[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJJnjD8PtnLwhesf51Y7PgWZHoiJOqfFyy0h6aMO4X8g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2046,"Suomen kansan eläinsatuja","Härkönen, Iivo",1882,1941,"2046-harkonen-iivo-suomen-kansan-elainsatuja","2046__Härkönen_Iivo__Suomen_kansan_eläinsatuja","Ensimäinen sarja suomalaisia satuja lapsille","lastenkirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1912,null,11610,66725,false,59917,[24,25],"Animals -- Juvenile fiction","Fairy tales -- Finland",[27,28],"Children & Young Adult Reading","Mythology, Legends & Folklore","\"Suomen kansan eläinsatuja: Ensimmäinen sarja suomalaisia satuja lapsille\" by Iivo Härkönen is a collection of Finnish folktales featuring animals, written in the early 20th century. The book consists of traditional stories aimed at children, using anthropomorphized animal characters to convey moral lessons and entertain. The tales include various animals like the clever fox, the strong bear, and the cunning and foolish wolf, among others, showcasing their interactions in humorous and insightful ways.  The opening of the collection introduces readers to the various playful anecdotes that center on animal characters, particularly focusing on the fox and the bear. The first tale depicts a hungry fox devising a clever scheme to steal fish from a careless fisherman, only to reveal more about the fox's sly nature and the incompetence of the fisherman. As the stories continue, they promise further whimsical escapades involving different animals participating in amusing plots, conflicts, and resolutions, allowing young readers to engage with timeless themes of intelligence, trickery, and the consequences of one's actions in a magical, animal-driven world. (This is an automatically generated summary.)",[],269,"Kokoelma perinteisiä suomalaisia eläinsatuja, jotka on kerrottu uudelleen lapsille sopivaan muotoon. Kirja sisältää kymmeniä tarinoita muun muassa ketun, karhun ja suden keskinäisistä suhteista, oveluudesta sekä kansanperinteestä tutuista eläinhahmoista.","Iivo Härkösen 'Suomen kansan eläinsatuja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2046. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUOMEN KANSAN ELÄINSATUJA\n\nEnsimäinen sarja suomalaisia satuja lapsille\n\n\nKertonut\n\nIIVO HÄRKÖNEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKansanopettajain O.-Y. Valistus,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJohdatukseksi.\n\nI OSA:\n\nKetun kalansaalis.\nKarhun kalanpyyntö.\nKettukarhun selässä.\nMistä päin nyt tuulee?\nKarhun koreilemishalu.\nKarhun, suden ja ketun yhteinen maanviljelysyritys.\nElojen jauhatus ja keittäminen.\nKarhu miehen kera maanviljelijänä.\nVoipytyt ja kumminakäynnit.\nEläimet maailmanloppua paossa eli syömässä toisiaan.\nEläimet toisen kerran yhteisellä metsätiellä eli kuollut ukko.\nSusi ja kettu kuopassa 1-2.\nKetun ja jäniksen kiista juoksusta eli jäniksen ajo.\nKetun kyyti.\nSusi kantelijana.\nKettu suksipuuta katsomassa.\nKorpin laulu.\nVuoroin vieraissa.\nYleinen rauha eläinten kesken.\nJäniksen mahti.\nJäniksen itsemurha-aie.\nJäniksen viisaus.\nHiirten apu.\nSuden laulu.\nSuuret syömäjuhlat.\n\"Saarnamies\".\nSota ja sodan seuraukset.\nKissan ainoa taito ja ketun konstipussi.\nKarhun halu saada lihaa.\nKarhun mahtava kyyti.\nKumpi näkee ennemmin päivännousun eli Sian viisaus.\nSusi etsimässä ateriaansa.\nSuden vierailu sian, pässin, jäniksen ja kukon luona.\nVanhan miehen kertomus.\nKettu tuomarina.\nMiesten syöjä ja karhujen sitoja.\nPojan konstit eli Eläimet lattian alla.\n\nII OSA:\n\nKarhu tiaisen pesällä.\nHavukka ja kuovi.\nHiiri ja sammakko.\nHiiri kissalla räätälinä.\n\"Itseensäpäinhän tuo vetää!\".\nOrava ja metsämiehet.\nVästäräkki ja koskikara koskenlaskussa.\nKoppelon \"maailmanloppu\".\nKukko ja kana.\nKotka ja talitiainen.\nMistä kyntörastas, tiltaltti ja laulurastas kielensä saivat.\nLoppusatu.\n\n\n\n\nJohdatukseksi.\n\n\nHuolimatta siitä, että suomalaisia kansansatuja on verrattain monessa\nyhteydessä julaistu, on allekirjottanut, Kansanopettajain Osakeyhtiö\nValistuksen kera tehdyn sopimuksen perusteella, uskaltanut ryhtyä\ntoimittamaan sitä suomalaisten satujen sarjaa, josta ensimäinen osa\ntäten ilmestyy.\n\nHäntä on kehottanut siihen silmämäärä antaa nykyaikaisempaan tapaan\nlaadittu järjestelmällinen satusarja Suomen lapsille.\n\nKokoelmiin otetaan kaikki tarkotukseen sopivat tähän asti muistiin\npannut arvokkaat pää-sadut, t.t.s. muodostetaan kunkin sopivan\nsatu-aiheen toisinnoista yksi niitä edustava satu. Kuitenkin tehdään\ntästä säännöstä poikkeus, milloin aihe on jakautunut moneen osaan ja\nkukin osa sisältää lukuisia hyviä toisintoja, -- silloin muodostetaan\naiheesta useampia satuja. (Niin on tässä ensi kokoelmassa käsitelty\naiheita: kuoppaan lankeaminen, toistensa syöminen, hevosen selässä ajo\nja kissan pelkääminen). Tämä on katsottu oikeutetuksi siitäkin syystä,\nkun monta aihetta on täytynyt tarkotukseen sopimattoman sisällyksensä\ntai vähäpätöisyytensä vuoksi jättää kokonaan käyttämättä. --\nJärjestelmällisyyttä ilmenee kokoelmissa siten, että niissä esiintyvä\nsatujen luokitus ja niiden sisältö järjestykseenkin asettelu seuraa\ntohtori Aarneen äsken julkaisemaa suurisuuntaista satuluetteloa.\n\nTämä ilmestyvä ensi osa sisältää edustuksen eläinsaduista, seuraavat\ntulevat sisältämään muita satuja.\n\nToimitustyö on ollut sekä kiitollista että vaikeaa. Aiheisto on yleensä\nmielenkiintoista, mutta samalla täytyy sanoa, että siihen syventyminen\non mitä hankalinta, joka aiheesta kun on toisintoja kymmen- jopa\nsatamäärin ja ne kaikki ovat vain paloja, epätäydellisiä ja hajanaisia.\nLuonnollisesti kuitenkaan ei tämä työ, jolla ei ole tieteellistä\ntarkotusta, ole voinut pakottaa tutustumaan joka toisintoon, ja sehän\non suuresti helpottanut työtä. Sitäpaitsi on toimittajalle ollut suurta\napua äskenmainitusta tri Aarneen teoksesta. Tästä välillisestä avustaan\nsen tekijälle sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle siitä, että se\non antanut käyttää käsikirjotuskokoelmiaan, lausutaan täten sulimmat\nkiitokset.\n\nHelsingissä marraskuun 25 p:nä 1912.\n\n_Iivo Härkönen_.\n\n\n\n\n\n\nENSI OSA\n\n\n\n\nKetun kalansaalis.\n\n\nNäkipä kerran kettu kierrellessään Metsolan takamaita miehen ajavan\nmaantietä, suuri kalareki kuormanaan. Hänellä oli kova nälkä ja\nsentähden hän ajatteli, että mitenkähän hän saisi tuosta ukon\nkalakuormasta osan itselleen. Yht'äkkiä hän keksikin keinon: heittäytyi\nkuolleen tavoin tiepuoleen loikomaan.\n\nUkko oli erinomaisen hyvällä päällä, laulaa rallatteli vain ja\nheilutteli jalkojaan laulun tahdissa reen sivulla, eikä huomannut\nmitään ympäriltään; mutta huomasipas kuolleennäköisenä loikovan ketun\ntiepuolesta. Huomasi ja ajatellen, että kylläpäs häntä suosii tänään\nerinomainen onni, meni ja nosti ketun rekensä perälle. Sitten lähti hän\nrallatellen edelleen ajamaan.\n\nMutta kettu päästyään kuorman päälle oli vain hetken kuolleennäköisenä;\nhuomattuaan ukon painuneen rallatuksiinsa, kohoutui hän verkalleen\nloikoma-asennostaan ja rupesi hiljaa viskelemään kaloja ukon kuormasta\nmaantielle. Saatuaan niitä viskellyksi tarpeellisen määrän hyppäsi hän\nitsekin pois reestä ja koottuaan kalat tiepuoleen rupesi niitä siellä\ntyytyväisin mielin syömään.\n\nUkko kun tuli kotiin, niin hän jo kaukaa huusi eukolleen, että tuleppas\nnyt, eukko, katsomaan, mitä olen tänä päivänä saanut. Reen täyden\nkaloja ja lisäksi komean ketun kuorman perälle.\n\nEukko tuli, mutta ei huomannut mitään kettua.\n\n-- Missä se on, en minä näe, sanoi.\n\n-- Siellä, siellä, korin vieressä, virkkoi ukko hoputellen hevostaan\nliiteriin ja katsahtamatta taakseen.\n\n-- Missä korin vieressä, en minä sitä näe, intti akka.\n\n-- No sepä kummaa; kyllä se siellä on, väitti ukko ja kääntyi\nkatsomaan. Mutta eihän sitä hänkään huomannut. Tyhjän paikan vain ja\nvielä loven kuormassa.\n\nSilloin raapaisi hän korvallistaan ja kääntyen jälleen hevoseensa\narveli itsekseen:\n\n-- No jopa se kettu-pakana teki aika kepposen.\n\nEikä hän senjälkeen puhunut mitään mainiosta kalamatkastaan.\n\n\n\n\nKarhun kalanpyyntö.\n\n\nSattuipa siitä karhu osumaan ketun kala-aterialle ja hänkös\nihmettelemään, että mistä kuoma oli saanut niin paljon kaloja.\n\nKettu ei ollut ensin mikseenkään, söi vain salamyhkäisesti hymyillen,\nmutta sitten pyyhkäisi viiksiään ja virkahti:\n\n-- Mistäkö? Järvestä, niinkuin aina! Menin tuonne avannolle, pistin\nhäntäni veteen, ja kun olin pitänyt sitä siellä kotvasen, tarttui se\nkaloja täyteen. Vedin ylös, ja tässä ovat kalat. Niin sitä kaloja\nsaadaan!\n\n-- Mutta neuvopa, velikulta, minullekin se konsti, lausui karhu\nnaurusuin. Minä tahtoisin myöskin kaloja.\n\n-- Mitäs neuvomista siinä tarvitaan, tee vain niinkuin minäkin tein,\nsiinä kaikki. Pistä häntä avantoon, anna olla siellä sinnes, kunnes\nrupeaa sitä puristelemaan ja sitten vedä. Mutta mene yöllä ja vielä\nkovin kylmänä yönä, silloin on parempi onni!\n\nKarhu kiitti neuvosta ja lähti eräänä pakkasyönä järven jäälle ja pisti\nhäntänsä avantoon. Antoi sen olla siellä siihen asti, kunnes rupesi\nsitä puristelemaan, ja sitten vetäsi. Mutta mitä, eihän se tullutkaan\nsieltä. Mikä sille tuli, ihmetteli karhu ja tempasi rajummin. Silloin\nse tuli, mutta katkenneena, sillä se oli niin kovin avantoon jäätynyt.\n-- Siitä asti on karhu ollut töppöhäntänä.\n\n\n\n\nKettu karhun selässä.\n\n\nSen jälkeen oli kettu syönyt erään talon aitasta maitoa ja tuli karhua\nvastaan kuono ja korvat kirnupiimässä. Karhu kantoi kovaa kaunaa kettua\nkohtaan edellisen kolttosen johdosta ja aikoi ensin antaa aika\nlöylytyksen ketulle, mutta nähtyään hänet tässä asussa unohti aikeensa\nja kysyi ihmetellen:\n\n-- Mikäs sinulle on tullut?\n\nKettu heittäytyi varsin surkuteltavan näköiseksi ja lausui, pää\npainuksissa:\n\n-- Voi, veikkonen, minulle sattui käymään niin hullusti, että kun menin\ntässä erään talon eteiseen, noin ikään katsastamaan vain, niin tuli\ntuvasta akka ja pieksi minut korennollaan pahanpäiväisesti. Niinkuin\nnäet: pään mäsälle.\n\nKarhu unohti silloin kaiken kaunansa kettua kohtaan ja sanoi\nsäälitellen:\n\n-- Voi sinua ukkoparkaa, kylläpä sinulle on todella huonosti käynyt.\nNousehan, veikkoseni, tuonne hartioilleni, niin kannan sinua,\nkovaosaista, kotvasen.\n\nNo mitäs: kettu nousi karhun selkään ja antoi tämän kantaa itseään.\nMutta kun hän oli ollut siellä kotvasen, teki hänen mielensä ruveta\nkarhua, tuota tyhmeliiniä, pilkkaamaan. Hän alkoi hyräillä\npilkallisesti:\n\n-- Voi sentään tätä maailman menoa, kun kaikki on täällä nurinpäin.\nTässäkin: sairas tervettä kantaa, vähämieli veitikkata!\n\nKarhu ei ensin kiinnittänyt tähän mitään huomiota, mutta sitten jo\nkohotti päätänsä ja kysäsi:\n\n-- Mitä sinä oikein laulat?\n\n-- E-en mitään, virkkoi kettu, -- sitä vain, että se on aivan oikein,\nettä terve sairasta kantaa, pieksämätön pieksettyä.