitävää juonta\nunen kaltaisista suggestiivisista tunnelmakuvaelmista. Elämä on\nmysterio, jossa ihminen harhailee \"voimien\" viskeltävänä. Kirjailija ei\nhuomaa muuta pelastusta kuin paon luostarin turviin. Samaan tyyliin on\nkirjoitettu Uninäytelmä (Drömspelet, 1902). Molempien taustalla asuu se\nei varsin uusi ajatus, että jo tietoisuus rikoksesta merkitsee\nriittävää rangaistusta. Sama rikollisuutta ja syyllisyydentuntoa\ntutkiva perusaate on draamojen Adventti ja Rikos ja rikos (Brott och\nbrott, ilmestyivät yhteisnimellä Korkeamman oikeuden mukaan -- Vid\nhögre rätt -- 1899) taustana.\n\nJälkimmäistä esitetään ja kiitetään joskus vieläkin, mutta nähdäksemme\naiheettomasti. Se on näet rakennettu tekijöistä, jotka ovat\nvanhentuneet ja käyneet tehottomiksi: sosiaalisen tendenssidraaman\nperinteellisestä, rehellisestä, uhrautuvasta alaluokan piiriin\nkuuluvasta jalosta tytöstä, jonka ylempisäätyinen kirjailijarakastaja\nhylkää onnensa kynnyksellä vain kerran nähtyään ns. vampyyrinaisen;\ntytön veljestä, jolla ei ole muuta tehtävää kuin esittää turmeltuneen\nporvariston vastapainoksi ns. \"jaloa proletaaria\", 1880-luvulle\nkuuluvaa legendaolentoa, jonka polviluku alkaa Rousseausta; apotista,\njoka ilmestyy odottamatta ja tarpeettomasti saapuville ilmoittaakseen\nkäsi pystyssä, että draaman tapahtumat ovat \"korkeampien voimien\"\naiheuttamia; mainitusta vampyyrinaisesta, joka kiduttaa itseänsä ja\nrakastajiansa luulotelluilla hirvittävillä rikoksilla; jne. Ensimmäisen\nnäytöksen taustasanoista, hautausmaan portissa olevasta lauseesta Ave\ncrux spes unica (\"Terve, risti, ainoa toivo\") loppuun saakka kirjailija\nharjoittaa tahallista, kömpelöä suggestiota, joka ei kuitenkaan tehoa\nkylmäveriseen katsojaan eikä voi luoda syvällisyyttä sinne, missä sitä\nei tosiasiassa ole.\n\nPääsiäinen (Påsk, 1901) kuuluu myös suggestiivisiin näytelmiin ja\nonnistuukin aikaansaamaan tarkoittamansa lohduttoman ja epätoivoisen\ntunnelman. Samaan tyyliin Strindberg sepitti myös satunäytelmänsä\nSvanevit (1901), Juhannus (Midsommar, 1901) ja Kruunumorsian\n(Kronbruden, 1902). Huomattavalla sijalla hänen tuotannossaan ovat\nhistorialliset draamat: Folkungien tarina (Folkunga-sagan), Kustaa\nVaasa ja Erik XIV, kaikki 1899, ym. Historiallisuutta hän noudatti vain\nmilloin se sopi hänen tarkoituksiinsa; vuorosanat ilmaisevat enemmän\ntekijää kuin niiden lausujia. Tekotapa on milloin naturalistinen,\nmilloin tahallisesti suggestiivinen. Kokonaistulos jää, huolimatta\nvaikuttavista yksityiskohdista, jonkin verran epävarmaksi,\nsaavuttamatta milloinkaan täyttä voittoa.\n\nKaikki nämä uskonnollisen järkytyksen aiheuttamasta katumuksentunnosta\nsyntyneet tuotteet eivät kuitenkaan merkinneet sitä, että Strindbergin\nrinnassa asuva peto olisi kuollut. Päinvastoin se heräsi, kun\nkatumuksen paine oli taiteellisen purkautumisen johdosta alkanut\nhellittää, ja sai Strindbergin palaamaan sairaalloiseen entisyyteensä.\nTuloksena oli näytelmä Kuolintanssi (Dödsdansen, 1901), jossa\nStrindberg täysin vanhan naisvihansa vallassa kuvaa avioliittoa\nsukupuolien välisenä taisteluna, ja romaanit Goottilaiset huoneet\n(Götiska rummen, 1904) ja Mustia lippuja (Svarta fanor, 1907).\nEdellisessä Strindbsrg tekee \"kristillisen vapaa-ajattelijan\" kannalta\nvihan täyttämää tiliä aikalaistensa kanssa, häväisten ruotsalaisten\nkaikkia kansallisia arvoja ja ihanteita. Jälkimmäinen on lähinnä Uuden\nvaltakunnan laatuinen häväistyskirja, täynnä järjettömiä syytöksiä\nkaikkia ystäviä ja kannattajiakin kohtaan. Esteettisenä arvona ei voi\npitää sitä, että mielipuolisen vihan voima joskus tuntuu vaikuttavalta.\nMutta huolimatta näistä purkauksista ja monista oudostuttavista, mm.\nfantastista kielitutkimusta (Maailmankielien juuret -- Världspråkens\nrötter, 1911) koskevista, sielunsairautta ilmaisevista teoksista, joita\nvielä julkaisi, runouden liekki ei sammunut, vaan tuikahti joskus\npalamaan. Todistuksena siitä on mysteriodraama Suuri maantie (Stora\nlandsvägen, 1909). Hänen tuotantonsa laajuus ilmenee siitä, että hänen\nkootut teoksensa (1912-1920) käsittävät 55 sidettä.\n\nStrindberg oli v. 1901-1905 avioliitossa näyttelijätär Harriet Bossen\nkanssa. 1907 hän perusti Tukholmaan ns. Intiimin teatterin saadakseen\nomat näytelmänsä esitetyksi niinkuin halusi. 1912 hänelle koottiin\nkansallislahja. August Strindberg kuoli Tukholmassa toukok. 14 p. 1912.\n\nStrindbergiä on verrattu primitiiviseen alkuihmiseen, joka on\natavistisena ilmiönä syntynyt kulttuuriyhteiskunnan keskuuteen ja\njoutuu sen kanssa auttamattomasti ristiriitaan, Calibaniin, josta on\ntullut runoilija. Kun ei ole täsmällistä tietoa siitä, minkälainen\ntuollainen alkuihminen on ollut, tämä vertailu ei ole valaiseva.\nKirjallisuuden alalla on sen sijaan vaikuttanut eräs \"luonnonihminen\",\njoka tunnetaan niin tarkoin kuin se yleensä on mahdollista ja tulee\nheti mieleen etsittäessä Strindbergille vertauskohtaa. Tämä on\nRousseau, joka oli kuten tiedämme yhteen aikaan Strindbergin\nmielikirjailija. Sielun skitsoidisen sairauden, itsekeskeisyyden ja\nvainomielteiden puolesta he edustavat samaa tyyppiä, mistä johtuu, että\nheidän henkinen elämänsä on yleensä samanlaatuista. Tunnuksena on aina\n\"minä\" muun maailman vastakohtana. Heidän täytyy vihata ympäristöänsä\nja yhteiskuntaa, koska kuvittelevat olevansa niiden vainoamia;\nsamoin he päätyvät vihaamaan ystäviään ja osoittamaan heille\nkiittämättömyyttä, koska epäilevät heidän koettavan saada heitä\nvaltaansa hyvyydellä; vainomielteet saavat heidät erikoisesti\nturvautumaan naisiin, koska näiden äidillisyys tuottaa rauhantunnetta,\nmikä kuitenkin pian muuttuu epäilykseksi ja vihaksi. Tämä vihasuhde\nympäristöön on heissä muuttumaton perusominaisuus. On yhdentekevää,\nsanoiko Strindberg itseään anarkistiksi, sosialistiksi,\nnietzscheläiseksi tai katoliseksi mystikoksi, sillä nämä ovat vain\nhänen perusvihansa eri nimiä; tästä johtuu, että hän saattoi niin\nhelposti \"muuttaa mielipiteitä\", koska ei tosiasiassa tehnyt sitä\nmilloinkaan. Itsekeskeisyys ilmenee molemmissa samalla tavalla:\ntoisaalta alemmuudentunteena, joka saa heidät kerskaamaan muka\nalhaisella sukuperällään, toisaalta tämän aiheuttamana\nvastavaikutuksena eli pyrkimyksenä voittamaan suurimmatkin nerot ja\nsitä tietä ansaitsemaan aateliskirjaa. Tästä johtuvat Rousseaun monet\nerikoisharrastukset ja Strindbergin kielitutkimus ja muu\nmukatieteellinen humbugi -- heidän koko yleisasenteensa, jolla he\nkoettivat naamioida sairasta, kateellista sieluansa, -- sammumaton\nkunnianhimonsa, jolle olo alituisena puheenaiheena on henkisen\nhyvinvoinnin ehto. Tämä sensaation halu ajoi heidät niin pitkälle, että\nhe paljastivat yksityiselämänsä iljettävimmätkin puolet, nauttien\nluonnonvastaisella tavalla tästä häveliäisyytensä rikkomisesta ja\njulkisesta raadollisuudestansa. Se, että heidät tämän johdosta\nasetetaan imartelevasti Augustinuksen rinnalle \"suurten tunnustajien\"\njoukkoon, on tietenkin normaalissa mielessä ajateltuna vähemmän\nasiallista.\n\nItsekeskeisyys ja vainomielteet ovat määrääviä tekijöitä tyypin\nkirjallisessa tuotannossa. Ulkokohtainen, puolueeton elämän tarkastelu\nja siinä vallitsevien lakien tutkiminen on sille mahdotonta, koska se\nedellyttää itsensä unohtamista. Rousseau ja Strindberg kuuluvat siihen\nkirjailijalajiin, joka voi toimia vain syntiensä tunnustajana. Heidän\ntuotantonsa on vain osa heidän sairaalloisesta itsepaljastushalustaan.\nVaikka onkin epäilyttävää, onnistuuko kenenkään luodata omaa sieluaan\nja eritellä tekojensa syitä -- tieteellisemmin, objektiivisemmin sen\nsittenkin voinee tehdä toisen sieluun nähden, mikä olisi syytä muistaa\narvosteltaessa psykoanalyyttistä kirjallisuutta --, purkautuu tämän\nkautta kuitenkin näkyviin niin paljon kaikille yhteistä\ninhimillisyyttä, että tulos vaikuttaa meihin voimakkaasti, suunnilleen\nsamalla tavalla kuin yhteisen salaisen rikoksen äkillinen ilmitulo.\nTähän perustuu tunnustuskirjallisuuden merkitys: se on varoittava\nesimerkki, tien viereen pystytetty hirsipuu, katolisen kirkon kaamea\nrippituoli. Siitä ilmenee vain kärsimystensä ja raadollisuutensa\npateettinen kuuluville-parkuja, mutta ei voimakasta, aktiivista,\nmäärätietoista siveellistä tahtoa, joka taistellen raivaa tietänsä\nihanteitaan kohti. Ibsen ja Bjørnson olivat tyypillisiä siveellisiä\ntahtoihmisiä, jotka unohtaen itsensä työskentelivät muiden hyväksi;\nRousseau ja Strindberg olivat tyypillisesti itseensä käpertyneitä\nluulokärsijöitä, joiden työ on koitunut yhteiseksi hyväksi vain sikäli\nkuin se on sisältänyt tosi-inhimillisyyttä ja itsensä unohtanutta\nelämän myönteisyyttä.\n\nTältä kannalta ajatellen Strindbergin tuotannosta putoaa pois suurin\nosa ja jäljelle jää väin hemsöläis- ja tschandalaproosa sekä sarja\nnäytelmiä. Näiden arvo on taas niin suuri, että Strindberg voidaan\nniiden perusteella määritellä Ruotsin verettömän jälkiromantiikan\nlopettajaksi ja realismin aloittajaksi, Ruotsin suurimmaksi\ndraamakirjailijaksi ja mannermaan naturalistisen draaman uudistajaksi.\n\n\n4\n\nBelgialainen draamarunoilija _Maurice Maeterlinck_, jonka nimi on\nesityksessämme joskus mainittu, on symbolistisen draaman varsinainen\nluoja ja vaikuttanut sellaisena Euroopan näytelmärunouteen.\n\n_Maeterlinck_ syntyi Gentissä 1862 vanhasta flaamilaisesta perheestä,\nveressään keskiajan mystikkojen perintöä. Koulunkäynti jesuiittain\njohtamassa opistossa painoi uskonnon merkityksen syvälle hänen\nmieleensä. 1885 hän alkoi opiskella lakia Gentin yliopistossa.\nSeuraavana vuonna hän matkusti Parisiin, jossa tutustui symbolisteihin\nja kiintyi heidän periaatteisiinsa ja runouteensa. Tämä heräte sai\nhänet antautumaan kirjailijaksi. Hänen nuoruustuotannostaan on\nmainittava viisinäytöksinen tragedia Ruhtinatar Maleina (La Princesse\nM., 1890), jota painettiin vain 30 kpl. ja jonka Octave Mirbeau julisti\nFigarossa suuren runoilijan tuotteeksi. Yksinkertaisin, koruttomin\nmutta voimakkaasti suggestiivisin keinoin -- esikuvana flaamilaisen\nCharles van Lerberghen draama Nuuskijat (Les Flaireurs, 1889) --\nMaeterlinck osasi luoda siihen ahdistavan kauhutunnelman, joka\njännittää ja koskee hermoihin. Tätä suggestiivista tyyliä hän noudatti\nseuraavissakin draamoissaan -- jatkaaksemme hänen näytelmätuotantonsa\nesittelyä -- Kutsumattomassa (L'Intruse, 1890), Sokeissa (Les Aveugles,\n1890), Pelléas ja Mélisandessa (1892, Paolon ja Francescan aihe,\nSibeliuksen näyttämömusiikki, Debussyn ooppera), sarjassa Kolme pientä\nnukkenäytelmää (Trois petits drames pour marionnettes, 1894), idyllissä\nAglavain ja Sélysette (1896) ym. Kirjailija antaa katsojan ymmärtää,\nettä tuonpuoleisuuden tutkimattomat voimat (Strindbergin \"mahdit\" --\nmakterna) hallitsevat ihmisiä, joiden toiminta ja sanat ovat vain\nniiden heijastusta. Näyttämöllä tulevat näin ollen tärkeiksi tekijöiksi\nvaikeneminen, asennot, jännittynyt, kiihkeä odotus. Vuorosanat ovat\nusein vain änkytystä ja keskustelu kiusallista toistamista.\nHallusinaatiolla on keskeinen tehtävä ja mystilliset merkit herättävät\npelkääviä aavistuksia. Yliluonnollisuudet ja melodramaattiset\nvoimavaikutelmat vielä lisäävät suggestiivista tehoa, joka toisissa\nperustuu kuoleman, toisissa rakkauden kohtalokkuuteen. Tultuaan paljon\nkäytännön opettamana huomaamaan, että tällainen rakenne oli ahdas ja\nrunoilijan aatteellista ja teknillistä vapautta rajoittava Maeterlinck\nalkoi sepittää draamoja enemmän perinteelliseen tapaan (Sisar Beatrice\n-- Soeur Beatrice, 1901). Tämän suunnan tunnetuimpia on Suomessakin\nesitetty Monna Vanna (1902).\n\nPisaa piirittävien firenzeläisten päällikkö Prinzivalli ilmoittaa\nlopettavansa sodan ja lähettävänsä pisalaisille ruokavaroja, jos\npisalaisten päällikön Colonnan puoliso Giovanna (Monna Vanna) tulisi\nvain viittaan verhoutuneena hänen luokseen viettääkseen yhden yön hänen\nkanssaan. Huolimatta miehensä kiellosta Monna Vanna päättää uhrautua\nkaupungin pelastamiseksi. Prinzivalli on kuitenkin rakastanut häntä\nnuoruudesta saakka eikä ole ajatellut himon alhaista tyydytystä. He\nviettävät yön keskustellen. Kun Firenzen lähettiläs aamulla ilmoittaa,\nettä rynnäkkö on -- päinvastoin kuin Prinzivalli oli luvannut -- heti\naloitettava, tämä joutuu vaikeaan asemaan ja seuraa Monna Vannaa\nPisaan. Täällä hänen puolisonsa ei usko hänen palanneen koskemattomana\nja vannoo mustasukkaisena säästävänsä heidät molemmat, jos Monna Vanna\nvain sanoisi totuuden. Mutta kun tämä uudelleen vakuuttaa palanneensa\nkoskemattomana, Colonna ei taaskaan usko häntä, vaan käskee vangita\nPrinzivallin. Pelastaakseen tämän hengen Monna Vanna silloin sanoo\nkuuluneensa hänelle ja vaatii hänet omaksi vangikseen voidakseen kostaa\nhäpeänsä. Tähän suostutaan, Prinzivalli vangitaan ja tyrmän avain\nluovutetaan Monna Vannalle.\n\nTämä vaikuttava, kaunis renessanssidraama on kirjoitettu rytmillisellä,\nrunollisella proosalla, noudattamalla tarkoin ranskalais-klassillisen,\nlähinnä racinelaisen näytelmän perinnettä. Ristiriita ja sen ratkaisu\ntapahtuvat tärkeimmältä osalta Monna Vannan sydämessä, jossa ensin\ntaistelevat velvollisuus puolisoa ja kotikaupunkia kohtaan sekä sitten\npyrkimys saada puoliso vakuutetuksi siitä, että oli palannut kunnia\neheänä, ja vieraaseen päällikköön kohdistuva vähitellen syntyvä\nrakkaus. Näytelmän loppu, joka antaa aihetta monensuuntaisiin\notaksumisiin, on symbolistiselle taiteelle kuvaava.\n\nMaeterlinck ei kuitenkaan sitonut itseään tähän perinteelliseen\ntyyliin, vaan palasi symbolismiin saturunouden tietä. Joyselle (1903)\non bretagnelainen (II, s. 219, 222) keiju, jonka taikuri Merlin asettaa\nkoville koetuksille ennenkuin hyväksyy hänet poikansa Lancéorin\npuolisoksi. Siinä on Kesäyön unelman tunnelmaa. Lintu sininen (L'Oiseau\nBleu, 1909, suomentanut Juhani Aho) esitettiin ensimmäisen kerran\n(1908) venäjäksi Moskovan taiteellisessa teatterissa ja tuli sitten\ntunnetuksi kaikissa sivistysmaissa.\n\nLintu sininen on todennäköisesti syntynyt Barrien Peter Pan-näytelmän\n(s. 113) antamasta herätteestä ja perustuu kreivitär Aulnoyn satuun\n(IV, s. 152) puunhakkaajan mökistä, jossa lapset Tiltil ja Mitil\njouluyönä uneksivat ihmeellisen unen siitä, miten haltiatar, jonka\ntytär oli sairas, saapui heidän luotaan etsimään Sinistä lintua, joka\nyksin kykenisi parantamaan hänen tyttärensä, ja miten hän lähettää\nTiltilin ja Mitilin sijastansa etsintäretkelle. Käydään haltiattaren\nlinnassa, Muistojen maassa, Yön palatsissa, Metsässä, Hautausmaalla,\nIlon ja onnen puutarhassa ja Tulevaisuuden valtakunnassa, löytämättä\nkuitenkaan sellaista Sinistä lintua, joka olisi elänyt tai pitänyt\nvärinsä, kun se pistettiin häkkiin. Herättyään Tiltil antoi sinisen\nkyyhkysensä naapurin vaimon pienelle sairaalle tyttärelle, joka tuli\nsiitä ilosta terveeksi. Sininen lintu on sama kuin Onnen lintu. Siihen\nvarsinaiseen todellisuuteen, joka asuu olevaisuuden taustalla, voimme\npäästä joskus unen kautta.\n\nMaria Magdalena (1913) on kristillisaiheinen, Stilemonden pormestari\n(1918) maailmansotaa ja Belgian kohtaloa kuvaava draama. Maeterlinckin\nnäytelmätuotanto jatkui virkeänä vielä 1920-luvulla.\n\nNuoruudessaan Maeterlinck oli ajatellut lyyrikon uraa ja julkaissutkin\nesikoisteoksenaan runoja (Kasvihuoneita -- Serres chaudes, 1889) sekä\nsittemmin Kaksitoista laulua (Douze chansons, 1896). Kansanomaisen\nlyriikan koruttomiin sakeisiin ja kuviin hän osasi sisällyttää mitä\nherkintä ja vihjailevinta symbolismia. Tämä hienon filosofian\nilmaiseminen melkein lapsenomaisella tavalla aikaansaa juuri\nsisällyksen ja muodon vastakohtaisuudella harvinaisen syvällisen ja\nrunollisen tunnelman.\n\nSekä runoissaan että näytelmissään Maeterlinck pyrkii aina ilmaisemaan\nfilosofiaansa, käsitystänsä olevaisuudesta, sitä, jota on tulkinnut\nlukuisissa varsinaisesti filosofisissa teoksissaan (Köyhäin aarteet --\nLe Trésor des humbles, 1896; Viisaus ja kohtalo -- La sagesse et la\ndestinée, 1898; Haudattu temppeli -- Le Temple enseveli, 1902; Kuolema\n-- La Mort, 1913, kaikki suomennettuja). Se ei ole täysin itsenäistä,\nsillä siinä on osuutensa Ruysbroeckin (II, s. 159), Guyonin (IV, s.\n25), Emersonin ja Novaliin mystiikalla, mutta se on ajateltua uudelleen\nja syntetisoitua eheästi ja omintakeisesti. Maeterlinck on stoalainen\nsiveellisen elämän, ahkeruuden ja hyvyyden apostoli. Symbolistina hän\nkäsittää olevaisuuden vain kuvaksi, jonka takana asuu varsinainen\ntodellisuus. Tämän omistamiseen hän koettaa filosofiassaan ihmisiä\njohdattaa. Viehättävästi hän on ilmaissut kirjailijakykynsä\nluonnontieteellis-filosofisissa teoksissaan Mehiläisten elämä (La Vie\ndes abeilles, 1901, suomennettu), Kukkien äly (L'Intelligence des\nfleurs, 1907), Termiittien elämä (La Vie des termites, 1927),\nMuurahaisten elämä (La Vie des fourmis, 1930) ja Lasihämähäkki\n(L'Arraignée de verre, 1932). V. 1912 hänelle annettiin Nobel-palkinto\n\"hänen monipuolisen kirjallisen toimintansa ja erikoisesti hänen\ndraamaluomustensa vuoksi, joiden ansiona on mielikuvituksen voima ja\nrunollinen ihanteellisuus, mikä ilmaisee -- väliin satunäytelmän hunnun\nlävitse -- syvää henkisyyden oivallusta ja miellyttää lukijan tunnetta\nja aavistusta\".\n\n\n\n\n\nIV. LYRIIKKA JA EPIIKKA.\n\n\n\n\n1. Ranska.\n\n\n1\n\nRanskan lyyrikoista käsittelimme viimeksi Vignyn, Musset'n ja Gautier'n\n(V, s. 273-278). Silmäys esitykseemme osoittaa meillä olleen elävän\ntunnon siitä, että romantiikka oli heidän tuotannossaan jo muuttunutta:\nMusset'llä kapinassa sitä vastaan, Vignyllä ja Gautier'lla harkitusti\nomaa persoonallisuutta salaavaa, objektiivisesti toteavaa, realistista.\nRomantiikan väljyys, sen alkuperäinen luonne taisteluna ahdasta\nklassillisuutta vastaan, salli kuten tiedämme muuttumisen tapahtua\nvähitellen, luontevana kehityksenä, jota ei entisyydestä erottanut\njyrkkä raja. Tämän ilmiön ensimmäisiä toteuttajia lyriikan alalla\nolivat _Baudelaire ja Banville_.\n\n_Charles Pierre Baudelaire_ (1821-1867) syntyi Parisissa hyvässä\nasemassa olevan virkamiehen ja harrastelijamaalarin poikana, menetti\nisänsä 6-vuotiaana ja sai isäpuoleksi everstiluutnantin, jota oppi\nsydämestään vihaamaan. Suoritettuaan koulunkäyntinsä hän päätti\nantautua kirjailijaksi ja vietti vuodet 1839-1841 tavalla, joka sai\nhänen holhoojansa toimittamaan hänet pois Parisista. Oltuaan matkoilla\nIndiassa saakka hän palasi lähes vuoden kuluttua Parisiin ja ollen nyt\ntäysikäinen sai omaisuutensa haltuunsa. Kun tämä uhkasi pian loppua,\nperhe haki hänet holhouksen alaiseksi. Hän herätti huomiota\nradikaaleilla mielipiteillään ja innostui 1848:n vallankumouksen\naatteisiin, mutta tämä oli ohimenevää, sillä hän oli pohjaltaan\nkatolinen aristokraatti. Runojansa hän sepitti hitaasti ja hioi kauan;\nhänen kuuluisa ja ainoa kokoelmansa Pahan kukkia (Fleurs du Mal)\nilmestyi 1857 eli samana vuonna kuin Rouva Bovary. Sekä hän että\nkustantaja ja kirjanpainaja haastettiin oikeuteen hyvien tapojen\nrikkomisesta ja kokoelman eräät runot kiellettiin. Toinen puhdistettu\nmutta muuten lisätty painos ilmestyi 1861. Kielletyt runot julkaistiin\nBrysselissä nimellä Hylkytavaraa (Les Épaves, 1866). Baudelaire oli jo\nnuorena oppinut englantia ja perehtynyt Englannin kauhuromantiikkaan,\nmm. Lewisin irstaaseen Munkkiin (IV, s. 389). 1846-1847 hän luki Poen\nteokset ja todeten löytäneensä sukulaissielun ryhtyi kääntämään niitä.\nWalt Whitmannin Ruohon lehtiä, joka sisälsi samaa synnin ihailua kuin\nBaudelairen teos, oli ilmestynyt jo 1855. Raha-asiat huononivat\nkokonaan; hänen värillinen rakastajattarensa maksoi paljon ja tuotti\nsurua paheellisuudellaan; oopium ja hänen paettuaan 1864 Brysseliin\nalkoholi tulivat yhä välttämättömämmiksi lamautuvan hermoston\nkiihoittimiksi. Lopputulos: paralysia, vei hänet mielisairaalaan, jossa\nkuolema seurasi parin vuoden kuluttua.\n\nBaudelaire ymmärsi, että romantiikan persoonallinen tunnustuslyriikka\noli menettänyt tehonsa, ja tahtoi saavuttaa runoilijavoiton\ntavallisuudesta poikkeavalla aiheistolla. Tämän hän valitsi Parisin\nboheemielämästä, jonka kuvasi sellaiseksi, mikä se todellisuudessa\nolikin eli paheellisuuden, irstaisuuden ja ilottoman synnin maailmaksi\n-- toisin kuin Murger romaanissaan Boheemielämää, jossa tuo maailma\nesiintyy nuoruusromantiikan sovittavassa, hilpeässä valaistuksessa.\nBaudelaire runoilee _ikävästä_. Hän tuntee aivojensa sairastuneen,\nkuvittelee jonkinlaisen hirviön kalvavan sieluaan ja näkee murheellisia\nnäkyjä, Spleen-runossa hän sanoo pitkien ruumissaattojen kulkevan\nsielussaan ilman tamburiinia ja musiikkia; masennettu Toivo itkee ja\njulma hirmuvaltias Epätoivo peittää hänen painuneen päänsä mustalla\nverhollaan. Hän miettii ihmissuvun kurjuutta ja häpeällistä\nalennustilaa, jota kuvaa kyynillisen alastomasti (Murhaajan viini -- Le\nvin de l'assassin). Hän tutkii kaikkea, mikä on outoa ja mystillistä,\nyksinpä sitä arvoituksellisuutta, jota kissan olemukseen saattaa sanoa\nsisältyvän (Kissa, Kissat -- Le Chat, Les Chats). Mutta enemmän kuin\nmitään muuta aihetta hän hautoi _kuoleman_-ajatusta, joka seurasi häntä\nkuin haamu ja sai hänen kokoelmassaan oman osastonsa. Tällöin hän tuo\nmieleen Villonin, mutta ei ole kuten tämä vaikuttava katoavaisuuden\nrunoilija, jota kohtaan tunnemme osanottoa ja kunnioitusta, vaan\nvastenmielinen, luotaantyöntävä. Senkin runouden ikivanhan\nperusaatteen, että _kauneus_ on katoavaista, jonka renessanssi,\nesimerkiksi Ronsard ja Du Bellay, sekä esittivät hienosti että tekivät\nlohdulliseksi viittaamalla katoamattomaan ikikauneuteen, Baudelaire\nilmaisee vastenmielisyyttä herättävällä tavalla (Haaska -- Une\nCharogne). Hymni kauneudelle (Ransk. kult. k-, s. 548) osoittaa hänen\nehdoitta omaksuneen Gautier'n taidetta-taiteen-vuoksi-teorian, vieläpä\nsiten, että hän näkee kauneuden erikoisesti rikoksen ja siunauksen\nsekoituksena, tuhon ja riemun kylväjänä, samana aina, olipa se Jumalan\ntai Saatanan viesti, eli siis ilmiönä, joka on kokonaan siveellisyyden\nulkopuolella. Valaisevaa on verrata tätä runoa Du Bellayn sonettiin\nkauneudesta (III, s. 180) ja Shelleyn Hymniin sisäiselle kauneudelle\n(Engl. kult. k., s. 469) sekä todeta, kuinka erilainen niistä ilmenevä\nkauneuskäsitys on: ensiksimainitussa kuten sanottu siveellisyyden\nulkopuolella, siihen ollenkaan kuulumatta, molemmissa jälkimmäisissä\ntäydellisenä siveellisyytenä.\n\nPahan kukat olisivat herättäneet vain inhoa, ellei Baudelaire olisi\nkyennyt antamaan niille kauneuden sävyä ja hänellä ollut herkkää\nrunollista mielikuvitusta. Usein hänen runonsa ovat vertauskuvallisia,\n_symbolistisia_ (Albatrossi), raivaten tietä tällä nimellä tunnetulle\nrealismin ja naturalismin sekä työtoverille että romanttiselle\nvastavirtaukselle. Vertauskuvallisuuden hän ulotti pitemmälle kuin on\ntavallista: esim. tuoksujen, värien ja äänien toisinaan vastaavaksi\nkeskinäiseksi sukulaisuudeksi. Raikas tuoksu on kuin lapsen puhdas iho,\noboen sävel tai tasangon vihreys (Vastaavaisuuksia -- Correspondances).\n\nTämä kimppu sairaita kukkia, joka on lähtöisin sielun pimentopuolelta,\nosoitti romantiikan rappeutuneen, häveliäisyyden kadonneen ja\nkyynillisen elostelijarealismin herättäneen kiintoisaa huomiota.\n\nBaudelaire oli kuten sanottu tarkka muodon sepitsemisessä ja omisti\nkokoelmansa Gautier'lle ilmaisten sitenkin kannattavansa tämän\ntaideteoriaa. Gautier'n oppilas oli myös Banville.\n\n_Theodore de Banville_ (1823-1891) oli meriväen kapteenin poika\nMoulinsista, kävi koulunsa Parisissa ja antautui heti kirjailijaksi.\nEnsimmäinen runokokoelma Karyatidit (Les Cariatides) ilmestyi 1842,\ntoinen, Stalaktiitit (Les Stalactites, 1846); molemmat olivat antiikin\ninnoittamia. Pienoisoodit (Odelettes, 1857) ja Nuorallatanssijan\noodit, 1857, ovat vapautuneemman mielikuvituksen tuotteita;\nMaanpakolaiset (Les Exilés, 1867) ovat melankoolisia, siveellistä\nyksinäisyydentunnetta ilmaisevia runoja. Myöhemmin Banville tuli\ntunnetuksi näytelmäin ja proosaveistelmien (Camées) sepittäjänä\nsaavuttamatta kuitenkaan näillä aloilla merkittävämpiä. 1872 hän\njulkaisi Pienen tutkimuksen ranskalaisesta säetaiteesta (Petit traité\nde versification française) ja 1873 Kuusineljättä iloista ballaadia\n(Trentesix ballades joyeuses).\n\nBanville on mainittava ei runollis-aatteellisen lahjakkuutensa vaan sen\nmestaruuden vuoksi, jolla hän käveli \"runouden sirkuksessa\" muodon\nohuintakin nuoraa pitkin leikkien säkeillä ja soinnuilla kuin ilveilijä\npalloillaan. Loistavasti hän uudisti Ranskan vanhan taiturimaisen\nballaadin (II, s. 290) ja muitakin keskiajan runouden muotoja (II, s.\n286). Banville on syypää sen taiturimaisuuden harrastajain usein\nesittämän ja kannattaman pintapuolisen käsityksen syntyyn, että muoto\non taiteessa riittävä päämäärä. Kun sellainenkin \"runoilija\", jonka pää\non tyhjä, voi saavuttaa suuren kätevyyden ulkonaisen muodon\nsepitsemisessä, on selityksittä selvää, minkä arvoinen tällainen\nväite on.\n\n\n2\n\nNämä pohjaltaan niin erilaiset runoilijat edustavat kuvaavasti niitä\nrunouskäsityksiä, jotka olivat vallitsevina Parisissa tultaessa\n1860-luvun puoliväliin. Silloin, vuosina 1866, 1871 ja 1876, Lemerren\nkustannusliike julkaisi kolme runoantologiaa nimeltä Aikamme Parnassos\n(Le Parnasse contemporain), joihin sisältyi mm. Leconte de Lislen,\nHérédian, Prudhommen, Coppéen, Mallarmén, Verlainen ym. runoja.\nAntologian nimen johdosta heitä ruvettiin sanomaan \"parnassolaisiksi\".\nYksilöllisistä eroavaisuuksista huolimatta parnassolaisten voi sanoa\nkannattaneen seuraavia periaatteita:\n\nPäinvastoin kuin romantikot he eivät tahtoneet luovuttaa sydäntänsä\nyleisön laitumeksi. Lisle sanoi: \"Sydämen tuskien ja sen ei vähemmän\nkatkerien intohimojen paljastaminen osoittaa turhamaisuutta ja\ntahallista alistumista häpeään\". Baudelairen esimerkki osoitti, mihin\noutouksiin paljastuslyriikka saattoi johtaa, kun taas Vignyn\njälkeenjääneiden runojen ilmestyminen (1864) päinvastoin viittasi\nsiihen, miten korkean asteen vakava objektiivinen runous voi saavuttaa.\nParnassolaiset eivät kieltäneet persoonallisten tunteiden ilmaisemista,\nmutta tämä ei ole oleellisinta heidän runoudessaan; silloin kun he\npaljastivat tunteitaan, he tekivät sen häveliäästi, pitäen tärkeämpänä\nniiden asiallista erittelyä kuin levittämistä näytteille.\n\nLyyrillisen ja tunteellisen innoituksen sijaan parnassolaiset asettivat\ntieteellisyyden ja älyllisyyden. Esimerkiksi he vaativat, että luontoon\noli harrastuttava ja tunnestauduttava siinä itsessään asuvien\nominaisuuksien eikä vain sen vaikutuksen vuoksi, mikä sillä saattoi\nolla meihin. Maisema ei ole vain sieluntila, vaan tosiasia\nsellaisenaan, meistä riippumatta. Menneisyys ei ole, kuten romantikot,\nvieläpä Hugo sen käsittivät, vain häipyvä mielikuva, vaan se voidaan\nuudentaa historian osoitusten mukaan. Olevaisuuden ikuisuuspulmia on\ntutkittava järjestelmällisesti ja tieteellisesti, tyytymättä vain\nniiden aiheuttamaan tuskan ja epätoivon väristykseen. Runouden on\nosallistuttava ajan tieteeseen huomioidensa, oppineisuutensa ja\nfilosofiansa kautta eli kuten Leconte de Lisle sanoi jo 1852: \"Taiteen\nja tieteen, jotka ovat olleet kauan erillään älyn erisuuntaisten\nponnistusten vuoksi, tulee koettaa päästä läheiseen yhteyteen\nkeskenään, vieläpä sekaantua toisiinsa\".\n\nRunoilija eroaa tiedemiehestä siinä, että hän etsii samalla kertaa\nkaunista ja totta. \"Kuolema voi hajoittaa vapisevat maailmat, mutta\nKauneus liekehtii ja kaikki syntyy sen kautta uudelleen, niin että\nmaailmat jälleen pyörivät sen valkoisten jalkojen juuressa\", unelmoi\nLeconte de Lisle haltioituneena Hypatia-runossaan. Romantikot olivat\nusein, Hugota, Vignytä ja Gautier'ta lukuunottamatta, muodon suhteen\nvälinpitämättömiä. Parnassolaiset taas kohdistivat muotoon mitä\nsuurinta huolta, ollen siinä kohdassa yksimielisiä. Sully Prudhomme\nkertoo Runollisen testamenttinsa (Testament poétique) johdannossa:\n\"Leconte de Lislen luona pidetyissä kokouksissa opin ensimmäisen kerran\ntäysin ymmärtämään, minkälainen on hyvin tehty säe. Tajusin tässä\nkoulussa, että siihen kuuluvat yhtä oikeutettuina sointujen\ntäyteläisyys ja sanonnan järkevyys. Vain runoilijat voivat täysin\noivaltaa, kuinka tärkeä on se plastillisuuden so. puhtaan musikaalisen\nkauneuden vaatimus, jonka parnassolaiset asettavat säkeilleen\". Tämä\nmuodon palvonta oli parnassolaisille tunnusmerkillistä.\n\nNäin pääsi lyriikan alalla vallitsevaksi suunta, joka on teorialtaan ja\ntuloksiltaan sama kuin Flaubertin realismi. Ja katsottuna laajempaa\nhistoriallista taustaa vastaan se osoittautuu Boileaun klassillisen\nhengen uusiutumaksi.\n\n_Charles Marie René Leconte de Lisle_ (1818-1894) syntyi\nReunion-saarella sotilaslääkärin poikana. Isä aikoi hänestä liikemiestä\nja antoi hänen siinä tarkoituksessa matkustella mm. Indiassa. Jo\nlapsuudessa täten tropiikin rehevyys ja väriloisto painui tulevan\nrunoilijan mielikuvitukseen. 1846 Leconte de Lisle asettui\nlopullisesti Parisiin. Hän liittyi fourièristeihin ja avusti heidän\nPhalange-lehteaàn. 1848 hän kirjoitti kansalliskokoukselle kreolien\npuolesta kirjelmän, jossa lausuttiin kiitos orjuuden poistamisen\njohdosta. Kyllästyen kuitenkin pian politiikkaan hän antautui kokonaan\nrunouden palvelukseen, teki oivallisia käännöksiä kreikasta ja kokosi\nympärilleen parven ihailevia samanmielisiä. Napoleon III antoi hänelle\napurahan ja tasavalta senaatin kirjastonhoitajan toimen. Hänet\nvalittiin Akatemiaan Hugon jälkeen 1884. Hänen teoksistaan mainittakoon\nkokoelmat Antiikkisia runoja (Poèmes antiques, 1852), Barbaarisia\nrunoja (Poèmes barbares, 1862), jossa olevat Karhun kyyneleet (Les\nlarmes de l'Ours) ja Le Runoïa ilmaisevat Léuzon le Ducin\nKalevala-käännöksen vaikutusta [Gunnar Castrén: Leconte de Lisle.\nValvoja 1908, s. 138], ja Traagillisia runoja (Poèmes tragiques, 1884).\n\nLeconte de Lislen runous on vakavaa, ankaraa, vain harvoin hymyn\nhäivähdyksen inhimillistämää. Sen tunnuksena on syvä pessimismi. Hän\nmuistelee usein rakkautta, jonka kuolema on katkaissut ja josta hänen\nsieluunsa heijastuu hiukan \"aamuruskon alakuloista ja suloista\nkajastusta\". Yleensä hänen sielussaan on vain pimeyttä ja epätoivoa;\nsamoin kuin Vigny hän kuulee vain kärsivän ihmiskunnan hätähuudot: \"Oi\nihmisen tumma tuska, oi suruinen ja syvä ääni, kovempi kuin\nolevaisuuden lukemattomat jyrähdykset, sielun huuto, mestatun sydämen\nnyyhkytys, kuka voi kuulla sinua värisemättä rakkaudesta ja säälistä?\"\n(Ant. r., Bhagavat). Hän näkee luodun nousevan kapinaan luojaansa\nvastaan: \"Henkäykseni, oi muinaisen mudan Vatkaaja, herättää kerran\nuhrisi eloon. Sinä käsket silloin: Jumaloi! Hän vastaa: En!\" (Barb, r.,\nKain). Mutta päätymättä kuten Vigny stoalaisuuteen Leconte de Lisle\ntahtoo kuten brahmalaiset tai filosofi Hartmann vaipua olemattomuuteen.\nSuurin hyväntekijämme on kuolema, joka antaa meille levon ja jonka\nkautta olemuksemme hajoaa ja hautautuu luonnon avaraan syliin.\n\nRunoilija tuntee katkeruutta ja inhoa elämää ja aikaansa kohtaan; hänen\nmielestään rappeutuneisuus ja barbaarisuus ovat vallanneet ihmishengen\nHomeroksen, Aiskhyloksen ja Sophokleen jälkeen, jotka viimeiseksi\nedustivat runouden elinvoimaa, täydellisyyttä ja sopusointuisuutta. Hän\nmuistelee muinaisuutta: rakastetun kauneuden maan, Hellaan, legendoja;\nväkivaltaisia aikoja, jolloin ihmiskunnalla oli barbaarisuudestaan\nhuolimatta ainakin hurjaa jylhyyttä; ja Indiaa ja sen nirvanaa.\n\nNykyisyydestä häntä viehättää vain luonto: \"Oi meret, oi metsät\nmiettiväiset, olevaisuuden pyhät äänet, teiltä olen saanut myötämieltä\nvaikeina hetkinäni\". Tropiikeista varsinkin hän on löytänyt luonnon\nuhkeimmassa voimassaan ja rehevyydessään, ja on kuvannut sitä Bernardin\nde Saint-Pierren väriloistoisuudella. Hän rakastaa enemmän voimaa kuin\nsuloa ja kuvaa mieluummin suuria peloittavia petoja kuin lauhkeita\neläimiä. Leconte de Lisle on mielikuvituksensa ja aiheidensa puolesta\nromantikko, osoittaen taiteellaan, kuinka vaikeata rajankäynti\nkirjallisuuden kahden pääsuunnan välillä yleensä on.\n\nHänen runoutensa pessimismi ja aiheiden eriskummallisuus eivät\nole omiaan lämmittämään sydäntämme. Mutta hänen ulkonainen\nmuototaituruutensa herättää ihailua. Varmemmin ja oppineemmin kuin Hugo\nhän elävöitti menneet aikakaudet. Tunnontarkkuudessaan hän kirjoitti\nesim. antiikin nimet ja sanat niiden alkuperäisessä asussa eikä niin\nkuin ranskassa oli totuttu, mikä lisäsi todellisuussävyä. Kohteet hän\nhuomioi ja ilmaisi kaikin puolin niin sattuvasti, että maalari voisi\nkadehtia sitä. Säkeissä on sanojen keskinäinen sointuisuus täydellinen,\nniin että kuvat nousevat mielikuvitukseemme kuin musiikin saattelemina.\nNäin Leconte de Lisien runot ovat kuin nuhteettomia marmoripatsaita,\njoilta emme kyllä voi kieltää ihailuamme, mutta joista silti puuttuu\nlämmittävää inhimillisyyttä eli juuri sitä, joka tekisi nuo patsaat\neläviksi.\n\nLeconte de Lisien läheinen ystävä ja innokas kannattaja oli _José Maria\nde Hérédia_ (1842-1905), Kuubassa syntynyt kreolin ja ranskattaren\npoika. Hän suoritti koulunkäyntinsä Parisissa, jonne asettui\nvakinaisesti n. 1860, ja liittyi heti alusta parnassolaisiin. Vaikka\nhänen tuotantonsa oli vähäinen -- Castillon Uuden Espanjan\nvalloitushistorian ja pari muuta pienempää käännöstä, jokunen\ntilapäisruno ja kauan käsikirjoituksena kierrellyt ja vasta 1893\njulkaistu sonettikokoelma Voitonmerkkejä (Les Trophées) --, hänet\nkuitenkin valittiin Akatemiaan (1894) juuri viimeksimainittujen\nerikoisen taiteellisen arvon vuoksi. Hän kannatti mestarinsa\nkäsityksiä: \"Tosi runous asuu luonnossa ja ihmiskunnassa, jotka ovat\nikuisia, mutta ei päivän yksilön sydämessä, oli hän vaikka miten\nsuuri\". Mutta päinvastoin kuin mestarinsa, Hérédia ei ollut pessimisti.\nHänen sonettinsa, joilla hän elvytti Ranskassa tämän renessanssin\nrakastaman runomuodon, sisältävät välähdyksiä Kreikasta, Roomasta,\nrenessanssista, itämailta ja tropiikeista, ja kykenevät neljällätoista\nsäkeellä elvyttämään kokonaisen aikakauden. Sonettien teho johtuu ei\nvain yksityiskohtien huolellisesta hiomisesta vaan etenkin siitä, että\nHérédia osasi viimeisellä säkeellään avata lukijan mielikuvitukselle\navarat lentoalat.\n\n_Armand Sully-Prudhomme_ (1839-1907) näytti valmistuvan mieheksi, joka\naikoi toteuttaa Leconte de Lislen haaveileman tieteen ja runouden\nyhdistämisen. Hän aloitti näet uransa tiede- ja käytännön miehenä, mm.\ntoimien jonkin aikaa insinöörinä Creuzot'n tehtaissa. Tuntien kuitenkin\nolevansa taipumuksiltaan enemmän ajattelija kuin aktiivinen\ntyöskentelijä hän yritti opiskella lakia, kunnes antautui runouden\npalvelukseen. Hänen tärkeimmät teoksensa ovat: Säkeitä ja runoja\n(Stances et poèmes, 1865), Kokeita (Les Épreuves, 1866), Yksinäisyyksiä\n(Les Solitudes, 1869), Turhia hellyyksiä (Les Vaines Tendresses, 1875),\nOikeus (La Justice, 1878) ja Onni (Le Bonheur, 1888). Akatemiaan hänet\nvalittiin 1881. Hän on kirjoittanut myös esteettisiä ja filosofisia\nteoksia. Nobel-säätiön ensimmäinen kirjallisuuspalkinto annettiin\n(1901) hänelle \"tunnustukseksi hänen erinomaisista, vielä viime\nvuosinakin osoittamistaan kirjailija-ansioista, ja erittäinkin hänen\nkorkeasta ihanteellisuudesta, taiteellisesta täysvalmiudesta ja sydämen\nja neron ominaisuuksien harvinaisesta yhtymisestä todistavasta\nrunoudestaan\".\n\nLeconte de Lislen vaikutuksen alaisena Prudhomme ensin kokeili\nulkonaisesti kuvaavalla runoudella, mutta totesi pian kykenevänsä\nparemmin sielun maailman esittämiseen. Useimpien lukijainsa mieleen hän\non jäänyt Särkyneen maljakon (Le Vase brisé) eli siis salaisten\nsielunsurujemme hienotunteisena, hellänä erittelijänä, joka tuntee\nkatoavat ilomme ja käsittämättömän alakuloisuutemme. \"Kyynel,\nsurullinen laulu, kirjan yksi ainoa sana, pilvi kirkkaalla taivaalla\nsaa minut tuntemaan sydämessäni vanhat surut\". Mutta tästä hiljaisesta\nalakuloisuudesta huolimatta runoilija ei ole pessimisti, vaan\npäinvastoin hänen sydäntänsä ilahduttaa rakkaus korkeisiin ihanteisiin.\nHän on niin \"vanhanaikainen\", että uskaltaa ilmoittaa palvovansa\nhyvettä (Hyve -- La Vertu), vaativansa yhteiskunnallisten\nvelvollisuuksien noudattamista ja rakastavansa isänmaata (La Patrie).\nOikeus-runoelman omistuskirjoituksessa hän lausui asettavansa runouden\ntehtäväksi innostuksen herättämisen ajattelun kaikkia alueita kohtaan\nja kohosi metafysiikan piiriin siinä ja Onni-runoelmassaan.\n\nOikeus jakautuu \"valvontavuoroihin\", joissa Etsijä ja Ääni\nkeskustelevat, edellinen sonetein, jälkimmäinen neljin nelisäkeistöin.\nEtsijä lähtee hakemaan oikeutta \"ainoan soihdun eli tieteen valossa\",\nmutta ei löydä sitä maasta eikä taivaasta. Mutta vaikka järki\nosoittautuu voimattomaksi, ei tie silti ole tukossa. Omatunto näet\nkehoittaa \"olemaan ihminen ja kunnioittamaan ihmistä\". Oikeutta ei ole\nmyötämielen ulkopuolella, ja tätä taas kasvattavat omatunto ja tiede.\nOikeus on sydämen ja järjen yhtymistä, rakkautta, jota valistus johtaa.\n\nOnni on muodoltaan draamallisempi. Faustus on löytänyt toisessa\nelämässä Stellan, jota oli rakastanut. Hän olisi nyt ylen onnellinen,\nellei kiihkeästi haluaisi saada ratkaistuksi olevaisuuden arvoitusta.\nHän haastattelee filosofeja, mutta näiden vastaukset ovat\nepätäydellisiä, ja oppineita, mutta näiden tiede pysähtyy rajattomuuden\nkynnykselle, jonka takana piilee vastaus ikuiseen kysymykseemme. Hän\nluopuisi etsimisestään ja tyytyisi osaansa, ellei pimeydestä kuuluisi\nsinne syöstyn ihmiskunnan huokauksia. Silloin hän päättää lähteä\nStellan kanssa takaisin maahan viemään ihmiskunnalle totuutta.\nUhrautuessaan täten he löytävät täydellisen onnen.\n\nSully-Prudhomme on Ranskan filosofisen runouden uudistaja Voltairen ja\nChénier'n parhaiden perinteiden mukaan. Tällöin hän ei voinut välttyä\nproosallisuuden kuivuudesta eikä opettavaisuudesta, jotka ovat aina\nvaarana, kun on esim. selostettava filosofisia järjestelmiä. Tieteen\nsaavutuksia kuvatessaan hän joutui käyttämään perifrasista. Mutta\nnäiden heikkouksien ei ole annettava sumentaa sitä tosiasiaa, että\nhänen mielikuvituksensa kohoaa toisinaan korkeaan, jylhään lentoon,\nsaavuttaen suuren runouden voittoja. Ja vaikka se ei kykenekään\nkauttaaltaan ylevöittämään laajaa runoelmaa, se riittää täydelleen\nlyhyeen runoon. Sully-Prudhomme muistetaan erikoisesti sydämen\nrunoilijana, ei sen myrskyisten intohimojen, vaan sen salaisten,\nalistuneiden surujen tulkitsijana. Hän viehättää hienotunteisen,\nlämpimän osanottonsa ja ihanteidensa ylevyyden vuoksi.\n\nParnassolaiset saattoivat sanoa, että Leconte de Lislen asiallista\nkuvaustapaa voitiin sovittaa Parisin elämään vähintään yhtä hyvällä\nmenestyksellä kuin eksoottisiin maihin. Niinhän tekivät Sainte-Beuve\nJoseph Deformen runoissa, Hugo Köyhissä ihmisissä ja naturalistit\nromaaneissaan. Tällä alalla saavutti runoilijan mainetta _Coppée_ (s.\n195), jonka lukuisista kokoelmista tässä mainittakoon vain\nVaatimattomia ihmisiä (Les Humbles, 1872). Hän sepitti myös eepillisiä\nrunoelmia, joiden aiheet otti historian eri aikakausilta (Sanherib --\nSennachérib), ja eritteli sielunelämää Sully-Prudhommen tyyliin\n(Sisimmyyksiä -- Intimites). Ne tuntuvat kuitenkin vaivoin syntyneiltä,\nvaikuttamatta aidoilta.\n\nCoppée oli realisti, oikeammassa olossaan huomioidessaan Parisin elämää\nkuin filosofoidessaan. Hänen aiheensa olivat niin arkipäiväisiä, että\nniiden kohoaminen runouden piiriin riippui kokonaan siitä, riittikö\nrunoilijalla voimaa niiden tällaiseen muuntamiseen ja ylevöittämiseen.\nCoppéella ei sitä aina riittänyt, vaan pujahteli hänen säkeidensä\njoukkoon usein latteata proosaa.\n\n\n3\n\nSelville on käynyt, että parnassolaiset olivat runoutensa luomisessa\nvaativaisia sekä muodon että sisällyksen täsmällisyyteen nähden, olipa\nkysymys kuvauksesta tai erittelystä. Heidän runoutensa yleisleimana oli\nnäkemyksen tosioloisuus, joka vetosi enemmän järkeen kuin tunteisiin.\nKun nämä eivät kuitenkaan voineet jäädä runouden ulkopuolelle, syntyi\nuusi ns. _symbolistinen eli dekadenttinen_ suunta, jonka pyrkimyksenä\noli tunne-elämän ravitseminen omien erikoisten taidekeinojen kautta.\n\nHälisevä, yleisen huomion haluinen symbolistien ryhmä hylkäsi\nparnassolaisten täsmällisen, kirkkaan, asiallisesti maalaavan\ntoteamuksen ja pyrki vaikuttamaan sanojen sekä väri- että varsinkin\nniiden musikaalisen, soinnillisen arvon kautta. Symbolistit hylkäsivät\nsäännölliset runomitat ja sanojen tavalliset lauseopilliset yhteydet\nvoidakseen täysin vapaina suggeroida eli vihjaillen synnyttää\nlukijoissaan omia haihtuvaisia mielteitään järjestämällä sanansa\nkeskinäisesti sointuviksi ryhmiksi. Kokoelmassaan Muinoin ja taannoin\n(Jadis et naguère, 1885), runossa Runotaide (Art poétique), suunnan\nkuuluisin runoilija _Verlaine_ ilmaisi ohjelmansa seuraavasti:\n\"Musiikkia ennen kaikkea, ja siksi valitse ainutlaatuinen, epämääräinen\nja ilmaan haihtuvainen aihe, sillä me tarvitsemme enemmän vivahduksia,\nei väriä, ei mitään muuta kuin vivahduksia. Kuka voi kertoa\nloppusoinnun tekemät vääryydet? Enemmän musiikkia ja pidä huolta siitä,\nettä säkeesi ovat siivitettyjä, että tunnetaan niiden lähtevän\nsielusta, joka on matkalla toisia taivaita ja toisia rakkauksia\nkohti\". Tästä jo näkyy, että näiden runoilijain \"symbolismi\" oli\nalleviivatessaan musikaalisuutta jonkin verran toista kuin Baudelairen\najattelema sanoissa piilevä vertauskuvallisuus, esim. äänien ja värien\nvastaavaisuus, ja toista kuin se symbolismi, jota olemme tavanneet\nnimensä alkuperäistä merkitystä vastaavana esitys- ja suggestiokeinona\nmm. Ibsenin, Hauptmannin ja Strindbergin draamoista. Verlainen\n\"symbolismi\" oli musikaalisuusvaatimuksensa vuoksi enemmän mielikuva\nkuin täsmällinen kirjallinen ohjelma; se antoi noudattajalleen suuren\nyksilöllisen liikkumatilan ja johti käytännössä itselleen tuhoisaan\nhämäryyteen.\n\nTunnetuimpia ranskalaisia symbolisteja olivat _Rimbaud, Verlaine ja\nMallarmé_ sekä belgialainen _Verhaeren_.\n\nRunoilija ja seikkailija _Jean Arthur Rimbaud_ (1854-1891) syntyi\nCharlevillessä, Ardenneilla, sittemmin perheensä luota karanneen\narmeijan kapteenin poikana, sai ankaran kasvatuksen ja osoittautui\nlapsesta saakka sisukkaaksi ja väkivaltaiseksi. Hän alkoi sepittää\nrunoja kymmenvuotiaana. Viisitoistavuotiaana hän riideltyään äitinsä\nkanssa karkasi kotoaan, joutui irtolaisena Parisissa pidätetyksi ja\npassitettiin kotiin. Muutaman päivän kuluttua hän karkasi taas, pääsi\nBelgiaan ja eli täällä kulkurina nähden nälkää ja kirjoittaen runoja,\nkunnes lopuksi palasi äitinsä luo. 1871 hän karkasi kolmannen kerran ja\neli Parisissa kurjuudessa, kunnes routa jälleen ajoi porsaan kotiin.\nMainittuna vuonna hän sepitti runon Humaltunut venhe (Le Bateau ivre),\njota nyt pidetään symbolismin ensimmäisenä, perustavana ilmiönä. Hän\nlähetti sen Verlainelle, joka teki sen tunnetuksi kirjallisissa\npiireissä ja pyysi häntä Parisiin. Täällä, Verlainen ja Banvillen\nturvissa, kommunistien sotilaana, Rimbaud oleskelikin 1871-1872.\nKommunistien kukistuttua hän harhaili Verlainen kanssa Englannissa ja\nBelgiassa, jossa 1873 julkaisi ainoan hänen omasta toimestaan painetun\nteoksen, proosakuvauksen Kausi Helvetissä (Une Saison en Enfer). Siinä\nhän kertoo peitetysti oudosta suhteestaan Verlaineen, joka yritti kaksi\nkertaa murhata häntä Brysselissä. Toisella kerralla hän haavoittui\npahasti Verlainen revolverin kuulasta. Tuntien kaipuuta uuteen,\npuhtaaseen elämään, Jumalan puoleen, kuten kirjassaan kertoo, Rimbaud\npäätti lopettaa runoilun ja lähteä pois Euroopasta. Oleskeltuaan\nvuoteen 1875 Stuttgartissa ja sen jälkeen jonkin aikaa työmiehenä\nItaliassa hän palasi Parisiin. Saatuaan äidiltään vähän rahaa hän nyt\nkatosi 16 vuodeksi, seikkaillen, kuten sittemmin on saatu tietää,\nhollantilaisena sotilaana ja karkurina Sundasaarilla, Sumatrassa ja\nJavassa, kulkurina Euroopan suurkaupungeissa, työmiehenä Kyproksessa ja\nAdenissa, ja kahvi-, hajuste-, norsunluu- ja kultakauppiaana\nAbessiniassa, Harrarissa, josta pitäen teki laajoja liikematkoja\nSisä-Afrikkaan ja jossa Menelikin ystävänä otti osaa uuden Abessinian\nmuodostamiseen ja vaikutti Ranskan hyväksi Italiaa vastaan. 1891\npolveen tullut vamma pakotti Rimbaud'n saapumaan kotimaahan hakemaan\napua, mikä kuitenkin tuli liian myöhään. Hän kuoli uskovaisena\nkristittynä Marseillen sairaalassa. Luullen Rimbaud'n kuolleen Verlaine\noli julkaissut 1886 hänen runonsa nimellä Valoja (Les illuminations).\nVaikka ne herättivät suurta huomiota, ei asia joko näytä tulleen\nRimbaud'n tietoon tai aiheuttanut tämän puolelta mitään elonmerkkiä.\nHänen kuolemastaan ei kirjallinen maailma tiennyt. Charlevilleen\npystytettiin 1901 hänelle muistopatsas.\n\nRimbaud oli uusi Villon, samanlainen tähdenlento kuin sataa vuotta\nvarhaisempi Chatterton (IV, s. 457), erona vain se, että tämä oli\ntraagillisempi. Hänen runoilijakykynsä oli korkeata luokkaa, mutta\nhänellä ei ollut vastustamatonta, koko elämäksi riittävää pakkoa\nilmaista tätä säkeinä, vaan hän muunsi sen kovien kokemusten\nkyllästyttämänä toimintaromantiikaksi. Chatterton harhaili\nmielikuvituksen avulla keskiajassa, Rimbaud boheemimaailmassa ja\neksoottisissa maissa. Mutta sekin, minkä tunnemme hänen työstään,\nriittää pysyvän runoilijamaineen perustaksi. Varhaisimmissa\nsäkeistöissään, esim. Laakson nukkujassa (Dormeur du Val), hän on\nvielä parnassolainen ulkonainen kuvaaja, mutta kehittyy pian yhä\nherkemmäksi ääntiöiden musikaalisuuden kuuntelijaksi, niiden värin\ntutkijaksi, ja sanoihin sen kautta liittyvän sävelen ja vihjaavan\nrinnakkaismerkityksen toteajaksi, kunnes siirtyy täydelliseen\nvertauskuvallisuuteen. Tässä hän on Baudelairen Vastaavaisuuksien\noppilas. Kuvaava on sonetti Ääntiöt (Les Vocals): A on musta kuin\ntiheän hyttysparven samettinen panssari; E kirkas kuin kostea\npingoitettu pellava; I purppurainen kuin vuodatettu veri; U vihreä kuin\npaimenia täynnä oleva laidunmaa; O oudosti sihisevä kuin jylhien\npasuunain puhallus. Aatteellisesti vertauskuvallinen on mainittu\nHumaltunut venhe (Ransk. kult. k., s. 648), runo venheestä, jonka\nmiehistö on surmattu ja joka ajelehtii tyhjänä virran mukana\nvaltamerelle. Runon kertojana on venhe itse, joka tietenkin on\nmaailmassa vapaana kuljeksivan ihmisen vertauskuva. \"Sisällytin siihen\nhiljaisuuden ja yöt, ilmaisin ilmaisemattoman, kiteytin hulluuden\",\nsanoi Rimbaud itse. \"Humaltuminen\" on vapauden ja kauneuden hurmaa.\nRunokuvat muistuttavat Quinceyn oopiumiunista, Coleridgen\nKubla-kaanista ja Leconte de Lislen eksoottisuudesta; vertaukset\novat omituisia (\"veden loiskeesta laitani soi kumeammin kuin lapsen\npää\"). Runo on väkevän luomisinnon ja värikkään, alkuvoimaisen,\nerikoislaatuisen mielikuvituksen tuote. Sen aatteellista arvoa syventää\nsiitä ilmenevä kaipaus päästä puhtaaksi \"ihmisen liasta\".\n\nRimbaud'n kymmentä vuotta vanhempi auttaja, ystävä ja vihamies\n_Paul Verlaine_ (1844-1896) oli Napoleonin aikaisen soturin,\ninsinöörikapteenin poika Metzistä, sai kasvatuksensa Parisissa ja\naloitti elämänsä vakuutusvirkamiehenä. Runouden harrastajana hän pääsi\nparnassolaisten piiriin, jonka vaikutuksen alaisena sepitti ja julkaisi\nensimmäisen kokoelmansa Saturnolaisia runoja (Poèmes saturniens, 1866).\nSeuraava sikermä, Lemmenjuhla (Fêtes galantes, 1869), oli askel\nrokokoohon päin, jota Verlaine pyrki kuvaamaan samaan henkeen kuin\nWatteau maalauksissaan. Hyvä laulu (La Bonne Chanson, 1870) ylistää\nnuoren rakkauden ja kodin onnea -- 1870 Verlaine näet meni\navioliittoon. Kommunistien ystävänä hän joutui kuten mainittu Rimbaud'n\nkanssa kulkeelle; kertomamme revolverinlaukaus vei hänet kahdeksi\nvuodeksi Monsin vankilaan. Jo tätä ennen hän oli joutunut alkoholi- ja\nmuidenkin paheiden orjaksi, eikä ollut sopiva seuralainen Rimbaud'lle,\njoka oli vielä nuorukainen; Verlainen puolustukseksi on sanottava,\nettei liioin Rimbaud ollut enkeli -- onpa hänet leimattu ystävänsä\n\"pahaksihengeksi\". Vaelluksen varrella syntyneet runot ilmestyivät 1874\nnimellä Sanattomia romansseja (Romances sans paroles). Parisiin\nVerlaine palasi 1875; vaimo oli saanut avioeron. Vuosina 1875-1877\nVerlaine oleskeli Englannissa hankkien toimeentulonsa ranskan\nopetuksella. Palattuaan Ranskaan hän toimi opettajana, yrittipä\nmaanviljelystäkin, mutta vaipui yhä syvemmälle huolimatta siitä, että\noli vankilassa ollessaan tullut omalla tavallaan uskonnolliseksi, kuten\nnäkyy hänen Viisaus- (Sagesse-) kokoelmastaan (1881). Hänen kaikkiaan\n18:sta runokokoelmastaan muistettakoon vielä mainittu Muinoin ja\ntaannoin (1885), jossa vasta Verlaine omaksui symbolismin täydelleen,\nRakkaus (Amour, 1888), Rinnakkain (Parallèlement, 1889) ja Onni\n(Bonheur, 1891). Äidin kuoltua katkesivat viimeisetkin yhteydet\n\"arvossapidettyihin\" piireihin ja Verlaine eli loppuikänsä köyhyydessä,\nusein sairaalan hoidokkina, Latinalaiskorttelin kahviloiden\nboheemikuuluisuutena, joka alennustilastaan huolimatta oli aina iloinen\nkuin lapsi. Eurooppa alkoi kuitenkin osoittaa oivaltaneensa hänen\nrunoutensa ansiot. 1894 hänet kutsuttiin luennoimaan Lontooseen ja\nOxfordiin.\n\nVerlainen inhimillisyys oli yhtä monipuolista kuin sen eri vivahduksia\nmahtuu kurjan absintinjuojan ja pyhimyksen väliin. Hänestä on tullut\nkaikkien niiden runoilijain ja esteetikkojen epäjumala, jotka pitävät\nboheemielämää runoudessa tulkitun inhimillisyyden, \"raadollisuuden\",\nehdottomana edellytyksenä, oppikouluna ja aitouden takeena. Verlainellä\non kuten tiedämme esi-isinä pitkä rivi tällaisia \"kirottuja\nrunoilijoita\", joita hän erikoisesti tutki (Poètes maudits, 1888).\nHäntä voi verrata heihin kaikkiin, sillä boheemielämä, johon heillä on\nsamanlaiset taipumukset, valaa heidät yleensä myös samanlaisiksi\nsydämensä tuskien aina jonkin verran raukkamaisiksi, epämiehekkäiksi\nvalittajiksi, mutta lähinnä hän muistuttaa Musset'sta ei vain\nelämänkaaren vaan runoutensa puolesta. Lemmenjuhlassa, joka oli kuten\nsanottu Watteaun innoittama, hän osoitti taiteellista itsenäisyyttä\nkoettaessaan ilmaista rokokoon siroja kuvia ei vain säkein ja ajatuksin\nvaan lisäksi ottamalla huomioon sanojen ja lauseiden sävelarvon; näin\nsyntyikin runoja, joista rokokoon perhosleikki välittyy Musset'n kevein\nrunojaloin ja lisäksi suggestiivisin soinnuin. Vankeuden jälkeen hänen\nrunoutensa jakautui kahteen linjaan: lihalliseen ja uskonnolliseen,\njoita hän kuljetti rinnakkain pysytellen sovussa molempien kanssa.\nEdellisen leimana ja sisällyksenä on hillitön, avomielisesti ilmaistu\nsukupuolisuus ja lemmennautinto, omituisesti iloinen seksuaalisten\nkokemusten muistelu, joka sivuuttaa alkeellisimmankin säädyllisyyden ja\ntuo mieleen viattomuudessa itseään likaavan, rumia sanoja puhuvan\nlapsen. Viimeksimainittu sävy kohottaa ne taiteen piiriin, mikäli\nyleensä taidetta voi olla se, joka tyrmistyttää siveelliset tunteet.\nVerlainen \"uskonnollisuus\" oli sitä tunnelmoivaa laatua, joka tuottaa\nesteettistä nautintoa, mutta ei aiheuta uudestisyntymistä, missä\ntapauksessa lihallisuus tulee kauhistukseksi. Niinpä hän saattoi\ntarjota sen saman runollisen antaumuksen, jonka vallassa ylisti\nparisilaisia ilotyttöjä, suuremmitta muutoksitta Neitsyt Marialle\nollenkaan ajattelematta täten harjoittavansa heräämättömällekin\nsivistyneelle vastenmielistä pyhyyden rienausta. Uskonnollisuus oli\ntoisin sanoen Verlainelle lisätie runolliseen tunnestautumiseen, mutta\ntuskin muuta; jos se olisi ollut todellista synninhätää, hän ei olisi\nvoinut jatkaa lihallisen runouden sepittämistä. Kristillisistä hyveistä\nhän näyttää omistaneen yhden: nöyryyden, jolla osasi \"aateloida\"\nkurjimmankin alennustilansa ja saada hartaita kuulijoita. \"Rukoilkaa\nLélian-raukan puolesta!\" hän pyysi nöyrästi tarkoittaen itseään.\n(Lélian = anagrammi hänen nimestään). Mutta ei voi olla kysymättä,\nolikohan tämä \"nöyryys\" aitoa, sillä jos mikään hyve niin se on\nharvinainen. Kuta näkyvämpää nöyryys on, sitä suurempi syy on epäillä\nsitä ylpeydeksi. Erikoisesti ylpeys on kerjäläisen sauva.\nKaikenkaikkiaan: Verlainea ei voine pitää siveellisen tahdon ohjaamana\nihmisenä, vaan hän kuului tuulessa lentäviin lehtiin, jotka eivät ole\nvastuunalaisia teoistaan. Tällä ei ole tarkoitus kieltää hänen\nrunoilijakykyään; hänen tuotannossaan on tärkeimmällä sijalla ketään\nloukkaamaton ja mitään rienaamaton inhimillisyys, tulkittuna\nherkkyydellä, joka on kuin \"linnun kurkusta siniavaruuteen sointuen\nleviävä sielu\".\n\n_Stéphane Mallarmé_ (1842-1898) oli \"naivin\" Verlainen vastakohta,\nhienostunut esteettinen kriitikko. Hänen elämänsä kului tasaisesti,\nkuohukohditta, englanninkielen opettajana kimnaasissa, La dernière\nModen avustajana ja kirjailijana, talvet Parisissa, kesät pienessä\nhuvilassa Seinen rannalla. Tiistai-iltoina hänen kotinsa oli avoinna\nkirjailijaystäville ja nuorille harrastajille, joiden runouskäsityksiin\nhän vaikuttikin enemmän henkilökohtaisella seurustelullaan kuin\nhuolellisesti valmistetuilla kirjoillaan. Näistä mainittakoon Faunin\niltapäivä (L'Après-midi d'un faune, 1876), Kootut runot (Poésies\ncomplètes, 1887), Sivuja (Pages, 1891), Runoa ja proosaa (Vers et\nprose, 1893), Poen runojen mestarilliset käännökset ym. Mallarmé lähti\ntaidetta-taiteen-vuoksi-teoriasta, mutta pyrki omistamaan sen\nitsenäisesti ja tuli täten esteettiseksi etsijäksi. Teorian luonteesta,\nettä taide on oma, mm. siveellisten pidäkkeiden ulkopuolella oleva\ntarkoituksensa, johtuu, että se irtautuen elämästä joutuu etupäässä\n\"asiantuntijain\", yleensä \"ennakkoluuloista vapautuneiden\"\nesteetikkojen ja \"henkisen ylimystön\" erikoisharrastukseksi. Syventyen\ntähän suuntaan Mallarmé koetti kriitillisesti pusertaa näkemyksistään\nesille vain sen, mikä todella, vapautuneena kaikesta toisarvoisesta,\nilmaisisi aiheen sisältämän taidemahdollisuuden ytimen. Tuloksena tästä\nhuippukriitillisyydestä, joka kohdistui sekä aiheeseen että tämän\nilmaisuun, oli sielullisesti oman runosuonen kuivettuminen ja\nulkonaisesti muodon kiteytyminen lyhyeksi ja vaikeatajuiseksi. Kuta\npitemmälle Mallarmé kehitti ilmaisukeinojaan tähän \"puhtaan runouden\"\nniukkaan suuntaan, sitä arvoituksellisemmiksi hänen säkeensä\nmuuttuivat. Kun hän lopuksi hylkäsi välimerkkien tavallisen käytön ja\nkeksi sijaan oman järjestelmänsä, oli tuloksena runous, jonka ajatukset\novat ymmärrettävissä vasta kärsivällisen tutkimisen avulla, mikäli\nsitenkään. Kun kieli ilmaisee yleensä vaillinaisesti runoilijan\nmielikuvat ja aatteet, riistäen niiltä melkein aina hienoimman tuoksun,\non runoilijan taistelua ilmaisun esteiden voittamiseksi kunnioitettava.\nSymbolistien koko ryhmä ja erikoisesti juuri Mallarmé uhrasi tähän\npääharrastuksensa. Parhaiten siinä menestyivät Rimbaud ja Verlaine,\njoiden onnistui ohentaa ilmaisukeino, kieli, niin läpikuultavaksi ja\nharsomaisesti mukautuvaksi, että se sointuen yhtyi allansa olevaan\nelämänkuvaan; huonoimmin siinä onnistui Mallarmé, sillä hän muutti\nkielen kivikovaksi, läpinäkymättömäksi koteloksi, jonka sisään kätki\naiheensa. Usein runoutta palvova mutta todellisuudessa hedelmätön sielu\nharhautuu tällaiseen teennäisyyteen.\n\n_Emile Verhaeren_ (1855-1916) oli Belgian Victor Hugo. Hän oli syntynyt\nSaint-Amandissa Antwerpenin läheisyydessä, kävi koulun Gentissä\nsaavuttaen myöhemmän runoilijatoverinsa Georges Rodenbachin ystävyyden,\nopiskeli Louvainin yliopistossa lakia ja perusti oopperalaulaja Van\nDyckin kanssa La Semaine-viikkolehden. Sen samoin kuin sen seuraajan\nnimeltä Le Type viranomaiset pian lakkauttivat niiden yhteiskuntaa\nvastustavan ja repivän hengen vuoksi. 1881 hän sai asianajajan\noikeudet, mutta antautui pian kokonaan kirjailijaksi ja\nsanomalehtimieheksi, \"Nuoren Belgian\" äänenkannattajien (La Jeune\nBelgique ja L'Art moderne) avustajaksi. Edellinen edusti\nyhteiskunnallista radikalismia, jälkimmäinen impressionismia ja\nsymbolismia. Runollisen herätteensä Verhaeren sai viimeksimainitun\nsuunnan aatteista, mielikuvansa vanhasta flaamilaisesta taiteesta, sen\nvärikkäästä, \"lihaksisesta\" realismista. Niinpä hänen ensimmäiset\nrunoteoksensa Flaamilaiset (Les Flamandes, 1883) ja Munkit (Les Moines,\n1886) edustavat Jordaensin tyylistä aisti-iloa ja joskus liian\nrehevästi ja tarkoituksellisesti kuvattua flaamilaista luostarielämää.\nTämän jälkeen seurannut sairaus aikaansai hänen taiteessaan käänteen:\nkokoelmat Iltoja (Les Soirs, 1887), Mullistuksia (Les Débâcles, 1888)\nja Mustia soihtuja (Les Flambeaux noirs, 1889) ilmaisevat hänen\nmenettäneen nuoruutensa valoisan toivorikkauden ja joutuneen\n\"elämänväsymyksen, tiedon ja yön haamun\" vainoamaksi. Tästä masennuksen\nja pessimismin tilasta hän kuitenkin alkoi pian nousta, kuten hänen\nseuraavat teoksensa Tien ohessa (Au bord de la route, 1890) ja Näkyjä\nteilläni (Les Apparus dans mes chemins, 1891) osoittavat. Hänet valtaa\nnyt lähimmäisenrakkaudesta ja ihmiskunnan paranemisen toivosta syntynyt\nuusi usko sosialismi, jonka ihanteet hän ilmaisee korkeatasoisena\nlyriikkana. Kokoelmassa Tasankoja näkyinä (Campagnes hallucinées, 1893)\nhän kuvasi kaupunkeja, kyliä ja peltoja symbolistisesti, kuin\nyksilöllisiä eläviä olentoja ja Houkuttelevissa kaupungeissa (Les\nVilles tentaculaires, 1895) väestön siirtymistä teollisuuskeskuksiin ja\nhylättyjen, autioituneiden vainioiden tragiikkaa. Tästä sosiaalisten\naatteiden ja näkyjen runoudesta Verhaeren vähitellen irtautui\nnoustakseen rauhallisempiin näköaloihin, mikä kuvastuu hänen seuraavan\najan tuotteistaan (Elämän kasvot -- Visages de la Vie, 1899; Pieniä\nlegendoja -- Les Petites Légendes, 1900; Myrskyisiä voimia -- Les\nForces tumultueuses, 1901; ym.). Mielenrauhaa ja onnea ilmaisee hänen\nHetkiä-sarjansa: Kirkkaita (1896), Iltapäivän (1905) ja Iltahetkiä\n(1911, Heures claires, d'après-midi, du soir). Runoilijamainettaan hän\nlisäsi huomattavasti Koko Flanderi (Toute la Flandre, 1904-1912)\nnimisellä suurrunoelmalla, jossa on kuusi osaa. Siinä hän kuvaa\nlapsuutensa muistoja, Belgian rannikkoa, Flanderin historiaa,\npikkukaupunkien ja maaseudun elämää. Vertaus hänen samoja aiheita\nkäsittelevään nuoruudenteokseensa osoittaa, kuinka tavattomasti hän oli\nkypsynyt ja kehittynyt. Tällä työllään Verhaeren saavutti\nkansallisrunoilijan aseman, jota vielä vahvisti maailmansodan aikana\nisänmaallisella runoudellaan. Hän kuoli tapaturmaisesti, jäämällä\nRouenin asemalla junan alle.\n\nMaeterlinck on ylimyksellinen, ylihienostunut dekadentti -- Verhaeren\nkansanomainen, maassa kiinni pysyvä, ensimmäisen polven tuore realisti.\nHänen esikuvinaan olivat Hugo ja Whitman, ja hänen ainaisena aiheenaan\npilvisen, sateisen taivaan alla leviävä Belgian tasanko, jonka\npeltomaisemaa särkevät tehtaiden piiput ja rauhaa rikkoo koneiden jyske\nTämän näkynsä eri puolet hän kuvasi ytimekkäin vapaamittaisin säkein,\njoista kuuluu työläisarmeijojen marssi ja syntyy sarja vaikuttavia\nfilosofisrunollisia vertauskuvia.\n\nSymbolismin vaikutus sekä Ranskan että muunkin Euroopan, varsinkin\nEnglannin ja Saksan runouteen on ollut huomattava. Luopuen\njärkivoittoisesta parnassolaisuudesta symbolistit omistivat Baudelairen\ntunnevoittoisen linjan, kehittivät sitä omintakeisesti mm.\nkielellismusikaaliseen suuntaan, vapauttivat sen ranskalaista lyriikkaa\nvielä kahlehtineista muotoparinteistä, esim. aleksandriinin yhä\nvälttämättömänä pidetystä kesuurasta (IV, s. 53) ja mikäli tahtoivat\nloppusoinnustakin. Enjambement oli sallittava, rytmin vaihtelu ja vapaa\nrunomitta myös. Tulokset olivat eri runoilijain kohdalla eriarvoisia,\nmutta kokonaisuudessaan symbolismi merkitsi aidon lyriikan elpymistä.\n\n\n4\n\n_Jean Richepinin_ olemme maininneet draaman yhteydessä (s. 195) hänen\nihanteellisten, romanttisten runodraamojensa vuoksi; huomautamme\nhänestä myös lyyrikkona. _Claudel_ (s. 199) oli nuoruudessaan Rimbaud'n\nlumoissa ja kartutti tultuaan herätykseen kielensä kuvarikkautta\ntutkimalla Raamattua. Hänen draamansahan ovatkin mystillisesti\nsuggestiivisia ja vertauskuvallisia, mutta hänen lyriikkansa on\nobjektiivista, rauhallista, selkeää, palaten symbolismin liioitteluista\nparnassolaisuuteen päin. Mystillinen katolisuus on se lähde, josta\nhänen lyriikkansakin pulppuaa. Viisi suurta oodia (Cinq grandes Odes,\n1910) on sepitetty samaan vapaaseen runomittaan kuin hänen draamansa,\nmutta Jumalan vuoden hyvyydenseppele (Corona benignitatis\nanni Dei) ja Sotalauluja (Poèmes de Guerre, 1915) säännöllisin\nloppusointuisin säkein. Claudel vaikuttaa uskonsa ehdottomuudella ja\njärkkymättömyydellä sekä tunnemaailmansa ja säkeidensä ylevyydellä.