Sukupolviromaani ja kertomus suomalaisuudesta, joka alkaa keväästä 1939. Iäkäs kanslianeuvos Carl Bergh muistelee elämäänsä 1890-luvulta alkaen, samalla kun teos kuvaa helsinkiläisperheen vaiheita ja yhteiskunnallisia muutoksia vuosikymmenten saatossa.
Eino Railo 'Valittu kansa ja luvattu maa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2047. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
VALITTU KANSA JA LUVATTU MAA
Kertomus suomalaisista
Kirj.
EINO RAILO
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1944.
ENSIMMÄINEN LUKU.
1
Se oli vanhanaikainen helsinkiläiskoti, periytynyt 90-luvulta, jolloin sitä oli vähitellen rakennettu sikäli kuin varat olivat myöntäneet. Tullessaan vierailemaan isoisän luo nuoret nauroivat sille salavihkaa ja tarkastelivat yhä uudelleen huvittuneina sen tauluja, huonekaluja ja muita esineitä. Isoisä huomasi tämän kyllä, mutta ei ollut tietävinäänkään, vaan hymyili puolestaan heille ja oli yhtä huvittunut kuin he, vaikka toisesta syystä.
Perustaessaan sen isoisä oli ollut vasta valmistunut kolmikymmenvuotias latinantohtori. Tuo akateeminen oppiarvo oli vienyt häntä eteenpäin niin paljon, että oman kodin hankkiminen oli vihdoinkin tullut mahdolliseksi. Se oli ollut korkeimman inhimillisen onnen aikaa. Muistellessa sitä nyt, tänä keväisenä päivänä 1939, jolloin hänen häistään oli kulunut yhdeksänviidettä vuotta, se oli kuin kaukaista unta, jossa välähteli tuomenkukkia ja aurinkoa ja jota saattoi unohtua kesken kaiken katsomaan, miettimään ja kaihoamaan. Vain muistot olivat jäljellä ja tämä koti sekä sen ainoa asukas, hän itse, nyt jo 79-vuotias vanhus, kanslianeuvos Carl Bergh, joka parhaillaan istui nojatuolissaan ja oli katselevinaan ikkunastaan keväiselle taivaalle, vaikka ei nähnytkään mitään, katse kun oli kääntynyt sisäänpäin, sielun komeroissa hymyilevään ja kyynelöivään menneisyyteen. Sitä hän enimmäkseen muisteli, luetteli ja kaipasi niinkuin vanhat tekevät.
Hänen katseensa sattui nuoren naisen valokuvaan, jota ympäröi laakeriseppele ja joka oli kehyksissä. Hän oli se, joka oli tuottanut nuorelle latinantohtorille hänen muistojensa kauneimman, kimaltelevimman sisällyksen. Tänään, vapun aattona, joka nyt sattui olemaan sunnuntai, oli heidän hääpäivänsä, jota kanslianeuvos ei milloinkaan päässyt unohtamaan siksi, että se oli myös hänen syntymäpäivänsä. Hänen poikansa ja tämän perhe tulivat silloin onnittelemaan häntä. Hän odotti heitä tässä parhaillaan ja iloitsi heidän tulostaan, johon oli valmistautunut kaikin puolin, mm. äsken nukahtamalla pienen päiväunen, joka virkistää vanhaa tavattomasti. Hän tunsi olonsa pirteäksi ja ajatuksensa selkeiksi.
Ruokasalista kuului astioiden kilinää. Sisäkkö Aino siellä kattoi kahvipöytää. Keittäjätär Mimmi valmisti aina niin mustaa, väkevää kahvia – liian väkevää. Mutta hänelle ei uskaltanut sanoa siitä, sillä hän voisi pahastua. Kanslianeuvos ei rohjennut mennä keittiöönsä – kurkisti korkeintaan ovelta. Saisivatpa lapset jo tulla... Ahah! Nyt soi ovikello. Aino menee avaamaan. Kaksi talousapulaista yhden hengen perheessä on kyllä liikaa, mutta minkä sille voi, kun oli entisinä halpoina aikoina tottunut siihen. Mimmi oli sitäpaitsi ollut niin kauan talossa ja Aino oli hauska – vastasi äkkiä ja sattuvasti... Hänestä oli huvia vanhalle, joka joutui olemaan paljon yksin.
Mitä! Kerttuko sieltä vain tulikin. Muut kai tulevat vähän myöhemmin. Hyvä, hyvä. Kanslianeuvoksen silmät sumenivat liikutuksesta, sillä kun hänen poikansa tytär, kahdeksantoistavuotias Kerttu Vuori, ilmestyi salin ovelle täyden valaistuksen kirkkauteen, hämärän etehisen jäädessä tummaksi taustaksi, hänestä yhtäkkiä näytti siltä kuin olisi siinä seisonut hänen nuoruutensa, rakastettu, tuo laakeriseppeleen sisästä ujosti, hiukan surumielisesti hymyilevä nuori nainen. Päivänsäteen kummallisesti kimmeltäessä Kertun kullanvaaleissa, pilveksi kihartuvissa hiuksissa hän tuli isoisänsä luo ja ojensi hänelle molemmat kätensä...
– Rakas, kulta isoisä! Onnea sinulle!
Kanslianeuvos oli noussut ja puristi nyt Kertun käsiä. Miten pehmeät, valkoiset, lämpimät, nuortean kimmoiset ne olivatkaan. Aivan kuten hänen isoäidillään silloin promotioyönä, jolloin he palasivat seppeleensitojaisista ja istuivat kauan kevätaamun heleässä kirkkaudessa Kaivopuiston valleilla. Aivan samoin kuin silloin, kanslianeuvos nyt kohotti Kertun kädet huulilleen ja suuteli varovaisesti, hartaasti palvoen, niiden sormenpäitä.
– Kiitos, rakas lapsi, kiitos! Olit tullessasi tuosta ovesta kuin ilmetty isoäitisi. Muistutat hänestä paljon. Ulkonäkösi, äänesi, koko olemuksesi on samalla itseäsi ja häntä. Kun joskus kuulen äkkiä sinun sanovan jotakin, vereni ihan värähtävät, sillä silmänräpäyksen ajan kuvittelen Hedvigin olevan saapuvilla. Sinulla on hänen siniharmaat, suuret, syvät silmänsä.
Kerttu kosketti huulillaan vanhuksen molempia poskia ja meni sitten katsomaan isoäitinsä kuvaa.
– Miten sanomattoman surullista, että hänen täytyi kuolla niin pian, vain kymmenen vuoden avioliiton jälkeen. Kuinka vanha hän olisi nyt, jos eläisi?
– Seitsemänkymmenenviiden, sillä hän oli neljää vuotta nuorempi minua.
– Pieni, ryppyinen, harmaa mummu, hiuksissa pitsiröyhelö ja harteilla pilvikeveä, valkoinen villahuivi. Kävellä hipsuttelisi täällä kuin tonttu ja huolehtisi lakkaamatta sinusta ja meistä.
Kanslianeuvos nauroi:
– Todennäköisesti. Ja tarkastaisi, onko kaikki puhdasta ja pölytöntä. Uskon, että jos hän olisi saanut elää, hänellä olisi ollut seuralaisenaan onni, niin paljon kuin sitä yleensä on tässä surujen ja onnettomuuksien maailmassa.
Aino toi maljakossa kieloja ja narkisseja, jotka Kerttu oli tarkoittanut isoisälleen. Mutta nyt Kerttu vei maljakon isoäidin kuvan alla olevalle pöydälle, nyykisti siron hovikumarruksen ja sanoi:
– Rakas, kultainen isoäiti! Tässä on sinulle hääpäiväsi kunniaksi isoisän ja minun puolestani kukkasia, kielot minulta, narkissit häneltä.
Sitten hän tarkasti isoäitiä läheltä ja sanoi liikuttuneen suojelevasti:
– Mikä suloinen, värjyvän arka viattomuus. Kuin metsäkauriin vuona, joka alati vapisee herkkyyttänsä. Voi, voi! kun et ole nyt tässä, että saisin ottaa sinut syliini, pikkuinen mummuntypykkä!
Kanslianeuvos hymyili. Tuo oli aitoa Kerttua – isoäidin tyyliin aivan sopimatonta, arkista ja kursailemattomasti tuttavallista puhetapaa, joka kuului olevan tyypillistä nykyajan nuorisolle ja oli tullut kanslianeuvoksen kuuluville juuri Kertun ja jossakin määrin tämän veljen, Kalevin, puheista. Kerttu ei kuitenkaan viljellyt sitä enempää kuin hyvä aisti salli, minkä vuoksi kanslianeuvoksen oli ollut helppoa mukautua siihen.
Kerttu kääntyi katsomaan isoisäänsä ja tarkastettuaan häntä hetken sanoi:
– Sopisit hyvin yhteen isoäidin kanssa, sillä olet samanlainen tonttu kuin hän epäilemättä olisi. Olisitte eläviä nukkia siinä tyypillisesti topeliaanisessa murjussa, mikä tämä sinun viiden huoneen ja keittiön ynnä palvelijanhuoneen sekä nyk.-muk.-asunto-osakkeesi on. Miten kivaa, että suvussa on tällainen museo!
– No mutta, rakas lapsi, huomautti kanslianeuvos huvittuneena ja samalla hiukan tyrmistyneenä, mitä luulisit hienon ja aina nuhteettoman isoäitisi sanoneen, jos hän olisi kuullut juuri ylioppilaaksi tulossa olevan poikansatyttären käyttävän sellaisia sanoja kuin "murju"?
Kerttu tuli isoisänsä luo, laski käsivartensa hänen kaulaansa, katsoi häntä miettiväisesti silmiin ja sanoi:
– Suo anteeksi, isoisä! Katsos, tuo poikamainen puheentyyli on periytynyt koulusta eikä ole vieläkään irtautunut, vaikka en oikeastaan enää pidä siitä. Se on kyllä raikasta ja reilua, mutta samalla pintapuolista. Sillä ei voida ilmaista sitä, mikä on meissä, nykyajan nuorissa, syvintä, oleellisinta, parasta.
– Mitä tuo syvin sitten on? kysyi isoisä katsoessaan suuren rakkauden liikuttamana edessänsä olevia, nuoria, kauniita kasvoja.
– Rajatonta uskoa ja uhrautuvaisuutta, uljuutta kuolemaan saakka, suuria unelmia Suomen tulevaisuudesta, sellaisen onnen aavisteluja, ettei siitä ole aikaisemmin ollut käsitystä. Tunnemme kasvaneemme ja olevamme itsenäisen Suomen nuorisoa, joka tietää, mitä siltä vaaditaan.
Kanslianeuvos näki, kuinka Kertun silmäterät laajenivat ja syvenivät suuriksi ja tummiksi, ja kuinka niistä iski rohkea, uhmaava salama. Hän sanoi ihaillen:
– Olen päässyt käsittämään, että niin on. Kun katson silmiisi ja kuuntelen sanojasi, niin tunnen, kuinka minunkin vanha, supistunut sieluni avartuu. Nuorten usko! Se varmaan on elämän suurimpia tekijöitä.
Ovikello soi ja Aino kiiruhti avaamaan. Kuului päällysvaatteiden kahinaa, ryähdyksiä, jokin sana, ja sitten tulijat jo astuivat saliin. Ensimmäisenä tuli kaunis Helena-rouva, 43-vuotias, hyvin säilynyt nainen, jonka säännöllisistä, hienosti piirtyneistä kasvoista säteili vilpitön hyvä tahto. Helena-rouvan vanavedessä tuli hänen miehensä, tuomari Kaarlo Vuori, 48-vuotias julkisuuden kansalainen, asianajaja, jolla oli aina kiire ja joka sen vuoksi piti keskustellessaan kelloa kädessään kuin voidakseen tarkoin seurata sekuntien katoamista iankaikkisuuteen. Nytkin hän vilkaisi kelloon jo ovella. Viimeisenä tuli Kalevi, hänen poikansa, ylioppilas ja asevelvollinen, olkalapuissa kenttätykistön merkit. Kanslianeuvos totesi rinnassaan uljuuden aallon nähdessään Kalevin kauniin, miehekkään muodon ja pitkän, solakan olemuksen, jossa oli paljon kanslianeuvosta itseään.
He tervehtivät isoisää jokainen omaan tyyliinsä: Helena-rouva sydämellisesti, arvostavasti, kuten ainakin miniä appeaan, mutta ei aivan siten kuin nuori nainen, vaan oman kypsyneen ikänsä ja asemansa sävyisesti; tuomari Vuori siten kuin keski-ikäinen poika vanhus-isäänsä – hiukan keveästi ja huolettoman tuttavallisesti, mutta samalla tutkivin silmäyksin kuin todetakseen, oliko vanhuus jäytänyt uhriaan miten paljon sitten viime näkemän; Kalevi sotilaan tavoin, mutta silti joka ilmeessä lämmin muisto niistä ajoista, jolloin hän oli ollut niinkuin oli vieläkin isoisän silmäterä ja sydämensyrjä. Vanhus oli niin ihastuksissaan, että Helena-rouvan tuomat kukat tutisivat hänen käsissään. Kerttu riensi ottamaan ne haltuunsa.
– Kiitoksia, kiitoksia, rakkaat lapset! kanslianeuvos mumisi ujostuksissaan, – tämä oli odottamatonta...
Hän sanoi aina näin, vaikka oli odottanut vieraitaan aivan malttamattomasti. Kun Kerttu veitikkamaisesti huomautti tästä, hän nauroi hämillään. Sitten kaikki vähitellen istuutuivat: Kalevi tavalliselle paikalleen ovensuutuolille, Helena-rouva nurkassa vinottain olevaan punaiseen samettisohvaan, jonka takana oli telineellä pronssinen Laokoon-jäljennös ja edessä rokokoojalkainen soikea pöytä, tuomari ja Kerttu pöydän ympärillä oleviin nojatuoleihin, kanslianeuvoksen viereen. Tämä oli perheen vanha, vakinainen istumajärjestys, jota ei ollut hyvä muuttaa, koska tällöin sen häiriytyminen, niihin oli totuttu, olisi aiheuttanut epäviihtyisyyttä. Salissa oli kyllä toinenkin kalusto – ikkunoiden välissä –, mutta Kerttu ei muistanut nähneensä kenenkään koskaan uskaltautuneen siihen.
Kalevi nautti siitä, että oli päässyt lomalle ja sai taas istua tällä hänelle niin tutulla tuolilla ja katsella huonetta, joka oli pysynyt samanlaisena koko hänen muistinsa ajan. Se oli hänen käsityksessään olevaisuuteen vakinaisesti kuuluva laitos, jonka muuttuminen olisi merkinnyt mullistusta. Tuossa oli pulleavatsainen mahonkilipasto, jonka isoäiti oli tuonut myötäjäislahjanaan ja joka toi mieleen hohtavia pellavaliinoja ja vienoa lavendelin tuoksua. Sen pronssiset riippurivat olivat ainoita leikkikaluja, joihin isoisä ei ollut sallinut pikku Kalevin koskea. Sen yläpuolella oli Waenerbergin taulu, varjoisan puiston aurinkoinen keskiaukio, jossa poika ja tyttö leikkivät. Kalevi oli tarkastanut sen lukemattomia kertoja ja aina jäänyt epätietoiseksi sen taiteellisesta arvosta. Sitä hän ei ollut kuitenkaan sanonut isoisälle, joka piti taulusta siitä ilmenevän valon ja hämyn kauniin vastakohtaisuuden vuoksi. Isoisä oli harrastanut, suorastaan palvonut taidetta nuoruudestaan saakka ja uhrannut siihen kaiken, mikä vaatimattomista tuloista suinkin oli liiennyt. Paljoahan hänen salongissaan ei ollut, mutta kuitenkin jonkin verran. Muutamat pienet taulut olivat muistoja hänen ulkomaanmatkoiltaan. Kalevi piti niistä erikoisesti. Isoisän salonki oli sittenkin ja juuri vanhanaikaisuutensa vuoksi tyylikäs, soma. Ikkunoissa oli tärkkelöidyt, hohtavan valkoiset pitsiverhot, ylhäällä laskostettu samettivaippa. Sellaista ei juuri enää nähnyt. Ja pylväiden päässä oli kaksi kipsiukkoa, Petersen, latinantaituri, isoisän opettaja, ja Werner Holmberg. Isoisähän oli etevä latinisti. Miten vanhanaikaiselta, muinaismuistoiselta, tuo tuntui nyt, jolloin latinasta ei enää paljoa välitetty. Isoisä sitä luki ja tutki joka päivä.
Kalevin mielikuvat häiriytyivät Kertun yhtäkkiä sanoessa haaveilevasti kuin omien tarkastelujensa tuloksena:
– Isoisä, sinussa ja kodissasi on jonkin verran Topeliuksen kirjojen tunnelmaa. Mistähän se johtuu?
– Kai siitä, että olen kasvanut Topeliuksen nuorena aikalaisena, niin sanoakseni hänen varjossaan, ja siten ehkä omaksunut hänen henkeään. Olenhan kotoisin samasta pienestä Pohjanmaan kaupungista kuin hän ja tuntenut hänet henkilökohtaisesti. Hän on ollut vieraanani tässä huoneessa ja istunut tuossa, missä nyt äitisi.
Kerttu melkein värisi. Oli kuin olisi lempeä, valkohapsinen, punaposkinen runoilijavanhus ilmestynyt isoisän sanojen johdosta saapuville ja katsonut Kerttuun hymyillen tuolla hienolla tavalla, joka oli ollut hänelle kuvista päättäen ominaista. Kerttu tuijotti isoisään kuin ihmetellen, että vielä eli siis henkilöitä, jotka olivat tunteneet Topeliuksen, ja kysyi:
– Oliko hän samanlainen kuin kirjansa?
– Mitä suurimmassa määrässä, isoisä vastasi, – lempeä, sielukas, leikillinen, uskonnollinen, hellä, mutta samalla luja, isänmaallinen, jopa suomenmielinen.
– Onko isoisä ehkä tuntenut muitakin suurmiehiämme? kysyi nyt Kalevi.
– Runeberg sai halvauksen 1863, jolloin siis olin kolmivuotias, ja kuoli 1877, jolloin tulin ylioppilaaksi ja kävin ensimmäisen kerran Helsingissä. Häntä en siis ole voinutkaan tavata enkä nähdä. Mutta Snellmanin luona olin monta kertaa muiden ylioppilaiden kanssa kunniakäynnillä Vilhelmin päivänä. Usein näin häntä myös kadulla. Elävästi muistan hänen katseensa, joka ilmaisi syvällistä miete-elämää, samalla tunteen voimaa ja järjen kirkasta selkeyttä. Emil Vikström on käsittääkseni saanut muistopatsaassaan erittäin hyvin ilmaistuksi juuri tämän ja sikäli siis oleellisimman puolen Snellmanin persoonallisuudesta.
– Kävelikö hän kuin muut ihmiset?
Kertun ääni oli humoristisesti ihmettelevä. Kanslianeuvos nauroi ja kertoi:
– Kyllä, aivan samoin kuin me. Tässä eräänä vuonna Matti Äyräpää – hänet, vanhan, lempeän, herttaisen hammasprofessorinhan tekin, lapset, tunsitte – tuli kertoneeksi, että kun Snellman kuoli heinäkuussa 1881 – Kirkkonummella Danskarbyn tilalla muuten –, hänen poikansa pyysivät Mattia, joka oli silloin lääketieteen kandidaatti, tulemaan sinne ja helteen vuoksi ruiskuttamaan ruumiiseen jotakin säilyttävää ainetta, ettei mätäneminen pääsisi edistymään kovin nopeasti. Matti kertoi tehneensä niin kuin oli pyydetty – avanneensa reisivaltimot ja painaneensa pumpulla jotakin ainetta suonet täyteen. Niin oli mennyt neste perille saakka, että sormenpäistä oli tihkunut.
– Hyi! sanoi Kerttu. – Tuo ei ollut runollista. Entä oletko tuntenut Lönnrotin?
– En tuntenut, mutta kyllä usein nähnyt. Lönnrothan kuoli 1884, jolloin olin jo maisteri. Muutamia vuosia aikaisemmin olin eräässä taidenäyttelyssä – sellaiset olivat harvinaisia siihen aikaan – ja näin Lönnrotin tulevan. Päästyään saliin hän – ikäänkuin sen suuruuden yllättämänä – loi hämmästyneen, avuttoman, "pilvistä pudonneen" katseen ylös, alas ja ympärilleen. Mitään niin todella suomalaisen kansanmiehen tapaista, samalla korutonta ja itsetiedottomasti arvokasta, valistunutta ja hyvää, kuin hänen ilmeensä silloin, en tiedä nähneeni. Olin muuten saapuvilla juhlassa, jonka ylioppilaskunta toimeenpani Lönnrotin kunniaksi 1882 hänen täyttäessään 80 vuotta.
Aino ilmestyi ovelle ja nyykistäen sievästi kanslianeuvokselle antoi tämän ymmärtää kahvin olevan valmista. Kanslianeuvos nousi ja ojensi kätensä Helena-rouvalle. Ruokasali oli pihan puolella. Se oli hämärä, pienehkö huone ja liittyi välittömästi keittiöön. Talo, jossa kanslianeuvos oli asunut jo kymmeniä vuosia, oli vanhanaikainen.
Tuomari Vuori oli väsyneen, huolestuneen näköinen. Liikuttaessaan kahvia kupissaan hän sanoi puoleksi itsekseen, kuin omien mietteidensä lopputulokseksi:
– Puhuitte äsken Snellmanista. Pelkään, että on lähestymässä aika, jolloin täällä todella tarvittaisiin hänen vertaistansa valtiomiestä.
– Tarkoitatko sitä aikaa, jota Snellman ennusti ja jonka voisimme kestää vain yksimielisinä? kysyi kanslianeuvos.
– Sitäpä sitä. Tosiasiassa se on jo ovella ja voi astua sisään milloin tahansa. Pahinta on, ettei se ilmaise tuloaan koputtamalla, vaan yllättää seurueen kuten ainakin kuolema.
– Kaarlo on ollut viime aikoina hermostunut, kuiskutti syrjästä Helena-rouva. – Hänellä on ollut liiaksi työtä.
Kanslianeuvos katseli poikaansa miettiväisestä ja aikoi kysyä jotakin miniänsä huomautuksesta johtuvaa, kun tuomari ehti sanoa:
– Mitä nyt keskustelemaan sellaisista isän syntymäpäivänä. Vähät yksityisistä harmeista, kunhan vain yhteiset suuret asiat sujuisivat hyvin.
– Eikö meillä ole ketään, joka kykenisi ottamaan harteilleen Snellmanin viittaa? kysyi nyt Kerttu.
– Sitä on mahdotonta näin edeltäpäin tietää, hänen isänsä vastasi, sillä se nähdään vasta myöhemmin. Lausummehan julkisuuden henkilöistä jyrkkiä tuomioita tai olemme tietävinämme heidän ansionsa, mutta kuinka paljon oikeastaan tunnemme heitä, on silti eri asia.
– Puolueiden kilpailuun perustuva kansanvaltainen järjestelmämme syrjäyttää kyvyt ja miehittää kaikki tärkeimmät paikat kiipijöillä. Varsinkin ne, joissa on hyvät tulot.
Kalevi se näin rohkeni ryhtyä kirpeään arvosteluun. Hänen isänsä ilme muuttui entistä hermostuneemmaksi. Kääntyen poikaansa päin hän sanoi melkeinpä väsyneesti:
– Kansanvaltaisuutemme ja sen eri muodot ovat nykyisin kiivaan hyökkäilyn kohteina. En puutu asiaan laajemmin. Sanon vain, että niihin perustuva valtio- ja yhteiskuntaelämämme on historiamme pohja ja kehys, jota ei voida muuttaa toiseksi, periaatteidensa vastaiseksi, syöksemättä kehitystämme pois luontaisilta raiteiltaan.
Kalevi ei vastannut, vaan tuijotti uhmailevan, itsepäisen näköisenä kahvikuppiinsa. Helena-rouva sanoi selittävästi kanslianeuvokselle:
– Kaarlo ja Kalevi väittelevät usein kiihkeästi ja Kerttu säestää veljeänsä. Väliin tuntuu siltä kuin olisivat vanhain ja nuorten välit menossa ihan rikki. Nuoret eivät ymmärrä vanhoja eivätkä nämä heitä.
– Ymmärrämmepäs, ymmärrämmepäs! liversi nyt Kerttu, karkeloi pöydän ympäri isoisänsä luo ja kumartuen hyväilemään häntä sanoi:
– Älä usko, isoisä, äitiä! Hän on nyreissään minulle siitä, että olen liittynyt lottiin enkä hänen rakkaaseen sotilaskotiliigaansa. Nyt minun täytyy lähteä, rakas ukkoseni, sillä minulla on kymmenen minuutin kuluttua niin sanottu "täräys" Ryynekreenin patsaalla. Kultani näet tulee sinne. Sellaista on nykyajan nuoriso, kuten kaikki tiedämme. Parraton nuorukainen on röyhkeä, kuuluu Horatius sanoneen. Älä nyt vain, rakas isoisä, käytä poissaoloani hyväksesi ja persoudessasi syö liiaksi kaakkua, sillä siitä voi tulla pipiksi. Jonakin päivänä käyn ostamassa sieltä "ämmän budjusta", kuten pojat sanovat, sinulle eri kivaa karkkia. Hyvästi, kulta, rakas isoisä! Sinulla on aina niin tavattoman hienoa hiusvettä! Hyvästi, te muutkin! Sinä, rakas isä, älä rypistä otsaasi noin! Äiti, silitä hänen otsaansa hellillä, uskollisilla käsilläsi.
Kerttu oli samassa jo mennyt. Hänen vaalea kuvansa vain viipyi vielä oviaukon pimeydessä ja äänensä helinä kaikui ilmassa. Kaikki katsoivat hänen jälkeensä ja kanslianeuvos oli huomaamattaan ojentanut kätensä ovea kohti. Hän sanoi nyt ihmetellen:
– Aivan kuin Hedvig, isoäitinsä, tuossa iässä! Miten voivatkaan ulkonäkö ja ominaisuudet periytyä noin.
– Kerttu on vallaton, jopa ylimielinen, torui Helena-rouva. – Sellainenhan ei hänen isoäitinsä suinkaan ollut.
– Kertussa ei ole vikaa, huomautti nyt Kalevi ja lisäsi, kun kaikki kääntyivät hiukan hämmästyneinä hänen lausuntonsa jyrkkyydestä katsomaan häneen: – Kerttu on enemmän kuin me kaikki yhteensä.
Kaarlo Vuori silmäsi poikaansa samalla tutkivasti ja hajamielisesti. Kalevi tarkoitti jotakin syvällistä ja oikeaa, jota ei kuitenkaan ollut varsin helppoa sanoin ilmaista. Sen saattoi paremmin aavistaa. Kerttu, Kalevi itse, nuoriso kokonaisuudessaan, oli enemmän kuin kaikki muut yhteensä, sillä Suomen tulevaisuus oli uskottu sen haltuun. Jos se kestäisi, kaikki kestäisi. Tuomari Vuori väitteli kyllä kiivaasti lastensa kanssa, mutta sydämessään hän joskus yllätti itsensä ihailemasta ja kadehtimasta heitä. Kunpa jaksaisi omaksua heidän uskonsa ja innostuksensa, irtautua kaikista totuutta pidättelevistä verukkeista ja etunäkökohdista, ja nousta miehekkään itsenäisyyden korkeuteen... Kalevissakaan ei ole vikaa! Tuomari Vuori ajatteli silmänräpäyksen lapsiaan kuuman hellästi, ihailevasti.
Ei, nuorisossa ei ollut vikaa, vaan sitä oli paremminkin heissä vanhoissa ja keskipolven miehissä, jotka elämä oli jo kuluttanut ihanteettomiksi ja opettanut kylmiksi ja itsekkäiksi, laskelmoiviksi.
2
Vieraat olivat menneet ja vanha kanslianeuvos oli hiipinyt makuuhuoneeseensa ja heittäytynyt sohvalleen levätäkseen hiukan. Silmissä viipyivät vieraiden kasvot, erittäinkin Kertun ja Kalevin, ja korvissa helisi vielä heidän naurunsa. Kuinka uljas, kaunis, suloinen onkaan nuoruus! Rajattoman kaunis, jumalallinen! Kanslianeuvos tunsi sitä ajatellessaan kuuman liikutuksen kohoavan rintaansa. Tämä ei ollut hänellä tyhjää hetken tunteilua, vaan koko iän kestänyttä vakaumusta, kauneudenuskontoa, elämän palvonnan hehkua, suuren onnen alati pulppuavaa lähdettä. Kunpa Suomen kansa heräisi kauttaaltaan oivaltamaan lapsuuden kirkkaan pyhyyden ja nuoruuden kauneuden, ja ryhtyisi kaikkiin siitä johtuviin toimenpiteisiin, niin miten hyötyisivätkään ja jalostuisivat seuraavat sukupolvet. Uudistuisi ei vain ruumis, vaan sielukin, ja kasvaisi tänne pohjolaan kansa, joka olisi ihme koko ihmiskunnalle.
Miten herttaisesti aurinko jo valaisi ja lämmitti! Kanslianeuvos oli aamulla ihastunut ikihyväksi, suorastaan liikuttunut, kun Aino oli tuonut kahvitarjottimella kimpun sinivuokkoja. Olihan kanslianeuvoksen syntymäpäivä. Tyttö tiesi vanhuksen rakastavan näitä kukkia enemmän kuin muita, mutta ei tiennyt, mistä tuo rakkaus johtui. Kanslianeuvos hymyili katsellessaan nyt vuokkojen ihmeellistä sineä ja uskollista ilmettä. Hän ei ollut milloinkaan kertonut siitä – mitäpä hän sellaisesta. Hänen kotipuolessaan ei niitä ollut, joten hän oli nähnyt niitä vasta ylioppilaana täällä Helsingissä. Vanhat mummut ja lapset niitä olivat kaupitelleet – 5 penniä kimppu. Mutta vasta sitten, kun hän oli eräänä vappuna joutunut vierailemaan muutaman toverin luo Helsingin lähistölle ja harhaillut siellä kevään ja rakkauden lumoissa aurinkoisessa, valkorivistöisessä koivikossa, jossa helisi taukoamatta kevätlintujen viserrys, hänen silmänsä olivat oikein avautuneet näkemään sinivuokkojen uskollista, harrasta kauneutta. Niitä oli siellä tuhansittain, kaikilla terä aurinkoon päin, kaikki avautuneina niin paljon kuin suinkin vain voivat, hymyillen herkästi keväisen onnensa rajattomuudessa, juoden autuutta. Jotakin vapisuttavan kaunista oli silloin tulvahtanut hänen sydämeensä, niin arkaa ja pyhää, että hän oli käynyt sanattomaksi, kuulemattomaksi. Vastaamatta toverinsa kysymyksiin hän oli vain seisonut siinä ja tuijottanut jonnekin, minne, hän ei tiennyt – sinne, jossa kauneuden mystillinen virta soljui hänen ohitsensa säihkyvänä helmivyönä, virtaavana valona, sulana hopeana ja kultana, sanomana jostakin kaukaa, haaveiden, unelmien, aavistusten tuonpuoleisuudesta. Herättyään vihdoin lovetilastaan hän oli kiihkeästi alkanut puuhata vuokkolähetystä kauas Pohjanmaalle, pieneen kylämäiseen kaupunkiin, jossa odotti uskollinen sielu, unehtui polttaviin, kaihoisiin ajatuksiin nuori sydän. Hänen koko vierailunsa muuttui tämän lähetyksen valmisteluksi, johon pian ottivat osaa kaikki: ystävä, joka tiesi hänen kiintymyksestään, hänen äitinsä, vanha, arvokas rouva, ja isänsä, kunnianarvoisa herra, jonka katseessa oli humoristinen välähdys. Vaikka he kaikki ymmärsivät, ettei vuokoista olisi silloisen kauan kestävän matkan vuoksi niiden saapuessa perille paljoa jäljellä, käärittiin ne vaikka miten huolellisesti märkiin sammaliin ja sidottiin tiiviisti papereihin, niin säilyiväthän kuitenkin juurakot elinvoimaisina ja toivat ehkä huolellisesti istutettuina ja hoidettuina sinne kauas aivan uuden kukkalajin. Tässä heidän puuhassaan oli jotakin hienosti ja runollisesti aatteellista: kevään, nuoruuden, kauneuden ja rakkauden palvontaa, joka innosti ja yhdisti heitä kaikkia ja täytti heidät hartaudella kuin he olisivat suorittaneet pyhää uhritoimitusta. Milloinkaan ei ollut säkeistöjä sepitetty suuremmalla huolella kuin silloin – koetettu saada aran, nuoren lemmen sanomaa tiivistetyksi niin, että se olisi ollut kuin välkkyvä helmi sinivuokon silmässä. Siihen tarkoitukseen ei ollut riittänyt ruotsi, eipä suomikaan, jonka parempi taito oli tuohon aikaan harvinainen, vaan täytyi turvautua latinaan, josta jo silloin oli tullut sepittäjänsä toinen äidinkieli. Kirjeessä sopi tuo latinainen "Kevätoodi rakastetulle" tulkita ruotsiksi, että vastaanottaja ymmärtäisi sen sisällyksen. Niin läksi lähetys menemään. He olivat kaikki viemässä sitä postiin, sillä pieni kävelyretki toukokuun kirkkaana, kuulaana, sanomattoman puhtaana iltapäivänä virkisti vanhojakin. Ensin koivukujaa pitkin isolle maantielle ja sitten tätä myöten kylään, noudatellen sen rauhallisia kaarteita, katsellen koivumetsän vuokkomättäitä, kuunnellen kevätpuron solinaa, käen kukuntaa ja kiurun laulua. Vanha herra ja rouva katsovat toisiinsa ja tuntevat sydämessään uuden kevään pulppuavaa riemua. Nuorten sydän sykkii kiihkeästi, sillä heille tämä kaikki on vielä tulevaisuutta, joka kylpee nousevan auringon toivorikkaassa, häikäisevässä loisteessa. Noille vanhuksille se oli menneisyyttä, johon lankesi ilta-auringon surumielinen kajo.
Kanslianeuvos tuli katsahtaneeksi ikkunaa vastapäätä olevalle seinälle, johon auringon säteet sattuivat, ja hymähti. Siinä oli kehyksissä pieni koruommel, joka oli periytynyt hänen omasta lapsuudenkodistaan. Hänen äitinsä oli valmistanut sen kihlausaikanaan eli siis jolloinkin 1850-luvulla lahjaksi sulhaselleen, nuorelle merikapteenille, joka purjehti valtamerillä ja jonka piti tulla noutamaan morsiantaan, kuten sitten tekikin. Alkuaan sinivihreä silkki oli haalistunut, mutta menettämättä silti aitoa hohdettansa. Langat, joilla ommel oli tehty, olivat muuttuneet melkein valkeiksi. Kuinka luonteenomainen sen aihe olikaan tuon ajan nuorelle neidolle! Siinä oli kuvattuna siroin, hienoin pistoin eräänlainen lehdon aukeama – sekä taustalla että molemmilla sivustoilla oli lehteviä, ritvaoksaisia puita –, jonka keskellä oli kapea, korkeahko, empirekoristeinen alttari. Tälle asetetusta sydämestä suitsusi hieno, ohut savupatsas kuin olisi siinä palanut ikuinen, mystillinen uhri. Sen tuoksu kohosi kohti taivasta ja oli ilmeisesti mieluinen ikivoimille, koska ylhäältä laskeutui ikäänkuin ottamaan sitä vastaan siro, kevein pistoin hahmoteltu laakeriseppele. Se oli kuin tuonpuoleisuudesta kaikelle sille hyvälle, jalolle ja kauniille kruunuksi annettu sädekehä, jolle alttari oli pystytetty ja uhrattu palavan sydämen sammumaton suitsuke. Miten hyviä, jaloja ja kauniita olivatkaan tuon kaukaisen ajan ihanteet.
Vanha kanslianeuvos tunsi olemuksessaan sitä mieluista herpautumista, joka ilmoittaa pienen unen lähestymisen. Silmäluomet ummistuivat, mutta punertavaa valonhohdetta kuulteli niiden läpi – valoa ja todellisina liikehtiviä kuvia pitkän elämän varrelta. Vanhus tunsi ne kaikki, sillä hän katseli niitä alituiseen, seurusteli niiden kanssa aina, elävöitti niissä rakkaat vainajansakin. Siinä maailmassa, jossa hän enimmäkseen asui mielikuvituksessaan ja tunteissaan, ei ollut kuolemaa, sillä siellä vallitsi kauneuden ikuinen nuoruus.
Vanhus hymyili ajatuksilleen, joiden runous oli hänen sisintä salaisuuttaan, sielunsa hiljaista, vain hänelle itselle näkyvää puutarhaa. Miten tulikaan nyt tuo mielikuva, tuo kauneuden pieni, aina kukkiva aukeama mieleen? Kevät kai sen toi, sillä huomennahan oli vappu. Kevät, Kerttu ja Kalevi, nuo tuossa pöydällä niin uskollisesti katsovat sinivuokot, sen toivat. "Kunpa uskaltaisi aamulla mennä Kaivopuistoon katsomaan nuorten valkolakkimerta. Tuuli on vielä koleaa, mutta aurinko lämmittää. Saisi kuulla peipon laulua... Ei, kyllä minun täytyy mennä sinne – kuulemaan ja katsomaan vielä kerran kevättä ja Suomen nuorisoa. Tunnen joskus ikäänkuin nuortuvani, kuin olisi minun sallittu viettää poismenoni aattona hopeisten vuosien kimalteleva kevät..."
3
Tultuaan kadulle ja tunnettuaan kevätilman kosketuksen Kerttu totesi sanomattoman riemun kipinöivän koko olemuksessaan. Hän varmaankin aivan uhkui onnea, sillä vastaantulijat alkoivat hymyillä katsahdettuaan häneen: ikätoverit tytöt iloisesti, hiukan salaperäisesti, kuin ne, jotka tietävät, mikä on nuoren neidon keväisen ilon pohjimmainen syy; nuorukaiset säihkyvin silmin, ihailevasti, janoisesti; vanhat surumielisesti, alistuvasti, samalla siunaavasti ja hiukan katkerasti; kaikki tietämättänsä kevättä, nuoruutta ja kauneutta palvovasti. Kerttu joutui menemään Vanhan kirkon puiston kautta ja tunsi siinä ilonsa yhä herkistyvän. Tämä riemun runsaus oli hänelle itselleen outoa – ei siksi, ettei hän olisi siihen saakka kokenut ilon korkeimpiakin asteita – tottakai, kun oli kasvanut onnellisessa kodissa ja huolettomissa oloissa, rakkaiden vanhempien valvattina –, vaan siksi, että riemun aalto oli tänään suorastaan hulvahtanut hänen ylitseen – tänään, juuri äsken, kun hän oli tuntenut kevättären henkäyksen polttavilla poskillaan, joiden ihon alla helmeili, poreili, kipinöi, janosi.
Puistossa häntä tervehti kevään ensimmäinen, hento vihreys: paisuvat vaahterain ummut ja tummasta, vielä märästä mullasta näkyviin pistäytyneet hennot krokukset. Kerttu hiljensi käyntiään ja tunsi riemunsa sävelvirran syvenevän hartaammaksi, sielullisemmaksi, sillä siinä alkoi nyt kevään rinnalla ja taustalla humista katoavaisuuden suruinen henkäys. Täällä saivat leikkiä ja nauraa vain pienokaiset, jotka rakentelivat kirkon kivijalan juurella olevaan hiekkalaatikkoon omasta mielestään mitä ihmeellisimpiä satulinnoja ja joiden äänet olivat kevätsinfoniassa sen helmeilevää, lintujen lauluun yhtyvää diskanttijuoksutusta, mutta eivät aikuiset. Näiden täytyi tietämättänsä katkaista nauru, vaimentaa puhe ja hiljentää askel, etteivät olisi häirinneet tuonelan kartanon rauhaa. Kerttu oli asunut melkein koko ikänsä tämän puiston äärellä – oli muuttanut siitä pois vasta muutamia vuosia sitten. Se oli hänen leikkipihansa, jonka jokainen paasi, puu ja kukka olivat hänelle tuttuja. Hän seisahtui keskikäytäväin risteykseen, katsoi puiden oksistoon ja kuunteli. Peippo heläytti laulunsa kuten ennenkin. Paarmalinnut, sekä mustat että harmaat, olivat myös saapuneet ja kaiuttivat virkeästi omaa säveltään. Niillä oli pesänsä jossakin tuolla oksien hankasissa. Ne elivät ja olivat kokonaan uponneina omiin tehtäviinsä, välittämättä ympärillä hälisevistä ihmisistä, joita kai pitivät kummallisina, kömpelöinä, siipien puuttumisen vuoksi alkeellisina, maahan sidottuina, onnettomina olentoina. Sankaripatsaan laella tuossa harmaa paarmalintu siistiytyy, suorii sulkiaan, pudisteleikse, kunnes yhtäkkiä kohottaa siron nokkansa taivasta kohti ja heläyttää viserryksen. Se laulaa siksi, että rintaa pullistaa kevään kuvaamaton riemu, että sen täytyy laulaa. Kerttua naurattaa, sillä lintunen on koomillinen touhutessaan siinä itsetiedottomasti, puuhakkaasti. Patsaan lähellä penkillä istuvaa Vanhaa tohtoria näkyy myös naurattavan. Hän on ollut sunnuntaikävelyllä, menossa tästä puiston läpi kotiinsa, nähnyt sen kauneuden ja siinä heräilevän kevään, ja ajatellut, että "istahdan muutamaksi minuutiksi tuohon penkille kuuntelemaan peipon viserrystä". Hän pistää tupakaksi, huomaa patsaan laella sirostelevan lintusen ja alkaa huvittuneena tarkata sen elehtimistä. Vanhalla tohtorilla on harvinaisen elävä huumorintaju ja suuri, lämmin sydän. Hän nauraa ihan ääneen... "Kuka meneekään tuossa? Ei voi erottaa vanhan tylsillä silmillä... Tuttava se kuitenkin on, koska tervehtii. Täytyy varmuudeksi kohottaa hattua. Tyttö se on, koska vartalo keinahtelee noin kauniisti..."
Kerttu on jo mennyt ja jokainen sielun ja ruumiin solu iloitsee hänessä. Herttainen, jörö, ujo Vanha tohtori! Kultainen vanhapoika, isoisän ylin ystävä. Häneen vain isoisä luottaa – ei keneenkään muuhun – nuoriin tohtoreihin ei ollenkaan. Eräänä keväänä keskiluokilla ollessaan Kerttu oli ollut heikko, minkä johdosta isoisä oli kovasti huolehtivaisena määrännyt hänelle kalanmaksaöljyä. "Se on niin vahvistavaa!" hän oli touhunnut ja itse käynyt ostamassa sitä. Kertusta se oli ollut suorastaan hirveätä. Sitten äiti oli lähettänyt hänet tohtorisedän luo tutkittavaksi. Tämä oli koputellut, tarkastellut ja kurkistellut häntä joka puolelta – välillä katsonut silmiin, nauranut ja taas mumissut itsekseen. Kuultuaan sitten isoisän määränneen hänelle kalanmaksaöljyä Vanha tohtori oli muhoillut ja käskenyt sanoa isoisälle terveisiä, että "syököön kalanmaksaöljynsä itse!" Kun Kerttu oli vienyt nämä terveiset isoisälle, tämä oli ensin ällistynyt ja kysynyt sitten: "Sanoiko tuo sakramenskattu lurjus siten?" ja lisännyt uhkaavasti: "Sen se saa vielä maksaa!"
Kerttu meni Bulevardin yli ja läksi kulkemaan pitkin sitä ja sitten Erottajan aukion poikki satamaan päin. Hänen teki mieli tulla kohtauspaikalle Laurin huomaamatta, hiipien odottamattomalta taholta. Lauri tietenkin tuijottaa Oopperakellariin päin, puiston keskikäytävälle tai Pohjois-Espiksen puolelle, mutta ei Etelä-Espikselle. Siksi Kerttu lähestyy täältä, kiertääpä Kappelin puolelle ja sieltä, Ryynekreenin patsaan suojasta, tarkastaa Lauria, joka siinä malttamattomana odottaa häntä.
Salajuoni onnistuu: Kerttu pääsee hiipimään patsaan taitse Laurin rinnalle ja tarkastaa häntä silmänräpäyksen ennenkuin rykäisee. Lauri on pitkä ja komea, sinisilmä, kyömynenä. Hänen kasvoissaan on kevätilman raikkaan ahavan ruskeus ja hohto. Kertun sydän alkaa sykkiä ja hän punastuu. Ennen, lapsena, ei ollut tällaista. Silloin hän oli usein riidellyt Laurin kanssa ja joskus kaksin kourin tukistanut häntä. Lauri oli vain nauranut ja käskenyt tukistaa vieläkin. Hän ei ollut helsinkiläinen, vaan oli kotoisin maalta, sieltä, missä Kertun isällä oli kesähuvila – Hämeestä järven rannalta, Ylitalosta, joka oli tuomari Vuoren lapsille kuin toinen koti. Vasta sitten kuu Laurista oli tullut ylioppilas ja hän oli saapunut Helsinkiin ja ilmestynyt Kalevin mukana Kertun kotiin, oli yhtäkkiä alkanut tuntua toiselta kuin ennen.
Lauri oli varmaan vaistonnut hänelle läheisen olennon tulleen saapuville, sillä hän kääntyi äkkiä, ilman mitään merkkiä, Kerttuun päin. Hänen käsivartensa liikahtivat tavalla, jonka Kerttu jo tunsi ja jota hän samalla sekä toivoi että pelkäsi, ja hänen silmistään tuikahti se janoinen kimmellys, jonka syttyminen oli muuttanut hänen ja Kertun suhteen toiseksi kuin se oli ollut siihen saakka. Lauri oli vänrikin univormussa, olkalapuissa kenttätykistön merkit. Hän seisoi siinä kuin jäykistyneenä, suu raollaan, huohottaen hiljaa, ilmeessä sanomaton kaipaus, hellyys ja onni. "Tule!" Kerttu sanoi ja vei hänet penkille istumaan. "Olethan kuin puusta pudonnut!"
Siinä vasta Kerttu ojensi hänelle kätensä ja vilkaisten ympärilleen, näkikö kukaan, antoi sen viivähtää Laurin isossa, jäntevässä, uskollisessa kourassa, koska tämä ei mielinyt hellittää siitä. Kumpainenkaan ei sanonut mitään. Kertun tavallisesti niin poikamaisen hilpeä, melkein ylimielinen ilme muuttui vähitellen vakavaksi ja siitä herkäksi, kunnes jo kertoi sanomattoman onnen, nuoruuden kuvaamattoman, seesteisen auvon, värjyvän suloisena, huumaavana liikutuksena hänen pitkien silmäripsiensä takana. Hän ei rohjennut katsoa Lauriin, vaan tuijotti puiden latvoihin ja kevättaivaalle, josta näytti satavan onnen kimaltelevaa, utuista terhentä kuin siunausta.
– Mitä nyt teemme tänään ja huomenna? Lauri kysyi vihdoin, tarkoittaen selvyyden ottoa siitä, miten he voisivat saada yhdessäolostaan suurimman mahdollisen onnen.
– Nyt lähdemme kävelemään noin vain ilman päämäärää, mutta kuitenkin ohjaten askeleemme niin, että joudumme meille leivälliselle viimeistään kello 17.30. Helena-rouva on pyytänyt meitä tekemään niin. Kalevi myös saapuu Anjansa kanssa. Päivällisen jälkeen menemme teatteriin ja sitten kiltisti kotiin.
– Entä vapun vastaanottavaiset? Lauri kysyi hiukan epäröivästi.
– Ne eivät koske meitä, Kerttu selitti opettavaisesti, ensiksikään siksi, etten ole vielä kiivis; toiseksi siksi, ettei isä pidä niistä; ja kolmanneksi siksi, ettei Anja tahdo ottaa osaa sellaiseen remuamiseen. Teatteriin hän voi tulla Kalevin ja meidän kanssamme, mutta ei askeltakaan kauemmaksi. Koska itse olen ultramoderni tyttölapsi, en pidä kivana isän tahdon vastustamista, vaan nolaan ihmisiä tehokkaimmin juuri sillä, että tottelen häntä. Eikö ole hämmästyttävää? Ylioppilaskandi, joka tottelee isäänsä! Luonnotonta todellakin! Vastoin kaikkia tyttöromaaneja! Vain harhaantunut nykyajan nuoriso voi keksiä sellaista! Naurakaamme katkeran ivallisesti, viiltävän traagillisesti: ha-haaah!
Lauria alkoi todellakin naurattaa. Kerttu oli erikoinen – sitä ei voinut kieltää. Onneton se, joka joutui vaihtamaan hänen kanssaan vuorosanoja, sillä hän osasi kääntää pyhimmätkin ennakkoluulot ja helmapitämykset raivostuttavasti päälaelleen. Lauri katseli syrjästä lumoutuneena Kertun raikasta ihoa. Tulevana lääkärinä hän oli tottunut huomioimaan tuollaista. Sitäpaitsi hän tunsi olevansa sanomattoman terve ja voimakas, ja kaipaavansa joka suhteessa normaalin ihmisen täyteläistä elämää. Hän huokasi, sillä vasta syksyllä, vapauduttuaan sotaväestä, hän pääsisi varsinaisesti aloittamaan lukujansa. Näin alkukynnykseltä katsottuna iankaikkisuus tuntui lyhyeltä verrattuna opintovuosien toivottomaan pituuteen. Mutta ne täytyi kestää. Ne kuluisivat kiihkeässä, ahkerassa työssä. Sitäpaitsi Kerttu oli vielä lasten kirjoissa. Hänen piti kehittyä aikaihmiseksi ja valmistua joksikin. Kerttu itse tahtoi niin – halusi ryhtyä taiteilijaksi. Lauri ihaili Kertun järkevyyttä ja malttia, ja ymmärsi olevan viisasta noudattaa hänen ohjeitaan, sillä nämä olivat valoisan, puhtaan hengen sanelemia.
Kerttu varmaan oli nähnyt Laurin katseen muuttuvan kaihoisaksi, surumieliseksi, koska sanoi:
– Lähtekäämme jo! Jos olet oikein järkevä ja kiltti, niin saat taluttaa minua silmänräpäyksen ajan kynkästä. Mikä onni! He lähtivät kulkemaan, ajattelematta minne, ja heräsivät tietoisuuteen Haaksirikkoisten patsaalla. He istuutuivat penkereen reunalla olevalle penkille ja katsoivat vaiti ollen edessänsä avautuvaa näkymää.
4
Erotessaan isästään ja äidistään Kalevi sanoi varmasti tulevansa ajoissa kotiin päivälliselle. Helena-rouva hypisteli ja pudisteli hänen asetakkinsa rintamusta ja puheli huolestuneena: – ... että kun lomasi on niin lyhyt, niin suo nyt siitä äidillesi niin paljon kuin mahdollista... Ja isällesi. Ethän ole vielä käynytkään kotonasi, kun tulit suoraan asemalta isoisän luo. Ja nyt menet Anjaa tapaamaan. Tulkaa varmasti sitten päivälliselle! Huoneesi on aivan samanlaisessa kunnossa kuin lähtiessäsi. Kerttu on vähitellen koonnut sinne vanhoja kirjojasi ja leikkikalujasi. Siellä ovat polkuhevonen ja Laurolan tädin lahjoittama palokunta-auto. Leikkitykkejä löytyi useita. Ihan luulisi sinun jo lapsena tienneen joutuvasi tykkiväkeen.
– Ole huoletta, äiti, kyllä varmasti tulemme.
He olivat seisahtuneet Ylioppilastalon aukion reunaan, Heikin- ja Kalevankadun kulmaan. Kalevi katseli odottavasti, kiihkeästi, Aleksille päin eikä kuullut enää, mitä äiti puheli. Äkkiä hän läksi menemään Tallbergin kauppakujaa ja tämän portista näkyviin tullutta, hentoa, solakkaa olentoa kohti. Se ei tullut kävellen, vaan ikäänkuin liukuen ilmassa – kuin valkea viiva, auringossa kimalteleva välähdys. Nyt se nosti käsivarren ylös ja huiskautti keveästi kättään – oli huomannut Kalevin, jonka täytyi hillitä itseään, ettei olisi juossut tuota hentoa olentoa vastaan. Helena-rouva näki hänet silmissään – hänen vaalean, hiukan punertavan tukkansa, pitkät, melkein valkeat silmäripsensä, joiden takaa suuret siniharmaat silmät katsoivat haaveilevasti, vakavasti, hänen hennon olemuksensa, jota kuitenkin kaunisti viehättävä, pehmeä naisellisuus – tuo kaikki, jonka Helena-rouva kokeneena ihmisenä tunsi.
– Kuule, Helena, sanoi tuomari Vuori ja katsahti tapansa mukaan kelloonsa näkemättä kuitenkaan edes sen osoittimia, taidan sunnuntaista huolimatta pistäytyä toimistossa vilkaisemassa eräitä papereita, jotka on jätettävä tiistaina määräpaikkaan. Tulen kyllä ajoissa kotiin.
Hän huiskautti hansikasta vaimolleen ja meni. Helena-rouva katseli puolisoansa, kun tämä käveli Aleksia kohti hajamielisyyttä, melkeinpä väsymystä ilmaisevin askelin. "Anja on kaunis!" hän unohtui siinä samassa miettimään, omillakin kasvoillaan vielä hyvin säilynyt, kauan kukoistanut ja syvän, levollisen kypsyyden ja tyydytyksen saavuttanut kauneus. "Hänen muotonsa on joka suhteessa siro, nenänsä jalo, huulensa hienosti piirtyneet, punaiset, aina kosteat, kuin olisi niitä juuri suudeltu".
Helena-rouva melkein punastui ajatuksistaan ja mielikuvistaan. Oli ollut aika, jolloin... Mutta nyt ei enää. Oli uusien nuorten vuoro. Anja on suloinen – Anja Tuuliala. Osakunnassa Kalevi oli tutustunut häneen ja tuonut pian äitinsä nähtäväksi. Anja oli kotoisin kaukaa Karjalasta. Opiskeli sairaanhoitajattareksi. Tunsi sen kutsumuksekseen. "Anja Tuuliala". Helena-rouva melkein kuin maisteli sitä yhä siinä mietteissään seisoessaan. "Sointuu se! Anja on pehmeä, luokse hiipivä, turvaan hakeutuva kuten naisen tulee olla, Tuuliala raikas, ilmava, puhdas... Ei, täytyy kiiruhtaa kotiin huolehtimaan päivällisestä. Illalla on sitten mentävä sotilaskodin iltamaan. Ihan peloittaa ajatella noita lapsia, kun rakkaus tulee kuin kevään muuttolintu, mutta ei löydäkään pesimäpuuta eikä -pensasta. Riemua on rinta täynnä ja laulu heläjää keskeytymättä, mutta minne kallistutaan lepoon, minne ilmestyvät pienet untuvapäät? No, täytyy uskoa, ettei elämä ole niin kovaa eikä armotonta kuin se näyttää meistä vanhoista, että se järjestää nuorten asiat aikanaan. Vaan jos tulee hyökyaalto... Minua vaivaa joskus öillä kauhu, niin että täytyy maata liikkumattomana Jumalan jalkain juuressa ja kärsiä, kärsiä, rukoilla, rukoilla, tuijottaa pyytävästä jonnekin, josta voi saada avun, jos niin on sallittu..."
Helena-rouva läksi kiireisin askelin kotiin päin, Töölöön, pitkin Turuntietä. Hänen olisi tehnyt mieli ajaa raitiovaunussa, mutta se näytti hankalalta, ne kun olivat kaikki sulloen täynnä. Messuhallissa tai urheilukentällä oli varmaan jokin tilaisuus tai kilpailu. Sunnuntaipukuinen, nuori elämä kohisi Turuntiellä valtoimenaan, runsaana, täyteläisenä, rikkaana. Helena-rouva pisti aina tyydytettynä ikäänkuin merkille, että siinäpähän on Eduskuntatalo ja tuossa Museo. Ne olivat merkkeinä siitä, että omistettiin jotakin. Ja tuossa oli Kullervo alhossaan mustarunkoisten lehtikuusien varjossa. Helena-rouva ei mennyt milloinkaan tästä ohi ihailematta Sjöstrandin patsasta. Hän ei ollut sanonut kenellekään sitä salaista, melkein kiihkeätä käsitystään, että se oli Helsingin – ehkä koko Suomen – arvokkain, aaterikkain, taiteellisin kuvapatsas, ja että sen sijainti oli, niin sattumoisin kuin lie tullutkin valituksi, mahdollisimman onnistunut. Se seisoi siinä murheellisten puiden juurella hiljaisessa notkossaan kuin Suomen kansan sydämen sisimmässä lokerossa, välittämättä ympärillänsä pauhaavasta elämästä, ajatus kohdistuneena vain viimeiseen tilintekoon. Tuhannet loivat siihen ohi mennessään katseen ja tunsivat sydämessään herättävän säpsähdyksen, omakohtaisen tilinteon ja tuomion välttämättömyyden. Helena-rouva oli pahastunut kuullessaan päätetyn, että Kullervon patsas siirrettäisiin jonnekin "arvokkaammalle" paikalle. Varmaan tekopuistoon, joka olisi kaavailtu uusasiallisin nelikulmioin ja käytävin. Sen juurelle istutettaisiin tietenkin vuodenaikojen mukaan erilaisia kukkia, ruusuja, begonioita jne. Helena-rouva toivoi hartaasti Kullervon saavan jäädä hämärään tuonenalhoonsa. Hänen miehensä, isoisä, lapset – kaikki olivat sitä mieltä, että tuossa sen tuli olla. Eikä kukkia – ei minkäänlaista hempeyttä, vaan patsas vain ja suuri, synkkä, juhlallinen tilinteon ajatus – että "nyt maksan kaikki velkani!"
5
Tuomari Vuori tuli Aleksanterinkadun varrella, virastojen läheisyydessä, olevaan toimistoonsa ja istuutui pöytänsä ääreen täydentelemään sitä valituskirjelmän luonnosta, jota oli sorvaillut koko edellisen päivän, mutta johon ei ollut vieläkään tyytyväinen. Hänen juriidinen älynsä etsi yhä erinäisiä näkökohtia ja sattuvia ilmaisutapoja, jotka saattaisivat valittajan oikean asian vakuuttavaan, lopullisesti selkeään ja hämärtymättömään valoon. Tällaista tarkkuutta hän harrasti ei vain asian vaan luonteensa vaatimuksesta, ilmaisten siten perineensä jotakin isänsä sekä tieteellisyydestä että tyylitaidosta.
Mutta puhdistaessaan siinä ennen ryhtymistään työhön lasejaan, jolloin huoneen piirteet ja kalustus muuttuivat hänen likinäköisissä silmissään epämääräisiksi, hämäriksi, hänet pääsi yllättämään vihollinen, joka väsymättä vaani hänen kintereillään ja jota vastaan hän aina oli varuillaan. Se ikäänkuin hiipi silmien sumusta saapuville, osoitti valituskirjelmän luonnosta ja kuiskasi katkerasti: "Tällaiseenko työsi onkin supistunut, tuomari Kaarlo Vuori?" Se oli sielussa urkkiva ja asuva loinen, tuo tuollainen hiljainen, mutta silti traagillinen tietoisuus siitä, ettei ollutkaan saavuttanut elämässä sitä asemaa eikä vaikutusalaa, johon tiesi kykyjensä puolesta olleensa kutsuttu.
Hän korjasi samalla tätä ajatustaan, sillä se ei ollut sattunut kulkemaan ihan oikein. Olihan niin, että hän oli saavuttanut tuon aseman ja pitänytkin sitä kauan, kymmenisen vuotta, mutta oli menettänyt sen – tullut syöstyksi siitä kuin marttyyri Tarpeian kalliolta. Ei ollut ihmettelemistä, että se oli polttanut lähtemättömän jäljen hänen rintaansa ja askarrutti hänen ajatuksiaan lakkaamatta, kaikista ponnistuksista huolimatta.
Hän myhähti katkerasti, harmistuneesti, ja ryhtyi lukemaan kirjoitustaan. Mutta silloin alkoi kadulta kuulua sähkepojan pitkäveteistä, uteliaisuutta herättävää huutoa. Hän unohtui kuuntelemaan sitä ja harhautui huomaamattaan äskeiseen salaiseen tilintekoonsa.
Kukaan ei voinut sanoa, että hän olisi valittanut osaansa puolella sanalla tai kerjännyt kenenkään sääliä edes ilmeelläkään. Todettuaan, miten oli käynyt – että ystävä ja työtoveri oli istuutunut hänen tuolilleen virkkamatta hänelle siitä sanaakaan ja että tämä kaikki oli tapahtunut liikkeen johtokunnan yksimielisen päätöksen perusteella –, hän oli tyynesti ja arvokkaasti väistynyt ja painunut hiljaisuuteen. Toimeentulonsa hän hankki lakimiehenä uuraalla, tunnontarkalla työllä. Hänen elämänsä oli ollut tuon suurta huomiota herättäneen tapahtuman jälkeen mikäli mahdollista vielä nuhteettomampaa kuin siihen saakka, ja hän tiesi kyllä nauttivansa lähimmäistensä arvonantoa ainakin niin paljon kuin tavallisen rehellisen kansalaisen sopi pyytää, mutta silti hän tunsi olevansa salaisesti onneton. Tai ehkä ei varsinaisesti onnetonkaan, vaan ikäänkuin vailla jotakin, suljettu paratiisin porttien ulkopuolelle, estynyt toimimasta todellisen kutsumuksensa kentällä, maan ja kansan hyväksi niiden korkeiden kykyjen mukaan, jotka tiesi omistavansa. Se oli – hänen täytyi myöntää itsekseen – hiljaista, kalvavaa tuskaa ja samalla suurta inhimillistä tragiikkaa. Hän ei ollut osannut aavistaakaan kerran joutuvansa sellaisen uhriksi, murhenäytelmän keskushenkilöksi, joka tukehtuu siksi, etteivät jumalat jostakin salaperäisestä syystä – kateudestako? – anna hänelle riittävästi ilmaa.
Tuomari Vuori säpsähti hereille ja suuttui itselleen. "Minua heikkoa raukkaa!" hän ajatteli, "kun en voi olla pohtimatta mokomaa vanhaa juttua". Hän alkoi lukea ja luki ääneen, koska konttorissa ei sunnuntain vuoksi ollut ketään. Siten hän pääsi keskittymään paremmin ja sai pidetyksi ajatuksensa kurissa. Nuo synkät, vihan tunteita herättävät kasvot, jotka usein vainosivat häntä painajaisena, koettivat kyllä taas tunkeutua hänen tietoisuuteensa, kurkistellen kuin ikkunan takaa, mutta sisään hän ei niiden omistajaa enää päästänyt. Taistellessaan katkeruuttaan ja vihaansa vastaan hän oli todennut välttämättömäksi irtautua noista tunteista, sillä niiden kauttahan tuo demooni kahlitsi hänen elämäänsä, hänen tahtonsa ja ajatustensa vapautta, mutta tähän hetkeen saakka hän ei ollut pyrkimyksessään onnistunut. Tämä taistelu sai joskus – hän oli siitä tietoinen – sairaalloista sävyä, minkä todettuaan hän säpsähti sielunsa terveyden puolesta. Silloin hän rukoili Jumalalta voimaa vapautuakseen kiduttavista tunteistaan, jaksaakseen vilpittömällä anteeksiannolla pyyhkäistä kaiken menneen olemattomiin ja saadakseen sydämeensä lopullisen alistumisen ja tyytymisen suuren, järkkymättömän rauhan. Mutta Jumala pysyi tutkimattomana eikä kuullut hänen rukouksiaan. Hänen täytyi tahtomattaan edelleen kulkea entisen nöyryytyksensä koulussa, hiipiä ajatustensa ja muistojensa yössä salaa kuin varas tuhonsa näyttämölle, ja uudelleen, sairaalloisen herkästi, eläytyä noihin vanhoihin, vaikeisiin vaiheisiin, jotka varmaan olivat jo unohtuneet useimpain mielestä.
Miten oli mahdollista, että oli saattanut käydä niin? Tuomari Vuori oli lukemattomia kertoja tarkastanut toimintaansa tuon suuren keskusliikkeen johtajana, jota oli hoitanut kymmenisen vuotta ja josta oli äkkiä, aavistamattaan, tullut erotetuksi, ja oli aina päätynyt siihen samaan tulokseen, ettei hän ollut antanut minkäänlaista pätevää eikä riittävää syytä moiseen koko hänen elämäntyötänsä murskanneeseen toimenpiteeseen. Liike oli hänen varmassa, lujassa johdossaan menestynyt erinomaisesti ja saavuttanut koko maassa yhä lisääntyvää kunnioitusta ja arvovaltaa. Hänen periaatteidensa nuhteettomuus ja selkeys, hänen pettämätön asiallisuutensa, arvostelukykynsä, johdonmukaisuutensa ja kaukonäköisyytensä olivat usein saaneet juuri niiden tunnustusta, jotka sitten yhtäkkiä olivat kieltäneet häneltä kaikki kyvyt niin tarkkaan, että olivat antaneet hänelle eropassin käteen. Tähän toimenpiteeseen ei voinut olla syynä sekään, että hänellä oli, kuten hän itse avoimesti myönsi, eräitä luonteenvikoja, jotka vaikuttivat ihmisiin torjuvasti, kylmentävästä Hän oli usein huomaamattaan tyly ja epäkohtelias, äreä. Ihmiset kääntyivät hänen puoleensa haluttomasti, melkein peläten, ja poistuivat hänen luotansa harvoin tyytyväisinä. Se oli paha vika kenessä hyvänsä, mutta varsinkin henkilössä, jonka asemansa vuoksi tuli persoonallisilla ominaisuuksillaan saavuttaa ympäristönsä ja asiakkaidensa myötätunto. Mutta nämä puolet eivät olleet niin painavia eivätkä vaikuttavia, että olisivat tehneet hänen erottamisensa laatuista henkistä ja aineellista murhatyötä oikeutetuksi. Ei hän voinut puolueettomimmallakaan tarkastelulla myöntää sitäkään, että olisi liikkeensä yleisten suuntaviivojen kehittelyssä ollut yksipuolinen ja sokea sekä johtanut yritystä harhaan, ajan terveimpien pohjavirtausten ulkopuolelle tai suorastaan niitä vastaan. Sitä hän ei ohut tehnyt, vaan oli, selkeästi nähden sen, mikä ajassa oli epätervettä, yksipuolista kiihkoa ja kuohua, luotsannut laivaansa syvintä väylää ja pysyvintä pohjavirtaa myöten. Vaikka hän olikin tällöin joutunut liikkeensä johdon erinäisten jäsenien kanssa erimielisyyteen, niin ei tämä koskenut niin sovittamatonta ristiriitaa, että hänen erottamisensa olisi sen vuoksi ollut välttämätöntä.
Mutta tässäpä tultiinkin asian ytimeen. Hänet oli erotettu henkilökohtaisen vihan ja koston vuoksi, syynä ensimmäinen käteen sattuva veruke.
Tuomari Vuori heräsi lumouksestaan ja ähkäisi harmissaan hermostuneesti. Hän oli unohtanut lukemisensa ja jäänyt kynä kädessä tuijottamaan kirjoitukseensa, näkemättä siitä kuitenkaan mitään. Ainoa, mitä hän näki, oli tuo tuskallinen hetki, jolloin johtokunnan puheenjohtaja toi hänelle, hänen istuessaan rakkaaksi käyneen työpöytänsä ääressä, irtisanomispäätöksen ja ilmoitti uuden johtajan vaalista, – jolloin yhdellä ainoalla leikkauksella katkaistiin hänen uransa ja saatettiin hänen viimeinenkin uskonsa rehellisyyteen, oikeuteen ja ystävyyteen romahtamaan. Silmänräpäykseksi hänen miehuullisuutensa oli horjahtanut, mutta ei enemmäksi. Nähtyään johtokunnan puheenjohtajan kettumaisen naaman, jota valkoinen liuhuparta hurskaasti reunusti, ja hänen kavalan, salaisella kostonnautinnolla juuri tuota hänen luhistumistaan odottavan katseensa, sekä kuultuaan hänen tekopyhän, hunajanmakean äänensä, kun hän muka valitteli "asiain tällaista käännettä, jota hän puolestaan oli viimeiseen saakka vastustellut", hän sai kootuksi voimansa ja vain kysyneeksi kylmäverisesti ja tyynesti, "oliko johtokunnan puheenjohtajalla ehkä vielä muutakin asiaa?" Kun ei ollut, tuo ämmämäinen liuhuparta, pyöreävatsainen, pillisäärin tessutteleva "täti", sai suureksi hämmästyksekseen mennä ovesta ulos ilman minkäänlaisia enempiä keskusteluja ja kumarruksia.
Ei, hänen täytyi sittenkin keskeyttää työnsä ja lähteä kotiin. Sunnuntaihiljainen toimisto ei ollutkaan edullinen keskittymispaikka, sillä juuri sen häiriintymätön rauha houkutteli mietteet ja mielikuvat harhateille. Huomenna, vappuna, ihmisten iloitessa keväästä, hän tulisi tänne uudelleen ja sommittelisi silloin valituskirjelmän loppuun. Ehkäpä ajatukset väsyisivät tämänpäiväisestä virvaleikistään ja antaisivat hänelle rauhan huomenna. Hänen täytyi päästä eroon niistä – saada voitto menneisyydestään ja itsestään. Ei ollut ollenkaan sanottua, että hän itse oli ollut ehdottomasti joka suhteessa oikeassa; hyvin mahdollista oli, että hänen vihamiehillään oli sittenkin ollut menettelyynsä pätevämpää aihetta kuin hän osasi tai jaksoi huomata ja myöntää. Lakimiehenä tuomari Vuori ymmärsi oikeuden ylen harvoin asettuvan kokonaan toisen riitapuolen kannalle. Täytyisi jollakin ihmeellisellä voimainponnistuksella vivuta itsensä ylös siitä katkeruuden kaivosta, johon oli sortunut, ja saada elämään ja ihmisiin sovinnollisempi suhde. "Sittenkin jää tähän onnettomaan maahan liiaksi eripuraisuutta ja vihaa", hän ajatteli melkein ääneen painaessaan oven kiinni. "Ja sille, miten ja millä perusteilla he ovat toimineet minua vastaan, en voi mitään", hän jatkoi päätelmiään, "vaan sen sovittaminen, mikäli ovat tehneet kohtuuttomuutta ja vääryyttä, on heidän asiansa; minua koskee vain oman sydämeni haava, joka minun on saatava parannetuksi kokonaan erilläni heistä, ylentämällä siveellinen olemukseni niin korkealle, ettei tällainen alhaisuus enää yllä siihen".
6
Tuomari Vuori käveli hiljalleen Turuntietä kotiinsa. Vaikka hän oli asunut Töölössä jo monta vuotta, hän ei ollut vieläkään tottunut tuohon kaupunginosaan ja Turuntiehen. Tämä johtui siitä, ettei hän ollut muuttanut sinne vapaaehtoisesti, vaan siksi, että oli ollut pakko lähteä pois entisestä huoneistosta. Talo oli tarvinnut sen omiin tarkoituksiinsa. Sehän oli vallan tavallinen tapaus eikä siitä sen enempää, mutta kun siinä häiriytyivät pitkäaikaiset tottumukset, se hermostutti. Tämähän oli inhimillistä ja ymmärrettävää. Lapset olivat kasvaneet siellä. Hän itse oli näin keväisin avannut aamulla ikkunan ja lehteä lukiessaan kuunnellut peipon laulua. Joka päivä hän oli tarkastanut, minkä verran vaahterain silmut olivat suurentuneet. Vanhan kirkon torni oli näkynyt lehvien yläpuolitse. Hän oli usein illoin unohtunut katsomaan sitä. Väliin oli sen takaa kimmeltänyt tähti ja risti oli kuultanut kullalta. Vainajat olivat uinuneet vakaasti haudassaan puiden tummassa varjossa. Joskus hänen sydämensä oli täyttänyt suuri rauha, häivähdys siitä mielialasta ja tyytymyksestä, jota hän erikoisesti ikävöi ja arvosti.
Tämä muuttaminen uusiin oloihin ei kuitenkaan ollut aikaansaanut hänen elämässään eikä hermoissaan ylivoimaista häiriötä. Päinvastoin hän tiesi tottuvansa uuteen ympäristöönsä ja oli jo ehtinyt kiintyä niihin moniin puistoihin, metsä- ja rantateihin, joita siellä ja sen taustalla oli tarjona. Näkymä Heikinkadulta Kansallismuseolle päin ja taivaan värivivahdukset sen tornin taustalla olivat vaihtelevia, juhlallisia, ylentäviä. Museon kirkkomaisesta tyylistäkö lienee johtunut, että hän oli joskus mennessään kotiinsa kulkevinaan kuin kirkkotietä. Hesperian puiston vanhat jättiläislepät ansaitsivat ihailua, kun vain tuli niihin tutustuneeksi ja niitä tutkineeksi. Töölönlahden pinnassa välkehti loistoisia värejä ja auringonsäteet heijastuivat kauniisti lahden toisella puolen, ratapenkereen kohdalla, leijailevista savu- ja höyrypilvistä, joita puuhakkaat veturit siellä tupsauttelivat henkirei'istänsä. Eläintarhan ranta veteen kuvastelevine huviloineen oli idylli.
Siinä oli sitten Kullervo, kädessänsä miekka ja mielessänsä jyrkkä kysymys. Tuomari Vuori huokasi, sillä hän yhdisti aina vaistomaisesti Kullervon siihen, mitä oli tapahtunut yksikolmatta vuotta sitten. Silloin oli Suomen kansa juonut sekä syyllistä että viatonta verta – riehunut Kullervon kirojen vallassa. Oliko sieluun jäänyt turman siemen kytemään, polttiko kostonjano sydäntä, astelivatko nuoret Kullervot paimenina, eväskontissa leipään leivottu kivi? Sitä ei voinut sanoa nyt, mutta se ilmenisi kyllä sillä kohtalon hetkellä, joka varmasti oli kerran tuleva kuin Herran päivä – kerran, ehkä pian.
Museon kohdalla tuomaria vastaan saapui nuori pari. Tyttö nyykistää niksautti hänelle, mutta hänen saattelijansa sensijaan ei tervehtinyt, vaan käänsi päänsä pois. Tuomari hymyili ja nyökkäsi vastaukseksi, sillä tyttöhän oli Esteri, hänen kotiapulaisensa, jonka Helena-rouva nähtävästi oli hyvyydessään laskenut sunnuntailomalle päivällistouhusta ja siitä huolimatta, että tyttö sai pitää, jos tahtoi, koko huomisen päivän itsellään. Esteri oli ollut tuomarin perheessä melkein lapsesta: ensin kesälomillaan huvilassa maalla ja sitten vakinaisesti talousapulaisena. Hän oli sotaorpo – syntynyt syksyllä 1918. Isä, muurari Savila, oli kuollut kesällä keskitysleirissä – nälkään, niin, suoraan sanottuna nälkään. Äiti oli sitten joutunut Helena-rouvan vakinaiseksi pesijättäreksi ja siivoojattareksi. Joskus hän toi mukaansa pikku tyttärensä, ainoan lapsensa – Savilat olivat olleet nuoria ja menneet naimisiin vasta syksyllä 1917 –, kun ei ollut aina mihin lapsiraukkaansa jättää. Helena-rouvan ja tuomarin sydämessä asui kipeä osanotto ja sääli sekä äitiä että lasta kohtaan, joista he koettivat parhaansa mukaan pitää huolta. Savilan rouva, joka oli tanakka, aikaansaapa ihminen – Helsingissä olivat jo kapinan aikoihin kaikki rouvia –, ei puhunut miesvainajastaan milloinkaan eikä viitannut sanallakaan hänen kohtaloonsa. Ei hän ollut puhelias muutenkaan, vaan päinvastoin melkein kuin nipisti huulensa yhteen. Tuomari joskus aprikoi, mitä hän mahtoi ajatella. Asuiko menneen ja julmasti katkenneen onnen muisto niin elävänä hänen sydämessään, että se olisi purkautunut liian katkerana ja musertavana ja muuttunut kostonlieskaksi, jos hän olisi sanallakaan avannut sille tietä? Parempi siis kantaa rinnassaan ainaista tulikerää, joka poltti, poltti, ja samalla ruokki tulevaisen koston hunajanmakeaa ajatusta. Vai oliko Savilan rouva ehkä saanut sydämensä ristiriidan sovitetuksi, kostonjanon sammutetuksi? Ehkä hänen tunne-elämänsä oli rauhoittunut, tyytynyt, kohonnut inhimillisen kostonvaatimuksen yläpuolelle? Ehkä hän oli jaksanut päästä sille kannalle, että kosto on Jumalan eikä ihmisten? Jos niin oli, hän oli saavuttanut siveellisesti paljoa korkeamman asteen kuin esimerkiksi hän, tuomari Kaarlo Vuori, jonka sydämessä kostonjano vieraili sangen usein, niin tarmokkaasti kuin hän koettikin estää sen tuloa.
Esterin siniset hämäläissilmät olivat sädehtineet onnesta, kun hän äsken oli luonut katseensa tuomariin ja punastuen tervehtinyt. Tuo pitkä, komea nuorimies, joka kulki hänen rinnallaan, oli tietenkin aiheuttanut hänen ujostuksensa. Hän oli arvattavasti Esterin ystävä. Tuomari ei ollut tullut aikaisemmin ajatelleeksi, että Esterilläkin voisi olla ystävä, mutta totesi nyt, että tottakai ja kuinka ei. Esteri oli nyt siinä iässä, että sydän suorastaan hehkui. Aivan samoin kuin Kalevilla ja Kertulla. Kuka tuo nuorimies mahtanee olla? – tuomari siinä ajatteli tutkivasti ja päätti kertoa hänestä Helena-rouvalle. Täytyi ottaa selkoa, mikä hän oli, ettei Esteri joutunut vaaralliseen seuraan. Helena hänet varmaan jo tuntee, sillä hänellä on hyvä vainu nuorten rakkausasioissa. Komea poika tuo nuorimies vain oli – tuomarin täytyi käännähtää katsomaan heidän jälkeensä. Olivat varmaan menossa kävelylle keskikaupungille ja sitten klo 19:n elokuviin. Siellä he istuvat lähekkäin, Esterin käsi ujona ja luottavaisena nuorenmiehen tukevassa, turvallisessa kourassa, ja tuntevat elämän keväisen onnen autuutta. Kuinka ruusuiselta heidän taivaanrantansa kuultaakaan – heidän ja lukemattomien muiden Suomen nuorten, jotka kaikki varmaan tänä iltana istuvat käsikädessä – sadattuhannet hennot tytönkädet lujissa nuortenmiesten kourissa. Kuinka tulvanaan sentään Suomen kansalle tuli onnea tänä keväisenä päivänä, jolloin aurinko jo lämmitti ilmaa niin, että se väräjöi ja tärisi autereena metsien yllä, vaarojen rinteillä ja pelloilla, jotka alkoivat herätä eloon ja miettiä onnellisina tulossa olevan suven suurta luomistyötä. Hesperian puistossa ja sokeritehtaan aitauksessa olevissa isoissa vanhoissa puissa peipot ja muut kevätlinnut pitivät herkeämätöntä konserttia. Miten ollakaan, niin tuomari Vuori tunsi tullessaan aurinkoiseen kotiinsa, josta kuului nuorten hilpeätä puhetta kuin kevätpuron porinaa, sielussansa häivähdyksen hienoa rauhaa, niin, "melkeinpä onnea", hän totesi hymähtäen riisuessaan palttootansa ja samalla katsoessaan saliin, sen ikkunan edessä olevaan sohvaan, jossa istui Anja. Auringon säteet sattuivat Anjan hiuksiin, niin että ne loistivat kuin tuli. Ihminen yllätti joskus selittämättömällä, lumoavalla kauneudellaan.
7
Kanslianeuvos heräsi vappuaamuna varhemmin kuin tavallisesti ja soitti Ainoa. Tämä tuli vielä unenpöpperöissään kysymään, mikä oli hätänä, ja sai vain käskyn vetää verhot auki, jotta nähtäisiin, minkälainen oli sää. Kirkasta ja kaunista näkyi olevan, mutta mittari ilmoitti vain muutaman lämpöasteen. Kun lisäksi kävi vinha tuuli, minkä saattoi päätellä vastapäisen talon äkäisesti pyörivistä kattoventtiileistä, Kaivopuistossa varmaan oli purevan kylmää, ellei sattunut löytämään aurinkoista ja suojaista sopukkaa. "Kanslianeuvosko Kaivopuistoon!" huudahti Aino lyöden käsiään yhteen; "ei ainakaan ilman turkkia eikä talvilakkia, mikäli minun mieltäni kysytään. Ja jalkaan kahdet sukat, kalossit ja polvisuojustimet. Sitten kanslianeuvos saa mennä, mutta ei muuten".
Kanslianeuvos pukeutui hiljalleen ja Aino autteli häntä, tietenkin oli mukavaa, kun ei tarvinnut kumartua vetämään jalkaan sukkia ja kenkiä ja solmeilemaan näiden nauhoja. Selkä kun oli käynyt auttamattoman jäykäksi ja hengitys alkoi pihistä ahtaasti heti, kun kumartui. Vanha tohtori olikin torunut, että "kun sinulla on niin notkea sisäkkö kuin Aino, niin anna hänen vetää sukat ja kengät jalkaasi; jos itse näes kumartelet liiaksi ja pidät päätäsi matalalla, niin vielä vaikka veri pakkautuu aivoihisi ja liiasta latinanlukemisesta hauraiksi käyneistä verisuonistasi jokin napsahtaa puhki; mitä sanot silloin?" Eipä siinä silloin olisi paljoa sanomista, mietiskeli kanslianeuvos ja alistui Ainon hoitoon erittäin kernaasti. Hän puheli menostaan katsomaan ylioppilasnuorison vappua ja nauroi Ainon sattuville vastauksille. Oikeastaan hän sanoi sanottavansa juuri sitä varten, että saisi kuulla Ainon huomautukset sen johdosta. Aino ja vanha, Pohjanmaalta kotoisin oleva, melkein ruotsinkielinen keittäjätär Mimmi olivat tottuneet liian suurille vapauksille ja määräsivät kanslianeuvoksen tulemisen ja menemisen melkein itsevaltiaasti ja yksityiskohtaisesti, mutta kun he sillä tarkoittivat vain hänen parastaan ja elämä tuli siitä vain sitä mukavammaksi, kanslianeuvos ei välittänyt heidän määräilyistään, vaan viisaampana alistui hymyillen Ainon tohvelin alle. Aika ei tullut pitkäksi, kun tuo reipas hämäläistyttö askareidensa lomassa pyrähti sisähuoneisiin kertomaan milloin mitäkin pikku juorua tai muuta, mitä oli sattunut kuulemaan talonmiehen vaimolta, osuus- tai maitokaupan myyjättäriltä tai muilta sellaisilta uutisten välittäjiltä.
Aino oli kotoisin sieltä, missä kanslianeuvoksella oli huvilansa – oli ollut jo kauan, vuodesta 1913 saakka. Hän oli nyt siinä kolmenkolmatta paikkeilla – oli kapinakeväänä ammutun punakaartilaisen tytär. Isä oli ollut kanslianeuvoksen naapurin, Ylitalon, torppari.
Kanslianeuvos jahkaili näin ja pureksi ajatuksenpätkiä, kun Aino puki häntä ja toimitti lähtemään. Aino oli jo ehtinyt tilata ajurin, joka odotti. Kyllä se oli kätevä laitos tuo puhelin. Kauan sitä oli aikoinaan saatu kärttää, ennenkuin kanslianeuvos oli suostunut hankkimaan sen, mutta oli hän sentään lopuksi myöntynyt. Häntä hymyilytti ajatellessa tuota aikaa ja puhelinta koskevia väittelyjä. Hänellä oli aluksi ollut ikäänkuin pelkomielle, että lankaa myöten saattaisi yöllä kuka tietää mikä vieras, paha henki ryömiä sisään, minkä vuoksi hän oli tahtonut ottaa yöksi johdon seinästä irti. Sellaista hullutusta! Sitten hänestä oli ollut aivan selvää, että tuohon kojeeseen piti huutaa, jos äänen mieli jaksaa tunkea perille. Siitä hänelle oli jäänyt tavaksi huutaminen puhelimeen. Vaikka Kaarlo ja muut olisivat selittäneet kuinka monta kertaa tahansa, että tasainen, rauhallinen puhe kuului selvemmin kuin kirkuminen, joka saattoi vastaanottajan rumpukalvot ilkeästi rätisemään, niin hänpä kun vain huusi. Jos ikkuna sattui olemaan auki, niin koko kortteli tiesi, milloin kanslianeuvos puhui puhelimeen. Ensimmäisellä karjaisulla kaikki lähiseudun kyyhkyset räpsähtivät säikähtyneinä lentoon. Ha-ha!
Kanslianeuvosta nauratti, kun hän istui siinä vanhan, tutun ajurin rattailla ja antoi leukansa täristä keppinsä kädensijaa vastaan. Kaunista oli, kirkasta, suurenmoista, mutta viileätä. Hyvä oli, että tuli otetuksi turkki. Kyllä sen kaikki ymmärtävät, että vanhalle tulisi muuten tällaisella säällä vilu. Kesällä sitten sopii vähentää – hellepäivinä, vaikka ei kanslianeuvos enää silloinkaan tarjennut niin ohuissa pukineissa kuin ennen. Kas – vieläpähän on tuossa tuo vanha, pihan perällä oleva sauna. Kanslianeuvos oli käynyt siellä ennen säännöllisesti kerran viikossa, sillä se oli ollut aikoinaan hyvä sauna. Mutta sitten vanha saunoittaja Sohvi kuoli eikä uusi, Maija-niminen – miksikähän kaikki saunoittajat olivat enimmäkseen Maijoja ja Sohveja? – kanslianeuvos ei ainakaan muistanut muunnimisiä –, tuota, tuntenut kanslianeuvoksen tottumuksia eikä vaatimuksia, vaan räiskytti vettä sopimattomasti vasten silmiä. Ei hän enää mennyt semmoisen naaraskarhun kynsiin, vaan kävi jonkin aikaa Centralin saunassa, joka oli hieno ja hyvä. Vaan sitten Kaarlo ja Helena alkoivat tolkuttaa, että isä vielä vilustuu saunamatkoillaan, ja vaatia, että isälle täytyy tehdä kylpyhuone kotiin. Se kävi muka helposti päinsä nyt, kun koko talo uusittiin ja laitettiin hissit, lämpöjohdot ja jos mitkä mukavuudet. Kanslianeuvos oli kyllä pistänyt lujasti vastaan, että kun hän oli tullut näin kauan toimeen ilman sellaisia ylellisyyksiä, niin..., mutta eihän siinä mikään ollut auttanut. Hänet toimitettiin huvilaan jo toukokuun alussa Mimmeineen ja Ainoineen, ja Kaarlo otti kaiken huolekseen. Täytyihän kanslianeuvoksen myöntää syksyllä palatessaan, että oli sangen mukavaa päästä omaan kerrokseensa hissillä – noin vain astua alhaalla häkin ovesta sisään ja ylhäällä taas ulos. Nousu portaita neljänteen kerrokseen ei ollut ollut enää pitkiin aikoihin kanslianeuvokselle helppoa, sillä sydäntä oli alkanut ahdistaa viimeisellä askelmistolla. Se oli tuo hissi vähän kuin vanhuudenvaivojen nenästä vetämistä. Jos kuolema oli tehnyt esim. kanslianeuvokseen nähden sellaisen laskelman, että "tuon minä ehdin korjata sitten, kun se pakahduttaa vanhan sydämensä juoksemalla portaissa", niin viikatemies oli laskenut väärin. Ennenkuin pakahtumisen vaara näet uhkasi kanslianeuvosta, hissi valmistui ja lopetti hänen "juoksunsa" portaissa. Se oli sopimattomasti sanottu! Ikäänkuin vanha, arvokas kanslianeuvos olisi milloinkaan esiintynyt niin epäarvokkaasti! Hi-hii! Kanslianeuvosta nauratti eräs muisto, eräs salaisuus, jota hän ei ollut paljastanut kenellekään, koska se oli niin lapsellinen, naurettava. Hän oli ollut aluksi hissistä niin kiinnostunut, että oli eräänä sunnuntaiaamupäivänä, jolloin portaissa oli ollut hyvin vähän liikettä, ajanut sillä monta kertaa ylös ja alas, ylös ja alas. Sydänalaa hiipaisi niin mukavasti, lähtipä kumpaan suuntaan tahansa. Mitähän ihmiset sanoisivat, jos tietäisivät, minkälainen vekkuli kanslianeuvoksen sydämessä oli aina asunut ja asui yhä, hiusten lumivalkeudesta huolimatta. Hyvä laitos oli kylpyhuonekin. Hän oli aivan kauhistunut, kun se oli sisustettu posliinitiilillä ja amme oli valkoista emalia, että "mitä hirveätä ylellisyyttä!", että "niinhän tämä on kuin Rooman vallan turmeluksen pahimpina aikoina!", mutta alistua oli täytynyt. Ja kun Mimmi oli sitten illalla laittanut kylvyn, käynyt sanomassa, että "kanslianeuvos tule nyt ja astu siihe turmelukse", pessyt kursailematta hänet kureesta kantapäihin saakka, pyyhkinyt patterilla lämmittämäänsä lakanaan ja lopuksi peitellyt hänet vuoteeseen sekä sanonut päättäväisesti, melkein hiukan uhmailevasti, että "sissoh!", kanslianeuvos oli alkanut uskoa olevansa uusi Caracalla tai joku muu Rooman kuulujen kylpylaitosten kanssa läheisissä tekemisissä ollut, uudelleen lihaksitullut mahtihenkilö.
– Ptruu-h! Siinähän oltiin jo Kaivopuiston käytävän suussa. Vanha ajuri pysähdytti laihahkon ruunansa, joka oli kiltisti muka juosta koppassut koko matkan, vaikka oli oikeastaan vain ollut juoksevinaan, liikuttanut jalkojaan juuri sen verran, että ukko tuossa kuskipukilla oli pysynyt siivolla eikä ollut tupannut alituiseen rapsimaan piiskakulullaan lautasille. Tosiasiassa ruuna oli ollut koko matkan yhtä syvissä mietteissä kuin kyydittävä ja kyytimies, koska tuollainen tuttu, totunnainen jalkojen siirteleminen ei vaatinut erikoisempaa valveutuneisuutta. Sen tietoisuudessa asui hämärä tunto siitä, että "tuo on se vanha herra, jota isäntäni usein kyyditsee ja joka ei salli hevosta lyötävän".
Puistokujan vaaleiden, hentojen lehtisilmujen alla vallitsi herkkä, iloinen tunnelma. Valkolakkinuorisoa siitä meni tien täydeltä, toiset kulkueessa Y.L:n lipun jäljessä, toiset hajanaisina ryhminä. Kanslianeuvoksen sydäntä laajensi voimakas, lämmin aalto, kun hän katseli nuorisoa ja alkoi hiljaiseen, varovaan tahtiinsa hiihtää joukon mukana rantaan päin. Hyväinen aika sentään, miten paljon naisylioppilaita! Ja kaikki kuin kedon kukkasia! Jos kanslianeuvoksen nuoruudessa olisi sanottu, että naisylioppilaita tulee kerran olemaan monin verroin enemmän kuin ylioppilaita oli silloin kaikkiaan, niin sellaista puhetta ei olisi kukaan uskonut. Mutta nyt jos epäilijä näkisi tämän valkolakkimeren, niin uskoisi. Mitä ne nyt laulavat? "Lippusemme kohouupi taivahalle, sinitaivahalle, joka rinta riemastuupi..." Kanslianeuvos tunsi heti tulevansa liikuttuneeksi – kyyneleet nousivat silmiin. "Ei, minun täytyy olla luja, ehdottomasti luja. Roomalaisen patriisin velvollisuus oli hillitä tunteensa kaikissa, mitä vaikeimmissakin tilaisuuksissa, sillä niiden näyttäminen oli epämiehekästä..."
– Mikä vanha kiivis se täältä tulee silmät napilla kuin pikkupojilla sirkuksessa! kuului samalla tuttu ääni sanovan ja Kerttu solutti käsivartensa suojelevasti isoisänsä kynkkään. – Lauri, tule johdattamaan kansliapappaa toisesta kynkästä, niin viemme hänet istumaan ja tarjoamme hänelle sormustimellisen simaa eli somaa, jumalten juomaa. Mutta mistä saisimme istumapaikat?
– Mennään hämäläisten pöytään, ehdotti Lauri. – Siihen minulla on oikeus ja vieraita saan tuoda mukanani.
Kerttu katseli häntä ylhäisesti ja vastasi:
– Tosin olen poikennut sukuni pohjalaisista perinteistä niin paljon, että olen suvainnut seurustella kanssasi, mutta niin alas en ole vielä vaipunut, että istuisin siellä, missä hämäläiset istuvat. Tuolla ovat Kalevi ja Anja. He varmaan valmistavat meille sijan Suomen kansan valitun osan eli pohjalaisten pöydässä. Hellou, herra vänrikki, tule suutelemaan siskosi kännyä!
Tämä hollywoodilainen tervehdys oli osoitettu Kaleville, joka oli huomannut heidät ja tuli hakemaan heitä pohjalaisten pitkään pöytään. Kanslianeuvoksesta tuntui turvalliselta päästä Kalevin suojiin, sillä elämänhaluisten, iloisten ja kauniiden nuorten paljous ikäänkuin peloitti häntä. Kalevi sanoi lähimpänä oleville esittelevästi:
– Tämä vanha kiivis on isoisäni, esihistoriallinen kantapohjalainen. Kumartakaa häntä, te nuoret! Ja tämä likkalapsi on siskoni, lakkia vaille valmis kiivis. Hämäläinen jalo soturi Lauri Ylitalo kunnioittaa pohjalaisten samuraiden seuraa läsnäolollaan. Nyykistä sedille sievästi, rakas siskoni! Isoisä, tule istumaan tänne! Tämä kiivetär tässä on Anja Tuuliala. Äiti on tietenkin kertonut sinulle hänestä.
Nuoret nostivat lakkia, kuiskuttelivat toisilleen ja tarkastelivat tulijoita, varsinkin kanslianeuvosta, uteliaasti. Kanslianeuvos tunsi olevansa sekä ujostunut että iloinen ja onnellinen. Hän kääntyi katsomaan tutkivasti hennon vierustoverinsa siniharmaita, uneksivia silmiä ja kaunista muotoa, ja kuiskasi liikuttuneena:
– Anteeksi, rakas lapsi... Sinäkö olet Kalevin ystävä? En ole nähnyt sinua aikaisemmin.
Anja vilkaisi Kaleviin, alkoi punastua ja koetti vastata:
– Niin olen, jos sallitte, herra kansl...
– Rakas isoisä, sano niin, sillä olethan lapsi ja Kalevin ystävä.
– Rakas isoisä, änkytti Anja punastuneena.
Kanslianeuvos katseli häntä vapaasti, avoimesti, ilmeessään sen ihailun suurin määrä, jota vanhuus tuntee nuoruutta ja kauneutta kohtaan. Sitten hän siirsi katseensa muihin, vuorollaan jokaiseen lähellä olevaan ja viimein koko valkolakkiparveen. Kajahti vallaton laulu ja valkolakkien rivit alkoivat tahdikkaasti heilua puoleen ja toiseen. Kanslianeuvos kysyi ihmeissään, "mitä ne nyt tekevät?", ja sai Kertulta vastauksen: "Rullaavat". – "Rullaavat? Mitä se on?" – "Onpahan tällaista vain!" selitti Kerttu ja alkoi heilua laulun tahdissa edestakaisin. Ja huomaamattaan kanslianeuvoskin tuli hiljalleen huojuttaneeksi ruumistaan, sillä istuen Anjan ja Kertun välissä hänen oli melkein pakko tehdä niin, koska näillä ei olisi muuten ollut tarpeellista "rullaustilaa". – "Kyllä tämä nyt on vallan sopimatonta, että elehdin tällä tavalla!", hän nuhteli itseään, mutta hänen sydämessään asuva iloinen, pieni Kekkuli-Matti vain nauroi leveästi ja lohdutteli, että "älä huoli teeskennellä, vaan anna keväisen ilosi purkautua! Se tekee hyvää vanhalle sydämelle ja nuorentaa sitä kymmeniä vuosia".
Kanslianeuvos katseli nuorten parvea niin kiinnostuneena kuin ei olisi saanut nähneeksi sitä kylläkseen. Nämä olivat otaksuttavasti kaikki Akateemisen Karjalaseuran, kuuluisan "AKS:n", jäseniä. Kanslianeuvos oli lukenut tarkkaan, mitä oli huomannut tuosta seurasta sanomalehdissä kerrotun, ja kysellyt lisää pojaltaan ja Kalevilta, joka kuului AKS:aan. Tuomari Vuori ei ollut sanottuun seuraan erikoisemmin innostunut. Se oli hänen mielestään liian ahdasmielinen ja dogmaattinen vaatiessaan jäseniltään samaa uskontunnustusta ja kieltäessään toisinajattelevilta puheenvuoron. Se oli mennyt aitosuomalaisessa kansalliskiihkossaan liian pitkälle ja aiheuttanut siten eripuraisuutta ja hajaannusta oloissa, joissa yksimielisyys oli välttämätön. Se oli kaikesta päättäen valmis luopumaan kansanvaltaisista valtio- ja yhteiskuntaperinteistämme pohjolan vapaudelle vieraan diktatuuriaatteen hyväksi. Se oli välinpitämätön yhteiskunnallisiin uudistuksiin nähden ja harrasti vain sangen vaisusti, mikäli ollenkaan, kansanluokkia erottavan vaarallisen kuilun täyttämistä. Ja kuka sanoo, ettei se ole uhmailevalla esiintymisellään Itä-Karjalan kysymyksessä herättänyt nukkuvaa karhua ja provosoinut tätä hautomaan ja valmistamaan hyökkäystä meitä vastaan? Epäilemättä sen ohjelman aatteellinen keskuslinja: Suur-Suomi, oli korkea ja jalo, mutta kun se oli samalla täydellinen, milloinkaan toteutumaton utopia, vieläpä vaarallinen sellainen, niin eikö ohjelma ollut tällaisena ilman todellisuuspohjaa? Kanslianeuvos oli usein keskustellut tästä poikansa kanssa ja hillinnyt tämän väittelyä Kalevin ja Kertun nuorekasta intoa vastaan. Hän ymmärsi hänen varovaisuutensa ja viisautensa, mutta hymyili hänelle samalla sydämessään. Puhuessaan niin kuin teki tuomari Vuori oli näet jokseenkin täydelleen unohtanut sen, miten ajatteli ja toimi jääkärivuosina, ollessaan huima nuorimies, joka tavoitteli ihannettansa silmänräpäystäkään epäröimättä ja muistamatta matkan varrella olevia vaikeuksia. Kanslianeuvos tunsi tuon kaiken hyvin, sillä hän oli pitkän elämänsä aikana läpikäynyt molemmat asteet: tulisen, uhrauksia laskemattoman, ihanteellisen nuoruuden ja varovaisen, harkitsevan, viisaan keski-iän. Missä hän sitten oli nyt?
Kanslianeuvos alkoi taas tarkastaa nuorisoparvea, joka iloitsi hänen edessään nauttien keväästä ja verensä hehkusta. Hän, yksinäinen vanhus, näki ylen harvoin nuorisoa koolla näin paljoa kerralla, ja siksi tuo valkolakkimeri erikoisesti sykähdytti hänen sydäntään. Hän punnitsi ja arvosteli suhdettaan siihen ja totesi päätyneensä samaan, missä se oli. Perinpohjin ja lopullisesti hän oli joutunut toteamaan inhimillisten laskelmien ja maailmanviisauden pettäväisyyden ja yhä uudelleen huomaamaan totuuden olevan marssilla vain siellä, missä puhalsi jalon innoituksen jumalallinen tuuli ja valaisi taivaanrantaa mystillisen näkemyksen kajo. Täytyi kuitenkin osata erottaa aito epäaidosta. Kanslianeuvos tunsi voimakasta, salaperäistä vetoa nuorison puoleen, ikäänkuin hänessä olisi haudan partaalla alkanut kukkia uusi kevät. Mitä siitä, jos sen menettelytavoissa saattoikin huomata yhtä ja toista moittimisen syytä, sillä sen yksipuolisuus ja jyrkkyys olivat vain ilmaisua sen ehdottomasta antautumisesta yhden ainoan, keskeisen, suuren aatteen palvontaan. Niiden, jotka ovat sellaisella asialla, ei juuri tee mieli pysähtyä kuuntelemaan tien oheen väistyvien nuuskaviisautta. Jos ne olisivat tehneet sen jääkärien aikana, ei Suomen itsenäisyydestä taitaisi olla tänään, vappuna 1939, paljoa puhetta. Näiden pöytien ääressä eivät istuisi nyt valkolakkiparvet, vaan punapaitaiset bolsheviikit, eikä tällä hetkellä iloittaisi Suomen keväästä, vaan sen kuolemasta.
Kanslianeuvos tunsi kiihtyvänsä ja palasi taas hetken tietoisuuteen. Hänen sielunsa iloitsi erikoisesti siitä, että Y.L. esitti nyt hänen nuoruutensa aikaisia kvartetteja. Hän oli musiikin alalla sikäli vanhanaikainen, ettei jaksanut ymmärtää uusia, melodiaköyhiä lauluja, vaan kaipasi nuoruutensa sydämeenkäypiä, romanttisia, tunteellisia säveliä. Nyt niitä kaikui laululavalta toinen toistansa hurmaavampana. "Laululinnut" – "Armaasta erotessa" – "Tuonne taakse metsämaan"... Jännittyneenä kanslianeuvos odotti, esitettäisiinkö se laulu, joka oli tällaisina hetkinä kaikista eniten tehonnut hänen kevättä, nuoruutta ja kauneutta ihannoiviin tunteisiinsa, mutta vaikka konsertti jatkui jatkumistaan, sitä vain ei kuulunut. Nyt kanslianeuvos ei enää jaksanut hillitä itseänsä, vaan nousi päättäväisesti ja läksi menemään laululavaa kohti. Kalevi oli kysymäisillään, "minne isoisä nyt?", mutta älysi asian samassa ja jäi hymyillen katsomaan, kuinka vanhus, tultuaan laululavan juurelle, viittasi johtajaa luoksensa ja sanoi hänelle jotakin. Ymmärtäen tämä nyökkäsi, meni kuoron eteen ja annettuaan äänet heilautti laulun tulemaan. Kalevi oli arvannut, että sen täytyi olla "Sua tervehdin", sillä hän tiesi tämän olevan isoisän mielilaulu. Sitä hän hyräili joskus vieläkin aurinkoisina, virkeinä kesäaamuina, juodessaan kahvia vilpolassa ja ihaillessaan järvenselkää, josta keveä heinäkuun sumuharso parhaillaan oli haihtumassa. Kalevi iski silmää Kertulle, joka vastasi siihen tarkoittavalla ryähdyksellä. Mutta tietämättä olevansa nuorten uteliaan, hymyilevän tarkkailun kohteena vanhus peräytyi muutaman askeleen ja jäi siihen kumaraisena, nöyränä, kuuntelemaan ylistystä, serenaadia, jonka hän oli täten toimeenpannut ja omisti nyt kaikille läsnä oleville Suomen valkolakkineidoille. Hänen sielunsa katse laajeni siinä tunteiden herkistyessä käsittämään kaiken, mikä oli tänään säteillyt häntä vastaan nuoruuden loistavista tähtisilmistä, ilmaukseksi isänmaasta, rakkaasta, kalliista Suomesta, joka kevätauringon lämmittämänä parhaillaan heräili talven unesta ja kurotteli käsiään elämän ja ikuisen korkeuden puoleen. "Sua tervehdin!" vanhus kuiskasi sydämessään.
8
Nuoret olivat jo menneet, kun tuomari Vuori selvisi vappuaamuna kahvipöydän ääreen, katselemaan aamulehtiä hajamieliseen, pysähtelevään tapaansa. Helena-rouva siinä hommasi jos jotakin: käväisi keittiössä antamassa määräyksiä Esterille, tuli takaisin ja soitella pirautteli sotilaskodin ohjelmatoimikunnan rouville varmistuakseen – puheenjohtaja kun näet oli – siitä, että vappu-iltama oli kaikin puolin selvä, ja vaihtoi ohimennen sanan miehensä kanssa, jonka kahvista piti samalla huolta. Tuomari Vuori kuunteli vaimonsa puheita vain puolella korvalla, sillä hänen huomionsa oli kiintynyt sanomalehteen ja sen uutisiin. "Puolan pitäisi välttämättä pyrkiä vilpittömään sopimukseen Saksan kanssa ja suostua tämän kaikkiin vaatimuksiin", hän totesi ajattelevansa, "sillä muuten asema käy kestämättömäksi..."
Hermostuneena hän heitti lehden kädestään ja nousi. Tällaista oli elämä nykyään: kiehuvana metallina sähisevää ja polttavaa politiikkaa, joka tuli sisään radion ja lehtien kautta jo aamuvarhaisella. Vaikka ei voinut olla kiihkeästi seuraamatta sen jokaista vaihetta, silti väliin oman rauhan ja eheyden kaipuu, luonnollinen itsesuojelun vaisto, nousi torjumaan sitä. Mieli teki sanoa ja uskoa, että mitä me suomalaiset suuren maailman myrskystä! Vaikka peloittavat huhut kertovat meidänkin olevan vaarassa ja idän taivaanrannalla asuvan ukonpilven yhä tummenevan, niin tuskin silti ulapan rajuilma ulottuu meidän kaukaiselle, syrjäiselle, rauhalliselle rannallemme.
Tuomari Vuori otti salkkunsa, hattunsa ja keppinsä ja lähti. Hän tahtoi irtautua tuosta tunnelmasta, johon oli äskeisinä sekunteina vajonnut ja joka oli suorastaan kiduttava. Turhaan koetti toivo tunkea pois sitä lyijynraskasta, järkkymätöntä vaarantuntua, joka oli kuin musta kummitus vallannut hänen sydämensä, sillä kaikki, mitä näinä aikoina tapahtui, oli vain omiaan ruokkimaan tuota kummitusta ja lisäämään sen voimia. Hänen kokemuksensa poliittisesta ja valtioiden välisestä elämästä todisti, ettei oikeudella, totuudella eikä rehellisyydellä ollut siinä minkäänlaista, edes vähäisintäkään tehtävää. Päinvastoin siinä käytettiin – ainakin suurvaltain etuja valvottaessa – aseina epärehellisyyttä, kavaluutta kaikenlaista, edes ajattelemattakaan niitä ohjeita ja rajoja, joita siveelliset lait antavat ja asettavat. "Se on masentavaa, se loukkaa mitä suurimmassa määrässä ihmisen perusaatetta, jonka kuitenkin täytyy palvella ihanteellisia, siveellisiä lakeja".
Hän huomasi mumisevansa tätä ääneen seisoessaan siinä aurinkoisella Turuntiellä ja miettiessään, lähtisikö kaupungille suoraan sitä pitkin vai tekisikö vapun kunniaksi ja hermojen rauhoittamiseksi kävelyretken Töölönlahden ympäri. Sokeritehtaan alueelta kuuluva peipposen viserrys ratkaisi asian: hän lähti Mäntymäelle päin. Hän käveli täällä usein ja mielellään, sillä mukavat, varjoiset, rauhalliset tiet johtelivat pian kaupungin melun kuulumattomiin, metsän hiljaisuuteen, joka oli kuin huomaamatta hiipinyt aivan tänne "suuren maailman" reunaan.
Mutta hän ei ollut vielä tullut Mäntymäen kohdalle, kun sen ohi parveilevat ihmiset saivat hänet muistamaan, että nythän oli vappu ja että työväen vappukulkue varmaan oli parhaillaan saapumassa tuonne kummulle. Hänen sydämessään heräsi äkkiä kaipaus, niin, kaipaus. Se oli oikea sana. Hän tahtoi mennä kuulemaan ja katsomaan, eikö jo vihdoinkin olisi tullut aika, jolloin hän saattaisi ojentaa kätensä kuilun toisella puolella seisovalle veljelleen. Hän näki tuon sovinnonteon kuin kuvana, joka ei selitystä kaipaa, ja tunsi sanomatonta onnen janoa, koko olemuksen vaatimusta päästä irtautumaan niistä kahleista, jotka kapinakevät oli hänen nilkkoihinsa lyönyt. "Ellei se tule mahdolliseksi nyt aivan pian, se on myöhäistä", hän mumisi ja lähti menemään ihmisvirran mukana Mäntymäkien välissä olevalle kadulle, josta tiesi kulkueen nousevan ta'empana olevalle kummulle. Hän saapui parhaiksi kulkueen tuloon ja jäi katsomaan sen tyyntä, verkkaista marssia.
Hän totesi, ettei sen kärjessä eikä varrella kannettu lippuja, ei valtakunnan eikä muitakaan. Mutta tästä koituvaa masentumista oli hänen mielestään omansa haihduttamaan se lause, se päivän ylin tunnussana, joka oli piirretty ensimmäiseen julistetauluun ja ikäänkuin tulikirjaimin ilmaisi hänelle suuren historiallisen muutoksen jo tapahtuneen. "Kansan ja maan vapaus turvattava!" siinä sanottiin lyhyesti, ytimekkäästi. Tuomarista näytti, kun hän tarkasteli kulkueen osanottajien vakavia, syvällisesti hautovia ilmeitä, että nuo tuossa ymmärsivät tunnuksen merkityksen ja olivat valmiita pistämään käytännössä pontta sen taakse. Hänestä tuntui, että hänen täytyi katsoa tuota lausetta vielä uudelleen ja samalla sen kantajien siniharmaita, teräskylmiä silmiä, joista leimahtava katse leikkasi. Hän solui kulkueen mukana juhlapaikalle ja jäi seisomaan väkijoukkoon vastapäätä puhujalavaa ja julistetauluja, jotka kertyivät puhujalavan molemmille puolille sikäli kuin marssijat saapuivat perille. Katsellessaan niitä, niiden paljoutta ja monenlaista sisällystä hän tuli ajatelleeksi, että tässä hänellä oli nyt luettavana työväen ohjelma. Min pian kuin sen ensimmäiseksi, ylimmäksi pykäläksi oli asetettu käsky "kansan ja maan vapaus turvattava!", kaikki muu tuli luvalliseksi. Suomen työväeltä kysyttiin joka vappu – nyt jo 49:s kerta, minkä tuomari oli tullut lehtiä lukiessaan sattumalta painaneeksi muistiinsa – melkein kuin Raamatun kertomuksen mukaisesti, "mikä on suurin käsky laissa?" Se oli tähän saakka vastannut: "Rakasta omaa yhteiskuntaluokkaasi kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi" ja toiminut sen mukaisesti. Oliko sen vastaus nyt muuttunut? Siltä tuntui, sillä olihan tuo sen ylin tunnuslause pohjimmaiselta aatteeltaan sama kuin Jeesuksen vastaus fariseuksille: "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi". Eikö näet tähän sisältynyt myös käsky rakastaa isänmaata yli kaiken? Ja eikö käsky rakastaa omaa yhteiskuntaluokkaa kaikesta sydämestä, sielusta ja mielestä ollutkin nyt kuuluva kuten toinen, ensimmäisen vertainen käsky: "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi"? Oli. Aatteellinen taso oli kohonnut sinne, jossa tietoisesti asetettiin itsekkyyden ja väkivallan sijaan rakkaus ja hyvänsuonti ja tunnustettiin Jumala ja isänmaa, rakkauden ylevimmät kohteet, elämän ja onnen perustekijöiksi. Jotakin raikasta, puhdasta ja kirkasta tuulahti tuomari Vuoren sieluun, kun hän siinä soittokunnan pauhatessa selvitteli ja yhdisteli mielikuviaan ja johtopäätöksiään. "Ehkäpä kuilu on umpeutunut", hän ajatteli, "ja kevään vaikutuksesta sen kohdalle alkanut kasvaa nuorta ruohoa ja kukkanenkin sinne tänne..."
Hänen mietteensä keskeytyivät, sillä yhtäkkiä joku nuori mies alkoi pitää avaus- ja tervetuliaispuhetta. Sanat tulivat kirkkaina ja selvinä kuin rakeet tuosta lavalta suoraan vasten hänen kasvojaan. Luonnon heräämisestä ankaran talven jälkeen ja siitä, miten kevät kirvoittaa kahleet, tuo mies puhui. Se oli hänestä työväen vapautumisen ja nousun vertauskuva. Tuomari Vuori hyväksyi hänen ajatuksensa ja totesi sen liittävän vähäväkisten nousun aurinkoa kohti kauniilla tavalla luonnossa tapahtuvaan heräämiseen ja elpymiseen. Niin oli ja piti olla. Mielikuvituksessaan hän näki miljoonien käsien kohoavan elämän pohjasumusta lämpöä ja kirkkautta kohti anovina, väristen, ja tunsi kuuman inhimillisyyden ja veljeyden aallon hulvahtavan sydämeensä. Mitä nyt? Puhuja kuului sanovan: "Työväki kokoontuu osoittamaan mieltään sitä väkivallan henkeä vastaan, joka uhkaa myrkyttää koko maailman..." Tuomari Vuori heristi korviaan ja tarkkasi puhujan sanoja henkeään pidättäen. "Tuhon ja hävityksen enteitä on ilmassa, sodan kauhut uhkaavat taaskin ihmiskuntaa", puhuja jatkoi. "Tänä aikana on mitä suuriarvoisinta se päättäväisyys ja yksimielisyys, jolla työväki on asettunut tällaista uhkaa vastaan. Me haluamme työskennellä rauhassa ja kehittää tämän maan oloja sellaisiksi kuin kansan suuri enemmistö ehdottomasti vaatii... Tunnemme elävämme ukkospilven alla... Jos maa joutuu menettämään itsenäisyytensä, tulevat juuri työväestön kestettäviksi tämän tapahtuman katkerimmat seuraukset... Tähän vapunpäivään liittyy harras rauhan toivomus..."
Tuosta ei voinut erehtyä: suomalaisen työmiehen itsenäisyystahto oli selvä ja ilmaistu äänellä, josta kalskahti terästä, ja sanoilla, joita ei voinut käsittää väärin. Suuri ilo valtasi sydämen kuullessa sitä. Poistuessaan juhlasta tuomari Vuori kulki kuin unessa. Yksikolmatta vuotta pitkä taipale näytti siis tuoneen Suomen kansan kohtaan, jossa se vihdoinkin saattoi yksimielisesti hyväksyä lain suurimmaksi käskyksi sanat "rakasta isänmaatasi, itsenäisyyttäsi ja vapauttasi yli kaiken" ja ilmaista sen syvän uskonsa, että "kun teet sen, sinulle annetaan kaikki, mitä elämältä voit perustellusti ja oikeutetusti pyytää".
Kuinka rauhoittava, tyydyttävä päivä tästä olikaan tullut – kevään ja uuden, rohkean elpymisen juhlapäivä. Tuomari Vuoren jalat nousivat keveästi, kun hän kulki Eläintarhan rantatietä kaupunkiin päin. Töölönlahti kimmelsi kirkkaana ja sen kuivuneet rantakaislikot rapisivat salaperäisesti hienossa tuulen henkäyksessä. Peipot lauloivat uupumattomasti lyhyttä mutta uskollista kevätvirttänsä ja puut olivat ilmeisesti vaipuneet syviin, onnellisiin keväthaaveisiin. Elämänneste virtasi taas voimakkaana niiden tiehyeissä ja niiden ummut paisuivat toivorikkaina, mehuisina, täyteläisinä. Tuomari Vuori oli näkevinään koko Suomen edessään samanlaisena kuin se oli ollut eräänä kesänä, jolloin hän oli "lentänyt" Tampereelta Helsinkiin ja täältä Viipuriin: vihreänä metsäryijynä, jota kuvioittivat joet, järvet ja viljelysalueet, hopeanvälkkeiset nauhat ja auringossa kimaltelevat kuvastimet, vaaleat, pehmeät peltojen ja niittyjen pinnat, ja jonka yllä väreili punasinervänä perusvärinä heinäkuun hurmaava helle-auer, luonnotarten ihmeellinen, kauneudesta kudottu lumohuntu. Kuumasti hän tunsi katsoessaan tuota näkyä sydämensä rakkauden leimahtavan palamaan ja suuntaavan liekkinsä hehkun sitä kohti: tätä sanomattoman kahista maata kohti, joka oli nyt tuleva monin verroin onnellisemmaksi kuin ennen siksi, että sen kansa oli jälleen löytänyt isänmaan alttarin ja saattoi yksimielisenä polvistua sen ääreen tuomaan uhriansa ja rukoilemaan siunausta.
9
Esteri kun oli ollut kansakouluiästä saakka tuomarin perheen mukana huvilassa, hän oli kanslianeuvoksen Ainon kasvinkumppani. Puhelimitse he olivat sopineet menevänsä yhdessä vappuna, sitten kun olisivat selvinneet työstään, Seurasaarelle, jonka olivat tarkan harkinnan jälkeen havainneet sopivimmaksi, rauhallisimmaksi kävelypaikaksi. Vaikka he eivät maininneetkaan siitä puhelimessa, tämä "rauhallisuuden" vaatimus johtui siitä, että molemmilla oli "ystävä". Sanomattakin oli näet selvää, että kävely "ystävän" kanssa oli mieluisinta hiljaisessa metsässä ja teillä, joilla ei tarvinnut joka hetki varoa sanojaan, silmiään eikä ilmeitään.
Vaikka Helena-rouva oli sanonutkin Esterille, että tämä sai, jos tahtoi, pitää vapun kokonaan vapaapäivänään – niinhän määräsi laki –, ei Esteri kuitenkaan noudattanut tätä kehoitusta. Helena-rouva oli hänelle enemmän kuin "rouva" – kasvattaja ja "täti", jonka hän otti huomioon ensimmäisenä oman äitinsä jälkeen. Hän suoritti siis aamuaskareensa tavalliseen tapaan, laittoi aamiaisen, pesi astiat ja siisti keittiön. Ainoa ero hänen esiintymisessään muihin päiviin verrattuna oli se, että hän oli entistä iloisempi. Se kai ilmeni erikoisesti hänen hyörimisestään, silmien säteilystä ja siitä pienestä säveleestä, joka väkisin pyrki puhkeamaan kuuluville hänen huuliltaan. Helena-rouva huomasi tuon kaiken ja hymyili. Hän tunsi, kuinka Esterin onnesta välittyi häivähdys hänellekin. Sitten hän muisti tuomarin illalla hajamielisesti kysäisseen, kuka se nuorimies mahtoi olla, jonka kanssa Esteri näkyi seurustelevan. Helena-rouva ei ollut tiennyt. Tuomari oli tuuminut, että "koeta ottaa selvää siitä". Esteri oli tuomarin väelle liian läheinen jätettäväksi elämänsä ehkä tärkeimmässä vaiheessa ilman neuvoa ja ohjausta. Helena-rouva oli tullut uteliaaksi ja luvannut ottaa asiasta selkoa sekä Esteriltä että hänen äidiltään. Tuomari oli laskenut leikkiä, että "olemme joutuneet ihan rakkauden pyörremyrskyyn... Kerttukin, joka on vielä lapsi... Eiköhän häntä pitäisi kieltää seurustelemasta niin ahkerasti Laurin kanssa?" – "En usko siitä olevan hyötyä", Helena-rouva oli vastannut. – "Ruusukimpulla Lauri oli häntä tänä aamuna herättämässä. Silloin oli Kalevi jo mennyt Anjaansa hakemaan". – "Tunnetko Anjaa lähemmin?" tuomari oli kysynyt. – "En vielä, mutta uskon Kalevin valinneen oikein. Anjassa on jotakin harrasta ja hienoa, vakavaa, joka miellyttää minua. Hänen mukanaan kulkee rauha. Hänen isänsä kuuluu olleen alkuaan vienankarjalaisia ja äitinsä, niin, äidistä en tiedä muuta kuin että hyvä ihminen hän varmaan on ollut, koska on kyennyt kasvattamaan tuollaisen tyttären. Isä on ollut liikemies Kannaksella. Kuuluu olleen varakas, minkä näkee Anjan kaikista varusteista. Molemmat vanhemmat ovat kuolleet eikä Anjalla ole veljiä eikä sisaria. Nimi on otettu. Alkuaan heidän nimensä on ollut vienankarjalaisesti venäläistyylinen – en enää muista, mikä. Kyllä siitä Kalevi on maininnut". Näin he olivat hiljaa levolle hankkiutuessaan puhelleet. Se oli heillä tapana. Tällainen kahdenkeskinen silmänräpäys, jolloin vihdoinkin koko talo oli hiljentynyt, oli ainoa hetki koko vuorokaudessa, jolloin he saattoivat iloita toistensa välittömästä läheisyydestä ja tuntea täydelleen elämäntoveruuden ja seestyneen rakkauden suurta onnea.
Esterin siistiessä aamiaispöytää Helena-rouva kysyi aivan kuin sivumennen, minne Esteri aikoi lähteä viettämään vappua. Esteri punastui hiusten rajaa myöten, sillä hän pelkäsi heti rouvan "tietävän kaikki", ja vastasi vältellen, että kävelemään hän vain... "Ei suinkaan Esteri yksin mene?" Helena-rouva jatkoi kyselyään. – "E-en minä yksin – Aino tulee mukaan ja..." – "Kuka ja?" – "Muuan tuttava vain", sammalsi Esteri, joka ei voinut valehdella Helena-rouvalle, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli. – "Ei Esterin tarvitse pelätä, että toruisin siitä", Helena-rouva huomautti. – "Kerrohan nyt, kuka tuo tuttava sitten on, sillä täytyyhän minun hänestä jotakin tietää".
Helena-rouva oli taitava, kokenut kuulustelija, ja niinpä Esterin pieni sydän avautui pian täydelleen ja paljasti suloisimman, pyhimmän, kauneimman kevätsalaisuutensa. Hymyillen ja samalla liikuttuneena Helena-rouva kuuli, että tuomarin näkemä komea, vaalea nuorimies oli viilari Antti Toivonen. Hän oli neljänkolmatta ja kotoisin Viipurista, josta oli muuttanut tänne vasta päästyään väestä. Missä Esteri oli tutustunut häneen? Ihan sattumalta eräänä sunnuntaina, kun hän oli Ainon kanssa katsellut Siltasaarella Tuulensuun elokuvailmoituksia. Heidän rinnalleen oli ilmestynyt kaksi siistiä nuorta miestä, jotka silmäiltyään hetkisen ohjelmakuvia olivat alkaneet puhella heille ja ehdotella, eikö mentäisi elokuviin. He kyllä maksaisivat lipun. Kun Esteri ja Aino olivat epäröineet, miehet olivat sanoneet, ettei heitä tarvinnut pelätä. Esteri oli silloin katsonut Anttia silmiin ja nähnyt niiden ilmeestä heidän puhuvan totta. Silloin he olivat menneet heidän mukaansa eivätkä miehet olleet yrittäneetkään mitään – sellaista. Antti oli sitten saattanut kotiin Esterin ja Juho Ainon. Kuka Juho oli? Hän oli Antin asuintoveri, valuri, jo viidenkolmatta vanha. Juho Honkanen hänen nimensä oli. Hän oli helsinkiläinen. Oliko hänkin komea? Kyllä hän oli – pitkä ja tummaverinen, iloinen, iloisempi kuin Antti –, mutta ei hän Esterin mielestä ollut niin uljas kuin Antti. Molemmat olivat talven kuluessa käyneet työväenopistossa ja lukeneet jos mitä. Antilla ja Juholla oli paljon kirjoja... Mistä Esteri sen tiesi? Hän ja Aino olivat kerran käyneet poikain luona. "Sitä ei Esteri saa vasta tehdä". – "En teekään, mutta kun Aino oli mukana ja molemmat pojat kotona, niin arvelin, ettei se mitään haittaa". – "Eivät he juo – Antti ei tupakoitsekaan". – "Aiotteko ehkä mennä kihloihin?" – "Eivät pojat ole ainakaan vielä siitä puhuneet". – "Kun lähdette nyt kävelemään, niin olkaa järkeviä ja varokaa, ettei kevätilma hurmaa liiaksi". – "Kyllä, rouva". – "Surisin kovasti, jos Esterille koituisi murhetta".
Oli sovittu, että Esteri menisi ensin äitinsä luo vappukahville ja että Ainokin tulisi sinne. "Ja Antti ja Juho", Esteri lisäsi mielessään ujostellen. Hänen täytyi kiiruhtaa ehtiäkseen ajoissa kotiin, että olisi siellä ennen vieraiden tuloa. Hän oli kysynyt äidiltä, saisiko heille tulla, ja äiti oli – katsottuaan häneen hetkisen pitkään – luvannut. Sitten äidille oli pitänyt selittää se sama, mikä äsken Helena-rouvalle, minkä kuultuaan äiti oli vain sanonut, että "kaikki menee niinkuin on määrätty meneväksi", ja jälleen ryhtynyt askareisiinsa. Esteri oli antanut äidille rahaa ja pyytänyt hankkimaan vähän tarjoamista – ihan vaikka simaa ja tippaleipiä. Ei se tuhlausta ollut, jos nyt edes vappuna... Äiti oli vain nyökäyttänyt hyväksyvästi. Äiti oli hiljainen. Esterin kerran kysyttyä, miksi äiti oli aina vaitelias, äiti oli vastannut itkeneensä isän kuoltua äänensä loppuun. Äiti oli enimmäkseen murheellinen. Esterin olo oli ollut monta kertaa hyvin painostunutta, sillä hän oli iloinen ja puhelias eikä voinut hautoa samaa asiaa kovin pitkää aikaa. Tuttavat sanoivat Esterin tulleen isäänsä, minkä Esteri itse saattoi nähdä isän valokuvasta, jonka äiti oli antanut suurentaa ja kehystää sekä asettanut seinälle. Esteri tunsi isänsä vain muiden kertomuksista, sillä isän kuollessa hän ei ollut vielä syntynyt. Vasta pari viikkoa sen jälkeen, kun isä oli haudattu johonkin suureen yhteishautaan – äiti ei ollut aivan varma, minne –, Esteri oli ilmestynyt tähän silloin niin murheelliseen maailmaan. Äiti kertoi isästä harvoin ja tällöin vain heidän lyhyestä onnen-ajastaan; isän kuolemasta ja siihen liittyneistä tapahtumista hän ei puhunut Esterille milloinkaan laajemmin. Nyt aikuisena Esteri oli ymmärtänyt hänen tahtoneen välttää kasaamasta lapsensa harteille sitä kauhunkuormaa, joksi nuo asiat kuvattuina niinkuin Savilan rouva olisi voinut tehdä olisivat saattaneet tulla.
Esterin saapuessa kotiinsa eli jo isän aikoinaan eräästä linjain vanhasta puutalosta vuokraamaan pieneen, pohjoisen puolella olevaan hellahuoneeseen, jossa Esteri oli syntynyt ja kasvanut, siellä äiti jo laitteli kahvipöytää kuntoon. Esteri vilkaisi ympärilleen ja totesi, että "täällähän on niin siistiä ja nättiä!" Hän itse sai siitä suurimman ansion, sillä hän oli jo kauan pitänyt mallinaan Helena-rouvan kotia ja koettanut noudattaa tämän esimerkkiä niin hyvin kuin taisi ja varat olivat myöntäneet. Ikkunaverhot olivat sentään sievät. Ja pöytäliina samoin. Keskellä oli kukkamaljakko, jonka Esteri oli saanut Helena-rouvalta lahjaksi, koska sen reunasta oli lohjennut siru. Mutta sitäpä ei huomannut silloin, kun maljakossa oli kukkasia, niinkuin nyt rentukoita. Se näytti kerrassaan upealta. Rentukat loistivat tulena. Pari markkaa vain tuollainen iso kimppu maksoi. Esteri oli ollut viikkoa aikaisemmin sunnuntaina Antin kanssa retkellä kauas maaseudulle. He olivat ajaneet ensin junassa Oulunkylään ja lähteneet siitä kuljeksimaan aivan umpimähkään pitkin teitä ja kuloruohoisia ketoja. Ne olivat olleet jo jokseenkin kuivia. Erään peltoaukeaman keskitse virtaili kevättulvan paisuttama puro, polveillen somasti. Siellä täällä oli pajupensaita ja rentukoita, jotka parhaillaan kehittelivät umpujaan. He olivat istuutuneet pientarelle ja vaiti ollen kuunnelleet puron pientä pauhua ja taivaalle kiipeävien kiurujen viserrystä. Siinä Antti oli vetänyt Esterin puoleensa ja suudellut häntä. Se oli ollut ensimmäinen kerta. Esteri oli antanut sen tapahtua – oli vain sulkenut silmänsä ja ollut autuas. Hän luotti Anttiin, sillä vaisto sanoi, että tämä oli uskollinen ja hyvä. Esteriä huimasi onnen aalto hänen seisoessaan siinä pöydän ääressä ja uudelleen eläessään tuon kohtauksen. Se oli ollut ihana sunnuntai. He eivät olleet puhuneet paljoa – silloin tällöin muutaman sanan vain –, vaan olivat kuljeskelleet käsi kädessä ja aina väliin katsahtaneet toisiinsa loistavin silmin, ujosti ja onnekkaasti naurahtaen.
Nyt Antti tuli. Hän oli pyhäpukineissaan – niissä samoissa, joissa tuona sunnuntaina. Antti kun oli harteikas ja solakka, tuollainen ostopuku sopi hänelle kuin valettu. Esterin täytyi sanoa, että Antilla oli melkeinpä parempia pukuja kuin Vuoren tuomarilla, joka oli kovin vaatimaton eikä hankkinut uusia ennenkuin Helena-rouva suorastaan ajoi hänet räätäliin. Valmiita hän ei voinut ostaa, sillä hänellä oli sentään melkoinen vatsa ja muutenkin vähän sellainen kenkku ruumis. Esteri lennähti ovelle Anttia vastaan, sanoi hänelle "terve" sillä sävyllä, mikä ilmaisi heille itselle enemmän kuin muille, ja esitteli hänet äidilleen. "Tämä on", hän sanoi, "Antti, josta olen sinulle puhunut – Antti Toivonen..."
Savilan rouva käännähti hellan äärestä, jossa oli seisonut selin oveen, ja silmäten Anttia ojensi hänelle kätensä. "Päivää!" Se tuli hiukan jurosti kuten kaikki, mitä hän puhui, mutta ei ollut silti epäkohteliasta. Heti tervehdittyään hän vilkaisi miehensä kuvaan kuin esitelläkseen Antin hänelle, että "tässä on nyt se nuorimies, joka on alkanut saatella Esteriä", että "mitä sinä hänestä arvelet?" Uusi silmäys Anttiin ja kuvaan tuntui sanovan, että "hän on sinun näköisesi – yhtä vaalea, komea, harteva ja solakka kuin sinä silloin vappuna 1917, jolloin marssimme rinnakkain kulkueessa ja sinä olit täynnä hurjaa vapaudenkiihkoa ja vihaa porvareita vastaan. Emme ymmärtäneet silloin, harrastaessamme nuoresta, palavasta sydämestämme köyhän kansan ja ihmiskunnan onnea, että samalla huomaamatta kasasimme harteille syyllisyyttä..."
Etehisestä kuului askelia ja iloista naurua. Aino sieltä tuli ja Juho, molemmilla ilme keväisenä ja hilpeänä. Olivat tavanneet tuossa ulkopuolella. Kas sitä Ainoa, kun on hankkinut oikein kävelypuvun. Varmaan kanslianeuvos on antanut rahaa ja sanonut, että "Ainon pitää ostaa itselleen kappa tai kävelypuku". Kanslianeuvos pitää Ainosta ja tahtoo nähdä hänet sievästi puettuna. Ainolla on valkoiset esiliinat ja sisäkön valkoinen pääliina. Hän onkin eri sievä siinä puvussa. Esterin olisi myös täytynyt hankkia uusi kevätkappa, mutta ei hän sentään... Helena-rouva oli antanut hänelle Kertun viimevuotisen, joka oli vielä melkein uusi. Siitä oli tullut oikein sievä ja hyvinistuva. Rahansa Esteri oli sensijaan vienyt pankkiin, työväen omaan säästöpankkiin. Hänellä oli siellä jo parisentuhatta. Äidilläkin oli vähän. Raha oli hyvää olemassa, sillä eipä tiedä, vaikka täytyisi tässä ryhtyä vähitellen kapioita hankkimaan.
Esteri esitteli äidilleen Juhon, joka kumarsi ihan herrain tyyliin ja samalla jo nauroi itselleen niin, että valkoiset, kauniit hampaat loistivat. Ainon Savilan rouva tunsi entuudesta. "Päivää!" Se tuli taas hiukan jurosti, mutta hyväntahtoisuus kuulsi alta. Savilan rouvan miesvainajan nimi oli ollut Juho, ja sehän viritti rouvan heti suopeaksi nuorta vierasta kohtaan. Hänen omalla Juhollaan oli ollut tuollainen tummaverinen, kirkassilmäinen, valkein hampain naurava ystävä, joka oli hullutellut niinkuin tämä ja tuppautunut niin tuttavaksi, että Savilan rouvan oli kerran täytynyt ojentaa häntä. Hän oli sitten kaatunut jossakin punarintamalla ja haudattu metsään, minne lienee. Se oli ollut myöhäiskevättä ja väki jo pakomatkalla. Juho siitä oli kertonut päästyään ennen vangituksi tuloaan hiipimään Helsinkiin vaimonsa luo.
Oli ollut hämyinen huhtikuun yö. Saksalaisten konekiväärit olivat papattaneet koko edellisen päivän jossakin missä lienevät ja ihmiset olivat olleet peloissaan ja hiljaisina. Savilan rouva oli maannut tuossa samassa sänkysohvassa, jonka kannella nyt Antti Toivonen istui, itkenyt ja muistellut Juhoaan. Se oli ollut yön – hämärin hetki – ehkä siinä yhden tienoissa. Silloin oli yhtäkkiä kuulunut ovelta vaisu, arka koputus. Savilan rouva oli silmänräpäyksessä ymmärtänyt, kuka koputtaja oli, ja lennähtänyt avaamaan. Juhopahan oli ollut. Juho oli livahtanut sisään kuin takaa-ajettu ja sulkenut vaimonsa syleilyynsä. "Jumalalle kiitos, että sain nähdä sinut vielä!" hän oli kuiskannut. He olivat syöneet, sillä Juholla oli ollut hyvän leivän paloja taskussaan – hänen vaimollaan ei ollut ollut muuta kuin kurjaa tikkuleipää – ja sitten he olivat menneet levolle. Juho oli riisuutunut ja tullut hellästi hänen viereensä niinkuin muutamaa kuukautta aikaisemmin, heidän onnensa ensimmäisinä aikoina. He olivat itkeneet yhdessä niin, että olivat olleet vedeksi sulaa, – itkeneet lyhyttä onneaan ja sanomatonta onnettomuuttaan. Juho oli sanonut, että rämpiessään sulavien korpien halki kohti Helsinkiä, päivin piileskellen, öin rientäen, hänelle oli antanut voimia se onnen kuva, joka oli nyt toteutunut, eli toivo saada vielä kerran turvautua vaimonsa rakkauteen ja hänen läheisyyteensä. Hän oli jo tuolla rintamalla alkanut aavistaa, minkä kaamean houkutuksen, petoksen ja onnettomuuden uhriksi suomalainen työmies oli joutunut, ja totellut äkkiä, lupaa kysymättä, sitä ajatusta, että "ennen kuolemaani tahdon nähdä vaimoni". Savilan rouva oli tarttunut hänen käteensä ja vienyt sen hiljaa povelleen sekä pitänyt sitä siinä. Ja pian Juho oli tuntenut kätensä alla pienen, herkän värähdyksen, kuin olisi syntymätön pienokainen tahtonut tervehtiä isäänsä.
Mikä nyt oli tullut? Savilan rouva havahtui silmänräpäyksen kestäneistä päiväunelmistaan ja näki taas kahvipöydän ja sen ympärillä istuvat nuoret. Äsken huone oli helissyt heidän iloisesta naurustaan, mutta nyt se kajahteli vihaisesta puheesta. Antti Toivonen siinä pauhaa punaisena, kiivastuneena, silmissä sama ilme kuin Savilalla hänen kiihkeimpinä aikoinaan. Hänen sanoistaan hehkuu viha ja kostonhimo tätä hänen mielestään kurjaa yhteiskuntaa vastaan, joka on nyt osannut valjastaa suurimman osan työväestäkin aisoihinsa ja on pian iestävä sen kokonaisuudessaan orjuuteensa. Hänkö osallistumaan sosialidemokraattien vappukulkueeseen! Johan nyt! Se ei edustanut enää oikeaa sosialismia, vaan sen oppi oli muutamilla siitä varastetuilla lauseparsilla naamioitua silkkaa kapitalismia, jolle rehellinen sosialisti ei voinut antaa kannatustaan. Hän odotti palavasti sitä päivää, jolloin vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus lähtisivät valloittamaan maailmaa ja vapahtamaan ihmiskuntaa kapitalismin kahleista.
Savilan rouva ei ole uskoa korviaan. Noin juuri oli hänen Juhonsa puhunut pahimpina kiihkoaikoinaan, noin olivat hänenkin silmänsä lieskanneet. Mutta silloin yöllä, kun Esterin pieni elämä oli värähtänyt isän käden alla kuin olisi tuntenut elonsa antajan läheisyyden, Juho oli kuiskaten pyytänyt vaimoaan säästämään heidän lastansa siltä sokealta vihalta, joka nyt oli viemässä häntä turmioon. "Kasvata häntä rakkaudessa", Juho oli puhunut, "äläkä milloinkaan kylvä katkeruutta äläkä kostonhimoa hänen sydämeensä". Savilan rouva oli luvannut ja myös pitänyt lupauksensa. Nyt hän oli tyrmistynyt siitä, että isän kieltämää kylvöä harjoitti tuo Antti Toivonen, nuorimies, josta Esteri oli puhunut niin ylistävästi ja jonka hyvyyttä hän oli erikoisesti kehunut. Pitikö hänen puuttua asiaan ja toimittaa tuo kommunisti – niin, kommunisti juuri, sillä se Toivonen epäilemättä oli – ulos ovesta? Savilan rouva ei tee sitä, vaan ottaa kahvipannun ja kaataa. Toivonen vaikenee ja on häpeissään kiihkostaan; hänen silmänsä seestyvät taas kauniin sinisiksi ja hänen muodolleen palaa niiden entinen, jalo ilme. Juho Honkanen, joka on kuunnellut hänen purkaustaan allapäin, ujon näköisenä, kohottaa nyt päätänsä, vilkaisee Savilan rouvaan ja naurahtaen miellyttävään tapaansa sanoo, että "joo-joo, tästä Antista ei osaisi päätellä, kun näkee sen tavallisissa oloissa, miten tulinen mies hänen nahkansa alla asuu. Ei se ole tulinen piruuttansa niinkuin tiedämme ruplakommunistien olevan, vaan liian suurta hyvyyttänsä ja malttamattomuuttansa, kun ei saa luoduksi ihanneyhteiskuntaa mielestään riittävän nopeasti. Minä vähäiseltä osaltani arvelen, ettei se tule turhalla touhuamisella, ei vallankumouksilla eikä muilla rymähdyksillä, vaan ainoastaan ahkeralla työllä..."
– Vaan entäpä kun ei ole työtä! jyrähti taas Antin puolelta. – Entäpä kun joudut vuodesta toiseen maleksimaan työttömänä, puoli- ja koko kerjäläisenä, kykenemättä parhaasta halustasi huolimatta saamaan vahvoille käsivarsillesi työnteon tilaisuutta, nähden aina nälkää, käyden repaleissa, voimatta ajatella perheen perustamista, tuntien itsesi halveksituksi, kurjaksi Lasarukseksi, joka lojuu paiseiden syömänä jonkun pohatan portinpielessä, vain hänen koirainsa säälimänä! Yhteiskunnassa, jossa tuhannet ovat jatkuvasti tässä asemassa ja työttömyys on tullut aivan normaaliksi, vakinaiseksi ilmiöksi, eräänlaiseksi lailliseksi laitokseksi, alistumisen opistoksi, oikein instituutiksi, niinkuin porvarit sanovat, täytyy olla perusteellinen vika, syöpä, kuolemantauti, joka on parannettavissa vain rohkealla, päättäväisellä leikkauksella. Ellei sitä tehdä, vaan yhteiskunta jää edelleen kapitalistien haltuun, heidän nyljettäväkseen ja imettäväkseen, niin minkäänlaista tosiparannusta ei ole odotettavissa. Työväestön elämä tulee sukupolvesta toiseen olemaan sitä samaa työttömyyttä ja harmaata ilottomuutta, mitä se nytkin niin laajalti on. Katkeruus kasvaa sen sydämessä niin suureksi, että tämä pakahtuu ja ihmiskunnan kyky todelliseen onneen, usko elämän nousuun ja onnen päivän koittoon, lopullisesti sammuu. Silloin ei ole jäljellä muuta kuin sieluton massa...
Toivonen huomasi katkeruutensa päässeen taas liiaksi riehaantumaan ja vaikeni äkkiä. Jälleen hänen silmäinsä sini alkoi seestyä ja rypyt silitä kulmain väliltä. Juho tuumi maltillisesti:
– Kun ajattelee niinkuin minä, ettei ihmisten yhteiskunnasta tule milloinkaan Saalemia, yritettiinpä häntä rakentaa miten hyvänsä – tuorein esimerkkihän siitä on neuvostohuusholli –, niin tyytyy mieluiten tähän pieneen porvarillis-kansanvaltaiseen Suomeen ja reilaa siinä asiat vähitellen niin hyvään kuntoon kuin suinkin. Ei täällä kukaan edistystä vastusta, kun se vain todella edistykseksi huomataan.
– Neuvostoliitossa on suunnitelma oikea, sanoi Toivonen. – Kunhan selviävät alkuvaikeuksistaan, niin saadaan nähdä, että Saalemi on valmis. Joka tapauksessa se on ainoa paikka, jossa kapitalismi on kukistettu ja ihmisten yhdenvertaisuus toteutettu. Siellä ei ole herroja eikä työttömiä, vaan kansa omistaa kaikki ja jakaa oikeudenmukaisesti työtä ja tarvikkeita. Siellä vallitsee oikea, todellinen vapaus.
Esteri kuunteli väittelyä vaieten, arkana, melkein peläten. Hän tiesi isäntäväkensä puheista ja sanomalehdistä sekä elämänsä kokemuksista – kaikesta, mitä oli joutunut näkemään ja kuulemaan –, missä maineessa kommunistit olivat. Tuossa oli nyt mies, Esterin ihailema ja rakastama Antti Toivonen, joka avoimesti tunnusti olevansa kommunisti ja kannattavansa sen maailmankatsomuksen mukaista yhteiskuntaa. Sitä ei Esteri ollut tähän saakka tiennyt, sillä sellaisista asioista he eivät olleet vielä puhelleet. Häntä peloitti se – jotakin Antin tekemästä ehyestä vaikutuksesta särkyi. Esterin mielestä hänen ulkomuotonsa ja ilmeensä olivat nyt toisenlaisia kuin vielä äsken. Hän aavisti, että jos tuomari Vuori ja Helena-rouva olisivat olleet kuulemassa, mitä Antti oli puhunut, he olisivat tulleet hyvin pahoilleen. Esterin pieni tytönsydän tunsi tuskaa ja hän toivoi, ettei tästä enää keskusteltaisi, – ettei pilattaisi kaunista vappua eikä sen kevättunnelmaa. Hän ainakin tahtoi olla iloinen, tarjoili tippaleipiä, kaatoi simaa laseihin, koetti puhella ja nauraa, mutta se kävi väkinäisesti. Yhtäkkiä hän taas totesi olevansa alakuloinen ja silmäinsä menevän vesikiehteeseen.
Aino sensijaan oli kuunnellut keskustelua ilahtuen ja innostuen siksi, että Juhon puheissa, äänen sävyssä ja koko olemuksessa oli jotakin, joka tuntui kotoiselta, oikealta ja turvalliselta. Hän oli ollut isänsä kuollessa niin pieni, ettei hänellä ollut kapinan aikaisista kauheista tapahtumista minkäänlaista omaa muistitietoa. Ja siitä huolimatta, että hän oli sittemmin saanut niistä hyvin yksityiskohtaiset tiedot – isänsä kuolemaa koskevistakin – ja joutunut omakohtaisesti suremaan niiden seurauksista, ne olivat painuneet vähitellen menneisyyden verhon taa ja menettäneet voimansa. Tämä oli tapahtunut sitäkin helpommin, kun Aino oli päässyt ymmärtämään suuren onnen olevan saavutettavissa hänenkin asemassaan, vaikka hän oli vain pieni, köyhä, osaton talousapulainen. Viime aikoina tuo onni oli alkanut loistaa aurinkona Juhon ruskeista silmistä, lämmittäen Ainon elämää sillä tavalla, mitä hän kerran, vielä lapsena, oli kainosti aavistanut. Juhon puhuessa nyt sävyyn, jossa pinnan leikkiviristä huolimatta pohjalla asui vakavuus, Aino tunsi hämärästi, mutta samalla onnekkaasti, kuinka jokin salaperäinen, syvä sydämen odotus täyttyi. Mitä se oli, sitä ei hänen lapsellinen, pieni sielunsa kyennyt selittämään; se saattoi vain avautua mystilliselle onnelle kuin kukka, joka kääntää teränsä aurinkoa kohti ja janoisesti ottaa vastaan salaperäisen, suuren siunauksen. Hän unohtui hetkiseksi tähän paisteeseen, huulilla suloinen hymy ja kasvoilla autuas ilme, kunnes havahtui unelmistaan ja sanoi iloisesti:
– Nyt ei enää keskustella tällaisista ikävistä asioista, jotka pilaavat vapputunnelman. Kiittäkää nyt, lapset, Savilan tätiä tarjoilusta ja sitten kiireesti ulos nauttimaan vapaudesta ja kevätauringosta! Onko selvä?
Savilan rouva katsoi raskasmielisesti heidän jälkeensä ja ajatteli, miten painava mahtoi olla taakka, jonka kantajaksi Toivonen näkyi joutuneen. Savila oli kerran, kesken kuuminta kiihkoansa, herännyt kuin unesta, tarttunut molemmin käsin päähänsä ja heilutellen ruumistaan voihkinut. Kummastuneen, säikähtyneen vaimonsa kysymykseen hän oli vastannut vain, ettei häntä mikään vaivannut. Mutta kun hänen äänensä oli ollut tuskainen, nöyrä, hänen vaimonsa oli päätellyt, ettei hänen voihkintansa johtunut vihasta. Todennäköisesti se johtui tyrmistyksestä, joka aiheutui siitä, että hänelle yhtäkkiä valkeni hänen suurena pitämänsä asian heikko, väärä puoli.
10
Kerttu kuljetti isoisäänsä käsikynkästä varovasti ihmisjoukossa, joka pyrki Kaivopuiston tien täydeltä kaupungille päin lopetettuaan vappunsa vastaanottajaiset. Lauri-vänrikki käveli kanslianeuvoksen oikealla puolella varjellen häntä sieltä päin tulevilta tölmäisyiltä. Kalevi ja Anja menivät edellä. Kanslianeuvos huomasi Kalevin pistävän lähdettäessä liikkeelle huomaamattaan käsivartensa Anjan kynkkään ja hetkisen kuluttua Anjan hienosti päästävän sen irralleen ja siirtyvän hiukan kauemmaksi Kalevista. Hän käännähti samalla ja vilkaisi ujosti kanslianeuvokseen, jonka katse hymyili häntä vastaan ymmärtäväisesti, inhimillisesti, surumielisesti.
Katolisen kirkon luona alettiin miettiä, mistä saataisiin isoisälle kulkuneuvo, joka veisi hänet kotiin, sillä kävellä hän ei jaksanut. Autot olivat kaikki hävinneet kuin pyyhkäistyinä. Ei auttanut muu kuin lähdettiin menemään hiljalleen pitkin Tehtaankatua luottaen siihen, että hyvä onni ehkä toisi vastaan auton tai ajurin. Niinpähän kävikin. Neitsytpolun kulmassa näkyi odottelevan ajuri, joka lähti virkeästi heitä vastaan heti, kun Kalevi huudahti ja heilautti kättään. Kanslianeuvos nousi rattaille Kertun huolestuneiden varoitusten saattelemana, vilahdutti kättä ja oli mennyt niin nopeasti kuin vanha ruunakulu suinkin jaksoi juosta.
– Vein sillä aikaa, puheli vanha ajuri – sama, joka oli tuonut kanslianeuvoksen Kaivopuistoon –, kun olitte viiraamassa vörstamaita, kyydin tuonne Sanviikin puolelle. Ja eikös sattunut siellä keikka, joka maksoi ajon takaisin – lapsensaajaeukko, joka piti heittää kiireesti tuohon laitokselle. Siitä olin aikeissa tulla sinne Kaivopuistoon katsomaan, joko kanslianeuvos oli saanut vappunsa vietetyksi. Arvasin nähkääs, että te olette ainoa, joka ette ehdi saada autoa ja jolle tällainen ikäkulu issikka vielä kelpaa.
Vanha ajuri hoputti kopukkaansa, joka hyppi muka reippaasti kavioittensa kärjillä kuin olisi juossut huippuvauhtia, vaikka ei tosiasiassa edentynyt tavallista kävelyä nopeammin. "Täytistäkö konstailet taas!" sihahti ukko hampaattomista leuoistaan, sieppasi piiskan ja vetäisi makean navauksen ruunan lautaselle. Ällistyneenä, pahastuneena, ruuna huiskautti häntäänsä ja nojautui näön vuoksi hiukan vetävämmin länkiään vastaan, mistä oli seurauksena, että roskat alkoivat hyppiä vähän nopeammin katukiveltä toiselle.
– Olemmehan sopineet, ettei hevosta saa lyödä silloin, kun minä olen rattailla, sanoi kanslianeuvos nuhtelevasti.
– Kyllähän herra kanslianeuvos on tainnut joskus siitä mainita, kääntyi vanha ajuri puhumaan taaksepäin, mutta sitä en voi muistaa, että minun puoleltani olisi siinä suhteessa mitään lupausta olemassa. Se on sillä lailla, että jollei tätä ruunaa pidetä kurissa, niin se tekee mitä itse haluaa, eikä mitä sen pitää. Äts! Kuunteletko siinä vielä, mokoma! Anna mennä, mennä, mennä!
Ruuna oli näet höristänyt virkeästi korviansa kuin olisi kuullut joutuneensa väittelyn aiheeksi. Ajuri puheli:
– Eihän tästä ammatista enää... Kaikki ajavat autoissa, vain joku vanha tohelo, sellainen kuin kanslianeuvos – anteeksi, ei tässä pahaa tarkoitettu –, ajurilla. Oma poikani on hankkinut auton ja kyyditsee parhaillaan vapunviiraajia. Kai minunkin täytyy vielä opetella ajamaan, ainakin sitten, kun tämä ruuna käy aivan ikäkuluksi. Ei kannata enää hankkia uusia roskia eikä nuoria, hyviä hevosia. Vähän niinkuin vanhalta muistilta minä tätä harjoitan – huvikseni melkein. Lähdin tänä aamuna katsomaan, miten nykyajan nuoriso viiraa vörstamaita. Ylpeätä väkeä näkyy olevan – eivät kelpaa vanhan Riihisen ajopelit – autot pitää olla, umpiautot. Tottakai, sillä niissähän on parempi pussastella.