\n\n-- Et sinä niin laula, toisin laulat. Mutta sen minä sanon sinulle,\nettä ellet ole hiljaa, niin minä näytän sinulle laulelemisen.\n\n-- En minä enää mitään laula, kuomaseni.\n\nMutta mitäs se kettu olisi voinut sanaansa pitää, se taas rupesikin\nlaulelemaan:\n\n-- Voi sentään tätä maailman menoa, kun kaikki on täällä nurinpäin.\nTässäkin: sairas tervettä -- -- --\n\nMutta pitemmälle hän ei päässyt laulussaan, sillä karhu käänsi äkkiä\npäänsä ja tarrautui hampain hänen koipeensa. Ja täytyi ketun panna\nesille kaikki keinonsa ennenkuin pääsi pälkähästä.\n\n\n\n\nMistä päin nyt tuulee?\n\n\nSattuipa sitten karhu saamaan elävän teeren hampaisiinsa. Kettu tuli\nvastaan ja tahtoi kaikin mokomin saada häneltä tuon makupalan. Hän\nmietti keinoa hetken, ja sanoi:\n\n-- Kuomaseni, mistä päin nyt tuuleekaan?\n\nKarhu muisti hyvin ketun entiset kolttoset häntä kohtaan, eikä halunnut\ntällä kertaa joutua nenästävedetyksi, ja sentähden hän ei virkkanut\nketun kysymykseen mitään, töllisti voin taivaalle ja pudisti päätänsä.\n\nMutta kettu ei halunnut mitenkään jättää teertä karhun suuhun ja\nsentähden hän keksi kiverämmän juonen ja kysyi:\n\n-- Kuomaseni, mistä päin silloin tuulee, kun puolenpäivän aikaan päivä\nsilmiin paistaa, mutta tuuli sattuu selkään?\n\nKarhu mietti hetken asiaa ja vastasi:\n\n-- Ka, pohjoisesta!\n\nSilloin avautui hänen suuri suunsa ja teeri pääsi siitä maahan ja kohta\noli se ketun hampaissa, joka tämän saatuaan viiletti vikkelästi\nmetsään.\n\n\n\n\nKarhun koreilemishalu.\n\n\nHarvoin karhu kiinnitti huomiota muotoseikkoihin ja ulkonaiseen\nkoreuteen, mutta kerran sentään sattui hänen silmiinsä pistämään ketun\nturkin suuri kauneus. Hän tähysteli kauvan kettua ja lausui vihdoin:\n\n-- Kuoma, mistä sinä olet saanut noin korean puvun?\n\n-- Minäkö? Nousin erään heinäsuovan päälle ja annoin pistää tulen sen\nalle; ja kun olin ollut kotvasen sen päällä, kun tuli oli sen alla, oli\nkohta karvani näin kaunis!\n\n-- Hehehe! Etkö minuakin toimittaisi jonkun suovan päälle? lausui karhu\nnaurusuin. Minäkin tahtoisin saada samanlaisen kauniin karvan!\n\n-- Hyvin mielelläni! Tuossa onkin heinäsuova, ei muuta kuin mennään sen\nluo ja sinä nouset sen päälle ja minä pistän tulen alle.\n\n-- Mennään, mennään, veikkonen, sen luo, hypähteli karhu.\n\nMentiin sen ketun osottaman heinäsuovan luo ja karhu kömpi sen päälle\nja kettu pisti tulen sen alle. Suova alkoi kohisten palaa ja peitti\nkohta savuunsa karhun.\n\n-- Polttaa, polttaa! huusi karhu savun sisästä.\n\n-- Elä veikkonen, luuletko sinä, että niin pian ja niin vähällä\nvaivalla kauniiksi tullaan! Kestä, kestä vain vielä -- mitä polte\npolttavampi, sitä karva kirjavampi!\n\nMutta karhu, jonka karva alkoi pahoin palaa, ei enää mitenkään jaksanut\nolla suovan päällä, vaan korvat pystyssä, silmät harallaan, hyppäsi\nsieltä kohti metsää, jossa syöksyi ensimäiseen ojaan turkkiaan\nsammuttelemaan ja ihoaan jäähdyttelemään.\n\nKarhun karva on siitä vieläkin kärventynyt.\n\n\n\n\nKarhun, suden ja ketun yhteinen maanviljelysyritys.\n\n\nPäättivätpä sitten karhu, susi ja kettu jättää entiset metsäiset\nelinkeinonsa ja ruveta harjottamaan Metsolan rintamailla oikeita\nihmisellisiä elinkeinoja, aluksi maanviljelystä. Päättivät kaataa,\npolttaa ja kyntää kasken, kylvää siihen siemenen ja laatia sen sadosta\nsitten ihmisten tapaan syötävää.\n\nMutta jo heti, kaskea kaadettaessa, huomasivat he, karhu ja susi\nnimittäin, kuinka kovaonniseen puuhaan he olivat ryhtyneet. Kettu näet\nensinnäkin kartteli kaikin mokomin kaskenkaatoa, viikelehti vain\nlähimetsissä, toiseksi ei karhusta ollut muuksi kuin kivien ja kantojen\nkera painiskelijaksi ja hukan oli vaikea pysyä siinä asennossa, mitä\nkirveen käyttö vaati. Saatiin kuitenkin työ suoritetuksi ja ryhdyttiin\nkasken polttoon. Tämänkin työn aikana pysytteli kettu kaukana\ntyöpaikasta, häntä kun muka tuli ja savu pyörrytti; karhu taas putosi\ntuontuostakin rovioihin ja tuhkaan, poltellen ja kärvennellen\nkarvojaan, ja susi paralta sokasi savu silmät ja saattoi ne vettä\nvuotamaan.\n\nSaatiin kuitenkin sekin työ suoritetuksi, kaski poltetuksi, mutta entäs\nkyntö ja kylvö?\n\nKynnettäessä oli karhu köntistyä raskaan kuormansa alle, hän kun oli\nvetäjänä, ja susi ei pysynyt mitenkään auran kuressa, kädet pääsivät\nirti ja jalat kompastelivat; ja kaiken lisäksi istui repo aisalla, muka\njohti työtä. Saatiin sentään sekin työ toimitetuksi.\n\nEloja leikattaessa ja korjattaessa valitsi kettu lyhteiden laittamisen\nja kuhilastamisen, siis kaikkein helpoimman työn, muu, raskaampi työ,\njäi muille. Siitä tämäkin työ muodostui hankalaksi ja hitaaksi, sillä\neihän tahtonut mitenkään tällainen kyyryasennossa käypä työ\nkömpelöruumiiselta karhulta ja sudelta sujua. Koettaa kuitenkin täytyi,\nja saatiinhan se viimein sekin työ suoritetuksi.\n\nMutta tulipa elojen puinti. Siinä kettu, joka karttoi kaikkein enimmän\ntätä työtä, valitsi sellaisen osan, että nousi riihen partisille ja\nselittäen niiden olevan putoamaisillaan rupesi niitä muka pitelemään.\nSe olisi kuitenkin ollut vielä siedettävää, mutta kaiken lisäksi rupesi\nhän sieltä pudottelemaan partisia toisten päälle, näiden puida\njuhkaroidessa permannolla. Siitä tämä työ kävi tekijöilleen kahta\nvertaa vaikeammaksi. Tuontuostakin saivat he paukun päähänsä, ja kun he\ntoisaalta saivat pölyä ja ruumenta suut ja silmät täyteen, niin he\neivät muuta kuin valittelivat ja yskiä röhkyttelivät permannolla.\n\nKun sitten elojen jaossa karhu ja susi tekivät vielä sellaisen\ntyhmyyden, että suostuivat sellaiseen jakoon, että isommalle tuli\nisompi kasa, pienemmälle pienempi, jolloin he saivat toinen olet,\ntoinen ruumenet, sitävastoin kuin kettu sai jyvät, epäonnistui yritys\ntäydelleen, ja karhu ja susi päättivät etteivät he suinkaan toista\nkertaa ryhdy tällaisia outoja elinkeinoja harjottamaan, vaan pysyvät\naina entisissä, tutuissa ja varmoissa.\n\n\n\n\nElojen jauhatus ja keittäminen.\n\n\nOlivat kuitenkin elot jauhettavat ja keitettävät puuroksi. No, he\nmenivät yhdessä Hukkalan myllylle ja kaatoivat siellä viljansa kiven\nsilmään, ja rupesivat kuuntelemaan, kuinka kunkin viljat ääntäisivät\nkivessä.\n\nNo, ketun viljat panivat kuten tulikin: \"jyrin järin\", mutta karhun ja\nsuden viljat panivat \"tissis tassis, litsis lätsis\".\n\n-- Mikäs siihen on syynä? kysyivät karhu ja susi.\n\n-- Se, että minä panin eloihin, ennen niiden kaatamista kiven silmään,\nhiekkaa, vastasi repo.\n\nNo, karhu ja susi kaatoivat hiekkaa kiven silmään ja heidänkin\njauhettavansa panivat nyt \"jyrin, järin\". Mutta sitten tuli jauhojen\nkeittämisen vuoro. Tässä kiintyi karhun ja suden huomio siihen että\nketun puurosta tuli valkoista ja makeaa, mutta heidän keitoksistaan\nkovin mustaa ja katkeraa.\n\n-- Mikäs tähän on syynä? kysyivät he ihmetellen.\n\n-- Ei mikään muu kuin se, että minä jauhoni ennen pataan panemista\npesin joessa, josta ne tulivat valkoisiksi ja puhtaiksi.\n\n-- No niin teemme mekin seuraavalla kerralla, sanoivat karhu ja susi,\nja kaatoivat seuraavalla kerralla jauhonsa jokeen. Mutta sinne\njouduttuaan menivät ne virran mukana, eikä niistä tullut enää valkoista\neikä mustaa puuroa.\n\n\n\n\nKarhu miehen kera maanviljelijänä.\n\n\nKaikesta edellisestä huolimatta ryhtyi karhu kuitenkin vielä\nmaanviljelystä harjottamaan. Mutta nyt ryhtyi hän tähän toimeen miehen\nkera, ajatellen, että tämän oikean ammattilaisen kera yritys paremmin\nonnistuu. Onnistuiko se?\n\nKun kaski oli yhteisesti kaadettu, poltettu ja kynnetty, joissa\nkaikissa toimissa oli karhu nyt jo paremmin perillä kuin ensimäisellä\nkerralla, tuli kysymykseen, mitä kaskeen kylvettäisiin. Mies siitä\nnosti puheen, kehottaen valikoimaan rukiin ja nauriin välillä. Karhu\nmietti hetkisen asiaa ja, saatuaan mieheltä tarkan selon näiden\nviljalajien laadusta, valitsi rukiin.\n\n-- Mutta mitkä sinä sitten sadosta haluat, tyvetkö vai latvat? kysyi\nmies edelleen.\n\nKarhu arveli, että tyvet ovat aina paremmat ja ilmotti ottavansa ne.\n\nNo, kylvettiin ruis halmeeseen ja ruvettiin vuottamaan viljan\nvalmistumista. Kun se valmistui, mentiin yhdessä halmeelle, jossa mies\nsanoi, että nyt hän erisin ottaa oman osansa, korret ja latvat, sitten\nkarhu saisi ottaa omansa, tyvet. Karhu suostui siihen ja mies\nleikkautti viljan, panetti lyhteisiin ja kuljetutti pois. Kun oli\njäänyt jälelle vain tyhjä sänki, sanoi hän karhulle:\n\n-- No nyt on siinä jälellä sinun osasi, ota se pois!\n\nKarhu rupesi nyhtämään juuria, mutta ennenpitkää huomasikin, että hän\noli tullut surkeasti petetyksi.\n\nMutta kun oli ollut puhe sellainen, niin ei voinut mitään, täytyi\ntyytyä vaan. Mutta toisella kertaa hän onkin viisaampi, arveli hän.\n\nToisella kertaa ilmotti hän kylvettäväksi nauriin.\n\n-- No mitkäs sinä sen sadosta tahdot osaksesi, tyvetkö vai latvat?\n\n-- Latvat, vastasi karhu empimättä.\n\nKun sitten nauris valmistui, vei mies karhun halmeelle ja sanoi:\n\n-- No, otahan nyt osuutesi, latvat, että minä saan sitten oman\nosuuteni, tyvet!\n\nKarhu nauroi sydämessään viisaudelleen, ja leikkasi riemuiten naatit\nnauriista sekä jätti miehelle tyvet. Mutta kun hän näki, että mies\nnosti tyvinä kauniita, valkoisia ja punaisia nauriita, jotka olivat\naivan toista kuin raa'at naatit, vetäytyi hänen naamansa pitkää\npitemmäksi, ja hän käsitti, ettei hänestä ole kenenkään kanssa noiden\nvieraiden elinkeinojen harjottajaksi.\n\n\n\n\nVoipytyt ja kumminakäynnit.\n\n\nOlivatpa karhu, susi ja kettu kerran jossain metsätyössä ja karhulla ja\nsudella oli kummallakin pytty voita eväinään, jotka he olivat jättäneet\nvähän matkan päähän pensaikkoon. Ketun teki mieli näitä voipyttyjä ja\nkun hänen ei suinkaan tehnyt mieli tehdä työtä, sanoi hän\nkumppaneilleen:\n\n-- Kuulkaahan, kuomat, kun minut on pyydetty kummiksi Sikalaan ja sinne\nminun pitäisi heti mennä.\n\n-- No mene häntä, kun kerran on pyydetty, kyllä me teemme tätä työtä\ntämän ajan kahdenkin.\n\nNo, kettu lähti ja söi matkallaan toisen voipytyn lopuilleen. Hänen\ntultuaan takaisin kysyivät kuomat:\n\n-- No mikä sille Sikalan lapselle pantiin nimeksi?\n\nKettu esiintyi niinkuin olisi täyttänyt hyvin vastenmielisen ja ikävän\nvelvollisuuden ja lausui kohauttaen olkapäitään.\n\n-- Hmh, mikä sille Sikalan lapselle! Sikama!\n\n-- Hyväh, hyvä sekin! lausuivat toiset ja painuivat työhönsä.\n\nMutta ketun teki mieli toistakin voipyttyä ja hän ehdotti vähän ajan\nperästä:\n\n-- Kuulkaahan, kun se Siililänkin akka aamulla puhui, että heillä olisi\nlapsi ristittävänä, enkö minä saisi mennä heillekin kummiksi?\n\n-- No mene häntä, kun kerran puhui, kyllä me teemme tätä työtä\nkahdenkin, lausuivat karhu ja susi, jotka olivat näissä suhtein kovin\npehmeäluontoisia.\n\nNo repo meni ja söi toisen voipytyn lopuilleen.\n\nKun hän tuli siltä matkalta kysyivät kumppanit:\n\n-- No mikä sille Siililän akan lapselle pantiin nimeksi?\n\nRepo oli taaskin kuin olisi täyttänyt ikävän velvollisuuden ja lausui\nkohauttaen olkapäitään:\n\n-- Ka mikä sille Siililän lapselle nimeksi! Siilimö.