\nHistoriallisen romaanin yhteydessä mainitsemamme (s. 61) _Henri de\nRégnier_ aloitti runoilijatuotantonsa symbolistina (Huomispäivät -- Les\nLendemains, 1885 ym.) osoittaen ja ilmaisten kaikki ne kauneudet, joita\ntämä suunta voi saavuttaa, laajensi tekniikkaansa kokoelmassa Maalais-\nja jumalallisia leikkejä (Jeux rustiques et divins, 1897) lähentymällä\nparnassolaisuutta, erittäinkin Hérédiaa, jonka tyttären kanssa meni\navioliittoon, ja päätyi klassillisuuteen kokoelmassa Savimitaleja\n(Médailles d'argile, 1900), missä on sittemmin pysynyt (viimeinen\nkokoelma Liekin jälkiä -- Vestigia flammae, 1922). Mutta nämä muutokset\novat olleet vain ulkonaisia -- hienosti sivistynyt, oppinut, herkkä\nkulttuurirunoilija on pysynyt samana luopumatta symbolismin\nmystillisestä ja melankoolisesta magiasta, jonka avulla yhä uudelleen\nherätti menneiden intohimojen, kaipuiden, taistelujen, kunnian ja\nkuoleman muistoa. _Albert Samain_ (1858-1900) oli lilleläinen\npankinvirkamies, joka sai 1884 pienen toimen Parisissa, Seinen\nprefektuurissa. 1893 hän julkaisi esikoiskokoelmansa Prinsessan\npuutarhassa (Au Jardin de l'infante) ja saavutti heti suurta\ntunnustusta. Toinen kokoelma Maljakon kylkeen (Aux flancs du vase)\nilmestyi 1898, ja kolmas Kultavaunut (Le Chariot d'or) ja draama\nPolyphème kuoleman jälkeen (1901). Samain oli vaatimattomissa oloissa\nelävä, hiljainen, arka luonne, joka ei kuulunut mihinkään \"suuntaan\",\nvaan rakasti runoilua siksi, että se auttoi häntä pääsemään arjen\nharmaudesta sunnuntain päivänpaisteeseen. Hän viljeli hentoa, raukeata\nunikauneutta, ilmaisten herkkää soinnullisuuden tajua ja muistuttaen\nßaudelairestä, Watteausta ja Schumannista. _Francis Viélé-Griffin_\n(1864-1937) on omistanut suuren osan tuotannostaan Ranskan maisemien ja\nluonnon kauneuden tulkitsemiseen (Runoelmia ja runoja -- Poèmes et\npoésies, 1886-1893, Elämän selvyys -- La Clarté de vie, 1897) ja on\nantanut siinä aidointa runouttansa. Toisessa osassa joka on enemmän\nsymbolismin innoittamaa ja oppineempaa, hän on etsinyt kauneutta\nHellaan myyteistä ja koettanut todeta niiden historiallista ja\naatteellista merkitystä (Ääni Joniasta -- Voix d'Jonie, 1914). Asian\nluonnosta johtuu, että tällainen runous on jonkin verran haettua,\npakolla syntynyttä eikä vapaatahtoisesi pulppuavaa. _Francis Jammes_\n(s 65) on runoilijana uskollinen samoille ihanteille kuin proosan\nkirjoittajana Runoteoksissaan (Säkeitä -- Vers, 1892, 1893, 1894,\nAamusoitosta iltasoittoon -- De l'Angélus del'aube à l'Angélus du soir,\n1888-1897; Neitsyt ia sonetit -- La Vierge et les sonnets, 1919) hän\npuhuu luonnosta maalla asuvan läheisellä tunnolla, koruttomasti ja\nraikkaasti, edustaen tuoretta arvokasta kauneustekijää. Uskonnollisen\nheräämisensä jälkeen hänen oli helppo hengistää koruton taiteensa\nvastaavaksi naiviksi kristillisyydeksi. Siinä ei ole Verlainen paheen\ntiellä koettua tuskaa, mutta on sitä enemmän lapsenomaisen uskon\nkaunista kirkkautta. _Charles Guérin_ (1873-1907) oli sukupolvensa\npätevimpiä runoilijoita. Hänkin lähti symbolismin piiristä (Lumen\nkukkia -- Fleurs de neige, 1893), mutta päätyi kannattamaan\nklassillisuuden ihanteita ja sen muotoja. Hänen runoutensa on\nkorutonta, syvällistä ja alakuloista, ilmaisten suurta rakkautta\nluontoon, elämänhalua ja traagillista tunnetta sen johdosta, että\naavisti kuolevansa nuorena (Yksinäinen sydän -- Le Coeur solitaire,\n1898, Sisällinen ihminen -- L'Homme intérieur, 1905 ym.). _Paul Fort_\n(s. 1872) on julkaissut 28 nidettä Ranskalaisia ballaadeja (Pallades\nfrançaises) alkaen vuodesta 1897. Symbolismista hän on perinyt\nerinäisiä vapauksia loppusoinnun käytössä. Hänen runonsa ovat kuin\npieniä kuvaelmia, täynnä värejä ja mielikuvitusta, sävyltään samalla\nkertaa kansanomaisia ja viisaan, oppineen ihmisen tyyliin hienosti\nhumoristisia.\n\nNäiden runoilijain työstä kuvastuu symbolismin sekä perintö että\nirtautuminen siitä. _Jean Moréas_ (1856-1910), joka oli syntynyt\nAteenassa kreikkalaisista vanhemmista, oli aluksi symbolistien\njohtomiehiä, puolustaen heitä aikakauslehtikirjoituksissa, joissa\ntorjui \"dekadenttien\" nimen vääränä ja aivan oikein selitti heidän\nedustavan Baudelairestä, Verlainesta ja Mallarmésta alkanutta lyriikan\nuudistunutta linjaa. Hänen omat runonsa (Hiekkasärkkiä -- Les Syrtes,\n1884, Lauluja -- Les Cantilènes 1886, Intohimoinen toivioretkeläinen --\nLe Pèlerin passionné, 1891) saavuttivat tunnustusta symbolistien piirin\nulkopuoleltakin. Mutta vähitellen Moréas alkoi moittia symbolistien\nvapauksia liiallisiksi ja muodosti oman ryhmänsä, jota ruvettiin\nsanomaan \"uuskreikkalaiseksi\" eli \"romaniseksi kouluksi\" (l'école\nromane) ja joka kohotti klassillisuuden uuteen kunniaan. Moréas'n\nmyöhemmät tuotteet (Runoja -- Poésies, 1898, Säkeitä -- Stances,\n1897-1901 ym.) edustavat tätä uutta suuntaa ollen muodoiltaan\nklassillisia, tunteiltaan hillittyjä ja ajatuksiltaan selkeitä. Hellaan\nunelmoidun kauneuden hän osasi tulkita hengen sukulaisuuden\nherkistämällä ja kirkastamalla näkemyksellä.\n\nVuosisadan lopussa Ranskan lyriikka oli yleensä vapautunut symbolismin\nvaikutuksesta ja saattoi valita tien, mikä näytti kustakin runoilijasta\nhoukuttelevimmalta. Suuresta parvesta voimme mainita vain muutamia\nnimiä. Kreivitär _de Noaillesin_ (s. 63) runot (Lukemattomat sydämet --\nLe Coeur innombrable, 1901, Päivien varjo -- L'Ombre des jours, 1902)\novat täynnä intohimoa, liikutuksen voimaa ja lyyrillisyyttä, kaikki\nilmaistuna suurella sanataituruudella. Myöhemmin (Ikuiset voimat -- Les\nForces éternelles, 1920 ym.) niiden alue ulottui itämaille saakka ja\nniistä ilmeni hengen levottomuutta, ihmisen arvoituksen ja kuoleman\nleppymättömyyden tuottamaa tuskaa. _Charles Peguy_ (s. 86) edusti\nrunoudessaan (Jeanne d'Arcin rakkaudentyön mysterio -- Le Mystère de la\ncharité de Jeanne d'Arc ym.) samaa romanttista, puhdasta, ylevää\nelämänkäsitystä kuin filosofiassaankin.\n\nRanskan ulkopuolellakin on saavuttanut kuuluisuutta _Paul Valéry_,\nCettessä 1871 syntynyt ja Montpellier'n yliopistossa kasvatuksensa\nsaanut runoilija. Antiikin aiheita harrastava, klassillista suuntaa\nedustava, vuotta vanhempi ystävä Pierre Louys rohkaisi häntä ja\njulkaisi hänen ensimmäisiä sepitelmiään 1889 perustamassaan La Conque-\n(= näkinkenkä) aikakauslehdessä. 1891 Valéry tuli Parisiin ja liittyi\naluksi symbolisteihin, Mallarmén piiriin, jossa oppi ymmärtämään\ntiivistetyn ja musikaalisen ilmaisun tärkeyden, mutta josta kuitenkin\npian erosi. Matematiikan tutkijana ja filosofina Valéry tahtoi mennä\nvielä pitemmälle kuin Mallarmé eli vapauttaa runouden kaikesta, mikä ei\nvälttämättä kuulunut sen älylliseen keskeisrakennelmaan. Näin oli\nsyntyvä runoutta, joka oli \"puhdasta\" (la poésie pure) samalla tavalla\nkuin matematiikka on puhdasta tiedettä. Näitä ajatuksiaan hän esitti\ntutkielmassa Johdatus Leonardo da Vincin metodiin (Introduction à la\nMéthode de L. da V., 1895). Muutettuaan 1897 pois Parisista Valéry\nantautui pariksikymmeneksi vuodeksi kansantaloudellisiin ja\nmatemaattisiin tutkimuksiin, julkaisten tänä aikana vain yhden runon.\nGiden ja Louysin kehoituksesta hän sitten alkoi luoda \"puhdasta\nrunoutta\" ja julkaisi sarjan teoksia ja yksityisiä runoja (Nuori\nkohtalotar -- La Jeune Parque, 1917, Kalmisto meren rannalla --\nCimetière marin, Oodeja, 1920, Vanhojen säkeiden albumi -- L'Album de\nVers Anciens, 1920, Lumoa -- Charmes, 1922 ym.), joista hänen\nrunoperiaatteensa selvästi ilmenee. Ajatellessa sitä odottaisi, että\nmatematiikan perusominaisuus, selvyys, olisi näin syntyneen runouden\ntunnusmerkkinä, että Malherben estetiikka ja ranskalainen klassillisuus\nnousisivat uudistuneina haudastaan. Mutta tuloksena on päinvastoin mitä\nsuurin epäselvyys, voimakkaasti ponnistelevan älyn sotkeutuminen\nmielikuvien ja suggestiivisten sanojen tiheikköihin niin syvälle, ettei\nse enää pääse irti ja että sitä on vaikea sinne seurata. Tämä yritys\nluoda älyllisesti \"puhdasta\" runoutta ei ole tietenkään uusi -- lähinnä\nmuistuu mieleen Mallarmé ja sitten Browningin hämärä, raskas taide. Ei\nvoi olla ajattelematta, että jos Valéry olisi tulkinnut filosofiansa\nranskan parhaiden tyyliperinteiden mukaisella proosalla, selkeästi ja\nhienosti kuten esim. Bergson, tulos olisi ehkä ollut taiteellisesti\narvokkaampi kuin nyt, jolloin hän on ahdistanut sen epäselväksi ja\nvaikeatajuiseksi jääneen runomuodon pakkopaitaan. Tässä kaikessa on\nenemmän matemaattisen älyn urheilua vaikeiden tehtävien ratkaisussa\nkuin runoutta. Kalmisto meren rannalla (Ransk. kult. k., s. 790) on\nmuuten pohjaltaan sama aihe kuin Elegia maakylän kirkkomaalla (Engl.\nkult. k., s. 346); niiden vertaaminen on valaisevaa, jos tahtoo tutkia\nerilaisia ilmaisutapoja ja runouskäsityksiä. 1921 Valéry tunnustettiin\neräässä äänestyksessä Ranskan etevimmäksi runoilijaksi. Ranskalaisen\nklassillisuuden historiasta kuitenkin tiedämme älyllisyyden ja\nfilosofian johtavan lyriikan kuivumiseen ja katoon.\n\n\n\n\n2. Englanti.\n\n\n1\n\nEnglannin lyyrikoista olemme viimeksi maininneet Kiplingin ja Yeatsin,\nedellisen romantiikan viimeisenä merkkinimenä, jälkimmäisen\nromanttisena draamakirjailijana keskellä realismia. Tosiasiassa Kipling\noli suurempi realisti kuin Yeats, joka on unelmaromantikko jos kukaan.\nRealistisena draamakirjailijana olemme esittäneet myös Oscar Wilden,\nmutta hänetkin voisi yhtä hyvällä syyllä lukea romantikkojen joukkoon,\nsillä sellainen hän oli sekä mielikuvitukseltaan että tuotantonsa\nsuurelta osalta, kuten tulemme näkemään puhuessamme hänestä pian\nlyyrikkona.\n\nTodella realistinen lyyrikko oli _James Thomson_ (1834-1882),\norpokodissa kasvatettu merimiehen poika Port-Glasgow'sta, armeijan\npalveluksessa ollut apuopettaja, jonka elämä särkyi hänen rakastettunsa\nkuolemaan. Tultuaan silloisen johtavan \"ateistin\" Charles Bradlaugh'n\ntuttavuuteen Thomson alkoi kirjoittaa tämän lehteen (National Reformer,\n1860). Siinä ilmestyi hänen synkkä runonsa Peloittavan yön kaupunki\n(The City of Dreadful Night, 1874), sarja vertauskuvallisia näkyjä.\nTuohon kaupunkiin kokoontuvat kaikki ne, joilla ei ole enää toivoa. Se\nkatoaa päivän tullen, mutta sielun synkkyyden saadessa vallan, se taas\nrakentuu uudelleen. Sen kaduilla liikkuu haamuja, sen läpi virtaa\nitsemurhanjoki, ja sen temppeleissä saarnataan itsensä tuhoamisen\nvälttämättömyyttä. Thomsonin muutkin tuotteet ilmaisevat aitoa\nrunoilijakykyä. Hän oli alkoholisti, sukua Quinceylle ja Baudelairelle,\nHeinen kaltainen iroonikko, mutta kauempana pessimismin puolella --\n\"kirottu runoilija\".\n\nDiplomaatti ja poliitikko, Byronin tyttärentyttären puoliso _Wilfrid\nScaven Blunt_ (1840-1922) ansaitsi Proteuksen lemmensoneteilla (Love\nSonnets of Proteus, 1880) pysyvämmän maineen kuin omintakeisella,\nkiihkeällä oppositiopolitiikallaan. Blunt oli romantikko, jonka\nrunoissa on joskus (Autio kaupunki -- A Desolate City) Ossianin henkeä.\n_Henry Austin Dobson_ (1840-1921), siviliammatiltaan kauppaministeriön\nsatamaosaston johtaja, mutta ohella etevä kirjallisuus- ja\nkulttuurihistorioitsija, oli lahjakas runoilija. Hän oli ensimmäinen,\njoka alkoi sepittää runoja Banvillen uudistamiin keskiaikaisiin\nmittoihin (Sananparsia porsliinista -- Proverbs in Porcelain, 1877),\nsaaden siinä mm. Gossen lämmintä kannatusta. Rokokoosirouden Dobson\nelvytti kokoelmassaan Vanhan-maailman idyllejä (Old-World Idylls,\n1883). Hänen kirjallishistoriallinen työnsä on arvokasta. _Arthur\nO'Shaughnessy_ (1844-1881) oli British Museumin luonnonhistoriallisen\nosaston virkamies, mutta sydämeltään runoilija (Soittoa ja kuunvaloa --\nMusic and Moonlight, 1874), lempeä, alakuloinen sielu, joka oli avuton\nelämän arjen keskellä ja lauloi kuten Samain, johon häntä voi verrata,\nitsensä sunnuntaiunelmiin. Hovirunoilija _Robert Bridges_ (1844-1930)\noli ammatiltaan lääkäri, mutta luopui tältä alalta 1882. Tällöin hän\nantautui kirjallisuuden palvelukseen ruveten harjoittamaan\nkirjallishistoriallista ja runo-opillista tutkimusta ja sepittämään\nrunoutta. Runo-opin alalla mainittakoon Bridgesin vaatineen, että\nsäkeet on englannissa sommiteltava luonnollisen koron ja sanojen\nlausutun eikä kirjoitetun tavuluvun mukaan. Hän painatti teoksensa\naluksi yksityisesti, mutta ne tulivat vähitellen tunnetuiksi\nlaajemmissakin piireissä. Paras tuotanto sisältyy kokoelmaan Lyhempiä\nrunoja (Shorter Poems, 1890). Bridges on kirjoittanut myös draamoja.\n1913 hänet nimitettiin hovirunoilijaksi.\n\n_William Ernest Henley_ (1849-1903) oli tunnettu paitsi aikakauslehtien\ntoimittajana, kriitikkona, Stevensonin ja Kiplingin imperialistisena\nystävänä, myös runoilijana, jonka Runokirja (Book of Verse, 1888)\nilmaisi taitoa Dobsonin elvyttämien vanhojen runomittojen käyttämisessä\nja Miekan laulu (The Song of the Sword, 1892) innostusta\nkansallisvaltakunnalliseen aatteellisuuteen. Runoilija,\nnäytelmäkirjailija ja novellisti, skotlantilainen opettaja _John\nDavidson_ (1857-1909) julkaisi fantastisia näytelmiä ja ansiokkaan\nnuorisonkirjan (Perfervid, 1890), mutta saavutti menestystä vasta\nrunokokoelmalla Musiikkisalissa (In a Music-hall, 1891). Asemaansa hän\nvahvisti useilla ansiokkailla runoteoksilla, viljellen taitavasti ja\nvaikuttavasti varsinkin lontoolaisaiheista, kansanomaista\nballaadimuotoa. Häntä voi pitää dekadenttien hengenheimolaisena.\nDavidson kuoli oman käden kautta. _William Watson_ (1858-1935) tuli\ntunnetuksi 90-luvulla runoelmastaan Wordsworthin hauta (W's Grace,\n1890), josta jo ilmenivät hänen kriitilliset ja filosofiset\nominaisuutensa; näihin hän liitti myöhemmin poliittisen harrastuksen.\nRunoilijana häntä voi pitää lähinnä Arnoldin perillisenä. _Henry\nNewboltin_ (1862-1938) ballaadit (Kaikki amiraaleja -- Admirals All,\n1897) ja myöhemmät meriaiheiset runot ovat Kiplingin romantiikan\nkaikua.\n\n_Stephen Phillips_ (1868-1915), näyttelijä, opettaja ja\ndraamakirjailija, herätti suuria toiveita silosäkein sepittämällään\nMarpessa-runoelmalla (1890), mutta ei jaksanut pitää myöhempää\ntuotantoaan lupauksensa tasolla. Aihe on saatu antiikin mytologiasta:\nIda selittää Apollolle, miksi hän ottaa puolisokseen mieluummin\nkuolevaisen Marpessan kuin hänet, ja kerrottu sointuisasti ja kaunein\nrunokuvin. Runossaan Sokealle Miltonille (To Milton, Blind) Phillips\nkuvaa onnistuneesti, kuinka runoilijan jokainen neronvälähdys leimahtaa\npalamaan tähtenä alkupimeyden taivaalla. Myöhemmässä tuotannossaan\n(New Poems, 1907) Phillips vaipui luonnonmystiikkaan. _Lawrence\nBinyon_ (1869-1943) on British Museumin virkamies, taide- ja\nkirjallisuustutkija, jonka laajasta runotuotannosta Valitut runot\n(Selected Poems, 1922) antavat parhaan käsityksen. Muodon ja\ntaiteellisen aistin ankaruus, tutkijan eristäytyminen elämästä ja\nsiveellisesti vakava sävy on hänen klassillisvivahteiselle runoudelleen\nominaista. _Alfred Noyes_ (s. 1880), englantilainen oppinut ja\nrunoilija, amerikkalaisen Princeton-yliopiston professori, edustaa\nlyriikassaan (Kootut runot -- Collected Edition, 1910-1920)\nklassillista sopusuhtaisuutta, terveyttä, voimaa, tiedon selvyyttä,\nhurskautta ja toivehikkuutta. Drake-eepos (1906-1908) ja laulu\nEnglannin miekka (The Sword of England, 1911) ilmaisevat Kiplingin ja\nHenleyn romanttisen imperialismin vaikutusta. _James Elroy Flecker_\n(1884-1915), parhaassa iässään keuhkotautiin kuollut itämaisten kielten\ntutkija, oli helleenisen kauneuden, parnassolaisten muodon ja\nasiallisuuden palvoja. Hänen runoutensa (Kultainen matka Samarkandiin\n-- The Golden Journey to Samarkand, 1913) ilmaisee myös Keatsin\nvaikutusta.\n\n\n2\n\nViitaten siihen, mitä olemme jo sanoneet _Wilden_ Runoista (s. 203),\ntoteamme uudelleen, että niistä kuvastuu edellisen aikakauden\nvaltarunous: Tennyson, Rossettit, Swinburne, Gautier, Baudelaire ja\nVerlaine. Walter Paterin vaatimassa hiotussa muodossa tekijä ilmaisi,\nsiirtyen vaivattomasti mielialasta toiseen, tennysonilaista\nuniromantiikkaa, esirafaelilaista katolista mystiikkaa, swinburnelaista\nateismia ja ranskalaista symbolismia.\n\nTodellisen runollisen arvon vuoksi on muistoon jäänyt vain\nsisarvainajalle omistettu Levätköön (Requiescat). Muut runot ovat\nkiintoisia historiallisesti: kokeina, joissa ranskalaisen symbolismin\nkäsityksiä väreistä ja äänistä on yritetty koteuttaa englantilaiseen\nrunouteen. Niinkuin impressionistiset maalarit, ranskalaiset _Edouard\nManet_ (1832-1883) ja _Claude Monet_ (1840-1926) sekä heidän\noppilaansa, Wilden ystävä, kuuluisa amerikkalainen _James Whistler_\n(1834-1903) pyrkivät ilmaisemaan väreillä enemmän kuin muodoilla\ntarkastelun kohteesta saatujen mielteiden harmoonista perustunnelmaa,\nWilde koetti \"maalata sanoilla\" (Aamuvaikutelma -- Impression du Matin,\nVarjokuvia -- Les Silhouettes, Kultaisessa huoneessa: Harmonia -- In\nthe Gold Room: A Harmony). Menettelytapaa voisi sanoa perityksi aina\nGoncourt-veljeksiltä saakka: niinkuin nämä rakensivat naturalistisia\nkuvauksiaan asettamalla todellisuushavaintoja peräkkäin, Wildekin\nsepitti impressionistisia runojaan käyttämällä sanoja kuin väriläikkiä,\njotka asetettuina tiettyyn järjestykseen aikaansaavat lukijan mielessä\ntarkoitetun \"impression\". Tällainen maalaus on Wilden Keltainen\nsinfonia. Myös parnassolaisten pyrkimys huomioiden täsmälliseen\nilmaisemiseen on antanut aihetta impressionistisen esitystavan syntyyn.\nMutta vain sen kuvaaminen, mitä on aistimin ottanut vastaan, sulkee\nkuitenkin liiaksi pois sitä, mitä mielikuvitus ja ajattelu voisivat\nsiitä löytää ja siihen lisätä; vasta sen jälkeen, kun impressiot ovat\nsulaneet sielumme alitajunnallisuudessa, voimme ilmaista ne\ntaiteemme lopullisena aineksena, jolloin ne syvällistyneinä voivat\nmuuttua vertauskuvallisiksi, \"symbolistisiksi\" sanan oikeassa\nperusmerkityksessä. Tähän päämäärään Wilde pyrki Hempukkakodissa, jossa\ntodellinen neito lopuksi ylevöityy rakkauden ikuiseksi vertauskuvaksi,\nkoko runon muuttuessa ajattomaksi, symbolistiseksi saduksi. Sphinksissä\nWilde on kokonaan siirtynyt ranskalaiseen symbolismiin, koettaen siis\nluoda väri- ja sointuvaikutelmia. Aiheena ovat osaksi Flaubertin Pyhän\nAntoniuksen kiusauksista saadut sphinksin perversit mielikuvat ja\nnautinnonhalut, jotka tahallisesti kuvataan niin hämärästi, että lukija\nvoi vain aavistaa niihin kätketyn ajatuksen. Mutta tähän juuri\nrunoilija pyrki hyväksyen Mallarmén uudistaman trubaduurien estilh\nclus'n l. hämärän tyylin (II, s. 277). Niinpä hän on myös ansainnut\nGuiraut de Borneilin vastauksen. Elämänsä luhistumisesta Wilde sai\ninnoituksen Ballaadiin Readingin vankilasta, jossa on intohimon\naiheuttaman murhan ja hirttokuoleman realistista, kolkkoa sävyä.\n\nRanskan symbolismi muuttui siis Englannissa huomattavassa määrässä\nimpressionistiseksi ja oli yleensä hajanaisempaa ja eri yksilöiden\nmukaan monivivahteisempaa, vähemmän dogmaattista kuin kotimaassaan. Se\nei sitäpaitsi ollut vain kirjallinen suunta, vaan myös eräänlainen\nmaailmankatsomus, yli-ihmismuoti, jonka syntymiseen Nietzschellä on\nollut osuutensa. Viktorian aikakausi ikävystytti omahyväisellä\nmoraalisuudellaan, joka usein kulki käsikädessä ruman kaksoissisarensa\ntekopyhyyden kanssa, niitä rappeutuneita, ylihienostuneita\nylimyspiirejä, jotka olivat kykenemättömiä ottamaan osaa maailmanvallan\nrakennustyöhön, ja johti nämä ilmaisemaan vastustushaluansa moraalin\ntarpeellisuuden kieltämisellä ja yleensä siveellisten arvojen\nsaattamisella naurunalaisiksi. Tämän muodin aloittaja oli Stevenson,\nhänen olemuksensa se puoli, jota hän itse on kuvannut Mr. Hyden\nnimellä ja jolla oli eriskummallinen harrastus epänormaalien,\nkulttuuriväsymystä ilmaisevien aiheiden käsittelyyn. Wilde oli hyvä\nesimerkki siitä, miten tämä dandymainen perversiteetti ilmeni ei vain\nkirjallisuudesta vaan pukeutumisesta, puheentyylistä ja elämäntavoista.\nMaalaustaiteen alalta mainitsimme jo Whistlerin; muodin historiassa\novat vielä tärkeässä asemassa _Aubrey Beardsley_ (1872-1898) ja _Max\nBeerbohm_ (s. 1872). Beardsley oli ensin soitannollinen ihmelapsi,\nsitten arkkitehdinoppilas ja vakuutusvirkamies, ja vuodesta 1891 alkaen\nEdward Burne-Jonesin ja Puvis de Chavannesin opetusta nauttinut\ntaiteilija, jonka epäsovinnaiset, tyylitellyt, notkealinjaiset,\namoraaliset piirustukset herättivät tyrmistystä. Beardsleyn Keltainen\nkirja (The Yellow Book, 1894-1895) tuli erikoisesti kuuluisaksi.\nBeerbohm oli teatterinjohtaja Herbert Beerbohm Treen velipuoli,\nKeltaisen kirjan avustaja sekä kirjoituksin että mestarillisin\nkarrikatyyrein, kirjailija, jonka satiirinen erikoislaatu ja\nwildemäinen hirtehisluonne ilmenee jo hänen kirjoitustensa otsakkeista\n(Kosmeettisten aineiden puolustus -- A Defence of Cosmetics, 1896,\nOnnellinen tekopyhä -- The Happy Hypocrite, 1897 ym.). Monet\ntaiteilijat ja kirjailijat suhtautuivat \"dandypuolueeseen\" suopeasti,\nvaikka eivät lukeutuneetkaan siihen. Viktorian aikakausi oli\nkuitenkin siksi terve, ettei tämä amoraalinen libertiini- ja\ntaidetta-taiteen-vuoksi-suunta levinnyt laajempiin piireihin. Kuten jo\ntiedämme se tukahtui pian siihen inhoon, jota Wilden häväistysjuttu\nherätti, ja Kiplingin toimeenpanemaan runon kartanon tuuletukseen.\n\nDandyhenkinen kirjailija oli _Lionel Johnson_ (1867-1902), syntyään\nkuten Wilde irlantilainen (Irlanti ja muita runoja -- I. and other\nPoems, 1897). Hän oli esteetikko Walter Paterin ihailijoita ja\nkasvatteja omistaen parnassolaiseen tapaan suurinta huolta ilmaisun\nsattuvaisuuteen ja täsmällisyyteen. Elämäntavoiltaan ja runoudeltaan\nhän oli Verlainen oppilas: samalla lihallinen ja hurmiouskonnollinen.\n_Alfred Douglas_ (1871-1945), Wilden perversiteetin osatoveri, osoitti\nsoneteissaan (Sielun kaupunki -- The City of the Soul, 1899) hienoa\nmuototaituruutta ja herkkää runollisuutta, joka kuitenkin pysyttelee\nGautier'n, Baudelairen ja Wilden eli siis dekadenttisen suunnan\nopitulla linjalla. _Arthur Symons_ (1865-1945) oli syntyään\nwalesilainen, oleskeli jo nuorena paljon Ranskassa ja Italiassa, omisti\nPaterin tyyli-ihanteet ja toimi sekä tuotteliaana runoilijana että\ndekadenttisen suunnan teoreetikkona ja kriitikkona. Hänen\nimpressionisminsa korkein saavutus oli Lontoon öitä (London Nights,\n1895), jonka aiheina ovat katu, ravintola, kahvila, teatteriaitio,\npunainen omnibus, Lontoon sumu, valkoinen nainen ja katulyhty.\nTutkimuksessaan Symbolistinen suunta kirjallisuudessa (The Symbolist\nMovement in Literature, 1899) hän esittää Ranskan symbolismin historian\nja koettaa osoittaa, että runoilijan on Verlainen tavoin koetettava\nilmaista silmänräpäystunnelmia, vivahduksia. Kun nämä eivät aina voi\nolla ulkonaisen kokemuksen aiheuttamia, ne voidaan luoda myös\nmielikuvituksen avulla. Symons on kirjoittanut tutkielman\n_Ernest Dowsonista_ (1867-1900), joka oli Englannin tyypillisin\nVerlaine-runoilija, tämän vaatimien vivahdusten, \"nyanssien\", herkin\nmaalaaja (Säkeitä -- Verses, 1896, Pierrot of the Minute, 1897,\nBeardsleyn kuvittama, Koristeita -- Decorations, 1899). Dowson oli\nperinyt isältään Itä-Lontoossa olevan rappeutuneen laivatelakan ja\nlahoavan rakennuksen. Asuen tässä hän seurusteli vain merimiesten ja\nsatamakurjaliston kanssa, oppi juopoksi ja kuoli alkoholistina. Aiheina\novat rakkaus ja katumus, elämänväsymys, kuoleman sekä pelko että\nkaipaus, orvokit, ruusut, suutelot ja viini, joiden vierellä on\nkuoleman varjo. _Richard Le Gallienne_ (1866-1947) hyötyi dekadenttien\nrunoudesta kuulumatta kuitenkaan heihin. Aloittaen Keatsin ja Wilden\nvaikutuksen alaisena (Naisteni sonetteja -- My Ladies' Sonnets, 1887)\nhän irtautui dekadenteista ja kääntyi (R. L. Stevenson, elegia ja muita\nrunoja, 1895) kannattamaan vakavaa, uskonnollista elämänkäsitystä.\n\n\n3\n\nDekadenttien runouden rinnalla vaikutti irlantilainen renessanssi ja\nenglantilainen mystiikka. Viittaamme siihen, mitä olemme kirjoittaneet\nW. B. Yeatsista (s. 207), ja mainitsemme vielä kolme irlantilaisten\njohtavaa nimeä.\n\n_George William Russell_ (1867-1935), irlantilaisen liikkeen toinen\njohtomies, julkaisi v. 1894-1906 useita runokokoelmia, jotka eivät\nsilti koottuinakaan (Collected Poems, 1913) muodosta järin suurta\nkirjaa. Sodan aikana ja jälkeen ilmestyi muutamia kokoelmia lisää.\n\"A. E.\" -- se oli hänen nimimerkkinsä -- on tietoisempi mystikko kuin\nYeats: \"Tiedän olevani henki ja irtautuneeni muinoin isieni hengestä\nsuorittaakseni tehtäviä, jotka ovat vielä kesken; koti-ikävän\nvaivaamana olen kirjoittanut matkani varrella nämä laulut\". Hänen\nluonnonnäkemyksensä on romanttinen, joskus hopeavaloinen kuin Corot'n\nmaisemat, joskus rusottavasti hämyinen. Luontonsa hän elävöittää\nmyytillisillä olennoilla, jotka tulkitsevat hänen tunne- ja\najatuselämäänsä. Hänen ympärilleen on keräytynyt erikoinen runoilijain\nryhmä. Russell oli syntyisin Irlannista ja opiskeli alkuaan\ntaidemaalariksi. 1897 hän tuli Irlannin maanviljelysseurojen\nkeskusjärjestön palvelukseen ja vaikutti 1904-1923 irlantilaisen\n\"Pellervon\" (The Irish Homestead) toimittajana erikoisesti\nosuustoiminnallisten aatteiden levittämiseksi.\n\n_William Sharp_ (1856-1905), skotlantilainen kriitikko ja runoilija,\nsuoritti omalla nimellään uutteran kirjallishistoriallisen tutkijan ja\nlyyrikon työn. Mutta vuodesta 1894 alkaen hän julkaisi \"Fiona\nMacleodin\" nimellä, säilyttäen salaisuutensa kuolemaan saakka, sarjan\nlyyrillisiä proosaunelmia muinaisten kelttiläisten maailmasta (Pharais,\n1894, Vuoristorakastajat -- The Mountain Lovers, 1895, Synninsyöjä --\nThe Sin-Eater, 1895, Unien valtakunta -- The Dominion of Dreams, 1899\nym.). Vaikka ei ollutkaan alkuaan gaelinkielen taitoinen, Sharp\nopetteli sen täydellisesti lyhyessä ajassa ja perehtyi oleskelemalla\nLänsi-Skotlannin vuoristossa luontoon ja kelttiläisten ulkonaisiin\nolosuhteisiin. Näin hän kehittyi kykeneväksi eläytymään muinaisten\nkelttiläisten sieluun ja ilmaisemaan sitä tosi ossianilaisella sävyllä.\nTyylissä on lisäksi jotakin, joka muistuttaa Yeatsista, Russellista ja\nsymbolistien vihjailevaisuudesta. Sharpilla oli tarkka silmä huomaamaan\nossianilaiset valovaikutelmat, mutta henkilökuvien luomisessa hän oli\nheikko. Tulos on kaunis ja vaikuttava nautittuna vähitellen, mutta käy\nsuuremmissa erissä yksitoikkoiseksi ja väsyttäväksi. Sharpin työ oli\nuusi ilmaus siitä runollisesta innosta, joka elähdytti irlantilaisen\nrenessanssin ystäviä.\n\n_George Moore_ (1852-1933), joka myös oli irlantilaisen renessanssin\nhuomattavia voimia, oli syntyisin Irlannista ja valmistautui aluksi\ntaidemaalariksi. Aloitettuaan kirjailijauransa dekadenttina lyyrikkona\n(Intohimon kukkia -- The Flowers of Passion, 1877) hän kääntyi Zolan\ntyyliseen naturalismiin (Ilveilijän vaimo -- The Mummer's Wife, 1885\nym.) ja siitä buurisodan jälkeen Yeatsin irlantilaiseen romantiikkaan.\nTätä hän avusti draamoilla, irlantilaisilla kansanelämän kuvauksilla\n(Viljelemätön pelto -- The Untilled Field, 1903) ja lyriikalla.\nRunokokoelmissaan Ave (1911), Salve (1912) ja Vale (1913) hän kirjoitti\nsen historian, kuvasi suhteensa siihen hiukan iroonisesti hymyillen, ja\nsanoi sille jäähyväiset. Moore pakinoi runoissaan dekadenttiseen\nylihienostuneeseen tyyliin aina vain itsestään ja häntä ympäröivästä\ngaelilaisesta romantiikasta.\n\nMystiikka innoitti englantilaisiakin, joilla on aina\nkäytännöllisyydestään huolimatta walesilaisen veriperinnön vuoksi ollut\nsiihen taipumusta. _Alice Meynell_ (miss Thompson, 1848-1923) oli\nesirafaelilaista kauneusmystiikkaa ja uskonnollista tunnetta harrastava\nlyyrikko, joka osasi ilmaista mielialansa ja ajatuksensa viehättävän\nkoruttomasti ja sattuvasti (Alkusoittoja -- Preludes, 1875, Runoja --\nPoems, 1893). Maalari _Laurence Housman_ (s. 1867) on mystikko, William\nBlaken tutkija, joka on kirjoittanut laajan sarjan tämän mystiikasta ja\nRossettin värikylläisestä unelmakauneudesta muistuttavia runoja\n(Katumus -- Rue, 1899, Rauhan sydän -- The Heart of Peace, 1918).\n\n_Francis Thompson_ (1860-1907) oli katolisuuteen kääntyneen lääkärin\npoika ja aikoi valita isänsä uran, mutta ei voinut vastustaa runottaren\nkiusausta, vaan antautui tälle kokonaan. Seuranneissa elämän\nvaikeuksissa, ilman ystäviä ja saavuttamatta aluksi menestystä, hän\njoutui sielullisesti yksinäiseksi ja ulkonaisesti hädänalaiseen\nasemaan. Vasta 1893 runoilijatar Meynellin huomio kiintyi häneen;\nmiehensä avulla hän pelasti Thompsonin puutteesta ja toimitti hänen\nRunonsa (Poems, 1893) julkisuuteen. Sairaalloisuus rajoitti hänen\ntuotantoansa (Sisarlauluja -- Sister Songs, 1895, Uusia runoja -- New\nPoems, 1897); hän kuoli keuhkotautiin. Thompson oli innokas\nkatolilainen, muistuttaen renessanssin aikaisesta Crashaw-runoilijasta\n(III, s. 204) ja \"metafyysillisestä\" koulusta (III, s. 257),\nesirafaelilaisista ja Coventry Patmoresta. Hurmioitunut usko oli hänen\nsielunelämänsä polttopiste, jonka valossa hän suhtautui olevaisuuteen\nja koetti ratkaista sen arvoitusta. Katolisuus on lyönyt leimansa hänen\nkieleensäkin, jossa on messun sanonnan koristeellisuutta. Thompsonin\nnäin syntyneessä runoudessa on kohtia, joiden teho on todennäköisesti\npysyväinen.\n\nThompsonin runot lapsista ilmaisevat hänen kykynsä ehkä korkeimmillaan.\nKuuluisampi kuin hän on tällä alalla kuitenkin _Walter de la Mare_\n(s. 1873), jonka Lapsuuden laulut (Songs of Childhood, 1902), Kuulijat\n(The Listeners, 1912) ym. ovat osoittaneet pysyvän iän merkkejä. Hänen\nsisin näyttämönsä on pieni, aurinkoinen puutarha, jossa elää ihme mutta\nei kaiku, vieno hymy mutta ei äänekäs nauru, hellyys mutta ei intohimo.\nUnelmarunoilija on _Harold Monro_ (1879-1932), joka etsii (Ennen\naamuruskoa -- Before Dawn, 1911, Rakkauden lapsia -- Children of Love,\n1914) elämästä sen hienointa ja korkeinta henkisyyttä.\n\n\n4\n\nTultaessa 1900-luvulle runouteen ilmestyy uusi realistinen sävy, jonka\naloitti _A. E. Housman_ (1859-1936) kokoelmalla Shropshiren poika (A\nShropshire Lad, 1896). Siitä runoilijapolvesta, joka sitten 1900-luvun\nparina alkukymmenenä piti englantilaisessa maailmassa runouden lippua\nliehumassa, mainittakoon ensimmäiseksi _John Masefield_, ei siksi, että\nhän olisi lukuisista runoilijaveljistänsä, samanikäisistä ja\nnuoremmista, ehdottomasti etevin, vaan siksi, että hänen\nrunoilijanimensä on joka tapauksessa kotimaassaan vakiintunut,\nvirallisestikin tunnustettu: onhan hän Englannin nykyinen\nhovirunoilija.\n\nMasefieldin matka tähän asemaan on romanttinen tarina. Hän syntyi\nLedburyssa, Herefordshiressä, 1874 lakimiehen poikana, joutui varhain\norvoksi, sai taipumattoman ja seikkailunhaluisen luonteensa vuoksi\nlähteä 14-vuotiaana merelle, palveli maston etupuolella lähes kolme\nvuotta purjehtien kaikilla merillä, ja jätti laivansa New Yorkissa\nkeväällä 1895, omaisuutena merimiehenkirstu ja 5 dollaria.\nYhdysvalloissa hän oleskeli kaksi vuotta, eläen tavallisena työmiehenä.\nTänä aikana hänen lukuhalunsa heräsi ja hän tutustui Englannin\nklassilliseen kirjallisuuteen aina renessanssista alkaen. Seurauksena\noli vastustamaton halu kirjoittaa runoja. 1897 Masefield palasi\nLontooseen, tutustui Syngeen, ja sorvaili niitä runojansa, jotka\nmuodostavat hänen esikoiskokoelmansa Suolaveden ballaadeja (Salt Water\nBallads, 1902); siihen sisältyy mm. hänen huomiota herättänyt runonsa\nLasteja (Cargoes), menneisyyden romantiikan ja nykyisyyden harmauden\nlyhyt, vaikuttava rinnastus. Hän pääsi W. B. Yeatsin tuttavuuteen\nhyötyen siitä runoilijana. Toinen kokoelma Ballaadeja ilmestyi 1903,\nkolmas kokoelma Ballaadeja ja runoja 1910. Jo ensimmäisessä\nkokoelmassaan Masefield ilmoitti olevansa \"taistelija maan tomun ja\ntuhkan\" so. syvien rivien, pohjakerroksien, puolesta. Draamallisessa\nrunoelmassaan Iankaikkinen armo (The Everlasting Mercy, 1911) hän\nkertoo juopporentun tarinan, hänen heräämisensä ja kääntymisensä.\nSyrjäkadun leski (The Widow in Bye Street, 1912) kuvaa, kuinka leski\nGurney menettää järkensä sen jälkeen, kun hänen poikansa on hirtetty.\nMasefieldin kootut runot ilmestyivät 1923. Hän on julkaissut myös\nuseita romaaneja, mm. lastenkertomuksen Keskiyön kansaa (The Midnight\nFolk, 1928, suomennettu), jonka viehättävä saturomantiikka ja hienot\nvälirunot todistavat korkeasta lahjakkuudesta ja taiteellisuudesta. --\nHovirunoilijaksi hänet valittiin Robert Bridgesin jälkeen 1930 --\ntoimenpide, joka sisälsi hänelle tunnustuksen runoilijana, mutta oli\nsamalla hovin kohteliaisuus syviä rivejä kohtaan.\n\n_Rupert Brooken_ (1887-1915) ulkonainen elämänkaari oli tähdenlento:\nhän oli hyvää sukua, kaunis, ystävien ympäröimä; kunnostautui\nCambridgessä, matkusteli Saksassa ja Italiassa 1911, jona vuonna\njulkaisi Runonsa (Poems), valittiin King's Collegen stipendiaatiksi\n1913, oli pitkällä matkalla Amerikassa ja Tyynellämerellä ja kuoli\nverenmyrkytykseen Gallipoliin sotaretkellä, Scyros-saarella, johon on\nhaudattuna. Kuoleman jälkeen julkaistu 1914 ja muita runoja (1914 and\nOther Poems) teki hänen nimensä kuuluisaksi varsinkin viidellä\nsotasonetillaan, joilla Brooke ilmaisi isänmaallisen tunteen niin\naidosti, että se tuntui uudelta. _Wilfrid Wilson Gibson_ (s. 1878)\nsaavutti mainetta 1907 julkaisemallaan The Stonefolds-teoksella, jossa\nkuuden kuvaelman puitteissa, puhujina enintään neljä henkilöä,\nelävöitti silosäkein, realistisesti, Northumbrian paimenten maailman.\nJokapäiväinen leipä (Daily Bread, 1910) oli yritys löytää arjesta\nromantiikan välähdyksiä, menettämättä silti todellisuuspohjaa.\nRunomitta on vapaata. Tulia (Fires, 1912) kokoelmissa Gibson palasi\nloppusointuihin ja loi köyhäin elämästä osuvia, myötämielisiä\ntosikuvia, joihin joskus onnistui liittämään mielikuvituksen hienoa\nhenkäystä. Seuraavissa kokoelmissaan Gibson saattoi runoilla\nmieleenpainuvasti esim. pienen talousapulaisen lomapäivästä\n(Läpikulkuteitä -- Thoroughfares, 1914) ja granaattikuopassa\nmiettivästä haavoittuneesta sotilaasta (Taistelu -- Battle, 1905),\nsilmäillen kohteitaan säälimättömän, paljastavan humoristisesti, mutta\nsilti myötätuntoisesti. _W. H. Davies_ syntyi 1871 Newportissa\nkapakkaympäristössä, sai raippoja siitä, että oli ruvennut\nvarasjoukkueen johtajaksi, opetteli kehystyön tekijäksi ja meni opista\npäästyään Amerikkaan. Täällä hän eli kulkurina kuusi vuotta eli siihen\nsaakka, kunnes junaan hypätessään menetti toisen jalkansa. Saatuaan\nperinnön, joka takasi hänelle muutamia killinkejä viikossa, hän palasi\nEnglantiin ja ryhtyi runoilijaksi. Monien vaikeuksien jälkeen tämä\nonnistuikin, tärkeässä vaiheessa Shaw'n avulla: vuosina 1905-1930 hän\njulkaisi seitsemäntoista runokokoelmaa ja kahdeksan proosateosta\n(viimeksimainituista huomattavin Aidon kulkurin omaelämäkerta -- The\nAutobiography of a Super-Tramp, 1907) sekä sai tunnustukseksi valtiolta\n50 punnan vuotuisen apurahan. Davies on puhdas rakkauden ja luonnon\nlyyrikko, joka rakastaa vapautta ja halveksii elämän tavallisia\nmukavuuksia. Kulkurikokemuksistaan hän ei ole pyrkinyt erikoisemmin\nhyötymään. _Lascelles Abercrombie_ (s. 1881) on julkaissut vuosina\n1908-1922 neljä runoteosta, muutamia näytelmiä ja kriitillisiä\ntutkielmia. Pyhän Tuomaan myynti (The Sale of St. Thomas, 1911) kertoo,\nkuinka Herra möi apostoli Tuomaan orjaksi saadakseen hänet siten\nvoittamaan ne esteet, joita hänen järkensä asetti hänen lähtöänsä\nvastaan Indiaan. Ihmisen suurin synti on järki, koska se estää\nuskomasta yliluonnollisiin voimiin. Draamakirjailijain joukossa\nmainittu _John Drinkwater_ (s. 1882) on myös tuottelias lyyrikko\n(Kootut runot -- Collected Poems, 1926).\n\n\n\n\n3. Yhdysvallat.\n\n\nLongfellow kuuluu runoilijatyyppiin, jonka asema ja merkitys ajassa ja\ntaiteessa on suhteellisen helposti vanhoin taatuin mittapuin\nmääriteltävissä ja luodattavissa. Mutta sellaisen runoilijan kuin\n_Walt Whitmanin_ merkityksestä ei näytä mahdolliselta päästä\nyksimielisyyteen: hänessä asunut radikaalinen erikoishenki on\nkapinallinen runoilijan kuoltuakin, jakaen edelleen siihen tutustujat\npuolesta tai vastaan.\n\nWalt Whitman, \"hyvä harmaa runoilija\" -- \"The Good Gray Poet\", syntyi\nmaanviljelijän poikana Huntingtonissa, Long Islandissa, New Yorkissa.\nHänen ollessaan vielä pieni perhe muutti Brooklyniin, jossa Walt kävi\nkoulua. 13 vanhana hänet pantiin kirjanpainajan oppiin. Nelisen vuotta\nmyöhemmin hän toimi opettajana ja kirjoitteli sanomalehtiin; 1839-40\nhän jo toimitti omaa lehteä Huntingtonissa, syntymäkylässään. 1842 hän\njulkaisi epäonnistuneen romaanin, joutuen sen jälkeen kymmenkunnaksi\nvuodeksi kirjallisen ja muunkin tilapäistyön varaan, \"tutkien elämää\"\nmilloin kotiseutunsa yksinäisyydessä, milloin maailmankaupungin\nvilinässä, kaikkialla, missä vain ihminen paljasti syvimmän itsensä.\nRakennustöillä hän lienee ansainnut jonkin verran omaisuutta. 1848 hän\noleskeli New Orleansissa. Tänä pitkänä ajanjaksona kypsyi se runous,\njosta 1855 ilmestyi 12 sirpaletta nimellä Ruohon lehtiä (Leaves of\nGrass). Emerson tervehti sitä \"eriskummallisimpana älyn ja viisauden\nnäytteenä mitä Amerikka on vielä aikaansaanut\", ja löysi siitä\n\"verrattomia asioita verrattomasti sanottuina\". Toisaalla kirja herätti\ninhoa ja moitetta, mikä aiheutui pääasiallisesti sen seksuaalisesta\nsisällöstä (Adamin lapset -- The Children of Adam), ja naurua, johtuen\nsen ennennäkemättömistä vapaista säkeistä, jotka eivät ollenkaan\nmahtuneet siihenastiseen käsitykseen runouden ulkonaisista laeista.\nSeuraavissa painoksissa runojen lukumäärä kasvoi; nykyisen laajuutensa\nse saavutti vasta 1892:n painoksessa; mitään erikoisempaa menekkiä ei\nteoksella ole Amerikassa milloinkaan ollut. 1862 Whitman muutti\nWashingtoniin, työskennellen siellä sotilassairaalassa vapaaehtoisena\nsairaanhoitajana uhrautuvaisesti kolmisen vuotta ja käyttäen\nhyväntekeväisyyteen kaikki, mitä omisti. Tästä ajasta hän kertoo\nrunoissaan Rummun pärähdyksiä (Drum-Taps, 1865). Saatuaan toimen\nvaltion palveluksessa ja tultuaan erotetuksi siitä \"siveettömän kirjan\njulkaisijana\" (hänen esimiehensä, ent. metodistipappi, löysi hänen\npulpetistaan Ruohon lehtien uuden painoksen), hän joutui yleisen\nhuomion esineeksi sen kautta, että toimittaja W. D. O'Connor julkaisi\nhänestä loistavan puolustuksen nimeltä Hyvä harmaa runoilija (1866).\nWhitman sai uuden toimen, jota hoiti 1873 saakka. Loppuikänsä hän asui\nCamdenissa, New Jerseyssä, komeana, harmaana erakkona, johdonmukaisesti\nkieltäytyen poistamasta tuotannostaan mitään, mitä viranomaiset tai\nkustantajat sopivaisuuden tai \"sovinnaisuuden\" nimessä joskus pyysivät.\nHän kuoli 1892.\n\nSamoin kuin Poe, myös Whitman löydettiin Euroopassa, jossa mm.\nkriitikko J. A. Symonds, runoilijat Rossetti, Swinburne, Freiligrath,\nHolz ja Schlaf tekivät häntä tunnetuksi. Poen rinnalla hänet on\nasetettava Baudelairen runouden herättäjäksi. Whitman todennäköisesti\nturvautui vapaaseen runomuotoon siksi, ettei kyennyt muuten riittävästi\nilmaisemaan ajatuksiaan ja kaaosmaisia mielikuviaan; hän on ilmeisesti\nollut seksuaalisesti sekaluontoinen (osasto Calamus), luontaisesti\nristiriidassa sen kanssa, mikä ilmenee elämän tavallisina peruslakeina;\nlisäksi hän on ollut sielullinen \"asenteilija\", joka väkisinkin hakee\noman erikoispaikkansa kaikkialla. Tämän perusteella häntä voisi sanoa\nloistavaksi dekadentti-ilmiöksi, joka tuotantonsa toisin osin on\npäässyt pysyviin tuloksiin. Mutta kun hänen viralliset ihailijansa\nesittävät hänet uuden taiteen ja siveyden apostolina, loppuu\nmahdollisuus päästä hänen arvioinnissaan yksimielisyyteen. Euroopassa\n-- Suomessakin -- Whitmanin runous on saanut palvojakseen kirjallisten\ndekadenttien kerman, ne, joiden täytyy tyydyttää runollisen ravintonsa\nkaipuu erikoismakuisilla, väkevillä huumausaineilla. Whitmania voidaan\n\"laittomuudessaan\" pitää myös bolshevistisen runouden perustajana.\n\n\n\n\n4. Saksa.\n\n\n1\n\nSaksan lyriikkaa seurasimme romantiikan yhteydessä sangen pitkälle,\nmüncheniläiseen kauniin muodon kouluun, Scheffelin teinilauluihin ja\nMeyerin ballaadeihin saakka. Palatessamme siihen realismin linjalla\nhuomautamme aluksi, että pitäessään itseään varsinaisesti lyyrikkona\n_Storm_ (s. 142) epäilemättä eritteli lahjakkuutensa oikein: hänen\nkertomuksensakin kumpuavat lyyrillisestä pohjasta.\n\n_Stormin_ lyriikka (Kesätarinoita ja lauluja -- Sommergeschichten und\nLieder, 1851, Runoja -- Gedichte, 1852) on sielullisten kokemusten,\netenkin rakkauden ja murheen synnyttämää sydämen avautumista ja rauhan\nhankkimista runouden kautta. Pienen Lucie-sisaren kuolema 1826 vaikutti\ntäten herkistävästi; samoin vastarakkautta vaille jäänyt kiihkeä\nlemmentunne, jonka poltto aiheutti kauan jälkeenpäin yhä uudistunutta\ntuskaa ja resignaatiota; rakkaus puolisoa kohtaan ja suru hänen\npoismenonsa johdosta on sointuna eräissä Stormin parhaissa sekä onnea\nettä murhetta ilmaisevissa runoissa. Samoin kuin novelleissaan Storm\nunelmoi joskus runoissaankin menneisyydestä nykyisyyden salaperäisenä,\nkaihoa herättävänä vieraana. Luonto, varsinkin sen hämy, ulottaa hänen\nrunoissaan suggestiivisen vaikutuksensa ihmisen sieluun aikaansaaden\nsadunomaisen tunnelman. Vuodenajoista Storm on sepittänyt hienoja\nsäkeitä. Mutta vaikka Stormin lyriikka on kauttaaltaan hänen sydämensä\nsäveliä, hän ei silti milloinkaan harhautunut epämiehekkääseen\nliikatunteellisuuteen.\n\n_Kellerin_ (s. 135) näkemys on pohjaltaan lyyrillinen, vaikka hän onkin\njäreämpi, mielikuvitustaan hillitsevämpi tosioloisuuden kuvaaja kuin\nStorm, joka kernaasti antautuu laajojen romanttisten kuvasarjojen\nvaltaan. Keller on lyyrikkona sama kuin \"Viheriänä Heikkinä\": samalla\nankara ja hellä, iloinen ja syvällinen, ihmeellisiä mielikuvia\nmietiskelevä, luontoa, elämää ja isänmaata palvova; hänen runoistaan\nilmenee hänen kulmikas, jörö olemuksensa ja kultainen sydämensä. Hän\naloitti Heinen muodon ja muunkin vaikutuksen alaisena, viljeli\nmielellään sille läheistä kansanlaulun sävyä, ja harhautui maalarina ja\nproosan kirjoittajana liiaksi kuvailevaan runouteen, onnistuen tässä\nvain silloin, kun kuvaus muuttui näyn luontoiseksi. Kellerin tällaiset\nluontoa tulkitsevat runot (Talviyö -- Winternacht) ovat hänen\nlyriikkansa parhainta. Rakkaudesta hän on laulanut vähemmän, mutta sen\nsitä kauniimmin ja mieleenpainuvammin.\n\n_Fontanen_ (s. 145) ballaadit ovat syntyneet vanhassa\nskotlantilais-englantilaisessa koulussa ja ovat osoittaneet kestävyyden\nmerkkejä. Aiheensa hän otti etupäässä Saksan historiasta, mm.\n1870-1871:n sodasta, mutta myös ja huomattavalla menestyksellä\nEnglannin historiallis-romanttisesta tarinastosta. Myöhemmin,\nvaelluskautenansa, Fontane viljeli menestyksellä epigrammaattista\npienoisrunoa, anekdoottia, jolla sattuvasti ja humoristisesti valaisi\nluonteita ja tilanteita.\n\nRunouden polulla tulee tässä vaiheessa vastaan kaksi itävaltalaista:\nLorm ja Hamerling. _Hieronymus Lorm_ (oikealta nimeltään Heinrich\nLandesmann, 1821-1892) oli syntyisin Mähristä, kävi koulunsa Wie-nissä,\ntuli 15-vuotiaana kuuroksi ja kärsi lisäksi näön vähitellen\nheikentyessä sokeaksitulon pelosta. Hän työskenteli sanomalehtimiehenä\nja kirjailijana Wienissä, Dresdenissä ja Brünnissä, ja kirjoitti suuren\njoukon romaaneja ja kertomuksia. Taiteellista merkitystä on kuitenkin\nvain hänen runoillaan (Gedichte, 1870 ja kolme myöhempää kokoelmaa),\njoista puhuu aito, syvästi tunnettu elämäntuska. _Robert Hamerling_\n(1830-1889) oli köyhän kutojan poika, opiskeli Wienissä klassillisia\nkieliä, toimi kimnaasin opettajana eri kaupungeissa 1852-1866, eroten\nviimeksimainittuna vuonna virastaan kivulloisuuden vuoksi, ja asui\nGrazissa loppuikänsä. Hänen lyriikkansa ja epiikkansa (Mietteitä ja\nrakkautta -- Sinnen und Minnen, 1860, Romantiikan, joutsenlaulu -- Ein\nSchwanenlied der Romantik, 1862, ja lisäksi kolme kokoelmaa sekä eepos\nAhasverus Roomassa, 1866, ynnä kaksi muuta; romaani ja näytelmiä)\nilmaisevat pyrkimystä korkeisiin päämääriin, mutta samalla tekijänsä\nsairaalloista kiihoittuneisuutta. Hän käsittää Ahasveruksen Kainin\nkirouksen edustajaksi, joka saa levon vasta sitten, kun on hankkinut\nrauhan koko ihmiskunnalle. Tässä pyrkimyksessään hän joutuu\ntaistelemaan Neroa vastaan, jonka elämänhalulle hänen kuolemankaipuunsa\non vaikuttava vastakohta. Molemmat kuitenkin harhautuvat liian pitkiin\nja hämäriin filosofisiin vuodatuksiin. Hamerlingia on toisaalta\nverrattu Schilleriin, toisaalta vähäksytty; vakavaa runollista\nlahjakkuutta ja henkeä häneltä ei voi kieltää.\n\nViimeisenä tässä kohdassa mainittakoon _Wilhelm Busch_ (1832-1908),\nmaailmankuulu kuvakirjojen piirtäjä ja niiden runotekstien sepittäjä.\n\n_Busch_ oli syntyisin Hannoverista ja opiskeli maalariksi\nDüsseldorfissa ja Antwerpenissä. Samaan aikaan hän harrasti Kantin ja\nSchopenhauerin filosofiaa ja Darwinin kehitysoppia. Oleskellessaan\nMünchenissä hän alkoi (1859) lähettää piirustuksia Fliegende\nBlätteriin, aluksi ilman tekstejä, mutta pian omien sellaisten\nvalaisemina. Max ja Moritz ilmestyi 1865 aloittaen satiirisesti\nkuvitetun ja kerrotun ketjusäesarjan, joka tuli sisältämään\ntoistakymmentä näköjään lapsille tarkoitettua, mutta silti\naikuisillekin omia opetuksiaan sisältävää kuvakirjaa. Niistä on useita\nsuomennettu. Nopein, sattuvin vedoin ja tahallisesti naivein, \"tylsin\"\nsäkein Busch ikuisti pahankuriset pikkupojat, laihat vanhat piiat ja\nlihavat vanhat pojat, juomarit, uuden- ja vanhanaikaiset narrit,\nsaiturit, juutalaiset, lääkärit ja apteekkarit, sedät ja tädit, linnut,\nkoirat, kissat, apinat jne. ihmistäen eläimet ja paljastaen kaikkien\nnaurettavuudet ja heikkoudet sekä maksaen heille ansaitun palkan. Näin\nsyntyi humoristinen, sattuva, pureva tyyppikokoelma. Buschin kirjat\novat Saksan lastenkamareissa samalla sijalla kuin taiteilija _Edward\nLearin_ (1812-1888) vastaava Hölynpölyn kirja (Book of Nonsense)\nEnglannissa.\n\n\n2\n\nNaturalismin 1885-1890 aikaansaamaa kirjallisten ihanteiden kumousta ja\ntaistelua uuden runouden luomiseksi oli omiaan sekä kiihoittamaan että\nsärkemään Nietzsche, jonka filosofia ja lyriikka saavutti 1880-luvulla\nvarsinkin nuorison keskuudessa suurta vastakaikua. Tähän vaikuttivat\nhänen yli-ihmisfilosofiansa ja dithyrambinen, yksilöllistä voimanhurmaa\npursuava runoutensa.\n\nNietzschen lyriikasta ilmenee yksinäisyyden aiheuttama tunne- ja\nmielleasteikko: hän tajuaa yksinäiseksi ja ystävättömäksi joutuneen\nsielun talvikolkkouden ja kaipaa rakkautta, mutta ymmärtää, että sen,\njolla on paljon sanomista, täytyy valmistautua siihen vaitiololla;\njoskus hän tervehtii juuri yksinäisyyttä \"kotimaanaan\" ja\nparhaana ystävänään. Toisena kielenä hänen lyyrassaan soi\nZarathustra-haltioituminen, joka sai hänet tulivuorena syöksemään\n\"runouden laavaa\" mielessä kaikki ihanteet täyttävä yli-ihminen (s.\n18). Hän sepitti myrskyisen dithyrambin Tuntemattomalle Jumalalle (Dem\nunbekannten Gott), loi hienoja, helliä, iloisia tai surullisia sielun-\nja luonnonkuvia, ja teroitti sattuvia epigrammi- ja mietenuolia,\nkohoten niissäkin (Ecce homo) ylpeään itsetuntoon. Kun naturalismin\nperussuunta oli sosialismille myönteinen suosien joukkoja, ja\nNietzschen opit taas yksilöllisen voiman ihailijoina vastustivat sitä,\noli niiden yhteentörmäyksestä seurauksena pyörteitä, joihin joutuneiden\noli vaikea pitää suuntaansa selvillä. \"Uuden taiteen\" tarpeellisuudesta\nolivat kuitenkin kaikki yksimielisiä, kuten ennen sanotusta jo\ntiedämme.\n\nNaturalistisen lyriikan ohjelmakirja oli 1885 ilmestynyt\nnäyttelijäkirjailija _Wilhelm Arentin_ (1864-n. 1913) toimittama\nkokoelmateos Nykyaikaisia runoilijaluonteita (Moderne\nDichtercharaktere), johon alkulauseen kirjoittivat Hermann Conradi ja\nKarl Henckell. Viimeksimainittu arveli, että kirjan edustamasta\nrunoilijapiiristä oli nouseva \"tulevaisuuden runous, huomattava\nkirjallisuus, suuri runous\", mikä ilmaisee nuorten ryhmien tällaiseen\nesiintymiseen kuuluvaa tavallista naivia itsetuntoa. _Herman Conradi_\n(1862-1890) osoitti Syntisen lauluilla (Lieder eines Synders, 1887),\njonka taustalta häämöttävät Baudelairen ja Verlainen kasvot, levotonta,\nmyrskyisää yksilöllisyyttä; hän vertasi itseään meteoriin ja kului\nkuten tällainen oman kuumuutensa kuluttamana pian loppuun, poistuen\noman kätensä kautta. _Karl Henckell_ (1864-1929) muunsi sosialismin\niskusanoja sujuviksi säkeiksi, mutta saavutti taiteellisessa suhteessa\nparhaintansa luonnonaiheiden laulajana. Ainoa kokoelman avustajista,\njoka kykeni ilmaisemaan ajankohdan aatepohjan ansiokkaana\nrunoutena, oli itäpreussilainen _Arno Holz_ (1863-1929). Hän aloitti\nuransa Geibelin tyylisillä ja hänelle omistetuilla runoilla\n(Muistokirja -- Gedenkbuch, 1884), mutta kääntyi jo seuraavana vuonna\nnaturalistiksi, kuten mainitun yhteiskokoelman runot ja Ajan kirja,\nerään modernin lauluja (Buch der Zeit. Lieder eines Modernen, 1885)\nosoittavat. Koruttoman, onnistuneen ballaadityylin rinnalla siinä on\nräikeitä suurkaupunkikuvia, joissa runoilija koettaa ilmaista älyään,\nsatiirisuuttaan ja tunteellisuuttaan. Ajatuksensa runoudesta hän\nilmaisi Zolan naturalismin varjossa syntyneessä esityksessä Taiteesta,\nsen olemuksesta ja laeista (Die Kunst, ihr Wesen und ihre Gesetze,\n1890-1892) ja Lyriikan vallankumouksessa (Die Revolution der Lyrik,\n1899) Phantasus-kokoelmissaan (1898, 1916), joiden vapaissa mitoissa\ntuntuu Whitmanin vaikutusta, hän runoili \"uuden tyylin\" mukaisesti.\nTämän innokas kannattaja oli myös magdeburgilainen runoilija _Johannes\nSchlaf_ (1862-1941), joka sepitti proosalyyrillisen kokoelmansa Kevät\n(Frühling, 1894) nimenomaan Whitmanin mukaisesti. Papa Hamlet-kirjasta\nja Selicken perheestä, Saksan ensimmäisestä tietoisesti\nnaturalistisesta draamasta, olemme jo maininneet (s. 218).\n\n\n3\n\nVarsinainen ohjelmallinen naturalismi ei siis saavuttanut Saksassa\nlyriikan alalla mainittavampia tuloksia. Esittelemme nyt muutamia\nrunoilijoita, jotka olivat tämän suunnan aikalaisia ja omistivat siitä\nsen, mikä merkitsi lyriikan nuorentumista, mutta jotka silti säilyivät\nvapaina, suunnista riippumattomina, itsenäisinä runoilijoina. Heidän\ntuotantonsa merkitsee Saksan lyriikassa huomattavaa nousukautta.\n\nVapaaherra _Detlev von Liliencron_ (1844-1909) oli vanhaa aatelissukua\nKielistä, jossa isä palveli tullivirkamiehenä. Äiti oli amerikatar,\nisoäiti oli ollut talonpojan tytär. Niinpä Liliencron oli samalla\naatelinen ja kansanmies, kaupunkilainen ja maalainen. Luutnanttina hän\notti osaa 1866:n ja 1870-1871:n sotiin, riisui asetakin \"haavojen ja\nvelkojen\" vuoksi ja lähti koettamaan onneaan Amerikkaan. Palattuaan\nsieltä hän hoiti vaatimattomia sivilivirkoja eri paikkakunnilla, kunnes\nantautui 1887 kokonaan runoilijaksi.\n\nLiliencronin ensimmäinen runokokoelma Ajutantin ratsulla\n(Adjutantenritte, 1883) sisälsi puhtaita lyyrillisiä sointuja, pieniä\nsilmänräpäyskuvia ja vauhdikkaita ballaadeja, kaikkien tunnusmerkkinä\nraikas runollisuus, miehekkyys ja elämänilo. Nuoret \"uuden tyylin\"\netsijät omistivat teoksen heti itselleen, vaikka heillä ei ollut siihen\noikeutta, koska runot olivat sielullisten elämysten eivätkä minkään\n\"suunnan\" tuloksia. 1889 ilmestyi Runoja (Gedichte), 1890\nNummienkulkija (Heidegänger) ja 1891 Uusia runoja (Neue Gedichte).\nLiliencron rakasti Holsteinin nummia, metsiä ja vainioita, luontoa\nyleensä, suurkaupunkia ja sen kuohuvaa elämää, suuria ajatuksia,\nkauniita runoja ja naisia sekä jaloja viinejä. Nimenomaan naiset ja\nviini olivat hänen mieliaiheitaan. Parhaintansa hän saavutti\nballaadimaisen tapahtumarunouden alalla, johon osasi liittää\nharvinaisella impressionistisella, lyhyesti, ytimekkäästi maalaavalla\nkyvyllä kirkkaasti nähtyjä luonnonkuvia. Tämän taitonsa hän kehitti\nkorkealle varsinaisissa ballaadeissaan, joita aluksi sepitti Fontanen\ntyyliin, mutta joita loi pian itsenäisesti, luontaisena erikoisalanaan.\nAiheita hän otti Tanskan ja Saksan historiasta, muinaistarustosta,\nkauhuromantiikasta ja oman aikansa elämästä, ja käsitteli niitä joskus\nmyös humoristisesti.\n\nSivuuttaen Liliencronin ansiokkaat proosateokset (Sotakertomuksia --\nKriegsnovellen, 1894 ym.) mainitsemme hänen Poggfred-runoelmansa, joka\nkasvoi 12 laulusta (1896) 24:ksi (1904); näihin runoilija liitti vielä\nviisi laulua. \"Poggfred\" on rauhoitettu unelmalinna, jonka tornista\nrunoilija tähystää ajan merelle merkitäkseen näkemänsä muistiin\nytimekkäin säkein. Näin syntynyt runoilijan päiväkirja on\nkokonaisuutena raskas, mutta yksityiskohdin ihastuttava. Liliencron\njulistaa siinä iloisuuden merkitystä elämän terveydelle ja suosittaa\nnaurua kansalaisilleen.\n\nLiliencronin runous merkitsi oman erikoisen suunnan syntyä ja sai\npian samanhenkisiä jatkajia. Schlesialainen _Otto Julius Bierbaum_\n(1865-1910), joka kuvasi Stilpe-romaanissaan (1897) naturalismin\nsuorittamaa vallankumousta, sepitti vanhanaikaisella kielellä\nelämäniloisia säkeitä (Elettyjä runoja -- Erlebte Gedichte, 1892,\nOttakaa, naiset, tämä seppele -- Nemt Frouwe disen Kranz, 1901 ym.).\nBierbaum oli modernien iloinen soittoniekka, joka unohtaen aatteet\nkuunteli kielen kaikua ja iloitsi elämän koruttomasta kauneudesta.\nHänen jumalansa oli vanha huiluniekka Pan. Liliencronin suunnan muita\nedustajia emme voi tässä luetella; tilanpuute estää myös edes\nmainitsemasta niitä lukuisia, usein ansiokkaita lyyrikkoja, jotka\npitivät vuosisadan vaihteessa ja alkukymmenluvulla Saksan laulurunoutta\nhuomattavan korkealla tasolla. Siirrymme sensijaan luomaan kuvaa\n_Spittelerin ja Dehmelin_ runoudesta.\n\n_Carl Spitteler_ (1845-1925) syntyi Sveitsissä, Liestalissa,\nsveitsiläisen valtiomiehen ja poliitikon poikana ja asui siellä neljä\nensimmäistä ikävuottansa. 1849-1856 hän asui Bernissä ja senjälkeen\nBaselissa. Suoritettuaan koulunsa hän opiskeli ensin lakitiedettä,\nmutta muuttaen suunnitelmiaan sittemmin jumaluusoppia Baselissa,\nZürichissä ja Heidelbergissa. 1870 hän suoritti virkamiestutkinnon.\nToimittuaan 1871-1879 kotiopettajana Venäjällä hän tuli Bernin\nnaiskoulun historian ja 1881 Neuvevillen opiston klassillisten kielten\nja saksan opettajaksi. 1886 Spitteler ryhtyi Baselissa ilmestyvän\nsanomalehden toimittajaksi. Vuodesta 1888 hän eli vapaana kirjailijana,\nasuen 1892:sta alkaen Luzernin lähellä olevassa huvilassaan. V. 1920\nhänelle annettiin Nobel-palkinto \"erikoisesti muistaen hänen mahtavaa\neepostansa Olympon kevättä\". Paitsi alempana mainittuja eepoksiaan\nSpitteler on julkaissut runoja (Extramundana, 1883, Ballaadeja, 1895,\nKellotauluja -- Glockenlieder, 1906) ja novelleja.\n\nSpittelerin proosarunoelma Prometheus ja Epimetheus (1880) on luettava\nZarathustra-kirjoihin, vaikka suoranaista vaikutusta ei voi sanoa\nilmenevänkään. Spitteler oli kuitenkin ensimmäisiä, jotka oivalsivat\nNietzschen runouden arvon; hänen eepoksensa perusaatteena on\npersoonallisuuden merkityksen teroittaminen laumaihmisen vastapainoksi.\nLauman edustaja Epimetheus kohoaa ulkonaiseen mahtiin ja kunniaan,\nmutta todellinen valtiasluonne Prometheus, joka on tietoinen sielunsa\nsuuruudesta ja rikkaudesta, pelastaa lopuksi ihmiskunnan laumaihmisen\nherruudesta. Vanha Keller kirjoitti siitä: \"Kirja on alusta loppuun\ntäynnä mitä valikoiduimpia kauneuksia. Jo kielen tosieepillinen ja\narvokas virta ympäröi meidät heti omituisella tunnelmalla, ennenkuin\nolemme vielä päässeet perille muodon salaisuudesta. Mitä runoilija\noikeastaan tahtoo, siitä en ole luettuani teoksen kahdesti vielä\nselvillä. Kaikesta hämäryydestä ja epävarmuudesta huolimatta\ntunnestaudun kuitenkin kaikkeen ja tajuan kirjan syvän runouden\".\n\nSpittelerin toinen eepos Olympon kevät (Olympische Frühling, 1900-1905)\non sepitetty parittain soinnutetuin aleksandriinein, mutta ilman\nkesuuraa. Tämä moderneista eepoksista toistaiseksi huomattavin sisältää\nlyhyesti kerrottuna seuraavaa:\n\nEnsimmäisessä osassa (Nousu -- Die Auffahrt) Hades herättää synkässä\nvaltakunnassaan uinuvat jumalat, joille kolme Sibyllaa ilmoittaa heidän\ntehtävänään olevan mennä kosimaan Olympon nuorta kuningatarta Heraa.\nHades sitten johtaa jumalat valtakuntansa rajalle, josta he nousevat\nsumupolkuja yhä ylöspäin, kunnes tulevat auringon näkyviin. Tätä heidän\nsielunsa tervehtii ylistäen kauniisti, syvämietteisesti; värien synnyn\njumalat kuvittelevat naivin sadunomaisesti. Tavattuaan sitten\n\"rautaisen välttämättömyyden jumalan\" Anankeen ja vallasta syöstyn\nKronoksen ja tämän seurueen, saatuaan Alppien rinteillä ja Hebeltä\nvirvokkeita, joita tähtisikermäin herra Uranus on heille etukäteen\nlähettänyt, levähdettyään Hesperidien puun varjossa ja käytyään\n\"kuoleman ja elämän luolassa\", jossa sielut siirtyvät vainajista\neläviin aloittaakseen uuden maisen matkan, he lähtevät siivekkäillä\nhevosilla Uranuksen taivaanlinnaan. Renessanssirunoilijan\nnaivisuudella, mielikuvituksella ja väriloistolla runoilija kuvaa sekä\nmatkan että Uranuksen valtakunnan. Kauneinta täällä on Uranuksen\nseitsemän tytärtä, joiden parissa jumalat unohtavat päämääränsä niin\nkokonaan, että Anankee rientää \"katkopuutarhaansa\" ja kylvää myrkkyä\nheidän keskuuteensa. Vihdoin he saapuvat loistavin juhlallisuuksin\nOlympoon.\n\nToisessa osassa (Hera morsiamena -- Hera die Braut) jumalat kosivat\nHeraa, joka vaatii heitä kilpailemaan taidelaulussa, kestävyysjuoksussa\nja unienselittämisessä. Voittajaksi pääsee Apollo, mutta vastoin\nlupaustaan Hera ei annakaan kättänsä hänelle, vaan suosimalleen\nZeukselle: valta kuuluu tosin kauneudelle, mutta kun sitä kuitenkin voi\nkäyttää vain mahti, se on annettava tälle. Mutta jo kolmantena\nhallituspäivänään Zeus toteaa, ettei elämä voi olla ilman kauneutta, ja\ntarjoaa Apollolle sovintoa. Tämän jälkeen Zeus hallitsee ja Apollo\nkaunistaa olevaisuuden.\n\nKolmas osa (Juhla-aika -- Die hohe Zeit) on runoelman korkein kohta.\nZeuksen ja Apollon liiton johdosta ilo pääsee oikeuksiinsa. Anankeen\ntytär Moira saa ankaralta isältään luvan maailmojen juhlan\ntoimeenpanoon, ja tätä nyt runoilija kuvaa useissa lauluissa. Olympon\njumalien keralla juhlaan ottaa osaa myös Apollo, mutta luonteensa\nmukaan hän pyrkii aina vain ylöspäin. Ollessaan Artemiin seurassa\nvuoren huipulla hän näkee Helioksen saapuvan aurinkovaunuillaan ja\nsuorittaa näillä onnistuneen ajonäytteen. Kun Helios ja hänen\ntyttärensä ylistävät sitä, Artemis sanoo: \"Hänen työnsä on vain osa\nhänestä -- hän itse on suuri\", ja nousee myös vaunuihin. Kuuntelematta\nHelioksen varoituksia Apollo nyt suorittaa timanttisäihkyisessä\nsädemeressä nousun \"autiuteen, jonka puolisona on rajattomuus\", ja niin\nhe saapuvat Metakosmokseen, \"onnen värikullassa kylpevään\nylämaailmaan\". Siellä he tulevat Eidophaneen laaksoon, jossa jokainen\nsaa nähdä lihasta irtautuneen tosiolemuksensa. Siellä Apollo ja Artemis\nsolmivat ikuisen liiton.\n\nNeljännessä ja viimeisessä osassa (Loppu ja käänne -- Ende und Wende)\novat keskushenkilöinä Zeus ja Hera. Jumalhovin kansa astuu Zeuksen\nkäskystä maahan noutamaan Heralle orvokkeja. Oresteen laaksossa\nkaupustelija tarjoaa taivaallisille neidoille voidetta, jonka avulla\nvoi muuttua miksi tahtoo; voiteen kautta he tulevat huomaamaan\nväkivallan aseman luonnossa. Riideltyään Heran kanssa Zeus ryhtyy\nharmistuneena hoitamaan valtioasioita, tuntee mentyään huvikävelylle\npahaa hajua, kuin \"mädäntyneen syötin\" löyhkää, ja toteaa, että\nihmiset, joiden hyväksi hän ei ole tähän saakka tehnyt mitään, siitä\nhuolimatta nyt jo uhraavat hänelle. Hän tutkii heitä kaukoputkella,\noleskelee sitten seitsemän päivää heidän keskuudessaan ja palattuaan\npäättää raivoissaan tuhota moiset hurskastelijat. Mutta jo\nvastaansanomisenkin vuoksi Hera asettuu ihmisten puolelle ja tehdäkseen\nZeuksen suopeammaksi lähettää ihmisten joukosta neito Elmosynen hänen\nluokseen. Vaikka Zeus osoittaakin tälle ihmisten kaikinpuolisen\nkurjuuden ja alhaisuuden, hän silti taipuu säästämään heidät.\nRaivottuaan aikansa hän löytää viimein \"Genesiin sielunlammikosta\"\nHerakleen, joka aina pitää uhmailevasti omat käsityksensä. Hänet Zeus\npäättää lähettää totuuden julistajaksi ihmisille. Herakles tapaa Heran,\njoka on tällä välin joutunut kuolemanpelon valtaan ja saamatta\nkeneltäkään osanottoa sälyttää puolestaan kärsimyksiä Herakleen\nkannettaviksi, tämän kuitenkaan siitä lannistumatta. Zeuksen tutkiessa,\nmikä on maailman lopullinen tarkoitus, Aphrodite väittää siksi\nitseänsä. Zeus toteaakin, että maailman arvoista korkeimmat ovat\n\"muoto\" (Form) ja \"näkö\" (Schein).