Suomen kansan eläinkirja

SUOMEN KANSAN ELÄINKIRJA

Kertomus Metsolan ja Ilmolan väestä ja elämästä

Kansansaduista sommitellut

Eino Railo

Porvoo * Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1934.

SISÄLLYS:

    Sanaselityksiä.
 1. Eläimet tekevät tiet Metsolaan; kettu työpehtorina.
 2. Ahkerat palkitaan; karhu ja muurahainen; pyyn tarina; ketun palkka.
 3. Laiskoja rangaistaan; päästäjäinen kirotaan; käärmeen tarina.
 4. Samoin; palokärjen tarina, haukka ja hiiriäistuuppa; käen tarina.
 5. Samoin; kyyhkynen ja sammakko, kyyhkynen ja metsäkana; tiainen
    rangaistaan; rastaan tarina; pääskysen tarina; yökön tarina.
 6. Karhun ja suden ahneus sekä Tapion rangaistus. – Koira menee
    ihmisen luo.
 7. Kettu tutkii loukkaan ja houkuttelee siihen karhun, jonka hiiri
    pelastaa.
 8. Koira pelastaa Pohjolalle elämisen mahdollisuuden. – Mies
    rakentaa pyydyksensä eläinten teille; hänen ja eläinten sopimus
    molemminpuolisista oikeuksista. – Karhun ja suden synty.
 9. Kettu houkuttelee suden kuoppaan. – Kettu ja teeri.

10. Variksen vala; sammakon tarina.

11. Kettu ja varsa; korpin juusto; harakka ja suksipuun hakija;

    kettu ja varis.

12. Kettu ja jänis.

13. Kettu ja kurki.

14. Karhu ja jalopeura sekä heidän sotansa; mies vaimonpoika.

15. Karhun eukon kuolema; itkijän ja lapsenpiian haku; kettu

    itkijänä; tuulensuunnat; meden haku.

16. Suden kirjavoiminen; kolmen puun nimi; tamman alahuuli;

    susi oppii lentämään.

17. Kettu pakenee muille maille; hänen muinainen kataluutensa.

18. Lähtö Ilmolaan pahantekoon; avulias akka palkitaan; kolme

    oinasta; Horpon ruuna ja karhu; sormikoukun veto ja muut karhun
    onnettomuudet; jänis ja paarma auttavat karhua.

19. Horpon isännän ja karhun yhteinen kaski. -- Metson isänmaanrakkaus.

    – Karhu rovastina.

20. Piippolan sika ja päivän nousu; sian lersa kärsä. -- Immilän

    ylpeä kukko.

21. Immilän kukon esi-isän kuninkaissa käynti.

22. Kettu ja Immilän kukko; eläinten rauha; kukon ja kissan talous.

23. Kettu ja Piippolan vaarin kalanpyynti; karhu onkii hännällään

    kaloja; kettu syö kirnuuksen; "Sairas tervettä kantaa"; karhun
    kosto; kettu syö uudelleen viiliä.

24. Susi Kääpälään; Merkin vanhuuden onnettomuudet; susi auttaa

    Merkkiä; Merkki kertoo penikalle tarinan susista ja kadonneesta
    pöytäkirjasta.

25. Susi, pukki ja pässi; susi ja räätäli; porsaitten kastaminen;

    pukin maan vakoaminen; pässien riidan ratkaiseminen; lampaille
    veisaaminen; tamman passin katsominen.

26. Merkki juottaa suden humalaan.

27. Jänis ja pakkanen. -- Kissan ja hiiren synty. -- Jäniksen ja

    kissan yhteinen talous. – Jäniksen pelastuskeinot. – Kissa
    ja päästäjäinen. – Kissan vilja ja jäniksen vilja. – Kissan
    ja koiran metsästys. – Jänis jättää kissan. – Kissan osuus
    lehmän antiin.

28. Hiiren ja hänen sukunsa historia; hiiri ja sammakko; hiiri

    räätälinä; katti kosiomiehenä; kello kissan kaulaan.

29. Pukki ja Kääpälän vaari; pukki Katilan autiotuvassa ja hänen

    karkoittajansa: karhu, hukka, peura ja kukko. – Jänis takaisin
    Metsolaan.

30. Horpon isäntä juottaa karhun humalaan. -- Karhu loukkaassa. --

    "Maksan niinkuin maailma maksaa". – Jänis, hevonen, koira ja
    kettu tuomareina. – "Ketun palkka".

31. Karhun, suden ja ketun kaskenkaato; Piippolan muorin voipytty;

    ketun ristiäisissä käynti; kettu karkoitetaan.

32. Kääpälän kissa ketulle rengiksi; kissan topakka suku.

33. Kettu kertoo karhulle ja sudelle uudesta rengistänsä; sen

    kärpäset, nimet ja aseet; karhu ja susi kärpäsiä katsomassa;
    karhu ja susi herra Vinkkeliä katsomassa.

34. Karhu ja susi laittavat pidot herra Vinkkelille ja ketulle.

35. Karhu ja susi hakevat herra Vinkkeliä ontosta hongasta.

36. Metsän eläimet ryhtyvät sotimaan kotieläimiä vastaan.

37. Kääpälän vaari joutuu kärpän saaliiksi; yön vietto.

38. Yötä viettäessä tarinoidaan: Orava, neula ja kinnas.

39. Lisää tarinoita: Jalopeura, hevonen, susi ja karhu; kettu

    houkuttelee karhun syömään suoliansa.

40. Kevät; rastas ja Vänskän Aatami; metsäkana; Kirppu-Jussi ja korppi.

41. Lintujen käräjät; pajulintu ja köyhän miehen kylvös; pääskysen

    silkinvarkaus.

42. Pääskynen ja varpunen; varpunen ja raunioruntti; raunioruntti

    ja kivenviha.

43. Raunioruntti ja västäräkki; västäräkki, rastas ja koskikara;

    västäräkki ja rantasipi.

44. Tiltaltti, rastas, kyyhkynen ja varis; tiainen ja Musti; käki

    ja närhi; rastas ja koppelo.

45. Karhu, susi ja kettu polttavat kaskensa.

46. Immilän kukon oluenjuonti ja humala; eläinten retki

    maailmanloppua pakoon.

47. Ilmolan pelimanni opettaa karhua soittamaan.

48. Kiisken kirkko; kalojen käräjät Airistolla; kiiski kalojen

    kuningas.

49. Kerjäläisakka, karhu, susi, repo ja jänis.

50. Koiraseläimet ja Kääpälän kissa pakenevat Immilästä.

51. Immilän rikkauden alku: mustan härän tarina.

52. Outo vieras autiotuvalla ja sen karkoitus.

53. Karhu, susi jä kettu leikkuupellolla, riihessä ja myllyllä; karhu

    ja susi maistavat ketun puuroa; karhun puuronkeitto; suden kuolema.

54. Karhu tahtoo syödä Horpon isännän hevosen; ketun neuvot; "Karhujen

    tappaja ja miesten sitoja"; karhun kuolema.

55. Ketun palkka ja kuolema.

56. Tiet tehty Suomen ympäri, Metsolan eläimet karkoitettu.

SANASELITYKSIÄ.

murrakoissa = kaatuneiden puiden ja kasautuneiden oksien muodostamissa

   esteissä, suuremmissa kuin "risukko".

tureikoissa = tiheissä, melkein läpipääsemättömissä pensaikoissa.

korentoselkä = jolla on selkä suora ja jäykkä kuin korento.
vikeväjalka, vikevä = vikkelä, nopea.
liuvari = viekas veitikka.
kuomaseni, kuoma = toveri.
ehätti = kiireesti keskeytti, joutui ennen.

kouko = karhu.
toimittaa = toimeliaasti selittää.
paaraamaan, paarata = riidellä, kiroillen tehdä.

kuusanko = närhin sukuinen lintu.
välehen = nopeasti.

urat rastittu = pilkoitettu tietä lyömällä merkkejä puihin.
tanhualle = aukealle paikalle kylässä, pihamaalle.
piukaisi = kimeästi ja äkäisesti sanoi.
roppasi = leveästi kaappasi tahi löi.

papumus = pilkullinen.

uuttuikin = tarttuikin.
kantakeikkeliksi = keikkahännäksi.
hiirevällä = hiirakolla, harmaalla.

lenseä = haalea, lämmin.

sakaralle = kärjelle, piikille.

hausta = majavan hajuaineen nimi,
venkale = yleensä isohko, pitkulainen, muodoton ainemäärä.

karvallista = värillistä.
lakeistorvesta = sisään lämpiävän pirtin savuaukosta.

kokko = kotka.
vesuinnokka: vesuin = kuokkakirves kovertamista varten,
talso, vesuri l. kassara; käyränokka.

suokuiri = eräs kahlaaja.
hiiriäistuuppa = eräs pöllö.

koito = kurja.
lompatit = kömpelöt jalat.

äityi = yltyi.
päntiönään = kokonaan sille työlle heittäytyen.

pöheiköistä = tiheistä pensaikoista.
lipakko = liukas, tässä ehkä "yön lepakko".

sitä lyytä = sen vuoksi.

otsonen = karhu.
kielaudesta = suulaudesta.

liverokieli = livertäjäkieli.

piakan = leipälapion.

räkkää: räkkä = sääskien, paarmain y.m. yhteisnimi.
vuolihirsi = katon pitkittäinen kannatushirsi.

myrrysmielin = myrtyneenä, pahoilla mielin.

kopraa: kopra – koura.

työlästyi = kyllästyi.

ihala = outo, harvinainen; ehkä tässä myös "ihana".
sukesi = loi.

kotvan = jonkin aikaa.

vyöllinen = esiliina.
mykelsi = hieroi, puristeli.
sykkö = synkkä ja kavala olento.

rita = sälepyydys.

käppelämpi = kääntyväisempi, notkeampi.

tossaat = isket nokallasi, tapat.

ruuhkakoolla = roskaläjällä, tunkiolla.
prallailee = sulavasti ja kohteliaasti liikehtii.
lotaisi = söi yhdellä nielaisulla.

luikea ja litvakka = kavalasti hiipivä ja notkea.
kekkaa = nosta päätäsi, kerskaa.

iirikseen – minkään estämättä.
lauhkea = pehmeä.
lipa = kieli; vrt. "lipoa" ja "lippi".
ora = pora; nokka.
äijä = paljon.

äsken = vasta.

sukeutuu = eteesi ilmestyy.

78. sydänkulta ellosteli = sydänrasvoissa tuntui pahoinvointia.

kuu = rasva, tali (sisälmyksissä), esim. "poronkuu".
rosti = voimakkaasti iskien karsi.
äpylimarja = omena, pieni pyöreä esine.

uuras = ahkera.
työkkyri = ahkerasti työskentelevä.

tuhattäytinen = lievä kansanomainen kiroussana.

metsänpajakka = joka "pajahtaa", ääntelee metsässä.

vänkäsi = intti, itsepintaisesti tiedusteli.
väkivärttinän vääntäjä = ahkera värttinällä kehrääjä.
sultsinainen = eräs piirakkalaji.
suohkailija = toimekas puuhailija.
pietsailija = taputtelija, leipoja.
kaatui kakkaraveroset = loppuivat leipä-ateriat, vero = ateria.
leinä = "leino", surullinen, onneton, yksinäinen.

huttu = puuro.
kinnersuonet = kinttujänteet.
loppimatta = loppuun syömättä.

komo = ontelo.
puikkari = terävä esine, vrt. verkon puikkari; sukkela elävä.
jarrasi = iski lujasti kiinni.

kirjasin = kirjaelin.

pieles = heinäsuova.
hyrehtimään ja konehtimaan = hyräilemään (s.o. loitsimaan) ja

   tekemään temppuja.

kirjat = kirjailut.
verkkaiseen = hitaasti.

äyhkäisee = äkäisesti karjaisee.

piilojansa = pahoja tekojansa.

kuloharjan = kuloheinän värisen harjan tahi "kaatuvaharjan".

vihavoimaan = kirvelemään.

kynnenvihat = kynsien aiheuttama tuska, tässä tuska karhun kynsissä.
ranteläjä = rankaläjä; "rante" = rankojen ja halkojen hakkuupaikka.
pärstä = hevosen sieraimet.

vihoittamaan = näyttämään vihannalta.

mörkö = karhu.

vaarnikoissa = täissä.

häätyi = oli pakko.
terska = leveämpi kärkiosa.

"Syötä, saata Sihveriin" – Sihverin päivänä on kanat

   päästettävä ulos.

teutaroimaan = mahtavasti liikkumaan.
kaipaili = hiljaa käpäliään nostellen liikuskeli, hiipi.

varistuvat = kuumenevat.

rutosti = nopeasti.

älälle = sisulle.

keekoili = pöyhisteli.
teerevänä = terävän toimekkaana.

eto ränkyjä = mokomakin kirkuja.

laitioreellä = laitareellä.
sulin käsin = paljain käsin, aseetta.
seville (yks. sepä) = keulalle.

hiljankin = kuitenkin, sittenkin, vihdoinkin.
toton suulle: totto = lakeistorven katonpäällinen osa.

reppana = luukku, jolla lakeistorvi sisäpuolelta suljetaan.

jahka = kunnes, kunhan.
hiisti = murahteli.

äheltäen = vihassa ähisten ja äännellen.

rieskamaito = lämmin, vastalypsetty maito.
katras = lauma.

vunnelehti = taisteli vastaan.

kyntyset = oik, "lehmän kyntyset", tässä "suden kynnet".

hätistää = karkoittaa "hätyyttämällä".

myödättelin = toin myötä.
isäinen sää = ukkonen.

kyytäämään == karkoittamaan.

pöljä = tyhmä.

jauhokuli = niinestä tehty jauhosäkki sisällyksineen.

kapasivat = nopeasti karkasivat.

evätä = kieltää.

volaunko = rupeanko volisemaan.

vari = lämmin.
keturoi = vaivalloisesti piehtaroi.

kopeutuu = arvaamatta ilmestyy.

riehahti = pääsi valloilleen.

häiveröinen = hento, vähäinen.
tyssättiin = lyhennettiin, leikattiin, nolattiin.

väkyä = voimaa, väkevyyttä.
hipleä = pehmeä.

puulasi == syöksyi.

siukku = sisar.

konsa = kun.

suohkahdime – nopeasti pujahdin.
uksi = ovi.
lipettiin = pakoon, tiehensä.

läkkä = lähtekäämme.
oistonaan = suoraan, kerralla kokonaan.

uhoten = uhmaillen.
toljotatte = tyhmästi töllötätte.
viemaavan = pyörryttäen painavan: päätä; viemaa = pyörryttää.

surrata = lujasti köyttää.

peitota = lujasti pieksää, pehmittää.
sohoit = pistellä, tuikkia; "viittasit tulemaan".

räähkä = synti, saastainen, kurja olento.
erähäistä = paljon arvoista.

penäsi – intti, väitti.

puuttuipa = osui tulemaan.
kaipaan = kantelen.

kappera = vikkelä, vikeväliikkeinen.

kipakasti = äkäisesti, kovasti.

läsii = sairastaa.

nuplaperä = takapuoleltaan pyöreä, hännätön.

vänni = kova junkkari.

tarjenneet = rohjenneet.

alaksittain = alta mennen, matalana hiipien.
lutmii = viekkaasti matalana hiipii.

topistaa = ahdistaa, puristaa.

karttamaan = itsepintaisesti pyytämään.

sovassa = puvussa.

suivautuneina = kyllästyneinä.

vähättelen = en välitä, halveksin.
pätö = vähäpätöinen, mokoma.

laappaisiani, laappa = suuremman eläimen käpälä.
jauristautuu = tarraa kiinni.

koassa = kodassa.
tihulaiset = pahantekijät, paholaiset.

kiassain = kidassani.
suokaan = saadaan.

lentää mannulla = käräjiin haastamassa.
lakla = villihanhi.

palkulainen = pieni, vähäpätöinen.
sissimässä = salaa ryöstämässä.

järitettävä = järin pois otettava.

pistolle = ehkä riiheen (viljan mukana).

vaksit = vahat.

hottinen = varpunen.

kivenviha = leivonen.

sytee = iskee, sysii.

hevelsi = tepasteli.
rättäri = vanginkuljettaja, nimismiehen apulainen.

katvekohtaan = varjoisaan, suojaisaan paikkaan.

kasakkamiehenä = päiväläisenä, työmiehenä.

hätinä = tuskin.

tähdettä = jäännöstä.

rukkanen = vasikan tai lampaan nahasta tehty käsine.

nursuja = repaleisia vaatteita.

heinäruko = heinäläjä (muutamia miehen kantamuksia).

ranteessa = reunassa.
hyvät tovit – melko kauan.
rovita kaski = polttaa ja raivata kaski.

kuukertui = meni käppyrään, kumaraan.

vinttasi = nosti kaivon vintillä.

kokiessa = koettaessa.

suhdittaa = hiljentää, hillitä.

pistää terettä rakoon = liioitella; tere = ompeleen välinahka.

rove = tuohinen.

kahmusi = kömpelösti hamuili.
"No ei silmäänikään" = vannominen silmän kautta.

roiteli = pieksi lujasti.

nykä = tylppä, vähäpätöinen esine.
suka = sileä, taitava.
vata = nuotta.

havas, hapaan = valmiiksi kudottu, mutta pauloittamaton tahi muuten

   soveltamaton verkkolevy.

sitti = pieni, arvoton kala.

äyvää = vihaisesti, huutaen sanoo.
vauhkoutuu = pillastuu.

saverikko = vitsarengas, jolla aisa kiinnitetään kaplaaseen.

kytkyt = naudan kiinnipidin.

kotvanen = jonkin aikaa.

silmämäljärit = suuret, muljahtelevat silmät.

kalosarvustani = suurta sarveani; kalo = ruma, synkkä.

punaisi = puistaisi.
koppina = kuin pallo ilmassa.

juuttuivat = taittuivat.

tokiotto = huomaamatta tempaava, käsistä vievä.

häämiero = hääkansa.

rumilas = rumahinen, ruma otus.

suoltaa = vetää keskeytymättä.

hahlat = kannatinraudat, joihin pata tulelle ripustetaan.
räydyttää = sulattaa.
härkin = hierin.
hojeltui = horjahti.

talkkuna = (tässä) ohrista keittäen ja paahtaen valmistetuista jauhoista

   keitetty puuro.

selkosille, selkonen = kaukainen, suuri sydänmaa.

1.

TIE KÄYDÄ, HAKO LEVÄTÄ.

    Susi juoksi suota myöten,
    Karhu kangasta samosi.
    Suo liikkui suden jälessä,
    Kangas karhun kämmenissä.

Olipa kerran, kauan aikaa sitten – siitä on jo niin pitkiä aikoja,
ettei sitä voi kukaan sanoa – Suomenniemellä niin soma elämä, että
eläimet osasivat puhua, haastella, tarinoida, jopa oikein selvällä
ja ymmärrettävällä kielellä asioitansa toisilleen ilmoittaa. Silloin
olivat täällä salot koskemattomat, järvet pyydyksen heittämättömät,
kaikki luonto ihanana ja kauniina Tapion ja Mielikin häiritsemättömässä
rauhassa. Missä tuli nälkä, siinä sen luonto kohta tyydytti, missä
jano, siinä heti juotavaksi kirkas lähde kumpusi, missä uni, siinä
pehmeä sammal nukuttavaksi. Eläimet elivät sopuisasti metsän lakien
mukaan, kukin luontonsa jälkeen, tyytyväisinä Pohjolan kultaisen kesän
ja valkoisen talven raikkaassa hoivassa.

Vähin he kuitenkin tuskittelivat, kun piti saalista etsiessä juosta
murrokoissa ja risukoissa, rikkoa jalkansa karkeissa kivikoissa,
sokaista silmänsä sakeissa tureikoissa. "Kunpa olisi täällä hyvät
tiet kaikkialla, joita myöten juoksennella, niin eri helppoa olisi
meillä elämä", he arvelivat ja neuvottelivat asiasta keskenään. Niin
siitä vihdoin heräsi ajatus ja kypsyi päätös: "Täytynee ruveta tässä
teitä tekemään ja risukkoja raivaamaan, viidakoita aukomaan, että on
hyvä mennä vilahduttaa sileätä polkua pitkin saalismaille". Ei muuta
sitten kuin ruvetaan sanaa asiasta toisilleen saattamaan. Karhu mörisee
sitä kankailla kulkiessaan ja marjoja makuisasti syödessään, susi
ulvoo sen ilmoille istuessaan pesänsä edustalla, korppi ronksahuttaa
sen lentäessään, harakka nauraa räksähyttää sen kuuluville pyrstöään
heilauttaessaan, kärppä vie sen vilauksessa hiirille ja kaikille
sammalen asukkaille – pian se on Metsolan asukkailla tietona ja kohta
kaikki hokemaan: "Ka, tien tekoon on nyt tästä lähdettävä, tien tekoon
jotta oikein", ja pienet hiiretkin uhkaavat ylpeästi: "Tien tekoon
täytyy nyt ryhtyä, muu ei auta!"

Alkaa siinä sitten vilske metsässä, kun elävät kaikki kokoontuvat
Metsolan suurelle kankaalle päättämään yhteisestä tien teosta. Tulee
vyöryen karhu karvaröllö, tulee susi korentoselkä, kettu neulasilmä,
tulee kurki pillisääri, kärppä vikeväjalka ja hiiri siimahäntä. On
siinä ääntä ja jaaritusta, kun koko Metsolan väki pitää neuvoa tien
teosta, mistä aloitetaan ja kuinka työ sitten tehdään. Puhutaan,
puhutaan – ei tule selvää, miten on asiaan käsiksi käytävä. Sanotaan:
"Päällikkö tässä tarvitaan – kuka nyt mieluisimmasti siksi rupeaa ja
luulee osaavansa päällikkönä olla?"

Katsotaan toisiinsa, töllötetään, karhu vilpittömästi katsoa
illistelee, susi tyhmästi, mutta kettu viekkaasti silmiänsä raottelee
vasten päivää. Kun ei kukaan sano mitään, vaan kaikki odottavat,
niin jo hyppää kettu neuvoskivelle, leuhauttaa tuuheata häntäänsä
ja julistaa: "Minä olen Mikko, mielevä mies, kyllä minä osaan olla
päällikkönä".

No, tuosta ei kovin hämmästytä, sillä huomannut on jo Metsolan väki
ketun viisaaksi ja mieleväksi mieheksi ja nähnyt hänen neuvokkuutensa
monessa paikassa. Urahdetaan vain, että no, ruvetkoon sitten kettu
päälliköksi, vaikka älytäänkin, että laiskuuttaan se siihen tarjoutui,
kun ei, liuvari, koskaan mitään työtä viitsisi tehdä. Mutta ei siitä
nyt ruveta riitelemään, sovinnollisia kun ollaan, vaan alistutaan Mikon
johtoon. Tämä rupeaakin topakasti töitä järjestelemään, kääntyy karhun
puoleen ja sanoo:

"Sinun, karhu kuomaseni, joka ylen väkevä mies olet, pitää vääntää pois
kannot ja kivet..."

Karhu mörisi, että raskaimman työn sinä nyt hänelle annat, mutta kettu
siihen ehätti liukkaasti sanomaan.

"No, susi, kuomaseni, sinä toinen vankka mies, korentoselkä ja
vonkulasääri, sinä kantelet pois kannot ja kivet, joita kouko irti
vääntelee. Ja missä ei sitä työtä riitä, vaan maat ovat sileät, siinä
sinä maata kuovit, viskot pois lahopökkelöitä ja liekoja kanniskelet..."

Nousevat siitä karhu ja susi sekä lähtevät työmaalleen, mutta kettu
sievästi edelleen toimittaa:

"Te, hiiret, sammalta pois tieltä repikää ja lykätkää; ja sinä, kärppä,
sihtimuoto, valvo hiirien töitä. Jos käyvät työssä vaivaisiksi ja
kuolevat, niin ne kanna pois, ja elleivät tee työtä, niin saat syödä
niitä sen kuin jaksat".

Ja topakasti kettu edelleen julistaa:

"Sinä ilves, metsänkiivas, saat repiä teiltä kanervia ja juuria,
sinulla kun on hyvät kynnet pehertää ja pehmittää tien paikkaa. Ja
sinä, jänis, mulkosilmä, jolla on niin villavat takajalat, saat
sitten tasoitella sen, mitä ilves kuopii. Mutta orava pöyryhäntä ja
silvankaristaja hypätköön edellä tien suuntaa näyttämässä..."

Siitä toiset sanomaan, että kovin tulee mutkainen tie sillä tavalla,
mutta kettu määräsi: "Ei se haittaa mitään, olkoon vain mutkia metsän
teissä".

Mutta linnuille kettu selitti:

"Teidän pitää syödä marjat pois tieltä ja repiä puolukan lehtiä ja
marjanvarsia".

Sanoa koikahutti siihen silloin kurki, pitkäkaula:

"En minä viitsi tietä tehdä. Minä asun suolla enkä kankaalla."

Mutta kettu kovasti varoitti kurkea tottelemaan ja pakotti hänet
työhön. Metsäkanan haarakopran hän pani katkomaan latvoja ja syömään
urpuja niistä paikoista, mistä orava menee, että nähdään tien paikka.
Metsäkana, joka syntisyydessään oli käynyt Ristuksen haudalla kirota
vätkyttämässä, ei saattanut nytkään pahaa sisuansa hillitä, vaan lähti
menemään sadatellen, että "se tuhat tulinen –rkele sinulle rupesi
tietä paaraamaan." Teeri, se kiveräpyrstö kukertaja, sai tehtäväkseen
syödä tien paikalta koivun urvut, mutta pyylle kukkapäälle, metsän
synkän piiskuttajalle, annettiin lepän urvut. Metso, värisilmä ja
kupumaha, otti syödäkseen tiellä olevista petäjistä havuneulasia
merkiksi, pannen vielä akkansa, koppelon, samaan puuhaan. Orava
kerskasi: "Kukas muu kuuseen kuvahtaa, ellei orava osaa", meni
kuusikkoon, karsi käpyjä, söi siemeniä ja pudotteli kävyn suomuja
maahan. Mutta kuusanko, Tapion lintu, hienorinta metsänpiilo, ja
käpyhakkari puunkopistaja, ottivat männynkävyt osalleen, uhaten niitä
koota ja niillä rikastua.

Niin oli vihdoin saatu työt kullekin määrätyksi, mutta monet Metsolan
eläimet olivat jääneet työhön tulematta. Toiset kuitenkin tekivät työtä
sitä uutterammasti, karhu vääntäen kantoja ja kiviä yhdeksän miehen
voimalla, susi hänen jälkiänsä siivoten, hiiret kovasti ponnistellen ja
väsyen sekä joutuen voutinsa, kärpän vikeväjalan, pois kannettaviksi.
Kettu liuvari vain käveli ylimpänä työpehtorina milloin missäkin, söi
ja huvitteli sekä jakoi mahtavasti määräyksiään, paistatteli päivää
aurinkoisella rinteellä, ja nauroi itse mielessään muitten eläimien
tyhmyydellä. Mutta siitä, että toiset jäivät työstä pois, toisten
raskaasti raataessa, kylväytyi Metsolan eläväin keskuuteen ensimmäinen
kateuden ja eripuraisuuden siemen, josta heille vastaisuudessa koitui
paljon vahinkoa ja turmiota. He tekivät kuitenkin ahkerasti työtänsä
iltaan saakka, jolloin Pohjolan kesäyön pehmeä hämärä laskeutui ja
he kaikki riensivät yöteloillensa tahi luontonsa mukaan hankkimaan
saalistansa. Metsolan suuri salo muuttui salaperäiseksi, lumoavaa
loihtua täynnä olevaksi maailmaksi, jossa metsän väki ja ilman
ihmeet juoksivat ja lensivät omilla äänettömillä teillänsä, yötuulen
suhahdellessa korven kuusikossa ja huuhkajan harmaakaulan kaameasti
huhuillessa.

2.

AHKERUUS ON ONNEN ÄITI.

    Tuosta tunnen virkun miehen,
    Pian söi, välehen kenki,
    Pian pistihen pihalle,
    Terävähän töille lähti.

No, saadaan siitä vihdoin Metsolaan eläväin tiet valmiiksi. Kaikki
on nyt kunnossa. Tietää nyt kontio, mistä sen tulee samota, tietää
ilves metsäpolkunsa, orava osoittimensa, kärppä kaikki käymäpaikat,
tietävät teeret tien urpukoivuihinsa, metso männikköihinsä ja
peherryspaikoillensa, hirvet taistotanterillensa – kaikki on
nyt selväksi urat rastittu jokaiselle. Ei muuta kuin vielä kerta
kokoonnutaan suurelle Metsolan tanhualle tien teon päättäjäisiin. Kettu
siinä taas esiintyy puhemiehenä kuin ylimmäinen työpehtori ainakin ja
julistaa kokoontuneelle Metsolan rahvaalle:

"Nyt kun on tiet tehty ja kaikki metsän viljan polut laitettu, käydään
ahkeria palkitsemaan, mutta laiskoja ja huolimattomia rankaisemaan. Se
on Tapion ja Mielikin tahto, jonka he ovat minulle tarkoin selittäneet
ja teille ilmoittaa käskeneet. Kuka teistä on nyt kovimman työn tehnyt?"

Karhu, pitkävilla mesikämmen, siinä vielä siivoili pihkaa ja naavaa
turkistaan eikä puhunut mitään, mutta toiset huusivat:

"Karhu on kovimman työn tehnyt. Hän on oikea metsän nurinkääntäjä! Ja
väkevä!"

Mutta silloin kuului maasta pientä ja jäntevää ääntä. Muurahainen se
sieltä todisti:

"Minä elävistä kokooni nähden vankin olen. Olen varmasti! Kokoiseni
kiven nostan helposti leuoillani. Koettakoonpa kontio sitä konstia.
Vaikka puuhun sen vien!"

"No kaikkia tässä vielä!" mörähti karhu halveksivasti, mutta muut
eläimet rupesivat muurahaista puolustamaan:

"Totta puhuu! Väkevä on kokoonsa nähden tämä pieni mies. Ota, kontio,
kivi tuosta suuhusi ja koeta viedä sitä puuhun. Sittenpähän nähdään!"

Koetti karhu hamuilla leukoihinsa suurta kokoistansa kiveä, mutta
eihän siitä mitään tullut. Hänen siinä äkäisenä yrittäessään piukasi
muurahainen jo männyn latvasta, että täällä ollaan, ja pudotti sinne
viemänsä kiven karhun niskaan sekä tuli alas. Mutta karhu suuttui ja
roppasi pikku miestä suurella kämmenellä selkään, niin että toinen
aivan hävisi hiekkaan. Säikähtyneinä ruvettiin häntä hakemaan, kun hän
jo ilmestyikin hiekan sisästä kuin vedestä ja alkoi kiivaasti kannella
karhun niskaan. Mutta kettu sanoi:

"Ole vaiti! Karhu on sittenkin Metsolan väkevin urho ja siksi on Tapio
määrännyt hänet valtiaaksi Pohjolan metsiin. Kun hän tekemillämme
teillä kävelee, pitää muiden mennä tieltä pois".

Äkäinen muurahainen laahautui puolivaivaisena ketun eteen ja valitti:

"Kaikki pienet rikat minä olen nokkinut ja kantanut pois ja nyt minua
karhu tällä tavalla runteli! Mitä minä nyt teen?"

Kettu vastasi lohduttaen:

"Saat niitä rikkoja kantaa koko ikäsi ja niistä tehdä talosi ja
kartanosi. Ja minkä vain yhdytät tielläsi, niin sen saat tappaa, jos
voitat. Ja me keitämme sinulle vielä sellaista väkevää voidetta, että
silmät sokaiset, kun sitä vain päälle ruiskutat. Ja heinänkorren
verran me sinulle vielä annamme voimaa lisäksi, että tosiaankin olisit
kaikista elävistä kokoosi nähden vankin mies".

Rauhoittui siitä muurahainen, mutta karhu mulkoili häneen vihastuneena
kämmeniensä takaa ja päätti syödä hänet missä tapaa, koska rupesi hänen
kanssaan voimista kilpailemaan. Ja niinpä karhu vielä tänäkin päivänä
syö muurahaisen missä vain yhdyttää.

Jakaa kettu edelleen niitä Tapion palkinnoita. Tulee saapuville
hukka, irvihuuli, ja työssä on suunsa revennyt suureksi ja poskinahat
vyyhdellä riippuvat. Ulisee hukka, että mitä hänelle Mikko antaa
palkinnoksi. Mikko toimittaa, että ota mitä saat syödäksesi, lammasta,
sikaa, vuohta. Hukka siihen mukautuu: "No, omiani olenkin niitä
ottamaan, kun olen oppinut tässä kantamaan selässäni juurikoita ja
puita".

Jakoi kettu liuvari palkinnoita. Antoi ilvekselle nopeat jalat ja
koppurakynnet sekä viskasi lopuksi hiirien kokoamia mustia ja valkeita
kivenrakeita sille selkään, ja niin siitä tuli kirjava papumus. Otti
ymmyrkäisen heinäntuppuran ja heitti sillä jänistä housuille, ja niin
sai jänis palkinnokseen tuppurahännän. Tempasi terävän ja soukan,
ymmyrkäisen tikun, ja heitti sen rotan perään, jolloin se uuttui
hännäksi sille. Huusipa vielä takaisin ja teroitti sen kynnet, että
pääsee seinääkin myöten nousemaan, jos tahtoo ja hätä on. Kärpälle
vahvistettiin voutivalta syödä hiiriä niinkuin oli tien teossa hänellä
lupa ollut; ja kun orava, neulanrosvo, kuusen oksalla malttamattomana
tirskui ja löi näppiä muulle kansalle, sieppasi kettu pitkän kasvin,
jossa oli paljon karvoja ja villaisia pöyhtyviä, ja viskasi, kun orava
sen huomattuaan lähti kiireesti hyppyyn, sen hänen jälkeensä. Sepäs
uuttuikin kiinni pakarain väliin ja niin sai orava mahdottoman kauniin
hännän, josta sitä vieläkin pöyryhännäksi ja kantakeikkeliksi sanotaan.

Mutta teeri keikisteli koreana koivunsa latvassa ja kysyi muulta
kansalta alituiseen ja uteliaasti: "Onko kukkaroa? Mitä minä sitten
saan?" Kettu määräsi: "Saat syödä urpuja puista, marjoja maasta ja
suolle saat tanssipaikan." Istui siinä pyy, pyrstönsä päristäjä,
surullisena kuusen oksan juuressa, pää kallellaan kuunnellen, mitä
hänelle onnettomalle annettaisiin. Kovahan olikin hänen kohtalonsa!

Oli näet kerta kaukana näiltä mailta Herramme Jeesus ajellut kirkkoon
messua kuulemaan hevosella hiirevällä. Oli varhainen sunnuntaiaamu,
sumuinen ja pilvinen, ja sumuinen oli myös Herramme sydän maailman
syntien vuoksi. Ajoi hän siinä soita, ajoi maita, pitkin heliäistä
hiekkatietä, kunnes saapui Kidronin ojalle, sinisen sillan sivuhun.
Pyrähti silloin pyy, joka siihen aikaan oli härän kokoinen, lentoon
synkästä korven kuusikosta sellaisella voimalla, että maa järähti,
Jeesuksen sydän särähti ja Herramme varsan säärivarsi taittui.
Surumielin nyt Vapahtaja rankaisi pyytä, koska se oli tehnyt teon
suuruutensa ylpeydestä ja ylimielisyydestä, ylenkatsoen kaikkia
muita luontokappaleita. Hän määräsi, että sen pitää pienenemistään
pienetä maailman loppuun saakka, päivä päivältä, vuosi vuodelta,
niin kauan, että mahtuu vaimon sormuksesta läpi lentämään siipien
laitaan koskematta. Siitä on tullut sanonta, että pienenee kuin pyy
maailmanlopun edellä, ja siitä pyy on synkkien, surumielisten korpien
hiljainen ja alakuloinen lintu.

Tämä oli pyyn tarina ja kettu hänelle nyt antoi luvan syödä urpuja
puista sekä pienen pillin, jolla pyy vielä tänäkin päivänä hiljakseen
soittelee ja suruvirttänsä sirittää, odottaen aikaa, milloin mahtuisi
vaimon sormuksen läpi lentämään siipien laitaan koskematta. Mutta
silloin on maailmanloppu lähellä.

Tulee siinä töiltänsä taas tapansa mukaan rivosti kiroileva metsäkana,
vilkkasilmä kupurinta, ja alkaa ketulle vannoa: "Kaperr, kaperr, voi
vietävätä käytävätä, avojaloin, avojaloin, käy kivikkoa, käy kannikkoa,
voi vietävätä käytävätä". Mutta kettu häntä hillitsi ja määräsi, että
metsäkana saa talveksi valkoisen turkin ja kesäksi kirjavan hameen.
Sadatellen tämä lähti lentämään ärjäisten: "Kopeikka, kopeikka!" ja
vielä tänäkin päivänä se karvaisissa housuissaan vaeltaa tiheässä
viidakossa ja kiroaa illan hämärässä poikain ansoja: "Pojat –rkeleen
pallipäät hakkaa risukkota, rasikkota, ettei saata kävellä täyteen
askeleeseen". Metso, harakopra, kiveränokka riippamaha, sai luvan syödä
petäjän latvoista neuloja, kun oli siihen tietä tehtäessä oppinut.
Kevääksi annettiin hänelle tanssin ja laulun mahti, niin suuri,
että itsekin toisinaan pyörtyy siitä laulusta ja ilosta. Kuusanko
putkipursto sai sen edun, että sitä ei saa ammutuksi metsämies.
Kuusangon ruumis on niin pieni, että luoti harvoin siihen osuu, vaikka
pörröisiä höyheniä pölyyttääkin. Tulipa siihen sitten palkinnolleen
käpyhakkari, marjasilmä kävynmurentaja, ja näytti hänelle silloin
Mikko mielevä mies koloa puun kyljessä ja määräsi: "Tuohon saat pistää
kävyn kiinni, kun sitä hakkaat ja siitä suomuksia irroittelet; nokkasi
väännetään ristiin, niin että kun nostat sillä irti kävyn suomun,
niin helposti saat samalla kielesi työnnetyksi sen juuressa olevaan
siemeneen".

Niin jakoi siinä kettu Tapion palkintoja, jakoi, kunnes olivat kaikki
työssä olleet saaneet osansa. Mutta eläinten sitten poislähtöä tehdessä
sanoikin Mikko mielevä mies: "Mitä annatte nyt Mikolle, kun olen ollut
työn teettäjänä ja pitänyt kaikesta suurta huolta?" Rupesivat siinä
eläimet miettimään, mitä annetaan työpehtorille palkinnoksi, kunnes
keksivät: "Me annamme sinulle jokainen kolmannen osan viisaudestamme".
Muuta eivät olisi pystyneet sille antamaankaan, ja siksi kettu on nyt
niin viisas, viekas ja kavala.

Oli jo tullut ilta palkintojen jaossa ja eläimet taas hajautuivat
öisille asuinsijoilleen. Mutta kettu uhaten ilmoitti, että kaikkien
niiden eläväin, jotka eivät olleet ottaneet tien tekoon osaa, tuli
seuraavana päivänä saapua kuulemaan Tapion lakia, jota ei kukaan saa
rikkoa. Ja niin laskeusi taas Suomenniemen ylle lenseä yö, jolloin
kuului kaukaa teeren sointuva kukerrus, metson soiminen, suden kaamea
ulvonta, pyyn hiljainen, alakuloinen vihellys, karhun matala mörähtely
ja koko salon väen salaperäinen keskustelu. Arkoina odottivat eläimet,
mitä rangaistusta Tapio oli säätänyt työstä poissa olleelle Metsolan
kansalle.

3.

TYLSÄ ON VEITSI LAISKAN VYÖLLÄ.

    Koivun oksa konnan palkka,
    Nuora pettäjän perintö.

Ruvetaan siinä nyt seuraavana päivänä kovaa tutkintoa ja tuomiota
pitämään. Ilmestyvät ketun eteen muurahainen ja hiiri ja alkavat
äkäisesti päästäjäisen niskaan kannella:

"Me kahden rupeamme ahkerasti teitä tekemään, raivaamme ja
ponnistelemme, kun samalla kuulemme tämän päästäjäisen piipityksen
sammalikosta. No, me hänelle huutamaan, että tule mukaan, niin pääset
meille, lujemmille työmiehille, osamieheksi. Mutta eihän tämä supiainen
suveronokka, neulahammas tienvarjo, ollut siitä tietääkseenkään,
vastasihan vain ylpeästi, ettei hän teidän teitänne tarvitse – hän
menee muka omia teitänsä. Mutta mepä sanoimme silloin, että jos et
tietä kerran rupea tekemään, ei sinun pidä meidänkään teittemme yli
pääsemän, vaan kun tielle tulet, niin siihen on sinun myös kuoltava.
Vahvista nyt, kettu mielevä mies, tämä kirouksemme".

Ja kettu sanoi:

"Vai sinä laiska koira! Etpäs tullut tietä tekemään! Niinpä saat nyt
tielle joutuessasi siihen kuolla, kuten muurahainen ja hiiri ovat
sanoneet".

Ja usein tapaakin metsissä kulkiessaan keskeltä tietä kuolleena
silkkikarvan pienen päästäjäisen, joka on siihen kellahtanut oman
laiskuutensa ja ylpeytensä sekä siitä saamansa muinaisen kirouksen
kaatamana.

Näkee kettu sitten ahman eli kampin ynseänä ja vihaisena kankaalla
kävellä körrivän ja huutaa hänellekin moittivasti, että etpäs
tullut tietä tekemään. Mutta kamppi selitteli muristen, ettei hänen
luonnollaan ole teitä tarvis. "Minä kuljen yöllä enkä päivällä, enkä
kävele teitä myöten; teen kierroksia kulkiessani, menen vastapäivään ja
teen koukun, ja kun saan sen koukun kuljetuksi sakaralle, teen uuden
koukun ja kuljen taas vastapäivään". Hyväksyi siitä kettu selityksen,
mutta määräsi kuitenkin rangaistukseksi, että ahman pitää puusta
saaliin niskaan hypätä ja pahaa nestettä rakossaan säilyttää, niin että
kaikki häntä sekä pelkäävät että inhoavat. Tuskin oli ahma sen kuullut,
kun jo ylenkatseellisesti ja pahan luontonsa osoitukseksi ruiskasi
nestettään, niin että kaikki eläimet kauhuissaan ja kuono irvellä
karkasivat kauemmaksi, sillä niin inhoittava ja tukahduttava on ahman
löyhkä. Mutta tämä vain jatkoi ynseänä ja pahanilkisenä yksinäistä
murjottavaa vaellustansa ja on samanlainen vielä tänäkin päivänä,
erämaiden pahasisuinen jurrikka ja jurottaja.

Kiisi siihen samalla kuin vilaus näätä sihtisilmä ja hienokarva, sanoen
huolettomasti: "Tulin näkemään, mitä olette tässä tehneet". Mutta
silloin tuomari suutahti ja julisti: "Kyllä minä joutilaat näkijät
opetan! Sinä et saa tehdä pesääsi maahan ollenkaan, vaan lahopuuhun,
ja sukkelana kuin orava sinun pitää aina puita pitkin kulkea ja honkia
myöten vaeltaa. Siinä on sinulle tehtävää!"

Tuli siihen sitten majava suomuhäntä, jota myös kovistettiin, ettei
tullut tietä tekemään, sekä kiellettiin teille tulemasta. Majava
sanoi silloin rauhallisesti: "No, samapa se on – en tahdokaan, sillä
minähän asun joissa ja teen niiden rannoille asuntoni, sellaisen kuin
osaan". Siihen kettu kyllä suostui, mutta määräsi, että hänen on
vielä rangaistukseksi puremalla puita kaadettava ja saatava rakkoonsa
sellaista ainetta, majavan haustaa, joka kaikki eläimet puoleensa
viettelee. Ja niinpä vieläkin erämaiden metsämies hieroo pyydyksiinsä
majavan haustaa houkutellakseen niihin saalistansa.

Mateli siihen sitten käärme ja hänelle kettu nyt ärjäisi: "Teeppäs
tiliä toimistasi ja synnystäsi, kun et ollut, mokoma, tietä tekemässä,
vaikka koko ruumiillasi maassa matelet, senkin jouhikielinen
myrkkyhäntä". Ja käärme rupesi kertomaan:

"Käveli Vapahtaja kerran meren rannalla ja näki siellä Syöjättären
sylkemän venkaleen. No ei muuta kuin pani siihen hengen ja pisti
pellavan siemenistä silmät, ja siitä minä synnyin. Tuli sitten
vedenpaisumuksen aika ja Nooa huomasi, että oli jäänyt arkkiin iso
naulanreikä, eikä ollut äijällä enää vehkeitä, millä sitä tukkia.
Minäpäs silloin tarjouduin pistämään häntäni siihen naulanreikään, jos
vain lupaisi ottaa minut arkkiinsa. Ja täytyihän sen luvata, kun muuten
olisi koko luomakunta hukkunut, ja niin pääsin minäkin mukaan ja sain
siemeneni säilymään. Ei olisi muuten Nooa ottanut, minä kun olen niin
myrkyllinen eläin".

Karattiin siitä käärmeen kimppuun, karsittiin siltä jalat ja nyhdettiin
kaikki karvat sekä sanottiin uhaten: "Sinä et saa syödä muuta kuin
maata ja myrkkyä, mitä löydät, ja kuka vain sinut kohtaa, saa sinut
tappaa".

Samoin löttöturvalta, räpyläjalalta sammakolta kaiken karvan repivät
vihoissaan pois, sisiliskon myös silittivät, ja niin tuli molemmista
alastomat elävät. Tässä ei otettu huomioon sitä, että sammakko samoin
kuin sisiliskokin on alkuaan ihminen, jonka vuoksi niitä ei mielellään
tapeta. Häntä vain on sisiliskolla käärmeen sukua ja siksi se usein
hädissään jättää sen irti. Sen nimi on oikeastaan "sisar-Liisa", vaikka
on siitä ruvettu sievemmästi sanomaan "sisiliskoksi".

Tuli sitten lintujen vuoro ja kova oli kohina metsässä, kun siihen
lensivät kaikki ilman ja veden linnut kuulemaan tuomiotansa.

4.

SIINÄ NÄKIJÄ, KUSSA TEKIJÄ.

    Lapin laajoilta saloilta,
    Pohjan pitkältä perältä,
    Muotoa monen näköistä,
    Kynttä kaiken karvallista.

Valittaen ja ruikuttaen siinä huusi palokärki varakopra, huusi ja itki
niin, että metsä kaikui: "Ptrui lehmäni, ptrui lehmäni, ptrui kotiin,
ptrui kotiin, ptrui Sunterin, ptrui Lauterin, ptrui Maatikkin, tulkaa
lypsettää, tulkaa!" Kysyttiin siltä silloin: "Miksi alati noin huudat
ja valitat sekä lehmiä kotiin kutsut kuin mikäkin metsän emäntä?"
Kertoi siitä palokärki:

"Olin minä ennen suuren talon emäntänä, rikkaan talon; ylpeänä kävelin
mustassa silkissä, punainen huivi päässä, joka päivä, meninpä punahuivi
päässä pyhäiltanakin kutsumaan lehmiä kotiin. Tuli sitten kerta
leipomispäivänä pirttiini pieni poika ja arasti pyysi pientä kakkaraa,
koivunlehden kokoista, lemmenlehden paksuista. No, leivoin minä pienen
kakkaran ja annoin pojalle. Tämä pisti sen uuniin paistumaan ja
sanoi: 'Kasva, kasva, kaunis kaakku, Luoja leipäni levennä!' Silloin
siitä tuli niin iso, ettei se tahtonut sopia uunista pois tulemaan.
Nytpä kateus heräsi mielessäni enkä antanutkaan sitä pojalle. Poika
yhä nöyryytti itsensä ja pyysi vielä pienempää kakkaraa. Annoin sen,
mutta siitä paisui uunissa vielä suurempi kuin äskeinen. Otin onneton
kateudessani senkin pois. Pyysi poika rukka vielä kolmannen kerran,
mutta silloin minä pahansuopaisuudessani muka kiireessä sanoin, etten
nyt jouda antamaan, kun pitää kesken leipomisen lähteä vasikoita
katsomaan. Silloin poika, joka oli itse Jeesus, kyllästyi pahuuteeni ja
sanoi, että niinpä mene sitten, ja niin minun täytyi lintuna pujahtaa
lakeistorvesta taivaalle, lentää ja ikäni kutsua vasikoita että ptrui,
ptrui, ptrui! Ja siitä silkkihuivista on päälakeni punainen, siitä
ylpeästä silkistä muu ruumiini musta. Tso hunnii, tso hännii, voi
ihmisrukat, kun eivät katso eläviään!"

Kun oli näin syntinen eikä lisäksi ollut tullut tietä tekemään,
viskattiin palokärki vielä valkeaan ja yhä enemmän noessa mustattiin
sekä määrättiin, ettei saa tuoreisiin puihin koskea, mutta lahoista
ja kuivista puista saa kyllä matoja hakata. Se osa määrättiin
palokärjelle, ja valittaen tämä taas lähti ikuista metsänemännyyttänsä
hoitamaan huudellen uupumattomasti: "Ptrui Tiirik, ptrui Mairik, ptrui
oikea Omena, ptrui kellokaula Kestikkini, musta lehmä Muurikkini,
ptrui...!"

Kuului sitten nakutus puun kyljestä ja otettiin siitä tikka talttanokka
lujille: "Miksi et tullut tietä tekemään?" Kettu viittasi hiirille
ja rotille, jolloin nämä alkoivat kokoilla kirjavia kiviä, mustia,
punaisia ja sinisiä, sekä kasveja monen värisiä. Pahaa aavistaen
silloin tikka kysäisi: "Tik tik, mitäs minulle teet?" ja aikoi puikkia
pakoon. Mutta eipä veijari ehtinytkään, vaan paiskattiin kaikki
kirjavuudet sen päälle ja niin siitä tuli tikka kirjava lintu metsään.
Vielä päätettiin, ettei tikka saa nakuttaa tervettä puuta, vaan
ainoastaan kuivunutta ja rosoista: siitä itselleen toukkia hakekoon.

Tulla kohahti ylpeästi ja mahtavasti kokko sekä sanoi ynseästi,
ettei hän teitä tarvitse; hän asuu puissa ja tekee puihin pesänsä.
Häntä kovasti nuhdeltiin ja sanottiin, että hänen nyt ainakin olisi
pitänyt olla tien teossa, kun on niin väkevä ja paljoa huonommat ovat
olleet raatamassa. Kokko vain silloin niskojaan nakkasi ja sanoi:
"Kot, kot, mitäpä minulle teette! Lintujen omilla käräjillä minut
on pantu kaikkien pienten lintujen herraksi ja tuomariksi petäjän
latvaan, ja minä saan syödä ja repiä niitä silloin kuin tahdon. Ei
minun tarvitse ruveta kellekään teitä tekemään". – "Vai niinkö
luulet, sinä vesuinnokka!" suututtiin siinä kotkalle, karattiin
käsiksi ja väännettiin nokka kippuraan sekä kynnet koppuraan. Mutta
kun kokko pääsi irti, niin se heti uhkasi: "Kyllä minä teidät mokomat
palkitsen vielä, älkää yhtään huoliko!" Silloin heitettiin kokkoa
kahdella mättään kappaleella ja kirottiin: "Sinun ei pidä saada
kuin kaksi poikaa, ja niiden ei pidä päästä lentoon ennen kuin ovat
itsesi kokoisia; niin kauan sinun pitää niitä elättää". Lopuksi vielä
ryvetettiin kokkoa vihreällä kedolla, josta jalat kävivät keltaisiksi,
ja sanottiin, että lennä nyt tiehesi, hiirien tappaja.

Lensi siihen sitten haukka, kovelonokka, ja häneltä taas tiukasti
vaadittiin selitystä, miksi ei tullut tientekoon niinkuin käsky oli.
Mutta ennenkuin tämä ennätti ruveta vastaamaan, lennähti viereiseen
puuhun suokuiri harmaaturkki, jolla on mahdottoman pitkä nokka. Haukka
rupesi sitä siinä kesken kuulustelun pelkäämään ja sanoi: "Onpa
vaarilla nokkaa". Suokuiri vastasi siihen vaatimattomasti: "Onhan
sitä, vaan mitäpä tuosta lie, kun on noin honteloa". Siitä haukka
riemastui ja saaden takaisin rohkeutensa kehaisi: "Minulla on yhtä
pitkä kuin paksukin". Hän aikoi jo kaikkien hämmästykseksi rynnätä
suokuirin niskaan, kun hänet samassa uudelleen vaadittiin tilille,
jolloin hän rupesi valehtelemaan. Sanoi elättäneensä hiiriäistuuppaa
sen pesään, kun sillä on niin suuri pää ja suuret silmät, siinä
toivossa, että saisi siitä oikein jalon miehen. Juuri kun piti tien
tekoon lähdettämän, hän sattui huokaisemaan, että huh, huh, kun nyt on
paha ilma. Siitä oli hiiriäistuuppa huomauttanut: "Ei tämä ole mitään
sitä ilmaa vastaan kuin silloin oli, kun Tiirinlinnan sillan alla
tapeltiin". Mutta silloin haukka oli tarttunut hiiriäistuuppaa päästä
kiinni ja vääntänyt siltä niskat nurin kuultuaan sen jo niin ylettömän
vanha olevan, vaikka hän sitä vielä kasvamaan odotteli. Ja siitä päivin
on hiiriäistuupan pää pyörinyt ympäri kaulassa. Mutta tässä touhussa
oli koko tien teko unohtunut... "Vai sinä valehtelija!" sanottiin,
karattiin haukan kurkusta kiinni, pantiin jänikset ja kaikenlaiset
pienet elävät sitä rusikoimaan, väännettiin nokka kippuraan ja
kynnet koppuraan, rytyytettiin sitä kedolla, niin että jalat kävivät
keltaisiksi, heitettiin neljällä turpeella ja määrättiin: "Sinä saat
neljä poikaa, mutta saat tappaa niistä kaksi ja syöttää ne toisille,
koska kovin konstikas olet!" Lähti siitä haukka lentoon vannoen kostoa
ja tuikaisi mennessään suokuirin niskaan, syöden hänet surkeasti.

Mutta ei joudettu siitä nyt enempää huolimaan, vaan ruvettiin
kalasääskeä tutkimaan. Tämä oli ollut lintujen omilla käräjillä
tuomarin sijaisena, mutta antanut, kurja, vääriä tuomioita, joten se
oli sysätty joukosta kokonaan pois. Niinpä nyt tuomio vahvistettiin ja
määrättiin, että sen pitää laittaa pesänsä korkeaan, järven rannalla
olevaan, kuivalatvaiseen puuhun, jossa ei ole mitään suojaa, järvestä
urkkia ruokansa, vaikka ei osaa uida, mutta ei maalta ottaa. Kiireesti
sekin sitten työnnettiin pois ja otettiin varis, harmaamaha raakuttaja,
vanhanpiian pääskynen, siitä tilille ja kysyttiin, miksi ei tullut tien
tekoon. Tämä selvittämään:

"Terehtyör, terehtyör! Älkää nyt minua tappako – minä en asukaan enää
teidän luonanne, vaan muutan ihmisten ilmoille, jossa syön kaikkea
roskaa mitä saan, hevosen lannasta jyviä, ja teiden varsilla minä
asun..."

Sanottiin hänelle sitten: "Kyllä me sinut opetamme, kun et tullut teitä
tekemään. Ja niinpä muuta täältä pois, talveksi vielä kauemmaksi, etkä
saa syödä marjoja metsästä. Poikiasi saat elättää pesässä siksi, kunnes
ovat itsesi kokoisia." Ja siinä sitten vielä enemmän sydännyttiin,
puristettiin kurkusta varista ja kökkeröitettiin sitä porossa, niin
että se menetti siihenastisen kauniin laulunäänensä ja tuli likaisen
harmaaksi. Suutuksissaan siitä varis lähti lentää laahustamaan tiehensä
ja sadatteli mennessään: "Raato, raato!"

Tuli siihen korppi mustaturkki, vahingon ennustaja, joka lintujen
käräjillä oli saanut varkaudesta kovan tuomion ja siitä vihoissaan
kiljui ja ärjyi monella äänellä. Kysyttiin häneltä, miksi ei tullut
tietä tekemään, mutta korppi ronkahti ylpeästi: "Hyvin olette tekin
tietäjiä ja ääneltä koreita, mutta ette tiedä ihmisen ajatusta –
minäpä sen tiedän ja ihmisen kieltä osaan haastaa". Kysyi syrjästä
silloin kurki, mistä hänelle se tieto tulee. Korppi sanoi: "Tuli mistä
hyvänsä, minä sen kuitenkin tiedän, jopa vuorokautta kahta ennen, mitä
tulee niistä päin. Vähät minä siis teidän teistänne ja poluistanne!"
Suututtiin siinä korpille ja sanottiin: "Hoi, sie korppi koito lintu,
korppi kolmen lemmon lintu! Koottu olet kodan noesta, sysilöistä
synnytetty!" Paiskattiin se sitten kuumalle kivelle, niin että varpaat
kahahtivat. Lentoon hyppäsi siitä korppi ja alkoi huutaa lentäessään:
"Lompatit jäi, lompatit jäi!" Lopuksi se rupesi selittämään, että
olisi hän silti tullut tien tekoon, mutta joutuikin tuonne palaneen
hongan rosoon, eikä tahtonut sieltä mitenkään osata pois, vaan viipyi
kauan ja vielä ryvettyi näin mustaksi. Olisihan sitä jo siinäkin
ollut rangaistusta kylliksi. Mutta hänelle määrättiin, ettei hän saa
syödä muuta kuin sisiliskoja ja kuolleita raatoja, joiden herra saa
olla. Kukaan elävä, ei varis eikä harakkakaan, ei saa tulla raadolle,
ennen kuin hän lähtee pois. Ja jos nälkä tulee, pitää korppien repiä
toisiaan. Lopuksi vielä varmuuden vuoksi lyödä hotaistiin korppia,
joka vihdoinkin siitä lähti ja huusi mennessään: "Kronk, kronk!" eli
"ronkkaan häntä lyötiin".

Siitä nyt lennähti saapuville harakka, hahistinsiipi räkättäjä, ja
rupesi itseään kovasti puolustamaan. Ei hän halua olla Tapion metsissä
ollenkaan, vaan menee variksen mukana ihmisten majoille ja asuu siellä.
Puuhun hän kuitenkin tahtoisi pesän tehdä, jos vain lupa annettaisiin.
No määrättiin siitä: "Saat tehdä pesäsi puuhun, mutta sinun pitää, kun
istut johonkin paikkaan, kiikistää ja keikistää sekä sanoa että 'koska'
ja nauraa, että olisi sinulla edes vähän temppua tehtävätä. Poikasi
sinun pitää elättää itsesi kokoisiksi, että olisi sinulla työtä ruoan
kantamisessa niille". Ja juuri kun harakka oli menossa pois, heitettiin
hänelle tulessa mustuneita kekäleen sälöjä jälkeen ja siitä tuli
harakalle musta, kiiltävä pyrstö.

Närhi kirjavaturkki ja miekkakylki siellä kuului riitelevän palokärjen
kanssa. Soimaa palokärkeä: "Ei sinulla, kiilasuu, ole mitään karjaa",
mutta palokärki siihen äkäisesti vastaa: "Meillä muilla on kaikilla
karjaa, pait sinulla ei ole! Sinä olet halvan päällä eikä sinulla ole
muusta huolta kuin rosvoamisesta!" – "Mitä minä olen rosvonnut?" närhi
tiukkasi äkeästi, mutta silloin kaikki huutamaan, että tiettyhän se
on! Kun piti muka sotaan lähteä eikä ollut mokomalla miekkaa, niin
käeltä varasti miekan ja vielä nyt kehtaa sitä sivullaan kantaa ja
siksi sanotaankin miekkakyljeksi. Siitä närhi sai itselleen varkaan
nimen ja äityi sitten päntiönään varastamaan, niin että koko talven
ruokansa ihmisten haasioista näpistelee. Suuttuivat siitä tuomarit
närhille kovasti, ottivat käsille, kurittivat ja hautasivat – oli
siinä haudassa sinikirjavia kiviä ja punaista multaa – sekä sanoivat:
"Piinataan sinua nyt kappale aikaa, kun et tullut tietä tekemään". Niin
tuli sitten närhistä ruskomullan värinen. Närhillä oli ennen ollut hyvä
laulunääni, mutta kun kehtasi varastaa käen miekan, niin kuritettiin
siitäkin vähän ja sanottiin: "Minkä nyt laulat, sen laulat rääkymällä,
etkä sitäkään saa tehdä niin kauan kuin käki kukkuu". Ja närhin pojat
eivät saa lentää, ennen kuin ovat emänsä kokoisia. Tuli siinä sitten
tuomiota närhille aivan kyllältänsä.

Lehahti siihen vihdoin käki, harmaaturkki ja kirjavakylki, koivun
latvaan ja päästi sorean "kukkuu!" Kovisteltiin häntä nyt, että miksi
ei tullut tien tekoon, kun muutenkin oli laiskureita niin paljon. Sanoi
silloin käki kauniisti: "Antakaas kun kerron!" Ja hän kertoi ja kukahti
väliin:

"Ennen muinais-aikana minä en ollutkaan käki, vaan sorea kuninkaan
tytär, jolla oli ihmeen ihana ääni. Huokasi nyt kerta tämä kuninkaan
tytär palavan toivomuksen, että kunpa hänestä tulisi semmoinen, jota
kaikki kansa kuuntelisi! Kuuli silloin Luoja hänen huokauksensa ja
muutti hänet käeksi, ja käkenä minä kuninkaan tytär nyt lentelen
Suomenniemellä ja kukun tänne kultaa ja kevättä. Kaikki kansa minua
kuuntelee ja minä tuon salolle kesän sanoman teille kaikille iloksi,
sekä laulan ihmisen elon pituuden. Mutta pidettiin sitten kerran
lintujen käräjät ja minut pantiin sinne lautamieheksi; minun pitää
siitä alkaen ahkerasti lentää manuulla ja käydä joka puussa kukkumassa,
ja pikkulintujen tulee sillä aikaa elättää minun poikani. En jouda enää
omaa pesää laittamaan, vaan munin munani jonkun pikkulinnun pesään.
Hän se sitten munani hautoo ja poikani ruokkii, kunnes tämä kasvaa
suureksi. Vihamieheni väittävät, että minä silloin muutun haukaksi ja
surmaan ruokkijani, mutta se on valhe. Kiireellisen manuulla-lennon
vuoksi minä en nyt joutunut tien tekoon, mutta minä kukun teille
entistä ihanammasti, kunhan vain minua armahdatte. En näet mitenkään
ehdi enkä jaksa joka puussa kukkua, niin että siinä suhteessa pyytäisin
helpotusta. Kukkuu!"

Armahdettiin siinä sitten käkeä ja määrättiin, että kunhan vain kukkuu
paikassaan niin kauan, että lopuksi täytyy kakistaa, niin sitten ei
tarvitse joka puussa käydä, ja niin käki vielä tänäkin päivänä lopettaa
kukkumisensa, että "kukkuu, kukkuu, kah-ka-ka!" Ja raikui nyt salo
käkösen ihanasta kukunnasta.

Huuhkaja, ovelanokka huuhkuttaja, lensi siihen silloin kissanpää
kynsissä. Tiedettiin, että se osaa puhua sadallatuhannella kielellä,
laulaa kuin vaskikello, haukkua kuin koiranpentu ja itkeä kuin lapsi.
Kysyi siltä nyt kettu, että miksi ei tullut tien tekoon. Huuhkaja
kertoi silloin löytävänsä "muuta syötävätä, tarvitsematta maassa
kävellä". Ei muuta kuin lyötiin huuhkajalta pää poikki ja pistää
jurautettiin sijaan se kissan pää sekä sanottiin: "Lennä nyt, etkä saa
syödä muuta kuin hiiriä ja laulaa vain yöllä!" Huuhkaja siitä säikähti
ja kun sai itselleen kissan pään, menetti samalla entisen kauniin
äänensä ja panee nyt vain öisin: "Huu! huu! huu!"

Siinä tuli jo hämärä, sillä kovin paljon oli tässä tuomittavia
kokoontunut. Yön sipinä ja supina alkoi kuulua metsän pöheiköistä,
pöllöt lentelivät ja yököt nopeasti illan ilmassa risteilivät.
Seuraavana päivänä kettu määräsi jäljellä olevat rikolliset eteensä
tulemaan, leuhautti tuuheata häntäänsä ja katosi – minne lienee
kadonnut öisille retkilleen Kettu Repolainen.

5.

KYLLÄ VAKAA VANNOA TOHTII.

    Pääskyläinen päivän lintu,
    Päivän lintu, yön lipakko,
    Lenteli kesäisen päivän,
    Kevätpäivän keikutteli.

Kyyhkynen sulkanokka oli salaperäinen ja arka lintu. Se karttoi kaikkia
muita lintuja, oleskeli korkeissa, kauas näkyvissä puissa, piti vahtia
ja lähti heti lentämään, kun vain kaukaakaan näki jotakin lähestyvän.
Sen vuoksi siitä Metsolan väki kertoi paljon ja kaikenlaista, sekä
hyvää että pahaa.

Olivat kerta kyyhkyläinen ja sammakko kerskailleet ja väitelleet
keskenään. Kyyhkynen ylisti terävää näköään ja sileää höyhenpukuaan,
sammakko taas kopeili ihmeen tarkalla kuulollaan. Sattui siinä ääressä
mies kylvämään palomaahan naurista, minkä johdosta sammakko sanoi:
"Kun lienet niin tarkkanäköinen, niin sano, mitä tuo mies tuonne
palolle heittelee?" Kyyhkynen katsoi tarkasti ja vastasi: "Mikähän
musta tosiaankin tuolla maassa muljottanee – jahka käyn katsomassa
ja näytän sinulle". Sitten kyyhkynen kävi hakemassa palolta nauriin
siemenen ja päättäen koetella sammakon kehutun kuulon tarkkuutta
vei sen korkean korpikuusen latvaan, josta pudotti salaa siemenen
kuusen juurelle vesilätäkköön. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä,
kun sammakko samalla kohotti päätään ja kysyi: "Mikä se pauhahti?
Kivelläkö viskasit?" Silloin kyyhkysen täytyi tunnustaa: "Kyllä olet
tarkka, vaikka olet jo vanha". Ja sammakko myönsi puolestaan, että
tarkka oli kyyhkynenkin, vaikka oli jo ikämies. Niin tuli heillä
sovinto ja herkesivät väittelemästä. Mutta metsässä ruvettiin sen
jälkeen sanomaan: "Tarkka silmä kuin kyyhkysellä ja tarkka korva kuin
sammakolla".

Pikkulinnut taas juorusivat, että kyyhkynen oli ollut muinoin
mahdottoman ahne hakemaan ja juomaan pikkulintujen munia. Silloin
nämä olivat tehneet liiton, että kokoonnutaan koko joukko ja mennään
katsomaan, kun se taas varkain juo pikkulintujen munia. Niinpä mentiin
ja pyrähdettiin kyyhkysen ympärille, kun tämä parhaillaan oli munia
ryöstämässä. Kyyhkynen säikähti ja nielaisi koko munan hädissään, niin
että kuoret särkyivät kurkkuun, ja siitä hänellä pilautui lauluääni,
ettei pysty sanomaan muuta kuin "uur, uur!" Monet Metsolan asukkaat
kuitenkin väittävät tätä juttua vain lörpöttelevien pikkulintujen
panetteluksi ja säälivät kyyhkystä, joka oli heidän mielestään arka
ja siivo lintu, ei tehnyt kellekään pahaa, vaan oli päinvastoin
joutunut metsäkanan petollisuuden uhriksi. Kyyhkysellä kun oli alkuaan
kymmenen munaa, niin metsäkana sanoi hänelle: "Saat vaihtaa! Minulla
on tosin vain kaksi munaa, mutta nepä kultaa molemmat!" Kyyhkynen,
joka on hiukan yksinkertainen, ihastui ikihyväksi ja vastasi: "No,
vaihdanpahan, kun ovat nuo niin hyviä!" Siitä ruvettiin sitten munimaan
– ja eipä tehnytkään kyyhkynen kuin kaksi, mutta metsäkana, jumalaton,
teki kymmenen. Ratkesi siitä kyyhkynen valittamaan:

    "Kyy, kyy, kymmenen munoa,
    Kaikki kahtehen katosi,
    Kahtehen kanan munahan,
    Kultaiset ei kumpikana".

Kysyttiin häneltä nyt, miksi ei tullut tien tekoon, johon hän vastasi
olleensa kantamassa jyviä pellolta, eikä sitä lyytä joutaneensa. "Tee
toukoo, tee toukoo, älä syö siemenii, syö mäen päältä sammalii, niin
minäkin teen!" se laulahti ja selitti: "Minun täytyy tästä joutua
kylvömiestä neuvomaan, muuten se kylvää tyhmästi peltonsa". – "Miten
sinä sitä neuvot?" kysyttiin häneltä. "Tee, tee toukoo, tee, tee
toukoo! Kylv' kymmenen kappaa, saat sata vakkaa!" Sitten kyyhky vielä
väitti, että hän asuu enimmäkseen puissa eikä paljon käy, jos maahan
joutuukin. Lähdettiin häntä siitä ajamaan ja ajettiin aina pesälle
saakka, jossa kahden munan kohtalo hänelle lopullisesti vahvistettiin.

Tiainen tiitterehtijä siihen lennähti ja hetkeksi veti koko käräjäväki
suunsa pitkään nauruun, sillä niin oli monta juttua tästä tiitterästä
linnusta levinnyt Metsolan väen keskuuteen. Hän luulee aikoinaan
päässeensä lintujen kuninkaaksi ja sillä nyt hävyttömästi joka paikassa
suuna päänä ärhentelee, väittäen itseään sekä urhoollisimmaksi että
myös suurimmaksi eläimistä, jopa karhun kokoiseksi. Kun häneltä nyt
kettu tivasi, miksi ei ollut tien teossa, kuului syrjästä äkkiä kurki
kiivastuneena valittavan: "Vai tien teossa vielä! Kun koko ajan on
lentänyt minun kimpussani ja haukkunut minua pitkillä, Jumalan luomilla
säärilläni, että kun sinulla on noin pitkät sääret!" Vakavasti nyt
kysyttiin tiaiselta, mitä hänellä oli tähän sanottavana. Tiainen
siitä kimmastui ja sähähti: "Täällä ei auta oikeudessa ei suuruus,
ei pienuus, ei pitkien säärten pituus, vaan mitä oikeus vaatii-ii!
Ja huomatkaa minun sukuni vanhuus, sillä minähän olen linnuista
ensimmäinen: 'Paju ensin puita syntyi, otsonen metsän omia, ilman
lintuja tiainen.' Ei minun siis sovi tällaisia töitä tehdä!" Huomattiin
siitä, että kovin on peijakkaalla paha sisu, otettiin käsille ja
ryvetettiin viheriäisellä kedolla, niin että höyheniin tarttui
viheriäistä ja keltaista, lyödä jysäytettiin päälakeen kekäleellä,
niin että se meni mustaksi, ja määrättiin lopuksi, että tiaisen
pitää laulaa yhdeksällä lailla. Mutta eipä ollut vielä sisu äijältä
loppunut, vaan äkeänä se siitä piukaisi vastaan: "Senkö ihmeen voimalla
minä laulan, kun on rintani käynyt aikoja sitten raskaaksi murheesta
teidän joutavuutenne tähden. Johan minulta meni laulunääni silloin,
kun linnut minua kielaudesta kurittivat!" No, pidettiin siinä vielä
vähän neuvoa tiaisesta ja säälittiin häntä, kun on murheen vuoksi
laulunäänensä menettänyt, ja annettiin sen pienuuden tähden sille
hiukan etuoikeuksia: se saa käydä nokkimassa ihmisten asunnoilla talia
kuivamassa olevista nahoista ja lihoista ja siten saamassa kieleensä,
joka oli ollut niin kielas ja valehtelija, rasvaa ja voidetta
loppuiäksensä. Ja niin lähti talitiainen lentää tuivertamaan omille
seikkailuilleen ja talinhakumatkoilleen.

Mutta pian häipyi tiaisen viserrys ihmeen ihanaan lauluun, joka kumpusi
ilmoille kuin kultavirta, riemuiten, iloiten, nousten ja laskien,
puhellen ja haastellen, naurattaen ja samalla tehden kaihoisaksi.
Katsottiin ihmeissään, mistä vuotaa tämä sävelen hopea, ja nähtiin
korven korkeimman kuusen latvassa pieni, ruskeahko, vaatimattoman
näköinen lintu, joka voimalla ja taidolla helkytteli pientä kurkkuansa,
päästäen sieltä niin kirkkaan ja kauas kuuluvan sävelvirran, ettei sitä
tahtonut voida todeksi uskoa. Kutsuttiin siitä laulaja saapuville ja
kysyttiin, kuka hän oli. Hän vastaamaan:

"Olen rastas, korven laulaja, jolle jo silloin, kun ääniä annettiin
kaikille linnuille, joutui enemmän kuin kaksitoista kieltä. Siihen
aikaan olin köyhä kuten nytkin, lentelin lintujen kaupungissa ja
laulelin leipäni edestä. Jouduin siitä kerta rikkahan tiltaltin talolle
ja kuuntelin oven takana, kuinka sille opetettiin kaikkia maailman
lauluja. Ei se mitään oppinut muuta kuin oluen tipunnan tynnyristä
että 'til-tal', mutta minä opin kaikki laulut. Ja lensin taas kauas
maailmalle, laulelin, ja tulin viimein ihanaan kuninkaan hoviin,
jossa parhaillaan vietettiin kuninkaanpojan häitä. Voi, kuinka siellä
kauniisti nuorelle parille laulettiin! Minä sitä kyynelin kuuntelin ja
painoin mieleeni, voidakseni täällä Suomenniemellä samoja lemmenlauluja
viserrellä. Ja niin taas lähdin lentämään, lensin, lensin, kunnes
näin kaksi saksalaista, jotka tietä kulkivat ja vilkkaasti keskenään
haastelivat. Siitä opettelin vielä saksan kielen, jota väliin täällä
lystikseni haastelen. Panettelevat minua pahasti, että olisin metsolta
harakan avulla hänen laulunsa varastanut, mutta ei ole siinä mitään
perää, ei. Ja olinhan viimein lintujen käräjillä asianajajana sekä
kirjurina, josta jäi muistiini sellainen mahdoton paljous kaikenlaisia
juttuja, että niitäkin väliin korven kansalle illoin ja öin haastelen".

Sellainen oli rastaan tarina ja mielellään sitä siinä Metsolan kansa
kuunteli. Kun hän nyt lupasi laulaa sadalla eri tavalla, annettiin
hänelle tien teon laiminlyönti anteeksi, mutta määrättiin, että yöllä
on laulut laulettava. "Ja koska olet sellaiseksi laulajaksi ruvennut,
niin olekin laulaja ikäsi, mutta aina yhtä köyhä kuin tiltaltin oven
takana ollessasi." Ja siitä saakka on rastas samoin kuin muutkin
laulajat Suomessa ollut köyhä ja laulellut yksinään alakuloisessa
Pohjolan illassa synkän korven korkeimman kuusen latvassa.

Peipponen kupurinta ja pulmunen lumitykky siinä kuuluivat hiljaista
väittelyä pitävän ja taistelevan ilmantiedolla. Pulmunen sanoi: "Minä
tiedän tarkalleen, milloin paha sää tulee". Peippo sanoi: "Se on
vähä tieto se! Minäpä tiedän, milloin kesä ja hyvä sää tulee. Puoli
kuuta peipposesta..." Eikä ruvettu siinä enempää peipon viisautta
kuuntelemaan, vaan pistettiin hänelle hiirenkakkare suuhun ja
kovistettiin, että miksi ei tullut apuun, kun tietä tehtiin. "Hyi,
hyi!" sanoi peippo, "kun ette nyt minua enää rankaise, niin laulan
monella lailla, viserrän keväällä, että 'pui, pui, kesä tulee', ja
pidän toisten lintujen kanssa semmoista iloa ja säveltä, että koko
luonto ihastuu". No, annettiin hänelle nyt asia anteeksi ja päästettiin
menemään, ja kun pulmunen lähti lentämään hänen perässään, heitettiin
jälkeen hiukan mustaa, ettei aivan viattoman valkoiseksi jäisi, kun
luvattomasti oli poissa tien teosta.

Kuului kohinaa ilmasta ja tuli suuri parvi kaikenlaisia pieniä lintuja.
Taivaanvuohi tuli mäkättäen tavallista akanvirttänsä: "Kitkut, kätkyt,
tekisin kätkyttä, tekisin kätkyttä, ei ole veistä, ei ole veistä",
johon hänen ukkopuolensa tapansa mukaan halveksivasti myhähti:
"Myhähä!" – Rantasipi hätäili: "Älähän tässä, älähän tässä! Kyllä
tässä joudutaan! Kivi, kivi, kivi viivytti, kivi, kivi, kivi viivytti!"
Kettu rupesi lautamiehineen niitä tilille vaatimaan, mutta ne yhteen
suuhun visertämään: "Emme tulleet tien tekoon, sillä emme tahdo tiellä
asuakaan! Me asumme nevoilla, rannoilla ja rämeillä, joilla emme teitä
tarvitse, ja keväällä me laulamme ja pidämme sellaista soidinta, että
siitä ovat kaikki mielissään." Ja niin ne lähtivät taas lentämään,
mutta ehdittiin siinä heittää niiden jälkeen poroa, keltaisia kasveja
ja kasvivettä sekä varoittaen sanoa: "Vai ette tulleet!" Niin saivat
nämä linnut monenkirjavan höyhenpuvun, jossa on keltaista, punaista,
sinistä jos muutakin.

Ja tuskin oli tämä parvi kadonnut, kun jo tuli toinen, vielä suurempi,
raskaalla voimalla ja kohinalla. Ne selittivät asuvansa vedessä,
nevoilla, jokien ja järvien rannoilla, missä ei tarvita teitä. "No,
ette siis saakaan tulla tänne!" sanottiin niille, ja viskattiin niiden
perään jos jotakin, nahanpalasia ja muita helpeitä. Joutsenen ja
kalalokin päälle sattui lunta, hanhen päälle nokea ja sorsan päälle
kaikenlaista sekakalua, niin että niistä molemmista tuli kirjavia.
Haapanan päähän sattui tulista hiiltä, niin että se paloi punaiseksi,
ja tulista poroa, niin että siitä tuli ruumiiltaankin paikkapaikoin
punertava. Niin saivat vesilinnut värinsä, mutta kiinni ei tavattu
muita kuin tavi. No – sitä siinä hakattiin, niin että se kävi aivan
pikkuiseksi, ja määrättiin: "Saat olla tavi, kun sinut tavattiin".

Jo kuului silloin metsästä mukavaa kutsuntaa: "Luk, luk, poikani, tule
pois, poikani, lätävarvas tallaa!" Ja perään kuului korkea kiekaisu:
"Kukko, kukko kiikaa, tule katso nuorta piikaa!" Kukko ja kanahan
sieltä tulla touhottivat, perässä suuri poikalauma, eivätkä olleet
milläänkään, vaikka eivät olleetkaan olleet tien teossa. Ajettiin
siitä kukon päähän hiiltä ja tulista poroa, niin että heltat kävivät
punaisiksi, ja kanalle ennustettiin, että sen pitää munia melkein
ympäri vuotta, mutta ei itse saa muniansa pitää. Ja niin lähti siitä
kukon väki tiehensä kovasti kotkottaen ja uhaten mennä vielä kerran
pois koko Metsolasta.

Jo nyt näyttivät kaikki rikolliset tuomituilta, ja kettu kysyi,
oliko vielä ketään vikapäätä saapuvilla. Helähdytti silloin ilmoilta
pääskynen liverokieli sivertelijä: "Silkin varkaat, silkin varkaat!
Jumala kaikkivaltias, Jumala kaikkivaltias! Panin silkit kulkun alle,
sakset häntään, när-rii! Niin on pitkät, vielä pitemmäksi virruu! Pesin
pyykkiä, panin aidalle kuivamaan, niin vietiin, varastettiin!" Otettiin
se siitä rangaistavaksi, ajettiin sen selkään nokea ja kuritettiin
siinä. Sepä koko ajan huusi: "Päästä! päästä!" jolloin sanottiin:
"Pääskynen saat todella olla ja metsästä saat mennä kokonaan pois!"
Mutta kettu määräsi: "Koska et kerran tullut tien tekoon, saat vielä
lisärangaistukseksi sanoa, miksi aina kerrot varkaudesta, Neitsyt
Maariasta ja Ristuksesta, ja sitä asiaa alati ilmoille valitat ja
livertelet?" Jutteli siinä silloin pääsky näin:

"En ole aina pääskynen ollut, vaan ihmislapsena, ihanana neitona,
kasvoin kerran kauniissa Kalevan maassa. Tulin suureksi, sain
sulhasia, kunnes menin parhaalle heistä puolisoksi, miniäksi Ilmolan
ylpeään taloon. Mutta en raukka tiennytkään, minkä surman suuhun
siinä jouduin! Sain siellä anopin niin häijyn ja ilkeän, ettei sitä
olisi voinut todeksi uskoa, ellei olisi kokenut. Tuskin olin yhden
yön uudessa kodissa maannut, kun se jo varhain aamulla minut ylös
ajoi ja pani kangasta kutomaan. No minä kutomaan, sotkemaan silkkiä,
sulkkua, samettia, mutta se oli työlästä työtä. Paha anoppi leikkeli
aina kankaan poikki, väitti minun varastaneen sakset ja viisi kyynärää
liinaa, siihen silkkiponnet, saksettimet, vaksettimet, sit, vit,
veisuu, ähkymet, sorihtimet, karat, narat, neijaa, nirrii-ii, vannoi
Marja Mataleenan ja Santta Maarian minua rankaisevan, mutta minä
sanoin, että 'saksit, vaksit, kultakerä, uusi hame, ompeluneula, panin
sormikkaat seipään nenään, siitä varastettiin, kyllä sen itse Herra
Jeesus tietää'. Sain sitten lopuksi kankaan kudotuksi, kun kyynelin
sitä kastelin pitkin päivää, kunnes anoppi pani minut pirttinsä seiniä
pesemään. Sain taas vaikeata työtä, sillä anoppini minua kiusatakseen
hakkasi kirveellä seinät hyvin sälöisiksi, mutta ahkerana ja kilttinä
sain ne sentään pestyksi. Vivikli, kukukli! Sitten minut pantiin
saunaa lämmittämään ja minä teinkin tulen kiukaaseen, mutta anoppi
kävi salaa sammuttamassa, heittämässä vettä pesään. Tulee sanomaan,
että saunan pesä on sammunut. Menen ja viritän toisen kerran tulen
palamaan, kun näen taas anopin menevän ja sammuttavan sen. Kohta hän
sitten tulee sanomaan, että saunan pesä on sammunut. Menen ja viritän
tulen kolmannen kerran, jolloin vihdoinkin saan saunan lämmitetyksi.
Kylvin minäkin, vitvelin, vatvelin, pesin kultasormustani ja itkin
haikeasti kovaa kohtaloani, kun vihasi anoppi eikä suojellut sulho.
Rukoilin palavasti, että Luoja armahtaisi ja päästäisi minut kovasta
rangaistuksestani, ja tulin vihdoin pirttiin takaisin. Siellä sanoin
anopilleni, ylpeälle Ilmolan emännälle: 'Kolme kovaa olen kokenut:
solmuisen kankaan kutonut, sälöisen seinän pessyt ja hikisen kiukaan
lämmittänyt. Mutta jo kärsin kärsittäväni, enkä enää, emäntä rukka,
kärsi niulast', neulast', piikist', piakan vart-taa. Pikii!' Ja niin
Luoja pelasti minut, muutti pääskyseksi, ja turhaan koetti sulhoni
minua tavoittaa. Paitani liepeestä vain kiinni sai, mutta sepä repesi,
ja niin on nyt pyrstöni halki vieläkin. Tirrai! Ja niin nyt lennän
ja laulan ja tuon kesän lämpimän Suomeen, sillä pääskysestä ei ole
kesään enää päivääkään. Ja siksi aina itseäni puolustan pahan anoppini
syytöksiä vastaan, vaikka kyllä hän on Jeesukselta rangaistuksen
saanut, kun palokärkenä metsänemännyyttä hoitelee!"

Kettu nyt määräsi, että koska pääsky on ihmisistä lähtöisin, hänen
pitää ihmisiin mennäkin, niitä auttaa ja huvittaa, kärpäsiä ja muuta
paholaisen räkkää tappaa pois ja aina laulaa lauluansa. Niin lähti
pääsky lentämään ja ihmisen majaa hakemaan, minne räystään tahi
vuolihirren alle pesänsä rakentaisi. Se oli pääskysen tarina.

Taas kettu kysyi, olivatko kaikki syylliset saaneet tuomionsa?
Odotettiin ja luultiin jo kaikkien käyneen tuomarin edessä, kun samalla
lentää piirsi saapuville yökkö nahkasiipi, yöropponen. Ei hän teitä
tarvitse, yöllä lentää, ei koskaan maassa käykään. Ihmeissään siinä
Metsolan väki häntä katsoo ja jo sanoo kettu: "Kuinka olet, yöropponen,
niin kolkon näköinen? Mikä olet oikeastaan, kun ilmassa lentelet,
vaikka et liene lintukaan? Kuka sinut loi ja mistä olet kotoisin?"

Vastasi siihen yökkö irvistäen: "Minä olen paholaisen lintu. Silloin
kun maailmaa ja eläinkuntaa luotiin, Jumala rupesi tekemään lintujakin
ja loi pääskysen, antoi sille mustan selän, punaista leuan alle
ja pitkät sakset pyrstöön, pani sen lentämään ja iloisesti laulaa
livertelemään. Kateellisena paholainen katseli syrjästä Luojan puuhia
ja nähtyään pääskysen kerskasi: 'Saatan minäkin tuommoisen tehdä!'
Rupesi sitten paholainen tekemään pääskystä, ompeli nahasta siivet,
pani niihin kynnet, laittoi korvat pitkät kuin rotalle ja yritti panna
lentämään, mutta eihän se lentänyt, kun ei saanutkaan paha siihen
henkeä. Ei auttanut muu kuin rukoilla Luojalta henkeä sille ja antoihan
Luoja, jolloin pahan tekele lähti lentää rääpeltämään. Suuttui jo
paholainen itsekin koko otukseen, kirosi sen ja määräsi, ettei sen
pidä päivillä näyttäytyä, yöllä vain, ja niin minä ainoastaan öisin
lentelenkin".

Kylläydyttiin siinä pahan linnun irvistykseen ja sanottiin:
"Valehtelet, onnettomasta miniästä pääskynen on tehty, niinkuin tässä
tarkoin on kuultu!" Lyötiin ja kuritettiin nahkasiiveltä ruumis
ilkeäksi, pois kiskottiin viimeisetkin karvat, niin että aivan on
alaston ja nahanpalan näkönen. Sitten määrättiin iankaikkisesti
lentämään öisille urillensa.

Nyt loppuivat vihdoin eläinten suuret käräjät, jotka olivat johtuneet
yhteisestä tien teon asiasta. Samoin kuin oli saatu raivatuksi
jokaiselle eläimelle omat tarpeelliset uransa Pohjolan metsiin, oli
myös saatu annetuksi heille heidän tuntomerkkinsä, äänensä ja tapansa,
pantu heille valtiaat ja johtajat, erotettu viisaat ja erotettu tyhmät.
Tarkoin oli tämä kaikki tehty, paljoa tarkempaan kuin mitä tässä on
voitu kertoa. Niin jatkui taas Metsolan väen elämä Suomenniemellä
Tapion lakien mukaan, leppoisan kesän ja raikkaan talven vaihdellessa,
kunnes ketun kavaluus ja ihmisen ilmestyminen Ilmolan suuria taloja
asumaan tuotti uusia ja outoja vaiheita metsän väen elämään.

6.

SAALIS AHNEEKSI TEKEE.

    Siellä karhut tappelevat,
    Kontiot kovin elävät,
    Rautaisella kalliolla,
    Vuorella teräksisellä.

Tämä oli ollut, kuten sanottu, Metsolan eläimillä yhteisen rauhan
aikaa, jolloin ei saanut tehdä toisilleen muuta vahinkoa kuin minkä
luonnon järjestys vaati. Mutta tässä tien teossa ja siitä syntyneissä
käräjissä oli mieleen painunut monta luuloteltua ja kärsittyä vääryyttä
ja oli syntynyt kostonhimoa, joka ei ennustanut hyvää tulevalle
keskinäiselle rauhalle. Olihan sitä paitsi ketulle annettu viisautta
enemmän kuin muille, mikä ei sekään merkinnyt hyvää, kun muistettiin
Mikon muutenkin vehkeilevä mielenlaatu. Riidan alkuun ei kuitenkaan
ollut syynä ainoastaan ketun viekkaus, vaan karhun ja suden ahneus sekä
raaka voima, niinkuin seuraavista tapauksista selvästi nähdään.

Kettu Repolainen makaili pesänsä suulla ja odotteli karhua, hukkaa ja
koiraa, lähteäksensä heidän kanssaan yhdessä saaliin haulle, niinkuin
oli puhe ollut. Niinpä ne tulivatkin ja lähdettiin yhtenä metsää
käymään sekä saatiin suuri saalis. Mutta kun alettiin tehdä jakoa, niin
tuli tässä ystävien kesken kiista, kenen piti saaman paras osa. Karhu
kun oli kaikista väkevin ja susi ahnain, niin eivät jaksaneet näille
kettu ja koira puoliaan pitää, vaan heidän täytyi väistyä ja luopua
saaliista kokonaan, ja karhu vielä pilkkasi koiraa:

    "Kyllä tiedän koiran synnyn,
    Arvoan alun penikan,
    Tehty on rikkatunkiolla,
    Vainiolla valmistettu!"

Katkerina ja myrrysmielin lähtivät siitä koira ja kettu Tapion luo ja
tekivät ankaran valituksen karhua ja sutta vastaan yhteisen metsän
rauhan rikkomisesta. Tapio tutki asiaa ja huomasi sen oikeaksi sekä
kävi riitaveljiä sovittamaan. Karhu ja susi siinä tunnustivatkin
ahneudessaan vääryyttä tehneensä ja lupasivat antaa korvauksen. Niin
tehtiin entinen rauha taas ja Tapio kävi kotihinsa.

Mutta kun ruvettiin uudelleen jakamaan saalista, sai karhussa ja
sudessa taas ahneus vallan. Ei muuta kuin pois karkoitettiin kettu ja
koira, jotka ylen katkerina uudelleen kävivät Tapiolle kantelemaan.
Tämä rauhoitti heitä, tuli saapuville ja teki sovinnon.

Hänen pois mentyään syntyi kuitenkin entistä etevämpi mutina. Karhu
ja susi eivät olleet tietääkseenkään ketun ja koiran oikeudesta ja
äsken tehdystä sovinnosta, vaan ajoivat heidät jyrkästi matkoihinsa,
ja ärtyneinä kiiruhtivat toverukset jälleen Tapion kimppuun tästä
julkeasta vääryydestä vielä kolmannen kerran valittamaan. Lähti
Tapio nyt lopullisen rauhan tekoon ja rikollisten rankaisuun, asteli
tuohduksissaan, niin että salo kohaji, ja saapui saalispaikalle, mutta
siellä olikin jo kaikki syöty ja syöjät tipotiessään. "Kun en nyt teitä
tavanne, niin tottahan toiste saavuttanen", sanoi Tapio siinä, –
"asetanpa ansat eteenne!"

Teki Tapio ansat, karhulle loukkaan, sudelle vipusen, ja lähti
vääryyttä kärsineiden keralla takaisin Tapiolaan, heitä siellä
lohduttaakseen ja huvittaakseen. Ja eipäs aikaakaan, niin jo tulivat
karhu ja susi sillä välin saalispaikalle vielä jäännöksiä haistelemaan.
Herkut olivat heistä ylen makoiset, niitä siinä ahmittiin eikä
muistettukaan varoa Tapion ansoja. Silloinpa "jump!" loukas putosi
karhun niskaan, niin että tältä pääsi paha elämä. Sen kuullessaan susi
riensi ystävänsä avuksi ja silloin "vhip!" tempautuikin hukka vipuun
että selkä venähti. Siinä tuli ystävyksille vuoroin voivottelu ja
kilvan kiistely, miten päästä pois pahasta, kunnes viimein karhu sai
kiskoutuneeksi loukkaan alta, vaikka olikin nahka selästä irtautua.
Surkeasti silloin vivussa riippuva susi yltyi huutamaan ystäväänsä
apuun. Karhu töllöttelee ja katselee, millä auttaisi, tempaa viimein
kangen ja alkaa sillä mätkiä hukkaa selkään muka siten auttaaksensa
tätä ansasta. Hukka parka huutaa, elämöi ja telmää hädässä ja tuskassa
siinä, mutta turhaan – karhu vain hampaat irvissä kolhii kangella
selkään. Katkesi toki viimein nuora, hukka putosi maahan ja alkoi
suoria matkoihinsa huutaen ja voivotellen, kun selkänsä taittui
pahanpäiväiseksi. Osasi siitä karhukin tiensä muualle, ja muistivat
molemmat sen jälkeen metsän rauhaa rikkoneensa, sillä kihelmöihän
alati sen jälkeen karhun selkäluita ja jäihän suden selkä ainaisesti
kankeaksi.

Mutta liitto karhun, suden, ketun ja koiran kesken raukeni tämän
metsällä käynnin jälkeen ikuisiksi ajoiksi ja koira pakeni näiden
volonaamojen joukosta kokonaan pois, uhaten mennä ihmisten ilmoille,
niinkuin menikin. Mutta kettu ei mennyt, vaan jäi toisten joukkoon
kuten ennenkin, vannoen kostavansa molemmille vääryyden tekijöille
missä ikinä vain saisi tilaisuuden. Ja kuten pian nähdään, ilmestyi
niitä tilaisuuksia enemmän kuin viljalti.

7.

KYLLÄ KAVALALLA JUONIA ON.

    Autit muinen mutkat miestä,
    Mutkat muinen, juonet ennen,
    Ei sitten sinä ikänä.

Eletään siinä sitten aikoja Metsolassa, eletään ja käydään metsällä
omin neuvoin, karhu, susi, kettu ja muut. Karhulta ja sudelta on jo
unohtunut tuo taannoinen vääryyden teko, koira on kadonnut kokonaan,
mutta kettu liuvari ei ole mitään unohtanut, vaan entistä ahkerammin
miettii, millä saisi karhua ja sutta oikein jutkautetuksi. Aina kun hän
metsäretkillä kulkee, hän kavalia tuumia harkitsee.

Oli kettu viime aikoina huomannut, että Metsolaan oli tullut jotakin
outoa ja ennen kokematonta. Lintujen teille oli ilmestynyt pyydyksiä,
rihmoja ja satimia, joihin pannaan neljä puuta, ja kaikki ne tulivat
sellaiselle, ettei sitä hajua Metsolassa tunnettu. Ihmeteltiin
kaikkialla vain, mikä outo elävä niitä mahtoi asetella.

Kulki sitten eräänä päivänä kettu tavallista polkuansa, kun tulikin
paikalle, jossa oli suuri pyydys vireessä. "Ihanhan tämä on kuin
Tapion tekemä karhun loukas", mietti siinä ääressä kettu ja ihmetteli
itseksensä, vainuten vaaraa. Pöheiköstä huusi hänelle ilkkuen
pahasisuinen metsäkana: "Katso laitosta, katso laitosta! Käy sisälle,
käy sisälle!" – "Oletko vaiti siellä, jumalaton!" hätisti häntä kettu,
mutta mietti kuitenkin mielessänsä: "Niin, mitähän tuo tekisi, jos
tuohon koskettaisi?" Kovin uteliaisuus häntä kiusasi ja hän katseli
laitosta yhä tarkempaan, huomaten, että siihen oli vielä varustettu
kovat kivipainot. Ymmärsi kettu silloin, ettei siihen ollut päätänsä
pistämistä. "Mutta jos hännällä tuota hiukan häiläyttäisi?" Ei
malttanut kettu enää, vaan pisti hännänpäänsä virikevarpuun, arvellen,
etteihän tuossa nyt ainakaan henki menne. Mutta niinkuin leimaus
laukesi samassa loukas ja nitisti hampaisiinsa ketun hännänpään,
josta kaikki karvat lähtivät pois. Ihan oli henki mennä ketulta siinä
säikähdyksestä, ja kähisten vihasta hän kuuli vielä, kuinka metsäkana
ilkkui: "Jo tarttui, jo tarttui! Mitäs sinne menit, mitäs sinne menit?"
– "Kitas kiinni!" kettu ärjäisi ja lähti nolona luikkimaan tiehensä,
nuoleskellen kihelmöivää hännänpäätänsä, kun kohtasi samalla jäniksen,
jolle valitti: "Mitä nyt teen, kun hännästäni lähti karvatukku pois,
punaiset karvat?" Jänis sanoi: "Älä ole, työpehtori, milläsikään! Minä
annan siihen valkeat karvat, nykin itsestäni, niin ne vielä korottavat
sinulle virkaa ja ovat kauneuden merkit." Siten tuli ketun hännänpäästä
valkoinen.