\n\n-- No hyvä sekin, nimihän se on sekin, virkahtivat toiset ja painuivat\ntyöhönsä.\n\nMutta vähän ajan perästä juohtui ketulle mieleen, että sinne kummankin\npytyn pohjaan oli jäänyt vielä vähän voita ja hän tahtoi mennä nekin\nsyömään. Lausui hän siis:\n\n-- Vaan, veikkoset, kun se Pupulankin akka aamulla puputti, että\nhänelläkin olisi lapsi kastettavana, niin että enkö tästä saisi vielä\nsinnekin mennä?\n\nTämän kysymyksen kuultuaan toverit jo suuresti kummastelivat tätä\nkumminakäyntien paljoutta ja katsoivat ihmetellen kettuun, mutta\nantoivat kuitenkin hänen vielä mennä.\n\nKun kettu tuli tältä matkaltaan, jolla hän söi puhtaaksi molemmat\nvoipytyt, kysyivät toverit:\n\n-- No mikäs sille Pupulan lapselle pantiin nimeksi?\n\nKettu vastasi maiskutellen suutaan:\n\n-- No tälle sentään pantiin jo hiukan ihmisellisempi nimi -- ne\npupulaiset ovat sentään parempaa väkeä. Tämän lapselle pantiin nimeksi\nTyhjäpytty!\n\nSilloin karhu ja susi eivät enää ymmärtäneet ketun lukuisia\nkumminakäyntejä, vaan, arvaten asian, hyökkäsivät ketun päälle ja\nantoivat hänelle sellaisen selkäsaunan, että hän sitä kauvan muisti.\n\n\n\n\nEläimet maailmanloppua paossa eli syömässä toinen toisiaan.\n\n\nPutosipa kerran herne kanalle päähän ja hänelle oli silmänräpäyksessä\nselvää, että nyt tuli maailmanloppu. Hän sanoi sen sialle. Sika, hänen\nhyvä ja rauhallinen ystävänsä, röhkäsi aprikoimatta, että sehän oli\nselvää. Mutta mitäs sitte? röhkäsi hän jatkoksi.\n\n-- Ka lähdetään pakoon metsään.\n\n-- Lähdetään vaan. Mutta entäs toiset?\n\n-- Ne otetaan mukaan, kaikki: lehmä, koira, kukko.\n\nNo otettiin ne kaikki mukaan ja lähdettiin maailmanloppua pakoon\nmetsään. Yhtyivät heihin vielä kettu, karhu ja susi metsässä ja niin\nlähdettiin joukolla kauheaa tapausta pakoon synkkään saloon.\n\nMutta täällä tuli heille ennenpitkää kova nälkä, varsinkin karhulle ja\nsudelle.\n\n-- Mitäs täällä syödään? kysyivät he.\n\nKettu rupesi katselemaan kanaan.\n\n-- Ka, tuohan se kana on tämän kaiken syy, eiköhän syötäisi sitä.\n\n-- Ka, syödään.\n\nNo, syötiin kana, sen kaakotuksista huolimatta.\n\nMutta se ei mitenkään riittänyt, piti saada lisää.\n\n-- Syödään nyt tuo sika. Se on muutenkin niin sikamainen, sanoi kettu.\n\n-- No, syödään.\n\nNo, syötiin sika, sen vastalauseista huolimatta.\n\nMutta sekään ei riittänyt.\n\n-- Mitäs nyt syödään?\n\n-- Tuo koira-roikale, osotti kettu,\n\nNo syötiin koira, ja sitten lehmä, ja vihdoin viimeksi kiekahteleva\nkukko.\n\nVaan eihän sitä niistäkään sellaisille vahvoille miehille kuin karhu ja\nsusi kauvaksi ollut, piti taas ajatella lisän saamista.\n\n-- Nyt... nyt... nyt en tiedä, mitä nyt syödään, aprikoi kettu, joka\npelkäsi joutuvansa nyt itse uhriksi. Mutta -- minä ainakin syön itseni,\nmitä te toiset sitten tehnettekin, jatkoi hän ja käänsi äkkiä päänsä\nrintansa alle ja rupesi sitä kuin repimään.\n\n-- Ka sehän tuuma, sanoivat karhu ja susi ilostuen ja rupesivat\nrintojansa repimään.\n\nMutta silloin kettu hyppäsi loitos kuomiensa luota ja nauroi sieltä,\npakotieltään:\n\n-- Hulluhan se on joka itseään syöpi ja vielä hullumpi, joka jättäytyy\nkahden sellaisen tyhmeliinin syötäväksi kuin te olette.\n\nJa hän livahti metsään.\n\n\n\n\nEläimet toisen kerran yhteisellä metsätiellä eli kuollut ukko.\n\n\n-- Ohhoh, onpa siinä käynyt hullusti, huudahti kettu tavatessaan\nmetsämies-ukon kontistuneena pyydystensä vierelle, niihin\nsotkeutuneena.\n\nJa hän pani ukon kelkkaan ja lähti sitä Metsolaan päin vetämään.\n\nVetää, vetää, tulee hukka vastaan.\n\n-- Uh, huh, minne menet, mitä vedät? kysyy tämä.\n\n-- Vedän ukkoa, joka pani metsään loukut meitä varten, mutta\nkontistuikin itse niihin.\n\n-- Oh, voh, etkö minuakin ota sitä vetämään?\n\n-- Tule veikkonen!\n\nLähtevät he siitä kaksin miehin vetämään kontistunutta ukkoa.\n\nTulee vähän ajan perästä karhu vastaan ja sanoo:\n\n-- Höh, mitä vedätte?\n\n-- Ka, ukkoa, joka pani metsään loukut meitä varten, mutta kupertuikin\nitse niiden viereen kuoliaaksi.\n\n-- Pöh, ottakaa minutkin vetämään.\n\n-- Hyvin mielellämme!\n\nVedetään siitä sitten kolmisin ukkoa ja tullaan yhä syvemmä metsään.\nTulee siellä jänöjussi vastaan ja sanoo:\n\n-- Pupupu, mitä vedätte?\n\n-- Ukkoa, joka pani metsään loukut meitä varten, mutta kuolikin itse\nniihin.\n\n-- Lelele, ottakaa minutkin mukaan!\n\n-- Tule vain!\n\nVedetään siitä sitten nelisin kontistunutta ukkoa ja kun kappale on\nkuljettu, tulee orava vastaan.\n\n-- Nak, nak, mitä vedätte?\n\n-- Ukkoa, joka pani metsään loukut meitä varten, mutta tarttuikin itse\nniihin.\n\n-- Rak, rak, ottakaa minutkin mukaan!\n\nOtetaan oravakin ja niin lähdetään viisin miehin kontistunutta ukkoa\nkulettamaan. Kuletetaan se päiväkausi, tulee ilta eteen. Tuleepa\nsilloin nälkä miekkosille ja he rupeavat tuumimaan, mistä saataisiin\nsyötävää.\n\nEi näytä olevan mitään muuta keinoa kuin ruveta syömään toinen\ntoisiaan. Kettu siitä taas ehdotuksen tekee ja sanoo:\n\n-- Pienin paras alkajaisiksi!\n\nNo mitäs muuta kuin syödään orava, ja sen perästä jänis. Mutta mitäs\nsitten, -- sitten seuraisi kettu, ehdotuksen tekijä, johon karhu ja\nsusi jo kovin katselevatkin.\n\nSilloin kettu hätäpäissään sanoo:\n\n-- Nyt syödään ukko!\n\n-- Ukko, ukko, ulvahtavat toiset, ja kohta ollaan käsin kelkassa\nköllöttävässä ukossa. Mutta ukkopa ei ollutkaan kuollut, ainoastaan\nkontistunut. Kun tätä ruvetaan kopeloimaan, herää hän ja huomatessaan,\nmitä hänelle aiotaan tehdä, kavahtaa äkkiä pystyyn kelkassaan, tempaa\nkirveensä vyön takaa ja alkaa voimainsa takaa huimia kopeloitsijoitaan.\nKen saa korville, ken lantioille, ken mihinkin. Silloin jäähtyy metsän\nkuomaksilta syönti-into, ja he lähtevät, hännät suorina, pökäsemään\nsuorinta tietä pakoon.\n\n\n\n\nSusi ja kettu kuopassa.\n\n\n1.\n\nSattuipa se sellainenkin seikka, että susi ja kettu kerran\nviiletellessään Metsolan takamaita putosivat suurensuureen kuoppaan,\nsamaan suurensuureen ja syvään maahautaan.\n\nNo, ollaan siellä yökausi, toinen, niin jopa heille käy olo siellä\ntukalaksi, jo pitäisi päästä pois. Mutta mitenkä? -- se on aivan\nmahdotonta. Ei löydy keinoa pariin, kolmeen päivään.\n\nVihdoin kolmannen päivän aamulla löytää kettu keinon itselleen ja sanoo\nsudelle:\n\n-- Kuulehan kuomaseni, päivä taitaa nousta ja sinä kun olet pitempi,\nniin nousepas tuohon seinää vasten ja katsahda, joko se todella nousee.\nNousehan!\n\nNo susi nousee.\n\nMutta silloin kettu yht'äkkiä kapsahtaa suden selkään ja kiipeää sitä\nmyöten ylös kuopan reunalle ja sanoo sudelle pilkaten: tule sinäkin!\nMutta mitenkä se susi pääsee, hänen täytyy vain kuunnella pilkkaa.\n\nMutta juohtuupa siitä hänellekin sukkela temppu mieleen ja hän päättää\npanna sen toimeen. Laskeutuu hän siitä kuopan pohjaan ja lausuu sieltä\nnöyrästi ketulle:\n\n-- Kuulehan, kuomaseni, kun sinä nyt siellä kuopan reunalla näet hyvin\npäivän nousun niin istuudupas siihen kuopan reunalle ja ilmota minulle,\njoko se todella nousee. Olisi niin hyvä saada se tieto tänne yksinäisen\nolon iloksi.\n\nKettu, joka ei hoksaa mitään pahaa tästä pyynnöstä, täyttää sen.\nKäännähtää kuopan reunalla, istuutuu siihen ja rupeaa päivään päin\nkatsomaan. Mutta silloin hänen häntänsä putoaa kuopan seinää vasten\nriippumaan ja susi, joka on vuottanut tätä, kohoaa uudestaan kuopan\nseinää vasten, tempaa hännän käpäliinsä ja vetäisee ketun tästä alas\nkuoppaan. Siellä hän tälle sangen nolostuneelle kumppanilleen lausuu\nylen yksivakaisesta:\n\n-- Ikävä täällä, veikkoseni, on yksin olla!\n\n\n2.\n\nVaan ikävä siellä kuopassa on kaksinkin olla. Siitä taas hyviksi\nystäviksi ja neuvottelemaan, miten sieltä päästäisiin pois.\n\nSanoo vihdoin kettu:\n\n-- Nyt, veikkoseni, teemme näin. Nyt olemme täällä kärsivällisesti\nsinnes, kunnes tulee mies tätä hautaa katsomaan, -- tulee, sillä tämä\non, veliseni, hukanhauta. Silloin, kun kuulemme hänen askeleensa kuopan\nulkopuolelta, heittäydymme molemmat kuoliaiksi tänne kuopan pohjalle,\nja mies tulee kuopan reunalle. Tulee, kumartuu näkee: Täällä hukka ja\nrepo sorkat suorina, kuolleina. Sanoo: no tämä hyvä, siellä hukka ja\nrepo sorkat suorina. Pitää mennä pakanat nostamaan ylös. Sanoo, ja\ntulee tänne kuopan pohjalle. Täällä puhelee vielä jotakin itsekseen ja\nsitten viskaa minut kuopan reunalle. Nyt olen minä pelastunut ja minä\nviiletän metsään. Mutta kun hän sitten kumartuu sinua nostamaan,\nasettuu kyrmyyn näinikään, niin silloin sinä äkkiä kavahda ylös ja\nkapsahda hänen selkäänsä ja potkastaudu siitä ylös kuopan reunalle.\nNiin me molemmat täältä pelastumme!\n\nNo niin tehdäänkin. Mies tulee kuopan reunalle, huomaa kuopassa\nkuoliaat, laskee kuoppaan, puhelee jotakin itsekseen ja viskaa ketun\npois ja sitten kumartuu nostamaan sutta. Mutta silloin susi kavahtaa\näkkiä miehen selkään ja pökäsee sitä myöten pois kuopasta. Niin\npelastuivat susi ja kettu pahasta hukanhaudasta, ja siitä on susi\nikikiitollinen ketulle, vaikka tämä tekeekin hänelle alituiseen pahoja\nkolttosia.\n\n\n\n\nKetun ja jäniksen kiista juoksusta eli jäniksen ajo.\n\n\nKerran sattuivat kettu ja jänis yhteen ja heille syntyi kiista siitä,\nkumpi heistä olisi etevämpi juoksussa. Jänis väitti kivenkovaan, että\nhän on etevämpi, mutta kettu väitti toisin.\n\n-- Lyödään vetoa, ehdotti jänis.\n\n-- No lyödään!\n\nVeto lyötiin ja lähdettiin kilpapaikalle. Mutta juuri juoksuun\nryhdyttäessä sanookin kettu:\n\n-- En minä viitsikään, sillä minä tiedän erään eläimen, joka on meitä\nkumpaakin vikkelämpi. Mitäpä silloin tämä toimi hyödyttää?\n\n-- No minkälainenhan tuo eläin on, ja missä se on? kysyy jänis\nylenkatseellisesti.\n\n-- Täällä se on, täällä aholla, sanoo kettu. Mutta sen minä sanon, että\nsen eläimen perässä ei todellakaan meikäveli pysy, eikä pysy moni\nmuukaan!\n\n-- No annahan olla, kunhan nähdään. Kunhan nähdään, niin eiköhän\nsentään sen perässä pysyttäne!\n\n-- Ei.\n\nNo tultiin siitä aholle, ja kettu osotti hevosta, nuorta kaunista\nhevosta, joka makasi aholla.\n\n-- Tuoko se on, tuoko? räjähti jänis pilkallisesti nauramaan.\n\n-- Se.\n\n-- Mutta jopa sinä toit laitoksen luo. Tuon kanssa nyt kilpailee kuka\ntahansa. Sano minulle, tokko se pääsee edes nousemaan jaloilleen.\n\n-- No -- voisithan koettaa. Hyppää sen selkään!\n\nJänis teki niin. Hyppäsi makaavan hevosen selkään ja lisäksi purasi\nsitä lautasille.\n\nMutta silloin nuori hevonen kavahti yhtäkkiä ylös ja lähti hurjaan\nlaukkaan. Lähti niin hurjaan ja niin äkkiä, ettei jänis ehtinyt\nlautasilta mihinkään, vaan jäi sinne selkään. Siinä kauhistuneena\nriippuessaan kysäsi hän ketulta, että mihinkähän tämä mahtaa mennä,\nmutta kettu lausui siihen vain, että kyllä se johonkin menee, ja nauroi\nniin, että oli pakahtua.\n\n\n\n\nKetun kyyti.\n\n\nMutta kerran kävi ketulle samalla tapaa. Hän astuskeli uneliaana ja\nlaiskana ahon laitaa ja huomaamatta, että hevonen makasi suuren kiven\ntakana, laskeutui levolle hevosen hännän päälle, ja nukkui siihen.