\n\nKatsoessamme vanhemmalla iällä lapsuuteemme keskitämme tuohon\nkaukaiseen, ainaiseksi kadonneeseen aikaan suurimman onnemme. Samalla\ntavalla runoilija, joka tuntee edustavansa pitkän kehitystaipaleen\nsuorittanutta nykyajan ihmiskuntaa, katsoo tämän lapsuuteen ja\nkeskittää sinne kaiken sen kauneuden ja ilon, jonka nykyhetki häneltä\nkieltää. Euroopan runous on luonut tästä sadunomaisesta lapsuuskaudesta\nhelleenien mytologiassa kuvan, joka renessanssin ajoista alkaen aina\nGoethen ja Schillerin uushumanismiin saakka on hurmannut runoilijoita\nmuoto- ja värikauneudellaan. Sen elävöittämisessä oltiin vuosisatoja\nharhapoluilla siksi, että sitä katsottiin latinalaisuuden välilasin\nläpi, mutta romantiikan avattua silmät ymmärtämään luontaisrunouden\narvoja \"Kreikan jumalatkin\" ilmestyivät Euroopalle koko kauneudessaan.\nGoethen ja Schillerin jälkeen on tämän kuvan etevin elvyttäjä\nSpitteler. Pohjana Hesiodos (I, s. 234) ja Aiskhyloksen aate Zeuksen\npojan Herakleen sovitus- ja lunastustyöstä (I, s. 270), esimerkkinä\nrenessanssin epiikan rehevä sadunomaisuus ja värikäs mielikuvitus hän\nomisti helleenien mytologian innoituksensa sekä lähteeksi että\nilmaisijaksi ja kutoi täten kirjokankaan, jonka syvälliseltä,\nmystilliseltä aatepohjalta lukemattomat yksityiskohdat loistavat kuin\nihanat kukat. Tekniikan ja aineellisuuden valta-aikana, maailmansodan\nhimmeä ukonpilvi jo nousemassa taivaanrannalle, kirjallisuuden\nkompastellessa \"modernien\" kokeilun uhrina, tämä kaikkien \"suuntien\"\nulkopuolella syntynyt, Goethen tavoin muotoa, kauneutta ja syvintä\naatteellisuutta palvova eepos oli hämmästyttävä runoilijateko. Sen\nsuurin merkitys on siinä kimaltelevassa, kastetuoreessa, värikkäässä,\naisti-iloisessa, usein huumorin värittämässä kauneudessa, joka ilmenee\nsiitä sellaisenaan, kaiken aatteellisuuden ulkopuolella, kuin Arnold\nBöcklinin jostakin taulusta. Onpa nimenomaan runollisuuden kannalta\npidettävä ansiona sitä, ettei Spitteler pyrkinyt ohentamaan\nsadunomaista kauneusmaailmaansa verettömäksi vertauskuvaksi, joka\nheijastaisi jotakin aatetta; tehden niin hän olisi ilmaissut\nvähäksyvänsä sitä sinänsä korkeana ja arvokkaana aihepiirinä.\nSpittelerin runoelmaan kätkeytyy kuitenkin yleviä aatteita. Sellainen\non Apollo, aina yhä täydellisempää kirkkautta kohti pyrkivän kauneuden\nja vapaan hengen vertauskuva; sellainen lunastuksen ajatus, jossa\nhelleenisyys ja kristillisyys yhtyvät ja jonka taakse kätkeytyy\nikivanha tietoisuus ihmissuvun avuttomuudesta ja olemassaolon\narvoituksen aiheuttamasta tragiikasta. Spitteler on optimisti, mutta\nhän ei kuvittele liikoja siitä onnesta, minkä ihmissuku voi korkeintaan\nsaavuttaa.\n\nHuomattava lyyrikko oli _Richard Dehmel_ (1863-1920), metsänhoitajan\npoika Mark Brandenburgista, Wendisch-Hermsdorfista. Hän opiskeli\n1882-1887 filosofiaa, luonnontieteitä ja kansantaloutta, ja toimitti\nsitten reiniläistä maaseutu- ja berliniläistä metsästyslehteä.\n1895-1899 hän työskenteli vakuutusvirkamiehenä. Viimeksimainittuna\nvuonna hän antautui vapaaksi kirjailijaksi ja oleskeli pari vuotta\nulkomailla, Italiassa, Kreikassa, Hollannissa ja Englannissa. Sitten\nhän asui Bodenseessä, Heidelbergissa ja Blankenesessä, Frenssenin\nkylässä, Hampurin lähellä. Ilmoittautui 1914 vapaaehtoiseksi ja palasi\nsairaana kotiin.\n\nLunastuksien (Erlösungen, 1891) runoilija ilmoittaa haluavansa vapahtaa\nmaailman ei pahasta, jotta se tulisi kykeneväksi hyvään, vaan\nheikkoudesta, jotta se ymmärtäisi tahdon merkityksen luovana voimana.\nRunoilija edustaa Jumalan voimaa. Hänen tulee kehoittaa ihmistä\nitsekasvatukseen ja -kuriin. Dehmel astui siis runouteen miehekkäänä,\ntaistelunhaluisena henkenä. Kokoelmassa Entä rakkaus? (Aber die Liebe?,\n1893) vallitsee sama halu heittäytyä elämänkamppailuun. Dehmel ilmaisee\nsen useissa runoissa hehkuvaa myötätuntoa valistukseen ja inhimillisiin\nolosuhteisiin pyrkiviä syviä rivejä kohtaan, mutta pysyen\nobjektiivisella tasolla ja säilyen agitatooriselta sävyltä. Näin\nsyntyivät sosialismin ehkä suurimmat runot Uhkaava näköala (Drohende\nAussicht), Työmies (Der Arbeitsmann) ja Sadonkorjuulaulu (Erntelied).\nNainen ja maailma-kokoelmassa vallitsee rauhallinen ja kirkas henki;\nsiihen sisältyvät Dehmelin kuuluimmat, herkimmät luonnon- ja\nlemmenrunot. Vaikka hänen yksityiset surunsa heittävätkin toisiin\nsynkkiä varjojansa, hän silti kohoaa yksityisen yläpuolelle ja antautuu\nedelleen elämisen riemun valtaan (Harppu -- Die Harfe). Kokoelmassa\nVenuksen muutokset (Verwandlungen der Venus) Dehmel kuvasi\nunikokemuksina rakkauselämän kaikkia muotoja elukkamaisimmasta\nmaallisuudesta sielullisimpaan taivaallisuuteen saakka. Herättyään hän\ninhoten muistelee näkyjään ja vertaa itseään raatokotkaan, jonka on\nvaikea irtautua maasta, mutta joka kerran päästyään siivilleen kyllä\nliitää vapaasti. Kaksi ihmistä (Zwei Menschen, 1903) on samaa aihetta\njatkuvasti käsittelevien lyyrillisten runojen muodostama eepos.\nRunoelman jalona perusaiheena on kuvaus siitä, miten kaksi ihmistä\nlöytää toisensa ja pysyy toisilleen uskollisina mahdollisimman suurista\nesteistä huolimatta; miten he kasvavat sielullisesti samoiksi ja\nerottamattomiksi ja ylevöityvät vähitellen vietin ja intohimon asteelta\nkykeneviksi käsittämään ikuisuuden kirkasta onnea. Runoilijaa on tässä\nelähdyttänyt ajatus, jota ei voi milloinkaan liiaksi teroittaa: että\nrunous on oleva oppaana ihmisen eläimellisyystasolta henkisyyden\nihanteellisille alppihuipuille, Metakosmokseen, jossa Spittelerin\nApollo suoritti huimaavan aurinkoretkensä. Draamoissaan Lähimmäinen\n(Der Mitmensch, 1895) ja Lucifer (1899) ym. Dehmel koetti toteuttaa\nTragiikka ja draamaesseessä asettamiaan korkeita vaatimuksia, kääntäen\ntavallisen kysymyksen, minkä arvoista elämä on meille, päinvastaiseksi\neli siis syvälliseksi kehoitukseksi meille itsellemme olemaan jonkin\narvoisia elämälle. Komedia Michel Michael (1911) on poliittinen,\nsymbolismin sävyinen satiiri. Lastenkirjoissa Fitzebutze (1900) ja\nBuntscheck on hänen ensimmäisen puolisonsa Paula Dehmelin osuutta;\nniistä ilmenee sattuvaa lasten sielunelämän oivallusta. Selville käy,\nettä Dehmel oli voimistaan tietoinen runoilijasielu, joka\nerikoislahjojensa avulla näki olevaisuuden samalla kertaa aineena ja\nhenkenä, tämän- ja tuonpuoleisuutena, todellisuutena ja vertauskuvana,\nja koetti löytää runollista synteesiä, joka ilmaisisi tämän\nkokonaisnäkemyksen eheästi ja keskitetysti. Hän liikkuu kuten\nkorppikotka joskus haaskojen vaiheilla, mutta hänellä on aina mielessä\nihanteiden maailma ja nousu väkevin siivin sen korkeaan kirkkauteen.\n\nTässä yhteydessä sallittaneen mainita _Christian Morgenstern_\n(1871-1914), müncheniläisen taiteilijaperheen jälkeläinen, joka osasi\nantaa mielikuvituksen hersyväisyyttä ja hengen syvyyttä ilmaiseville\naatteilleen, huumorilleen ja itseironialleen mitä taiturimaisimman\nrunoasun. Harvinaisen terävästi hän paljasti sen, mikä oli naurettavaa,\nja yllätti ajatustensa itsenäisyydellä ja nerokkuudella, käytellen\nsanoja ja sointuja taidolla, jota voi perustellusti sanoa\nmestarilliseksi ja joka jo sellaisenaan tuottaa huvia ja nautintoa.\nTästä ovat parhaina näytteinä Hirtehisen laulut (Galgenlieder, 1905),\nPalmström (1910), Palma Kunkel (1916) ja Kaikumylly (Die Schallmühle,\n1927). Mutta näistäkin \"irvokkaista\" runoista, joilla hän saavutti\nmaineensa, puhuu pohjalta se, joka oli Morgensternin perusominaisuus:\nsyvällinen, okkultistinen ja panteistinen filosofia.\n\nSitä hän avomielisesti tulkitsi kokoelmissaan Mielikuvituksen linnassa\n(In Phantas Schloss, 1898), Minä ja maailmi (Ich und die Welt, 1898),\nKesä (Ein Sommer, 1900), Majapaikka (Einkehr, 1910) ja Löysimme polun\n(Wir fanden einen Pfad, 1914), jotka sisältävät tunnelma- ja\nmietelmärunoja, luonnon, elämän ja olevaisuuden syväluotausta samassa\nlopullista kauneutta ja ratkaisua etsivässä hengessä, mikä oli Georgen\nsymbolistiselle suunnalle ominaista. Morgenstern oli vuosisadan\nvaihteessa Saksan lyriikan huomattavia nimiä, jolla on yhä laajeneva\nihailijapiiri.\n\n\n4\n\nSpitteler ja Dehmel olivat liian yksilöllisiä, väkevän, omintakeisen\nelämänkäsityksen haltioittamia runoilijoita mahtuakseen mihinkään\nkirjalliseen \"suuntaan\". Mutta jos asetamme heidät esim. naturalismin\nrinnalle, niin toteamme heidät tämän vastakohdiksi: sen muodottomuuden\nvastapainoksi he kunnioittivat muodon vaatimuksia; sen ajallisuuden,\naineellisuuden ja tarkoitusperäisyyden he tahtoivat korvata\nikuisuudella, henkisyydellä ja yleispätevyydellä; sen arkisen\nasiallisuuden he halusivat herkistää suggestiiviseksi väri- ja\nkuvarunoudeksi. Väri- ja sointuherkkä, vertauksia rakastava,\nlaulullisen sointukorvan omaava ja aatesyvä runoilija on usein\nluonnostaan \"symbolisti\" niinkuin huomattavassa määrässä Spitteler ja\nDehmel, häntä silti voimatta pitää tässä suhteessa mihinkään\nkoulukuntaan kuuluvana. Vasta kun näiden puolien käyttäminen johtuu\ntietoisesta, julkisesta ohjelmallisuudesta, tämä on perusteltua.\nKäsittelemme seuraavassa runoilijaryhmää, joka tietoisesti edustaa\nSaksassa ranskalaisen symbolismin ihanteita ja on siis romantiikan uusi\nilmaus ja naturalismin vastavirtaus.\n\nRanskalaisen symbolismin ensimmäinen tunnetuksitekijä Saksassa oli\nmüncheniläinen aikakauskirja Blätter für die Kunst (1892), jota yhtyi\nkannattamaan berliniläinen Pan (1894). Ensiksimainittua jaettiin aluksi\nyksityisesti vain valituille sieluille. Blätter ilmoitti vastustavansa\n\"sitä kulunutta ja vähemmänarvoista koulua, joka on syntynyt\ntodellisuuden väärästä käsittämisestä\"; se väitti taidetta-taiteen-\nvuoksi siksi suunnaksi, joka parhaiten tyydytti uudenaikaisinta\nrunouskäsitystä. Se oli toteutettava pelkästään sanataituruudella.\n\nUuden suunnan johtajaksi tuli _Stefan George_ (1868-1933), Bingenistä\nReinin varrelta syntyisin ollut viinitarhurin poika, joka oli\nopiskellut Parisissa, Münchenissä ja Berlinissä, ja oleskellut\nEnglannissa, Sveitsissä, Italiassa ja Espanjassa. Hän oli perehtynyt\nranskalaisten, englantilaisten ja italialaisten kirjallisiin\nvirtauksiin ja joutunut eritoten Mallarmén muototaituruuden ja\nsymbolismin lumoihin, julistaen hänet eräässä ylistyspuheessa\nnimenomaan mestarikseen ja kääntäen hänen runojaan. Myös Verlainella,\nMaeterlinckilla ja D'Annunziolla on osuutta hänen kehitykseensä ja\nkäsityksiinsä, joihin ovat lisäksi vaikuttaneet antiikin ja\nrenessanssin runous, Hölderlin, Goethe ja Nietzsche, vieläpä\nkiinalainen lyriikka. Aloitettuaan juhlallisilla Hymneillä (Hymnen,\n1890), Toivioretkillä (Pilgerfahrten, 1891), Heliogabaluksella\n(Algabal, 1892) ja Paimen- ja ylistyslauluilla (Hirten- und\nPreisgesänge, 1895), joissa harrasti nykyisyydestä pakenevaa kauneuden\npalvontaa, \"puhdasta runoutta\" Mallarmén aatteen ja muotovaatimuksen\nmukaisesti, George koetti seuraavassa teoksessaan Sielun vuosi (Jahr\nder Seele, 1897) tulkita sielumme ja luonnon läheisyyttä ja herättää\nuudelleen sitä herkkyyttä, jonka aineellinen aikamme on hävittänyt\nsuhteestamme luontoon. Elämän matto ja unen ja kuoleman laulut (Der\nTeppich des Lebens und die Lieder von Traum und Tod, 1900) ilmaisee\nrunoilijakutsumuksen korkeata, ylimmäispapillista arvostamista. Elämän\nkauneuden lähettiläänä runoilijan luo saapuu enkeli, jonka kanssa hän\npainii kuin Israel Jumalan kanssa uhaten, ettei päästäisi häntä ennen\nkuin olisi saanut hänen siunauksensa. Hän voittaa enkelin voittamalla\nitsensä, ja on nyt valmis tekemään kaikki, mitä enkeli tahtoo --\npurjehtimaan aina yhä kauniimpaa rantaa kohti. Runoilijan pyhä tehtävä\non yksinäisenä henkenä, ihmiskunnan oppaana, noudattaa enkelin aina yhä\nkauemmaksi ja korkeammalle viittaavaa käskyä. Seitsemännessä\nsormuksessa (Der siebente Ring, 1907) George ilmaisee vakaumuksensa\nsiitä, että suorittaa runoilijana saarnaajan, kehoittajan ja tuomarin\ntehtävää. Liiton tähdessä (Der Stern des Bundes, 1914) hän osoittaa,\nettä turmeltunut kansa voi syntyä uudelleen vain Jumalan avulla.\nSodassa (Der Krieg, 1917) hän avaa näköaloja tulevaisuuteen.\n\nSille, joka kuten George käsittää runouden ei vain arkisuudesta\nylevyyteen johtavaksi tieksi vaan itse pyhyydeksi, omaksi korkeaksi\nolevaisuuspiiriksensä, täynnä sitä voimaa, joka yksin voi vapahtaa\nihmisen hengen aineellisuudesta ja kohottaa sen jumalallisen lähteensä\nyhteyteen, on tietenkin naturalismi kaikissa ilmenemismuodoissaan,\nrumine kuvineen ja sanoineen, muodottomuuksineen, agitatoorisine\ntarkoituksineen, valheellisine totuusväitteineen, viettimaailmoineen ja\nmuine mataluuksineen vastenmielinen harhasuunta, jota ei oikeastaan\npitäisi \"runoudeksi\" sanoakaan. George tuli jo varhain tästä syvästi\nvakuutetuksi, sillä runous kuvastui hänelle juuri tuollaisena näkyvän\ntodellisuuden takana asuvana kantilaisena \"tosiolevaisuutena\",\nesteettisesti sanoen \"tosikauneutena\", joka ei voinut olla näkyväisen\ntodellisuuden kanssa muussa yhteydessä kuin siinä, että tämän kautta\nvoitiin vertauskuvallista ja muuta tietä sitä lähestyä. Näinhän käsitti\nrunouden olemuksen Platonin mukaan jo renessanssi. Tämä idea \"puhtaasta\nrunoudesta\" on yleensä symbolismin, mutta varsinkin Georgen ajattelun\nkeskeisin kohta. Runoilijan pyhänä tehtävänä on Georgen samoin kuin\nrenessanssin filosofien mielestä tosikauneuden oivallus, innoittuminen\nsen voimasta ja sen tulkitseminen niin, että se kohottaa ihmisen hengen\nomaan kirkkauteensa. Mutta kun renessanssi vielä viipyi ajallisuuden\nparissa pitäen mm. maallista rakkautta jumalallisuuden ilmauksena ja\nsepitti runoutensa näkyvän todellisuuden hersyvimmin, tuoreimmin kuvin,\nGeorge noudatti puhtaan runouden periaatetta niin johdonmukaisesti kuin\nse yleensä on mahdollista. Aiheensa hän valitsi siten, että niiden\navaamasta perspektiivistä näkyi ikäänkuin omana liikkumattomana,\nkimaltelevana, kaikkien maallisten intohimojen, pyyteiden ja\ntapahtumien ulkopuolella olevana maailmana tuo unelmoitu \"tosikauneus\",\nja tätä hän sitten koetti tuoda lähellemme, tajuttavaksemme,\nraivaamalla sen tieltä pois kaiken, mikä näytti estävän sen säteilyä,\nja päinvastoin tiivistämällä ja herkistämällä kaiken, millä näytti\nolevan sointujen tai värien tai herättämiensä mielteiden kautta\ntarpeellista välityskykyä. Vaikka hän tällöin joutuikin vastoin\nperustarkoitustansa Mallarmén ja Valéryn tavoin lukitsemaan timanttinsa\nläpinäkymättömään teräslippaaseen, jonka voi avata vain siihen\nkuuluvalla, harvojen valittujen omistamalla avaimella, ei tämä estänyt\nhäntä jatkamasta erikoista muodon tiivistys- ja hiomisharrastustansa.\nOlihan näet puhdas runous olemukseltaan niin ylevää ja syväaatteista,\nettei sitä voinut ilmaista loogillisesti eikä selvästi kielen köyhillä\nsanoilla, että täytyi koettaa tulkita sitä ottamalla huomioon kielen ei\nvain ajatus- vaan myös sointu- ja väriteho. Suuret joukot eivät voi\ntajuta sitä, vaan muutamien harvojen on omistettava se ja koetettava\nrunouden pappeina johtaa yhteistä kansaa sen alttarin eteen:\n\n    Sie ist nach willen nicht: ist nicht für jede\n    Gewohnte stunde: ist kein schätz der gilde.\n    Sie wird den vielen nie und nie durch rede\n    Sie wird den seltnen selten im gebilde.\n\n                                 (Der Teppich).\n\n    Ei taivu tahtoos se, ei joka aika\n    Se saavu luo: ei elä lauman tautta.\n    Ei tajuttava joukon oo sen taika,\n    Vaan harvain harvoin vainen kuvan kautta.\n\nKun George Mallarmén tapaan poisti isot kirjaimet ja välimerkit, on\nlopputulos joka suhteessa hämärä, vaikeatajuinen. Luettaessa hänen\nrunojaan ääneen kuulemme täydellisen metriikka-, sointu- ja\nvärikokonaisuuden, joka herättää siintävän kauneusmielteen meidän silti\nheti tajuamatta varsinaista ajatussisällystä. Runouden olemukseen kyllä\nkuuluu keskittyneisyys, mutta tätä ei ole harrastettava niin pitkälle,\nettä se tekee runon terävällekin älylle vaikeatajuiseksi.\n\nGeorgen runoteoria on muunnos ranskalaisen symbolismin omaksumasta\ntaidetta-taiteen-vuoksi-periaatteesta, käytännössä jokseenkin sama kuin\nStuart Merillin Uskontunnustus: asettamalla runouden päämääräksi\ntosikauneuden tulkitsemisen, mutta käsittäen tämän myös siveydeksi eli\nsiten, ettei sitä voi eikä saa esittää naturalistisin rumuus- eikä\narkikeinoin, hän puhdisti tuon paljon väärinkäsitetyn ja -käytetyn\nteorian sen perusajatukseen kuulumattomista harhoista. Hänen mukaansa\nymmärrettynä puhdas kauneus samastuu siveyden kanssa; runous, joka\npalvelee edellistä, tyydyttää myös jälkimmäisen vaatimukset; runoilija,\njoka työskentelee tällaisen korkean asian palveluksessa, on profeetta\nja pappi, jonka velvollisuus on tehdä oma ruumiinsakin pyhyyden\ntemppeliksi.\n\nTämä on kuten sanottu Georgen ohjelma. Mutta sen ylevyyden vuoksi\ntuntuukin sitä häiritsevämmältä se, ettei George ihmisenä näytä olleen\nohjelmansa tasalla, vaan luonnonvastaisuuden suosijana, pienen,\netupäässä juutalaisista muodostuneen ryhmän keskushenkilönä, joka\nharrasti outoja \"antiikkisia juhlamenoja\", antoi vastustajilleen aiheen\nepäillä henkisen olemuksensa tasapainoisuutta. Hänen ihanteellisuutensa\nrinnalla näyttää kulkeneen terveeseen elämään kuulumattomia suonia.\n\nSaksan muista symbolisteista on _Hugo von Hofmansthal_ jo mainittu\ndraaman yhteydessä (s. 230). _Max Dauthendey_ (1867-1918) oli\nvalokuvaajan poika Würzburgista ja opiskeli taidemaalariksi. Runous\nhoukutteli häntä kuitenkin yhä enemmän, niin että hän julkaistuaan\nesikoiskokoelmansa Ultraviolettia (1893) antautui 1898 vapaaksi\nkirjailijaksi. Hän oleskeli mm. Skandinaviansa, Amerikassa ja\nJapanissa. Maailmansota yllätti hänet Javassa, jossa -- vankileirissä\n-- hän kuoli 1918. Esikoisrunot ovat symbolistisia, mutta jo\nPyhäinjäännöksissä (Reliquien, 1899) hänen yksilöllisyytensä voitti,\npääsemättä kuitenkaan säveleestään täysin selville. Laulukirjassa\n(Singsangbuch, 1907) ovat vallitsevina kansanlaulun vivahteiset\nlemmenrunot, joista ilmenee autuasta rakkaushurmiota. Hänen\nluonnontunteensa on mystillistä eläytymistä, hänen maisemansa\nitämaisesti reheviä ja väriloistoisia, kuten maalarilta voi odottaakin.\nAasialaisissa novelleissaan (Lingam, 1909) Dauthendey osoitti erikoista\neläytymiskykyä tropiikin maailmaan. Hän oli symbolisti pyrkiessään\npakenemaan nykyisyydestä ja ilmaisemaan kauneutta värien ja\nharvinaisten, harkittujen kuvien kautta.\n\n_Rainer Maria Rilke_ (1875-1926) oli syntyisin Prahasta, vanhasta\naatelissuvusta. Hän aikoi sotilaaksi, mutta muuttaen mieltänsä opiskeli\nPrahassa, Münchenissä ja Berlinissä. Matkusteltuaan Italiassa ja\nVenäjällä Rilke asui Worpsweden taiteilijakylässä Pohjois-Saksassa ja\nvuodesta 1902 Parisissa, jossa toimi kuvanveistäjä August Rodinin\nsihteerinä. Hän vierautui täällä isänmaastaan, mikä joskus ilmeni hänen\nrunoistaan. Maailmansodan aikana hän työskenteli Wienissä; asui sen\njälkeen Münchenissä ja Sveitsissä, jossa kuoli.\n\nRilken lyriikka oli aina Kuvakirjaan (Das Buch der Bilder, 1902) saakka\nnuoruus- ja kotiseutumuistojen kuvastelua, vielä etsijän asteella\nolevan taiteilijan tunnustelua tiellä varsinaista omaa aluetta kohti.\nMenneisyys ja nykyisyys kangastivat hänelle salaperäisinä kuvina,\njoihin hän pyrki eläytymään. Hänen nöyrtymisensä Jumalan edessä ja\ntämän pienimpiäkin tekoja kohtaan tuntemansa harras kunnioitus\nsyventyivät. Keskiajan ihmeet avautuivat hänelle: harhailevat ritarit,\nrukoilevat munkit, leikkivät ja haaveilevat neidot muuttuivat hänelle\nmaallisten elämänpiirien ja pyrkimysten vertauskuviksi. Kauhunsa\ninhimillisiä kärsimyksiä ja paheita kohtaan hän ilmaisi\nvertauskuvallisina hahmoina. Mainitussa teoksessa tämä kehitys saavutti\nsyvimmän, muotokauneimman ilmaisunsa.\n\nVenäjän-matkojen tuloksena syntyi Rukoushetkien kirja (Das Stundenbuch,\n1906), joka -- tarkoittaen venäläisiä stundistipietistejä -- on täynnä\nslaavilaista hurmiota ja raadollisuutta ja jossa runoilija munkin\nhahmossa taistelee Jumalan kanssa voittaakseen ja vallatakseen hänet.\nHän käsittelee siinä munkin elämää, toivioretkiä, köyhyyttä ja\nkuolemaa, ja saavuttaa mystillisen eläytymisensä aidolla hartaudella\nsyvällisen, vaikuttavan tuloksen. Parisin-vaikutelmat kuvastuvat\nUusista runoista (Neue Gedichte, 1907). Maailmankaupungin melu\nympäröitsee runoilijan, joka suhtautuu siihen tutkivasti johtaen kaikki\nvastaanottamansa mielteet taustalla asuvan tositodellisuuden yhteyteen.\nSuuri ja pieni, ihmiset, eläimet, rakennukset ja muut mykät esineet,\nmuuttuvat hänen runoudessaan puhuviksi.\n\nJäljelläolevilla runoteoksillaan (Uusien runojen toinen osa, 1919,\nSonetteja Orpheukselle, 1923, Duinesin elegioja, 1923) Rilke siirtyi\nsymbolistisesta eli impressionistisesta runoudesta ekspressionistiseen.\nTämä koskee kuitenkin vain hänen muotoaan, jonka esteettisen\nsopusuhtaisuuden ja pyöreyden hän nyt tahallaan rikkoi: kielioppi\nmuuttui omintakeiseksi, soinnutus uskalletuksi, rytmi oikulliseksi.\nKoko tuotannossaan Rilke näet samoin kuin George eläytyi olevaisuuteen\nlöytääkseen sen taustalta aavistamansa tositodellisuuden, jonka vain\nharvat valitut voivat oivaltaa. Hänen romaaninsa Malte Laurids Briggen\nmuistiinpanoja (Aufzeichnungen des M. L. Br., 1910) -- nimihenkilö on\nvanha kamariherra -- on Saksan uuden proosan parhainta. Rilken\nrunoilijapersoonallisuus on niitä, jotka nostivat Spittelerin, Dehmelin\nja Georgen rinnalla Saksan lyriikan puhtaan kauneuden ja syvän\naatteellisuuden korkealle tasolle.\n\nViimeiseksi mainittakoon _Richard von Schaukal_ (s. 1874),\nkauppiaanpoika Berlinistä, joka suoritti opintonsa Wienissä, antautui\nhallinnolliselle uralle, aateloitiin ja toimi korkeana virkamiehenä.\nHänen runoutensa (Säkeitä -- Verse, 1892-1896, Valittuja runoja --\nAusgewählte Gedichte, 1892-1904) ilmaisee ylimyksellistä, vanhoillista\nelämänkäsitystä, joka palvoo taidetta mm. siksi, että se on arkisuuden\nja rahvaanomaisuuden vastakohta. Sanasoinnut ja sirot kielelliset\ntulkinnat ovat hänelle erikoisen miellyttäviä ja arvokkaita. Hänen\nromaaninsa Isoäiti, kirja kuolemasta ja elämästä (Grossmutter, ein Buch\nvon Tod und Leben, 1906) on saanut suurta tunnustusta.\n\n\n5\n\nViimeksi käsittelemämme runoilijaryhmä oli siis selvästi naturalismia\nvastustavan ihanteellisen elämänkäsityksen kannalla, tulkiten\naatepohjaa, joka on kuten sanoimme johdettavissa Platonin\nideafilosofiasta alkaen. Selvää on, ettei Eurooppa voinutkaan luopua\nplatonilais-kristillis-kantilaisesta henkisyyttä ja tuonpuoleisuutta\narvostavasta maailmankatsomuksestaan, vaikka se aluksi tyrmistyi\ndarwinilais-tainelaisen naturalismin ja sen taakse ryhmittyvien\nluonnontieteiden ja proletäärifalangien itsetietoisesta, olemisen\narvoituksen muka lopullisella ratkaisulla kerskuvasta voimakkaasta\nhyökkäyksestä. Hyökyaallon harja humahti odottamattoman nopeasti\nvaahdoksi jättäen jälkeensä paljon sekä omien uusien että vastustajansa\nvanhojen aatteiden ruumiita, jotka saivatkin hukkua, koska olivat joko\nsynnynnäisesti näivetystautisia tai vanhuudenheikkoja. Itse rintamat\npysyivät särkymättöminä ja ikäänkuin seisahtuivat vastakkain, hyökkääjä\ntarkistamaan kaukotähtäimiään ja ammuksiensa tehoa, puolustaja\nvahvistamaan uudella tiedolla niitä ydinmuurejaan, joista äskeinen\nrynnäkkö oli kilpistynyt. Näiden vahvuutena oli ollut se, ettei\nihminen voi milloinkaan, sanoipa tiede mitä hyvänsä, tyytyä vain\ntämänpuoleisuuteen ja lakata etsimästä selitystä kosmoksen\narvoitukselle; niin tehdessään hänen pitäisi luopua lopullisen tiedon\netsimisestä, mikä on mahdotonta.\n\nSymbolismi oli kuten sanottu ilmaus siitä tunnosta, että naturalismi\noli hylättävä ja että oli koetettava palata sen agitatoorisesta\ntarkoitusperäisyydestä ja arkisesta esineellisestä rumuudesta puhtaan\nkauneuden etsintään ja palvontaan. Sen lipun johdettavaksi antautui\nkuitenkin vain pieni osa, koska se käsitettiin niinkuin olikin paluuksi\nvanhoihin ihanteisiin ja vaikeatajuisuudenkin vuoksi oli vain harvojen\nomistettavissa. Suurempi osa kulttuuripiireistä joutui etsivään\nsieluntilaan, kyselemään, mikä olisi tie, joka naturalismin\nluhistumisen jälkeen johtaisi johonkin todella uuteen, nykyhetken\nihmisen keskeisintä henkisyyttä ilmaisevaan runouteen? Ei tahdottu\nkäyttää enää vanhoja muotoja eikä turvata vanhoihin ihanteisiin, koska\npelättiin uuden hengen siten voivan joutua menneisyyden holhoukseen; ei\nliioin symbolismin käyttämä impressioiden eli ulkopuolelta tulevien\nvaikutelmien ilmaiseminen tuntunut tyydyttävältä, nimenomaan siksi,\nettä ne tulivat ulkopuolelta. Mielteinä ne oli käsiteltävä järjellä,\nalatajunnallisella hautomisella ja ymmärryksellä, minkä jälkeen vain\nniiden oleellisin totuussisällys oli ilmaistava. Merkitsemään tätä\nilmausta sielullisesti ulospäin eli päinvastaiseen suuntaan kuin\nimpressioiden ollessa kyseessä otettiin sana expressio, jolla\nmaalaustaiteen alalla oli alettu merkitä ranskalaisen _Henri Matissen_\n(s. 1869) edustamaa, äsken selitetyllä tavalla \"ekspressiivistä\"\nilmennystä. Useat aikakauslehdet (Der Sturm, Aktion, Charon)\nkiiruhtivat selittelemään tämän n. 1910 näkyviin tulevan suunnan\nohjelmaa. Sen esitaistelijana on erikoisen tarmokkaasti esiintynyt\nromaanikirjailija Edschmid (s. 159). Strindbergin ja Wedekinden\ndraamojen \"ekspressiivisyyteen\" olemme myös viitanneet.\n\n\"Ekspressionismi\" on samoin kuin \"impressionismi\" enemmän ulkonaista\nilmaisutapaa kuin maailmankatsomusta tarkoittava, etupäässä\nsaksalaisten käyttämä nimi. Mutta kun sivistyspiirien konservatiivinen\naines yleensä tyytyy perinteellisiin nimiin ja ilmaisukeinoihin, uudet\ntällaiset joutuvat tavallisesti intoilevien hyökkääjäin\nerikoisuuksiksi. Se mitä Saksassa sanotaan \"ekspressionismiksi\" on\nenemmältä osalta samaa kuin Ranskan primitivismi ja psykoanalyysi,\nGiden ja Proustin suunta, ja Englannin vastaava radikaalinen,\nberesfordilais-lawrencelainen pyrkimys. Sen lipun alla ovat rinnakkain\nisänmaanystävät ja yhteiskunnan ja kansallisuusaatteen vastustajat eli\nkommunistit; metafyysilliset haaveilijat, jotka julistavat ihmiskunnan\nuudistumisen riippuvan siitä, kohotetaanko usko näkyihin ja\nprofeetallinen hurmioituminen jälleen kunniaansa; ne, jotka hyläten\nmuodon hioutuneen tasasuhtaisuuden ja pyrkimyksen sen ja sisällyksen\nsopusointuun vaativat tunteelle ja tahtoimpulssille esteetöntä\nilmentymisoikeutta ja irtautuen mm. tavallisesta lause- ja kieliopista\nhaluavat kielellisestikin alleviivata aiheensa oleellisuutta; ym.\nToisten mielestä on tärkeintä uskonnollinen uudistus, toisten\npoliittinen teko; kolmannet asettavat päämääräkseen \"puhtaan hengen\",\nneljännet oman minuutensa esteettömän, hillittömän ilmaisun.\nHedelmöittävää, uusiin ponnistuksiin johtavaa vaikutusta ei\nekspressionismilta voi kieltää, vaikkakin se on ollut suuntana\nlyhytaikainen siitä kaikkia \"kouluja\" koskevasta tunnetusta syystä,\nettä niin pian kuin kirjailijan yksilöllinen voimantunne ja\nitseluottamus vahvistuvat, hän eroaa omille teilleen. Sen mieluisin ja\nluontevin ilmaisutie on ollut draama ja lyriikka.\n\nRomaanin ja draaman yhteydessä on mainittu muutamia ekspressionisteja:\nEdschmid, Döblin, Klabund, Johst -- Hasenclever, Unruh, Sternheim,\nKaiser, Werfel. Niistä lukuisista lyyrikoista, jotka syystä tai\ntoisesta tunnustautuvat ekspressionistisen suunnan kannattajiksi,\nmainittakoon vain muutama, ensimmäisenä _Werfel_ (s. 233), jota nuoret\novat pitäneet johtajanaan ponnistellessaan ihanteitaan kohti, mutta\njoka ei ole myöhemmin enää vakuuttavasti kannattanut yhteistä ohjelmaa,\nvaan on pyrkinyt aatteidensa ja runollisten mielikuviensa vapaaseen,\nitsenäiseen tulkintaan. Ensimmäinen runokokoelma Maailman ystävä (Der\nWeltfreund, 1911) ilmaisi vaikuttavasti elämän epäsointuisuutta, toinen\n(Me olemme -- Wir sind, 1913) suhtautui siihen ajattelijan asein, ja\nkolmas (Toinen toistansa -- Einander, 1915) ilmaisi uuden ihmisyyden\nkaipuuta, lähimmäisenrakkautta, joka kaivaten odottaa ihmiskunnan\nvapahtumista vaivoistaan ja nousua käsittämään uutta onneansa.\nTuomiopäivässä (Der Gerichtstag, 1919) runoilija on jo päässyt\nsota-ajan ankeudesta ja ylentänyt sielunsa maailmankaikkeutta\nmietiskelevään syvään hartauteen. _Ernst Stadler_ (1883-1914), sodassa\nkaatunut toivorikas runoilija, hahmotteli tuntien aikansa ristiriidan\nrunoissaan (Preludeja, 1904, Lähtö -- Der Aufbruch, 1915) uuden\nihmisen, joka syvän kaipauksen vallassa rukoilee elämän uudistumista ja\nvaatii rakkautta kurjimmallekin. Triestiläinen _Theodor Däubler_\n(1876-1934) on mm. sepittänyt laajan eepoksen nimeltä Revontulet (Das\nNordlicht, 1910). Hän tuntee kuuluvansa uuteen sukupolveen ja etsii\nuutta muotoa, jonka avulla voisi ilmaista sielun runouden. Eepoksessaan\nhän tahtoo johtaa maailman uskon puutteesta palavaan kristilliseen\nuskoon. _Friedrich Jaksch_ (s. 1894) kuvaa ihmiskunnan Prometheukseksi,\njoka taistelee vapautuakseen alennuksen kahleista ja perinteellisistä\nkäsityksistä ja noustakseen omistamaan uuden rakkauden ja sen\nrakentaman paremman maailman (Eros-valo -- Eros-Licht, 1921).\n\nSchiller käsitti runoilijain kutsumuksen seuraavasti:\n\n    Der Menscheit Würde ist in eure Hand gegeben,\n    Bewahret sie!\n    Sie linkt mit euch! Mit euch wird sie sich heben!\n    Der Dichtung heilige Magie\n    Dient einem weisen Weltenplane,\n    Still lenke sie zum Oceane\n    Der grossen Harmonie!\n\n    On ihmiskunnan arvo teillä hallussanne,\n    Se varjelkaa!\n    Se vaipuu mukananne, kohoo kerallanne!\n    On runouden taikamaa\n    elämän viisaan merkki menon,\n    siis sopusoinnun mereen venon\n    te kulku johtakaa!\n\n                         (Die Künstler).\n\n\n\n\n5. Italia ja Espanja.\n\n\n1\n\nItalian lyriikan esitystä (V, s. 225) jatkettaessa 1800-luvun\njälkipuoliskolle tulee mainittavaksi _Giovanni Prati_ (1815-1884),\nSavoijin kuningashuoneen ja Italian yhtymisaatteen innokas kannattaja,\ntuottelias runoilija, joka sai myöhemmin parlamentin jäsenenä ja\nsenaattorina todeta toiveidensa täyttyneen. Pienoiseepos Ermenegarda\n(1841) on romanttinen, surullinen lemmentarina. Herkkiä, alakuloisia\nsointuja ilmenee Psykesoneteista (1875). Säkeiden musikaalisuus\nja mielikuvituksen voima sekä isänmaallisuus ovat Pratin\nrunoilijatodistuksen parhaat arvosanat. Vähemmän tuottelias kuin Prati\noli veronalainen kreivi _Aleardo Aleardi_ (1812-1878), hänkin tulinen\nisänmaan ystävä, joka joutui 1848:n jälkeen joksikin ajaksi vankilaan.\nHänen eepoksensa Arnaldo da Rocca (1842), Kirjeensä Marialle (Lettere a\nMaria, 1848), Oodi Italian merikaupungeille (1856) ym. ilmaisevat\netevää kuvauskykyä ja jaloa isänmaanrakkautta ja aatteellisuutta.\nHänkin sai parlamentinjäsenenä ja senaattorina todeta unelmiensa\ntoteutuneen. Yhtymisen aattovuosina esiintyi muitakin isänmaallisia\nrunoilijoita.\n\n1860-luvulla herätti huomiota ryhmä \"hulluja runoilijoita\" (poeti\nscapigliati), jollaisiksi mielellään kuulivat itseään sanottavan.\nHeistä mainittakoon milanolainen _Emilio Praga_ (1839-1875),\ntaidemaalari, Heinen ja Baudelairen hengenheimolainen ja mukailija;\npadovalainen _Arrigo Boito_ (1842-1918), oopperoiden Mefistofeleen ja\nNeron etevä säveltäjä ja sadun Kuningas karhu (Re Orso) ansiokas\nkertoja; ja veronalainen _Vittorio Betteloni_ (1840-1910), joka viljeli\nrunoudessaan erikoisesti realistista sävyä. Toinen runoilijaryhmä\nmuodostui Bolognassa Carduccin ympärille. Siihen kuuluneista\nmainittakoon Italian \"veristisen\" l. realistisen lyriikan perustaja\n_Olindo Guerrini_ (1845-1916), Ravennasta syntyisin ollut Bolognan\nyliopiston kirjastonhoitaja. Muka kolmikymmenvuotiaana keuhkotautiin\nkuolleen \"Lorenzo Stecchettin\" nimellä hän julkaisi 1877\nPostumaa- (\"Jälkeenjääneitä\"-) nimisen kokoelman realistisia eroottisia\nrunoja. \"Olen kirjoittanut paljon sopimattomuuksia\", runoilija sanoi,\n\"mutta en ole milloinkaan itse sellaisia tehnyt\". Salanimillä hän tämän\njälkeen julkaisi lyyrilliset teokset Väittelyitä (Polemica, 1878),\nRomagnalaisia kansanomaisia lauluja (Canti popolari romagnoli, 1880)\nja Argia Spolenfin säkeitä (Rime di Argia Spolenfi). Väliin\npornografiaksi harhautuvan inhorealisminsa, luistavan säetaitonsa ja\nkansanomaisen, terävän satiirinsa vuoksi Guerrinilla oli uteliaisuutta,\nsuuttumusta ja vastustusta herättävä, mutta myös suosiota saavuttanut\nmerkitys aikansa runoudessa. Muitakin ansiokkaita lyyrikkoja oli.\nKorkeimmalle, eurooppalaisen kuuluisuuden maineeseen, kohosi\ntoscanalainen _Giosue Garducci_.\n\n_Carducci_ (1836-1907) oli lääkärin poika Toscanasta,\nVal-di-Castellosta, sai hyvän kasvatuksen ja aloitti elämänsä\nopettajana. Firenzessä hän tutustui nuoriin kulttuuri-intoilijoihin ja\nisänmaan ystäviin, jotka kirjallisuuden alalla vastustivat romantiikkaa\nja harrastivat paluuta klassillisiin ihanteisiin. Jo varhain\nsaavuttamansa runoilijamaineen perusteella hänet nimitettiin 1860\nItalian kirjallisuuden professoriksi Bolognan yliopistoon, jossa\npalveli vanhuuteen saakka. 1876 hänet valittiin edustajakamariin ja\n1881 kouluhallitukseen. 1890 hänet nimitettiin senaattoriksi.\n\nCarduccin runsas lyyrillinen tuotanto jakautuu hänen kehityskausiensa\nmukaisesti. Nuoruuskausi kesti n. 1860:een, tunnuksena kuten\nsanottu romantiikan hylkääminen ja klassillisuuden harrastus,\nyhteiskunnallisella alalla pappien vastustus, antiklerikaalisuus.\nCarduccin nuoruudenrunoista mainittakoon vain eräät lemmensonetit,\njoista ilmenevä \"klassillisuus\" on paluuta varhaisrenessanssiin,\n\"suloiseen uuteen tyyliin\" (II, s. 296). Seuraava kausi kesti n.\n1861-1871. Sen ensimmäinen runojulistus oli 1865 salanimen, Enotrio\nRomanon, suojassa ilmestynyt Hymni Saatanalle (L'Inno a Satana),\nMiltonin traagillisessa hengessä käsitetylle pimeydenvaltiaalle, jolla\noli Italian tämän ajan kirjallisuudessa huomattava sija ja jonka\n\"elämäkerran\" runoilija Arturo Graf kirjoitti. Carducci osoitti\nrunonsa, joka on asetettava Baudelairen Litania Saatanalle-runon\nrinnalle, \"hänelle\" ylistäen sitä itsenäistä, vapaata henkeä, joka oli\nrohjennut kieltää sallimuksen käskyvallan ja siten tullut kaikkien\nvapauden vaatijain, \"järjen kostavan voiman\" lipunkantajaksi. 1868 hän\njulkaisi kokoelman Leda gravia (\"Kevyttä raskasta\"), josta ilmenee\nhänen vastenmielisyytensä virallista Italiaa ja hänen myötämielensä\ntasavaltalaisuutta ja yhteiskunnan vähäväkisiä kohtaan. Se on\nkauneuden, ajatuksen, tieteen, vallankumouksen ja vapauden ylistystä,\nja sisältää kaikua kaikesta tärkeimmästä, mitä runoilija oli tähän\nsaakka lukenut: vanhasta Roomasta, Ranskan vallankumouksesta,\npakanallisista jumalista, Miltonista jne. Hymni Saatanalle sisältyi\nsiihen. Enotrio Romanon runoutta (Poesie di E. R., 1871), Uutta\nrunoutta (Nuove poésie, 1873), Jambeja ja epodeja (Giambi ed Epodi,\n1882) ym. edustavat hänen tuotantonsa satiirista linjaa, Arkhilokhoksen\nja Horatiuksen tyyliä, johon viimeksimainitun kokoelman nimi viittaa.\nPääaiheena on hyökkäily Mazzininin ohjelman hengessä Cavourin\npolitiikkaa ja sen kannattajia vastaan. Sisällys on intomielistä,\njoskin retoorista. Mutta runoilija kuitenkin lopuksi karkoittaa\nsydämestään vihan, koska se on hedelmätöntä, ja sepittää Rakkauden\nlaulun (Il canto dell'amore), ylistyshymnin luonnolle, ihmisen\nvaivalloiselle ja ylevälle historialle ja paavi Pius IX:lle, jota\nvastaan oli niin kiivaasti hyökännyt. Uusia sointuja (Rime nuove, 1887)\non syntynyt puhtaista runollisista mielikuvista ja ilmaisee\nromantikkojen, etenkin Hugon lyriikan vaikutusta. Siinä on\nlemmenrunoja, menneisyyteen kohdistuvaa kaihoa, ihailua runoilijoita ja\ntaiteilijoita kohtaan, lentoja unimaailmoihin, draamallisia kuvaelmia\nkeski- ja nykyajan historiasta, ja kaksitoista vallankumouksellista\nsonettia sisältävä Ça ira-sikermä. Loppurunona on Jäähyväiset (Il\ncongedo), jossa Carducci ilmaisee käsityksensä runoilijan tehtävästä.\nSamaan vuoteen kuin puheena ollut sikermä kuuluu runoelma Legnanon\nlaulu (La canzone di Legnano). Carducoin tarkoituksena oli sepittää\nsiitä keskiaikaistyylinen sankarilaulu, jossa olisi kuvannut Lombardian\nliiton taistelun Fredrik Barbarossaa vastaan, mutta hän sai valmiiksi\nvain alun, jossa neuvotellaan tästä taistelusta; sen yhteydessä Alberto\nda Giussano kuvaa muuatta vuotta aikaisemmin tapahtunutta Milanon\nhävitystä. Tätä kuvausta pidetään huomattavana runollisena\nsaavutuksena. Ihastus antiikin ja parnassolaisen koulun runouteen sai\nCarduccin näinä samoina vuosina yrittämään Horatiuksen oodien kaltaisia\nsepitelmiä. Näin syntyivät Barbaari-oodeja (Odi barbare, 1877), Uusia\nbarbaari-oodeja (1882) ja Kolmas sikermä barbaari-oodeja (Terze odi\nbarbare, 1889), joissa hän uudisti sekä kreikkalaiset että roomalaiset\nrunomitat. Nykyään ei niiden ohjelmallinen, ylistyshenkinen puoli tunnu\nniin tuoreelta kuin esim. trubaduuri Rudelin (II, s. 281) intohimoinen\nromanssi tai Annille osoitetut hienot distikhonit tai Polentan kirkko,\njossa hän näyttää lopultakin sopineen kirkon kanssa.\n\nCarduccin runoilijakehitykseen vaikutti huomattavasti se, että hän\njoutui Angelo Sommarugan (s. 163) ja hänen aikakauslehtensä La Cronaca\nBizantinan kautta yhtyneen Italian nuoren nousevan kirjailijapolven,\nSeraon, D'Annunzion ym. piiriin. Tästä n. 1880 alkaneesta vaikutuksesta\nolivat tuloksena mm. Uudet barbaari-oodit ja Uudet soinnut. Carducci\nharjoitti runotuotantonsa ohella ahkeraa kirjallishistoriallista ja\nesteettistä tutkimustyötä (Kriitillisiä keskusteluja -- Conversazioni\ncritiche, Italian kirjallisuuden filosofinen historia -- Storia\nfilosofica della letteratura Italiana).\n\nCarduccin ajattelu on kirkasta ja itsetietoista, tervettä ja\nvoimakasta, ihanteina isänmaallisuus, oikeus ja työn arvo. Edellisten\nvuosikymmenien poliittisen taistelun luoman, varsinaisista runollisista\narvoista köyhän, kömpelöhkön runouden hän teki voimakkaaksi, todeksi,\nhengeltään vapaaksi ja yleväksi, muodoltaan majesteetilliseksi. Tässä\nrunouden kohottamistyössä oli mm. antiikin mittojen käyttämisellä\nhuomattava merkitys. 1907 hänelle annettiin Nobel-palkinto \"ei vain\nhänen suuren oppineisuutensa ja kriitillisten tutkimustensa vuoksi,\nvaan etenkin tunnustukseksi sille muotoja luovalle tarmolle, tyylin\nraikkaudelle ja lyyrillisyyden voimalle, mikä on hänen runollisille\nmestariteoksilleen ominaista\".\n\nCarduccin kuuluisimpia vastustajia oli catanialainen _Mario Rapisardi_\n(1944-1912), vapaan hengen laulaja (Lucifer), viattoman kärsimyksen\nfilosofi (Job), satiirikko (Atlantide) ja lyyrikko (Muisto --\nRicordanze). Hän oli ylevä, voimakas sielu, mutta joutui usein\ninnoissaan lausuilemaan enemmän retoorisia kuin runollisia\nsäkeitä. _Arturo Graf_ (1848-1913) oli ahkera kulttuuri- ja\nkirjallisuushistorioitsija, mutta samalla huomattava runoilija.\nSikermissään (Medusa, Häviön jälkeen -- Dopo il tramonto, Metsän\nsointuja -- le rime della selva, ym.) hän lauloi tuskan ikuisuudesta,\nonnen etsinnän turhuudesta, kauneimpienkin haaveiden pettäväisyydestä,\nolevaisuuden arvoituksen selittämättömyydestä, ihmisen kapinasta\nsallimusta vastaan jne., antaen aiheilleen jalon, hiotun, jonkin verran\nakateemisen muodon. _D'Annunzion_ lyriikasta (s. 163) huomautamme\nvielä; se kummunnee korkeimmilleen Paratiisirunoelmassa. _Giovanni\nPascoli_ (1855-1912) oli sukupolvensa ehkä herkin ja hellin runoilija,\nantiikin kirjallisuuteen syvällisesti perehtynyt idyllikko ja\neleegikko, maan hiljaisten ja heidän työnsä harras laulaja\n(Pienoisrunoja -- Poemetti, Tamariskeja -- Miricae, Pöytärunoja --\nPoemi conviviali, ym.). Pascolin runollinen herkkyys on\npoikkeuksellista, melkein sairaalloista: vähäisestäkin arjen asiasta\nhän osaa houkutella näkyviin liikuttavaa tunteellisuutta, minkä taidon\nkuten tiedämme Sterne on kirjailijoille opettanut. _Giulio Orsini_\n(oikealta nimeltään Domenico Gnoli, 1838-1915) roomalainen ylimys ja\nakateemikko, onnistui myöhemmällä iällään luomaan lyriikkaa, jonka syvä\nja intohimoinen elämänmurhe vaikuttaa aidolta. Maailmansodan\naattovuosien lukuisista muista lyyrikoista mainittakoon \"Italian\nSappho\", padovalainen _Vittoria Aganoor_ (k. 1910 oman käden kautta\nkymmentä tuntia ennen puolisoansa), herkkä, naisellinen runoilijatar,\nja milanolainen _Ada Negri_ (1870-1945), työläisperheestä syntyisin\noleva kansakoulunopettajatar, joka ilmaisi esikoisrunoissaan Myrsky\n(Tempeste, 1891) kiihkeän yhteiskunnallisen tunteen vallassa köyhien ja\nunohdettujen osattomuuden. Seuraava sikermä Kohtalo (Fatalità, 1893)\nvahvisti ensimmäisen tekemää vaikutusta, että näet Negri oli myös\nrunoilijatar eikä vain yhteiskuntaihminen. Myöhemmät tuotteet taas\nilmaisevat taipumusta entisten aiheiden ja tekotavan toistamiseen.\n\nViimeiseksi mainittakoon paljon melua ja uteliaisuutta herättänyt\n_Pilippo Tomaso Marinetti_ (1876-1944), Aleksandriassa syntynyt ja\nParisissa opiskellut ns. \"futurismin\" perustaja, joka julkaisi\nensimmäisen asiaa koskevan \"manifestinsa\" Parisissa, Figarossa, helmik.\n20 p. 1909. Hänen pyrkimyksensä on ollut nostaa runouden ja yleensä\ntaiteen alalla kapina kaikkia perinnäisiä muotoja ja tekotapoja\nvastaan, antaa siten ilmentymistilaisuus sille uudelle, jota näilläkin\naloilla on täytynyt nykyisen huimaavan edistyksen johdosta kehittyä, ja\nluoda jotakin, joka uusien muotojensa, sisällyksensä ja arvojensa\npuolesta tyydyttäisi nykyaikaisen \"tekniikan ihmisen\" kauneuskaipuuta\nparemmin kuin perinteellinen taide. Toimittaen kansainvälistä\nPoesia-aikakauslehteä, kirjoittaen futuristisia suorasanaisia teoksia,\nnäytelmiä ja runoja (Teatro sintetico futuristo, 1916), julkaisten\nlukemattomia manifesteja (Manifesti del futurismo, 4 osaa, 1920) jne.\nja lopuksi liittyen joustavasti fascismin edustamaan elämänkäsitykseen,\nMarinetti on koettanut suurella voimalla ja pauhulla edistää\ntaideanarkistisia käsityksiään, saavuttamatta kuitenkaan menestystä\nmuualla kuin Bolshevikiassa, jossa futurismi aluksi julistettiin\nvallankumouksen tarvitsemaksi uudeksi taiteeksi.\n\n\n2\n\nEspanjan lyriikasta olemme viimeksi (V, s. 226) maininneet sen\nromanttisen, byronilaisen vaiheen. 1800-luvulla lyyrikkoja esiintyi\nlukuisasti. Ryhmittäen heidät erikoisalojen mukaan ja mainiten heistä\njonkun saamme heidän työstään edes jonkinlaisen käsityksen.\n\nSatiirikkona tuli tunnetuksi Ranskassa, Kuubassa, Meksikossa ja\nArgentinassa oleskellut poliittinen, radikaalinen kirjailija _Juan\nMartinez Villergas_ (1816-1894), joka saavutti menestystä myös\nromaanin, draaman ja kirjallisen esseen alalla. Hänen pääteoksensa on\nIloisia ja satiirisia runoja (Poesias jocosas y satiricas, 1842).\nEklektisenä, valikoivana runoilijana, joka ei ole klassikko eikä\nromantikko, vaan aina itsenäinen järkensä ja arvostelukykynsä käyttäjä,\non muistettava _José Joaquin de Mora_ (1783-1864), kauan Amerikassa\nasunut Espanjalaisten legendain (Leyendas españolas, 1840) kirjoittaja.\nHän oli myös ansiokas draamakirjailija. Tietoisesta taiteellisuus- ja\nmoralisoivasta pyrkimyksestä riippumaton runoilija oli _Antonio Hurtado\ny Valhondo_ (1825-1878), poliitikko ja korkea virkamies, jonka\nrunomittaiset historialliset legendat, esim. Hernán Cortés (1847) ovat\njääneet muistiin. Sevillassa vaikutti oma erikoinen lyyrikkoryhmänsä,\njoka tunnetaan kotipaikkansa nimellä; samoin Andalusiassa.\n\nSevillasta oli syntyisin _Gustavo Adolfo Bécquer_ (1836-1870), varhain\nisästään orvoksi jäänyt maalarin poika, joka kieltäytyi antautumasta\nmihinkään ammattiin ja joutui 18-vuotiaana Madridiin, jossa sai pienen\ntoimen. Menetettyään sen huolimattomuuden vuoksi hän koetti ansaita\nelatustaan käännöstyöllä, mutta vajosi vähitellen yhä suurempaan\nkurjuuteen ja kuoli ennen aikojaan. Hänen teoksensa julkaistiin vasta\n1873. Proosasta ovat arvokkaita legendat ja jännityskertomukset, joista\nilmenee Hoffmannin vaikutusta. Säkeet (Las Rimas) ovat pienoisrunoja,\njoita tekijä hioi tarkoin; ne ilmaisevat suurta teknillistä taitoa,\nherkkyyttä ja puhtautta; niiden sävy on alakuloinen; erikoisen kauniita\novat ne, joissa kuvataan runouden kuolemattomuutta. Bécquerin runous\nherätti yleistä huomiota ja ihastusta, ja sai useita jäljittelijöitä.\nSen luultiin aikaisemmin saaneen herätteensä Heinelta, mutta niin ei\nnäytä olleenkaan: Bécquerin innoittaja on ollut etupäässä Byron.\n\nOmalaatuisena filosofisena lyyrikkona tuli tunnetuksi _Ramón de\nCampoamor_ (1817-1901), vanhoillinen poliitikko ja korkea virkamies,\njonka runsaasta ja monipuolisesta tuotannosta mainittakoon vain sikermä\nTuskia (Dolores, 1846). Dolora on lähinnä epigrammi, sisältäen vain\n4-12 säettä. Nimi älköön johtako ketään harhaan: Campoamor ei ole\npessimisti, vaan päinvastoin aurinkoinen humoristi, joka tahallisesti\ntunnestautuu alakuloiseen sävyyn saadakseen ironialleen luontevamman\nlähtökohdan ja kaikupohjan. Lyhyeen epigrammiinsa hän on osannut\ntiivistää vaikuttavan tunnelman ja syvällisen ajatuksen.\n\nYhteiskunnallisfilosofisia runoilijoita oli useita. Heistä mainittakoon\n_Gaspar Nuñez de Arce_ (1834-1903), poliitikko, korkea virkamies,\nansiokas dramaatikko. Hän tuli tunnetuksi Taisteluhuudoistaan (Gritos\ndel combate, 1875), isänmaallisista runoista, joissa kehoitti\nespanjalaisia lopettamaan kotoiset riidat ja pelastamaan isänmaan\nkansalaissodan ja anarkian kirouksilta. Runoilijamainettaan hän\nylläpiti eepillis-eleegisillä runoelmilla, joista mainittakoon Lordi\nByronin viimeinen valitus (La ultima lamentación de lord Byron, 1879).\nSe on 76 ottavasäkeistöä sisältävä sarja englantilaisen runoilijan\nkuviteltuja mietteitä, jotka ovat syntyneet hänen tarkastellessaan\ntoiveitaan, pyrkimyksiään ja pettymyksiään.\n\nYhteiskunnallissatiirisista runoilijoista saavutti kuuluisuutta\nmonipuolinen draama- ja muiden alojen kirjailija _Manuel del Palacio_\n(1831-1906), Sydämen sävelien (Melodias intimas, 1884) ja Kipinöiden\n(Chispas, 1894) sepittäjä. Uusklassillisuudella ja uskonnollisuudella\noli lyriikassa edustajansa.\n\nNykypäivien espanjalaisen lyriikan vanhempi keskeinen nimi oli\nnicaragualainen _Ruben Dario_ (1867-1916), jonka tuotannosta kuvastuu\nmailleen menevän romantiikan viimeinen, hellä loisto. Sini (Azul, 1889)\nylistää luontoa panteistisessä hengessä. Maallista proosaa (Prosas\nprofanas, 1896) osoittaa rytmeillään, sävyllään ja aiheillaan Ranskan\nlyriikan ehkä näkyvintä vaikutusta Espanjan runouteen: Gautier, Leconte\nde Lisle, Hérédia, Verlaine ja Rostand ilmaisevat siinä läsnäolonsa.\nElämän ja toivon laulut (Cantos de vida y esperanza, 1905) on tekijän\ntoivorikkauden korkein julistus, jossa hän ylistää henkisyyttä ja\nespanjalaista rotua. Saksalaiselta taholta on huomautettu\nnäistä runoista useiden muistuttavan ei vain aatteiltaan vaan\nsanamuodoiltaankin hyvin läheisesti Stefan Georgen runoudesta. Darion\nrinnalla ja jälkeen on työskennellyt lukuisa runoilijaparvi.\nErikoisesti huomautettakoon proosan yhteydessä mainitusta \"vuoden\n1898:n sukupolvesta\", joka tahtoi runoudenkin alalla hankkia Espanjalle\nsuuruutta syventymällä sen omaan kansalliseen henkeen ja menneisyyteen.\nSiihen kuuluu nykyisen Espanjan ehkä etevin runoilija _Antonio Machado\ny Ruiz_ (1875-1939), jonka Yksinäiset hetket (Soledades, 1903),\nCastillan kentät (Los campos de Castilla, 1912), Uudet laulut (Nuevas\ncanciones, 1924) ilmaisevat syvää, usein alakuloista tunne-elämää.\n_José Maria Gabriel y Galan_ (1870-1905) tuli suosituksi maalaisaiheita\nkäyttävänä, vanhaan kansalliseen tyyliin työskentelevänä runoilijana.\nTunnetuin hänen teoksistaan on Herratar (El ama, 1901), jonka aiheena\nja innoittajana on ollut hänen äitinsä. Viimeiseksi mainittakoon _Juan\nRamón Jimenez_ (s. 1881), joka kuuluu Darion kannattajiin ja on itse\nsaavuttanut seuraajia. Vielä läheisemmin kuin Dario hän on omaksunut\nRanskan symbolistien periaatteet ja ihanteet. Niiden mukaisesti, mikä\non ollut hänelle andalusialaisena helppoa, hän on ottanut lyriikassaan\nhuomioon sanojen sävelen ja eläytynyt luontoon niin, että on kyennyt\nilmaisemaan sen tunnelmien hienoimmatkin vivahdukset. Herkkä, hillitty\nalakuloisuus väreilee hänen mielialojensa pohjalla. Jo hänen runojensa\nnimet: Varjojen sointuja (Rimas de sombria), Melankolia, ilmaisevat\nhänen erikoislaatunsa. Jimenezin laajasta tuotannosta mainittakoon\nPaimenlauluja (Las Pastorales), jotka perustuvat Beethovenin kuudenteen\nsinfoniaan, Aamurusko (Alba), Surumielisiä lauluja (Arias tristas),\nUnohduksia ja kevään ballaadeja (Olvidanzas y Baladas de primavera) ym.\n\n\n\n\n\nLYHYT KATSAUS MUIDEN MAIDEN KIRJALLISUUTEEN.\n\n\n1\n\nHahmottelemme seuraavassa lyhyesti Suomen kirjallisuuden vaiheet siitä\nalkaen, mihin niiden kuvauksen viimeksi lopetimme (IV, s. 478).\n\nPorthanin työn selostuksesta (V, s. 45) tiedämme varhaisromanttisen\nherätyksen saapuneen maahamme aikaisin ja saavuttaneen tuloksia, jotka\nolivat folkloren alalla perustavaa, yleispätevää laatua. Hänen\nperintönsä ja uusien ulkomailta tulleiden herätteiden vaikutuksesta\nsyntyi ns. \"Turun romantiikka\" (n. 1815-1822), jonka johtava voima oli\nviimeksimainittuna vuonna yliopistosta erotettu ja 1823 Ruotsiin\nmuuttanut suomalaisten valtiollisen ja sivistyksellisen\nkansallisuusaatteen herättäjä _Adolf Ivar Arwidsson_ (1791-1858). Näin\nalkanut herätystyö, jonka Suomessakin tuntuva Napoleonin jälkeinen\ntaantumus tukahdutti Turussa, virkosi uuteen liekkiin Helsingissä,\njosta oli tullut pääkaupunki 1819 ja jonne yliopisto siirrettiin 1828.\n\"Helsingin romantiikan\" ensimmäinen vaihe voidaan ulottaa vuoden 1863:n\nvaltiopäiviin, kielimanifestiin ja pian syntyvään painovapauslakiin\nsaakka, koska nämä merkitsivät kansalliskirjallisuuden alalla uusien\nkehittymismahdollisuuksien avautumista. Tämä valtiollisen ja\nyhteiskunnallisen elämämme uudistumisvuosi sopii rajakohdaksi hyvin\nsenkin vuoksi, että Lönnrotin kansanrunoustyö oli siihen mennessä\nsuoritettu, Runebergin runous oli kokonaan valmis ja Topelius oli jo\njulkaissut huomattavimman osan tuotantoaan, mm. alkuosan Välskärin\nkertomuksista. Kiven Kullervo ja Nummisuutarit, uuden suomenkielisen\ntaidekirjallisuuden komeat aloittajat, ilmestyivät heti rajavuoden\njälkeen eli 1864.\n\n_Suomenkielisen_ kirjallisuuden luettelossa on tältä aikakaudelta eli\nsiis vuosilta 1809-1863 yhteensä n. 870 nimikettä. Niistä on (I)\nmaallisia kokoelmia ja aikakauskirjoja 16; (II) uskonnollisia\njulkaisuja 391; (III) oikeus- ja valtiotiedettä 21; (IV) maa- ja\nkansatiedettä sekä tilastoa 28, joista 16 koti- ja 12 ulkomaita\nkoskevia; (V) historiaa ja muinaistiedettä 43, joista 29 pohjoismaita\nja 14 ulkomaita koskevia; (VI) kielitiedettä 44, joista suomenkieltä\nkoskevia 18, vieraita kieliä 9, sanakirjoja 12 ja antiikin\nkirjallisuutta 5; (VII) kaunokirjallisuutta 127, joista erilaisia\nkokoelmia 6, kansanrunoutta 15, taiderunoutta 27, näytelmiä 23,\nromaaneja ja kertomuksia 56; (VIII) kirjallisuuden historiaa, runous-\nja kuvaamataidetta 10; (IX) sielutiedettä, kasvatus- ja siveysoppia\nsekä raittiutta 25; (X) lasten oppi- ja kuvakirjoja 64; (XI)\nmatematiikkaa ja luonnontiedettä 38; (XII) taloutta 64. Tärkeimmällä\nsijalla on siis ollut uskonto, johon voidaan vielä lisätä siveysoppi,\neli vastaten 416 nimikkeellään koko muuta kirjallisuutta (455\nnimikettä, mutta verraten paljon lastenkirjoja). Selvästi siitä näkyy,\nkuinka kansaamme silloin, ahtaiden sensuuriolojen vuoksi, kasvatettiin\njokseenkin yksinomaisesti uskonnollisella ja taloudellisella\nkirjallisuudella. Ajatellessa tämän kasvatuksen vaikutusta ei voi olla\nkysymättä, olisiko se ehkä osaltaan johtanut silloisissa köyhissä,\nrauhallisissa, ristiriidattomissa oloissa sen lapsikantaisen\nihannetyypin syntymiseen, jota Runeberg ja Topelius ovat kuvanneet?\nAinakin se on siihen myötävaikuttanut. Kirjallisuuden sato ei muuten\nollut tänä pitkänä aikana vuotta kohden suuri: ehkä n. 15 julkaisua,\njoista useimmat senkin ajan oloihin nähden pieniä, vaatimattomia ja\nalkeellisia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perustettiin 1831. Lyhyt\nkatsaus mainittuihin ryhmiin:\n\nI kertoo aikakauslehdistömme ja kansantajuistieteellisen kirjallisuuden\nsynnystä. Työ alkoi _K. A. Gottlundin_ Otavalla 1828 ja jatkui 1834\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksilla (56 osaa), ensimmäisenä\nnumerona Zschokken Kultala, toisena -- viidentenä Kalevala, Kanteletar,\nSuomen kansan sananlaskuja ja Suomen kansan arvoituksia. Suomi-sarja\nalkoi 1841. Mainitsemalla Lönnrotin Mehiläisen (1836) olemme luetelleet\nkaiken, millä oli tällä alalla merkitystä joko pyrkimyksen ilmaisijana\ntai jo kunnollisena työnä. Tässä yhteydessä on sopivaa muistaa\nsanomalehdistömme esikoiset, Lizeliuksen Tietosanomien seuraajat:\n_Reinhold von Beckerin_ (1788-1858) Turun Viikkosanomat (1820-1831),\nOulun Viikkosanomia (1829-1871), Sanansaattaja Viipurista (1833-1841),\n_J. V. Snellmanin_ Maamiehen Ystävä (1844-1855), P. Hannikaisen Kanava\n(1845-1847), ja _P. Tikkasen, Aug. Ahlqvistin_ ym. Suometar\n(1847-1866).\n\nII:ssa on keskeinen asema Lutherin kirjoituksilla. _Henrik Renqvistin_\n(1789-1866) kirjaset, Pietarissa vaikuttaneen saksalaisen saarnaajan\n_J. E. Gossnerin_ kirjoitukset samoin kuin _Arndtin_ ja _Scriverin_\n(IV, s. 265) sekä _Bunyanin_ (IV, s. 172) ja _Tuomas Kempiläisen_\n(II, s. 159) teokset viittaavat herännäisyyteen. Koko tämä ryhmä\nsisältää enimmäkseen ruotsinkielestä tehtyjä käännöksiä. Taustalla on\nenglantilainen ja saksalainen hartauskirjallisuus. Voimakasta\nalkuperäistä uskonnollista kirjailijakykyä ei voine sanoa esiintyneen.\n\nIII:sta ilmenee suomen lakikielen alkaneen kehittyä etupäässä laamanni\n_K. F. Forsströmin_ (1817-1903) herättävän toiminnan ja kirjoittelun\njohdosta. _J. Ph. Paimenin_ La'inopillinen käsikirja (1863) oli\naikanaan merkkiteos.\n\nIV sisältää suomenkielisen matkakuvauksen perustavan teoksen: _Aug.\nAhlqvistin_ Muistelmia matkoilta Venäjällä (1859), joka on kieliasunsa\nsuhteellisen kunnollisuuden ja tekijänsä järeän, särmikkään\npersoonallisuuden vuoksi vieläkin huvittavaa lukemista. Alan muu\nkirjallisuus on tarkoitettu alkeistietojen opettamiseksi.\n\nV sisältää suomenkielisen historiallisen kirjallisuuden perustavat\nteokset, _Johan Fredrik Cajanin_ Suomen historian (1839) ja _Yrjö\nSakari Koskisen_ Nuijasodan (1857). Yleisen historian alalla harrastus\nsuuntautui alkeistietojen levittämiseen.\n\nVI ilmaisee suomenkielen tieteellisen tutkimuksen alkaneen, sisältäen\ntärkeänä teoksena _Aug. Ahlqvistin_ väitöskirjan Suomalainen runousoppi\n(1863). Kreikan, latinan, saksan, ranskan ja ruotsin (1852-1863) sekä\nenglannin ja venäjän kieliopit (1864-1867) ilmaisevat opiskelun ja\nkoulun tarpeiden laajentumista. Sanakirjatyö saavuttaa ensimmäiset\nkunnolliset tuloksensa vasta 1864:n jälkeen. Antiikin kirjallisuuden\nsuomentaminen alkaa _Anakreonin ja Sapphon_ runoilla 1834.\n\nVII:n ensimmäisestä osastosta ilmaisee Annikka-sarja (I, 1.-4.\n1846-1855, II, 5. 1872) kiitettävää harrastusta saada välitetyksi\nsuomenkieliselle yleisölle pohjoismaiden runouden parhaita tuotteita\n(Almqvistin Kappeli, suom. Aug. Ahlqvist; Oehlenschlägerin Eräkäs,\nsuom. P. Tikkanen; Stagneliuksen Martyrat- ja Nicanderin Taika-miekka-\nnäytelmät, suom. K. Kiljander, Franzénin Selma-laulut ja viisut,\nRunebergin Hauta Perhossa ja Tegnérin Aksel, kaikki kolme suom. A.\nTörneroos). Sarja oli Suomettaren ympärillä toimivan ryhmän korkean\nrunouskäsityksen näyte. Sen ollessa keskeytyneenä ilmestyi\ntäydennykseksi sarja Mansikoita ja mustikoita (neljä osaa, 1859-1863).\nSamanlainen yritys oli Lukemisia Suomen rahvaalle Viipurista (1.--3.,\n1849-1853).\n\nKansanrunouden olemme käsitelleet aikaisemmin keskiajan ja\nvaltaromantiikan yhteydessä. Tällä kertaa mainitsemme vain _Paavo\nKorhosen_ (1775-1840) Viisikymmentä runoa ja kuusi laulua (1848,\njulkaissut Lönnrot) ja viittaamme niihin muihin 17 runoniekkaan,\nkansanmiehiin, jotka vaikuttivat 1800-luvun molemmin puolin, toiset\nkauas sen jälkipuoliskolle saakka, sepittäen kalevalaiseen mittaan\nvalittavia, leikillisiä, opettavia ja satiirisia runoja talonpoikaisen\nkansan tarpeista, vioista ja herroille asettamista vaatimuksista.\n(Suomen Runotar, s. 225-336).\n\n_Taiderunouden_ alalta on mainittava _Jaakko Juteini_ (Jac. Judén,\n1781-1855), Hattulasta kotoisin ollut, Viipurissa vaikuttanut\npikkuvirkamies, joka suomalaisuushengen ja valistuksen innoittamana,\nsuuremmalla voimalla ja kyvyllä aatteen kuin runoilijalahjakkuuden\npuolesta, vuoden 1810:n jälkeen julkaisi laajan sarjan opettavaista,\nenimmäkseen runomittaista kirjallisuutta (kootut teokset I-IX\n1856-1858). Arvon mekin ansaitsemme edustaa Juteinin parhaita\nsaavutuksia. Nimipäivä (1824) on ensimmäinen suomenkielinen novelli.\nTodellinen, vieläpä korkeatasoinen runoilijalahjakkuus oli Juvan\nkappalainen _Abraham Poppius_ (1793-1866), joka julkaisi tuotteitansa\nv:sta 1820 alkaen sanomalehdissä. Koottuina ne ilmestyivät vasta hänen\nkuoltuansa (1870). Kalevalaisen runomuodon hän taisi niin tarkoin,\nlankeamatta sen kertosäe- ja soinnutuskiusauksiin, että hänen ne\nrunonsa viittaavat Helkavirsiin. Anakreonilainen hilpeys,\nlafontainelainen opettavaisuus ja hieno satiiri luistivat häneltä\nluontevasti. Teuvan kirkkoherran, pohjalaisen papinpojan _Pietari\nTicklenin_ (1792-1838) runot (Oulun Viikkosanomissa 1829) ansaitsevat\nmuistamista. Hänen veljensä, Kärsämäen kappalaisen _Eerikki Ticklenin_\n(1794-1827) ainoa painettu runo, kalevalamittainen Neidon valitus\n(1823), ilahdutti Runebergiä, joka käänsi sen, ja ilahduttaa vieläkin\nrunoudelle avointa sydäntä. Oululainen _Samuli Kustaa Kallio_ (Bergh,\n1803-1852), joka kuoli sokeana, omisti huomattavat runoilijan lahjat.\nSoidin, Milloin muistelet minua?, Sirkka ja Huolissaan runoileva\n(molemmat säveltänyt Armas Järnefelt) sekä Oma maa (kaikki Otavassa\n1832) ovat Suomen taidelyriikan helmiä. Alavieskan kappalainen _Klaus\nJuhana Kemelli_ (1805-1833), Tuomas Kempiläisen ja Bellmanin etevä\nkääntäjä, oli myös sujuvasäkeinen, herkkä, itsenäinen runoilija. Hänen\nveljensä, Alakiimingin kappalainen _Frans Pietari Kemelli_ (1817-1857)\non jäänyt muistoon rakastettavasta runostaan Pääskyselle (1840), jonka\ntuhannet lapset ovat osanneet ulkoa. Hellä, aitoa kaipausta ja luonnon\nkauneuden tajua ilmaiseva, sanonnaltaan täysin nykyaikainen on Pohjan\nkesä (1841). Oululaisiin runoilijoihin kuuluu myös Oulun kirkkoherrana\nkuollut _Juhana Bäckwall_ (1817-1883), Luonnonkirjan ja Maammekirjan\nsuomentaja, jonka Maamiehen Ystävässä 1845 julkaisema Lauloi ennen\nlaululaumat ilmaisee vakavaa, syvällistä kansallista mieltä.\nTicklen- ja Kemelli-veljekset, Kallio ja Bäckwall muodostavat\n\"ensimmäisen oululaisen runoilijaryhmän\" aloittaen perinteen, josta\ntämä kaupunki on tullut sittemmin kuuluisaksi. Muiden paitsi Bäckwallin\nkohtalo oli traagillinen varhaisen kuoleman ja Kallion sokeuden vuoksi.\nHeidän käsityksensä runoudesta oli korkea, lahjakkuutensa aito ja\nteknillinen kykynsä aikaan katsoen harvinainen.\n\nTaiderunoudesta puheen ollen sivuutamme Gottlundin eriskummallisena,\nepärunollisena harrastelijana. _Elias Lönnrot_ sen sijaan ansaitsee\nalkuperäisenä, varsinkin virsirunoilijana (vv. 1865-1883) suurempaa\nhuomiota kuin hänelle tavallisesti osoitetaan. Runojansa (Suomen synty\nym.) hän julkaisi Mehiläisessä ym. v:sta 1832 alkaen. Valkeasaaren\nkirkkoherra _Konstantin Schröder_ (1808-1868) oli näppärä säeseppo,\njonka serenaadi Vait (1845) ilmaisee herkkyyttä ja pyrkimystä vaikean\nmitan hallintaan. Huomattava runoilija, uuttera kääntäjä ja kirjallinen\naskartelija oli _Juhana Fredrik Granlund_ (1809-1874), Frenckellin\nkirjapainon omistaja Turusta, joka teki oivallisilla tulkinnoilla\ntunnetuksi Bellmania (1837) ja saavutti monilla runoillaan (Touon aika\nlähenee, Kotomaamme ym.) pysyvän, arvostetun sijan varhaislyyrikkojemme\nrivissä. Granlundin ylimmäinen ystävä oli Loimaan kirkkoherra,\nkansallisista ja kirjallisista harrastuksistaan tunnettu _Antero\nWarelius_ (1821-1905), jonka Suomenmaalle (1856) esiintyy\nrunoantologioissa. Maanmittari _Pietari Hannikainen_ (1813-1899),\nnäytelmä- ja novellikirjailija, Schillerin ja Goethen suomentaja,\ntekaisi joskus runon, joista esim. Mäen lasku (1857) on säilynyt.\nSysmän kappalainen _Eerikki Juhana Blom_ (1817-1887), Emilia Galottin,\nFrithiofin sadun ja Hirvenhiihtäjien kääntäjä, sepitti runoja\nitsenäisestikin; muistoon on jäänyt herkkä Savonmaalle (1845).\nVaatimaton yrittäjä oli Sortavalassa syntynyt ja Pietarissa koulua\nkäynyt _Antti Räty_ (1825-1852), muistettu mm. Laulajan kodista (1850).