Ukko Riihinen vaikeni hetkiseksi kuin kunnioittavasti odottaen, sanoisiko kanslianeuvos tähän jotakin, mutta jatkoi sitten, kun tämä ei virkkanut mitään:
– Olisivatpa nämä roskani olleet uudet niinkuin vappuna 1905 ja hevosena silloinen kiiltomusta, niin ei olisi tarvinnut odotella pyytäjiä. Koko aamupäivän sain ajaa Espistä ylös ja alas, kuormana kaksi venäläistä neitiä, jotka olivat kauniita kuin enkelit. Olin näet silloin vain puolivälissä viittäkymmentä, joten minulla oli tarkka silmä sinne päin. Sen verran pääsin niiden puheista ja kikatuksista selville, että ne taisivat olla itsensä silloisen kuvernöörin, Kaikorootovin, tyttäriä. Suomalaisia valkolakkipoikia ne kalastelivat seuraksensa ja kyllähän pojat hulluttelivatkin niiden kanssa aikalailla – ookasivat väliin astinlaudalla seisten pitkät matkat ja katsoivat läheltä, ihan hatun reunan alta, – eikö tuo muuan sievä poika liene yhdenäkin pussata posauttanutkin, vaikka taisi sattua poskeen eikä suulle. Kovasti siitä neidit tykkäsivät eivätkä huolineet ryssäläisiä upseereita seuraansa ennenkuin vasta myöhemmin, jolloin ajelu Espiksellä jo lakkasi. Arvasipa sen, että tuollainen puhdas suomalaispoika olisi ollut heille oudoksesta eri makupala... (Mitä höristelet korviasi ja huidot hännälläsi! Eivät nämä asiat sinuun kuulu, mokoma laiskuri! Sen kuin siirtele vain tolppiasi!) Se oli sellaista aikaa kuin oli – parempaa jos huonompaakin kuin tämä nykyinen, mutta enpä silti toivoisi sitä takaisin. Mikäli olen saattanut tästä kuskipukilta huomata – ja tämä on siksi korkea teline, että täältä näkee sekä kauas että syvälle, niin, varsinkin syvälle, ihan likaviemäreihin saakka –, Helsinki on noista ajoista pessyt naamansa moneen kertaan. Ei tarvitse sentään enää tänä vappuna kyyditä roskissaan humalaisia ryssiä, jotka ovat kietaisseet käsivartensa suomalaistytön vyötäisille. Haihtunut täältä on mahorkan ja tökötin löyhkä, joka joskus öyhkysi keskikaupungilla kuin riihisavu. Oli se sellaista elämää, että sen kurjuuden kyllä ymmärsi tällainen vanha issikka-äijäkin – ymmärsi ja osasi sen vuoksi hävetä. Niinpä ollaan perillä. Kymmenen markkaa on taksa. Kiitoksia vain ja parasta vointia kanslianeuvokselle. Paljon matkaa me olemmekin jo tehneet yhdessä. Taitaa pian loppua molemmilta. Soh, ruuna! Ei muuta kuin liikkeelle taas!
Kanslianeuvos kömpi sisään hiukan jäykistyneenä, sillä hän oli kaikesta varovaisuudesta huolimatta vähän kohmettunut. Nousu hissillä tuotti hänelle taas vilpitöntä iloa, jopa niin, että hänellä halutti ajaa vielä kerran alas ja ylös. Vaan ei hän sentään. Kyllä tällä iällä täytyy kyetä voittamaan edes tällaiset pienet kiusaukset.
Istuessaan hetken kuluttua aamiaispöydässään hän oli vaiteliaampi kuin mihin Aino oli tottunut; tavallisissa oloissa näet kanslianeuvos silloin kyseli Ainolta kaikenlaista, mitä tämä oli sattunut aamukäynneillään kaupoissa tai muuten kuulemaan. Se oli pientä elämän lainetta: juorua ja totta sekaisin, iloa, surua ja hassutusta, hyvää ja pahaa, mutta aina kuitenkin sellaista, että sen kautta saattoi kuin oven raosta pilkistää siihen pimeään huoneeseen, jota sanotaan ihmisen sydämeksi. Nyt kanslianeuvoksella oli muuta ajattelemista – sitä näet, että hän oli tullut tempautuneeksi irti vanhuuden saamattomuudesta ja käyneeksi katsomassa nuoruutta ja kevättä, joiden sävelet yhä soivat hänen sielussaan ja täyttivät sen uskon ja toivon huminalla. Yhä uudelleen kuului hänen sydämessään kuiskaus "isänmaa, rakas isänmaa, rukousteni polttava kohde, isänmaa!"
11
Kertulla oli hiukan rauhaton tunto siitä, että hän oli heittänyt äidin yksin. Isä menisi toimistoonsa, josta hän ei enää osannut olla poissa sunnuntaisinkaan, ja Esteri kotiinsa, joten äidillä ei tulisi olemaan seuraa koko päivänä. Tai kyllä sentään, sillä äidillähän oli lukemattomia ystävättäriä, sekä suomen- että ruotsinkielisiä. Kerttu oli kerran sanonut, kuultuaan äidin yhä uudelleen kiittelevän "tack-tack, tack-tack", että ihan on kuin kaksi hiistakkaa raksuttelisi toisilleen. "Rakas Helmi, rakas Agnes, rakas Toini, rakas Katri!" Hm. Tuomari Vuori oli puolestaan arvellut, että äiti sekoitti asioiden hoitoon liian paljon henkilökohtaista "rakkautta", mutta Helena-rouva oli vastannut, etteivät miehet ymmärtäneet tällaisia seikkoja. Saattoipa niin ollakin. Miehet yleensä ymmärsivät paljon vähemmän kuin itse luulivat. Sen Kerttu oli luullut huomanneensa.
Kertun määräyksestä nuoret kuitenkin nousivat katolisen kirkon edustalla kolmoseen ja lähtivät ajamaan Messuhallia kohti, jonne tämä vaunu oli vievä heidät suoraan. Eteläsataman välke ja valkoiset lokkiparvet kuvastelivat heidän silmissään. Havis Amanda oli saanut valkolakin kiharoillensa, minkä johdosta suihkut kimaltelivat erikoisen kirkkaasti. Suurtori oli juhlava, vakava, ankarasti historiallinen. Kaikki neljä nuorta olivat sitä mieltä, että keisarin patsas oli mahdollisimman pian siivottava tältä itsenäisen Suomen sydänpaikalta jonnekin syrjemmäksi, ehkä Ritarihuoneen puistikkoon, mutta näin vappuna he eivät välittäneet kiihoittaa itseään politiikalla. Kerttu vain lausahti, että asiassa olisi aikaansaatava sovinto, mikä tapahtuisi parhaiten siten, että hra keisari tehtäisiin jollakin tavalla nuorisolle tutummaksi. Siinä tarkoituksessa hänelle olisi esim. vappuna painettava päähän valkolakki. Se varmaan virittäisi nuorison tunteet häntä kohtaan suopeammiksi. Olihan hän sitäpaitsi yliopiston kansleri, jolle valkolakki kuului asiallisesti paljoa suuremmalla syyllä kuin Havis Amandalle. Mikäli tätä kunnioitettiin lakilla, niin sellaiseksi sopi paremmin esim. hiuksia suojaava kylpypäähine, kumilakki. Niitä oli nykyisin sangen tyylikkäitä ja hauskan värisiä. Hyvän vaikutuksen tekisi myös, jos Amanda kerran astuisi vappuyön hämäryydestä päivänvaloon yllään hieno uimapuku. Se tuntuisi kerrassaan lämmittävältä, sillä seisominen kinkut paljaina noin tuulisella paikalla on ehdottomasti liian koleata ja saa katsojan värisemään. Mutta turhaa taitaa olla haaveileminen tällaisista uudistuksista, niin välttämättömiä kuin ne olisivatkin. Isoisällä on ruokasalin seinällä Aleksanteri II:n kuva – venäläisen itsevaltiaan kuva, totisesti! Kuumina AKS:n hetkinä Kalevi oli kautta rantain ehdotellut, että se olisi heitettävä roskalaatikkoon, mutta isoisä ei ollut ollut ymmärtävinään, vaan oli alkanut esitelmöidä "Suomen perustuslaillisen valtioelämän uudistajasta", "kansamme jalosta hyväntekijästä", ja "johtavista aatteista ihmiskunnan historiassa" jne. Kyllä tuo tiedetään. Se on pöyristyttävää!
Kertun lörpötellessä näin tultiin perille. Kiivettäessä tuomari Vuoren ovelle Kerttu tunnusti anastaneensa itselleen ansioita valheella, eli sanomalla tahtovansa kotiin siksi, että äiti oli jäänyt yksin. Niin hurskas ja kiltti hän ei ollut. Päävaikuttimena hänellä oli ollut nälkä, joka hätäisen aamiaisen ja aamuraikkaan meri-ilman hellimänä oli kasvanut väkeväksi kuin Kullervo ja uhkasi pian katkaista kapalonsa. Tuntien armaan Helena-rouvan Kerttu tiesi tämän jättäneen keittiön pöydälle runsaan valikoiman kaikenlaisia herkkuja siltä varalta, "että lapsilla olisi tullessaan kotiin nälkä". Ja niinpähän oli! Hetken kuluttua he kaikki istuivat kodikkaasti Helena-rouvan valkoisessa keittiössä ja söivät niin ujostelemattomasti ja mielellään kuin vain nälkäiset nuoret osaavat. Kerttu esitelmöitsi välillä kuten aikaisemminkin ja kaikki tunsivat olevansa terveitä, elämänhaluisia, valmiita kovimpaankin taisteluun. Helena-rouvaa ei tavattu kotoa. Sitten he menivät ulos ja suuntasivat kulkunsa Seurasaarta kohti, mikäli tiesivätkään, minne olivat menossa. He puhelivat vähin vilkkaasti, mutta vaikenivat taas, sillä katse riitti korvaamaan sanat. He poikkesivat tieltä siinä paikassa, missä kallion tasanteella on pronssikauden aikainen hautaraunio, ja istuutuivat vuoressa olevalle askelmalle, johon aurinko lämmitti suloisesti. Kalevi tuijotti saarien tummaan vihreyteen ja salmien sekä ulapoiden vilajavaan sineen, ja näki maiseman laajentuvan sielunsa silmissä käsittämään koko Suomen. Sadat tuhannet saaret, lukemattomat niemet, laskemattomat meren ja järvien ulapat. Loppumattomat siniautereiset salot peltokuvioineen kuin jättiläisryijy, jonka nukkaa pohjolan raikas tuuli ajelee laineille. Kaiken yllä kirkas, puhdas, ylevä taivas... Kalevi tunsi sydämensä paisuvan sanomattoman suuresta onnentunteesta, jolle hän ei ensimmäisessä silmänräpäyksessä osannut antaa nimeä. Mutta sitten hän ajatteli, että sen täytyi olla suunnilleen samaa kuin mitä tarkoitettiin sellaisilla sanoilla kuin "vapaus", "miehuus", "usko", "rakkaus"... Siihen sisältyi niitä kaikkia, jokainen välttämättömyytenä... Hän katsoi Anjaan ja näki tämän siniharmaissa silmissä uneksivan ilmeen. Kuuma onnen laine tulvahti taas Kalevin nuoreen, kokemattomaan sydämeen, tuoden kuitenkin mukanaan jotakin selittämättömän surumielistä, peläten aavistelevaa. Mitä se oli? Kulkiko se aina varjona valon rinnalla?
He olivat istuneet selin tiehen eivätkä huomanneet, että Esteri ja Aino, jotka eivät liioin olleet havainneet heitä, olivat parin nuoren miehen seurassa seisahtuneet heidän taakseen. Nousten siinä samalla jatkaakseen matkaansa he totesivat seisovansa Esterin ja Ainon sekä parin tuntemattoman miehen edessä. Syntyneen hämillisen hiljaisuuden keskeytti luontevasti Lauri, joka meni tervehtimään Ainoa. "Päivää, Aino, ja terveisiä kotoa. Tulen viimeksi sieltä ja satuin näkemään äitiäsi. Hyvin hän sanoi jaksavansa". Hän ojensi Ainolle kätensä ja hymyili surumielisesti. He olivat lapsuudentoverit, joiden välillä ei ollut säätyeroa ja joiden ystävyys ei ollut kärsinyt siitä, mitä heidän kummankin isälle oli kapinan aikana tapahtunut, muussa suhteessa kuin muuttumalla murheen sävyiseksi, traagilliseksi. He seisoivat kumpikin omalla puolellaan aitaa, jonka ylitse ei ollut menemistä. Aino vastasi hänen tervehdykseensä luontevasti ja hymyili valkoisin hampain ja poskessa kuoppa, mutta kuitenkin surumielisesti. Huomattuaan Laurin katselevan uteliaasti hänen seuralaistaan, Aino punastui ja selitti:
– Tämä on tuttava... täältä Helsingistä...
– Juho Honkanen nimeltä, puuttui siinä jo puheeseen reilusti itse esiteltävä ja ojensi kätensä Laurille, joka päristi sitä rauhallisesti ja edelleen tarkasteli uteliaasti sen omistajaa. – Vänrikki Ylitalon kyllä tunnen, sillä Aino on teistä puhunut. Vappua tässä vietetään...
Juho nauroi miehekkäästi, leikillisesti, miellyttävästi. Laurin valtasi suopea tunne häntä kohtaan, mutta hän ei sanonut muuta kuin "niin". Kerttu ja Kalevi tulivat tervehtimään Ainoa ja siinä samalla Juhoa, joka osasi mukautua tilanteeseen jokaisen kohdalla luontevasti. Sitten Lauri kääntyi tervehtimään Esteriä, jonka myös tunsi varhaisilta leikkivuosilta, koska Esteri oli ollut niin kauan tuomari Vuoren perheessä, ja jäi katsomaan Antti Toivosta samalla tavalla uteliaasti kuin äsken Juho Honkasta. Mutta kädenpuristus, jonka he sitten vaihtoivat, oli toisenlainen kuin Juhon kanssa: Antin puolelta kylmä, kyräävä, selvästi vihamielinen. Lauri näki Antin silmissä sen kummallisen verhon, joka kuin läpinäkymätön kelmu sulki hänen sielunsa oven ja esti sen tosiolemuksen säteilemästä näkyviin. Hän tunsi sen hyvin – se oli kommunistin erikoismerkki. Sotaväessä hän oli nähnyt sen ilmestyvän silloin tällöin miehen silmiin, kun puhe oli sattunut hipaisemaan tuolla nimellä tunnettua yhteiskunnallista katsomusta. Esterin vuoksi hänen mieleensä hiipi varjo, mutta samalla hän jo karkoitti sen. "Komea poika tuo Antti Toivonen", hän ajatteli; "voi olla kommunisti, mutta tuskin pahuuttaan; luulisin hänen katseensa voivan seestyä, kunhan aika tulee".
Kalevi ja Kerttu siinä myös tervehtivät, mutta Anja väistyi taustalle. Hän oli outo kaikille neljälle eikä siis lapsuustoveruuden eikä myöhempien kotisiteiden velvoittama. Katsellessaan sieltä sitä kaikesta huolimatta hiukan jäykkää, vivahduksen verran alentuvaa tapaa, jolla Lauri, Kalevi ja Kerttu tietämättään tervehdyksensä suorittivat, hän tunsi sydämessään piston. Vaikka sitä oli vain itsetiedoton, kaikesta tahallisuudesta ehdottomasti puhdas häivähdys, sitä kuitenkin oli siinä sen verran, että elämän varjopuolet muistuttivat olevansa saapuvilla.
TOINEN LUKU.
1
He istuivat puutarhassa, ruusupensaikon muodostamassa kaarteessa, johon sattui reunalla kasvavien isojen koivujen varjo. Tästä ei näkynyt järveä eikä pientä, punakattoista huvilaa, mutta sensijaan maalle päin aukeava peltoalanko ja sen takaa talo - Ylitalo –,jonka ilmansyömät seinät melkein sulautuivat sinervänä väräjävään autereeseen. Ruusujen ja lähistöllä kasvavien keltaisten liljojen huumaava tuoksu täytti ilman, jonka unettavuutta kimalaisten pehmeä surina tuntui lisäävän.
Kerttu katsoi laakson toiselle puolelle Ylitaloon, joka näkyi selvästi, kun ei ollutkaan kaukana. Päärakennus oli ollut maalattu keltaiseksi, mutta väri oli jo kauhtunut sen verran, että sulautui hyvin maisemaan. Se oli vanhanaikainen, mutta tyylikäs rakennus. Kerttu oli vähitellen oppinut ymmärtämään tämän. Muut rakennukset olivat, tiilinavettaa lukuunottamatta, joko maalaamattomia, ilman harmaiksi puremia, tai muuten väriltään hillityiksi virttyneitä. Sieltä kuului joskus harvoin jokin maalla tavallinen ääni, joka katkaisee hiljaisuuden ja ikäänkuin herättää nukkuvan olevaisuuden, jättäen kohta taas kaikki jatkamaan äskeistä untansa. Välissä olevalla peltoalangolla keinui heinäkuun aamuvarhaisella sumua ja risteili haikeasti valittava kuovipari. Sitä kuunnellessaan Kerttu tuli murheelliseksi, sillä se oli todella valittavaa, itkevää. Tänä kesänä laaksoon oli lisäksi tullut outoja lintuja, töyhtöhyyppiä. Ennen niitä ei ollut näkynyt. Vanhat sanoivat ennustelevasti, että "mitähän merkinnee".
Kerttu oli saapunut vasta muutama päivä sitten, sillä saatuaan valkolakkinsa hän oli mennyt lottakursseille ja viipynyt siellä. Nyt hänellä oli vapaata, mutta milloin hyvänsä saattoi tulla komennus – mihin, sitä Kerttu ei tiennyt. Heille oli vihjailtu jotakin, jonka he voivat arvata, mutta jota koko olemus silti kieltäytyi uskomasta. Se täytti mielen samalla sekä pelolla että rohkeudella – eräänlaisella juhlallisella, kohtalokkaalla jännityksellä, jota Kerttu ei ollut milloinkaan aikaisemmin kokenut. Hän oli huomannut, että sama tunnelma liikkui kaikkialla – täällä syrjäisessä, pienessä hämäläiskylässäkin, matalimmassa mökissä, yhtä hyvin rikkaan kuin köyhän sydämessä. Kaksi viisitoistavuotiasta oli karannut Kannakselle linnoitustyöhön, kun isät eivät olleet luvanneet heidän mennä, koska olivat vielä liian nuoria ja hentoja. Missä oli radio, sinne ilmestyi illoin vaiteliasta väkeä kuulemaan uutisia, joiden odotettiin pian kertovan jotakin kohtalokasta, tärkeää – mitä, sitä ei tiedetty eikä uskallettu ääneen arvaillakaan. Mutta se asui sielussa raskaana aavistuksena kuin musta pilvi, joka ei poistu taivaanrannalta, vaan pysyy siellä, lisää synkkyyttänsä, jymisee ajatuksissaan ja joskus puhkeaa möykkäämään, mutta vaikenee siinä samassa ja taas itsekseen hymisee ja jymisee kuin jahkaillen ja uhkaillen ja...
Kertusta tuntui kuin he olisivat jo irtautuneet tavallisesta elämästä ja liittyneinä johonkin vieraaseen keskiöön siirtyneet kaiken sen ulkopuolelle, mikä oli varsinaista "oikeata" oloa. Se oli kuin unta. Väliin hän räpytti silmiään kuin koetellakseen, oliko hereillä, ja samassa tarkoituksessa ikäänkuin ravisti aivojaan, mutta olotila ei muuttunut. Taivaanranta oli yhä vain saman eriskummallisen, salaperäisen autereen peitossa. Koko olemus nousi sanomaan, "ettei se voi olla mahdollista", mutta sydämen syvyydestä kuului vastaus "se on!"
2
Vanha kanslianeuvos huoahti tyytyväisyydestä istuessaan mukavassa korituolissa ruusupensaan tuoksuvassa varjossa ja nauttiessaan kahvistaan. Kerttu oli huomaavaisesti tuonut tuolin vilpolasta asti, koska tiesi, ettei isoisä mielellään istunut kovalla penkillä. Ja Helena-rouvan kahvi oli erinomaista. (Täytyi tunnustaa, ettei Mimmin karvas, palaneelta maistuva, musta tökötti ansainnut sen rinnalla kahvin nimeä.) Tässä vallitsi sitäpaitsi viihdyttävä, pehmeä, lämmin puolivarjo, joka houkutteli vanhan väkisinkin lepoon. Ei tarvinnut muuta kuin kallisti päänsä tuolin selkänojaa vastaan, veti kasvoille hattua – vanhaa, kunnianarvoisaa panamahattua, jolle Kerttu nauroi – ja ummisti silmänsä, niin heti pujahti saapuville pieni, makea, suloinen uni, vain muutaman silmänräpäyksen, ehkä pari – no, sanokaamme viisi tai korkeintaan kymmenen minuuttia kestävä. Sen verran vain, että ympäriltä kuuluva puhe vaimeni ikäänkuin poistuen kauemmas, kunnes lakkasi kuulumasta, ja että tietoisuus sammui. Yhtäkkiä sitten täytyi herätä omaan kuorsaukseen, katsahtaa ympärilleen päästäkseen selville, missä tässä oikein oltiin, kapsahtaa istumaan liiaksi lepäävästä asennosta ja sanoa kuin hiukan anteeksi pyytäen, että "ahhah! Taisinpa torkahtaa hieman!" Sitten tuntui muutamia minuutteja siltä kuin elämä olisi ollut silkkiä.
Oliko hän nähnyt siinä torkahtaessaan unta, vai muutenko oli mieleen noussut kuvia kaikesta siitä, mitä oli kokenut täällä sydän-Hämeessä jo seitsemänkolmatta kesän aikana? Välipä tuolla – kuvat olivat joka tapauksessa eläviä ja tosia. Hän katseli mielessään niitä usein täällä maalla ollessaan, istuessaan lempipaikoillaan, askarrellessaan pienessä kamarissaan aina ihanan ja tuoreen latinan ääressä, käydessään kävelemässä kylän läpi vievällä maantiellä. Hän, joka oli kotoisin kaukaa Pohjanmaalta, oli kerran erään tuttavan suosituksesta joutunut viettämään kesää tuolla järvenselän toisella puolella olevassa täyshoitolassa. Soudellessaan silloin ulapan, salmien ja saarien rantoja hän oli ihastunut kesäisten järvenselkien ja autereisten vaarojen sineen, valkolokkeihin, kaakkurien kuoroon, pehmeästi kahiseviin kaislikkoihin, tuoksuvaan, puhtaaseen, sanomattomasti virkistävään kesätuuleen, ja yhtäkkiä tuntenut, että "tänne minun on päästävä joka kesä, sillä täällä asuu onni". Jo samana kesänä hän oli ostanut tämän niemen kärjen ja rakennuttanut seuraavana talvena siihen pienen kesämajan. Siitä pitäen hän oli asunut täällä joka savi, aluksi niin pitkät ajat kuin virkatehtäviltä oli riittänyt ja eläkkeelle jouduttuaan jo toukokuusta lähtien syyskuun lopulle asti. Vasta silloin tyytymättömäksi tullut ja pimeätä pelkäävä Mimmi pakotti hänet muuttamaan kaupunkiin. Ensimmäisinä öinä hän siellä havahtui kuuntelemaan, loiskivatko aallot rantaan ja kohisiko tuuli pihan petäjissä, ja tunsi ikävää todetessaan oltavankin kaupungissa ja sen kivihiilentuoksuisessa ilmassa. Ei ollut toista paikkaa, jossa hän olisi yhtä suuressa määrässä tuntenut rauhan ja hiljaisuuden siunausta ja luonnon salaperäistä läheisyyttä. Tänne hän olisi tahtonut tulla haudatuksi, mikäli olisi välittänyt antaa siitä asiasta ennakkomääräyksiä, – tuohon kummulle, jossa kasvoi korkeita, valkorunkoisia koivuja. Ne eivät olleet varsin isoja silloin, kun hän kävi tällä paikalla ensimmäisen kerran, mutta ne olivat sen jälkeen kasvaneet vähintään toisen verran ja olivat nyt uljaita riippakoivuja. Niiden välitse kimalteli järvi kauniisti. Sitä hän levätessään tässä katselisi – sitä ja pilvien kulkua... Ja miettisi iankaikkisuutta, jonka osa silloin olisi ja jota siis niin ollen ymmärtäisi paremmin kuin nyt.
Helena-rouva kaatoi toisen kupin ja huolehti isoisästä muutenkin. Kanslianeuvos näki hänen ilmeestään hänen miettivän, ehdottaisiko peittelemistä kaiken varalta mukaan otetulla huovalla, mutta luopuvan aikeestaan, koska päivä oli todellakin helteinen. Kerttu oli nähnyt äitinsä vilkaisevan penkillä olevaan huopaan ja isoisään, ja katsahti puolestaan tähän merkitsevästi ja hymyili. He ymmärsivät toisiaan. Eihän nyt sentään paksua huopapeitettä heinäkuun helteellä, niin viekkaasti kuin kolotus hiipikin maasta jalkoihin ja niitä myöten ristiselkään, jonka sitten jäykisti.
– Missä viipyvät Kalevi ja Anja?
Helena-rouva sitä kysyi, sillä hän pelkäsi kahvin jäähtyvän. Se oli muuten hänen ainainen pelkonsa kahvihetkinä ja siksi hän toivoi kaikkien tulevan säntillisesti saapuville. Sitten hän katsahti, laskien kätensä pannun sankaan, kysyvästi mieheensä, joka ojensi kuppinsa ja sanoi hymähtäen:
– Kysy vielä sitä. Vastauksen saat, kun muistelet, missä me kaksi aikoinamme viivyimme ollessamme samanlaisessa vaiheessa kuin he nyt. Olkoot vapaudessaan ja nauttikoot elämän suurimmasta onnesta. Älkäämme häiritkö heitä.
Helena-rouva katsahti mieheensä ja yhteiset onnen muistot kimmelsivät heidän silmissään. Miten nopeasti aika olikaan kulunut. Tuomari Vuoren tukka oli ohimoilta aivan valkea, mutta muualta vain huurteinen; päälaella sitä ei enää paljoa ollutkaan. Ennen niin sileälle, kirkkaalle, rauhalliselle otsalle oli ilmestynyt kaksi syvää poimua, jotka ollen pystyssä kulmien välissä kertoivat kuin huutomerkit mielen myrskyistä. Tuuheat, tummat kulmakarvat ja sininen, leimahtava, terävä katse olivat säilyneet entisellään, samanlaisina kuin silloin, kun heitäkin odotettiin turhaan palaaviksi metsäpoluilta. Helena-rouva totesi vielä, että hänen miehensä nenä ja suu olivat hyvin muodostuneet, mutta että leuka oli hiukan taantuva, heikontaen kasvojen yleensä tuimaa, lujatahtoista ilmettä. Helena-rouva tiesi sen vihjaavan, että tuon lujan ja karskin ilmeen takana piili pehmeä kohta, josta virtasi omistajansa ajatuksiin ja tunteisiin inhimillisyyttä ja herkkyyttä.
Tuomari Vuori suoritti puolestaan huomaamattaan samanlaisen vaimonsa katselmuksen kuin tämä hänestä. Helena-rouva oli vieläkin muodoiltaan ja kasvoiltaan vanhentumaton, uhkea nainen. Tämän todetessaan tuomari Vuori moitti itseään siitä, ettei ollut ymmärtänyt palvoa vaimonsa kauneutta riittävästi silloin, kun se oli ollut korkeimmillaan, nuoruuden juhannuksena. Tietysti hän oli palvonut sitä, se oli selvää, mutta päästyään vanhemmalle puolelle hän oli todennut lyöneensä paljon laimin niin tässä kuin muissakin suhteissa. Mahtoikohan kaikkia ihmisiä vaivata samasta syystä nuhteleva omatunto? Todennäköisesti. Helenassa oli erikoista hänen päänsä pienuus, nenänsä siro, Maria Antoinette'mainen kaari, leukansa suippeneva, sopivasti eteenpäin ulottuva pyöristys ja suun hieno piirustus. Hänen huulensa olivat herkät ja alkoivat täristä pienestäkin tunteiden viristä. Helena olikin pelkkää tunnetta – niin, pelkkää hyvyyttä. Tuomari Vuori oli aina tiennyt olevansa siinä suhteessa kelpaamaton vaimonsa rinnalle. Helena-rouva oli kesäisesti valkoisissa pukineissa; sironilkkaisissa, pienissä jaloissa, joiden pohkeet olivat säilyttäneet kauniit linjansa, hänellä oli valkoiset kengät. Jotakin pilvimäistä asui hänen ympärillään.
– Siinähän kaivatut ovat! sanoi silloin kanslianeuvos iloisesti.
Kalevi ja Anja tulivat rinnakkain pitkin puutarhan käytävää ja pitivät huomaamattaan toisiaan kädestä. Kalevi oli saanut kymmenen päivän loman ja tuonut mukanaan Anjan vierailemaan. Anja punastui heidän tultuaan lähemmäksi ja irroitti kätensä. He istuutuivat puutarhasohvalle ja olivat molemmat hämillään. Helena-rouva oikein hyrisi mielihyvästä ja kiiruhti kaatamaan heille kahvia. Isoisä katseli heitä sädehtivin silmin ja huipensi tunnelmansa sanoiksi –
– Eikö nyt ole hurmaava päivä!
Helena-rouva otti käsityönsä ja alkoi ommella. Hänen kätensä eivät olleet milloinkaan joutilaina. Aamupäiväkahvia juotaessa hänellä oli erikoinen "kahvikäsityö", jota hän pisteli kuppien välillä ja ottaessaan tasoittelevasti osaa keskusteluun.
– Kas, kun en mitenkään saa osumaan lankaa neulansilmään, hän sitten virkkoi, koetettuaan hetkisen turhaan.
– Miksi et käytä laseja, vaikka sinulla sellaiset on, sanoi tuomari. – Luulet tietenkin näyttäväsi vanhalta, kun ne ovat nenälläsi. Tästä saat minun lasini.
Helena-rouva asetteli ne silmilleen ja selitti:
– Ei se johdu siitä. Kylläydyin laseihini, kun Kerttu sanoi minun käyttäessäni niitä olevan Gandhin näköinen – sen indialaisen pylväspyhimyksen, tiedättehän, joka elää pelkällä kermalla ja kehrää värttinällä. Tietenkin aivan kelvotonta lankaa. Kylläpä nämä isontavat kovasti.
Kerttu nauroi:
– Tosi mikä tosi. Gandhipa Gandhi.
Helena-rouva alkoi ommella, mutta pysähtyi samalla. Hänelle tuli siinä yhtäkkiä mieleen parvi kuvia ja hätäileviä ajatuksenpaloja. Että kyllähän tämä oli hyvin kaikki niinkuin oli: koko perhe koolla, pikku huvila korjattuna ja sievänä kuin linnunhäkki, isä terveenä ja työkykyisenä, lapset onnensa kynnyksellä... Mutta silti... Kaiken taustalla vallitsi jonkinlainen salaperäinen vaaran tunnelma kuin ukonpilvi, josta milloin tahansa saattoi leimahtaa tuhoava salama. Tämä vaarantunne oli rasittanut Helena-rouvaa koko hänen tietoisen elämänsä ajan, säpsähdyttäen häntä kolealla henkäyksellään kesken aurinkoisintakin iloa, mutta milloinkaan se ei ollut kasvanut niin masentavaksi kuin silloin, kun hänen miehensä oli syösty pois paikastaan. Ja kun hän oli vaivoin saanut kuluneiden vuosien aikana kootuksi elämänvarmuutensa, jonka tuo isku oli lyönyt sirpaleiksi, kohosi taivaalle uusi ukonpilvi, jonka varjo oli kaikkea entistä synkempi. Se toi mukanaan sellaisen ahdistuksentunteen, ettei Helena-rouva ollut kokenut moista milloinkaan.
Ei, hän ei tahtonut ajatella sitä tällä suven kauniilla hetkellä, ei... Mutta... hänen täytyi sanoa se ääneen:
– Voi-voi, kun ei sada. Mansikat kuivavat pääsemättä kasvamaan ja kypsymään, ja sen vähän, mitä kypsyy, vievät rastaat...
– Mitäpä mansikoista, huomautti isoisä, mutta kun kevätviljat ovat jo kuihtuneet niin, etteivät ne voi enää korjautua, vaikka sataisikin. Ruis tuleentuu liian aikaisin jyvän ehtimättä kasvaa tarpeeksi. Juurikasvien sato pienenee väkisin, sillä nekin kasvavat liian nopeasti aikuisiksi ja jäävät pieniksi. Sitä muistaessa ei kesän kauneudesta juuri voi nauttia, vaikka ei itsellä peltoja olekaan. Mutta pellothan ovat syvemmin ajatellen yhteisiä, viljeli niitä kuka tahansa. Kaikkien hyvinvointi riippuu niistä.
– Kylän ihmiset ovat alakuloisia, sanoi tuomari, lapsetkin. Isännät ja emännät kyllä vakuuttelevat, että syksyllä vasta nähdään, mitä pelloilta saadaan, mutta he vain koettavat siten rohkaista itseään.
– Kunpa tulisi oikein kova ukonilma, sanoi Kerttu.
– Älä toki sano "kova"! torui Helena-rouva. – Etkö muista, millaista täällä on saattanut ukonilmoilla olla.
– Jotakin tarvittaisiin, joka lopettaisi kuivuuden ja muutenkin tärähdyttäisi hereille tämän uneliaan kansan, jatkoi Kerttu uhkamielisesti.
– Kuinka niin uneliaan? kysyi hänen isänsä laskien syrjään sanomalehden, jota oli silmäillyt. – Katso ympärillesi, niin näet, että täällä tehdään työtä. Etkö kuule niittokoneen rätinää?
– Kuulen kyllä, myönteli Kerttu, mutta tarvittaisiin vielä enemmän. On laiminlyöty paljon.
– Nuoret tahtovat aina räjähdyttää ja herättää jotakin. Pääasia pyrkii olemaan itse räjähdys, sivuasia, mikä hajoaa.
Tuomari Vuori sanoi tämän puoleksi itsekseen, mutta kaikki kuitenkin kuulivat sen. Kalevi tuumi hymyillen:
– Mikäli olen isoisältä kuullut, olit itse nuoruudessasi ihan hurjimpia. Vähältä piti, ettet turvautunut browninkiin ja pommiin.
– Mutta se oli välttämätöntä silloin, Seynin ja sorron aikana ja maailmansotavuosina, jolloin ei muita keinoja enää ollut. Minkälaista nuorisoa olisimme olleet, ellemme olisi olleet niissä oloissa valmiita vaikka mihin.
Tuomari Vuori tiesi, mihin hänen poikansa tähtäsi, mutta rakasti liian paljon totuutta kieltääkseen menneisyytensä. Kalevi totesi johdonmukaisesti:
– Niinpä kunnioita nykyhetken nuorisoa, joka on noudattanut sinun esimerkkiäsi. Jokaisen aikakauden nuorisolla on, mikäli se on veltostumatonta, tervettä, isänmaatansa rakastavaa, oma Seyninsä ja sortajansa, jonka se tahtoo kukistaa.
– Mutta sortaja ei ole aina selvästi määriteltävissä eikä nimettävissä, vastasi hänen isänsä, ja silloin nuoriso voi asettaa pomminsa väärän kannon alle. Myönnän kyllä – hän vaipui puhumaan mietteissään, viivytellen sanojansa ja katsellen ympärilleen hajamielisesti kuin olisi etsinyt niitä –, että elämässä on aina todennäköisesti jotakin, joka on sen ajankohdan nuorison tiellä – vanhentunutta ja kuollutta, joka saisi siirtyä pois, lakata olemasta estävänä risuna kulkijan polulla, mutta vaikeus on siinä, ettei voida täysin selvästi määritellä, mitä tuo pois siirrettävä ja vanhentunut kulloinkin on. Jos se saatettaisiin todeta niin selvästi ja riidattomasti, että kaikkien täytyisi myöntää sen poistaminen välttämättömäksi, niin hätäkö silloin: eihän yhteiskunnallisia eikä valtiollisiakaan erimielisyyksiä siinä tapauksessa olisi. Mutta siitä asiasta ei kyetä milloinkaan sopimaan.
– No mutta eikö esimerkiksi isän nuoruudessa oltu jokseenkin hyvin selvillä siitä, mistä oli vapauduttava? kysyi nyt Kerttu taistelunhaluisesti.
– Onhan myönnettävä, jos sitä tarkoitat, vastasi hänen isänsä, että Suomen erikoisoloissa silloin oli todellakin hyvin näkyvissä se, mistä ennenkaikkea oli vapauduttava, nimittäin venäläisten harjoittama sorto, mutta ihmisluonteelle ja kansain elämälle kuvaavaa on, ettei silti saatu aikaan yksimielisyyttä. Selväähän muuten on, että tuo sorto oli vain yksi ilmaus siitä vanhentuneisuudesta, josta ihmiskunnan kokonaisuudessaankin oli päästävä vapautumaan, jos mieli voida ratkaisevasti kääntää sen historian lehteä.
– Mutta aivan samoin me nykyajan nuoret, mieteksi Kalevi, olemme näkevinämme jaloissamme estäviä risuja, jotka on syrjäytettävä, jotta tie eteenpäin tulisi raivatuksi. Selvästi sellaisia ovat kansan tuhoisa jakautuminen kahteen vihamieliseen leiriin ja valtion ja yhteiskunnan joutuminen puolueiden haltuun. Ja nämä taas käsitämme kuten isä juuri sanoi ilmauksiksi jostakin kokonaisuudessaan vanhentuneesta, josta syntymässä oleva uusi aika pyrkii vapautumaan. Vaatiessaan innostuneena näiden risujen poistamista, koska ne ovat mm. olleet puolustuslaitoksemme kehittymisen vakavina esteinä, nuoriso ei varmaankaan aseta pommiaan väärän kannon alle.
– Väittelemättä nyt kanssasi noista kahdesta asiasta – sanojasi voidaan kyllä valitettavasti perustella –, vastasi hänen isänsä, huomautan vain, että niiden samoin kuin minun aikanani varsinaisen sorron poistaminen on tavallaan kielteinen päämäärä. Täytyy olla lisäksi myönteinen rakennusohjelma, jos mieli päästä eteenpäin, vieläpä mahdollisimman suuri varmuus siitä, että tuo ohjelma on oikea, sillä muutenhan jouduttaisiin ojasta allikkoon. Meillä aikanamme oli sellainen ja rohkenen väittää sen olleen kutakuinkin oikea päättäen siitä, missä asemassa nyt olemme. Tahtomatta suinkaan kehua, pyydän herroja ja naisia nuoria kuitenkin kohtuuden nimessä muistamaan, että itsenäinen Suomi on etupäässä minun sukupolveni rakentama.
– Myönnetään kunnioittavasti ja kiitollisina, sanoi Kalevi. – Teillä, vanhemmalla polvella, oli todellakin monessa suhteessa kadehdittava asema. Ensinnäkin kaikesta huolimatta innostava taistelu sortajaa vastaan ihanteilla, uskolla, urheudella ja ruudilla, kynällä ja kiväärillä, kuten kuuluu joskus sanotun, ja sitten toivorikas, aurinkoinen ohjelma, joka oli rakennettu uusimman demokratian hengessä sen taatuimpien kehyksien sisään, viireissä historian hienoimmat ihanteet: vapaus, lainkuuliaisuus, kansanvaltaisuus, yhteiskunnallinen edistys, suurin onni mahdollisimman suurelle joukolle. Ja selvää on, että historiamme sillä hetkellä tuo ohjelma oli oikea ja ainoa, joka tehosi. Ei tehnyt mitään, että nuo arvot olivat muualla, erinäisissä suurissa maissa, jollakin tavalla kuluneet, väljähtyneet, muuttuneet nimilapuiksi, joiden olo pullon kyljessä ei aina merkinnyt sitä, että pullossa todella oli niiden ilmoittamaa ainetta. Niin kauan kuin ne olivat komeassa rivissä apteekin hyllyllä, kansa uskoi apteekkarin sekoittavan lääkkeensä niistä ja luotti niihin. Mutta vähitellen on tullut yleisesti tiedoksi, että ne ovat vain silmäin lumetta, että kansalle juotetaan aivan toisia rohtoja kuin mitä luullaan noissa pulloissa olevan. Tarvitsemme uuden ohjelman, uudet välineet, aivan kuten sanot, isä, ja ymmärrän täydelleen, että sen pitää myös olla mahdollisimman harkittu ja oikea, ettei isänmaan laivaa ajettaisi karille. Samalla kuin nuoriso, jonka tehtävänä tietysti tämän uuden ohjelman rakentaminen on, on tietoinen tästä, se myös tuntee vastuunalaisuutensa ja tragiikkansa, koska oikean valtiollisen ja yhteiskunnallis-siveellisen tien löytäminen on melkein epätoivoisen vaikea tehtävä. Mutta alttiilla, uhrautuvalla innostuksellaan nuoriso tulee löytämään tuon tien. Ja innostusta, uhrivalmiutta, meillä on – yhtä paljon ja ehkä yksimielisempää kuin aikoinaan teillä.
Tuomari Vuori vilkaisi lasiensa yli poikaansa kummastuneesti, vakavasti, ihailevasti. Kalevin äänessä oli jotakin vakaumuksellista, miehekästä, jota täytyi kunnioittaa, ajattelipa hänen sanojensa sisällyksestä mitä tahansa. Ehkä Kalevi oli tuuminut tulevaisuuttaan syvemmin kuin hänen isänsä oli tiennyt, oli huomannut odottavan elämäntaistelun vaikeudet ja johtunut siitä nykyoloja joka suhteessa arvostelevalle kannalle. Tuomari Vuori ei huolinut vastata poikansa väitteisiin, vaan järkeili yleisemmin.
– Olet oikeassa tuossa, mitä sanot nuorison innostuksesta. Uskon sen olevan yhtä suurta kuin aikoinaan meillä. Siinä on kuitenkin eroa. Silloinen todellinen, selvä kohde vaikutti innostuksemme laatuun esimerkiksi siten, että sen ilmeinen vaarallisuus kehitti vastuunalaisuutta. Täytyi olla valmis vastaamaan sanoistaan ja teoistaan vapautensa menettämisellä. Tunnette jääkäriliikkeen ja Shpalernajan. Tuo kaikki on teille, 1930-luvun nuorille, romanttista sankarirunoutta, jota ihailette. Sellaista ei oma aikanne, mikäli voimme tietää, tarjoa, mutta te kaipaatte sitä, sillä nuorisolla täytyy olla elämänsä kiihkeänä nousuhetkenä suuri romanttinen päämäärä. Mikäli olen oikein ymmärtänyt aikani nuorisoa, jonka pyrkimyksiä olen hiljaisuudessa parhaani mukaan seurannut, esimerkiksi tarkkaamalla teidän ajatteluanne ja väittelemällä kanssanne, se on etsimässä tällaista päämäärää ja ravitsee itseään toistaiseksi vain innostuksellaan ja sillä, mikä on omansa kiihoittamaan sen kansallisia tunteita. Näet juuri se, ettei ole enää mitään henkilökohtaista vaaraa olemassa, että saa huitoa vaikka kuinka paljon tarvitsematta pelätä vastuuta, pyrkii kehittämään etupäässä ylimalkaista "suoraa huutoa", jota tietenkin mahtuu taivaan kannen alle miten paljon tahansa. Tuosta melusta tulee pian oma päämääränsä, valheellinen kohokuori, joka estää syvemmällä piilevät varsinaiset asiat näkymästä ja vie harhateille, aatteellisesti upottavaan rimmikkoon...
– Voi-voi! huokasi Helena-rouva. – Nyt isä on taas päässyt mieliaiheeseensa, nykyajan nuorisoon, eikä muista edes juoda kahviaan. Annahan kuppisi, että saat kuumaa. Muistin tässä juuri, että munat ovat loppuneet ja ettei meillä ole huomiseksi minkäänlaista päivällisruokaa. Ai, mutta meidäthän on käsketty huomenna Penttilään häihin... Kaikkihan emme voi mennä, niin että tuoretta kalaa tarvitaan joka tapauksessa. Ettekö lähtisi onkimaan ja laskemaan verkkoja, isä ja Kalevi, niin olisitte kilttejä poikia. Kerttu ja Anja menevät sillä aikaa uimaan.
– Kyllä, kyllä, äiti, vastasi Kalevi, mutta ensin nyrkkeilen isän kanssa tämän kierroksen loppuun. Sano nyt, isä, halkinaisesti, asiallisesti, arvostelusi nykyajan nuorisosta eli mitä se on tehnyt, mitä jättänyt tekemättä.
– Niin, tule areenalle, vanha matadoori. Annan sinulle täten haasteen kaksintaisteluun. Aseet saat itse valita.
Kerttu elkeili tehden koomillisia miekkailuliikkeitä isäänsä kohti. Tätä nauratti, mutta hän alkoi sentään jahkailla vakavasti.
– Se yhteiskuntaa halkaiseva kuilu, jonka olemassaoloa äsken, Kalevi, valitit, niinkuin syytäkin oli, on nuorison toimesta kuitenkin vain syventynyt siitä, mikä se oli vapaussodan päätyttyä. Tarkoitan, että nuoriso on itsenäisyytemme aikana lietsonut kansallisuusriidan uuteen paloon. On oltu kuluneina vuosina joskus siinä "kuilutilanteessa", ettei suomenkielinen ole ymmärtänyt ruotsinkielistä enempää kuin tämä häntä; sosialidemokraatti ei ole ymmärtänyt porvarillisesti ajattelevaa ja samoin päinvastoin; nuoriso ei ole ymmärtänyt vanhempaa polvea eikä tämä sitä. Tuskin lienee mahdollista näin lyhyillä lauseilla nimetä syvempiä, useampia ja vaarallisempia kansan ja valtion henkiruumista hajoittavia rotkoja kuin nämä ovat. Myöntänette, lapset, kun muistelette nuorison kuluneita kiihkovuosia, näin olleen?
– Olkoon menneeksi, vastasi Kalevi. – Ymmärrän asioita voivan katsella tuoliakin kannalta. Anna tulla lisää!
– Itsenäisyyden suuren saavutuksen herättämänä vapaussodan jälkeinen nuoriso, jolla ei ollut osuutta itse vapaussotaan, ikäänkuin katseli ympärilleen, mistä saisi itselleen yhtä mainehikkaan ja suuren tehtävän kuin se, jonka sitä vanhemmat polvet olivat äsken suorittaneet. Nuoriso noudattaa vielä enemmän kuin vanhemmat tunneperäisten vaikutteiden neuvoja. Siltä ei voi vaatia sitä johdonmukaisuutta eikä harkintaa, joka on paras neuvo oikealle uralle, ja se on taipuvainen antautumaan sen johtajan vanaveteen, joka osaa sytyttävimmin lietsoa sen tunne-elämää, varsinkin kansallis-isänmaallisia tunteita. Erinomaisen tärkeätä oli siis, minkälaisia johtajia nuoriso – tiettävästi tarkoitan koko ajan akateemista nuorisoa – sattui saamaan noin vuoden 1919:n paikkeilla. Tämän kai myönnät Kalevi?
– Menee muistini ulkopuolelle, sillä olin mainitsemanasi ajankohtana vasta vuoden vanha, mutta tuntuu teoreettisesti varsin oikealta, sanoi tämä......
– No niin, tuomari Vuori jatkoi. – Tämä silmäys taaksepäin ei tarjoa voittopuolisesti positiivista kuvaa. 1920-luvun nuorison johtajien ansiosta onnistuttiin molemmin puolin kielirajaa eläytymään siihen käsitykseen, että täällä vallitsi kansallisuus- ja kulttuurisorto. Samoin harjoitettiin utoopisten ulkopoliittisten näkyjen esittämistä eräänlaisena innoittunutta uskoa vaativana dogmina. Nuorisossa saatiin myös syttymään entuudesta tuntematon, ylimielinen itseluottamus, joka katsoi olevansa itseriittoisa joka suhteessa ja asettui vanhemman polven saavutuksiin nähden melkeinpä ivalliselle kannalle. Tunnettu tosiasia on, että nuorisoamme on kuluneiden parin vuosikymmenen aikana koetettu takoa kauttaaltaan samanhenkiseksi, itsenäistä yksilöllisyyttä ja toisin ajattelevia vierovaksi, eräänlaisen mystillisen näkemyksen innoittamaksi falangiksi, joka on valallisesti seurannut johtajakisa tunnussanoja jo opintoaikansa alusta. Suomen akateemisen nuorison historiassa ei ole toista niin tärkeätä, niin syvälti vaikuttanutta joukkoilmiötä kuin tämä, jonka kaikkien tekijöiden selvittäminen on oleva tulevan aatehistoriamme eräs huomattava tehtävä. Vai mitä sanoo Kerttu?
Tuomari Vuori katsoi tyttäreensä humoristisesti. Kerttu vastasi kylmäverisesti:
– Esityksesi viimeinen lause ilmaisee ymmärtäväsi nuorison aatteiden tärkeyden. Sikäli annan sinulle kannatukseni, oi isä. Pyydän: jatka, sillä äiti odottaa loppua, ajatellen hermostuneena päivällistä. Isoisä nukkuu ja Kalevi ja Anja katselevat toisiaan, niin että heidät voit jättää ottamatta huomioon. Olen siis ainoa esitelmäsi kuuntelija.
– No niin, huokasi tuomari Vuori alistuvasti; jatkanpahan silti selvittääkseni edes omia käsityksiäni. Kuule nyt, Kerttu. Olemme vielä liian lähellä noita tarkoittamiani vuosikymmeniä, joiden viimeistä vuotta parhaillaan elämme, ja lisäksi omien ennakkoluulojemme vankeja voidaksemme saada nuorison historiasta puolueetonta, kaikki asianhaarat huomioonottavaa kuvaa. Epäilemättä siinä on ollut paljon positiivista: tinkimätön, intomielinen isänmaanrakkaus; palava harrastus äidinkieltä kohtaan ja pyrkimys tämän nostamiseen kaikissa suhteissa sille kuuluvaan asemaan; lämmin myötätunto heimokansoja kohtaan, joiden vaiheet se on elänyt tunteissaan kuin ominansa; ihanteellisuus ja pelkäämätön taisteluvalmius sen puolesta, mitä on pitänyt oikeana; ja ilmeinen siveellinen kunto ja velvollisuuksien täysi oivallus. Mutta kun se on nuoruuden tinkimättömyydellä ja ehdottomuudella vienyt näitä ihanteitansa äärimmäisiin johtopäätöksiin, siitä on ollut seurauksena yksipuolisuutta, joka on asettunut positiivisten puolien rinnalle hajoittavana kielteisyytenä. Isänmaanrakkaus on väliin tuntunut nuorison ylpeältä yksinoikeudelta, johon toiset eivät muka olleet riittävässä määrässä kykeneviäkään; äidinkielen asian harrastus on riehahtanut kansalliskiihkoksi; myötätunto heimokansoja kohtaan on vienyt harkitsemattomuuksiin, joista voi vielä koitua maallemme vahinkoa, koska ne ovat voineet merkitä nukkuvan karhun herättämistä; kiihkoinen vakaumus omien käsityksien ehdottomasta oikeudesta on johtanut ahdasmielisyyteen, joka on kieltänyt toisin ajattelevilta puheenvuoron; usko omaan etevyyteen ja suureen tehtävään huomispäivän messiaana on vienyt liioitteleviin sanoihin ja esiintymiseen, joka ei ole voinut saada vanhemman polven eli "iippojen" hyväksymistä. Tunnetteko sanaa "iippa", lapset?
– Sitä ei ole käytetty toistakymmeneen vuoteen, vastasi Kalevi, mutta olen kyllä kuullut siltä. Se oli kai muodissa 20-luvulla?
– Niin oli, vahvisti tuomari Vuori. – Olen itse kuullut erään nuoren kirjailijan käyttävän sitä radiossa pitäessään jotakin heikäläisten manifestipuhetta typerälle kansalle.
– Se on hyvä sana, harkitsi Kerttu, ja pitäisi ottaa uudelleen käytäntöön. Epäilemättä isä on tyypillinen "iippa". Etkös olekin?
– Olen kyllä! nauroi puhuteltu. – Missä olinkaan? Niin, piti vielä sanomani, että akateeminen nuoriso on tietääkseni varsin laimeasti, mikäli ollenkaan, suhtautunut vuosiemme polttavimpaan kysymykseen eli uuden yhteiskunnallisen ohjelman luomiseen. En ainakaan voi muistaa sen tarpeeksi aktiivisesti harrastaneen perehtymistä niihin epäkohtiin, jotka yhä vielä ovat elämämme haavoina, enkä vaatineen konsuleita valvomaan. Esimerkiksi rajaseututyö olisi ollut sille sopivaa ja sen omien perusaatteiden, jopa nimenkin, mukaan sille kuuluvaa. Samoin se olisi voinut hakea yhteyksiä kansan- ja työväenopistojen sekä nuorisoseurojen nuorisoon ja tunnustella, eikö olisi mahdollista saada ojennetuksi kättä kuilujen toisella puolella olevalle veljelle ja sisarelle. Kai hyväksytte ajatukseni tässä kohdassa?
– Mikäli tuollaista laiminlyöntiä on tapahtunut – ja kai niin on jossakin määrässä sattunut –, kernaasti yhdymme arvosteluusi, virkkoi Kalevi vakavasti.
– Kiitos, Kalevi, sanoi hänen isänsä lämpimästi. – Ja nyt lopuksi se myönnytys minun puoleltani, että nuorison menettely on johtunut osaltaan vanhemman polven ennakkoluuloista, jopa itsekkyydestä. Huomatessaan nuorison alkavan liikehtiä tavalla, jota ei ollut puolueohjelmissa edellytetty, monet iipat katkaisivat senkin vähän yhteyden, mikä heillä oli ehkä aikaisemmin nuorisoon ollut, ja jättivät sen etsimään omin kokemattomin kompassein suuntaa ajan ristiaallokossa. Yhteyttä johtavien puolueidemme ja sanomalehtiemme taholta nuorisoon päin ei ole tietääkseni juuri yritetty rakentaa. Tämä puolueiippojen eristäytyminen omaan keskusvankilaansa oli heille muuten mieluista ja luonteenomaista, sillä puolueiipat eivät kuten tunnettua pelkää mitään niin kuin sitä, että nuorempi polvi nousisi heidän rinnalleen ja ehkä ottaisi ohjat käsiinsä. Vuosikymmenestä toiseen, niin kauan kuin elinvuosia riittää, samat muumiot ja toteemit "johtavat" valtiollisia puolueitamme, mustasukkaisesti vartioiden asemiansa ja sivutulojansa eritoten nuorison lähentelyiltä ja vähitellen lamauttaen koko puolueen innon ja toimintakyvyn. Vain valtiollisten vaalien tullen he laskeutuvat korkeudestaan nuorison pariin ja imarrellen sitä koettavat, valjastaa sitä vaalikärryjensä aasiksi, kuljettamaan heidän gramofooniaan turulta toiselle...
– Kuule, isä! puhkesi Kerttu sanomaan suu kummastuksesta ammollaan – sinähän puhut kuin kuuluisitkin nuorisoon etkä iippoihin. Miten tämä on selitettävä? Oletko onnistunut vaihtamaan päähäsi uudet sahajauhot?
– Ovatkohan Suomen kaikki perheet samanlaisia kuin me? kysyi nyt Helena-rouva nostaen katseensa ompeluksestaan. – Väittelevätkö nykyisin kaikkialla vanhat ja nuoret?
– Varmasti tekevät niin, vastasi Kalevi, ja monet vielä paljoa kiihkeämmin. Eivätkä vain Suomen, vaan koko Euroopan, ehkä muidenkin maiden perheet. Lapset ovat nousseet vanhempiaan vastaan, koska näiden ihanteet ja katsomuskannat eivät heitä enää tyydytä. Miksi? Siksi – ja tämä olkoon vastaukseni isälle –, että vanhemmat asettavat ihanteekseen yksilön ja hänen vapautensa, lapset taas yhteiskunnan ja kansankokonaisuuden, isänmaan, menestyksen. Niin sanottu "vapaamielisyys", josta isä aina puhuu, on vanhentunut ihanne, koska se on syntynyt huolenpidosta yksilöä kohtaan, tahtoen myöntää hänelle mahdollisimman suuren liikkumatilan sekä henkisesti että aineellisesti, mikä taas ei nykyaikaisessa yhteiskunnassa käy. Siinä ei yksinkertaisesti ole enää sijaa eikä tehtävää sellaiselle aatteelle, sillä yksilö on olemassa vain valtiota ja yhteiskuntaa varten ja velvollinen omitta viisasteluitta elämään ja toimimaan sen osoittamissa puitteissa...
– Ahhah! sanoi isoisä kapsahtaen hereille makeasta kuorsauksestaan. – Taisinpa nukahtaa hiukan. Vieläkö te keskustelette? Kalevillako on puheenvuoro? No, laukaisehan tulemaan, että minäkin saan sanoa ajatukseni.
– Joskus välähtää mielessäni, Kalevi jatkoi hiukan ujosti, ettei maailmassa ole milloinkaan käsitelty syviä, käänteentekeviä ja ratkaisevia kysymyksiä niin yleisesti ja kiihkeästi kuin tällä kiitävällä hetkellä. Mitä olivat historian entiset muka suurtapahtumat nykyisen aikakauden rinnalla! Kristinusko on tarvinnut kaksituhatta vuotta tullakseen siihen asemaan, mikä sillä nyt on – sen aseman voi isä arvostella paremmin kuin minä. Sosialismi on viidessäkymmenessä vuodessa valloittanut koko maailman ja on nyt kenties peräytymässä, mutta hallitsee vielä satojen miljoonien ajatuksia vuorokauden joka hetki. Ranskan vallankumouksen muutamat tuhannet veriuhrit, joista on kirjoitettu tonneittain säälivää kirjallisuutta, ovat vain pieni prosentti siitä ihmismäärästä, jonka bolsheviikit ovat Euroopan silmäin edessä tuhonneet ja kuopanneet nimettömiin hautoihin yksin Äänisen-Vienan kanavan varsille. Entisten aikojen suurimmat sodat ovat maailmansotaan verrattuina vain vaatimattomia kylätappeluja. Maapallon pinnalla kihisee kuin muurahaispesässä ja outo levottomuus täyttää ihmisten mielen syrjäisimmässäkin maassa, alkuperäisimmissäkin oloissa. Tunnetaan vaistomaisesti, että maailmanhistorian suuri käännekohta on koittamassa, ja varustaudutaan sen varalle – ei kuitenkaan henkisin, vaan aineellisin asuin. Millä hetkellä tahansa saattavat hirvittävät sotakoneet ryhtyä toimimaan ja ilahduttamaan luojiansa, Euroopan ja Amerikan nerokkaita insinöörejä, käyttökelpoisuutensa ja tehonsa täydellisyydellä. Näkymättömät, mutta sitä tehokkaammat myrkkykaasut saattavat joka hetki lähteä ilmavirtojen mukana liikkeelle surmatakseen sokeasti kaiken elollisen. Tämä on niin vallitsevaa ja yleistä, että ne äänet, jotka puhuvat rauhasta, sovinnosta, vapaamielisyydestä ja suvaitsevaisuudesta, jotka itsekään enää uskomatta asiaansa viran puolesta kokevat kehoittaa noudattamaan Kristuksen käskyä eli "rakastamaan toisiamme", ovat sääsken ininää ukkosenjylinän rinnalla. Voisin sanoa, isä, että tämä näin kuvaamani ihmiskunta on sinun sukupolvesi työn tulos, ja että kun se kerran on sellainen, sen rakentajien on täytynyt toimia väärien periaatteiden ja piirustusten mukaan.
– Hyvä Kalevi, sanoi tuomari Vuori äänellä, josta selvästi kuulsi kiihtymys, katsele ympärillesi, niin näet ainakin täällä Suomessa tilanteen, joka on lohdullisempi kuin se, minkä juuri maalasit. Älä haudo asioita noin, sillä varjopuolet kasvavat silloin suuremmiksi kuin ne todellisuudessa ovat, ja maailmankuvasi tulee sitä tietä valheelliseksi ja kieroksi.
– Isä hyvä, sanoi Kalevi katkerasti, enhän teekään muuta kuin katselen ympärilleni ja juuri täällä kotimaassa. Mutta näköalani eivät ole lohdullisia. Tiedän olevan satoja akateemisen sivistyksen saaneita nuoria miehiä ja naisia, jotka ovat suorittaneet loppuun tutkintonsa ja tahtoisivat päästä varsinaiseen elämäntyöhönsä. Se olisi sitäkin välttämättömämpää, kun useimmilla on raskas velkataakka. Mutta tunnettu asia on, ettei isänmaa enää tarvitse tätä nuorta sivistyneistöään, ettei sillä ole annettavana tälle työtä. Isoisän ja vielä sinunkin nuoruudessasi oli toisin. Luitte kutakuinkin ahkerasti – laiskemmin kuitenkin kuin aina moitittu nykyajan nuoriso –, valmistuitte ja saitte heti viran tai toimen. Kaikki oli itsestään selvää. Haaveilittepa vielä juhlapuheissanne siitä tulevaisuudesta, jolloin on syntynyt monipuolinen ja lukuisa suomenkielinen sivistynyt sääty ja jolloin tämän johdosta kansallinen kulttuuri muka alkaisi kohentua ennenkuulumattomalla tavalla. Nyt se ihanneaika on tullut. Mikä on siis tuon lukuisaksi lisääntyneen sivistyneistön osa ja merkitys? Se, että siitä on tullut jotakin, jota sangen todenmukaisesti voi sanoa sivistyneeksi proletariaatiksi ja jonka kulttuuria luova voima on lievimmin sanottuna epäiltävä. Ylioppilaat eivät kelpaa edes vahtimestareiksi eivätkä maisterit kansakoulunopettajiksi, koska muka ovat näihin toimiin liiaksi sivistyneitä. He eivät voi perustaa perheitä, koska heillä ei ole vakinaista toimeentuloa. Tällainen on suunnilleen näköalani Suomessa minun kannaltani katsoen.
– Ja minun myös, jatkoi Kerttu. – Mitä hyötyä minulla on kandidaattitutkinnosta, jota tietysti alan lueskella? Latinaan menee kaksi talvea ja ennenkuin olen valmis, on pääni harmaa. Enkä sitten kuitenkaan saa paikkaa, sillä aina on joku niin epätoivoisen etevä, että hän sivuuttaa muut. Maisterit ovat jo nyt ihmisten nauruna ja sääliteltävinä.
– No mutta Kerttu, sanoi Helena-rouva nuhtelevasti, unohdat kokonaan tietysti joutuvasi naimisiin.
– Niin, äsähti tähän Kerttu, se hävyttömyys meidän tyttöjen vielä täytyy sietää, että kaikki puhuvat luvuistamme hymyillen kuin harjoittaisimme niitä vain aikamme kuluksi odottaessamme sitä nuorta herraa, joka suvaitsee pyytää meitä arvoisaksi puolisokseen. Kuitenkin meidän lukumme ovat aivan yhtä vakavia ja tärkeitä kuin miesten, tärkeämpiäkin, sillä ne tulevat suuremman ahkeruutemme vuoksi yhteiskunnalle paljoa halvemmiksi. Eikä ole sanottu, kummat meistä ovat etevämpiä.
Kanslianeuvos oli kuunnellut keskustelua vakavan, huolestuneen näköisenä. Kertun vaiettua hän kääntyi Anjan puoleen ja sanoi:
– Anja ei ole puhunut koko aikana mitään, miettinyt vain ja nyppinyt rikki ruusuja. Sano, mitä ajatuksia on herännyt mielessäsi kuunnellessasi tätä kiivasta keskustelua.
– Siinä kosketellut asiat ovat minulle liian suuria ja vaikeita, vastasi Anja, voidakseni ymmärtää niitä. En voi muuta... muuta kuin kärsiä Suomen puolesta ja rukoilla, niin, rukoilla voimia riittävästi suurimpaankin uhriin, jos sellainen meiltä vaadittaisiin. Meidän täytyy koettaa voittaa vaikeudet kärsivällisyydellä, yksimielisyydellä ja rakkaudella... Suomen täytyy olla siinäkin suhteessa edelläkävijämaa...
Hän katsoi suurin, tunteellisin silmin isoisään, jonka huulet värisivät. Hillittyään liikutuksensa vanhus sanoi:
– En minäkään ymmärrä sitä, mitä nyt maailmassa tapahtuu. Minun aikani, johon kuulun, on monen kymmenen vuoden päässä takanani. Tässä teidän ajassanne olen tietenkin vieras, menneisyydestä periytynyt muumio, jonka käsityksillä ei ole merkitystä. Mutta kun olette keskustelleet eri sukupolvien ansioista, niin sallikaa minunkin sanoa ajatukseni. Minun ikäpolveni loi suurin piirtein Suomen valtakunnan ja kansan, loi isänmaan ja siihen kohdistuvan rakkauden. Minulla lienee oikeus todistaa tämä Snellmanin, Runebergin, Lönnrotin, Topeliuksen ja muiden aamun miesten puolesta. Sitten tuli, puhuen hyvin yleisin piirtein, poikani sukupolvi, joka vei tuon työn siinä itsessään umpuna olevaan päätökseen, itsenäisyyteen, ja opetti meille, miten on kuoltava isänmaan puolesta. Ja nyt tulee vuoro Kalevin sukupolvelle. Jos kysyisitte, mikä on sen tehtävä, vastaisin tämän olevan saavutetun itsenäisyyden puolustaminen ja lujittaminen sekä Suomen alueen laajentaminen sille maan- ja kansatieteellisesti kuuluviin luonnollisiin rajoihin saakka. Voi olla, että se on vanhuuden lapsellisuutta, mutta siitä huolimatta omaksun innolla Suur-Suomen ohjelman. Olen kuulevinani historian valtavain siipien huminaa ja uneksin suuren hetken koitosta.
– Mikä on sitten minun ja siskojeni osuus isoisän työohjelmassa? kysyi Kerttu.
– Sehän on aivan ilmeistä, vastasi vanhus. – Te olette uuden sukupolven äitejä, joiden hallussa on Suomen tulevaisuus.
Kaikki vaikenivat – Kerttu ja Anja hiukan hämillään –, sillä kukaan ei tahtonut uusilla väitteillä pitentää keskustelua. Nuoret olivat saaneet purkaa sydäntänsä täksi kerraksi. Tuoksuva, autereinen helle tuntui sitäpaitsi raukaisevalta. Paksut, koreat, villavat kimalaiset tutkivat asiallisesti ja järjestelmällisesti ruusun toisensa jälkeen, sudenkorennot särähdyttelivät kimaltelevia siipiään ja rastaat vartioivat malttamattomina lähipuissa, milloin herrasväki suvaitsisi poistua, jotta he pääsisivät rauhassa herkuttelemaan juuri punoittamaan rupeavilla mansikoilla. Tuomarin keskustelusta hiukan kiihtynyt sydän alkoi rauhoittua. Hän haukotteli pitkään ja virkkoi kuin mietteidensä lopputulokseksi:
– Olipa se aika ryöppy. Kalevi, menisitkö puikkaroimaan verkonrisat siltä varalta, että tosiaankin lähtisimme iltapäivällä järvelle. Otetaan onget ja uistin mukaan ja koetetaan saada kiinni jokunen kala. Olenhan kesälomalla, niin että onkiminen on minulle sopivaa hommaa. Kun istumme tuolla Lokkipakalla ja tuijotamme ongen kuuluvaiseen, niin ovat maailman melut ja muhinat meille jokseenkin kaukaisia asioita. Vai mitä?
– Niinpä kyllä, Kalevi vastasi pehmeästi ja sovinnollisesti. – Tule, Anja, sillä sinä saat lähteä mukaan. Ei tarvitse tehdä muuta kuin istua keskellä venettä.
– Enkö minäkin pääsisi? kysyi Kerttu.
– Et, vastasi Helena-rouva, sillä sinun pitää auttaa minua. Isän ja Kalevin alusvaatteet täytyy korjata ja pyykki muutenkin huoltaa pesun jäljeltä. Sitäpaitsi sinun on leivottava kaakku, sillä meidäthän on kutsuttu huomenna häihin ja täällä on tapana viedä pitotaloon jotakin mukanaan. Varsinaisen lahjan, lusikkatusinan, isä toi tullessaan Helsingistä, niin että se on onneksi varattu. (Kuinka te viitsittekään kiusata itseänne tuollaisilla kiihkeillä keskusteluilla!) Ota, Kerttu, nuo kahvivehkeet ja vie keittiöön. Sano Esterille, että jos hän rikkoo korvan näistä uusista kupeista, niin nipistän häntä itseä korvasta niin, että tuntuu. Kerma pitää viedä kellariin ja panna siihen kannelliseen pyttyyn, etteivät hiiret pääse. (Nuo kärpäsethän nyt vasta ilkeitä ovat!) Ei, kyllä minun täytyy mennä hetkeksi pitkälleni, sillä muuten en jaksa iltaan saakka. Isoisä tuolla jo käppäsee kamariaan kohti, jossa pian nukkuu makeasti. Tule sinäkin, Kaarlo, hetkeksi lepäämään, sillä näytät väsyneeltä. Ihmekö tuo tällaisella hetkellä ja niin kiihkeän väittelyn jälkeen.
3
Aamulla oli edelleen hellesää, mutta sitä raitisti virkeä itätuuli, joka ajeli melkoisia aaltoja huvilaniemen kärjitse. Tuomari Vuori hengitti sitä syvään istuessaan veneensä perässä ja Kalevin voimakkaasti soutaessa ohjatessaan kulkua tuonne kauempana selällä olevalle luodolle, lokkien lepopaikalle, joka paistoi sieltä valkoisena. Sinne hän oli laskenut verkkonsa edellisenä iltana toivoen, että isot ahvenet olisivat helteen houkuttelemina nousseet syövereistään ja lähteneet retkeilemään tuntemattomia, jännittävästi houkuttelevia rantoja pitkin. Aaltojen loiskahdus kiviä vastaan, järven yli saapuessaan kostean raikkaaksi käynyt, puhdas, vienosti kangasmaiden männyiltä ja niittyjen kukkanurmikoilta tuoksuva tuuli, kahajava kaislikko, keveästi leijuvat ja kireästi tirrailevat tiirat ja komeina lentotasoina ilmavirran varassa lepäilevät lumivalkeat selkälokit – se kaikki virvoitti ja rauhoitti tuomarin sydäntä kauneudellaan ja unohdusta ja lohtua suovalla voimallaan. Kalevin silmistä näki hänenkin vaipuneen luonnon lumon valtaan. Anja istui selkä tuomariin päin. Hänen hento, valkea niskansa oli painuksissa kuin nuokkuvan kukan varsi. Haaveissaan hän viillätti kädellään raikkaasti solisevaa vettä.
Katsoessaan Kaleviin tuomari totesi saman kuin eilen hänen innostuneena puhuessaan, että näet hänen silmänsä olivat kuluneen kevään ja kesän aikana tulleet erinomaisen kirkkaiksi, jopa säihkyviksi. Alituinen olo ulkoilmassa ja vastaava sisätyön, lukemisen ja kirjoittamisen, vähentyminen tuon saattoi aiheuttaa. Kalevin tulistuessa eilen niiden terät olivat ihan syösseet salamoita. Ne olivat olleet hyvin kauniit – olivat sellaiset nytkin, vaikka rauhallisemmin. Tuomari tunsi suurta rakkautta poikaansa kohtaan. Heidän välinsä olivat olleet aikaisemmin läheiset ja toverilliset, mutta olivat viime vuosina hiukan viilentyneet alituisten väittelyjen vuoksi. Tuomari moitti itseään ahdasmielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta. Nuoriso kulki aina omaa tietänsä. Vanhempien piti koettaa ymmärtää sitä. Nuorison näkemys oli usein oikea ja kauas ulottuva.
Tuomari katseli ihaillen poikaansa, jonka soutu ilmaisi hänellä olevan runsaasti voimaa ja joka ilmeisesti itsekin nautti, kun vesi väistyi solisten keulan tieltä. Kyllä tuomarilta itseltäkin soutu vielä luonnisti, vaikka toisaalta täytyi myöntää, että se oli alkanut aivan viime vuosina tuntua rasittavalta. Käsivarsissa ei ollut enää täyttä tehoa, henkeä alkoi ahdistaa ja sydän tuntui heittävän kuperkeikkaa. Se työ täytyi jättää nuoremmille eikähän se Kalevin tai Kertun ollessa kotona tullut kysymykseenkään. Samoin kuin hän aikoinaan, Kalevi sanoi voivansa soutaa vaikka kuinka kauan tuntematta väsymystä. Sen näki kyllä – poika ei edes huomannut vetävänsä riuskasti. Tuomari Vuori tunsi näitä ajatellessaan vanhenevan iän tragiikkaa, tuota surullista, ahdistavaa mielialaa, joka syntyy silloin, kun joistakin merkeistä havaitsee täyden voiman loppuneen ja luonnonmukaisen menon alaspäin alkaneen, kun kolmikymmenvuotiaatkin jo pitävät vanhana ja maltittomasti pyrkivät ohi. Hän karkoitti kuitenkin tuon ikävyyden vilahduksen mielestään ja katseli taas poikaansa. Kalevi keskeytti soudun, riisui ujostelematta paitansa ja antoi tuulen kuivata ja auringon paahtaa yläruumistaan. Hänen isänsä ja Anja ihailivat nuoren miehen uljasta kauneutta.
Tuomari nosti verkkojaan tottuneesti puikkarille ja Kalevi hallitsi venettä taitavasti. Tuomari oli jännittynyt ja puheli puoleksi itsekseen: "Onpahan uinut iso ahven... Tuossahan nousee melkoinen hauki... Otetaan varovasti – se on kiinni vain suupielestään ja hampaistaan. Olisi pitänyt olla haavi... Mikä siinä on, että se aina unohtuu. Nyt tarraan sitä niskasta, sillä jos yritän nostaa sitä verkolla, se tämän tultua lujalle saa potkaisulleen tuen ja katkaisee silmän. Tarraaminen niskasta lujalla kouralla on yleensäkin hyvä keino silloin, kun muusta ei ole apua ja kun tekee sen oikealla hetkellä... Kas niin – siinä se tempoilee nyt – saattaa olla parikiloinen – tämähän kannatti hyvin. Ahven on arvokala, verrattava suoraan, reiluun mieheen, jonka sijan aina arvaa, juro, yksinäisyyttä ja varjopaikkoja rakastava, sympaattinen. Mutta hauenvenkaleesta ei tiedä, mikä se on – epäluotettava, julma, kavala poliittinen seikkailija, joka aina etsii syötävää suun täydeltä..."
Anja tuijotti ulapan toiselta puolen autereisena kumottavaan vaaramaisemaan, joka näytti väräjöivän keveänä, ilmavana kuin uni. Kalevi oli tullut kuin myrsky ja temmannut Anjan yhtäkkiä mukaansa tänne sydän-Hämeeseen. Anja ei tuntenut Kalevin vanhempia enempää kuin mitä muutamasta kevyestä tapaamisesta voi päätellä, ja tunsi siis olonsa hiukan jännittyneeksi. Mutta hän oli jo ehtinyt huomata tuomarin katseessa ystävällisen, lämpimän, hiukan humoristisen välkkeen ja tuntea Helena-rouvan huolenpidon äidillisyyden. Isoisä oli herttainen – kuin oma isä, mutta lisänä annos vanhanaikaista kavaljeerimaisuutta. Tämän kodin ilmassa oli enemmän kulttuuria kuin oli ollut Anjan kotona. Sen saattoi nähdä kaikesta. Mikä kumma siinä oli, että tuollaisen voi huomata, vaikka ei oikeastaan tiennyt sanoa, mistä. Anja oli todennut sitä Kalevissakin – hänen koko olemuksessaan, äänessään, käytöksessään, katseen viehättävässä loistossa. Se oli ensimmäiseksi lumonnut Anjan, joka ei ollut sitten päässyt tuosta lumosta irti.
Eikä ollut tahtonutkaan, vaan oli vaipunut siihen onnellisena. Kohotti hän katseensa milloin vain, niin aina olivat vastassa Kalevin loistavat, hellät, rukoilevat, ihailevat silmät. Niitä Anja ei unohtanut milloinkaan, vaan unissakin ne säteilivät häntä kohti kuin tähdet. Anja tunsi, ettei hän voinut suunnitella eikä elää elämäänsä kylmän järjen eikä maallisen viisauden mukaan, vaan hänen täytyi aina menetellä siten kuin hänen olemuksensa syvyydestä kuuluva kuiskaus määräsi. Se oli sanonut hänelle, että Kalevi Vuori, tuo siihen silmänräpäykseen saakka aivan tuntematon, ennen näkemätön nuori mies, oli oleva se, jonka elämään hänen oli liityttävä siihen saakka, "kunnes kuolema meidät eroittaa". Anja oli värissyt mystillisyyden tunnosta ja totellen sen käskyä ojentanut Kaleville kätensä niin tuttavallisesti, avomielisesti ja turvautuvasti kuin olisi tuntenut hänet aina, jo ennen tätä elämää. Heidän välillään ei tämän jälkeen ollut mitään verhoa eikä vierautta. Se oli kummallista, käsittämätöntä, mutta samalla rajattoman onnellista. Kuinka Jumala olikaan hyvä.
Kaukaa lännen taivaanrannalta kuului himmeää jyminää. Sinne oli kasautunut ukonpilviä, jotka nyt alkoivat nousta tuulta vastaan. Tuntui kaamealta, juhlalliselta, kun ne tummuivat uhkaaviksi ja peittivät yhä laajemman alueen. Tuomari käänsi veneen kotia kohti ja Kalevi lisäsi voimaa soutuunsa. Anja totesi mielessään, että hänen onnensa oli nyt kirjaimellisesti onnea ukonpilven alla. Eilen kävelyllä oltaessa Kalevi oli yhtäkkiä suudellut häntä. Anja oli vaipunut hänen syliinsä ja herännyt vasta sitten, kun tuo hänen mystillinen johdattajansa oli niin tahtonut. Anja oli silloin lempeästi torjunut Kalevin ja tämä oli tyyntynyt. Olemuksessa täytyi olla rauha, hieno tyytymys ja tyyneys... Elämä kokonaisuudessaankin oli onnea ukonpilven alla. Suomen kansankin... Anja näki näkyjä, jotka herättivät hänessä kauhua, ja pelkäsi jotakin, itsekään tietämättä, mitä. Hän oli huomauttanut eilen illalla Kaleville siitä, kuinka kiittämätön tämä oli ollut puhuessaan puutarhassa niin katkerasti. "Missä ollaan niin onnellisia kuin Suomessa?" hän oli kysynyt. "Tuskin missään. Isänmaa on tehnyt meille paljasta hyvää – onnettomuuksiin olemme itse syypäitä. Jumala aikoo tehdä Suomesta suuren maan ja kansan!" Näin Anja oli vakuuttanut ja nähnyt samalla kirkkaana näkynä onnen, kun se kuin kyyhkynen laskeutui ikuisuudesta valkein siivin. Ja Kalevi oli myöntänyt Anjan olevan oikeassa. "Joka hetki meidän vain pitäisi olla kiitollisia kaikesta", hän oli sanonut, "ja varsinkin minun, joka olen saanut omakseni sinut..."
Nyt tuli hetkiseksi aivan tyventä. Anjaa värisytti, sillä tämä oli kaamea odotuksen silmänräpäys, jolloin tuntematon vaara varustautui iskuun. Nyt tuli ensimmäinen tuulenpuuska, joka jo rikkoi hiljaisuuden, ja sitten tuimempana toinen – kolmas. Ulappa kuohui lyhyin, jyrkin vaahtopää-aalloin, joiden harjasta vinha vihuri tempasi vaahtoa ja lennätti sitä sumuna. Mutta tuomari ei näyttänyt pelkäävän, vaan ohjasi venettään hätäilemättä lujalla kädellä, ja Kalevi lisäsi soutuunsa ylimääräistä voimaa, nauttien taistelusta myrskyä vastaan. Kotirantaa lähestyttäessä jumalanilma oli huumaavimmillaan, synkimmillään, ja todellinen vaara vilahti hetkiseksi veneessä ohjain mielessä, mutta siinä samassa jo salamat harvenivat, jylinä lieventyi ja tuuli tyyntyi. Rauhallisesti kahahti veneen kokka saunarannan hiekkaan.
Aamiaispöydässä, jossa äsken saatu hauki jo palveli mitä herkullisimpana hiilikalana, Helena-rouva puheli tyytyväisenä:
– Nyt mansikoista tulee jotakin ja salaatti muuttuu mehevämmäksi. Onkin ollut sitkeätä kuin nahka. Pukeutukaa niin ajoissa, että ehdimme kello kahdeksi perille. Nuori pari vihitään silloin ja meidän pitäisi olla saapuvilla onnittelemassa. Sinne tulee paljon vieraita.
– Vie, Helena, minun terveiseni ja onnitteluni, sillä luulen jääväni kotiin, sanoi isoisä. – Minulla on laillinen syy, sillä olenhan yli-ikäinen.
– Aino kattaa sinulle kahvipöydän vilpolaan, lohdutti Helena-rouva.
– Ja lukemiseksi otan Ciceron Väittelyjä Tusculanumissa...
– Pöyristyttävää! tuumi Kerttu. – Mistä siinä puhutaan?
– Kuolemasta, hyvä lapsi, ja siitä, kuinka sen pelkääminen on aiheetonta, kivuista ja niiden sietämisestä, viisaudesta, kuinka sen avulla voimme kestää murheet ja saavuttaa mielenrauhan, ja hyveestä, kuinka sen noudattaminen on onnen ehto. Kirjan täytyy muuten yleensä olla parituhatta vuotta vanha, ennenkuin voin pitää sitä lukemisen arvoisena.
Vanhus hymyili, mutta Kerttu painoi huulensa hänen poskeensa ja sanoi liikuttuneena:
– Voi hellan-letta sentään!
4
Anja, Kerttu ja Kalevi menivät omia aikojaan ja teitään, mutta tuomari ja Helena-rouva kulkivat tavallista kylään vievää polkua, joka noudatteli rantaharjun päällystää. Sinne vilkkui ulappa, täynnä säkenöivää kimmellystä, ja siellä kasvoi tiheätä, solearunkoista männikköä. Siellä oli raitista ja puhdasta; kapea polku kierteli puiden varjossa kuin tunnelissa. Puista tipahteli vielä pisaroita. Eräässä kohdassa metsä harveni, niin että näköala järvelle avautui esteettömäksi, ja silloin mieli omituisesti ailahti ja yleni. Siinä paikassa oli vielä muuan vuosi sitten kasvanut iso riippakoivu, yksinäinen vanhus nuoremman metsän keskellä, tukeva ja mahtava, tuohi ylhäältä sileätä ja valkoista kuin silkki, alempaa rosoista ja jäkälöitynyttä kuin ryppyinen otsa ja harmaat kulmakarvat. Sen ritvat olivat olleet pitkiä, ohuita ja notkeita, ja keinuneet tuulessa keveästi, rapisten ja suhisten hiljaa. Sivuuttaessaan koivun jokapäiväisellä säännöllisellä kävelyllään tuomari oli aina viivähtänyt sen juurella, katsellut sitä, tarkastellut sen tuohen valkeutta ja ritvain keinuntaa, kuunnellut sen aatteellista suhinaa. Niin olivat tehneet kaikki muutkin. He olivat surreet, kun ei sitä eräänä keväänä enää ollutkaan.
Sitten he tulivat peltoaukeaman laitaan, josta tuttu kylämaisema avautui nähtäväksi. Viljelyksien kauneus värähdytti heitä nyt kuten aina ja pysähdytti heidät hetkiseksi katsomaan edessä olevaa näköalaa. Oli kuin olisi menetellyt tylysti, melkeinpä tehnyt rikoksen, astumalla tästä noin vain, uhraamatta elämän, viljelyksien ja luonnon kauneudelle edes katsettakaan. Parhaillaan vaalenemassa olevat ruispellot aaltoilivat somasti, kun tuuli mennä pyyhälsi pitkin korkeata, nuokkuvatähkäistä viljaulappaa. Hopeanharmailta ne jo välähtelivät ja herättivät ravitun, varakkaan, tyynen tunnelman. Heinävainiot oli jo ajettu koneella puhtaiksi ja saadut vähät heinät nostettu kuivamaan seipäisiin. Sarkain pinta paistoi ruskeana, kuolleena, ilmaisematta minkäänlaista uuden odelman merkkiä. Missä hyvinä heinävuosina oli ollut kaksi, kolme seivästä, siinä oli nyt vain yksi ja sekin laihanlainen. Tuomari huokasi, sillä hän ymmärsi hyvin tämän merkitsevän karjatalouden heikontumista. Vaikka hän oli kaupunkilainen, hän eli silti, kuten Suomen kaupunkilaiset yleensäkin, mitä herkimmän maahengen lumoissa. Se oli hänelle niin pyhää, että hänen mielestään itse maalaiset olivat siinä suhteessa melkeinpä turtuneita, välinpitämättömiä. Olivat kai tulleet sellaisiksi sen vuoksi, että aina asuivat maalla.
Katse syventyi näköalan perspektiiviin ja kohtasi siellä talot, joista tänne näkyivät vain katot, koska ruisvainiot aaltoilivat ulappana välissä. Mikä oli puna-, mikä keltamullattu, mutta ilman virtyttämä sointuvaksi yleiseen ympäristöön. Koulu tuolla kummullaan oli valkeaksi maalattu. Itsellisten pienet töllit olivat ilmanharmaita, melkein kadoten taustaansa. Ne kyyröttivät hiljaisina ja nöyrinä isompien turvissa, mutta valo auersi niiden kohdalla kummallisen sinipunervana, lämpimänä, ikäänkuin niille olisi lahjoitettu erikoista siunausta. Tottahan oli, että ne tarvitsivatkin sitä, koska olivat köyhiä, paljosta osattomia. Tuomari Vuori tunsi nuo asiat ja oli mietiskellyt niitä paljon. Hän oli ollut torpparien vapautumisen ja mäkitupalaisten itsenäistymisen innokas ajaja. Syvästi tyydytettynä hän saattoi nyt kahdenkymmenen vuoden kokemuksen perusteella sanoa, ettei Suomen eduskunta ollut säätänyt toista lakia, jolla olisi ollut niin siunaukselliset vaikutukset yhteiskuntaan. Tuloksillaan se oli tuonut yhteiskuntaruumiiseen terveyttä, vieläpä juuri siihen kohtaan, jossa sairaus oli ollut muuttumaisillaan syöväksi.
Tuomarin mielessä väreili herkästi suomalaisen kylämaiseman kauneus – vainiot, aaltoileva ruis ja takaa näkyvät rakennukset. Tuolla oli ikivanha jättiläiskoivu, jonka latvassa elokuussa kottaraisparvet asustivat. Töyhtöhyypät olivat vielä äsken lennelleet täällä, mutta olivat kadonneet, kun heinäsarat oli niitetty. Ne oleskelivat ehkä nyt alempana notkelmassa, jossa oli vielä koskematonta luontoa. Mutta kuovit eivät välittäneet niittämisestä, vaan lentelivät täällä yhtä ahkerasti kuin ennenkin ja huutelivat kaihoisasti, valittelevasti, sadetta. Omituista, kuinka ihminenkin tunsi sateen välttämättömyyden ei vain järjellään, vaan koko olemuksellaan. No – vastahan satoi – maa oli vielä tummaa, kosteata. Niin teki, mutta eihän pieni, hetken kestänyt ukkossade paljoa merkitse. Tuleekin niin äkkiä ja rankkana, ettei vesi ehdi imeytyä maahan, vaan virtaa tulvana pois. Pitäisi sadella monta päivää hiljalleen, tihkumalla, jotta maa ehtisi ottaa taivaan lahjan vastaan. Pitäisi olla samalla lämmintä, hautovaa, jotta kasvillisuus pääsisi oikein hyötymään. Kuinka sanomattomasti tuollaiset sadepäivät rauhoittaisivat hermostoa ja tyynnyttäisivät mieltä, joka oli ärtynyt pitkällisistä, räikeän kirkkaista, kuumista ja kuivista hellepäivistä. Kuinka tavaton merkitys olisi taloudelliselle ja henkisellekin hyvinvoinnillemme sillä, että saataisiin torjutuksi kevät- ja kesäkuivuus ja sadekesän tuhot, että kyettäisiin jollakin teknillisellä keinolla siirtämään tuhansista järvistä ja joista tarpeellinen määrä vettä janoisille pelloille ja toisaalta varjelemaan heinät ja viljat liian kosteuden tuottamilta vahingoilta. Tuomari Vuori oli puhunut tästä isäntien kanssa, mutta nämä olivat pitäneet tällaisia ajatuksia mahdottomina. Tuomari oli puolestaan varma, että ne kerran – jo lähitulevaisuudessa – toteutettaisiin. Oli järjetöntä jättää sadot alttiiksi tuholle, jonka torjuminen oli täysin nykyaikaisen tekniikan vallassa. Talo, jonka kastelulaitteet olivat kunnossa, kohosi niiden ansiosta heti omaan tuotanto- ja hintaluokkaansa. Suomi oli jo nyt metsiensä ansiosta varakas maa, mutta paisuisi vielä varakkaammaksi, kunhan tällaisilla uudistuksilla lisättäisiin ja varmistettaisiin sen maataloustuotanto.
Ruis siinä aaltoili hänen vieressään. Hän taittoi tähkän, liian nopeasti tuleentuvaapahan oli. Tähkä oli jäänyt lyhyeksi, jyvä pieneksi. Se oli suuri vahinko, sillä ruis oli elämän keskeinen tekijä Suomessa. Kuinka kallisarvoisia olivatkaan olleet ne muutamat siemenkouralliset, jotka muinainen erämies oli tuonut rintamailta oravannahkaan kätkettyinä kylvääkseen ne täällä, jonne oli päättänyt lopullisesti jäädä. Tämä oli seutua, jossa oli vallinnut rauha, aavojen järvenselkien ja tutkimattomien salojen lumo. Näiden peltojen paikalla ehkä oli humissut ikihongikko ja kaivellut muurahaismätästä hallava kontio, joka eräänä päivänä kuuli kaskenkaatajan kirveeniskuja ja lähti levottomana painumaan turvallisempiin korpiin. Kuta enemmän nuo siemenkouralliset karttuivat, sitä monipuolisemmaksi ja varmemmaksi varttui elämä, kunnes viimein saavutti tämän päivän vauraan asteen. Sekään ei tietysti ollut lopullinen, vaan määränä oli pyrkimys vielä kauemmas voittamalla monet esteet, joiden laatu kyllä jo tunnettiin, mutta joiden kimppuun ei vielä kyetty. Tuomari ymmärsi, että näköala, joka levisi hänen eteensä varhaisen iltapäivän lämpimässä, säteilevässä loisteessa, kertoi vapauden turvissa ahkeralla työllä korkean onnen asteeseen kohonneesta kansasta, jolla oli selkeä käsitys siitä, mitkä olivat sen jatkuvan menestyksen vähimmät edellytykset. Tätä kansaahan tuomari oli nyt oikeastaan tullut katsomaan.
Tuomari ja Helena-rouva olivat kulkeneet enimmäkseen vaiti, mutta unohtuneet pitämään toisiaan kädestä. Ei heidän ollut tarviskaan mitään puhua, sillä he vaistosivat toistensa ajatukset muutenkin – olivat niin täydellisesti tottuneet ja eläytyneet toisiinsa. Tultiin tässä jo pihalle. Häähumusta huolimatta oli pääportaiden eteen, makeimpaan auringonpaisteeseen, asettunut makaamaan Tommi, talon sekarotuinen, pörrökarvainen, matalajalkainen koira, joka oli siitä erikoinen, ettei se juuri mielellään laskenut maahan toista takajalkaansa. Siinä se loikoi keskellä tietä ja vaati mahdottomassa ylpeydessään ja isäntämielessään, että kaikkien oli sitä kierrettävä tai astuttava varoen ylitse. Auta armias, jos kenkä sattui hipaisemaankaan sitä! Silloin se murahti kiukkuisesti ja paljasti hammasrivin, joka varmaan oli sen omasta mielestä hirvittävä. Mutta tuntien Tommin luonteen tuomari tekaisi liikkeen kuin olisi temmannut maton sen alta, millä kepposella talon Timo-poika joka päivä rattoisasti kiusasi sitä, ja tätä kataluutta Tommi ei voinut tyynimielisesti sietää. Se karkasi jaloilleen (vain kolmelle) ja alkoi haukkua tuomaria ja ilmeillä ihan tosissaan, että "entä kun tarraan nilkkaasi, mokoma ylpimys!" Mutta tuomari teki vielä lisää koiruutta: meni päättäväisen näköisenä vilpolan kivijalassa olevalle reiälle ja alkoi haroa sitä kuin ottaakseen jotakin. Tommin aivoissa kierähti maailma ympäri kerran pari ja päästäen surkean hätähuudon, että "nyt se vie minun luuni!", se ryntäsi puolustamaan laillista omaisuuttaan.
Vaja- ja aittarehkon puolelta nousivat tällöin – kuten muuten aina tuomarin tullessa taloon – tarkkaavaisen näköisinä katsomaan ja kuuntelemaan kissat Kille ja Mille, molemmat naukaisten karheasti ja odottavasti. Valkoinen Mille, joka oli jo pitkälle ehtineessä siunauksen tilassa, loi tuomariin läpitunkevan, traagillisen, äitiyden pohjatonta tuskaa ilmaisevan katseen, joka väkevästi vetosi tuomarin sekä inhimillisyyteen että huumorintajuun. Hän aikoi mennä silittämään Killeä ja Milleä, jotka jo häntä pystyssä odottivat sitä kuin heille laillisesti kuuluvaa veroa, mutta Helena-rouva ei päästänyt, vaan toruen, että "aina sinä kujeilet noiden eläinten kanssa", vei hänet kuin koulupojan tervehtimään vilpolan ovella odottavaa ja leveästi muhoilevaa Penttilän lautamiestä.
3
Häätalon pihalla oli useita autoja, joissa kaukaisemmat vieraat olivat saapuneet. Ne eivät olleet vuokrattuja, vaan omia, joita isäntä, pojat, tyttäret, joskus emäntäkin, kykenivät ohjaamaan. Muutamia vuosia aikaisemmin autoja oli alkanut ilmestyä Hämeen varakkaisiin taloihin, toisiin siksi, että sellainen väline yleensä jo nykyään kuului täydellisempään irtaimistoon, toisiin välttämättömyyden pakosta. Näillä ihmisillä oli kesin töissään niin kiire, etteivät he enää ehtineet torkkumaan päiväkausia maanteillä hevosen jäljessä eivätkä ajelemaan pois kärpäsiä sen hännänjuuresta. Heidän täytyi päästä nopeasti perille toimittamaan asiaansa ja taas pian kotiin, jossa monet kiireelliset tehtävät uhkasivat kasautua. Olisi luullut – tuomari siinä ohimennen, puoleksi huomaamattaan, järkeili – hämäläisverisen kansan viimeiseksi ryhtyvän käyttämään tällaisia huippu-uudenaikaisuuksia, mutta eipäs: se oli ensimmäisten joukossa. Tuomari Vuori oli ehtinyt huomata muustakin, varsinkin kaikesta, mikä koski maa- ja muuta talonpojan elämään vaikuttavaa taloutta, että puhe hämäläisen vanhoillisuudesta oli liioiteltua. Vanhoillisiakin kyllä oli, mutta ne olivat harvinaisia ja useimmiten hituraisia eläjiä, joiden menolla ei ollut yhteiskunnassa paljoa merkitystä, juoksivatpa he tai kävelivät.
Väkeä oli jo kokoontunut huoneet täyteen, miehet pysytellen eri katraassa kuin naiset, nuoret miehet tungeksien etehisessä ja portailla. Useimmat olivat tehdastekoisissa ostovaatteissa, joita sai kylän omilta kauppiailta, ja sulhanen mustassa verassa, sivistykset kaulassa ja valkoinen solmio kurkun kohdalla. Tuomarin mielessä vilahti, ettei enää pitänyt paikkaansa vanha suomalainen toteamus "ken on verassa, se on velassa", sillä mikäli hän tiesi, ei sulhasen talossa ollut velkaa, mutta kyllä tukevasti säästöjä. Tervehtiessään sulhasta, naapuritalon nuorta isäntää Risto Aholaa, jonka oli tuntenut siitä asti, kun tämä oli muiden pikkupoikain kanssa mekastanut kylän uimarannassa, tuomari ihaili hänen hohtavaksi päivettynyttä ihoaan, josta uhosi terveyttä. Isännät ja emännät olivat myös mustissa. Heidän vaatteidensa kuosista samoin kuin heidän olemuksestaan yleensäkin ilmeni tukevan maanviljelijäsäädyn aurankurjesta periytynyttä, kookasta, leveätä, rauhallista voimaa. Mutta nuorten miesten puvut olivat erivärisiä ja samoin nuorten emäntäin ja neitojen, jotka olivat kuin otettuja suoraan Tampereen myymäläin ikkunoista tai leikattuja Kotilieden muotiosastosta. Naisten kengät olivat niin korkeakorkoisia kuin hetken kuosi salli, ja hiukset kellä permanentattuja, kellä muuten aalloitettuja. Palmikkoa ja sykeröä ei näkynyt monellakaan nuorella. Tässähän ei ollut ihmettelemistä, sillä kirkonkylässä oli useampiakin kampaajia, jotka kyllä kykenivät kähertämään vaikka joka karvan erikseen, jos vain vaadittiin. Helena-rouvasta, joka enimmin huomioitsi naisten puolta, tuntui kummalliselta, että maailman koreus oli jo ehtinyt tänne saakka. Hän ajatteli hiukan ujostellen omia hiuksiansa, joita oli viimeksi kohennettu puolisentoista kuukautta aikaisemmin Helsingissä. Tarkastellessaan siinä hääväkeä tuomari ja Helena-rouva tulivat todenneeksi, että nämä ihmiset olivat Hämeen tavallisinta kansaa, eivät edes rikkaimpiin kuuluvia, että he olivat kansamme peruskerrosta, joka eli arkioloissa rinnan vaatimattoman päiväläisensä kanssa, mutta pukeutui häissä verkaan ja ostovaatteisiin, ja että jo heidän ulkoasunsa todisti hyvinvoinnista ja huomattavan asteen saavuttaneesta sivistyksestä. Tuomari päätteli itsekseen, että yhteiskunta, jonka laajin ja syvin peruskerros on tässä kunnossa, sisältää runsaasti elinvoimaa ja on tietoisena elämänsä ehdoista ja oikeasta suunnasta varmasti valmis puolustamaan kotikontuaan viimeiseen hengenvetoon saakka.
Tämä oli muuten hyvin suljettu sääty. Tuomari oli asunut täällä jo kauan, mutta hänet oli kylän puolesta hyväksytty vasta viime vuosina. Välissä oli ollut norjistumatonta jäykkyyttä, talonpojan kummallista epäluuloa herrasväkeä kohtaan, ehkä tyhmimmän taholta suoranaista herravihaa, tuota sairaalloista alemmuudentunnetta, joka on aiheuttanut Suomessa paljon vahinkoa. Tuomari ei ollut sitä milloinkaan ymmärtänyt, eipä edes osannut sen syntyä selittää, eikä ollut antanut sen vaikuttaa omaan käytökseensä ihmisiä kohtaan, vaan oli kohdellut kaikkia, rikasta ja köyhää, aina samalla tavalla. Niin olivat tehneet myös kanslianeuvos ja Helena-rouva, viimeksimainittu ehkä huomaavaisimmin kaikkia vähäosaisia, joiden kohdalle löytyi olevaisuudesta tylyyttä enemmän kuin he itse olivat sitä aiheuttaneet. Tämä muuttumaton ystävällisyys ja tasavertaisuus kai oli lopuksi kaatanut raja-aidat ja avannut tuomarin perheelle pääsyn näihin hämäläistaloihin ja niiden haltijain sydämeen.
"Täällä tehdään työtä ja ollaan terveitä", ajatteli siinä taas tuomari katsellessaan nuorten miesten ja naisten hohtavaa, päivettynyttä ihoa ja heidän vankkoja käsiään, joilla he kuin ruoppaajan kourilla tarttuivat kahvikuppiin. Tarjoilu oli alkanut. Salihuoneeseen oli katettu kahvipöytä, joka oli kukkurallaan mitä parasta vehnästä, alkaen kahdesta jättiläisrinkilästä ja lukemattomista pikkuleivistä aina upeaan, suklaakerroksella päällystettyyn kaakkuun saakka, jonka talouskoulun käynyt morsian kuului itse leiponeen. Sen rinnalla olivat Helena-rouvan ja muiden vieraiden tuomat kaakut vain heikkoja yrityksiä. Passarina ja kaatajana toimi suutarimestarin emäntä, muitakin seutuja ja suurempia oloja nähnyt, monitaitoinen, näpsäkkä ja terhakka ihminen, joka oli aina menossa etunojossa. Kahvia juotiin useita kuppeja, isäntäväen alati ystävällisesti kehoitellessa, kunnes juhlan ylin vieras, pitkä ja roteva, hallavapartainen, jo 80-vuotias rovasti, rykäisi viran puolesta kumeasti, otti kirjan hyppysiinsä, astui keskilattialle, johon oli tuotu vanha ryijy vihkimatoksi, ja avattuaan paljosta käytöstä jo likaantuneen kirjansa koirankorvan kohdalta sekä nipistettyään vasemman silmänsä entistä kiinnemmäksi alkoi odotella sulhasta ja morsianta. Siinä samassa lautamies jo toikin Aliina-tytärtään, jonka pitkä huntu pyrki leyhähtelemään ovissa käyvässä vedossa, ja luovutti hänet kätevästi salin ovenpielessä vartovalle Ristolle, joka puolestaan rauhallisesti luotsasi hänet vierelleen rovastin eteen. Väkeä tungeksi sisään. Kuului hetken ajan vaatteiden kahinaa, kuiskailua ja lattiapalkkien natinaa, kunnes kaikki hiljeni kuin tuomiolla rovastin rykäistessä uuden, kumean virkarönkäisyn.
Tuomarin sopi paikaltaan hyvin katsella morsianta, talon ainoata tytärtä, Aliinaa, jonka tietenkin oli tuntenut tuonkorkuisesta saakka ja johon oli lämpimästi kiintynyt. Aliina oli hänestä ilmestys muinaisajoilta – todellinen alkuhämäläinen kaunotar, jonka veri nähtävästi oli säilynyt rotupuhtaana halki vuosisatojen, ehkä ihan Ukon ja Akan palvonnan autereisilta ajoilta. Hänen hiuksensa olivat pellavaiset, mutta eivät aivan vaaleat, vaan hiukan tuhkan harmauteen vivahtavat; ne olivat niin tuuheat, että niistä tuli kaksi tavallisen paksua palmikkoa ja hankalan iso ja raskas sykerö. Aliina ei ollut antanut leikkauttaa eikä kähertää tukkaansa, vaan piti sitä kansallistietoisesti vanhassa hämäläisessä asussa, palmikot tavallisimmin kiedottuina pään ympäri, mikä viehättävästi korosti hänen naisellisuuttansa. Hänen silmänsä olivat keskikokoiset, oikeammin siniharmaat kuin siniset, ja hänen vaaleiden, pitkien silmäripsien varjostama katseensa oli rauhallinen, tyynesti tarkasteleva, väliin unelmoiva, omiin sisäisiin näkyihin vaipuva. Iho oli ruskeampaa, tummempaa, kuin hiukset ja kulmakarvat, polttavasti hohtoisaa kuin siihen olisi jäänyt pelloilla ja vainioilla vallinnutta auringonlämpöä ja ilman ahavaa. Poskipäät olivat hiukan koholla, mutta vain sen verran, että kasvojen soikio saavutti lujuutta, jäämättä liian pehmeäksi. Nenä oli vähän, ehkä sievimmälleen nykerö, suu voimakas, huulet herkät, kosteat, leuka luja. Tuomari oli usein unohtunut tutkimaan Aliinan kasvoja ja sanonut häntä mielessään Kalevalan Ainoksi, jonka oli tavannut lehdosta vastaksia taittamasta. Aliinan naiselliset muodot olivat upeat, rohkeat, mutta eivät liialliset. Tuomari ajatteli luonnon tehneen kaikkensa varustaakseen ja valmistaakseen hänet suomalaisen äidin suureen tehtävään, uusien sukupolvien kuningataremoksi, joka salaperäisellä tavalla, kuohuvan elinvoiman oikeudella, valtaa olevaisuuden riennossa itselleen valtijattaren aseman. Värähtäen tuomari tunsi, kuinka tässä siunatussa silmänräpäyksessä ihmisen synnyn vietti, luonnon ja elämän väkevin tekijä, vastustamattomana, pyhänä lakina kokosi heidät kaikki kehyksiinsä viettämään sanan todellisessa merkityksessä suurta luomisjuhlaa. Oliko Risto Ahola morsiamensa vertainen, kykenevä tyydyttämään kuningataremon kaikki odotukset? Tuomari silmäsi häntä uteliaasti, tutkivasti, ja vastasi kysymykseensä myöntävästi. Riston tyynestä voimasta ja katseen miehekkäästä, tietoisesta, kauniista välähdyksestä ei voinut erehtyä.
Aliinan veli Timo – Penttilällä oli elossa vain kaksi lasta, joista Timo oli nuorempi – oli sisarensa näköinen, mutta hennompi. Poikasena Timo oli ollut hyvin vähäväkinen, mutta vahvistunut noustuaan nuorukaiseksi ja alettuaan yritellä mieheksi. Hänellä oli epähämäläisesti kyömy nenä ja isot, haaveilevat, totiset silmät. Hiukset olivat vaaleammat kuin Aliinalla – Timo oli liinatukka. Hän oli keskikokoinen, vielä hiukan poikamainen, mutta samalla jo arvokkuutta tavoitteleva. Hänestähän oli tuleva rikkaan Penttilän isäntä, näiden kukoistavien peltojen perillinen, ikivanhan viljelyssuvun jatkaja yhä vauraampaa tulevaisuutta kohti. Tuossa hän seisoi isänsä rinnalla, kasvoissa terveyden, kesän ahavan ja tärkeän tilaisuuden aiheuttama hohto. Tuomari totesi, ettei hän ollut enää entinen "pikku Timo", vaan nuori isäntä.
Rovastin ääni kumahteli hurskaasti ja nuotillisesti. Hääväki katseli häntä ja pariskuntaa totisena. Tuomari mietti, että samoin kuin hänen ajatuksensa äsken, häävieraiden ajatukset saattoivat harhailla kaukana tästä salista ja toimituksesta. Erästä emäntää alkoi yskittää niin itsepintaisesti, ettei auttanut muu kuin lähteä tunkemaan ulos, ettei olisi häirinnyt. Jollakulla pyrki vatsa kiusallisen äänekkäästi murajamaan juuri hiljaisimmalla hetkellä, niin että sitä piti liikahduttamalla itseään hätistää vaikenemaan. Kärpäset välillä lentää surauttelivat äänekkäästi, parveillen kahvipöydän yläpuolella ja levähtäen katosta riippuvan sähkölampun pronssinupissa, joka näytti olevan niiden erikoinen vartio- ja lähtöasema. Merkillisen säännöllisessä ja tahdikkaassa piirissä ne siinä karkeloivat, leikaten kuvioita kuin parhaassa purpurissa. Kesken kaiken tulla pörisi ikkunasta iso, mustanhallava kimalainen ja ryhtyi ällistyneenä ja kovasti pomisten tutkimaan paikkoja ja ihmisiä. Sekä rovasti että vihittävät huomasivat sen ja alkoivat selvästi pelätä, että kunhan se ei vain tulisi häiritsemään pyhää toimitusta. Ja eikös vain! Kuin arvaten heidän pelkonsa se asettui pörräämään rovastin nenän kohdalle, niin lähelle sen kärkeä, että siinä varmasti tuntui kutittavana ja aivastuttavana sen supien liikkeelle saattama ilmanleyhkä. Tuomari tarkkasi jännittyneenä, mitä rovasti tekee, kestääkö hämäyksen vai huitaiseeko kirjallaan, ja totesi ihaillen rovastin kylmäverisesti kestävän hermojensa koetuksen, korkeintaan vain lukemisensa välissä pienellä puhalluksen pihauksella koettaen torjua kiusallista tunkeilijaa. Tämä ehkä vaikutti sen, että kimalainen siirtyi silmäämään ensiksi morsianta ja sitten sulhasta, aiheuttamatta kuitenkaan sen suurempaa häiriötä kuin että molemmat liikauttelivat kasvolihaksiansa kuin hevoset kylkinahkaansa, kun kärpäset hätyyttelevät. Mutta kun kimalainen sitten siirtyi pörräämään tuomarin nenän kohdalle, tämä ei välittänyt sietää sitä, vaan epäkohteliaasti huitaisten torjui sen menemään, tuntien kädessään hienoa pehmeyttä kuin olisi koskettanut vihatukkoa. Tyrmistyneenä kimalais-ukko tuupertui ulos läheisestä ikkunasta. Tuomarin muistojen museossa elävöityi silmänräpäykseksi kesäinen sunnuntai-aamupäivä, jolloin hän toisten pikkupoikain kanssa kaiveli pietarinkukkien kirpeätä tuoksua uhkuvalla pientareella kivirauniota, hakien kimalaisten pesää. Tämä kirkas näkymä toi mukanaan hienon onnenhäivähdyksen, joka leimahti kuin auringonsäde ja jätti jälkeensä tuoksua – pietarinkukkien ryydinhajua kaukaa iäksi menneestä nuoruudesta.
Helena-rouva näki miehensä hajamielisestä ilmeestä, että tämän ajatukset harhailivat muissa asioissa kuin vihkiparissa. Mutta hän ei tahtonut moittia tästä miestänsä, sillä hän tiesi, ettei se merkinnyt hetken keskeisen, suuren asian unohtamista eikä vähäksymistä. Tämä oli sittenkin kaiken pohjalla kuin tyynenä päilyvä lampi, jonka pintaan kuvastuu olevaisuuden ihanuus. Hetken pienet, melkein itsetiedottomat huomiot olivat kuin höytyviä, joita ilmanhenki lennättelee veden kalvossa, tai kuin hyönteisiä, vesiperhosia, jotka karkeloivat siinä ja joita katse kiintyy seuraamaan, itsekään huomaamatta niin tekevänsä. Helena-rouvalle oli äsken käynyt näin. Juuri kun hän oli hartain tuntein syventynyt rukoilemaan nuorten onnen puolesta, hän oli sattunut huomaamaan, kuinka keittiön puolelta tänne harhautunut iso russakka kierteli rovastin jalkain ympärillä, ollen vaarassa joutua poljetuksi, kun se siinä karkaili sinne tänne hätäännyksissään, älyämättä, minne päin oli mentävä. Onneksi ei niin käynyt, vaikka se kerran juosta hyrräsi kengän alitsekin. Lopuksi se lähti hyvää vauhtia lähellä seisovaa Rantaperkiön emäntää kohti. Tämä oli ilmeisesti huomannut sen jo silloin, kun se luovi rovastin ympärillä, ja tuli levottomaksi nyt, kun se äkkiä suuntasi kulkunsa häntä itseään kohti. Selvästi emäntä harkitsi, tallaisiko tuon ilkiön liiskaksi heti, kun se tulisi ulottuville, mutta piti kuitenkin parhaana olla tekemättä sitä. Se olisi siksi iso läiskäys, että kaikki kuulisivat sen ja ymmärtäisivät, mistä oli kysymys. Penttilän emäntä pahastuisi, kun russakasta huomautettaisiin näin julkisesti ja kun ei Penttilässä sitäpaitsi russakoita vakinaisesti ollutkaan. Häihin tuo lie tämäkin ahneuksissaan varastautunut jostakin läheisestä töllistä, joiden haltijat oli käyty käskemässä yhtä huomaavaisesti kuin isotkin naapurit ja kylänmiehet. Nyt russakka oli jo ehtinyt Rantaperkiön emännän luo, joka kylmäverisesti sieti sen riskin, että se vielä lähtisi kiipeämään hänen säärtänsä pitkin. Sinne emännän hameiden alle se joka tapauksessa katosi eikä liene aiheuttanut sen kummempia häiriöitä, koska emännän ilme vähitellen rauhoittui.
Rovasti käytti aina, mikäli ei toisin sovittu, pisintä vihkimäkaavaa, joka muutenkin oli täällä puolessa yleensä vihittävien, varsinkin morsiamien, mielestä ikäänkuin pätevämpi ja pitävämpi. Tuomari ei muistanut kuulleensa siviiliavioliittoa paljoa käytetyn. Jos laillisia muotoja noudatettiin, niin kysymykseen tuli vain kirkollinen vihkiminen; ellei, muutettiin yhteen "kylmiltään". Mutta näin menettelivät ainoastaan itselliset ja yleensä uuden ajan hengen "valistama" köyhälistö, niin vastenmielistä kuin se tytöille olikin, heistä kun jokainen oli unelmavuosinaan haaveillut kihlasormuksesta ja edes jonkinlaisista häistä. Asia kuitenkin usein korjautui sitten, kun ensimmäinen lapsi oli syntynyt ja vietiin kasteelle. Sitä toimitusta äidit näet eivät laiminlyöneet, niin "vapaamielisiä" kuin olivatkin, sillä rakkaus pienokaista kohtaan ja halu uskoa se kaikkien hyväin voimain haltuun vaati sitä. Mutta silloinpa rovasti sai heidät puheilleen ja käyttäen tilaisuutta alkoi kärsivällisesti ja kansantajuisesti selitellä laillisen avioliiton merkitystä sekä yhteiskunnan että uskonnon kannalta. Ennenpitkää äideille selvisi, että tuollainen virallinen liitto, jonka rovasti vielä pyhästi siunaisi, saattaisi olla seurauksiltaan tärkeä ei vain äidille vaan lapselle, ja niinpä pienen ajan kuluttua asianomainen mieshenkilö talutettiin rovastin eteen vastaamaan teoistaan ja lupauksistaan. Tuomari oli ollut huomaavinaan, että tuollaiset jälkihäät toivat perheisiin vastuuntuntoa ja tunnonrauhaa, vieläpä siitä tietoisuudesta johtunutta kirkasta ilmettä, että oli vihdoinkin päästy kunniallisten ihmisten kirjoihin.
Pitkässä kaavassa on lukemista melkoisesti, mutta kun suorittaa tehtävän siksikin joutuisasti kuin vanha rovasti, niin loppuu se sentään ennen kuin kukaan on ehtinyt ruveta amenta kaipaamaan. Huone hiljeni valan kohdalla hiiskahtamattomaksi, sillä kaikki halusivat kuulla elämän ratkaisevan sanan "tahdon". Penttilän emännän silmistä tippuivat kyyneleet ja hän vilkaisi puolisoonsa, joka seisoi siinä vieressä kookkaana, ryhdikkäänä, taistellen miehuullisesti liikutusta vastaan, joka oli sumentanut hänenkin silmänsä ja ahdisti kurkkua. Morsiamen kädessä oleva kukkavihko vapisi ja hän valahti valkeaksi. Mutta samassa hän jo vilkaisi nuoreen puolisoonsa ja sai tämän uljaasta, varmasta ilmeestä iloa, luottamusta ja rohkeutta.
Rovasti sanoi amenen ja onnitteli herttaisesti, jo itsekin liikuttuneena, pariskuntaa, joka oli hänen kastamansa, rippikoulussa edespäästämänsä ja nyt saattamansa elämän täyden tien ja työn alkupäähän. Tuomari arvioi siinä mielessään tuollaisen opettajan ja isän työn merkitystä ja uumoili siitä vuosisatain kuluessa vuotaneen kansan sieluun ja elämään paljon siitä siveellisestä ryhdistä, joka oli johdattanut Suomen itsenäisyyteen ja yhä kohenevaan hyvinvointiin – tehnyt siitä monessa merkityksessä suuren valtakunnan ja kansan. Papisto oli saanut itsenäisessä Suomessa kunnioitetun aseman ja keskeisen tehtävän. Kirkon vuosisataisista muureista alkoi hohtaa kansan sieluun harrasta lämpöä ja syvälle tunkeutuvaa valoa, jota nyt taas laajalti kunnioitettiin.
Kaikki onnittelivat – Helena-rouva oikein syleillen morsianta ja suudellen häntä molemmille poskille. Hän kun oli välitön, tunteellinen, niin vei herrasväen tavat luontevan inhimillisinä tänne kansan keskuuteen. Nuori pari asettui istumaan heille erikoisesti varatulle, kukin ja ryijyin koristetulle kunniaistuimelle. Ujoimmat pistäytyivät myöhemmin onnittelemassa ja puhuttelemassa heitä siinä.
Vasta vihkimisen päätyttyä tuomari tuli huomanneeksi, ettei sulhasen isä, vanha Risto, ollutkaan saapuvilla. Ehkä oli huonovointinen.
6
Tuntuu niin rauhalliselta ja turvalliselta, kun pahin on sivuutettu, sanoi leikkisä lautamies sijoittuessaan tukevasti tuomarin naapuriksi pöydän ääreen.
– Niinpä kyllä, vahvisti tämä yhtyen samaan nuottiin, varsinkin kun tietää pian saavansa vankkaa hämäläistä hääruokaa ja vielä vankempaa vaarinkaljaa. Se kun joskus muistuu mieleen Helsingissä, niin vesi kihahtaa kielelle.
– Minä aina, puheli lautamies järkevästi ja harvakseen, kun tiedän tällaisia tilaisuuksia olevan tulossa, alan jo viikkoa aikaisemmin pitää ruokapuolta pienemmällä. Silloin juhlan odotus tuntuu päivä päivältä yhä mieluisemmalta. Juhlan edellisenä yönä näkee jo unia hyvistä herkuista. Itse juhlassa sitten on pahin pula siitä, ettei lankeaisi ylensyömiseen. Vaan kun syö ajan kanssa ja maltilla, niin kyllä siinä sentään paasto tulee korvatuksi pahemmitta seurauksitta.
Emäntä jo kulki huoneiden läpi ja kehoitteli vieraitaan ottamaan "vaatimatonta voileipää". Hän sai työskennellä kauan ennenkuin sai edes nuorta paria liikkeelle, mutta sitten kun tämä oli tehnyt aloitteen, Helena-rouva avasi syömisen. Hänen esimerkkinsä rohkaisemina alkoivat nyt kaikki hiljalleen aaltoilla ja lähennellä salin "seisovaa pöytää", jolta ruoka oli otettava. Helena-rouvan talouteen perehtynyt silmä totesi, ettei olisi ollut ihmettelemistä, jos pöytä olisi "notkunut" ruokien painosta. Hän näki siinä ihanaa meijerivoita, viidenlaista leipää (sekoitettua ohra- ja vehnärievää, hapanta ruislimppua, makeanhapanta limppua, ja kahdenlaista ostonäkkileipää), herkkusilliä ja etikkasilliä, josta mehuisat sipuliviipaleet viittailivat houkuttelevasti, purkkikalaa eli anjovista, ison veden kalaa eli lohta, keitettyä sianrullaa, joka jo edeltäpäin lupasi sulaa suussa, makkaraa, savustettua ja keitettyä kinkkua, suolattua ja keitettyä naudanlihaa, uunissa kypsytettyä, kellervää, lihavaa, ylen herkullista munajuustoa, sveitsin- ja pallojuustoa, peruna-, lanttu-, riisi- ja lohilaatikkoa, liha- ja munapiirakkaa. Tuomari seisoi tyrmistyneenä tämän ruoanpaljouden ääressä, ymmärtämättä aluksi, mitä ottaisi ja missä järjestyksessä. Syytä oli myös olla varovainen, sillä tämähän oli vasta alkua. Hän vilkaisi lautamiehen lautaselle kokoontuneeseen monipuoliseen ja runsaaseen ruokamäärään ja tuumi leikillisesti:
– Eipä isännän nälkä sentään kovin murhaavalta näytä.
– Eihän sitä näin alkaapäälle sovi kovin rutosti survoa sisäänsä, myönteli lautamies haukaten kerralla leipäviipaleen reunasta niin laajan kaarellisen kuin puolet kiulunpohjasta. – Pitää aloittaa varovaisesti, että vatsa pysyy aina halukkaana lisän ottoon. Joko tuomari on ehtinyt maistaa sahtia?
Sitä oli jo tuomarin lasissa ja sikäli kuin se loppui, suutarin emäntä kävi kysymättä kaatamassa lisää. Se oli harmaan, samean ruskeata, sakeata, hiilihappoisesti poreilevaa, lievästi vaahtoavaa, hienosti viljan ja sokerin makuista, jääkylmää, sanalla sanoen: olevaisuuden etevintä juotavaa, joka hulahdettuaan kurkusta huusi janoisesti lisää ja teki jonkin ajan kuluttua vatsan puheliaaksi. Helena-rouva, joka aina ajatteli muiden hyvinvointia, kävi kuiskaamassa tuomarille varoittavia sanoja, joita tämä ei kuitenkaan ollut kuulevinaan, vaan tyhjensi mielenosoituksellisesti lasinsa ja kääntyen lautamieheen päin arveli, että "jopa on hyvää".
– Niin on, vahvisti tämä, hyvää se on sahti, kun se tehdään oikein ja aineita nirsoilematta sekä käytetään sopivasti. Siinä täytyy olla tarkkana, jotta osaa jäillä pysäyttää käymisen kohtuulliseksi, koska kaljasta muuten tulee karvasta. Humaloita on lisättävä vain mitan mukaan, sillä ei niidenkään antama maku aivan hyvä ole, jos sitä liiaksi tulee. Sanovat herroilla olevan makeita juotavia ja miksipä ei olisikin, mutta kyllä minä sentään tyydyn tähän hämäläiseen kansallissahtiin. Se sopii maamiehelle, sillä siinä on viljan sielu ja voima vielä paremmin läsnä kuin ennen kotipolttoviinassa.
– Lautamies lie tuntenut ihmisiä kotipolton ajalta?
– Tottakai. Reväsmäen Henna tuolta naapurikylästä oli parhaita polttajia, joka kilvan tilattiin taloihin mestariksi. Se oli niin tarkka, että laski kolme kertaa läpitte. Kolmas saalis oli jo selvää riitä. Pienellä ryyppäyksellä siitä sai aikamiehen humalan.
– Vähäiseksi on tainnut viinan käyttö jäädä maaseudulla? kysyi tuomari, joka oli uteliaana, mutta turhaan tarkastellut, näkyisikö missään ruokaryyppyvarusteita.
– Vähäiseksipä vähä, totesi lautamies. – Nuoret miehet ja joku harva isäntä kuljettavat sitä joskus Tampereelta ja ovat sitten tietenkin hetken aikaa päissään ja karjahtelevat tuossa reskalla ja nurkkien takana, mutta pieneksihän se jää ylisummaan laskien. Tällaisissa perhetilaisuuksissa ei tarjota edes ruokaryyppyä, sillä nykyiskansan omatunto pitää sitä sopimattomana. Kyllä se on jokaisen kohtuudella myönnettävä, että tämän puolen kansa on raitista ja kunnollista. Jos joku väliin hurjistuu niin, että imee päänsä täyteen ja relluaa kujalla, niin vaikka tämä kyllä on paha asia, niin ei se silti ole sellainen, että koko kansa siitä sairastuisi. Ihmiselle tulee väliin niin ikävä, että sen täytyy saada elämäänsä mäkipaikka, jossa on lähempänä taivasta.
– Helvettiä kai isäntä tarkoittaa, sillä sen läheisyyteenhän viina tunnetusti vie eikä taivaan, puheli nyt rovasti, joka oli saanut tarinoiduksi emäntäin kanssa ja liittyi seuraan. – Kieltolailla kokeilu osoitti, ettei kansa ollut vielä kypsynyt ehdottoman raittiuden tasolle, ja siksi oli pakko palata siihen, missä nyt ollaan. Ja kyllähän tämä muuten menisi, mutta entäs nuo alituiset viinapäässä tehdyt puukotukset?
– Totta, totta! päivitteli ja myönnytteli lautamies. – Mikä lienee suomalaisen luonnossa, kun se äityy viinasta riitaiseksi, vaikka luulisi siitä hyväntuulen ja sovinnon kasvavan. Vanhat sakat nousevat pinnalle ja käsi tapailee puukkoa.
– Se taitaa olla melkein ainoita tarkoitusperiä, johon tuota asetta nykyään enää käytetään? jahkaili rovasti, siirrellen sitten taitavasti ruokaa partansa keskellä olevaan aukkoon.
– Hjoo-hoh! naurahteli lautamies, kyllä melkein niin on. Käytön puolesta puukonpidon saisi kernaasti kieltää, sillä harvalla se on edes siinä kunnossa, että sillä lastua irti saisi. Ehkä kerran vuodessa kaivelevat kynsiensä alukset ja joskus joutessaan saavat sen verran tikkua irroitetuksi ja teroitetuksi, että mahtuu hampaanrakoon. Haravanpiitä kun ei tietääkseni vielä saa kaupasta, niin niitä täytyy yrittää tehdä.
Mentiin hakemaan lisää ruokaa. Pöydällä oli äskeinen ihanuus melkein sellaisenaan, vain pienehkö kolo muutamien vatien reunoissa, ja uutuuksina vuoren korkuinen rosollikulho ja herkullisesti hyllyvä vasikanhyytelö, jonka kirkkaudesta katsoivat houkuttelevasti munuais- ja muut lihakuutiot sekä porkkanakiekot. Valikoitiin annokset hiljaisen hartauden vallassa, koko ajan taistellen liikoja ahnehtivaa persoutta vastaan.
– Miten se on nuoriso esimerkiksi taloissa taipuvaista ja halukasta työntekoon? tuli tuomari nyt kysyneeksi järjestellessään ruokiaan ja miettiessään, että pitäisi oikeastaan viitata suutarin emäntää tuomaan uutta kaljaa, entinen kun oli puhellessa päässyt väljähtymään ja lämpenemään.
– Kyllä nuoriso työtä tekee, tottakai, selitti lautamies, mutta sen verran on eroa entiseen verrattuna, että se nyt vaatii työstään reilun palkan. Ennenhän omia lapsia vaadittiin raatamaan ruokapalkasta, vaatteista ja siitä lantista, mikä heikkona hetkenä irtautui isän hyppysistä, joissa muuten raha oli yhtä lujassa kuin ruuvipenkissä. Liika nuukaa tuo meno oli ja sikäli lapsille nöyryyttävää, että he joutuivat monesti huonompaan asemaan kuin talon rengit ja piiat. Nuorisoa innostaa se, että se saa työstään palkan ja voi sitten hankkia mieleisiään tarpeita ja tavaroita. Rahaa on sitäpaitsi nykyisin liikkeellä enemmän kuin ennen, joten sitä on helpompi luovuttaa nuorten käyttöön. Kyllä ne sen sitten surkeilematta työllään palkitsevat. Eikä sovi sanoa, etteivät ne osaisi tätä maamiehen työtä, mitä lajia tahansa, vieläpä paremmin kuin me vanhat, mistä heihin sitten lie se oppi tarttunut. Nuokin naapurin tytöt – niin – eivät ne nyt juuri hevosta kuohitse, mutta kyllä ne sen kengittävät milloin tahansa.
– Luistaa, luistaa tässä kylässä työ, todisti tähän kuuro Kuoppalan isäntä, joka oli liittynyt seuraan ja koettanut käsi korvallisella saada selkoa puheen kulusta. Hän olikin pätevä todistaja, sillä vaikka jo keski-iän väärällä puolella hän heilui ensimmäisenä aamusta iltaan. Hän puhui kuuron kovalla äänellä:
– Joku harva vain jänistää – sellainen, jossa vielä asuu sitä väärää henkeä, ettei maatyö muka kannata. Vaan sepä kun onkin työtä, jonka varassa koko kansa elää. Ellei viljeltäisi maata, ei olisi valtakuntaakaan.
Hän katseli ympärilleen voitonriemuisesti ja kiistävästi, ilmeillen, että "onneton se, joka uskaltaa väittää vastaan".
– Joo, rovasti huokasi myönnytellen, se on työnteossa niinkuin muussakin yrittänyt päästä valtaan pimeyden ja kieltämisen henki, vaan ei se ole siinä onnistunut, kutti parahiksi paholaiselle!
Hän vilkaisi tyhjentämäänsä lautaseen ja nousi hakemaan ruokaa. Seurattiin esimerkkiä. Pöytä oli muuten entisellään, paitsi että lisäksi oli ilmestynyt pieniä lihapullia, makaronilaatikkoa, puolukka- ja mustaviinimarjahilloa, kurkkua ja kurpitsasäilykettä. Seisottiin vakavissa mietteissä ja tuijoteltiin harkitsevasti eri vateihin, mutta jokainen voitti lopuksi epäilyksensä ja arvellen, etteihän kello ole vielä kuin siinä seitsemän maissa, joten alkupään ruoka ehtii kyllä illan kuluessa sulaa, lapioitsi lautasellensa kohtuullisen määrän jokaista mainittua uutta herkkua. Sitten taas mentiin paikalleen ja vilkaisten laseihin, oliko niissä vielä juomisen arvoista, väljähtymätöntä kaljaa, alettiin syödä niin lämpimän vakaumuksellisesti kuin ei olisi vielä maistettu muruakaan. Kuoppalan isäntä julisti, saatuaan pahimman nälkänsä tyydytetyksi, lujalla ja kuuluvalla äänellä:
– Se kieltämisen henki se on – ei sitä tiedä, mitä se oikein on, eikä sitä osaa kertoa, mitä kaikkea se on tehnyt, mutta varma saa olla siitä, ettei se hyvää ole ja että se on paljon tehnyt eikä vain lakkaa tekemästä, sen minä sanon!
Lausuttuaan tämän syvämietteisen totuuden hän katseli vilpittömästi ja innostuneesti sinisillä, jo haalistuneilla ja himmentyneillä silmillään ympärilleen kuin odottaen takuuta sanoilleen, ymmärtäen tämän tuomari tiedusteli:
– Kuka se olikaan näillä kylillä sen kieltämisen eli sosialismin, sillä sitähän rovasti tarkoitti, varsinainen alkuapostoli?
Kysymys oli liian suora ja vastaaminen siihen vaikeaa siksi, että olisi pitänyt nimetä tietty henkilö. Seurasi siksi epäröivä hiljaisuus, kunnes lautamies selitti:
– Olipahan muuan, mikä lienee ollut – ei se enää ole sosialisti. Vaan ensimmäisten vaalien tullessa se oli niin tulenpalava maailmanparantaja, että tavallista rauhallista ihmistä hirvitti. Ja kun sillä oli – ja on sen puolesta vieläkin – mahdottoman räävitön ja avarasti ja huutavasti ulosantava suuvärkki eikä häpyä nimeksikään, niin se häkellytti kaikki vastustajansa ja nosti omansa sellaiseen riemuun, että seinille hyppivät.
– No, tuliko hän sitten eduskuntaan?
– Ei. Siinä se laski väärin. Tämä kun on pitäjän syrjäseutu, niin sen ääni ei voimastaan huolimatta kuulunut rintakyliin, joissa listoja tehtiin ja sitäpaitsi oli riittävästi muita mielestään etevämpiä kihoja kuin tuo syrjäkylän akutaattori. Miehen mieli myrtyi tästä vastoinkäymisestä niin, että siihen patoutunut sosialismi alkoi väljähtyä ja lopuksi haihtui kokonaan pois. Vapaussodassa nähtiin se kumma, että sama entinen sosialisti, joka oli ollut koko hurmion pahin lietsoja, istui valkoisten kenttäoikeudessa tuomitsemassa äskeisiä uskonveljiään.
– Kai se silloin puolusti noita poloisia? kysyi tuomari hiljaa, sillä hän tiesi hyvin miehen, jota lautamies tarkoitti, ja tunsi sydämessään murhetta menneiden, mutta tällaisissa tilaisuuksissa tuoreiksi tulevien onnettomuuksien vuoksi.
– Mieshän se olisi ollutkin, jos olisi niin tehnyt! Johan nyt! Kuolemanrangaistusta se oli ensimmäinen vaatimaan ja ilmiantoi vielä entisiä tovereitaan. Se kun vihasi tuota meidän tolppari-Jaakkoa, niin haetutti sen muka tutkittavaksi, vaikka hyvin tiesi, ettei Jaakko ollut kapinassa osallisena. Minä tein parhaani saadakseni viattoman miehen vapaaksi, mutta se joutui kuitenkin aikansa virumaan vankileirissä, nälkiintyi ja heikontui niin, että sai keuhkotaudin, joka vuoden sisään vei hänet armotta hautausmaahan.
Vallitsi hetkisen yleinen hiljaisuus ja raskas mieliala. Rovasti keinahteli ja lausui puoleksi itsekseen:
– Paljohan sitä on Jumalalla anteeksiantamista niin puolille kuin toisillekin. Vaikka koettaisi kirjaa pitää, niin enin pahuus jäisi merkitsemättä ja katumatta. Vieläkö näiden kylien työväessä lienee silloista kiihkoa?
– Ei sitä ainakaan päältä näe eikä äänestä kuule, vastasi lautamies, mutta kyllä työväellä silti aina on eri mieli kuin porvarilla. Eikähän sitä sovi moittia, sillä onhan luonnollista, että työväki lukeutuu ja hakeutuu omaan puolueeseensa. Mutta mikäli rovasti tarkoitti kysyä sitä, menisikö työväki nyt taistelemaan ryssän rinnalla omaa isänmaataan vastaan, niin siihen on sanottava, ettei. Sen silmiltä ovat näet tipahtaneet pois suomukset ja se näkee nyt oman maansa mansikaksi ja muun maan mustikaksi.
Mentiin taas hakemaan lisää ruokaa. Entisiä vateja oli sen verran siirrelty pois, että oli saatu tilaa valtavalle lihaliemimaljalle ja pasteijakulholle. Ne höyrysivät ja tuoksuivat niin houkuttelevasti, että niiden sisällystä täytyi välttämättä maistaa, minkä kaikki ilman mainittavampia tunnonvaivoja tekivätkin. Kuuma lihaliemi hiotti ja raukaisi niin, että keskustelu tyrehtyi pitkäksi aikaa, kaikkien vain tuijotellessa tylsästi eteensä. Kuoppalan vanhalta isännältä kohosi äänekäs röyhtäys, mutta se ei herättänyt huomiota, sitä kun ei pidetty sopimattomana, vaan melkein päinvastoin imarteluna isäntäväkeä kohtaan, sillä osoittihan se, että ruoka oli tehonnut. Kun oli näin torkuttu muutama minuutti, kylän vaitelias, harkitseva opettaja, joka ei ollut tähän saakka monta sanaa virkkanut, kapsahti hereille ja alkoi jatkaa tuota äskeistä:
– Tilattoman väestön asuttaminen se on tehnyt paljon asiaa työväen mielen muuttamisessa myönteiseksi isänmaalle. Se on paras laki, minkä eduskunta on säätänyt.
Opettaja silmäsi muihin kuin odottaen vahvistusta tai vastaväitteitä, mutta jatkoi, kun niitä ei kuulunut, Vakaumusta ilmaisevalla sävyllä, lopulta innostuneesti:
– Ei tarvitse muuta kuin pienen palstan tai tonttimaan sekä virkeän mielen, niin heti elämä nousee tasolle, joka herättää ihailua. Perusehtona tällaisen kauniin ja viihtyisän pienoiselämän synnylle ja menestykselle on oman alueen ja asunnon omistaminen. Ilman tätä ei herää aina vain parempaan pyrkivää harrastusta eikä ahkeruutta, vaan eletään päivä kerrallaan harmaassa välinpitämättömyydessä ja saamattomuudessa. Jos alamme muistella, milloin ovat ilmestyneet kyliimme nämä pienet punaiset tuvat, joissa on valkeat ikkunalaudat ja joiden ympärillä kasvaa kukkasia, marjapensaita, perunoita ja juuriksia, niin huomaamme pian sen tapahtuneen itsenäisen Suomen aikana, sen jälkeen, kun torppari- ja mäkitupalaislailla tällaisten töllintonttien itsenäistyminen tehtiin mahdolliseksi. Sikäli kuin alueet, vaikka kuinka pienet, tulivat omiksi, alkoi myös niiden huoltaminen aivan toisella tavalla, innolla ja voimalla, kuin sitä ennen. Sehän on luonnollista, sillä liikaa on vaatia puutteellisissa oloissa eläviltä, että he kunnostaisivat toisen maata pelkän kukkien kauneuden vuoksi. Oma tulee paikan olla, olkoon se vaikka kuinka pieni, sillä vasta sitten siitä henkii se mieluinen, viihtyisä tunne, jota sanomme itsenäisen omistamisen onneksi. Tietäisin kertoa esimerkkejä...
(Tällä kohdalla ruoan raukaisema Kuoppalan isäntä ilmaisi äänekkäällä kuorsauksella nukahtaneensa. Opettaja tarkasti häntä hetken tutkivasti, mutta nähtyään hänen todellakin nukkuvan jatkoi esitystään).
– ... esimerkkejä vielä siitä, kuinka yksinäinen, heikkovoimainen nainenkin on uutteruudellaan ja säästäväisyydellään hankkinut itselleen tuollaisen oman pohjan, miten hän on vähitellen kunnostanut sen, istuttanut marjapensaat ja monivuotiset kukat, reilannut rakennukset, maalannut ne punamullalla ja valkoisella, ja yleensä luonut vielä muutamia vuosia aikaisemmin ikävästä ja hoitamattomasta paikasta kodikkaan majan, joka viittaa ohikulkijalle hauskasti ja herättää mieluisia ajatuksia...
(Tuomari tunsi opettajan aatteelliseksi mieheksi, joka tarvittaessa pisteli tulemaan säkeitäkin kuin siimaa. Opettajan sanoista ja äänestä kuului nyt selvä runollinen innoitus).
– Kun pistäydymme sisään, miellyttävä tunnelma usein vain täydentyy. Keittiön liesi on lämmin ja kissa kehrää pankolla. Ikkunalaudoilla kukkii palsami ja seinällä loistaa kaunis ryijy. Kodikasta on soudella hetkinen keinutuolissa ja tarinoida emännän kanssa, joka touhuaa uupumatta aamusta iltaan eikä ehdi niin moneen paikkaan kuin häntä pyydetään. Jos saisimme kurkistaa hänen ja monen muun tällaisen kodin omistajan lipastonlaatikkoon, niin sieltä löytyisi säästökirja, johon on sitkeän uurastamisen ja urhoollisen kieltäymyksen tuloksina merkitty monta ropoa ja yhteensä kaunis summa. Minä tiedän sen, koska olen täällä osuuskassan hoitaja...
Opettajan ääni oli lämmennyt ja hän oli hiukan liikuttunut. Tuomari huomasi sen ja ajatteli, että kummako tuo. Opettaja oli nyt näkemässä kymmenien vuosien kuluessa suorittamansa kylvön alkavan kantaa hedelmää. Lautamies todisti:
– Joo, oikeassa olet. Maata on siedettävin ehdoin annettava niille, jotka kykenevät viljelemään sitä ja tahtovat rakentaa itselleen oman kodin. Siinä niinkuin muussakin Suomen politiikka on päinvastaista kuin ryssän. Siellä otetaan talonpojalta viimeinenkin maa pois, täällä sitä jaetaan niin monelle kuin suinkin.
7
Kuoppalan isäntä heräsi nyt yhtäkkiä ja kysyi lautamieheltä kovalla, vaativalla äänellä:
– Joko se sinun iso emakkosi on porsinut? Hän kääntyi tuomarin puoleen ja valaisi:
– Sitä kun on astutettu meidän karjulla, niin sillä minä... Se on vasta pirun hyvä – siihen asiaan – se meidän karju...
Lautamies ärjäisi hänen korvaansa tiukasti:
– Johh!
– Montako teki?
– Kaksitoista jäi eloon. Kolme se halvattu ehti syödä ennenkuin tytöt tulivat hakemaan minua hätään.
Lautamies sanoi tämän huutamalla, mutta alensi sitten äänensä ja selitti leveästi:
– Se on sika vielä oikullisempi kuin lehmä, joka sekin on kyllä aika passattava. Eihän sitä tarvitse – lehmää näet – muuta kuin hajamielisyydessä kämmenellä kylkeen lopsauttaa, niin se nokastuu siitä niin, että muhisee vihaisena ja pidättää maitonsa. Melkein siltä täytyy polvillaan anteeksi pyytää ennenkuin se leppyy. Se on tullut näin oikulliseksi ja vaativaksi siksi, että sitä hemmotellaan ylenmäärin. Ei rikkaimmasta Suomen rouvasta pidetä niin hyvää huolta kuin lehmästä eikä ihmisen lisääntymistä valvota eikä johdeta niin tarkoin kuin sen. Sika ei ole niin vaativainen, mutta porsittuaan se joskus menee niin sekaisin, että syö jälkeläisensä sensijaan että ruokkisi niitä. Meidänkin emakko oli vaihteesta tullut sille päälle. Kun tytöt eivät uskaltaneet mennä sen karsinaan ja rengit sattuivat olemaan poissa, täytyi minun rientää apuun.
– Sika taitaa olla aika peloittava sattuessaan pahalle päälle? arveli tuomari kysyvästi.
– Kyllä se on, mutta minä ajattelin, että satakiloinen satakiloista vastaan, ja hairasin sitä korvista. Niistä sitä näet on hyvä nutjautella kuin jauhosäkkiä. Tytöt ylistivät jälkeenpäin – minun ei ole tapani kehua itseäni, mutta kerronpahan vain, mitä näkijät sanoivat –, että oli komeata katsella, kun lautamies paini emakon kanssa, että harvoin on nähty kahta niin suurta sikaa toistensa kimpussa. Sain sen lopulta kaadetuksi ja...
Kuoppalan isäntä oli jaksanut käsi korvallisella seurata lautamiehen kertomusta niin paljon, että ymmärsi hänen kuvaavan tappeluaan sian kanssa. Hänen vanhat, hanakat verensä kuumenivat ja hän keskeytti kertojan ja julisti:
– Ei sika, ei sika miehelle mitään mahla muuten kuin puremalla, mutta silloin se rohmaiseekin ison palan. Sitä pitää hallita korvista ja koettaa saala siltä jalat...
Mutta lautamieskin oli hiukan lämmennyt ja ehkä suivautunut siitä, että Kuoppala oli keskeyttänyt hänet. Hän tarrasi taas puheeseen kiinni ja julisti jatkoksi sille, minkä äsken oli sanonut:
– ... kaadetuksi kyljelleen ja heittäysin makaamaan sen päälle. Kyllä se oli pahan näköinen, ihan niin että jo pelläästyin, mutta eihän se...
(Kuoppala oli nyreytynyt siitä, ettei lautamies antanut suurempaa arvoa hänen todistukselleen, ja yritti jo huutamalla pistää väliin, että "saala siltä"..., mutta lautamies ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi pysähtymättä:)
– ... mihinkään päässyt, ja niin tytöt asettivat porsaat tisseihin ja syönti alkoi heti kuin...
(– ... siltä jalat alta pois! sai vihdoin Kuoppala laukaistuksi loput todistuksestaan ja katseli ympärilleen kuin ainakin se, joka on asiantuntija, mitä tulee tappeluun miehen ja sian välillä. Mutta lautamies lopetti:)
– ... masiinalla. Ja kai se tuntui mammasta hyvältä, koska se siitä sitten rauhoittui ja alkoi rakastaa lapsiaan ja ruokkia niitä minun tarvitsematta toista kertaa opettaa sille sen luonnollisia velvollisuuksia. Mutta ihan tässä tulee nälkä puhuessa, niin että eiköhän mennä katsomaan, miltä pöytä nyt näyttää.
Se oli raivautunut melkoisesti, mikä olikin välttämätöntä, jos mieli kahden valtavan rusinakeitto- eli makeasoppamaljan ja niihin kuuluvien pullaviipaleröykkiöiden saada sijaa. Lautamies valaisi:
– Rusinakeiton laillinen nimi täällä Hämeessä on "lähetyssoppa". Lähetysseura on näet levittänyt sen käytön syrjäkyliinkin varaamalla sitä ämpäreittäin juhliensa puhvettipuolelle. Harvoin sitä sydänmaissa itse keitetään, niin että se on täällä haluttua harviaisruokaa, joka houkuttelee monta paatunuttakin kukkaroa avautumaan pakanalähetyksen hyväksi. Siksi sitä yleensä sanotaan "lähetyssopaksi".
Tästä johduttiin keskustelemaan lähetysasiasta. Rovasti keinahteli tuolissaan arvokkaasti ja valitti:
– Penseys on suuri sitä kohtaan ja... kieltämisen henki... tuota, aiheuttaa haluttomuutta. Vain syrjäkylillä, syrjäkylillä vielä palaa liekki. Kerran löytyi kiinalaisesta kengästä, jonka saarnaaja lähetti kollehtipussin sijasta kiertämään, viisisatanen. Niin oli jonkun hurskaan sydän liikuttunut siitä, että kenkä oli kiinalainen. Tokko olisi viitosta tavalliseen haaviin pistänyt.
Mutta kauanko nyt lautasellinen rusinasoppaa pitää nälkää aisoissa. Ei auttanut muu kuin meno katsomaan, mitä uutta Penttilän vieraanvarainen emäntä olisi taas keksinyt. Ja olihan hän maineensa arvoinen. Pöydällä komeili juottovasikan paisti, seuralaisinaan kaikki aikaisemmat salaatit ynnä lisäksi neljää lajia hilloa: sekoittamatonta puolukkaa, omenansekaista puolukkaa, mustaa ja punaista viinimarjahyytelöä. Seurakunnan silmistä välähti epätoivo, koska se tiesi vatsansa kykenemättömäksi osoittamaan näille ihanuuksille kaikkea sitä kunniaa ja huomiota, mitä niiden maukkaus ja suuhun valahtava vesi olisi vaatinut. Otettiin kuitenkin lautasille tavaraa tukevasti, sillä kun kerran oli leikkiin lähdetty, se oli kestettävä. Muuta ratkaisua ei suomalainen sisu tuntenut. Keskustelu torkahti hiljalleen uneliaiksi jorahduksiksi, mikä aiheutui paitsi ruoasta myös siitä, että alkoi olla myöhäinen, jo puolen yön aika. Järkeiltiin kuitenkin haukotusten välissä sitkeästi, joskin harvakseen, juotiin sahtia ja kuunneltiin rovastin kuvauksia hänen elämänsä varrella sattuneista eriskummallisista tapahtumista, kunnes taas virkistyen sanottiin, että "eiköhän tässä pitäisi mennä katsomaan, mitä jälkiruokaa hyvä emäntä on häävieraille varannut". Ja olihan sitä. Pöydällä komeili nyt kaksi lihavuudesta ja makeudesta tiukkuvaa kaakkua, rinnallaan aprikoosikiisseliä ja seinäjäykkää kermahyytelöä ja -vaahtoa. Niin keveitä ja luistavia ruokia noita pistelee huvikseen, vaikka olisi syönyt enemmänkin. Ja kun vihdoin tämäkin annos oli nautittu, nousi rovasti kuuluvasti ähkäisten seisaalleen ja liitti kätensä ristiin. Kai asia oli etukäteen sovittu, koska opettaja käskyä odottamatta aloitti helakalla äänellä kiitosvirren. Tuomarin mielessä vilahti epäilys, että tuo kylän vanha johtomies oli ehkä valinnut tämän hämäläisen symposionin kiitosvirren leikillisen hengen vallassa, sillä sen sanat sattuivat paikalleen melkein liian osuvasti:
Runsaasti ratki ravitset
elävät einehellä,
ja tarpeet kaikki taritset
suurella hyvyydellä;
sä avaat kätes armiaan
ja täytät luodut ainiaan
lahjoillas laupiailla.Oliko mahdollista, että tuo vanha opettajavekkuli alleviivasi "täytät"-sanaa hiukan enemmän kuin asiaan kuului ja että hänen silmistään välähti salaisen yhteisymmärryksen säde, kun hän vilkaisi tuomariin kasvoillaan syvällisesti, nauramattomasti humoristinen ilme? Tuomarilla tuli joka tapauksessa kiire hakemaan nenäliinaa ja niistelemään kesken veisuun, sillä hän ei ollut varma, saisiko hallituksi ilmettänsä niin, että hänen sisässänsä pursuileva hymy pysyisi tarkoin näkymättömissä.
Virren jälkeen tarjoiltiin teetä; kaakkuja oli kolme ja pikkuleipiä seitsemää eri lajia. Kaikki joivat kupposensa ja nauttivat kaakkupalansa vakavin ilmein. Hyvästeltäessä muuten vaitelias emäntä sanoi herttaisesti:
– Kiitoksia nyt paljon, hyvä tuomari ja rouva, että tulitte tähän juhlaamme, vaikka se ei tietenkään ole ollut tarjoilun eikä muun puolesta mitään parempiin ruokiin tottuneiden helsinkiläisten mielestä. Olen koko illan levottomana katsellut, kun olette syöneet niin kovin vähän. Tervetuloa kuitenkin huomenna, jos miellyttää, kahville ja päivälliselle, näitä varusteita kun vieraiden niukan syömisen takia jäi paljonlaisesti...
Seisottiin pihalla ja odotettiin rovastin lähtöä. Kätevästi tämä vanha sielunpaimen, urkujen ja moottoriveneiden rakentaja, puhelinmonttööri ja yleensä taitavaksi tunnettu teknikko käynnisti fordinsa ja viitattuaan seurakuntalaisilleen yleisen siunauksen katosi heinäkuisen aamuyön hämyyn.
8
Navetan avaralta parvelta kuului tahdikas viulunsoitto ja voimakas polkanjyske. Nuoriso siellä otti häistä omaa osuuttansa. Tuomari ja Helena-rouva kiipesivät rehusiltaa myöten katsomaan tuota riemua, jonka viehätyksen he vielä kykenivät ymmärtämään.
Kalevi siellä parhaillaan vei morsianta huimaa vauhtia ympäri avaraa lattiaa ja sulhanen Anjaa, joka säikähtyneen näköisenä, hentona ja keveänä, antautui hänen väkevän käsivartensa varaan. Tuomari tiesi, ettei Anja oikeastaan hyväksynyt tanssia, koska siinä oli jotakin hänen arkaa tuntoansa loukkaavaa mutta kun sulhanen oli tästä tietämättä tullut häntä pyytämään, niin hän ei kai ollut tahtonut herättää huomiota kieltäytymällä. Mutta kuka tanssitti Kerttua? Hyväinen aika! Sehän oli Ylitalon Lauri, joka siis oli viime tingassa saanut patteristaan lomaa ja päässyt kotiinsa – häihin – tapaamaan Kerttua. Kyllä ryhdikäs tykistövänrikki on komea ilmestys! Se täytyi Helena-rouvan myöntää. Kannukset vain kilahtelivat ja helisivät, kun poika lasketti kiperää polkkaa. "Tää on polkan jyskettä", kaikui Helena-rouvan korvissa laulunpätkä, jota Kerttu oli eräänä päivänä hyräillyt. Kas vain, täällähän ovat Aino ja Esteri ja menevät poikain käsivarsilla kuin nuket silmät sädehtien ja posket hohtaen. Penttilän Timo pitää Ainoa varovasti kuin pelkäisi hänen riksahtavan vyötäisiltä poikki Täällä on seudun koko nuoriso ja tuossa tulevat jo vanhemmat katsomaan heidän iloaan. Eihän vain! Helena-rouvan silmät laajenevat hämmästyksestä, kun roteva lautamies kaappaa emäntäänsä leveiltä vyötäisiltä ja alkaa lennättää häntä permantoa pitkin kuin olisi hallinnut raskasta auraa. Kerran he sentään vain kusivat kierroksensa, sillä eivät satakiloiset järin paljoa hyppele, mutta tulivathan kuitenkin tyttären häät kunnioitetuiksi tälläkin tavalla.
Helena-rouvan katse seurasi Kalevia ja morsianta, joka tanssiessaan ujosti pysytteli viejästään niin kaukana kuin tämän rohkea, luja käsivarsi suinkin salli. Oli ollut aikoja, jolloin Helena-rouva oli asetellut Kalevia ja Penttilän kaunista, rikasta Aliinaa mielessään läheisempään suhteeseen – asetellut siksi, että Kalevin nuorukaisaskeleet ja kaihoava katse olivat usein huomaamattaan hakeutuneet Aliinan puoleen –, mutta nämä haaveet olivat olleet turhia, kuten illan häät olivat lopullisesti osoittaneet. Ehkä olikin näin parasta, sillä molemmat olivat lähtöisin liiaksi erilaisista oloista voidakseen sointua täydellisesti yhteen. Aliina tulisi onnellisimmaksi Riston kanssa, jonka rinnalla hänellä olisi jo entuudesta tuttu työsarka, ja Kalevi Anjan kanssa, joka oli kuin elävä henkäys Kaleville pohjimmiltaan kaikista rakkaimmasta maailmasta eli sieltä, missä asuivat henki ja aatteet. Mutta Ylitalon Lauri ja Kerttu sensijaan sopivat toisilleen, sillä molemmat olivat pelkkää reipasta käytäntöä, raikasta tervettä järkeä, lannistumatonta toivorikkautta, valkohampaista naurua, kaikesta liikatunteellisuudesta kemiallisesti puhdasta uuden ajan nuorisoa.