\n\nEikä herännyt ennen kun hevonen, joka tunsi omituista painoa häntänsä\npäällä, yhtäkkiä hyppäsi pystyyn ja lähti hurjaan laukkaan. Silloin\nkettu heräsi, mutta hätäytyneenä näki parhaaksi tarrautua hevosen\nhäntään ja siitä koettaa pyrkiä tämän lautasille.\n\nTämän kyydin sattui näkemään jänis, sama, jonka samallaisen kyydin\nkettu oli joku aika sitten nähnyt. No, hänellekös kelpaa nauru, nauru\nsydämen pohjainen, eikä hän malta mitenkään olla kysymättä\nkohtalokumppaniltaan sieltä tiepuolesta:\n\n-- No, minnekäs sitä repoveikkoa viedään?\n\nKettu huutaa huiman kyydin kynsissä:\n\n    -- Jumala tiesi, jussikulta,\n    yliukko, ystäväni,\n    minne miestä vietänee,\n    missä yötä lietänee,\n    taian mennä taivahasen,\n    tahi tuonelle pudota!\n\n\n\nSusi kantelijana.\n\n\nMahtoipa susi kerran kannella ketusta jalopeuralle, eläinten\nkuninkaalle. Menee hän jalopeuran luo ja sanoo:\n\n-- Vou, vou, armollinen eläinten kuningas, se kettu on sellainen, että\nsillä on aina petos mielessä, kuje sydämessä. Se aina yhteisestä työstä\npakenee, aina yksin raatamaan jättää. Tänäpäivänäkin se jätti minut\nyksin yhteistä muurahaiskekoa ylitöiseen aittaamme kantamaan. Anon\ntästä hänelle mitä suurinta rangaistusta.\n\nJalopeura, joka sattui sinä päivänä olemaan vähän sairaana, suuttui\nkovin tämän kuultuaan. Vai sellainen se on! sanoi hän ja antoi heti\nkutsua ketun luoksensa. Kettu tuli ja asettui nöyränä eläinten\nkuninkaan eteen. Jalopeura katsahti häneen vihaisesti ja sanoi:\n\n-- Vai sellainen sinä olet, vai sellainen! Vai on sinulla aina petos\nsydämessä, aina kuje mielessä -- vai jätit sinä taas tänäpäivänäkin\ntämän susikuomasi yksin yhteistä muurahaiskekoa kantamaan! Sanoppas,\nonko se totta?\n\nKettu ensin säikähti tästä, mutta sitten notkisti toisen etujalkansa\nherra eläinten kuninkaan edessä ja lausui nöyrästi:\n\n-- Kyllä, herra eläinten kuningas, kyllä se niin on, että jätin hänet\ntänään yksin yhteistä muurahaiskekoa kantamaan. Mutta tämän tein siksi,\nkun kuulin herra eläinten kuninkaan niin kovasti sairastuneen -- lähdin\nhänen tautiinsa parannuskeinoa etsimään.\n\n-- Mitä, niinkö? No löysitkö sen? Sano!\n\n-- Olin juuri löytämäisilläni -- saamaisillani neuvon Ahonrannan\nhämähäkiltä, mutta silloin tultiin minua kutsumaan tänne, tälle suden\nasialle.\n\n-- Mene, veikkonen, aivan heti takaisin ja viivy matkallasi miten\nkauvan tahansa, miten kauvan vain asia vaatii, elä kuule kenenkään\nkutsua. Mene, mene, ja ota tarkka selko siltä Ahorannan hämähäkiltä,\nmiten paranisin.\n\nKettu kiitti ja kumarsi, ja meni.\n\nKetun tultua takaisin kysyi jalopeura:\n\n-- Mitä se sanoi?\n\n-- Se sanoi, se Ahorannan hämähäkki, että jos tämä susi tapettaisiin ja\nnahka nyljettäisiin ja pantaisiin se nahka sairaan paikan päälle, niin\nsilloin herra eläinten kuningas heti paranisi.\n\nSen kuultuaan ei susi, joka tähän asti oli kovin uskollisesti\npysytellyt jalopeuran vieressä, kauvoja tässä pysynyt, vaan lähti\nviilettämään metsään minkä vain käpälistä sai. -- Eikä sen jälkeen\nkannellut ketun päälle.\n\n\n\n\nKettu suksipuuta katsomassa.\n\n\nTuleepa kettu kerran puun juurelle, jossa on harakalla pesä ja\npoikaset. Tulee ja käy kovin katselemaan puun puoleen, sinne, missä on\nharakalla pesä ja missä tämä kovin mahtavana istuu alas katsellen.\nKyllästyy vihdoin harakka ketun katseluun ja kysyy:\n\n-- Mitä sinä liuhuparta siellä katselet?\n\n-- Katselenpahan, kun tässä olisi niin hyvä puu sukseksi. En ole\nmuualla missään näin hyvää suksipuuta tavannut. Arvelen tämän kaataa.\n\n-- Elä veikkonen, elä mitenkään sitä tee, hätäytyy harakka, -- elä\nmitenkään kaada tätä puuta, sillä minulla on tässä pesä ja poikaset.\n\n-- Vai niin! No, jos annat yhden pojan syötäväkseni, niin en kaada, --\nkun sinulla kerran on tässä pesä.\n\n-- Olkoon menneeksi, ota se, elä vaan kaada!\n\nKettu saa poikasen, syö, ja lähtee pois.\n\nMutta toisena päivänä tulee hän uudestaan ja rupeaa samalla tapaa\nkatselemaan puuhun.\n\nHarakka taas kysyy:\n\n-- Mitä sinä häilyhäntä siellä taas katselet?\n\n-- Katsonpahan vain, kun en todellakaan mistään löydä näin hyvää puuta\nsuksipuuksi. Kyllä se minun täytyy sittenkin kaataa, täytyy!\n\n-- Elä veikkonen, elä mitenkään, sillä minullahan on tässä puussa pesä\nja poikaset.\n\n-- No, jos annat yhden poikasen syötäväkseni, niin en kaada.\n\n-- No olkoon menneeksi!\n\nKettu saa poikasen, syö ja menee pois.\n\nMutta kolmantenakin päivänä hän tulee uudestaan ja saa taas poikasen.\n\nTuleepa sitten sen kolmannen päivän iltana varis harakan luo vieraaksi\nja kun harakka kertoo hänelle seikkansa, niin sanoo varis hänelle:\n\n-- No oletpas sinä aika pöhkö, kun annat poikasiasi mokomalle ja\nmokomasta syystä. Olet tosiaankin, sanon, sillä millä se kettu tämän\ntai muunkaan puun kaataisi, sillä kun ei ole kirvestä, ei kassaraa. Jos\nse tulee vielä, niin sano vain niin, että milläs sinä pitkähäntä tämän\npuun kaadat? Sano niin!\n\nHarakka lupasi ja varis lähti.\n\nTuli sitten kettu neljäntenä päivänä taas puun juurelle ja sanoi:\n\n-- Pakana, kun en mistään löydä näin sopivaa puuta suksipuukseni. Kyllä\nse minun täytyy kaataa.\n\n-- Mutta milläs sinä pitkähäntä sen kaadat? kysyi silloin harakka ja\nkävi makeasti nauramaan.\n\n-- Vai niin, vai olet jo viisastunut, vai on varis käynyt sinua\nneuvomassa! No, eipä mitään, pannaan mieleen, ja näytetään, että vielä\nse neuvojakin kaipaa neuvoa!\n\nJa hän lähti pois ja heittäytyi eräälle kauniille ahonrinteelle\nkuolleen tavoin loikomaan kuten kerran kalaukkoa peijatessaan ja pisti\nkielensä loitos ulos. Vähän ajan päästö lensi siihen se varis, joka oli\nharakkaa neuvonut, ja rupesi kiihkeästi kiertämään kettua, jonka hän\nkatsoi kuolleeksi. Kierreltyään kotvasen kävi hän aivan lähelle tätä ja\nnokata jyrskäytti tämän pitkällä olevaa, houkuttelevaa kieltä, jota hän\nhimoitsi. Mutta silloin kettu yhtäkkiä kaapsahti ylös ja koppasi\nsuuhunsa kieltähimoitsevan variksen ja vei pesälleen maukkaaksi\npäivälliseksi.\n\n\n\n\nKorpin laulu.\n\n\nOlipa kettu kulkenut taas monta päivää saamatta mitään einettä ja hän\noli kovin nälkäinen ja alakuloinen. Sattuupa hän silloin tulemaan erään\nahon laitaan, jonka eräässä puussa istua kekottaa suuri korppi, iso\njuustopala suussa. Ketulle valahtaa vesi kielelle ja hän rupeaa\ntuumimaan, miten hän saisi tuon juustopalan.\n\nHeittäytyy hän silloin polvilleen puunjuurelle aholle, ottaa\nkasvoilleen mitä makeimman ilmeen ja käy mitä herkimmillä hännän\nhäilyttelyillä sanojaan säestäen puhumaan korpille:\n\n-- Voi korppi-serkkuseni, kuinka sinä olet kaunis ja ihana, eipä sinun\npuvullesi ja vaatteillesi, eikä koko olennollesi vedä vertoja mikään,\nei mikään. Mutta minkälainen sinun äänesi lienee, minkälainen sinun\nlaulusi, siitä ei minulla ole aavistusta, miten suloinen, miten ihana\nse lienee. Sentähden, serkkukultaiseni, laulappas tässä lyhyt laulu,\nanna armas heimolaiseni, armaan äänesi kaikua!\n\nKorppi ei voi kyllin ihmetellä tätä puhetta. Mitä tuo pitkähäntä\ntarkottaa, ajattelee hän. Narraako vai todella ylistelee? Mutta mitäpä\nhän narraisikaan, mitä pahaa minä olen hänelle tehnyt? Ei, ei se\nnarraa, vaan todella ylistelee, todella kiittelee minua -- tuo mainio,\nvilpitön ystävä.\n\nJa hän täyttää ketun jalon toiveen ja makean pyynnön: avaa suuren\nsuunsa ja rupeaa laulaa ronkkumaan. Mutta silloin tuo suuri juustopala\nputoaa suusta, ja samassa on harras ihailija poistunut puun juurelta --\nnyt hänen suussaan suuri juustopala.\n\n\n\n\nVuoroin vieraissa.\n\n\nAntoipa kurki kerran ketulle kutsun tulla hänen vieraakseen. Antoi\nkutsun, ja keitti velliä.\n\nKun kettu tuli hänen vieraakseen, kaatoi hän vellinsä korkeaan,\nahdassuiseen kirnuun ja tarjosi sen siten vieraalleen. Mutta eihän\nkettu siitä semmoisesta astiasta saanut mitään suuhunsa -- eihän hänen\npäänsä mitenkään mahtunut sen suusta sisään. Hänen täytyi tyytyä vain\nkielen maiskutteluun. Sensijaan kurki pitkällä kaulallaan koukki minkä\nkerkisi velliä kirnusta suuhunsa ja oli tyytyväinen.\n\nKun ei kettu mitään syönyt, kysyi kurki:\n\n-- Miks'ei vieras velliä syö, eikö se ole hyvää?\n\n-- Hyvää on, hyvää on, mutta minä syön sitten huomenna, kun tulet\nmeille vastavierailulle. -- Tulethan vastavierailulle huomenna,\nserkkuseni?\n\n-- Tulen, tulen mielelläni.\n\nNo tuli huomenna kurki vastavierailulle, ja kettu kaatoi vellinsä\nsuurelle, lavealle lautaselle.\n\n-- Käydään syömään, käydään syömään!\n\nKäytiin syömään sitä ketun velliä, mutta nytpä ei vuorostaan kurki\nsaanut mitään suuhunsa, sensijaan kuin kettu latki sitä kuin kauhalla\nikään.\n\nKun kettu näki, ettei kurki syö mitään, kysyi hän tältä -- veitikka\nsydämessä:\n\n-- Miks'ei vieras velliä syö, vai eikö se ole hyvää?\n\n-- Hyvää on, hyvää, mutta minä söin eilen tämän päivänkin tarpeeksi,\nsanoi kurki, vaikka hänen mielensä teki niin syödä ketun keittoa ja\nnälkä soitteli suolissaan.\n\n\n\n\nYleinen rauha eläinten kesken.\n\n\nKukko ja kana istuivat kettua paossa korkealla orrella, eivätkä\naavistaneetkaan, kun kettu yht'äkkiä ilmestyi heidän eteensä ja julisti\nheille:\n\n-- Hyvät ystävät, nyt on tullut yleinen rauha eläinten kesken ja minä\nsanon teille: tulkaatte alas, teille ei tehdä mitään pahaa!\n\nSattuipa silloin tulemaan siihen eräs vanha ukonrahjus kylältä ja\nsanoi, iskien silmää kukolle ja kanalle:\n\n-- Kah, mitäs ne nuo kaksi suurta koiraa juosta viuhottavat tänne\ntuolta kylältäpäin!\n\nSilloin kettu rupeaa katselemaan, mistä päin oisi paras pakoon mennä,\nja sanoo:\n\n-- Vai niin, vai viuhottavat. Pitäisi tästä jo edelleenkin lähteä.\n\n-- No, no, mikäs kiire, mitäs pelkoa nyt, kun on yleinen rauha eläinten\nkesken, lausuu ukko salamyhkäinen hymy huulilla.\n\n-- Niin, niin, vaan minä luulen, etteivät koirat tiedä tästä rauhasta\nvielä mitään, lausuu kettu ja pinkasee pakoon minkä ennättää.\n\n\n\n\nJäniksen mahti.\n\n\nKerran kettu tapasi taas jäniksen ja sanoi hänelle:\n\n-- On siinäkin mies, jota ei kukaan pelkää.\n\n-- Kukas sinua sitten pelkää? pöyhisteli jänis.\n\n-- Voi veikkonen, kaikki, vastasi mahtavasti kettu. Minä kun vain tätä\nhäntääni näytän, niin kaikki lentävät ken minne kerkiää. Mutta sinua --\nmilläs sinä pelotat?\n\n-- No lyödään vetoa, kummalla meistä on suurempi mahti, virkkoi jänis.\n\n-- Lyödään vain.\n\nLyötiin vetoa ja lähdettiin astelemaan tietä pitkin. Tulipa siitä\nlammaskatras eteen ja jänis, hoksaten, että tuossahan hänellä on hyvä\ntilaisuus osottaa mahtiaan, yhtäkkiä hypätä kopsahti lammaskatraan\nkeskeen ja päästi pahan äänen. Arka lammaskarja siitä kovasti säikähti\nja lensi yksi sinne, toinen tänne.\n\nSilloin jänis oli voittanut vedon ja tästä riemusta hän rähähti\nsellaiseen nauruun, että suu halkeili ristiin, rastiin.\n\n\n\n\nJäniksen itsemurha-aie.\n\n\nMutta valtasipa sentään jänöpojan kerran kova alakuloisuus ja hän sanoi\nitselleen:\n\n-- Ei minua sentään kukaan pelkää! Kyllä minun mahtini on mitätöntä. Ja\nsentähden: mitä maksaa elellä täällä, menenpä ja hukutan itseni tuonne\njokeen.