Levisi nyt ketun seikkailusta tieto Metsolan väelle, ja karhu tuli
hyvin uteliaaksi. Hän lähti tapaamaan kettua ja kysyi: "No, mitä se
oikein vaikutti, se, jota sinä koetit?" Ei ollut näet karhu aivan
tarkkaan asian vaiheita kuullut eikä muistanut enää Tapion loukkaassa
oloaan. Kettu selittämään: "Minähän koetin sitä hännälläni pistämällä
sinne häntäni nenän, ja sielläkös siitä tuli kaunis – ihan tuli
valkoinen pilkku häntäni nenään. Voithan sinäkin koettaa sitä, vaikkapa
pistämällä sinne jalkasi." Ja kettu todisti puheensa näyttämällä
karhulle häntäänsä, jonka huippu todellakin oli valkoinen. Innostui
siitä nyt kouko mesikämmen ja sanoi: "Lähde sinä, Mikko, mukaan
neuvomaan, miten sitä pitäisi koettaa!"

Tullaan sitten loukkaan paikalle ja siinä se oli taas vireessä
ja pahanenteisen näköisenä. Karhu kysyi ketulta: "Miten minä nyt
sitä koetan?" Kettu neuvomaan: "Pane hiljoikseen vaikka molemmat
takakäpäläsi tuon virikevarvan päälle ja painauta sitten, niin saat
nähdä, kuinka äkkiä niistä tulee valkoiset". Karhu teki niinkuin
neuvottiin ja samassa laueta jysähti loukas. Karhulta, jonka
takakäpälät likistyivät loukkaan rakoon, pääsi surkea parkuna ja hän
huutamaan kettua apuun: "Mitä sinä nyt tuumaat! Mene, veikkonen,
hakemaan apua!" – "Kyllä kyllä!" vakuutti kettu ja lähti mennä
vilistämään, mutta ollenkaan aikomattakaan palata takaisin. Tuskissaan
karhu nyt reutoi loukkaassa, mutta ei voinut päästä mitenkään irti,
vaikka kuinka olisi ponnistellut. Levähtäessään siinä hän huomasi
pienen hiiren, joka pelottomasti juosta vikelsi aivan hänen nokkansa
eteen. Ajatuksissaan karhu noukkasi hänet suuhunsa ja oli juuri
puraisemaisillaan hänet kuoliaaksi, kun kuuli kidastaan hiiren
rukouksen: "Älä, ohto kultani, minua tapa! Jos säästät, niin päästän
sinut loukkaasta!" Halveksivasti karhu murahti, että kuinka voisi pieni
hiiri hänet pelastaa, kun eivät hänen omat voimansa siihen riittäneet,
mutta hiiri vastasi: "Maasta se pienikin ponnistaa. Laske irti, niin
saat nähdä". – "Mitäpä moisen raukan kuolemasta", karhu ajatteli
jalosti ja päästi hiiren irti. Mutta hetkessä tämä kävi hakemassa
sata muuta hiirtä ja silloinkos ruvettiin vasta innolla jyrsimään ja
järsimään pahinta loukashirttä poikki.

Kauan sai siinä mesikämmen kuitenkin kärsiä, ennenkuin sai käpälänsä
irti, mutta saihan toki viimein pienten ystäväinsä avulla, ja silloin
olivat käpälät painuneet kiveriksi kuin jäniksen takajalat ja jälki
tuli semmoinen kuin kävelisi virsujalka mies nevalla. Kovasti kostoa
uhaten karhu lähti tiehensä, miettien mielessään, kuka onneton oli
ruvennut tuollaisia kavalia vehkeitä hänen saloillensa rakentelemaan.

Mutta rastas istahti laulukuusensa latvaan ja rupesi koko Metsolalle
kertomaan: "On on kaksi kopraa, veristä kopraa, topro Miikkulan kuokki,
alamista alamis kuokki, vai mitä hä!"

8.

TYHMÄ ON AINA TYYTYMÄTÖN.

    Joka hyvän hylkää.
    Se pahaan puuttuu.

Koira oli ketusta, sudesta ja karhusta erottuaan ensin elänyt yksinään,
mutta sitten hänkin huomannut eläinten poluilla noita pyydyksiä,
kuullut ketun ja karhunseikat, ja lähtenyt hakemaan sitä, joka nuo
pyydykset viritti. Oli juossut jälkiä pitkin, kunnes oli tullut Ilmolan
suurelle talolle ja sieltä tavannut miehen. Tälle hän oli kertonut
asiansa ja pyytänyt saada jäädä taloon, mihin mies oli suostunut. Ja
niin oli koira jäänyt. Olivat Ilmolaan sitten ilmestyneet kukko ja
kana, ja varis ja harakka olivat tuomionsa mukaan ruvenneet asumaan
ihmisten ilmoilla. Pian sai koira miehelle palkita hänen hyvän tekonsa.

Mies viljeli huhtaansa ja tähän varhaiseen maailman aikaan Jumala
oli vielä ihmiselle niin suopea ja armollinen, että kasvatti tähkän
joka solmun kohdalle. Mutta mies ei ymmärtänyt olla siitä kylliksi
kiitollinen, vaan tuli yhä kovasydämisemmäksi ja pahemmaksi, ja hänen
akkansa ynseili: "Millä minä härkää elätän, kun ei ole olkea muuta kuin
tähkää!" Silloin Jumala otti viljankorren näppiinsä aivan juuresta
ja vetäisi sitä latvaan päin, niin että ensimmäisestä solmusta tähkä
putosi, ja kysyi: "Joko härkäsi tuolla elätät?"

Mutta se alimman solmun tähkä oli ollut ihmisen osa, paras ja hallalta
säilyväisin. Ja vaikka Jumala nyt otti sen pois, ei ihminen katunut
eikä mennyt armoa pyytämään, vaan akka yhä ynseili ja marisi: "Vähän on
vielä tuossa olkea siihen nähden, minkä härkä tarvitsee".

Silloin Jumala riipaisi näppiään vielä ylemmäksi, pudotti pois tähkän
seuraavastakin solmusta ja kysyi vaimolta: "Piisaako nyt olkea
tarpeeksi?" Mutta eivät huomanneet mies ja vaimo, että he tässä Jumalan
töitä arvostelivat, eivät nöyrtyneet ja tyytyneet, vaan yhä akka
arvosteli: "Ei piisaa, vielä saa enemmältä tulla olkea".

Silloin Jumala tempasi näppinsä kolmannen solmun kohdalle, pudotti
siitäkin tähkän pois ja taas kysyi vaimolta, oliko nyt olkea tarpeeksi
hänen haralleen. Ei sanonut vaimo olevan vielä tarpeeksi. Pudotti
Jumala silloin vielä neljännen tähkän, mutta ei ollut akka silloinkaan
tyytyväinen.

Nyt Jumala työlästyi ihmisen sokeuteen ja kiittämättömyyteen ja rupesi
vetäisemään viidettä kertaa, jolloin olisi viimeinen tähkä oljesta
pudonnut ja koko Pohjolaan tullut ikuinen leivättömyys ja kuolema.
Mutta oli nyt tämä viimeinen tähkä alkujaan luomisen työssä määrätty
koiran osaksi, ja kun koira näki, että jo riipaisee Luoja hänenkin
tähkänsä pois, niin se rukoili: "Heitä, rakas Luoja, minun osani
tähkää, jotta edes minä viaton elän maailmassa, heitä edes kielen
verran!" Koira ymmärsi, mikä tuho ihmistä ja heitä kaikkia uhkaisi,
ellei edes tuota viimeistä tähkää saatu säilymään. Kun nyt Luoja
näki, että koira ymmärsi etunsa paremmin kuin paatunut ihminen ja
älysi rukoilla Jumalalta armoa, niin hän kuuli koiran rukouksen ja
säästi viimeisen tähkän. Ja sillä koiran osalla nyt elää koko Pohjola,
vähäisimmällä, hallalle arimmalla tähkällä, mutta hyvä, että edes
sekään jäi, vaikkapa vain koiran armonpyynnöstä.

Näin koira saattoi maksaa miehelle kiitollisuudenvelkansa.

Lähti sitten mies linnunpyydyksiä tekemään metsään, kuten oli jo
ennenkin tehnyt, loukkaita, vipuja ja satiinia. Olivat nyt jo sekä
kettu että karhu käyneet loukkaassa ja etsivät sen virittäjää hänelle
kostaaksensa. Niinpä he näkivät eräänä päivänä, jolloin karhu oli jo
unohtanut suuttumuksensa repoon, kuinka mies kulki ja viritteli metsän
teille ansojansa. Tulivat siihen nyt kettu ja karhu sekä kysyivät:
"Mikä oikeastaan olet ja minkä tähden teet noita meidän tiellemme,
vaikka et ollut yhteisessä työssä apuasi antamassa?" Siihen mies
vastasi: "Mikäkö olen? Olen ihminen ihala, sukukunnan suuri luomus.
Tehty olen mullan kakkarasta, mullan kaakusta rakettu, jolle Herra
hengen antoi, Luoja suustahan sukesi". – "No, eipä tuota juuri
uskoisi", arvosteli karhu halveksivasti, "mutta sepä silleen. Sano nyt
sitten, miksi noita surmakojeitasi rakentelet meidän teillemme?" Mies
koetti vältellä: "Kuljen teitä niin monesti, että ne kuluvat allani
ja paranevat siitä". Mutta kettu osoitti loukasta ja kysyi uudelleen:
"Mitä varten tuon laitit tielle?" Taas mies vastasi vältellen: "Joka
ei ymmärrä varoa, se menköön sen alle viisautta oppimaan". Silloin
karhu rupesi häntä nuhtelemaan ja sanoi: "Ihmisen sukua minäkin olen!
Minulla on tyhmän miehen mieli ja yhdeksän miehen voima. Kuinka kehtaat
laittaa tuollaisia laitoksia meille kiusaksi tänne minun metsääni!"
Taas mies vastasi: "Se, joka ei viitsi kiertää, menköön siihen", mutta
kettu suuttui ja rupesi haukkumaan ja manaamaan miestä: "Hävytön olet,
kun laitat noita meidän vastuksiksemme teille, että meidän pitää niitä
varoa! Mutta minäpäs en loukkaaseesi menekään, vaan katson eteeni, kun
kuljen matkoillani." Silloin mies nauroi ja sanoi: "Älä huoli, kyllä
sinullekin keinon keksin; laitan raudat ja viritän ne niin viisaasti,
että sinäkin käyt rautoihin". Kettu vastaukseksi kehui kyllä hänen
hajunsa tuntevansa.

Ruvettiin siinä nyt uhkaamaan miestä. Karhu sanoi: "Minä kaadan
sinulta lehmän, koska kuljeskelet täällä meidän teillämme, vaikka et
tullut niitä tekemään." Ja susi, joka sekin oli paikalle saapunut,
uhkasi myös: "Minä syön sinulta lampaita ja vasikoita, koska sain
tehdä kovasti työtä silloin, kun sinusta ei tiedetty mitään, ja koska
nyt ilmaiseksi kuljet meidän teitämme ja vielä tällaisia loukkaita
asettelet". Ja yhdessä sitten varoittivat: "Sinä et saa käydä enää
meidän polkujamme!" Mies sanoi siihen: "Minä myös rupean tekemään
teitä, koska olen huomannut, että niitä myöten on hyvä kulkea, ja minä
lyön kirveellä poikki suuret puut ja raivaan ne pois, jos ette itse
jaksa niitä teiltänne pois kantaa. Ja minä kyllä annan teidän kulkea
minun teitäni, kunhan tekin annatte saman vallan minulle. Ja lehmiäni
ja lampaitani saatte syödä niin kauan, kunnes tie saadaan tehdyksi
ympäri Suomen; sen jälkeen ette enää saa syödä". No, sovittiin siitä
nyt, että saadaan kulkea sillä neuvoin, ja karhu sekä susi ilmoittivat
syövänsä hänen lehmiään ja lampaitaan siihen asti, kunnes on tehty tie
ympäri Suomen. Lopuksi mies sanoi: "Kyllä minä nyt rupean tekemään
teitä niin paljon kuin voin", sillä hän ymmärsi, että kuta pikemmin
saadaan tiet Suomessa valmiiksi, sitä nopeammin loppuu täältä metsän ja
karhun valta. Ei kuitenkan jaksanut mies raivata teitä niin pian kuin
olisi halunnut, ja niin saivat kontiot ja hukat vuosisatoja rauhassa
hänen eläimiään ahdistaa: paljon olisi ollut teitä tarvis, vähäväkiset
olivat teiden tekijät.

Mutta täten saatiin nyt sovituksi Ilmolan ja Metsolan välillä, mikä
oli tästä lähtien kummallekin puolelle luvallista. Mies sai rakentaa
loukkujaan ja kaivaa susihautojaan Metsolan väen pyydystämiseksi,
mutta karhu, susi ja kettu saivat puolestaan laillisesti syödä hänen
kotieläimiään, jos niin tahtoivat.

Kun sitten mies oli mennyt tiehensä, kysyi kettu uteliaana karhulta,
mitä tämä sillä tarkoitti, kun kehui ihmisen sukua olevansa. Karhu
siitä selittämään, mitä oli ukkovaariltansa kuullut, että näet oli
jossakin maailman nurkalla ollut rikas talo, jossa oli pidetty isoja
häitä. Siihen tuli kerjuu-ukko poikineen sitten ja tahtoi ruokaa siitä
häätalosta. Mutta eivätpä antaneetkaan, sen kuin sanoivat vain: "Ei
meillä ole niin halvoille ihmisille ruokaa kuin kerjäläisille." Siitä
ukko kovin vihastui, meni saunaan ja siellä teki sitten konstejansa.
Sanoi pojalleen: "Mene katso, mitä hääväki pirtissä tekee!" Poika
meni katsomaan, tuli takaisin ja sanoi: "Hääväki seinille hyppii".
Ukko silloin hokemaan: "Hyvä tulee, hyvä tulee, paljon teidän talja
maksaa!" Teki konstejansa taas kotvan, kunnes sanoi pojalle toisen
kerran: "Mene katso, mitä nyt hääväki pirtissä tekee". Poika meni
katsomaan, niin hääväki jo neljänkontan ovella vastaan tulee. Ukko
yhä enemmän hokemaan: "Hyvä tulee, hyvä tulee, paljon teidän talja
maksaa". Tekee, tekee konstejansa ja käskee kolmannen kerran pojan
mennä katsomaan. Tämä tulee kiireissään takaisin ja ilmoittaa: "Jo
hääväki metsään menee!" Niin muuttui kaikki hääväki kontioiksi metsään,
ja vaimonpuolista ovat tulleet vyötikaulat kontiot. Siitä kaikkien
karhujen alku matkaan lähti.

Näin karhu puhui sukuperästään, mutta susi heittäysi epäileväksi.
"Miten lienee tuo sinun lähtösi", hän arveli, "koskapa samanlaista
tarinaa kerrotaan Viron susista." Tulivat toiset uteliaiksi ja
rupesivat pyytämään: "Kerro, kerro, kuomaseni, rattoisampi on tässä
vaeltaaksemme!" No, vaikka onkin harvapuheinen ja jäykkäsanainen, niin
kertoihan hukka kuitenkin:

"Vapahtaja ja Pietari kulkivat kastamassa sekä opettamassa, ja tulivat
erääseen taloon, jossa pidettiin häitä. Pyysivät siinä ruokaa ja
yösijaa, mutta ei luvattu, jolloin Vapahtaja kirosi talon ja sanoi:
'Kerran vielä te siunausta odottelette!', painoi oven kiinni ja meni.
Lähetti hetken perästä Pietarin katsomaan, mitä hääväki tekee –
'seinille hyppivät'; lähetti toisen – 'ulvovat kuin sudet'; lähetti
kolmannen – 'susina metsään juoksevat'! Niin ovat siitä tulleet sudet
ja onpa joskus tavattu hukka, jolla on ollut vaimon vyöllinen ja
vaskisolki. Mutta jos ihminen kerran suden täydestä hyvästä sydämestä
siunaa, niin silloin susi taas muuttuu ihmiseksi, sillä siunauksen
voima on suuri..." – "Niin", sanoi siihen karhu ajattelevan näköisenä,
"jos tässä oikein todet puhutaan, niin vihaisemmat ovat lähdöt
karhujen sukukunnalla kuin nyt näistä ilkeistä ihmisistä. Tuollahan
on ohto synnytetty luona kuun, tykönä päivän, Otavaisen olkapäillä.
Sieltä hänet sitten laskettiin maahan simasaloon ja siellä häntä
sinisirkku metsän neiti liekutteli kultaisessa kätkyessä kukkalatva
kuusen siimeksessä. Ja kun hänet pyhän virran pyörtehellä ristittiin,
niin kukapa tuli ristijäksi? Itse Himmerkin kuningas tietenkin ja
ristiäitinä ja kummina oli pyhä piika pikkarainen. Ja mikä pantiin
lapselle nimeksi – mikäpä muu kuin 'lullamoinen, lallamoinen, karva
kaunis röyhetyinen, mesikämmen käyretyinen'. Sehän karhujen synty on".

"Jaa, jaa", myönsi nyt kettu, "monenlaistahan kerrotaan meistä
eläimistä, niinkuin esimerkiksi suden synnystä. Kulkihan kerta Syöjätär
vesiä ja sylkäisi, jolloin vedestä nousi ilkeä Kuolatar. Tämä nyt
autiolla ja puuttomalla saarella mykelsi hiukan kahta kämmentänsä ja
sai siitä vähän nukkaa irti, minkä viskasi veteen. Vesi kuljetti nukan
metsän korven kainaloon, jossa sitten tämä karvajalka sykkö syntyi..."

"Aina sinä...!" suuttui nyt susi, mutta kettu tuumi vain kylmästi
kertovansa syntyjä syviä, eikä suinkaan omiaan laskettelevansa.

Rauhoittui siitä susi kuitenkin ja rupesi harvakseen taas siinä
kulkiessaan kertoilemaan: "Kummallisia tarinoita jutellaan susista ja
ihmisistä", hän sanoi. "Oli ollut muutamalla miehellä äärettömän saita
akka, joka vartioi kaikkea omaisuuttaan aivan syntisen itaruudella.
Oli häneltä kerta varastettu seitsemän markkaa ja siitäkös hän nousi
aivan raivoon, haki mahtimiehen ja pyysi häntä etsimään varkaan. 'Mutta
jos se koskee omaan taloon?' oli mahtimies varoittanut. 'Koskekoon
vain!' tuomitsi emäntä, 'kuka käski mennä ottamaan minun rahojani.'
– 'Hyvä on', noita arveli ja rupesi tekemään temppujansa ja lukemaan
lukujansa. Silloin Jumala päätti rangaista emäntää hänen saituudestaan
ja kovasydämisyydestään, ja antoi mahtimiehen sanoille kamalan tehon.
Kun hän oli aikansa lukenut luottehiaan, emännän pieni poika rupesikin
ulisemaan vuoteessa kuin susi, hyppäsi sieltä hetken perästä sutena
permannolle ja juoksi ulos. Turhaan emäntä huuteli häntä takaisin
ja itki itkemistään, poika oli mennyt. Mahtimies kuitenkin ilmoitti
emännälle, että jos hänen omalla kädellään onnistuu antaa sudelle
ruokaa, niin se silloin palautuu ihmiseksi.

Seitsemän vuotta nyt emäntä itki poikaansa ja koetti hyvittää entistä
itaruuttansa. Aina kun illoin salolta kuului susien ulvontaa, hän meni
ulos kuuntelemaan, tuntuisiko joukosta hänen poikansa ääni, ja yöt hän
saattoi näin vartioida tähtitaivaan alla tilaisuutta antaa pojalleen
ruokaa. Tuli sitten vihdoin joulunaatto, pyhä rauhan yö ihmisille ja
eläimille, ja emäntä askaroitsi aitallansa jouluvalmistuksissaan.
Surren hän taas muisteli rakasta poikaansa, joka oli sudeksi muuttunut,
ja huokasi: 'Kunpa tulisit, rakas poikani, kerta näkyvilleni, niin
rakkaalla kädellä ojentaisin sinulle parhaan antimeni.' Silloin laski
harmaa susi käpälänsä aitan kynnykselle ja katsoi pyytävästi emäntään.
Voittaen pelkonsa emäntä nyt antoi sille lihaa ja niin susi muuttui
pojaksi jälleen. Mutta kauhea nälkä hänellä oli, sillä hän ei ollut
saanut niinä seitsemänä vuonna kuin yhden kissan syödäkseen". Näin susi
puhui ja ihmeissään kuuntelivat hänen tarinaansa kontio ja kettu.

Näin puhellessa oli matka kulunut rattoisasti. Mennessään erään tien
poikki karhu näki tiellä omituisia, ruskeita palleroita, nuuskaisi
niitä ja sanoi ketulle: "Tule sinä nuoremmilla silmilläsi katsomaan,
minkä linnun munia nämä ovat." Kettu tuli ja irvisteli: "Linnun munia!
– hevosen kikaroitahan nuo ovat." Karhu nolostui, suutahti ja poikkesi
omalle asunnolleen. Kettu ja sutikainen menivät edelleen, kunnes äkkiä
pysähtyivät. Kumpainenkin oli yhtaikaa nähnyt saman omituisen esineen.

9.

TULEE SUDENKIN VESI SILMÄÄN, KUN KUOPPAAN JOUTUU.

    Suu veti suden ritahan,
    Kieli kärpän lautasehen.

Siinä oli pystyssä seiväs ja seipään nenässä riippui jaloistaan varis.
Kettu tiesi, että siihen oli mies kaivanut kuopan, peittänyt sen ja
pannut variksen syötiksi houkutellakseen sinne putoamaan karhuja, susia
ja repoja, mutta hän näki heti suden naamasta, ettei tämä sitä tiennyt.
Sudella venähti kieli pitkälle ja hänellä rupesi kovasti himottamaan
varista. Kettu sanoi välinpitämättömästi: "Onpa siinä tirehtöörille
käynyt huonosti – ei ole tainnut muistaa omaa varoitustaan!" – "Mitä
varoitusta?" kysyi hukka. "No sitä, minkä kerran teerelle antoi, kun
houkutteli sitä syömään jyviä talonpojan tanterelta, että 'kerta syö,
kahesti katso kupehelle kummallekin'". – "Ei näy muistaneen", vastasi
hukka hajamielisesti ja lisäsi sitten: "Syödään tuo varis". – "Kumpi
sen syö?" kysyi kettu ja huomautti: "Ei pyyssä kahden jakoa." – "Kumpi
ennen ennättää", muljautti hukka siihen vastaan. – "Kovin on siitä
kilpailusta variksen raato laiha palkka", arvosteli kettu, "mutta jos
lisäpalkintoa veikkaan pantaneen?" – "Pannaan vain!" innostui hukka,
"jos ennen pääset perille, niin minä saan sinulle lehmän!" Kettu, jolla
oli paha mielessä, suostui ja lisäsi vielä: "Jos ennen pääset perille,
niin minä saan tänäpänä sinulle kolme jänistä syödäksesi". Sovitaan
niin siinä sitten veikasta.

No eihän muuta kuin lähdettiin juoksemaan kilpaa varista kohti. Kettu
päästi heti nälkäisen hukan etukynteen ja varoi visusti hänestä
edelle menemästä. Hukka törmäsi variksen kimppuun, hyppäsi ja pudota
tömähti samalla oksien ja varpujen läpi syvään sudenkuoppaan, mennen
puolipökerryksiin säikähdyksestä. Kettu tuli varovaisemmin perästä,
kurkisti reunalta ja kysyi: "Mitenkäs kävi, mies?" Susi vastasi haudan
pohjalta: "Tännepähän jäin, tähän meni päiväni!", meni nurkkaan
kykkimään ja sanoi: "Äh, äh!" Kettu julmettunut silloin ilkkuakseen
vastasi: "Siinä sijassa olet, että menee toinenkin päivä". – "Kuinka
niin?" kysyi nyt hukka pahaa aavistaen. Repo sanoi: "Nouseppas pois,
tokko pääset". Silloin hukka hyppimään ja yrittelemään, mutta eihän se
miten päässyt ja repo sanoi: "Et sinä pääse pois, ennenkuin tullaan
tappamaan, sillä enhän minä voi auttaa sinua sieltä pois". – "Sehän
tästä eteen tullee!" huokasi hukka vastaukseksi kohtaloonsa alistuen.

Iloissaan siitä, että oli saanut narratuksi suden kuoppaan, kettu,
jumalaton, rupesi nyt tanssimaan kuopan reunalla ja katospuiden
päällä, tanssimaan ja lauleskelemaan toisen vahingolla. Mutta eipä
malttanutkaan siinä kyllin tarkkaan puiden päällä liikkuessaan hoikkien
sääriensä sijaa katsoa, vaan pudota jymähti hänkin yhtäkkiä suden
seuraksi samaan kuoppaan. Loppui siinä Mikolta siksi kerraksi laulu ja
tanssiminen. Hän säikähti aluksi, luullen suden nyt syövän hänet heti
paikalla kostoksi hänen ilkeydestään, mutta eihän susi riepu tiennyt
ketun kavaluuden uhri olevansa, kykki vain nurkassansa ja sanoi ketun
onnettomuudesta hämmästyneenä: "Äh, äh!" Ketulla siinä palasi heti
mielenmaltti ja hän rupesi miettimään, miten tästä pulmasta pelastua.

Tuli siinä sitten ilta ja susi sanoi: "Menihän päivänen armas!"
Mutta kettu sanoi, että jos päivällä ruvettiin pääsemään pois, niin
se saattoi merkitä pään menoa. Maata jurotetaan sitten yö siinä ja
rupeaa päivä pilkottamaan. Ketulla nälkä suolia kurnii. Hän herättää
suden ja sanoo haluavansa päästä näkemään, miten ilma on korea tänä
vuonna ja mitä olisi syömistä näkyvissä. "Kuule!" hän ehdottaa
hukalle, "nouseppas pystyyn sinä, niin minä kiipeän sinun olkapäillesi
katsomaan, joko päivä nousee". Siitä hukka riepu nousi tyhmyydessään
seinää vasten seisomaan, repo hyppäsi hänen olkapäilleen ja pääsi pois
haudasta. Kun siinä nyt repo lipekehti haudan äyräällä, pyysi susi
häntä auttamaan vanhan ystävyyden tähden, mutta repo sanoi, ettei hän
voi auttaa, ja pilkkasi vielä: "Jos sinulla olisi mieltä yhtä pitkälti
kuin selkää, niin kyllä pääsisit pois, mutta nyt et pääse!" Sitten hän
siirrähti syrjemmälle katsomaan, miten tuossa kävisi.

Ei aikaakaan, niin jo tulee mies kokemaan sudenkuoppaansa ja
löytää hukka paran sieltä. Rupeaa sitä tappamaan, iskee, ja susi
voivottelemalla valittaa. Kettu silloin huusi mäen rinteestä: "Enkös
minä sanonut, että sinun menee pääsikin, kun sinne niin tyhmästi menit
kykkimään!" Mies sitten viskasi suden kuopan reunalle luullen häntä
kuolleeksi, ja rupesi kuoppansa katosta korjaamaan. Mutta sutikainen
virkosikin ja pääsi vähissä hengin metsän peittoon turvaan.

Kettu liuvari oli lähtenyt kiireesti tiehensä katselemaan, mistä saisi
aamiaista nälästä kurisevaan vatsaansa. Juostessaan pitkin teeren
polkua hän tuli miehen virittämälle linnun rihmalle, johon oli vasta
käynyt teeri. Se oli ketulle mieluinen löytö: hän nokkasi rihman
poikki, noppasi linnun siitä poikkiteloin suuhunsa ja lähti polkua
edelleen hyppäämään. Hätääntynyt teeri ajatteli: "Nyt kävi hullusti,
nyt se syö minut", ja mietiskeli keinoa, miten pääsisi irti ketun
kidasta. Jo arveli siinä:

    "Kustahan tulevi tuuli
    Kurjoa kuletettaissa,
    Katalata kannettaissa?"

Kuuli kettu siinä teeri paran kysymyksen ja kun oli juuri äsken
haistanut tuulen suunnan, ei malttanut olla tietoansa julistamatta,
vaan sanoi: "Lännestä" – silloin suu aukesi suureksi, teeri livahti
lentoon ja pääsi oksalle turvaan. Kettu istui harmissaan polulla ja
vannoi vastaiseksi:

    "Joka vielä teeren saisi,
    Ei sille tuulia lukisi,
    Eikä säitä arvelisi!"

Mutta tämän verta tätä.

10.

VARAHIN VARIS JALALLA.

    Mies vanha variksen ampui,
    Tiesi tetren saanehensa,
    Koppelon kopannehensa.

Ennenkuin voidaan seurata kettua sen uusille retkille, täytyy kertoa,
miten varis oli joutunut jaloistaan riippumaan miehen susihaudan
syöttiseipääseen.

Tämä oli keväistä aikaa ja ilma oli täynnä linnunlaulua, minkä
Ilmolan aidan takana istuva vanha varis tarkoin pani merkille. Hän
oli jo viikkoja aikaisemmin saapunut kotiin pitkältä talviselta
talousmatkaltaan, siltä, joka oli tullut sovituksi silloin, kun hän
yritti pitää harakan kanssa yhteistä taloutta. Heillä oli tullut
kerta kiisteleminen: "Kuka tässä matkamieheksi pantaneen? Ei tässä
näytetä talossa pysyttävän, jollei matkustettane; toisen pitää kotia
hallita, toisen matkoilla käydä!" Niin siinä tinkivät harakka ja varis,
kunnes harakka viimein kikahtaa: "Sinä saat matkoilla käydä, minä
olen sukkelampi kotona olija; sen pitää, joka kotona on, katsoakin,
kääntyäkin!" Myönsihän varis, että harakka on pyrstön lepsahdukselta
ja ruumiin kääntyväisyydeltä käppelämpi ja suostui sitten joka vuosi
tekemään pitkät matkansa, jotka ulotti ihan ulkomaille saakka. Täältä
hän nyt taas oli palannut ja istuskeli yksivakaisena koivun latvassa
pannen merkille pääskysen pakinan, kun se taas valitti: "Menin
Saksaan, sain saappaat, menin Ruotsiin, sain rukkaset, tulin Suomeen,
sain sukat, pesin, paikkasin, panin aidanseipääseen kuivumaan, siitä
vietiin, varastettiin, kyllä Ristus tietää, onko oikein vai väärin!"
Mutta kun hän samalla näki pihalla Ilmolan vanhan koukkuisen äijän, ei
hän malttanut olla tapansa mukaan huutamatta: "Vaari, vaari, tarhas'
on klaari!", sekä nauramatta sitten, kun heti perään paikan asukkikäki
kukahti: "Käy koukkuun, käy koukkuun!" Mutta vaari vihasi tämän vuoksi
käkeä ja kunnioitti varista, joka häntä aina juhlallisesti oikealla
nimellä tervehti. Tätä ja paljon muuta varis huomasi siinä Ilmolan
pellon takana istuessaan, kunnes nälkä vihlaisi suolta ja se rupesi
miettimään, mitä saisi syödäkseen.

Näki se siinä Ilmolan isännän ajelevan huonolla hevosella tunkiota
pellolle, lähti lentämään ja huusi miehelle: "Tee kauppaa, tee
kauppaa!" Mies katsoi hänen jälkeensä ja naurahti: "Mitäs maksat?"
– "Kolm' markkaa, kolm' markkaa!" sanoi varis ja lopetti, kun mies
kääntyi jälleen työhönsä ikäänkuin sanoakseen: "En minä niin vähästä
myö", huutamalla: "Saat harjakaiset!" Mutta tämä oli vain sitä vanhan
talonvariksen suukoilemista isännän kanssa, ilman sen vakavampaa
tarkoitusta, sillä olihan hän, äijäpaha, nyt matkalla mutahaudalle
tuonne notkoon katsomaan, olisiko sinne ilmestynyt mitään syötävää.
Siellä olikin kaksi korppia haistelemassa talvellisen koiran raadon
paikkaa ja juttelemassa valheita toisilleen: "O-o-o-letkos saanut
paistia? – O-o-o-len! – Mi-mi-mi-mist' sitt'? – Ky-ky-kyläst'!
– Mi-mi-mi-mitä sä sait pa-pa-paistiks'? – Ka-ka-ka-nan!" – "Vai
kanan tässä vielä!" hymähti varis halveksivasti ja rupesi tutkimaan
mutakuopan reunaa, näkyisikö siinä missään lieron vötkälettä tahi
muuta. Mutta ei astahtanut varis monta askelta, ennen kuin aivan
jalkain juuresta loikkasi veteen suuri sammakko hautautuen kiireesti
mutaan.

Silloin vanha varis todella heräsi. Hän kallisti päätänsä ja koetti
tekeytyä ystävällisen ja hyvänsuovan näköiseksi sekä rupesi puhelemaan
sammakolle, joka suurin silmin muljotti häneen veden läpi. Leppoisella
äänellä hän sanoi: "Tule ulos mudasta mies, nouse maalle raatikka!",
mutta sammakko kurnutti epäilevästi vastaukseksi: "Kurr! En minä
tule, sinä raappaat, sinä haiskaat ja raiskaat!" Taas varis koetti
houkutella: "Lotteroinen, tätini poika, nouse maalle!" Sammakko taas
varovasti vastasi: "En minä tule! Sinä minut tikintokkaat!" Kolmannen
kerran varis makeasti maanitteli: "Minkä tähden kultaneitsyt rapakossa
makaa? Nouse pois, kullannuppu!" Sammakko yhä vain esteli: "Mutta
sinä, mustatakkinen, tossaat minut!" Jo lupasi varis: "Minä teen
valan, etten tossaa sinua, kun vain tulet näkösälle!" Ei vieläkään
sammakko uskaltanut, pään vain pisti veden pintaan ja sanoi: "No,
ala vannoa!" Varis vannoi: "Vaa, vaa, en raappaa! Nokka revetköön
ja perä haljetkoon, jos vain minä sinut tossaan!" Silloin viimein
väännäikse sammakko sieltä suohaudasta äyrään reunalle ja paikalla
hänet myös varis koppasi kurkkuunsa. Sammakko hätäpäissään viimeisellä
hengenretkellään sieltä variksen kurkusta huusi: "Missä vala? Missä
vala?" Mutta nielaistuaan sammakon varis lähti lentoon ja rääkäisi
pahalla äänellä vastaukseksi: "Vala vatsassa, vala vatsassa!"

Niinpä sanotaan tämän jälkeen väärää valaa variksen valaksi.

Varis sitten lentää laahusti laiskasti toiselle suunnalle,
tyytyväisenä, kun oli saanut tyhjään vatsaansa suuren ja lihavan
sammakon. Ei tiennyt vanha rosvo, että oli syönyt ihmisen, ihanan
neidon, vieläpä kuninkaan tyttären.

Oli kerran kuninkaan tytär, niin ihmeen ihana, ettei ollut sen
kauniimpaa ketään, mutta niin laiska, ettei viitsinyt mitään hommata,
eipä edes vaatteita pukea päälleen. Ainoa, mitä hän muisti tehdä, oli
vain miettiä omaa kauneuttaan ja sitä itselleen lisää toivoa, yhäti
huokaillen: "Kunpa olisin vielä kauniimpi!" Tulivat sitten kerta
toiset sisaret marjasta ja tarjosivat hänellekin marjojansa, mutta
hän oli niin laiska, ettei viitsinyt edes niitä suuhunsa viedä, vaan
sanoi ainoastaan: "Kunpa menisi ruoka vatsaan erikoisetta syömisettä!"
Silloin Jumala katsoi kaiken tämän synnilliseksi pilkaksi ja rankaisi
tyttöä muuttamalla hänet sammakoksi, ja siksi ei Suomessa kukaan halua
sammakkoa tappaa, koska tiedetään, että se on ihmisen sukua.

Se nyt oli sammakon seikka, mutta siitä ei varis huolehtinut,
vaan mennä luovaili hiljakseen, kunnes rinnalle ilmestyi harakka
kikahtelemaan. Harakka oli iloisella päällä kuten tavallisesti, ja nyt
varsinkin sen vuoksi, että hänellä oli sievät pojat pesässä männikössä.
Hän pyyteli varista reilusti luokseen kestiin synkkään saloon, kuusen
naavoja syömään. Sellaista leikkiä lasketti harakka, mutta ei varis
suuttunut, kun oli vatsa täynnä – sanoa jorahduttipa vain: "Aijjai,
veikkonen, niitä sinun kestejäsi, eihän niistä ole mihinkään! Toista
ovat toki minun kestini, kun lähdetään rikkaan riihen eteen, – mutta
siellä pitää noukkiman ja katsoman!" – "No, mennään katsomaan!"
kikahti harakka innostuneena ja niin sitten lennettiin Ilmolan riihen
edustalle.

Mutta nyt kävi niin, että Ilmolan ukko oli menossa susihaudoilleen
ja halusi mukaansa uutta syöttiä sen varalta, että linnut olisivat
entisen pois nokkineet. Ja koska varikset ja harakat olivat koko päivän
rähäköineet riihen edustalla tapellen siihen heitetyistä kalansuolista,
oli äijä mennyt riiheen piiloon saadakseen jonkun ammutuksi. Nyt sattui
niin hullusti, että juuri tällöin saapuivat paikalle varis ja harakka,
joista edellinen oppinsa mukaan "kerran söi, kahesti katsoi kupehelle
kummallekin", mutta jälkimmäinen alituiseen hyppiä koikkelehti sinne
tänne, miettien, että "pihalinnulla pitää olla silmä edessä ja takana
– ei se saa katsoa ällöttää yhtäännepäin". Silloin ukko riihestä
kolkkasi nuolellansa variksen, joka siinä yksillä sijoillansa seistä
kopotti, ampui ja pisti konttiinsa sekä lähti sudenkuopilleen, joista
ensimmäisen syöttiseipääseen ripusti saamansa saaliin.

Mutta sen pituiselta nyt tätä varisjuttua.

11.

EI KETULTA KEINOJA PUUTU.

    Min rastas raataa,
    Sen pyyhyt pyytää.
    Onneton ottaa,
    Vaivainen varastaa.

Kovasti oli ketulla nälkä ja harmi mielessä, kun omaa tyhmyyttään
päästi teeren suustaan lentämään. Hän juosta liuvaili sinne tänne
katsellen, mistä sattuisi saamaan syötävää, kun tuli samalla
Ilmolan hakaan, jossa oli tamma varsoineen. Varsa makasi hietikolla
tyytyväisenä ja häntä oli latvasta vahva, mutta juuresta ohut, niinkuin
varsalla on. Kettu ihastui, että tuo se nyt tuosta pian putoaa hänelle
suuhun, ja rupesi odottamaan. Kävi siinä jo toisia eläimiä katsomassa,
mitä nyt Repolaisen isäntä haassa makailee, mutta Mikko ei puhunut
mitään, päiväkauden vain siirryskeli varsan jälessä käpälänsä päällä
makasi ja odotti hartaasti, milloin häntä pudota tupsahtaisi. Ja nälkä
oli kova sekä ikävä kuunnella toisten ilkuntaa – näille oli lopuksi
pitänyt ilmoittaa, miksi hän oli tullut hakaan makailemaan – että
"tuskin saat, tuskin saat!" Viimein tamma lähti varsoineen kotiin ja
häntä meni sitä lyytä tiehensä, jolloin toiset rupesivat kutittelemaan
Mikko Repolaista: "Kutti, etpä saanutkaan!" Mutta Mikko tekeytyi
ynseäksi ja vastasi pois lähtiessään leukapielestä olkapään yli: "En
minä olisi toki huolinutkaan!" Lähtee juosta lipottelemaan ja nälkä
kovasti suolia kurnii, mutta kiukku vielä enemmän mieltä, silla hänhän
oli odottanut, ettei ainoastaan varsan häntä, vaan vieläpä vanhan
tamman pitkällä oleva huulikin putoaisi. Ja nyt täytyi tunnustaa, ettei
hän saanut häntää eikä huultakaan!

Näkee kettu silloin Ilmolan aidan takana juostessaan, kuinka talosta
päin matalalla ja kiireesti lentää korppi pahan omantunnon näköisenä
kuten varas ainakin Suussaan sillä on pyöreä ja valkoinen kimpale,
mikä lienee. Kettu katsoo, minne päin korppi lentää, ja lähtee sinne
kiireesti juoksemaan.

Kettu oli nähnyt oikein: korppi oli ollut Ilmolan talossa varkaissa.
Emäntä oli leiponut juuston ja pannut sen ulos nurkan rakoon pistetylle
laudalle kuivamaan. Tämän oli huomannut sivu lentävä korppi ja heti
viekkaasti neuvonut: "Pane viikate päälle, tulee varis ja vie sen
siitä!" No, emäntä menee viikatetta hakemaan, mutta silloin korppi
sieppaa juuston ja lähtee lentämään, lentää korpeen korkeimman kuusen
latvaan. Siellä yhdyttää hänet kettu, ennen kuin hän ehtii maistaakaan
makealta tuoksuvaa tuoretta juustonkimpalettaan.

Ketun tulo ei korppia mitenkään hämmästyttänyt, sillä he olivat
vanhastaan hiukan ystävyksiä. Oli näet harakka kerran räkästellyt ja
nauranut korpille, jotta hän osaa paremmin laulaa. Korppi oli siihen
tyynesti sanonut, että mitä tuosta tuommoisesta äänestä kuin harakan,
mutta tämä oli yllyttänyt ja kiusannut: "Koettele oppia, osaatko!"
Otettiin siinä silloin kettu tuomariksi ja korppi nyt koikahuttaa:
"Kronk, kronk!" Kettu kuuntelee tätä kallella päin ja sanoo
tärkeästi: "Koreampi on korpin ääni ainakin kuin harakan – harakka
tanterennokkija räkähtää kuin sika ruuhkakoolla!" Mutta siitä oli se
seuraus, että korppi rupesi pitämään itseään vallan etevänä laulajana
ja oli mahdottoman arka tästä taidostaan sietämättä moitetta siinä
suhteessa ollenkaan. Tämän kettu tunsi hyvin ja päätti koettaa, eikö
siitä koituisi keinoa, millä saisi korpilta juustopalasen puijatuksi.

Tullessaan kuusen juurelle kettu huomasi heti, kuinka korppi pisti
kaulansa pitkälle ja uteliaasti katsoi häneen. Silloin Mikko kuin
hämmästyneenä pysähtyi, katsoi ihastelevasti korpin puoleen, kumartaen
prallaili ja sanoi puoleksi itsekseen: "Kuinka korea lintu onkaan tuo
korppi, kauneudelta aivan kuin taivaan kaari tahi riikinkukko!" Korppi
tämän kuullessaan pöyhisteli mielihyvästä ja itserakkaudesta, mutta
Mikko muuttikin äänensä valittavaksi ja surumieliseksi sanoen: "Vahinko
vain, ettei sillä ole laulunääntä, vaan on sen ronkunta rumempaa kuin
karhun kiljunta!" Kovin nyt tästä ällistyi ja pahastui korppi, kun
kettukin, joka aikaisemmin oli julistanut hänet paremmaksi laulajaksi
kuin harakan, kielsi häneltä äänen kokonaan. Mutta kettu vain kavalasti
jatkoi: "Jos tietäisin, että sillä todella on ääntä, niin toimittaisin
sen lukkariksi – mutta mitä sillä tyhjällä!" Kiivastuksissaan nyt
korppi karjaisi: "Kronk! On minulla ääntä!" Silloin tietysti juusto
tipahti hänen suustaan, vieläpä aivan suoraan alla odottelevan ketun
kitaan. Nolona korppi jäi oksalleen sadattelemaan tyhmyyttään, mutta
kettu lotaisi juuston vatsaansa ja lähti hyvillä mielin juosta
jutkuttelemaan tiehensä.

Tällä välin harakka onnellisena pesällään poikiansa puhutteli,
kikahteli, lepsautteli pyrstöänsä ja lorusi: "Iisakki, Iisakki, tul'
rieskaa syömään, tul' rieskaa syömään!" Kaukaa jo kettu kuuli harakan
rähäkän ja koska juusto ei ollut voinut kokonaan hänen nälkäänsä
sammuttaa, pani hänen ilkeytensä miettimään, millä keinolla saisi
harakkaakin petetyksi. Jopahan äkkäsikin keinon. Ei muuta kuin hyvin
vilpittömän näköisenä katsella killisteli puita tyvestä latvaan,
kierteli, kaarteli ja tarkasteli, kunnes ikäänkuin sattumalta saapui
harakan pesäpuun juurelle. Siihen pysähtyi ja sitä katseli, sitä siinä
kiinteästi ja vakaasti tarkasteli, mutta ei sanonut mitään.

Oudostuu tästä jo harakka kovin ja rääkynän laatii revolle, kysyy:
"Mitä sinä, reporeuhka, siinä katsot ja killistelet? Etkö ennen ole
puita nähnyt?" Ei ole repo tietävinäänkään, vielä vain tarkastelee,
kunnes jo vastaa: "Eipä ole nähty ennen näin hyvää suksipuuta.
Hakattava tämä on!" Tästäkös harakalle hätä ja hän repoa rukoilemaan:
"Älä hakkaa, repo kuomani! Minulla on täällä viisi poikaa ja ne
kuolevat kaikki, jos tämä puu kaatuu". Kettu julmuri istahtaa puun
juurelle, on yhä puuta tarkastelevinaan, kehuu sen sopivaisuutta
suksipuuksi ja murajaa itsekseen muka mietteissään; harakalla puussa
on kova hätä poikainsa puolesta. Sanoo kettu lopuksi kuin leppyneenä:
"No, jos annat minulle yhden pojistasi, niin jääköön puu paikoilleen."
Arvellen sillä pelastavansa toiset poikansa harakka surustaan
huolimatta uhraa yhden, viskaa ketun kitaan, joka huuliaan nuollen
luikkii tiehensä nauraen harakan tavattomalla tyhmyydellä. Suruissaan
tämä jää menetettyä lastansa räkättäen itkemään.

Kettu veijari heräsi seuraavana aamuna varhain ja tunsi taas vatsansa
tyhjäksi. Miettiessään aamiaisen alkua hän muisti eilisen harakan ja
sen tyhmyyden, naureskeli itsekseen ja lähti juosta litvittelemään
sinne päin, missä harakan pesä oli. Kuin sattumalta hän taas ilmestyi
pesäpuun juurelle ja istahti siihen sitä vakavana tarkastelemaan.
Kun harakka heräsi ja pisti päänsä pesän laidan ulkopuolelle, oli
ensimmäinen mikä hän näki eilinen suksipuun hakija, itse Mikko.
Vihlaisi silloin harakan sydäntä ja hän hätääntyneenä ja pahaa
aavistaen taas kysymään: "Mitä, reporeuhka, katsot puuhun?" –
"Katson", repo vastasi, "että näin hyvää suksipuuta ei ole toista.
Kyllä minun nyt on tämä kaadettava". No, harakka taas rukoilemaan,
kunnes kettu tyytyy jälleen jättämään puun paikoilleen, kunhan saa
yhden pojista. Ja kun oli saanut sen, niin meni, julmettunut, vain
naureskellen tiehensä.

Suuri oli nyt suru harakalla, kun oli jo kaksi kaunista poikaa häätynyt
antamaan. Itkee ja kikahtelee siinä ikäväänsä. Kuulee sen hänen hyvä
ystävänsä nuorempi varis, huomaa, etteivät nyt ole asiat oikein, ja
lähtee lentää laahustamaan ja katsomaan, mikä männistön noreata neitoa
vaivaa. Tulee pesälle, huomaa perheen pienuuden ja kysyy paikalla:
"Mihin pojat ovat joutuneet?" Kun harakka silloin nyyhkyttäen kertoo,
mitä oli tapahtunut, sanoo hämmästynyt ja vihastunut varis: "Olet sinä
aika pöhkö! Millä kettu mitään puita kaataa! Eihän sillä ole puukkoa
eikä kirvestä, eikä se puremalla puita poikki saa!" Huomasi harakka nyt
tyhmyytensä ja päätti olla vasta viisaampi.

Jo aikaisin seuraavana aamuna harakka näki, kuinka kettu tulla
kaarteli, taas muka puita tarkasteli ja katseli, kunnes lopuksi istahti
hänen pesäpuunsa juurelle. Kun harakka sitten pisti päänsä pesän
laidalta näkyviin, sanoi kettu pitkittä puheitta: "En ole löytänyt
vieläkään näin hyvää suksipuuta, joten minun nyt täytyy kaataa tämä.
Jos kuitenkin annat vielä yhden pojistasi, niin seisokoon kannollaan".
Harakka muka vieläkin heittäytyi rukoilemaan poikainsa puolesta, mutta
kettu sanoi nyt jyrkästi: "Ethän sinäkään minua säälinyt, kun sain
kerta ämmän kanan kiinni; räkätit siinä niin, että ämmä ehti perääni
lennättämään ja otti kanansa pois. Miksi minä siis sinua säälisin?"
Silloin harakka rämähti nauramaan ja herjasi kettua: "Millä sinä puita
kaadat? Eihän sinulla ole puukkoa eikä kirvestä, ja vähät kai sinä
hampaillasi puita kumoon saat!"

Harakka luuli, että nyt se hänelle ankarasti vihastuu, mutta eipäs.
Kummastuneen ja nolostuneen näköisenä, mutta aivan rauhallisena
kettu vain kysyi harakalta: "Aivan niin! Akkahan se on todellakin
mies aseetonna. Kenpä sinulle tämän neuvoi?" Ällistyneenä harakka ei
huomannut varoa, vaan kieritteli: "No varis". – "Mikä varis?" – "No
tuo notkoniityn varis". – "Kyllä minä hänetkin petän", vannoi silloin
repo ja lähti tiehensä.

Juosta lipotellessaan kettu nyt mietti, millä keinolla saisi tuolle
viekkaalle varikselle kostetuksi. Hän tunsi sen hyvin, se oli
variksista nokkelimpia, ei antanut ampua itseään ja vältti vaaran.
Oli repo taas keksivinään keinon, juoksi sinne niitylle ja heittäytyi
heinikkoon kuolleeksi, työntäen kielen pitkälle suusta. Siinä hän
rauhallisesti makasi ja odotti kärsivällisesti.

Jo saapui varis takaisin kotiniitylleen aamulennoltaan, huomasi pitkin
pituuttaan makaavan ketun, huomasi kielen ja kaikki sekä sanoi:
"Syödään vaah! syödään vaah!" Kiersi sitten kettua ja odotti, mutta
toinen ei liikahtanut. Meni takapuolelle, kurkisti hännän alle ja sanoi
kehuen: "Rasvaa kaikki!" Toinen ei liikahtanut. Silloin varis kiersi,
toikkaroi ketun eteen ja pisti terävällä nokallaan makaajan kieleen.
Nappasi, nappasi toisenkin kerran, mutta silloin kettu tomahtikin
pystyyn ja kaappasi variksen hampaisiinsa saaden pyrstöstä kiinni, ja
sanoi pilkaten: "Ähäh, johan se iso viisaskin pettyi!" Jo luuli nyt
varis viimeisen hetkensä tulleen, mutta rupesi kuitenkin puhuttelemaan
repoa. Sanoi:

"Mennään nyt tuonne Ilmolan aukean laitaan, että ihmiset saavat nauraa,
kun sinä varista rupeat elävältä syömään!" Ei kettu sitä varikselta
kieltänyt, vaan suussaan lähti häntä sinne kantamaan. Tultiin sinne,
niin varis sanoi: "Paha on lintua pyrstöstä päin syödä – anna kun
käännyn ja pistän pääni kitaasi, niin äsken vasta vatsaasi luistan".
Tämä neuvo oli ketusta hyvä eikä hän huomannutkaan siinä ajatella, että
varis osaa lentää, vaan päästi hänet suustaan, että tämä saisi päänsä
kitaan päin kääntää – silloin tämä oli siivillään ilmassa sekä huusi:
"Olit mies saamaan, mutta et syömään!" Kettu sydäntyi sadattelemaan
itseään ja huomasi, ettei kaikki metsän viisaus sentään ole hänen
päässään.

"Eikä ole kumma, jos nolosti käykin, kun tällainen mies rupeaa
seikkoihin varisten, korppien, harakkain ja muiden roskalintujen
kanssa!" hän julisti mietteittensä tulokseksi ja päätti lähteä miesten
seuraan, hakemaan vanhoja tovereitansa sutta ja karhua.

12.

JÄNIKSELLÄ ON PITKÄT SÄÄRET, TAKAISET JALAT KEVELÄT.

    Jänis juoksi, pää järisi,
    Perä pyöri, pelto liikkui.

Mutta eihän sitä niinkään helposti seikkailuista irti pääse, kun on
ruvennut kerta niihin joutumaan. Sen sai kettukin kokea vaeltaessaan
kotiansa kohti, jossa ei ollut käynyt hyväiseen aikaan. Hän kulkea
litvitteli pitkin lammen rantaa, kun samalla kohtasi jäniksen,
joka siinä säikähdyksissään hypellä pemahteli minne sattui. Kettu
rupesi häntä nyt maanittelemaan toivoen voivansa houkutella hänet
vaaranpaikkaan järveen tappamaan itsensä, saadakseen sitten syödä
hänet. Hän sanoi: "Jänis jäppä-, juppaniska, eikö ole, veliseni, vaikea
elämäsi, kun sinun aina täytyy kaikkia pelätä ja alati pakomielellä
olla? Hyppäisit vaikka tuonne lampeen, niin heti loppuisi pelkosi?"
Jänis siitä innostui, mennä leuhkaisi järven rannalle ja sanoi:
"Hukutan itseni enkä rupea aina olemaan täällä pelkopäisin!" Ranta
sattui olemaan siitä kohti matala ja siinä vielä vedessä iso hako.
Jänis ponnahti nyt sen päälle. Oli siinä haon vieressä matalalla
vedellä päivää paistattamassa iso hauki, joka säikähti jänistä ja lähti
uimaan pakoon, kovasti porskahduttaen vettä lähtiessään. Jänis siitä
ällistyi ja arveli, että ehkä on häntäkin pelkääviä, käännälsi taas
rannalle takaisin eikä hukuttanutkaan itseään. Kettu oli nolona, mutta
ei ilmaissut mitään, vaan ehdotti, että lähdetään nyt sitten yksissä
käymään, koska kerran yksiin satuttiin. Lähdettiin, ja jänis vain
hyvillä mielin mietti, että ehkä hän ei olekaan niin pelkuri kuin oli
luullut ja ehkä on niitä, jotka häntäkin pelkäävät.

Kuljetaan nyt kahden ja keskustellaan kulkiessa. "Mikä siihen on
syynä", kysyi jänis, "että sinä aina katsot jälkeesi, jos vähänkin
mikä risahtaa?" – "Kun ei ole hännässä silmiä", vastasi kettu ja
kysyi vuorostaan: "Miksi sinä sitten aina hyppäät tien viereen?" –
"Kun en pääse tien alle!" kuittasi jänis tämän kysymyksen sukkelasti
ketun suureksi harmiksi. Kettu nyt rupesi haastelemaan jänikselle
lipevästi: "Niin niin, pahahan sinulla on elämä täällä metsässä, kun
ei sinua kukaan pelkää. Eikähän se kumma olekaan, kun sinä veliseni
olet kaikelta laadultasi pian kuin vaivaistukki! Ei ole perälläsi
peittoa enempää kuin järjettömällä muulloinkaan, kun on koko häntä
palanut pois!" Näin siinä kettu ystävällisen puheen varjossa koko
ajan jänistä herjasi, mutta itseään ylisti: "Katsoppas minua, kuinka
olen luikea ja litvakka elävä. Minua pelkäävät kaikki, sillä minulla
on niin pitkä häntä, että etäältä luullaan minua sudeksi. Mutta sinua
ei pelkää kukaan!" Jo silloin suutahti jänis ketulle ja rupesi leuka
väkättäen haukkumaan: "Kyllä minun korvani ovat yhtä pystyssä ja yhtä
pitkät kuin jonkun toisenkin, niin että älä ainakaan korvilla kekkaa!
Ja lähdetäänpä juoksemaan, niin nähdään, kenen korvat sukkelammasti
viuhkaisevat!" Tärkeänä nyt kettu taas selitti: "Joka oikein juoksemaan
pääsee ja pystyy, niin se myös päänsäkin hallitsee. Ei se pane tuupin
taapin, vaan pitää päänsä yhtä tasaisesti kuin veden virrassa, ja
vielä nappaa sinutkin kiinni". Ei nyt jänis kuitenkaan todestansa
halunnut kilpajuoksuun, varsinkin koska hiukan pelkäsi ketun viimeistä
salamyhkäistä puhetta siitä, joka voisi napata hänet kiinni. Harmitti
häntä kuitenkin ketun herjaus ja kerskailu, joten hän muistaen äskeisen
hauin säikähdyksen rupesi tivaamaan: "Pannaas vetoa! Minä näytän, että
minua pelätään".

"Annatko suusi revetä ristiin, jos häviät?" kysyi kettu pahanilkisesti.
"No vaikka!" kerskasi jänis ja niin lähdettiin kävelemään.

Havaitsi jänis silloin lammaslauman aidan vieressä ja kun vanhastaan
tiesi lampaan araksi, niin ei muuta kuin meni ja hyppäsi joukkoon.
Lampaat siitä pelästyivät ja lähtivät laukkaamaan joka haaralle.
Silloin jänis rupesi nauramaan ilosta ja nauroi niin mahdottomasti,
että yhtäkkiä suu repesi ristiin, ja siitä ruveten on ollut jänisten
ylähuuli halki. Mutta kettu sanoi ilkeästi: "Sinä siis kumminkin
hävisit vedon, koska huulesi repesi halki!" Nyt jänis rupesi Repolaista
haukkumaan: "Sinä olet suuri petturi vanhuudesta ollut, eikä ihme,
että minut petit, koska petit ennen karhunkin, joka on viisaampi
kuin minä. Mutta kyllä sinulle vielä kostetaan!" Kovasti siinä nyt
suututtiin toisilleen ja ruvettiin toraamaan keskenään. Sanottiin,
että nyt on tässä käytävä sota ja koetettava, kumpi on herra näillä
tanterilla. Pantiin siinä sotamäärät kumpaisellekin ja sanottiin:
"Sinne lähdetään nyt kilpaa koettelemaan, ja kumpi vain pääsee siitä
rajasta ensiksi yli, sille pitää tämän valtakunnan kuuluman ja toisen
pitää lähteä pois". Kettu tässä näin toimitti ja jänis kuunteli
kallella päin, mitä kettu juttelee. Jänis samalla mietti, miten saisi
tuon ryökäleen petetyksi. Jo oli kettu mielestään kaikki selvittänyt
ja ehdotti jänikselle: "Joko koetellaan?" Jänis vain huulet ristissä
murahteli: "Enhä-häntä vielä tiedä, kunhan tässä ajattelen". Kettu jo
pitkästyi odotusta ja rupesi moittimaan: "No ajattele sievään!" Jänis
kuuli harakan kikahduksen, rupesi katsella killistelemään taivaalle
ja vastasi äkäisesti: "Ajatellaanhan tässä parasta aikaa!" mutta
siirtyi samalla hiukan lähtöviivasta ohitse kuin vahingossa. Jo ehti
siihen harakka heidän päälleen, näki ketun ja kikahti ilkkuvasti:
"Etpä osannut varista kiinni pitää, vaikka sait, mokomakin suksipuun
hakkaaja!" Kettua tämä harmitti, hän katsella killisteli harakkaa ja
unohti koko sotansa jäniksen kanssa. Mutta tämä sillä aikaa hiipi yhä
loitommaksi, kunnes äkkiä puhaltikin pitkän laukan ja voitti siten
auttamattomasti koko sodan, saaden haltuunsa nämä metsämaat. Liian
myöhään huomasi tämän Kettu Repolainen, nolostui ja lähti juosta
litvittelemään tiehensä jupisten itsekseen: "Se Jussi on julmin
jutuissa!"

13.

OPIKSI KOIRALLE KYLMÄ SAUNA.

    Kurki istui kannon päässä,
    Märän mättähän nenässä,
    Sormiluitansa lukevi,
    Jalkojansa nostelevi.

Kovin tätä ketun kotimatkaa kesti kauan ja Mikko oli siitä sekä
kyllissään että pahoillaan, varsinkin kun ruoansaantipuoli oli koko
ajan ollut hyvin laihaa. Jäniskin, jonka kettu oli sodan lopuksi
päättänyt nitistää hengiltä, oli osannut keplotella tiehensä hänen
ulottuviltaan, ja niin siinä nyt täytyi laihoin vatsoin mennä
litvitellä. Mutta vieläkään eivät Repolaisen seikkailut olleet
päättyneet, vaan jatkui niitä, kuten seuraavasta tullaan näkemään,
aivan erikoisella ja harvinaisella tavalla.

Seikka oli semmoinen, että tämän saman lammin päässä olevalla suolla
kettu äkkiä näki vanhan toverinsa kurjen. Hän koetti livistää sivu
aivan huomaamatta, mutta ei päässyt, vaan kurki kutsui hänet korkealla
äänellä vieraakseen. Tunsi kettu kurjen, muisti, kuinka se kerran
oli hanhen kanssa kilpaillut ja sanonut: "Koreampi on minulla ääni!"
Syytä oli leveäsiivellä näin kehua, sillä raaoilla kuohusoilla se
pohjoistuulella vonkahuu kovalla ja helakalla äänellä. Hanhi oli siihen
lonklatellut: "Mitä siitä äänen komeudesta, sillä tyyli se rahaa
maksaa! Laulapas niinkuin minä!" Olivat lintujen laulutuomarit silloin
tuominneet hanhen etevämmäksi laulajaksi, kun hän osasi tyylin; kurki
kun ei osannut, niin menetti riidan, mikä oli ketusta ilmeinen vääryys.
Mutta niin on vieläkin maailmassa, että yksin hanhen lonklatus on
ihaninta ääntä etevämpi, kun se vain tapahtuu tyylin mukaan! No niin,
kurki siis kutsui ystäväänsä kettua luoksensa, eikä tämän auttanut
muu kuin mennä. Hän tuli suolle, laati terveiset ja niin ruvettiin
keskustelemaan. "Mitä varten sinä", kysyi kettu, "laulaessasi aina
nostat nokkasi ilmaan?" Ruokaa vieraalleen laittaessaan kurki nyt
selitti, että muinoin kurjet karpaloita nokkiessaan lauloivat nokka
maassa, kunnes kerta eräälle mennä hulahti käärme sisään. Siitä alkaen
kurjet aina laulavat vastakkain ja nostavat päänsä ylös. "Vai siksi te
sillä tavalla laulatte!" ymmärsi nyt asian kettu ja rupesi tarkemmin
seuraamaan kurjen ruokapuuhia.

Syynä siihen, ettei kettu halunnut mielellään kurkea tavata, oli
muuan aikaisemmin tapahtunut seikka. Aikoinaan he näet olivat asuneet
naapureina, hän mäen rinteessä luolassa, kurki siinä edustalla suolla.
Oli sitten kettu laittanut rokan ja kutsunut kurjen vieraakseen,
kaatanut rokan sileälle kalliolle ja käskenyt syömään. Kurki koetti
nokkia kalliolta, mutta ei tietenkään saanut terävällä nokallaan
mitään, vaan pieksi sen sälöille. Kettu sitä vastoin lakki rokkaa
kalliolta aivan iltikseen, sillä hänellä on laaja ja lauhkea kieli.
Nähdessään kurjen puuhat kettu sanoi ilkamoiden: "Liikkuupa minun
lipani, ottaako sinun orasi?" Nolona vastasi siihen kurki: "Ei ota
minun orani", ja lähti tiehensä mokomista kesteistä vannoen ketulle
kostoa.

Ketun menettely ystäväänsä kohtaan oli sitäkin rumempaa, kun hän
oikeastaan sai kiittää kurkea siitä, että oli kerta pelastunut
nauriskuopasta. Miten olikaan kettu huolimattomasti sattunut juosta
humpailemaan, niin pudota mätkähti syvään nauriskuoppaan, josta ei
jaksanut hypätä pois. Istui siinä ikävissään ja hädissään aikansa,
kun tapahtui jotakin vielä ihmeellisempää: samaan kuoppaan tulla
humahti hänelle toveriksi kurki, niin että pitkä kaula oli mennä
kaksin kerroin. Ruvettiin siinä sitten yhdessä tuumimaan, millä ihmeen
tavalla päästäisiin kuopasta pois, ja kettu nyt kaikkia mahdollisia ja
mahdottomia keinoja esittämään, mutta kurki kyllästyi ja sanoi: "Äijä
on sinulla tuumia, mutta ne ovat kaikki hajallisia, – minulla on yksi
tuuma, mutta luja!" Ihmeissään kettu kysyi: "Mikä tuuma sinulla on?"
– "Ka minulla on", selitti kurki, "sellainen tuuma, että kun tämän
nauriskuopan isäntä tulee, niin me heittäydymme molemmat kuoliaiksi.
Silloin se ottaa sinut ensimmäiseksi ja sanoo: 'Repo rukkako on siihen
hukan kanssa tapellessaan pudonnut', silittelee ja pistältää sinut
äyräälle, mutta minua se ottaa sääristä ja sanoo: 'Lempoko tuonkin
ruojan lienee tuohon kuljettanut' ja viskaa äyräälle". No niin,
heittäydyttiin sitten kuoliaiksi. Jo tuleekin mies ja katsoo, näkee
kaikki ja sanoo: "Onpa niitä nyt kertynyt ja kuolleita kaikki!" Ottaa
revon, silittelee sitä ja mutisee: "Repo rukka on vasta kuollut,
ihan on lämmin" – heittää kuopan reunalle. Ja sitten sieppaa kurkea
sääristä ja heittää hänetkin äyräälle sanoen: "Lempoko tuonkin ruojan
lienee tänne kuljettanut", mutta siinä samassa kun äyräälle ehtivät
olivat kuolleet myös eläviä, toinen jaloillaan, toinen siivillään
vilistämässä. Kun nyt kettu tällaisen palveluksen jälkeen niin ilkeästi
oli viitsinyt pelastajaansa tuolla rokan syönnillä huiputtaa, ei
ole kumma, ettei hän halukkaasti mennyt kurjen luo, mutta mennähän
kuitenkin täytyi.

Kurki laittoi nyt vieraalleen ruoan, kaatoi sen kirnuun ja käski kettua
syömään. Itse hän sieltä pitkällä kaulallaan otti, urkki, kurahteli ja
kiitteli, mutta repo ei saanut muuta kuin mitä laiteille kurjen nokasta
tipahteli ja sotki itsensä ruokaan kokonaan. Jo kurki muisti kysyä
revolta: "Ottaapa minun orani, liikkuuko sinun lipasi?", ja täydelleen
nolattuna piti revon myöntää: "Ei liiku minun lipani". Rupesi nyt kurki
yhä enemmän entisiä muistelemaan ja kysyi: "Muistatko, kuomaseni,
kuinka minulla silloin kerta, kun tyhmyydessäni jäin tänne talveksi,
ei ollut mitään syömistä ja sinä sitten minua elätit ehdolla, että
kesän tullen opetan sinua lentämään?" – "Ka muistanhan minä", myönsi
repo. "No, nyt opetan sinut lentämään", sanoi kurki, "istuudu selkääni,
että nostan sinut ilmaan, jotta sitten oppisit lennon taidon". Kettu
oli jo hyvillään ja sanoi: "Ka kun opetat, niin hyvä on, äsken minusta
mies tulee, kun lentämään saan oppia", ja niin hän astui rohkeasti
kurjen selkään. Kurki lenti, lenti ylähäksi, kunnes heitti sieltä ketun
maahan, niin että tämä pyörryksiin paiskautui, ja laskeusi sitten itse
takaisin kysymään, kuinka maistui revosta lentäminen. Nähdessään toisen
loukanneen itseään hän opetti: "Kuule, ethän sinä tainnutkaan häntääsi
pyörittää?" – "En." – "No nousehan uudestaan selkääni ja kun lähdet
lentämään, niin pyöritä kovasti häntää". Ei ollut vieläkään kylliksi
mieltä miehen päässä, vaan taas nousi repo kurjen selkään; kurki hänet
paiskasi korkealta maahan ja jalka poikki siinä ketulta riuskahti.
"Minkälaista oli, reposeni, lentämisesi?" kysyi taas kurki vaivaiselta
Mikolta, joka töin tuskin sai sanotuksi: "Hyvä oli, mutta jalkani
katkaisin". – "No", sanoi kurki, "kun katkaisit, niin katkaisit", ja
lenti tiehensä. Ja niin toteutui jäniksen ennustus, että ketulle vielä
kovasti kostettaisiin hänen petollisuutensa.

Mutta kettu jäi siihen jalkaansa parantelemaan ja kuunteli, kuinka
pajulintu kysyi ujosti: "Onko piialla vilu?", tiainen kerskaili
voimillaan: "Yksi jouhi pyyn pitää, rastas kaksi katkaisee, vaan minä
itse kolme pokautan poikki", vikla huusi valittaen nimeänsä ja koko
Metsola tuntui yhtyvän lopuksi nauruun siitä, kuinka itse Mikko mielevä
mies oli pahoin tullut puijatuksi ja perinpohjin petetyksi. Metsolassa
kuitenkin paranevat vammat pian ja niin oli kettu kohta taas entisillä
retkillään, kuten seuraavasta hyvin nähdään.

14.

MIES MIESTÄ, KAKSI KARHUA VASTAAN.

    Jo tästä jokin tuleepi,
    Luiden luske, päiden pauke,
    Hammasten hajoitusvuoro.

Mutta ennenkuin voidaan ruveta kertomaan näistä kettu liuvarin uusista
kepposista, täytyy hetkiseksi siirtyä kuvaamaan, miten karhu, joka
tien teossa julistettiin metsän kuninkaaksi, oli sen jälkeen aikojansa
Metsolassa elellyt. Oli äijä parka, mesikämmen, nukkunut talven
konnullaan kaikessa rauhassa, kunnes oli tuntenut kevään tulevan,
herännyt ja lähtenyt liikkeelle marjoja ja juuria katselemaan. Mutta
sitä ennen oli makaillut vielä mielikseen lämpimässä pesässään eukkonsa
ja kahden villavan poikansa kanssa ja kertoillut heille vanhaa
karhutietoa, jota oli suvussa polvesta polveen säilynyt.

Olivat karhunpoikaset kysyneet: "Miksi täytyy meidän karhujen näin
maata talvi pimeässä pesässä? Eiväthän makaa kettu eikä hukka kuoma,
vaan iloisina hilppovat tuolla pitkin hankia". Silloin oli mesikämmen
jutellut pojilleen, miksi karhujen täytyy maata talviunensa.

Oli ollut ennen muinaisten karhujen aikaan heillä täällä toverina
toinenkin voimamies, itse jalopeura, ja kova oli vähin ollut näillä
eläinten valtiailla ottelu keskenään, kumpi heistä oli väkevämpi
ja sopivampi Pohjolan metsien haltijaksi. Ketulla oli jo silloin
ollut paha luonto ja hän oli kaiken lisäksi koettanut lietsoa ja
matkaansaattaa riitaa. Niinpä kerran, kun karhu ja jalopeura olivat
jonkin aikaa olleet keskenään riitelemättä, kettu oli ruvennut siitä
pahoillaan miettimään, miten saisi rauhan heidän välillään rikotuksi.
Kävi siitä jalopeuran luolalle ja sanoi: "Tuo karhu pöyhöturkki
lupaa huomis-aamuna tulla ja valloittaa kaikki omaisuutenne,
talonne, saaliinne ja mitä löytyy, päällisiksi vielä raadella teidän
majesteettinne pahanpäiväiseksi". Imarrellakseen jalopeuraa kettu
häntä näin teititteli ja majesteetiksi puhutteli, vaikka ainakaan
karhut eivät täällä Pohjolassa olleet koskaan häntä siksi tunnustaneet.
Kun jalopeura kuuli tämän ketun valheellisen pakinan, hän julmistui
aivan pahoin ja sanoi seuraavana aamuna tahtovansa koetella tuon
voimurin kanssa. Mutta kettu, lurjus, kävi taas karhun pakinoille ja
lausui: "Niin voimallinen kuin sinä oletkin, niin kuitenkin uhkaa
tuo nelijalkaisten muka kuningas, jalopeura, hyökätä sinun päällesi
rauhalliseen majaasi ja repiä sinut sekä kauniin, pöyheän turkkisi
kaikki kappaleiksi. Ole siis huomenaamulla hyvissä ajoin liikkeellä
ja varoillasi, tahi muuten käy sinulle pahoin". – "No johan nyt!"
karhu sanoi kuullessaan tämän uhkaavan vaaran, teroitteli kynsiänsä ja
hioi hampaitansa jalopeuran kera aamulla koetellaksensa. Huomenna, kun
jalopeura kävi ulos luolastansa, oli karhu jo liikkeellä vihollistansa
odottamassa, ja siinä samassa tämä jo karkasi kontion kimppuun.

Tästä nyt syttyi sota sanomaton, eikä ollut tietoa, milloin loppu
oli odotettavissa. Sotaa kesti kestämistänsä, kuinka kauan lie
kestänytkään, kunnes sen viimeinkin loputtua molemmat olivat pahoin
murjottuja. Karhun puuhkea turkki oli revitty niin hajalle, ettei koko
karhun suku ole siitä myöten tarjennut talvella tuvastansa liikahtaa.
Miten jalopeuralle oikeastaan kävi, siitä ei ole säilynyt varmaa
tietoa, mutta hyvä loppu ei sodalla hänellekään liene ollut, koska
heitti maat, manteret näin, ettei sen koommin ole nähty – sanotaan
sen menneen silloin täältä kokonaan muille maille. Mutta pahoin siinä
kävi itse kavalan riidan aiheuttajankin, sillä sodan jaloissa kuuluivat
ketulta silloin hävinneen kaikki katot ja kartanot, akat ja lapset
tulleen pahoin haavoitetuiksi ja runnelluiksi, ja itse oli töin tuskin
päässyt vähissä hengin pakoon. Siitä lähtien on ketun täytynyt pitää
majaansa louhikoissa ja muualla maan sisässä sekä liuvarina maailmalla
juoksennella pettämässä ja pahaa aikaan saamassa.

Ja karhu lopetti kertomuksensa opettavaisesti huomauttaen, kuinka se,
joka pahaa pyytää aikaan, itse saa siitä koston ja rangaistuksen. Mutta
karhun pojat olivat kuunnelleet pyörein silmin tätä juttua ja vaativat
möristen lisää tietoja tuosta voimallisesta jalopeurasta. Ja kontio,
joka oli hellä lapsilleen, kertoi edelleen kuin satuja ainakin.

Ukkovaarini ennen pakinoi, kertoi taas karhu pojilleen, että kaikista
ensimmäisessä maailman luomisessa, jossa Jumala teki maalle eläimet ja
ihmiset, hän sitten lopuksi antoi ihmiselle vanhemmuuden ja sellaisen
taian, että häntä pitää kaiken elollisen pelätä. Hyvästi muistaen
tämän karhu rupesi heti varaamaan itselleen sellaista asumusta, jonne
mies ei löytäisi. Hänen sitä tehdessään tuli jalopeura paikalle ja
kysyi, mitä hän siinä teki. Karhu vastasi: "Pesääni teen, jottei
mies vaimonpoika löytäisi". Muistamatta annettua määräystä, vaikka
hänen isänsä oli usein sitä hänelle teroittanut, jalopeura nyt kysyi
uudelleen: "Miksi ei tuo mies sinua saisi löytää?" – "Siksi", karhu
vastasi, "että se pantiin luomisessa vanhimmaksi ja määrättiin, että
kaiken elollisen täytyy sitä pelätä". Silloin leijona uhmaili: "Mutta
minä en häntä pelkää, sillä minähän olen häntä väkevämpi, väkevin koko
maailmassa. En pelkää muita kuin suhisevaa käärmettä. Missähän saisi
tuota miestä tavata?" Nyt oli seikka sellainen, että karhulla oli jo
silloin jalopeuraa kohtaan kaunaa. Olivat nimittäin heti luomisen
jälkeen lähteneet kulkemaan yhdessä ja oli ollut siinä porras, jota
myöten piti mennä joen yli. Jalopeura oli silloin sanonut: "Sepä meistä
väkevämpi, kumman alla porras katkeaa". Jalopeura meni edellä, eikä
katkennut porras. Tulla kähmi raskaampi karhu ja katkesi laho porras,
poikki mätkähti, kun oli päässyt kontio keskelle jokea. Nyt karhu heti
piti itseään voimakkaampana ja kerskaili, mutta silloin jalopeura
vaati häntä painiin. Karhu rupesi siihen mielellänsä, mutta kun hänen
voimansa eivät olleet silloin vielä täysin kasvaneet, hän joutui
häviölle, ja siitä oli hänellä nyt kaunaa jalopeuraa kohtaan. Siksi
hän oli erikoisemman kärkäs usuttamaan jalopeuraa miehen vaimonpojan
vastukseksi ja neuvoi vahingoniloisena: "Tuossa vähän matkan päässä
on leveä tie. Kun sitä menet kävelemään, kyllä sieltä mies löytyy".
Mentiin siitä silloin tielle katsomaan, kulkisiko siellä miehistä
rahvasta, ja karhu sanoi: "Istu siinä keskitiellä ja odottele, minä
menen tuohon lehtoon piiloon katsomaan, kuinka käy. Silloin kun sanon,
että 'tuossa tulee mies', kohta koettele!" Oli karhu kovin mielissään,
kun oli saanut jalopeuran tähän houkutelluksi, sillä hän varmasti
tiesi miehen perin väkeväksi. Olihan hän omin silmin nähnyt, kuinka
kaksi voimallista härkää oli ikeeseen valjastettuina kyntänyt peltoa,
ja mennyt kysymään: "Kuka teidät on tuolla tavalla nivonut yhteen?"
Silloin härät olivat vastanneet: "Mies se semmoista tekee". – "Onko
hän sitten", karhu oli ihmetellen kysynyt, "niin väkevä, ettette
uskalla panna vastaan?" – "On", härät olivat vastanneet, "sitä täytyy
kaikkien totella". Silloin karhu oli ruvennut uskomaan todeksi sen,
minkä Luoja oli määrännyt, ja oli lähtenyt hissuttelemaan metsään
takaisin vallan vähissä äänin, ettei mies vain sitoisi häntäkin kiinni
johonkin puuhun. Ja tämän vuoksi varmana voitostaan hän asettui lehtoon
odottamaan, mitä tuleman piti.

Ensimmäinen, joka sattui tulemaan tietä myöten, oli koira. Leijona
jo hokaisi karhulle: "Tuoko se sitten on mies?" Karhu mörähti
halveksivasti: "Ei se ole mies, vaan miehen ennustaja". Tuli sitten
suuri härkä ja jalopeura taas kysyi, oliko hän mies vaimonpoika. Härkä
vastasi: "En ole. Vaimonpoika on toisenlainen. Se panee ikeensä minun
päälleni ja minun täytyy olla hänen sanallensa kuuliainen ja hänen
ruoskaansa totella". Saapui siinä sitten hevonen ja jalopeura kysyi
samaa. "En ole", vastasi hevonen. "Vaimonpoika on mies, joka panee
suitset suuhuni ja ohjaa minua; minun täytyy olla hänen sanalleen
kuuliainen ja päästää hänet selkääni ratsastamaan". Tuli siinä pieni
poika, otti juoksi tietä myöten. Taas jalopeura kysyi: "No onkos tuo
mies?" Karhu selitti: "Ei tämä ole mies, vaikka tästä kyllä tulee mies
aikanaan. Tämä on vasta miehen alku". Tuli sitten vanha ukko tietä
kepin nojassa ja taas jalopeura kysymään, että tämäkö nyt sitten oli
mies. Silloin ukko itse vastasi ja sanoi: "En minä ole mies, vaan
miehen loppu. Ennen olin kyllä mies, mutta nyt on jo aikani mennyt!
Mutta jos menet tuonne Väärtin torpan kohdalle, niin kyllä sieltä mies
eteesi sukeutuu".

Mentiin sinne nyt sitten ja nähtiin rakuuna hevosen selässä täysissä
varusteissa; karhu jo kaukaa juristi, että siinä nyt oli mies, ja
painui piiloon ottelua katsomaan. Mutta jalopeura meni rakuunan
luo ja kysyi: "Oletko sinä mies?" – "Olen kyllä", vastasi rakuuna
pelottomasti, "pitäisi minun miehestä käymän". – "No ruvetaanko voimia
koettelemaan?" kysyi jalopeura. – "Ruvetaan vaan!" myönnytteli rakuuna.

Silloin jalopeura arveli, että kaipa tuo nyt jo huutamisesta järkiinsä
tulee, ja kysyi: "Saanko minä kiljaista?" – "Saat kyllä!" sanoi
rakuuna ja tukki hevosensa korvat, ettei poku kovin pahoin säikähtäisi.
Mutta kun jalopeura sitten kiljaisi, niin kirkonkello älähti, viiden
virstan päässä kuivaneet havuneulat putosivat ja maasta piti kohota
konin jalkain, niin oli kova ääni. Ei kuitenkaan ollut rakuuna siitä
milläänkään, vaan kysyi vuorostaan: "Saanko minä sylkeä sinua vasten
silmiä?" – "No annahan tulla", myönteli jalopeura. Silloin rakuuna
ampui kiväärillä jalopeuraa vasten silmiä, niin että näytti kuin
olisivat tulisirkkuset sieraimista suihkaisseet; lasketti näin suusta
sisään, niin että sydänkuita ellosteli paukauksen voima ja ihan
kerrassa läpi meni silloin jalopeurasta luoti, maantielle siihen hännän
alta pyörähtäen. Hätkähti siitä jalopeura, mutta ei ollut kuitenkaan
millänsäkään, vaan muka pilkkaamaan rupesi miestä, sanoi: "Karvasta
sylkeä sinulla onkin, mutta mitäpä siitä! Ruvetaanpas tässä vaikka
peräsulkasille, kun näkyy sinullakin olevan sivullasi noin pitkä
häntä!" – "No miten peräsulkasille?" kysyi rakuuna. – "Ka, toisiaan
hännillä roitelemaan", selitti jalopeura. – "No, kyllä sitä voidetta
riittää!" sanoi rakuuna, tempasi sapelinsa, iski jalopeuralta hännän
pois, rosti korvat tielle, sätki sääret kerrassaan. Jo ymmärsi siinä
leikissä jalopeura, että pakoon tästä nyt oli päästävä, jos mieli
henkensä säilyttää, ja lähti mennä latmistamaan minkä käpälistä irti
sai turvaan karhun luo.

Kysyi nyt karhu, joka oli kaukaa kaikki nähnyt ja kuullut: "Mitenkäs
kävi, eikös pitänyt miestä vainionpoikaa pelätä?" Jo uskoi asian
jalopeura ja vakuutti: "Kyllä sitä pitää pelätä! Kun hurja ensin
rykäisi ja sylki suuhuni, niin elävä tuli läikähti kurkkuuni, koko
sisustaani karvasteli ja paikalla äpylimarja hännän alta pyörähti.
Ja sitten kun se sivalsi valkean pyrstösulkansa ja rupesi sillä
voitelemaan, niin korvani kuumina kähisivät, häntäni meni poikki ja
sääreni vieläkin kihelmöivät. Töin tuskin pääsin pitkillä laukoilla
hänen kynsistänsä pakoon. Pelätä pitää miestä vaimonpoikaa!"

Jalopeura kuului yleensä olleen, lopetti karhu opettavaisen
kertomuksensa, hyvin oikullinen elävä. Kerta se oli kutsunut pesälleen
karhun, suden ja ketun. Karhu oli tultuaan haistellut ilmaa ja
rehellisesti sanonut: "Mitenkäs täällä on niin ilkeä ja paha haisu?"
Paikalla karkasi peto niskaan ja oli kappaleiksi repiä, sillä tuosta
haisusta ei olisi muka saanut huomauttaa. Hätääntyneenä susi oli
silloin koettanut valheen tietä ja sanonut: "Paha haisuko! Eipähän
kuin ruusujen ja kukkasten tuoksu". Heti jalopeura repi hänetkin, kun
tyhmästi koetti imarrella, ja katsoi sitten uhkaavasti kettuun, mitä
tämä sanoisi. Kettu vain turautti nokkaansa ja ilmoitti: "Minun nenäni
on tukossa, ei siihen mikään haise!" No se oli jalopeurasta sopivaa
puhetta. "Istu pöytään syömään!" hän kehoitti, "sinä olet viisas ja
hyvä mies".

15.

SUU METTÄ LUPAA, SYDÄN MYRKKYÄ OKSENTAA.

    Villainen emosen vitsa,
    Jos rupeeman ruoskikahan,
    Vitsa vierahan verinen,
    Jos on kerran koskekahan.

Tähän aikaan karhulle sattui katkera suru, kun hänen uuras ja
toimellinen eukkonsa kuoli, jättäen hänet yksin pienten lasten kanssa
kesken kiireinta työaikaa. Saadakseen vaimonsa kunnialla hautaan hän
tarvitsi sille itkijää, joka myös samalla pystyisi hänen lastensa
hoitajaksi, että hän itse saisi huoletonna talon toimia raataa,
tarvitsematta lapsista huolehtia. Hän lähti siis etsimään itkijää
ja lapsenpiikaa itselleen. Hän muisti siinä heti, että läheisellä
aholla oli kuivassa pökkelössä tiaisen pesä, ja päätti mennä kysymään,
ehtisikö tiaisen akka tekemään hänelle tämän palveluksen ja hänenkin
lapsiaan silmäämään, kun se oli niin työkkyri ja terhakka elävä. Meni
tiaisen pesälle, mutta täällä ei ollutkaan tiitisen eukko kotosalla,
jolloin karhu ilmoitti lapsille tulevansa uudelleen seuraavana päivänä.

Seikka oli semmoinen, että tiainen oli mennyt tapaamaan varpusta ja
tiltalttia, joiden kanssa oli ollut jo kauan aikaa tuumana ruveta
yhteistä taloa pitämään, vaikka siitä ei ollut tullut vielä varsinaista
sopimusta tehdyksi. Mutta nyt oli ollut määränä asia lopullisesti
päättää. Tiltaltti oli kysynyt, mihin pesä sitten tehdään, jolloin
varpunen oli heti ruvennut vaatimaan, että se on tehtävä valmiiseen
rakennukseen, kartanon kattoon, sillä se tulee huokeammaksi. Tiainen
oli taas ehdottanut, että tehtäisiin pesä onttoon puuhun, koska sinne
ei tipu vesi ja koska pesä muutenkin siellä säilyy hyvin. Keskusteltiin
ja neuvoteltiin siinä kaikin puolin, kunnes jo ruvettiin vähän
kiivastumaan – kiivaita kun ovat molemmat, varpunen ja tiainen – ja
varpunen nakkeli niskojaan: "Eipä taida meistä olla yhdeksi taloksi,
kovin saattaa tulla meillä yhteinen olo ahtaaksi siinä kattopesässä".
Tiainenkin jo huomasi tästä, ettei tämä puuha vetele, ja päätti tyytyä
pieneen pökkelöpesäänsä, jonne kiireesti palasi poikiansa katsomaan.
Täällä odotti häntä suuri uutinen.

Heti kun tiitisen akka pääsi kotiinsa, sanoivat pojat: "Täällä kävi
suuri vieras tänä päivänä". Muhkeasti silloin tiainen levitti toista
kouraansa ja kysyi: "Oliko se noin iso?" – "Isompi toki se oli!"
pojat vastasivat yhteen ääneen. Levitti akka silloin vähän toista
siipeänsä' ja taas kysyi: "No tätä isompi se nyt ei varmaankaan ollut?"
– "Hiuuu!" pojat vihelsivät ihmetellen, "ethän sinä ole edes sen
silmänkään kokoinen!" – "No jo nyt on ihme ja kumma!" kimpautui siitä
tiitisen akka ja levitti haraan molemmat siipensä ja kerskasi: "Olenhan
minä nyt sentään yhtä suuri elävä kuin joku toinenkin!" – "Voi, et
sinä ole sen korvankaan kokoinen!" Silloin tiainen pöyhisti lisäksi
kaikki höyhenensä, mutta pojat vain sanoivat: "Se oli niin suuri, ettei
sitä voi uskoakaan, kuinka suuri se oli!" – "Hirveän suuripa se sitten
olikin!", suutahti silloin tiitisen akka, "mutta vaikka hänessä olisi
ollut itse tuhattäytinen, niin kiittäköön onneaan, etten minä kotiin
sattunut. Kyllä olisivat silloin olleet luut lusuna, päät kasuna,
sääret kimman kommakkana, ja pian olisi koko otuksesta päivä läpi
paistanut!" – "No, huomenna se lupasi tulla uudestaan", ilmoittivat
siihen pojat, jolloin akka vain arveli, että silloin saavat pojat
lihaa, niin ettei tarvitse alituiseen huutaa: "Ei ole lihaa, ei ole
lihaa!"

Juuri kun eukko sitten seuraavana päivänä vielä venyttelihen
pesässään, rupesivat pojat huutamaan: "Jo tuli se eilinen iso vieras!"
Siinä samassa oli tiitisen akka siivillään ja ennenkuin karhu ehti
ajatellakaan asiansa selittämistä, se työnnäikse samassa kuin
paukku hänen korvaansa. Karhu tästä kovasti säikähti, kun korvassa
yhtäkkiä alkoi vallan kauhea pörinä, ja lähti laukata ulvaisemaan,
mutta tiitisen akka kiljaisi ylpeästi pojilleen: "Näin sitä miestä
talutellaan!" Kukapa tietää, miten siinä olisi käynyt, ellei karhu
olisi älynnyt ruveta pieksämään päätänsä pökkelöön, jolloin tiitisen
akan täytyi lopuksi paeta korvasta pois.

Tällä kerralla hän ei siis saanut pojilleen lämmintä lihaa, mutta sen
sijaan hän kertoi, että hänen isänsä todellakin oli tappanut karhun.
Aivan samoin karhu oli tullut pesälle ja tiedustanut, oliko isä
kotona, ja poistunut, kun ei ollut. Mutta kun kontio oli seuraavana
päivänä tullut uudelleen, tiitisen ukko oli ampaissut sen sieraimeen,
niin että karhu oli tuskissaan repinyt päänsä hajalle, ja niin olivat
pojat saaneet lämmintä lihaa. Niin ettei siis tiitisen eukko turhia
kehuskellut.

Mutta karhu jatkoi äkeissään matkaansa kiroillen tiitisen akkaa, joka
oli ollut vähällä tappaa hänet. Ja tuollaisen hurjimuksen hän oli vielä
aikonut ottaa lapsenpiiaksi! Hän kulki ja murisi sekä etsi sopivampaa.
Jo tuli siinä metsäkana vastaan ja karhu tiedusti: "Tuletkos minulle
itkijäksi ja lapsenpiiaksi?" Metsäkana oli heti valmis, mutta karhu
varovaisuuden vuoksi tutki häneltä, kuinka hän lauloi, kun oli näet
pienille karhun lapsille sievästi tuutulaulua laulettava. Metsäkana
metsänpajakka silloin rupesi rämäkällä äänellään laulamaan: "Kopeikka,
kopeikka, kaperr, kaperr, vätkänä, vätkänä, kapustan kuolija, hierimen
nuolija!" – "No mutta sinähän kiroat, etkä laula!" ihmetteli karhu
paheksuen, "ethän sinä sovi vainajan itkijäksi etkä pienten lasten
hoitajaksi, en minä sinusta huoli". Ja karhu jatkoi matkaansa.

Jo tuli vähän matkan päässä jänis vastaan, ylpeänä ja iloisena siitä,
ettei ollutkaan kaikista huonoin elävä. "Mihin vaariseni menee?" Jussi
tervehti karhua reilusti. "Akkani kuoli. Menen itkijää ja lapsenpiikaa
hakemaan". – "No ota minut!" – "Jaa, mutta osaatko sinä itkeä
vainajaa ja laulaa lapsille? Siitä hyvä lapsenpiika tunnetaan". –
"Pianhan se nähdään ja kuullaan!" jänis kehaisi ja alkoi ensin itkeä:
"Tu tu tuu, le le lee!", sekä sitten muka lapsille puputtaa: "Pupu,
pupu, poikaseni! Pupu, pupu, poikaseni!" – "En minä sinusta huoli,
rumastipa tuota sekä itket että laulat", arveli karhu ja lähti edelleen.

Tuli sieltä vihdoin susikuoma vastaan, karvaröllö, ja pyrki sekin
karhulle itkijäksi ja lapsenpiiaksi. Mutta kun laulukokeessa ei
kuulunut muuta kuin rumaa "uhuhuu, uhuhuu" ja "vou, vou, vou, vou!",
ei karhu hänestäkään huolinut, vaan lähti tallustamaan edelleen,
kunnes vihdoin yhdytti ketun, jolle paikalla juolahti pahuus mieleen.
Hänen jalkansa oli parantunut ja halu paloi vain uusiin kepposiin.
"Mihin eno menee?" hän kysyi heti ystävällisesti karhulta, joka taas
selitti asiansa ja kysyi häntä lapsenpiiaksi. "Hei, kyllä tulen!"
kettu vastasi. "Jaa, mutta osaatko itkeä vainajaa ja laulaa lapsille?"
vänkäsi nyt karhu, "sillä eukko rukka täytyy itkeä hautaan hyvästi ja
lapsilleni pitää laulaa kauniita tuutulauluja".

"No, totta kai minä itkut ja lasten laulut osaan, kukas sitten!"
kehui kettu ja alkoi ensin itkien huokailla: "Luu, luu, luu! Karhulta
akkanen kuoli, suuren hurstin kehrääjä, väkivärttinän vääntäjä, suurien
sultsinaisien suohkailija, pitkien piirahuisien pietsailija; kaatui
kakkaraveroset sekä pankolta pataset; ullin, ullin ukkostani, allin,
allin akkastani, kenen kaulaan nyt käteni lasken ja kuka minun lankani
kehrää; jäin leinä leskeksi, katala kadoksiin!", ja sitten kimeällä
äänellä loilottaa:

    "Laulan, laulan lapsen kielin,
    Linnun kielin lipsuttelen,
    Suvilasten sukkaseen,
    Talvilasten saappaaseen.
    Ohdolla on somaiset poiat
    Sekä piiat pikkaraiset,
    Heitäpä hoidan, tuutilullaa,
    Syötän, juotan, kapaloin,
    Nukutan maata, tuutilullaa,
    Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti".

Karhu tästä ihastui ikihyväksi: "Tule, veikkonen!" hän sanoi,
"itkijäksi ja lapsenpiiakseni, sillä sinähän koreasti laulat", ja niin
lähdettiin sekä tultiin ehtoolla karhun kotiin.

Karhu vei revon ensin tupaan, mutta repo, jolla oli koiruus mielessä,
arveli, että siellä oli liian kuuma sekä itkeä että lapsia hoitaa.
Karhu silloin sijoitti heidät kaikki aittaan.

No, kettu siinä rupesi laulamaan itkuvirsiä ja hoitamaan sekä
tuudittelemaan karhun lapsia, mutta äijä itse lähti jo aamulla
ruoan hankintaan, kun oli ruoka loppunut, ja muutenkin talon töistä
huolta pitämään. Illalla tultuaan hän kysyi ketulta: "Ovatko lapset
saaneet ruokaa?" Kettu laulaa huilutteli viekkaasti ja salaperäisesti
vastaukseksi: "Syötin, juotin, kapaloin, Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti".
Väsyneenä karhu tyytyi tähän, meni maata ja aamulla taas lähti
raskaisiin töihinsä. Illalla tultuaan hän keitti huttua ja kävi
sanomassa revolle: "Tule itkijä syömään!" Repo vastasi: "En jouda,
vielä on virsi kesken, kinnersuonet kiskomatta, kantasuonet katkomatta,
perämalja perkkaamatta, päälotisko loppimatta!" – "Kuinka lapset
voivat?" – "Hyvin voivat, syötin, juotin, kapaloin", vastasi kettu.
Karhu tyytyi taas tähän ja meni seuraavana aamuna tavalliseen tapaan
töihinsä. Kun hän sitten illalla taas tuli väsyneenä tupaan ja kysyi,
olivatko lapset saaneet ruokaa, vastasi kettu, joka, jumalaton, oli
syönyt sekä akan että lapset, röyhkeästi ja ilkkuen: "Tirru, lirru
hännässäni, lallil-lallil laukussani, karhun pojat vatsassani". –
"Kuule, annapas kun tulen itse katsomaan, miten siellä ovat asiat",
sanoi karhu pahaa aavistaen ja lähti aitalle. "Poikasi ovat", selitti
kettu aitan ovelta, "kasvaneet niin suuriksi, ettet sinä mahdu sisään,
ennenkuin minä tulen ulos". Ja kettu tuli ulos sekä lähti samassa
ryntäämään pakoon. Mutta huonosti hän oli nopeutensa laskenut, sillä
lastensa kuolemasta raivostunut karhu lähti ajamaan häntä kauhealla
vauhdilla takaa. Kettu mennä kujutti, kujutti, mutta ei auttanut,
vaan jo tavoitti hänet karhu, hairaisi niskasta kiinni ja muka kysyi:
"Mihinkäs menet?" Kettu hädissään ja hämmästellen vastasi: "Menen
pois". – "No lähde, veikkonen, palkkaasi ottamaan!" arveli siihen muka
karhu ja puristi hiukan kettua suussaan. Ketulla oli siinä kova hengen
hätä.