Pelimanni, kylän vanha mylläri, lopetti nyt polkkansa muutamaan jyrkkään, rämähtävään merkkiraapaisuun, pyyhki paidanhihalla otsaansa, joi pitkän siemauksen sahtihaarikasta, ja alkoi hymyillen katsella ympärilleen ja samalla mietteissään napsutella vanhan viulunsa kieliä. Myllärin tiheää, harmaata sänkeä orastavilta kasvoilta loisti mitä vilpittömin, kaunein hyväntahtoisuus, joka jalosti niiden kulmikkaat piirteet. Hän oli kylän kaikki kaikessa: paitsi varsinaista ammattiansa, jolta uudenaikainen mylly teollisuus oli lopettanut mahdollisuudet, puun ja raudan seppä, sorvari, muurari, tervanpolttaja, sementti- ja petonimies – mitä vain tarvittiin. Viuluniekkana hän antoi mielennousua kaikissa nuorison tilaisuuksissa, säestäen silloin soittoaan hänelle ominaisella suopealla hymyllä. Oli ollut aikoja, jolloin mylläri oli ollut Helena-rouvalle aivan välttämätön apumies, olipa sitten savupiippu nuohottava tai astia vannehdittava.
Nyt mylläri asetti viulunsa totuttuun paikkaan, kyynärtaipeensa varaan, ja alkoi pyyhkiä tulemaan niin tahdikasta, juoksevasti hemaisevaa ja riemullisesti laulavaa saksanpolkkaa, että nuorison sorina lakkasi kuin leikattuna ja kaikki liikahtivat kuin sähköiskun saaneina. Tuossa tuokiossa he olivat menossa pari parilta peräkkäisenä renkaana ympäri avaraa lattiaa, joka jyski ja jymisi raskaiden askelten alla. Nyt tanssitti Kalevi Anjaansa, joka hetkeksi loi häneen hämillisen, punastuvan katseen, ja Esteri ja Ainokin olivat jo uusien poikien käsivarsilla pyöreinä ja raukeina kuin karpalo hennon varren päässä. Lauri vei Kerttua kuin tuulispää, ja molemmat hymyilivät toisilleen onnensa täyteläisyydessä. Kukaan ei ehtinyt huomata, että Risto ja Aliina pujahtivat karkeloivien virrasta erilleen ja hiipivät hämyistä seinänvierustaa pitkin ovensuuhun, josta häipyivät ulos. Tosinhan kyllä ovensuussa ja rehusillalla seisoskelevat näkivät heidät, mutta eivät olleet näkevinään, vaan katsoivat vain sitä kiinteämmin karkelon pyörrettä. Helena-rouvakin näki heidät ja tunsi suurta, viehkeätä onnea. Syrjäsilmällä hän saattoi seurata heitä, kun he pitäen toisiaan kädestä ensin kulkivat portille päin kuin mennäkseen jäähdytyskävelylle, mutta kaarsivatkin sieltä piennarpolkua pitkin tuolta pihakoivujensa keskeltä häämöttävää Aholaa kohti. Risto häipyi tumman pukunsa vuoksi varjoon, mutta Aliina kuulsi hämystä valkeana hahmona kuin enkeli. Helena-rouva näki mielessään, kuinka he nousivat avovilpolan portaita, viivähtivät hetkisen ja menivät sitten äänettömästi liukuen onnensa ovesta sisään. Lattiapalkki kolahti hiukan, ovi narahti, pääskyset sirittivät hetkisen ja sitten oli kaikki hiljaa.
Helena-rouva huokasi, otti miestänsä kädestä ja alkoi väsyneenä kulkea kotiin päin. Tarhasta kuului lehmän tuhahtava, oudostava hengähdys ja märepalan kurina, kun elukka röyhtäisi sen suuhunsa ja alkoi taas uneliaasti jauhaa sitä hienoksi. Tuntui lehmien väkevä haju. Kärpäset irtoutuivat niiden kyljistä ja lentää surisivat kierroksen ohikulkijain ympärillä, mutta palasivat kohta lehmän lämpimään selkään ja tuttuun hännän huiskeeseen. Kuu oli noussut ja katsoi tyhmänä ja pyöreänä järven toiselta puolelta, korkean vaaran laelta, tälle rannalle. Kaakkurit jo naukuivat ja itkivät surullisesti ja lahden perukan kaislikosta kuului äänekkäästi väittävää ja riitelevää sorsan änkkäämistä. Tuomari nautti yön vilpoisuudesta, ilman puhtaudesta, luonnon juhlallisesta, elävästä läheisyydestä ja mielessä hienona väreilynä säteilevästä nuorten onnesta. Hän hymyili ja pysähtyi. Helena-rouva kysyi:
– No, miksi et tule?
– Tulenhan minä... Ajattelin tässä vain...
– Mitä sitten?
– Ristoa ja Aliinaa... heidän tämänöistä onneaan.
– Mitäpä me siitä – vanhat!
– Älä sano! Siinä on jotakin suurta, salaperäistä, sanomattoman kaunista. Niinkuin tämä heinäkuun ihana yö itse. Morsiusvuode on pyhä alttari, jonka tulesta rakentuu koko kansa ja sen onni. Kuolema kääntää pois kateelliset, ontot silmäkuoppansa ja irvistää katkerasti hammasrivillään, mutta elämä viettää jatkumisensa, kuolemattomuutensa, riemuvoittoa. Kuta pyhempi, kauniimpi, kunnioitetumpi tämä alttari, sitä eheämpi, korkeampi, pysyvämpi kansan onni. Siinä annettu uhri on elämän järkyttävin, sisällysrikkain tapahtuma, jossa sointuvat vierekkäin ilo ja murhe, nauru ja itku. Ilman sitä ei olisi elämää, ei mitään. Siihen sisältyvät korkein onni ja kauneus...
– Älä nyt saarnaa noin! Tulethan ihan runolliseksi. Luulisi sinua vielä nuoreksi.
– En niin ikäkulu olekaan...
– Tule nyt jo! Minua vilustaa tässä kosteassa yöilmassa.
Tuomari Vuori oli kauan valveilla, sillä hänen ajatustensa sävy oli omituisesti ilahduttava ja onnellistuttava, unta torjuva. Yhä uudelleen hän mietti Aliinaa ja Ristoa, Eevaa ja Aatamia, ihmistä ja hänen säälittävää, poloista, mutta silti niin kaunista ja rikasta onneansa. Hän tunsi sen ihanuuden erikoisen selvästi juuri siksi, että oli pakotettu asettamaan sen rinnalle oman, nyt jo menneen nuoruutensa.
9
Aholan vanha isäntä, "vanha Risto", joksi häntä sanottiin erotukseksi nuoresta ja nyt talon varsinaisesta isännästä, istui poikansa hääpäivän iltana muonatupansa ikkunan ääressä ja katseli mietteissään entistä omaa taloaan. Hän ei ollut mennyt häihin osaksi huonovointisuuden, osaksi sen vuoksi, ettei hänellä ollut ollut koskaan tapana käydä Penttilässä. Väleihin oli ilmestynyt rikkeimiä jo hänen isänsä aikana, jolloin kylässä oli suoritetta isonjaon järjestely. Aholan silloinen isäntä oli joutunut siihen uskoon, että Penttilän isäntä oli jollakin konstilla, ehkä ryyppäämällä maanmittarin kanssa, joka asui Penttilässä, keplotellut itselleen paremmat maat ja työntänyt Aholaan huonommat. Siinä eivät olleet auttaneet maanjako-oikeudetkaan, vaan Ahola oli kaiken lisäksi tuomittu muuttamaan tänne syrjään kivikkomäelle, pois kylän muiden talojen yhteydestä. Vaikka talot täytyikin hajoittaa pois kylän vanhalta pesäpaikalta, jossa ne olivat olleet tiheänä rypäänä, alituisesti alttiina tulipalolle, joka olikin kerran isäin aikana pyyhkäissyt kaikki sileäksi tuhkatantereeksi, niin miksi juuri Ahola piti kyyditä pois? Miksi ei yhtä hyvin Penttilää tai Eskolaa tai Jussilaa? Sitä ei silloin omaperäinen Aholan ukko ollut ottanut ymmärtääkseen, vaan oli sydäntynyt asiasta niin, ettei ollut antanut sitä milloinkaan anteeksi.
Vanha Risto puolestaan ei ollut tuosta enää välittänyt, sillä hän oli pian ymmärtänyt näin olleen kaukonäköisintä ja viljelyksen kannalta edullisinta. Ainoa, mutta kylläkin tärkeä seikka, joka periytyen tuolta vanhalta pohjalta häntäkin harmitti, oli se, että Ahola todellakin oli joutunut saamaan huonompia maita kuin Penttilä. Ne olivat toisaalta liian äkkikumpuisia ja kovasavisia, toisaalta sorapohjaisia, niin että niissä oli täysi tekeminen, olipa pouta- tai sadekesä. Mutta eivät ne silti niin huonoja olleet, etteivät olisi yhden isännän työllä parantuneet, kun tämä sattui olemaan vanhan Riston mallinen mies ja elämään kunnialliseen muonaikään. Kyllä Aholan pellot jo kasvoivat siinä kuin Penttilänkin, lukuunottamatta tuota yhtä vainiota, Penttilän kuulua hiesumaapeltoa, joka oli paras koko kylässä. Sille eivät muut vainiot vetäneet vertoja. Puolet siitä olisi ollut tuleva Aholan omaisuudeksi, mutta ei tullut. Yhden yön ryyppäys sen oli vaikuttanut. Sitä ei riittänyt korvaamaan minkäänlainen korpialue, vaikka tätä olisi annettu runsaamminkin, kuten kyllä oli tehty.
Nämä asiat siinä keskikesän kuulaassa illassa, sen hiljalleen vaipuessa vienoon yö terheneen, kuvastelivat vanhan Riston mielessä. Syvimmältä poreili pieninä muiston ja tunteen kuplina kuiskauksia siitä eräästä asiasta, josta ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse, mutta joka oli erikoisesti hänen kohdalleen aiheuttanut sen, ettei hän ollut nostanut jalkaansa Penttilän kynnyksen yli ei tullakseen eikä mennäkseen. Hänen omaa tyhmyyttään se oli kaikki ollut. Jo poikasena hän oli ajatellut Eskolan Annaa, Penttilän nykyistä emäntää, Aliinan äitiä, "sillä tavalla". "Anna on minun", hän oli tuntenut ja samoin näytti ajattelevan Anna. Rippikoulussa asia yhä oli selvennyt – ei siten, että he olisivat puhuneet siitä sanaakaan, vaan muuten, itsestään, selittämättömällä tavalla, niinkuin noissa asioissa tapahtuu. Kun he olivat sattuneet seisomaan Herran pöydän ääressä siten, että olivat olleet vierekkäin – toinen tytöistä, toinen pojista äärimmäisenä –, niin oli tuntunut siltä kuin he olisivat siinä Jumalan kasvojen edessä vannoutuneet toisilleen. Kerran vain he olivat katsahtaneet toisiinsa, mutta se oli riittänyt valaksi. Rippikoulun jälkeen oli alkanut ankara maan ja talon parantamis- ja kohentamistyö. Hän oli möyrinyt kuin kontio ja puskenut kuin härkä, sillä hän tahtoi saada kaikki kuntoon sitä hetkeä varten, jolloin Eskolan Anna tulisi hänen taloonsa emännäksi. Vieläkään hän ei puhunut Annalle varsinaisesta asiastaan, ei silloinkaan, kun Annan katseesta kuulsi selvä, nyt jo hiukan kummasteleva, epäröivä kysymys. "Odota vielä muutama vuosi", Risto oli ajatellut, "niin tulosi on sitä mieluisempi itsellesi. Silloin isä ja äiti ovat jo muonalla, mikäli elävät, ja sinä pääset suoraan emännäksi, tarvitsematta palvella äitimuoriani miniänä, mikä ei taitaisi olla aivan helppoa". Näin hän oli tuuminut ja koettanut järjestellä ja suunnitella asioita parhaan ymmärryksensä mukaan saadakseen valloitetuksi tulevaisuudelta mahdollisimman suuren onnen.
Hän huokasi raskaasti katsellessaan terheniseen iltamaisemaan ja miettiessään, että oli laskenut väärin. Juuri silloin, kun hän oli alkanut arvella päässeensä siihen sijaan, että hänen oli tuotava emäntä taloon, kun itse päätalo oli tyhjä ja sen entiset haltijat, vaari ja muori, olivat siirtyneet hautausmaahan, Anna olikin kyllästynyt odottamaan ja mennyt innokkaalle kosijalleen Penttilälle, nykyiselle miehelleen. Eikä hänellä, vanhalla Ristolla, ollut oikeutta moittia häntä, sillä mistäpä Anna oli tiennyt hänen todenteolla ajattelevan kosintaa, kun hän ei ollut koskaan edes vihjaissut sinne päin. Ei hänellä ollut liioin lupaa moittia Penttilääkään, joka oli kaikin puolin ensiluokkainen, aikaansaapa mies, minkä oli ilmaissut kosimisessaankin. Hän oli vain saanut tyytyä osaansa ja koettaa kulkea ja toimia niin hyvin kuin raajarikko suinkin voi. Raajarikko hänestä näet oli tullut, ruumiilta kyllä väkevä, mutta sielun puolesta hiukan säikähtynyt. Sille vaimolle, jonka hän sitten tähän otti emännäksi, hänellä oli ollut annettavana vain puoli sydäntä, toinen puoli kun oli ainaiseksi ankkuroitunut Annan muistoon. Milloin vain hän oli pihamaallaan tai huoneissaan vaipunut mietteisiinsä hän oli tietämättään unohtunut tuijottamaan Penttilään päin, jossa uusi emäntä toimekkaana liikkui aitanpolulla. Ei siitä kukaan mitään tiennyt – siitä saavuttamatta jääneen onnen kaihosta, joka kohosi murhemielisenä väreilynä hänen rintaansa, vaan hän oli saattanut ja saattoi yhä vapaasti vaipua sen valtaan ja nauttia sen tuomasta suloisesta kärsimyksestä. Silloin aina kohosi mieleen vakaumus, että mies ja nainen olivat jollakin salaperäisellä tavalla luodut toisilleen: sinä hänelle ja hän sinulle, ja että ellei tämä pyhä alkutarkoitus päässyt toteutumaan, jotakin meni vinoon ja elämän suurin onni jäi saavuttamatta. Elämä oli tilkkumatto, jossa oli lukemattomia salaisia ja monenvärisiä kuteita. Ensimmäiseltä näkemältä luuli suuren kutojan iskeneen ne kangaspuissaan sikinsokin, kirjavaksi sekamelskaksi, mutta lähemmin katsoen alkoi näyttää siltä kuin pohjalla olisikin ollut salainen suunnitelma. Mahdotonta oli kuitenkin tietää, mikä tuo suunnitelma oli, vaan täytyi alistua siihen, että omakin elämä iskettiin mattoon kuteeksi, loistamaan jostakin kohdasta heleänä raitana tai jatkamaan pituutta harmaana, ilottomana pintana.
Hääväki saattoi ihmetellä, miksi sulhasen isä ei ollut saapuvilla. Ainoa, joka ei ihmetellyt sitä, oli Penttilän emäntä. Syyn siihen hän oli kätkenyt pienenä rippikoulumuistona sydämensä salaisimpaan sopukkaan, jota ei milloinkaan avannut. Vanha Risto tiesi tämän ja hymähti. Omituista oli, että hän oli mielestään vieläkin selvillä Anna-emännän kaikista ajatuksista – että hän syvimmässä sydämessään yhä piti Annaa omanaan. Mikä oli erottanut heidät, oli ollut vain ulkonaista. Itsessään tilkkumatossa, josta kaikki kestämätön oli leikattu pois, he olivat vierekkäin, samassa elämän raidassa. Suuren matonkutojan tahto oli ohut sellainen eikä se ollut ohut syvemmässä merkityksessä muutettavissa. Tämä ilmeni vanhan Riston mielestä erikoisesti siitä, että hänen poikansa oli rakastunut Annan tyttäreen. Mikä ei vielä päässyt täysin toteutumaan vanhemmissa, oli toteutuva heidän lapsissaan.
Vanha Risto oli seurannut salaisella kiinnostuksella poikansa rakastumista Penttilän Aliinaan. Kaukana siitä, että olisi sitä vastustanut noiden menneiden, hämärien riitaisuuksien vuoksi, jotka eivät häneen koskeneet, hän suosi sitä ja koetti parhaansa mukaan auttaa poikaansa. Hän hillitsi ja hallitsi itsensä täydellisesti tapaamisissa, joita tällaisen asian vuoksi välttämättä sattui Aholan ja Penttilän väen kesken, ja oli myötäsukaa kaikissa sukujen välisissä neuvotteluissa. Omasta aloitteestaan hän möi pojalleen talonsa irtaimistoineen ja päästettyään hänet täten täyteen isännyyteen muutti tänne muonapaapan asuntoon, jonka oli jo ajoissa itseään varten rakentanut. Salaisena vaikuttimena hänellä oli ollut se, että hän täten oli varjelevinaan poikaansa siltä onnettomuudelta, mikä oli kohdannut häntä itseään. Olihan Risto hänen vertansa ja Aliina äitinsä sydämen lahja. Heidän yhtymisellään avion onneen toteutui samalla heidän vanhempiensa salainen pyrkimys tai oikeastaan kohtalo, joka vain oli odottanut aikaansa astuakseen näkyviin ja oikeuksiinsa. Tuo ajatus tuotti vanhalle Ristolle hienoa nautintoa hänen siinä mietiskellessään. Oli tulossa tavallaan hänen oma hääyönsä.
Vanhaa Ristoa hytisytti hyvä mieli. Hän oli tehnyt viisaasti rakentaessaan muonatupansa tänne tilan korkeimmalle paikalle, sillä täältä näki laajalti Aholan ja Penttilän viljelyksille. Tämän saman ikkunan ääressä, jossa vanha Risto nyt, hänen isänsä oli viettänyt aikaansa katselemalla kättensä töitä ja harmittelemalla, ettei kaikki, mitä ikkunaan näkyi, ollut hänen omaansa. Sama harmi vaivasi joskus vanhaa Ristoakin, jota lisäksi saattoi kipeästi vihlaista tietoisuus, että oli eläkevaari, jolla ei todellisuudessa ollut enää talon asioihin sanomista. Samassa hän kuitenkin lohduttautui sillä, että omisti Aholan poikansa kautta eikä vain Aholaa, vaan puolet Penttilääkin. Se oli eriskummallinen, melkein peloittava päätös sille erimielisyydelle, joka oli valinnut sukujen välillä kuka tietää, kuinka kauan, ehkä vuosisatojen takaa.
Yö oli hämärtynyt sinihämyiseksi. Vanha Risto meni portaille vilvoittelemaan, sillä päivä oli paahtanut hänen pirttinsä kuumaksi. Hän hengitti syvään raikasta yöilmaa ja kuunteli. Häätalosta kantautui vaisuna viulunsoitto ja tömisevä tanssinjyske. Yhtäkkiä vanha Risto näki kaksi olentoa, joista toinen, tumma, melkein häipyi yöhön, mutta toinen, valkoinen, näkyi selvästi, hiipimässä Penttilästä tulevaa oikopolkua Aholaa kohti. Hänen vanha sydämensä sykähti riemusta. Risto ja Aliina! Hiipivät häävuodettansa kohti! Vanha Risto katsoi jännittyneenä, kuinka nuori pari saapui Aholan pihalle, viivähti siinä hetkisen kuin katsellakseen ympärilleen, nousi portaille, pysähtyi kuin ujostellen ovella, ja painui vihdoin sisään. Vanha Risto ummisti silmänsä ja saneli sydämessään tuskaisen rukouksen: "Poika, hyvä Jumala, poika! Vahvista sillä aikomuksesi!"
KOLMAS LUKU.
1
Kanslianeuvos istui huvilan pihamäntyjen varjossa ja katseli vanhan panamahattunsa suojasta kuvastintyynenä kimaltelevalle ulapalle. Oli elokuun alkupuoli ja yhä jatkui samaa hellepoutaa, joka oli alkanut jo kesäkuussa. Ruoho oli palanut kulolle, heinänsänget eivät olleet ottaneet odelmaa, vaan olivat pysyneet ruskeina ja kuolleina, perunanvarret eivät olleet jaksaneet kasvaa kukalle saakka, suviviljat olivat jääneet keskenkasvuisiksi ja tuleentuneet liian varhain, lantut olivat kuihtuneet melkein olemattomiin, ruis ja syysvehnä olivat jääneet heikoiksi. Kaikkialta hengähti tuntuville alakuloinen, masentunut tunnelma ja mielessä kuvasteli "kato". Luonto oli tänä suvena outo itselleenkin, kuin jotakin aavistelevainen. Järvi tuossa oli kuin vesi hopeamaljassa, johon kuvastui taivaan avara kauneus ja josta lukisi jos mitä, kun osaisi. Kuikat vain itkivät ja kuovit ruikuttivat sadetta, mutta taivas pysyi suljettuna eikä antanut vettä, ei, armahtamatta: ei. Linnuthan tosin yleensä lakkasivat elokuussa laulamasta, mutta kanslianeuvos ei muistanut niiden milloinkaan olleen näin hiljaisia kuin nyt. Kulkiessaan rantaharjun kangaspolkua ja virvoittaessaan vanhoja keuhkojaan havujen tuoksun kyllästämällä ilmalla kanslianeuvos joskus säpsähti ympäristönsä hiljaisuutta. Oli kuin olisi kulkenut kuolleessa metsässä, jossa ei liikahtanut oksa, ei rapsahtanut kaarna, ei surahtanut kärpänen. Luonto pelkäsi jotakin, mitä lienee pelännyt.
Kalevi oli poissa, Kerttu oli poissa. Olivat molemmat kaukana Karjalassa sotaväen yleisharjoituksissa. Anja oli aikoja sitten matkustanut Helsinkiin jatkamaan sairaanhoitajatarkurssiaan. Helena-rouva istui tuossa, kädessään ompelus, jota pisteli ahkerasti. Kaarlo oli tullut illalla Helsingistä viettämään kesän loppua maalla. Hän oli ollut kaupungissa koko keskikesän, sillä hänelle oli kertynyt asioita yhä enemmän, niin paljon, että toimistoa oli pitänyt laajentaa ottamalla nuori tuomari apulaiseksi. Kanslianeuvos ymmärsi, miksi ihmiset luottivat Kaarloon. Siksi, että hän otti jokaisen asian omakseen ja teki todellakin kaikkensa ei rahan, vaan asian itsensä vuoksi. Nyt hän istui tuossa raukeana ja haukotteli. Irtautuminen Helsingin hälinästä mahtoi tuntua suloiselta. Kanslianeuvos oli kokenut sen monta kertaa. Kannatti matkustaa Helsinkiin vain siitä ilosta, että sai palata takaisin maalle.
Kanslianeuvos oli aamiaispöydässä kysäissyt pojaltaan, mitä Helsinkiin kuului. "Huonoja uutisia, isä", tuomari Vuori oli vastannut. "Huonompiako kuin mitä lehdistä näkyy?" – "Paljon huonompia. Kerron sinulle sitten..."
He olivat aterioineet vaiteliaina ja heistä oli hiljaisuus levinnyt keittiöön, jossa Ainon ja Esterin ilakointi oli vähitellen madaltunut melkein kuiskauksiksi. Tytöt olivat tietenkin nähneet isäntäväen alakuloisuuden ja tunteneet jotakin outoa olevan ilmassa. Sydäntä sävähdytti niin kummallisesti. Ihmiset pelkäsivät kaikkialla jotakin. Helena-rouva, jonka huoneen vieressä tyttöjen makuukomero oli, valvoi öin, huokaili ja väliin itki. Päivällä hänestä ei mitään tiennyt, sillä hän ei ilmaissut tunteitaan muille, mutta öiden yksinäisyydessä hänen täytyi keventää sydäntään.
Kanslianeuvos oli selvillä kaikesta tästä, sillä hän luki ihmisten salaisuudet heidän katseistaan ja ilmeistään kuin kirjasta. Hän itse ei ollut milloinkaan ollut sellaisen paineen rasittama kuin nyt, näinä elokuun aavemaisina hellepäivinä 1939, jolloin korviin kuulumaton, mutta sielulle sitä kuuluvampi jyminä täytti taivaankuvun. Yön hiljaisuudessa, viettäessään pitkiä unettomia tunteja, ihmetellessään olevaisuutta ja kysellessään, oliko se unta vai totta, ja jos oli edellistä, niin minkälaista se sitten oli todellisuudessa, ja huolehtiessaan kaikesta elämänpiiriinsä kuuluvasta, vanhus oli välähdyksittäin oivaltavinaan, kuinka kosmoksen rajattomuudessa ikuiset radat joutuivat sekaisin ja taivaankappaleet alkoivat riehua hurjassa sekamelskassa törmäillen toisiaan vastaan ja uhaten joka hetki musertaa tomuksi tämän vähäpätöisen ainehiukkasen nimeltä Maa, jonka pinnalla asuu Jumalasta pois langennut, kurja ihmissuku.
Vanhus oli hieraissut valvomisesta karvastelevia silmiään, kääntänyt kylkeä, ummistanut silmänsä ja koettanut nukkua. Hän oli yrittänyt hallita ajatuksiansa kohdistamalla ne asioihin, joiden muisto oli hänelle suloinen, rauhoittava. Kuinka ihania olivatkaan nuoruuden parhaat vuosikymmenet, 80- ja 90-luku, jolloin ihmeellinen elämänhalu täytti sydämet ja toivo väritti tulevaisuuden kauniimmaksi kuin parhainkaan unelma. Ei omistettu paljoa, mutta ei paljoa vaadittukaan, ja hengelle antoivat nousua suuret, jalot aatteet, usko ihmisyyteen, oikeuteen, vapauteen, valistuksen voimaan. 1800-luku oli aineellisen rakentumisen puolesta täynnä valtavaa edistystä, ajajana ja ohjaajana uusi kokemusperäinen tiede, joka huumautuneena aseidensa terävyydestä tunki syvälle tuntemattomuuteen kuin hurja seikkailija aarniometsään. Mutta vaikka ihminen näin asettui omaksi jumalakseen ja palvoi itseään ja nerouttaan, jolla hetkittäin jo uskoi ratkaisevansa ikuisuuden arvoituksetkin, niin hän ei silti ollut menettänyt sielustaan kykyä kuulla ikuisesti hyvän, kauniin eikä oikean käskyjä, vaan tahtoi edelleen olla näiden ylevien ihanteiden ritari. Mikä suunnaton määrä ihmissielun kallisarvoisinta suitsuketta oli uhrattu ihanteiden alttarille, miten vilpittömästi oli haltioiduttu, kun aatteiden ja taiteiden maailmasta oli tuulahtanut sydämiin ehdottoman kauneuden pyhä henkäys, ja miten mahdottomalta oli tuntunut ajatus, että sivistynyt, valistunut Eurooppa milloinkaan, erimielisyyksistään huolimatta, sallisi näitä ihanteitaan poljettavan ja osoittautuisi arvottomaksi olemaan ihmiskunnan lipunkantajana valistuksen tiellä. Vanhus itse oli uskonut näihin ihanteisiin, sillä hän oli ollut hegeliläis-snellmanilais-topeliukselais-cajanderilaisen aatemaailman palavasieluinen kasvatti. Siinä hengessä hän oli tehnyt työtänsä ja siitä myös saanut parhaan palkintonsa: jalon sielunrauhan, jonka taustalta kuiskaili usko iankaikkisen autuuden osallisuuteen.
Vanhus säpsähti hereille syvistä unelmistaan. Aino oli tullut saapuville tuoden kahvitarjotinta, jonka asetti Helena-rouvan eteen. Tässä järven hengessä, petäjien varjossa, he enimmäkseen istuskelivat, sillä puutarhan puolella helle kävi liian rasittavaksi. Tässä kanslianeuvos lueskeli klassikoltansa, joista löysi aina uusia hienouksia ja joita mielellään selitteli velvollisuudentunnosta muka tarkkaavaisesti kuuntelevalle kuulijakunnalleen. Väliin hän saattoi innostua niin, että kohottaen kätensä todisti vastaanottamiensa mielikuvien kauneudesta. Kerttu oli kerran salaa valokuvannut hänet juuri kun hän oli nostanut kätensä juhlallisesti jotakin vakuuttaakseen ja säilytti nyt kuvaa harvinaisena ryöstösaaliina, jota väliin riemastuneena näytteli.
Puhelin kuului soivan räikeästi ja pitkään, monta kertaa kiihkeästi ja vaativasti. Helena-rouva sanoi:
– Se on varmaan Helsingistä. Soittavat konttoristasi sinulle, Kaarlo. Parasta on, että menet heti itse vastaamaan.
Tuomari Vuori heitti lehden pöydälle ja lähti hitaasti ja haluttomasti tupaan. Radiota hän ei ollut suostunut hankkimaan huvilalleen, koska tahtoi viettää kesänsä ehdottomasti rauhassa, mutta puhelin hänellä täytyi olla asianajotoimensa vuoksi. Nyt tullut soitto saattoi olla hänen erikoisesti tilaamansa. Sietämättömän jännityksen vallassa hän oli näet sanonut Helsingistä lähtiessään apulaiselleen, että "soita heti, kun sattuu jotakin erinomaisempaa. Minulla ei ole radiota ja lehdet tulevat vasta seuraavana päivänä".
Helena-rouva tuijotti itsepintaisesti ompelukseensa. Hänen ilmeensä oli huolestunut ja huulet vapisivat. Kanslianeuvos katseli järvelle, joka yhä lepäili kuvastinkirkkaana, raskaasti tyynenä ja liikkumattomana, melkeinpä myrkyllisenä kuin elohopea. Minkä sanoman toisikaan tuo soitto? Hyvänkö vai pahan? Viime ajat olivat yhä useammin johtaneet mietteet siihen suuntaan, että kysymys saattoi olla Suomesta enemmän kuin olimme täällä luulleetkaan. Emme saaneet tuudittautua siihen uskoon, ettei meitä pienuutemme vuoksi huomattaisi, vaan tietoisuuteemme tunkeutui väkisin ajatus, että sittenkin kelpasimme edes vähäpätöiseksi punnukseksi, jonka riitapuolista toinen saattoi heittää vaakakuppiin. Mitä varten? Hyötyäkseen itse uhraamalla meidät. Mutta eihän kellään ollut oikeutta siihen, sillä emmehän kuuluneet ainoallekaan nyt diplomatian tantereella keskenään teutaroivalle suurvallalle. Omaansa sai uhrata, mutta ei muiden. Kanslianeuvos ei voinut uskoa, että Englanti ja Ranska eli vapauden kotimaat, jotka olivat kirjoittaneet lippuunsa ylimmäksi tunnukseksi kansojen itsenäisyyden, saattaisivat tehdä itseään syypäiksi tällaiseen rikokseen. Ja melkeinpä vielä vähemmän sitä voi kuvitella Saksasta, sillä olihan tämä Suomen aseveli maailmansodan vuosilta ja lisäksi suurien, jalojen aatteiden ja korkeiden ihanteiden maa jos mikään. Mutta oliko aatteilla ja ihanteilla enää kantavuutta ja merkitystä? Eikö paremminkin näyttänyt siltä kuin olisi alaston itsekkyys, aseenaan väkivalta, noussut maailman herraksi ja ilkkunut kaikelle?
Vanhuksen sydäntä kouristi kipeästi, sillä hän tajusi, että myöntävä vastaus näihin kysymyksiin merkitsisi hänen oman maailmankatsomuksensa vararikkoa. Ei, hän ei tahtonut vastata kysymyksiinsä myöntävästi. Viimeisillä voimillaan, viimeisellä henkäyksellään, hän päinvastoin tahtoi julistaa, että oikeus oli pitävä puolensa ja kerran selviävä voittajana, näyttipä hetkittäin miten maahanlyödyltä tahansa. Rehellisyys oli perivä maan, kavaluuden kaikista voitoista huolimatta. Totuus oli salamanteri, joka ei palanut tulessakaan. Jalo, hyvä ja kaunis eivät voineet lakata olemasta ihmiskunnan ihanteita, sillä eihän tämä saattanut kieltää perusolemuksensa jumalallisuutta.
Tuomarin äänen kaiku kantautui pihalle, sillä hänen täytyi huutaa puhelimeen, jonka voima vaivoin ulottui Helsinkiin saakka. Hänen sanojaan ei erottanut, mutta äänen sävy oli kiihtynyt, hämmästynyt, melkein hätääntynyt. Nyt hän lakkasi puhumasta ja lähti palaamaan pihalle. Seisahtaen vilpolan ulkoportaille hän katsahti tyrmistyneen, neuvottoman näköisenä taivaalle, ympärilleen, vaimoonsa ja isäänsä, ja tuli vasta sitten heidän luokseen kompastellen kuin olisi menettänyt kävelykykynsä. Hän istahti niin raskaasti, että tuoli narahti, ja tarttui hajamielisesti lehteensä, mutta ymmärtäen samalla, että toisten kysyvään katseeseen oli vastattava, sanoi hiljaa:
– Neuvosto-Venäjä ja Saksa ovat tehneet liiton.
2
Kanslianeuvos suoritti joka päivä, mikäli suinkin sää ja voimat sallivat, pienen kävelyretken. Hän mennä kappasi hiljalleen puutarhan perälle ja tarkasti samalla ruusunsa, marjapensaansa ja omenapuunsa sekä muut istutuksensa. Niissä kaikissa oli vallalla sama heikkous kuin hänessäkin: vanhuus. Suureksi osaksi ne oli istutettu jo huvilan rakentamisvuosina ja olivat siis iäkkäitä ja hedelmättömiä. Tuosta pellon pientareelta aidan vierestä, hän oli kerran, parikymmentä vuotta sitten löytänyt villinä kasvavan omenapuunvesan. Mistä lienee siihen siemen lennähtänyt. Kun siinä oli ollut isot, hyöteät, kiiltävät lehdet, hän oli ajatellut, että siitä ehkä voisi tulla jotakin kun se kasvaisi hyvässä mullassa, ja oli istuttanut sen puutarhaansa. Kun se oli sopivasti kaksihaarainen, hän oli taitavasti halkaissut sen ja saanut siten kaksi puuta, jotka oli asettanut sopusointuisesi vastaamaan toisiaan. Kumma kyllä puut eivät olleet olleet halkaisemisesta milläänkään, vaan olivat alkaneet rotevasti kasvaa, kun niitä oli kasteltu järvivedellä. Istuttaessa ne olivat olleet metrin korkuisia – muutaman vuoden kuluttua niistä oli tullut kauniita, vehmaita puita, jotka olivat eräänä keväänä hämmästyttäneet koko perheen puhkeamalla kukkimaan satumaisen loistavasti ja runsaasti. Ne olivat olleet kuin yhtäkkiä naiseksi kypsyneitä nuoria neitoja, joiden ympärillä silloin asuu rajaton onnen ja kauneuden vihje. Kukinta-aikana illan hämyssä niiden ympärillä oli käynyt salaperäinen surina ja lennonvilske. Nopeasti lentäviä kiitäjäperhosia oli saapunut kuin seikkailevia ritareita suutelemaan niiden kukkien kiehtovia umpuja, jotka olivat levittäneet ilman henkäyksien mukana hunajaista, houkuttelevaa tuoksuaan. Heinäkuussa jo oli saattanut huomata nuhin tulevan runsaasti omenia. Nämä olivat kasvaneet, pyöristyneet, käyneet niin painaviksi, että oksat olivat taipuneet, kunnes olivat pudonneet ennen kypsymistään. Ne olivat olleet loistokuorisia, puhtaita, täyteläisiä, mutta armottoman kovia ja kirpaisevan happamia. Niitä oli voinut käyttää vain keitettyinä. Vaikka puita olisi miten hoidettu ja ruokittu, ja vaikka ne olivat kasvaneet odottamattoman hyöteiksi ja isoiksi, niin omeniensa laatua ne eivät olleet muuttaneet eivätkä lakanneet pudottamasta niitä ennen kypsymistä Senkin puolesta niiden omenat olivat olleet mitättömiä, että ne olivat pilautuneet hyvin pian, oltuaan säilössä viikon, pari. Mätä oli levinnyt missä muutamassa päivässä kauttaaltaan joka kohtaan. Vuosi sitten kanslianeuvos oli kyllästynyt niihin ja päättänyt istuttaa niiden tilalle uudet jalopuut. Tosin hän oli epäröinyt kauan ennenkuin oli tehnyt lopullista päätöstä, sillä omien kasvattien, kauniiden puiden, surmaaminen oli vaikea, arveluttava asia. Mutta kun ne kerran olivat olleet hyödyttömiä eivätkä vain sitä, vaan suorastaan vahingollisia, koska imivät maasta voimaa vain oman turhan kauneutensa lisäämiseksi, niiden oli täytynyt kuolla. Sitä oli vaatinut elämän laki.
Kalevi oli siis totellut isoisän käskyä ja alkanut teuroa omenapuiden kimpussa. Helposti hän oli kaatanut ne, mutta kantojen otto juurineen oli ollut vaikeampaa. Kanslianeuvos oli istunut korituolissaan ääressä, lukenut Vergiliusta ja seurannut kiinnostuneena Kalevin työn vaiheita. Väkivallasta ei ollut ollut apua, sillä olipa Kalevi väännellyt kangellaan miten paljon tahansa, kannot eivät olleet hievahtaneetkaan. Kanslianeuvos oli unohtunut ihailemaan Kalevin ruskeaksi paahtunutta, voimakasta, kauniisti kehittynyttä ruumista, jonka tämä oli helteen vuoksi melkein kokonaan paljastanut. Lihakset ja jänteet olivat kiristyneet ponnistellessa lujiksi kuin teräs. Kanslianeuvoksen nuoruudessa ei ollut harrastettu alastomuutta eikä raitista ilmaa sillä tavalla kuin nuoriso nykyään. Mutta niinpä ei silloin nuorukaisten – tytöistä puhumattakaan – iho hohtanutkaan niin ruskean lämpimältä eikä kimmoisalta, verevältä, terveeltä, kuin nykyajan nuorilla. Kasvatus oli tässä suhteessa edistynyt aimo askeleen. Kanslianeuvos oli vanhuudestaan huolimatta oppinut ymmärtämään, että ruumiin kulttuurin viriäminen ja leviäminen nuorison kaikkiin kerroksiin oli Suomen kasvatustyön tärkein ja vaikuttavin uudistus, jonka rinnalla muut muutokset jäivät vähempiarvoisiksi. Nuorison fyysillinen kunto oli valtakunnan paras turva. Niin oli ollut helleeneillä näiden kamppaillessa idän persialaislaumoja vastaan, ja niin oli oleva suomalaisilla näiden taistellessa idän venäläislaumoja vastaan, mikäli sellaista tilannetta milloinkaan syntyisi.
Kanslianeuvos oli ajatellut näin katsoessaan Kalevin työskentelyä ja muisti nyt sitä kulkiessaan tästä. Työnsä lomassa Kalevi oli väliin katsonut isoisäänsä, joka silloin oli liikuttuneena pannut merkille hänen silmiensä kirkkaan, hohtavan kauneuden. Niistä virtaava valo, joka todellakin näytti säteilevän, teki Kalevin ilmeen miellyttäväksi, valloittavaksi, vastustamattomaksi. Kerttu oli tullut uimasta ja ryhtynyt uimapukusillaan auttamaan Kalevia. Kaksi soreata nuorta ruumista siinä oli näytellyt kauneuttaan haudan partaalla horjuen seisovalle vanhuudelle. Kanslianeuvos oli ajatellut sitä silloin ja kokenut muutamassa hetkessä pitkät taipaleet elämästänsä, joka oli nyt utukuvina pois haihtunutta, ammoin nähtyä unta. Jos olevaisuudessa oli jotakin tositodellista, niin sitä oli nuoruuden elinvoima, tuo kuvaamaton veren hehku, joka sisällytti itseensä tulevatkin sukupolvet.
Kalevi ja Kerttu olivat innostuneet ja istuttaneet uusia jalopuita toisiinkin paikkoihin, niihin, jotka kanslianeuvos oli kunnostanut huvilansa rakentamisen aikoihin. Niissä oli kasvanut hienoja puita, oikeita laatumerkkejä, mutta ne olivat paleltuneet maailmansodan pakkastalvena. Maksimilämpömittari oli näyttänyt silloin -35° C. Vain yhteen oli jäänyt eloa niin paljon, että se oli jaksanut työntää ilmoille juurivesan. Uteliaana kanslianeuvos oli odottanut, minkälainen puu siitä kehittyisi. Se oli kasvanut terhakasti, mutta ilmaissut jo ulkonäöllään maatiaisen sukuperänsä. Sen oksat olivat olleet paksuja, kömpelöitä, kuhmuraisia, runko lyhyt ja tukeva, lehdet harmaita, villavia, pieniä. Oikea köriläs se oli ollut, sianomenapuu kerrassaan. Sitten oli tullut sen täysikäisyyden hetki. Perhe oli ällistynyt todetessaan sen kehittäneen aivan verrattoman kukkaloiston, joka oli valunut sen yllä kuin häähuntu. Se oli ollut erikoinen kukkiensakin puolesta, sillä nämä olivat olleet lumivalkoisia. Huumaava tuoksu niissä oli ollut ja ilma ympärillä sakeanaan medestä juopuneita kimalaisia ja sillä mässääviä kultakuoriaisia ja kiitäjiä. Omenoita se oli kehittänyt suunnattomasti, mutta mitäpä niistä, kun ne olivat olleet kuin kääpää: sitkeitä, kovia, hapottomia ja muutenkin mauttomia. Liian myöhään oli huomattu niiden säilyvän hyvin, pehmenevän syksyn ja talven kuluessa, ja kehittävän hienoa sokerinmakua. Omatunto nuhteli kanslianeuvosta joka kerta, kun hän meni sen paikalla nyt kasvavan hienon astrakaanipuun ohi.
Yhden vanhoista puista Kalevi oli säästänyt, vaikka sen omenat olivatkin arvottomia. Se oli näet hänen nimikkopuunsa, jonka hänelle oli hänen ollessaan pikkupoika lahjoittanut Ainon äiti, yhä Heikkilää, kapinassa tuhoutunutta miesvainajaansa, Ylitalon torpparia, sureva Liisa-eukko. Hän oli kanslianeuvoksen huvilassa hyvin tuttu henkilö – mitäs kun oli aina pessyt pyykit ja hoitanut talon ja puutarhan herrasväen poissa ollessa. Kalevi ja Kerttu olivat pienestä saakka olleet ja olivat vieläkin hänen silmäteriänsä, joita hän hoivasi ja helli kuin omaa Ainoansa. Olisiko Kalevi ollut siinä kolmivuotias, kun Liisa toi hänelle syntymäpäivälahjaksi siemenestä kasvattamansa omenapuun taimen. Se oli ollut makea ulkomaanomena, josta hän oli saanut siemenen, ja siksi hän oli luullut, että siitä kasvanut puu antaisi yhtä makeita hedelmiä, mutta eihän se. Puusta oli kasvanut ulkonäöltään oikea karahka, villavalehtinen, piikkioksainen ruipelo, joka kukki runsaasti ja teki kapoittain pieniä, karvaita sianomenia. Mutta pois sitä vain ei hakattu, sillä Kalevi ei sallinut sitä, koska se oli vanhan Liisan lahja. Kertullekin Liisa oli antanut lahjan: luumupuun, jonka oli idättänyt ja kasvattanut ulkolaisen luumun luusta. Ja se oli palkinnut vaivat. Tuossa se nyt oli komeana, tuuheana puuna, oksat täynnä isoja, tummanruskeita hedelmiä, jotka kypsyivät jo näin elokuun puolivälissä. Ei tarvinnut muuta kuin hiukan puistaisi puuta, niin kypsimmät putoilivat niin että ropisi. Ilman puistamistakin niitä tipahteli. Nytkin kanslianeuvos ohi mennessään poimi niitä pari kolme, imeskelläkseen niitä kävellessään. Kerttu oli määrännyt ne syötäväksi vain näin suoraan puusta, koska niistä siten koitui eniten yhteistä iloa.
Perällä olevasta pienestä portista, joka oli melkein kuin lumotun puutarhan salaovi, kanslianeuvos pujahti naapurinsa alueelle. Aluksi siinä ei ollut tietä, sillä tästä ei ollut muuta kulkua kuin maidon hakua ja kanslianeuvoksen kävelyä, ja maaperä oli louhikkoa, mutta hiukan tuonnempana päästiin naapurin rantatielle ja sitä myöten hänen pihaansa. Siinä kannatti pysähtyä, sillä siellä kanslianeuvos usein tapasi ikätoverinsa, 82-vuotiaan Perkiön Tuomaan, joka oli rakentanut tähän talon ja raivannut sen pellot kylmään, koskemattomaan korpeen. Nyt hän oli luovuttanut tilansa vanhimmalle pojalleen, jota sanottiin Perkiön Taavetiksi, ja eleli vuosimuonalla talonvaarina omassa pienessä tuvassaan. Nuoremmat pojat ja tyttäret, joiden lukua ja nimiä kanslianeuvos ei milloinkaan oppinut muistamaan, olivat hajonneet maailmalle eri ammatteihin. Yksi palveli kätilönä, toinen karjakkona, kolmas oli ryhtynyt koettamaan kauppiaan uraa, neljäs oli hankkinut linja-auton, viides teki tiiliä, kuudes oli rakennusmies ja seitsemäs muurari. Ei tullut sitä paikkaa, että Perkiön poikia olisi lyöty ällikällä, eivätkä he hellittäneet käsistään mitään ennenkuin olivat varmoja siitä, että se oli kunnollisesti tehtyä. Koko suvussa näet asui erikoinen suomalainen tekijähenki ja yritteliäisyys. Perkiön nykyisen isännän, Taavetin, ja hänen jykevän Justiina-emäntänsä lapsista kanslianeuvos ei ollut jaksanut pitää tiliä. Taavetti oli samanikäinen kuin kanslianeuvoksen oma poika, Kaarlo, eli siinä 48:n maissa, ja siis syntynyt 1891. Kun hän oli mennyt naimisiin 1917 ja tuottanut lapsia niin usein kuin luonto ja Justiina-emäntä olivat sallineet ja jaksaneet, näitä oli kertynyt yksitellen laskien kymmenisen kappaletta. Kaikki ne olivat samanlaisia pellavapäitä, olivatpa poikia tai tyttöjä; kasvojen väri oli tummempi kuin hiukset ja silmät olivat himmeästi vaaleansiniset, rauhalliset, viisaat. Kanslianeuvos puhutteli heitä aina pihan läpi mennessään, kyseli heidän nimiään ja antoi heille puikkokaramellejä, mutta sekosi taas heistä erottuaan. Väliin hänestä näytti kuin Perkiön piha olisi ollut kanitarha, jossa valkeita kaneja kurkisteli joka kiven alta ja kävi lakkaamaton peherrys ja piiperrys. Taavetin lapsista kaksi vanhinta oli jo väessä, mutta sitä nuoremmat olivat tietenkin vielä kotona, heistä kynnelle kykenevimmät kovassa työssä. Kuopushan oli tullut kaikkien ihmeeksi katsomaan olevaisuutta pyörein silmin vasta 1936 ja oli näin ollen kanslianeuvoksen nyt mennessä pihan läpi kolmivuotias tenava, ihastuttavan likainen, puolialaston poikanen, jota oli vaikea äkkiä erottaa porsasten joukosta, kun Justiina-emäntä seisoi hajasäärin, vatsa korkeana, purtilon ääressä ja kaateli siihen sianruokaa raskaasta tiinusta, jota nosteli ja hallitsi keveästi kuin kahvikuppia. Justiina-emäntä oli leveä ja jykevä, kasvoilla milloinkaan häiriintymätön tyyneys. Kanslianeuvos nyökkäsi hänelle vain; tavattiin näet melkein joka päivä, joten ei tarvinnut sen paremmin tervehtiä eikä puhutella, ellei tahtonut. Justiina-emäntä nyökkäsi vastaan ja ajatteli, että "siinäpähän äijä taas mennä käppäsee tavallista reittiään". Tuomas-ukkoa ei näkynyt – lieneekö ollut pellonraivauksellaan. Se oli näet ukon mielityötä – uuden pellon teko. Vaikka kuinka vähän päivässä ja viikossa, niin silti, silti. Kanslianeuvos hymyili, sillä hän muisti yhtäkkiä, mitä Kerttu oli sanonut naapurin väestä. Kerttu ihaili sitä ja piti sitä suorastaan jättiläisperheenä, kivenvääntäjäsukuna, jolle oli annettu pellonraivaajan pyhä tehtävä ja tähän tarvittavat voimat ja sisu. Jo nimetkin olivat sen mukaisia. "Tuomas", "Taavetti", "Juho", "Matti". "Emäntä Justiina Rantaperkiö, omaa sukua Tateela". Kerttu oikein maisteli noita nimiä ja piti niitä erinomaisen onnistuneina, hämäläiselle maanviljelijäperheelle kuvaavina. Kuopuksen nimi oli Pekka Ilmari. Kerttu ja Kalevi olivat hänen kummejansa. Emäntä oli epäillyt "Ilmaria" liian herraskaiseksi, mutta oli suostunut sitten, kun nämä epäluulot oli saatu hälvennetyiksi. Kerttu oli sanonut, että jos Maa suistuisi radaltansa, niin olisi haettava Perkiön miehet apuun, sillä vain nämä kykenisivät nostamaan sen takaisin.
Tuolta vilahti kirkkaaksi kulunut kuokanterä metsän laidasta. Kanslianeuvos poikkesi sinne, koska halusi tavata vanhaa Tuomasta, puhetoveriansa jo kymmenien vuosien takaa. Hän itse oli säilynyt verraten hyvissä voimissa, mutta heikko hän silti oli Tuomaaseen verrattuna. Tämä oli ollut isokokoinen, harteikas, rotevasti rakentunut mies, ja oli vanhuuden aiheuttamasta kutistumisesta ja kumartumisesta huolimatta vieläkin kookas. Kanslianeuvos ei muistanut milloinkaan nähneensä toista niin juhlallista vanhusta kuin oli Perkiön Tuomas. Iso pää, jota reunusti lumivalkoinen, pitkähkö tukka, yhtyen järeän leuan alitse kiertävään yhtä valkeaan partaan, istui tukevan, lyhyen, suonikkaan kaulan varassa leveillä, kumaraisilla hartioilla. Tuuheiden kulmakarvojen alta katsoi kaksi sinistä silmää, jotka ikä oli jo himmentänyt, mutta joista vieläkin kuulsi selkeä, rauhallinen äly, luonnon koulussa kasvanut talonpojan viisaus. Käsivarret olivat pitkät ja suonikkaat, ja kädet kuin ruoppaajan kauhat. Seisoessaan ukko tietämättään piti käsivarsiaan siinä asennossa kuin olisi ollut valmis tarttumaan syliksi karhuun tai isoon kiveen tai maapalloon heittääkseen ne syrjään. Paidanrinnus oli auki ja siitä näkyi hämäläisen ruskea iho, jota peitti valkoinen karva. Hurstihousut pysyttelivät nivusilla tuppivyön varassa ja jalat seisoivat tukevasti haarallaan. Koko hahmosta kuvastui patriarkan kunnioitusta herättävää juhlallisuutta, suomalaisen korvenraivaajan suuruutta, jolle vain viljana lainehtivat silmänkantamattomat peltoaukiot ovat riittävä ja kelvollinen muistomerkki.
Nähtyään kanslianeuvoksen tulevan Tuomas herkesi kuokkimasta, istahti pientareelle ja alkoi kaivaa taskusta piippuaan ja rouhekukkaroaan. Nuorempi kansa poltteli ostettuja tappitupakoita, mutta Tuomas oli pysynyt uskollisena kessuilleen, joita itse viljeli. Nyt, kun hän asui yksin omassa tuvassaan, ei kenelläkään ollut oikeutta moittia kessujen hajua, joka muuten oli Tuomaan mielestä hyvää. Hän sai piippunsa palamaan makeimmilleen juuri silloin, kun kanslianeuvos vaivalloisesti istahti hänen viereensä ja kysyi, "mitä oli kuulunut sen jälkeen, kun oli viimeksi nähty".
– Tätä samaa vain, Tuomas vastasi hiljaiseen tapaansa ja viittasi kuokokseensa – tätä samaa vain minun elämääni kuuluu siihen saakka, kunnes itse muutun mullaksi.
Se oli pellon laitaa, joka oli aikoinaan jäänyt kivien vuoksi mutkaiseksi ja saanut työntää rauhassa leppävesakkoa. Tuomaan oli aluksi, möyriessään tähän peltoa, täytynyt tyytyä noudattelemaan kivettömän maan kohtia ja niin oli sinne tänne jäänyt pieniä saaria kuin luotoja järveen ja reuna kaartunut nieminä ja lahtina. Niin pian kuin oli tärkeimmiltä töiltä ehtinyt, Tuomas oli ryhtynyt poikiensa avulla raivaamaan pois noita viljelyn tiellä olleita kiviä ja kivikkokumpuja, jotka olivat häntä ikäänkuin härnänneet ja hänelle ilkkuneet. Sitkeästi ne olivat tehneet vastarintaa, mutta pakko oli ollut lopulta kadota, jos ei muuten, niin kantopommien ja dynamiitin voimalla. Viimeiset niistä oli räjäytetty vasta kuluneena kesänä, jolloin väestä lomalle päässyt pojanpoika, pioneeri, oli kuin leikillä ampunut ne möyhyksi. Näin olivat Perkiön pellot vuosikymmenien kuluessa vähitellen raivautuneet, laajentuneet ja puhdistuneet, niin ettei ollut enää juuri muuta korjattavaa kuin tämä syrjäinen reuna tässä. Se oli jäänyt entiselleen kuin tahallaan, jotta riittäisi vanhalle isännälle hänen mielityötänsä. Ukko teuroi sitkeästi ja saikin valmista neliömetrin päivässä ja viikossa kuusi. Hän ahersi kivien kimpussa, koverteli niiden ympäristön auki, asetteli niiden alle tukevia, pitkiä, siankärsälle veistämiään kankia, ja komensi kaikki lapsenlapsensa killumaan kangen varteen. Usein silloin kivi järkähti ja nousi kyljelleen, mutta usein kaikki ponnistukset olivat turhia. Silloin turvauduttiin pioneeripojan opettamiin konsteihin ja pian kalliot lentelivät sirpaleiksi niin että tanner tärähteli. Kivien vääntäminen ja räjäyttäminen oli lapsista hauskaa hommaa, jota he suorittivat isoisän johdolla kuin sotaa käyden.
Kanslianeuvos sanoi mietteidensä lopputulokseksi:
– Kovasti ovatkin Perkiön vainiot puhdistuneet ja tasoittuneet kuluneiden vuosikymmenien aikana. Sarat ovat suoria ja kauniita kuin kartassa. Uutta tekomaata ei taida sanottavasti enää olla?
– Ei ole kotilohossa – metsäpalstassa on. Mutta ei sitä tarvitakaan toistaiseksi. Ensin täytyy saada nämä pellot hyvään kasvukuntoon. Jos eläisin, niin pistäisin ne salaojitukseen. Neljältä viideltä saralta siten voittaisi yhden uuden. Salaojitettua peltoa olisi mieluista ja helppoa ajella. Mutta minä olen jo liian vanha. Taavetti on luvannut tehdä sen, kunhan kerkeää ja saa kootuksi tarpeelliset varat. Salaojitus on kallista.
Ukko vaipui mietteisiinsä, kunnes heräsi sanomaan:
– Talonpojan pitää aina, hautaansa saakka, ajatella ja suunnitella vain peltojensa laajennusta ja parannusta, sillä siitä yksin kasvaa hänen ajallinen menestyksensä. Esi-isät ovat tehneet suuren virheen siinä, etteivät ole täysin ymmärtäneet tämän asian tärkeyttä. Tai ovat voimat olleet vähäiset.
– Ja ryssä aina hävittämässä ja ryöstämässä, huomautti kanslianeuvos.
– Niinpä niin, sehän se on aina tuppautunut tänne. Tuota noin, Taavetti kertoi ratiossa sanotun, jotta saksmanni ja ryssä olisivat niinkuin tehneet liiton. Onko kanslianeuvos kuullut, mitä perää tuossa puheessa on ja onko mitään? Sitä ei mielisi uskoa, sillä eiväthän toki Luteerus ja perkele liittoon...?
– Niin on nyt kuitenkin tapahtunut, niin outoa kuin se minustakin on, vahvisti kanslianeuvos allapäin. – Mitä seurauksia tuosta sitten koitunee, jää nähtäväksi.
– Luteerus ja perkele liittoon! Kaikkea joutuu näkemään, kun elää vanhaksi. Saksmanni turvaa selkänsä, jotta saisi rauhassa taistella Ranskaa ja enkesmannia vastaan. Ja ryssä mahansa, jotta voisi vapaasti rosvota molemmilla käsillään etelässä ja pohjoisessa. Liittolaiset eivät tietenkään estä toistensa hommia, vaan ovat solmineet sopimuksensa juuri siksi, että saisivat häärätä esteettömästi kumpikin omalla tahollaan.
Kanslianeuvoksen sydäntä kouristi ilkeästi:
– Eihän isäntä luulle ryssällä olevan aikomuksia meille päin?
– En vain luule, vaan olen siitä varma.
– Mitä se täältä tahtoo, sillä onhan sillä jo nyt lääniä liiaksi? kummasteli kanslianeuvos.
– Maata, maata, Tuomas-ukko mumisi otsa rypyissä ja kulmakarvat pörhöllään, maata se tahtoo. Talonpojilta otetaan tilat pois ja heistä tehdään yhteisviljelmien orjia, jotka eivät omista edes hautansa sijaa. Herrat tapetaan ja kirkoista tulee tanssipaikkoja, joissa kustaan ehtoollisastioihin. Metsät raiskataan ja myydään, pellot laihdutetaan ryöstöviljelyksellä ja alkavat kasvaa vesakkoa. Jumalansanaa ei saa julistaa eikä lukea, kymmeniä käskyjä ei tarvitse noudattaa, tytöistä tulee kaikista porttoja. Monta vuotta ei tällaista perkeleen hallitusta tarvitse kestää, kun Suomen valtakunnasta on jo tullut kurjuuden, köyhyyden ja saastaisuuden pesä. Eikö ole niin, herra kanslianeuvos?
Kanslianeuvosta värisytti. Hän nousi vaivalloisesti ja sanoi:
– Kyllä niin käy, jos ryssä saavuttaa täällä vallan, mutta mehän tiedämme, ettei se saavuta. Saksa ei ole voinut suostua siihen, sillä olemmehan olleet aseveljiä. Ranska ja Englanti eivät suostu siihen, sillä nehän juuri taistelevat kansojen vapauden puolesta, ja me itse kuolemme mieluummin kuin luovutamme tuumaakaan isäimme maasta.
Tuomas-isäntäkin oli noussut, oikaissut kumaran vartensa, kohottanut komean päänsä ja katsoi nyt kanslianeuvokseen melkein kuin ylempää, kasvoillansa kummallisesti säteilevä, kaukaisia aavisteleva ilme. Hiljaa, melkein kuiskaavalla äänellä hän virkkoi:
– Näitä peltoja ei ole todellakaan raivattu sitä varten, että perintövihollisen jalka pääsisi astumaan niiden vakoja myöten, vaan ne on kunnostettu omia lapsiamme varten, joiden parhain isänperintö ne ovat. Mutta ne säilyvät meillä vain, jos olemme niiden arvoisia ja rohkenemme taistella niiden puolesta vereen ja henkeen asti, niinkuin vapaan miehen tulee, kun rosvo käy hänen kimppuunsa. Se vain meidät pelastaa eikä suinkaan isojen herrojen tiplomatia eikä muu vehkeily. Vaikka meitä onkin vain kourallinen, niin ollaan kovia poikia silti. Ja jos siitä huolimatta tuhoudutaan, niin se on Jumalan tahto ja kunniallisempi kuolema kuin kituminen polseviikkisaatanoiden uhrina. Meillä ei ole muuta neuvoa, sanon minä. Mutta niin kauan kuin tämä maa on vielä itsenäinen, minä aion raivata peltoa. Jos minun on määrä kuolla tähän kuokokselleni, niin viimeiseksi haukkaan kotikontuni multaa ja menen iankaikkisuuteen se ehtoollisleipänä kielelläni.
Ukko oli hurjistuneen näköinen, kun hän nyt kohotti kuokkansa ja iski sen kummastuttavan voimakkaasti sitkeään lepänjuuriturpeeseen. Kanslianeuvos läksi käppäsemään edelleen mieli järkyttyneenä ja ristiriitaisena Tuomas-isännän aavistuksista ja voimakkaista sanoista, jotka olivat paukahdelleet kuin pommit. Hän ei voinut uskoa, että Suomea olisi käytetty punnuksena salaisessa kaupanteossa, joka muka oli jäänyt sikseen, kun Englanti ja Ranska eivät olleet suostuneet heittämään tuota punnusta vaakaan omalle puolelleen, mutta syntynyt, kun Saksa oli tehnyt sen. Saataisiinko milloinkaan selville näiden viikkojen aikana suoritetun valtiollisen vehkeilyn loimia ja kuteita? Pidettiinkö niistä pöytäkirjoja, jotka talletettiin ulkoministeriöiden salaisimpiin arkistoihin todistuskappaleiksi tulevaisuutta varten, vai jätettiinkö kaikki tahallisesti suusanallisiksi "sopimuksiksi", jotta nämä voitaisiin sitä helpommin kiertää tai kieltää, milloin se näyttäisi tarpeelliselta ja edullisimmalta? Voihan olla ja luultavimmin olikin niin, ettei Englannin tarjoamassa ja Saksan nyt saavuttamassa sopimuksessa, jota tuskin oli lopullisessa mielessä kirjallisesti olemassa, Suomea mainittu sanallakaan, sillä tuollainen viattoman ja turvattoman lampaan selvästi määritelty tarjoaminen suden suostuttelemiseksi olisi ollut poliitikkojenkin mielestä liian katala teko sanoin julki lausuttavaksi. Kun sitä ei mainittu, ei sopimus koskenut sitä. Eri asia oli, että liitto Venäjän ja Saksan välillä tietenkin esti Saksan sekaantumisen Venäjän ja Suomen väleihin, jotka jäivät näiden kahdenkesken selviteltäviksi.
Kylmä hiki kohosi vanhuksen ihoon ja häntä värisytti kamala aavistus. Kuin näkynä hänelle alkoivat paljastua kavaluuden ja pahuuden langat ja pimeyden voimien päämäärät. Ryssä himoitsi Suomea nyt kuten ennenkin ja pyrki vähintään tsaarinaikaisiin rajoihin sekä täällä pohjoisessa että etelässä, pitkin koko rintamaansa. Erona entisyyteen verraten oli vain se, että bolsheviikit olivat paljoa raaempia ja häikäilemättömämpiä kuin konsanaan tsaarien politiikkaa johtaneet baltit ja muut saksalaiset. Mutta liitto Saksan kanssa ei voinut johtua siitä, että tämä oli muka luovuttanut Suomen, eikä liioin liitto Englannin kanssa ollut voinut raueta sen johdosta, että Englanti muka oli kieltäytynyt suostumasta Suomen tuhoamiseen. Suomi oli liian pieni punnus aiheuttamaan näin suuria asioita. Taustana oli jotakin muuta – bolsheviikkien suunnitelmia lopullisen päämääränsä saavuttamiseksi – ehkä pyrkimystä haaveiltuun maailmanvallankumoukseen, juutalais-marksilaisen unelman toteuttamiseen.
Veri jyskytti vanhuksen ohimoissa ja hänen sydäntänsä kouristi kipeästi. Hänen täytyi istuutua tien viereen tutulle lepokivelle ja koettaa rauhoittua sekä selvittää ajatustensa vyyhteä. Jos ryssä pyrki maailmanvallankumoukseen, niin miten se silloin voi tehdä liittoa Saksan kanssa, joka oli sekä tältä että muiltakin kannoilta sen päävastustaja? Uhka se halusi olla kavalampi kaikkia eläimiä ja tekemänsä liiton turvin ensin anastaa rauhassa reunamaat, joita ei kukaan kykenisi auttamaan muuten kuin tyhjillä sanoilla. Sen tehtyään sen asema Saksaan nähden olisi vielä voimakkaampi kuin nyt ei vain alueiden vaan aseidenkin puolesta, ja silloin sen salainen vastustusasenne Saksaa kohtaan voisi tulla julkiseksi?
Vanhuksen sydän löi epätasaisesti, väliin liian heikosti ja harvaan, väliin liian kiivaasti. Hengitys muuttui ahtaaksi, korisevaksi, ja rinnassa sekä vasemmassa käsivarressa tuntui sietämätöntä kipua. Sydänalaa ellotti ja silmät pimenivät. "Kuolenko nyt tähän?" hän ajatteli kallistuessaan pitkäkseen, "näihin kolkkoihin ajatuksiin ja näkyihin – minä, joka olen seisonut koko itsenäisyytemme ajan lupausten täyttymisen vuorella ja nähnyt, kuinka Suomen kansa on rakentanut ihanteidensa pirttiä ja joka päivä kylvänyt vapautensa ja onnensa toukoa? Täytyykö minun kuolla tällä pimeyden hetkellä, jolloin kuvaamaton pelko täyttää vanhan sydämeni? Ei, hyvä Jumala, vaan käynnistä sydämeni vielä niin kauaksi, että saan nähdä uskoni ja toivoni kruunautuvan voitonseppeleellä".
Kuovipariskunta kaarteli hänen kohdallaan ja huuteli valittavasti, itkevästi. Töyhtöhyypät, jotka olivat pesineet peltojen keskellä olevassa alanteessa ja viettivät syyslomaa hauskoilla retkeilyillä, kuulivat kuovien huudon ja tulivat katsomaan, mikä oli hätänä. Ne liikuttivat harvakseen leveitä, tylppäkärkisiä siipiään, katselivat tarkkaavaisesti, sanoivat osaaottavasti "ievi, ievi", ja miettivät, että "siihenpähän näkyy kellahtaneen se vanha äijä, joka on koko kesän tästä mennä käppäillyt ja meitä tarkkaillut. Mutta ei se kuole tuohon, sillä on se ennenkin tuollaiselta näyttänyt ja lopuksi kuitenkin kömpinyt kotiinsa".
3
Aino ja Esteri olivat viettäneet suvensa huolettomissa oloissa, iloisina ja onnellisina, kuten kaikki edellisetkin kesät. Illoin heillä oli pientä kilpailua siitä, kumpi pääsisi hakemaan postia ja sikäli ensimmäisenä kokemaan autuutta, jonka tuotti viilari Antti Toivosen tai Valuri Juho Anttilan kirje. He olivat muuten sopineet piilottavansa sulhastensa kirjeet Helena-rouvalta, sillä tällä oli tapana pitää pieniä poliisikuulusteluja heidän ystävistään ja asioistaan, ja tahtoivat senkin vuoksi välttämättä päästä noutamaan postia. Sekä Antti että Juho oli kutsuttu väkeen, mutta sieltä heidät oli pian palautettu takaisin tehtaisiinsa, joissa saivat työskennellä palveluksensa sijasta. Tarkemmin ei heistä kumpikaan asiasta ilmoittanut eivätkä tytöt sitä sen enempää ajatelleet. Heille oli tärkeintä, että he tapaisivat ystävänsä Helsingissä, jonne paluuta odottivat nyt kiihkeästi.
Tämä oli muuten ollut kummallinen kesä ei vain alituisen poudan vaan senkin vuoksi, että ihmiset olivat huolestuneita ja pelkäsivät – mitä, sitä he eivät kai tienneet itsekään tai eivät ainakaan sanoneet. Esteri oli tullut kirjeessään maininneeksi siitä Antti Toivoselle ja arvelleeksi, että "taitavat pelätä ryssän hyökkäävän maahan", mutta Antti oli vastauskirjeessään jyrkästi julistanut moiset aavistelut aiheettomiksi. "Köyhälistön valtio", hän oli kirjoittanut, "on maailmassa viimeinen hyökkäämään toisten kansojen kimppuun, sillä onhan se päinvastoin vapauden ylin ja epäitsekkäin puolustaja. Ollakseen täysin turvassa ja voidakseen kehittää yhteiskunnallisia olojansa kaikkien onneksi Suomen pitäisi liittyä Venäjän neuvostotasavaltaan, joka on vapaiden, itsenäisten kansojen yhteinen valtio". Esteri ei ymmärtänyt tällaisia asioita, mutta Antin puhe tuntui hänestä pahalta. Hän näytti kirjettä Ainolle, joka moitti Anttia kommunistiksi ja sanoi, että "kunhan se ei vain sotkeutuisi niiden verkkoihin ja joutuisi vaikka maanpetturiksi". Aino tunsi asioita ja osasi neuvoa Esteriä, joka oli arka ja kokematon. Hänen äitinsä, Savilan rouva, ei puhunut milloinkaan hänen kanssaan tällaisesta. Esteri oli huomannut, ettei kaupungissa eikä varsinkaan täällä maalla kommunisteja suvaittu, vaan oli "kommunisti" pahemmanpuoleinen haukkumasana, jota käytettiin tunnetuista roistoista. Kukaan ei muuten tiennyt, oliko joku kommunisti vai ei, sillä kaikki, joiden saattoi ajatella edes vivahtavan sinnepäin, salasivat tarkkaan mielipiteensä. Kun näin oli, Esteristä tuntui sitä ikävämmältä, että Antti noin avoimesti puolusti kommunisteja ja ryssää, jota tuomari ja Helena-rouva sanoivat ihmiskunnan ja varsinkin köyhälistön pahimmaksi viholliseksi. Antilla oli muitakin käsityksiä, joita Esteri ei hyväksynyt – se esimerkiksi, ettei avioliittoon mentäessä tarvittu pippiä eikä pappia; sen kun muutettiin yksiin leipiin, niin sillä hyvä. Esteri taas tahtoi tulla kuulutetuksi ja vihityksi niinkuin kunnialliselle ja siveelliselle tytölle sopii – niin, oikein alttarin edessä hän tahtoi vannoa pitävänsä aviokäskyn pyhänä ja rukoilla sille Jumalalta siunausta. Jos Antti ihan vakavissaan tuollaista puhuisi ja ehdottelisi, niin hän ei voisi mennä Antille, niin paljon kuin hän tätä rakastikin.
Kaikki tämä oli hyvin ikävää ja murheellista, sillä Antti oli toiselta puolen kuin itse hyvyys ja niin pulska sitten. Esteri oli itkenyt suruansa Ainolle, joka oli parhaansa mukaan lohduttanut häntä. Ei Antin kommunismin tarvinnut olla pahinta lajia. Päinvastoin hän saattoi olla kommunisti juuri suuren hyvyytensä vuoksi, kuten Anttilan Juho oli silloin keväällä sanonut. Niitä kuului olevan sellaisiakin. Juho oli sanonut, että ne olivat kuin unissakävijöitä, jotka tietämättänsä kulkivat vaarallisillakin paikoilla, saattoivat pudota maahan ja vaikka tappaa itsensä. Kyllä Antti herää kommunismiunestaan heti, kun saa nähdä, minkälaisia kommunistit tosiasiassa ovat, ja putoaa silloin elämän tosipohjalle kuin kissa pöydältä lattialle. Esterin piti olla lujana eikä uskoa Antin puheisiin. Ne piti kieltää kokonaan ja tehdä jo heti alusta selväksi, mihin suostuttaisiin ja mihin ei. Niin hän ainakin oli sanonut omalle Juholleen, kun tämä oli kerran vihjaissut, että kyllä se siviliavioliittokin pätevä on. "Joko myrtti ja huntu tai ei mitään!" Aino oli silloin julistanut ja siihen Juho oli saanut tyytyä. Aino oli topakka tyttö, joka tiesi siepata kiinni käpälät, jos nämä pyrkivät ilman lupaa sokerinvarkaisiin.
Sunnuntai-iltoina nuoret kokoontuivat keinumäelle keinumaan ja pyörimään piiriä. Aino ja Esteri olivat olleet siellä myös, mutta antautumatta läheisempiin puheisiin ja seurotteluihin kenenkään kanssa, heillä kun oli mielessä Antti ja Juho. Jos nämä olisivat saaneet tietää heillä olevan täällä väliaikaisia kesäheiloja, niin kuka tietää, mitä olisivat tehneet siellä kaupungissa ikävissään. Sekä Aino että Esteri olivat hyvillään siitä, että Antti ja Juho aina kirjeissään vakuuttivat ikävöivänsä heitä. Se tuntui sydäntä lämmittävältä – ihan saattoi nähdä, kuinka heidän silmänsä loistivat kosteina ja rukoilevina tuolta kaukaa kuulakkaalta iltataivaalta. Tytöt tahtoivat olla heille järkkymättömästi uskollisia. Näin kun ajatteli, niin silloin vasta rakkaus tuntui oikealta, pyhältä ja autuaalta. He puhuivat siitä ja punastelivat hämillään ja lopuksi itkivät molemmat.
Nyt he olivat menossa Ainon äidin luo, sillä pian he lähtisivät Helsinkiin. Helena-rouva oli toimittanut Ainon menemään, sillä vaikka he olivat jo äidin äsken käydessä huvilassa hyvästelleet, oli kuitenkin hyvä vielä pistäytyä kotimökissä. Eihän tiennyt, milloin taas tavattaisiin. "Ja Esteri saa mennä mukaan. Älkää kuitenkaan viipykö kauan". Helena-rouva näin oli sanonut ja määräillyt ja hänen tahtonsa oli heille laki. He olivat lähteneet heti päivällistiskien jälkeen. Tie meni ensin kotimetsän läpi, sitten peltoaukean poikki keinukallion puolelle ja siitä pitkin Ylitalon tietä kilometrin verran kauemmas. Keinukallion tuolla puolella se painui tiheään lepikkoon, joka kasvoi kuin seinä molemmilla puolilla. Meno siitä pöyristytti Ainoa, sillä siinä paikassa oli kapinatalvena Ylitalon lautamies murhattu. Iltapimeällä oli yhtäkkiä tullut Ylitaloon kuormallinen kiväärimiehiä hakemaan lautamiestä esikuntaan. Tämä oli epäröinyt, vastustellut ja sanonut tulevansa omalla hevosellaan aamulla. "Mitä ne minulla yöllä tekevät – ehdin minä vastata heitin kysymyksiinsä aamullakin?" – "Eivät sanoneet, vaan käskivät tulemaan heti. Kyllä meidän rekeemme mahtuu. Ei auta muu kuin totteleminen". Näin olivat miehet hoputtaneet. Pahinta oli ollut, että Ainon isä oli ollut matkassa. Hän oli kertonut myöhemmin joutuneensa miesten mukaan oppaaksi, miehet kun olivat olleet paikkakunnalla outoja eivätkä olleet tunteneet tienhaaroja; hänelle ei ollut sanottu käynnin tarkoituksesta muuta kuin että Ylitalon lautamiestä tarvittiin esikunnassa, lautamiehen oli lopuksi täytynyt lähteä. Ovella mennessään hän oli pysähtynyt Heikkilän eteen ja sanonut: "Heikkilä tuo tietänee, minne minua nyt viedään?" – "Esikunnassa sanoivat minulle teittiä siellä tarvittavan", Heikkilä oli vastannut. Ylitalon emäntä oli viimeiseen saakka riippunut miehensä kaulassa eikä ollut ilman väkivaltaa eronnut hänestä. Sitten lian oli lysähtänyt lattialle pikku Laurin kehdon ääreen ja piispittänyt häntä, hän kun oli herännyt miesten kovaan puheeseen. Senjälkeen hän oli mennyt portaille katsomaan miehensä lähtöä. Kauan ei ohut viipynyt ennenkuin yön hiljaisuudesta oli kuulunut kiväärinlaukaus. Emäntä oli käskenyt heti valjastaa ja lähtenyt rengin kanssa miesten jälkeen. Tässä lepikossa oli huomattu syvien jälkien johtavan tiepuoleen. Sieltä oli Ylitalo tavattu kuolleena, pää läpi ammuttuna. Häneltä oli viety turkki ja lakki. Emännän tullessa paikalle ruumis oli ollut vielä lämmin ja jäykistymätön. Aino tunsi asian niin hyvin kuin olisi ollut itse näkijänä, sillä äiti oli kertonut hänelle tarkkaan kaikki. Yhteen aikaan Ainolla oli ollut suoranainen himo saada tietää, miten Ylitalo oli murhattu ja miten Ainon isän kohtalo oli sitten saavuttanut loppunsa. Heikkilä oli vakuuttanut, ettei hän ollut ottanut murhatekoon osaa, vaan oli pudottautunut reen kannaksilta jo aikaisemmin, oman mökkinsä tiehaarasta, mennäkseen kotiinsa, jossa ei, kun oli ollut kirkonkylän esikunnassa punakaartilaisena, ollut käynyt viikkokausiin. Lautamies oli kyllä sanonut, että "et nyt menisi sentään, Heikkilä, sillä olisihan tuttu mies hyvä olemassa toverina tällaisilla matkoilla", mutta ei hän ollut enää voinutkaan jäädä, miehet kun olivat suorastaan tuupanneet hänet kannaksilta. Heikkilä oli kertonut tulleensa jälkeenpäin ajatelleeksi, että jos hän olisi ollut murhateon todistajana, hänetkin olisi ammuttu. Siksi hänet oli niin halukkaasti tipautettu maantielle. Mutta Heikkilällä ei ollut ollut mitään näyttöä näiden väitteidensä vahvistukseksi. Päinvastoin kaikki oli puhunut häntä vastaan. Hän oli ollut kylänsä kiivaimpia sosialisteja – oikea aatteellinen kellokas, joka oli paikkakunnan kaikkien työväenpyrkimysten lietsoja ja johtaja. Hän oli järjestänyt maatalouslakon keväällä 1917 ja katsellut vain syrjästä – niin oli häntä sittemmin syytetty –, kun viimeisillään raskaana oleva Ylitalon emäntä oli koettanut saada 60-päistä karjaansa lypsetyksi. Hän oli riehunut ensimmäisenä marraskuun mellakoissa ja oli itseoikeutettuna valittu pitäjän punakaartin esikuntaan. Niinpä hänelle oli sitten kapinan jälkeen annettu kenttäoikeudessa "leipäkortti", kuten siihen aikaan kuului sanotun.
Ainoa värisytti, kun hän ajatteli tätä. Heikkilä oli ollut hänen isänsä. Äiti vakuutti vieläkin, että hän oli ollut viaton Ylitalon murhaan, ja että vaikka hän olikin ollut tulinen aatteenmies, hän oli aina, kapinankin aikana, vastustanut väkivaltaisuuksia. Kapinaa hän oli alusta saakka pitänyt erehdyksenä. Hän oli joutunut riitaan Ylitalon kanssa monta kertaa – intoksiin ja väittelyihin, mutta ei ollut suinkaan vihannut Ylitaloa enempää kuin tämäkään häntä. He olivat oikeastaan olleet luonteeltaan samanlaatuisia, yhteisenä onnettomuutena se, että olivat joutuneet vastakkaisille puolille. Äiti ei ohut saanut hyvästellä miestään eikä tietänyt, missä tämän lepopaikka sijaitsi. Jossakin kirkonaidan juurella ehkä, jossa oli ammuttu ja johon oli itse ensin saanut kaivaa haudan. Ainon silmiin kohosivat kyyneleet hänen muistellessaan tätä. Hän oli kerran käydessään kirkossa kiertänyt kirkonaidan portista porttiin ja ajatellut isäänsä, jonka tomu ehkä lepäsi jossakin hänen jalkainsa alla. Oliko teloitetut punakaartilaiset siunattu haudan lepoon, vai oliko heidät kuopattu kuin eläimet? Sitä Aino ei varmasti tiennyt, mutta hän toivoi ja uskoi heidän saaneen kristillisen hautauksen.
Kuullessaan näistä kaameista asioista sitten, kun oli alkanut ymmärtää maailmassa olevan murheitakin ja äidin synkillä hetkillä täysin riittävät syynsä, Aino oli ollut kiitollinen siitä, että oli ohut noina aikoina pienokainen, jonka muistiin ei ollut tarttunut niistä kerrassaan mitään. Hän oli käynyt äidin kanssa Ylitalossa ja leikkinyt siellä Laurin kera lapsen täydessä viattomuudessa, kenenkään estämättä. Kansakoulussa hän oli ollut monta kertaa Laurin vierustoverina eikä kukaan ohut pitänyt sitä sen ihmeellisempänä. Vasta kansakoulusta päästyään ja kuultuaan Ylitalon lautamiehen murhasta ja isänsä kuolemasta hän oli alkanut aavistaa, että hänen ja Laurin välillä oli verenvika. Ylitalon emäntä oli kerran, nähtyään hänen kisaavan Laurin kanssa, pyytänyt hänen äitinsä luokseen ja puhunut tälle jotakin heitä molempia koskevaa. Äiti ei ohut aluksi selittänyt ihan tarkkaan, mitä se oli ollut, mutta vähitellen se oli tullut ilmi. Se oli ollut tuo verenvika. Oli parasta Ainon ja Laurin saada tietää, mikä ylipääsemätön muuri oli heidän välillään; tietäen sen he todennäköisesti tulisivat säästymään murheelta, joka muussa tapauksessa voisi koitua heidän osakseen. Tuo asia oli tehnyt omituisen, hyydyttävän vaikutuksen. Tavatessaan Lauria sen jälkeen Aino oli katsellut häntä kuin uppo-outoa, jonka näki nyt ensimmäisen kerran ja tiesi ikäänkuin sairastavan jotakin kummallista, kaameata perintötautia, samaa kuin hän itse. Se asetti heidät elämässä eri karsinaan. Vihaamaan se ei velvoittanut, mutta esti toisaalta rakkauden. "Tuon isä on murhannut minun isäni". Se oli kaamea toteamus. Ei tehnyt mieli lähennellä toisiaan, kun oli niin. Ellei sitä asiaa olisi ollut, niin kuka tietää, miten olisi käynyt. Lapsina he olivat tunteneet kuuluvansa toisilleen niinkuin silloin tunnetaan suloisesti ja viattomasti, mutta olivat sitten eronneet. Aino oli joskus tätä asiaa ajatellessaan kokenut suurta tuskaa ja kysynyt itseltään, "rakastinko Lauria?", "oliko hänet aiottu minulle?" Hänen oli tehnyt mieli vastata myöntävästi ja heittäytyä hervotonna elämänsä murheen valtaan, mutta sitten sydän oli epäröinyt ja kuiskannut onnen odottavan toisenkin oven takana. Nyt sydän jo kysyi tuontuostakin ylpeästi, voitonriemuisesti, "eikö niin ollut?", ja sai myöntävän vastauksen.
Heikkilän torppa oli kivikkoahon laidassa, lahden poukamassa, edustalla keinumassa kahiseva kaislikko ja ympärillä humisemassa ritvaoksainen koivikko. Se oli alkuaan ollut aivan pahainen mökki, kyhätty kiireiltään kivien koloon, sillä Heikkilä ei ollut tahtonut rakentaa toisen maalle mitään suurempia asumuksia – eikähän siihen olisi ollut varojakaan –, mutta se oli hänen leskensä käsissä vuosikymmenien kuluessa ilahduttavasti kohentunut. Heikkilän leski oli näet heti torpparilain tultua voimaan hakenut mökkinsä omakseen ja alkanut sitkeästi uurastaa sen hyväksi. Tuomari oli hankkinut hänelle säästöpankista ne kaksituhatta markkaa, jotka oli tarvittu maan lunastukseen, ja ollut muutenkin neuvomassa ja tukemassa. Kanslianeuvos oli maksanut Ainolle verraten hyvää palkkaa ja lisäksi runsaat joulurahat, mistä oli ollut hyötyä Ainon äidillekin. Vähitellen mökki oli laudoitettu päältä ja maalattu punaiseksi. Nurkat, ikkunanpielet ja savupiippu oli valkaistu. Sisästä se oli paperoitu oikein koreakukkaisella tapeetilla, samalla, jolla Helena-rouva oli Helsingissä paperoittanut oman makuuhuoneensa ja jota oli tullut erehdyksestä liiaksi. Aino oli saanut sen Helena-rouvalta lahjaksi. Mökissä oli keittiö ja pieni kamari. Siellä oli kodikasta – keinutuoli nurkassa, ryijy seinällä ja kiinanruusu lattialla ikkunan edessä. Tuli paloi hellassa, pannu kihisi ja tuoksui, ja kissi torkkui pankolla. Ikkunain alla ulkopuolella oli ruusupensaita ja ulompana omenapuita. Sipulia, perunaa ja muita juurikasveja siellä kasvoi runsaasti. Sika kuului röhkivän karsinassaan. Ei Heikkilän eukon ollut tarvinnut kärsiä puutetta miehensä kuoleman jälkeen, sillä hän oli erittäin ahkera ja aikaansaapa sekä lisäksi sopuisa, miellyttävä ihminen, joka toi tullessaan hyvää tuulta ja kodikasta tunnelmaa. Hän kykeni tekemään kaikkia naisten töitä, mutta oli viime vuosina, iän ja heikontuvan terveyden vuoksi, vähentänyt niistä raskaammat. Liisa-mummo meni töllinsä ovesta ulos ja sisään kuin lumotun metsän noita-akka, puhellen itsekseen puoliääneen muun kumppanin puutteessa. Tyttöjen tullessa hän löi käsiä yhteen ja sanoi:
– Kun odottelin juuri sinua, Aino, ja ajattelin, että joisin vielä kerran tässä elämässä kanssasi kahvia. Tervetullut olet sinäkin, Esteri, helsinkiläislikka! Tulkaa tänne istuinhuoneeseen... Minulla sattuu olemaan pannu kuumana, joten voin kaataa heti. Ja pullaa on. Joko te ensi viikolla lähdette Helsinkiin?
Eukko alkoi laitella hyvästä mielestä hyristen kahvitarjoiluaan käyntiin. Väliin hän vilkaisi pienin, ruskein papusilmin kamariin, jonka peräikkunasta tuli sisään ilta-auringon kirkkaus. Tytöt istuivat keskellä sitä nuorina, kukkeina ja kauneina, ja olivat Heikkiläiskän mielestä koreita kuin ikkunalaudalla kukoistavat palsamit. Hiukset heillä oli kuin herrastytöillä ainakin: aalloilla ja pompuloilla kuin kirkonkylän parturineidillä, joka ne oli tuohon asuun ruokonnutkin. Minkä kumman manentteeruun se niille tehnee, kun tuommoista kähärän-piperrystä on sitten tukka täynnä kuukausimääriä. Muuttunut on aika siitä, kun Heikkiläiskä tyttönä ollessaan palveli pappilassa ja poltti kuontalonsa neidin piippuusaksilla kierteille. Ruustinna oli ajanut kaivolle kastelemaan tukkaa ja oikomaan kiharoita, että "mitä neiti hiuksilleen tekee, ei kuulu sinulle". Nyt oli sama malli kaikilla, niin ylhäisillä kuin alhaisilla.
Heikkiläiskä oli ollut Ainon pukineisiin nähden niin utelias, että oli varhemmin kesällä eräänä sunnuntaina riisuttanut hänellä jokaisen vaatekappaleen nähdäkseen tarkoin, minkälaisia ne olivat ja miten ne ripustettiin ylle. Voi jee! hän oli ihmetellyt. Kun oli leninki siepattu pois, niin siinä oli tyttö ollut tyköistuvissa tehtaanliiveissä avorintaisena ja solakkana kuin olki, pienet, valkoiset, pitsihelmaiset nimettömät nivusillaan sievästi pörhöttämässä. Ja kun ne oli päästetty sivulla olevista napeista tipahtamaan lattialle, niin mitä oli alla? Juu – yläreisille kohoavat sukat, jotka oli kiinnitetty liivien reunoista riippuviin venyviin nauhoihin. Ihan se oli ollut kuin univormu. Ne sukat ne vasta – silkkiä, hukkaat ja kiiltävät kuin käärmeen nahka. Jalassa kun oli pieni, valkea kenkä, niinkuin kuului näin kesäoloissa pidettävän, niin koko jalka oli mukavasti kärkeä kohti suippeneva. Toisenlaisia kenkiä nämä olivat kuin ne melkein nelikulmaiset ruojutlottoset, joilla Heikkiläiskä oli joskus nuoruutensa hurmiossa keinumäellä hypähdellyt – pyh! – "hypähdellyt" tässä vielä – sano "koikkinut" kuin vasikka. Sitten ei ollutkaan muuta kuin liivien alla pieni paita, niin avorintainen, että vain nauhat olivat henkseleinä olkapäillä. Samanlaiset pukineet oli Esterilläkin. Tytöt vakuuttivat kaikkien naisten nykyisin pitävän tämän laatuisia vaatteita. Kylmän tullen sukkia lisätään tai muutetaan ne villaisiksi; samoin nimettömiä, paitoja jne. Aino oli punastunut seisoessaan ja pyöriessään siinä äitinsä edessä ja ollut niin sorea, että äidin silmät olivat kostuneet. Hyvä tytär hänellä oli. Vaikka oli ja eli kuin paras neiti, niin eipä pelännyt tarttumista minkälaiseen työhön tahansa.
Aino istui vaieten ja katseli seinällä olevaa isänsä kuvaa. Hän sen oli Helsingissä suurennuttanut pienestä, huonosta rintakuvasta, jonka kärpäset olivat sotkeneet epäselväksi, kehystyttänyt ja tuonut eräänä keväänä äidille lahjaksi. Tuossa ovensuuseinällä se oli siitä myöten riippunut. Siihen sattui nyt auringon valo, joka elävöitti sitä erikoisesti. Oli kuin isä olisi katsonut tyttäreensä miettiväisesti ja halunnut sanoa jotakin. Kaksi vuotta sitten kylässä oli ollut lippujuhla, johon tuomaria oli pyydetty puhujaksi. Koulun pihalla juhla oli pidetty. Keskelle oli pystytetty korkea salko, jonka huipussa Suomen lippu oli hulmunnut kauniina, uljaana ja vapaana. Saapuvilla oli ollut kylän väki kokonaisuudessaan – rikkaat ja köyhät erotuksetta – ja jokaisen katse oli kuin vastustamattoman voiman pakottamana suuntautunut siniristilippuun. Senniminen laulu oli laulettu ja sitten tuomari oli pitänyt puheen. Aino oli kuunnellut sitä sydän väristen. Hän ei ollut tiennyt tuomarin osaavan puhua niin hyvin. Täällä maalla, jossa oli puhujista puute, häntä oli aluksi usein käyty pyytämässä, mutta hän oli harvoin suostunut. Pari kertaako vain hän oli puhunut suojeluskunnan juhlassa ja sitten joskus näissä oman kylän lippujuhlissa. Mistä lienee johtunut, että tuomarin noustessa puhujalavalle kaikki heti hiljenivät hiiskahtamattomiksi ja pysyivät sellaisina koko puheen ajan. Oli kuin hän olisi vanginnut kuulijakuntansa ja pidettyään sitä aikansa vallassaan laskenut sen vapaaksi. Ainoa oli sykähdyttänyt ja innostuttanut se, että tuomari oli osoittanut keskinäisen rauhan ja rakkauden välttämättömyyden. Vapaussodan aikaiset murheelliset erehdykset oli annettava anteeksi ja unohdettava molemmin puolin, ja kaikille turpeen alla nukkujille oli palautettava heidän kunniansa ja isänmaansa. Siniristilippu kuului kaikille suomalaisille, jotka vain tunnustivat isänmaan ylimmäksi käskijäkseen. Se tahtoi johtaa kansamme sellaiselle sivistyksen ja aineellisen hyvinvoinnin asteelle, jossa jokainen kunnollinen, ahkera kansalainen voi saavuttaa ihmisen-arvoisen toimeentulon. "Tämä on täysin mahdollista Suomessa", tuomari oli sanonut, "jos vain saamme pysyä vapaana, itsenäisenä kansana, ja uurastamme yksimielisinä milloinkaan unohtamatta vähäväkisten osaa".
Aino oli lapsellisessa, kokemattomassa sydämessään tuntenut tämän olevan totta ja sisimmässään suuttumuksesta ja inhosta värähtänyt joskus kuullessaan sanottavan, "ettei köyhällä ole isänmaata". – "Vaan minullapa on!" hänen henkensä oli huutanut vastaan ja hänen sieluunsa oli noussut ihmeellinen, sanomattoman kaunis kuva, niin, kuva se oli, vai oliko se tunne – sitä ei voinut sanoilla eikä vertauksilla esittää, sillä se oli kuin autuutta –, joka oli täyttänyt hänet pyhällä innostuksella ja saanut hänet vannomaan isänmaalle kuolemaan saakka kestävän uskollisuuden valan. Katsoessaan tässä isäänsä silmiin ja koettaessaan arvailla, mitä isä sanoisi nyt, jos eläisi, hän tunsi osuneensa ajattelemaan juuri niin kuin isä tahtoi. Molemmin puolin oli vuotanut viatonta verta, josta olisi voinut aiheutua Kullervon kostontöitä sukupolvesta toiseen, mutta eipä ollutkaan, Jumalalle kiitos, käynyt niin. Päinvastoin välähti mielessä joskus aavistus, että tuo viaton veri oli ollut salaperäinen uhri, joka vasta oli tehnyt vapauden kallisarvoiseksi ja pysyväiseksi. Punaistenkin taholla se oli laajalti vuotanut vakaumuksen ja aatteen puolesta, niin harhautunutta kuin pyrkimys tuon aatteen toteuttamiseksi oli ollutkin. Isä katsoi häntä, tytärtään, joka oli toisen sukupolven ja nuorison uuden isänmaallis-yhteiskunnallisen aatesuunnan lapsi, hyväksyvästi silmiin ja tuntui sanovan: "Sitä minäkin oikeastaan tarkoitin, mutta mikä lienee ollut, kun siihen aikaan kaikki pyrki menemään toisin kuin perimmäinen aikomus oli. Täällä haudassani olen tuumiskellut, että kai siihen oli syynä ryssä, joka salassa meitä silloin ohjaili".
– Äiti, luuletko, että isä olisi vielä kommunisti, jos eläisi? Aino kysyi yhtäkkiä juodessaan kahvia. Heikkiläiskä säpsähti niin, että kuppi oli pudota kädestä, ja vastasi toruvasti:
– Siunatkoon, mitä nyt höpsit, lapsi! Sinun isäsi ei ollut milloinkaan kommunisti eikä muukaan varas, vaan rehellinen työmies, joka puolsi köyhää kansaa niinkuin pitikin. Jos hän eläisi, niin saisit nähdä hänen olevan pitäjän parhaita miehiä. Mikä tapahtui hänelle ja monille muille, oli onnettomuus, selvä ja silkka tapaturma eikä muuta. Rakensivat kiireessä taloa ja putosivat telineiltä. Vieläkö te juotte kahvia? Eikö? Kyllä täältä tulee tippa, kun oikein tiristetään. Vai kommunisti tässä! Hyi olkoon!
Ainon ja Esterin palatessa oli jo myöhäinen ilta. Onneksi sattui olemaan kuutamo, niin että heidän oli riittävän valoisaa kulkea. Puiden varjot katkoivat tietä synkkinä viivoina, mutta välit hohtivat sitä hopeisemmilta. Vaisu tuuli suhisi puissa ja valkoinen hattara himmensi silloin tällöin kuun valoa purjehtimalla sen eteen. Oli kuin kuu olisi sukeltanut vaahtokuplaan, uinut siinä ponnistellen aikansa ja sitten pullahtanut pinnalle entistä puhtaampana ja kirkkaampana.
Esteri ei ollut puhunut paljoa koko iltana, sillä hän oli vain Ainon seurana. Hiljainen hän oli yleensäkin. Hän ihaili Ainoa, joka kävi Kalliolan vapaaopistossa ja kuului siellä mm. kirjallisuuskerhoon. Aino luki tuomarin kirjoja, joita Helena-rouva lainasi hänelle auliisti. Kanslianeuvoksen kirjoista oli suurin osa vieraskielisiä, niin ettei Aino osannut lukea niitä. Mutta tuomarilla oli paljon uutta suomalaista kaunokirjallisuutta, jota hän hankki säännöllisesti joka vuosi. Esteri oli nähnyt hänen hyllyllään runoteoksen, johon oli merkitty "veljellisin terveisin Eino Leino". Kun Esteri oli sattunut kertomaan siitä Ainolle, tämä oli innostunut ja tahtonut välttämättä nähdä tuon kirjan. Sen nimi oli "Leirivalkeat". Aino oli lausunut monta Eino Leinon runoa lausuntakerhossaan ja ottanut osaa kerhon kilpailuun. Esteri ja Antti Toivonen sekä Juho Anttila olivat olleet kuuntelemassa. Se oli ollut kaunista. Antti oli sanonut Ainon lausuvan hyvin. Antti ymmärsi tällaisia asioita ja harrasti niitä. Hän kuului johonkin puhekuoroon. Kommunistit viljelivät sellaisia, ne kun olivat muodissa Venäjällä, jossa bolsheviikit kuuluivat niidenkin avulla opettavan tyhmää kansaa määkimään yhteen ääneen.
4
Elokuun loppupäiviksi pitäjään tuli ylimääräistä kiirettä sen vuoksi, että naapuripitäjä haastoi sen kilpailuun paremmuudesta kenttäurheilussa. Aika oli tosin vakava ja tulevaisuuden taivas synkkä, mutta odotellessahan vetää vaikka kissanhäntää. Urheilu sitäpaitsi oli juuri sitä valmennusta, jota nuoriso erikoisesti tarvitsi, jos ja kun oli äyhkäistävä itään päin, että "ei tuumaakaan". Näin harkittiin ja otettiin siis haaste vastaan. "Kun kerran haluavat päihinsä, niin saakoot!" Eivät ne ole sen parempaa ansainneetkaan.
Pitäjien välillä oli jo vanhastaan ollut kilpailuja ja molemminpuolisten tappioiden kaunaa. Viimeksi tämä oli verestynyt siitä, mitä oli tapahtunut, kun tuomarin pitäjä oli luvannut tapporahoja variksista. Näitä näet oli lentää kaahottanut kuin mustia pilviä jokaiselta ilmansuunnalta, jopa niin lukuisasti, että kun kynsipareista oli jonkin aikaa maksettu luvattua hintaa, kunnanmiehiltä oli mennyt käsi korvalliselle. Menoarvioon tätä varten otettu summa ei ollut riittänyt lähimainkaan. Heräsi vakavia epäilyksiä, että asiassa oli jotakin vinossa, sillä eihän yhteen pitäjään voinut mahtua noin säädyttömän paljoa variksia. Kunnanmiehet pääsivätkin pian selville, että naapuripitäjäläiset olivat osanneet jollakin epärehellisellä konstilla laulaa variksensa sille puolelle, jossa tapporahoja maksettiin, ja siten päästä niistä ilmaiseksi, toisten kustannuksella. Sitä kepposta ei mielitty antaa hevillä anteeksi.
Arveluttavinta oli se, että kaikki parhaat kenttäurheilijat olivat idässä yleisharjoituksissa. Jos tahdottiin selvitä tiimellyksestä eheällä kunnialla, oli parhaat heistä saatava muutaman päivän lomalle. Alkoi äkeä poikien peräänkuuluttaminen, että "tulkaa nyt ja pelastakaa kotipitäjänne kunnia!" Tärkeintä oli Lauri Ylitalon saapuminen, sillä hän oli yliveto kaikista ollen maan tunnetuimpia yleisurheilijoita. Kun kilpailun hetki lähestyi lähestymistään eikä Lauria kuulunut, pitäjän väestön valtasi hätä. Otettiin yhteydet itään päin niin kiivaasti, että langat savusivat ja valtion puhelut jäivät hämmästyneinä odottamaan, ja kysyttiin tiukasti, missä oli Lauri Ylitaloja miksi hän ei ollut noudattanut kotiseutunsa pyyntöä, joka oli yhtä kuin käsky. Kuultuaan, mistä oli kysymys, armeijan viskaalit oivalsivat asian huipputärkeyden ja toimittivat Laurin tulemaan. Jotta aikaa ei olisi menetetty, kunnanmiehet lähettivät auton häntä vastaan sille asemalle, josta matka kotiin oli suorin, ja käskivät ajaa noin 100 kilometrin vauhtia tunnissa. "Hengelläsi vastaat siitä, että vänrikki Ylitalo on tullessasi hyvissä voimissa ja kilpailuvalmis!" sanottiin lähtiessä kuljettajalle lyhyesti ja merkitsevästi.
Niin koitti sitten kilpailupäivä, sunnuntai. Ottelu tapahtui haastajan urheilukentällä. Sää oli moitteeton, suorastaan ylikuntoinen, kuten yleensä tänä ikimuistettavana kesänä. Väkeä saapui katkeamattomana virtana jokaista paikalle johtavaa tietä myöten linja- ja yksityisautoissa, polkupyörillä, näissä usein likkalapsi istumassa ajajan edessä tangolla tai takana pakettitelineen päällä, ja jalansyten. Seurakunnan paimenet pistivät jumalanpalveluksen luistamaan tavallista liukkaammin, sillä he eivät halunneet pitkillä menoilla viivyttää kilpailujen alkamista, minkä kristillinen sunnuntaijärjestys ei sallinut tapahtua kirkonaikana. Kun saarna lyheni haasteen saaneessa pitäjässä tavallisesta pituudestaan eli noin parista tunnista rapeaan neljännekseen, voidaan todeta rovastien toimenpide aiheelliseksi. Paitsi tästä, jumalanpalveluksen lyhentyminen johtui vielä siitä, että haastetun pitäjän rovasti ja lukkari välttämättä itsekin halusivat päästä katsomaan kilpailuja. Tämän halun salaisesti jouduttamina messut ja rukoukset luistivat kuin voideltuina ja veisuu pyrki saamaan niin nopean tahdin, että kirkon vanhat kantakävijät häkeltyivät ja jäivät jälkeen. Lukkari ei kuitenkaan heitä odotellut, vaan veisasi pontevasti säkeistöt loppuun, silmäsi tuikeasti lasiensa ylitse muijien puolelle ja lopsautti virsikirjansa kiinni.
Huvilassa vallitsi jonkin verran ristiriitainen tunnelma sen johdosta, että kanslianeuvos oli yhtäkkiä ilmoittanut haluavansa lähteä katsomaan kyseessä olevia Ateenan ja Spartan välisiä olympialaisia kisoja. Helena-rouva näet pelkäsi, että matka voisi väsyttää isoisää liiaksi. "Ensin ajo parikymmentä kilometriä autossa ja sitten monta tuntia kestävä istuminen penkillä auringonpaahteessa..." Mutta vastustelu ei auttanut. Määrähetkellä kilpailupaikalle ajoi vanha, rämisevä vuokrafordi, jossa istuivat kanslianeuvos Bergh ja tuomari Vuori rouvineen. Pian kanslianeuvoksen klassillisen panamahatun nähtiin sijoittuvan rovastin yhtä klassillisen, alkuaan mustan, mutta nykyisin jo vihertävän, kirkollismallisen huopahatun viereen, ja niin oli katsomo, voidaan sanoa, lopullisesti täysi. Riitapuolet olivat sijoittuneet – tietenkin tarkoituksetta – eri puolille, kumpikin omaksi ryhmäkseen, ja katselivat toisiaan ei suinkaan vihamielisesti, mutta kuitenkin sillä ilmeellä, "ettei olisi vähä, vaikka hiisi veisi teidät" Jos olisi joutunut tuohon vastapuolueen ryhmään, niin olisi tuntunut turvattomalta, jopa vaaralliselta, ja siksi oli parasta pysyä omassa leirissään. Siellä näkyi istuvan haastepitäjän punakka rovasti rouvineen, siellä olivat nimismiehet, apteekkarit, lääkärit, kruununvoudit. Tuomari, jonka huumorintaju heräsi helposti, oli huomaavinaan heidän tervehdyksissään kilpailukiihkon aiheuttamaa jäykkyyttä.
Kentällä toimihenkilöt hääräilivät tärkeinä ja puhuivat sanottavansa huutavalla, alleviivatun miehekkäällä äänellä, vaikka tavallinenkin puhe olisi kuulunut. Urheilijat olivat pukeutuneet kilpailuvalmiiksi, vetäneet ylleen aistikkaat verryttelyvaatteet ja oleilivat, kävelivät, voimailivat ja juoksentelivat nyt siellä täällä yleisön ihailun kohteina, ulkonaisesti välinpitämättöminä, mutta sisäisesti sitä ylpeämpinä herättämästään huomiosta. Ylitalon Lauri tuli viimeisenä radalle ja juoksi kuin nuori hirvi pitkin, kevein, pontevin loikkauksin tervehtimään Helena-rouvaa, tuomaria ja kanslianeuvosta, joiden oli nähnyt tulevan saapuville. Helena-rouva katseli häntä vilpittömästi ihaillen, sillä Laurin miehekäs, nuori kauneus oli harvoin esiintynyt niin edukseen kuin tällä hetkellä, jolloin ujous pyrki sekautumaan voimantuntoon ja ajoi ylimääräistä hohtoa hänen päivettyneille kasvoilleen. Kanslianeuvos säteili ilosta, puhutteli Lauria "rakkaaksi pojakseen" ja kehoitti häntä ponnistelemaan kotipitäjänsä puolesta niinkuin muinoin Hellaan nuoret miehet kotikaupunkiensa puolesta olympialaisissa kisoissa. Tuomari Vuoren muodolle lennähti tuontuostakin huvittunut ilme hänen kuunnellessaan syrjästä molempien vanhusten, ikätoverien ja riitakumppanien, isänsä ja rovastin, keskustelua urheilusta muinaisessa Hellaassa ja nykymaailmassa, erittäinkin Suomessa. "Pentathlon eli viisiottelu oli se kilpailu, joka tuotti osanottajalleen suurimman huomion", kanslianeuvos siinä kuului esitelmöivän, kun samalla kilpailut alkoivat ja kaikkien huomio kiintyi seuraamaan niitä.
Ihmisen tunnekärsimyksistä on kirjoitettu paljon viiltäviä kuvauksia, joiden arvoa ja tehoa ei ole vähäksyttävä; jotkut niistä ovat traagillisen runouden helmiä. Mutta sitä tuskaa, jota tunnemme nähdessämme sen urheilijan joutavan tappiolle, johon olemme asettaneet kaiken luottamuksemme, ei ole kuvattu eikä tullakaan kuvaamaan, sillä se ei ole inhimillisin kyvyin mahdollista. Meillä ei ole aseita, millä käsittäisimme, mittaisimme ja tekisimme sen muille nähtäväksi enempää kuin voimme oivaltaa, mitä asuu tähtien takana ja minkälaista on se, jolla ei ole loppua. Runoilija joskus osuu sitä lähelle esim. sellaisissa säkeissä kuin "kaikk' ota haudan synkeys ja tuskat elämän" jne., mutta nämä jäävät silti kauas varsinaisesta todellisuudesta. Samoin ovat ihmisen kyvyt riittämättömiä kuvaamaan riemua, jota tunnemme voiton hetkellä, kun kiekko on sankarimme äärimmäisen ponnistuksen heittämänä kiitänyt muutamaa senttiä kauemmaksi kuin kilpailijansa; kun kuula on pudota jymähtänyt vielä tuonnemmaksi kuin olimme rohkeimmissa unelmissamme otaksuneet; kun rima on pysynyt kuin pysynytkin siinä korkeimmassa paikassa, mihin vastustaja oli onnistuneilla hypyillänsä sen vähitellen hiissannut; kun jo lyödyksi luulemamme juoksija olikin viimeisellä parilla sadalla metrillä alkanut uskomattomalla sisulla parantaa vauhtiaan ja sivuuttaen vaarallisimmat kilpailijansa jättänyt heidät kuin seisomaan tien varteen; kun raivokas remakka ilmaisee meidän joukkueemme onnistuneen tekemään viimeisen, ratkaisevan maalin...
Lauri Ylitalo ja hänen aseveljensä areenan hiilimurskalla tekivät parhaansa ja niittivät kauniita voittoja, mutta silti lopullinen ratkaisu häilyi veitsenterällä. Kanslianeuvos hikoili kuumuudesta ja jännityksestä eikä voinut salata enempää iloaan voittojen kuin harmiaan tappioiden johdosta. Viimeksimainitussa tapauksessa hänen tekohampaidensa välitse saattoi sihahtaa suhuäänne, jonka pahansuopa olisi voinut tulkita "sssaakeliksi" tai muuksi sellaiseksi viattomammaksi puheen vahvistukseksi, mutta jota maailman menoon tottunut rovasti ei ollut kuulevinansa. Vähänkö häntä itseä harmitti, kun Suinulan Eero, hänen oma kastamansa ja rippikoulusta edes laskemansa vesa, koko pitäjän toivo seiväshypyssä, vastoin kaikkien odotusta viimeisessä ratkaisevassa erässä tipautti riman. Vanha rovasti ihan sähisi harmista ja ajatteli, että "perhanan poika, kun et hallinnut roskaasi, Vaan annoit lonkkasi tehdä itsellesi moisen tepposen!" Mutta kun Ylitalon Lauri ryntäsi 5 000 metrin loppukirissä johtoon ja kuin liukuen ilman läpi kiisi maaliin ja toi kun toikin kotipitäjälleen viimeiset ratkaisevat pisteet, rovasti sanoi syvästi tyydytettynä: "Niinkuin profeetta Elia, totisesti!" Kanslianeuvoksen sitten kysyttyä, mitä rovasti oli tarkoittanut mainitsemalla kilpajuoksun yhteydessä pyhän profeetan ja oliko juutalaistenkin keskuudessa ollut urheilumiehiä, rovasti palautti arvoisan ystävänsä muistiin kertomuksen siitä, kuinka Elia Tisbeläinen oli vyöttänyt kupeensa ja juossut Ahabin vaunujen edessä Karmelin vuorelta Jisreeliin saakka, mikä ei suinkaan ollut vähäinen matka. "Arvattavasti Paavo Nurmi tai meidän Laurimme olisi juossut sen lyhyemmässä ajassa, mutta silti asia on muistamisen arvoinen. Juutalaisten urheilukuntoisuudesta todistaa muuten" – rovasti harkitsi vakavasti – "se, että Daavid oli tunnetusti etevä linkomies ja että apostoli Paavali käytti kilpajuoksijoita kristillisenä vertauskuvana. Pyrkivätpä nuoret papit joskus innostuksissaan väittämään apostolin suositelleen urheilua käskiessään säilyttämään ruumiimme Pyhän Hengen temppelinä..."
Vaikka voitto oli ollut täpärällä, niin se oli kuitenkin varma ja kiistämätön. Haastaja oli lyöty ja sai palata majoihinsa nuolemaan haavojaan. Kilpailujen kestäessä vallinnut välien kireys laukesi samalla kuin kilpailutkin ja palkintojen jakotilaisuudessa vallitsi jo reilu, kansan yleiselle kuntoisuudelle omistettu yhteishenki. Kanslianeuvos ehti odotellessaan ohjelman alkamista nauttia vähän virvokkeita ja nukahtaa muutaman silmäntäyden, ja oli sitten virkeä kuin sirkkunen. Hän jutteli rovastille elämänsä suuren urheilumuiston – oli tainnut kertoa sen jo muutamia kymmeniä kertoja aikaisemminkin, mikä ei kuitenkaan haitannut, rovasti kun ei puolestaan milloinkaan muistanut sitä kuulleensa – eli sen, miten hän oli poikansa Kaarlon kanssa joutunut 1911 näkemään kilpailun Englannin mestaruudesta juoksussa neljän mailin matkalla. Kaarlo oli ollut silloin 20-vuotias ylioppilas, jonka täytyi saada nähdä Eurooppaa, ja niin he olivat joutuneet kesähelteellä Lontooseen. "Asuimme jossakin Bloomsburyn lukemattomista täyshoitoloista – Torrington Squaren varrella se muistaakseni oli – ja mietimme, miten saisimme kulumaan ikuisuuden pituiselta tuntuvan sunnuntain, joka voi olla Lontoossa todellinen Sahara. Katselin siinä aikani kuluksi sitä ainoata lehteä, minkä olimme saaneet ostetuksi, ja aloin vasten periaatteitani, kun kaikki muu oli jo luettu, tavailla myös urheiluosastoa. Silloin sävähdin kuin sähköiskun saaneena, sillä lehdessä ilmoitettiin selvin sanoin, että 'tänään' suoritetaan Stamford Bridgen urheilukentällä kilpailu Englannin mestaruudesta juoksussa neljän mailin matkalla, osanottajana mm. Hannes Kolehmainen Suomesta. Hyppäsin kuin raketti liikkeelle ja sanoin Kaarlolle, että 'pian nyt Stamford Bridgelle katsomaan, kuinka savolaispoika vie englantilaisilta heidän oman maansa mestaruuden!' Kaarloa ei tarvinnut käskeä kahdesti – hän oli nuorena melkoisesti urheiluhenkinen – ja niinpä saavuimme viimeisessä nipukassa paikalle. Lontoossa oli onneksi jo siihen aikaan hyviä vuokra-autoja. Juoksu oli juuri alkamassa. Kauan ei tarvinnut kilpailijoita silmäillä ennenkuin saattoi sanoa, että tuo vaalea, rauhallinen poika tuolla oli Hannes. Ihmiset siinä ympärillämme hälisivät ja arvostelivat kilpailijoita, taisivat lyödä vetoakin, ja Kaarlo tiedusteli muutamalta äijältä, ketä pidettiin varmimpana voittajana. Entistä mestaria mister Scottia, 'tuota tummaa miestä tuossa', meille selitettiin ja kysyttiin, halusimmeko ehkä lyödä vetoa hänen puolestaan. 'Tuo vaalea poika näyttää varmemmalta voittajalta', Kaarlo vastasi ja osoittaen Hannesta selitti, kuka hän oli. Kuulijain kasvoille ilmestyi epäilevä ja samalla säälivä ilme ja he katselivat meitä kuin olisimme olleet mielisairaita. Mutta väittely oli turhaa, sillä pianhan nähtäisiin, kumpi puoli oli oikeassa".
"Hannes tiesi, mitä oli tehtävä. Heti alussa hän ampaisi entisen mestarin kantapäille ja pysyi siinä yli puolen matkaa, kiristi mies vauhtia miten kireäksi tahansa. He olivat pian johdossa. Mestari juosta jynkytti mielestäni liian pystyssä asennossa, jysähtävin, tömisyttävin askelin, kun Hannes taas halkaisi ilmaa sirosti menonojossa kuin matalalla liitävä haukka. Puolivälissä hän siirrähti edellämenijäänsä sen verran lähemmäksi, että juoksi nyt takahangassa. Mister Scott huomasi tämän, heitti äänettömästi liitävään, valkoista varjoa muistuttavaan kilpailijaansa säikähtyneen silmäyksen – näin sen selvästi, sillä he juoksivat juuri silloin meidän kohdallamme – ja alkoi kiriä entistä enemmän. Mutta se oli turhaa, sillä milloinka varjo voisi lakata seuraamasta omistajaansa. Toivomme, uskomme ja luottamuksemme kasvoi ja kilpailijain juostessa uudelleen ohitsemme aloimme kiihtyneinä jännityksestä ja innostuksesta karjua Hannekselle suomeksi tervehdyksiä ja kehoituksia. Yllättyneenä hän vilkaisi miehiin, hymyili vastaukseksi ja oli taas mennyt. Yhä kesti kierroksia, yhä Hannes juoksi kilpailijansa takahangassa. Mister Scott oli ilmeisesti hermostunut ja nähtävästi hengästynyt, ja hänen juoksutyylinsä oli käynyt entistä raskaammaksi 'Tuon miehen perii kohta piru!' sanoin kiihkoissani Kaarlolle, joka jännityksestä kalpeana huohotti suu auki. 'Minkä hemmetin tähden Hannes ei jo lopullisesti pyyhkäise ohi!' nurisin sitten ja aloin mielessäni sättiä häntä, että 'kun haaskaa turhaan aikaa'. Kaamea hiljaisuus vallitsi jo katsomossa, jossa yhdistyneet kansakunnat oli lyöty perinpohjaisella ällikällä nähdessään Englannin mainehikkaan mestaruuden olevan siirtymässä silloin vielä sangen tuntemattoman, pienen merentakaisen kansan haltuun. Siinä samassa oli jo loppukierros käsissä. 'Hannes, Hannes!' vaikeroimme sydämessämme, joka takoi kuin väkivasara, 'kaikkien suomalaisten yhteinen sisu, siivitä hänen kantapäänsä!'"
Kanslianeuvos piti taidepaussin, kuivasi hikistä kaljuansa ja katsoen ympärilleen nautti kuulijainsa jännittyneestä, odottavasta ilmeestä. Siihen olivat kerääntyneet molempien pitäjien arvohenkilöt, joista vain harvat olivat aikaisemmin kuulleet tätä kuvausta Suomen urheilun historiassa mainehikkaasta saavutuksesta. Tuomari Vuori tuijotti lattiaan ja nauroi itsetykönänsä isälleen, tämän kertomukselle ja koko tilanteelle – nauroi ja nautti siitä samalla kertaa. Annettuaan kuulijainsa riittävästi odottaa kanslianeuvos niisti nenänsä ja saneli lopun salaperäisellä, kaikkien rajatonta ihailua vaativalla äänellä:
"Oli jäljellä vain viimeinen suora sivu, jonka päässä maali oli, ehkä noin 150 metriä. Huusimme hädässämme avuksi kaikkia suomenmielisiä jumaluuksia ja tulimmekin kuulluiksi. Yhtäkkiä Hannes muutti keveän liitonsa viivana syöksyvän nuolen lennoksi. Mister Scott jäi hänen jälkeensä äkillisesti kuin olisi pysähtynyt seisomaan. Kun Hannes sekuntia myöhemmin katkaisi nauhan, oli katsomo vaiti kuin olisi saanut halvauksen. Sitä selvemminpähän kuuluivat meidän voitonriemuiset leijonankiljaisumme. Silmäten kukistuneeseen lähiympäristöömme, että 'siinä nyt näitte!' juoksimme – huom.! minäkin juoksin eikä vain Kaarlo – pukuhuoneeseen päin onnittelemaan Englannin mestaria ja Suomen suururheilijaa. Jos nyt luulette tavanneemme hänet ihailija- ja onnittelijajoukon ympäröimänä, sanomalehtimiesten ja valokuvaajain piirittämänä, kuten muualla maailmassa olisi ollut itsestään selvää tällaisessa tapauksessa, niin erehdytte. Pukeutumissuoja oli kyllä täynnä nuoria, häliseviä englantilaisia, jotka tapansa mukaan kovasti nauraen ja hohottaen juttelivat keskenään, mutta Hannesta ei näkynyt. Vasta useamman kerran kysyttyämme häntä muuan viittasi erääseen oveen. Sen takaa Hannes löytyikin – jo melkein valmiiksi pukeutuneena ja tarkastellen tyynesti kädessään olevaa koteloa, jonka keskellä, samettisyvennyksessä, oli silloisen kymmenen pennin rahan laajuinen, mutta hiukan paksumpi kultamitali – aika pötikkä siis. Ilman minkäänlaisia juhlamenoja se oli heti kilpailun päätyttyä pistetty hänelle käteen ja sanottu samalla hyvästit. Ei puhettakaan juhlatilaisuudesta, kutsusta päivällisille tai muusta, edes vähimmästäkään huomaavaisuudesta, vaan merten takaa saapunut tuntematon urheilija sai tyytyä voittopalkintoonsa ja siihen seuraan, minkä sattuma hänelle soisi. Veimme tietenkin Hanneksen mukanamme riemusaatossa. Suomalaisia kertyi joukkoon useampia: Helsingin Sanomain silloinen toimitussihteeri, joka oli opintomatkalla – en muista enää hänen nimeänsä –, Aino Malmbergin poika Olli, joka oli tervehtimässä Lontoossa asuvaa äitiänsä, ehkä muitakin. Kaarlo muistaa heidät paremmin. Menimme Frascatin suureen ravintolaan ja juhlimme siellä Hannesta kaikessa vaatimattomuudessa. Joimmeko sampanjaa, Kaarlo?"
– Emme, vastasi puhuteltu, emmekä pitäneet edes ainoatakaan puhetta. Se ei kyllä olisi ollut mahdollistakaan, sillä istuimmehan pikkupöydän ääressä yleisessä salissa, jossa musiikki pauhasi herkeämättä. Joka ilta siellä muuten soitettiin Sibeliuksen Valse tristeä ja Offenbachin Hoffmannin satuja. Yleisön kunniaksi on sanottava, että se osoitti vilkkaammin suosiotaan Sibeliukselle.
– Kyllä se olisi ollut mahdollista, jos meillä vain olisi ollut oikeaa suomalaista sisua, sanoi kanslianeuvos närkästyneenä. – Silloin joku meistä olisi pitänyt Hannekselle puheen, jonka pontena olisi ollut, että hänen aloittamansa voittojen sarja oli jatkuva siihen saakka, kunnes sen valloittama voitonseppele olisi voitu laskea itsenäisen Suomen alttarille. Mutta me olimme vielä silloin, ryssien sorron kurjimpina vuosina, ytimettömiä raukkoja, joilta puuttui suomalaisen suurin ja paras ominaisuus: Sisu, kirjoitettuna isolla alkukirjaimella. Hassua muuten oli, että se urheiluseura tai toimikunta tai mikä se nyt oli, joka oli toimeenpannut Stamford Bridgen kilpailun, piti juhlapäivällisiään samassa ravintolassa kuin me, vieläpä salimme parvekkeella. Luultavasti siellä kuivailtiin entisen mestarin kyyneleitä sillä aikaa kun uusi mestari alhaalla salissa hymyili englantilaisten isäntiensä kohteliaisuudelle ja vieraanvaraisuudelle viisaaseen, hillittyyn, tällä kerralla hiukan halveksivaan tapaansa.
– Voittojen sarja jatkui pian, puuttui nyt puheeseen tuomari Vuori, sillä seuraavan kesän heinäkuussa olivat Tukholmassa olympialaiset kisat, joissa saavutettu maineemme teki Suomen nimeä tunnetuksi yli maapallon. Helsingin Sanomain toimitussihteeri, joka oli läsnä Frascatissa, selosti lehdessään olympialaiset tavalla ja paikalla, joka oli Suomen sanomalehdistössä uutta, ja nosti urheilun julkisessa sanassa siihen korkeaan asemaan, missä se sittemmin on meillä siinä ollut. Oli kuin elämämme joka alalla olisi vuosisadan vaihteessa valtiollisen sorron herättämänä alkanut kuumeinen kehitystyö, joka sitten vei itsenäisyyteen ja antoi meille kaiken hyvinvoinnin ja onnen, josta nyt nautimme. Ei puutu muuta kuin lopullinen yksimielisyys ja turvallisuudentunne.
Rovasti huokasi ja sanoi vakavasti:
– Nekin Jumala armossaan meille vielä antaa. Voi tulla koettelemuksia, mutta sillä aikaa kuin niissä kamppailemme ja kirkastumme, Jumala hiljalleen sidoskelee meille historiamme suurinta voitonseppelettä.
He ajoivat kuutamossa kotiin vanhalla rämisevällä fordillaan, joka vaatimattomasta ulkoasustaan huolimatta tuksutteli uskollisesti ja sitkeästi mäet ylös, toiset alas. Sillä oli näet vankka, luja, sisukas moottori. Lauri oli sijoittautunut kolmanneksi takaistuimelle ja Helena-rouva oli siirtynyt kuljettajan viereen. Lauri ei ollut vielä käynyt kotonaan ja kiiruhti nyt sinne tapaamaan äitiään ja mikäli onni olisi suotuisa myös Kerttua, jonka piti niinkuin huomenna päästä lomalle lottakomennukseltaan. Kulku tyynessä, kuutamoisessa yössä oli satumaista. Vaiettiin ja kanslianeuvos torkkui väsymyksen valtaamana. Lauri solutti vankan käsivartensa hänen harteilleen ja pyysi häntä nojautumaan sen ja hänen olkapäänsä varaan sekä nukahtamaan huoleti. Kanslianeuvos totteli ja huomasi kuulevansa Laurin sydämen lyönnit. Huolimatta päivän äärimmäisistä ponnistuksista ne olivat säännöllisiä, rauhallisia, voimakkaita. Oli kuin niitä kuunnellessa olisi painanut korvansa Suomen nuorison rintaa vastaan ja todennut, kuinka siellä kansan sydän takoi säännöllisin, rauhallisin, voimakkain iskuin suurta tulevaisuutta.
5
Koko elokuun loppupuolen oli kestänyt samoja ihmeellisiä, tyyniä hellesäitä, jotka olivat antaneet leimansa tälle kesälle. Niistä ei ollut voinut nauttia, sillä mielessä asui kuva kuivuudesta kärsineistä ja jo laajalti siihen uupuneistakin vainioista. Lehdet olivat alkaneet kellastua ennenaikojaan, maa oli halkeillut syviin juoviin ja kaivoista oli kuivunut vesi vähiin, toisista olemattomiin. Kovamultaisissa pelloissa ei peruna ollut päässyt kehittymään edes niin paljoa, että olisi kukkinut. Kuinka julma saattoikaan luonto olla.
Kanslianeuvos joutui kävelyretkillään ja pistäytyessään kylän taloissa usein puheisiin sekä aikuisten että varsinkin lasten kanssa. Hän ei tällöin voinut olla ihmettelemättä sitä rauhallisuutta, jota viljelijät itse osoittivat puhuttaessa poutakesästä ja sen sadolle tuottamista tuhoista. Kun hänkin samoin kuin poikansa joskus huomautti olevan luonnotonta antaa peltojen nääntyä kuivuuteen silloin, kun ääressä on järvellinen vettä, ja pitävänsä välttämättömänä pääsyä poudan hallitsijaksi ryhtymällä perustamaan käytännöllisiä kastelulaitoksia, isännät hymyilivät hänelle, sillä tuo oli kuvaavaa puhetta sille, joka ei ymmärtänyt maanviljelystä. Samoin kanslianeuvokselle hymyiltiin silloin, kun hän innostuneesti selitteli, kuinka välttämätöntä oli heinäsadon turvaaminen kosteuden tuhoa vastaan keksimällä tarkoituksenmukaisia kuivauslaitoksia. Niitä ei muka yleensä voinut keksiä eikä rakentaa sellaisiksi, että rehut olisivat niissä kuivaneet. Sitäpaitsi sekä vesittämis- että kuivaamislaitteet tulivat niin kalliiksi, ettei maanviljelijöillä ollut niihin varoja. – Mutta aina varma sato korvaisi pian suuretkin kustannukset. Eikö näissä asioissa sitäpaitsi voitu liittyä yhteistoimintaan? – Tuskinpa vain. Kuka osakas noita välineitä sitten käyttäisi ensimmäiseksi? Ajatus, että kuivuuden voisi torjua ja rehun ja viljan korjata aina täysiarvoisena ilman sateen haittoja, oli niin uusi, että se tuntui luonnonvastaiselta. Täytyihän taivaallekin luovuttaa osuutensa maanviljelyksessä.
Elokuu oli jo loppunut ja lähtö Helsinkiin oli käsissä. Keskiviikko, 30. päivä, oli samanlainen kuin koko elokuun muutkin: tyyni ja lämmin. Ohut pilviverho esti auringon paistamasta täydellä terällä ja pari kertaa päivän kuluessa vihmoi hiukan kuin näyttääkseen vettä sentään vielä olevan. Sään kuiva perusluonne ei siitä kuitenkaan muuttunut. Avaruus oli yhä arvoituksellisen liikkumaton kuin odottaen jotakin. Torstai, viimeinen päivä, oli poutainen, helteinen. Perjantai, syyskuun ensimmäinen, samoin. Se uupui kuulaaksi, pian pimeneväksi illaksi, jota vietettiin vilpolassa vanhan, kodikkaan öljylampun ympärillä.
Kanslianeuvoksella oli taas kerran kaikki omaisensa luonaan. Kalevi oli puoliväkisin irtautunut muutaman päivän lomalle saadakseen vielä nähdä kesiensä keskeisimmän onnelan. Hän ei itsekään ymmärtänyt, mistä hänellä oli syntynyt tämä näin kiihkeä halu, sillä eihän ollut kysymystä siitä, ettei hän näkisi tätä paikkaa vastakin. Joka tapauksessa mieleen oli tullut kuin käsky, että "mene! Näet siellä vielä kerran kaikki rakkaasi ja kaiken sen, mihin koko olemuksesi kuuluu. Eihän tiedä, mitä voi tapahtua". Hän oli koettanut saada Anjaa mukaansa, mutta tämä ei ollut voinut lähteä. Kerttu oli kiiruhtanut kotiin lottakomennukseltaan, josta oli nyt vapautunut aloittaakseen opintonsa Ateneumissa. Lauri Ylitalo istui tuossa kanslianeuvoksen ja Kertun vieressä. Hän oli saanut ja saisi vielä tämän ja huomisen päivän kuluessa samoilla Kertun kanssa kotipiirinsä tuttuja polkuja, soutaa häntä luodolta toiselle kuuntelemaan kajavain kaikerrusta ja kaakkurien itkua, ja kiivetä hänen kanssaan rantojen ja saarien vuorille katsomaan tuttuja näköaloja ja veden kimmellystä jyrkänteen juurella.
He olivat keskustelleet loppumattomasti, punninneet erilaisia syitä ja vastasyitä, harkinneet kaikkia huomaamiaan tekijöitä ja alkaneet lopuksi rauhoittua. Usko vanhaan aseveljeyteen Saksan kanssa poisti joka keskustelukerta epäilykset ja pelon. Nähtävästi Saksan liitto Venäjän kanssa merkitsi Suomen kohdalle sitä, että Suomi siirrettiin suurvaltain pelin ulkopuolelle ja jäi muiden pohjoismaiden kanssa rauhaan omaan syrjäiseen kolkkaansa. Saksa ei näet ollut voinut suostua siihen, että Venäjä tuhoaisi sen vanhaa aseveljeä ja ystävää. Siihen nyt luotettiin ja katseltiin tästä turvalliselta näyttävästä asemasta suurpolitiikan myrskyävälle ulapalle, jossa kansojen laivat luovivat ristiriitaisissa puuskatuulissa, toisilla peräsimessä varma käsi ja purjeet eheinä, toisilla peräsin rikki ja purjeet riekaleina.
Kanslianeuvos oli keskustelun tiimellyksessä kiihkeä kuin nuorukainen ja oli jälleen järkkymätön uskossaan ihanteisiin ja oikeuden murtumattomuuteen. Saksan ja Venäjän hitto, joka ensin oli järkyttänyt häntä, tuntui hänestä nyt sallimuksen erikoistoimenpiteeltä juuri Suomen varjelemiseksi. Tähän ajatukseen hän tarrautui kuin hukkuva oljenkorteen, sillä häntä kauhistutti se turvaton tila, johon Suomi ilman Saksan salaista suojelua joutuisi.
– Mitä varten Saksa oikeastaan suojelisi meitä? kysyi nyt yhtäkkiä Kerttu, sillä tuo vapaussotamme aikainen aseveljeys ei velvoita sitä siihen. Olemme itse enemmän kuin irtisanoneet sen – olemme viime vuosina suorastaan torjuneet luotamme Saksan. Suurpolitiikassa toimitaan tosiasiain ja oman kansakunnan edun eikä kauniiden muistojen mukaisesti.
– Tosiaankin! sanoi Kalevi. – Kuinka voisimme pyytää Saksaa uhraamaan omia, kuka tietää miten elintärkeitä etujaan kansan puolesta, joka sen jälkeen, kun Saksa oli auttanut sen itsenäiseksi, vähitellen liukui sen vihollisten puolelle? Sen uutta hallitustapaa ja johtavia miehiä on täällä pilkattu niin paljon, että alkeellisinkin säädyllisyys on rikottu. Sen kaikkiin pyrkimyksiin on suhtauduttu epäluuloisesti ja sen kulttuuria, joka kuitenkin on meille kieltä lukuunottamatta kaikista läheisintä, on alettu vieroa. On ollut puhetta saksan opetuksen vähentämisestä ja meille kaukaisen ja vieraan englannin asettamisesta sen tilalle. Taloudelliset suhteemme on ohjattu yksipuolisesti ja viettämällä oikein mielenosoituksellista säkkipilliviikkoa Englantiin päin. Jotta ulkopolitiikkamme englantilainen suuntaus tulisi koko maailmalle ilmeiseksi, asetettiin ulkoministeriksi Holsti, jonka asenne Saksaa kohtaan tuli tunnetuksi jo maailmansodan aikana Helsingin Sanomain ulkomaanosastosta ja joka ilmaisi tämän selvääkin selvemmin viime keväänä eräässä sanomalehtimiehille pitämässään poliittisessa esitelmässä. Mitä luulette Saksassa ajatellun Holstin hassusta vierailusta Moskovaan ja liverryksistä Litvinov-ketun kanssa? Tietenkin sitä, että Suomi oli lopullisesti luopunut Saksasta ja heittäytynyt vanhan ympärysvaltapolitiikan vietäväksi. Ja kun Holsti oli tehnyt itsensä mahdottomaksi – ei kuitenkaan sen pahemmin kuin että kelpasi komissaariksi kansainliittoon – hänen sijaansa asetettiin eräissä suhteissa vielä englantilaisempi mies kuin hän – Erkko. Sitä lipunnostoa ei voinut väärinkäsittää. Entä kirkkomme sitten! Vuosikausia täällä on hieroskeltu ylimääräisesti läheisiä välejä Englannin kirkkoon päin, jonka kanssa on luotu oikein sakramentaalinen yhteys. Kun Suomi on Lutherin opin ja vanhan saksalaisen kristillisyyden tyypillinen tyyssija, on Saksan täytynyt käsittää nenäliinojemme liehuttaminen ja käsien ojenteleminen Canterburyyn päin viittaukseksi siihen, ettei Suomi enää pidä väliä Lutherista eikä hänen saksalaisesta teologiastaan, vaan painaa päänsä Englannin puolikatolisen kirkon helmaan. Sano sinä, isä, joka olet aina kallistunut suosimaan ja viljelemään englantilaisuutta, eikö väitteissäni tosiaankin asu selvä ja kumoamaton totuus?
Tuomari Vuori, joka oli kuunnellut poikaansa tarkkaavaisesti, alkoi puhua sävyisästi ja rauhallisesti:
– Vetoat minuun kuin olisin asiantuntija, jollainen en tietenkään ole. Tiedätte kaikki minun jo nuoresta saakka harrastaneen englantilaista kirjallisuutta ja kulttuuria. En osaa itsekään sanoa, mistä se on johtunut, mutta luulen sen aluksi aiheutuneen jonkinlaisesta romantiikasta. Harrastukseni lisääntyi; kun Englannin kauppakamarit alkoivat vuosisadan alkukymmenellä protestoida Venäjän sortovaltaa vastaan, ja syveni ja vakautui elämänviettoni keskeiseksi piirteeksi sikäli kuin opin tuntemaan tuota kulttuuria. Mutta tämä ei ole milloinkaan merkinnyt sitä, että olisin hyväksynyt sen kaikkia puolia. Sitähän eivät englantilaiset itsekään tee. Ja sikäli harrastukseni on ollut erikoista, ettei se ole ollut poliittista. Asennoitumiseni maailmansodan aikana oli niin jyrkästi Holstia ja englantilaisystävyyttä vastaan, että jouduin Holstin kanssa, joka oli ollut siihen saakka ystäväni ja eräältä osalta oppaani anglosaksilaisen maailman mysteerioihin, sovittamattomaan riitaan. Oli hiuskarvan varassa, etten karannut Lockstädter Lageriin, ja vieläkin pidän elämäni yhtenä laiminlyöntinä – niitähän on monta, kuten tiedätte –, etten suorittanut tuota hyppäystä. Milloinkaan en ole vihannut saksalaisia enkä saksalaista kulttuuria, vaan olen päinvastoin aina tunnustanut heidät mm. tieteen alalla meille läheisimmiksi. Heidän hengessään on englantilaisille vaikeasti oivallettavaa syvällisyyttä, gemyyttiä, tuota pyrkimystä käsittämään syntyjä syviä ja löytämään ne lopulliset "kolme sanaa", joita Faust ja Väinämöinen tarvitsivat olevaisuuden ongelman ratkaisemiseksi. Mutta sikäli lienen valettu omiin erikoismuotteihini, etten esimerkiksi voi pitää Goethestä, lukuunottamatta hänen lyriikkaansa, ja että asetan Schillerin ihmishengen jalona, puhtaana ilmennyksenä korkeammalle kuin hänet. Olen joskus säikähtäen ajatellut, että englantilaisuuden harrastus kenties ilmaisee pintapuolisuutta. Olen ollut huomaavinani sitä kuuluisista anglomaaneista. Todellisia ytimekkäitä "miehiä" he ovat harvoin – usein niinkuin sanotaan "heppuja". Se tuomio kohtaa siis mahdollisesti itseänikin. Olkoon miten tahansa. Kuultuanne tämän voitte siis helposti ymmärtää, miksi saatan, huolimatta edelleen jatkuvasta harrastuksestani englantilaista kirjallisuutta kohtaan, rehellisesti yhtyä siihen, mitä Kalevi juuri sanoi. Luopuminen Saksasta, vieläpä sen loukkaaminen, oli rumaa ja kiittämätöntä sen heikkouden aikana ja on lisäksi ollut anteeksiantamatonta poliittista typeryyttä viime vuosina, jolloin Saksa on kuin Antaios-jättiläinen uusin, uskomattomin voimin noussut alennuksensa tantereesta. Presidenttimme, ulkoministerimme, koko hallituksemme, on tässä kohdassa onnettomasti erehtynyt. Heidän olisi pitänyt – se ei ole vahingoksi vieläkään – sitkeästi hakea yhteyttä Saksaan ja hartaudella viljellä sinne päin kaikkia suhteitamme. Tunnukseksi ei olisi pitänyt ottaa englantilaisen säkkipilliviikon lausetta "me ostamme niiltä, jotka ostavat meiltä", vaan politiikkamme ylimmäksi ohjeeksi olisi ollut kylmäverisesti asetettava periaate "kohtalomme liittyy Saksaan – kauppa tulee vasta sen jälkeen".
– Luuletko, isä, Saksan siinä tapauksessa asettuneen avoimesti puolustamaan meitä? kysyi Kerttu.
Tuomari Vuori katseli mietteissään tyttärensä soreata muotoa ja hänen innostuksesta sädehtiviä, kauniita silmiään.
– Sitä minun on mahdotonta tietää. Versailles'n rauha painoi Saksan sellaiseen alennustilaan, ettei se ehkä siitä noustessaan olisi voinut, vaikka olisi tahtonutkin, antaa oman etunsa kaatua pienen, vähäisen Suomen hyväksi. Mutta siitä olen varma, että Saksa olisi tuossa tapauksessa toiminut puolestamme heti ensimmäisen tilanteen salliessa. Uskonpa lisäksi, että vaikka Suomesta ei nyt tehdyssä Saksan ja Venäjän liittosopimuksessa arvattavasti puhuta mitään, – niin näet luulen menetellyn –, tuo puhumattomuus ei ole meille yksinomaan epäedullista. Toistaiseksi Saksa ei sen mukaan sekaannu liittolaisensa ja Suomen väleihin, mutta saattaa politiikan uusissa vaiheissa – kun ei ole nimenomaan luopunutkaan puheoikeudestaan siinä suhteessa – kiittämättömyydestämme huolimatta rykäistä ja sanoa, että mitenkähän olisi... Diplomaattiset asiakirjat ovat kuin itsensä Luciferin kirjoittamia – niitä voi lukea kuin mainittu potentaatti kuuluu lukevan Raamattua. Meillä ei ole muuta neuvoa kuin turvata Jumalaan ja omiin voimiimme, sillä mistään emme todennäköisesti voi hyökkäyksen tapahtuessa odottaa aseellista apua. Muuta apua voi kyllä tulla, etenkin osaaottavia fraaseja, mutta nehän eivät hyödytä meitä. Niiden merkitys on suurin niiden lausujalle itselleen, sillä sanottuaan ne hän tuntee olevansa jalo, hyvä ihminen. Oma apumme, ylinnä yksimielisyys ja järkkymätön luottamus asiamme oikeuteen ja oikeuden voittoon – siinä Daavidin linko, jolla kaadamme Goliatin...
Puhelin kuului soivan kiivaasti, vaativasti. Kanslianeuvos säpsähti hereille syvistä mietteistään ja kysyi – tuomarin mennessä vastaamaan –, mikä päivä tänään olikaan? Niin, niin, syyskuun ensimmäinenhän nyt oli, aivan oikein. Muutaman päivän kuluttua oltaisiin jo Helsingissä. Tuomari kuului vastailevan puhelimeen hämmästyneesti, vakavasti, huolestuneesti, ja sanovan pian tulevansa kaupunkiin. Saavuttuaan takaisin vilpolaan hän virkkoi hiljaisesti:
– Saksa on julistanut Puolalle sodan.
6
Puolan ei olisi pitänyt päästää asioita tähän, valitti kanslianeuvos, vaan myöntyä Saksan ehdotuksiin ja etsiä niistä kohtuutta. Olisi pitänyt ymmärtää Versailles'n rajojen mahdottomuus ja suoda Saksalle yhtenäinen alue. Sovinto olisi ollut mahdollinen siihen aikaan, kun Göring metsästeli Puolassa ja Pilsudski vielä eli. Puolan luonnollinen vihollinen on Venäjä eikä Saksa. Idän ja lännen välissä asuvien länsislaavien onnettomuus on ollut, etteivät ne maailmansodan jälkeen ole hakeneet tukea Saksasta, jonka ystävyys olisi ollut niille sekä taloudellisessa että sivistyksellisessä suhteessa mitä tärkein vaan ympärysvaltain taholta. Nyt nähdään tämän politiikan onnettomat seuraukset. Puola tulee lyödyksi muutamassa viikossa.
– Isä, kuka on kiihoittanut Puolaa noudattamaan Saksan-vastaista politiikkaa?
Kysyjä oli Kerttu, jonka äänestä kuulsi taisteluhaaste Tuoman Vuori joutui taas puolustautumaan:
– Altavastaajan osa on epäkiitollinen varsinkin silloin kun on pakko myöntää erehtyneensä. Ympärysvaltain saartopolitiikka on jatkunut maailmansodan jälkeenkin Englannin koettaessa valjastaa sen aisoihin niin monta valtiota kuin suinkin. Lopuksi se onnistui kauppasopimuksen nimellä saamaan siihen myös Suomen. Se on tehnyt kaikkensa estääkseen Puolaa sopimasta Saksan kanssa ja luvannut auttaa sitä sodan syttyessä. En kuitenkaan voi käsittää, miten se voisi antaa tuota apua muuten kuin julistamalla sodan Saksaa vastaan.
– Olemmeko todellakin menossa uuteen maailmansotaan?
Helena-rouvan ääni oli kauhistunut. Siitä tuntui puhdas inhimillisyys joka ei hyväksy sotaa eikä verenvuodatusta muuten kuin korkeintaan silloin, kun ei ole enää muuta keinoa millä puolustaa isänmaata, kulttuuria ja henkeä rosvohyökkäystä vastaan. Kalevi oli syntynyt Helsingin valloituspäivänä 1918 ja saanut kuulla elämän ensimmäisinä ääninä konekiväärien terävän rätinän ja tykkien jylinän. Helena-rouva oli silloin vuoteessaan nähnyt näkynä kaiken sen kurjuuden, mitä sota ihmiskunnalle tuottaa, ja siitä alkaen joka päivä sanattomin sanoin rukoillut Jumalaa säästämään ihmiskuntaa uudelta maailmansodalta. Hän oli kuvitellut kansojen ja valtakuntien vihdoinkin oppineen saamiensa veristen kokemusten koulussa, että samoin kuin yksityisten ihmisten ja maatilojen väliset riitakysymykset oli ratkaistava ei oman käden, voiman eikä väkivallan aseilla vaan neuvotteluissa tai tuomioistuimissa, valtakuntienkin väliset kysymykset oli tutkittava puolueettomasti ja rauhallisesti sekä saatettava sitä tietä oikeudenmukaiseen päätökseen. Hän oli innokkaasti puolustanut kansainliittoa, jonka oli uskonut vähitellen saavuttavan yhä arvovaltaisemman aseman, ja kantanut sydämessään sellaistakin fantastista toivomusta, että se tekisi aloitteen ristiretkeksi bolshevismia vastaan ja Versailles'n rauhassa tapahtuneiden vääryyksien korjaamiseksi. Vaikka viime vuosina oli näkynyt selviä merkkejä siitä, ettei maailmanrauha ollut konsanaan ollut niin hauraan langan varassa kuin nyt, hän oli silti kuin hukkuva pitänyt kiinni näistä toiveistaan. Nytkö siis uusi maailmansota olisi ovella?
– Olemme, Helena-hyvä, vastasi hänen miehensä. – Kaikki sitäpaitsi tiedämme Venäjän olevan meille leppymättömästi vihamielinen ja valmistavan hyökkäystä meitä vastaan. Lauri ja Kalevi, te, jotka olette olleet koko kesän Kannaksella, sanokaa, minkälainen kuuluisa Mannerheim-linjamme oikeastaan on ja minkätehoisia muut varustuksemme, lentoaseemme, tykistömme...?
Laurin kasvoille nousi säikähtynyt ilme, joka samalla muuttui ivaksi ja kohta suuttumuksen punaksi. Kalevi säpsähti myös ja katsahtaen Lauriin alkoi nauraa. Kerttu vilkaisi molempiin ja tuli neuvottoman näköiseksi. Hetkisen kiusallisen äänettömyyden jälkeen Lauri alkoi puhua ilmeisesti hämillään:
– Sotilaina olemme valamme sitomia ja siis estyneitä sanomasta Kannaksen ja muistakaan puolustuslaitteistamme mitään. Voimme ainoastaan viitata siihen yleisesti tunnettuun tosiasiaan, ettei eduskuntamme ole milloinkaan myöntänyt riittäviä määrärahoja maan puolustuksen vahvistamiseksi. Ne perustamiskustannukset, jotka äskeisinä vuosina myönnettiin, malttamatta kuitenkaan olla lyhentämättä hallituksen ehdotuksia, eivät ole ehtineet vielä vaikuttaa. Niin sanotun Mannerheim-linjan vahvuuden voi jokainen kuvitella muistaessaan ylioppilas- ja muun nuorison kiiruhtaneen tänä kesänä hätään, jotta edes välttämättömät kannakset olisi saatu varustetuiksi korsuilla ja tankkiesteillä. Tykkimme ovat enimmäkseen vanhoja venäläisiä, sinänsä hyviä kyllä, mutta ammuksia ei ole riittävästi. Lentoase on harvalukuinen...
– Eräs kainuulainen kansanedustaja valitti minulle kerran sanoi nyt tuomari Vuori, ettei hänen uudistuneista pyynnöistään huolimatta Suomussalmen rajan puolustamiseen ole ryhdytty. Varustustöitä ei ole tehty, vaikka siellä kansa hyvin tietää ryssän rakentaneen Uhtualta rajallemme päin sota-, osalta jo rautatien. Sanotaan, kuulemma, vain, ettei ryssä ole niin hullu että ryhtyy hyökkäämään erämaiden kautta. Suomussalmella lienee pari kolmisenkymmenen miehen vahvuista rajavartiostoa, toinen pohjoisessa Juntusrannalla, toinen kirkonkylässä. Siinä kaikki. Johtunee rahan vähyydestä.
– Totta on, mitä sanot, isä, tuumi Kalevi. – Mutta rajamme on niin pitkä, että sitä on näin pienen kansan mahdotonta kauttaaltaan linnoittaa ja miehittää. Kun se edes menisi kannaksien poikki, Suomenlahdesta Vienanmereen, olisi toista. Meidän täytyy turvautua kokeneisuuteemme korpisodassa ja liikkuvaisuuteemme. Ryssä torjutaan suomalaisella sisulla paremmin kuin joukkojen vahvuudella ja linnoituksilla.
– Molemmat viimeksimainitut tekijät olisivat kuitenkin hyviä olemassa, huokasi kanslianeuvos, mutta minkä teemme kun niitä ei ole. Matta otaksutaan nyt, että ryssä käyttäisi liittoaan Saksan kanssa anastustarkoituksiinsa ja hyökkäisi kimppuumme, ja ettei Saksa liittonsa ja meidän tyhmän politiikkamme vuoksi voisi eikä välittäisikään meitä auttaa. Jäisimmekö todellakin yksin ja avuttomina kuin karitsa suden syötäväksi? Tottahan nyt ainakin Ruotsi, vanha veljeskansamme tulisi avuksemme?
Nuoret sihahtivat halveksivasti ja Kerttu naurahti teatterimaisen, traagillisen "ha-ha!" Tuomari puheli epäröivästi, viivyttelevästi:
– Se käsitys tuntuu kyllä itsestään selvältä, sillä jos mikään mm se on historian perustelema. Silloin kun Ruotsi tekemällä Stolbovan rauhan luopui Kaarle IX:n kaukonäköisestä Jäämeren-politiikasta ja läksi Keski-Euroopan tanterille taistelemaan muka evankeelisen uskon puolesta – kuninkaan seikkailunhalu ja kunnianhimo sitä tosiasiassa siihen ajoivat –, se joutui harhatielle, joka lopuksi tuhosi sen aseman ja voimat. On käsittämätöntä, ettei ymmärretty, mikä vaara Suomelle ja, koko valtakunnalle koitui siitä, että ryssä ja ryssänusko saivat rauhassa hiivittäytyä ja pesiytyä karjalaisten ammoisille asuinpaikoille, Vienan- ja Jäämeren rannoille, Suomen selkäytimen taa, jossa ne vaanivat Solovetsin johdolla tilaisuutta päästäkseen hyökkäämään niskaamme. Tuon älyttömyyden täytyi ainakin osaksi johtua siitä, ettei silloin tiedetty, mikä merkitys on sillä, että kansalliset ja maantieteelliset alueet lankeavat yhteen, että se, mikä luonnon puolesta kuuluu pohjolaan eli niinkuin nyt sanotaan Fennoskandiaan, tulee yhdistetyksi siihen myös valtiollisesti. Nämä ovat sellaisia aina pysyviä, luonnossa itsessään asuvia viettitekijöitä, jotka eivät lakkaa vaikuttamasta muutamassa sadassa vuodessa, eivätpä milloinkaan, ja siksi on se hetki, jolloin ryssä mahdollisesti taas yrittää vallata Suomea, suuri historiallinen silmänräpäys. Silloin Ruotsi-Suomen ja Venäjän, luterilaisuuden ja ortodoksisuuden, Fennoskandian ylänkömaan ja Itä-Euroopan tasangon, lännen meri- ja idän mannerilmaston, kulttuurin ja barbarismin – käyttäkää mitä tällaisia vastakohtamääritelmiä tahansa, sillä ne pitävät kaikki paikkansa – ikivanha, vain keskeytyneenä ollut taistelu leimahtaa uuteen paloon ja pyrkii puoleltamme jatkamaan siitä, mihin se oli päättynyt Stolbovan rauhassa, eli viemään Fennoskandian valtiollista rajaa sinne, missä on sen luonnollinen maantieteellinen itäreuna. Kellä vain on vähääkään historiallista silmää ja kykyä näkemään tapahtumain alla asuvia laajempia perspektiivejä, hänen täytyy myöntää näin olevan. Kun olemme yksin liian vähäväkisiä saattamaan tätä Suur-Pohjolan – tai Suur-Suomen, niinkuin nuoret sanovat – nousun ohjelmaa loppuun, emme voi muuta kuin rukoilla, että...
– Historian kuulu ja usein mainittu hengetär pistäisi palavaa taulaa Svean ja Götan leininlyömän jellonan hännän alle, jotta tuo elähtänyt kissaeläin heräisi, nousisi lämpimältä pankoltaan, raoittaisi keltaisia silmiään, kohentaisi tipahtamassa olevaa tinapaperikruunuaan, painaisi kalisevat tekohampaansa likemmäksi ikeniään ja kiljahtaisi, että hiu-viuhh!!
– Kerttu! varoitti nuhtelevasti Helena-rouva.