\n\nMutta mentyään joen rannalle kuuli hän jonkun hyppäävän edestään\nveteen.\n\n-- Mikä se? Ken se siitä edestäni niin rutosti jokeen hyppäsi? Ka,\nkoppakuoriainen. -- No, enpä vielä hukuttaudukaan, kun tuo\nkoppakuoriainenkin minua niin pelkää, että hyppää edestäni sellaisella\nkiireellä jokeen, en mitenkään! -- sanoi jänis itselleen.\n\nJa hän kääntyi pois joen rannalta ja elellä puputtelee vielä nytkin.\n\n\n\n\nJäniksen viisaus.\n\n\nKerran jänis osotti aito kettumaista viisautta ja vieläpä ollessa ketun\nkera asiassa.\n\nTavatessaan toisensa asettivat he itselleen erään määräpaikan ja löivät\nvetoa, kumpi heistä ennemmin hyppäisi sen toiselle puolelle. Se joka\nennemmin hyppää, se saa osuuden toisen valtakuntaan.\n\nKettu sanoi:\n\n-- Jokos sitä koetellaan?\n\nJänis virkkoi:\n\n-- Elähän vielä, annahan kun tässä ensin vähän ajattelen.\n\n-- No ajattele, ajattele sitten, eläkä lorvaile!\n\n-- No, no, ajattelenhan tässä parast'aikaa!\n\nSitä ajattelua odotellessaan kääntyi kettu jotakin katsomaan.\n\nSilloin jänis virkahti että \"jo ajattelin!\" ja hypätä kopsautti\nmääräviivan toiselle puolelle ja sai osuuden ketun valtakuntaan.\n\n\n\n\nHiirten apu.\n\n\nSattuipa kerran karhu tarttumaan metsämiehen ansaan. Hoikka oli lanka,\nmutta vahvoissa puissa kiinni, niin että karhu jäi kuin jäikin ansaan\nkiini. No hän, kun ei päässyt, nukahti siihen.\n\nTuli siihen hiiriä kopare ja ne alkoivat pitää kisaa karhun tienoilla.\nKarhu tuosta heräsi ja koppasi puolenkymmentä kisaavaa pikkuelävää\nkouraansa ja aikoi pistää ne kaikki kerralla suuhunsa.\n\n-- Elä, veikkonen, elä meitä syö, me teemme sinulle vielä joskus hyvän\ntyön, valittivat ja rukoilivat hiiret.\n\n-- Huih, teistäkö hyväntyön tekijöiksi, hymähti pilkallisesti karhu.\nVaan kun tosiaankin olette niin vähäpätöisen mitättömiä, niin enpä\nteitä syö, vaan saatte mennä minne haluatte.\n\nJa samassa hän viskasi heidät loitos luotaan. Ja nukahti taas.\n\nMutta kun hän keräsi, huomasi hän olevansa vapaana. Lanka oli\nkeritetty.\n\n-- No, kukas tämän teki! kysäsi hän tyhmän-ällistyneesti.\n\n-- Me, vastasivat äsken vapautetut hiiret siitä lähitienoolta. Me\nnakertelimme solmun auki, teimme sen lupaamamme hyvän työn.\n\n-- Vai te, vai teitte te sen lupaamanne hyvän työn, lausui karhu\nhämmästyneen-nolostuneella äänellä ja lähti lönkkimään pois.\n\nSen pituinen se.\n\n\n\n\nBuden laulu.\n\n\nKerran susi tapasi koiran ja sanoi tälle:\n\n-- Nyt veikkonen toimita kuinka tahansa minulle jotain syötävää,\nminulla on semmoinen nälkä!\n\nKoira sanoi:\n\n-- Ka, talossa olisi häät ja helposti voisin viedä sinut väkijoukon\nlomitse pitopöydän alle, jossa on kaikkea yllinkyllin, mutta sinun\npitäisi olla siellä niin hiljaa, niin hiljaa, jotta ei kuuluisi\nhiiskaustakaan, muuten käy hullusti.\n\n-- Ole, veikkonen, minäkö en olisi hiljaa! Kuinka sitä kysytkään!\n\n-- No, tule sitten!\n\nKoira lähti viemään sutta pitopöydän alle ja saikin sen sinne. Ja\nsiellä oli, niinkuin koira oli sanonut, kaikenlaista yllinkyllin, ja\nsusi alkoi ahmimalla syödä niitä. Mutta siellä oli myös eräässä kipossa\njotain väkevää juotavaa ja susi ryyppäsi siitä palan paineeksi.\nRyyppäsipä muutenkin. Mutta siitä tuli hän kovaan humalaan.\n\nJa hän tahtoi kaikinmokomin laulaa -- häiden kunniaksi. Mitäs, kun\nmuutkin laulavat!\n\nKoira varotteli:\n\n-- Elä, veikkonen, elä, veikkonen, siitä voi turmiot tulla! Elä\nhiiskahdakaan!\n\n-- Vielä mitä, -- mitkä turmiot siitä! Laulan kuin laulaakin!\n\n-- Elä laula, minä sanon vakavasti!\n\nMutta mitäs se susi välitti sellaisessa hääinnossa, hän lauloi niin,\nettä tupa raikui.\n\nMutta voi sitä suden kohtaloa sen laulun johdosta. Hääväki, keskeyttäen\njuhlimisensa, koppasi yht'äkkiä korennot käsiinsä ja rupesi antamaan\nsutta selkään niin että luut ruski. Ja niin kovan selkäsaunan sai\nsusiparka laulustaan, että sen selkä on siitä tönkkönä vielä tänäkin\npäivänä.\n\n\n\n\nSuuret syömäjuhlat.\n\n\nTahtoivatpa karhu ja susi pitää kerran oikein suuret syömäjuhlat ja\nvain kahden, ilman kettua, ilman ketään. Tappoivat he sitä varten pari\nkolme lehmää ja määräsivät juhlapäivän.\n\nKettu kun sai kuulla tuosta, päätti tehdä kuomaksille pienen kepposen,\neikä aivan pientäkään: pilata kokonaan kuomaksien pito-ilot ja päästä\nitse niiden pääosakkaaksi.\n\nHän otti sitä varten palvelukseensa kissan, kissan ylen marisevaisen ja\njulmannäköisen, ja kun oli tehnyt sen, meni pitojen valmistajain luo ja\nsanoi:\n\n-- Minä tulisin myös pitoihin, mutta minulla on sellainen vieras, etten\nsen kera uskalla tulla!\n\n-- Mikä vieras se on, minkänäköinen se on? kysäsivät pitojen\nvalmistajat kohottaen korviaan.\n\n-- No ompahan semmoinen mokoma, ei kovin suuri, eikä kovin pienikään,\nsellainen pitkäviiksi, pitkähäntä marrittaja. En minä hänestä muuten\nvälittäisi, vaan sillä kun on se ääni sellainen, -- jotta kerrassaan\nluonnon ottaa!\n\n-- No tuohan hänet tänne juhlaamme, niin emmeköhän tuosta selvinne! On\nsitä tässä sentään monenlaista pitkähäntää nähty, niin että eiköhän\nhäntä tuotakin kestettäne, mahtailivat juhlan valmistajat, ja kutsuivat\nketun vieraineen juhliinsa.\n\nTuli sitten pitojen alkamishetki ja karhu ja susi saapuivat\njuhla-asuissa pitopaikalle. Arvelivat ensin käydä heti ateriaan\nkäsiksi, mutta sitten muistivat sopimuksensa ketun kanssa ja kävivät\nvuottamaan vieraitaan. Asettuivat ylen mahtaviin asentoihin pitopöydän\ntaa ja kävivät silmäilemään kankaalle, mistä päin piti vieraiden tulla.\n\nEikä aikaakaan kun jo alkoi kankaalta kuulua risujen rapse ja jalan\nkapse. Sieltä ne tulevat, sanoivat odottelijat toisilleen ja korjasivat\nasentoa. Onpa lysti nähdä, mikä pöpö sieltä tulee, tuumivat he hetken\npäästä pilkallisesti toisilleen.\n\nKettu ja kissa lähenivät. Kissaa ei vielä näkynyt, mutta ketun\nkolmikulmainen pää ja pystyt korvat jo vilkkivät puiden lomista. No\neipä se ainakaan ole suuren suuri, kun ei vielä näy, vaikka kettu jo\nnäkyy, tuumivat toisilleen odottelijat ja taas naurahtivat\npilkallisesti.\n\nMutta samassa alkoi kuulua kankaalta omituinen, pitkäveteinen,\npahaääninen marina, hiukan sammakon kurinaa muistuttava, pitkäveteinen\nja omituisesti hiljenevä ja koveneva. Se jo hiukkasen hipasi karhun ja\nsuden sydäntä, jo hipasi ja säpsähytti, ja he jo tuumasivat toisilleen,\nettä mikähän otus se oikein lieneekään! No, eihän he sentään vielä\nmalttiaan menettäneet.\n\nMutta samassa kissa ilmestyy heidän näkyviinsä, -- tuo pitkäviiksinen,\npitkähäntäinen, pahasti mariseva olento. Lähestyy selkänsä korkeaan\nköyryyn nostaen ja maristen mitä surkeimmalla äänellä ja samalla mitä\nilkeimmästi irvistäen ja väliin sylkeä sähistäen.\n\nSilloin hipasee jo karhun ja suden sydäntä aivan arveluttavasti ja jopa\nkatoaa myös heidän juhlallinen asentonsa, ja he jo rupeavat kovin\nomituisesti katselemaan toisiinsa. Lempo, tämä taitaa ollakin eri otus,\narvelevat he.\n\nJa kun kissa alkaa sitten, heihin tiukasti tuijotellen, yhä lähestyä\nheitä, astua vakain askelin juhlapöytää kohti, ja kun kettu vielä\njättäytyy hiukan jälelle, niin jopa eivät juhlanpitäjät kestä\npaikoillaan, vaan hyökkäävät kumpikin pakoon, toinen pitkään puuhun,\ntoinen suuren risukasaan, unohtaen juhlansa, pöytänsä. Eivätkä uskalla\npiilopaikoissaan hiiskahtaa.\n\nKettua tämä naurattaa makeasti, mutta hän tahtoo saada nautintonsa\nvielä täydellisemmäksi.\n\nSentähden hän osottaa kissalle hukan vilkkavaa korvaa risukasasta, ja\nkissa kun näkee sen, töytää heti sitä kohti. Mutta sitä ei suden luonto\nkestä, vaan hän nähdessään kissan lähestyvän, syöksähtää äkkiä pois\npiilopaikastaan ja ryntää samaan puuhun, mihin karhu oli mennyt. Vaan\ntämä taas säikähdyttää karhun niin, että hän ryntää sieltä puustaan\nalas ja iskee sutta vastaan niin kovasti, että he putoavat molemmat\nsieltä alas. Ja siitä pudottua molemmat hirmuisella voimalla pakoon\nmetsään, josta eivät suinkaan palaa takaisin.\n\nNiin jäi ketulle ja kissalle koko suuri syömäpöytä ja ketun toivo\npäästä näiden suurten juhlain pääosakkaaksi toteutui.\n\nSemmoinen satu se!\n\n\n\n\n\"Saarnamies\".\n\n\nToisen kerran tuli kissan avulla petetyksi paitsi karhua ja sutta itse\nkettukin. Sen teki mies.\n\nHän istui joen rannalla ja pesi tuohia.\n\nTuli siihen karhu ja kysyi, että mitä sinä teet?\n\n-- Pesen karhun suolia, vastasi mies.\n\n-- Mitenkä sinä vanha mies olet karhun saanut?, kysyi karhu hämmästyen.\n\n-- En minä olekkaan, vaan minun apulaiseni Saarnamies, se sen sai, minä\nvain tässä pesen suolia.\n\n-- Mikä se semmoinen Saarnamies on ja missä se on? kysyi karhu enemmän\nhämmästyen.\n\n-- Apulaiseni, niinkuin jo sanoin, ja on tuolla pirtissä, sanoi mies ja\njatkoi rauhallisesti tuohien pesentää.\n\nTästä täytyy mennä sanomaan toisille, arveli karhu ja jätti miehen.\n\nTuli siitä susikin miehen luo ja kysyi:\n\n-- Mitä sinä teet?\n\n-- Suden suolia pesen.\n\n-- Mitenkä sinä vanha mies olet suden saanut?\n\n-- En itse, vaan apulaiseni Saarnamies, se sen sai, minä vain tässä\npesen suolia.\n\n-- Mikä se semmoinen Saarnamies on ja missä se on?\n\n-- Apulaiseni, niinkuin jo sanoin, ja on tuolla pirtissä.\n\nTästä täytyy mennä toisille sanomaan, arveli susi ja meni metsään.\n\nSitten tuli vihdoin kettukin miehen luo ja joutui samanlaiseen\nkeskusteluun hänen kanssaan.\n\nKohtasivat he sitten toisensa metsässä ja kertoivat toisilleen, mitä\nmies oli sanonut. Tulos tästä tapaamisesta oli, että he tahtoivat\nkaikin mokomin nähdä Saarnamiehen.\n\nMenivät he miehen luo ja ilmottivat halunsa -- kysyivät häneltä,\nmitenkä se olisi mahdollista.\n\n-- Siten, että laitatte suuren juhlapöydän pirttiin ja sitten menette\nken minnekin piilopaikkaansa sitä vuottamaan. Minä pidän Saarnamiestä\nsen aikaa poissa pirtistä ja sitten päästän sisään. Mutta tietäkääkin,\nettä teidän täytyy olla piilopaikoissanne tuiki hiljaa, muuten käy\nhuonosti.\n\nKarhu, susi ja kettu suostuivat tähän.\n\nJa he laittoivat suuren juhlapöydän miehen pirttiin ja asettuivat:\nkarhu uunille, susi lattian alle ja kettu päreortten päälle\nSaarnamiestä vuottamaan.\n\nMies aukasi tuvan oven ja Saarnamies -- pitkäviiksi ja pitkähäntä kissa\n-- hyppäsi sisään ja samalla pöydällekin. Siellä se rupesi kovin\nmaristen syömään pöydän herkkuja.\n\nKarhu ja kettu näkivät tämän mahtavan miehen, mutta susi oli asettunut\nselin pöytään eikä nähnytkään lattianraostaan häntä. Sentähden hän\nkäännähti piilopaikassaan ja samalla sattui hänen korvansa\nvilkahtamaan lattianraossa. Sen huomasi kissa ja syöksähti pahoin\nsähisten kiinni siihen. Sitä ei odottanut susi ja säikähti\npahanpäiväisesti siitä sekä hyppäsi pois lattian alta. Kissa kun näki,\nettä täällä oli tämmöinen elävä, säikähti hänkin ja syöksähti uunille.