Silloin kettu muisti, minkä kepposen hänelle oli tehnyt teeri, ja
päätti käyttää sitä hyväkseen, luottaen karhun yksinkertaisuuteen.
Hän rupesi pyytämään: "Sano, hyvä ystäväiseni, vielä viimeisellä
hengen retkellä, kun minua piika rukkaa viedään, mistä nyt tuulee!"
Karhusta, joka on hyväsydäminen ja tyhmä, ei tämä pyyntö tuntunut
kohtuuttomalta, mutta hän ei kuitenkaan hirvinnyt avata suutaan,
mutisihan vain: "Hmh!" – "En kuullut, en kuullut", valitteli repo,
mutta karhu vain nosteli päätään, katseli ja sanoi uudelleen: "Hmh!"
Kettu taas valitti: "En kuullut, en kuullut, sano vielä! Olen tullut
säikäyksestä huonokuuloiseksi, kun kurki pudotti minut korkealta
kallioon. Lieneekö itätuuli?" Karhua rupesi jo harmittamaan, kun toinen
selvää pohjatuulta väittää itätuuleksi, mutta ei vieläkään sanonut
mitään. Uudelleen repo kyseli, idästäkö nyt sitten tuulee, kunnes karhu
menetti kärsivällisyytensä ja täydellä voimalla ärjäisi: "Pohjoisesta!"
Suureksi täytyi siinä silloin suun venähtää ja kettu julmettunut pääsi
irti!

Nytpä kettu ei lähtenytkään juoksemaan kilpaa karhun kanssa, vaan mennä
jutkutteli korkean kiven päälle ja sieltä karhulle lauleli:

    "Näin sitä kettu keikuttelee
    Karhun poikia täynnä!"

Moitti vielä siinä karhua siitä, että aivan tahallaan laski toisen
pois hampaistaan: "Olisit ennen vetänyt läpi hampaitten ja sanonut:
'Ii-itäisestä!', niin ei olisi suusi auennut. Oma syysi!" Ja kettu muka
vielä kiitteli karhua: "Ja palkkani minä olen saanut ja poikasi minä
olen syönyt!" Karhu kiukuissaan siinä väänteli kiviä ja kantoja, mutta
kettu nauroi: "Kynsi vain puita ja juuria, eivät sinun kyntesi minuun
ulotu!"

Mutta kun karhu ei näyttänytkään aikovan lähteä pois kiven juurelta,
ikävystyi kettu siellä oloonsa ja alkoi lepytellä karhua, älyten hyvän
lepytyskeinon. Hän tiesi karhun pitävän mehiläisen medestä enemmän
kuin mistään muusta herkusta maailmassa, ja uskotteli nyt karhulle,
että jos tämä säästää hänen henkensä, niin hän vie hänet sellaiselle
mesiäiskennolle, ettei vielä ole nähty. Paikalla karhulla rupesi
himottamaan mettä ja mesileipää, ja hän lupasi säästää ketun, jos tämä
vain pitäisi puheensa. Näin karhu unohti lastensa kuoleman ja ketun
kavaluuden makean meden vuoksi ja kettu lähti juosta litvittelemään
hänen edellään lupaamalleen mesipaikalle.

Metsässä juoksennellessaan kettu oli sattunut paikalle, johon mies teki
karhun loukkua. Siinä oli maassa iso tukki, jonka mies oli kiiloilla
päästä halkaissut, mutta keskeyttänyt työnsä ja jättänyt kiilat vielä
paikoilleen. Mentiin siinä nyt kahden, kettu edellä haistellen ja
kaivellen mättäitä ja kantoja, ja tultiin tälle paikalle. Silloin
kettu rupesi kaivamaan rakoa, jossa hänellä muka oli mehiläisen
pesä, mutta ei ollut jaksavinaan saada sitä irti, vaan pyysi karhua
avukseen: "Eno", hän sanoi viekkaasti, "tuolla on makeata mettä –
kaivakaa syvältä!" Karhu, joka oli pelännyt ketun kaivaessa, että
jos vielä veijari syö kaiken meden, oli tähän hyvin valmis ja pisti
käpälänsä tukin rakoon. Mutta kettupa samalla nappasi kiilat pois,
jolloin rako laukesi kiinni ja karhu jäi käpälästään siihen. "Miltä
maistuu mesi?" kysyi sitten vielä päällisiksi kettu liuvari ja lähti
juosta lipottelemaan tiehensä nauraen ja pilkaten mennessään. Karhu
siitä kaikesta niin raivostui, että kiskaisi käpälänsä irti, vaikka
luut rutisivat ja nahka jäi. Kaukaa sen vielä nähdessään kettu huusi
hyvästiksi: "Eno oli velkaa ja vietiin kintaat!"

Ei ollut ketun ilkeydellä eikä jumalattomuudella enää rajoja, ja
kovaa kostoa vannoi hänelle nyt karhu, jonka lapsenpiianhakumatka oli
päättynyt näin surkeasti sekä hänen lapsilleen että hänelle itselleen.
Päättäen odottaa käpälänsä paranemista hän nilkutti takaisin kotiinsa
sillä aikaa kuin kettu lähti katselemaan, mitä hukka oli tällä välin
tehnyt, kun häntä ei ollut näkynyt niin pitkään aikaan.

Sen pituus, sen lyhyys, sen leveys.

16.

EI KÄRSIMÄTTÄ KIRJAVAKSI TULLA.

    Jo on tukka tuulta nähnyt,
    Hivus säitä hirveöitä,
    Parta päiviä pahoja.

Lähti siitä sitten kettu aikansa oleiltuaan kälpäilemaan kohti suden
pesää ja tapasi mennessään jäniksen. Tämä sanoi kohta nauraen täyttä
kurkkua ja huulet halki: "Jo sinulle, työpehtori, kurki teki ikuisen
häpeän!" – "Älähän huoli mitään, eihän se sinulle kuulu!" repo vastasi
ja sanoi, kun näki samalla kärpän pistävän esiin kuononsa juurikan
komosta: "Jos toisen vahingolla naurat, niin vielä tuo pikku puikkari
sinut syö!" Jussi katseli kärppää, halveksi sitä ja sanoi: "Pienihän
tuo elävä on – eihän se mitä jaksa syödä!" Mutta kettu tuumi siihen
vain salamyhkäisesti: "Ei se ole pienen pieni eikä suuren suuri, vaan
söisi se silti sinut; haistapas, kuule, jos uskallat, tuota komon
suuta". Ei älynnyt Jussi parka ketun kavaluutta, vaan meni kuin menikin
ylpeänä ja uuden voimansa tuntevana nuuskiskelemaan komon suuta. Eipä
aikaakaan, kun kärppä jo jarrasi hänelle sieltä nenänvarteen ja oli
tappaa hänet, jolloin kettu ilkkui: "Se parhaiten nauraa, joka viimeksi
nauraa!"

Harmissaan ja entistä halukkaampana pahantekoon kettu liuvari nyt
juosta kälpäili suden pesälle. Susi oli kuitenkin äreanä ketulle, jonka
kepposista oli jo saanut kuulla; hän aavisti, ettei hänen omakaan
vahinkonsa tainnut niin aivan ilman ketun syytä olla. Kiukkuisesti
hän siis murahti: "Mitä tulet minun pesälleni!" Kun nyt kettu hukan
jyrkästä tervehdyksestä huolimatta tunkeili pesälle hävyttömästi,
viattoman ja vilpittömän näköisenä, hukan kärsivällisyys loppui ja hän
törmäsi vieraansa kimppuun. Tämä lähti suinpäin pakoon ja mennä pujahti
juurikan alle, mutta hukka sai jalasta kiinni ja veti hänet sieltä
pois. Ketun ei nyt auttanut muu kuin heittäytyä rukoilemaan henkensä
edestä. Hän sanoi hukalle: "Älä tapa minua, niin neuvon sinulle hyvän
konstin!" Hukan uteliaisuus heräsi ja hän kysyi heti: "No minkä?"
Sattui siinä tiaisen akka lentämään ruoanhakutouhuissaan, jolloin kettu
sen havaitessaan älysi sanoa: "Neuvon sinulle vielä semmoisen konstin,
että pääset noin kulkemaan kuin tuo tiainen, puusta puuhun lentämään!"
Sepä oli nyt hukasta ihmeellinen taito, jonka hän välttämättä tahtoi
oppia, ja siksi hän säästi sen opettajan.

Lähdettiin sitten kulkemaan yhdessä sinne päin, jossa kettu muka
sanoi lupaamansa konstin opettavansa. Kettu näki tikan nakuttavan
hongan kyljessä ja huomautti välinpitämättömästi, sivumennen ja aivan
kuin itsekseen: "Nuorempi olin mies, kun tuotakin kirjasin". Hukka
kysymään ihmeissään: "Sinunko kirjaamasi se on?" Kettu vastasi vain
vaatimattomasti: "Minähän sitä kirjasin nuorra miessä ollessani". Kovin
oli sudesta tikka kaunis litu ja siksi hän nyt huokasi: "Mitenkähän
minäkin pääsisin noin kirjavaksi? Kirjavoippas, kuomaseni, minutkin,
koska kerran sellainen taitoniekka olet!" – "Ka, saatanhan tuota
kirjavoida", niukasi siihen kettu, ja sanoi hukalle, kun sattui siinä
vieressä olemaan heinäsuova: "Nousehan tuonne pieleksen päälle, niin
minä laskeudun tänne juurelle hyrehtimään ja konehtimaan". Hukka
totteli ja loikkasi pieleksen päälle, ketun vielä varoittaessa:
"Hautaudu niin syvään heinäpieleksen sisään, ettei näy muuta kuin
vähän korviasi!" Itse kettu nyt – julmettunut – meni pieleksen alle
ja alkoi siellä tulta iskeä vilskuttaa ja kalkutella. Pahaa aavistaen
hukka kysyi: "Mitä siellä tassuttelet ja kalkuttelet?" Kettu vastaa
kavalasti: "Hiiret täällä vain heiniä pehertävät ja itse minä tässä
kynsiäni teroittelen, että pystyisivät". Jo tarttui kipinä taulaan,
johon kettu nyt rupesi puhaltamaan. Jo kysyi hukka: "Mikä siellä
tohottaa?" – "Hiiret ne taas vain heiniä kahisuttavat", ilmoitti kettu
tyynesti ja pisti samalla pieleksen palamaan.

Susi kauhistui ja huusi: "Sieltä alhaalta nousee vahva savu, jotta
on täällä aivan tukehtua – pois minä hyppään!" Mutta kettu kovasti
varoitti: "Älä lähde pois pieleksen päältä ennenkuin minä käsken –
muuten jää kirjaaminen kesken!" Susi tyytyi, odotti, odotti, kunnes
jo rupesi liekki ylettymään pieleksen päälle ja häntä polttamaan,
jolloin hän jo puhkesi ähkimään: "Kyllä on kovaa! Ei tätä voi kärsiä!"
Mutta kettu yhä kielteli ja kehoitteli: "Pysy vain siellä, hukka
kuoma, sillä kuta vaivat vaikeammat, sitä kirjat kirkkahammat!" Ja
kun susi ei enempää sietänyt, vaan loikkasi alas, kettu virkkoi häntä
katsellen: "No, nyt sinä tulit kirjavaksi niinkuin tikka. Nyt olet
oikea hallavaturkki ja viirunaama!"

Mutta suden nahkaa kirveli katkerasti ja hän sieppasi kettua niskasta
kiinni. Hädissään tämä ensin koetti vanhaa keinoaan ja kysyi, mistä
tuulee, mutta susi vastasi hammastensa välistä, että "idästä", eikä
päästänyt kettua. Tämä huomasi tehdä uuden kysymyksen: "Saatatko, suttu
rukka, sanoa kolmen puun nimeä pitkältä miettimättä ja hyvin nopeasti?"
Susi ällistyi, mutta tahtoi näyttää osaavansa ja julisti mahtavasti:
"Honka, mänty, petäjä!" Samalla kettu irtautui hampaista, pujahti
ulommaksi ja pilkkasi: "Eihän siinä ollut vasta kuin yksi puu – olisit
sanonut edes 'paju, rait', kataja', 'haapleptam' tahi 'lepkuuskoi'!"
Susi raivoissaan syöksyi häntä tappamaan, mutta kettu taas houkutteli:
"Älä vielä tapa! Tapa sitten, kun olen sinulle ensin sen lentokonstin
opettanut!" Ei malttanut susi tappaa, kun ylen himotti hänellä oppia se
lentokonsti. Lähdettiin liikkeelle siitä, sudella karvat karrella.

Mentiin siinä yhdessä, kun jo kohdattiinkin karhu kuoma, jolla oli
edessään aika hevosen raato. Ihmeissään ja peloissaan kettu pysytteli
ulohtaalla muistaen äskeiset katalat kepposensa, eikä näyttänyt juuri
susikaan halukkaalta menemään erikoisen lähelle väkevää naapuriansa.
Kettu vain kauempaa huhuili: "Millä tavalla olet saanut sen?"
Kuullessaan kettu veijarin äänen karhu puri itsekseen hammasta ja
ajatteli: "Kyllä sinut kerrankin petän!" Sitten hän selitti: "Kyllä
sen mukavasti saa. Kun hevonen makaa niityllä, niin ei muuta kuin
menee hyvin verkkaiseen sen viereen, sekoittaa hampaansa lujasti sen
häntäjouhiin ja rääkäisee sitten aika tavalla, jolloin se lähtee
juoksemaan ja pakahtuu. Menkäähän ja tehkää siten, niin saatte
itsellenne hevosen". Kettu liuvari älysi kyllä karhun aikovan häntä
pettää, mutta ei ollut tietääkseenkään, sanoen vain hukalle: "Mennään
ja hankitaan mekin itsellemme hevonen, nälkä tässä rupeaa tulemaan.
Tiedän, missä on hevonen. Parempi on sitten opetella lentämään, kun on
vatsa täysi eikä suolia niin pahoin kurni". – "Ka mennään!" myöntyi jo
susi, ja niin lähdettiin.

Tultiin sitten niitylle ja nähtiin siellä vanha hevonen pää alhaalla
riipuksissa ja alahuuli vielä alempana. Sitä nyt niin kauniilla
päiväpaisteella katsottiin ja kettu sanoi: "Sen alahuuli putoaa pian
– odottelehan tässä ja sieppaa se, minä pistäydyn tuossa syrjempänä
asialla". Susi teki työtä käskettyä, odotti ja odotti, mutta kettu
liuvari meni syrjemmäksi nukahtamaan auringonpaisteeseen ajatellen:
"Odotahan nyt sinäkin, kuten minä tein – makuuta päätä käpälällä!" Kun
sai tarpeeksi nukutuksi, niin tuli kysymään, joko huuli oli pudonnut.
Ei ollut, jolloin kettu lohdutti kiusaantunutta sutta: "Älä ole
milläsikään, otetaan koko hevonen, niinkuin karhu neuvoi!"

Menivät siitä sitten ja sanoivat hevoselle: "Me syömme sinut paikalla,
sillä karhu on meille neuvonut semmoisen keinon, että sillä sinut
saa". Hevonen siitä tiedusti, minkälainen keino se sitten oli, ja
kuultuaan karhun neuvon sanoi: "Hyvä se on keino, mutta ei minusta
nyt ole syötäväksi, kun olen näin laiha. Antakaahan tässä kostuttelen
itseäni tuonne Jaakon päivään saakka, niin tulkaa silloin, saatte
paremman murkinan". Mutta kettu kuiskasi sudelle, ettei tässä nyt
joudettu odottamaan, että se lentokonstikin oli opittavissa juuri
nyt samalla, ja silloin susi ylpistyi sekä äyhkäisi hevoselle, ettei
odoteta, parasta on kun laittaudut syötäväksi heti. Silloin hevonen
mukautui kohtaloonsa ja sanoi: "No niin! Saat sitten murkinasi! Mutta
ei pidä täällä ruveta syömään, sillä tässä pilautuu ihmisten niitty,
sotkeutuu ja rapautuu heinikko. Lähdetään tuonne kuivalle kankaalle".
Kettu tuppautui siihen neuvomaan sanoen: "Joo, kuivalla maalla on hyvä
keittää!" Mentiin siitä kuivalle maalle, kankaalle.

Silloin neuvoi sitten hevonen sutta: "Kun sinä nyt alat minua syödä
ja haukata takaapäin, niin kääri häntä kaulaasi hyvin tiukkaan,
sekoita hampaasi häntäjouhiin ja sotke vielä käpäläsi häntään hyvin
lujasti. Muuten en pysy yhdessä kohti, vaan pakenen ja hypin, kun minua
ruvetaan syömään. Ja silloin kun aloitat, niin rääkäise kovasti ja nyki
hännästä!" – "Joo", neuvoi kettukin, "siten samalla opit lentokonstin,
kuten lupasin", ja niin teki susi työtä käskettyä.

Ja siinä samassa kun susi rääkäisi, hevonen lähti myös menemään,
minkä ikinä kavioista irti sai, ja susi poukkoili ja sinkoili perässä
kivestä kiveen, puusta puuhun. Huusi kettu perään ilkkuen: "No nythän
sinä lennät puusta puuhun kuin tiitisen akka! Enkös opettanut sinua
lentämään!" Sattui siinä Jussi laukkailemaan metsässä juuri kun hepo
sutta kiidätti. Hämmästyneenä hän kysyi:

    "Minne nyt Anterus ajavi,
    Lehtopekka leuhkaisevi?"

Surkeasti valittaen ja huutaen susi kerkesi hänelle siinä vastata:

    "Jumala tiesi, Jussi kulta,
    Minne tästä vietänehen,
    Kussa yötä lietänehen,
    Kunne kuletettanehen,
    Turkuhun vai Turun taakse,
    Porihin vai Pohjanmaalle:
    Silmät tähtiä lukeepi,
    Sääret honkia hosuupi.
    Tokko vauhti vaimennevi,
    Retki kurja rauennevi,
    Ennenkuin kaula katkeavi,
    Hammas suusta lohkeavi,
    Leuka kahdeksi menevi!"

"Näyttää todellakin siltä", kauhisteli mielessään siinä jänis, "kuin ei
sinun tiellesi, hukka parka, olisi tällä kertaa kestikievaria määrätty!"

Niin potki ja raastoi koni susiparkaa kauheasti. Kettu meni jäljessä,
näki hänen jäävän sinne kujan suuhun vaivaiseksi, ja löysi sieltä
paljon makeita luita, jotka hän kokosi säkkiin arvellen, etteipä tiedä,
vaikka niillä vielä jotakin tekisi.

17.

AKKARIEVULLA ON MONTA VASTUSTA.

    Kontti konnalla selässä,
    Jonka saapi konnuudella,
    Sen kokoopi konttihinsa.

Koko Metsola oli ketun kepposista niin suuruksissaan, että tämä päätti
lähteä muille maille antaakseen asiain vähän väljähtyä ja kansan saada
muuta puheen ja ajatuksen aihetta. Niinpä hän siis viskasi luusäkin
selkäänsä ja lähti kulkemaan kohti pohjoisia maita, niitä, joissa
lappalaiset asuvat ja poroilla ajetaan. Kulki, kulki, niin jo ajoi
häntä lappalainen porollaan vastaan. Kettu luita säkillä kantoi,
kentturoi, ja hyvin vaikeasti nilkutti sekä sanoi lappalaiselle: "Myö
porosi!" Lappalainen pysäytti, katseli häntä, kun hän raskaasti säkkiä
selässään hallitsi, ja kysyi: "Mitä sinulla on tuossa säkissä?" –
"Siinä on hopeita". – "No maksatko koko säkillisen, jos myön poroni?"
– "Maksan, mutta et saa katsoa niitä ennen kuin kotonasi". – "Oli
menneeksi!" arveli siihen lappalainen, otti säkin ja antoi ketulle
poron sekä meni menojaan. Kettu kohta ajoi poron suohon, tappoi sen
sinne, söi eikä jättänyt muuta kuin sarvet ja korvat, jotka pystytti
suohon kuin olisi poro siihen korvia myöten vajonnut. Eipä aikaakaan,
kun jo tulla touhotti lappalainen takaisin ja sanoi: "Eiväthän ne
olleetkaan säkissäsi hopeita ja rahoja! Luitahan ne olivat!" Kettu
ei tästä kuitenkaan pahoin hätäytynyt, sanoipahan vain: "Ei ollut,
mies parka, hyvää minullekaan tuosta porostasi. Siinä kun sen sain,
jo suohon hyppäsi ja siihen jäi. Lähde avuksi, niin nostetaan
pois". Menivät siitä suolle katsomaan ja kettu sanoi miehelle, että
nostakoon hän sarvista, kun paremmin jaksaa. No, lappalainen tarrasi
sarvista kiinni, jotka siinä samalla töpsähtivät hänelle käteen.
"Niinkuin näet", sanoi kettu, "sinne märkäni porosi". Lappalainen
menetti poronsa, mutta kettu liuvari juoksi ilkkuen tiehensä, jatkaen
retkeilyään vierailla mailla ja piillen pillojaan.

Kauan kuitenkin riitti Metsolassa puhetta ketun viekkaudesta ja
kavaluudesta, ja vanha korppi, niin vanha, ettei sen ikää voinut kukaan
sanoa, se kun elää niin kauan, tiesi kertoa, ettei kettu ensi kertaa
sudelle onnettomuutta tuottanut. "Kuinka niin, setä?" kysyttiin siinä
silloin, jolloin korppi kertoi Metsolan väelle seuraavan tapauksen
hämärästä muinaisuudesta.

"Se oli siihen aikaan – niin on korpin suvussa kerrottu –, jolloin
eläimet olivat maailmassa valtiaina ja jolloin heidän kuninkaanaan oli
jalopeura. Sattui nyt jalopeura tulemaan niin kipeäksi, ettei tainnut
alamaistensa töitä valvoa, vuoteessa kun piti pysyä. Kettu liuvari
silloin heitti kokonaan kaiken työnteon ja juoksi vain joutilaana.
Tästä susi pahastui kerrassaan, sillä hänkin olisi mielellään työstänsä
vähäisen helpottanut ja lähtenyt hiukan huviajolle, mutta ei arvannut
omin valloin lähteä. Niinpä hän meni sairaalle jalopeuralle kantelemaan
sanoen: 'Tämä kettu retkale ei huoli työssä istua, vaan kulkee ja
juoksentelee aivan joutilaana ympäri maailmaa'. Tämän kuultuansa
jalopeura suuttui kovasti ja tuotti ketun luoksensa.

"'Mitäs joutilaana juokset, miksi et istu työssäsi, niinkuin on
määräsi?' hän kysyi ankarasti ketulta, joka alamaisesti ja perin
nöyränä esiintyi hänen edessään. Kettu vinkaisi vastaukseksi:
'Mutta minähän vasta arvokkaassa työssä olinkin, kun olin sairaalle
jalopeuralle ja kuninkaalle lääkityksiä etsimässä!' – 'Löysitkös
jotakin?' kysyi jalopeura ollen jo mielihyvillään. 'En vielä, vaikka
juuri kyllä olin löytämäisilläni; olin vanhan riihen nurkassa asuvan
hämähäkin puheilla ja se lupasi antaa minulle hyvän neuvon'.

"'No lähde joutuisasti uudestaan kysymään! Sinä olet liukas kieleltäsi
ja ehkä saat siltä sanan soveliaan sipaistuksi'. Mitäpä siinä – kettu
lähti vastamäkiä ja maita kiertelemään, kunnes jonkin ajan viivyttyänsä
palasi takaisin. 'Saitkos tietää?' kysyi jalopeura. 'Mikä saadessani',
vastasi kettu tärkeänä. 'No minkä neuvon antoi hämähäkki?' – 'No sen,
että jos susi nyljettäisiin ja sen nahka pantaisiin kuninkaalle sairaan
paikan päälle, niin paranisitte kohta'.

"Niinpä jalopeura heti viittasi karhulle, että otappas susi kiinni ja
vedä siltä nahka selästä. Karhu, joka oli hyvä nylkyri, päästikin nahan
suden selästä ja laski hänet paitasillaan kävelemään, mutta kettu
liuvari meni tiehensä ja siitä lähtien on hänellä ollut pahanteko
ainaisena työnä".

Tällaisen tarinan kertoi Metsolan väelle vanha ja viisas korppi, ja
kaikista tuntui, että johan tämä nyt on vallan kauheata, kun ei tuolta
ketulta, julmettuneelta, taida enää säilyä kukaan! Onneksi hän nyt
näytti hävinneen Metsolan mailta.

Semmoinen se!

18.

MILLÄ KYNNETÖN PUUHUN NOUSEE.

    Näki hiekalla hevosen,
    Kuloharjan kuusikolla,
    Senpä tukka tulta tuiski,
    Harja suihkivi savua.

Eletään nyt Metsolassa karhu ja susi sekä muut elävät ilman kettua,
joka kaukaisilla mailla harhailee piilojansa piilemässä. Huomataan
sitten, että yhä enemmän rakentelee Ilmolan väki ansojansa ja
loukkujansa heidän poluilleen ja päätetään vihdoin lähteä tarkemmin
tutkimaan tuota Ilmolan puolta, että päästäisiin selville, miksi he
rakentavat noita pyydyksiään. Uhataan myös, että paljon tehdään nyt
Ilmolan väelle pahaa, kun kerta tästä liikkeelle lähdetään. Sanoi karhu
sudelle: "Minä menen tuonne Horpolle, sillä siellä on suuri ruuna,
se, jolla on se iso pelotinkello kaulassa. Mene sinä Kääpälään. Kettu
repale, jos olisi näillä mailla, saisi mennä Piippolaan, Immilään
ja Katilaan, mutta keretäänpähän tässä niihinkin". Ne olivat kaikki
Ilmolan taloja nämä. Lähdetään siinä nyt kumpikin omalle suunnalleen.

Karhu kuljeskeli Horpon maille ja onnistui pian kaatamaan karjalaumasta
härän, josta söi oikein kyllikseen, ja lähti sitten jatkamaan
matkaansa. Mutta miten nyt sattuikaan niin onnettomasti, että hän
polkaisi jalkaansa terävän piikin, joka teki syvän haavan ja tarttui
niin lujaan, ettei hän saanut sitä pois. Tuskissaan hän koetti kolmella
jalalla kompuroida eteenpäin, mutta huonosti se kävi, ja yhä tuimemmin
rupesi jalkaa vihavoimaan. "Mikä ihme tässä nyt tulee neuvoksi!" hän
valitti ja lähti kömpimään tielle päin toivoen kohtaavansa jonkun, joka
voisi häntä auttaa. Juuri kun hän saapui tielle, sattui siitä kulkemaan
vanha akka, joka paikalla lepsahti istualleen säikähdyksestä nähtyään
karhun. Tämä vain rauhallisesti meni akan luo ja ja ojensi hänelle
kämmentänsä, jossa törrötti ruma piikki, ja akalla oli sen verran
älyä, että ymmärsi kiskaista sen pois. "Kas sillä lailla!" ihasteli
nyt karhu, "sinäpä ymmärtäväinen akka olet, sinua täytyy palkita,
odotahan!" Mutta kun karhu kääntyi menemään pois, akka yrittikin
lähteä tiehensä. "No on siinä akkaa!" suutahti nyt ohto, "miten minä
voin sinua palkita, kun pois lähdet!" Ja estääkseen akan poistumasta
hän varmuuden vuoksi vyörytti suuren kiven hänen helmaansa arvellen,
että "etköhän nyt pysy paikoillasi", kävi sitten kiireesti hakemassa
kaatamansa härän komean lavan akalle paistiksi ja poistui. Vasta
kaukana hän sitten muisti, ettei ollut huomannut vierittää kiveä pois
eukon helmasta. Ei hän kuitenkaan viitsinyt palata enää takaisin, vaan
jatkoi matkaansa.

Sillä aikaa kun tämä tapahtui, oli Horpon kolme oinasta suuttunut
emännälleen ja lähtenyt luvatta syömään vihantaan peltoon, valkeaan
vainioon. Ensimmäinen söi yhden päivän ja lähti kotiin iltasella.
Tuli silloin karhu vastaan, juuri saapuneena Horpon maille, ja kysyi
jyrkästi: "Mikä nimesi on?" Toinen vastasi: "Oinas!" Karhu siihen vain
ilmoitti: "Minä syön sinut!", ja niin söi.

Toinen oinas söi vihannassa pellossa, valkeassa vainiossa kaksi päivää
ja lähti iltasella kotiin. Tuli karhu vastaan, samat laati tarinat ja
samat teki oinaalle lopuksi temput.

Kolmas oinas söi vihannalla pellolla, valkealla vainiolla kolme päivää
ja lähti kotiin iltasella. Taas tuli karhu vastaan ja kysyi entiseen
tapaansa: "Mikä nimesi on?" Vastasi toinen: "Oinas!" Karhu uhkasi:
"Minä syön sinut!" Silloin kolmas oinas ärjahti: "E-et syö, minä
piikillä pistän, ruudilla poltan!" Kovasti siitä nyt kontio ällistyi
eikä uskaltanut ruveta syömään. Torattiin vain ja jankattiin.

Oli siinä sitten edessä jyrkkä rinnemaa. Oinas määkäisi karhulle: "Kun
sinulla sittenkin haluttanee syödä minut, niin mene tuonne rinteen alle
ja pane suusi auki ja silmäsi umpeen hyvin visusti sekä odota; minä
täältä mäen päältä vierin kurkkuusi!" Karhu taipui ja meni tekemään,
kuten käsketty oli, ajatellen: "Kun se tuolta jyryn kanssa tulee
kurkkuuni, niin silloin minä sen syön". Mutta oinas panikin ison kiven
vierimään karhua kohti ja se kun poukaisi äijää otsaan, niin samassa
olivat myös tallukat taivasta kohti. Kauan aikaa meni, ennenkuin ukko
riepu pääsi siitä virkoamaan, eikä mene hevillä enää syömään oinaita,
jotka käyvät laitumella vihannalla pellolla, valkealla vainiolla.

Se oli karhun ensimmäinen kokemus Horpon väestä. Hän äityi siitä niin,
että nälissään rupesi Jumalaa vastaan kapinoimaan ja ruokaa vaatimaan.
Jumala kuitenkin rankaisi häntä ja sanoi: "Sinä olet paljon pahaa
tehnyt, ei sinulle anneta ruokaa". Yhä kovempi nälkä tuli karhulle ja
hän uhmasi Jumalan rangaistusta ja päätti itsekseen: "Lähden ja otan
hevosen!" Lähtee siitä hevosta ottamaan muistellen sitä Horpon isoa
ruunaa, jolla on pelotinkello kaulassa.

Ruuna oli aholla laitumella, kun karhu siihen ehätti ja vimmoissaan
hyppäsi sen selkään. Mutta ruuna oli väkevä ja lähti mennä kapistamaan
aika vauhdilla kotiin Horppoon. Karhu kopristihe hevoseen kiinni
ja tapaili puita pitkin tien viertä niihin tarttuaksensa ja
pysähdyttääkseen hevosen. Ei saanut kuitenkaan kämmeniinsä muuta
kuin tien merkkiristin, joka jäi hänelle kainaloon. Viimeksi roppasi
kouransa pihamaan portin kamanaan, että saisi hevosen kaatumaan,
mutta ei saanut. Kun Horpon akat näkivät kaukaa tulijan ja ristin
sen kainalossa, niin luulivat pappinsa tulevan ja alkoivat huutaa
toisillensa: "Pyyhkikää pirttiä, pyyhkikää pirttiä! Pappi tulee, pyhä
risti kainalossa!" Ruuna lennätti näin karhua pihan katospohjaan asti,
jossa orsi pyyhkäisi hänet maahan. Puolipyörryksissä hän pääsi siitä
laukkaamaan metsään, vannoen kostoa ilkeälle Horpon ruunalle.

Niin nyt karhu hioi hammasta Horpon isännälle ja hänen vankalle
ruunalleen, ja selvittyään pyörryksistään lähti heitä hakemaan. Tuli
siitä kesannolle, jota Horpon isäntä ruunallaan kynti niin että
pöly pilveili. Karhu heittäytyi leikkisäksi ja sanoi: "Vedetäänpäs
sormikoukkua!" Mutta Horpon isäntä vastasi vain: "Tuossa on minulla
isä-vanha aidan takana – menehän ensin sen kanssa vetämään". Karhu
meni aidan taakse vanhan isännän pakinoille ja vaati sitä sormikoukun
vetoon.

Vaari siellä parhaillaan halkaisi isonlaista pölkkyä. "Sopiihan
tuota koettaa, sormikoukun vetoa", hän sanoi ja raotti kirveellään
pölkyn tiukkaa halkeamaa hiukan. "Pistähän aluksi tuonne sormesi",
hän sanoi, "ja repäise, vankka mies kun olet, vaikka tämä pölkky
kahtia". Karhu pisti halkeamaan kyntensä niinkuin vaari oli käskenyt,
jolloin tämä tempasi kirveensä pois ja nipisti kynnet niin tiukalle,
etteivät tahtoneet lähteä pois ollenkaan. Liian myöhään karhu muisti
sen medenhakumatkan, jolloin kettu oli houkutellut hänen kämmenensä
samaan kiipeliin. Kauan aikaa hän sai hyppiä ja teutaroida, ennenkuin
käpälä heltisi. Voivotellen hän meni uudelleen pellolle, jossa Horpon
isäntä häneltä kysyi: "Mitenkäs kävi? Veditkös sormikoukkua isävanhan
kanssa?" – "Kyllä vedin", karhu vastasi kynsiänsä puhallellen, "kyllä
vedin, niin että oikeasta kämmenestä kynteni kadotin". Ja hän lisäsi
pahaenteisesti: "Kuinka nyt pysynen hevosen lautasessa vasenkätisenä!"
– "Ethän vain minun hevostani syöne?" kysyi Horpon isäntä säikähtäen.
"Sinunpa sinun". – "Odota, veikkonen, iltaan saakka, että saan tämän
kesannon kynnetyksi, niin kerkeävät vähän kyntesi lakata vihavoimasta".
– "Jos mä häntä odottanen", niukasi karhu ja meni pöheikköön
käpäläänsä nuolemaan.

Tuli siihen hätään sitten jänisjussi ja kysyi karhulta, mikä hänelle
oli tullut. Karhu selitti asian. Jänis rupesi häntä lohduttamaan ja
sanoi: "Älähän ole milläsikään! Kyllä minä kostan kynnenvihasi tuolle
miehelle". Mutta karhu vain hymähti ja sanoi: "Milläpä sinä kostat?"
– "Minäkö? Minä kun menen tuon ranteläjän suojaan ja sieltä säikäytän
hevosta, niin se särkee auransa ja runtelee miehen". Ja niin jänis
meni, mutta mies älysi: "Nyt siellä on jänis ranteläjän takana", otti
rangan kappaleen, hiipi sinne ja löi Jussilta etujalat poikki ja
takajalat kenkkulaan. Jänis vähissä hengin pääsi pakoon.

Tuli sitten paarma jäniksen luo ja alkoi toisen tuskaa nähdessään
tiedustella, mikä naapurilla oli hätänä. Jussi tuskin sai selitetyksi
asian, niin oli vaiva kova, mutta paarma lohdutti: "Älähän ole
milläsikään, kyllä minä sen kostan tuolle miehelle. Minä kun menen
hevosen sieraimiin ja puraisen, niin se rupeaa hyppimään ja särkee
sekä auran että miehen". Ja niin paarma lensikin samalla hevosen
pärstöön ja siellä puri sekä siivillään rapikoitsi. Hevonen rupesi
hyppimään ja teutaroimaan, mutta Horpon isäntä perkkasi paarman pois
sieltä sieraimesta, pisti ruman piikin sille peräpuoliin ja päästi sen
uudelleen lentämään. Nolona nyt paarma lensi itkien mennessään: "No nyt
minulle vasta hyvä tuli, kun pistettiin piikki peräpuoliin!" Tuumittiin
siinä sitten kolmeen mieheen, mitä tässä oli tehtävä, kunnes tuli ilta
ja karhu sanoi: "Nyt minä menen ja syön sen hevosen!"

Tällä välin oli Horpon emäntä tullut kesannolle keittämään ukolleen
illalliskeittoa ja hevonen oli riisuttu ja päästetty aholle syömään.
Siellä nyt vankka ruuna asteli ja ruohoa syödä rouskutteli, heitellen
harjaansa ja huiskautellen häntäänsä. Karhu kun tuli lähelle, niin
ruuna alkoi samassa potkia ja takapuolta heittää, niin ettei siihen
ollut ollenkaan menemistä. Karhu meni puun suojaan ja alkoi sieltä
hosua terveellä vasemmalla käpälällään, ropaten sen kiinni ruunan
lautaseen. Mutta tästäkös ruuna vauhtia sai ja lähti menemään
semmoisella voimalla, että karhun vasemmastakin käpälästä kynnet
tuhoutuivat ja jäivät lautaseen kiinni. Siihen täytyi kontion jäädä
takajalkojensa varaan aivan surkeaan tilaan.

Kun Horpon isäntä taas saapui aamulla kynnökselleen, olivat siellä
ruunan lautasessa karhun kynnet, mutta karhu itse kävellä roikotteli
kahdella jalalla, kun ei hennonut laskea kipeitä etujalkojaan maahan.
Isäntä kysyi: "Miksi kävelet kahdella jalalla?" Karhu vastasi: "Tuo
sinun ylpeä ruunasi vei minulta toisen käpälän ja vanha isäsi toisen".
Arveli siihen silloin isäntä: "Kun olet nyt noin vaivainen eikä ole
muuta kuin kaksi käpälää, niin mitä nyt tuumaat?" Pahoillaan siihen
karhu vain vastasi: "Mitäpä minä osaan tuumata! Täytynee kuolla
nälkään, kun näyttää Jumala todellakin minulta ruoan kieltäneen".
Rupesi jo Horpon isäntä vähän pilkkaamaan metsän ukkoa ja sanoi: "Olisi
tuolla jo ennen tapettu, mädäntynyt, vanha hevosen raato... mitähän jos
menisit syömään sitä!" Synkkänä karhu vastasi: "Ei tässä sentään vielä
raatoja ruveta syömään, ennen vaikka tähän tyydyn".

19.

HYVÄ SIINÄ ON EESSÄ, JOS ON REESSÄKIN.

    Ei se jaksa pieni lintu,
    Ei mennä meren ylitse,
    Välehen vähä väsyvi,
    Pian heikko hengästyvi.

Ei saanut karhu selvää Horpon vankasta ruunasta eikä muustakaan menosta
ja yhä enemmän äityi heitä vihaamaan. Kuuli hän eräänä päivänä metsästä
kovaa ryskettä, hakkuuta ja kaatuvien puiden rysähtelyä, ja meni
katsomaan, mikä siellä oli hätänä. Siellä Horpon miehet olivat kaskea
kaatamassa. Karhu suutahti, istahti siihen ja ilmoitti: "Tähän ette saa
kaskea hakata, sillä tämä on minun pesäpaikkani". Silloin Horpon isäntä
sanoi: "Saat puolet sadosta, mikä tulee, kun vain ryhdyt tässä töihin
toveriksi auttamaan. Mutta sano ensin, kummatko haluat sadosta, tyvetkö
vai latvat?" Karhu siitä suostuikin työtoveriksi, ilmoittaen haluavansa
tyvet, ja rupesi töihin. Ylen väkevä kun on, niin juurineen repi
pois koivuja ja petäjiä, miehen hakatessa. Yhdessä sitten kylvettiin
rukiiksi huhta ja ruvettiin odottamaan, mitä tuosta tulisi. Heti kun
oras rupesi vihoittamaan, tuli karhu jo tahtomaan osaansa, mutta Horpon
isäntä nauroi ja sanoi: "Enhän minäkään vielä ole saanut; tulevana
kesänä vasta!" Täytyi karhun suostua odottamaan.

Tuli siitä sitten syksy ja syksyn mukana karhulle silmäluomiin raskas
nukuttajainen. Hän harhaili Horpon mailla hakien itselleen mukavaa
nukkumapaikkaa, mutta ei löytänyt mieleistään, vaan kulki edelleen,
kunnes tuli pappilan maille. Sinne ulkoniitylle heinälatoon hän
painautui nukkumaan, kääriytyi heiniin ja kuunteli vielä hetken syksyn
tuulen vinkunaa. Kuuli hän silloin kurjen suolta karpalomättään äärestä
haastelevan metsolle ja houkuttelevan tätä pitkälle matkalle. "Nyt on
jo aika", kurki sanoi, "lähteä muille maille lentämään. Lähde sinäkin
kerran täältä talven käsistä pois kauas etelän hyville laitumille".
Metso siihen kuitenkin jurottaen kuului vastaavan: "Olen minä siellä
tahi täällä, samat minulla on havut ruokanani kuitenkin". Kun toinen ei
vieläkään tuntunut heittävän, vaan yhäti vaati mukaansa, sanoi metso
lujemmin: "Ennemmin omassa maassa havun syön, lumen makoan, ennenkuin
menen merelle, tielle tietymättömälle, matkalle mitattomalle". Niin
vakuutti metso ennemmin vaikka äimiä kotimaassa nieleksivänsä kuin
lähtevänsä muille maille lentämään, ja rupesi vihaisesti männyn
kerkkiä repimään. Mutta kurki sanoi, että hänen pitää lähteä, koska
hänen täytyy johdattaa pikku kansaa lämpimään maahan, etteivät kuole
tänne viluun, ja niin sanotaan kurjen kiidättävän selässään merten yli
pääskyjä ja muita pikku lintuja. Mutta kuultuaan tämän keskustelun ja
metson sanat karhu tunsi kodikasta onnen tunnetta, käännähti kyljelleen
ja totesi olevansa kotimaahansa tyytyväinen kuten metso, jykevä lintu,
jolla on karhun tanakka mieli.

Satoi lumen paksun, piti ankarat pakkaset, routi maan, ja yhä syvemmin
nukkui kontio pappilan heinäladossa. Tuli sitten hyvän rekikelin aika,
ja renki lähti hakemaan heiniä kaukoniityltä, saapuen häkkeineen sen
ladon eteen, jossa karhu veteli talviuniaan. Avasi ladon, ajoi hevosen
eteen ja alkoi luoda häkkiin hangolla heiniä. Ja kun hän hetken
kuluttua pisti hangolla vähän syvempään, niin jopa satutti kontiota
lapaan ja herätti hänet. Siinä samassa selvisi sieltä karhu käpälilleen
ja syöksähti ovesta ulos, mutta kun häkki oli kallellaan oven edessä,
joutuikin äijäpaha siihen. Hevonen älysi heti, että nyt on itse mörkö
häkissä, ja puhaltautui laukkaamaan, minkä kavioista lähti. Reki
horjahteli ja nutjahteli, kirkas talven valkeus sokaisi karhun silmiä,
niin ettei se älynnyt muuta kuin tarttua molemmin etukämmenin häkin
laidoista kiinni ja seisoa siinä kyytiä ja vauhtia ihmetellen kahdella
jalalla. Ajetaan sillä tavalla vinhaa menoa kylää kohti ja saavutaan
kylän tielle, jossa osuu pastori vastaan.

Jo kaukaa pastori tuntee rovastin hevosen ja näkee heinähäkissä mustan
ja vakavan miehen seistä tojottavan. "Olisikohan", pastori arvelee,
"itse rovasti lähtenyt huvikseen heinälle tänä kirkkaana aamuna! No on
totisesti!" Ja kun karhu siinä samassa ajaa hurauttaa pastorin sivu
päätänsä kääntämättä, niin että lumi savuna pöllyää, eikä ollenkaan
huomaa nöyrästi tervehtivää pastoria, tämä arvelee pahoillaan:
"Minnekähän oli rovastilla semmoinen kiire! Kun ei edes vastannut,
vaikka hyvän päivän tein, ei muuta kuin murahteli ja hevosta kiirehti".

Vähän matkan päässä tulee kanttori vastaan. Kaukaa hänkin on tuntenut
rovastin hevosen ja nähnyt itse ukon tumman ja rotevan varren seistä
tojottavan heinähäkissä. "No totta tosiaankin itse rovasti on käynyt
heinällä", ihmettelee lukkari, tempaa lakin päästänsä ja tervehtii
nöyrästi, mutta eihän karhu vastannut, äänteli vain hätäyksissään ja
piti häkin laidoista kiinni hevosen laukatessa hirmuista vauhtia. Tulee
siinä vastaan jo itse nimismieskin, joutuu uskomaan samat kuin pastori
ja lukkari sekä lopuksi myös samat ihmettelemään. Täydellä vauhdilla
porhaltaa hevonen viimein ison pappilan kartanolle.

Itsepä rovasti nyt kamarissaan helapiippu hampaissa kävelee ja
ikkunastaan aina pihalle vilkaisee. Samassa hän näkee, kuinka hevonen
vimmatulla vauhdilla porhaltaa kartanolle, reessä musta, paksu ja
vakava mies. Ei ehdi rovasti sen enempää tarkastella, ei nähdä, että
heinähäkkihän sillä on hevosella perässä, vaan lakkinsa tempaa vain ja
syöksee pihalle. "Maaherra varmaankin tuli", hän ajattelee mielessään
ja kiiruhtaa lähemmäksi tuota mustaa miestä, joka reessä yhä seisoo,
hevosen teiskatessa ja potkiessa. Mutta ennenkuin rovasti kerkeää ulos
pihalle, on karhu selvinnyt ällistyksestään ja loikannut tiehensä
metsän peittoon. Niin tuli karhu pettäneeksi sillä kertaa kaikki
Ilmolan korkeimmat herrat ja siitä hän oli mahdottoman ylpeä. Olihan
häntä luultu sekä rovastiksi että maaherraksi!

Sen verta nyt siitä karhun rovastina-olosta. Hän ei enää viitsinytkään
mennä talvimakuulle, vaan lähti katselemaan, mitä uusia Ilmolan mailla
näin talvella näkyisi. Vatsaa rupesi vääntelemään kiukkuinen nälkä.
Mutta ei hän ollut monta askelta metsätietä astunut, kun siinä samassa
pyörähti hänelle kettu eteen. Julmistuneena karhu paikalla tarrasi
kettu repaletta niskasta kiinni, mutta tämä rukoili henkensä edestä
ja näytti, kuinka paljon hänellä oli tiellä tuoreita kaloja. Karhu
unohdutti siinä nälän vuoksi kostonsa ja kysyi ketulta, miten hän
oli niin paljon kaloja saanut. Mutta ennenkuin ketun kalansaaliista
kerrotaan, täytyy tehdä selkoa, mitä muuta hän oli jälleen Metsolan
maille saavuttuaan toimittanut.

20.

SATEHELLA SIKA VIISAS, LAISKA EHTOOLLA VIREÄ.

    Ketulla on keveät kengät,
    Ne ei pauka pakkasella,
    Ei kolka kovalla säällä.

Ketulle oli tullut ikävä vierailla mailla ja hän oli lähtenyt
litvittelemään kohti kotoista Metsolaa arvellen kyllä saavansa jotenkin
karhun ja hukan lepytetyksi. Tultuaan sitten kotiin hän oli saanut
kuulla lörpöltä kuusangolta, että karhu ja hukka olivat menneet Ilmolan
taloja tutkimaan ja niille pahaa tekemään ja että hänelle oli osoitettu
Piippolassa, Immilässä tahi Katilassa käynti sopivaksi tehtäväksi.
"Saattaneehan noissa käydä", arveli siihen Mikko Repolainen, joka
vainusi heti tässä kaikessa jotakin erikoisesti hänelle sopivaa, ja
lähti mennä kaipailemaan Ilmolan taloja kohti, niitä tutkiaksensa,
kuten sanottu oli. Tuli hän sitten Piippolaan, jonka emäntä oli aivan
tavaton voin ja piimän valmistaja.

Sattui siinä aidan takana mullikolla tonkimaan Piippolan iso sika ja
se oli revosta niin ihmeellinen elukka, että hänen oikein piti jäädä
sitä katsomaan. Hän rupeaa siinä juttelemaan sian kanssa, sanoen:
"Minä olen mielevin mies, viisain kaikista metsän elävistä, sinä
tuhma röllötät vesirapakossa! Mitä siinä teet?" Sika kääntää kylkeä
ja rohkaisee: "Kohtapa nuo vesirapakotkin kuivavat, tulee pouta". –
"Mistä sen tiedät?" halveksii häntä kettu. "Siitä", vastaa sika, "että
vaarnikkatäi kylkeäni puree". Yhä enemmän kettu halveksii ja haukkuu:
"No voi sinua tyhmää elukkaa, kun vaarnikoissa ja rapakoissa ryvet!"
Näin kettu rupeaa moittimaan sikaa ja lisää, että mitä tuollaisesta,
joka ei näe koskaan päivän nousuakaan, kun on aina kärsä maassa. Mutta
sika suuttuu siitä puolestaan ja jo kerskaa: "Olen minä yhtä viisas
kuin sinäkin, joka et edes tiedä, mistä päinkään aurinko nousee!
Koetetaanpa, niin ennemmin minä näen päivän nousun kuin sinä!" Torataan
siinä ja haukuskellaan toisiaan, kunnes lyödään veikka ja päätetään:
"Kumpi ennemmin näkee päivän nousun, se saa oluttynnyrin".

No, mennään siitä metsän rantaan. Kettu asettui makaamaan pää sinne
päin, mistä aurinko nousee, mutta sika, vaikka olikin tyhmempi,
käännähti perin päivään ja tuijotti edessä olevaan korkeaan särkkään.
Maataan siinä ja odotetaan.

Päivä kun sitten sirahti nousemaan, niin se heti antoi särkällä
kasvavan puun latvaan kauniin ruskon. Sika ilolla huutamahan:
"Katso, jo nousikin päivä! Minäpä näen sen!" Repo ihastui ja sanoi
vahingoniloisena: "Vähäinenpä sinun viisautesi olikin! Ethän
sinä edes tiennyt, mistä päin päivä nousee! Tyhjää vain horajat,
vaarnikkaviisauksia!" – "Vai en!" äyväsi sika, "tule vain tänne ja
katso särkkään, niin näet, miten puussa ruskottaa". Repo juoksi sinne
sian luo, katsoi ja tunnusti: "Ka, jo on noussut päivä! Sait kuin
saitkin sen oluttynnyrin! Pois lähden viisaampieni luota, sillä eihän
sinusta ollutkaan narrattavaksi! Eipä uskoisi moista tuommoisesta
rumasta lersakärsästä!"

"Eipä tiedä, minkälainen siitä olisi tullut, jos olisi saatu
valmiiksi!" röhähti siihen nyt sika. "Kuinka niin?" kysyi kettu
ihmetellen. "No", sanoi sika, "parhaillaan kun Jumala oli minua
luomassa, tulikin hänellä niin kiire tulipaloon naapuriin, että
päästä jäi kärsäni keskeneräiseksi. Eikä se sitä sitten jälkeenpäin
pyynnöstäni huolimatta ruvennut parsimaan, vaan sanoi ainoastaan:
'Sillään on sikosen kärsä, kun se kerran kesken jäi!' Mutta annappas,
että teki valmiiksi! Silloin et minua tässä lersalla kärsälläni
haukkuisi! Onhan se tosin tylsynyt hiukan senkin vuoksi, kun minun
kerta häätyi olla suutarina – otin harjaksia omasta niskastani ja
käytin kärsääni vasarana. Hyvin työ kävikin, paitsi että vasaran kärki
levisi entistä enemmän terskalle".

Ei muistanut kettu repale, että aikoinaan, kun oli kysymys siitä, kumpi
saisi jäädä kylän eläimeksi, hänkö vai sika, tämä oli hänet pettänyt
samalla keinolla ja niin saanut jäädä kylään. Mutta jos voitto silloin
oli sialle hyödyksi, oli tämä suureksi vahingoksi, sillä saatuaan tuon
oluttynnyrin sika riepu pilautui niin pahaksi juopoksi, että vielä
tänäkin päivänä sikahumalassa rapakossa rypee ja alituiseen pohmelossa
röhkää, ylen elää siivottomasti. "No on se tuo Piippolan sika!"
ihmetteli repo sanoen lopuksi:

    "Tynimys sinun emosi,
    Kynimys sinun isosi,
    Kynin, kynsin kynnä maata,
    Kärsin käännä turpehia!"

Niin hän tuli siitä Immilään, jossa on ylettömän suuri ja ylpeä kukko,
kupurinta ja kannusjalka, sama, joka kerran kevättulvan aikana joutui
jäärän kanssa jääpalaselle. Eipä kukko siitä suurin säikähtänyt,
vaan ylpeästi lauloi: "Tukhulmiin mennään!", kun sitä vastoin jäärä
surkeasti tärisevällä äänellä valitti: "Herra, armahda tätä päivää!"
Kovin oli rikkaan Immilän helttaniekka ylpeä ja huusi varhaisimmasta
aamusta Piippolan ja Kääpälän kukoille kehuvasti: "Elo hyvä lienee!"
Vaatimattomammin vastasi siihen jo Piippolan kukko, kiekauttaen vain:
"Ainapa tuota aikaan tullaan!", mutta köyhemmän Kääpälän kukko ei
uskaltanut muuta kuin käheästi rääkäistä: "Hätä neuvoksi lienee!" Juuri
siihen nyt ehti kettu kuulemaan, kun kana orreltaan kanahuoneesta
puheli emännälle: "Syötä, saata Sihveriin, Sihverinä siivestä pihalle!"
Kevät oli näet tullut ja kukko halusi ulos tunkiolle teutaroimaan.

Siinä nyt Immilän takapihalla kettu kaipaili varovaisesti odotellen,
mitä uutta sattuisi eteen osumaan, kunnes poistui vihdoinkin takaisin
metsän suojaan. Siellä hän tapasi uteliaan ja riidanhaluisen
metsäkanan, jonka kanssa lyöttäytyi puheisiin, kertoen käyneensä
Immilässä niiden suurta kukkoa katsomassa. "No kana sillä on
akkanakin!" haukkui kohta metsäkana ja kertoi, että kylässä olo
oikeastaan kuuluisi hänelle. Olivat molemmat aikoinaan asuneet metsässä
ja oli tullut sitten riita siitä, kumpi saa mennä kylään. Pantiin
veto, että kumpi sinne ennen ennättää, se sinne myös jääköön, ja niin
lähdettiin kilpaa juoksemaan. Metsäkana kehui nyt olleensa paljoa
parempi juoksemaan ja jo jättäneensä kyläkanan jälkeensä, kun tämä sen
älyttyään oli huomannut ruveta morkkaamaan häntä hänen höyhenisten
säärtensä vuoksi. "Katsopas sääriäsi!" se oli huutanut, "kuinka sinä
noin kehtaat kylään tulla – nypi toki karvat korvistasi pois!" – "Ja
minä onneton", sydäntyi metsäkana kiroamaan, "olin niin tyhmä, että
häpesin karvaisia sääriäni ja jäin niitä siihen nyppimään, jolloin
kyläkana pääsi sivukseni perille". – "Vai niin ovelaa se Immilän
kukon väki on", ihmetteli kettu, ja metsäkana vielä vahvisti: "Niin
on! Ilman kanan viekkautta ehkä olisin sen suuren ja komean, sen
maan mainion Immilän kukon ainoana akkana, kulkemassa pitkin sileätä
pihaa, ettei tarvitsisi alati resuta metsien vietävätä käytävätä,
käytävätä, kivikkoa, kannokkoa, kaperr, kaperr, ellet usko, niin kysy
koppelolta!" – "No hyväinen aika!" ihmetteli jälleen kettu, "eihän
moista ole kuultukaan". – "Sanos muuta!" sydäntyi taas metsäkana ja
nauraa räkätti vahingoniloisesti. "Mutta viime kesänä sen oli käydä
huonosti, kun sorsa sitä uimaan opetti!" hän sanoi. "Oli kana elättänyt
talvella sorsaa, kun tämä oli ollut kuolla nälkään, sillä ehdolla,
että lättänokka sitten kesällä opettaisi häntä uimaan. Tuli kesä ja
sorsa sanoi kanalle: 'Astu veteen! Pyydämme yhdessä kalan'. Kana alkoi
uida sorsan jälessa ja upota. 'Oi sorsa, uppoan!' – 'Kun uppoat, niin
uppoa!' oli sorsa vastannut, ja vähissä hengin oli kana siitä päässyt
maalle pelastautumaan. Mutta kysy koppelolta, jos et usko, kupeek!"
rääkäisi metsäkana lopuksi ja lensi tiehensä.

Lähti siinä kettu joutessaan koppeloa hakemaan kysyäkseen häneltäkin,
mitä hän tietäisi Immilän suuresta kukosta, ja löysi metson akan
sieltä korkeasta kuusesta yöpuultansa. Kuultuaan ketun asian koppelo
sanoi: "Ylpeä se on, hylky, ei muuta kuin kiekuu niin, että kangas
raikuu. Olin kerta tuossa männyssä pellon vieressä, ja tuli siihen
kukko akkoineen pehertämään kesannolle. Seisoi siinä vain keskellä
laumaa yhdellä jalalla, silmät kiinni ja suu auki. Kysyin häneltä
siinä, että mitäs nyt kukko arvelee, kun on silmät kiinni ja suu auki?
Ynseästi vain vastasi, että olipa siinäkin kysymys! Kahtahan muka
ajatella pitää, tuleeko maailmanloppu vai vedenpaisumus – se kukko
ja varsinkin sen akka aina maailmanloppua pelkää. 'Vai niin', arvelin
minä siihen, 'niin että tiedätkös vielä muutakin?' Yhä ylpeämmin siihen
Immilän helttaniekka ynseili: 'Kyllähän tämä kukko tietää – tiedänpä
vaikka tulipalon!' – 'Mistäpä tiedät, jos nukut?' – 'Tiedänhän
minä', selitti kukko, 'kun naapurissa tulee tulipalo, niin silloin
varpaani varistuvat puulla ollessa'. En osannut sitten enää muuta
kysyä kuin: 'Kai sinut jonnekin lukkariksi viedään, kun sinulla on
niin hyvä ääni?', mutta kukko siihen vain arveli, että tuskinpa häntä
muut lukkariksi tarvitsevat kuin se, joka hänelle leivän antaa; hän
asuskelee mieluimmin omassa talossaan".

Tällaisia koppelo kertoi ja kettu kysyi ihmeissään: "Mistähän se niin
ylpeäksi lie tullut?" Koppelo haukotteli pitkään ja vastasi: "En tiedä
oikein. Kertoi tuo Kääpälän ahon vanha metso, jonka pää on jo aivan
harmaa, että muuan Immilän kukon esi-isistä on ollut kuninkaissa
kukkumassa, herroissa hyräjämässä, ja että siitä on koko suku aivan
ilmoiseksi iäkseen ylpistynyt. Mutta en minä sitä juttua enää muista,
joten saat käydä itseltään äijältä kyselemässä, jos vain suostuisi
kertomaan. Se on jo äreä ja huonokuuloinen, niin että puhuttele
sievästi".

Kovin oli kettu utelias kuulemaan, miksi Immilän iso kukko oli niin
mahdottoman ylpeä, ja lähti juosta litvittelemään Kääpälän aholle, joka
ei ollut kaukana. Siellä hän kohta tapasi vanhan metsovaarin, joka
riuhtoen söi havuja männyn latvassa. Kettu teki hyvät huomenet, laati
mieleiset tarinat, mutta äijä ei ollut kuulevinaankaan, murahtelihan
vain: "Sekö täytinen tässä kettu repaleelle maha tyhjänä vanhoja
juoruja juttelemaan!" Kettu kuitenkin siinä rupesi pää käpälällä
sievästi kaukaisia kuulumisia kertoilemaan, jolloin metso vähitellen
leppyi ja lupasi täyttää hänen pyyntönsä.

21.

SIIN' ON POIKA, JOKA EI PÄIVETY.

    Kukko lauloi kullallensa,
    Kanan lapsi kannollensa.
    Varis lauloi vaahtokuulla,
    Kevätkuulla keikitteli.

Siitä on jo mahdottoman kauan aikaa, aloitti kertomuksensa vanha metso,
niin kauan, ettei minunkaan ukkovaarini, jolta olen sen poikasena
kuullut, tiennyt enää, milloin se on tapahtunut. Mutta näin oli asia.
Olivat kukko ja kana olleet talona, kuten ainakin, ja se kukko oli jo
silloin ollut hyvin ylpeä ja ylhäisiin seuroihin pyrkiväinen. Kanan
tehdessä työtä ja hakiessa ruokaa sekä hoitaessa poikasia kukko vain
seistä kenotti kaula pitkällä, laulaa kiekaili ja ihasteli itseään.
Lopuksi ylpeys meni kukolle niin peräti päähän, että hän päätti lähteä
kuninkaan kartanoon vieraisiin – onko moista koskaan kuultukaan! Ja
rutosti kukko päätöksensä toteutti: ei muuta kuin siinä samassa läksi
mennä viilettämään kohti kuninkaan kultaista kartanoa.

Nyt on huomattava, että olihan kukolla sentään kuninkaalle asiallista
asiaakin, kun kaikki tarkkaan kerrotaan. Hän oli näet kuullut, että
kuningas oli väkivaltaisuudessaan anastanut köyhän miehen myllyn eikä
antanut sitä pois, vaikka toinen olisi kuinka tahtonut. Oli köyhä mies
sitten kerta kujalla seisoskellessaan ja kukkoa katsellessaan tuuminut:
"Kunpa sinulla, kukko parka, olisi saman verran voimaa ja älyä kuin
on komeutta, niin vielä hankkisit minun myllyni takaisin!" – "Oikein
teit", oli kukko silloin vastannut, "kun käännyit miehen puoleen. Kyllä
myllysi takaisin saadaan, luota vain siihen!" Tästä kaikesta sitten
kukon lähtöpäätös lopullisesti kypsyi.

Mennä viipottaa nyt kukko toimessaan tietä pitkin kuninkaan kartanoa
kohti ylpeänä komeudestaan ja erittäinkin laulustaan, kun tulee siinä
kettu vastaan ja kysyy: "Kunne kuljet, kukkoväärti?" Kukko kiekaista
heläyttää vastaukseksi:

    "Kuninkaihin kukkumahan,
    Herroihin hyräjämähän".

"No, voi hyvainen aika sentään!" ihmetteli siihen repo, "vai
kuninkaihin kukkumahan! Mitenkähän minäkin pääsisin sitä kuulemaan?"
Aivan mahdottomasti ylpistyneenä kukko silloin sanoi: "No tule tänne,
minä nielen!" Ja eikös vain niellytkin siinä sitä kettua!

Jatkaa touhottaa siinä taas kukko matkaansa kohti kuninkaan kartanoa,
kun jo tulee hukka hänelle vastaan ja samaten tiedustaa, minne nyt
kukkoväärti mennä pauhaa sellaisella tohinalla. Kukko puolestaan taas
laulaa hujauttaa ylpeänä:

    "Kuninkaihin kukkumahan,
    Herroihin hyräjämähän!"

"No niin aina!" ihmettelee nyt vuorostaan hukka, ruveten siinä
tiedustelemaan, miten tuohon juhlaan muutkin pääsisivät, jolloin kukko
taas reilusti sanoi: "No tule tänne, minä nielen!" Ja eikös tuo sen
tulimmainen niellyt siinä sitä sutta!

Lähtee taas mennä viipottamaan kukko, mahassa jo kettu ja hukka,
kun tulee karhu vastaan, ihmettelee kovasti, että minne nyt itse
kukkoväärti mennä vääntää sellaisella vauhdilla. Pysähtyy kukko,
levittää siipensä ja kiekaisee korkealla ja mahtavalla äänellä:

    "Kuninkaihin kukkumahan,
    Herroihin hyrajämähän!"

"Yhyy!" nolostui siitä karhu ja tiedusteli, eikö sinne voisi toisetkin
mukaan päästä. Kukko silloin avasi suuren kitansa ja sanoi kerskaten:
"No tule tänne, minä nielen!" Ja eikös vain se riivattu ylpeydessään
vielä niellyt siinä karhuakin, vaikka olivat jo ennestään kuvussa
kettu ja hukka, nieli väinkin ja läksi maha rotkollaan menemään kohti
kuninkaan kartanoa.

Jo saapui perille. Ylen olivat siellä kaunihit kartanot vastassa,
kullalta ja hopealta vain kaikki kimalteli, kansa kalleissa vaatteissa
käveleskeli. Katsotaan nyt oudoksuen isomahaista kukkoa, joka ylpeänä
mennä touhottaa aivan keskelle kuninkaan pihaa, seisahtuu siihen,
leväyttää siipiään kerta parisen ja ihan kuin iltikseen laulaa
heläyttää:

    "Kukoll' on kultainen kypärä,
    Kuninkaall' ei hiippaakaan!"

Ei ole kukko milläänkään ihmisistä, koreudesta ja mahtavuudesta,
siinä vain päivät pääksytysten ja yöt yhytysten kuninkaan kartanolla
ylpeästi astua koikailee, siipiänsä nostelee ja kuningasta härnäilee,
ettei ole tällä muka hiippaakaan, vaikka hänellä, kukolla, on ihan
kultainen kypärä. Ja siinä välissä se taas vaatii: "Anna pois,
rikas mies, köyhän miehen mylly!" ja härnää: "Kukoll' on kultaiset
kulkuttimet, kuninkaalla nahkaiset nalkuttimet!" Kun ei kukko
näyttänyt vatkutustansa millään heittävän, kävi mokoma esiintyminen
vihdoin kuninkaalla älälle ja hän sanoi heitukoilleen, että heittää
tuon riippamaha kukon tuosta pihalta kiekumasta vaikka tuonne
tallipässien joukkoon, niin puskevat siitä liian hengen pois, mokomasta
vatkuttajasta. Ja niin ottivat heitukat kukkoa siipipankasta kiinni
ja heittivät hänet tallipässien puskettavaksi ja pistivät tallin oven
kiinni. Mutta kukkopa oksenti kuvustaan sen revon ja repo kun rupesi
niistä tallipässeistä loppua tekemään, niin siinä vasta jytäkkä kävi.
Kaikki tappoi repo tallipässit ja söi suuhunsa, mutta kukko vain elossa
asteli kuin ei olisi mitään tapahtunut. Aamulla kuningas noustuaan
sanoo heitukoilleen: "Käykäähän viskaamassa se kukon raato pihalle
sieltä pässien joukosta!" Ne miehet kun nyt aukaisivat oven, niin repo
samalla kuin ammuttuna töytäisi pihalle ja juoksi metsään pakoon, mutta
kukko asteli komeasti hämmästyneiden heitukoiden välitse taas keskelle
kuninkaan kartanoa ja siinä ilkkuen kiekaisi:

    "Kukoll' on kultainen kypärä,
    Kuninkaall' ei hiippaakaan!"

Ja vaati: "Anna pois, rikas mies, köyhän miehen mylly!"

Kuningas tuli siitä ihan ihmeisiinsä, jotta tämähän nyt vasta
erinomainen kukko on, kun kuukausimääriä tuossa hänen oman ikkunansa
alla häntä härnää ja haukkuu. Kutsui siitä taas renkinsä ja sanoi, että
heittää tuon kukon halvatun vaikka sinne syöttihärkien joukkoon, niin
eiköhän lakkaa siitä kultaisesta kypärästään huutelemasta. Heitettiin
nyt kukko sinne syöttihärkien joukkoon ja ovi pistettiin kiinni, mutta
kukkopa samalla oksentikin kuvustaan hukan, ja kun tämä nyt oikein
rupesi niiden syöttihärkien kanssa menoa pitämään ja tappelemaan, niin
tärähteli koko paikkakunta. Ei auttanut, susi söi suuhunsa kaikki
härät, ja kukko vain katseli päältä sitä puuhaa. Aamulla herätessään
ja haukotellessaan kuningas sitten muisti kukon ja käski mennä ja
heittää sen raadon sieltä härkien joukosta pois happanemasta. Mutta
samalla kun miehet aukaisevat oven, töytääkin hukka jalkain välitse
oven raosta ulos ja puittii sen tiensä metsään pakoon, mutta kukko
marssii miesten välitse kuin herra keskelle kuninkaan pihaa ja siinä
taas oikein olan takaa kiekaisee vanhan virtensä, jolla niin kauan oli
jo toista härnännyt ja kiusannut. Kuningas hyppäsi vuoteestaan, löi
kahta kämmentä ja ihmetteli, että tuo kukkohan nyt on ihan julmettunut,
kun on kaikki härätkin tappanut ja yhä vain tuossa kirkuu. "Parasta
on", hän määräsi, "viedä koko otus tuonne syöttiläsoriiden sekaan,
niin eivätköhän ne tehne siitä selvää, vaikka olisi kuinka ylpeä
ja mahtava". Tartutaan siinä taas lujasti kukkoa siipipankasta ja
riepoitetaan hänet sinne talliin syöttiläsoriiden sekaan, ja pistetään
ovi lukkoon. Mutta sielläpä kukko nyt oksensi kuvustaan karhun ja
tämä kun rupesi niiden oriiden kanssa ryskämään, niin lehdet puista
rapisivat. Lopuksi karhu tappoi, söi kaikki ne oriit, mutta kukko vain
elossa siinä keskellä keekoili. Herää kuningas aamulla ja kiirehtii
sanomaan rengeilleen, että menevät nyt ja heittävät sen kukon raadon
sieltä oriitten jaloista pellolle. Samoin kuin ennenkin karhu töytää
pakoon ja kukko pihalle jälleen riemulla ja uhmaillen kiekumaan:

    "Kukoll' on kultainen kypärä,
    Kuninkaall' ei hiippaakaan!
    Kukoll' on kultaiset kulkuttimet,
    Kuninkaalla nahkaiset nalkuttimet!"

Silloin kuningas otti ja suuttui oikein toden teolla, hyppäsi
tasajalkaa, löi kahta kämmentä ja sanoi heinikoilleen: "Sittenhän on
kumma, ellei tuosta kiekujasta henkeä pois saada! Tuokaa se tänne,
niin minä sen nielaisen!" Tuotiin kukko kuninkaan kynsiin ja tämä
julmettunut nielaiseekin kukon, hotkaisee!

Mutta pahoin kuningas erehtyi luullessaan tällä keinolla tekevänsä
lopun kukon vehkeistä! Mitä vielä! Tuskin kuningas ehti ensi kertaa
nielaisunsa jälkeen suutansa avata, kun jo kukko pisti sieltä päänsä
ja kiekaisi entiseen tapaansa kehumisensa kukon kypärästä ja kuninkaan
hiipasta. Ylen siinä sekä hämmästytään että kauhistutaan, kun on
nyt kuninkaalla elävä kukko vatsassa ja vielä häntä sieltä pitäen
haukkumassa ja solvaamassa. Mietitään, mitä olisi tehtävä, kunnes
kuningas panee heitukkansa miekka kourassa vahtimaan sanoen: "Kun
se nyt pistää päänsä suustani, niin lyö sen kaula poikki!" Heitukka
vartioi siinä lähellä tärkeästi ja jopas pistää kukko päänsä taas
näkyviin. Heitukka samalla lipsauttaa miekallaan, mutta kukko ehtii
vetää päänsä piiloon; kuninkaan kielen kärjen kuitenkin ehti miekka
katkaista! No se vasta kauhistusta oli! Huomaa jo kuningas, ettei
auta enää muu kuin heittäytyä kukon kanssa sulalle sovinnolle. Hän
alkaa maanitella kukkoa sulavasti ja sievästi sanoen: "Tule pois,
kukko rukka, sieltä! Kyllä minä köyhän miehen myllyn pois annan ja
vielä sinulle kultakengät ja hopeapaulat". No, tämä rupesi kukosta
jo tuntumaan paremmalta ja hän taipui tulemaan pois kuninkaan
vatsasta. Kuningas täytti lupauksensa ja antoi kukolle kultakengät ja
hopeapaulat. Näin oli tämä nyt käynyt kuninkaissa kukkumassa, herroissa
hyräjämässä, sekä lähti ylpeänä ja teerevänä kotiansa kohti.

Tuli siinä sitten kotimatkalla häntä vastaan mies, joka talutti oritta.
Kysyy mies ihmeissään: "Mistäs tulet, kukkoväärti?" Kovin siinä nyt
ylpeys valtasi kukon ja hän sekä kerskasi että lisää valehteli:

    "Kuninkaista kukkumasta,
    Herroista hyräjämästä,
    Kukuin siellä kuusi vuotta,
    Lauloin seitsemän keseä,
    Kaikenpa kaheksan vuotta,
    Ympäriinsä yhdeksänkin,
    Puolen vuotta kymmenettä".

"Vai että kuninkaista kukkumasta! No jo vain! Ja mitä sait palkaksesi?"
– "Kultakengät, hopeapaulat". – "Kuule, etkö vaihda noita
kultakenkiäsi ja hopeapaulojasi tähän oriiseen?" Kukko tarkasteli
hevosta hetkisen, jo vaihtoi, hyppäsi selkään ja lähti ajamaan.

Niin tuli sitten häntä vastaan lehmän taluttaja, joka kysyi samat asiat
ja sai samat valheet vastaukseksi. Kukko vaihtoi oriinsa lehmään ja
lähti silla ajaa lerkuttelemaan. Tuli siitä vastaan lampaan taluttaja
ja kukko vaihtoi lehmän lampaaseen, tuli viimein paljas mies, jolla
oli kädessä kovasin. Se teki samat kysymykset ja sai samat valheet
vastaukseksi, ja niin kukko vaihtoi lampaansa kovasimeen ja lähti
taas mennä viilettämään kotiansa kohti. Oli kuitenkin siinä matkan
varrella sievä lampi ja lammissa kaunis sorsa. Kukko heitti sorsaa
sillä kovasimella, joka upposi lampiin, ja niin hän viimein tuli tyhjin
toimin kotiinsa takaisin. Siellä oli kana häntä kiukkuisena vastassa ja
tivasi ankarasti: "Missä sinä olet ollut?" Mutta helppohan kukon oli
vastaan kiekauttaa:

    "Kuninkaissa kukkumassa,
    Herroissa hyräjämässä,
    Kukuin siellä kuusi vuotta,
    Lauloin seitsemän keseä,
    Kaikenpa kaheksan vuotta,
    Ympäriinsä yhdeksänkin,
    Puolen vuotta kymmenettä!"

"Mitä siinä turhia lörpöttelet!" tiuskaisi akka, "eihän tuosta niin
kauan ole, kun lähdit tietä myöten mennä touhottamaan. Mutta mitä sait
palkaksesi paljosta laulustasi?" Kerskaten vastasi kukko: "Kultakengät,
hopeapaulat!" Kun kana vaati niitä nähdäkseen, täytyi kukkorievun
vähitellen tunnustaa kaikki vaihtokauppansa. Kun kana teki tallin ja
pilttuun kukon oriille, ei sitä ollutkaan; kun hän teki navetan ja
parren lehmälle, ei sitäkään ollut; kun hän teki karsinan ja hinkalon
lampaalle, ei sitäkään löytynyt; ja kun kana tahtoi hioa veistänsä
kukon kovasimeen, täytyi kukon tunnustaa: "Minä heitin sillä vesilintua
lampeen!" Kana meni silloin, pesi patansa ja sanoi: "No tuoppas edes
se lintu tänne, että saan keittää sen. Missä se on?" Nolona kukko nyt
tunnusti: "Se lintu meni, jolla oli siivet!"

Mutta silloin kukon akka jo ylen suuttui ja sanoi: "Ja tämä tässä
muka on ollut kuninkaissa kukkumassa, herroissa hyräjämässä, äläpäs
eto ränkyjä!", karkasi kukkoa heltasta kiinni ja rupesi äijä parkaa
rökittämään. Siitä syntyi niin mahdottoman kova tappelu, ettei
sellaista oltu vielä koskaan nähty eikä tultane näkemäänkään, ja
kukko kärsi siinä surkean häviön. Akka tarttui häntä päästä kiinni
ja repi päälaen paljaaksi, niin että veri virtaili ja värjäsi hänet
aivan punaiseksi, selän ja rinnan varsinkin. Itse hän ei saanut muuta
kuin vähän nokaistua akkaansa päälaelta eikä siitä tullut vertakaan
sanottavasti. Siitä asti on kukolla ollut suuret heltat, mutta kanalla
perin pienet. Ja tämän vuoksi, kun oli esi-isä ollut mainetta hakemassa
kuninkaan vatsasta saakka ja sorretun puolustamisella ansainnut
itselleen kultakengät ja hopeapaulat, on Immilän kukko niin mahdottoman
ylpeä, että enimmät ajat vain yhdellä jalalla seisoskelee ja taivaan
lakea katselee.

Tämmöisen jutun kertoi ketulle se vanha harmaapää metso ja lähti lentää
kohistamaan halki kuusisen metsän omille yksinäisille retkillensä.
Mutta kettu palaili hiljalleen Immilään miettien mielessään, sattuneeko
hänelle tilaisuutta puhutella tuota ylpeätä lintua ja miten tuossa
silloin mahtanee käydä. Ja kettu lipoi siinä juosta litvitellessään
huuliansa ja lupaili mielessään, että jos joudut, Immilän iso kukko,
hänen vatsaansa, niin etpä pistäkään päätäsi sieltä ulos!

Nyt se loppui!

22.

HOUKUTELLEN HULLUN KANSSA, MIELIN KIELIN MIELETTÖMÄN.

    Ku käski pahalle työlle,
    Kenpä kehnolle kehoitti,
    Nokkoasi nostamahan,
    Kärseäsi kääntämähän!

Saapui sitten kettu taas Immilään sitä suvustaan ylpeätä helttaniekkaa
katsomaan ja huomasi, että kukko oli eukkoineen lennähtänyt melko
korkealle orrelle, josta sitä oli aivan mahdoton hyppäämälläkään
tavoittaa hampaisiinsa. "Annahan olla", arveli kettu, "kunhan koetan,
kuinka viisasta väkeä tämä on", ja lähestyi sileän ja rauhallisen
näköisenä sekä teki hyvän päivän. Istui siihen sitten ja katseli
taivaalle kuin ilmoja ennustaakseen, kunnes laati siitä rauhalliset
tarinat. "Nythän on", hän sanoi, "tehty rauha kaikkien eläinten
välille, niin ettei enää pidä toisen toisellensa tehdä surmaa".
Kukko ja kana kuulivat tämän ihmeissään ja sanoivat: "Vai on tehty
sellainen rauha! Hyvähän tuo olisi, että kerran loppuisi tappaminen
tästä maailmasta". – "Joo, loppuu se nyt!" kettu jatkoi puhettansa
ja katsoi vilpittömästi kukkoon ja kanaan. "Tulkaa", hän houkutteli
sitten, "alas sieltä orrelta, sillä mitä siellä teette, kun maassa
kuitenkin asutte ja sieltä ruokanne saatte". – "Hjaa", sanoivat
siihen kukko ja kana hiukan neuvottomina eivätkä oikein tienneet, mitä
tehdä; eivät olisi uskaltaneet maahankaan astua, kun pelkäsivät kettua
ja epäilivät sen liuvarin lupauksia. Sattui silloin kana huomaamaan,
että Kääpälän Merkki juosta jolkotteli Immilään päin, ja sanoi
kukolle kuin muuten vain huomauttaen: "Kas, kun Kääpälän Merkki näkyy
tuolta tänne päin juosta jolkottelevan!" Eipä tarvinnut ketun enempää
kuulla, kun jo lähti pakoon hätä hännässä. Kana kaakotti perään,
jo älyten ketun kavaluuden: "No miksi pois menet? Meillähän olisi
ollut niin hauskaa yksissä iloita, varsinkin kun Merkki näkyy olevan
leikkisällä päällä!" – "Olisi, olisi!" kettu vastasi takahankaan
pois kiiruhtaessaan, "mutta minä pelkään, ettei Merkki vielä tiedä
tuosta yhteisestä rauhasta mitään ja että tässä siksi saattaisi meidän
kahden välillä syntyä ikäviä väärinkäsityksiä!" Jo älysi kukko, mistä
tässä oli koko ajan ollut kysymys ja kiekaisi hirmuisesti muka kettua
peloittaakseen ja voidakseen sitten Merkille kerskailla, kuinka hän
yhdellä kiekaisulla karkoitti ketun, joka säikähti niin, että häntä
maata lakaisi. "Odotahan, riivattu!" vannoi kettu puittiessaan suojaan
metsän peittoon, "kyllä vielä keksin keinon, jolla niskasi nujerran
sekä laulusi lopetan, kirottu kuninkaissa kukkuja!"

Kettu mietti sitten suvikauden, millä metkulla saisi kukon valtaansa,
mutta ei huomannut mitään, joka olisi oikein ottavalta tuntunut.
Syksympänä hän kuuli, että kukko ja kissa olivat ruvenneet pitämään
yhdessä taloa, ja lähti tarkastamaan asiaa lähempää. Siinä oli
sitten leikkuuväki pellolla ja oli sille keitetty tuoreita herneitä
päivälliseksi. Kettu kävi varastamassa herneitä ja hiipi kissan ja
kukon tuvalle. Siellä hän kuuli, kuinka kissa ilmoitti lähtevänsä
ulkotöihin ja varoitti kovasti kukkoa laskemasta ketään tupaan. Kukko
keekoili pöyhkeänä lattialla, kiekaisi kerran ja pari ja lupasi. Meni
siitä sitten kissa tiehensä, mutta kettu rupesi tekemään temppujansa
kukon ikkunan takana, käpälillänsä siinä koetteli, pitäen herneitä
suussansa. Jopahan sai ikkunan auki ja laski herneet laudalle. Paikalla
kukko poukaisi siihen ja rupesi niitä nokkimaan, mutta samalla ampaisi
hänelle myös kettu hyväkäs niskaan. Ei muuta kuin lähtee siitä kukkoa
siivestä riepoittamaan metsää kohti ja kukko pitää sen päiväistä
meteliä ja parkunaa, että kettua jo ihan iljettää koko yritys.
Kiireesti hän kuitenkin koettaa jouduttaa saalistaan piiloon. Mutta
juuri kun hän on voittopuolille pääsemässä, hän tuntee kuin olisi
tuhansilla neuloilla pitkin silmiä raapaistu, vierestä kuuluu kukon
kirkunan lisäksi paha marmatus ja sähinä, ja kylkeen tarrataan kiinni
kuin naskaleilla. Ei auta muu kuin heittää kukko siihen ja kiireen
vilkkaa painua pöheikköön miettimään, mikä ihmeen tohahdus se oli, joka
niin topakasti häneltä kukon riisti!

Se oli tietenkin kissa, joka oli työmaalleen kuullut kukon kotkotuksen
ja parkunan sekä ajatellut, että kyllä se nyt, senkin hyväkäs, on
siellä päästänyt jonkun niskaansa ja sitä nyt kotkottelee. Täytyy kai
sitä mennä auttamaan. Ja kissa meni ja vapahti kukon ketun kynsistä,
nuhteli häntä ankarasti ja telkesi tupaan, uudelleen kieltäen häntä
ketään sinne laskemasta. Mutta kettu, joka ei ollut ennen koskaan
nähnyt kissaa eikä tiennyt, kuinka tavattoman topakka elävä se on,
tuli tästä kovin uteliaaksi ja päätti vasta heittäytyä kissan kanssa
ystäväksi, sillä se oli sen terävien kynsien vuoksi varmasti parasta.
Kukon hän nyt heitti toistaiseksi ajatellen, että sielläpähän pysyt
Immilässä tallella vastaisen varalle.

Siinä Piippolan ja Immilän vaiheilla kettu sitten rupesi talvea
viettämään, kunnes joutui osalliseksi Piippolan vaarin kalansaaliiseen,
mikä kävi seuraavalla tavalla.

23.

PYYTÄVÄ KALOJA SAAPI, NUKKUVA UNEN NÄKEEPI.

    Ahven ainoinen kalanen,
    Sekä hauki harvahammas,
    Tule onki ottamahan,
    Väkärauta vääntämähän.

Kettu oli jo kauan pitänyt silmällä Piippolan vaaria, joka oli kova
kalamies ja alinomaa hääräsi talon ja rannan väliä. Tuli siinä sitten
sydäntalvi ja ihmeekseen kettu näki, että nyt vaari vasta oikein
vauhtiin yltyi. Ei muuta kuin haalaa rantaan suuria rysiä ja niitä jään
alle pitkillä saloilla upottelee ja järjestelee. Kettu pitää kaukaa
häntä silmällä, korkean kiven päällä istuu, mieteksii ukon puuhia ja
aina väliin huuliaan nuolaisee. Jopa näkee sitten kerran, että on vaari
tullut ihan laitioreellä jäälle ja että aivan koko reellisen on äijä
saanut kaloja. Kovasti nyt revolla rupesi himottamaan tuoretta kalaa ja
hän miettimään, miten niitä saisi äijältä peijatuksi. Jopas äkkääkin.

Menee kettu repale – aika liuvari – sille tielle, jota tiesi vaarin
ajavan kotiinsa kalakuormineen, ja heittäytyy tien viereen hyvin
näkyville muka kuolleeksi. Kauniisti loisti hänen punertavan ruskea
turkkinsa valkoiselta lumelta ja hiljoikseen ajella nytkyttelevä äijä
huomasi hänet heti. "Ka! repo viruu tien kyljessä", äijä sanoi aivan
ihmeissään, "jopa minua nyt hyvä onni kohtelee, kun sain näin paljon
kaloja ja vielä kuolleen revon ihan sulin käsin!" Ottaa siitä revon ja
heittää rekeensä peräpuolille – sinne ihan loimella kettu repaleen
peittelee, mutta itse istahtaa seville ja alkaa taas hyvillä mielin
ajaa nytkytellä eteenpäin, väliin ihastuksissaan ruunaansa lyömällä
kiirehtien. Kettupa sillä välin hiljaa siellä loimen alla pelailee ja
toimiskelee, mättää kaloja maalle sen kuin ikinä kerkeää, ukon vain
tyytyväisenä hevostansa kiirehtiessä. Ja kun oli saanut kaikki kalat
sillä tavalla toiselta anastetuksi, niin ei muuta kuin viivana metsään,
eikä äijä sitäkään huomannut, ajeli vain tiehensä. Mutta kettu kokosi
kalat läjään ja rupesi syömään, ja silloin hänet, kuten sanottu,
yllätti karhu.

Kovastihan kettu aluksi säikähti karhua, luullen, että nyt tuli hänelle
tarkka suoritus vanhoista veloista, mutta sitten hänelle juolahti
mieleen lepyttää kontio noilla kaloilla. Sehän ei ollut vaikeaakaan,
sillä karhulla oli hiukaiseva nälkä ja siksi toiseksi ei karhu ole
juuri niitä pitkävihaisimpia. Syöpi siinä nyt karhu kaloja, kettukin
jonkun näpistää leukoihinsa mielessään kiukutellen, kun täytyi koko
hyvä saalis tällä tavalla kontion vatsaan mättää, kunnes saa jo kouko
nälältänsä puheen vuoroa ja kysyy: "Mistä, kettu repale, näin paljon
kaloja olet saanut?" Silloin pahuus taas meni kettuun ihan kurkkua
myöten ja hän vastasi viekkaasti karhua puijaten: "Tuoltahan minä
niitä kävin viime yönä Piippolan avannosta onkimassa". – "Onkimassa!
Millä ihmeellä sinä ongit? Eihän sinulla ole onkea". – "Se oli
seikka semmoinen", valehteli nyt kettu karhulle, "että viime yönä oli
kiiluvaisia paljon taivaalla ja silloin ovat kalat hyvin nälkäisiä.
Menin avannolle ja pistin häntäni veteen enkä liikahduttanut koko
yönä. Aamulla oli kala joka karvan nenässä ja sillä niitä tuli noin
paljon". Karhu innostui: "Tarttuisikohan noita minullekin?" – "No
varmasti tarttuu!" uskotteli hänelle kettu, "tänäkin iltana on paljon
kiiluvaisia taivaalla, joten on tulossa hyvä onkiyö. Saatanhan lähteä
sinulle oppaaksi sinne avannolle, jos haluat". – "No tietysti", karhu
vastaa hyvillään.

Mennään illalla sitten Piippolan avannolle ja kettu vielä opettaa
karhua: "Kun nyt pistät häntäsi tuonne, niin älä yhtään häilytä, vaan
kökötä siinä liikkumatta aamuun asti. Hyvästi tehoo, jos vielä luet:
puutu suuri ja pieni ja kaikki!" – "Kyllä, kyllä!" lupasi karhu
innoissaan ja pisti häntänsä – se oli karhun häntä vielä siihen
aikaan pitkä – avantoon, vaikka jäinen vesi hirvitti, ja jäi siihen
kärsivällisesti suuren kalansaaliin toivossa istua kököttämään. Kettu
juoksi tiehensä.

Mutta jo kauan tätä ennen oli Piippolan äijä ehtinyt kotiinsa, mennyt
pirttiin, lyönyt kintaansa penkkiin ja sanonut, viitaten peukalollaan
olkapään yli: "Menkää, akat, korjaamaan reestä kalat! Ja on siellä
kettukin". Menevät akat touhulla suurta kalansaalista korjaamaan, niin
ei olekaan reessä mitään, ei kaloja, ei kettuakaan. Palaavat akat
suurella tohinalla sisään ja itse Piippolan iso vointekijä akka huutaa
miehelleen: "Mitä sinä nyt tyhjää horajat! Eihän siellä ollut mitään
kaloja, saatikka sitten kettua!" – "No johan nyt on ihme paikka!"
penää Piippolan ukko vastaan ja törmää itse katsomaan – todeksi
havaitsee akkain pauhun ja korvallistaan kynsien vahvistaa: "No petti
peijakas se repo hiljankin minut!" Hyppää rekeen ja lähtee ajamaan
takaisin omia jälkiään, mutta pois oli jo repo ehtinyt kalansa korjata
metsän peittoon, ei näkynyt eikä kuulunut. Ei siinä voinut tehdä muuta
kuin harmitella kettu liuvarin viekkautta.

Aamupuolella yötä sitten kettu menee kaukaa kurkistamaan, miten on
karhun laita: yhä istua kököttää kouko avannollaan, väliin vain
taaksensa nuuhkaisten. "Kyllä se nyt on kiinni!" kettu päättelee
vahingoniloisena ja lähtee kiireesti Piippolaan. Siellä on jo se
mahdoton vointekijä akka noussut, istuu pirtissä ja kirnuaa minkä
ehtii. Kettu juoksentelee ympäri rakennusta miettien, miten saisi
sisään sanan, että jo on karhu ryökäle talon avantoa sotkemassa, kunnes
älyää kinoksen harjalta loikata katolle. Menee siellä toton suulle ja
huutaa huilauttaa reppanan lävitse: "Akat hoi! Karhu, se Iso-Matti,
on tahrimassa avantoanne! Juoskaa pian ajamaan pois!" Ja siitäpä
syntyi tohina pirtissä! Itse iso akka oli siinä samassa seisaallaan,
sysäsi kirnun nurkkaan, tempasi korennon eikä muuta kuin ala täyttää
alas rantatörmää minkä ikinä töppösistä lähti. Mennessään vielä
huutaa hojotti kaikki Ilmolan kylän akat hereille, niin että kohta on
jäälle menossa korentoniekkaa eukkoa kuin pilveä ja alkaa siellä pian
hirmuinen metakka.

Ikävä oli karhulla istua siinä avannon reunalla, mutta mitäpä sitä ei
tee hyvän saaliin toivossa. Hievahtamatta hän istui, ettei karkoittaisi
kaloja, ja mietti hyvillä mielin, kun häntää rupesi näpistelemään, että
nyt siellä isot kalat parhaillaan pureutuivat kiinni. Kuta kauemmin
hän siinä kuitenkin istui, sitä ikävämmältä aika tuntui, ja jopa hän
tunnusteli vihdoin häntäänsä hiukan, olisiko mitään tarttunut. Kun se
liikuttaessa tuntui hyvin raskaalta ja jykevältä, hän ilostui kovin,
luullen, että ylen paljon on siihen nyt kaloja puuttunut. Päättää
istua edelleen uskollisesti, että saisi mahdollisimman paljon. Tulee
siinä sitten aamu, tähdet rupeavat kalpenemaan ja päivän kajastusta
ilmestyy taivaalle, kun alkaa samalla kuulua rannalta kova meteli.
Karhu siitä säikähtää ja rupeaa tarkemmin kuuntelemaan ja katsomaan
– no eihän vain: akkaa sieltä tulee kuin pilveä, kaikilla korennot
kädessä ja suoraa päätä täyttävät päälle kuin vimmatut. Kova nousi nyt
hätä kontiolle: hän yrittää lähteä pakoon, mutta ei pääsekään, kun on
häntä jäätynyt lähtemättömästi avantoon, ja samalla akat alkavat iskeä
joka puolelta, että silmät säkenöivät. Riuhtoo siinä kontio ja mörisee
akkain moitteisiin vastaukseksi, etteihän hän kaivoa sotke, hänhän
onkii vain, mutta eivät akat sitä kuule, vaan huutavat ja rähisevät
sekä latovat äijäparkaa korennoilla selkään, pään ruhjovat, että korvat
ihan pienenevät pyöreiksi, kunnes ukko viimein tuskissaan niin kovasti
tempaisee, että – häntä katkeaa irtipoikki! Äkkiä karhu häviää silloin
akkain keskeltä, jotka korennot olalla lähtevät peräkkäin pitkänä
jonona kylään takaisin, yhä ihmetellen sitä, mikä tulimmainen pani
karhun jäädyttämään häntänsä avantoon! Eivät olleet kuitenkaan tämän
aamun ihmeet vielä tällä hyvät.

Naureskellen kettu liuvari näki katolta akkain menon ja arveli
itsekseen, että kohta siellä nyt karhu saa niitä kaloja, joita on
ongiskellut koko yön – "mutta pitääpä pistäytyä katsomassa, miltä
Piippolan pirtissä näyttää!" Näin sanoen kettu mennä kaipaili
katolta alas ja huomasi, että akat olivat jättäneet pirtin oven
sepposen selälleen. Kettu meni sisään ja nuuskieli siellä nurkat
kaikki. Näki kirnun, haistoi sitä, maistoi: hyvää oli, – kurkotti
päänsä yhä syvemmälle ja söi makeata viiliä kidan täydeltä. Söi,
söi, ei enää muistanutkaan, missä oli, kunnes samalla tulla tomahtaa
pirttiin Piippolan iso akka. "Kettu halvattu on pirtissä ja vielä
kirnuusta syömässä! No nyt sen vältti, kun avannot pilataan ja vielä
kirnuuksetkin syödään!" akka kiljaisee, saapi siitä männän kouraansa
ja tavoittaa sillä Mikko Repolaista. Äkkiä tämä selviytyy kirnusta,
kirnu kaatuu ja ketun pää holvautuu kermaan aivan kokonaan, ja nyt
lähdetään peräkkäin menemään pitkin Piippolan pitkää tanhuata, niin
että se vasta menoa on. Jo nostaa akka männän ilmaan, jo lyödä tohaisee
kettua, mutta eipä saa sattumaan muuhun kuin siihen ketun pitkän hännän
viimeiseen nipukkaan, johon jänis silloin kerran antoi valkoisia
karvoja parantimeksi, se kun nipistyi loukkuun. Ylimääräisesti sitä
nyt Piippolan akka vielä kermalla valkaisi. Näin pääsi kettu vihdoin
pakoon, syötyään kermaa kyllältänsä.

Pakenevat siinä nyt kettu ja karhu, kumpikin omaa tietänsä, kunnes
tulla tömähtävät yhteen teiden yhtyessä. Peräti vihastuneena kettuun
karhu ärjäisee hänelle heti: "Aina sinä minulle valehtelet!" ja
tavoittaa kiinni. Kettu kuitenkin saa vältetyksi ja muka tosissaan
sanoo karhulle: "Enhän minä valehtele! Katsotaanpas vastakkain,
kumpi ennemmin nauraa; joka ensiksi nauraa, se valehtelee". Karhu
suostuu ja rupeavat siinä sitten täten särkiä paistamaan, mutta kun
karhu tuijottaa tyhmän totisena kettua vasten naamaa, tätä rupeaa
naurattamaan. Sen huomattuaan karhu tarraa häntä niskasta kiinni ja
sanoo: "Ähäh! Jopas valehtelit!" Kettu ei hädissään huomaa muuta kuin
heittäytyä voimattomaksi ja rukoilla: "Älä nyt minua tapa, sillä minä
olen niin kovasti kipeä, kun Ilmolan akat hakkasivat pääni murskaksi.
Näethän, että aivot päästäni valuvat". – "Minuahan ne hakkasivat!"
karhu murisi, "kun ovat korvani ikuisiksi ajoiksi lyttyyn lyöneet ja
sinne jäi häntäni avantoon. Saisit kantaa minua, mokomakin veijari!"
– "En minä jaksa!" kettu valitti, "minä tässä kipeämpi olen, koska
kerran aivot valumassa ovat, niin että kanna sinä minua!" Karhu siinä
hyvyydessään jo rupeaa kettua säälimään, kun tämä naama piimässä
surkean näköisenä muka voimattomana hoippuu. "Tule nyt selkääni
sitten", hän sanoo ja rupeaa kettu veijaria kantamaan.