– Niin, jatkoi Kertun isä pidätellen nauruaan, rukoilla, että Ruotsin johtaville valtiomiehille valkenisi Suur-Pohjolan etsikkohetki ja se nousisi kanssamme saattamaan Pohjolan historiaa tämän ainoaan oikeaan alueelliseen päätökseen. Mutta täytyy epäillä, tuleeko niin tapahtumaan. Suur-Pohjolan ohjelma ei voi herättää Ruotsissa innostusta, sillä kysymyshän on Suomen alueen laajentamisesta ja samalla mahtavan Venäjän verisestä loukkaamisesta, jota Ruotsi on pelännyt ja välttänyt Bernadottein aikana enemmän kuin paiseruttoa. Muistettakoon, ettei se empinyt antaa Frans Albert Seynille korkeata ritarimerkkiä. Stolbovan rauhasta alkaen Ruotsi on pitänyt Maanselän itäpuolella olevia Kuolan ja Itä-Karjalan alueita pohjolaan kuulumattomina, sumuisina, epämääräisinä erämaina, joiden vuoksi sen ei kannata nähdä vaivaa. Mitä se välittäisi niistä, kun se ei ole huolehtinut eduistaan edes niin paljoa, että olisi hankkinut itselleen pääsyä Jäämeren rannalle. Jo tästä ilmenevä valtakunnallisen elinvoiman ja kasvunhalun halvaustila, jota on jatkunut Kaarle XII:n luhistumisesta alkaen, tekee aseellisen avun toivomisen Ruotsista Suomeen turhaksi unelmaksi. Ruotsin haluttomuutta siihen lisää vielä se, että sen politiikka on ollut monta kertaa Suomelle suorastaan vihamielistä. Hjalmar Branting, täällä kommunistimurhaaja Toivo Antikaista puolustaneen asianajaja Brantingin isä, Ruotsin sosialidemokraattien johtaja ja hallituksen jäsen, oli tunnettu Suomen vihamies. Vielä viimeisellä hetkellä hän koetti Clemenceaun avulla anastaa Ahvenanmaata, minkä hienon kataluuden Mannerheim kuitenkin sai estetyksi. Sensijaan että olisi tullut auttamaan meitä vapaussodassamme, kuten olisi ollut itsestään selvää, mikäli pohjolan kansojen kohtalonyhteys on muuta kuin juhlapuheisiin kuuluva ontto lauseparsi, Ruotsi kielsi aseiden kauttakuljetuksenkin, niin että saimme aloittaa Vapaussotamme sulin käsin ja ensimmäiseksi työksemme anastaa aseita ryssiltä. Kuinka se olisikaan voinut sallia aseiden kuljetusta Suomeen, sillä olisivathan suomalaiset voineet kääntää ne ruotsalaisia itseään vastaan yrittäessään suojella Ahvenanmaata, jonka ulkoministeri Palmstjerna oli päättänyt aseellisin voimin anastaa Suomelta ja olisi anastanutkin, elleivät saksalaiset olisi tulleet väliin. Meidän Ahvenanmaalle saapuneen suojeluskuntamme ruotsalaiset kuitenkin olivat jo ehtineet riisua aseista ja tosiasiallisesti vangita sekä kuljettaa Vaasan rintamalle. Tästä asiasta on pohjolan veljessovun vuoksi puhuttu niin vähän ja niin hellävaroen kuin suinkin, mutta siitä huolimatta pysyy totuutena se, että se oli puukonisku rosvojen kynsissä kuolemanhädässä henkensä puolesta kamppailevan veljen selkään eli siis katalin rikos, mitä yleensä voi ihmisten ja kansojen kesken kuvitella tapahtuvan. Selvää on, ettei sitä historian lehteä, jolle se on kirjoitettu, voida pestä puhtaaksi millään, ei edes verellä. Kuvitelkaa lisäksi Ahvenanmaan linnoitusten hävittämistä. Mikä kaamea pelkuruuden ja itsekkyyden osoitus! Ikäänkuin ne suomalaisten käsissä olisivat olleet suunnattuja Ruotsia vastaan. Ennen muruiksi kuin suomalaisten miehittämiksi!
– Kuule, isä, puhkesi Kerttu sanomaan hämmästyneenä, en ole tiennyt olevasi ajatusten lukija. Muuten en voi selittää sitä, että latelet tulemaan kaikki minun aivokummitukseni ihan siinä samassa muodossa ja järjestyksessä, millaisina ne nousevat neroushautomooni. Yhdyn sinuun täydellisesti. Ruotsista tulemme saamaan huomattavia määriä suklaatia, mutta emme sitä apua, joka antaa hengen veljen edestä.
– Kerttu! varoitti Helena-rouva taas.
– Rauhoitu, kallis äitini! hyvitteli Kerttu.
– Ruotsi ei tahdo sotia ketään ja kaikista vähiten ryssää vastaan siksi, että juutalaisilla on niin suuri vaikutus sen politiikkaan. Venäjä on nyt, Kalevi jatkoi väitettään, juutalaisten hallitsema valtio, ja juutalaiset ovat valtakuntienkin välisissä asioissa salaisessa yhteistoiminnassa. Suomi on heidän mielestään liian vähäpätöinen pala Ruotsin puolustettavaksi. Venäjä saakoon sen, kunhan luovuttaa Ruotsille Ahvenanmaan.
– Juutalaisten osuudesta Suomen kohtaloon en tiedä mitään, sanoi Lauri mietteissään; – kerrotaan heidän käyvän kauppaa kaikella, minkä vain käsiinsä saavat. Mutta sen tiedämme, että Ruotsi on meikeinpä hävittänyt sotalaitoksensa ja on tällä hetkellä jokseenkin kykenemätön sodankäyntiin vakavammassa mielessä. Sanotaan rikkaan tappelevan huonosti. En tahdo leikata ruotsalaisten soturien kunniaa, mutta sanon kuitenkin suomalaisten suhtautuvan epäillen heidän liian herraskaisiin, mammanpoikamaisiin upseereihinsa ja hyvissä, veltostuttavissa oloissa kasvaneeseen, heikosti harjoitettuun ja pitkällisen rauhan lihoittamaan miehistöönsä. Suomalaiset oppivat vapaussodassamme kuolemaan epäröimättä siksi, ettei ollut muuta neuvoa, mutta ruotsalaisilla on tuo oppi vielä saamatta ja sitäpaitsi takataskussa aina se toinen "neuvo", että jätetään kuolema ottamatta huomioon, kun siihen ei kerran ole väistämätöntä pakkoa. Jos Ruotsilla olisi ryssän kanssa yhteinen maaraja, niin siellä olisi pilleissä toinen ääni.
– Kyllä ruotsalaiset mahtavat olla kiitollisia siitä, että heidän ja ryssien välissä ovat meri ja Suomi. Laulaessaan Jumala ompi linnaamme he tietenkin tarkoittavat Suomea sanoilla "Hän aseemme on, kilpemme, ajalla vaaran, vaivan". Äiti, onko tämä sopimaton huomautus? kysyi Kerttu.
Kanslianeuvos oli kuunnellut keskustelua vaieten, mutta tarkkaavaisesti. Kun kukaan ei sanonut enää mitään, hän virkahti omien ajatustensa lopputulokseksi:
– Jos mieli saavuttaa suurta, täytyy uskaltaa asettaa alttiiksi kaikkensa. Mikä on suurta, vaatii suuria uhrauksia ja ponnistuksia. Sekin, mikä on historian pohjavirtaus, edellyttää taistelua vereen ja henkeen saakka muuttuakseen todellisuudeksi, saavutetuksi päämääräksi. Niin rakas kuin minulle Ruotsi onkin, minun on pakko yhtyä siihen, mitä olette puhuneet. Ruotsista on jo kauan puuttunut suurta, ihanteellista ajattelua. Aineellisuus on tukahduttanut sen. Mataluuden ohella Ruotsin kansansieluun on hiivittäytynyt muutakin, mikä ei ole sille eikä meille edullista. Ei ole sanottu, että kaikki piirit Ruotsissa suhtautuvat erikoisemman myötämielisesti Suomen nousuun. Itsenäisyys on kyllä säilytettävä – tottakai –, mutta sisäinen ja ulkonainen voima sekä merkitys pohjolan kvartetissa pysykööt aina sen verran Ruotsin alapuolella, että tämän on mukavaa laiskanlinnassa istuessaan taputtaa pellavatukkaista kilttiä Suomea isällisesti ja setämäisesti päälaelle. Ruotsi ei kertakaikkiaan pääse Norjaan ja Suomeen nähden tästä isonveljen holhoavasta asenteesta – ei ainakaan ennen kuin saa kärsiä jotakin. Mutta mitäpä sen kärsittäväksi voisi tulla, kun se makaa veljessängyssä keskellä, peite aina varmasti päällä, puhalsi tuuli mistä tahansa. Suomen laidalla peite on usein irti ja idän kylmä viima jäähdyttää kylkeä. Mutta lopettakaamme jo Ruotsin arvosteleminen. Jokaisella kansalla on oikeus pitää omaa suuta läheisempänä kuin kontin suuta. Olkaamme kiitollisia siitä suuresta myötätunnosta ja avusta, jota sieltä vaaran tullen joka tapauksessa lämpimänä ja runsaana saapuu. Vaikka se ei merkitsekään sitä rakkautta, joka saa veljen antamaan hengen veljen edestä, niin se on kuitenkin enemmän kuin ei mitään, ja paljon sille, joka ehkä joutuu kulkemaan kohti kuolemaa yksin, ilman ainoaakaan auttajaa. Menkäämme jo levolle, lapseni, sillä onhan myöhäistä. Kuinka suloinen rauhanmaja onkaan tämä pieni "soppi vuorten välissä", jonne suuresta maailmasta kuuluu vain vaisu maininkien kohina. Kiittäkäämme jokaisesta illasta, jonka näin saamme viettää rauhassa ja onnellisina. Hyvää yötä, lapset! Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä, ja antakoon teille, minulle, koko Suomelle ja kaikille ihmispoloisille oman sanomattoman ihanan rauhansa.
NELJÄS LUKU.
1
Tuomari Vuoren täytyi kiiruhtaa Helsinkiin jo maanantaiksi, syyskuun 4:ksi päiväksi, hoidossaan olevien tärkeiden asioiden vuoksi. Samalla kertaa matkustivat joukko-osastoihinsa Kalevi ja Lauri Ylitalo. Kanslianeuvos, Helena-rouva ja Kerttu lähtivät huvilasta vasta lauantaina, 9. päivänä. Kauniita, kesäisiä säitä riitti yhä, mutta odotellessa klo 6 linja-autoa saattoi tuntea syksyn jo saapuneen. Oli kirkasta, mutta viileätä, ja puhalsi navakka tuuli. Karjatarhoissa lopetettiin lypsyä ja sieltä täältä saapui jo läheiseen meijeriin maitokuormia. Nuoret naiset, joiden silmissä oli vielä aamu-unen ilme ja poskilla terve ahavan hohde, siirtelivät raskaita tonkkia kuin leikkikaluja ja antoivat yleensä työn sujua surkeilematta. Kaikki olivat vaiteliaita ja tyytyivät vain silmäniskulla annettuun ja vastattuun "hyvään huomeneen". Varikset raakkuivat sänkipelloilla ja kottaraiset lentelivät sakeina parvina, kunnes löysivät hetkiseksi mieluisan istumasijan. Kauan ne eivät kuitenkaan malttaneet viipyä yhdessä paikassa, vaan tarinoituaan hetken pyrähtivät taas lentoon. Kanslianeuvos tarkasteli niitä nyt samalla tavalla kuin joka syksy, monen kymmenen vuoden aikana. Hänen mietteensäkin, jotka itsestään syntyivät tuota hälisevää parvea katsellessa, olivat luultavasti aina entisten kaltaisia. Vanhus huokasi. Hänen elämässään ei enää tapahtunut uutta, vaan kaikki oli vanhan kertautumista.
Tuuli kiihtyi myrskyksi, joka raivosi koko päivän, mutta iltapäivällä Helsinkiin tultua saattoi todeta, ettei sää ollut silti vielä kääntynyt kylmän puolelle. Tuomari Vuori oli vastassa ja pyysi isäänsä ajamaan heti kotiin ja jättämään Ainon asemalle huolehtimaan matkasälyistä. Esteri sai jäädä hoitamaan Helena-rouvan pakaasia. Niin siinä erottiin jokainen omalle haaralleen, pääsemättä kuitenkaan lähtemään niin pian kuin olisi tahdottu. Sillä aikaa kun he olivat neuvotelleet, matkustajatulva näet oli pyyhkäissyt kaikki autot olemattomiin. Ei ollut saapuvilla muuta kulkuneuvoa kuin syrjempänä vartioiva vaatimattoman näköinen ajuri, jota arvattavasti ei kukaan ollut huolinut. Odottamatta kutsua se samassa alkoi ajaa kanslianeuvosta kohti, joka pian tunsi hänet vanhaksi ystäväkseen Riihiseksi. Tämä puheli:
– Kanslianeuvoskin on palannut mailta... Helsingin kaupungin puolesta saanen toivottaa teidät tervetulleeksi tähän kusiaispesään. Tarkastellessani ihmisjoukkoa, joka pursusi ulos asemahallista, että olisikohan tuossa ainoatakaan sellaista kansalaista, jolle kelpaisi Riihisen roska, näin kanslianeuvoksen hatun ja tiesin heti, että sen kantaja alentuu kyllä nousemaan rattailleni. Kuta suurempi herra, sitä nöyrempi. Sinne entiseen paikkaanhan sitä? Tottakai. Ei kanslianeuvos muuta sieltä ennenkuin sen lopullisen ja viimeisen kerran. Sellaista hattua kuin kanslianeuvoksella ei ole toista koko Helsingissä, lieneekö Suomessakaan. Tukholmastahan se tuli ostetuksi siinä kolmisenkymmentä vuotta sitten? Sitä minä tässä muistelin. Ja maksoi viitisen ruunua? Joo. Niin se oli. Se oli alkuaan vähän niinkuin harmaa, mutta on sen väri nyt aikalailla muuttunut. Melkein ruskeaksi. Tottakai niin pitkässä ajassa. Muuttunuthan on sinä aikana kanslianeuvoksenkin väri, joskin päinvastaisessa järjestyksessä eli ruskeasta harmaaksi. Ennen siellä Kuopion puolessa herrat pitivät samaa talvilakkia ja kesähattua kymmeniä vuosia. Ei niitä vähällä vaihdettu. Vaan entäs nyt? Joka vuosi ainakin hattu. Kanslianeuvos on vanhan kansan miehiä niinkuin tulee. Jaa että mitenkäkö täällä Helsingissä on voitu... Kyllähän täällä – mikä, ettei... Puhelevat vähin ryssän aikeista, jotta sillä näet olisi muka tullut ikävä takaisin Helsinkiin kiskomaan suomalaisen housuista paitaa näkyville. Vaan ei siitä mitään tule. Ennen vaikka... Tshoh, ruuna! Pahustako vilkuilet ja vahtaat kuin olisit urkkija. Ei muuta kuin kopsuttele menemään... Vanha taksa on voimassa. Kiitoksia vain ja hyvää voimista kanslianeuvokselle. Tuossa on jo Mimmi ovella ottamassa vastaan kapistuksia. Tottahan minä nyt kanslianeuvoksen huushollaskan tunnen. Kymmeniin eivät mahdu ne kerrat, jotka olen kyydinnyt häntä ja hänen raskasta kassiaan Kauppatorilta tänne. Hyvästi, hyvästi!
Kanslianeuvos epäili Riihisen ottaneen Mimmiltä selkoa tulopäivästä ja hetkestä ja varautuneen asemalle kyttäämään vanhaa kyydittäväänsä. Niin hän oli tehnyt monta kertaa, sillä puuha kannatti siinäkin tapauksessa, ettei Riihinen onnistunutkaan saamaan kyytiä: Mimmi tarjosi näet Riihiselle kupillisen kahvia ja siihen kuuluvan määrän pullaa. Olivat luultavasti vanhempia ja läheisempiä tuttavia kuin Riihinen myönsi. Kanslianeuvos oli tullut sangen pätevin perustein siihen johtopäätökseen, että heidän tuttavuutensa periytyi jo Riihisen kaartilaisajalta. Siihen kunniakkaaseen joukko-osastoon vanha ajuri näet oli kuulunut.
Nyt oli sitten sunnuntai, syyskuun 10. päivä. Tuloiltanaan kanslianeuvos oli ollut matkasta niin väsynyt, että oli mennyt melkein heti levolle, ehtimättä pitää kodissaan sitä yleistarkastusta, joka kuului hänen tapoihinsa pitempien poissaolojen jälkeen. Hän oli vain nauttinut siitä tunnelmasta, että oli taas kaupunkikodissaan ja Helsingissä. Huvilassa ja maalla oli hyvä olla – muusta ei voinut olla puhettakaan –, mutta se hyvyys kuului kesän iloihin. Elokuun iltojen yhä pidentyessä ja pimentyessä, Perttulin myrskyjen murtaessa suven voimia, lehtien kellastuessa ja viljojen kadotessa pelloilta mieleen hiipi Helsinki valoineen ja mukavuuksineen – kaikkine niine viihdykkeineen, joita Helsingin kokoisten kaupunkien kulttuuri jo voi tarjota. Niin tenhoutuneena kuin kanslianeuvos kuuntelikin aaltojen loisketta huvilansa rantakiviin ja sen pihapetäjissä humisevaa tuulta, hän kuitenkin tunsi ikävöivänsä Helsinkiin, sen tilavaan, lämpöiseen kotiin, kulttuurin ilmakehään ja ennenkaikkea hiljaiseen kirjastoonsa, jossa vielä vanhana askarteli rakasta antiikkia koskevissa tutkimuksissaan. Siellä oli nautittavissa oma erikoinen onnensa, jota ei ollut huvilaelämässä sen väliaikaisuuden vuoksi – tuo sulkeutuminen vahvojen, turvallisten seinien suojaan ja keskittyminen lukulampun valopiiriin, jota ympäröi pehmeänä syvä hämy ja lämmin kodikkuus. Siellä olivat myös tuoreimpina menneen onnen muistot, joita vanhuksella oli kesän aikana ehtinyt tulla ikävä.
Mutta ensimmäinen asia, joka johtui kanslianeuvoksen mieleen hänen herätessään varhain tänä sunnuntaina, monin pienin taipalein vietetyn yön jälkeen, niinkuin vanhusten osana on, oli se, että hänen täytyi välttämättä mennä kirkkoon. Viimeksi hän oli ollut jumalanhuoneessa toukokuussa. Huvilasta hän kävi kirkossa ylen harvoin, sattumalta jonakin vuotena, sillä matka sinne oli pitkähkö ja rasittava varsinkin silloin, kun se täytyi suorittaa linja-autossa mutkaista ja mäkistä kylätietä pitkin. Kun hänellä ei ollut huvilassa radiota, hän suoritti sunnuntaihartautensa ypöyksin pienessä huvilakammiossaan. Istuessaan vanhan, kiikkeräjalkaisen kirjoituspöydän ääressä, jonka alkuaan vihreä verka pölysi hiutaleina tiehensä, jos sitä pyyhkäisi hiukankaan lujemmin, ja josta saattoi nähdä järvelle molemmista ikkunoista, tutkia taivaan kuvasteluja veden kalvossa ja kuunnella esimerkiksi pikkutikan poikasten siritystä, kuu ne vanhan lepän ontelossa malttamattomina odottelivat emoaan, kanslianeuvos luki päivän evankeliumin ja epistolan ja tunsi joka kerta sydämessään selittämätöntä, kirkasta, rauhoittavaa, tyydyttäkää auvoa. Se oli kuin valoa, joka yhtäkkiä pulpahti hänen sielunsa ikkunasta ja täytti sen usein hämyiset suojat seesteisellä kirkkaudella. Silloin kanslianeuvoksen olemuksesta karisi pois kaikki oppineisuuden ja tietoviisauden kuona ja hän unohtui olemaan lapsi, joka istuu isänsä sylissä. Hän tunsi olevansa huono kristitty, mikäli todistus siitä kirjoitettaisiin opinkappaleiden mukaan, mutta luottavansa silti kaikessa hiljaisuudessa ja pitämättä uskostaan pienintäkään ääntä Jumalaan, joka ei heittäisi häntä pulaan. Mutta näistä hienoa mystiikkaa täynnä olevista kammiohetkistä huolimatta kanslianeuvosta vaivasi kesän kuluessa yhä kiihtyvä sanan nälkä, halu päästä ottamaan osaa seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen, ja niinpä oli kaupunkiin talon jälkeen hänen ensimmäinen juhlahetkensä meno kirkkoon. Monet loivat kummastuneita katseita vanhukseen, joka saapui kirkkoon juhla-asuisena: kiireellä silkkihattu, harteilla musta palttoo, kaulassa valkoinen liina ja käsissä valkoiset hansikkaat, ja joka hartaana seurasi evankeliumikirjastaan päivän tekstien lukua ja huuliaan liikuttaen saneli jäljestä synnin- ja uskontunnustuksen.
Kirkossa ollessaan kanslianeuvos alkoi tuntea pientä hermostumisenpirinää, jos kello alkoi päästä puolikahdentoista vaiheille. Se oli näet ikimuistoisista ajoista ollut kanslianeuvoksen aamiaishetki sunnuntaisin. Niin oli sovittu Mimmin kanssa ja tästä sopimuksesta Mimmi piti kiinni. Jos siis toimitukset uhkasivat kestää kauemmin kuin kolmannesta yli yksitoista, kanslianeuvoksen nähtiin poistuvan kirkosta kumarana, nöyränä, varpaisillaan. Oven hän avasi kuin varas, pujahti siitä ulos kuin haamu, ja sulki sen kuin vankilasta karkaava. Hänen selkäänsä poltti ja korviansa kuumensi, sillä hän tunsi papin ja seurakunnan nuhtelevan katseen vainoavan itseään ovelle ja etehiseen asti. Mutta mieluummin tämä häpeä kuin Mimmin hermostuminen sen johdosta, että aamiaisruoka joutui odottelemaan ja voi silloin palaa piloille – ja että hän, Mimmi, saattoi myöhästyä klo 13 alkavasta ruotsinkielisestä jumalanpalveluksesta.
Tänä sunnuntaina kanslianeuvos meni Töölön kappeliin, jossa ei ollut vielä tullut käyneeksi. Virkistyneenä siellä kuulemastaan nuoren, oppineen papin koruttomasta, syvällisestä, inhimillisestä saarnasta hän sitten kipitti kotiin ja nautti kauniista säästä. Töölö oli hänelle uusi maanosa, jonne hänen väliin teki mieli löytöretkille. Muutamia kymmeniä vuosia sitten siellä oli ollut vain vuoria, metsiä ja yksinäisiä huviloita, joihin kai muutettiin kaupungista kesäksi kuin maaseudulle. Ylen harvoin varsinainen helsinkiläinen joutui sinne silloin harhailemaan. Mutta nyt se oli Helsingin upeinta osaa: puistot laajoja ja kauniita – Topeliuksen puiston koivikko kuin "Koivun laulu" –, kadut asfaltoituja, leveitä, rakennukset uudenaikaisia. Kaarlo kun asui Runeberginkadun varrella, niin kanslianeuvos joutui siksi joskus sinne kävelemään. Harvoin hän kuitenkin kävi poikansa luona – useammin tämä hänen luonaan. Vanha kun oli, kanslianeuvos ei jaksanut. Sitäpaitsi hän pelkäsi Helsingin talvea, sen kosteita, jäätäviä viimoja, kovia myrskyjä ja pakkasia. Viime vuosikymmeninä sentään talvet olivat olleet erittäin leutoja, ikäänkuin pohjolan ilmanala olisi yleensä lauhtunut. Kanslianeuvos tarkkaili säitä joka päivä ja merkitsi päiväkirjaansa lämmöt, pakkaset, pilvisyydet ja auringot, tuulen suunnat jne., sillä vaikka tällä hommalla ei ollutkaan merkitystä, se oli kuitenkin sopivaa puuhaa ukolle, joka ei enää kelvannut tosityöhön. Sellaista täytyi olla, sillä muuten silmät menivät umpeen.
Sitten seurasi vanhan kanslianeuvoksen pieni juhlahetki: sunnuntai-aamiainen. Hän oli jonkin verran herkkusuu, sitä ei voinut eikä ollut tarpeellistakaan kieltää. Mutta ylensyömistä hän ei ollut milloinkaan harjoittanut. Hyvä oli erikoisen hyvää silloin, kun nautti sitä vain sen verran, että täysi kaipuu saada vielä enemmän jäi kihelmöimään makuhermoissa. Hän harrasti ranskalaista ruokaa ja oli hankkinut sen alan keittokirjoja. Niiden opastuksella Mimmi oli oppinut laittamaan kaikenlaisia unelmakeveitä ja paratiisimaukkaita lajeja: keittoja, vanukkaita, salaatteja, hyytelöitä, viinikastikkeita, jos jotakin, joka ravitsi sekä makuhermoja että ruumista, mutta ei täyttänyt liiaksi eikä rasittanut sydäntä eikä vatsaa. Sunnuntai-aamiaiseen kuului myös sormustimen verta "elämänvettä" ruokahalun herättämiseksi ja kohtuullinen lasillinen punaviiniä. Joka kerta kanslianeuvos kyllä tunsi, että hänen velvollisuutensa kansalaisena olisi ollut ehdottoman raittiuden omaksuminen, mutta minkä teit, kun olit niin heikko, ettet saanut syntymään päätöstä. Ehdoton raittius kuului kuitenkin niihin kansankasvatusihanteisiin, jotka kanslianeuvos oli jo nuoruudessaan omaksunut ja joiden toteuttamisella oli tehtävä "Suomi suureksi, Viena vapaaksi", kuten Kerttu oli kerran sanonut koomillisen korkealentoisesti. Varsinkin kieltolain aikana tämä kysymys oli ollut vaikea, niin, suorastaan ilkeä. Onneksi Kaarlo oli ollut niin hienotunteinen ja ymmärtäväinen, että oli pyytämättä hankkinut hänelle ne vähät jalot nesteet, joita hän tarvitsikaan. Niitä saattoi maistaa hyvällä omallatunnolla, sillä jokaisen pullon kyljessä oli lääkärin määräys, jonka mukaan niitä oli nautittava "ruokahalun herättämiseksi tarpeen mukaan". Se nyt oli sellaista kieltolain aikaista humpuukia. Kanslianeuvos oli ensin epäröinyt, voiko hän lainkuuliaisena kansalaisena...? että oliko tämä nyt oikein...? että eihän tämä ole vain lain kiertämistä ja eräänlaista trokeerausta? (kanslianeuvoksella pyrkivät sekaantumaan sanat "trokari", jonka merkityksen kaikki tuntevat, ja "trokee", jolla tarkoitetaan runojalkaa), mutta Kaarlo oli sanonut, että "mitä pappa hulluja epäröi, kun näissä on kerran Vanhan tohtorin määräys kyljessä!" Vanha tohtori oli käskenyt sanoa papalle terveisiä, että niin kauan kuin hänellä eväkään liikahtaa, "kanslianeuvoksen pitää saada lailliset annoksensa". Ordinavit nobilis Dominus Doctor... Niinpä niin. "Määrännyt arvoisa Herra Tohtori"...
Kaarlo sanoi perheen kesken "pappa", vierasten saapuvilla ollessa juhlallisemmin, ikäänkuin virallisesti suomenmielisemmin, "isä". Kanslianeuvos huokasi. Vanhan polven suomenmielisyys pyrki olemaan käytännössä yhtä heikkoa ja puolinaista kuin kieltolain noudattaminen. Suomi kun oli täytynyt opettelemalla opetella, niin sen puhuminen vaati aina hiukan ponnistelua ja alkoi jo iltapuolella väsyttää. Huomaamattaan tuli puhuneeksi ruotsia ja jos piti suorittaa laskutoimitus, niin se kävi ehdottomasti paremmin ruotsiksi. Suomen kielettärellä oli ollut tyhmä tuokionsa silloin, kun hän oli luonut kielemme laskusanat. Ne pitäisi tehdä uudesta, sillä vanhat olivat kelvottomat, ehdottomasti. Kanslianeuvos saattoi kiivastua puhuttaessa ja väiteltäessä tästä kysymyksestä. Puolinaisuuden osoitushan oli kanslianeuvoksen kohdalta nimenmuutoskin. Poikansa nimen hän oli rohjennut kyllä suomentaa, mutta eipä omaansa. Hautaan saakka hän oli kulkeva vieras leima kyljessään... Carl Bergh – etunimi kirjoitettuna vielä C:llä. Mutta oli asioita, joille ihminen ei voinut mitään – ennakkoluuloja, pitämyksiä, tottumuksia ja tuntemuksia, joiden verkoista ei jaksanut riistäytyä. Carl Bergh oli kuin olikin kanslianeuvoksesta hienompi nimi kuin Kaarlo Vuori, vaikka hän ei sanonut käsitystään ääneen. Tuttavallinen Kalle Vuori tai Vuoren Kalle oli hänestä kamala arkipäiväisyys, suorastaan moukkamaisuus. Samoin kuin Jussi. Miten sivistyneen ihmisen nimi voi olla Jussi, sitä kanslianeuvos ei voinut ymmärtää. Kulttuuri oli jotakin salaperäistä, selittämätöntä. Tuo Carl-nimen c ja Bergh-nimen h ilmaisivat paljon enemmän kuin pelkän äänteen, sillä tarkemmin ajatellen niiden takaa aukeni kauas antiikin kulttuuriin ulottuva linja, jonka katseleminen tuotti iloa. Siitä nautinnosta ei voinut luopua.
Kalevi ja Varsinkin Kerttu, jotka molemmat olivat kiihkosuomalaisia – ainakin isoisän mielestä, rohkenivat joskus, aatteellisen tiimellyksen kireimpinä hetkinä, ihmetellä, miksi isoisä ei suomentanut nimeään ja miksi hän kirjoitti sen niinkuin teki. Kerttu oli viipottanut nuhtelevaisesti sormeaan ja ollut toruvinaan:
– Kun on kerran suomalainen ja suomenmielinen, niin sen täytyy ilmetä jo nimikilvestä. Nykyään ollaan niin puhtailla linjoilla, ettei yksinkertaisesti suvaita ruotsinkielisiä nimilappuja suomalaisten otsassa. Nuoriso osoittaa sormellaan niitä, jotka vielä esiintyvät vieraan lipun alaisina. Suomenkielisillä suomenkieliset, ruotsinkielisillä ruotsinkieliset nimet ja vastaavasti kaikki muut meiningit. Sittenpähän tiedetään, missä rintamassa mikin marssii, ja osataan menetellä sen mukaan. Paperit likoon vain, jotta pian saisimme viettää kanslianeuvos Kalle Vuoren ristiäisiä. Selvä!
2
Kanslianeuvos nousi aamiaispöydästään tyytyväisenä. Ei hänen nauttimansa ateria ollut runsaudelta eikä laadultakaan sellainen kuin kesällinen hämäläinen symposion, josta Kaarlo oli antanut niin yksityiskohtaisen kuvauksen, mutta olipahan kuitenkin maukas, terveellinen ja hieno joka suhteessa. Kiitollinen sai olla, jos voi pysyä lähimainkaan sen edustamalla tasolla. Kanslianeuvos oli kuluneiden parin viikon aikana silloin tällöin huomannut Mimmin puheissa piirteitä, jotka toivat mieleen elintarvehuolet, mutta oli torjunut nuo ikävät mielikuvat. Eihän voinut olla mahdollista, että mikään sellainen enää uudistuisi, sillä olihan Suomi syrjässä Saksaan jo kohdistuneesta saarrosta ja suurvaltojen tilinteosta. Olivathan Itämeri ja Atlantti meille vielä auki edes joitakin rannikkoväyliä myöten ja päästiinhän täältä suureen maailmaan ainakin Petsamon kautta. Siitä huolimatta jotkut jo kuuluivat "hamsteroivan", kuten nyt sanottiin.
Kanslianeuvoksella oli kulunut aika pienissä kirjallisissa puuhissa ja muissa vanhan vähäpätöisissä askareissa niin hupaisesti, etteivät edes ihmiskunnan huolet olleet jaksaneet häntä järkyttää. Hän oli ollut jo edeltäpäin niin varma Puolan tuhosta, että oli pitänyt Saksan voittoja vain omien ennustustensa toteutumisena. Hän sääli syvästi puolalaisia, mutta huomautti toisaalta heidän politiikkansa ja tappionsa osoittaneen, että heiltä puuttui nyt kuten oli tehnyt koko heidän historiansa ajan valtiota muodostava kyky. Kaikki slaavit olivat tässä suhteessa alaikäisiä. Heidän yhteiskuntansa voi kukoistaa vain germaanisen valtiohengen holhouksessa ja turvissa. Kanslianeuvos keskusteli tästä kysymyksestä usein poikansa kanssa, jonka yleensä vakavaan, hiljaiseen olemukseen kätkeytyi paljon tuumiskelevaa, filosofisesti selvittelevää mieltä, ja vaistosi silloin monta kertaa ihmiskunnan yhtäkkiä joutuneen tekemään ratkaisuja joiden takaa aukeavia näköaloja se ei ollut osannut kuvitellakaan.
Kanslianeuvos istahti tyytyväisenä uuden, hienon radiokoneensa ääreen. Olihan hänellä tosin jo aikaisemmin ollut vastaanottaja, mutta kun se oli ollut vaatimaton ja välittänyt kärisevällä, kummallisella äänellä vain kotimaan ohjelmaa, hän ei ollut ollut kojeeseen erikoisemman innostunut. Yleensä hän suhtautui epäillen radiokoneisiin, sillä hänen käsityksensä mukaan näiden täytyi olla parhaimmillaankin aina jonkin verran epäonnistuneita. Mitenpä näet tuollainen ihmeellinen keksintö, että ääni kulkee aaltoina eetterin läpi ja voidaan ottaa sieltä vastaan erikoisilla kojeilla, jotka sitten julistavat sen julki aivan samanlaisena kuin se oli ollut eetteriin lähtiessään, saattoi olla todella täydellinen? Tämä oli kanslianeuvoksen mielestä selviö jonka hän empimättä lausui Kaarlolle ja Kertulle. Häntä vain hiukan harmitti, että varsinkin Kerttu hymyili hänen väitteelleen. Nuoret ovat sellaisia!
Oltuaan sitten piakkoin kaupunkiin tultuaan käymässä poikansa luona hän oli nähnyt siellä vanhan vaatimattoman radion paikalla uuden koneen, joka oli jo ulkoasullaan ja koollaan ilmaissut olevansa alan parempia saavutuksia. Perhe ei ollut ollut huomaavinaan kanslianeuvoksen uteliaisuutta, vaan oli harkitun kylmäverisesti ikäänkuin estellyt häntä asettumasta sen ääreen. Lopuksi vanhuksen oli täytynyt oma-aloitteisesti, vaikka se hiukan leikkasi hänen ylpeyttään, huomauttaa, että "olet hankkinut uuden vastaanottajan..." Kaarlo oli silloin pyytänyt pappaansa kojeen ääreen ja alkanut selitellä sen erikoisuuksia: että kun tuosta koskettimesta painaa, tulee Lahti, ja tuosta Helsinki. Sellaisia koskettimia siinä oli useita, kaikissa nimet päällä. Ja lyhytaaltomahdollisuudet siinä olivat melkeinpä rajattomat. Kaarlo oli vilkaissut kelloon ja huomattuaan sen olevan sillä kohdalla, jolloin Ankaran radio antoi englanninkielisiä uutisia, oli hakenut mainitun aseman. Ja eikö sieltä hetkisen kuluttua ollut alkanut kuulua aivan selvästi "this is Ankara speaking" – "täältä puhuu Ankara". Ääni oli ollut rauhallinen matala, jykevä, oikein aito turkkilainen kanslianeuvoksen mielestä, joka oli olevinaan turkkilaisten tuntija, koska oli käynyt Konstantinopolissa. Sitten Kaarlo oli antanut koneensa välittää ohjelmaa Euroopan parhaimmilta asemilta – laulua, soittoa, esitelmiä, uutisia – ja kaikki oli ollut moitteetonta, aidon elävän äänen sävyistä, ihmeellistä. Kaarlo oli sanonut hankkineensa hyvän koneen siksi, että tällaisena kriitillisenä aikana oli kiintoisaa seurata suurvaltojen taistelua eetterissäkin. "Jos pappa vain haluaa, niin voin vanhojen suhteideni pohjalla toimittaa samanlaisen, vieläpä alennetulla hinnalla. Parasta olisi päättää heti, sillä varasto loppuu pian eikä uusia koneita nyt tule. Sitäpaitsi hinnat nousevat joka viikko". Kuultuaan tämän kanslianeuvos oli vasten periaatteitaan eksynyt käyttämään uusinta suomalaista ratkaisusanaa ja lausahtanut siis päättäväisesti, lakoonisesti: "Selvä!" Kerttu oli kilauttanut iloisen naurun, Helena-rouva oli hymyillyt ja Kaarlo oli virkkanut lyhyeen, liikemiesmäiseen tapaansa: "Kone tulee huomenna".
Tässä se nyt oli, sijoitettuna niin mukavasti, että sen saattoi käynnistää tästä keinutuolista vain ojentamalla kätensä. Viihtyisää oli vanhan viettää iltaa sen ääressä – antaa puheenvuoro milloin millekin valtiolle ja koettaa vertailemalla tietoja päästä selville keskeisimmästä totuudesta. "Kuunnellaanpas nyt, mitä Saksa tiedoittaa tänään sunnuntaina, syysk. 17 p. 1939", hän siinä ajatteli ja avasi koneen.
Kanslianeuvos kuunteli tarkkaavaisesti hienolla, pehmeällä, sointuvalla äänellä ja foneettisesti ensiluokkaisella ääntämisellä luettua uutissarjaa. Jos saapuvilla olisi ollut katsoja, tämän olisi täytynyt huomata, kuinka kanslianeuvoksen ilmeestä vähitellen katosi sen äskeinen tyytyväinen rauha ja sijaan hiipi yhä selvempi ja lopuksi aivan kasvoja vääristävä tuska. "Eihän!" hän mutisi ja katseli ympärilleen kuin olisi etsinyt apua, "se ei voi olla totta... Kuka olisi uskonut! Perkele ja Luther sittenkin yhteistoiminnassa! Nyt en enää ymmärrä mitään!"
Ovikello kuului soivan ja Aino meni avaamaan. Tuomari ja Kerttu sieltä tulivat sunnuntaikäynnille. Tuomari oli rasittuneen, huolestuneen näköinen, Kerttu oli vakava eikä puhunut juuri mitään. Tuomari virkkoi isälleen:
– Näen ilmeestäsi, että olet kuullut päivän suuren uutisen. Stalin on pannut sotavaununsa liikkeelle. Puola-parka! Sen asia oli kyllä mennyttä ilmankin, mutta tämä tekee lopun yhä kaameammaksi. On kuin ihmissusi olisi ilmestynyt pimeydestä hautausvalmiin ruumiin ääreen ja alkanut ahmia sitä.
– En ymmärrä mitään, mumisi kanslianeuvos ja katseli avuttomasti poikaansa ja Kerttuun. – Kaikki ympyräni ovat sekoittuneet ja rikkoutuneet. En ollut uskonut Saksan ja Bolshevikian näennäisestä liitostaan huolimatta ryhtyvän aktiiviseen yhteistoimintaan, mutta nyt näen erehtyneeni. Vaikka Saksa hyökkäsikin Puolaan ja kukisti sen, niin lujasta uskostani Saksaan suurena kulttuuri- ja ihmiskunnan johtajavaltiona ja -kansana seurasi, etten ole voinut pitää Puolan asiaa menetettynä. Voittajanakin Saksa käsitykseni mukaan tulee järjestämään sille olotilan, joka ottaa huomioon sen kansallisen erikoisuuden ja kunnioittaa sitä. Sitävastoin se kohtalo, jonka omaksi Venäjän valtaan luovutettu osa Puolasta joutuu, merkitsee sen kansallisuuden suoranaista tuhoa kurjuuden, köyhyyden, tautien, maanpakolaisuuden ja murhien kautta. Puola on sentään osa Eurooppaa eikä siitä siis olisi saanut luovuttaa kaistalettakaan ihmiskunnan perivihollisen haltuun. Mahtoikohan Bolshevikialla ja Saksalla olla Puolan jako jo edeltäpäin sovittuna, kuten entiseen historialliseen tyyliin kuuluu?
– Sitä on mahdotonta tietää, vastasi tuomari. – Saksan vuoksi sitä ei tekisi mieli uskoa, mutta todennäköiseltähän se tuntuu. Voi myös olla mahdollista, että ryssä yllätti Saksan ja että tämän täytyi tyytyä siihen, mitä tapahtui, koska ei voinut tässä vaiheessa ryhtyä taistelemaan ryssää vastaan. Meidän tavallisten ihmisten on tositietojen puutteessa vaikeaa saada tapahtumien perusteista ja päämääristä asiallista käsitystä. Yksi on kuitenkin varmaa – se näet, että Venäjä pyrkii nyt ottamaan haltuunsa kaikki v. 1918 menettämänsä alueet...
– Myös Suomen?
– Ehdottomasti.
Aino pyysi juomaan kahvia. He nauttivat sitä painostavan hiljaisuuden vallitessa. Mielessä askarteli vain yksi ainoa ajatus ja sielua puristi kaamea, jännittävä vaarantunne. Tuomari rummutti sormin pöytää ja mumisi itsekseen äskeisen ajatussarjansa lopuksi:
– Ja Saksa samoin. Versailles'n pakkorauhan kirous koituu tekijäinsä rangaistukseksi. Englannin maailmanvalta luhistuu. Ranska vaipuu siitä liian mahtavasta asemasta, jonka se on Englannin avulla hankkinut, mutta jonka ylläpitämiseen sen voimat ovat riittämättömiä. Yhdysvallat joutuvat kokemaan, ettei maailmaa voida ajanpitkään peloitella suurilla sanoilla. Venäjä kukistetaan, paloitellaan ja alistetaan Euroopan takamaaksi...
– Kuka kukistaa Venäjän? kysyi kanslianeuvos kummastuneena.
– Saksa tietysti, vastasi tuomari, sillä todellinen liittosuhde Saksan ja Venäjän välillä on loogillinen ja siveellinen mahdottomuus. Venäjän tuho on Länsi-Euroopan elinehto. Saksassa se kyllä tiedetään, vaikka siellä nyt hetkellisten etujen vuoksi makeillaankin Stalinille.
– Entä sitten? Jatka ennustelujasi.
– Japanin aurinko nousee niin korkealle, että se valaisee Aleutit, Sahalinin, Mandshurian, Mongolian, Kiinan, Taka-Indian, Sundasaaret, Austraaliassa elävät rangaistusvankien ja kullankaivajien jälkeläiset, Tyynenvaltameren saaret – koko tuon alueen, jonka jo vain silmäys karttaan oivaltaa luonnostaan kuuluvan Japanin johtoon. Hollantilaisilla, briteillä ja jenkeillä ei ole siellä vähintäkään tekemistä eikä isäntävaltaa. Nyt on tullut aika, jolloin siirtomaakysymys on selvitettävä uudelleen ja siis toimitettava entisen isonjaon järjestely, niinkuin meidän kylissämme usein tapahtuu.
– Isä, sinähän olet ennustelevalla päällä. Onko ehkä Stalinin hyökkäys Puolaan herättänyt sielussasi uinuneen profeetan? Kerro edelleen!
Kerttu alkoi näin tapailla luontaista puhetyyliään. Tuomari hymähti ja jatkoi:
– Niin, tällainen suurpoliittinen tulevaisuuden uumoilu on epäilemättä hyvin kiinnostavaa ajatusvoimailua, kiitävän hetken salaisimpaan keskushermostoon kohdistuvaa filosofiaa. Kun siitä ei ole kellekään vahinkoa, niin jatkakaamme. Siperia erotetaan Venäjästä ja jaetaan useampiin kansallisrajoja mitenkuten noudatteleviin talousalueisiin, jotka ovat saksalais-japanilais-kansainvälisen poliisin valvonnassa ja vailla aseiden valmistusoikeutta ja armeijaa. Etu-Indiasta tulee itsenäinen liittovaltio, jonka armeija rajoittuu riittävään poliisivoimaan. Etelä-Afrikan tasavalta katkaisee suhteensa Englantiin ja nostaa hallituksensa ja kulttuurielämänsä johtoon buurit eli varsinaiset alkuperäiset asukkaansa. Egypti itsenäistyy todellisesti. Afrikasta tulee yleensä Italian, Saksan ja Ranskan johdolla Euroopan tuotantomaa, jota Euroopan yhä lisääntyvät miljoonat välttämättä tarvitsevat. Keski-itä organisoidaan samassa tarkoituksessa kauttaaltaan uudelleen. Italian ja Espanjan nousu alkaa. Skotlanti eroaa Englannista. Brittein saarivaltakunnista tulee väkilukunsa mukaisia, rauhallisia teollisuus- ja maanviljelysvaltioita, joiden liikaväestö hakeutuu merien takana vielä avoinna oleviin maihin. Kanada liittyy Yhdysvaltoihin, joihin se luonnollisesti kuuluu.
– Miten käy Suomen ja yleensä pienten kansojen?
Kerttu kysyi näin. Hänen isänsä selitti:
– Jos tuomitsisimme nykyhetken mukaan, niin huonosti. Mutta sielussani asuu jotakin, joka kieltää minua tekemästä lopullisia päätelmiä äskeisten tapahtumain perusteella. Se jylhä mullistus, joka nyt on alkamassa kansojen valtameren pohjalla, tarkoittaa ei suinkaan vääryyden, vaan päinvastoin oikeuden tekemistä. Suuria kärsimyksiä varmaan koituu sekä pienille että suurille kansoille, mutta kun ne kerran on kestetty, oikeuden aurinko on vihdoinkin tuleva kaikessa kirkkaudessaan näkyviin vääryyden pimeän pilven takaa. Se on uskoni ja siinä koetan pysyä, tapahtui mitä tahansa. Hengessäni näen Suomen suurena, Vienan vapaana, ja siniristilippumme liehumassa linjassa, joka ulottuu Suomenlahden perukasta Valkeaan mereen.
– Sydämeni virkistyy kuunnellessani sinua, poikani, sanoi kanslianeuvos liikuttuneena. – Olisi tosiaankin järjetöntä uskoa, että ihmiskunta sallisi pyrkimyksensä päättyä vääryyden tekoon kaiken sen hyvän, jalon ja kauniin jälkeen, josta se on historiansa aikana tullut tietoiseksi. Se ei voi olla mahdollista, vaan päinvastoin nyt saattavat olla kysymyksessä vain oikeuden ankarat synnytystuskat. Onhan maailma ollut tähän saakka tavallaan itsekkyyden kaaosta, jossa ovat vapaasti saaneet mellastaa sellaiset Leviatan-iljetykset kuin bolshevismi ja jossa on vapauden varjolla harjoitettu mitä katalinta vääryyttä joka taholle. Selvää on, ettei leikkautuminen irti siitä ja syntyminen uudelleen voi tapahtua ilman tuskaa. Vanhoin keinoin ei ihmiskunta voi tulla onnelliseksi, vaan jotakin uutta tarvitaan. Uusia muotoja ja kokoavia ilmauksia uskonnon kaipuulle, uusia muotoja yhteiskuntien hallitukselle, uutta henkeä ja voimaa koko ihmiskuntaan. Vanhan maailman täytyy kadota ja uuden syntyä.
3
Heti tultuaan Helena-rouva aloitti Esterin ja Savilan rouvan avulla tarmokkaan taistelun ummehtuneisuutta ja pölyä vastaan. Tämä oli ainakin parisen viikkoa kestävä toimitus, jota Helena-rouva näytti suorittavan järjestelmällisellä, tieteellisellä, nautinnollisella perinpohjaisuudella, kiirehtimättä ja hätäilemättä, mutta joka asetti tuomarin kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Sikäli kuin työ edistyi ja huone toisensa jälkeen valmistui, tuomari kuitenkin tunsi mielihyvänsä ja viihtyisyytensä vain kasvavan. Oltuaan kesäkauden harsojen ja päällyksien peitossa kuin muumiot, taulut ja huonekalut näyttivät nyt koteloistaan ulos ryömineiltä perhosilta, jotka hämmästyttävät ja miellyttävät silmää uutuudellaan ja värikkyydellään. Kesän helteiden aikaansaaman ummehtuneisuuden sijaan tuli vähitellen ulkoilman virkistävää, puhdasta raikkautta, joka rohkaisi hermostoa lähtemään uljaasti syksyn pimeyttä ja talvea kohti. Kukat olivat kärsineet kuten aina kaupunkikodeissa kesän aikana, jolloin niitä kastellaan liian paljon kerralla ja ne saavat olla yksin, ikävissään, ilman lempeätä, hoitavaa kättä ja tuttua, rakasta puhuttelua. Helena-rouva ainakin uskoi kukkien kaipaavan ihmisen seuraa ja elävän kodin tuntua, ja siksi hänen ensimmäisiä tehtäviään maalta tultua oli niiden tarkastelu, monipuolinen puhdistaminen, mullan pöyhiminen, ruukkujen peseminen ja lopuksi virkistävän suihkun antaminen koko joukolle kuin ne olisivat olleet lapsia. Oi, miten ne pitivät siitä! Helena-rouva oli näkevinään, kuinka ne oikoivat oksiaan ja lehtiään kuin käsivarsiaan ja sormiaan, ja joivat raikkautta ja terveyttä jokaisella huokosellaan.
Erikoisen hyvin oli menestynyt kiinanruusu, jonka Helena-rouva oli tuonut edellisenä syksynä maalta. Käydessään näet kerran Heikkiläiskän töllissä hän oli siellä ihmeekseen nähnyt ruukkukasvin, jota ei tuntenut entuudesta. Siinä oli varsi kuin pajukeppi ja latva monihaarainen, puikealehtinen, tuuhea. "Mikä kukka tämä on?" – "Eiks rouva sitä tunnekkaan. Se on kiinanruusu. Kyllä sitä täällä emännillä on. Se kukkii keskitalvella, jo tammikuusta alkaen. Tuossa minulla on pistokas juurtumassa. Rouva saa sen lahjaksi". Sellaista Liisa-eukko oli toimittanut ja tuonut pistokkaan syksyllä lähdön edellä vietäväksi Helsinkiin. Helena-rouva oli kuljettanut sen käsikorissaan hellävaroen kuin aarteen, ettei sille vain tapahtuisi vahinkoa, ja saanut sen eheänä perille. Ensimmäiseksi kaikista tuomisistaan hän oli avannut sen kääreistä ja asettanut sille paikalle, jossa tiesi sen saavan enimmän Helsingin syksyn ja talven säästeliäästä auringosta. Hyvin hoidettuna ja rakkaudella vaalittuna se oli alkanut kasvaa elämänhaluisesti, työntäen syksylläkin aina vain uutta latvaversoa ja uusia lehtiä. Seuraavana talvena se ei kuitenkaan ollut vielä kukkinut ja Helena – rouva oli ollut nyt maalta tullessaan hiukan levoton, miten se oli menestynyt kesällä yksinään, vieraan välinpitämättömässä hoidossa. Mutta ei se näkynyt antaneen ikävälle valtaa, vaan oli viettänyt kesänsä unohtuneena ihaniin nuoruudenunelmiinsa, keskeisenä näkynään tulevien kukkastensa loisto. Niissä varmaan sen mielikuvitus oli askarrellut, kun se oli tuijottanut ikkunastaan kuin vankilan ristikon takaa kapeana kaistaleena näkyvälle taivaalle. Että sen unelmat todellakin olivat toteutumassa, siitä olivat selvinä ennuksina sen latvalehtien hangoista näkyviin tulleet umpujen alkiot.
Mutta Helena-rouvan vaatimaton opuntiakaktus ei ollut entisestään muuttunut. Hänen oli pitänyt heittää se viime kesänä roskalaatikkoon, kun se ei ollut siitään kasvanut, mutta ei hän ollut silti sitä tehnyt. Oli näet käynyt sääliksi. Siinä oli vuosikausia vain kaksi niveltä: pitkä, tukeva, litteä alkunivel ja sen päähän jatkoksi kasvanut liite, toinen nivel. Vaikka tämän kärkeen ilmestyi joka kevät merkki siitä, että kolmas nivel oli vihdoinkin tulossa, niin eipä se tullutkaan. Alku kuihtui ja kuivui vain karkeaksi kyhmyksi. Se tuli kyllä yhä tukevammaksi ja kehitti piikkejä ei vain nivelten reunoihin vaan pintoihinkin, niin että siitä oli vähitellen kasvanut suoranainen ukonköriläs, joka on päivästä, viikosta, vuodesta toiseen aina samannäköinen, harmaa parransänki siirottamassa leuasta kuin piikit siilin selästä. Toisista kohdin sen pinta muuttui ruskeaksi kuin olisi menettänyt elinvoimansa. Sitä se kyllä ei ollut tehnyt, vaan oli muuten vain omaperäinen ja sisukas, että "kun en huoli tehdä uusia niveliä enkä kuki, niin siihen saatte tyytyä". Antoi Helena-rouva silti vielä armon käydä oikeudesta, hoiteli körilästä rakkaudella siitä huolimatta, että se jo ehti pistää häntä sormeen, ja soi sille hyvän paikan ikkunalaudalla.
Oli Helena-rouvalla tänäkin syksynä maalta kukkatuominen, jonka käärön hän avasi hellävaroen. Huomattuaan isoisän erikoisesti pitävän sinivuokoista, joihin hänellä kai liittyi nuoruuden muistoja, Helena-rouva oli tullut ajatelleeksi, että mitä jos veisi niiden juurakoita mukanaan, istuttaisi ne ruukkuun, antaisi niiden nauttia talvileponsa kellarissa, ja nostaisi ne aurinkoon vasta huhtikuussa. Ehkä ne kehittäisivät silloin kukkaloistonsa yhtä hyvin kuin luonnossa, kotonaan huvilan koivikossa. Tuomari oli ollut lapiomiehenä, kun juurakot oli kaivettu maasta ja niihin kuuluvaa multaa oli varattu mukaan. Hän oli laatinut myös pakkauksen. Kanslianeuvokselle ei ollut puhuttu mitään, sillä jos vuokot alkaisivat kukkia, ne oli tarkoitus antaa vanhukselle hänen täyttäessään ensi keväänä, vapun aattona, 80 vuotta. Sopivampaa toivotusta huvilan puolesta, joka oli vanhukselle maailman rakkain paikka, ei juuri voinut keksiä. Kerttu yhtyi aatteeseen, joka miellytti heitä kaikkia, ja niinpä juurakot nyt istutettiin omaan multaansa ja kauniiseen, uuteen ruukkuun. Toistaiseksi, lumen tuloon asti, se sai vielä olla ikkunalla, mutta varjossa. Helena-rouva katseli kummeksuen vuokkojen nahkamaisia, omituisesti muodostuneita lehtiä. Kuinka ihmeellinen luonto olikaan – ja rikas, vaikka vain näin kotikukkien pienessä piirissä.
Vähitellen Helena-rouvan koti sai sävyn ja tuoksun, joka oli sen asukkaille välttämätön elämänehto: kulttuurin leiman. "Tietenkin kaikessa vaatimattomuudessa, mutta sittenkin", Helena-rouva huomautti mielessään tuota ajatellessaan. Hän oli kotoisin kaukaa Pohjoispohjanmaalta, pienestä virkamieskodista ja sen mukaisista oloista, mutta oli silti kulttuuri-ihminen, hieno nainen, sekä henkisesti että ruumiillisesti. Hän saattoi viitaten polveutumiseensa sanoa suonissaan virtaavan pisaran melkein kaikkea sitä kulttuuriverta, joka on mainittu Sursillien kuuluisassa sukukirjassa. Rumuus mikä tahansa oli Helena-rouvalle äärimmäisen vastenmielistä. Samoin kaikki, mikä oli epäilyttävää hajultaan tai puhtaudeltaan. Hän ei milloinkaan käyttänyt sanoja, joita olisi voinut ankarimmankaan kritiikin valossa moittia sopimattomiksi, mutta tämä valinta oli hänellä luontevaa, itsetiedotonta. Hyvyys ja lempeys sekä muita palveleva henki olivat hänelle ominaisia. Hän saavutti ystäviä kaikkialla. Kerttu ja Kalevi jumaloivat häntä. Hänen puolisonsa palvoi häntä rinnassaan haikea tietoisuus siitä, ettei ollut hänen arvoisensa, mutta samalla kiitollisena, että oli saanut ankkuroiduksi levottoman henkensä tähän kallioon, joka oli kaikesta päättäen järkkymätön ja johon saattoi tulla suurine suruineen hakemaan sitä korkeinta lohdutusta, minkä voi toiselle antaa varsinkin jalo, lempeä, kaunis nainen hänestä virtaavalla mystillisellä, mieheen väkevästi vaikuttavalla voimallaan. Tuomari Vuori puhui tästä monesti Helena-rouvalle, joka ei kuitenkaan vastannut, vaan silitti hiljaa puolisonsa käsivartta kauniilla, pehmeillä, suloisilla käsillään ja hymyili surumielisesti, miettivästi. Jokin runosäkeistö, joita Helena-rouvan muistissa asui lukemattomia, saattoi silloin itsestään pulpahtaa salatajunnasta kuuluville kuin sävel, joka sattuvasti ilmaisee hetken tunnelman. Tuomari Vuori oli oman tunnustuksensa mukaan mitä suurimmassa kiitollisuudenvelassa vaimolleen siitä ratkaisevasti ylläpitävästä tuesta, jota oli saanut häneltä vaikeina koettelemuksen hetkinä.
Sitten kun kaikki oli kunnossa ja elämä alkoi mennä hiljaista, rauhallista latuansa, Helena-rouva liitti vakinaisten tehtäviensä piiriin työskentelyn sotilaskodissa. Sattuma varmaan oli aiheuttanut sen, että hän oli joutunut sotilasten huollon tälle alalle eikä lottien joukkoon, mutta se sattuma oli silloin toiminut kuin sallimus. Sotilaskotityössä hänen voimakkaat, uhrautuvat, aina vain "poikien" hyvää tarkoittavat äidilliset vaistonsa pääsivät oikeuksiinsa, sillä siinä oli keskeisenä aatteena "koti" ja sen edes jonkinlainen korvaaminen pääkaupungissa orpoina ja outoina ajelehtiville, usein kaukaiselta maaseudulta sinne komennetuille ja sijoitetuille sotilaille. Sotilaskodin tarjoilupöydän takaa näkyvä äidillinen, lempeä hymy rohkaisi arkaa tulijaa jo ovella ja herätti hänessä luottamusta, niin että hän uskalsi tulla lähemmäksi ja ryhtyä vastailemaan tuon hienon rouvan lämmintä huolta ilmaiseviin kysymyksiin. Hänelle saattoi puhua kuin omalle äidilleen, ja niinpä moni maalaispoika tuli avanneeksi sydämensä ja kertoneeksi vaikeuksistaan, joita köyhillä, kodistaan sangen vaatimattomissa varusteissa lähteneillä nuorukaisilla oli paljon ja monenlaisia. Tavalla tai toisella sitten nuo vaikeudet tulivat autetuiksi ja sotilas, joka kenties oli kantanut nurjaa mieltä sivistyneistöä ja "herrasväkeä" vastaan, lähti Helsingistä kummastuneena, heltyneenä ja muuttuneena sen johdosta, että oli huomannut juuri siellä ihmisarvon nauttivan täyttä tunnustusta säätyyn ja olosuhteisiin katsomatta. Lukemattomia kertoja Helena-rouvan tarkka katse huomasi, kuinka arka, ujosteleva "monni", jolla kotinsa köyhyyden vuoksi ehkä ei ollut kukkarossaan enempää rahaa kuin mitä sotamiehen pienestä päiväpalkasta voi äärimmäisen säästäväisesti pidellen kertyä, salavihkaa laski omistamansa pääoman ennenkuin uskalsi tehdä ostoksensa. Silloin Helena-rouva saattoi viitata poikaparkaa lähemmäksi ja tarjota hänelle omalla kustannuksellaan sen välttämättömän kupillisen kahvia ynnä pullan, joka oli ollut pojan nautinnonhimon päämäärä. Mutta jos tulija sattui olemaan juovuksissa, hän pääsi pian selville, ettei hänellä ollutkaan asiaa tähän paikkaan. Helena-rouvan katse riitti nostamaan liikkeelle sen verran sotamiehiä, että liikuttuneen kaverin oli pakko hyvällä ja kenenkään huomiota herättämättä poistua ulkonaiseen pimeyteen. Jos myymäpöydän taakse toisaalta ilmestyi sellainen nuori sotilaskotisisar, joka ei ollut aatteellisesta innostuksestaan huolimatta raskinut luopua sotamaalauksestaan, vaan oli päinvastoin, tehdäkseen suomalaiseen sotamieheen mikäli mahdollista aivan musertavan vaikutuksen, korostanut kulmiensa viivatummuutta, poskiensa ja huuliensa punaa ja kynsiensä lakkaväriloistoa, ja joka huomaamattaan sotkeutui aina alttiiden sotapoikien kanssa lemmeniloiseen, veikeään leikinlaskuun, hän joutui ennenpitkää kahdenkesken Helena-rouvan kanssa ja oppi ymmärtämään, mikä on sotilaskodissa sopivaa, mikä ei.
Tänä syksynä sotilaskodin työ paisui päivittäin yhä laajemmaksi ja vaativammaksi. Se hiljainen, itsensä täydellisesti unohtava joukko, jonka poikkeuksetta muodostivat sivistyneiden kotien naiset, joutui kaikkialla maassa palvelemaan yhä runsaampana liikkeellä olevaa sotilasmäärää ja yhä monipuolisempia tarpeita. Tuomari Vuori seurasi vaimonsa toimista ja kuvauksista tätä työtä ihmetellen ja ihaillen, sillä hän ei ollut siihen saakka pitänyt mahdollisena, että vapaaehtoinen järjestö voisi, vaikka sitä innoittikin palava isänmaanrakkaus, laajentua näin suureksi ja joustavasti mukautua yhä uusiin vaatimuksiin sekä tyydyttää niitä. Tässä jos missään oli työssä Suomen äitien uhrautuva rakkaus omia poikiansa kohtaan ja se lämmittävä henkäys, joka kaiken virallisuuden ulkopuolella yhdistää sydämet ja pitää ne sulina kohtalon kovissa pakkasissa.
Tuomari Vuori, Kerttu ja Kalevi, joka joutui enää vain harvoin pistäytymään kotonaan muutaman päivän lomalla, olivat mustasukkaisia sotilaskodille, koska tämä riisti heiltä perheen äidin, heidän elämänsä keskipisteen. Yhä useammin tuomari sai tullessaan illalla kotiin ja kysyessään ensimmäiseksi tapansa mukaan, "missä äiti on?", Kertulta kolealla, huokaavalla, koomillisen traagillisella äänellä annetun vastauksen: "Sotilaskodissa". Siihen täytyi alistua, sillä kysymyksessä oleva asia oli suuri ja vaati kaikkien voimat, mutta ymmärrettävää on, ettei se voinut tapahtua ilman inhimillistä huokausta. Kun pian myös Kerttu sai uuden lottakomennuksen, joka riisti hänet kauas pois, tuomari Vuori joutui värjöttelemään silloin jo pimeässä kodissaan ypöyksin kuin hyypiö yössä ja häiritsemättä hautomaan raskaita aatteitaan ja aavistuksiaan.
4
Ei voinut sanoa, etteikö tuomari Vuorella olisi ollut toimistossaan työtä. Sitä hänellä oli, vieläpä sen jälkeen kun hänen apulaisensa oli kutsuttu riveihin, enemmän kuin yhden miehen olisi luullut jaksavan suorittaa. Mutta hän jaksoi. Työ oli ainoa huumausaine, jonka hän oli todennut tepsiväksi rauhoittamaan hermoja rasittavaa levottomuutta. Paitsi tavallista juoksevain asiain hoitoa, käyntejä raastuvassa, kirjelmäin kirjoittamista, uusien juttujen vastaanottoa ja muuta sellaista, mikä kuuluu asianajotoimiston tavalliseen menoon, hän piti sitkeästi vireillä erästä tutkimusta, jonka oli aloittanut jo lakimiesuransa innostuneina alkuvuosina. Isänsä perintönä hän oli saanut tieteellisesti harkitsevan, syntyjä syviä, syitä ja seurauksia akkiloivan mielen, joka ei milloinkaan tyytynyt siihen, mitä oli silmäin edessä, vaan pyrki aina katsomaan "sydämeen". Kun hänen isänsä oli Bobrikovin teloituspäivänä yhä uudelleen kuin unelmista heräten itsekseen mutissut, että "ikuinen oikeus aina lopuksi näyttää itsensä ja lausuu tuomionsa", oli tuo 13-vuotiaalle pojalle käsittämätön "ikuinen oikeus" lähtemättömästi painunut hänen mieleensä. Todennäköisesti se oli salatajunnasta päin aikaansaanut sen, että hän oli valinnut lakimiehen uran. Kanslianeuvos ei ollut hyväksynyt poikansa vaalia, sillä hän oli toivonut hänestä inhimillisyyden tutkimukseen antautunutta tiedemiestä, samanlaista humanistia kuin hän itsekin oli, mutta oli taipunut poikansa reaalisemmalle aloille suuntautuvaan pyrkimykseen. Sittemmin hän oli huomannut, että hänen poikansa oli lakimies vain ulkonaisilta kyvyiltään, jotka hänellä olivat hyvin monipuolisia. Hänestä olisi voinut yhtä hyvin tulla luonnontieteilijä, lääkäri, historioitsija, insinööri, mikä tahansa, mutta aina hän olisi syvimmältä olemukseltaan ollut se, mikä oli nytkin: filosofi, joka luonteensa pakosta alati hautoi, selvitteli ja aprikoi milloinkaan selviämättömiä ongelmia. Tuomari Vuori tunsi olemuksensa toimivan jakautuneena kahtia. Toinen hyöri taitavana asianajajana ohjaillen ihmisiä saamaan niin suurta oikeutta kuin laki suinkin saattoi myöntää ottaen heidän tekonsa huomioon; toinen asui taustalla ja katseli terävästi, arvostelevasti, molempia, sekä oikeuden tarvitsijaa että opasta sen saamiseen, ja hymähti useammin kuin kerran päivässä maailman mitättömälle, pikkumaiselle touhulle ja turhantärkeydelle.
"Ikuinen oikeus." Sen toteutumisen hän oli ollut näkevinään silloin, kun Suomi saavutti vapaustaistelussaan voiton ja itsenäisyyden, vaikka hänen oli ollutkin pakko kapinoida sitä vastaan, että se samalla kertaa näytti peittävän kasvonsa muita kansoja kohtaan ja sallivan vääryyden ja väkivallan viettää riemuvoittoaan. Samoin hän oli ollut näkevinään Antikaisen joutumisessa tuomituksi Suomessa ikuisesti valvovan oikeuden ilmenemisen ja tuntenut siitä suurta tyydytystä. Poltattaessaan Marjoniemen pojan Kiimasjärvellä voittonsa kiihkossa roviolla ja opettaessaan punasotilaitaan pistimellä kylmästi surmaamaan vankejaan Antikainen ei ollut saattanut uneksiakaan kerran joutuvansa vastaamaan näistä teoistaan Suomessa, laillisessa tuomioistuimessa. Jos joku olisi ennustanut sitä hänelle sillä hetkellä, kun Marjoniemen tuskanhuudot viilsivät talvista yötä, Antikainen olisi nauranut. Mikä voima veisi hänet Suomeen, sillä olihan hän Venäjän mahtavan kansan ja yhä kasvavan armeijan suojeluksessa? Jumalako? Ha-ha! Bolshevistinen tiedehän oli lopullisesti todistanut, ettei ole Jumalaa. Mutta olipas! Jumala, jota hän oli niin räikeästi pilkannut, oli kuljettanut hänet suomalaiseen vankilaan kärsimään rangaistustaan. Se oli ollut ikuisen oikeuden teko ja vaikuttanut sellaisena tuomari Vuoreen syvästi. Lieneekö vaikuttanut Antikaiseen? Tuskin. Vääryys menestyi juuri siksi, että sen harjoittajat olivat niin tavattoman paatuneita, tarmokkaita, häikäilemättömiä, mistään hyveistä ja pahuuden esteistä piittaamattomia. Hyvyyden harjoittajat sensijaan olivat jo hyvyytensä vuoksi heikkoja ja kykenemättömiä vastustamaan vääryydentekijöitä. Eihän Vuorisaarnan mukaan saanutkaan tehdä pahalle vastarintaa.
"Ikuinen oikeus". Oliko olevaisuudessa kaiken yläpuolella vallitsevaa, erehtymätöntä siveellistä lakia, joka oli niin korkealla ja saavuttamattomissa, että ihmiskunta vain ylen harvoin jaksoi toimia sen käskyjen mukaan ja tuntea sen kosketusta? Oliko se passiivinen, liikkumaton, kiveen hakattu laki, vai aktiivisesti toimiva tahto, Jumala itse, joka hallitsi olevaisuutta mystillisellä järjestelmällisyydellä, vain joskus vilahduttaen itseään sokealle, ajatuksiltaan rajoitetulle ihmiskunnalle? Sitä oli turhaa pohtia, sillä näihin kysymyksiin ei kyllä annettu eikä saatu milloinkaan yleispätevää vastausta, mutta sensijaan oli tieteellisen ajattelun arvoista sen selvittäminen, mitä oli ihmisen oikeudentunto ja mihin se perustui. Oliko se ehkä miljoonien vuosien kuluessa kasvanut yleinen pitämys, joka oli lopuksi muuttunut perinnölliseksi, vai kuuluiko se yksinkertaisesti ihmisen henkisen olemuksen laatuun merkkinä hänen erikoisuudestaan luomakunnassa? Kärsivällisesti tuomari Vuori oli vuosikymmenien kuluessa tutkinut näitä asioita ja haaveillut oikeusfilosofisesta teoksesta, – jota ei milloinkaan kirjoittaisi!
Viime aikoina tuomari Vuoresta oli tuntunut kuin olisi hänen haaveilemansa ikuinen oikeus jälleen peittänyt kasvonsa ja valmistautunut suomaan puheenvuoroa yhtä ikuiselle, röyhkeälle, toimitarmoiselle vääryydelle. Maailmansota kokonaisuudessaan masensi häntä, sillä hän ei voinut olla pitämättä sitä todistuksena siitä, että ihmiskunnan väkivaltaiset vaistot olivat yhä talttumattomia, huolimatta niistä jalon, hyvän ja kauniin opeista, joita sille oli vuosituhansia saarnattu. Ja erikoisesti häntä tyrmistytti se, että ainoa kansa, joka olisi kyennyt kukistamaan bolshevismin, olikin tarttunut tuota iljettävää porttoa käsikynkästä ja lähtenyt kuljettamaan sitä liittolaisenaan. Hän suri Puolan ja Tshekkoslovakian kohtaloa, vaikka ei voinutkaan uskoa, että niiden kansallista olemusta uhkaisi todellinen vaara. "Se tulee vain saamaan uudenmuotoiset elinehdot, jotka ehkä ovat sellaisia, että alueet järjestyvät riidattomiksi ja hankauskohdat muihin kansallisuuksiin päin siliävät". Näin hän lohdutti itseään ja syventyi väliin maailman uuden valtajaon kaavailuihin. Kaikki sopeutuu lopuksi hyvin, jos vain järjestäjäksi tulee Länsi-Eurooppa, mutta jos määrääjäksi pääsee Bolshevikia, ihmiskunta joutuu raakuuden tilaan. Sivistyneet eli ne, jotka kohottavat kansan henkistä tasoa, vähitellen murhataan sanan fyysillisessä merkityksessä nälällä, taudeilla ja verenvuodatuksella. Häntä värisytti ajatellessa tuota, jota olisi täytynyt pitää kaameana unena, ellei se olisi ollut Venäjällä hirvittävää todellisuutta. Jättiläismittoja tavoittelevassa suuruudenhulluudessa Stalin saattoi yhdellä kynänvedolla muuttaa elottomaksi aineeksi miljoonia orjistaan eli valtion omistamasta elävästä voimasta. Sellaista ei ollut tähän saakka historiassa nähty, sillä Assyrian ja Babylonian kansainsiirrot, kansainvaellus, hunnien ja mongolien valloitusretket, olivat lastenleikkiä sen rinnalla, mitä oli tapahtunut ja tapahtui Venäjällä ja Aasiassa.
Tuomari Vuori kysyi joskus tänä syksynä mielessään, mennessään työpaikkaansa tai jossakin muualla kiintyessään huomioimaan ihmisiä, vaivasiko näitä sama viimeistä tuomiota käsittelevän pohtimisen kiihko kuin häntä? Tunsiko jokainen kansalainen olevansa näinä aikoina ikäänkuin menossa maailman loppua kohti, jonka jälkeen ihmiskunta nykyisessä merkityksessään lakkaisi olemasta? Hänen täytyi vastata kysymyksiinsä myöntävästi. Käydessään 30-luvun pulakaudella pankissa hän oli nähnyt siellä paljon raskaiden huolien rasittamia ihmisiä, joiden ilme kertoi vaikeuksista, valvotuista öistä ja viimeisestä oljenkorresta. Se oli ollut niin selvä ja paljonpuhuva tuo ilme, että hän oli kiintynyt tarkastamaan ja tutkimaan sitä erikoisesti. Sama ilme oli tänä syksynä ilmestynyt kaikkien kasvoille, kuuluttiinpa mihin säätyyn tahansa, vieläpä synkempänä, huolekkaampana, kuin konsanaan pula-ajan kestäessä. Silloin oli sentään ollut uhattuna vain omaisuus, mutta ei henki eikä yleensä mitään siitä, minkä laki kuuliaisen kansalaisen oikeuksiksi vakuuttaa ja mitä se sellaisina lahjomattomasti ja järkkymättömästi puolustaa. Nyt olivat omaisuuden lisäksi vaarassa myös henki, vapaus, kaikki ne perusteet, joiden varaan ihmisen arvoinen elämä ja yhteiskunta voivat rakentua. Kaameana, verenkarvaisena painajaishirviönä, tietoisuus tästä rasitti ihmisten mieltä. Olipa kuin lapsetkin olisivat kesken leikkiänsä säpsähtäen pysähtyneet ajattelemaan sitä.
Tuo silloinen pula-ajan uhrien ilme, joka oli niin elävästi painunut hänen mieleensä, oli osaltaan vaikuttanut siihen, ettei hän ollut silloin suuren liikkeensä johtajana, saalinsa ja avustushalunsa vuoksi, voinut menetellä alaisiaan eikä velallisiaan kohtaan niin kylmän armottomasti ja tunteettomasti kuin hänen olisi "etevänä liikemiehenä" pitänyt. Niin hän oli inhimillisyytensä vuoksi tullut aiheuttaneeksi omalle liikkeelleen eräitä suurehkoja tappioita, joiden perusteella sitten johtokunnan puheenjohtaja ja hänen muut salaiset vihollisensa, etenkin hän, joka istuutui hänen tuolilleen, olivat päässeet hänen kimppuunsa ja saavuttaneet tarkoituksensa. Hän ei katunut tekojaan, sillä hänen sydämensä parhaat voimat olivat olleet niiden aiheuttajia, ja oli iloinen voidessaan muistella tuota aikaa hyvällä omallatunnolla ja häiriintymättömällä itsekunnioituksella, mutta miten oli tuon silloisen apulaisjohtajan laita, joka äsken oli tullut häntä vastaan ja synkällä, kolkolla muodollaan ohjannut hänen ajatuksensa näihin ikäviin asioihin? Vaivaisiko häntä huono omantunto?
5
Turha kysymys! Sehän vaivasi kaikkia ihmisiä. Jokaista vastaan tuli tuollainen synkkä ilme, joka repi rikki vanhat haavat ja sumensi mielen. Kaikilla ihmisillä oli tällainen painajaisensa, jota vastaan he sydämessään taistelivat. Sielun seestymiseen kuului ehdottomasti irtautuminen tällaisesta tunteesta ja sovinnollisuuden aikaansaaminen. Oli tutkittava vain omia, mutta ei toisten tekoja, ja jos tunnon tuomio olikin vapauttava, niin siitä ei ollut puhuttava tuolle toiselle mitään. Jos se ei ollut vapauttava, vaan moitti jostakin, niin silloin oli vilpittömästi tarjottava hyvitystä ja pyydettävä anteeksi. Se kuulosti hyvin yksinkertaiselta ja selvältä, mutta oli todellisuudessa vaikeata ja monimutkaista.
Tuomari Vuori oli ollut tuon synkän miehen kanssa vanhoilta ajoilta läheinen tuttava ja oli auttanut häntä tehokkaasti takuilla ja käteisellä, kun hänen puuhansa eivät olleet tahtoneet menestyä. Ja kun hänen tiensä oli eräässä vaiheessa mennyt kokonaan tukkoon, hän oli ottanut hänet omaan liikkeeseensä, vieläpä apulaisjohtajaksi. Johtokunta oli – puheenjohtajaa lukuunottamatta – sitä vastustanut, mutta taipunut tuomari Vuoren tahtoon; henkilökunnan ihmettelystähän ei tarvinnut välittää. Niin hän oli tullut tuomari Vuoren työtoveriksi, vieläpä erikoisesti läheiseksi sikäli, että istui viereisessä huoneessa.
Eikä tuomari Vuorella ollut ollut erikoisempaa muistutettavaa hänen työnsä johdosta. Tosin hän oli vähitellen päässyt selville siitä, mistä pohjaltaan johtui miehen ainainen epäonnistuminen, mutta sen hän painoi villaisella unohduksiin, sillä se oli auttamaton asia. Uudella apulaisjohtajalla ei todellisuudessa ollut käsitystä siitä, mitä "työ" oli ja miten sitä oli tehtävä. Ilmeistä oli, että hän oli ollut suurimman osan ikäänsä niinkuin armottomasti sanotaan "laiska", ja kuluttanut parhaat voimansa ravintoloissa ja klubeissa. Kun harjoittaa viitisenkolmatta vuotta tällaista elämäntyyliä, niin varsinainen työkyky ehdottomasti häviää melkein olemattomiin. Työpaikka tuntuu ikävältä ja kaikki suuremmat, vastuunalaisemmat tehtävät liian rasittavilta. Pienikin seikka riittää verukkeeksi, jonka varjolla voi pistäytyä kaupungille "hoitamaan asioita" eli todellisuudessa ryyppäämään kupillisen kahvia Kämpissä tai muussa sellaisessa liikemiesten kohtauspaikassa. Siellä sopi sitten yhtäkkiä vilkaista rannekelloon ja sanomalla, että "nyt minun täytyy mennä", antaa itselleen tärkeyden leima, joka ympäröi häntä kuin mystillinen pilvi. Yleisö sai vaikutelman, että kysymyksessä oli vähintään miljoonan suuruinen kauppa.
Tuomari Vuori kysyi itseltään, oliko tämä näin hänen mieleensä maalautunut muistikuva väärä ja kohtuuton? Tuskin. Se ei ehkä ollut punnittu apteekin vaa'alla, mutta piti kaikissa oleellisissa puolissa paikkansa. Tyyppihän oli sitäpaitsi varsin yleinen. Saattoi sanoa tuollaisia "piällysmiehiä" olevan Helsingissä kuhisemalla. Ne kuuluivat kulttuurikauteen, jossa parhaillaan elimme. Niiden syvimmän olemuksen tutkiminen ja eritteleminen oli opettavaista jo kansallisluonteen kannalta.
Tuomari Vuori oli huomannut apulaisjohtajassaan muitakin hänelle entuudesta tuntemattomia ominaisuuksia. Sen hän oli tiennyt, että mies oli oikealla alallaan silloin, kun sai arvostella ihmisiä. Hänen terävähkö älynsä pääsi tällöin luontaiseen elementtiinsä. Jos niillä tuomioilla, joita hän lausuili lähimmäisistään, olisi ollut merkitystä tekoina, ne olisivat vieneet hänet pitkälle. Mutta kun niin ei ollut, hän pysyi niiden puolesta paikallaan. Aivan ilman vaikutusta ne eivät kuitenkaan olleet, vaan kimposivat ilmasta kuin bumerangit takaisin häneen itseensä ja muuttivat vähitellen hänen luonteensa. Alituinen irvistelevä, pilkkaava toisten arvosteleminen kasvatti hänen henkensä kielteisen puolen niin voimakkaaksi, että hänen positiivinen kykynsä, jota tosin ei ollut alunalkuaankaan sanottavasti ollut, näivettyi ja kuoli. Tuli harkittavaksi mikä asia tahansa, hän heitti heti sitä vastaan epäilyksiä ja väitteitä, joiden kehittämisessä osoittautui suorastaan mestariksi. Jos sai ajetuksi asian kumoon, hän katsoi voittaneensa. Mutta jos hänen joskus piti kuljettaa jotakin positiiviseen suuntaan, niin silloin hänen kykynsä petti. Siihen hän oli kykenemätön. Sellainen olisi sitäpaitsi useissa tapauksissa vaatinut työtä, uurastusta, ja se teki asian erikoisen vastenmieliseksi. Mieluummin hän jätti tuollaiset puuhat pikku ihmisille, jotka ahersivat aamusta iltaan kuka minkin keon muurahaisena älyämättä tällöin unohtavansa suuret, johtavat linjat. Toiset miehet oli luotu kapteeneiksi, toiset matruuseiksi.
Ennenpitkää tuomari Vuori pääsi huomaamaan, että hänen apulaisjohtajaansa vaivasivat samalla sekä turhamaisuus että kunnianhimo. Nämä ne tekivät hänet ainaisesti levottomaksi, suomatta hänelle milloinkaan aikaa syventymään tehtäviinsä. Ollen sukuperältään toisen polven nousukas hän kosiskeli rikkaita, ruotsinkielisiä ja varsinkin aatelisia. Se tapahtui niin avoimesti ja oli niin naurettavaa, että täytyi ihmetellä hänen sokeuttaan siinä suhteessa. lisäksi tuli turhamaisuus pukeutumisessa, mikä ei kuitenkaan voinut salata säärien lenkoutta eikä liian isojen jalkaterien kömpelyyttä. Olisi luullut yhden ainoan vilkaisun kuvastimeen, josta sopi näkymään koko mies, riittäneen paljastamaan asianomaiselle itselleenkin koko olemuksen itsetiedottoman koomillisuuden, mutta eipähän tehnyt sitä.
Hänen kunnianhimonsa oli pohjaton. Kun hänellä ei kuitenkaan ollut varsinaista erikoisalaa eikä sitkeätä ahkeruutta, hän joutui sen ajamana haihattelemaan jos missä, viihtymättä ja menestymättä ainoassakaan tehtävässä. Hän oli lakimies, mutta ei nauttinut sellaisena kenenkään luottamusta, minkä vuoksi suurenmoisesti avattu asianajotoimisto oli ollut tyhjyyden kammon pakottamana pian suljettava. Hän oli haaveillut suurliikemiehen ja teollisuusruhtinaan uraa ja olikin päässyt eräisiin johtokuntiin jäseneksi, jopa muutamaan puheenjohtajaksi, mutta tämäkin tulevaisuusnäkymä oli pian sumentunut. Johtokunnan puheenjohtajana hän oli aloittanut yhtiön "saneerauksen" ilmaisemalla kielteisen kykynsä täydessä voimassaan eli erottamalla johtajia ja työmiehiä summakaupalla, mutta oli itse saanut kokea saman kohtalon. Yhtiön hallintoneuvosto oli näet erottanut hänet heti saatuaan tiedon hänen drakoonisista toimenpiteistään. Tuskin hän oli täten saanut jonkin toimen, kun jo huomasi, ettei se vastannutkaan hänen kunnianhimoisia haaveitansa. Niin hän jätti sen hoitamatta kurkottaen kättänsä taas uutta tähteä kohti. Hän toimi paremman paikan puutteessa sanomalehtimiehenä pariinkin otteeseen, mutta epäonnistui molemmilla kerroilla täydellisesti. Hänen irvistelevät "artikkelinsa" olivat lukijoista kiusallisia ja hän joutui riitaan jokaisen asiakkaan kanssa, haukkuen nämä lopuksi pataluhaksi. Toimittajat ja muut toimihenkilöt aina vahtimestariin ja nuorimpaan lähettiin saakka vihasivat häntä sydämellisesti ja odottivat hänen erottamistaan kuin päivännousua. Erääseen toviin hän pyrki pankkialalle ja valmistaakseen asiaa levitti salaa huhua, että hänet aiottiin kutsua muutaman suurpankin johtokunnan jäseneksi. Toisen kerran hän uljaili poliitikkona, mille uralle olikin saanut asiallisen koulutuksen, koska oli ehtinyt olla vanhasuomalainen ja perustuslaillinen, aktivisti ja itsenäisyysmies, likipitäen ruotsinmielinen ja aitosuomalainen, haalea kokoomuslainen ja tulinen ikl:n mies, vakaumuksellinen kansallissosialisti ja ylimyksellisesti ilmeilevä englantilaistyylinen konservatiivi – jos mitä. Mutta hänelle ei avautunut minkäänlaista poliittista tehtävää siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kukaan luottanut häneen ja ettei hän viitsinyt tehdä mitään tosiasiallista työtä. Häntä pyydettiin joskus puhujaksi ja hän suostui, koska tietenkin piti itseään suurena puhujana, mutta kun hän ei viitsinyt valmistaa puhettaan, se supistui vaivalloiseksi, hajanaiseksi tapailemiseksi, jossa ei ollut jälkeäkään hänen kapakan pöydän ääressä ilmaisemastaan älykkyydestä eikä sujuvaisuudesta. Hän matkusteli mielellään ulkomailla, mikäli vain sai hankituksi rahoja, ja oli kuin kotonaan Tukholman, Berliinin, Pariisin ja Lontoon suurissa hotelleissa. Hänen ihanteensa olikin "maailmanmies", kansainvälinen gentlemanni, jolle valtiomiehet uskoivat hienoja, arkaluontoisia, diplomaattisia erikoistehtäviä, mutta jostakin tuntemattomasta syystä häntä ei ollut kiinnitetty ulkoministeriöön. Milloin missäkin ominaisuudessa hänet kyllä kutsuttiin presidentin vastaanotoille ja joskus diplomaattien juhliin, mutta siihen hänen poliittinen merkityksensä rajoittuikin. Nuo tilaisuudet olivat silti hänen suuria hetkiänsä. Monet kysyivät, kuka oli tuo byronilainen sankari, joka seisoi tuolla korkeana, ylhäisen yksinäisenä. Ainoa nöyryyttävä seikka oli se, ettei hänellä ollut uljasta ilmettänsä vastaavaa kunniamerkkiä. Käsittämättömän väärinkäsityksen vuoksi hänet aina niiden jaossa unohdettiin.
Tuomari Vuori tuli ajatelleeksi, että kaikki tämä, mitä hän juuri oli mietiskellyt, oli luetteloa inhimillisistä heikkouksista, jotka sopivat melkeinpä keneen tahansa. Muodossa tai toisessa ja eriasteisina tuollaiset luonteenviat olivat olemassa useimmissa, tuomari Vuoressa itsessäänkin. Ei ollut ketään, jolla olisi ollut riidatonta oikeutta heittää ensimmäistä kiveä. Yksin sekin luonteenpiirre, jonka tuomari Vuori oli apulaisjohtajassaan säpsähtäen huomannut, eli kyky vihata intohimoisesti ja leppymättömästi, oli yleinen inhimillinen ominaisuus. Kysymys oli korkeintaan aste-erosta ja laatuvivahduksesta. Hän oli peläten nähnyt apulaisjohtajansa nimenomaan tämän ominaisuuden vuoksi suorastaan ihailevan niitä henkilöitä, jotka, kuten hän sanoi, "osasivat vihata". Sanomalehtimiehenä ollessaan hän oli ilmaissut tämän erään vainajan muistokirjoituksessa, todennäköisesti uskoen lausuvansa silloin jotakin ylistävää. Tuo kyky ei ansainnut ylistämistä, sillä kuten tuomari Vuori omasta kokemuksestaan tiesi se oli kyy, joka söi sydäntä.
Apulaisjohtaja oli siinä suhteessa toista mieltä. Viha oli hänen oikea elementtinsä. Milloinkaan hänen älynsä ei ollut niin terävä kuin vihan teroittaessa sitä. Hänen kielteinen suhtautumisensa kaikkeen, mikä oli elämässä positiivista, oli kehittänyt hänen kykynsä vihata erikoisen voimakkaaksi, ja hänen lukemattomat epäonnistumisensa olivat valaneet salaisen katkeruuden ja kateuden öljyä tähän jo muutenkin roihuavaan tuleen. Liekkiä lietsoi myös hänen yksinäisyytensä, sillä hän ei ollut naimisessa. Jos hänellä olisi ollut hieno, rakastettava puoliso ja hän olisi saanut nauttia kodin onnea, hänen jo synnynnäisesti ärmättimäinen luonteensa olisi ehkä saanut lempeitäkin piirteitä. Hänen vihansa ei tarvinnut syttyäkseen jotakuta kohtaan loukkausta tai edes erimielisyyttä, sillä se lieskasi salassa jo ilmankin kaikkia niitä vastaan, jotka olivat onnistuneet elämässä paremmin kuin hän tai olivat jollakin tavalla hänen tiellään. Tuomari Vuori oli alkanut jo verraten varhain aavistaa olevansa apulaisjohtajansa vihan kohde ja oli tarkoin tutkinut sanojaan ja tekojaan, olisiko ehkä niillä antanut tuohon aihetta. Huomaamattaan hän olikin kerran – tosin ollenkaan silloin ajattelematta apulaisjohtajansa elämänuraa ja sen monenlaista sisältöä – tullut vähäksyen puhuneeksi henkilöistä, jotka eivät malttaneet vakiintua mihinkään elämäntehtävään, vaan haihattelivat jos missä, saamatta lopuksi aikaan mitään kunnollista. Jälkeenpäin hän muisti apulaisjohtajan katseen tuolla hetkellä välähtäneen polttavasti ja ymmärsi myöhemmin heidän suhteensa katkenneen siinä silmänräpäyksessä ainaiseksi. Se oli traagillista, sillä heidän tuttavuutensa – tuomari Vuori ei tahtonut käyttää sanaa "ystävyys" – oli alkanut aikaisin ja jatkunut häiriöittä tuohon kriitilliseen talveen saakka.
Mutta puhkeamaan tuo viha oli päässyt vasta erään suoranaisen toimenpiteen johdosta, johon tuomari Vuoren oli ollut pakko ryhtyä. Hän oli huomannut apulaisjohtajan käyttävän yksityiseksi hyödykseen tietoja, joita asemassaan sai. Niin kauan kuin siitä ei ollut ollut vahinkoa liikkeelle eikä sen asiakkaille, eikä apulaisjohtajan niihin perustuvissa liiketoimissa ollut ollut muuten moitittavaa, tuomari Vuori ei ollut asiaan sekaantunut. Mutta sitten hän oli sattumalta saanut tietää apulaisensa ryhtyneen ostelemaan osakkeita, joiden hinnan tiesi lähitulevaisuudessa eräiden onnistuneiden liiketoimien johdosta nousevan, ja saadakseen ne halvalla haeskelevan sellaisia osakkaita, joiden uskoi olevan aivan tietämättömiä niiden todellisesta arvosta. Hankkiakseen käyttöpääomaa hän oli liittoutunut eräiden osakkeilla keinottelevien rahamiesten kanssa, jotka kuitenkin olivat pysytelleet niin taustalla, ettei tuomari Vuori ollut tiennyt täsmälleen, keitä he olivat olleet. Siitä hänellä ei ollut ollut aavistustakaan, että yhtenä, vieläpä tärkeimpänä heistä, oli ollut itse johtokunnan puheenjohtaja, tuo kettumainen, sileänaamainen vanhus, jolla aina oli huulillaan suomalais-kansallisen liike-elämän kunnia ja siveellinen nuhteettomuus.
Tuomari Vuori oli kyllä ollut jo silloin selvillä, ettei kaupoissa katsottu tarvitsevan välittää siitä, mitä ostaja ja myyjä tiesivät; tehtiin vain tarjous, ja jos toinen hyväksyi sen sekä otti vastaan rahat, ei kummallakaan asianosaisella ollut oikeutta valittaa sen johdosta, mitä jälkeenpäin saattoi ilmaantua. Mentiinpä tässä niin pitkälle, että kiiruhdettiin tänä iltana lyömään kauppoja kiinni sellaisten ostajien kanssa, jotka eivät sattumalta tienneet hintojen olevan huomisesta alkaen paljoa alhaisempia. Rehellistenkin maineessa olevat liikemiehet näyttivät pitävän tällaista täysin luvallisena ja saattoivat naureskellen kehua jotakin tuollaista kauppaa "smartiksi tempuksi". Myönnettävähän olikin, etteivät osapuolet olleet velvollisia valvomaan toistensa etuja, saati paljastamaan korttejaan silloin, kun molemmat antautuivat kauppoihin vapaaehtoisesti, täysin samoin edellytyksin ja ilman hädänalaisen tilan pakotusta – kun he olivat samoissa vesissä metsästeleviä haikaloja kumpainenkin. Mutta siveellisen luvallisuuden raja tuli hyvin ilmeiseksi silloin, kun myyjä sattui olemaan esimerkiksi leski, joka oli ollut vuosikausia halvautunut ja tuoliinsa kahlehdittu, ja oli riippuvainen pääomansa tuotosta. Rehellinen ostaja varoi tuntonsa käskystä käyttämästä hyväkseen sitä tietämättömyyttä ja kykenemättömyyttä määrittelemään tavaran oikeata arvoa, joka oli tällaisessa tapauksessa ilmeinen, ja selittäen asian puolueettomasti kaikilta kannoilta tarjosi hinnan, joka siinä valossa sopi hänen laskelmiinsa ja oli kohtuullinen.
Tällainen tapaus oli tullut tuomari Vuoren tietoon. Se oli koskenut häneen erikoisesti siksi, että hän oli sattumalta tuntenut tuon lesken. Tämä oli ollut Helena-rouvan läheinen ystävätär, jonka kiitollisuus siitä, että joku joskus muisti käydä katsomassa häntä, ramparaukkaa, oli liikuttava. Kun sitten apulaisjohtaja oli eräänä päivänä kysynyt, haluaisiko leski myydä muutamat osakkeet, tarjonnut hinnan ja pyytänyt vastausta jo seuraavaan aamuun, tämä oli suostunut kauppaan, sillä hinta oli tuntunut hyvältä osakkeista, joiden tuotto oli ollut siihen saakka vähäinen. Lesken oli kyllä tehnyt mieli kysyä neuvoa tuomari Vuorelta, mutta hän oli kuitenkin jättänyt sen tekemättä, koska ostaja oli tämän apulainen. Parin viikon kuluttua kaupasta leski oli sanomalehdestä nähnyt myyneensä osakkeet puolesta hinnasta. Kiusallisinta oli ollut, että juuri tuomari Vuoren johtama suurliike oli ostanut tuon yhtiön koko osakekannan, josta oli ollut kysymys, ja maksanut siitä tuon korkeamman hinnan. Apulaisjohtaja ja johtokunnan puheenjohtaja olivat pyyhkäisseet taskuunsa sievoisen summan sekä lesken että oman liikkeensä kustannuksella.
Tuomari Vuori ei ollut voinut olla ottamatta asiaa puheeksi apulaisjohtajan kanssa. Siitä seurannut keskustelu oli ollut äärimmäisen hillitty ja kylmä molemmilta puolilta. Apulaisjohtaja ei ollut myöntänyt menetelleensä millään tavalla väärin. "Sain tietää eräällä henkilöllä olevan kyseessä olevia osakkeita ja tarjouduin ostamaan ne. Tarjoukseni hyväksyttiin ja myyjä on saanut rahat. Kenelläkään ei ole oikeutta moittia minua epärehellisyydestä. Tieto siitä, että niistä pian maksettaisiin korkeampi hinta, kuului minulle yksityisenä liikesalaisuutena, jota en ollut oikeutettu ilmaisemaan. Katson toimineeni täysin luvallisissa rajoissa. Omalle liikkeelleni en ole tuottanut pienintäkään tappiota, sillä olenhan tyytynyt liikkeen itsensä tarjoamaan hintaan. Hyvä olisi, jos itse voisit sanoa samaa, mitä tappioiden aiheuttamiseen tulee. Jos olet tyytymätön, niin valita johtokuntaan. Tiedäthän, että tosiasiassa olen vain johtokunnan alainen enkä sinun".
Tuohon viimeiseen huomautukseen oli kätkeytynyt salaista mahtavuudentuntoa, jonka perusteesta tuomari Vuori oli päässyt selville vasta myöhemmin. Hän oli ottanut asian puheeksi johtokunnassa, mutta saavuttamatta menestystä. Useita oli, jotka sisimmässään asettuivat hänen kannalleen, mutta heiltä puuttui siveellistä rohkeutta sen ilmaisemiseen. Siitä olisi voinut seurata joutuminen pois johtokunnasta. Kun jäsenyys siinä oli heille kallisarvoisempi kuin sielun autuus, he pistivät hännän koipien väliin ja tekivät epäröimättä väärän valan. Tuomari Vuori oli joutunut tappiolle, mikä oli ollut hänen asemassaan niin suuri nolaus, että hänen oli ollut vaikeata niellä sitä. Mutta hän oli valmistautunut tekemään tämän ja jatkamaan yhteistyötä apulaisjohtajansa kanssa, kun johtokunnan puheenjohtaja oli ottanut puheeksi nuo hänen käsityksensä mukaan arveluttavan suuret luottotappiot, jotka hän, tuomari Vuori, oli hyväuskoisuudellaan liikkeelle aiheuttanut. Käyttämänsä tiedot ja numerot hän oli tietenkin saanut apulaisjohtajalta, jonka kritiikki muuten ilmeni niistä kauttaaltaan. Tuomari Vuoren kaikki selitykset kilpistyivät tehottomina siitä salaisesta tuomiosta, joka oli jo tässä vaiheessa, kuten jälkeenpäin oli käynyt selville, ollut johtokunnalla valmiina. Tosiasiassa tuomari Vuori oli jo tällöin seissyt Tarpeian kalliolla, vailla vain viimeistä sysäystä, joka olisi syössyt hänet syvyyteen. Johtokunnan jäsenistä ne, jotka vilpittömästi olivat hänen ystäviänsä ja sydämessään hyväksyivät hänen menettelynsä, eivät rohjenneet nousta puolustamaan häntä, sillä siitähän olisi voinut olla kuten sanottu seurauksena joutuminen pois johtokunnasta. Sen kammottavan näkymän edessä lysmyivät rohkeimmankin siveelliset polvet.
Tuomari Vuori heräsi kuin unesta siihen, että helisytti avainkimppua oman toimistonsa ovella. Häntä harmitti, että oli taas, kuten teki usein kulkiessaan, vaipunut vanhoihin katkeriin päiväunelmiinsa ja hautonut asioita, joista hänellä ei ollut minkäänlaista hyötyä, mutta kyllä vahinkoa, mikäli vain kajosi niihin.
6
Antti Toivonen oli viettänyt suurimman osan kesästään Helsingissä. Yleisharjoituksissa hän oli joutunut olemaan vain sen verran, että oli ehtinyt käydä Kannaksella perillä saakka. Kun hänet oli metallityömiehenä palautettu Helsinkiin, hän oli päässyt käymään synnyinkaupungissaan Viipurissa ja viipymään siellä sen verran, että oli ehtinyt uudistaa lapsuudenmuistojaan. Syntyneenä 1915 hänellä ei ollut muistoa vapaussodasta eikä Viipurin valloituksesta, vaan hän oli saanut kasvaa ilman sitä painajaista, minkä tuollaisten asiain tarttuminen lapsen sieluun helposti olisi voinut muodostaa. Venäjälle kapinan loppuluhistuksessa paenneesta isästään hänellä oli hämärä mielikuva, joka kyllä saattoi olla yhtä hyvin unta kuin totta. Ainakin hän näki isästään joskus unta. Joku voimakas olento, jonka muodosta hän muisti vain suuret, siniset silmät, kohotti häntä ylös, katsoi vakavasti vähän aikaa ja painoi sitten rintaansa vastaan. Erikoisesti oli jäänyt mieleen poskeen sattuneen parransängen pistävä karkeus. Siniset silmät, vakava katse ja ajelematon parta – siinä kaikki, mitä hän muisti isästään. Selvemmin hän muisti sen hetken, jolloin lehdissä oli ollut tieto isän kuolemasta. Hänet oli ammuttu, kuten Antti nyt tiesi, Kuusisen klubissa Pietarissa. Äiti oli itkenyt lukiessaan siitä. Antti ei ollut vielä täyttänyt ensimmäistä kymmentään, kun äiti oli kuollut. Hän muisteli vanhempiaan usein ja ajatteli varsinkin isäänsä ihannoivasti kaivaten ja kuvitellen. Heidän kohtalonsa, josta hän oli hankkinut niin tarkat tiedot kuin suinkin mahdollista, ja kasvaminen orpokodissa ja hoidokkina kunnan huollossa olivat jo varhain virittäneet Antin sielun kapinalliseksi yhteiskuntaa vastaan. Käsitys, että jos köyhälistö, jota oli yhteiskunnissa enemmistönä, pääsisi valtaan, se vääryys loppuisi, minkä aiheutti rikkauden ja köyhyyden välinen juopa, oli kasvanut hänen sielussaan kokemusperäisesti ja oli hänestä niin selvä ja oikea, ettei hänellä edes juolahtanut mieleen sen epäileminen. Yhteiskuntarakenne oli alunperin joutunut harhatielle ja kasvanut kieroon. Se oli oikaistava ellei muuten, niin väkivaltaisella leikkauksella. Hyödykkeet valtion kautta samassa määrässä kaikkien hyväksi! Pois säätyerotukset ja yksityisomistus!
Antti Toivonen oli jyrkkä periaatteellinen kommunisti eikä salannut tätä. Seisoessaan sorvinsa ääressä ja tarkatessaan, kuinka sen terä leikkasi allansa pyörivästä ammuksesta lastun yhtä helposti kuin jos jyrsittävänä olisi ollut pallojuusto, hän mietiskeli herkeämättä näitä tällaisia asioita. Siihen oli tässä aikaa, sillä kun automaattinen sorvi teki itse työnsä, sitä oli vain pidettävä silmällä, että sen kaikki osat olivat kunnossa ja asetettuina juuri niin kuin piti. Mutta tuosta ei ollut tottuneelle sorvarille suurta vaivaa. Silmät tekivät sen melkein yksin, jättäen aivoille tilaisuutta tuumimaan mitä vain.
Kannaksella Antti oli monta kertaa unohtanut katkeruutensa ja vajonnut samaan tunnelmaan kuin mikä näytti elähdyttävän hänen patteritovereitaan, mm. reipasta Vänrikki Lauri Ylitaloa ja korpraali Kalevi Vuorta, jotka Antti tunsi Esterin kuvauksista ja tapaamisestaan vappuna siellä Helsingin rantakalliolla. Tuossa tunnelmassa tai innostuksessa tai isänmaanrakkaudessa, joksi porvarilliset sitä sanoivat, asui tavaton voima. Antin täytyi myöntää se, sillä hetkittäin hän joutui kokonaan sen valtaan ja tunsi rinnassaan kiihkeätä poltetta. Hänen päänsä kohosi, ryhtinsä suoristui ja askeleensa kevenivät joustaviksi. Hänen teki mieli antaa isänmaan puolesta sama uhri kuin mihin nuo toiset sotilaat olivat valmiita, ja hän tunsi kiihkeätä rakkautta kaikkea sitä kohtaan, mitä näki ympärillään ja minkä kuvia kantoi sydämessään, keskeisimpänä niistä ja samalla kokonaisuuden vertauskuvana nuoren tytön ujot, punehtuneet kasvot sillä hetkellä, jolloin ne olivat irtautuneet ensimmäisestä suudelmasta ja kohonneet katsomaan häntä silmiin. Sinänsä tuo hurmio oli oikeaa ja jokaiselle ihmiselle kuuluvaa; väärää siinä vain oli sen kohde – tämä porvarillisten isänmaa. Köyhälistöllä ei ollut isänmaata eikä sen hurmio siis voinut kohdistua mihinkään sellaiseen. Köyhälistön silmät kyyneltyivät, rinta pullistui ja raadannan raskauttamat askeleet kevenivät vasta silloin, kun Kansainvälinen lumosi sielun ja avasi näköalan koko ihmiskunnan tulevaiseen onnenmaahan. Se oli unelma, jota voi sanoa suureksi, ja jonka puolesta kannatti uhrautua.
Niinpä Antti oli palauttanut isänmaallisen innostuksensa järkeviin kommunistis-kansainvälisiin rajoihin, mikä ulkonaisesti ilmeni hänen kauniita kasvojansa rumentavana happamana irvistyksenä. Hän tiesi jo väessä olonsa ajoilta, ettei ollut viisasta ryhtyä täällä paljastelemaan eikä esittelemään kommunistisia käsityksiään, ellei tahtonut asettaa hampaitaan ja huuliaan alttiiksi sille ikävyydelle, minkä kursailematon isku jämerällä nyrkillä vasten suuta voi niille tuottaa. Myönsipä hän senkin, että kun kerran oltiin sotaväessä, jonka perusehto oli järjestys, oli sopimatonta ja epämiehekästä ryhtyä pullikoimaan esimiehiä ja sakia vastaan. Saattoi olla, että hän oli ajatellessaan näin huono kommunisti, mutta siitä huolimatta hän ei voinut muuttaa käsitystään. Hänellä oli ollut paljon kavereita, jotka olivat vihjailleet kaikenlaista, mistä päällystö ei varmaankaan olisi pitänyt, mutta Antti ei ollut kallistanut korvaansa heidän kuiskutuksilleen. Viimeksi olisi muka pitänyt painaa tarkkaan mieleensä, minkälainen Mannerheimin linja oli, paljonko siinä oli korsuja ja betonipesäkkeitä, ja mistä mihin se kulki. Viipurissa hänen seuraansa oli liittynyt vanhempia työläisiä, jotka olivat ihastuneet kuullessaan, kenen poika hän oli, sanoneet olleensa isän parhaita ystäviä ja tuppautuneet tarjoilemaan ryyppyjä. Ei Antti ollut noista välittänyt – olipahan vain kuunnellut heidän kotkotuksiaan ja vastaillut harvakselleen ja lyhyesti heidän kysymyksiinsä varsinkin sitten, kun nämä olivat alkaneet hipoa ainaista Mannerheimin linjaa. Anttia oli naurattanut, kun puheet olivat alkaneet kääntyä siihen päin, sillä se tapahtui jokseenkin aina samoin, helposti tunnettavin kierroksin ja kaarroksin. Hän kyllä ymmärsi, mitä väkeä nuo olivat, eikä huolinut tyydyttää heidän uteliaisuuttaan. Pian hän myös sai tietää, etteivät kyselijät olleet voineet olla hänen isänsä eikä äitinsä ystäviä. Ne henkilöt näet, jotka hän itse tiesi sellaisiksi tai olivat suorastaan hänen sukulaisiaan, sanoivat kuultuaan heistä, että he olivat paikkakunnalla tunnettuja renttuja tai rikollisia, varkaita, tappelijoita ja juoppoja, joiden kanssa isällä ei ollut voinut olla tekemistä.
Helsingissä Antti oli aluksi ihmeissään työnsä laadusta. Kaikki metallimiehet tekivät nyt ammuksia niin paljon kuin suinkin ehtivät, toiset valaen, toiset sorvaten ja muuten viimeistellen, kolmannet ladaten. Työskenneltiin kahdessa, jopa kolmessakin vuorossa, ja vauhdilla, joka oli entuudesta tuntematon. Juho Honkanen, valuri, oli samassa osastossa kuin Antti. Hänetkin oli äsken palautettu kotiin ja määrätty tekemään samaa työtä kuin Antti. Pian he myös olivat taas tulleet asuintovereiksi, sillä vaikka heidän mielipiteensä olivatkin monessa kohdassa erilaisia, he kuitenkin viihtyivät yhdessä. Juho oli entiseen tapaansa iloinen ja reilu kaveri, paitsi yhdessä kohdassa eli siinä, mikä koski kommunismia. Siinä suhteessa hän oli muuttunut niin jäykäksi ja tuimaksi, että Antti oli säikähtänyt.
– Kuule, Antti, Juho oli sanonut jo pian heidän tultuaan asuintovereiksi ja Antin taas ryhdyttyä selittelemään kommunistisia aatteitaan, ellen tietäisi sinua pohjaltasi hyväksi mieheksi, joka arvelet pitäväsi olla isäsi muiston vuoksi kommunisti, vaikka et luonteeltasi ole sitä etkä koskaan voi tulla moiseksi konnaksi ja maanpetturiksi, niin en alentuisi asuintoveriksesi. Jos näet olisit todella sellainen, millainen luulottelet olevasi, niin tiedä, että pitäisin itseäni liian hyvänä ja kunniallisena miehenä en vain asumaan kanssasi vaan tervehtimäänkin sinua tämän yhteiskunnan jäsenenä. Pitäisin sinua rikollisena, jonka surmaaminen ei tuottaisi minulle sen suurempia tunnonvaivoja kuin mikä koituu käärmeen tappamisesta. Minä olen sosialidemokraatti ja harrastan koko sydämestäni oman yhteiskuntaluokkani elinehtojen parantamista niin hyviksi kuin se suinkin on tässä matoisessa maailmassa mahdollista. Mutta minä olen samalla vapaa suomalainen mies, joka rakastan synnyinsijaani, maatani, äidinkieltäni ja koko tätä kansaa, ja tahdon ansaita onneni tämän vanhan yhteiskuntamuodon puitteissa. Helvettiin sinun kommunistiset houreesi! Jos niitä vakavasti harrastat, niin painu Venäjälle kokemaan muiden yliloikkarien autuutta ja paljasta jo rajalla pyllysi ryssän lyötäväksi. Se oli ollut tuimaa puhetta. Antti oli kuunnellut sitä kalpeana, hammasta purren. Se oli vaikuttanut häneen ei suinkaan moitteensa vuoksi vaan siksi, että hän oli tuntenut sen tulevan hänen oman sydämensä salaisimmasta sopukasta. Jokin vieras voima, eriskummallinen harha tai olisiko ollut yleismaailmallinen mielisairaus, vaarallinen, viettelevä, tarttuva vastaansanomisen henki, oli saanut vangikseen hänen sisimmän, todellisimman, suomalaisimman itsensä ja suljettuaan sen hänen syvimpään sydänkammioonsa asettunut kavalana, julmana lohikäärmeenä sen portille vartioimaan, ettei vain mikään oikea ajatus, ainoakaan kaunis henkäys, pääsisi virkistämään vankiraukkaa, saati vapauttamaan sitä. Nytkin lohikäärmeellä oli luihu, ilkeä vastaus valmiina:
– Voit olla sosialidemokraatti, mutta sosialisti et ole. Kuljet porvarien asialla köyhälistöä vastaan. Jos minun lippuni on väärä, niin on sinunkin. Sosialismi ei mahdu porvarilliseen pulloon, vaan kehittää kaasua siksi, kunnes pullo räjähtää.
– Ja haihtuu sitten pieruna tuuleen! sutkautti Juho karkeasti. – Johan sanoin, etten välitä leukailla kanssasi kommunistiruton aiheuttamista houreistasi. Jos haluat jatkaa sitä vänkäystä, niin eroamme. Mutta vielä eräs asia. Mitä pimeitä olioita ne olivat, jotka luikkivat täältä tiehensä tullessani kotiin eilen illalla? Haluan tietää, minkälaiseen seuraan voin kanssasi joutua, sillä nykyään on parasta olla siinä suhteessa hyvin tarkka.
Juho katsoi Anttiin tutkivasti, terävästi, vaativasti, ja Antti säpsähti. Nuo kävijät olivat todellisuudessa hänelle aivan tuntemattomia miehiä, jotka olivat tuppautuneet hänen seuraansa läheisessä kahvilassa ja lopuksi seuranneet häntä tänne, "saadakseen puhua rauhassa", kuten he olivat sanoneet. Hänen nimensä kulki nähtävästi kommunistisen yhdistyksen jäljeltä hämäräperäisten voimien kirjoissa ja saattoi hänet yhä uudelleen tällaisten puuhailijain yhteyteen. Uteliaana kuulemaan, mitä asiaa heillä nyt oli, hän oli päästänyt heidät huoneeseensa. Heidän puheensävynsä ilmaisi selvästi heidän olevan kotoisin Rajajoen eteläpuolelta. Heidän katseessaan oli tuollainen kummallinen sumuverho, josta Antti tunsi kommunistikätyrit. Mies saattoi olla katsovinaan suoraan silmiin, mutta hänen silmäteränsä olivat sikäli sulkeutuneet, ettei niiden kautta voinut – päinvastoin kuin rehellisen ihmisen ollessa kyseessä – nähdä hänen sieluunsa.
Anttia oli naurattanut ja nauratti vieläkin. Hän unohti lohikäärmeen yllytyksen ja kertoi avoimesti koko asian. Mannerheimin linjasta ja yleensä Kannaksen varusteista pitäisi saada tietoja, vieläpä mikäli mahdollista karttoja. Samoin piti saada tietoja ammustuotannosta, jonka laajuus varmaan tunnettiin ammattiyhdistyksen, ehkäpä ammattiliiton taholla. Tiedoista maksettaisiin hyvin. Ne voi käydä pistämässä erään oven postireiästä. Kukaan ei aavistaisi mitään. Tuhatlappusia miehet olivat vilkutelleet ja tarjoilleet käsirahaa. Antti oli tekeytynyt tyhmäksi ja kysynyt puolestaan, mitä he sitten tekisivät noilla kartoilla ja tiedoilla. Miehet olivat vastanneet toimivansa vain rauhan säilyttämiseksi Suomen ja Venäjän välillä. Neuvostohallituksen täytyi olla selvillä Suomen lahtarien varusteluista ja aikeista voidakseen oikealla hetkellä rauhan nimessä huomauttaa, että jos tuota jatkui, seuraukset voisivat olla Suomelle tuhoisia. Isänmaalleen (tässä kohdassa miesten ilme oli ollut hurskas, olipa toinen kohottanut silmänsä kattoon) tekisi suuren palveluksen se, joka hankkisi näistä asioista tarkat tiedot ja luovuttaisi ne venäläisille. Nämä olivat Suomen ystäviä eivätkä aikoneet mitään pahaa. Venäjällä oli jo olemassa Karjalan tasavalta, johon kuuluivat Suomen heimon ikivanhat asuma-alueet ja jonka virallinen kieli oli suomi. Jos muu Suomi – tämä nyt oli vain ajatuskoe, jolla ei tarkoitettu sen vakavampaa – yhtyisi siihen, niin kaikkien rehellisten, isänmaataan rakastavien suomalaisten, varsinkin nuorison hellimä Suur-Suomen aate tulisi toteutetuksi ja pohjolaan perustetuksi voimakas suomalainen valtio, Suomen-Karjalan neuvostotasavalta. "Kulttuura, kulttuura pitäy olla oma, sillä niin ombi parembi. Politika, sotaväki ja sellainen olemas yhteinen koko suurelle valtakunnalle, joka pitämäs siitä huolta. Kansa vain onnellisena lekottelemas". Antin kysymykseen, eikö olisi luonnollisempaa, että Itä-Karjalan suomalaiset päinvastoin yhtyisivät Suomen tasavaltaan, jolle siten tulisi selvä maan- ja kansatieteellinen alue ja raja Suomenlahdelta kannaksien poikki Laatokkaan, Äänisjärveen ja Vienaan, he olivat vastanneet, ettei Karjalan kansa tahdo vaihtaa neuvostolaista onneaan Suomen porvarilliseen kurjuuteen.
– Mitä vastasit? kysyi Juho keskeyttäen hänen kertomuksensa ja tuijottaen häneen tutkivasti eikä niinkään vähässä määrässä epäilevästi.
– Siitä minun piti kertoa sinulle juuri kun aloit julmistella minun kommunismistani, selitti Antti. – En vastannut heille muuta kuin lupasin miettiä asiaa. Miehet näyttivät niin typeriltä, että heille voi kaikesta päättäen syöttää mitä hyvänsä. Ajattelin ehdottaa, että laatisimme yhdessä joitakin kuviteltuja karttoja ja ottaisimme heiltä rahat pois. Samalla voisimme pitää heitä silmällä ja tehdä heidät vaarattomiksi. Voivat muuten tavata jonkun, joka heikkoudessaan todenteolla antautuu heidän kätyrikseen.
Juho mietti ja oli epävarman näköinen.
– Onkohan edes tällainen peli, hän sanoi, nykyisenä aikana rehelliselle, isänmaalliselle kansalaiselle sopivaa ja luvallista? Eivätkö heidän rahansa ole saastaisia Juudaksen penningeitä, jotka likaavat kädet joka tapauksessa? Käsitykseni mukaan sinun on heti ilmoitettava heistä etsivälle keskuspoliisille. Muuten voit saada ikävyyksiä. Kommunistina, joka lisäksi olet ollut tyhmästi avosuinen, olet jo poliisin kirjoissa, joten sinun on vaikeata, jos antaudut suhteisiin noiden miesten kanssa, saada poliisia uskomaan koettaneesi vain vetää heitä nenästä. Jos tulee sota, tuo juttu vie sinut istumaan pitemmäksi aikaa. Voitpa olla iloinen, jos pääset sillä.
– Mitä tarkoitat?
– Sitä vain, että sodan syttyessä ja sotatilan astuessa voimaan viranomaiset todennäköisesti selittelyistäsi huolimatta tuomitsisivat sinut ammuttavaksi samalla kertaa kuin nuo hämäräperäiset vieraasi. Eikä sinulla olisi oikeutta moittia heitä. Ryssä uhkaa meitä kuolemalla eikä meillä ole muuta neuvoa kuin tapella viimeiseen hengenvetoon saakka. Sellaisessa tilanteessa ei ole syytä olla vihollisen kätyrien kanssa muissa suhteissa kuin mitä aiheutuu heidän toimittamisestaan seinää vastaan.
Juhon ääni muuttui pyytäväksi, veljellisesti vetoavaksi.
– Veli Antti, hän sanoi, olemme olleet paljon yksissä ja oppineet pitämään toisistamme. Rauhan aikana en välittänyt kommunismistasi, sillä pidin sitä niinkuin se olikin vain urheiluna, jota olit joutunut harjoittamaan isäsi muiston vuoksi ja vastaansanomisen vietistä, mutta nyt on tilanne toinen. Pelastaakseen tulevaisuutensa Suomen työväen täytyy pelastaa isänmaansa eli se näyttämö, jonka palkeilla tuo tulevaisuus on kerran muuttuva elämän onnen näytelmäksi. Tällä hetkellä on olemassa vain isänmaan ystäviä tai isänmaan pettäjiä. Kuinka voisit sinä, jolla on niin korkeat ajatukset ihmisyydestä, vapaudesta ja oikeudesta, edes silmänräpäystä epäröidä tässä kalliissa asiassa? Kuinka voisit katsoa siinä tapauksessa silmiin pientä morsiantasi, jonka onni on mahdollinen vain tässä hänen synnyinmaassaan? Luulisitko hänen isänsä ja sinun isäsi, jotka molemmat menehtyivät punakapinan seurauksiin, kehoittavan sinua, jos heidän äänensä kuuluisi haudan tuoltapuolen, antautumaan tekemisiin venäläisten kanssa? Et, sitä et voi luulla, vaan sinä kuulet hengessäsi heidän varoittavan kuiskauksensa, että "poikani, katso eteesi! Me jouduimme turmioon ryssän takia – älä sinä tee samaa tyhmyyttä. Meitä on täällä sen kaamean kohtalon uhreja jo tarpeeksi – kaikkien vuosisatojen ajalta – rauhattomia, itkeviä maanpetturisieluja, joille ei voida suoda haudan lepoa ennenkuin heidän poikansa ovat pesseet verellään pois heidän häpeänsä. Älä lisää meidän onnetonta, taivaan ja helvetin välillä ulvovaa susilaumaamme, vaan puhdista sielusi isänmaanrakkauden tulella ja vanno sankarin uhrivala..."
Antti katsoi kummastuneena ystäväänsä, jonka huulilta sanat virtasivat kuin hän olisi ollut profeetta ja silmät säihkyivät oudosti. Hän vastasi:
– En ole suunnitellut Suomelle mitään pahaa enkä tahdo olla tekemisissä ryssäin kanssa. Minäkin olen sitä mieltä, että meidän on saatava rauhassa toteuttaa omaa politiikkaamme mihin suuntaan itse haluamme. Veljeysaatteeni ei vaadi valtakuntien rajojen pyyhkimistä. Mutta kun olen vakuuttunut siitä, ettei Venäjän puolelta, joka on todellinen köyhälistövaltio, uhkaa Suomea mikään vaara, mielestäni meidän varustustouhumme on kansan varojen tuhlaamista tuottamattomiin sijoituksiin ja samalla lähimpänä naapurinamme olevan suurvallan edesvastuutonta ärsyttämistä. Pian tulemme näkemään, kumpi meistä on oikeassa. Nuo ryssän vakoojat, sillä sellaisiahan he ovat, voit itse puolestasi ilmoittaa poliisille, jos tahdot. Enhän tiedä edes heidän nimiään. Meidän poliisimme olisi huonompi kuin miksi sitä luulen, ellei sillä olisi noista herroista parempi selko kuin minulla.
Keskustelu taukosi. Kumpainenkaan ei ollut tyytyväinen. Antin tunto oli saanut kolahduksen, joka oli lyönyt hänen sieluansa hallitsevan lohikäärmeen typerryksiin ja antanut hänen paremman ihmisensä hengittää raitista ilmaa ja oikoa koppivankeudesta kärsineitä raajojaan. Väkevästi häntä kutsui tuo sama henki, joka oli saanut hänet Kannaksen harjoituksissa nostamaan jalkaa ja laajentamaan rintaa ja loitsinut hänen silmiinsä eläväksi isänmaan. Kuin ensimmäisestä suudelmasta heräävä nuori neito – Esteri itse, tuo pieni, hiljainen tyttö, joka oli tullut Antille rakkaammaksi kuin mikään muu – se lumosi sulollaan ja suuren onnen aavistuksella hänen sielunsa ja herätti siinä kiihkeän puhtaudenkaipuun. "Karkoita nuo vieraat viisastelut, jotka ovat lähtöisin sairaista aivoista, ihmiskunnan kirouksena maailman raitilla vaeltaneiden isänmaattomien, juurettomien juutalaiskerjäläisten rikollisesta mielikuvituksesta, ja tunnustaudu vapaaksi suomalaiseksi mieheksi, joka on tilivelvollinen vain Jumalalle ja isänmaalleen!" Näin puhui selvä, käskevä, juhlallinen ääni hänen sisimmässään, ja kun hän ivaten vastasi, että mitä hullutuksia tässä joutuukaan kuulemaan, etteihän Jumalaa ole ja että isänmaahan on vain kapitalistisen yhteiskuntamuodon keksimä aivokummitus typerien kahlehtimiseksi, jotta heitä voitaisiin sitä paremmin nylkeä ja lähettää riistosotiin kanuunanruoaksi, niin tuo ääni sanoi: "Eikö Jumalaa ole! Seisahdu ja kuuntele sydäntäsi, niin se ilmoittaa sinulle selvästi, että Jumala on. Senhän tiedämme kaikki heti tajuntamme ensimmäisestä heräämisestä alkaen. Se on selviö, jota ihminen koettaa turhaan kieltää. Jos hän onnistuisi tekemään sen, hän hävittäisi silloin jumalallisen alkuperänsä merkin ja hengenvoimansa, ja muuttuisi yksinomaan aineelliseksi olioksi, joka kykenisi tajuamaan ainoastaan alhaisia nautintoja ja hankkimaan niitä vain tyydyttämällä ruumiillisia aistejaan ja viettejään. Koko olemuksesi nousee tällaista elämän- ja ihmiskäsitystä vastaan, sillä sinä tunnet, kuinka salaperäinen mahti kolkuttaa sielusi ovelle ja kutsuu sitä lentoretkelle sinne, jossa asuu kaikkien arvoitusten ratkaisu..."
Uni karttoi tänä yönä Antti Toivosen silmiä siksi, että hänen sydäntänsä raateli outo, entuudesta kokematon ristiriita. Oliko todellakin niin, että hänen kommunisminsa, jolla sanalla hän nyt alkoi itsekin tarkoittaa kaikkea sitä, mikä ei kuulunut kunnonmiehen ansioluetteloon, olikin ollut vain eräänlaista tarttuvaa sairautta, joka oli saanut hänet rienaamaan ja vihaamaan juuri sitä, mikä oli ihmisen terveyden elinehto, eli Jumalaa, isänmaata, kansallisuutta, omaa historiallista yhteiskuntamuotoa, aivan samoin kuin vesikauhu saattaa uhrinsa vihaamaan vettä, vaikka tämä on sen elämän välttämätön edellytys? Tähän saakka tuo kaikki oli sitäpaitsi ollut eräänlaista urheilua, suomalaisille kuvaavasta vastaansanomisen ja riidan halusta johtuvaa uhmailevaa leukailua, jolla voi ansaita typerien joukossa palkinnokseen ylistävän naurunrähäkän, mutta nyt oli tilanne muuttunut. Antti näki tuijottaessaan pimeyteen ja kuunnellessaan Juhon rauhallista, syvää huokumista, kuinka miljoonat ihmiset loppumattomina jonoina saapuivat laidattomalle, rajattomalle aukiolle kuulemaan viimeistä tuomiota. He olivat juuri niitä, jotka olivat kaiken sen rienauksella, jonka luonnostaan tulee olla ihmiselle pyhää, kasvattaneet ja kasanneet ihmiskunnan syntitaakkaa niin, että se oli viimein sivuuttanut sovituksen mahdollisuuden ja kypsynyt tuomittavaksi. Polttavin silmin ja rinnassa haikea, pelkäävä, yliluonnollisia aavisteleva tunne Antti mietiskeli tuota näkyään ja kysyi, saattoiko tosiaankin yksilöiden joukko ja sikäli siis kansa, niin, koko ihmiskunta, kasata kannettavakseen tällaista suunnatonta, lopulta aivan sovittamatonta syyllisyyttä ja vihdoin joutua sen johdosta viimeiselle tuomiolle? Täytyikö silloin vastata jokaisesta sanasta, jonka on lausunut?
7
Esteri ja Aino olivat sovittaneet vapaailtansa samaksi viikonpäiväksi saadakseen olla yhdessä. Usein heillä oli vapaata muinakin iltoina, sillä sekä kanslianeuvoksen että Helena-rouvan luona työt loppuivat viimeistään 19:ltä. Sen jälkeen ei tarvinnut tehdä erikoisempia, ellei sattunut tulemaan vieraita, ja sai mennä ulos lupaa kysymättä. Kun Aino kävi uutterasti Kalliolassa ja kuunteli luentosarjoja työväenopistossa, ei hänen menemisistään ollut huolehtimista. Mimmi vakuutti kanslianeuvokselle, että mikäli hän voi päätellä, se Juho-niminen nuorimies, joka usein saatteli Ainoa kotiin, oli hyvin kunnollisen näköinen. Kerran hän oli yllättänyt heidät suutelemasta porraskäytävässä, mutta kanslianeuvos sai itse päätellä, kuinka arveluttava hairahdus tuo tuollainen oli noin nuorella iällä. Mimmi oli kyllä torunut Ainoa sen johdosta, mutta ei Aino ollut siitä välittänyt – punastellut ja nauranut. Kanslianeuvos oli vain tuuminut filosofisesti, että "nuorilla on tuollaiseen erikoinen taipumus ja halu". Esteri taas pistäytyi äitinsä luo, milloin ei ollut Anttinsa seurassa elokuvissa tai kahvilassa. Joskus hekin kävivät Kalliolassa ja työväenopistossa, vaikka eivät kuuluneet niiden kerhoihin. Kansan Näyttämön ja Koiton teatterin katsomossa heidät kaikki neljä näki usein. Antti varsinkin harrasti teatteria.
Tänä iltana he kaikki olivat Savilan rouvan luona ja keskustelivat innokkaasti. Tapansa mukaan Savilan rouva puuhaili hellan ääressä kahvivälineineen, kuunteli nuorten puheita ja katseli heitä. Aino ja Juho olivat onnellista ihmislajia, hän siinä päätteli. Heillä oli edessään suora ja selvä elämänlinja, jota eivät mitkään mainittavammat kiusaukset tai ristiriidat tulisi häiritsemään. Se oli erikoinen lahja tuo tuollainen epäröimätön selkeys. Jumala oli antanut sen heille synnyinperinnöksi. Sitten kun kaikki saisivat tuollaisen kauniin luonteen, ihmiskunta vähitellen tulisi onnelliseksi. Ristiriidat, vääryydet, taistelut loppuisivat ja yleinen sopu ja yhteisymmärrys pääsisivät vallalle.
Antti ja Esteri olivat toisenlaisia. Mikäli Savilan rouva saattoi päätellä, Antti Toivonen oli parhaillaan juuri siinä kohdassa, jossa hänen miehensä, muurari Savila, oli ollut monta kertaa punakapinan aikana ja varsinkin silloin, kun hän oli levännyt viimeistä kertaa vaimonsa vieressä. Kaikki, mihin hän oli siihen saakka uskonut kuin ylimpään uskonkappaleeseen ja minkä vuoksi oli pannut alttiiksi onnensa ja elämänsä, tuntui luhistuneen. Ei ollutkaan enää lujaa pohjaa, josta ponnistaa, vaan jalat olivat vajonneet syvään lettoon, joka uhkasi nielaista kokonaan. Savilan rouva oli silloin rohjennut kuiskata miehelleen, että juuri siten kaikki ihmisen omatekoiset rakennelmat luhistuvat. Joka luottaa vain niihin, on pian uimasillaan rannattomalla ja pohjattomalla ulapalla.
Savilan katse oli verhoutunut heti, kun hänen vaimonsa oli alkanut kuiskailla tästä. Se oli asia, jota hän ei ollenkaan käsittänyt ja jolle hän nauroi. Siksi hienotunteinen hän oli, ettei pilkannut sitä, kun huomasi tämän loukkaavan vaimoansa. Vapaasti rouva Savila sai hänen puolestaan viljellä uskonasioitaan. He olivat puhuneet siitä hyvin harvoin. Jottei loukkaisi miestään rukoilemalla ääneen, rouva Savila oli rukoillut hänen puolestaan koko yön hiljaa sydämessään. Se oli hänellä muutenkin ei vain tapana vaan välttämättömänä tarpeena, keinona, jolla hän ammensi salaisesta lähteestä elämänrohkeutta. Hän ei tiennyt, olivatko hänen rukouksensa auttaneet, mutta hän uskoi niin. Ensin unessa ja sittemmin jo mietteissä, kun sieluntoiminta keskittyy valveunelmiin, hänen miesvainajansa katse oli sitten tunkeutunut hänen luoksensa haudan toiselta puolen ja ilmaissut rauhallisella, syvällä loisteellaan saavuttaneensa varmuuden ja lohdun – tavanneensa keskeltä kuoleman synkkää ulappaa yhtäkkiä pelastuksen kallion.
Antti Toivonen näkyi olevan siinä kohdassa, että ne sanat, joita Savilan rouva olisi kyennyt hänelle puhumaan, olisivat olleet hänestä naurettavaa hulluutta. Oopiumia kansalle. Niinhän Savila oli sanonut ja niin kai sanoisi Toivonenkin. Mitään ne eivät vihanneet niin kuin sitä sanomaa, ettei Jumala tahtonut syntisen kuolemaa, vaan pelastusta. Toivosen täytyi mennä pitemmälle kadotuksen tietä ennenkuin hän kypsyisi kuulemaan varoituksen ääntä. Hänellä oli selvästi rauhaton mieli ja sydämessä kova taistelu. Tietääpä sen! Ei ole helppoa olla silloin, kun Jumala alkaa armahtamatta jauhaa rikki vanhaa ihmistä. Ylpeästi tämä röyhistelee ja uhmailee, mutta ei auta muu kuin painuminen myllynsilmästä kivien väliin, joita sallimus väkevästi pyörittää. Kuuluu jurinaa ja kirskunaa, kun kovat paatumuksen rakeet pyöriskelevät kivien hampaissa, mutta rikki on mentävä. Ei tuntisi entiseksi ihmistä, joka on joutunut tekemään matkan tämän myllyn kivensilmään ja siitä ulos.
Rouva Savila katseli salavihkaa tarkkaavaisesti tytärtään. Esteri oli ulkonaiselta olemukseltaan sulava ja siro, pienikokoinen, kasvoiltaan kaunis, esiintymiseltään ja tavoiltaan hiljainen, vaitelias. Mutta Savilan rouva tiesi, että hänen sydämessään asui voimakas tahto, luja luonne ja soihdullinen intohimoa, joka ei hevillä tyydy jäämään osattomaksi. Kuinkahan pitkälle hän oli jo joutunut tuon Toivosen kanssa? Kommunistit olivat nuorten tyttöjen kirouksena, naisen kun heidän oppiensa mukaan piti tulla äidiksi täytettyään kuusitoista vuotta. Luonto näet muka vaati sitä. Selvää oli, että toverit kommunistit mielellään avustivat luontoa tämän laillisen tarkoitusperän toteuttamisessa, varsinkin kun se oli miellyttävää ajanvietettä eikä siitä uuden näkemyksen mukaan ollut erikoisempaa vastuuta. Kun luonto oli tehnyt tehtävänsä, tuli yhteiskunnan vuoro. Lapset kuuluivat yhteiskunnalle, jonka velvollisuus oli pitää huolta niistä. Savilan rouva oli ollut levoton tyttärensä puolesta ja oli koettanut ahdistella häntä kysymyksillään, mutta Esteri ei ollut vastannut, vaan ainoastaan katsahtanut äitiinsä kummastuneen, ujon näköisenä. Ainoltakin hän oli vihjaillen asiaa tiedustellut, mutta Aino oli sanonut, ettei hänen luullakseen tarvinnut olla levoton. Antti oli kunnonmies, vaikka olikin muka kommunisti. Nuo houreet muuten näyttivät olevan väljähtymässä.
Ne puhuivat nyt samasta kuin kaikki ihmiset: vaatimuksista, joita ryssä oli tehnyt Virolle ja mitä ne muut vallat olivatkaan, ja jotka se oli ajanut perille. Pelkäsivät, että se esittäisi Suomelle samanlaisia ehdotuksia. Kaikki keskustelivat vain tästä ja siitä, olivatko Itämeren valtiot menetelleet viisaasti ja pääsisivätkö ne pelistä eheinä vai henkensäkö hinnalla. Tämä kaikki oli Savilan rouvasta outoa, tuskallista, sietämätöntä, ja piti häntä alituisessa jännityksessä. Ei hän niin tietämätön eikä tyhmä ollut, ettei olisi ymmärtänyt, mihin ryssä tuolla kaikella pyrki. Sen aikeet olivat niin pahat, että aavistus niistä veti kiihkeimmänkin kommunistiakan naaman huolestuneeseen irveen, niin tulenpalavasti kuin hän toivoikin lahtaripirujen surmaa. Tuossa yleisessä teurastuksessa näet saattoi käydä niin, etteivät pyövelit ehtisi erottaa ystäviä vihollisista, vaan asettaisivat kaikki summanmutikassa miekan terälle, ja että nekin, jotka olivat onnistuneet hankkimaan huoneen ja makuukomeron laajuisen asunto-osakkeen, julistettaisiin kulakeiksi tai miksi ne niitä sanoivat ja potkaistaisiin kadulle, jotta varsinainen ruplakommunistien sakki saisi sijan, mihin päänsä kallistaisi. Entäs miten kävisi niiden kommunistien – muiden kohtalo oli tietenkin pohtimatta selvä –, joilla asunto-osakkeen ja ehkä pienen kesäpalstan lisäksi oli Työväen Säästöpankissa oma porvarillisen turvallinen säästötilinsä, koottu vuosikymmenien uurastuksella, samalla kuin oli sivutöiksi uupumatta haukuskeltu porvarien yhteiskuntaa mm. siitä, että se kidutti työläisiä nälällä? Kai ne tilit menisivät tukkoon niin kommunisteilta kuin muiltakin, jos vain ryssä pääsisi täällä isännäksi. "Ih!", kikahti Savilan rouva katkerasti ja vahingoniloisesti, ja kääntyi katsomaan ja kuuntelemaan Antti Toivosta, joka nyt kiihtyneenä puolusti ryssää.
– Selvää on, että Viro on päässyt helpolla, jos vain ryssä pitää sopimuksensa. Ja että se sen tekee, siitä saamme olla varmat, sillä sopimuksien rikkominen yleensä ja varsinkin tällaisten on jo köyhälistön valtion arvon, kunnian ja rehellisyyden kannalta mahdotonta. Saisimme pelätä sitä, jos kysymyksessä olisi kapitalistinen suurvalta, jotka kuten tunnettua pitävät sanansa vain silloin, kun se on niille edullista, mutta rikkovat sen heti, kun sen pitäminen on epäedullista. Ovathan bolsheviikkien periaatteet sitäpaitsi tunnetut ja selvät: kaikille kansallisuuksille vapaus ja itsehallinto, ei tuumaakaan omaa maata muille eikä muiden maata heille. Että Neuvosto-Venäjä haluaa saada tukikohtia Itämeren rannikolta, on oikeutettua, kuten silmäys karttaan heti ilmaisee. Mutta niiden hallussapidolla se ei vähimmässäkään määrässä loukkaa virolaisten kansallista eikä kulttuurielämää. Päinvastoin Virolla tulee olemaan suurta hyötyä uudesta suhteestaan Venäjään, sillä tietysti kauppa elpyy siitä aivan toiseksi kuin se on kuluneina vuosikymmeninä ollut. Saamme nähdä Stalinin osoittavan koko maailmalle, miten onnellisiksi pienet kansat tulevat Neuvosto-Venäjän yhteydessä.
– Niinhän sinä puhut kuin Tiltu...
Juho tämän huomautuksen virkahti melkein kuin itsekseen. Antti oli pitänyt kommunistisisuaan aikatavalla aisoissa heidän äskeisen kohtauksensa jälkeen, mutta ei sen paine näyttänyt päässeen vähentymään – pikemmin päinvastoin. Koetellakseen häntä Juho kysäisi:
– Jos ja kun Suomelle tehdään rajanjärjestely- ja tukikohtavaatimuksia, niin käsitystesi mukaan meidän siis on niihin suostuttava?
– Se on ehdottomasti viisainta, vastasi Antti. – Ja mikä on suostuessa, kun Neuvosto-Venäjä tarjoaa Suomelle täyden turvan ja vapauden joka suhteessa. Stalin ja Molotov ovat rauhanenkeleitä, joihin kaikkien rauhanystävien tulisi turvata. Muu politiikkahan ei sitäpaitsi ole meille mahdollistakaan, sillä milläpä voimilla kykenisimme taistelemaan Stalinia vastaan, jos hän – mitä hän kyllä ei tee – marssittaisi joukkonsa Suomeen.
– Jos Suomi ei suostu Stalinin vaatimuksiin, niin Stalinin oikeudentunto on siis niin väkevä, että hän luopuu noista vaatimuksistaan ja entinen rauhantila jää voimaan? Niinkö uskot?
Aino kysyi näin. Antti vastasi hiukan epäröiden myöntävästi. Syntyi kiusallinen hiljaisuus. Savilan rouva tarkasteli nuoria kiinteästi. Juhon otsa oli rypyssä ja hän harkitsi ilmeisen ankarasti. Vihdoin hän sanoi:
– Kuule, Antti Toivonen! En ollut luullut joutuvamme väliemme lopulliseen selvittelyyn täällä, tässä rauhallisessa, pienessä kodissa, jossa olemme aivan vieraita, mutta niin nyt näkyy käyvän. Ehkä se on hyvä – Esterin ja itsesikin takia. Mikä pyrkii omalla voimallaan tapahtumaan, sitä ei yleensä pidä eikä sitä voikaan estää. Meidän täytyy erota, sillä sellaisen miehen ystävä ja asuintoveri kuin sinä kaikesta paremmasta uskostani huolimatta näyt olevan, en voi enkä tahdo olla. Kun se huone, jossa olemme asuneet yhdessä, oli alkuaan minun, pidän sen edelleen. Mutta sinulla ei ole siellä sijaa edes täksi yöksi, vaan on sinun haettava yöpaikkasi muualta. Asiat ovat kehittyneet siihen asteeseen, ettei voida enää suvaita kahta ilmaa. Venäjän ystäville on näytettävä, mistä raja kulkee...
Kuului yhtäkkiä kumeata, outoa, epäinhimillistä ulvontaa, ääntä, jonka sävy oli entuudesta tuntematonta. Se alkoi matalalta, nousi vähitellen korkeammalle, laski taas ja vyöryi siten luita ja ytimiä karsivina aaltoina taivaan halki ja kaupungin ylitse. Lamauttava kauhu valtasi silmänräpäykseksi jokaisen, kunnes Juho nousi, sammutti valon ja sanoi selitykseksi:
– Pimennysharjoitus vain. Kestänee korkeintaan puolisen tuntia. Tulkaahan katsomaan, minkälaisen tunnelman Toivosen rauhanenkelit ovat jo ehtineet hyvyydellään Helsinkiin luoda.
He menivät ikkunan ääreen. Sireeni huusi yhä ja valot sammuivat nopeasti kaduilta, ikkunoista, kaikkialta. Kaupunki verhoutui läpinäkymättömään pimeyteen, joka laskeutui sen päälle kuin musta vaippa jättimäisille ruumispaareille. Juho Anttila kysyi väristen miehuullisessa sydämessään, oliko Suomen kansa laskettu noille paareille? Olivatko nuo pienet valopilkut, joita loisteli sieltä täältä, missä valonlähde oli jäänyt vahingossa tarkoin tukkimatta, ikuisen kuolonyön tähtiä tai tuonelan sysisynkkien vainioiden kiiltomatoja tai paarien peitteeseen helmiksi hyytyneitä kyyneleitä, vuodatettuja hänen muistokseen, joka kerran oli ollut ja elänyt vapaana ja onnellisena, mutta lepäsi nyt tässä? Vai oliko tuo pimeys itse manalan verenimijä, tuonelan vampyyri, joka oli peittänyt taivaan mustilla siivillään ja laskeuduttuaan pahuuden uhrialttarille alkanut imeä verta siihen sidotun immen rinnasta?
Sireenin huuto aleni lopullisesti, heikkeni voimattomaksi ja lakkasi. Hermot pääsivät kiristyksestä, mutta jäivät edelleen jännitykseen, minkä tuotti äskeisen kolkon huudon vastakohdaksi syntynyt kuolemanhiljaisuus. Se oli melkein vielä tuskallisempaa kuin äskeinen kaamea ulvonta, sillä se soi rajattoman temmellystilan verta hyydyttäville kauhuaavistuksille. Sydän oli lakata sykkimästä, kun hiljaisuuden yhtäkkiä keskeytti Esterin mieletön, hurja, hysteerinen kirkaisu...
– Mene! Mene ainaiseksi! Katoa pimeyteesi, josta olet tänne tullut! Lähde jo!
Hän ratkesi itkemään hillittömästi ja painui äitinsä syliin, jota kohti oli hädässään hamuillut. Kuului oven narahdus ikäänkuin se olisi auennut ja taas sulkeutunut, ja sitten oli kaikki hiljaa, Esterin nyyhkytyksiä lukuunottamatta. Muiden äänien puuttuessa kuulo tajusi ne luonnottoman herkästi ja kuvitteli niiden ympärille jos mitä. Kaikkien sydäntä viilsi ja itketti. Mieleen kuvastui ihmismeri, joka suri tulossa olevaa kohtaloaan ja vuodatti kyyneleitä niin paljon, että ne hyrskysivät aaltoina. Aino ei kestänyt tunteidensa painetta, vaan alkoi itkeä hänkin.
Silloin sireeni puhkesi taas ulvomaan. Ensimmäisinä sekunteina hermot jälleen karahtivat niin kireälle, että saattoi kuulla niiden natisevan kuin viulun kielet, mutta kun huuto jatkui tasaisena, tietoisuuteen samalla astui huojentava käsitys, että hälytys oli loppunut. Juho väänsi sähkön palamaan ja katsahti ympärilleen:
– Toivonen siis meni. Lähden tästä minäkin ottamaan häntä vastaan, jos hän sattuisi tulemaan vielä tänä iltana hakemaan kapistuksiaan. Tule, Aino, niin vien sinut kotiin. Äitinsä on nyt paras Esterin lohduttaja.
He menivät. Savilan rouva silitteli Esterin hiuksia ja katsoi miehensä kuvaa. Hänestä näytti kuin sen ilme olisi ollut jollakin tavalla hyväksyvä. Toivosesta hän ajatteli:
– Samanlainen kuin Savila-vainaja. Ei uskonut ennenkuin seinä nousi eteen eikä aina sittenkään. Ei, vaikka olisi puskenut siihen päänsä korvia myöten. Ja kuitenkin tiesi koko ajan olevansa väärässä ja ajavansa takaa tuulta. Saa nähdä, herääkö Toivonen ajoissa liiasta viisaudestaan.
Esterille hän alkoi puhua:
– Rauhoitu jo, rakas lapsi! Kyllä Toivonen muuttaa mielensä ja palaa luoksesi toisena kuin lähti. Kovin sinä olitkin kiivas...
– Minua yhtäkkiä niin ilkeytti, kun se aina ryssiä puolustaa ja puhuu niiden hyväksi, nyyhkytti Esteri. – Oli kuin isä olisi ilmestynyt pimeydestä silmiini ja varoittaen viitannut Toivoseen. Kun Toivonen juuri silloin tapaili kättäni, en voinut hillitä itseäni. Ja nyt hän on mennyt. Ehkä ainaiseksi. Ja kuitenkin minä rakastan häntä!
Esteri alkoi taas hillittömästi itkeä. Äiti lohdutteli:
– Niin hänkin sinua, ole varma siitä. Kyllä hän palaa, saat uskoa. Hän tekee sen heti päästyään selville, että yli kaiken, rakkaudenkin, nousee velvollisuus äitiä, emo-poloista, raukkaa kantajaamme kohtaan. Minä olen yksinkertainen, oppimaton siivooja-akka, enkä voi siis sinulle selittää niitä korkeita ja pyhiä asioita, joista tässä on kysymys, mutta minulle ne ovat silti olleet aina omalla tavallaan selviä. Sinun syntyessäsi täällä vallitsi villi henki ja hulluus roihusi ihmisten silmistä. Isäpoloisesikin oli saanut siitä autuudesta liian ryypyn ja meni turmioon sitä lyytä. Työmiehellä ei muka ollut isänmaata ja uskonto oli muka huumausainetta kansalle. Minä en sanonut mitään, vaan päätin itsekseni, ajatellen sinua, jota silloin kannoin povessani, että "lapsellani on kuin onkin isänmaa, jota en annakaan riistää häneltä" ja että "jos rukoukseni kuullaan, Jumala piirtää tulisella sormella hänelle uran tämän maailman pimeyteen". Miksi ei työväellä saisi olla isänmaata? Miksi siltä poloiselta, jolla on muutenkin maailman hyvyyttä niin vähän, pitäisi riistää vielä tämä viimeinen isän- ja äidinperintö? Miksi työläinen ei saisi sunnuntaina ylentää mieltään ottamaan vastaan kirkkaampaa valoa kuin mitä voi tulla työhuoneisiin ja tehdassaleihin näiden pölyisistä ikkunoista? Täytyykö sekin hyvä luovuttaa kokonaisuudessaan omistaville luokille? Onko tässäkin suhteessa toteutuva Vapahtajan sana, että sille, jolla paljon on, pitää annettaman vielä enemmän, kun taas siltä, jolla on vähän, on viimeinenkin otettava pois? Miksi työväen pitäisi aina vain vihata niitä, jotka ovat onnistuneet pääsemään paremmalle osalle, ja siten katkeroittaa sydämensä niin, että se näkyy synkkänä irvistyksenä sen kasvoista? Miksi se ei saisi virvoittaa sydäntään rakkaudella, joka kuitenkin on sen luonnonlaadulle niin mieluinen? Tuota kaikkea en ole milloinkaan ymmärtänyt enkä hyväksynyt, ja siksi olen omasta vähäisestä puolestani harannut sitä vastaan, missä ikinä olen voinut. Ja ilokseni voin sanoa niiden voittaneen, jotka ajattelevat kuten minä. Työväessä on nyt uusi, puhdas henki. Se ei suinkaan aio peräytyä tieltä, joka johtaa yhä parempiin elämänehtoihin, niin hyviin kuin tässä maassa on mahdollista, mutta se ei aio poiketa itsenäisen isänmaan lakien rajoista eikä sallia vennonvieraiden, pähkähullujen likapaitaryssien tulla tänne muka neuvomaan, miten kansa tehdään onnelliseksi. Äläpäs eto mestarit! Onko maailma menettänyt viimeisenkin järjen kipinän, kun se saattaa kuunnella nauramatta itseään läkähdyksiin sellaista evankeliumia, että ryssät muka tekisivät ihmiskunnan onnelliseksi! Avatkaa Lapinlahden portit, niin sieltä marssii näkyville pataljoona rohveettoja, jotka ovat tuohon tehtävään paljoa kykenevämpiä kuin konsanaan ryssät! Ih! Että Suomen työväessä tosiaankin asuu uusi henki, siitä sain tänä iltana todistuksen, kun ajoit ulos tuon kommunistipitalisen, tuon Toivosen, siitä huolimatta, että rakastat häntä. Toivosen nahan alla asuu epäilemättä ensiluokkainen mies. Kysymys on vain, miten hänet saadaan parkituksi niin, että Pelsepuuli pakenee ja hänen paha sisunsa lopullisesti taittuu. Selkäsauna, armoton pieksiäislöyly, hänen olisi saatava, sillä se on tällaisissa tapauksissa parasta tököttiä ryssännahan pehmittämiseksi. Saat nähdä, että Toivonen vielä konttaa noita portaita ylös, ja vain siinä tapauksessa hänet otetaankin täällä vastaan. Sen sanon minä, Savilan akka, ja sen saa uskoa yhdellä kerralla! Ih!
8
Juho Honkanen saatteli kotiin Ainon, joka ei tahtonut voida rauhoittua ja turvautui sulhasensa käsivarteen luottavaisemmin ja läheisemmin kuin oli rohjennut tehdä vielä siihen saakka. Juhon koko olemusta lämmitti sanomaton onni. Hän tunsi hämärästi, kuinka hänen rintaansa paisutti ikäänkuin kutsumus suojelemaan heikkoja ja turvattomia, auttelemaan voimakkain käsivarsin niitä, joiden askeleet horjahtelevat, ja koettamaan joka suhteessa olla se, mitä hän sisällytti käsitteeseen "suomalainen mies", "suomalainen työmies". Tuo käsitys oli hyvin korkea ja vaati paljon. Juho oli usein joutunut miettimään, mitä kaikkea se edellytti, ja kummastellut mielessään, ettei ollut ainakaan vielä tavannut työväkeä kuvaavassa uudessa suomenkielisessä kirjallisuudessa tätä ihannettansa. Kaikilla oli aina jokin heikkous, joka teki heidät jossakin mielessä kelpaamattomiksi. Ehkä nykyaikainen kirjallisuus ei välittänyt raikkaista, miehekkäistä, terveistä normaalityypeistä, vaan kuvaili mieluummin kaltoin kasvaneita, joiden sielussa aatteet ja tunteet ottivat tavallisuudesta poikkeavia värejä ja uria? Hän oli keskustellut tästä paljon Ainon kanssa ja samasta asiasta, lähtökohtana Toivonen, he puhelivat nytkin. Aino tuumi ottaa kysymyksen pohdittavaksi Kalliolan kerhossa, jossa siihen kenties voisi saada kirjalliselta kannalta valaisua.
Ainon sydäntä paisutti suuri onni, sillä hän oli ollut jo aikoja sitten selvillä, ettei hänen tarvinnut hakea suomalaisen työmiehen ihannetta kirjoista, koska se kulki ilmielävänä tuossa hänen vieressään ja tuki hänen hentoja askeleitaan väkevällä käsivarrellaan. Juho itse ei aavistanutkaan Ainon pitävän häntä sellaisena, sillä miehekkääseen tapaansa hän aliarvioi itsensä kaikessa ja näki ihanteensa pysyvän kaukana, saavuttamattomissa. Se loisti kuin majakka merellä, jotta Juholla olisi aina ollut selvillä päämaali ja pyrkimyksensä suunta, mutta itse hän luuli olevansa viimeisiä elämänmeren uimareita, jotka sen saavuttaisivat. Hän tunsi paljon vanhoja ja nuoriakin työmiehiä, jotka ansaitsivat täydessä määrässä ja monipuolisesti hänen kunnioituksensa, mutta ei silmänräpäykseksikään laskenut itse kuuluvansa heihin.