\nMutta täällä ei karhun luonto kestänyt tätä asiainkäännettä ja\nryöpsähti nurinniskoin lattialle. Kissa nähdessään, että täällä oli\nvielä suurempi elävä, kauhistui siinä määrin ja potkasihe kohti ketun\nolinpaikkaa, päreortta. Siellä oli kettu tähän asti ollut rauhallisena,\nmutta nyt ei hänenkään luontonsa enää kestänyt, vaan lennähti hän\nsieltä suden ja karhun selkään ovensuussa. Siitä nämä syöksähtivät ulos\novesta ja samaa tietä meni kettukin, ja niin jäi suuri juhlapöytä\nmiehen ja kissan kahden nautittavaksi.\n\n\n\n\nSota ja sodan seuraukset.\n\n\nOlivat susi ja koira ystävyksiä, mutta sitten kerran riitaantuivat.\nSanoi susi koiralle:\n\n-- Ja koska nyt on tullut riita välillemme, niin kokoa sinä kaikki\npiha-eläimet puolellesi, minä taas kokoan kaikki metsäeläimet\npuolelleni ja pannaan käymään julma sota keskellämme.\n\n-- Tehdään niin, sanoi koira tyynesti.\n\nJa koira kokosi lehmän, sian, lampaan ja kissan omalle puolelleen ja\nsusi karhun, ketun, ilveksen, jäniksen ja oravan omalle puolelleen, ja\npantiin toimeen suuri sota suden ja koiran keskelle.\n\nKun sotajoukot lähenivät toisiaan, niin kuiskasi koira kissalle,\nviiksisuulle, että:\n\n-- Lyykistäydyppäs nyt oikein matalaksi ja hiivi nopeaan ja kenenkään\nhuomaamatta karhun alle ja tartu yhtäkkiä hänen kurkkuunsa, ja pysy\nsiinä niinkauan kuin jaksat.\n\n-- Hyvä, sanoi kissa ja hiipi matalana, kenenkään huomaamatta suden\nsotajoukon puolelle, ja tarttui yht'äkkiä karhun kurkkuun ja jäi siihen\nriippumaan. Karhu, joka ei aavistanut tällaista, säikähti tästä\npahanpäiväisesti ja karjasten: \"kuka se minun kurkkuuni tarttuu!\"\nkellahti selälleen.\n\nSilloin suden sotajoukon valtasi suuri kauhu ja hämminki, kaikki\nlähtivät vilistämään pakoon, ken minnekin, ja sota oli voitettu. Orava\nhuomattuaan tämän kiipesi puuhun ja löi kahta kämmentänsä yhteen ja\nhuutaa huikahutti:\n\n-- No nythän on tapahtunut kuulumaton kumma, kun koiran sotajoukon\npienin elävä kaatoi meidän sotajoukkomme suurimman elävän, -- nyt en\nminä enää maassa liiku.\n\nJa siitä päivin onkin hän pysytellyt puussa.\n\n\n\n\nKissan ainoa taito ja ketun konstipussi.\n\n\nKerran matkustivat kissa ja kettu yhdessä. Kissa oli kovin peloissaan\nja sanoi:\n\n-- Minä pahoin pelkään, että joudumme tästä vielä kovaan paikkaan!\n\nKettu sanoi:\n\n-- Elä pelkää mitään, minulla on suuri konstipussi mukanani, ja sen kun\nvain avaan, niin ei mikään vaara kohtaa.\n\n-- Minulla taas ei ole muuta kuin yksi ainoa taito, sanoi kissa.\n\nTulipa siitä suuri koirajoukko vastaan ja hyökkäsi matkustavaisten\nkimppuun. Kissa pääsi kiipeämään puuhun, mutta kettu jäi koirain\nkynsiin. Ketun voivotellessa ja huutaessa apua huusi kissa puusta:\n\n-- Minut pelasti se ainoa taitoni, mutta missä se on se sinun suuri\nkonstipussisi?\n\n-- Voi, voi, se jäi kotiin, vaikeroitsi kettu ja töintuskin pääsi\nkoirain hampaista.\n\n\n\n\nKarhun halu saada lihaa.\n\n\nTapasi karhu kerran ketun lihaa syömässä. Hänelle valahti vesi suuhun\nja hän kysyi:\n\n-- Mistä sinä velikulta, lihaa sait?\n\n-- Hmh, saat sitä sinäkin, kun vain menet tuonne aholle. Siellä seisoo\neräs vanha hevonen, ja sen alahuuli on putoamaisillaan. Kun vain\nhetkisen odotat, putoaa se ja siitä saat lihaa aivan kylliksesi.\n\nNo, karhu lähti osotetulle paikalle odottelemaan vanhan hevosen huulen\nputoamista. Odotti, odotti, mutta eihän se pudonnutkaan. Ei, vaikka\nkuinka kauvan odotti. Nolona tuli hän ketun luo ja sanoi:\n\n-- Eihän se pudonnutkaan!\n\n-- Sekö alahuuli?\n\n-- Se.\n\n-- No mene uudestaan ja jos ei se nytkään rupea putoamaan, niin mene\nhevosen takapuolelle ja nykäse sitä vähän hännästä. Silloin se putoaa\n-- sen kun hevonen herää ja ravistaa päätänsä.\n\n-- Hyvä, teen niin!\n\nKarhu meni uudestaan hevosen luo ja kun se huuli ei ruvennut nytkään\nputoamaan, meni hän hevosen takapuolelle ja nykäsi sitä vähäsen\nhännästä. Silloin hevonen heräsi, ja antoi nykäisijälle sellaisen\npotkun, että se lensi monen sylen päähän hevosesta, eikä tullut toista\nkertaa sen huulen putoamista odottamaan.\n\n\n\n\nKarhun mahtava kyyti.\n\n\nSattuipa kerran karhu olemaan makaamassa heinäladossa, ja sinne tuli\nrovastilan renki hakemaan heiniä heinähäkillä. Kallistettuaan häkin\nsopivasti ladon oven eteen, meni renki heinälatoon ja rupesi mättämään\nheiniä hangolla häkkiin. Mutta hanko sattui jotenkin pistämään karhua\nja tämäkös siitä ryöpsähti kohti ladon ovea. Mutta kun sen edessä oli\nheinähäkki, joutui hän siihen ja tämä taas hänen tähtensä kallistui\noikeaan asentoonsa ja tästä kaikesta taas säikähti hevonen ja lähti\nhirveätä vauhtia kylään päin juoksemaan. Karhu tapautui häkin laitoihin\nja lähti siinä mahtavana pystyasennossa ajamaan kylään päin.\n\nKun hän näin ikään ajoi kylän läpi, niin kaikki vastaan tulevaiset,\npastori, lukkari ja vallesmanni, jäivät suuresti ihmettelemään, että\nmistä se rovasti ajoi niin hirmuista vauhtia ja niin äkäisen näköisenä.\nEi edes tervehdystäkään kellekään tehnyt!\n\nMutta kun karhu saapui rovastilan pihaan, niin rovasti kammarissaan\nsäikähti pahanpäiväisesti, että mitenkä se piispa nyt näin\nsopimattomalla ajalla saapui pappilaan, ja hän hyökkäsi kiireellä\nkorkeata vierasta vastaanottamaan. Mutta suuripa oli rovastiukon\nhämmästys, kun näki pihaan ajaneen karhun, itsensä ilmeisen karhun.\nMutta tämä hämmästys ei kestänyt kauvan, vaan muuttui kohta iloiseksi\nriemuksi, sillä karhu otettiin kiinni ja pidettiin sen saannin johdosta\nsuuret, mainiot peijaiset.\n\n\n\n\nKumpi näkee ennemmin päivännousun eli Sian viisaus.\n\n\nKettu se tahtoi olla kaikkia viisaampi kaikessa ja löi kerran vetoa\nsian kanssa, kumpi ensiksi näkisi päivän nousun aamulla. Sika ei\nvirkkanut mitään, löi vaan vetoa ja liippasi silmäänsä.\n\nRuvettiin siitä yhdessä maata erään vuoren juurelle, laaksoon, jonka\ntoiselta puolelta nousi toinen vuori. Kettu rupesi maata tuohon toiseen\nvuoreen päin, jonka takaa oli päivä nouseva, uskoen siten näkevänsä\nennemmin päivän nousun, mutta sika asettui maata siihen vuoreen päin,\njonka takaa päivä ei ollut nouseva, -- jolle asettumiselle kettu\nmakeasti nauroi.\n\nNo, aamulla kun päivä nousi, näki sika ensiksi sen, sillä sen säteet\nsattuivat ensiksi sen vuoren harjaan, johonka hän katseli, eikä sen,\njonne päin kettu katseli. Nousi siis ylös ja röhkäsi:\n\n-- Röh, röh, johan se päivä nousee!\n\n-- Mitä, joko se nousee? Eikö mitä, lausui kettu.\n\nMutta kun hän käännähti katsomaan samaan suuntaan kuin sika, huomasi\nhän päivän todella nousevan ja myönsi häpeällä sian hänet voittaneen.\n\n\n\n\nSusi etsimässä ateriaansa.\n\n\nKerran käveli susi nälkäisenä metsässä ja tapasi sian porsaineen\naholla. Ahaa, tuostahan minä saankin aterian, sanoi itsekseen ja tuli\nsikaperheen luo. Sanoi emäsialle:\n\n-- Kuulehan, minä syön poikasi!\n\n-- Elä veikkonen vielä syö, anna minun ne ensin kastaa. Ne ovat vielä\nkastamattomia.\n\n-- No kasta heidät sitten!\n\nSika kokosi porsaat ja vei ne joen rannalle, josta äkkiä syöksähti\nveteen ja ui joen toiselle rannalle, ja pelasti siten poikansa sekä\nitsensä.\n\nSusi nolostui suuresti tuosta ja lähti alakuloisena uutta parempaa\ntilaisuutta etsimään.\n\nTuli hän kahden pässin luo, jotka riitelivät kovasti keskenään. No nuo\nriitapukarit minä syön, ajatteli susi ja sanoi pässeille:\n\n-- Kuulkaapas, minä syön teidät.\n\n-- Elä veikkonen vielä syö, anna meidän ensin sopia, sillä muutenhan me\nvielä sinun vatsassasikin riitelisimme ja pilaisimme nautintosi. Anna\nmeidän ensin sopia.\n\n-- No sopikaa sitten!\n\nSilloin pässit lähtivät voimainsa takaa pinkasemaan taloon päin ja\npääsivät siten suojaan sudelta.\n\nSusi tuli entistä alakuloisemmaksi ja lähti aivan epätoivoisena\njatkamaan matkaansa.\n\nEräällä kedolla kohtasi hän kuitenkin kaksi pukkia, ja hän lausui,\nsydämessään iloiten, heille:\n\n-- Syön teidät.\n\n-- Elä veikkonen heti syö, vaan odota, kunnes laulamme tässä pienen\niltaveisuun.\n\n-- No laulakaa sitten!\n\nVuohet nostivat silloin kovan huudon ja herättivät lähitalon huomion,\njosta tuli väkeä ajamaan suden kauvas pukkien luota.\n\nJopa susi tuli surulliselle mielelle tästä kaikesta, ja hän sanoi\nitselleen ylen onnettomana:\n\n-- No olinpa minä aika hullu, kun annoin kaikkien pettää itseäni!\nOlinko minä pappi, että minun piti ruveta vuottamaan porsaitten\nkastamista, ja olinko minä mikään tuomari, että minun piti odotella,\nkunnes pässit sopisivat? Ja olinko minä vihdoin mikä lukkari, että\nminun piti ruveta vuottelemaan vuohien iltaveisuuta! Ei, ei, ei minusta\ntule enää mitään ja parasta taitaa olla kuin päätän päiväni.\n\n\n\n\nSuden vierailu sian, pässin, jäniksen ja kukon luona.\n\n\nPitivätpä sika, pässi, jänis ja kukko kerran asuntoa yhdessä, omassa\nrakentamassaan pirtissä metsässä. Kerran he näkivät suden tulevan\nheille vieraiksi. He tiesivät hänet pahaksi vieraaksi ja sentähden\nvarustautuivat häntä sen mukaa vastaanottamaan. Sika sanoo:\n\n-- Oh, kyllä minä sille näytän, minä torahampaillani sitä noin ikään\nreidestä sipasen!\n\nPässi päkättää:\n\n-- Minä sitä noin ikään vasten otsaa pusken.\n\nJänis sanoo:\n\n-- Minä sille näin ikään vasten naamaa irvistän.\n\nKukko kiekuu:\n\n-- Minä sille näin ikään siipeä lyön ja huudan kohti kitaa \"lähde\nlietsuun, lähde lietsuun!\"\n\nNäin urmakasti he päättivät ottaa vastaan lähestyvän vieraansa.\n\nNo, tulee susi tupaan.\n\nSamassa silmänräpäyksessä töytää sika minkä kerkiää pöydän alle, käyden\nsiellä hätäisesti hampaita louskuttamaan, pässi kavahtaa penkille\npöydän taa ja käy siellä kauhistuneena päkättämään, jänis keikahtaa\nuunille ja alkaa siellä surkeasti lelettää ja kukko lentää ryöpsähtää\norrelle, jossa alkaa hirmuisen hätä-kiekunnan ja siivenlyömisen. Niin\nurmakasti he ottivat vieraansa vastaan.\n\nMutta kummiinsapa joutui itse susikin tästä. Hän katseli hetken kaikkea\ntätä, katsoi sikaa, katsoi pässiä, katsoi jänistä ja kukkoa, ja sitten\npudisti päätään ja lähti kiireisesti pois tuvasta. Ja tultuaan\npesälleen kertoi hän siellä pojilleen:\n\n-- Olipa se vastaanotto ja talonväki! Kun minä menin tupaan, niin mikä\nlie vanha akka töydännyt pöydän alle ja alkanut siellä hampaitaan\nlouskuttaa, räätäli päkkäotsa taas oli pöydän takaa minut saksillaan\npistää ja poika pihkakoipi kiipesi uunille ja alkoi siellä tehdä\ntaikoja ja vihdoin kukkokiekuu punasilmä lensi orrelle ja alkoi sieltä\nkoko maailmaa apuun huutaa! Ei siellä voinut mitenkään pitempään\nviipyä!\n\n\n\n\nVanhan miehen kertomus.\n\n\nVanha mies kertoo:\n\nSatuinpa minä kerran pyytämään yösijaa talosta, jossa kävi pahamies.\nMinulle vastattiin:\n\n-- Kyllä muuten mielellämme antaisimme, mutta tässä meillä käy öisin\nvitsaahousu ja mitenkä sinä miekkonen voinet tässä saada rauhaa.\n\n-- Kyllä minä saan, sanoin minä, olkaa huoleti minun puolestani!\nMinulla on näettekö semmoista kansaa mukana, joka kyllä selviää yksistä\nvitsahousuista!\n\n-- No, ole häntä sitten!\n\nJa minä kävin viettämään yötäni talossa, jossa kävi öisin pahamies.\nAsetin joukkoni omille paikoilleen tuvassa: kukon pöydälle, sian penkin\nalle, kissan uuninedustalle, pässin oven suuhun ja pukin eteiseen sekä\nkävin muiden kera nukkumaan.