Kuljetaan siinä vähän aikaa ja kettua kovasti naurattaa, kun karhu
häntä kantaa, vaikka on itse akkain pieksämisestä ja häntänsä
menetyksestä aivan huonoissa voimissa. Ei malta enää liuvari olla
ääneti, vaan rupeaa siinä itsekseen hyräilemään:

    "Sairas tervettä kantaa,
    Vähävoipa nytkyttää".

Mutta karhu kuulee hänen laulunsa ja rupeaa epäilemään. "Mitä sinä
siellä laulelet?" hän ärjäisee ketulle. "Katselen noita taivaan
tähtyläisiä ja isoni sekä emoni lauluja laulelen", kettu vastasi
tekopyhästi ja lisäsi: "Näitä emoni aina ennen lauleskeli lasta
liekuttaessaan ja isävainajani tikkaa kirjatessaan. Ja tuntuu minusta
kuin olisi pääni mennyt vähän sekaisin". Karhu tyytyi ketun selitykseen
ja niin siinä nyt mennä jutuutetaan vähän matkaa, kunnes kettu taas
itsekseen hyräilee:

    "Sairas tervettä kantaa,
    Epävoipa nytkyttää".

Taas karhu on kuulevinaan jotakin epäilyttävää ketun sanoissa ja
tiukkaa häneltä selitystä, mutta kettu vain mainitsee laulaneensa sitä,
kuinka kaunista on, kun terve sairasta kantaa, ja lisää haikeasti:
"Puhelen tässä itsekseni vain, mitä tuo pieni lintunen tuolla puhelee".
Karhu tyytyy ja taas mennä jutuutetaan, kunnes kettu jälleen hyräilee:

    "Sairas tervettä kantaa,
    Lyhythäntä rötköttää".

Mutta nyt karhu kuuli selvästi, mitä repo sanoi, viskasi hänet
selästänsä ja tavoitti kiinni. Lähdetään siinä menemään perävilkkaa,
niin että kangas tömisee, karhu vihasta tuhisten ketun kantapäillä.
Mutta Mikko mielevä mies tiesi, missä oli juurikan alla hyvä
piilopaikka, ja kiiruhti sinne. Karhu oli kuitenkin niin hänen
kintereillään, että kun hän pujahti juurikan alle, kontio sai hänen
toisesta takajalastaan kiinni ja alkoi siitä riuhtoa, että ketulla
maailma musteni silmissä. Mutta viisas mies aina itsensä selvittää
eikä menetä mielenmalttiaan. Niinpä kettu muka ilkkuen huusi karhulle:
"Katso hullua! Puun juurta jännää, eipä koivesta jännääkään!" Karhu
hölmistyi peräti, kun oli luullut ketun säärtä siinä pitelevänsä,
aukaisi kitansa ja tarrasi vieressä olevaan juureen kiinni. Kettu
ei liioin viivytellyt vetäistessään säärtänsä turvaan, mutta
rupesi kuitenkin karhun vimmatusti purressa puun juurta surkeasti
voivottelemaan, että kun nyt hänen säärensä aivan runtelee. Karhu
puri sitä enemmän ja sai siinä vähitellen kostonhalunsa tyydytetyksi
sekä meni tiehensä, ketun huutaessa ilkkuen perään: "Sinnekö avantoon
sinulta jäi se tuuhea villakuontaloisesi!"

Näin päättyi karhun surkea kalaretki, mutta se, jonka retket eivät
vielä päättyneet tähän seikkailuun, oli kettu veijari, Mikko
Repolainen. Tuskin oli karhu puikkinut matkoihinsa juurikan luota,
kun jo kettu selvisi sieltä ilmoille, leuhautti tuuheata häntäänsä ja
vannoi: "Hyvää oli Piippolan viili ja vielä minä sitä toisenkin kerran
syön!" Sanoi ja lähti taas mennä täyttämään Piippolaan vievää tietä
myöten. Tulivat siinä sitten Piippolan miehet karhuntapporetkellään
häntä vastaan, näkivät, että juoksee tuossa repo ja pää on valkeassa
viilissä ja kysyivät: "Mikä nyt on ketulle tullut?" Hilpeästi ja
surematta vastata hivautti kettu: "Niin minua, ristiveikkoseni,
tuolla aamulla kylässä lyötiin, että aivot päästäni näkyvät!"
– "Jopa löivät kovasti kettu riepua!" surkuttelivat miehet ja
rupesivat ottamaan Mikkoa kiinni, mutta johan nyt! Kettu juoksenteli
pitkin metsiä ja maita houkutellen miehiä perässään, niin että nämä
myöhästyivät retkeltään ja palasivat kylään takaisin. Yöllä kettu
hiipi Piippolaan, hyppäsi katolle ja sieltä totosta reppanan läpi
huutaa huilautti: "Vieläkö on viiliä kirnussanne?" Heräävät siitä akat
ja unenkohmeloissaan arvelevat, mikähän vieras nyt on tullut viiliä
huutelemaan, ja vastaavat: "Ei ole viiliä! Kettu söi kaikki viilit!"
Kettupa muka surkutellen ja kauhistellen vastaa: "Vai niinkö tuo
roisto teki, että ihan kaikki viilit söi! Ei tainnut enää tippaakaan
mihinkään jäädä?" Iso vointekijä akka siihen jo ilmoittaa: "Mitä häntä
lie vähän tuonne laudalle jäänyt – jahka mä aukaisen oven, niin syö
siitä!" Kompuroi akka jalkeille, nostaa viilin pöydälle ja avaa oven
luullen matkalaisia etehisessä olevan, kunnes taas painuu vällyjensä
väliin kuorsaamaan että hirret tutisevat. Mutta kettu liuvari livahti
siitä pirttiin, söi viiliä kyllältänsä, lähti ylpeästi pois, mutta
huutaa huilautti oven pielestä mennessänsä: "Kahdesti olen teidän
viilinne syönyt, mutta en minä kolmatta kertaa syö!" No, heräävät siitä
taas akat ja rupeavat kettua manaamaan, mutta ota kiinni, jos saat.
Kettu mennä kaipaili hiljalleen tähtikirkkaassa yössä, kunnes kuuli
kaukaa pitkän ja kolkon ulvonnan, johon koirat yltyivät kiukkuisesti
vastaamaan. "Ahaa!" kettu ajatteli, "jopahan on susi kuoma lähtenyt
Ilmolan taloja tutkimaan!"

24.

HÄDÄSSÄ AUTTAJA TUNNETAAN, ONNEN TIELLÄ UNHOITETAAN.

    Hiisti ensin hiljemmältä,
    Harviammalta murahti,
    Perän lyöden pientarehen,
    Hännän maahan torkutellen.

Päätti siitä sitten susikin lähteä Ilmolan puolta tutkimaan. Karhun
määräyksen mukaan hän suuntasi kulkunsa Kääpälään, astua jolkotellen
omia aikojaan pitkin yhteisiä metsäteitä, ollenkaan osaamatta kuvitella
mielessään, mitkä ihmeelliset asiat ja tapahtumat häntä odottivat. Hän
muisteli mielessään, että hänellähän piti oikeastaan olla Kääpälässä
sukulaisia: Kääpälän Merkki, jonka eno hän oli, jos oli uskomista
siilien sanaan, että susi on koiran eno. Päättää siinä susi kulkiessaan
ensiksi katsastaa, mistä sattuisi kohtaamaan vanhan tuttavansa Merkin.

Nyt olivat Kääpälässä asiat sillä kannalla, että juuri muutamaa
päivää aikaisemmin siinä oli kaksi kukonpoikaa pihalla riehaantunut
tappelemaan niin vimmatusti, että olivat ihan olleet toisensa tappaa.
Merkki oli pihalla makuuttanut päätä käpälällä ja äreänä katsellut
äärestä miettien itsekseen, että kai se on tuon Immilän ison kukon
ylpeys periytynyt näihin, kun tappelevat kuin mitkä herrat. Ja on
hyvinkin saattanut periytyä, sillä ei sen kukon vaelluksen laadusta
ole mitään takeita, kun kesäkaudet siipeä laahaa niin pitkälti kuin
kylää ja kanan nimellistä riittää. "Mutta ihan nuo kukonpoikaset
tuossa silmät repivät päästänsä!" ihmettelee Merkki uudelleen, kun ei
vain heitetä, vaan äheltäen ja vastakkain hyppien uupumatta tapella
touhutaan. Jo käy vanhalla talon vahdilla tällainen meno sisulle, hän
murahtaa käskevästi, että siivolla siinä, ja kun ei siitä ole apua,
siirrähtää tappelevien viereen ja sivaltaa toisen niskasta erilleen.
Kuinka olikaan nyt Merkki parka väärin laskenut leukainsa voiman tällä
kerralla, on vaikea ymmärtää, mutta niin kävi, että hänen hampaissaan
ollut kukko ei kuin kerran kiekaisi ja siihen oikaisi koipensa. Ja
siitäkö vasta nostettiin rähinä: kaikki huutamaan akat ja miehet,
että tuo Merkkihän nyt vasta julmettunut on, kun tappaa kukon ihan
keskelle pihaa! Ei muistettu enää Merkin ansioita, että hän oli vanha
kartanokoira, aikoinaan isännän uskollisin toveri, joka oli jakanut
kaikki talonsa surut ja ilot, nälät jos muutkin vastukset, siinä
palvellut ja harmaantunut, jopa menettänyt melkein kuulonsa ja näkönsä.
"Siinä kyllä aina makaa ja ruokakuppinsa ääreen tunkeilee, mutta eipä
enää virkaansa hoida, vaan pahuutta tekee ja nyt vielä tappoi kukon!"
Katkeralla sydämellä Merkki pihalla makaa ja ymmärtää, mistä on
kysymys, ja kuuleehan sen huonokuuloinenkin, kun suulaat akat oikein
rupeavat motkottamaan. Jo sanoo joku julmasti, että tappaa se pitää,
sillä mitä tästä vanhasta koirasta enää käypi syöttämään ja elättämään.
Mutta lapset rupeavat itkemään ja vanha sokea Kääpälän vaari nousee
uskollista Merkkiänsä puolustamaan, uhaten, että ennen saavat tappaa
hänet kuin Merkin. Vaikenevat siinä silloin akat, mutta päättävät olla
antamatta Merkille ruokaa, arvellen, että siitäpähän sitten kuolee
itsekseen. Nuorta penikkakoiraa sen sijaan kyllä lellitellään ja sille
rieskamaidot kuppiin kaadetaan, mutta Merkki ei saa mitään, ulos vain
ajetaan yön selkään.

Suruissaan Merkki menee tunkion laidalle makaamaan alistuen kohtaloonsa
ja päätellen, että tämä nyt sitten lienee hänelle sopivin paikka, niin
ei ole väellä hänen kuoltuaan raadon pois siivoamisen vaivaa. Siinä
hän makaa monta päivää, eivätkä lapsetkaan, vaikka ovat aikoneet,
muista tuoda vanhalle ystävälleen edes luupalaa, niin ovat leikkeihinsä
kiintyneet. Tulee taas yö ja heikoksi tuntee itsensä vanha koira siinä
maatessaan, kun samalla yön hämystä ilmestyy hänen eteensä synkkä
pää, keltaiset silmät ja pitkät, terävät hampaat. Tunteehan Merkki
tulijan, sillä ei hän nuorra miessä ollessaan paljon noita hampaita
pelännyt, vaan oli usein tapellut suden kanssa ja kerran tehnyt sille
aivan verrattoman kepposen. Ei hän nyt kuitenkaan haluaisi vanhoilla
päivillään joutua suden vatsaan, vaan kuolla kunniallisesti, ja sanoo
siksi tulijalle? "Älä vie minua, yksiä volonaamojahan olemme. Mitäs
minusta saat muuta kuin paljaat luut; tehdään sovinto! Hankin sinulle
pullon viinaa". Vaikka hukalla ei ole viemisen aikomustakaan, niin hän
on silti kuin armosta suostuvinaan ja kysyy, mitä naapuri nyt siinä
tunkion laidalla niin yksikseen makailee, jolloin Merkki kertoo hänelle
kaikki ja valittaa: "Parasta olisi, että söisit minut, sillä eihän
minulle anneta enää ruokaa talosta, vaan nälkään pitää tässä nääntyä".
– "Älä ole milläsikään!" lohdutti nyt hukka häntä, "en minä rupea
sinua syömään, vaan laitan niin, että sinulle annetaan ruokaa". –
"Miten, millä neuvoin?" Merkki ihmettelee. "Tuollahan teillä", vastaa
susi, "on joka päivä lammaskatras aholla laitumella ja penikkakoira
siinä höveltää ympärillä?" – "Niin on", vahvistaa Merkki. – "Annatko
minulle pässin siitä katraasta, niin saat leipää; ole varma siitä?" –
"Ka pitänee antaa", huokasi Merkki, josta tuntui ilkeältä tehdä täten
kauppoja suden kanssa. "Hyvä on", vastasi susi, "tule sitten huomenna
sinne katraan luo ja koeta kaikin voimin vastustaa, kun minä vien sen
pässin, mutta anna kuitenkin lopuksi ottaa, niin antavat kyllä sinulle
ruokaa. Mutta se on katsottava, ettei pentu ole silloin saapuvilla". –
"Hyvä on", myönnyttää Merkki, ja niin on asia sovittu.

Seuraavana aamuna Merkki lähti keralla paimeneen, vaikka häntä
ylenkatsottiin, mutta nälissään hän vain sai virua aitovieressä eivätkä
paimenet laskeneet häntä edes tulelle. Penikkakoira siellä vain
jokaisen ääressä häntää lierutti ja palaa kerjäsi. Merkkipä pysytteli
katraan luona ja kun susi iski pässin ja lähti viemään, niin silloin
hän nosti kovan rähinän ja alkoi panna vastaan. Ponnistelee siinä muka
kovin ja paimenet huutamaan ja juoksemaan apuun penikan kanssa, mutta
ennenkuin ehtivät, vei hukka pässin. Mutta sen sijaan, että olisivat
Merkkiä kiittäneet, kun edes katraan ääressä oli ollut ja parastaan
tehnyt, paimenet vain häntä moittivat ja halvensivat, että kun ei nyt
pässiä pystynyt enää pois ottamaan, vaikka ihan vieressä oli; olisipa
ollut peni siinä, niin ei olisi hukka pässiä vienyt! Pois he ajoivat
Merkin paimenesta.

Suruissaan Merkki menee takaisin tunkionsa laidalle makaamaan ja
matkalla löytämäänsä luuta siinä huonoilla hampaillaan koettaa kalvaa.
Tulee ilta ja illan keralla hukka, joka tuo hänelle rasvaisen luun ja
kysyy: "No joko antoivat sinulle ruokaa, kun koetit pässiä pelastaa?"
– "Vielä ne ruokaa!" valitti Merkki, "kun vain yhä enemmän halvensivat
siitä, etten sinulta pässiä riistänyt". – "No mutta nythän ihme on,
kun eivät enää vanhat neuvot tepsi!" viheltää hukka kummissaan ja
keksii uuden: "Kuuleppas, tulehan huomenna aamuhämärissä portaiden
lähistölle, niin tehdään toinen temppu". – "Ja mikä se sitten olisi?"
kysyy Merkki epäillen, sillä hän ei oikein luota hukkaan. "Aamusilla
kun on vielä pieni päivä", selittää susi, "tulee lapsi paitaressu
pihalle portaiden eteen. Silloinpa saavun minä, tempaan lapsen paidasta
hampaisiini ja lähden viemään. Sinä silloin nosta kova meteli, ryntää
minun kimppuuni, jolloin minä päästän lapsen ja pakenen. Varmasti
silloin sinulle leipää ja kaikkea hyvää antavat". Mutta Merkistä tämä
ei ole hauskaa ja hän kysyy epäillen: "Ethän vain pientä lasta pahasti
pidä?" – "En!" – "Ethän hampaalla loukkaa hentoa ruumista?" – "En!
Hellästi pidän paidan helmasta kiinni!" Näin hukka vakuuttaa ja Merkki
uskoo, joten taas sovitaan asia.

Aamulla sitten pikkuinen piltti puikahtaa paitatilkussaan pihalle ja
susi tempaa hänet hampaisiinsa. Poika päästää surkean hätähuudon,
Merkki törmää suden kimppuun ja ikkunasta väki hädissään usuttaa:
"Hus, hus, mene sinä, saa lapsi hukalta, kisko!" Pentu siinä nilkuttaa
ja vinkuu häntä koipien välissä, mutta Merkki suden kanssa tappelee,
kunnes tämä sopimuksen mukaan heittää lapsen ja juoksee tiehensä.
Saapuu väki siihen, otetaan lapsi hyvään hoitoon, ja nytkös vasta
Merkille makean leivän päivät alkavat – häntä kaikki syöttämään ja
juottamaan sekä hyvissä paikoissa makuuttamaan, ja jopa sanotaan,
että kun olisi Merkille ansion mukaan arvoa ja ruokaa annettu, niin
varmasti olisi pässinkin pelastanut, kun jo nälkäisenä niin kovasti
vastaan vunnelehti! Niin Merkki sai suden sanan jälkeen eliniäkseen
puuttumattoman leivän.

Illalla hän sitten hiipi tunkion laidalle tapaamaan sutta ja kiitteli
häntä, jolloin tämä sanoi: "No niin, maksa sinä minulle velkasi toinen
kerta, konsa minulle tulee tarvis; nyt minulla ei ole nälkä ja siksi
en syö sinua. Kun minulle tulee iso nälkä, niin silloin tulen maksua
perimään ja silloin on se lupaamasi viinapullokin hyvä olemassa". Näin
hukka sanoi ja lähti katselemaan Kääpälän maita vähän muualtakin kuin
Merkin tunkion kupeelta.

Merkille alkoivat nyt hyvät päivät ja penikka heittäytyi hänen kanssaan
ystäväksi tullen lähelle ja makeasti häntää heilutellen. Merkki
pörhisti kuitenkin selkäkarvansa sekä käveleskeli sääret jäykkinä ja
arvokkaan sekä ynseän näköisenä, kunnes oli saanut penikalta riittävät
alamaisuuden osoitukset ja puolestaan alentunut tervehtimään häntä
koirain vanhalla tavalla. Huomattuaan, ettei Merkki sentään häntä kovin
vihannut, penikka heittäytyi puheisille ja kysyi uteliaasti: "Setä,
minkä vuoksi me koirat aina toisiamme tervehdimme tällä tavalla?"
Silloin koiruus juolahti vanhan Merkin mieleen ja hän päätti syöttää
tuolle suulaalle nulikalle oikein pitkästi ja paksusti pajuköyttä.
"Eihän se mitään tervehtimistä ole!" hän murahti, "kadonnutta
pöytäkirjaahan sitä etsitään". – "Mitä ihmeen pöytäkirjaa?"
kummastelee peni, "en minä ole kuullutkaan". – "Mitäpä – tuollainen",
vilkaisi häneen Merkki ja jatkoi: "Se tapahtui ennen nuorra miessä
ollessani – siitä on jo aikoja..." – "Eikö setä kertoisi?" houkutteli
peni. "Ka saatanhan tuon kertoa", sanoi viekas Merkki ja jutteli
seuraavan tarinan.

"Siitä on hyvin kauan", valehteli Merkki, "olin silloin nuori ja niin
väkevä, ettei uskaltanut susi tulla niille maille, missä Kääpälän haju
nenään sattui. Monet silloin nitistin sudet hengiltä kuin leikillä,
kun eivät onnettomat osanneet pitää varaansa, vaan tulivat tänne minun
mailleni norkkailemaan. No niin, kerta minulle tuli sitten riita
isännän kanssa ja suuttuneena se vihapäissään ärjäisi, että saan
mennä pois koko pitäjästä. Hyvä on, ajattelin minä, sanasta miestä ja
sarvesta härkää, ja niin menin pois Kääpälän mailta ja rupesin asumaan
eräässä vanhassa niittyladossa, joka on tuolla alangossa. Muutamana
yönä tunsin unissani, että nyt on susi lähellä, ja kohta ilmestyikin
hukka ladon ovelle ja näytti pitkiä hampaitaan – ne olivat noin
pitkät ja keltaiset sen hampaat, niin ettei niiden lähettyville ole
tuollaisen maidon lakkijan ollenkaan mentävä kuin sinä penikka olet –
mutta enhän ennenkään ollut susia säikähtänyt ja niin ärisin sieltä
ladosta sille vastaan, että pöly tipahteli kattomaloista. Jo talttui
siitä hiukan hukka sekä kysyi, mikä minä muka olen. Silloin minulle
juolahti, niinkuin sanotaan, koiruus mieleen, ja minä päätin, että
annahan kun jymähdytän tuota hukkaa niinkuin isäntä ryssää, ja niin
vastasin sille sitten, että olen suutari ja oikein ulosoppinutta lajia.
No se hullu heti uskoi ja rupesi karttamaan saappaan tekoon, kun on,
sanoi, niin kova hankiainen, että se repii kyntyset rikki. Eihän tässä
mihin saappaan tekoon pystytä, sanoin hukalle, kun ei ole saappaan
aineita. Mutta jos noutanet tänne vasikan, niin voihan noita koettaa
tehdä sinulle saappaita. Ja eihän mitä! Siinä samassa oli susi tiessään
ja toihan se kuin toikin vasikan saappaan aineiksi ja kysyi, milloin
ne valmistuvat. Sovittiin siinä sitten, että saa käydä kahden viikon
kuluttua kysymässä".

Näin Merkki valehteli penikalle totisena ja tämä kuunteli ihmeissään
silmät suurina. "Entä sitten?" hän kysyi henkeään pidätellen. Merkki
jatkoi vakaasti:

"Kahden viikon päästä tuli sitten susi saappaitaan noutamaan ja kysyi
jurosti: 'Joko saappaat ovat valmiit?' Mutta minulla oli hänelle kyllä
vastaus mietittynä. Oli tuo alituinen vasikanlihan syönti ruvennut
kyllästyttämään ja tekemään mieli sianlihaa, joten ärjäisin hukalle
ynseästi kuin suutari ainakin, etteihän tässä ole ollut harjaksia,
millä neuletta pistää, niin että jos saappaat tahdot, käy hakemassa
sika harjas-aineiksi. Eikä tarvinnut muuta sanoa, kun jo susi törmää
kylään päin sikaa hakemaan, ja kauan ei viipynytkään, ennenkuin minulla
oli siinä sianliha popsittavana ja ylen se olikin rasvaista ja makeaa.
Eivät olleetkaan Merkillä silloin yhtä laihat päivät kuin vielä äsken,
jolloin sinä panit minut tunkion laidalle kuolemaan. Ä-äh! No niin,
hukka kysyi taas, milloin niitä saappaita sitten saisi tulla hakemaan,
ja kun näin, että sitä sikaa riittäisi syötäväksi viikon päiviksi,
sanoin, että tulla nyt vaikka viikon kuluttua – mene, penikka, tuo
maitokuppisi tänne, että saan vähän kaulaani kastaa, kun täytyy
sinulle tässä turhia loruta, ä-ääh! Niin, mihinkäs nyt jäinkään, niin
että viikon perästä – mene, penikka, hätistämään tuo kukko siitä
takapihalle, kun ihan korvat lumpeeseen rääkyy...

"Niin, viikon perästä tulla touhahti taas susi ladon ovelle saappaitaan
kysymään, jolloin ärjäisin sille vasten kitaa, että valmiit ovat,
kunhan vain haet lampaan voideaineeksi, että saan heidät hyvästi
rasvata. Kolmen päivän kuluttua saat sitten saappaasi. Ja siinä samassa
taas susi meni hakemaan lammasta ja pian se sen toikin. Niin oli
minulla nyt lampaan paisti pisteltävänä ja ylen hyvää ja rasvaista se
olikin, sellaista, ettet sinä, penikka rukka, tule semmoisesta edes
unta näkemään!"

Näin valehteli ja kerskaili vanha Merkki, se veitikka, kokemattomalle
penikalle, joka siinä aivan ymmällä kuunteli ja ihmetteli, minkälainen
mahtava koira tuo vanha Merkki aikoinaan oli ollutkaan. "Entä sitten?"
hän sai sanotuksi ja Merkki jatkoi totisena:

"Kolmen päivän kuluttua susi tuli ladon ovelle kysymään, joko saappaat
nyt vihdoinkin olivat valmiit. Silloin rupesin ärisemään niin
mahdottomasti, että oli kuin olisi ladossa ollut sata koiraa, kohotin
niskakarvani niin korkealle, että ladon katto nousi paikoiltaan ja
ärjäisin niin ylettömän yrmeästi, että susi putosi polvilleen, jotta:
'Vai saappaita tässä vielä! Minähän olen syönyt ne kengän aineet
kaikki!' Vasten naamaa tämä poika uskalsi kiljaista sudelle koko asian
eikä ujostellut ollenkaan, vaikka tiesi, että siitä kohta alkaisi
sellainen tappelu, ettei mointa vielä olisi nähty tämän maailman
aikaan. Kohta susi röyhisti luontonsa, ärisi hänkin puolestaan, kohotti
niskakarvansa niin korkealle, että päivä ladossa pimeni, ja uhkasi
syövänsä minut, kun olin sillä tavalla häntä pettänyt. 'Ei sutturukka
siitä puuhasta mitään tule!' sanoin minä ja nostelin halveksien
hartioitani, 'mutta jos luulet vääryyttä kärsineesi, niin mennään
oikeuteen ja annetaan tuomarin ratkaista asia'. Susi näki parhaaksi
suostua siihen ja niin mentiin oikeuteen, ja tavattoman jännittävä
oikeusjuttu siitä tuli..."

"Kuka olikaan tuomarina?" uskalsi penikka kysäistä väliin, mutta Merkki
vilkaisi häneen vihaisesti ja sanoi:

"Sitä en muista. Sen vain tiedän, että hyvin tyhmä tuomari se oli,
aivan lakia ymmärtämätön. Näet kun susi esitti vaatimuksensa ja tahtoi,
että korvaukseksi kengän aineiden menetyksestä hänen täytyy päästä
kylään ja koirain pitää mennä metsään, käski tuomari asiallisten
poistua, että oikeus saisi neuvotella. Sisään käskettyä sitten tuomari
julisti päätöksen, että koska sanottu Merkki Ilmolan kylän Kääpälän
talosta ei ole väittänytkään, ettei hän olisi väärin ilmoittanut
olevansa ulosoppinut suutari ja sillä varjolla houkutellut Susi
Hukkalalta saappaan aineiksi vasikkaa, sikaa ja lammasta, joita ei
ollutkaan saappaan tekoon käyttänyt, vaan ruumiillisesti nautinnut,
vaan on päinvastoin julkeasti tunnustanut kaiken niin olevan kuin
kantaja on esittänyt, oikeus harkitsee kohtuulliseksi tuomita hänet
maksamaan kantajalle takaisin kaikki, mitä on häneltä petoksella
vienyt, sekä lisäksi muuttamaan pois sanotusta Kääpälän talosta,
jonka asukkaaksi kantajalla olkoon oikeus tämän jälkeen päästä, ja on
tähän päätökseen tyytymättömän tehtävä siitä valitus kolmenkymmenen
päivän kuluessa tästä lukien... Tuollainen tuomari saa mennä kissan
häntään, ajattelin mielessäni ja käänsin selkäni koko oikeuspaikalle
sekä ilmaisin sen ovenpieleen halveksimiseni. Mutta siinä samassa
jo susi töytää metsään hakemaan muita susia, että nyt tässä mukamas
oikein tuomarin päätöksellä päästään muuttamaan Kääpälään. 'Kuule,
sutturukka', sanoin silloin sille volonaamalle, 'älä luule, että sinä
tuon tuomarin päätöksellä Kääpälään asumaan pääset! Ei sinne päinkään!
Vaan jos kerran menet toisia susia metsästä hakemaan, niin hae vain –
minä haen koirat, mitä tästä pitäjästä löytyy, ja sitten koetetaan,
kumpi nutun pitää. Se, joka voittaa, muuttakoon Kääpälään!' Susi
suostui ja viikon perästä piti sitten kokoonnuttaman sille samalle
saappaanvalmistusniitylle. Mutta eihän niitä susia montakaan löytynyt,
kun minä sen sijaan toin torapaikalle Toverit, hain Hallit, saattelin
Sepelit, siihen Mustit myödättelin, siihen pistin Pilkkikoirat, peräti
Penitkin kokosin. Kyllä siinä oli tuota koiran nimellistä vähän eri
tavalla! Kysyivät akat kylässä ihmetellen: 'Mikä on, kun käy yhtenään
jyrinä kuin isäisellä säällä?' Vastaavat siihen toiset akat: 'Ei ole
isäinen pilvi, vaan Merkki ja hänen koiransa tuolla niityllä haukkua
luskuttavat'. Taas kysyvät akat: 'Mikä on, kun tuulen viuhina yhtenänsä
käy kuin olisi kova myrsky?' – 'Ei ole myrsky, vaan Merkki ja hänen
koiransa tuolla niityllä häntää heiluttavat', vastaavat siihen taas
toiset akat. Niin oli minulla silloin kauhean paljon koiria koolla, kun
piti tapeltaman siitä, kumpi saisi kylään jäädä, susi vai koira. Ja
itse minä niitä siinä johdin.

Tulivat sitten sudet ja ruvettiin tappelemaan. Se vasta oli hirvittävää
menoa: kun on ilmassa tuota lentävää ja pöllyävää karvaa niin sakeasti,
että aurinko ihan pimenee ja henki salpautuu, ja ääntä on niin
mahdottoman isoa, ettei se enää aio maailmaan mahtua, vaan ihmiset
rupeavat pelkäämään maailman loppua ja tekemään parannusta – kun on
tuota suden ja rakin raatoa siinä niityllä ihan röykkiöittäin, ettei
enää yli tahdo jaksaa kiivetä, ja elossa olevat vain tappelevat kuin
hurjat. Mutta sainpa lopuksi sitä pääsutta niskasta kiinni ja ärjäisin
sille, että tuostapa tulevat hyvät saapasnahat, ja silloin kun ne
pyörsivät äijät pakoon, niin santa lauloi kyntysissä. Mennään pakoon ja
me pojat perässä minkä käpälistä irtautuu. Huusivat mennessään, että
tämä on vastoin tuomarin päätöstä, mutta me kiljaisimme vastaan: 'Missä
pöytäkirjat?' Eivät olleet älynneet ottaa tuomarilta pöytäkirjoja,
joita ihmisille näyttää, eikähän kukaan sutta usko ilman laillista
paperia. Niin ajoimme sudet pois toiseen ja kolmanteen pitäjään.

Ja nytkös meitä vasta kovasti kiiteltiin ja kehuttiin, kun olimme
ajaneet sudet kokonaan pois. Kylä piti kokouksen, jossa päätettiin,
että tästä lähtien pitää koirille antaa joka talossa ruokaa ja
ilmaiseksi kuljettaa lauttauspaikoista. Tämä päätös kirjoitettiin
oikein pöytäkirjaan ja annettiin meille itsellemme säilytettäväksi.
Kissa kun on sellainen puhdas ja kuivaa rakastava eläin, niin annoimme
tämän tärkeän paperin sen haltuun ja varoitimme tarkoin vartioimaan,
etteivät hiiret saisi sitä hakata. Kissa pisti pöytäkirjan talteen
vuolen rakoon, ja niin lähdimme vielä kerran varmuuden vuoksi miehissä
niitä susia kyytäämään.

Oli siinä sitten lauttauspaikka, josta meidän olisi pitänyt päästä yli,
mutta Lautta-Matti hyväkäs ei ollut vielä kuullut kylän yhteisestä
päätöksestä, vaan sanoi, ettei tästä ole pakko koiria rahatta yli
soutaa. Mutta me vastasimme, että meillähän on asiasta pöytäkirja,
jossa nimenomaan sanotaan, että pitää yli kuljettaa. 'Näyttäkääpäs
minullekin sitä pöytäkirjaa', sanoi Matti ja lupasi, että jos siinä
noin sanotaan, niin kyllä hän sitten soutaa meidät yli. Ei siis muuta
kuin lähetettiin hakemaan kissalta pöytäkirjaa ja tämä antaa sen. Mutta
kun sitä tarkastettiin, olivat hiiret hakanneet sen pahasti pilalle ja
pahaksi onneksi vielä pois ne sanat, että 'pitää yli kuljettaa'. 'Ehei
poikaseni', nauroi Lautta-Matti, 'en minä näillä pöytäkirjoilla ketään
yli kuljeta. Ennen saatte vaikka uida'. Me siinä silloin tuumimme, että
tottapa tästä on jotenkuten yli mentävä, kun ei tuo lautturi pöljä näy
meitä uskovan, ja pistettiin pöytäkirja muutaman tuuheaturkkisen hännän
alle talteen, ettei kastuisi. Niin lähdettiin uimaan ja uitiin toiselle
rannalle.

Mutta kun ruvettiin siellä katsomaan taas sitä pöytäkirjaa, niin
sitä ei löytynytkään. Aletaan kovistaa siinä sitä tuuheaturkkista ja
sanotaan: 'Sinä nostit häntäsi pystyyn, kun menit veteen, mokomakin!
Siinä sinulta pöytäkirja putosi!' Mutta tuuheahäntäinen vänkäsi
vastaan: 'Nostin kyllä, mutta nostittehan tekin! Ja oletteko varmat,
että se pöytäkirja juuri minun häntäni alta putosi?' Ruvetaan
tutkimaan, olisiko se mahdollisesti joutunut jollekin toiselle, mutta
ei – hävinnyt se oli. Ja niin se on ollut kateissa tähän päivään
saakka, vaikka koirat aina sitä toistensa hännän alta hakevat. Ja siitä
alkaen on koira ollut kissalle vihainen ja kissa hiirelle – kaikki
vain sen pöytäkirjan vuoksi. Siinä on nyt sinulle selvitys tuosta
pöytäkirjasta, niin että paina mieleesi!"

Lopetettuaan näin kertomuksensa Merkki lähti selkä suorana ja jalat
jäykkinä menemään keskemmäksi pihaa, johon aurinko näytti paistavan
houkuttelevan lämpimästi, valitsi sieltä sopivan makuupaikan, pyöri
kolme kertaa ympäri kuin häntäänsä ajaen, kunnes laskeusi käppyrään
maahan, pisti kuononsa piiloon jalan ja hännän varjoon sekä nukkui
siihen. Mutta penikka hiipi häntä koipien välissä aitan alle, mielessä
nolo aavistus, että vanha Merkki oli tainnut laskea leikkiä hänen
kustannuksellaan.

25.

PAHA ON SYÖDÄ SAAMATONTA, AJAA NÄKEMÄTÖNTÄ.

    Surma syömättä elääpi,
    Maan kumma makoamatta,
    Kova onni kuolematta.

Erottuaan Merkistä, jolle oli tehnyt niin arvokkaan palveluksen,
hukka käveleskeli pitkin Ilmolan maita ja Kääpälän seutuja, kunnes
löysi Katilan autioksi jääneen kaskituvan ja rupesi pitämään sitä
yöpaikkanaan. Lähdettyään sitten taas kerran vaellukselleen,
katselemaan itselleen aamiaista, hän näki jo kaukaa, että olivat
tulossa vastaan pukki ja pässi. Sitä nyt hukka pysähtyi ihmettelemään,
mikä oli saanut pukin ja pässin näin kauas metsään, ja vielä nämä
Kääpälän vanhat elukat.

Hukka ei tiennyt, että Kääpälän pukki ja pässi olivat tulleet todella
vanhoiksi, eivät jaksaneet enää raataa eivätkä saaneet kylässä
tarpeellista rauhaa. Päättivät, äijä parat, lähteä pois koko kylästä,
varsinkin kun akat rupesivat katsomaan kieroon, että noitahan nyt tässä
syöttää saa, vaikka eivät enää pysty mitään tekemään. Pois lähtivät
siis vanhat palvelijat ja yhtenä nyt mennään tietä myöten, kompuroidaan.

Oli siinä sitten tiellä vanha jauhokulin kuori ja äijät seisattuivat
sitä katsomaan. Lopuksi pukki sanoi pässille: "Mitä tieltä löydetään,
sitä tiellä tarvitaan, heitä kuli sarvillesi". No, pässi otti sen
jauhomaton siitä sarvilleen ja niin lähdettiin taas kulkemaan.

Oli siihen sitten tielle kulkijalta pudonnut kaksi kaalinpäätä, isompi
ja pienempi. Taas pukki sanoi pässille: "Mitä tieltä löydetään, sitä
tiellä tarvitaan: pane nuo kaalinpäät siihen kuliin". Pässi teki kuten
sanottu ja sitten he poikkesivat isolta tieltä metsätielle ja lähtivät
kulkemaan sitä. Kulkivat hyvän aikaa, kun jo näkivät, että itse hukka
oli tulossa vastaan. Mikä nyt neuvoksi? Seisotaan ja katsotaan siinä,
kun hukka tuleskelee hiljalleen.

Mutta pukki keksi keinon. Kun hukka oli jo niin lähellä, että hyvästi
äänen kuuli, hän sanoi pässille käskevästi: "Otappas se suden pää
kulista!" Pässi otti säkin sarviltaan ja sieltä sen pienemmän
kaalinpään. "Ota se isomman suden pää!" komensi pukki ja pässi otti.
"Kas, nyt meillä on jo kaksi suden päätä ja tuosta saadaan kolmas,
kunhan tuo hukka vain saapuisi lähemmäksi. Ollaanhan pelottelematta
sitä! Sudet ja varsinkin suden päät, ne ovat vasta makeita syödä!" Näin
pukki toimittaa pässille ja pässi on vihaisen näköinen ja aina tuon
tuostakin löpsäyttää jalkaa, mutta pukki haukkaa kaalinpäästä suunsa
täyteen ja kehuu sudenpäitä hyviksi.

Oudostellen kuuntelee nyt tätä keskustelua hukka ja ihmettelee
itsekseen, että nämähän nyt taitavat vasta väkeviä miehiä olla, kun
ovat jo kaksi sutta tappaneet ja syöneet. Eipä taida olla syytä aivan
iltikseen niiden kimppuun käydä, vaan parempi on katsoa, ettei ole
katumista. Siksi susi poikkesi syrjään tieltä tarkastaakseen kulkijain
puuhia.

Mutta myös pukki ja pässi poikkesivat tiepuoleen ja rupesivat
keittämään niitä kaalinpäitä suurella, kahden korvon vetoisella
kattilalla, jonka viinankeittäjät olivat sinne jättäneet. Juuri kun
he siinä keittopuuhissa hommailivat, he kuulivat risun räsäyksen ja
näkivät hukan taas lähestyvän. Silloin äijät tapasi kova pelko ja
molemmat kapaisivat suureen puuhun katsomaan, tulisiko hukka heidän
keittopaikalleen. Tulihan se, ihmeissään lähestyi ja nuuski sekä pataa
että puuta, katsellen ylöspäin. Silloin pelko valtasi pukin ja hän
määkäisi pässille: "Minä putoon!" Pässi häntä koetti vahvistaa ja
sanoi: "Älä putoo, se syöpi!", mutta pukki määkäisi surkeasti: "Putoon
minä! En ole enää kuin sarvieni nenistä kiinni!" Ja siinä samassa pukki
jo pudota muksahti suoraan suden niskaan, jolloin tämä vilauksessa
katosi metsään. Luuli näet, hukka, että nyt se tuli, hyväkäs, häntäkin
ottamaan, että saisi lisää sudenpäitä kattilaansa, joka näkyi olevan
niin tavattoman iso. Niin pukki ja pässi sitten söivät rauhassa
keitoksensa, jota oli niin paljon, että pässi jo lopuksi tuumi: "Söisi
suu, vetäisi vatsa, vaan ei kestä heikot sääret!" Niin he pääsivät
jatkamaan tietänsä. Viimein he tulivat Katilan autiotuvalle, nukkuivat
siellä yönsä ja lähtivät seuraavana aamuna virkistyneinä jälleen
kotiinsa kertomaan, mitä kaikkea olivat nähneet ja kokeneet.

"Tämähän nyt vasta ikävä aamu oli", valitti hukka mielessään, kun
pakeni Kääpälään päin pukin ja pässin luota. Hän päätti syödä sen,
joka ensiksi vastaan tulee, ja mennä kylän vaiheille toivossa, että
edes sieltä jotakin heltiäisi. Niin hän saapui hetken kuluttua isolle
tielle. Ensimmäinen vastaantulija sattui olemaan kylän laiha räätäli,
joka kovasti säikähti nähtyään suden ja varsinkin kuultuaan tämän
ilmoituksen: "Nyt minä sinut syön!" – "Älä, hyvä veli, sitä tee!"
rukoili räätäli, "laihahan minä olen. Jos säästät minut, teen sinulle
verkavaatteet". – "Olkoon menneeksi", ihastui nyt susi, "nehän
tosiaan saattaisivat olla hyvät olemassa". – "Otetaan sitten mitta",
tuumi räätäli, "pidä hiukan tuota rässirautaa". Ja näin sanoen hän
tuppasi sudelle rässiraudan suuhun ja alkoi voidella hänen selkäänsä
kyynärkepillä, että turkki pölisi. Susi kiitti, kun vihdoinkin pääsi
erilleen moisesta hurjapäisestä räätälistä, ja jatkoi matkaansa kylää
kohti.

Samaa tietä oli kulkenut matkamiehiä ja niiltä oli pudonnut sianlihan
kappale. Susi sieppasi sen kitaansa, mutta kun tunsi suolaiseksi,
heitti pois ja sanoi: "Suu tuoretta toivoo!" Niin hän tuli vihdoin
kylän lähelle ja hiipi katsomaan, mitä hyvää sieltä näkyisi. Ojuri
siinä kaivoi ojaa ja katsoi aina taaksensa, tuliko siitä suora. Susi
tarkasteli häntä hetkisen ja tuumi sitten: "Ennen otan lampaan pellolta
yhdeksältä kyntäjältä kuin yhdeltä ojurilta, joka aina taakseen
katsoo". Mutta sitten susi huomasi jotakin, ja eihän vain: siinähän oli
joen rannalla sika porsaineen! Sudelle valahti pitkä vesi kielelle,
sillä sianliha on hukan parasta herkkua. Hän hiipi ääreen ja aikoi
juuri iskeä siitä lihavimman porsaan, kun emakko huomasi hänet ja
rupesi rukoilemaan: "Älä, hyvä hukka, syö näitä minun lapsiani ainakaan
ennen kuin saan ne kastetuksi, sillä nämähän ovat kastamattomia
kaikki! Ja sallinethan toki minun lähtövirren laulaa?" Ei olisi ollut
sudella aikaa odottaa niiden kastamista, sillä kovasti kurni nälkä
hänen suoliansa, mutta ei hän kuitenkaan tahtonut toiselta viimeistä
mielitekoa evätä ja suostui. "No kasta heidät!" hän virkkoi ja istui
katsomaan toimitusta. Mutta sikapa syöksi kaikki porsaansa jokeen, meni
itse perässä ja ui joen toiselle rannalle. Susi jäi ällistyneenä ja
suu märkänä katsomaan jälkeen eikä voinut tehdä muuta kuin tunnustaa
itselleen, että sinne nyt katosivat äskeiset paistit hänen oman
tyhmyytensä vuoksi. Kiukustuneena hän läksi katsomaan, näkyisikö
mitään muuta aamiaiseksi kelpaavaa, ja huomasi, kuinka viereisellä
niityllä kaksi pässiä puski toisiansa, kaksi pukkia määkiä mykitti ja
lammaskatras syödä jyrsiskeli. Siihen susi syöksähti heti paikalla.

Tempasi joukosta pukin hampaisiinsa ja sanoi: "No nyt pääset tämän
maailman vaivoista ja vastuksista, sillä nyt syön sinut!" Mutta pukki
parkui suden hampaissa: "Mekkoni repee, mekkoni repee! Odota vähäisen,
että edes maani käyn vakoamassa, ja tokihan nyt itsekin meidän
kanssamme kauniin lähtöveisun veisaat! Sen jälkeen syö, kun mielesi
tehnee!" – "No olkoon", suostui susi ja lisäsi: "Käyn mä häntä vaikka
noita pässejä katsomassa sillä aikaa. Aamiaiseni jos minulta meneekin,
niin hyvä täältä päivällinen kumminkin heltiää!" Ja niin susi meni
pässien luo ja sanoi: "Nyt syön teidät". Mutta pässit selittivät: "Älä
syö meitä näin riitaisina, sillä muuten rupeamme sisässäsi puskemaan,
ja kuinka sinun, sutturukka, sitten käy?" Ei ollut vieläkään mieltä
suden päässä, vaan hän rupesi siinä riidan ratkaisijaksi kahden
pässin välille ja oli henkensä menettää, kun pässit oikein vastakkain
puskivat. Susi pelkäsi jo, että meni häneltä päivällisenkin toivo, ja
ryntäsi lammaskatraan kimppuun, mutta lampaat sanoivat, ettei näitä
pidä vielä syödä, karitsoja, ennenkuin niille veisataan, ja susi rupesi
sitä odottamaan. Mutta lampaat keräytyivät yhteen joukkoon ja alkoivat
kovasti määkien ja huutaen laukata poristaa kotiin päin, karitsat
edellä. Sieltäpä nyt akat korento kädessä hyppäsivät katsomaan,
mikä hätä lampailla oli, ja uhkasivat hengen pieksää sudelta, joka
töintuskin pääsi heidän kynsistään. Älyten jo tyhmyytensä susi ryntäsi
takaisin niitylle katsomaan, joko edes pukki olisi tullut peltonsa
vakoamisretkeltä, niinkuin oli luvannut, mutta mitä vielä: eihän siellä
enää mitään pukkia näkynyt, sillä pukit olivat juosseet jo aikoja
sitten väen luo turvaan!

Kovasti oli nyt sudella nälkä eikä auttanut muu kuin edelleen vain
mennä palan hakuun. Näki hän siinä sitten tamman varsoineen, ihastui
taas ja arveli: "Luulin jo tästä tulevan onnettomuuden päivän, mutta
tulikin oikea ilon ja riemun päivä, koska sittenkin saan tuosta
tavallisen aamiaisen!" Hän meni tamman luo ja sanoi: "Sinun pintasi on
niin ihana ja lihasi niin makea, että etkö antaisi vähän reidestäsi
maistaa?" – "Eihän toki!" vastasi tamma. Susi silloin ehdotteli:
"Syön tuon varsasi ja sen kai sallit mielelläsi, sillä vastustahan
sinulla vain on siitä? Eikä sinulla sitäpaitsi ole lupaakaan näillä
tienoilla kävellä!" – "On minulla Kääpälän isännän antama passi",
sanoi siihen tamma, "niin että älä ainakaan ennen syö, kuin saan sen
sinulle näyttää. Tulehan tänne ja lue se täältä takakaviostani – se on
kirjoitettu sinne, kuten sen kurtuista jo kaukaa voit nähdä". Ei ollut
mieltä suden päässä vieläkään tarpeeksi, vaan sinne meni onneton tamman
takapuolelle niitä kavion kurttuja lukemaan, ja silloin kun tamma
lasketti sutturukkaa leukaan, niin taivas kirkkaina tähtösinä tanssi
hänen silmissään ja hän jäi pyörtyneenä siihen makaamaan. Mutta tamma
laukkasi varsoineen tiehensä.

Selvittyään pyörryksistään susi rupesi katkerasti itkeä öllöttämään
ja moittimaan itseään. "Voi hupsua, mikä olin", hän kiljui siinä
tuskissaan. "Olinko mikään pappi, että minun piti pitää huolta sian
lasten kastamisesta, tahi mittari, että minun olisi ollut pakko
päästää pukki maitansa vakoamaan, tahi tuomari, että rupesin pässien
riitaa ratkaisemaan, tahi kanttori, että rupesin lammasten lapsille
veisaamaan, tahi nimismies, että minun tarvitsi tamman passia
katsella!" Ja niin hukka muisti Merkin ja päätti mennä vaatimaan
häneltä sekä ruokaa nälkäänsä että viinaa suruunsa, koska oli kerran
näin huonosti päättynyt tämä päivä.

26.

El NIIN PIENTÄ PITOA, ETTEI OLE KUOKKAMIESTÄ.

    Luotu on lintu lentämähän,
    Humalainen huutamahan,
    Viinainen viheltämähän,
    Huolellinen laulamahan.

Illan hämärissä hukka hiipi Kääpälään ja ulvahti hiukan siellä tunkion
reunalla navetan takana. Vaikka talosta kuului aikamoinen ilakoiminen
ja puheen sekä laulun sorina, havaitsi tarkkakorvainen Merkki heti,
että nyt oli varmaan susi tullut velkaansa perimään. Hän otti rasvaisen
luun hampaisiinsa ja meni katsomaan, mikä navetan takana oli hätänä.
Susihan siellä häntä odotti.

"Kuule nyt, kuomaseni!" sanoi susi, "nyt minulla on niin kova nälkä,
että täytyi tulla tänne luoksesi kysymään, voisitko lupauksesi
mukaan antaa ruokaa? Ja minua ovat kohdanneet sellaiset surut ja
onnettomuudet, että välttämättä tarvitsen nyt sen pullollisen viinaa,
jonka myös olet luvannut". Ja susi kertoi itkeä öllötellen, mitkä
kaikki onnettomuudet hänelle tänään ruoan haussa olivat sattuneet.
Merkki saattoi tuskin pidättää nauruansa, antoi sudelle luun ja sanoi:
"Älä ole milläsikään, vaan maistele tuosta aluksi, kunnes tulee
pimeämpi ja hääväki laskeutuu levolle. Täällä on näet nyt Kääpälässä
häät ja ruokaa sekä viinaa on pirtti täynnä, kunhan vain maltamme
odottaa. Jyrsihän luuta ja kerro". Ja susi jyrsi niin että korvat
keikkuivat, ja aina väliin jutteli Merkille seikkailuistaan.

Sattui siinä sitten Kääpälän kissa hiirenpyydystysretkilleen ja
hiiviskeli hiljaa pitkin navetan kivijalan juurta toivossa, että
saisi hiiren, kun näki samassa, kuinka tunkion laidalla joku liikkui
hämärissä. Nehän olivat suden korvat, mutta ei kissi sitä joutanut
tuumiskelemaan, vaan kokosi jalat allensa ja hypätä tömähdytti suden
niskaan. Vasta siinä hetkessä hänelle selvisi, ettei tässä nyt hiirtä
ollutkaan, ja niin kissi hävisi saman tien kuin leimaus, ällistyneen
suden pääsemättä selville, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Joku
vain oli tullut kuin salama hänen niskaansa, tullut ja mennyt, ja
kipeä kihelmöiminen todisti, että käyty oli. Hämmästyneenä hän kysyi
Merkiltä: "Mikä tämän miehen nimi on, joka on näin ylpeä?" Merkki ei
tahtonut saada naurulta henkeä vedetyksi, kun kissi niin sukkelasti
oli käynyt sutta iskemässä, ja vastasi vain hyvin salaperäisesti: "Se
oli herra Vinkkeli". Koetti susi kysellä vielä tarkempaankin, mutta ei
Merkki sanonut siitä muka muuta tietävänsä kuin että se on suuri herra,
paljon vierailla mailla matkustellut ja nyt asettunut tänne Ilmolan
kylään asumaan. "Yhyy", arveli siihen susi ja tyytyi, jyrsien ahnaasti
luutansa.

Tuli sitten hyvin myöhäinen yö ja synkkä hämärä. Jo sanoi Merkki
sudelle, että nyt lähdemme pirttiin syömään ja viinaa juomaan, kuten
puhuttu on, ja niin he hiipivät yhdessä pirttiin. Siellä hääväkeä
nukkui raskaasti humaltuneena joka paikassa, auki olivat ovet kaikki,
kukaan ei huomannut mitään. Väliin joku nosti päätänsä ja näki Merkin
ja toisen isomman koiran, mutta piti vain talon koirina eikä ollut
millänsäkään, vaan nukkui uudelleen. Pääsivät siitä kuokkavieraat
vihdoin pöydän luo ja Merkki käpälällä veti vieraalleen syömistä
minkä kerkesi. Pöydän alla sitten herkuteltiin. Susi söi kyllältänsä,
kunnes muisti taas sen viina-asian ja kysyi: "Onko sinulla se puteli
jo varustettuna – tässä alkaa pian tulla ryypyn aika?" – "On kyllä",
vastasi Merkki, "meidän perheenmies pitää puteliaan tuolla penkin alla
pölkyn takana, odotahan, kun haen sen sieltä". Ja pian oli puteli siinä
veljesten välillä lattialla.

Nytpä hukka halusi olla Merkille mieliksi ja sanoi: "Ryyppää sinä,
hyvä perheenmies, ensiksi itse!" Merkki esteli, mutta suostui sitten,
ryyppäsi, haukkasi luuta päälle ja sanoi että "ääh!" Sitten tuli hukan
vuoro ja hänpä vasta kallisti pitkän ryypyn, sanoi kakistellen ja
puhallellen että "äää-äh!" ja puri hänkin luuta päälle. Ruvetaan siinä
nyt vuorotellen kallistelemaan putelia, innostutaan, rellutellaan, ja
Merkki kehoittaa: "Ryyppää toinen, ryyppää kolmaskin kerta!" Ja susi
ryyppää, ähkäisee ja aina puree luuta päälle. Ryyppää Merkkikin, mutta
varovaisesti, kun sen sijaan sutta kovasti yllyttää muka hyvyydessään.
"Ryyppää, ryyppää vielä kerta, sinä olet pitkän matkan käynyt!" ja
susi ottaa vielä, nassaa putelista ryyppyjä, niin että hänen päässänsä
rupeaa läikähtelemään.

Jo innostuu susi, tarttuu Merkkiä kaulasta. Ollaan siinä, mönkyröidään
lattialla, pientä urinata pidetään. Mutta Merkki varoittaa: "Älä, älä,
lanko, pidä pahaa elämää, muuten tästä ei hyvä seuraa!" Ei susi häntä
kuitenkaan paljoa kuuntele, relluttelee ja sanoo: "Laulanko, lanko,
laulanko, volaunko ääneen?" – "Älä, veikkonen, volau, äänestäsi
tuntevat!" Taas mönkyröitsee ja relluttelee susi siinä iloissaan hetken
aikaa, kunnes jälleen kysyy: "Laulanko, lanko, laulanko, volaunko
ääneen, häh! En salli enää, etten laula, lankoseni!" – "Älä, älä,
veli veikkonen, laula, älä volau, meille huonosti muuten käypi!"
varoittaa jälleen Merkki jo hiukan peloissaan, sillä hän huomasi, ettei
juopunutta sutta ollutkaan hyvä hallita. Susi totteleekin hetkeksi
aikaa, ottaa taas pitkääkin pitemmän ryypyn ja saa siitä uutta vauhtia.
"Laulanpa laulan, lanko, enpäs salli, etten laula, etten ääneeni
volau", hän relluttelee vain ja puhkeaa Merkin voimatta sitä estää
korvia särkevästi ulvomaan:

    "Paimenen huilu se huutelee
    Ja leppätorvi se laulaa,
    Mutta se lemmon pämppätorvi
    Kovin karsivi kaulaa!"

Mutta siitäkös vasta nousi hirmuinen meteli. Odottamatta mitään
Merkki karkasi hukan niskaan ja alkoi repiä, hääväestä mikä sai
härkintäraudan, mikä kapustan, mikä hiilikoukun, ja kaikki huutamaan
että "kuka toi suden tupaan!" sekä mukiloimaan sutta minkä ehtivät.
Vaivoin susi pääsi siitä välistä livahtamaan ovelle ja oven auki sekä
sitä tietä pakoon yön pimeyteen pakottavin nivusin ja humalaisin
aivoin, surkeasti katuen juopumustansa ja sadatellen Merkkiä, joka
lopuksi oli hänen, vieraansa, kimppuun karannut. Mutta perheenmies taas
ylisteli Merkkiä ja sanoi: "Te olette pitäneet koiraa tähän saakka
kehnosti, vaikka kahdesti on jo talon sudelta suojellut! Tästedes
täytyy sitä yhä paremmin kohdella, syöttää, juottaa, ja kun kuolee,
niin vielä vasta panna pään alle!"

Mutta siitä syttyi sammumaton viha suden ja koiran välille, ja susi
vannoi syövänsä koiran, missä vain kiinni saa. Kesällä se ei kuitenkaan
viitsi koiraa syödä, kun saa kyllälti parempaa ruokaa, sanoo vain
halveksien: "Huut' pois!" ja sitten:

    "Mene, kuonokas, kotihin,
    Käske tänne kärsäkästä,
    Lennätä läpäkkäkieltä!
    Kyllä sun talvella tapoan,
    Sydänkuulla kunnioitan".

27.

ARKA HENKENSÄ PITÄÄ.

    Anna juosta vääräsäären,
    Kierosilmän keikistellä,
    Tulla tänne tuusimatta,
    Varomatta vaapotella.

Mutta juuri sinä yönä, jolloin karhun häntä jäätyi avantoon, Jussi
laukkaili silmät pyöreinä ja kovasti korviaan viipoitellen metsässä
edestakaisin ja uhmaili talven ankaraa pakkasta. Mutta nyt Jussi
oli suutuksissaan: oli käynyt illalla halmeen reunasta laihoa
näpistelemässä, jyrsinyt tutusta haavikosta hiukan kuorta hyvän maun
korottimeksi, laukkaillut sitten hetken huvikseen ja tyhmän näköisenä
pöllötellyt muiden jänisten kanssa, kunnes oli vihdoin painunut tutulle
vanhalle makuukselleen. Mutta pakkanen ei antanut Jussin nukkua, vaan
nipisteli niin, että hänen oli herääminen. Suuttuneena hän hyppäsi
laukkaamaan, meni korvat humussa pitkin ahoa ja uhmaili pakkasta
sanoen: "En palellu, vaikka kuinka pakkasen teet!" Pakkanen kuuraisesta
suustansa vastaan räsähti: "Ka palellut!" – "No koetetaan!" –
"Koetetaan vain!" Ja silloin kun pakkanen heittäytyi oikein pakkaseksi,
niin pamahtelivat vain kallion lohkareet haljetessaan ja pikku linnut
oksilta maahan tipahtelivat. Mutta Jussikin puolestaan rupesi töille:
juoksi itselleen oikein polun ja alkoi sitten laukata riehkaista sitä
polkua kahdakäteen lämpimän saadakseen. Juoksi, juoksi väsymättä,
mutta yhä kovemmin kiristi pakkanen, eikä tullut Jussille vari. "Kyllä
tässä nyt taisi käydä huonosti", hän arveli ja mennä väänsi yhä
polkuansa kahdakäteen, pakkasen pilkaten hänen rinnallaan paukkuessa
ja räsähdellessä. Jo tunsi Jussi, että nyt hän ei enää jaksanut kauan
juosta ja että taisi hänelle nyt tuho tulla, ellei huomannut jotakin
tepsivää keinoa. Jopa keksikin siinä hädissään, heittäytyi väsyneenä
hangelle makaamaan, piehtaroi siinä kinoksessa ja huohotti: "Huh-huh,
kun on palava!" Pyyhki muka hikeä naamaltaan, yhä muka piehtaroi,
vaikka oikeastaan jo ihan henkihieverissä keppuroi, ja todisti taas:
"Onpa aika vari!" sekä nauroi: "Huihai hikku palavoo!"

Tämä oli pakkasesta varsin kummallista, sillä hän tiesi puristaneensa
Jussia niillä kourilla, joista ei moni ollut hengissä selvinnyt. Hän
pysähdytti kylmyyttänsä, katseli ympärilleen ja huomasi kuun jo aikoja
kadonneen sekä tähtien vaalenneen: aamu oli tullut ja kaukaa tuntui
eteläisten pilvien hajua. "Eipä taida olla vähä tuon Jussi rievun
kiusaamisesta", ajatteli pakkanen väsyneesti ja tunsi suurta halua
ruveta nukkumaan. Hän painui pitkäkseen ja katseli Jussia, joka siinä
makasi muka palavissaan. Pakkasen kävi häntä äkkiä sääliksi, eteläisen
ilman tuntu tuli yhä ilmeisemmäksi, kunnes hänen täytyi tunnustaa:
"Eihän tästä nyt tullut mitään minun kylmännästäni, kun tuo Jussi
tuossa ihan varillaan keturoi!" Ja niin kävi pakkasella ilkeäksi koko
homma, että heitti kylmämisen kokonaan pois ja rävähti suorastaan
vesisateeksi. Huomatessaan sen Jussi lähti laukata huristamaan
nauraen halkinaisin huulin riemusta niin, että harakalle kävi moinen
mekastus ilkeäksi ja hän koetti parhaansa mukaan Jussia kiellellä.
Mutta ylpeästi tämä vain vastasi: "Hae tänne kontio, susi ja repo,
että kerran saadaan tehdä välit selviksi! Tässä on poika, joka pystyy
pakkasenkin nujertamaan!" – "Älä turhia kerskaile", varoitti harakka
onnetonta Jussia, jolle menestys oli mennyt päähän, "mistä tähän nyt
otetaan karhu, susi ja repo, kun ovat metsän vallat menneet Ilmolan
kylää ja taloja tutkimaan". – "Pian minä heidät sieltä käsiini
saan", uhmaili Jussi, "ja silloin ei muuta kuin kouraan sylkäistään
ja sitten!" – "Älä, Jussi rukka, höpise!" varoitteli harakka, "eihän
sinulle tarvitse sen parempaa ottajaa kuin kissan, niin että varo
vain, ettet vielä sen kynsiin joudu!" – "Kissan!" ynseili Jussi
halveksivasti, "mikä se kissa on?" – "On se sellainen elävä, ettei
sille moni pidä", ilmoitti nyt harakka, "sen kuuluu luoja luoneen
kehnolle kiusaksi."

Jussin menivät silmät pystyyn. "Vai pahalle kiusaksi", hän ihmetteli,
"mistä sen tiedät?" – "Sen kertoi tuo ala-ahon vanha korppi, kun
yhdessä hevosen raadolla istuimme ja Kääpälän kissa tuli ajamaan meidät
pois. Korppi on niin vanha, ettei se ole koskaan syntynytkään, vaan
on aina ollut syntymättä, ja se muistaa kaikki". Harakka lasketteli
Jussille, kun näki tämän yksinkertaisen naaman. "Älä nyt", ihmetteli
taas Jussi. "Kerroppas, kuule, minullekin". – "Saattanenhan tuon
kertoa", sanoi harakka.

Luotuaan ihmisen – puhui harakka – luoja huomasi työnsä hyväksi.
Mutta paha oli kateellinen kuten aina ja tahtoi luoda vielä parempaa.
Hän vaivasi päätänsä ja mietiskeli, kunnes rupesi tekemään jotakin
vallan erinomaista ja valmisti mahdottomalla touhulla ja voimalla –
hiiren, otti niitä kahmalollisen ja heitti luojan pirtin permannolle.
"Oletkos tämmöisiä näpperöitä ennen nähnyt?" hän kysyi sitten luojalta
pilkallisesti. Mutta luoja sieppasi viereltänsä pöytäliinan, heitti
sen lattialle ja kysyi pahalta: "Oletko tuommoista kopparia ennen
nähnyt? Siinä on sellainen kipperoinen, kopperoinen, että se syö sinun
näpperöisesi". Liinasta tuli samalla kissa, 'näpperälle' 'noppari', ja
se heti hiirten kimppuun, joilta oli hetkessä niskat nujerrettu. Kehno
siitä äkäytyi kovasti ja otti ennenkuin luoja sai sen estetyksi kissaa
pää- ja häntäpuolesta kiinni sekä vääntää näversi hyväisesti, niin että
sanovat sitä lyytä kissalla vieläkin olevan selän köyryssä. Ja siksi
se kuuluu mielellään pöydällä istua kököttävän, kun on pöytäliinasta
tehty...

Näin harakka kertoi kissan aikoinaan maailmaan ilmestyneen. Jussi
arveli puolestaan, että saattaa hyvinkin olla totta, mikäpä hänet
tutkinee, mutta ei auta, täytyy lähteä Ilmolaan katsastamaan, mitä
kettu, susi ja karhu siellä maleksivat ja jos kissa sattunee eteen,
niin täytynee kestää sekin koettelemus...

Näin sanoen Jussi lähti taas laukata humpailemaan ympäri Metsolan
saloja aikoen mennä Ilmolaan katselemaan, mitä ihmeitä siellä olisi
nähtävänä. Mutta Jussin matkanteko on sellaista, että kun yhden
askeleen hyppää eteenpäin, niin samalla melkein menee kaksi syrjään, ja
kun leuka alituisesti väkättää syönnin touhussa, silmät pöllöttelevät
ja korvat viipottavat, taipale katkeaa ylen hitaasti. Saapui toki
viimein Jussi Ilmolan maille, hypähteli siellä täällä, oli hyvin
arkeillaan ja pelkäsi, että harakka on vielä käynyt kertomassa hänen
kerskailunsa ketulle, sudelle ja karhulle. Viimein hän osui Katilan
autiotuvalle, kurkisti ovesta sisään, huomasi sen aivan tyhjäksi,
kyykähti kynnykselle, painui sisään ja rupesi taloksi. Siitä pitäen
Jussi päätti nyt ruveta näitä seutuja tutkimaan.

Sattui sitten juuri näihin aikoihin, että Kääpälän kissa kyllästyi
yksitoikkoiseen kotiruokaan ja päätti lähteä salolle katselemaan,
eikö sieltä löytyisi mitään suulle sulavampaa. Käveli katti siellä
salolla itsekseen, iski lihavan metsähiiren, iski toisenkin, maisteli
lintujen munia ja poikasia sekä katseli silmät raollaan kohden kuusten
latvoja, joissa oravat vihaisesti hänelle kahdella käpälällä oksaa
ravistivat ja tirskuen käskivät mennä pois. Miten olikaan, kissa tuli
Katilan autiotuvalle, katsoi kynnykseltä sisään ja naukaisi taloon
hyvän päivän. Jänis sieltä vauhkona kopeutui eteen, kysyi kuulumiset,
kysyi nimet ja sai hämmästyksekseen tietää, että tämä nyt oli kissa,
se, josta harakka oli hänelle kertonut. Mutta eihän kissi näyttänyt
Jussista vaaralliselta ja kun hänelle oli jo ehtinyt tulla ikävä siinä
yksin asuessaan hän ehdotti, että ruvettaisiin yhdessä taloa pitämään.
Ei ollut kissillä mitään sitä vastaan ja niin ruvettiin siinä elämään.

Mutta pian jänis huomasi, ettei kissistä ollut hänelle sanottavaa
apua talon hoidossa, kun oli yhtenään ja alituiseen omilla millä
lienee kyläretkillään. Oli kerran Jussi parhaillaan pihalla
hulikoita huuhtomassa, kun kissi tuli kotiin ja alkoi aivan sanan
puhumatta paneutua nurmikolle nukkumaan. Ei malttanut enää silloin
siivoluontoinen Jussi olla vaiti, vaan kysyi pilkaten kissalta:

    "Kylästäkös kyykkänä tulevi,
    Nahkasiima naapurista?"

Ei ollut katti kuulevinaankaan, makasi vain rentonaan ja tuskin
hiukkasen silmiään raotti. Se suututti Jussia. Uudelleen hän kysyi
vähän terävämmin:

    "Kalastakos katti nyt tulevi,
    Rannaltakos raippahäntä?"

Ei liikahtanutkaan kissi, rentonaan vain makasi eikä enää viitsinyt
Jussin kysymyksille silmiäänkään raottaa. Jo suuttui siitä Jussi ja
myrkyllisesti sähähti asuintoverilleen:

    "Söisi se kattikin kaloja,
    Vaan ei kastaisi kynsiänsä!"

Jo puraisi kissiin tämä vanha juoru hänen kalastusmatkastaan. Hän
vastasi halveksien olkapäänsä yli Jussille:

    "Kuule tuon puuppanan puheita,
    Nallinaaman nauskutusta!"

Ällistyneenä Jussi katsoa pöllötteli kissaa vasten naamaa, mutta tämä
nousi ylös, venytteli ensin molemmat etu- ja sitten takajalkansa,
haukotteli ja sanoi uudelleen: "Niin, niin,

    "Kuule tuon kuuppanan puheita,
    Pyyräsilmän pyyläystä!

"Kun haukkuu toista siitä, että tämä ahkerasti metsällä käy ja tavaraa
taloon hankkii! Jättäisit nuo hulikkasi siihen kuivamaan ja tulisit
mukaan metsälle, niin saisit parempia antimia!" Näin sanoi kissa, ja
kuinka olikaan, niin Jussi siitä innostui ja niin lähdettiin yhtenä
metsälle, tietä kahden kuljettiin.

Mennään aluksi polkua pilkin ja tullaan purolle, joka monia mutkia
tehden polvitteli niityn halki. "Miksi tuo puro lienee noin mutkainen?"
arveli siinä jänis, mutta kissa katsahti häneen halveksivasti ja sanoi:
"Oletpa sinä soma, kun et omia jälkiäsi tunne. Siksihän ovat kaikki
joet ja purot mutkaisia, että sinä olet ollut mittarina, mutkitellen
laukannut ja sinun jälkiisi sitten on tehty joet ja purot!" Jussi
pöllötteli ihmetellen, sillä hän ei ollut sattunut sitä kuulemaan,
mutta kissa vakuutti asian todeksi: sen oli kertonut itse Heikki Lämpsä
Ilmolan Niemiskylästä, joten sen sai kyllä uskoa. No, uskoihan Jussi,
kun kissa totisena vakuutti.

Kuljetaan siinä sitten yksissä edelleen, kun jussi taas muistaa
ajattelemattoman kerskailunsa voimistaan, sudesta ja karhusta, ja
tuumii kissalle: "Mikähän tulisi neuvoksi, jos sattuisi tähän karhu ja
uhkaisi syödä meidät?" Kissa vastasi yksikantaan ja tyynesti, ettei
hänellä ainakaan ole sellaisen mahdollisuuden varalle kuin yksi keino.
Tästäpä Jussilla taas riehahti vanha kehumaluonto ja hän kerskasi:
"Minulla olisi sata, olisi tuhatkin neuvoa, ihan koko pussillinen
juonia, jos niikseen tulisi!" – "Hyvä on", arveli kissa, "sittenpähän
sinulla ei ole mitään hätää, vaikka tulisi kaksikin karhua". – "Ei
ole", vahvisti Jussi uudelleen ja niin mentiin taas edelleen.

Sattui nyt karhu kävelemään omissa aikeissaan tietä myöten heitä
vastaan ja päätti napata Jussin paistikseen, kun ei ollut saanut
pitkään aikaan mitään tuoretta suuhunsa. Tultuaan lähemmäksi hän rupesi
varustautumaan, että olisi saanut äkkiä Jussin kiinni siepatuksi, mutta
tämän paha omatunto piti hänet varuillaan. Siinä samassa kun karhu
koetti hairaista häntä suuhunsa, hän hyppäsi pitkällä loikkauksella
syrjään; karhu tavoitti häntä ainoastaan hiukan takavilloista,
joita sai suunsa täyteen, mutta Jussi paineli metsään, että risut
rasahtelivat. Karhu yritti mennä perässä, mutta luopui pian turhasta
takaa-ajosta ja palasi takaisin katsomaan, minne se toinen outo elukka
hävisi, joka oli ollut Jussin seurassa. Sitä ei kuitenkaan näkynyt
ollenkaan, tiheästä kuusesta vain kuului vihainen marmatus. Ei joutanut
karhu sen enempää siinä näitä häiveröisiä otuksia vahtimaan, vaan
jatkoi leveästi matkaansa hiukan nolostuneena.

Aikaa myöten Jussi palaili pakomatkaltaan kissan luo ja niin lähdettiin
taas eteenpäin. Kissa hyrräili ivallisesti ja lauleskeli itsekseen:
"Sataneuvo saatiin, tuhatneuvo tyssättiin, pitkäsääri juosta saapi,
yksineuvo puuhun pääsi, pitää siinä paikkansa". Jussi oli nolona
kerskailuistaan eikä vastannut mitään kissan pilkkaan, ja niin mentiin
edelleen saalista hakemaan.

Sanoi siinä vihdoin Jussi, että mitä viljaa tässä nyt sitten
ensimmäiseksi haetaan? Kissa vastasi: "Minä otan sen viljan, mikä
ensimmäiseksi alkaa edessäni mataa". Jussi kummastui siitä kovin ja
kokemattomana metsämiehenä kysyi, käykö niitä kaikkia ottaminen. Kissa
luuli hänen tarkoittavan, uskaltaako niitä ottaa, ja vastasi puolestaan
uljaasti: "En minä koskaan pelkää, vaan otan vointini mukaan kaikki".

Olipa siinä sitten päästäjäinen tiellä poikkiteloin, jolloin Jussi
kysyi vähän arastellen, ottaako naapuri sen elävän. Mutta kissa
värähdytti viiksiään halveksivasti ja sanoi: "En minä huoli siitä,
se on niin vähäinen minun korjata". – "Ähää! Vieläkö ovat karvasi
kikkarassa?" vikisi siihen päästäjäinen pilkallisesti. Kissa yritti
tömähtää niskaan, mutta siinä samassa oli päästäjäinen kadonnut juuren
alle. "Mitä se sillä tarkoitti, että vieläkö ovat karvasi kikkarassa?"
kysyi Jussi kummastellen. "Ka mitä! Vanhoja päästäjäisten juoruja ja
juttuja tietenkin", vastasi kissa ja kertoili siinä kulkiessa.

"Kun päästäjäinen on niin perin vähäinen otus ja vielä kirottu, että
sen täytyy tielle kuolla, jos siihen joutuu, eivät kissat viitsi sitä
syödä. Tästä päästäjäiset ovat ruvenneet luulemaan, ettemme me kissat
uskalla sitä syödä, ja ovat keksineet jutun, jolla toisiaan huvittavat
ja jota kertoessaan yhä enemmän ylpistyvät. Olivat muka kerran kissa
ja päästäjäinen ruvenneet väkikapulan vetoon ja päästäjäinen oli jo
edeltäpäin kerskaillut voittavansa kissan. Kissa oli siihen silloin
vastannut: 'Et suinkaan sinä minua voita, kun olet noin pieni eikä
sinulla ole viiksiäkään suussasi; katsopas, kuinka pitkät virkakarvat
minulla on – kun minä oikein ne venytän, niin tulen syltä laajaksi.'
– 'Vhiuu!' oli siihen päästäjäinen viheltänyt halveksivasti ja
kerskannut: 'Tuo nyt ei ole mikään ihme siihen nähden, mikä siitä
tulee, kun minä rupean venyttämään häntääni!' Ja siinä rupeaakin
päästäjäinen muka samalla venyttämään häntäänsä, niin että siitä
paisuu kolmatta korttelia leveä kullekin taholle. Silloin kissa nauroi
ja sanoi: 'Eihän se pitkäksi tullutkaan, vaan leveni.' – 'Älä puhu
mitään!' koveni päästäjäinen, 'kunhan toisen kerran sen venytän,
niin et näekään, kuinka pitkä se on. Kuule, pidäpä tuosta häntäni
nenästä kiinni, niin lähden juoksemaan, joten venytetään se sillä
tavalla'. Kissa, joka päästäjäisten kertomuksen mukaan vielä siihen
aikaan oli hyvin tyhmä, teki kuten toinen käski, ja päästäjäinen
läksi juoksemaan. No mitäs! Päästäjäisen häntä katkesi ja jäi kissan
kynteen, mutta päästäjäinen juoksi vain juoksemistaan, kunnes oli
aivan näkymättömissä, josta sitten huusi kissalle: 'Vieläkö venytän?'
Kissa oli muka tyhmänä vastannut: 'Älä toki enää! Enhän minä saa
virkakarvojani noin pitkiksi, vaikka yksittäin niitä venyttäisin'.
– 'No miksi sitten rupeat kanssani veikkaan ja väkikapulan vetoon?'
ihmettelee silloin muka päästäjäinen, 'ymmärtänethän nyt, että jos minä
otan kapulasta kiinni, niin et sinä, kissa, mahda minulle siinäkään
mitään. Mutta kun et uskone, niin koetetaan'.

Tämä nyt on sellaista päästäjäisten mielijuttua omien miestensä
suurista töistä, jollaisia aina heikommat sepittelevät niistä
voitoista, joita muka ovat väkevämmistään saaneet, jollei voimalla,
niin viekkaudella. Niinpä nyt päästäjäiset kertovat, että heidän
miehensä meni ja löi kapulan seinään sekä käski kissaa vetämään. Kissa
vetää voimainsa takaa, ei saa kapulaa liikahtamaankaan ja ähisee: 'Mau
mau!' Päästäjäinen seinän vierestä kohta ärähtää: 'No, mitä sinä nyt
muita avuksi huudat, yksinhän minäkin täällä olen!' – 'Enhän minä apua
huuda', närkästyi siitä kissakin, 'sanoin vain, että tule näkösälle!'
– 'Voi mies parka, mitä sinä nyt puhut!' säälitteli muka kissaa
silloin päästäjäinen, jos nyt tulen sinne näkösälle, niin vien sinut
järveen'. – 'No tulehan nyt kuitenkin', puhuu kissa, 'niin koetetaan
voimia toisella tavalla'. Äkkiä päästäjäinen sieltä seinän varjosta
töytää kissan korville, jolloin tämä säikähtää ja lähtee juoksemaan
pakoon. Juoksee, juoksee, eikä katso säikähdyksissään eteensä, vaan
putoaa kaivoon, päästäjäinen yhä niskassa teutaroimassa. 'Katso nyt!'
ärjäisi päästäjäinen, 'enkö sanonut sinulle äsken, että vien sinut
järveen! Minähän täältä kyllä ylös pääsen, mutta kuinka sinun käy?'
– 'No, onhan ne minullakin pitkät kynnet, joilla voin nousta ylös',
koetti nyt muka kissa sanoa, ja niin he lähtivät kiipeämään ylöspäin,
toinen toista nurkkaa. Kun päästäjäinen tällöin näki, että pääsee
todellakin kissa pois kaivosta, niin hän muka silloin hypätä kapsautti
kissan kynsille, jolloin tämä hätääntyneenä pudota molskahti jälleen
takaisin kaivoon. Itse hän kaivon reunalle päästyään kerskaili olevansa
aivan kuiva ja kyseli kissalta, joka uudelleen nurkkaa myöten kapusi
ylös, miten tämä aikoi saada turkkinsa kuivaksi. Ei osannut kissa
siihen mitään vastata, jolloin päästäjäinen muka säälivästi kerskasi:
'No tule tänne, niin minä kuivaan takkisi!' ja lähti viemään kissaa
mukanaan. Menivät pirttiin, jossa uunissa paloi valkea. Kissa päristeli
vettä karvoistaan ja arveli: 'Jos voisitkin minut kuivata, niin ihan
palkinnon antaisin!' – 'Kyllä se käy päinsä!' oli muka päästäjäinen
kehunut ja sanonut uunia osoittaen: 'Tuolla on kirkas valo, hyppää
sinne, niin kyllä takkisi kuivaa!' Ja päästäjäiset kuvittelevat kissan
niin tyhmäksi, että kertovat hänen hypänneen palavaan uuniin, jossa
karvat paloivat kikkaraan, ennenkuin ehti pois pyörähtää. Sillä se
nyt tuo äskeinen peijakas minulle huuti, että vieläkö ovat karvat
kikkarassa.

Tällaisella kissojen pilkkaamisella ja solvaamisella päästäjäisten
kansa itseään huvittelee ja kun he tätä kertovat toisilleen, kukin
valehdellen lisää minkä jaksaa, he uskovat lopuksi jutun aivan kokonaan
ja halveksivat kissaa mahdottomasti. Mutta kissapa halveksii heitä
niin, ettei edes viitsi syödä päästäjäistä, ja sekös heitä vasta
harmittaa".

Näin kissa kertoi Jussille heidän siinä kulkiessaan ja Jussi kuunteli
korvat hörössä ja silmät ihmetyksestä entistä pyöreämpinä, mutta
kissa oli kaksimielisen näköinen, nauraen mielessään Jussin tyhmällä
ulkomuodolla. Mennään siinä vähän matkaa, niin jo tuli eteen hiiri.
Nähtyään sen kissa kehoitti: "No Jussi, ota tuosta tuo elävä!" – "En
minä sitä kiinni saa, kovin se on vikevä jaloiltaan, vaikka on niin
pieni. Saanetko sinäkään!" – "Eipä tiedä", sanoi kissa, "annahan kun
tässä pyssyni siivoan, niin ehkä se tulee otetuksi". Sitten kissa
nuolaisi käpäliänsä, pesaista hotaisi silmiänsä ja kehoitti Jussia
pitämään silmällä, minne päin hiiri oli mennyt, ja lähti hiipimään
perässä. "Ahaa, vai tuolla keinollako se nyt otetaan?" ihmetteli
Jussi. "Niin, tällähän se otto ensin alkuun pannaan, mutta katsohan
nyt tarkasti, kun minä ammun". Ja sitten hetken perästä kissa kokosi
jalat alleen ja iskeä tupsasi hiiren niskaan, sai sen kynteensä ja
kysyi Jussilta: "Näkyikö ruudin savua?" – "Ei tässä tunnu ruutia,
ei savua eikä muuta pahaa väkyä", vastasi Jussi ihmeissään ja kysyi:
"Sinullako sitten on oikein pyssy, jolla sinä ammut?" – "Onhan ne
tullut hankituksi, kiväärit, pistoolit, rihlapyssyt ja ruutisarvet",
sanoi siihen kissa välinpitämättömästi.

Uteliaasti Jussi nyt tiedusteli, millä tavalla kissan hankkima vilja
keitettäisiin. "Vielä tämä tässä keittää, eikö paistaa!" murahti kissa
halveksivasti, "tämähän on hipleä tältään syödä". Mutta Jussi sanoi
siihen inhoten, ettei se ole siltään ainakaan hänen syötävänsä. "No
jo nyt jotakin", tuumi siihen kissa, puraisi hiireltä pään rikki ja
opetti Jussia: "Kaikki metsän elävä, mikä saadaan metsällä käytäessä,
on syötävä päästä pitäen". Ja niin kissa söi hiiren hyvällä maulla
kokonaan, jättäen vain suolet ja mahan. Kun Jussi kysyi, miksi hän ne
jätti syömättä, kissa vastasi oppineensa puhtaalle lihalle.

"Niin", sanoi kissa, "näin minä metsällä käyn. Läksimme kerran koiran
kanssa metsälle ja koira kerskaili, etten minä muka pidä hänelle
ollenkaan; jos minä olen sukkela, niin hänpä on vahva ja kaikista
ripein, jolla vainu nokassa vetää saalista kohti. Siihen minä arvelin
vain, että jos hyvinkin lienet rivakka juoksulle ja saattaneepa kyllä
olla nokkasi hyvä, mutta jos turhia haukahtelet, niin parasta on
ottaa evästä kotoa. Minulla taas ei ole muuta kerskaamista kuin että
kuulo on hyvä, näkö tarkka ja kynsi terävä, niin että jos mitä kuulen
lahokannosta tahi kiven alta ja sen kynteen saan, niin siinä se pysyy.
Koira siihen vain sanoi, että mitäpä tuolla eväällä tehtäneen, eläähän
siellä sen päivänsä ja jos kova hätä tulee, niin otetaan naapurista.
Minä kyllä huomautin, etteihän salolla, jos sinne uuvutaan, mitään
naapuria ole, mutta koira vain yhä enemmän ylvästyi, etteihän tuota
toki niin tyhjänä pysyttäne, ettei eväskontitta toimeen tulla. Ja niin
lähdettiin.

Metsästettiin siinä se aamupäivä ja koira koetti ajamalla ottaa
metsänviljaa, mutta eihän se sitä saanut. Tuli sitten syönnin aika,
mutta eipä ollutkaan mitä syödä koiralla – minä sieltä olin otellut
hiiriä kynteeni kosolta ja syönyt. Koira hoputteli kotiin lähtemään,
kun oli ruoan aika, mutta minä sanoin vain: 'Ei tässä nyt ole nälkä,
minä söin äsken vahvasti'. Koira tiedusteli, mitä olin syönyt.
'Hiiriäpä tietenkin!' – 'Anna minullekin!' – 'Ota itse!' Koira siitä
saikin hiiren näkyviinsä ja ajaa suhkaisi sitä, mutta se meni komoon.
Koira rupesi penkomaan sitä puolta, josta se meni sisään, mutta minä
pistäysin toiselle puolelle, jonne pian hiiri tuli. Ei muuta kuin
pistin kourani taas ja siinä oli hiiri minulla kynnessä. 'Katsoppas
nyt, kuka tämän sai!' sanoin koiralle ja rupesin syömään saalistani,
mutta silloin se veitikka suuttui ja rupesi riitelemään. Sanoi, että
minulla on hänen veitsensä ja että minä varkain syön hänen saaliitaan;
hän ei ole saanut syödä koko päivänä, vaikka sanovat koiralla veitsen
olevan. Minä vain siihen vastaan huomautin, ettei tässä ole toki veistä
tarvittukaan, enkähän minä kaikkia saaliitani huutaen ajele niinkuin
eräät toiset, jotka kyllä ovat valmiit ilman evästä metsään lähtemään,
mutta siellä jo toisilta nälkäänsä hiiriä kerjäävät. Enempää en ehtinyt
sanoa, kun koira jo ryntäsi niskaani, niin että hädin tuskin ehdin
hiiri suussani holpaista puuhun. Kerkesin kuitenkin ja sanoin puusta
nolostuneelle koiralle: 'Kumpikin on täällä, sekä saalis että minä!'
Koira luikki häpeissään tiehensä.

Mutta vähän matkan päässä se sai nenäänsä jäniksen jäljet ja lähti
niitä haukkuen seuraamaan. Jänis ei ollut kaukana, vaan laukkasi aivan
koiran edessä ihan minun puutani kohti. Ajattelin silloin, että nytpä
näytän koiralle, kuka tässä oikea metsämies on, siivosin ja latasin
pyssyni ja olin varuillani. Juuri kun jänis oli puun alla, puulausin
sille selkään ja väänsin niskat poikki, niin että siinä oli koiran
tullessa komea saalis meillä edessä. 'Näetkös nyt', sanoin koiralle,
'enkö pitänyt puoliani metsällä? Sinä luulit kaikki voittavasi
voimallasi, mutta eikö oppi työtä tee?' Koiran täytyi myöntää ja hän
söi vatsansa täyteen jäniksestä, kehuen hyvää olevan. Ja oivallistahan
se onkin jäniksen paisti".

Tämän sanoessaan kissa oli hyvin pahaenteisen näköinen ja katseli
Jussia niin, että tätä ihan pöyristytti. "Niin niin, Jussi kulta",
sanoi kissa, "tässä tuntuu rupeavan kovasti hiukaamaan, sillä kauanko
miehen vatsassa yhden hiiren jälki tuntuu, joten on parasta, että
sinä vuorostasi rupeat tähän syömistä puuhaamaan". – "Mielelläni",
sai Jussi sanotuksi ja vei ankaran asuintoverinsa haavikkoon. "Tästä
minä otan leipäjauhoja", hän sanoi kissalle, alkoi itse jälttää haavan
kuorta ja sitä purra vepitti. "Sinä teet vahinkoa puille", moitti
kissa häntä siitä, mutta Jussi koki puolustautua. "Vaikka otankin
kuoren", hän sanoi, "niin olen silti hyväntahtoinen: se puu kun kuivaa,
niin siitä tulee hyvää keittopuuta vaimoväelle". Ja sitten Jussi
kiltisti kehoitti kissaa syömään haavan kuorta kuten hänkin, sanoen
että hänellä on siinä puuttumattoman leivän aine, mutta kissa vain
murahteli ja marmatteli yhä kiukkuisemmin. "Haavan kuorta!" hän sanoi,
"se, jolla on neljännen utaren osa lehmän annista, kuten minulla, ei
ikinä syö haavankuorta, mutta sinähän et saa lehmän antia milloinkaan,
tuollainen". – "Enhän minä saakaan", koki Jussi arasti siihen
selitellä, silmät ja korvat pystyssä, "mutta kyllä minulla silti,
kuten sanottu, on puuttumaton leipäaine. Kesällä minä saan kylväneen
ja kyntäneen ohrahalmeesta ottaa osan päältä ja talvella minun on
leipäjauho tuulen heiluteltavana: tuuli kun näitä jäätyneitä haapoja
heiluttaa, niin ne kilajavat ja kalajavat, ja niin minä tiedän mennä
sinne, niissä niitä on". – "Älä älä, Jussi rukka, kerskaile sillä
ohrahalmeellasi", varoitti kissa, "sillä olen siihen minäkin osamies".
Ja tarkastellen Jussia pahaenteisesti sekä kiroillen hännällänsä kissa
jatkoi: "Siihen jos halmeeseen tulee semmoinen vihollinen, että se
alkaa sitä liiemmäksi syödä, niin minä saan kyntäneen ja kylväneen
puolesta sen tappaa!"

Äkkiä silloin Jussin suu lakkasi vepittämästä. Hän hyppäsi kissasta
turvallisen välimatkan päähän ja sanoi: "Pois minä matkastasi eroan,
sillä sinä taidatkin olla minulle vihamies!" Ja kauhuissaan hän läksi
laukkaamaan takaisin kotiinsa autiotuvalle. Mutta siitä päivin kissa
tuli niin topakaksi, että missä vain jäniksen kiinni saa, siinä tarraa
niskasta kiinni kahdella kouralla ja tappaa, pään musertaa ja syö,
mutta mahan heittää siltaan.

Mitä kissa kerskasi osuudestansa lehmän antiin, on totta. Oli näet
aikojen alussa lehmällä yhtä monta udarta kuin sialla, mahan alus
aivan täynnä, ja kissa sekä koira olivat oppineet maidolle ja kävivät
lehmää imemässä. Mutta akka oli päinvastoin tästä udarten paljoudesta
suutuksissaan, kun oli paljon vaivaa niiden kaikkien lypsämisessä, ja
parkui, etteivät astiat riitä tuollaiselle maidon määrälle. Jopahan
kerran äityi aivan vihan vimmaan ja rupesi utaria pois leikkaamaan ja
tuleen kantamaan, "Älä minun osaani!" pyysivät sekä koira että kissa,
mutta ei akka totellut, vaan kantoi utaret tuleen. Silloin koira ja
kissa töytäsivät niitä sieltä pois ottamaan ja kumpainenkin sai kaksi,
josta sitten annettiin koiralle oikeus toiseen ja kissalle neljänteen
utareen. Niin ovat koiran ja kissan neuvokkuuden vuoksi muutkin maitoa
saaneet, sillä ilman heitä olisi tuo hullu akka saanut kaikki utaret
poltetuksi.

28.

KUN KISSASTA KARHU KASVAA, VARO SILLOIN SILMIÄSI.

    Siinä kohta kourihinsa
    Kaappasi käpälihinsä,
    Tappoi hiiren hirveästi
    Ja kaotti kauheasti.

Ennenkuin seurataan etemmäksi Jussin retken vaiheita, on vihdoinkin
annettava tarkempia tietoja hiirestä ja hänen väestään, koskapa hänestä
on jo aikaisemmin mainittu ja koska hänellä on kissan elämässä niin
suuri merkitys.

Ennen on kerrottu, että hiiri on pahan luoma ja että luoja loi kissan
sille koppariksi. Aloittelee hiiri elantoansa sitten, rakentaa
itselleen talon ja joutuu sammakon naapuriksi. Tutustutaan siinä
naapurukset, käydään toisissaan ja ystävinä eletään, kunnes kerta
tuli nälkä ja kova aika kummallekin. Täytyi lähteä ruoan hankintaan.
Molemmilla oli melkoinen pyyntionni, sillä sammakko löysi pienen lieron
ja hiiri talon multapenkistä kuolleen russakan. Touhuissaan nyt äijät
veivät saaliinsa kotiin ja syöttivät sen pojilleen. Mutta paljonko
nyt kuolleesta russakasta ruoaksi on! Nälkäisenä hiiri ajatteli, että
ehkäpä sammakko antaisi hänelle omastaan lisää, ja meni sammakon
talolle. Täällä isäntä parhaillaan syötti poikiansa, joita oli niin
paljon, että ihan kuhisemalla. Ahneesti hiiri nyt katseli äärestä
ja arveli mielessään, että on sammakolla poikia, vaikka toiselle
syötettäväksi. Tottapa hiiri oli niin nälkäisen näköinen, koska
sammakko älysi hänen ajatuksensa ja vihaisesti ärjäisi: "Mitä sinä
minun pesälleni tulet! Syöt vielä kaikki minun poikani". – "Enhän minä
söisi niitä", puolustelihe hiiri, "jos heitä nyt vähän maistaisinkin!"
Sammakko ryntäsi silloin vieraansa niskaan ja siinä syntyi semmoinen
tappelu, että se nyt oli vallan hirveätä. Ja sammakko oli oikeassa,
sillä jos hän olisi antanut hiiren edes maistaa poikiaan, niin kyllä
tämä pian olisi makuun päästyään niistä kaikista selvän tehnyt.

Saatiin sitten kuitenkin naapurirauha jälleen solmituksi, vaikka
molempain sappi kiehui aika tavalla. Katsellessaan sammakon elämää
hiiri sanoi eräänä päivänä: "Miksi asut vedessä ja mitä siellä teet?
Parempihan toki on maalla olla". Sammakolla juolahti silloin koston
tuuma mieleen ja hän vastasi kehuen: "Ei veikkonen! Parempi minun
olentoni vedessä on kuin sinun maalla. Kunpa tulisit kerta sinäkin
veteen, niin näkisit, kuinka siellä on hyvä olla. Kyllähän maalla olo
tunnetaan". Silloin hiiri tuli todellakin uteliaaksi ja pyysi: "No, vie
minutkin veteen, että saan koettaa, miten siellä eletään". Sammakko
oli heti valmis ja neuvoi; "Laitahan lanka jalkaasi, että sidotaan
sinut sillä minun kinttuuni". Hiiri teki käskyn mukaan ja niin mentiin
yhdessä lammikkoon. Sammakko sukelsi ja rupesi vetämään hiirtä veden
alle; hädissään tämä siinä pinnalla uiskenteli ja pyöriskeli. Tuonpa
näki ilmassa kiitelevä teräväsilmäinen haukka, tuikaisi alas ja otti
hiiren kynteensä, jolloin sammakollakin tuli lähtö yläilmoihin. Niin
saivat sammakon kostonhimon vuoksi naapurukset surkeasti surmansa.

Kun hiiren lapsia rupesi nyt ankarasti köyhyys ja nälkä ahdistamaan,
arveli vanhin poika, jolle isännän arvo periytyi, että kyllä tässä
täytyy jotakin tointa ruveta pitämään. Mitäpä muuta kuin hän avasi
räätälinliikkeen ruveten tekemään kansalle kaikkea vaatepartta, mitä
se suinkin tarvitsi. Liike kävi hyvin ja puute oli kaukana. Mutta
eräänä päivänä ilmestyi työhuoneen ovelle kissa, joka hiiren silmillä
katsottuna on kauhistuttavan suuri peto. Vavisten kysyi nyt pikku
räätäli, mitä asiaa isolla isännällä olisi. "Tulin takkia teettämään
mestarilla", vastasi kissa harvakseen, uteliaana katsellen hiirtä, joka
istui pöydällään jalat ristissä allansa ja ompeli, että suihke kävi.
"Ka, mikäpä siinä, tehdään vain herralle takki!" sanoi hiiri, tempasi
mittanauhan ja rupesi ottamaan kissasta takin mittaa, luvaten suorittaa
työn joutuin ja hyvin.

Mutta eihän hiiri parka ollut ennen kissan kokoiselle eläimelle mitään
ommellut ja niin hän leikkasi kankaan pilalle eikä saanut siitä takkia
syntymään. Kun kissa tuli sitä noutamaan, täytyi hiiren ilmoittaa,
ettei siitä takkia tullutkaan. "No mikä siitä tuli?" kysyi nyt kissa
hiukan karmeasti. Hädissään hiiri valehteli: "Housut". Kissa tyytyi
siihen, koska hän sattui tarvitsemaan housujakin, ja poistui odottamaan
niiden valmistumista.

Mutta jos oli takkia vaikea tehdä, niin housut ne vasta konstikkaat
olivat. Kun kissa tuli niitä noutamaan, täytyi hiiren taas hädissään
tunnustaa: "Ei niistä housuja tullut". – "No mikä niistä tuli?" –
"Liivit". Kissa tyytyi vielä kuitenkin ja meni pois odottelemaan
liiviensä valmistumista.

Hiiri parka oli kuitenkin silponut ja leikellyt kankaan niin pahasti
pilalle, ettei siitä syntynyt liivejäkään. "Ei siitä liivejä
tullutkaan", hän selitti kissalle. "No mikä siitä tuli?" – "Lakki".
Kissa marahti pahasti, mutta piti vielä suunsa kiinni.

Nyt oli hiiri päivissä. Hikipäissään hän koetti sommitella kankaan
tilkuista lakkia, mutta turhaan. "Ei siitä lakkia tullutkaan", hän
hätäili kissalle, joka vaativana oli ilmestynyt oven suuhun odottamaan.
"No mikä siitä tuli?" – "Tuppi".