Keskusteluissa Ainon kanssa tuo suomalaisen työmiehen ihanne oli vähitellen tullut määritellyksi sellaisena, miksi he molemmat nuorina ja kokemattomina, elämälle vielä suuressa määrässä vieraina, sen käsittivät. Sitä oli vaikea ilmaista täsmällisin sanoin, ihmiset kun joka tapauksessa olivat niin erilaisia, mutta yksi asia oli selvä. Juho ja Aino tunsivat vaistomaisesti, että tuon ihanteen ylimpänä tunnusmerkkinä oli suomalainen erikoisluonne. Juho muisteli isäänsä, joka oli kuollut vasta muutamia vuosia aikaisemmin, ja tunsi voivansa ja pitävänsä sanoa, jos ryhtyi kuvailemaan häntä, että hän oli ennenkaikkea suomalainen. Hänessä ei ollut ollut mitään kansainvälisyyden tai kommunismin tai muun sellaisen tartuntaa, vaan hän oli aina ajatellut kummastuttavan selkeästi ja johdonmukaisesti: että tässä maassa asumme me, kuten toiset asuvat muissa maissa; että tätä puolustamme ja täällä laitamme olomme niin hyviksi kuin mahdollista. Juhosta tuntui, että tuollaiset miehet ne oikeastaan olivat Suomen kansan selkäranka; että ne olivat kulkeneet hämärästä muinaisuudesta alkaen jykevänä, hiljaisena työntekijäkaartina ja raivanneet korpea viljelykselle; ja että juuri ne olivat olleet sitä ainesta, jotka olivat tehneet suomalaisista kansan, heidän maastaan valtakunnan ja yhteiskunnastaan itsenäisen valtion. Tuo oli ollut punakapinan aikana hämäännyksissä. Suomalaisesta rehellisyydestä oli johtunut, että työväki oli ottanut venäläisten viekkaat uskottelut täydestä ja joutunut taistelemaan väärän ihanteen puolesta. Siitä erehdyksestään se oli saanut maksaa korkean hinnan. Tuo kaikki oli mennyttä ja paljon oli sen jälkeen kansan mieli muuttunut. Suomalainen erikoisluonne, kansalaiskunto ja isänmaa olivat tunkeneet syrjään harhaopit ja tulleet kansan olemuksen keskeisimmiksi tekijöiksi. Kädet olivat nousemassa ja yhtymässä hautojen päällä sovinnon veljelliseen puristukseen. Työläinenkin iloitsi nyt siitä, että oli suomalainen, tuntematta tällöin vähimmässäkään määrässä loukkaavansa yhteiskunnallisen ajattelunsa suuntaa ja päämääriä.
Juholle oli tuottanut tavatonta iloa sen vakaumuksen syntyminen, että hänellä oli sosialidemokraattina oma suomalainen isänmaansa, jossa hänen oli määrä historiallisten ja rodullisten erikoisuuksiensa rajoissa suorittaa elämäntehtäväänsä. Hän iloitsi siitä samalla tavalla kuin tilaton tekisi, jos hän yhtäkkiä saisi lahjaksi maatilan. Ei muuta kuin alat viljellä sitä omanasi. Se on sinun aivan yhtä suurella oikeudella kuin kenen muun tahansa. Kansalaisoikeuksiisi sisältyvät myös maakirjat. Se oli ollut aluksi suorastaan huumaava tuo uusi tietoisuus, että oli kohonnut orjasta omistajaksi, että saattoi ylentyä katsomaan kaikkea kokonaisuuden kannalta ja tuntea työskentelevänsä yhtenä isännistä. Kuinka paljosta jäivätkään osattomiksi ne, joiden rinnassa ei ollut päässyt syttymään tämä vapautumisen, ylentymisen ja itsenäistymisen tunne.
Herättyään tähän uuteen yhteisyyden näkemykseen Juho oli alkanut innokkaasti toimia sen hyväksi ympäristössään. Oltuaan siihen saakka muiden mukana, asiaa tarkemmin itselleen perustelematta, sitä mieltä, että työväen ja porvarien oli urheilunkin alalla selvintä seurailla omia linjojaan, hän nyt alkoi puhua yhteenliittymisen välttämättömyydestä. Urheilu oli yhteiskunnallinen eikä luokkataistelun alaan kuuluva asia. Samoin hän yhä selvemmin viittaili siihen, että työläistenkin piti liittyä suojeluskuntiin, koska maan suojeleminen oli myös yleiskansallinen eikä luokka-asia. Kuuluttiinhan palokuntiin säätyyn katsomatta. Ennenpitkää kävi selville, että nuorempi polvi noin kolmeenkymmeneen saakka yleensä kannatti uutta kansallista kokonaisnäkemystä. Se riemuitsi suomalaisten urheiluvoitoista aivan yhtä paljon kuin porvarillisetkin; sen rintaa pullisti mikäli mahdollista vielä sitkeämpi suomalainen sisu kuin näillä; se oli ylpeä sotilaspuvustaan eikä sallinut solvattavan valkoisia korpraalinnauhojaan. Punakapina ja tuo aika, jolloin ryssät olivat olleet täällä veljeilemässä heidän isäinsä kanssa ja jakamassa heidän äitiensä suosiota, olivat nuorelle polvelle tuntemattomia. Kun joku sen ajan sälli alkoi silmät kostonhimosta palaen saarnata heille kostosta ja kansainvälisestä köyhälistöstä, useimpain mielen täytti vastenmielisyys ja rauhattomuus. Lapuanliikkeen he hiljaisuudessa hyväksyivät. Yliloikkareille, jotka pakenivat Venäjälle ja joista hentomieliset porvarit tekivät marttyyrejä, he toivottivat jälkeen, että "terve menoa!" Lapuanliike oli heidän mielestään ilmaus myös Suomen työväen sisimmästä tahdosta. "Helvettiin kommunistit!" – oli ainoa riittävä ja oikea tunnuslause. "Ja vähän äkkiä sittenkin!"
Juhoa nauratti hänen miettiessään näitä, kun hän siinä palaili kohti Pitkänsillan pohjoispuolella olevaa murjuansa. Kaiken tuon lisäksi nuoren polven mielessä oli herännyt kommunismia ja kansainvälisyyttä ynnä muuta niihin kuuluvaa kohtaan tunne, joka oli niille pahempaa vastamyrkkyä kuin mitä ikinä olisi voitu keksimällä keksiä. Punakapinan edellisinä aikoina ja vielä silloinkin nuo asiat olivat olleet jollakin tavalla salaperäisesti pyhiä. Ne olivat olleet eräänlaisia sakramentteja, jotka olivat herättäneet sielussa hurmioituneen uskon. Ne olivat säteilleet kuin katkismuksen kannessa oleva ehtoolliskalkin kuva ja nostaneet sokeata uhrimieltä. Suunnattomasti niiden puolesta oli verta vuodatettukin ja miljoonittain oli niiden takana piileville julmille jumaluuksille uhrattu ihmisiä. Kunnes niiden aika oli loppunut.
Juho totesi kummastuneena, että aatteillakin on nuoruutensa, nousunsa, tuoreutensa, että nekin ovat vanhenemisen lain alaisia: alkavat näivettyä, menettää mehuansa, kuivua ja käpertyä, kunnes kuolevat. Ihmiskunta unohtaa ne ja alkaa hoilata uuden aatteen jäljessä, joka paremmin kuin eilinen vastaa sen tämänpäiväistä halua. Pahinta, mitä aatteelle voi tapahtua, on sen joutuminen naurunalaiseksi. Silloin sen saarnaaminen on ehdottomasti toivotonta. Seurakunnan naamalla asuva ivahymy tappaa sen. Niin oli käynyt sosialismille, mikäli tämä vain tähtäsi yhteiskunnalliseen vallankumoukseen, johonkin mullistukseen, joka antaisi vahan ohjat "kansan" käsiin marksilaisessa diktatuurimielessä. Se ajatus oli joutunut Suomessa auttamattomasti naurunalaiseksi. Ryssät olivat saattaneet sen sellaiseksi.
Oliko ollutkaan muita niin ylväitä ja ihanteellisia vapauden sankareita kuin venäläiset vallankumoukselliset? Juhon isä oli tiennyt kertoa niistä kaikenlaista, niitä kun usein pakeni tänne suomalaisten sosialistien suojiin. Olihan Juho sittemmin lukenut niistä yhtä ja toista, ja saanut jokseenkin todennäköisen kuvan tästä ihmiskunnan tulevan onnen esitaistelijajoukosta. Mutta löytyikö kuitenkaan, kun kaikki tosiasiat otettiin huomioon, epärehellisempää ja roistomaisempaa, rikollisempaa sakkia kuin nämä maailmankuulut inhimillisyyden ja vapauden esitaistelijat olivat? Ei löytynyt. Lopuksi hän oli tullut siihen tulokseen, että oli aate mikä hyvänsä ja miten oikea tahansa, se pilautuu vastakohdakseen jouduttuaan venäläisten käsiin. Eikä vain pilaudu ja mätäne rutoksi, vaan tulee samalla toppanuttuisten täisäkkien idioottimaiseksi, surkuhupaiseksi pilaksi, jossa esitetään vakavalla naamalla kuin lapset kirkonmenoja "onnellista kansaa". Suomalaisen synnynnäinen asiallisuus oli menehtyä sisälliseen nauruun joka kerta, kun sattui näkemään tätä paitapuksujen molottavaa yhteiskuntatouhua vähän lähempää.
Juho nauroi ääneen omille mielikuvilleen. Ihmiset katsoivat häneen kummastellen, mutta alkoivat sitten hymyillä hekin. Tuon tumman nuorenmiehen ilmeessä oli jotakin miellyttävää. Paha ihminen ei naura noin. Hänen ilonsa tarttui heihinkin ja he jatkoivat kulkuaan hyvillämielin kuin olisivat saaneet lahjan.
Sitten Juho muisti Antin ja pahamieli viilsi hänen sydäntään. Antti oli niitä, jotka vielä tarpoivat epäilyksen suossa. Suomalaisissa oli tuon keskeisen kunnonkaartin rinnalla komppanioita, joiden miesten sielussa oli rikkeimiä. Kun asiat joutuivat niistä tulevaan valoon, ne vääristyivät omituisesti kieroiksi, irvikuvamaisiksi. Kommunistin sielu oli kuin naurukuvastin, joka väänsi heijastamansa esineet tuntemattomiksi. Pyöreänaamaisesta tuli pitkänaamainen, isovatsaisesta tikkulaiha, lenkosäärisestä linkku. Antti oli kuitenkin pohjaltaan suuren ihanteen palvoja – tuollaisen utuisen onnen odottaja, jonka laskeuduttua terhenenä taivaasta ei ole enää tuskaa eikä vaivaa, vaan kaikki saavat ryhtyä lypsämään milloinkaan ehtymätöntä lehmää, jokainen omasta nännistään.
9
Haparoituaan sysipimeässä ulos Savilan rouvan luota ja osuttuaan käsikopelolla vähitellen kadulle Antti Toivonen lähti menemään varovasti hiipien kuin olisi ollut sokea. Sellainen hän tunsikin olevansa ei vain ruumiinsa vaan sielunsakin silmiltä. Jotakin oli yhtäkkiä noussut hänen eteensä ja peittänyt hänen näköalansa niin, että hän tunsi olevansa täydellisesti, umpikujassa. Hän ei ollut aavistanut, että kukaan saattaisi suhtautua noihin asioihin niin jyrkästi kuin Juho ja Esteri tänä iltana, että sosialidemokraattinen nuoriso tosiaankin oli ottanut niin kipeästi ja ehdottomasti omakseen isänmaan ja muut porvarien aatteet. Tuota täytyi ihmetellä, sillä jos punakaartilaiset tietäisivät tämän, he kääntyisivät tuntemattomiksi jääneissä haudoissaan.
Näin ajatellessaan hän jo samalla inhosi itseään. "Juhon on hyvä puhua ja menetellä niinkuin tekee, sillä hänen luonteensa on kertakaikkiaan sellainen – reilu ja selvä –, että tuo johtuu itsestään. Toista on minun, jota alati kalvaa epäilys – tuollainen kummallinen sairaus, joka estää minua olemasta oma itseni. Sillä hetkellä, jolloin puhun ryssistä ja heidän kolhooseistaan ylistävästi, sielussani se varsinainen Antti Toivonen irvistelee halveksivasti, että 'älä viitsi! Ethän kumminkaan usko omia sanojasi!' On kuin korvani juuressa olisi alituiseen kiusaaja kuiskuttelemassa minulle pahoja, vääriä ajatuksia ja houkuttelemassa minua järjettömiin väittelyihin, joilla vain häpäisen maineeni. Ei ole ihmettelemistä, että Esteri ajoi minut ulos. Se on lujatahtoinen, kunnollinen suomalaistyttö – ei mikään kommunistiheila. Jos menetän hänet, menetän kaikkeni!"
Samassa syttyi hänen vieressään katulamppu palamaan – hälytystila oli loppunut. Toivonen säpsähti ja katsahti kuin peläten ympärilleen. Sitten hän huomasi tekonsa ja suuttui itselleen. "Olenko katuja pitkin hiiviskelevä varas, kun säpsähtelen tällä tavalla kuin rikoksesta yllätetty?" Hän jäi miettimään omaa kysymystään ja oli nyt kuulevinaan sen oikean Varsinaisen Antti Toivosen äänen. "Olet", se sanoi, "varas olet, murhaaja, vieläpä maanpetturi, vaikka et ole varsinaista rikosta suorittanutkaan. Naurettava hölmö olet kommunistisine oppeinesi, joista et tosiasiassa ymmärrä mitään, sillä mistäpä koulua käymättömällä ja iältään noin nuorella miehellä voisi olla todellisia tietoja niin vaikeista asioista. Eikö riitä, että isäsi puski typeryydessään päänsä seinään? Onko välttämättä sinunkin tehtävä sama tyhmyys? Menetit Esterin ja jos vain jatkat näin, menetät työpaikkasi ja joudut sellaisten miesten ojennettavaksi, jotka kyllä osaavat ottaa sinulta nirrin pois. Tai ehkä haluat antautua ryssien palvelukseen, harjoittaa vakoilua heidän hyväkseen ja vouhottaa heidän orjanaan muka köyhälistön onnen hyväksi?" – "Ja mitä pirua vielä!" hän tässä jo äyhkäisi itselleen. "Enkö saa ajatella ja menetellä miten tahdon, kysymättä siihen keneltäkään lupaa?" – "Et saa!" ääni vastasi, "vaan sinun on ajateltava ja meneteltävä niin kuin isänmaan ja kansan paras vaatii". – "Mitä minä isänmaasta! Ei minulla ole sellaista!" – "Onpas! Onhan sinulla Esterin rakkaus ja Juhon ystävyys. Onhan sinulla ne hyvät harrastukset, joihin olet niin kiintynyt, hyvä työpaikka, kohtuullinen palkka ja jokseenkin kaikki, mitä 'Jokapäiväisessä leivässä' luetellaan, kansalaisen puhdas maine ja sielu, joka iloitsee vapaudesta ja kauneudesta silmäillessään Suomen siniautereisille saloille ja kimalteleville ulapoille..." – "Etköhän tule ihan runolliseksi!" – "Niin, onhan sinulla runous sydämessäsi, pyrkimys kohti sitä, minkä rintasi syvin ääni sanoo katoamattomuudeksi..." – "Uskontoakin tässä vielä!" – "Kimalteleehan silmiisi ajan huurre isäisi rakentamien temppelien vanhoista muureista ja sykähtäähän sydämesi oudosti, kun kirkonkellon ääni joskus kantautuu kuuluvillesi kesäisten vesien yli". – "Nyt en halua kuulla enempää tuollaista lorua. Tiede on todistanut, ettei Jumalaa ole ja ettei ihminen tarvitse uskontoa". – "Jumala kulkee vierelläsi tälläkin hetkellä ja johdattaa askeleitasi jonnekin, josta et tiedä. Oletko valmis ottamaan vastaan sen, mikä on määrätty osallesi tulevaksi, ilman Jumalaa ja hänen tukeansa? Mieti tarkoin ennenkuin vastaat, sillä teet nyt hyvin tärkeän ratkaisun. Jumala ei tosin ole pikkumainen eikä kirjoita muistiin ihmisen kaikkia typeryyksiä, mutta joskus hän asettaa hänet temppelin harjalle ja käskee valita". – "Anna minun olla rauhassa temppeleiltäsi, joissa en milloinkaan käy!" – "Muista tätä hetkeä silloin, kun ehkä joudut nousemaan niiden portaita muiden tukemana!"
Antti Toivonen harhaili ilman päämäärää, sillä hän ei tahtonut mennä pyytämään yösijaa Juholta eikä muistanut ketään muutakaan, jonka luokse olisi voinut pyrkiä. Hän tuli ajatelleeksi, että mitä oikeuttapa hänellä olikaan vaatia itselleen kotia ja suojaa maassa, jolle ei tunnustanut itsenäisyyttä eikä vapautta. Ryssänmaalle asti hänen olisi pitänyt mennä, painaa pää Tiltun helmaan ja rukoilla, että "pyhä äiti, anna minulle yösija, sillä Suomessa minulla ei ole mihin pääni kallistaisin, vaikka olen tehnyt siellä kaikkeni saattaakseni nuo jukuripäät ainoan oikeauskoisen kommunistikirkon kuuliaisuuteen". Tietenkin Tiltu veisi hänet vuoteeseen ja peittelisi rakkaasti. Hm.
Antti Toivonen inhosi itseään sydämenpohjasta, mutta ei vain saanut voitetuksi häijyä sisuaan. Hänelle tuli siinä sielullisen kamppailunsa tuskassa mieleen tuo jo entuudesta tuttu ja usein kaluttu ja haudottu ajatus, että jos ja kun kerran yksityinen ihminen tahallaan ja uhmapäin rikkoo niitä käskyjä, jotka tunto sanoo pyhiksi, ja siten kasaa kasaamistaan harteilleen syntikuormaa, josta kerran niinkuin kaikesta vastuusta on tehtävä tili, niin kai sitten yksilöiden summa eli kansa, vieläpä koko ihmiskunta, samalla tavalla horjuu tuomiotaan kohti raskaista raskaimman syntitaakan painamana? Antti Toivosella oli hyvin elävä käsitys siitä, että esim. suoranaisista omaisuuteen ja henkeen kohdistuvista rikoksista oli ehdottomasti odottamassa jokseenkin sen lain mukainen vastuu, että henki hengestä, silmä silmästä, hammas hampaasta. Se vain hänelle oli tässä suhteessa jäänyt hämäräksi, että nuo omaisuuteen ja henkeen kohdistuvat rikokset saattoivat olla paljon katalampia ja turmiollisempia kuin esimerkiksi suoranaiset varkaudet ja puukotukset. "Ne voivat olla" – Toivonen nyt yhtäkkiä heräsi harkitsemaan – "sellaista kavalaa johdatusta ja kasvatusta pahuuteen, että ihmisen koko luonne myrkyttyy ja tulee kertakaikkiaan mahdottomaksi mihinkään hyvään. Silloin on tehty henkeen ja omaisuuteen kohdistuva rikos, joka on yksinkertaisesti sovittamaton, rikos Pyhää Henkeä vastaan, jota ei kuulemma milloinkaan anneta anteeksi. Se myyräntyö, jota me kommunistit täällä Suomessa ryssien laskuun harjoitamme ja josta emme ole luopuneet, vaikka paatuneen tuntomme viimeinen pehmeänä pysynyt kohta on kuin niityn kuovi ruikuttanut palaamaan pahalta tieltä, on juuri tuollaista hengen murhaa ja kansan turmelemista kykenemättömäksi tajuamaan vastuutaan Jumalan ja ihmisten edessä".
Antti Toivonen ei tiennyt sitä, mikä oli kyllä selvää Juholle ja muillekin hänen läheisemmille ystävilleen, että hän oli aidosti suomalainen juuri silloin, kun syventyi tällä tavalla filosofoimaan elämän johtavista siveellisistä ja muista aatteista. Hänen tuumattujensa taustalla asui läheisesti se mielikuvavarasto, joka oli painunut hänen sieluunsa lapsuudessa, kansa- ja rippikoulussa. Hänen tietämättään se vaikutti sieltä hänen ajatuksiinsa ja pulpahteli omia aikojaan pinnalle kuin pohjakaasu kuvaavina sanoina ja lauseparsina. Vaikka nuori ja kehittymätön, joskin paljon lueskellut, Toivonen oli filosofisen kansan tyypillinen edustaja, joka huomaamattaan etsi jokaisen ilmiön takaa sen varsinaisia ratkaisevia syntysanoja, voidakseen sitten sitä varmemmin vallita siinä esiintyviä voimia. Tämä se pohjaltaan oli – ei hänen häijyytensä eikä paha sisunsa, joista hän aina itseään moitti –, joka hämäsi hänen isänmaallisen tunne-elämänsä. Silloin kun hän tunsi olevansa suomalainen ja halusi palavasti palvella isänmaatansa ollenkaan ajattelematta ja mittaamatta palkkaa, minkä siitä saisi, mieleen ryntäsivät kaikki köyhälistön kohlut ja katkeroittivat sen kykenemättömäksi asettumaan kansan kokonaisuuden ja maan yhteisen menestyksen kannalle. Yhteiskunnallisuus, jota sävytti maailmantuska, täten tärveli hänen sielussaan kauniin kaksoissisarensa eli kansallis-isänmaallisen tunteen.
Kesken kaiken hänellä nousi kipeästi mieleen Esteri ja tämän tämäniltaiset sanat. Hän oli koettanut pitää Esteriä tajuntansa taustalla ikäänkuin estääkseen hänen kuvaansa nousemasta liian läheiseksi ja murtamasta lopullisesti hänen mieltään, mutta nyt se ei enää onnistunut. Esterin kasvot ilmestyivät hänen eteensä sellaisina kuin hän ne aina näki kuvitellessaan niitä: vienosti punastuneina ensimmäisen suudelman hämmingistä, juuri avaamassa silmiään ja luomassa häneen, Anttiin, tuota syvää, lämmintä, unelmoivaa katsetta, jota hän niin rakasti, huulet rakosillaan ja niiden välistä loistamassa kaksi kaunista, helmiäiskiiltoista hammasta. Oli kuin Antti olisi nähnyt ilmestyksen siinä keskellä syyssynkkää, koleata katua, kokenut rakkauden ja kauneuden järkyttävän voiman, ja ensimmäisen kerran elämässään irtautunut niiltä juuriltaan, jotka olivat häntä tähän saakka sitoneet epäterveeseen, soistuneeseen, hapantuneeseen maaperään. Hänen täytyi ihan kohottaa käsivartensa, jotta tuolla ihanalla muodolla olisi ollut se sama leposija kuin silloin keväällä siellä niityllä, puron rannalla, jossa leivoset nousivat taivaalle, rentukat kukkivat ja tuuli toi mukanaan kevään selittämätöntä, määrittelemätöntä tuoksua.
Antti säpsähti kuin olisi herännyt unesta ja läksi kiirein askelin asuntoansa kohti. Hänen täytyi tavata Juhoa ja puhua tämän kanssa vielä kerran. Hänen asiansa saattoivat muuten mennä aivan vinoon. Mitään tuollaista, mitä Esteri oli sanonut, hän ei ollut milloinkaan tarkoittanut. Se oli ollut vain ajattelematonta, ylimielistä puhetta.
Hän avasi etehisen oven varovaisesti ja livahti sisään melkein hiirenhiljaa. Juhon huoneesta kuului äänekästä puhetta. Juho todisti jotakin jyrkästi ja miehekkäästi niinkuin hänen tapansa oli, mutta vieras, tuntematon ääni kuulosti suhdittelevan, lepyttelevän ja makeilevan. Hetkisen kuunneltuaan sen pehmeätä, taikinamaista mongerrusta Antti muisti, kenen se oli: toisen noista ryssistä, jotka olivat äsken käyneet tapaamassa häntä. Oli tullut uudelleen peräämään, tulisiko Antti Toivosesta heille kätyriä.
Antti hymähti. Jos hän haluaisi aloittaa maanpetturin uran varsinaisilla teoilla – aatteellinen petturihan hän oli ollut lapsuudesta saakka –, niin tässä olisi nyt tilaisuus. Hän hiipisi ulos yhtä hiljaa kuin äsken sisään, odottaisi tuota miestä kadulla ja lähtisi hänen mukaansa. Epäilemättä pian löytyisi yösija, rahaa, jos mitä. Kukaan ei aavistaisikaan mitään, sillä tässä pimeydessä heidän tapaamisensa tapahtuisi mahdollisimman salassa. Niin hän astuisi tielle, joka veisi kuka tietää mihin, ja jota voisi kulkea aina vain eteenpäin, paluumahdollisuutta kun ei olisi.
Juhon puhe muuttui yhä kiukkuisemmaksi. Nyt Antti jo erotti hyvin hänen sanansa: hän haukkui ryssää vasten naamaa, syytti häntä vakoilijaksi ja sanoi vievänsä hänet poliisin haltuun. Ryssä yritti olla röyhkeä, väitti olevansa Suomen kansalainen ja tulleensa muuten vain tapaamaan Toivosta, joka oli hänen ystävänsä. "Valehtelet, koira!" kuului Juho sanovan tähän, "piru sinun ystäväsi on eikä Toivonen. Ja nyt selviä liukkaasti ulos, muuten traamassa seuraa toinen näytös!" – "Kjulla, kjulla, hjuva herra!" kuului ryssä jo mukautuvan nöyrästi, mutta jytinä ja samassa rytisten aukeava ovi sekä siitä käsirysyssä ulos tulevat miehet ilmaisivat, ettei Juho ollut saanut hillityksi syyhyviä kouriansa. Ryssä koetti pysähtyä etehisessä parkuen, että "ottamas vain palttoo!", mutta Juho ei kuunnellut häntä, vaan nujuutti niskasta ja takamuksesta ulko-ovelle päin. Nähtyään Antin ryssä hädissään parkaisi, että "hjuva Toivonen, auttamas, tjama mies tappamas!", mutta Antti piilotti kätensä selkänsä taakse ja sanoi kylmästi: "Ei voimas estämäs sitä, sillä hän olemas jisanta talossa!" Perinpohjainen, jymähtävä kalossinkuva asianomaisiin takamuksiin ja ovenraosta jälkeen lentävät palttoo ja lakki sekä portaista kuuluvat tukahtuneet sadatukset ilmaisivat Juho Honkasen esittämän "traaman" loppuneen.
Antti sanoi välinpitämättömästi tulleensa vielä tähän asuntoonsa, jossa hänen tietenkin täytyi olla siksi, kunnes löytäisi uuden. Mutta Juho ojensi hänelle reilusti kätensä ja sanoi:
– Tietenkin tulit tänne ja myös jäät. Taisi tulla siellä Savilan rouvan luona sanotuksi vähän liian jyrkästi. Esteri lähetti terveisiä. Radiossa kuuluu luetun tieto, että Molotohvi on pyytänyt Suomea neuvotteluihin. Nyt on aika erimielisyyksien hälventyä. Mutta nuo kaksi ryssää on kiireesti toimitettava hyvään talteen ennenkuin ne ehtivät matkaansaattaa kuka tietää mitä. Kai ne tavallinenkin poliisi aluksi huostaansa korjaa. Ei täällä enää ryssille aamukahvia petille tuoda...
VIIDES LUKU.
1
Kanslianeuvos kuului kahteen klubiin: Pörssi- ja Suomalaiseen. Edelliseen, joka oli perustettu jolloinkin maailmansodan vuosina liikemiesten ja sivistyneistön – kieleen katsomatta – tapaamis- ja seurustelupaikaksi, hän oli liittynyt siksi, että katsottiin välttämättömäksi suomenmielisen kulttuuriaineksen mukana olo vastapainoksi ruotsinkielisille. Ylen harvoin hän siellä kävi, voimat kun eivät enää myöntäneet valvomista, mutta joskus hän nautti siellä sunnuntaipäivällisensä. Sen hienot, viihtyisät, avarat suojat, joissa jalka vajosi kuulumattomasti paksuihin mattoihin, ja ympäristö olivat omansa kehoittamaan gentlemannin hillittyyn esiintymiseen sekä käytöksessä että puheissa. Ne miellyttivät häntä suuresti ja herättivät hänessä juhlanvivahteista tunnelmaa. Hän pukeutui – kuten tosin muutenkin sunnuntaisin – noina kertoina erikoisen hienosti, sillä se kuului hänen mielestään asiaan kunnioituksesta paikkaa, sinne kokoontuvaa seurapiiriä, itseä ja klubin perustuksena olevaa kulttuuriaatetta kohtaan. Kun kanslianeuvoksen kunnianarvoisa olemus ilmestyi ruokasalin ovelle ja hänen komea valkohapsinen päänsä vähitellen nousi siihen leijonanasentoon, joka oli sille tunnusmerkillinen, keskustelu hiljeni entistä vaisummaksi ja hovimestari riensi hienon huomaavaisesti järjestämään vanhukselle pöytää, jonka tämä oli jo silmäyksellään ehtinyt valita. Nyt seuraava päivällinen oli mallikelpoinen, jos ehdoksi asetetaan todellisen gourmet'n niin sanoaksemme runollinen aisti, makuhermojen alalle siirtynyt taiteellinen luomisvaisto, joka kykeni loitsimaan sielun hienoimmat sensaatiot kielellä tajuttaviksi. Hovimestari, jolla oli alallansa pitkällinen skandinaavis-eurooppalainen kokemus, ei voinut ammattimiehenä muuta kuin ihailla sitä suvereenia taitoa ja varmuutta, jolla kanslianeuvos määräsi ja järjesteli ruokalajinsa ja viininsä, ja sitä kulttivoitunutta kohtuutta, jota hän kaikessa, yksin juomarahojen antamisessa, noudatti. Hänen uhriateriansa huippuna oli lopuksi se silmänräpäys, jolloin hän syvällisen harkinnan ja sisällisen taistelun jälkeen valitsi klubin monipuolisesti varustetulta tupakkatarjottimelta juuri sen sikarin, jonka vain nikotiinin salaisuuksiin vihkiytynyt aisti tiesi sopivaksi tämän sunnuntain ateriaan. Kun se oli saatu leikatuksi täsmälleen siten kuin jalo sikari on leikattava – vain harvat tietävät, miten se on tehtävä – ja sytytetyksi niin maltillisesti ja hartaasti – à la kun Matti pani tupakan – kuin hieno sikari on sytytettävä ilmaistakseen kaikki jalot ominaisuutensa – sitäkään temppua eivät läheskään kaikki tunne –, ja kun sen tupsahduttamat ensimmäiset savurenkaat olivat yhtyneet edessä höyryävän mokkakupin viehättävään tuoksuun, kanslianeuvoksen läheisyydessä istuvat, kunnioituksesta mykistyneet herrat saattoivat joskus kuulla hänen huokaavan hiljaisesti, keveästi, tyydytetysti, kuin olisi lausunut hartaan kiitoksen. Silloin hän voi ryhtyä savurenkaidensa takaa huomioitsemaan ympäristöään, jossa herätti ystävällisellä, lempeällä, jalolla ilmeellään vain mieluisia tunteita. Sieltä täältä silloin joku nuori tuttava rohkeni mennä tervehtimään setää ja vaihtamaan hänen kanssaan kuulumisia ja valittuja kohteliaisuuksia. Monet ajattelivat katsoessaan sitten kanslianeuvoksen hienoa, hiukan ylhäistä, mutta samalla myös joka taholle omistettua, ystävällistä lähtökumarrusta, joka oli mitattu kaikin puolin juuri sellaiseksi kuin hänen asemassaan pitikin, että vanhuus ja sivistys tekevät ihmisestä ylimyksen.
Tällainen oli kanslianeuvoksen osuus Pörssiklubissa. Sille kuvaavana on vielä mainittava se, että vaikka hän oli liittynyt klubiin Helsingin suomenmielisten vanhimman kaartin edustajana, hän kuitenkin puhui siellä hovimestarin ja muun henkilökunnan kanssa ruotsia. Tämä oli asia, josta hän ei – niin arvattiin – sietänyt huomautettavan, sillä siinä ilmenevä mukautuvaisuus oli hänen omien periaatteidensa valossa heikkoutta, mutta jos se joskus sisäisenä moitteena pulpahti itsestään hänen mieleensä, hän puolustautui sanomalla, ettei hän halunnut puhua suomea henkilöiden kanssa, jotka – kuten esim. hovimestari – tietyistä laillisista syistä osasivat sitä huonosti. Itsetykönänsä kanslianeuvos lisäksi myönsi, että tuollaisen sunnuntaipäivällisen jälkeen hänen oli helpompaa ja keveämpää – historiallisesti ymmärrettävien seikkojen johdosta – puhua tuota vanhaa kuin sittemmin oppimaansa äidinkieltä.
Pörssiklubissa oli osallisena se, mikä kanslianeuvoksessa oli maailmanmiestä. Tuo oli määritelmä, joka hänen käyttämänään sisälsi suuren, ehkä korkeimman tunnustuksen, minkä hän saattoi herrasmiehestä antaa. Kun hän kertoili pojalleen ja tämän lapsille muistelmiaan kuuluisista henkilöistä ja sanoi silloin, kuten tuomari Vuori selvästi muisti, Yrjö-Koskisesta ja Leo Mechelinistä, että he olivat "täydellisiä maailmanmiehiä", niin kunnioituksen tai melkeinpä pyhän kauhun väreet karsivat lasten selkää. "Isoisäkö on ollut noiden mainittujen mytologisten puolijumalien kanssa kuin veli ja veli?" Kerttu oli kysynyt silmät pyöreinä kunnioituksesta. "Olen kyllä, tottahan nyt, eihän se mitään tavatonta ole", isoisä oli silloin hymyillen vastannut ja kertonut esimerkkejä Yrjö-Koskisen hienosta, sivistyneestä ylimyksellisyydestä ja Mechelinin vastustamattomasta viehätysvoimasta. "Hän oli todellinen sharmööri", hän oli kaipuusta huoaten todistanut viimeksimainitusta. Kanslianeuvoksen elämä oli ollut rikasta senkin puolesta, että hän oli tuntenut suuren osan aikansa valtiollisen ja kulttuurielämän johtavista henkilöistä.
Suomalaiseen klubiin kanslianeuvos osallistui sydämellään ja johtavilla, kannattavilla aatteillaan, nimenomaan suomenmielisyydellä, käsitettynä kaikissa ulottuvaisuuksissaan. Se oli hänelle rakas jo siksi, että hän oli sen perustajia ja oli siis ollut mukana sen vaiheissa alkuhetkestä näihin saakka, nyt jo lähelle parikymmentä vuotta kunniajäsenenä. Tuo matka oli ollut aluksi ja usein myöhemminkin sangen vaatimatonta, mikäli ajatellaan ulkonaista loistoa, mutta eteenpäin oli menty siinäkin suhteessa, kuten saattoi nähdä, jos oli niin onnellinen, että pääsi jonkun jäsenen mukana vierailemaan klubiin sen nykyisessä huoneistossa Yrjönk. 13:ssa eli talossa, jonka omisti Suom. Kirj. Seuran Kirjapainon O.Y. ja jossa olivat kuin päälinnoituksessa aikoinaan asuneet erinäiset suomenmielisten merkkihenkilöt. Ajatellessa sitä suomalaisuuden voimaa, joka klubin puoli vuosisataa kestäneen historian aikana oli kuohahdellut sen suojissa, uhaten väliin pullistaa sen seinät kuperiksi, tuli mieleen maanalainen paine, joka aikanaan puhkeaa tulivuoren purkaukseksi. Säätyvaltiopäivien ja sittemmin myös eduskunnan koolla ollessa klubin elämä vilkastui, laskeutuakseen välillä luonnollisista syistä tyynemmäksi aallonpohjaksi. Sortovuosina mielipiteiden eroavaisuudet särkivät kansalaisten välejä niin, että klubi oli hajaantua. Jäykkänä perustuslaillisena kanslianeuvos ei käynyt siellä kymmenkuntaan vuoteen, niin hartaasti kuin hän kaipasikin sen kodikkaita lauantai-iltoja, mutta hän ei luopunut jäsenyydestä eikä liittynyt nuorsuomalaisten perustamaan Päivöläklubiin, jota vahingoniloisena kuuli pian sanottavan "Yökköläksi". Hän ja eräät muut odottivat uutta, sovinnollista aikaa, jolloin venäläisten kylvämä eripuraisuus hälvenisi ja kalevaiset sankarit taas löisivät sormet sormien lomahan.
Itsenäisyyden tullen se saapuikin. Yhtenä eikä suinkaan vähäisimpänä merkkinä siitä oli Suomalaisen klubin elpyminen ja yhä laajempien kansalaispiirien liittyminen siihen. Klubin periaatteet olivat luonnostaan kansanvaltaisia, joten se otti jäsenensä monilta elämänaloilta ja saattoi siten eri piirejä keskinäiseen kosketukseen. Samalla se oli areena, jossa vanhempi polvi pääsi näkemään, minkälaista oli nuoriso, joka ehkä jo tänään perisi kruunun, valtikan ja manttelin, ryhtyäkseen hallitsemaan yhteistä, rakasta Helsinkiä. Nuori polvi sai puolestaan edes vilahdukselta nähdä niitä vanhoja herroja, jotka olivat ajaneet suomalaisuuden asiaa jo silloin, kun se oli peräti epäkiitollista hommaa ja kun aatteen nykyisiä perillisiä ei vielä ollut olemassakaan. Hyvän käsityksen vanhasta sivistyneestä säädystä sai niistä sadoista muotokuvista, jotka klubin toinen kunniajäsen, Vanha tohtori, oli vuosikymmenien kuluessa uupumattomalla harrastuksella ja kulujansa säästämättä tänne koonnut. Seiniltä katselivat vakaasti ja nauramattomasti papit, tuomarit, teollisuusmiehet, maanviljelijät, kaikki nuo kansan kasvattajat, jotka olivat mitä vaatimattomimmissa oloissa uurastaen rakentaneet "Suomea, maata, kansaa ja valtakuntaa", kuten Eino Leino oli kerran itsenäisyyden aamuhetkenä puhjennut sanomaan. Niitä katsellessa ei voinut olla ajattelematta, miten paljon rakkautta ja uhrautuvaista työtä, sitkeätä, lannistumatonta innostusta, oli tarvittu Suomen saamiseksi siihen kohtaan, missä se nyt oli – tänä synkkänä syksyiltana 1939, kauan kestäneiden Moskovan-neuvottelujen jännittävinä huippuhetkinä.
Ymmärrettävää on, että Suomalaisessa klubissa kanslianeuvos tunsi olevansa Suomessa, kotona. Pörssiklubissa hän oli kansainvälisessä seurassa. Päästyään Suomalaisen klubin ns. Kuningashuoneeseen, jonka seinällä oli Suomen laillisesti valitun kuninkaan kuva, istuuduttuaan nahkasohvaan ja saatuaan seurakseen Vanhan tohtorin, Valtioneuvoksen ja Finanssikamreerin, hän oli valmis lausumaan isänmaan politiikasta ja suomalais-kansallisesta kulttuurista erinäisiä ytimekkäitä totuuksia, joita vastaan ei nuorempien ollut syytä – mikäli rakastivat henkeään – ryhtyä väittelemään. Jos joku erehtyi tekemään sen, hän tuli pian niin ruhjotuksi, että katsoi parhaaksi peräytyä pois huoneesta, joka nyt oli hänen mielestään jalopeurain luola eikä ihmisolentojen olopaikka.
2
Niin pian kuin sai maalta tultuaan elämänsä järjestykseen ja pääsi totuttuun tahtiinsa, kanslianeuvos meni käymään klubissaan. Niistä harvoista kerroista, mitkä hän talven mittaan jaksoikaan siellä pistäytyä, tämä ensimmäinen oli mieluisin. Silloin näet täyttyi paljon siitä kulttuuriodotuksesta, jota maaelämän yksinäisyydessä kesän aikana oli ehtinyt patoutua, ja sai ikäänkuin virallisesti hänenkin puolestaan siunauksensa syys- ja talvikauden alku.
Mutta syynä siihen, että hän nyt, tänä lokakuun 14. p:nä, siunattuna lauantai-iltana, istui kuningashuoneen nahkasohvassa, oli edellisen lisäksi se yhä lisääntyvä levottomuus ja jännitys, jota parhaillaan meneillä olevat Moskovan-neuvottelut aiheuttivat. Kanslianeuvos tunsi, miten sellainen pelko, jota hän ei ollut milloinkaan tähän saakka kokenut, asui hänen rinnassaan kuin myrkyllinen käärme ja jyrsi hänen sydäntään. Hän ei saanut päivin niin paljoa rauhaa, että olisi voinut edes yrittää syventymistä johonkin työhön, eikä öin niin paljoa unta, että olisi sen armosta tullut edes muutamaksi hetkeksi unohtaneeksi tilanteen kammottavuuden. Hän eritteli ja tutki tunteensa laatua ja totesi sen olevan eräänlaista ellotusta, sellaista sielullis-ruumiillista pahoinvointia, jonka voi kuvitella valtaavan sivistyneen naisen silloin, kun hän näkee joutuneensa alkeellista villiäkin alhaisemmalla asteella olevan, entuudesta tuntemattoman, innoittavan ihmiseläimen saaliiksi. Kansojen välisissä sodissa ei kanslianeuvoksen tietämän mukaan ollut edes hunnien eikä mongolien hyökkäyksestä, vaikka ne olisivat menestyneet pitemmällekin kuin tekivät, ollut länsimaille sitä vaaraa, mikä koitui bolshevismista kaikille kansoille, jotka joutuivat sen valtaan. Nuo raakalaiskansat saattoivat näet kyllä toimeenpanna suuria hävityksiä ja verilöylyjä, mutta ne eivät silti tuhonneet yhteiskunnan peruskiviä eivätkä kehyksiä. Päinvastoin ne verraten pian itse mukautuivat siihen elämänkaavaan, minkä olivat löytäneet, ja voivat joissakin tapauksissa tuoda veltostuneeseen, vanhaan yhteiskuntaan nuorruttavaa elinvoimaa. Bolsheviikit sensijaan tappoivat eivät vain ruumista vaan lisäksi sielun, ja toimeenpanivat täten hävityksen, jota täydellä syyllä saattoi sanoa länsimaiden kulttuurin tuhoksi. Mutta mitä jäi ihmiskunnalle sitten, jos länsimaiden kulttuuri todella tuhoutui? Ei mitään. Sillä vaikka länsimaiden kulttuuria vastaan saattoi lausua mitä painavimpia moitteita kaiken sen johdosta, mitä se ei ollut, vaikka jo olisi pitänyt olla, se kuitenkin oli ihmissuvun elinvoimaisin, toimitarmoisin ja kaikesta huolimatta ihanteellisin kulttuurimuoto. Kanslianeuvos ei voinut mitä tarkimman harkinnan ja laajan, monipuolisen elämänkokemuksen perusteella tulla muuhun johtopäätökseen. Toista kulttuurimuotoa, joka olisi voinut kilpailla länsimaisen kanssa, ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Itämaiset ja yleensä eksoottiset kulttuurit olivat kuriositeetteja, mutta eivät voimakkaasti pyrkivän, tulevaisuuteen tähtäävän elämän ilmauksia. Eurooppa oli maantieteellisen asemansa, kansanrotunsa ja selittämättömän, mystillisen kutsumuksensa vuoksi määrätty ihmissukua johtavan ja hallitsevan kulttuurin keskusahjoksi, josta hehku levisi maapallon kaikkiin osiin. Sille ei kertakaikkiaan voinut mitään. Minne Euroopan poliittinen valta ei ulottunut, sinne tunkeutui joka tapauksessa eurooppalainen tekniikka, joka antoi vähitellen elämälle oman sävynsä ja pian myös sisällyksensä.
– Niin se on, myönsi Vanha tohtori hämmennellen miettiväisesti totilasiaan, – veli on oikeassa. Tähtikartasta voitaisiin vallan hyvillä syillä pyyhkiä pois nimi Maa ja kirjoittaa sijaan Eurooppa. Ellei eurooppalaista kulttuuria olisi ollut ja olisi, ihmiskunnan sivistystasosta ei olisi paljoa puhumista. Siksi minua on aina harmittanut muotifilosofia länsimaiden kulttuurin tuhosta. Mitä syytä on puhua sen tuhosta silloin, kun se parhaillaan, muodossa tai toisessa, valloittaa koko maailmaa? "Länsimaisen kulttuurin nousu maailman hegemoniaan" olisi vuosisatamme historialle paljoa asiallisempi nimi.
– Puhe länsimaiden kulttuurin tuhosta sai alkunsa Saksan tappiotunnelmista ensimmäisen maailmansodan loppuaikana, huomautti Valtioneuvos, järeämuotoinen vanha finanssi- ja hallintomies, jonka nerokkaintakin käsialojen tulkitsemistaitoa uhmaileva nimi nähtiin hyvin useiden kansallisten liikelaitosten osakkeissa. – En luulisi siitä enää Saksassa juuri mielellään keskusteltavan, sillä onhan siellä usko länsimaiseen kulttuuriin vahvistunut kymmenen viime vuoden aikana voimakkaammaksi ja määrätietoisemmaksi kuin milloinkaan ennen. Onhan Saksa nimenomaan julistautunut tuon kulttuurin uudistajaksi, johtajaksi ja sen sisimpäin pyrkimysten perille saattajaksi. Eipä se tällöin pitäne sen häviötä erittäin aktuellina.
Hän maistoi kahviaan, joka oli muuten aitoa, paitsi ettei siinä ollut koffeinia, ja veti tuoksuvan tupsauksen sikaristaan, joka oli hieno ja kaikin puolin – hinnaltaankin – ensiluokkainen, paitsi ettei siinä ollut nikotiinia. Valtioneuvos huolehti terveydestään ja varoi siksi nautintomyrkkyjä tunnontarkasti, mutta kun toisaalta vanhat tottumukset ja ystävien seura asettivat omia painavia ja asiallisin syin alleviivattavissa olevia vaatimuksiaan, hän oli keksinyt erinäisiä nerokkaita kompromisseja. Koffeiniton kahvi ja nikotiiniton tupakka olivat tällaisia, mutta jos sopusoinnun vuoksi joku olisi halunnut lisätä niihin esim. alkoholittoman punaviinin, niin Valtioneuvos olisi opponeerannut. "Punaviinin täytyy olla oikeaa ja siis alkoholipitoista täyttääkseen sen tarkoituksen, jota varten minä sitä nautin, eli ollakseen terveellistä vatsalle", hän saattoi sanoa ja väläyttää silmiään humoristisesti isojen, pyöreiden, sangattomien lasiensa takaa.
– Spenglerin häviöfilosofia johtui tappiotunnelmasta, järkeili nyt vanha Finanssikamreeri, joka olisi ulkonäkönsä ja ryhtinsä puolesta voinut olla Napoleonin marsalkka, – mutta samalla se oli ilmaus saksalaisesta itsetunnosta ja maailmanhistoriallisen tehtävän tietoisuudesta. Alta näet kuulsi vakaumus, että jos Saksa sortuu, länsimainen kulttuuri tuhoutuu. Omasta puolestani uskon, että niin kävisikin. En voi kuvitella länsimaista, eurooppalaista kulttuuria ilman tervettä, voimakasta, elämänhaluista, raikasta Saksaa, sillä tämä – Lutherin, Kantin, Schillerin ja Hegelin kansa – on sen ydin.
– Entä Englanti? kysyi kanslianeuvos.
– Minä kun pidän itseäni pätemättömänä puhumaan näin korkeista asioista, lausun vaatimattoman ajatukseni vain siksi, että istumme klubin veljespöydässä ja arvostelemme toisiamme ystävinä. Englannin imperiumin mahtavuus ja kulttuurin vanhuus ovat minua nuoruudesta asti häikäisseet, mutta maailmansodan aikana muutin käsitykseni. Englanti on Euroopan yksimielisyyden ja sikäli myös länsimaisen kulttuurin vihollinen. Kun se lisäksi kansana on liian pieni ja rappeutunut, se on kykenemätön esittämään maailmanhistoriallisesti keskeisen kulttuurinkantajan osaa. Sitäpaitsi sen henki on auttamattomasti pintapuolistunut. Ihmiskunta ei voi uskoa sille johtajansa asemaa.
– Kysymys on siis yleishistoriallisesti katsottuna Saksan noususta Englannin sijaan ihmiskunnan johtoon, hegeliläisen antiteesin esiintymisestä kuluneiden vuosisatojen demokraattista synteesiä vastaan, ja uuden, sanokaamme, kansallissosialismivivahteisen synteesin tulosta? Niinkö tarkoitat?
Kanslianeuvos kirkasti silmälasejaan ja kohdisti kysyvän katseen Finanssikamreeriin. Tämä vastasi myöntäen, jolloin kanslianeuvos tuumiskeli:
– Suuren virran kulkua ei voi huomata, jos katsoo sitä, kuten meidän täytyy tehdä, silmät aivan veden pinnassa kiinni. Siinä kohdassa voi olla akanvirta. Vielä vaikeampi on suuntaa huomata, jos uimme siinä mukana, kuten myös voi sanoa tekevämme, sillä silloin puuttuvat vertauskohdat. Mutta jos Saksa nyt, kuten sanot, tahtoo asettua länsimaisen kulttuurin johtoon, niin miten se voi olla liitossa sen vallan kanssa, joka ehdottomasti on tuon kulttuurin vaarallisin ja mahtavin vihollinen, eli Venäjän kanssa? Ja miten on sen suurtehtävään sopeutettavissa se, että se on luovuttanut Venäjän käsiin Baltian maat, jotka edustavat itää vastaan nimenomaan saksalaishenkistä sivistystä, ja kaikesta päättäen luovuttanee Suomen, vaikka tämä on sen aseveli ja lisäksi Venäjän pohjoisportin eteen rakennettu länsimaisen kulttuurin äärimmäinen koillinen ulkovarustus? Selittäkää se!
– Voidaksemme tehdä sen, harkitsi tähän Valtioneuvos, meidän täytyisi tuntea diplomatian salaisia loimia ja kuteita enemmän kuin se on mahdollista syrjäisessä asemassamme. Pysyäksemme suurissa, yleispiirteisissä tosiasioissa on muistettava nyt pohjaltaan olevan kyseessä Saksan nousun sekä Versailles'n kuilusta että muutenkin, maailmanhistoriallisen kutsumuksensa käskystä. Sen luonnollisia vastustajia, jotka hinnalla millä hyvänsä tahtovat estää tuon nousun, ovat Englanti ja sen taakse ryhmittyneet voimat, ja tietenkin Venäjä, joka ei ole bolshevisminkaan valta-aikana lakannut haaveilemasta Aasian ja Euroopan yliherruudesta. Käsitykseni mukaan ei tätä maailmanhistoriallista voimien järjestymistä kahteen sovittamattomaan taistelurivistöön voi rikkoa mikään tilapäinen, tilanteen poliittisen pelin aiheuttama liitto vastapuolien joidenkin jäsenten välillä. Loogillisesti tästä johtuu, että Saksan ja Venäjän liittoa on pidettävä kahden verivihollisen teeskentelynä, aselepona, joka on molemmille toistaiseksi erinäisistä syistä tarpeellinen. Venäjälle se voi olla välttämätön siksi, etteivät Stalinin varustelut ole vielä saavuttaneet korkeintansa, ja Saksalle siksi, että se täten välttyy taistelemasta kahdella rintamalla, lännessä ja idässä. Tämä näkökanta, joka Saksan on ollut pakko ottaa huomioon, on tässä vaiheessa ohjannut Saksan diplomatiaa.
– Liittoko ei siis ole johtunut siitä ulkonaisesta yhdennäköisyydestä eikä tähän sisältyvästä aateheimolaisuudesta, jonka on voinut huomata molempien diktatuurivaltojen rakenteessa ja joka olisi voinut herättää ajatuksen liittoutumisesta ja maailmanherruuden jakamisesta?
Tätä tiedusteli Finanssikamreeri, joka samalla neuvotteli Vanhan tohtorin kanssa, tilattaisiinko molotohvi vai rippentroppi. Valtioneuvos puhalsi savupilven kohti kuninkaan kuvaa ja järkeili:
– Ei, siitä se ei ole johtunut, vaan juuri tuosta, mitä sanoin, eli välttämättömyydestä saada selkä suojatuksi silloin, kun taistelu lännessä syttyy todenteolla. Saksan politiikka on ollut tässä erinomaisen viisasta ja kaukonäköistä, mutta ryssän politiikka – sen omalta kannalta katsoen – tavattoman tyhmää. Saksa on asettanut suuret asiat etualalle ja siirtänyt toisarvoiset, pienet kysymykset syrjään, mutta Venäjä on ahnehtiessaan läntisiä raja-alueitaan asettanut nämä kysymykset etualalle ja siirtänyt suuret asiat huomiseen. Kuulee niiden, jotka moittivat Saksaa sen liiton johdosta, sanovan ilkkuen, ettei Saksa tunne ryssää, joka varmasti tulee pettämään sen. Minun mielestäni taas, jos tässä nyt yleensä tarvitsee puhua pettämisestä – sitähän tosin diplomatia etupäässä on –, Saksa on liittosopimuksellaan tosiasiallisesti jo nyt pettänyt ryssän. Venäläiset ovat luonnostaan viekkaita ja arvelevat sillä perusteella olevansa eteviä valtiomiehiä ja diplomaatteja, mutta tässä he erehtyvät. Ollakseen sellaisia he ovat liiaksi sivistymättömiä.
– Tästä siis on johtunut, ettei Saksa ole voinut puolustaa Suomea? tuumi kanslianeuvos.
– Tästä, vahvisti Valtioneuvos. – Suomi ja muut Venäjän ja Saksan välissä olevat kansat ja valtiot ovat noita pienempiä asioita, joihin Saksa ei ole voinut antaa suurten kansallisten ja maailmanhistoriallisten kutsumustehtäviensä kompastua. Olen varma, että Suomen kohtaloa seurataan siellä – huolimatta esim. siitä tylystä sävystä, minkä julkinen sana on diplomaattisista syistä meitä kohtaan omaksunut – mitä suurimmalla osanotolla ja että varsinkin armeija on kauttaaltaan meidän uskollinen ystävämme. Tätä siellä ei kuitenkaan nyt voida elintärkeiden poliittisten etujen vuoksi ottaa huomioon. Saksa on suuri veli, jonka kädet ovat niin kiinni vereen ja henkeen käyvissä asioissa, ettei se voi auttaa meitä.
– Eikö sittenkään, vaikka meitä uhkaisi kuolema?
Kanslianeuvoksen ääni oli tukahtunut.
– En luule ainakaan nykyisessä valtiollisessa tilanteessa, sanoi Valtioneuvos hiljaa.
– Saammeko mistään apua?
– Liittoutuneet, joiden etujen puolesta Suomi nyt joutuu taistelemaan, lähettänevät tänne ainakin näön vuoksi jonkin verran aseita, mikäli näitä niiden toistaiseksi pienistä varastoista riittää. Ruotsi toimittanee rahaa, elintarpeita, ehkä hiukan aseitakin, joita sillä muuten ei liene liiaksi. Lisäksi tulee paljon myötätuntoa, jonka lämmössä maailma niin mielellään itseään virkistää, ja muutama tuhat seikkailevaa vapaaehtoista, joista on enemmän vahinkoa kuin hyötyä – siinä luullakseni jokseenkin kaikki. Meillä ei ole muuta keinoa kuin luottaa vain itseemme ja taistella loppuun, joko voittoon tai kuolemaan.
Valtioneuvoksen rauhallinen ääni tärähti hiukan, vain sen verran, että sen saattoi huomata. Hän alkoi puhdistaa sumentuneita silmälasejaan. Vanha tohtori, joka oli kuunnellut keskustelua vaieten, rummutti pöytää hermostuneesti. Viereisestä huoneesta alkoi kuulua radion ääntä. Soittelivat keveätä lauantai-illan ohjelmaa. Se viilsi korvia tässä huoneessa, jossa ajatukset kulkivat tuskallisilla urilla. Vanha tohtori vilkaisi kelloa. "Kas vain", hän sanoi, "jo yli puoli kymmenen. Kuunnellaanpas uutiset. Ehkä kertovat jotakin Moskovan-neuvotteluista. Sittenhän meillä on taas sielunevästä täksi yönseuduksi".
He istuivat vaitiollen, kuin laskien minuutteja jonkin suuren, jännityksellä odotetun tapahtuman edellä. Kanslianeuvos näki mielikuvituksessaankoko Suomen kansan, kaukaisia saloja myöten, missä vain radio oli, kokoontuvan sen ääreen kuulemaan joko tuomion tahi elämän sanomaa. Kaikkien kasvoilta kuvastuu syvä huoli ja tuo ilme, jonka vain varmuus kuoleman läheisyydestä voi synnyttää. Minuutti toisensa jälkeen kuluu: 21.40–21.41–21.42–21.43...
Yhtäkkiä puhkesi puhumaan ääni, jonka vakavuus oli äskeisen iloisen, hilpeän menon täydellinen vastakohta. Mikä ohjelmanumero tämä oli? Uutisia se ei voinut olla, sillä niihin oli aikaa vielä pari minuuttia. Kuunnellaanhan! Viereisessä huoneessa hiljeni iloinen, meluisa keskustelu. Mitä se sanoo?
"Ääni, joka lähestyy teitä, arvoisat radiokuuntelijat, salaperäisten eetteriaaltojen välityksellä" – niin puhui tuo tuntematon – "on rohjennut ottaa puheenvuoron koettaakseen ilmaista sitä, mikä näinä aikoina palaa sydämemme yhteisenä liekkinä. Koteihinne, joista perheen pyhän lieden tuli karkoittaa syksyn pimeyden ja joissa huolestuneina, jännittyneinä, sielussa jylhien vaiheiden totiset tunnut, ryhmitytte kuulemaan uutisia ihmiskunnan ja oman kansamme tuoreimmista kohtaloista, se koettaa tuoda henkäyksen siitä voimasta ja uskosta, jolla kansamme on murtanut itselleen tiensä menneisyyden aamuhämärästä tähän iltahetkeen saakka. Katsokaamme kaikki tuohon kuljettuun tiehen ja me toteamme hämmästyen, ilahtuen, riemastuen, miten se on kuiluista ja koleikoista huolimatta sitkeästi pyrkinyt eteen- ja ylöspäin, ja lopuksi saapunut siihen, missä nyt olemme. Rinnassamme kirkastuu uudeksi vakaumukseksi se, ettei Suomen kohtalo ole riippuvainen maallisista vallanpitäjistä, vaan on ylimmässä ymmärkissä kansamme kertakaikkiaan määrätty vapaana ja koskemattomana, aina vain varttuvana ja voimistuvana, suorittamaan suurtyötä: karun pohjolan raivaamista otolliseksi viljelykselle ja valolle, kulttuurille, kokonaisuuden ja yksilön onnelle. Se asia ei ole neuvottelujen alainen, vaan pyhä kutsumus, joka on juuri meidän täytettävä".
"Sieluumme kantautukoon tänä siunattuna lauantain iltahetkenä lämmin kuiskaus ja toivotus: Rauha meille kaikille, horjumaton luottamus oikeuteemme ja tehtäväämme kansana ja yksilöinä, keskinäinen rakkaus ja rajaton alttius toistemme tukemiseen!"
"Kun täytämme tämän, voi siitä, mikä nyt tuntuu pimeältä ja vaaralliselta, tullakin suuren kansallisen nousun vaihe".
Vallitsi muutaman sekunnin syvä hiljaisuus. Kanslianeuvos oli saanut sanoista lohdutuksen, sillä ne olivat kuin vartavasten puhutut hänen ahdistetulle sydämelleen. Samoin oli niiden voima vaikuttanut rohkaisevasti muihinkin. Kun ne kuitenkin olivat tulleet kesken iloista, kevyttä lauantai-ohjelmaa, kuin olisi tanssisaliin yhtäkkiä astunut tumma mies, joka kättä nostaen olisi vaatinut hiljaisuutta, ne herättivät rohkaisun ohella epäilyksiä siitä, että niillä kenties tahdottiin valmistaa radiokuuntelijoita ottamaan vastaan jotakin Moskovan-neuvotteluissa tapahtunutta ratkaisevaa, vakavaa käännettä. Vaikka tällaista sanomaa ei sitten seurannutkaan – ilmoitettiin vain valtioneuvos Paasikiven paluusta –, jäi monen mieleen kohoavan rohkeuden rinnalle väräjöimään tunnetta siitä, että tulossa saattoi olla suurempi turma kuin kukaan voi vielä tällä hetkellä kuvitella.
Aika oli tullut klubin jalopeurojen lähteä kotiin. Vanha tohtori ja Finassikamreeri kostuttivat huulensa rippentropin viimeisillä tipoilla, kanslianeuvos tyhjensi miedonmiedosta todistaan sen vähäisen märkyyden, mikä vielä oli jäljellä lasin pohjalla, ja valtioneuvos sammutteli mietteissään sikarinpätkänsä bamusakuppinsa laitaan. He lähtivät liikkeelle haluttomasti, sillä meno klubin lämpimästä, valoisasta suojasta ja ystävien rohkaisevasta seurasta syksy-yön synkkyyteen ja yksinäisen kodin orpouteen tuntui vaikealta. He pelkäsivät kaameita ajatuksia ja hirveitä mielikuvia, jotka kuin petolauma ryntäsivät kimppuun juuri kun oli tulemaisillaan armahtava uni, tämä ihmisen paras ystävä ja onnettomien lohduttaja. He pelkäsivät vaikeata yötä ja varsinkin heräämistä aamun tietoisuuteen, kun ja jos uni oli vihdoinkin suostunut edes muutamiksi hetkiksi ummistamaan heidän silmänsä. Tuo herääminen nykyisen elämäntaakan kantamiseen oli kanslianeuvoksen mielestä kai jokseenkin samanlaista kuin kuolemaantuomitulla hänen viimeisenä aamunaan. Kuoleman varmuudesta huolimatta hän on nukahtanut ja joutunut ehkä näkemään kauniita unia, joissa nauttii täysin siemauksin valveilla ollessaan turhaan tavoittelemastaan onnesta. Juuri kun hän ehkä on nautintonsa ja onnentunteensa huipulla, hänet herätetään. Ensimmäisissä silmänräpäyksissä hän viipyy vielä puoleksi autuaan unensa mailla, kunnes samalla jylhä tietoisuus valkenee. Silloin hänet valtaava tunne lienee suunnilleen samanlainen – näin kanslianeuvos kuvitteli – kuin se, joka näinä aikoina joka aamu inhana ellotuksena tulvahti suomalaisten mieleen.
He erosivat alaovella tuolla vanhuksille kuvaavalla tavalla, joka on ulkonaisesti välinpitämätön, huoleton, mutta sisältää kuitenkin kaiken, mikä on tarpeellista, vieläpä senkin, että "tämä kerta voi olla viimeinen". Oli tähtikirkas yö niinkuin oli ollut melkein koko syksyn. Vanhan kirkon puisto vartioi sukupolvien unta ja tuijotti samalla ikikorkeuteen kysyen vaativasti, milloin oli tuleva vallitsevaksi se rakkaus, jonka sanomaa oli niin kauan julistettu? "Mutta aika, joka on ihmisen mielestä iankaikkisuuden pituinen" – kanslianeuvos ajatteli –, "on kehityksen aikataulussa vain sekunnin murto-osa, jonka kuluessa ihmispeto ei ehdi kesyttyä eikä kouluttua. Hänellä on ja tulee olemaan vielä laskemattomiin aikoihin käytöksessään ala-arvoinen numero. Suuren koulumestarin täytyisi ryhtyä hänen suhteensa erikoistoimenpiteisiin, jotta uuden, paremman maailman aamu vihdoinkin alkaisi valjeta. Kuka tietää, vaikka nyt olisikin kysymys siitä?"
Vanhan kirkon kullattu risti heijasti himmeästi tähtien valoa, kun kanslianeuvos kääntyi katsomaan sitä Annankadun kulmasta.
3
Oli torstai, marraskuun 30 p. 1939 klo 9. Tuomari Vuori oli levännyt vähän pitempään ja oli siis vasta nyt kylpyhuoneessa peseytymispuuhissa. Hän oli nukkunut viime öinä hiukan paremmin, sillä Moskovan-neuvottelujen rauettua oli hänessä niinkuin muissakin päässyt vallalle hämärä, mihinkään tosiasioihin perustumaton optimismi. Ajateltiin, etteihän nyt edes ryssäkään voisi ryhtyä sellaiseen katalaan rikokseen, mitä hyökkäys Suomen kimppuun olisi merkinnyt, ja uskottiin sen tyytyvän lopulta siihen, mitä Suomi vapaaehtoisesti haluaisi antaa. Tosin se oli sanonut pari päivää sitten – taisi olla tiistaina, marraskuun 28 p. – irti hyökkäämättömyyssopimuksen, mutta sehän saattoi olla peloittelua. Koulut olivat taas aloittaneet työnsä.
Tuomari Vuori raappi poskiansa tavallista kiireemmästi, sillä hänen täytyi joutua työhönsä: ensiksi katsastamaan ja järjestämään toimiston asioita ja sitten perehtymään uusiin tehtäviinsä virastossa, jonne häntä oli yhtäkkiä pyydetty asiantuntijaksi. Hänelle ei ollut suotu edes miettimisaikaa, ottaisiko hän tuon toimen vastaan, vaan oli sanottu, että on ottaminen. Asianomainen korkea virkamies oli ilmoittanut puhuvansa viran puolesta. "Valmistaudu vain", hän oli neuvonut, "sellaisen hallinnollis-taloudellisen keskuksen johtajaksi, jossa liikemieskokemuksesi, järjestelykykysi ja lakimiestaitosi joutuvat tarjoamaan parhaintaan". – "Onko tämä isänmaallinen velvollisuuteni?", tuomari Vuori oli kysynyt. – "On". – "Selvä sitten".
Tuomari Vuori oli heti oivaltanut uuden toimensa keskeisen tärkeyden ja oli iloinen saavuttamastaan luottamuksesta. Hänen uskottiin siis vielä kykenevän johonkin. Se merkitsi hänelle hyvitystä entisistä loukkauksista ja vahvisti hänen itseluottamustaan. Sitäpaitsi hänestä tuntui helpottavalta päästä työskentelemään edes siviilirintamalla, kun ei enää kyennyt tarttumaan kivääriin. Nyt hänen osuutensa Suomen toisessa vapaussodassa, jos sellainen todella syttyisi, oli selvä.
Hän ei voinut olla hymähtämättä eräälle asialle, joka tässä yhteydessä kuvasteli hänen mielessään. Mikäli hän ymmärsi – ja hän oli jokseenkin hyvin selvillä näistä asioista –, hän joutuisi ennenpitkää toimimaan entiseen liikkeeseensä nähden esimiehen tai sallimuksen asemassa. Liiketoimet eivät tulisi sujumaan, ellei niille saataisi hänen siunaustaan. Liikkeen johtajan täytyisi lyödä pöytään nuhteettomat, lailliset paperit. Sellaisten tarkastaminen kuului mm. tuomari Vuoren tehtäviin hänen uudessa virassaan. Oli meneteltävä niin ankarasti, ettei pienimmällekään vilpinpoikaselle jäänyt reikää, mistä pujahtaa näkymättömiin. Kuka olisi uskonut, että sallimus asettaisi näin vielä kerran tuomari Vuoren ja hänen pahimman vihamiehensä vastakkain! Arvattavasti mies jo tänä aamuna tiesi asian ja harkitsi parhaillaan, ehkä juuri näin ajellessaan partaansa ja valmistautuessaan uusien hienojen kaappausten tekoon, mihin varokeinoihin hänen oli ryhdyttävä tuomari Vuorta vastaan. Ensimmäiseksi oli neuvoteltava johtokunnan puheenjohtajan kanssa, jonka asiantuntemus olisi hyödyllinen lähdettäessä purjehtimaan sodanaikaisten salakarien välitse kohti yhä kasvavia liikevoittoja. "Hyvän luotsin liike tarvitseekin, jos sen mieli kulkea muita kuin niitä väyliä, jotka minä sille viitoitan", nauroi itsekseen tuomari Vuori ja vilkaisi samalla kelloansa. Se oli nyt puoli kymmenen paikkeilla.
Siinä silmänräpäyksessä alkoi kuulua luihin ja ytimiin asti tunkeutuvaa ulvontaa. "Sireenin ääntä se on!" tajunta todisti heti, mutta kieltäytyi uskomasta aistejansa, kun ulvonta nousi korvia vihlovaksi, laski taas, ja sitten tahdikkaasti kohoten ja alentuen eteni avaruudessa julmana aaltoliikkeenä, joka ilkkuen tunkeutui kaikkialle, suljetuimpiinkin suojiin, ja ilmoitti sen nykyajalle tyypillisen kulttuuriuutisen, että toimeenpantiin parhaillaan ilmahälytystä. Tuomari Vuori ymmärsi kyllä heti, että kysymys oli sellaisesta, mutta ensimmäisinä tyrmistyksen sekunteina hänen tietoisuutensa kieltäytyi myöntämästä sitä, että hälytys olisi todella aiheutunut venäläisten koneiden hyökkäyksestä. "Ei, sellainen raakuus ei voi olla mahdollinen!" hänen inhimillisyysuskonsa protestoi kiivaasti, kauhistuneesti.
Sitten hän heräsi toimimaan. Makuuhuoneessa hän tapasi Helena-rouvan viimeistelemästä pukeutumistaan. Hänkin oli tänä aamuna levännyt hiukan kauemmin. Helena-rouva oli kalpea ja sormet vapisivat hänen järjestellessään hiuksiaan, mutta muuta levottomuuden merkkiä ei juuri voinut huomata. "Aamiainen on puoli kaksitoista, sillä minulla on kello kaksitoista kokous sotilaskodissa. Tämä on ilmavaarahälytys. Tiesin sitä odotettavan tänään, sillä kuulin siitä eilen erään korkean upseerin rouvalta. Saa nähdä, mitä kauhuja saamme pian kokea. Mutta ei ole varaa valita. Pojat ovat kai jo taistelussa rajalla. Meidän on suoritettava osuutemme täällä". Helena-rouva kääntyi miehensä puoleen, katsahti häntä silmiin ja purskahtaen itkuun vaipui hänen syliinsä. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Kyynelten lähteet olivat tuskin päässeet aukeamaan, kun ne jo sulkeutuivat. Helena-rouva suoristautui, kuivasi silmänsä ja hymyili puolisolleen surumielisesti: "Ei itkulla, vaan tyyneydellä ja kärsivällisyydellä!" – "Vanhan ohjeesi mukaan, että 'vähitellen, hiljalleen'", kuiskasi tuomari. – "Eilen sattui laatikkoa penkoessani käteen isoäidin kirje, jonka olin saanut häneltä odottaessani Kalevia. Olin silloin kahdenkolmatta. Se alkoi kuten kaikki mummun kirjeet sanoilla 'Jumala antakoon sinulle terveyttä, rohkeutta, kärsivällisyyttä ja rakkautta'. Oli kuin olisin saanut sen tuoreeltaan sillä hetkellä".
Tuomari meni viereisen, oman huoneensa ovelle ja koputti. Kuultuaan hennon, aran "sisään!" hän avasi oven. Huone oli jo siistitty ja ikkuna oli auki. Sireenien yhä jatkuva ulvonta tunkeutui siitä kaameana, eläimellisenä mölinänä ja rasitti viiltävästi rumpukalvoja. "lapsiraukka, sulje toki ikkuna!" sanoi tuomari ja täytti käskynsä itse.
Anja Tuuliala katsoi tuomariin säikähdyksestä ja kauhusta luonnottomasti laajentunein silmäterin. Hän oli sairaanhoitajattaren puvussa, sillä hän oli nyt suorittanut kurssinsa ja oli juuri lähdössä läheiseen sairaalaan aloittamaan palvelustaan. Tultuaan kesällä vierailukäynniltään kanslianeuvoksen luota hän oli Helena-rouvan pyynnöstä muuttanut asumaan tuomari Vuoren kotiin, koska tämä oli tyhjä ja oikeastaan jo Anjankin koti. Mutta nyt hän muuttaisi sairaalaan omaan huoneeseensa. Hän kysyi mielenliikutuksesta tukahtuneella äänellä.
– Onko sota jo alkanut? Onko Kannakselle jo hyökätty?
– Rajapitäjät on tyhjennetty ja asumukset poltettu. Rauhoitu, Anja, ja ole luja!
Tuomari Vuori katsoi säälien poikansa morsianta, joka oli ammattipuvussaan entistä hennomman ja sielukkaamman näköinen. Anja kohotti vartaloaan, ryhdistäysi ja mumisi:
– Se on totta – anteeksi! Nyt juuri on heikkojen oltava lujia. Ei saa ajatella itseään, vaan aina muita. Nyt minun täytyy lähteä työhön. Kenties siellä jo joku pommin ruhjoma tarvitsee apuani. Hyvä setä, älkää pelätkö puolestani, sillä vaikka olen näin heikko, olen silti voimakas. Jumala on heikoissa väkevä. Se on meidän kaikkien nyt osoitettava. Toisin kerroin minua aavistuttaa kummasti. Tulen kyllä käymään pian ja ainakin soitan, ellen pääse...
Anja alkoi järjestellä tavaroitaan. Sireenin ulvonta oli lakannut ja vallan oli saanut kammottava, kuolemaa odottava hiljaisuus. Tuomari kiiruhti keittiöön katsomaan Esteriä, sillä äsken tullessaan kylpyhuoneesta hän oli ollut kuulevinaan keittiöstä itkua. Esteri räpsytteli kaasun sytytintä, mutta ei saanut kaasua palamaan, sitä kun ei enää johdossa ollut. Tuomari väänsi kiinni päähanan, kävi sulkemassa junkkerin, ja palasi selittämään Esterille asiaa. Että näet venäläisiä pommikoneita oli liikkeellä ja että oli mentävä pommisuojaan siksi, kunnes annettaisiin loppuhälytys. Esteri, jonka keittiöpuuhia itku ei ollut voinut estää, pysähtyi miettimään ja sanoi sitten:
– Siinä ovat sitten ne Antin jalot ryssät!
Tuomari ei ehtinyt tiedustelemaan, mitä Esteri näillä sanoilla tarkoitti, vaan riensi ulos saamaan laajempaa näköalaa kuin mikä oli neljän seinän sisässä mahdollista. Turuntiellä liikehti sankasti ihmisiä. Ellei olisi tiennyt, mitä oli tapahtumassa, olisi saattanut luulla heidän olevan aamukävelyllä, ihailemassa taivaan kirkkautta ja talven kynnykselle uupuvan auringon vielä nyt kaikkeuteen valamaa valon runsautta. Lähemmin katsoen saattoi kuitenkin huomata monien kasvoilla säikähtyneen ilmeen. Keskusteltiin ryhmittäin. Kuului väittelyä. Monet olivat sitä mieltä, että hälytys oli ollut vain koe, mutta toiset tiesivät kolme pommikonetta nähdyn Käpylän puolessa ja Malmin lentokentälle pudotetun pommeja. Turuntien paloasemalla oli täysi miehistö – kun vain ei olisi ollut enemmänkin. Tuomari tiedusteli muutamalta nuorelta, atleettimaiselta palosotilaalta, oliko hälytys tosiaankin ollut vakavasti tarkoitettu, ja sai vastaukseksi kummastuneen, melkein säälivän hymähdyksen: "Kyllä maar se sitä oli! Kai herra pian pääsee siitä selville, kunhan vain aikanne tässä käveleskelette ja varrotte". Toiset palosotilaat naureskelivat ja katselivat taivaalle. Heillä oli tietty, selvä paikkansa ja tehtävänsä, eivätkä he näyttäneet millään tavalla epäröivän tai arkailevan. "Kyllä tästä pian sammuttamista koituu!" kuului muuan tuumivan.
Tuomari Vuori läksi palaamaan takaisin Runeberginkadulle päin. Sää oli todellakin ihana tämänkin syksyn ilmoiksi, jotka olivat olleet melkein poikkeuksetta ensiluokkaisen kauniita. Tuntui uskomattomalta, mahdottomalta, että ihminen, vieläpä köyhälistövaltion kansa, joka ei ollut muuta tehnytkään kuin kerskaillut oikeamielisyydestään ja vapaudenrakkaudestaan, olisi luomakunnan se jäsen, joka tahallaan, vajonneena väkivaltaviettiensä orjaksi, rikkoisi tämän kauniin syyspäivän viileän, seesteisen rauhan verenvuodatuksella. Mielessä kertautuivat taas uutena myrskynä, uusina epätoivoisina huutoina ja rukouksina, kaikki ne maahan poljetun eetillisyyden parkaisut, jotka olivat nyt jo lukemattomia kertoja salamoineet sielun taivaalla retoorisina kysymyksinä, mutta saamatta mitään vastausta.
Ei – nyt se saivat sellaisen. Messuhallin kohdalla ajoi tuomaria vastaan polkupyörällä poliisi, joka vuoroin vihelsi räikeästi pillillään, vuoroin huusi varoittavalla, omituisesti huolestuneella äänellä: "Menkäätten, hyvät ihmiset, pommisuojiinne, sillä toistakymmentä konetta käsittävä laivue on tulossa!" Seisoskelevat, epäröivät ihmisparvet näyttivät säpsähtävän, kunnes samassa saivat jalat alleen. Nyt oli tilanne selvinnyt jo niin paljon, että uskottiin vaaran todellakin uhkaavan. Minuutissa katu oli niin tyhjä kuin se olisi lakaistu. Raitiovaunut eivät liikkuneet, autoilla ei ajettu, askelkaan ei kapsahtanut. Oli niin hiljaista kuin olisi kaupunki yhtäkkiä kuollut. Tuomari Vuorta suorastaan kammotti ja hän meni kotiinsa odottamaan siellä noita uusia pommikoneita ja niiden pommeja.
Hän istui Helena-rouvan kanssa aamiaispöydässä ja nautti kylmää ruokaa. Vaarasta huolimatta tai juuri sen vuoksi hän tahtoi syödä, sillä "kai tässä sitäkin voimaa tarvitaan, jota ruoasta lähtee", hän ajatteli proosallisesti. Helena-rouva tuijotti lautaseensa syvissä mietteissä, muistamatta syödä ollenkaan ja jokseenkin tietämättömänä ympäristöstään. Vain silloin, kun ulkoa kuului poliisin pillin kimakka vihellys ja kauempaa jostakin kumeita jymähdyksiä ja teräviä, ahtaita paukahduksia, hänen kulmakarvansa hypähtivät ja huulensa värähtivät. Mitä nuo äänet merkitsivät? Varoituksia ihmisille, pommeja, ilmatorjuntatykkien työtä? Hyvin mahdollista. Tuomari Vuori ei voinut tietää sitä varmaan, mutta se oli hänestä todennäköistä. Oltiin kurkkua myöten Suomen puolustussodassa punaryssää vastaan. Siitä ei päässyt mihinkään. Kesällä 1938 hän oli ollut matkalla Kalevin kanssa Päijänteellä ja joutunut siellä puheisiin kolmen nuoren ruotsalaisen herran kanssa. Heissä oli heti saattanut huomata tuon suojelevan, paremmin ymmärtävän asenteen, joka on kaikille ruotsalaisille luonteenomaista, periytynyttä heihin Kahdennentoista Kaarlen univormuna ja saappaina. He olivat hymyilleet hänelle kuin lievästi mielisairaalle henkilölle hänen sanottuaan, että suomalaisten oli pakko varustautua niin hyvin kuin jaksoivat ja taisivat, koska ryssä varmasti kerran hyökkäisi Suomeen. He eivät ilmeisesti olleet uskoneet venäläisistä sellaista – olivat todennäköisesti salakommunisteja tai muuten radikaaleja, mikä oli tuomari Vuoren mielestä vain toinen nimi samalle asialle. Eräänä kesänä hän oli joutunut lentämään Viipuriin ja oli jo koneessa tutustunut kahteen skotlantilaiseen nuorukaiseen, jotka olivat sanoneet olevansa matkalla Pietariin. Toinen oli tullut surkeasti lentokipeäksi, mutta oli heti perille tultua virkistynyt niin paljon, että oli jaksanut lähteä Uuraaseen katselemaan puutavaravarastoja. Tuomari Vuoresta oli ollut omituista, että tuollainen tuntematon muukalainen sai mennä esim. sellaiseen paikkaan kuin Uuraaseen aivan vapaasti ja silmämääräisesti inventoida ja kai valokuvata siellä varastot kenenkään kysymättä lupaa, saati estämättä. Päinvastoin kaikki, etenkin poliisi, tulisivat tekemään parhaansa tämänkin "turistin" auttamiseksi. Pietariin päästyään hänellä olisi sitten jotakin kertomista. Toisella noista nuorista miehistä oli ollut pistävät, pahat silmät. Tuomari Vuori ei ollut pitänyt niistä. Molemmat he olivat olleet kiinnostuneita tietämään suomalaisten käsityksiä Venäjän oloista. Kummallisinta oli ollut, etteivät he olleet epäilleet pääsymahdollisuuksiaan rajan yli, vaikka heillä ei ollut ollut vielä sillä hetkellä viisumia. He olivat matkustaneet "vapaina turisteina" eivätkä Inturistin kuljettamina.
Tuomari Vuori heräsi mietteistään. Miksi hän nyt muisteli noita ruotsalaisia ja skotlantilaisia poikasia? Kai tueksi sille käsitykselleen, että bolsheviikit saivat tehdä mitä tahansa, kenenkään lopullisesti suuttumatta heihin. Itsekkäiden etujensa vuoksi Euroopan suurvallat olivat valmiit antamaan heille anteeksi katalimmatkin rikokset. Maailmansodan jälkeinen henkinen suuntaus, varsinkin kirjallisuus, oli ollut laajalti salabolshevismin saastuttamaa. Niin oli ollut Suomessakin. Hyökkäyksen Suomeen bolsheviikit myös saisivat anteeksi. Tänään Saksa salli sen tapahtua. Huomenna Englanti, joka nyt tekopyhästi sitä kauhisteli, ymmärtäisi sitä sangen pitkälle. Ikuinen oikeus – missä viipyi se? Oliko sitä olemassakaan?
Mitä oli kello? Puoli kaksitoista. Tuomari Vuori säpsähti hereille ja nousi. "Minun täytyy mennä uuteen toimeeni – ainakin katsomaan". – "Älä sentään mene, sillä keskikaupungillahan voi olla kaikki sekasorrossa!" – "Älä sinäkään mene sotilaskotiin!" – "Minun täytyy, sillä siellä on tärkeitä asioita". – "Niin minunkin uudessa toimistossani".
He vaihtoivat nämä sanat melkein koneellisesti ja lähtivät yhdessä. "Tehtävämmehän ovat tarkoitetut suoritettaviksi juuri sodan aikana. Rauhan vallitessa ne eivät ole niin välttämättömiä eivätkä määrähetkistä riippuvia. Ovathan poikamme rintamalla vihollisen tykki- ja muun tuhotulen kohteina. Kotirintaman täytyy kestää sama kuin heidän".
Raitiovaunut eivät kulkeneet eikä autoja näkynyt. He lähtivät menemään Turuntietä kaupungille päin. Nyt se ei enää ollut tyhjä, vaan täynnä ihmisiä. Katkeamattomana virtana nämä nyt palasivat koteihinsa keskikaupungilta, jonne olivat aamulla menneet työpaikkoihinsa. Tuomari Vuori tarkasteli heitä uteliaasti, sillä hän oli tullut äsken kysyneeksi, minkä näköinen on suomalainen tällaisen vakavan, ennenkuulumattoman vaaran hetkellä, sinä sekuntina, jolloin hänen eteensä aukeaa hänen kansansa historian syvin kuilu? Ei hymyn häivähdystäkään saattanut huomata eikä sanaakaan voinut kuulla. Tuo joukko oli niin vakavaa ja äänetöntä kuin se olisi ollut hautajaissaatto. Ehkä se olikin sellainen? Saatteli hautaan Suomen itsenäisyyttä? Tunsi vaistomaisesti olevansa ikäänkuin siinä tilanteessa tällä hetkellä? Ei, tuomari Vuori ei uskonut tätä. Todennäköisimmin nuo ihmiset ajattelivat juuri samoin kuin hän itse eli ponnistelivat sielullisesti totuttautuakseen siihen kaikesta huolimatta ylen yllättävään asiaan, että Suomi oli joutunut taistelemaan elämästä ja kuolemasta maailman mahtavinta rosvokansaa Vastaan, joka oli uhmaillen astunut kaiken tähän asti velvoittavana ja pätevänä pidetyn hyveellisyyden ulkopuolelle. Vaara oli suurempi kuin kreikkalaisilla persian barbaarien hyökätessä heidän maahansa, sillä olivathan siellä välissä meri, salmi ja lumihuippuinen vuoristo. Venäläisten ja meidän välissä ei ollut muuta kuin tavallista maata, kankaita, soita, vesiä, jotka pakkanen pian tekisi kulkukelpoisiksi ja luonnollisiksi lentokentiksi.
Tuli vastaan tuttava, maailman lempein ja rauhallisin mies. Nähdessään hänet kerran suojeluskuntalaisen puvussa ja kivääri olalla tuomari Vuori oli laskenut leikkiä. "Rakas veli", hän oli hymyillyt, "aina kun satut tulemaan vastaani tuossa kauniissa, isänmaallisesti sotaisessa asussa, mieleeni muistuu joskus lapsuudessa aapisesta tai lukukirjasta lukemani kertomus nimeltä 'Kun rauhanmies sotaa kävi'". Tuttava oli hymyillyt vastaan sillä tavalla kauniisti ja lempeästi, mikä oli hänelle ominaista. Hänen vakavalle muodolleen lennähti huolestumisen ilme, kun hän näki tuomari ja rouva Vuoren. "Menette kaupungille päin?" hän sanoi. "Sieltähän päinvastoin tulevat pois kaikki, jotka suinkin pääsevät. Onhan parhaillaan hälytystila. Pelätään vihollisen pommittavan juuri keskikaupunkia". – "Älkää olko huolissanne puolestamme", lohdutti häntä Helena-rouva. "Menemme vain välttämättömille asioille ja palaamme pian takaisin kotiin". Erottiin ja jatkettiin matkaa. Postitalon katolla vartioitsi ilmatorjuntakonekivääri. Tuomari Vuori hymähti katkerasti muistaessaan varusteluissamme tapahtuneita laiminlyöntejä.
Muutama viikko sitten, eräänä sateisena päivänä, jollaiset olivat olleet kuluneena syksynä niin harvinaisia, jo hämärtyvässä illansuussa, mieli masentuneena yhä jatkuvista, jännittävistä Moskovan-neuvotteluista, tuomari Vuori oli palaillut toimistostaan syviin mietteisiin vaipuneena. Tapansa mukaan hän oli seisahtunut Suomalaisen kirjakaupan ikkunan ääreen, jossa ei ollut silloin vielä ollut laudoitusta, ja katsellut kirjallisuutta, mutta oli jo samalla lähtenyt jatkamaan kulkuaan. Omituinen, tuskallinen mielikuva oli näet siinä lennähtänyt kiduttamaan häntä kaiken muun lisäksi. Oli kuin hän olisi nähnyt pienen alastoman lapsen pudonneen maantielle, jota parhaillaan ajaa jyristivät ihmisnerouden uusimmat saavutukset, tankit eli hyökkäysvaunut. Ihmisen hengenlapsi, runous, filosofia, kaikki hyvä, jalo ja kaunis, ojenteli tuossa kätösiään korkeutta kohti, musertuakseen pian atoomeiksi. Ei jäänyt olevaisuuteen muuta tekijää kuin raaka voima. Sitten tuomari oli tullut ns. "Lasipalatsin" kohdalle ja tuntenut, kuinka siinä väkisin muistui mieleen ajatus, joka oli syntynyt hänen nähdessään tämän "palatsin" ensimmäisen kerran. Se oli yhtä pöyhkeä nimeltään kuin koko nykyaikainen "kulttuuri" ja todellisuudessa yhtä arvoton kuin tämä. HOK:n ravintolan edustalla oli ollut komppaniallinen miehiä, ilmeisesti järjestyksestään päättäen sotilaita, vaikka olivatkin siviilipukineissa. Kaikki he olivat kolmissakymmenissä – tukevia, väkeviä, hyväkuntoisia miehiä, joita oli koottu yksikköihinsä odottamaan lähtöä rintamalle. Rauhallisina he siinä seisoskelivat, vartoen kai käskyä mennä ruokailemaan ravintolaan, jossa heitä ehkä väliaikaisesti muonitettiin. Sydäntä oli viiltänyt nähdessä, ettei ainoallakaan ollut sotamiehen asua, vaan että he kaikki olivat pukeutuneet "univormuun", jonka kansan katkera huumori oli jo ehtinyt leimata malliksi "C39". Yhteiskunnallinen elintaso ilmeni puvuista selvästi. Palttoota ei ollut kellään – sitä ei nähtävästi riveissä voitu käyttää tai olivat miehet tahallaan jättäneet sen kuten muutkin paremmat vaatteensa kotiin säästääkseen ne toisiin aikoihin –, mutta monella oli sentään kunnollinen takki ja saappaat. Useiden takki oli kuitenkin ollut, aivan riittämätön syksyiseen sadesäähän, jalkineina oli monilla vain kuluneet nauhakengät. Tuomari Vuori oli ymmärtänyt, että noilla sotaan lähtevillä nuorilla miehillä oli suuri, vahva usko, ja erikoisesti juuri siksi hänen sydäntänsä viilsi. Millä voivat konsulit korvata tässäkin suhteessa tekemänsä laiminlyönnit, miten kestää vastuun, jota nämä kohtalokkaat ajat kasaamalla kasaavat heidän ovensa eteen?
Tultuaan tavaramakasiinien kohdalle hän oli sattunut näkemään, kuinka komppania toisensa jälkeen oli sulloutunut täällä, sivuraiteilla, olevaan junaan. Kaikki olivat olleet asevelvollisuusiässä olevia nuoria miehiä, joita ilmeisesti ei "surulla ruokittu". Ilme oli päättäväinen ja samalla hilpeä, toisilla melkein ylimielinen. Univormua ei ollut kellään, vaan kaikki olivat kotoisissa pukineissa, pikkutakkisillaan, jotkut kuluneessa "överhaalarissa", kolmansilla yllään jo paljosta käytöstä kulunut suojeluskuntatakki. Hän oli kääntänyt päänsä pois, sillä nuo huonosti varustetut pojat olivat olleet hänelle liiaksi tunteisiin koskevaa nähtävää. Siten hän ei kuitenkaan ollut murheelta säästynyt, sillä ratapihan toisesta portista oli juuri hänen tultuaan sen kohdalle tuotu kuormallista upouusia, maalaamattomia ruumisarkkuja. Ne olivat olleet, mikäli tuomari oli saattanut huomata, hyvästi ja mallikkaasti tehtyjä – konetyötä enimmäkseen, tietysti, sillä mitenpä muuten olisi saatu valmistetuksi näin äkkiä sellaista määrää, mikä nyt kohta tarvittiin. Toisista irvisteli oksanreikä sieltä, toinen täältä, kuin pääkallon silmä-aukko. Niitä oli tuotu kai jostakin verstaasta maalattaviksi. Tuomari Vuori oli toivonut, etteivät poikaparat olisi nähneet arkkuja. Ehkeivät nähneetkään, kun oli paljon raiteita ja vaunuja välissä. Tuomari Vuoren oli vallannut lohduttoman traagillinen tunne ja samalla hirvittävä viha sotaa vastaan.
He olivat nyt Hankkijan edustalla olevalla aukiolla. Yhä riitti keskikaupungilta ihmisvirtaa. Se jakautui tässä kahtia, toinen kääntyäkseen vasemmalle etu-Töölöön, toinen jatkaakseen kulkuaan suoraan eteenpäin taka-Töölöön. Ilmassa kävi kumma vilske, sillä kyyhkyset olivat kokoontuneet suuriksi parviksi, jotka lentelivät levottomina sinne tänne, voimatta asettua pitemmäksi ajaksi rauhaan. Oliko niillä aavistus, että ilmassa saattoi pian liidellä isompia tuhokotkia kuin niiden kokemuspiiriin sisältyikään? Ei olisi uskonut Helsingissä olevan vielä noin paljoa kyyhkysiä. Ne olivat varmaan kokoontuneet laajalta alueelta tänne keskikaupungille.
Nyt he tulivat Bulevardin kulmaan, jossa heidän tiensä erosivat. Käsi tarttui käteen ja viivähti siinä hetkisen, katse hakeutui toisen sydämeen. "Hyvästi!" He olivat eronneet tässä paikassa toisistaan monesti ennenkin, mutta silloin oli riittänyt vain nyökkäys. Nyt oli toisin. Tuntui kuin ero olisi voinut tapahtua ainaiseksi. Se mahdollisuushan oli tosin aina olemassa, mutta ymmärrettävästi näin pommituspäivänä erikoisesti. Hyvästi! Tuomari Vuori jäi katsomaan, kuinka Helena-rouva lähti menemään Erottajan mäkeä ylöspäin. Hänen kulkunsa oli hiukan vaivalloista ja väsynyttä, nilkat kun pyrkivät olemaan kipeät ja jalkapohjat niin hellät, etteivät kaikiste tahtoneet päälleen ottaa. Pään asento ilmaisi huolestumista. Mutta tuomari Vuori tiesi Helena-rouvan kipeisiin jalkoihin ja murheelliseen mieleen sisältyvän melkein rajattomasti sitkeyttä ja kärsivällisyyttä – niin paljon, ettei hänellä itsellään ollut niitä hyveitä edes mainitsemisen vertaa.
"Näin pommituspäivänä!" Nuo sanat olivat jääneet soimaan hänen mieleensä vähän samankaikuisina kuin "näin juhlapäivänä!" Eikö totta? Ilmassa oli häivähdys samaa juhlallisuutta kuin mikä pilveilee suuren murhenäytelmän ympärillä tai mikä nousee mieleen puhuttaessa "viimeisestä tuomiosta". Kuoleman läheinen mahdollisuus, avaruudessa risteilevät pommituskoneet, jotka ovat kuin jättimäisiä murhanenkeleitä, maata tärisyttävät pommien jymähdykset, mykkänä kauhusta liikkuva ihmisvirta, joka on kuin menossa ihmiskunnan lopulliselle tuomiopaikalle – kaikki tuo herättää ehdottomasti ylevän tunnelmaa. Aivan ehyt tämä ei ole, vaan häiritsee sitä pelko, koska emme itse ole turvassa emmekä saa syrjästä katsoa tuota mahtavaa näytelmää, mutta silti siinä on suuri, vaikuttava ylevyyden piirre. Toisaalta ei voi olla hymähtämättä ajatellessa sitä voimain eroa, joka on taistelevien puolien välillä. Lähin, tosin kyllä jo perin kulunut vertaus, on Daavid ja Goliat. Tuo israelilaisten sankaritarina on uudistunut ihmiskunnan historiassa lukemattomia kertoja, mutta tuskin koskaan näin räikeänä. Jo ensimmäisen kerran tapahtuessaan siinä on ollut sankaruuden ohella myös jotakin naurettavaa, koomillista. Sanotaan subliimia voivan olla sen, mikä ylittää luonnolliset mitat. Goliat ei kuitenkaan ole subliimi eivätkä jättiläiset yleensäkään, vaan hän on koomillinen, tyhmä, kerskaileva. Niinkuin ryssä on. Kääpiöt muuten sekä saduissa että elämässäkin pitävät jättiläisiä pilkkanaan, kunnes viimein hakkaavat heiltä pään. Kuten Daavid Goliatilta. Ha-ha!
Tuomari Vuori saapui uuteen virastoonsa, jossa hänen oli määrä toistaiseksi työskennellä. Henkilökunta oli koolla kahvihuoneessa ja vaihtoi käsityksiä päivän tilanteesta. Selvästi näki hermojen olevan kireällä, mutta kaikkien hillitsevän ja hallitsevan niitä uljaasti. Kukaan ei ollut vielä halunnut mennä kotiinsa, vaikka siihen oli annettu lupa. Pommisuojaa ei ollut, vaan vaaran tullen täytyi tyytyä laskeutumaan alakertaan – virasto näet oli ylimmässä kerroksessa. Tiedettiin uutisia rajalta, jonka vihollinen oli ylittänyt sekä Petsamossa, keskellä että Kannaksella. Viivytystaistelu oli käynnissä. Herrat esittivät nerokkaita strateegisia näkökohtia. Tuo kaikki oli juuri sellaista kuin saattoi odottaakin. Rauhallisuus perustui suureksi osaksi siihen, ettei vieläkään voitu täydellä todella uskoa varsinaisen vakavan pommituksen olevan kyseessä, mutta myös siihen siveelliseen tuntoon, että oli täytettävä velvollisuus, vaikkapa pommeja tulisi satamalla. Heikkouden aiheuttaminen siinä suhteessa oli vihollisen päätarkoitus eikä tätä suinkaan ollut edistettävä. Eikö sentään kahvikuppi vavissut erään pikkuneidin kätösessä niin, että kahvi pyrki läikkymään ja lautanen kilisi vaisusti? Oliko ihmettelemistä, vaikka olisi tehnytkin niin?
Tuomari Vuori meni työhuoneeseensa ja ensimmäiseksi soitti isälleen. Pappa kuulosti perin pirteältä ja toimitarmoiselta. "Ei, en minä pelkää!" hän sanoi hiukan loukkautuneesti vastaukseksi poikansa tätä koskevaan tiedusteluun ja ojensi terävästi: "Pidä vain huoli siitä, ettet itse pelkää!" Sitten hän kertoi, että talossa oli hyvä, avara, hirsillä tuettu pommisuoja, jossa he olivat jo olleet, mutta josta olivat hajaantuneet, kun ei ollut moneen tuntiin kuulunut mitään. Taisi olla kuitenkin parasta hätistää sinne ihmisiä uudelleen. Talonvartio oli heillä valittuna ja oli parhaillaan perehtymässä tehtäviinsä. Mistä näitä voi tietää ja arvata, kun ei Helsinkiä ole ennen pommitettu? Ukkoa ei tarvinnut mennä neuvomaan. Hän kyllä tiesi, mitä tilanteet vaativat. Vaara oli ilmeisesti vaikuttanut häneen nuorentavasti. Tuomari Vuori sulki puhelimen iloisena isänsä pirteästä mielialasta ja samalla humoristisesti nolostuneena saamistaan terävistä ojennuksista. "Täytyy kehoittaa Mimmiä ja Ainoa vartioimaan ukkoa visusti, ettei hän pääse karkaamaan rintamalle", hän hymähti ja alkoi katsella pöydälleen asetettuja papereita.
Mutta työstä ei tahtonut tulla mitään, sillä hänen oli vaikeata, niin, mahdotonta, keskittää siihen ajatuksiaan. Taustalla asui tietoisuus siitä, että parhaillaan vallitsi hälytystila, että hänen niinkuin muidenkin olisi pitänyt olla jossakin pommisuojassa. Se oli velvollisuus, jonka yleinen, tarkka täyttäminen varmasti vähentäisi pommituksen uhrien lukumäärää. Mutta toistaiseksi ei sitä mielialaa, joka ajaisi ihmiset nöyrästi alistuvina pommisuojiin, ollut vielä syntynyt. Istuttiin vain näin, kuten hän nyt tässä, ja katseltiin kaupungille ja taivaalle, kuuluisiko ja näkyisikö mitään. Tästäpä olikin avara näköala yli kattojen länteen, aina Hietalahden seuduille asti. Kas, miten omituinen, punertava pilvenniemeke pistäytyy etelästä Helsingin kohdalle kuin silta. Voivatkohan lentokoneet kätkeytyä tuollaisen taakse ja lähestyä kaupunkia sen suojassa? Oli kerrottu niiden menettelevän siten ja tulevan loppumatkan moottori pysäytettynä, lentäen vain liitämällä. Silloin ne voivat jäädä ilmatorjuntamiehiltä huomaamatta ja heittää pomminsa ennenkuin on ehditty ajatellakaan niiden ampumista. Tuo oli erittäin miellyttävä mahdollisuus. Hermot pirisivät ja värisivät taas jännittyneinä muutaman sekunnin, kunnes tunsivat tahdonvoiman hillintää ja rauhoittuivat. Niiden ja siveellisen tahdon välillä vallitsi sotatila ja taistelu. Se oli luonnollista, ymmärrettävää. Rohkeus oli suoraan verrannollinen siveelliseen tahdonvoimaan. Kaikki tietysti pelkäsivät vaaraa, mutta toiset tukahduttivat pelkonsa ja toimivat kylmäverisesti. Rintamalla, viivytystaisteluissa ja muutenkin tuota itsehillintää tarvittiin tavattomasti.
Kalevin muoto ilmestyi yhtäkkiä tajunnan taustalta kirkkaana, hymyilevänä, uljaana. Silmät loistivat niin sädehtien kuin vain hänen silmänsä saattoivat. Tuomari Vuoren sydäntä leikkasi katkera kaipaus. Ainoa poika... Mutta olisiko anti isänmaalle helpompi, vaikka Kalevi olisi yksi monesta? Ei olisi, vaan jokaisen luovutus olisi yhtä raskas. Ne ovat sanomattoman kalliita lahjoja kaikki. Nyt nousi Kalevin rinnalle Kertun muoto, mutta ei niin iloisena eikä terävänä kuin tavallisesti, vaan vakavana, hartaana, liikuttuneena. Tuomari Vuoren tietoisuudessa ei ollut monta hetkeä, jolloin siinä ei olisi tavalla tai toisella välkehtinyt ja elänyt Kalevin ja Kertun kuva. He olivat aina saapuvilla hänen sielussansa ja ilmeilivät hänelle kuin olisivat salaperäisellä tavalla keskustelleet hänen kanssaan. Erikoisen eläviksi he olivat tulleet sitten, kun he molemmat olivat kätkeytyneet kenttäpostikonttorin numeron ja yksikkönsä peiteluvun taa. Kun oli kuin he olisivat joutuneet jonkin tutkimattoman voiman valtaan, joka lähetti heidät, minne tahtoi, olematta siitä vastuussa kellekään, niin kaipaava, hentomielinen sydän haki heihin yhteyttä edes kuvittelujen kautta. Kalevi missä lienee patterinsa kanssa – siitä ei ole saanut enää pitkiin aikoihin vihjaistakaan. Kerttu on mennyt urheasti rintamalotaksi niin kauas kuin on vain tarvittu. On ollut meneminen, sillä Suomen nuoriso on valallisesti sitoutunut tottelemaan isänmaan käskyjä, koskivatpa ne vaikka hengen antamista. Sortovuodet eivät olleet mitään. Jääkärivuodet ja vapaussota olivat jotakin. Nykyinen sota on kuoleman täyttä vakavuutta.
Tuomari Vuori säpsähti hereille mielikuvistaan ja tarttui papereihinsa. Hänen täytyi irtautua unelmista ja päästä käsiksi todellisuuteen. Työ oli ainoa sopiva ja tehokas huumauskeino, jolla sai ikävyydet unohtumaan. Vaikka sota oli syttynyt vasta tällä hetkellä, niin sen vaikutukset liike-elämään olivat tuntuneet jo kuukausia sitten. Se oli ilmennyt monista pulmallisista oikeustapauksista, joita oli syksyn kuluessa tullut tuomari Vuoren hoidettaviksi, ja se kuvastui näistä papereista, joita oli pinkallinen hänen edessään. Hän luki niitä kiinnostuneena ja tunsi, kuinka hänen nukuksissa olleet liikemiesvaistonsa sävähtivät niiden johdosta hereille. Suomen tarmokas, uljas liikemieskunta näytti ymmärtäneen isänmaallisen velvollisuutensa ja ajoissa sovittautuneen niihin olosuhteisiin, joiden tiesi jo huomenna tulevan vallalle. Se pyrki hankkimaan maalle välttämätöntä ulkomaiden valuuttaa uusilla nerokkailla vientisuunnitelmilla ja samoin välttämättömiä tarvikkeita käyttämällä tuontiteitä, joita ei vielä äsken ollut osattu kuvitella. Näistä papereista välähteli rohkeita ajatuksia, jotka ilmaisivat Suomen nuoren liikemieskunnan astuneen siihen miehuuteen, jolloin toiminnanhalu tyytyy vain vaikeuksien voittamiseen ja viihtyy parhaiten silloin, kun aluksen kokka käännetään myrskyiselle ulapalle, kohti tuntemattomia, houkuttelevia mantereita. Tuomari Vuori oli ollut tarpeeksi kauan liikemiehenä tunteakseen alan suuren, viehättävän romantiikan ja tietääkseen kokemuksesta, miten perusteettomia olivat puheet sen proosallisuudesta, aineellisuudesta, runottomuudesta. Tosiasia oli, että liikemies, mikäli hän oli ja tahtoi olla tavallista mittaa pitempi, tarvitsi suunnitelmiensa luomiseen juuri mielikuvitusta, vieläpä runollista sellaista. Ilman tätä hänen oli vaikeaa, melkeinpä mahdotonta, eläytyä aikeidensa kaikkiin yksityiskohtiin niin, että ne todella kuvastuivat mieleen täydellisesti valmisteltuina ja joka suhteessa viimeisteltyinä – mikä estää sanomasta? – "taideteoksina". Suuri liikemies, teollisuusmies, talouselämän uranuurtaja, uusien pyrkimysten tienraivaaja, oli runoilija, joka ilmaisi aatteensa ja mielikuvansa käytännöllisinä tekoina, näkyväisinä saavutuksina, elämän kielenä ja lauseina, jotka oli kirjoitettu jättiläismerkein itsensä maapallon pintaan eikä painettu pienin kirjakkein paperille. Liikemiehen elämä oli usein tuntemattoman maanosan valloittajan hurjaa seikkailua, romanttista risteilyä talouselämän oikukkaalla, myrskyisellä, salaisia pohjavirtoja ja tuntemattomia kareja täynnä olevalla merellä.
Mutta tuomari Vuori tuli ajatelleeksi miettiessään näin, että tuolla merellä oli myös merirosvonsa. Siitäkin hänen liikemieskokemuksensa ja terävä vaistonsa huomasivat näissä papereissa merkkejä. Joukossa oli eräitä aivan uusia tuontiliikkeitä, joiden anomukset kyllä olivat täysin laillisessa kunnossa, mutta joiden allekirjoittajina sattui olemaan hänelle vanhastaan tuttuja tekijöitä. Ne olivat kaikki aikoinaan käväisseet hänen puntarissaan, mutta todettuina köykäisiksi pudonneet ulkonaiseen pimeyteen. Sittemmin tuomari Vuori oli kuullut heidän päässeen hänen seuraajansa ja varsinkin johtokunnan puheenjohtajan armoihin, suorittelemaan kaikenlaisia sellaisia pikkutehtäviä, joita pääliike ei häveliäisyyssyistä ollut välittänyt ottaa nimiinsä. Kun nuo nimet nousivat nyt näkyviin itsenäisten liikkeiden johtajina, tuomari Vuori olisi ollut valmis lyömään vetoa, että heidän takanaan, kahtena muuna osakkaana, jotka olivat välttämättömiä osakeyhtiömuodon vuoksi, ja rahoittajina olivat hänen seuraajansa ja johtokunnan puheenjohtaja. Ja kun tiesi tämän, saattoi myös ymmärtää, mikä havittelu tässä oli taustalla. Jos tavara, joka oli valtiolle nykyisessä tilanteessa välttämätöntä, saataisiin tuotetuksi maahan kaikkien sitä anoneiden toimesta, se merkitsisi noiden anojain salaisen liittoutumisen vuoksi sen joutumista trustin haltuun, joka kyllä osaisi nostaa hintaa eri verukkeilla mahdollisimman korkeaksi. Eikä tällä hyvä, vaan nuo kaksi etevää liikemiestä, jotka salassa hallitsevat koko trustia, antavat johtamansa suurliikkeen myydä tuon tavaran loppuun ensin, puhumatta kellekään, että sitä on erinäisissä pienemmissä liikkeissä vielä joltisiakin varastoja. Vasta sitten, kun tavarasta on kova puute ja siitä maksettaisiin mitä tahansa, kunhan sitä vain saataisiin, he päästelevät sitä näkyviin noista pikkuliikkeistään ja ansaitsevat siten huikeita summia. Ostavatpa he sitä pääliikkeeseensäkin.
Sireenin äkillinen, tasaisesti soimaan jäänyt ulvonta ilmaisi hälytyksen vihdoinkin loppuneen. Helpottuneella mielellä hän jatkoi lukemistaan. Epäilemättä paperit olivat täysin kunnossa. Tavara oli välttämätöntä. Olisi hyvä saada sitä maahan niin paljon kuin mahdollista. Nuo veitikat olivat tietysti tutkineet asian perinpohjin ja painaneet hinnan mahdollisimman alhaiseksi. Ei tarvinnut pelätä heidän maksavan mistään penniäkään liikaa ja Suomen valuutan menevän tässä hukkaan tai tarpeettomaan keinotteluun. Voisihan suosittaa tuontiluvan antamista kaikille näille anojille, koska tavaran yhteismäärä ei ole ylettömän suuri. Eri asia on, että anomuksista on otettava vastaisen varalle jäljennös...
Sireeni alkoi ulvoa ensin matalasti, sitten kohoten hurjaan kiihkoon, taas laskien kuin tyrehtyen epätoivoissaan, taas nousten kuin hurjistuneena. Tuomari Vuori karkasi pystyyn ja riensi ikkunaan. Mitä ihmettä tämä merkitsi? Juuri äskenhän hälytys puhallettiin loppuneeksi.
Samassa hän näki, kuinka Hietalahden puolelle ilmestyi pohjoisesta verraten matalalla lentävä pommikone. Sitten kuului kumea, maata tärähdyttävä jymähdys ja leimahti liekki, joka näytti ulottuvan pilviin saakka. Tuomari Vuoren mielessä vilahtivat Jeesuksen sanat "minä näin saatanan putoavan tulenliekkinä taivaasta", kun samassa jotakin iskeytyi kipeästi nauskahtaen ikkunaruutujen välipuuhun hänen päänsä kohdalle. Hän jäi tuijottamaan siihen, sillä hän totesi sen pomminsirpaleeksi, joka oli singahtanut Hietalahdentorin kulmasta tänne saakka, halkaissut välipuun ja jäänyt siihen kiinni. "Läheltä piti!" hän tuli todenneeksi, mutta ei väistynyt ikkunan luota, vaan tuijotti kuin lumottuna ulos. Uusia jymähdyksiä seurasi. Kaikki tapahtui muutamassa sekunnissa. Kuin salamurhaaja venäläinen pommikone kiiruhti sitten piiloutumaan tuon punertavan, pumpulipehmeän, idyllimäisen pilven taa, joka oli ojentautunut Suomenlahden yli kuin sillaksi Virossa oleville venäläisille saapumaan puolellemme toteuttamaan ystävällisiä aikeitaan. Sankat savupilvet alkoivat nousta suunnalta, jonne pommit olivat pudonneet.
Tuomari Vuori meni katsomaan, missä kunnossa hänen virastonsa oli nyt. Siellä ei ollut enää ainoatakaan sielua, vaan vallitsi ehdoton äänettömyys ja tyhjyys. "Hoi, onko täällä ketään?" hän huusi kulkien pitkin välikäytävää ovelta ovelle, mutta vastausta ei kuulunut. Perimmäisestä perukasta hän vihdoin löysi vahtimestarin, joka selitti kaikkien paenneen. "Heti kun uusi hälytys tuli ja ensimmäinen pommi jymähti, päällikkö itse ryntäsi huoneestaan ja karjaisten kauhistuneella äänellä 'nyt!' hävisi ovesta ulos jonnekin alakerran kellariin. Henkilökunta tietenkin seurasi esimerkkiä, mitä ei ole ihmetteleminenkään. Minun täytyi jäädä tänne vartioimaan, etteivät luvattomat kulkijat pääsisi tarkastuskäynnille, Jos tuomari aikoo vielä tänään työskennellä täällä, niin sopii tulla johonkin näistä huoneista, sillä tuomarin huoneessa ei ole vielä pimennysverhoja". Ja ystävällinen, rauhallinen vahtimestari tuli näyttämään sopivaa työskentelysijaa, veti pimennysverhot paikalleen, sytytti pöytälampun ja meni.
Arvellen, ettei pommitus nyt uusiutuisi, tuomari Vuori istahtikin paperiensa ääreen ja syventyi tyyneen, järjestelmälliseen työhön. Hänestä tuntui helpottavalta, kun vaara oli tällä erällä ohi – pian kuului sireenin vapauttava huuto – ja hän luuli rauhoittuvansa parhaiten olemalla jonkin aikaa yksin tässä viileässä, tilavassa, hämyisessä huoneessa ja painumalla mikäli mahdollista muihin maailmoihin. Jännittäen tahdonvoimaansa hän onnistuikin tässä, varsinkin kun soitto isälle ja kotiin ilmaisi, että molemmilla tahoilla voitiin hyvin.
Kun hän puolentoista, parin tunnin kuluttua lähti kotiin, loimotti Lönnrotinkadun länsipäässä kaamea tulipalo. Hän meni sinne päin, mutta ei päässyt Annankatua kauemmaksi, sillä poliisi esti. Lähdettyään kulkemaan tätä pohjoiseen päin ja mentyään Kalevankadun yli hän totesi kävelevänsä sorassa, joka oli muodostunut lasisirpaleista. Kaikki kadun itäpuolen ikkunat olivat nuuskana. Mutta siinäpä hääräsivät jo suomalaiset työmiehet jämerästi ja tyynesti väliaikaisissa korjaustöissä. Elannon myymälän tyhjiin näyteikkunakehyksiin naulattiin jo insuliittilevyjä. Minkäänlaista hätäilyä tai poikkeamista tavallisesta tahdista ei saattanut huomata. Kukaan ei edes puhunut kovalla äänellä tai ylipäätänsä ollenkaan, vaan ilmaisi kiihtymystään – mikäli tunsi sitä – vetämällä suupielensä välttämätöntä pölkkytupakkaa hiukan kiihkeämmin kuin muulloin. Tuomari Vuori ei voinut olla tilanteen murheellisuudesta huolimatta naurahtamatta ja samalla lämpenemättä. Vahtimestari äsken tuolla virastossa ja nyt tämä äänettömänä melkein pimeässä ahertava työmiesryhmä – kaikki neljissäkymmenissä ja siitä ylöspäin – olivat tuoneet hetken historialliselle, kolkolle näyttämölle vivahduksen siitä, mikä oli todella tyypillisesti suomalaista ja samalla inhimillisesti suurenmoista, kukistumatonta. "Minkä ryssä maahan kaasi, rakens' suomalainen taas", hän sanoi itsekseen.
Tultuaan Kansakoulunkadun kohdalle hän totesi loimottavien tulipalojen valaisevan Fredrikinkatua. Päästyään tänne esteettä hänellä oli hyvä tilaisuus nähdä tulen roihuavan Evankeliumiyhdistyksen ja Hindenburgin taloissa. Mutta ei sielläkään voinut huomata minkäänlaista hätäilyä, vaan palokuntalaiset työskentelivät järjestelmällisesti ja voi sanoa "tieteellisesti" kuin ammattilaiset ainakin. Eriskummallista tuomari Vuoren mielestä oli, että kaikki suoritettiin äänettömästi. Johtajat eivät huutaneet käskyjään, miehistö ei puhunut mitään, yleisö seurasi taistelua tulta vastaan ilmaisematta mieltään edes eleelläkään. Ainoa, mitä kuului, oli liekkien rätinä ja vesisuihkujen pauke, kun ne puristuivat ruiskun suukappaleen ahtaasta reiästä. Minkähänlainen taivasta tavoitteleva melu tällä paikalla olisi vallinnut, jos nuo ihmiset olisivat olleet venäläisiä tai – mitä muuta kansallisuutta hyvänsä.
Tuomari Vuori lähti menemään Fredrikinkatua Töölöön ulkonaisesti, lihasvoimiltaan, päivän monenlaisesta jännityksestä ja rasituksesta väsähtäneenä, mutta sielullisesti, omituista kyllä, varsin pirteänä. Mitä tänään oli tapahtunut, saattoi olla vain vähäistä esimakua siitä, mitä huomenna voi sattua. Helsinki voi tulla hävitetyksi kuin Madrid, mutta se ei saanut taistelua ratkaista. Nuo tieteellisesti koulutetut palokuntalaiset sammuttaisivat tulipalot ja nuo maailman parhaimmat, taitavimmat, aikaansaavimmat työmiehet rakentaisivat Helsingin uudelleen. Heidän esimerkkinsä se oli tänä kauhun päivänä ehkä eniten rohkaissut tuomari Vuorta ja mahdollisesti tuhansia muita.
Kotona Helena-rouva odotti miestään ruokapöydän ääressä. Hän itse oli jo nauttinut päivällisensä, mutta tuli nyt tapansa mukaan saapuville tarjoilemaan miehelleen. Tuomari Vuori piti siitä, sillä hänen ateriansa sai täten ikäänkuin pientä juhlan tuntua. Helena-rouva ei puhunut paljoa, vaan tyytyi vastaamaan miehensä kysymyksiin lyhyesti, vain muutamin sanoin. "Nyt tiedämme, mitä on pommitus". – "Niin tiedämme". – "Se tulee asettamaan meidät kovalle koetukselle, jos sitä jatkuu näinkin tuhoisasti kuin tänään". – "Niin tulee". – "Kaikkien niiden, jotka eivät ole Helsingissä välttämättä tarpeellisia, pitäisi poistua maaseudulle". – "Niin pitäisi". – "Isoisän täytyy lähteä niin pian kuin saan hommatuksi hänelle auton". – "Niin täytyy". – "Etköhän sinäkin muuttaisi huvilaan?" – "En, en voi poistua pitemmäksi aikaa Helsingistä, sillä minua tarvitaan täällä".
4
Antti Toivosen oli vielä vaikeampaa kuin ihanteellisimmankaan porvarin uskoa siihen, että mikään suurvalta saati sitten köyhälistön Venäjä jonakin päivänä voisi hyökätä sellaisen pienen valtakunnan kimppuun kuin Suomi oli. Siksi ei neuvottelujen katkeaminen tehnyt häntä levottomaksi. Tultaisiin vain näkemään, kuinka oikeamielinen ja rehellinen Stalin oli – Stalin, jonka neuvostomainostus oli kohottanut neroksi, sankariksi, jumalaksi ja kansojen isäksi monien silmissä Venäjän rajojen ulkopuolellakin. Punaisen tsaarin ympärillä oli alkanut pilveillä sitä, mitä hän oli väsymättömällä propagandallaan tarkoittanutkin, eli hämärää, puoliuskonnollista romantiikkaa, johon sisältyi paljon aitoa palvonnan tunnetta. Venäläiset itse olivat umpinaisessa astiassaan joutuneet kokonaan tämän hypnoosin valtaan ja muualla tunsivat kaikki, joiden sydäntä kalvoi köyhälistökatkeruus, häntä kohtaan salaista ihailua. Toivosen kaltaiset tyypit eivät uskoneet hänestä mitään epäedullista, vaan pitivät mm. kuvauksia hänen toimeenpanemistaan oikeudenkäynneistä ja julmuuksista bolsheviikkien vihollisten panetteluna.
Mainilan laukaukset Toivonen uskoi tapaturmaisesti lähteneiksi Suomen puolelta. Hyökkäämättömyyssopimuksen häikäilemätön julistaminen mitättömäksi oli vaikeampi juttu, mutta Toivonen ei pitänyt sitäkään lopulta kovin vaarallisena. Se saattoi olla pilaa, jonka tarkoituksena oli säikäyttämällä saada Suomi myönnytyksiin. Tuo oli kyllä hiukan epähienoa menettelyä näin vakavassa asiassa, mutta venäläiset olivat nyt vielä hiukan sivistymättömiä. Sitä täytyi ymmärtää ja suhtautua siihen sen mukaisesti.
Esterin kotona tapahtuneen kohtauksen jälkeen Toivonen oli saanut silmänsä auki sikäli, ettei enää mennyt niinkuin siihen asti oli tehnyt avosuisesti saarnaamaan kommunisteista ja ryssistä. Hän oli harjoittanut sitä muuten oikeastaan enemmän vastaansanomisen ja kiusanteon halusta kuin kristallikirkkaasta vakaumuksesta, ja saattoi siis nyt lopettaa sen tuntien itsekin helpotusta. Viime aikoina hänen työtoveriensa ilmeeseen oli sitäpaitsi tullut jotakin varoittavaa, joka sanoi hänelle, että "turhaan meille saarnaat, sillä ryssiä emme ole emmekä halua ryssiksi tulla". Katsoi hän minne vain, kaikkialla oli kuin seinä vastassa tämä yksimielisyys. Toivosen mieleen alkoi hiipiä vakaumus, että hänen tähän saakka ilmaisemansa vastustuksen henki saattoi käydä hänelle vaaralliseksi, jos hän todella aikoi pitää mastossaan sitä purjetta. Toisin silmänräpäyksin hänen sielussaan vilahti epäilys, että hän oli menetellyt halpamaisesti, maanpetoksellisesti, eikä oikeastaan ansainnut muuta kuin halveksimista. Juhon puheet ja selittelyt ne joskus valaisivat maiseman siltä puolelta. Silloin hän myös tunsi olleensa kasaamassa tuota salaperäistä aatteellista syyllisyyttä, josta ei voinut vapautua muuten kuin kärsimällä rangaistuksen. Se oli hänen oma erikoinen mielikuvansa, josta hän ei ollut puhunut kellekään ja jonka syntyähän ei voinut selittää. Oli vain kerran kuin välähdyksenä tullut mieleen, että jokaisesta sanasta pitää tehtämän tili viimeisellä tuomiolla. Se oli varmaan kotoisin Raamatusta, mutta tuntui siitä huolimatta oikealta – kommunistina Toivonen suhtautui epäilevästi kaikkeen, mikä vivahtikaan Raamatulta tai yleensä kristillisyydeltä. Tottakai ihminen oli vastuussa sanoistaan ja siis myös teoistaan. Turhaa oli koettaa livistää siitä, sillä kerran ne kokoontuivat syötäviksi, maistuivat miten pahalta tahansa.
Kun Antti ja Juho menivät pommituspäivän aamuna tehtaalleen, sen portit olivat kiinni. Ulkopuolella seisoskeli työmiehiä, jotka valaisivat aina uusille tulijoille, miksi ei tehdasta ollut avattu. Venäläiset pommikoneet olivat käyneet Malmilla ja uusia odotettiin. Toivonen kuunteli epäillen. Venäläisiä ne nyt eivät ainakaan olleet. Mitä sitten? Sitä hän ei tiennyt – ehkä olivat matkustajakoneita, jotka turha pelko oli muuttanut pommareiksi? "Mene Malmin lentokentälle katsomaan siellä olevia kuoppia, niin uskot. Vaikka uskosi ryssien jalouteen olisi miten suuri tahansa, niin se mahtuu jokaiseen noista kuopista. Ja sinä itse vielä lisäksi". Tuo kuulosti terävältä. Oli parasta olla jatkamatta keskustelua tästä asiasta.
Kun tehdasta ei kuulunut avattavan ennenkuin tilanne selviäisi – pyydettiin tulemaan uudelleen iltasulkemisen aikaan –, Toivonen lähti levottomana harhailemaan kaupungille. Juho oli mennyt omille teilleen – kai tapaamaan Ainoa, jonka vuoksi tietenkin oli levoton. Toivosen teki mieli mennä tapaamaan Esteriä ja rauhoittamaan häntä, ettei ollut mitään pelkäämisen aihetta, sillä Stalin ainakaan ei pommittaisi Helsinkiä. Mutta häntä aristutti meno tuomari Vuoren kotiin. Ilmapiiri siellä, oli niin kokonaan toinen kuin mihin hän oli tottunut, että hengitys pyrki salpautumaan. Esteri oli varmaan tullut sanoneeksi, että hän, Toivonen, oli kommunisti... Ei, sitä ei Esteri sentään ollut voinut sanoa, vaan ehkä jotakin sinne päin päättäen siitä, että tuomari katsoi häneen niin läpitunkevasti sattuessaan joskus harvoin tulemaan häntä ja Esteriä vastaan. Mitäpä jos hän menisi Esterin äidin luo. Ottaisi asiat hänen kanssaan vakavasti puheeksi ja selittäisi, ettei hän sentään kommunisti ollut, vaikka olikin joskus tullut levitelleeksi leukojaan siihen suuntaan. Ehkä Esteri olisi levottomana äitinsä puolesta myös tulossa sinne.
Toivonen läksi linjoja kohden, mutta ei pitänyt kiirettä, sillä oli vielä liian varhaista. Kaikesta näki elämän olevan tänä päivänä pysähdyksissä. Ihmiset liikuskelivat hiljaisina ja vakavina, mutta eivät nähtävästi olleet menossa minnekään. Väliin he katselivat tutkivasti taivaalle, puhelivat sitten matalalla äänellä, pudistivat päätänsä ja siirtyivät taas toiseen ryhmään. Miksi ihmeessä tänään oli kaikki niin hiljaista? Aivan oikein. Raitiovaunuthan eivät kulkeneet eikä autoja näkynyt ainakaan tälle paikalle. Olisikohan sittenkin vakavampaa tekeillä?
Hän nousi hitaasti mäkeä ylös kohti Kallion kirkkoa, jonka ympärillä nyt lenteli vilisevä kyyhkysparvi. Mikähän niitä ajoi liikkeelle tuolla tavalla? Niin, siinä oli Kallion kirkko kuin graniittilinna, mutta tyhjää täynnä se enimmäkseen kuului olevan. Mitä hänessä kävi kourallinen puolihöperöitä, vanhoja ämmiä, mutta miehiä ei juuri ollenkaan. Miehet valistuvat nopeammin kuin naiset – omaksuvat näet helpommin tiedon kuin he. Ei ollut Toivonenkaan edes uteliaisuuttaan tullut siellä pistäytyneeksi. Väliin oli kyllä sunnuntai-aamuin, kun sen kellot kumahtelivat kauniisti, syntynyt mielessä vahva veto, melkein kuin kaipaus – ja melkeittäkin sellainen – mennä sinne kuuntelemaan ja saamaan jotakin, jota tunto kuiskasi olevan saatavissa vain sieltä, mutta ei hän siltikään ollut mennyt – ei ollut ollut niin heikko. Esteri siellä kävi äitinsä kanssa, sillä Savilan rouva oli juuri noita ämmiä, jotka eivät parempaa ymmärtäneet, mutta ei Toivonen ollut ollut kuulevinaankaan, kun Esteri oli joskus pyytänyt häntä tulemaan. Juho sensijaan meni kirkkoon Ainon kanssa, kun tämä tahtoi, eikä pitänyt sitä minään sosialistin periaatteiden rikkomisena. Oli vain sanonut, kun Toivonen oli kerran kauttarantain tuosta huomauttanut, että "tottakai vapaa mies saa mennä minne haluaa", ja kysäissyt vähän kiusallisesti, että "etkö sinä sitten uskalla mennä sinne?" Antti oli muka naurahtanut, että "uskalla". Mitä pelkäämistä hänellä siellä olisi? Mutta tuosta oli jäänyt tajuntaan hieno epäilys, että "miten on, ehkä sittenkin pelkäät?" Väliin Toivosesta tuntui kuin hän olisi koko ajan kierrellyt, kaarrellut ja epäröinyt jonkin ikäänkuin korkealla muurilla ympäröidyn alueen ulkopuolella ja kuin juuri tämä ajatuksien kohdistuminen kysymään, mitä tuon muurin sisäpuolella oli, olisi oikeastaan ollut hänen elämänsä pääsisällyksenä. Mitä ulkopuolella oli, sen hän tunsi. Ei muuta kuin arkisen elämän hiekkaa, likaa, rikkaruohoja ja sellaista, niinkuin voi hyvin ymmärtää. Harvoin siellä tapasi kukkia ja puita, ja linnut olivat enimmäkseen variksia, korppeja, harakoita ja muita sellaisia haaska- ja roskalintuja, joista ei ollut kellekään iloa. Alati ja varsinkin silloin, kun tämä arkisessa elämänhiekassa kahlaaminen ja roskalintujen rähinän kuunteleminen oli käynyt entistä sietämättömämmäksi, hän oli kuin unessa nähnyt itsensä hiipivän tuon muurin juurelle ja ryhtyvän tarkastelemaan sitä kasvoilla kaihoisa ilme kuin olisi odottanut sen takaa paljastuvan sen pyhäpäivän, joka oli tämän nyt koetun arjen virkistävä, lohduttava vastakohta. Hän näki selvästi kulkevansa pitkin muurin juurta kuin olisi etsinyt ovea, josta olisi päässyt sisään, pysähtyvänsä tutkimaan jotakin rakoa, josta näytti häämöttävän kirkkautta, kuuntelevansa tarkkaan, kuuluisiko muurin takaa mitään, ehkä lintujen laulua ja tuulen huminaa kuin urkujen soittoa, ja taas jatkavansa kulkuaan pitkin muurin juurta väsyneenä, epätoivoisena. Omituista oli, että vaikka hän tässä unessaan tai mielikuvassaan, mikä se nyt oli, tiesi, missä kohdassa muuria portti tai oikeammin salaovi oli, ja selvästi näki, että avain oli sen vieressä omassa naulassaan valmiina kenen tahansa käytettäväksi, hän ei kuitenkaan ollut ovea huomaavinaan, saati avannut sitä. Syynä tähän oli se, että hän tiesi olevansa mahdoton menemään ovesta sisään. Ovenpielessä olevassa julisteessa näet sanottiin, että jokaisen, joka tahtoi avainta käyttää ja tulla sisään, täytyi riisuutua apposen alasti. Kaikki arkivaatteet oli viimeistä lankaa myöten jätettävä tälle puolelle. Sitä ei Toivonen voinut suostua tekemään, sillä se olisi ollut kovin nöyryyttävää ja hävettävää. Tästähän kulki ohi keskeytymätön ihmisvirta, joka olisi heti alkanut nauraa ja osoitella sormellaan, että "katsokaa tuota hullua miestä, kun riisuutuu alasti koko maailman nähden! Hakekaa poliisi viemään hänet talteen!" Niin ihmiset sanoisivat ja siksi hänen oli mahdotonta noudattaa julisteessa olevaa käskyä. Sensijaan hän meni oven ohi olematta sitä näkevinäänkään, mielessä salainen toivo, että ehkäpä hänen onnistuisi päästä muurin sisäpuolelle kenenkään huomaamatta jostakin toisesta paikasta tarvitsematta riisuutua. Tällaista hän kuvitteli mietiskelevänsä ja suunnittelevansa, mutta oli toteavinaan, että joka kohdassa, missä hän yritti kiivetä muurin harjalle, se vain nousi hänen edessään yhä korkeammalle, niin ylös, että hän ymmärsi olevan mahdotonta päästä sinne. Muuri oli sitäpaitsi niin sileä, ettei siitä saanut sormille eikä varpaille tukea, vaan oli jonkin matkaa kiivettyä pakko pudottautua maahan. Ja silloin saattoi joutua nokkostiheikköön, joka poltti ja kihelmöi kuin tulinen rauta, tai muuhun rikkaruohikkoon ja saastaan, jota usein on muurien vierustoilla. Siinä likasi itsensä entistä pahemmaksi. Ei ollut kummastelemista, että ovella vaadittiin arkivaatteiden riisumista, sillä kyllä ne niin törkyisiä olivat varsinkin tällaisten putoamisten jälkeen.
Mutta näistä kokemuksista huolimatta Toivonen ei voinut olla kulkematta muurin vierustaa ja kuvittelematta, mitä sen takana oli. Hänestä tuntui – hän oli siitä varma –, että siellä oli se, mitä hän oli tottunut haaveissaan sanomaan "paremmaksi maailmaksi", mutta minkälainen tämä sitten oli, siitä hän ei ollut selvillä. Se kuvasteli niin monenlaisena. Vapaus, Veljeys ja tasa-arvoisuus siellä tietenkin olivat vallitsevina, kuinkas muuten, mutta kummallista kyllä tämä tuntui Toivosesta verraten vähäpätöiseltä. Ei hän tosiasiassa tällaisia kommunistisia ihanteita paljoakaan ajatellut. Niistä puhuttiin niin paljon, että ne olivat kuluneet. Eikä hän ajatellut aineellisiakaan olosuhteita, sillä jotenkuten ne kuuluivat enemmän muurin tälle kuin tuolle puolelle. Tuo kuviteltu parempi maailma rakentui kaikesta, mikä oli tämän arkisen, kurjan, ruman maailman vastakohtaa. Tottakai mieli halasi sitä, mitä täällä ei saanut, mutta mitä se sitten oli, sitä Toivosen oli vaikea saada ilmaistuksi täsmällisin sanoin. Niin, onnea se tietysti oli onnettomuuden vastakohtana, autuutta ja ikuista elämää kadotuksen ja kuoleman sijaan, kauneutta rumuuden, hyvyyttä pahuuden ja valoa pimeyden asemasta. Kuivan autiomaan sijaan se oli vehmasta puistomaisemaa, jossa purot risteilevät kukkaniittyjen halki ja linnut laulavat. Tuota ei ollut vaikeata kuvitella. Mutta vaikka se oli hienoa ja suloista kaikki, niin se ei silti tyydyttänyt Toivosta. Hän tunsi ja tiesi sydämensä syvimmässä sopukassa asuvan kaihon, joka oli kätketty sinne moninkertaisten teräs- ja lyijykerrosten taa kuin pienenpieni hitunen radiumia säiliöönsä, janoavan jotakin muuta, joka olisi enemmän kuin kaikki nuo sanat yhteensä, niin, jonka saavuttaminen olisi kaiken ajateltavissa olevan ihmisonnen perusehto. Tuo salattu onni se asui tärkeimpänä aarteena tuolla muurin takana. Se oli siellä kätkössä kuin radiumjyvänen kotelossaan ja lähetti kuin tämä mystillinen metalli säteitään kaikkien esteiden, jopa oman muurinsakin läpi syvälle ihmisen sydämeen. Tämän pohjasopukassa se herätti eloon tuon kaihon, joka oli heijastusta siitä itsestään, tuon selittämättömän "tuskan", joksi Toivonen joskus sitä sanoi ja joka ajoi hänet kulkemaan pitkin muurin kuvetta ja miettimään pääsemistä sen toiselle puolelle.
Tämä kuvitelma oli Toivoselle mieluisempi kuin tuo hänen toinen ajatuspiintymänsä syyllisyyden kasaantumisesta ja tulevasta välttämättömästä rangaistuksesta. Se ravitsi ja virkisti häntä kuin lirisevä lähde helteisenä päivänä pölyisen tien kulkijaa, mutta tämä loi hänen sieluunsa nousevan ukonpilven synkkyyttä. Hän kysyi joskus itseltään herättyään päiväunelmistaan, mitä hän nyt tuollaisia hyödyttömiä, epätodellisia asioita kuvittelemaan, ja sai vastaukseksi hämärän, raskaan tuntumuksen siitä, että hänen tyytymätön, ristiriitainen sisällinen ihmisensä se siten ponnisteli irtautuakseen siitä nokkostiheiköstä, johon oli jo vaelluksensa alkupuolella harhautunut. Miten onnellista olikaan tähän verrattuna Juhon elämä. Hänen sisällinen ihmisensä ei harhaillut tiheiköissä, vaan kulki pää pystyssä aurinkoista polkua ylöspäin, kohti kaukaa ja korkealta loistavaa kirkasta päämäärää. Hänet oli luotu onneen jo alusta saakka ja kaikista vaikeuksista huolimatta, kun taas Toivonen oli luotu harhailemaan tiheiköissä ja särkemään itse onnensa niin pian kun se oli alkanut vähänkään heloittaa. Niin oli nyt käymässä hänelle Esterin suhteen. Miten monta haavaa hän olikaan jo vasten parempaa tahtoansa ehtinyt iskeä tuohon hentoon kasviin, joka oli alkanut kukkia niin kauniisti ja avannut hänelle uuden, siinä merkityksessä entuudesta kokemattoman onnen.
Hän oli mietteissään tullut Kallion kirkon ohi ja sivuutti nyt Työväenopiston. Siellä hän kävi, sillä siellä jaettiin sitä, mikä oli elämässä kaikista tärkeintä: tietoa. Tieto on valtaa. Niin pian kuin maailman köyhälistö saisi haltuunsa kaiken tiedon, sillä olisi myös valta. Niin oli käynyt Venäjällä ja niin oli käyvä täällä. Toivosen mielen pohjalla poreili kyllä epäilys, että tokkohan valta Venäjällä oli joutunut köyhälistön käsiin siksi, että se oli saanut haltuunsa tiedon, mutta hän tukahdutti nuo poreet. Samoin hän painoi näkymättömiin kysymyksen, olivatko siellä köyhälistön käsissä enempää tieto kuin valtakaan. "Tietenkin olivat", hän valehteli itselleen, vaikka tiesi tunnossaan, etteivät olleet. Pieni rosvojoukko siellä oli yllättäen anastanut ne molemmat ja pieksi niillä nyt tyhmää köyhälistörahvasta kuin skorpiooneilla ja rautapiikkisillä ruoskilla. Sen Toivonen tiesi tunnossaan hyvin, mutta julisti siitä huolimatta Neuvostolan paratiisiksi ja Stalinin ihmiskunnan hyväntekijäksi. Hän myönsi itsekseen avoimesti, että kommunismi oli mädättänyt hänen siveellisen selkärankansa. Ainakin hän vähin pelkäsi sitä. Kummallista kyllä hän tunsi toisaalta juuri tällaisen pelon hetkellä tuota kaihoa, jota muurin takana oleva parempi maailma hänen sydämessään herätti. Silloin hän myös vaistosi, ettei paljas tieto ehkä riittäisikään, että tuo eriskummallisella tavalla ja aivan itsenäisesti omia polkujaan juoksenteleva ja alituisesti jotakin parempaa hakeva sisällinen ihminen vaati lisäksi jotakin muuta, joka oli enemmän kuin tieto eli ehdottomasti välttämätöntä. Toivonen ymmärsi, että oppineimmankin tietoviisaan rohvessorin sisällinen ihminen saattoi harhailla eksyksissä elämän pöheiköissä ja huutaa hädissään, että mitä se ihmistä auttaisi, vaikka hän voittaisi koko maailman, jos hän kuitenkin saisi sielullensa vahingon! Siinäpä se! Toivonen ymmärsi, että tuohon sisältyi syvällinen totuus. Vahinko koitui juuri siitä, ettei tieto kyennyt tyydyttämään sielun radiumitoivetta.
Hän oli harhaillessaan tullut Kalliolan luo. Tuossa siis Sireniuksen tohtori pyytää höystää tietoa sillä, mitä uskoo sisällisen ihmisen tarvitsevan sen lisäksi, eli kristillisyydellä. Toivonen oli joskus käynyt siellä Esterin kanssa Juhon ja Ainon mukana huolimatta siitä, että vanhat, kokeneet kommunistit olivat erikoisesti varoittaneet opetuslapsiaan Kalliolan vaikutuksesta. "Se on pahinta ja myrkyllisintä porvarillista solutusta, mitä voi ajatella", he olivat sanoneet ja olleet suorastaan kauhistuneen näköisiä. "Siellä käydessään", he olivat selittäneet, "kokenut, vakaa, vanha kommunistikin tuntee uskonnon todellakin olevan oopiumia kansalle, sillä mielen valtaa pian epävarmuus, epäusko siihen, mitä isämme Lenniini ja Talliini ovat opettaneet. Saa lukea melko kauan marksilaista kirjallisuutta ennenkuin taas saa palatuksi vanhoihin tuttuihin jenkoihin. Jottako tässä maailma muka rakkaudella rakennettaisiin ja ihmisten uudestisyntymisellä parannettaisiin – pöhöh!" Kommunistikiho oli sitten pitänyt ankaran saarnan oikeasta "totellisesta talhinilaisuuvvesta" kuin desinfisioidakseen opetuslapsiensa sielunkamarit Kalliolasta virtaavasta hapatuksesta. Toivonen oli kuunnellut sitä haluttomasti ja kylmästi. Hän oli jo silloin sydämessään irtautunut kommunismista ja piti tuollaisia puheita vain ruplakommunistien ammattimäkätyksinä, joihin ei vähänkään ajatuskykyisen ihmisen kannattanut panna minkäänlaista huomiota. Kommunistien salaisessa kerhossa olivat muuten Leninin kootut teokset – kokonainen kirjapino. Lukea niitä osasivat vain nuo salaperäiset suomalaisryssät, jotka olivat houkutelleet Toivosta vakoojaksi. Ne olivat esitelmöineet usein siitä onnesta, minkä Stalin oli tuottanut Venäjän kansalle. Mikäli heidän puheisiinsa oli uskomista, Toivosen päiväunissaan haaveilema, muurin ympäröimä onnela oli juuri Neuvostovenäjä. Pitihän sinnekin pyrkijän, päästäkseen laillisesta ovesta sisään, riisuutua jokseenkin alastomaksi. Ha-ha!
Toivonen muisti viettäneensä Kalliolassa monta viihtyisää hetkeä. Eihän se sentään mikään kirkko ollut ja puhuttiinhan siellä muustakin kuin "oopiumista". Nuorisoa siellä kävi paljon. Toivonen uskoi nuorten vain hyötyvän kaikesta, mitä siellä kuulivat, ja ihaili syrjästä heidän puhdasta, kirkasta katsettaan ja vilpitöntä olemustaan. Häneen tuo ei oikeastaan koskenut, sillä hän oli tietenkin ulkopuolinen, tuollaisen yläpuolelle kohonnut sielu, mutta eihän tarvinnut koskea, vaikka katsoi. Täytyikö kommunistin kieltää itseltään vähäisimmätkin ilot, joita porvarit olivat keksineet, ja alvaria murjottaa maailmanvallankumousta ja talliinilaista autuutta? Toivonen oli huomannut hyvin vaikeaksi ajatella ja puhua niin, että se olisi kommunistikihoja miellyttänyt. Tosiasiassa ne eivät suvainneet minkäänlaista itsenäisyyttä ei ajatuksissa, sanoissa eikä teoissa. Olisi aina vain pitänyt maata rähmällään Talliinin kuvan edessä ja rukoilla häntä kuin jumalaa. Ja vakuuttaa, että niin on kaikki kuin sanot ja määräät, isäseni, sekä varalta jo pitää henkselien nappeja auki, jotta saisi nopeasti suoltaa housut nilkkoihin, jos niinkuin kansojen isä haluaisi suomia palvojiaan pitkin pyllyä.
Mutta miksi sitten olet olevinasi kommunisti, kun kuitenkin heitä aina vain haukut? Toivonen oli usein kysynyt tätä itseltään ja kysyi nytkin. Hän ei voinut antaa siihen muuta vastausta kuin sen, että hän kai oli syntynyt kommunistiksi. Kuunnellessaan kommunistikerhossa kihojen puheita ja todetessaan heidän mitä katalimmin vääristelevän kaikkia oikeita ja pyhiä asioita hän oli ymmärtänyt, että tehdäkseen tuollaista täytyi löytää ilonsa pahuudesta, olla syntyperältään perkeleiden jälkeläinen ja viihtyä vain elämän likavesissä ja liejussa. Vaikka asiain oikea laita olikin sielussa selkeänä kuin kesäinen päivä, niin sitäpä vain ei saattanut sellaiseksi tunnustaa. Väkivängällä se piti saada väärennetyksi niin, että se oli vastakohtansa. Kommunistissa asui tällainen pahuuden henki, eriskummallinen vimma kuin tauti tai paremminkin kuin syntymävika, jota ei voinut parantaa.
Tämä käsitys teki Toivosen toisaalta yhä paatuneemmaksi uhmailussaan, toisaalta syvästi ristiriitaiseksi, traagilliseksi. Joskus hän saattoi kysyä epätoivoisena, oliko hän kokonaan tuomittu, pahan hengen riivaama sielu, joka tekee aina vain pahaa siitä huolimatta, että tietää, mikä on hyvää. Samanlainen kuin se, joka on rikkonut Pyhää Henkeä vastaan eikä voi milloinkaan saada tätä rikkomustaan anteeksi? Sydämensä pohjalla hän elätteli sitä toivomusta, että kunpa tapahtuisi, kunpa sallittaisiin hänelle jotakin, joka riistäisi häneltä itseltään valinnan ja ratkaisun ja syöksisi hänet yhdellä iskulla siihen, mikä oli oleva hänen lopullinen kohtalonsa. Silloin hän pääsisi näistä järjettömistä, kiduttavista kiusauksista ja ristiriidoista, ja voisi antautua koko olemuksellaan sen uskon valtaan, mikä olisi hänelle silloin valjennut ja tuottaisi hänelle lopullisen, eheän onnen. Ehkäpä hän silloin kykenisi avaamaan sielunsa muurin salaoven ja pääsisi näkemään, minkälainen maailma sen toisella puolella asui.
Toivonen oli kulkenut ajatuksissaan yhä kauemmaksi ja saapunut viimein Sörnäisten pohjoispuolella oleville korkeille kallioille. Sunnuntaisin hän oli joskus harhaillut täällä Esterin kanssa ja siksi kai hänen askeleensa olivat nyt itsestään ohjautuneet tänne päin. Korkeimmilta kohdilta näki laajalti kaikille ilmansuunnille. Tässä hän oli seisonut kerran Esterin kanssa ja pitänyt häntä kädestä. He eivät olleet puhuneet mitään, vaan olivat vain vilkaisseet toisiaan silmiin. Tällainen katsominen korkealta alas laajaan maailmaan teki hiljaiseksi, puhumattomaksi. Oli kuin katsomisessa, mielen avartumisessa, olisi ollut kylliksi.
Eikö hän ollutkaan yksin? Ei, täällä oli muitakin – työläisnaisia, mitä lienevät olleet. Seisoskelivat ryhmittäin, puhelivat matalalla äänellä, joskus naurahtivat ja katselivat taivaalle, varjostaen kädellä silmiä. Oli kuin ne olisivat odotelleet jotakin. Toivonen ymmärsi: ne olivat kommunistiakkoja, jotka uskoivat Stalinin pommikoneiden nyt tulevan kostamaan porvareille. Hän meni muina miehinä lähemmäksi kuullakseen heidän puheitaan ja alkoi tirkistellä taivaalle kuten hekin. Eukot epäilivät häntä, kuiskailivat keskenään ja vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä. Toivosen teki mieli sanoa, että "älkää toki, hyvät ihmiset, uskoko köyhälistön valtakunnan ryhtyvän sotaan ketään vastaan, sillä siellähän noudatetaan rakkauden käskyä eikä vihan. Siellä opetetaan rakastamaan vihollisia ja tekemään niille hyvää, jotka heille tekevät väkivaltaa ja vääryyttä".
Hän heittäytyikin puheisiin muutaman eukon kanssa ja selitti tälle, että oli turhaa odottaa pommikoneiden tuloa Helsinkiin kostamaan herrojen vääryyksiä. Eukot eivät vastanneet, mutta olivat pettyneen näköisiä. Toivonen ymmärsi koston olevan heille pääasia. He olivat kaikki siksi vanhoja, että heiltä oli saattanut punakapinassa kaatua tai muuten kuolla omainen, toisilta ehkä poika. He kuuluivat siihen silloiseen maailmaan, jonka synnyttämä sydänten jää oli melkein sulamatonta. Isänsä ja äitinsä puolesta myös hän, Toivonen, kuului siihen ja oli kyllä kokenut, kuinka vaikeasti sulavaa hänenkin sydämensä jää oli. Kaikissa näissä ihmisparvissa, hän siinä ajatteli, on jotakin sellaista, josta he eivät ole vastuunalaisia – tuota edellisten sukupolvien kasaamaa syyllisyyttä, joka nyt hallitsee heitä – "ja minuakin", hän tunnusti rauhallisesti. Sitten hänen sieluunsa tulvahti selittämätön, kummallinen, kiehuvan kuuma ja häikäisevän kirkas köyhälistön onnen, tulossa olevan paremman maailman ja ikuisen rauhan kuva, ja hän alkoi puhella siitä lähimpänä seisoville eukoille. Mutta samalla hän jo huomasi, ettei löytänytkään sanoja, joilla olisi saanut tehdyksi tuon mielikuvansa tajuttavaksi toisille. Mikä siinä oli ihaninta hänelle itselle, nosti hänen esittämänään epäilevän, ihmettelevän hymyn eukkojen naamalle. "Oletteks tee pappi vai muuten hullu?" muuan jo kysyi hävyttömästi nähtävästi nyt vakuuttuneena, ettei tuo mies voinut olla vaarallinen. Toivonen koetti selittää asiaansa uudelleen, mutta harhautui yhä kauemmaksi mielikuvastansa, joka samalla jo alkoi hämärtyä ja mennä sekavaksi. Juuri kun hän siinä tapaili sanoja ja hieraisi otsaansa kuin saadakseen sen alla myllertäviä ajatuksia järjestykseen, eukot huudahtivat melkein yhtaikaa "kah!" ja tuijottivat kiihkeästi, silmät renkaina, puiden latvojen tasalle taivaan rantaan. Korvia huumaava jyminä ja rätinä tuntui täyttävän koko olevaisuuden ja siinä samassa syöksyi metsän yläpuolelta, näköjään aivan matalalta, heitä kohti jättimäinen lentokone, monimoottorinen hirviö, saatanan tuonenkotka. Äskeinen eukko päästi riemunkirkaisun ja nosti kätensä kuin tervehtiäkseen sitä, kun kone jo oli heidän kohdallaan. Siitä viskattiin alas jotakin, joka jyskähti pehmeästi aivan heidän lähelleen, ja heitettiin valkoisia lehtisiä, jotka somasti leijuivat ja välkkyivät kauniissa auringonpaisteessa. Ja tuskin oli tämä hirviö mennyt, kun jäljessä jo tuli toinen, jymisten mikäli mahdollista vielä huumaavammin. Mutta se ei heittänytkään kalliolla seisovalle ihmisjoukolle mitään, vaan tultuaan paikalle päästi konekivääristään sitä kohti räikeästi rätisevän sarjan. Kuulat räjähtivät sattuessaan kallioon sirpaleiksi, jotka vuorostaan vihelsivät terävästi sinkoutuessaan sinne tänne. Mutta eukkoa, joka oli niin riemuissaan tervehtinyt koneiden tuloa, kuulat iskivät ryöppynä keskelle rintaa, niin että hän tuuskahti silmänräpäyksessä hervottomana vatsalleen kalliolle ja jäi siihen niin kuolleena kuin miksi ihminen ikinä voi tulla.
Eukkojen parvi hajosi joka haaralle kauhistuneena kuin kanalauma, joka on nähnyt hiekassa haukan varjon. Antti Toivonen oli jähmettynyt paikalleen kuin olisi saanut halvauksen eikä kyennyt hetkeen aikaan liikkumaan. Herättyään tyrmistyksestään hän huomasi kaikkien liikuntokykyisten raivautuneen tiehensä ja itse jääneensä kahden tuon eukon kanssa, joka maata retkotti hänen lähellään. Hän meni katsomaan eukkoa. Kuulia oli tullut ulos selän puolelta, repien reikänsä laajoiksi aukoiksi. Veri oli päässyt tulvahtamaan niin monesta paikasta, ettei sitä ollut ruumiiseen paljoa jäänyt. Kallion kuopassa, eukon vieressä, sitä sensijaan oli kuin pesuvadissa. Toivonen kohotti eukon päätä. Kasvot olivat lumivalkeat, silmät kauhistuneesti selkoselällään, terä sammuneena. Ilme oli hämmästynyt, säikähtynyt. Toivonen värisi. Tämä oli ensimmäinen sodan surmaama, minkä hän oli nähnyt. Hän tuli laskeneeksi eukon pään äkkiä kädestään. Se putosi ja löi otsansa kallioon, niin että muksahti. Toivosta ilkeytti ja hän kääntyi pois. Siihen vierelle leijaili juuri silloin tuollainen valkoinen lehtinen, vieläpä niin osuvasti, että yksi nurkka sattui eukon verilammikkoon. Toivonen kiiruhti ottamaan sen, kuivasi kulman eukon puseronhihaan ja alkoi lukea lehtiseen painettua kirjoitusta. Huonolla suomenkielellä siinä selitettiin, ettei voittamaton puna-armeija ollut tullut taistelemaan Suomen työväkeä vastaan, vaan päinvastoin vapauttamaan sitä lahtarien ja fasistien sorrosta. Lisäksi se oli tullut tuomaan sille leipää ja siten pelastamaan sitä siitä huutavasta kurjuudesta, johon porvarillinen hirmuhallitus oli sen syössyt.
Toivonen katseli tutkivasti ympärilleen. Mikä se pudota tussahtikaan ensimmäisestä koneesta niin pehmeästi tähän aivan lähelle...? Hän lähti haeskelemaan sieltä päin, jonne hänen muistaakseen tuo mytty oli pudonnut, ja löysikin hetken kuluttua ison, pitkulaisen, nelitahkoisen leivän, ns. "ryssänlimpun". Se oli hyvin hapantunutta ja kuohkeaksi kohonnutta, mutta silti vetiseksi jäänyttä leipää, juuri sellaista, jollaiseksi vanhemmat ihmiset olivat kuvanneet venäläisten sotamiesten täällä aikoinaan kaupittelemaa limppua. Toivonen oli inhoten ensin heittämäisillään sen pois, mutta ei tehnytkään sitä, vaan pisti se kainaloonsa ja aikoi lähteä. Mutta siinä tuli jo saapuville poliisi, joka epäluuloisena pysäytti hänet ja toimeenpani lyhyen kuulustelun. Kuultuaan Toivosen selityksen poliisi sanoi:
– Tuletten kamariin antamaan lähempiä selityksiä...