\nHän suomensi ruotsista Dumas vanhemman Kertomuksen Wilhelm Tellistä ja\nSveitsinmaan vapauttamisesta (1849), joka lienee vaikuttanut 1850:n\npainoasetuksen syntyyn. _Yrjö Koskinen_ (1830-1903) osoitti kansallisen\ninnostuksensa kestävyyttä opettelemalla suomenkielen niin hyvin, että\nkykeni sepittämään runoja. Suomen salossa (1856) on ikituore maamme\nmetsä- ja järvikauneuden ylistys; Milloin Pohjolan nähdä saan? (1869)\non miehekkään sydämen polttavan kaipauksen ilmaus. _Suonio_ (Julius\nKrohn, 1835-1888) sepitti jo tänä aikakautena, kielellisistä\nvaikeuksista huolimatta, helliä, intomielisiä säkeitään.\n\nAsettamallamme aikakauden rajalla on paitsi Suoniota _A. Oksanen_ (Aug.\nAhlqvist, 1826-1889). Ahlqvist oli Castrénin jälkeen ensimmäinen\nuudenaikainen suomenkielen tutkija, joka otti käsiteltäväkseen sekä\nhänen perintönsä että Lönnrotin sanasaaliin, saavuttaen tuloksia,\njoista on lähinnä alkanut kielemme sekä jatkunut tutkimus että\noikeinkirjoitus- ja tyyliharrastus. Pätevän tiedemieskyvyn ohella hän\noli myös miehekäs runoilija, jonka Säkeniä (1860) on ensimmäinen\nsuomenkielinen varsinainen runokokoelma. Se osoittaa irtautumista\nsiihen saakka vallinneesta hempeähköstä kalevalaisuudesta, jonka sijaan\non omistanut runebergiläisen runouden ihanteet. Paitsi yksityisillä\ntunnetuilla runoillaan (esim. Savolaisten laulu) Oksanen on\nkokoelmallaan sellaisenaan ja suomen runo-opin selvittelyllä\nvaikuttanut perustavasti lyriikkamme kehittymiseen. Runoilijana hän\nansaitsee suurempaa huomiota kuin hänen osakseen on tullut; hänen\nvalitettava ankaruutensa Kiveä kohtaan, joka johtui siitä, että tämä\nnäytti tekevän tyhjäksi sen, mitä Ahlqvist oli taidekielen alalla\nrakentanut, ei oikeuta vähäksymään häntä runoilijana eikä yleensä\nkantamaan kaunaa häntä kohtaan.\n\nTaidelyriikkamme tie oli siis tänä pitkänä aikana kapea ja katkeileva\nkuin metsäpolku. Sen varrelta näkyi kuitenkin saloja ja järviä sekä\nmuuta luonnonkauneutta ja Oksasen kohdalla se jo nousi varsinaiselle\nselvemmälle uralle, joka oli johtava eurooppalaisen runouden\nvaltatielle.\n\nSuomenkielisen draaman historia (IV, s. 477) on aloitettava majuri\n_Jaakko Fredrik Lagervallin_ (1787-1865) eriskummallisista\nnäytelmäyrityksistä (Macbeth-mukaelma. Ruunulinna, 1834, Tuhkapöperö,\nJosephi, Judithi ja Kaini, 1847). Viimeksimainittuna vuonna ilmestyi\n_P. Hannikaisen_ Silmänkääntäjä, joka siis on ensimmäinen\nsuomenkielinen näyttämökelpoinen draama. _Wareliuksen_ Vekkulit ja\nkekkulit (1848) on viimeinen tämän aikakauden alkuperäisistä\nkotimaisista draamoista. Saavutukset sillä alalla siis tuskin\nansaitsevat mainitsemista. Draamaharrastusta kuitenkin oli enemmän\nkuin tästä voisi päättää. Annikka-sarjan näytelmät jo mainittiin.\nGranlund mukaili hauskasti ulkomaisesta lähteestä Sisaren sukkeluuden\n(1848, sovittaen siihen sievän kesäkuvan ruhon Hei, jopa Ruissalon\nkellot ne soi). Aug. Ahlqvist suomensi pari näytelmää: R. Benedixin\nRiita-asian (1860) ja Molièren Väkinäisen naimisen (1860, IV, s. 110),\njotka olivat silloisen suurimman kustantajan G. W. Edlundin\n\"Näytelmä-kirjallisuutta\"-sarjan alkunumeroina. S.K.S:n sarja\n\"Näytelmistö\" (1-4, 1861-1867) sisälsi arvokasta draamarunoutta,\nkahdessa ensimmäisessä osassaan kaikkiaan yhdeksän näytelmää, mm.\nSchillerin Kavaluuden ja rakkauden (suom. Aug. Ahlqvist) ja Holbergin\nJeppe Niilonpojan (suom. K. J. Gummerus). Mutta tässä onkin sitten koko\ndraamatuotanto 60 vuoden ajalta, mikä merkitsee, ettei ollut päästy\nvaatimattominta alkua pitemmälle.\n\n_Romaanien ja kertomusten_ luvun mainitsimme 56:ksi, mutta tosiasiassa\nsuurin osa niistä on vähäpätöisiä käännöksiä. Huomion kiintymistä\nEuroopan johtavaan kirjallisuuteen osoittavat Zschokken Kultala (1834),\nGessnerin (IV, s. 451) Ensimmäinen purjehtija (1835), Almqvistin\nKappeli (1846), Defoen Robinson (1847), Oehlenschlägerin\nLuostariveljekset ja Eräkäs (1847, 1848), H. Beecher-Stowen Setä Tuomon\ntupa (1856, lyhennetty), Harriet Martineaun Jerusalem (1856), Parooni\nMynkhausin kummalliset matkat ja retket (1856, IV, s. 393), Maapapin\nWakefieldissä elämä (1859, IV, s. 378, suomentanut Agathon Meurman),\nBjörnsonin Iloinen poika (1862, suomentanut T. J. Dahlberg) ja\nAuerbachin Juoseppi lumessa (1863, suomentanut M. Costiander).\nAlkuperäinen kertomataide ottaa horjuvia alkuaskeleitansa. Porvoon\ntuomiokapitulin notari _Niilo Aeimelaeus_ (1812-1854) sepitti novellin\nHaaksirikko (1838). Vasta parinkymmenen vuoden kuluttua seurasi jatko:\n_K. J. Gummeruksen_ (1840-1898) Veljekset (1862) ja Alkuperäisiä\nsuomalaisia uuteloita (3 vihkoa, 1863-1873). Novelli siis varsinaisesti\nalkoi Gummeruksen työllä ja kuuluu oikeastaan seuraavaan aikakauteen.\nHistoriallisen romaanin aloitti ansiokkaasti _Yrjö Koskinen_\nnovellillaan Pohjanpiltti (Mansikoita ja mustikoita, 1859).\n\nVIII ilmaisee kirjallisuustutkimuksen olleen verraten virkeätä.\nPääsaavutuksia ovat _F. W. Pippingin_ Luettelo suomeksi präntätyistä\nkirjoista (1856), jota on sanottu alansa täydellisimmäksi koko\nmaailmassa ja jota kirjallisuuden tutkija alituiseen tarvitsee, _Julius\nKrohnin_ Suomenkielinen runollisuus Ruotsin-vallan aikana (1862) ja jo\nmainittu Ahlqvistin runo-oppi.\n\nIX:stä huomautettakoon vain, että _Lönnrot_ asetti kirjailijakykynsä\nraittiuden palvelukseen sepittämällä opettavaisen kuvauksen Kolme\npäivää Sairion kylässä (1854).\n\nX:stä kannattaa mainita _Eero Salmelaisen_ Suomen kansan satuja ja\ntarinoita (I-IV, 1852-1866) ja Pääskyisen pakinat (1857). _Topeliuksen_\nLuonnonkirja (1860) on vieläkin lasten opettavinta ja mieluisinta\nlukemista. _Andersenin, Grimm-veljesten ja Topeliuksen_ satuja alettiin\njulkaista suomeksi 1848. Lastenkirjallisuudesta pidettiin verraten\nhyvää huolta.\n\nXI sisältää _Wareliuksen_ Enon opetuksia luonnon asioissa (1845) ja\n_Lönnrotin_ Suomen kasviston (1860).\n\nXII osoittaa taloudellista kirjallisuutta julkaistun verraten\nvirkeästi. Vuoroviljelyksen ensimmäinen neuvontateos ilmestyi 1863.\n\nJohtopäätökseksi ylläsanotusta voidaan merkitä, että suomenkielinen\nkirjallisuus oli -- lukuunottamatta kansanrunoutta -- v. 1809-1863\nyleensä alkuasteelle kuuluvaa, vaatimatonta. Vain lyriikan alalla se\nsaavutti tuloksia, joista seuraava aika on voinut hyötyä. Euroopan\nvapausliikkeistä, 1830:n ja 1848:n vallankumouksista, siinä ei näy\nmerkkejä, mikä olisi sensuurin vuoksi ollut mahdotontakin. Kuitenkin\nsiitä ilmenee lämmin rakkaus isänmaata ja äidinkieltä kohtaan,\nkansallistunnon heräämisen ja valoisamman tulevaisuuden toivo.\n\n\n2\n\n1863:n aikoina alkanut vaihe on työtä vapaammissa oloissa, syvenevän ja\nleviävän kansallisen heräämisen hengessä. Luonteeltaan se on edellisen\najan, ruotsinkielisen kirjallisuuden ja omien päämääriensä mukaisesti\nromanttista, kansallis-ihanteellista. Se voidaan ulottaa vuoden 1883:n\npaikkeille saakka, Koska silloin syntyvä nuorsuomalaisuus merkitsee\nrealistisen virtauksen alkamista. Sipolan Aapon kosioretki ilmestyi\n1882; nuorsuomalaisen puolueen synty periytyy 1885:n valtiopäiväin\najalta.\n\nJo näiden kahdenkymmenen vuoden ajan kirjallisuusmäärä, yhteensä n.\n2.000 nimikettä eli n. 100 joka vuotta kohti, ilmaisee käänteen ja\njyrkän nousun tapahtuneen. Vapaampien olojen vaikutus ilmenee vielä\nsiitä, että vaikka uskonnollisenkin kirjallisuuden alalla tuotto on\nollut noususuuntainen ja vilkas, se (n. 500 nimikettä) on nyt vain\nneljäsosa koko määrästä. Seuraava lyhyt esittely noudattaa äskeistä\nryhmäjakoa.\n\nI (47). _Julius Krohn_ julkaisi ensimmäistä suomenkielistä kuvalehteä\nMaiden ja merien takaa (1864-1867) ja sille jatkoa, Suomen kuvalehteä\n(1873-1879). _K. J. Gummerus_ perusti 1880 Kyläkirjaston Kuvalehden ja\nseuraavana vuonna Lasten Kuvalehden. Korkeamman asteen aikakautinen\nsivistysjulkaisu Kirjallinen kuukauslehti perustettiin 1866 ja\nilmestyi 1880:een saakka, jolloin sai seuraajakseen Valvojan.\nKansanvalistusseura aloitti julkaisutoimintansa 1877. Virittäjä\nperustettiin 1883. Sanomalehdistä mainittakoon, että kolmen vuoden\ntauon jälkeen vanha Suometar alkoi 1869 ilmestyä Uutena Suomettarena,\nsuomalaisen puolueen päälehtenä. Turkuun perustettiin Aura (1881),\nTampereelle Aamulehti (1882), Ouluun Kaiku (1878), Poriin Satakunta\n(1873), Jyväskylään Keski-Suomi (1871), joka oli sittemmin huomattava\nnuorsuomalaisten aatteiden levittäjä.\n\nII (496). _L. L. Laestadiuksen_ Kirkkopostillan ilmestyminen 1876 toi\nkirjallisuuteemme omalaatuisuudessaan harvinaisen tuotteen, joka\nansaitsee kielen ja Pohjois-Suomen kansansielun tutkijoiden huomiota.\nKirkollis-uskonnollinen aikakauslehti Vartija perustettiin 1882.\n_Dorén_ Kuvaraamattu ilmestyi 1883, _Lutherin_ täydellinen\nKirkkopostilla 1883. Mitään muuta huomattavaa alkuperäistä tai\nkäännösteosta ei uskonnon alalta näinä vuosina julkaistu. Virret\nmainitsemme runouden yhteydessä.\n\nIII (74). Ruotsin valtakunnan laki, uusi suomennos, ilmestyi 1865,\nAsetus kirjailijain ja taiteilijain oikeudesta 1880. Lakikielen kehitys\njatkui nopeammin, hyötyen uudesta oikeakielisyydestä.\n\nIV (71 + 51). Topeliuksen ja useiden taiteilijain yhteisesti toimittama\nkuvateos Matkustus Suomessa (1873) oli aikanaan ansiokas, viehättävä\nesitys isänmaastamme, arvokas myös ulkoasultaan. Samoin olivat\naikoinaan merkkiteoksia _K. E. F. Ignatiuksen_ Suomen maantiede (1880)\nja _Antti Jalavan_ Unkarin maa ja kansa (1876). Harvinaista oli, että\n_P. B. Du Chaillun_ Matkustukset Keski-Afrikassa rohjettiin kääntää\nsuomeksi niin varhain kuin 1876. _N. A. E. Nordenskiöldin_ Vegan matka\n(1881) oli oman kansalaisen ja isänmaan ystävän suurtyön kuvauksena\nomiaan virkistämään itsetuntoa.\n\nV (111 + 55). Historiallinen arkisto perustettiin 1866, Suomen\nMuinaismuisto-yhtiön aikakauskirja 1874. _Y. S. Koskisen_\nkansallishenkinen, tiedoiltaankin perustavaa laatua oleva Oppikirja\nSuomen kansan historiassa ilmestyi 1869-1873, ja hänen\nhistorianfilosofiansa Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa 1879.\nBiografinen nimikirja alkoi ilmestyä 1879. Yleishistoriallista tietoa\ntarjosi viehättävässä muodossa Y. S. Koskisen ja Julius Krohnin _A. W.\nGruben_ mukaan sommittelema laaja sarja Kertomuksia ihmiskunnan\nhistoriasta (I-VII, 1865-1874), teos, jonka laatuista ei 1850-luvulla\nolisi saatu julkaista. Se levisi laajalle ja on ollut arvokas\nsivistystekijä. Kunnioitusta ansaitsevat Julius Krohnin ensimmäiseen\nosaan pysähtynyt yritys suomentaa Macaulayn Englannin historia (1866)\nja hänen Kertomuksensa Suomen historiasta (1869). Vilkas historiallisen\nkirjallisuuden harrastus saavutti huippunsa, kun Werner Söderström\njulkaisi 1882-1885 _Weberin_ Yleisen ihmiskunnan historian (I-IV, 2.324\ns.). Sen silloisissa oloissa saavuttama levikki, parisentuhatta kpl,\nilmaisee kuvaavasti kansan tiedonjanoa.\n\nVI (43 + 37 + 29 + 13). Ahlqvistin Suomalainen murteiskirja (1869) oli\naikoinaan hyödyllinen, arvokas ilmiö; suotavaa on, että se syntyisi\nuudelleen ajanmukaisena. Tutkimuksia suomenkielen alalta ja vieraiden\nkielien oppikirjoja julkaistiin runsaasti. Sanakirjoista mainittakoon\nLönnrotin Suomalais-ruotsalainen sanakirja (1866-1880).\n\nVII (23 + 10 + 45 + 94 + 287). Kokoelmista mainitsemme vain _Kiven_\nValitut teokset (1878), joihin E. Aspelin kirjoitti ansiokkaan\nelämäkerran. Sivuuttaen kansanrunouden tulemme _taiderunouteen_. Siitä\nmainittakoon ensimmäisenä Ahlqvistin, Lönnrotin ja Krohnin 1865 alkanut\ntyö Virsikirjan uudistamiseksi, jonka tuloksena oli 1883 väliaikaiseen\nja 1886 vakinaiseen käytäntöön hyväksytty Uusi Virsikirja. (Tuorein\nvaihe tämän kirjan historiassa on se, että 1937 ilmestyi kauan\ntyöskennelleen komitean perinpohjainen uudistusehdotus). Lönnrot lienee\nkääntänyt ja sepittänyt kaikkiaan kolmisensataa virttä. Maallisen\nlyriikan alalta mainittakoon ensimmäiseksi _Krohnin_ toimittama\nHelmivyö suomalaista runoutta (1866). Kalevalaisuudesta riippumattoman,\njonkin verran runebergiläisen, mutta yleensä voittopuolisesti\nitsenäisen, kaihomielisesti rusottavan ja helkkyvän sävelen helähdytti\n_Aleksis Kivi_ (Stenvall, 1834-1872), yksinäisin runoin jo 1860,\nXanerwala-kokoelmassaan 1866. Siinä julkaistu Ikävyys ja Seitsemässä\nveljeksessä oleva Sydämeni laulu ovat maailmankirjallisuuden helmiä;\nedellinen on Musset'n \"vuosisadan lapsen sairauden\" ehkä hienoin\nilmaus. Se, miten suuresti runotar suosi Kiveä, näkyy siitäkin, että\nhänen virheellinen raamatullis-uusmaalainen, omatekoinen kielensä,\njosta Ahlqvist hirmustui, on vanhentuessaan saanut runon kauneutta\nlisäävän huurrekimmelteen. Kivi nosti toisissa runoissaan lyriikkamme\nomiin korkeuksiinsa, jonne ei ole sen jälkeen kukaan hänen seuraajansa\npäässyt. Koska Kivi-tutkimuksen alalta on olemassa laajoja ansiokkaita\nesityksiä, rohkenemme pitää hänen elämäntyötänsä niin tunnettuna, että\nvoimme tyytyä vain viittaamaan siihen. _Tuokko_ (Antti Törneroos,\n1835-1896), iittiläinen maanviljelijän poika, fil. maisteri, oli ahkera\nammattikirjailija, mm. suomentaja, ja kohtalainen omintakeinenkin\nsäeseppo (Leivonen, 1877, murhenäytelmä Saul, 1868). Birger Jaarlin\nlinnassa (1872) on intohimotonta, puolueetonta aatteellisuutta ja\nherkkää kesäyön ja -aamun tunnelmaa, Helmyen laulussa (1878)\nrauhattoman epäilijän lohdutonta pessimismiä. Saksankielen opettaja,\nkaunotieteilijä ja suomenkielinen kirjailija _B. F. Godenhjelm_\n(1840-1912) sai joskus runoihinsa sekä hellyyttä (Armahan nukkuessa,\n1876) että komeasti kalskahtavaa kansallistuntoa (Gezelius, 1883).\nViipurilainen myllärinpoika, ylioppilas _Aleksanteri Rahkonen_\n(1841-1877) oli huomiota ansaitseva lyyrillinen kyky (Sääskiä I-II,\n1868-1869). Lukukirjoja somisti aikoinaan hänen vertauskuvallinen\nrunonsa Kas, lähde virtaa vuoresta. Näiden pienempien säeseppojen\njälkeen nousee näkyviin jykevä hämäläinen runoilijahahmo, _Paavo\nCajander_ (1846-1913), Shakespearen draamojen ja sonettien, Runebergin,\nTopeliuksen ym. aikaansa katsoen etevä suomentaja, ytimekäs ja miehekäs\nvirsiniekka (Kootut runot, 1914). Uhlandin tyylinen vertauskuvallinen\nisänmaallinen ballaadi (Vapautettu kuningatar), luonnon kauneus\n(Salomaa), aatteellinen sonetti (Aleksis Kiven haudalla), isänmaa\n(Maljan esitys isänmaalle) ovat Schillerin-Kantin tahtoihmisen\nkorkeata, jaloa runoutta, joka näyttää jäävän kallioksi ajan virrassa.\nEstetiikan professori _Eliel Aspelin-Haapkylä_ (1847-1917) sepitti\nnuoruudessaan runoja, jotka väliin, kuten esim. Pyhäks soitetaan\n(1873), kajahtavat hartaan soinnukkailta. Sivuuttaen parven pienempiä\nlaulajia mainitsemalla vain. pari nimeä -- _Isa Asp_ (1853-1872),\n_Kustaa Killinen_ (1849-1922) -- tulemme opettaja _Olli Vuoriseen_\n(1842-1917), jonka monet runot, mm. Leivolle (1871), ovat hienon\najattelunsa ja raikkaan, soljuvan säveleellisyytensä vuoksi juurtuneet\nyhä uusien sukupolvien muistiin. _Uno von Schrowen_ (1853-1886) Pieni\nmierolainen (1877) on niitä runoja, jotka syvästi koskettavat lapsien\nsydämeen. Vain nimenmaininnalla taas sivuutamme _Oskar Uotilan_\n(1853-1903), _Jooseppi Mustakallion_ (1857-1923) ja _P. J. Hannikaisen_\n(1854-1924), huomauttaaksemme sitä pontevammin siitä arvoasemasta, joka\nkielemme etevällä tutkijalla, professori _Arvid Genetzillä_ (Arvi\nJännes, 1848-1915) on myös lyyrikkona. Herää, Suomi (1881), Väinölän\nlapset (1882) ja Karjala (1889) ovat korkean, jonkin verran oppineen,\nretoorisen runotaidon päteviä, pysyväarvoisia tuotteita. Samoin kuin\nuseat edellisistä ovat rajakauden runoilijoita _Leimu_ (professori\nKustavi Grotenfelt, 1861-1928), _Väinö_ (professori Kaarle Krohn,\n1863-1935) ja lehtori _Konstantin Hämäläinen_ (1853-1909) ym.\nAatemaailmaltaan he kuitenkin kuuluvat nyt käsiteltävänä olevaan\naikakauteen. _Juhana Henrik Erkko_ (1849-1906) oli aikakauden\ntunnetuimpia runoilijoita (Runoelmia I-III, 1870-1876 ym.), jonka\ntuotanto jatkui aina 1904:ään saakka. Hänen toivorikas, ihanteellinen,\nkanteletarmaisesta luonnon ja laulun herkkyydestä hersyvä runoutensa\nsaavutti joskus tuloksia, jotka ovat jääneet pysyväisiksi (Hämäläisen\nlaulu, Kansalaislaulu, lukuisia pienoisrunoja). Viimeksimainittuihin\nsisältyvät lyyrilliset arvot todennäköisesti tulevaisuudessa\nosoittavat, että se vähäksyminen, jonka kohteeksi Erkko on joutunut, on\nollut aiheetonta. Joka tapauksessa oli kuitenkin oululaisen merimiehen\npoika _Kaarlo Kramsu_ (1855-1895) voimakkaampi runoilija kuin hän.\nKramsun nimen kohdalla ei ole ollut puhettakaan unohtumisesta, vaan\nhänen runoutensa (Runoelmia, 1878) ovat kohonneet huomaamattomuudesta\nyhä korkeampaan kunniaan. Hän oli yleisinhimillisen kohtalopessimismin\nja kansan oikeuksien muotopuhdas, jylhä laulaja.\n\nSuomenkielinen _draama_ syntyi nyt varsinaisessa runollisesti ja\nnäyttämöllisesti pätevässä, eurooppalaistasoisessa muodossa. Sen loi\n_Kivi_ Nummisuutareilla ja Kullervolla (1864) sekä muilla\nnäytelmillään. Draamakirjailijanakin hän oli erikoinen sikäli, että\npysyen erillään ajankohdan muotidraamasta valitsi korkeisiin päämääriin\npyrkivällä taiteellisella vaistolla ihanteikseen Shakespearen ja\nHolbergin. Suomenkielinen draama tuli täten alkuvaiheissaan\nliittymään renessanssiin ja klassillisuuteen. Toteamalla vain tämän\nperustaja-aseman tyydymme ilmaisemaan Kiven merkityksen\ndraamakirjailijana. Hänen jälkeensä oli alkuperäisten näytelmien tuotto\nhidasta: _Tuokon_ Saul (1868), _E. F. Jahnssonin_ Lalli, Bartholdus\nSimonis (1881) ja Raatimiehen tytär (1882), _Theodolinda Hahnssonin_\nAinoa hetki (1873) ja Savon Jääkäri (1877) ja _Wilho Soinin_ Valoa\nkansalle! (1883) ovat ainoat mainitsemisen arvoiset yritykset, ja\nosoittavat enemmän innostusta asiaan kuin varsinaista kykyä. Parempaa\ntulevaisuutta ennustaa vaihekohdassa oleva _Minna Canthin_ Murtovarkaus\n(1883). Käännöksiä tehtiin ahkerasti ja pysyen sekä korkealla\nklassillisella tasolla että myös ajan uusien virtausten yhteydessä.\nSiitä ovat todistuksina nimet Shakespeare, Holberg, Lessing, Schiller,\nGoethe, Beaumarchais, Gogol, Wecksell, Bjørnson ja Ibsen. Virkeätä\nSkandinaviaan kohdistunutta huomiota ilmaisee se, että Bjørnsonin Maria\nStuart Skotlannissa suomennettiin 1878 ja Konkurssi 1879, Ibsenin\nHelgolannin sankarit 1878 ja Nora 1880.\n\nTämä draamainnostus johtui osaksi siitä, että Emilie ja Kaarlo\nBergbomin v:sta 1869 alkaen toimeenpanemat seuranäytännöt olivat\nvähitellen kypsyneet Suomalaiseksi teatteriksi, joka perustettiin 1872\nja sai seuraavana vuonna rinnallensa Suomalaisen oopperan. Kansallisen\ndraamataiteen keskuksina nämä innostivat työskentelemään suomenkielisen\nnäytelmärunouden luomiseksi.\n\n_Kertomakirjallisuuden_ lukumääräkin (287) jo osoittaa suurta\nvilkastumista entiseen verrattuna. _Pietari Päivärinta_ (1827-1913)\naloitti kirjailijatyönsä 1867 kertomuksella Seurakunnan kosto, joka oli\nalkuna hänen laajaan, aina 1900-luvun alkuun ulottuvaan tuotantoonsa,\nsuomenkielisen kansankuvauskirjallisuuden syntymiseen. Muistettakoon,\nettä Bjørnsonin Iloinen poika, jossa köyhän torpparin etevä poika saa\nkauan turhaan kosia rikkaan talon tytärtä, mikä aihe oli Päivärinnan\ntuotannossa keskeisimpiä, oli ilmestynyt suomeksi 1862, ja että\nAuerbachin kyläkertomuksista oli suomeksi julkaistu vaatimaton näyte\n1863. Ratkaisevan tärkeä osuus Päivärinnan tuotannosta kuuluu vuosiin\n1867-1883; se, mitä hän tämän jälkeen julkaisi, ei muuta sanottavasti\nhänen kirjailijakuvaansa. Kansankuvauksella tuli olemaan Suomen\nkirjallisuudessa sama tärkeä tehtävä kuin muissakin maissa.\n_K. J. Gummerus_ jatkoi tuotantoansa mm. romaanilla Ylhäiset ja\nalhaiset (1870). Turkulainen pappi ja lehtori _Evald Ferdinand\nJahnsson_ (1844-1895) julkaisi 1870 esikoisteoksensa, kertomuksen Herra\nNiilo. Historiallinen romaani Hatanpään Heikki (1884) on hänen paras\nsaavutuksensa, mutta ei kohoa silti korkealle. Jahnssonin tyyli on\nverkkaista, takeltelevaa, vailla mielikuvituksen elähdyttävää\nhenkäystä. Hänen näytelmistään jo mainittiin. _Emil Fredrik Nervander_\n(Emlekyl, 1840-1914), ansioitunut kirkkotaiteemme tutkija ja\nkulttuurihistorioitsija, julkaisi nuorena Honkain tarinat (1869) ja\nUotilan isännän (1870), viimeksimainitun jo kansankuvauksen alalta.\n_Theodolinda Hahnsson_ (o.s. Limon, toisessa avioliitossaan Y. S.\nYrjö-Koskisen puoliso, 1838-1919) saavutti kansanelämää kuvaavilla\nkristillishenkisillä kertomuksillaan (Haapakallio, 1869, ym.) laajan\nlukijakunnan. Ne eivät kuitenkaan pääse varsinaisen taidekirjallisuuden\nasteelle. Vuosi 1870 on merkkikohta suomenkielisen kirjallisuuden\nhistoriassa siksi, että silloin _Kivi_ julkaisi Seitsemän veljestä,\njoka on maailmankirjallisuuden tasoinen kansanelämän kuvaus. Samana\nvuonna esiintyi suomenkielisenä kirjailijana _J. W. Calamnius_\n(1838-1891), Pohjalaisen osakunnan kuraattori, sittemmin pappi,\njulkaisemalla kertomuksen Metelinkirkon haltia. Hänen Kreikkalaiset\nsatunsa (1875) ilmaisevat hienoa tyyliaistia ja runollisuutta.\nAikoinaan tunnettu nimimerkki _Samuli S._ (lehtori K. G. S.\nSuomalainen, 1850-1907) julkaisi Novelleja (1876), joiden vilkas,\nleikillinen tyyli oli siihen aikaan päivän parasta. Sivuuttaen muutamat\nvaatimattomat yrittäjät mainitsemme lopuksi _J. H. Erkon_ Kotoisia\ntarinoita (1881) ja _Juhani Ahon_ kertomukset Sipolan Aapon kosioretki\nja Siihen aikaan kun isä lampun osti (molemmat 1883), joihin tämä vaihe\npäättyy ja joista seuraava alkaa. Alkuperäisen kirjallisuuden joukossa\nsiis vain kansankuvaus osoittaa ajankohdan yleiseurooppalaisen\nkirjallisuusvirtauksen vaikutusta.\n\nKäännöskirjallisuus tietenkin ilmaisee sitä enemmän. _Pohjoismaiden_\nkirjallisuutta edustavat mm. Bjørnson (Kalalyttö, 1869, Synnöve\nPäiväkumpu ja Aarne 1879), Ingeman (Waldemar Seier, 1872), Blanche,\nLie, Drachmann, Scharling, Bremer, Kielland; _Saksan_: Reuter, Hevésy,\nLudwig, Auerbach, Spielhagen, Ebers, Heyse, Hoffmann ja Meyer;\n_Ranskan_: George Sand (Pikku Fadette, 1870), Saint-Pierre (Paul ja\nVirginia, 1874), Sandeau, Verne, Deslys, Liefde ja Laboulaye (Abdallah,\n1880); _Englannin_: George Eliot (Silas Marner, 1869 eli 8 vuotta\nalkuperäisen jälkeen), Dickens, Collins, Scott (Ivanhoe, 1870), Mrs.\nCharles, Defoe, D'Israeli (Alroy, 1875), Irving, Swift ja Bulwer;\n_muiden maiden_: Pushkin (Kapteenin tytär, 1876), Lermontov, Gogol,\nTurgenjev, Jókai, Cooper, Harte. Osoituksena siitä, miten tärkeänä\npidettiin Euroopan kirjallisuuden kääntämistä suomeksi, on mm. Waldemar\nChurbergin 1880 aloittama Romaanikirjasto, johon useat yllämainituista\nromaaneista kuuluivat. Paljon ei siis lukija saanut ulkomaiden\nkirjallisuudesta vielä 1883, mutta silti jotakin, mm. selvän käsityksen\nBjørnsonin ja Kiellandin realismista. Kun hän tietenkin oli lukenut\nNoran, hän saattoi aavistaa, että niinä vuosina oli tapahtumassa tärkeä\nkäänne kirjallisuuden alalla.\n\nVIII (50). _J. W. Calamniuksen_ suomennos _Aristoteleen_ Runousopista\n(1871) samoin kuin Schillerin kirjoituksen Teatteri siveellisenä\nlaitoksena (1876) julkaiseminen suomeksi (viipurilaisen\nNäytelmiä-sarjan esipuheena) todistaa hyvää ajankohdan esteettisestä\nharrastuksesta. _Julius Krohnin_ Suomalaisen virsikirjan historia\n(1880), _Valfrid Vaseniuksen_ v. 1878 ja edelleen julkaisema Pippingin\nluettelon jatko Suomalainen kirjallisuus, ja _Krohnin_ Suomalaisen\nkirjallisuuden historia (1883), edellinen, Kalevalaa käsittelevä osa,\nilmaisevat olosuhteisiin katsoen virkeätä, tulosrikasta\nkirjallisuustutkimuksen harrastusta.\n\nIX (108) ja X (162) voidaan sivuuttaa. XI (100) ilmaisee kiitettävää\nharrastusta yleistietojen levittämiseksi. A. J. Melan Suomen\nluurankoiset (1882) oli aikoinaan merkkiteos. Talouselämän alalta (XII,\n132) ei ilmestynyt muuta kuin tavallista neuvokirjallisuutta. Uutta on\nasevelvollisia varten toimitettu \"sotatiede\" (XIII, 12).\n\n\n3\n\nSeuraavan vaiheen ulottaisimme kernaasti vuoteen 1900 eli sortovuosien\nalkuun, sillä sen jälkeen painaa isänmaallinen puolustustaistelu yhä\nselvemmän leiman kirjallisuuteemme, joka muutenkin muuttuu, irtautuen\nrealismin ja naturalismin ihailusta ja palaten kansallisen\nihanteellisuuden ja romanttisen aihepiirin arvostamiseen. Kysymyksessä\nolevat seitsemäntoista vuotta (1884-1900) ovat edelleen jyrkästi\nnousevan tuotannon aikaa; sen eri alojen nimikkeiden lukumäärää ei ole\nenää suunnan eikä paljouden osoittamiseksi tarpeellista luetella, sillä\nmolemmissa suhteissa kehitys jatkuu jo nähtyyn tapaan.\n\nI. Vilkastuvan ja laajenevan, mm. maalaisnuorison ja työväen piiriin\nulottuvan sivistysharrastuksen johdosta kaikenlainen albumi- ja\naikakauslehtikirjallisuus sekä sanomalehdet lisääntyivät. Päivälehden\nperustaminen (1890) merkitsi suomalaisen puolueen lopullista\njakautumista ja eurooppalaisen radikalismin tunkeutumista\nsuomenkielisiin piireihin. Erikoisuutena mainittakoon, että lehti oli\nradikaalinen myös kieliasiassa, minkä vuoksi se sai kannatusta mm.\neräiden muussa suhteessa kyllä suomalaiseen puolueeseen lukeutuvien\nlehtien, esim. oululaisen Kaiun taholta. \"Nuorsuomalaisuus\" on ollut\nnousun lippu ei vain yhteiskunnallisella vaan myös taide-elämän aloilla\ntämän kaikissa muodoissa. Sortovuosien alkaessa se kuitenkin\nyksimielisyyden saavuttamiseksi jätti kieliasian. Vielä syvemmin kuin\nPäivälehti tuli Suomen yhteiskunnallisiin oloihin ja sivistyksemme\nmaterialisoitumiseen vaikuttamaan 1895 perustettu sosialistinen\nTyömies.\n\nII. Teolooginen aikakauskirja (1896) on ilmaus suomalaisen jumaluusopin\ntieteellisestä pyrkimyksestä. Huomattavana uskonnollisena kirjailijana\nmainittakoon koulumies _Mauno Rosendal_ (1848-1917), jonka tuotanto\nilmaisee uskonnollisrunollista innoitusta. Aikakauden kirkollisia\nkysymyksiä käsittelevä verraten runsas kirjallisuus osoittaa kirkon\noivaltaneen itsekritiikin ja puolustautumisen välttämättömyyden.\n\nIII. Huomiota herättää 1899:n jälkeen alkanut valtiotieteellinen\nkirjallisuus, jossa käsitellään Suomen asemaa ja oikeuksia. Kokonaan\nuutta on uudistuspyrkimysten seurauksena 1896:n seuduissa alkanut\nyhteiskunnallinen kirjallisuus, jonka runsaus kuvaavasti ilmaisee\nkansamme silloin eläneen tärkeätä murroskautta. Siihen sisältyvä\n_K. Kautskyn_ Erfurtin ohjelma (1899) ilmaisee, mille tielle Suomen\ntyöväki oli menossa samana vuonna kuin venäläinen sortokausi alkoi.\n\nIV. _A. W. Ervastin_ teos Suomalaiset Jäämeren rannalla (1884) on\nraskaasta tyylistään huolimatta omalla tavallaan pätevä kuvaus, jonka\nlukee mielellään. Suomenkielen tutkijain kertomukset matkoistaan\nheimokansojen luo lisääntyvät, osoittaen tämän kansallisen tieteen\nuutta elpymistä. Nansenin kertomukset Jäämeren-retkistään\nsuomennettiin.\n\nV. Huomattavana teoksena mainittakoon _Th. Reinin_ V. Snellmanin elämä\n(1895), joka esittää valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämämme\nuudistajan persoonallisuuden ja työn klassillisen selkeästi ja\nobjektiivisesti. _J. R. Danielsonin_ Suomen sota ja sotilaat 1808-1809\n(1896) on myös historiallisen kirjallisuutemme klassillisia\nsaavutuksia.\n\nVI. Suomalais-ugrilaisen seuran perustaminen 1883 ilmaisee\nkielentutkimuksemme kohonneen kansainväliselle uudenaikaiselle\nasteelle. Suomen murteiden tutkiminen ja kielen sanavarojen kerääminen\nalkaa. _Agathon Meurmanin_ Sanakirja yleiseen sivistykseen kuuluvia\ntietoja varten (1886-1890) osoittaa tekijänsä virkeätä\nsivistysharrastusta.\n\nKaikilla yllämainituilla tietokirjallisuuden aloilla on suomenkielinen\nkulttuuri osoittanut kuluvana vuosisatana suurta luomisvoimaa\ntäydentäen kirjallisuuttamme tarmokkaasti. Esimerkkinä mainittakoon\nvain Tietosanakirja (1909-1922).\n\nVII. _Taidelyriikan_ alalla _Erkko_ jatkoi vilkasta tuotantoansa, mutta\nedustaen enemmän edellisen aikakauden ihanteita kuin uutta aikaa. Tämän\ntulkiksi tuli _Kasimir Leino_ (1866-1919), joka oli sekä opintojen että\nulkomaanmatkojen kautta perehtynyt Euroopan 1880-luvun radikalismiin ja\nnaturalismiin. Aloitettuaan albumirunoilijana 1879 hän julkaisi\nRunokokeita (1886) ym., kunnes ilmaisi aatteidensa suunnan ja kykynsä\nkantoisuuden ratkaisevasti kokoelmilla Ristiaallokossa (1890) ja\nVäljemmillä vesillä (1893). Kasimir Leino ei ollut syväaatteinen eikä\nmuodonkaan puolesta suuria aikaansaava kyky, mutta raivasi silti\nitselleen sijan nuorsuomalaisuuden rintamamiehenä. Kasimir Leinon veli\n_Eino Leino_ (1878-1926) nosti v:sta 1896 alkaen (Maaliskuun lauluja,\nlukuisia kokoelmia ja runoteoksia aina 1924:ään saakka, Kootut teokset\nI-XVI 1926-1930) lyriikan lipun korkealle, valloittaen Suomen\nParnassolta arvosijan kalevalaisen kielensä soinnukkuudella säkeidensä\nentuudesta tuntemattomalla, soljuvalla laulullisuudella, aiheidensa\nrunollisuudella, runokuviensa ja koko lyyrillisen varastonsa\nharvinaisella, omalaatuisella rikkaudella, jonka alta joskus kuuluu\ntragiikan tumma sävel. Vaikka suuri osa hänen tuotannostaan ilmaisee\nhelpon luomistyön pintapuolisuutta, on jäljelle jäävä määrä kuitenkin\nSuomen taidelyriikan ensimmäinen suurtyö, magnum opus.\n\nDraaman alalla _Minna Canth_ (1844-1897) piti lupauksen, jonka oli\nMurtovarkaudella antanut: loi sarjan uudenaikaisia näyttämökelpoisia\ndraamoja (Roinilan talossa, 1883, Työmiehen vaimo, 1885, Kovan onnen\nlapsia, 1888, Papin perhe, 1891, Sylvi, 1893, Anna-Liisa, 1895 ym.).\nNiistä kuvastuvat Bjørnsonin maalaisidylli, Ibsenin yhteiskunnallisuus\nja Tolstoin tunnonherääminen, ja ne ovat naturalismin voimakkain ilmaus\nSuomessa. Kovan onnen lapsien Topra-Heikki on suomenkielisen\nkirjallisuuden ensimmäinen bolsheviikki. Muista näytelmäkirjailijoista\nmainittakoon _Matti Kurikka_ (1863-1915, Viimeinen ponnistus, 1884,\nym.), _Erkko_ (Tietäjä, 1887, Aino, 1893, Kullervo, 1894, ym.), _Robert\nKiljander_ (1848-1924, Amalia ystävämme, 1887, ym.), _Gustaf v. Numers_\n(1848-1913, Eerikki Puke, 1888, Tuukkalan tappelu, 1889, Kuopion\ntakana, 1890, Pastori Jussilainen, Elinan surma, 1891). Näistä Kurikka\nedusti yhteiskunnallisuutta, Erkko kalevalaista romantiikkaa, Kiljander\npientä viatonta komediaa ja Numers historiallista romantiikkaa sekä\najankohtaista satiiria. _Leino_-veljekset koettivat ansaita laakereita\nmyös draaman alalla: _Kasimir_ mm. laajalla Jaakko Ilkalla ja Klaus\nFlemingillä (1901), _Eino_ lukuisilla eri aiheisilla näytelmillä (Sota\nvalosta, 1900, Naamioita I-V, 1905-1909, ym.), joissa osoittautui\ntyylittelyyn, symbolistiseen esitystapaan pyrkiväksi, persoonallista\nilmaisutapaa tuloksetta etsineeksi romantikoksi. Tottumus lyyrilliseen\nilmaisuun ja hätäilevän nopea luomisinto estivät sen syventymisen, mikä\nolisi ollut draamallisten luonteiden ja tilanteiden hahmottelussa\nvälttämätön. _Arvid Järnefelt_ (1861-1932), tolstoilaisuuden edustaja\nkirjallisuudessamme, ajoi aatteitaan myös draamoissa (Samuel Cröell,\n1899, Orjan oppi, 1902, myöhemmin muovailtu Titukseksi, Kuolema, 1907,\ntoinen laitos 1911), joissa pyrki rehellisesti syventymään elämän\nkestäviin siveellisiin perusteihin ja saavutti kunnioitettavia, joskin\ntaiteellisessa suhteessa jonkin verran epävarmoja tuloksia. Suomen ehkä\npitkällisimmän näyttämömenestyksen saavutti _Teuvo Pakkala_ (1862-1925)\nTukkijoella (1899) nimisellä romanttisella laulunäytelmällä siitä\nhuolimatta, ettei se ole taiteelliselta kannalta tekijänsä\nproosatuotannon tasolla. _H. S. Ingman_ (Santeri Ivalo, 1866-1937)\nkirjoitti näytelmät Lahjoitusmailla (1900) ja Kustaa Eerikinpoika\n(1903), mutta joutui tällöin alalle, joka oli hänelle luontaisena\neepikkona jonkin verran vieras.\n\nSuomenkielinen draama oli siis Minna Canthin jälkeen aina kuluvan\nvuosisadan alkukymmenelle saakka heikko, vailla voimakasta kykyä, joka\nolisi kohottanut sen korkean runouden asteelle. Kun emme voi arvioida\nCanthinkaan työtä taiteellisessa suhteessa mainittavammaksi, on\nlausumamme arvostelu sitä ankarampi. Jääköön sanomatta, minkä verran\nseuraava, joka tapauksessa kuitenkin määrätietoisesti eteenpäin pyrkivä\naika on saanut tätä valitettavaa heikkoutta parannetuksi. Näyttää siltä\nkuin suomalaisten voittopuolisesti eepillinen ja lyyrillinen luonne\njoutuisi hämilleen, kun siltä vaaditaan puheen ytimekkyyttä ja\ntoiminnan draamallista vilkkautta.\n\nSilmäillessä käännösdraamaa voi mielihyvällä todeta, että Goethen\nFaustin edellinen osa ilmestyi _Kaarlo Forsmanin_ suomentamana jo 1884.\nAnsiokkaaseen suomenkieliseen asuun on koko draaman saattanut _Otto\nManninen_ (1934-1936). Draaman suurnimistä mainittakoon _Ibsen_, jonka\nnäytelmistä suomennettiin vv. 1884-1911 kymmenen, viimeiseksi\narvokkaana suorituksena Peer Gynt (Otto Manninen 1911). Bjørnsonin Yli\nvoimain ilmestyi 1901 _A. B. Mäkelän_ suomentamana. Shakespearen ja\nSchillerin draamojen suomentaminen jatkui. _Molièreä_ alettiin\nsuomentaa uudelleen: _Oskar Vilho_ Lääkäri vastoin tahtoansa (1899) ja\nsen jälkeen Manninen (Oppineita naisia, 1905). _G. v. Moser ja\nL'Arronge_ (s. 215) löysivät näinä vuosina tiensä Suomeenkin. _Maksim\nGorkin_ Pohjalla esitettiin ja painettiin 1903-1904 ja herätti silloin\nsuurta huomiota alastomalla, inhimillisellä kulkuritragiikallaan.\nTopeliuksen draamat oli näihin aikoihin jo kaikki suomennettu. Kun\nmonet teatterien esittämistä ulkomaisista draamoista jäivät\njulkaisematta, oli yhteytemme vieraaseen dramatiikkaan vilkkaampi kuin\nyllä olevasta luettelosta voisi päättää.\n\n_Romaanin ja novellin_ aloitti korkealta tasolta _Juhani Aho_\n(1861-1921), joka julkaisi ensimmäiset laajemmat kertomuksensa\n(Kievarin pihalla, Muudan markkinamies, Rautatie) 1884, joista\nviimeksimainittu on ihanteellisen, nykyisin jo romanttisvivahteisen\nkansankuvausrealismin korkein saavutus Suomen kirjallisuudessa. Hänen\nvaikutuksensa tuli olemaan suomenkielisen kirjallisuuden alalla\nperustavaa laatua. Hän irtautui 1870-luvun vanhasta ja -- Päivärintaa\nlukuunottamatta -- ruotsinvoittoisesta kirjakielestä ja ryhtyi\nrohkeasti käyttämään pohjoissavolaista rikasta kansankieltä. Tälle hän\npysyi uskollisena koko tuotannossaan lukuunottamatta lyyrillisiä osia,\njoissa tyylittelypyrkimyksen vaikutuksesta harhautui teennäiseen\nsanajärjestykseen (teonsana viimeisenä silloinkin, kun sillä ei ollut\nkorkoa). Aho ei kehittänyt kieltään kieli- eikä lauseopillisesti\nmoitteettoman johdonmukaiseksi, vaan luotti luontaiseen kielikorvaansa.\nMutta näistä vasta jälkeenpäin todetuista rajoituksista huolimatta on\nmerkittävä tosiasiaksi, että Aho uudisti terveellä, normaalilla,\nvivahdusrikkaalla ja savolaisesti taipuisalla kansankielellään\nkirjakielen, kohottaen ja asettaen sen päivän parhaan elävän kielen\npohjalle, josta sitten on ollut helppo jatkaa. Juhani Aho oli\ntekotavaltaan realisti, olipa kysymyksessä kansan tai sivistyneistön\nkuvaus (Papin tytär, 1885, Papin rouva, 1894); luontainen hienous\nvarjeli häntä rumuuksilta silloinkin, kun naturalismin luontoinen aihe\npyrki houkuttelemaan siihen (Helsinkiin, 1889, Yksin, 1890). Hänen\nkirjailijapsykessään oli ylinnä rakkaus luontoon (Lastuja I-VII,\n1891-1917), jonka runouteen hän osasi eläytyä mitä syvimmin. Vain\nEnglannin runoudesta tapaa yhtä herkkää luonnontajua. Sitten seurasi\nrakkaus luontoa vastaan kamppailevaa köyhää kansaa kohtaan, jonka\ntraagillisen kohtalon Aho tajusi sijaiskärsimyksen aidolla tuskalla;\npuhuessaan sen puolesta hän helposti harhautui tarkoituksellisuuteen.\nRikkaus maalla (Hellmanin herra, 1886) ja kaupungissa sekä kulttuuri\nyleensä herätti hänessä vastustuksenhalua, jopa kyynillistä ironiaa;\nkulttuurin ja luonnon yhteentörmäys oli hänestä traagillista (Maailman\nmurjoma, 1896). Tunteellisuuteen Ahossa yhtyi uskonnollisuus, mikä\nilmaisee hänen sielunsa rikkautta; erikoisesti hän oli harrastunut\nherännäisyyteen (Heränneitä, 1896). Kansamme kokonaisuudessaan\nkuvasteli hänelle romanttisessa valaistuksessa (Panu, 1897, Kevät ja\ntakatalvi, 1905-1906) ja sen kärsimä valtiollinen sorto sai hänet\nluomaan vertauskuvallisen isänmaallisen novellin (Katajainen\nkansani I-II, 1900-1901). Hänen runoilijaluonteensa oli kuitenkin --\nyllälueteltuun tuotantoon sisältyvästä kritiikistä ja ironiasta\nhuolimatta -- etupäässä lyyrillis-eleeginen, mielellään resignoituva ja\ntyytymisen raukeata onnea arvostava, ei traagillinen eikä yhden kortin\nvaraan koko persoonallisuuttansa heittävä. Hänen elämäntyönsä keskeinen\nohjelma oli kansamme valistaminen liberaalisuuden hengessä, mutta\nhylkäämättä sitä, mikä on entuudesta hyvää; yhteiskunnallisten\nepäkohtien korjaaminen; suomenkielisen kulttuurin kohottaminen sille\nkuuluvaan asemaan ja valtiollinen vapautumisemme. Tätä hän ajoi\ntaiteellaan ja muulla monipuolisella kulttuurityöllään, ollen ei vain\nhenkisesti vaan ulkomuodoltaankin suurten päämääriensä vertainen hahmo.\n\n_Juho Reijonen_ (1855-1924), ammatiltaan pappi, aloitti kansanelämää\nkuvaavan tuotantonsa yksinäiskertomuksin jo 1880, mutta julkaisi\nensimmäisen teoksensa, kolmiosaisen kertomuskokoelman, vasta 1884-1885.\nLaajahko novelli Vaihdokas periytyy v:lta 1884. Tarkka\ntodellisuusvaisto, huumori, lämmin rakkaus kansaan ja herkkä\nluonnontunne ovat hänen vallitsevia kirjailijaominaisuuksiaan.\n\nOululainen _Teuvo Pakkala_ (1862-1925) oli realistien pätevimpiä\nkykyjä, joka omistautui taiteelleen harvinaisen tunnollisesti,\nsallimatta \"aatteiden\" harhauttaa itseään tarkoituksellisuuteen. Hänen\nlämmin rakkautensa sekä maaseudun että erittäinkin kaupungin pieneläjiä\nkohtaan (Lapsuuteni muistoja, 1885, Oulua soutamassa, 1886, Vaaralla,\n1891, Elsa, 1894, Lapsia, 1895) teroitti hänen silmänsä ja kynänsä\nnäkemään ja piirtämään herkkiä, humoristisia ja pateettisia ulkonaisia\nja sielullisia lähikuvia, jotka näyttävät sietävän ajan haalistavaa\nvaikutusta. Lasten sielun- ja muun elämän kuvaajana Pakkala\nansaitsee sijan maailman parhaiden rinnalla. Pakkalan luomaan\npikkukaupunkikuvaukseen liittyivät myöhemmin _Hjalmar Nortamon_\n(1860-1931) hilpeät murrekertomukset Raumlaissi jaarituksi (1906).\n\nPäivärinnan, Ahon ja Pakkalan työ herätti toimimaan joukon\nkansankirjailijoita. _Santeri Alkio_ (1862-1930), nuorisoseura- ja\nmaahengen herätys- ja johtomies, ihanteellinen valistusaatteilija,\nhankki kirjailijamaineen realistisilla kuvauksilla Etelä-Pohjanmaan\nkansan elämästä sen murrosajoilta (Teerelän perhe, 1887,\nPuukkojunkkarit, 1894, Murtavia voimia, 1896), osoittaen niissä\nymmärtävänsä \"murtavien voimien\", herännäisyyden ja lainkuuliaisuuden,\nmerkityksen. Novellissa Mennyt (1892) hän kuvasi herkästi tolstoilaisia\nuskontokäsityksiä ja uutta valistuneisuutta edustavan opettajan\nsielunelämää ja taistelua aatteidensa puolesta. Alkio antautui\nmyöhemmissä romaaneissaan maahenkeä tehostavaan tarkoituksellisuuteen\nharhautuen taiteellisesti. Muista kansankirjailijoista mainittakoon\n_Eero Sissala_ (Helin, 1851-1909), _Kyösti_ (Juhana Kokko, 1856-1926),\n_Heikki Meriläinen_ (1847-1939) ja _Kauppis-Heikki_ (1862-1920), jotka\nolivat viimeksimainittua -- savolaista -- lukuunottamatta pohjalaisia.\nMuistettava on _Maiju Lassila_ (Algoth Untola, 1868-1918), jonka\nkansankuvaustaide ei ole vielä saanut sille kuuluvaa tunnustusta,\nvaikka on jo toisin kohdin muuttunut klassilliseksi.\n\nTämän voimakkaan realistisen valtavuon rinnalla kulki moneen suuntaan\naatteellinen, joskus naturalistinen virtaus. Aho käväisi naturalismin\npuolella, Alkio samoin sekä varhaisemmissa että myöhemmissä\ntuotteissaan. _Minna Canth_ aloitti kirjailijauransa jo 1878\nihanteellishenkisillä novelleilla, mutta muuttui kuten tiedämme\nsittemmin tarkoitusperäiseksi naturalistiksi, ajaen aatteitaan Hannassa\nja Köyhässä kansassa (molemmat 1886) sekä Novelleissa (1892). Hän oli\nainoa suomenkielinen kirjailija, joka omisti Brandesin naturalismin\nsydämenasiakseen nimenomaan sen vuoksi, että se edusti radikaalista\nyhteiskunnallista uudistus-, mm. naisen vapautumispyrkimystä. _Arvid\nJärnefelt_ oli huomattavampi proosa- kuin näytelmäkirjailijana.\nEsikoisromaani Isänmaa (1893) on kuvaus suomalaisuuden alkutaipaleen\ninnostuksesta ja vaikeuksista, ja päättyy rakkauden käskyn\nteroittamiseen. Tunnustuskirja Heräämiseni (1894), jonka taustana on\nsydämen särkyminen ja inhimillistyminen, oli alkuna Järnefeltin\ntolstoilaiseen sekä uskonnolliseen että yhteiskunnalliseen filosofiaan\nja tuotantoon (mm. romaanit Veljekset, 1900, ja Helena, 1902,\nkertomuskokoelma Maaemon lapsia, 1905, ym.). Järnefeltin tuotannossa\nsynnynnäinen, hieno taiteellinen vaisto kamppailee ulkoa tulevan\nteoreettisen filosofian aiheuttamaa tarkoituksellisuutta vastaan. Se\ntahtoisi omaksua sen, sulattaa sen luomukseensa harmooniseksi, siihen\nluontaisesti kuuluvaksi osaksi, mutta ei Isänmaan jälkeen yleensä\nonnistu. Järnefeltissä on aatteen ihminen tuottanut vahinkoa\ntaiteilijalle. Osoituksena siitä korkeasta tasosta, minkä hän saavutti\ntaiteilijana unohdettuaan joskus tarkoituksellisuutensa, on vanhuuden\npäivinä kirjoitettu Greeta ja hänen Herransa (1925). Suhteemme\nJärnefeltiin on kunnioittava, mutta siihen liittyy säälin vivahdus.\n\n1890-luvulla syntyi tosimielessä suomenkielinen historiallinen romaani.\nAlan esitöistä mainittakoon Jahnssonin ja Yrjö Koskisen romaanien\nlisäksi _Betty Elfvingin_ (Aura, 1837-1923) Härkmanin pojat (1887).\nPohjoispohjalainen, Oulussa koulunsa käynyt kirjailija oli _Santeri\nIvalo_ (Ingman, 1866-1937), tiede-, sanomalehti- ja yhteiskuntamies,\nuuttera kulttuurihenkilö. Hänen tärkein osuutensa kirjallisuudessamme\non historiallisen romaanin luominen (Juho Vesainen, 1894, Anna\nFlemming, 1898, Margareeta, 1898, Tuomas piispa, 1991, Erämaan\ntaistelu, 1909, ym.). Hänen laskemaltaan vankalta realistiselta\nperustalta on suomenkielinen historiallinen romaani, jolle Topeliuksen\nromantiikka on pysynyt vieraana, lähtenyt kasvamaan. Ivalon seuraajista\nmainittakoon nykyaikais- ja historiallinen novellisti _Kyösti Wilkuna_\n(1879-1922).\n\nViimeksimainittu ryhmä toi 1900-luvulle romantiikan terveiset ja\naiheutti ajan muuttuneen hengen ohella realismia ja naturalismia\nvastustavan \"uusromantiikan\". Tätä suuntaa edustavista kirjailijoista\nmainittakoon _Joel Lehtonen_ (1881-1934), jonka asteikko kuitenkin\nulottui, vieläpä hänen tärkeimmissä teoksissaan, kauas inhorealismin\npuolelle, ja _Johannes Linnankoski_ (1869-1913), joka voimakkaalla,\nmiehekkäällä, hiukan retoorisella ja teennäisellä tyylillä käsitteli\nsyviä aatteellisia ja eetillisiä kysymyksiä. Tämän suunnan rinnalla\novat entisetkin virtaukset pysyneet sulina, joten kirjallisen elämän\nilmiöt ovat nykyhetkellä monipuoliset. Pääpiirteenä näyttää olevan\nihanteellisen, kansallisisänmaallisen ja yhteiskuntaa puolustavan\nsuunnan taistelu ulkomailta tullutta psykoanalyyttistä,\nbolshevismihenkistä naturalismia vastaan.\n\nKäännöskirjallisuuden tuotto on lisääntynyt ja monipuolistunut.\nSuomalaisen kirjallisuuden edistämisrahasto, joka eduskunnan\naloitteesta ja sen vuosittain myöntämin varoin on toiminut vuodesta\n1909 alkaen, pitää huolta klassillisen kirjallisuuden kääntämisestä.\n\n\n4\n\nSuomen _ruotsinkielinen_ kirjallisuus on luetteloitu vasta 1886:sta\nalkaen, joten tilastollinen vertailu vanhemmilta ajoilta on\ntoistaiseksi hankalaa. Vuosina 1886-1895 ilmestyi lyriikkaa 27,\nromaaneja ja novelleja 112 ja näytelmiä 11 nimikettä, näihin luettuina\nsekä alkuperäiset että käännökset. Vastaavat suomenkielistä\nkirjallisuutta koskevat numerot ovat: lyriikkaa 80, romaaneja 485 ja\nnäytelmiä 49. Suomenkielinen kirjallisuus on tästä päättäen sivuuttanut\nruotsinkielisen jo 1870-luvulla. Nykyisin on ruotsinkielinen\nkirjallisuus vain pieni osa suomenkielisestä.\n\n_Frans Mikael Franzén_ (IV, s. 478, 1772-1847), kauppiaanpoika Oulusta,\n16-vuotiaan äidin lapsi, herkästi tunteellinen, ihanteellinen mutta\nepäitsenäinen luonne, opiskeli Porthanin johdolla Turussa ja\nnimitettiin 1792 kaunopuheisuuden dosentiksi. Saksaan, Ranskaan ja\nEnglantiin saakka ulottuneen ulkomaanmatkan (1795-1796) jälkeen hänet\nnimitettiin (1798) professoriksi. 1793 hän ollessaan Tukholmassa\njulkaisi Kellgrenin Stockholmsposten-lehdessä. (IV, s. 481) muutamia\nrunoja, joista sittemmin Maammekirjaan lyhennettynä otettu Vanha soturi\n(Den gamle knekten) -- romanttisen ballaadin pohjoismainen varhaisilmiö\n-- tuli erittäin suosituksi. Samoin herättivät huomiota Ihmisen kasvot\n(Menniskans anlete), joka ilmaisee saman platonisen ajatuksen kuin\nKellgrenin Uusi luominen (IV, s. 482), ja rakastettava Nuorelle tytölle\n(Till en ung flicka). Menestyksen rohkaisemana hän sepitti seuraavina\nvuosina helliä lyyrillisiä pienoisrunoja, jotka julkaisi sittemmin\nkokoelmana Selma ja Fanny (1824). Niistä ilmenee mm. hänen ihastuksensa\nlapsensielun viattomuuden kauneuteen ja lämmin rakkautensa kotia ja\nomaisia kohtaan. Mainittakoon myös hänen seuralaulunsa, joissa hän\naikakauden anakreonilaiseen tyyliin (IV, s. 446) ylisti jaloa, puhdasta\nelämännautintoa. Yleensä nämä tuotteet muistuttavat rouva Lenngrenin\nrunoista, mutta ovat herkempiä, innoittuneempia. 1797 Franzén sai\nRuotsin akatemian suuren palkinnon Laulusta Gustav Filip Creutzille,\njonka sisällys, runollinen hurmio ja pindarolainen vapaa oodimitta\nilmaisevat hänen tutustuneen Grayn Runouden retkeen (IV, s. 454).\nSuostuessaan akatemian arvostelun johdosta säännöstelemään ja\nsilottelemaan runoansa aikakauden klassilliseen sovinnaiseen tyyliin\nFranzén osoitti runoilijavakaumuksen heikkoutta ja menetti\nmahdollisuutensa tulla Ruotsin runouden uudistajaksi. Hänen muuttunut\nrunouskäsityksensä ja heikontunut kykynsä ilmenee runoista Virta ja\npuro (Floden och bäcken, 1798) ja samoihin aikoihin syntyneestä\nopettavaisesta aleksandriini-idyllistä Emili eli ilta Lapissa (Emili\neller en afton i Lappland). Entistä kykyä osoittavat muutamat\njuomalaulut ja virret. Suomen liityttyä Venäjään Franzén muutti\nRuotsiin, tullen Kumlan kirkkoherraksi Närkeen 1810. Käydessään\nviimeisen kerran Suomessa, yliopiston riemujuhlassa 1840, hän sai\nosakseen suuria kunnianosoituksia. Franzén kuoli Hernösandin piispana.\nVöyrissä syntynyt, Suomessa ja Ruotsissa vaikuttanut pappi _Mikael\nChoraeus_ (1774-1806) oli Franzénin suojatti ja vilkkaasti yrittelevä\nrunoilija, jonka tuotteet -- eräitä pieniä satiirisia ja lapsirunoja\nlukuunottamatta -- ovat liiaksi klassillistyylisiä ollakseen enää\nnautittavia. Kuoli keuhkotautiin ja on haudattuna Solnan kirkkomaahan\nTukholmassa.\n\nMolemmat olivat klassillisuuden viimeisiä edustajia, mutta osaksi jo\nuuden, 1809:n jälkeen yhä selvemmästi romanttisen aikakauden puolella.\nTurun yliopiston piirissä syntyi suomalaiskansallista innostusta ja sen\ntuloksina Aura-niminen seura ja kalenteri (1817 ja 1818). Kansallisen\n(suomenkielisen) herätyksen hyväksi vaikuttivat sanomalehdet Mnemosyne\n(1819-1822) ja Åbo Morgonblad (1821). Piirin runoilijoina tulivat\ntunnetuiksi _Axel Gabriel Sjöström_ (1794-1846), _Arwidsson_ (Nuoruuden\nhuurretta, kirjoittanut Kotkametsän poika -- Ungdoms Rimfrost af Sonen\ni Örnskog), ja _Gustaf Idman_, saavuttamatta kuitenkaan mainittavampia\ntuloksia. \"Turun romantiikka\" oli sen kansallisen hengen vuoksi\nvallanpitäjille vastenmielinen ja näytti heidän toimenpiteidensä\njohdosta sammuvan. Sen aatteet kuitenkin kytivät tuhan alla ja\npuhkesivat kuten tiedämme uuteen paloon \"Helsingin romantiikkana\",\npäämääränä nimenomaan suomenkielisen kansanosamme herättäminen\nkansallistuntoon ja tietoisuuteen oikeuksistaan. Ahjona oli ns.\n\"Lauantaiseura\", joka perustettiin 1830 ja johon kuuluivat mm. _Johan\nJacob Nervander_ (1805-1848), sittemmin fysiikan professori,\nnuoruudessaan etevä runoilija (Jeftan kirja -- Jephtas Rok, 1840),\nlakimies _Johan Jacob Nordström_ (1801-1874), historiallinen ja\nesteettinen kirjailija, suuri kaunopuhuja, runoilija ja Aleksis Kiven\nensimmäinen ymmärtäjä _Fredrik Cygnaeus_ (1807-1881), _Johan Ludvig\nRuneberg_ (1804-1877), _Johan Wilhelm Snellman_ (1806-1881), _Zacharias\nTopelius_ (1818-1898), _Matthias Alexander Castrén_ (1813-1852) ja\n_Elias Lönnrot_ (1802-1884). Seuran sielu oli ensin Nervander ja\nsittemmin Runeberg; sen syvin aatteellinen ja loogillinen kyky oli\nSnellman. Voimatta rajoitetun tilan vuoksi ryhtyä selostamaan näiden\nSuomen suurmiesten elämäntyötä, jota saanee pitää sivistyneistöllemme\nyleispiirteittäin tunnettunakin ja jonka eurooppalaisen kantavuuden\nolemme Runebergin (V, s. 291 ja 323) ja Topeliuksen (V, s. 251 ja 361)\nosalta jo todenneet, huomautamme vain, että se on nykyisen\nsivistyksemme perustus, josta kaikki on kasvanut. Heidän tuottamansa\nrunollinen ja tieteellinen kirjallisuus, jonka pyrkimyksenä oli kuten\nsanottu kansamme herättäminen valtiollisten ja kulttuurioikeuksiensa\ntietoisuuteen, muodostaa Suomen kirjallisuuden historian kultaisen\nkauden. Suomenkielen ollessa vielä kehittymätön ilmaisemaan sitä, mikä\nsilloin oli kansamme puolesta lausuttava, tämän kultaisen kauden kieli\noli kansanrunouden osuutta lukuunottamatta ruotsi, mutta silti se\nkuuluu suomalaiskansallisen hengenelämän historiaan keskeisenä,\nperustavasti luovana aallonnousuna. Tämän tunnustamme pitäessämme\nRunebergia kansallisrunoilijanamme.\n\nRunebergin sanomalehti Helsingfors Morgonblad, jolla oli niin suuri\nmerkitys kansallisen herätyksen aikaansaamisessa, oli Lauantaiseuran\nmiesten perustama. Monet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustajista\nolivat Lauantaiseuran jäseniä.\n\nAikakauden muista kirjailijoista on ensimmäiseksi mainittava _Lars\nStenbäck_ (1811-1870), rikaslahjainen runoilija, joka tultuaan\nherätykseen kuitenkin kokonaan antautui papinkutsumukselleen. Tunnettu\non hänen polemiikkinsa Runebergin Vanhan puutarhurin kirjeitä (Den\ngamle trädgårdsmästarens bref, 1837) vastaan, joissa tämä oli\narvostellut herännäisyyttä. Selville kävi, ettei Runebergillä ollut\noikeata käsitystä siitä ehdottomuuden ja täydellisen antaumuksen\nvaatimuksesta, jota uskonnollinen herääminen merkitsee. Stenbäckin\nRunot (Dikter, 1840) ilmaisevat sepittäjänsä kokeneen tämän aiheuttaman\ntuskan tulisen sielun valtavalla perinpohjaisuudella. Radikaalinen\npoliittinen kirjailija, maanpakolainen ja Suomen itsenäisyyden\nvarhaisharrastaja _Emil von Qvanten_ (1827-1903) sepitti 17-vuotiaana\nSuomen laulun (Suomis sång) ja myöhemmin pari kokoelmaa Runoja (Dikter,\n1851 ja 1880). Huomattava runoilija oli _Josef Julius Weckseil_\n(1838-1907), jonka Valitut nuoruudenrunot (Valda ungdomsdikter, 1860)\nja murhenäytelmä Daniel Hjort (1862) edustavat suuria lahjoja ja\nkehittynyttä muotoaistia. Wecksell oli romantikko, jonka runoissa on\nhenkäys Byronia ja draamassa Hamletia. Hyvän ja pahan ongelma oli\nhänelle tuskallinen maailmankatsomusasia. Keskiyön lapsi (Jag\nmidnattens barn) on kirjallisuutemme kipeimpiä pelon ja tuskan\nilmauksia. Runebergin ja Bjørnsonin tyylinen runoilija oli _Theodor\nLindh_ (1833-1904), Uusmaalaisten laulun kirjoittaja. Varhaisista\nnaiskirjailijoista mainittakoon Suomessa syntynyt _Fredrika Bremer_\n(1801-1865), jonka romaanit ja matkakuvaukset osoittavat terävää\nhuomiokykyä ja lämmintä harrastusta naisen aseman parantamiseen; häneen\npalaamme myöhemmin, Oululaissyntyinen _Sara Elisabeth Wacklin_\n(1790-1846) kuvaili hauskoin kaskumaisin jutelmin kotikaupunkinsa\nelämää teoksessaan Satanen muistelmia Pohjanmaalta (Hundrade minnen\nfrån Österbotten 1844-1845). Runebergin puoliso _Fredrika Tengström_\n(1807-1879), Fredrika Bremerin aateheimolainen, julkaisi Piirrelmiä ja\nunelmia (Teckningar och drömmar, 1861) ja historialliset romaanit Rouva\nKatariina Boije ja hänen tyttärensä (Fru Katarina Boije och hennes\ndöttrar, 1858) ja Sigrid Liljeholm (1862).\n\nRunebergiläisen ihanteellisen runouskäsityksen edustaja oli\nvaltioneuvos, estetiikan professori _Carl Gustaf Estlander_\n(1834-1910), ruotsalaisen puolueen johtaja ja sen piiriin kuuluvan\nkulttuurielämän keskushenkilö 1800-luvun loppukymmeninä. Kirjallisen\nkuukauslehden esimerkin johdosta hän perusti 1876 Finsk Tidskrift-\nnimisen aikakauslehden. Huolenpito maamme ruotsinkielisestä\nsivistyksestä sai hänet perustamaan Ruotsalaisen kirjallisuuden seuran\n(Scenska Litteratursällskapet i Finland, 1885). Estlander oli uuttera\nkirjallisuuden ja taiteen historian sekä Runebergin tutkija. Valikoima\nhänen kirjoituksiaan on julkaistu Skrifter-nimisenä kokoelmana.\n\nEstlander vastusti naturalismia, jonka ensimmäinen edustaja\nruotsinkielisessä kirjallisuudessamme oli _Karl August Tavaststjerna_\n(1860-1898). Runoissaan tämä aluksi ilmaisi meren reipasta raikkautta\n(Aamutuulessa -- För morgonbris, 1883), muuttuen sitten arjen harmauden\nkuvaajaksi (Odottavan runoja -- Dikter i väntan, 1890). Runoissa\n(Dikter, 1896) ja Laureatuksessa (1897) vallitsee meren ulapan\nsyksytunnelma, yksinäisyyden tragiikka ja hieno rakkauden onni.\nProosateos Lapsuudenystävät (Barndomsvänner, 1886) on tyypillisen\nnaturalistinen sekä tunnelmiltaan että tapahtumiltaan. Muista\nromaaneista mainittakoon katovuosikuvaus Kovia aikoja (Hårda tider,\n1891), Naisvaltikka (Kvinnoregemente, 1894, Kapteeni Tärnberg (1894)\nja nuorisonkirja Pikku Kaarlo (Lille Karl, 1897). Ansiokas kertoja oli\n_Jac Ahrenberg_ (1847-1914), jonka romaanit (Hihhuleita -- Hihuliter,\n1889, Haapakosken perhe -- Familjen på Haapakoski, 1893) käsittelevät\nitäsuomalaisia aiheita ja muistelmat (Tuntemiani ihmisiä -- Människor\nsom jag känt, 6 osaa, 1904-1914) hahmottelevat kiintoisia kuvia monista\nkulttuurihenkilöistä. _Mikael Lybeck_ (1864-1925) aloitti lyyrikkona jo\n1890-luvun alussa (Lyrik, 1910), mutta varsinaisen maineensa hän\nsaavutti vasta myöhemmin julkaisemillaan romaaneilla (Tomas Indal,\n1911, ja Kirjeet Cecilialle -- Breven till Cecilia, 1920) sekä\nnäytelmillä (Veli ja sisar -- Bror och syster, 1915), jotka ovat\nhuomattavia varsinkin sielunkuvauksina ja ilmaisevat kriitillistä\npyrkimystä puhtaisiin taidearvoihin. _Hjalmar Procopé_ 1868-1927)\nesiintyi runoilijana jo vuosisadan vaihteessa, mutta tuli tunnetuksi\nvasta kokoelmilla Punaisia pilviä (Röda skyar, 1907), Tähtien alla\n(Under stjärnorna, 1913) ja Hiekassa (I sanden, 1915). Hän oli\npoliittinen vapauslyyrikko, mutta saavutti enemmän mieterunoilijana.\n\nNuorempaan polveen kuin viimeksimainitut kuului _Runar Schildt_\n(1888-1925), joka ilmaisi kertomuskokoelmallaan Voittava Eros (Den\nsegrande Eros, 1912) heti alussa löytäneensä luontaisen\nilmaisumuotonsa, novellin. Hänen seuraavista teoksistaan mainittakoon\nPihlajamorsian (Rönnbruden, 1917) ja Kotiintulo (Hemkomsten, 1919) sekä\ndraama Suuri osa (Den stora rollen, 1923). Aiheenansa Helsingin\nkeskiluokan kuvaus Schildt oli aluksi kyynillinen tarkastelija, mutta\nsyventyi sitten ihmisten tragiikan myötäeläjäksi ja -kärsijäksi.\n\n\n5\n\nJatkettaessa _Ruotsin_ kirjallisuuden kuvausta (IV, s. 486) on\nmainittava arkkipiispa _Johan Olof Wallin_ (1779-1839), köyhän sotilaan\npoika Taalainmaasta, joka ahkeruudellaan, lahjakkuudellaan ja\nkunnollisuudellaan raivasi itselleen tien mainittuun korkeaan asemaan.\nTiensä viereen hän siroitti arvokasta runoutta, mm. opettavaista\n(Kasvattaja -- Uppfostraren), seuralauluja ja vakavaa, syvällistä\nelämänkäsitystä ilmaisevaa (Koti-ikävä -- Hemsjukan, Kuolon enkeli --\nDödens engel, suomennettu). Viimeksimainittu valmistui vasta\nkuolinvuoteella ja on arvokas lisä kuolonrunouteen (IV, s. 451).\nWallinin huomattavin runoilijatyö oli kuitenkin uusi Virsikirja (1819),\njohon hän itse sepitti n. 120 ja käänsi parisataa virttä.\nSuomalaisessakin virsikirjassa on muutamia Wallinin virsiä. Runoilijana\nWallin kuului 1700-luvun klassilliseen suuntaan.\n\nRomantiikka aiheutti Ruotsissa kaksi eri virtausta: fosforismin ja\ngoottilaisuuden. Edellinen syntyi Saksan romanttisen filosofian,\netupäässä Schellingin vaikutuksesta, ja oli siis haaveellisesti\nmetafyysillinen; jälkimmäinen oli ilmaus vanhan montesquieulaisen\nvirtauksen, \"pohjoismaiden renessanssin\" (IV, s. 319) uudesta\nelpymisestä ja omaksui kansallishistorialliset ihanteet. Romantikkojen\nasiaa edustivat aikakauslehdet Polyfem (1809-1812), Phosphoros\n(1810-1813), Svensk Litteratur-Tidning (1813-1824) ja \"goottilainen\"\nIduna (1811-1824), klassikkojen Journal för litteraturen och theatern\n(1809-1813) ja Allmänna Journalen. Näiden välinen väittely laantui\n1820-luvulla, jolloin Ruotsin romantiikka kukoisti kauneimmillaan.\nLopullisen sovinnon merkkinä voidaan pitää Atterbomin tuloa Ruotsin\nakatemiaan (1840). Silloin alkaneella vuosikymmenellä fosforistit,\ngoottilaiset ja klassikot liittyivät yhteen taistellakseen maahan\ntunkeutuvaa realismia vastaan.\n\nAsuinpaikkojen mukaan _fosforistit_ toimivat kahtena ryhmänä:\nTukholmassa Hammarsköldin ja Livijnin, Upsalassa Atterbomin ja\nPalmbladin johdolla. _Lorenzo Hammarsköld_ (1785-1827), kirjastomies,\noli kiivas ja terävä poleemikko, Polyfemin paras voima, jonka eräät\nsatiiriset sepitelmät ovat jääneet älykkyytensä vuoksi muistoon. Hänen\nystävänsä _Clas Livijn_ (1781-1844), sittemmin vankeinhoitohallituksen\npäällikkö, oli saksalaisen iroonisen romantiikan edustaja. Romaanissaan\nPatarouva (Spader dame, 1824) hän kuvasi E. T. A. Hoffmannin tapaan\nköyhän kotiopettajan Zachäus Schenanderin luonnetta, haaveita ja\ntunteita. Upsalan ryhmän johtava voima oli _Wilhelm Fredrik Palmblad_\n(1788-1852), kreikankielen professori, maantieteilijä, monipuolinen\nkirjailija, Akateemisen kirjapainon omistaja. Mm. hän ehti kirjoittaa\nmuutamia romaaneja, joista mainittakoon Amala (1817), kuvaus Indiasta.\nFosforistien huomattavin runoilija oli _Per Daniel Amadeus Atterbom_\n(1790-1855), papinpoika Itägötanmaalta. Hän oli ollut haaveileva,\nvarhaiskypsä lapsi, tuli 15 vanhana Upsalaan, jossa perusti 1807\nAurora-seuran, ja aloitti runoilijauransa 16 vanhana kauhuballaadin,\nKellgrenin, Ossianin ja Lidnerin vaikutuksen alaisena. Phosphoroksessa\nja Runokalenterissa (Poetisk kalender) hän julkaisi nuoruudenrunonsa,\nmm. Prologin, jossa hahmotteli runouden olemuksen, sen uuden heräämisen\nja Ruotsin runouden tulevaisuuden, ja Epilogin, jossa vertauskuvana\nkolme temppeliä kuvasi runouden kolmea kukoistuskautta: antiikkia,\nmuinaispohjoismaista vaihetta ja nykyaikaa. Runollisesti arvokkaampia\nkuin nämä ovat hänen Kukkansa (Blommorna), joita hän vuosien kuluessa\ntuli sepittäneeksi lähes 40 ja joissa Schellingin filosofian mukaisesti\npiti kukkia luovan luonnon sielun ilmauksina. Kansanlaulun alaan\nkuuluvia ja muinaisskandinaavisia aiheita Atterbom mukaili\nonnistuneesti. Valmistumatta jääneen satunäytelmän Lintu sininen (Fågel\nblå, IV, s. 152) alku kuuluu tähän aikaan (1814). Oltuaan v. 1818\nulkomailla hän omistautui suuren satunäytelmän, Autuuden saaren\n(Lycksalighetens ö, 1824-1827) sepittämiseen. Aihe on saatu\nrenessanssin runoudesta, jossa Onnellisten saaret olivat välttämätön\ntekijä, ja lähinnä Arioston Raivoavasta Rolandista, jonka eräs henkilö\non ruhtinas Astolfo (III, s. 275). Atterbomin runonäytelmässä nuori\nruhtinas Astolf menee käymään Autuuden saarelle. Runo jakautuu viiteen\nseikkailuun: Ilmamatkaan, Rakkauteen, Eroon, Kotiintuloon ja Paluuseen.\nMitat ovat vaihtelevaisia ja taiturimaisia, lyyrilliset osat usein\nrunollisia ja onnistuneita (Ilmojen kautta, tuulien teitä -- Upp genom\nluften ym.). Huolimatta siitä, että vie lukijan kokonaan tosielämän\nulkopuolelle, mielikuvituksen maailmaan, Autuuden saari kuitenkin on\narvokas ilmaus romantiikan kiihkeästä puhtaan kauneuden kaipuusta ja\nfosforistisen suunnan korkein saavutus. Atterbomin runouden filosofinen\nhämäryys teki sen vieraaksi yleisölle ja riisti häneltä ansaitun\ntunnustuksen. Hän jätti runouden ja omistautui tultuaan 1835 estetiikan\nprofessoriksi Upsalaan kotimaisen kirjallisuuden tutkimiseen. Tuloksena\noli perustava kirjallishistoriallinen teos Ruotsin tietäjiä ja\nrunoilijoita (Svenska siare och skalder, 1841-1855).\n\n_Goottilaisen_ suunnan keskuksena oli Geijerin ja yhdentoista muun\n\"kantagoottilaisen\" Tukholmassa 1811 perustama \"Goottilainen liitto\"\n(Götiska förbundet), joka velvoitti jäsenensä tutkimaan esi-isäin\nrunoutta ja historiaa. Erikoisesti suosittu oli Kaarle XII, josta tuli\nruotsalaisen ritarillisuuden ja seikkailuhengen vertauskuva, ajan\nnuuskaviisaan pikkuporvarillisuuden vastakohta. Huolimatta siitä, että\noli hengeltään enemmän historiallinen kuin kirjallinen, goottilainen\nsuunta kuitenkin tuli saavuttamaan varsinaisen merkityksensä\nkirjallisena virtauksena. Tämä aiheutui etupäässä _Erik Gustaf\nGeijerin_ (1783-1847) työstä. Syntyisin Värmlannista, alkuaan\nsaksalaisesta suvusta, Geijer tuli ylioppilaaksi 1799, sai Akatemian\npalkinnon 1803 Schiller-henkisellä Sten Sture vanhemman muistorunolla,\noli matkalla Englannissa 1809-1810 ja nimitettiin historian\ndosentiksi 1810. Filosofisissa kirjoituksissaan hän nyt ryhtyi\ntaistelemaan tunteen ja mielikuvituksen puolesta klassillisuutta\nvastaan ja ilmaisemaan Iduna-lehdessä julkaisemissaan runoissa\nhistoriallis-kansallis-romanttisia ihanteitaan. Runot julkaistiin 1835\nRunoja (Skaldestycken) nimisenä kokoelmana, joka sisältää miehekkäintä,\nkansallisinta ja kauneinta, mitä goottilainen suunta ylipäätänsä\nsaavutti. Runous ei kuitenkaan tullut Geijerin pääalaksi, vaan hän\nomisti -- tultuaan 1817 historian professoriksi -- parhaimmat voimansa\nisänmaan historian tutkimiseen. Tuloksina olivat perustavaa laatua\nolevat teokset Svean valtakunnan historia (Svea Rikes Häfder, 1825) ja\nRuotsin kansan historia (Svenska folkets historia, 1832-1836). Geijerin\nkanssa yhteistyössä julkaisi _Arvid August Afzelius_ (1785-1871)\nkokoelman Ruotsalaisia kansanlauluja (Svenska folkvisor, 1814-1817),\njoka kyllä on sanojen merkinnältä korjailtu, epätieteellinen, mutta on\nsilti ollut arvokas lisä lyriikan aartehistoon ja taidelyriikan\nnuorentaja. Afzelius on tunnettu -- paitsi runostaan Ahdin polska\n(Näckens polska) -- arvokkaasta Ruotsin kansan satuhistoriasta (Svenska\nfolkets sagohäfder).