Koska kissa oli juuri saanut itselleen uudet ampumavehkeet ja sapelit,
hän arveli tuppeakin tarvitsevansa ja tyytyi, mutta kun hiiri hänelle
seuraavalla kerralla selitti, ettei siitä tuppea tullutkaan, vaan
tuluspussi, hänen kärsivällisyytensä loppui. Hän puulasi sanaa
sanomatta räätäli paran niskaan ja söi hänet nahkoineen karvoineen
surkeasti. Siihen loppui hiiren räätälinliike, kun itse mestari ja
omistaja täten menetti henkensä.

Asema kävi nyt hiiren talossa sangen arveluttavaksi, kun ei tahtonut
syömistä riittää. Ei auttanut muu kuin lähteä kylälle katselemaan,
aukenisiko sieltä neuvo eteen. Oli silloin Maaria matala muori lypsänyt
lehmänsä ja siivilöinyt maitonsa hulikkaan, jonka oli pannut penkille
maitohuoneeseen. Saapui siihen hiiri veljensä ja sisarensa kanssa
ja nyt he joivat ja sotkivat maidon kokonaan, kunnes hulikka kaatui
suurella ryminällä. Pahan omantunnon vaivaamana hiiri silloin lähti
pakoon.

Eipä sattunut nyt sen paremmin kuin että itse kissa tuli pakolaisia
vastaan ja tiedusti yrmeästi, mistä hiiri rukka oli hiihtämässä. Hiiri
silloin vilpittömästi kertoi, mitä oli tapahtunut, kuinka

    "meni veikko, joi vähäisen,
    meni sinkku, puolet lappoi,
    menin mie ja kaikki kaadoin".

Sellaista pahaa hän oli laatinut ja katui sitä katkerasti. Asian
kuultuaan kissa hirveästi julmistui, tavoitti pakolaiset kiinni ja
ripusti heidät kaikki hirteen. Siinä eivät auttaneet sulavimmatkaan
rukoukset. Koetti hiiri kyllä parastansa sanoen: "Sinulla on silmät
kuin taivaan tähdet, korvat kuin hopeat, käpälät kuin muurimiehellä ja
häntä kuin kirkontorni", mutta kissa vain murahti: "Älä puhu joutavia!"
ja veti hirteen. Sitten hän nylki hiiriltä nahat ja möi ne suuresta
summasta, jolla osti itselleen hiirenkarvaisen oriin ajellakseen.

Hiiren ja kissan välit huononivat tämän jälkeen yhä enemmän, niin että
hiiri viimein häätyi pakenemaan perheineen metsään, jonne mättähäiselle
poloinen rakensi itselleen kotasen. Mutta osasihan kissa sinnekin. Kun
hiiri rukka kerran oli lähettänyt poikansa halkometsään pieni kelkkanen
perässä ja pieni kirves kelkkasessa, osui kissa tulemaan vastaan, ja
vaikka hiiri olisi kuinka koettanut sievällä puheella tuota yrmyriä
rauhoittaa, niin turhaa kaikki. Siihen loppui sen hiiren virsi. Sitten
kissa osui hiiren kotasellekin, jossa tuo pienoinen perehinensä asui,
kolkutti ylpeästi ovelle ja ärjäisi: "Anna hiiri tyttöäsi!" Kun hiiri
säikähtyneenä tiedusteli, miksi nyt itse iso isäntä hänen tytärtänsä
vaatii, vastasi kissa: "Rinnallani istujaksi, kanssani kasuajaksi".
Hiiri parka epäili kovin kissan aikomuksia ja koetti selittää, ettei
hänen tyttärensä toki sovi kissan puolisoksi, koska se on yhtä musta
kuin hän, emokin, on. Kissa ei kuitenkaan estelyistä välittänyt,
ravisteli vain röyhkeästi kotasen ovea ja sanoi: "Minun metonen
mielestäni, sima, maito silmistäni!" Surren täytyi silloin hiiren
antaa tyttärensä tuolle hirveälle kosijalle ja tiettyhän se on, kuinka
siinä kävi: katti, se kosio kaunis, pian hirtti hiiren lapsen, surmasi
hyvänsukuisen!

Kauhea pelko valtasi nyt koko hiirien kansan, kun kissan hirmutöillä
ei enää ollut rajaa. He kokoontuivat kaikin neuvottelemaan, mitä sille
oikein olisi tehtävä. Lopuksi joku huomasi: "Ostetaan kello ja pannaan
se sen kaulaan, niin kuullaan aina, kun se tulee!" Se oli kaikista hyvä
neuvo, he kokosivat rahaa ja ostivat oikein sievän ja näppärän kellon.
Mutta silloin nousi kiivas kiista siitä, kuka menee ripustamaan kellon
paikalleen, ja pian huomattiin, ettei niin rohkeata sankaria löytynyt
koko hiirikansasta. Kaduttiin siinä jo, että oli tuhlattu ainoat
rahapennit kellon ostoon, jolla ei nyt kuitenkaan mitään tehty, kunnes
hyvä haltia osti sen heiltä ja lahjoitti kukkasille. Siitä asti ovat
mäet olleet täynnä "kissankelloja".

Auttamattomasti oli täten hiirikansa joutunut kissan orjuuteen,
eivätkä sen sukulaisistakaan uskaltaneet muut kissalle röyhkeillä kuin
rotta. Kissa kun kokosi hiiriä pankolleen ja pani nukkumaan, niin
rotta tuli ja söi ne. Kerta kuitenkin kissa havahtui, näki, että nyt
on rotta hänen hiiripankollansa, ja lähti tavoittamaan sitä kiinni.
Tämäpä vain pelkäämättä isoitteli kissalle: "Minä saan juosta paksuin
vatsoin edellä, kun sinä raukka saat tulla hoikin vatsoin perässä!" –
"Odotahan!" sähisi kissa, "kyllä vielä sinut kiinni saan, ja silloin
saat maksaa siitä, että söit saaliini!" – "Et sinä minua kiinni saa",
nauroi rotta, "minulla on hoikat ja pikkuiset jalat, joilla astun
tiheästi, mutta sinä isoillasi astut harvaan". Ja tätä puhuessaan ja
pilkatessaan rotta juosta pyryytti edellä, kissan tullessa perässä,
kunnes rotta samalla pyörähti ahtaaseen reikään ja sanoi: "Tule nyt
ottamaan kiinni, jos mahdut". Kissa sydämistyi tästä niin, että siitä
päivin aina reikien edessä rottia ja hiiriä vahtii.

Mutta sepä siitä, sillä nyt on katsottava, kuinka jänikselle sitten
kävi.

29.

PITKÄ ON PAHA METSÄSSÄ.

    Pukkipa kipokaponen,
    Jo teki tihua työtä,
    Rupesi rumille töille,
    Painui töille törkehille.

Kauhuissaan Jussi laukkaa takaisin asunnolleen Katilan autiotuvalle.
Suoraa päätä hän töytää pihalle ja siitä tupaan, jonne lyykähtää
peräpenkille. Mutta siinä hän uudelleen säikähtää: hämärän tuvan ovelle
kohoaa hänen eteensä hirmuinen olento, päässä kaksi pitkää sarvea,
leuan alla pitkä parta ja muuten hallava ja villava. Konsa näkee
Jussin, niin heti prähähtää kolkolla äänellä ja nousee takajaloilleen
– ei ehtinyt Jussi enempää katsomaan, vaan läksi uudelleen mennä
puikkimaan kuin henkensä edestä.

Ei tiennyt Jussi rukka, etteihän se prähähtäjä mikään sen kauheampi
peto ollut kuin Kääpälän vanha pukki, joka uudelleen oli pistäytynyt
tänne autiotuvalle, kun oli kerran sinne tien oppinut. Ja oikeastaan
hän oli nyt täällä pakoretkellä, kun oli suututtanut Kääpälän vaarin,
joka oli uhannut hänet tappaa. Asia oli seuraava.

Oli pukki siinä laihana kävellä köpitellyt pihamaalla, niin oli
vaari tuskautunut ja sanonut tyttärelleen, että vie tuo pukki tuosta
paremmille laitumille ja katso, että syö hyvin, kun on niin laiha ja
surkea. No, olihan tyttö vienyt ja hyvin oli paimentanut, hyvillä
laitumilla kuljettanut, kunnes ajoi illalla kotiin. Siellä on jo vaari
portilla ja kysyy: "Söitkö, vuohi rukka, tänäpänä ja joitko, vuohi
rukka, tänäpänä?" Pukki, joka oli luonnoltaan hiukan leikkisä, vastata
hivautti ylimielisesti: "Söin: kun lehdikköön juoksin, niin siitä
sarasen tapasin, joen poikki kun hyppäsin, ka siitä vettä ryyppäsin".
Äijä tästä suuttui tyttärelleen kovasti, kun muka niin huonosti oli
paimentanut, ja ajoi hänet tiehensä.

Sydäntyneenä vaari seuraavana päivänä työnsi akkansa paimeneen ja
varoitti hyville laitumille viemään. Akka tekee työtä käskettyä,
syöttää, juottaa pukkia hyvin, ja saattaa hänet illalla turvallisesti
kotiin. Mutta taas pukki ilkeyksissään vaarille vastaa tämän
kysymykseen: "Söin: kun lehdikköön juoksin, niin siitä sarasen tapasin,
joen poikki kun hyppäsin, ka siitä vettä ryyppäsin". Äijä silloin
sydäntyy yhä enemmän ja ajaa akkansa sen tien perään, kun oli hänen
pukkiansa niin huonosti paimentanut, ja lupasi itse lähteä seuraavana
päivänä paimeneen, että kerrankin tulisi pukki kunnollisesti syötetyksi.

Niinpä ukko lähti itse seuraavana päivänä pukkia laitumille
saattelemaan ja paimensi hänet niin hyvin, ettei paremmasta apua.
Illalla kun sitten kotiin saatteli, niin kiirehti itse portille
edeltäpäin pukilta kysymään, miten oli ollut laidun hyvä. Ei pukki
malttanut nytkään, vaan entiseen tapaan valehteli: "Söin: kun
lehdikköön juoksin, niin siitä sarasen tapasin, joen poikki kun
hyppäsin, ka siitä vettä ryyppäsin". – "Ahaa, vai sellainen otus sinä
oletkin!" ärjäisi tähän vaari, köytti pukin niininuoralla aitaan kiinni
ja rupesi veitsellään kaulaa leikkaamaan. Mutta kovin oli äijän veitsi
tylsä, ei sen terä vienyt: silloin ukko lähti kiireesti juoksemaan
pajaan, sen vielä siinä samassa terottaakseen. Mutta sillä aikaa kun
hän kikli ja kikli pajassa, pukki puri niiniköyden poikki ja läksi
mennä huristamaan salolle pakoon mokomaa vihaista vaaria.

Pukki juoksi juoksemistaan, kunnes aivan väsyi ja hengästyi. Onneksi
oli siinä ääressä kirkas lähde ja siitä hän joi pitkät siemaukset.
Nähtyään sitten kuvansa veden pinnasta, suuret sarvensa, mulkosilmänsä
ja pitkän partansa, hänen rohkeutensa nousi ja hän ärjäisi: "En pelkää,
vaikka tulisi kuusi sutta!" Mutta siinä paha, missä mainitaan: kun hän
käännähti, seisoi hukka hänen takanaan. "Vai et pelkää", sanoi hukka
miettiväisesti, nuoleskellen huuliaan, "sehän hyvä on – mitäpä minussa
on pelkäämistä!" – "Voi, hyvä hukka!" ratkesi nyt pukki puhumaan
aivan toisella äänellä, "etkö näe, että olen aivan humalassa! Mitä
juopuneen puheista ja kerskailuista on taikaa. Anna nyt tämä kerta
vielä anteeksi, niin en vasta suulla suurentele!" – "Niin", sanoi
hukka, joka tarkoin muisti oman juopottelunsa Merkin kanssa eikä ollut
pahoin nälkäinen, "niitä olut tekee, joista ei kalja tiedäkään. Olkoon
menneeksi". Ja pukki lähti kauhuissaan laukkaamaan, kunnes päätyi
Katilan autiotuvalle.

Jänö nyt juoksi juoksemistaan, kunnes ei enää jaksanut, vaan istuutui
koivun juurelle surkeasti itkemään. Tulee siihen kontio, matkaa
sivuitse ja kysyy: "Mitä itket, mitä murehdit?" – "Itken", vastasi
jänö, "murehdin sitä, että mikä lienee moinen peto tullut pirttiini
– sarvet on suuret, itse on leveä, ja kun prähähti pahalla äänellä,
niin siitä pelästyin ja pakoon suohkahdime". – "No johan nyt jotakin",
ihmetteli karhu, "mikähän se sellainen elukka mahtanee olla? Lähdetään,
niin kyllä ajan sen sieltä pois?" Mennään siinä yksissä, tullaan
kynnykselle ja avataan uksi – siinä samassa pukki taas prähähtää
pahalla äänellä ja nousee seisomaan. Eipä kestänyt kontionkaan sisu
sitä näkyä ja ääntä, vaan pakoon lähti ukko puikkimaan, niin että
häntävillat hulmusivat. Jänö päätyi taas koivun juurelle surkeuttansa
itkemään.

Tulee siinä sitten hukka, matkailee omia teitänsä, näkee jänön ja
kysyy, mitä nyt Jussi niin kovasti murehtii. Tämä kertoo asian, jolloin
hukka tarjoutuu ajamaan pois pirtistä mokoman kummituksen. Mutta jänö
vastaa: "Ei sinussa liene ajajaa, kun jo kontiokin yritti, mutta ei
saanut". Lähdetään kuitenkin ja tullaan kynnykselle, mutta pakoonhan
siitä oli lähteminen, kun pukki pimeän pirtin peräpenkiltä oikein
pahalla äänellä prähähti ja partaansa pudisteli. Taas jänölle itku ja
valitus koivun juurella työksi.

Tulee silloin peura, itsekseen astua narskuttelee koivun juurelle ja
tiedustaa, mitä jänö rukka niin itkee ja murehtii. Saatuaan tietää
moisen asian peura innostuu ja tarjoutuu ajamaan pedon pois. Silloin
Jussia jo naurattaa ja hän vastaa: "Ei sinussa ole ajajaa, sinähän
olet vielä arempi kuin minä!" – "Pois minä sen ajan!" kerskailee
peura, "minä sitä sarviloilla pistelen, niin että kyljet tulevat reikiä
täyteen". No, mennään siitä sitten. Uksi avataan, mutta kun pukki
taas prähähti peräpenkiltä pahasti ja sarviaan keikautti, niin äkkiä
menivät siitä sekä peura että jänis lipettiin. Kauas pois laukkaa nyt
jänis, ihan Immilän aidan taakse saakka, ja siihen istuutuu taas itkeä
tuhertamaan.

Sattuu siinä silloin Immilän iso ja ylpeä kukko eukkoineen aidan
taakse, kuulee Jussin itkun ja valituksen ja kysyy häneltä, mitä hän
siinä nyt niin itkee ja murehtii. Kertoo silloin jänis asian, että
mikä lienee moinen peto tullut hänen pirttiinsä – sarvet on suuret
ja itse leveä, prähähti vielä pahalla äänellä, että pakoon täytyi
siitä suohkahtaa. Kummastelee nyt asiaa kukko, että mikä on tosiaankin
sellainen peto, "olisikohan ollut peura vai mikä?" – "Ehei ole peura!"
vastaa jänis, "suora- oli sarvinen, villainen, suuri". Jo nousi silloin
kukolla kova luonto päälle ja hän ärjäisi: "Läkkä, minä ajan sen sieltä
pirtistä pois!" Jussi siihen päästi pitkän naurun ja sanoi kukolle:
"Eihän sinusta, veikkonen, ole ajajaksi! Johan siellä ollaan käyty
kontiot, hukat ja peurat, eikä ole saatu pois!" Mutta Immilän iso kukko
siitä vain tulistuu, nostelee siipiänsä, heiluttelee helttojansa ja
todistaa: "Mutta minä sen sittenkin ajan pois, vaikka tässä pienetkin
ollaan!" Eikä muuta kuin lähtee mennä vouhottamaan Katilan autiotupaa
kohti, niin että Jussilla on täysi työ perässä pysyessä.

Tullaan siitä sitten perille ja avataan uksi. Siinäpä kun kukko silloin
kohti tuvan lakea kiljaisi ja heilautti siipiään, niin paikalla karkasi
pukki sieltä peräpenkiltä lattialle, että mikä kumma nyt ilmestyi
tuvan ovelle. Ja kun kukko toisen kerran laulaa hivahutti ja siipiään
räpytteli, niin säikähti pukki pahasti ja rupesi katsomaan, mitä
tietä tästä parhaiten pihalle pääsisi. Ja kun kukko sitten hyppäsi
oistonaan sisään ja kolmannen kerran uhkaavasti kiekaisi, niin pukki
lensi korentona ovesta pihalle ja yhtä suoraa kotiinsa, arvellen, että
mieluummin pahankin vaarin kanssa tappelee kuin rupeaa tuollaisten
petojen ja ränkyjäin kanssa otteluun.

Kukko siinä sitten ehdotteli Jussille, että ruvetaan tässä nyt vaikka
yhdessä taloksi, kun on pirtti niin kaunis ja tanhua puhdas, mutta
ei jänö siihen taipunut. "Pois lähden", hän sanoi, "näiltä Ilmolan
mailta, sillä kovin täällä sattuu paljon outoja asioita eteen, pois
menen entiseen tuttuun Metsolaani ja siellä sekä elän että kuolen". Ja
niin hän läksi, hartaasti kiiteltyään terhakkaa kukkoa, joka moisen
pedon oli hänen pirtistään karkoittanut. Eikä kukkokaan viitsinyt jäädä
yksikseen sinne metsän korpeen kiekumaan, vaan saapasteli takaisin
Immilään ylpeänä tekemänsä sankarityön johdosta ja kiihkeästi haluten
siitä kanoillensa kerskailla.

Sitten sitä ei ollutkaan enempää.

30.

JOS ON MIES VÄÄRÄ, KYLLÄ ON LAKI SUORA.

    Tuki korvat tuomarilta.
    Lahjo kaikki lautamiehet,
    Nimismiehet miellyttele,
    Silmät silkillä sitele.

Sillä aikaa kun hukka, kettu ja jänis sattuivat tällaisiin monenlaisiin
seikkoihin Ilmolan mailla ja jo peräti kyllästyivät tutkimusmatkaansa,
eleskeli karhu omia aikojaan ja puuhaili tanakasti luontonsa mukaan.
Olihan hänellä Horpon isännän kanssa yhteinen kaski, jonka rukiista
hänen piti saada tyvet, ja sitä kaskea hän usein kulki katsomassa,
miten siellä viljat valmistuivat. Tuli sitten rukiin tähkiä
maistelleeksi ja huomasi ne ylen hyviksi sekä harjautui näin huhdassa
käymään ja sitä sotkemaan. Horpon isäntä siitä suuttui ja vannoi:
"Kylläs tavoitan!" Kavalan keinon keksi nyt viekas Horpon isäntä. Hän
kävi kotoansa kattilallisen kirkasta viinaa ja hautasi sen reunoja
myöten sen polun viereen, jota myöten karhu tavallisesti saapui
halmeelle, sekä poistui sitten turvapaikkaan katsoakseen, kelpaisiko
ohdolle tämänlaatuinen mesijuoma.

Se oli kuulas ja kirkas ilta, eikä aikaakaan, kun jo karhu saapui
halmeelle tavallista reittiänsä. Hän yritti jo mennä viinapadan
sivu, kun samalla omituinen, makea ja pistävä haju sattui hänen
sieraimiinsa. Karhu pysähtyi, haisteli ja ajatteli: "Mikähän tässä
niin makoisalta haiskahtaa?" Hän nuuski uudelleen ja huomasi vihdoin,
että tuosta kirkkaasta lähteestähän sen hajun täytyy tuUa. "Mukavaa
vettäpä siinä tuntuu olevankin, haisee vähän kuin mesi, mutta tokko
silti mettä lienee!" Hän pysähtyi ajattelevan näköisenä padan ääreen
ja mietti. "Mitähän tuo tekisi, jos tuota maistaisi? Ei tuo sentään
mahtane tappaa? Johan se nyt tappaisi – vesi!" Karhu kastoi ensin
hiukan kielensä päätä, liposteli ja sanoi: "Ah!" Sitten hän kastoi
koko kielensä ja otti vihdoin oikein pitkän ryypyn. "Mutta tämähän
vasta pannahisen hyvää vettä on! Enpä ole moista ennen maistanut, tämä
on parempaa kuin mesi, paljon parempaa, tässä asuu eri voima, täytyy
ottaa vieläkin kulaus, koska tuntuu niin janottavan". Ja karhu täräytti
naamaansa sellaisen ryypyn, että piti ihan vatsan pohjasta sen jälkeen
ähkäistä.

Vähän ajan kuluttua karhu tunsi erinomaisen suloista aaltoilua koko
ruumiissaan. Oli kuin olisi hänen aivokoppansa avartunut ja siellä
ruvennut laulamaan tuhat rastasta ja sata mettiäistä. Metsä, pelto,
koko maailma läikähteli ja keinuili ihanasti hänen ympärillään ja hän
rupesi onnellisena mörisemään ja litki lisäryyppyjä naamaansa. Äkkiä
hän tunsi voimainsa kasvavan aivan suunnattomiksi, nousi kahdelle
jalalle ja kajautti kämmenensä yhteen sekä karjaisi: "Hih!" Musta
kaskenkanto tuntui siinä katselevan uhmailevasti – karhu tempasi sen
juurineen ilmaan, löi maahan pirstaleiksi ja kiljaisi: "Vai mitä, häh!"
Sitten hän raivostui ja rupesi oikein uhoten kantoja irti vääntämään.
"Vai siinä toljotatte, häh, ettekö usko vähemmällä, häh!" Niin hän
raivosi hikipäissään kauan aikaa, kunnes vihdoin väsähti ja palasi
lähteensä ääreen juomaan mettä janoonsa.

Sitten hän tunsi, kuinka sanomattoman suuri onnen ja rauhan
aalto hulvahti hänen ylitsensä. Hän lauleli möristen vanhoja
lullamois-lallamois-laulujaan, imeskeli käpäliään ja oli ylen
onnellinen. Väliin riemu kasvoi niin suureksi, että täytyi hypätä
pystyyn, lyödä kahta kämmentä ja hihkaista. Mutta samalla tuntui taas
niin suloisesti maata kohti viemaavan, että ihan piti pitkälleen
paiskautua, niin, heittäytyä aivan selkäpiilleen, potkiskella hauskasti
ja ihan sydämen pohjasta önähtää. Mieli kävi niin herkäksi ja suruisen
makeaksi, kuin olisi herkullisen kipeästi leppoisassa löylyssä
hieroskeltu ja vastalla kipeitä nivusia haudoskeltu. Karhu muisteli
elämäänsä, vaivojansa ja vastuksiansa, kunnes tunsi niin suurta sääliä
itseään ja koko maailmaa kohtaan, että rupesi katkerasti itkemään.
Hänen teki mieli syleillä kaikkia, hukkaa, Jussia, kettu repaletta,
metsää, männikköä, Horpon isäntää, koko maailmaa, tehdä sula, ilmeinen,
ikuinen sovinto – ja rauha – ja rakkaus – hik! – heidän – hik! –
kanssaan...

Karhu nukkui siihen kasken multaiselle reunalle syvään ja
häiriintymättömään onnen uneen. Ei hän tiennyt mitään siitä, että
Horpon isäntä lähestyi häntä varovaisesti renkinsä kanssa, kurkistellen
kaukaa, miten oli metsän isännän laita. Nähtyään hänen makaavan kuin
konsanaan kuollut heiltä pääsi iso ilo ja kiireesti he toivat metsän
reunasta vankan ruunan lavakärryineen kaatuneen sankarin ääreen.
"Eiköhän olisi viisainta kolauttaa sitä kirvespohjalla otsaan?" arveli
renki. "Ei huolita metsän isäntää niin pahoin kohdella, suuttuu vielä.
Ja kuolee se siihen pian itsestäänkin, ellei jo ole kuollut", vastasi
isäntä estellen, sillä Ilmolan väki kunnioitti karhua. "Mutta eiköhän
olisi sentään parasta surrata sitä hiukan nuorilla kiinni, sen varalta,
että tiellä virkoaisi?" ehdotteli taas renki. "Ei noin juopunut niin
äkkiä herää", sanoi isäntä, "nostetaanhan vain kärryille ja viedään
kylään tällaisenaan, niin on akoilla nauramista". Ja niin he nostaa
rotjauttivat karhu paran kärryille kuin vanhan säkin ja lähtivät ajaa
rynkkyyttämään huonoa metsätietä Horppoa kohti.

Karhun onnellinen uni alkoi siinä matkalla häiriintyä. Hän uneksi, että
kettu oli ottanut hänet kiinni, sitonut hänet lujasti, ja kuljetti
häntä nyt kotiinsa syödäkseen. Karhu ponnisteli päästäkseen irti, mutta
ei päässyt, sillä hänen raajoistaan tuntui olevan kaikki voima poissa.
Viimein hän ketun ivanaurusta kiukustuneena teki tosiyrityksen – ja
heräsi. Raottaessaan silmiään hän kummastuksekseen huomasi olevansa
kärryillä ja – niin, siinä vierellähän asteli itse Horpon isäntä.
Paikalla selvisi karhulle kaikki: tämä oli kokonaan Horpon isännän
viekkaita vehkeitä.

"Vai niin!" hän ärjäisi äkkiä rumimmalla äänellään ja hyppäsi pystyyn.
Ruuna säikähti hirveästi ja läksi menemään minkä kavioista irti sai, ja
isäntä renkineen kellahti tiepuoleen. Hetken perästä kärryt sattuivat
isoon kantoon ja menivät sirpaleiksi, karhu pyllähti sammalikkoon
ja rupesi heti koettelemaan jäseniään, olivatko ne eheät. Vikaa ei
tuntunut, humala haihtui päästä kokonaan, ja kiukuissaan hän läksi
etsimään Horpon isäntää lukeakseen hänen selkäänsä selvässä rahassa
maksun kaikista hänen kolttosistaan. Mutta isäntä oli jo hyvissä
ajoin korjautunut turvaan, eikä karhu häntä löytänyt. Se oli karhun
ensimmäinen humala ja hän teki vankan valan, että sen piti myös olla
hänen viimeisensä.

"Katsoppas äijää, kun sattui pelastamaan henkensä minun tyhmyyteni
vuoksi!" harmitteli Horpon isäntä, "mutta on niitä vielä muitakin
keinoja". Hän rakensi loukkaan ja siihen karhu kohta jutkahti kiinni.

"Ahah! Jopas, ukko, tavoitin sinut!" sanoi isäntä sitten iloissaan,
kun tapasi aamulla karhun loukkaasta. Karhulla oli kova hätä, että nyt
se hänet tappaa, ja hän rukoili isäntää päästämään hänet irti. "Minä
tämän sinun hyvän työsi palkitsen, maksan sinulle niinkuin maailma
maksaa", hän lupasi. No, isäntä arveli siinä, etteihän toki sovi kasken
osamiestä hengiltä ottaa ja päästi hänet irti, nähdäkseen, mitä hyvää
karhu tekisi. Mutta tuskin oli karhu päässyt loukkaasta, kun hän jo
uhkasi tappaa isännän ja syödä hänet, kun tuollaisia surmapaikkoja
metsään rakentaa. Isäntä koki muistuttaa karhulle, että tämähän oli
luvannut palkita hänen hyvän työnsä, ja karhu myönsi luvanneensa sen
tehdä, mutta aikoneensa silloinkin sen pahalla palkita, sillä niinpä
aina maailma hyvän teon maksaa. Silloin Horpon isäntä sanoi: "En minä
anna itseäni syödä! Mennään oikeutta etsimään, että saadaan nähdä,
kumpi meistä on väärässä". Karhu myöntyi ja niin lähdettiin tuomaria
etsimään, päättäen, että pannaan se tuomariksi, joka ensiksi vastaan
tulee.

Sattui siinä silloin tulemaan Jussi piippakorva ja hänelle nyt
esitettiin asia ja pyydettiin häniä tuomariksi. Tärkeänä Jussi harkitsi
oikeusjuttua ja tuomitsi viimein Horpon isännän olevan väärässä. "Sillä
kaikkihan tietäjät, että maailmassa melkein aina hyvä teko palkitaan
pahalla", hän huomautti. Paikalla karhu tahtoi tappaa isännän, mutta
tämä sanoi: "Ei vielä, ennenkuin ainakin kahdet tuomarit kuullaan". Ja
pitkämielisyydessään karhu suostui uutta tuomaria hakemaan.

Kuljetaan sitten eteenpäin tuomaria etsimään, kunnes tulee Kääpälän
vanha uskollinen Laukki vastaan. Ihmettelee siinä Horpon isäntä, että
mitä nyt on Laukki lähtenyt yksin kulkemaan, pysähdyttää sen ja kertoo,
mikä on hänellä karhun kanssa asia. Kuultuaan, mistä on kysymys, Laukki
sanoo murheellisena: "Senpä se maailma näyttää antavan palkaksi.
Parikymmentä vuotta olen uskollisesti isäntääni palvellut, paljon työtä
tehnyt ja hyviä varsoja saanut, ja kuitenkin aiotaan minut huomenna
tappaa. Syö pois vain, karhu kuomaseni, miehesi, sillä olet aivan
oikeassa".

Tämän kuultuansa karhu aikoi heti tappaa Horpon isännän, mutta tämä sai
hänet kuitenkin vielä hillityksi, ja niin matkattiin edelleen uutta
tuomaria etsimään.

Kuljetaan taas hiljoilleen, niin jo tavataan vanha koira, joka rampana
ja nälinkuoliaana oli siinä puun juurella kuolemaa tekemässä. Otetaan
nyt koira tuomariksi, selvitetään asia juurta jaksaen ja pyydetään
tuomiota. "Tämähän on selvä juttu", sanoo koira. "Karhu on aivan
oikeassa, sillä tämän maailman tapa on, että hyvä palkitaan pahalla.
Olinhan ennen hyvä metsäkoira, näätää ja oravaa haukuin ja saukkoja
kaivoin sekä hyviä pentuja sain, mutta kuitenkin minut nyt, kun olen
tullut vanhaksi ja heikoksi, on heitetty tänne metsään nälkään ja
kurjuuteen kuolemaan. Täysi oikeus siis on karhulla tappaa isäntä". –
"Joko nyt uskot!" ärjäisi karhu siihen ja alkoi uhkaavasti lähennellä,
jolloin Horpon isännälle tuli totinen hätä. "Älä vielä tapa", hän
rukoili, "mennään vielä yhden tuomarin eteen, jos hän sattuisi olemaan
lakia tuntevampi kuin nämä". No, karhu taas suostuu siihen, ettei
isäntä voisi väittää hänen vääryydellä henkeä vieneen.

Kuljetaan täten edelleen, kun jo kopeutuu itse Mikko mielevä mies,
Repolainen, vastaan. Horpon isäntä heti laatii mieluiset puheet
ja kysyy, mihin Repolainen nyt on matkalla. "Virkani teitä vain
juoksentelen toimittamassa", huomaa kettu siihen vastata. Isäntä siinä,
kun jutellaan ja karhu ketulle selittää asiaa, salavihkaa kuiskaa
ketulle: "Pidä, veli kulta, minun puoltani, niin saat syödä kukot ja
kanat meiltä". Kettu ei ole kuitenkaan milläänkään, vaan kuuntelee
tarkasti asian esitystä ja sanoo sitten pitkään ja miettivästi: "Hjaa,
ei tätä sovi seisoen tutkia, tässä on työtä istuallaankin", ja kun
kaikki kolme olivat istuutuneet kukin mättäälleen, hän lisäsi: "Ensin
asia tutkitaan, ennenkuin miestä hutkitaan".

Tarkoin kyseli nyt Mikko asian mieheltä ja karhulta, oli hyvin viisaan
näköinen ja harkitsi kauan. Lopuksi hän ilmoitti, ettei hän voinut
juttua lopullisesti – vaikka se näytti karhulle hyvin pahalta –
tuomita, ennenkuin oli nähnyt itsensä tapahtumapaikan, loukkaan, jossa
karhu oli ollut, sekä sotketun ruishalmeen. Siellä oli pidettävä
tarkastus paikan päällä ja sitten sen perusteella, mitä siitä vielä
ilmenisi, asia ratkaistava. Mikäpä siinä, reilusti karhu suostui
lähtemään takaisin loukaspaikalle, jossa kettu jatkoi tutkimuksiaan.

Kettu tarkasti halmeen ja päätteli: "Kyllä olet paljon mieheltä huhtaa
syönyt ja sotkenut". Siitä sanoo karhu: "Mutta lähdetäänpäs katsomaan,
minkälaisen minulle surmapaikan laati", ja niin tultiin sitten
loukkaalle.

"Tjaah", sanoi kettu, "miten tämä koje oikeastaan viritetään? Viritä,
Horpon isäntä, loukkaasi, että saadaan nähdä, miten se oli, kun kantaja
lähestyi sitä. Vai näin, jaahah, vai tällä tavalla siis loukas on
vireessä. Jos nyt kantaja paremman selvyyden saamiseksi lähestyisi sitä
samalla tavalla kuin silloin, kun hän joutui siihen kiinni, niin, aivan
sillä tavalla, niin se olisi oikeudelle erittäin selventävää ja asiaa
valaisevaa... Miten se sitten tuo loukas laukesi, kun karhu siihen
joutui? Ahah! Vai tällä tavalla!"

Jumpsis! Loukas laueta jymähti ja siinä oli taas karhu poloinen
oman tyhmyytensä vuoksi kiipelissä. "Nythän tämä pulmallinen
kysymys selveni!" ihmetteli kettu ja jatkoi: "Tuomio on näin
päivänselvässä asiassa lyhyt ja suora: ei muuta kuin hyppää päälle
ja lyö kirvespohjalla otsaan!" Ei siinä Horpon isäntä liioin kauaa
viivytellyt, vaan rupesi kirvespohjalla karhu parkaa pieksämään,
niin että tämä olisi siihen henkensä heittänyt, ellei loukas olisi
rikkoutunut ja äijäpaha päässyt puolipyörryksissä pakoon pötkimään.
"Tule ensi viikolla osillesi ruishalmeelle!" huusi isäntä vielä
pilkaten hänen peräänsä. Mutta revolle hän sanoi: "No niin, lähdetään
nyt niitä palkkakanoja valitsemaan!"

Mentiin siinä Horppoa kohti, isäntä edellä ja kettu juosta litvitellen
tyytyväisenä perässä. Kun tullaan Horpon aukealle, niin nähdään, että
emäntä on suolaamassa voita kartanolla. Kun emäntä huomaa isännän ja
ketun, hän huudahtaa: "Nyt tulee isäntä kotiin metsästä ja vielä kettu
perässä!" Hän rupeaa viittilöimään, että viekää kiireesti kanat ja
kukot turvaan, ettei kettu niitä saisi, mutta kettu taas luulee, että
nyt se hänelle viittoo ja kanoja toimittaa siihen pihalle syötäväksi.
Hän ryntää heti kanojen kimppuun, mutta emäntä tempaa kepin ja alkaa
sillä häntä peitota, että siihenkö tulet, senkin kananvaras. Kettu
parkuu surkeasti ja puolustautuu: "Sinun syysi, sinun syysi, sinäpä
sormellasi sohoit tulemaan!" Vähissä hengin Mikko mielevä mies pääsi
lopuksi pakoon. Perin nolona hän sitten itseksensä jahkaili asiaa,
tunnusti karhun ja edellisten tuomareiden olleen oikeassa, kun
väittivät hyvän pahalla palkittavan, ja lopetti mietelmänsä sanoen: "No
niinhän on maailman tapa!"

Mutta kun karhu sitten parannuttuaan meni yhteishalmeelle omaa
osaansa saamaan, olivat siellä vain oljet jäljellä. Karhu valitti:
"Kun narrasit etkä antanutkaan!" – "Annoinhan minä", vastasi isäntä,
"itsehän valitsit tyvet ja tuossa ne ovat. Mutta ensi kesänä saat
latvat, jos niitä luulet paremmiksi". Karhu tyytyi siihen, mutta arveli
samalla, että taitaa olla parasta kaataa itse kaski itselleen, niin saa
pitää sekä tyvet että latvat.

31.

JOKA MAATA KUOKKII, SITÄ JUMALA RUOKKII.

    Tiuskipa tiainen puusta:
    "Eipä nouse Osmon ohra,
    Ei kasva Kalevan kaura,
    Ilman kasken kaatamatta,
    Tuon tulella polttamatta".

Samaan aikaan kun karhulle juolahti mieleen tämä oma kaskituuma,
kettu oli saanut mustelmansa nuolluksi ja tapasi kulkiessaan suden.
Hukka paikalla aikoi törmätä Repolaista niskaan, kuitatakseen hänelle
monet entiset kalavelat, mutta Mikko nokkelasti pyörähti syrjään
ja sanoi: "Älä, hyvä veli, minua ahdista, minulla on sinulle oiva
tuuma kerrottavana". Hukka tuli uteliaaksi ja arveli, että ehtiihän
tuon räähkän senkin jälkeen tappaa, kun on ensiksi siltä kuulumiset
puristanut, ja murahti siis odottavasti, että kyllä ne Mikon
hyvät tuumat tunnetaan. Aluksi silloin kettu keksi sanoa olleensa
äsken kirkossa, jossa oli kuulutettu suden ensi viikolla pääsevän
lammaspaimeneksi. "En usko", murahti susi halveksivasti. "Kuulutettiin
siellä muutakin", jatkoi kettu, "sellaista, että ensi viikolla tulee
suuri sudenmetsästys". – "No sen kyllä uskon", sanoi susi, "mutta mikä
se sinun oiva tuumasi olikaan?"

Kettu heittäytyi nyt surulliseksi, näytti hukalle vammojaan ja kertoi,
miten Horpon akka oli häntä lyönyt. Hän haasteli murtunein mielin:
"Nahkani tähden ne erittäinkin minua vihaavat ja vielähän siinä tosin
on lisänä se, että tuleehan sitä toisinaan tehdyksi vähän pahan
nimellistä, kesällä kaapatuksi lampaan vuona ja viedyksi pojille
pesään ja sellaista pientä viatonta muuta. Mutta luulisi noiden näin
pienet pahanteot sietävän, kun ei ole sitten koko pitkänä talvena
metsässä paljon mitä saada, mutta eipäs. Sitäkin vähää, minkä sieltä
talvella löytää, täytyy pelätä, jotta olisikohan myrkkypala niissä
lihankappaleissa. Ja kun ne hylkää ja lähtee toista etsimään, niin on
pantu lihapala käpälälaudan nenään, vaaralliseen haarukkaan, johon
tarttuvat käpälät kiinni. Ei ole siis erähäistä meikäläisen elämä
nykyään!"

"Ei ole!" kiihtyy siitä susi vakuuttamaan. "Nälkä minullakin on
talvella, jolloin ei saa paljon mitään muuta kuin joskus laihan koiran
kaapatuksi. Harvoin sattuu sianporsas silloin herkuksi eteen. Onko
siis kumma, jos joskus erehtyy sellaiseenkin pahaan, että tulee lapsi
siepatuksi, – minkä siinä tekee, kun on tulinen nälkä eikä satu muuta
eteen?"

"Minkäpä minkä!" vahvisti kettu ja jatkoi sitten: "Hauskempaa olisi,
kun tulisi syödyksi aina sellaista, ettei siitä ihmisten viha päälle
nousisi. Siksi tässä ajattelin kulkiessani, että meidän pitäisi
ruveta elämään suuruksella, niin ei olisi ilmolaisilla siihen mitään
sanomista. Mutta sitä en vielä tiedä, miten niitä suuruksia saataisiin
edes siemeneksi".

Hukka harkitsi asiaa. "Kun saataisiin edes yksi riihi puida, niin
siitä jo tulisi siementä. Kuule, mene pyytämään Horpon isännältä,
että hän antaisi puida yhden riihen". Kettu tuli hiukan epävarman
näköiseksi ja arveli, että paha hänen nyt on Horpolle mennä, kun sieltä
äsken sellainen kyyti annettiin. "Parempi sinun on sinne mennä kuin
minun", hän sanoi, "ei muuta kuin lupaat, ettet tee enää kesällä etkä
talvella pahaa, niin varmasti isäntä antaa meille yhden ahdetun riihen
puitavaksi". Lähdettiin siten yhdessä matkaamaan Horppoa kohti.

Mutta siinä samassa palailee karhu myrrysmielin Horpon huhdalta ja
hautoo uutta kaskenviljelys-tuumaansa. Ketun menivät silmät pystyyn
hänet nähdessään ja hän jättäytyi varovaisesti hukasta hiukan
jälkeen, nähdäkseen, mitä Pekka aikoi. Karhu pörhisti peloittavasti
niskakarvojaan ketun huomatessaan, mutta unohti vihansa, kun susi
rupesi hänelle kertomaan siitä suuruksen hankinta-asiasta, että
nyt mennään Horpon isännältä siemeniä hakemaan. "Voi miesparat!"
säälitteli karhu heitä vihellellen kummissaan, "ettehän te tunne näitä
maanviljelyksen perusteita ollenkaan. Mihin kylvätte siemenet, kun ei
ole kaskea kaadettuna eikä poltettuna? Sehän ensiksi pitää kaataa ja
sitten olla talot ja kaikki muut kunnossa, ja sen jälkeen saa hukka
käydä Horpolta siemenet hakemassa. Mutta kun halunnette ryhtyä yksiin
tuumiin, niin mikäs siinä – kaadetaan kaski ja laitetaan tuvat ja muut
asunnot. Minähän olen tässä juuri niissä aikeissa".

Muka innostuneena asiaan yhtyi jo puheeseen kettu, arvellen, että kai
karhu oli jo vihansa unohtanut. "Ruvetaan vain", hän sanoo, "kasken
kaatoon, mutta ensin kai on yhteinen pirtti tehtävä!" Karhu päästi
ison naurun ja sanoi: "Kas kun kettu sulan aikana pirtistä puhuu!
Talvella sinä kyllä kovalla pakkasella aina vannot, että kun tästä
kesään pääsisi, niin varmasti pirtin laittaisi, mutta kesän tultua ovat
rakennuspäätöksesi sulaneet lumen mukana pois. Ja muistetaanhan tuo,
kun sitten kerran ruvettiin pirttiä tekemään. Minä tein sen syksyllä,
puisen laadin hyvän, mutta sinulta jäi koko työ talveen, jolloin muka
viisaana rupesit jäästä pirttiä laatimaan. Turhaan minä varoitin,
että älä laita, kettu repale, jäästä pirttiä – se sulaa keväällä;
'ei sula', tämä muka viisaudessaan vänkäsi ja laittoi pirttiään. Niin
päästiin kevääseen ja sulihan se, jolloin kettu rupesi tunkeilemaan
minun pirttiini. Niin että toisenlaiset ne pitää olla talon tekijät
kuin tämä kettu repale, jos mieli nurkan ruveta nousemaan". Hukka oli
hyvillään siinä kuunnellut, kun karhu haukkui kettua, ja rupesi hänkin
repoa halventamaan. "Niin ne ovat", hän sanoi, "tuon ketun talonpuuhat
kuin Kääpälän Merkin, joka on minulle sukua ja josta kuulin tätä
kerrottavan. Kun sillä kesällä on kovin vari, niin se etsii pimennoita
ja hyhytellessään vannoo, että jos nyt vain talveen elää, niin hän
tekee jääkodan itselleen maatakseen. Ja kun sillä on talvella kovasti
nälkä, niin se odottaa kesää tehdäkseen itselleen naurishalmeen, että
saisi sitten oikein kyllältään naurista syödä. Mutta siihen ne ovat
koiralta jääneet sekä jääkodat että naurishalmeet, ja siihen taitavat
jäädä ketunkin talonrakennuspuuhat".

Kettua harmitti karhun ja suden pilkka ja hän sanoi siinä vain: "Erihän
ne ovat rakennusmiehet, jos ovat rakennuksetkin, asutaan sitten kukin
omassa talossaan. Mutta sitä minä tässä arvelin, että hyvä olisi
varata hiukan parempaa evästä, kun on edessä niinkin raskas työ kuin
kaskenkaato. Näin tuolla äsken tullessani Piippolan muorin panevan
suuren voipytyn aittaan, johon kyllä helposti voi päästä; suostutteko,
kuomat, tuumaan, niin mennään yhdessä ja otetaan voipytty?" –
"Suostumme!" huusivat karhu ja susi yhteen suuhun ja niin he lähtivät
kolmin taloa kohti. Tultuaan Piippolaan he huomasivat talon aivan
tyhjäksi, hiipivät aitalle, ja karhun jäädessä vahtiin kettu ja susi
murtautuivat sisään, saivat pytyn ja lähtivät takaisin metsään.

Tultiin nyt kaskirinteelle, jolloin karhu kysyi, kuinka tämä
eväsvoi sitten jaetaan. Kettu arveli siihen, että annetaan pytty
kokonaan sille, joka enimmän muistaa, ja kehui: "Minä muistan ylen
ammoisia asioita, vieläpä tiedän kaikki". Silloin kontio suuttui,
painoi pytyn jalkainsa vähin ja kiljaisi: "Suu kiinni, repo! Mitä
ammoisia sinä muistat, itsekin kolmikesäinen ollen!" Kettu huomasi
silloin, ettei tässä auttanut liiaksi persouttaan näyttää ja sanoi
välinpitämättömästi: "Tuossa näkyy olevan aukko ison kiven alla –
eiköhän, hyvät kuomat, panna saalistamme sinne piiloon, sillä ei sitä
voida nyt ruveta jakamaan, koska kuuluu jo ihmisääntä tuolta takaamme?
Ja siellä se säilyy meille vaikka jouluvoiksi". – "Kuuluuko!"
säikähtivät siitä karhu ja susi, "pannaan vain!" – ja niin pantiin
pytty sinne kiven alle piiloon ja lähdettiin kaskimaalle. Mutta kettu
veijari vannoi mielessään, että kyllä hän sittenkin sen voin sieltä
yksin syö.

No, rupesivat nyt kuomakset kaskea kaatamaan. Karhu ja susi kaatavat
puita ja raatavat kovasti, mutta kettu siinä vain heidän vaiheillaan
liehuu muka toimessa, mutta ei teekään mitään. Karhu siitä jo
hänelle kovenee, mutta kettu selittää: "Minähän täällä puita pidän,
etteivät päällesi kaadu, kun sinä niin kovasti raadat". Tyytyvät
siihen selitykseen karhu ja susi sekä raatavat hartaasti edelleen.
Näkipä kettu sitten kovasti marjaisen pihlajan, rupesi siitä marjoja
himoitsemaan ja sanoi karhulle: "Kaada tuo pihlaja, että vien siitä
marjoja vanhalle äidilleni". Tämä oli karhusta kaunis pyyntö ja hän
kaatoi ketulle pihlajan. Kettu silloin hotkaisi marjat suuhunsa,
jolloin karhu kummastuneena kysyä: "Etkö vanhalle äidillesi viekään?"
Mutta kettu vastasi ynseästi: "Kyllä hänellä on yhtä kirkkaat silmät
kuin minullakin, hakekoon itse vain!" Kovin tämä oli karhusta rumasti
sanottu, mutta ei hän siitä sen enempää kuitenkaan välittänyt, vaan
kaatoi taas suuren puun, mutta niin pahasti, että se tuli tielle, joten
täytyi ruveta sitä syrjään vetämään. Karhu huusi kettua avukseen,
jolloin tämä toimessaan neuvoi: "Ota sinä tuo latvapuoli olallesi,
minä lykkään täältä tyvestä!" Karhu teki kuten kettu käski, ja rupesi
vetämään puuta vastahankaan, kunnes kuuli takaansa epäilyttävää ääntä.
Hän vilkaisi sinne ja näki, että kettu hyväkäs istuikin puun tyvellä
ja antoi siinä vain itseänsä herroiksi vetää. Silloin karhu suuttui ja
läksi aika hamppua kettua tavoittamaan, mutta tämä luikaisi juurikan
alle ja sieltä lepytteli karhua, luvaten tämän jälkeen ahkerasti
työskennellä. "No", sanoi karhu lopuksi ja ruvettiin taas kaskea
kaatamaan. Niin tuli ilta ja paneuttiin nukkumaan. Kettu vain ajatteli
voipyttyä.

Seuraavana aamuna ei kettu olisi viitsinyt lähteä raskaaseen työhön
ollenkaan, vaan himoitsi voita ja älysikin karhulle ja sudelle
uskotella: "Kuulkaapas, hyvät kuomat, täällä kävi yöllä, kun te
makasitte, Ilmolan Kyllölän talon koira Turva hakemassa minua
ristiäisiin kummiksi; siellä on emäntä saanut pieniä". Kovin tämä
nyt oli karhusta ja sudesta sopimatonta keskellä kiireintä kasken
kaadantaa, mutta karhu sanoi kuitenkin: "No, kun sinua on kerta haettu,
niin menehän sitten". Kettu mennä sipakoitsi ilomielin kivelle, jonka
alla voipytty oli, otti sen sieltä ja aloitti laidasta syöntiä sekä
söi niin paljon kuin jaksoi, minkä jälkeen pisti kannen kiinni ja
pytyn taas piiloon. Paluumatkalla hän sai vielä lammaslaumasta pienen
vuonan kiinni ja söi siitä takapuolen, mutta etupuolen vei karhulle ja
sudelle tuliaisiksi. "No oliko hauskaa?" kysyi karhu heti, "ja mikä
pantiin lapselle nimeksi?" – "Hauskaa oli!" kehaisi kettu, "hyvät
ja rasvaiset olivat ruoat, voitakin vatsan täydeltä. Nimeksi pantiin
lapselle Alkkuti Alkkuti. Ja tässä olisi teille vähän tuliaisia!" Kettu
siinä tasasi tuliaisensa, jotka karhu ja susi hyvillä mielin hotkivat
kitaansa ihmetellen, että sievänpä osasikin Kyllölän emäntä panna nimen
lapselleen, ja niin nukuttiin jälleen yö.

Aamulla siinä taas kettu herättelee tovereitaan ja sanoo, ettei
hänestä ole tänäänkään työhön, kun yöllä heidän nukkuessaan käytiin
häntä Ilmolaan ristiäisiin käskemässä. "Siellä kuuluu nyt Kääpälän
emäntä saaneen pieniä". – "No johan nyt jotakin!" ihmettelivät
karhu ja susi, "mikä niille Ilmolan emännille nyt tuli! Kumma kun ei
meitäkin kutsuttu". – "Eihän sinne vanhoja rötköjä käsketä rojuksi
huoneisiin!" virkkoi kettu ylpeästi, ja vaikka ketun meno oli karhusta
ja sudesta hyvin joutavaa kiireenä työaikana, sanoi karhu kuitenkin
lopuksi: "No mene sitten, mutta muista myös meitä!" Ja menihän kettu,
sipakoitsi, iloiten voipytylle, aukaisi kannen ja söi kyllältänsä
kuten edelliselläkin kerralla. Takaisin palatessaan hän sai kiinni
vanhan variksen ja toi sen mukanaan tuliaisiksi. "No oliko hauskaa
ja mikä nyt nimeksi pantiin?" kysyi taas karhu uteliaana. "Hauskaa
oli!" kerskaili kettu, "ja paljaat oli siellä herkulliset linnunlihat
syötävänä. Lapselle pantiin nimeksi Keskuti Keskuti, – tässä olisi
teille vähän niitä ristiäisruokia". Eihän karhusta ja sudesta variksen
raato erähäinen syötävä ollut, mutta söivät sen sentään hyvillä mielin
ja kiittelivät, kun oli Kääpälän emäntä heidän mielestään kauniin nimen
osannut panna lapselleen. Ruvettiin sitten taas yölevolle ja raskaan
työn tehneet karhu ja susi nukkuivat kohta sikeästi hyvän omantunnon
turvissa. Kettu viheliäinen vain valvoi ja mietti uusia metkuja.

Aamulla kettu jälleen kiirehti herättämään tovereitaan ja sanoi
hämmästyksissään, ettei hänestä ole tänäänkään työhön lähtijäksi,
kun taas yöllä käytiin ristiäisiin kutsumassa. "Siellä on nyt Horpon
emäntä saanut pieniä". – "Hö!" murahti siihen susi ja karhu oli aivan
ihmeissään. "Eikö se nyt", sanoi hän, "lapsen saaminen siellä Ilmolassa
lopukaan – mistä niille nimetkään kaikille löydetään! Mutta mene nyt
kuitenkin, koska sinusta niin paljon näytään pidettävän, että ihan joka
ristiäisiin kummiksi vaaditaan. Tuo sentään meille jotakin". – "Kyllä
tuon!" lupasi kettu ja mennä sipakoitsi taas voipytylle, jonka nyt
lopullisesti puhdisti. Mitään tuliaisia mukaansa tuomatta hän sitten
palasi karhun ja suden luo ja ilmoitti, että lapsen nimeksi pantiin
Lopkuti Lopkuti. Maata mentäessä sanoi nyt karhu: "Koska et tuonut
meille mitään tuliaisia, vaikka itse olet kolmena päivänä ristiäisissä
herkutellut, syömme me suden kanssa huomenaamulla sen voin, varsinkin
kun saimme jo tänään kasken kaadetuksi". – "Syökää vain, hyvin te
olette sen ansainneet, kun olette näin suuren kasken kaataneet", mukasi
siihen kettu herttaisesti ja niin nukuttiin seuraavaan aamuun kuin
työtä tehneet ainakin.

Lähdettiin sitten aamulla kivelle, jonka alla voipytty oli, avattiin
kansi ja nähtiin, ettei ollut enää kuin muutama nokare jäljellä.
Synkeinä siinä karhu ja susi tuijottivat ensin toisiinsa ja sitten
kettuun, kunnes karhu kirosi karmeasti ja sanoi ketulle: "Sinä
riivattu olet varmaan käynyt pytyllä ja syönyt kaiken voin suuhusi,
häh!" Ja hukka paljasteli pitkiä ja keltaisia hampaitaan ja lähestyi
repoa pahaa ennustavan näköisenä. Repo katsoi tarkkaan, mistä paras
pakotie olisi avoinna, mutta ei vielä asiaansa heittänyt, vaan
rupesi puolustautumaan. "En minä ole teidän voitanne syönyt", hän
sanoi, "ristiäisretkillähän minä olen ollut melkein kaikki päivät.
Itse lienette syöneet voin minun poissa ollessani ja nyt siitä minua
syytätte. Mutta pannaanpas maata tuonne päivänpaisteeseen, niin
nähdään, kenen suusta rasva rupeaa tirisemään, sillä sen se tekee,
jos niin paljon voita kerralla syö". Karhu ja susi ällistyivät
revon röyhkeydestä ja hänen syytöksestään sekä suostuivat kokeeseen
kerrankin revon omilla aseilla todistaakseen hänen syyllisyytensä.
Pantiin kalliolle lepäämään päivänpaisteeseen ja karhu sekä susi,
joiden jäseniä ankara hakkuutyö vielä raukaisi, nukkuivat siihen
kohta. Silloin kettu hiljaa kävi kokoamassa viimeisetkin voinokareet
ja voiteli niillä karhun ja hukan kuonon. Heti kun voi oli ruvennut
sulamaan, hän herätti molemmat ja sanoi: "Nouskaa pian, nyt on suunne
vallan voissa!" Häpeissään susi ja karhu huomasivat, että niin oli
todellakin asia, mutta epäilivät siitä huolimatta, että tämä kaikki
oli vain ketun kureja. He rupesivat kettua haukkumaan ja muistelemaan
kaikkia sen pahoja töitä, kuinka se oli heitä pettänyt, turkit
polttanut, hännän avantoon katkaissut, houkutellut karhun kynnet
kiipeliin ja jos mitä ilkeyttä tehnyt, ja niin he päättivät ajaa ketun
pois koko Metsolasta, jossa se sai vain pahuutta ja onnettomuutta
aikaan.

Taas täytyi siis revon puikkia pakomatkalle, pois vihaisen karhun ja
hukan ulottuvilta.

32.

KEN EI KISSAA ELÄTÄ, HIIRIÄ ELÄTTÄKÖÖN.

    Kissa on saatu kiukahalla,
    Nenä neittä, pää jänistä,
    Häntä Hiiden palmikkoa.

Näihin aikoihin sattui Kääpälässä sellainen surullinen tapaus, että
kissa, talon vanha palvelija, joka oli uskollisesti toimittanut
tehtäviään jo neljätoista vuotta, hiirtä maitohuoneessa tavoittaessaan
kaatoi maitoruukun ja se siinä särkyi muruiksi. Ja vaikka tämä oli
ensimmäinen vahinko, mikä kissalle koskaan oli sattunut, sydäntyi
Kääpälän akka siitä niin, että sanoi isännälle: "Tuo kissa tapa pois!"
Mutta isäntä tuumi: "Minun on sääli tappaa häntä, vanhaa miestä, –
vaikka hänet salolle saattelen ja sinne eksytän; pitäköön, jos tahtoo,
itselleen siellä jotakin elatusneuvoa". Ja niin hän pani kissan säkkiin
sekä vei metsään, jonne eksytti vanhan palvelijan.

Vakavin, elatushuolien painostamin miettein ja itkeä tihrustellen kissa
siinä nyt kävelee pitkin saloa, kun jo sattuu itse Mikko tulemaan
vastaan. Ei ollut hänenkään mielialansa niitä hilpeimpiä, mutta ei
varsin matalakaan, sillä hän oli tottunut siihen, että nokkela mies
aina selvittää itsensä vaikeastakin pulmasta. Nähdessään kissan,
elävän, jota ei ollut koskaan Metsolassa huomannut, hän rupesi
arvailemaan, mikä otus tuo mahtaisi olla, ja päätteli kuulemiensa
kuvausten nojalla, että tämä nyt on varmaan itse herra Vinkkeli,
kissa. Tuumien, että kissan ystävyydestä saattaisi olla näissä oloissa
melkoista hyötyä, hän laati kissalle sulavan tervehdyksen sanoen:
"Kotsa Muilovits Artamonovits, mihin nyt matkasi pitää?" Kettu oli
näet aikoinaan vaellellut Ryssänmaalla ja siellä oppinut suurilla
arvonimillä ja sulavilla sanoilla toisia puhuttelemaan. Kissaa
miellytti tämä kohteliaisuus ja hän kertoi, mitä oli tapahtunut ja
miten hänet sitten oli metsään eksytetty. Täällä hän nyt salolla
kuljeskeli etsien jotakin suuhun sopivaa. "Mutta minne olet itse,
kettu kuoma, nyt matkalla?" hän kysyi lopuksi. Kovasti suruissaan
kettu puolestaan selitti, kuinka karhu ja susi olivat käskeneet hänen
poistua näiltä mailta kokonaan ja kuinka hän nyt harhaili täällä
puoleksi piilossa, etteivät vain vihamiehet saisi häntä kynsiinsä.
Niin kova tuomio oli hänelle langetettu. Silloin kissa sanoi: "Ota
minut rengiksesi, niin ei tarvitse mennä muille maille. Annat minulle
palkaksi ruoan ja hoidon, jos sinulla on, mistä antaa". – "Ainahan
sitä sen verta olisi", tuumi siihen kettu, "mutta en minä silti
tohdi olla täällä, sillä kyllä karhu ja susi sinun voimiltasi minut
tappavat". – "Ole huoleti!" vahvisti häntä silloin kissa, "minä olen
siksi topakkaa sukua, että minä tapan ne molemmat, jos tahdon, kuten
teki ukkovaarini, vaikka siinä oli vielä jalopeura kolmantena". Ketulla
menivät silmät suuriksi tämän kuullessaan ja hän tiedusteli kissalta,
milloin ja kuinka tämä oli tapahtunut, koskapa hän ei ollut sattunut
siitä mitään kuulemaan.

"Se oli seikka semmoinen", kertoi kissa, "että niihin aikoihin, jolloin
täällä Metsolassa vielä eleli jalopeura, eräs esi-isistäni sattui istua
kököttämään aidalla, juuri kun jalopeura, karhu ja susi kulkivat siitä
ohitse. Ylimielisyydessään silloin jalopeura sanoi sudelle: 'Syö sinä
tuo eläin, minä en rupea, en viitsi ryhtyä noin pieneen eläimeen'.
Silloinpa vaarini, joka oli kuullut jalopeuran sanat, suuttui, köyristi
selkäänsä ja sanoi: 'Jos tahdon, niin tapan teidät jok'ainoan!' Tästä
oudosta uhkauksesta nyt jalopeura, karhu ja susi säikähtivät kovasti
ja rupesivat miettimään sekä pelkäämään kissan aikomuksia ja menivät
autiotupaan piiloon. Karhu meni lattian alle, susi päreorsille ja
jalopeura uunille, ja niin ruvettiin odottamaan, mitä tuo kissa hyväkäs
mahtaisi tehdä. Eikä aikaakaan, kun jo kissakin tuli pirttiin hiiri
suussa, hyppäsi pöydälle ja rupesi siinä syömään saalistansa, hiljaa
marmattaen syödessänsä. Karhu tuli kovin uteliaaksi tämän merkillisen
äänen kuullessaan, ja liikahti piilossaan paremmin nähdäkseen, miten
kissa sitä ääntä pitää. Mutta silloinpa vilahti hänen korvansa lattian
raosta, kissa huomasi sen, luuli hiireksi ja hypätä loikkasi tämän
luullun hiiren niskaan, tarttuen karhua korvasta kiinni. Kamalasti
säikähtäen tästä äkillisestä hyökkäyksestä ja luullen viimeisen
hetkensä tulleen karhu umpimähkään yritti töytäistä pakoon sieltä
permannon alta, mutta taittoikin niskansa lattian rakoon ja kuoli
siihen heti. Mutta eipä ollut kissakaan vähemmän säikähdyksissään,
kun hiireksi luulemansa näin äkkiä muuttui karhuksi, ja niinpä hän
puolestaan hirmustuneena pökäisi päreorsille pakoon. Hukka, joka
vavisten oli nähnyt, miten karhun oli käynyt, luuli silloin oman
vuoronsa tulleen ja henkiriepuaan säilyttääkseen karkasi orsilta
lattialle. Siinä kävi kuitenkin niin onnettomasti, että kun hän
hätäännyksissään harppasi eikä tarkoin katsonut, mihin loikkasi, niin
paiskasi äijäpaha päänsä pankon kylkeen puhki ja siihen kuoli. Aivan
kauhistuneena puolestaan kissa hyppäsi orsilta uunille, arvellen, että
siellä ei nyt ainakaan mitään petoa liene, ja silloinkos sieltä tuli
jalopeuralle kiire ja käskemätön lähtö. Ei muuta kuin korentona peto
potalsi ovea kohti, löi päänsä puhki ovenpieleen ja siihen kuoli. Sillä
tavalla siis kissa tappoi ne kaikki kolme, aivan kuten oli uhannut".

Näin kissa kertoi ja kettu sanoi siihen syvämietteisesti, että "ahaa".
Ketulle johtui kissan kertomuksesta mieleen, että ehkäpä tässä
sittenkin kissan avulla puoliansa pidettäisiin, ja niin hän pestasi
siinä kissan rengikseen, lupasi syöttää häntä puhtaalla linnunlihalla,
ja vei hänet talolleen, jossa rupesivat yhdessä elämään. Tarkoin siellä
nyt kettu perehtyi kissan elämään ja vaiheisiin, sillä hänellä oli omat
tuumat mielessänsä.

Näin tuli Kääpälän vanhasta mirristä Kettu Repolaisen renki.

33.

KISSA KÖYHÄN PIIKA, KOIRA KÖYHÄN RENKI, KATINPOIKA PALVELIJA.

    Rusko on mullasta ruvennut,
    Karvahalli kankahalta,
    Noussut suolta suurijalka,
    Lehosta leveäkämmen.

Kettu ja kissa rupesivat sitten pitämään yhteistä taloutta, mutta
pian kettu huomasi renkinsä hiukan laiskanpuoleiseksi. "Menisit nyt
sinäkin", hän sanoi eräänä päivänä, "hakemaan ruokaa, sillä enhän
minä jaksa sitä meille molemmille riittävästi kantaa, varsinkaan kun
en uskalla vielä aivan vapaasti liikkua". Kissaa suututti hiukan tämä
huomautus, mutta hän läksi kuitenkin. Ja onni potkaisi häntä niin, että
hän löysi aholta vasta tapetun hevosen. Hän nirhaisi siltä korvan ja
vei sen ketulle näytteeksi, sanoen: "Tuollaisen elävän minä nyt tapoin;
sillä on tuommoiset korvat, mene aholle katsomaan!"

Uskaltautui silloin kettu katsomaan tätä kissan suurta saalista ja
lähti sanotulle aholle päin, mutta kohtasikin suden, joka hänelle
pahasti irvisti. Pysytellen varovasti ulohtaalla kettu nyt lepyttelee
hukkaa ja kysyy makeasti ja ystävällisesti: "Mitenkäs olet nyt, hukka,
voinut?" Hukka siinä ketun suopeudesta leppyy ja sanoo: "No kyllä
olisivat tässä jo kääntyneet hampaani naulaan, ellemme olisi saaneet
Pekan kanssa vihdoinkin isketyksi isoa hevosta". – "Vai siinä se
kissan iso saalis nyt oli!" hymähti kettu mielessään, mutta rupesi muka
kyselemään, missä raato oli. Susi sanoi olevansa sinne menossa ja kettu
seurasi häntä. Kun tultiin paikalle, oli siellä jo karhu aterioimassa
ja irvisti ketulle niin, että tämä pysyi sangen tarpeellisen välimatkan
päässä. Söivät siinä sitten karhu ja susi hevosta ja kettu katseli
kaukaa vesi suussa.

Lopuksi hän ei enää voinut hillitä nälkäänsä, vaan pyysi saada
vähän maistaa, jolloin karhu vihaisesti kielsi. Suutuksissaan kettu
sanoi silloin, että olisipa hänellä täällä se hänen uusi sukkela
palvelijansa, niin pois teille tulisi lähtö tuosta hevosen raadolta.
"Sillä on kärpäsetkin sellaiset, että ne jo pystyisivät ajamaan teidät
tiehenne". – "Ohoh!" pysähtyi silloin karhu kuuntelemaan ja kysyi
ihmeissään: "Mikä se sellainen palvelija on?" – "Sillä on monta
nimeä", vastasi kettu, "mutta Kattes-Johannekseksi sitä tavallisissa
oloissa sanotaan". – "Onpa se merkillinen renki", ihmetteli karhu
nyt oikein todella; "minkä näköinen se on?" – "Ei se ole pitkän
pitkä eikä korkean korkea, vaan kyllä se kotinsa varjelee", sanoi
kettu ja rupesi nyt kertomaan kuvaillen, kuinka se on karvainen
pallinaama, vihvilänaamainen koppiturpa ja häräkeparta, soikkosilmäinen
kannusjalka, seiväsperä metsimies. "Silmät sillä kiiltävät kuin
lasinapit, ja vaikka se on pienempi minua, niin se on silti väkevämpi
sinua". – "Ohoo!" ihmetteli karhu, joka oli ihan ymmällä kaikista
näistä oudoista sanoista, "onko sillä mitä asekaluja, joilla puoliaan
pitää?" – "Jo toki", vastasi kettu, "nehän sillä vasta hyvät onkin,
kiväärit, pistoolit ja rihlapyssyt, puukot, kirveet ja nallirasiat. Se
on muuten minun vanhempi veljeni", lasketteli kettu edelleen, "joka
on kauan matkustellut vierailla mailla ja vasta äsken tullut tänne
kotipuoleen, kun kuuli minun täällä teidän vuoksenne hätään joutuneen".
– "Vai niin", sanoi karhu hiukan rauhattomasti, "enpä ole sattunut
ennen kuulemaan, että sinulla olisi ollut Kattes-Johannes nimistä
veljeä?" – "Se on sellainen hänsvärkkäri väkimies, että sillä on monta
muutakin nimeä", sanoi kettu, "jos sitten paremmin ne tuntenet. Ne
sanovat sitä siellä ulkomailla Kotsa Muilovits Artamonovitsiksi, herra
Vinkkeliksi, Katal Ivantsaksi, Mittymykseksi ja jos miksi. Minua se
väliin vieraalla kielellä puhuttelee, kun ei muista kotona olevansa,
mukavasti ryssäksi sanoo että 'Liisitsä Sahariovna'". Näin kettu
jutteli siinä hyvin lipevästi ja siirrähteli karhun ja suden suu auki
kuunnellessa ja ihmetellessä aina lähemmäksi ruunan raatoa. "Joo",
murahti vihdoin susi, "totta taitaa puhua tää kettu repale. Näet kun
minä tässä taannoin olin Kääpälässä Merkin vieraana ja siinä tunkion
laidalla yhdessä tarinoimme, niin joku siinä kuin salama kävi iskeä
lupsauttamassa minua korville, niin että kauan kihelmöi. Ja kun minä
ällistyneenä kysyin Merkiltä, mikä tämän näin ylpeän miehen nimi oli,
Merkki sanoi sen nimeksi herra Vinkkelin". – "Pitäisi päästä näkemään
sitä otusta", arveli karhu. "Somaapa tuo olisi", myönsi susi, mutta
kettu pisti siihen väliin: "Silloin katsokaa niskanne ja korjatkaa
koipenne! Kunhan ensin käytte sen kärpäset katsomassa, niin siinä on
mokomille tarpeeksi". Mutta karhun sekä suden ajatellessa ketun uutta
renkiä kettu otti äkkiarvaamatta raadon vierestä ison pelotinkellon,
joka oli siihen pudonnut, hyppäsi raadon päälle, soitti ja huusi:
"Hee-e-e, kuulkaa te Horpon ja Kääpälän miehet, miten minä soittaa
helistän!" No tulimmainen! Äkkiä saivat siinä susi ja karhu jalat
allensa ja läksivät pakoon luullen, että tuossa tuokiossa ovat miehet
paikalla heitä hevosen taposta tilille vetämässä. Niin kettu sai paljon
tuoretta lihaa, söi kyllikseen ja vei paljon vielä rengilleen.

Karhu ja susi olivat kuitenkin tulleet peräti uteliaiksi ketun
kertomuksesta ja halusivat välttämättä nähdä hänen uuden renkinsä,
joka niin merkillinen mies oli. Senpä vuoksi ei susi, kohdatessaan
taas eräänä päivänä ketun, ollut muistavinaankaan hänen äskeistä
keppostaan, vaan lyöttäytyi ystävällisesti hänen kanssaan puheisille
ja rupesi kyselemään herra Vinkkelistä. Kettu penäsi vastaan sanoen,
ettei hän uskalla heitä viedä herra Vinkkelin näkyville, se kun on
sellainen väkimies, että vaikka vielä tappaisi. "No näyttäisit edes ne
sen kärpäset", pyysi silloin hukka ja siihen kettu lopulta suostui.
Iloissaan hukka huusi karhulle: "Tule nyt, Pekka, katsomaan niitä
kummallisia kärpäsiä, joiden Mikko kehuu meidät pois ajavan!" Eikähän
karhua tarvinnut kahdesti käskeä.

Lähti Mikko nyt lupauksensa mukaan johdattamaan hukkaa ja Pekkaa noiden
kärpästen luo ja vei heidät ampiaispesälle. "Tuossa niitä on", hän
sanoi osoittaen pensaassa olevaa harmaata kotteroa, jolloin hukka pyysi
häntä tarkemmin näyttämään. Mikko sanoi kuitenkin: "Aukaiskoon Pekka
tuon pesän". Karhu teki työtä sanottua, meni ja kouraisi kämmenellään
sitä harmaata kotteroa, jolloin sieltä pilvenä pemahti ampiaisia hänen
ja hukan kimppuun. Mikko itse oli viisaasti siirtynyt vähän kauemmaksi.
Kamalissa tuskissa siinä nyt karhu ja hukka keturoivat ampiaisten
käsissä ja koettivat ajaa niitä pois, mutta eihän siitä mitään tullut.
Ei auttanut enää mikään ja karhu jo hätäännyksissään muisteli vanhaa
äitiään ja huusi sitä apuun. "Emä-Reeta, rahkasääri, tule tänne apuun,
Mikon kärpäset tappavat minut!" hän huusi, mutta kettu vastasi: "Ei
se tohdi tänne tulla ja arvelee lisäksi, että vähempihän on vahinkoa
kahdesta kuin kolmesta!" – "No tule sinä, Mikko, apuun!" voivottelivat
silloin hukka ja karhu. Armahtikin Mikko siinä kuomaksiaan, otti vastan
ja huiski sillä pois ampiaiset. Vähissä hengin pääsivät sitten karhu ja
hukka kömpimään kotiinsa ja Mikko nauroi heidän jälkeensä, että joko
nyt mahtavat uskoa herra Vinkkelin oikeaksi väkimieheksi, kun sillä
ovat kärpäsetkin tällaisia hirviöitä. Ja uskoivathan hukka ja karhu
Kattes-Johanneksen sillä kertaa ainakin aivan julmettuneeksi mieheksi.

Meni sitten kettu taas eräänä päivänä metsälle ja sai sieltä jäniksen
kaapatuksi sekä lähti viemään sitä kotiin. Puuttui susi vastaan
tiellä korvessa ja kysyi: "Kuhunka jänistä kannat?" – "Vien kotiin
perheelleni", vastasi kettu. – "Minäpä ryöstän sinulta saaliisi!"
uhkasi susi. – "Älä ryöstä!" – "Ryöstän varmaan!" Silloin repo
suuttui ja sanoi: "Ryöstä, ryöstä, ota! Enhän minä voimalla voi
puoltani pitää, mutta annahan kun kaipaan meidän Katal Ivantsalle,
niin tiedät ryöstäneesi saaliini!" Susi säikähti siitä eikä hirvennyt
ryöstää jänistä revolta, vaan ajatteli mielessään: "Kukaties se on
kuinka voimallinen ja voipi paljon pahaa matkaan saattaa!" Niin vei
repo makean saaliinsa kotiin.

Meni kettu taas toisena päivänä metsään, tapasi teeren ja lähti viemään
sitä kotiinsa, kun puuttui karhu tiellä korvessa vastaan. "Kuhunka
tuota teertä kannat?" kysyi karhu. – "Perheelleni tietenkin", vastasi
repo. Karhu siinä uhkasi ryöstää häneltä saaliin, jolloin repo taas
lopuksi älysi sanoa: "Ryöstä vain; enhän minä voimallani voi sinulle
puoliani pitää, mutta odotahan kun kaipaan Katal Ivantsalle, niin
tiedät teeren ryöstäneesi!" Karhu vastasi siihen ylpeästi, ettei
ole häntä voimakkaampaa metsän elävissä, mutta pelkäsi kuitenkin
sydämessään Katal Ivantsaa eikä uskaltanut ottaa teertä ketulta.
"Kukaties se on kuinka voimallinen ja voipi paljon pahaa matkaan
saattaa", hän ajatteli. Niin kettu sai taas saaliinsa säilytetyksi.

Sattuivat siinä sitten yhteen karhu ja susi sekä kertoivat toisilleen,
mitä oli tapahtunut ja mitä kettu oli sanonut, ja kovasti heillä
himotti päästä näkemään sitä ketun ihme-elävää, joka tuntui olevan niin
perin kappera, että sitä täytyi ihan väkisin pelätä. "Kovasti se repo
hirvitteli meitä sillä Katal Ivantsalla, niin että kyllä meidän nyt
täytyy saada se edes nähdä". Näin he juttelivat toisilleen ja päättivät
mennä ketun asunnolle.

Läksi nyt susi varoen ketun talolle herra Vinkkeliä katsomaan. Kettu,
joka heitä jo odotteli, oli ryhtynyt varokeinoihinsa, oli kiskonut
virsutuohia ja nähdessään nyt suden tulevan meni niitä kaivolle
viruttelemaan. Kissan hän pani pirttiin tyhjää tynnyriä lykkäämään ja
jyristelemään. Saapui siihen hukka ja kysyi oudostuen ketulta: "Mitä
sinä nyt siinä teet?" – "Viimeistä suolenmutkaa tässä viruttelen",
vastasi kettu, "on tässä ollut semmoinen kiire, makkaran teko ja muu,
ettei ole joutanut päätään sammuttamaan; eilen näet herra Vinkkeli
toi kahta vertaa suuremman suden kuin mitä sinä näyt olevan". Ja niin
kettu toimessaan kaivolla muka suden suolia sotki ja pirtistä kuului
tyhjän tynnyrin jytinä. Hukkaa hirvitti ja hän kysyi kauhistuneena:
"Mikä tuolla pirtissä möykkää?" – "Kattes-Johannes kuuluu ruvenneen
lihoja suolaamaan", vastasi kettu, "ja siellä niitä nyt hakkaa
pienemmiksi; on tässä makaillut aamupuolen kuten saarnamies ainakin,
mutta nyt tuntuu ryhtyneen töille". – "Onko se iso, se herra Vinkkeli
väkimies?" uskalsi susi vielä kysäistä. – "Ei se ole sinunkaan
kokoisesi, – mene katsomaan, tuollahan se on töissä pirtissä", neuvoi
kettu, "mutta älä mene pahasti, se syöpi", hän varoitti lopuksi. Ei
malttanut hukka suurelta peloltaankaan, vaan läksi hiljalleen hiipimään
ketun tuvalle, hiipi ja hiipi ovelle ja sai jo kuononsa oven rakoon.
Samassa sen huomasi kissa, luuli hiireksi ja törmäsi sutta turpaan
kiinni kuin leimaus. Kauhistuneena hukka ryntäsi suin päin metsään
pakoon, kertomaan karhulle, miten oli käynyt. "En saanut nähdä", hän
sanoi, "Vinkkeli väkimiestä, sillä tuskin olin kuononi oven rakoon
pistänyt, kun jo siihen iski ja niin kipakasti raapaisi turpaani, että
vieläkin vihavoitsee. Ja eilen se oli tuonut saaliinaan kotiin kahta
vertaa suuremman suden kuin minä olen, ja kettu siellä kaivolla vielä
viimeisiä makkarasuolia virutteli ja itse Katal Ivantsa pirtissä lihoja
suolasi".

Ylen ymmällä nyt karhu kuunteli näitä sanomia, pudisteli päätänsä
ja vannoi: "Kun minä tästä huomenna lähden, niin käyn kuin käynkin
katsomassa sitä!" Seuraavana aamuna kontio sitten vaelsi ketun talolle
vahvasti aikoen tinkimättä ottaa selville, mikä kumma otus oli tämä
Kattes-Johannes Vinkkeli väkimies Katal Ivantsa Kotsa Muilovits
Artamonovits, jolla oli niin monta nimeä, ettei niitä tavallisesti
kukaan jaksanut muistaa. Mutta kettu oli varoillansa, näki kaukaa
karhun tulon, pani kissan tynnyriä jyrisyttämään ja meni itse kaivolle
virsutuohiansa viruttelemaan. Tulee siihen karhu, näkee oudostuen,
että yhä siinä kettu jotakin viruttelee, ja kysyy viimein: "Mitä sinä
nyt, kettu, siinä teet?" Kettu vastasi: "Viimeistä suolenmutkaa tässä
viruttelen; on ollut semmoinen kiire, makkaranteko ja muu, ettei ole
joutanut päätänsä sammuttamaan; eilenhän näet tää Vinkkeli väkimies,
Kotsa Muilovits, toi saaliina taloon kahta suuremman karhun kuin mitä
sinä näyt olevan". Koetti karhu siinä koventaa ja vahvistaa luontoansa,
mutta pakkasivat äijällä silti housuvillat tutajamaan ketun kamalaa
puuhaa katsellessa ja kuunnellessa, kun pirtistä rupesi kuulumaan
outo jyske. "Mikä se tuolla pirtissä tuolla tavalla möykkää?" hän
kysyi sitten silmät pyöreinä kauhusta. "Katal Ivantsa siellä tuntuu
töille ruvenneen", selitti kettu, "on tässä aamupuhteen makaillut kuin
saarnamies ainakin, mutta nyt kuuluu ryhtyneen lihoja suolaamaan ja
talia hakkaamaan". – "Mitenkähän sen saisi nähdä?" tiedusteli karhu
siinä pelkonsa uhallakin. "Tuolla se on pirtissä", vastasi kettu,
"mutta älä pahasti mene, sillä jos se saa nähdä, niin se syö". Karhu
läksi sinne hiipimään, ei malttanut, vaikka pelko karmi selkäluita,
hiipi tuvan ovelle, raotti sitä, jo pisti kuononsa sisään, mutta
silloinpa sen sattui näkemään Katal Ivantsa Kattes-Johannes, luuli
hiireksi ja ampaisi kiinni kuin vimmattu. Kihelmöi karhulla kuono,
tyrmistyksissään hän karkasi pakoon ja painalsi sitä lyytä suden luo
sanoen: "En saanut nähdä muuta kuin että häntä oli pitkä ja tulisoihtu
oli kummassakin kädessä!"

Yhä entistä ihmeellisemmältä rupesi karhusta ja sudesta tämän jälkeen
tuntumaan ketun renki ja heitä jo kammotti ajatella, miten heidän
kävisi, jos se metsäretkillään vielä heidät yhdyttäisi, se kun
kuului olevan sellainen metsämies, että revolla päiväkaudet riitti
makkarasuolien virutusta. Mutta pelosta huolimatta heistä tuntui yhäkin
siltä, että kyllä pitäisi saada nähdä moinen peto, jolla oli monta
ihmeellistä nimeä ja joka oli matkustellut paljon vierailla mailla.

34.

KOPEA KUTSUTTU VIERAS, UJO OUTO, KUTSUMATON.

    Täysi, täysi, kyllä, kyllä,
    Tämäniltaista iloa,
    Päivän laskun laulantoa.

Tuumivat taas karhu ja susi, miten saada nähdä se Kattes-Johannes, ja
tavataan Mikko, jolta asiaa kysytään. Silloin Mikko sanoi ihmetellen:
"Hö, johan sen kumman nyt toki nähdä saa; ei muuta kuin laatikaa pidot
ja käykää kohteliaasti kutsumassa meidät kestiin, niin tulemme. Silloin
saatte nähdä sen ja huomata, kuinka sillä silmät kiiltävät. Mutta
varoen silloin pitää menetellä, sillä jos se vihastuu, niin me olemme
onnettomia kaikki". – "No tokihan tässä kestit pystyyn saadaan!"
ihastuivat silloin karhu ja susi, sekä päättivät mennä iskemään
hevosen, koska sen liha oli heistä äsken niin hyvältä maistunut.

Lähti siitä karhu hevosta ottamaan, mutta hevonen potkaisi häntä
päähän, niin että sitä piti ruveta siinä parantamaan. Susi ei saanut
mitään, vaan tuli katsomaan, oliko karhulla jo kestiruokaa kyllälti,
näki karhuparan päätään parantavan ja kysyi: "Miten, veli, nyt näin
olet?" Karhu siihen valitti: "Jumala kielsi, ei antanut syömistä
minulle; menin hevosta ottamaan, niin se potkaisi, että pääni puhkesi,
ja nyt täytyy tässä tällään olla; nälkä olisi, mutta ei ole mitä
syödä". Hukka tästä kovin närkästyi ja sanoi: "Mitä se Jumala nyt sillä
tavalla – jahka minä tästä lähden ja puristan siltä syömistä!" Ja
niin hukka meni uljaasti Jumalan eteen ja pyyteli syömistä. Jumalan
vihdoin lauhtui mieli. "No pitänee tuota antaa", sanoi. – "Ka, vielä
karhuveljellekin pitäisi olla syömistä", jatkoi hukka, "läsii vain ja
pää on puhki". – "Pää on puhki", ihmetteli Jumala, "missä siltä pää
puhkesi?" – "Ka hevonen potkaisi". – "Ahaa", sanoi Jumala, "miksi
meni luvatta ottamaan hevosta! Mutta menkää, otatte lehmän – mistä
löydätte ylen suuren harasarven, niin se ottakaa!" Mikäpäs siinä:
mentiin ja lehmä kaadettiin.

Laitettiin sitten kestipaikka kuntoon, lehmältä kesi päältä kuorittiin,
jotta olisi esteettömämpi syödä, ja ruvettiin vieraiden kutsumista
ajattelemaan. "Mene sinä, kuomaseni, kutsumaan", kehoitti karhu.
"Kyllähän minä muuten", esteli susi, "mutta minulla on niin kankea
selkä, että se renki vielä repii minut". – "Kankea minäkin olen",
valitteli karhu, – "kun olisi kettu ollut yksissä puuhissa, niin se
olisi ollut sopiva käskemään, se kun on niin sievä, vaikka sillä onkin
vähän voimaa – se auttaa paljon sievyys matkalla". Tekivät siinä sillä
tavalla esteitä, kunnes susi viimein suostui lähtemään käskymatkalle.

Tuli susi varoen ketun talolle ja mietti, miten saisi sopivasti
vieraat kutsutuiksi. Kun tuli ovelle, niin siinä jo rohkeus petti
eikä muistanut, millä nimellä olisi ollut paras ketun renkiä kutsua.
Sanoi kuitenkin vapisevalla äänellä: "Liisitsä Sahariovna, tulkaa
pitoihimme!" Mutta repo kun hyppää sieltä pihalle hänen eteensä ja
ärjäisee: "Vai sillä tavalla sinä kutsut, suurisuu, raakahäntä,
kaikeksi sätit renkiäni! Odotahan kun sanon Kotsa Muilovitsalle, ettet
häntä edes pitoihisi oikealla nimellä kutsunut". Ja siinä samassa kun
kettu taas pyörähti sisään sanomaan muka kissalle, kuinka susi oli
ollut epäkohtelias, tämä läksikin lipettiin kiiruimman kautta. Karhulle
hän sitten vavisten selitti: "Voi hyväinen aika, kun tuli vahinko –
en muistanut oikein ukon nimeä, jolloin kettu sätti minua suurisuuksi,
raakahännäksi ja jos miksi, ja ryntäsi taloon Kotsa Muilovitsalle
kantelemaan – tuskin pakoon pääsin. Ei auta nyt muu kuin että sinä
menet yrittämään uudestaan".

"No jahka minä tästä lähden", mukautui karhu ja mennä lönkytteli ketun
talolle, miettien matkalla makeinta niistä muukalaisista nimistä, joita
kettu oli maininnut. Perille tultuaan hän ääni vähän täristen oven
raosta laati koreat kutsut: "Liisitsä Sahariovna, tulkaa pitoihimme!"
Mutta repo kun taas lennähti siitä hänen eteensä ja sanoi: "Sellainen
sinä hävytön, leveäotsa, länttäjalka ja nuplaperä olet! Pitoihin tulet
kutsumaan, mutta et edes oikealla nimellä kutsu! Odotas kun sanon Kotsa
Muilovitsalle!" Ennenkuin repo kuitenkaan ehti mennä sisään, ehätti
karhu, jolle jo tuli hätä, uudelleen sanomaan: "Kotsa Muilovits, piti
sanomani, tulkaa pitoihimme!" No, kettu siitä muka ihastuu ja sanoo:
"Kas, hyvä mieshän sinä oletkin ja hyvin myös kutsut! Kyllä me tulemme,
ala vain mennä edellä. Mutta muistakaa katsoa piilosta, sillä jos se
saapi nähdä teidät, niin se syö!" Niin palasi sitten karhu suden luo ja
sanoi, että piiloon nyt, pian ovat vieraat täällä!

Siinä samalla oman kiireen vuoksi äijäparoilla hätä lisääntyi ja he
rupesivat hakemaan itselleen piilopaikkaa, jossa olisivat varmasti
turvassa, mutta josta kuitenkin hyvin näkisivät ihme-elävän.
Susi hautautui lehmänraadon viereen risuläjän alle, mutta niin
taitamattomasti, että joutui selin lehmänraatoon. Karhu taas nousi
raadon vieressä olevaan puuhun, arvellen sieltä kaikki hyvin näkevänsä,
mutta silti olevansa luokse pääsemättömissä. Puun oksat kuitenkin
estivät häntä joka suunnalle näkemästä. Pamppailevin sydämin siinä
sitten odotetaan pelätyn ja kunnioitetun vieraan tuloa.

Tällä välin olivat kettu ja kissa lähteneet tulemaan pitopaikalle,
kettu edellä ja kissa jäljessä. Siinä raadon vieressä oli suota,
jonka yli heidän matkansa piti, ja yli tultuaan kissa päristeli vettä
käpälistään, se kun ei siedä niiden kastuvan. Sen kuuli karhu ja
sopotti hiljaa sudelle: "Jo tulee! On se aika vänni, kun tulta iskee
tullessaan! Kunhan ei olisi tuota lihaa liian vähän!" Haistaessaan
sitten tuoretta lihaa kissa rupesi luontonsa mukaan kovasti ja
vihaisesti marmattamaan, jolloin karhu taas kuiskasi uteliaalle
sudelle: "Ei ole iso tuo herra Vinkkeli väkimies, vaan maa silti
tärisee jalkain alla, kun kävelee!" – "Jos se väheksii ruokaa?"
pelkäsi siinä susi ja koetti katsoa, mutta ei nähnyt mitään, kun oli
selin kissaan. Kettu huomasi suden ja suhahti hänelle: "Kyllä siinä
on poikaa, saa nähdä vain, ettei tässä vielä tule oudot paikat!" Kun
kissa söi ahnaasti, marahteli, sähisi että "vähä, vähä, vähä", jolta
se kuulosti karhun korvissa, ja liikautteli salaperäisesti häntäänsä,
karhu suhahti ketulle: "Mikä sillä tuossa liikkuu?" – "Se on hänen
miekkansa, jolla hän kaulan katkaisee", kuiskasi kettu vastaan.
"Millainen se lienee otus, kun se noin peloittelee?" ihmetteli susi
siellä risuläjässä eikä enää malttanut, vaan rupesi hiljalleen kääntyä
sovittelemaan, että saisi hänkin edes vilahduksen siitä nähdä. Kissa
kuuli ratinan ja pörhisti häntänsä ja kaikki karvansa pystyyn sekä
katsoi risukkoon tarkasti, että mikä siellä. Silloin kävi sudelle
onnettomasti.

Vaikka hän koetti varovaisesti kääntyä risukasassaan, sattui hännän pää
kuitenkin vilahtamaan kissan silmiin. Kissillä nousi heti vanha luonto
ja hän puhaltautui kuin salama luulemansa hiiren niskaan. Kauhistus
valtasi silloin hukka paran kokonaan ja parkaisten hätähuudon: "Tuli
minuhun käsiksi nyt tämä!" hän lähti menemään minkä käpälistä irti
sai, parkuen surkeasti mennessään: "Tule, Mikko, hätiin! Tule, Mikko,
hätiin!" Mutta eipä ollut kissakaan vähemmän hädän vallassa. "Mikä tämä
näin suuri elävä!" se säikähti kokonaan ja karkasi lähimpään puuhun
kuin paukku.

Nähdessään kissan hyppäävän suden niskaan ja tämän lähtevän pakoon
täyttä karkua sekä kissan siinä samassa törmäävän hänen puuhunsa,
karhulla kierähti maailma pari kertaa silmissä ympäri ja aivoissa
vilahti hätäinen ajatus: "Hukka pääsi tuon topakan elävän kynsistä ja
nyt se tulee minua syömään!" Kumeasti parkaisten hän loikkasi puusta
korentona maahan ja huusi Mikkoa hätiin sekä läksi surkeasti nilkuttaen
ja kylkiluitansa tunnustellen pakoon hänkin kiireimmän kyytiä. Mutta
yhtä säikähtyneenä kissa istua kökötti oksan juurella, häntä paksuna ja
karvat pörhöllään, sekä sähisi kiukkuisena pakenijoiden jälkeen:

    "Pyssy sunkin pyyhkäisevi,
    Reikärauta raiskoavi
    Miehen mahtavan käsissä!
    Sepä nahan nauloavi,
    Puun on päällä peittoavi,
    Pakkasen pakottimeksi,
    Herrain turkin kaulukseksi!"

Nauruunsa ihan pakahtuen oli kettu liuvari katsellut tätä kohtausta ja
suden sekä karhun paetessa muka huutanut kissalle aivan kauhistuneena:
"Mittymys! Mitäs teet! Ole noiden raukkojen kanssa siivolla! Sinäpä
olet oikein hävytön: toiset kutsuvat sinut kestinkiin ja sinä nyt
isäntiäsi rupeat tappamaan!" Mutta kun susi ja karhu olivat kadonneet
näkyviltä ja kuuluvilta, muutti kettu äänen kelloonsa ja sanoi
riemuiten: "Kotsa Muilovits, meidän oli voitto! Tule vain pois sieltä
liharuoan ääreen!" Ja kissa pian rauhoittui, laskeutui maahan ja tuumi
juron tyytyväisenä: "Hyvähän tästä tulikin meille kauppa!" Alettiin
syödä ja syötiin kyllältään, ihan viikkoja syötiin, mutta karhu ja susi
eivät pitkään aikaan tarjenneet mennä koko seudulle. Eivät, vaan ensi
kertaa toisensa tavatessaan keskustelivat asiasta yhä entistä enemmän
ymmällä. "Ei se kumma ole", sanoi susi, "että se on ennenkin suden
tappanut, kun niin äkkiä löysi minut risuläjästä, töytäsi päälle ja oli
viedä kokonaan!" Siihen karhu arveli: "No, sehän nyt ei vielä kumma
ollut, että löysi sinut sieltä risuläjän alta, mutta se oli jo vallan
ihmeellistä, että se tiesi minun olevan puussa! Ja kun kerkesi siinä
lyödä minua miekallaan, että vieläkin ovat kylkeni kipeät!"

Ja he kiittivät onneaan, kun olivat päässeet hengissä pakenemaan sen
ihmeellisen ja peloittavan herra Vinkkelin, Katal Ivantsan, Kotsa
Muilovitsin kynsistä, jolla on niin monta outoa nimeä, joka on paljon
ulkomailla matkustellut ja joka on nyt tullut käymään veljensä Kettu
Repolaisen luona täällä kaukaisessa Metsolassa.

Mutta nähdä se pitäisi saada, oikein kyllältään sitä katsoa. Se oli
kaikesta huolimatta karhun ja suden salainen ja vielä täyttymätön
toivomus.

35.

EI SE OLE HULLU, JOKA NARRAA, VAAN JOKA ITSENSÄ NARRATA ANTAA.

    Pian hurskas hullummalla
    Salmen syvän sauvottaapi –
    Itse soutavi matalan.

Eletään sitten yhä edelleen kettu ja kissa yhtenä talona ja hyvin
tullaan toimeen. Loppui kuitenkin kerta ruoka ja ketulla rupesi
himottamaan tuoretta kalaa. Hän muisti Piippolan äijän suurta
kalansaalista ja ajatteli, että mitenkähän saisi taas kyllältänsä
kalaa syödä. Ei muuta kuin lähti juoksentelemaan sinne Piippolan
järven rannalle ja löysi sieltä kalan, mutta eipä syönytkään sitä.
Ei, vaan koppoi sen leukoihinsa ja lähti juoksentelemaan Piippolan
pihalle, siitä ikkunan alta mennä litvitteli kala suussa, ajatellen:
"Minäpä narraan Piippolan äidin ulos tuvasta!" Akka huomasi hänet ja
kysyi: "Mistä sinä, kettu kulta, olet kaloja saanut?" – "Järvestä,
järvestä", vastasi kettu ja meni menojansa. Rupesi akan tekemään kalaa
mieli ja hän meni ukkonsa luo, joka oli pellolla ojaa luomassa, ja
sanoi: "Mennään mekin kaloja pyytämään, koska ketulla on". – "Mennään
vain", mukautui ukko ja niin lähdettiin kalalle ja saatiin runsas
saalis. Mutta kettu piti varansa, varasti niitä kaloja kaksi, joista
toisen antoi kissille ja varoitti kovasti: "Älä sano kenellekään!"
Mutta kissipä ei malttanut, vaan kävi sanomassa rengille, renki sanoi
piialle, piika sanoi emännälle, ja emäntä sanoi isännälle. Isäntä
siitä haukkumaan kettua ja kettu haukkumaan kissiä, joka hyppäsi isoon
puuhun. "Kyllä minä sinut sieltä tavoitan!" vannoi kettu ja pudisti
puuta, jolloin kissi putosi sieltä hänelle suuhun. Riemuissaan kettu
sanoi silloin: "Luulin olleen sokeripalan, mutta olikin valkoinen katti
ja katin kala!" Ei kuitenkaan raahtinut Mittymykselle pahaa tehdä, otti
siltä vain kalan pois, mutta tästä kissa suuttui julmasti ja läksi
takaisin kotiinsa Ilmolaan, ja siihen loppui ketun ja kissan yhteinen
talous. Eikä kettu sitä surrut, vaan luikki takaisin metsään iloissaan,
kun oli taas saanut kaloja syödä.