– Sopii hyvin...
Poliisi tutkiskeli paikkaa ja eukon ruumista, mutta häätyi lähtemään niine hyvineen, kun oli yksin. Poliisikamarissa Toivonen kuvasi tarkkaan koko tapahtuman, josta tehtiin pöytäkirja, ja luovutti komisariukselle todistuskappaleiksi limpun ja lentolehtisen. Kuultuaan, kuka hän oli, komisarius selaili hetkisen jotakin korttiluetteloa. Kaivettuaan sieltä käteensä kortin hän tuijotti siihen ja luetteli sitten Toivosen vanhemmat ja hänen tärkeimmät elämäkerralliset vaiheensa. Päästyään loppuun hän kysyi, oliko kaikki oikein, mihin Toivosen täytyi sammallellen ja hämillään vastata myöntävästi. "Entä puolue?" komisarius nyt kysyi tutkivasti ja huomautti kortissa olevan sijan sitäkin tietoa varten. Toivonen vastasi totuuden mukaisesti:
– Entinen kommunisti.
Poliisi antoi hänelle takaisin limpun ja lentolehtisen, koska niitä oli jo muilta tahoilta kertynyt poliisikamariin riittävästi. Komisarius, joka oli jo vanha mies, vei sitten Toivosen ikkunan ääreen, kirkkaaseen valoon, katsoi häntä tutkivasti kuin muistaakseen hänen muotonsa ja sanoi:
– Kun teistä ei ole todistettavasti tiedossa mitään muuta, kuin minkä olette itse äsken myöntänyt, että näet olette ollut kommunisti, ja kun olette valtiolle tärkeässä työssä, teitä ei nyt pidätetä turvasäilöön eikä työpataljoonaan, vaan saatte mennä. Mutta teidän on parasta muistaa olevanne lisääntyneen valvonnan alainen ja että nykyisin ovat voimassa sotalait, jotka eivät käsittele kommunisteja enempää kuin muitakaan maanpettureita juuri pehmeillä käpälillä. Onko selvä?
– Selvä! Toivonen vastasi.
Hänen sielussaan poreili ihana, virkistävä vapautuksen tunne, niin suuri ilo, ettei hän ollut muistaakseen milloinkaan sellaista kokenut. Hän oli siis kuin ihmeen kautta päässyt tuosta painajaisesta, joka oli rasittanut häntä lapsuudesta saakka sielun ainaisella ristiriidalla ja kasvattamalla nurjuutta isänmaata ja omaa kansaa ja yhteiskuntaa kohtaan. Hänkö kannattaisi hallitusta ja oppia, joka ryntäsi pommikonein pienen, rauhallisen, turvattoman kansan kimppuun, suussaan hunajaiset sanat, mutta sielussaan kavalista kavalin, julmista julmin, verenhimoisista verenhimoisin peto. Hänen isänsä kommunismin ja maanpetoksellisuuden saattoi antaa anteeksi, sillä isä oli varmasti toiminut vilpittömässä, aatteellisessa uskossa, tietämättä paremmasta, mutta hänen itsensä uhmapäinen pahansisuisuus, joka oli toiminut koko ajan vasten parempaa tietoa, oli rikos Pyhää Henkeä vastaan ja sellaisena anteeksisaamaton. Hänen täytyi päästä näyttämään, että hän edes tahtoi korjata rikkomustansa niin pitkälle kuin se oli hänelle mahdollista.
Kotona hän asetti pöydälle verisen lentolehtisen ja limpun, ja jäi katsomaan niitä. Silloin hän vasta huomasi tullessaan, kai heränneen nälän johdosta, näpistelleensä pehmeää limppua suuhunsa melkoisen palan, kokonaisen nurkan, ajattelematta, kenen leipää se oli. Kun se nyt valkeni hänelle ja samalla menneisyyden inhoittavuus paljastui kaikessa alastomassa rumuudessaan, hänet yhtäkkiä valtasi ankara ellotus, mieltä kääntävä pahoinvointi. "Tuolla minun vielä piti sisälmykseni saastuttaa!" hän raivosi ja tuskin ehti juosta likaviemärin ääreen, kun jo yllättävästi ylös tunkeva oksennus oli tukehduttaa hänet. Hänen ruumiinsa ponnisteli niin, että verisuonet otsassa olivat haljeta, vapautuakseen jostakin, joka oli sille äärimmäisen vastenmielistä. Kun hän lopuksi pääsi tointumaan ja palasi pöytänsä ääreen, siinä olevan limpun erikoisesti venäläinen, samalla happamalta ja tökötiltä tuleva haju oli aiheuttaa uuden purkauksen. Hänen mieleensä kuvastuivat ryssän kädet, jotka olivat leiponeet ja paistaneet sen – saastaiset, likaiset kädet ja mustareunaiset kynnet, jotka ennen uppoamistaan taikinaan olivat kaivelleet ties mitä –, ja hän otti paperia ja kaapattuaan limpun siihen, ettei likaisi käsiään, kantoi sen pihalle roskalaatikkoon. "Rotillekin olet liian huonoa!" hän mumisi ja tunsi suurta, ikäänkuin lopullista puhdistumista ja kohoamista. Oli kuin hän olisi oksentanut ulos riivaajaisen, joka oli siihen saakka pitänyt hänessä asuntoa ja ollut hänen herransa.
Oli jo myöhäinen ilta, kun Juho saapui kotiin. Toivonen oli vielä pukeissaan ja valveilla. Hän oli pimentänyt ikkunan niinkuin oli määrätty ja istui syvissä mietteissä pöydän ääressä. Kun Juho pisti teevettä kiehumaan ja otti esille ruokaansa, Toivonen sanoi suopeasti ja hiljaisesti:
– Tuonhan minäkin olisin voinut tehdä... Olen miettinyt tässä muita asioita niin kiinteästi, etten ole tullut ajatelleeksi ihmisen tarvitsevan ruokaa tällaisinakin päivinä kuin tämä.
– Mitä nyt niin raskaasti olet hautonut?
– Tämän päivän tapahtumia vain ja sitä, että aion huomenna mennä pyytämään pääsyä rintamalle omaan komppaniaani.
Juho keskeytti askareensa ja vihelsi hiljaa.
– Soo! hän sanoi sitten ihmettelevästi, vai olet nyt tullut sille päälle. Mutta kai tiedät, että rintamalla suvaitaan käsityksiäsi vielä vähemmän kuin täällä?
– Ne käsitykset olen tänään oksentanut ulos sekä sielustani että ruumiistani, vastasi Toivonen hiljaa. – Älä muistele niitä, sillä tuo kaikki on ollut penikan häijyyttä. Suomalainenhan minäkin olen enkä voi sietää aasialaisten tunkevan tänne likaamaan ihmisten asuinsijoja.
– Antti!
Juho ojensi kätensä kuin tervehtiäkseen ystävää, jota on luultu kuolleeksi, mutta joka odottamatta astuukin ovesta sisään terveenä ja reippaana, vieläpä tuoden hyviä sanomia. Ja kun Antin käsi sulkeutui hänen tukevaan kouraansa, hän ei päästänyt sitä irti heti, vaan pudisti sitä yhä uudelleen, ylös ja alas, kuin olisi käsitellyt pumpun vartta. Hänen silmänsä tuikkivat lämpimästi ja kirkkaasti, ja hänen muodollaan asui se muhoileva ilme, joka oli hänelle ominainen silloin, kun hän oli oikein hyvällä tuulella. Hän alkoi taas liikkua teepuuhissaan ja puheli tyytyväisenä:
– Tällainen muuttaa pahankin päivän hyväksi. Olen aina sanonut, ettet sinä mikään oikea kommunisti ole, saati sitten ryssän ystävä, vaan tavallinen reilu suomalainen mies, joka antaa ryssää silmäin väliin juu! Minä muuten lähden myös rintamalle, sillä en siedä nyt olla sorvikoneen ääressä. Siihen kelpaa heikompi mies kuin minä olen, kun taas rintamalla tarvitaan sitkeitä äijiä. Ryssä toivoi suomalaisten olevan keskinäisessä riidassa ja työväen nousevan taistelemaan sen puolesta. Pahemmin se ei olisi voinut suomalaista työmiestä solvata... Nyt se saa nähdä, kuinka voimakas pienikin kansa saattaa olla silloin, kun se lähtee yksimielisenä puolustamaan oikeata asiaa. Ei tässä niin vain hellitetä... Tulehan juomaan teetä... Ryssää silmäin väliin juu... Kävin iltapäivällä Ainoa katsomassa ja nyt tulen suoraan Savilan rouvan luota. Esteri oli piipahtanut sinne. Hyvin kaikki jaksoivat ja lähettivät terveisiä. Savilan rouva menee työläisnaisten ompeluseuraan valmistamaan pojille varuksia. Työläiset ja porvarit ovat tehneet sovinnon ja lyöneet veljenkättä niinkuin me kaksi tässä äsken. Sinun pitää huomenna mennä tapaamaan Savilan rouvaa ja Esteriä ja puhua asiat selviksi, jotta he pääsisivät tietämään, mikä jehu sinä oikeastaan olet. Ota tuosta lihaa... Tuossa on juustoa. Ota nyt vain, sillä suomalaisilla sotureilla on kaikki muu yhteistä paitti heila. Iltayöstä minulla on tässä talossa vartiovuoro, minkä vuoksi täytyy pistellä liiveihinsä vähän lämmikettä. Tuletko mukaan? Selväh! Lasketaan kotiin se muuan vanha äijä, joka kuuluu ihan kipinöitsevän innostuksesta, jotta hänenkin pitää päästä tappelemaan ryssää vastaan. Ellei hän saa kellistetyksi niitä edes muutamia, hänellä muka tulee hankalat oltavat toisessa maailmassa, jossa ryssäin täytyy palvella voittajiansa. Kaupungilla kuuluu menneen taloja... Pelätään kymmenien ihmisten hautautuneen raunioihin tai kuolleen muuten. Siellä ovat pelastusmiehistöt kovassa touhussa. Kunpa saisin näillä omilla kourillani kostaa, kostaa... Sitä minun henkeni himoitsee. Ryssä matalaksi ja ilma pois!
Antti ja Juho nousivat vartiokierroksellaan ullakolle ja siitä katolle. Oli jo puoliyön aika. Taivas oli pilvessä, mutta ei satanut. Oli melkein säkkipimeää ja tuuli humisi surullisesti katolla risteilevissä antenneissa. Mutta vaikka ei nähnyt mitään, niin saattoi kuitenkin kuulla kaduilla olevan elämää. Oli kuin olisi ollut muurahaisten polun vieressä ja kuunnellut sitä Vaisua rapinaa ja sipinää, joka syntyy muurahaisten kulkiessa ja raahatessa taakkojaan. Kymmenin tuhansin Helsingin siviiliväestö pyrki pois kaupungista ennenkuin valkenisi uusi, mahdollisesti vielä kaameampi hävityksen päivä. Kun junia ei ollut, lähdettiin jalan. Mentiin umpimähkään tietämättä vielä päämäärästä. Kyllä kaikki jotenkin järjestyisi... Äidit kantoivat väsyneitä, itkeviä pienokaisiaan. Isät kantoivat tavaroita...
Antti huokasi. Hän näki sisäisellä katseellaan selvästi koko Suomen ja sen kansan, näki vedet ja metsät, kirkot, koulut ja pimennetyt kylät, vakavan kansan, joka ihmeissään, säikähtyneenä, mutta silmänräpäystäkään epäröimättä oli valmiina täyttämään velvollisuutensa. Hän näki sotamiesten käyvän rajoilla taistelua, jossa ylivoima yhä uudelleen joutui pysähtymään suomalaisen sisun edessä ja joka oli vain uusi näytös suomalaisten ikuisessa kamppailussa ryssiä vastaan. "Käyn samaan sotaan minäkin ja nälkään, kuolemaan!" Mistä nuo sanat yhtäkkiä kaikuivat hänen sieluunsa ja jäivät sinne soimaan? Sitä ei Toivonen tiennyt, mutta ne ilmaisivat joka tapauksessa hänen päätöksensä ja vahvistivat sitä.
5
Savilan rouva pysähtyi miehensä kuvan eteen ja katsoi siihen kauan. Sitten hän alkoi puhua sille – hänellä oli ollessaan yksin sellainen tapa – puoliääneen, kertoa kuulemiaan asioita, lausuilla mietteitään niiden johdosta, väitellä. Ehkä juuri se, että hän oli ollessaan muiden seurassa hiljainen, oli kehittänyt tällaisen tavan, sillä täytyihän hänen joskus avata sydäntänsä. Esteri ei käynyt äitinsä luona kuin enintään pari kertaa viikossa ja silloinkin jonkun toisen, viime aikoina enimmäkseen sen Toivosen kanssa, niin ettei hänellekään voinut aina huoliansa purkaa. Kukapa oli silloin soveliain ja halukkain kuuntelemaan niitä kuin hänen oma miehensä.
Savilan rouvalla oli nyt miehelleen kerrottavana sellainen jymyuutinen, ettei tämä varmaan ollut milloinkaan kuullut mointa. Ihan teki mieli kiusoitella häntä niinkuin ennen, kun oltiin nuoria ja kisailtiin vallattomasti – sanoa, että etpä arvaa, mikä suuri uutinen minulla on. "Kerro!" – "Enpä kerrokaan! Ähä, kutti, oletko utelias!" – "No kerro nyt, rakas Esteri, kerro!" – "No en kerro, en!" Silloin Savila oli kaapannut kiinni ja puristanut syleilyynsä, että "kerrotko nyt?" Kun hän sitten oli ollut tukehtua ja aikonut kertoa, niin Savila olikin tukkinut hänen suunsa kuumilla huulillaan ja estänyt hänet puhumasta – ihan tukehduttanut suudelmillaan. Oltiin nuoria ja kuumaverisiä silloin – täytyi varoa itseään, ettei kuollut siihen paikkaan ja herännyt liian myöhään.
Nyt hän oli kiusoitellut Savilaa tarpeeksi kauan, uupunut hänen syleilyynsä ja saattoi kertoa uutisensa. "Nyt et ole enää vankileirissä nälkään kuollut punakaartilainen, hyvä Savila, vaan suomalainen työmies, joka olet jälleen otettu puhtaana kunniasi puolesta muun kansan yhteyteen". – "Kuinka niin?" Savila kysyy hätkähtäen ja kummastuneena. – "Juu, eduskunta on tehnyt sellaisen päätöksen, että kaiken vanhan päälle on vedetty henkselit ja teille annettu kunnia ja kansalaisarvo takaisin". – Savila hymyilee surumielisesti ja tuumii: "Siitä sopii olla kiitollinen, vaikka on jo ollut haudassa viitisenkolmatta vuotta. Mistä johtunee, ettei kuolema tässä mitään tee, vaan että vainajallekin voi antaa anteeksi ja puhdistaa hänen kunniansa? Saattanee olla kysymyksessä niin tärkeä asia, että se menee yli kuolemankin. Vai niin, vai on eduskunta tehnyt sellaisen päätöksen. Ilmanko kaverit täällä nälkähaudassa sävähtivät muutamana päivänä hereille ja kysyivät, että mikä nyt? Onko tullut ylösnousemus ja lähtö viimeiselle tuomiolle? Tuskinpa se sitä on, vastasin heille. Ihmiset mitä muuten hommailevat tuolla maan kamaralla sellaista, että se tärähtelee. Kun nyt ilmoitan asian heille, niin hyvä on, jos iloltaan saavat haudassa pysyneiksi. Mutta kyllä ne siitä rauhoittuvat, sillä tämän jälkeen meillä on pehmeämpi ja lämpimämpi maata, päänalaisena kun on nyt miehen kunnia..." Sitten Savilan rouva kertoi punakaarti-invaliidien ja -leskien saavan valtiolta eläkkeet. Se oli Savilasta melkein liikaa hyvyyttä. "Mutta onhan se jalosti tehty ja sisältyy tietysti anteeksiantoon ja kansalaisoikeuksien myöntämiseen. Saatko sinäkin eläkkeen?" – "Kuulun saavan. Vuoren tuomari sanoi heti ottavansa siitä selvää ja laittavansa paperit sisään. Sieltä se tulee aikanansa. Näin ovat meidän kohdallamme kaikki asiat järjestyneet. Ei puutu muuta kuin että sinä vain olisit elossa. Meillä voisi olla siinä yhdeksäntoista vaiheilla oleva poika, joka nyt taistelisi rajalla ryssää vastaan". – "Niin", Savila huokaa, "jos eläisin, olisin viisissäkymmenissä ja kelpaamaton riveihin. Mutta kyllä silti osaisin tehdä sellaista työtä, josta isänmaa hyötyisi. Tuntuu niin rauhoittavalta ja tyydyttävältä sanoa 'isänmaa'. Se siinä eduskunnan lahjassa on kalleinta, että meille annettiin takaisin isänmaa, meille, jotka vain pilkkasimme ja hyljimme sitä, ettei meillä muka ollut isänmaata. Mistähän tuollainen hulluus voi saada alkunsa?" – "Venäjältä, mistä muualta", Savilan rouva vastaa, "sillä sieltähän tulevat vesikauhut, kolerat, rutot ja pahat taudit. Siellä ei asu tavallisia ihmisiä, vaan piruja, jotka kuuluvat kutevan kuin sammakot ja lisääntyvän mädistä". Savila nauraa. "Totta se on", hän sanoo. "Kyllä minä ehdin nähdä niitä sen verran, kun ne kutivat täällä Helsingin kaduilla".
Sitten Savilan rouva kertoo Esteristä ja Antista. "Se on nyt oikein kosinut Esteriä ja tämä on suostunut. Ne olisivat menneet naimisiin ihan heti, ellei Antti olisi joutunut siinä samassa rintamalle. Jos hän sieltä ehyenä palaa, vaikka vain muutaman päivän lomalle, niin heidät kuulutetaan ja vihitään samana sunnuntaina". Savila kuuntelee tarkkaan ja nyökäyttää päätänsä. "Hyvä mies tuntuu olevan", hän sanoo, "sillä ei se olisi muuten tullut tuollaiseen herätykseen ja kääntymykseen. Annat nuorten tehdä kuten tahtovat, sillä tämä aika on heidän ja heillä on oikeus poimia sen tuhkasta siinä asuva ainoa onnensa eli rakkaus. Muistatko, kuinka juuri ajan vaarallisuus ja epävarmuus huomisesta päivästä lähensi meitä toisiimme ja lisäsi onnemme moninkertaiseksi, niin että saimme toisistamme suuremman lohdutuksen ja turvan kuin mistään muusta". – "Jumalaa lukuunottamatta", nyyhkyttää Savilan rouva. – "Niin, sinulla oli tietoinen turva Hänestä, minulla ei, sillä olin sokea", myönnyttelee Savila. "Nyt tiedän vähän enemmän, mutta siitä on kielletty puhumasta. Anna nuorten onnen täyttyä, mikäli se vain riippuu sinusta, sillä sen estäminen on julmempaa kuin mikään muu ihmisen elämässä. Kunpa pääsisin täältä haudastani liikkeelle minäkin jos ei muuta varten, niin edes yrittääkseni varjella Esterin sulhasta. Turpeen alla nukkuvien suomalaisten soturien kesken kuuluu olleen puhetta lähdöstä rajalle tappelemaan vielä kerran ryssää vastaan. Olivat pitäneet suuren paraatin jossakin Napuen kentällä Vai missä lienee ollut – en minä sitä paikkaa tunne – ja sielläkö oli vasta ollut monenlaista äijää ja asetta: karvaisista nahoista ja jalkajousista alkaen harmaaseen sarkaan ja piilukkokivääriin saakka. Oli sinne yrittänyt joukko punakaartilaisiakin, että eikö heitäkin otettaisi mukaan, mutta heille oli sanottu, ettei, sillä olettehan tapelleet ryssän rinnalla omaa maatanne vastaan. Mutta kun meille nyt on annettu isänmaa ja kunnia takaisin, niin arvattavasti meidätkin hyväksytään esi-isien haamurykmentteihin. Kun oikein kuuntelen, niin eiköpä käykin tässä nälkähaudassa aika kohina. Miehet oikovat käsivarsiaan ja ihmettelevät, että onko tämä totta, että saammeko todellakin nyt tapella ryssää vastaan rehellisinä suomalaisina miehinä ilman maankavaltajan poltinmerkkiä otsassa? Ovat siitä mielissään, sillä heitä on kovasti nolottanut, kun antoivat ryssän sillä tavalla vetää itseään nenästä eivätkä sitä lyytä kelvanneet niiden vanhojen ryssäntappajain porukkaan..."
Tällaista Savilan rouva on kuulevinaan miehensä juttelevan. Omasta puolestaan hän kertoo nyt työskentelevänsä työläisnaisten suuressa ompeluseurassa, jossa valmistetaan pojille sukkia, villapaitoja, päähineitä ja käsineitä talvisotaa varten. "Työläis- ja porvarinaiset ovat nyt kuin siskoja eikä vanhoja enää muistella", hän vakuuttaa. "Joo", Savila vastaa, "se on hyvä. Kyllä sodankäynti talvella onkin kurjaa ilman tarpeellisia ketineitä. Muistan sen liiankin tarkkaan punakapinasta, jolloin sain viettää viikkokausia ketjussa helmikuun pakkasilla. Vallan hirmuisiahan ne eivät olleet, viitisentoista astetta ja siitä ylöspäin pariinkymmeneen saakka, mutta kun ne pitivät sitä kylmyyttään sitkeästi viikosta viikkoon, niin saattaa ymmärtää, että hytisemään siinä joutui punakaartilainen, jolla ei ollut muuta vahvempaa univormua kuin oma pikkutakkinsa. Niitä silloisia kärsimyksiä ei voi kuvata, sillä niin suuria ne joskus olivat. Eikä niitä olisi kestänyt kukaan muu kuin aatteen puolesta taisteleva suomalainen". – "Niin kai", nyyhkytti Savilan rouva, "ja jotteivät samat kärsimykset uudistuisi, kansa koettaa parastansa. Raitiovaunuissakin ja junissa naiset kutovat. Sanotaan, ettei läheskään kaikille pojille riitä mantteleita. Niitä kuulemma tehdään yötä päivää". – "Eikö riitä", kummastelee Savila, "olisihan tässä ajassa jo luullut ehtineen hankkia niitä tarpeeksi". – "Mutta kun ei kuulu riittävän aseitakaan", kanteli edelleen Savilan rouva, "vaan kranaatteja annetaan vain määräluku tykkiä varten päivässä, että 'tuo saa riittää, sillä enempää ei tule!' Mitä sanot siitä?" – "Paha, hyvin paha!" valitti Savila. "Ovat tietenkin riidelleet eduskunnassa ja unohtaneet isänmaan puolustuksen. Siihen täytyy aina uhrata varoja ja toimia sen mukaan kuin vihollinen ampuisi ensimmäiset laukauksensa jo huomenna. Ei siinä auta ruveta odottamaan ilmoitusta, että sota alkaa sinä ja sinä päivänä armon vuonna silloin ja silloin, vaan on laittauduttava niin valmiiksi, että alkakoonpa milloin tahansa, niin kyllä täältä täräytetään. Se on paras rauhan takuu. Täältä katsoen, missä minä olen, tuo kaikki näyttää niin selvältä, ettei voi ymmärtää, miten siitä on ollut mahdollista olla erimieltä". – "Onko siellä, missä nyt olet, venäläisiäkin?" tulee Savilan rouva kysyneeksi. – "Ei niitä ole näkynyt ainakaan vielä", Savila vastaa. "Sanovat ryssillä olevan omat helvettinsä ja taivaansa, ja niin kai onkin. Kukapa niiden kanssa suostuisi täälläkään seurottelemaan".
6
Helena-rouva muisteli alati samoin kuin hänen miehensäkin Kalevia ja Kerttua. Heidän katseensa sädehti hänen sielussaan läheisenä ja elävänä, ja hän näki heidän jäähyväissilmäyksensä yhä uudelleen.
Kalevi oli lähtenyt ensin. Kerttu oli ollut silloin poissa jollakin komennuksella. Se oli ollut toisenlaista kuin meno yleisharjoituksiin. Helena-rouva, tuomari ja Anja olivat saattaneet häntä asemalle. Oli ollut myöhäinen ilta ja luonnon pimeyden lisäksi voimassa kammottava sotapimennys. Hän oli pitänyt Kalevia käsivarresta, sillä hänestä oli tuntunut, että Kalevi muuten katoaisi tuohon pimeyteen. Asemalla oli ollut kuhisten sotamiehiä ja upseereja, jotka tunkeutuivat reppuineen ja varuksineen vaunuihin. Helena-rouvasta oli tuntunut – ja niinhän asia olikin –, että Kalevi oli jo asemalle tultua joutunut mahtavan, heitä kaikkia ylempänä olevan voiman valtaan, joka määräisi hänestä ehdottomasti. Siksi Helena-rouva piteli häntä kädestä niin kauan kuin suinkin, vieläpä niin lujasti, että Kalevin täytyi lempeällä väkivallalla irroittautua. Tuli näet lähdön hetki ja Kalevin piti nousta vaunuunsa. Hän oli kumartunut äitinsä puoleen ja tämä oli tuntenut poskillaan hänen huulensa ja kuullut hänen kuiskauksensa: "Hyvästi, rakas äiti!" Isä oli sanonut: "Hyvästi, poikani! Isänmaa ylitse kaiken!" Isän ääni oli hieman, vain hieman värähtänyt. Hän oli syleillyt Kalevia ja sanonut lopuksi reippaasti, melkein huolettomasti: "Jumalan haltuun!" Mutta Helena-rouva oli vaistonnut, että hyvästellessään vanhempiaan Kalevilla oli ylinnä mielessään Anja, tuo hiljainen, sielukas tyttö, joka oli surullisena seisonut hiukan syrjempänä, ettei olisi häirinnyt heidän hyvästijättöään. Hänet Kalevi oli hyvästellyt jo kotona, kahden kesken, vaipuneena katselemaan rakastettuaan ja rakkautensa traagillisuutta. Hän oli niin nuori, ettei ajatus sota-avioliitosta ollut tullut hänen mieleensä. Häntä tyydytti vain rakkaudentunne sellaisenaan, tuo kummallinen, suloinen palo, joka lämmitti hänen koko olemustaan ja valaisi hänen maailmansa autuaalla rusohohteella. Helena-rouva ja tuomari väistyivät vuorostaan hiljaa syrjään ja luovuttivat Kalevin Anjalle, joka silmänräpäykseksi piiloutui sulhasensa syleilyyn, kosketti huulillaan keveästi hänen huuliaan ja irtoutui samalla hänestä epätoivoisen, vapisevan kädenpuristuksen ulottuville. Ja sitten Kalevin täytyi laskea hänen kätensä ja mennä, mennä – kenties ikiteilleen. Ehkä Anjan silmistä valuvat äänettömät kyynelkarpalot olivat niin kirkkaita, että ne kykenivät kokoamaan tästä sysisynkeydestä siihen jääneen viimeisen valon ja taittaen sen lähettämään heikon säteen Kalevin silmään, kun hän kääntyi vaununsillalla nähdäkseen rakastamistaan olennoista edes epäselvän haahmon.
Siihen he sitten olivat jääneet orpoina ja alakuloisina, näkemättä enää Kalevia, jonka pimeys oli peittänyt. Helena-rouvan oli vallannut hätä, että hänen täytyi vielä kerran nähdä Kalevi. Hän lähtee kohti sitä vaunua, johon Kalevi oli noussut. Mutta pimeässä ei voi erottaa ketään. Oliko tuo Kalevi, joka näytti viittovan vaununsillalta? Mutta ei se viittonutkaan Helena-rouvalle, vaan Anjalle, joka oli sysännyt äidin syrjään. Tai ei sitä voi sentään tietää. Kaikki olivat samanlaisia epäselviä haamuja kuin olisivat jo olleet vainajia. Nyt vihellettiin lähtöön ja juna tempautui liikkeelle. Sen vauhti kiihtyi kiihtymistään, kunnes se katosi pimeyteen. Kuului vain jyminää, kun se raskaasti vyöryi kiskoillaan kuolemaa, armotonta kohtaloa, kohti. Helena-rouva oli puhjennut katkeraan itkuun, mutta oli samassa jo hillinnyt itsensä. Hänen miehensä oli ottanut häntä käsivarresta ja alkanut suojelevasti taluttaa. He eivät olleet pitkään aikaan puhuneet mitään, etteivät olisi ilmaisseet liikutustaan. Postitalon luona vasta tuomari oli sanonut rauhallisesti, että nyt ollaan todellisuudessa siinä, mitä on mielikuvituksessa niin monesti nähty. Nyt täytyy osoittaa, että kyetään kestämään todellisuuskin. Tämä on kotirintaman taistelua, joka ei saa kääntyä tappioksi, vaan on vietävä voittoon. Muutenhan poikain veri vuotaa hukkaan. Tietysti asia oli niin. Ei Helena-rouva aikonut olla heikko, ei, vaan päinvastoin luja. Mutta hän saattoi olla luja paremmin silloin, kun hänen sydämensä pysyi herkkänä ja kuumana, kuin jos se jäähtyisi kylmäksi ja tunteettomaksi. Edellisessä tapauksessa se joustaisi ja kestäisi, mutta voisi jälkimmäisessä särkyä. Anjan kohta oli toinen. Hän sai itkeä ja surra avoimesti, kenenkään pitämättä sitä heikkoutena. Kipeä mustasukkaisuus kaihersi Helena-rouvan sydämessä. Tuo kaunis, hento, hiljainen tyttö, joka oli heille kaikille vieras, oli sysännyt Helena-rouvan syrjemmälle sijalle Kalevin sydämessä ja istunut sen keskeisimmälle valtaistuimelle. Hänen edessään Kalevi oli nyt polvillaan eikä enää kauniin äitinsä edessä, jota vielä muutamia kuukausia sitten oli palvonut kuten oli leikillisesti sanonut "ainoana armaanaan". Helena-rouva vilkaisi syrjästä Anjaan ja koetti pimeydestä huolimatta erottaa hänen ilmettään. Se oli kuitenkin mahdotonta. Pään asento vain ilmaisi syvää surua ja masennusta. Helena-rouva solutti käsivartensa hänen kynkkäänsä ja veti hänet hellästi puoleensa. Olihan hän nyt Anjankin äiti. Mitä Kalevi sanoisikaan, jos saisi tietää äitinsä äskeiset mustasukkaiset ajatukset. Onko äitien tällainen itsekkyys väärää?
Kertun lähiö oli myös tapahtunut myöhäisen illan pimeydessä ja ollut mikäli mahdollista vielä järkyttävämpi. Kotona, etehisessä, kun he olivat jo pukeutuneet valmiiksi, Helena-rouva oli unohtunut hetkiseksi ihaillen katselemaan tytärtään. Tuomari oli hankkinut Kertulle rahallisista uhrauksista välittämättä kenttälotan täydelliset, ensiluokkaiset talvivarusteet. Mikä ihastuttava vänrikki, koko rykmentin suosikki, Kertusta olikaan tuossa asussaan tullut. Miten kirkkaina olivat sädehtineet hänen silmänsä ja miten punaisina hehkuneet hänen poskensa. Kalevin oli selvästi tehnyt vakavaksi tunto siitä, että hän saattoi olla lähdössä kihlaamaan sotilaan viimeistä lemmittyä eli valkoisiin pukeutunutta kuolemaa, mutta Kerttu oli ollut juhlamielellä. Helena-rouva aavisti, että jossakin kaukana, Kertun salaisena tavoitteena, oli Lauri Ylitalo, vänrikki, urheilija, uljaista uljain nuorimies, joka sieltä saakka sähköisti Kertun olemuksen säihkyvän elämänhaluiseksi. Asemalla Kerttu käväisi isänsä ja äitinsä kaulassa, suuteli heitä ja peittääkseen liikutustaan kuiskasi heille, että "älkää huolehtiko, oi murmelit!" Anjalle hän sanoi koomillisen vakavasti, yhä taistellen kyyneleitään vastaan, että "hoida näitä minun lampaitani, oi käly!" Sitten hän oli kadonnut sotilasjoukkoon. Helena-rouvan oli taas vallannut tuska, että hänen täytyy vielä kerran saada nähdä Kerttua, ja hän oli lähtenyt tunkeutumaan vaunua kohti. Mutta se olikin jo nytkähtänyt liikkeelle. Hän oli tuijottanut niin, että silmiin oli koskenut, mutta turhaa se oli ollut. Juna oli vienyt saalistaan kuin peto, joka vielä viimeisellä hetkellä pelkää kadottavansa sen ja kiirehtii niin paljon kuin jaksaa saadakseen kätketyksi sen linnansa sisimpään komeroon, siellä sitten rauhassa imeäkseen sen verta ja tyydyttääkseen raakaa sydäntään sen nuorella, ylimaallisella kauneudella. Jälleen kyyneleet tulvahtivat patojensa yli ja hukuttivat hänet hetkeksi virtaansa. Nyt se oli Anja, joka hiljaa veti hänet puoleensa ja hennon käsivartensa puristuksella antoi hänelle tyynnyttävää voimaa.
Tämän jälkeen Helena-rouvalla oli sama mielikuva kuin tuomarillakin eli että Kalevi ja Kerttu olivat jollakin selittämättömällä tavalla muuttuneet kumpikin vain numeroiksi isänmaan loputtoman pitkässä sotilasluettelossa. Aina heitä muistaessa tuli ensin mieleen kpk ja sitten peitinluku. Ajatus arvaili turhaan, mille suunnalle, mihin kaukaiseen lumikorpeen, nuo numerot viittasivat, ja harhaili neuvottomana rajan selkosissa aina Petsamosta Kannakselle saakka, kuin olisi eksynyt ja menettänyt yhteydet varsinaiseen oikeaan elämään. Minkälaista tuolla korvessa oli, siitä ei Helena-rouvalla ollut muuta mielikuvaa kuin että kaikkialla siellä vaani hänen rakkaitaan, sekä omia että muiden lapsia, kuolema, ja että avaruuden täytti lakkaamaton ammusten räjähtely ja pommikoneiden jyminä.
KUUDES LUKU.
1
Tuomari Vuori oli mennyt heti pommituksen jälkipäivän aamuna isänsä luo ja alkanut varovaisesti ja kautta rantain ehdotella, eiköhän olisi parasta muuttaa Mimmin ja Ainon kanssa huvilaan. Olihan se talvikunnossa ja lämpiäisi heti, kun ei ollut ollut vielä kovin kylmää. Hän oli jo varoiksi soittanut Penttilään ja lähettänyt sanan Hiljalle, siivoojalle, että olisi heti mentävä lämmittämään, kuivaamaan makuuvaatteita ja laittamaan huvilaa asuttavaan kuntoon. Viranomaiset painostivat kaikkea kaupungissa tarpeetonta väestöä lähtemään pois. Saattaisihan siellä kyllä tulla olo yksitoikkoiseksi, mutta olisihan toisaalta viihtyisämpää sen puolesta, etteivät pommit sentään "papan nenän alla räjähtelisi".
Kanslianeuvos ei ollut pitänyt poikansa puheista, vaikka olikin ymmärtänyt hänen esityksensä perustelluksi. Hän kun halusi sentään toimia isänmaan hyväksi ja oli siinä tarkoituksessa antanut valita itsensä talon valvojakuntaan. Mutta silloin oli Mimmi, joka oli Ainon kanssa nostellut kanslianeuvoksen kallisarvoisimpia tauluja seiniltä ja pakkaillut niitä pahvikoteloihin vietäviksi kellariin, sanonut, että kanslianeuvoksen on lähdettävä. Ellei hän tee sitä, hän saa jäädä kaupunkiin yksin, sillä Mimmi lähtee joka tapauksessa, koska ei tahdo jäädä tänne ryssien "bombardeerattavaksi". Vaikka Mimmi ei pitänytkään olosta maalla, siellä oli kuitenkin nyt siedettävämpää kuin täällä. Tämä Mimmin odottamaton, jyrkkä kannanotto oli saanut kanslianeuvoksen horjumaan. "Mutta matka sinne on kovin hankala näin talvella", hän koetti väittää vastaan. "Lähdette autolla suoraan täältä, niin tulette nopeimmiten ja mukavimmin perille", esitteli tuomari ja lupasi hankkia auton. "Ei tarvitse", sanoi tähän Mimmi, "sillä auto on jo hankittu. Riihisen ukko ajaa nyt poikansa autoa, poika kun on viety rintamalle. Kun vain lähetän sanan, niin hän on täällä tuossa tuokiossa". – "Mutta osaako hän ajaa?" kanslianeuvos oli kysynyt hämmästyneenä ja epäilevästi, sillä hänellä oli sellainen, tosin kyllä lähemmin ajatellen aivan aiheeton käsitys, että autonohjaus oli nuoremmalle sukupolvelle kuuluva erikoisominaisuus, jota vanhempien ei ollut mahdollista hankkia. "Riihinenkö?" kysyi Mimmi vastaan niin ällistyneen näköisenä, että kanslianeuvosta hävetti. "Yhtä hyvin ja paremmin kuin se enkeli, joka vei profeetta Eliaan tulisissa vaunuissa taivaaseen". Kanslianeuvos tunsi olevansa nujerrettu eikä rohjennut enää väitellä. Hän tiesi kokemuksesta Mimmin niin epätoivoisen teräväkieliseksi ja sattuvasanaiseksi, että ottelu hänen kanssaan oli ennakolta tuomittu menetetyksi. Kun sitten hänenkin hermojensa välitse pilkoitti houkuttelevana se rauha, jonka hän ainakin ulkonaisesti saavuttaisi pienessä lumisessa huvilassaan jäätyneen, talvisen järven rannalla, hän lopuksi ilmoitti suostuvansa muuttoon. "Mutta vain kokeeksi", hän sanoi, "sillä jos tunnen kärsiväni siellä siitä, että olen joutunut yksinäisyyteen nietosten keskelle ja etten saa mielestäni riittävän läheltä seurata omaisteni ja ystävieni kohtaloita ja mielialoja, tahdon heti palata takaisin kuulematta vastaväitteitä teidän kenenkään puoleltanne. Siksi ei täällä saa mullistaa mitään, vaan kaikki on oleva niin kunnossa kuin olisin juuri tulossa kotiin. Jos Mimmi haluaa silloin jäädä kököttämään huvilaan, niin vassakuu para. Täällä tulen toimeen Ainon kanssa, joka varmaan ei hylkää vanhaa ystäväänsä niinkuin Mimmi näkyisi olevan valmis tekemään".
Tämä keskustelu oli tapahtunut klo 11:n maissa eli lähes tunti sen jälkeen, kun kanslianeuvos oli palannut Mimmin ja Ainon seurassa pommisuojasta. Mimmi oli laittanut kiireesti aamiaista, sillä eihän tiennyt, milloin seuraava hälytys taas keskeyttäisi kaasun jakelun. Pommisuojassa oli ollut suorastaan rattoisaa. Oli tuntunut turvalliselta, kun tiesi olevansa ison kivitalon alimmassa kerroksessa, monen suomalaisella perusteellisuudella valetun betonipermannon alapuolella, hirsillä tuetussa onkalossa, joka oli kuin vuoren sisään hakattu aarrekammio. Sinne ei ollut kuulunut minkäänlaisia hermostuttavia ääniä eikä siellä ollut nähnyt mitään, joka olisi ollut omaansa aiheuttamaan pelkoa. Kiintoisaa oli ollut tutustua talon muihin asukkaisiin. Heistähän oli tähän saakka tiennyt vain taulussa olevan nimen, mutta ei aina, minkälainen ihminen kantoi tuota nimeä. Nyt he olivat yhtäkkiä ryömineet näkyviin kuin sopulit koloistaan, ja tervehtivät toisiaan hiukan hämillään, että "tällainen minä olen" ja "teidät olen usein nähnyt portaissa". Tuli samanlaisia vanhuksia kuin kanslianeuvoskin, herroja, rouvia ja neitejä, joilla oli kimaltelevaa hopeaa ohimoillansa ja jotka räpyttelivät silmiään kellarilampun valossa kuin kummastuneina siitä, että olivat ehtineet vielä elämänsä lopussa joutua tällaiseen seikkailuun. He toivat mukanaan vanhanaikasta kohteliaisuutta, pientä rakastettavaa kursailua, joka antoi tiiliseinäiselle suojalle hiukan salongin tuntua ja herätti kanslianeuvoksen vastaavat perinteet entiseen voimaan. Sinne tuli nuoria äitejä rintalapsineen ja muine pienokaisineen, jotka katselivat totisesti, pyörein silmin, tätä isojen ihmisten uutta, kummallista leikkiä. Sinne pyrähtivät Elannon ja HOK:n myymälöiden neitoset ja täyttivät hämärän suojan nuoruudellaan, kauneudellaan ja kaikesta huolimatta raikkaasti helähtävällä naurahduksellaan. Kanslianeuvoksella kun oli heidän myymälöidensä asiakkaana kunnia olla heidän tuttavansa, hän oli ojentanut vanhan, kylmän, ryppyisen kätensä lähinnä istuvalle ja pidättänyt hetkisen nuorta, pyöreätä, pehmeätä kättä omassaan tunteakseen, kuinka siitä virtasi rohkeutta ja elämää.
Täällä hän siis nyt lepäsi huvilassaan, omassa vuoteessaan, uunin vieressä, josta uhkui kodikasta, rauhoittavaa lämpöä. Kello oli 23:n paikkeilla sunnuntai-iltana, joulukuun 3 p:nä. He olivat lähteneet Helsingistä klo 16 ja saapuneet tänne klo 21.15. Huvila oli ollut lämmin ja turvallinen kuin oravanpesä. Hilja oli laittanut vuoteet valmiiksi. Ei ollut tarvinnut muuta kuin ruveta asumaan. Riihinen oli palannut heti niine hyvineen. 800 markkaa oli ottanut kyydistä. Ei se ollut paljoa tällaisesta heiskauksesta. Kuinka läpitunkemattoman pimeää oli kaikkialla ollut! Ja vahdit äreitä, jos päästi lyhtyihin vähääkään enemmän valoa. Lunta oli vain ollut kuori eikä ollut pakkasta.
Vanhus tunsi, kuinka hänen hermonsa ja lihaksensa rentoutuivat hänen tässä levätessään siitä jännityksestä, joka niitä oli kiristänyt Helsingissä ja vielä matkallakin. Oli päästy lähtemään vasta sunnuntaina, sillä välttämättömät järjestelyt olivat vaatineet aikansa. Sitäpaitsi Aino oli yhtäkkiä ilmoittanut tulevansa vasta silloin. Ellei häntä odotettu, hän saapuisi myöhemmin junassa ja niillä kulkuneuvoilla, joilla nytkin tietysti matkustettiin. Kanslianeuvos ei ollut tahtonut jättää Ainoa. Eikä odotus ollut ollut sen kummempaa, sillä lauantai-aamuna oli ollut viimeinen hälytys niinä päivinä.
Kanslianeuvos oli kuullut Mimmiltä, mikä oli syynä Ainon pieneen viivykkiin: hänen sulhasensa Juho Honkasen piti lähteä myöhään lauantai-iltana rintamalle. Samalla kertaa oli lähtenyt Esterin sulhanen Antti Toivonen. Tyttöjen oli tietenkin täytynyt päästä saattamaan heitä. Se oli ymmärrettävää. Tärkeäkin matka oli sellaisen syyn vuoksi lykättävä. Kanslianeuvos oivalsi asian hyvin. Hänkin oli tullut kokemaan hyvästelyn tuskan silloin, kun Kalevi ja Kerttu olivat menneet.
Kalevi oli tullut aamupäivällä hänen luokseen ja ilmoittanut saapuneensa hyvästille, illalla kun oli lähdettävä rintamalle. Hän oli istuskellut kaikilla vanhoilla paikoillaan, joihin oli tottunut lapsuudestaan saakka, katsellut tuttuja esineitä ja tuontuostakin silmännyt ympärilleen sillä tavalla kuin olisi halunnut painaa kaikki tuoreeltaan muistiin. Kanslianeuvos ei ollut puhunut paljoa, vaan oli antanut Kalevin olla omissa oloissaan ja ajatuksissaan. Hän oli sanonut vain sanasen silloin tällöin saadakseen nähdä hänen kauniiden silmiensä katseen ja kuulla hänen äänensä, kun hän kääntyi tai nosti päätänsä vastatakseen. He olivat juoneet kahvia yhdessä. Aino oli tarjoillut ja kahvileipänä oli ollut mm. niitä Ekbergin kermaleivoksia, joista Kalevi erikoisesti piti. Mimmi kyllä tiesi suosikkipoikansa tavat. Joskus ennen Kalevi oli soittanut Mimmille ja pyytänyt tätä paistamaan illaksi juuri sellaisia fileepihvejä, joita vain Mimmi osasi. Hän tulisi käymään isoisän luo ja voisi samalla syödä siellä. "Äiti ei osaa paistaa niin hyviä". Se oli korkein tunnustus, mitä Mimmi oli milloinkaan ruoanlaittotaidostaan saanut. Hän oli aivan loistanut, kun Kalevi oli mennyt häntä kiittämään.
Ne olivat toisenlaisia aikoja kuin nämä nykyiset. Katsellessaan Kalevia, joka vakavana, miehekkäänä, uljaana, istui siinä vieressä, kanslianeuvos oli koko ajan torjunut pois sitä mahdollisuutta, minkä sota tuo mukanaan jokaisen sotilaan kohdalle. Kuolemaa näet. Se oli tapaava tuhannet ja taas tuhannet. Kaikki vanhemmat ja omaiset rukoilivat, etteihän toki meidän poikaamme, mutta auttoiko se! Eräänä päivänä vakava sanoma kolkutti ovelle ja tuli sisään. Siihen täytyi alistua, sillä sille ei voinut mitään. Tutkimaton maailmanjärjestys vaati, että Suomen nuorison oli uhrattava henkensä isänmaan ja kansan vapauden puolesta. Ellei tehty sitä, kuoltiin kuitenkin, vieläpä paljoa laajemmalta ja hirveämmällä tavalla kuin konsanaan taistelukentällä. Koko Suomen kansa saattoi tuhoutua. Kolmen ja puolen miljoonan ihmisen siirtäminen hajalleen Siperiaan ei olisi venäläisistä asia eikä mikään. Varmasti he ryhtyisivät siihen heti, kun saisivat voiton, eikä mikään voima maailmassa kykenisi estämään sitä. Ainoa turva oli nuorissa miehissä, heidän uskossaan ja urhoudessaan.
"Kiitos nyt kaikesta, isoisä, ja hyvästi! Älä ajattele minua liiaksi äläkä huolehdi turhia! Ei se kuitenkaan mitään auta". Näin Kalevi oli sitten sanonut ja sulkenut hänet, ukonkääkkänän, leveään, miehuulliseen syleilyynsä. Kuinka hänen silmänsä olivatkaan loistaneet ja hieman surumielinen hymynsä ollut kaunis. Kanslianeuvos oli sanonut vain: "Niin, sinä menet nyt siihen samaan sotaan..." Jumalan varjelusta hän oli toivottanut. Mimmi ja Aino olivat itkeneet, sillä naisilla on sellaiseen erikoislupa. Ovella Kalevi oli vielä käännähtänyt, silmännyt isoisäänsä, lyönyt sotilaallisesti "luut järjestykseen" ja mennyt. Silmänräpäys sen jälkeen kanslianeuvoksen oli vallannut haikea halu saada vielä kerran nähdä Kalevi. Hän oli kiiruhtanut ovelle ja huutanut hänen jälkeensä pyytääkseen häntä jonkin tekosyyn nojalla vielä sisään, mutta hän oli mennyt jo. Vanhus oli horjunut pöytänsä ääreen ja luhistunut siihen. Mimmi oli aavistanut tätä ja juoksuttanut toimekkaasti tehokasta sydänlääkettä. Hän oli tullut niin heikoksi, että oli häätynyt vuoteeseen. Hetken kuluttua oli Vanha tohtori tullut ja kysynyt tuttuun tapaansa: "No, mikäs täällä nyt on?"
"Sellainen heikko raukka minä jo olen", kanslianeuvos tunnusti maatessaan siinä pimeänä sotayönä. – "Ei minusta tietenkään ole enää mihinkään, se myönnetään, mutta en minä silti haluaisi kuolla juuri vielä. Tahtoisin välttämättä nähdä, mitä teitä Suomen kohtaloa kuljetetaan ja minkälainen on tämän seikkailun loppunäytös".
Hän vaipui siinä samassa muistelemaan Kertun lähtöä. Tämä oli tullut täydessä lottakomeudessaan lähtöpäivän aamuna isoisän luo, lyönyt kädet hänen kaulaansa ja suudellut häntä sekä suulle että poskille. "Herra isoisä on ajanut huonosti partansa!" hän oli sitten sanonut, kääntyillyt ja kysynyt, tarkoittaen turkkiaan: "Eiks istu hyvin?" Odottamatta vastausta hän oli sitten mennyt etehiseen riisumaan turkkiansa ja palannut taas isoisän luo. Otettuaan edestakaisin muutaman sotilaallisen konkarinaskeleen hän oli seisahtunut isoäidin kuvan eteen ja jäänyt siihen. Mentyään lähemmäksi kanslianeuvos oli huomannut hänen itkevän. Mutta Kerttu oli jo samalla tukahduttanut kyyneleensä ja alkanut mitä iloisimmin kysellä, minkähän näköinen isoäiti olisi ollut, jos hänkin olisi saanut pukeutua tällaisiin varusteisiin...
Kanslianeuvos oli ymmärtänyt Kertun koko ajan taistelevan tunteitansa vastaan, etteivät ne pääsisi purkautumaan ja ilmaisemaan, mikä tuska sittenkin asui hänen sydämensä pohjalla, ja koettanut omasta puolestaan lojaalisti tukea Kertun pyrkimystä. He olivat syöneet yhdessä aamiaista, johon Mimmi oli kiiruhtanut varaamaan Kertun erikoisherkkua eli – paistettuja perunoita, näet sellaisia tällaisia, joita vain naimaton neitsyt Mimmi Rosenberg osasi paistaa. "Sillä kuten isoisä on varmaan pitkän elämänsä aikana oppinut ymmärtämään, perunalla ja perunalla, semminkin paistetulla sellaisella, on jonkin verran eroa". Haasteltuaan hetkisen raumalaista, johon sekoitti eteläpohjalaisia, savolaisia, hämäläisiä ja viipurilaisia sutkauksia, Kerttu oli sitten sanonut täytyvänsä lähteä. Hän oli ensin mennyt isoäidin kuvan eteen ja painanut siihen huulensa, suurten kyyneleiden nyt pisarrellessa pitkin hänen poskiaan. Sitten hän oli tullut isoisän luo ja hymyillyt hänelle kyyneltensä läpi. "Mitä nyt oikein tulet tekemään?" isoisä oli kysynyt. "Ottamaan vastaan haavoittuneita ja pitämään heistä kirjaa, ja kuljettamaan verta lähemmäksi rintamaa sellaisia varten, joita ei voida tuoda sieltä tännemmäksi". Kanslianeuvos ei ollut voinut käsittää, mitä kaikkea tuohon saattoi sisältyä. "Eikö olisi ollut vanhempia ja kokeneempia?" hän oli kysynyt, mutta Kerttu oli vain sanonut, ettei hän tiedä. Sitten hän oli hyvästellyt Mimmin, jota oli syleillen kiittänyt perunoista, ja Ainon, jolle oli sanonut keveästi, että "hei vain, sisko!", sekä mennyt vihellellen ovesta. Ei, siinä hänkin oli käännähtänyt ja lähettänyt kanslianeuvokselle tuon isoäidin katseen, jonka oli perinyt. Kanslianeuvos oli jäänyt paikalleen kädet ojossa.
Hänestä tuntui siinä maatessaan kuin olisi koko maa ja kansa ollut täynnä vain jäähyväisiä ja lähtöjä ikuteille. On tullut pojille kutsukortti ja niin he ovat lyöneet kättä isälle ja äidille ja menneet. Useimmat ovat kai katsahtaneet portilta takaisin vanhempiaan kohden, jotka ovat seisahtuneet pihalle seuraamaan heidän menoaan. Molemmin puolin on heilautettu kättä ja tunnettu, että olisi sentään pitänyt sanoa muutama hellempi sana, pyytää anteeksi, kiittää, koska voitiin erota ainaiseksi, mutta toisaalta: mitäpä tässä sellaisiin tunteellisuuksiin. Tekevät vain eron vaikeammaksi. Sota on sotaa eikä siinä auta haikeilu. Ja kuitenkin!
Kanslianeuvoksen ajatukset kiertelevät uupumattomina ja estävät unen tulon. Kuinka lohduttoman vaikutuksen tekeekään luonto silloin, kun mielessä vain sen kesäinen sulous äkkiä joutuu näkemään sen talven runtelemana. Ei luulisi sitä samaksi. Ero sen kesä- ja talviasun välillä on yhtä suuri kuin konsanaan haaveen ja todellisuuden, itsenäisen ja orjuutetun Suomen välillä. Omaisuuden mystiikka on läpitunkematon ja totuus ikuisesti salattu. Miten kohtuutonta on vaatia heikolta ihmiseltä uskoa oikeuden voittoon silloin, kun väkivalta ja vääryys ajavat triumfivaunuissaan. Ei ole ikuista oikeutta, ei oikeudenmukaista maailmanhallintaa, vaan se määrää, jolla kulloinkin sattuu olemaan voimia enemmän kuin muilla!
Kanslianeuvoksen lohduttomin katkeruus oli näinä päivinä aiheutunut ei niinkään paljon pommituksesta kuin siitä, että saksalaiset olivat lähteneet pois Suomesta. Sanottiin ryssäin keskeyttäneen pommituslentonsa, jotta saksalaisten poismuutto olisi sujunut vaarattomasti. Mikään ei olisi voinut aiheuttaa hyljätympää, kuolemalle alttiiksi jätetympää tunnelmaa kuin tämä. Oltiin kuin haaksirikkoiset lautalla, ajelehtimassa myrskyävällä merellä. Mukana oli myös ystävä, jonka avulla oli kerran kestetty paha päivä ja johon luotettiin nytkin. Kyllä hän varmaan keksisi pelastuskeinon. Laiva saapuukin ja ilo täyttää haaksirikkoisten sydämen. Mutta siihen nousee vain tuo ystävä. Muiden täytyy jäädä kurjalle lautalleen, ajelehtimaan edelleen aaltojen saaliina. Sitä ei voi ymmärtää – se on sydäntäsärkevää. Miksi on mykkänä oikeus, minne on kadonnut vanha aseveljeyden henki? Koko Suomen kansa on tyrmistynyt ja viha täyttää sen rinnan tuota petollista, itsekästä ystävää kohtaan, joka oli myynyt sen syvyyden hirviölle oman päänsä päästimeksi.
Kanslianeuvos pohtii jälleen sitä suurpoliittista kurimusta, johon Suomen valtiolautta on yhtäkkiä joutunut. Tuntemattomat merivirrat pyrkivät vaikuttamaan sen suuntaan, niin että ohjaus on erittäin vaarallista ja vastuunalaista. Hänen mielensä täyttää yhtäkkiä kiitollisuus siitä, että lautalla näyttää olevan neuvokkaita, selvänäköisiä, toimitarmoisia päälliköitä, jotka tuntuvat tietävän, mitä on tehtävä. "Kaikki miehet aseisiin, naiset, lapset ja vanhukset turvaan!" Miehistö tottelee epäröimättä. "Selvä!" Tulossa on suunnattoman iso merirosvolaiva, hirvittävä nelimastoinen täysiriki, oikea klipperi. Nyt jo näkyy sen viiri. Mikä merkki sillä on? Pääkallo ja sen alla kaksi luuta ristissä. Ei, eihän se olekaan sellainen, vaan siinähän ovat sirppi ja vasara. Ei, kyllä siinä sittenkin on pääkallo, päässänsä sarvihuippuinen kypärä. Se tulee kohisten kohti ja uhkaa ajaa pienen, hauraan lautan upoksiin. Sen kokka näyttää jo vuoren korkuiselta ja sen raakapuilla seisoo tuhansittain sarvipäitä paholaisia, jotka ivallisesti nauraen odottavat yhteentörmäyksen tapahtumista. Kanslianeuvoksen valtaa sanomaton tuska lautalla olijoiden puolesta ja hän kumartuu huohottaen tarkkaamaan, miten käy. Mutta lautan miehistö on valmiina tykkiensä ääressä, odottaen vain komennusta. "Tulta!" kajahtaa sitten avaruudessa reipas käsky ja lautan kaikki putket sylkevät tuliviirun taivaalle. Yhä uudelleen ja taas! Mikä ihmeellinen voima noissa pienissä kanuunoissa näyttää olevankaan. On kuin ne olisi ladattu jollakin muulla kuin tavallisella ruudilla, sillä muuten ei niiden kranaateilla olisi niin läpitunkevaa tehoa. Tulta! Yhä uudelleen ja taas! Hirviölaivan kokkaan ilmestyy reikiä, jotka pian laajentuvat ammottaviksi aukoiksi. Ammukset tunkeutuvat ohjaushuoneeseen saakka, räjähtävät siellä ja saattavat kaiken sekasortoon. Lautan miehistö taistelee herkeämättä, upottaen saapuvan merirosvolaivan kylkeen lakkaamatta tehokkaita teräspippureitaan. Yhtäkkiä merirosvon runko tärähtää kuin se olisi ajanut Vedenalaiselle karille. Sen mastojen huiput katkeilevat ja raakapuita sataa kannelle. Pienestä lautasta, jonka merirosvo luuli ajavansa yhdellä pyyhkäisyllä olemattomiin, onkin salaperäisellä, selittämättömällä tavalla tullut se kari, jota ei ollutkaan merkitty merirosvon karttoihin ja johon se nyt oli ajanut itsensä haaksirikkoiseksi. Oliko sittenkin niin, että ikuinen oikeus oli merirosvon sitä aavistamatta tarttunut sen peräsimeen ja ohjannut sen reitille, jossa sitä odotti rangaistus sen kaikista konnantöistä? Hirttäisikö ikuinen tuomari sen kapteenit raakapuiden nenään ja täytyisikö sen paholaismiehistön juosta lautaa pitkin reunan yli mereen, jonka pedot odottivat kita auki loppumattomia saaliitaan?
Oliko tämä jo kummallista, sekavaa unta? Vanhus havahtuu horroksistaan eikä tiedä sanoa, oliko hän kuvitellut tuollaista vai todella jo nukahtanut ja uneksinut. Mutta hän tuntee saaneensa lohdutusta ja voivansa nyt antautua sen levon valtaan, joka ei ollut vielä tähän saakka hermojen kireyden vuoksi rohjennut astua hänen kynnyksensä ylitse.
2
Perkiön vanha isäntä Tuomas ja hänen poikansa Taavetti työskentelivät navettapihalla vakaina ja vaiteliaina, tehden apilanurmista paalausvälineen avulla nelikulmaisia, tiiviitä, raskaita paaleja, jotka sitoivat rautalangalla. Oli pilvessä ja viskeli hiukan lunta, mutta pakkasta ei ollut. Avaruudessa oli talvipäivän alakuloinen, harmaa tunnelma, se sama, joka asui ihmisten mielessä. Rintamalta ei ollut kuulunut muuta kuin lyhyitä tietoja luovutustaistelusta. Se ja se paikkakunta ja pitäjä oli luovutettu. Kaikki oli hävitetty, mikäli suinkin oli ehditty. Pohjoisessa vihollinen eteni leikatakseen maan irti Ruotsista.
Heiniä oli määrätty toimitettavaksi armeijalle ja siksi tässä miehet kiireesti työskentelivät. Samoin oli käsketty annettavaksi piikkilankaa, jota pihalla olikin jo monet rullat. Huomenna oli tarkoitus viedä ne lähimmälle asemalle. Hevosia oli otettu kaksi ja lehmistä jo yksi. Armeija tarvitsi varusteita ja muonaa. Kenellä näitä vain oli, sen oli annettava niitä ohjeiden mukaan, mitään kyselemättä; korvaus tulisi, mikäli tulisi, halvan taksan mukaan aikanaan.
Vanha Tuomas, joka järjesteli paalauskojeeseen sidelangat, vilkaisi poikaansa, joka siinä kyrmyniskaisena ja tiiviisti Vaiteliaana suoritti varsinaisen työn. Olisikin ollut ihme, jos he, Perkiön Tuomas ja Taavetti, isä ja poika, olisivat "keskustelleet", niinkuin herrat sanovat. Meni päiviä, etteivät Perkiön miehet virkkaneet toisilleen tai yleensä kenellekään muuta kuin mikä oli ehdottomasti välttämätöntä. Ja senkin mahdollisimman lyhyesti. Turhan puhumisesta ei ollut hyötyä eikä joutava lärinä sopinut hämäläiselle isäntämiehelle. Vain joskus, kun sattui sisu olemaan liian täynnä, se kuohahti reunojen ylitse. Niin saattoi tapahtua, kun joutui puheisiin vanhan kanslianeuvoksen kanssa, joka jutteli mielellään ja osui ytimiin.
Vanha Tuomas muisti siinä kesällisen keskustelunsa kanslianeuvoksen kanssa ja ennustuksensa ryssän hyökkäyksestä ja elämän tai kuoleman sodasta. Siinä oltiin nyt, vaikka kanslianeuvos ei ollut silloin uskonut niin voivan käydä. Elämän tai kuoleman sota? Kumpaiseksiko sitten kääntynee...
Hän asetteli lankoja kojeeseen ja tuli ajatelleeksi, kuinka monta miestä hänen sukunsa lienee lähettänyt rintamalle. Hänellä oli kaikkiaan kahdeksan lasta, joista tämä Taavetti oli nuorin. Taavetin pojista oli jo kaksi väessä. Kun muiden perillisiä oli siellä kellä kolme, kellä neljä – Tuomas ei jaksanut muistaa heidän ikäänsä eikä lukuansa aivan tarkalleen –, niin heitä kertyi ylisummaan kolme kutakin lasta kohti. Se teki neljäkolmatta miestä. Kun ne olivat kaikki pitemmän mitan täyttäviä, terveitä, väkeviä poikia, harjaantuneita kaikkien aseiden käyttöön, niin saattoi täydellä syyllä sanoa Rantaperkiön suvun suorittavan maanpuolustuksessa osuutensa.
Neljäkolmatta jykevää, leveäharteista, ehythampaista ja tiivishuulista hämäläismiestä... Kun niillä on kiväärit, konepistoolit, käsikranaatit ja mitä kaikkia aseita ne nykyään käyttävätkään, ja kun niitä komentavat uutta sotaoppia saaneet upseerit, niin ne tekevät jälkeä ryssän rivistöissä. Sen ymmärtää vakuuttelemattakin. Ja kun tällaisia porukoita on lähtenyt liikkeelle kaikkialta Suomesta, niin paljon siitä kertyy voimaa.
Vanhus huokasi. Niin, paljon, mutta vähän silti vastustajaan verrattuna, jota sanovat olevan kuin hiekkaa meren rannalla, niin paljon, ettei kuolemakaan enää kykene vähentämään sen lukua. Sellainen uskomaton asia on tapahtunut, että vaille neljän miljoonan kansa on noussut taisteluun sataakahdeksaakymmentä miljoonaa vastaan. Ja yhtä uskomatonta on, että se on jätetty tähän epätasaiseen otteluun ihan yksin, kenenkään tulematta avuksi. Ruotsistahan ne puhuvat ja toivovat – kanslianeuvoskin aina –, että se nyt kuitenkin astuu rinnallemme, vaan eipä siitä näy merkkiä. Surkutteluja ja sääliä ja rahaa kyllä tulee, mutta mitäpä hyötyä niistä.
Tuomas oli unohtanut työnsä ja niin oli Taavetinkin työ keskeytynyt. He seisoivat siinä molemmat leveinä, kumarahartiaisina kuin kontiot, ja miettivät sitä hirveätä ukonilmaa, joka oli yhtäkkiä heidät yllättänyt. Se oli iskenyt salamansa jokaiseen taloon, tölliin, perheeseen, ja temmannut kaikki pyörteeseensä jättämättä ketään koskemattomaksi. Vanha Tuomas, joka jo oleskeli enemmän iankaikkisissa kuin maallisissa, vaipui yhä syvemmälle näihin pohdintoihinsa, mutta Taavetti irtautui niistä pian, sillä käytännöllisen elämän käsky oli hänellä monenlaisena kintereillään. "Tässä ei auta heittäytyä suremaan, sillä työt eivät siedä sitä", hän totesi ja kumartui taas paalauskojeen ääreen, johon nyt, vilkaistuaan isäukkoonsa, itse sovitteli sidelangat. "Täytyy toimittaa nämä heinät ja piikkilangat matkaan ja sitten ryhtyä muihin ajoihin. Kiirettä tässä on pistettävä, jos mieli saada työt sujumaan niin, ettei poikain lähtö pääse pahemmin tuntumaan. Kai siihen sentään aikaa kuluu ennenkuin ryssä täällä asti on, ja siihen mennessä täytyy koettaa parastansa".
Hän tarttui lujasti työhönsä, mutta vanha Tuomas vain yhä seisoskeli mietteissään. Silmät olivat sen näköiset kuin hän ei olisi katsonut mitään ulkopuolista esinettä, vaan tuijottanut jonnekin sisäiseen näkyyn; suu oli auki ja ilmeestä kuvastui ankara liikutus. Siinä samassa alkoi kuulua kaukaista, vielä vaisua mutta silti läpitunkevaa jyminää, joka vahvistui joka sekunti. Tuomaan katseeseen tuli kummastunut ilme, kun hän keskittyi kuuntelemaan tuota kaukaista, ukkosen kaltaista ääntä. Hän kohotti katseensa taivaanrantaa kohti, mutta ei voinut nähdä mitään, silmät kun jo olivat vanhuudesta himmeät. Yhä lähemmäksi tuli tuo mahtava kumina. Tuomas katsoi Taavettiin, joka oli keskeyttänyt työnsä ja tuijotti taivaalle. "Ryssän pommikoneita ne ovat", Taavetti sanoi; "ne ovat tietenkin menossa Tampereelle, josta pian alkaa kuulua pommien jymähtelyä. Tuolla ne lentävät hyvin korkealla. Silmä tuskin erottaa niitä. Näyttävät hopean värisiltä. Eipä olisi uskonut täällä tuollaisia pääskysiä liitelevän".
Taavetti aikoi lisätä, että kun pääskyset ovat muuttolintuja, niille tulee aikanaan lähtö pois, mutta ei välittänytkään sanoa enempää, vaan ryhtyi taas työhönsä. Koneet olivat nyt aivan kohdalla ja täyttivät koko avaruuden omituisesti läpitunkevalla jyminällä. Tuomaasta se tuntui kuin maailman valtimon mahtavalta, kiireiseltä, kumealta sykinnältä, joka ajoi veren olevaisuuden hienoimmankin suonen perukkaan. Pahuuden valtimo se näin jyskytti ja näytti mahtiansa, sillä pahuudelle oli nyt annettu sanan ja vallan vuoro. Nuo hopeiset liitäjät olivat sen lintuja, itsensä rymähisen lepakoita, jotka penikulmaiset nahkasiivet levällään täyttivät taivaan ja valkoiset hampaat irvessä riensivät imemään viattomien verta. "Huh!" ukko karjaisi mietteissään ja heilautti käsivarsiaan. "Niin se on!" hän nyt totesi mielessään kuin olisi saavuttanut lopullisen varmuuden pulmassa, jota oli lakkaamatta hautonut. "Niin se on!" hän karjaisi jo ääneen ja läksi kompuroimaan muonatupaansa kohti. Taavetti vilkaisi hänen jälkeensä ja hymähti.
Vanha Tuomas seisahtui keskelle pienen muonatupansa lattiaa eikä muistanut ottaa lakkia päästänsä. Nyt hän ymmärsi, että Suomen kansa oli määrätty taistelemaan yksin ja ilman apua maailman suurinta valtaa, itseänsä saatanaa vastaan, jotta iankaikkinen oikeus näyttäisi ihmissuvulle voimansa ja kunniansa. Herra on heikoissa väkevä. Suomen kansa oli nimenomaan Jumalan valitsema suorittamaan tätä tehtävää, koska maailman muut kansat oli lyöty sokeudella ja tekivät liittoja ihmiskunnan perivihollisen kanssa. Jumala oli valinnut sen kuin Aaprahamin ja vaati siltä nyt Iisakkia eli sen nuorisoa uhriksi koetellakseen sen uskoa. Jumala oli näkevä uskon kestävän. Neljäkolmatta iisakkia hänkin, Rantaperkiön vanha Tuomas, oli vienyt Moorian vuorelle ja oli valmis antamaan ne kaikki, odottamatta ainoallekaan oinasta sijaiseksi. Jotta maailma näkisi, missä jyllää miesten usko, oikea suomalaisten ja semmitenkin hämäläisten sisu! Joo! Niin se on! Tämä alkaa olla selvä nyt, tämä asia.
Hän katsahti ympärilleen kuin heräten unesta, riisui turkkikulunsa, ripusti sen tiettyyn naulaan ja pisti lakkinsa päälle. Sitten hän niisti nenänsä hyppysillään, istahti rouhehuhmaren ääreen ja ryhtyi täyttämään piippuaan. Kaiveltuaan takasta hehkuvan hiilen sytykkeeksi, jotta ei olisi tarvinnut tuhlata tulitikkuja, hän asettui pöytänsä päähän ja alkoi hartaasti poltella ja mieteksiä. Kesken kaikkea siinä viemasi päätä niin, että se täytyi kallistaa käsien ja pöydän varaan. Siinä kun oli hänen vanha Raamattunsa avonaisena edessä, hänen päänsä joutui lopuksi nojaamaan siihen niinkuin oli tehnyt monesti ennenkin, kun tällainen vieno pyörryttäminen oli yllättänyt ja vaivuttanut horrokseen. Se olikin hänelle sopiva päänalainen. "Avuksi huuda minua hädässä..."
Siitä paikasta se oli auennut tänä aamuna, kun hän oli etsinyt siitä neuvoa. Oli ollut ihan sysipimeää, sillä ulkoa ei päässyt häämöttämään mitään valoa, ikkunat kun oli pimennetty. Taavetti se oli tullut taannoin sanomaan, että ikkunoihin pitäisi laittaa pimennysverhot. "Jaa mitkä?" – "Ka sellaiset kartiinit, ettei valo ollenkaan läpäise". – "Jaa kartiinit? Minä en ole niitä ennenkään tarvinnut enkä laita nytkään". – "Justiina tulee teilaamaan ne paikalleen". Näin Taavetti oli toimittanut ja sanonut sen olevan esivallan käsky, jota oli toteltava. "Jos ikkunoista loistaa valoa, niin ryssä osaa lennellä yölläkin. Siitä tällainen määräys johtuu".
Niin oli Tuomaankin ikkunat pimeän tullen peitetty mustalla paperilla. Hän oli ollut kuin perunakuopassa, jonka luukku oli suljettu. Hänen pieni viiden kynttilän lamppunsa, joka riippui juuri Raamatun kohdalla, oli häthätää jaksanut karkoittaa pimeyden rintamaa sen verran, että saattoi hyvien lasien avulla lueksia pyhän kirjan rotevaa tekstiä. Kauan hän oli vastustellut sähkölampun hankkimista, mutta oli sitten taipunut, kun sähkö oli tuotu taloon sekä valaisijaksi että moottorien käyttäjäksi. Pojat sitä olivat tahtoneet ja Taavetti oli ollut niin heikko, että oli antanut periksi. Kun muonaan kuului valo ja Taavetti oli sanonut kustantavansa mieluummin sähköä kuin öljyä, niin hän oli taipunut. Ja hyvä oli, sillä öljystä tulee pian nuusa. Eivät kuulemma kohta anna ollenkaan, kun näet armeija tarvitsee kaikki. Niin, siitä paikasta se oli auennut, jossa sanoo, että "avuksi huuda..."
Tuomas oli tänä aamuna muistellut, kuinka kauan hän oli pitänyt Raamatun lukua tapanaan, ja todennut tehneensä sitä jo viitisenkymmentä vuotta. Nuoruudessaan Tuomas oli ollut kova hevosmies ja sikäli myös viinan käyttäjä, sillä ne kaksi asiaa kuuluivat vähän niinkuin yhteen. Eikä Tuomas kieltänyt tehneensä sitäkin syntiä, jota kymmenissä käskyissä sanotaan huoruudeksi, sillä siihen oli hänen väkevässä lihassaan ollut voittamaton veto. Sen hän vain saattoi puolustuksekseen esittää, ettei ollut jättänyt pitelemiään tyttöjä pulaan. Rehellisesti hän oli heitä tukenut, kunnes jälkeläiset olivat pystyneet omille jaloilleen. Mikäli hän oli kyennyt pitämään näistä sivuperillisistä ja heidän lapsistaan kirjaa, niin sieltä päin kertyi helposti toinen neljänkolmatta miehen komppania. Viitisenkymmentä hämäläistä sotamiestä hän siis lähetti Aaprahamin-uhriksi isänmaan suureen sotaan. Se ei ollut paljon, sillä jos Vanhan Testamentin mukainen elämä olisi kristikunnassa sallittu, hän olisi kyennyt lähettämään sotaan vaikka viisisataa, mutta oli kuitenkin kohtalainen määrä varsinkin verrattuna niihin perheisiin, joissa ei ole lapsia kuin pari kolme rääpänää. Niin, missä hänen ajatuksensa olivat olleetkaan? Joo, siinä, että viitisenkymmentä vuotta sitten hän oli tullut toiseen mielentilaan sen johdosta, että oli kuin ihmeen kautta välttynyt joutumasta miehen tappajaksi. Hän oli ollut juovuksissa, riitautunut ja jo kohottanut kätensä surmaniskuun, kun päätä oli yhtäkkiä viemannut samalla tavalla kuin nyt ja käsi oli herpautunut. Eikä siinä kyllin, vaan silmissä oli kuvastellut se sama tyttö, josta sitten oli tullut hänen vaimonsa. Sen isot harmaat silmät olivat olleet täynnä kyyneliä ja se oli torjuen nostanut kättänsä sekä sanattomin sanoin pyytänyt, rukoillut. Se kun oli ollut viimeisillään siunautuneena, niin sen hento ruumis oli ollut niin surkean ja säälittävän näköinen, että Tuomaan sydäntä oli viiltänyt tuska. Oli kuin olisi salama välähtänyt hänen sielussaan ja polttanut siihen parantumattoman jäljen. Hän oli parkaissut kovasti – niin hänelle oli kerrottu, sillä itse hän ei sitä muistanut – ja horjunut pois haparoiden kuin sokea. Huimaa vauhtia hän oli ajanut kotiin ja ollut siitä hetkestä muuttunut mies. Tuon hennon tytön hän oli ottanut vaimokseen niin pian kuin se oli ollut mahdollista. Hän näki tällä hetkellä yhtä kirkkaasti kuin viisikymmentä vuotta sitten sen onnen välähdyksen, joka oli syttynyt tyttöparan silmiin, kun hän oli katuen itsekkyyttään tarjoutunut edes vähän hyvittämään sitä avioliitolla. Vieläkin hän kuuli tukahtuneen, puolinaisen, pienen ilon äännähdyksen, tunsi hennot käsivarret kaulassaan ja pehmeät, kuumat huulet poskellaan, joka kastui kyynelien paljoudesta. Mikä onnen hetki se, autuuden silmänräpäys, tuhat kertaa nautintorikkaampi kuin hekuman kukkuraisin pikari! Kahdeksan lasta hän minulle kantoi, Sohvi-raukkani, joka vaikka oli pieni ja hento, kuitenkin oli elämäni keskus. Viisaasti hän hallitsi emännyyttänsä, ruokki ja hoiti lapsensa, minut ja karjansa. Kaikki olivat hänestä riippuvaisia päivin ja öin, ja kaikille riitti häneltä lohdutusta. Kun hän oli hoitanut perheensä lepoon, hän hiipi minun arvottoman luokseni ja ravitsi minua rakkaudellansa kuin äiti lasta rinnoillansa. Nuorimpansa syntyessä hän väsyi ja ummisti silmänsä, mutta katseen viimeinen elonvälähdys oli siunausta ja rakkautta. Siellä hän elää nyt autuaiden asuinsijoissa.
Vanhan Tuomaan muistot ja mielikuvat ovat hänen jokapäiväisiä, melkeinpä jokahetkisiä seuralaisiaan, sillä hän elää enemmän menneisyydessä kuin nykyisyydessä. Tuntiessaan Raamatun poskensa alla ja kirjan nahkakansien tutun hajun hän muisti, kuinka hänen tullessaan silloin markkinoilta sydän särkyneenä ja sielu palaneena hänen isänsä oli ollut takan ääressä lukemassa aviisiaan. Kun hänellä oli ollut isän kanssa paljon erimielisyyttä sekä elämäntapojen että talon hoidon suhteen, isä ei ollut ollut hänen tuloaan huomaavinaan, vaan oli vain kääntänyt aviisiaan tuleen päin kuin paremmin nähdäkseen. Tuomaan olossa ja eleissä kai oli kuitenkin ollut jotakin erikoisempaa, koska ukko oli hetken kuluttua vilkaissut häneen lehden reunan ylitse tutkivasti, uteliaasti, ja kysäissyt lopuksi karmeasti, mitä maailmanrannalle nyt tällä kertaa kuului. Kun Tuomas ei ollut kyennyt vastaamaan, vaan oli vain riiputtanut päätänsä, ukko oli hetken odotettuaan sanonut: "Vai sillä tavalla ovat asiat", noussut, ojentanut hänelle lehden, ja osoittaen erästä paikkaa sanonut: "Siinä on horkkaasi paras lääke". Sitten ukko oli mennyt pois ja vilkaissut ovelta tutkivasti poikaansa, joka oli alkanut lukea hänen osoittamaansa kohtaa. Se oli ollut turkulaisen Renkkelin ilmoitus, jossa tarjottiin ostettavaksi uudelleen painettua, isokokoista, nahkakansiin sidottua, messinkihelaista Pipliaa eli Pyhää Raamattua. Kyllähän Rantaperkiössä Raamattu oli, eipä sillä, mutta tuon ilmoituksen joutuminen isän toimesta hänen luettavakseen juuri tällaisella hetkellä oli niin erikoinen tapaus, että Tuomas piti sitä kuin käskynä ja tilasi kirjan. Kaksitoista markkaa hän muisteli sen maksaneen ynnä lisäksi postirahan. Kyllä se oli ollut hintansa arvoinen ulkoasultaankin ja selväränttinen, helppolukuinen – ei latinainen kuten nämä uudet Raamatut vaan painettu vanhalla ristillisellä kirjoituksella niinkuin pitää. Tuomas oli mielistynyt siihen ensimmäiseltä avaukselta ja alkanut heti lukea sitä. Kaikki – isäkin – olivat niinä aikoina kaihtaneet Tuomasta ja antaneet hänen olla omissa oloissaan, sillä hän oli kai ollut toisenlainen kuin tavallisesti, synkkä ja puhumaton, sielussa kun yhä karvasteli sen salaman haava ja päätä viemasi. Vihillä käydessään hän pyysi rovastia kirjoittamaan Raamatun esilehdelle hänen ja Sohvin nimet ja niin pyhittämään kirjan hänen perheraamatukseen. Vapisemattomalla kädellä hän oli sitten itse merkinnyt siihen kaikki lapset ja ensimmäisen hänen perheessään sattuneen kuoleman, oman vaimonsa poismenon. Se oli ollut hänelle rakas kirja, jonka ääreen hän palasi aina, kun sunnuntain rauha laskeutui hänen vainioilleen ja raivioilleen. Viitisenkolmatta vuotta oli siten kulunut kiinteässä työssä ja Rantaperkiö oli noussut maineeseen tilana, jonka pellot kasvoivat ytimiä ja isäntä oli kansan joukossa arvossapidetty.
Tuomas virkistyi vähitellen horroksestaan ja totesi muistelevansa menneitä kuin olisi nähnyt unta. Koko elämä oli todellakin kuin unta. Toiset kohdat olivat muuttuneet utuisiksi, epäselviksi, mutta toiset loistivat kirkkaina kuin olisivat olleet auringon valaisemia. Olisikohan ylpeyden synti päässyt näyttämään niskaharjaksiaan ja siitä koitunut se rangaistus, että Sohvi kuoli kesken ikäänsä ja vielä talo paloi? Sitä ei voi tietää, mutta parasta oli uskoa niin, sillä kaikki onnettomuudet olivat synnin rangaistuksia ja kaikki onni ansaitsematonta armoa. Totena pysyi, että viidenkolmatta vuoden onnellisen elämän jälkeen tuli ensin Sohvin kuolema – se tapahtui talvella, tammikuussa 1917 – ja sitten keväällä tulipalo. Asuinrakennus – pirtti ja kamarit – meni niin äkkiä, ettei juuri mitään ehditty pelastamaan. Kevättuulet ja aurinko olivat kuivanneet sen tulenaraksi. Täysi tekeminen oli koko kylän väellä, että saatiin talousrakennukset varjelluiksi. Tuomas oli yrittänyt rynnätä kamariinsa vielä viimeisellä hetkellä, mutta väki oli estänyt. Ne olivat luulleet hänen tahtovan pelastaa rahansa, joita hänellä tosin oli ollut piirongissaan huomattava määrä, mutta siinä arvelussaan ne olivat erehtyneet. Ei hän ollut rahoista välittänyt niin paljoa, että olisi niiden vuoksi pannut henkeänsä vaaraan, vaan hänellä oli ollut pelastettavana paljon arvokkaampi tavara – tuo hänen Raamattunsa, joka oli tullut hänelle sanomattoman rakkaaksi. Tästä hän ei ollut puhunut kenellekään, sillä sitä ei olisi uskottu, mutta niin kyllä todellisuudessa oli. Tuo kirja oli tullut hänelle niin rakkaaksi, että siihen oli tuntunut sisältyvän hänen koko elämänsä. Ja varsinkin Sohvi-vainaja. Oli kuin sen palaessa olisi kadonnut jotakin, jota ei millään saanut takaisin.
Ei hän ollut päässyt Raamattuaan pelastamaan, sillä hänet oli temmattu ovelta takaisin. Hiukset olivat jo kärähtäneet ja kasvojen iho rokahtunut. Turhaa se olisi ollutkin, sillä kamarit roihusivat ilmitulessa. Mutta kaikesta huolimatta hän oli mennyt palon jälkeen kaivelemaan tuhkaa mielessä hämärä toivo, että jospa Raamattu sittenkin olisi pelastunut, kirjojen kun sanovat olevan huonoja palamaan. Eihän tuhkasta mitään löytynyt. Ihmiset luulivat hänen etsivän hopeitaan ja hän antoi heidän olla siinä uskossa. Mitäpä asia heihin kuului. Hänen päätänsä viemasi silloin alituiseen ja hän oli puhumaton, niin että ihmiset antoivat hänen olla rauhassa. Arvelivat tietenkin, että ensin vaimon kuolema ja nyt tulipalo olivat tehneet Rantaperkiön isännän sekapäiseksi. Sellainen hän ei kuitenkaan ollut ollut.
Sitten oli käynyt niin, ettei hän ollut osannut elää ilman tuota kallista kirjaa, ja oli siksi lähtenyt hankkimaan sitä. Ensin hän oli mennyt kirkonkylän pieneen kirjakauppaan, jota opettaja oli hoitanut, ja kysynyt Raamatuita. Olihan niitä ollut monenkinlaisia, mutta ei ainoatakaan sellaista, jossa olisivat olleet aporyhvit ja Luteeruksen johdatukset. Ne oli sitäpaitsi kaikki räntätty latinaisella ja olivat muutenkin mitättömiä, liian pienikokoisia. Eivät ne juuri Raamatulta näyttäneet, mutta saattoivat silti olla jumalansanaa. Raamatun piti olla nimensä ja mahtinsa mukainen kooltaankin. Kun kirkonkylän kirjakauppa ei siis ollut voinut häntä auttaa – opettaja oli kuunnellut hänen selityksiään epäilevän näköisenä –, hän oli yksin tein ajellut Tampereelle ottamaan selkoa, olisiko ehkä sieltä ollut saatavissa sellaista Raamattua, jonka hän halusi, eli täsmälleen samanlaista Renkkelin ränttämää kirjaa kuin se hänen entisensä oli ollut. Se oli ollut kuten sanottu kevättä 1917 ja ryssät olivat vielä silloin reuhanneet päälläpäsmäreinä Tampereellakin. Järkyttyneenä Tuomas oli joutunut omin silmin näkemään, mihin turmeluksen ja kadotuksen kuiluun Suomen kansa oli vajonnut. Tullen puhtaasta maaseudun ilmastosta hän varsinkin oli ihmetellyt sitä, että täällä oli totuttu ryssäin ellottavaan hajuun, vaikka se oli ollut jokseenkin täsmälleen samanlaista kuin minkä ketunhaaska antaa, jos on sattunut mätänemään. Eipä sitä ryssänsolttua ollut tullut vastaan, ettei sillä olisi ollut naista kummassakin käsikoukussaan. Mikä erinomainen makeus noissa haisevissa törkyniekoissa lienee ollut, sitä ei Tuomas ollut voinut ymmärtää, mutta sen hän vain oli todennut, että naiset olivat parveilleet niiden ympärillä kuin ampiaiset medessä. Ryssät tietenkin olivat muuttaneet vallankumouksellisen toveruuden naisiin nähden yleiseksi irstailuksi.
Sellaista Raamattua, minkä hän halusi, ei ollut Tampereeltakaan löytynyt, mutta sen verran viisaampia siellä oli oltu, että oli tiedetty siitä ja sanottu, että Helsingin jostakin vanhain kirjain myymälästä sen saattaisi tavata. Olivat antaneet useita tällaisten kauppojen osoitteita ja tarjoutuneet tiedustelemaan kirjaa hänen laskuunsa, mutta hänpä oli ajatellut, että mitä jos ulotan reissuni Helsinkiin asti. Tuleehan kerran nähdyksi sekin ihmepaikka.
"Majoitin siis ruunani erään tuttavan talliin, tarkastin, riittäisivätkö evääni, sillä oli sanottu Helsingissä olevan ruoan puutetta – minulla ei ollut niitä silloin vaadittuja kortteja –, ostin lipun ja läksin ajamaan. Voi tavaton sitä siivoa, mitä ryssät vaunussa pitivät. Huomasi niiden luulevan vallankumoustansa luvan saanniksi kaikkeen mahdolliseen vallattomuuteen. Katsellessani ja kuunnellessani heidän menoansa siihen tuli laukkuniekka poika kauppaamaan sanomalehtiä. Silmiini osui muuan otsake – Uusi Päivä se oli –, joka tuntui erikoiselta, en tiedä, miksi. Ostin sen ja aloin lukea. Pian huomasin uuden hengen asuvan sen kirjoituksissa – saman hengen, joka oli vienyt meidänkin kylästämme muutaman nuoren miehen Saksaan. Suomen itsenäisyydestä lehdessä kirjoitettiin. Ei tarvinnut muuta kuin vilkaista ympärillään törsöttäviä venäläisiä sikoja, joiden tieltä kaikkien täytyi väistyä, niin tuli täysin vakuuttuneeksi Suomen itsenäisyyden välttämättömyydestä. Ilman sitä Suomen kansa oli tuhoutuva. Sen saattoi tyhmä maalainenkin ymmärtää".
"Tulin sitten Helsinkiin ja pitkän kyselemisen ja etsimisen jälkeen löysin muutaman kotipuolestani syntyisin olevan työmiehen, joka oli minultakin kirjeellisesti pyydellyt elintarpeita ja silloin ilmoittanut osoitteensa. Jossakin Pitkänsillan pohjoispuolella se asui, huoneessa ja keittiössä, jotka olivat komeammat kuin minulla milloinkaan on ollut. Akka sillä oli ja kaksi poikaa. Vaikka siinä oli hurja henki, se ei silti kieltänyt yösijaa, sillä olihan laukussani runsaasti leipää, voita ja vielä melkein koskematon lampaanreisi. Kun sitten monien kyselyjen jälkeen tulin ilmoittaneeksi, mikä asia oli tuonut minut Helsinkiin, se ja varsinkin sen akka remahtivat niin määrättömään nauruun, ettei ollut suusta mahtua. Mitään niin hullua ne eivät olleet milloinkaan kuulleet. Että nyt ihan Helsingistä asti ostamaan Raamattua, mokomaa pimeyden asetta, jolla papit olivat koko ajanlaskun vuosisadat levittäneet taikauskoaan. 'Eipä olisi luullut valistuneella aikakautellamme enää sellaista voivan tapahtua. Vallankumouksellinen puhtistus tuo sentään pyyhkinee pois ihmisten mielestä tällaiset porvarillisen hapatuksen viimeiset lukinseitit...'"
"Niin ne siinä säälittelivät typeryyttäni ja takapajuisuuttani. En vastannut mitään, vaan viileskelin lampaanlavasta makeita lastuja suuhuni. Sen katsominen kai sai ne pidättämään pilkkaansa venymästä liian pitkäksi, sillä siinä tapauksessahan olisin voinut suutahtaa ja viedä lampaanlavan mukanani. Mies lähti sitten opastamaan minua noihin neuvottuihin kirjakauppoihin, joiden hakeminen olisikin ollut minulle yksinäni työlästä, ja eräästä niistä Renkkelin Raamattu löytyi. Se oli täsmälleen samanlainen kuin omani oli ollut, erona vain se, että se oli paremmassa kunnossa, sitä kun ilmeisesti ei ollut monta kertaa avattu. Kotiin tultuani kirjoitin siihen kaikki nimet niinkuin entisessäkin oli ollut. Tässä se on nyt vanhan, väsyneen pääni alla ja huokuu sydämeeni sitä uskoa, jota silloinen punainen helsinkiläinen piti ihmiskunnan vihollisena ja vaarallisena taikuutena. Lieneekö muistanut sanojaan, kun joutui seuraavana keväänä pakenemaan Venäjälle ja paikan päällä nauttimaan polseviikkien autuudesta. Sen mukaan mitä sieltä on kuulunut, suomalaisilla yliloikkareilla on monta kertaa tullut mieleen isäin halveksittu taikausko".
"Katselimme tietysti kaupunkia ja paljon siinä oli ainakin tällaiselle sydänmaan äijälle nähtävää. Kerran tulimme Senaatintorille juuri silloin, kun joku Poltti-niminen ukkeli Nikolainkirkon portailla usutti roskaväkeä ryöstämään herrain omaisuutta. Se sai tehdä sitä kenenkään estämättä. Oppaastanikin se oli liikaa, koskapa hän ihmetteli, miksi ei miliisi – vallankumouksissa kuulutaan poliisi aina muutettavan miliisiksi, mikä tapahtuu siten, että poliisit erotetaan ja varkaat ja muut rikolliset pistetään sijaan – puutu asiaan ja aja noita tavarantasaajia hornantuuttiin. Venäläisiä solttuja hääräsi kaikkialla, jokaisella suussa mitä lienee ollut siemeniä, joita ne alati natustelivat, ja tyttö kainalossa. Suomalaisten voit ja viljat kuuluivat menevän venäläiselle sotaväelle, joka oli Suomen elätettävä. Eikä vain heille, vaan kaikille heidän portoilleen ja perheilleen, joita kertoivat tulleen tänne kymmenin tuhansin".
"Kyllä Helsinki oli silloin sellainen paikka, että ikävöimättä sen raahti jättää. Heitin eväät isännälle, taitettuani taskuun vain muutaman kannikan, ja läksin kotiin, Raamattu tukevasti kainalossa. Helsingin asemalla ryssät tivasivat pasporttia, mutta minä avasin heille Raamatun ja ärjäisin, jotta 'Piplia'! 'Piplia, taa-taa!', ne hokivat ja nauroivat ja käskivät mennä. Enpä muista olleeni monta kertaa niin mielissäni kuin istuessani kärryissä ja ajaessani kotiin. Vähältä piti, etten itkenyt".
Vanha Tuomas säpsähti kuin olisi herännyt, ja kohotti päätänsä. Ehkä hän oli nukahtanut tuollaista vanhan unta, joka varastautuu silmiin, kun on hetkisenkään liikahtamatta, ja siinä torkkuessaan kertaillut elämänsä vaiheita. Jo maailmansotavuosina ja erikoisesti tuon matkan kuluessa hän oli alkanut vakaasti uskoa, että ihmiskunnan verivihollinen ja kuolemanvaara oli ryssä, ja että tämä oli, jos mielittiin elää, nujerrettava perinpohjin. Hän oli innostunut hankkimaan ryssästä niin paljon tietoja kuin suinkin voi suomalaisista kirjoista saada, ja oli yhä vahvistunut vakaumuksessaan. Ellei ryssää tuhottu, Suomen ja muunkin maailman kävisi niin kuin hän oli kesällä kanslianeuvokselle sanonut. Siksi oli laajat alueet Länsi-Venäjältä, Suomen ja Keski-Euroopan rajoilta, tyystin puhdistettava ryssistä ajamalla heitä itään päin. Lisäksi heitä oli surmattava ja estettävä sikiämästä niin paljon kuin suinkin. Kysyttyään itseltään, eikö tällainen ollut epäkristillistä, rikollista, sillä Jumalan luomahan ryssäkin oli ja siis osallinen kaikkeen olevaisuuden ja tulevaisuuden armoon ja hyvyyteen, hän vastasi voitonriemuisesti hymyillen, että niinpä kun näes ei ollutkaan. Koko olevaisuus kun oli jakautunut taivaaseen ja helvettiin, valoon ja pimeyteen, hyveisiin ja synteihin, hyviin ja pahoihin ihmisiin, niin kansatkin jakautuivat saman lain mukaan. Oli valkeuden ja pimeyden kansoja, joista edelliset johtivat ihmiskuntaa autuuden suloisille vuorille, mutta jälkimmäiset kiskoivat sitä alas kuoleman varjon kuiluun. Edelliset olivat Jumalan luomia hänen lopullisten ikitarkoitusperiensä toteuttajiksi, kun taas Saatana oli – Jumalan tutkimattomien aivoitusten mukaan ja Hänen luvallaan – luonut jälkimmäiset aseikseen taistelussa valon kansoja vastaan. Ei ollut epäilemistäkään, etteivätkö ryssät olisi olleet pimeyden johtava kansa, Saatanan sotajoukko, joka oli nyt nousemassa suorittamaan Ilmestyskirjan ennustamaa suurta taistelua. Varmasti se oli ja siksi sen tuhoaminen oli valon asian palvelemista. Olihan se itse sekä virallisesti että käytännössä hyljännyt kristinuskon eikä siis saattanut odottaa tämän opetuksien mukaista kohtelua.
Vanha Tuomas nousi ja oikaisihen suoraksi ja ryhdikkääksi kuten ennen nuorena. Hän oli miettinyt sodan syttymisestä alkaen, voisiko hänkin, vaikka oli jo ikäloppu, tehdä jotakin isänmaan hyväksi, ja oli ollut suorastaan epätoivoinen, kun ei ollut voinut huomata alaa, jossa hänen apunsa olisi jotakin merkinnyt. Hän autteli kyllä Taavettia silloin tällöin, mutta se oli kovin vähäistä siihen verrattuna, mihin mieli paloi. Jos olisi ollut sulan aika, hän olisi raivaillut ainaista peltoansa, sillä sen työn hän oli käsittänyt valtakunnan ylimmän parhaan edistämiseksi, mutta kun ei ollut, sitä ei voinut harjoittaa ja siksi olisi pitänyt keksiä jotakin uutta. Nyt se oli selvinnyt. Hän ottaisi Raamattunsa ja lähtisi selittämään kansalle ja sotajoukolle, kuinka nyt oli koittamassa ikuisen oikeuden aamu ja Saatanan valitun esikoiskansan tuho, kuinka vähäiselle Suomelle oli annettu Taavetin linko ja pyöreät kivet kukkaroon Koljatin kaatamiseksi.
Päässä humisi ja ihmeellisiä valoja ja näkyjä leiskahteli silmissä. Mitä hänen piti ensimmäiseksi tehdä aloittaakseen työnsä oikeasta päästä? Sano sinä, Herra, joka ohjaat tämänkin asian. "Jaa ettäkö minun täytyy saada siihen lupa? Aivan niin. Lupahan sellaiseen tarvitaan, sillä ei tällaisena aikana sovi suvaita kenen tahansa opetuksia. Mutta keneltä sitten on lupa pyydettävä? Niin oikein! Armeijan ylipäälliköltä tietysti, sotamarskilta, sillä hän nyt määrää kaikesta. Hänen puheilleen siis on lähdettävä".
Taavetti-isäntä siinä tuli sisään ja alkoi kysellä, jaksaisiko isä ryhtyä pienimään leppiä tunkioon. Hän oli sijoittanut hakkuupölkyn tunkiokatoksen alle, jotta tuuli ei pääsisi kosemaan. Täytyisi näet saada sekin työ alulle. Isähän ne oli ennen hakkaillut...
– Joo, Tuomas-ukko vastasi. – Kyllä se tulee tehdyksi, mutta vain tärkeämpien asioiden lomassa. Sitä ennen minun täytyy mennä itsensä Mannerheimin puheille.
Hän selitti pojalleen suuren aatteensa ja käski lämmittää saunan, koska tahtoi kylpeä ja ajaa partansa ennenkuin lähtisi niin korkean herran pakinoille. Ja hevonen oli valjastettava kirkkoreen eteen ja siihen varattava kirkkovällyt...
Taavetti-isäntä vilkaisi isäänsä tutkivasti ja sanoi sitten mukautuvasti:
– Mikäpä siinä – isä tekee niinkuin tahtoo. Asia on tosiaankin niin tärkeä, ettei sitä voi liian paljon kansan mieleen teroittaa. Sitä tässä vain ajattelin, että kun huomenna on lauantai ja talon varsinainen saunapäivä, niin eikö isä voisi siirtää matkaansa sen vertaa, että kylpisi silloin? Sunnuntai-aamuna sitten sopisi lähteä ja käydä alkajaisiksi kirkossa. Minulla kun sattuu olemaan kirkonkylään asiaa, niin vaikka lähden teittiä kyytiin, missä se Mannerheimi muuten mahtanee nykyisin oleskella? Isäkö siis tietää sen, kun on niin valmis menemään hänen puheilleen? Sanovat, ettei armeijan päämajan paikkaa tunne kukaan syrjäinen ja jos tuntee, niin ei edes unissaan ilmaise sitä, sillä ryssä kuulisi sen heti ja kävisi pudottamassa sinne pommejaan.
– Häh? Mitä puhut, poika?
Tuomas-ukon katseesta sammui innoituksen tuli ja sijaan syttyi tavallinen vankka talonpoikaisjärki. Hän vilkaisi epävarmasti Taavettiin, joka ryhtyi tyynesti ajamaan piippuun isänsä tunnetusti hyviä kessuja ja tuumiskeli harvakselleen:
– Kyllä varmasti olette oikeassa, kun sanotte nyt syttynyttä sotaa sen tuomion alkajaisiksi, joka Jumalalla on ryssän varalle valmiiksi kirjoitettuna. Ja suuri kunniahan on Suomen kansalle, kun on pienuudestaan huolimatta asetettu tuomion toimeenpanijaksi ja koko oikeuden hoidon ylimmäksi päällysmieheksi. Mutta kun Jumalan tuomiot tulevat näkyviksi vasta pitemmän päälle ja matkan varrella voi sattua sellaista, jota ei ole otettu laskuissa huomioon, niin eiköhän ole varovaisinta ja viisainta sonnustautua aina vain pahimman varalle? Rantaperkiössä se merkitsee sitä, että talvityöt täytyy panna käyntiin yhtä ravakasti nyt kuin poikien ollessa kotona. Mennäänhän meidän puolelle, sillä Justiinalla on siellä pannu kuumana. Se on leiponut sunnuntaivehnäset jo tänään, kun huomenna on paljon kiireitä.
3
Penttilän lautamiehen oli vaikeata tottua siihen, että Timo-poika yhtäkkiä käskettiin riveihin ja että Aliinan mies, Risto Ahola, sai saman kutsun. Niinkuin kylän kaikki tietyssä iässä olevat miehet. Sitä oli odotettu, mutta kun se sitten tuli, se oli kuitenkin yllättävä. Syyspimeä aamu se oli, jolloin tämän kylän pojat ahtautuivat linja-autoon ja katosivat näkyvistä, moni varmasti ikiteilleen. Ei siinä ehditty kunnollisia jäähyväisiä sanoa, kun he jo lähtivät ja olivat menneet. Ja mitä siinä sitten olisi osannut sanoa? Ei mitään, jota lähtijät eivät olisi tienneet lausumattakin lausutuksi. Tässä oltiin kaikki sellaisessa kujassa, ettei ollut vähäisintäkään muuta mahdollisuutta kuin meno rinta rinnan eteenpäin, pistin tanassa, siihen kohtaan saakka, jossa vartoi kuolema tahi voitto.
Penttilän lautamies ei ollut epätietoinen siitä, mikä oli kujan loppupäässä odottamassa. Voitto tietenkin. Vaikka alkaneessa ottelussa olisi oleva miten monta vastoinkäymistä tahansa, niin lopulta oli kuitenkin koituva käteen voitto. Minkälaisten vaarojen ja kärsimysten takana ja kuinka kaukana se oli, sitä ei Penttilä tiennyt, mutta oli silti varma siitä, että se oli jossakin tulevaisuudessa kuin hyllyllä. Kerran Suomen kansa ojentaisi kätensä ja ottaisi sen sieltä. Näin Penttilä päätteli siitä ilmeisestä ihmeestä, jota hän ei ollut milloinkaan uskonut mahdolliseksi, mutta joka oli siitä huolimatta näinä viikkoina hänen ympärillään ja nähtensäkin tapahtunut: yksimielisyyden syntymisestä ja kansan joutumisesta sellaiseen tilanteeseen, ettei ollut valittavana muuta kuin yksi ainoa tie: elämän tai kuoleman tie. Ei Luoja ollut antanut Suomen kansalle näin selvää suunnistautumisohjetta tuhomielessä, vaan tietenkin osoittaakseen olevansa heikoissa väkevä. Sokeakin näki pimeydessä tämän selkeän valojuovan ja ymmärsi sen johtavan suureen tulevaisuuteen. Tie tähtiin kulkee koleikkojen kautta. Niin oli Penttilä kuullut sanottavan ja uskoi tuon sanan ilmaisevan syvän totuuden.
Hän oli äsken ollut kunnanvaltuuston kokouksessa ja osallisena päätökseen, jonka syntymistä piti ihmeenä. Eduskunnasta oli tullut tieto, että valtion puolesta oli vedetty viiva punakapinan päälle ja kaikki kansalaisten väliset silloiset riidat sovittu. Ei ollut enää punakapinaa eikä punakaartilaisia, vaan ainoastaan vapaussota venäläisiä vastaan ja siinä kaatuneet suomalaiset. Suuren viisauden ja kaukonäköisyyden oli Luoja suonut Marskille, jonka tahto oli täten tullut toteutetuksi. Muistomerkit ja seppeleet niidenkin haudoille, jotka olivat perivihollisen harhaannuttamina joutuneet tuhon omiksi. Eläke leskille ja kunnia takaisin suvulle, jonka pojat olivat parhaillaan oikaisemassa isäin erehdystä. Niinpä oli kokouksessa päätetty laitattaa kuntoon punakaartilaisten hauta, pystyttää siihen muistomerkki ja antaa sille sama hoito kuin valkoistenkin haudalle. Valtuuston puheenjohtaja, jonka isä oli tullut murhatuksi marraskuun kahinoissa 1917, oli sanonut kopauttaessaan päätöksen kiinni: "Vahvistettu ja anteeksiannettu isäni puolesta isänmaan tähden!"
Kukaan ei ollut sanonut mitään, sillä sen oli estänyt sama väkevä liikutus, joka oli tunkenut Penttilänkin kurkkuun ja silmiin. Hän ei ollut milloinkaan kokenut mitään niin juhlallista ja ylentävää, sovinnollisuuden nautinnolla virvoittavaa, kuin oli tämä kansalaisrauhan syntyminen ja kaikkien alistuminen isänmaanrakkauden vaatimuksiin. Penttilä oli uumoillut jotakin sellaista, johon tuntui sisältyvän enemmän kuin ihmisen taju voi käsittää, että näet Jumala voi yhtäkkiä aiheuttaa tilanteet ja sytyttää tunteet, jotka ikäänkuin myrsky tempaavat kokonaisen kansan irti sen vanhasta paatumuksen iskoksesta, pelmuuttavat sitä pyörteissänsä, tuulettavat sen sydämestä huonon ilman ja puhdistettuaan näin sen sielun ja veren asettavat sen korkeammalle tasolle kuin missä se oli milloinkaan ollut. Kun se selvittyään huumauksestaan oli saanut silmänsä auki ja katsonut eteensä ja ympärilleen, se oli todennut seisovansa vartiovuorella, jonne jo siinsivät unennäköjen tosiksi muuttuneet ihmeet.
Lautamies Penttilä tuli tuota muistaessaan vieläkin liikuttuneeksi ja rykäisi karmeasti. Hän sommitteli siinä kirjettä Timolle, joka oli jo ehtinyt ilmoittaa kenttäpostiosoitteensa. Timon lähtö oli ollut somaa. Hän oli katsonut isää ja äitiä kostein silmin ja aina väliin ryähtänyt kuin sanoakseen jotakin. Mutta ei ollut sanonutkaan, vaan katsellut vain ja siirtyillyt huoneesta toiseen. Pirtissä se oli jutellut pitkään vanhan Sakun kanssa, joka oli kuin sen toinen isä ja kasvattaja, kun oli talon ainaisrenki ja uskottu palvelija. Sitten se oli mennyt pihalle ja kuljeksinut siellä vanhoilla leikkipaikoillaan – perunakuopan katollakin, jossa sillä oli pikkupoikana ollut väkkärä. Se oli ollut samalla muka radio, josta oli kuulunut jos mitä ohjelmaa sen mukaan kuin tuomarin Kalevi, Timon jokapäiväinen leikkitoveri oli osannut kuopasta jutella. Siellä Timo oli seisoskellut kauan ja katsellut ympärilleen ja varsinkin järvelle, jota hämärtyvä illan kajo oli murheellisesti valaissut. Palatessaan Timo oli silittänyt Killeä ja Milleä, jotka surkeasti naukaisten olivat nousseet ruokakuppinsa äärestä ja häntä korentona tulleet tuuppaamaan saappaaseen. Tommia Timo oli kauan aikaa ruoputellut kurkusta ja ollut lopuksi tempaisevinaan maton sen alta. Mutta tämä liike, joka tavallisesti loukkasi Tommia sydänjuuria myöten ja kiihdytti sen irvihampaiseen raivoon, ei ollut tehonnut tällä kertaa. Tommi oli luonut Timoon nuhtelevan, murheellisen katseen ja alkanut nuolla hänen kättänsä vikisten kuin olisi itkenyt. Timon äiti, joka oli katsonut tuota salavihkaa ikkunasta, oli silloin alkanut itkeä.
Aamuhämärissä sitten Timo oli vaiti ollen ojentanut kätensä isälle ja äidille ja aikonut sanoa jotakin, mutta puraissut sanansa kesken, kun ei ollut luottanut ääneensä. He olivat seisoneet siinä avuttomina kaikki kolme, leppymättömän, armottoman kohtalon vankeina ja kuljetettavina. Jokaisella oli sydämessä kuiskannut ääni, että "älkää tehkö eroa vaikeaksi, sillä se ei auta!" Heinäpellolle ei mennä rauhallisemmin kuin tämän kylän pojat lähtivät talvisotaan 1939 – sen Penttilän lautamies saattoi todistaa. Hän ja vaimonsa sekä hiukan taampana vanha Saku olivat saatelleet Timoa onnikalle. Se oli tulla humahtanut, pysähtynyt ja nielaissut Timon pimeään sisustaansa, jossa ei saanut enää pitää valoja. Timo oli vain ehtinyt viitata ovelta, kun onnikka oli jo lähtenyt.
Palattuaan pihalleen lautamies oli ollut kuin pyörryksissä eikä ollut tiennyt mitä tehdä. Emäntä oli mennyt sisään ja Saku töihinsä, mutta hän oli vain seisoskellut pihalla. Sitten hän oli melkein huomaamattaan alkanut kuljeksia samoilla paikoilla kuin Timo äsken – radiokummullakin. Siinä hän oli ollut kuuntelevinaan kuin viitisentoista vuotta sitten poikain molotusta, kuinka ne jo silloin pilkkasivat ryssää ja sen Tiltuja yhtä sisukkaasti kuin konsanaan nyt. Palatessaan hänkin oli silittänyt Killeä ja Milleä ja ruoputtanut Tommia kurkusta. Mutta kun hän lopuksi – katsottuaan ensin, ettei ketään ollut näkemässä – oli ollut riipaisevinaan maton Tommin alta, tämän kärsivällisyys oli loppunut. Timolta, joka meni sotaan, Tommi oli saattanut moisen leikinlaskun sietää, sillä hänen asialleen lähtevälle oli kaikki sallittua, mutta liikaa oli, että itse lautamies oli sellaiseen erehtynyt. Tommin huulet olivat vetäytyneet irveen ja sen kidasta oli kuulunut murina kuin se olisi ollut jellona ja valmistautunut hyökkäykseen. Lautamies oli peräytynyt hyvässä järjestyksessä, mutta tuntenut tämän pienen kohtauksen keventäneen eron aiheuttamaa raskasta tunnelmaa.
Vaikka Timo oli vielä nuori, hän oli kuitenkin luonteeltaan kiinni tarttuvana suorittanut miehen työn ja jätti siis jälkeensä aukon, joka oli välttämättä täytettävä, jos mieli saada talon työt sujumaan entiseen tapaan. Jouduttuaan viime vuosina yhä enemmän hoitelemaan kunnan asioita ja muita yleisiä tehtäviä, Penttilä oli pakostakin irtautunut ruumiillisesta työstä. Siitä oli ollut seurauksena hänen lihomisensa ja tästä taas suoranainen haluttomuus talonpojan tavallisiin askareihin. Ei ollut leikinasia satakiloiselle äijälle tarttuminen muta- ja savilapioon, lantatalikkoon, sahaan ja kirveeseen, eikä kumarteleminen niiden käyttämisessä, mutta mikä auttoi, kun piti. Kaikista eniten lautamiestä sisutti pelko, että Saku-renki, hänen kasvinkumppaninsa, työnjohtajansa ja ystävänsä, pääsisi hymähtämään hänen työyrityksilleen. Rotevampana ja väkevämpänä Penttilä oli aina ollut Sakua ehompi ja halusi vieläkin pitää voittopuolen, mutta lujalle se otti, totisesti. Oltiin missä työssä hyvänsä, niin silloin kun Penttilä jo höyrysi kuin kilpahevonen ja mietiskeli, millä tekosyyllä pääsisi hiukan huokaamaan, Saku vain työjeli yhtä tasaisesti ja rauhallisesti, paita kuivana, kuin oli aloittanutkin. Siinä ei kehdannut jänistää, vaan huokaamisen hetki riippui siitä, milloin Saku, pahus, suvaitsi sen valita, mitä se ei kiusallakaan tehnyt.
Työt sujuivat nyt Sakulta entistä paremmin, sillä juuri parhaiksi sota-aikaa varten, jolloin kaikkien tuli olla ensiluokkaisessa kunnossa, lautamies oli vihdoinkin saanut viedyksi hänet kaupunkiin ja toimitetuksi hänen tyränsä leikatuksi. Se oli ollut molemminpuolinen ja ratkennut jo niin väljäksi, ettei sitä saanut kunnollisesti vyöllä hoidetuksi, vaan suolet olivat tuppautuneet tunkemaan pahalle pussille. Väliin oli tullut sellainen polte koko vatsaan – arvaa sen, kun mahapaita kiristyi kauttaaltaan –, ettei Saku-rievusta ollut ollut mihinkään. Lautamies oli kuullut kunnanlääkäriltä tällaisten vikojen olevan helposti autettavissa puukolla ja neulalla, kun näitä vain käyttelee tähän juttuun perehtynyt tohtori, ja alkanut puhella Sakulle, että "eiköhän mennä Tampereelle räätälille, ompeluttamaan umpeen housujesi pohjuksia, etteivät suolesi tunge maalle?" – "Häh! Mitäh?" Saku oli kysynyt epäluuloisesti ja vaipunut syviin mietteisiin. Tätä jurnuttamista oli kestänyt muutamia viikkoja, lautamiehen kajoamatta tuumaan enempää, koska oli arvannut Sakun tarvitsevan aikaa voidakseen sulattaa moisen ennenkuulumattoman suunnitelman. Kun sitten taas tyrä oli tuottanut vaivaa ja tuskaa, Saku oli vihjaissut, että vaikka sitten mentäisiin Tampereelle. Ja niin oli menty. Lautamies oli uskonut Sakun, tämän hämäläisen tervaskannon ja vanhanpojan, jonka ei tiedetty milloinkaan edes vilkaisseen naisväkeen, nuorten, hemaisevien sairaanhoitajattarien haltuun ja kehoittanut näitä "pitelemään vanhaa miestä hellävaroen". – "Kyllä pidämme!" nämä olivat vakuuttaneet ja antaneet Sakulle pian sellaistakin hoitoa, ettei tämä ollut osannut sitä etukäteen pelätä. Partaveistä siinä oli tarvittu ja Saku oli ollut niin ällistynyt, ettei ollut muistanut suuttuakaan. "Minkälaista se leikkaushomma oikein oli?" lautamies oli myöhemmin tiedustellut, mutta ei ollut saanut muuta vastausta kuin murahduksen, että "olipahan kuin olisi pässiä kuohittu". Muutaman vuorokauden kuluttua, vielä ennen paranemistaan, Sakulle oli keskellä yötä tullut niin haikea koti-ikävä, että hän oli karannut vuoteestaan ja vannonut lähtevänsä vaikka ikkunasta, jollei ovia avata. "Minun pitää mennä antamaan hevosille heiniä", hän oli sanonut, "sillä isäntä ei ole tottunut nousemaan keskellä yötä". Suksuttelemalla hoitajatar oli saanut hänet rauhoittumaan. Aamulla oli soitettu lautamiehelle, jotta tulla hakemaan pois se työnjohtaja, koska sitä ei saada pidetyksi sairaalassa tämän kauempaa edes pakkoliiveillä.
4
Anna-emännän askareisiin Timon lähtö ei vaikuttanut muutosta, vaan ne jatkuivat samoina, millaisiksi olivat järjestyneet jo kesällä, Aliinan mentyä Aholaan Riston avioksi. Silloin otettu uusi apulainen oli saanut osalleen kaikki Aliinan ja emännänkin työt.
Rekiina oli jo viisissäkymmenissä oleva ruskeanahkainen, sinisilmäinen ja pellavatukkainen voimanainen, jota rengasturpainen sonnikin katseli ja kohteli nöyrästi ja alammaisesti. Hän oli ollut Penttilässä ennenkin, mutta oli tässä vaiheessa ollut kymmenisen vuotta poissa, itsellisenä omassa töllissään. Taikka ei hän aivan itsellinenkään ollut ollut, sillä hänellä oli ollut miehenä muuan mistä kaukaa Urjalasta asti lieneekään tänne harhautunut housullinen. Eihän se mikään papin siunaama hitto ollut ollut, vaan oli syntynyt ihan huomaamatta. Se oli ilmestynyt se Veerti eräänä iltana Rekiinan mökkiin ja pyytänyt yösijaa, ja olihan se saanut siinä olla, kun oli näyttänyt laatuunkäyvältä noin kulkurimieheksi. Siihen se sitten oli jäänyt, vaikka Rekiina kyllä oli aluksi hätistellyt sitä pois kimpustaan, ja niin elämä oli alkanut sujua. Rekiina ei ollut pitänyt liittoaan niin vakinaiseksi ja todeksi aiottuna, että olisi halunnut sitä papilla pyhityttää, vaan oli hoitanut Veertiä melkein säälistä. Kun rovasti oli kysynyt, oliko totta, mitä puhuttiin, eli että Rekiinalla oli kuin aviomiehenä joku Veerti, hän oli vastannut todenmukaisesti, että "sehän siinä on ollut". Mutta kun rovasti oli kovistellut tulemaan vihille ja laillistuttamaan liittonsa Jumalan ja yhteiskunnan edessä, hän oli sanonut, ettei mokoma mies ole niin suuren kunnian arvoinen. Tämä oli kuitenkin ollut Veertistä väärin sanottu, sillä muutaman vuoden kuluttua hän oli kaikkien ihmeeksi osoittautunut sitkeäksi ja ahkeraksi työmieheksi, jolla oli ollut työtä niin paljon kuin oli tehdä halunnut. Rekiina oli alkanut jo vakavissaan tuumia, että jokohan sittenkin pitäisi antaa rovastin vihkiä höyräyttää, kun Veerti puolestaan oli tehnyt nämä aiheet tyhjiksi poistumalla äkillisen taudin uhrina elämästä. Kun sitten Penttilässä oli tarvittu Aliinan sijaista ja Rekiinasta tupa oli alkanut tuntua yksinäiseltä, hän oli mennyt Penttilään palvelukseen, koska tunsi talon ihmiset ja olot kuin oman huushollinsa.
Ellei Rekiinaa olisi ollut, Penttilässä olisi nyt, Aliinan ja Timon poistuttua, ollut painostavan hiljaista. Anna-emäntä näet oli muuttunut melkein puhumattomaksi silloin, kun hänen vanhin tyttärensä Aino oli muutamia vuosia sitten kuollut. Se oli ollut kova isku hänelle ja isännälle, Aliina-siskolle ja Timo-veljelle, ja vaikuttanut tyrmistyttävästi koko kylään. Aino oli ollut vähintään yhtä sorea kuin Aliina, ehkä soreampikin sikäli, että hän oli ollut hennompi ja henkevämpi. Hänen suurissa harmaansinisissä silmissään oli ollut haaveksiva, ihmettelevä katse, kun hän juuri unelma vuosiinsa saapuneena oli ujosti miettinyt tulevaisuuden salaperäistä onnea. Selittämätöntä oli ollut, miten hän, joka aina oli ollut kukoistava ja terve, oli voinut joutua niin äkkiä kuoleman omaksi. Silloin Penttilässä olivat itkeneet kaikki. Tyynimpänä oli pysytellyt Anna-emäntä.
Mutta hän oli muuttunut oudostuttavasti hiljaiseksi, melkein puhumattomaksi. Saattoi mennä päiväkausia, ettei hän virkkanut muuta kuin välttämättömimmän. Ja vaikka hänen surunsa vuosien kuluessa lieventyi, puhumattomuus pysyi hänen erikoisuutenaan, jonka kaikki tunsivat. Kukaan ei odottanutkaan hänen sanovan mitään, ellei häneltä kysytty. Aliinan häissä hän oli liikkunut kuin varjo, pitäen huolta pitojen kulusta, mutta toimittaen kaikki äänettömänä. Kotiväki oli niin tottunut äidin hiljaisuuteen, että tuntui oudolta, jos hän joskus omasta aloitteestaan sanoi jotakin. Mutta isäntää tämä ilahdutti erikoisesti.
Timon lähtö teki emännän melkein mykäksi. Oli kuin hän ei olisi enää rohjennut puhua, koska pelkäsi sydämensä surujen tulvahtavan valloilleen ja menettävänsä siten ryhtinsä. Tätä hän ei tahtonut. Tapahtui mitä tahansa, hänen piti säilyttää mielensä lujuus. Penttilän ja hänen elämässään oli alkanut se riisuutumisen aika, joka koituu jokaiselle lähestyttäessä kuoleman aattovuosia. Siihen kuului se, että lapset menivät pois, ken milläkin tavalla, ja vanhemmat jäivät kahden, niinkuin olivat aloittaneet. Viimein heidät riisuttaisiin yhtä alastomiksi kuin olivat olleet syntyessään. Mitä tapahtui syntymän ja kuoleman välillä, oli sarja unikuvia, jotka milloin hohtivat valkeina pouta-, milloin jymisivät tummina ukonpilvinä, mutta olivat tulleet tuntemattomuudesta, pysähtyneet kohdalle ja jatkaneet matkaansa ainaiseksi kadotakseen. Anna-emäntä tunsi kaiken tämän ikäänkuin erikoisena sielunnäkynä, joka oli kuin sateenkaari tai korkea silta tai lakeuden halki mutkitteleva joki tai maantie. Hän oli kulkenut sen melkein loppuun saakka ja näki nyt sen kaukaisen meren tai sataman tai mikä hän nyt oli – jykevien porttien takana humisevan lehdon –, jonne hän pian oli katoava. Aino oli jo mennyt portista sisään ja huiskutti hänelle sieltä valkealla liinalla. Aino oli suvisin mielellään pitänyt valkoisia ja ollut silloin niin kaunis, että oli juuri siten pukeutuneena erikoisesti painunut äitinsä muistiin. Jos Anna-emäntä liikkui missä, niin Ainon valkea hahmo oli jollakin tavalla hänen silmissään: ei juuri samassa tasossa kuin hän itse, vaan ylempänä, maasta irti, liukuen keveästi ilmassa, aina surumielisesti hymyillen ja viittaillen hänelle. Timon lähdettyä Anna-emäntä oli alkanut nähdä häntäkin, kun hän marssi kiireesti tuota samaa pitkää maantietä. Timo kääntyi äitinsä puoleen, mutta ei hymyillyt eikä viittaillut, vaan katsoi ujosti, vakavasti, kaipaavasti. Sitten Anna-emännän täytyi ummistaa silmänsä, ettei näkisi mitään, ja painaa kädellä sydäntänsä, ettei se lakkaisi sykkimästä, ja siitä huolimatta hän näki ja kuuli, kuinka kranaatti iski maahan Timon kohdalle, räjähti siinä ja repi Timon riekaleiksi. Joka kerta hänen sydämensä silloin herkesi lyömästä ja hän oli kirkaisemaisillaan tuskasta, kun samalla jo pidättikin itsensä ja jatkoi väsynein askelin askareidensa toimittamista. Sydämessä oli herkeämättä äänessä rukous, että "jos, Herra, otat pois poikani, niin ota ainakin kauniisti, repimättä, raatelematta. Salli nukahtaa äkkiä leikattuna, nuori muotonsa ja ruumiinsa eheinä, jotta saisin kätkeä hänet nuoruuden kukoistuksessa haudan rauhaan".
Ellei Rekiinaa olisi ollut, Penttilässä olisi vallinnut melkein haudanhiljaisuus. Mutta hänellä kun oli kova, miesmäisesti matala ääni ja vastustamaton puhumisen halu, oli kumppania tahi ei, hän täytti purpatuksellaan tuvan, pihan ja navetan, kaikki paikat, missä liikkui. Lautamiestä se aluksi huvitti ja pian jo harmitti, mutta minkä tuolle teit. Kun Rekiina sattui joskus hänen ja Sakun läheisyyteen, he keskeyttivät työnsä kuuntelivat ihmetellen hänen vuolasta sanatulvaansa. Sakun järeille kasvoille nousi hetken kuluttua pelkäävä ilme. Pudistaen päätänsä merkitsevästi hän taas tarttui työhönsä.
5
Aliina oli noussut häävuoteeltaankin yhtä varhain kuin tavallisesti. Kun Risto oli jäänyt makaamaan ja pyydellyt häntä takaisin vierelleen, hän oli sanonut, ettei hän tule. Emännän täytyy olla ensimmäisenä jalkeilla, jos mieli talon töiden luistaa. Sitäpaitsi hän tahtoi itse keittää tänä heidän ensimmäisenä aamunaan kahvin miehelleen; hän oli eilen kieltänyt palvelustyttöä tekemästä sitä ja käskenyt varata kuivia puita ja syttöjä, jotta saisi tulen pian viriämään. Hänellä oli ollut yllään vain alushame ja valkea aamuröijy; palmikot olivat riippuneet vyötäisten alapuolelle saakka paksuina ja pehmeinä. Risto ei ollut vastannut mitään, vaan oli vain ojentanut käsiään häntä kohti. Hänen oli sittenkin täytynyt vielä mennä Riston luo.
Se oli ollut hänen elämänsä ehdottomasti onnellisin aamu tuo, jolloin hän oli vihdoin lopullisesti riistäytynyt Riston käsivarsista ja muka toruskellen puhunut hänelle järkeä, puolipukeissaan liikkunut keittiössä ja tuonut häävuoteelleen kahvit: pienen kirkkaan pannun, sokeria, kermaa ja monenlaista vehnästä, kotoaan ottamiaan häävehnäsiä. Aurinko oli paistanut heidän kamarinsa ikkunasta, jonka valkeat verhot olivat leyhähdelleet ilmavirran niihin sattuessa, ja heidät molemmat oli vallannut ennenkokematon tyydytyksen rauha, kun he olivat vaiti ollen nauttineet aamukahviaan. Oli kuulunut pihavarpusten tuiskutusta, joskus kanan kaakaisu, sian röhkäisy, lehmän ammahdus ja palvelusväen puhetta, jota oli koetettu vaimentaa, ettei olisi häiritty nuoren isännän ja emännän hääunta.
Ennen häitään Aliina oli ujostuen ajatellut, että miten sitä saattaa hääyön jälkeen tulla huoneestaan muiden nähtäville, kun... kun kaikki tietävät... Mutta hän olikin silloin aamulla tuntenut, ettei hänellä ollut mitään ujostelemista. Oli vain tapahtunut odotetun ja omaksi saadun onnen lopullinen täyttymys, joka oli virittänyt Aliinan sielun suuren hartauden ja pyhyyden tunnelmaan. Nyt vasta hän oli avautunut miehelleen ja tämä hänelle niin täydellisesti, ettei heidän välilleen ollut jäänyt pienintäkään erottavaa pilveä. Nainen ei milloinkaan uskoudu naiselle eikä mies miehelle niin jokaista sielun ja ruumiin vivahdusta myöten kuin avioliitossa tapahtuu. Turha ei ole Raamatun sana, että he tulevat yhdeksi lihaksi. Päinvastoin Aliina oli tuona onnensa aamuna oivaltanut, että siinä piilee paljoa syvällisempi totuus kuin hän oli siihen saakka ymmärtänyt. Avioliitto oli luonnon mukaan itsestään selvä asia, mutta se oli tämän ohella silti salaperäinen, kummallinen, selittämätön, kuuluva ei vain ruumiille vaan sielulle.
Niinpä se olikin ollut Laura, 18-vuotias palvelustyttö, joka oli punastellut ilmestyessään heidän häähuoneensa ovelle, heidän juuri juodessaan kahvia. Aliina ei ollut punastunut ollenkaan, vaan oli nauranut Lauralle, joka oli salamannopeasti, vaistomaisesti, vilkaissut heidän vuoteeseensa. Risto oli katsellut Lauraa uteliaasti, veitikkamaisesti, kuin pannakseen merkille Lauran ilmeet. Niitä oli kannattanutkin katsoa, sillä niistä näkyvä viehkeä, ujosti punastuva, hiukan säikähtynyt viattomuus oli ollut kaunista. Aliina oli ojentanut Lauralle kätensä ja huomannut tehneensä niin vasta sitten, kun Laura oli nyykistänyt ja toivottanut Aliina-emännän tervetulleeksi Aholaan. Miksi hän oli oikeastaan ojentanut kätensä? Sitä hän ei tiennyt. Ehkä ikäänkuin antaakseen osan juuri saamastaan onnesta tuolle lapselle, joka unelmoi puoleksi hurmioissaan, puoleksi kauhuissaan, kaikesta siitä, mikä oli häntä odottamassa. Sanoakseen hänelle, että sinulle on varattu enemmän kuin edeltäpäin osaat aavistaa, jos ja kun löydät oman Ristosi.
Se oli ollut erikoinen päivä. Hääjuhlaa oli jatkunut Penttilässä, jonne he olivat puolilta päivin menneet. Vieraista olivat pitkämatkaiset olleet yötä ja kyläläiset tuleskelleet vähitellen. Nyt oli saapunut töllien väki, joka oli kyllä ollut kutsuttu, mutta ei ollut tungeskellut ensimmäisenä päivänä. Ainoa, joka ei ollut nytkään tullut, oli ollut Riston isä. Hän oli ollut pirtissä, kun Aliina oli pukeuduttuaan mennyt askareissaan sinne, ja piittänyt haravaa. Aliinan nähtyään hän oli keskeyttänyt työnsä ja katsonut uteliaasti, tutkivasti, upeata miniäänsä. Tämän saavuttua tervehtimään appeansa oikein kädestä ukko oli kyllä ollut suopean näköinen, mutta vain murahtanut jotakin onnittelun tapaista. Sitten hän oli ollut puhumaton eikä Aliinakaan ollut erikoisempia virkkanut, vaan toimitettuaan tehtävänsä mennyt. Lähtiessään hän oli sentään kysäissyt, eikö vanha isäntä tulisi nyt heidän mukanaan jatkamaan Riston häitä? "Eipä minusta taida olla tulijaksi", ukko oli mutissut; "noihin haraviin täytyy pistää uudet piit". Se oli siis ollut tärkeämpää kuin ainoan pojan häät. Aliinaa oli tämä sekä hymyilyttänyt että pahoittanut, mutta ei siitä toisekseen kannattanut välittää, sillä vanha isäntä oli omalaatuisensa. Minkähän vuoksi ukko oli tullut haravineen tänne poikansa pirttiin? Kai se sentään oli halunnut tavata miniäänsä ja onnitella häntä. Se ajatus oli tuntunut Aliinasta hyvältä ja hän oli kääntynyt mennessään ovella vilkaistakseen appeansa. Kai Aliinan muoto oli ollut hymyilevä ja sovinnollinen, koska häneen katsovan yrmeän ukonkin ilme oli lehahtanut niin aurinkoiseksi kuin tervatynnyrin pohja voi.
Siitä alkanut elämä oli ollut niin onnellista kuin Aliina oli kuvitellut ja onnellisempaakin. Oli näet esiintynyt kaikenlaista sellaista, jota ei ollut osannut aavistaa ja joka oli sitten mieluisasti yllättänyt – Ristossa ja hänen olossaan ja tavoissaan hänelle, ja hänessä kai puolestaan Ristolle. He olivat olleet lapsia, jotka olivat leikkineet eräänlaista leikkiä: että kun minä olen tällainen, niin minkälainen sinä olet? Sitten he olivat haudanneet päänsä toistensa helmaan ja nauraneet onnellisina. Kyllähän Aliina oli luullut tunteneensa Riston niin tarkoin kuin ihminen toisen voi, mutta eipäs ollutkaan. Vasta nyt, vaimona, hän oli päässyt Ristoa niin lähelle, että oli huomannut hänessä paljon uutta. Riston olemuksessa asui enemmän miehuutta, voimaa, isännän mieltä ja maamiehen viisautta kuin Aliina oli tullut ajatelleeksi. Se tulevaisuus, jonka Risto oli suunnitellut talolleen, vaimolleen ja lapsilleen, oli ollut niin suuripiirteinen ja parempi kaikkea sitä, mihin täällä oli totuttu, että Aliinan oli täytynyt itkeä, kun Risto oli heidän uskottuina yksinäisyyshetkinään vähitellen sitä hänelle kuvannut. Jo vuosia Risto oli sitä tuuminut, aina asettaen tulevaisen onnelansa keskukseksi Aliinan, jonka palmikkojen heilahdus oli kiehtonut hänen mielensä. Millä oli hän, Aliina, ansainnut tällaisen onnen? Ei millään, ei puoltakaan, vaikka olisi koettanut olla miten hyvä ja uskollinen rakkaudessaan ja kaikissa tehtävissään. Tällainen onni oli liian ehyttä ja suurta ollakseen pysyväistä. Aliina oli tuosta hurmion yöstä ja aamusta alkaen aina vilkaissut riemunsa taustalle, etteihän sinne vain olisi ilmestynyt mitään varjoa, ukonpilveä, joka vartoisi aikaansa ja sitten iskisi häntä salamallaan. Joskus hän oli eläytynyt tällaiseen mahdollisuuteen niin, että oli tyrmistynyt ja alkanut rukoilla. Hän oli puhunut pelostaan Ristolle ja kysynyt ujosti, eikö tämä pelännyt onnensa puolesta. Risto oli vastannut, ettei hän ollut tullut ajatelleeksi sellaista ja ettei tuollainen tulevaisuuden pelkääminen ollut viisasta eikä hyödyllistä. He olivat nyt tässä, Aliina ja Risto, kulkemassa elämän metsässä omaa varmaa suuntaansa, epäröimättä, selvillä tiestä. Täytyi mennä rohkeasti ja välttää rimmikoita niin paljon kuin mahdollista. Muuta ei voitu tehdä ja pelko vain vähentäisi voimia. Riston tyyni luottamus oli rauhoittanut Aliinaa.
Elokuun lopussa Aliina oli yhtäkkiä säpsähtäen huomannut olonsa niin kokonaan toisenlaiseksi kuin milloinkaan ennen, että hänen varmaan täytyi olla menossa "niin päin". Tietenkin hän oli ajatellut sitä koko ajan, odottanut jännittyneenä ja jo surrut, kun ei ollut alkanut tuntua merkkejä aivan heti. Kerran hän oli itkenyt Ristolle, että jospa hänestä ei olekaan äidiksi, mutta Risto oli lyönyt leikiksi. "Kyllä se pian nähdään!" hän oli sanonut; "kuka sitten, ellet sinä. Minun suunnitelmiini kuuluu lapsi aina kahteen vuoteen niin kauan kuin sinulla kykyä ja voimia riittää. Aholassa tarvitaan paljon nuoria miehiä ja naisia, sillä täällä on tehtävä suuria perusparannus- ja raivaustöitä".
Kun sitten Penttilän emäntä oli tyttärelleen vakuuttanut, että kaikki merkit todellakin viittasivat sinne päin, Aliinan hyvä mieli oli ollut rajaton. Hänen koko ajatus- ja tunne-elämänsä, joka oli siihen saakka keskittynyt yksinomaan Ristoon, oli nyt jakautunut kahtia. Riston ohella hän oli alkanut ajatella alinomaa sitä tuntematonta olentoa, joka kerran – niin, jo ensi keväänä, ehkä toukokuussa eli siis varsin läheisessä tulevaisuudessa – ilmestyisi olevaisuuteen ja tulisi silloin – Aliina oli tuntenut sen – valtaamaan äidin sydämestä keskeisimmän kammion. Aliina oli vaistonnut lapsen syntymisen olevan tässä lapsiköyhässä talossa sellainen tapaus, että siitä tulisi alkamaan uusi aikakausi. Sen oli saattanut huomata Ristosta, jonka ilo heidän ollessaan kahden oli asian johdosta aivan lapsellista, ja vanhastakin isännästä, joka olisi jo nyt tahtonut pidättää Aliinan kaikista vähänkään raskaammista töistä. Samoin kuin Aliinan äiti oli talonsa keskeisin olento, jonka ympärille elämä ryhmittyi, jolta kaikki tahtoivat jotakin ja jolla oli kaikille antamista, hänestä, Aliinasta, oli lastensa kautta yhä suuremmassa määrässä tuleva se, mikä hän jo nyt oli, eli talonsa todellinen emäntä, se, jota sanoivat äidiksi eivät vain lapset vaan mieskin. Aliina ei tarkoittanut tällä minkäänlaista halua päästä vallitsemaan miestään tai muita, vaan hän ajatteli näin sen salaperäisen voiman itsetiedottomassa tunnossa, joka asui hänessä naisena, olevaisuuden mahtavan äitiysvietin terveenä, elämänhaluisena edustajana.
6
Sitten oli syksyn kuluessa alkanut liikkua huhuja ja saapua tietoja, jotka olivat vihjanneet Aliina-emännälle, että tuo pilvi, jonka hän oli pelännyt asuvan onnensa taustalla, oli siellä todellakin. Ja kohta ei ollut enää kysymystä vihjailuista, Vaan siitä varmuudesta, jonka ukonilman tulosta antavat kaukainen jyminä, kaamea tuonenhämy, outo hiljaisuus ja taivaanrantaa halkaiseva salama. Kun Risto eräänä päivänä löysi pöydältään siihen hetkistä aikaisemmin lasketun kutsukortin ja jäi katselemaan sitä ilmeisesti hämmästyneenä, Aliina totesi kuin salamanäkynä uuden, odottamattoman tekijän ilmoittautuneen osalliseksi heidän suunnitelmiinsa ja unelmiinsa. Ja kun Risto sitten ilmoitti lähtevänsä jo seuraavan aamun linja-autossa, koska ei muuten ehtisi aikanaan määräpaikkaan, Aliinan mielikuvat olivat jo valaisseet hänelle sen, että tuo heidän elämänsä uusi osallinen saattaisi varsin hyvin olla kuolema. Se ajatus oli tyrmistyttää hänet patsaaksi, mutta hän ehti koota ja kiristää ohjaksensa ennen sitä ja alistua siihen, mikä oli välttämätöntä. Hän oli alkanut puuhata Ristoa lähtöön, mutta oli ollut aluksi pyörällä päästään, kun ei tiennyt, mitä tällaisella matkalla tarvitaan. Risto, hänen aina tyyni ja harkitseva miehensä, oli silloin sanonut, mitä piti ja mitä oli turhaa ottaa mukaan. Sillä aikaa kun hän sulloi Riston sälyjä, tämä pistäytyi isänsä luona. Sieltä tultuaan hän meni vuoteeseensa, johon Aliinakin pian turvautui. Huone oli aivan pimeä, sillä oli pilvessä. He makasivat sanattomina, Aliina orpona miehensä syleilyssä, mielessä säikähtynyt kysymys, oliko tämä hänen viimeinen avioyönsä? Hän ei voinut kestää sitä mahdollisuutta, että niin olisi, ja purskahti vihdoinkin tulvivaan itkuun.
Mutta silloin Risto rauhallisesti ja viisaasti pyysi, että "älä riistä minulta itkullasi kenties viimeistä iloani. Älkäämme ajatelko, vaan rakentakaamme toivoon ja uskoon. Minähän olen tässä vielä ja kenties tulen olemaan vastakin. Ellen, niin sille ei voi itkulla mitään, vaan siihen on alistuttava. Sadat tuhannet nuoret miehet ovat tässä samassa tilanteessa – koko meidän kansamme –, mutta äidit synnyttävät uusia poikia, isien kunnon perillisiä, ja kerran kaikki taas valkenee. Ehkä silloin saamme jälleen kokea tätä yhteisyyden onnea, joka on elämässä korkeinta".
Aliina tyyntyi ja jäi ajattelemaan miehensä sanoja. Hänkin oli sitä mieltä, että avioliitto oli se elämän kohta, jossa mies ja nainen kokivat suurimman onnensa, mutta hän ei kyennyt sanomaan, miksi niin oli. Omasta puolestaan hän oli saanut siitä sen turvan, jota oli aina tuntenut tarvitsevansa – turvan ja suojan sitä vihamielistä voimaa vastaan, jonka hän vaistosi asuvan elämän pohjalla. Risto taas oli kerran, kun he lepäsivät näin pimeässä ja uskoivat toisilleen kuin rippinä syvimpiä ajatuksiaan, puhunut jotakin lohdutuksesta, jota Aliina hänelle tuotti ja joka teki hänet lujaksi kestämään kaikki vastoinkäymiset. Se oli salaperäistä tuo kahden yhtyminen tällä tavalla ikäänkuin yhdeksi olennoksi, tahdoksi ja pyrkimykseksi. Elävästi Aliina tunsi, että ilman Ristoa hän olisi ollut vain puoli ihmistä.
Timo siinä oli illalla pistäytynyt hyvästillä, sillä hän samoin kuin kylän useimmat miehet oli lähtevä varhais-aamun linja-autossa. Ei hän monta sanaa virkkanut, vaan katseli vain sisartaan ja hymyili joskus ujosti kuten tapansa oli. "Hyvästi nyt, Aliina!" – "Hyvästi, Timo! Jumala varjelkoon sinua!" Sen Aliina ilokseen sai sanotuksi. Ellei hän olisi muistanut tehdä sitä, hänelle olisi jäänyt tuntoon pistos siitä, että oli unohtanut tämän ratkaisevasti tärkeän asian. Kun sai sanotuksi sen, niin oli kuin olisi antanut veljelle mahtavan aseen, jolla tämä saattoi turvata itsensä.
Heidän mennessään odottamaan linja-auton tuloa kalsea myöhäissyksyn aamu alkoi valjeta. Puhalsi tuima pohjoinen ja puut huokailivat raskaasti sen painon alla. Miehiä oli jo saapuvilla ja toisia tuli, ja heitä saattamassa isiä, äitejä, sisaria, vaimoja ja lapsia. Ei sanottu juuri mitään – jokunen hiljainen huomautus, viimeinen talon hoitoa koskeva lyhyt ohje, siinä kaikki. Kukaan ei itkenyt, sillä luontainen tyyneys ja tapa estivät sen. Syvällä sydämessä piilevää aavistusta ei voinut päästää näkyville, sillä se olisi voinut vaikuttaa heikkoudelta. Aliina katsoi Ristoa herkeämättä silmiin, tutki hänen kasvojaan ja unohtui seurailemaan niitä kuvia, jotka välähtelivät ja hulmusivat hänen mielessään. Ne olivat täynnä heidän nuorta onneaan, sekä sitä, joka oli ollut julkista ja kaikkien nähtävissä, että sitä, joka oli hänen ja Riston välistä salaisuutta, sitä rakastavien kahdenkeskisyyttä, josta ei milloinkaan kerrota toisille, koska se on liian pyhää ja hienokuteista kestääkseen kenenkään ulkopuolisen edes katsahdusta saati kosketusta. Risto oli hyvästellyt hänet kotona kahden kesken, hänet ja sen pienen olennon, joka jo otti kolmantena osaa heidän elämäänsä. Siksi he molemmat auton tultua vain sanattomina puristivat toistensa kättä ja huokasivat raskaasti sydämessänsä.
7
Vanha Risto ei tullut saattelemaan poikaansa, vaan hyvästeli hänet oman muonatupansa kuistikossa, johon Risto lähtiessään poikkesi. Asiat he olivat sopineet jo eilen illalla, niin ettei nyt ollut mitään puhumista. "Hyvästi sitten vain, isä!" – "Näkemiin!"
Hän katsoi poikansa ja miniänsä jälkeen, kun nämä menivät alistuneina ja nöyrinä aamun kalseassa kajossa pihaportista ja sitten edelleen, kunnes peittyivät tien mutkan taa. Aholan tonttimaa oli muuten hyvä, paitsi että siinä oli isoja kiviä, ryhmyisiä paasia oikein, jotka olivat liian jykeviä pois siirrettäviksi ja kalliita hajalle ammuttaviksi. Pihapolkujen täytyi taipua kiertämään niitä ja estiväthän ne muutenkin pihan käyttöä. Nämä sammaltaneet pihakalliot, joita typerät herrat kuten nyt tuomarin joukko väliin ihastelivat muka kauneina, olivat yksi niistä lukemattomista syistä, jotka pitivät vanhan Riston sydämessä yllä siellä asuvaa katkeruutta. Mikä laki se sellainen oli ollut, joka oli ahdistanut Aholan tänne kivikkoon, mutta jättänyt Penttilän tuonne tasaiselle, hyötevälle maalle, jossa kasvoivat omenapuut ja jos minkälaiset kukkaset? Sitä hän ei voinut ymmärtää. Selvää oli, että hänen talonsa arvo kärsi syrjäisestä asemastaan sekä rahassa laskettuna että muutenkin. Jos Ahola olisi saanut jäädä alkuperäiselle paikalleen valtatien varteen ja Penttilä olisi muutettu tänne syrjäiselle takamäelle, niin Aholan isännästä se siinä tapauksessa olisi tullut lautamies eikä Penttilästä. Ahola se silloin ottaisi vastaan rovastit, vallesmannit ja muut herrat, keitä vain sattuisi kylään asioilleen tulemaan, eikä Penttilä, josta oli asemansa vuoksi tullut kylän vakinainen edustaja.
Vanha Risto säpsähti ja heräsi näistä ainaisista tyytymättömistä kuvitelmistaan. Minuuttia kauempaa hän tuskin oli seisonut tässä katsomassa lähtijöiden jälkeen, mutta oli silti tuossa lyhyessä ajassa ehtinyt kertailla kahden sukupolven katkeruudet. Se oli piikki hänen lihassaan tuo muka kärsittyjen vääryyksien hautominen. Hän tiesi sen ja moitti itseänsä siitä, mutta tunsi samalla olevansa kykenemätön vapautumaan siitä. Hänen veressään asui niin kiihkeä omistamisen halu, että sen tyydyttäminen oli ollut ja oli vieläkin hänen elämänsä ylin laki. Ei hän niin paljon selvästä rahasta välittänyt, sillä hänen nuoruudessaan sitä oli ollut näillä seuduilla hyvin vähän, joten hän ei ollut tottunut käsittelemään eikä himoitsemaan sitä, mutta maata – sitä hän tahtoi omistaa, maata ja metsiä. Sitkeä pellonraivaaja hän oli ollut ja taitava viljelijä, vaikka ei ollut noudattanutkaan akranoomien kaikkia viisauksia. Kauan oli kestänyt ennenkuin hän oli pannut peltonsa vuoroviljelykseen. Tottapuhuen hän oli jo aikaisin tullut vakuuttuneeksi sen ja kylvöheinän välttämättömyydestä, mutta ei ollut voinut noudattaa vakaumustaan siksi, että Penttilä oli ehtinyt ennen. Olisi tietenkin luultu hänen tehneen sen Penttilän neuvosta. Ei, hän oli päättänyt näyttää tuolle muka uudenaikaiselle maanviljelijälle, että saatiin niitä runsaita satoja vanhalla kolmivuorokonstillakin. Oli saatu, mutta kyllä elukkain pito hakalaitumilla ja luonnonniittyjen ja mäkinurmien varassa pakkasi tuskastuttamaan, sillä eihän sellaiseen ruokintaan voi järkiperäistä karjanhoitoa perustaa. Lehmäin talvituotanto väheni mitättömiin, niin että silloin kun Penttilä nosti muhkeita meijeritilejä, hänen täytyi tyytyä vaivaisen saaliiseen. Loppu siitä oli täytynyt tehdä ja hyvin muutos oli onnistunut. Maito kuohui nyt Aholankin rainnoissa runsaana ja rasvaisena. Hän oli tuntenut tavatonta tyydytystä suoritettuaan tämän uudistuksen, jota oli lykännyt Penttilän kiusalla aina vain tuonnemmaksi. Penttilän kiusallako? Mitä Penttilä siitä välitti! Nauroi vain hänelle, tyhmyrille, joka sillä tavalla tuotti vahinkoa itselleen. Sehän siinä oli pirua, että vanha Risto oli aina tuntenut olevansa typerähkö tuon saamarin Penttilän rinnalla, jota luonnisti kaikessa, mihin ryhtyi. Sitä täytyi vihata jo tämän tähden.
Avointa riitaa hänellä ei ollut milloinkaan Penttilän kanssa syntynyt. Se oli kyllä ollut enemmän Penttilän ansiota kuin hänen, sillä tottapuhuen hän ei olisi pistänyt pahakseen, vaikka olisi lakituvassa käytykin. Penttilä oli kai huomannut hänestä uhoavan riidanhalua, koska oli tunnontarkasti välttänyt kaikkea, mikä olisi voinut antaa aihetta eripuraisuuteen. Raja-aidat se oli asettanut tarkkaan linjalle ja milloin oli ollut epävarma rajan täsmällisestä kohdasta, varoiksi mieluummin omalle kuin Aholan puolelle. Jos elukat joskus rikkoivat raja-aidan tai kaahlasivat tai uivat rajajohteiden ympäri, niin käskemättä Penttilä korjasi kaikki rikkeimet ja otti syyn päälleen. Ei siihen raatoon päässyt kiinni ei millään.
Toista oli Rantaperkiön vanha Tuomas, mokoma huuhkaja, joka luuli, että hän se tässä vain kykeni peltoa raivaamaan. Yhtä hyvin kivi oli kääntynyt Aholan isännän kangen voimasta. Kauan tarkasteltuaan heidän maidensa välisiä rajapyykkejä ja -aitoja Ahola oli tullut siihen vakaumukseen, että eräässä kohdassa aita leikkasi hiukan hänen maatansa. Päästyään asiasta varmaksi hän oli mennyt Tuomaan puheille ja vaatinut aitaa siirrettäväksi. Siitä oli noussut kova kiista, mutta tultuaan vakuuttuneeksi Aholalla olevan hieman aihetta vaatimukseensa Tuomas oli luvannut siirtää aidan. "Mutta pidä huolta tämän jälkeen, etteivät elukkasi riko sitä eivätkä tule minun puolelleni, sillä muussa tapauksessa saat hakea ne lihoina pois!" Tuomas oli äityneenä karjaissut. – "Minun lehmäni eivät ole raja-aitaa rikkoneet eivätkä olleet sinun puolellasi!" Ahola oli ärjynyt vastaan, mutta mitäpä se oli auttanut. Riidassa oli erottu ja siitä oli alkanut ainainen väittely, kenen elukat olivat milloinkin aitaa särkeneet ja vierailleet niille kuulumattomalla puolella. Lopuksi molemmat olivat sydäntyneet niin, että olivat tehneet varsinaisen raja-aidan rinnalle, kumpikin puolelleen, oman uuden aitansa. "Sittenhän on tulenpalava p–le!" Ahola oli kironnut, "jollen nyt saa rauhaa sinun elukoiltasi!" Ja omalta puoleltaan Tuomas oli kumeasti julistanut, että "kun et muuta usko, min uskotko tätä?" Niin siinä oli nelisen sadan metrin matkalla ollut kolme aitaa rinnakkain, keskellä varsinainen raja- ja sen molemmilla puolilla uusi aita, korkea ja jykevä kuin tehty kaskeen. "Enkelienkään ei pirä tästä ylitte lentämän!" Ahola oli vannonut ja tehnyt aidasta niin korkean kuin ylettyi. "Ja vaikka Aholan naudat muuttuisivat hirviksi, niin tästä eivät yli tule!" Tuomas oli puolestaan uhitellut ja nostanut aitansa harjalle kuusia, joiden oksat oli teroittanut piikeiksi kuin vanhan äkeen tarvispuut. Aitain välissä olevalla ei-kenenkään maalla ei ollut sitten käynyt muita kuin joskus lapsia marjassa. Kuovit siinä pesivät mielellään, kun ei tarvinnut pelätä elukoiden tallaavan pesää tai nuuhkivan sitä tyhmästi niinkuin lehmä tekee.
Kolme aitaa rinnakkain – se oli kumma, josta puhuttiin ja jota käytiin katsomassa sekä kotikylästä että kauempaakin. Aholaa oli hiukan ujostuttanut, mutta sitten hän oli ajatellut, että siitäpähän näkevät, "mikä on minun ja mikä muiden". Hän oli isäntä talossaan ja sai pistää aidan minne tahtoi ja minkälaisen tahansa. Ei siihen ollut kenelläkään sanomisen sijaa. Niin kauan kuin talo oli ollut hänen isännyydessään, hän oli myös ylläpitänyt tuon oman aitansa, vieläpä lujittanut ja korotellut sitä. Olipa hän vielä sen jälkeen, kun oli luovuttanut talonsa nuorelle Ristolle, pitänyt aitaa niin paljon omanaan, että oli ollut eräänä kevätaamuna lähdössä sitä kohentamaan. Kun nuori Risto oli silloin sanonut, että "isä antaa nyt sen aidan olla – minä olen sopinut Perkiön Taavetin kanssa asian toisin", siitä oli noussut isän ja pojan välillä kova yhteenotto. Se oli loppunut vasta silloin, kun poika oli sanonut kiihtymättä, mutta lujasti: "Isä unohtaa, että Aholan isäntä olen nyt minä. Tahtoni on, samoin kuin Taavetinkin, että nuo teidän riita-aitanne puretaan ja hakataan polttopuiksi. Kylliksi kauan niistä ovat ihmiset jo saaneet nauramista".