\n\nNo kun yö tuli, niin tuli vitsahousu tupaan ja alkoi kuukkia siellä.\nMutta kun se tuli pöydän luo, niin kukko sitä nokkasi keskelle kuonoa,\nkun se meni penkin luo, niin sika sitä haukkasi reiteen ja kun se meni\nuunin edustalle, niin kissa siltä repi siinä toisen silmän, ja kun se\nmeni oven luo, niin pässi sitä puski kylkeen ja kun se lähti tuvasta ja\ntuli ulko-ovelle, niin pukki antoi sille sellaisen takapotkun, että se\nlensi monen sylen päähän pihalle.\n\nNiin lähti vitsahousu pois tuvasta, ja kun se piestynä ja revityin\nsilmin tuli kotiin, niin olipa sillä kertomista käynnistään:\n\n-- Se oli vasta kerta! sanoi hän. Kun menin pöydän ääreen, niin eikös\nsiinä istu räätäli ja nappase saksillaan kappaletta nenästäni ja kun\nmenin penkin luo, niin siellä seisoo nikkari työssään ja sipasee\nhöylällään minulta palan reidestäni ja kun menin lieden luo, niin\nsiellä kaivaa emäntä kalavartaalla toisen silmän päästäni, ja kun\nrupean lähtemään ovesta, niin siellä lyö suutari minua lestillään\nkylkeeni ja kun yritin ulko-ovesta ulos, niin siellä antaa isäntä\nminulle sellaisen potkun, että lensin monen sylen päähän pihalle. Se\noli kerta, se oli kerta! päätti pahamies kertomuksensa.\n\nSemmoinen oli vanhan miehen kertomus yön vietosta talossa, jossa kävi\npahamies.\n\n\n\n\nKettu tuomarina.\n\n\nRupesipa karhu käymään miehen kaurahuuhdassa. Käy, käy, joka päivä käy\ntallaamassa ja repimässä kaunista, valmistuvaa viljaa. Silloin mies\nvihdoin päättää panna loukun karhua varten lähelle huuhtaa. Paneekin\nsen, ja toisena päivänä tarttuu karhu siihen.\n\nKarhu siinä rimpuilemaan ja kauheasti mörisemään. Rimpuiltuaan ja\nmöristyään puolisen päivää, saa hän vihdoin jalkansa irti loukusta ja\nlähtee etsimään miestä, voidakseen hänet syödä. Löytääkin hänet ja\nilmottaa hänelle aikeensa. Mies sanoo siihen:\n\n-- Elä veikkonen tutkimatta syö, lähdetään ensin etsimään tuomari ja\nannetaan hänen asia ratkaista.\n\n-- No mennään!\n\nJa lähdetään etsimään tuomaria. Tulee kettu vastaan. Kysytään häneltä,\neikö hän rupeisi heille tuomariksi. No mikä on asia? kysyy kettu.\nSellainen ja sellainen -- hänelle asia juurta jaksain selvitetään.\nKettu kuultuaan tämän suostuu toimeen. Mutta sanoo:\n\n-- Ensin on käytävä paikan päällä asiaa aprikoimassa, sitten vasta\nkäydään lopullista harkintaa pitämään!\n\nNo, mennään paikan päälle, kaurahuuhdan laitaan, jossa loukku on,\nsiihen seisahdutaan. Kettu kysyy, osottaen kaurahuuhtaa, karhulta:\n\n-- No tässäkö sinä olet käynyt viljaa tallaamassa?\n\n-- Siinä.\n\nSitten osottaa kettu loukkua ja kysyy mieheltä:\n\n-- Entä, tässäkö on se laitos, johon karhu tarttui?\n\n-- Siinä.\n\n-- No laitapa sitten, virkkaa hän edelleen miehelle, loukkusi siihen\nkuntoon missä se oli ennen laukeamista!\n\nMies laittaa.\n\n-- No käyppäs sinä karhu tuohon loukkuun ja näytä tarkoin, mitenkä sinä\nsiihen tartuit, sanoo sitte kettu karhulle.\n\nKarhu näyttää. Mutta silloin loukku laukeaa ja karhu jää eturuumiistaan\nkiinni siihen. Miehen hämmästellessä ketun toimia sanoo kettu hänelle:\n\n-- Lyö päälle, lyö päälle, siinä oikeus, siinä tuomio!\n\n\n\n\nMiesten syöjä ja karhujen sitoja.\n\n\nKerran mies kynti kaskihalmetta ja kun hevonen potki ja vinkui, niin\nsanoi hän sitä karhun syötäväksi.\n\n-- No, kun kerran lienee minun syötäväni, niin anna tänne! ilmestyi\nkarhu halmeen laitaan ja lausahti miehelle.\n\nMies säikähti suuresti tästä, eikä tietysti tahtonut mitenkään antaa\nhevostaan karhulle, vaikka se olikin potkija ja vinkuja. Lausui hän\nkarhulle rukoilevasti:\n\n-- Elä veikkonen vielä heti vaadi, vaan tule ottamaan vasta huomenna!\n\n-- No, olkoon menneeksi! Mutta silloin sinun on oltava varmasti tässä\nhevosinesi, tässä samassa paikassa!\n\n-- Olen, olen.\n\nKarhu meni metsään, mies lähti alakuloisena hevosineen kotiin.\n\nTuli häntä vastaan kettu ja kysyi, että miksi mies oli niin\nalakuloisella mielellä, Niin ja niin, kertoi mies hänelle asiansa.\n\n-- Voi veikkonen, kuinka vähään sinä hätäydyt, lausui kettu asian\nkuultuaan ja tarjoutui miehelle apulaiseksi huomenna, jolloin karhu\ntulisi hevosta hakemaan.\n\n-- Hyvin mielelläni otan sinut apuun, lausui mies ja kiitti\nkiittämistään kettua.\n\nHe määräsivät ajan ja yhdyntäpaikan ja lähtivät omille teilleen.\n\nHuomenna he kohtasivat toisensa määräaikana määräpaikassa. Siinä opetti\nkettu miestä:\n\n-- Kun nyt menet määräpaikkaasi, niin elä hätäile eläkä hämmästele,\nvaan ole niinkuin ei olisi tapahtunut mitään! Kun sitten karhu rupeaa\npyytämään hevosta, elä anna heti vastausta, vaan kuuntele kunnes minä\nalan rämistellä ja kolistella kovasti metsän laidasta. Silloin karhu\nkysyy sinulta: \"mikä se on?\" Sinä vastaat: \"Se on miesten sitoja ja\nkarhujen tappaja ja taitaa se sinutkin tappaa.\" \"Voi, voi, sanoo\nsilloin karhu, minne minä nyt? sehän syö minut tuohon paikkaan!\"\nSilloin sinä sanot: \"käy tuohon kantturaksi reen viereen!\" Tämän kun se\non tehnyt, menee loppu itsestään, ei muuta kuin teet vaan, miten sieltä\nmetsän laidasta käsken. Muistatko nyt?\n\n-- Muistan, muistan, vakuutti mies sanomattoman iloisena.\n\nNo, meni mies hevosineen karhunkohtaamismääräpaikkaan ja kettu meni\nmetsään.\n\nTuli sitten karhu määräpaikalle ja pyysi heti hevosta. Mies ei antanut\nheti vastausta, vaan kuulosteli, kunnes rupesi metsän laidasta\nkuulumaan pahaa räminää ja kolinaa. Karhu säikähti tuota ja kysyi:\n\n-- Mikä se?\n\n-- Se on miesten sitoja ja karhujen tappaja ja taitaa se sinutkin\ntappaa.\n\n-- Voi veikkonen, mihinkäs minä? Sehän syö minut tuohon paikkaan.\n\n-- Käy tuohon kantturaksi reen vierelle!\n\nKarhu ihastui tästä mainiosta ehdotuksesta ja kävi heti kantturamaiseen\nasentoon reen vierelle.\n\nNyt tuli kettu lähemmä halmetta ja kysyi kolealla äänellä mieheltä:\n\n-- Mikäs siinä sinulla reen vieressä on?\n\n-- Ka kanttura, niinkuin näet, vastasi mies.\n\n-- Vai kanttura! Mutta miksi et kantturaa kumoon kaada? Ennen mies aina\nmoisen hyvän kantturan kumoon kaatoi. Kaada pois!\n\n-- Elä veikkonen pahasti kaada; kuiskasi silloin karhu pyytävästi\nmiehelle.\n\n-- Ka, voipihan tuon kaataa, tuumi mies ketulle ja kaatoi karhun\nkyljelleen.\n\n-- No, etkö kaadettua kantturaa rekeen nosta? jatkoi repo halmeen\nlaidasta. Ennen mies aina kaadetun kantturan rekeen nosti. Nosta pois!\n\n-- Elä veikkonen rutosti nosta, kuiskasi karhu miehelle pyytävästi.\n\n-- Ka, voipihan tuon nostaa, sanoi mies ketulle ja nosti karhun kankien\navulla rekeen.\n\n-- No, nyt kai sen nuorinnetkin, sanoi repo metsän laidasta. Ennen mies\naina suuren kantturan rekeensä nuoritsi. Nuoritse pois, nuoritse pois!\n\n-- Elä veikkonen lujasti nuoritse, kuiskasi karhu miehelle nöyrästi, --\nnuoritse varovasti!\n\n-- Voipihan tuon nuoritakin, lausui mies ketulle ja nuoritsi karhun\nrekeen.\n\n-- No, nyt kai kantoinesi kotiinkin ajanet, virkkoi kettu metsän\nlaidasta ja mies, huomaten juonen, lähti kiireellä ajamaan kotiaan\nkohden ja piti siellä vielä samana iltana suuret karhun peijaiset.\n\n\n\n\nPojan konstit eli Eläimet lattian alla.\n\n\nOli kerran pieni poika, oli mäkeä laskemassa. Laski, laski, tuli siihen\njänis ja sanoi:\n\n-- Ota minuakin liukumaan?\n\n-- Otan, otan, tule, sanoi poika ja asetti jänön kelkkaansa. Sitten vei\nsen kotiinsa ja pani lattian alle.\n\nToisena päivänä laski hän taas mäkeä ja tuli kettu pyytämään päästä\nhänen kanssaan mäkeä laskemaan.\n\n-- Tule, tule, otan, sanoi poika ja kun kettu oli tullut hänen\nkelkkaansa, vei hän sen samoin kuin jäniksen kotiinsa lattian alle.\n\nKolmantena päivänä tuli susi ja neljäntenä päivänä karhu, ja kaikki\njoutuivat hänen vangikseen lattian alle.\n\nRupesi sitten poika veistä hiomaan -- jätti mäenlaskemisen.\n\nKysyi sieltä lattian alta silloin karhu:\n\n-- Mitä sinä siitä veitsestäsi hiot?\n\n-- Ka, hion sinun pääsi varalta, sen poikki leikatakseni.\n\n-- Elä veikkonen, poikakulta, minun päätäni poikki leikkaa, minä\nsinulle, kun minun pääni säästät ja minut täältä pois päästät, tuon\nsuuren lauman hevosia talliin.\n\n-- Ka tuonet, niin en leikkaa ja poiskin päästän!\n\nKarhu toimitti pojalle suuren lauman hevosia ja poika päästi hänet pois\nvankeudestaan.\n\nMutta toisena päivänä hioi poika taas veistään.\n\n-- Mitä sinä nyt siitä veitsestäsi hiot? kysyi susi lattian alta.\n\n-- Ka, sinun pääsi varalta.\n\n-- Elä veikkonen minun päätäni leikkaa, minä toimitan sinulle, kun\nminut vielä täältä poiskin päästät, suuren karjan lehmiä.\n\n-- Ka toimittanet, niin en tapa, päästänpä poiskin!\n\nSusi toimitti pojalle suuren karjan lehmiä ja poika säästi hänet sekä\npäästi.\n\nKolmantena päivänä hioi poika uudestaan veistä,\n\n-- Miksi sinä nyt hiot sitä veistäsi? kysyi kettu lattian alta.\n\n-- Ka sinun pääsi varalta.\n\n-- Elä veikkonen minunkaan päätäni leikkaa, ja kun päästät minut vielä\ntäältä poiskin, niin toimitan sinulle suuren katraan lampaita.\n\n-- No toimittanet, niin säästän sekä päästän.\n\nToimitti kettu pojalle suuren katraan lampaita ja poika säästi sekä\npäästi ketun.\n\nHioi poika sitten taas neljäntenäkin päivänä veistä tuvassa.\n\n-- No kelles sinä nyt hiot sitä veistäsi? kysyi lattian alta jänöjussi.\n\n-- Ka sinulle, sinun pääsi varalta, lausui poika.\n\n-- Elä veiklonen, poikakulta, minuakaan tapa.\n\n-- No mitäs sinä toimittaisit minulle, mitä, kun minulta ei enää mitään\npuutu? lausui poika.\n\n-- Minä toimitan sinulle nuoren, kauniin emännän, lausui jänis\nlattianalainen helkähtävällä äänellä.\n\nSilloin poika päästi jäniksen tulisella kiireellä lattian alta ja --\nsai palkaksi nuoren, kauniin emännän.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\nKarhu tiaisen pesällä.\n\n\nKävipä kerran karhu tiaisen pesällä, sillä aikaa kun tiainen ei ollut\nkotona. Tuli tiainen illalla kotiin ja pojat kertoivat hänelle:\n\n-- Kävipä täällä, isä, päivällä otus, joka oli niin suuri, että sinä\nsiihen verrattuna et ole muuta kuin muurahaisen kokoinen!\n\n-- No vaikka olenkin näin pieni, niin jospa olisin ollut kotona, niin\nkyllä olisin sille näyttänyt, kenenkä luona hän kävi, lausui tämän\njohdosta mahtavasti tiainen. Antaahan, kun toisen kerran tulee!\n\nNo, karhu tulikin toisen kerran tiaisen pesälle, silloin kun tiainen\noli kotona. Isä, isä, nyt se tulee taas se suuri vieras, huusivat\nlapset ikkunasta isälleen. Antaa tulla vaan! virkkoi mahtavasti tiainen\nja varustautui tulijaa rohkeasti vastaanottamaan. Sanoi:\n\n-- Minä kun sille noinikään korvaan lentää tuiskahdan, niin lähtee se\nsiinä hengenvedossa pois tuvasta, eikä tule toiste.\n\nNo, tuli karhu tupaan. Mutta tiainen, nähtyään hänet, ei kyennyt\nmihinkään, vaan lentää tuiskahti suinpäin tuvan lakeisaukkoon, jossa\npysyi koko sen ajan, minkä karhu vieraili hänen tuvassaan.\n\n\n\n\nHavukka ja kuovi.\n\n\nKerran havukka, joka istui aina puussa, näki suokuovin ja huomaten\nhänen pitkän nokkansa sanoi:\n\n-- No onpa sinulla nokkaa!\n\nKuovi häpesi tuosta kovin, eikä osannut sanoa muuta kuin:\n\n-- Onhan tuota, vaan mitäs siitä, kun se on niin heikkoa!