\n\nYllämainittujen lisäksi oli romantikkoja, jotka työskentelivät\nfosforistisen ja goottilaisen suunnan ulkopuolella. Sellaisia olivat\n_Tegnér_, josta olemme puhuneet aikaisemmin, ja _Erik Johan Stagnelius_\n(1793-1823), ölantilaisen papin, sittemmin Kalmarin piispan poika.\nUpsalassa ollessaan -- hän suoritti siellä lainopillisen tutkinnon --\nhän ei joutunut uuden suunnan yhteyteen, vaan runoili ensimmäiset\nkokeensa Oxenstiernan ja Lidnerin tyyliin. Romantiikka -- viha\nNapoleonia vastaan, hurmioitunut hurskaus -- kumpusi omatahtoisesti\nhänen synnynnäisesti sensuuntaisesti virittyneestä sielustaan. Vasta\ntämän jälkeen hän joutui Geijerin ja Tegnérin vaikutuksen alaiseksi\n(1814-1816), sepittäen pari pitempää kertovaa runoa (Blända ja\nGunlög) ja muinaisaiheisia draamoja (Sigurd Ring ja Visbur).\nViimeksimainittujen kuoro ilmaisee helleenien draaman vaikutusta.\nTultuaan 1814 tietoiseksi parantumattomasta sydänviasta Stagnelius\nsyventyi kristilliseen mystiikkaan, tuskan ja kieltäymyksen henkeen,\nasettaen toivonsa vain taivaallisiin. Näitä samoin kuin romanttisia\nluonnontunnelmia hän nyt tulkitsi lyriikassaan. Loppuikänsä Stagnelius\neli pikkuvirkamiehenä Tukholmassa, salaperäisen yksinäisenä.\nKirjailijana hän esiintyi julkisuudessa ensimmäisen kerran vasta 1817,\njolloin -- tosin ilman nimeään -- painatti eepillisen kuusimittarunon\nVladimir Suuri (Vl. den store). Tarkoituksena on kristinuskon ihailu ja\nVenäjän ylistäminen Napoleonin voittajana; kristillisen mytologian\nkäyttäminen on perintöä Tassolta ja Chateaubriandilta. Lyyrillinen\nkokoelma Saaronin liljat (Liljor i Saron, 1821-1822) ilmaisee\nSchellingin, Böhmen ym. mystillistä vaikutusta. Draaman muotoinen\nrunoelma Marttyyrit, joka sisältyy Liljojen toiseen vihkoon, ja\nmurhenäytelmä Bakkantit eli fanatismi (Backanterna eller\nfanatismen, 1823), jonka aihe on saatu kreikkalaisten mytologiasta,\nOrfeus-tarinasta, ja lähinnä kai Euripideelta (I, s. 280), merkitsevät\nStagneliuksen korkeinta saavutusta. Hän oli Ruotsin omaperäisimpiä\nrunoilijoita, jonka myöhempi aika on nostanut kunnia-asemaan.\n_Vitalis_, oikealta nimeltään Eric Sjöberg (1794-1828), Geijerin ja\nTegnérin vaikutuksen alaisena toiminut runoilija, joka kesti\nköyhyytensä miehekkäästi, oli humoristi ja satiirikko, mutta ilmaisi\nsyvintänsä eräissä pessimistisissä runoissa.\n\nErikoisasemassa on myös _Carl Jonas Love Almquist_ (1793-1866),\nromantiikan ja realismin välimaille kuuluva kirjailija. Isältään, joka\noli riidanhaluinen sotakomissaari, hän sanoi perineensä kamreerimaisen,\nrousseaulaisesti haaveilevalta herrnhutilaiselta äidiltään runollisen\nsielunsa. Tultuaan 1815 maisteriksi samalla kertaa kuin Atterbom ja\nPalmblad hän pääsi kunink. kanslian virkamieheksi eli Stagneliuksen\ntoveriksi. Hänen nuoruusaikansa aatteet ja kirjalliset yritykset olivat\neriskummallisia. Huippusaavutus oli 1822 painossa ollut, mutta silloin\nilmestymästä estetty romaani Amorina (1839), kertomus kahdesta samaan\nneitoon rakastuneesta veljeksestä, jotka lopuksi saavat tietää neidon\nolevan heidän sisarensa. Amorina on uskonnollinen ennustajatar;\nkeskeisenä kysymyksenä on rikollisen sielunelämän erittely,\nperinnöllisyys ja tahdon vapaus. Suuttuneena siitä, ettei romaani\npäässyt ilmestymään, Almquist muutti Värmlantiin maanviljelijäksi\n(1824) ja meni naimisiin talonpoikaistytön kanssa. Tämä rousseaulainen\nyritys epäonnistui ja kahden vuoden kuluttua Almquist muutti takaisin\nTukholmaan, jossa pääsi 1829 Uuden alkeiskoulun rehtoriksi. Nyt hän\nalkoi julkaista Orjanruusun kirjaa (Törnrosens bok, 1832-1851, 14\nosaa), joka sisältää runoa ja proosaa, kehyksenä se, että ne kaikki\nesitetään hovimarsalkka Hugo Löwenstjernalle tämän Närkessä olevassa\nlinnassa. 1837 Almquist vihittiin papiksi. Hänen romanttinen sävynsä\nalkaa näihin aikoihin haalistua ja sijaan ilmestyy radikaalinen\nyhteiskunnallisuus. Tarkoitusperäinen novelli Käy laatuun (Det går an,\n1839), jossa hän puolusti Nuoren Saksan käsityksiä vapaista\navioliitoista, herätti yleistä suuttumusta; sitä vastaanhan J. V.\nSnellman kirjoitti samannimisen kertomuksen (1840). Muillekin tahoille\nlaajentuva vastustushalu aiheutti sen, että Almquistin oli pakko erota\ntoimestaan. Hänen kirjallisista työtuloksistaan näiltä vuosilta\nmainittakoon vielä sarja yleistajuisia kirjoitelmia (1839-1840),\njoukossa mm. Aug. Ahlqvistin suomentama Putkinotkon uudisasukas\n(Grimstahamns nybygge), ja useita Suen tyylisiä romaaneja (1840-1843,\nmm. Kolme rouvaa Smålannissa -- Tre fruar i Småland). Törnrosen-sarjan\nhän aloitti uudessa koossa (1839-1850). Huonojen raha-asioiden vuoksi\nhän epätoivoissaan koetti varastaa velkojaltaan velkakirjojansa ja\nmyrkyttää häntä arsenikilla, mutta epäonnistui ja pakeni Amerikkaan\n(1851), jossa oleskeli salanimellä 1865:een saakka. Silloin hän palasi\nEurooppaan, Bremeniin, jossa kuoli seuraavana vuonna. Almquist oli\nhuomattava novelli- ja romaanikirjailija, mielikuvitukselta ja\nhavaintokyvyltä vilkas ja terävä, luonteiden ja olojen kuvaajana\nsattuva. Joskus hänen henkilönsä ovat Hoffmannin tapaan\neriskummallisia, joskus kansanomaisesti selviä ja tosioloisia.\nMaalaiselämän realistisena kuvaajana hän aloitti uuden alan Ruotsin\nkirjallisuudessa. Huumori ei ollut hänelle tuntematonta. Eepillisen\nrunoelman sepittäjänä hän on myös osoittanut kykyä (Arturin metsästys\n-- Arturs jakt). Eräät aiheensa Almquist puki draaman muotoon\n(Signora Luna, Ramido Marinesco ym.), näiden kuitenkaan tulematta\nnäyttämökelpoisiksi. Lyyrikkona hän oli heikoin. Filosofina hän oli\ntunteen ja näkemyksen innoittama romantikko, joka tahtoi tuoda\nmaailmaan autuasta onnea ja luoda uuden ihmissuvun. Ihmisen\nsiveellisestä vastuunalaisuudesta hänellä ei ollut selvää, velvoittavaa\nkäsitystä. On kyseenalaista, voidaanko häntä pitää normaalina.\n\nRomantiikan rinnalla Ruotsissa esiintyi proosamuotoista\ntodellisuuskuvausta, _varhaisrealismia_, jota voidaan pitää 1700-luvun\nproosan jatkona. _Fredrik Cederborgh_ (1784-1835) sepitti\nhumoristissatiirisessa hengessä romaaneja, joista huomattavin on Kreivi\nJaques Pancrace (1815), sattuva aatelisylpeyden ja alaluokkien\nmatelevaisuuden paljastus. Upsalan professorin _Samuel Ödmannin_\n(1750-1829) Muistoja kotiseudulta ja koulusta (Hågkomster från\nhembygden och skolan, 1830) on Ruotsin kirjallisuuden arvoteoksia.\nVuosina 1830-1850 tulivat poliittiset ja yhteiskunnalliset vapautumis-\nja edistyspyrkimykset yhä kiihkeämmiksi, lyöden kirjallisuuteen\nrealistista leimaa ja kamppaillen romantiikan ja klassillisuuden\nyhtynyttä rintamaa vastaan. Vuoden 1848:n vallankumousliike vaikutti\nsekä pettymyksiä tuottavasti että painetta vähentävästi, niin että\n1850-luku oli hiljaisempi, vain Viktor Rydbergin edustaessa\nvapaamielisyyden vastarintaa. Vuodet 1860-1880 olivat romantiikan\nhaipumisen ja romanttisesti ylevöitetyn todellisuuskuvauksen aikaa.\nUudet vapaamieliset pyrkimykset heijastuivat vilkkaasti\nsanomalehdistöstä, jonka palveluksessa työskenteli useita älykkäitä ja\nteräviä henkilöitä (Aftonbladetin perustaja _Lars Johan Hierta_,\n1801-1872, ja _Oskar Patrik Sturzen-Becker_, nimimerkki Orvar Odd,\n1811-1869, yhteisskandinaavisen valtakunnan uneksija).\n\nVarhaisrealismin huomattavin kirjailijatar oli _Fredrika Bremer_\n(1801-1865), jonka olemme jo maininneet Suomen kirjallisuuden\nyhteydessä. Piirrelmiä arkielämästä (Teckningar utur vardagslivet,\n1828) on vaatimaton tunteen ja huumorin sekainen kuvaussikermä nimen\nilmaisemasta aihepiiristä. Samaa alaa käsittelevät romaanit Presidentin\ntyttäret (Presidentens döttrar, 1834), Naapurit (Grannarne, 1837) ja\nKoti (Hemmet, 1839), jotka ovat kirjailijattaren korkein saavutus.\nRomaanissa Hertha (1856) hän käsitteli naisen asemaa yhteiskunnassa,\nomistautuen tämän jälkeen kokonaan naisen vapautumispyrkimysten\nedistämiseen. Hän oli tunnettu maansa rajojen ulkopuolellakin sekä\ntässä ominaisuudessa että kirjailijana. Naiskirjailijoiden ollessa\npuheena mainittakoon _Sophie von Knorring_ (1797-1848), Serkusten\n(Cousinerna, 1834) ja kansankuvauksen Torppari ja hänen ympäristönsä\n(Torparen och hans omgivning, 1843) kirjoittajatar. Suomessakin tuli\nlukuisain käännösten kautta tunnetuksi ahkera romaanikirjailijatar\n_Emilie Flygare-Carlén_ (1807-1892), jonka kuvauksilla Ruotsin\nlänsirannikon kansanelämästä on arvoa muutenkin kuin ajanvietteenä.\nTunnetuimpia hänen romaaneistaan ovat Tistelön ruusu (1842),\nJohanneskarin erakko (Enslingen på Johannisskäret, 1846) ja Saariston\nkauppias (Ett köpmanshus i skärgården, 1859).\n\nAjankohdan tuotteliaimpia ja tunnetuimpia kirjailijoita oli lääkäri\n_K. A. Wetterbergh_ (1804-1889), suomennoksista tuttu \"Onkel Adam\",\njonka tarkoitusperäisillä humanitäärisillä kuvauksilla pieneläjäin\npiireistä oli aikoinaan runsaasti lukijoita. Yhteiskunnallinen romaani\nRahaa ja työtä (Penningar och arbete, 1847) on varhaisuutensa\nvuoksi muistettava aateromaanin historian kannalta. Asessori\n_M. J. Crusenstolpe_ (1795-1865), kuningas Kaarle Juhanan katkera\nvihollinen, joka oli kolme vuotta vankeudessa majesteettirikoksesta,\njulkaisi tarkoitusperäisiä kuvauksia sivistyneistön ja virkamiesten\nelämästä. Tunnettu on hänen historiallispoliittinen romaaninsa Murjaani\n(Morianen, 1840-1844). Revonlahden pappilassa syntynyt _Gustaf Henrik\nMellin_ (1803-1876), piispa Franzénin sukulainen ja kasvatti, tuli\ntunnetuksi mm. historiallisten novellien sepittäjänä (Kinnekullen kukka\n-- Blomman på Kinnekulle, Paavo Nissinen ym.).\n\nHuomattavampi merkitys kuin viimeksimainituilla oli aikakauden\nkirjallisuudessa _August Blanchen_ (1811-1868) tuotannolla. Hän oli\nTukholmassa syntynyt avioton lapsi, opiskeli Upsalassa 1830-luvulla,\njulkaisi Freja-nimistä lehteä, mutta epäonnistui, matkusteli ulkomailla\nja peri 1852 oikealta isältänsä Tukholman lähellä olevan maatilan,\njossa vietti vieraanvaraista elämää. Oli valtiopäivämiehenä 1860-1868.\nSamoin kuin Dickens Lontoon, Blanche oli Tukholman kuvaaja. Mainittu\nkirjailija oli hänen esikuvanansa tyyppien hahmottelussa, huumorissa ja\ntunteellisuudessa; juonen rakentamisessa ja jännityksen sekä kauhun\nluomisessa hän taas noudatti Dumas'n ja Suen viitteitä. Blanchen näin\nsyntyneistä jännitysromaaneista mainittakoon Tyttö kaupungin kartanossa\n(Flickan i stadsgården, 1848). Arvokkaamman tuloksen hän saavutti Bozin\npakinoiden mukaan sepittämillään Todellisuuskuvilla (Bilder ur\nverkligheten, 1863-1865). Mainittava on Blanchen työ myös draaman\nalalla. Kustaa III:n jälkeen oli seurannut laskukausi: Kustaa IV:n\nAdolfin aikana ooppera lakkautettiin ja oopperatalo määrättiin\nrevittäväksi, mitä ei onneksi kuitenkaan tehty. Kun kapteeni _Anders\nLindeberg_ (k. 1849) arvosteli hallituksen uuden teatterin perustamista\nvastustavaa kantaa, hänet tuomittiin kuolemaan (1834), mutta\narmahdettiin, vaikka hän kieltäytyi pyytämästä armoa. Lindeberg perusti\n1842 Uuden teatterin, joka liitettiin 1863 Kuninkaalliseen teatteriin.\nSiitä alkaen ovat Kuninkaallinen ooppera ja Kuninkaallinen draamallinen\nteatteri työskennelleet erikseen. Ensimmäinen kirjailija, joka\n1800-luvun alkupuoliskolla sepitti näyttämökelpoisia draamoja, oli\njuuri Blanche. Vaikka Löytölapsi (Hittebarnet), Matkustava\nteatteriseurue (Ett resande teatersällskap), Maisteri Bläckstadius ym.\nolivatkin mukaelmia ja käännöksiä, Blanche kuitenkin osasi antaa niille\nkotoista tukholmalaista paikallisväritystä ja vaikutti 1840-luvulla\nherättävästi Ruotsin dramatiikkaan. Ajankohdan muista yrittelijöistä\nmainittakoon kanslianeuvos _F. A. Dahlgrenin_ (1816-1895)\nVärmlantilaisia (Värmlänningarne, 1846), liikuttava ja ihanteellinen\nkansannäytelmä, joka on pohjolan näyttämöillä yhä suosittu.\n\nDahlgren on Ruotsin ensimmäinen murrekirjailija, Värmlannin laulujen\n(Viser på värmländske tongmåle, 1875-1876) sepittäjä, jonka hilpeä\nsävel jatkui Frödingin runoissa. Vuosisadan alkupuoliskon ja\nkeskivaiheen lyriikka oli heikkoa. Sen edustajista mainittakoon\nTegnérin vävy _Karl Vilhelm Bottiger_ (1807-1878), jonka eräät\nrunot elävät yhä (Maan ja taivaan mä -- Jord och himmel jag); Upsalan\nkirjallisuusprofessori _Bernhard Elis Malmström_ (1816-1865), joka\nrealismia puolustavasta asenteestaan huolimatta kirjoitti romanttisia\nrunoja (Miksi metsä niin raskahasti huokaa? -- Hvi suckar det så tungt\nuti skogen?, suomentanut Paavo Cajander); _Johan Nybom_ (1805-1889,\nLippulaulu -- Stå stark, du ljusets riddarvakt); K. V. A. Strandberg\n(\"Talis Qualis\", 1818-1877), Herweghin vaikutuksen alaisena syntyneiden\nPanssarilaulujen (Sånger i pansar, 1845) runoilija ja Suomen ystävä\n(Vaticinium, 1845); _Gunnar Wennerberg_ (1817-1901), Glunttien\n(1847-1850) sepittäjä, ja liikatunteellisuuden ja ihmisen hulluuksien\nivaaja _Vilhelm von Braun_ (1813-1860).\n\nRuotsin säätyeduskunta uudistettiin 1865, mikä merkitsi uuden\nkansanvaltaisen ajan alkamista. Skandinavismin ajatus kuoli, koska ei\nkestänyt Preussin-Tanskan sodan (1863-1864) koetusta. Vuosisadan\npuolivälissä kehitti Upsalan professori _Kristoffer Jakob Boström_\n(1797-1866) ankarasti idealistista filosofiaa tosiolevaisuudesta,\nluoden ruotsalaiskansallisen filosofian suunnan, jolla on ollut siellä\nsyvällinen vaikutus. Mutta vaikka entisyyden aatteiden raukeneminen\nteki uudet tarpeellisiksi, ei voi sanoa runouden vielä toistaiseksi\nirtautuneen tunnelmaromantiikasta ja ryhtyneen ilmaisemaan ajankohdan\nsyvintä kaipuuta. Upsalassa 1860 perustettu \"Nimetön seura\" (Namnlösa\nsällskapet) julkaisi kaksi kokoelmaa Lauluja ja kertomuksia (Sånger och\nberättelser, 1863 ja 1865), edellisen tekijöinä yhdeksän, jälkimmäisen\nseitsemän \"signatuuria\" (nimimerkkiä). Vaikka signatuurien\ntarkoituksena oli runouden uudistaminen, jäi tämä kuitenkin\ntoistaiseksi aikaansaamatta. Ainoa todellinen runoilija heidän\njoukossaan oli kreivi _Karl Snoilsky_ (1841-1903), diplomaatti, jonka\nItalialaisia kuvia (Italienska bilder) saavutti suurta suosiota.\nKokoelma Runoja (Dikter, 1869), johon sisältyy valikoima\nnuoruussepitelmiä, edustaa jo täyttä runoilijakypsyyttä. Siihen\nsisältyy puolalaisille ja tanskalaisille osoitettua kiihkeätä vapauden\nylistystä ja etelän luonnonkauneuden kuvausta, jolla on joskus\naistillinen sävy. Sonetteja-kokoelmassaan (1871), jossa uudisti maansa\nkirjallisuudessa tämän runomuodon, Snoilsky esiintyi ylhäisenä,\nluoksepääsemättömänä ylimyksenä, suhtautuen elämään viileästi ja\nhalveksivasti. Tämän jälkeen seurasi hänen yksityiselämässään\nristiriitainen ja vaikea vaihe, jonka johdosta hän lakkasi runoilemasta\nja katkaisten entiset suhteensa poistui ulkomaille 1879. Maanpaossa\nkuitenkin runosuoni alkoi taas sykkiä ja niin syntyi Uusia runoja (Nya\ndikter, 1881), johon sisältyy tulista isänmaanrakkautta ilmaiseva\nsikermä Ruotsalaisia kuvia. Kolmas ja neljäs kokoelma Runoja (Dikter\nIII, IV, 1883, 1887) ilmaisevat ajan yhteiskunnallisten pyrkimysten\nvaikuttaneen runoilijaan (Valkiakosken paperitehtaalla -- Vid\nValkiakoski pappersbruk). Ruotsalaiset kuvat (Svenska bilder) jatkuivat\nnäissä ja ilmestyivät erikoiskokoelmana 1886, saaden seuraavissa\npainoksissa yhä uusia lisiä. Viidennellä kokoelmalla (Dikter V, 1897)\nSnoilsky lopetti kirjailijatyönsä. Hänen muotonsa oli klassillisesti\nkirkas ja sopusuhtainen, aina hieno ja aatelinen, hänen sanontansa\nsamalla pohjoismaisesti voimakas ja etelän tapaan värikäs ja hehkuva,\nTegnérin sukuinen. Elämänkatsomukseltaan hän oli liberaali, seuraten\nvalppaasti yhteiskunnallisia aatevirtauksia.\n\nMuista signatuureista mainittakoon vain Ruotsin akatemian pysyvä\nsihteeri _Karl David av Wirsén_ (1814-1912), tuottelias, ihanteellinen\nja vakavahenkinen säetaituri, joka kävi leppymätöntä sotaa ajan\nluonnontieteellis-materialistisia katsomuksia ja niiden pohjalta\nlähteviä uusia kirjallisuusvirtauksia vastaan.\n\nSignatuureihin ei kuulunut se runoilija, _Viktor Rydberg_ (1828-1895),\njoka kohoaa korkeimmalle vuosien 1850-1880 nimistä. Hän oli syntyisin\nJönköpingistä köyhistä oloista, kasvoi vieraiden suojassa ja oli\nvarattomuuden vuoksi pakotettu keskeyttämään yliopistolukunsa. 1848:n\nvallankumousaatteet innostuttivat häntä ja tekivät hänestä\nvakaumuksellisen liberaalin. Kirjailijatyönsä hän aloitti\n\"följetonistina\" radikaaleilla kauhuromaaneilla, jotka myöhemmin\nsaavuttivat kirjallistakin arvoa. Siten syntyivät Vaeltavat teinit (De\nvandrande djeknarne, 1856), Itämeren risteilijä (Fribrytaren från\nÖstersjön, 1857), joka on merirosvotarina noitavainojen ajoilta,\nmustalaisromanttinen Singoalla (1857) ja Viimeinen ateenalainen (Den\nsiste atenaren, 1859), kuvaus antiikin pakanuuden ja kristinuskon\nvälisestä taistelusta. Kaikista ilmenee vapaamielinen joko\nyhteiskunnallinen tai uskonnollinen henki. Samansuuntainen on Rydbergin\nvanhuuteen kuuluva romaani Aseseppä (Vapensmeden, 1891), jossa\nkatolisuuden lapsellinen, kulttuurimyönteinen hurskaus asetetaan\nvaikuttavasti uskonpuhdistuksen häikäilemättömyyden vastapainoksi.\nSaamatta tällä tuotannollaan täyttä menestystä Rydberg omistautui\n1860-luvulla uskonto- ja sivistyshistoriallisiin tutkimuksiin, joiden\ntulokset (Raamatun oppi Kristuksesta -- Bibelns lära om Kristus, 1862;\nRoomalaisia tarinoita Paavalista ja Pietarista -- Romerska sägner om\nPaulus och Petrus, 1874; ja Päiviä Roomassa -- Romerska dagar,\n1876-1877) herättivät suurta sekä ihastusta että vastustusta.\nArvokkaimman taiteellisen tuloksensa Rydberg saavutti Runoillaan\n(Dikter, I 1882, II 1891), joita pidetään Ruotsin kirjallisuuden\nparhaimpina. Deksippos (I, s. 239) on nuoruuden innon ja uskalluksen\nylistys vanhojen epäröinnin vastapainoksi; samoin on Snöfrid\n\"poikaluonnon\" ylistys. Lapsuuden runous (Barndomspoesien) on\nvastalause elämän harmaata, mielikuvituksetonta arkea vastaan.\nVirsikirjan puupiirroksesta (Träsnittet i psalmboken) hengähtää\nharrasta uskonnollisuutta. Prometheus ja Ahasverus on dialogin\nmuotoinen aateruno, jossa edellinen edustaa oikeutta ja\nihanteellisuutta, jälkimmäinen valtaa ja aineellisuutta. Mistä ja minne\n(Vadan och varthän) esittää äidinrakkauden Jumalan rakkauden\nvertauskuvana. Mietiskelijä (Grubblaren) kuvaa uskon ja tiedon välistä\ntaistelua. Tontussa (suomentanut Paavo Cajander) on sydämellistä\nidyllin tunnelmaa. Uudessa Grottelaulussa Rydberg tuomitsee aikansa\naineellistuvan ja mekanisoituvan elämänsuunnan. Hänet valittiin Ruotsin\nakatemiaan 1877 ja nimitettiin Tukholman korkeakoulun professoriksi\n1884. Rydberg on aatteen, muodon ja saavutusten puolesta Ruotsin\nrunouden suurnimi.\n\nTämän jälkeen seuraa naturalismin aika, jonka aloittajan ja\nhuomattavimman kirjailijan, _August Strindbergin_, olemme jo\nkäsitelleet. Muista naturalisteista mainittakoon _Anne Charlotte\nLeffler_, sittemmin herttuatar Cajanello (1849-1892), ibseniläinen\ndramaatikko (Tosinaisia -- Sanna kvinnor, 1883), sivistyneen säädyn\nnovellistinen kuvaaja (Elämästä -- Ur livet, 1882), naisen vapautumisen\nharrastaja, jonka huomiokyky oli terävä ja jolla oli humoristista\nlahjaa. _Viktoria Benedictsson_, nimimerkki \"Ernst Ahlgren\",\nmaanviljelijä Bruzeliuksen tytär Skånesta (1850-1888), kuvasi\nsattuvasti kotiseutunsa pientä väkeä parissa kertomuskokoelmassa ja\navioliittoa ja naisen asemaa romaaneissa Rahaa (Pengar, 1885) ja Rouva\nMarianne (1887). Hän vaati naisen vapauttamista, mutta puolusti\navioliiton puhtautta ja pyhyyttä. _Gustaf af Geijerstam_ (1858-1909)\nkuvasi Erik Granessa (1885) Upsalan elämää, uuden ja vanhan taistelua.\nHänen laajasta tuotannostaan mainittakoon vielä kuvaukset Köyhää kansaa\n(Fattigt folk, I-II, 1884, 1889) ja tunteellinen romaani Pikku veli\n(Boken om lille bror, 1900). Hänen kirjailijaluonteensa oli raskas,\npessimistinen, sekä yhteiskunnallisen näkemyksen vuoksi että\nsynnynnäisesti. Dramaattisen teatterin johtaja _Tor Hedberg_\n(1862-1931) oli sielunelämän erittelijä eikä yhteiskunnan parantaja.\nHänen romaaneistaan mainittakoon Judas (1886) ja draamoistaan Johan\nUlfstierna (1907), jonka aiheena on vapaasti käsiteltynä Bobrikovin\nmurha. Skånelaisia runoilijoita olivat _A. U. Bååth_ (fil. tri,\nmuseomies, 1853-1912), Ruotsin naturalistisen lyriikan aloittaja\n(1879), ja _Ola Hansson_ (1860-1925), jonka hermostunut ja\npessimistinen psyke ilmenee selvästi runokokoelmasta Notturno (1885),\nnovellisikermästä Sensitiva Amorösa (1887) ja omaelämäkerrallisesta\nromaanista Matka kotiin (Resan hem, 1894). Erikoismaineen saavutti\nlääkäri _August Bondeson_ (1854-1906) satiirisella ja humoristisella\nkansakoulunopettajakuvauksellaan John Chrounschoughin muistelmat (J.\nChr. memoarer, 1897), joka on ilahduttanut suomenkielistäkin yleisöä.\n\n1890-luvulla naturalismi menetti merkityksensä omien\nyksipuolisuuksiensa ja syntyneen luonnollisen vaihtelunkaipuun vuoksi.\n_Verner von Heidenstam_ (1859-1940) oleskeli nuoruudessaan kauan\netelässä ja toi sieltä mukanaan runosikermän Toivioretkiä ja\nvaellusvuosia (Vallfart och vandringsår, 1888), jossa epikurolaisesti\nylisti itämaiden huoletonta lepoa ja nautintoelämää lännen levottoman\ntyön ja menon vastapainoksi. Sama elämänkäsitys ilmenee myös\nrealistisesta Endymion-romaanista (1889), jossa kirjailija kuvaa\nmatkaansa Palestiinaan. Mielikuvitus oli tämän tuotannon mukaan ihmisen\ntärkein lahja ja kauneusaistin kehittäminen hänen pyhin tehtävänsä.\nRomaanissa Hans Alienus (1892) tämä käsitys on kuitenkin jo muuttunut:\nkoettaessaan elää sen mukaan päähenkilö kokee vain yhä lisääntyvää\ntyhjyyttä. Se on kadonnut myös Runoista (Dikter, 1895), joissa on\nhuomattavalla sijalla rakkaus kotiseutuun. Novellistisissa teoksissa\nPyhä Yrjö ja lohikäärme (S:t Göran och draken, 1900) ja Metsä suhisee\n(Skogen susar, 1904) on ihanteena uhrautuvaisuus ja miehekkyys.\nKotiseututunne kehittyi teossarjaksi isänmaan historiasta;\nsuosituimpana niistä mainittakoon Karoliinit (Karolinerna, 1897-1898),\nsikermä hillittyjä kuvia ruotsalaisten rohkeudesta, uhrautuvaisuudesta\nja sankaruudesta kärsimyksissäkin. Useissa tutkielmissa Heidenstam on\ntulkinnut hienoja kulttuuri- ja kirjallisuuskäsityksiään. Ruotsin\nkulttuurin tunnuksina hän pitää germaanista henkeä ja klassillista\nmuotoaistia, mikä ilmaisee hänen oman kirjailijapsykensä rakenteen.\nUusissa runoissa (Nya dikter, 1915) on jo vanhuuden resignaatiota.\nHeidenstam on lähinnä Tegnérin ja Snoilskyn perinteiden linjaan kuuluva\nylimyksellinen runoilija, kansallistunnon uudistaja, joka jyrkästi\nvastusti Strindbergin ym. naturalistien mielikuvituksetonta\n\"suutarirealismia\". Hänelle annettiin 1916 Nobel-palkinto\n\"tunnustukseksi hänen merkityksestään uuden kauden aikaansaajana\nRuotsin kirjallisuudessa\".\n\nVielä romanttisempi runoilija kuin hän oli hänen ystävänsä,\njuutalaissyntyinen kirjallisuuden professori _Oskar Levertin_\n(1862-1906), jonka runosikermissä (Legendoja ja lauluja -- Legender och\nvisor, 1891, Kuningas Salomo ja Morolf, 1905, ym.) hehkuvat sekä värit\nettä intohimot, muistuttaen joskus Englannin prerafaeliittien\ntaiteesta. Levertinin proosatuotanto -- romaaneja, kirjallisuuden ja\nkulttuurihistoriaa -- on arvokasta sekä sisällyksen pätevyyden että\nmuodon taiteellisuuden vuoksi.\n\nSuomessakin rakastettu on _Selma Lagerlöf_ (1858-1940), värmlantilainen\nopettajatar, v:sta 1895 yksinomaan kirjailijatar, Ruotsin akatemian\njäsen. Julkaistuaan 1891 värmlantilaisromanttisen Gösta Berlingin\ntarinan -- kuvauksen Ekebyn rautaruukista, sen miehekkäästä\nvaltiattaresta ja hänen kavaljeeriparvestaan -- Lagerlöf jatkoi\nkorkeatasoista tuotantoa mm. Antikristuksen ihmeillä (1897), jossa\nkertoi sisilialaisia legendoja niin aidon hurskaasti, että kirja kelpaa\nkatolisille hartauslukemiseksi, ja Jerusalemilla (I-II, 1901-1902),\njossa kuvasi Taalain heränneiden kaipuuta ja muuttoa Jerusalemiin sekä\noloa siellä. Vaikka kokonaisuus onkin hiukan yksitoikkoinen, on\ntoisissa kohdin silti syvää kauneutta. Ruotsin talonpojan herkintä\nsielunelämää on harvoin kuvattu näin hyvin. Viehättävä, mielikuvituksen\nsuurta voimaa ja elävöittämiskykyä osoittava on maantieteellinen\nlukukirja Nils Holgerssonin ihmeellinen matka (N. H:s underbara resa,\n1906-1907), jossa kirjailijatar kuvaa kotimaataan eläinsadun\npuitteissa. Hänen myöhemmistä romaaneistaan mainittakoon esikoisteoksen\ntyyliin palautuva Liljecronan koti (Liljecronas hem, 1911) ja\nlapsuudenkuvaus Mårbacka (1922). Selma Lagerlöfin taide on sävyltään\nsatua ja legendaa: niiden keinoin hän tulkitsee ihanteellista\nelämänkäsitystään ja kuvaa ihmisiä ja isänmaatansa. Hänelle annettiin\n1910 Nobelpalkinto \"sen jalon ihanteellisuuden, mielikuvituksen\nhersyväisyyden ja esityksen sielukkuuden vuoksi, joka on hänen\nrunoutensa leimana\".\n\n_Per Hallström_ (s. 1866), alkuaan insinööri, akatemian jäsen v:sta\n1908, on tuottanut lyriikkaa, novelleja, romaaneja ja näytelmiä, mutta\nsaavuttanut vakiintuneen maineensa novellistina. Eksyneitä lintuja\n(Vilsna fåglar, 1894) kuvaa harhautuneiden yksilöiden tragiikkaa. Vanha\ntarina (En gammal historia, 1895) on surumielinen lemmentarina\n1820-luvulta. Täyden taiteensa Hallström saavutti novellikokoelmilla\nJalokivikoriste (Briljantsmycket, 1896) ja Thanatos (1900), joiden\nkeskeisenä aiheena on kuolema. Hällströmin maailmankatsomus on\nmuodostunut Schopenhauerin filosofian koulussa.\n\nSuomessakin laajalti tunnettu, rakastettu ja mukailtu runoilija\n_Gustaf Fröding_ (1860-1911) oli ruukinpatruunan poika Värmlannista,\njonne palasi opiskeltuaan jonkin aikaa Upsalassa. Työskenneltyään\nradikaalisena sanomalehtimiehenä hän oleskeli 1889 Saksassa,\nhermosairaalassa, kypsyttäen runouttansa. Esikoissikermä Kitara ja\nhanuri (Gitarr och dragharmonika, 1891) sisältää rekilaulun tyylisiä,\nhanurimaisesti luistavia, kansanomaisia \"viisuja\", samalla iloisia ja\nsyvästi tunteellisia, huolettoman näköisiä mutta silti huollettuja ja\nhuipputaiteellisia. Toinen kokoelma, Uusia runoja (Nya dikter, 1894),\nvahvisti ensimmäisellä saavutettua mestarin mainetta mm. sikermällä\nRaamatullisia kuvitelmia (Bibliska fantasier) ja \"runoilija\nWennerbomilla\", joka on epäonnistunut nero, kunnanhoidokki ja\njuopporatti, eräänlainen Bellman-tyyppien uudistuma. Kolmas kokoelma\nVihmettä ja kaistaleita (Stänk och flikar, 1896) aiheutti eräiden\nujostelemattomuuksiensa vuoksi kanteen, joka kuitenkin kumottiin.\nSikermä sisältää Frödingin runouden huippusaavutuksia, mutta ilmaisee\nsamalla hänen sielunsa epätoivon. Seuraavissa kokoelmissa (Uutta ja\nvanhaa. -- Nytt och gammalt, 1897; Graalin vihmaa -- Gralstänk, 1898)\non jo huomattavissa väsähtämistä. Vuodet 1900-1905 Fröding oli\nmielisairaana ja siitä parannuttuaan murtunut mies. Hän liittyy siihen\nhumorististen mutta samalla syvällisten runoilijain linjaan, jota\nRuotsissa olivat niin etevästi edustaneet Lasse Lucidor ja Johan Runius\n(III, s. 217), Bellman (IV, s. 462) ja kaikessa vaatimattomuudessa\nviimeksi Dahlgren. Läheisin on Bellman, mutta tämän lapsenomaisen\nhurskauden sijassa Frödingillä oli epäilys, kapinamieli ja syvä\nalakuloisuus, joka johtui siitä, ettei hän voinut saavuttaa\nihanteidensa päämäärää. Ulkomaisista runoilijoista on Robert Burns\nollut hänen oppi-isänsä.\n\nFrödingin jälkeen on Ruotsin lyriikan laakerin perinyt _Erik Axel\nKarlfeldt_ (1864-1931), talonpojan poika Taalainmaasta, kirjastomies,\nfil. tri, Ruotsin akatemian jäsen v:sta 1904 ja sen vakinainen sihteeri\nv:sta 1912, jolle annettiin Nobel-palkinto 1931, hänen kuoltuaan.\nEsikoissikermä Erämaan- ja lemmenlauluja (Vildmarks- och kärleksvisor\n1895) ilmaisi runoilijan innoittuneen kotiseutunsa luonnosta ja\nesi-isäin työstä ja kykenevän huomioimaan humoristisia kansantyyppejä.\nMaineensa huipun Karlfeldt saavutti Fridolinin lauluilla (Fridolins\nvisor 1898) ja Fridolinin huvitarhalla (Fridolins lustgård, 1901).\nFridolin on maalaisoloissa elävä vanhapoika, talonpoika synnyltään,\nherrasmies tavoiltaan, uneksija, joka vaeltelee peltojen pientareilla\nja oluthaarikan ääressä, muistelee nuoruutensa kepposia ja\nlemmenkiihkoansa. Hänen suuhunsa runoilija on asettanut laulunsa,\njotka ovat täynnä kansanelämän tuoreinta tuntemusta, huumoria,\nluonnonrikkautta, kevättä, nuorta rakkautta ja pysyvien elämänarvojen\nkunnioitusta. Jälkimmäisessä herättää huomiota surumielisyyden ja\nhuumorin sekasävy, sirous ja karuus, rahvaan ja herrasväen tyyli\nrinnastettuna. Karlfeldtin seuraavat kokoelmat (Flora ja Pomona 1906,\nFlora ja Bellana, 1918) pitivät yllä hänen mainettaan. Karlfeldt sai\ninnoituksensa kotiseudun luonnosta ja talonpoikaiskulttuurista\nraamatullisuudesta ja vanhanaikaisesta lutherilaisuudesta. Tämän\nainepohjan hän ilmaisi mitä hienoimmalla rytmin ja soinnun tajulla,\nmiehekkäällä luottavaisella elämäntunnolla.\n\nVuosisadan vaihteen jälkeen vaikuttaneista kirjailijoista mainittakoon\ntaiteilija _Albert Engström_ (1869-1940), jonka pilalehti Strix\n(perustettu 1897) ja kertomukset (I-IX, 1915-1916) ovat olleet\nomintakeinen lisä ruotsalaisten huumoriin. _Hjalmar Söderberg_\n(1869-1941) on tullut tunnetuksi enemmän tarkasta, hiotusta\ntyylitaiteestaan kuin tunnollansa olevan sanomisen tärkeydestä. Hänen\nesikoisteoksensa Harhoja (Förvillelser, 1895) on Tukholma-tunnelmin\nedistyvä kuvaus nuoren miehen levottomasta sielunelämästä.\nSamanlaatuinen kuvaus on myös Martin Birckin nuoruus (M. B:s ungdom,\n1901), jonka lopputuloksena on masennus elämän autiuden ja tyhjyyden\njohdosta. Vakava leikki (Den allvarsamma leken, 1912) jatkoi tätä\nelämän pessimististä tutkimista. Näissä suhteissa Söderberg on sukua\nnaturalisteille. Tyyliltään hän on ranskalaisen kärkevän novellitaiteen\noppilas. _Sigfrid Siwertz_ (s. 1882) on julkaissut runoja, romaaneja ja\ndraamoja. Novellikokoelma Ympyrä (Cirkeln, 1907) oli pessimistinen,\ntummasti intohimoinen, jota samaa elämänasennetta edusti myös toinen\nnovellisikermä Vanhat (De gamla, 1909) Vapautuen tästä sieluntilasta\nnuorisokirjassaan Mälarin merirosvoja (Mälarpirater, 1911) Siwertz\nlähti uusille urille ja onnistui luomaan laajan perhe- ja\nyhteiskuntakuvauksen Selambin perhe (Selambs, 1920), joka on\ntoistaiseksi hänen huomattavin saavutuksensa. _Ludvig Nordström_\n(s. 1882) aloitti lyyrikkona, mutta kirjoitti v. 1909-1912 useita\nromaaneja (Kalastajia -- Fiskare, Kaksitoista sunnuntaita -- De tolv\nsöndagarna, Maaseutuboheemia -- Landsortsbohème, Tomas Lack), joissa\nkuvaili leveänhumoristisesti pikkukaupungin elämää ja tyyppejä. _Anders\nÖsterling_ (s. 1884) on skånelainen lyyrikko (Vuoden lauluja -- Årets\nvisor 1907, Soihtuja myrskyssä -- Facklor i stormen, 1913, Idyllien\nkirja -- Idyllernas bok, 1917), joka sattuvasti kuvaa kotimaakuntansa\nlakeustunnelmia ja on miehekäs ja selvälinjainen psyke, soneteissaan ja\nmuissa säkeistöissään muodon mestari. Lyyrillinen satunäytelmä\nBäckahevonen (Bäckahästen, 1909) on täynnä tasangon juhannusyön ja\npyhäillan mystiikkaa. Skånelainen runoilija _Vilhelm Ekelund_ (s. 1880)\non julkaissut mm. arvostetut runosikermät Hämysäveliä (Melodier i\nskymning, 1902) ja In candidum (1905), joissa hän vapain mitoin maalaa\nhienoja vivahduksia ja tunnelmia.\n\n\n6\n\n_Tanskan_ kirjailijoista esittelimme viimeksi (IV, s. 488) Baggesenin.\nHänen nuorempi aikalaisensa _Adam Oehlenschläger_ (1779-1850), Tanskan\nromantiikan keskushenkilö, syntyi Köpenhaminassa urkurin poikana,\nkasvoi Frederiksbergin linnassa, jonka hoitajana isä oli, tuli\njonkin verran hajanaisen koulunkäynnin, kauppaharjoittelun ja\nteatterihaaveilujen jälkeen ylioppilaaksi 1800 ja aikoi ryhtyä\nopiskelemaan lakimieheksi. Vastattuaan samana vuonna myöntävästi\nyliopiston kilpakysymykseen, oliko suotavaa, että antiikin\nmytologian sijaan tuli pohjoismainen, ja ryhdyttyään opiskelemaan\nmuinais-skandinaavista kirjallisuutta sekä käsittelemään sieltä,\nSaxolta, saatuja aiheita, hän joutui 1802 Saksasta palanneen ja siellä\nromantiikan virtauksiin ja filosofiaan perehtyneen ja innostuneen\n_Henrik Steffensin_ (1773-1845) vaikutuksen alaiseksi. Hänessä syntyi\nusko omaan kutsumukseensa ja nerouteensa, ja hän päätti antautua\nkokonaan kirjailijaksi. Tuloksena oli Runoja (Digte, 1802),\njoka sisältää paitsi romanttisia, muinaisaiheisia runoja\nlyyrillisdraamallisen runoelman Juhannusaaton näytelmä (St.\nHansafton-Spil) ja on yleensä valistuksen ajan klassillisuutta vastaan\nsuunnattu tarkoituksellinen ohjelmajulistus. Sillä saavuttamansa, vielä\npieneen piiriin rajoittuvan runoilijamaineensa Oehlenschläger kohotti\nkorkealle Runoteoksillaan (Poetische Skrifter, 1805), johon sisältyvät\npaitsi pienempiä runoja kertovat runoelmat Retki Langelandissa\n(Langelandsrejsen) ja Edda-aiheinen Volundin tarina (Vaulundurs Saga)\nsekä vielä aaterunoelma Jeesuksesta, joka syntyy aina uudelleen kevään\nmukana ja ihmisen sydämessä joka kerta, kun tämä hänelle avautuu, ja\nAladdin, Tuhannenyhden yön samannimiseen satuun perustuva värikäs,\nromanttinen näytelmä, jonka tarkoituksena on mielikuvituksen rikkauden\nja todellisuuden köyhyyden rinnastaminen ja alleviivaaminen. Tämän\njälkeen Oehlenschläger matkusti ulkomaille (1805-1809), ensin Halleen\nsiellä professorina toimivan Steffensin luo, sitten Berliniin ja\nParisiin, jossa oleskeli puolitoista vuotta, Sveitsiin, Italiaan ja\nRoomaan. Palattuaan Saksan kautta kotiin hänet nimitettiin estetiikan\nprofessoriksi. Matkan kirjallista satoa sisältyy Pohjoismaisiin\nrunoihin (Nordiske Digte, 1807), jonka muodostavat Tanskan ensimmäinen\nja suurin kansallinen murhenäytelmä, Schillerin tyylinen Hakon-jaarli,\nkreikkalaisen tragedian tyylinen Baldur Hyvä (Baldur hin Gode) ja\nrunoelma Thorin matka Jotunheimiin (Thors Rejse til Jotunheim).\nEnsiksimainitun aihe perustuu Heimskringlaan, viimeksimainittujen\nEddaan. Kokoelman laajassa esipuheessa Oehlenschläger selitti\nesteettisiä käsityksiään. Runoteoksillaan ja Pohjoismaisilla runoillaan\nhän saavutti korkeimman taiteellisen tasonsa ja loi etupäässä\nSchillerin mukaisen romanttisen ihmisihanteen, jonka tunnuksina olivat\nvoima ja siveys, naivisuus, uskollisuus ja sydämellisyys. Matkan\nmuusta myös tärkeästä ja jonkin verran tunteellisemmasta,\nkansanlaulun-vivahteisesta tuotannosta mainittakoon murhenäytelmä\nPalnatoke, jossa tämänniminen tanskalainen pakana, niinkuin silloin\nilmestyneessä Suhmin Tanskan historiassa kerrottiin, taistelee\nvoitokkaasti rappeutunutta munkkilaisuutta vastaan ja nostaa Jomsborgin\nlinnassa pakanuuden vielä kerran kunniaan. Akseli ja Valpuri on\nlemmentragedia, jonka aihe on otettu ritari Thordssönin ja kauniin\nValpurin ballaadista (II, s. 322) ja joka parhaiten ilmaisee runoilijan\nsankari-ihanteen. Molemmat kirkontornit (De tvende Kirketaarne) on\nsurulaulu sen johdosta, että englantilaiset pommittivat Köpenhaminaa\n1807.\n\nKotiintulon ja avioliiton jälkeen Oehlenschlägerin runous yleensä pysyi\nsaavuttamallaan tasolla jaksamatta kohota siitä. Taantumuksen\nporvarillisuus kesytti hänet ja kasvatti hänestä opetushenkisen\nkirjailijan. Hänen tuotannostaan vuosilta 1810-1825 mainittakoon\ntragediat Staerkodder, Hagbarth ja Signe ja Erik ja Abel, runoteokset\nHelge (1814) ja Pohjolan jumalat (Nordens Guder, 1819) ja sarja\nlyriikkaa, mm. Tanskan kansallislaulu Der er et yndigt Land (1820).\nVuosiin 1813-1819 kuuluu Baggesenin kritiikki häntä vastaan,\nlähtökohtana moite, ettei hän ollut kotiintulonsa jälkeen vastannut\nystäväinsä suuria odotuksia ja että hän luottaessaan runolliseen\ninnoitukseen laiminlöi työn ja tutkimuksen. Sivistyneistö jakautui\npuolesta ja vastaan, nuorison yleensä asettuessa Oehlenschlägerin\npuolelle. Baggesenin kuoltua Oehlenschläger sai kriitikokseen Johan\nLudvig Heibergin, joka osoitti runoilijan uutta näytelmää, Varjaageja\nMiklagaardissa (1827), koskevassa arvostelussaan ja sen johdosta\nkirjoittamassaan teoksessa, että hänen pääalansa oli lyyrillinen\nepiikka eikä draama. Nuori polvi luopui vähitellen Oehlenschlägeristä,\njonka vanhuuskauden draamoista, Tordenskjoldista, Kuningatar\nMargaretesta, Sokrateesta ym. hänen suhteensa nuorisoon heijastuu. 1849\nyhtyivät kuitenkin kaikki osoittamaan kunnioitustaan 70-vuotiaalle\n\"Tanskan Parnassoksen Aadamille\", kuten Heiberg silloin juhlarunossaan\nsanoi. Kiitosrunossaan Oehlenschläger viittasi erääseen kansansa\nominaisuuteen, jota sanoi parhaiten ymmärtävänsä: tanskalaiseen\niloisuuteen.\n\nOehlenschläger toi romantiikan Tanskaan, oli sen pääedustaja siellä ja\npysytti sen ylipäätänsä terveenä ja järjellisenä, sallimatta sen\nhairahtua esim. Tieckin, Atterbomin tai Almqvistin sadunomaisuuteen.\nTunne, henkevyys, mielikuvitus ja nuoruus ovat hänen aseitaan,\nsyvällinen, hyötyä hakematon näkemys hänen kauneuskäsityksensä johtava\ntunnus; hänen kielensä on tuoretta, kuvansa realistisia ja sattuvia;\nhänen ihmiskäsityksensä on ylevä, kiintyen mieluiten tarkastamaan\nihanteellisia hahmoja \"heidän elämänsä juhlallisimpina hetkinä\". Hän on\nTanskan kirjallisuuden \"kultaisen ajan\" eli 1800-luvun alkupuoliskon\ntunnustettu mestari.\n\nOehlenschlägerin nimi on Tanskan rajojen ulkopuolella vähän tunnettu.\nSitä ei taas voi sanoa _Nikolai Fredrik Severin Grundtvigista_\n(1783-1872), joka on kansanopistojen luojana pohjoismaiden syvien\nrivien erikoisesti omaksuma ja kunnioittama. Grundtvig oli\nlutherilaisen papin poika, kävi koulunsa Aarhusissa tullen\nylioppilaaksi 1800, antautui isän toivomuksesta, ilman omaa halua,\nlukemaan jumaluusoppia, ja suoritti 1803 kandidaattitutkinnon. Vain\nSteffensin luennot olivat erikoisemmin vaikuttaneet häneen.\nOllessaan kotiopettajana 1805-1808 ja taistellessaan talon rouvaa\nkohtaan syntynyttä luvatonta tunnettaan vastaan hän heräsi ja alkoi\nsyventyä Saksan romanttiseen filosofiaan, Oehlenschlägerin ja\nmuinais-skandinaaviseen runouteen ja Raamattuun, oivaltaen runouden,\nfilosofian ja uskonnon koettavan jokaisen omalta kannaltaan tuoda\ntosiolevaista ihmisen ulottuville. Tuloksena oli Pohjolan mytologia\n(Nordens Mytologi, 1808), jossa Grundtvig selitti jumalat siveellisten\nkäsitysten ilmaisuiksi eikä luonnonvoimien tai historian hahmoutumiksi.\nTeoksessaan Kuvauksia sankarielämän loppumisesta Pohjolassa (Optrin af\nKaempelivets Undergång i Nord, 1809) hän esitti omalle ajalleen\nesimerkiksi menneisyyden voima- ja tahtoihmisiä. Sisällyksenä ovat\npakanuuden ja kristinuskon puoltajain väliset keskustelut. Näiden\ntutkimusten ja syventymisten lopputuloksena oli vakaumus, että koska\nTanskan kansa näytti menestyneen tai taantuneen sikäli kuin se joko\nuskoi tai ei korkeampaan johtoon, se oli nytkin herätettävä\ntunnustamaan kristinuskon voima. Nämä kunnianhimoiset haaveet johtivat\nlopuksi vaikeaan sieluntaisteluun ja omaan uskonnolliseen heräämiseen\nsekä siihen, että Grundtvig tyytyi rupeamaan siihen saakka vähäisenä\npitämäänsä tehtävään: isänsä apulaiseksi, jollaisena toimi vuoteen 1813\nsaakka.\n\nVuosina 1810-1825 Grundtvig saarnasi parannusta epäuskoon juuttuneelle\nkansalleen, ollen useimpien mielestä vain fanaattinen pappi. Mutta\nhänen sydämessään asui tuomion rinnalla myös rakkaus. Paitsi\njumalansanasta kansan oli saatava rohkaisua myös menneisyydestään. Näin\najatellen Grundtvig käänsi sekä Saxon (II, s. 174) että Snorren (II, s.\n111), mielessä haave, että Tanskan kansan oli kristinuskon uudistavan\nvoiman kautta kohottava uuteen sankarikauteen. Taistellessaan H. N.\nClausenin vaatimusta vastaan, että evankeliumeja oli tutkittava\ntieteellisesti ja niistä hyväksyttävä vain se, mikä oli järjellistä,\nGrundtvig osoitti, että täten vain jouduttiin tieteen paavillisuuteen\nja uusiin epäilyksiin, ja että erikoinen voima ja totuuden todistus\nsisältyi apostoliseen uskontunnustukseen, joka oli yhtä vanha kuin\nkristinusko ja kaikille kristityille yhteinen. Tämä on ns.\n\"grundtvigilaisuuden\" pääpykälä. Erottuaan seuranneiden riitaisuuksien\nvuoksi papinvirasta Grundtvig ryhtyi toteuttamaan aatettaan kansan\nuudistamisesta kristinuskon avulla. Oleskellessaan Englannissa 1830\ntutkimassa vanhoja käsikirjoituksia hän tuli huomaamaan\nkansalaisvapauden merkityksen ja otti tunnuslauseekseen \"vapaan\najatuksen, uskon ja puheen\". Mutta jotta kansa osaisi käyttää\nvapauttaan, se oli valistettava, mikä taas oli mahdotonta vanhan\nlatina- ja kirjakoulun avulla. Oli keksittävä uusi koulumuoto, jossa\nnuorisoa opetettaisiin äidinkielisen puheen kautta, päämääränä\nuskonnollis-kansallisen elämänkäsityksen juurruttaminen. Näin syntyi\nkansanopistoaate. Ensimmäinen sen mukainen oppilaitos perustettiin 1851\nRyslingeen.\n\nGrundtvig suoritti tämän rinnalla toisen tärkeän elämäntyön:\nrunoutensa, joka on hänen pyrkimystensä ja taistelujensa heijastus. Se\non persoonallista, jolloin se kuvastaa hänen yksilöllistä tunne- ja\nsielunelämäänsä; historiallista ja sellaisena lyriikan, draaman ja\nkertovan runouden muotoista; isänmaallista ja opetusrunoutta; ja\nvirsiä. Grundtvig on ollut maailman tuotteliain virsirunoilija: hän\nsepitti, mukaili ja käänsi niitä 1431 numeroa. \"Grundtvigilaisuus\" on\npohjoismaiden romantiikan itsenäisin ja samalla tanskalaisin ilmaus.\nSen aikaansaaja oli koko toiminnassaan runoilija ja haaveilija, joka ei\nymmärtänyt luonnontieteiden merkitystä, vaan syrjäyttäen nämä asetti\nkolme perusajatustaan: kristillisyyden, kansantajuisuuden ja\nkansallistunnon, liian yksipuolisesti kasvatussuunnitelmansa ainoaksi\nsisällykseksi. Tämä oli toisaalta hänen vahva puolensa. Runous ei ollut\nhänelle päämäärä, vaan keino, jolla hän tahtoi kohottaa ja ravita\nkansansa sielua. Siinä hän myös onnistui: Grundtvig on tanskalaisten\nsuosituimpia ja kansanomaisimpia runoilijoita.\n\nSaksalaistyylisen haaveromantiikan piiristä lähti _Bernhard Severin\nIngemann_ (1789-1862) papinpoika Falsterista, Sorön Akatemian\nkotimaisen kirjallisuuden opettaja. Saturomanttisten nuoruudenrunojen\nja näytelmäin jälkeen, jotka saavuttivat Heibergin ankarasta\narvostelusta huolimatta suurta suosiota, hän tämän kritiikin ja\nulkomaanmatkan herättämänä oppi ymmärtämään tosioloisuuden merkityksen\nja kääntyen historiallisen romantiikan alalle julkaisi v. 1824-1836\nrunosikermän Valdemar Suuri ja hänen miehensä (V. den Store og hans\nMaend), romaanit Valdemar Voittaja (V. Sejr), Erik Menvedin lapsuus (E.\nM:s Barndom), Kuningas Erik ja lainsuojattomat (Kong E. og de fredløse)\nja Tanskan prinssi Otto (Prins Otto af Danmark) sekä jälleen\nrunosikermän Kuningatar Margarete (Dronning M.). Näin oli Scottin\nperintö saapunut Tanskaan. Sekä romaanikirjailijana että lyyrikkona\nIngemann oli Oehlenschlägerin jälkeen maansa suosituin runoilija.\n\nVanhempiin romantikkoihin kuului vielä Norjassa syntynyt _Carsten\nHauch_ (1790-1872), eläintieteen tutkija, luonnontieteiden opettaja\nSorön Akatemiassa, Oehlenschlägerin jälkeen estetiikan professori.\nSairaus ja tuskat sekä epäonnistunut itsemurhayritys vaikuttivat\nsyventävästi hänen elämänkatsomukseensa. Hänen tuotannostaan\nmainittakoon _draamat_ (Tiberius, Kinnekullenin sisarukset -- Søstrene\npaa Kinnekullen ym.), joissa hän pyrki osoittamaan, miten vaikeaa\nsuurimpienkin henkien on voittaa ennakkoluulojen esteet ja ikäänkuin\nsaada lupa omalle erikoislaatuiselle toiminnalleen; _romaanit_ (Puolan\nvapaussotaa käsittelevä Puolalaisperhe -- En polsk Familie, neron\ntaistelusta kertova Robert Fulton ja kullan demoonista ja traagillista\nvaikutusta kuvaava Kullantekijä -- Guldmageren); ja _lyriikka_, joka\nedustaa hänen pysyvintä saavutustaan (runosikermä Valdemar Atterdag).\nLuonnontunne ja sieluntuska ovat Hauchin lyriikan perussäveliä.\n\nRealismiin kallistuvia runoilijoita olivat Blicher ja Møller. _Steen\nSteensen Blicher_ (1782-1848), papinpoika, vietti kymmenen\nylioppilasvuotta, jona aikana kuitenkin ehti kääntää Ossianin; suoritti\n1809 teol. kandidaattitutkinnon ja toimi opettajana ja pappina. Hänet\nmuistetaan erikoisesti _lyyrikkona_, joka onnistui hyvin runoillessaan\nkansanlaulun tyyliin, ja _novelliseppona_, joka kuvasi sattuvasti\nJyllannin sekä sivistyneistön että kansan elämää ja nummiluontoa.\nElämänkäsitys on pessimistinen: elämä ei pidä lupauksiaan. Blicher on\nTanskan kirjallisuuden ensimmäinen realisti. _Poul Martin Møller_\n(1794-1838), papinpoika, oli v. 1819-1821 pappina Kiinassa saakka\nkäyneessä laivassa ja kirjoitti pitkän merimatkan aikana mm.\nMuistiinpanoja Kiinan-matkalta (Optegnelser paa Rejsen til China) ja\nRunoja ulkomaanmatkalta (Digte fra Udenlandsrejsen, 1820).\nYlioppilasyhdistystä (Studentenføreningen, 1820) varten hän sepitti\nRunoutta ylioppilaista ja ylioppilaille (Digtning om og for Studenter).\nMøller toimi professorina Kristianiassa ja Köpenhaminassa. Hänen\nrunoutensa oli hänen elämänkokemustensa ilmaisua, realistisin kuvin\nrakennettua. Asiallisuus ja vastuunalaisuus olivat hänen\nelämänviisautensa päävaatimuksia, mikä ilmaisee hänen taipumustansa\ntosioloisuuden arvostamiseen.\n\nHeibergin asiallisuutta vaativasta, realismiin pyrkivästä\nkriitikkotoiminnasta on jo mainittu. _Johan Ludvig Heiberg_ (1791-1860)\noli köpenhaminalainen maailmanmies, joka piti taiteessa tärkeimpänä\nhyvää aistia ja elämässä hienoa käytöstä. Suoritettuaan fil. trin\ntutkinnon Heiberg oleskeli 1819-1821 Parisissa, minkä jälkeen antautui\nopettajan uralle, lehtoriksi Kieliin. Näinä aikoina hän perehtyi\nHegelin filosofiaan, jonka omaksui maailmankatsomuksekseen. 1825 hän\nmuutti Köpenhaminaan, antautuen kriitikoksi ja kirjailijaksi.\nKriitikkotoimintansa, joka oli hänen älyvoittoiselle hengelleen\nluontaista, hän oli aloittanut jo 1817 vitsomalla Ingemanin liiallista\nsadunomaisuutta ja yleisöä, joka oli harhautunut kannattamaan sitä, ja\npolemisoimalla Grundtvigia vastaan, joka piti Heibergiä 1700-luvun\nkevytmielisen \"valistusälyn\" edustajana. Baggesenin-Oehlenschlägerin\nriitaan hän ei ottanut osaa, vaan pysytteli molempien ystävänä. Kun\nyleisö ei ottanut ymmärtääkseen hänen vaudevillenäytelmäinsä arvoa, hän\njulkaisi esteettisen tutkimuksen Vaudevillestä draamataiteena (Om\nVaudevillen som dramatisk Digtart, 1827). Kriitikon työtä Heiberg\nharjoitti etupäässä viikkolehdessä Københavns Flyvende Post. Hänen\ntarkoituksenaan oli ei virheiden etsiminen vaan runoilijan\npääominaisuuksien sekä myönteisten puolien että rajoitusten toteaminen.\nHienon kieli- ja muotoaistinsa vuoksi hän joutui vastustamaan aikansa\nkirjailijoiden pyrkimyksiä kansanomaisuuteen, vaikka olikin realismin\nkannattaja. Hänen taidekirjallisesta tuotannostaan mainittakoon\nvaudevillet (1825-1836) eli laulunäytelmät, joissa henkilöt puhkeavat\nlyyrillisissä tai koomillisissa huippukohtauksissa laulaen ilmaisemaan\nsanottavaansa. Sävelet Heiberg lainasi enimmäkseen Bellmanilta.\nPääasioina ovat koomilliset tilanteet ja pilailu yleisten\nnaurettavuuksien kustannuksella ilman opettavia tai moralisoivia\ntarkoituksia. Heibergin varsinaisista draamoista saavutti suuren,\npysyvän menestyksen ja kansallisen näytelmän aseman Elverhaj (\"Keijujen\nkumpu\", 1828), jossa on nerokkaasti ja runollisesti rinnastettu\nritariajan todellisuus ja kansanrunouden keijuromantiikka. Keijut\n(Alferne) ja Unikeonpäivä (Syvsoverdag) ovat myös romanttisia\nsatunäytelmiä. Iän kasvaessa Heibergin kritiikki syveni\nyhteiskuntasatiiriksi, joka etevästi ilmenee hänen pääteoksestaan,\nSielusta kuoleman jälkeen (En Sjael efter Döden, 1841), joka on\nviisinäytöksinen draamallinen runoelma. Köpenhaminalainen pikkuporvari\njoutuu ensin taivaan portille Pyhän Pietarin, sitten Elysiumin portille\nAristophaneen ja lopuksi helvetin portille Mefistofeleen eteen,\nilmaisten keskustellessaan näiden kanssa uskonnolliset, poliittiset,\nyhteiskunnalliset ja kirjallistaiteelliset käsityksensä. Perusaatteena\non ajatus, että hengetön, laiska maallinen elämä on kuin helvetti.\nTämän teoksensa Heiberg julkaisi Uusien runojen (Nye Digte, 1841)\nyhteydessä. Hänen näytelmiinsä sisältyy paljon lyriikkaa, jonka alalta\nmainittakoon vielä Katulaulut (Gadeviser, 1849).\n\nHeibergin äiti _Thomasine Buntzen_, toisen puolisonsa nimen mukaan\nGyllembourg, kirjoitti salanimellä kertomuksia poikansa viikkolehteen.\nJuutalaisen leipurin poika _Henrik Hertz_ (1797-1870) oli tuottelias\ndraamakirjailija, joka kokeili kaikki vivahdukset, mitä mahtuu farssin\nja tragedian väliin. Kansanromanttiseen tyyliin on sepitetty Svend\nDyringin talo (1837); trubaduuriromanttinen on Kuningas Renén tytär\n(1845). Hertz ei ollut Shakespeare eikä Molière, mutta kykeni silti\nsommittelemaan vaikuttavia kohtauksia ja luomaan yhtenäisen tyylin,\njonka tarpeellisuutta teroitti Heibergin sommittelua koskevien\nvaatimusten täydennykseksi Kummittelukirjeissä (Gengangerbreve, 1830).\nNiissä hän ilmaisi myös runollisen realismin ohjelman: todellisuuden\nydin on kohotettava näkyviin puhdistettuna tilapäisestä ja rumasta.\nHertz muistetaan myös miellyttävänä lyyrikkona.\n\n_Frederik Paludan-Müllerin_ (1809-1876) Adam Homo-runoelman olemme jo\nmaininneet (V, s. 308). Paludan-Müller oli piispan poika Aarhusista,\nvanhan suvun jäsen ja hienon kodin kasvatti. Hän suoritti 1835 lakit,\nkandidaatin tutkinnon, mutta ei työskennellyt lakimiehenä,\nvaan jäi runoilijaksi, jonka kannukset oli jo ansainnut mm.\nTanssijatarrunoelmallaan (1832). Toivuttuaan vaarallisesta sairaudesta\nja mentyään avioliittoon hän vähitellen sai voitetuksi ne sielulliset\nristiriidat, jotka kuvastuvat mainitusta runoelmasta ja Aadamin\nnuoruuden historiasta. Hän vietti tämän jälkeen rauhallista ja\nsäännöllistä elämää, omistautuen kokonaan runoudelle. Hänen\ntuotannostaan mainittakoon Adam Homon lisäksi näytelmä Kalanus, kuvaus\nindialaisesta filosofista, joka luulee Aleksanteri Suurta jumalaksi,\nmutta toteaa erehtyneensä nähdessään, miten kuningas suhtautuu viiniin\nja naisiin. Sovitukseksi hän päättää uhrata itsensä polttouhriksi\njumalille eikä luovu päätöksestään, vaikka kuningas pyytää sitä\npolvillaan. Henki on ylevintä kaikesta -- sen eteen on maailman\nmahtavimmankin polvistuttava. Runoelma Abelin kuolema kuvaa maailman\nensimmäistä, Ahasveruksen kuolema sen viimeistä kuolemaa. Kuoleman\nkeralla tuli elämään ensimmäinen suru, lohdutus ja taide. Benedictus\nNursialainen kuvaa munkkilaitoksen perustajan jo 14-vuotiaana tekemää\nvalintaa kieltäymyksen ja maailman ihanuuden välillä. Paludan-Müllerin\nrunous on aaterunoutta ja ilmentää hänen filosofiaansa katoavaisesta ja\nikuisesta, elämästä ja kuolemasta. Hän rakastaa etenkin kuolemaa, joka\non hänellä elämän arvojen mittana, niiden raskaana vastapunnuksena.\n\n_Christian Winther_ (1796-1876) oli papinpoika ja opintoaikanaan Poul\nMøllerin henkiystävä. Hän luki mieluummin runoutta kuin teologiaa,\nmutta sai lopuksi (1824) suoritetuksi tutkintonsa. Oltuaan\nkotiopettajana ja saamallaan perinnöllä Italiassa hän joutui palattuaan\nkotiin toivottoman huonoon taloudelliseen asemaan, joka ei milloinkaan\nkohentunut. Hän eli mitenkuten, vuodesta 1851 runoilija-apurahan\nturvin, ja kuoli Parisissa. Hänen tuotannostaan mainittakoon\n\"romanssi\"- eli ballaadimaisesti kertova ja muu lyriikka, pari\nnovellia ja pääteos, kertova runoelma Kauriin pako (Hjortens Flugt,\n1855), jonka tarkoituksena on Sjaellandin luonnon ja vanhan\nritari-talonpoikaiselämän kuvaaminen sekä työn että juhlan aikana.\nEtupäässä se on kuitenkin rakkausrunoelma, täynnä sekä demoonista\naistihuumaa että puhdasta, antautuvaa palvontaa. Luonto ja rakkaus sekä\nniiden kautta tulkittu kauneus ovatkin Wintherin päämäärinä -- ei\nkansallinen herätys tai muu tarkoitusperäisyys. Winther on Tanskan\nrunouden ensimmäinen suuri erootikko. Aatteellista ja sielullista\nsyvyyttä hänellä ei ole.\n\nSivuuttaen pari pienempää lyyrikkoa -- _Ludvig Bødtcherin_ (1793-1874)\nja _Emil Aarestrupin_ (1800-1856) -- ja tyytyen siihen vähään, mitä\nolemme sanoneet _H. C. Andersenista_ (V, s. 228) ja _Søren\nKierkegaardista_ (V, s. 28), tulemme juutalaiseen _Meir Goldschmidtiin_\n(1819-1887), jonka kunnianhimon päämääränä oli kuuluisan lääkärin ura,\nmutta joka sai tyytyä sanomalehtimiehen asemaan. Omistamansa\nköpenhaminalaisen viikkolehden Corsarin (\"Merirosvon\") toimittajana hän\nvaikutti v. 1840-1846 häikäilemättömin, henkilökohtaisin hyökkäyksin ja\nyleensä häväistyslehden keinoin ajankohdan vapauspyrkimysten hyväksi.\nJouduttuaan taisteluun Kierkegaardia vastaan Goldschmidt möi\nlehtensä ja oleskeli ulkomailla perehtymässä sittemmin helmikuun\nvallankumoukseen johtaneisiin aatevirtauksiin. Palattuaan kotimaahan\nhän levitti niitä sanomalehtien kautta. 1860-luvulla hän antautui\nyksinomaan taidekirjailijaksi, jollaisena hänellä oli jo 1840-luvulla\njulkaisemiensa juutalaiskuvausten perusteella hyvä nimi. Näihin kuuluva\nkertomus Juutalainen (En Jøde, 1845) on hänen onnistunein teoksensa,\nvieläkin kiintoisa sen tosioloisuuden vuoksi, jolla siinä esitetään\nvanhajuutalaisten elämä sen pienimpiä yksityiskohtia myöten.\nGoldschmidtin muusta runsaasta tuotannosta mainittakoon moniosainen\nromaani Koditon (Hjemløs, 1852-1857). Goldschmidt kuvasi ensimmäisen\nkerran Tanskan kirjallisuudessa juutalaisia vakavasti, -- ei\nkoomillisina henkilöinä. Vaikka kuvauksissaan realisti, hän oli\nhengeltään romantikko.\n\nYlioppilasrunoilija ja jälkiromantikko, skandinaavisen aatteen innokas\nkannattaja oli _Carl Ploug_ (1813-1894), sanomalehtimies, joka sepitti\npaljon ohjelmalyriikkaa. _Jens Christian Hostrup_ (1818-1892) tuli\nsuosituksi iloisten ylioppilaskomediojen sepittäjänä; tunnettu on mm\nSeikkailu jalkamatkalla (Eventyr paa Fodrejsen). Niihin sisältyy paljon\nsujuvaa lyriikkaa. _Christian Richardt_ (1831-1892) kirjoitti\nvaudevillen, ylioppilaslauluja ja monipuolista lyriikkaa, ollen aikansa\nsuosituin juhlarunoilija. Erikoisuutena mainittakoon hänen runonsa\nlapsille. _Hans Vilhelm Kaalund_ (1818-1885) aikoi kuvanveistäjäksi\nmutta sortui runoilijaksi ja elätti itseään 25 vuotta vankien\nopettajana. Hänen runosikermänsä Kevät (Et Foraar, 1858) oli\najankohtansa virkistävä ilmiö. Kaalundin lastenrunot ovat arvokkaita.\n\nViitaten Brandesiin (s. 35) siirrymme naturalismin aikaan _Jens Peter\nJacobsen_ (1847-1885) syventyi opintoaikanaan Darwinin teoksiin, käänsi\nne ja omaksui niistä luonnontieteellisen maailmankatsomuksen. Samaan\naikaan hän tutki kasvitiedettä ja kirjoitti runoja kuitenkaan vielä\ntavoittamatta omaa yksilöllistä sävyään. Brandesin luennot vaikuttivat\nhäneen herättävästi, hän alkoi seurustella kirjallisissa piireissä ja\njulkaisi eräässä aikakauskirjassa 1872 kertomuksen Mogens. Hän kuvaa\nsiinä luontoa objektiivisena huomioitsijana romanttisoimatta sitä, ja\nihmisen sen yhteydessä kasvaneena ja siihen kuuluvana ilmiönä. Mogens\non unelmoija, jonka Camillan kuolema herättää tietoiseksi\ntodellisuudesta, mutta joka Thoran rakkauden kautta saavuttaa uskon,\nettä onni on mahdollinen tällä uudella todellisuuspohjallakin. Kertomus\non naturalismin ensimmäinen ilmaus Tanskan kirjallisuudessa. Ollessaan\nulkomailla Italiassa, Jacobsen sairastui keuhkotautiin ja palasi\nkuolemaan tuomittuna kotikaupunkiinsa Thistediin. Hänen seuraavassa\ntuotannossaan on tämän johdosta kuoleman-ajatus keskeisenä ongelmana.\nMarie Grubbe (1876) on ulkonaisesti 1600-luvun aihetta käsittelevä\nhistoriallinen mutta sisäisesti Rouva Bovaryn kaltainen sielunelämää\nerittelevä romaani, naturalistisesti käsitetty ihmiskohtalo, johon\nulkonaiset olosuhteet määräävästi vaikuttavat. Niels Lyhne (1880) on\nkehitysromaani, keskeisenä ongelmana suhde uskontoon. Sankari epäilee\njo poikasena isien uskonnon totuutta ja vaikka onnettomuudet saavatkin\nhänet kerran polvistumaan Jumalan eteen, jonka olemassaoloon hän ei\nusko, hän silti menee kuolemaan vakaumuksellisena kieltäjänä. Jacobsen\noli vakava etsijä, jonka teoksilla on arvosija Tanskan\nkirjallisuudessa.\n\n_Holger Drachmann_ (1846-1908), lääkärinpoika Köpenhaminasta, joutui\naikoessaan maalariksi oleskelemaan Lontoossa v 1870-1871. Innostuen\nsiellä sosialismiin ja runouteen hän julkaisi sikermän radikaalisia\naaterunoja (Digte, 1872). Seuraavat runovihot (Vaimennettuja\nsäveliä. Daempede Melodier, 1875, Lauluja meren rannalla -- Sange\nved havet, 1877, ym.) ilmaisivat kuitenkin yksilöllisemmällä,\ntarkoitusperäisyydestä vapautuneella sisällyksellään, jossa mm. meren\naihepiiri oli tärkeällä sijalla, että Drachmann oli sittenkin enemmän\ntaiteilija kuin aatteiden esitaistelija. Hänestä paljastui romantikko,\njoka kuvitteli olevansa vaeltava ritari ja tahtoi runoudellaan innostaa\nja kohottaa, mutta ei syyttää. 1880-luvun lyriikka (mm. Vanhoja jumalia\nja uusia -- Gamle Guder og nye, 1881) ilmaisee romanttista nuoruuden ja\nuskon kaipuutta, ja tekee lopputilin naturalismin kanssa. 1890-luvulla\nDrachmann syvän rakastumisen johdosta palautui jonkin verran\nnuoruutensa radikalismiin, puhuen kernaasti persoonallisesta\nvapaudesta, kauneusinnoituksesta ja intohimojen oikeutuksesta (Nuoria\nlauluja -- Unge viser, 1892). Hänen runsaan ja korkeatasoisen\nlyyrillisen tuotantonsa lisäksi (toistakymmentä sikermää) on\nmuistettava hänen novellinsa ja romaaninsa, joita on lähes parikymmentä\n(mm. Varjokuvia -- Skyggebilleder, 1883, Pyhä tuli -- Den hellige ild,\n1899, Venetsian yö -- Venezias nat, 1909, ym.) ja näytelmänsä, joita on\nlähes kolmekymmentä, persoonallinen taiteilijadraama Völund-seppä\n(Vølund Smed, 1894). Drachmannin elämä oli levotonta: hän oli kolme\nkertaa naimisissa, oli sanomalehtien kirjeenvaihtajana paljon\nmatkoilla, asui kauan Hampurissa, kuoli hermosairaalassa. Hänen\ntyylinsä on impressionistista, so. eloisaa ja värikästä, mutta samalla\npintapuolista. Ajattelu on myös pinnallista, usein naivia. Aitoa ja\nsyvällistä on hänen tunne-elämänsä ja vaikuttavaa sen lyyrillinen\nilmaisu.\n\nPienemmistä nimistä mainittakoon miellyttävä, sujuvatyylinen,\nhumoristinen kansanelämän kuvaaja, novellisti _Sophus Schandorph_\n(1836-1901); etevä ja tarkkasilmäinen naisten sielunelämän tuntija\n_Vilhelm Topsoe_ (1840-1881); ja Saksan kirjallisuuden vaikutuksen\nalaisena kehittynyt _Karl Gjellerup_ (1857-1919), joka oli aluksi\nBrandesin ystävä, mutta muuttui sittemmin hänen ja modernismin jyrkäksi\nvastustajaksi. Hänen tuotannostaan (näytelmä Brynhild, romaaneja, mm.\nMinna, lyriikkaa) ilmenee ylhäinen, ihanteellinen henki. Hänelle (ja\nPontoppidanille) annettiin 1917:n Nobel-palkinto tunnustukseksi \"hänen\nmonipuolisesti rikkaasta, korkeiden ihanteiden kannattamasta\nrunoudestaan\".\n\n_Henrik Pontoppidan_ (1857-1943) oli papinpoika Fredericiasta, opiskeli\ninsinööriksi jättäen kuitenkin tutkintonsa kesken, vaelteli jalan\nSveitsissä saakka, toimi kansanopiston opettajana, meni avioliittoon\ntalonpoikaistytön kanssa ja asettuen maaseudulle ryhtyi kirjailijaksi.\nAloitettuaan 1880-luvulla naturalistisesti armottomilla kuvauksilla\ntalonpoikain elämästä hän julkaisi romaanitrilogian Luvattu maa (Det\nforjaettede Land: I Muld -- Multaa, 1891, II Luvattu maa, 1892, ja III\nTuomiopäivä -- Dommens Dag, 1895). Se on kuvaus talonpoikien\nhistoriasta 1870-1880-luvulta, keskeisinä asioina grundtvigilaisuus ja\nkansanvallan herääminen. Toinen suurromaani Onnenpekka (Lykkeper), joka\nilmestyi 1898-1904, kuvaa pääkaupungin elämää ja Brandesin liikkeelle\nlaskemia radikaalisia virtauksia. Kolmas suurromaani Kuolleiden\nvaltakunta (De dødes Rige, 1912-1916) lukee lakia kaupungeille ja\nmaaseudulle, poliitikoille ja yhteiskuntaihmisille, nykyajan koko\nkulttuurille, joka leimataan kuolleiden valtakunnaksi. Kaikissa on\ntunnettujen henkilöiden muotokuvia, Onnenpekassa mm. Georg Brandesista\nhahmoteltu tri Nathan. Pontoppidanin tyyli on leveää, selittelevää,\nkylmähköä, joskus kuivaa, usein iroonista. Vertaukset voivat olla\narkipäiväisiä. Nobel-palkinto tuli hänen osakseen \"hänen pätevän\ntanskalaisen elämänkuvauksensa vuoksi\".\n\nPapinpoika _Herman Bang_ (1857-1912) oli vanhan suvun viimeinen\nsairaalloinen vesa, joka halusi ryhtyä näyttelijäksi, mutta päätyi\nsanomalehtimieheksi ja kirjailijaksi. Kriitikkotoiminnallaan (mm.