Silloin vanha Risto oli tuntenut luhistuvansa ja vaiennut. Hän oli mennyt muonatupaansa, pistänyt kirveen kahviin ja katsellut ympärilleen kuin tainnoksista heränneenä. Tämä tupa se vain oli nyt hänen valtakuntaansa. Heti kun hän astui portailta pihalle, hänen jalkansa polkivat toisen maata. Tosin hänen poikansa omistamaa, mutta silti toisen. Hän oli epäröinyt kauan, luovuttaisiko talon ja menisi muonalle vai olisiko isäntänä kuolinhetkeensä saakka ja vielä siitä sivu, mikäli se olisi mahdollista, mutta oli sitten päättänyt luovuttaa. Perintöveroa välttääkseen hän oli oikein kauppakirjalla myynyt talonsa pojalleen aivan mitättömästä hinnasta, jottei näet menisi turhan paljon leimaveroa, ja kuitannut hinnan maksetuksi, vaikka ei tietenkään ollut saanut mitään muuta kuin sitoumuksen muonasta. Se paperi oli käynyt laissa ja oli ehdottomasti kumoamaton. Mutta siitä huolimatta hän oli toiminut siinä uskossa, että jäisi tähän isännäksi kuten ennenkin ja pitäisi vallan ohjia kuolemaansa saakka, jonka varalta oikeastaan noita tuollaisia papereita tehtiin. Mutta hän oli erehtynyt suuresti.
Kun nuorella Ristolla ei ollut vaimoa, hän – isä – ei ollut pitänyt kiirettä muutollaan muonatupaan. Mutta kun nuori isäntä oli sopimuksen mukaan kunnostanut sen ja sitten aloittanut korjaustyöt isolla puolella – perinpohjaiset, kaikkea mullistavat muutostyöt, joita isä oli jyrkästi vastustanut vain todetakseen, ettei poika pannut hänen sanoihinsa minkäänlaista huomiota –, hänen oli ollut pakko muuttaa tupaansa. Ja vaikka hän oli muonasta huolimatta aina tervetullut poikansa pöytään – tottakai –, niin hän siitä huolimatta joutui ennenpitkää hyvin paljon omiin ruokiinsa. Esimerkiksi silloin, kun nuori isäntä oli poissa eikä ollut erikoisesti sanonut vanhan isännän ruoasta, emäntäpiika ei sitä valmistanut, vaan jätti hänet tulemaan toimeen miten halusi. Maidon vain likka kävi saattamassa niinkuin määräys oli. Vanha isäntä katkeroitui tästä ja eristäytyi yhä enemmän. Kun se oli muonasäännön mukaista, se ei herättänyt huomiota, vaan kaikki luulivat hänen menettelevän kuten tahtoi. Kaukana siitä, että hän olisi tehnyt niin.
Järkyttävää oli sitten ollut sen kokeminen, että saatuaan ohjat käsiinsä nuori isäntä mullisti Aholan ei vain rakennuksia vaan koko viljelysmenetelmän. Ahola oli kyllä antanut poikansa käydä maamieskoulun, mutta oli tarkoittanut sillä vain jonkinlaista ulkonaisen maineen hankkimista eikä suinkaan sitä, että poika ryhtyisi muuttamaan isänsä koeteltuja, taattuja menettelytapoja. Mutta siihenpä kun se juuri ryhtyi. Suunnattomat summat tuhlattiin apulantoihin – mitä helvetin suoloja lienevät kaikki olleetkaan –; maakuopissa alettiin mädättää parasta ruohoa muka sillä varjolla, että siitä vasta hyvää rehua tulee, vaikka lapsikin ymmärsi, ettei sellainen väkevillä hapoilla kasteltu ja tunkiota pahemmalta haiseva roska voinut olla millekään elävälle luodulle terveellistä; pellot punnittiin ja laadittiin salaojituskaava, jonka mukaan maita piti pistettämän vähitellen salaojitukseen, ikäänkuin Aholassa ei olisi ollut vainioita riittävästi ilmankin; lehmät astutettiin parhaalla kantakirjasonnilla, mikä vain oli saatu hankituksi, ja tammain astutusta varten ostettiin yhteisesti kylän muiden isäntäin kanssa niin tuhottoman kallis oris, ettei Ahola ollut kuullut milloinkaan hevosesta niin paljoa maksetun. Se oli niin kovaa menoa, että Penttilääkin jo hirvitti ja hän pudottautui kannaksilta tiepuoleen ja jäi katsomaan siitä. Risto siinä kaikessa touhusi kärkimiehenä eikä ottanut isänsä varoituksia kuuleviin korviinsakaan, vaikka oli vastikään saanut koko tilan häneltä lahjaksi. Naurahti vain joskus hänen neuvoilleen ja sanoi, että nyt muka käytetään uusia menettelytapoja, joita isä ei tunne, mutta jotka lisääntyvät sadot pian osoittavat paremmiksi kuin entiset. Aholaa melkein harmitti, että niin oli käynytkin.
Mutta mitäpä tästä, sillä tilahan oli nyt nuoren Riston, joka sai menetellä sen kanssa miten tahtoi. Vanha isäntä yllätti itsensä usein jopa ylpeilemästä hänen menestyksellään, vaikka ei sitä milloinkaan ilmaissut. Pahinta oli, että hän vasta nyt huomasi menettäneensä kaikkien silmissä entisen mahtinsa sillä hetkellä, jolloin siirtyi muonalle. Aholan pelätystä isännästä oli tullut vanha muonavaari, jolle naureskeltiin, jota toteltiin vain sen verran kuin haluttiin ja joka ei omistanut enää mitään. "Aholan isäntä" oli toista kuin "Aholan muonaäijä". Se vihlaisi sydäntä.
8
Vanha isäntä heräsi katkerista mietteistään siihen, että hänen punakapinassa kaatuneen muonamiehensä, Lehtelän Jaakon, poika, Matti, meni hänen ohitseen ja huusi hänelle hyvästiä. Matti oli lähdössä sotaan kuten muutkin. Ahola murahti hänelle jotakin vastaukseksi, vaikka ei ollut hänen kanssaan juuri puhumaväleissä. Mitäpä hän, vanha isäntämies, mokoman nuoren itsellisen kanssa, varsinkin kun oli sattunut sellaista, mikä oli tehnyt suhteet kankeiksi. Matti puolestaan näytti olevan sen luontoinen, ettei välittänyt kantaa kaunaa – iloinen, reilu mies, ensiluokkainen työssä jos missä, se Aholan täytyi tunnustaa.
Torpparit ja mäkitupalaiset, joita oli Aholankin maalle sijoittunut, olivat olleet hänen kiusanaan ja vastuksinaan. Pois hän ei kyllä ollut niitä häätänyt, vaan oli antanut useimmille pitkäaikaisen sopimuksen, jossa oli taksvärkkejä runsaasti, mutta rahavuokraa vain nimeksi, mikäli ollenkaan. Sillä tavalla hän oli pyrkinyt varaamaan taloonsa vakinaista, halpaa työvoimaa, jota sai käyttää milloin halusi. Hän ei ollut tuntenut heidän rajoittavan hänen omistusoikeuttaan, sillä hehän asuivat hänen maallaan, ja oli siksi ollut heihin nähden levollinen. Jos alkoivat marista liiaksi, niin saivat mennä, sillä vuokrasopimukset sai kyllä useimmissa tapauksissa rikki jos ei muuten niin ostamalla. Mutta kun herrat kapinan jälkeen julkaisivat sellaisen lain, että torppareilla ja mäkitupalaisilla oli oikeus lunastaa maansa omakseen, vieläpä hinnasta, jonka määräsi ei isäntä vaan jokaiseen kuntaan asetettu lautakunta, niin se kävi Aholan sisulle. Kiireesti hän ryhtyi häätötoimiin, mutta se oli myöhäistä. Kaikki hänen alustalaisensa olivat jo vedonneet lautakuntaan ja jättäneet sen haltuun jos mitä näyttöä muka oikeuksistaan. Riiteleminen oli osoittautunut toivottomaksi ja tulokseksi tullut, että alustalaisille oli myönnetty ja erotettu heidän pyytämänsä maat. Se oli ollut katkera pala nieltäväksi. Aholasta oli kauan tuntunut siltä kuin hän olisi joutunut puille paljaille. Häneltähän oli viety hänelle kuuluvaa omaisuutta suorastaan ryöstämällä, vaikka se oli tehtykin muka lain varjolla. Ei sellaista lakia olisi saanut säätää. Ei toisen omistusoikeutta saa loukata millään, vaan se on aina oleva yhteiskunnan pyhä, ylimmäinen käsky.
Vaan olipahan säädetty ja totella oli täytynyt. Eiväthän siitä, se Aholan täytyi myöntää, olot suinkaan olleet pahentuneet, päinvastoin. Taksvärkkejä ne tekivät kuten ennenkin maksuksi kaikenlaisesta, mitä joutuivat vuoden varrella vanhoista emätaloistansa ottamaan. Alettiin niille myös yhä enemmän maksella rahapalkkaa, minkä jälkeen ne osteskelivat tarpeensa käteisellä, mistä halvimmalla saivat. Mutta kun talollisilla alkoi olla yhä enemmän rahaa, niin ei tästä koitunut sen suurempaa hankaluutta. Oltiin vapaita miehiä kaikki. Asumustansa ja maatansa ne olivat ryhtyneet kohta kunnostamaan aivan toisella innolla kuin ennen. Ahola, joka ei kärmeentyneenä tästäkin vastoinkäymisestä ollut vuosiin käynyt tuolla mäkitupalaisperukalla, oli kuullut tästä puhuttavan kuin ihmeestä ja oli kerran uteliaisuutensa voittamana mennyt noita töllejä katsomaan. Tottapahan oli. Tuon Lehteläiskänkin tupa oli nyt kuin uusi, koree kuin tulitikkulaatikko.
Sillä käynnillä Aholan silmiin oli osunut ja mieleen muistunut se tosiasia, että Lehteläiskän saunan nurkka oli kuin olikin jäänyt hänen maansa puolelle. Rajaa ei ollut sopinut vetää muuten kuin siten, sillä mutkaa ei voinut tehdä. Lautakunta oli määrännyt Lehteläiskälle siitä kaksi taksvärkkipäivää ja viisi markkaa vuodessa. Hän, Ahola, ei ollut puhunut ei puoleen eikä toiseen. Eihän häneltä mitään kysyttykään, ei lupaa eikä kieltoa. Aivan vieraathan ne nyt toisen asioista määräsivät. Lehteläiskää tai sen poikaa hän ei ollut käskenyt taksvärkkiin, mutta oli antanut heidän tehdä ne, jos olivat itse tulleet. Sen vitosen ne olivat suorittaneet työllä, sillä hän ei ollut suostunut vastaanottamaan sitä. Niin oli asia saanut olla eikä Ahola ollut siihen sen enempää sekaantunut. Mutta sitten hänen korviinsa oli kantautunut jotakin häijyä juorua, jota Lehteläiskä oli muka kylän akoille jutellut, ja se oli käynyt hänen sisulleen. "Siirrä pois saunasi minun maaltani!" hän oli käskenyt Lehteläiskän seuraavan kerran tultua suorittamaan taksvärkkiään ja ajanut akan pois. Hän ei enää aikonut ottaa häneltä vastaan mitään veroa, vaan vaati vain oikeuttansa. Saunan nurkka oli Aholan maalla. Sen tiesi koko kylä. Hän ei ollut millään laillisella tavalla antanut suostumustaan siihen, että niin oli, vaan oli aina ollut sitä mieltä, että sauna oli siirrettävä. Nyt se vaatimus, hänen selvä oikeutensa, oli toteutettava. Siitä hän ei aikonut peruuntua.
Mutta Lehteläiskä ei ollut totellut, vaan oli antanut saunansa olla paikoillaan ja vain tyrkyttänyt taksvärkkejänsä. Hän oli aikonut haastaa Lehteläiskän ja vaatia saunan siirtoa, mutta luopunut siitä ajatuksesta, koska hänen silloin olisi pitänyt mennä Penttilän puheille. Jo edeltäpäin hän oli mielessään nähnyt Penttilän ihmettelevän, säälivän silmäyksen, että "kun kehtaa, ison talon isäntä, juosta tuommoisilla asioilla – ahdistelemassa köyhää leskeä mokomasta!" Penttilä oli semmoinen lautamies, ettei se suostunut antamaan haastetta joutavista, vaan rakensi sovinnon hyvillä puheilla ja lyömällä kaikki leikiksi. Ahola oli tuntenut, ettei hän kehdannut mennä manuuttamaan tuota akkaa. Iltikseen se hylky sai sen puolesta kylpeä saunassaan, vieläpä hänen, Aholan, koivikosta tehdyillä vihdoilla. Se oli ollut yhtä pirua, ettei ihmisen ollut pitänyt saada oikeuttaan hyvällä. Asia oli sapettanut Aholaa siinä määrin, ettei hän ollut voinut viikkokausiin ajatella muuta.
Sitten hän oli tehnyt ruton päätöksen. Hän oli noussut varhain aamulla – se oli ollut elokuu –, ottanut rautakangen ja marssinut Lehteläiskän mökille. Eukko oli ollut jo jalkeilla ja hereillä oli ollut poikakin, tuo samainen Matti, joka oli ollut silloin siinä kymmenen vuoden vaiheilla. Ahola oli ärjäissyt Lehteläiskälle, että "siirrätkö pois saunasi minun maaltani hyvällä, vai?", mihin Lehteläiskä oli vastannut lopsauttamalla käsiään yhteen ja kirkaisemalla, että "jestas tuota Aholan isäntää – onko se tullut hulluksi!" – "Syytä sitten itseäsi!" hän oli vastannut ja alkanut longotella kangellaan saunaröttelön ylintä hirsikertaa, välittämättä Lehteläiskän huvittelevasta kaakotuksesta. Hyvin työ oli sujunutkin: ennenpitkää rojahti saunan katto päältä pois kuin hattu mieheltä. Näytettyään näin luontoaan ja lujaa tahtoaan Ahola oli palannut kotiin varmana siitä, että kyllä sauna nyt muutetaan pois ja hänen oikeutensa tulee tunnustetuksi.
Aholan täytyi myöntää, että vaikka näin lopulta kävi, asiassa oli ollut monta mutkaa ennenkuin oli päästy niin pitkälle. Lehteläiskä näet oli suutuksissaan mennyt soittamaan nimismiehelle, kertonut asian ja kysynyt, saiko Ahola noin vain väkivallalla ryhtyä häätämään pois hänen saunaansa. "Ei missään tapauksessa!" nimismies oli vastannut ja kehoittanut Lehteläiskää todistajain läsnä ollessa kieltämään Aholaa purkamasta saunaa. Akka oli tehnytkin niin, kun Ahola oli taas käynyt pudottamassa maahan yhden hirsikerran, mutta mitä Ahola siitä. Oli puskenut vain kuin vihainen sonni. Sen kuultuaan nimismies oli lähettänyt Penttilän lautamiehen manaamaan hänet käräjiin, vastaamaan oman käden oikeudesta ja toisen omaisuuden hävittämisestä. Penttilä oli koettanut olla totinen, mutta kyllä sen tekopyhällä naamalla oli silti väreillyt suku ivallista irvistystä. Se oli ollut sitten yhtä perkelettä koko juttu.
Ja sakkoa siitä oli tullut – korvauksineen siinä tuhantisen markkaa. Hän oli suorittanut sen jo käräjätuvan etehisessä, ettei kenenkään tarvinnut pelätä jäävänsä ilman. Mutta Lehteläiskä oli säikähtänyt niin, että oli kohta talkoopelillä purattanut saunansa ja pystyttänyt sen taatusti oman tonttinsa rajojen sisään. Liian heikko hän oli riitelemään Aholan mahtavan isännän kanssa ja katsoi viisaimmaksi antaa periksi. Se oli lepyttänyt Aholaa, koska Lehteläiskä oli siis tunnustanut hänen omistusoikeutensa.
Matti tuossa oli reilu mies – paikkakunnan ehkä paras työmies, hyväntuulinen, sopuisa, tarmokkaasti kiinni käyvä, sitkeä. Ahola oli huomannut sen ja levottomana nähnyt hänen melkein vakituisesti työskentelevän Penttilässä. Hän oli kuvitellut ja pelännyt yhteen aikaan jos mitä – sellaistakin, että jos Matti ja Aliina – Ei se ollut mahdollista, sillä olihan Aliina jo ihan nuoresta Aholan Riston nimikko ja tähän tunnetusti taipunut. Eikähän Penttilä olisi millään hinnalla antanut ainoata tytärtään rutiköyhälle töllinpojalle, oli tämä kuinka kunnollinen tahansa. Mutta ei se aivan mahdotontakaan ollut. Tätä pelkoaan Ahola oli sairastanut vuosikausia – että menee sittenkin Riston osuus Penttilän maihin Aliinan mukana tuolle Lehteläiskän pojalle... Kerran hän oli vihjannut Ristolle, joka oli Matin kasvinkumppani ja ylin ystävä, että "pidä silmäsi auki, ettei Matti vie sinun morsiantasi", mutta Risto oli vain katsonut häneen kummeksien ja sitten hymähtänyt säälivästi. Se oli kovasti sisuttanut vanhaa isäntää, tuo tuollainen. Poikansa parasta hän oli tarkoittanut eikä tarvinnut tämän sääliä.
9
Kun nuori Risto oli illalla pistäytynyt isänsä luona ja hiukan alakuloisesti hymyillen sanonut aamuvarhaisella lähtevänsä "joukkoihin", vanhan isännän sydän oli ensin lopettanut lyöntinsä ja alkanut sitten läpättää liian tiheästi. Olihan hän asioita seurannut ja tiesi, mistä oli kysymys, mutta silti hän ei ollut ottanut noita kahinoita kovin vakavasti. Sitäpaitsi hänellä oli aina ylinnä mielessään nuo omat salaiset suunnitelmansa, joita haudoskeli ja kehitteli yötä päivää. Ei hän joutanut seurailemaan suuren maailman asioita, olivat nämä miten tärkeitä tahansa.
Mutta kun ne nyt koskettivat näin läheltä, hän heräsi kuin olisi saanut kipeän iskun. Tuntui aivan mahdottomalta, että Riston ja kylän kaikkien nuorten miesten täytyi lähteä sotaan. Sotaan! Oliko ihmiskunta tullut huhuksi? Sotahan sorti ihmispolvien työn. Sodan tullen eivät mitkään suunnitelmat pitäneet paikkaansa. Tulisiko ryssä takaisin Suomeen? Mutta silloinhan talonpojat menettäisivät maansa ja joutuisivat kolhoosien orjiksi. Silloin ei täällä kukaan saisi omistaa mitään. Hänen muonasopimuksensa tulisi mitättömäksi.
Kauhu valtasi vanhan Riston. Jos milloin kannatti taistella vapauden puolesta, niin nyt. Tuosta isänmaallisuudesta, josta ne ratiossa ja lehdissä niin paljon pauhasivat, hän ei erikoisempia välittänyt, mutta jos sillä tarkoitettiin laillisen omaisuuden varjelemista, niin siinä suhteessa hän ei selityksiä eikä kehoituksia tarvinnut. Vai talonpojalta pois hänen maatilansa... Sellaisen järjettömyyden voi keksiä vain ryssä, joka on maailman sivu ollut milloin minkin roiston huulesta vedettävä.
Kun Risto sitten oli sanonut, että "isä kai hoitaa minun ollessani poissa isännyyttä ja taloa", vanha isäntä oli säpsähtänyt ja katsonut poikaansa kirkkain silmin. "Sota näkyy tuovan hyvääkin mukanaan!" hän oli tullut siinä aivan tahtomattaan ajatelleeksi, sillä ilo isännän aseman, arvon ja vastuun palaamisesta edes väliaikaisesti hänen huostaansa oli ollut suuri. He olivat keskustelleet töistä ja Riston oli pitänyt huomata isän kyllä olevan selvillä niistä, vaikka ei ollut pitkiin aikoihin talon asioihin puuttunutkaan. "Voit olla huoletta!" hän oli vakuuttanut pojalleen, "sillä kaikki tulee hoidetuksi juuri niin kuin haluat ja pitää. Olenhan minä vielä hyvissä voimissa". Näin hän oli sanonut ja toivottanut pojalleen Jumalan varjelusta. He olivat eronneet tyynesti ja miehekkäästi. Mitäpä siinä auttoivat säälittelyt ja voivottelut selvässä ja pakollisessa asiassa, jolle ei mitään voinut.
Montako minuuttia vanha isäntä oli tässä kuistillaan seisonut ja tuijottanut lähtijöiden jälkeen? Olisiko edes viittä – tuskin sitäkään. Silmänräpäys sittenhän Matti vilahti tästä ohi ja huusi hänelle jäähyväiset. Mutta taas hän totesi eläneensä unelmissaan pitkät ajanjaksot ja kutoneensa suunnitelmia, joita ei olisi vähää aikaisemmin osannut ajatellakaan. Riston lähtö sotaan niitä oli siittänyt sekaantumalla hänen sydämensä pahuudenliejuun. Ooh, Jumala! Mitä kauheuksia hän olikaan mietiskellyt viime yönä ja valvonut niiden vuoksi palavin silmin kuin yksinäinen, saalista vaaniva huuhkaja. Paholainen kai niitä lähettelee, sillä vaikka tiesikin olevansa syntinen, vanha isäntä ei ehdoin tahdoin sellaisia rikoksia suunnitellut. Kuin korppi oli mieleen lennähtänyt ihan kuin toivomus, että mitä, jos sota veisi Aliinan veljen, Timon, Penttilän tulevan isännän! Silloinhan Ristosta talisi Penttilän isäntä. Mutta entäpä Ristokin kaatuu? Siinä tapauksessa Penttilä siirtyy Aliinalle ja hänen lapselleen, joka tietysti on poika, ja vanhan Aholan suunnitelma pitää yhä paikkansa. Linjat oli laskettu niin taitavasti, ettei niitä voinut hevillä sotkea. Penttilän tila tuli todennäköisesti ennenpitkää liitettäväksi Aholan hallintaan ja sen kanssa yhdysviljelykseen...
Vanhaa isäntää oikein hykähdytti mielihyvästä. Tunto tosin pyrki moittimaan, että "tällaistako sinä mietit silloin, kun kansa käy taisteluun perivihollista vastaan?", mutta ei hän nyt ehtinyt kuuntelemaan sen ääntä. Hänen piti joutua toimittamaan miehiä töihin ja antamaan navettapiioille kukakäski. Saavat nähdä, mitä tuottaa nyt se, että oltiin vielä äsken vanhalle isännälle uppiniskaisia ja toteltiin mikäli haluttiin. Olipa kumma, että isännyys palasi vielä hänen haltuunsa.
10
Ylitalon vanha emäntä istui huoneessaan ja kutoi sukkaa. Laurille, ainoalle pojalleen, josta oli tuleva lääkäri, mutta oli toistaiseksi tullut vain vänrikki, hän sitä kutoi. Kaikki nykyisin kutoivat. Meni mihin tahansa, niin aina jostakin kuului sukkatikkujen kilinää. Valtio kun oli laiminlyönyt varusteet, niin täytyi kansan kiiruhtaa apuun. Kansan käsi olikin sekä joutuisa että karttuisa. Pian oli Laurille lähtevä paketillinen täysiä varusteita ja kohta oli seuraava toinen hänen jaettavakseen aseveljille. Laurin miehistä ei saanut ainoakaan kärsiä vilua. Siitä hän, Sohvi-emäntä, koettaisi pitää huolta. Villoja oli ja Heikkilän Liisa-eukko oli näppärä kehräämään. Aamuvarhaisesta myöhäiseen iltaan sen rukki hyrräsi. Kuului tulleen taas tuomaan kehruuksia. Sohvi-emäntä meni tuvan puolelle ottamaan niitä vastaan.
Siellä oli jo väki koolla, vapautuneena lyhyen talvipäivän askareista. Ei ollut enää muuta kuin karjan, hevosten ja sikojen iltaruokkiminen. Naisille oli siirtynyt osa miesten töistä, nuoret miehet kun olivat lähteneet sotaan. Naiset, lapset ja vanhemmat miehet olivat saaneet ylläpitääkseen kotona sen, jota nuoret miehet rajoilla puolustivat.
Sohvi-emäntä tarkasteli lankoja, koetti hyppysissään niiden lujuutta ja ajatteli, että hyviä ovat. Ei ole kumma, että Liisaa sanotaan seudun parhaaksi kehrääjäksi ja varsinkin pellavalangan tekijäksi. Ne sellaiset vanhan kansan taiturit ovat jo kuolleet eikä uusia ole kehittynyt, pellavat kun enimmäkseen viedään tehtaaseen ja vaihdetaan valmiiksi langaksi. Liisa-eukko oli jäänyt kuin muistoksi. Hän laski pasmat, montako oli tullut, ja mietti, mitä maksaisi niistä kehruupalkkaa. Mutta sitten hän ajatteli, että "kehrätköön ensin koko määrän, niin maksan kaikesta sitten. Kyllä se pitää muistissa pasmain luvun". Hän kääntyi menemään takaisin kamarinpuolelle villanyytti kädessään ja virkkoi Liisalle, että "tulkaahan tänne – täällä on takassa valkea. On niin kovasti kylmää". Emäntäpiialle hän sanoi, että "Lyyti keittää kahvia ja tuo kamariin".
He menivät. Sohvi-emäntä istui keinutuoliin takkavalkean ääreen, alkoi kutoa ja tuijotti aina tikunvaihdon välin hiillokseen. Liisa istuutui ovensuutuolille ja ajatteli, että "mitähän se nyt", että "eipä minua ole taittu ennen Ylitalon kamarinpuolelle käskeä". Kun emäntä ei pitkään aikaan virkkanut mitään, ei Liisakaan rohjennut avata suutansa, vaikka näin pitkä jännittynyt, odottava vaikeneminen kävi hänelle vaivaksi. Hän lujitti huiviaan, siirteli jalkojaan ja rykäisi.
Mutta Sohvi-emäntä ajatteli, että "siirtele jalkojasi ja ryiskele minkä verran haluat – minä puhun silloin kun aikani tulee". Hän vaikeni siksi, että asia, josta hänen teki mielensä puhua Liisan kanssa, oli kovin arkaluontoinen, vaikka olikin vanha. Hänen oli vaikeaa päästä alkuun. Vihdoin näytti otollinen linja aukeavan. Ennenkuin vaihtoi tikkua hän ruoputti sillä hiukan korvansa taustaa, irvisti hyväntunnosta ja kysyi:
– Kanslianeuvoshan se kuuluu tulleen tänne sotaa pakoon. Tiettävästi sillä on Mimminsä ja Ainonsa mukana?
– Ovat. Aino jo pistäytyi meillä ja kertoi. Mutta enpä luule niiden kauan täällä viihtyvän – pimeydessä ja pakkasessa. Sähköä kun ei ole eikä huvila pidä lämmintä sisä- eikä pakkasta ulkopuolellaan. Niin Aino arveli. Sanoi tuomarin puoliväkisin pakottaneen kanslianeuvoksen lähtemään.
Liisa-eukko puhua toimitti liukkaasti, sillä häntä helpotti nyt, kun oli saanut avata suunsa. Sohvi-emäntä jahkaili:
– Vai niin se on. No jo minäkin sitä ajattelin, että kyllä se kanslianeuvos... Vanha kuin Metusaalemi ja änkäytyy sydäntalveksi tuollaiseen harakanpesään. Kuolipa tuo tuollainen ikäloppu Helsingissä pommiin tai täällä pakkaseen, niin se nyt on jokseenkin samantekevää.
Sohvi-emäntä puhui näin ei suinkaan kovuuttaan vaan talonpoikaista järkevyyttään, joka oli täysin vapaata hentomielisyydestä. Hän vaikeni nyt siksi, että oli käsillä kavennuskierros, mikä vaati pistämään irtonaisen tikun poikkiteloin hampaisiin ja laskemaan peukalonkynnellä silmät. Kun tämä oli tehty ja irtonainen tikku päässyt tekemään kierrostaan, hän kysyi:
– Vanhako se sinun Ainosi oikein onkaan?
– Neljättäkolmatta se jo menee, se kun syntyi keväällä 1916. Isänsä kuollessa se oli parivuotias.
Liisa-eukko tuli alakuloiseksi ja ajatteli, että "mitähän se nyt Ainosta ja tämän iästä. On kääntänyt tyttöparalle niin selvästi selkäänsä, ettei tämä ole uskaltanut käväistäkään Ylitalossa sitten kun pikku likkana. Kumma, kun se nyt minulle niitä kehruuksiaan toimittaa ja ihan kamarissa kahvituttaa".
Sohvi-emäntä silitti ja venytti polvensa päällä sukanvartta, otti tikun hampaistaan, huokasi ja sanoi:
– Aino ei onneksi muista mitään niistä murheista, jotka me saimme kapinakeväänä kestää. Kai hän sentään isänsä asian tietää?
Liisa-eukko vilkaisi oveen kuin olisi katsonut, oliko pakotie selvä, liikahteli levottomasti ja vastasi:
– Onhan se täytynyt kertoa, kun se on sitä kysellyt. – Alun ja lopun ja kaikki?
– Nii-in, mitään salaamatta.
– Viattomaksi olet hänet selittänyt?
– Tottakai, kun hän kerran viaton oli ainakin teitin isäntänne poismenoon. Sellaista tätä nyt aatteen syntiä eikö tuota liene ollut siihen aikaan vähän joka puolella. Paholainen kun lisäksi toimitti tänne ryssät lietsomaan omaan pussiinsa, niin onko ihme, jos yksinkertainen kansa sekosi...
Sohvi-emäntä tuijotti valkeaan vastaamatta mitään. Piika toi tarjottimella kahvipannun ja tykötarpeet ja asetti ne pöydälle. Vilkaistuaan emäntään hän kaatoi kuppeihin ja meni. Sohvi-emäntä hiihdätti keinutuoliaan lähemmäksi pöytää ja käski Liisaa juomaan:
– Kastaa nyt siitä pullaa. On vähän kuivahtanutta näin loppuviikosta...
Juotiin hartaasti. Laskettuaan kuppinsa tassille Sohvi-emäntä sanoi:
– Jumala heitin syyllisyytensä ja viattomuutensa tarkemmin tietää emmekä me ihmiset. Meidän asiamme on vain koettaa antaa anteeksi. Sieltä eduskunnastahan nyt vasta erinomaisia kuuluu... Luin tänä aamuna lehdestä. Onko Liisa sattunut kuulemaan?
– E-en minä, mitenkäpä tässä köyhä, yksinäinen leski... Mutta älähän huoli! Emäntä tarkoittaa varmaan sitä, että kaikki kapinanaikaiset rötökset on painettu villaisella, miehille annettu kunnia takaisin ja leskille eläke? Aino siitä kertoi, vaan en minä osannut uskoa sellaista ihmettä todeksi. Vai on siitä jo ollut lehdessä. Ilmanko se Aapon Taava tänään ohi mennessäni toimitti, että paperit sisään, paperit sisään! Aino sanoi Vuoren tuomarin kyllä ne asiat puolestani hoitavan, kun vain annan avoimen vulmahin...
– Jaa minkä?
– Avoimen vulmahin eli valtakirjan. Niin oli tuomari käskenyt sanoa. Sellaisen paperin, että sen nojalla toinen saa minun puolestani tehdä mitä haluaa.
– Niinpä niin. Hyvähän se on. Sitä minä tässä olen ajatellut, että eduskunnassa päätettiin vain se, mikä on tullut jo aikaisemmin päätökseksi täällä asianomaisten omassa keskuudessa.
Sohvi-emännän ääni värähti hieman, vain hieman. Hän niiskautti lyhyesti ja puheli Liisalle melkein äkäisesti.
– Joisitte nyt sumppia, kun sitä kerran siinä edessänne on. Ja näyttäähän tuota pullaakin riittävän. Piti tässä sanomani, että kyllä ihmisen sydän on konstikas kapine...
– Niin on, niin on! myötäili Liisa-eukko niekauttaen hurskaasti, sillä hän arveli emännän olevan menossa jumalisuuteen päin.
Sitä ei Sohvi-emäntä kuitenkaan tehnyt, vaikka kyllä ohjasi läheltä. Kun oli kastettu pullaa ja juotu hartaasti, hän puheli:
– Sitä minä näet, että silloin kapinan jälkivuosina se janosi rangaistusta ja kostoa... Ymmärrettäväähän tämä on, kun silmissä aina asui miesvainaja täynnä kuulanreikiä. Ei sitä ensin tiennytkään, kuinka monta olisi pitänyt siitä edestä surmata. Mitä Liisa ajatteli silloin, kun Heikkilä ammuttiin?
Liisa säpsähti niin, että kuppi, jota hän piti lautasellaan, kilahti tätä vastaan. Vasta hetken mietittyään hän vastasi:
– Mitäpä niistä minun ajatuksistani, joita ei itkuntyrskäysten väliin monta mahtunutkaan. Eivät ne tainneet juuri leppeitä olla, kun rangaistiin kuolemalla ainakin Ylitalon murhaan viaton mies.
Sohvi-emäntä niiskautti taas lyhyesti ja käski:
– Kun ette nyt kaada tuosta kahvia, vaikka pannu on ihan pullollaan. Vähemmälläkin odottelemisella se jäähtyy. Niinhän se oli kiivasta silloin, mutta kyllä se on kumma, miten aika muuttaa sydäntä. Väliin kun ma ajattelen noita tapahtumia, niin ne ovat kuin erinomaista unta, hyvin kirkasta ja selvää, mutta unta kuitenkin. Ei siitä sydän enää rupea pomppimaan entiseen tapaan eikä huutamaan kostoa. Mutta murheelliseksi se kyllä tulee, sillä kostonjanon sijalla on nyt katumus.
Hän katsoi Liisaan kuin odottaen, sanoisiko tämä mitään, mutta kun Liisa vaikeni itsepintaisesti, hän jatkoi:
– Katumistahan ihmisellä aina on, mutta harvemmin, Jumalalle kiitos, sellaista, mitä minä nyt tarkoitan. Kuta pitemmälle aika on kulunut, sitä enemmän näet olen ruvennut katumaan – yhtä asiaa...
Hän keskeytti ja kaataen kahvia molemmille huomautti toruvasti:
– Kai tässä mun täytyy teitillen laskea, kun ette itse ymmärrä omaa etuanne. Pullaa teitin kuitenkin täytyy itse ottaa, sillä en minä nyt ryhdy sitä käteen antamaan, saati suuhun pistämään. Vaikea on sanoa sitä katumisen syytä, mutta sanottava se on, sillä tunto ei saa muuten rauhaa. Se on sillä tavalla, että Heikkilä olisi ehkä ja varmastikin...
(– No, ottakaa nyt lisää sokeria ja kermaa, sillä kyllä niitä aineita Ylitalossa yhden vieraan varaksi riittää!).
– ... päässyt vähemmällä rangaistuksella kuin kuolemalla ja pian kai armahdettu, ellen minä surussani ja sokeassa vihassani olisi erikoisesti ajanut häntä syylliseksi. Se oli sellaista aikaa, että kun tahdottiin vähän niinkuin tyydyttää murhattujen omaisia, kenttätuomioita annettiin joskus liian keveiden todistusten perusteella, vain sen mukaan minkälaisessa maineessa syytetty sattui olemaan... En minä sitä tarkoita, että olisin tiennyt Heikkilän viattomaksi, eihän nyt toki – päinvastoin olin lujasti vakuuttunut hänen syyllisyydestään –, vaan sitä, ettei minun olisi missään tapauksessa pitänyt ajaa hänen päällensä sellaista rangaistusta. Oli hän syyllinen tai viaton – ja minä uskon nyt hänen puhuneen totta vakuuttaessaan oikeudessa jälkimmäistä –, minun olisi ristittynä ihmisenä pitänyt puolustaa häntä ja estää joutumasta katumattomana sinne, jossa katuminen on myöhäistä...
Tässä Sohvi-emännän ääni petti ja vedet alkoivat valua pitkin poskia. Liisa niisti vapisevin käsin yhä uudelleen nenäänsä, jonka päälletunkeva itku pani vuotamaan kuin parhaassa nuhassa. Rauhoituttuaan ja huokaistuaan syvältä Sohvi-emäntä jatkoi:
– Jo silloin, kun kielsin meidän Lauria ja teidän Ainoa leikkimästä yhdessä, koska niiden välillä mielestäni oli verenvika, tarkoitin kyllä ainakin yhtä paljon omaa syyllisyyttäni Heikkilän kuin hänen syyllisyyttään Ylitalon kuolemaan, vaikka en sitä sanonut. Vuosien kuluessa on sitten tuntoni puhunut vain minun viastani, niin että jos meidän välillämme verensyytä on, niin se on minun aiheuttamaani.
Sohvi-emäntä silitti kudelmaansa polvensa päällä, levitteli ja venytteli sitä, laski kavennussilmät ja alkoi taas kutoa ja puhua:
– Viime yönä näin semmoista unta, että Lauri niinkuin kääntyi sieltä jostakin tänne päin ja alkoi huutamalla puhua minulle. Kumma, kun se saattoi näkyä niin kaukaa ja vielä pilkkosen pimeällä, eikä vain hän, vaan vielä hänen takaansa koko rannaton Venäjä, joka ihan kuhisi vihollisia. Ja yhtä kummaa oli, että hänen äänensä kuului niin kaukaa. Tosin en erottanut sanoja, mutta se sillä tuntui olevan tarkoituksena, että hyvästi nyt, äiti, että emme taida enää tavata. Herättyäni ajattelin, että Herra Jumala armahtakoon minua, joka yhä kuljen tuo taakka sydämelläni! Entäpä se kostetaan nyt ainoalle pojalleni? Miksi se kostettaisiin juuri hänelle, joka on noihin asioihin niin viaton kuin suinkin on mahdollista, eikä minulle itselleni, joka olen varsinainen syyllinen, sitä en osaa sanoa. Sen vain olen tullut elämässä huomaamaan, että viaton saa kärsiä, mutta syyllinen kulkee röyhkiästi. Viimeinenkin ylpeyteni side katkesi ja minä päätin, että heti kun Heikkiläiskä tulee tuomaan kehruuksia, minä puhun hänelle asian ja tarjoan kahvit. Mitä te nyt arvelette?
Sohvi-emäntä oli kiihtynyt niin, että häntä hengästytti ja hänen täytyi heittäytyä selkäkenoon, jolloin tuoli alkoi kolkkuen keinua. Liisa-eukko niisti nenäänsä, pyyhiskeli silmiään ja availi kurttuista suutansa, mutta sulki sen aina jälleen, kun ei liikutukseltaan arvannut ryhtyä puhumaan. Sohvi-emäntä näki sen ja neuvokkaasti kaatoi hänelle kahvia, pistipä siihen sokerit ja sekoitti kermaa. Otettuaan hyvän siemauksen Liisa-eukko tunsi rauhoittuvansa ja tapaili:
– Kyllä siellä pojilla on kovat oltavat, kun näyttää tulevan pakkastalvi. Vahinko, ettei Heikkilä ole siellä, sillä hänellä oli luja terveys. Alituisia pakkasiahan niitä oli punaisenakin talvena, mutta ei Heikkilä niistä välittänyt. Ei hän teitillen vihaa kantanut, siitä olen varma, eikä hän teidän syystänne joutunut seisomaan hautausmaan kiviaitaa vastaan. Oma aatteensa – tämä nyt köyhälistön valta tai miksi ne sitä sanoivat – hänet vei sen kuopan reunalle, josta ei enää noussut. Ei emäntä saa pitää tätä asiaa tunnollaan, sillä mitä siinä on syytä ollut, se on kaikki unohdettu ja anteeksi annettu. Kun se on kerran tehty eduskunnassa, niin tottakai me tavalliset, typerät, ristityt leski-ihmiset ymmärrämme sopia omat yksityiset kahinamme. Laurilleko emäntä noita sukkia kutoo?
– Laurillehan näitä...
– Sitä minä ajattelin kysyä, että liikenisikö emännältä sukkalankaa minullekin. Kutoisin sukat muutamalle Juho Honkaselle, jonka kanssa Aino kertoi seurotelleensa ja jolle hän tahtoisi lähettää villaisia. Aino mainitsi hänen kuuluvan samaan patteriin, jossa Lauri palvelee... Näistä äsken puheena olleista asioista ei puhuta kenellekään, ei minun eikä emännän puolelta. Mikä on ollutta, on mennyttä ja sovittua. Kiitoksia vain kahvista!
– Älkäähän vielä menkö, esteli liikuttuneena Sohvi-emäntä, kun pannu on vielä puolillaan. Kohtapuoliinhan tästä tulee illallisruoan aika, niin ettei tarvitse lähteä syömättä talosta taipaleelle. Täytyyhän kehruupalkka maksaa ja kai te tarvitsette muutakin kotiin viemistä. Jumalalle kiitos, että tuli tämä asia puhutuksi!
11
Itsenäisyyspäivänä, joulukuun 6:na, kanslianeuvos nukkui tavallista myöhempään ja heräsi virkistyneenä. Kaikkina päivinä, jotka hän oli ehtinyt täällä olla, sää oli ollut suojaista, väliin sumuista, väliin räntää ripeksivää. Niin oli nytkin, kun kanslianeuvos päiväkävelyllään poikkesi Penttilään kuuntelemaan presidentin puhetta ja muuta itsenäisyyspäivän ohjelmaa. Alakuloisuus täytti hänen mielensä hänen kuunnellessaan presidentin vetoavan sivistysmaailman myötätuntoon ja pyytävän pateettisin sanoin, että se muutettaisiin aktiiviseksi avuksi, sillä hän ymmärsi, ettei tuosta voinut olla suuria toiveita. Jos kohtalomme jäi riippuvaksi siitä, olimme kadotetut. Varminta oli edelleenkin luottaminen vain meidän omiin poikiimme, jotka eivät tulisi, kuten jo nyt saattoi erinäisistä merkeistä havaita, sitä pettämään. Kanslianeuvos vaihtoi ajatuksia lautamiehen kanssa, jonka rauhallisuus virkisti häntä. Päivän jo hämärtyessä hän köpitti huvilaansa, sytytti vanhan, uskollisen lamppunsa, jonka valossa oli aikoinaan kirjoittanut parhainta latinaansa, ja koetti lyhentää aikaansa lukemalla Lucretius Caruksen De rerum natura-teosta, jota piti antiikin etevimpiin saavutuksiin kuuluvana. Mutta keskittyminen oli vaikeaa, koska ajatukset alati liikkuivat "meidän pojissa", Kalevissa ja muissa, ja pohtivat palavasti presidentin avunhuutoa. Miten kaunista, uljasta ja sanan syvimmässä mielessä oikeaa olisi ollut, jos Ruotsi olisi auttanut vanhaa veljeskansaa ei vain aatteella, rahalla ja elintarpeilla, vaan myös sotavoimillaan – olisi astunut Suomen rinnalle vanhaan yhteiseen taisteluumme perivihollista vastaan. Mutta nämä tällaiset toiveet olivat tietenkin 1800-luvulle kuuluvan idealistin turhia, lapsellisia haaveita. Mikä oli suurta ja jaloa silloin, oli nyt naivia, merkityksetöntä, jota ei voinut ottaa huomioon tässä ehdottoman itsekkyyden maailmassa. Kanslianeuvos oli äsken lukenut valtiofilosofisen kirjoituksen, jossa osoitettiin, että oman maan, isänmaan, paras oli ainoa ohje, jota valtiomiehen tuli noudattaa. Tämähän kuulosti hyvin kauniilta ja oikealta, mutta aiheutti lähemmin ajatellen erinäisiä kysymyksiä. Kuka tiesi vakuuttavasti ja pätevästi osoittaa, mikä oli missäkin tilanteessa parasta isänmaan kannalta? Noudatettiinko sen määrittelyssä sitä, mikä näytti olevan ns. "yleinen mielipide", vai oliko jokaisen valtiomiehen velvollisuus ratkaista tuo asia yksin oman harkintansa perusteella ja ottaa seuraukset vastuulleen? Kanslianeuvoksesta, joka oli aina suhtautunut epäilevästi "yleisen mielipiteen" pätevyyteen, tuntui oikeammalta se, että valtiomiehen tuli itse, sitten kun tietenkin oli ottanut huomioon kaikki asianhaarat, määritellä kantansa ja toimia miehuullisesti vakaumuksensa mukaan. Mutta miten oli meneteltävä siinä tapauksessa että tuo näin ymmärretty "isänmaan etu" oli ristiriidassa sen kanssa, mitä pidettiin oikeana yleisesti tunnustettujen siveyslakien kannalta? Tekikö isänmaan etu vääryyden luvalliseksi?
Kanslianeuvos oli mietiskellyt tätä pulmaa paljon ja ratkaissut sen hänelle ainoalla mahdollisella tavalla. Mikä oli tosi mielessä jonkun isänmaan paras, se ei voinut olla vahingoksi kenenkään toisen isänmaalle. Jos näytti tältä ja käytännössä siksi osoittautui, silloin ei ollut kysymyksessä kenenkään isänmaan paras, vaan itsekkyyden sanelema harhaote, joka oli ajanoloon osoittautuva vahingolliseksi kaikille osapuolille. Kansojen väliset ristiriidat johtuivat juuri siitä, että isänmaan todellinen paras määriteltiin väärin, oman voiton ja saaliinhimon hengessä, välittämättä siitä, että se saattoi olla ristiriidassa siveyslakien kanssa. Englantilaisten väitettiin kyynillisesti noudattavan ohjetta, että "oli oikein tai väärin, menettele maasi edun mukaan", mikä toisaalta oli jokseenkin samaa kuin saksalaisten kuuluisa "tosiasiain politiikka", Realpolitik. Kanslianeuvoksen ihanteellista ratkaisua ei siis käytännössä missään noudatettu. Sielläkin, missä se tunnustettiin huulilla oikeaksi, se unohdettiin käytännössä. Olipa vielä niin, että oli menty vain huonompaan suuntaan. Ensimmäisen maailmansodan aikana olivat kansallisuuksien oikeudet vielä olleet verraten pyhiä – ehdotonta varmuuttahan niille ei ollut silloinkaan myönnetty –, mutta nyt oli Stalin marssittanut joukkonsa Suomeen, kenenkään koettamatta sitä tositeossa estää. Ilmeisesti suurvallat alkoivat kyllästyä pieniin kansallisuuksiin ja niiden alituisiin ruikutuksiin vapauden sorrosta. Suurvalloilla ja suurilla kansoilla oli parempaa tekemistä kuin huolehtiminen pienistä naapureistaan. Parasta olisi, kun nämä sulautuisivat isäntäkansoihin. Alueet, rajat ja olot tulisivat selvemmiksi ja yksinkertaisemmiksi...
Lamppu alkoi sihistä tyytymättömästi ja sen liekki pieneni, öljy oli loppumassa. Huolestuen kanslianeuvos totesi, että lamppuöljystä oli jo nyt puute. Sitä annettiin kaupasta vain pieni liraus jokaiselle ja pian tuskin sitäkään. Kanslianeuvos oli kyllä ostanut kynttilöitä melkoisen varaston, mutta ymmärsi, ettei se voinut kestää koko talvea. Kaiken lisäksi hän siis todennäköisesti joutuisi kärsimään pimeydestä. Miten kävisi, jos tulisi kovia pakkasia? Pitäisikö huvila lämmintä? Kanslianeuvos oli alkanut epäillä sitä, sillä viime korjauksesta oli jo pitkä aika. No – antaahan Mimmin päästä selville, että täällä tulee olemaan sekä kylmää että pimeää, niin muutto Helsinkiin tapahtuu viivyttelemättä.
Kanslianeuvosta kiusasi erikoisesti se, ettei hän täällä maanpaossa voinut tehdä mitään yhteisen asian hyväksi. Hän oli ikäloppu eikä siis sellaisena kyennyt Helsingissäkään vaikuttamaan mihinkään suuntaan, mutta silti hänestä tuntui, että hänen piti olla siellä, tutussa ympäristössä, eikä täällä, jossa oli vieras. Hän oli täällä naapuriensa vastuksena, sillä heiltä hänen täytyi saada lähes kaikki tarpeensa, mutta Helsingissä hänen ei tarvinnut sillä tavalla ketään vaivata. Radiota hänellä ei vielä ollut, sillä sen kunnostaminen näytti viipyvän, ja puhelin oli ollut monta päivää rikki. Hänen poikansa ei ollut siis voinut ilmoittaa heidän yksityisistä asioistaan, ei Kalevista eikä Kertusta, joita kanslianeuvos alituiseen muisteli. Joulukuun 11 p. tuomari Vuori sitten soitti isälleen ja kertoi varovaisin sanoin Kalevista sellaisia kuulumisia, että kanslianeuvos päätti heti palata Helsinkiin. Sinne hän saapui vaivalloisen matkan jälkeen linja-autossa joulukuun 12 p. klo 13.
SEITSEMÄS LUKU.
1
Anja Tuuliala, Kalevin morsian, joka asui tulevien appivanhempiensa kotona silloin, kun ei ollut palveluksessa läheisessä sotasairaalassa, sattui yövuorolle, kun Kannakselta saapuivat ensimmäiset haavoittuneet. Näitä ei yleensä kuljetettu päivällä, sillä ison sairasauton näkeminen ja sen sisällyksen arvaaminen olisi vaikuttanut masentavasti yleisöön, vaan ne tuotiin yöllä, jolloin melkein läpinäkymätön pimeys ja katujen tyhjyys kätkivät tämän murheellisen saaton kaikkien silmiltä. Auto oli kaksikerroksinen umpivaunu, jossa oli erikoiset, sivusta sisään työnnettävät ja pois otettavat sairassijat ja paarit. Se liikkui yön pimeydessä hiljaa ja varovaisesti kuin kummitus, kaameana ja mustana kuin itse kuolema. Anja värisi rientäessään velvollisuutensa mukaisesti saapuville, kun se pysähtyi sairaalan ovelle, ja nähdessään sen häämöttävän pimeydestä kuin vuori.
Tottuneesti sairaiden kantajat avasivat ovet ja vetivät ulos paarit, joilla haavoittuneet lepäsivät. Lujin käsin he varjelivat niitä tölmäisemästä ovenpieliin tai muuten tärähtämästä ja veivät ne nopeasti sisään, käyden niin tasaisesti, etteivät ne heilahdelleet. Kellä oli siteissä pää, kellä käsi, jalka – käärittynä muodottomaksi harsomöhkäleeksi, jonka sisässä ei olisi luullut enää voivan olla elämää. Mutta joskus kuuluva tukahtunut voihkaisu, joka oli kuin tuskan kuohuvan kattilan kupla, ilmaisi kääreen alla vielä olevan lämmintä verta, sydämen sykettä, hermoja – houreita, tuskallisia ajatuksia – kaikkea sitä, jota ihmisellä on niin runsaasti. Tuo voihkaisu kertoi Anjalle, että itsehillintä, joka varmaan oli ollut niin suuri kuin suinkin oli mahdollista, oli hellittänyt silmänräpäykseksi tuskan kuumentuessa palavimmilleen ja päästänyt räiskähtämään tuon verikuplan, joka selvemmin kuin mikään muu ilmaisi kärsimyksen rajattomuutta.
Anja sijoitteli haavoittuneita vuoteisiin. Hänen osastolleen sattuivat kaikista pahimmin vioittuneet. Toiset olivat himmeästi tajuissaan, mutta haavakuume ja tuskat sekoittivat heidän älynsä niin, että he olivat keskeytymättömässä houriossa. Heidät oli sidottu vain alustavasti, kuljetettaviksi Helsinkiin, jossa vasta oli mahdollista suorittaa heidän kohdallaan kysymykseen tulevat vaikeat leikkaukset. Toiset olivat yhä siinä samassa syvässä tainnostilassa, johon olivat vaipuneet taistelukentän helvetintulessa ja josta armollinen sallimus, joka oli antanut ammuksen iskeä maahan heidän eteensä, ei ollut säälistä heitä vielä herättänyt, jääkärit tulivat jo tuossa vakavina ja kiireisinä ryhtyäkseen pelastamaan mitä pelastettavissa oli. Olivat nähtävästi jo ehtineet lukaista haavoittuneita koskevat raportit ja valita joukosta ne, jotka olivat kipeimmin käsittelyn tarpeessa. Tuossa tulivat rataspaarit ja tässä oli jo Anja itse auttamassa kantajia, kun nämä nostivat tuon tainnoksissa olevan sidekäärön niille. Leikkaushuoneen ovi aukeni, Vaunut katosivat siitä sisään, ja Anja jäi seisomaan paikalleen kysellen tuskaisena, mikä oli oleva tuon onnettoman kohtalona. Hän ei ollut nyt leikkausvuorossa – mitä? Hänelle viitattiin tuolta. "Kiireesti leikkaussaliin, sisar! Siellä tarvitaan ylimääräistä apua!" Anja riensi valmistautumaan ja oli pian saapuvilla. Tainnoksissa olevan sotilaan päästä kieriteltiin jo auki sideharsokäärettä. Siihen oli vuotanut verta ja se oli ryytynyt ja kuivanut, tarttunut kiinni, lääkäri irroitteli sitä äärimmäisen varovasti, leikkeli saksilla, hauteli boorivedellä, mutta vaikka hän olisi menetellyt miten hellävaroen tahansa, niin ruumiin värähdys ilmaisi, että oli koskettu äärimmäisen arkaan hermosolmuun, joka tunsi kivun tainnostilankin läpi. Vihdoin kääre saatiin puretuksi ja haavoittuneen kasvot paljastuivat. Pirullisen tietävästi ja taitavasti kranaatinsiru oli mennyt sisään ohimosta silmän kohdalta ja tullut ulos toiselta puolen samasta paikasta, mutta kulkenut tiensä niin tarkasti harkiten, ettei todennäköisesti ollut vahingoittanut aivoja, vaan ainoastaan katkaissut silmäin juuret. Parin viikon ikäinen parransänki teki miehen muodon hoitamattoman näköiseksi ja alaleukaan sirpale oli kyntänyt ruman lihashaavan. Jo silmäin kohdalle sattunut isku oli voinut tärähdyttää aivoja niin, että tainnostila voi olla seurauksena siitä, mutta uskottavaa oli, että poikaparalla oli rautaa muuallakin ruumiissaan. Hänet riisuttiin vähitellen ja todettiin siteitä löytyvän jaloista, joissa oikean polven lumpio oli pahasti vahingoittunut ja vasemman pohjelihas repeytynyt puoleksi pois. Mutta keskiruumiista ei löytynyt vammaa, minkä vuoksi saattoi päätellä tainnostilan johtuvan myös räjähdyksen aiheuttamasta ilmanpaineesta. Lääkäri aloitti työnsä.
Sinistyneiden, veristen ja jo märkivien luomien varovainen avaaminen ja silmämunien asento ja väri ilmaisivat hänelle, että se, mikä oli tehtävä, oli oikeastaan jo suoritettu. Nuo silmät olivat irti juurestaan ja ne oli poistettava viivyttelemättä. Ellei sitä tehty ajoissa, voi syntyä hengenvaarallinen tulehdus. Sirpale oli vienyt iskukanavaan myrkkyä, joka jo nyt ilmaisi arveluttavia merkkejä. Nopeasti lääkäri ryhtyi välttämättömiin toimenpiteisiin. Sydän löi hyvin, mies oli nuori ja kärsimyksistään huolimatta kestäisi nukutuksen. "Sisar Anja, nukutus".
Anja vapisee sisällisesti ja tuska pyrkii purkautumaan vihlaisevaksi huudoksi ja epätoivoksi, mutta hän hillitsee itsensä ja työskentelee kuin kone. Hänen kätensä tärisevät hiukan, kun hän asettaa eetterinaamarin Kalevin kasvoille, mutta hän suorittaa silti tehtävänsä hyvin. Kun Kalevi sitten on varmasti tuskien ulkopuolella ja Anja ottaa naamarin pois ja katsahtaa niihin kuolleisiin, verisiin palloihin, joiden kaunista elonhohtoa hän oli pari viikkoa aikaisemmin ihaillut, hänen huuliltaan varastautuu kuuluville pieni voihkaus, tuollainen verinen kupla, joka ei parhaista ponnistuksista huolimatta ottanut pysyäkseen tuskan kuohuvassa kattilassa, vaan räiskähti pois. Lääkäri katsahti häneen kummastuneena, hiukan hajamielisenä, keskittyneenä tärkeään tehtäväänsä, ja pyysi yksitoikkoisesti aina uudenlaisen välineen. Erehtymättömän varmasti Anja ojensi ne hänelle.
Anja näkee lääkärin kädessä Kalevin silmät ja kiintyy kuin taian pakosta katsomaan niitä. Vieläkin saattaa ymmärtää niiden olleen harvinaisen kauniit siiloin, kun niissä oli elämää, kun sielu kuulsi niiden läpi ja antoi puhtautensa ja kauneutensa säteillä. "Sääli, sääli!" lääkäri mutisee, laskee ne kädestään ja kääntyy hoitamaan niiden sijalle jääneitä verisiä kuoppia. Ne ovat kammottavan isot ja rajattomasti kipeän näköiset. Visvaa on kuivanut luomien reunoihin ja pohja näyttää olevan kuolleella verellä. Onko Anja erehtynyt vai näkeekö hän oikein? Voiko tuo olla mahdollista, voiko tainnoksissa oleva ja vielä nukutettu itkeä? Anja ei ymmärrä muuta kuin että toteaa Kalevin kyynelkanavista pursuavan kirkkaita pisaroita, jotka valuvat silmäkuoppiin. Lääkäri kuivaa ne pois, puhdistaa kuopat tarkoin, kääntää luomet päälle ja laittaa hellävaroen siteen. Anja seuraa hänen työtänsä jännittyneenä ja auttaa häntä taitavasti siteiden asettelussa. Leuan haava avataan uudelleen ja ommellaan hienosti, jalkojen viat käydään läpi ja korjataan niin paljon kuin se on tässä vaiheessa mahdollista. Vihdoin Kalevi on kunnossa ja saa jäädä nukkumaan pitkää untansa. Lääkäri kuuntelee vielä sydäntä – se toimii hyvin – ja antaa ohjeita. Kun nukutuksen vaikutus menisi ohi, olisi aika ryhtyä miestä herättelemään. Röntgenillä nähtäisiin, piilikö sirpaleen kanavassa jokin pieni siru, joka ehkä aiheutti tainnostilan jatkumisen. Ravintoa haavoittuneen täytyi saada piakkoin...
Taas uuteen leikkaukseen, uusiin hirveisiin näkyihin – tieteen ja rakkauden aseilla korjaamaan vammoja, jotka oli isketty tieteen ja vihan aseilla. Anjaa väsyttää ja lääkäri on uuvuksissa, mutta heidän täytyy kestää. Tässä on paha suolistohaava, jonka tuskat on vaimennettu morfiinilla. Nyt sen vaikutus haihtuu, tuska hulmahtaa palamaan ja potilaan kasvolihakset vääristyvät hänen hillitessään itseään suomalaisen koko sisulla. Lääkäri tietää, mitä tuo tuska merkitsee, ja auttaa häntä. Hetkisen kuluttua potilas taas vaipuu horroksiin.
Työ loppuu vihdoin ja Anja pääsee levolle. Hänellä on vapaavuoro ja hän menee kotiinsa, tuomari Vuoren luo. On varhainen, pimeä talviaamu. Talossa on vielä kaikki hiljaista. Anja hiipii huoneeseensa kuin aave, menee pöytänsä luo, sytyttää valon ja alkaa katsella Kalevin kuvaa. Se on hänelle niin tuttu ja rakas kuin konsana toinen ihminen voi toiselle olla. Kalevin silmät ovat siinäkin hyvin kauniit, vaikka valokuva ei ilmaisekaan niiden väriä eikä hohtoa. Niitä hän oli ihaillut enemmän kuin mitään muuta. Nyt niitä ei enää ollut – äsken hän oli nähnyt ne viimeisen kerran, mutta kuolleina. "Oi, Jumala, onko tämä sinun oikeuttasi?"
Anja lysähti vuoteelleen hervottomana kuin lanka, joka yhtäkkiä jää irralleen ilmaan ja putoaa maahan ryhdittömänä. Hän tunsi saaneensa iskun, joka oli tyrmännyt hänet niin, että hänen sekä ajatus- että tunne-elämänsä olivat turtuneet. Hän ei voinut eikä halunnutkaan ajatella, sillä silloin hänelle avautui vain yhä uusia epätoivoisia näköaloja, sellaisia, joita hän ei ollut osannut milloinkaan kuvitella. Eikä hän tahtonut tuntea mitään, sillä jos hän päästäisi surunsa valloilleen, niin se murtaisi hänen sydämensä ja tekisi hänet kelpaamattomaksi palvelemaan ja auttamaan Kalevia siinä ratkaisevassa, musertavassa vaiheessa, johon tämän elämä oli nyt joutunut. Kaikkialla, mihin hän katsoi, hän näki vain kaksi veristä silmää ja silmäkuoppaa, tuskan vääristämät, parroittuneet kasvot ja leuassa kamalan haavan...
Itkua Anja ei enää jaksanut kieltää itseltään, vaan antoi nyt kyyneleidensä virrata. Hän painoi kasvonsa pielukseen ja takoi nyrkeillä vuodettaan, sillä tuska riistäytyi sittenkin valtoimeksi. Hän ei kuullut oven aukeamista, kun Helena-rouva, joka tietenkin oli herännyt hänen tuloonsa, hiipi hiljaa sisään, istuutui hänen viereensä ja laski lohduttavan käden hänen harteilleen. Anja värähti, mutta ei kohottanut päätänsä, vaan painautui yhä tiiviimmin vuoteeseen. Hän ei rohjennut kääntyä Helena-rouvan puoleen, sillä hänelle valkeni samassa silmänräpäyksessä, jolloin tajusi tämän tulleen saapuville, että hänen täytyi ilmoittaa Helena-rouvalle itkunsa syy. Vai pitikö hänen ehkä koettaa toistaiseksi salata sitä ja antaa Kalevin itsensä paljastaa äidilleen totuus sitten, kun oli päässyt siitä selville ja alkanut mukautua siihen? Siteitä ei poistettaisi pitkään aikaan. Tässä oli mahdollisuutta miettiä, harkita parasta menettelytapaa. Hänen täytyi ennenkaikkea itsensä rauhoittua.
Sanattomin sanoin hän kääntyi Jumalan puoleen ja rukoili häneltä tyyntymisen voimaa ja sielun seestymistä sillä tavalla, jonka hän oli joskus harvoin kokenut. Se oli selittämätöntä, ylimaallista kirkkautta, joka ihmeellisesti avarsi sielun, kohotti sen kaiken yläpuolelle ja antoi voimia kestämään. Tällä hetkellä Jumala katsoi hyväksi armahtaa suuren surun pimeyteen vajonnutta hentoa naista. Anja tunsi yhtäkkiä, kuinka väräjävä valo alkoi hiljalleen aaltoilla hänen sielussaan ja tulla yhä kirkkaammaksi, kunnes se vallitsi siellä ja vaikutti vastustamattomana hypnoosina. Nyyhkytykset purkautuivat syvänä loppuhuokauksena, joka värisytti hänen ruumistaan, ja olemukseen levisi tyyneys ja itsehillintä. Hän nousi, pyyhki kyyneleitään ja koetti hymyillä.
– Sairaalassa oli niin murheellista, kun tuotiin haavoittuneita, hän selitti ja alkoi riisuutua.
Helena-rouva ei sanonut mitään, vaan peitteli hänet vuoteeseen. Anja tuli ajatelleeksi, että Helena-rouva osasi olla rauhoittavasti hiljainen. Hän tavoitti harteiltaan Helena-rouvan käden, joka juuri järjesti niiden päälle peitettä, ja painoi sen huulilleen.
2
Kalevi alkoi vaistota äärimmäisen himmeästi, että kaukana taivaanrannalla oli jotakin, jota ehkä olisi voinut sanoa valoksi. Hän itse oli vielä jossakin sellaisessa olotilassa, joka oli pelkkää pimeyttä, Egyptin pimeyttä, jonka saattoi ihan tuntea. Mutta taivaan rannalla täräjöi kuin vaaleata utua – hän näki sen selvästi –, niin, se tuli yhä kirkkaammaksi ja lähestyi häntä yhä enemmän. Missä hän oikeastaan oli? Uiko hän vai lepäsikö hän liikkumattomana haudassa? Ei, hän ei uinut eikä ollut haudassakaan, vaan makasi maastossa...
Yhtäkkiä tietoisuus palasi ja liitti hänet siihen silmänräpäykseen, jolloin se kranaatin räjähtäessä oli sammunut. Hän kuuli uudelleen taistelun jyminän, kipeät, katkeamattomat paukesarjat, vihollisen hyökkäysvaunujen uhkaavan, kumean rätinän. Hän näki aseveljiensä silmissä taistelun kiihkon ja totesi heidän kamppailevan hammasta purren, ainoana päämääränä niin suuren vahingon tuottaminen viholliselle kuin suinkin mahdollista ja hyökkäyksen torjuminen. Hän itse oli saman kiihkon vallassa, mutta toimi kylmäverisesti kuin kone, ilman pelkoa, ilman ainoatakaan muuta ajatusta kuin vihollisen surmaaminen. Nyt vihollinen purki entistä sakeampaa tyrmäystulta. Kranaattien vonkuna muuttui keskeytymättömäksi helvetinmusiikiksi. Omat tykit kykenivät vastaamaan vain muutaman harvan kerran. Ei riitä ammuksia, ei ole eduskunta antanut rahaa... Nyt iski kran...
Missä hän on nyt? Miksi hän ei näe muuta kuin tuon saman paikan siellä metsässä, jossa kranaatteja aivan satoi? Onko hän ehkä tainnuksissa – kuollut? Ei, sitä hän ei voi olla, sillä hän tuntee tuskaa, helvetillistä, polttavaa, jomottavaa tuskaa. Päässä, otsaluun alla, silmissä, niin, erikoisesti juuri silmissä. Hänen täytyy koetella niitä, painaa niitä, sillä se ehkä helpottaisi. Voi, Jumala, tätä polttoa! Mutta ei saa valittaa ääneen. Sotilaan valitus voi heikentää aseveljien rohkeutta. Itsensä hillitseminen on myös taistelua isänmaan puolesta...
Tietämättänsä Kalevi on kuitenkin voihkaissut raskaasti ja koettanut viedä kättänsä silmäinsä kohdalle. Hän on kuulevinaan puhetta vierestään, mutta ei erota sanoja. Äkkiä ponnistaen hän saa kosketetuksi päätänsä, mutta tuntee vain sideharsoa. Kaikki on peitossa: otsa, silmät, posket, leuka. Nenä vain tuntuu käteen ja toinen puoli suuta. Hän ilostuu kuin olisi ollut eksyksissä ja vihdoin tavannut vanhat ystävät. Samassa tuska taas hulmahtaa paloon ja polttava jano kuivaa suuta ja nielua. Silloin hän tuntee, kuinka hänen suuhunsa kaadetaan varovasti jotakin nestettä – tipoittain, hitaasti, ettei menisi väärään kurkkuun. Hän tuntee hellän käden hoitoa ja nauttii janonsa sammumisesta. Mitä nestettä se on? Vettäkö vain, vai lisänä jotakin muuta, joka vielä paremmin jäähdyttää tuon tukahduttavan polton? Oi virvoituksen ihanuutta...
Kalevi tuntee kyynelten pulppuavan pitkin poskiaan ja tahtoo miehistäytyä. Sotilas ei saa valittaa eikä itkeä. Hänellä voi olla rinnassa vaikka sula laavamöhkäle, joka sähisten polttaa hänen keuhkojaan ja sydäntään, mutta hän ei saa ilmaista mitään. Spartalainen poikanen antoi mieluummin ketun purra hänet hengiltä kuin päästi valituksen sanaa. Mutta hän tahtoisi kiittää tuon lempeän käden omistajaa, joka yhä valuttaa virvoittavia pisaroita hänen kurkkuunsa. Hän hapuilee ja toteaa ilokseen käsiensä täytyvän olla terveet, koska hän voi liikuttaa niitä. Silloin hän tuntee, kuinka pienet, pehmeät, lämpimät kädet tarttuvat hänen käsiinsä ja puristavat näitä hellästi, luottamusta antavasti, rohkaisevasti. Hän kokee niin suurta kiitollisuutta ja riemua, että hänen täytyy sanoa jotakin, ja koettaa. Mutta kieli ei tottelekaan, sillä se on turvonnut, liikkumaton, turta. Kurkusta tulee vain samanlainen voihkaisu kuin äsken, tai ei oikeastaan voihkaisukaan, vaan älytön "ää-ää-äää". Hellä käsi painaa hänen huuliaan kuin käskien olla vaiti. Sitten hän taas saa juotavaa ja kai jotakin tuskien lievittäjää, koska polte alkaa hetken kuluttua vaimentua ja hän ikäänkuin liitää keveästi pois jonnekin kaukaiseen hämyyn, rusopilveen, jonka hän näkee hyvin selvästi. Hän tuntee vielä vuodettansa laitettavan, peitettä asetettavan, ja katoaa samassa uuteen armahtavaan tiedottomuuteen.
Kalevilla ei ole käsitystä siitä, kuinka kauan hän on tällä kerralla nukkunut. Hän herää polttavaan janoon, ruumiin sietämättömään väsymykseen, silmien ja haavojen tuskaan ja sanomattomaan heikkouteen. Kun hän ilmaisee heränneensä, hellä käsi on kohta vieressä häntä auttamassa. Hänelle annetaan juotavaa ja lisäksi jotakin nestemäistä ravintoa, jota hän nielee ahmien, koska tuntee siitä lähtevän voimaa. Hänen ruumiinsa asentoa muutetaan, niin että se saattaa levätä, ja hänen vuodettansa tuuletetaan. Kukaan ei puhu mitään, mutta Kalevilla on koko ajan tunne, että hänen vuoteensa ympärillä on useampia henkilöitä kuin se yksi, jonka rakastavat kädet olivat suorittaneet hoidon sekä ensimmäisellä kerralla että nyt. Nyt hoito on loppunut ja hellät kädet lakkaavat liikkumasta hänen vaiheillaan. Mutta niiden sijaan tulevat toiset.
Nyt Kalevi jo ymmärtää asemansa. Hän on tietenkin haavoittunut, luultavasti päähän, mahdollisesti silmiin, ehkä vaarallisesti. Hän on sairaalassa, todennäköisesti jo Helsingissä, kukaties juuri siinä, jossa Anja on hoitajattarena. Kuuma aavistus herää hänen mielessään ja hän ponnistelee saadakseen sanotuksi ja kysytyksi, mutta ei onnistu. Vain älytön "äää" pusertuu kuuluville. Kummallista, ettei kukaan sano hänelle mitään. Hänhän kuulee ja tuntisi heti Anjan äänen. Varmaan on kielletty puhumasta tällaiselle sairaalle. Hän hapuilee taas tuskaisesti käsillään, mutta silloin niihin tarttuu luja miehen käsi. Kalevi tuntee sen – se on isän käsi. Hän puristaa sitä monta kertaa ja isä vastaa. Sitten hän kuulee isänsä sanovan: "Jos kuulet, mitä puhun, niin purista kättäni!" Hän puristaa kovasti, yhä uudelleen ja kuulee isän selittävän: "Hän on tajuissaan ja ymmärtää meitä". Sitten uudet hellät kädet tarttuvat hänen vasempaansa, jota samalla huulet suutelevat ja kyyneleet kastavat. Kalevi saa viedyksi oikean kätensä sille puolelle ja silittää vapisevin sormin tuttuja hiuksia. Äiti siinä itkee ja suree. Hän tietää sen ja puristaa aina uudelleen äidin kättä. Mutta sitten hän irroittaa molemmat kätensä ja hapuilee tuskaisesti ympärilleen. Nyt Anja antaa hänelle kätensä ja kumartuen sanoo hänelle "rakas Kalevi". Hän puristaa Anjan käsiä ja kyyneliä valuu sideharson alta hänen suupieleensä. Mutta ne eivät ole murheen kyyneliä, vaan ilon, sillä Kalevi iloitsee tällä hetkellä siitä, että on hengissä ja omaistensa parissa. Haavat paranisivat kyllä hyvällä hoidolla. Muutaman viikon kuluttua hän jo pääsisi sairaalasta. Kieli oli tietenkin turvoksissa päähän sattuneen iskun johdosta ja alkaisi vähitellen sulaa ja liikkua. Ehkä hän jo huomenna tai – sanokaamme – viikon kuluttua voisi sanoa "Anja", "rakas Anja". Se oli suurimman onnen hetki, mitä hän nyt saattoi kuvitella. Vielä sitä suurempi olisi se, jolloin hän taas saisi nähdä Anjan, hänen sorjan muotonsa ja ihmeelliset, haaveksivat, suuret, siniharmaat silmänsä.
Kalevi on varmaan hoidon yhteydessä saanut jotakin rauhoittavaa, koska hän ilmeisesti on taas vaipumassa uneen. Rakastavat kädet irtautuvat hiljaa ja peräytyvät pois. Anja nostaa sormen huulilleen ja suhistaa varoittavasti. Kaikki liikkuvat äänettöminä kuin varjot, etteivät häiritsisi unta, onnettomien parasta lohduttajaa.
3
Sinä yönä, jolloin Kalevi tuotiin sairaalaan ja Anja saapui kotiin hänen vuoteensa äärestä, tuomari Vuori nukkui niin sikeästi, ettei herännyt Anjan tullessa eikä vaimonsa liikkuessa. Hänen hermonsa olivat olleet niin monta vuorokautta kireällä, että niiden täytyi vihdoinkin päästä rentoutumaan. Työtä, perehtymistä kaikenlaisiin uuden käänteen aiheuttamiin ja entuudesta tuntemattomiin kysymyksiin ja vaikeuksiin, hänelle ilmestyi joka päivä yhä enemmän, niin että hän oli väliin melkein näännyksissä. Kun siis kerran tuli unen vuoro, niin se oli sitä syvempää.
Anjakin viipyi myöhään huoneessaan, mutta nukkuiko hän, siitä ei ollut varmuutta. Helena-rouva oli jo varhain kuullut hänen liikkuvan ja tuomarin herättyä hän oli ollut jo jalkeilla. Kun he sitten tapasivat teepöydässä, Anjan kalpeudesta, melkeinpä valkeudesta, saattoi nähdä, että hänellä oli ollut rasittava yö. Hänen kätensä Vapisivat niin, että kuppi tärisi, ja hän tuijotti vain itsepintaisesti pöytään. Sekä tuomari että Helena-rouva huomasivat hänelle sattuneen jotakin erikoista ja miettivät, miten saisivat sitä sopivimmin tiedustelluksi. Mutta ennenkuin he ehtivät kysyä mitään, Anja sanoi:
– Viime yönä tuotiin haavoittuneita... Niiden mukana tuli tietoja... Kalevista...
Tuomari laski lasinsa pöydälle, sillä hänen kätensä alkoi vavista.
– Onko Kalevi...?
– Ei ole, jos setä tarkoittaa kysyä, onko hän kaatunut. Mutta haavoittunut hän kyllä on.
Helena-rouva sanoi:
– Nyt ymmärrän, miksi itkit niin yöllä. Kalevi tuotiin sairaalaan ja sinä tulit hänen luotansa?
– Niin, täti.
– Onko hän saanut vaarallisen vamman?
– Hengenvaaraa ei ole...
– Saammeko tulla katsomaan häntä jo tänään?
– Ehkä iltapäivällä, kun hän herää nukutuksestaan. Ilmoitan teille sitten lähemmin.
– Hänellä on siis leikkausta vaatinut vamma?
– Niin on, mutta leikkaus... onnistui.
He vaikenivat, sillä he eivät uskaltaneet kysyä enempää. Anja oli iloinen siitä, sillä hän tunsi, että hänen olisi ollut vaikeata salata totuutta, jos kysymykset olisivat sattuneet kohdalleen. Helena-rouva oli mennyt kalpeaksi ja katseli häntä tutkivasti. Huulet vapisivat ja hengitys näytti pysähtyvän. Hän painoi sydämensä kohtaa kuin olisi tuntenut siinä ahdistusta ja kipua. Tuomari Vuori oli mennyt tuhkanharmaaksi ja lysähtänyt kumaraan. Hän tuijotti eteensä kuin uneksiva ja sormeili neuvottomana, avuttomana, teelusikkaansa. Tätä herpautumista ei kuitenkaan kestänyt kauan. Tuomari säpsähti, kohentautui ja katsoen Anjaan surullisesti, virkkoi varovasti ja terävästi:
– Anja, salaat meiltä jotakin siksi, että säälit meitä. Parempi on, että sanot koko totuuden. Olethan itsekin jaksanut kestää sen. Ehdimme ennen menoa sairaalaan edes hiukan toipua iskun alta ja tukea Kalevia, jonka osa on katkerin, raskain. Meidän tulee olla lujia. Kerro siis kaikki!
Kuultuaan Kalevin menettäneen molemmat silmänsä ja olevan siis auttamattomasti elinikäinen sokea, sekä Helena-rouva että tuomari tunsivat omissa silmissään kipeän vihlauksen ja nostivat kätensä peittääkseen ne, suojellakseen niitä. Kuvaamaton tyrmistys valtasi heidät, ajattelu pysähtyi ja tunne turtui. Vain mielikuvitus jatkoi toimintaansa ja ryhtyi lyömään salamoina näkyville kauhun virvatulia, joissa isot, älyttömät veriset silmämunat kieriskelivät ja joista heitä kohden ojentuivat Kalevin apua anovat kädet. Ja siinä silmänräpäyksessä, kun ajatus jälleen heräsi ja jäätynyt tunne suli, heille avautui lukemattomina näkyinä sokean murheellinen, varjojen laaksossa kulkeva elämä. Tuomari Vuori voihkaisi raskaasti:
– Parempi kuollut kuin sokea!
– Ei, Kaarlo, virkkoi suloin kyyneltensä lomasta Helena-rouva, et saa sanoa noin. Kohtaloita emme voi valita emmekä arvostella, vaan meidän on nöyrästi alistuttava niihin. Sokean elämä voi olla verrattomasti siunauksellisempaa kuin lukemattomien näkevien, jotka etsivät silmillään vain vääriä polkuja.
Tuomari katsoi vaimoonsa ihmetellen ja ihaillen ja tunsi syvästi katuvansa sanojansa.
– Olet oikeassa, rakas Helena. Ja sinä, Anja raukka, suo anteeksi ajattelematon puheeni. Emmehän voi tietää mitä onnea kohti Kalevin tie ehkä on nytkin kulkeva siitä huolimatta että se on ottanut aivan toisen suunnan kuin minkä me olimme sille ajatelleet. Nyt, kun hän on antanut isänmaalle kenties vielä kallisarvoisemman uhrin kuin henki olisi ollut meidän on tuettava ja rohkaistava häntä kaikin mahdollisin tavoin. Tietääkö Kalevi itse olevansa sokea?
– En luule, sillä hän on ollut tainnoksissa haavoittumisestaan saakka. Herättyään, mikä tapahtunee tänään, hän ennenpitkää toteaa silmillänsä olevan paksun siteen ja päättelee siis sen estävän häntä näkemästä. Kun hän näkee mielikuvituksessaan ja on todellakin tuntevinaan silmiensä toimivan – aivoissa hänellä näet on niiden "sija" entisellään – hän ei voi tietää olevansa sokea. Vasta hoidon uusiintuessa ja käärettä muutettaessa hän pääsee siitä selville, jos on niin paljon tajuissaan ja lääkäri tahtoo ilmoittaa hänelle koko totuuden Se tulee olemaan vaikea hetki. Silloin hän tarvitsee tukeamme.
Anja puhui alistuneesti, rauhallisesti, mutta kyyneleet vuotivat silti. Tuomarin kasvoille nousi tarmokas, luja ilme.
– Niin, hän sanoi, nyt jos milloinkaan Kalevi tarvitsee tukeamme.
– Ja kaikki muut, jotka ovat uhrautuneet isänmaan puolesta, kuiskasi Helena-rouva. – Meidän on omistettava elämämme heille.
– Se on meidän tehtävämme isänmaan puolustussodassa – ainoa, mihin me vanhat edes hiukan kykenemme, mumisi tuomari. – Ei saa masentua, vaan täytyy koettaa kuljettaa elämää eteenpäin.
He tunsivat, että sydämeen astui hetkeksi rauha. Lähin tehtävä oli nyt käyminen sairaalassa. Anja, joka kiiruhti sinne ylityöhön, lupasi ilmoittaa, milloin he saisivat tulla. Sitten tuomari ja Helena-rouva menivät kumpikin omaan huoneeseensa taistelemaan tunteidensa kanssa ja harjoittelemaan alistumista sallimuksen peruuntumattomaan käskyyn. Sodan armoton kovuus oli iskenyt heidän kotiinsa tavalla, jota he eivät olleet osanneet odottaa.
Helena-rouva oli noustessaan pöydästä kuten aina teki soittanut Esteriä, joka nyt tulla hipsi keveästi ja hiljaa kuin hiiri ja alkoi korjata pois astioita. Askarrellessaan hän oli joutunut kuulemaan kaikki, mitä teepöydässä oli puhuttu, ja miettinyt silmät kauhusta laajentuneina Kalevin kohtaloa. "Sokea? Silmät otettu kokonaan pois? Hirveätä! Mitä hänen elämästään nyt tulee? Ottaako Anja-neiti häntä nyt, kun hän on sokea? Ottaisitko itse Antin, jos Antti tulisi sokeaksi? Tietysti ottaisin. Juuri silloinhan olisin Antille tarpeellinen. Miksi Antti ei kirjoita, vaikka olisi jo hyvinkin ehtinyt? Ehkä hänkin makaa tainnoksissa jossakin sairaalassa eikä voi kirjoittaa".
Samassa sireeni alkoi ulvoa kaameasti, nousten ja laskien aaltomaisesti. Esteri oli pudottaa tarjottimen, sillä hän ei voinut tottua tuohon ääneen. Tänään se oli hänen mielestään läpitunkevampi, karmeampi, julmempi, kuin ennen. Oli kuin ryssä olisi huutanut ilkkuaan ja uhkaansa avaruuden läpi, että "tulipas tuomarin Kalevista sokea!", että "Antti makaa henkihieverissä sairaalassa!" Ensin Esteriä itketti, mutta sitten hän suuttui ja uhkasi mielessään: "Katso, ettet itse makaa henkihieverissä!"
He kiiruhtivat kaikki pommisuojaan.
4
Kun Antti Toivonen joutui Kannaksella tulilinjaan ja alkoi käytellä aseitaan kuten muutkin, ja kun hän sitten näki ruskean, likaisen, huovikasjalkaisen ja sarvipäisen miesrivistön sokeasti syöksyvän juoksuaskelin heidän linjaansa kohti ja kuuli sen mölyävän tullessaan "uraa", hänet valtasi ensin katkeruus ja sitten tulinen viha. Hän oli vilpittömästi uskonut, ettei köyhälistön valtakunta missään tapauksessa tahtonut hyökätä naapuriensa kimppuun, vaan halusi elää kaikkien kanssa rauhassa, mutta miten oli käynyt? Helsingissä hän oli saanut siinä suhteessa karvaat kokemukset ja täällä joka päivä enemmän. Tuossa juosta lönkytti mieslauma hulluna pelosta kohti varmaa kuolemaa, täyttämään yhden ainoan käskijän, mielisairaan itsevaltiaan, päähänpistoa, että muka Venäjän historiallinen kutsumus oli päästä Atlantin rannalle. "Tästä kohdasta ette ainakaan pääse!" hän sitten sanoi puoliääneen, katsoi, että konepistoolin ammuslipas oli täydessä purkautumiskunnossa, odotti vielä kylmäverisesti ja antoi sitten mennä. Oli jännittävää nähdä, miten kuulan sattuessa verta ilmestyi näkyviin ja mies lysmyi maahan kuin leikattuna – lysmyi yksi, kaksi, koko rivi kuin niitettynä. Uusi lipas paikoilleen, uusi hornanrätinä ja uusi lakoutuva tuonensaalis. Konekiväärit laulavat, kiväärit antavat tulta niin nopeasti kuin mahdollista on. Toisilla pojilla posket hehkuvat ja hurjuus säihkyy silmistä, kun ryssäin rivistö kaatuu linjain eteen kuin torakkalauma; toiset ovat kalpeita ja taistelevat kuin murhanenkelit. Yksi ryssä pääsee hyppäämään ampumahautaan, mutta samassa kohoaa näkyviin kiväärinperä ja kuuluu pahanenteinen rusahdus. Ryssä kaatuu kallo murskana, aivot puurona, kuin isketty sika, ehtimättä sanoa muuta kuin mitä viimeinen eläimellinen mölähdys voi merkitä. "Ei tuo ole oikeata kansaa eivätkä nuo ole ihmisiä, vaan paholaisia!" Antti toteaa ajattelevansa ja vaihtaa taas ammuslippaan. Mutta "hyökkäys torjuttiin", hän virkkaa sitten päämajan lyhyeen tyyliin, jonka on jo ehtinyt oppia, ja ottaa tauon. Taistelun pauhina hiljentyy tällä osalla ja siirtyy nyt molemmille puolille, edeten yhä kauemmaksi kuin ukonpilvi. Läheltä kuuluu vain omien miesten puhetta, jonka sävystä kuultaa tyytyväisyys saavutetun torjuntavoiton johdosta, ja etumaastossa makaavien haavoittuneiden valitus, joka väliin paisuu hermoja karsivaksi parkunaksi. "Stalin, Stalin!", siellä muuan huutelee viiltävän tuskaisella äänellä, nähtävästi anoen apua siltä ainoalta, jota on kasvatettu pitämään jumalana. Anttia ellottaa, sillä hän oivaltaa tästä, mihin pimeyden kuiluun Venäjän kansa on syösty. "Mutta tämäpä juuri osoittaa, ettei se vielä olekaan kansa, vaan sekasortoinen lauma ihmiseläimiä, jolle on voitu uskotella vaikka mitä. Miten yhdenkerran minäkin olen voinut olla kommunisti!"
Haavoittuneita viedään sidottaviksi, kaatuneiden ruumiit korjataan pois. Antti menee auttamaan. Hän ei ole vielä tottunut sodan julmaan todellisuuteen ja kärsii syvästi nostellessaan haavoittuneita ja kuolleita. Kuinka kauniisti aseveljet hoitavatkaan toisiaan. Antti tulee erään kaatuneen luo. Se on nuori, sinisilmäinen, rusoposkinen, liinatukkainen poika, josta olisi kehittynyt kaunis, uljas mies, jos hänelle olisi suotu elonpäiviä. Mutta ei suotu. Hän on palvellut konekiväärissä ja äskeisen taistelun aikana syöttänyt nauhaa rukkiin, kun tällä niitettiin pirun toukoa. Silloin kuula oli lävistänyt pään korvain yläpuolelta ja leikannut sievästi pojan pois olevaisuudesta. Antti saa kuulla pojan nimen. Timo Penttilä hän oli, kotoisin jostakin Hämeen pitäjästä. Kuuluu olleen ainoa poika, tietää joku. Anttia itkettää. Oi Jumala... Hänkö tässä sanoo "Jumala"? Hän kumartuu pojan puoleen, oikoo hänen jalkansa, asettaa kädet rinnalle ristiin ja vetää luomet silmien päälle, joiden särkynyt, hämmästynyt katse viiltää hänen sydäntänsä. Hän pitää sormiansa luomien päällä, niin kauan, että ne jäykistyvät ja pysyvät paikallaan. Kas, kuinka hän poloinen nyt lepää kauniisti. Ihan kuin nukkuisi. Sopiva hän on kätkettäväksi sen kummun alle, jonka päällä humisee isänmaan kuusi. Miten siinä uudessa laulussa sanotaankaan? Antti ei ole kuullut sitä vielä kuin kerran, mutta se särki silloin hänen sydämensä. Suomalaiset hoitavat näin kauniisti vainajansa viimeiseen lepoasentoon, mikäli he sitä tarvitsevat. Antti oli näet ollut huomaavinaan suomalaisen soturin melkein säännöllisesti kuolevan selällään, jalossa asennossa, katse kohdistettuna taivaan ikuisuuteen, kasvoilla rauha. Mutta miten kaatuivat ja kuolivat venäläiset? Ei erehdyksessäkään kauniissa, miehekkäässä asennossa, vaan melkein poikkeuksetta suullaan, naama kuin kirouksen irvessä, koukkuun käpertyneinä, kädet hajallaan kourien lunta, jalat siirallaan. Eikä heitä kukaan oikonut eikä muuten huoltanut. Sen kun vain niine hyvineen hautaan, mukkelis makkelis.
Kuuluu sarja tykin jymähtäviä laukauksia ja kranaattien tuttu ulvonta täyttää ilman. Miehet rientävät korsuihinsa. Anttikin rientäisi, mutta ei voi jättää Timoa, johon tuntee oudosti kiintyneensä. Vasta kun on saanut hänet siirretyksi ison kiven taakse, jossa hän on varmassa suojassa, hän yrittää korsuunsa, jossa hänen paikkansa on. Mutta silloin keskitys on jo täydessä vauhdissa ja valtava jyly repii ilmaa. Kranaatti iskee johonkin Antin lähistöön ja lyö hänet räjähdyksensä ilmaviuhkalla tantereeseen kuin kintaan. Hän ehtii kummastuneena kysyä, "kuolenko minä nyt?", kun samassa pimeys sulkee hänet syliinsä ja viimeinenkin tähti hänen taivaaltaan sammuu.
5
Lääkäri tutki Antin jsp:ssä päästä jalkoihin saakka, mutta ei löytänyt pienintäkään vammaa. Ja kuitenkin Antti oli kuin kuollut. Elävien joukkoon hän kuului vain sikäli, ettei ruumis jäykistynyt ja että lääkäri voi hienoilla kojeillaan todeta hänen elävän. Hän oli saanut ankaran ilmatyrmäyksen ja oli heräävä aikanaan. Määrättiin lähetettäväksi eteenpäin ja tuli siten Helsinkiin, samaan sairaalaan, jonka eräässä osastossa makasi Kalevi Vuori.
Siellä hänen unensa muuttui yhä ohuemmaksi. Jo matkalla hänen korviinsa oli kuulunut kumeaa jyskettä, mutta hän ei ollut jaksanut nousta häntä ahdistavan, musertavan painon alta. Sairaalassa tuo paino keveni, kunnes katosi yhtäkkiä. Tietoisuus pulpahti toimimaan ja antoi hänen tuntea sitä tavatonta tuskaa, joka ilmatyrmäyksen seurauksena yhä rasitti häntä. Hänen korvissansa humisi kuin olisi myrsky soittanut sataa puhelinlankaa ja hänen hermonsa värisivät kuin olisi niitä pitkin kiitänyt kärventäviä tulikielekkeitä. Ajatuksia ei syntynyt, vaan niiden alkuosaset pysyivät kuvina, jotka leimahtelivat kuin tykin suutulet, yhdistymättä järjellisiksi sarjoiksi. Vain se hämärästi kysyvä mielle oli niiden lopputuloksena, että "olenko minä taistelussa?"
Sitten tulien leimahtelu alkoi harventua ja niiden taustana ollut pimeä taivas vaaleta. Oli kuin hirmumyrskyn jälkeen olisi tullut tyyntä. Antin tietoisuus sanoi jo hämärästi, että hänelle tehtiin jotakin, mutta hän ei voinut vielä tajuta, missä oli ja minkälaisessa tilassa. Tuskan aalto tuli väliin uudelleen ja pyyhkäisi hänet mukaansa kuin lastun, mutta raukeni taas kuin hietikkoon ja jätti hänet siihen kuin haaksirikkoisen. Silloin Antti tahtoi avata silmänsä nähdäkseen ympärilleen ja todetakseen, missä oli, mutta ei voinutkaan. Hänen täytyi vain olla ja odottaa.
Vähitellen hänestä kuitenkin alkoi tuntua siltä kuin hän olisi parhaillaan sekä katsellut että nähnyt. Tämä oli aivan outo paikka, jollaisessa hän ei ollut koskaan ollut. Tuossa myrskysi sinimusta meri vihaisin vaahtoharja-aalloin, joita se vyörytteli kuin vuoria rantaa kohti. Kai se oli heittänyt hänet tähän. Ranta oli tässä matalaa hietikkoa, mutta tuolla jyrkkää kallioseinää, johon aallot iskivät huumaavasti jymisten. Oli onni, että hän sattui tälle hietikkopaikalle, sillä jos aalto olisi heittänyt hänet noita kalliojyrkänteitä vastaan, hän olisi musertunut. Tällainen pelastuminen oli niin harvinainen, että se oli suorastaan ihme. Tuolla myrskyävällä merelläkö hän siis oli ajelehtinut? Miten hän oli sinne joutunut? Antti ponnisteli muistaakseen asian. Aivan oikein. Hän oli purjehtinut suuressa laivassa, yhtenä sen miehistöstä. Kun hän oli pestautunut siihen, hänelle oli uskoteltu jos mitä laivan ja siinä vallitsevan komennon hyvyydestä. Kauan hänen ei ollut kuitenkaan tarvinnut siinä olla, ennenkuin hän oli tullut huomaamaan hänelle valehdellun. Kapteeni harjoitti hirmuvaltaa ja miehistön enemmistö oli selviä paholaisia. Antti muisti nyt alkaneensa yhä enemmän osoittaa tyytymättömyyttään ja ilmaista eriäviä mielipiteitään, ja joutuneensa päällystön käsiteltäväksi. Tuomio oli heti valmis. Ei muuta kuin laidan yli. Näin hän oli häätynyt uimaan omin voimin, ilman pienintäkään kannattavaa laudanpätkää. Hän ei voinut ymmärtää, miksi ei ollut hukkunut, mutta arveli, että häntä sittenkin oli joku pitänyt pinnalla. Hän ei tiennyt, mikä se oli ollut, mutta ollessaan uppoamaisillaan hän oli tuntenut sen kohottavan tuen. Niinpä syvyys ei ollut niellyt häntä, vaan oli lopuksi raivoissaan sylkenyt hänet kidastaan. Ihan se olikin, kun Antti nyt silmäili sitä tästä rannalta, kuin musta, hulmuavaharjainen, irvihampainen peto, jonka huulilla kuohui valkea vaahto. Mikä lienee ollut paikka se, jossa hän oli ottanut hyyryn tuohon laivaan, sitä Antti sitten unohtui miettimään. Sen oli kyllä sanottu olleen tavallinen merimieshuone, jossa hyyryt otetaan, mutta Antti ymmärsi nyt tuonkin olleen valhetta. Se oli ollut laivan päälliköiden salainen värväyspaikka, jossa ne hankkivat miehistöä aina uusille rosvoretkilleen. Antti muisti nyt sen toimineen niin salaisesti kuin suinkin ja sen asiakkaiden olleen ilmeisiä rikollisia. Tosiasiassa hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin rosvonnäköisiä ihmisiä kuin ne ja laivan koko miehistö. Eivät vain niiden vaatteet ja ruumis haisseet pahalta, vaan kaiken lisäksi vielä sielu löyhkäsi. Olisikohan niin, että paholaisella on omat varsinaiset valitut kansansa niinkuin Jumalallakin? Jos pimeyden ruhtinaalla pyrki olemaan yleinen vastapuolen asema, niin kai sitten tässäkin suhteessa oli kahtiajako olemassa? Paholaisen kansan tunsi siitä, että sen sielu löyhkäsi mädänneeltä.
Antti kääntyi katselemaan tarkemmin, missä oli, ja huomasi vasta nyt olevansa alasti. Parhaat vaatteensa hän oli menettänyt jo laivassa, sillä jos siellä kenellä oli jotakin hyvää, niin se heti joko varastettiin tai ryöstettiin. Kaikkien siellä piti olla yhtä kurjia ryysyläisiä. Uidessaan hän oli sitten riisunut loput, sillä täysin alastomana oli keveämpää uida. Oli kuin hän olisi vain siten päässyt irtautumaan kaikesta, mitä laivassa oli häneen tarttunut – täistä, liasta ja sellaisesta –, ja huuhtoutumaan todella puhtaaksi. Tässä hän nyt oli tuntemattomalla rannikolla, tietämättömänä, mihin turvaisi. Hän katseli uudelleen ympärilleen ja alkoi muistella. Oliko tämä sittenkään hänelle aivan tuntematon paikka? Tuossahan oli korkea muuri, jonka hän varmasti oli nähnyt ennen, ja suoraan hänen edessään pieni ovi, jonka hän myös muisti entuudesta. Ja katsottuaan oikein tarkasti hän huomasi vielä, että avain riippui naulassa oven vieressä. Siinä oli myös jokin kirjoitus. Antti teroitti katsettaan ja näki sanottavan, että ovesta sai kyllä tulla sisään, jos vain riisuutui alastomaksi. Mitähän sillä oikein tarkoitettiin? Antti mietti otsa rypyssä, mutta ei päässyt selville. "Olipa miten hyvänsä", hän sitten tuumi, "sillä minähän olen nyt apposen alaston ja siis oikeutettu menemään tuosta ovesta". Hän otti avaimen, pisti sen lukkoon ja väänsi, mutta ovi ei auennut, vaikka hän olisi miten ponnistellut. Hän oli nyt aivan ymmällä ja teki johtopäätöksen, ettei hän todennäköisesti ollutkaan alasti sillä tavalla kuin tuossa määräyksessä tarkoitettiin. Tietämättä, mitä tehdä ja mistä etsiä pelastusta, ja kovasti huolissaan kohtalostaan, sillä häneltähän puuttui sekä vaatteita että ruokaa, hän lähti kulkemaan pitkin muurin kuvetta, kuten nyt muisti tehneensä ennenkin. Mutta ei hän nyt ollut uhmaavalla mielellä kuten silloin, vaan häntä ahdisti selittämätön levottomuus, joka väliin paisui niin kiduttavaksi tuskaksi, että hänen täytyi huokailla raskaasti ja voivotella surkeasti.
Sitten Antti vaipui syvään horrokseen, jossa unikuvat sammuivat ja läpitunkematon pimeys laskeutui sieluun. Kun tämä vihdoin alkoi muuttua hämäryydeksi ja valjeta siitä vähitellen päiväksi, unet taas syttyivät väräjöimään hänen sielunsa taivaalla. Yhtäkkiä hän näki seisovansa tuon saman meren rannalla ja odottavansa auringon nousua. Hän muisti siinä, että kaiken tätä ennen tapahtuneen aika oli ollut synkkää yötä, ei tosin pimeää, mutta valoisaa samalla kaamealla tavalla kuin tulipalossa tai tervasroihujen palaessa, tai niinkuin hän oli kuvitellut olevan helvetissä. Nyt hänellä oli herännyt ajatus, että aurinko varmaan pian nousee, ja että kun se sen tekee, hänen olotilassaan, sekä hänessä itsessään että hänen ympärillään, tapahtuu muutos. Hän oli seistessään siinä rannalla ja tuijottaessaan horisonttiin, jonka alareunassa tervanmustat aallot nostelivat harjaansa ja harteitansa kuin olisivat olleet niljakkaita, iljettävästi muljuavia ja kiimassaan kisailevia meripetoja, niin jännittynyt, että ihan tärisi. Hänen aavistuksensa oli oikea. Aurinko nousi todellakin ja oli niin iso, että kun yläreuna oli jo korkealla, alareuna kosketti vielä horisonttia. Sen valo oli läpitunkevaa ja sen lämpö hehkuvaa. Niin pian kuin sen valo pääsi kirkkaimmilleen, meri ja kaikki Antin ympäriltä hävisivät niin äkkiä, että hänen täytyi kirkaista säikähdyksestä...
– Joko täällä heräillään? ystävällinen ääni kuului kysyvän. Se tuli hyvin kaukaa, yhtä vaisusti kuin huonosta puhelimesta pitkän matkan takaa. Mutta Antti ymmärsi siitä hänessä nyt tapahtuneen jotakin, joka oli lopettanut kuolleen horrostilan ja nostaisi hänet kuin kaivon pohjalta. Hän alkoi ponnistella kovasti saadakseen liikauttaneeksi itseään ja äkkiä hänen kätensä hypähtivät kuin olisivat irtautuneet siteistä, ja keskiruumis vavahti. Antti aukaisi silmänsä ja katseli ympärilleen. Oli valkoisia vuoteita ja hänen vieressään hoitajatar, joka katsoi häntä tarkkaavaisesti silmiin.
6
Rouva Savila oli kuullut työläisnaisten kokoontuvan määräaikoina valmistamaan sotamiehille villaisia pukutarpeita, joista yhä yltyvän pakkasen vuoksi oli suuri puute. Työläisten omat johtajat sen puuhan olivat alkuunpanneet. Rouva Savila olisi kovin kernaasti halunnut ottaa osaa tuollaiseen työhön, sillä hänen mielestään jokaisen piti tehdä parhaansa poikain hyväksi, jotka uhrasivat kaikkensa puolustaakseen kansaa ja isänmaata, mutta häntä ujostutti meno tarjolle. Hän puhui asiastaan Helena-rouvan kanssa ja tämä järjesti heti kaikki puhelimitse. Näkyi tuntevan nuo työväen johtohenkilöt. Mentyään sitten kokouspaikkaan hän oli huomannut ujostelunsa turhaksi, sillä hänet otettiin vastaan vilpittömän ystävällisesti. Hän kutoi sukkaa koko illan ja kuunteli tarkoin kaikkea, mitä puhuttiin. Kotiin hän otti työtä runsaasti ja teki sitä sitten joka hetki, mitkä vapaiksi jäivät, myöhäiset illat ja varhaiset aamut. Hän muisti, miten hänen miehensä oli kärsinyt pakkasesta punaisena talvena, joka oli ollut kylmä, joskaan ei ihan hirmupakkasia ollut ollut. Mutta kun koko helmikuun ajan oli ollut viitisentoista astetta, niin siinä oli ollut enemmän kuin tarpeeksi sellaisille ketineille, joita punakaartilaisilla oli ollut. Hänen miehensä oli puhunut rintamapalveluksen ankaruudesta, kuinka kylmä kontisti sotilaat ja lannisti heidän sisunsa. Eikähän siinä paljoa tarvittukaan, sillä nälkä oli jo tehnyt päätyön. Eivät olleet olleet häävejä ne ruoka-annokset, jotka saapuivat tulilinjoille. Kyllä Juho oli kuvannut hänelle tuon kaiken tarkkaan.
Savilan rouva oli elänyt miehensä kuoltua niin erillään työväen aatteellisista riennoista, ettei hänellä ollut omaa kokemusta niiden laadusta eikä suunnasta. Aina, kun hän ajatteli niitä, hänen mieleensä nousi sama epäluulo kuin hänen miehensä eläessä, että näet siinä mentiin toisaalle kuin luultiin oltavan menossa. Vaikka Juho olisi miten monipuolisesti ja innokkaasti valaissut Venäjän vallankumouksellisen kansan jaloutta, rehellisyyttä, anteliaisuutta ja jos mitä hyvyyttä, niin hän oli pitänyt oman käsityksensä. Se ei ollut ollut ryssille edullinen. Tapahtumat olivat sitten osoittaneet hänen olleen oikeassa. Se oli valjennut Juholle punakapinassa ja hän oli myöntänyt sen vaimolleen sinä yönä, jonka he olivat viimeisen kerran viettäneet yhdessä.
Ompeluseurassa hän sai nyt kuulla, mikä oli työväen uusi suunta. Kyllä niillä oli sana vallassaan, jotka pitivät siellä esitelmiä, se Savilan rouvan täytyi myöntää. Ja kyllä niiden ajatus kulki siihen suuntaan, että sen saattoi hyväksyä. Ainoa, mitä hän hiukan epäili, oli se mikähän nyt oli taka-ajatus tai sivumaku, joka vähin vilahti näkyviin tai nousi kielelle, että nyt oli kysymyksessä vain välirauha porvarien kanssa. Kun oltiin piiritetyssä linnassa ja tiedettiin vihollinen yhtä armottomaksi molemmille, ei auttanut riidellä, vaan täytyi seisoa rinta rinnan. Mutta annahan kun tulee joskus rauha. Silloin alkaa uusi taistelu ja porvareilta otetaan pois omaisuutta ja valtaa senkin edestä, minkä ne nyt sodan vuoksi saavat pitää. Tätä Savilan rouva ei hyväksynyt. Hänen mielestään tällainen ajattelu ja suunnittelu oli epärehellisyyttä. Todellinen onni oli saavutettavissa vain siten, että ihmiset – ainakin suomalaiset, sillä muista Savilan rouva ei tiennyt sanoa mitään – tekivät pysyvän keskinäisen sovinnon, että he alkoivat ajatella toisiaan rakkaudella. Siitä olisi seurauksena, että mielisuosiolla, ilman riitoja ja taisteluja, kiiruhdettaisiin tukemaan heikkoja, kohentamaan osattomien asemaa, korjaamaan kaikkea, mikä korjaamista vaatisi. Ei tämä yhteinen pesä ollut piiritetty vain sodan aikana, vaan se oli Savilan rouvan mielestä siinä tilassa aina. Hän oli yksinkertainen työläisnainen, joka ei näin korkeista asioista paljoa ymmärtänyt, mikäli ollenkaan, mutta jos oli lupa tyhmänkin puhua, niin hänen mielestään oltiin sekä sodan että rauhan aikana kuin haaksirikkoutuneet yhteisellä lautalla. Jos ei ollut sotaa, niin ei ammuttu tykeillä, mutta kyllä lautalla oli rauhankin aikoina vaaransa. Niiden torjumiseen tarvittiin samaa yksimielisyyttä kuin sodassa. Keskusteltaessa tähän suuntaan kulkevista asioista ompeluseurassa Savilan rouva oli innostunut ja voittaen ujoutensa ja arkuutensa pyytänyt oikein puheenvuoroa. Parhaansa mukaan hän oli sitten tolkuttanut tuota ajatustaan, että kansan täytyy päästä keskuudessaan kestävään, lopulliseen sovintoon ja että epäkohtia täytyy ryhtyä poistamaan rakkaudella eikä kuten tähän saakka vihalla ja taistelulla. Hän oli vedonnut Jeesuksen käskyyn "rakastakaa toisianne" ja kehoittanut työväkeä olemaan siinä suhteessa esimerkkinä porvareille. Hänen puheelleen oli hymyilty ja puheenjohtaja oli sanonut, että hänen ajatuksensa oli "varsin kaunis".
Savilan rouva tunsi ihmistä siksi paljon, että ymmärsi itsekin puheen pysyväisestä, vilpittömästä sovinnosta ja rakentamisesta rakkaudella olevan yhtä vaikuttavaa nyt kuin se oli aina ollut. Mutta hän ajatteli toisaalta, että siitä oli silti ja juuri sen vuoksi ihmisille huomautettava. Ellei tehty niin, tuo Vapahtajan käsky saattoi kokonaan unohtua. Nimenomaan nyt, kun koko maailma puuskutti vihaa, rakkauden käskyn velvoitusta oli erikoisesti teroitettava. Ehkä viha oli ollut aina voitolla ja oli sitä varsinkin nyt siksi, ettei sen vastakohtaa ollut riittävästi saarnattu ja elämässä toteutettu. Tämä tuntui Savilan rouvasta hyvin todennäköiseltä. Hän ajatteli tätä usein ja tunsi sen velvoituksen omalle kohdalleen. Mitenpä hän, köyhä leski, voisi noudattaa rakkauden ja sovinnon käskyä sen kummemmin kuin oli tähän saakka tehnyt? Ehkä sentään, kun jaksaisi pitää tuntonsa siinä suhteessa aina herkkänä ja taivuttaa tahtonsa hyvään.
Hän muisti miestänsä ja huokasi, että kunpa olisit, Juho, kokemassa sitä onnea, jota työväki sodasta ja kuolemasta huolimatta nauttii, kun sen ja porvarien pojat ovat kaikki yksiä samoja suomalaisia ja tappelevat nyt rinnakkain ryssää ja pirua vastaan niinkuin sanotaan. Sörkän pahimmat sällit ja Helsingin hienoimmat nuoret herrat kuuluvat olevan kuin veli ja veli, mikä varmasti on molemmille puolille hyödyksi. Kuka tietää, missä korkeissa luottamustoimissa sinäkin, Juho, olisit nyt, jos eläisit, sillä olihan sinulla aika hyvä hujumentti, joskin monen muun tavoin harhaannuit siinä punaisten as...
Ulko-ovi aukeni ja Esteri tuli sisään. Ensimmäisiksi sanoikseen hän kysyi hätäisesti:
– Onko Antilta tullut kirjettä?
Savilan rouva katsahti häneen tutkivasti ja vastasi venytellen ja samalla jo Anttia puolustellen:
– E-ei ole tullut. Miten se nyt olisi ehtinytkään vielä kirjoittamaan, kun on ollut rintamalla vasta parisen viikkoa. Siellä on niin paljon muuta ajattelemista, että morsiamet unohtuvat pakostakin.
– Niin, mutta kun Aino on jo saanut Juholta kirjeen ja ehtinyt lähettää hänelle paketin.
– Minkä paketin?
– Noo, kaikenlaista hyvää, minkä äiti luulee sotamiestä siellä kaukana ilahduttavan. Voi voi! Minä kun niin pelkään Antille voivan sattua jotakin! Kuten tuomarin Kaleville.
– Tuomarin Kaleville? Herra hyvästi siunaa! Mikä hänelle sitten on tullut?
Savilan rouva seisoi jäykistyneenä, suu auki ja silmät pyöreinä. Hänellä kun ei ollut sodassa omaa poikaa eikä hän juuri lukenut sanomalehtiä, sodan kauhut olivat jääneet häneltä vielä kokematta. Nuorena hän oli niitä kyllä kokenut, mutta niissä oli ollut silloin päätekijänä nälkä. Kuultuaan Esterin kertomuksen hän peitti käsillään silmänsä ja huojuttaen ruumistaan kuin suuren tuskan vallassa sanoi:
– Ei, ei... Melkein mitä tahansa muuta, mutta ei sitä. Molemmat silmät leikattu pois... Ei ole jäljellä mitään – veriset kuopat vain. Miksi ei mieluummin kuolleena?
Hän alkoi itkeä ja siihen yhtyi Esteri. Molemmat olivat näkevinään kauniin, aina hyväntuulisen, kaikille ilman erotusta yhtä ystävällisen Kalevin, mutta nyt ilman silmiä, ilman sitä loistavaa katsetta, joka oli ollut hänen olemuksensa varsinainen tunnus. Veriset kuopat vain olivat sijalla. Heidän selkäänsä karsi ja pahoinvointi alkoi ellottaa sydänalaa. Savilan rouva mumisi niistäessään ja pyyhkiessään silmiään:
– Sitä ei osaa kuvitella, kun ei ole kokenut, kun ei tiedä, mitä on sokeus. Ei siitä saa käsitystä siten, että sulkee hetkeksi silmänsä ja kuvittelee olevansa sokea. Heti kun tulee pieninkin näkemisen tarve, silmät aukeavat itsestään, pakosta. Sitäpaitsi valo aina kuultaa luomien läpi. Mutta sokean edessä on mustempi seinä kuin pimein yö. Miksi rangaistiin näin Kalevia ja hänen omaisiaan, jotka ovat hyviä ihmisiä ja ympäristölleen siunaukseksi?
– Miksi miehet sotivat? kysyi Esteri. – Miksi he eivät voi elää sovussa ja rauhassa niinkuin me naiset tekisimme, jos meidän olisi valta? Helena-rouvan kuulin kysyvän näin, kun hän puhui tuomarin kanssa Kalevista. Mutta miksi Antti ei kirjoita? Lähtiessään hän lupasi ihan varmasti kirjoittaa heti ensimmäisessä tilaisuudessa.
– Ja tekeekin niin, lohdutti Savilan rouva. – Odota nyt vain ja malta! Ei tiedä, vaikka olisi tällä hetkellä kirje tulossa.
– Ja sisältäisi kamalia tietoja... Että Antti on haavoittunut, tullut sokeaksi, mielisairaaksi, kuollut... Kuule, äiti, siellä kuuluu moni poika tulevan ihan pöpiksi. Se olisi vielä kauheampaa kuin sokeus.
– Kuinka niin?
– Tietenkin siksi, että sokean kanssa voi mennä naimisiin, mutta mielisairaan kanssa ei. Sokea on järjellinen ja oppii tekemään sokeain töitä ja elättämään itsensä ja perheensä, mutta mielisairas ei voi tehdä mitään, vaan on pahempi kuin kuollut. Mielisairasta ei voi rakastaa sillä... sillä tavalla, mikä on välttämätöntä avioliitossa.
Esteri punastui ja kumartui sukankutimensa puoleen. Äiti kysyi kummissaan:
– Voi olla niin kuin sanot, mutta mistä olet saanut tuollaisia päähäsi?
– Keskustelimme Ainon kanssa Kalevista ja siitä, purkaako Tuulialan neiti nyt ehkä kihlauksensa. Olimme Ainon kanssa sitä mieltä, ettei pura, sillä sokean kanssa voi olla vaikka onnellisempikin kuin näkevän ja Tuulialan neiti on hyvä ihminen. Siitä sitten johduimme ajattelemaan, että olisi toista, jos Kalevi olisi tullut mielisairaaksi tai...
Esteri punastui taas ja vaikeni hämillään. Äiti tiukkasi:
– Sa-sa vain! Mielisairaus on todellakin pätevä este – sen voi ymmärtää, mutta sinun piti sanoa vielä jotakin muuta?
– Ei sitä oikein kehtaa puhua, Esteri sammalteli. – Tarkoitin, että jos Kalevi olisi haavoittunut sillä tavalla, että hän olisi kykenemätön aviomieheksi – sellaista kuuluu joskus tapahtuvan –, niin silloin hänen kihlauksensa purkautuisi itsestään. Ensin se tuntui pahalta ja väärältä, mutta sitten aloimme aavistaa, ettei varsinainen avioliitto ole sellaisten enempää kuin mielisairaidenkaan välillä mahdollinen.
– Kaikenlaisista ne nykyajan tytöt keskustelevatkin, mutisi Savilan rouva ja kysyi:
– Ainoko se on kellokkaana noissa asioissa?
– E-ei varsinaisesti. Olemme me niistä keskustelleet Antin ja Juhon kanssa. Vapaasti me puhelemme kaikista asioista – arkaluontoisistakin, mutta tietysti siivolla tavalla. Ei siitä mitään hyvää lähde, että pysyy tietämättömänä tärkeimmistä asioista, mitä ihmiselle voi sattua. Nykyaikana ajatellaan niin.
– Vai niin, sanoi Savilan rouva lyhyesti, alkoi jauhaa kahvia ja kysyi:
– Onko teidän rouvanne hamsteroinut kahvia?
– Ei sanottavasti, vastasi Esteri, – ehkä pienen määrän. Tuomari kuului eräänä päivänä kertovan ostaneensa sitä uutta verokahvia, jota myydään pusseissa. Eivät taida olla vanhat varastot suuria, koska rouva jo tänään antoi keittiöön sellaisen pussin ja käski ottaa siitä. Tuomari pitää kovasti kahvista ja sanoo kirjoitustöidensä sujumisen ihan riippuvan siitä, saako oikealla hetkellä hyvää kahvia.
– Ja vielä meitä naisia moittivat liiasta kahvinjuonnista, hymähti Savilan rouva, veti myllystään laatikon ja kaatoi siitä jauhot pannuun, jossa vesi oli jo alkanut kiehua.
7
Tuomari Vuori oli jaksanut hillitä itsensä jokseenkin hyvin silloin, kun Anja ilmoitti tyrmistyttävän uutisensa, mutta noustuaan pöydästä ja mentyään huoneeseensa hänen oli pakko murtua mielenliikutuksensa rynnäköstä. Hän tunsi, kuinka verenpaine nousi niin, että korvissa sirisi ja sydän jyskytti kuin suurinta tehoansa kehittävä kone. Hänen täytyi puristaa päätänsä, sillä se tuntui halkeavan. "Ei olisi ihme, jos tuupertuisin tähän", hän tuli ajatelleeksi ja ajelehti hetkisen hervottomana masentumisen virrassa, mutta sai taas peräsimestänsä kiinni ja alkoi ohjata purttansa. "Mistä löydän nyt väylän?" hän kuuli kysyvänsä ja tarkasteli väsynein, harmain, mutta silti terävin silmin elämänsä horisonttia, jota kohti virta vei häntä vinhaa vauhtia.
"Mutta vaikka olen löytävinäni väylän, niin mistä tiedän, että se on oikea?", hän tuli samalla kysyneeksi. "Enkö ollut juuri Kaleviin nähden siitä niin varma kuin konsanaan paras koskenlaskija, silmänräpäystäkään epäilemättä, että purteni voisi törmätä tuntemattomaan vedenalaiseen kallioon? Enkö ollut vielä samana päivänä, jolloin sain potkut toimestani, vuorenvarma siitä, että asemani vain vahvistuisi ja tieni veisi yhä suurempaan menestykseen? Olin kyllä. Ja tässä makaan nyt rannalla haaksirikkoutuneena, alastomana, henkisesti ja ruumiillisesti rujona, itse todistuksena itselleni siitä, että olen huono suunnistautuja. Selvästi on olemassa minua väkevämpi voima, joka ryhtyy toimimaan silloin, kun se ei hyväksy tuumiani, ja tekee ne ratkaisevalla otteella tyhjiksi. Perinpohjin se nöyryyttää minut, jokaisen korun se riisuu rinnastani, ei jätä päälle rievun riekalettakaan".
Hän säpsähti huomatessaan nyt, että kaikki tuo kapinoiva ajattelu oli ilmausta itsekkyydestä. Eihän nyt ollut kysymystä hänestä eikä siitä, että hänen kunnianhimoiset suunnitelmansa olivat rauenneet, vaan kysymys oli Kalevista ja hänen nuoren elämänsä edellytysten luhistumisesta. Mitä oli muuta kuin itsekkyyttä ja turhamaisuutta kaikki se menestys, jota hän oli kuvitellut Kalevin saavuttavan, sillä hän oli aina ajatellut enemmän sitä kunniaa, jota hänen poikansa tuottaisi isälleen, kuin sitä onnea, joka koituisi hänen poikansa osaksi. Itsekkyydestä oli luovuttava ja jokainen ajatus omistettava Kalevin hyväksi. Ei saanut pysähtyä ajattelemaan eikä suremaan menneisyyttä, jota ei enää voinut saada takaisin, vaan piti ajatella tulevaisuutta ja miten se tuottaisi suuren onnettomuuden kärsijöille edes sirusen onnea.
Eikö saanut surra? Tuomari Vuori näki yhtäkkiä yksikolmatta vuotta rivissä kuin kilometripylväät maantien varrella. Tuolta kaukaa lähti liikkeelle pienokainen, kulki, tepsutteli, ensin lapsen lylleröisin askelin, mutta varmisti pian askeleensa, yleni varreltaan, kasvoi pylväs pylväältä yhä soreammaksi nuorukaiseksi, kunnes oli jo tuossa lähellä komea nuori mies, joka parhaillaan ojensi käsiänsä omaksuakseen kaiken, mitä elämällä on annettavaa. Tuomari Vuori ei muistanut ainoatakaan hetkeä, jolloin olisi ollut poikaansa oikeutetusti tyytymätön. Silloin, kun hän oli sitä ollut, hän oli tarkemmin harkittuaan todennut sen olleen aiheetonta ja hävennyt poikansa nuhtelevan katseen edessä. Rakkaus, ystävyys, menestys ja ilo olivat saatelleet Kalevia koko hänen tähänastisen elämäntaipaleensa. Eikö siis sitä, että hänet oli yhtäkkiä syösty elinikäiseen pimeyteen, kaiken sen rajattoman onnen ulkopuolelle, jonka valo lahjoittaa, saanut surra?
"Millä olen ansainnut koettelemukseni? Mikä on syyllisyyteni nimi ja mikä sen suuruus, että siitä on langetettu tällainen rangaistus?"
Tuomari Vuori tunsi taas sydämessään piston. Jälleen hän oli ajatellut itseään ja raukkamaisella valitus- ja uhmamielellä ikäänkuin vaatinut Kaikkivaltiasta tilille siitä, että tämä oli rohjennut näin tehdä vääryyttä tuomari Vuorelle, joka oli tunnetusti vanhurskas kansalainen. Tuo kysymys oli aiheellinen vain silloin, jos kysyttiin, millä Kalevi oli ansainnut tämän järkyttävän kohtalon.
Aiheellinen todellakin, mutta sellainen, ettei ihminen voinut siihen vastata. Eikö kuitenkin? Tuomari Vuori liukui vähitellen siihen ajatusuomaan, että tuollaiset kohtalot kuin Kalevin, yleensä nuorten kärsimykset ja sankarikuolema, olivat isäin pahojen tekojen kostautumista viattomien päälle. Koko ihmiskunnan nuorin, voimakkain, toimintaan pystyvin aines joutui eturintamissa maksamaan verellään ne lukemattomat synnit, joita heidän vanhemmillaan ja entisillä sukupolvilla oli tunnollaan, ja ne yhtä monet laiminlyönnit, joita he olivat historian todistuksen mukaan tehneet jokaisena kiitävänä hetkenä. Suurin noista synneistä ja useimpien muiden aiheuttaja oli kansojen ja yksilöiden itsekkyys, tuo omaan napaansa tuijottava kummitus, joka lakastuttaa henkäyksellään kaiken läheisyyteensä tulevan elollisen.
Helena-rouva ilmestyi ovelle. Hän oli päällyspukeissaan. Hänen surullinen katseensa ja alistunut, murheellinen muotonsa herättävät tuomari Vuoressa rajatonta, kipeätä sääliä. Hän meni kädet ojossa vaimoansa kohti ja sulki hänet syleilyynsä. "Kalevi!"
Sitten Helena-rouva irtautui ja sanoi:
– Minun täytyy nyt mennä toimistoon, sillä siellä on odottamassa paljon asioita. Soita sitten, kun saat Anjalta tietää, milloin pääsemme katsomaan Kalevia.
Tuomari nyökkäsi, saatteli vaimonsa ovelle ja hyvästeli hänet. Heillä oli sellainen tapa, "sillä eihän voinut tietää, milloin erottiin viimeisen kerran". Helena-rouva sanoi joskus näin, kun lapset olivat nauraneet heidän lähtömenoilleen. Mutta tuomari Vuori ei nauranut niille, koska tunsi niiden olevan ilmausta heidän syvimmästä onnestaan.
Vaikka he eivät tuona hetkenä puhuneet Kalevista juuri muuta kuin kuiskasivat hänen nimeänsä, tuomari kuitenkin tunsi saavansa vaimonsa läheisyydestä lohtua. Se oli salaperäistä tuo – että näet tällaisessakin tapauksessa taakka oli kahden kantaen keveämpi. Ja lohdun lisäksi hän sai rohkeutta siitä velvollisuudentunnosta, jota Helena-rouva osoitti. Tuomarille tuli sen johdosta kiire työhönsä, joka ei sietänyt pienintäkään laiminlyöntiä. Mennessään hän jo suunnitteli Kalevin tulevaisuutta tältä nyt syntyneeltä pohjalta. "Täytyy ryhtyä ottamaan selkoa, mitä mahdollisuuksia sokeilla on nykyisin, mitä he voivat oppia ja minkälaista työtä tehdä". Hän hymähti itselleen todetessaan kesken murhettansa huomaamattaan palanneensa vanhaan totuttuun toimeliaisuuteensa ja käytännöllisyyteensä. Sehän oli tosin hyvä ja niin pitikin olla, mutta silti tunto ikäänkuin moitti häntä siitä, että "näin pianko siis voit unohtaa Kalevin onnettomuuden!" Eihän tämä ollut oikeata tunnon moitetta, vaan liikaherkkyyttä, jonka vallassa murheellinen sielu hakee syytä olemattomastakin.
Virastossa asiat suorastaan tulvahtivat hänen päällensä. Hän ei voinut muuta kuin ihmetellä Suomen liikemieskunnan tarmoa ja taitoa. Vaikka ryssä pyrki sulkemaan meren sekä lentokoneilla että vedenalaisilla ja -päällisillä laivoilla, vientiä ja tuontia harjoitettiin silti. Ei sopinut sanoa, ettei liikemieskunta olisi täyttänyt velvollisuuttaan korkeimpien vaatimusten tasoisesti. Tämä arvostelu ei muuttunut siitä, että joukossa oli joitakin mustia lampaita, joiden tarmon ja yritteliäisyyden selityksenä oli enemmän rajaton, keinoista välittämätön voitonhimo kuin isänmaallinen yleisetu. Tuomari Vuoren edessä oli eräitä lisenssihakemuksia, joista kokenut silmä saattoi selvästi havaita tämän. Ne olivat vielä sikäli erikoisia, että niiden takaa kuulsivat tutut kasvot. Tuo liuhuparta ukkeli tuossa, joka oli sydämellisellä osanotolla tuonut hänelle johtokunnan irtisanomisen, ei voinut tuomari Vuoren silmiltä salata kaikkea luonnettansa, kavaluuttansa eikä ilkeyttänsä, niin tarkoin kuin luulikin kätkevänsä nämä perusominaisuutensa lempeän sivistyneisyyden verhoon. Ja tuo synkkä teurastajatyyppi hänen rinnallaan – sehän oli Vuoren entinen apulaisjohtaja, joka sieraimet levällään haistoi inflation tulon ja alkoi rohmuta tavaraa ottaakseen sillä suunnattomat voitot. Olikohan heille kummallekaan tarpeellista myöntää valuuttaa näitä tällaisia liiketoimia varten? Ei ollut, sillä harjoittaessaan tuontia liikkeensä ulkopuolella omaan laskuunsa, vaikka heidän velvollisuutensa olisi ollut toimiminen vain oman liikkeen hyväksi, he olivat astuneet luvallisuuden ulkopuolelle. Sitäpaitsi heidän suunnittelemiensa tavarain tuonnille oli jo annettu tarpeeksi lisenssejä.
Tuomari Vuori ähkäisi harmista todetessaan taas unohtuneensa siihen vanhaan ajatteluun, joka yhä katkeroitti hänen elämäänsä. Kun ei pitänyt voida irtautua siitä kokonaan ja unohtaa sitä ainaiseksi! Hän on yksi niistä, jotka elävät vihasta ja ravitsevat sillä halpamaista sieluaan. Onpa hän vielä niin paatunut, ettei pääse kostonhimostaan irti edes tällaisena aikana, jolloin kaikki itsekkyys ja riita olisi lopetettava, – ei voi olla hautomatta menneitä, vaikka omaa poikaa on kohdannut sellainen musertava onnettomuus. Huono mies! Niin kyllä – myönnettäköön, mutta valuuttaa nuo herrat eivät tule saamaan, mikäli vain tuomari Vuori voi sen estää.
Hän kirjoitti kiellolle lyhyet perustelut ja allekirjoitti sen. Tämä asia oli selvä eikä tulisi enää hänen käsiteltäväkseen. Todennäköisesti sekä liuhuparta että teurastaja valittaisivat ylempään asteeseen, mutta siitä tuskin olisi hyötyä. Mikäli valittaisivat, sillä kiellon perusteluissa tuomari Vuori oli sanonut olevan moitittavaa menettelyä sen, että liikkeiden johtohenkilöt ryhtyivät keinottelemaan omaan laskuunsa ja vielä odotetun inflation turvin. Hänen ei tarvinnut muuta kuin levittää tietoa tällaisista operaatioista, niin kaikki kunnonihmiset kääntäisivät noille äijille selkänsä eivätkä ryhtyisi heidän kanssaan mihinkään kauppoihin.
Vai eivät ryhtyisi! Tuomari Vuori naurahti pilkallisesti itselleen. Miten voitkaan olla noin hyväuskoinen ja naivi! Tietysti he ryhtyisivät, jos vain kauppa tuntuisi edulliselta. Se määräsi kaiken. Muusta ei välitetty. Rehellisyys oli venyvä käsite, jonka saattoi peukaloida aivan toisen näköiseksi kuin mikä se oli ollut edellisenä päivänä. Tuomari Vuori oli jo ehtinyt nähdä yhtä jos toistakin siltä alalta. Mutta juuri nämä henkilöt, jotka olivat mestareita totuuden muuntamisessa, olivat ylen arkoja rehellisyydestään. Apostoli Paavali ei katsonut apostoli Pietaria silmiin niin vilpittömästi kuin nuo veitikat toisiaan. Liikeasioita ei pitänyt pilata turhalla moraalilla. Hurjia huhuja oli liikkeellä hankintojen järjestymisestä. Niillä oli taipumus mennä aina samoja uria ja tiettyihin paikkoihin, tekivät muut mitä tahansa. Ne olivat kuin taivaankappaleita, jotka kiersivät määrättyjä ratojansa ja ahtoivat tiettyjen henkilöiden taskut täyteen. Isänmaallisen yksimielisyyden ja uhrautuvaisuuden takana loimusi mitä häikäilemättömin itsekkyys. Kotiin jääneet vanhemmat ikäpolvet, jotka eivät enää kyenneet sotaan, olivat kuin juusto, jossa isänmaallisuuden muodostaman kuoren alla raivosi mitä vilkkain bakteerien toiminta. Hajusta sen jo saattoi aavistaa. Ehkä nuoriso oli intuitiivisesti nähnyt niin olevan ja siksi syttynyt vihaan vanhempaa polvea vastaan. Se ei hyväksynyt itsekkäitä etulaskelmia, vaan vaati tinkimätöntä ihanteiden käskyjen noudattamista. Se vaati itsensä unohtamista ja koko persoonallisuuden alistamista palvelemaan vain yhteistä hyvää, isänmaata ylitse kaiken. Nuoriso oli ollut oikeassa. Kalevi oli oikeassa. Totisesti! Pitempien perspektiivien historia todistaa, että nuorison aatteellis-ihanteelliset nousut ovat aina merkinneet kansan ja sen elämän puhdistumista. Niin täytyi olla meilläkin.
Puhelin kilisi virallisesti, tunteettomasti. Pehmeä naisenääni ilmoitti Kalevi Vuoren olevan yhä tainnuksissa, joten häntä ei voinut tulla katsomaan tänään. Mutta tietyt merkit osoittivat tajunnan olevan palaamassa. Huomenna ilmoitettaisiin lähemmin. Lääkärin käsityksen mukaan ei hengenvaaraa ole.
Tuomari Vuori laski masentuneena kuulotorven paikalleen. Tässä hän oli istunut tuntikausia ajattelematta paljoa onnetonta poikaraukkaansa. Sensijaan hän, kurja ihminen, oli syyttänyt kansalaisia silmittömästi jos mistä, ja oikeastaan vain sillä perusteella, että oli menettänyt toimensa ja asemansa ja sinkoutunut elämän valtavirran rannalle. Ehkä hänessä oli jotakin, joka oli tehnyt hänet tuolle paikalle vähemmän sopivaksi, vaikka hän ei itse sitä tiennyt. Kenties juuri tuo hänen jyrkkä, yleistävä tuomitsemisenhalunsa, joka oli esiintynyt niin tyypillisenä hänen äskeisissä kiihkeissä mietteissään, hänen ainainen varmuutensa ja erehtymättömyytensä, tekivät hänet sietämättömäksi? Ei ilmaise erikoisempaa älykkyyttä eikä puolueettomuutta se, joka riitojen tullen ja vastoinkäymisten kohdatessa etsii syytä vain muista eikä katso itseensä. Kenties noilla muilla olisikin ja varmasti onkin esitettävänä syitä, joita ei puolueeton tuomari voisikaan väittää tekaistuiksi? Sellainenhan on elämässä hyvin mahdollista, vieläpä tavallista. Jos hän siis syytteli muita itsekkyydestä, omanvoitonpyynnistä, kavaluudesta, epärehellisyydestä, niin hänen oli ensisijassa mentävä itseensä ja lakaistava oman portaansa edusta. Sitten kun se olisi puhdas, hänen sopi ottaa kivi ja heittää sillä huhupartaa ja teurastajaa. On riisuuduttava kaikesta omahyväisyydestä apposen alastomaksi ja puhdistauduttava, synnyttävä uudestaan, tultava vahvaksi uskossa ja rakkaudessa. Jos kaikki ihmiset, joilla on elämässään liuhuparta ja teurastaja eli kettu ja susi – ja nehän seuraavat uskollisesti jokaista –, jaksaisivat mennä itseensä ja läpikäydä tällaisen puhdistuksen, niin onni maahinen muuttuisi heikosta kajastuksesta todellisuudeksi.
Hän hymähti itselleen. Kukaan ei tiennyt tuomari Vuoren saattavan olla yksinäisinä hetkinään melkoinen moraalifilosofi. Tämä ominaisuus johtui kai siitä, että hän oli ehkä tietoisemmin kuin useimmat, käytännöllisen elämän pakotuksesta, joutunut ottelemaan kettunsa ja sutensa kanssa ja sikäli siis punnitsemaan, mikä oli oikein ja mikä väärin. Hänen ollessaan liikemiehenä nuo kysymykset olivat pistäytyneet asiain pakosta harva se päivä hänen huoneeseensa ja seisattuneet hänen työpöytänsä ääreen. Miten liukas, mielevä, viettelevä, olikaan toinen, miten ankara, taipumaton, mistään puheista ja peukaloimisista välittämätön, toinen. Edellinen luikerteli sisään apulaisjohtajan huoneesta pehmeänä, makeana, punastuneena, kuin olisi ollut tämän rakastajatar, ja huulilla oli aina lause, että "kun apulaisjohtaja niin tahtoo". Jälkimmäinen oli vain ilmestynyt saapuville ja sanonut lyhyesti: "Näin on oikein". Silloin ei kysytty ketun eikä suden mieltä, vaan tehtiin kuten tehdä piti, tuli siitä voittoa tai tappiota. Jokainen ratkaisu ei kuitenkaan ollut mennyt näin; joskus oli noudatettu apulaisjohtajan mieltä. Sitä oli kiusallista muistaa. Ne olivat epäselviä tapauksia tai muka ehdonvallan asioita. Ainakin niitä oli saattanut peukaloida sellaisten näköisiksi. Oli aineita, joilla oli lähtemätön, muistissa aina säilyvä paha jälkimaku.
Hän muisti yhtäkkiä Kalevin ja soitti Helenalle. "Niin", tämä vastasi alistuneesti, "Anja soitti minulle jo... Niin, menemme sitten huomenna. Saamme koota voimia siihen saakka ja miettiä, miten on meneteltävä... Kyllä, koetan kiirehtiä kotiin..."
Kalevi kuvastui tuomarin mieleen sellaisena, millainen oli ollut viime keväänä isoisän luona. "Niin, papalle täytyy ilmoittaa hänen haavoittumisestaan, mutta sen teen vasta huomenna, käytyämme ensin katsomassa Kalevia. Tarpeetonta kertoa mitään tarkemmin – vain yleensä, että on haavoittunut, mutta ettei hengenvaaraa ole. Pappa tulee takaisin Helsinkiin ihan viivana ja parasta voi ollakin, sillä huvila tuskin pysyy asuttavana tällaisilla pakkasilla, jotka sitäpaitsi voivat kiihtyä. Miten sitten pappa tämän sanoman kestää, sitä en ymmärrä".
Tuomari Vuori keskeytti työnsä ja tuijotti miettiväisen näköisenä pimenevälle kadulle. "Silloin, kun jouduin pois paikastani ja menetin hetkeksi itseluottamukseni ja varmuuteni", hän ajatteli, "turvauduin Jumalaan. Se oli vilpitöntä ja aitoa avunhuutoa ja Jumala armossaan kauli sen ja antoi minulle takaisin uskon ja voimantunnon. Sielussani asui kauan ihmeellinen ylimaallinen valkeus, jota en ollut milloinkaan ennen kokenut ja joka tuotti kuvaamattoman onnen." Jumalansana oli silloin niin elävää, että sen lukeminen oli päivän korkein kohta. Sitten vähitellen valkeus himmeni, jumalansana menetti tehoansa ja sieluun astui palavasta kaipauksesta ja rukouksista huolimatta arkinen harmaus. Tuo ihmeellinen auvo, joka oli kuin kellarivalaistus virrannut sydämeeni, kieltäytyi näyttäytymästä ja jätti sijaansa synkkyyden, melkeinpä epätoivon. Kun muistan nyt tuota silloista hätääni, johon huusin ja sain apua, niin en voi olla pitämättä sitä puolueettomasti katsottuna verraten vähäisenä, jokseenkin aiheettomana. Sen poltto johtui ei asian suuruudesta vaan siitä, että se loukkasi itserakkauttani ja tuhosi kunnianhimoiset suunnitelmani, joiden ylimpänä, keskeisimpänä päämääränä olin minä itse eikä yhteinen hyvä. Kun nyt ajattelen, mitä minulle on Kalevin onnettomuuden kautta tapahtunut, ja vertaan sitä tuohon entiseen, niin täytyyhän myöntää, ettei se ole mitään tämän rinnalla. Jos ja kun silloin olin murtunut ja maahan lyöty, kun olisin taittunut lopullisesti ilman sitä apua, jota sain elämän salaperäisestä lähteestä, niin miten masentunut, maahan poljettu, mustimman epätoivon valtaan joutunut minun pitäisikään olla nyt, kun todellinen, korvaamaton onnettomuus on kohdannut minua omassa lihassani, iskenyt poikaani iskun, joka ehkä on pahempi kuin kuolema, haavoittanut perhettäni parantumattomasti, tuhonnut kahden nuoren ihmisen elämän! Mutta olenko epätoivon vallassa, huudanko avuksi Jumalaa, surenko tätä todellista vastoinkäymistä sillä henkilökohtaisella tavalla kuin silloin? Pelkään valehtelevani, jos sanoisin tekeväni niin. Sydämessäni asuu kyllä yötä mustempi suru, mutta se ei ole kuitenkaan tuollaista polttavaa sairautta, suoranaista tuskaa kuin se silloinen, vaan jollakin tavalla alistunutta, talttunutta, fatalistista. En ole kääntynyt Jumalan puoleen samalla palavuudella kuin silloin enkä ole tainnut muistaa rukoilla häneltä voimaa Kaleville ja meille kaikille kestämään kohtaloamme jalosti ja miehuullisesti. En ole tuntenut sielussani sitä salaperäistä auvoa, joka yksin tuottaa todellisen, häiriintymättömän rauhan, enpä edes huomannut kaivata sitä. Ja tämä murheeni penseys johtuu siitä, ettei onnettomuus ole kohdistunut suoraan minuun itseeni, ei loukannut itserakkauttani, ei häirinnyt itsekkyyttäni, ei tuhonnut suunnitelmiani – johtuu sieluni mataluudesta ja mitättömyydestä. Olisitpa itse tullut sokeaksi ja menettänyt sikäli kaikki ne mahdollisuudet, joita näkevällä on, niin etpä tietäisikään, miten raadollisena, mitä suurinta vääryyttä kärsineenä, kohtalosi kovuutta valittavana, makaisit kasvoillasi Jumalan jalkain juuressa, syyttelisit häntä kaikesta ja vaatimalla vaatisit häntä hyvittämään tekonsa.
Tuomari Vuori pyyhkäisi otsaansa, johon oli kohonnut ankaran sieluntaistelun aiheuttamaa tuskanhikeä. "Minähän myönnän, myönnän!" hän mumisi. "Me emme sure tarpeeksi kaatuneita, nuoria sankareitamme. Emme anna heidän uhriensa lävistää sydäntämme ja riisua rinnastamme maahisen turhuuden kunniamerkkejä. Emme ymmärrä irtautua itsekkyydestä ja puhdistua yksilöinä ja kansana, vaan elämme kuin ennenkin taistellen kettujamme ja susiamme vastaan. Kalevi, poikani! Suo anteeksi huonolle, mitättömälle isällesi, ettei hän ole kyennyt ottamaan sinun tuskaasi omakseen, ettei hän ole palavasti rukoillut Jumalaa johtamaan kulkuasi niin, että tulet saamaan silmistäsi täyden korvauksen ja kokemaan niiden sokeudesta huolimatta suurta onnea. Tahdon tehdä parannuksen, tahdon Jumalan avulla riisuutua kaikesta siitä rihkamasta, jolla olen olemustani koristellut. Ehkä hän armossaan auttaa minua siinä ja avaa meidän molempain sielunkellariin sen valoaukon, josta sinne virtaa kaikkea maallista onnea korkeampi auvo".
8
Helena-rouva meni toimistoonsa tavalliseen hiljaiseen tahtiinsa. Sattui olemaan pilvinen päivä, joten ei tarvinnut pelätä hälytyksiä eikä ajatella pommisuojia. Tähän saakka hän oli pitänyt mukanaan kaasunaamaria, mutta oli nyt jättänyt sen kotiin. Venäläisten pahuus oli kyllä rajaton, mutta kaasusota ei toistaiseksi näyttänyt kuuluvan niiden ohjelmaan. Tuomari Vuori oli huomauttanut ryssien tahtovan siten osoittaa olevansa sivistyskansa. Oli todellakin heille suureksi, kehumisen arvoiseksi ansioksi, että he eivät käyttäneet kaasuja. Sen varassa saattoi jo tehdä mitä muuta tahansa, menettämättä sivistyneen kansan mainetta. Tämän mukaisestihan bolsheviikit toimivat ja vaativat röyhkeästi sivistynyttä maailmaa tunnustamaan heidät vertaisikseen. Ja onnistuivat siinä kuten kaikessa muussakin huijauksessaan.
Helena-rouva koetti näin pitää ajatuksiansa loitolla siitä tulikeräsestä, joka oli tänä aamuna syttynyt palamaan hänen sydämessään – koetti, mutta ei onnistunut. Samalla kuin hän näin muka tuumiskeli muuta tuo kerä paloi koko ajan sähisten ja poltti hänen sydäntään. Ei ollut eikä tullut olemaan sitä silmänräpäystä, jona hän ei ollut tietoinen tuosta sydäntä kalvavasta tulesta, joka oli isketty sinne äkkiä kuin pommi. Hän muisteli joskus lukeneensa vertauskuvallisen kertomuksen ihmisistä, joilla oli sydämen paikalla liekki. Hän oli nyt sellainen ja tuli olemaan siihen saakka, kunnes kuolema sammuttaisi liekin.
Hän näki alati edessään Kalevin kauniit silmät ja kertaili loppumattomasti niiden kasvamista ja kuvastelua. Rauhallinen pienokainen, joka ruvettuaan näkemään saattoi äänetönnä katsella pieniä nyrkkejään. Kultakiharainen pikkupoika, joka möyri kinoksessa kadun reunalla ja hymyili ystävällisesti ohikulkijoille. Vilkas nuorukainen, jonka silmät iskivät tulta, jos hän huomasi tehtävän vääryyttä. Uljas nuorimies, jonka katseessa oli harvinaista sinikirkkautta, kuin kesäisen ulapan loistetta. Kummallinen poika sikäli, ettei häntä ollut tarvinnut millään tavalla kasvattaa, koska hän näet oli itse kasvattanut itsensä. Ja myös sikäli, että oli rakastunut vasta nyt ensimmäisen kerran, mutta silloinpa niin kiihkeästi, että Helena-rouva oli alkanut pelätä hänen puolestaan. Ehkä vielä sikäli harvinainen, että hän ilmaisi rakkautensa isää ja äitiä kohtaan avoimesti, pidättelemättä, isän kohdalla toverillisella, leikillisellä suojelevaisuudella ja mitä herkimmällä kuuliaisuudella, äidin kohdalla herttaisilla hyväilyillä, jopa suudelmilla. Ja tämä kaikki aivan itsetiedottomasti, luontevasti, ilman minkäänlaista itsensä pakottamista, vain oman luonnollisen pojanrakkauden osoituksena. Helena-rouva oli joskus miettiessään poikaansa kysynyt nöyrästi, millä hän oli ansainnut tällaisen onnen, hän, joka aina piti itseään niin vähäpätöisenä.
Helena-rouvan luonteesta johtui, ettei hän Kalevin onnettomuuden vuoksi suinkaan uhmaillen ja kapinallisesti kysynyt, millä hän oli sen ansainnut, vaan päinvastoin alistui heti nöyrästi ja myönsi, että se, samoin kuin kaikki mitä tapahtuu, oli palkkaa jostakin tietystä tai tietymättömästä "ansiosta". Tämä ei merkinnyt sitä, etteikö Helena-rouvan suru olisi ollut niin syvää kuin äidille ja ihmiselle tällaisessa tapauksessa oli mahdollista, vaan siinä ilmeni hänen maailmankatsomuksensa. Oli turhaa kysellä sellaista, sillä niihin kysymyksiin ei voinut saada vastausta. Oli vain alistuttava ja koetettava toimia niin, ettei ainakaan tietoisesti antaisi syytä rangaistukseen. Kalevin osaa oli koetettava järjestää niin hyvin kuin mahdollista ja lääkitä hänen haavaansa rakkaudella. Kyyneleet virtasivat kyllä, mutta ne eivät saaneet estää elämää.
Suoritellessaan tehtäviään ja samalla alati tuijottaessaan Kalevin kohtaloon Helena-rouvalle valkeni se, jota hänen miehensä ei ollut alkutyrmistyksensä tuimuudessa oivaltanut, että kansan noustessa niinkuin nyt Suomenkansa taisteluun vapautensa ja henkensä puolesta jokaisen täytyi ottaa lukuun haavoittuminen, joutuminen elinikäisesti vammaiseksi, kuolema. Teoriassa sitä ei ollut kukaan kieltänytkään, mutta se oli toista kuin kova todellisuus. Tämä oli tullut nyt. Tuhannet – kuka tietääkään, kuinka monet, ehkä pian kymmenet – saivat nyt kokea sodan kaameinta todellisuutta ja osoittaa lujuuttansa. Lujuuteen taas auttoi se, että asiat asetettiin tähän ainoaan oikeaan valaistukseen eli uhrilahjoiksi isänmaan alttarille. Siitä oli puhuttu innostuen niin paljon suuria, aatteellisia sanoja, että oli aika osoittaa se käytännössä. Tämä oli sitäkin tärkeämpää, kun vain täten voitiin sotavammaisille ja kaatuneiden omaisille ilmaista se, että katsottiin heidän suorittaneen suurimman mahdollisen uhrin isänmaan hyväksi ja siten ansainneen korkeimman kunnian, mikä on ihmiselle ja vapaan isänmaan kansalaiselle mahdollista. Surun ylevyydellä voitiin tukea iskun saaneita ja muuntaa kuolema ja haavoittuminen kansakunnan yhä lisääntyväksi aatteelliseksi voimaksi ja yksimielisyydeksi. Niin se oli. Helena-rouva ymmärsi sen selkeästi tarjoillessaan sotilaskodissa kahvia sinne kylmissään saapuneille, orvon näköisille sotapojille, jotka oli tuotu Helsinkiin saamaan viimeistä voitelua ennen lähtöä elämän ja kuoleman kentälle. "Ei muuta kunniaa!" Sotapojat katsoivat ihmeissään, hämillään, hiukan säikähtäneinä, kuinka tuon hienon, kauniin helsinkiläisrouvan silmistä tipahteli joskus kyyneleitä, kun hän silti hymyillen tarjosi heille vapisemattomalla kädellä kahvia.
Kun tuomari oli iltapäivällä laittanut kaikki pimennysverhot paikalleen, avannut radion ja istuutunut ruokasalin pöydän ääreen, vaimonsa läheisyyteen, joka uupumatta ja taukoamatta kutoi villavarusteita sotapojille, kun näin sulkeutuneessa kodissa pääsi kuin linnoituksessa edes hetkeksi häivähtämään turvallisuudentunne, Helena-rouva kysyi häneltä hiljaa:
– Mitä ajattelet nyt, Kaarlo?
– Mitäpä muuta kuin sitä yhtä ja ainoaa... Senhän arvaat.
– Niin kyllä. Huomenna saanemme nähdä Kalevin.
– Niin. Kunpa osaisimme tai oikeammin: kunpa minä osaisin, sillä sinä olet siinä suhteessa minua taitavampi, esiintyä niin, ettei Kalevin herääminen tietoiseksi kohtalostaan vaikuttaisi häneen kovin järkyttävästi, sillä sehän voisi vahingoittaa häntä. Olen koko päivän raivonnut sydämessäni ja syyttänyt Jumalaa, itseäni, jos mitä ja ketä – sinähän tunnet miehesi, kultaseni –, ja vasta nyt päässyt sen verran tasapainoon, että ymmärrän Kalevin olevan tässä pääasia eikä itseni.
Tuomari huokasi. Radiosta kuului isänmaallista ohjelmaa. Se oli sodan johdosta saavuttanut uutta tehoa, sellaista tosisisällystä, ettei sitä ollut voinut kuukautta aikaisemmin aavistaakaan. Helena-rouva sanoi:
– Meidän pitäisi ehkä asettaa sanamme ilmaisemaan ylinnä sitä totuutta, jonka sydämessä tunnemmekin, että näet Kalevi on antanut isänmaalleen suuremman lahjan kuin ehkä henki olisi ollut. Meidän on hienosti osattava kiittää ja kunnioittaa häntä. Hänen täytyy tulla niin pian kuin mahdollista tietoiseksi siitä, että hän on suorittanut sankarityön, jonka tuottama siveellinen tyydytys on rikastuttava hänen elämäänsä ja korvaava paljon hänen silmiensä menetystä.
Helena-rouva sanoi tämän hillitystä tunteesta värisevällä äänellä ja lopetettuaan kohotti katseensa. Se loisti tummana, kosteana, sädehtivänä. Tuomari katsoi häntä ihailevasti ja virkkoi:
– Helena, Kalevi oli perinyt sinun silmäsi. Meidän ei tarvitse muistella, minkälaiset ne olivat. Me vain katsomme sinuun ja näemme. Mistä muuten sait tuon jalon ja oikean ajatuksen? Päivällä syytin itseäni ja muita siitä, ettemme tunne uhriemme johdosta riittävän syvää surua. Nyt näen asian siinä valossa, että surumme on kyllä oleva suurta, mutta samalla ylevää. Siten annamme täyden arvon poikien sankariteoille ja kohoamme siveellisesti. Jos surisimme noita uhreja omina henkilökohtaisina tappioinamme, ilmaisisimme vain itsekkyyttämme. Kansan täytyy ymmärtää tämä ja se tulee tekemään sen. Ehkä Kalevi pääsee tätä tietä tasapainoon.
– Minä puolestani uskon hänen pääsevän tasapainoon helpommin kuin me. Nuorisossamme on sellainen henki, että se ymmärtää nämä asiat paremmin, oikeammin ja ylevämmin kuin vanhempi, ihanteensa menettänyt, laskelmoiva, itsekäs sukupolvi. Nämä ovat ankaria sanoja, mutta eivätkö tosiasiat osoita sitä?
9
Milloinkaan aikaisemmin eivät tuomari Vuoren ja hänen vaimonsa askeleet olleet olleet niin raskaita kuin heidän mennessään siihen huoneeseen, jossa Kalevi makasi. Ne hidastuivat väkisin ja muuttuivat empiviksi, sillä heidät valtasi pelko. Kuinka he rohkenisivat todeta sitä eroa, mikä oli heidän muistissaan olevan ja tuon Kalevin välillä, joka makasi tuolla? Eilen illalla he olivat puhuneet ihanteellisia, jaloja sanoja ja rohkaisseet niillä toisiaan niin, että olivat voineet mennä levolle sydämessään alistuminen ja rauha, mutta nyt, kun he seisoivat tässä todellisuuden oven takana, tuo rauha katosi ja tuskallinen masennus tuli sijaan. Anja, joka oli opastanut heitä ja laskenut jo kätensä kahvaan avatakseen oven, viivähti odottavasti nähdessään heidän epäröimisensä. Tuomari näki hänen olevan kalpea ja arvattavasti vielä suuremman sielullisen jännityksen vallassa kuin he, ja tunsi sanomatonta sääliä häntä kohtaan. Tämä auttoi tuomaria miehistymään ja toteamaan velvollisuutensa. "Tule, Helena", hän sanoi ja otti vaimoansa kädestä. "Tule, Anja, menkäämme katsomaan Kalevia, poikaani!"
He näkivät pieluksella pään, joka oli kiedottu harsoilla niin, että vain nenä ja toinen suupieli olivat näkyvissä. Kädet, jotka olivat vahamaisen kalpeat kuin ruumiilla, liikahtelivat hermostuneesti peitteellä ja hypistelivät sitä vapisevin, voimattomin sormin. Nenäkin oli vahamainen, mutta näkymään jäänyt toinen korvanlehti oli tummansininen, kuolleella verellä. Huulien sinertävät puolikkaat vapisivat ja koettivat avautua, jolloin heikko "ää" pääsi kuuluviin. Tuomari ja Helena-rouva seisoivat vuoteen jalkapäässä käsikädessä, tyrmistyneinä, sanattomina, kasvoillaan kauhunilme, kykenemättä liikahtamaan. Tuomari oli valkoinen ja hänen huulensa nytkähtelivät. Tietämättään hän tapaili kelloansa kuin katsoakseen, mitä se oli, mutta pisti sen samassa taskuun. Helena-rouva itki äänettömästi, tarkoin varoen nyyhkyttämästä ja tyrskähtämästä. Hän vapisi niin, että hänen täytyi tarttua vuoteen rautaan ja nojautua siihen.