Kulki kettu siinä, litvitteli, pitkin Metsolan maita, ainainen koiruus
mielessä, kun tulivat hänelle vastaan susi ja karhu. "Mitenkäs nyt
renkisi jaksaa?" kysyi susi heti. "Hyvin jaksaa", vastasi kettu,
"mutta niin on tullut laiskaksi, ettei muuta kuin ontossa hongassa
makaa ja itseään syötättää". – "Missä!" tohahtivat heti karhu ja susi
uteliaina, "jokohan tuon nyt saisi nähdä, kun se nukkuu siellä hongan
sisässä?" – "Eihän hongan sisään voi nähdä", nauroi kettu, "mutta jos
se sieltä hyvinkin saataisiin pois lähtemään. Tulkaahan auttamaan,
jos mikä hyvä keino siihen keksittäisiin". Lähdetään ketun suurelle,
kaatuneelle hongalle, jonka sisään Kattes-Johannes oli muka äkäytynyt,
ja kettu varaa vahvan köyden mukaansa. Tullaan paikalle ja kettu sanoo:
"Pannaan tämä köysi kiinni tuohon honkaan ja vedetään se koskeen, niin
eiköhän sieltä tule Mittymykselle lähtö". – "Ka miksi ei", sanoi
karhu, "tehdään vain niin", ja sitten kettu valjasti hukan ja karhun
honkaan, sitoen heidät molemmat lujasti kiinni. Itse hän istui hongan
päälle ja käski toisten vetää, hän kun muka työnsi sieltä takaa.

Tultiin sitten kosken rannalle, jolloin kettu pudottautui pois hongan
päältä ja kehoitteli karhua ja sutta: "Minä työnnän, menkää vain
veteen, ei siinä syvä ole, vetäkää honkaa koskeen; kyllä sen sitten
koski vie, kun se joutuu virran niskaan!" Toiset tekivät kuten kettu
käski, ja menivät koskeen vesikiviä myöten, kunnes honka tuli veden
varaan ja virta läksi sitä viemään, raastaen Pekan ja hukan mukanaan.
Surkea parku pääsi silloin molemmilta ja he rupesivat huutamaan: "Tule,
Mikko kulta, apuun, täällä tulee kuolema!" Mutta kettu vastasi siihen,
että joka koskeen menee, se saa koskessa olla, eikä hän tohdi tulla
sinne. Karhu ja susi saivat siten laskea koko kosken, mutta pelastuivat
kuitenkin hukkumasta, purivat köyden poikki ja uivat suvantoon
päästyään maihin. Kettu liuvari juoksi kotiinsa.

Mutta siellä häntä odotti suuri hämmästys. Kääpälän vaari, joka oli
kova metsämies, oli osunut hänen pesälleen ja oli juuri rupeamassa
hänen poikiaan tappamaan, kun Mikko joutui paikalle. Hätääntyneenä
Mikko sanoi heti: "Kun et ota poikiani, niin neuvon sinulle hukan
pesän". Vaari suostui siihen, meni ketun neuvokin mukaan hukan pesälle
ja tappoi hukan poikaparat kaikki. Mutta kettu ryntäsi täyttä karkua
takaisin koskelle hakemaan hukkaa ja karhua, kertoakseen heille, mitä
oli tapahtunut. Pian hän tapasi heidät ja huusi: "Kattes-Johannes on
mennyt Kääpälään takaisin ja Kääpälän vaari on tappanut kaikki hukan
pojat!"

Silloin hukka sanoi synkästi: "Tästä tulee sota!"

36.

EI SE SOTA MITÄÄN, VAAN NE HANKKEET.

    Sorea sotahan kuolla,
    Kaunis miekan kalskehesen,
    Äkin poika pois menevi,
    Laihtumatta lankeavi.

Raivoissaan siinä karhu ja susi kiroavat ilmolaisia ja heidän pahoja
tekojaan sekä uhkaavat sodalla; kettu kavalana vieressä heitä yhä
enemmän usuttaa. "Tuolla on salolla", hän sanoo, "Ilmolan karjaa
laitumella. Isketään siitä lehmä, niin on aluksi meillä sotaeväitä".
– "Isketään!" tulistuivat siitä toiset, "mennään lehmikarjaan,
sillä kovin tässä nyt himottaisi lehmä sortaa!" Ja karhu varsinkin
kopristelee kynsiään innoissaan, että nyt! Mennään siitä lehmikarjan
luo ja kettu näreiköstä rupeaa katsomaan, kun karhu ryhtyy lehmää
kaatamaan.

Karhu nousee haolle, kohoaa kahdelle käpälälle ja valmistautuu
hyppäämään lehmän selkään. Jopas hyppääkin, mutta ei laskekaan
innoissaan voimiaan oikein, vaan oistona lehmän yli lennähtää ja lehmä
pääsee pakoon. Samalla kettu sieltä syrjästä tekee kiusaa, räsähtää ja
arvelee: "Jo tuli talon isäntä lehmää vahtiin!" Silloin pelko tapasi
sekä karhun että suden ja he lähtivät mennä kaapaisemaan pakoon,
laukkasivat virstaa viisitoista, ennenkuin pysähtyivät, kettu viivana
perässä. Pysähdyttiin viimein ja kontio rupesi pahoittelemaan, kun ei
saanutkaan lehmää. Kiukustui siinä kovasti uudelleen, nousi haolle ja
siitä taas hypätä hurautti. "Kun olisin näin hypännyt", hän sanoi,
"niin saanut myös olisin!" – "Mitäpä siitä turhasta hyppelemisestä",
sanoi nyt kettu, "ethän sillä kuitenkaan lehmää saa. Oikea sota tässä
on pystyyn pantava, sillä eivät niiltä muuten pahat konstit lopu!"
– "Mitenkä sitä sitten sodittaisiin?" kysyivät karhu ja susi. Kettu
vastasi: "Kootkaa te kaikki metsän elävät, niin minä kokoan kaikki
kylän elävät, ja ruvetaan sotimaan". No toiset suostuivat siihen.

Ruvetaan sitten sotajoukkoa molemmat puolet kokoamaan. Kettu menee
Ilmolan kylään ja selittää siellä kaikille kotieläimille asian, sanoo,
että suuren sodan nyt panevat alkuun ilmolaisia vastaan karhu ja susi.
Siitä kylän eläimet puolestaan ryhtyivät puuhiin ja kootaan kaikki
koirat, kissat, kanat ja rotat, ja kettu ne järjestää komppanioiksi ja
kaikille antaa passit mukaan. Ottaa isotkin eläimet, härät, lehmät,
lampaat ja siat, ja kissan sekä koiran panee koko sotajoukolle
kenraaleiksi, kehuen, että siinä on kaksi oikein vahvaa miestä. Susi ja
karhu puolestaan kokoavat kaikki eläimet, mitä metsässä on, karhuja,
susia, ilveksiä, jäniksiä, oravia, jos mitä. Niin on molemmilla
puolilla ankarat sotajoukot pian koossa, eikä muuta sitten kuin
marssimaan toisiaan vastaan. Karhu on kenraalina metsän elävillä.

Tuli siinä torapaikalle mentäessä kotieläimille vastaan iso joki ja
alkoi ylimeno. Rotat menivät ensiksi, panivat passit suuhunsa ja niin
pääsivät kauniisti yli. Katsottuaan taaksensa he näkivät kissain
komppanian tulevan rannalle ja vuorostaan harkitsevan ylimenoa. Rotat
silloin huusivat toiselta rannalta: "Pankaa passit häntänne alle,
teillä kun on niin iso häntä!" Kissat arvelivat, että siten tehdenpä
taitavat passit säilyä kuivina ja noudattivat neuvoa. Mutta siinä
samassa, kun he uimasilleen joutuivat, hännät nousivatkin pystyyn, ja
niin virta vei heiltä passit hännän alta. Nolostuneina ja kiukustuneina
siitä kissat uhkasivat: "Kyllä me petämme koirat, koska kerran meitäkin
petettiin!" Tulivat koirat sitten kissain perässä rantaan ja miettivät
vuorostaan ylimenoa. Silloin kissat huusivat heille: "Pankaa passit
häntänne alle, teillä on niin leveä häntä!" – "Ahaa!" ilostuivat
koirat, "siten ne taitavat säilyä kuivina", noudattivat neuvoa ja
lähtivät uimaan. Mutta heti kun he olivat päässeet veteen, lensivätkin
hännät päin pilviä ja passit pitkin jokea. Kovasti siitä koirat
suuttuivat, niin että kun he vihdoin pääsivät toiselle rannalle, oli
koko sotakuri höltyä, kun alkoi siinä aivan tavaton tappelun rähinä
ja nujakka, jossa molemmat puolet vannoivat toisilleen ikuista vihaa.
Saatiin kuitenkin vihdoin järjestys palautetuksi ja jatkettiin marssia
sotakentälle.

Lähestytään sitten sotapaikkaa ja toinen ylikenraali, koira, rupeaa
pitämään tuumaa kissalle sanoen: "Ota sinä nyt – se työntää kuitenkin
susi karhun etukynteen – mene sinä nyt hyvin alaksittain". Koiralla
itsellään oli hiukan jalka kipeä, minkä vuoksi hän nilkutti mennessään,
ja kissa piti häntäänsä, pörhistäen sitä, korkealla pystyssä. Sen
huomatessaan kettu neuvoi: "Nostetaan nyt jokainen hännät hyvin
pystyyn, kun mennään!" ja niin tehtiin. Kun karhu näki kaukaa
vihollisen sotajoukon tulevan ja paljon piikkejä pystyssä, hän säikähti
ja sanoi: "Oi voi, kun on noin paljon pyssyjä jokaisella – siellähän
tulee yksi iso edellä ja tuhat tuhatta pientä perässä, sapelit kaikilla
pystyssä – kyllä nyt on parasta, että lykätään pakoon vain!" Ja susi
osoitti kissaa ja koiraa huomauttaen: "Kas, tuolla kun on sapeli
pystyssä ja tuo noukkii kiviä!" Miehistyttiin siinä vielä kuitenkin ja
karhu lähtee johtamaan sotajoukkoaan vihollista vastaan.

Kissi nyt tulla lutmii, lutmii alaksittain karhua vastaan ja orava
huutaa karhulle: "Varo, varo! Se vetää riukua perässään!" Mutta
ennenkuin karhu ehtii paljon huomatakaan matalana hiipivää kissiä, tämä
on jo töytännyt hänen mahansa alle ja alkaa häntä kurkusta topistaa.
Karhu säikähtää, kämähtää paikalla selälleen ja rupeaa huutamaan: "Kuka
kurkkuani topistaa!"

Pelko valtasi silloin koko metsän eläinten armeijan, kun näkivät,
että tuossa on nyt itse iso kenraali töppöset taivasta kohti, täyttä
kurkkua huutamassa. Orava karkasi pakoon puuhun ja ihmetteli sieltä,
lyöden kahta kämmentä: "Voi kummaa, kun nyt kaikkein pienin elävä
meidän vahvimman viskasi selälleen! Toden totta, Kies auta, nyt ei
ole oikea jalassa!" Ja niin pian kuin karhu pääsi pystyyn taas, hän
komensi armeijansa pakoon huutaen että pelastakoon itsensä ken voi, ja
näytti itse miehistölleen esimerkin siitä, kuinka voittoisan vihollisen
edestä on paettava. Niin hajaantui koko armeija. Juostuaan niin kauan,
että varmasti tiesi olevansa turvassa, karhu pääsi vasta rauhoittumaan
tuumien lopuksi: "Kylässä on kylän kalut!"

Sitten karhu tunsi kyllästyvänsä koko tähän alituiseen vaivaan ja
seikkailuun, jossa aina kävi onnettomasti. Hän katsoi ympärilleen,
huomasi kellastuneiden lehtien putoilevan puista, näki myös, kuinka
ensimmäiset lumihiutaleet hiljaa leijailivat syksyiseltä taivaalta,
ja tunsi, kuinka häntä rupesi makeasti nukuttamaan. "Ei, pois katoan
Metsolan synkimpään saloon pahan maailman jaloista, sinne menen
talvitalolleni ja lyöttäyn maata". Näin karhu päätteli ja läksi heti
talvipirttiään kohti. Ja varmasti hän olisi siinä samalla päätöksensä
toteuttanut, ellei eräs odottamaton ja outo tapahtuma olisi häntä vielä
vähän aikaa viivyttänyt.

37.

MITENKÄ KÄVI KÄRPÄN NYLKY, ORAVASTA NAHKAN OTTO.

    Puhas putki valkolainen,
    Kaunis talven karvallinen,
    Ainoa ahokananen,
    Kukka kuusen juurellinen.

Edellisessä on jo tullut mainituksi, että Kääpälän vaari oli
kova metsämies, joka täytti koko Metsolan susihaudoillaan ja
karhunloukuillaan, käpylaudoillaan ja linnunpermillään. Niinpä hän heti
tänäkin syksynä, kun vain satoi ensimmäisen vitilumen, että metsän
juosijain jäljet rupesivat näkymään, ryhtyi kiireesti virittelemään
kärpänrautojaan, koska kärpännahat silloin olivat hyvässä hinnassa.
Mutta tästäkös kaikki metsän kärpät häntä kovasti vihasivat ja
toivoivat, että hän kerta itse joutuisi omiin rautoihinsa ja saisi
tuntea, minkälaista on niiden kipeä ja kuolettava puristus. Salaa he
aina ukon kinkereillä luikkivat ja pitivät silmällä, eikö kerrankin
sattuisi pahan onnen siipi äijää sipaisemaan.

Ja jopa vihdoin sattui. Läksi ukko tapansa mukaan eräänä aamuna, kun
oli vielä hämärä, kärpänrautojaan kokemaan, kulkea kahnusteli ohuessa
syyslumessa ja kaukaa aina raudoillensa kurkisteli, vieläkö olivat
vireessä ja syötti koskematta. Näytti sitten eräässä syötti joutuneen
vikaan ja olevan korjauksen tarpeessa. Ukko tulee ääreen, kurkottaa
kädellänsä ottaakseen rautansa, kun samassa jalka lipeää liukkaassa
lumessa. Ukko kompastuu siihen rautansa päälle, joka laukeaa hänelle
kurkkuun kiinni, ja samalla siihen vielä töytää pensaikosta kärppä
surmaraudan avuksi äijälle niskaan. Ei auttanut mikään, henki siinä
nitistettiin Kääpälän vaarista. Voitonriemuisena kärppä nousi ukon
päälle seisomaan ja kiljaisi:

    "Itse puuttui pihtilöihin.
    Latsistihe lautasihin!"

"Mitähän tuolla ukko-pahuksella nyt tekisi?" hän mietti sitten
touhuissaan, kunnes näki samassa ukon kelkan. Mitäpä siinä sen enempää
miettimistä: kärppä viskasi ukon ruumiin kelkkaan ja läksi oikein aika
miehenä vetämään sitä pitkin Metsolan lumista tanhuata.

Sattui silloin tulemaan jänis vastaan, istahti hämmästyneenä, kun
näki kärpän toimessaan kelkalla raahaavan perässään Kääpälän vaaria,
ja kysyi silmät muljollaan: "Mitäs vedät, kärppä rukka, näin varhain
aamulla?" No sepä kysymys oli nyt kärpälle mieluinen vastattava,
kun sai kerrankin purkaa vihansa mokomaa kiusallista ja vaarallista
pyyntömiestä kohtaan ja samalla kerskaten kertoa, miten ukolle lopuksi
kävi. Nopeasti hän kavahti ukon niskalle istumaan, pyyhkäisi viiksiänsä
ja alkoi herjata ukkoa.

"Sitähän minä tässä", hän murisi, "kannan kantamista ja riuhdon
riuhtomista, kun tuo vanha iänikuinen äijän käni pisti piikkinsä ja
pihtinsä pirtin päälle, laski lautaset latikan päälle, eikä totellut,
jumalaton, vaikka kiellettiin".

Hän selitti asian jänikselle ja kehoitti, kun jänis innostuneena pyysi
päästä mukaan ukkoa vetämään: "Ka, tule kanssani. Haukkaa pala ja käy
vetämään!" Niin lähdetään yhdessä ukkoa vetää junnaamaan.

Vedetään, vedetään siinä hartaasti hetken aikaa, niin jo kopeutuu eteen
itse Mikko mielevä mies, Repolainen, hämmästyy kovin mokomata kulkuetta
ja kysyy sirosti ja kohteliaasti kuten aina:

    "Mitä vedät, jänöjukka,
    Jäljessäsi jylkyttelet?"

Ei vastaa jänis, kärpälle vain viittaa, ja tämä piukaisee vastauksensa
niin komeasti, ettei paremmasta apua:

    "Kannan tätä kantamista,
    Riuhdon tätä riuhtomista,
    Ukkoa, pahoa miestä.
    Kun tuo vanha äijä-reppu
    Pani pihdit pirtin päälle,
    Lautaset latikan päälle,
    Meille metsän juoksijoille,
    Huutehen vilostajille,
    Hämärässä häksäjille,
    Pimeässä piksajille,
    Kastehessa kahlojille,
    Rahakarvan kantajille,
    Päällä puiden puikkiville..."

"Mutta", ja tähän kärppä pysähtyi, että kettu kerkesi kysyä, miten
ukko oli joutunut tuohon kelkkaan hengettömäksi, jolloin hän ylpeästi
lopuksi julisti entiseen tapaan:

    "Itse puuttui pihtilöihin,
    latsistihe lautasihin!"

"No jopa peräti!" ihmetteli kettu. "Saisiko tulla mukaan?" – "Ka tule
kanssamme! Haukkaa pala ja käy vetämään!" Haukkasi kettu silloin aimo
palan ja alkoi myhäillen toisten kanssa vetää junnata ukkoa edelleen.
Tulee siinä taas uusi tulokas vastaan, hukka, ja ei muuta kuin että
hukkakin haukkaa aimo palan ja yhtyy muiden kanssa ukkoa vetää
junnaamaan. Mennään siis taas hyvän aikaa, kun jo nähdään itse kontion
tulla jylkyttelevän vastaan.

    "Mitäs, veikkoset, vedätte,
    jäljessänne jylkytätte?"

kysyy kontio ylen ällistyneenä mokomasta kulkueesta, kun on
siinä kelkka, kelkassa kuollut ukko ja kelkan jutkossa kärppä,
jänis, kettu ja susi. Kovin oli karhu ihmeissään kuultuaan kärpän
selityksen. Häntäkin haastettiin nyt mukaan vetämään ja vaikka hänen
makuullemeno-matkansa täten keskeytyi, hän innostui kuitenkin yhteiseen
asiaan, haukkasi suuntäyteisen palan ukosta ja liittyi joukkoon
junnaamaan. Kuljetaan siinä taas hyvän aikaa, vakaina kaikin jutkosta
kelkkaa vedetään, kun jo puuttuu orava vastaan, narskuttaa ihmeissään
oudolle kulkueelle ja pyytää tietoa, mihin siinä nyt mennä jylkytetään.
Selitetäänhän asia oravallekin aivan tarkalleen, ei kitsastella,
käsketään hänen haukata pala ja tarttua vain jutkoon, tätä Kääpälän
pahaa ukkoa vetää junnaamaan. Ja liittyihän orava joukkoon, jutkoon
tarrasi kiinni ja lähti vetää vänkäämään hartaasti omalta osaltaan,
haukattuaan tulopalan ukon kyljestä.

Kuljetaan siten hyvässä sovussa, vedetään ukkoa ja aina väliin
haukataan hänestä palanen. Kului siinä täten päivä lopulleen ja
pian ei ollut ukosta jäljellä muuta kuin housunpuntit. Tuntui jo
vähän väsyttävän, ja kettu rupesi tuumailemaan, minne tässä nyt
yöksi joudutaan. "Tuolla on, minä tiedän, vanha susihauta", neuvoi
karhu, "mennään vaikka sinne, niin ei ainakaan tuuli koske". – "No
mennään vain", mukautuivat toiset ja niin mentiin vanhaan susihautaan
yöksi.

Haukoteltiin nyt siinä susihaudassa miehissä, käännettiin kylkeä ja
koetettiin päästä unesta kiinni, mutta ei tulekaan unonen. Illan tuuli
vai suhajaa Metsolan korkeissa puissa ja pilvet vaeltavat taivaalla,
kuuhuen niiden lomista silloin tällöin esiin kurkistellessa. Sanoo
kettu: "Ei tule meille vielä uni. Tässä tarinoikaamme ja siten iltaa
rattoisasti viettäkäämme. Kuka ensimmäisen tarinan kertoo?" Toisista
oli ketun tuuma veikeä ja orava kohta innostuu: "Minä kerron, tarinan
tiedän ylen soman!"

38.

SIINÄ SE PIENIKIN PISTELEIKSE, MISSÄ SUURIKIN KÄÄNTELEIKSE.

    Oravainen kummun kukka,
    Kummun kultainen omena,
    Oksalla ojenteleikse
    Lehvällä levähteleikse.

"Oli kerran", aloitti kertoja, – "orava sellainen, ettei mointa, –
minun ukkovaarini. Siltä olivat menneet housut rikki, niin lähti neulaa
lainaamaan, että saisi paikata pöksynsä. Haki neulaa, etsi, kunnes
löysi koiran, joka oli turkkiaan ompelemassa oikein hyvällä neulalla.
Mitä muuta kuin orava kärttämään koiralta neulaa lainaksi, sanomaan:
'Lainaa sinä sitä neulaasi, että saan housuni paikata'. Koira, joka oli
siihen aikaan hyväluontoinen, lainasikin, ja niin ukkovaarini paikkasi
pöksynsä eheiksi ja hyviksi. Mutta siinä hän oli huomannutkin neulan
niin teräväksi, ettei raskinutkaan siitä enää luopua, vaan arvellen,
että lienee noita koiralla neuloja liikenemäänkin, karkasi kuuseen
neuloineeen. Koira siitä kuitenkin vihastui kovasti ja rupesi vaatimaan
kiivaasti neulaa takaisin, niin äkäisesti, että ukkovaari jo suuttui ja
pilkkasi: 'Teeppäs nyt turkki!' Tästä syntyi koiran ja oravan välille
ikuinen viha, niin että kun koira vain oravan näkee, niin heti ajaa
sen puuhun ja jo ennen haukkumistaan vinkuu ja vikisee: 'Neulanrosvo,
neulanrosvo!'

Mitäs ollakaan. Sai sitten orava kauniit poikaset, yhdeksän poikaa,
ja niitä pesässään korkean kuusen kyljessä keinutteli, hoiteli ja
soudatteli. Tuli sitten harmajan nahan aika ja orava sekä poikaset,
jotka eivät enää maanneet, vaan siinä vaiheilla vain hyppivät, näkivät
miehen tulevan koirineen. Jo osuu mies huomaamaan pesän, sanoo
koiralleen: 'Taitaa olla pesä', kolkkailee puuta kirveellä: 'Tyhjä
on', sanoo, 'ei ole mitään'. Silloin ukkovaarini heräilee, kun kuulee
miehen puhetta, ja käskee: 'Menkää katsomaan, mittyiset on siellä
ampujat, mittyiset haukkujat!' Pojat menevät, katsovat tarkkaan ja
palaavat vaarille sanomaan: 'Hyvin on hyvä koira, sileä on ja lihava
kuin mikähän vain, karvat kiiltävät'. – 'Entä mies?' kysyy orava.
'Mies on', sanovat pojat, 'hyvin hyvässä sovassa, ja pyssy on kaunis,
vaskella puolitiehen silattu'. – 'Pankaa maata vain', määrää silloin
vanha orava, 'ei tule mitään'. Ja niine hyvineenhän mies siitä ulkousi.

Makaa sitten orava makeasti poikineen sen yön, kun jo seuraavana
päivänä taas ilmestyy mies puun tyvelle ja koira siinä vierellä
räyskää. Kolkkailee mies puuta ja arvelee, että pitäisi oravan pesä
saada sieltä käsiin. Orava-ukko kuitenkin vain rauhassa venytteleksen,
haukottelee ja sanoo pojilleen: 'Menkääpäs katsomaan, mittyiset on
siellä ampujat, mittyiset haukkujat'. Menevät pojat, katsovat, ja
törmäävät sanomaan: 'Lihava on koira, hyvin kaunis, ja mieskin on
hyvässä sovassa, vaikka ei moinen kuin eilen, ja pyssy on hyvä,
vaikka ei niin kaunis kuin eilen, ei ole vaskea yhtään'. – 'Maatkaa
edelleen', urahti silloin ukkovaari, 'ei tule mitään'. Ja eikös
lähtenyt mies siitä tiehensä, hylännyt puuta! Kintaansa vain unohti
puun juurelle.

Maataan kolmanteen päivään ja aamun tullen saapuu taas puun juurelle
koira, haukkuu, räyskäilee karulla äänellä kuin väsynyt ainakin. Hetipä
havahtuu siitä itse ukko-orava, pörhistelee korviansa, pyörittelee
silmiänsä ja määrää: 'Menkää, veikkoset pojat, katsomaan, mittyiset
ovat siellä ampujat, mittyiset haukkujat!' Pojat menevät ja siinä
samassa tulevat takaisin kertomaan: 'Hyvin on huono koira, karva
takussa riippuu, nälkään on kuolemassa', sanovat, 'ja mieskin on huono
semmoinen, että on nuttu kaikki repeillyt vyöhön saakka, ja pyssyssä
ei ole puuta ensinkään, tyhjä piippu on vain pahanpäiväinen!' Silloin
ukkovaari säikähti kovasti ja huusi pojilleen: 'Voi pojat! Nyt se kumma
tulee, kaikki korvet se tutkii, kunhan ei vain käsiinsä saisi! Nyt
silitkää tiehenne, minne vain kerennette!'

Ei kuitenkaan tavoittanut mies ukkovaariani, minkä lienee pojista
tavoittanut, sitä en tiedä. Ukko-orava palasi entiselle pesälleen ja
kun hän nyt katselee omaisuuttaan, on hänellä kaksi mieleistä kalua:
neula ja kinnas. Hän niitä hyvänä pitää ja ihan veljikseen puhuttelee,
ja veljeksinä aivan siinä pesässä ruvetaan elämään. Alkaa heillä sitten
kerta saalista himottaa. Silloin päätetään lähteä miehissä saaliin
etsintään. Kävellään siitä kukin omalle haaralleen ja määrä on huutaa
toisille, jos kuka sattuu saaliin löytämään.

Kuljetaan siinä niin ja etsitään saalista, niin mitä ollakaan: jo
rupeaa kuulumaan metsästä neulan kimeä piipitys, jotta ihan näin:

    'Kiidä, kiidä kintahaisein,
    Oiottele, oravaisein,
    Löysi neula löytösen,
    Saipa neula saalihin.'

Riemastutaan siitä kovasti kinnas ja orava sekä juostaan touhuissansa
neulan saalista katsomaan. Tullaan paikalle, katsotaan, kysytään:
'Missä saalis?' Neula osoittaa tyytyväisenä vesirapakkoa: 'Ka
tuossa!' – 'Ka tämäkö sinun saaliisi olikin!' ärjäisevät siitä
toiset toverukset, karkaavat neulan niskaan ja pieksävät hänet
pahanpäiväiseksi, että tämmöinen tällä muka oli saalis ja siitä oikein
huudon nosti. Hukkaan oli mennyt se päivä ja noloina palataan pesälle
taas nukkumaan.

No mitäpä siitä! Seuraavana päivänä lähdetään paremmalla onnella ja
kävellään kukin haaralleen saaliin etsintään. Eivät ole kinnas ja orava
vielä kovinkan kauas ehtineet, kun kuulevat jo neulan kovalla äänellä
heitä kutsuvan. Ihan muka kiitää pitäisi kintaan ja oikotietä saapua
oravan, kun on hän, neula, löytänyt saaliin taas. Epäilevät orava ja
kinnas koko asiaa, mutta eivät kuitenkaan malta, vaan tulla huristavat
hengästyneinä paikalle, että missä saalis. Voitonriemuisena taas neula
osoittaa heille saalistaan, tervaskantoa, jonka muka oli löytänyt.
Nuolena siitä kinnas ja orava karkaavat neulan niskaan, haukkuvat,
että vai tällainen sinulla taas on saalis, ja antavat neula parkaa
selkään minkä suinkin jaksavat. Suivautuneina koko saaliin etsintään he
lähtevät sitten kaikin kotiin harmissaan makaamaan.

Nukutaan taas yö, virkistytään eikä enää malteta, vaan päätetään
uudelleen lähteä saalista etsimään, toivossa, että vihdoinkin parempi
onni riipaisisi. Kävellään, kävellään, erotaan toisistaan kukin
omalle haaralleen. Neula terävänä mennä puikkii ruohokossa, kuuntelee
ja katselee, niin jopa huomaa: peurat järvessä syövät kortteikossa.
Mitäs ollakaan. Neula mennä puikkii, puikkii, järveen luikaisee,
siellä itsensä kortteen solmuun pistältää ja odottelee. Jo tulee
peura, hamuilee kortteita suuhunsa, kunnes nielaisee neulan vatsaansa.
Mutta tämäkö silloin alkaa peuran vatsassa sisuksia hakata ja reikiä
pistellä, niin että peura karkaa tuskissaan maalle ja sinne kaatuu
kuoliaana. Pian silloin neula selvisi peuran vatsasta tanterelle ja
alkoi riemuissaan kerskaten huhuilla:

    "Kiidä, kiidä kintahaisein,
    Oiottele, oravaisein,
    Löysi neula loytösen,
    Saipa neula saalihin!"

Kinnas ja orava kuulevat heti neulan huhuilun, mutta hymähtelevät
halveksivasti eivätkä aio lähteä katsomaan. 'Lähtisihän tuota, jos
uskoisi siellä edes jotakin saaliin nimellistä olevan, mutta mitäs
vielä, valehtelee se meille taas'. Mutta kun neula yhä vain huhuaa,
ei hellitä, vaan alati piukuu maailmalle sitä, kuinka hän nyt muka
taas sai saaliin, niin silloin eivät orava ja kinnas enää malta,
vaan lähtevät menemään paikalle, ellei muun vuoksi, niin ainakin
tukkiaksensa suun mokomalta saalistajalta. Tullaan touhuten: 'No, missä
saalis?' Neula kärkevästi ja ylpeästi viittaa: 'Ka tuossa!'

No hyväinen aika! Siitäkös ihastutaan, kun on saalis sellainen jottei
mointa. Kiitellään neulaa ja sanotaan, että hyvä se on pienikin, kunhan
on vain terävä, ja ruvetaan keittopuuhiin. Nyt huomataan, etteivät
ne neulan muutkaan saaliit niin halveksittavia olleet: vesirapakosta
kantoi kinnas vettä ja orava kiskoi tervaksia tervaskannosta, että
saatiin hyvä tuli, niillä vesi kiehuttaa ja peura keittää. Keitettiin
se peura sitten ja syötiin makeaan suuhun. Sen pituinen se".

39.

ÄLÄ HULLUJA HORISE, PAKISE PERÄTTÖMIÄ.

    Joka yöllä yksin käypi,
    Luullahan varastelevan,
    Joka vanhoja puhuupi,
    Luullahan valehtelevan.

"Eikö ollutkin hyvä kertomus?" kysyi sitten orava ylpeänä, jolloin
toiset murahtivat tyytyväisinä, mutta kettu sanoi kuivasti: "Eipä
tuosta saa selvää". Karhu suuttui tästä ketulle ja sanoi halveksien,
että hyvähän on toisen töitä laittaa, mutta meneepäs tekemään itse.
Eihän kettu repale osaa mitään tarinaa jutella. "Osaan sentään", väitti
kettu, "osaanpas vain". – "No kerro sitten, äläkä kerskaile", murahti
siihen karhu, ja kettu kertoi.

"Kerta Ilmolan isäntä", lausahteli kettu sulavasti, "kengitti hevosensa
hyvin vahvaan rautaan ja pani sen väljälle metsään laitumelle. Siihen
aikaan vielä täällä Metsolassa asusteli jalopeura ja sattui nyt
tulemaan tiellä hevosta vastaan. Nähtyään, kuinka suuri eläin hevonen
oli, jalopeura rupesi vaatimaan sitä kanssansa voimain koetteluun.
Hevonen suostui, mutta sanoi, että hän menee leikkiin vain sillä
ehdolla, että koetetaan voimia kiveen potkaisemalla. Jalopeuralla ei
ollut mitään sitä vastaan, vaan hän potkaista säväytti heti kiveen ja
sanoi ylpeästi: 'Kas, se oli aika kapsaus!' – 'Eihän tuo nyt mitään
ollut', pilkkasi hevonen ja potkaisi sitten vuorostaan kiveen, niin
että säkenet rautakengistä sinkoilivat. Äkkiä silloin meni jalopeuralta
häntä koipien väliin ja hän läksi kiireimmiten pakoon mutisten
mennessään: 'Voi kuinka sinä olet väkevä, sinua pitää pelätä!'

"Peläten hevosta jalopeura kulki nyt kiireesti tietänsä, kun sattui
tulemaan susi häntä vastaan. Ihmeissään hän silloin kertoi sudelle
hevosen tavattomasta väkevyydestä, että kun vain potkaisi kallioon,
niin tuli sojahti. Susi murahti halveksivasti jalopeuralle: 'Ohoh! Olen
minä sentään siksi monta hevosta jo syönyt, etten taida tuota juttuasi
oikein todeksi uskoa!' Jalopeura siitä sydäntyi sudelle, koukkasi häntä
käpälällä selkään ja sanoi: 'Sinä renttuko olisit hevosia syönyt!'
Vähissä hengin siitä susi selvisi tiehensä, mutta selkä hänellä jäi
jäykäksi iäksi päiviksi..."

"Pysy asiassa!" murahti susi. Kettu jatkoi:

"Kohtasi sitten jalopeura karhun ja kertoi sille, että hän kun näki
vasta kumman elävän. 'Tuli vilahteli siltä kavioista enkä minä
uskaltanut mennä sitä syömään'. Karhu silloin tuntien suuret voimansa
– sehän on tämä naapuri tässä peloittavan väkevä – kerskasi, että
hän kyllä uskaltaa syödä senkin elävän, vaikka siltä tulisi kipinät
sieraimista. 'Missä se on, se elävä?' hän kysyi; 'lähdetäänpäs
katsomaan, onko se sellainen, ettei sitä syödä jaksa'. Mennään silloin
varovasti uudelleen hevosta kohti ja jalopeura jo näkee sen, kun se
siinä ahon alareunassa syödä rouskuttaa. 'Tuolla näkyy olevan', hän
osoitteli karhulle, mutta tämä ei sanonut näkevänsä mitään, vaan
vaati, että olisi pitänyt mennä lähemmäksi. Jalopeura ei kuitenkaan
uskaltanut, vaan sanoi karhulle, että hän nostaa sitä ylemmäksi, niin
näkee paremmin..."

"Joko sinä riivattu taas!" murahti karhu syrjästä, "ettäkö jalopeura
olisi nostanut karhua?"

"Nii-in", intti kettu. "Jalopeura otti karhun kämmeniinsä ja nosti
hänet ylös, että hän paremmin näkisi hevosen. Ei kuitenkaan nähnyt
ensi ojennuksella, niin jalopeura kohotti vähän ylemmäksi, mutta siinä
samassa..."

"Vähättelen minä sinun jutuistasi, mokoma repale", murahti taas
karhu epäillen ketun pyrkivän kertomuksellaan häntä härnäämään ja
halventamaan.

"Vähättele vain", sanoi kettu, "mutta kerronpa silti, miten siinä kävi.
Samassa kun jalopeura oikein korkealle karhun kohotti, tämä heitti
henkensä".

"Heitti henkensä. No minkä tähden?" kysyi karhu epäilevästi.

"Ka, jalopeura on niin kauhean paljon karhua väkevämpi, että se
tuli siinä nostaessaan laskeneeksi voimansa liian vähäisiksi ja
huomaamattaan puristalti kontion hengiltä. Pudottaessaan hänet sitten
maahan jalopeura sanoi ihmeissään: 'No oli siinä väkevä mies! Kerskasi
syövänsä, ja kuitenkin kuoli jo, kun edes vasta näkemään pääsi!'"

"Minä sinun riivatun opetan!" räyhäsi karhu ja tavoitteli kettua
kiinni, mutta tämä luikki syrjään ja puolusteli itseään sillä, että
minkä hän asialle voi, kun tarina niin kertoo. "Kertokoon vain!" sanoi
karhu kyllästyneenä, "mutta minä lyöttäyn maata". Ja kun kaikkia
muitakin rupesi nukuttamaan, paneuduttiin siinä vihdoin levolle ja
nukuttiin makeasti suojaisessa maahaudassa.

Herättiin sitten, kun päivä sarasti, ja kaikki tunsivat, kuinka kipeä
nälkä hiukaisi sydänalaa. Karhu venytteli unen pois jäsenistään, raotti
silmiään ja kysyi: "Voi, kun on nälkä, mitäs nyt syödään?" Kettu älysi
heti, että tässä on parasta katsoa eteensä, koska karhu nälkäänsä
kuuluttaa, ja kuiskasi kontiolle sukkelasti: "No pienimpiä, pienimpiä!"
Mitäs ollakaan, karhu muljautti silmiään ja ennenkuin kärppä ja orava
ehtivät kunnolla herätäkään, oli kontio kaapannut heidät ja nielaissut
yhtenä suupalana! Mutta ketun silmät kävivät pyöreiksi, kun karhu
näin pieneen ateriaan tyytymättä uudelleen tiedusti, mitä tässä nyt
syödään. "Ka, yhä pienimpiä, pienimpiä", neuvoi edelleen kettu ja sanoi
hiljaa viitaten jänikseen: "Syödään nyt vaikka tuo mölkösilmä tuosta".
Otettiin silloin ja iskettiin jänö rukka, syötiin pois tästä pahasta
maailmasta, mutta ei ollut vieläkään karhun ruokahalu tyydytetty.
Irvistellen hän kysyi ketulta, syödäänkö vieläkin pienimpiä, vai mitä.
Nokkelasti kettu ehätti vastaamaan: "Eihän minusta, pätö retaleesta,
ole kenenkään syötäväksi – syödään mieluumminkin tuo karvaröllö
tuosta", ja hän viittasi varkain suteen, joka vielä siinä unimielissään
torkkui. Ja eikös ollut karhu asiaan valmis! Ellei susi olisi sattunut
ajoissa heräämään ja suinpäin rynnännyt haudasta tiehensä, olisi hänen
viimeinen hetkensä ollut käsissä. Karhua rupesi kuitenkin uudelleen
raukaisemaan ja hän painui jälleen maata.

Mutta repoa harmitti karhun ylpeys ja ahneus, ja hän päätti kostaa
kontiolle, jos suinkin vain voi. Tutkittuaan ensin pakotien selväksi
hän kokosi hiljalleen jäniksen suolia vatsansa alle ja rupesi sitten
odottamaan, mitä tuleman piti. Karhu nukkuu pitkään, kuorsaa, mutta jo
herää ja venyttelee hartaasti. Kettu silloin rupeaa syödä jernittämään
suolia rintansa alta, jolloin karhulla herää entistä kovempi nälkä ja
hän kysyy: "Mitä sinä nyt syöt?" Kettu vastasi rauhallisesti: "Syön
tässä omia suoliani, joita äsken vatsastani repäisin, kun ei ollut
parempaakaan ruokaa. Ja rasvaisiksi minulla ovat suolet käyneetkin.
Kun syödä tahtonet, niin tee sinä samalla tavalla, sillä sinun suolesi
ovat vielä rasvaisempia, mutta tempaa äkkiä". – "Eikös se käy kovin
kipeästi?" tiedusteli karhu epäillen. Kettu syödä jutuutti vain ja
vastasi välinpitämättömästi: "Ei. Äsken yritin syödä omia Jumalan
luomia laappaisiani, mutta se kävi niin kipeästi, etten voinut. Mutta
suoleni kun tempasin, niin ei ehtinyt kovin pahoin koskea".

Vesissä suin karhu on siinä katsellut ketun syömistä ja kuultuaan
tuon veijarin neuvot tekee ruton päätöksen. "Sepä nyt ihme, etteivät
tässä muut ruokaa saa", hän sanoo ja suurella kämmenellään jauristaa
vatsaansa minkä jaksaa. Mutta surkea pääsi parku karhu rievulta sen
tehtyään, sillä mitään suolia hän ei saanutkaan, vaan vatsaansa pitkät
ja polttavat haavat, joita jäi nuolemaan, kun kettu jo hyvissä ajoin
vilahti tiehensä. Ylen kyllästyneenä koko maaliman menoon karhu kömpi
viimein tiehensä tästä onnettomuuden haudasta ja painautui suoraa
päätä synkimmän korven kohtuun, missä heittäytyi nukkumaan raskasta
talviunta, unohtaen kaikki onnettomuutensa ja nähden unta tulevan suven
ihanuudesta.

Ja talvi heitteli hiljaa ja pehmeästi lumiansa Metsolaan peittäen
kaikki valkealla vaipallaan.

40.

TYHJIÄ TIAISEN VIRRET, RASTAHAISEN RAKSUTUKSET.

    Metsän piika pikkarainen.
    Simasuu Tapion neiti,
    Soitellos metinen pilli,
    Simapilli piiperoita.

Tuli sitten taas kevät ihana Ilmolan ja Metsolan maailmaan,
tuli tuulineen ja sateineen, kuulakkoine öineen ja kirkkaine
päivänpaisteineen. Ihmeellinen elon voima virkosi hereille kaikissa
luoduissa. Heräsi karhu konnultaan ja läksi samoamaan maita ja
mantereita, painui susi salon syvyyteen pesäpaikkaa itselleen hakemaan,
lähti kettu liuvari kulkumatkoilleen ja oli hyvin iloissaan. Joka
paikasta, joka puusta ja pensaasta, kaikui lintujen viserrys, joka
kankaalta kuului metson sointi ja teeren kukerrus, joka korven kuusen
latvasta virtasi rastaan hopeinen laulu. Kaikesta saattoi huomata, että
oli tullut ihmeellinen kevät, jota varmaan seuraisi vielä ihmeellisempi
kesä.

"Johan nyt on kummallista", arveli Immilän eli Vänskän Aatami
halonhakkuussa ollessaan, kun metsästä äkkiä alkoi kuulua
houkuttelevaa puhetta. "Istu mättäälle, istu mättäälle", kehoitteli
ääni ja jatkoi viekoittelevasti: "Paa piippuun, paa piippuun, ei
kiirutta, ei kiirutta, päivä on pitkä, päivä on pitkä, ei kiirutta,
ei opo-ollenkaan!" Hämmästyneenä Aatami arveli, että onhan tässä
tosin vielä keväistä päivää istahtaakin ja pani piippuun, jolloin
ääni metsästä rupesi uudelleen tyytyväisenä hokemaan: "Halkomies,
halkomies, istu kivelle, istu kivelle, paa piippuun, paa piippuun!"
– "No kyllä, kyllä", sanoi Aatami, "kuulenhan tuon vähemmälläkin
kehoittelulla". Mutta silloin ääni rupesi häntä kiusoittelemaan
ja haukkui: "Kivipiippu, puupiippu, talon tupakoita tärvää, renk'
roisto, renk' roisto!" – "Höss!" suuttui nyt Aatami ja uhkasi
laulajaa piipunvarrellaan, mutta ääni silloin ilkamoimaan: "Viskataan,
viskataan, visapiippu, visapiippu, tiitteräkoppa, vaskivarsi,
räkätättärä, titurituritu!" – "Vähättelen minä sinun haukkumisistasi!"
ynseili Aatami, nousi kiveltä ja yritti pistää piippuaan taskuunsa,
mutta silloin ääni metsästä neuvoi viisaasti: "Perät suuhun, perät
suuhun!" Suu hymyssä Aatami totteli neuvoa ja viskasi perät suuhunsa
niin että lopsahti. Sitten hän riisui takkinsa ja rupesi ahkerasti
hakkaamaan. Ääni oli vaiennut.

Aatami hakkasi hikipäissään halkoja ja ihmetteli itsekseen, mikä kumma
nyt on Tapion metsään tullut, kun ihmisen äänellä puhuu. Ja siinä
samassa alkoi taas ääni kuulua ja jutella kuin sääliväisesti: "Aatami,
Aatami?" se sanoi kysyvästi. "No mitä nyt?" vastasi tämä hiukan
ärtyisesti, jolloin ääni jatkoi: "Paitas' on rikki, paitas' on rikki!"
Tämä oli Aatamista sentään liikaa ja hän ärjäisi vihastuneena: "Niin
on, mutta minkä minä sille teen!" Heti oli ääni valmis neuvomaan: "Ota
akka, ota akka!" Ällistyneenä Aatami ajatteli, että tuohan nyt vasta
merkillinen neuvoja on, ja huusi metsään, ettei hän saa akkaa, vaikka
haluaisi. "Oo juu, oo juu!" vastasi ääni, "tiijän vissiin, tiijän
vissiin, kyllä saat, kyllä saat, nai Kirppu-Liisa, nai Kirppu-Liisa!"
Korvallistaan kynsien Aatami silloin yhtyi leikkiin ja sanoi, ettei
Kirppu-Liisa hänelle tule. Mutta silloin ääni sanoi vakuuttavasti:
"Oo juu, oo juu, tiijän vissiin, tulee se, tulee se!" – "Pidä suusi
kiinni!" sydäntyi nyt Aatami hänelle sanomaan, jolloin ääni valittaen
huusi: "Kas se on mies, kas se on mies, kun suuttuu sitten, kun suuttuu
sitten, kun minä neuvon, kun minä neuvon!"

Aatami pyyhkäisi otsaansa ja ajatteli, että horajavatko hänellä korvat,
vai mitä tämä tällainen juttelu merkitsee. Hän ryhtyi uudelleen
ahkerasti hakkaamaan, kun jo taas alkaa ääni kuulua ja tällä kertaa
hyvin houkuttelevasti: "Aatami, Aatami!" – "No mitä nyt taas?" –
"Ryyppääks' viinaa, ryyppääks' viinaa?" – "Ahaa!" kirkastui siitä
Aatamin ilme ja hän vastasi suutansa pyyhkäisten ja nielaisten pitkän
syljen: "Kyllä, mutta mistä sitä saan?" Neuvoen vastasi silloin
ääni hänelle: "Koassa tippuu, koassa tippuu, puupiiput, puupiiput,
kippahattu, kippahattu, Maija kokki, Maija kokki, käyppä sisälle,
käyppä sisälle!" – "No mutta kaikki se vintiö tietääkin!" säikähti nyt
Aatami ja koetti tehdä koko asian tyhjäksi sanomalla, että tokko tuolla
Maijan kodassa mitään sellaista tippunee. Mutta ääni vakuutti varmasti:
"Tippuu, tippuu, vielä pyttyyn, vielä pyttyyn!"

Aatami kynsi korvallistaan ja ihmetteli itsekseen. Oli jo tullut ilta
ja hän läksi kotiin kyllästyneenä tuohon outoon haukkujaan, joka koko
päivän oli hänen kanssaan puhetta pitänyt. Mutta eipä se vieläkään
hellitttänyt, vaan lauloi hänen peräänsä pilkaten, niin että salo
raikui: "Ka laiska, ka laiska, pien' pino, pien' pino, vähä on halkoja,
vähä on halkoja, lyö vielä, lyö vielä!" Aatamista tuntui jo kaamealta,
varsinkin kun ilta jo hiukan hämärsi, ja hän asteli kiireesti kohden
Immilää.

Kun hän tuli kotiin, ei siellä muusta puhuttukaan kuin kaikesta
siitä ihmeellisestä, mitä metsistä ja vainioilta näinä päivinä oli
kuulunut. Kääpälään oli samana iltana saapunut matkustavainen mies,
puoli pökerryksissään säikähdyksestä. Hän oli kertonut, että kun hän
hämärissä oli tullut viidakon läpi, sieltä joku oli alkanut karmealla
äänellä hänelle haastaa: "Herra, herra, parta pois, vieläpä koko
pää!" Olivat siinä jo kovasti muutkin säikähtäneet, että jokohan nyt
olivat tihulaiset liikkeellä ihmisiä uhkaamassa, ja jo olivat aremmat
piiloon pujahtaneet, kun muutama uskalias pojan norssi oli lähtenyt
sinne viidakkoon katsomaan, mikä siellä uhkailee. Poika kun siellä
kuunteli aikansa, niin jo ääni sanoa säräytti hänellekin pöheiköstä:
"Herra, herra, parta pois, parta pois, vieläpä koko pää!" Kovasti oli
poikakin silloin säikähtänyt, mutta kuuli samalla siipien vihinää ja
tuttua ääntä: "Kupeek, kupeek!" Ylpeänä poika palasi takaisin ja sanoi
halveksien, ettei hänen ole ennenkään tarvinnut metsäkanoja pelätä,
sillä eivät ne vielä tähän saakka ole pystyneet keneltäkään päätä
pois leikkaamaan. Älyttiin siinä jo asia ja ruvettiin sitä äskeistä
kulkevaista kovistamaan, että mitä hän nyt sellaisia kauheita juttelee,
kun huomattiin, että hänhän oli, poloinen, kovasti päissään, jolloin
hänet pistettiin nukkumaan. Mutta kun itse Kääpälän isäntä kertoi,
että kun hän samana aamuna meni rysilleen, siellä häntä joku lintu
ihan ihmisen äänellä liukkaasti neuvoi: "Mies hoi, mies hoi, paa rysä
risuun, paa rysä risuun, saat hauin lierii, saat hauin lierii!" –
niin silloin jo uskottiin, että jotakin ihmeellistä oli nyt tulossa,
kun linnut haastelivat ihmisen äänellä. Ja kun isäntä oli sitten
murahtanut, että saanenpa tuon sitten panna rysän risuun, oli lintu
ruvennut tyytyväisenä hokemaan: "Hauki liikkuu, hauki liikkuu, paa
vatiin, paa vatiin, muru kullekin, muru kullekin, papu miniän osa,
papu miniän osa!" Siihen sitten yhtyi renki kertomaan, että hänen
kyntäessään joku ääni alituiseen metsästä hänelle haasteli kysellen:
"Kuka se kyntää, kuka se kyntää, mies kyntää, mies kyntää, tpu liki,
tpu liki!" kunnes yltyi valittamaan: "Rikka kiassain, rikka kiassain,
mitenkä se sieltä pois suahaan, mitenkä se sieltä pois suahaan?"
Itse oli ääni kuitenkin itseään lohduttanut sanomalla: "Neuvoilla,
neuvoilla" ja taas kysymällä: "Minkälaisella neuvolla, minkälaisella
neuvolla, tir-ri-ll-iit?"

Sellaisella päällä oli tänä keväänä luomakunta ja paljon siitä kierteli
juttuja Ilmolan kylässä. Niinpä kertoi Horpon vaari, jota kylän
kesken sanottiin Kirppu-Jussiksi, nauraen, että kun hän ikäkululla
hevosella oli kelirikolla viimeistä heinäkuormaa hakemassa, niin
eikös ilmestynyt siihen korppi vierelle lentämään ja vatkuttamaan,
että "kelp' ukko, kelp' ukko!" – "Mitähän se nyt minusta kehuu?" oli
vaari silloin itsekseen ajatellut, kun korppi oli samalla hänelle
ennustavasti huomauttanut: "Olkka ruuna siinä!" – "Ahaa!" oli asia
valjennut vaarille – "se toivoo ruunaparan kuolemaa!", jolloin korppi
oli kehoittavasti jatkanut: "Kirppu-Jussi, Kirppu-Jussi, markka naula,
markka naula, laukku tulee, laukku tulee, tiuku pois, tiuku pois,
pelkkä luu, pelkkä luu, tuo kankia, tuo kankia!" Ja metsään lentäessään
oli vielä toivorikkaasti huutanut: "Tuolta suahaan, tuolta suahaan!"
Sattuikin siinä nyt niin kummallisesti käymään, että ruuna äkkiä kuoli
aisoihinsa, jolloin vaarin täytyi lähteä marssimaan jalan kotiin.
Mutta mennessään hän ehti kuulla, kuinka korppi jo iloissaan laskeutui
raadolle ja uudelleen arvosteli: "Pelkkä luu, markka naula", mutta
hännän alle tokaistuaan ilostui ja kehui: "Ihraa kaikki!"

Näistä lintujen pakinoista tekivät ilmolaiset aivan oikean
johtopäätöksen, sillä asiahan oli niin, että nyt oli kaikkien
lintujen suuri käräjäkevät. Sillä heitä liikkui Metsolassa niin
suunnattomat joukot ja sillä he myös kaikki olivat niin puheliaita
ja liukaskielisiä, kun olivat valmistuneet kukin käräjilleen
oivallisesti asioitaan ajamaan. Merkillisiä asioita oli siis Metsolassa
tapahtumassa, varsinkin kun muistetaan, että tänä keväänä piti karhun,
suden ja revon polttaa ja kylvää yhteinen kaskensa. Ennenkuin suvi oli
loppuun kulunut, saatiin vielä nähdä monta muuta kummaa, joka osoitti
ihmeellisen vimman vallanneen ei ainoastaan Metsolan, vaan vieläpä
Ahtolan asujaimet.

41.

LAKI ON NIINKUIN LUETAAN.

    Riidoiksi rikasten miesten,
    Käräjiksi kansan köyhän.

Yhteinen oli kaikilla linnuilla nyt käsitys siitä, että käräjät
tässä on pidettävä, sillä kovin oli ruvennut kuulumaan valituksia
väkivallasta, kärsityistä vääryyksistä ja jos mistä. Mitäs ollakaan,
kokko, lintujen kuningas, antoi määräyksen, että suuret vuosikäräjät
nyt pidetään, ja käki lähti lentämään mannulle, niin ahkerasti kuin
ikinä kerkesi. Ja paljon se kerkesi, tuntui kuin se olisi kukkunut
tänä keväänä ihan joka puun latvassa, kukkunut ja sitten kakistanut
kurkkuaan. Yhä vilkkaammin linnut tästä kaikesta keskustelivat,
juttelivat ja pohtivat, niin että koko Metsola oli paljasta puheen
sorinaa.

Tuli sitten se suuri käräjäpäivä ja uteliaina odottivat linnut,
kenen kuningas lie pannut tuomariksi ja ketkä lautamiehiksi. Kurki
silloin, pitkäkaula, lennähti tuomarin paikalle ja ilmoitti tulleensa
määrätyksi toimimaan tuomarina tässä suuressa oikeudenkäynnissä. Sitä
vastaan ei ollut paljon kellään sanomista, sillä olihan kurki yleensä
tunnettu jaloksi ja viisaaksi linnuksi, mutta kun hän sitten ilmoitti
kuninkaan määränneen vala- ja lautamiehiksi laklat ja varikset, se
herätti ankaraa vastustusta. "Vai varikset tässä vielä valamiehiksi",
murisivat linnut äkeissään, "niinkuin ei variksen valoja jo vanhastaan
tunnettaisi!" Kurki kuitenkin kajahdutti kuuluvasti kuninkaan käskyn ja
sitähän siis oli totteleminen.

Aloitettiin sitten juttujen käsittely ja huudettiin ensimmäinen esiin.
Kaikki hämmästyivät, kun oikeudenpalvelijat haalasivat tuomarin eteen
pienen piskuisen pajulinnun, palkulaisen, kovasti nuoritettuna ja
käärittynä. Näki selvään, että oli raukkaa pieksetty ja pyntätty, lyöty
ja lytistetty. Höyhenet olivat niin pahasti sekasorrossa, että näytti
kuin olisi sitä ihan potkittu ja jaloin päällä pyöritty. Vieläkin
onnettomalta vesi silmistä sirisi ja veri virtasi vaivaisen nokasta.
Kovan säälin vallassa nyt odotettiin, minkä hirmutyön pajulintu raukka
oli tehnyt, kun häntä näin oli kohdeltu, ja katsottiin vihaisesti
variksia, jotka häntä siinä tunteettomasti ja kylmästi rytyyttivät
tuomarin eteen, mokomatkin käräjäintoiset poliisit.

Kun sitten pajulintu oli saatettu oikeuden eteen, rupesi vanha varis,
joka toimi yleisenä syyttäjänä, esittämään kannettansa syytettyä
vastaan, puhuen laajasti ja monisanaisesti käreällä kurkullansa.
"Oli köyhä mies", hän sanoi, "hyvin köyhä mies, joka kynti ja kylvi
peltonsa, ahkerasti ja taitavasti toimitti työnsä. Ja paljonko oli
köyhällä miehellä kylvämistä? Ei äijää: kynti kymmenen vakoa, kylvi
kymmenen jyvää. Ei olisi siis pitänyt mennä näitä hänen viimeisiä
jyviänsä ottamaan, ei, sillä sehän olisi ollut suuri rikos. Mutta
kuinkas kävikään? Tuskin oli köyhä miesparka mennyt pois kynnökseltään,
kun siihen jo keräytyi lintuja. Tuli peipposia, hakahtivat siinä
harakat ja närhit näppäsivät, kävivät sirkut sissimässä ja varpuset
varastamassa. Tulivat samassa viranomaiset paikalle varkaita kiinni
ottamaan, niin jopas äkättiin sieltä itse teossa tämä pajulintu
palkulainen, kun se oli viemässä viimeistä jyvää. Mitäpäs siinä –
pistettiin äijäpaha nuoriin ja tässä hän nyt on kuulemassa korkean
oikeuden tuomiota".

Kauhuissaan olivat muut linnut kuunnelleet kanneviskaalin puhetta ja
ne, jotka myöskin olivat olleet köyhän miehen kynnöksellä, pistivät
päänsä siiven alle, ettei heitä olisi tunnettu. Mutta samalla kaikki
olivat hyvin äkeissään siitä, että sellainen suuri varas kuin varis
oli nyt muka puhtaana tuomarina tuolle pikku raukalle, jonka varkaus
joka tapauksessa oli hyvin viatonta laatua. Mutta niinhän aina on, he
miettivät mielessään, että isot varkaat kyllä irti käyvät, vieläpä
pieniä tuomitsevat, mutta pienet – ne ensiksi nuoriin lyödään ja
hirtetään! Mutta kuullaanhan, mitä tuomarilla on variksen puheen
johdosta sanomista.

Huuti nyt kurki kulkustansa: "Oletko ottanut jyviä köyhän miehen
kynnökseltä?"

Pajulintu palkulainen raotti vaivalloisesti silmiään ja kuiskasi
heikolla äänellä: "Söin minä kaksi, enintään kolme jyvää".

Oikeus harkitsi asiaa tämän selvän ja mutkattoman tunnustuksen
kuultuaan. Vihdoin kurki taas kurotti kurkkunsa pöydän yli lausumaan:
"Koska siis olet ottanut jyviä köyhän miehen kynnökseltä ja koska
varasta ei saa sääliä, sinulta on korvat karsittava, kaula poikki
katkottava ja pää pois järitettävä".

Kuullessaan tämän kamalan tuomion vavahtivat kaikki linnut kauhusta,
sillä heidän oikeudentuntoansa oli nyt kovasti loukattu. Kaikki
katsoivat toisiinsa ikäänkuin odottaen, eikö löytyisi mistään sellaista
lintua, joka uskaltaisi panna vastalauseensa tätä hirveätä tuomiota
vastaan. Ja se löytyikin. Korkealta sinitavaalta rupesi kuulumaan
kirkasta liverrystä, joka oli niin veikeätä ja suloista, että kaikki
unohtuivat sitä kuuntelemaan. Pääskynen sieltä pujahti nuolena
paikalle, kuuli asian ja sanoi kohta reippaasti: "Varastat sinäkin,
kurki, otat mielin määrin ohria, rukiita ja kauranjyviä". Hämmästys
valtasi silloin kaikki kuulijat, kun nyt pääskynen ihan oikeuden
puhemiestä syytti samasta rikoksesta, josta tuo pikku raukka juuri
ikään oli hengiltä tuomittu.

Kurjen naama venähti entistä pitemmäksi ja varikset sekä laklat olivat
nolon näköisiä. Kohta kurki kuitenkin ärähti pienelle pääskyselle;
"Olenko minä varastanut köyhän miehen kylvöksestä? Taidanhan minä
ilmankin elää, jos en muuten, niin lennän synkkään saloon, jossa
verotan rikkaitten kaurahalmeita, tahi syön marjoja metsästä ja suolta
karpaloita". Mutta pääskynen visersi rohkeasti vastaan: "Varkautta se
on rikkaankin halmeen riipiminen, mutta minäpä en varasta, vaan olen
ihmisten ilona, kaiken ristikansan riemuna, saattelen suven sanoman ja
laitan päivän lämpimämmän". Suuttuneena nyt kurki uudelleen ärjäisi:
"Vai et varasta! Johan sinua Neitsyt Maaria varkaaksi sanoi; olit
vienyt Santa Maarialta sakset ja silkkikerän". Mutta sitäpä ei kurjen
olisi pitänyt sanoa.

Tuskin oli pääskynen tämän vanhan syytöksen kuullut, kun sekä hän että
tuhannet hänen paikalle saapuneet toverinsa aloittivat semmoisen laulun
pirinän siitä varastamisesta, että koko käräjäväellä menivät korvat
lumpeeseen. "Kuusi vuotta olin kuninkaalla piikana", lauloi pääsky
kiivastuksissaan, "sain silkkiliinan, pesin ja panin aidalle kuivamaan,
niin varpunen senkin vei, vivikli, kukukli, Santa Maaria, hiera haara
hiekkis! Sitten minä olin pippilässä pappilassa kolme vuotta piikana,
sanottiin siksit, saksit saattaneeni, ompeluneulat ottaneeni, en,
Kies' aut', sielun päälle! Olin minä sitten Leivolassa piikana, niin
Leivolan emäntä löi leipilapiolla hameeni halki. Mutta minä otin
Ristuksen todistajaksi ja sanoin, että kyllä Ristus itse tietää, ja
sitten minä panin silkin seipään nenään, niin se vietiin, varastettiin!
Menin silloin kylään, jossa kakkara katolla paistui: alkoivat syyttää
minua kakkaranvarkaaksi, jolloin menin räätälin luokse; räätäliltä
katosivat sakset ja kultakerää-ää. Suutuin siitä, menin Saksaan, sain
saappaat, Saksa sanoi minun verkaa varastaneeni, kun oli vähän verkaa
rinnassani; minä menin Ruotsiin, sain ruokaa, sain liinasen, sain
ruojuut, panin jalkaan, kävin kuraan – silloin menin Savoon, sain
saviset housut, tulin Turkuun, sain turkit, nytpä sikeri, sukeri, menin
kaivolle, nostin vettä, tein tein sotkuja, vik, vik, kuker Marii, pesin
liinasen, pesin puhtaaksi, kiulasin, kaulasin, pesin pynskäni, pesin
hanskani, pesin riepuni, räpäleeni, pesin sukkani ja sormikkaani,
panin pistolle, panin aidalle kuivamaan, niin tuli Viron varas ja vei.
Menin taivaaseen, niin Neitsyt Maaria sanoi minun varastaneen häneltä
punasilkin, sinijakun, lampaanraudat, mut kiellä-än..."

42.

ENSIN ASIA TUTKITAAN.

    Sitä sikaa vingutetaan.
    Joka aidan raossa tavataan.

"Saavatko naapurit tästä selvää?" kysyi kurki koetettuaan hetken aikaa
turhaan ottaa selkoa siitä, mitä pääskynen todella tahtoi sanoa. "Ei,
emme saa mitään selvää", vastasivat varikset ja laklat, "ylen on meillä
tämä puheen vuodatus kiivasta lajia". – "Taidamme siis laskea tuon
pajulintu palkulaisen niine rangaistuksineen, jotka on jo saanut, koska
näyttää tuomiostamme näin hirveä meteli nousevan?" ehdotti kurki.
Toiset suostuivat siihen, jolloin kurki koikahutti kovan sävelen
julistaen äskeisen tuomion peruutetuksi ja pajulinnun vapaaksi sekä
kutsuen uudet asialliset tutkittaviksi.

Kaikkien hämmästykseksi ilmestyi siihen jälleen pääskynen ja tällä
kertaa päällekantajana. Altavastaajana esiintyi tuikean ja murjottavan
näköinen varpunen, joka jo tullessaan äkäisesti tiuskahteli. "No, mikä
ihme teillä nyt on riideltävänä?" kysyi kurki hiukan hermostuneesti,
sillä hän pelkäsi pääskysen uudelleen päästävän sellaisen liverryksen
kurkustaan, ettei korkea oikeus voisi saada koko kanteesta selvää.
Mutta pääskynen rupesi reippaasti ja kirkkaalla äänellä asiaansa
selittämään.

"Tuskin minä äsken", se selitti liukkaasti, "pääsin rakkaaseen
kotitalooni, niin kukas siellä on muu kuin tämä varpunen tonajamassa
räystäällä ja minulle vastaan äyväämässä: 'Minä olen täällä ollut',
se sanoi, 'vilussa värissyt, pakkasessa kurjottanut ja sinun tupaasi
tukkinut, ja sinä tulet kuin valmiille vain'. Minä kun vanhastaan
tunnen tämän varpus-äijän äreäksi ja pahansisuiseksi, en ruvennut siinä
heti hänen kanssansa tappelemaan, vaan koetin häntä hyvällä lepytellä
ja houkutella. 'Tius, tius', sanoin hänelle, 'kyllä maksan työstäsi,
kunhan vain pois menet, tuonpa vielä sakset, vaksit ja ompelukoukut
sinulle ulkomailta'. Mutta ei tämä muuta kuin pahantuulisena ärisee
vastaan, että vähät niinä sinun koukuistasi, kun et niitä aikoinaan
tuonut, ja vähät minä sinun saksistasi – onhan minulla ollut täällä
itselläni työkalut. Ei minun nyt auttanut muu kuin turvautua nöyrään
rukoukseen, että anna toki minun asua omassa pirtissäni, sillä enhän
minä siinä ole kuitenkaan enempää kuin kolme kuuta vain. Mutta ei
sekään auttanut. Paatuneena varpunen vain vastaan jurnutti: 'Vielähän
minä nyt sinua tänne päästän, minähän tänne olen vienyt uudet höyhenet
ja kaiken muun hilannut ja haalannut, ja kun olen kerta yhdeksän kuuta
pirttiäsi hallinnut, niin en huoli sinua niin vähän ajan vuoksi tähän
ollenkaan ottaa, mieluummin vaikka auttelen uuden pesän teossa. Tuossa
on parsi ja siinä tyhjä paikka, tee siihen pesä itsellesi, niin rupean
apulaiseksi'. – 'Tee uusi pesä!' rupesin minä siinä itkemään, 'miten
tässä nyt enää uusi pesä ehditään tehdä, kun ei ole edes kivijalkaa
valmiina. Mistä minä tässä peruskivet ja muut saan?' Silloin varpunen
sanoi pilkaten:

    'Hae itse pohjakivi
    Pohjan pitkästä perästä,
    Tuolta puolen tunturia,
    Norjan vuoren notkelmasta!'

Eihän siinä mikään auttanut, vaan kun varpunen ei mennyt pois minun
pesästäni, täytyi ruveta uutta ajattelemaan. Olenhan hyvä muurari,
lohdutin siinä itseäni, ja varpunen kehui olevansa hyvä rakentaja ja
tulevansa auttamaan. Mutta kun ruvettiin työhön, niin se vaatikin,
että minun piti hänelle laittaa hyvä ruoka, rukiin ja ohran jyviä
sekä liinan siemeniä. Kysyin häneltä silloin, milloin sitten pesä
tehdään, kun savi on niin kaukaa hankittava, mutta hän vain arveli,
että onhan meitä, pääskysiä muka, monta veljestä, jotka kyllä kerkeävät
hänen ruoanlaitoiltaan savea hakea. Minä väitin, että ne veljet ovat
unohtuneet matkasta pois meren yli kuljettaessa, tuulilla tuimilla,
myrskyillä kovilla, mutta ei varpunen muuta kuin tiuskui ja ärjyi,
kunnes lopuksi karjaisi minulle, että tee itse talosi. Silloin päätin
tulla korkean oikeuden eteen vaatimaan, että varpunen on häädettävä
talostani pois, tirrai..."

Tämän sujuvan ja peräti liukkaasti lausutun kannepuheen aikana varpunen
oli jo kymmenen kertaa yrittänyt ääneen, mutta ei ollut saanut sanasta
kiinni, kovin kun on luonteeltaan juro ja kielellään kankea. Leuka vain
väkätti kiukusta ja silmät olivat tuikeina kuin mustat katajanmarjat.
Kun sitten tuomari ankarasti kysyi, oliko perää kantajan puheessa,
rupesi varpunen sähisten ja katkonaisesti haukkumaan pääskystä, että
mokoma siinä vain haittana elää ihmisten pihoissa, mutta pitemmälle
ei päässyt, kun jo pääskynen lipevästi sotki häneltä puheen. "Mitä
se sinua liikuttaa", se sanoi, "jos olenkin ihmisten tuttava, kunhan
en varasta. Mutta sinäpä varastat, kun minä taas elelen vaikka pihan
rikoilla!" Siitä oli sitten syntyä kova rähinä ja tappelu, kun varpunen
mieli rikkoa käräjärauhan tarraamalla pääskystä niskasta kiinni,
mutta oikeus kyllästyneenä esti sen ja käski kaikki asialliset ulos.
Hetken perästä sitten kurki julisti päätöksen, jonka mukaan varpusen
käskettiin muuttaa pääskysen pesästä pois kesän tullen. Ellei tottele,
niin saa ihminen hävittää varpusen pesän, mutta pääskysen pesää
pitää kaikkien suojella. Ja iloisena pääsky lennähti sinitaivaalle
kertoen riemuiten Neitsyt Maarialle, kuinka hän oli voittanut
korkeassa oikeudessa ja kuinka itse ihminen oli määrätty hänen kotinsa
suojelijaksi, niinkuin on vielä tänä päivänä.

Mutta varnunen oli perki tyytymätön ja sanoi: "Ei tässä niin
helpolla heitetäkään, kun on kerta lakitupaan lähdetty. Hakekaa
tänne raunioruntti eli hiistakka, sillä nyt se on isäni taposta
hirteen vedettävä!" Ihmeteltiin siinä, kuinka on mahtanut hiistakka
sellaiseen tekoseen erehtyä, ja sanottiin, että käypäs tänne, runtti,
vastaamaan, kun tämä hottinen sinua miestaposta hirteen vaatii. Ja
ankarasti tuomari kysyi pitkän kaulansa kärjestä: "Oletko tappanut
varpusen isän?" – "Enhän minä sitä tappanut!" vastasi urheasti runtti.
"kärppähän sen tappoi!" – "Niin, mutta sinä sen palkkasit", tiukkaisi
varpunen. "Kerro tarkoin, kuinka asia on", määräsi nyt tuomari, ja
hiistakka kertoi.

"Sehän oli niin, että kun olin tehnyt pesäni kiviraunioon ja yritin
sinne sisään, niin varpunen, tämän isä, jolla oli aivan samat konstit
kuin pojallaan aina lentää löyhähti siihen eteen ovelle, etten
päässytkään pesääni. Uhkailin ja komensin sitä ja vaadin lähtemään pois
pihaltani, mutta mitä se! Ei muuta kuin kerskaili käyvänsä parempienkin
talojen tantereella ja tässäkin silloin kun mielensä tekee, minun
voimatta häntä estää. Kiukustuneena mietin, minkä neuvon keksisin
tuolle mokomalle viholliselle, kun näin samalla kärpän, kun se siinä
pujahteli. Sanoin kärpälle, että saat hyvän palkan, jos hukutat taloni
vihollisen, sekä kerroin, mitä varpunen oli tehnyt. 'No kernaasti',
sanoi kärppä, meni raunioon vahtiin ja kun varpunen uudelleen tuli
siihen rehentelemään, ei hänestä pian ollut jäljellä kuin höyhenen
pöläys, jos sitäkään. Kärpälle annoin sitten vanhan pesäni pohjan
pirtiksi. Sehän tämä nyt oli, varpusen tappo, äläs eto asia!"

Varpusen leuka oli taas väkättänyt kiukusta, mutta ei ollut hänellä
mitään kertomuksen todenperäisyyttä vastaan väitettävää. Oikeus silloin
julisti, että varpunen olikin otettava hengiltä, kun sillä tavalla
toisen pesälle tulee kiusaa tekemään; näkyy olevan sukuvika se tässä
linnussa, sanottiin, ja katsottiin varpusta pitkään. Sadatellen tämä
läksi lentämään tiehensä sanoen vähättelevänsä koko oikeudesta, mutta
oikeus siirtyi seuraavaan juttuun.

Silloin hiistakka sanoi tuohtuneena: "Koska tässä kerta on oikeuteen
jouduttu, niin tulkoon sitten samalla selvä kaikista asioista. Missä on
kivenviha? Käypäs tänne vastaamaan, kun minä vaadin sinua tilille siitä
pesän paikasta". Oikeus ällistyi, että nythän näitä juttuja taitaa
ilmestyä enemmän kuin on luultukaan, mutta käski kuitenkin kivenvihan
saapuville ja kysyi asiaa, kuinka oli. Hiistakka selitti.

"Silloin kun minä", hän sanoi, "olin saanut itselleni kivilinnoituksen
asuinpaikaksi, niin eikös lennä siihen kivenviha ja ala vaatia
itselleen asumaosuutta siinä rauniossa. 'Minä kivilinnoituksen pidän',
sanoin vain, enkä päästänyt häntä lähellekään, mutta hän vain änkää,
että kivessä hänkin on syntynyt ja kiveen hänkin tekee itsellensä
linnoituksen. Jopa lopuksi kerskasi, että hänellä on senkin vuoksi
parempi oikeus kivilinnoitukseen tulla, kun hän muka pelaa ilmassa
viisi peliä siihen kun minä kiven päällä maassa vain yhden, niinkuin se
nyt mikään syy olisi toisen asuinpaikkaa vallata. 'Kuule, kivenviha',
sanoin sille silloin, 'laskeudu maahan, että saadaan silmästä silmään
katsella, kun keskustellaan', ja silloin se tuikaisi sieltä taivaalta
tantereelle, jolloin minä puolestani sille todistin, että 'sinäpä
et osaa pelata yöllä, niinkuin minä, etkä varsinkaan auringonnousun
edellä'. Tämä silloin rupeaa minua haukkumaan ja sanoo, että minä en
muka laiskuuttani viitsi päiväsydämellä laulaa. On tämä puhetta, sillä
milloin minä sitten lepäisin, kun ensin yökaudet pelaan ja sitten vielä
pitäisi päivälläkin laulaa – tokihan minun pitää saada edes jollakulla
aikaa vuorokautta levätä, hä! Eikä se muuta kuin yhä vain sinne minun
kivirauniooni vänkää, että tähän hänen pitää saada tehdä pesänsä.
Ratkaiskoon nyt korkea oikeus asian".

Kivenviha ei ollut kuulevinaankaan raunioruntin syytöstä, vaan
piukaisi kiveltään kimakasti, kuin kaikkia pilkaten: "Tilvoist',
talvoist', tilvoist', talvoist', lampun lapsille vaatteet tehdään, jos
jää", ikäänkuin olisi runtti parka ollut hänen lampuotinsa. Oikeus
arveli, että heidän riitansa oli ollut peräti sekavaa inttämistä ja
haukkumista, mutta että mitä se kivenviha siellä runtin rauniossa tekee
– tehköön pesänsä raunion viereen maahan, jossa on kyllä tilaa ja
johon hänen on mukavampi taivaalta pudotessaan tuikaista. Ja kivenviha
oli tuomioon tyytyväinen, sanoen vain hiukan runttia kiusanneensa, kun
se niin tärkeänä aina tienviertä lentää ja pyrstöä lempsauttaa. Sitten
se kohosi kiireesti taivaalle ja huusi sieltä ilkkuvalla äänellä, niin
että kaikki hölmistyivät: "Viipuri näkyy, Viipuri näkyy! Jo näkyy!"
Mutta ei siinä ehditty kauan hämmästellä, sillä samalla kuului metsästä
kovaa jytinää ja tuskin ehtivät maassa istuvat linnut siivilleen
kohota, kun jo karhu mennä tömisti siitä ohi, kerta vain lintujen
puoleen katsoa muljauttaen.

43.

JUTTU JUTUSTA TULEVI.

    Sileä sovinnon jälki,
    Karhea käräjänkäynnin.

"Mikä turkanen se sillä tavalla oikeuden rauhaa häiritsee?" kysyi kurki
ankarasti päästyään jälleen tuomarin pöydän taakse istumaan. "Karhu
se vain oli", selittivät laklat ja pajurääkkä inisi: "Sillä on huhta
kaadettuna tuolla – eiköhän se mennyt sitä polttamaan, kun on niin
kaunis ilma". – "Yhyy", ymmärsivät asian nyt kaikki, ja niin päästiin
jatkamaan oikeudenkäyntiä. Kaikkien hämmästykseksi raunioruntti kiipesi
taas oikeuden eteen ja rykäisi puhetta alkaakseen.

"Tämä runttihan nyt vasta riitainen kansalainen on", arveli kurki
hiukan kiusaantuneesti ja kysyi väsähtäneellä äänellä: "Mitä sinulla on
vielä valittamista?"

"Törkeät on minulle tehty vääryydet", sanoi raunioruntti synkästi,
"ja suuret täällä, korkea oikeus, pahantekijät käyskelevät
rankaisemattomina keskellämme".

Kaikkien silmät lensivät renkaiksi tämän kuullessaan ja kurki kysyi
juhlallisesti: "Kuka on rikoksen tekijä ja mitä hän on tehnyt? Osoita
hänet".

"Keväisin se tänne saapuu", selitti runtti, "ja pyrstöllään sytee jään
läpi, niin että kahden viikon päästä sen tulosta syntyy avanto järveen.
Ja sehän ei vielä mitään olisi, mutta kun se onneton siinä heikolla
jäällä pörhisteleiksen ja houkuttelee sekä ihmisiä että eläimiä
jälkeensä sanoen viekkaasti: 'Tule jälestä, tule jälestä! Kyll' kestää,
kyll' kestää!' niin se rupeaa olemaan jo vähän liikaa". – "No, mitä
pahaa se sitten sinulle on tehnyt?" kysyi tuomari vakavasti. "Kyllä",
sanoi runtti murhaavalla äänellä, "se varasti minulta keskimmäisen
varpaan". – "Kuka varasti?" – "Ka västäräkkipä tietenkin!"

Tämän kuullessaan käräjäväki rupesi visertää tirskumaan ja hihittämään,
mutta kurki vaati ankarasti hiljaisuutta ja käski runtin kertoa, miten
asia oli ollut. Ja tämä kertoi:

"Minullahan oli ennen varpaita sellainen runsaus, että oli edessä
neljä ja takana vielä yksi, kannus sellainen. Kelpasi niillä seisoa
ja kävellä ruoputtaa, ja kovasti niitä kaikki ihmettelivät, varsinkin
västäräkki, joka ei ollut nähnyt millään linnulla niin paljon
varpaita; sillä itselläänhän, onnettomalla, ei ollut siihen aikaa
niitä enempää kuin kaksi edessä ja yksi takana kannuksen paikalla.
Aina se sitten juosta piipersi tahi lentää rapisteli rinnallani, kun
minä tein töitäni, kehui kauniita vaatteitaan ja ylpeili kauniisti
laulavansa, sekä moitti minua kömpelönläiseksi lentäjäksi. Pian
minulle selvisi, mitä se siinä alituisesti rinnallani ähräsi, kun
se eräänä päivänä rupesi valittelemaan, että mitenkähän hän saisi
itselleen yhtä monta varvasta kuin muut linnut. 'Eiköhän ole parasta,
että ollaan kukin omillansa', arvelin minä siihen huomatessani hänen
kateutensa, mutta hänpä vain rupesi änkäämään, että minulla oli niitä
muka liikaa. 'No en anna, en', sanoin minä, mutta se vain, että
antaa pitää, kun on kerta liikaa ja hänellä on niitä peräti vähän.
Kun ei muu auttanut, niin se rupesi taas pilkkaamaan minun lentoani
ja houkutteli vetoon, sanoi, että se, joka meistä on nopeampi, saa
toiselta ottaa varpaan, että jos minä voitan, niin saan ottaa yhden
hänen vähistäänkin, sen takakannuksen. Silloin minua riipaisi tyhmyys.
Enhän ollut koskaan västäräkin kanssa kilpaa lentänyt ja kun pidin
itseäni melkoisena lentäjänä, ajattelin, että koska se nyt sitä niin
tahtoo, niin otanpahan siltä pois vielä yhden varpaan, että saa sitten
mielikseen kaikkien nauruna kahdella hyppiä koikkia. Niin lyötiin
veto ja lähdettiin lentämään. Mutta onkos kummempaa nähty. Vastoin
luuloani se lurjus olikin nopeampi lentäjä, voitti minut ja rupesi
kirkumaan minulta varvasta, mutta minä en antanut. Hän oli viekkaasti
houkutellut minut väärään peliin, minkä vuoksi puikin pakoon minkä
kerkesin ja pääsinkin pistäytymään kiviraunion koloon suojaan. Mutta
onnettomuudeksi sattui kolo olemaan niin pieni, että jalkani eivät
sinne mahtuneet, vaan jäivät perääni suoriksi, ja eikös se hyväkäs
silloin tullut ja nipistänyt minulta keskimmäisiä varpaitani pois.
Eikä sillä hyvä, vaan siinä se viheliäinen vielä hyppeli ympärilläni,
haukkui raunioruntiksi, käski vain laulaa, että 'tiks, taks' ja
harvakselta pyrstöä lempsauttaa, sekä uhkasi syödä minulta munat, jos
vain käsiinsä saa. Ja sellainen rosvo se on, että minun täytyy yhä sitä
pelätä ja senkin vuoksi pesääni raunioihin piiloitella. Eikö tämä,
korkea oikeus, ole ilmeistä rosvousta ja vääryyttä, ja eikö minulla ole
oikeus vaatia pois siltä varpaitani?"

Oikeus oli vakavan näköinen ja kurki katseli totisena pitkin nokkaansa.
Asiaa harkittuaan oikeus kuitenkin arveli, että kun kerran vetoon
menit ja siinä hävisit, niin minkä sille mahtaa – olisit pysynyt
erilläsi leikistä, niin et olisi menettänyt varpaitasi. Niin että
olkoon ennallaan asia, ei niitä sovi enää ruveta varvasjärjestyksiä
muuttelemaan. Kiukustuneena silloin runtti äänsi lyhyen laulunsa ja
lempsautti pyrstöänsä västäräkille, joka syrjässä nauraa kihersi, kun
samassa varikset päästivät kovan varoitushuudon. Ollaan varuillaan ja
katsotaan, mikä oli tulossa, niin jopas nähdään, kuinka susi hyvää
vauhtia painelee käräjäpaikan sivu samalle suunnalle kuin äsken karhu.
Ja varis kuului tuolla puussa selittävän, että se on menossa sinne
karhun huhtapaikalle kaskenpolttoon, niillä kun on huhta yhteisenä.
"Yhyy", ymmärrettiin asia taas ja päästiin oikeudenkäyntiä jatkamaan.

Kuultuaan asiansa lopun västäräkki oli aikonut pujahtaa tiehensä,
mutta silloin kuului joukosta kimakka huuto, ettei pidä päästää
vielä västäräkkiä pois, koska sillä on muutakin omallatunnollaan. Ja
tulkoon rastas samaan pesuun, koska oli kerta siinä tukinlaskussa
päällysmiehenä eikä estänyt västäräkin vääryyden tekoa. Katsottiin,
kuka tämä kiukkuinen oikeuden anoja nyt onkaan, ja nähtiin, kuinka
sieltä koskikara raivautui kiireesti väkijoukon lävitse valapöydän
ääreen. Mutta västäräkki ja rastas sanoivat kummissaan: "No on sillä
sisua!"

"Kerro siis asiasi, koskikara", määräsi silloin kurki ja tämä kertoi:

"Meillähän oli tässä taannoin yhteinen tukinlasku", kertoi koskikara;
"minä ja västi olimme keksimiehinä ja rastas päällysmiehenä. No kun
siinä sitten laskettiin tukkeja, niin minä istuin kivellä kekseineni,
kehjotin, koko päivän ja varjelin tukkeja kiinni tarttumasta, ettei
olisi syntynyt ruuhkaa, mutta västäräkki kävi aina niskasta uuden puun
hakemassa ja tuli sen päällä alas, ikäänkuin ei puu olisi koskessa
ilman häntä alas tullut. Mutta ei siinä kyllin, vaan aina kun se tuli
kohdalleni, niin siinäkös se hyppi ja ilakoitsi tukilla ja härnäsi
minua, joka siinä rannalla työntelin tukkeja keskemmäksi koskea. En
siitä kuitenkaan sen enempää olisi välittänyt, ellei minulle olisi
sitten illalla tehty palkanmaksussa sulaa vääryyttä: rastas maksoi
minulle puolta vähemmän kuin västäräkille. Silloin sisuni kuohahti ja
minä ärjäisin rastaalle, että senkö täytisen vuoksi minulle pienempi
palkka maksettiin kuin tuolle rimppakintulle, joka on koko päivän
lystiä ajanut sillä välin kuin minä olen hikipäin rannalta tukkeja
virtaan työnnellyt? Mutta rastas vain väitti, että minä muka olen koko
päivän joutilaana rannalla istua kehjottanut enkä ole tehnyt mitään;
olkoon kuitenkin, sanoi, tämä ensi päivä niinkuin opinottoaikaa, että
saan katsoa, miten västäräkki tukkeja uittaa, mutta ellei muka huomenna
tästä kohene, ei makseta senkään vertaa kuin tänään, vaan pannaan
kokonaan työstä pois. Ja tämän se kehtasi minulle sanoa, vaikka hyvin
tiesi minun olleen tällä koskella enemmän kuin västäräkin ja osaavan
tehdä työtä paremmin. En kuitenkaan välittänyt siinä mokoman kanssa
kiistellä, vaan ajattelin vain, että no, huomennahan nähdään.

Aamulla kun sitten mentiin koskelle, määräsi rastas, että se pannaan
toisen päällysmieheksi, kumpi paremmin pölkyllä pysyy, ja sille myös
maksetaan isompi palkka. Ei minulla ollut mitään kilpailua vastaan
ja niin noustiin pölkylle: minä asetuin tyvelle edellä-menijäksi,
västäräkki ripakoitsi takanani latvuksella. Aletaan sitten mennä koskea
alas, ja mikäs minun, vanhan ja tottuneen tukkimiehen, oli siinä
tyvellä pysyessäni! Mutta juuri kun tukki oli päässyt kiivaimpaan
vauhtiinsa, kuulin takaani västäräkin hätäisesti huutavan, että
nyt mennään. Säikähdin siitä ja arvelin, että nyt se rymä putosi
koskeen, jossa sille varmasti käy huonosti, kun ei osaa uida, ja
vilkaisin taakseni nähdäkseni, miten oli käynyt. Mutta eihän se mitä
ollut koskeen pudonnut! Siellähän se vain ilakoitsi ja hevelsi tukin
hännällä, mutta – minäpä sen sijaan taakse katsoessani ja tukin
heilahtaessa menetin tasapainoni ja jouduin pää edellä kiehuvaan
koskeen. Pianhan kuitenkin, tottunut uimari kun olen, pääsin sieltä
taas tukkini selkään ja niin luistettiin kosken alle. Mutta siellä
oli jo rastas vastassa ja määräsi, että koska kerta putosit tukilta,
niin olkoon siis västäräkki päällysmiehenäsi ja saakoon paremman
palkan, niinkuin oli sovittu. Kun en siihen mielisuosiolla suostunut,
niin lopuksi ihan suuttui ja ajoi minut pois koko koskelta. Semmoisen
vääryyden tekivät minulle tukinlaskussa nämä naapurit ja siksi heitä,
herra tuomari, täytyy nyt rangaista oikein olan takaa".

Tämä oli koskikaran esitys asiasta. Kuultuina väittivät kuitenkin
syytetyt, että mitä se tyhjää puhuu; ei se mitään tukkeja rannalta
työnnellyt, vaan kehjotti siellä kivellään koko pitkän päivän ja aina
väliin mulahti koskeen kuumuuttaan vilvoittelemaan, sillä välin kun
västäräkki yhtä mittaa mennä huilasi tukin selässä koskea alas. Ja kun
todistajatkin väittivät hänen esittäneen asiansa väärin, arveli lopuksi
oikeus, että sai sen pannakin pois työstä, mokoman tukkilaisen. Ja
mitä koskikara kesällä koskella tekee – menköön edes kesäksi pois,
kun kuitenkin koko talven siellä jäiden keskellä muljailee. Niinpä
katoaakin nyt koskikara koskesta heti, kun västäräkki keväällä sinne
ilmestyy, ja sanotaan sen menevän kesän ajaksi lähteeseen pulikoimaan,
miten sitten lienee. Se oli nyt koskikaran jutun loppu.

Mutta nyt oli iloluontoinen västäräkki jo hiukan kiivastunut, kun
häntä vastaan tällä tavalla käräjiä käytiin. Hän oikaisihen ylpeästi
ja sanoi: "Koska tässä nyt kaikkia pikku vääryyksiä tällä tavalla
pengotaan, niin hakekaa, rättärit, saapuville rantasipi, sillä meillä
on vanhastaan vähän kalavelkoja selviteltävänä". Mitäpä siinä:
riepoitettiin paikalle rantasipi ja sanottiin västäräkille, että ala
lukea kannekirjelmääsi, kun kerta lienee sinulla mitä valittamista, ja
västäräkki alkoi:

"Minä kun keväällä", sanoi, "tulen ja rupean pesän laittoon, sen
perustan ja pohjaan, niin eikös tule heti siihen ääreen tämä rantasipi
ja rupea riitelemään sitä pesääni itselleen. Tuleehan se ja ärhentää
kovasti, kun minä sille sanon, että mitä sinä tulet minun kartanooni,
jonka minä olen katsonut ja ostanut ja taivaan vihollisilta turvaan
tällaiseen katvekohtaan laittanut. Se vain sanoo, että pidä sitten
pesäsi, jos uskallat tulla tänne jäänokareelle sitä puolustamaan;
siitä jäänokare juuri meni ohitse virran mukana. Kun en ole pelkuriksi
luotu, varsinkaan tuollaisen piipittäjän edessä, niin sanoin hänelle
silloin, että jahka tulen, niin nähdään. Niin meninkin jääpalaselle ja
rupesimme siellä voimia koettelemaan, kun se hyväkäs samassa tyrkkäsi
minut veteen. 'No jo sinä nyt teit parhaasi, kun kastutit ja hukutit
minut tänne!' täytyi minun siinä parkaista ja hädin tuskin pääsin
maalle pelastautumaan. Itseäni sitten siinä pudistellessani sappeni
paisui vasta julmasti ja minä uhkasin rantasiville, että annas olla,
tulehan vielä tikan tulille, nokkalinnun nuotioille, niin saat nähdä,
miten sinun käy, kunhan itseni kuivaan. Jo tulee sipi, siivittää, mutta
minä sanoin, että tule vain: nyt olenkin mies, kun en ole meren päällä;
siellä minulla oli huoli ja hätä, että miten itseni varjelisin. Ja
niin me siinä kappaleen aikaa tapella nuivasimme ja rantasivin täytyi
jättää minut rauhaan ainakin sillä kerralla. Eikös nyt, korkea oikeus,
tällainen ryöstöyritys ole kaikella lain ankaruudella rangaistava?"

Sekä oikeus että koko käräjäkansa siinä nyt ihmettelivät rantasipiä,
joka nolona seisoi heidän keskellänsä, ja kurki kysyi: "Mikä
merkillinen lintu sinä olet, joka sillä tavalla toisen pesää pyrit
anastamaan?" Silloin rantasipi nosti nokkaansa ja vastasi: "Älä
ylpeile, herra tuomari, sillä samoista paikoista me olemme molemmat
lähtöisin". Kurki ällistyi, että kuinka, mitä se nyt tämä syytetty
tarkoittaa? "Minun suvussani kerrotaan", vastasi rantasipi, "että
kun faaraon sotajoukko läksi ajamaan Israelin kansaa takaa Punaisen
meren halki ja hukkui siihen, niin siitä suurimmasta sotaherrasta tuli
kurki. Kun faaraon kokki turhaan odotteli keittoinensa rannalla miehiä
palaaviksi eikä heitä alkanut kuulua, hän tuskastui lopulta ja alkoi
huutaa: 'Mi viivytti, mi viivytti, mi viivytti?' Luoja tympeytyi hänen
vatkutukseensa ja muutti hänet rantasiviksi, joten sitä myöten tässä
ollaan yhteistä lähtöä, herra tuomari". – "Ahaa!" mukautui siihen nyt
kurki, mutta ei ehtinyt sanoa muuta, ennenkuin syrjästä kuului korpin
matala ääni haastavan: "Mitä se nyt tuo sipi taas siellä pajuköyttä
syöttää ja vielä itselleen herra tuomarille! Sillähän se toisten
pesille pyrkii, kun itse aina pesänsä rakennuspuuhissa myöhästyy eikä
ehdi sitä ajoissa tehdä. Ja sen myöhästymisen laita on taas seuraava.
Siihen aikaan kun ylätuvan isäntä loi avaruuden ja kappaleet avaruutta
täyttämään, niin silloinhan se myös loi meidät linnutkin. Sillä
kertaa oli hänellä kuitenkin niin paljon työtä, ettei ehtinyt antaa
meille ääniä, vaan käski meidän tulla myöhemmin äänen otolle. No,
mehän menimme ja kaikki olivat jo saaneet äänensä, kun ruvettiin tätä
rantasipiä kaipaamaan, että mihin se nyt hävisi. Ruvettiin hakemaan,
niin eikös löydetty rantakiveltä peilailemasta itseään tyynessä veden
kalvossa: se oli hänestä niin ihanaa työtä, ettei joutunut kielikopalle
aikoinaan osaansa saamaan. Kimmastuneena ylätuvan isäntä häneltä nyt
tiukkasi, missä oli viipynyt. Ei ollut sivillä muuta vastaamista kuin
että 'kivellä'. – 'No, siitä ottanet laulusikin', määräsi ylätuvan
ukko, ja niistä päivin tämä sipi aina joka paikasta myöhästyy ja sitten
ruikuttaa: 'Kivellä viivyin, kivellä viivyin, viivyin, viivyin!'"

Rantasipi oli hiukan nolon näköinen, ja kurki jo koveni, että "vai
sillä tavalla. Kun et itse ajoissa laita pesääsi, niin muni munasi
rantahiekalle, mutta älä mene enää toista kertaa muiden lintujen
pesälle. Se muistakin!" Ja sillä varoituksella päästettiin sipi tällä
kertaa menemään.

Samalla pölähtivät kaikki linnut siivilleen kuin yhdellä käskyllä. He
olivat huomanneet, kuinka kettu veijari matalana oli hiipimässä aivan
heidän keskelleen. Nähtyään, että linnut olivat varuillaan, Mikko vain
leuhautti tuuheata häntäänsä ja katosi. "Mihinkähän tuokin ryökäle
on matkalla?" arveltiin, kunnes pääteltiin, että kai se on menossa
sinne kaskenpolttoon, kun kuului olevan karhulla ja sudella siellä
kasakkamiehenä.

44.

EI SIINÄ YKSI RIITELE, KUSSA KAKSI TAPPELEE.

    Jota kantaja parempi,
    Sitä juttu selkeämpi.

"Tässähän menee koko päivä noiden pikku lintujen joutavissa jutuissa",
tuskitteli nyt kurki, "ja nälkä jo tulee sekä tuomareille että
käräjäväelle. Eiköhän ole selvintä, että alatte kaikki esittää asiaanne
minkä ehditte, sillä onhan tässä meitä siksi paljon tuomareita, että
kyllä me voimme teidän kaikkienkin puheen varteen ottaa". Tämä oli
linnuista mieluinen ehdotus, sillä heidän oli kaikkien ollut perin
vaikea pitää kieltänsä kammitsan takana ja kuunnella vain toisten
puhetta. Siksi he kuin yhdestä suusta rupesivat suurella äänellä ja
kielevyydellä selvittämään juttujansa ja torumaan toisiaan, viisaan
kurjen silmät puoliummessa kuunnellessa ja ajatellessa, että kunhan
saatte toisenne näin virallisessa paikassa kunnollisesti ripittää, niin
taidatte olla jo siihen tyytyväisiä.