\nRealismia ja realisteja, 1872) hän saavutti menestystä, samoin\nnaturalistisella romaanillaan Toivottomia sukuja (Haabløse Slaegter,\n1880), jolla aloitti pitkän sarjan tämänsuuntaisia teoksia. Todellisuus\nja elämä on tyhjää, julmaa ja toivotonta; vain hiljainen resignaatio\nvoi auttaa meitä kantamaan olemisen taakkaa. Bang onnistuikin parhaiten\ntällaisen alistumisen kuvaajana (Hiljaisia henkilöitä -- Stille\nExistenser, 1886), maalatessaan \"harmaata harmaalle\". Naturalismin\ntoivottomuus sekä maailmankatsomuksena että kirjallisuussuuntana\nilmenee vakuuttavasti Bangin tuotannosta.\n\n1890-luvulla alkoi Tanskassakin kapina naturalismia vastaan. _Viggo\nStuckenberg_ (1863-1905), vaatimaton yksityiskoulun opettaja, kokosi\nympärilleen kirjailijoita, jotka kohottivat lipukseen uuden\nihanteellisuuden. Hän itse kirjoitti muotovalmiita realistisia\nromaaneja ja kertomuksia (Murroksessa -- I Gennernbrud, 1888, ym.),\nnäytelmiä (Hurja metsästäjä -- Den vilde Jaeger, 1894) ja lyriikkaa\n(Runoja -- Digte, 1886, Häipyvä kesä -- Flyvende Sommer, 1898, Lunta --\nSne, 1901). Viimeksimainitulla alalla hän saavutti arvoaseman. Hänen\npiiriinsä kuului hengenheimolaisena _Johannes Jørgensen_ (s. 1866),\njonka 1887 alkanut runotuotanto ilmaisi aluksi osattoman nuorukaisen\nonnenkaipuuta. Torni- (Taarnet-) lehdessä (1893-1894) hän julkaisi\nkirjallisuusohjelman, jonka mukaan oli noustava harmaan arjen\nyläpuolelle ja kohotettava katse ikuisiin tähtiin -- jälleen alettava\nluoda mielikuvituksen ja tunteen runoutta siitä, mikä oli\ntosiolevaista; symbolismi oli otettava ohjeeksi naturalismin sijaan.\nTämän jälkeen Jørgensen aloitti romantiikkansa mukaiset toivioretket\netelään, loppuseurauksena se, että hän kääntyi katolisuuteen. Hänen\ntuotantonsa muuttui sen jälkeen uskonnollisfilosofiseksi, sisältäen\narvokasta runoutta, kertomuksia ja suuria sieluntutkielmia (Franciscus\nAssisilainen, 1907, Katarina Sienalainen, 1915 ym.). Kolmas osakas\ntässä runouden uudistamistyössä oli runoilija _Sophus Claussen_.\n\n1890-luvun muista kirjailijoista mainittakoon Köpenhaminan kuvaaja\n_Karl Larsen_ (1860-1931) ja radikaalisen Politikenin päätoimittaja\n_Edvard Brandes_ (1847-1931), joka sepitti naturalistisia,\n\"brandesianismin\" nimellä tunnetun pessimismin sävyisiä näytelmiä.\nTämän köpenhaminalaisen runouden vastapainona ansaitsee erikoista\nhuomiota vilkkaasti versova talonpoikaiskuvaus. _Johan Skjoldborg_\n(1861-1936) on husmandi- eli pienviljelijäin osuus- ja\nyhteistoimintaliikkeen runoilija, joka ylistää työn ja käytännöllisen\nedistyksen sankareita (Taistelija -- En Stridsmand, 1896, Gyldholm,\n1902, Uusi sukupolvi -- Nye Maend, 1917). _Jeppe Aakjaer_ (1866-1930)\noli samanhenkinen kirjailija: hänen teoksissaan on yhteiskunnallisella\nkapinahengellä sävyä antava sijansa. Parhaimpansa hän kuitenkin\nsaavutti Jyllannin talonpoikien, nummien ja niittyjen puolueettomana,\nmyös runomuotoa käyttävänä kuvaajana (romaanit Vihan lapsia -- Vredens\nBarn, 1904, Kuohuvia voimia -- Hvor der er gjaerende Krafter, 1916,\nrunosikermä Rukiin lauluja -- Rügens Sänge, 1906). Ansiokas kotiseudun\nja maalaiselämän kuvaaja on _Marie Bregendahl_ (1867-1940), jonka\nseitsemän romaania käsittävä sarja Södalin asukkaiden elämästä\n(1914-1923) on saavuttanut suurta tunnustusta. _Jakob Knudsen_\n(1858-1917) kirjoitti Jyllannin talonpojista, mutta enemmän henkisestä\nkuin aineellisesta puolesta eikä aina ilman arvostelevaa sävyä. Hän oli\nkansanopistomies, pappi ja suosittu esitelmöitsijä. Hän kuvaa milloin\nhumoristisesti milloin satiirisesti sitä \"vapaamielisyyttä\", joka\ntosiasiassa on vain muotia ja lauseparsia, mutta suopeasti sitä\nsukupolvesta toiseen periytyvää kokemusta, joka on luotettava elämän\nopas. Vahvat, itsenäiset luonteet hän asettaa kernaasti niiden\nvastapainoksi, jotka koettavat peitellä tylsyyttään ja heikkouttaan\n\"vapaamielisyydellä\" ja \"humaniteetilla\". (Vanha pappi -- Den gamle\nPraest, 1899; Lutherromaanit Ahdistusta -- Angst, 1912, ja Uskallusta,\n1914, suomennettuja). _Martin Andersen-Nexø_ (s. 1869) on proletaarien\nelämän kuvaaja. Hänen huomattavin teoksensa on neliosainen romaani\nPelle Valloittaja (Pelle Erobreren, 1906-1910), jossa hän kertoo Pellen\nvaiheet paimenpojasta suutarinsälliksi ja työläisten johtajaksi saakka.\nViisiosainen romaani Ditte ihmislapsi (Ditte Menneskebarn, 1917-1921)\non Pellen naispuolinen rinnastus.\n\nMyös _Johannes Vilhelm Jensen_ (s. 1873) on kirjoittanut talonpoikain\nelämästä (Kertomuksia Himmerlandista -- Himmerlandshistorier, 1898,\n1904, 1910). Samoin kuin Knudsen hän etsii itsenäistä alkuperäistä\nvoimaa ja ihailee toimintakykyä. Aloitettuaan 1890-lukuun kohdistuvalla\nkriitillisellä tilinteolla (Ejnar Elkaer) hän kuvasi historiallisessa\nromaanissaan Kuninkaan kukistuminen (Kongens Fald, 1899) Mikkel\nThogerseniä, epäilijää ja hautojaa, sanoutuen samalla irti\ndekadenttiajan velttoudesta ja ihanteettomuudesta. Kansa on\nuudistettava palautumalla muinaiseen rotuterveyteen, voimaan ja\ntoimintahaluun. Aatteenansa siis \"grundtvigilaisuus ilman\nkristillisyyttä\" Jensen on julkaissut v. 1909-1922 sarjan romaaneja\n(Braeen, 1909, suomennettu nimellä Jäätikön poika, Laiva -- Skibet,\n1912, Nornegast, 1919, Menetetty maa -- Det tabte Land, 1919,\nKristoffer Columbus, 1921 ja Kimbrien retki -- Cimbrernes Tog, 1922),\njoissa kuvaa pohjoisen, germaanisen rodun vaellusta jääkaudelta\nhistorialliseen aikaan saakka.\n\n\n7\n\n_Norjan_ kansallisessa elämässä (IV, s. 488) on perustava merkitys\n_Henrik Wergelandilla_ (1808-1845). Hän oli mainitsemamme Nicolai\nWergelandin eli siis kansallismielisen ja toimitarmoisen, politiikkaan\nvaikuttavasti osaa ottaneen papin poika, joka jo kodissaan,\nvapautumisvaltiopäivistä kuuluisassa Eidsvollin pappilassa, sai syvän\nkansallisen herätyksen. Isä kasvatti hänet 1700-luvun ratsionalistiksi,\njollainen itsekin oli, Norjan vapauden vaatijaksi ja Tanskan\nvihaajaksi. Suoritettuaan ylioppilastutkinnon 1825 hän antautui\niloiseen elämään, sepitti runoja ja näytelmiä, opiskeli jumaluusoppia,\nharrasti innokkaasti politiikkaa ja oli nuorison tunnustettu johtaja.\nSuoritettuaan papintutkinnon hän julkaisi (1830) nuoruudenrunoutensa\npääteoksen, runoelman Luominen, ihminen ja Messias (Skabelsen,\nMennesket og Messias), jossa ilmaisee sen optimistisen\nelämänkäsityksen, että ihmiskunnan kehitys on valon ja pimeyden\ntaistelua ja että valo, jonka puolelle hän itse tahtoo lukeutua, on\nlopuksi voittava. Runoilijana hänellä oli oleva tässä taistelussa\nkeskeinen, johtava asema. Runoelma on niiden aatteiden heijastusta,\njotka tuskin kuukautta sen ilmestymisen jälkeen johtivat heinäkuun\nvallankumoukseen. Tätä Wergeland tervehti innostuneena ja matkusti\n1831 Englannin kautta Parisiin tutustumaan sen seurauksiin.\nVallankumousinnostus heijastuu erikoisesti hänen näinä vuosina\nsyntyneestä runoudestaan (Vapautettu Eurooppa -- Det befriede E.,\nCaesaris). Tultuaan sitten huomaamaan, ettei kansaa voi tehdä\nonnelliseksi vallankumouksilla, vaan että siihen tarvitaan sitkeätä,\npitkällistä kasvatusta ja monipuolista, järkevää edistyspyrkimystä,\nhän ryhtyi, kun häntä ei hänen vallankumouksellisuutensa ja\nratsionalisminsa vuoksi vihitty papiksi, Eidsvollissa omin päin\nopettamaan kansaa, pitäen sille jonkinlaista vapaata koulua, perustaen\nlainakirjaston, antaen neuvoja maanviljelyksessä, julkaisten\nkansantajuisia kirjoituksia jne. Tämä työ laajeni Norjan kansalliseksi\npolitiikaksi, jossa Wergelandilla oli 1830-luvun levottomina vuosina\njohtava asema. Siihen liittyi taistelu kirjallisella areenalla, jossa\nkuten poliittisellakin Wergelandilla oli sisukkaita vastustajia.\nEsitettäessä hänen Campbellit-näytelmäänsä nämä toimeenpanivat\nvihellyskonsertin, mutta heitettiin ulos. Pitkällisten\ntoimeentulovaikeuksien jälkeen hänen asemansa vakaantui, kun hän\nvallankumouksellisuudestaan huolimatta otti vastaan kuninkaan\nyksityiskassastaan tarjoaman eläkkeen ja välittämättä\npätemättömyydestään valtioarkistonhoitajan toimen. Mutta kun nämä\ntapahtumat käsitettiin vapaamielisten leirissä vakaumuksen myymiseksi,\njohon vastattiin julistamalla entinen johtaja ja ystävä täydellisesti\nsaartoon, ei taloudellinen huojennus lopuksi tuottanut Wergelandille\npaljoakaan iloa. Tästä aiheutunut katkeruus heijastuu tämän ajan\nrunoista. Hän kirjoitti Norjan perustuslakien historian ja ryhtyi\npalavasti ajamaan juutalaisten vapauttamisen asiaa, sepittäen sen\nedistämiseksi runosikermät Juutalainen (Jøden, 1842) ja Juutalaisnainen\n(Jødinden, 1844), jotka kypsyttivät yleistä mielipidettä toivottuun\nsuuntaan. Hän julkaisi sanomalehteä nimeltä Työväenluokan puolesta (For\narbeidsklassen), jossa koetti herättää työväestöä ymmärtämään, että sen\nahkeruus ja kunnollisuus yleensä olivat parhaat keinot sen aseman\nauttamiseksi. 1844 hän sairastui keuhkotautiin, joka vei hänet hautaan\nseuraavana vuonna. Sairaana ollessaan hän sepitti runoelman\nEnglantilainen luotsi (Den engelske lods), raikkaan omaelämäkerrallisen\nkuvauksen Pähkinöitä (Hasselnødder) ja sarjan lyriikkaa. Saarto loppui\nhänen kuolinvuoteensa äärellä, johon kansan kunnioitus ja ystävien\nuudistunut rakkaus löysi tiensä. Wergeland oli runoilija ei vain\nherkissä, kuvarikkaissa säkeissään ja yleisinhimillisten\nvapausaatteidensa lennossa, vaan myös koko käytännöllisessä\npolitiikassaan ja kansallisessa näkemyksessään. Suurmies hän oli siksi,\nettä tämä hänen näkemyksensä oli oikea.\n\nWergelandin vastustaja, sivistyspuolueen johtaja _Johan Welhaven_\n(1807-1873) oli pitalisairaalan lääkärin poika Bergenistä, äidin\npuolelta J. L. Heibergin sukulainen. Hän halusi maalariksi ja sitä\nvarten Köpenhaminaan, mutta taipuen isän tahtoon opiskeli\nKristianiassa, jossa tuli ylioppilaaksi samana vuonna kuin Wergeland\n(1825). Opiskellen kirjallisuutta Heibergin hengessä, silmämääränään\nenemmän \"miten\" kuin \"mitä\", hän joutui 1830 taistelemaan Wergelandin\nkuohuvaa, muodoista välittämätöntä runosuuntaa vastaan ja kirjoitti\nkuten Heiberg Oehlenschlägeristä vastustajastaan esteettisen tutkielman\nHenrik Wergelandin runotaide (H. W:s digtekunst, 1832), jossa\nharhaanmenevästi ja väärin tuomitsi sekä runoilijan että ihmisen. Tästä\nhän johtui puolustamaan vanhaa kulttuuriyhteyttä Tanskaan ja\nvastustamaan kansallisnorjalaisuuden usein onttoa, asiatonta\ntunnekuohua, kirjoittaen siinä mielessä mm. runosikermän Norjan\naamuhämärä (Norges Daemring, 1834), jonka kansallismieliset\njuhlallisesti polttivat roviolla ja joka tuotti tekijälleen\nvihellyskonsertin. Runot (Digte, 1893) osoittavat sitten Welhavenin\ntaisteluasenteen kansallisnorjalaisia pyrkimyksiä vastaan lieventyneen\nja hänen henkensä muutenkin lauhtuneen, mikä oli mm. ulkomaanmatkan\naiheuttaman kypsymisen ja näköalojen laajentumisen seurausta. Sikermän\nsisällys, jonka aiheet on usein otettu kreikkalaisesta mytologiasta ja\nRaamatusta, osoitti Welhavenin lisäksi nyt todella onnistuneen hienossa\nmuotopyrkimyksessään ja luoneen siltäkin kannalta aitoa runoutta. Kun\nsitten Norjan kansallinen romantiikka alkoi 1840-luvulla mm.\nkansanrunouden keräämisellä, Welhaven muutti suuntaa ja liittyi ajan\nvirtaukseen, sepittäen runosikermänsä vuosilta 1845 ja 1848 täysin sen\nhenkeen. Hänen aate-elämänsä syveni näinä vuosina morsiamen kuoleman\naiheuttaman surun vuoksi. Tämä ei kuitenkaan koskenut hänen poliittisia\nmielipiteitään: hän oli halveksinut heinäkuun vallankumousta \"fraasina\"\neikä pitänyt helmikuun vallankumousta sen tärkeämpänä. \"Vapahda itsesi,\nole vapaa ja hurskas ajatustesi valtakunnassa!\" -- se käsky oli\ntoteutettava ensin, minkä jälkeen muu seuraisi itsestään. Tämä\nsyventyminen hengen vapauttamiseen johti Welhavenin uskonnollisen\nkaipuun tielle, mikä ilmenee hänen vanhemman iän runoudestaan\n(viimeinen sikermä 1860). Vuodesta 1840 hän toimi filosofian lehtorina\nyliopistossa, mutta harrasti etupäässä kirjallishistoriallista\ntutkimusta.\n\nVuosia 1842-1857 on totuttu sanomaan Norjan kansallisromantiikan ja\nmyös renessanssin ajaksi. Se alkoi mainitsemallamme Asbjørnsenin ja\nMoen kansansatujulkaisulla (V, s. 149) ja jatkui yhä laajenevalla\nfolkloren keräyksellä (Norjan kansanlaulut -- Norske folkeviser, 1853)\nja monipuolisella tieteellisellä ja taiteellisella harrastuksella. Sen\nherätteitä ovat paitsi uuden hengen runoutta kansallinen maalaus-\n(_Tidemand ja Gude_) ja musiikkitaide (_Halfdan, Kierulf ja Grieg_).\nNorrøne-kirjallisuuden ja Norjan muinaisuuden tutkiminen alkoi\n(_R. Keyser ja P. A. Munch_), vaikuttaen kansallisen itsetunnon\nheräämiseen yhä useammilla aloilla. _Ivar Aasen_ (1813-1896) tutki\nkansankieltä ja sen sanavarastoa, sommitellen norrønen ja\nlänsimurteiden nojalla varsinaisen uuden norjalaisen yleiskielen, jonka\noli määrä syrjäyttää tanska kirjallisuudesta ja sanomalehdistä. Näin\nalkoi kuuluisa landsmål-taistelu, jota jatkuu vielä tänään.\n\nSikäli kuin kansanelämän tutkiminen siirtyi innostuksen piiristä\ntieteen tehtäviin, sen kuvaamisessa pääsi yhä enemmän vallalle\nihannoivasta, yksipuolisesta romantiikasta vapautuva tosioloisempi\npyrkimys. Tältä pohjalta 1850-luvulla nouseva realistinen virtaus\nvahvistui sen yhteiskunnallisen heräämisen eli Marcus Thranen\naloittaman työväenliikkeen johdosta, jonka helmikuun vallankumous\naiheutti Norjassa ja josta nuori kirjailijapolvi, mm. Ibsen, sai kuten\nolemme nähneet voimakkaita vaikutelmia. Liikkeen tukahtuminen merkitsi\nkyllä 1850-luvun muodostumista poliittisesti taantumukselliseksi, mutta\nromanttiset ihanteet olivat silti särkyneet ja epäilys voitti alaa.\nUuden realistisen näkemyksen rohkein esitaistelija oli Wergelandin\nsisar _Camilla Collett_ (1813-1895), joka katsomustensa ja puolisonsa\nvuoksi kuului Welhavenin leiriin. Hänen kertomuksensa Amtmannin\ntyttäret (Amtmandens døtre, 1855) on Norjan ensimmäinen realistinen ja\nsamalla naisen asemaa puolustava, taloudellisia etuja silmälläpitäen\nsolmittuja avioliittoja vastustava romaani. Hänen muutkin kirjansa\n(Kertomuksia -- Fortaellinger, 1861, Viimeisiä lehtiä -- Sidste blad,\n1868-1873, Vasten virtaa -- Mod strømmen, 1879-1885, ym.) ovat\nlausuntoja naiskysymyksessä; vain Pitkinä öinä (I de lange naetter,\n1863) on puolueeton. Hän oli 1800-luvun etevin norjalainen\nkirjailijatar. Uuden epäilyksen ja yhteiskuntakritiikin terävimpiä\nedustajia oli _Paul Botten-Hansen_ (1824-1869), sanomalehtimies ja\nKristianian yliopiston kirjastonhoitaja, jonka ympärille kertyneen\nryhmän jäsenistä ja Andhrimmer-lehden toimittajista olemme ennen\nmaininneet Ibsenin. Paremman ilmauksen ajan pyrkimykselle kuin sekä hän\nettä Ibsen antoi _Aasmund Vinje_ (1818-1870), telemarkilainen\ntalonpoika, opettaja, ylioppilas, kirjailija, laki- ja sanomalehtimies.\nHänen kaunokirjallisesta tuotannostaan mainittakoon \"maan kielellä\"\nkirjoitettu runoelma Aikamies (Storegut, 1866). Vinje oli itsenäinen,\narvostelukykyinen, filosofinen totuuden etsijä, jolla oli aikaansa\nsyvällinen vaikutus. Tämän epäilevän ja etsivän vaiheen Norjan kansan\nsielussa muutti optimistiseksi uskoksi kansallisiin voimiin ja\ntulevaisuuteen Bjørnson.\n\nBrandesin vaikutus ulottui Norjaankin ja aiheutti siellä realismin sekä\nkypsymisen että sittemmin muuttumisen naturalismiksi. Näihin seikkoihin\non viitattu puhuttaessa Ibsenistä ja Bjørnsonista. Viimeksimainitun\naloittamaa kansankuvauksen suuntaa viljelivät ansiokkaasti _Kristofer\nJanson_ (1841-1917) ja _Magdalene Thoresen_ (1819-1903). Norjan rajojen\nulkopuolellekin ulottuvat pätevät tulokset saavutti realistisen\nromaanin alalla _Jonas Lie_ (1833-1908).\n\nLie oli kaupunginvoudin poika Tromsasta ja kasvoi siis Pohjois-Norjan\nmeren, tunturien, talven pimeyden ja kesän keskeytymättömän päivän\nlumoissa, mikä monella tavalla ilmenee hänen tuotannostaan.\nSuoritettuaan ylioppilas- (1851) ja lakitutkinnon hän ryhtyi\nasianajajaksi ja liikemieheksi, mutta ei menestynyt, vaan teki\nvararikon. 1868 hän muutti köyhänä miehenä Kristianiaan ja antautui\nkirjailijan uralle, joka oli nuoresta saakka houkutellut häntä.\nEsikoisteos, Ruijan-kuvaus Kaukonäkijä (Den fremsynte, 1870) herätti\nhuomiota ja raivasi tien kuuluisuuteen. Norrlannista, sen luonnosta ja\nmystiikasta, tuli toistaiseksi hänen romanttisrealistisen taiteensa\nluvattu maa (Kolmimasto Tulevaisuus -- Tremasteren Fremtiden, 1872,\nLuotsi ja hänen vaimonsa -- Lodsen og hans hustru, 1874, Rutland, 1880,\nym.). Mutta vaikka hän aluksi vastusti yhä voimistuvampaa\nnaturalistista virtausta, hänen täytyi lopuksi \"palata pois mereltä\" ja\nryhtyä sen vaatimusten mukaisesti käsittelemään yhteiskunnallisia\npulmakysymyksiä. Tämä suunnan tarkistus aiheutui välittömimmin niistä\nvaikutelmista, joita Lie sai oleskellessaan Parisissa v:n 1882:n\njälkeen eli naturalismin huippuvuosina. Älä hellitä (Gå på) ilmestyi\n1882 ja on jo uuden sävyinen. Täysin naturalismin ohjelman mukainen on\nElämän orja (Livsslaven, 1883), kuvaus pimennossa ja tylyissä oloissa\nkasvaneesta äpärästä, joka hyvistä taipumuksistaan huolimatta päätyy\nmurhaajaksi. Tarkoitusperäinen on myös Lien kuuluisin kirja Giljen\nperhe (Familien på Gilje, 1883), joka käsittelee naisen asemaa\navioliitossa ja muistuttaa Collettin romaaneista. Tyttäret naitetaan\n\"edullisesti\" vain yhden rohjetessa noudattaa omaa tahtoaan; äiti on\nolemassa vain orjamaisesti palvellakseen itsevaltaista miestänsä. Mutta\nteos ei saavuttanut kuuluisuuttaan tällä sisällyksellään, vaan\nmestarillisella kuvauksellaan 1840-luvun virkamieskodeista kaukana\ntuntureilla. Tarkoitusperäisyys ei pääse Lien teoksissa milloinkaan\nniin voimakkaaksi, että se tukahduttaisi taiteellisuuden.\nNaturalistinen suunta koitui hänelle hyödyksi sikäli, että se teroitti\nhänen katseensa näkemään arkielämän taiteelliset arvot ja johdatti\nhänet luomaan sarjan teoksia (Kurimus -- En malstrøm, 1884, Komendantin\ntyttäret -- Kommandorens døtre, 1886, Yhteiselämää -- Et samliv, 1887,\nMaisa Jons, ym.), jotka ovat pysyväarvoisia sattuvan, rauhallisen,\nmauttomuuksista välttyvän, tahdikkaan sekä sielullisen että ulkonaisen\nrealisminsa vuoksi. Saatuaan kyllikseen tästä suunnasta Lie palasi\nnuoruutensa aihepiiriin, sen romantiikkaan ja mystiikkaan. Hän\nkirjoitti ihmisissä vaikuttavista salaisista voimista, jotka saattoivat\nsärkeä elämän ja onnen (Pahoja voimia -- Onde magter, 1890, satusikermä\nPeikkoja -- Trold, 1891-1892, Niobe, 1893, Kun aurinko laskee -- Når\nsol går ned, 1895, Dyre Rein, 1896, ym.), ja koetti paljastaa niitä\npositiivisia puolia, joiden avulla he taistelevat näitä \"peikkoja\"\nvastaan.\n\n_Kristian Elster_ (1841-1881) oli nuoruudessaan romantiikan sävyinen\ngrundtvigilainen, mutta päätyi realistiksi. Hän aloitti Bjørnsonin\ntyylisillä kansankuvauksilla, joiden ihmisissä on kuitenkin enemmän\ntragiikkaa, innostuksen hehkua ja armottoman kohtalon synkkyyttä, ja\nkohosi varsinaisen taiteensa tasolle romaanilla Tora Trondal (1879),\ntutkimuksella kaupunkilais- ja maalaisihmisen vastakohtaisuudesta,\npersoonallisuuden kapinasta ulkosivistyksen sovinnaisuuksia vastaan.\nKuoleman jälkeen julkaistuissa teoksissa Vaarallista väkeä (Farlige\nfolk, 1881) ja Vieras lintu (En fremmed fugl, 1883) Elster kohdistaa\nkritiikkinsä niitä voimia, mm. pietismiä vastaan, jotka estävät ihmisiä\nluottamasta itseensä ja vaatimasta elämältä täyttä osuutta.\n\"Vaarallisia\" ovat uusien ihanteiden edustajat. Viimeksimainittu kertoo\nmeren saarelle tulevasta ja majakanvartijan tyttäreen rakastuvasta\nesteettisestä uneksijasta, joka ajatellen liiaksi yksilöllistä\nvapauttaan menettää todellisen onnensa. Tämä aihe on sen jälkeen usein\nhoukutellut kirjailijoita.\n\n_Alexander Kjelland_ (1849-1906) oli kokonaan naturalismin mies,\nsalaamatta milloinkaan nimenomaan hyökkäävänsä epäkohtia vastaan. \"Olen\nylpeä siitä, että olen hyötyrunouden rehellinen kannattaja\", hän sanoi.\nHän oli rikkaan kauppiaan poika Stavangerista, paikkakunnan johtavan\nsuvun jälkeläinen, ylimys, tottunut elämän päivänpuoleen, älykäs ja\nloogillinen. Esikoisteos Novelletteja (1879) ilmaisi jo kypsyneen\ntaiteilijan, toinen teos, romaani Garman ja Worse (1880), on selvästi\ntarkoitusperäinen. Kjelland ahdistaa siinä haugelaisia, joita syyttää\nelämän sekä vihaamisesta että sen tarjoamien maallisten etujen\nviekkaasta hyväkseen käyttämisestä. Samoin ovat tarkoitusperäisiä\nseuraavat teokset: Työläiskansaa (Arbeidsfolk, 1881) syytellessään\nvirkamiehistöä, Else (1881) kuvatessaan köyhän tytön onnetonta\nkohtaloa, jonka torjumiseksi rikkaat eivät tee mitään, Myrkkyä (Gift,\n1883) leimatessaan latinanluvun ja rippikoulun nuorison tahalliseksi\nturmelemiseksi, Fortuna (1884) moittiessaan liikemoraalia,\nJuhannusjuhla (Sankt Hans Fest, 1887) hyökätessään kansanomaisen, mutta\nvallanhimoisen kristillisyyden kimppuun, ja Jakob (1891) luodessaan\nterävän kuvan epärehellisestä nousukkaasta. Kjelland käytti räikeitä\nvärejä -- \"raskaasti nukkuvaa kansaa ei voi herättää kuiskauksilla\" --,\nmutta hän oli liian lahjakas taiteilija joutuakseen suorittamaan vain\naatteen julistajan osaa. Hänen teoksensa ovat myös tosielämän\nkuvauksia ja sellaisina riippumattomia ajamiensa päivän aatteiden\nvanhentumisesta. Julkaistuaan (1891) vielä kertomussikermän Kjelland\nlopetti kirjailijatyön ja antautuen virkamiesuralle toimi\nkotikaupunkinsa pormestarina ja Molden amtmannina.\n\nIntohimoisempi, tummempisävyinen psyke oli naturalistien huomattavin\nkirjailijatar _Amalie Skram_ (1846-1905), köyhyyden ja miehen ja naisen\nsuhteen kuvaaja. Ihmisen täytyy totella luonnonlakeja eli siis myös\nperinnöllisyyttä ja ympäristön vaikutusta; vastustuksesta ei ole\nhyötyä, vaan ken on määrätty tuhoutumaan, tuhoutuu. Tämä on Skramin\nhuomattavimman saavutuksen, romaanisarjan Hellemyrin väkeä\n(Hellemyrsfolket, I-IV, 1887-1898) perusaatteena. Äärimmäinen\nnaturalisti oli myös _Arne Garborg_ (1851-1924), ahdasmielisen\nkotiuskonnollisuuden piirissä kasvanut ja sitä vastaan kapinaan\nnoussut, ajan virtauksia herkästi vaistoava psyke. Hänen\nesikoisromaaninsa Vapaa-ajattelija (Ein fritenkjar, 1881, Garborg\nkirjoitti \"maan kielellä\") kuvaa nimen mukaisesti ajattelevaa nuorta\nmiestä, joka rakastuu papin tyttäreen ja saa hänet omakseen\nympäristön vastustuksesta huolimatta. Mutta seurauksena on molempien\nonnettomuus, sillä puolisoiden maailmankäsityksiä ei voi sovittaa.\nTalonpoikaisylioppilaita (Bondestudentar, 1886) kuvaa nimen ilmaisemaa\nelämänpiiriä ja uraa, jonka tuloksena on leipäpalasta itseänsä myyvä\nperiaatteeton raukka. Kirjassa on tämän pessimistisen näkemyksen\nvastapainona paljon huumoria. Yhä syvempään naturalismiin Garborg\nvaipui seuraavilla teoksillaan, sukupuoliasiaa käsittelevällä\nKristiania-romaanillaan Miesväkeä (Mannfolk, 1886) ja nuoren naisen\nkehitystarinalla Hjaa ho mor (1890). Menetettyään kirjojensa herättämän\nsuuttumuksen vuoksi toimensa valtion tilintarkastajana Garborg muutti\nmaaseudulle ja meni avioliittoon. Irtautuminen Kristianiasta ja tulo\nuuteen positiivisia arvoja sisältävään elämänpiiriin aiheutti käänteen\nhänen käsitystavoissaan. Hän teki naturalismin kanssa lopputilin\nkirjassaan Väsyneitä miehiä (Traette maend, 1891), joka jäänee hänen\nparhaimmaksensa ja jossa hän päiväkirjan muodossa kriitillisessä\nhengessä kuvaa toivottomuuteen vaipuneen, kielteisen maailmankäsityksen\ntyhjyydestä selville päässeen \"väsyneen miehen\" levonkaipuuta. Tämän\njälkeen alkoi Garborgin \"paluu kotiin\": talonpoikaisromaanissa Rauhaa\n(Fred, 1892) hän kuvasi kunnioittavassa hengessä sitä uskonnollisuutta,\njota kerran oli paennut; runokokoelmissa Haugtussa (1895) ja I Helheim\n(1901) hän koetti osoittaa, että oli olemassa syvempi uskonnollisuus,\nkykenevämpi voittamaan sielun pimeät voimat. Vielä selvemmin kuin\nnäissä hän julisti uutta näkemystänsä näytelmässä Opettaja (Laeraren,\n1896) ja viimeisissä romaaneissaan (Kotiin palaava poika -- Heimkomin\nson). Garborg siis lopetti siihen, mistä oli alkanut -- palasi isäinsä\nuskoon ja maahenkeen harhailtuaan kauan vieraiden aatepiirien\nhämärissä, epäterveellisissä sokkeloissa. Tuo etsiminen ei kuitenkaan\nollut mennyt hukkaan: hän oli nyt kykenevä sekä ymmärtämään isäin\nperinnön syvemmin kuin ennen että johtamaan sitä uuden kehityskauden\nuralle.\n\nHuippunaturalismin laskupuolella tunnetuiksi tulleista kirjailijoista\nmainittakoon _Gunnar Heiberg_ (1857-1929), dramaatikko, joka herätti\nParveke- (Balkonen-) näytelmällään (1894) suurta huomiota ja kiihkeätä\nvastustusta. Nainen on sukupuolieläin, joka etsii miesten joukosta\nvoimakkainta ja kokee suurimman riemunsa joutuessaan tämän saaliiksi.\nRakkautta ylevänä tunteena ei voi juuri kyynillisemmin herjata.\n\nRunsaassa draamatuotannossaan Heiberg käsitteli vielä sosialismin\naatteita (Täti Ulrikke -- Tante U., 1884), maailmanparantajia, jotka\nhyvästä tahdostaan huolimatta aikaansaavat vain onnettomuuksia\n(Kuningas Midas, 1889, tarkoitti Ibseniä ja Bjørnsonia), ja politiikkaa\nsatiiriseen henkeen (Kansanneuvosto -- Folkeraadet, 1897, ym.). _Jens\nTvedt_ (1857-1935) kirjoitti \"maan kielellä\" ansiokkaita\nkansankuvauksia Hardangerin seuduilta.\n\n1890-Iuku muodostui Norjassakin naturalismin haipumisen ja uuden\nromantiikan elpymisen vuosikymmeneksi. Uuden suunnan vanhin ja\nhuomattavin kirjailija on _Knut Hamsun_ (s. 1859), itseoppinut, jolle\nannettiin v:n 1920:n Nobel-palkinto \"hänen monumentaalisesta\nteoksestaan Maan siunaus\". Knud Pedersen -- se on hänen oikea nimensä\n-- on syntynyt Lomissa, Gudbrandsdalissa, muutti kolmivuotiaana\npohjoiseen, Lofotein seudulla olevaan Hamsundin taloon, jossa kasvoi\nrippikouluikään, ja ryhtyi vastustamattoman halun pakottamana pyrkimään\nkirjailijaksi. 1877-1879 hän jo julkaisi ensimmäiset teoksensa. Mutta\nkun Bjørnson piti niitä kypsymättöminä, Hamsun lakkasi kirjoittamasta\nkymmeneksi vuodeksi ja lähti maailmalle, käyden Amerikassa kaksi\nkertaa. Saavuttamatta menestystä millään yrittämällään uralla --\nsuutarina, ulkotyöläisenä, kulkurina, sanomalehtimiehenä ja\nesitelmöitsijänä -- hän ryhtyi uudelleen ponnistelemaan kirjailijaksi\nja sai Köpenhaminassa julkaistuksi kypsyyskautensa ensimmäisen teoksen\nNälkä (Sult, 1890). Tämä realistinen kuvaus nuoren sanomalehtimiehen\nnälkäkokemuksista herätti, vaikka ei olekaan miellyttävää lukemista,\nsuurta huomiota. Tyylistään huolimatta se ei ole naturalistinen, vaan\nyksilöllinen, ympäristövaikutelmista riippumaton sielunkuvaus.\nMenetettyään saavuttamansa suosion harkitsemattomilla hyökkäyksillä ei\nvain naturalismia vaan Norjan kirjailijoita, varsinkin Ibseniä vastaan,\njota on aina johdonmukaisesti vihannut -- Bjørnsonia hän on suosinut\n--, hän päätyi huonoihin tuloksiin julkaistessaan toisen romaaninsa\nMysterioita (1892), johon välillä tapahtunut tutustuminen Dostojevskiin\non huomattavasti vaikuttanut. Sen samoin kuin Nälän päähenkilö on\nelämästä irtautunut yksilö, joka sattumalta saapuen pieneen\nrantakaupunkiin saattaa sen hämminkiin. Parin Strindberg-henkisen\nväliteoksen jälkeen seurasi romaani Pan (1894), jossa hän ensimmäisen\nkerran kuvasi lapsuutensa maailmaa, kaukaista pohjolaa, sen pientä\nkauppayhteiskuntaa ja asukkaita. Luonnontunne, sielullisestikin\nyksinäisen luonnonihmisen ja yhteiskunnan vastakohtaisuus, on siinä\npäätekijänä, erikoisemmin ja voimakkaammin kuin Norjan kirjallisuudessa\ntähän saakka. Kaikissa Hamsunin teoksissa Nälästä alkaen Paniin asti on\nkeskeisenä henkilönä romanttinen tyyppi, voisi ehkä vihjata:\nbyronilaisen sankarin melkein tuntemattomaksi muuttunut norjalainen\njälkeläinen, kulkuriluonne, joka ei viihdy porvarillisissa\nolosuhteissa, vaan elää vapaana noudattaen vain omia mielijohteitansa,\nja on kyynillissävyinen varsinkin erotiikassa. Panin jälkeen Hamsun\nvaelteli rauhattomana oleskellen Suomessa, Venäjällä, Kaukaasiassa ja\nPersiassa. 1906 hän erosi puolisostaan ja meni uuteen avioliittoon.\nOltuaan maanviljelijänä Pohjois-Norjassa hän asettui 1918 Nörholmin\nmaatilalle Etelä-Norjaan.\n\nJulkaistuaan sarjan näytelmiä, kuvauksia ja kertomuksia Hamsun palasi\nkirjailijaluonnettansa ja elämänkokemuksiansa parhaiten edustavalle\nkulkurisankarin linjalle, kirjoittaen Viktorian (1898), kertomuksen\nhienon säätyläistytön rakkaudesta romanttiseen \"sälliin\". Viktoria on\nnaispuolinen Werther ja hänen kirjeensä rakastetulleen kauneinta ja\nherkintä, mitä pohjoismaiden kirjallisuudessa onkaan. Aina uudet nuoret\nsukupolvet tulevat itkemään sen ääressä. Pan on Hamsunin taiteellisin,\nViktoria hänen luetuin teoksensa. Sepitettyään taas näytelmiä ja\nluotuaan laulurunoutta (Villi kuoro -- Det vilde kor, 1904), jolla\nsaavutti huomattavan aseman lyyrikkonakin, Hamsun taas palasi\nvarsinaisen sankarinsa pariin kirjoittaen mm. melankoolisvivahteiset\ntunnelmaromaanit Syystähden alla (Under hoststjernen, 1906) ja Kulkija\nsoittaa hillitysti (En vandrer spiller med sordin, 1909). Vaeltaja on\nniissä jo vanhentunut. Hän on elänyt suurissa kaupungeissa, joiden\nkulttuurin tuntee, mutta ei viihdy niissä, vaan lähtee maantielle,\njossa tietää olevansa vapaa ja luonnon yhteydessä. Ajan lapsissa (Barn\nav tiden, 1913) ja Segelfossin kaupungissa (Segelfoss by, 1915) hän\nkuvaa satiirisesti kaupunkien pintapuolista kulttuuria ja sen\nleviämistä maaseudulle. Hamsun on maaseudun arvoja tuottavan elämän\nihailija ja antoi tälle näkemykselleen Maan siunauksessa (Markens\ngrode, 1917) taiteellisesti pätevän ilmaisun. Siinä kerrotaan\nuutisraivaajasta, joka tekee talon metsään. Hänen työllään on\nsiunausta, sillä se on peruselinkeinon harjoittamista ja hän tekee sitä\neläen vaatimattomasti ja luonnollisesti. Ollaksemme onnellisia meidän\non pysyttävä maan yhteydessä.\n\nHamsunin tuotanto on jatkunut runsaana aina 1936:een saakka. Hänen\nkulkurisankarinsa ei tee kaikkiin miellyttävää vaikutusta. Suomalaiset\nlukijat esim. eivät ole suosineet häntä -- Hamsunin teoksille ei\nViktoriaa lukuunottamatta ole voitu saada Suomessa menekkiä --, kun\ntaas venäläiset ovat olleet hänen innostuneimpia ihailijoitansa. Syynä\ntähän on kansanluonteiden erilaisuus: suomalaisesta Hamsunin\nkulkuriromantiikka on jonkin verran helppohintaista ja tehtyä ja hänen\nsankarinsa yhtä paljon -- kyynillisyytensä ja viettielämänsä vuoksi --\nvasten- kuin myötämielisyyttä herättävä. Hänen filosofiansa kaupunkien\nelämän hylättävyydestä ja maan yhteyden siunauksesta on tuttua\nrousseaulaisuutta, totta vain tietyissä rajoissa, syvemmältä katsoen\nihmisen kulttuurivaistojen väärää asettelemista vastakkain. \"Maahengen\"\nkelpoisuutta taiteen aiheeksi oli muuten jo ennen Hamsunin teosta\npohjoismaissa vakavasti ohentanut sen yksipuolinen käyttäminen\nagraaripoliittisena lippulauseena ja kirjailija Rösiön tavoin\nsuoranaisena viljelyskiihoittimena. Se oli kulunut Hamsunin ottaessa\nsen romaaninsa aiheeksi ja sikäli vaikea, että sen onnistuneinkin\nkäsittely merkitsee jossakin määrin antautumista ohjelmakirjallisuuden\nalalle. Hamsun on kyllä etsijä, mutta on vaikea torjua sitä ajatusta,\nettä hän on kaikesta huolimatta jäänyt pinnalle: hänen sankarinsa ei\nole minkään uuden totuuden tulkki eikä hänen aatteensa maan\nsiunauksesta, alkuperäisen, turmeltumattoman luonnon terveellisyydestä,\nomintakeisesta työstä, sen tärkeämpi kuin mitä se oli ollut jo ammoin\nRousseaun ja Tolstoin tulkitsemana.\n\nSyvällisempi luonne kuin Hamsun oli Finnmarkenista syntyisin ollut\n_Hans Ernst Kinck_ (1865-1926), kansankulttuuristaan kuuluisassa\nSäterdalissa kasvanut, Bergenissä koulunsa käynyt ja Oslossa opiskellut\nkirjailija. Aloitettuaan uransa (1892) parilla naturalistisella\nkansankuvauksella hän löysi erikoisalansa novellikokoelmassa\nYökönsiipiä (Flaggermusvinger, 1895), jonka henkilöiden tunteet,\najatukset ja teot ovat mitä läheisimmässä yhteydessä luonnon ja sen\nmystiikan kanssa. Suhinassa (Sus, 1896) ja Kyykäärmeessä (Hugormen,\n1898), joista muodosti 1923 Herman Ek-romaanin, Siirtolaisissa\n(Emigranter, 1904) ja Maalaispastorissa (1905) Kinck kuvaa\nkaupunkilaiskulttuurin -- teollisuuden, matkailun, kansanopistojen,\n\"taiteellisen\" kristillisyyden -- turmiollista vaikutusta maaseudun\nväestöön. Mutta tällä on myös omat vikansa, jotka Kinck esittää\nsäälimättä. Probleema ei ole siis niin yksinkertainen kuin Hamsun\noletti -- että näet parantuisimme rupeamalla maalaisiksi --, vaan vika\non sekä kaupunkilaisissa että maalaisissa, joiden molempain on\nryhdyttävä itsetutkisteluun. Sepitettyään draamoja mm. Aretinosta,\nMachiavellista ja norjalaisesta aiheesta (Ajomies -- Driftekaren, 1908)\nperusajatuksena ymmärtämystä vaille jääneen nerouden tragiikka, Kinck\njulkaisi kolmiosaisen romaanin Lumikatto murtui (Sneskavlen brast,\n1918-1919), jossa jälleen käsitteli kahden sivistysmuodon, virkamies-\nja talonpoikaiskulttuurin yhteentörmäystä. Kinck on siis varjeltunut\nHamsunin pintapuolisesta romantiikasta ja onnistunut syvemmin kuin\nhän luotaamaan ihmisen ja luonnon yhteenkuuluvaisuutta ja eri\nkulttuurimuotojen ristiriitaisuutta. Norjalaisen kansanluonteen\ntutkijana ja kuvaajana hän oli maansa terävimpiä kykyjä -- arvostetumpi\nkuin Hamsun.\n\nNämä molemmat olivat varsinkin uransa alussa vielä naturalismin\nvaikutuksen alaisia. Siitä oli kokonaan vapautunut _Sigbjørn\nObstfølder_ (1866-1900), mystillinen psyke, johon Kierkegaard on\nvaikuttanut. Hänen Runonsa (Digte, 1893), Kaksi novelliansa (To\nnoveller, 1895), ja romaaninsa Risti (Korset, 1896) ja Papin päiväkirja\n(En praests dagbog, 1898) ovat yliherkän, sairaalloisen sielun\ntuotteita. Hän tunsi olevansa vieras maan päällä; elämä oli\nsairautta, kuolema oli parantaja; eroottinenkin rakkaus on tie\nikuisuuteen. Hänen tyylinsä on mimosamaisesti herkkää, symbolistisesti\nvihjailevaa, näkyihin unohtuvaa. _Nils Kjaer_ (1870-1924),\nkirjallisuushistorioitsija ja sanomalehtimies, oli kokonaan vapautunut\nsiitä naturalismin aikakauden uskonkappaleesta, että ihmiskunnan voisi\ntehdä onnelliseksi politiikalla ja uudistuksilla. Hänen tuotannossaan\n(Kirjeitä -- Epistler, 1908, näytelmä Tilinteon päivä -- Regnskabets\ndag, 1902, ym.) vallitsee se pessimistinen näkemys, että taistelu\nsisäisestä ja ulkonaisesta vapaudestamme on itsepetosta ja ettei\n\"tilinteon päivä\" tuota tyydytystä, vaan paljastaa entistä enemmän\nelämämme onttoutta. Kjaer ihaili romanttisesti \"kirottuja\",\nyhteiskunnasta irtautuneita runoilijoita, sellaisia kuin Villon ja\nWessel. _Tryggve Andersenin_ (1866-1920) Kanslianeuvosten päivinä (I\nCancelliraadens dage, 1897) on arvokas kulttuurikuvaus Hedemarkista\n1800-luvun alusta. Hänen puhtaasti kaunokirjallisessa tuotannossaan\n(romaani Iltaa kohti -- Mot kveld, 1900) vallitsee toivoton \"väsyneen\nmiehen\" tunnelma. _Thomas P. Krag_ (1868-1913) kirjoitti romanttisia,\nmystillisiä romaaneja (Ada Wilde, 1896, Ulf Ran, 1897, Gunvor Kjeld,\n1904, ym.), mielinäyttämönä vanha herraskartano, jossa suvun viimeinen\nvesa odottaa kuolemaa. Hänen veljensä _Wilhelm Krag_ (1871-1933)\nsepitti romanttista lyriikkaa (Lauluja saareltani -- Sange fra min ø,\n1918) ja romaaneja (Marianne, 1899), joissa viljeli romanttisia\ntunnelmia. Miellyttävä kotiseudun kuvaaja ja lapsiaiheisten kertomusten\nkirjoittaja on _Hans Aanrud_ (s. 1863).\n\n1900-luvun alkukymmenen lopussa romanttinen virtaus elpyi uudelleen sen\nkautta, että esiintyi muutamia sen henkeä kannattavia voimakkaita\nkirjailijoita. _Sigrid Undset_ (s. 1882) syntyi Tanskassa,\nKalundborgissa, äitinsä kotikaupungissa, mutta muutti jo pienenä isänsä\nkanssa, joka oli tunnettu norjalainen arkeologi, Osloon, jossa sai\nvarsinaiset nuoruusvaikutelmansa. Hän kasvoi sivistyneessä kodissa ja\nharrasti erikoisesti maalaustaidetta ja isänsä tieteitä. Oltuaan\nvaltion apurahalla opintomatkalla Italiassa hän meni 1912 avioliittoon,\njoka purkautui 1925. Sen jälkeen hän on asunut Lillehammerissa. Hänelle\nannettiin -- naisista kolmantena, edellisten ollessa Lagerlöf ja\nDeledda -- v:n 1928:n Nobel-palkinto \"etenkin hänen pohjolan keskiaikaa\nkoskevien mahtavien kuvaustensa vuoksi\". Hänen tuotantonsa keskeisenä\nkysymyksenä on nainen vaimona ja äitinä, valaistuna kaikilta\nmahdollisilta puolilta ja tyytymättä puolinaisiin ratkaisuihin. Jenny\n(1911), jolla kirjailijatar monen yrityksen jälkeen vihdoinkin onnistui\navaamaan tien maineeseen, kertoo naturalistisen säälimättömästi ilman\nrakkautta avioliittoon joutuneen nuoren naisen ponnistuksista oppia\nrakastamaan miestänsä ja hänen joutumisestaan tappiolle. Kevät (Vaaren,\n1914) ei ole enää naturalistinen, vaan kuvaa hienosti ja toivorikkaasti\nkahden nuoruudenystävän avioliittoa, sen ristiriitaisuuksia ja\nlopullista onnea. Rose on kirjailijattaren miellyttävimpiä naishahmoja.\nNovellikokoelmat Taikapeilin särkyminen (Splinten av Troldspeilet,\n1917) ja Viisaat neitsyet (De kloke Jomfruer, 1918) ilmaisevat\nkirjailijattaren ruvenneen ajattelemaan avioliittoa uskonnolliselta\nkannalta. Vain uskonnon pyhittämä rakkaus voi tehdä avioliiton\ntäydelliseksi. Tästä alkoi se uskonnollisuus, joka lopuksi sai\nkirjailijattaren kääntymään katolisuuteen ja syventymään tämän\nvaltakauteen: keskiaikaan. V. 1920-1922 ilmestyi Kristiina\nLauritsantytär (Kristin Lavransdotter) kolmena osana: Seppele\n(Kransen), Emäntä (Husfruen) ja Risti (Korset). Teos käsittelee Norjan\noloja 1300-luvun alkupuolella ja kertoo nimihenkilön taistelusta\nsaadakseen omakseen rakastamansa miehen, Erlend Nikolainpojan,\neräänlaisen Gösta Berlingin. Petoksien ja rikosten kautta tämä\nonnistuu. Toisessa osassa kuvataan hänen avioliittoaan Erlendin kanssa\nja kuinka puolisoista tulee syvemmän pyhän rakkauden puuttuessa \"kuin\nkaksi toisiaan hännästä purevaa käärmettä\". Kolmannessa osassa\navioliitto joutuu yhä raskaampien koettelemusten alaiseksi, kunnes\nErlend kuolee. Kristiinalle alkaa sielullisen puhdistumisen aika ja hän\nmenee luostariin. Rutto tempaa hänet lopuksi pois. Hän kuolee köyhänä,\nyksinäisenä, mutta rikkaana sydämessään. Tämän suurromaanin\nuskonnollinen tunne-elämä puhkesi seuraavassa keskiajan-kuvauksessa\nOlav Audunssonissa (1925-1927) suoranaiseksi julistukseksi Jumalan ja\nsynnin välillä aikain alusta vallinneesta taistelusta, jossa jokaisen\non valittava puolueensa. Päähenkilönä on mies, kehyksenä avioliitto.\nSeuraavat romaanit: Gymnadenia (1929) ja Palava pensas (Den braendende\nbusk, 1930), kertovat, miksi uskonnollisesti välinpitämätön Paul Selmer\nherää ja kääntyy katolisuuteen. Tarkoitusperäisyys häiritsee\ntaiteellisuutta. Terävästi ja armottomasti kirjailija kuvaa Paulin\nrinnalle asettamiansa tyhjiä ja sieluttomia naisia. Ida Elisabeth\n(1932) on kertomus äidinrakkaudesta, sen riemusta ja uhraavaisuudesta,\nasetettu niin jokapäiväiseen ympäristöön, että se muodostuu\nelämänkuvista tutuimmaksi ja tavallisimmaksi. Mutta juuri siksi sen\näiti-madonna vaikuttaa niin väkevästi. Hamsunin ja Undsetin rinnalla on\nnyky-Norjan huomattavin kirjailija _Olav Duun_ (s. 1876), jonka laajan,\n1907 alkaneen tuotannon huipuksi on tullut Juvikilaisten (Juvikingar)\nnimellä tunnettu romaanisarja (1918-1923), yhteensä 6 teosta. Sen\nperusajatuksena on yksilön taistelu joukkoa vastaan sekä hiljaisuudessa\nettä avoimesti. Tämä ilmenee Per Andersin suvun historiasta, joka\nulottuu 1800-luvun alusta maailmansotaan. Suvun jokainen jäsen on\nperinteiden hallitsema, mutta samalla aina seikkailukiusauksen\nahdistama; päämäärä pakottaa nämä ristiriitaisuudet yhtymään, jolloin\nsyntyy toimitarmoinen luonne. Duunin sukuhistoriassa on kieltämättä\nBuddenbrookien ja Forsytein kaikua.\n\n\n8\n\n_Islannin_ kirjallisuudesta puhuimme viimeksi keskiajan (II, s.\n109-112, 253-254, 320-321) ja pohjoismaiden renessanssin yhteydessä\n(IV, s. 319). Uskonpuhdistus aiheutti henkisen elämän vilkastumista,\nmutta tuloksena oli etupäässä vain uskonnollista kirjallisuutta.\n_Hallgrimur Pétursson_ sepitti 1600-luvulla virsiä, _Eggert Olafsson_\n(1726-1768) isänmaallisia runoja, joilla koetti herättää\nkansallistuntoa, ja Matkan isänmaan läpi (Iter per patriam, 1772),\njolla on vieläkin arvonsa. Kansallistunnon puutetta osoitti, että\nkaikki vanhat pergamentti- ja paperikirjat, jotka olivat hyvässä\nkunnossa, luovutettiin 1600- ja 1700-luvuilla tanskalaisille. Vaikka\ntulipalo pääsikin hävittämään niitä Köpenhaminassa 1728, niitä\nkuitenkin säilyi Tanskassa ja Ruotsissa enemmän kuin olisi ehkä\nsäilynyt Islannissa, jossa kiinnostus niihin oli 1700-luvulla vähäinen.\nSiellähän näet mietittiin 1700-luvun lopulla vakavasti Islannin sekä\nmaan että kielen hylkäämistä. Rasmus Raskin kielitiede ja romantiikka\npelastivat Islannin kansan kulttuurin: käräjäin (Althing) pito\naloitettiin taas (1843), Tanskan kauppamonopoli lakkautettiin (1854),\nmaantieteilijät tekivät maan tunnetuksi, _Jón Arnason_ kokosi vanhan\nkirjallisuuden jäännökset ja kansantiedon. Näin luotiin tausta uuden\nkansalliskirjallisuuden syntymiselle. Tätä olivat aloitelleet jo\nvuosisadan alussa lyyrikko _Jón Thorláksson_ (k. 1819), Islannin\nensimmäinen draamakirjailija _Sigurdur Pétursson_ (k. 1827) ja\nkansallishenkiset runoilijat _Bjárne Thorarensen_ (k. 1841) ja _Jónas\nHallgrimsson_ (k. 1845). Viimeksimainitun romanttisen runosuunnan\njatkajana tuli tunnetuksi _Steingrimur Thorsteinsson_ (1831-1913),\nmaisemien kuvaaja, lemmenrunouden ja purevien epigrammien sepittäjä,\nulkomaisen kirjallisuuden kääntäjä. _Matthias Jóchumsson_ (1835-1920)\notti uudelleen käytäntöön Islannin vanhan runouden muodot.\nLuettelematta enempää 1850:n molemmin puolin vaikuttaneita runoilijoita\nhuomautamme, että Brandesin kuuluisa luentosarja tuli uuden suunnan\naloittajaksi Islanninkin kirjallisuudessa. Köpenhaminan islantilainen\nylioppilassiirtola omaksui näet hänen naturalistiset käsityksensä.\nSuunnan varhaisimmista kirjailijoista olivat ansiokkaimpia novellistit\n_Gestur Pálsson_ (1852-1891) ja _Jónas Jónasson_ (1856-1918) sekä\nlyyrikko _Hannes Hafstein_ (1861-1922). Siitä alkaen Islannin\nkirjallisuus on ollut elinvoimainen ja noususuuntainen saavuttaen\ntuloksia, jotka ovat herättäneet huomiota manner-Euroopassa. Sen\nedustajista mainittakoon nuorena kuollut _Johann Sigurjónsson_\n(1880-1919), Ibsenin vaikutuksen alaisena aloittanut, mutta pian\nitsenäistynyt ja \"islantilaistunut\" draamakirjailija, jonka näytelmä\nBerg Eyvind ja hänen vaimonsa on tunnettu Euroopan näyttämöiltä. _Jonas\nGudlaugsson_ (1887-1916) oli ansiokas draamaseppo ja novellisti.\n_Gudmundur Kamban_ (s. 1888) aloitti draamoilla (Hadda Padda, 1914\nym.), mutta siirtyi sitten romaanin alalle, saavuttaen suurta\nmenestystä. Ragnar Finsson (1922) on romaani uneksijasta, joka ei voi\nlöytää sijaansa maailmassa ja lopuksi lamautuu niin, että hänen\nalunperin hyvä tahtonsa muuttuu pahaksi. Kamban asuu Köpenhaminassa.\nTunnetumpi kuin hän on Islannin ulkopuolella _Gunnar Gunnarsson_\n(s. 1889), talonpojan poika, joka lapsena ja nuorukaisena teki työtä\nisänsä maatilalla. Julkaistuaan kaksi runosikermää hän muutti\n18-vuotiaana Köpenhaminaan, jossa on sen jälkeen asunut. Hänen\ntuotannostaan mainittakoon Borg-suvun historiasta (Af Borg-slaegtens\nHistorie, 1912-1914), jonka kolmas osa on suomennettu nimellä\nSilmäpuoli vaeltaja; Elämän ranta (Livets Strand, 1915), Valaveljet\n(Edbrødre, 1918), Autuaat ovat yksinkertaiset (Salige er de enfoldige,\n1920), Jon Arason (1930) ym. Ensiksimainittu on nimensä mukainen kuvaus\nsuvusta, jonka jäsenissä kaksi ristiriitaista pyrkimystä taistelee; se\non asetettava Buddenbrookien jälkeen muotiin tulleelle linjalle. Sen\nopetus, että on varjeltava itseään sydämen ristiriidalta, uudistuu\nromaanissa Autuaat ovat yksinkertaiset, jota lienee pidettävä\nGunnarssonin pääteoksena. Se on seitsemän päivän aikakehyksiin\nrajoittuva sieluntutkimus siitä, voiko aivan terve ihminen tulla\nmielisairaaksi niin lyhyessä ajassa. Gunnarssonin ihmiskuvaus toimii\nkahdella linjalla, tuottaen toisaalta kireästi sommiteltuja, ankaran\n\"tieteellisiä\", lohduttomia sielunelämän esityksiä (Elämän ranta),\ntoisaalta hänen kokemuspiiriinsä kuuluvia aurinkoisia elämänkuvia\n(elämäkerrallinen sarja Kirkko vuorella -- Kirken paa Bjerget,\n1923-1928, 5 osaa).\n\n\n9\n\n_Hollannin_ kirjallisuuden vaiheita olemme seuranneet 1800-luvun alkuun\nsaakka (IV, s. 490).\n\n1700-luvun klassillisuuden ja samalla hollantilaiskansallisten\nkirjallisuuskäsitysten piintynyt noudattaja ja ihailija oli _Willem\nBilderdijk_ (1756-1831), didaktinen runoilija, Shakespearen, Goethen ja\nuuden saksalaisen runouden vihaaja, Samuel Johnsonin vastine maansa\nkirjallisessa elämässä. Romantiikka tunkeutui kuitenkin maahan, jossa\npian sepitettiin sen tyylistä kirjallisuutta, mm. Zwollen pormestari\n_Rhijnvis Feith_ (1753-1824) Werther-romaanin Julia (1783).\nHaarlemilainen kirjakauppias _Adriaan Loosjes_ (1761-1818) kirjoitti\nsarjan historiallisia romaaneja, jotka ansaitsevat huomiota siksi, että\novat osalta varhaisempia kuin Scottin. _Hendrik Tollens_ (1780-1856)\nsepitti maansa historian suurista tapahtumista lyyrillisiä\npienoiseepoksia, joista monet ovat jääneet muistoon. Paitsi lyriikkaa\nhän sepitti laajan kuvailevan runoelman Talvehtiminen Novaja Zemljalla\n(Overwintering op Nova Zembla, 1819). Hollannin kansallislaulu (Kellä\nalankomaalainen veri -- Wien Neerlandsch Bloed) on hänen sepittämänsä.\nHuomattavin runoilija on _Adrianus Bogaers_ (1795-1870), jonka\nrunoelmat (Jochebed 1835), romanssit ja ballaadit ilmaisevat Byronin ja\nHeinen vaikutusta ja edustavat Hollannin romantiikan parhaita\nsaavutuksia. _Jakobus van Lennep_ (1802-1868) oli ahkera kääntäjä ja\nhistoriallisten romaanien sepittäjä, ansaiten Hollannin romantiikan\njohtajan nimen. Historiallinen romaani oli muuten Hollannissa erikoisen\nsuosittu. Sen kirjoittajista mainittakoon _J. van der Hage_ (1806-1854,\nromaanit Loevenstemin linna, 1834, ja Paimen); _Johannes Kneppelhout_\n(1814-1885, Ylioppilastyyppejä, 1841, ja Ylioppilaselämää, 1844); ja\n_Anna L. G. Bosboom-Toussaint_ (1812-1886, Kreivi Devonshire, 1838\nym.). _Nicolaas Beets_ (1814-1903) oli nuoruudessaan byronilainen\nrunoilija, mutta pelastui sitten tämän tyylin synkkyydestä aurinkoisen\nproosan puolelle. Camera obscura (1839) on sikermä kertomuksia ja\nkuvauksia maalaiselämästä, täynnä valoa ja huumoria. Se on\nhollantilaisten mielikirja, ilmestynyt lukemattomina painoksina.\nMyöhemmällä iällään Beets julkaisi runoja, joista henkii syvä\nuskonnollisuus. Keskeinen asema kirjallisessa elämässä oli romantiikan\npääkriitikolla _Bakhuizen van den Brinkillä_ (1810-1865) ja hänen\nystävällään, filosofilla ja lyyrikolla _E. J. Potgieterillä_\n(1808-1875). Heidän aikakauskirjansa De Gids (Opas, 1837) tuli henkisen\nelämän lipuksi, jonka ympärille maan parhaat voimat kokoontuivat.\nNäistä mainittakoon kriitikko _Conrad Busken-Huet_ (1826-1886), jonka\narvosteluissa (Kirjallisia fantasioja) puolueettomuus, rehellisyys ja\nhalu vaikuttaa myötämielisesti ovat ilmeisiä piirteitä, ja Hollannin\nkirjallisuuden historiankirjoittaja _Jan ten Brink_ (1834-1901). Vaikka\nkirjallinen elämä oli 1880:een mentäessä verraten vilkasta, sen leimana\noli kuitenkin sekä henkeen että muotoon nähden sileä sovinnaisuus, joka\nesti voimakkaita, itsenäisiä kirjailijapersoonallisuuksia kehittymästä.\n\n1880-luvun alussa Hollannin kirjallinen elämä elpyi ja sai uuden\nsuunnan ranskalaisen naturalismin, parnassolaisuuden ja symbolismin\nvaikutuksesta. Tämän käänteen aiheuttaja ja uuden suunnan aloittaja oli\n_Eduard Douwes Dekker_ (1820-1887), nimimerkki Multatuli (= \"Olen\npaljon kärsinyt\"), joka palveli virkamiehenä Javassa 1838-1858 ja\npaljasti romaanissa Max Havelaar (1860) Hollannin siirtomaapolitiikan\nepäkohdat, tuoden kotimaansa kirjallisuuteen yhteiskunnallisen\nsiveellisen suuttumuksen. Se vaino, jonka uhriksi hän tämän johdosta\nmaanmiestensä taholta joutui, on Hollannin kirjallisuuden historian\nmasentavimpia sivuja. Herättävästi vaikutti myös kriitikko _Carel\nVosmaer_ (1826-1888) kirjoituksillaan Nederlandsche Spectator-lehdessä.\n1882 julkaistut runoilija _Jacques Perkin_ (1860-1881) jälkeenjättämät\nsonetit herättivät huomiota mm. siksi, että Hollannin runouden vanhat\nperinteet oli niissä jätetty noudattamatta. Perkinin runouden\nihailijain kehoituksesta runoilija _Marcellus Emants_ (1848-1923)\njulkaisi novellin muotoisen tutkielman Nuori Hollanti (1881), jossa\nvanhaa suuntaa häikäilemättä kritikoitiin. Kapinallisten johtoon ryhtyi\nnyt Perkinin ystävä _Willem Kloos_ (1859-1938), Keatsin sukuinen\nrunoilija, jonka hyökkäily johti siihen, että 1884 perustettiin\naikakauslehti De Nieuwe Gids (\"Uusi opas\"). Tämän kautta vasta\nranskalainen naturalismi alkoi etsiä kannatusta Hollannissa, jonka\nnuoret kapinoitsijat olivat tähän saakka vedonneet enemmän Englannin\nradikaalisiin romantikkoihin, Shelleyhin, Keatsiin, Mrs. Browningiin ja\nRossettiin. Näin syntyneen taustan kirjailijoista mainittakoon vielä\nStefan Georgen ystävä _Albert Verwey_ (1865-1937), jonka runous (mm.\nPersephone, 1885) on muotovalmista, ylhäisen kaunista, sielukasta,\najatussisällykseltään syvällistä ja vaikeatajuista. _Hélène Swarth_\n(1859-1941) kirjoitti tuskantäyteisiä uskonnollisia sonetteja (Kuvia ja\nääniä, 1887), jotka vaikuttivat herättävästi nuoreen flaamilaiseen\nkirjallisuuteen. _Herman Gorter_ (1864-1927) aloitti tunteellisena\nnuoruuden ja kauneuden palvojana (Toukokuu -- Mei, 1889), kirjoitti\nuuden kirjallisen suunnan historian ja muuttui sosialistiseksi\nrunoilijaksi (Säkeitä -- Verzen, 1899, Pieni sankariruno -- Een klein\nHeldendicht, 1916). _Frederik van Eeden_ (1860-1932), lääkäri ja\nsosialisti, perusti kommunististolstoilaisen siirtolan, johon menetti\nomaisuutensa, työskenteli agitaattorina ja kääntyi maailmansodan\nsäikähdyttämänä katoliseen uskoon sekä meni luostariin. Hänen\ntuotantonsa käsittää lyriikkaa, romaaneja (Sirius ja Siderius, 1912) ja\ndraamoja. _Jacobus van Looy_ (1855-1933) on kirjoittanut mm.\nmiellyttävän kauneudenpalvontakirjan Juhlia (Feesten, 1902). Viimeisenä\n\"Uuden oppaan\" piiristä mainittakoon _Lodewijk van Deyssel_ (s. 1864,\noikea nimi Thijm), jonka ensimmäiset romaanit (Rakkaus -- Een liefde,\n1881-1885) syntyivät Zolan vaikutuksen alaisina. Hyläten naturalismin\nhän sitten omaksui symbolismin (Uimakoulussa -- In de Zwemschool, 1891,\nNuoruutta -- Jeugd, 1892, ym.).\n\nHollannin \"suurimmaksi nykyajan romaanikirjailijaksi\" sanottu _Louis\nCouperus_ (1863-1923) aloitti runoilla, mutta saavutettuaan\nnaturalistisella Haag-romaanilla Eline Vere (1889) harvinaisen\nmenestyksen jäi proosan alalle ja toimi sitten tuotteliaana\nromaanikirjailijana (Majesteetti, 1893, Maailmanrauha -- Wereldvrede,\n1894, Suuria valtteja -- Hooge Troeven, 1896, ym.). Hän sijoitti\nkirjansa mielellään kuviteltuihin itämaihin, antaen kuitenkin\nhenkilöidensä puhua ja tuntea nykyis-eurooppalaisen tavoin. Tätä\n\"modernisointia\" Couperus harjoitti myös kirjoittaessaan\nmenneisyydestä, esim. antiikin aiheista. Näin syntyneet\n\"tapainkuvaukset\" eivät herätä luottamusta tieteellisyydellään\nja ovat taiteena verrattavissa esim. Makartin värikkäisiin\njättiläismaalauksiin. Sanomalehtimies _Johan de Meesterin_ (1860-1931)\nrunsaasta tuotannosta on ansiokkaana mainittava romaani Geertje (1906),\njonka nimihenkilö on hollantilaisen naisen ihannekuva. Meesterille\nominaisesta alakuloisuudesta ja ironiasta huolimatta kirjasta säteilee\nsydämellistä ihmisrakkautta ja lämpöä. _Israel Querido_ (s. 1872)\naloitti tuotantonsa 1901 (Elämä -- Levensgang) ja on tullut varsinkin\nromaaniensa Jordani (1912-1914), Kuninkaat (1918), Auringonnousu\n(Zonsopgang, 1920) ja Mielisairas Simson (Simson Ontreddering, 1929)\nkiistan alaiseksi. Koruttomilla, kotoisesti tunnelmallisilla\nromaaneillaan (Lapsia -- Hinderen, 1905, Köyhyyttä -- Armoede, 1909,\nKuvastin -- Het spiegeltje, 1917) on _Ina Boudier-Bakker saavuttanut\nyleisön suosion. Tätä hän lisäsi ja vahvisti romaanillaan Ovelle\nkoputetaan (De Hop op de deur, 1930), jossa kuvaa uuden ajan tuloa\n1860-1920:n olosuhteisiin. Kirjailijatar _Top Naeff_ (A. van\nRhijn-Naeff, s. 1878) onnistui saavuttamaan romaanillaan Portilla\n(Voor de poort, 1912) merkittävän taiteellisen tuloksen. Jo van\nAmmers-Küller_ (s. 1884) on kirjoittanut sarjan Suomessakin tunnettuja\nnaisasia-, sukupolvi- ja perheromaaneja, mm. Kapinalliset naiset (De\nopstandigen) ja Naisten ristiretki (Vrouwenkruistocht), jossa kuvaa\nEnglannin suffragettien taistelua. Ankarampia taiteellisia vaatimuksia\nei kritiikki näytä myöntävän tämän sujuvan kirjailijattaren vielä\ntuotannossaan täyttäneen. _Arthur van Schendelin_ (s. 1874) proosa\non runollista, rytmillissäveleellistä. Hänen fantastinen,\nvertauskuvallinen runoelmansa Drogon (1896) ilmaisi hänet romantikoksi\nja tuotti hänelle kriitikkojen suosion. Hänen kypsin ja syvällisin\nteoksensa on Vaeltaja (Een zwerver, 1906-1907), josta huokuu hienoa,\nrunollista rakkauden ja kauneuden kaipuuta. Muista teoksista\nmainittakoon Kaunis metsästys (De schoone jacht, 1908) ja Nasaretin\nihminen (De mensch van Nazareth, 1916). Lukuisista lasten maailman\nkuvaajista mainittakoon _A. M. de Jong_, jonka Mereyntje Geysen on\nmiellyttävä kuvaus nimihenkilönä olevasta pienestä pojasta ja hänen\nviattomuudestaan, jolla hän pehmittää aikuisten paatuneet sydämet.\n\nHollannin lyyrikoista on mainittava _Henriette Roland Holst van der\nSchalk_ (s. 1869), jonka sonettisikermä (1895) ja kokoelma Uusi\nsyntyminen (De nieuwe geboort, 1903) ilmaisevat syvällistä\nyhteiskunnallista tuskaa ja ihmisrakkautta. Aitoja sosiaalissävyisiä\nlyyrikkoja olivat myös _P. C. Boutens_ (s. 1870) ja _C. S. Adama van\nSeheltema_ (1877-1924).\n\nDraamakirjailijoista saavutti eurooppalaisen kuuluisuuden _Hermann\nHeyermans_ (1864-1924), jonka tuotanto sisältää räikeästi\nnaturalistisia romaaneja -- Trinelten (1893) ja Timanttikaupungin\n(Diamantstadt, 1904) -- ja samoin naturalistisia draamoja. Heyermansia\nvoidaan pitää tämän suunnan tuojana Hollannin näytelmärunouteen.\nSeitsemäs käsky (Het zevende Gebot, 1890) ja Ghetto (1898) ilmaisevat\naiheillaan tekijänsä kansallisuuden; Panssari (Het pantser, 1901)\nkäsittelee armeijassa, Rukoile ja tee työtä (Ora et labora, 1902)\nmaataloustyöväen oloissa vallitsevia epäkohtia. Naturalismin mukaisesti\nHeyermans tahtoi aikaansaada yhteiskunnallisia parannuksia, minkä\njohdosta harhautui tarkoitusperäisyyteen ja sitoi draamansa ohimeneviin\nyhteiskunnallisiin ilmiöihin. Onnistuneita näytelmiä on sepittänyt _Jan\nFabricius_ (s. 1871, Inske, Pääsiäissaatto -- Het Szederavond ym.),\njoka usein sijoittaa näyttämönsä Hollannin-Indiaan. Hän on saavuttanut\nmainetta myös romaanikirjailijana (Marietta).\n\nNykypäivän Hollannissa työskentelee roomalaiskatolisten nuorten liike\n(Roomsche Jongeren) innokkaasti kirjallisuuden puhdistamiseksi ja\nuudistamiseksi, aseenaan mm. aikakauskirja De Gemeenschap\n(\"Yhteisyys\"). Sen riveissä toimii useita huomattavia kirjailijoita.\nSamojen päämäärien hyväksi työskentelee omalla tahollaan kalvinilaisten\nnuorten liike, aikakauslehtenä De vrije bladen (\"Vapaita lehtiä\").\nPerinteistä kokonaan irrallaan ovat monisävyiset modernistit.\n\n\n10\n\n_Belgian_ kirjallisuus on senkin puolesta erikoista ja rikasta, että\nsitä kirjoitetaan kolmella kielellä: flaamiksi, vallooniksi ja\nranskaksi. Muutama sana näistä mainitussa järjestyksessä.\n\n_Flaamilaisen_ kirjallisuuden alkuhistoria on sama kuin hollantilaisen.\nBelgian erottua 1830 Alankomaista itsenäiseksi valtakunnakseen ja\notettua ranskan ainoaksi viralliseksi kielekseen flaami joutui tuskin\nsuvaitun murteen asemaan. Senkielisen kirjallisuuden hyväksi alkoi\ntyöskennellä _Jan Frans Willems_ (1793-1846), kooten ympärilleen joukon\ninnokkaita flaamin ystäviä. 1834 perustettiin tätä tarkoitusta varten\naikakauslehti, jonka avuksi pian syntyi vilkas sanomalehdistö. 1851\nperustettiin flaaminkielisen kulttuurin keskusseura Willemsfonds. Yhtä\nvaikuttava kuin se oli katolilaisten flaamien 1874 perustama\nDavidsfonds, joka omistettiin Flanderin ansiokkaan historioitsijan,\nprofessori J. B. Davidin (1801-1866) muistolle. Tuloksena oli flaamin\npääsy tasa-arvoiseksi ranskan rinnalle vv. 1873-1883 ja flaamilaisen\nyliopiston perustaminen Gentiin. Tämän poliittisen taistelun ohella\nvarttui varsinainen kirjallisuus nopeasti. _Hendrik Conscience_\n(1812-1883) innostui flaaminkieleen, vaikka sivistyneen ei muka sopinut\npuhuakaan sitä, ja kirjoitti historiallisen kuvauksen Sinä ihmevuonna\n1566 (In't Wonderjaar 1566, 1837). Hänen isänsä ajoi hänet tämän\njohdosta pois kotoa. Saavuttaen kuitenkin suosijoita, mahtavimpana itse\nkuningas Leopold I, hän kirjoitti historiallisen romaanin Flanderin\nleijona (1838, suomennettu) ja sen jälkeen sarjan arvokkaita romaaneja\nja tutkimuksia, joilla perusti flaamilaiskansallisen kirjallisuuden ja\ntuli itse sen ensimmäiseksi klassikoksi. Uuden kirjallisuuden\nensimmäinen runoilija oli _Karel Ledeganck_ (1805-1847), runoelman\nKolme sisarkaupunkia (Die drie zustersteden, tarkoittaa Brysseliä,\nGentiä ja Antwerpeniä) innoittunut sepittäjä. _Jan van Rijswijck_\n(1811-1849) taisteli äidinkielensä puolesta poliittissatiirisilla\nsäkeillä, _Prudens van Duyse_ (1804-1859) Artavelde-eepoksellaan\n(1859). Lukuisista muista tienraivaajista mainittakoon vielä _Anton\nBergmann_ (1835-1874), jonka Asianajaja Ernest Staas (1874) ilmaisi\nklassillisen tyhjentävästi ja taiteellisesti sen pikkuporvarillisen\nidyllinsävyn, joka on flanderilaisten elämälle tunnusmerkillistä.\n\nEtevä lyyrillinen runoilija oli _Guido Gezelle_ (1830-1899), katolinen\npappi ja Roeselaren seminaarin kielenopettaja, rauhan, nöyryyden ja\nsielunsyvyyden saavuttanut henki. Hänen nuoruustuotantoonsa kuuluvat\nmm. kokoelmat Runoharjoitelmia (Dichtoefeningen, 1858) ja\nKalmistokukkia (Kerkhofblommen, 1858) ja väliajan jälkeen alkaneeseen\nvanhuustuotantoonsa Ajanseppele (Tijdkrans, 1893), Sointulankaa\n(Rijmsnaer, 1897) ja Viimeisiä säkeitä (Laatste verzen, 1899). Gezellen\nrunous on korutonta, luonnonpuhdasta, elävästi rytmillistä; siitä\nhuokuu alakuloinen yksinäisyys, joka masentuu pessimismiin saakka,\nmutta myös kiihkeä Jumalan etsintä ja luonnon palvonta. Flanderin\nluonnon jokainen sävy elää siinä. Nuorena kuollut lyyrikko _Albrecht\nRodenbach_ (1856-1880) oli Gezellen oppilas. Hänen ystävänsä _Pol de\nMont_ (1857-1931) sai vaikutuksia parnassolaisilta ja symbolisteilta ja\nvälitti heidän runoteoriojansa flaamilaiseen kirjallisuuteen.\nSymbolistisen suunnan hyväksi toimi _Prosper van Langendonck_\n(1862-1919) aikakauskirjassa Van Nu en straks (1893); hänen oma\nrunoutensa oli prerafaelilaisten ja Verlainen vaikutuksen alaista.\nTähän flaamilaisen kirjallisuuden uudistamisesta haaveilevaan ryhmään\nkuuluneista lukuisista kirjailijoista muistettakoon Gezellen oppilas,\ntalonpojan poika _René de Clercq_ (s. 1877) Lauluja kansalle (Liederen\nvoor't Volk, 1903) luonnonraikas tekijä, ja hänen vastakohtansa,\nharkitusti taiteellinen, impressionistinen ja aistillinen _Karel van de\nWoestijne_ (s. 1878). Muistamista ansaitsee myös _August Vermeylen_\n(s. 1872), jonka vertauskuvallinen proosarunoelma Vaeltava Juutalainen\n(De wandelnde Jood, 1906) ilmentää vaikuttavasti ihmisen ikuista ja\nsammumatonta rakkauden ja totuuden kaipuuta. Samaan piiriin kuuluvista\nkertojista mainittakoon _Cyriel Buysse_ (s. 1859), realisti ja\nnaturalisti, \"tervehenkinen Maupassant\", köyhän kansan kuvaaja\n(Väkevimmän oikeus -- Het Recht van den Sterkste, 1893; Laakson ruusu\n-- Het Leven van Rozeke van Dalen, 1906). Tervehenkinen ja tosioloinen\nkansanelämänkuvaaja on myös _Stijn Streuvels_ (Frank Lateur, s. 1871),\nGezellen sisarenpoika, talonpoika ja leipuri, joka on saanut\nvaikutuksia Gorkilta ja pohjoismaisilta kirjailijoilta. Hän aloitti\ntuotantonsa nuoren tytön tarinalla Kevään elämää (Lente-Leven, 1899) ja\non jatkanut sitä kuvaamalla lukuisissa romaaneissa maanviljelijää ja\nhänen raskasta leivänkasvattaja-ammattiaan (Tietä pitkin -- Langs de\nWegen, 1902; Lemmenkauppaa -- Minnehandel, 1903; Työmies -- De\nWerkmann, 1914, ym.). Hänen pääteoksenaan pidetään Pellavapeltoa (De\nVlaschaard, 1907), joka tuo mieleen Gotthelfin ja Reymontin\ntalonpoikaisromaanit. Maalaiselämän kuvaus, jonka lukuisia edustajia ei\nvoida tässä luetella, on flaamilaisen kirjallisuuden erikoisala ja\narvokas, vankka saavutus. Viimeiseksi muistettakoon _Felix Timmermans_\n(s. 1886), kauniin Lier-kaupungin kasvatti, kiertävän pitsikauppiaan\npoika, kolmastoista neljästätoista lapsesta, etevä piirtäjä ja maalari.