\n\nSilloin havukka arveli, että mitäpäs, kun sillä on niin heikko nokka,\nniin töytäänpä sen päälle ja syön sen suuhuni.\n\nJa hän tekikin niin -- töytäsi päälle.\n\nMutta silloin kuovi, huomaten tässä olevankin toisenlaisen leikinlaskun\nkysymyksessä, unohti häpeänsä ja kävi pitkällä nokallaan nokkimaan\njulkeata hätyyttäjäänsä niin, että tämä töintuskin hänen kynsistään\npääsi.\n\n\n\n\nHiiri ja sammakko.\n\n\nKerran sammakko huomasi hiiren juoksentelevan puron laidalla ja kun\nhänen mielensä rupesi kovin tekemään tuota samettiturkkista pikku\nveikkoa, sanoi hän makeasti tälle:\n\n-- Tuleppas tänne lammikkoon, täällä on toista kuin siellä kuivalla\nmaalla!\n\nHiiri arveli, että niinpä taitaa ollakin, ja lupasi tulla.\n\nMutta sammakko pelkäsi petosta -- arveli, että se tulee, mutta sitten\nuipikin rantaan -- ja sentähden hän sanoi:\n\n-- Mutta käypäs ensin hakemassa lankaa, jotta sitten kun tulet tänne,\nvoin sitoa jalkasi kiini minun jalkaani, jolloin sinun on turvallisempi\nliikkua täällä.\n\nHiiri katsoi sen hyväksi ja lähti hakemaan lankaa.\n\nTultuaan takasin lammikolle laskeutui hän levollisesti veteen ja\nsammakko sitoi langan toisen pään omaan jalkaansa ja toisen hiiren\njalkaan ja sukelsi sitten veteen ja rupesi vetämään hiirtä mukaansa.\n\nMutta silloin sattui huomaamaan hiiren haukka ilmassa ja samassa\nsilmänräpäyksessä lentää tuijasi tämä alas ja koppasi hänet kynsiinsä\nsekä nosti ilmaan.\n\nMutta samalla kohosi yläilmoihin sammakkokin, ja joutui saman kohtalon\nalaiseksi kuin pikku hiirikin -- haukan suuhun.\n\n\n\n\nHiiri kissalla räätälinä.\n\n\nRupesipa hiiri kerran kissalle räätäliksi. Kissa käski tehdä takin.\nHiiri lupasi.\n\nMeni kissa takkiaan hakemaan. Sanoi hiiri:\n\n-- Ei tästä takkia tullut.\n\n-- No, mikäs siitä tulisi?\n\n-- Housut.\n\n-- No, tee no!\n\nMeni kissa housujaan hakemaan, sanoo hiiri:\n\n-- Ei tästä housuja tullut.\n\n-- No mikäs siitä tulisi?\n\n-- Tulisi liivit.\n\n-- No, tee ne!\n\nMeni kissa liivejään hakemaan, sanoo hiiri:\n\n-- Ei tästä liivejä tullut.\n\n-- Mikäs siitä sitten tulisi!\n\n-- Tulisi lakki.\n\n-- No, tee se!\n\nMeni kissa lakkiaan hakemaan, sanoo hiiri:\n\n-- Ei tästä lakkia tullut.\n\n-- No, mitäs siitä sitten tulisi?\n\n-- Tulisi kintaat.\n\n-- No, tee ne!\n\nMeni kissa kintaitaan hakemaan, taas sanoi hiiri:\n\n-- Ei tästä kintaita tullut.\n\n-- No mikäs siitä sitten tulisi?\n\n-- Tulisi tuluskukkaro.\n\n-- No, tee se!\n\nMeni kissa tuluskukkaroaan hakemaan. Mutta kun ei siitäkään ollut\ntullut mitään, töytäsi kissa hiiren niskaan ja söi sen. Siitä päivin\nkissa aina syö hiiren, milloin saa sen. Sen pituinen se.\n\n\n\n\n\"Itseensä päinhän tuo vetää!\"\n\n\nKerran metsämies käveli jousineen metsässä ja korppi ja teeri istuivat\nläheisessä puussa. Nähtyään miehen sanoi korppi kumppanilleen:\n\n-- Voi, veikkonen, nyt ei ole hyvä tässä olla, lennetään pois! Katso,\nmetsämies jännittää joustansa!\n\nTeeri katsoa töllisteli metsämiestä ja lausui tyhmästi:\n\n-- Vielä mitä, mitä hätää tässä! Katso: itseensäpäinhän tuo sitä vetää!\n\nKorppi tiesi kuitenkin sen itseenpäinvetämisen tarkoituksen ja lähti\nlentämään kiireisesti pois puusta, sensijaan kun teeri jäi puuhun.\nMutta kohtapa hän kellahtikin pois siitä ja sai hengellään maksaa\nsuuren tyhmyytensä.\n\n\n\n\nOrava ja metsämiehet.\n\n\nEnnen oli oravalla yhdeksän poikaa. Hän makaa metsässä pesässä. Lähtee\nmies oravia etsimään, tulee siihen oravan pesälle, kolkkaa kirveellä,\narvelee: taitaa olla pesä!\n\nOrava käskee poikiaan katsomaan, että minkälainen on ampuja.\n\n-- Voi, emokulta, ylen on hyvin puettu, mitä parhaimmissa vaatteissa!\n\n-- No sitten ei mitään hätää, maatkaa rauhassa!\n\nTulee toisenkerran toinen oravanampuja samalle oravan pesälle, käskee\norava taas poikiaan katsomaan: katsokaa, millainen on ampuja!\n\n-- Voi emokulta, ylen on komea mies, mitä parhaissa vaatteissa, ja\nkoirakin sillä on sellainen sileäkarva, silaloimi!\n\n-- No oi tälläkään kertaa mitään hätää, maatkaa vain rauhassa!\n\nTuleepa sitten kolmannen kerran oikein karuissa vaatteissa oleva mies\noravan pesälle ja käskee tämä poikiaan katsomaan.\n\nPojat katsovat, näkevät miehen, kiirehtivät sanomaan:\n\n-- Voi, emokulta, siellä on oikein karuissa vaatteissa oleva mies\nampujana, ja koirakin sillä on kuin mikähän nälkäkurki.\n\n-- Nyt armaat poikaseni, olisi parasta katsoa, mistä suorin tie pakoon\nmennä, sillä tuo mies voi tehdä ihmeitä!\n\n\n\n\nVästäräkki ja koskikara koskenlaskussa.\n\n\nLöivätpä kerran västäräkki ja koskikara vetoa, kumpi heistä paremmin\nlaskisi pölkyllä kosken alas. Koskikara oli kaikkien tietäen parempi\nlaskija kuin västäräkki ja sentähden hän puhuikin kovin ylvästellen\nitsestään sekä oli varma voitostaan. Västäräkki vain nöyrästi hyppeli\nrantakivillä kilpalaskua odotellessa.\n\nTuli sitten kilpalaskun hetki. Koskikara asettui ylpeästi pölkyn\nnenälle, västäräkki sijottui nöyrästi sen takapäähän.\n\nLähdettiin laskemaan.\n\nKoskikara keikaili mahtavasti pölkyn nenällä, löi siipeä ja hypästeli.\nVästäräkki ei virkkanut mitään -- kunnes tuli kosken kiivain kohta.\nSiinä hän yht'äkkiä kohotti vartaloaan, iski siipiään ja huudahti:\n\n-- Nyt sitä mennään!\n\n-- Vai jo mennään! naurahti koskikara pölkyn nenällä ja käännähti\nkatsomaan västäräkin menoa koskeen. Mutta västäräkkipä pysyikin\ntukevasti pölkyllä, sensijaan kuin koskikara kääntyessään kosken\nkiivaimmassa kohdassa ympärinsä putosi pois pölkyltä ja sai kauvan\nräpistellä vedessä ennenkun pääsi pois sieltä.\n\n\n\n\nKoppelon \"maailmanloppu\".\n\n\nKerran koppelo kysyi kukolta:\n\n-- Miksi kukko puulla nukkuu?\n\n-- Siksi, jotta paremmin tietäisin, konsa tulee maailmanloppu ja se\nsuuri tulipalo ja vedenpaisumus.\n\n-- Voi jos minäkin saisin sen tiedon, sanoi koppelo.\n\n-- Saat sinäkin kun käyt puulle minun tapaani nukkumaan. Istu vaan ja\npurista kynsiä kovasti puun ympäri, niin kohta saat tietää, milloin on\nmaailman loppu.\n\nNo käy koppelo kukon tavoin puulle nukkumaan, puristaa kynsiään kovasti\npuun ympäri ja ummistaa silmänsä.\n\nMutta kun hän on siinä hetkisen istua kököttänyt, rupeaa kynsiä kovin\nkuumottamaan ja hän pyörähtää puun ympäri ja putoaa maahan, sekä pää\nkiveen kolahtaa.\n\n-- Nytkö se jo tuli maailmanloppu?\n\n-- Nyt!\n\nSilloin lähtee koppelo hurjaa vauhtia juoksemaan metsään ja huutaa\nmennessään: maailmanloppu, maailmanloppu! Eikä hän ole sen jälkeen\npihailmoille tullut eikä käynyt puuhun nukkumaan.\n\n\n\n\nKukko ja kana.\n\n\nKerran kukko ja kana menivät saunaan. Siellä ei ollut vettä. Käski\nkukko kanan hakemaan vettä ja itse löi löylyä ja nousi lavoille.\n\nKana meni kaivolle, sanoi:\n\n-- Hyvä kaivo, armas kaivo, anna minulle vettä!\n\n-- Annan, jos tuot minulle kipon!\n\nKana meni emännän luo ja sanoi, tietäen tällä olevan kipon:\n\n-- Hyvä emäntä, armas emäntä, anna minulle kippo!\n\n-- Annan, jos tuot kengät!\n\nKana meni suutarin luo ja sanoi:\n\nHyvä suutari, kaunis suutari, anna minulle kengät!\n\n-- Annan, jos tuot minulle naskalin.\n\nKana meni sepän luo ja sanoi:\n\n-- Hyvä seppä, kaunis seppä, anna minulle naskali!\n\n-- Annan, jos tuot rautaa.\n\nKana meni suon luo ja sanoi:\n\n-- Hyvä suo, kaunis suo, anna minulle rautaa.\n\nAntoi suo rautaa, vei kana raudan sepälle; antoi seppä naskalin, vei\nkana naskalin suutarille; antoi suutari kengät, vei kana kengät\nemännälle. Emäntä antoi kipon ja kana vei kipon kaivolle; kaivo antoi\nvettä ja kana vei veden kukolle. Mutta kukko oli sillä välin saunassa\nkuollut.\n\n\n\n\nKotka ja talitiainen.\n\n\nMuinoin, kun linnut valitsivat itselleen kuningasta, niin tekivät\nsellaisen määrän, että se, joka korkeimmalle lentää, se on oleva heidän\nkuninkaansa. No, kotka tietysti lensi korkeimmalle. Lennettyään niin\nkorkealle, ettei muita enää näkynyt, lepäsi hän ja arveli: Nyt olen\nkaikkien kuningas!\n\nMutta talitiainen olikin istuutunut kotkan niskaan ja kun kotka\nkatsahti ympärilleen, näki hän hänet itseään ylempänä. Siitä suuttui\nkotka ja karkotettuaan tiaisen niskaltaan lähti yhä ylemmäs lentämään.\nMutta hän oli jo väsynyt, sensijaan kun talitiainen oli parhaissa\nvoimissaan ja jaksoi lentää paljon korkeammalle häntä. Siitä päivin on\nkotka kyllä muiden lintujen kuningas, mutta talitiainen ei tunnusta\nhäntä siksi.\n\n\n\n\nMistä kyntörastas, tiltaltti ja laulurastas kielensä saivat.\n\n\nLähtivät kyntörastas, tiltaltti ja laulurastas kieliä hakemaan. Tulivat\nensin metsähalmeelle kyntäjän luo. Tämä täällä edestakaisin ajoi ja\nvaon päässä aina käänsi ja tuontuostakin sanoi: \"ptruu!\" Siihen mieltyi\nkovin kyntörastas, ja rupesi samalla tapaa halmeella edestakaisin\nlentämään, pää alaspäin, siivet tönkällään sivuilla, halmeen reunassa\naina kääntäen ja tuontuostakin sanoen: \"ptruu\". Siitä kyntörastas\nkielensä ja tapansa sai.\n\nTultiin sitten miehen luo, joka laski tynnöristä kaljaa. Aukasi tapin,\nantoi kaljan juosta tiltattaa astiaan ja sitten kääntää narahutti tapin\nkiini. Tähän mieltyi kovin tiltaltti ja rupesi samalla tapaa laulaa\ntiltattamaan ja narisuttamaan: \"tilt-talt, nart, nart!\"\n\nSattui vihdoin siihen kaksi saksalaista, jotka kulkivat maantietä ja\npuhuivat kiireisesti saksaa keskenään. Näihin mieltyi laulurastas ja\nlähti heitä seuraamaan sekä rupesi heidän tapaansa laulelemaan saksaa\nSuomen metsistöissä.\n\n\n\n\nLoppusatu.\n\n\nKun kaikki tarinat eläimistä oli kerrottu, kysyi niiden kertoja\nkuulijoiltaan:\n\n-- No lapset, mikä eläin teitä näistä saduissa esiintyneistä eläimistä\non kaikista enimmän miellyttänyt?\n\nLapset miettivät hetken ja kohta lausui heistä Timo terhakasti:\n\n-- Minua miellytti kaikkein enimmän karhu, se oli niin mukava ja\nlystikäs, sellainen köllerö.\n\n-- Minua miellytti kaikista enimmän susi, se oli niin yksivakainen ja\nuskollinen, lausui Lauri.\n\n-- Minusta oli kettu paras, -- se pääsi aina niin hyvin kaikista\npälkähistä ja osasi keksiä niin sukkelia juonia. Kettu, kettu -- se oli\nparas.\n\nJa toisista oli pupu, toisista orava, toisista kissa ja koira paras\neläin. Eikä tullut yhteistä päätöstä.\n\nSilloin sanoi kertoja:\n\n-- Ei, lapset, nämä kaikki olivat yhtä hauskoja ja miellyttäviä. Kaikki\nnämä olivat samoja sadun eläimiä, ja kaikissa oli joku puoli kaunis ja\nmiellyttävä. Kaikissa oli jonkun verran sukkeluutta ja lystikkyyttä.\nMutta kettukin, joka oli niin sukkela ja taitava, joutui joskus pulaan.\nJa jos te vielä tarkemmin tutustutte niihin, huomaatte, kuinka ne\nkaikki olivat niin kovin oman itsensä mukaisia, kuinka kaikki\nnoudattivat omia luonteenominaisuuksiaan ja taipumuksiaan. He olivat\nniinkuin me ihmiset: oman itsensä laatuiset. Sentähden emme voi pitää\nheistä toista emmekä toista parempana, vaan olivat he kaikki\nsamanarvoisia. Ja kun me näin ymmärrämme heidät, saamme heistä\nparhaimman opin. Ja näin ymmärrettyämme nämä sadun eläimet, voimme\nkäydä rauhallisesti toisia satuja odottamaan.\n\nJa sadunkertoja päätti tarinansa eläimistä.\n\n\n\n"]