Ja tästäkö nyt nousi hirvittävä meteli ja suunpieksäminen, todelliset
lintujen käräjät, niin että koko avaruus täyttyi korvia huumaavalla
rähinällä. Tuomari ja lautamiehet koettivat hillitellä, mutta aivan
turhaan; heidän äänensä ei jaksanut kuulua mihinkään. Tiltaltilla oli
ikuinen halu kertoa ja valittaa siitä, kuinka hänet äänten jaossa
jätettiin viimeiseksi, niin ettei ollut enää mitään jäljellä, ja kuinka
sitten ihan pilkalla annettiin hänelle tippuvan oluen ääni ja tapin
narahdus, että "til-tal, til-tal, jert-jert". Mutta rastas soimasi
häntä ja sanoi, että valehtelet. "Sinähän, rikkaan lapsi, oikein
laulukoulussa olit, mutta et oppinut, typerimys, muuta ääntä kuin sen
oluen tippumisen. Ja miksi et tullut ajoissa niihin kuninkaanpojan
häihin, joissa niin kauniita lauluja laulettiin, vaan myöhästyit ja
sielläkin kuulit vain sen oluen tippumisen? Oma syysi!" Tiltaltti ei
osannut vastata mitään, mutta kyntöläinen rupesi kerskaamaan kyllä
tietävänsä, mistä laulun oppi oli otettava. "Minä kun lensin Ilmolan
pellolle ja näin, kuinka siellä isäntä paloa kynti, jaahkasi ja aina
pidätti hevostaan, taas käski ja vaon päässä käänsi, niin siitäkös
minä otin oppia. Ja minusta on nyt niin hauskaa samalla tavalla
lentää jaahkaista, pitää siipiä alaspäin tönkällään, sitten panna
mennessään että 'ptruu', maiskuttaa suuta ja taas kääntää. Eikös
olekin!" Ja ihastuksissaan etevästä laulutaidostaan kyntöläinen lähti
näyttämään sievää konstiaan, luullen, mies parka, että kaikki sitä
katsoisivat, vaikka ei kukaan katsonut. Rähinän joukosta kuului sitten
yhtämittainen kuherrus, kun kyyhkynen siellä yritteli päästä puheen
alkuun. "Kyy-kyy", se sanoi, "kyy-kyllä minä olisin tiheämmän pesän
oppinut tekemään, jos vain rastas olisi opettanut, kuten lupasi". –
"Opettanut", ärähti rastas kiukkuisesti vastaan, "opetinhan minä,
laitoin vuoliaiset, sanoin, että ristiin rastiin ensimmäiset puut
pannaan, käskin asettaa tuon noin ja tämän näin, mutta silloinhan sinä
itse jo rupesit hätäilemään, että kyy-kyllä sinä nyt jo tiedät. Tee
itse, kun tiedät, – mitä sinä neuvojia tarvitset, ja syytä itseäsi,
ellei sinulla ole pesässäsi kuin moniaita varpuja ja niin hatara pohja,
että munasi siitä tippuvat! Kun olisit edes hetken vielä malttanut,
niin olisin sinulle neuvonut, että savihan miestä on, sammal kaikista
parasta ja lahopuuta kanna kanssa, mutta kun heti rupeaa hokemaan, että
kyy-kyy-kyy..."

"Huono sinä olet pesän teon neuvoja!" huusi nyt varis puolestaan.
"Sinähän tulit minulle kerta päivämieheksi pesän tekoon, kun kehuit
saavasi tarkan pesän, mutta ethän viitsinyt tehdä sen enempää kuin
hätinä pohjan lahopuista ja heinistä. Ja sitten läksit, mokoma
päivämies, kokonaan tiehesi ja sanoit vain ynseästi, ettet sinä enempää
tee, että tee itse, sillä kyllä sinun nyt piti nähdä ja oppia. Sillähän
minunkin pesästäni tahtoo päivä paistaa läpi". – "Ja saa paistaa
– tuommoisen raakujan pesästä!" tiuskaisi rastas ja meni tiehensä,
pääskysen vielä syrjästä pilkatessa: "Mitä se varis siellä vaakkuu,
joka ei osaa laulaa ollenkaan – sinähän raaut juuri kuin hevosen
raadon päällä, mutta minäpä luojalleni kiitosta laulan!"

Mutta äkäisenä todisti muille siinä tiainen: "Vai talin varkaaksi
te minua sanotte. No kuulkaa nyt, te koko yhteiskunta!" hän rähisi
kiukuissaan ja pörhisteli kovasti siivillään, "vai minä talin varas!
Johan minulle niillä suurilla tientekokäräjillä annettiin murheesta
murtuneen äänen voiteeksi talinottolupa, ja on minulla siksi toiseksi
siihen Horpon isännän lupa. Horpon isännällähän oli viime talvena aitan
parvella palvattu liharaaja tangossa kiinni, ja hän aikoi säästää
sen täksi kesäksi. Minäpä huomasin sen sieltä ja pistäysin katsomaan
yläluukusta, miltä isännän liharaaja maistuisi. No, hyvältähän se
maistui. Ja aina kun isäntä tuli aittaansa, niin lentää pyrähdin aitan
vieressä kasvavaan koivuun, hyppelin siellä iloissani ja lohdutin
isäntää, että 'pikkisen jäi, pikkisen jäi', eikä se siitä mitään
puhunutkaan, vaikka koko talven siellä ylisellä hommasin. Niin isäntä
kuunteli tuota tarinaani, kunnes viimein murahti itsekseen, että mitä
tuolla tiaisella on aitan parvella toimittamista, kun se aina luukusta
ulos pujahtaa, ja niin hän kiipesi katsomaan. Ja kuulkaa, kaikki nyt
tärkeästi kuulkaa: vaikka se näki liharaajansa syödyksi, niin ettei
ollut enää muuta kuin puhdas luu tangossa, niin se silti otti tuon luun
hyvin tyynesti, keitti siitä vellin ja kuului naurahtavan akalleen,
että 'sen verran junkkarilta sain särvinruokaa, että alku tiaisen
toraa, pikkuisen tiaisen tähdettä'. Olenkos minä siis mikään talin
varas, kun isännän nähden kokonaiset raajat syön! En-en-en-en-en ole!"
Ja tiainen oli mahdottoman teerevän näköinen.

"Mutta", kynsiskeli nyt itse kurki korvallistaan, "eikös sinua, mikäli
kerrotaan, ajettu pois tuvasta, kun sinne yritit, niin että taisivat
sittenkin sinuun hyväisesti suuttua?" – "Se on eri asia", piukaisi
tiainen vastaan, "se tapahtui silloin suurena nälkä- ja pakkastalvena,
jolloin ei saanut mistään ruokaa. Nälissäni ja kylmissäni yritin
ylpeän Sipilän pirttiin, jossa ylettömästi lihalla mässättiin, mutta
eivät ynseydessään päästäneet, vaan tapailivat kiinni tappaakseen.
Tämän näki vanha Musti, jota minä kerran olin syöttänyt ja hoitanut,
kun se sairaana ja hylättynä makaili tallin takana, kaappasi suuhunsa
talipalasen ja juoksutti sen minulle ulos. Mutta talonväki huomasi
sen ja armotta nyt Musti ajettiin pois koko talosta, kun muka rupeaa
varkain kaikkia mieron kerjäläisiä ruokkimaan. Surullisena Musti lähti
juosta jolkottelemaan tietä pitkin ja minä lyöttäydyin hänen seuraansa
häntä lohduttamaan. Lopuksi päätimme yhdessä kostaa julmalle Sipilän
väelle ja käännyimme takaisin. Siinä samassa Sipilän isäntä tulee
ajaen komealla hevosellaan. Paikalla pinkaisin hevosen silmille eikä
kestänyt kauan, ennenkuin hevonen oli sokea ja isäntä puolihengetönnä
sen jaloissa, kun se siinä temmelsi. Sitten Sipilään! Siellä me yhdessä
kalvoimme viinatynnyrien pohjat puhki ja kutsuimme kaikki linnut
kantamaan pois viljoja laareista, niin että pian oli koko Sipilän ylpeä
talo tyhjää täynnä. Turhaan isäntä ryysyissään sitten huokaili, että
voi minua köyhää miestä! – sillä kuka käski olla luontokappaleille
niin armoton!" – Näin tiainen lopetti touhuissaan kertomuksensa, eikä
kurjella ollut siihen mitään sanomista.

"Älkää, hyvät veljet, tuota tiaista kovin ärsyttäkö, sillä jos se
suuttuu, niin meille käy tässä huonosti", varoitteli nyt syrjästä
peipponen, lisäten vielä leikillisesti: "Sehän oli, julmettunut, kerta
lyönyt karhun tantereeseen kuin vanhan rukkasen". – "Kitasi kiinni,
sinä papukaijan pettäjä!" torui häntä tiainen synkeänä tarkoittaen sitä
tapausta, jolloin peipponen aikojen alussa petti papukaijan ja saattoi
sen ikuiseksi häkkilinnuksi ihmisille. Mutta peipponen vain nauroi
iloisesti ja lauloi hyvää tietoansa, jolla aina kerskailee kesän tulon
ajan tietävänsä:

    "Puoli kuuta peipposesta,
    Viikko vitsalintusesta,
    Kiurustapa kirpun verran,
    Pääskysest' ei päivääkään!"

Nyt tuntui koko käräjäin manuumies heränneen omista oikeuksistaan
huolta pitämään, koska joukosta kuului käen kiukkuinen rähinä närhille.
Vaatteitaanhan käki närhiltä pois vaati, niitä, jotka siltä närhi
kerran varasti. Oli näet kerran vietetty Ilmolassa häitä ja sanottu,
että vaikka ilman lintuset tulkoot, niin kyllä ruokaa ja viinaa
riittää. Enempääkös närhille tarvittiin! Paikalla se oli halukas
lähtemään, sillä se oli ennenkin käynyt talojen vaiheilla kurkkimassa
ja oppinut siellä suureksi herkkusuuksi, joka ei olisi muuta syönytkään
kuin parhaita hääruokia. Mutta olipa edes yksi este hänen lähdöllensä:
eihän ollut mies paralla kunnollisia häävaatteita, ja ilman niitä ei
tietysti sopinut sinne mennä. Päänsä ympäri nyt närhi mietti, mistä
voisi saada häihin sopivat juhlavaatteet, kun jo huomasi: käeltähän ne
saa, sillä käki oli hyväluontoinen lainaamaan ja hänellä oli siihen
aikaan hyvin kaunis puku. Mitäs ollakaan! Lainasihan käki närhille
vaatteensa ja tyytyi sillä aikaa pitämään tämän nuhrautuneita nursuja,
ja niin pääsi närhi häihin. Siellä hän söi ja joi kyllältänsä sekä eli
komeasti, ja käki tyytyi odottamaan. Vihdoin käki kyllästyi ja meni
vaatimaan pukuaan pois, mutta johan nyt! Närhi ei ollut muistavinaan
koko asiaa, sanoi vain, että omani nämä ovat vaatteet, eikä antanut
niitä pois. Niin närhi vei käeltä miekan lisäksi vielä vaatteet ja
siitä he taas pitivät kovaa rähinää keskenänsä. Turhaa se kuitenkin
oli eikä oikeuskaan tuntunut halukkaalta asiaan puuttumaan, arvellen
vain, että on tässä muutakin kuunneltavaa kuin teidän iänikuista
vaatetoraanne.

Turhaan oikeus koetti ottaa selvää siitä, mitä kaikkea muuta linnut
siinä keskenään riitelivät. Varikset tuntuivat kovasti vaativan, että
heidänkin täytyy päästä mukaan etelämaille, mutta silloin hanhet
rupesivat kovasti lonklattamaan: "Elekee laskee, elekee laskee!" Tulipa
siihen sitten jo kaksi riitaista aviopuolisoa, metso ja koppelo, ja
metso kovasti kanteli akkansa päälle moittien häntä siitä, ettei se
enää päästä häntä käymään pesässä, eikä tottele, vaikka on vaari
koettanut häntä tappelemallakin asettaa. Mutta koppelo kotkotti
kiivaasti puolestaan sanoen: "Sinulla on kannukset ja paksut siivet,
sinä särjet hellät munat!", jolloin metso karautteli vihaisesti
vastaan: "Olen minä yhtä hyvä hoitoherra kuin sinäkin". Jo akka
siinä hiukan myönnytteli arvellen, että "saatathan mielen puolesta
olla, mutta et sinä kuitenkaan hautomaan kelpaa". Tuskastuneena
silloin metso vetosi oikeuteen kysyen: "No, enkö minä saa pesääni
vahtiakaan haudonta-aikana?" Nyt oikeus puuttui asiaan ja kurki neuvoi
isällisesti: "Ei tätä akkaväkeä yleensä sovi kurittaa ja kädellä
ojentaa silloin kun se pikkuisia odottelee, pitää olla mieliksi
ja kaikin puolin hellästi kohdella, sillä muutoin niillä helposti
herkähtää mieli nyreäksi. Tyydy sinä vain pesää kiertämään ja sitä
vahtimaan, mutta älä viitsi sisään yrittää – sillä tavalla teillä
pysyy eheänä kotirauha". Kuultuaan kurjen neuvon metso näytti tyytyvän
kohtaloonsa eikä enää mene pesään sen jälkeen, kun koppelo on saanut
munat allensa. Yhä taajemmaksi kävi lintujen käräjärähinä, niin ettei
siitä saanut selkoa enää kukaan. Kurki ja lautamiehet arvelivat juuri
julistaa koko toimituksen loppuneeksi, kun samalla metsän takaa rupesi
nousemaan sankka savupatsas. "Voi!", ihmettelivät linnut, "kuinka
nousee tuolta sakea savu! Jokohan pesämetsäni palanee!" Tämän hätäisen
arvelun kuultuaan kaikki lehahtivat siivilleen lähtien kiireesti
katsomaan, oliko metsävalkea ehkä uhkaamassa heidän pieniä kotejansa.
Hetken kuluttua ei ollut enää ketään saapuvilla; läheiseltä suolta
kaikui vain kurjen korkea ääni, kun se siellä kuuluvalla huudolla
ilmoitti sinitaivaan laella pienenä pisteenä liukuvalle kokolle,
lintujen kuninkaalle, minkälaiset käräjät olivat olleet ja mitä siellä
oli päätetty.

Nämä olivat siis lintujen käräjät tänä ihmeellisenä keväänä.

45.

KAIKILLA KASKESSA TYÖTÄ, EI YHDELLÄ KYNTÄJÄLLÄ.

    Minä kylvän, kyyhättelen,
    Luojan sormien lomitse,
    Käden kautta Kaikkivallan.

Suuri savu, joka säikähdytti linnut tiehensä keskeyttäen heidän
käräjänsä, kohosi karhun, suden ja ketun kaskesta. Maattuaan sikeästi
pitkän talven ja nähtyään unta makeista marjoista ja hauskoista rauhan
saloista, karhu tunsi eräänä päivänä hengessään, että kevät oli
tullut. Se aukaisi silmänsä, kohosi korjuultaan, tirkisteli kohden
ihanaa aurinkoa sekä tunsi hiukaisevaa nälkää valtaisessa vatsassaan.
Kiireesti se läksi kulkemaan hakien hangen alta säästyneitä maukkaita
puolukoita, kaivaen maasta meheviä juuria, penkoen muurahaispesistä
suuria, valkoisia toukkia ja munia, ja siten terveellisellä ja
voimakkaalla ravinnolla tyydyttäen nälkäänsä. Matta tuskin oli saanut
sen tehdyksi, kun jo muisti suuren ja tärkeän asiansa: hänellähän oli
kaadettuna valtainen kaski ja nyt se oli siis poltettava, muokattava ja
kylvettävä.

Enempää ei tarvittu. Kuin hallava heinäruko kontio läksi mennä
vyörymään kohti suden asuntoa herättääkseen osamiehensä työn touhuun.
Kontio tunsi vanhoista sukutarinoista, että hänellä oli täällä
Suomenniemellä tienraivaajan tehtävä. Hänhän täällä kulki ja siivosi
metsät, kaateli kumoon vanhat pökkelöt, että metsä pääsi paremmin
kasvamaan, hajoitteli muurahaispesät, että siihen oikein puolukat ja
mustikat juurtuisivat, nosteli huvikseen vanhoja juurikoita maasta,
että linnut saisivat pehmeitä peherryssijoja, ja teki kaikenlaista
sellaista isäntämiehen työtä. Ja nyt hän tahtoi viljellä huhdan,
osoittaakseen, että siihen työhön, maanviljelykseen, oli täällä kaikki
voimat uhrattava. Innostuneena keksintöönsä karhu siis kiirehti suden
pesälle.

Ei hän siellä kauan viipynyt. Hukka istui talonsa portailla ja
paljasteli keltaisia hampaitaan auringolle irvistellen mielihyvästä,
kun se hänen takkuista turkkiaan suloisesti lämmitti. Hän oikein
säikähti ja hyppäsi kohona ilmaan, kun karhu hänen takaansa yhtäkkiä
kovalla äänellä rönkäisi: "Kaskenpolttoon, kuoma, kaskenpolttoon!" Eikä
hän ehtinyt vielä säikähdyksestään sanottavasti selvitä, ennenkuin
näki jo karhun sitä samaa vauhtiaan mennä lylleröivän tiehensä.
Ketun talollehan karhu kiirehti ja kiljaisi sinne tultuaan ketulle
sivu mennessään: "Kaskenpolttoon, kasakkamies, kaskenpolttoon!" –
"Siunatkoon!" räsähti kettu, "kyllä tullaan, jahka huttu syödään!"
Mutta karhu oli samalla mennyt sen tien.

Kettu haukotteli talonsa portailla auringossa istuessaan ja turkkiansa
puhdistaessaan, josta talven karva rupesi irtautumaan. "Enpä minä nyt
viitsisi sinun kaskeasi ruveta polttamaan! On niin likaista työtä
mokoma tuherrus", hän ajatteli siinä, mutta arveli sitten kuitenkin:
"Ehkä menen sentään, sillä eihän tiedä, mitä hauskaa siellä eteen
sattuu", ja läksi mennä litvittämään karhun jälkeen.

Mutta eipä kettu liuvari pitänyt kulkiessaan kiirettä, meneskeli
vain omia aikojaan ja oli hyvin iloissaan kevään kauneudesta.
Lintujen käräjäpaikkaa lähestyessään hän arveli, että ei taitaisi
pikku paisti pahaa tehdä, koska sitä on siksi paljon tuohon koolle
saatu, koetti hiipiä varovasti, mutta varikset, varovat linnut,
hänet ajoissa huomasivat, josta kettu vannoi kostoa variksille. Ja
viimein, vaikka kuinka olisi viivytellyt, hän joutui perille, näki
sakean savun nousevan mäen rinteestä, näki, kuinka karhu ja susi
ahkerasti nokisia puita vyöryttelivät ja kaskea taidolla tasaisesti
polttivat. Ei kettu hirvinnyt lähteä siihen joukkoon, vaan makasi
ensin pensaassa hyvän aikaa piilossa, kunnes hyppäsi kannon nenään
istumaan ja katseli viisaasti ja vilpittömästi työn menoa. Silloin
karhu huomasi hänet ja äyhkäisi vihaisesti: "Tule polttamaan kaskea!
Mitä siellä laiskana istuskelet!" – "Minäkö, laiskanako?" kysyi kettu
muka ihmetellen, "johan minä olen alusta saakka täällä vartioinut,
ettei kulo pääse metsään: polttaisi vielä teidätkin. Raatakaahan te,
kuomat, vain ahkerasti, minä kyllä täällä ranteessa vartioitsen,
ettei pääse vahinkovalkea irti". – "Vartioitset, mitä vartioitset,
mokoma veijari", murisi susi vihoissaan, jo ennestäänkin viiruinen
naamansa aivan noessa kuin kaskenpolttajalla konsanaan, mutta karhu
kuitenkin tyytyi arvellen: "No varjelehan nyt, kun hyvästi varjelet, ja
mitäpä hyötyä sinun, räpäleen, töistäsi täällä savussa ja kuumuudessa
olisikaan, sillä ethän sinä jaksaisi näitä suuria puita liikutella".
Kettu totteli mielellään karhun sanaa, pistäytyi pensaan juureen ja
veti unta päähänsä hyvät tovit.

Saivat siinä sitten karhu ja susi kasken vihdoin rovituksi ja rupesivat
kyntää rytyyttämään. Kontio oli kova kyntömies, veti auraa niin että
suuret juuret katkeilivat ja pehmeäksi sekä muheaksi muokkasi pellon,
hiki päässä raatoi suden kanssa. Saatiin jo pelto muokatuksi ja
ruvettiin aitaa panemaan, jolloin muistettiin kettu ja huudettiin hänet
työhön. Mutta kettu sieltä vain vastasi, että pankaahan, kuomat, te se
aita, hän täältä syrjästä katsoo, ettette loukkaa itseänne. Susi taas
murisee mokomalle laiskurille, mutta karhu tyytyy työinnossaan, kovin
kourin tarttuu suuriin honkiin ja nostelee ne keveästi aidan selkään
– niin mahdottoman jykevän aidan laatii kaskelleen, ettei ole metsän
juoksijoilla, vaikka kaikki hirvetkin siihen yrittäisivät, tulemista
hänen pellolleen. Niin saatiin kunnollinen aita valmiiksi ja ruvettiin
kylvämään. Entisen aikeen mukaan oli susi käynyt Horpon isännältä
pyytämässä siemeniä ja isäntä oli antanut sillä puheella, ettei saa
enää tehdä pahaa hänen elukoilleen, ei kesällä eikä talvella.

Silloin karhu jo hiukan väsyneenä karjaisi ketulle: "Tule kylvämään
nyt!" – "Voi hyvät kuomat", vastasi kettu, "enhän minä miten täältä
kylvämään joudu, minunhan täytyy tehdä täällä linnun rajaa, etteivät
linnut tule syömään meidän ainoita siemeniämme. Mitenkäs sitten, jos
nuo kaikki linnut tuolta äskeiseltä paikalta pölähtävät tänne meidän
ohriamme nokkimaan; ei taida monta piikkiä silloin huhtaamme kohota!"
– "Ka no", mukautui nyt karhu asian ymmärtäen, mutta susi murjotti
vihaisena, että vähät hän tuollaisesta kasakasta, joka vain laiskana
makailee. Niin kylvettiin kaskeen satoisa ohra ja toivotettiin Ukon,
ylijumalan, siunausta touon kasvulle.

Kun oli näin päästy tärkeistä töistä, tuntui ihanalta lähteä pitkin
saloja kuljeskelemaan ja katselemaan, mitä hauskaa tuolta eteen
kopeutuisi. Lähtivät kolmin menemään jutellen hyvillä mielin ja ketun
iloisena juoksennellessa ympärillä, kun tulivat äkkiä ilmolaisten
tervahaudalle, joka siinä omia aikojansa kyti sievästi. Kettu heti
ehdotti, että koetetaanpa, kuka jaksaa hypätä sen yli. Susi ja karhu
olivat paikalla valmiit. Sanaa sanomatta susi otti vauhtia ja aivan
roikaisemalla hyppäsi yli, kettu meni perässä ja hypätä kiepsautti
sievästi yli hänkin, ja molemmat sitten kääntyivät katsomaan, kuinka
sieltä karhu tulla tömähtäisi. Karhu innostuneena koetti parastaan,
otti touhottaen vauhtia ja hypätä töpsähytti minkä jaksoi, mutta
eihän se, äijäpaha, jaksanutkaan, vaan pudota jymähti suoraan haudan
hehkuvaan silmään. No sun vietävä! Kettu aivan kuukertui nauruunsa, kun
kontio hirmustuneena, tulen ja savun seassa, tulla pölähti haudasta
tantereelle ja alkoi tuskasta möristen nuolla käpäliään, mutta pian
nauru jäähtyi hänen ikeniinsä, kun kontio samalla kaapaisi hänen
jälkeensä vannoen: "Minä sinut syötävän...!" Huutaen ja peläten kettu
karkasi pakoon karhun painaessa hirmuisesti möräten hänen perässään,
niin että kangas jymisi ja sammalet käpälien alta sinkoilivat.
Kuka tietää, miten ketun olisi käynyt, ellei hän olisi jaksanut
juosta niin kauan, että karhua rupesi laiskoittamaan. Päivä paahtoi
tavattoman kuumasti ja ukko parka oli muutenkin kaskenpoltostaan
väsynyt, niin että kun hän oli laukata nulkkaissut jonkin matkaa, hän
rupesi arvelemaan, että pahalainen laukatkoon kettu repaleen hännässä
tällaisella helteellä. Niinpä hän kohta tultuaan varjoiseen kuusikkoon,
jossa kirkas lähde kiven kolosta pulppuili, heittäytyi viileälle
sammalelle, venyttelihen siinä mielissään, hautoi käpäliään kylmässä
vedessä ja antoi ketun mennä menojaan, arvellen että kylläpähän vielä
tavataan.

Mutta kettu oli todenperään säikähtänyt ja mennä viiletti vielä senkin
jälkeen hyvän aikaa pakoon minkä käpälistä pääsi. Kenties hän olisi
jatkanut matkaansa kauaksikin, ellei eräs aivan ihmeellinen kulkue
olisi tullut häntä vastaan ja herättänyt hänen huomiotansa.

46.

MONTA JUOJALLE TULEVI.

    Ohrasta oluen synty,
    Humalasta julkijuoman.

Omituisesti vaikutti tämä kevät myös Immilän isoon ja suvustaan ylpeään
kukkoon, häneen, jonka esi-isä oli ollut kuninkaissa kukkumassa,
herroissa hyräjämässä. Ei hän enää tänä keväänä niin riemullisesti
kaulaansa kurkottanut eikä laulaa hujautellut kuin ennen, seisoi
vain hartaasti aatoksissaan yhdellä jalalla ja mietiskeli vakaasti
ja ummessa silmin syntyjä syviä, asioita ainoisia. Ei hän maailmalle
huutanut mietteitään, ei julistanut kenellekään syvää vakaumustaan,
että maailman loppu oli pian käsissä, yksin vain kantoi aatostensa
taakkaa, odottaen, milloin sen, minkä tuleman piti, oli tapahtuminen.

Huolestuneena seurasi hänen menoansa syrjästä hänen uuttera ja
uskollinen, topakka ja toimelias puolisonsa ajatellen: "Mikähän tuota
meidän isäntää oikein vaivaa?" Koetti hän kysellä, mutta ei kukko
mitään sanonut, kurahtihan vain salaperäisesti. Ja kun hän alkoi
vähitellen lyödä laimin kaikkia isännän tehtäviään, kohosi kanan huoli
ja harmi korkeimilleen ja hän ajatteli päättäväisesti: "Ei, lääkettä
sille täytyy ruveta puuhaamaan, jotakin, joka jälleen palauttaisi hänen
iloisen ja hilpeän mielenlaatunsa". Ja tapansa mukaan kana ryhtyi
puuhakkaasti toimeen.

Hän kiiruhti varastolleen, jossa hänellä oli kätkettynä ohranjyvä,
ja rupesi panemaan olutta siitä. Väkevän ja hyvän teki kana oluen,
ruskeankuohuvan ja voimakkaan, jonka käytti ja mausti humaloilla
hyväksi. Sitten hän kutsui miehensä ryypylle, sanoi: "Juo, äijä rukka,
ota kulaus murheeseesi, että pääsisit entiselle laulutuulelle". Ja
Immilän iso ja ylpeä kukko totteli, sanoen: "Mielelläni otan, eukko
kulta, eihän ryyppy näin isolle miehelle koskaan pahaa tee!" Mitäpä
siinä – äijä istui pöydän ääreen ja akka juoksutti hänelle haarikalla
olutta eteen.

Mutta varomattomasti oli eukko tässä suuren huolensa kehoittamana
menetellyt, sillä iso kukko ei muistanut pitää kohtuutta, vaan joi
ylettömästi, niin että päihtyi kokonaan. Ja silloin löytyi äijästä
entinen laulunääni hakemattakin. Kas, kuinka hän ylpeänä Immilän
tanhualla pasteeraili, kiljahteli ja kiekui huikeasti ja reilusi
humalassa rentona kuin maailman mahtavin herra. Ihmeissään ja
peloissaan tätä jo kana katseli ja kotkotti varoittavasti, mutta ei
kukko siitä huolinut, vaan joi juomistaan, minkä haarikassa vain
nestettä riitti. "No johan tuo on hullu mies!" päivitteli kana
tuskissaan ja kävi tempaamassa haarikan pois kukolta, joka siinä jo
tanssahteli ja hypähteli yhdellä jalalla ja korkealla äänellä vaati
kaikkia Ilmolan kukkoja kanssaan otteluun. Mutta liian myöhään eukko
ryhtyi rajoittamaan miehensä juomavauhtia. Ukko oli aivan humalassa,
reuhasi ja reilusi kuin viimeistä päivää, ja retkahti sitten nukkumaan
sikeästi kuin pölkky. Eivätkä hänen onnettomuutensa siihen suinkaan
loppuneet.

Ylettömästä juomisesta meni hänellä vatsa pilalle, niin että hän
siinä nukkuessaan yhtäkkiä sotki kokonaan hienot housunsa. "No kyllä
sinä olet koko äijän kahmu!" torui kana tuskissaan. "Kiireesti
kaivolle, että saan siellä viruttaa housusi!" Ja kana tarrasi ukkoaan
niskapielistä kiinni ja viedä retuutti hänet kaivolle, jossa vinttasi
vettä ja rupesi toruen ja touhuten housuja pesemään.

Synkkänä seisoi siinä vierellä Immilän iso ja ylpeä kukko ja kovin
vihloi kipeästi hänen tuntoansa. Hän tuijotti tylsänä eteensä, kuunteli
hajamielisesti akkansa torumista ja omituiset, merkilliset aatteet
juokalehtivat hänen aivoissaan. Sattui silloin keväinen, vilkas tuuli
lennättämään lehteä edellään, kiidätti sitä lystikkäästi helmoissaan,
heitti sen tuonne ja otti taas, toi tänne ja lähti uudelleen viemään,
kunnes lennähti lehti kaivon aukon kohdalle. Sinne se pujahti ennenkuin
tuuli ehti sitä uudelleen korjata, ja niin se leijaili kanan nokan
editse alas kaivon pimeään syvyyteen. Kana keskeytti pesemisen,
hölmistyi ja koetti katsoa, mikä se oli, mutta ei ehtinyt saada siitä
enää selkoa ja jäi pesukarttu kourassa asiaa miettimään.

"Mikähän se oli, kun putosi sellainen kimpurainen kampurainen kaivoon?
Oli kuin olisi lehti puusta leimahtanut?"

"Jaa, kampurainenko kaivoon?" heräsi kukko synkistä mietteistään
kysymään. "Tuonne kaivoonko se todellakin putosi? Mitähän sekin
ennustanee?"

"Ennustanee?" koetti kana halveksia häntä, "mitä se nyt ennustaisi, jos
jotakin kaivoon putoaa! Hyh!"

Mutta sydämessään hän tunsi outoa pelkoa ja arkuutta, sillä hän oli
kovin taikauskoinen, kana parka. Ja kun hän katsoi ukkoaan, jolla oli
synkkää synkempi ilme muodollansa, hän säikähti kerrassaan ja kirkaisi:

"Taivas hyvästi siunatkoon – mitä sinä helttaniekka siinä moljotat?"

Ei kukko vastannut pitkään aikaan, vaan katsoi vakaasti yhteen
paikkaan, kauan ja värähtämättä. Sitten hän sanoi kolkolla äänellä:

"Tästä tulee maailmanloppu. Sitä se kampuraisen putoaminen ennustaa.
Nousiko vesi kaivossa suurelle torvelle?"

Nyt meni kanalta viimeinenkin järkivähä sekaisin. Hänestä tuntui, että
vesi oli todellakin noussut kaivossa suurelle torvelle kampuraisen
pudottua ja hän jo vastasi varmasti:

"Nousi – tuleeko maailmanloppu nyt aivan pian?"

"Tulee – saattaa tulla tuossa paikassa, niin että ala nyt kiireesti,
akka kulta, panna nursuja läjään, että päästään tästä pakopirtille.
Siellä kukaties pelastumme".

Kesken synkkääkin synkempää kohmelo- ja maailmanloppumielialaansa
kukolla halutti nyt kiekaista nähdessään akkansa mennä leuhottavan
kaivolta pihaan hakemaan matkaan vähiä varojaan. "Jopa sille kerrankin
tuli kiire, mokomalle hönttyyttäjälle", hän ajatteli halveksien,
mutta katui sitten vanhaa sisuaan, kiekaisi surumielisesti ja rupesi
muistelemaan monia ja pahoja tekosiansa, sillä väkevä kuoleman pelko
ahdisti häntä. Ja kun akka vihdoin palasi kaivolle takaisin, he
lähtivät kiireesti ja hartiat kumarassa painamaan saloa kohden, ukko
edellä ja akka koettaen parhaansa mukaan tulla perässä.

Niin he menivät ja kauan ei heidän tarvinnut kulkea, ennenkuin he
huomasivat, että metsän elävät olivat oudossa liikkeessä. Tuossa
tulla siristi pyy hätäisesti lentäen pimeästä kuusikostaan ja kysyi
heidät nähtyään pahaa aavistavalla äänellä, mihin naapurit nyt olivat
menossa. Kiekaisten vastasi silloin kukko: "Maailmanloppua pakoon.
Kimpurainen, kampurainen putosi kaivoon ja vesi nousi suurelle
torvelle. Maailmanloppu on tulossa. Käy kanssamme pakenemaan, sillä
olemme suojapaikkaa etsimässä". – "Hyvä isä meitä kaikkia varjelkoon!"
siunasi pyy säikähtyneenä, "lähdenhän minä mukaan, kun tässä sellainen
hävitys on tulossa", ja niin he jatkoivat kaikin kolmen matkaansa.

Kauan he eivät olleet kulkeneet, ennenkuin heidän seuraansa olivat
vähitellen liittyneet metsäkana, teeri, metsopariskunta ja jänis.
Kun jänis oli murjottavin silmin ällistyneenä kysynyt, minne nyt
naapurit sellaisella vauhdilla mennä touhottavat, oli kukko koko
joukon puolesta vastannut: "Minnekö menemme? Maailmanloppuapa pakoon
tietenkin. Näetsen, – Jumala putosi kaivoon ja vesi nousi suurelle
torvelle – mikä siitä on muu tulossa kuin maailmanloppu?" – "Niin
aina", mukautui jänis, "täytyyhän siitä jo toki maailman loppua, kun
itse Jumala kaivoon putoaa!" Kukko oli yhtäkkiä mielessään päätellyt,
ettei se lehden näköinen kimpurainen kampurainen voinut olla mikään
muu kuin Jumala ja oli ottanut heti tämän ajatuksensa täytenä totena
sekä julistanut sen hämmästyneelle jänikselle. Huolissaan korviansa
viipoitellen mennä kyykki nyt jänis joukon jatkona, mutta kukko oli jo
vähitellen päässyt kohmelostaan, ruvennut pitämään tätä metsäretkeilyä
peräti hauskana ja mennä vouhotti pitkin askelin kulkueen etunenässä,
akan kokiessa tulla perässä.

Mutta hetken kuluttua heille kaikille tuli tiukka pysähdys, kun pensaan
takaa ilmestyi eteen itse Mikko Repolainen. Pöllähtivät siinä kovin
maailmanlopun pelkääjät, sillä he tunsivat Mikon vanhastaan, ja niin
seisotaan ja katsotaan, mitä tästä rupeaa syntymään. Mutta Mikko,
mielevä mies, huomaa kohta jotakin erikoista olevan tekeillä ja kysyy
maireasti ja sulavasti: "Minne olette menossa, hyvät naapurit ja
kylänmiehet!" Vastaa silloin kukko reilusti: "Maailmanloppua pakoon.
Kun lehti puusta leimahti, kimpurainen kampurainen alas keikkui ja
Jumala pudota jysähti kaivoon, niin silloin ei voi muu olla edessä kuin
maailmanloppu. Sitä pakoon me kanan kanssa kiiruhdimme ja nämä hyvät
naapurit ovat seuraamme yhtyneet. Tule sinäkin!"

Silloin kettu ajatteli mielessään: "Tästä tulee hauskaa!" Ääneensä
hän sanoi, ollen muka peräti peloissaan: "Ka lähden, rakkaat veljet,
mielelläni lähden matkaanne, mutta minne sitten oikeastaan menette?"
Se oli kukolle ja kanalle hämmästyttävä kysymys, sillä sitä he eivät
olleet vielä miettineet. Noloina he katselivat toisiaan arvellen,
ettei ole vielä päätetty, minne mennään – onpahan vain yleensä
pakomatkaa tässä aloitettu, mutta kettupa samalla aina viisaana miehenä
päästi heidät pulasta. "Minä tiedän", hän sanoi, "minne mennään –
tuolla Katilan ämmän autiopirtissä on hyvä majailla ja suojaa pitää,
kun maailmanloppu rupeaa tulla rytistämään, mennään sinne!" – "No
mennään!" ihastuivat siitä kaikki ja niin lähdettiin, mutta nyt asettui
kettu kulkuetta johtamaan.

Kuljetaan, kuljetaan, niin jo tulee susi vastaan ja yksivakaisesti
muljauttaa silmiään sekä kysäisee jurosti ketulta, minkä ihmeen
kulkueen tämä on peräänsä saanut. Mutta hyvä oli nyt mies vastaamassa,
kun oli itse kettu. "Terve, kuoma!" hän sanoi reilusti, "maailmanloppua
tässä pakoon mennään ja parasta on sinullekin lyöttäytyä joukkoon,
sillä muuten ei sinusta jää jäljelle muuta kuin palaneiden karvain
katku". – "Älä nyt!" säikähti susi paikalla, "mistä tiedät, että
maailmanloppu tulee?" – "Tiedät", matki kettu halveksivasti, "johan
sen nyt tietää koko maailma! Kun nyt nää kukko ja kana olivat kaivolla
– niin, se minulta jäi kysymättä, että mitä te siellä kaivolla
oikeastaan teitte?" Kukko oli hiukan vaivautuneen näköinen ja koetti
nykkiä kanaa kyljestä ja suhdittaa, mutta kana vastasi rehellisesti:
"Mitäkö? Tämän äijän kahmun likautuneita housujahan minä siellä
virutin". Kaikki tirskuivat, mutta kettu sanoi vain: "Ahaa", ja jatkoi
sitten sudelle: "Niin, kun nyt tää kana viruttaa siellä kaivolla
ukkonsa likautuneita housuja – niin, sehän minulta jäi kysymättä,
kuinka ne olivat päässeet sotkeutumaan?" Taas kukko nyki ja suhditti
akkaansa, mutta tämä vastasi avomielisesti: "Niin no, itsehän se ne
sotki, kun joi olutta liiaksi ja humalassa pörräsi ja rellusi". Taas
kaikki nauroivat ja kukko ärähti akallensa, että täytistäkö sinä
kaikkia menet tuolle kettu halvatulle kertomaan. Tämä ei taaskaan muuta
kuin kuivasti naurahti ja jatkoi: "Niin, kun tämä kana siellä kaivolla
virutti niitä ukkonsa itse sotkemia ainoita housuja, niin yhtäkkiä
kuuluu humaus ja jumaus! Nämä katsomaan! Ja siinä samassa näyttää kuin
lehti puusta leimahtaisi, kimpurainen kampurainen lähtisi liitämään,
eikä aikaakaan, niin jo pudota jymähti itse Jumala kaivoon, jotta ei
muuta kuin vesi nousi suurelle torvelle. Äkkiä silloin kukolle selvisi,
että se maailmanloppu, jota hän ja hänen sukunsa oli iän kaiken
odottanut, oli nyt, tulossa". Ja sitten kettu huusi suurella äänellä:
"Ja se tulee, tulee kuin tuuliaispää, niin että kiireesti pakoon
kaikki, joilla on vähänkään jalan nimellistä allansa!"

Kuullessaan ketun kertomuksen kukko ajatteli itsekseen, että oli
hän itseään luullut eteväksi valehtelijaksi, joka kyllä osaa pistää
terettä asian rakoon silloin kun tarvitaan, mutta että näkyy tuo
kettu veijari olevan vielä himpun verran häntä parempi. Ääneensä
hän ei kuitenkaan sanonut mitään, lupsauttelihan vain nahkapeitettä
silmilleen hyvin totisen näköisenä. Mutta susi oli ketun kertomuksesta
kerrassa kauhistunut. Hän koetti saada ääntä kurkustaan, mutta ei
aluksi onnistunut, ähkyihän vain hiljalleen. Lopuksi hän sai kurkkunsa
selvitetyksi ja sanoi vavisten: "Kettu kuoma, rakas veljeni, ota
minutkin mukaasi sinne autiopirtille ja suojele minua neuvoillasi,
jos sinne asti tuhon laita riipaisisi!" – "Kyllä, kyllä, tietysti",
vastasi repo, "jouduhan vain matkaan!" Ja niin lähdettiin taas
menemään, ensin kettu, sitten hukka ja sitten muut.

Eipä oltu kauan kuljettu, kun varjoisassa kuusikossa kavahti heidän
eteensä karhu. Kova pelko valtasi silloin kaikki, semminkin ketun, joka
vasta äsken oli päässyt kontion kourista livistämään. Hän ajatteli
jo pujahtaa tiehensä, kun karhu samalla, nähtävästi jo unohdettuaan
äskeisen tapaturmansa, rauhallisella äänellä murahti, että minne nyt
naapurit sellaisella touhulla menevät. Ja siitäkö vasta kettu sai
aiheen uuteen liian lasketteluun, jossa hän maalasi maailmanlopun niin
hirvittäväksi, että karhu paikalla nousi makuultaan sammalelta ja
kysyi kauhistuneella äänellä, että "häh!" Ja kun kettu sitten antoi
tarpeellisia lisäselvityksiä, rupesivat karhulla takavillat tutisemaan
ja hän sanoi hätäillen, että painetaan nyt, pyhät veljet, kiireesti
pakoon.

Kuljetaan siitä sitten touhuten Katilan autiotuvalle päin, ensimmäisenä
kettu, sitten karhu ja susi, ja lopuksi muu väki, kunnes tullaan
marjaiselle kankaalle. Silloin kettu huomaa uuden asian, istahtaa
hännälleen ja julistaa: "Kulkaapa, ristikansa, mitä me sitten siellä
tuvassa syömme, kun maailmanloppua odotetaan?" Ällistytään siinä ja
ajatellaan, että mitä syödään, mutta ei huomata evääksi sopivaa.
Silloin kettu taas viisaasti lausahtaa: "Marjoja syödään, makuisia
marjoja! Tässähän on kangas punaisenaan viimevuotisia vesipuolukoita
– poimitaan niitä!" Sehän oli mieluista puhetta kaikille. Hetkessä
olivat keväisestä koivusta rovetuohet kiskotut, ropeet valmiit eikä
muuta kuin alettiin kyökkäistä marjanpoiminnassa. Pian olivat ropeet
täynnä itsekullakin ja niin vihdoin päästiin matkan päähän, Katilan
autiotuvalle. Sinne leiriydyttiin ja ruvettiin pitkästä matkasta
väsyneinä levähtämään.

"No, nyt se saisi maailmanloppukin jo tulla", arveli siinä vihdoin
susi, joka oli päässyt rauhoittumaan ja ruvennut epäilemään koko asiaa
ketun tavallisiksi kujeiksi. "Saisipa hyvinkin", vastasi siihen kettu
yksikantaan ja vilkaisi pahanenteisesti kukkoon, joka kuitenkin oli
akkoineen kaiken varalta korjautunut orrelle. Sinne olivat muutkin
linnut siirtyneet turvaan ja haastelivat keskenään tyynesti, että
täältäpä tuota pääsee valmiiksi siivilleen, jos niin että tupa rupeaa
pahoin järkähtelemään, kun se oikea rytinä alkaa. Oltiin siinä sitten
vaiti ja syödä natusteltiin marjoja, kunnes tuli ilta ja ruvettiin
nukkumaan. Silloin olivat muut jo syöneet marjansa kaikki, mutta karhu
oli säästänyt omistaan puolet. Hän pisti ropeensa tuvan kiukaalle,
muljautti vihaisesti muihin ja julisti murahtaen: "Joka nuo tuosta
käy syömässä, sen minä tapan!" – "Kukapa ne nyt söisi!" ihmetteli
kettu vilpittömästi, "eno panee vain rauhassa maata, sillä ellei
maailmanloppu yöllä tule, niin varmasti ne siitä aamulla löydät".
Alkoi sitten raskas makuu ja kuorsauksen jyrinä, niin että koko tupa
tärähteli.

Kettu oli nukkuvinaan, mutta makasi hauin unta. Kun kaikki muut
olivat vaipuneet sikeään uneen, hän nousi hiljaa, pujahti kiukaalle
ja natusteli siinä makoonsa karhun marjat. Syötyään ne kaikki, yhtä
vaille, hän otti viimeisen marjan ja pisti sen hiljaa suden huulelle,
joka oli siltä nukkuessa vähän auki lerpahtanut. Sen tehtyään hän vasta
rupesi todenteolla maata.

Aamun hämärtäessä sitten karhu heräsi, venyttelihen makeasti, kunnes
kömpi pystyyn ja kahmusi kiuasta kohti syödäkseen säästämänsä marjat
aamutuimaansa. Mutta voi sinun vietävä! Marjoja ei ollutkaan.
"Perrr...!" ärjäisi karhu vihastuneena, niin että kukko tuupertui alas
kynttensä nokasta, "kuka riivattu on käynyt minun marjani syömässä?"
Heräsivät siitä kaikki hämmästyneinä, kun kontio kahdella jalalla
seisten tuvan keskellä hirmuisesti pauhasi. Kettu ainoastaan säilytti
mielenmalttinsa, lähestyi metsän valtiasta nöyrästi ja sulavasti
sekä viittasi salavihkaa suteen, joka vielä unimielissään, silmät
sikkarassa ja huuli lerpallaan ihmetteli, mikä oli hätänä. Ja ketun
viittauksesta, että sudella oli huulen mutkassa marja, karhu karkasi
hänen kimppuunsa kuin suunnaton sammalmätäs. "Vai sinä tässä uskalsit
minun marjani syödä, mokoma volonaama, mutta nytpä minä syön sen
sijaan sinut itsesi!" hän karjaisi ällistyneelle sudelle, joka tuskin
vieläkään ymmärsi muuta kuin että kovin oli nyt kaskenkaatotoveri
raivostunut. "No en silmäänikään!" hän ehti vain huudahtaa ja loikkasi
samalla ovesta ulos niin pitkällä hypyllä, että meni tosiaankin kuin
korento ilmassa, karhun ehtimättä häntä saavuttaa. Yhä enemmän tästä
kiukustuneena kontio puhisten katseli ympärilleen ja huomasi ketun,
joka siinä matalana ja lipevänä odotteli, mitä tästä kaikesta piti
tuleman. "Kuule, kettu", sanoi karhu synkästi, "eipä taida sinun
maailmanloppuasi tullakaan. Kuule, kuka sen asian nyt oikein pani
alulle?" Ja karhu lähestyi vitkalleen repoa, joka sitä mukaa väistyi
ovea kohti. "Kukkohan siitä ensiksi kertoi", hän vastasi totuuden
mukaisesti ja katsoi, oliko pakoreikä selvä. "Vai niin, vai tää kukko
se olikin", puhui nyt karhu ja siirrähteli kukkoa kohti, joka hänkin
levottomana kurkkaili oveen päin. "Enhän minä, tuo kanahan se ensiksi
kampuraisen näki", hän ehätti akkansa niskaan kantelemaan. "Vai niin,
vai tää kana se siis olikin", vaihtoi karhu kysymystään ja läheni kanaa
vuorostaan.

Silloin kaikki ymmärsivät, että tässä oli nyt tulossa tuhon päivä,
ellei ajoissa päästy pakoon. Hirmuisesti kotkottaen kukko ja kana
ryntäsivät ovesta ulos, metsäkana rupesi kiroomaan ja sadattelemaan
kauhealla äänellä sekä meni sen tien perään, kettu luikaisi kankaalle
kuin sukkula ja metso akkoineen torui karhua korkealta orrelta minkä
jaksoi. Turhaan ukko koetti ottaa heitä kiinni ja ajaa takaa: mikä
oli menevää, se meni. Niin loppui nolosti tämä Immilän ylpeän kukon
maailmanlopun puuha.

Mutta hänen itsensä kohdalle ei päivä vielä ollut tällä lopussa. Tuskin
hän oli päässyt akkansa kanssa rauhassa aloittamaan paluuretkeään,
kun akka jo törmää hänen niskaansa ja alkaa armottomasti peitota
mokomaa ukon turjaketta, joka ensin juo itsensä humalaan, sitten
sotkee housunsa, sitten ennustaa maailmanloppua ja vihdoin koettaa
sysätä kaikki viattoman akkansa syyksi. Mutta nyt hän oli kaikesta
hulluudestansa saapa täyden tilin, saapa niin, että pysyisi järjillään
loppuikänsä, mokomakin kuninkaissa kukkuja, herroissa hyrisijä – ja
heltasta retuuttaen topakka akka kuljetti ukkonsa kotiin ja paiskasi
hänet häpeällisesti kanahuoneen nurkkaan pahnoille suuria aatteitansa
miettimään ja selvittelemään.

Sellainen se!

47.

SORMET SOITTAJAN KULUVI.

    Tuota käänti, tuota väänti,
    Tuota sormin suoritteli,
    Kynsin kymmenin piteli.

Päästyään näin pakoon hirmustuneen kontion kynsistä kettu mennä
lerkkasi yksikseen odotellen mielessään, mitä ihmeitä tahi hyviä
syötäviä nyt sattuisi eteen osumaan. Eipä aikaakaan, kun jo rupesi tien
mutkan takaa kuulumaan peräti outoa ja kummallista, ketusta vallan
kaunista äänen pitoa, ja uteliaana sekä hämmästyneenä hän istahti
tiepuoleen odottamaan, mitä tuosta tulisi. Hetken kuluttua hän näki,
kuinka mutkan takaa saapui iloisin askelin ja keveästi hypähdellen
mies, joka piti leukansa alla omituista konetta, sitä jollakin
kapulalla hangaten. Koneesta tuli tulvanaan noita äskeisiä kauniita
ääniä. Niin mies, joka oli Ilmolan kylän pelimanni, pelata kriikutti
siinä kulkiessaan; hän oli menossa häihin ja nautti siitä ilosta jo
etukäteen. "Mitä sinä nyt teet?" kysyi kettu, kun tuo kulkevainen mies,
joka pelata taisi, tuli hänen kohdalleen.

Pelimanni ällistyi, kun kettu yhtäkkiä tällä tavalla rupesi häntä
puhuttelemaan, mutta selvisi pian hämmästyksestään ja vastasi:

"Minä pelaan, mutta mitä sinä siinä vahtaat?"

Silloin kettu valehteli, että hän muka vahtasi siinä hanhia, jos
sattuisi niitä edes yhdenkään saamaan. "Vai hanhia!" hymähti
soittoniekka, "mitä hanhia tässä olisi. Mutta tule tänne, niin opetan
sinut kauniisti soittamaan!"

Ja kun kettu, unohtaen tavallisen viisautensa ja varovaisuutensa, meni
pelimannin luo, tämä kaappasi häntä hännästä ja pyöritti häntä yhdeksän
kertaa päänsä ympäri sekä heitti sitten tiepuoleen että luut rutisivat.
"Joko opit soittamaan?" hän kysyi sitten ilkamoiden ja rupesi itse
jälleen iloisesti kriikuttamaan. "Jo", sanoi repo pökerryksistään
selvittyään, "jo opin nyt tarkoin tämän konstin. Äkkiä se kävikin.
Opetatko muillekin?" – "Kyllä", vastasi mies, "jos vain on halukkaita
oppilaita". – "Ainahan niitä löytyy", arveli repo ja läksi kiireesti
nilkuttamaan tiehensä.

Se kulkevainen mies, joka pelata taisi, meni iloisena edelleen
ja kitkutti viuluansa kulkiessansa. Sattui silloin häntä vastaan
saapumaan susi, joka omia aikojaan kuljeskeli maailmanlopun tuvalta
pakoon päästyään. Kuullessaan miehen kauniisti soittavan susi pysähtyi
odottamaan häntä, tunsi halua laulahtaa ja miehen tultua paikalle kysyi:

"Mitä sinä nyt teet?"

Mies säikähti pahanpäiväisesti, kun hallava hukka hänet yhtäkkiä tällä
tavalla pysähdytti, mutta vastasi sitten pelottomasti:

"Kuljen ja soittelen viulullani että metsä raikuu. Mutta mitä sinä
sitten teet?"

"Minäkö?" kömmähti siinä susi, "enhän minä tässä mitään erikoista,
katselen vain, sattuisiko saamaan lampaan".

"Hui hai!" sanoi siihen viuluniekka, "eihän täällä mitä lampaita, mutta
tule lähemmäksi, niin opetan sinutkin kauniisti soittamaan".

"No kas se", vastasi susi tyytyväisenä ja meni miehen lähelle, mutta
tämä tempasi samalla seipään maasta eikä muuta kuin sillä sitten sutta
pitkin selkärankaa, että turkki pölysi. Surkeasti ulvoen hukka läksi
mennä tömistämään pitkin kangasta, mutta mies arveli nauraen: "Jopahan
opit soittamaan", ja asteli hilpeänä edellensä häätaloa kohti, jonne
hänellä oli pitkä matka.

Sillä aikaa mennä latmisti kettu niin nopeasti kuin pääsi hakemaan
karhua, sillä uusi koirankuje oli tullut hänen mieleensä. Tultuaan
autiotuvalle hän löysikin lähistöltä karhun, joka oli unohtunut
kaivamaan muurahaispesää ja murahteli mielissään syödessään
makeita muurahaisen munia. Vaikka oli jo aivan leppynyt äskeisestä
suuttumuksestaan, hän ärähti kuitenkin ketulle:

"Täytistäkö tulet siihen norkkailemaan!"

"Älkää, arvoisa kuoma, suuttuko", pyysi kettu sulavasti ja nöyrästi,
"vaan tulkaa kanssani lounastamaan, sillä löysin tuolta pari hevosta,
jotka kuolivat silloin, kun olimme Katilan autiotuvassa maailmanloppua
piilossa".

Näin kettu valehteli kavalasti vain saadakseen karhun mukaansa. Ja tämä
oli moisesta löydöstä kuullessaan heti valmis, sanoen: "Ka lähdemme,
kuoma! Kovin onkin maittavaa hevosen liha".

Kiireesti kettu nyt läksi opastamaan karhua oikoiseen sen tien
varteen, jota tiesi soittajan kulkevan. Saavuttuaan perille he
pysähtyivät ja kettu sanoi karhulle, että odotetaan, niin saadaan
kuulla ihme ja kumma. Karhu tuli jo uteliaaksi, että mitähän tässä
oikein tapahtuneekaan, kun samalla runeaa metsä raikumaan ja se
soittotaitoinen kulkijain tuli sieltä iloisena kuin varsa ja vingutti
viuluansa. Pyöreiksi piti siinä karhun silmäin lentää, kun ihan tuntui
koko maailma helisevän miehen kauniista soitosta. Kontio istahti
hännälleen, kuunteli ja ihmetteli sekä sanoi ketulle: "No voi sun
peto!" – "Eikö olisi hauskaa osata soittaa tuolla tavalla?" kysyi
kettu silloin. "No sano vielä muuta", ihasteli kontio. "Minä kun tuolla
tavalla soittaisin, niin pitäisi siinä olla koko Metsolan kansalla
rattoisaa". – "Meneppäs pyytämään, että mies opettaisi sinuakin
soittamaan". – "Ei se, mitä se minusta, minulla on niin kovin puisevat
käpälät ja pitkät kynnet", epäili karhu. "Kyllä mies ne pian lyhentää",
väitti repo. "No, ehkäpä sitten menen", innostui lopulta karhu ja läksi
miehen luo, ketun jäädessä syrjemmälle katsomaan, kuinka tuossa kävisi.

Karhu tömähti sieltä viidakosta sen pelaavaisen miehen eteen ja sanoi:
"Kuule, mitenkähän minäkin oppisin noin kauniisti soittamaan?" Mies
säikähti ensin puoli kuolleeksi, kun kontio koko komeudessaan sillä
tavalla ilmestyi hänen eteensä, mutta toipui siitä kuitenkin pian
nähdessään, ettei äijällä ollut pahoja aikeita. "Vai soittamaan?" hän
vastasi, "ahkeruudellahan ja pienellä konstilla tämän taidon oppii,
jos haluaa. Sinä siis tahtoisit ruveta pelimanniksi?" – "No niin
mielelläni", vastasi karhu, "etkö rupeaisi opettamaan minua?" – "Ka,
saattanenhan tuota ruveta", arveli mies ja katseli ympärillensä kuin
jotakin hakien. "Mitä haet?" älysi karhu kohta kysäistä. "Haen tässä
välikappaletta, millä ensin kyntesi soittoon soveliaiksi saattaa",
vastasi mies, "sillä noin pitkillä kynsillä repisit vain koneesta
hienot kielet poikki". Ja sattuikin mies siinä huomaamaan tiepuolessa
paksun hirren, meni sille istumaan, leikkasi notkeita koivun vitsoja
ja rupesi vääntämään vitsaksia. "Mitä noilla teet?" kysyi karhu taas.
"Näillähän kyntesi sujutetaan ja soittosormiksi silitetään". – "Ahaa",
sanoi karhu, "vai niillä se tehdään". – "Näilläpä näillä".

Saatuaan vitsakset väännetyiksi sanoi mies: "Jos nyt sitten
ruvettaisiin sitä soittamista opettelemaan. Paneuhan tuohon maahan
pitkällesi ja ota tuo hirsi syliisi, jalkaisi väliin". – "Sillä
tavallako sitä oppii?" kysyi karhu. "Sillä, tee vain niin kuin sanon",
puhui mies, "niin takaan, että pian osaat pelata paremmin kuin
luuletkaan". Karhu teki kuin mies oli neuvonut, otti hirren syliinsä ja
kysyi: "Entäs nyt, mitä nyt tehdään?" – "Näin", puhui mies, "näinhän
tätä oppia parhaiten otetaan", ja siinä karhun kanssa jutellessaan
samalla sitoi kontion käpälät lujasti hirren ympäri yhteen. Kun hän
oli saanut sen tehdyksi, kysyi karhu: "Joko minä nyt osaan pelata?" –
"Jo osaat", vastasi mies, "ei puutu muuta kuin tappien voitelu", ja
sitten kun hän otti keppinsä ja alkoi pudottaa karhua selkään, niin
voi synkeä surkeus ja musta murhe. Kauhea parkuna pääsi siinä kontio
paralta, valitus semmoinen, että miehestä tuntui kaamealta. "Kovinhan
sinä opitkin lujasti pelaamaan!" hän ihmetteli, "ei sitten muuta kuin
jatkat vain samalla tavalla, niin kuulevat taitosi pian muutkin", ja
niin hän tarttui taas viuluunsa, se kulkevainen mies, ja lähti menemään
hilpeästi, pelata kitkutellen kulkiessansa niin että salo kajahteli.

Kettu liuvari oli nähnyt piilostansa tarkoin, miten karhulle oli
käynyt, ja läheni nyt miehen mentyä onnetonta soitto-oppilasta. "Vai
tällä tavalla sitä oppii soittamaan!" hän ihmetteli ääreen päästyään,
"ja kovan äänenhän sinä annatkin, vaikka paremmin tämä on niinkuin
laulun tapaista". – "Älä viisastele, vaan pure poikki nuo vitsakset,
että pääsen irti", murahti karhu, mutta kettu vastasi: "Eivät minun
hampaani niihin pysty, niin että saat nyt opetella siinä soittamista
sen aikaa kun käyn hakemassa suden". Ja niin kettu läksi juosta
litvittelemään tiehensä.

Ketulla oli aikomuksena antaa karhun harjoittaa soittamistaan hyvän
aikaa, mutta kohtasi pahaksi onnekseen suden melkein heti. Kun susi
jurosti tiedusteli, oliko hän nähnyt karhua, hän heittäysi rehelliseksi
ja sanoi, että tuoltahan sen ääni kuuluu. "Mitä se siellä tekee?"
kysyi susi ihmeissään havahtuen hänkin kuulemaan karhun surkeata
vollotusta. "Se opettelee soittamaan", selitti kettu, "sillä oli äsken
se kulkevainen mies opettajana". – "Mennään katsomaan!" innostui susi
ja niin he menivät. Pian sitten susi puri poikki vitsakset ja niin äijä
pääsi taas tällä kerralla pinteestä, ollen vielä kiitollinen ketulle,
kun tämä oli niin pian avun tuonut.

"Mutta nyt pannaan sille kulkevaiselle veijarille selkään!" vihastui
karhu sanomaan, "se ei ole voinut ehtiä kauas". – "Niin tehdään",
sanoi susi, "sillä sehän on sama lurjus, joka roiteli minua pitkin
selkäruotoani, että vieläkin kihelmöitsee". – "Ja minua se pyöritti
kuin sammaltukkua", tunnusti repo. Ei siis muuta kun lähdetään mennä
tömistämään. Jopa nähdään pitkällä kangasojelmuksella miehen mennä
teilaavan, mutta on hänellä nyt akka mukanansa. Kuultuaan töminää
takaansa hän kääntyy katsomaan ja huutaa akalle: "Kas tuolla tulevat
nuo kolme toverusta, joille äsken opetin soiton somaa konstia. Saat
nyt nähdä, kuinka panen ne kaikki yhtaikaa pelaamaan!" Kuullessaan
tämän valtasi karhun pelko ja hiukan joutavalta tuntui tuo puhe sudesta
ja ketustakin. "Kukahan meistä menisi ensiksi tuota miestä lähempää
katsomaan?" tuumaili siinä karhu ja määräsi sitten: "Mene sinä, kettu,
ensin, sinähän olet muutenkin niin viekas!" – "Ka", arveli kettu,
"saattanenpa mennä", ja läksi, hiipi hiljaa miehen lähelle ja katseli
tarkoin hänen ja akan puuhia. Mutta tultuaan aivan ääreen hän huomasi,
kuinka mies tempasi soittokäyränsä, heristi sitä hänelle ja ärjäisi:
"Etkös vielä oppinut soittamaan!" Sitten hän sanoi kiirehtien akalle:
"No, tuossa tulevat nyt ne, joita olet ikäsi ympäri maailmaa etsinyt –
ota ja manaa ne nyt oikeuteen!" – "Hop-pop!" huusi akka, "vai siinä ne
ovat! No ei sitten muuta kuin tuomarin eteen, mokomat hevosenrosvot!"
Ja akka läksi kettua kohti niin että hameet hulmusivat. Silloin kettu
pyörsi pakoon aika kiireesti ja sanoi karhulle ja sudelle: "Ei sinne
ole menemistä – jo oli minutkin panna pelaamaan. Ja sitten siellä on
se hullu akka". – "No olkoon, ei sinne siis ole menemistä, jos niin
on", arvelivat toiset ja lähtivät pois koko miehen paikkeilta nolon ja
pelkääväisen näköisinä.

"Mutta missä olivatkaan ne hevosen haaskat?" havahtui nyt karhu revolta
kysymään. "Nekö?" vastasi kettu, "vielä niitä nyt enää olisi, kun on
tällä soittomatkalla näin kauan hurjasteltu! Ja siksi toiseksi ei
minulla ole enää aikaa lähteä sinua opastamaan, sillä minun täytyy
mennä tuonne Airistolle, jonne kalat ovat kutsuneet minut tuomariksi".

Susi nosti halveksivasti jalkaansa, mutta karhu kääntyi sanaa puhumatta
kohti omaa tuttua korpeansa.

48.

MONI ON NYKÄ NÄKÖJÄÄN, MUTTA ON SUKA TAPOJAAN.

    Kiiskinen kaloja vanhin,
    Vata vanhin pyydyksiä,
    Pata vanhin astioita.

Ei kettu vallan perättömiä puhunut kertoessaan kalojen käräjistä.
Airiston selän rannalla kälpäillessään hän oli kuullut sen vanhalta
limakiiskeltä, kun oli koettanut rantamatalasta sitä suuhunsa
tavoittaa. "Käräjiin saisit tulla Airistolle", oli kiiski silloin
hänelle kiven alta tiuvannut, ja siitä se oli ketun muistiin painunut.

Kalojen riidan alku oli seuraava. Oli kiiski kovasti kiukustunut
hauelle ja miettinyt miettimistään, miten saisi sille pedolle kaikki
sen tekemät tuhot kostetuksi. Se oli suuri ja vanha hauki, asui
kauniissa ja aurinkoisessa Airiston lahdessa ja söi kalaa kuin ahmatti,
kiiskiäkään hyljeksimättä. Vallan olivat toiset kalat helisemässä
ahmatin pedon vuoksi.

Näki sitten kiiski kerran, kuinka Vänskän Aatami laski suuren rysän
tulvan aikana – se oli tänä samana keväänä – lahden pohjukkaan,
ja kohta heräsi hänen kiviaivoissaan hyvä ja viekas ajatus. Hän
läksi uida lurittelemaan pitkin pohjaa varovaisesti katsellen, missä
hauki mahtaisi olla, ja jo löysi. Tuossa se makasi päiväpaisteessa
kiven kupeessa sikeässä unessa, vatsa pullollaan kalaa täynnä kuin
suursyömärillä ainakin. Nähdessään hänet hyvin kylläiseksi kiiski
poruutti pelkäämättä vettä hänen nokkansa alla ja teki hauin herättyä
kohteliaan hyvän päivän. Äreästi hauki unisena tiedusteli hänen
asiaansa, mutta kiiski sanoi viekkaasti:

"Eikö isäntä nyt kerta lähtisi kirkkoon, kun on näin tavattoman kaunis
ilma. Vänskän Aatami kävi aamulla rakentamassa suuren ja komean kirkon
tuonne lahden pohjukkaan. Lähtekää nyt vain, sillä täytyyhän kalan
ajatella toki muutakin kuin ainaista syömistään".

"Eipä minulla ole ollut tapana kirkossa käyminen", arveli siihen hauki
jurosti, "ja parasta kai olisi, että söisin sinut heti; mutta jos mä
häntä nyt tällä kerralla tekisin poikkeuksen ja pistäytyisin Vänskän
Aatamin kirkkoa katsomassa. Pääseehän tuolta pois, jos tuntuu saarna
kovin pitkäveteiseltä ja ikävältä – saapuneeko sinne paljon muuta
kalakansaa?"

"Saapuu, saapuu!" todisti kiiski innokkaasti, "tule vain nopeasti,
että joudutaan ennen saarnavirttä paikoilleen. Ja ehdithän syödä minut
kirkossakin". Ja niin hän läksi uida luiruttamaan rysää kohti hauin
tullessa laiskasti perässä kuin lieko. Tultuaan rysän luo kiiski huusi:
"Tässä on kirkon ovi ja täällä on jo koko seurakunta koolla!", meni
nielusta sisään ja edelleen silmästä ulos, rysä kun oli tehty hyvin
harvasta hapaasta. Hauki tulla jollotti totisena perässä, päätyi hänkin
nielun kautta pohjukkaan, mutta ei tietenkään päässyt ulos. Silloin
alkoi rysässä julma poru. "Syö nyt minut!" huusi kiiski ja varoitti:
"Ei kirkossa saa pitää pahaa elämää! Ellet voine olla siivolla, niin
tule pois, jumalaton!" – "Odotahan, riivattu!" puhisi hauki, mutta
kiiski ui ilkkuen tiehensä.

Hauki sydäntyi kiisken petoksesta niin, että kooten vihapäissään
viimeiset voimansa sai katkaistuksi rysästä muutaman silmän ja pääsi
livahtamaan pois. Kuohuksissaan hän nyt rupesi oikein appamalla syömään
pikku kalaa, ahventa, särkeä, salakkaa ja kiiskeä, mitä vain siinä
kiireessä sai ahmaistuksi kitaansa, ja samalla hän kuulutti kaikille,
että oli seuraavaksi päiväksi kokoonnuttava Airistolle käräjiin.
"Täällä teidän keskuudessanne ei ole mitään järjestystä eikä esivallan
kunnioitusta, vaan saavat ja uskaltavat mitkä tahansa piikkiset
limakuonot tulla pettämään ja surman reikään saattamaan kunniallisia,
ikänsä kaiken rehellisesti eläneitä kaloja. Mutta siitä on nyt kerta
kaikkiaan tehtävä loppu ja teille on valittava kuningas, joka ymmärtää
opettaa teille lakeja ja asetuksia". Näin iso hauki pauhasi mahtavasti,
mutta äskeinen kiiski, joka oli houkutellut hänet rysään, piukaisi
äkäisesti: "Itse sinä pahin rosvo olet, mokoma suursyömäri ja pikku
kalain surma. Tosin tarvitaan täällä kuningas meidän raukkain turvaksi,
mutta sinua ei siksi ikinä valita!" Hauki tavoitti kiiskeä kitaansa,
mutta tämä ehti luikaista kiven reunan alle ja pörhisteli siellä
piikeillään julman näköisenä, silmät pullollaan.

Ruvettiin sitten seuraavana päivänä kokoontumaan Airistolle ja kävi
siinä vähän tavaton porske. Oli julistettu käräjärauha, joten kaikki
uskalsivat huoleti saapua paikalle, suuren vedenalaisen kiven luo
keskelle Airiston selkää, joka on ollut ikuisista ajoista alkaen
kalojen käräjäpaikka. Suunnattomin parvin heitä saapui, mustia ja
kirkkaita kaloja kaikenlaisia, mutta lohta vain ei näkynyt. "Missä on
lohi?" rupesivat sitten kaikki kyselemään, mutta kukaan ei tiennyt
sanoa. Ainoa, joka olisi tiennyt, hauki nimittäin, ei puhunut mitään,
sillä hän ei toivonut lohen saapuvan Kokemäeltä, jossa se parhaillaan
virtaa ylös ponnisteli, tänne nyt kilpailemaan hänen kanssaan kuninkaan
paikasta.

Kysyttiin siinä sitten, mitä tässä nyt ensiksi tehdään. "Mitä!" hönähti
silloin hauki halveksivasti; "totta se nyt on kuningas valittava,
koska kerran on sitä varten tänne tultu". – "No kuka sitten valitaan
kuninkaaksi?" kysyivät toiset kalat suu ammollaan. "Kuka!" murahti taas
hauki, "totta kai se, joka on voimallisin tämän paikkakunnan kaloista.
Katselkaa ympärillenne, kuka mahtaisi tässä parhaiten sen vaatimuksen
täyttää". Ja hauki lekautti isoa pyrstöään ja loksautti leukojaan,
niin että hänen kitaansa samalla kuin vahingossa katosi kahmalollinen
pieniä siniäisiä. Mutta silloin piukaisi joukosta äskeinen kiiski
äkäisesti kuin äyriäinen: "Älä rentoile, rosvo, voimillasi, sillä
emme nyt ainakaan sinua kuninkaaksi valitse. Mieluummin otamme sitten
lohen, sillä se on näiden vesien jalo ruhtinas". – "Ei lohi jouda
teidän kuninkaaksenne", sanoi hauki, "sillä kesät sen menee aika jokia
noustessa ja talvet se velloo valtamerillä. Eikä se muutenkaan ole
niin erikoisesti sopiva kuninkaaksi, kun sen luut ovat niin pehmeitä.
Senhän täytyy aina huoata pyydykseen jouduttuaan, että jos hänellä
olisi 'lahnan ruoto, hauin hammas, ei mua verkoin vedettäisi, eikä
nuotin nostettaisi'", – "No silloin saatte valita vaikka minut", sanoi
kiiski, "sillä ei suinkaan minulle turhan vuoksi ole kiviä päähän
pantu! Ja minähän olen kaikista kaloista vanhin ja vahvin!"

Siitä nousi kalojen joukossa iso nauru. Vai kiiski heidän
kuninkaakseen, kurja sitti, jota ei kalamies huoli veneeseensä kuin
aivan suuressa nälässä ja joka ei pysty kunnolla uimaan, sen kuin vain
melkein pohjaa myöten mennä maleksii. Ahven siinä jo ilmestyi vakaana
paikalle, kohautti komeaa harjaansa ja sanoi: "Jos tässä kiiskestä
puhe tulee, niin ollaanhan me muutkin sentään jotakin!" Mutta nyt
kiiski ratkesi vihan vimmaan ja karjaisi: "Kun niikseen tulee, niin
voitan teidät kaikki vaikka uinnissa! Valitsetteko kuninkaaksi, jos
voitan?" Silloin hauki nauroi matalaa ja ivallista vatsanaurua sekä
lupasi kaikkien puolesta: "Jos voitat uinnissa, niin valitsemme sinut
kuninkaaksi, sillä niin huonot uimarit eivät parempaa kuningasta
tarvitsekaan. Mihinkä sitten uidaan?" – "Uidaan tuonne kukkarokivelle
ja se, joka sinne ensiksi ehtii ja hyppää korkeimmalle, olkoon siitä
alkaen kaikkien kalojen kuningas", esitti kiiski ja toiset hyväksyivät
ehdotuksen.

Asetuttiin sitten pitkään riviin rinnakkain, nokat kaikilla
Kukkarokiveen päin, hauki ja kiiski, molemmat pääkilpailijat,
vieretysten. Kun lähtömerkki porautettiin, pureutui kiiski syntyneessä
yleisessä kilpailun sekamelskassa hauen mahtavaan pyrstöön kiinni.
Hauki meni samaa kyytiä perille asti, jossa ylpeästi käännähti
katsomaan, missä muut kilpailijat tulisivat. Siinäpä kääntyessään, kun
voimakkaasti paiskasi pyrstöänsä, se samalla lennätti kiisken korkealle
kiveä kohti, eikä kiiski liioin viivytellyt hänelle ja saapuvalle
kalaparvelle voimakkaasti ja ylpeästi voittoansa kuuluttamasta: "Täällä
kiiski, missä kala!" Hauki oli nolo, kun ei voinut mitenkään kieltää
kiisken voittoa. Hampaitaan kiristellen hän murahti halveksivasti
kokoontuneelle kalaparvelle: "Karheita ovat kaikki kalat, mutta karhea
on heillä kuningaskin! Ottakaa nyt se kinasuu ruhtinaaksenne!" Ja niin
sanoen hauki tempasi joukosta oikein lihavan ja ison särjen kitaansa
ja katosi kuin salama heidän joukostaan, kalaparven säikähtyneenä
pirahdellessa joka haaralle.

Mutta hetken perästä kalat kokoontuivat kiisken ympärille, joka ylpeänä
Kukkarokiven juurella motkotti, ja tunnustivat hänet kuninkaakseen.
Ruvettiin sitten pohtimaan sitä asiaa, joka kaikkien mieltä raskainna
painoi, nimittäin Jumalan antamaa tuomiota heidän valitusasiassaan.
He olivat näet lähettäneet lähetystön Jumalan luo vaatimaan, että
ihmiset pitää hävittää pois, kun ne tekevät aitoja järvien rannoille,
ettei pääse suoraan kulkemaan. Jumala oli kuitenkin ollut kiireissään
ja vastannut vain: "Kun teitä on niin suuri joukko, niin työntäkää
aita kumoon!" No arvaahan sen, mikä siitä seurasi. Tätä nyt ruvetaan
pohtimaan, että voisiko uusi kuningas antaa mitään valitusosoitusta,
mutta kiiski julisti: "Kun ette viitsine kiertää, niin menkää suoraan!"
ja siihen se asia sitten jäi. Kalat unohtuivat juttelemaan muuta,
kunnes kiiski keskeytti ja julisti:

"Olette nyt valinneet minut kuninkaaksi ja siinä olette tehneet hyvin
viisaasti, sillä vaikka olen tämän näköinen, niin ei minua saisi moni
mieskään käsiinsä, jos minulla olisi lohen voima, hauin hammas ja kuhan
luu, tietäkää se. Ja nyt hajoitan nämä suuret käräjät sekä käsken
jokaisen mennä kotiinsa, mutta itse asetun asumaan tänne Kukkarokiven
alle, että tiedätte riidan tullen, mistä minut löydätte".

49.

JÄRKEÄ KERJÄTESSÄKIN TARVITAAN.

    Akka vanha, vaippa päällä,
    Kylän kynnysten kävijä,
    Mieron teiden tietelijä.

Akka, joka ilmestyi kulkevaisen soittajan toveriksi siellä kankaalla,
oli vanha ja kulkevainen hänkin. Hän oli jo ylen vanha, aivan valkoinen
ja kurttuinen kuin kuivanut jäniksenkääpä, mutta mennä köpitti
keppinsä varassa talosta taloon sitkeänä kuin tervasoksa lahopuussa.
Hänelle naurettiin joka paikassa, kaikkialla häntä säälittiin ja
kaikkialla häneltä kysyttiin: "Joko olet tavannut ne manattavasi?"
Ja hän vastasi aina samalla tavalla: "En vielä, mutta kyllä minä ne
kohta tapaan". Itsekseen hänen kuultiin alituisesti höpisevän: "Kunhan
minä tapaan ne hevosenrosvot, niin heti tuomarin eteen!" Kun he nyt
ketusta, sudesta ja revosta erilleen päästyään kulkivat kahden pitkin
poutaista kangasta, lopetti soittaja kitkuttamisensa, istahti kivelle
ja kysyi: "Sanopas eukko, mitä sinä oikein tarkoitat sillä käräjiin
manaamisellasi, josta olet puhunut niin kauan kuin minä muistan?"

Eukko istahti kivelle hänkin ja kertoi kuin satua:

Oli ennen ukko ja akka, eletään, vanhoiksi tullaan. Siitä jo ukkonen
kuolee ja akkanen jää yksin mökissä elämään. Elää niin kauan kuin
eloja riittää, mutta sitten rupeaa jo nälkä ahdistamaan, jolloin
täytyy lähteä mierolle. No mitä siitä, akka panee kotat, sellaiset
matalaiset kengät, jalkaansa, kun ei muuta ollut, lähtee mierolle ja
taloon tultuaan kysyy yösijaa. Hyvät olivat siinä talossa haltiaväet,
syöttivät ja juottivat vanhan eukkorukan ja lupasivat olla vaikka kaksi
yötä. Makuulle riisuutuessaan eukko sitten kysyy: "On minulla nämä
kottaset, minne minä ne voin panna?" – "Kottaset kottasien keskeen",
neuvoo silloin talonväki, mutta akka sanoo: "Enpäs panekaan toisten
kottasien keskeen, vielä siitä häviävät, panen kanasien joukkoon", ja
niin pisti kottasensa yöksi sinne kanasien sekaan.

Aamulla herättyään eukko lähtee hakemaan kottasiaan kanasten joukosta,
mutta ei löydäkään: kanat ovat syöneet ne. Eukolle tulee silloin
hätä ja hän rupeaa valittamaan vahinkoaan, vaatien, että hänelle on
annettava kottasien sijaan kananen. Ja taloväellä käy eukko sääliksi,
kun hänelle sellainen vahinko sattui, ja he antavat hänelle kanasen,
koska kerta kananen söi hänen kottasensa. Hyvillään akka lähtee
edelleen mieroa kulkemaan, kananen kainalossa.

Seuraavassa talossa häntä taas hyvin pidettiin, syötettiin ja
juotettiin sekä luvattiin olla vaikka kaksi yötä, jos halusi. Maata
pannessaan hän taas tiedusti, mihin saisi kanasensa pistää, mutta
ei pannutkaan kanasten joukkoon, kuten käskettiin, vaan lammasten
joukkoon. Huomeneksella, kun hän rupeaa lähtemään pois, havaitaan
lampaiden puskeneen kanan kuoliaaksi. Akka siitä kimpautuu nostaen
kovan valituksen, että hänelle on annettava lammas sijaan, koska se
kerran kanasen tappoi, ja kyllästyneenä hänen ruikutukseensa isäntä
sanoi, että ota lammas ja mene. Iloisena akka läksi jälleen mierolle ja
talutti lammasta perässään.

Taas seuraavassa talossa hänelle annettiin hyvät yösijat ja neuvottiin
panemaan lammas lampaiden joukkoon, mutta eukko ei tottele, vaan pistää
lampaansa lehmäsien sekaan, arvellen muka, että siellä se ei toisiin
sekaannu. Lehmät tappavat lampaan, jolloin akka seuraavana aamuna
rupeaa tiukasti vaatimaan lehmää lampaansa sijaan. Sattui olemaan hyvin
rikas talo ja isäntä armelias, niin antoivat akalle lehmän sanoen, että
menisi tiehensä siitä valittamasta. Ja iloisena kulkevainen akka läksi
menemään pitkin mieron tietä, kunnes poikkesi taas yöksi uuteen taloon.

"Minne minä nyt tämän lehmäsen panen?" kysyi akka sitten seuraavassa
talossa, jossa häntä taas hyvin syötettiin, juotettiin ja makuutettiin.
"Totta kai lehmäsien joukkoon", neuvottiin häntä siinä, mutta hänpä
taas oli itsepäinen ja sanoi: "Enpä pane lehmäsien joukkoon, hevosien
joukkoonpa panen", ja eikös pannut! Hevoset potkivat lehmän kuoliaaksi,
jolloin akka seuraavana aamuna nosti vasta kovan metelin, niin että
talonväen korvat rupesivat suhisemaan. "Lehmäsen tilalle hevonen!"
kiljahteli akka ja hyppi tasajalkaa isännän edessä, niin että tämän
piti ruveta häntä siinä hallitsemaan, mutta ei se auttanut. "Hevonen!"
sanoi, "lehmäsen sijaan hevonen!" akka vain pauhasi, niin että kaikki
jo rupesivat pelkäämään, mihin tuon hullun akan kanssa oikein tässä
joudutaankaan. Sattui kuitenkin taas olemaan se talo hyvin rikas ja
varsinkin hevosia paljon, niin että isäntä suivautuneena määräsi:
"Ka, antakaa tuolle akalle sitten lehmän sijaan hevonen, että herkeää
räyskämästä ja lähtee tiehensä!" – "Ja reki ja länget ja suitset
ja päitset ja piiska vielä kouraan!" akka vaati yhä tiukemmin, niin
tiukasti, että eikös täytynyt antaa sille hyväkkäälle nekin. Mitäs
ollakaan, akka valjastaa hevosen, hyppää rekeen, lyö virkkua vitsalla
eikä muuta kuin oistona tielle.

Iloisena nyt akka ajelee, kun oli kottasillaan saanut näin pulskan
hevosen itselleen keplotelluksi, ajelee pitkin mieroa, kunnes
talvisena iltana päätyy synkälle sydänmaan taipaleelle. Hämärää ja
salaperäistä on kaikki, lumi hiljaa tipahtelee puista ja tupsahtelee
kinokseen pudotessaan, hiljainen tuuli huokaa korvessa ja alakuloiset
tähtöset joskus taivaan korkeudesta vilahtavat. Akka ajelee ja vaipuu
ajatuksiinsa, kunnes herää siihen, ettei hevonen enää tahdo mennä
eteenpäin. Akka sivaltaa piiskalla, mutta ei mene hepo, korskuu vain
äänekkäästi ja pystyyn karkaa. Katsoo akka tarkemmin ja hämmästyy:
siinä on tiellä karhu kahdella jalalla hevosen edessä, kuinka
lieneekään vielä korven kuningas valveilla liikkunut.

Jo säikähtää eukko ankarasti ja pelkää viimeisen hetkensä tulleen,
mutta rauhoittuu pian, kun karhu leppoisella äänellä kysyy: "No, minne
ajat, tätöseni?" – "Ajelenpahan vain tänne näin", vastasi akka. "Etkös
ota minua, hyvä akkanen, rekeen?" – "En ota, ei jaksa hevonen". –
"Ota pois", sanoo siihen karhu, "minähän olen hyvin väkevä ja autan
mäkilöissä, täältä perästä työntää junnitan". – "No tule sitten",
lupasi vihdoin akka.

Ajelee akka taas edelleen sitä pimenevää korven tietä, karhu reessä,
ja on hyvin ihmeissään, mitä tästä kaikesta lopuksi tuleekaan. Kun
on kuljettu hetkinen, niin jo taas hepo pystyyn karkaa eikä lähde
minnekään, korskuu vain äänekkäästi. Akka vitsalla huitaisee, mutta
ei etene poku, ja kun akka katsoo tarkemmin, niin siellähän on susi
kita auki edessä. Akka säikähtää aivan hervottomaksi, että sekö kumma
nyt kaikki metsän pedot hänen tiellensä satutti, mutta rauhoittui
kuitenkin, kun susi sievästi ja leppoisesti häneltä vain tiedusteli:
"Minne tässä tätönen nyt ajelee?" – "Ajelenpahan vain huvikseni",
vastasi eukko hiukan jurosti. "Ota, hyvä akkanen, minutkin rekeesi",
pyysi nyt susi. "En ota, täysi on jo eikä hevonen jaksa enempää". –
"Mutta enhän minä paljoa paina", houkutteli susi, "minä täällä perällä
oleskelen". – "No, istuhan sitten sinne, metsän mies", mukautui nyt
akka, ja niin nousi susikin akan rekeen.

Kauhuissaan on jo akka, kun hän siinä pimeätä metsätietä ajaa suhistaa,
karhu ja susi herroiksi reessä istumassa. Ei hän uskalla puhua mitään
peläten, että ne vielä syövät hänet, ja hevonen painaltaa eteenpäin
vinhaa vauhtia. Juoksee hevonen kiivaasti kauan aikaa, kunnes äkkiä
pysähtyy ja taas karkaa pystyyn. Akka säikähtäen katsomaan, mikä siellä
nyt on edessä, ja eikö olekin itse repo ihan siinä hevosen jaloissa,
niin että tämä oli ollut aivan päälle astua. Suuttuen silloin akka
ärjäisee: "Pois tieltä, repo pahalainen!" Mutta repo laatii siitä
sulavat pakinat, tervehtii akkaa ja nöyrästi kysyy: "Minne nyt,
tätöseni, näin pimeällä ajelet?" – "Ajelenpa mitä ajelen!" äyvää akka
vastaan, mutta repo pyytää: "Ota, hyvä akkanen, minutkin rekeen!" –
"En ota, en!" ärähtää eukko vastaan, "ei tähän enää mahdu eikä hevonen
jaksa!" – "Kyllä se vielä minut jaksaa", houkuttelee repo, "minähän
olen niin keveä ja istun vain puolittain tässä laidalla ja vielä
jalalla pönkittelen". – "No istu siihen sitten!" murahtaa lopuksi
akka ja niin lähdetään taas ajamaan pitkin pimeätä tietä. Rentona ja
herroiksi siinä istuvat karhu, susi ja repo, mutta akka itse sevillä
hepoansa hallitsee, joka vauhkoutuu menemään yhä hurjemmin. Karhua jo
hiukan unettaa istuminen, susi katselee yksivakaisesti eteensä, mutta
repo ihmeissään miettii, että on tämä erinomaista kulkua, kuinka sitten
lopuksi päättynee.

Ajetaan, mennä huristetaan vimmatulla vauhdilla. Silloin hevonen taas
säikähtää, pystyyn karkaa ja korskuu kovasti. Akka kurkistaa eteensä,
mikä ihme siellä taas? Näkee, kuinka jotakin valkoista siinä hevosen
edessä hyppii ja koikkii että hyppis koppis: no eikö ole jänis siinä
hevosta pysähdyttämässä! Silmät pullollaan se katsoo kummaa kulkuetta
ja kysyy suuttuneelta akalta: "No, tätöseni, minne nyt sellainen
kiire?" – "Mitä se sinuun kuuluu!" suuttuu akka, "laittaudu vain
tiehesi siitä, että pääsen ajamaan!" – "Ota, hyvä akkanen, minutkin
lystin ajoon", pyytää nyt jänis. "En ota, ei mahdu eikä jaksa hevonen".
– "Mahtuu hyvinkin", vakuutti jänis, "tännehän kannoille sopii aivan
ihmeesti". – "No, nouse sitten sinne kannoille kenkkuloitsemaan",
mukautui akka, ja taas päästiin ajamaan.

Hurjaa vauhtia nyt hevonen rupesi menemään ja yö pimeni ihan kuin
pieksi, niin oli kaikki mustaa ympärillä. Karhu röhöttää reen perällä
kuin suuri jauhosäkki, muut elävät koettavat pysytellä mukana minkä
parhaiten voivat. Niin mennään, kunnes muutamassa tien käänteessä
koko kuorman paino joutui toisen aisan varaan ja silloin nauskahti
saverikko poikki. Reki mennä huristi tiepuoleen, hevonen oli kaatua ja
elukat sekä akka sinkosivat mikä minnekin. Oli siinä silloin suitsien
selvittämistä ja lumen puistamista tarpeeksi.

Mutta pianhan siitä akka selvisi, katsoi saverikkoa, rupesi
pärmänttäämään ja määräsi: "Se, joka teistä on nuorin ja joka on
vanhin, ne menkööt hakemaan vitsaa". Karhu, susi, kettu ja jänis ovat
siinä seisseet akan ympärillä, katselleet toisiaan tyhmän näköisinä
ja kuunnelleet akan haukkumista vaiti ollen, vaikka vika ei heidän
mielestään suinkaan ollut heidän, vaan akan itsensä, kun ajoi niin
hurjasti. Tottelevaisesti he kuitenkin lähtivät hakemaan sopivaa
vitsaa, josta olisi tehty uusi saverikko.

Jänis meni ensiksi, nuhki siellä metsässä aikansa, kunnes löysi
lahoneen risun; sen hän katkaisi ja toi hampaissaan akalle, mutta
suutuksissaan tämä tempasi sen häneltä ja löi häntä sillä vasten turpaa
ärjäisten äkäisesti: "Mitä tästä tulee, lahosta risusta! Mene sinä,
kettu, joka olet viisaampi, ja tuo oikea vitsa". Kettu vilahdutti
keltaisia silmiään ja sipsutti metsään, tuoden sieltä vähän ajan
perästä petäjän oksan, jonka raahasi akan eteen ja heitti siihen. Mutta
tämä siitä yhä yltyi ja iski oksalla kettua kuonoon, että mokoma vitsan
hakija, ja käski suden mennä parempaa noutamaan. Vakaasti susi meni
metsään, katseli siellä aikansa puita kaikenlaisia, kunnes toi akalle
suuren lepän sanoen: "Kas tässä!" Taas akka siitä kähähtää ja sohii
lepällä sutta sekä ajaa karhun vitsaa hakemaan. "Ka haen, haen", sanoo
karhu ja kömpii metsään, josta hetken kuluttua kuuluu kovaa rytinää.
Pian karhu saapuu raahaten perässään suurta petäjää ja sanoo akalle:
"Ka tässä, tee tästä saverikko, akka!"

"Voi pahalaiset teitä!" tuimistui nyt akka ihan tykkönään, "tähän
saamme kylmää ja kuolla kaikki, kun ette pysty saverikkovitsaa
hakemaan. Vartioikaa hevosta, niin lähden itse käymään sopivan vitsan".

Ja akka lähtee metsään, kinoksissa siellä kahlailee ja hakee notkeata
koivun vitsaa. Kauan kesti, ennenkuin hän sen löysi, mutta löytyihän
se vihdoin. Teki hänen mieli jo välillä palata tielle katsomaan, miten
siellä olivat asiat, kun sieltä kuului sellaista omituista jytinää,
mutta ei sentään mennyt, ennenkuin löysi, mitä haki. Vasta sitten hän
palasi tielle.

Mutta ihme ja kumma! Hevosta ei näy missään, eikä liioin metsänkään
miehiä, vaikka akka tietää olevansa ihan lähellä sitä paikkaa, jonne
ne kaikki jätti. Ei kuulu myös hiiskaustakaan, lumi vain pudota
tupsahtelee ja väliin tuuli synkästi ja surumielisesti puiden oksissa
huokaa. Akkaa kammottaa, hän kävellä laahkaisee tiellä vitsa kourassa
ja etsii hevostansa, kunnes samalla kompastuu rekeensä ja lepsahtaa
siihen istumaan. "Mitä! Onhan siinä hevosen haamua edessä", ihmettelee
akka ja lyödä sivauttaa ruoskallaan: luultu hevonen hajoaa, kun on
olkikupo ruumiina ja kanto päänä ja jalkoina!

Kauhukseen akka näkee, että hevonen on tapettu ja syöty – ei ole
muuta kuin luita ja nahan riekaleita aisain välissä. Silloin akka sekä
säikähti että raivostui ja lähti menemään tietä pitkin kylään päin
huutaen mennessään että huu-huu-huu pahalaiset!

Tämmöinen oli asia tapahtunut siellä tiellä. Oli kettu vilauttanut
silmiään niille toisille ja sanonut: "Kun löi, ryökäle, kipeästi, se
akka! Ja nälkä on kovasti". – "Niin on", vahvisti susi, "mistähän
saataisiin ruokaa?" – "Aisain välissä sitä on runsaasti", arveli
siihen kettu. Muuta ei tarvittu. Kiireesti metsän miehet tekivät lopun
hevosesta ja pakenivat sitten korvat luimussa, sillä he pelkäsivät
kaikki ylen kovasti hullua akkaa.

Mutta akka paineli kylään sitä kyytiänsä ja ryntäsi heti lautamiehen
luo. "Ylös, lautamies!" hän kiljaisi, "nouse kiireesti ja lähde
manuulle, sillä minulle on tehty kauhea vääryys. Kun tuolla tiellä
hevonen ihan aisain välistä tapettiin ja syötiin". – "Syötiin!"
ihmetteli lautamies unentörryksissään, "kuka semmoisen tekosen teki?"
– "No metsän miehetpä tietenkin". – "Kutka metsän miehet?" –
"Karhu, susi, kettu ja jänis", vastasi akka. "Oss", sanoi silloin
lautamies rengeillensä, "pankaa tuo hullu akka kiinni tahi manatkoon
itse karhunsa ja sutensa käräjiin". – "Kuulkaa te kaikki ihmiset,
mitä lautamies sanoo", rupesi akka silloin pärmänttäämään, jolloin
hänet ajettiin ulos. Siitä alkaen hän sitten on kiertänyt maailmaa ja
hakenut karhua, sutta, kettua ja jänistä saadakseen heidät haastetuksi
käräjiin, mutta ei ole vielä onnistunut. Sen pituinen se.

Tähän akka lopetti kertomuksensa. "Jaa-jaa", tuumasi siihen se
kulkevainen mies, "on sillä akalla hakemista ja käräjiin haastamista,
milloin sitten haastettavansa löytänee. Mutta täytynee tästä lähteä
häätaloa kohti astua teilaamaan".

Ja se kulkevainen mies läksi sen kulkevaisen akan kanssa jälleen
matkalle ja pelata kriikutti mennessänsä, niin että salo kajahteli.

50.

EI HÄRKÄ HÄITÄ KIITÄ, HEPO PITKIÄ PITOJA.

    Oi emoni, vaimo vanha,
    Pane ruoka ruttoisesti,
    Syödä miehen nälkähisen,
    Haukata halun-alaisen.

Immilässähän ne häät olivat, joihin pelimanni oli matkalla. Tytär
sieltä annettiin miehelään ja häitä varustettiin niin suuria, että ihan
kolmestakymmenestä talosta oli vieraita kutsuttu ja se kulkevainen
viuluniekka ajoissa varattu hääsoitosta huolta pitämään. Sattui nyt
niin ihmeellisesti, että Immilässä oli siihen aikaan musta sonni, musta
sika ja musta koira, molemmat nämäkin koiraspuolia, ja etteivät aluksi
varatut lihat riittäneet. Tuli silloin emäntä salavihkaa isännältä
kysymään, mistä nyt lihaa saadaan, kun entinen jo rupeaa loppumaan ja
rokkaa vain pitäisi hääkansalle keittää. Isäntä istahti lavitsalle,
kynsi korvallistansa ja tuumi: "Tapetaan sitten vaikka kaikki
koiraspuolet, sillä nehän eivät enene eivätkä vähene, lyödään niiden
lihat paistiksi ja pannaa nahat orrelle kuivamaan".

Nyt sattui niin, että kun aikaisemmin oli häälihoja käsitelty, oli
siihen tullut norkkailemaan ja persoilemaan Kääpälän kissa, se sama,
joka oli ollut revolla renkinä. Emäntä oli kuitenkin hätistänyt
hänet pois, sanoen, että kitis kissa siinä! Kissa oli tästä kovasti
loukkaantunut ja katsonut rakoisilla silmillä emäntään vannoen
mielessään, ettei tämä tähän pääty, hyvä emäntäiseni, jos minulla
vain elon päiviä riittelee. Ja hänpä sattuikin siinä hääruokia
persoillessaan kuulemaan, mitä isäntä sanoi, arveli itsekseen että
ahah! ja lähti niiltä jalkainsa sijoilta suoraan navettaan. Siellä
hän tarkoin selvitti mustalle sonnille, mistä nyt oli kysymys: "Ellet
vain äkkiä häviä tästä talosta, niin pian on nahkasi orressa!" Sonni
kauhistui ja sanoi: "Jauha pian minun kytkyeni poikki, että pääsen
pakoon, ja mene kuuntelemaan, aikovatko mitä muuta pahaa vielä!" Kissa
teki niin ja sonni lähti pakoon metsään.

Kohta sen jälkeen tulivat miehet sonnia tappamaan, mutta tätä ei
ollutkaan! Ihmeissään he palasivat emännälle kertomaan, että sonni oli
karannut, kytkyt oli purtu poikki ja elikko tiessään. Ällistyneenä
emäntä vuorostaan meni isännälle asiasta kuiskaamaan ja kysymään,
mikäs nyt sitten tapetaan, kun sonni hävisi. Isäntä istahti taas
lavitsalle, kynsi korvallistaan ja arveli: "No ei tässä ole muuta
isompaa koiraspuolia enää kuin ruuna, tappakaa se, sillä tuleehan rokka
siitäkin!" Kissa taas oli laittautunut kuuntelemaan isännän määräystä,
luikaisi pihalle ja kertoi asian ruunalle. "Astu, veikkonen, tietä
härän jälkeen", hän selitti, "muuten panevat lihaksi". Eikähän sitä
tarvinnut ruunalle kahdesti sanoa: pian oli hänkin tiessään, mutta
kissa taas hiipi pirttiin uudelleen kuuntelemaan, mitä siellä nyt
keinoksi keksittäisiin. Ällistyksissään ruunankin katoamisesta isäntä
nyt määräsi, että pitänee sitten tappaa tuo urosa sika, vaikka on
vähän liian hyvä näin loppuhäissä mässättäväksi. No, lähdetään sikaa
tappamaan, mutta ei löydetäkään: kissa on käynyt toimittamassa sian
saman tien kuin edellisetkin.