\nHänen runsas tuotantonsa -- kovan sairauden johdosta syntynyt\nPiirrelmiä kuolemasta (Schemeringen van den dood, 1910), Jeesus-lapsi\nFlanderissa (Het Kindeken Jesus in Viaanderen, 1917), repolaisrunoelma\nRoudewijn (1919) ym. -- ilmaisee aitoa luonnon- ja väri-iloa, lapsellisen\nherkkää katolista hurskautta.\n\n_Valloonien_ murretta on pidettävä itsenäisenä romaanisena kielenä,\njohon on sekoittunut alasaksan ja flaamin aineksia. Sen vanhin\nkirjallinen muistomerkki on Oodi Liègen ylistykseksi v:lta 1620.\n1700-luvulta on säilynyt farsseja, joita esitettiin Liègen teatterissa.\nLukuunottamatta kansanomaisia lauluja (pasquêyes) ei valloonia käytetty\ntämän jälkeen kirjallisuudessa ennen kuin _Charles Nicolas Simonon_\n(1774-1847) ja _Henri Joseph Forir_ (1784-1862) alkoivat julkaista\nsenkielisiä runoja ja tutkimuksia. Ansiokas runoilija oli _Nicolas\nDefrecheux_ (1825-1874), jonka Anna minun itkeä (Leyîzm' plorer, 1854)\nja Valloonilaiset laulut (Chansons wallones, 1860) ovat valloonien\nkansalliskirjallisuuden perusteoksia. 1872 perustettu kirjallinen kerho\nLiègen kellari (Caveau Liégeois) ja näytelmäkerho Valloonit (Les\nVallons) ovat vaikuttaneet kirjallisuuden kehittämiseksi. _Henri Simon_\n(s. 1856) on kirjoittanut humoristisia kertomuksia, _Julien Delaite_\n(s. 1868) humoristista lyriikkaa ja _Zephir Henin_ (s. 1866) proosaa.\nKansanomainen, Béranger'n tyylistä muistuttava kertova, humoristinen\n\"viisu\" ja farssi ovat valloonien kirjallisuuden keskeisiä lajeja.\n\nBelgian _ranskankielinen_ kirjallisuus kuuluu varhaisosiltaan Ranskan\nkirjallisuuden historiaan: Froissart esim. oli alankomaalainen.\nMaakunnallinen ja kansallinen erikoisuus ja itsenäisyys alkoi käydä\nkieltämättömän selväksi vasta 1831:n jälkeen, jolloin nimenomaan\nbelgialaishenkinen romanttinen virtaus puhkesi näkyviin. Sen etevin\nedustaja oli Brysselin kadettikoulun ranskalaisen kirjallisuuden\nprofessori, flaamilainen kansallisuudeltaan ja hengeltään, mutta\nranskaksi kirjoittava _Charles de Coster_ (1827-1879). Hänen\npääteoksensa on Alankomaiden vapaussotaa, Filip II:sta ja 1500-luvun\nkansanelämää kuvaava Uylenspiegel (1867, suomennettu), jota on verrattu\npäähenkilöidensä, Uylenspiegelin ja tämän palvelijan Goedzakin vuoksi\nDon Quijoteen ja Rabelais'n romaaniin. Sankarin ja hänen seuralaisensa\nseikkailut ovat tämän pikareskiromaaneista muistuttavan, humoristisen\nja samalla katkeran, laajuutensa vuoksi muodoltaan jossain määrin\nvaillinaiseksi jääneen teoksen juonena. Häämatka (suomennettu) on\nCosterin toinen, iloisempi, nykyaikaisaiheinen romaani. Belgian\nnaturalismin perustaja _Camille Lemonnier_ (1844-1911) aloitti\nkirjailijatyönsä jo 1860-luvulla saavuttaen kuuluisuutta mm. teoksilla\nMe flaamilaiset (Nos flamands, 1869) ja Syksypiirrelmiä (Croquis\nd'automne, 1870). Mies (Un mâle, 1881) ja Kuolema (Le Mort, 1882) ovat\nnaturalistisia kuvauksia maalaisrakkaudesta ja kahdesta talonpojasta,\njotka katuvat tekemäänsä murhaa. Ne ovat ilmauksia siitä, että\nLemonnier oli ryhtynyt aikakauslehden La jeune Belgique (\"Nuori\nBelgia\") johtoon. Hänen jatkuva laaja romaanituotantonsa on Zolan\ntyylistä tarkoitusperäistä yhteiskuntakritiikkiä (tehdasromaani\nRautaistuin -- Happe-chair 1886, Porvarien loppu -- La Fin des\nbourgeois, 1892, ym.). Huomattavimmat \"nuorista belgialaisista\" olivat\nennen mainittujen Verhaerenin ja Maeterlinckin ohella _Georges Eekhoud_\n(1854-1927) ja _Georges Rodenbach_ (1855-1898). Edellinen kuvasi\nrohkean realistisesti flaamilaista sekä maalais- että kaupunkielämää\n(Hirsipuusikermä -- Le Cycle patibulaire, 1892; Uusi Karthago --\nNouvelle Carthago, 1888, ym.). Rodenbach asui enimmäkseen Parisissa ja\noli Edmond de Goncourtin läheinen ystävä. Vanhat rauhalliset\nflaamilaiset kaupungit, joissa hän oli viettänyt lapsuutensa,\nolivat hänellä rakkaassa muistossa. Romaanissaan Kuollut Brygge\n(Bruges la Morte, 1892) hän kuvasi mainitun kaupungin kuin se olisi\nollut muistoihinsa vaipunut elävä olento. Belgian uusimmassa\nkirjallisuudessa vaikuttavat rinnan Lemonnier'n naturalistinen ja\nMaeterlinckin-Verhaerenin symbolistinen virtaus, molemmilla lukuisia\nedustajia.\n\n\n11\n\n_Virolaisten_ (IV, s. 493) yhteiskunnallisessa ja henkisessä elämässä\nalkoi noususuunta viime vuosisadan alussa, maaorjuuden päättyessä\n(1819). Sivistystarpeesta tietämätön, raskaan orjuuden näännyttämä\nkansa ei kuitenkaan päässyt omin voimin alkuun. Yksityisissä\nsivistyneistön jäsenissä heräsi silloin harrastusta kansan asemaa ja\nsivistystä kohtaan. _Estofiilien_ liike, jonka kannattajat olivat\naluksi kaikki muukalaisia, muodostaa portaan aikakauteen, jolloin\nvirolaisilla lopulta itsellään oli mahdollisuutta ja voimia henkisen\nelämänsä kehittämiseen. Estofiilien keskeisin henkilö oli pärnulainen\npastori _Johann Heinrinh Rosenplänter_ (1782-1846), jonka suurtyö on\nhänen vv. L813-32 toisten estofiilien kanssa toimittamansa\naikakauskirja Lisiä vironkielen tarkempaan tuntemiseen (Beiträge zur\ngenauem Kenntniss der ehstnischen Sprache). Se sisälsi viroa koskevia\nkielitieteellisiä ja oikeakielisyysartikkeleja, kielennäytteitä,\nkansanrunoutta, runoja ja kirjallisuusarvosteluja. Viron kirjallisuuden\nhistoriassa tällä julkaisulla on merkkiteoksen asema. Työssä oli mukana\nmyös pappi _Otto Wilhelm Masing_ (1763-1832), joka julkaisi\nkaunokirjallisia ja kansantietoutta sisältäviä teoksia ja toimitti vv.\n1812-25 opettavaista rahvaan viikkolehteä Marahva Näddala-Leht.\nEstofiili oli myös _Johann Wilhelm Ludwig v. Luce_ (1750-1842),\nSaksasta Saarenmaalle muuttanut pastori, lääkäri ja moisionomistaja.\nHän julkaisi hengellisiä ja käytännöllisiä kansankirjoja, mm. suuren\nkansansuosion saavuttaneen Saarenmaan kertomuskirjan (Sarema Jutto\nramat, 1807-1812), ja perusti Kuresaareen virolaisen kirjallisuusseuran\naikana, jolloin sellaista ei vielä ollut Itämeren maissa eikä Suomessa.\nEnsimmäinen virolaissyntyinen tiedemies ja runoilija oli _Kristjan Jaak\nPeterson_ (1801-1822). Hän julkaisi kielitieteellisiä kirjoituksia ja\nkäänsi saksaksi Gananderin Mylhologia fennican. Petersonin runot,\nvarsinkin niiden tärkein osa, oodit, kohottavat hänet virolaisen\nkirjallisuuden ensimmäiseksi taidelyyrikoksi. Ne osoittavat antiikin\nrunouden ja senaikaisen Saksan lyriikan vaikutusta.\n\nEstofiilien aikana sai alkunsa myös Viron teatteri ja\nnäytelmäkirjallisuus. Ensimmäinen vironkielinen teatteriesitys\ntoimeenpantiin Pärnussa v. 1816, jolloin näytettiin v. Kotzebuen ja v.\nKnorringin kappale Der Talkus. V. 1824 siellä esitettiin P. A. J.\nSteinbergin huvinäytelmämukaelma Permin Jaakon unennäkö (Permi Jago\nunnenäggu). Molemmat olivat Rosenplänterin aloitteita.\n\n_Ensimmäisen kansallisen herätyksen ajan_ tehtäväksi muodostui ennen\nmuuta kansanrunouden tallentaminen, josta aikaisemmin on ollut puhe.\nKansallisten tieteiden tueksi perustettiin Viron Oppinut Seura v. 1839.\nTähän kauteen kuuluu myös kansan suuren herättäjän _Johann Woldemar\nJannsenin_ (1819-1890) laaja kirjallinen tuotanto. Hän oli ammatiltaan\nlukkari ja opettaja, kansankirjailija ja myöhemmin ensimmäinen\nvirolainen ammattisanomalehtimies. V. 1857 Jannsen perusti Perno\nPostimees- ja v. 1863 Eesti Postimees-hhden. Hän on virontanut suuret\nmäärät historiallisia ja maalaisaiheisia kertomuksia, runoja ja\nhengellisiä lauluja ja mukaellen kirjoittanut isänmaallisia runoja,\nesim. Viron kansallishymnin Mu isamaa, mu ônn ja rôôm. Jannsenilla ei\nollut varsinaisia poliittisia päämääriä, vaan hän tahtoi vain hälventää\nkansan henkistä pimeyttä ja taloudellista kurjuutta. Kuitenkin hän\nrauhallisesta ohjelmastaan huolimatta joutui ohjaamaan kansansa\nheräämisajan myrskyihin. Alkavan aikakauden kirjallista toimintaa\nhelpotti mm. se, että murteiden taistelu alkoi laimentua ja Tallinnan\nmurteeseen pohjautuva kirjakieli päästä vakiintumaan. Toinen tärkeä\nedistysaskel oli _Eduard Ahrensin_ v. 1843 alkuunpanema\noikeinkirjoituksen uudistus. Ja v. 1869 julkaisi _Ferdinand Johann\nWiedemann_ puolitoistatuhatsivuisen virolais-saksalaisen sanakirjan,\njoka vielä nykyäänkin on suurin virolaisten sanojen kokoelma.\n\nHeräämisajan tyypillinen edustaja on Viron suurin isänmaallinen\nrunoilija _Lydia Koidula_ (1843-1886), J. W. Jannsenin tytär. Koidulan\nrunotuotanto sisältää 275 runoa, joista vain osa ilmestyi hänen\neläessään kahtena kokoelmana, Nurmikukkia (1866) ja Emajoen satakieli\n(1867) sekä antologiassa Viron Runot I (1881). Hänen lyriikkansa\nonnistuneinta saavutusta edustavat ehkä vieraalla maalla kirjoitetut\nisänmaalliset hymnit ja elegiat, jotka ilmestyivät ensimmäisen kerran\nvasta v. 1925 hänen muiden runojensa yhteydessä. Myös kertoma- ja\nnäytelmäkirjallisuuden alalla Koidulan tuotanto on ollut aikakaudelle\ntärkeä. Koidulan runollista vuolautta ja rytmin keveyttä eivät kyenneet\nsaavuttamaan hänen aikalaisensa miesrunoilijat, joista mainittavimmat\novat _Friedrich Kuhlbars_ (1841-1924) ja _Mihkel Weske_ (1843-1890).\n\nHeräämisajan suurin poliitikko oli Carl Robert Jakobson (1841-1882).\nHän perusti v. 1868 Viron Kirjamiesten Seuran, josta tuli kieltä,\nkirjallisuutta ja kansanrunoutta vaaliva laitos. V. 1878 hän alkoi\njulkaista radikaalis-kansallismielisen liikkeen äänenkannattajaa,\nSakalalehteä. Jakobson on kirjoittanut oppikirjoja, kaunokirjallisia\nteoksia ja isänmaallisia runoja.\n\nTämän innostuneen ajan saavutukset uhkasi pian hävittää ankara\nvenäläistämispolitiikka. Perustettiin venäläisiä kouluja, Viron\nKirjamiesten Seura lakkautettiin jne. _Venäläistämisajan_ kirjallisuus\nei pystynyt antamaan varsinaista uutta, vaan kertaili vain edellisen\naikakauden mielialoja. Parhaansa aikakausi on luonut historiallisen\nkertomuksen alalla, josta esimerkiksi mainittakoon _Eduard Brunberg-\nBornhöhen_ (1862-1923) ja _Andres Saalin_ (1861-1931) tuotanto.\n\nViime vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä yhteiskunnallinen ja\nkirjallinen elämä alkoi toipua. Länsieurooppalaisten virtausten\nvaikutuksesta syntyi Virossakin _realismi_, jonka ensimmäiset edustajat\nkuitenkin vielä liittyivät lujin sitein edellisen aikakauden\nromantiikkaan. Tällainen oli varsinkin _Juhan Liiv_ (1864-1913),\nopettaja, sanomalehtimies ja vapaa kirjailija -- parikymmentä\nviimeistä elinvuottaan mielisairas. Hänen parhaimmat teoksensa ovat\nnovellikokoelma Kymmenen juttua (1893) ja pitemmät novellit\nVarjo (1894) ja Noidan tytär (1895), jotka ovat virolaisen\nromanttis-realistisen maalaiselämänkuvauksen klassillisimpia\nsaavutuksia. _August Kitzberg_ (1856-1927) oli toinen romantiikkaan\ntaipuva realisti ja samalla virolaisen kirjallisuuden ensimmäinen\nvarsinainen dramaatikko. Hänen maalaisnovellinsa Kyläkertomuksia I-V\n(1915-21) jäävät varjoon draamojen rinnalla, joista tragedia Tuulten\npyörteessä (1906) kuvaa maalaiselämän yhteiskunnallisia ja sielullisia\nristiriitoja v:n 1905 vallankumouksen aikana; Ihmissusi (1912) on\nsymbolistinen draama. Ensimmäinen tietoinen realismin viljelijä oli\n_Eduard Vilde_ (1865-1933). Vaihtelevasta ja seikkailurikkaasta\nelämästään huolimatta, johon sisältyy pitkiä ulkomaanmatkoja, 12 vuotta\nmaanpakolaisuutta, vuosikymmeniä sanomalehtiahertelua, hänen osuutensa\nvirolaisessa kirjallisuudessa on suurempi kuin kenenkään toisen: Hänen\nkootut teoksensa käsittävät 33 osaa ja tuotannon sisällys vetää vertoja\nsen laajuudelle. Jouduttuaan välittömään kosketukseen Länsi-Euroopan\nyhteiskuntaelämän ja aatevirtausten kanssa hän koteutti realismin\nViroon teoksellaan Kylmälle maalle (1896). Romaanit Mantran sota,\n(1902), Kun Anijan miehet kävivät Tallinnassa (1903) ja Profeetta\nMaltsvet (1906) antavat läpileikkauksen Pohjois-Viron\ntalonpoikaisliikkeistä ja -levottomuuksista viime vuosisadan\npuolivälissä. Vuosisadan lopun moisiomiljöötä edustaa Mäenkylän\nmaitomies (1916). Viides kolmesta näytelmästä on salonkikomedia\nVihtahousu (1913) Viron parhaita saavutuksia. _Ernst Peterson_\n(s. 1868) kallistuu parhaissa teoksissaan Paiseita (1899-1901) ja\nKansanvalistaja (1904) naturalismiin. Realismin aikakauden runoilijat\n_Anna Haava_ (s. 1864), _Karl Eduard Sööt_ (s. 1862) ja edellä mainittu\nJuhan Liiv saivat tuulta purjeisiinsa vain sikäli, mikäli antoivat\nvallan mielikuvitukselleen.\n\nRealismin valtakausi kesti vain kymmenkunnan vuotta, minkä jälkeen\nalkoi romanttisvivahteinen vastavirtaus. V. 1905:n vallankumouksen\naiheutettua sorron hetkellistä lieventymistä syntyi jälleen kansallisia\njärjestöjä, mm. Viron Kirjallisuuden Seura v. 1907. Vuosisadan alussa\nalkoi toimintansa myös uusi kirjailijapolvi \"Noor-Eesti\"-nimisenä\nryhmänä. Se julkaisi Noor-Eesti-albumeja I-V (1905-1915), joista\nensimmäisessä esitettiin ryhmän perusvaatimukset: \"Enemmän kulttuuria!\nEnemmän eurooppalaista kulttuuria! Olkaamme eestiläisiä, mutta\ntulkaamme myöskin eurooppalaisiksi!\" \"Noor-Eesti\" ei teoriassa\nsuosinut erikoisesti mitään kirjallista suuntaa, mutta sen jäsenten\nkaunokirjallinen tuotanto kallistui kuitenkin uusromantiikkaan ja\nsymbolismiin. Aikakauden romanttinen olemus sai ilmaisunsa ennen muuta\nlyriikassa. _Gustav Suits_ (s. 1883), Tarton yliopiston kirjallisuuden\nprofessori, on \"Noor-Eesti\"-liikkeen huomatuimpia henkilöitä. Hänen\nensimmäinen runokokoelmansa Elon tuli (1905) vaati ensimmäisen kerran\nKoidulan jälkeen, että isänmaallinen paatos oli muutettava sanoista\nteoiksi. Seuraava, Suomessa vapaaehtoisessa maanpakolaisuudessa\nkirjoitettu kokoelma Tuulenmaa (1913) on täynnä raskasta\ntraagillisuuden tunnetta. Runokokoelmassa Kaikki on lopulta unta vain\n(1922) on tunne vaihtunut satiiriseksi älyvoittoisuudeksi ja säe\nmuuttunut realistisemmaksi. Aikakauden tunnelmia Suits on ilmentänyt\nmyöskin monikymmenvuotisessa esseistin ja arvostelijan työssä. Toinen\nlyyrikko, _Villem Grünthal-Ridala_ (s. 1885), Helsingin yliopiston\nlehtori, on rauhallinen mietiskelijä, luonnon ja menneiden aikojen\nkuvaaja. Kokoelmissaan Lauluja (1908) ja Kaukaiset rannat (1914) hän\nlaulaa kotisaarestaan Muhusta, ja vanhan kansanlaulun tyylisissä\nrunoelmissaan Merenneidot (1918) ja Toomas ja Mai (1925)\nmuinaisaiheista. Kolmas vuosisadan alkupuolen huomattava runoilija on\n_Ernst Enno_ (s. 1875). Hänen impressionistis-symbolistisen runoutensa\nparhain kokoelma on Harmaita lauluja (1910). Proosan etevä edustaja\non _Friedebert Tuglas_ (s. 1886). V. 1905 ilmestyi hänen\nfantastis-symbolistinen novellinsa Jumalan saari ja myöhemmin\nimpressionistis-fantastisia novelleja kokoelmissa Kohtalo (1917),\nPainostuksen henki (1920) ja Sielujen vaellus (1925). Kirjailijaromaani\nFelix Ormusson (1915) kuvailee estetisoivan kirjailijan sielunelämää.\nTuglas on julkaissut useita muita novellikokoelmia ja matkakuvauksia\nsekä virontanut Seitsemän veljestä, Aino Kallaksen teokset ja Juhani\nAhoa. Erittäin merkittävä on hänen työnsä esseistinä ja kirjallisuuden\narvostelijana. _Aleksander Tassan_ (s. 1882) novellit Noidansormus ja\nHopealiina (1921) ilmaisevat voimakasta, rohkeata mielikuvitusta.\nOmalaatuinen oli ekspressionisti _Jaan Oks_ (1884-1918), olemukseltaan\nromantikko, tyyliltään naturalisti. Hänen novellituotantonsa parhain,\nTumma ihmislapsi (1918), lienee virolaisen kirjallisuuden liikuttavin\nproosateos. Näiden tyypillisimpien \"Noor-Eestin\" romantikkojen ohella\non mainittava kaksi tuotteliasta kirjailijaa, jotka tuntuvasti\nkallistuvat realismiin, mutta ovat kuitenkin olemukseltaan\nromantikkoja. _Karl Ast-Rumor_ (s. 1886), puoluemies, poliittinen vanki\nja maanpakolainen, kallistui novellikokoelmissaan Sääsket myrskyssä\n(1911) ja Askeleet katoavaisuuteen (1928) sekä proosarunoelmassaan\nLumisia korkeuksia kohti (1913) vuoroin äärimmäiseen sensualismiin ja\nnaturalismiin, vuoroin taas romantiikkaan. _Oskar Luts_ (s 1887) on\njulkaissut koulumuistoja käsittelevän realistisen romaanisarjan Kevät\nI, II (1912, 1913), Kesä I, II (1918, 1919) ja Tootsin häät (1921),\njoka on saavuttanut harvinaisen kansansuosion. Mutta hän on\nkirjoittanut myös uusromanttisen, puoleksi fantastisen novellin Suo\n(Kirjoitettu on..., 1914). Uusromanttiset pyrkimykset olivat\nleimaa-antavia koko kahden vallankumouksen välisen ajan\nkirjallisuudelle. Realistinen virtaus ei tosin kokonaan kadonnut, mutta\nsulatti itseensä uusromanttisia aineksia. \"Noor-Eestin\" aloitteesta\nvasta syntyi suurempia vaatimuksia asettava esseistinen ja\narvostelukirjallisuus. Sen piiristä sai alkunsa myöskin _Johannes\nAavikin_ (s. 1880) johtama kielenuudistus.\n\n\"Noor-Eestin\" toiminnan katkaisi maailmansota, jonka alkuvuosina koko\nkirjallinen elämä taukosi jatkuakseen jälleen vapaamman ajan koittaessa\nv. 1917. Tämän vuoden keväänä syntyi nuorten kirjailijoiden ryhmä\n\"Siuru\", joka oikeastaan oli \"Noor-Eestin\" työn jatkaja. Tämä\nuusromantikkojen nuorempi polvi julkaisi Siuru-albumeia I-III\n(1917-1919). Se kehitti edelleen vanhemman polven aatteita ja sai\nromanttiseen tyyliin hiukan futuristisia ja ekspressionistisia\nlisäaineksia. Mutta eräällä suunnalla se kehittyi äärimmäisyyteen:\nTunteet ja intohimot kirposivat kahleista ja kirjallisuuteen tulvasi\nennen näkemätön sensualismin laine. Tämä ilmiö herätti ankaraa\npolemiikkia. -- \"Siurun\" kymmenkunnasta lahjakkaasta lyyrikosta on\nennen muita mainittava _Marie Under_ (s. 1883), Viron kirjallisuuden\ntoinen huomattava naisrunoilija. V. 1917 ilmestyi hänen ensimmäinen\nrunokokeiluansa Sonetteja, jonka sensualismia vastaan kohdistettiin\nkiivaita syytöksiä, mutta toisaalta annettiin sen muodolle ja\nvärikkyydelle tunnustusta. Hän on julkaissut vielä kahdeksan muuta\nkokoelmaa ja valikoiman modernia saksalaista lyriikkaa. Kokoelma Veri\nvaltoimenaan (1920) osoittaa siirtymistä subjektiivisesta aihepiiristä\nyhteiskunnalliseen. Underin kauneimpia ovat lyyrilliset kokoelmat\nÄäni varjosta (1927) ja Erään kauniin päivän riemu (1928) sekä\nballaadikokoelma Onnen varjo (1929). _Henrik Visnapuu_ (s. 1889) on\njulkaissut kymmenen runokokoelmaa, muutamia novelleja ja näytelmiä sekä\nrunsaasti teoreettisia kirjoitelmia. Amores (1917) herätti ehkä vielä\nenemmän vastustusta kuin Underin esikoiskokoelma. Siinä esitettiin\npeittelemättömästi koko eroottinen tunneasteikko, jonka vastapainona\nkuitenkin kaikuvat puhdistavat kärsimyksen sävelet. Myöhemmissä\nkokoelmissaan hän on siirtynyt subjektiivisista elämyksistä laajempaan\naihepiiriin. _Johannes Semper_ (s. 1892) on runoilija, novellisti ja\nesseisti. Hänen monipuolisia kirjallisia harrastuksiaan osoittavat mm.\nhänen Danten runoudesta, modernista italialaisesta lyriikasta sekä\nvenäläisestä ja saksalaisesta runoudesta suorittamansa käännökset.\n_Johannes Barbaras_ (s. 1890), ammatiltaan lääkäri, osoittaa\nrunoudessaan mielenkiintoa kubismia ja konstruktivismia kohtaan:\nGeometrinen ihminen (1924), Kerrottu ihminen (1927). _August Alle_\n(s. 1890), _Jaan Kärner_ (s. 1891), _Arthur Adson_ (s. 1889) ja\n_Hendrik Adamson_ (s. 1891) kuuluvat myös tämän ryhmän runoilijoihin.\nLyriikan rehevän kukoistuksen rinnalla ovat proosan saavutukset jääneet\nrajoitetummiksi. Prosaisteista huomattavin on _August Gailit_ (s.\n1891). Hän on kirjoittanut fantastis-naturalistisia novellikokoelmia\nsekä romaanit Muinaismaa (1918) ja Toomas Nipernaadi (1928). Edellinen\nkuvaa kahden boheemin kesäisiä seikkailuja, jälkimmäinen sisältää\nseitsemän novellia, joiden yhteinen päähenkilö kiertelee kesän kylästä\nkylään joutuen monenlaisiin oloihin. Kirja on täynnä vaelluksen iloa ja\ntilannekomiikkaa. Toinen saman polven prosaisti _Richard Roht_ (s.\n1891) aloitti kirjoittamalla fantastisromanttisia novelleja (Siluetteja\nja dekoratsioneja, 1918), mutta kallistui myöhemmin realismiin päin\nromaanissaan Kurkisuo (1924) ja novellikokoelmassaan Neljä kertomusta\n(1925).\n\nUusromantikkojen vanhemman ja nuoremman polven toiminta on jatkunut\nnykypäiviin saakka, mutta kirjallisuuden yleinen suunta on kuitenkin\nmuuttunut. Itsenäistyneessä Virossa muodostui aluksi jyrkkä ristiriita\nitsenäisyysunelmien ja todellisuuden välille. Tätä levottomuuden tilaa\nilmentää uusromantikoista muodostunut kirjailijaryhmä \"Tarapita\"\nsamannimisine aikakauskirjoineen (1921-22). Pian alettiin kuitenkin\ntottua oloihin, ja kohta yllättänyt taloudellinen kriisi käänsi katseet\nyhä enemmän arkipäiväiseen elämään. Kirjalliselle luomistyölle\nilmaantui uusia näköaloja. Oli tutustuttava murrosten luomiin uusiin\noloihin ja niissä elävään ihmiseen. Näin syntyi täydellinen reaktio\n\"Noor-Eestin\" perinteitä vastaan. Ihanteiksi tuli realismi ja\nyhteiskunnallisuus. Uusi kirjailijapolvi ryhmittyi aikakauslehden\nKirjallinen piiri (1929-30) ympärille. Syntyvän uusrealismin\nsopivimmaksi ilmaisumuodoksi osoittautui romaani. _Albert Kivlkas_\n(s. 1898) on realistisen romaanin henkiinherättäjä.\nMaalaiskertomustensa Suopursuja (1919) jälkeen hän innostui\nohimenevästi futuristisiin yrittelyihin, joiden huippu oli surullisen\nkuuluisa Lentävät siat. Romaanitrilogia Yrjönpäivä (1921), Juhannus\n(1924) ja Mikkelinpäivä (1924) esittää läpileikkauksen\nitsenäisyydenaikaisesta kyläyhteiskunnasta. Todelliseen voittoonsa on\nrealistisen romaanin vienyt kaksi vanhemman polven kirjailijaa, joiden\ntoiminnan alku sattuu jo varhaisempaan aikakauteen. _Anton\nHansen-Tammsaare_ (s. 1878) julkaisi jo vuosisadan alussa\nnaturalistisia kertomuksia. Opiskeltuaan myöhemmin Tartossa\nlakitiedettä ja oltuaan mukana \"Noor-Eesti\"-liikkeessa hän julkaisi\nimpressionististyylisiä kuvauksia kaupunkilaissivistyneistön elämästä:\nPitkät askeleet (1908), Yli rajan (1910). Nyt sairaus katkaisi\nmoniksi vuosiksi kirjailijan työn. Myöhemmin ilmestyivät novellit\nVivahduksia (1917), Kärpänen (1917) ja Korpiojan isäntä (1922) sekä\nraamatunaiheinen näytelmä Juudit (1921). Tunnesisällöltään hiukan\nsairaalloinen Korpiojan isäntä käsitteli pitkän ajan kuluttua jälleen\nmaalaiselämää ja oli kuin johdantona seuraavalle suurromaanille Totuus\nja oikeus I-V (1926-33). Se on laaja maalaiskuvaus, jonka yksityiset\ntyypit ja episoodit perustuvat lapsuudenmuistoihin, mutta juoni on\nkirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Jo romaanin ensimmäinen osa sai\nosakseen kiittävät arvostelut ja herätti innostusta realististen\nmaalaisromaanien kirjoittamiseen. Kokonaisuudessaan Totuus ja oikeus\nmuodostaa Viron kirjallisuuden huomattavimman kansallisen romaanin.\nToinen realistisen romaanin alalla erittäin ansioitunut kirjailija on\n_Mait Metsanurk_ (Eduard Hubel, s. 1879). Hänenkin varhaisempi\nkirjallinen toimintansa sattuu vuosisadan alkuun: romaanit Vahesaaren\nVillem (1909) ja Toho-ojan Anton (1916), ym. Tärkeämmät ovat hänen\nmyöhemmät teoksensa Jäljetön hauta (1926) ja Punainen tuuli (1928).\nEdellinen, päiväkirjan muotoon kirjoitettu teos kuvaa erään kommunistin\nmaanalaista toimintaa ja hänen tuomitsemistaan kuolemaan. Aiheensa\nvuoksi tämä suurta eläytymiskykyä osoittava teos sai kylmän\nvastaanoton. Jälkimmäisen, puhtaasti realistisen ja eepillisen\nromaanin päähenkilö on maalaisnainen, joka hoippuu porvarillisen ja\nproletaarisen näkemyksen välillä. Metsanurk on vielä kirjoittanut\nnäytelmiä, joissa hän käsittelee yhteiskunnallisia päivänkysymyksiä.\nUusrealismin edustajaksi on katsottava myös nuoremman polven kirjailija\n_August Jakobson_ (s. 1904), jonka esikoisteos Kurjien syntisten\nkaupunki sai v. 1927 romaanikilpailuissa ensimmäisen palkinnon. Se on\nnaturalistinen kuvaus työläisperheen kohtalosta.\n\nViron nykyhetken näytelmäkirjallisuuden etevin edustaja on _Hugo\nRaudsepp_ (s. 1883), joka on kirjoittanut kaksi raamatunaiheista draamaa\nja kymmenisen komediaa. Jälkimmäisistä ovat useat saavuttaneet\nharvinaisen menestyksen, esim. Amerikan Kristus (1926), Sinimandria\n(1927) ja Mikumärdi (1929). Raudsepp on tunnettu myös henkevänä\npakinoitsijana.\n\n\n12\n\n_Lättiläisten_ kirjallisuus (IV, s. 494) jatkui 1800-luvun alussa sekä\nkäännöksin että alkuperäisin teoksin. Pastori _Elverfeld_ (k. 1819)\njulkaisi ensimmäiset alkuperäiset lätinkieliset draamat: mm. idyllin\nPekka ja Maija (Bertuls un Maija, 1804). Sokea runoilija, talonpojan\npoika _Indrikis_ (1783-1829) herätti huomiota sepitelmillään.\nKääntäjinä tekivät ansiokasta työtä pastorit _Hugenberger_ (1784-1860)\nja _Dünsbergis_ (1816-1902), jotka eivät kuitenkaan saksalaisina\nvoineet täysin perehtyä lätinkieleen. Lättiläisen sivistyksen\nelpymiseen muuten vaikuttivat -- paitsi Herderiä, joka oleskeli Riiassa\n1762-1769 ja suhtautui heidän kieleensä ja maanomistustaisteluunsa\nmyötämielisesti, kuten näkyy hänen historianfilosofiaa koskevasta\nteoksestaan -- _Garlieb Merkel_ (1769-1850), jonka saksankielinen teos\nLättiläiset (1796) ensimmäisen kerran pätevästi ja tyhjentävästi esitti\ntämän kansan Euroopalle, ja _August Bielenstein_ (1826-1907). Merkelin\nteos oli kielletty kotimaassaan 1905:een saakka.\n\n1800-luvun jälkipuolisko oli lättiläisen kulttuurin vilkkaampaa nousun\naikaa. Riian \"Lättiläinen seura\" perustettiin 1868. _Krishjanis\nValdemars_ (1825-1891) työskenteli sanomalehtimiehenä taloudellisen\nelämän elvyttämiseksi mm. osuustoiminnan avulla. Samalla linjalla,\nmutta lisäksi erikoispäämääränä kansalliskielisen koulusivistyksen\nkehittäminen, toimi _Atis Kronvaldis_ (1837-1875). _Juris Allunas_\n(1832-1864) käänsi lätiksi arvokirjallisuutta, mm. Horatiusta, Goetheä,\nSchilleriä ja Pushkinia, samalla hioen ja rikastuttaen kieltä. _Juris\nMaters_ (1845-1885) edisti sanomalehtimiehenä innokkaasti Valdemarsin\nja Kronvaldisin aatteita, käänsi lätiksi Liivin- ja Kuurinmaan lain\nluoden lainopillisen sanaston, ja kirjoitti romaanin. Riian yliopiston\nprofessori _J. Lautenbachs-Jusmins_ (s. 1847) koetti luoda\nkansallisrunoelmaa antamalla lättiläisten vanhoille tarinoille ja\nlegendoille yhtenäisen kertomuksen ja runoelman muodon. _Krishjanis\nBarons_ (1835-1923) omistautui kokonaan kansanrunouden keräämiseen ja\njulkaisi saaliinsa seitsenosaisessa suurteoksessa, josta folkloren\ntutkimuksen on oltava hänelle erikoisen kiitollinen; teos on Latvian\nkansallisen kulttuurin ylpeydenaiheita.\n\nVarsinaisista taidekirjailijoista mainittakoon _Andrejs Pumpurs_\n(1841-1902), joka osasi runoissaan elvyttää lättien vanhat legendat, ja\n_Auseklis_ (M. Krogzems, 1850-1879), joka ilmaisi isänmaanrakkauttansa\nlätin vanhoin kansallisin runomuodoin ja jonka säkeet vieläkin elävät\nmm. sotilaiden marssilauluina. _Juris Neikens_ (1826-1866) ja veljekset\n_Reinis ja Matiss Kaudzits_ kirjoittivat realistisia kansankuvauksia\nsiltä ajankohdalta, jolloin maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen kansa\nalkoi siirtyä uusiin olosuhteisiin.\n\n1880-luvulla alkanut kiihkeä venäläistyttämistyö pyrki tukahduttamaan\nmyös kansallisen kirjallisuuden. Vastarintaa johti runoilija _Rainis_\n(Janis Pliekshans, 1865-1929), joka samoin kuin enemmistö hänen\nympärilleen kertyneestä ryhmästä karkotettiin Venäjän sisäosiin ja\npääsi palaamaan vasta 1903. Paettuaan ulkomaille 1905 hän palasi\nlopullisesti kotiin vasta itsenäisyyden koittaessa. Hänen tuotantonsa\nsisältää lyriikkaa ja draamoja (Tuli ja yö -- Uguns un nakts, 1905;\nKultainen hevonen -- Seita sirgs, 1910; Joosef ja hänen veljensä --\nJahseps un win' a brahli, 1919 ym.) Rainis toimi Latvian\nkansallisteatterin johtajana ja opetusministerinä. Runoilijatar\n_Aspazija_ oli hänen puolisonsa Elza Pliekshan. Hänenkin runo- ja\ndraamatuotantonsa, jossa yhteiskunnallisella herkkyydellä ja\nintohimolla on yleissävyä antava sija, on runsas ja monipuolinen.\nRainis-puolisoiden kirjallinen työ on kuin kuvastin, josta heijastuvat\nlättiläisten poliittiset, yhteiskunnalliset ja taiteelliset\npyrkimykset.\n\n1890-luvulla lättiläisten henkisestä elämästä kuvastuu paitsi tätä\nvielä taistelu vanhemman kansallisromanttisen ja nuorten edustaman\nsosialistisen naturalismin välillä. Nuorten johtaja oli kriitikko\n_Janis Jansons_ (1871-1917). _Eduards Veidenbaums_ (1867-1892) erosi jo\nopiskeluaikanaan Tartossa kansallisesta suunnasta ja kirjoitti\nyhteiskunnallisesti kapinahenkistä runoutta, joka painettiin\nLontoossa ja salakuljetettiin Latviaan. _Andrejs Niedra_ (s. 1871)\nedusti romaaneissaan sovinnollisempaa, porvarillisempaa kantaa\n(Uutuusraivaajan savua -- Liduma dumos). _Rudolfs Blaumanis_\n(1861-1908) oli huomattava novellisti, dramaatikko ja lyyrikko, joka\nollen itse talonpojan poika on kuvannut asiantuntemuksella talonpoikain\nelämää, heidän työtänsä, tunteitansa ja uskonnollisuuttansa.\nYhteiskunnallisiin ristiriitoihin hän ei kajonnut. Maalaiselämää on\nkuvannut etevästi myös _Jekabs Janshevskis_ (s. 1865, romaani Isänmaa),\njotavastoin _Augusts Deglavs_ on Riika-teoksessaan omistanut huomionsa\nmaan vanhalle historialliselle pääkaupungille. Ajankohdan muista\nkirjailijoista mainittakoon runoilijatar _Anna Brigader_, joka on\nsaavuttanut mainetta onnistuneiden symbolististen näytelmien\nsepittäjänä, ja dramaatikot ja novellistit _Janis Jaunsudrabinsh ja A.\nSaulietis_, jotka ovat ansioituneet realistisina kansankuvaajina.\n\nNaturalismin väistyessä uuden romanttisen virtauksen tieltä\njälkimmäisen ensimmäisenä edustajana herätti huomiota _Janis Poruks_\n(1871-1911), filosofinen, uskonnollinen henki, joka kohdisti runollisen\nunelmointinsa luontoon ja tuonpuoliseen kauneuteen jonkin verran\nGeorgen tapaan, välittämättä yhteiskunnallisuudesta tai muusta\nmaallisuudesta. Runoilija _Pludons_ on taas kansallisesti ja\nhumanitäärisesti ajatteleva edistykseen uskova psyke, jonka\nerikoispiirteenä on herkkä, impressionistisesti ilmaistu luonnontunne.\nMuista tämän suunnan runoilijoista mainittakoon _Fricis Barda_\n(1889-1919), _Janis Akuraters_ (s. 1875) ja _Karlis Skalbe_ (s. 1879).\nNiitä lukuisia runoilijoita, jotka tämän jälkeen ovat ilmaisseet\nlättiläisten kirjallisuuden olevan vilkkaan ja monipuolisen kehityksen\ntiellä, emme tilasyistäkään voi luetella.\n\n_Liettualaisten_ kirjallisuus (IV, s. 495) kuten olemme kertoneet\nmelkein tukahtui ylimystön ja sivistyneistön puolalaistuttua; sitä oli\ntoisin ajoin olemassa vain puolankielisten teosten liettualaisina\naiheina. Lukuisilla käännöksillään liettualaiset ovat osoittaneet\npitäneensä esim. Mickiewiczin teoksia kansalliskirjallisuutenaan.\nKansallinen kieli alkoi nousta taidekirjallisuuteen eräiden Alaliettuan\neli Zemaitijan sivistyneiden harrastelijain toimesta 1800-luvun\nalkukymmeninä, jolloin syntyi sekä käännöksiä että alkuperäistä\nrunoutta, kuvauksen aiheina luonto ja maaorjan raskas elämä.\nKönigsbergin yliopiston professori _Ludvig Rhesa_ (1777-1841), joka\noli syntyään lättiläinen, toimi monella tavalla liettualaisen\nkirjallisuuden edistämiseksi. Mm. hän keräsi kansanrunoutta ja julkaisi\n1825 85 Dainaa, vieläpä tarkoin alkuperäisessä asussa. Hänen\nseuraajansa _Friedrich Kurschat_ (1806-1884) ansioitui erikoisesti\nliettuankielen tutkijana ja julkaisi Rhesan Dainoista uuden painoksen.\nKansanrunoutta alettiin nyt innokkaasti kerätä. Ansiokkain tämän alan\nmonista harrastajista oli opettaja _Edvard Gisevius_ (1798-1880), jonka\nkokoelma käsittää 246 numeroa. Muista mainittakoon professorit _August\nSchleicher_ ja _G. H. F. Nesselmann_, jonka 1853 ilmestynyt kokoelma on\nsiihen saakka julkaistuista laajin. Suurliettuan puolella keräystä\nharjoitti mm. historioitsija _Simon Daukantas_ (1793-1864).\n\nV. 1801-1832 ilmestyi 157, v. 1833-1855 303 ja v. 1856-1864 365\nliettualaista kirjaa. 1800-luvun keskivaiheilla vaikuttivat\nkansankielisen kirjallisuuden kehittämiseksi erikoisesti mainittu\nhistorioitsija _Daukantas_, opettaja _Lauri Ivinskis_ ja piispat\n_Matias Valancauskas_ ja _Anton Baranauskas_, joita liettualaiset\npitävät henkisen kulttuurinsa varsinaisina perustajina. Heidän\naloittamansa kansanvalistustyö kuitenkin tukahtui 1864, jolloin Puolan\nkapinan johdosta venäläiset päättivät hävittää liettuankielen ja\nvenäläistyttää kansan. Liettuankielistä kirjallisuutta oli luvallista\npainaa vain venäläisillä kirjaimilla, mikä merkitsi sen julkaisemisen\nkieltämistä. Määräys oli voimassa 40 vuotta. Pappien toimesta\nkansalliskielen lukutaito kuitenkin säilyi ja kirjoja tuotiin salaa\nPreussista. Amerikkaan muuttaneiden liettualaisten yhdistys toimi myös\ntarmokkaasti kansallisen kulttuurin hyväksi. Kansantietoa alettiin\nuudelleen kerätä ja nyt suuremmin tuloksin kuin aikaisemmin.\nErikoisesti kunnostautuivat veljekset _Anton ja Juhana Jushevicius_,\njoiden keräyksien tulokset julkaistiin 1880-1883, käsittäen n. 2.600\nnumeroa. Kansainvälinen tiede, kielentutkimus, kohdisti huomiota\nliettuaan ja ilmaisi Euroopalle sen sorretun aseman.\n\nKansallinen nousu alkoi 1870-luvulla Suvalkin piirin varakkaiden\ntalonpoikain keskuudesta, tiedontielle päässeiden nuorten miesten\nalkuunpanosta, jotka opiskellessaan Moskovassa ja Pietarissa\ninnostuivat toimimaan oman kansan ja kielen hyväksi. Heistä ansioitui\nerikoisesti lääkäriksi valmistunut _Juhana Basanavicius_ (s. 1851),\njoka asui 1880-1905 Bulgariassa, koska ei saanut oleskella\nkotimaassaan. Ulkomailta pitäen hän toimitti sanomalehteä Aushra\n(\"Aamurusko\", 1883-1886), toimeenpani uuden laajan folkloren keräyksen,\nja tuli vähitellen kansansa johtajaksi, jonka usko piti sitä yllä.\nSallimus soi hänelle suuren palkinnon: hän sai nähdä kansansa\nitsenäisenä. Aushran ympärille liittyneistä lukuisista ansiokkaista\nmiehistä mainittakoon vain _Vincas Kudirha_ (1858-1899), Varpas-lehden\ntoimittaja, runoilija, Liettuan kansallislaulun sepittäjä. Kiellosta\nhuolimatta kirjallisuus kehittyi yhä virkeämmin, saavuttaen\npainatuskiellon peruutuksen jälkeen (1904) pian tason, joka yleensä\nkestää vertailun muiden \"reunakansojen\" kirjallisuuden kanssa.\n1904-1914 painettiin n. 2.550 kirjaa, yhteensä n. 5 milj. kpl.\nKolmisenkymmentä kaunokirjailijaa uurastaa nykyisin kansallisen\ntaidekirjallisuuden luomiseksi.\n\n\n13\n\n_Venäläisten_ kirjallisuudessa (IV, s. 498) alkoi viimeksi kuvatun\naikakauden jälkeen hidas kääntyminen romantiikkaan päin, minkä aiheutti\ntutustuminen länsimaiden kirjallisuuteen. Välittäjänä toimi _Nikolai\nMihailovitsh Karamzin_ (1766-1826), vapaamuurari, vanhoillinen ja\nylimysmielinen historioitsija, tunteellinen rousseaulainen kirjailija,\njoka matkusteli Englannissa saakka, mutta näyttää olleen kykenemätön\ntajuamaan, mikä oli hänen aikansa syvin pyrkimys. Hänen tuotannostaan\nmainittakoon rajoittunutta huomiokykyä osoittava Venäläisen matkailijan\nkirjeitä (1791); kertomukset Natalia, pajarin tytär, ja Liisa-parka\n(1792), joissa Sternen tunteellisuus on saanut venäläisesti\nsukulaissieluisen ilmauksen; ja hänen pääteoksensa Venäjän valtakunnan\nhistoria (1816-1824). Se on tsaarien historia eikä kansan, jonka\nerikoisominaisuudeksi hän ensimmäistä kertaa sanoi sittemmin niin\nkuuluisaksi tulleen \"kärsivällisyyden\". Sen kielenkäytöllä ja tyylillä\noli uudistava vaikutus. Karamzinin kirjallisia perillisiä olivat _Ivan\nIvanovitsh Dmitrijev_ (1760-1837), La Fontainen kääntäjä, runoilija,\njosta lopuksi tuli vanhoillinen oikeusministeri, ja _Ladislas\nAleksandrovitsh Ozerov_ (1770-1816), ranskalaisklassillinen,\nepäonnistunut draamojen kyhäilijä. _Vasili Andrejevitsh Shukovski_\n(1783-1852), maalaispajarin ja turkkilaisen orjattaren poika,\nAleksanteri II:n opettaja 1817-1820, on vaikuttanut Venäjän romantiikan\nsyntyyn laajalla ja ensiluokkaisella käännöstyöllään, siirtäen venäjään\npaljon romanttista runoutta. Odysseia on hänen kääntämänsä. Hänen\nalkuperäinen tuotantonsa oli vähäistä ja vähemmän arvoista.\nRunoudessaan hän mielellään vetosi naisten helliin tunteisiin.\n_Konstantin Nikolajevitsh Batjushkov_ (1787-1855) oli tunteiltaan ja\nmielikuviltaan viileämpi ja klassillisempi kuin Shukovski, kohtaloltaan\nTasson kaltainen, johon itseään vertasi. _Ivan Andrejevitsh Krylov_\n(1768-1844), aliupseerin poika, pääsi opintielle, aloitti\nkirjailijauransa epäonnistuneilla draamoilla, ansaitsi --\nsanotaan -- pelissä 30.000 ruplaa, julkaisi 1806 ensimmäiset La\nFontaine-mukaelmansa, tuli kuuluisaksi ja kuoli kuin sybariitti\nainakin. Tarinoitaan hän kirjoitti 200, lainaten 46 suoraan\nAisopokselta, Phaedrukselta, La Fontainelta, Gellertiltä ja\nDiderot'lta. Venäläiset väittävät Krylovin osanneen muuntaa\nlainauksensa sävyltään aitovenäläisiksi ja pitävät häntä ensimmäisenä\nvarsinaisesti kansallisena runoilijanaan.\n\n_Pushkin ja Lermontov_, joista olemme puhuneet Euroopan kirjallisuuden\nyhteydessä, olivat Venäjän ensimmäisiä varsinaisia ja samalla suurimpia\nromantikkoja. Muista mainittakoon _Antonii Antonovitsh Delwig_\n(1798-1831), keuhkotautiin kuollut lahjakas klassillisaiheinen\nkalenterirunoilija ja kääntäjä; byronilainen lyyrikko _Eugène\nAbramovitsh Baratinski_ (1800-1844), Pushkinin sanaan Venäjän\n\"ensimmäinen eleegikko\"; ja _Aleksander Sergejevitsh Gribojedov_\n(1795-1829), Molièren Ihmisvihaajasta mukaillun Liian älyn haitat\n(1823) sepittäjä, joka esitti näytelmässään moskovalaisen salongin\nvuodelta 1820 ja sijoitti siihen Tshatski-henkilönsä ilmaisemaan, mitä\nvenäläinen isänmaanystävä silloin ajatteli. Romantikkojen ryhmään\nkuului tietenkin _Kondratij Fedorovitsh Rylev_ (1795-1826), yksi niistä\nviidestä dekabristiupseerista, jotka Nikolai I antoi hirttää, Kaarle\nXII:n ja Mazeppan historiaa käsittelevän Voinarovsky-eepoksen ja\nvapausballaadien sepittäjä.\n\nRomantiikan filosofeista mainittakoon _Pjotr Jakovlevitsh Tshadajev_\n(1793-1855), Schellingin ja Lamennais'n ystävä, Le Maistren, Bonaldin\nja Chateaubriandin ihailija, romanttisesti katolisuuteen taipuvainen\npsyke. Hänen mielestään Venäjä ei ollut siihen saakka ollut juuri\nenempää kuin Eurooppa-puuhun oksastettu lisä, joka oli mädäntynyt ja\njäänyt vieraaksi länsimaiselle sivistykselle siksi, että oli lähtöisin\nbysanttilaisuudesta. Mutta aitovenäläisen omahyväisesti Tshadajev\nparansi tämän pessimisminsä sen vastakohdalla, romanttisella\noptimismilla, jolla ei ollut vähintäkään todellisuusperustetta: \"Kerran\nVenäjä on ratkaiseva kaikki ne älylliset, yhteiskunnalliset ja\nsiveelliset pulmat, joita se nyt pohtii\". Nämä ovat slavofilismin\nsyntysanat, jotka ovat omalta taholtansa johtaneet Venäjän sen\nnykyiseen tilaan. Tshadajevin valtiollinen filosofia on saatu Le\nMaistrelta: hän unelmoi paavista koko kristikunnan hallitsijana.\nSlavofiilisistä kirjailijoista mainittakoon vielä vanhavenäläisen\npatriarkallisuuden ihailija _Sergei Timofejevitsh Aksakov_ (1793-1859,\nPerhekronikka) sekä hänen poikansa _Konstantin ja Ivan_. Kriitikoista\ntuli kuuluisaksi _Vissarion Grigorjevitsh Belinski_ (1810-1848),\nsotilaslääkärin poika Viaporista, Fichten ja Hegelin filosofian\n\"oppilas\", joka aloitti tunnuslauseella \"kaikki olemassaoleva on\njärjellistä\" ja päätyi kaiken hyväksymiseen ja siis toimettomuuteen,\nmikä oli Nikolai I:n aikana viisas kanta, mutta muuttui pian\n\"realistiksi\" järkevämmässä eli totuuden ja todellisuuden etsimisen\nhengessä. Miten nämä molemmat käsitykset soveltuvat Hegelin\nfilosofiaan, on selitettävissä vain ottamalla huomioon venäläinen\nmielikuvitus ja \"logiikka\". Belinskistä tuli lyhyesti sanottuna\n\"naturalisti ennen naturalismia\" eli sen vaatimuksen edustaja, että\ntaidekirjallisuuden tulee olla yhteiskunnallisesti paljastavaa ja\nparannuksia vaativaa. Hän oli tyylissään vuolassuinen venäläinen ja\nvaikutti ratkaisevasti Gogolin ym. realistien nousuun sekä yleensä\naikansa kirjallisiin käsityksiin.\n\nVirkistävän, nuorentavan aineksen toi taiderunouteen \"Venäjän Burns\"\n_Aleksis Vasiljevitsh Koltsov_ (1809-1842), itseoppinut arojen\nkasvatti, kansanlauluihin perustuvalla runoudellaan. _Nikolai\nVasiljevitsh Gogol_ (1809-1852) oli ukrainalaisen tilanomistajan poika\nPultavasta, jossa tutustui kasakkaromantiikkaan. 19 vanhana hän saapui\nPietariin, jossa pian antautui ammattikirjailijaksi. Aloitettuaan\n1831-1832 parilla novellikokoelmalla, joissa toi Venäjän\nkirjallisuuteen ukrainalaisen aihepiirin, hän saavutti mainetta ja\nPushkinin ja Shukovskin ystävyyden. Kasakkaromantiikka kypsyi Taras\nBulba-romaaniksi (1834). Kuvaavaa Venäjän silloisille oloille on, että\nGogol nimitettiin, ilmaistuaan aikovansa kirjoittaa pari historiallista\nteosta, Pietarin yliopiston historian professoriksi. Tyhjennettyään\nvähäiset tietonsa yhdessä ainoassa venäläisesti vuolaassa luennossa\nGogol ymmärsi asemansa kestämättömyyden ja erosi. Kirjoitettuaan\nmuutamia Hoffmannin tyylisiä ukrainalaisaiheisia kauhunovelleja hän\nsiirtyi realistisempaan pietarilaiseen aihepiiriin ja sepitti mm.\nonnistuneen humoristissatiirisen tutkielman nimeltä Sinelli (1835),\njoka on Venäjän novellistiikan klassillisia saavutuksia. Seuraavana\nvuonna Gogol julkaisi Reviisorin, joka perustuu Pushkinilta kuultuun\ntositapahtumaan: muuan tarkastaja oli vanginnut hänet hänen ollessaan\nkeräämässä tietoja Pugatshevin historiaa varten. Nikolai I piti\nnäytelmästä ymmärtäen sen terveellisyyden. Sen viimeinen kohtaus on\njäljitelty Ihmisvihaajasta. Oltuaan ulkomailla, Espanjassa ja Roomassa\nsaakka, Gogol, joka nyt alkoi luulla olevansa ainakin julistaja ellei\nprofeetta, julkaisi Kuolleiden sielujen edellisen osan (1842).\n\"Kuolleita sieluja\" olivat ne todellisuudessa kuolleet maaorjat, jotka\nolivat valtion verokirjoissa elävinä seuraavaan henkikirjoitukseen\nsaakka. Heidät aikoi kuvauksen keskushenkilö, huijari Tshitshikov ostaa\nhalvalla ja sitten myydä tai pantata kalliilla. Kulkiessaan näillä\nasioilla hän joutuu tekemisiin kaikkien säätyjen kanssa, mikä suo\nkirjailijalle tilaisuuden satiiriseen elämän- ja ihmiskuvaukseen.\nSobakievitsh sanoo prokuraattorista: \"Hän on kaupungin ainoa\nsivistyneesti käyttäytyvä mies -- ja silti sika\". Gogol valokuvasi\nteoksessaan koko Venäjän osoittaen hämmästyttävää huomiokykyä.\nRetkeilyherätteen hän sai Don Quijotesta, kuvaustapansa monessa\nkohdassa Dickensiltä, jonka vaikutus häneen (ja Dostojevskiin) on ollut\nmelkoinen. Tutkittaessa esim. humanitäärisen tunteen esiintymistä\nvenäläisessä kirjallisuudessa on muistettava tarkastaa, mikä osuus sen\nheräämiseen on ollut Dickensillä. Kuolleiden sielujen toisen osan,\njossa kuvasi ihanteellisesti hallittua rehellistä yhteiskuntaa, hän\njätti julkaisematta ja hävitti. Valittuja kohtia kirjeistä ystäville\n(1847) oli hänen viimeinen julkaisunsa. Tähän Gogolin kirjailijaura\npäättyi. Käytyään 1848 toivioretkellä Jerusalemissa hän vaipui yhä\nsyvemmälle uskonnolliseen mystiikkaan, vietti yönsä pyhimysten kuvien\nedessä ja kuoli loppumattomien paastojen näännyttämänä. Ajattelijana\nGogolia ei voida ottaa vakavalta kannalta, mutta realistisena kuvaajana\nhän on kirjallisuuden parhaita. Hänen luonteessaan asuivat rinnakkain\nslaavilainen askeetti ja taiteilija. Hän on venäläisen romaanin\nperustaja.\n\nGogolin aloittama realismi kohosi Venäjän kirjallisuuden uudeksi\naallonnousuksi.\n\n_Ivan Aleksandrovitsh Gontsharov_ (1814-1891) julkaisi 1847 Tavallisen\ntarinan, jonka johdosta Belinski sanoi häntä \"vain runoilijaksi ja\ntaiteilijaksi\". Se riittääkin: Oblomovin (1857) nimihenkilö,\nmestarillinen kuvaus kaikesta siitä, mikä venäläisen sielussa on\nsaamatonta, vain aikomuksiin pysähtyvää velttoutta, on parempi\nherätyshuuto ja rangaistussaarna kuin paraskaan tarkoitusperäinen\njulistus. _Dmitri Vasiljevitsh Grigorovitsh_ (1822-1900) kirjoitti\nGeorge Sandin maalaiskuvausten herättämänä realistisia romaaneja\nköyhien talonpoikain elämästä (Kylä, 1846; Anton onneton, 1848).\n_Aleksander Nikolajevitsh Ostrovski_ (1824-1886), moskovalaisen\nkauppiaan poika, opiskeli ominpäin, toimi pikkuvirkamiehenä ja\nkirjoitti ympäristönsä tyypeistä eräänlaisen Lear-draaman nimeltä Me\nsovimme omiemme kanssa (1850): pettääkseen saamamiehensä kauppias\nsiirtää omaisuutensa vävylleen ja tulee itse petetyksi. Moskovalaisen\nkauppiasvanhoillisuuden kuvaus oli seuraavakin näytelmä: Jokainen\npysyköön paikallaan (1853), jossa kauppiaan karannut tytär\njoutuu isän tehtyä hänet perinnöttömäksi viettelijänsä hylkäämäksi ja\npalaamaan katuvaisena kotiinsa. Kuuluisin Ostrovskin näytelmistä on\nUkonilma (1860), jossa aviorikoksen tehnyt nuori vaimo tunnustaa\nharha-askeleensa julkisesti ukonilman synkän tunnelman peloittamana.\nVaimo, jota hänen miehensä ei ymmärrä ja jota anoppi kohtelee tylysti,\nmistä on seurauksena antautuminen vieraalle rakastajalle, esiintyy\ntämän jälkeen kirjallisuudessa usein, Suomessa esim. Juhani Ahon\nJuhassa. _Aleksei Konstantinovitsh Tolstoi_ (1817-1875) sepitti\nshakespearelaisen historiallisen trilogian Iivana Julman kuolema,\nTsaari Feodor Ivanovitsh ja Tsaari Boris, joka on pysynyt näyttämöillä\nja esittää vaikuttavasti aikakauden ajattelutavan ja uskomukset.\n\nNousevan venäläisen realismin suurnimi on _Ivan Sergejevitsh Turgenjev_\n(1818-1883), aatelismies Orelin piiristä, Jasnaja Poljanan\nnaapuristosta. Opiskellessaan Pietarin yliopistossa hän mm. sepitti\nStenio-nimisen Manfred-mukaelman (1837). Hän jatkoi lukujaan\nBerlinissä, oppi Moskovassa 1841 tuntemaan slavofiilien aatteita, joita\ntämän jälkeen johdonmukaisesti vihasi ja vastusti, yritti vasten\nluontoansa tshinovnikaksi ja antautui 1843 vapaaksi kirjailijaksi. 1847\nhän julkaisi ensimmäiset Metsästäjän muistelmat, joita jatkoi Parisissa\nmuutettuaan sinne 1848. Niiden synty kuuluu Maria Edgeworthin,\nBitziuksen, Auerbachin, Sandin ym. linjalle, joten ne ovat\naihepiiriltään uutta vain Venäjän kirjallisuudessa (sielläkin\nkilpailijoina Grigorovitsh ja Nekrassov). Yleiseltä kannalta oli uutta\nniiden korkea taiteellisuus, mm. äärimmäisen herkkä ja runollinen\nluonnontunne, ja se, että niissä ensimmäisen kerran käsiteltiin\nvenäläistä talonpoikaa muunakin kuin säälin kohteena: älykkäänä,\ntunteellisena olentona, johon orjuus vaikutti eri tavoin, riippuen\nyksilöistä. Turgenjev on siis kohottanut venäläisen talonpojan\nkirjallisuuteen uudessa antoisassa mielessä. Oltuaan 1852 käymässä\nVenäjällä ja nautittuaan siellä Gogolin kuoleman johdosta\nkirjoittamansa artikkelin palkkioksi kuukauden verran vankeutta\nTurgenjev asettui Baden-Badeniin laulajatar Viardot-Garcian\nelämäntoveriksi. Hänen nyt alkaneessa 1850-luvun tuotannossaan voi\neroittaa kaksi päälinjaa: puhtaasti tyylitaidon ja kertomisen ilosta\nsyntyneet pessimistiset elämänkuvaukset, ja \"tarpeettoman miehen\"\n(Tarpeettoman miehen päiväkirja, 1850) psykologiaa ja eri tyyppejä\nselvittelevät ajankohtaiset ja tarkoitusperäiset romaanit. Näiden\nsankari on Turgenjevin itsensä kaltainen, ulkomailla sivistyksensä\nsaanut venäläinen aatelismies, joka oikeastaan kelpaa vain --\nrakastajaksi ja täksikin sillä ehdolla, ettei asia kehity\ntraagilliseksi, missä tapauksessa hän pakenee. Rudinin (1855)\nnimihenkilö, Bakuninin mallin mukaan luotu sosialistinen haaveilija, on\nhalpamainen ja pelkuri viettelijä, mutta sittemmin tyyppi kohoaa\naatteellisesti ja siveellisesti korkealle, ihanteelliselle tasolle.\nAateliskodin (1859) Lavretski on kaikin puolin kunnonmies, mutta ei\nmenesty siksi, ettei jaksa toimia ratkaisevasti. 1860:n jälkeen\nkoittanut suhteellisesti vapaampi aika sai kirjailijan yrittämään\nvenäläisen sivistyneistön hengenelämän kuvaamista. Näistä romaaneista\nmainittakoon Isiä ja poikia (1862), jossa kirjailija mestarillisesti\nasettaa vastakkain naivin, ahtaan ja tietämättömän, mutta rakkaudessaan\nja hurskaudessaan inhimillisesti korkeatasoisen vanhan ja uuden\nluonnontieteellis-aineellisen maailmankatsomuksen kyynillistämän nuoren\nsukupolven. Kumman puolella kirjailijan myötämieli oikeastaan on,\nlienee vaikea sanoa. Varmaa on, että hän kuvasi nuoren Bazarovin\narmottomasti, koettamatta tehdä häntä -- kirjallisuuden ensimmäistä\n\"nihilistiä\" -- sympaattisemmaksi kuin mitä hän silloisen filosofian\nkannalta saattoi olla. Romaanissa Savua (1867) Turgenjev kuvasi\nsatiirisesti vallankumouksellisten haihattelua ja vanhoillisten\nmahdottomuutta. Hänen viimeinen suuri romaaninsa Neitseellinen maa\n(1877) kuvaa samoin kuin edellisetkin kirjailijan pyrkimystä\nosoittamaan, minkälainen oli oleva mies, jota uusi Venäjä tarvitsi.\nTäten asettamaansa kysymykseen hän ei kyennyt antamaan selkeätä,\nperusteltua vastausta. Muutettuaan 1871:n jälkeen Parisiin Turgenjev\nsairastui selkäydintautiin ja vaipui odottaessaan kuolemaa\ntuonpuoleisuuden mystilliseen harkintaan, minkä ilmaisi nyt syntyneissä\ntuotteissaan. Kirjailijana hänet on liitettävä Sandin, Thackerayn ja\nDickensin seuraan, jopa heidän oppilaakseen; apuopettajana on toiminut\nmyös Hugo. Filosofina hän oli pessimisti, etenkin Schöpenhauerin\noppilas. Itsenäisin hän oli harvinaisen hienona muototaiturina.\n\nVenäjän historiallisen romaanin aloitti kuten tiedämme Pushkin\nKapteenin tyttärellä 1836. Arvokkaita lisiä tähän linjaan olivat\n_Aleksei Tolstoin_ Ruhtinas Serebrjanyi (1861) ja Leo Tolstoin jo\nmainitsemamme Sota ja rauha (V, s. 362).\n\nVallankumouksellisista kirjailijoista mainittakoon _Aleksander\nIvanovitsh Herzen_ (1812-1870), joka oltuaan jo nuorena Siperiassa\nomisti länsimaiden sosialistiset ihanteet ja muutettuaan 1847\nulkomaille vaikutti sieltäpäin koko elämänsä näiden levittämiseksi\nVenäjälle. Levottomampi ja väkivaltaisempi sielu kuin hän oli _Mikael\nBakunin_ (1814-1876), josta sanottiin, että hän oli \"vallankumouksen\nensimmäisenä päivänä aarre, mutta toisena päivänä jo välttämättä\nammuttava\".\n\n_Mikael Jevgrafovitsh Saltykov_ (1826-1889, salanimi \"Shtshedrin\") ehti\nolla sekä karkoitettuna että kuvernöörinä -- hän oli ylhäistä sukua --,\nennenkuin ryhtyi ammattikirjailijaksi. Uupumattomasti ja paljastavan\nsatiirisesti hän sitten kuvasi lukuisissa novellistisissa\npiirrelmäkokoelmissa Venäjän maaseudun elämää ja epäkohtia. _Aleksei\nFeofilaktovitsh Pissemski_ (1820-1881) sepitti järkyttäviä kuvia\norjuuden aikaisista oloista (mm. romaanin Tuhat sielua ja näytelmän\nJulma kohtalo). Kiihkeä olevien olojen arvostelija oli _Nikolai\nAleksejevitsh Nekrassov_ (1821-1876), köyhistä oloista lähtenyt\nsatiirikko, joka sanoi siveellistä suuttumusta runoutensa varsinaiseksi\nlähteeksi ja kohdisti pilkkansa ja katkeruutensa yhteiskunnan kaikkia\npiirejä vastaan. Keskeisenä aatteena hänellä oli maaorjuuden\nlakkauttaminen. Vallankumouksellisuuden jyrkkä vastustaja, omintakeinen\nja etevä kirjailija oli _N. S. Ljeskov_ (1831-1895), jonka Noiduttu\nkulkuri on nykyaikainen pikareskiromaani ja samalla mitä sattuvin kuva\nvenäläisestä yhteiskunnasta ja sen eri kerroksista.\n\nNäin on saavuttu Toistoihin ja Dostojevskiin, jotka on kuvattu\npäätekstin yhteydessä. Heitä seuraava kirjailijapolvi ilmensi usein\nsitä pessimismiä, joka vähitellen valtasi Venäjän kansan sen todetessa\nunelmoidun uudenaikaisen vapauden ja yhteiskunnallisen oikeuden yhä\nvain viipyvän. Vapaaehtoisesti elämästä poistunut sielukas novellisti\n_Vsevolod Garshin_ (1855-1888) kuvasi vapauden kaipuuta ja\npessimismiään kertoessaan palmusta, joka kasvaa kasvihuoneeseen liian\npitkäksi ja sahataan poikki (Attallea princeps). _Anton Tshehov_\n(1860-1904), keuhkotautiin kuollut lääkäri, oli viisas ja\nmyötämielinen, hienosti irooninen elämän tarkkaaja, joka sielullisen\nrealismin keinoin elävöitti kaikkien säätyjen ihmiset ja sepitti\nrunsaan novellituotantonsa niin ehytsävyisesti, että siitä tuli hänen\naikansa ihmisten kokonaiskuva. Hän on Maupassantin hengenheimolainen,\nmutta elävämpi tunnevivahduksiltaan. Paitsi novelleja Tshehov kirjoitti\nmyös draamoja (Eno Vanja, Kirsikkapuutarha, Kalalokki ym.).\nDraamallista toimintaa niissä ei ole, mutta sitä enemmän lyyrillistä\ntunnelmaa, jolla pyritään aikaansaamaan päävaikutus. Tämä on jo\nOstrovskin Ukonilmasta alkanut venäläisen draaman erikoispiirre, jonka\ntapaa varhemmin Ranskasta, esim. Daudet'n Arlesittaresta, ja\nsymbolistisesta draamasta. Epätoivoinen pessimismi vallitsi _Fedor\nSologubin_ (oikea nimi Teternikov, 1863-1927) tuotannossa, joka on\nsyntynyt Baudelairen ja Verlainen vaikutuksen alaisena ja sisältää\nlyriikkaa, dramatiikkaa ja kertomataidetta. Hän oli Venäjän\ntyypillisimpiä symbolisteja. Muista maailmansodan aattokymmenluvun\npessimismin edustajista mainittakoon _Osip Dymov_ (s. 1878), Tuulen\ntavoittelua nimisen, nuorison haaveita tulkitsevan romaanin sepittäjä.\n\nTämän pessimistisen virtauksen rinnalla esiintyi venäläisille,\nvarsinkin slavofiileille tyypillinen uskonnollis-mystillinen virtaus,\njonka isä on tässä vaiheessa lähinnä Dostojevski. Sen edustajista\nmainittakoon Aljosha Karamazovin mallina ollut _Wladimir Solovjov_\n(1853-1900), mystillinen filosofi, jonka mielestä tositieto\noli samaa kuin usko, ja _Dmitri Mereshkovski_ (1865-1941), suurten\nmaailmanhistoriallisten romaanimaalausten luoja, joka pitää historiaa\nKristuksen ja Antikristuksen taisteluna ja toivoo Ibsenin tavoin\n\"kolmannen valtakunnan\", tiedon ja ristin sovintoa. Tarpeetonta on\nhuomauttaakaan hänen olevan vahvasti vakuutettu siitä, että tämän\nikuisen pulman ratkaiseminen on Venäjän kansan erikoisena kutsumuksena.\nKun bolshevismin valtaanpääsy Venäjällä näyttää merkitsevän\nAntikristuksen voittoa, on kirjailijan näkemys sen johdosta muuttunut\nmielikuvaksi lännen taistelusta itää ja sen vaarallista vaikutusta\nvastaan. Mereshkovskin puoliso _Sinaida Hippius_ on mystillinen\nlyyrikko, jolle runous on \"rukousta\". _Andrej Belyi_ (Bugajev,\n1880-1929), muusikko ja filosofi, syventyi Mereshkovskin tapaan idän ja\nlännen arvoitukseen kirjoittaen siitä laajan romaanitrilogian, jossa\nvenäläisellä lahkomystiikalla on tärkeä sija.\n\nRanskalaisten symbolismi ja sen englantilaiset, saksalaiset ja\nbelgialaiset muunnokset herättivät Venäjällä vilkasta vastakaikua ja\nrintaman kääntymistä tarkoitusperäistä yhteiskunnallista kirjallisuutta\nvastaan. Sologub jo mainittiin. Huomattavia \"dekadentteja\", joiksi\nvenäläiset mieluiten itsensä määrittelevät, ovat _Konstantin Balmont_\n(k. 1867) ja _Valerij Brjusov_ (1873-1924). Heidän rinnallaan on\nmainittava pari nuorempaa: romaanikirjailijat _Mikael Kusmin_ (k. 1876)\nja _Aleksei Remisov_ (k. 1877). Edellinen ei ole päässyt Dostojevskin\nvarjon ulkopuolelle, vaan toistelee varsinkin tämän nuoria miehiä,\nAljoshaa ja ruhtinas Myshkiniä; jälkimmäinen viihtyy parhaiten\nmaakylien naivin alkuhurskauden ilmanalassa.\n\nSymbolistit kuten tiedämme pyrkivät erikoisesti ilmentämään \"puhdasta\nrunoutta\", mikä onnistui useimmiten huonosti sen tekemällä tehdyn\nmuodon vuoksi, johon he harhautuivat. Tämä herätti vastavirtauksen,\njota voidaan sanoa uudeksi realismiksi eli todellisuuskuvaukseksi ilman\nnaturalistista tai muuta tarkoitusperäisyyttä. Tämän suunnan\nkirjailijoita on v:n 1933:n Nobel-palkinnon saaja Ivan Bunin (s. 1870),\ntunnelmallinen, selvänäköinen, puolueeton ja rauhallinen maalaisaatelin\nja talonpoikain elämän kuvaaja (mm. romaani Kylä), jolle sanottu\npalkinto annettiin \"siitä ankarasta taiteellisuudesta, jolla hän on\nedustanut proosarunouden klassillista venäläistä linjaa\". Taiteessaan\nBunin on lähinnä Kellerin heimolainen. _Aleksei Nikolajevitsh Tolstoi_\n(s. 1882) on samanlaatuinen kansanelämän kuvaaja, lisänä vain leveä\nhuumori (romaani Terentij Generalov). _Ivan Shmeljov_ (s. 1873) on\ntämän uusrealistisen suunnan kolmas etevä kirjailija, vanhan\nmoskovalaisen kauppiaselämän kuvaaja (Ihminen). Kaikki kolme ovat\nbolshevismin vannoutuneita vastustajia.\n\nPessimistien, mystikkojen, dekadenttien ja realistien rinnalla toimi\nryhmä kirjailijoita, jotka pyrkivät Venäjän uudistamiseen\nyhteiskunnallisen radikalismin kautta ja uskoivat toivorikkaasti tämän\nolevan mahdollista. _Wladimir Korolenko_ (1853-1921) oli sivistynyttä\nsukua, radikaali, mutta ei marxilainen. Hänen Ukrainaa ja Siperiaa\nkuvaavat romaaninsa ovat täynnä rakkautta ihmisiä ja maata kohtaan,\ntehtyjä hienolla, hillityllä realismilla. Sokeassa soittajassa hän mm.\nosoittaa symbolisteille ominaisella tavalla ääni- ja väriskaalojen\nrinnakkaisuuden. Tunnetumpi Euroopassa kuin hän oli _Maksim Gorki_\n(Aleksei Maksimiovitsh Peshkov, 1868-1936), pikkueläjän poika\nNizhni-Novgorodista, kulkuri ja koulua käymätön itseoppinut. 1878 hän\nteki maailmantuskan vallassa itsemurhayrityksen, mutta parantui\nhaavastaan; seurauksena oli kuitenkin keuhkotauti. Hänen kehitykseensä\nvaikutti Korolenkon suopea ohjaus, kirjailijakutsumuksen heräämiseen\nmm. Balzac. Gorkin tuotanto, joka alkoi 1892 julkaistulla kertomuksella\nMakarin uni, sisältää painavimpana osanaan hänen kulkurinovellinsa,\njoissa hän kauniisti, hillityn realistisesti, kuvaa Venäjälle\ntyypillistä kulkurielämää. Novellit ovat vaikuttavia varsinkin silloin,\nkun kirjailija osaa paljastaa ryysyläisestä jalon voimakkaan ihmisen\n(Tshelkash). Venäjän tasankojen ja elämän rannattomuus sekä molempien\nyllä väräjävä kaukaisuuden kaipaus on tulkittu runollisesti. Vähemmän\nonnistuneita ovat Gorkin romaanit. Kulkuriromantiikan, elämän tragiikan\nja inhorealismin omituinen vaikuttava synteesi on näytelmä Pohjalla\n(1902). Gorki oli bolsheviikkien erikoisesti suosima kirjailija ja\npuolusti heitä Euroopan syytöksiä vastaan. Novelliensa antamaa suuren\ntaiteen lupausta hänen tuskin voi sanoa täyttäneen. Hänen\n\"oppilaistaan\" mainittakoon _Leonid Andrejev_ (1871-1919), sosialisti,\nmutta bolsheviikkien vastustaja, symbolististen draamojen ja romaanien\nsepittäjä, jonka venäläis-japanilaisen sodan jälkeen ilmestynyt\nPunaista naurua (1905) oli aikanaan kuuluisa. Hänen taiteellisesti\nhuomattavin teoksensa on Seitsemän hirtetyn historia, kuvaus\nhirttokuolemaa odottavien sielunelämästä ja samalla julistus\nkuolemanrangaistusta vastaan. _Aleksander Kuprin_ (1870-1938) kuului\nmyös Gorkin ryhmään. Hänen naturalistiset romaaninsa (Kaksintaistelu\nym.) upseerien, puoli- ja alamaailman elämästä sisälsivät\nyhteiskunnallista syyttelyä ja ennustivat vallankumouksen tuloa. Ne\neivät ole taiteellisesti korkeata luokkaa, vaan kuuluvat\nkaupustelukirjallisuuden lähimaille. Gorkin vakava eetillinen sekä\npyrkimys että vaatimus joutui vielä enemmän harhateille _Mikael\nArtzybashevin_ (1878-1927) romaaneissa (Sanin, Viimeiseen pisteeseen,\nym.), joissa yhteiskunnallisten uudistusvaatimusten varjolla\nsyvennyttiin mitä räikeimpään sukupuolisuuden kuvaukseen. Niillä ei\nollut oikeutta syyttää yhteiskuntaa turmeltuneisuudesta, sillä ne\nolivat itse sekä sen tuloksia että turmelijoita.\n\nMarrask. 7 p. 1917 voitolle päässyt bolsheviikkien kumous merkitsi\nuuden aikakauden alkua myös kirjallisuudessa: sen oli nyt tulkittava\nuusien vallanpitäjien kommunistista ideologiaa. Entisten kirjailijoiden\njoko paettua ulkomaille tai vaipuessa hiljaisuuteen, unelmoimaan\nmenneisyyden kauneudesta ja pian koittavasta pelastuksesta, aluksi\nesiintyivät suuriäänisimpinä futuristit, jotka tahtoivat luoda ei vain\nsisällykseltään vaan muodoiltaankin kokonaan uuden kirjallisen taiteen.\nHeidän johtavia runoilijoitaan olivat _Wladimir Majakovski_\n(1891-1930), koneiden ylistäjä, uutuuksiinsa kompastunut kieltämätön\nkyky, joka kuitenkin poistui onnelastaan vapaaehtoisesti, ja\n_Aleksander Block_ (1880-1921), jo ennen sotaa esiintynyt huomattava\nromanttinen runoilija, jonka vallankumousrunoelma Kaksitoista jäänee\njärkyttävimmäksi ilmaukseksi Pietarin elämästä talvella 1917-1918. Pian\nkuitenkin Bolshevikian köyhälistökulttuurin keskushallitus \"proletkult\"\njärjesti kirjallisuuden aatteidensa palvelijaksi. Näin syntyneen\ntuotannon aihepiireistä ovat mainittavia (1) \"sankarikausi\" eli\nproletaarien taistelu vanhaa järjestelmää vastaan; (2) talonpoikain\nolot ja muutokset niissä; (3) tehtaiden rakentaminen; (4) kaupunki ja\nvaltio; (5) uudet elämänmuodot ja nuoriso. Ensimmäisen ryhmän\nlukuisista kirjailijoista on saavuttanut eurooppalaisen maineen kasakka\n_Mikael Sholokov_ (s. 1904) romaanillaan Hiljaa virtaa Don, joka on\nkuvaus vallankumouksen kaikista vaiheista katsottuna kasakkain ja\ntalonpoikain kannalta ja kerrottuna nuoren kasakan seikkailujen\nkehyksissä. Uuden kyläkirjallisuuden edustajana on saavuttanut mainetta\n_Fedor Panferov_ romaanillaan Pieniä puita (Brusski) eli kuvauksellaan\ntyhjätaskujen kommunistisesta yhteiskunnasta. Panferov, joka on itse\ntalonpoika, kertoo asiantuntevasti ja puolueettomasti. Teollisuuden\nerikoisrunoilija on _Fedor Gladkov_ (s. 1883), Gorkin oppilas,\nSementti-romaanin eli kommunistisen työn ja työmiehen eepoksen\nja ylistyksen kirjoittaja. _Boris Pilnjak_, joka aloitti\nvallankumousromaanilla Alaston vuosi, on siirtynyt ylistämään\nviisivuotissuunnitelmaa romaanissaan Volga laskee Kaspianmereen, joka\non laaja utopia tulevasta teollistetusta Venäjästä. _Konstantin Fedin_\n(s. 1892), sotilas, muusikko, sanomalehtimies, on bolshevistisen\nkaupunkielämän kuvaaja, jonka romaani Veljekset liittyy Dostojevskin\nKaramazovin veljesten rinnalle sen uudenaikaiseksi vastineeksi. _Ilja\nEhrenburg_ (s. 1891) on levoton satiirinen psyke, joka ei ole laajassa\ntuotannossaan saavuttanut taiteellista eikä eetillistä tasapainoa.\n_Mikael Lykovin_ nimihenkilö ei voi vallankumoustaistelujen jälkeen\nlöytää sijaansa elämässä, vaan rappeutuu ja muuttuu keinottelijaksi.\nUutta elämänmuotoa käsittelevästä kirjallisuudesta mainittakoon\n_Tarassov-Rodinovin_ romaani Suklaatia, jossa kuvataan bolsheviikkien\nsankarityyppiä, miestä, joka syyttömänäkin alistuu kuolemaan, koska\nymmärtää tämän koituvan aatteelle hyödyksi.\n\nVenäjän uusi kirjallisuus on liian läheinen, jotta siitä voisi saada\nselvää kuvaa ja sitä oikein arvioida. Se vain voidaan sanoa, että se on\nperinpohjaisemmin politisoitua kuin mikään aikaisempi kirjallisuus.\n\n\n14\n\n_Puolan_ kirjallisuuden kuvausta (IV, s. 500) jatkamme mainitsemalla\n_Julian Ursin Niemcewiczin_ (1758-1841), valtiomiehen, maanpakolaisen\nja runoilijan, jonka tuotannosta on tullut pysyväiseksi kokoelma\nPuolalaisten historiallisia lauluja (1816). Näiden aiheina ovat\npuolalaisten kansallissankarit alkaen Sigismund I:stä. Draaman alalla\nkunnostautuivat _Aloysius Felinski_ (1771-1820), joka sepitti\nhistoriallisen tragedian Barbara Radziwill, ja Molièreltä oppia ottanut\nkomediain kirjoittaja _Aleksander Fredro_ (1793-1876), joka vietti\nnuoruutensa Parisissa. Mutta vaikka tyyli oli ranskalainen, olivat\nhenkilöt silti aitoja puolalaisia. Fredroa voidaan hyvällä syyllä pitää\nPuolan kansallisen draaman perustajana.\n\nKaikki aikaisemmat runoilijat joutuivat sitten _Adam Mickiewiczin_\nvarjoon; viittaamme siihen, mitä hänestä on ennen sanottu. Toinen\nhuomattava romanttinen runoilija oli _Juliusz Slowacki_ (1809-1849),\njoka asui v:sta 1831 Parisissa. Hänen tuotannossaan, jossa voi todeta\nEnglannin ja Ranskan romantikkojen sekä Danten, Shakespearen ja\nCalderonin vaikutusta, ovat tärkeimmällä sijalla ajankohdan tyyliset\nromanttiset pienoiseepokset, esim. Munkki, Don Juanista saatu\nmerirosvorunoelma Lambro, dantemainen Puolan kärsimysnäky Anhelli,\nottava rimalla sepitetty byronilaisesti hirtehissatiirinen Beniowski,\nmanfredilainen Kordyan ym. Vielä syvemmälle haaveisiinsa vajonnut\nromantikko ja mystikko oli Parisissa syntynyt ja kuollut _Zygmunt\nKrasinski_ (1812-1859), jonka vertauskuvallinen draama Ei-jumalainen\nkomedia (suomennettu) esittää Puolan kärsimyksien historiaa. Sen\njohdosta, että Krasinskin isä oli mennyt venäläisten palvelukseen, hän\njoutui aiheettomasti epäillyksi samanlaisista sympatioista, mikä\nkatkeroitti hänen elämäänsä. Hänen runoutensa on haudan reunalla\nlausuttua valitusta; hauta on Puola.\n\nKaikki nämä Puolan suuren kansalliskirjallisuuden luojat olivat\nemigrantteja, joiden kirjat olivat kotimaassa kiellettyjä. Täälläkin\nsentään oli kirjailijoita, jotka vaikka mukautuivat uusiin oloihin\nsilti tuottivat muistamisen arvoisia teoksia. Monipuolinen, miellyttävä\nromaani-, novelli- ja draamaseppo sekä lyyrikko oli _Josef Ignacy\nKraszevski_ (1812-1887), liberaali, joka tuotantonsa keveydestä\nhuolimatta aina valvoi edistyksen asiaa. Lukuisista muista\nkirjailijoista mainittakoon vain ansiokas runoilija _Adam Asnuk_\n(1838-1894), romantiikasta realismiin siirtyvä lyyrikko ja dramaatikko.\n\n1800-luvun jälkipuoliskon kirjailijoista saavutti Euroopan-maineen ja\nNobel-palkinnon (1905) _Henryk Sienkiewicz_ (1846-1916),\nviimeksimainitun \"suurenmoisista ansioistaan eepillisenä kirjailijana\".\nEepikon-uransa Sienkiewicz aloitti nykyaikaiskertomuksilla (1872),\njotka sepitti silloisen realistisen suunnan mukaisesti terävällä\nhuomiokyvyllä ja huolitellulla sanonnalla, mutta ilman syvempää\nsielullisen eläytymisen kykyä. Innostuneemmin kuin nämä puolalaiset\nottivat vastaan hänen kansallista historiaa esittävät romaaninsa\nTulella ja miekalla (1884), Vedenpaisumus (1886) ja Pan Wolodyjowski\n(1890), jotka kuvaavat puolalaisten taisteluja 1600-luvulla kasakoita,\nturkkilaisia ja ruotsalaisia vastaan. Kun kirjailija esitti puolalaiset\nkaikkien sankarihyveiden lipunkantajiksi ja osoitti etevää kuvaustaitoa\nsekä yksityisten henkilöiden hahmottelussa (Falstaff-tyyppi Zagloba)\nettä suurien taistelujen maalarina hänet julistettiin kansalliseksi\nsuurkirjailijaksi. Parin nykyaikaisromaanin jälkeen (Ilman dogmia,\nsuomeksi Anielka, ja Polanieckien perhe), jotka työnsä hienoudesta\nhuolimatta jäivät puolinaisiksi saavutuksiksi, Sienkiewicz turvautui\ntaas vahvimpaan aseeseensa, historialliseen romantiikkaan ja sepitti\nChateaubriandin Marttyyrien linjaan kuuluvan Quo vadis-romaaninsa\n(1896), joka tuli suosituksi kaikissa maissa. Tämän jälkeen hän\nkirjoitti kaksi Puolan keskiaikaa kuvaavaa romaania: saksalaista\nritarikuntaa ja taistelua sitä vastaan käsittelevät Saksalaisritarit\n(1900) ja Kunnian kentällä (1906). Sienkiewicz virkisti teoksillaan\nsorron alla huokailevaa kansaansa ja on sikäli puolalaisten kannalta\narvosteltuna erikoisasemassa. Ulkopuolisetkin oivaltavat tämän olevan\nsuuri ansio, vaikka huomauttavatkin, että se olisi vielä suurempi, jos\nkirjailija olisi välttänyt liian karkeata oman kansan kehua ja\nvihollisten halventamista sekä pyrkinyt päämääriinsä lähtien siltä\ntasolta, johon Vänrikki Stoolin tarinat kuuluvat. Maalatessaan esim.\nvastoin historiallista totuutta Arvid Wittenbergin kurjaksi julmuriksi\nja pelkuriksi -- seikka, jota Ruotsin akatemia tuskin lienee palkintoa\nperustellessaan huomannut -- Sienkiewicz harhautui puolueellisuuteen,\njota eivät parhaatkaan kansalliset näkökannat tee oikeutetuksi. Tämä\nvaikeasti torjuttavissa oleva moite estää Sienkiewicziä nousemasta\npuolueettoman, inhimillisen runoilijatuomarin tasolle ja vähentää hänen\ntaiteellisia ansioitaan. Hänen taiteellista tahdikkuuttaan saattaa\nlisäksi epäilemään se, että hän -- ehkä realistisen tunnontarkkuuden\nvaatimuksesta -- kuvaa yksityiskohtaisesti äärimmäistä sielullista ja\nruumiillista kärsimystä, varsinkin barbaarimaista kidutusta, tyydyttäen\nsiten kansallista raadollisuuden tunnetta ja alkeellista kostonjanoa\ntavalla, joka sivuuttaa kauneuden rajan ja tyrmistyttää. Kenen silmät\novat auenneet huomaamaan Sienkiewiczin romaaneissa nämä kaksi\nperusvirhettä hän kieltäytyy yhtymästä siihen liioiteltuun kiitokseen,\njota tämä jännittävä ajanvietekirjailija on saanut.\n\nRealisteista mainittakoon vielä _Eliza Orzeskowa_ (1842-1907), jonka\nGrodnon juutalaisten elämää yksityiskohtaisen tarkasti kuvaava Meir\nEzofowicz ja Liettuan talonpoikain elämästä ja heidän maansa ryöstöstä\nkertova Niemenin rannoilla ovat syystä arvostettuja. Puolan\nansiokkaimpia kertojia oli _Boleslaw Prus_ (Aleksander Glowacki,\n1847-1912), harkitseva, syvällinen, hitaasti etenevä eepikko,\njonka Nukke (Lalka) on vaikuttava kuva silloisten puolalaisten\nvaltiollis-yhteiskunnallisista haaveista. He asettivat itselleen ensin\npäämäärän ja uskoivat omistavansa sen saavuttamiseen tarpeelliset\nvoimat, sen sijaan että olisivat laskeneet voimansa ja asettaneet\npäämääränsä sen mukaan. Prus ei kuitenkaan ollut pessimisti, vaan uskoi\nuuden polven saavuttavan sen, mihin hänen oma aikansa ei kyennyt.\n\nNuoren Puolan kirjailijoista on muistettava ensimmäisenä _Stanislaw\nPrzybyszewski_ (1868-1927), strindbergiläisen naturalismin ja\nsymbolismin sekä Krakovassa ilmestyneen Elämä-lehden (Zycie) ympärille\nkokoontuneen ryhmän johtaja. Hän oli kuulunut Berlinissä Strindbergin\npiiriin ja julisti älyn voimattomuutta ja \"alastoman sielun\"\nratkaisevaa merkitystä, viettien, eritoten sukupuolivietin, ja\nalatajunnallisuuden valtaa. Moraalia ei ole, taide on oma\ntarkoituksensa. Draamoissaan hän taas kuvasi tekojemme seurauksia ja\nrangaistuksia, tullen siis takaisin moraalin piiriin. Strindberg\non hahmotellut hänet Infernossa. _Wladislaw Reymontille_\n(1868-1926) annettiin v:n 1924:n Nobel-palkinto \"hänen suuresta\nTalonpojat-kansalliseepoksestaan\". Tämä teos, Chlopi (1904-1909), vie\nlukijan Puolan talonpoikien keskuuteen ja kuvaa heidän elämänsä eri\nvuodenaikoina sekä aineelliselta että henkiseltä puolelta. Reymont oli\ntarkka huomioitsija ja osasi kohottaa näkyviin sen, mikä oli\ntalonpoikain elämän perusrakenteelle kuvaavaa. Hänen eepoksensa etenee\nleveänä, hitaana virtana, mutta avautuu kauniiksi sille, joka eläytyy\nsiihen. Korkeammalle kuin aina maahan tuijottava Reymont kohotti\nkatseensa _Stefan Zeromski_ (1864-1925), kansansa sieluntuskien\nmukanakärsijä, poliittinen julistaja ja runoilija. Hänen tuotantonsa\nparhainta ovat Uskollinen virta (Wierna rzeka), joka esittää 1863:n\nmurhenäytelmän runollisen pätevästi, Kodittomat, jonka sisällyksenä on\ntutkimus tekijän oman ajan henkisestä ja aineellisesta tilasta, ja\nTuhkaa, joka kuvaa Napoleonin ajan toiveita ja pettymyksiä. Zeromski on\nollut kansansa omatunto. Muista maailmansodan aattona maineeseen\npäässeistä kirjailijoista muistettakoon _Waclaw Berent_ (1878-1940),\nobjektiivinen kuvaaja ja terävä ihmistuntija, joka on osoittanut\nromaaneissaan (Äiti -- Prochno, Talvikylvöä -- Ozimina), kuinka\nelämälle vierasta ja tyhjänpäiväistä silloinen hienostunut\nylimyskulttuuri oli.\n\nMaailmansodan jälkeinen uusi Puola ei ole vielä, monipuolisen ja\nvaltavan rakennustyönsä vuoksi, ehtinyt kirjallisuuden alalla\ntoteuttamaan niitä lupauksia, joita se oli antanut, eikä niitä\nhaaveita, jotka näyttivät tarvitsevan vain vapautta muuttuakseen\nloistavaksi todellisuudeksi. Lukuisista kirjailijoista on herättänyt\nerikoista huomiota _Juljusz Kaden Bandrowski_ (s. 1885), joka on\nKenraali Barcz-romaanissaan kuvannut Pilsudskin kaltaisen\nkansanjohtajan ja valtakunnanrakentajan sielunhistorian: kansan edun\ntieltä on oman onnen empimättä väistyttävä; mahtavana ja yksinäisenä\ntällainen johtaja on lopuksi yli-inhimillinen vapauden ja vallan\nvertauskuva. Bandrowski on vielä kuvannut porvarillisuuden ja\nbolshevismin välillä horjuvaa puolalaista työväkeä (Lenora, Tadeusz) ja\nnuoruusaikaansa (Äitini kaupunki, Unohdetun leppälehdon varjossa).\n\n\n15\n\n_Tshekkiläisten_ kirjallisuus (IV, s. 500) pääsi kehittymään\nvarsinaisella kansallisella pohjalla vasta Dobrovskyn ja muiden\nherätystyön jälkeen, Itävallan itsevaltiuden loputtua ja demokraattisen\nparlamenttaarisen valtioelämän alettua 1859. Uranuurtajia olivat\nprofessori _Josef Jungmann_ (1773-1847), Laulun kellosta, Kadotetun\nParatiisin ja Hermannin ja Dorotean kääntäjä; Jenassa opiskellut\nkansallistietoisen sonettisikermän Slawan tyttären runoilija,\ninnostunut panslavisti _Johann Kollar_ (1793-1852); _Franz Ladislav\nCelakovsky_ (1799-1852), kansanrunouden kokooja, joka osasi siirtää sen\ntuoreuden omaan lyriikkaansa; Böhmin historian kirjoittaja, esteetikko\n_Franz Palacky_ (1798-1876); ja poliitikko ja sanomalehtimies _Karl\nHavlicek_ (1821-1856), maansa \"vapaan ajatuksen isä\". Näiden työn\npohjalta alkaneen uudemman kirjallisen elämän keskushenkilö oli\n_Svatopluk Cech_ (1846-1908), byronilaisen romantiikan varjosta\nlähtenyt, panslavismiin innostunut runoilija, jonka eepokset\n(Aadamilaiset, 1874, ym.), lyriikka (Slaavin lauluja, ym.) ja muu\nrunsas tuotanto ilmaisevat lauhtumatonta ihastusta slaavilaista\nrenessanssia toivovaan aatteeseen. Slaavilainen hegemonia oli oleva\nihmiskunnalle siunauksellinen mm. siksi, että humaanisuus ja\ndemokraattisuus olivat muka ottaneet slaavilaisen sydämen\nmieliasunnokseen. Hänen runolliset lahjansa pyrkivät usein häipymään\nretoorisuuden alle. Etevämpiä runoilijoita kuin hän olivat _Jan Neruda_\n(1834-1891), Hautausmaan kukkien romanttisesti herkkä ja heinemäisesti\nsärkynyt sepittäjä, ja _Josef Vaclav Sládek_ (1845-1912), kansanlaulun\nparhaiden ominaisuuksien siirtäjä taidelyriikkaan (Kylälauluja ja\ntshekkiläisiä sonetteja). Näiden kolmen erikoisesti kansallisen\nrunoilijan rinnalla on muistettava _Julius Zeyer_ (1841-1901), jonka\nlevoton sielu lopuksi löysi rauhan katolisuudessa ja ilmaisi tämän\nkauniisti Marian puutarhassa ja Ristin legendoissa, ja _Jaroslav\nVrchlicky_ (Emil Frida, 1853-1912), Elämän ja kuoleman ja\nToivioretkeläisen laulujen runoilija. Molemmat olivat filosofisia,\nkosmopoliittisia sieluja, nykyajan tshekkiläisen kirjallisuuden\nvälittömistä edeltäjistä tärkeimpiä. Historiallisen romaanin luojana\nansioitui _Alois Jirasek_ (1851-1930), jonka Valkeanvuoren taistelun\njälkeisestä vaikeasta ajasta kertova Pimeys (Temno) oli maailmansodan\naikana itsenäisyyshenkeä lietsova kansallisteos. Tshekkiläisen\ntalonpoikaiselämän etevä ja väsymätön kuvaaja oli _Josef Holececk_\n(1853-1929), jonka laaja, keskeneräiseksi jäänyt romaani\nMeikäläiset (Nasi) on kaikkea länsieurooppalaisuutta torjuva ja\npatriarkallis-kansalliseen vanhoillisuuteen pitäytyvä uskontunnustus,\nalkukristillisyyden ja talonpoikaisuuden synteesi, aitotshekkiläinen\nluomus.\n\n1887 perustivat _Thomas Garrigue Masaryk_ (1850-1937) sekä eräät muut\naikakauslehden Hetki (Cas) ja alkoivat kehittää Nuoren Tshekin eli\n\"realistien\" ohjelmaa päämääränä isänmaan itsenäistyminen ja\nkirjallisuuden suuntaaminen työskentelemään sen saavuttamiseksi.\nHedelmät kypsyivät 1918 ja kohtalo salli Masarykin itsensä korjata ne\nvaivainsa palkinnoksi. Nuorten runoilija oli _Josef Svatopluk Machar_\n(1864-1942), sanomalehtimies ja satiirikko, jonka paras lyriikka on\nlöydettävissä sikermistä Tristum Vindobona ja Missä ruusujen tulisi\nkukkia. Dekadenttinen lyyrikko _Anton Sova_ (1864-1928) ei ollut\npessimisti, vaan nousi raadollisuudestaan aina uudistuvan toivon\ntunnelmiin. Hänen sotarunonsa Kotimaan lauluja on tshekkiläisen\nlyriikan arvosaavutuksia. Syvästi aatteellinen _Ottokar Brezina_\n(1868-1929) piti esikuvanansa Angelus Silesiusta, joka oli hänestä\nviisauden kaivo. Dehmel, Rilke ym. ovat kunnioittaneet häntä mestarina.\nTila kieltää luettelemasta niitä monia lyyrikkoja, jotka ovat nyt\nmainittujen rinnalla kaiuttaneet koko sävelasteikkoa alkaen Brezinan\nhurskaudesta aina dekadenttien ja kommunistityrtaioksien\nkumoukselliseen räikeyteen saakka. Proosan alalla ei tshekkiläinen\nkirjallisuus jaksanut nousta vielä maailmansotaan mentäessä\narvokkaammalle tasolle. Mainitun suurtapahtuman aikana julkaisi\n_Jaroslav Hasek_ (1880-1920) romaanin Kunnon sotilas Svejk (lopun\nkirjoitti tekijän kuoltua Karel Vanek), jonka lähtökohtana on\ntshekkiläisesti silmitön, kansalliskiihkoinen viha Itävaltaa ja\nvarsinkin sen armeijaa, saksalaisia ja katolista papistoa vastaan,\ntarkoituksena näiden halventaminen niin suuressa määrässä kuin suinkin,\nja sisällyksenä uskomaton \"elokuva\" yksinkertaisen, vilpittömän, aina\nyhtä kirkkaasti ja lapsellisesti katselevan, ylipäätänsä sympaattisen\npikku sotilas Svejkin kokemuksista ja seikkailuista. Tämä alkuaan\nvihottain ilmestynyt rabelaismaisen irvokas kaupusteluromaani on\nyksipuolisesta tarkoitusperäisyydestään ja rakenteensa päättömyydestä\nhuolimatta toisin kohdin aidosti humoristinen. Sen lähimmäksi\nvertauskohdaksi sopii Simplicissimus (III, s. 262). Lukuisista muista\nkirjailijoista mainittakoon vain _Jaroslav Durych_ (s. 1886), katolinen\nmutta siitä huolimatta tunnustusta saavuttanut Novaliin henkinen\nlyyrikko ja romaanikirjailija, jonka Wallenstein-aiheinen\nhistoriallinen romaani Hairahdus on vapautunut kiihkokansallisesta\nyksipuolisuudesta. Durych on runoillut vaikuttavasti köyhän ja\nvaatimattoman elämän kauneudesta. Dostojevskin vaikutuksen alaisena\ntyöskennellyt _K. M. Capek-Chod_ (1860-1927) kirjoitti naturalistisia,\njuoneltaan mutkallisia ongelmaromaaneja (Molemmat Henrikit). _Karel\nCapek_ (s. 1890) on tullut tunnetuksi mm. Suomessakin esitetystä\nbolshevistisutopistisesta \"robottinäytelmästään\" R.U.R. (1921).\nTaiteellisesti kypsintänsä hän lienee aikaansaanut novelleissaan.\n\n_Bulgarialaisten_ kirjallisuus (IV, s. 501) kehittyi kansan\nsorronalaisuuden vuoksi perin hitaasti, varsinkin kun sen hyväksi\nvoitiin vuosisadan alkupuoliskolla työskennellä vain ulkomailla.\nEsitaistelijoista muistettakoon _Ivan Andrejev Bogorov_ (1818-1892),\njoka julkaisi Leipzigissä bulgariankielistä sanomalehteä ja perusti\nKonstantinopoliin bulgarialaisen kirjapainon. Bulgarialaisen tieteen\nperustaja on kielentutkija _Konstantin Fotinov_ (1800-1849). Munkki\n_Neofit Petrov Bozveli_ (n. 1785-1848), joka haaveili Konstantinopolin\nsaamisesta slaavilaisuuden pääkaupungiksi, kirjoitti Äiti Bulgarian,\näidin ja pojan keskustelun bulgariankielen alennustilasta. Valtiollisen\nvapauden hyväksi työskenteli uupumattomasti _Georg Stoikov Rakovski_\n(1818-1867). _Petko Raco Slavejko_ (1827-1895) julkaisi 1845\nensimmäisen bulgarialaisen taideballaadin ja koetti syrjäyttää\nkansallissävyisellä lyriikallaan kreikkalaisia ja turkkilaisia lauluja,\nmissä onnistuikin. Ensimmäinen bulgarialainen kertoja oli _Ljuben\nKaravelov_ (1837-1879), joka kuvaili novelleissaan kansansa\nkärsimyshistoriaa. Körnertyyppinen vapauslyyrikko oli _Christo Botev_\n(1847-1876). _Dobro Vojnikov_ (1833-1878) loi bulgarialaisen teatterin.\nKirkollinen (1860) ja valtiollinen itsenäistyminen (1879) avasivat tien\nkansalliskirjallisuuden vapaalle kehittymiselle, joka kuitenkin\ntapahtui aluksi odotettua hitaammin siksi, että kaikki voimat\ntarvittiin valtiollis-yhteiskunnalliseen uudisrakennustyöhön.\n_Ivan Mincov Vazov_ (1850-1921), itsenäisyysmies ja sittemmin\nopetusministeri, on kuvannut ansiokkaasti kansansa vapaustaistelua\nromaanissa Ikeen alla (suomennettu), joka on käännetty monille\nkielille. Vazov oli myös herkkä, romanttinen vapaus- ja\nluonnonlyyrikko. Taipuisan ja sointuisan kielen käyttäjänä ja\nlänsimaisten kirjallisuusmuotojen viljelijänä hänellä on Bulgarian\nuudessa kirjallisuudessa perustajan asema. Hänen ystävänsä _Konstantin\nVelickov_ (1856-1907), joka sai kärsiä paljon turkkilaisten\naikana, mutta kohosi sitten korkeisiin arvoihin, osoittautui\nKonstantinopolilaisissa soneteissaan eteväksi sekä runoilijaksi että\nmuototaituriksi. Hän rakenteli myös draamoja. Professori _Stojan\nMihailovski_ (1856-1927) tuli tunnetuksi filosofisena runoilijana,\njonka Laulu pahasta asettuu Carduccin vastaavan hymnin rinnalle.\nAnsiokas humoristi oli _Aleko Konstantinov_ (1863-1897), jonka Serkku\nGanju kuvaa bulgarialaisen nousukkaan seikkailuja hänen ollessaan\nmatkalla lännessä myymässä ruusuöljyjään. Länsieurooppalaisia\nkirjallisuusihanteita edustavan Mysl- (\"Ajatus\") lehden ryhmästä\nmainittakoon _Penco P. Slavejkov_ (1866-1912) museomies, eepillinen\nrunoilija, joka käytti kansanrunousaiheita, ja myös lyyrikko. Erikoista\nhänen filosofiassaan on vakaumus aatteen kuolemattomuudesta (Hymnejä\nyli-ihmisen kuolemalle) ja kaukaisen onnen kaipuu (Autuaiden saarilla).\n_P. K. Javorov_ (1877-1915) oli sosialisti, joka luuli Heräämisessään\nlöytäneensä tien sopusointuun ja onneen, mutta pettyneenä poistui\nvapaaehtoisesti elämästä. _Petko J. Todorov_ (1879-1916) saavutti\nparhaimpansa draaman alalla, kuvaten kansantarustoa (Muurarit,\nSamovile, Käärmehäät) ja yhteiskunnallisia aiheita. _Kiril Christov_\n(s. 1875) on dionyysinen aistihurmiolyyrikko, dekadentti, joka on\nsaavuttanut menestystä Töllien lauluilla ja runodraamalla Bojan\nlumoaja. Yhteiskunnallista romaania on koettanut luoda _Anton T.\nStrasimirov_ (s. 1870), tarkoituksenaan velton sivistyneistön\nherättäminen ymmärtämään työn merkitystä. Tolstoilla on ollut\nBulgariassa ihailijansa (_St. Andrejcin ja N. A. Venetov_). Nuorista on\nlyyrikkona etevin  _Nikolai Liliev_, kertojana _Nikolai Rajnov_\n(s. 1889), joka on hakenut aiheita Bulgarian suuresta menneisyydestä ja\nkuvannut ne inhorealistisesti. Naisensa hän on luonut Otto Weiningerin\nfilosofian mukaisesti eli kuvaamalla heidät voittopuolisesti\nsukupuoliolennoiksi.\n\n_Serbialaisten_ kirjallisuudesta olemme tähän saakka (IV, s. 501)\npuhuneet kuin yhdestä eheästä kansalliskirjallisuudesta. Tämän jälkeen\non kuitenkin asiallisinta erottaa serbokroaattilainen kirjallisuus\nsloveenilaisesta. Ennen mainitsemamme kirjailijat (III, s. 539) ovat\nedellisen esitaistelijoita; sloveenien kirjallisuus on syntynyt vasta\n1800-luvulla. Serbokroatiaa kirjoitetaan sekä slaavilaisin\n(kr.-katoliset serbialaiset) että latinalaisin (room.-katoliset\nkroaatit), sloveenia latinalaisin kirjaimin.\n\nKroaattilaisista kirjailijoista on mainittava _Stanko Vraz_ (1810-\n1851), jolla oli suuret ansiot ns. illyyrialaisen liikkeen eli\nkroaattilaisslaavilaisen kansallistunnon ja yhtymispyrkimyksen\nherättäjänä, ja joka sepitti onnettomasta rakkaudesta riutuvaa\nlyriikkaa, isänmaallisia ballaadeja (Viulu ja rumpu, 1845) ja\nsonetteja. Kroaattien viehättävin lemmenlyriikka sisältyy hänen\ntuotantoonsa. Ensimmäisen kroaatinkielisen draaman (Juran ja Sofie)\nkirjoitti runoilijana ja kirjallisuuden tutkijana ansioitunut upseeri\n_Ivan Kukuljevic-Sakcinski_ (1816-1889), mutta serbokroaattilaisen\ndraaman ja teatterin varsinainen perustaja on makedonialainen lääkäri\n_Dimitri Demeter_ (1811-1872), jonka kroaattien taistelua roomalaisia\nvastaan kuvaava tragedia Tenta (1844) voimakkaasti kehoittaa\nyksimielisyyteen. Hän toimi sittemmin Zagrebin teatterin johtajana.\nDalmatialainen _Ivan Mazuranic_ (1814-1896) tuli kuuluisaksi\neepoksellaan Cengic-Agan kuolema (1846), joka perustuu bosnialaiseen ja\nmontenegrolaiseen verikostotarinastoon. Korkeimpansa serbokroaattien\nromantiikka saavutti kenraali _Petar Preradovicin_ (1818-1872)\ntuotannossa (lyriikkaa, slaavilaisesti innoittunutta julistusrunoutta,\nlyyrillinen draama Kraljevic Marko). Hän oli puolalaisten Mickiewiczin\nja Krasinskin vaikutuksen alainen mystikko ja slavofiili. Unkarin\nnousun jälkeen seurannut ankara taantumus tukahdutti kroaattien\nkirjallisuuden, kunnes _Mirko Bogovis_ (1816-1893) osasi elvyttää sen\naikakauskirjallaan Neven (\"Kehäkukkia\", 1852), isänmaallisella ja\nmuulla lyriikallaan, novelleillaan ja draamoillaan.\n\nSerbialaisista kirjailijoista ansaitsee muistamista Montenegron\nviimeinen hengellinen ruhtinas Petar II (1813-1851) ja hänen\nlyyrillinen eepoksensa Vuoren seppele, joka jo voitiin painaakin omassa\nmaassa. (Kirjakkeet täytyi tosin pian valaa kiväärinkuuliksi). Hän\ntunsi Miltonin eepoksen ja sepitti sen mukaan runoelman enkelien\nlankeemuksesta. Serbialainen romantikko oli _Branko Radicevic_\n(1824-1853), viinin, naisen ja lemmen laulaja, \"heitukkain\" ja \"mustien\nvuorten haukkain\" ylistäjä, Schillerin runouden ihailija. _Ivan\nPopovic_ (1806-1856), myöhemmin ministeri, sepitti mm. isänmaallisia\ndraamoja (Skanderbeg, Heitukat) ja satiirisia komedioja ja tuli\nserbialaisen näytelmärunouden perustajaksi.\n\nRunoilija _Iovan Iovanovic_ (1833-1904) oli ensimmäinen kirjailija,\njoka ryhtymällä Bogovicin Nevenin avustajaksi aloitti serbialaisten ja\nkroaattien kirjallisuuden yhdistämistyön. Hän vaikutti humorististen\naikakauslehtien julkaisijana, miete-, epigrammaattisena, isänmaallisena\nia lemmenlyyrikkona, ja oli aikansa suosituimpia kirjailijoita.\nLyyrikkoina ovat jääneet muistiin professori _Ivan Ilijc_ (1824-1901)\nja maalari _Djuro Iaksic_ (1832-1878), edellinen kansanomaisen muotonsa\nja itämaisen värikkyytensä, jälkimmäinen hurjan kapinallisuutensa ja\nintohimoisuutensa vuoksi. Erikoisesti viljeltiin kansanrunouden\naiheistoon -- sotaan puolikuuta vastaan, rakkauteen, neidonryöstöön ja\nverikostoon -- ja filosofiaan perustuvaa eepillistä runoutta.\nEnsiksimainitusta aihepiiristä loi ehkä huomattavimman runoelman munkki\n_Grga Martic_ (Kostajat), jälkimmäisestä _Milorad Popovic-Sapcanin_\n(1842-1895, Munkki). Kertomakirjallisuuden alalla vaikuttaneista\nkirjailijoista mainittakoon novellisti _Ivan Jurkovic_ (1827-1889)\nkyläromaanin Paul Cuturic humoristinen, idylliä rakastava kirjoittaja\nja Unkarin serbialaisten elämän kuvaaja _Jaksa Ignjatovic_ (1824-1889).\n\n1870-luvulla serbokroaattien kirjallisuus joutui zagrebilaisen\nprofessorin _August Senoan_ (1838-1881) kriitillisen ohjauksen\nalaiseksi Vaikka alleviivasi puolueettoman realismin tarpeellisuutta,\nhän oli silti runoilijaluonteeltaan romantikko, löytäen\nhistoriallisesta romaanista mielikuviensa ja kauneuskäsitystensä\nparhaan ilmaisukeinon. Hänestä voidaan kuitenkin serbokroaattien\nkirjallisuuden realistisen ja naturalistisen kauden katsoa alkaneen.\nNimiä mainitsematta huomautettakoon hänen saaneen lukuisasti seuraajia,\njotka puuttumatta elämän ongelmiin kuvasivat menneisyyttä ja omaa\naikaansa, harrastaen erikoisesti kyläkertomusta. Ranskalaisen\nnaturalismin pääsyn serbokroaattien kirjallisuuteen esti venäläinen\nrealismi. _Lazar K. Lazarevic_ (1851-1891) saavutti vaikka sepitti vain\nkahdeksan kertomusta, \"serbialaisten Turgenjevin\" maineen: hänen\ntalonpoikaiskuvauksensa ovatkin oivallisia. Naturalismia edusti _Eugen\nKumicic_ (1850-1904), joka oli opiskellut Parisissa romaanissaan Olga\nja Lina, jossa kuvasi rakkauskohtaukset inhorealistisesti ja koetti\nosoittaa turmeluksen virtaavan kaupungista maaseudulle. _Ljubomir\nBabicin_ (s. 1854) romaaneissa taas oli sielullinen syventyminen\ntärkeimpänä silmämääränä. Vanhojen kattojen alla ja Kotoisella pohjalla\novat serbokroaattien kirjallisuuden arvoteoksia. Runoelmassaan Janko\nBonslavic Babic käsitteli Faust-aihetta. Talonpoikain elämää kuvasi\netevästi _Ante Kovacic_ (1854-1889), joka lisäksi osoitti\nterävän satiirikon ja hoffmanmlaisen kauhumystikon lahjoja\n(Reistraattorinvirastossa). Dostojevskin oppilaana on mainittava\nmuusikko _Vjenceslav Novak_ (1859-1905), jota on pidettävä\nserbokroaattien yhteiskunnallisen romaanin luojana. Schopenhauerilainen\npessimisti oli kansankuvaaja _Janko Leskovar_ (s. 1861).\n\nViimeksi kyseessä olleena aikakautena (1870-1900) esiintyi myös draaman\nja lyriikan alalla runsaasti kirjailijoita. Draamataiteella on\nJugoslaviassa tyyssijansa Zagrebissa, Novi Sadissa (Neusatz) ja\nBelgradissa. Draaman kehittymiseen on sekä kriitikkona että\nkirjailijana vaikuttanut huomattavasti professori _Franz\nMarkovic_ (s. 1845), idyllirunoilija, eepikko, slavofiili ja\nbyronilais-pushkinilainen romantikko, jonka murhenäytelmä Zvonimir,\nKroaatian kuningas on kansallisdraaman asemassa. Lukuisista lyyrikoista\nmainittakoon veljekset _Dragutin ja Vojislav Ilijé_, joista edellinen\noli byronilais-pushkinilainen romantikko, jälkimmäinen antiikin\nmittojen käyttäjä.\n\nVuoden 1900:n jälkeen syntynyt \"modernistien\" eli nuorten suunta on\ntietoisesti vastustanut ylläkuvattua vanhempaa kirjailijapolvea\nvaatien, että oli luovuttava sekä kansalliskiihkosta että\nhedelmättömästä skeptillisyydestä ja koetettava löytää ohjelma, joka\nserbokroaattein oli suoritettava yleiseurooppalaisen sivistyksen\nosakkaana. Nuorten lyriikka saavutti korkeimpansa _Silvio Kranjcevicin_\n(1865-1908) tuotannossa, joka on liitettävä ranskalaisten dekadenttien\nlinjaan ja muodosti tyypillisen \"taidetta-taiteen-vuoksi\"-koulun.\nSamoin kuin Verlaine serbokroaattienkin dekadenttilyyrikot löysivät\nkatolisuuden hartaudesta runoutta. Romaanin alalla toimivia lukuisia\nkirjailijoita, joiden tuotannosta heijastuvat yleiseurooppalaisen\nkirjallisuuden kaikki suunnat, emme voi ryhtyä luettelemaan.\nDraamakirjailijoista saavutti suuren maineen _Ivo Vojnovic_\n(1857-1929), joka oli tekotavaltaan D'Annunzion ja Hauptmannin tyylinen\nsymbolisti (Ragusan trilogia). Serbokroaattien kirjallisuus on\nkirjailijain lukuisuudesta ja heidän aihepiirinsä vaativaisuudesta\npäättäen elinvoimaisesti ja määrätietoisesti kehittyvää.\n\n_Sloveenien_ kielen muistomerkki on olemassa jo n. v:lta 1000; sitten\nsyntyy aukko aina 1400-luvulle, jolta on säilynyt muutamia hengellisiä\ntekstejä. 1500-luvulla _Primos Trubar_ käänsi katkismuksen ja Uuden\nTestamentin ja _A. Dalmatin_ Raamatun (1584). Sloveenin kielioppi\nperiytyy myös jo 1500-luvulta. Protestanttisuuden tukahduttamiseksi\njesuiitat ryhtyivät hävittämään sloveenien kirjoja, onnistuenkin siinä\nniin, että nämä kävivät ylen harvinaisiksi; politiikka oli samaa kuin\ntshekkiläisten keskuudessa. Kansallinen pyrkimys alkoi herätä\n1700-luvun loppupuolella ja pian ilmestyi eteviä runoilijoita --\n_France Preseren_ (1800-1849) ja _Matthias Cop_ (1797-1835) --, jotka\ntuotannollaan todistivat sloveenin kelpoisuuden kirjallisuuteen.\n_Johann Bleiweiss_ (1808-1881) alkoi julkaista 1843 sloveeninkielistä\nsanomalehteä Novice (\"Uutisia\"). 1848:n vallankumouksien aiheuttamat\nvapaamman ajan toiveet eivät toteutuneet, mutta kansallinen\nkirjallisuus kuitenkin edelleen elpyi. Huomattava lyyrikko _France\nLevstik_ (1831-1887), kansankuvaaja _Josef Jurcic_ (1844-1881) ja\nromantikko _Josef Stritar_ (1836-1887). Uudemmista kirjailijoista on\nmainittava lyyrikko _Otto Zupancic_ (s. 1868) ja kertoja ja dramaatikko\n_Ivan Cankar_ (1876-1918), joiden tuotanto on saavuttanut\neurooppalaisen tason.\n\n_Romanialaisten_ kirjallisuuden (IV, s. 503) olemme sanoneet päässeen\nselville kansallisesta tehtävästään n. 1830:n vaiheilla. Tässä mielessä\ntyöskenteli n. 1860:een asti useita kirjailijoita, joilla on\nperustavain viljelijäin merkitys. 1860-luvulla alkoi romanialaisen\nkansalliskirjallisuuden ensimmäinen kukoistuskausi, jota kesti\nvuosisadan vaihteeseen saakka. Tästä aikakaudesta (1863-1904)\nseuraavassa muutama sana.\n\n1863 syntyi Jassyssa Ranskan ja Saksan valtaromanttista kirjallisuutta\nharrastava nuorten piiri (Junimea), joka alkoi 1867 julkaista\naikakauslehteä Convorbiri literare. Tästä tuli nyt kysymyksessä olevien\nvuosikymmenien kirjallisen elämän eli sen taistelun kuvastin, jonka\ntuloksena oli Romanian kirjallisuuden täydellinen uudenaikaistuminen ja\neurooppalaistuminen sekä elävään kansankieleen perustuvan kirjakielen\nvakiintuminen. Lehden sieluna oli _Titu Maiorescu_ (1840-1917),\nlänsimaissa opiskellut tiedemies, professori, opetusministeri, filosofi\nja kriitikko, ja sen ohjelmana lyhyesti sanottuna realismi,\ntarkoitettuna merkitsemään tosiasioiden tunnustamista sekä\nkirjallisuudessa että elämässä. Nuorten keskeisimpiä ja vaikuttavimpia\nkirjailijoita olivat aikakauden suurin lyyrikko, Romanian\nkansallisrunoilija _Mihail Eminescu_ (1850-1889), joka elämänsä\nlyhyydestä huolimatta ehti olla romantikko, melankoolikko, satiirikko\nja pessimisti; kansanomainen humoristi _Joan Creanga_ (1837-1889) ja\nnovellisti ja komediain sepittäjä _J. Caragiale_. Näiden ja lukuisain\nmuiden kirjailijain työ on kuluvan vuosisadan runouden perustuksena ja\nlähtökohtana. Voimatta syventyä tämän esittelemiseen huomautamme\nvain, että Romain Rollandin \"löytämä\" _Panait Istrati_ (1884-1935),\njoka kirjoitti ranskaksi, oli romanialainen ja käytti\nromanialais-balkanilaista aihepiiriä. Istratin korkealla ollut maine\nlaski nopeasti, mutta siitä huolimatta täytyy myöntää hänen onnistuneen\navaamaan Euroopalle romanialaista romanttista maailmaa ehkäpä\nvaikuttavammin kuin _Carmen Sylva_ (kuningatar Elisabet, 1843-1916),\njoka oli Maiorescun ihanteiden innokas kannattaja ja kirjoitti saksaksi\nromanialaisista aiheista.\n\n_Kreikkalaisten_ kirjallisuudesta viimeksi puhuessamme viittasimme (IV,\ns. 504) uuskreikan kirjakielen vakiintumiseen n. 1830:een mentäessä.\nTämä oli kuitenkin niin klassillisesti vanhastavaa, että monet ajan\nparhaista runoilijoista käyttivät mieluummin kansan elävää kieltä.\nHuomattavin 1800-luvun alkupuoliskon lyyrikoista oli _Dionysos Solomos_\n(1798-1857), Venetsialle kuuluneella Zakyntos-saarella kasvanut ja\nsiellä italialaisen kirjallisuuden vaikutuksen alaiseksi joutunut\nrunoilija, joka sepitti mm. Kreikan kansallishymnin, Oodin vapaudelle.\nHänen työstään on uuskreikan taidelyriikan synty lähinnä johdettavissa.\nJoukko lyyrikoita seurasi hänen esimerkkiänsä joonialaisen kansankielen\nkäyttämisessä ja niin syntyi ns. \"joonialainen koulu\". Toiset taas, mm.\netevä lyyrikko _Aristotelis Valaroitis_ (1824-1879), käyttivät\nepeirolaista murretta. Molempia murteita viljeleviä runoilijoita\nesiintyi.\n\nKoraisin mukaista kirjakieltä käytti Ateenaan asettunut fanarioottien\nlukuisa kirjailijaryhmä, jonka etevin edustaja oli _Aleksander Rizos\nRangabé_ (1810-1892), professori ja diplomaatti, ahkera kääntäjä,\nlyyrikko ja dramaatikko.\n\nKreikkalaisten draama ei ottanut aluksi syntyäkseen niin\nnäyttämökelpoisena ja voimakkaana, että se olisi tyydyttänyt näytelmäin\ntarvetta. Siitäkin syystä draamoja paljon käännettiin. Taistelu\nKoraisin kirjakieltä vastaan jatkui yhä menestyvämmin sen jälkeen, kun\ntodettiin lyriikan melkein kauttaaltaan joutuneen kansankielen valtaan.\nTässä suhteessa on erikoisesti ansioitunut Parisissa työskennellyt\nuuskreikkalaisen kirjallisuuden professori _Jean Psichari_. Asian\ntärkeys ja kreikkalaisten tulisuus näkyy siitä, että kansankielisen\nRaamatun (kääntänyt _A. Pallis_) julkaiseminen (1900) aiheutti\nAteenassa mellakoita; samoin 1903 Aiskhyloksen Oresteian kansankielisen\nkäännöksen esittäminen.\n\nKertomakirjallisuus ei ole versonut läheskään niin runsaasti kuin\nlyriikka. _Demetrios Bikelas_ (1835-1908) oli alan huomattavimpia\nkykyjä; hänen kuvauksensa Lukis Laras (1879) on suomennettu. Kuluneen\nvuosisadan levottomat olot ovat vaikuttaneet häiritsevästi\nkirjallisuuden kehitykseen; sen keskuksina ovatkin viime vuosina olleet\nAleksandria ja Kairo. Nykyisen kirjailijapolven äänenkannattaja on\nRevue Grammata.\n\n\n16\n\n_Unkarilaisten_ kirjallisuuden renessanssin luojista olemme viimeiseksi\n(IV, s. 509) maininneet _Kölcseyn_. Tämän jälkeen alkaneen\nkansallisromanttisen kauden (1800-1849) runoilijoista on ensimmäiseksi\nesitettävä _Mihály Vörösmarty_ (1800-1855), magyarien uuden runokielen\nluoja, jonka ensimmäinen eepos, kuusimitalla sepitetty, Arpádin\nmuinaisia taisteluja kuvaava Zalánin pako (Zalán futása, 1825), herätti\nsuurta huomiota sekä loistavan kielellisen asunsa että runollisuutensa\npuolesta. Jatkaen eepikkona hän julkaisi muitakin historiallisia\nrunoelmia, joista mainittakoon yksilauluinen Etelka-neidosta kertova\nCserhalom (1825) ja turkkilaisten aikaa kuvaava Eger (1827). Lyyrikkona\nVörösmarty lauloi isänmaasta ja rakkaudesta, ja osasi käyttää\nhumoristista ja satiirista sävyä; luonnontunne hänellä oli heikko.\nVallitsevana on isänmaallinen sävel: Szózat (\"Herätys\", 1835) on tullut\nunkarilaisten kansallisrukoukseksi. Vörösmarty ansioitui myös\ndraamakirjailijana. 1848:n nousun kääntyminen kansallisonnettomuudeksi\nmursi runoilijan. Hän on Unkarin kirjallisuuden suurnimiä.\n\nVörösmartyn luoma ja muotiin saattama romanttinen epiikka sai\ninnostuneita kannattajia. Näistä voidaan hänen rinnallaan mainita vain\n_Gergely Czuczor_ (1800-1866), munkki, vankeudessa kärsinyt\nisänmaanystävä, sanakirjantekijä ja runoilija. Vörösmartyn ystävä\n_Jószef Bajza_ (1804-1858) vaikutti lyyrikkona ja kriitikkona Saksan\nromantiikan ihanteiden hyväksi mm. julkaisemalla aikakauslehteä\nAthenaeum. Kisfaludy-seuran toimeenpaneman kansanrunouskeräyksen\ntulokset toimitti ensimmäisen kerran julkisuuteen (1846) _Janos\nErdélyi_.\n\nTämän jälkeen seuraa _Petöfin_ runoilijatyö, johon olemme jo\ntutustuneet (V, s. 232, 291).\n\nEnsimmäinen unkarilainen vakinainen teatteri alkoi työskennellä 1821\nSiebenbürgenissä, Kolozsvárissa, toinen 1836 Pestissä. Sitä ennen oli\nollut vain kiertäviä seurueita, jotka esittivät käännösdraamoja,\nsuosituimpina Kotzebuen sepustukset. Ensimmäinen, joka sommitteli\nkunnollisia unkarinkielisiä -- joskin mukailtuja -- näytelmiä, oli\n_Károly Kisfaludy_ (1788-1830). Hänen aikalaisensa _Jószef Katona_\n(1792-1830) sepitti 1814 Bánk bán-tragedian (1821), jota vieläkin\npidetään kansallisen dramatiikan perusteoksena. Se on kuvaus\nunkarilaisen kaikki koettelemukset kestävästä uskollisuudesta\nkuningasta kohtaan -- sama aihe, jota Grillparzer muuatta vuotta\nmyöhemmin käsitteli näytelmässään Herransa uskollinen palvelija (V, s.\n441). Kisfaludyn ja Katonan työ sai pian useita tuotteliaita jatkajia,\njotka pitivät esimerkkinään mm. Ranskan romantiikan draamaa. Heistä oli\nhuomattavin kansanomaisen komedian luoja _Ede Szigligeti_ (1814-1878),\nKarkurisotilaan (1843) kirjoittaja. Alaa jatkoivat onnistuneesti Kylän\nheittiön sepittäjä _Ede Toth_ (1844-1876) ja Hevospaimenen kirjoittaja\n_Ferencz Csepreghy_.\n\nRomaanin alalta on Kármánin jälkeen mainittava talonpoikaissyntyinen\n_Peter Vajda_ (1808-1846), Englannissa saakka vaellellut\nlääkärinalokas, joka sijoitti kertomuksensa itämaiseen ympäristöön.\nRomaanin nousun aloitti siebenbürgiläinen upseeri ja suurtilanomistaja\n_Miklós Jósika_ (1794-1864), joka tahtoi herättää isänmaanrakkautta ja\nsepitti siinä tarkoituksessa historiallisia romaaneja; hänestä tuli\nUnkarin Walter Scott. Kauhuromanttinen novellisti oli _Lajos Kuthy_\n(1813-1864). _Jószef Eötvös_ (1813-1871) saavutti huomatun nimen sekä\npoliitikkona että kirjailijana. Viimeksimainitussa ominaisuudessa hän\nansioitui lyyrikkona, dramaatikkona, romaanien ja kyläkertomusten\nkirjoittajana. Romaaneja Karthausilainen (1839), Kylänotaari (1845) ja\nUnkari 1514 (1847) pidetään eurooppalaistasoisina. Ensiksimainittu\nkuuluu Werther-linjaan.\n\n1849 alkanut taantumus ja sitä sittemmin seurannut unkarilaisten\nkansallisten ja valtiollisten oikeuksien palauttaminen löivät henkiseen\nelämään erikoisleimansa. Runouden alalla loi suurtyön _János Arany_\n(1817-1882), joka saavutti 1846 julkaisemallaan Toldi-eepoksella\n\"Unkarin Homeroksen\" nimen. Toldi on trilogia -- toinen osa valmistui\nviimeiseksi eli vasta 1879, kolmas 1854 --, jossa kuvataan magyarien\nelämää heti maahantulon jälkeen. Toldi on jättivoimainen nuorukainen,\njoka on aatelisesta synnystään huolimatta kasvatettu talonpoikana ja\njoutuu ritariston pariin ja hoviin puolustamaan magyarien kansallista\nkunniaa muukalaista ylimielisyyttä vastaan. Arany suunnitteli mm.\nsuurta hunnieeposta, mutta sai kirjoitetuksi siitä vain Budan kuoleman\n(1863); siinä esiintyvät Nibelungien sankarihahmot. Lyyrikkona Arany\nkäytti mieluiten ballaadimuotoa, koska ei harrastanut subjektiivista\ntunne- eikä tunnustusrunoutta; hänen tuotannossaan ei ole ainoatakaan\nlemmenrunoa. Ballaadiseppona hän aloitti oman, aidon, kansallisen\ntyylin. Muista runoilijoista mainittakoon huomattavimpina _Mihály\nTompa_ (1817-1868), Kansansatujen ja -tarinoiden (1846) ja\nKukkatarinoiden (1854) sepittäjä ja humoristinen kertoja; professori\n_Pál Gyulai_ (1826-1909), Unkarin estetiikan Nestor, lyyrikko ja\nnovellisti; hänen taistelutoverinsa _Károly Szász_ (1829-1905); ja\n_Koloman Tóth_ (1831-1881), syvien rivien rakastama kansanomainen\nlyyrikko. 1867 alkaneen perustuslaillisen valtioelämän aikana useat\nlyyrikot pitivät edelleen Vörösmartyn, Petöfin ja Aranyn lippua\nkorkealla: _Laszló Arany_ (1844-1898), _Sándor Endrödi, Jószef Kiss,\nLajos Tolnai_ ym.\n\nAikakauden draamakirjailijoista olemme jo maininneet suurimman:\n_Madáchin_ (V, s. 232, 469). Lukuisista pienemmistä nimistä ovat\nerikoisemmin ansioituneet _Lajos Kövér_ (1825-1863) ja _Lajos Dobsa_\n(1824-1902), ensiksimainittu sanottu \"Unkarin Scribeksi\", toinen\ntunnettu Dumas nuoremman porvarillisen draamatyylin harrastajana.\nDraaman mentyä liian kauaksi tälle suunnalle sen palauttivat\nterveempään ja todempaan ilmapiiriin _Jenö Rákosi, Lajos Dóczi_ ym.\nUuden kauden draaman historiassa aloitti _Gergely Csiky_ (1842-1891),\njota voidaan pitää Unkarin yhteiskunnallisen draaman luojana\n(Proletaarit, 1880, Koreilevaa kurjuutta ym.). Hänen jälkeensä ovat\nkomedian alalla erikoisesti ansioituneet _Ferencz Herczeg_ (s. 1863) ja\n_Ferencz Molnár_ (s. 1878), jotka ovat omaksuneet keveän ranskalaisen\ntyylin.\n\nJósikan ja Eötvösin jälkeen romaani kehittyi voimakkaasti\nnoususuuntaan. _Zsigmond Kemény_ (1814-1875), suurtilanomistaja,\npoliitikko ja sanomalehtimies, kirjoitti viisi romaania, jotka kaikki\nkuuluvat arvoluokkaan ja joista Fanaatikot (1858) lienee onnistunein.\nHänen näkemyksensä on traagillinen, kuvaustapansa sielullinen ja\ntyylinsä hillitty. Kansanomaisempi kuin hän oli _Mór Jókai_\n(1825-1904), eurooppalaisen maineen saavuttanut suurkertoja, jonka\nromaanit ovat olleet sivistyskansojen mielilukemista. Hän oli vanhaa\nsivistyssukua, opiskeli Pápán kalvinilaisessa opistossa, jossa tutustui\nPetöfiin, opiskeli lakimieheksi ja antautui asianajajaksi. Mutta kun\nhänen ensimmäinen näytelmänsä Juutalaispoika saavutti menestystä, hän\nläksi Pestiin, päättäen antautua kirjailijaksi, ja tultuaan siellä\nPetöfin avulla tunnetuksi kirjallisissa piireissä sai julkaistuksi\nromaaninsa Työpäiviä (Hetköznapok, 1846). Tästä alkoi hänen\nennenkuulumaton sekä tuotteliaisuutensa että menestyksensä\nromaanikirjailijana. Jókai on kirjoittanut 202 romaania ja laajempaa\nkertomusta, viimeisen samana vuonna kuin kuoli. Suomessa niistä ovat\ntulleet tunnetuiksi ja rakastetuiksi mm. Unkarilainen Nabob (Egy Magyar\nNábob) ja tämän jatko Zoltan Karpathy, Uusi kartanonherra (As uj\nföldesur) ja Onnen kultapoika (Az arany ember). Jókain tyyli on\neloisaa, vilkkaasti rientävää. Hänen mielikuvituksensa on itämaisesti\nvärikäs ja voimakas, rakastaen romanttisia aiheita ja hugolaista\nirvokkuutta. Niinpä hän on esim. eräässä romaanissa muuntanut Byronin\nLaran siebenbürgeniläiseksi aatelismieheksi, joka salassa toimii väärän\nrahan valmistajana; romanttista kaksoiselämää viettää myös Onnen\nkultapojan Timar. Unkarin magnaattien värikästä elämää hän on kuvannut\nmitä iloisimmin. Jókain aihepiiri sisältää yleensä kaiken, mitä\nUnkariin ja Balkanille mahtuu sivistyneistön ja kansan elämää sekä\nmenneisyydessä että hänen omana aikanaan. Kirjallisille vaikutuksille\nJókai oli herkkä. Esimerkiksi mainittakoon, että Uuden kartanonherran\nkunnon pehtori Kampos on Pickwickin ja Setä Bräsigin perillinen, ja\nroisto Straff jokseenkin selvä jäljennös Mr. Alfred Jinglestä. Jókain\nhuumori, joka on hänen kirjailijapsykensä keskeisin voima, on\nlaadultaan dickensiläistä, so. sydämellistä, ihmisrakasta ja\nlämmittävää. Dickensin tavoin hän myös suhtautuu peittelemättömän\nsatiirisesti niihin henkilöihinsä, joita kohtaan tuntee\nvastenmielisyyttä. Hänen luonnonkäsityksensä on herkkä ja\nihmiskuvaustaitonsa sattuva ja syvällinen. Jókai otti osaa\nkansannousuun 1848, pelasti henkensä vaimonsa neuvokkuuden kautta, ja\neli 14 vuotta poliittisesti epäiltynä henkilönä. Parlamentaarisen\nkauden alkaessa 1867 hän jälleen antautui valtiolliseen elämään ja\nsanomalehtimieheksi.\n\nJókain varjossa toimi useita kertomakirjailijoita, jotka hänen\nkouluunsa kuuluvina jääkööt tässä mainitsematta. Yleisenä niin mestarin\nkuin oppilaidenkin puutteellisuutena oli se, etteivät he jaksaneet\nsyventyä hymyilevää romanttista pintaa syvemmälle, sinne, jossa asuvat\nelämän vakava totuus ja sen ankarat pulmat. Jókain nuorempi aikalainen\n_Koloman Mikszáth_ (1849-1910), Taikaviitan (suomennettu),\nSlovakilaisten maanmiesten ja Kunnon Paloczien kirjoittaja, oli hieno\npsykologi, terävä huomioitsija, lämmin humoristi ja muodon ja tyylin\npuolesta hillitympi ja tasapainoisempi kuin mestarinsa. _Géza Gárdonyi_\n(1863-1922) oli hänen tasoisensa taitava novellisti ja historiallisten\nromaanien kirjoittaja. Näistä on Näkymätön ihminen (1902), hunnien\nelämää ja Attilaa elävästi kuvaileva esitys, Suomessakin tunnettu.\nMainittu _Herczeg_ on psykologinen romaanikirjailija, aihepiirinä\nkaupunkilainen sivistyneistö; Unkarin Akatemian suuren palkinnon hän\nkuitenkin sai historiallisella romaanilla Pakanat.\n\nSodan aaton Unkarin taistelevan kirjallisen elämän johtava\naikakauslehti oli 1908 perustettu Nyugat (\"Länsi\"). Sen piiriin kuului\nlyyrikko _Andreas Ady_ (1877-1919), radikaalinen taistelija kaikkea\nvastaan, mitä piti vanhana ja sovinnaisena, traagillinen siksi, ettei\nkyennyt selvästi määrittelemään positiivisia päämääriään. Nuorten\njohtaja on romaanikirjailija _Mihály Babits_ (s. 1883), ja heidän\nfalanginsa jäseniä _Desider Kostolányi_ (s. 1885), _Zsigmond Móricz_\n(s. 1879), _Margit Kaffka_ (1880-1918) ym., joiden teoksissa ovat\npäätekijöinä radikaalit yhteiskunnalliset katsomukset ja joskus inhoon\nsaakka ulotettu realismi. Jókain ajan ihanteellinen käsitys Unkarin\nkansasta ja varsinkin sen talonpojista on niiden toimesta kokonaan\nkumoutunut.\n\n\n17\n\nJatkaen _Yhdysvaltain_ kirjallisuuden (IV, s. 511) kuvausta siitä, mitä\nkerroimme sen kultaisesta ajasta valtaromantiikan yhteydessä (V, s.\n160-168, 367-369), mainitsemme _Herman Melvillen_ (1819-91), Tyynen\nvaltameren eksotiikan löytäjän ja ensimmäisen huomattavan edustajan.\nHän oli syntyisin New Yorkista. Koulusta päästyään hän lähti 1836\nmerille, josta palasi seuraavana vuonna ryhtyen toimimaan opettajana.\nKolmen vuoden kuluttua, 1841, hän lähti merille uudestaan, tällä\nkertaa valaanpyytäjälaivalla Tyynelle valtamerelle. Nukahivassa,\nMarquesas-saarilla, hän karkasi toverinsa kanssa 1842 ja joutui\nTypee-laakson ihmissyöjäin vangiksi. Neljän kuukauden kuluttua\naustralialainen valaanpyytäjä pelasti heidät. Palveltuaan merimiehenä\ntässäkin laivassa ja oltuaan jonkin aikaa konttoristina Honolulussa\nMelville palasi 1844 kotimaahan. Hänen ulkonaisista elämänvaiheistaan\ntämän jälkeen mainittakoon vain, että hän kävi Euroopassa 1849 ja 1856,\ntoimi luennoitsijana ja parikymmentä vuotta New Yorkin tullipiirin\ntarkastajana. Kirjailijauransa hän aloitti heti meriltä kotiuduttuaan\nkuvauksilla Typee (1846), jossa hän kertoo seikkailuistaan\nMarquesas-saarilla, ja Omoo (1847), joka on sen jatkoa. Näiden jälkeen\nseurasi 12 muuta romaania, joista erikoisesti kuuluisaksi tuli Moby\nDick, eli valas (M. D., or the Whale, 1851), todellinen suuri\nmeriseikkailu kaikkia aikoja varten. Tuotannollaan Melville valloitti\nkirjallisuudelle Tyynen valtameren eksoottisen, väririkkaan maailman ja\nrajattoman mahtavuuden. Hän oli myös aikoinaan onnistuneena pidetty\nrunoilija, joka erikoisesti innostui laulamaan sisällissodan\nsankariteoista.\n\nLääkäri, humoristi, runoilija _Oliver Wendell Holmes_ (1809-94), jonka\nnimi nousee ylipääsemättömänä lukijan eteen hänen retkeillessään\nYhdysvaltain 1800-luvun kirjallisuudessa, syntyi Cambridgessä, Mass.,\npapin poikana. 16 vanhana hän tuli Harvardin yliopistoon, suoritti\nsiellä tutkintonsa 1829, ja aikoi ensin lakimieheksi, mutta muuttikin\nlääkärin alalle. Opiskeltuaan mm. pari vuotta Parisissa ja\nmatkusteltuaan muuallakin Euroopassa hän palasi Cambridgeen, ruveten\ntoimimaan lääkärinä ensin siellä ja sitten Bostonissa. 1838 hänet\nnimitettiin fysiologian ja anatomian professoriksi Dartmouthin\nyliopistoon ja 1847 Harvardiin samanlaiseen toimeen, jota hoiti 1882\nsaakka. Hänen toimintansa anatomian opettajana on kuitenkin vähemmän\ntunnettu puoli hänen elämänurastansa; tunnetumpi on hänen työnsä\nkirjailijana, Bostonin Lauantaiseuran jäsenenä, jonka koti oli\nsivistyselämän parhaiden voimien kohtauspaikkana. Kun aikakauskirja The\nAtlantic Monthly perustettiin 1857, tuli Holmes, joka oli siihen\nmennessä tullut tunnetuksi esseiden kirjoittajana ja runoilijana\n(ensimmäinen runokokoelma 1836, joukossa mm. tunnettu runo vanhuksesta:\nViimeinen lehti -- The Last Leaf), sen \"kronikoitsijaksi\". Silloin hän\nkirjoitti ne kolme teosta, jotka ovat tuoneet hänen nimensä\nkirjallisuuden historiaan, nim. Aamiaispöydän itsevaltias (The Autocrat\nof the Breakfast Table, 1851), Professori (1858-59) ja Runoilija (1872)\naamiaispöydässä. Harvoin ovat aikakauslehden kirjoitukset herättäneet\nniin suurta huomiota kuin varsinkin ensimmäinen sarja näistä; niistä\nilmeni mitä terävin psykologinen silmä, laaja tietomäärä, lämmin\ninhimillisyys, hieno huumori ja terävä äly, ja oli niillä suuri\nvaikutus sivistyneistön mielipiteiden muodostumiseen. Joukossa on\npaljon hienoa runoutta. Holmes oli innokas orjien vapauttamisen ystävä\nja kirjoitti huomattavimmat runonsa sisällissodan aikana. Hänenkin\nelämäntyönsä on osoituksena Yhdysvaltain kirjallisuuden kultaisen\naikakauden voimasta ja korkeista ihanteista.\n\n_Harriet Beecher-Stowe_, Tuomo sedän tuvan (Uncle Tom's Cabin)\nkirjoittajatar, syntyi Litchfieldissä, Connect., 1811. Hänen isänsä oli\npappi, tunnettu saarnaaja Lyman Beecher, joka kutsuttiin 1826 Bostoniin\ntaistelemaan siellä transcendentaalisen liikkeen yhteydessä\nvoimakkaasti leviävää unitaarista kristinopin suuntaa vastaan.\n12 vanhana hän jo pohti niin vaikeita asioita kuin sielun\nkuolemattomuutta, itkien Byronin kuoltua hänen muka kadotetun sielunsa\nvuoksi. Kun isä muutti 1832 Bostonista Cincinnatiin, Ohioon, oli\nHarriet jo yksilöllisesti tietoinen, kehittynyt nainen. Cincinnatissa\nhän asui 18 vuotta isänsä kodin hoitajana, opettajana, v:sta 1836\nisänsä apulaisen Calvin E. Stowen puolisona, väliin sairauden ja\nhuolien ahdistamana, kuuden lapsen äitinä. Kirjailijattaren uran hän\naloitti 1843 julkaisemalla kertomuskokoelman, joka ei saavuttanut\nmenestystä. 1850 hän muutti Brunswickiin, Maineen, jonne, Bowdoinin\nyliopistoon, hänen miehensä oli nimitetty professoriksi. Muuttopuuhien\naikana syntyi hänen seitsemäs lapsensa, jota hoitaessaan, keskellä\nkaikkia niitä tehtäviä ja huolia, joita varattoman suuren perheen\näidillä on runsaasti, hän veljensä, tunnetun saarnaajan ja orjuuden\nvastustajan Henry Ward Beecherin kehoituksesta ryhtyi kirjoittamaan\nteosta orjuutta vastaan niiden kokemusten perusteella, joita oli saanut\nOhiossa asuessaan. Näin valmistui 1851-52 Tuomo sedän tupa, ilmestyen\nensin aikakauslehdessä The National Era, jota orjuutta vastustavat\npiirit julkaisivat Washingtonissa, ja sitten vasta kirjana.\nAloittaessaan julkaisemisen ei kirjailijattarella ollut valmiina\njatkoa, vaan hän kirjoitti sitä numero numerolta sikäli kuin ura\nmielessä selveni. Tunnettua myös on, ettei kirjailijatar ollut ennen\ntätä veljensä aiheuttamaa heräämistä erikoisemmin harrastunut orjien\nvapauttamisasiaan, vaan että tämä tapahtui varsinaisimmin työn\nkestäessä. Mitään taiteellista suunnitelmaa ei liioin ollut, vaan hän\nkirjoitti niin kuin muisti ja silmissään näki tosiasioiden olevan. Tämä\nkoitui tässä kipeässä asiassa juuri kirjan suurimmaksi ansioksi: se\nnosti mätähaavan koko maailman näkyviin ja aiheutti orjien\nvapauttamissodan. Teos lienee Raamatun jälkeen maailman laajimmalle\nlevinneitä. Päästyään rahahuolista Beecher-Stowe ryhtyi jatkamaan\nkirjailijana, julkaisten useita romaaneja; huolimatta suuremmasta\ntaiteellisuudestaan ne kuitenkin ovat unohtuneet. Tunnettu on hänen\nharkitsematon osuutensa Byronin syyllisyyttä koskevan kiistan\nheräämiseen (kirjoitus v:lta 1869), jolla ruohottuneet haudat revittiin\nuudelleen auki vain maailman häväistysjanon tyydyttämiseksi. -- Harriet\nBeecher-Stowe kuoli 1896.\n\nTähän \"kultaiseen aikaan\" kuuluu vielä useita huomattavia runoilijoita.\n_William Cullen Bryant_ (1794-1878), \"Yhdysvaltain runouden isä\", on\nmm. antanut arvokkaan urkusointuisen lisän romantiikan kuolonrunouteen.\nKveekari- ja farmarirunoilija, orjuuden vastustaja _John Greenleaf\nWhittier_ (1807-92) saavutti varsinkin uskonnollisissa ja orjuutta\nkoskevissa runoissaan vakuuttavaa tehoa. _James Russell Lowell_\n(1819-91), joka kuuluu transcendentalisteihin, oppinut, terävä\nkriitikko, oli myös etevä runoilija, joka menestyksellä käytti jenkkien\nmurretta. _Longfellow'n ja Whitmanin_ olemme maininneet aikaisemmin.\n\nMyös historiankirjoitus kohosi kultaisella aikakaudella korkealle\nasteelle. _William Hicking Prescott_ (1796-1859), joka oli melkein\nsokea, julkaisi perustavaa laatua olevia esityksiä mm. Keski- ja\nEtelä-Amerikan valloituksen historiasta. _George Bancroft_ (1800-91) on\nkirjoittanut mm. Yhdysvaltain historian vapaussotaan saakka 1782.\nHuomattavia nimiä ovat myös _John Lothrop Mothley_ (1814-77) ja\n_Francis Parkman_ (1823-93), edellinen etupäässä Hollannin,\njälkimmäinen Yhdysvaltain ja Kanadan historian tutkija. Historiallisena\nesseistinä on tullut tunnetuksi _Henry Adams_ (1838-1918) ja filosofina\n_William James_ (1840-1910), kokeellisen psykologian uranuurtaja.\n\n\"Bostonin bramiinit\", joiksi transcendentalisteja joskus leikillisesti\nsanottiin, olivat ajaneet orjuuden poistamista ohjelmansa päänumerona.\nTämä kysymys ratkaistiin sisällissodassa 1861-65. Sen jälkeen\nYhdysvalloissa alkoi ennenkuulumaton taloudellisen elämän nousu,\nyritteliäisyys, joka tempasi pyörteisiinsä koko kansakunnan, suoden\nkirjallisuudelle varsin vähän huomiota. Yhdysvallat laajenivat merien\nväliseksi jättiläistasavallaksi, jossa ennenpitkää syntyi useampia\nkirjallisia alueita: kaukainen länsi, etelä, keskilänsi ja itä eli\nentinen Uusi Englanti. Alituinen eri kansallisuuksista lähtöisin oleva\nsiirtolaisvirta joutui yhdysvaltalaisen valtiollisen kansallistunnon\nsulatuskattilaan, kypsymään vanhojen puritaanisten ennakkoluulojen\nahtaudessa. Seurauksena oli Euroopassa tuntematon maun ja ajattelutavan\nstandardisoituminen, joka pyrkii lyömään leimansa kaikkeen, jopa\nEuroopankin kirjalliseen tuotantoon. Transcendentalismin yksilöllinen\nvapauspyrkimys tukahtui. Uudemman ajan huomattavammat kirjallisen\nelämän ilmaukset onkin käsitettävä nousuksi tätä sovinnaisesti\nsäätelevää ja madaltavaa hengenahtautta vastaan.\n\nBostonin bramiinien kirjallisuus oli ylimyksellistä, hienostunutta.\nUusilla alueilla se demokratisoitui, valiten aiheensa karjanpaimenien,\nkullankaivajien ja siirtolaisten keskuudesta. Eurooppalaisuuden sijaan\ntuli amerikkalainen itseoppineisuus; kova todellisuus muutti käsitykset\nja käsittelyn realistisiksi. Tämän suunnan luonnollinen ilmaus oli\nsuorasanainen kuvaus, romaani, jonka kaukaisessa lännessä aloitti _Mark\nTwain_. Etelän oli tavallaan tuonut kirjallisuuteen jo Harriet\nBeecher-Stowe, mutta sen ensimmäinen taidekirjailija oli kuitenkin\n_George Washington Cable_ (1844-1925), kreolien ja ranskalaisten herkkä\nkuvaaja. _Thomas Nelson Page_ (1853-1922) ja _Joel Chandler Harris_\n(1848-1908) ovat molemmat esittäneet etelän, erittäinkin neekerien\nelämää. (Viimeksimainittu on Suomessakin tunnettu \"Jänis Vemmelsäären\nseikkailuista\".) Keskilännen suunnattoman laaja tasanko, Yhdysvaltain\nja koko maailman vilja-aitta, on tullut Yhdysvaltain nykyisin ehkä\nhuomattavimmaksi kirjallisuusalueeksi, jossa realistinen kuvaus on\npäässyt korkeimpiin, eurooppalaisella tasolla oleviin saavutuksiin.\nKeskilännen realismin aloitti _Edward Eggleston_ (1837-1902),\ntuottelias, terävästi huomioitseva, totuudessa pysyvä kuvaaja, ja sitä\njatkoivat mm. _Joseph Kirkland_ (1830-94) ja _Hamlin Garland_\n(1860-1940), jotka kaikki esittivät realistisia, jopa naturalistisiakin\nkuvia preeriakaupunkien, farmarien ja siirtolaisten ikävästä,\ntukahduttavasta elämästä. Viimeksimainittu on erikoistunut preerioiden\ntraagillisten naiskohtaloiden kuvaajaksi. Idän kirjailijoista on tältä\naikakaudelta mainittava _William Dean Howells_ (1837-1920), joka kertoi\nmm. Bostonin nousukasporvarien elämästä ja jonka teoksissa realismi jo\nrupesi väistymään hienomman aihepiirin tieltä. Kirjailijattaret _Mary\nEleanor Wilkins_ (1862-1930), _Sarah Orme Jewett_ (1849-1909) ja _Alice\nBrown_ (1857-1948) ovat onnistuneesti kuvanneet idän sivistyneitten\nelämää tänä aikakautena. Erikoisasemassa on _Henry James_ (1843-1916),\npuoleksi englantilainen kirjailija, Flaubertin tyylinen ulkokohtainen\nluonteiden ja vaikutteiden kylmä erittelijä. Suuren maineen saavutti\nlyhyen kertomuksen alalla _O'Henry_ (William Sidney Porter, 1862-1910).\n\nRealismin rinnalla kukoisti myös koko ajan romantiikka, mm.\nkauhukertomuksina, joiden kirjoittajana tuli kuuluisaksi _Ambrose\nBierce_ (1838-1914), ja lukuisina historiallisina romaaneina, joista\nSuomessakin on tunnettu _Lewis Wallacen_ (1827-1905) kirjoittama Ben\nHur (1880).\n\nYlläkuvatun vaiheen saattaa sanoa ulottuvan noin vuoteen 1900, jolloin\nromaaniin ilmestyi yhteiskunnallinen, paljastushenkinen kärkevyys, mikä\non käsitettävä Zola'n tuotannon vaikutukseksi. _Stephen Crane_\n(1871-1900) esitti katutytön ja sotilaan sielunelämää. _Frank Norris_\n(1870-1902) oli voimakas paljastusrealisti, jonka suunnan jatkajaksi on\nnoussut _Upton Sinclair_ (s. 1898), rahavallan ja trustien säälimätön\nahdistelija. Niitä lukemattomia mies- ja naiskirjailijoita, jotka\nryhmittyvät eri suuntien ja vivahdusten varaan, koettaen kuka mistäkin\nsaada teokseensa jännitystä ja sisältöä, ei voi tässä mainita.\nRealistisesti kuvailevan seikkailupuolen otti erikoisalakseen _Jack\nLondon_ (1876-1916), elvyttäen uudelleen erämaa-, kullankaivaja- ja\neksoottisen meriromaanin. Tämä voimaa, urhoutta ja seikkailuja\nrakastava suunta on saanut lukuisasti jatkajia, joiden kaikkien\ntunnusmerkkinä on \"erämaan kutsu\", luonnon parissa vietetyn\nyksinkertaisen elämän ylistys. Rakkauden eläimiin ja niiden maailmaan\non kirjallisuuteen tuonut Suomessakin tunnettu _Ernest Thompson Seton_\n(s. 1860), aloittaen siten suositun alan ja saaden paljon\njäljittelijöitä.\n\nHuomattavimman aseman Yhdysvaltain nykyisessä romaanikirjallisuudessa\non saavuttanut keskilännen jo kuvatun realismin jatkoilmiö, sellaisena\nkuin sitä edustavat _Dreiser, Anderson ja Lewis_, jotka olemme\nkuvanneet aikaisemmin.\n\nKultaisen aikakauden jälkeen ei runous päässyt pitkään aikaan elpymään;\ntaloudellisen nousun voimakas aineellisuus ei ollut sille edullinen.\n_Emily Dickinson_ (1830-86) ja _William Vaughan Moody_ (1869-1910) ovat\nkuitenkin runoilijanimiä, joiden tuotanto on saavuttanut myöhemmin\narvonantoa. Poen ja Whitmanin herättävä vaikutus alkoi vasta kuluvalla\nvuosisadalla, sen jälkeen kun Eurooppa, etupäässä ranskalainen\nkritiikki, joka erikoisesti on harrastanut E. T. A. Hoffmannia ja\nPoe'ta, oli nostanut heidät arvosijoille. Runouden uuden nousun aloitti\n_Edwin Arlington Robinson_ (1869-1935), sielullisten elämysten kertoja,\neräänlainen U.S.A:n Browning. _Richard Hovey_ (1864-1900) ja _Bliss\nCarman_ (1861-1929) julkaisivat Kulkurilauluja (Songs from Vagabondia,\n1894-1900), huolettomia mustalaissäveliä. _Robert Frost_ (s. 1875),\nfarmari, opettaja, on Uuden Englannin nuoren runouden johtavia nimiä,\nrealisti, mutta samalla kauhuvaikutelmia tutkiva psykologi. _Edgar Lee\nMasters_ (s. 1868) on satiirikko, jonka säkeet syntyvät siveellisestä\nsuuttumuksesta, oppositiosta puritaanista tekopyhyyttä vastaan. Hän on\nkeskilännen runoilija samoin kuin _Carl Sandburg_ (s. 1878),\nruotsalaislähtöinen, monivaiheinen runoilija, joka Whitmanin vapain\nsäkein ja kuvin runoilee suurteollisuuden näyistä ja tunnelmista sekä\nsen varassa elävistä ihmisistä.\n\nKaikki yllämainitut runoilijat ovat enemmän satiirikkoja, moralisteja,\nyhteiskunnallisia mielenosoittajia, kuin esteetikkoja. Ranskalaisen\nvaikutuksen edustaja, puhtaasti esteettinen kuva- ja väritaiteilija,\n\"imagisti\", oli _Amy Lowell_ (1874-1925), jonka päämääränä oli löytää\nmielikuville sattuva sanallinen ilmaisu ja asettaa ne rivistöön,\nsäerakenteen laeista huolimatta. \"Imagisteihin\" kuuluu _Vachel Lindsay_\n(s. 1879), kuljeksiva, kauneuden evankeliumia saarnaava runoilijasielu.\nTässä piirissä palvotaan kaiken entisyyden ulkopuolelle astuvaa,\nviiltävän räikeätä, värikästä ja siveellisesti järkyttävää\naihemaailmaa. Uusi runoilijakoulu valitsee mielellään aiheensa mm.\näärimmäisestä lännestä, salamyhkäisestä indiaanimenneisyydestä,\njuutalaisten ja neekerien piiristä, jotka viimeksimainitut ovat muuten\nsaavuttaneet suuren, nyt jo tosin vähenemässä olevan merkityksen\nAmerikan ja Euroopankin keveämmässä taiteessa.\n\nDraama on vasta viime aikoina kohonnut korkeammalle tasolle, huolimatta\nsiitä, että teatteriharrastus on aina ollut Yhdysvalloissa vilkasta.\nSen päävaiheet ja -kirjailijat olemme esittäneet varsinaisen tekstin\nyhteydessä.\n\nSuuren yleisön kirjallisuutena ovat Yhdysvalloissa enemmän kuin missään\nmuussa maassa sanoma- ja aikakauslehdet. Niiden sovinnainen sisältö ja\nvanhat sopivaisuuskäsitteet standardisoivat kuten sanottu\namerikkalaisen sielua samojen kaavojen mukaiseksi. Viimeksi kosketeltu\nkeskilännen realismi ja uusi runous on tietoista oppositiota tätä\ntasoittavaa ja madaltavaa henkeä vastaan. Opposition johtajana on\ntullut kuuluksi The American Mercury ja sen toimittaja _Henry Mencken_,\n\"aatteiden santarmi\", jossa itsessään ilmenee vanhojen puritaanien\nkiivautta ja ahtautta hänen salamoidessaan -- puritaanisuutta vastaan.\nSe mahtava kansa, joka oikeastaan on Yhdysvalloissa vasta syntymässä,\nvarmaan luo itselleen voimiensa ja kykyjensä mukaisen kirjallisuuden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaarnaaja koki löytää kelvollisia sanoja, oikeassa mielessä\nkirjoitettuja, totuuden sanoja.\n\nViisaitten sanat ovat kuin tutkaimet ja kootut lauseet kuin isketyt\nnaulat; ne ovat saman Paimenen antamia.\n\nJa vielä näiden lisäksi:\n\nPoikani, ota varoituksesta vaari; paljolla kirjaintekemisellä ei ole\nloppua, ja paljo tutkistelu väsyttää ruumiin.\n\nLoppusana kaikesta, mitä on kuultu, on tämä:\n\nPelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä, sillä niin tulee jokaisen\nihmisen tehdä.\n\nSillä Jumala tuo kaikki teot tuomiolle, joka kohtaa kaikkea salassa\nolevaa, olkoon se hyvää tai pahaa.\n\n(Saarnaaja, 12, 10-14).\n\n(6.5.1937).\n\n\n\n"]