Silloin isäntä jo suutahtaa ja sanoo emännälle: "Kun et vartioitse
elukoitasi paremmin, niin riittäköön paistiksi vaikka tuo kopea kukon
rumilas tuosta rääkymästä!" Niin lähdetään Immilän pönäkältä ja
suurelta kukolta kaulaa leikkaamaan, mutta eipä miestä löydetäkään:
taas on kissa ehtinyt toimittaa äijä rievun tielle pakoon ja suurella
touhulla hän oli mennytkin, moitiskellen isännän kiittämättömyyttä, kun
nyt sellaisella kohtalolla häntä, talon ylpeyttä, kehtaa uhata. Kissa
palasi taas katsomaan ja kuulemaan, mistä nyt aiottaisiin paisti ottaa.
Kun isäntä kuuli, että kukkokin oli hävinnyt, hän löi lakkinsa lattiaan
ja kiljaisi:

"Se tässä teille enempää häälihoja hankkimaan, kun kaikki elukat
käsistänne hupenevat! Kun ette muuta saane, niin ottakaa vaikka tuo
Kääpälän laiha kissanrontti ja keittäkää siitä rokkaa kuin vanhasta
rukkasesta, että lakkaa tässä ympärillä mauruamasta ja ruokaa
kerjäämästä!" Ja akat muka tavoittelemaan kissaa kiinni, mutta tämä
nosti häntänsä korkealle ja vaelsi muiden elukkain jälkeen. "Tämä minun
vielä piti saada kuulla!" hän sähisi kiukuissaan, "ensin käsketään
häihin kuten muitakin, eikä sitten raskita antaa edes kunnolleen
ruokaa, vaan jopa lopuksi haukutaan ja käsketään akkain keittää minusta
rokkaa, laihaksi rontiksi arvostellaan. Mutta annahan, isäntä, omat
silmäsi käyvät himmeiksi ja kyntesi tylsyvät, niin eiköhän korkea
äänesi laske ja etköhän mielelläsi ota kuppiisi, mitä akat sattuvat
antamaan". Kissa kiiruhti toisten elukkain jälkeen ja löysi heidät pian
läheiseltä aholta.

Nousi siitä nyt tuuminki, mihin tästä olisi paras mennä pakoon ja
mistä saada suojapaikka, kun ilta oli jo lähenemässä. Kissa siihen
neuvon tiesi. "Mihin tästä muualle", hän sanoi, "mentäisiin kuin sinne
Katilan autiotuvalle, jossa on ennenkin paossa oltu. Eikö kukko hyväkäs
mennä touhottanut sinne maailman loppuansa pakoon? Ei muuta kuin pian
tielle, että saadaan vöksi kattoa päämme päälle". Ärtyisesti kissa
näin toimitti kaikki matkaan ja niin lähdettiin mennä nykyttelemään,
ensimmäisenä härkä, sitten ruuna, sitten sika ja kukko sekä viimeisenä
pahantuulinen Kääpälän kissa, mauruten ja pitäen kovaa ääntä.

Kuljetaan siinä kotvanen, niin jo seisahtuu härkä ja katsoa moljottaa
pullottavilla silmillään eteensä tielle. Seisahtuvat siinä muutkin ja
katsovat. Jo nähdään, kuinka sieltä jänis tulla porhaltaa niin että
korvat ovat kumussa ja sääret taaksepäin suorina. Kissa hänet ensiksi
tunsi, pysäytti tulijan äkkiä ja kysyi lyhyesti ja tuimasti: "Minne
Jussilla matka?" – "Minnekö?" ihmetteli Jussi, "tottakai häihin,
sinne Immilään, ei suinkaan muualle, kun on kutsuttu kaikki, mitä on
ilman lentäväistä tahi jalan juoksevaista". Katkerasti siihen kissa
vastasi: "On nyt sillä tavalla, että niissä häissä on lihan puute. Älä,
veikkonen, mene sinne, sillä siellä lyödään teuraaksi! Parempi on, että
lähdet meidän mukaamme". – "No voi rakkaat veljet!" kiitteli heitä
nyt Jussi sääret kenkkulassa, "olipa toki hyvä, että satuitte vastaani
juoksemaan, etten suin päin surman suuhun lentänyt! Kettu hyväkäs minut
tälle matkalle houkutteli. Mutta mihin nyt sitten olette menossa?"
Kissa selitti asian, jonka kuultuaan jänis arveli, että vaikka hänellä
onkin Katilan autiotuvasta ikäviä muistoja, hän kuitenkin lähtee
mukaan, koska sattuu näin hyvää seuraa, ja niin rupesi Jussi joukon
viimeisenä tulla kyykkimään.

Saavuttiin siitä vihdoin perille, huomattiin tupa tyhjäksi ja
asetuttiin taloksi. Härkä laskeutui maata oven pieleen, sarvet oveen
päin, kuin pilttuuseensa, sika meni toiseen oven pieleen, jänis penkin
alle, kissa liedelle. Kukko sen sijaan lensi päreorsille, jonne asettui
mukavasti kynttensä varaan, valmistautuen painamaan päätä siiven alle.
Levähdetään siinä hiljaa vähän aikaa, kunnes härkä rupeaa itsekseen
murahtelemaan ja puhumaan.

"Kiittämättömyys on maailman palkka", hän kuului sanovan. "Olisi
luullut Immilässä olevan lihavaroja muutenkin, tarvitsematta ruveta
meitä vanhoja ja uskollisia kantaeläimiä surmalle saattamaan –
minuakin, jonka esi-isä aikoinaan toi taloon koko sen rikkauden.
Mutta muistetaanko sitä silloin, kun hääviinoissa pörrätään ja kaikki
mierolle syötetään!"

"Käh-käh-käh!" sähähti siihen kissa liedeltä, "sano muuta äläkä
valehtele! Mutta mitä tarkoitat sillä, että esi-isäsi olisi tuonut
Immilään sen rikkaudet? Sitä en ole sattunut kuulemaan".

"Niin on kuitenkin asia", vastasi härkä juroon tapaansa, "mutta se on
vanha ja pitkä juttu, eikä sitä jaksa nyt tässä ruveta selostamaan".

Toiset olivat kuitenkin tulleet uteliaiksi ja kärttivät kiihkeästi
härkää kertomaan, mitä tiesi. Tämän täytyi lopulta suostua ja niin hän
haasteli seuraavan sukutarinan.

51.

KUNNIAKSI HÄRÄLLÄ SUURET SARVET.

    Hämehessä häntä häilyi,
    Pää keikkui Kemijoella,
    Sata syltä sarvet pitkät.
    Puolta toista turpa paksu.

Ennen vanhaan – härkä aloitti – oli tämä Immilä niin köyhä talo,
ettei siinä ollut sanottavasti muuta kuin sija vain. Emäntä kuoli,
lapset menivät mierolle, vain ukko ja yksi härkä jäivät henkiin.
Ei ollut ukosta enää paljon mihinkään, vanhaksi kun oli käynyt,
mutta härkä sen sijaan oli uhkea ja komea. Se kun heinikossa syödä
syyhyrytteli ja purra pryyhyrytteli, niin kieli sillä kiersi heinää
kuin kesäorava, häntä heilui kuin Hämehen miekka, pää oli kuin Jumin
kurikka, silmämäljärit olivat suuret kuin renkaat, ja sarvet – ne
vasta suuret ja terävät olivat. Ainoana tehtävänä Immilän ukolla
oli nyt tätä härkäänsä hoitaa ja syötellä sekä siinä välissä omien
hammasten rakoon murusta haalia.

Oli siinä sitten kuuma ja helteinen suvisydän, räkkää kovasti härän
kiusana, paarmaa, sääskeä, mäkärää ja polttiaista kuin tulena
vaivaamassa. Varsinkin sitten, kun ukko laski härkänsä syömään
jokirantaan vihantaan luhtaheinikkoon, yltyivät kiusanhenget ihan
vimmaan. Säästääkseen rakkaalta haraltaan edes pahimmat tuskat, ukko
eräänä aamuna hänet taas laitumelle laskiessaan tervasi hänellä selän,
sillä tervaa räkkä pelkää. Niin härkä rupesi taas heinikossa syödä
heilumaan ja nyhtämään.

Illan tullen, juuri kun hän oli kotiin lähtemässä, hän tunsi, ettei
nyt ollut kaikki oikein hänen läheisyydessään. Hän katsoi tarkemmin ja
eikös ollut ilmestynyt siihen mörykkä, itse karhu näet, tarkastelemaan
häntä ja hänen syöntiään. Ei härkä ohtoa kuitenkaan pelännyt, vaan
syödä rouskutteli niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, ja odotteli,
milloin mahtaisi metsän kuningas antautua puheisille. Eipä aikaakaan,
niin jo karhu kysyy:

"Mitä, härkä, siinä raadat?"

"Parempiko kysymä kuin näkemä?" vastasi siihen härkä, mutta lisäsi
sitten kohteliaammin, että hän siinä vain syödä syyhyrytteli. Karhu
ehti kuitenkin hänen vastauksestaan hiukan nokastua ja tiedusteli
sen johdosta, oliko hänellä kuinka äijälti voimaa, kun sillä tavalla
toiselle uskaltaa vastata. Härkä mylvähti siihen heilauttaen sarviaan
ja mulkoillen suurilla silmillään:

"Onhan tässä sinulle katselemista, näitä kahta kalosarvustani, kahta
korvan hörppänää ja kahta silmämäljäriä. Ja kun et siitä uskone, niin
katso kieltäni, kuinka se menee kuin kesäorava, samalla kuin pääni
heiluu kuin Jumin kurikka ja häntä on kuin Hämehen miekka. Tokihan
siinä on voimaa takana, vai kuinka?"

"Saattaapa olla", myönsi karhu varovaisesti ja kysyi sitten, tässäkö
härkä asui.

"En", vastasi härkä, "en minä tässä asu, vaan tuolla Immilässä. Kotiin
tästä pitääkin jo lähteä, kun näkyy päivä painuvan männikölle. Pian
sieltä Immilän vaari huutaa:

    'Hoi on härkäni kotihin,
    Päivä kaatuu kuusikolle,
    Karkoaa katajikolle,
    Vieree vehkavaarasille!'"

Karhua harmitti, kun toinen siinä vain tyynesti puheli näyttämättä
ollenkaan pelkoaan. Kun hän oli tottunut tappamaan eläimiä selkään
hyppäämällä, hän päätti säikäyttää härkää ja kysyi äkkiä tuimasti:

"Hyppäänkö mä sinulle selkään?"

Mutta härkä vastasi aivan rauhallisesti.'

"Kun hypännet, niin hyppää!"

Sitten hän läksi sarviaan heilutellen mennä heistelemään Immilää kohti.
Karhu punalsi päätään suuttuneena, että tämähän nyt vasta ylpeä härkä
on, ja päätti siinä samassa, että hyppään kuin hyppäänkin vietävän
selkään, niin eiköhän vähän mahtavuus alene. Ja niin mörykkä otti kovan
vauhdin ja hypätä kurautti härän selkään.

Mutta siitä oli odottamaton seuraus. Sen sijaan että härkä olisi tuosta
pahoin säikähtänyt ja ruvennut karhulta armoa pyytämään, se puhaltautui
vimmattuun laukkaan, ja kun iso härkä oikein laukata kuopaisee, sillä
on selkä kuin kiikku ilman kiinnipidintä, niin että siinä vasta
pysytteleminen on. Mörykkä huomasi kohta tehneensä hullun tempun, eikä
tiennyt, kuinka siinä parhaiten pidellä kiinni, kun töppöset tahtoivat
tahrautua ja ilkeästi tarttua pikeytyneeseen tervaan kiinni. Hänellä
rupesi pian maailma kieriskelemään silmissä perin pahasti ja hän
koetti ärjähdellä haralle, mutta ei se auttanut. Tämä vain meni yhä
huimemmasti, myrisi kuin maan alta ja heitteli takapuoltaan korkealle
ilmaan, niin että karhu koppina siinä selässä leiskahteli. Mörykkää
hirvitti. Hän arveli heittäytyä tiepuoleen, mutta ei uskaltanut tehdä
sitäkään, kun puut, maa, kivet ja kannot ihan viivoina vilahtelivat
ohitse, niin että olisi saattanut niskansa taittaa, jos niihin olisi
paiskautunut. Hän rupesi jo rukoilemaan härkää. "Heitä minut tuolle
kivelle!" hän pyysi, "tahi tuolle kannolle tahi mättäälle, kuule!",
mutta ei härkä muuta kuin entistäkin hurjemmin laukata kaapaisee. Samaa
kyytiä jatkui aina Immilän tanhualle saakka, jossa vaari ihmeissään oli
katsomassa härän tuloa. Mutta nähtyään puolipökerryksissä olevan karhun
härkänsä selässä ukko ei turhia kysellyt, muuta kuin paiskasi kontion,
ennenkuin se virkosi, kiireesti lujaan karsinaan, löi vankat salvat
eteen ja silitteli hyvillään härkänsä selkää, kun se tällaiset antimet
oli metsästä tuonut. Hyvillään härkäkin muljautteli silmämäljäreitään
ja heilutteli Hämehen miekkaansa, niin että eri viuhkeen piti käydä
siinä tanhualla iltasuitsun ääressä.

Seuraavana aamuna ukko lisäsi tervaa härkänsä selkään, kynsi sitä
korva-hörppänöiden takaa ja sanoi: "Mene, härkäseni, taas sinne
jokirannan luhtaan syömään ja tuo sieltä vaikka hukka hallavaturkki
tullessasi!" Härkä mylvähti tyytyväisenä ja läksi reippaasti mennä
heistelemään sinne eiliseen syömäpaikkaansa, söi ahneesti koko pitkän
päivän, kunnes illan tullen tunsi verissään, että nyt eivät olleet
oikein asiat. Ja eikös ollut itse iso susi siinä ääressä nauramattoman
näköisenä katsoa moljottamassa.

Katsottiin siinä toisiaan hetkinen, kunnes susi kysyi samoin kuin
karhu, mitä härkä siinä raatoi. Härkä vastasi huolettomasti vain
syödä syyhyryttelevänsä ja purra pryyhyryttelevänsä, jos se asia
naapuria huvitti. Tästä susi suutahti ja kysyi, minkä verran oli
sattunut härälle voiman puolta, koska tuolla tavalla vieraan siivoon
kysymykseen vastasi. Härkä siinä taas viittaa suuriin kalosarvusiinsa,
heilauttelee Jumin kurikkaa ja Hämehen miekkaa sekä vääntelee julmia
silmämäljäreitään. Pitihän siitä toki suden älytä, että on sitä
siunautunut voimaa, jos siitä kysymys tulee. Sitten härkä katseli
taivaalle, huomasi päivän jo kaatuvan kuusikkoon ja arveli, että
kotiinhan tässä on jo lähdön aika, sinne Immilän leppoisen tarhasuitsun
ääreen räkkää pois häätämään. Ja niin hän lähti huolettomasti mennä
heistelemään.

Suttakos vasta moinen ylpeys ja välinpitämättömyys harmitti! Että
uskaltaa tuolla tavalla halveksia häntä, joka on sentään monelta
härältä niskat nurin pannut. Hänen naamansa vetäytyi synkkiin viiruihin
ja hän näytti pitkiä, keltaisia hampaitaan. Mutta härkä ei siitä sen
kummemmin säikähtänyt, vaan sanoi pilkallisesti suden ohi mennessään:
"Hyppää selkään, jos haluat!" Sitä käskyä ei tarvinnut uudistaa, vaan
kuin korento tulla humahti susi samalla hänen selkäänsä.

Silloin susi huomasi joutuneensa hankalahkoon asemaan. Härkä läksi
menemään niin vihaista vauhtia, että puut, kivet, kannot ja maa vain
harmaana viivana hänen silmissään vilisivät, ilma vinkui korvissa ja
härän selkä keikkui kuin tukki kuohuvassa koskessa. Voimaansa susi
ensin turvautui, ärjähteli ja komenteli pysähtymään, mutta ei auttanut
mikään. Jalat tarttuivat ilkeästi tervaan kiinni, karvat juuttuivat
siihen kuin liimaan, eikä mitenkään uskaltanut edes ajatellakaan
maahan heittäytymistä, niin oli vauhti vinha. Surkeasti ulvoen susi
turvautui lopuksi rukoukseen, pyytäen, että heittäisi hänet nyt vaikka
tuolle kivelle, kannolle tahi mättäälle, mutta turhaan, härkä vain
paineli eteenpäin kuin mieletön ja selkä keikkui hurjasti. Lopuksi
sudelta hämääntyivät aivot kerrassaan ja tylsästi tuijotellen hän
vain henkeänsä peläten koetti pysytellä selässä miten parhaiten
taisi. Niin tulla tömähti taas härkä kuormineen Immilän tanhuaan.
Siellä oli ukko teerevänä vastassa, sivalsi pökertynyttä sutta
takajaloista kiinni ja heitti hänet lujaan karsinaan kuin kuontalon,
lyöden kovat salvat päälle. Hyvillään hän sitten taas ruoputti härkää
niiden korvahörppänöiden takaa ja vei suitsun ääreen levähtämään, ja
hyvillään härkäkin heilautteli Jumin kurikkaansa ja mulkoili suurilla
silmämäljäreillään. Niin päättyi siis suopeasti sekin päivä.

Seuraavana aamuna ei ukko enää lisännyt tervaa härkänsä selkään,
vaan kynsiskeli siltä sarvien juuria ja sanoi: "Mitähän, härkäseni,
jos vielä menisit sinne jokirannan luhtaan syöskentelemään – eipä
tiedä, vaikka sattuisi sieltä vaikka repo rukka kopeutumaan kotiin
tuotavaksi?" – "Niin, eipä tiedä!" myrähti härkä siihen mukavasti ja
lähti mennä heistelemään sinne samaan rantaluhtaan mehukasta heinää
syömään.

Päivänsä siellä nyt härkä taas syödä syyhyrytteli ja purra
pryyhyrytteli, eikä ollut tietääkseenkään, vaikka repo riepu siinä
liehui uteliaana ympärillä ja katseli hänen kalosarvusiaan ja
silmämäljäreitään. Vihdoin repo kysyi kuten muutkin, mitä nyt härkä
siihen oli tullut raatamaan, jolloin härkä antoi entiset hyvät
selityksensä. Sitten repo tuumi kuin sivumennen, että olivat tainneet
karhu ja susi äsken olla lystinajossa ja että saisiko tällainenkin
nuorukainen yrittää. "Ka, saahan sitä!" vastasi siihen härkä, "ei muuta
kuin hyppäät selkääni, niin kyllä minä kyydin annan". Kovasti repoa
kuitenkin asia arvelutti, sillä vaikka hänestä karhun ja suden ajo
oli näyttänyt veikeältä, oli se samalla tuntunut perin vaaralliselta
ja kaamealta. "Eihän siitä vain putoa ja turmele jäseniänsä?" hän
kysyi epäillen. "Vielä siinä mitä jäseniä turmelee!" hymähti härkä,
"eiväthän turmelleet karhu ja susikaan, vaan keinuivat siinä kuin
kiikussa ja kiljahtelivat ilosta". – "Vai ilosta ne kiljahtelivat!"
ihmetteli kettu, "ja minä kun luulin, että niillä oli maailmanlopun
aattohätä kovimmillaan molemmilla". – "Ehei!", nauroi härkä leveästi,
"ei likimainkaan, vaan ihan riemusta ne karjahtelivat; hyppää pois
vain selkääni, sillä tästä täytyy lähteä kotiin, koska näkyy päivä
jo kallistuvan katajikolle!" Ja härkä läksi näin sanottuaan mennä
heistelemään Immilää kohti.

Silloin ketulla uteliaisuus voitti viisauden ja hän hypätä roiskaisi
härän selkään. Siinä samassa tämä oli taas menossa kuin myrskytuuli,
että ilma vinkui kettuparan karvoissa. "Älähän, älähän!" kettu koetti
hädissään pidätellä ja puhella, "älähän niin lujaa juokse, välttäähän
tässä vähempikin kiire", mutta puhu puille äläkä tälle juoksijalle.
Pyyteli kettu pysähtymäänkin, sanoi, "heitä, veliseni, vaikka tuohon
mättäälle tahi tuohon kivelle, pidätä hiukan, että pääsen hyppäämään...
ka... no... hyvä isä kuitenkin tuota hullua härkää... henki tässä
menee..." Ei auttanut mikään, härkä porhalsi eteenpäin kuin valtautunut
vene koskessa, ja niin toi ketunkin Immilän tanhualle että heiskahti
vain. Ja sielläkös vaari oli vasta nokkelana kohta kettua takakäpälistä
kiinni tarraamassa, heittäen hänet kuin tappurakuontalon karsinan
nurkkaan, niin että mätkähti. Mahdottomasti mielissään hän sitten vei
härkänsä suitsun ääreen, niitti sille kaikista mehukkainta apilaa
eteen, kynsiskeli sarvenjuuria, silitteli niitä suuria korvahörppänöitä
ja taputteli sitä metisin mielin.

Seuraavana aamuna ukko taas härkäänsä hyväilee ja taputtelee sekä
sanoo: "Ei sinun, härkäseni, enää tarvitse mennä sinne jokiluhtaan
syömään, ellet itse tahdo, vaikka hauskaahan silti olisi, jos vielä
jäniksen saisit tuohon samaan joukkoon hankituksi. Kas silloin meillä
alkaisivat oikein hyvät päivät". – "Vielä sinne jäi minulle paljon
hyvää laidunta", ilmoitti härkä siihen, "niin että kai sinne vielä
tänään menen jälkiäni parsimaan. Ja jos sattunee jänöjukka tielle, niin
keveästihän tuo toki kotiin kulkeutunee". Ja niin härkä taas lähti
mennä, heistelemään, että tanner kumisi.

Ja eikös sattunut taas mukavasti! Ei ollut härkä kauan siellä luhdassa
ollut, kun jo ilmestyi jänö siihen äärelle kuukkimaan ja nuuhkimaan,
että mitä se härkä siinä raataa. Härkä näkee hänet silmännurkallaan
ja hymähtelee itsekseen, että eiköhän tuokin pian pyri siihen
samaan eiliseen lystinajoon. Ja aivan oikein! Jänis hetken kuluttua
varovaisesti tiedustelee, mihin kettu oli eilen matkustanut, kun sitä
oli sellaisella kiireellä kyyditty, ja härkä selitti, ettei kettu
mihinkään ollut matkustanut, vaan oli ollut vain lystinajossa. "Saisiko
tällainenkin kenkkulasääri koettaa?" kysyy nyt jänis nöyrästi ja
huonoksi tekeytyen, johon härkä hyväntahtoisesti vastasi, että mikäpäs
siinä, kun on noin keveäkin, hyppää vain selkään silloin kun hänelle
tulee kotiin lähtö.

Hyvillään siinä sitten jänö kuukki ja nuuhki härän vaiheilla koko sen
päivän ja aivan oikein illalla, kun härkä läksi kotiin, hypätä pinkaisi
tämän selkään. Ja sitten kun taas mentiin, niin se oli menoa. Jänis
olisi varmasti pudonut, ellei olisi karvoistaan juuttunut tervaan
niin kiinni, ettei päässyt irtautumaan, ja niin heitti Immilän vaari
hänetkin karsinaan kuin ruskean villatukon. Sitten vaari ihan mesi
suussa saatteli härkänsä parhaaseen kastikasnurmikkoon, nimitteli
häntä ylimmäksi ystäväkseen ja hyväntekijäkseen sekä määräsi, että
syödä syyhyryttele ja purra pryyhyryttele nyt siinä ikäsi sitä parasta
nurmikkoa. Ja härkä oli mielissään sekä ylpeänä kaikista puuhistaan ja
ammahteli kumealla ja kehuvalla äänellä:

    "Kaksipa kalosarvustani,
    Kaksipa hörppäkorvustani,
    Kaksipa silmämäljäriä!
    Pää kuin Jumin kurikka,
    Häntä kuin Hämehen miekka,
    Kieli kuin kesäorava!"

Seuraavana aamuna Immilän vaari sitten myhähteli itsekseen ja otti
kaikista suurimman puukkonsa, joka oli niin pitkä, että se olisi
kelvannut kohtalaiselle miehelle vaikka miekaksi, tarttui kovasimeensa
ja meni istumaan karhun karsinan kynnykselle. Siinä hän sitten kuin
omia aikojaan rupesi hioa jylkyttelemään puukkoansa, sylkäisi vähin
kovasimeen ja taas hioa nytkytteli. Karhu heräsi siihen, meni katsomaan
karsinan raosta, mitä oli tekeillä, ja näki ukon hiovan isoa, kamalan
näköistä puukkoa. Ei karhu ensiksi siitä kuitenkaan välittänyt, mutta
vähitellen rupesi tuo hiomisen jarnutus ilkeästi hänen selkäänsä
karsimaan. Kuta kauemmin ukko siinä teki työtänsä, sitä ilkeämmäksi
kävi karhulla olo, kunnes hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan
meni ukon puheille. "Miksi, ukko, siinä veistäsi hiot?" hän kysyi.
Ukko silloin vastata sihautti hampaattomasta suustansa: "Hionpahan
vain, jotta olisi kunnollinen ase, millä noita vanhimmaisia tappaa!"
Kontion kuullessa tämän hänen sydämensä herkesi hetkeksi lyömästä ja
hän lepsahti istualleen karsinan kynnykselle. "Onko tämä nyt laitaa!"
hän sanoi tärisevällä äänellä, "että uhkaat lähimmäistäsi moisella
kohtalolla! Älä nyt sentään minua tapa, sillä saattaisihan minusta
olla sinulle apua, jos tarkoin tuumittaisiin". Ukon silmät välähtivät
viekkaasti, mutta ynseästi hän kuitenkin tuumi: "Mitäpä apua sinusta
olisi! Parasta on, kun lyön sinut penkkiin ja vedän nahan orteen, niin
siitä aina sentään markkinoilla rahoja heltiää!" – "On vainenkin",
intti karhu, "minusta vasta apu lähtee! Jos säästät henkeni, niin
tuon sinulle suuren hevoslauman ihan ikiomaksesi". – "Hevoslauman!"
ihmetteli nyt ukko halveksivasti, sylkäisi kovasimeensa ja rupesi
päättäväisesti ja entistä suuremmalla innolla hioa karauttelemaan.
Karhu hätäytyi ihan kokonaan. "Varmasti tuon hevoslauman!" hän vannoi,
"vaikka heidät olisi sitten kuninkaan haasta haettava". Ukko pysäytti
hiomisensa ja epäili: "Tokko tuosta mitään syntynee – mutta vannotko
pääsi kautta?" – "Vannon!" lupasi karhu. "No pitänee miehen sanaa
uskoa", arveli nyt ukko ja päästi hänet menemään varoittaen: "Mutta
muistakin, että hevoslauman pitää olla vähän äkkiä täällä, muuten tulee
tiukka kaulanleikkuu!" – "Kyllä, kyllä!" lupasi karhu ja meni.

Tehtyään tällaisen urakan karhun kanssa Immilän vaari siirtyi suden
karsinan eteen ja alkoi hioa jylkytellä kamalata puukkoansa. Kestihän
susikin sitä ääntä vähän aikaa, mutta ei kuitenkaan kauan, sillä niin
tavattoman ilkeästi tuo hiomisen jarnutus karsi selkäluita. Susi
irvisteli synkästi ja kysyi lopuksi vihaiselta vaarilta, mitä tämä
nyt oli siihen tullut hioa jarnuttamaan. "Hion", vastasi sihauttaen
vaari, "tätä hyvää puukkoani, että olisi oivaa asetta, millä noita
viirunaama-vanhimmaisia tappaa". Enempää ei sudelle tarvittu, hän
ymmärsi heti kaikki ja nöyryytti paikalla luontonsa. "Kuule, äijä!"
hän sanoi vapisevalla äänellä, "jos vain säästät henkeni, tuon sinulle
suuren lehmikarjan". Vaari pysähdytti hiomisensa ja höristi korviansa.
"Lehmikarjanko?" hän kysyi ja nauraa hörähdytti, "mistäpä sinulla,
jäykkäselällä, lehmikarja?" – "Tuon", vakuutti susi tuskissaan,
"vaikka hänet itsensä kuninkaan tarhasta olisi haettava". – "Ka,
pitänee miehen sanaan luottaa", arveli silloin ukko ja päästi suden
menemään varoittaen: "Käy kiireesti se karja hakemassa, muuten on pian
puukko kurkullasi".

No, se oli sitten sitä myöten selvää. Ukko kohautti mielissään
housujansa, kiristi tuppivyötänsä ja siirtyi revon karsinan eteen
hioa jarnuttamaan kamalata puukkoansa. Nytkytteli, nytkytteli sitä
aikansa, taas sylkäisi kovasimeen ja uudelleen itsepintaisesti hioa
jarnutteli, niin että revolla vihdoin rupesivat ankarat vilunväreet
mennä puhaltamaan pitkin selkäruotoa, vaikka kuinka olisi koettanut
makuuttaa päätä käpälällä ja olla nukkuvinansa. "Piessan äijänköriläs!"
hän suutahti jo ja leuhautti leveätä häntäänsä, mutta eipä se äijään
näyttänyt vaikuttavan. Ja kurkistaessaan karsinan raosta repo näki,
kuinka ukko silloin tällöin kolkosti heilautti puukkoansa ja aina
väliin uhkaavasti suullansa sihautti. Jo meni silloin revoltakin luonto
tykkönään ja hän kysyi nöyrästi: "Miksi, ukko, veistäsi hiot?" – "Ka
hion", vastasi ukko, "jotta olisi kelvollista asetta mitä käytellä,
kun tässä ruvetaan noita vanhimmaisia tappamaan". Silloin repo huomasi
kaikki entiset keinonsa turhiksi, heittäysi armon penkkiin ja lupasi
ukolle lammaskatraan, jos tämä vain säästäisi hänen henkensä. Ja vaikka
kovasti epäili ketun sanaa, ukko päästi hänet kuitenkin, kun toinen
vannoi pyhät valat, että hän tuo lammaskatraan, vaikka se ihan keisarin
karsinasta pitänee hakea.

Mitäpä siinä sen enempää! Ukko siirtyi jäniksen karsinan eteen
istumaan. Monta jurautusta ei hänen tarvinnutkaan kovasimellaan tehdä,
ennenkuin jänis hulluna pelosta poukkoili karsinan seiniä pitkin
ja vepitti suullaan täristen kuin kaisla virrassa. "Mitä, ukko,
veistäsi hiot?" hän kysyi pöllötellen silmillään kauhuissaan. "Hion",
vastasi ukko, "jotta olisi tukevata terästä, kun tässä ryhdytään
noita nuorimmaisia tappamaan". – "Älä minua tapa!" pyyteli jänis
tuskissaan, "tuon sinulle vaikka mitä, kunhan vain et tapa". – "No
mitä sinulla sitten olisi lunastimeksi tuotavana?" Jänis pöllötteli
kovasti miettien sitä kaikista parasta, mitä ukolle tarjoaisi, ja sanoa
hurautti lopuksi: "Minä vaikka tuon sinulle itsensä kuninkaan tyttären
kultapatjat!" – "Ohoh!" nauraa sihautti siihen Immilän hampaaton
vaari, "kun kerta sellaiset aarteet tuonet, niin tottahan nyt sillä
hinnalla sinut irti päästän", ja niin päästi.

Sellaiset teki Immilän vaari kaupat niiden härän tuomien lystinajajain
kanssa ja meni siitä härälle kertomaan. Ruvetaan siinä vain sitten
tuomisia odottelemaan.

Jo sitten eräänä aamuna, kun äijä oli porrasten päässä seisattelemassa
ja miettimässä, että taisivat metsän miehet sittenkin vetää häntä
huulesta, kun ei alakaan mitään näkyä, kuuluu metsästä kovaa jytinää
kuin olisi ukkonen ruvennut jyrisemään. Ukolla lensivät silmät pystyyn
ja korvat höröön. Jytinä kasvoi, ihan maa tuntui täräjävän, ja siinä
samassa ajaa hurautti kontio pihaan yhdeksän silkkimustaa oritta, niin
että niillä hännät heiluivat, harjat leiskuivat ja silmät tulisesti
säkenöivät. "Siinä on sinulle kuninkaan yhdeksän parasta oritta!" huusi
karhu ja auttoi vielä vaaria ajamaan villit hevoset tanhua-aitaukseen.
Ja ukko oli vasta mielissään ja kiitteli karhua, joka niin uljaasti oli
lupauksensa pitänyt. Oli nyt hevosta Immilässä sekä myydä että auran
eteen valjastaa.

Taas kun äijä seuraavana aamuna seisoi tupansa portailla ja arveli,
että mitenkähän käynee suden lehmikarjan, rupeaa kuulumaan salolta
aivan mahdoton meteli. Maa täräjää, ilma vavahtelee ammumisen voimasta,
ja kohta ajaa hukka pihaan mahdottoman suuren lehmikarjan. On siinä
nupopäätä, on kyyttöä ja laikkokylkeä, kaikki niin kiiltäväkarvaisia ja
lihavia, että utaret ihan maata laahaavat. "Siinä on sinulle kuninkaan
paras lehmikarja", ilmoittaa susi ja kaahaa yhtenä ukon kanssa lehmät
härän luo kastikenurmikkoon syömään.

No niin, hyvinhän tämä kaikki tuntui menevänkin. Seuraavana aamuna
taas portailla seistessään ja pyyhkiessään rasvaista maitoa
partahaivenistaan ukko kuulee sellaista rapinaa kuin olisi pieniä
kiviä hyppyytetty suuressa seulassa. Ja kohta rupeaa kuulumaan
tuhansien pikku kavioiden kapsetta, mäkätystä, määkimistä ja saparon
lerkutusta, ja siinä samassa repo ajaa muhkean lammaskatraan pihalle.
On siinä pitkäsarvista pässiä, on vuonaa ja emälammasta, niin että
selkää vilisee piha täynnään kuin aaltoa. Mieluisasti ukko taas
saatteli lampaansa talteen, kiitteli ja silitteli repoa ja ihan kahta
kämmentä läimäytti, kun olivat niin perki hyvin kaikki hänen tuumansa
menestyneet. "Puuttuisipa vielä", hän myhäili, "että jänis toisi ne
kuninkaan tyttären kultapatjat, niin saisi jo sanoa, että sain kaikki,
mitä halusin, ja vielä pikkuisen lisää".

Niin, kuinka olikaan jänikselle käynyt? Hän oli lähtenyt laukkaamaan
kuninkaan hoviin, niin että sääret olivat olleet takana oiossa, ja
tullut kuninkaan sillan päähän. Heitukat siinä katsovat, mikä kumma
hyppii sillan päässä – jänishän se oli. Kun jänis näkee heitukkain
tulevan, niin sanoo heille: "Hyppisin koppisin kuninkaan sillan
päässä, vaan en varajaisi!" Heitukat tästä hämmästyvät niin, että
ovat selälleen lentää, ja arvelevat, ettei moista jänistä ole ennen
nähtykään. Kysyvät sitten, mitä jänis haluaa. Silloinpa jänis vastaa:
"Hyppisin koppisin kuninkaan pirtissä, vaan en varajaisi!" Heitukat
nyt arvelevat, että tämä suittaa merkitä vallan ihmeitä, ja käyvät
ilmoittamassa itsellensä kuninkaalle, minkälainen jänis on tänne
ilmestynyt, että se vaatii päästä ihan tänne pirttiin hyppimään ja
koppimaan. "Ka mikäs estää", määrää kuningas, "se kun vain laskette
tulemaan, kun halunnee". Ja kuninkaan tytär, joka siinä isänsä vierellä
kultapatjoilla makasi ihanana kuin aamurusko, taputti ilosta pieniä
käsiään, kun sellainen ihme-elävä nyt saadaan nähdä. Tulee jänis,
touhottaa, ja panee kuninkaan pirtin lattialla että hyppis koppis,
ja sitä kuninkaan tytär nauraen katsoo. Jo kysyy taas kuningas, mitä
asiaa jäniksellä sitten oikein oli. "Hyppisin, koppisin", sanoi jänis,
"kuninkaan tyttären kultapatjalla, vaan en varajaisi". Kaikki siitä
nauramaan, että onhan tämä nyt ihmeellinen jänis, ja kuninkaan tytär
antaa hänelle sitten kultapatjansa. "Hypi ja kopi nyt siinä!" hän
sanoo antaessaan. Mutta ei ehtinyt kuninkaan väki sitten sen enempää
huomata kuin että jänis tempasi patjan hampaisiinsa, viskasi selkäänsä
ja katosi aukinaisesta ovesta kuin vilaus, josta ei sen enempää kuultu
eikä nähty. Ällistyneenä vain jäätiin korvallista kynsimään, että
olipa, totta vieköön, aivan tokiotto jänis tämä.

Kun sitten Immilän vaari seuraavana aamuna pirtissään juuri
tuppivyötänsä kiinnittelee, hän kuuleekin rapinaa ja laahaamista oven
takaa. "Yhyh!" hän rykäisi itsekseen, "eiköhän vain ole siellä jänis
niitä kultapatjoja laahaamassa". Ja minkä vuoksi ei ole! Kun ukko avaa
oven, niin aivan oikein sieltä jänis hikipäissään hampaissaan raahaa
ihanata kuninkaan tyttären kultapatjaa portaita ylös ja antaa sen
ukolle, joka nyt hänet mitä parhaiten kiittelee. Niin oli siis loppunut
se mahdoton tavaran ja hyvyyden hankkiminen ja siitä asti oli köyhyys
Immilästä kaukana. Riittäähän tämäkin jo!

52.

PELKO PAHIMMAT TEKEE.

    Ohtoseni, ainoiseni,
    Mesikämmen kaunoiseni,
    En sua kiellä kiertämästä,
    Enkä käymästä eneä.

"Tällainen se sitten oli tarina siitä, miten minun esi-isäni toi
Immilään kaiken sen rikkauden", ilmoitti härkä lopuksi ja huomautti
vielä jurosti: "Mutta ei sitä nyt enää muisteta ollenkaan, vaan
iltikseen aiotaan minut teurastaa häämierolle rokkalihoiksi".

Kukko, ruuna ja sika sekä jänis olivat nukkuneet härän pitkään
ja harvakseen jutellessa. Kissa sen sijaan, joka on yöeläin, oli
kuunnellut sitä ja sanoi:

"Oli siinä tarinaa kerrakseen, oli! Mutta tietääpä ne Immilän väet,
samanlaisia touhakkeita kuin tuo niiden kuuluisa kukkokin".

Sitten kissa katseli hehkuvilla silmillään härkään päin ja sanoi:
"Kyllä nyt on pimeä, ihan kuin tervaa kaikki. Kuulitko muuten äsken
tuolta ulkoa hiljaista tissutusta ja kähnimistä?" Kummastuneena härkä
kielsi, jolloin kissa taas sanoi: "Kyllä siellä varmasti joku oli
ulkopuolella nuuskimassa. Kunhan vain eivät olisi niitä tihulaisia".
– "Mitä ihmeen tihulaisia?" kysyi nyt härkä, ja heräsivät siinä jo
toisetkin, kun oli härän yksitoikkoinen jorotus keskeytynyt.

"Käh-käh-käh!" kiivastui siitä kissa, kun kaikki tällä tavalla
rupesivat häneltä tihulaisista kyselemään. "Mistä minä tiedän!" hän
sanoi, "kylällä vain kuulin ihmisten sanovan, että senkö tonttuja ja
tihulaisia lie ruvennut asumaan tuolla Katilan autiotuvassa, kun siellä
kuuluu sellaista liikettä alituisesti olevan. Ne tihulaiset ja tontut,
ne ovat taas paholaisia, mitä lienevät; niitä kuuluu olevan jos kuinka
monisarvisia, ja jos ne valtaavat jonkun asunnon, ei niitä tahdo saada
millään pois. Kuulin isännän kertovan sellaisesta talosta, ja sen
omistaja oli luvannut vaikka mitä sille, joka saisi paholais-äijän
pois hänen suuresta tuvastaan, kun se siellä oli ruvennut alituiseen
ja varsinkin öisin möykkäämään". Näin kissa selitti oudosteleville
kuulijoilleen, mutta härkä sanoi tyynesti: "Jos hän tänne yrittää, niin
lähtö täältä tulee. Ruvetaan nukkumaan vain, hyvät veljet!"

Siinä samassa kuului ulkoa sellaista kähnimistä, että sen huomasivat
kaikki pirtissä olijat, ja ennenkuin ehdittiin sen enempää sitä
ajatella, ilmestyi oviaukkoon mahdottoman suuri ja musta haamu, kuin
olisi itse jättiläinen yrittänyt siitä sisään. Samalla se päästi oudon
ja hirvittävän äänen, lähtien menemään peremmäksi tupaa. Jäätävä
kauhu silloin valtasi tuvassa olijat, mutta vain hetkeksi, sillä
pian härkä selvisi säikähdyksestään ja karjaisi: "Kuka tänne tulee
yörauhattomuutta tekemään!" sekä tölmäsi samalla voimainsa takaa outoa
rumilasta kylkeen, niin että tämä pyllähti nurinniskoin lattialle.
Eikä se ehtinyt enää päästä kunnolla siitä jaloilleen, kun ruunakin jo
oli saanut mielenmalttinsa takaisin, heitätti takapuoltaan ja lasketti
molemmilla takakavioillaan tulokasta otsaan sillä seurauksella, että
tämä meni ilmassa ympäri kuin jalasta lentänyt tallukka. Jo pakeni
tulijalta luonto ja kovaa ääntä pitäen se rupesi hakeutumaan takaisin
ovelle päin. Siinä silloin jänis alkoi laukata ympäri penkinaluksia
kuin kerä, ja kun rumilas sattui menemään lähelle liettä, kissa sähähti
sieltä hänelle vasten naamaa kuin olisi tuhannella äimällä yhtaikaa
pistää jurautettu. Huumautuneena tulija syöksyi silloin suinpäin ovea
kohti, mutta vielä mennessä sika ehti rohmaista häntä torahampaillaan
sääreen. Jytinää vain kuului hetken yön pimeydestä ja niin oli
tihulainen hävinnyt sen tiensä. Rauhassa pääsivät vihdoin eläimet
yötänsä viettämään.

Mitä oli sitten oikein tapahtunut?

Ei mitään sen kummempaa kuin että kettu liuvari oli sattunut huomaamaan
kotieläinten kulkueen ja seurannut varovasti perässä nähdäkseen,
minne he oikein olivat menossa. Todettuaan heidän menevän Katilan
autiotupaan ja kaikesta päättäen aikovan jäädä sinne yöksi ketulle oli
juolahtanut sukkela tuuma mieleen. Tästä nyt karhu saisi korvauksen
niistä kuolleista hevosista, joista hän sille oli äsken valehdellut,
ja siinä sivussa hän, kettu itse, hiukan tuoretta lihaa. Tuumasta
toimeen! Hän läksi kiireesti mennä litvittelemään sinne päin, jossa
arvasi karhun oleskelevan, eikä aikaakaan, kun jo löysi hänet yksinään
pimeässä korvessa nuuhkailemasta. Mutta hän oli nyt pahalla tuulella,
kun olivat selkä ja sivut kipeät soiton opettelemisen jäljeltä, ja
muljautti vihaisesti kettuun. "Mitä kureja sinulla nyt on?", hän kysyi
istahtaen mättäälle. "Ei, eno kuoma, nyt joudeta istumaan!" sanoi
kettu, "nyt onkin vasta maku pirtissä". – "Missä pirtissä?" kysyi
karhu epäilevästi. "Katilan autiopirtissä", selitti kettu, "ei ole
muuta kuin menet ja otat vain! Tule pian perässä, niin äkkiä on haju
nokassasi". – "Tiedä häntä – niitä sinun makujasi", murisi karhu
ynseästi, "onhan niitä tässä jo tullut kylliksi maistelluksi". Hänen
uteliaisuutensa oli kuitenkin herännyt ja kun nälkä myös samassa
jylisytti hänen vatsaansa, hän lähti tulla nulkkaisemaan ketun perässä,
joka mennä lipoi liukkaasti edellä.

Kun tultiin perille, houkutteli kettu karhun yksinään tupaan sanoen
itse olevansa niin heikko ja kehno, että olisi vain tiellä, kun niitä
isoja eläviä ruvettaisiin penkkiin lyömään. Karhu, jonka voimia kettu
samalla ylisteli ihan taivaan tasalle, ylpistyi siitä entistä enemmän
ja sanoi: "Jahka minä sitten menen. Mutta vartioi sinä ovella, etteivät
pääse livahtamaan pakoon". – "Kyllä", sanoi kettu, "kyllä vartioitsen,
eivätkä ne tästä minnekään mene niin kauan kuin minulla on edes hiukan
vaikkua kynnen alla, jotta alahan vain rynnistää".

Vähän ajan perästä rupesi tuvasta kuulumaan sellainen rytäkkä, että
ketulla nousivat karvat pystöön. "Kovasti eno nyt siellä painiikin",
hän arveli, "on tainnut härkä ruveta puskusille, antamatta tappaa
itseään aivan ilmaiseksi. Ja jos hevonen vielä potkaista säväyttelee
vasten otsaa, niin lujat siinä pitää olla ruoanhankinta-aikomukset,
jos mieli asiansa lopulleen toimittaa". Eikä kettu ehtinyt juuri sen
enempiä tuumailla, kun samalla tuvan sysimustasta oviaukosta lennähtää
musta rumilas kuin heinähaasia hänen eteensä pihalle ja alkaa vyöryä
hirveätä vauhtia metsää kohti. Kettu meni siinä hiukan sekaisin
luullen, että se hänen vahdittavansa härkä tässä nyt puikkii pakoon,
ja pemahti uljaasti hänen jälkeensä päättäen ottaa hänet kiinni.
Pimeässä korvessa laukataan peräkkäin ja kettu jo tapailee ajettavansa
häntävilloja, kun siinä samassa hajusta huomaakin, että karhuhan se
vietävä on. Samassa tämä pysähtyy ja huitaisee vihaisesti kettua
käpälällään ja sanoo: "Täytistäkö siinä minun hännässäni repalehdat;
kun annan tuosta kämmenestäni sinulle korvatillikan, niin märän sijan
pitää vain jäädä!" Ja sitten karhu istahti mättäälle, heilutteli
päätänsä, piteli kylkiänsä ja rupesi surkeasti voivottelemaan ja
valittamaan.

"Eno, mikä teitä vaivaa?" kysyi kettu muka ihmeissään, vaikka ymmärsi
kyllä kaikki mitä oli tapahtunut, "ettekö saanutkaan nitistetyksi
makua hengiltä?" Synkästi muljautti häneen nyt karhu ja vastasi:
"Makua!" hän sanoi, "ei siellä mitään makua ollut, mitä lienevät olleet
tihulaisia tahi tonttuja kaikki tyynni. Tuskin pääsin tuvan kynnykseltä
sisään, kun samassa jo kraatari tölmäsi minua kylkeen julman suurilla
saksillaan, niin että olivat kylkiluuni poikki mennä. Mukkelismakkelis
tuuskahdin siihen permannolle. Tuskin se oli tapahtunut, kun samalla
jo seppä jysähdytti minua hirveällä moukarilla otsaan, ja sotamies,
pinkkapöksy, mikä lienee ollut – vanha se ainakin oli, koska oli
vaikeahko – rupesi laukkaamaan ympäri penkinaluksia miekkaansa etsien,
jolla olisi minut tyyten lopettanut. Toinnuttuani siitä rupesin sitten
pyrkimään ovea kohti ja sorruin lieden luo, ja sieltäkös vanha akan
rona sähähti silmilleni niin että olin sokaistua. Ovella vielä suutari
rohmaisi veitsellä sääreeni. Ja koko ajan kikkaniska kiljui orrelta,
että 'ota koukku, pistä perään ja vedä tänne!'"

"No voi hyväinen aika!" ihmetteli kettu, "ja minä kun näin omilla
silmilläni härän ja hevosen sekä vielä paljon muuta kansaa menevän
sinne pirttiin. Kunhan et olisi erehtynyt ja tyhjää säikähtänyt?" –
"Kuule, kettu", sanoi karhu, "paljoon pahaan olet minut jo houkutellut
ja minä olen kaikki kärsinyt ja anteeksi antanut naapurirauhan
vuoksi, mutta jos tätä vielä kauan jatkat ja minua petät sekä kaiken
päälliseksi pilkkaat, niin pitkämielisyyteni loppuu ja minä nyljen
sinut elävältä tuppeen. Muista se ja häviä nyt näkyvistäni vähän
nopeasti. Parin viikon kuluttua meillä alkaa huhdan leikkuu ja tiedäkin
olla silloin paikallasi!" Ja kettu ei enempiä käskyjä odottanut, vaan
poistui nöyrästi ajatellen, että hullu suuttunutta härnää, vaan ei hän.

Mutta karhu läksi katsomaan halmettansa, jossa vilja jo kauniina ja
satoisana keinuili. "Ei tästä tyhjän rehvaisemisesta ole mihinkään",
hän ajatteli, "maanviljelys on sittenkin paras miehen elättäjä". Ja hän
kahmaisi suuhunsa tähkäpäitä nähdäkseen, oliko niissä jo viljan hyvää
makua – ei ollut vielä paljon, mutta aluksi kuitenkin.

Tällainen oli kotieläinten meno häitä pakoon. Kun Immilän väki pääsi
hääviinoistaan selviämään, he lähtivät etsimään elukoitaan ja löysivät
ne kaikki autiotuvalta mehuisaa ahoruohokkoa popsimasta. Elukat
ajettiin taas kotiin, mutta kun ei enää ollut mitään kiireellistä
tuoreen lihan tarvista, he saivat rauhassa ruveta elämään vanhaan
tapaansa.

53.

TOISIN ON HUKALLA HUOLI, TOISIN AMPUJAN AJATUS.

    "Kun ei tuosta kyllin liene,
    Syökse tanko taivahasta
    Tahi kultainen korento,
    Suulahalle suulakehen,
    Tuonen lukko leukaluihin,
    Manalan kivi kitahan!"

Niin tuli vihdoin elonleikkuun aika. Taivas muuttui iltaisin viileän
ja suloisen kuulakkaaksi ja syväksi, ilmassa oli raitis tuntu ja
yöt olivat lämpimän hautovia ja kasteesta kosteita. Karhu keskeytti
marjansyöntinsä ja lähetti sanan kasakoilleen sudelle ja ketulle,
että nyt oli kiireesti lähdettävä huhtaa leikkaamaan, koska ihan
kullankeltaisena ja raskaana siellä vilja korjaajaansa odotti.
Ja huhdalle mennessään karhu tunsi mielensä ilosta läikähtelevän
nähdessään kaukaa, kuinka Ilmolankin kaskilla ja pelloilla kuhilas
nousi kuhilaan viereen, kun ihmiset uupumattomasta ahersivat.

Vaikka ketun ei olisikaan tehnyt erikoisemmin mieli työntekoon
tällaisina raikkaina päivinä, jolloin tiheiköt pyrisivät täynnään
metsonpoikasia, täytyi hänen kuitenkin totella karhua, josta oli tullut
tiukka isäntä. Eikä hän keksinyt mitään veruketta, jonka varjolla olisi
saattanut pysytellä leikkuussa laiskana, vaan hiki hatussa hänen täytyi
kuin täytyikin leikata kyökkäistä toisten rinnalla. Vasta sitten kun
ruvettiin ajamaan eloja riiheen, hän keksi edes sen, että sai istuksia
sen ajan reessä, minkä karhu ja susi vetivät. "Joka taakseen katsoo,
sitä heitetään kirveellä!" hän sanoi, ja karhu sekä susi arvelivat,
että ehkä lienee siinä sellainen taika, eivätkä uskaltaneet taakseen
katsoa.

Saatiin sitten elot ajetuksi ja riihi ahdetuksi sekä lämmittää
poruutettiin kovilla koivupuilla, että piti varmasti viljan kuivaa.
Ruvetaan sitten puintihommiin. Karhu ja susi tarttuvat varstaansa
kumpikin ja karhu sanoo revolle: "Mene sinä nyt parsille, kun olet
noin keveä, ja lykkää lyhteitä lattialle, että pääsemme puimaan.
Kun olet kylliksi niitä alas heittänyt, niin tule sitten sinäkin
puida jutkistamaan". Kettu totteli mielihyvin ja tuumiskeli siinä,
millä keinolla pääsisi raskasta varstaa heiluttamasta. Hän heitteli
lyhteitä lattialle aika läjän, niin että pöly pilveili, aivastaa
raksautti siitä muka ja samalla pudottaa järäytti yhden parren karhun
selkään. "Hös!" sanoi karhu, "mitä sinä niitä parsia pudottelet,
joudu puimaan vain ja kiireesti, sillä johan tässä on lattia aivan
täynnä!" – "Hyvät kuomaseni!" vastasi kettu ihan muka tuskissaan,
"minähän täällä koettelen voimaini takaa näitä parsia pidellä, kun
ihan väkisellä tahtovat niskaanne sortua! Puikaa te, putkaselät,
vankat miehet, yksinänne, minä täällä parsia pitelen, etteivät enää
päällenne putoa". Toiset eivät halunneet enempää parsia niskaansa ja
tyytyivät siis revon ehdotukseen, ja niin tämä koko riihenpuintiajan
makaili siellä lämpimillä parsilla heittäen alas lyhteet ja silloin
tällöin ilkeyksissään jonkin parren, kun ne olivat niin raskaita muka,
että ihan väkisellä hänen kynsistänsä kirpoilivat. Väliin hän siellä
itsekseen hyräili, laulun laati moisen:

    "Pui, pui sutturukka,
    Minä parsia pitelen,
    Parret päähän paukahtaapi,
    Laki päälle lankeaapi".

Mutta karhu ja susi puida jumppasivat hiki hatussa, saivat työnsä
valmiiksi, viskasivat ja niin oli siinä kolme läjää: yksi olkia,
valtaisen suuri, toinen ruumenia, iso sekin, ja kolmas, pienin,
puhdasta viljaa. Nähdessään toisten työlämpimän kettu sanoi karhulle:
"Kyllä oli jo aika viljojen loppua, sillä en olisi jaksanut enempää
siinä jytäkässä noita raskaita parsia hallita – koeta, veljeni, kuinka
hirveästi olen hiessä!" Ja hän ojensi karhulle otsaansa, joka olikin
hikinen, kun oli veijari kuuman riihen parsilla lojunut, ja karhu
sipaisi sitä kämmenellään ja murahti väsyneenä: "Hikinen näkyy olevan!
Hyvä on, että olet kokenut osaltasi jotakin tehdä. Mutta kuinka tämä
vuodentulo nyt parhaiten ja oikeudenmukaisimmin jaetaan?" Silloin kettu
esitti nöyrästi:

"Helppoahan, hyvät kuomat, tämän jakaminen on! Totta kai niille, jotka
enimmän työn ovat tehneet ja koko asian alkuun panneet, isommat osat
saaliista tulevat". Ja sitten kettu meni olkiläjän taakse ja kysyi:
"Näkyykö minua täältä?" – "Ei näy", vahvistivat karhu ja susi. Silloin
kettu meni ruumenkasan taakse ja kysyi uudelleen: "Näkyykö minua
täältä?" – "No ei näy sieltäkään", todistivat taas toiset. Nyt kettu
meni viljako'on taakse ja kysyi: "Entäs nyt?" – "No hyvin näkyy",
ilmoittivat karhu ja susi. Silloin kettu sanoi: "No tästähän tämä
jakaminen mukavasti selviääkin – mitä muuta kuin annetaan isoimmalle
isoin läjä, keskimmäiselle keskimmäinen ja pienimmälle pienin läjä!
Sitä vastaan ei pitäisi olla kellään paljoa sanomista?" – "No ei",
tyytyivät siihen toiset ja niin oli vuodentulo jaettu. Karhu kokosi
olkensa, susi ruumenensa ja kettu viljansa, vieden kukin osansa
talteen. Seuraavana päivänä oli puhe saapua yhteisesti myllylle uutista
jauhattamaan.

Tullaan sitten myllylle. Repo omassa pienessä härkinmyllyssään
jauhaa jyrittelee ja myllyn tappi sanoo iloisesti: "Mistäs näitä
sait, mistäs näitä sait? Onko tää uutista, onko tää uutista?" Karhu
ja susi jauhoivat yhtenä toisessa isommassa myllyssä. Karhu suoltaa
olkia kiven silmään minkä kerkeää, susi ruumenia, ja molempain
kivet mennä sihistävät sileästi että tissis-tassis, hupsin-hapsin,
siissun-siissun, syyssin-säässin. Kettu riihikuivia jyviä näppärästi
pistelee kiven silmään ja kivet jyrittävät hauskasti että jyrin-järin,
rouskun-rauskun, hyyryn-lyyryn, kilkkis-kilkkis. Saapuvat siitä
karhu ja susi katsomaan ketun jauhatusta ja kuulevat kummakseen
hänen kiviensä panevan aivan toisella äänellä kuin heidän. "Miksi",
ihmettelee karhu, "sinun kivesi panevat jyrin-järin, mutta minun
tissis-tassis?" – "Ja minun", urahtaa susi, "panevat hissin-hässin,
kun sinulla tuntuvat sanovan hörö-hörö". – "Voi veikkoset!" remahti
silloin kettu nauramaan, "ettekö ole huomanneet panna pieniä
kivennapuroita viljan joukkoon? Sen kun tein, niin vasta rupesivat
kivet panemaan jyrin-järin!" – "Ahaa!" nauroivat karhu ja susi,
"siinäkö se vain vika olikin – no äkkiähän se on autettu", ja niin
molemmat äijät tuppasivat somerta kivensilmään niin runsaasti, että
riittää piti ja äänen muuttua.

Jauhaa jyriteltiin siinä sitten riittävästi puurojauhoja ja ruvettiin
puuhaamaan kotiinlähtöä. Sitoessaan valtaisen suurta olkijauhosäkkiään
kiinni karhu katseli säälien ketun pikku pussosta ja sanoi: "Näytäs,
kettu rukka, minullekin niitä jauhovähäisiäsi, minkälaisia ne ovat".
Kettu totteli, aukaisi säkkinsä, jossa oli valkoisia, kauniita,
vielä myllyn jäljeltä lämpimiä ja tuoksuvia jauhoja. "Mitenkäs?"
kummastelivat nyt karhu ja susi, "sinun jauhosi ovat näin kauniita
ja valkoisia, kun meidän ovat niin peräti ruskeita ja karkeita,
melkein mustia?" – "No olette tekin myllymiehiä!" sanoi siihen kettu,
"tottakai jauhot ovat mustia, kun ei niitä ole pesty. Sitä vartenhan
mylly on aina joen rannalla, että likaiset jauhot pestäisiin, sillä
mustiahan niistä muuten tulee, kun viljat on savuriihessä kuivattu.
Peskää nyt toki tekin jauhonne, mutta varokaa, ettei virta niitä vie".
– "Niin, mitähän olisi, jos koettaisimme", arvelivat karhu ja susi,
menivät myllypuron rannalle ja pudistivat säkistään jauhoja virtaan
– vilauksessahan ne menivät virran mukana. "Emme me tätä pesukeinoa
osaa", he arvelivat silloin ja päättivät syödä jauhonsa sellaisinaan,
vaikka mustiakin olivat.

Kettu sitten keitteli hyvillä mielin puuroa valkoisista jauhoistansa ja
makeaa tuli. Juuri kun hän oli sitä poskeensa pistelemässä, tuli karhu
hänen luokseen ja kysyi: "Puuroako syöt?" – "Ka puuroa, uutispuuroa
tietenkin", vastasi kettu. Karhu tuli uteliaana lähemmäksi ja sanoi:
"Voi kun sinun puurosi on valkeaa ja kaunista! Anna kun maistan". Kettu
antoi, jolloin karhu makustellen tuumi: "Miten olet sitä keittänyt?
Minun puuroni on niin kauhean karvasta ja pahanmakuista". – "Siinä
se onkin konsti, keittämisessä", selitti repo. "Pantuani puuropadan
hahloihin kypsymään hämmentelin sitä ensin hyväisesti peukalollani
ja nousin sitten hahlaorrelle istumaan ja räydytin hännästäni rasvaa
pataan. Siitä se vasta tämän hyvän maun sai. Tee sinä samalla tavalla
äläkä ole milläsikään, vaikka vähän polttaa: sitä parempaa puuroa
tulee. Mutta muista: härkin vastapäivää, kauha myötäpäivää, ja vähän
koskesta vaahtoa lisäksi – silloin kyllä hyvä tulee!" – "Vai sillä
tavalla puuro on keitettävä", ihmetteli nyt karhu ja läksi talolleen
koettamaan tätä keinoa. Uudelleen hän pisti patansa hahloihin, kiehutti
veden, sekoitti siihen tasaisesti hierimellä karkeat olkijauhonsa,
laittoi alle hyvän tulen, hämmensi uudelleen peukalollaan, vaikka sitä
ankarasti vihavoikin, jopa viides varvas paloi, ja kiipesi sitten
hahlaorrelle istua kököttämään. "Voi hyvä isä, kuinka polttelee,
polttelee, puh-puh!" hän ähisi istuessaan siinä savussa ja takavillojen
kärventyessä, "kyllä tämä hyvän puuron keittäminen on vasta kovaa
työtä. Voi tulimmainen, kuinka reisiä ja pakaroita vihavoi – eihän
tätä kukaan voi kestää! Paha on tällä orrella muutenkin istua, ähhäh!
– eikö sitä rasvaa jo rupea tippumaan...?" Karhu koetti kurkistaa
jakainsa välistä pataan, joko sinne olisi ruvennut rasvalampareita
ilmestymään, mutta hojeltui siinä samassa tasapainostaan ja
pudota mätkähti omaan puuropataansa istualleen polttaen itsensä
pahanpäiväisesti. "Voi sinua kettu ryökäle, minkä paulan taas asetit!"
hän älysi silloin koko asian ja karjahteli tuskissaan, rientäen sitä
kyytiänsä myllypurolle vilvoittelemaan takapuoltaan viileässä vedessä.
Kauhean ja lopullisen koston hän nyt vannoi revolle, uhaten ettei
armahtaisi, vaikka toinen medeksi sulaisi hänen edessään.

Tällä välin oli sudellekin juolahtanut mieleen mennä katsomaan,
minkälaista puuroa kettu kuoma oli saanut jauhoistaan, ja tuliaisiksi
hän vei padallisen omaa mustaa, ruumenjauhoista keitettyä sotkuaan.
Nähtyään ketun puuron hänkin ihmetteli sen tavatonta valkeutta ja
pyysi maistaakseen. Kettu oli kuitenkin jo ruvennut pelkäämään, että
työtoverit vielä huomaavat hänen petoksensa, ja mietti siinä, miten
saisi suden petetyksi. Kun nyt susi pyysi häneltä puuroa, hän sanoi
yhtäkkiä: "Katso, mikä tuosta sivuitse menee!" Susi ällistyi ja
kääntyi katsomaan, mutta repo samalla roppasi hänen padastaan omaansa
aikamoisen määrän suden mustaa sotkua ja sanoi sitten, kun susi rupesi
maistamaan: "Tuossa, suttu rukka, on parasta, otahan siitä". Susi
silloin vakaasti nosti kitaansa omaa puuroansa, tunsi kielellänsä sen
hirveän katkeruuden, ja sylkäisi pois, sanoen miettiväisesti: "Yksi on
mämmillä makunsa, yksi tapa talkkunalla, vaan lie väli maistajilla,
huttukeiton keittäjillä – ei tämä ruoka minun suulleni sovellu!" –
"Niin vain", myönsi siihen kettu ja siirsi joutuin padat syrjään, ettei
olisi tarvinnut uuden maistamisen vaaraan joutua.

Aika oli jo ketulla saada pakotiensä selväksi, sillä tuolta näkyi
karhu tulla kaapaisevan hirmuisen näköisenä ketun taloa kohti. Ketulle
tuli kova hätä pakoon, mutta ei olisi mielinyt sitä sudelle näyttää,
ettei tämäkin olisi hänen petoksensa perille päässyt. "Tuolla näkyy
karhu kuoma tulevan kiireesti vierailulle", hän sanoi, "odota sinä
tässä ja ota hänet vastaan ja sano, että minä menin hakemaan hänelle
nauriita Horpon halmeen nauriskuopasta". Näin sanoen kettu loikkasi
tipperis tiehensä, mutta pysähtyi piilosta kuulemaan, mitä karhulla
olisi sudelle sanomista. Raivoissaan karhu selitti sudelle, mitä oli
tapahtunut, että koko riihenpuinti ja viljan jako oli silminnähtävästi
vain ketun paljasta petosta, jonka uhriksi he molemmat olivat
joutuneet. Ja sitten karhu näytti palaneita peräpuoliaan ja sanoi:
"Toki se lienee minun surmani, se kettu pahalainen, ellei siltä ajoissa
saatane henkeä pois! Nyt se viekkaudellaan kavalsi meiltä viljat ja
poltti häntäni ja peräpuoleni. Mistähän sen repaleen nyt voisi saada
käsiinsä?" Kuullessaan karhun kertomuksen susikin oli saanut silmänsä
auki ja ymmärtänyt revon koko oveluuden sekä ilmoitti heti: "Horpon
nauriskuopalle sanoi menevänsä hakemaan sinulle hyviä nauriita – se
on siellä Horpon halmeen reunassa, tiedäthän?" – "Tiedän hyvinkin",
todisti karhu ja kiirehti: "Ei nyt sitten muuta kuin kiireesti sinne ja
nahka orteen!" Touhuissaan molemmat läksivät juoksemaan nauriskuopalle
päin.

"Jokohan nyt lienee surmanhetkeni tullut!" ajatteli kettu hiukan
huolissaan kuultuaan karhun kiukun ja nähtyään suden yhtyvän samaan
päätökseen. "Tottahan tosin on, ettei meidän naapurisovusta taida
tämän jälkeen tulla kunnollista, joten jonkun on paras väistyä, mutta
lienenkö se sitten minä, sitä en varmaan ainakaan tällä hetkellä tiedä.
Lienee parasta mennä sinne nauriskuopalle katsomaan, miten nämä kuomat
ryhtyvät siellä minua tappamaan. Ehkä sentään tässä jokin keinoksi
koituu, kun asiat aivan kireälle pannaan". Näin ajatellen kettu lähti
mennä litvittelemään karhun ja suden jälkeen.

Sattui niin somasti, että juuri kun karhu ja susi tulivat
nauriskuopalle, halmeen laitaan ilmestyi itse Horpon isäntä sen
vankan ruunansa kanssa viimeisiä eloja pois viemään. Nähtyään hänet
karhu pysähtyi epäröiden, sillä hänestä oli Horpon isäntä ilkeä ja
vaarallinen mies, mutta susi ei ehtinyt häntä huomata, vaan loikkasi
suoraan nauriskuoppaan, luullen revon olevan siellä. Arkaillen karhu
sanoi hänelle silloin kuopan suulta: "Täällä on halmeella Horpon
isäntä. Ole sinä siellä kuopassa piilossa siksi, kunnes hän poistuu,
minä pistäydyn tuohon näreikköön". Susi totteli ja kyyristyi tyhjän
kuopan pohjalle. Mutta karhun hiljaa poistuttua ilmestyi siihen kettu,
joka kiireesti tukki kannella kuopan suun ja läksi sitten puhuttelemaan
Horpon isäntää.

Tämä siinä taas reippaasti ajeli vankalla ruunallaan, joka ylpeästi
heitteli häntäänsä ja asteli pitkin askelin. "Ka, kun on repo tuossa
pellolla!" ihmetteli isäntä ja katseli asetta, millä sitä heittää,
mutta kettu silloin sanoi salaperäisesti: "Maku on nauriskuopassa". –
"Häh!" kysyi isäntä, joka ei oikein ymmärtänyt, mitä repo tarkoitti.
"Että maku on nauriskuopassa", ilmoitti nyt repo kovemmasti ja viittasi
kuopalle päin. "Ahaa!" ymmärsi isäntä asian, tarttui kirveeseensä ja
läksi.

Ja nyt oli tullut vihdoin se hetki, jolloin Hukkalan vakaa,
viirunaamainen ja leikkiä ymmärtämätön isäntä ketun kavaluuden ja
pahuuden vuoksi menetti henkensä, jolloin hänen häätyi sanoa viimeiset
jäähyväiset Metsolan ihanille ahoille, kankaille ja korville. Sillä kun
Horpon isäntä varovasti avasi kuopan kannen ja hukka yritti hyökätä
siitä ulos, hän sai kirvespohjasta sellaisen täräyksen vasten otsaa,
ettei siinä enempää tarvittu. Pian oli hukka sääret kankeina maassa
kuopan vierellä ja isäntä vielä ilkkui: "Ähäh, lampaanvaras, joko
loppuivat retkesi!" Ja pitkää aikaa ei kulunut, ennenkuin hukan nahka
oli isännän olkapäällä ja kettu ahnaasti kalusi sen lihoja palkaksensa.

Se oli hukan surkea loppu.

54.

TOINEN KARHULLA AJATUS, TOINEN KARHUN TAPPAJALLA.

    Lulloseni, lalloseni,
    Omenani, Ohtoseni,
    Ällös olko milläskänä,
    Ei sua pahoin pidetä:
    Sima sulle syötetähän,
    Mesi nuori juotetahan.

Kauhistuen karhu oli nähnyt piilostaan näreiköstä, miten sudelle
oli käynyt. Hän päätti vaania tilaisuutta kostaakseen sekä ketulle
että Horpon isännälle. Mutta kettu tiesi tämän kaiken ja pysytteli
visusti poissa karhun kuuluvilta, eikä Horpon isäntää taas ollut niin
helppo yllättää; hän oli ihminen ja ihmisillä on omat suojelijansa ja
varjelijansa. Oli karhu viime aikoina kuullut Metsolassa sellaista,
että nyt olivat ilmolaiset saaneet tehdyksi tiensä ympäri Suomeniemen,
joten metsän miehillä ei muka ollut enää – sillä niinhän oli sovittu
– oikeutta syödä heidän lehmiänsä ja lampaitansa. Mutta ei karhu sitä
uskonut, kun ei noita teitä näkynyt enempää kuin ennenkään: samat
olivat täällä hänen mielestään mitattomat salot kuin aina.

Saatuaan viljansa korjuun Horpon isäntä rupesi sitten kyntämään sänkeä
vankalla ruunallansa, sillä samalla, jota karhu oli aina vihannut.
Kontio salavihkaa piti heitä silmällä aidan takaa, odottaen, että
isäntä antaisi hänelle syyn käydä päälle; on näet karhulla luonto
sellainen, ettei se syyttä ryntää ihmisen kimppuun, ellei tämä itse
asiaa jotenkin aiheuta. Niinpä kun nyt isännän kyntäessä auran kynsi
sattui paksuun juureen eikä vankka ruuna jaksanutkaan pysähtymättä sitä
irti kiskoa, isäntä suuttui hevoselleen ja ärjäisi suitsia riuhtaisten:
"Äss, sinä karhun syötävä siinä!"

Oli näet ilmolaisilla usko sellainen, että se mikä metsälle luvataan,
on sille myös annettava, jos se sitä itselleen vaatii: muuten ei hyvä
seuraa. Karhu tiesi tämän ja ilmestyi kohta paikalla isännän eteen ja
sanoi: "Koska se on minun syötäväni, niin anna pois! Kyllä minä sen
syön". Ja karhu näytteli keltaisia torahampaitansa ilkeän näköisenä.
Horpon isäntä hämmästyi ja säikähti. "Älä, hyvä veli", hän sanoi,
"syö tätä ainoata hevostani, sillä kuinka minä muuten toimeen tulen!"
– "Syön!" vastasi karhu lyhyesti ja päättäväisesti. Horpon isäntä
turvautui houkutteluun: "Eihän tästä", sanoi, "olekaan nyt syötäväksi,
kun on kesäajoissa laihtunut luuksi ja nahaksi. Odota syksyyn saakka,
että kerkeän lihottaa sen, niin syö sitten, jos vielä haluttaa". Karhu
katsasteli rotevaa ruunaa ja huomasi todella sen perin lyöttyneeksi
ja laihaksi. "Olkoon menneeksi", hän myöntyi sitten, "mutta sitten
syksyllä, kun on ensi lumen satanut, täytyy sinun lupauksesi mukaan
tuoda se tähän halmeen laitaan, että saan syödä sen". – "Kyllä tuon",
lupasi Horpon isäntä alakuloisena ja läksi kotiinsa, sillä hänellä ei
haluttanut kyntää enempää tällä kertaa.

Tuli sitten Mikkelin seutu ja satoi kauniin ensi lumen sekä piteli
pientä pakkasta. Murheellisena silloin Horpon isäntä muisti
lupauksensa, valjasti ruunansa reen eteen, pisti kirveen kainaloonsa
ja läksi ajelemaan halmeelleen sanoen akalleen menevänsä hakemaan
sieltä olkia. Ajelee isäntä, nykyttelee hiljaa pitkin metsätietä, kun
äkkiä huomaa, kuinka repo seisoo keskellä tietä ja nostaa hänelle
toista etukäpäläänsä. "Mitähän repo tuossa seisoo ja toisella käpälällä
viittilöi?" ajatteli isäntä ja pysähdytti ruunansa. Kettu heittäytyi
silloin puheisille.

"Mitä niin allapäin ajelet, Horpon isäntä?" kysyi kettu. "Tulin
tyhmyyttäni", vastasi tämä, "sanoneeksi tätä hevosta karhun syötäväksi
ja nyt se täytyy viedä sille". – "Älähän huoli", lohdutti häntä repo
ja kysyi: "Mitä maksat minulle, jos pelastan hevosesi ja annan vielä
karhun kaupan päälle?" – "Mitäpä minä", sanoi isäntä, "osannen sinulle
antaa. Mitä pitäisi olla?" – "No kieltä, keuhkoa, makeata maksaa",
vastasi kettu, "mutta tyydyn siihenkin, kun vain yhdenkään karhun
suolen mutkan antanet?" – "On siellä navetassa suuria kesällisiä
kananpoikia, niin että ne saat, jos kelvannevat". Kettu lipoi jo
etukäteen huuliansa, mutta ei huomannut viekasta välähdystä isännän
silmissä, vaan kysyi: "Sattuuko sinulla olemaan kotona kuivattua
lehmänrakkoa?" – "On kyllä", vastasi isäntä, "kun tässä äsken
teurastettiin, niin lapset puhalsivat sen ilmaa täyteen ja panivat
pirtin orteen kuivamaan". – "Mene kiireesti hakemaan se", määräsi
kettu, "ja tuo vielä mukanasi kahmalo kuivia herneitä sekä muutamia
kuivia leppäpalikoita, niin saat nähdä, että kyllä tässä väkevällekin
neuvo pidetään". – "Jokohan sitten näillä neuvoilla apu tullee",
epäili isäntä, mutta kävi kuitenkin kiireesti kotoansa hakemassa
mainitut tarviskapineet. Takaisin tultuaan hän huomasi ketun rypeneen
lähteessä ja olevan nyt yltä päältä hilisevissä jääkalkkareissa, niin
että siinä vasta ritinä kävi, kun kettu pitkää häntäänsä heilutteli.
"Mitäs näillä vehkeillä nyt tehdään?" kysyi isäntä sitten, vetäen
suutansa naurun irviin nähdessänsä ketun jääkalkkareet.

"Ota nyt", neuvoi repo, "tuo rakko ja pistä herneet sen sisään sekä
sido sitten se häntääni – kas sillä tavalla niin – no hyvä! Sido nyt
kaksi kalikkaa kaulaani ja vielä yksi häntääni – aivan niin. Kuule
nyt tarkkaan! Kun menet halmeelle ja karhu tulee hevostasi ottamaan,
niin minä silloin kiidän halmeen ympäri, rapisutan hernerakkoa ja
kalkkaroitani sekä kalisutan näitä leppäpalikoita minkä jaksan. Kun
karhu sen kuulee – ja kuuleehan se toki näin oudon äänen – niin
se kohta sinulta kysyy, mikä se semmoinen rapisija on. Säikäytä
sinä silloin kontiota kovasti, sano, että siellä on kuninkaanpoika
karhunjahdissa – sellainen oikea karhujen tappaja ja miesten sitoja –
sano mitä tahansa, kunhan vain peloittelet äijän oikein hyväksi. Saat
sitten nähdä mitä tapahtuu". – "Oli menneeksi", lupasi Horpon isäntä,
"eipähän ota, jos ei annakaan!" ja lähti halmeelle.

Siellä oli jo karhu odottamassa. Voi kuinka se oli lihonut ja paisunut,
kun oli koko pitkän syksyn marjoja ahminut ja maata köllötellyt
pahmeillä sammalilla. Sen karva oli käynyt melkein mustaksi ja
kiiltäväksi, ja niskaan sille oli kasvanut aika karvatypäs. Hyvillä
mielin se nyt irvisti nähdessään miehen tulevan ja sanoi: "Sanasta
miestä, sarvesta härkää! Näyt haluavan pysyä miesten kirjoissa, Horpon
isäntä, koska toit hevosesi syötäväksi. Se on minulle vallan sovelias
eväspala, kun piakkoin aion tästä ruveta talvimakuulle. Riisuhan
ruunasi valjaista, etteivät ole länkesi ja rahkeesi tiellä hampaissani,
kun rupean syödä reuhtomaan". Sääli oli isännällä vankkaa ruunaansa,
joka siinä lihavana ja kiiltävänä karhua peläten korskahteli, ja hän
kysyi: "Eikö tätä asiaa nyt voitaisi mitenkään sovinnolla järjestää?
Näethän, että on aivan järjetöntä tappaa tällaista vankkaa työhevosta".
– "Ei", ilmoitti karhu, "ei voida! Nopeasti luokki maahan!"

Murheellisena silloin Horpon isäntä lähestyi ruunansa pääpuolta
päästääkseen rinnuksen auki ja edes valjaansa karhun vimmalta
säästääkseen, kun samalla pöheiköstä aivan läheltä kuului kummallinen
rapina, hilinä ja kalkutus. Karhu äkkäsi sen heti ja säikähti, sillä
hän ei ollut milloinkaan ennen kuullut sellaista merkillistä ääntä.
"Mikä rapisija se on?" hän kysyi isännältä, "kun noin merkillisesti
kalkuttelee?" Nähdessään karhun säpsähtävän virisi hiukan toivoa
isännän mielessä ja hän vastasi hyvin salamyhkäisesti: "Onpahan vain
– semmoinen – jospa lienee itse kuninkaanpoika karhunjahdissa,
kun sanovat sen näille maille aikoneen, ja ovat ne Harakkavaarankin
metsämiehet jo pari viikkoa kontiota hakeneet. Kuninkaanpojalla
kuuluu olevan vasta tarkka pyssy, ja väljä!" – "Kuninkaanpoika
karhunjahdissa!" hirvistyi siitä nyt kontio, "kun et sanonut sitä
ajoissa, että olisin tiennyt olla varuillani!" – "Eihän siitä mitään
sopimusta ollut", sanoi isäntä, "hevonenhan sinulle ahmatille piti
vain tänne tuoda. Mutta parasta kyllä on, että pidät silmäsi auki,
sillä se on sellainen karhujen tappaja ja miesten sitoja, etteivät sen
kynsistä ole vielä tähän hetkeen saakka kontiot irtautuneet, jos vain
ovat kiinni joutuneet. Ja kiinnihän ne joutuvat, kun sillä on sellaiset
kyttäkoirat, että vaikka kiven läpi hajun tuntevat". – "Ettäkö vaikka
kiven läpi", masentui karhu aivan kerrassaan, "mikä minut poloisen
nyt perii – houkka kun tulinkin tänne!" – "Jopa", sanoi isäntä,
"houkka olit tosiaankin, sillä kyllä se on sellainen pyssymies ja
metsämies, että tappaa se, minkä vain kiinni saa – eikö tuo liene
sinun surmasi. Mutta rupea nyt syömään tuota hevosta, että pääsen
tästä kotiin, jos vielä sitä halunnet". – "En minä nyt hirviä syödä
sitä", sanoi karhu ja kun kettu samalla uudelleen ja entistä kovemmin
siellä pensaan takana rapisutti kalikoitansa ja rakkoansa sekä huuteli
huikeasti tiedustellen muka, olisiko missä karhua näkynyt, meni häneltä
viimeinenkin luonto ja hän lupasi hätäyksissään Horpon isännälle:
"Kun et, veli kulta, vain minua sille ilmoita, niin en minäkään syö
hevostasi!" – "No en ilmoita", lupasi isäntä ja karhu köllähti
pitkälleen siihen reen viereen, ettei häntä niin hyvin nähtäisi.

Nähdessään karhun siihen laskeutuvan ja ymmärtäen häneltä rohkeuden
menneen kettu nousi isolle kivelle ja huutaa huilautti sieltä
isännälle: "Mikä musta siinä sinun vieressäsi on?" Isäntä vilkaisi
karhuun epäröiden, kun oli luvannut olla ilmoittamatta, mutta karhu
kuiskutti hiliaa: "Sano, hyvä mies, että se on tervaskanto". Isäntä
silloin huutaa hivautti ketulle vastaan, että tervaskantohan tuossa
on, näkeehän sen sanomattakin. Silloin kettu sieltä kiveltään nauraa
rämäytti pilkallisesti ja karmeasti sekä huusi taas: "No olet sinä
hullu mies! Siinä seisotat päivän hevosta ja rekeä tervaskannon
vierellä, mutta et älyä vääntää sitä rekeesi!" Isäntä taas vähän
ymmällä vilkaisi karhuun, mutta tämä vain iski hänelle silmää ja sanoi:
"Ole nyt vain vääntävinäsi minua rekeen aivan kuin tervaskantoa".
Mitäpä siinä – Horpon isäntä tarttui karhua koipiin ja sai väännetyksi
hänet rekeensä kellelleen kuin tervaskannon ainakin, ja katsoi sitten
kysyvästi repoon päin. Tämä taas römeällä äänellä nauraa hohottaa ja
taas häntä moittii: "Olet sinä", sanoo, "hullu mies, kun et köytä
kantoa kiinni – luuletko sinä sen röykkelöisellä tiellä siinä muuten
pysyvän!" Isäntä rupesi jo ymmärtämään ketun yskää ja vilkaisi karhuun,
joka kuiskutti hänelle vastaukseksi: "Ole köyttävinäsi, mutta älä,
veli kulta, kovin lujaan köytä, vähäisen vain nuoritse!" Isäntä otti
silloin vikkelästi köytensä ja veteli sillä karhun kiinni lyöden
salavihkaa runsaasti lujia siansolmuja joka mutkaan, niin että kyllä
piti pysyä kontion reessä. Sitten hän tarttui suitsiin ja aikoi lähteä
ajamaan kotiin päin, kun repo taas siellä päräyttää häntärakkoaan ja
uudelleen huutaa huilauttaa: "No voi sinua hullua miestä! Ethän sinä
tule viisaammaksi, vaikka kuinka sinua neuvoisin. Kun tervaskanto
milloin rekeen pannaan, niin tottahan siihen silloin kirves lyödään!"
Tämän kuultuaan karhu jo hätäytyi ja kuiskutti rukoilevasti: "Älä, veli
kulta, lyö, ole lyövinäsi vain! Lyö sivu pään, iske reen sepään!" Mutta
Horpon isäntä ei häntä enää kuunnellut, vaan tarttui kirveeseensä,
sylkäisi kämmeniinsä ja veti kontiota päähän, niin että ukko rukka
inahtamatta siihen raukesi.

Se oli siis karhun, hallavaturkin metsänkuninkaan, surkea loppu, jonka
oli aiheuttanut kettu, tuo kavala ja sääliä tuntematon eläin. Pian
levisi sanoma karhun kuolemasta ympäri koko Metsolaa ja kaikki eläimet
surivat häntä, sillä huolimatta joskus esiintyvästä julmuudesta ja
raa'asta voimasta hänessä oli kuitenkin ollut paljon rauhallisia ja
hyväluontoisia piirteitä, jotka olivat tehneet hänet miellyttävimmäksi
metsän eläjistä. Ja sen tunnustivat kaikki empimättä, että hän oli
ollut suoraluontoinen, perin rehellinen ja ylen ahkera mies, jolla
kaikki työt teetettiin ja joka eli elämänsä tinkimättä niiden ohjeiden
mukaan, jotka Tapio oli hänelle antanut. Hänen vikansahan ei ollut,
että tähän rehellisyyteen yhtyi melkoinen määrä yksinkertaisuutta,
jolle metsän kansa oli usein makeasti hymähdellyt. Muistellessaan
karhuvainajaa metsän linnut lauloivat ylimääräisen laulun, jänikset
hyppäsivät pari kolme liikaa kertaa ja kaikki tunsivat salossa outoa ja
ikävää tyhjyyttä. Mutta kettua, murhamiestä, kammosi tämän jälkeen koko
luomakunta.

55.

VAIPUVATPA VALTAMIEHET, KUOLEVAT KUNINKAHATKIN.

    On sitä minullai mieltä,
    Mutt' on surma sukkelampi:
    Käypi viisaskin vipuhun,
    Hullu huhtovi sivutse.

Vaikka se ei olisikaan ketulle puolustus, on kuitenkin mainittava,
että kun hän näki Horpon isännän kirveen välähtävän ja ymmärsi karhun
kuolleen, hänen tunnossaan tuntui ikäänkuin vihlaus. Se hälveni
kuitenkin pian ja hän ilmestyi näppärästi isännän viereen katsomaan
kuollutta karhua. "Päästä nyt nämä vehkeet pois kaulastani ja
hännästäni", hän pyysi ja isäntä teki niin. Sen jälkeen hän hyppäsi
syrjemmälle ja nauroi isännälle: "Raha oli miehellä kädessä, vaan ei
ollut neroa pitää!" Isännän silmät välähtivät viekkaasti, mutta hän
kynsi vain tyhmän näköisenä korvallistaan ja arveli: "Niinpä kyllä,
oikein sanottu, mutta tämä karhu on nyt nyljettävä". Sitten isäntä
nylki karhun, leikkeli parhaat paistipalat irti ja pisti ne sitä myöten
säkkiinsä talteen. Ketulla himotti oikein sitä parasta paistia ja hän
kaivausi säkkiin syömään sitä, mutta silloin isäntä sitaisi säkin
suun kiinni. Kettu heittäysi rukoilemaan sanoen: "Päästä, veli kulta,
minut pois, niin neuvon hyvän konstin, joka on varmasti sinulle vasta
tarpeellinen". Isäntä mietti siinä mitä tehdä, ollen kahdenvaiheella,
mutta arveli sitten, että niin viisaan eläimen kuin ketun konstit ovat
aina kuulemisen arvoisia ja päästi hänet pois. Kettu nyt viisaana
neuvomaan: "Kun vasta menee kettu säkkiisi, niin älyä toki pitää
säkkisi suu kiinni!"

Ajelee isäntä Ilmolaan päin ja kettu tulla nykyttelee perässä
palkkakanojansa saadakseen. Kun tullaan harjulle, jonne näkyy
koko Ilmolan aukea ja paljon muuta mailmaa, rupeaa kettu kovasti
ihmettelemään: Taloja on jos kuinka paljon, pelto-aavoja ihan
silmänsiintämättömiin ja metsä vain tummana reunana tuolta kaukaa
hohtaa. Jos minne päin katsoo, niin kaikkialta näkyy ihmisasutuksen
jälkiä, savu suitsuaa kaukaisten vaarojenkin laelta. "Kovastihan tämä
ilmolaisten maailma on paisunut", hän sanoo Horpon isännälle, joka
siihen vain murahtaen vastaa että "joo". – "Mistä te ihmiset oikein
lienette lähtöisin, kun teitä näkyy olevan niin paljon?" kysäisi kettu
sitten ajatuksissaan. "Tiedä häntä", murahti isäntä, "kuului kerta
vaari lapsille loruavan, että 'oli kolme veljestä. Yksi meni metsään
ja siitä tuli karhu, toinen meni järveen ja siitä tuli sammakko, ja
kolmas jäi kotiin ja siitä saivat ihmiset alkunsa'". – "Vai niin",
vastasi kettu vain ja oli vaiti. Vähän ajan kuluttua isäntä sitten
lisäsi, että kyllä ne nyt on tiet rakennettu niinkuin silloin alkujaan
oli metsän eläinten kanssa sopimus tehty, joten ei sovikaan enää lehmiä
ja lampaita tappaa. "Eikö tuo lie sen vuoksi karhulle sattunut kuoleman
hetki eteen?" hän arveli siinä lopuksi ja katseli pahanenteisesti
kettua, johon oli hiipinyt omituinen arkuuden ja yksinäisyyden tunne.

Kun sitten tultiin Horpon kujan suuhun, sanoi isäntä ketulle: "Älä
huoli sinä tulla pihaan, kun siellä on niin paljon vähäisiä lapsia,
jotka pelkäävät, ja vihaisia koiria. Varro tässä, niin tuon kanat
tänne". Kun ei ketulla ollut mitään erikoisempaa halua sinne pihalle
koirain reviteltäväksi, hän jäi siihen tyytyväisenä odottelemaan. Vähän
ajan perästä hän näki isännän pullollaan oleva säkki selässä tulevan
kujaa myöten. "Päästähän yksitellen!" sanoi kettu isännälle, "että saan
ne helposti kiinni tarvitsematta turhaan tässä väsyneenä juoksennella".
– "Yksitellenpä hyvinkin!" naurahti Horpon isäntä siinä ketulle ja
puistalti säkistään maalle vihaisen ja nopeajalkaisen Musti-koiransa.
"Kiittämättömyys on maailman palkka!" kerkesi repo vain kiljaista ja
niin sitten mentiin, että vilisi.

Riu-rau repo rukka, kun sait nyt laukata oikein henkesi edestä.
Vilisten pakeni alta maa, pienet jalat laukkasivat niin tiheästi ja
niin pitkään kuin suinkin jaksoivat ja osasivat, mutta areänä ja
sitkeänä päästeli Musti perässä eikä hellittänyt. Kauan laukkasi repo,
koetti eksyttää vainoojaansa, tehdä mutkia ja laukata kiertopolkuja,
mutta ei sekään auttanut, yhä oli hurja Musti räyhäten kintereillä.
Ei repo enää lopulta tiennyt, minne kulku piti, eteenpäin vain
samosi sokeasti ja toivoi koiran väsyvän, mutta eihän se väsynyt –
yhä kiukkuisemmin vain perässä räyhäsi. Jo rupesi väsymys tuntumaan
revon jänterissä ja hän arvasi tuhonsa hetken tulleen, ellei pian
pääsisi turvapaikkaan. Silloin valkeni yhtäkkiä metsän ranta ja
hämmästyksekseen hän huomasi tulleensa samalle halmeaukeamalle, joka
oli hänen tauttansa nähnyt sekä hukan että karhun kuolon. Mutta
täällähän oli pakopaikka, sama nauriskuoppa, johon hän oli suden
houkutellut, ja sinne nyt repo pyyhälsi. Hätimiten hän ehti ahtaasta
ilmareiästä pujahtaa sinne – isäntä kun oli suden tapettuaan tukkinut
kuopan suun – kun jo Musti piti hirmuista metakkaa ulkopuolella ja
koetti sekin tunkeutua perästä, vaikka ei onneksi mahtunut.

Pamppailevin sydämin nyt kettu istui kuopan pohjalla. Hän ei voinut
enää ymmärtää omaa mielentilaansa, vaan muisteli surren karhua ja
sutta. "Olisipa hukka kuoma vielä elossa, niin äkkiä heittäisit
haukkumisesi, Musti-pahalainen, mutta ei ole enää elossa hukka, ei,
vaan kuollut on ja nahka Horpon rosvon hoteissa! Ja olisipa karhu
kuoma elossa ja kuulisi räyskämisesi, Musti-pahalainen, niin äkkiä
hän tänne samoaisi ja auttaisi minut pois pälkähästä. Mutta ei ole
enää elossa karhu, ei, vaan nahkansa on Horpon rosvon tuvan laessa
kuivamassa, lihat suolassa ja luut tuolla tantereella valkenemassa!
Yksinäiseksi tässä tulee pian repo rukan elämä pahojen ihmisten kanssa
tapellessa!" Äkkiä hän sitten suuttui itselleen ja kysyi: "Mitä te,
silmät, ajattelitte, kun äsken tänne pakoon juoksin?" Silmät vastasivat
peläten: "Vain sitä, kuinka olisimme nähneet sinua suorinta tietä
johdatella". – "Hyvä on", vastasi repo, "oikein teitte, kun sitä
vain ajattelitte, mutta mitäs te jalat sitten raadoitte tullessamme?"
Peläten jalat vastasivat: "Pakoon juoksimme, minkä vain kerkesimme".
– "Hyvin teitte, kun pakoon juoksitte", kiitteli repo ja kääntyi
sitten äkäisen näköisenä häntänsä puoleen. Tätä entistä ylpeyttänsä
hän nyt katseli kauan halveksivasti ja vihaisesti lopuksi urahtaen
kysyi: "Milläpä sinä, vetkale, minua autoit?" Täristen häntä silloin
ankaralle herrallensa vastasi: "Mitäpä minä, perässä tulin vointini
mukaan, puita sivaltelin ja pensaisiin olin tarttua kiinni". – "Niinpä
niin", sanoi repo uhkaavasti, "perässä tulit ja monta kertaa oli Musti
saada minut sinusta kiinni. Koska siis oman tunnustuksesi mukaan olet
semmoinen, niin parasta on, että annan sinut Mustille kokonaan. Hän
sinut syököön, niin lakkaat pensaisiin tarttumasta". Ja sillä puheella
repo vihassaan, unohtaen tavallisen viisautensa, pisti häntänsä kuopan
reiästä Mustille, joka heti tarrasi siihen kiinni. Siitä koira veti
turhaan vastustelevan revon ilmoille ja nitisti hänet surkeasti suden
ja karhun kuolinpaikalle. Niin repo sai ansaitun palkkansa kaikista
konnanteoistaan ja pian olivat hänen ruumiinsa ääressä harakat, närhit
ja muut haaskalinnut ilkkumassa ja kikahtelemassa, korpin jurosti
tuumiessa: "Joka toiselle kuoppaa kaivaa, se putoo siihen itse".

56.

PÄÄTÄ JUTTU VAATII.

    Näit' ennen isoni lauloi
    Kirvesvartta vuollessansa,
    Näitä äitini opetti
    Väätessänsä värttinätä.

Näin on nyt kerrottu karhun, suden ja revon sekä monen muun Metsolan
asukkaan elämästä siellä Ilmolan taustalla. Kaikkien niiden monien
vuosien kuluessa, joita oli ehtinyt mennä siitä, kun eläimet
kokoontuivat tien tekoon, olivat ilmolaiset ahkerasti eläinten kanssa
tekemänsä sopimuksen mukaan rakentaneet teitänsä, ettei metsän väki
enää saisi heidän karjaansa ja muita kotieläimiänsä surmata. Niin
pilkottiin ja raivattiin tie täältä Kokkolaan saakka ja yhä kauemmaksi
pohjoiseen päin, tehtiin maantie aina Kivijärven kirkolle ja siitä
taas Karstulan rajalle ja yhä eteenpäin, kunnes tultiin Turkuun ja
mereen sekä sen synkän ja pahan valtakunnan rajaan saakka. Ja kun
näiden pääteiden väliin rastittiin teitä ja polkuja, niin että pian
päästiin kulkemaan mistä hyvänsä, huomattiin lopuksi, että nyt oli
sitten eläinten kanssa tehty urakka täytetty. Huomasivathan sen toki
eläimetkin, eivät enää syöneet ihmisten elukoita, vaan väistyivät yhä
kauemmaksi selkosille, missä arvasivat vielä tiettömiä taipaleita ja
koskemattomia saloja olevan, ihmetellen sitä valtaa ja voimaa, joka
ilmolaisilla näytti olevan. Sillä sitä myöten kuin teitä lisääntyi,
ilmestyi teiden varsille uusia asuntoja ja vihantia peltoja, joista
ilmolaiset korjasivat satoisia viljoja aittoihinsa, kooten itselleen
kaikkea elämisen hyvyyttä ja eläen niin onnellisesti kuin se yleensä
tässä maailmassa mahdollista on.

Mutta yhtä asiaa eivät ilmolaiset koskaan unohtaneet: karhun, suden ja
revon muinaista elämää Ilmolan taustalla ja kuinka niiden kanssa täytyi
tehdä tällainen sopimus teiden valmistamisesta, jos mieli ollenkaan
päästä elämisen alkuun Pohjolan perillä. Niinpä ei ollut Ilmolassa
sitä tölliä, jossa ei isä tahi äiti, kirvesvartta vuollessansa tahi
värttinätä väätessänsä, olisi pyytävälle lapselleen heistä kertonut. Ja
kun lapsonen oli rengassilmin aikansa tätä kaikkea kuunnellut ja jutun
loputtua kysynyt, onko se totta myös, oli isä ottanut hymyillen piipun
suustansa ja sanonut: "Kysy, lapseni, Piippolan äidiltä. Hän kyllä
kuoli menneenä vuotena, mutta isä elää vielä".

Ja sitten oli tuli liedessä riutunut, ulkona oli vinkunut talven
tuiskutuuli, mutta töllissä oli ollut lämpöistä ja turvallista. Uneen
oli vaipunut lapsonen ja uneen koko Ilmolan kansa, turvaten siihen,
joka Suomenkin niemen yllä kättänsä pitää.