Mutta Anja sensijaan alkoi toimia tottuneesti ja hellästi. Hän antoi lusikalla virvoitusta vähitellen ja kärsivällisesti kuin pienelle lapselle, kohensi varovaisesti pielusta ja käänsi sen viileän puolen pään alle. Hän pyyhki käsiä ja kasvojen näkyvissä olevia osia hajuvedellä. Sitten hän veti hiljaa peitteen pois, osoitti sidottuja, telineisiin asetettuja jalkoja, ja osasi taitavasti, voimiensa vähäisyydestä huolimatta, saada Kalevin ruumiin siirtymään uuteen, lepoa tuottavaan asentoon. Siinä jo vuode ehti hiukan raitistua, niin että kun Anja lopuksi laittoi peitteen paikoilleen, potilaan äännähdykset ilmaisivat tyyntymistä. Anja tarttui Kalevin käsiin, jotka hoidon loputtua olivat alkaneet liikehtiä peitteellä hakevasti, kiihkeästi, puristi niitä hellästi, painoi niihin huulensa ja kuiskasi lopuksi korvaan ne sanat, jotka olivat Kalevista suloisimmat mitä hän voi kuvitella. Sitten Anja kääntyi tuomarin ja Helena-rouvan puoleen, antoi kummallekin Kalevin käden ja siirtyi taammaksi. Tuomari tunsi yhtäkkiä, kuinka hän sai voimaa ja rohkeutta ja kuinka sitä virtasi salaperäisellä tavalla Kalevin sieluun, kun hänen kätensä lepäsi turvallisesti isän tukevassa, lämpimässä kourassa niinkuin lukemattomia kertoja ennen, kun Kalevi oli pikkupoika ja he olivat yhdessä kävelemässä. "Jumala, suo minun nyt olla pojalleni sellainen tuki kuin miksi hän kuvitteli minut ollessaan pieni ja vaatiessaan, että minun oli oikein puristaen, turvallisesti – se oli juuri hänen sanansa –, pidettävä häntä kädestä". Hän puhutteli poikaansa nimeltä ja pyysi häneltä elonmerkkiä, eikä milloinkaan ollut suurempi ilo värähdyttänyt hänen sydäntään kuin nyt, siinä silmänräpäyksessä, jolloin Kalevi vastasi hänen kysymykseensä rakkaalla, innokkaalla puristuksella. Tuomari Vuori ei silloin voinut ymmärtää, miten oli vähää aikaisemmin saattanut sanoa, että "parempi kuolleena kuin sokeana", sillä hän totesi nyt, kuinka paljoa köyhemmäksi, orvommaksi, hän olisi jäänyt, jos olisi pitänyt Kalevin kuollutta kättä omassaan, ja kuinka rikasta ja siunauksellista elämä saattoi olla vain siksi, että oli elämää. Hän tunsi tämän oivalluksen antavan hänelle kuin Kalevin lahjana sitä rohkeutta ja varmuutta, jota häneltä oli vielä äsken puuttunut; nyt hän ei sitä hevillä menettäisi.
Helena-rouva ei ajatellut eikä suunnitellut, vaan itki Kalevin käteen surunsa ja rakkautensa sellaisinaan, kaikkena lohtuna ja tukena, mitä äidin sydämestä voi virrata. Hän värisi Kalevin sormien hapuillen silittäessä hänen hiuksiaan ja koetellessa hänen poskiaan. Ne olivat niin märät, että sormet kastuivat, ja Kalevi siis huomasi äitinsä itkevän. Sormet jatkoivat hyväilyään pysähtyivät, siirtyivät uudelleen poskelle ja jäivät siihen. Sekä isä että äiti huomasivat silloin, kuinka sideharson alta alkoi vuotaa kyyneliä; toiset niistä olivat kirkkaita, mutta toiset verisiä.
10
Kerttu oli kadonnut kuin maan alle. Lähdettyään hän oli kirjoittanut vain yhden kortin, jossa sanoi voivansa hyvin. Paikkaa hän ei tietenkään ilmoittanut, vain kenttäpostiosoitteensa. Sinne oli heti kirjoitettu, mutta vastausta ei ollut kuulunut.
Tänään, samana päivänä, jona he olivat olleet katsomassa Kalevia, se tuli. "Luojalle kiitos! Hän ei vielä tiedä Kalevin kohtalosta!" Helena-rouva huokasi keventyneenä silmäiltyään kirjeen hätäisesti ja istuutuen miehensä viereen alkoi lukea sitä ääneen hitaasti ja perusteellisesti. "Mitä ihmettä tämä nyt on – en ole vielä tähän saakka nähnyt moista kummallista kirjoitusta. Ehkä sinä osaat paremmin lukea sen". Hän antoi kirjeen miehelleen, joka alkoi tavata vaivalloisesti:
"Rackahimmat Fazi ja Muzi!
Cosca nyt on sellainen siunaamanhetki, että saan pitää coconaista
caxi tuntia ominani, mikäli minua ei sitä ennen comenneta
palveluxeen, niin ryhdyn nacuttelemaan teitillen kirjettä, jota
varmaan olette kiihkeästi odotelleet. Vointini on ollut hyvä,
lucuunottamatta paljosta silmäin auki pitämisestä aiheutunutta
väsymystä, joca on poistunut, cun on saanut pitää niitä
vastaavan aian kiinni. Sekin näetten on joscus mahdollista.
Palvelen suurella paickacunnalla sairaalan puuchollerscana ja
pidän siis kiriaa mm. caikista haavoittuneista, joita tänne
tuodaan ja kohta taas viedään muihin laitoxiin, tämä cun on vain
sellainen välityspaicka. Ryssiäkin täällä on useita ja cristityt
tohtorit paickaavat ja ompelevat heittiä yhtä tiiviisti cuin
omia poikia. Heidän nimistään – sillä heillä on todellakin
jonkinlaiset sellaiset – on vaikeaa saada selvää, cosca he
eivät kirjoita cristityillä kirjaimilla, vaan pimeyden isän
opettamilla cummallisilla coukeroilla. Cun sanon 'Molotov' ja
vedän sormella kurkkuni poikki, niin he caicki tekevät samoin,
aivan kuin tyckäisivät, että niin todellakin olisi tehtävä sille
lurjuxelle. Pommituxia täällä on ollut pari kertaa, mutta onnexi
ei ole tullut sanottavia tuhoja eikä ihmishenkien menetyxiä.
Erään kerran satuin ulos, cun ryssän pommarit lensivät pääni
ylize. Heittävynnyin silloin kinoxeen ja cazelin siitä, cuinca he
pudotit pommins ja cuinca nämä mäiskähtelit pitkin meziä. Älkää
huolehtico minusta, rackaat vanhempani, sillä minä kyllä pärjään
(mainio sana) siinä missä muutkin, vieläpä vähän paremmin, vaan
huolehticaa eniten izestänne ja menkää pulikoimatta pommisuojaan.
Siitä nuoresta vänrikistä, jonca tunnette Lauri Ylitalon
nimellä, on tullut luutnantti, minkä ehkä olette nähneet
sanomistosta. Hänelle on suotu IV:n luocan vapaudenristi mieckain
kanssa. Tähän saacka hänellä on ollut hyvä onni, joca myös
samanlaisena jatcucoon. Calevi-nuorucaisesta en ole cuullut
mitään. Kirjoittacaa heti, jos teillä on tietoja hänestä. En
ole liioin cuullut mitään siitä ainoasta, joca on vielä elossa
ihmiscunnan seizemästä viisaasta, eli canzellariuksesta ja
viisaustieteen tohtorista Carolus Berghistä, sucumme cantaisästä.
Sanocaa hänelle rackahimmat terveiseni ja pyyntöni, että olisin
äärimmäisen kiitollinen, jos hän ehtisi kirjoittaa minulle vaicka
vain posticortin ja ilmoittaa siinä voinnistaan.
Nyt tulikin jo sana, että on mentävä ottamaan vastaan uusia
haavoittuneita. Täytyy siis lopettaa. Ei sitten muuta kuin että
täällä on eräällä lotalla suorastaan hurmaava coiranpentu, niin
pieni, pehmeä, lylleröinen ja caikinpuolin herttainen, että olen
aivan lyöty. Corkein onneni on, cun joscus ehdin kävelyttämään
sitä. Talutusremmi ei pääse hetkexikään löyhälle.
Coetan kirjoittaa näin, että näkisitte minun olevan caikesta
huolimatta teidän reipas ja teitä aina muistava ja rakastava
Kerttunne".– Huomaatko, tuomari kysyi, Kertun sanovan "koettavansa" kirjoittaa noin? Se ei ole siis sujunut itsestään. On tahtonut peittää meiltä jotakin?
– Ilmeisesti, Helena-rouva vastasi. – Kertun sydämessä asuu kyllä sama, ellei vielä suurempi tuska kuin meidän, mutta hän on viimeinen, joka sen ilmaisee. Miten saatamme ilmoittaa hänelle Kalevin kohtalosta?
– Sitä en ymmärrä. Odotamme vielä. Aika tuo neuvon Mutta papalle täytyy nyt soittaa. Sanon vain Kalevin haavoittuneen, mutta ettei ole hengenvaaraa.
Seurasi päämajan tiedonanto. "Hyökkäys torjuttiin".
KAHDEKSAS LUKU.
1
Kanslianeuvos oli kyllä ottanut huomioon mahdollisuuden, että Kalevi voisi haavoittua, ehkä kaatua, mutta se oli ollut otaksuma, jolta vei tehon sen taustalla asuva optimistinen, fatalistinen usko, ettei Kaleville tullut sittenkään tuollaista tapahtumaan. Kun hän nyt pääsi poikansa kaartelevista ja epätäsmällisistä sanoista selville Kalevin haavoittumisesta, asia muuttui hänelle henkilökohtaiseksi todellisuudeksi, jossa ei entisellä optimismilla ollut sijaa. Istuessaan näännyttävän ahtaassa linja-autossa hän järkyttyneenä mietti tätä ja teki yhtämittaa vertailuja oman sukupolvensa ja nykyisen välillä. Hänen ikäluokkansa kuului aikakauteen, jolloin uskottiin sotien vähitellen loppuvan ja niiden tulevan pian, elleivät olleet jo tulleet, sivistyskansojen välillä mahdottomiksi. Lisääntyvä valistus oli aikaansaava sen. Maailmansota sitten järkytti tätä vakaumusta, mutta aivan olemattomaksi se ei sitä tehnyt. Vasta Stalinin hyökkäys Suomeen oli hälventänyt siinä suhteessa viimeisenkin ihanteellisuuden.
Samoin kuin sodasta, oli käsitys henkilökohtaisesta urhoudesta alkanut kohdistua johonkin sellaiseen, joka kuului enemmän historiaan kuin ympärillämme olevaan elämään. Sotilaan ammattia ei arvostettu. Upseeri oli rauhan aikana laajoissa piireissä naurunalainen. Kanslianeuvos myönsi, että koko 80-luvun radikalismille ja liberalismille oli antimilitarismi tunnusmerkillistä. Kun hän oli muiden mukana nauranut esim. Ruotsin pilalehtien, Strixin ym., sotilaihin ja etenkin upseereihin kohdistuvalle, loppumattomalle, purevalle pilanteolle, hän ei ollut ymmärtänyt siten kalvavansa henkilökohtaisen urhouden ihannetta ja puolustustahtoa. Niinpä hän oli hämmästynyt, kun sitä oli kuitenkin vielä ollut, kun sitä oli esiintynyt isäin tavalla Suomen vapaussodassa. Yksilön nousu henkensäkin uhalla taistelemaan asein tai vaikka paljain käsin väkivaltaa ja vääryyttä vastaan oli korkea siveellinen teko, suurin uhri, minkä voimme jalon aatteen puolesta antaa. Nuorison valmistaminen siihen isänmaallisen kasvatuksen kautta oli jokaisen kansan ja kansalaisen velvollisuus.
Saavuttuaan Helsingin-kotiinsa kanslianeuvoksen täytyi mennä vuoteeseen, sillä hän tunsi kovasti rasittuneensa linja-autossa, joka oli ollut niin täynnä, että matkustajia oli riippunut niputtain joka mutterista, kuten hän selitti saapuville kutsutulle Vanhalle tohtorille. "Pahustako sinun tarvitsi lähteä sinne maalle, sillä eiväthän siellä asu talvella muut kuin kontiot!" tämä murisi ja määräsi tiukasti pysymään vuoteessa siksi, kunnes hän antaisi luvan nousta, mitä ei tarvinnut totoakaan pariin kolmeen päivään.
Tuomari Vuori oli ollut asemalla isäänsä vastassa ja hoitanut hänet kotiin. Isänsä hätääntyneisiin kysymyksiin hän oli selitellyt ylimalkaisesti Kalevin voivan olosuhteisiin katsoen hyvin. Haavoja koskeviin tiedusteluihin hän oli kertonut totuudenmukaisesti niitä olevan molemmissa jaloissa. "Mutta kyllä Kalevista kävelevä tulee, joskaan ei ehkä niin norja ja nopsa kuin ennen", hän oli sanonut. Silmistä hän ei ollut puhunut mitään, koska isä ei ollut nimenomaan kysynyt niistä; ehtisipä tuon isäparalle ilmoittaa sitten, kun tämä vahvistuisi. Tuomari oli tietämättään huoannut ja ollut harmaan ja huolestuneen näköinen. Kanslianeuvoksen epäilevät vaistot olivat heränneet ja hän oli sanonut terävästi: "Poika, sinä salaat minulta jotakin?" Tuomari oli vastannut kaksimielisesti, että "pianhan pappa saa itse nähdä".
Mutta kun kanslianeuvos tahtoi jo kolmantena päivänä välttämättä päästä Kalevia katsomaan, tuomari ja Helena-rouva ymmärsivät olevan parempi, että hän sitä ennen saisi tietää totuuden. Muuten se yllättäisi hänet sairaalassa niin, että hän ehkä tulisi surussaan paljastaneeksi sen Kalevillekin, joka ei ollut vielä niin vironnut, että olisi oivaltanut tilaansa täydelleen. Neuvottomina siitä, miten tämä kohtalokas ilmoitus olisi hienotunteisimmin tehtävissä, he saapuivat kanslianeuvoksen luo sinä aamupäivänä, jolloin he olivat luvanneet viedä hänet sairaalaan. Aino oli avaamassa ja autteli heiltä päällysvaatteet hiljaisena, alistuvana, kalpeana. Tuomarin mentyä sisään Helena-rouva silmäsi Ainoon tutkivasti ja järjestäessään hiuksiaan kuvastimen edessä kysyi, oliko Aino ehkä huonostivoipa, kun oli niin kalpea. Mutta Aino sanoi voivansa hyvin ja poistui hiljaa. Kanslianeuvos oli täysissä pukeissaan ja valmiina lähtemään. Väsymys oli kadonnut, sillä ryhti oli taas hyvä ja silmistä säteili hiukan sitä samaa tuiketta kuin Kalevillakin. Helena-rouva totesi, että Kalevin silmät olivat olleet perintöä eivät vain äidiltä vaan myös isoisältä. Vanhuksen innostuessa aatteellisesti hänen silmäteriinsä syttyi ihmeellinen kimmellys. Sen Helena-rouva oli joskus nähnyt miehensäkin silmissä – varsinkin heidän ollessaan nuoria ja rakastuneita sillä tavalla kuin silloin ollaan. Helena-rouva unohtui silmänräpäykseksi tuohon menneeseen autuuteen.
– Luuletko Kalevin paranevan niin hyvin, että hän joutuu uudelleen rintamalle? kanslianeuvos kysyi.
Tuomari vastasi sillä omituisesti hiljaisella, väsyneellä sävyllä, joka oli tullut hänelle näinä päivinä ominaiseksi, ettei hän uskonut niin käyvän. Kalevista tulisi kyllä elinkautinen invaliidi, vieläpä vaikeasti vammautunut.
– No mutta jos jalat paranevat niin, että hän saattaa hyvin kävellä, niin eihän se nyt mikään erikoisempi vamma ole. Sen puolesta Kalevi voi luoda itselleen vaikka miten hyvän uran, sotilasalaa tietenkään lukuunottamatta.
Kanslianeuvoksen ääni vaikutti hiukan kiihtyneeltä. Hänen ilmeestään näkyi, että hän aavisti ja pelkäsi jotakin. Tuomari Vuori selitti:
– Niin kyllä, pappa, niin. Mutta Kalevilla on vielä eräs vamma, josta emme ole tahtoneet mainita, kun se ei ole aivan varma... Tai kyllähän se varma on, sen puolesta.
Tuomari vaikeni, koska häkeltyi sanoissaan. Helena-rouva tuli avuksi:
– Isoisän täytyy saada se tietää. Kalevista voi tulla heikkonäköinen, sillä hän on saanut kranaatinsirun ohimoonsa...
– Nyt ymmärrän, sanoi kanslianeuvos, mihin pyritte. Sanokaa suoraan, onko Kalevi menettänyt näkönsä?
– On, tuomari kuiskasi; – ei vain näköänsä, vaan molemmat silmänsäkin.
Vanhus painoi sydämensä kohtaa ja valahti valkeaksi. Helena-rouva riensi hänen luokseen, mutta hän nosti torjuvasti kättään. Sitten kyyneleet alkoivat vuotaa ja huulet vavista. Salatakseen tuskaansa vanhus nosti kädet kasvoilleen ja painui kumaraan. "Aequam memento rebus in arduis servare mentem non solus in bonis", hän kuului mutisevan. Sitten hän sai hillityksi itsensä, suoristihe ja sanoi:
– Voi, että olen niin vanha!
– Kuinka niin? tuomari kysyi sanoakseen jotakin.
– Jos olisin nuorempi, voisin toivoa saavani kauan tukea Kalevia sillä taipaleella, jolle hän nyt on lähtenyt. Millä mielellä hän on?
– Hän tuskin on vielä täysin tietoinen kohtalostaan – on ollut tyrmiössä näihin saakka ja heräilee vasta. Puhe ei vielä luonnista, miten sen sitten käynee. Sitäpaitsi hänen päänsä on niin paksussa kääreessä, ettei hän pääse koettamaan silmiään. Pappahan tietää, että senkin sormen päätä voi särkeä, joka on leikattu pois. Kalevi todennäköisesti ei tiedä, että on menettänyt silmänsä, koska on tuntevinaan niiden olevan kuin tavallisesti ja "näkee" niillä kuten ennenkin.
Kanslianeuvos nyykäytti ymmärtäneensä ja nousi. Hän tahtoi lähteä heti. Soitettuaan Ainon saapuville hän käski hankkia auton, mutta silloin Aino ilmoitti Riihisen jo olevan odottamassa. "Mimmi kun tiesi autoja olevan nykyisin vaikeaa saada, niin hän lähetti jo aamulla sanan Riihiselle, että kanslianeuvos tarvitsee häntä näihin aikoihin".
Lähdettiin. Riihinen tervehti ja puheli:
– Hyvä oli, että kanslianeuvos tuli pois sieltä huvilasta, sillä vaikka ne olisivat miten laitettuja nuo kesähuvilat, niin mieluummin minä asuisin pakkasella tuohikontissa kuin niissä. Katselin rakennustanne hiukan silloin, kun vein teidät sinne, ja huomasin, että harakanpesä on tiivis siihen verrattuna.
– Mitä Riihinen nyt höpisee? kysyi kanslianeuvos.
– Sitä minä vain, että siinähän oli vinninportaiden aukko yläpäästä kokonaan peittämättä. Kun portaat lähtevät tuvasta tai salista tai miksi tahdotte tuota huonetta sanottavan, eikä ovea ole muualla kuin alapäässä, niin sehän on samaa kuin jos uskoisi yhden oven kykenevän erottamaan lämpimän ja pakkasen.
– Miksi ei Riihinen sitten sanonut, kun kerran huomasitte asian? kysyi tuomari.
– Ajattelin, että kylläpähän älyätte sanomattanikin, kun tulee pakkanen. Kalevi-herrako se on haavoittunut?
– Niin on
– Onko pahasti?
– Kyllä on. Ei hänestä tule enää sotamiestä.
– Ei tule minunkaan Pekastani – hänestä näet, nuorimmastani, jonka auto tämä on.
– Onko hänkin haavoittunut?
– On.
– Pahasti?
– Niin pahasti, ettei pahemmasta enää apua. Sen repi kranaatti niin, ettei jäänyt kuin riekaleita. Olipahan siinä, että viitsivät nähdä lähettämisen vaivan. Paketissa hän olisi mukavammin tullut kuin arkussa.
– Pekka-vainajan ruumis on siis jo täällä?
– On. Ensi sunnuntaina se siunataan sankarihautaan.
– Missä aselajissa Pekka palveli?
– Se oli korohoromies, sellainen, joka nakuttelee pystyputkesta kaarikranaatteja. Niitä tappovälineitä ei ollut vielä minun ollessani kaartissa.
– Mitä silloin oli?
– Ei muita kuin pertankka ja siinä pistin. Tykkiväki oli erikseen. Konekivääreitä ei ollut vielä silloin piru neuvonut rakentamaan. Kai se vuntierasi oikein ajan kanssa, miten tuosta saisi vasta eri purevan kojeen, jolla sitten ristityt Jumalan nimeen surmaisivat toisiaan ihan tukussa. Ei näy nousseen kuin kahteen kymppiin. Kiitoksia! Pääseekö kanslianeuvos sieltä ulos? Niinpähän työntyy kuin kontio korsustaan. Jos tarvitsette autoa, niin sanokaa Mimmille, sille huushollaskalle, jotta käskeä minua. Se tietää, mistä minut tapaa. Soh, ruuna!... Kah, kun vanhalta muistilta luulin tässä olevan hevosen edessä. Ei sitten muuta kuin näkemiin ja lusikka pohjaan! Kalevi-herralle vanhan Riihisen lohduttavat terveiset, että huomenna menee jo hiukan paremmin kuin tänään.
2
Anja eli kuin unessa, jossa kauhunkuvat kulkivat loppumattomana nauhana hänen editseen. Hänen täytyi tahtomattaankin katsella niitä, vieläpä olla ammattinsa vuoksi saapuvilla ja auttamassa, kun niiden yksityiskohdat oikein revittiin ja kaivettiin nähtäville. Olisi luullut, kun katsoi hänen olemustansa, joka oli kuin hento kukka tai virpi, että hän oli liian heikko kestämään kaikkea, mitä sota vaati sairaanhoitajattarelta, mutta ne, jotka tunsivat Anjan, tiesivät todistaa päinvastaista. Tosiasiassa Anja oli uskomattoman sitkeä ja uupumattoman altis.
Tultuaan Helsinkiin ja osakuntaan hän oli aluksi värissyt arkuudesta, sillä tämä uusi ympäristö, josta hän oli niin paljon haaveillut kaukaisessa karjalaisessa kodissaan, pienessä hiljaisessa kaupungissaan, oli osoittautunut hänen hermoilleen liian äänekkääksi, suureksi, varmaksi ja mahtavaksi. Sitäpaitsi Anja oli tavannut siitä mielestään liian vähän – kai siksi, että oli odottanut liian paljon – sitä aatteellisuutta ja ihanteellisuutta, joka oli hänen sielunsa kaikupohja ja haaveidensa keskeinen kohde. Vasta oltuaan siinä jonkin aikaa ja tutustuttuaan Akateemisessa Karjalaseurassa, ylioppilaiden kristillisissä ym. yhdistyksissä, osakunnassa jne. lähemmin uusiin aatesiskoihinsa ja -veljiinsä hän oli huomannut heissä vallitsevan saman tunnehehkun, mikä paloi hänen omassa rinnassaan. Tosin oli toisenkinlaista suhtautumista elämään, kuten oli ymmärrettävää niin suuressa yksilöjoukossa – boksierotiikkaa, oudostuttavaa vapautta seurustelutavoissa eri sukupuolten välillä jne. –, mutta tämä oli Anjan mielestä pienelle vähemmistölle kuuluvaa. Verrattomasti suurin osa ylioppilasnuorisosta oli ja eli saman isänmaallisen hurmion vallassa kuin Anja ja suhtautui tulevaisuuteen sen valossa. Sen johtajat julistivat, että yksilöllisyyden ja tämän oikeuksien aika oli nyt loppunut ja että oli alkanut uusi aika, joka päinvastoin kuin entinen asetti yhteisön ja isänmaan edut kaiken yläpuolelle ja vaati yksilöä alistumaan ja oman onnensakin uhalla vain palvelemaan niitä.
Tämä kosketti siihen, mikä Anjassa oli luontaisinta: palvelemisen henkeen. Tämä oli ilmennyt hänessä lapsuudesta saakka, synnynnäisenä ominaisuutena, mutta korkeammassa, kiihkeämmässä määrässä kuin mitattuna tavallisen naisellisuuden mukaan. Kun akateeminen nuoriso omaksui Suur-Suomi-ohjelman, jonka se oli johtajiensa kautta perinyt itsenäisyystaistelun ja Uuden Päivän intomielisiltä kannattajilta, miehiltä, jotka olivat liian pian väsähtäneet ja väistyneet syrjään, Anja kuten lukemattomat muut tunsi saavansa siitä sen suuren aatteen, jota nuoriso aina kaipaa voidakseen kohota aikansa yläpuolelle ja nähdä pilvien taa. Ellei sillä tällaista suurta aatetta ole, se ollen herkkä painuu helposti matalaan aatteettomuuteen ja harhautuu tyydyttämään nälkäänsä ravalla kuten tuhlaajapoika. Väristen pyhistä isänmaallisista tunnoista tämä karjalaisneito omaksui aatteen suuresta, vapaasta Suomesta, johon vihdoin kuuluisi Karjala kokonaisuudessaan, tuo laulujen, muinaiskulttuurin ja kalevalais-kansallisen romantiikan Karjala, jota hän palvoi hurmioituneella, uskonnollisella hartaudella.
Yksilön antautuminen unohtaen itsensä yhteisön ja isänmaan palvelukseen vastasi myös Anjan käsityksiä kristityn velvollisuuksista. Hänen vanhempansa ja hän itsekin olivat olleet kreikkalais-katolisia, mutta olivat sitten siirtyneet luterilaisuuteen, koska tämän opetus oli alkanut yhä enemmän tyydyttää heidän kaipuutaan. Tällöin he olivat tuoneet mukanaan jotakin siitä lapsenomaisesta mystiikasta, jota kreikanuskoisissa karjalaisissa siellä täällä on ja joka ikäänkuin hienona autereena hämyttää ankarat dogmit salaperäiseksi runoudeksi ihmisen ymmärrystä ylempänä olevista ainoisista asioista. Uskonnollinen ja isänmaallinen tunne-elämä sulautuivat Anjassa yhteen niin, että palvoi hän Jumalaa, isänmaata tai Karjalaa, toimintaan heräsivät samat tunteet ja hän koki kaikilla kolmella taholla samat ihanasti ravitsevat mystilliset elämykset. Ekstaasi, hurmio, oli sana, joka sai Anjan säpsähtämään sattuessaan hänen kohdalleen, sillä hän tunsi joskus joutuvansa sen valtaan, jopa halusikin sitä. Siitä näet hänen sieluunsa siivilöityi salaperäistä onnea, jota hän ei tiennyt kokeneensa mistään muusta.
Tämä isänmaallis-kansallinen ja runollis-karjalainen hurmio, joka väreili hänen sielussaan eräänlaisena Karjalan kesäisten salojen sinipunervana terhenenä, oli sulattanut itseensä sen vienon varhaiserotiikan, joka Anjan vartuttua neidoksi alkoi huokua hänen sieluunsa suloista levottomuutta. Anja tuskin huomasi sitä, sillä se ei ollut niin voimakasta, että olisi kaivannut omaa erikoisnimeänsä. Se vain kiihdytti hänen romanttista hurmiotaan ja syvensi hänen ekstaattista nautintoaan. Elämän todellisuus, jonka näkemistä tältäkin puolelta hän ei voinut välttää, liukui ohitse jättämättä pysyvää kuvaa, tai jos jätti, niin muuntui vähitellen Anjan omien haaveiden mukaiseksi eli irtautui kaikesta, mikä siinä oli ehkä veren kuumuutta ja luonnollista intohimoa. Ja kuitenkin Anjan katse, ilme, koko hento olemus, jonka naiselliset muodot olivat silti hyvin selvät ja puoleensavetävät, ilmaisivat jotakin, joka sävähdytti oudosti ja syvästi miehuuden ensimmäiseen asteeseen noussutta nuorukaista. Anja oli pian Helsinkiin tultuaan huomannut sen, mutta se oli herättänyt hänessä tunteen, jossa oli enemmäksi kuin puoleksi jonkinlaista mystillistä kauhua. Hän ei ollut vielä kertaakaan syttynyt edes siihen vienoon haaveiluun, joka kuuluu tyttövuosien suloisimpiin muistoihin, vaan oli arkana livahtanut syrjään tämän tunteen tieltä, kun se joskus oli kulkenut häntä kohti. Tällä asteella hän oli kohdatessaan Kalevin.
Kalevi oli jokseenkin tarkoin Anjan miehinen vastine. Hänkin oli jo konventtiluokillaan omaksunut ikäpolvensa romanttisen, kansallis-isänmaallis-valtiollisen ja valtakunnallisen ohjelman, vieläpä niin fanaattisesti, että siitä oli tullut, mikäli sellaista saattaa sanoa hänen iässään olevan, hänen maailmankatsomuksensa. "Suomi suureksi, Viena vapaaksi" ei ollut hänelle pelkkä lauseparsi, jolle naurettiin, vaan sisälsi vakavan siveellisen velvoituksen. Hänen tultuaan ylioppilaaksi tämä suunta vain vahvistui, sillä hän joutui nyt piireihin, joissa oltiin tässä suhteessa veteraaneja eikä kaihdettu aatteen ajamisessa jyrkimpiäkään keinoja. Tästä antautumisesta aatteen vietäväksi niin kokonaan, ettei muille harrastuksille juuri jäänyt sijaa, ja lisäksi siitä, että Kalevi vielä nuorukaisena "rakasti äitiään", so. löysi itsetiedottomasti kauniin, nuorekkaan äitinsä seurasta sen tyydytyksen, jota hänen vielä heräämätön sukupuolinen sielunelämänsä vain saattoi tarvitakaan, johtui, ettei Kalevilla ollut kouluaikanaan tyttötovereihinsa mitään muita suhteita kuin ystävyys. Vasta ylioppilaana hän yhtäkkiä tunsi sielussaan valtavan voiman, joka huumasi hänet ja tempasi mukaansa kuin myrsky lehden.
Kalevi ehti ylioppilaana nähdä paljon nuoria naisia ennenkuin tunsi mitään tällaista. Kun hän sitten tutustui Anjaan, tuo salaperäinen, väkevä voima, rakkaus, valtasi hänet heti, ikäänkuin hän olisi odottanut kaikki vuotensa vain Anjaa ja tämä ollut hänelle sallimuksen vasituisesti määräämä. Hän tuijotti Anjaan kuin tyrmistyneenä, muistamatta aluksi, missä oli, ja hänen silmiinsä syttyi niissä ennen esiintymätön kimmellys. Kun Anja, myös oudosti herpautuneena kuin olisi hänen sydänhermonsa värähtänyt ja hän sen johdosta tuntenut hengästyvänsä, ojensi hänelle kätensä, hän ei muistanut laskea sitä irti, vaan piti ja piti sitä niin kauan, että Anja punehtui ja irroitti sen väkisin. Siitä silmänräpäyksestä alkaen Kalevi kohteli Anjaa kuin omaansa ja Anja alistui tähän kuin se olisi ollut itsestään selvä, tähtiin kirjoitettu asia. Jo ensimmäinen keskustelu sujui luontevasti ja helposti kuin he olisivat olleet lapsuudentovereita. Kun he katsoivat toisiaan silmiin, olivat väliltä kaikki verhot pudonneet ja he saattoivat nähdä sielun pohjaan saakka. Ohjelma, jota tuossa tilaisuudessa esitettiin, jäi heiltä näkemättä ja kuulematta. Kun Anja lähti pois, seurasi Kalevi häntä kuin se olisi ollut hänen itsestään selvä oikeutensa. Heidän toverinsa katsoivat heidän jälkeensä ja aavistivat olleensa läsnä sielundraamassa, joka merkitsi molemmille koko elämää. Hekin tunsivat siitä häivähdyksen ja tämä oli niin vakava, etteivät he voineetkaan hymyillä, kuten aikoivat, vaan tunsivat vapisevansa sielullisesti.
Saatettuaan Anjan kotiin Kalevi kulki kuin hurjistunut katua sinne, toista tänne, sydämessä niin kuohuva onnentunne, että hänen oli vaikeata olla huutamatta sitä julki. Tultuaan kotiin ja mentyään vuoteeseen hän lepäsi silmät auki ja tuijotti hämärään. Yhtäkkiä hän purskahti itkuun ja painoi tyrskien päänsä pielukseen. Hänen hartiansa vapisivat niin, että vuode tärisi. Helena-rouva, joka aina valvoi ja odotteli lastensa tuloa kotiin, kuuli Kalevin huoneesta jotakin epätavallista ja saapui katsomaan, luullen hänen olevan sairas. "Kalevi, mikä sinun on?" hän kysyi huolestuneena ja laski kätensä hänen hartioilleen. Silloin Kalevi lakkasi tärisemästä ja kääntyen äitinsä puoleen hymyili kauniisti. Keväthämyisessä yössä hänen hampaansa loistivat valkoisina ja silmistä tuikki tähtimäinen kimmellys. "Äiti, ei minua mikään vaivaa – tai oikeastaan kyllä. Itken tässä kuin hoopo vain siksi, että olen niin onnellinen". – "Nytkö se on siis tullut?" äiti oli kysynyt hiljaa. – "Niin, äiti, nyt se on tullut, se, jonka todella tunnen elämäni suurimmaksi onneksi". – "Tiesin sen tulevan ja olen odottanut sitä!" äiti huokasi; "ota vastaan Jumalan lahjana ja pidä se puhtaana. Nyt en kysy enempää". – "Ooh – kerron kyllä sinulle kaikki, tämän kuten muutkin asiat". – "Mikä hänen nimensä on?" – "Anja, Anja, Anja, Anja Tuuliala! Eikö se ole kuin laulua?"
Mutta Anja oli polvillaan vuoteensa ääressä ja puhui Jumalalle sanattomia sanoja ja loputtomia ajatuksia siitä, mitä hänelle oli tänä iltana tapahtunut. Mitä se oli? Oliko salama iskenyt hänen sieluunsa ja piirtänyt sinne lähtemättömästi tuon nuorukaisen kuvan, vaikka hän oli nähnyt tämän vasta ensimmäisen kerran? Tämäkö siis oli se ikuinen haava, jonka salama oli hetken työnä lyönyt hänen sydänpuuhunsa? Hänen silmänsä loistavat tuolta jostakin... Miten kummallista, selittämätöntä vetoa Anja tunsi Kalevia kohtaan. Niin, hänen nimensähän oli Kalevi, Kalevi, Kalevi Vuori. Tämä on siis rakkautta. Se on suloista... Siinä on iloa, mutta sitä ilmaisevat parhaiten kyyneleet; siinä on viemaavaa antautumisen ja rajatonta palvelemisen halua; siinä on kaikkea, mitä voin ajatella kaunista ja hyvää, mutta lisäksi siinä on sydäntä värisyttävää hunajan makeutta, olevaisuuden ihaninta tuoksua... Oi Jumala, mitä nyt ajattelenkaan! Suo se anteeksi, jos se on syntiä, mutta salli minun vielä kerran tuntea sen tuulahdusta, sen pyörryttävää viriä veressäni. Se on minulle kokonaan uutta – minä sekä halajan että pelkään sitä. Kalevi? Hänkö on minulle sallittu? Elämä on niin outoa ja täynnä tutkimattomia käänteitä, että pelko värisyttää sydäntäni. Mutta Kalevin kanssa en pelkää...
Molempien samanlaisuudesta siinä, ettei heillä ollut mitään eroottisia kokemuksia, ei sielullisia eikä käytännöllisiä, johtui, että he joutuivat ujoina kuin lapset yhdessä hankkimaan niitä. He edistyivät siinä suhteessa hitaasti, sillä vaisto kuiskasi, että kuta vähemmän he paljastivat toisilleen sitä, mikä vivahti vietiltä, sitä puhtaampana ja hienompana heidän suhteensa säilyi. Anja oli jo luonnostaan torjuvainen ja suorastaan pelkäsi kaikkea, mikä meni vähänkään liian pitkälle. Sitäpaitsi hän pelkäsi itseään, sillä hän oli Kalevin sylissä joskus tuntenut unohtumista, joka siirsi hänet harkinnan ulkopuolelle. Siksi hänen hennot, sirot kätensä sangen pian kohosivat kieltämään tai lykkäämään pois tai estämään liikaa läheisyyttä. Kalevi taas oli ritarillinen luonne, joka mieluummin tahtoi säilyttää aarteensa eheänä ja koskemattomana kuin liialla rohkeudella ja maltittomuudella ehkä särkeä sitä, mikä siinä oli haurainta ja utuisinta, mutta samalla myös hienointa ja kallisarvoisinta. Hänen isänsä, jolle hän samoin kuin äidilleen avomielisesti puhui kaikista asioistaan, sanoi hänelle kerran toverillisesti, mutta juuri sillä tavalla, jota Kalevi tiesi isänsä käyttävän tahtoessaan erikoisesti vaikuttaa poikaansa: "Kuule, Kalevi, kai muistat ja tiedät, että miehen tulee hillitä itsensä. Jos mies saattaa naisen liian pitkälle, niin hän, vaikka syy onkin hänen, alkaa halveksia uhriansa. Rakkaus tuhoaa itsensä sillä tavalla". – "Ole huoletta, isä!" Kalevi oli vastannut ja ollut hiukan loukkaantunut. "Kaikkea tuo isä ajatteleekin..." Kesällä isoisän huvilassa, kuljeskellessaan Anjan kanssa luonnossa, hän kuitenkin heräsi muistamaan isänsä sanat ja ymmärsi niiden aiheellisuuden.
3
Paljon tällaista vilahti Anjan mielessä, kun hän laitteli Kalevia kuntoon, vastaanottamaan kanslianeuvosta. Heidän tarinansa oli ollut pelkkää aurinkoa, niin pelkkää, etteivät he olleet tulleet vakavasti ajatelleiksi ukkospilvien olevan sittenkin tosiasioita, joita ei elämässä voi sivuuttaa. Ne syntyvät maan ja taivaan sähköstä, ne latautuvat ja purkautuvat, eikä ihminen voi muuta kuin alistua niiden voimaan. Sodan uhkaa he eivät sittenkään ottaneet vakavasti. Kunnes se eräänä päivänä oli tosiasia.
Silloin Anja oli tuntenut siirtyvänsä todenteolla siihen elämään, jota oli hurmioituneissa isänmaallisuushaaveissaan kuvitellut, eli luopuvansa kokonaan yksilöllisestä onnestaan ja antautuvansa vain yhteisön ja aatteen palvelukseen. Hän oli hyvästellyt Kalevin mielessä se mahdollisuus, että näki tämän ehkä viimeisen kerran, mitä kuitenkaan ei toisaalta uskonut, koska sitä, mikä on terveyttä ja voimaa uhkuvana edessä, ei voi mielellään kuvitella kuolleeksi, ja koska luotti siihen – tietämättä kyllä, millä perusteella –, ettei tuota onnettomuutta ollut sallittu hänelle. Hän antautui isänmaalliseen työhönsä palavalla innostuksella, uskoen vastoin kaikkia järkisyitä Suomelle nyt avautuneen sen kohtalonhetken, jota se tarvitsi päästäkseen toteuttamaan kutsumustaan eli kohoamistaan pohjolan suureksi, johtavaksi valtakunnaksi. Hän ei lannistunut luovutustaistelun päivinä, vaan uskoi sokeasti Mannerheimin linjaan, jota kuvitteli pilviä hipovaksi, ylipääsemättömäksi muuriksi. Sen suojaan pysähdyttäisiin ja siitä torjuttaisiin kaikki perivihollisen hyökkäykset. Kun sitten ilta illalta alkoi toistua aina sama lyhyt "hyökkäys torjuttiin", Anjan sielun täytti voitonriemu.
Tämän haltioituneen mielialan ollessa parhaassa nousussaan ja rintamaraporttien kertoessa kymmenien hyökkäysvaunujen tuhoutumisesta, Anja joutui vastaanottamaan Kalevin. Ellei hänellä olisi ollut hurmioitunutta isänmaallista alttiutta tukenaan, hänen olisi ollut vaikeata tätä iskua kestää, mutta kun se täytti hänen sydämensä ja kun häntä vallitsi rajaton uhrivalmius, hän jaksoi alistua. Tätä helpotti vielä hänen palava uskonnollisuutensa, jonka käsky oli selvä ja tinkimätön: oli riisuuduttava alastomaksi yksilöllisen onnen muruistakin ja uhrattava ne kaikki yhteiseksi hyväksi; ystävän edestä oli annettava korkeinkin uhri, henki, jos niin vaadittiin. Siihenhän Suomen koko nuoriso oli epäröimättä valmistunut – miksi ei sitten hän, Anja? Kun tähän tuli lisäksi rakkauden luoma polttava sääli, Anja tunsi Kalevia hoitaessaan suorittavansa pyhää tehtävää, täyttävänsä juuri sitä kutsumusta, joka määräävänä, ohjaavana voimana asui hänen tietoisuudessaan. Ja eikö tästä riisuutumisesta, luopumisesta kaikesta, sittenkin säteillyt hienoa, surumielistä onnea, joka siivilöityi kalpeana kajastuksena sumupilvien lomitse hänen sieluunsa? Olihan hänen rakas Kalevinsa vielä elossa, tuossa hänen hoidettavanaan, olentona, joka tarvitsi hänen rakkauttaan vain kipeämmin kuin ennen. Kuka tietää, mitä sisäistä valoa häneen voi syttyä korvaukseksi silmien pimenemisestä, ja mitä erikoislaatuista onnea siitä voi koitua, sellaista, joka olisi muuten, silmien pysyessä näkevinä, jäänyt kehittymättä.
– Anja!
Kalevi sanoi sen nyt selvästi, joskin vielä jäykästi. Kielen halvautuminen oli alkanut vähentyä sitten, kun silmät oli leikattu ja tyrmäys oli yhä enemmän haihtunut. Saattoi jo päätellä hänen saavan puhelahjan takaisin. Hän harjoitteli puhumista ahkerasti, väsyksiin saakka, ja sai yhä paremmin ilmaistuksi ajatuksiaan. Anja vapisi joka kerta, kun Kalevi alkoi puhua, sillä hän pelkäsi hänen kysyvän silmistään. Toisaalta ei tuota hetkeä, jolloin hän oli saava tietää totuuden, voinut enää juuri siirtää tuonnemmaksi. Lääkäri oli sitä mieltä, että se oli sanottava jo seuraavan kerran kääreitä muutettaessa. Hänen luulonsa mukaan Kalevi tuli kestämään iskunsa kuin mies; sen näki jo hänen ruumiinrakenteestaan.
Leuan haava, jonka lääkäri oli ommellut uudestaan, parani nopeasti. Se tuli kyllä rumentamaan kasvoja sikäli, että alahuulta oli täytynyt kuroa kireälle, se kun ei olisi muuten yltänyt; sirpale oli näet repäissyt suupielen kohdalta aika palan. Tämä se myös haittasi puhetta. Mutta kun hänen partansa oli nyt ajeltu, saattoi päätellä, että tuo huulen kireys voi toisaalta vaikuttaa edullisesti, koska Kalevin ehkä liian pehmeä ilme siitä koveni, muuttuipa melkein tuimaksi. Pohkealihas tuli paranemaan niin, että jaksaisi kyllä suorittaa tehtävänsä, mutta polvilumpio oli pahempi juttu. Vasta sen eheydyttyä voitaisiin sanoa, tulisiko se täyttämään tehtäväänsä.
Kalevi muisteli melkein taukoamatta sotaa, luovutustaistelua, kaikkea sitä uutta ja kauheaa, mitä oli joutunut kokemaan. Miten toisenlaista tuo kaikki oli ollutkaan kuin hän oli kuvitellut. Hänen täytyi oikein hymähtää. Mutta vaikka pelko täytti kaikkien mielen, niin ylen harvat antoivat sille valtaa. Kalevi saattoi todeta rehellisesti, ylpeästi, ettei siinä suhteessa ollut ilmennyt uutta, sillä kaikki olivat täyttäneet velvollisuutensa juuri niinkuin olivat aikoneet ja oli odotettu. Suomen poikain vertaisia sotureita ei ollut, kertakaikkiaan ei. Eikä hän itse ollut ollut muita huonompi. Sen hän rohkeni sanoa, vaikka oli kyllä jäävi puhumaan itsestään. Tarmokkaasti hän oli toiminut ja suorittanut tunnontarkasti kaikki käskyt ja tehtävät siihen saakka, kunnes... Niin, se oli ollut vain yksi ainoa kirkas leimaus, huumaava räjähdys, ja sen jälkeen täydellinen unohdus, pimeys. Hänellä ei ollut siltä hetkeltä pienintäkään muistoa kivusta, iskun tuottamasta tuskasta, ei, vaan ainoa muistiin jäänyt asia oli tuo räjähdys ja rintaman ukkosena pauhaavan jylyn yhtäkkiä tapahtunut katkeaminen säriseväksi epäsoinnuksi, joka oli sekin kohta sammunut.
Sitten? Niin, sitten hän oli herännyt täällä sairaalassa. Hän oli ymmärtänyt tulleensa pahoin haavoittuneeksi ja saaneensa kestää leikkauksen. Tajunta oli alkanut kajastaa kuin päivä pimeän yön jälkeen, muisti palautua ja järki harkita. Hänestä oli tuntunut ihmeeltä, että Anja oli sattunut hänen hoitajakseen. Sattunut? Oliko varmaa, että tässä oli kysymyksessä sattumus? Ehkä sen oli näin järjestänyt sallimus, tuo selittämätön voima, joka oli jo ensimmäisessä silmänräpäyksessä heidän tavatessaan ilmoittanut heidät erottamattomasti toisilleen kuuluviksi. Se oli ollut kuin yliluonnollinen ilmoitus, mikäli Kalevi saattoi ymmärtää, – tuollainen mielen leimahtava kirkastuminen, joka tuntui ruumiillisestikin hienona väristyksenä kuin olisi galvaaninen virta järsinyt jokaista lihassäiettä. Tuo mahti se oli saattanut hänet Anjan hoitoon. Varmuus ja kiitollisuus siitä, että näin oli, oli liikuttanut häntä niin, että hänen oli täytynyt itkeä. Ja liikutus oli yhä kohonnut hänen tuntiessaan isän ja äidin tulleen saapuville. Kuinka armollinen Jumala onkaan ja rajaton hänen hyvyytensä. Huolimatta siitä ruumiillisesta kurjuudesta, jonka vallassa siinä makasi, Kalevi oli tuntenut Anjan, äidin ja isän läsnäolosta sanomattoman suurta, lempeästi paistavaa onnea, yhtä suurta kuin silloin, kun rakkaus oli lehahtanut liekkiin hänen sydämessään, mutta toisenvivahteista, keväisen iltaruskon ja silloin mailla lepäävän surumielisyyden sävyttämää. Oli siunattu asia, että onnea oli niin monenlaista.
Itkiessään siinä ja toivoessaan, ettei kukaan sitä näkisi, Kalevi oli alkanut tuntea silmissään jotakin outoa. Hän muisti hyvin, minkälaista itkeminen oli – kuinka kyyneleet lähtivät herkästi vierimään luomien nenänurkasta alas poskille tai, jos sattui olemaan makuulla, jäivät luomien väliin silmämunan päälle ja kokoontuivat siihen niin kauan, kunnes täyttivät sen ja vierähtivät silmien ulkonurkasta ohimoille. Maatessaan selällään hän tunsi nyt, kuinka kyyneleet todellakin kokoontuivat silmiin kuten ennen, mutta eivät silmämunan päälle, vaan sen alle, kuopan pohjaan, jossa ne tuntuivat – kai suolansa vuoksi – kirvelevänä, polttavana karvasteluna. Niitä kokoontui yhä enemmän, niin paljon, että Kalevi tunsi selvästi pian koko silmäkuopan täyttyvän niinkuin siinä ei itse silmää olisi ollutkaan. Nyt kuopat olivat täynnä ja vasta nyt kyyneleet lähtivät virtaamaan alas ohimoita ja pitkin poskia.
Oli kuin uusi kranaatti olisi iskenyt Kaleviin. Hän tunsi herpautuvansa kauhusta ja makasi kauan ryhdittömänä kuin maahan pudonnut lanka. Vain ajatus työskenteli kuumeisesti. Hän muisti nyt heti tajunnan palattua tunteneensa silmäluomissaan jotakin outoa. Oli kuin ne olisivat luhistuneet ja niitä olisi ollut vaikeata liikuttaa – kuin olisi alapuolella ollut jotakin karkeaa, joka olisi koskenut niihin toisin kuin silmän sarveispinta. Niin sen täytyi olla. Kuta enemmän hän asiaa ajatteli, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli. Mitä vartenpa muuten hänellä olisi silmillään tällainen tukeva side? Ei ollut epäilystäkään: hänen silmänsä olivat menneet.
Todettuaan tämän lopullisesti Kalevi taas makasi kuin tyrmäytyneenä, kykenemättä tuntemaan ja ajattelemaan. Äskeisen lempeän onnenpaisteen eteen oli äkkiä pudonnut esirippu, joka sulki pois kaiken valon, niin ettei himmeintäkään kajastusta päässyt siivilöitymään mistään päin. "Miten julma oletkaan, Jumala!" Se sana alkoi sitten salamoida kalevantulena tuolla pimeyden taustalla eikä lakannut, vaan leimahteli yhä uudelleen kuin peruuntumattomana tuomiona. Vähitellen sitten tyrmistys lieveni ja ajatus alkoi toimia. Ja ensimmäinen kysymys oli, tietääkö Anja, tietävätkö isä ja äiti?
Siinä samassa hän ymmärsi, ettei saisi milloinkaan enää nähdä Anjaa ruumiillisilla silmillään eikä siis siten ihailla hänen kauneuttaan. Anjan muoto tulisi säilymään hänen mielessään sellaisena kuin hän oli nähnyt hänet tähän saakka eli siis aina nuorena ja kauniina. Hän muisti nyt sitä ajatellessaan Anjan kasvot täydellisesti – hänen otsansa, kulmakarvansa, pitkät, kullanväriset silmäripsensä, suuret, haaveilevat, siniharmaat silmänsä, hienosti kaartuvan nenänsä, vähimmästäkin mielenliikutuksesta värisevät huulensa, ja kehyksinä vaaleat, kimmelteiset, suortuvaiset hiukset, jotka saattoivat olla kuin utupilvi. Kalevi tiesi menettäneensä silmänsä, mutta totesi nyt sanomattomaksi huojennuksekseen, ettei hän silti ollut menettänyt "näköänsä" sielullisessa merkityksessä. Kaiken, mitä hän oli tähän saakka nähnyt: olevaisuuden kauneuden, elämän ilmiöt, ihmisten moninaisuuden, mikroskooppisenkin elämän, paljon, paljon, tarkoin ajatellen ja tutkien riittävästi muodostamaan sangen täydellisen kuvan siitä keskiöstä, jossa hänen elämänsä tulisi kulumaan, hän omistaisi katoamattomana kuvana. Olisipa hänellä vielä se etu, ettei tuo kuva vanhenisi, vaan pysyisi aina sellaisena, yhtä tuoreena ja himmentymättömänä, kuin oli ollut painuessaan kerran hänen tajuntaansa. Aina kun hän muisteli Anjaa, hän näkisi tämän ilmeen, kun hän pelästyneenä, väristen kauhusta, joka silti oli suloista nautintoa, koetti torjua Kalevin rajuja suudelmia, joiden valtaan kuitenkin ihanasti raueten lopuksi silmät ummessa antautui. Hän näkisi isoisän huvilan rannan, sen puhtaan hiekan, auringon kimalluksen ulapan aalloissa ja keinuvat kaislat, näkisi Kertun ja Anjan tulevan uimapuvuissaan ja unohtuisi katselemaan Anjaa, joka ujoilisi ja punehtuisi hänen edessään. Sitten he uisivat yhdessä ja antaisivat onnen aaltojen keinuttaa heitä, kuten olivat tehneet viime kesän autereisina hellepäivinä. Mitä siitä, jos hän ei nähnytkään enää, jos sokeus tuotti erinäisiä ulkonaisia hankaluuksia, kun hänellä oli tuo kaikki jo nähtynä, varastoituna, omana. "Miten hyvä oletkaan, Jumala!" Tämän hän nyt huomasi kirjoitetuksi pimeälle taivaalleen ja jäi katsomaan tuota uutta kalevantulta, mielessä harras pyyntö, että "älä sammu milloinkaan!"
Mutta tiesikö Anja, tiesivätkö isä, äiti ja isoisä? Jolleivät he tienneet, niin oli julmaa sanoa heille sitä ainakaan äkkiä. Täytyi päästä selville, kuinka paljosta he olivat perillä, ja toimia sen mukaan. Oli siunattu asia, että hän taas kykeni jotenkuten puhumaan. Anja kuuluu häärivän tässä ääressäni. Täytyy koetella häntä...
Tällöin Kalevi sanoi "Anja", mutta ei voinutkaan noudattaa aikomustaan, sillä juuri samalla saapuivat sisään Vuoret ja kanslianeuvos.
4
Onko tuo Riihinen ihan tunnoton ihminen, kun voi puhua tuolla tavalla pojastaan, sankarivainajasta vielä?
Kanslianeuvos se näin kysyi, sillä Riihisen asiallinen kuvaus siitä, mihin asuun kuolema oli jättänyt hänen poikansa, oli vaikuttanut häneen melkein pöyristyttävästi. Tuomari Vuoren täytyi nauraa:
– Tunnotonko! Ei suinkaan! Olen varma siitä, että Riihinen suree poikaansa niin vilpittömästi kuin kuka muu tahansa. Mutta sitähän ei sovi näyttää vieraille, joille voi kertoa vain tapahtuman asiallisen puolen. Ja sitä tehdessään Riihinen ei voi mitään sille, että on syntyjään savolainen, vieläpä oikein pesunkestävää lajia. Kuta lähemmin asia koskee häneen, sitä savolaisemmin hän sen kuvaa. Oli tuossa muuten meille hiukan opettavaakin.
– Mitä sitten?
– Että meidän tulee onnettomuuksista huolimatta "ajaa tarmokkaasti poikamme autoa" ja varoa päästämästä tunteitamme liiaksi näkyville.
– Saattaa olla. Stoalaiset olisivat surujen ja vastoinkäymisten kestämisessä pitäneet esimerkkinään suomalaisia, jos meitä vain olisi silloin ollut. Johan täällä luonto kasvattaa ihmisen kykeneväksi sietämään mitä vain. Todellakin hyödyllistä muistaa tämä varsinkin nyt, kun menemme puhuttelemaan Kalevi-parkaa.
He tulivat perille ja hiipivät varovaisesti vuoteen ääreen, johon istuutuivat. Kanslianeuvoksen tartuttua hänen toiseen käteensä ja äidin toiseen, hänen suupuolikkaansa alkoi liikahdella tavalla, joka oli olevinaan hymyä, ja hän sanoi vaivalloisesti, mutta selvästi:
– Tämä on isoisän käsi ja tämä äidin. Tuntisin ne monien joukosta. Isoisän käsi on laiha ja kylmä ja sen suonet ovat korkealla ja kovia. Äidin käsi on pehmeä ja lämmin, mutta sormien viimeiset nivelet ovat paisuneet ja rustottuneet. Anna sinäkin, isä, kätesi. Kuinka lämmin se onkaan vielä ja miten miehekäs sen puristus. Tiedätkö, isä, että sinä olet joka suhteessa mies?
– Kaikki eivät liene samaa mieltä, mutta kiitos vain kohteliaisuudesta. Panen sille suuren arvon, koska sen lausuja on poikani. Hauskaa nähdä, että alat selvitä ja voit jo puhua.
Tuomari koetti tapailla keveähkömpää sävyä, etteivät tunteet tarpeettomasti herkistyisi. Kalevi sanoi:
– Hauskaa minunkin nähdä teitä, kun istutte siinä ympärilläni. Missä on Anja? Istutko sinäkin? Etkö, vaan seisot siellä jalkapäässä. Ota tuoli ja istuudu äidin viereen. Minun piti sanomani, että Kiinassa aateloidaan isä, kun tahdotaan kunnioittaa poikaa. Noudattaen tätä hienoa tapaa korotan nyt sinut, isoisä, aatelissäätyyn, mikä ylennys olisi ollut tuleva osaksesi muutenkin.
– Ja minä, sanoi nyt isoisä, noudatan samaa kiinalaista tapaa ja korotan isäsi aateliseksi sinun ansioidesi perusteella.
– Ja minä aateloitsen sinut, koska olet saava itse suoraan tunnustuksen ansioistasi, hymyili Helena-rouva herttaisesti. – Nyt olemme siis isänmaan uutta aatelia kaikki, sillä me naiset kohoamme miesten mukana. Miten voit nyt, Kalevi?
Siitä kysymyksestä soinnahti kuuluville äidin huoli. Kalevi alkoi selittää:
– Kyllähän minä muuten, ellei noissa jaloissa olisi jotakin vikaa, joka estää minua liikuttamasta niitä. Tuntuu ihan siltä kuin ne olisivat jäykät kuin pölkyt. Lienevätkö sidotut kiinni? Ovat, sanoo Anja. No, täytyy tyytyä ja odottaa, kunnes siteet poistetaan. Mitä sitten suurustinkiin tulee, niin sen sijaan että kranaatti olisi isontanut, se onkin pienentänyt sitä. Näettehän, kuinka kiinteällä alahuuli on. Ei tahdo saada puhutuksi, varsinkaan kun kieli ei vielä oikein käänny. Näettehän muuten, että parta on ajeltu. Mikään ei ole niin harmittavaa kuin törröttävä, pistävä, pitkä parransänki – paitsi ehkä se, että täytyy pitää silmiä siteessä ja olla aina vain pimeässä.
Kanslianeuvos kumartui hänen puoleensa ja kysyi:
– Niin, Kalevi-poikani, miten sinun silmiesi laita on? Kalevi puristi isoisän kättä ja vastasi:
– Toden sanoakseni minusta tuntuu väliin siltä kuin... kuin... Voitteko kuvitella, että joskus uskon olevani silmätön, en vain umpisokea, jolla kyllä vielä on silmänsä tallella, vaikka ne eivät kelpaa enää mihinkään, vaan sellainen, jolta itse silmämunatkin on otettu pois ja joka siis "katselee" pelkillä rei'illä. Tuo tunne on niin selvä, että mietiskelen tässä makaillessani, minkälaista sokean olo oikeastaan mahtanee olla.
– Mitä olet siitä kuvitellut? kanslianeuvos kysyi hiljaa. Kalevi koetti vetää jäykkää suunpuolikastansa hymyyn ja sammalteli:
– Sitä vain, ettei sitä, joka kerran on ollut näkevä ja omaksunut olevaisuuden ihanuuden, voida tehdä sokeaksi ehdottomassa mielessä. Hänellähän on tuo kaikki nähtävänä sielussaan, vieläpä kirkkaampana kuin milloinkaan sitä ennen. Samassa silmänräpäyksessä kun pimeyden verho peitti hänen ruumiilliset silmänsä, hänen sielussaan asuva miljoonien kuvien maailma näet nousi näkyviin loistavampana ja kirkkaampana kuin koskaan se, minkä hän oli siihen saakka ruumiillisilla silmillään nähnyt. Vaikka tällä hetkellä olen ehdottomasti sokea, niin kuinka selvästi näenkään teidät kaikki tässä ympärilläni.
– Kalevi, isoisä kuiskasi tukahtuneella äänellä, sano meille, mitä tarkoitat? Tiedätkö kaikki?
– Rakas isoisä ja te muut, olen täysin selvillä tilastani. Olen sokea, sillä olen menettänyt molemmat silmäni. Rakas äiti, älä itke noin. Kyyneleesi ovat niin kuumia, että polttavat kättäni. Tiedäthän vanhastaan, ettei sinun tarvitse paljoa itkeä ennenkuin silmäsi ja luomiesi reunat punoittavat. Annahan nenäliina... Kas niin. Pyyhitään lapsen silmät. Mitä, itkeekö isoisäkin! No ei uskoisi! Pitäisihän noin iäkkään uroon jo tietää, ettei auta itku markkinoilla. Röyhistä rintasi, vanha mies! Entäs Anja? Itkee hänkin! Ja isä? Tule tänne, että saan koettaa kasvojasi. Juu-u! Vesiä tippuu täältäkin. Ainoa koko joukossa joka ei kyynelöitse, olen minä, minä.
Mutta Kalevi ei puhunut totta, sillä liikutus keskeytti hänen puheensa ja siteen alta alkoi vyöryä kyyneliä, jotka eivät olleet edes kirkkaita, vaan verisiä, visvaisia. Ylähuuli tärisi ja alahuuli vetäytyi vielä kireämmälle. Väkevästi ponnistaen ja vetäen syvään henkeä hän sai kuitenkin hillityksi itsensä ja sanoi:
– Isä, sinä, joka olet mies, tule avukseni! Tyyntykäämme yhdessä ja rauhoittakaamme muutkin, jotta tämä "tunteellinen momangi" tai "sentimentaalinen silmänräpäys" tai miksi sitä taidemaalauksena voisi sanoa saataisiin loppumaan. Kas niin! Nyt isoisä jo puristaa kättäni vapisemattomalla karhunkouralla. Näen, kuinka hän vetää syvään henkeä ja silmää ympärilleen kuin Hannibal apud Cannas. Äiti kultaseni, kas niin! Kun kerran sanon, ettei minulla ole hädän pipanaa eikä papanaa, niin mitä sitten surette. Kuinka voitte pitää onnettomana minua, joka parhaillani saan kokea niin suurta rakkautta, etten olisi sen arvoinen, vaikka minulla olisi kymmenen paria silmiä kuin sähkölamppuja ympäri roskaani. Vaikka olen ennenkin saanut puoleltanne ansaitsemattoman paljon rakkautta, niin näin aitona ja suurena en ole sitä silti vastaanottanut ja siksi tunnen olevani tällä hetkellä rajattoman onnellinen. Kuinka hyvä Jumala onkaan ja kuinka viisaasti hän osaa kaikki järjestää. Ei voi tietää, mitä hyvää silmättömyydestäni voi vielä koitua...
Hän vaikeni, sillä väsymys valtasi hänet. Läsnäolijat tunsivat rauhan, luottavaisen alistumisen ja virvoittavan lohdun virtaavan sydämeen. Hiljaisuuden keskeytti luita ja ytimiä karsiva hälytyssireenin mylvinä, joka tuntui täyttävän eläimellisellä, mielettömällä mölinällään koko avaruuden ja sairaalan joka sopen. Kalevi säpsähti horroksestaan ja sanoi:
– Kansainvälinen köyhälistö huutaa! Kiiruhtakaa pommisuojaan!
Kanslianeuvos huomautti:
– Mutta ethän sinä eivätkä muutkaan haavoittuneet pääse sinne. Eivät näy sairaanhoitajattaretkaan menevän.
– Ne menevät, jotka pääsevät. Pastorimmekin aina luikkii tiehensä, mutta poika, jonka vuoteen vieressä hän ehkä juuri puhui uhrin siunauksesta, jää paikalleen. Kun kerran hän, niin tottakai te!
– Ei, me emme mene, koska emme tahdo emmekä voi jättää sinua. Se olisi siveellisesti ala-arvoinen, niin, suorastaan häpeällinen teko. Jos meidän on kuoltava tässä, niin tapahtukoon sinun tahtosi.
Kalevi hapuili isoisänsä kättä, puristi sitä molemmillaan, hymyili ja sanoi:
– Mikä vahinko, ettet syntynyt Roomassa, oi isoisä, sillä jos niin olisi käynyt, vanhan ajan historia olisi yhtä Caesaria rikkaampi. Mutta vähemmänhän on toisaalta ylioppilailla siltä kohdalta tentittävää.
Moottorien kumea jymy täytti avaruuden, it. alkoi jylistä.
5
Juho Honkanen oli joutunut toisiin joukkoihin kuin hänen ystävänsä Antti Toivonen ja oli kadottanut hänet kokonaan näkyvistään. Hän palveli kersanttina Kannakselle sijoitetussa kenttätykistöpatterissa, lähimpänä esimiehenään luutnantti Lauri Ylitalo, jonka tunsi paitsi keväällisestä tapaamisestaan myös Ainon kertomuksista. Olihan Lauri Ylitalo sitä paitsi kuulu urheilija, jonka maine oli tuttu Honkasen laatuiselle innokkaalle urheilumiehelle. He olivat molemmat ensiluokkaisia sotilaita, erikoisesti luotuja tätä ammattia varten, ja panivat nyt alttiiksi kaiken kykynsä ja voimansa. He olivat myös sellaisia luonteita, että heidän välillään syntyi heti ensimmäisistä yhteistyön hetkistä alkaen luja, lämmin ystävyys. Puuhatessaan taistelun jymistessä aina kylmäverisen ja häkeltymättömän Honkasen rinnalla luutnantti Ylitalo kuuli korvissaan soivan "Stooli toinen oli, toinen Luodiks' nimitettihin" ja hymyili makeasti. Hänen mielessään ailahti joka kerta sekä lämpimästi että humoristisesti, kun Honkanen sattui katsomaan häneen ja veti pakkasen jäykistyttämän naamansa lystikkääseen irviin.
Ennenpitkää Juho huomasi hänellä olevan Laurin kanssa mitä kiintoisimpia keskustelunaiheita, jotka koskevat urheilun ja sodankäynnin aloja, mutta siirtyivät varsin mielellään käsittelemään myös rakkautta. Juho oli havainnut Laurin tietävän Ainosta paljon sellaista, joka oli vielä jäänyt hänelle tuntemattomaksi, ja koetti siksi niin usein kuin mahdollista johtaa puhetta häneen. Saatuaan kerran kuulla Ainon isän tulleen ammutuksi syytettynä osallisuudesta Laurin isän murhaan Juho oli hämmästyneenä ja masentuneena sanonut:
– Mutta silloinhan meidän välillämme on sinun isäsi ja Ainon isän veri!
Tämä oli tuntunut Laurista pahalta. Hän oli katsonut vakavaksi käynyttä Juhoa ja sanonut:
– Olin Ainon toveri kansa- ja rippikoulussa enkä milloinkaan ajatellut tällaista. Minullahan näet ei voi olla noista asioista omakohtaista tietoa, koska olin kapinakeväänä vielä kätkyessä. Äitini ei ole puhunut minulle siitä milloinkaan... paitsi...
– Paitsi mitä? Juho tiedusti.
– Niin tosiaankin... Kerran hän kielsi minua seurustelemasta Ainon kanssa, koska välillämme muka oli sellaisia asioita, ettei tuo seurustelu sopinut. Koetin tivata tarkempaa selitystä, mutta ei äiti sitä antanut. Se on paremmin jyrkkä ja jylhä eukko, tuo minun äitini, oikea Louhi Pohjolan emäntä. Siitä asti olen tavannut Ainoa vain harvoin, mikä on ollut hyväksi teille molemmille.
– Kuinka niin?
– Olisin muuten ehkä voinut rakastua Ainoon ja hän minuun, ja miten sinun olisi sitten käynyt?
– Kyllä minä olisin lyönyt sinut laudalta.
– Miten se olisi ollut mahdollista, sillä sinähän et olisi tullut Ainoa milloinkaan tapaamaan. Jos näet olisin ottanut hänet morsiamekseni, niin en tietysti olisi antanut hänen palvella kanslianeuvoksella, vaan olisin sijoittanut hänet Ylitaloon emännän oppiin. Ja tähän mennessä hän saattaisi olla minun rouvani. Mutta hyvä näin kuin on: ota ja pidä hänet! Missä luulet Kertun nyt olevan?
– Sen vallattoman vaalean tytön, jonka kotona Esteri Savila palvelee?
– Saman.
– Itsehän tuon parhaiten tiennet. On se murheellista, että sinun ja Ainon välillä on tuollainen synkkä juttu. Ajattelepas, jos olisitte todella rakastuneet toisiinne ja tuo asia olisi muistunut mieleenne! Ei se varmaan olisi tuntunut hauskalta?
– Ehkä ei, mutta en puolestani pidä asiaa tärkeänä. Siihen olemme molemmat viattomia ja jos olisimme ojentaneet toisillemme kätemme, se olisi ollut sovinnon merkki. Niinhän on tehnyt koko kansa. Ei se verikostoa hyväksy, vaan ajattelee tyynimielisesti. Meillä uusilla sukupolvilla on parempaa muistamista kuin isäin pahat työt.
– Niinpä kyllä, niin, myönnytteli Juho. – Mutta siinä on se salaperäinen laki, että isäin pahat työt kostetaan meille siitä huolimatta, että olemme niinin viattomia. Olisikohan Ainon isä todellakin...?
– En usko sitä. Mikäli olen kuullut, hänen pitäisi olleen kunnonmies, suunnilleen saman kaliiperin sosialisti kuin sinä olet. Mutta mitä me hänestä, sillä nythän on hänenkin haudalleen laskettu sovinnon ja anteeksiannon seppele. Mitä luulet Kertun tekevän siellä, missä hän nyt on – kovin vaarallisessa paikassa?
– Vaarallisessa?
– Niin lähellä tulirintamaa kuin mihin sotilaskotisisaria ja lottia yleensä lasketaan.
Ryssän tykkien harvahko jymähtely muuttuu nyt keskitykseksi. Vinkuen, vonkuen ja jymisten terässade kiitää Laurin tulenjohtueen yli takamaastossa oleviin korsuihin. Lauri antaa tietoja ja ohjeita takaportaisiin. Vaalenevassa talviaamussa näkyy tiheä venäläisrivistö, joka lähestyy kömpelösti juosten. Nyt alkaa jyminä ja rätinä suomalaisten puolelta...
"Hyökkäys torjuttiin".
Eräänä päivänä Lauri sai kirjeen, jonka luettuaan ojensi Juholle:
– Silmäile sinäkin, mutta pidä omana tietonasi.
"Rakas poikani Lauri!
Olen toimittanut täältä sinulle villaisia ja toimitan lisää,
kunhan Heikkiläiskä vain saa kehrättyä. Anna niitä aseveljillesi,
jos huomaat heidän kärsivän pakkasesta, jota näyttää alkaneena
talvena siunautuvan liiaksi. Kai sekin on ryssän tuomaa. Vanhat
kertoivat, että kun ryssät Suomen sodan aikana marssivat meidän
kylän läpi, niin oli niin pakkanen, että sylki jäätyi ennen
ehtimistään maahan. Anna villaisia sille Juho Honkaselle, joka
kuuluu palvelevan sinun patterissasi. Heikkiläiskä sitä kertoi.
Sanoi sen olevan hänen Ainonsa ylkämies. Heikkiläiskän kanssa
täällä puhuimme kaikki vanhat asiat selviksi, niin ettei niissä
ole enää muistelemista, vaan on kaikki anteeksi annettu puolin ja
toisin ja unohrettu. Se Aino pistäytyi sitten meillä ja lähettää
tämän kautta terveisiä sekä sinulle että tiettävästi varsinkin
sille Honkaselle. Kanslianeuvos lähti myötyriksi takaisin
Helsinkiin, kun Kalevi-herra kuuluu haavoittuneen. Kyllä te,
poikaparat, olette nyt hirveässä paikassa, mutta seisokaa lujasti
isänmaan puolesta, sillä meirän ei sovi luovuttaa tätä kelleen.
Pitäkää Jumala silmäinne eessä, että kehtaatte katsoa Häntä
kasvoihin tuomion hetkellä. Hän teitä kaikkia, jotka olette kuin
omia kantamiani ja saamiani, siunatkoon ja varjelkoon. Muista
kirjeellä vanhaa äitiäsi
Sohvia Ylitaloa".– Joopa-joo, tuumi Juho antaessaan kirjeen takaisin. – Hyvä näkyy olevan sinulla äiti. Kiitä häntä minun puolestani. Vai on kuin Louhi itse. Näkyy se vähän kirjeestäkin. On sopinut Ainon äidin kanssa. Se on ollut hyvin ja kauniisti tehty. Ei tuollainen hämäläinen emäntä hevillä ryhdy sovinnonhierontaan itsellisakkain kanssa, niin että kun se nyt on tapahtunut, siihen on vähintään tarvittu tämä sota. Aino on siis Helsingissä, sillä ei hän ole kanslianeuvosta jättänyt. Ukkokäpä kuolisi ikävään, ellei saisi joka päivä katsella Ainoa silmiin ja pilailla hänen kanssaan. Tiedätkös, luutnantti, mitä aion tehdä?
– Eh! Mistä sen voisin tietää. Kerro pian, sillä ryssä näyttää taas ryhmittyvän hyökkäykseen. Katsos niitä, kun ovat sisukkaita...
– Jos säilyn hengissä ja pääsen eheänä lomalle, niin...
– Tulevat, tulevat ne pirulaiset taas... Jopahan jymähti keskitys jylisemään. Voi yhdenkerran tätä pauhinaa! Ne lisäävät vain tykistönsä voimaa...
– ... niin menen Ainon kanssa heti avioliittoon...
– Se on oikein, sillä lapsia täytyy pistää kasvamaan sakeammin kuin ennen... Tartu kojeisiisi, poika, sillä nyt niitä kohta tarvitaan... Kunpa minäkin voisin tehdä saman tempun Kertun kanssa.
– Mikä, ettei? Ne kuuluttaa jumpsauttavat kaikki kolme kertaa yhdellä jysäyksellä ja vihkivät kaupantekiäisiksi heti jälkeen. Naimista varten marsalkka kuuluu käskeneen antaa lomaa.
– Niin, mikäli lomaa voidaan antaa, kun miehiä on niin vähän. Kuuletko, mitä surinaa tuo on?
– Tulee vihollisen hävittäjiä. Matalaksi, luutnantti, matalaksi! Pum! Siinä tuli pommi. Pum! Siinä tuli toinen.
– Ja täältä tulee hyökkäysvaunu...
– Ei se mitään, herra luutnantti, sillä olemmehan me ennenkin moottoriajoneuvoja nähneet. Annahan tervapullo... On vielä siksi hämärää, että pääsen ryömimään tuohon pensaan juurelle. Se tulee siitä ohi. Hyppään sen pirun kannaksille ja koputan sitä lakeisen luukkuun kuin äskeinen savolaispoika, että avatkeehan, kuolema kolokuttaa... Kyllä nämä käsikarnaatit riittävät... Joo, Juho Honkanen menee pikapuoliin avioliittoon neitsyt Aino Heikkilän kanssa eli niinkuin meidän pitäjämme rovasti aina kuuluttaessaan sanoi, että avioliiton ovat päättäneet rakentaa nuorimies, kersantti, metallityömies... ynnä siveä neitsyt... Nyt sitten lähdettiin! Heikunkeikun, Lauri! Vie Ainolle terveisiä, että hyökätessäni panssarivaunun kimppuun ajattelin vain häntä enkä ryssää ollenkaan... Pistäkää mataliksi ne ryssät, jotka tulevat vaunun suojassa... On se Aino sellainen likka, ettei yksi panssarivaunu ole liikaa sen häälahjaksi. Taitava metallimies kuten Juho Honkanen voisi ehkä muovailla tuollaisesta rakkineesta vaikka parisängyn. Se sopisi tykkimiehelle.
6
Rovasti itse tuli ilmoittamaan Penttilän lautamiehelle Timon kaatumisesta. Hänellä oli vielä sen verran pensaa, että sai fordinsa liikkeelle. Kun lunta oli vain vähän ja tie sileänä, kulku kävi hyvin. Mutta rovastin oli raskas olo.
Pitkänä elin- ja virka-aikanaan hän oli kokenut, että milloin vain tarvittiin apua kaikista pahimpiin asioihin, mitä ihmiselle voi sattua, ennenvanhaan ruumiillisiinkin, mutta sittemmin, kun alkoi ilmestyä lääkäreitä hoitelemaan niitä, vain hengellisiin, pappi oli viimeinen pelastaja ja turva. Tosin se oli hänen kutsumuksensa ja tosin hänellä oli tuotavana pätevä lohdutus, mutta pappikin kun on ihminen, häneltä pyrkivät joskus loppumaan voimat ja tehoavat sanat. Varsinkin uhkasi heikkous silloin, kun joku poloinen uskoi joutuneensa niin syvään erimielisyyteen hyvän Jumalan kanssa, ettei sovinnonmahdollisuuksia muka enää ollut. Ennenkuin saat tuollaisen hämäläisen jukuripään luopumaan omaksumastaan käsityksestä, että tässä nyt ovat näes Jumalaan päin välit poikki ja sillat poltetut, ja vakuuttuneeksi siitä, että vaikka hän onkin oikeuden mukaan arvosteltuna ensiluokkainen helvetinkekäle, Jumala kuitenkin armossaan ja hyvyydessään kiskaisee hänet yhdennellätoista hetkellä lieden suusta lattialle, niin saatpa siinä pistää liikkeelle viimeisetkin rippeet parhaimmista puheistasi ja lujimmasta uskostasi. Tuommoisen itsepäisyyden voittaminen on suoranainen miehen urakka. Lienevätkö muut kansat niin jääräpäisiä kuin nämä suomalaiset – että näet änkeytyvät helvettiin, vaikka ei olisi pakkoakaan.
Mutta kun tuollaisessa tapauksessa mentiin kuolevalle ihmisparalle vakuuttamaan, ettei Jumala tahdo syntisen kuolemaa, vaan haluaa hänen elävän ja saavan iankaikkisen elämän, niin se oli jalo asia, jonka suoritti mielellään. Vaan kun täytyi mennä ilmoittamaan vanhemmille heidän poikansa tai vaimolle hänen miehensä kaatumisesta, niin se oli raskas tehtävä, niin jalo kuin asia tässäkin tapauksessa oli. Vaikka pojat olivat kuolleet kauniisti, saavuttaneet sankarimaineen ja entäneet ylös rauhaan ja kirkkauteen, niin siitä huolimatta oli ainakin tällaiselle vanhalle pappikululle sanomattoman vaikeata, jopa voimien ylitse käypää, lennellä kuin musta tuonenlintu ympäri pitäjää viemässä surusanomia vanhemmille. "Ei tarvitse muuta kuin tulen pihaan, niin jo siitä näkevät, että kuolema on lähettänyt terveisensä".
Rovasti hiljalleen näin kapinoitsi sydämessänsä, mutta heräsi samalla nuhtelemaan itseään. "Mikä sitten olisi sinulle sopivampi ja pyhään virkaasi paremmin kuuluva työ kuin saattaa perille sellaiset sanomat ja tehdä se niin, että luonnollisen surun ohella vanhemmat pääsevät oivaltamaan sankarikuoleman ylevyyden ja siitä säteilevän korkean lohdutuksen? Ja jollet halua suorittaa tätä suurta ja arvokasta tehtävää, niin mitä sitten aiot aikaansaada isänmaan hyväksi? Olisit kiitollinen, että käyttävät sinua tähän, mokoma vanha rahjus, joka et tietenkään piintyneenä laiskurina viitsisi lähteä korsustasi liikkeelle..."
Rovasti kaarsi Penttilän pihaan ja pysäytti portaiden eteen. Siinä oli heti Tommi suorittamassa virkatehtäväänsä eli haukkumassa seurakunnan esipaimenta niin paljon kuin kidastansa irti sai. Laskipa se innoissaan neljännenkin jalan maahan rähistessään ja pyöriessään rovastin kintuissa. Kuunnellessaan sitä ja tarkastaessaan, mistä oli johtunut se pieni häiriö moottorin käynnissä, jonka oli ollut äsken havaitsevinaan, rovasti muisti kesällisistä häistä, mitä temppuja Timolla oli ollut tapana Tommille tehdä, ja sanoi mielessään, että "nyt saat, Tommi-riepu, Timolta rauhan". Kille ja Mille kohottivat päätänsä ja naukaisivat surkeasti, mutta eivät rohjenneet lähestyä tuota pitkää, valkopartaista, mustaan turkkiin ja tuuheaan karvalakkiin pukeutunutta miestä, joka saattoi olla, mikäli ne voivat arvostella, vaikka itse joulu-ukko. Siinä sitten jo tuli Penttilän lautamies pihalle ottamaan rovastia vastaan. Hän ojensi kätensä, tervehti ja sanoi:
– Tämä rovastin hevonen kun on sellainen, ettei sille ränttää tarjota heiniä, niin voimmekin käydä viivyttelemättä sisään.
Mentiin. Lautamies autteli ähisevän vanhuksen irralle turkista, kintaista ja kaulavöistä, pyysi istumaan ja kysyi, terveenäkö rovasti oli ollut. Anna-emäntä vilkaisi kalpeana, säikähtyneen näköisenä, viereisen huoneen ovelta, mutta ei tullut sisään. Rovasti kampaili partaansa, joka oli pakkashuurussa hikeentynyt, keinahteli arvokkaasti, vilkaisi väliin lautamieheen, rykäisi kuin sanoakseen jotakin, mutta ei sanonutkaan, vaan keinahteli taas ja oli neuvottoman näköinen. Lautamies katseli häntä tutkivasti ja odottavasti, mutta kun ei mitään kuulunut, niin alkoi puhella:
– Vielä ne taitavat tärkeämpiin ajoihin pensaa antaa, mutta kyllä kai se pian lopetetaan. Se täytyy säästää kokonaan sotaväen tarpeisiin. Sattuiko rovastille jäämään minkä verran?
– Ei jäänyt. Muutama ajo pitäjälle ja siihen se loppuu.
– Sanovat, jatkoi lautamies, olevan keksittyinä sellaisia kojeita, että niissä kun polttaa puita tai hiiliä ja päästää sitten häkää moottoriin, niin tämä hyppää hyrisemään kuin olisi saanut ryypyn parasta pensaa. Rovasti tuo tietänee, kun on tunnettu konemies, onko tällaisia kojeita olemassa?
– Kyllä niitä on ja pian niihin on pakko turvautua, sillä pensaa emme saa enää maahan. Kuuluu jo olevan sellaisilla kojeilla varustettuja autoja liikkeellä. Se on tavallista uunihäkää eli tikua se kaasu ja käyttää kyllä moottoria, vaikka ei niin hyvin kuin pensa.
– Vai niin, vai häkää! Kelpaa siis sekin johonkin. Onhan – siitä lehdissä puhuttu, mutta en minä ole tullut tuota uskoneeksi. Sanovat moottoria voivan käyttää viinalla eli paremminkin riillä, ja sen tuon uskoo mielellään, sillä viina on poikaa panemaan liikkeelle vaikka mitä. Eivät taida vielä osata itseään pensaa valmistaa muusta kuin lamppuöljystä?
– Miksi eivät osaisi. Kivihiilestähän sitä tehdään vaikka miten paljon. Ja professori Komppa täällä meillä tekee sitä turvepehkusta. Ei pensa maailmasta lopu.
– Kun vain käyttäisivät sitä oikeihin asioihin eivätkä ihmisten surmaamiseen, huokasi lautamies.
– Sanokaa muuta! vahvisti rovasti ja jatkoi:
– Sama se on monen muunkin tavaran ja taidon laita. Jos kaikki se rikkaus, jota ryssällä on, olisi käytetty hyödykkeiden ja tarvikkeiden tuotantoon eikä aseiden valmistukseen, ja vielä innostettu ihmisiä yrittämään kaikkea sellaista omin voimin eikä estetty sitä, niin minkälainen elämä vallitsisi Venäjällä nyt? Niin hyvä, että ehkä todellakin voitaisiin puhua paratiisista. Mutta kun on tärvätty valtakunnan varat aseisiin, niin kansa elää kurjuudessa.
– Johtuu siitä, että ihminen on tyhmä, semmitenkin ryssä, aattelehti lautamies.
Emäntä toi kahvia. Tarjottimella oli tukkipuun paksuista pullaa ja niin jäykkää kermaa, että se seisoi itsellään. Rovasti otti, kiitteli ja puheli:
– Jos sotaa kestää kovin kauan, niin kyllä se tekee puutteen monesta tavarasta. Vaikka meritse ja Ruotsin kautta tuodaan kuulemma yhtä ja toista, niin ei se ymmärrettävästi ole paljoa sen rinnalla, mitä normaali tarve on.
– Ei ole, mutta eipähän haittaa, vaikka kiristetäänkin suuta suppeammaksi, arveli lautamies. – Liian upeetahan täällä jo tuppasi elämä olemaan.
– Ei puhuta! vahvisti rovasti huoaten. – Eikö tuo liene siitäkin ryssän kateus herännyt. Se kun näki meidän elävän kuin vuohet huhdassa, niin ajatteli, että tuo maa minun pitää vallata. Siellähän vasta rieska ja hunaja vuotaa.
– Tiedä häntä, epäili lautamies. – Vaikka voipa olla. Ryssän ahneus on rajaton. Vaan ei meistä sille helppoa saalista tullut. Luuli nielaisevansa meidät liukkaana palana, mutta saikin kurkkuunsa kuusenkävyn, vieläpä vastahankaan. Siinä on kakistelemista.
– Joo-oh! nauroi koikkuvasti mutta silti arvokkaasti rovasti. – Joo-oh! Kuusenkäpy, oikein pörhistynyt kuusenkäpy, siliä paholaisella nyt istuu kurkussa. Meidän pojat ovat sen tulpanneet sinne niin lujasti, että kyllä siinä on kakomista.
Vaiettiin. Talvipäivä alkoi hämärtää. Rovasti nousi ja sanoi sormeillen partaansa:
– Niin, täytynee lähteä, että ehtisi ennen pimeää kotiin. Kun lautamies oli autellut hänelle turkit ylle ja hän oli jo menossa ovella, hän kuin muistaen jotakin palasi lautamiehen luo ja katsoen tätä läheltä silmiin kuiskasi:
– Lienette arvannut asiani?
– Arvattu on.
– Sanotte sen sitten vaimollenne siinä muodossa kuin haluatte. Sankarihautajaiset ovat ensi sunnuntaina.
– Joko Timo on täällä?
– Jo on, kirkolla, valkeassa arkussaan. Saatte kyllä nähdä ja hyvästellä hänet. Siellä on jo useita tämän pitäjän poikia.
– Niinhän on kuulunut, vaikka ei Timosta ollut vielä meille asti ehtinyt. Vasta kun näin teitin tulevan, arvasin asian. Siinä meni ainoa poika. Penttilän talo jäi nyt ilman isäntää.
– Ne asiat ovat maallisia ja järjestyvät kyllä. Onhan teillä tytär ja tällä potra mies. Mitä sanotte nyt, Penttilä, saatuanne kokea tällaisen iskun. Kestättekö sen, alistutteko siihen?
– Jumalan tahto on kaiken laki, mumisi lautamies, jonka silmistä alkoi nyt hitaasti vieriä kyyneleitä.
Rovasti puristi lautamiehen kättä ja sulkien silmänsä saneli: "Sinä, Herra Jumala, joka johdat kaiken ja toteutat päätöksiäsi siiloinkin, kun meidän ihmisparkain mielestä vain pahuudella on sananvalta ja kaikki oikeus poljetaan maahan, joka annat nuorten miesten kaatua äkkiä kuin elovilja viikatteen edessä, tule rakkaan isänmaamme turvaksi ja salli meidän oikean asiamme koitua voimaksemme ja voitoksemme. Minä halpa seurakunnan palvelija rukoilen sinua, että kun olet pitänyt parhaana leikata pois Timo Penttilän hänen kauniissa nuoruudessansa, niin osoita hyvyyttäsi ja rakkauttasi hänen vanhemmilleen, jotta he voisivat kestää raskaan surunsa ja näkisivät sen tulevan heille siunaukseksi. Suo heidän ymmärtää sen lahjan arvo, minkä he pojassaan ovat isänmaalle antaneet. Amen". Rovasti meni ja lautamies seurasi häntä pihalle. Pian oli rämisevä fordi kadonnut talviseen hämärään. Lautamies katseli sen jälkeen kuin olisi siihen jäykistynyt. Vinha tuuli siirteli hänen jo harmaantuneita ja harvenneita hiuksiaan. Saku siinä sattui tulemaan tallista ja kysäisi:
– Mitä se rovasti...?
– Timosta toi tietoja...
– Jaksaako hyvin?
– Kyllä se nyt jaksaa, lautamies vastasi väsyneesti ja meni sisään.
Saku ymmärsi asian ja jäi vuorostaan seisoskelemaan niihin jalkainsa sijoihin. Hän silmäili avuttomasti ympärilleen ja korjasi tuontuostakin lakkireuhkaansa kuin ei olisi saanut sitä tyydyttävästi asettumaan paikalleen. Tuli jo pimeä ja kylä kätkeytyi sen suojaan antamatta valon pilkahduksellakaan elonmerkkiä. Sakusta tuntui kuin kaikki olisi ollut kuollutta ja hän yksin jäänyt kauhistuneena katsomaan, mitä oli tapahtunut.
7
Sankarihautajaiset. Se oli sellainen sana, että vanha rovasti, joka oli suorittava sen tarkoittamassa asiassa keskeisen tehtävän, pelkäsi voimiensa pettävän ja selviytyvänsä huonommin kuin olisi tahtonut ja tilaisuuden arvon vuoksi olisi ollut välttämätöntä. Hän koetti ryhdistäytyä ja huusi sielussaan apua siltä, jonka kanssa oli tottunut kaikista asioista hiljaisessa mielessään neuvottelemaan. Olisihan hän voinut antaa tehtävän pastorille, joka olisi suorittanut sen tomerasti, tai omalle apulaiselleen, joka kyllä oli tällaisiin asioihin liian poikanen, mutta ei ollut kuitenkaan voinut. Kun oli kerran seurakunnan esipaimen, niin täytyi loppuun saakka seisoa paikallaan. Hän ryiskeli ja mutisi itsekseen ja sielussa väikkyi alati avunhuuto, että "pistä sinä, Herra, minulle sanat suuhun, jos kuulet niiden minulta menevän vikaan!"
Anna-emäntä seisoi miehensä rinnalla ja odotti sitä samaa, mitä oli vartonut Aino-tyttärensä kuolemasta saakka, eli että antaako Jumala hänelle alistuvan sydämen. Ymmärrettäväähän oli, että kun juuri kukkeimpaan neitoikään päässyt tytär, jonka vaiheilta siinsi jos minkälaista onnea, yhtäkkiä, aivan kuten näytti järjettömästi, leikattiin pois, niin siinä oli vaikeata pysyä nöyränä. Suullaan kyllä saattoi ilmaista alistuvaisuutta, mutta sehän oli valhetta, kun sydän kerran vaikeroi. Anna-emäntä ymmärsi, että Jumala ei vain sallinut vaan käskikin surra rakkaita poismenneitä, mutta tuo suru ei saanut olla vihamielisyyttä Jumalaa kohtaan, vaan sen tuli olla jalosti tyytyvää, jollakin tavalla iloista. Sitä ei Anna-emännän suru ollut, vaan se oli harmaata, alakuloista, päivästä toiseen kestävää tihkusadetta, joka näytti haudanneen auringon ainaiseksi. "Jumala odottaa aikaansa", hän oli lohdutellut itseään, "ja keventää sydämeni sitten, kun katsoo sen parhaaksi". Näin hän tuumi ja oli huomaavinaan, että Ainon muoto, joka oli ollut siihen saakka vain murheellinen kuin hän olisi itkenyt omaa liian varhaista poismenoansa, sitä, että oli jäänyt ilman rakkautta ja kaikkea sitä ihanuutta, jota oli aavistanut elämässä olevan ja oli juuri valmistautunut vastaanottamaan, alkoi viime aikoina näyttää iloisemmalta ja viittoilla hänelle, että "älä äiti sure! Näethän, että Aliina pian lahjoittaa sinulle uuden lapsen, joka korvaa kaiken, mitä minun kauttani olet menettänyt". Näin oli Aino muka sanonut ja ollut iloisen näköinen kuin olisi lopultakin sopeutunut kohtaloonsa. Mutta ei siitä silti todellista lohtua tullut.
Anna-emäntä katsahti rinnallaan seisovaan Aliina-tyttäreensä ja totesi tämän koko olemuksen ilmaisevan yhä kasvanutta äitiyttä. Kaikesta näki, että Aliina oli tällä hetkellä jossakin muualla, hoitamassa odottamaansa lasta, puhelemassa kultaisia sanoja pienokaiselleen, joka jokeltelee, nauraa iloisesti ja teuroo äitinsä helmassa. Kuuma kaipuu valtasi Anna-emännän hänenkin tuota katsoessaan, kun hautajaismenot alkoivat ja raskas veisuu kaikui sammaltuneen kivikirkon ikivanhoista muureista. "Mutta ei Jumala ole Ainon tyytymistä eikä kai Aliinan lastakaan minulle lohdutukseksi eikä alistumisen voimaksi tarkoittanut, sillä siinä tapauksessa Hän ei olisi toisaalta lisännyt uutta kiveä kuormani päälle ottamalla pois Timoa. Ne ovat vain minun omia kuvittelujani, joilla ikäänkuin viittoilen Jumalalle tietä, että tuota kun kuljet, niin sieltä löytyy Penttilän emännälle lohdutus..."
Anna-emäntä ja koko Penttilän väki oli ollut pukemassa Timoa arkkuun. Ei kukaan ollut tahtonut jättää hyvästelemättä häntä. Lumivalkeana, mutta puhtaana ja kauniina, samalla kertaa miehenä, soturina ja lapsena, Timo oli nukkunut ikuista untansa, muodollansa vaisu, hiukan hämmästynyt hymy, kuin olisi kuolema katkaissut hänen elämänlankansa juuri silloin, kun unelmat olivat valkoisina pilvinä lumonneet mieltä. Kuka tietää, mitä hän oli ajatellut tuolloin, kiihkeässä taistelussa, syöttäessään ammuksia konekivääriin, kuoleman siipien humistessa kaikkialla? Kykenikö jännitykseltä ja kiihkolta ajattelemaan mitään, vai kuvastelivatko mieleen äiti, isä, koti? Sitä ei voinut tietää, mutta uskottavaa oli, että mikä on polttavasti kalleinta, se on keskeisimpänä mielessä tuollaisella elämän ja kuoleman ratkaisevalla hetkellä.
Ja sitten tuli kuula. Sisäänmenopaikassa oli sievä, melkein ehytlaitainen reikä, mutta ulostulon kohta oli revennyt syväksi koloksi. Aivoja siitä oli lennähtänyt ja reunat olivat kielekkeillä, repaleina. Anna-emäntä oli itse hellävaroen pessyt haavat uudelleen, painanut luusirut ja nahanriekaleet päälle ja sitonut kaikki niin, ettei huomannut juuri mitään. Silmät olivat kiinni, suu hiukan raollaan ja käsivarret molemmin puolin suorina kuten sotilaalla pitää. Näin oli pikku Timo valmiina nousemaan haudastaan täydessä asepuvussa, kun Jumala puhalluttaisi enkeleillään joukot olevaisuuden viimeiseen katselmukseen. Oli ollut sentään lohduttavaa, että äiti itse oli saanut hoitaa Timon haavat. Tuntui siltä kuin ne olisivat hänen käsiensä alla melkein kuin parantuneet ja Timo katsahtanut häneen kiittäen kuten pikkupoikana. Kuka lienee ollut se asetoveri, joka oli painanut Timon silmät kiinni... Hänet Anna-emäntä olisi tahtonut tavata kiittääkseen häntä ja koetellakseen hänen sormenpäitään, jotka olivat viimeisinä tässä elämässä ottaneet vastaan Timon nuoren ruumiin lopullisesti haihtuvan lämmön.
Anna-emäntä havahtui murheestaan ja kyyneleistään siihen, että rovastin ääni yhtäkkiä muuttui sydämiin tunkevan tehokkaaksi. Ei hän huutanut, kuten joskus saattoi tehdä eikä saarnannut nuotilleen ja niekautellen, vaan puhui rauhallisesti, harvakseen, lämpimästi, herkästi. Oli kuin hän olisi kuunnellut sydämestään tulevia kuiskauksia ja toistanut ne tarkalleen, tavu tavulta, ja ollut niin niiden sisältämän totuuden läpitunkema, että se antoi sävynsä hänen äänelleen ja koko esitykselleen. Anna-emännän mielestä oli kuin Jumala olisi täyttänyt vanhan rovastin hengellään ja asettanut hänen suuhunsa juuri ne sanat, jotka kykenivät täyttämään hänen odotuksensa ja tyydyttämään hänen kaipuunsa. Mitä se nyt sanoikaan? Sitä, että koko tämä vanhan kirkon ympäristö oli suuri sankarien hautausmaa. Niin kauan kuin sen muurien sisässä on saarnattu jumalansanaa ja julistettu ihmiselle pelastusta kuoleman vallan alaisuudesta iankaikkiseen elämään, niiden sisä- ja ulkopuolelle, pyhän ristin ja siunauksen varjoon, on kätketty sukupolvi toisensa jälkeen isiä ja äitejä, vanhoja, nuoria, lapsia. Sankarillisesti he ovat työskennelleet luodakseen yhä parempia elinehtoja jälkeentulevaisilleen, voittaakseen karun luonnon vastarinnan ja torjuakseen pois vihollisen, joka on kateellisesti tahtonut anastaa heidän luvatun maansa, ja ansaitsevat siis sankaruuden ikimaineen. Yhä laajemmaksi levisivät viljelykset, yhä valistuneemmaksi kävi ihmisten mieli, yhä rakkaammaksi ja kallisarvoisemmaksi tuli vapaus, jonka varassa ja suojassa yhteiskunta rakentui onneansa kohti. Kuka ei olisi valmis puolustamaan sitä vereen ja henkeen asti ja siten varjelemaan esi- ja nykypolvien työtä tuholta ja saattelemaan sitä uuden vielä onnellisemman tulevaisuuden alkuun? Esi-isät ja -äidit, te, jotka olette täällä hengessä läsnä ja kuulette sanani, minä ilmoitan teille seurakuntani puolesta kiitollisena ja ylpeänä, että kaikki jälkeläisenne ovat yksimielisesti nousseet puolustamaan teidän työtänne ja maatanne, ja osoittautuneet teidän arvoisiksenne. Ja teille, isät ja äidit, jotka todistatte sanani tosiksi viittaamalla näihin valkoisiin kirstuihin, minä lausun seurakuntamme puolesta kiitokset lahjasta, jonka olette isänmaan alttarille edeskantaneet. Jumalan tiet ovat tutkimattomat, matta sen voimme tällä hetkellä niistä varmana sanoa, että Hän on pyyhkivä pois kyyneleenne ja avaava sielunne ottamaan vastaan Hänen rauhansa. Ikuisen elämän on Jumala valmistanut vanhurskaillensa, mutta joka kuolee maansa edestä, hän elää ikuisesti jo täällä ajallisuudessa...
Anna-emäntä tunsi olonsa omituiseksi, erikoiseksi, liikuttuneeksi ja kohonneeksi. Rovastin puhe oli avannut hänen silmänsä ja avartanut hänen sielunsa. Sieltä oli tuultunut pois omakohtaisen surun alakuloinen itsekkyys ja sijaan oli tullut isänmaallisuuden ja korkeiden iäisyysnäköalojen ylevä raikkaus, uhri valmius, iloinen alistuvaisuus, häivähdys kunniasta, joka ei ollut turhaa maallista katoavaisuutta, vaan hohtoa ikuisuudesta. Itsekkyys häntä oli siis johtanut eikä uhrivalmius. Jumalan oli täytynyt riisua hänet näin alastomaksi ennenkuin hän oli oppinut ymmärtämään hienoimman omien salaisuuden. Ei se johdu siitä, mitä saa pitää, vaan siitä, mitä antaa pois ja millä mielellä.
"Oi kallis Suomenmaa..." Anna-emäntä suli vedeksi ja meni niin heikoksi, että hänen täytyi nojata mieheensä ja Aliinaan. Niin kyllä, "ei muuta kunniaa", mutta äidin sydän itkee. Sille ei voi mitään, mutta nyt tunnen, ettei se itke kapinallisuudesta, vaan pelkästä kaipuusta. Ettei enää milloinkaan saa nähdä Timoa, joka juuri äsken lähti... Sitä ei voi käsittää...
Lyhyt talvipäivä alkoi hämärtää. Sankarihautajaiset oli pidetty. Oli aloitettu kylvö, jonka monet ymmärsivät kasvavan suureksi, suuremmaksi ehkä kuin voimme kestää. Oi Jumala, miten se ajatus leikkasi sydäntä! Mutta sittenkin tämä kylvö oli sellaista, että sen tuotto oli oleva tuhatkertainen. "Kirkko sinä, joka kyyhötät siinä kuin polvistunut, huolestunut äiti lastensa keskellä, kumartuneena heidän puoleensa, sano meille, kuinka paljon odotat luoksesi näitä uusia uhrilapsiasi?"
8
Muutaman päivän kuluttua pidettiin Timon hautajaiset. Oli päästy hiukan lohduttautumaan ja rauhoittumaan, ja alettiin katsella eteenpäin. Elämä vaati osansa eikä tahtonut pysähtyä vainajan valkoisen kirstun ääreen. Suru painui sydämeen, näkymättömiin, mutta sävytti sieltä kuin kaukainen säestys elämän kulkua. Penttilän talo oli entistä hiljaisempi.
Kutsuttuja oli paljon: suku, oma kylä ja parhaat tuttavat vieraista kylistä. Tulivat rovasti, opettaja, monet muut, mutta Aholan vanha Risto ei tullut. "Olisin minä luullut sen jurrikan nyt tulevan, kun Timo on poissa ja hänen poikansa tie Penttilänkin isännyyteen näyttää inhimillisesti katsoen selvältä, mutta eipäs Vain sisu anna myöten". Näin Penttilän isäntä tuumiskeli ja kieltämättä hänen sydäntänsä painoi raskaasti ajatus, että hänen sukutalonsa oli nyt siirtyvä miehen puolelta vieraalle, vieläpä vihamieliselle suvulle. "Eipä sillä, ettei tytär olisi yhtä laillinen ja oikea perillinen kuin poikakin, mutta kun se kantaa toisesta talosta tulleen miehen nimeä ja sen tahto on tämän ala annettu, niin on se silti niinkuin suvusta pois". Penttilällä oli lahvussaan kunniakirja, jonka hän oli saanut sen johdosta, että hänen sukunsa oli hallinnut Penttilää 1500-luvulta alkaen suorassa polvessa isästä poikaan. "Pirskele kuitenkin, että tuon perimyksen piti loppua minuun! Olisi pitänyt olla enempi poikia, niin ei olisi sota niin kosenut. Ja enempi tyttäriäkin. Paljon lapsia. Ihan kuhisemaan asti. Ei Suomenmaa tule hoidetuksi vähemmällä kuin tusinalla miestä päälle!"
Tuohtuneena Penttilä näin ajatteli ja harmitteli, ettei ollut nuorempana tätä asiaa näin selkeästi ymmärtänyt. Jos harrastusta olisi ollut, niin kyllä heillä olisi lapsia tullut kaksin-, kolminkertainen määrä kuin tuli. Mutta kun aina oli mielessä sellainen jonninjoutava huoli, että jos noita lapsia sikiää kovin paljon, niin mikä ne kykenee toimittamaan jaloilleen. Pirstautuu tila ja menee pilalle. Kovin monelle ei jaksa hankkia tilaa muualta. Tuo tuommoinen ahneus ja maailmanviisaus se vaikuttaa niin, että lapsionni kuihtuu ja lakkaa ennenaikojaan. Ja nyt on kaikki myöhäistä. Niinpä on sinulle, Penttilä, parahiksi, että Aholan huuhkaja vie sinun maasi!
Omituista ja odottamatonta oli, että Rantaperkiön vanha Tuomas tuli saapuville. Se oli vastoin hänen tapojaan, sillä hän ei tiettävästi mielellään poistunut tilansa rajojen ulkopuolelle eikä poikennut kartteeratuilta teiltä. Mutta nykyisin hän oli alkanut liikuskella ja käydä ihmisissä. Sanoivat sen vanhuuttaan hiukan irtautuneen liimauksistaan ja ruvenneen saarnailemaan, mikä sopi hänelle hyvin, hän kun oli aina ollut jumalaapelkääväinen.
Penttilä näin aattelehti odotellessaan peijaisvieraita ja muistaessaan aina jotakin säpsähti, että "jaa sekin vielä". Sitten vieraat jo saapuivat, kuuro Kuoppalan isäntä käsi korvallisella ja valmiina keskusteluun. Tuli rovasti fordillaan, ryähteli kuuluvasti ja arvokkaasti, tervehti Jumalan rauhalla ja lohdutuksella isännän ja emännän, ja oli valmis ottamaan osaa maahanpaniaisateriaan, joka ei pienimmälläkään tavalla poikennut kesällisestä hääateriasta eikä ilmaissut minkäänlaista puutetta, jota ei tiettävästi ollutkaan. Timolla oli sitäpaitsi ollut siksi tukeva henkivakuutus, ettei siitä suurta osaa saanut näin kertasyömällä kulutetuksi. Emännät toivat kaakkuja avustaakseen Anna-emäntää hänen vastuullisessa puuhassaan. Kun oli juotu kahvia, joka oli vielä oikeata vanhaa hyvää – sitähän sai kaupoista ja eikö tuo liene säkillinen tai ainakin sen puolikas unohtunut jonnekin Anna-emännän pyhimpään komeroon –, oli aika ryhtyä aterioimaan.
Kun oli saatu pahimmalta nälältä kärki tylsytetyksi, rovasti alkoi kysellä Kuoppalan isännältä tämän vointia.
"Mitääh? Häh? Jottako miten minä olen voinut? Kyllä minä nyt, kun paranin viime viikolla ihmeen kautta niin terveeksi, etten ole ollut tässä kunnossa moniin kymmeniin vuosiin. Mikäkö se vika sitten oli? Jaa minullako? Se oli selläässä semmoinen pistos, mikähän oli, joka piti kumarassa ja oli vaikea kantaa. Kyllä te sen muistatte. Ainahan minä kävelin koukussa kuin luokki. Ei minun tarvinnut kumartua mennessäni sisään vaikka aitan ovesta. Joo. Niin että mistäkö sain sen? Nuorra miessä tukkimetsästä, kun piti nostaa raskasta pölkkyä. Silloin nauskahti selläässä pahan kerran ja sen jälkeen olen ollut apostoli Paavalin vertainen siinä, että minulla on ollut kuten hänelläkin piikki lihassani. Se on pistänyt minua ainakin viisineljättä ajastaikaa. Yyh! Jaa mitä? Että mitä sinä kysyt, Penttilä? Puhu kovemmin! Mikäkö se ihme sitten oli? Jaa joka paransi minut? No ei se sen kummempi ollut kuin että palailin viime viikolla pimeällä kotiin ja kävelin varovaisesti, sillä oli mustaa kuin saunassa ja liukasta, perhanan liukasta. Siinä Pitkon mäessä se ihme sitten tapahtui. Ei muuta kuin jalat lipesivät ja minä niin äkkiä selläälleni kuin olisi keinutuoli mennyt nurriin. Selkäpii oli ennen tantereessa kuin pää ja jallaat – tottakai, kun minä sellainen kyrmyniska olin. Salamoitsi silmissäni ja korvat soivat, mutta ei se järin kipeätä tehnyt. Koettelin varovaisesti luitani, että kuinka moneen kappaleeseen ne olivatkaan katkenneet, mutta ei tuntunut kipua missään. Mitähän, jos yrittäisin tolpilleni ennenkuin ajavat päälle, harkitsin siinä ja tein niin. Se oli merkillistä! Ei kipua missään ja selkä, aina kankea ja kipeä selkä, oikenee, oikenee, oikenee – ei vain suoraksi, vaan ihan keikaksi, tällaiseksi näin..."
Kuoppalan isäntä nousi ja käveli edestakaisin siinä asennossa, minkä oli kuvannut. Kaikki ihmettelivät vakavina. Penttilä huomautti olevankin kohtuullista, että Kuoppala oli lopun ikäänsä kenossa, kun oli ollut tähän saakka kumarassa. Mutta hän kiisti sen, että paraneminen olisi aiheutunut ihmeestä. Jokin jänne tai lihas siinä vain vihdoinkin oli paiskautunut paikoilleen. Rovasti kysyi, oliko Kuoppala rukoillut ihmettä.
– Yyh! Häh! Rukoillut? Jaa minäkö? Jaa että minun selkäni parannettaisiin ihmeellä? E-en. Sitä ansiota ei minulla asiassa ole. Sitä ajattelin vain sen verran, että millä ihmeellä saisin sonnin suoron terveeksi, kun eläinlääkäri on mennyt sotaan eikä sonni osaa kusta. Ilmaiseksi tämä minulle annettiin kuin armo ainakin. Mutta ihmeenä minä sitä kuitenkin pidän, niin arvoton kuin olenkin sellaista vastaanottamaan. Muuten se jänne ei olisi voinut nauskahtaa paikalleen, sillä kyllä se, mikäli asia voi luonnollisesti tapahtua, olisi ehtinyt tehdä sen viidessäneljättä vuodessa jos kuinka monta kertaa, sekä paikalleen että pois. Olen minä sellaisissa kahinoissa ollut, että niissä ovat jänteet joutuneet kiristymään tappiensa väliin ja hyppimään paikalleen, jos ovat sattuneet menemään väärän tapin taakse...
– Kyllä niitä tapahtua ihmeellisiä parantumisia, myönnytteli nyt Penttilän lautamies ja kertoi: – Se oli siihen aikaan, kun Tampereella raivosi lavantauti. Asiat vaativat minua olemaan siellä useita päiviä ja minä pölökäsin, että se pahalainen tarttuu minuun se tauti. Pois lähdettäessä tunsin jo oloni huonoksi... Ellotti näet niin, että olin valmis heittämään sisukseni maalle. Kangasalla sitten hevonen änkeytyi Tarpilan kaivoa kohti, kun oli näet tottunut huuhtomaan siinä kaupungin kohmelot pois, ja minä ajattelin, että kai sinun tarvitsee sammuttaa janosi. Vaikka olin niin sairas, että horjutti, ja pelkäsin kaivoon oksentavani, niin painelin silti vintin salkoa ihan vihapäissäni kaivoon, että kyllä nyt, ruuna, kohta saat vettä. Mutta siinä suutuksissani en tullut katsoneeksi, millä puolella salkoa seisoin, ja niinpä kun vintin miekkapuu jysäytti minua päälakeen kuin olisi lyönyt vierasta sikaa. Jestas sentään! Viittä vailla oli, etten hojeltunut kaivoon, kun iskusta pökerryksissäni hoipertelin siinä kaivon kannella. Johan nyt on yksi tulenpalava! siunailin. Ensin lavantauti ja sitten tällainen nappaus lakeiseen! Mutta periksi en antanut, vaan juotin ruunan ja niin taas lähdettiin. Kun siinä ajaessani sitten hoitelin oikealla kädellä ohjaksia ja painelin vasemmalla päälakeani, jota jomotti niin tuhannesti, ja kun harmissani käännyin katsomaan sitä miekkapuuta, kun se taas niin viattomana sojotti taivasta kohti, niin silloin yhtäkkiä huomasin, että ellotus oli hävinnyt. Hellerei! sanoin ihastuneena. Minähän olen terve kuin pukki! Tunnustelin ja tarkkailin sisuskalujani ja ajattelin, että nyt jos ellottaa, niin heti annan tulla. Mutta eikö mitä! Harvoin olen tuntenut oloani niin virkeäksi ja hyvänvointiseksi kuin sillä hetkellä. Liekö sitten johtunut siitä äjäyksestä yksinään vai olisiko hänessä ollut ihmettäkin osallisena, sitä en osaa sanoa.
Lautamies oli puhunut huutavalla äänellä, jotta Kuoppala olisi voinut seurata. Tämä olikin kuullut kaiken tärkeimmän ja todisti nyt käsi korvallisella:
– En minäkään mene ihan silmääni vannomaan, että siinä nyt yliluonnollista ihmettä olisi tapahtunut. Saattaahan olla, että parantuminen aiheutui molemmilla kerroilla siitä äjäyksestä, jonka minä sain selkäruotooni ja Penttilä nuppiinsa. Puutikkalassa ennenvanhaan parannettiin miehiä romuskasta sillä lailla, että kaadettiin heille saunassa, kuumimmassa löylyssä, heitin ittensä huomaamatta jääkylmä vesiämpäri niskaan. Sanoivat silloin kuuluneen, minkä niminen rumahinen miehessä piti niinkuin vakinaista kortteeria. Vaan kyllä romuska myös lähti.
Kuoppala silmäili voitonriemuisesti ympärilleen, valmiina taistelemaan jokaista vastaan, joka uskalsi asettua epäilevälle kannalle. Mutta kaikki varoivat visusti tekemästä sitä, sillä asiaan ei ollut enää lisättävää. Mentiin hakemaan ruokaa. Rovasti söi hartaasti, pisti lautasensa pois, heittäytyi arvokkaasti keinahtelemaan ja puheli:
– Vaan se on Jumalan suuri ihme, että näin pieni kansa kuin suomalaiset uskoo asiansa oikeuteen niin lujasti, että nousee tappelemaan sellaista hirmusuurta kansaa vastaan kuin venäläiset. Siinä on rohkaisijana korkeampi voima, jonka tarkoitusperiä me nyt siis toteutamme. Ja siitä minä myös päättelen, että kyllä me tästä kamppailusta selviämme.
Ajateltiin samoin kuin rovasti ja siis vaiettiin. Vihdoin opettaja alkoi varovaisesti harkita:
– Sitä tässä on tullut itsekukin vähän ajatelleeksi, että mikä se on tehnyt nuo ryssät niin sikiäviksi? Ei suinkaan niitä ole ollut alkaa päälle sanottavasti enempää kuin muitakaan – ehkä pikemmin päinvastoin –, mutta kyllä ovat osanneet lisääntyä niin, että ovat nyt kuin hiekka meren rannalla. Eikös koko Pohjois-Venäjä, vieläpä Moskovan seudut ja muut laajat alueet, olleet aluksi, ennenkuin ryssistä tiedettiinkään, suomalaisten kansojen asumia?
Kysymys oli osoitettu rovastille, joka keinahteli, ryähteli ja vastasi arvokkaasti, hieman alentuvaisesti:
– Tiedemiehet sanovat niin olleen. Nyt nuo suomalaiset ovat hävinneet – sulautuneet ryssiin –, niin että jälkiä näkyy vain paikannimissä. Mutta ryssät ovat lisääntyneet niin, että Jumala meitä varjelkoon!
– Sanotaan – en minä häntä tiedä, vaan kerron tässä vain kuulemiani –, opettaja jatkoi tärkeästi, ettei Venäjällä yhteisen kansan keskuudessa ole milloinkaan ollut vanhoja piikoja. Niin pian kuin tyttö täytti kuusitoista vuotta tai yleensä tuli miehenkantavaksi, niin tavalla tai toisella, joko avioliiton kautta tai muuten keplottelemalla, se saatettiin äitiyden tilaan. Siellä kuulemma synnyttävät kaikki naiset kuin lehmät niin monta kertaa kuin ruumiinrakenne sallii.
– Joo, rovasti vahvisti, niin ryssistä kerrotaan. Mainitaanpa vielä, että kun pojat joko viedään sotaan tai lähtevät pois työnansioille, niin isä makaa sillä aikaa miniäin kanssa, jottei lasten tulossa tapahtuisi keskeytystä. Ymmärrettävää on, että kyllä kansa sillä konstilla lisääntyy.
– Varsinkin kun se on aina viinapäässä ja sikäli sitä halukkaampaa naisväkeen, totesi lautamies.
– Eikä kuulu vähänvähää katsovan ulkomuotoon, tiesi joku.
– Raakalaiset sikiävät, sivistyskansat ovat pidättyväisiä. Opettaja tämän toteamuksen lausui. Vaiettiin. Venäjän kansa kuvastui mieliin uhkaavana kuin tulossa oleva, synkkä, jo puolet idän taivaasta täyttävä ukkospilvi. Oli kuin olisi jokainen nähnyt sen loppumattomien rivistöjen vääjäämättä marssivan tänne päin. Lautamies tuumiskeli:
– Jos ryssä voittaa ja pääsee valtaamaan koko Suomen, niin se on Suomen kansan loppu. Parin, kolmen vuoden kuluttua täällä ei ole enää muita kuin pian kuolevia ukkoja ja akkoja, sillä täysivoimainen vanhempi ja nuorempi väki sekä lapset on karkoitettu jonnekin kauas Siperiaan, josta ei ikinä palata. Paapelin vankeus oli lastenleikkiä siihen verrattuna, mitä ryssä meille tekee, jos vallan saa.
– Mutta se kun ei saa! jyrähdytti nyt Rantaperkiön vanha Tuomas, joka oli tähän saakka ollut vaiti, tyytyen vain tarkkaavaisesti seuraamaan muiden aprikointia. – Se on sillä lailla, että me olemme uusi valittu kansa, jonka on määrä aikanansa keikauttaa ryssän ajoneuvot kumoon. Siihen minä luotan kuin kallioon. En tiedä, miten se tapahtuu ja kuinka monen mutkan kautta se soluttelee itsensä tähän päätökseen, mutta niin tulee joka tapauksessa käymään.
– Me uskomme lujasti teidän kanssanne, sanoi nyt rovasti hartaasti. – Ei voi olla Jumalan tahto, että kansamme tuhottaisiin ja vuosisataiset viljelyksemme päästettäisiin metsittymään. Ne valkeat ristit, jotka äsken pystytimme, ovat siitä lupauksena ja takeena. Jollemme pelastu muuten, niin pelastumme ihmeen kautta, saamalla päähämme äjäyksen, joka tuskasta huolimatta tuottaa terveyden.
YHDEKSÄS LUKU.
1
Joulu tuli ja sen mukana kallein, tervetullein lahja, mitä Vuoren perhe olisi osannut toivoa: Kerttu! Tieto Kalevin kohtalosta oli sellainen syy, että hänet laskettiin kernaasti lomalle, varsinkin kun hän oli erikoisesti kunnostautunut. Ja oli vielä kolmas syy.
Niin uljas ja rohkea kuin Kerttu olikin, hän oli joutunut tilanteisiin, joista oli tarttunut hänen hermoihinsa hiipivää kauhua. Hän oli maannut kinoksessa ja silmät ummessa odottanut, että pommi putoaisi hänen kohdalleen tai konekiväärin suihku lävistäisi hänet, mutta vaikka näin ei ollut sattunutkaan ja hän oli jälleen hymyilevänä ja rohkeana kiiruhtanut työhönsä, kaukainen kauhuntunne oli kuitenkin tarttunut häneen ja kiusasi häntä erikoisesti yksinäisyydessä. Hän hallitsi sen täydelleen, mutta se oli silti läsnä, ja siksi oli pieni levähdys myös tästä syystä tarpeellinen. Hän ei kertonut siitä, ei myöntänyt sitä itselleenkään, koska piti sitä pelkuruutena, mutta tunsi sitä aina kuin olisi voinut aavistuksen verran pahoin. Heti ensimmäisellä silmäyksellä äiti ja isä näkivät sodan painaneen Kerttuun leimansa. Hänen hilpeytensä ja veitikkamaisuutensa olivat nyt jonkin verran väkinäisiä ja ilmeensä vakava, usein huolestunut.
– Niinkuin meillä kaikilla, totesi tuomari puhuessaan tästä vaimonsa kanssa. – Kerttu olisi luonnoton lapseksi ja naiseksi, ellei hän syvästi tuntisi kaikkea sitä kauhua, mikä asuu tällä hetkellä elämämme jokaisessa silmänräpäyksessä. Mehän olemme rohkeita ja hillitsemme itsemme, mutta jokaisella on rinnassaan salainen, jäytävä tuska, kysymys siitä, miten meidän käy, jos tätä jatkuu näin, jos ei mitään uusia, tehokkaita tekijöitä puutu asiaan meidän hyväksemme.
Tuomari Vuori puhui tuskaisella äänellä ja huomattuaan vaimonsa pelästyneen ilmeen riensi lievittämään sanojensa vaikutusta:
– Minäkin luotan lopulliseen – en voittoomme, sillä senhän me kaikki ymmärrämme mahdottomuudeksi voimasuhteiden ollessa sellaisia kuin tiedämme, vaan pelastukseemme yleensä. Jollakin tavalla se tulee tapahtumaan, mutta miten, sitä en tiedä. Vähemmällä se ei kuitenkaan käy kuin ihmeen kautta.
– No mutta, rakas Kaarlo, sanoi Helena-rouva lempeästi, eikö asemamme ollut vapaussodan aikana yhtä huono tai vielä huonompi kuin nyt, ja silti pelastuimme?
– Ei ollut, Helena, ei. Venäjän armeija oli hajonnut niin, ettei sitä ollut vapaussotavuonna enää olemassakaan. Tämä seikka ja se purjetuuli, joka silloin suosi itsenäisyyteen pyrkiviä pieniä kansoja, pelastivat meidät ja antoivat vapauden. Tällä en suinkaan vähennä jääkärien enkä muiden vapaustaistelijain osuuden merkitystä, sillä he ilmaisivat kansamme historiallisen tahdon. Unohdat sitäpaitsi, että silloin Saksa oli meidän puolellamme ja taisteli rinnallamme. Nythän se on liitossa verivihollisemme kanssa. Näkisit, miten kylmästi Saksan lehdet kirjoittavat meistä.
– Onkohan Saksa sittenkään meidän vihollisemme?
Helena-rouva kysyi näin epäilevästi, kuitenkaan odottamatta vastausta. Hänen täytyi lähteä, sillä ennen menoaan toimeensa hän tahtoi käydä katsomassa Kalevia. Hän kävi Kalevin luona joka päivä, mikäli suinkin pääsi, ja useimmiten tuomari seurasi häntä. Tällä kertaa tuomari ei voinut tulla, sillä hänen täytyi kiiruhtaa toimeensa ja sieltä raastupaan, ajamaan jotakin visaista juttua, josta selvästi vainusi ketun ja suden hajua.
Kerttu istui Kalevin vuoteen vieressä. Helena-rouva näki hänen itkeneen ja ajatteli väsyneesti, alistuvasti, ettei sitä sopinut ihmetellä. Samalla hänen sydäntään vihlaisi hirveä pelko ja hän kysyi, "miten käy sinulle, rakas Kerttu?" Hänestä tuntui yhtäkkiä siltä kuin hän olisi joutunut kulkemaan kohtalon tumman pilven alla, pitkin polkua, joka näytti katoavan tuonen hämäryyteen. Hänen silmissään vilahteli outoja näkyjä, mutta kaikissa oli keskeisenä Kertun kärsivä, kituva ilme. Hän ehti näinä muutamina sekunteina, jotka kuluivat hänen asettumiseensa Kalevin vuoteen viereen, jo sielussaan taistella Jumalan kanssa, että "eikö minua ole jo kylliksi lyöty?" Aikoiko hyvä Jumala ottaa häneltä pois – ei, sitä ajatusta Helena-rouva ei päästänyt muodostumaan. Keskitalven surullisen sotapäivän kalpea kajoko lie sattunut Kertun kasvoihin ja hiuksiin, kun hän matalalla äänellä puheli veljensä kanssa, vai liekö Helena-rouvan silmissä muuten omituisesti kimmeltänyt, mutta hänestä näytti kuin Kerttu olisi muuttunut läpikuultavaksi hengeksi, joka kuin enkeli liukui pois ja viittasi äidilleen kyyneleiset, ikuiset jäähyväiset. "Minä onneton!" hätäili sielussaan Helena-rouva, "olenko alkanut nähdä näkyjä ja ovatko hermoni menossa epäkuntoon?" Ääneensä hän sanoi:
– Kerttu, kuule, tule hiukan tänne, että saan katsoa sinua, kun on niin valoisaa. Kotona hämärässä en saanut sinua oikein tutkituksi.
Ja kun Kerttu istahti äitinsä viereen, tämä koetteli hänen käsivarsiansa, hyväili hänen poskiansa, suuteli häntä suulle ja kuiskasi:
– Jumalalle kiitos! Sinä olet siinä eheänä ja terveenä. Ethän milloinkaan mene pois luotani? Et saa, kuuletko, et saa, en anna lupaa.
– Hyväinen aika, rakas äiti, Kerttu sanoi nauraen, mutta samalla hiukan säikähtyneenä, tietysti lähden heti lomani päättyessä. Muustahan ei voi tulla kysymystäkään. Vaikka olen ollut kotona vasta muutaman tunnin, niin olen jo aikalailla virkistynyt. Rauhoitu nyt!
– Niin, niin, mumisi Helena-rouva, olet oikeassa. Meidän on ajateltava vain velvollisuuttamme ja toteltava kuin olisimme sotilaita. Niinkuin olemmekin. Emme saa laskea, mitä omistamme ja tahtoisimme pitää, vaan meidän on alistuen yhä uudelleen luetteloitava, mitä vielä voisimme antaa pois.
– Äiti rakas! puuttui nyt asiaan Kalevi, jonka kättä äiti oli pidellyt, päättäen kädelleni tippuvasta lämpimästä vedestä sinulla on työnä itku. Tiedätkö, mitä Kerttu kertoi, – sitä, että minulle maksetaan eläke, tuhat markkaa kuukaudessa. Ajattele, mikä raha minulle, joka en ole vielä tähän saakka ansainnut penniäkään. Saatpa nähdä, että opin kyllä hankkimaan siihen tarpeellisen lisän, kunhan nyt ensin pääsen terveeksi. Anjan askeleet lähestyvät. Omituista, kuinka herkiksi muut aistimeni ovat jo nyt kehittyneet sen jälkeen kun näköni sammui. Tiedän jo askeleista, kuka ystävä kulloinkin vuodettani lähestyy, ja erotan pois vieraat. Tunnen Anjan, äidin ja pian jo Kertun, isästä ja isoisästä puhumattakaan. On melkein kuin näkisin teidän liikkuvan ympärilläni ja näenkinhän minä. Teillä on kaikilla oma erikoinen ilmeenne, vähän niinkuin keskiarvo niistä, minkälaisina olen oppinut teidät eri mielialoissanne tuntemaan. Teillä on sitäpaitsi sädekehä, Valoilmiö, päänne ympärillä, kuin olisitte omavaloisia pyhimyksiä, jollaisia kyllä mielestäni olettekin.
Kalevi koetti puhua hilpeästi, huolettomasti, mutta ei onnistunut salaamaan alakuloisuutta, joka värjyi hänen äänessään, sanojen lopputavuissa ja lausunnan väkinäisyydessä. Kerttu kuuli sen selvästi ja teki parhaansa hälventääkseen sitä omalla vanhalla hilpeydellään, mutta tämä ei sointunutkaan puhtaalta, vaan tuntui vieraalta, teeskennellyltä, melkein sopimattomalta. Hän oli vähällä puhjeta itkemään, mutta sai kovasti ponnistaen hillityksi itsensä ja oli vaiti, jääden kuuntelemaan toisten keskustelua. Kertulle valkeni siinä selkeäksi tosiasiaksi, että kulunut syksy ja parhaillaan raivoava talvisota olivat muuttaneet hänet toisenlaiseksi kuin hän oli vielä viime keväänä ollut – riistäneet häneltä nuoruuden ja tehneet hänestä vanhan. Vaikka – oli iältään nuori, hän oli ehtinyt nähdä valtamerellisen tuskaa. Väliin hänestä tuntui, ettei enää voisi olla sellaista asiaa, joka saisi hänet nauramaan vapautuneesti, todella iloisesti, hilpeästi, niinkuin vielä muutamia kuukausia sitten. Ehkä muutkin olivat kokeneet saman muutoksen ja koettivat salata sitä teeskennellyllä hilpeydellä. Äiti ja Anja eivät peitelleet sitä, vaan olivat avoimesti vakavia, surumielisiä. Silti he olivat lujia ja sankarillisia. He olivat ajatelleet asian loppuun ja tehneet oikeat johtopäätökset. Kerttu tahtoi noudattaa heidän esimerkkiään, sillä heidän menettelynsä oli uljasta, kaunista, juuri sellaista, jota voi Suomen naisilta isänmaan äärimmäisillä hetkillä pyytää ja odottaa. Kerttu tahtoi olla uskollinen.
Kalevin sormet liikkuivat hermostuneesti peitteellä. Hän puheli joulusta, johon oli vain muuan päivä. Hän oli toivomalla toivonut edes jollakin tavalla, vaikka paareilla kannettuna, pääsevänsä aattoillaksi kotiin, ja silmäin puolestahan se olisi käynytkin, mutta kun nuo jalat! Lääkäri ei ollut voinut antaa suostumustaan hänen liikuttamiseensa vielä, sillä pienikin niksaus, joita voi parhaista varokeinoista huolimatta niin pitkän kuljetuksen aikana sattua, voisi ikävästi keskeyttää juuri alkuunpäässeen hyvän paranemisen. Se oli Kaleville suuri pettymys. Hänen, joka oli ainakin näennäisen tyynesti alistunut silmäin menettämiseen, oli vaikeata tyytyä tähän pieneen, joulunviettoa koskevaan pettymykseen. "Me tulemme kaikki tänne ja vietämme joulun sinun kanssasi!" äiti koetti lohduttaa, mutta Kalevi vastasi hermostuneesti, että "kiitos teille" ja "sehän on hauskaa", mutta että "kun olisi saanut edes käydä kotona". Sitten hän nauroi ja myönsi juonittelevansa kuin lapsi, joka ei saa mielitekoansa perille. "Mutta kai te ymmärrätte?" hän kysyi alakuloisesti, huokasi ja vaikeni. Sormet liikkuivat hermostuneesti peitteellä ja kasvoille tuli tuskainen ilme. Leuan haava, josta side oli jo otettu pois, mutta jossa vielä selvästi näkyivät nipistimien jäljet, loisti punaisena, pahan näköisenä, ja muutti ulkomuotoa niin, että Kerttu luuli väliin katsovansa aivan outoa miestä.
Anja antoi heille merkin, josta he ymmärsivät, että heidän oli parasta poistua. Kalevi oli nyt tulossa siihen asteeseen, jossa vasta alkoivat sielulliset kärsimykset. Tähän saakka päivät olivat kuluneet itse onnettomuuden aiheuttamassa huumauksessa, jossa oli monenlaisia tekijöitä: inhimillistä iloa pelastumisesta, traagillista, ylevää kohtalontuntua, miehuullista ponnistusta, nuoruuden ihanteellista uhrivalmiutta, mutta nyt, kun varsinainen sokean arki alkoi tehdä tuloansa ja ikuisella pimeydellään jäytää hänen sieluansa, todella kysyttiin hänen voimiansa, hänen alistumisensa aitoutta. Siinä ikuisessa yössä, johon hän oli äkkiarvaamatta pudonnut, ja kahlehdittuna vuoteeseensa hänellä oli riittävästi aikaa asemansa kaikinpuoliseen harkitsemiseen. Kuta selvemmiksi tulevaisuuden monet vaikeudet kävivät, sitä paremmin Kalevi oivalsi, että hän oli vasta lähdössä siihen sielulliseen ja ruumiilliseenkin kouluun, joka oli välttämättä suoritettava, jos mieli käydä varjojen polkua edes joltisenkin luottavaisena. Tätä ajatellessa Kalevin valtasi joskus niin syvä alakuloisuus, että hän alkoi harkiten ajatella kuolemaa, jonka suoma ehdoton unohdus tuntui houkuttelevalta. Mutta sitten oli taas niin paljon sellaista, jonka vuoksi olisi kannattanut ja niin mielellään tahtonut elää.
– Rakas Kalevi, hyvästi huomiseen! Tulemme taas ja niin joka päivä.
Äiti ja Kerttu menivät. Heidän olemuksensa henkäys viipyi vielä Kalevin tunnoissa tuttuna, sanomattoman rakkaana tuoksuna, kunnes haihtui pois ja jätti sijan hiljaisesti liikkuvalle ja ääneti hoitelevalle Anjalle. Kalevi tunsi poskillaan rakkaiden käsien suomaa virkistystä ja värisi samalla sekä onnesta että tuskasta. Hän yritti sanoa jotakin ottaakseen vihdoinkin puheeksi erään hyvin tärkeän asian, jota oli viime vuorokausina paljon ajatellut, mutta Anja painoi sormensa hänen huulilleen ja kuiskasi, että "puhut sitten, kun olet terve". Anja tiesi Kalevin saavan kuumetta, jos kiihtyi.
2
Käydessään sairaalassa Helena-rouva oli joskus istuutunut muidenkin vuoteiden ääreen ja haavoittuneiden melkein huomaamatta perehtynyt sekä heidän kohtaloihinsa että varsinkin huoliinsa. Jolla oli oikea käsi sidottuna "lentokoneeseen", hän ei voinut kirjoittaa, niin välttämätöntä kuin se olisi ollutkin. Jonka jalat olivat nilkoista poikki, hän ei voinut juosta kaupungilla toimittelemassa asioitaan, joita saattoi olla monenlaisia. Sitäpaitsi päivät tulivat pitkiksi, kun vain harvoilla oli ystäviä ja sukulaisia, jotka olisivat tulleet tapaamaan heitä ja tuomisillaan ja tarinoillaan lyhentäneet heidän aikaansa. Keitä vain Helena-rouva puhutteli, he turvautuivat häneen kuin äitiinsä ja kertoivat avomielisesti kaikki huolensa.
Siitä Helena-rouvalle aukeni uusi työmuoto.
Potilaiden joukossa oli eräs, joka varsinkin herätti Helena-rouvan osanottoa. Hän makasi samassa salissa kuin Kalevi, mutta toisessa päässä, minkä vuoksi Helena-rouva ehti puhuttelemaan häntä vasta myöhemmin, viimeiseksi. Hän ei ollut haavoittunut, vaan oli tyrmäytynyt. Kun hän oli tullut tajuihinsa, hänestä oli aluksi ollut hyvät toiveet, mutta sitten oli jalkoihin ruvennut ilmestymään herpautumista ja puhe oli käynyt sellaiseksi, että hänen järkensä kulki hoitajattarien käsityksen mukaan epätavallisia uria. Hän ei puhellut kenenkään kanssa, vaan jutteli itsekseen puoliääneen, niin harvakseen ja rauhallisesti, ettei se häirinnyt. Unohtuivatpa lähimmät potilaat usein muun ohjelman puutteessa kuuntelemaan häntä, kun hän saarnasi – sitä hänen puheensa sisällykseltään lähinnä oli – silmissä innoittunut hohde ja kasvoilla kuumeinen puna. Hänen nimensä tiedettiin – se oli Antti Toivonen –, sillä se oli häntä seuranneessa "rahtikirjassa", josta saatiin muutkin henkilötiedot, mutta itse hän ei muistanut mitään entisestä elämästään. Koko hänen olemuksensa oli yhden ainoan ajatuksen vallassa, joka ikäänkuin nieli hänet niin, että hänen täytyi joka silmänräpäys keskittyä siihen. Lääkärit odottivat halvautumisen vähitellen laukeavan, minkä jälkeen muutkin aivovammat parantuisivat ja ajatuselämä tulisi normaaliksi.
"Antti Toivonen?" Tuo nimi oli Helena-rouvalle tuttu, hänen kuitenkaan voimatta sanoa, minkä johdosta. Varmaa oli, ettei hän ollut koskaan henkilökohtaisesti tavannut sennimistä. Hän kysyi Anjalta ja Kalevilta, muistaisivatko he ketään Antti Toivosta, eli tuota komeata, vaaleaveristä miestä, joka makasi tuolla äärimmäisessä vuoteessa, mutta he eivät muistaneet, vaikka nimi oli tuttu ja Anja oli varma, että oli joskus tavannut hänet. Vasta kun Anja oli pitemmän ajan kuluessa katsellut häntä ja hänen ilmeitään, hänelle valkeni, että tämähän oli sama mies, jonka he olivat tavanneet vappuna jossakin Seurasaarentiellä – Esterin sulhanen. Helena-rouva kielsi häntä vihjaamastakaan asiasta Esterille, sillä tässä oli meneteltävä varovaisesti.
Helena-rouva istuutui siis Antin vuoteen ääreen ja aloitti totuttuun tapaansa sen äidillisen poliisikuulustelun, jonka pitoon hänellä oli erikoiset lahjat. Aluksi Antti ei kuunnellut häntä, vaan silmättyään häntä välinpitämättömästi jatkoi omia mutinoitaan. Mutta Helena-rouvan äänessä oli varmaan jotakin erikoista ja hänen olemuksessaan sellaista sähköä, että Antti tunsi joutuvansa hänen henkensä piiriin ja kääntyen katsomaan häneen virkkoi hetkisen mietittyään: "Hyvä ihminen istuu vuoteeni vieressä ja lämmittää sydäntäni". Tätä puhuttelusanaa hän sitten käytti Helena-rouvasta. Onko "Hyvä ihminen" jo tullut? hän saattoi kysyä. Kun Helena-rouva pyysi, ettei hän käyttäisi tuota nimeä, koska tunsi olevansa arvoton nimitettäväksi siten, Antti katsoi häneen ihmetellen ja kysyi, eikö rouva tiennyt tuon nimen olevan kirjoitettu hänen sydämeensä. Se näkyi aivan selvästi, kun vain katsoi niin terävästi, että sisällinen ihminen paljastui. Erehtymättä saattoi silloin lukea jokaisen sydämestä hänen oikean nimensä. Antti itse esimerkiksi oli "Huono mies". Helena-rouvan kysyttyä, niiksi Antti antoi itselleen tällaisen nimen, Antti vastasi, ettei hän tiennyt. Sydämessä vain luki niin, vieläpä tulisilla kirjaimilla. Kerran hän uskoi voivansa sanoa, minkä pahan vuoksi hän oli tuon nimen saanut; nyt se oli mahdotonta, sillä kun hän katsoi taaksepäin, entiseen elämäänsä, haluten tutkia sitä, niin edessä oli musta seinä, jonka läpi ei voinut nähdä. Oliko se, mitä Antti nyt saarnaili, missään tekemisissä hänen menneisyytensä kanssa? Sitä Antti ei voinut sanoa, sillä hän ei muistanut tuosta menneisyydestä vähääkään, mutta hän otaksui kyllä niin olevan. Se, mitä hän puhui, annettiin hänen suuhunsa. Valkeuden henki istui tuossa hänen vieressään ja käski hänen sanoa niin ja niin.
Tämän johdosta varsinkin toiset potilaat arvelivat, että "se on aivan pöpi koko mies" ja että "se pitäisi viedä mielisairasten osastoon". Sinne Antti oli määrättykin heti, kun päästäisiin varmuuteen hänen sääristään, mutta siihen saakka hänen täytyi olla täällä. Kalevi, joka saattoi kuulla Anttia silloin, kun tämä innostui puhumaan korkeammalla äänellä, tuumi äidilleen katkerasti hymyillen, ettei ole ollenkaan sanottu, oliko Antti pöpi. Päinvastoin hän saattoi olla ainoa viisas koko salissa. Korkeintaan häntä voitaisiin sanoa "liika viisaaksi". Antti puhui asiaa, joka oli ollut aina maailman mielestä hulluutta. Jos kuitenkin olisi noudatettu sitä oppia, niin todennäköisesti Antin jalat olisivat nyt terveet ja Kalevi olisi saanut pitää silmänsä. Helena-rouva hymähti hiljaisessa mielessään ja jatkoi sitkeästi Antin puhuttelua. Meni kauan, ennenkuin hän rohkeni mainita Esterin nimeä, mutta lopuksi hän kuitenkin sen teki. "Esteri Savila, Savilan rouvan tytär, joka on kihloissa Antti Toivosen kanssa. Sama nimi sillä miehellä kuin teillä. Vaikka olisitte juuri tuo mies. Muistatteko olleenne kihloissa Esteri Savilan kanssa ja käyneenne hänen kotonaan? Silloin, kun oli hälytysharjoitus, te olitte Savilan rouvan luona ja suututitte Esterin puheillanne. Ettekö nyt muista?"
Antti kuunteli Hyvää ihmistä kummastuneena, yhä lisääntyvän ihmettelyn vallassa. Hän oivalsi, että tietenkin hänellä oli ollut menneisyytensä ja että hän oli saattanut olla kihloissa, mutta kun hän ei kuolemakseen jaksanut muistaa siitä mitään. Hyvän ihmisen puhe tuntui sadulta eikä suinkaan häntä koskevalta todellisuudelta. Jos tuo asia koskisi häntä tärkeästi, valkeuden henki varmaan toisi sen hänen mieleensä. Mutta ei sanaakaan. Antin oli määrä vain teroittaa sitä, ettei pahuus häviä, vaikka sen tekijät kuolevatkin. Se jää olemaan kuin tiilikivi ja asettuu pahuuden rakennukseen omalle paikalleen. Niin pahuus kasvaa sekä yksityisten ihmisten että koko ihmiskunnan kohdalta yhä korkeammaksi ja mahtavammaksi linnaksi, jossa itse Perkele hallitsee. Aina vain virtaa maailman kaikilta ääriltä uutta rakennusainetta, sekä vetelää että kovaa pahuutta, laastia ja tiilikiviä, ja rakennus kasvaa, kasvaa. Ihmiskunta ei huomaa aikaansaannostaan, sillä sen silmät on soaistu – paha on soaissut ne –, ja hääräilee linnan onkaloissa. Mutta kerran on määrä rakennuksen valmistua, sillä piirustuksethan sitä varten on tehty. Ei sitä voi iankaikkisesti yhä vain rakentaa, vaan täytyyhän sen tulla joskus valmiiksi. Silloin kun pidetään pahuudenlinnan harjannostajaiset, on myös tämä maailmanaika lopussa. Tulee viimeinen tuomio ja kaikki olevainen muutetaan uudeksi. Syntyy uusi ihmiskunta, jolla ei ole enää painolastinaan perisyntiä, vaan yhtä suuri ilo hyvästä kuin sillä oli ennen ollut ilo pahasta.
Suunnilleen tähän suuntaan Antti saarnaili ja kehitteli oppiaan. Hänen jalkainsa halpautuminen ja aseveljiensä haavat, kaikki se kurjuus, mitä hän ymmärsi elämässä olevan, oli hänen käsityksensä mukaan ihmiskunnan omaa hankkimaa rajattomalla, yhä vain kasvavalla pahuudella. Korkein ilmaus pahuudesta ja samalla myös rangaistus oli sota. Se oli sitä ankarampi kosto kaikesta pahasta, kun se kohtasi vielä enemmän viattomia kuin varsinaisia syyllisiä, kun se tuntui hakevan hyvitystä erikoisesti juuri viattomain kärsimyksistä. "Ettekö kuule", Antti saattoi kysyä ja kohottaa kättänsä korvalliselle, "kuinka viattomain veljiemme veri huutaa maasta! Kuula lävistää pään ja nuorukainen nukkuu pois tai menettää silmiensä valon. Se on ihmiskunnan yhteisen syntivelan suoritusta viattomien verellä".
3
Eräänä päivänä Helena-rouva yllätti Esterin kysymällä, oliko Antti Toivonen kirjoittanut. Esteri ensin punastui ja sitten kalpeni. Antti ei ollut kirjoittanut kertaakaan: Kun Esteri ei siis tiennyt hänen kenttäpostiosoitettaan, ei hänkään ollut voinut kirjoittaa Antille. Niin heidän tiensä olivat yhtäkkiä eronneet, ehkä ainaiseksi. Antti oli voinut kaatua tai kadota heti rintamalle tultuaan. Sadoille kuului käyneen niin. Esterin kyyneleet vuosivat virtana.
Helena-rouvan oli vaikeata päättää, mitä hänen tuli tehdä. Hän oli harkinnut paljon sitä, mitä Esterin vieminen äkkiä Antin luo vaikuttaisi tähän, mutta hän ei ollut tullut niin paljoa ajatelleeksi sitä, mitä se vaikuttaisi Esteriin. Saattaisi käydä niin, että kohtaus tehoaisi väkevästi juuri Esteriin, mutta ei Anttiin, ja niin aiheutuisi Antin paranemisen sijasta vain uusi pulma lisää. Kuitenkin Esteri oli juuri se väline, joka parhaiten saattaisi tärähdyttää Antin muistin liikkeelle. Sitä vain oli käytettävä varovaisesti. Helena-rouva päätti ensimmäiseksi neuvotella Savilan rouvan kanssa.
Siihen tulikin hyvä tilaisuus, kun tämä saapui aaton aattona siivoamaan. Helena-rouva lähetti Esterin asioille ja alkoi vähitellen johdella keskustelua Anttia kohti.
"Tunsiko Savilan rouva erästä Antti Toivosta, jonka kanssa Esteri oli kertonut seurustelleensa?"
– Kyllä hän tunsi – se oli käynyt Esterin kanssa hänen kotonaan.
"Minkälainen mies se oikein oli?"
– Ei se ollut nykä näköjään eikä paha tapojaan. Pahin vika siinä oli, että se tuntui puheistaan päättäen olevan taipuvainen samaan väärään oppiin, joka vei Savila-vainajan nälkähautaan.
"Oliko se siis kommunisti?"
– Siksi ne taitavat niitä nykyään sanoa; asia on kyllä sama nyt kuin silloinkin.
"Miten sama?"
– No ka: valta työväelle ja omistavilta luokilta omaisuus ja henki pois. Mutta kun se sai kokea ryssän pommittavan Helsinkiä, siitä parani punatauti heti ja sen piti päästä suinpäin sotaan kostamaan ryssille työväen puolesta. "Onkohan se kirjoittanut Esterille?"
– No sehän se ihme onkin, että se ei ole kirjoittanut riviäkään. Ei niin paljoa, että kenttäpostiosoitettansa. Jotakin siinä on hullusti. Joko on kirje joutunut hukkaan tai on Antti kadonnut tietymättömiin eikä tule takaisin, vaikka tyttö itkisi silmät päästänsä.
Keskustelu pysähtyi tähän, sillä Helena-rouva ei ymmärtänyt, miten sitä jatkaisi. Vihdoin hän päätteli, että kun Savilan rouva oli varmaan yhtä luja kestämään tätä jobinpostia kuin tuomari ja hän itse tietoa Kalevin onnettomuudesta, hänelle oli asia ilmoitettava suoraan. Helena-rouva sanoi siis:
"Kuulkaahan nyt, hyvä rouva Savila, minulla on kerrottavana teille eräs asia, jota ette kuitenkaan vielä saa sanoa Esterille".
– Kyllä tuon jo arvaa, kun noin aloitetaan. Antti on tietysti kaatunut. Se oli juuri yksi niistä, jotka menevät ja kaatuvat ensimmäisinä.
"Ei Antti ole kaatunut, eipä haavoittunutkaan, mutta silti hän on täällä sairaalassa".
– Mikä häntä sitten vaivaa?
"Hän on tyrmäytynyt ammuksen räjähdyksestä niin, että jalat ovat halvautuneet ja muisti on mennyt. Ei taida järkikään olla oikein tolallaan, kun vain saarnaa ihmiskunnan synninrakennuksesta. Esteriä hän ei muista ollenkaan".
Savilan rouva, joka parhaillaan vahasi salin lattiaa, keskeytti työnsä, nousi neljältäkontalta polvilleen ja katsoi miettiväisen ja samalla murheellisen näköisenä Helena-rouvaan. Sitten hän puheli kuin itsekseen:
– Jalat halvautuneet... Se on jo paha asia, mutta ei niin paha kuin silmäin menettäminen. Ei sitä sovi Antin puolesta teidän kuultenne valittaa, sillä jalathan ovat siis vielä olemassa ja voivat jonakin päivänä parantua, jos Jumala tahtoo palauttaa niihin voiman, mutta uusia silmiä ei Jumala Kaleville tee – ruumiillisia silmiä, tarkoitan, sillä hengelliset näkimet hän voi kyllä lahjoittaa, jos tahtoo, minkä varmaan tekee. Muistin menettäminen on myös murheellinen juttu, mutta on siinä hyväkin puolensa. Eipähän näet tarvitse enää muistella menneitä syntejänsä, joilla ihmisen tie on kivetty syntymästä hautaan, vaan saa kulkea sen puolesta keveämmällä tunnolla. Ja onhan niitä muitakin asioita, jotka mielellään unohtaisi, niinkuin minulla Savila-vainajan nälkäkuolema ja Antilla hänen kommunistinen hulluutensa. Ei mene sitä päivää eikä yötä, ettei Savila ilmesty silmiini ja aina uudelleen puhu siitä, kuinka hänen elämänsä on nyt loppunut ja miten sanomattoman mieletön hän oli ollut harhautuessaan tällaisen kohtalon uhriksi. Ja jos Antin muisti virkoaa, minkä se varmasti tekee, varsinkin jos hän saa uuden jysäyksen, niin katkerin pala, jonka menneisyys voi hänen nieltäväkseen tarjota, on tuo hänen saastainen kommunisminsa, tuo kyykäärmeiden sylkemä kähy, joka turmelee elämän. Mitä siihen tulee, että hän kuten sanoitte saarnaa ihmiskunnan synninrakennuksesta, niin jos hän puhuu siitä oikeassa hengessä, niin silloin ei ole hätää hänen järkensä puolesta. Jos entinen kommunisti tekee sitä, niin sehän osoittaa hänen, joka vielä äsken oli tulipunainen hullu, nyt vihdoinkin tulleen tolkullensa. Kaikesta kuulee, että Antista tulee vielä täysi mies. Odotetaan vain.
"Jos veisimme Esterin hänen luoksensa, niin siitä voisi aiheutua sellainen mielenjärkytys, että muisti alkaisi herätä ja hermosto ehkä toimia?"
– Niin kyllä, mutta Esterille se olisi liiaksi. Hän voisi pelästyä taitamattomaksi, jos äkkiarvaamatta näkisi Anttinsa tuossa tilassa.
"Näkihän Anja Kalevin tainnuksissa ja sokeana – näimmehän me hänet silmättömänä".
– Niin oli, niin. Hemmottelen tässä omaani muistamatta muiden kohtaa. Minä puhun Esterille illalla – pyydän hänet luokseni.
"Tehkää niin. Asiaa ei kuitenkaan voi enää pitemmälle salata. Kanslianeuvos, joka ei kyllä tunne Anttia, voi kertoa Ainolle, että sairaalassa on senniminen kummallinen potilas, ja Aino voi siitä arvata. Täytyy puhua hänelle".
Kun Esteri oli muutenkin tänä samana iltana aikonut pistäytyä äitinsä luona, asia sujui hyvin. Mutta kun äidin piti ryhtyä puhumaan hänelle, se tuntuikin vaikealta. Kun Esteri sitten alkoi puhua Antistansa ja valittaa, ettei ollut saanut häneltä vieläkään edes postikorttia, niin Savilan rouva sanoi luontevasti:
– Etkös sinä tässä kerran luetellut esteitä, jotka itsestään purkavat kihlauksen, koska tekevät avioliiton mahdottomaksi? Ja eikö yksi sellainen ollut mielisairaus? "Taisihan siitä olla puhetta..."
– Voisihan sattua sellainenkin onnettomuus, että Antti olisi tullut kuten niin moni muu rintamalla pöpiksi, niinkuin ne kuuluvat siellä sanovan. Jos hänet olisi tuotu tänne sairaalaan, niin menisitkö katsomaan häntä?
Esterin silmäterät laajenivat kauhusta:
"Mitä äiti tarkoittaa? Onko Antti...? Oletko saanut kuulla hänestä?"
– Sitä vain minä tarkoitan, että Anja-neidin sulhanen menetti silmänsä, isäsi joutui nälkähautaan, tuhansien sulhot ovat joko kaatuneet tai kituvat haavoissaan toinen toistansa rujompina, mutta sinä ja Aino keskustelette siitä, kenen kanssa voi mennä naimisiin, kenen ei...
"Emme me mitään pahaa emmekä itsekästä ajatelleet. Se oli vain sellaista Juhon ja Antin aloittamaa puhetta. Ne kun lukivat alituiseen ja jauhoivat jos mitä. En minä vaadi Antilleni enkä itselleni parempaa osaa kuin muillekaan. Tiedätkö jotakin Antista? Sano, sano!"
Savilan rouva meni tyttärensä luo ja kätkien hänet syleilyynsä kertoi kaikki. Esteri tuli kuin kuumeeseen ja hätäili:
"Eikö sinne saisi mennä jo tänä iltana? Eikö ennen kuin Helena-rouva ilmoittaa? Täytyy mennä kiireesti kotiin puhumaan hänelle. En minä usko Antin jalkojen jäävän halvatuiksi... Kyllä hän vielä ottaa vuoteensa ja käy, siitä olen varma. Ei muista minua ollenkaan, sanot. Mutta eiköhän muisti herää, kun saan kertoa hänelle kahdenkesken yhteisiä asioitamme, joista ei kukaan muu tiedä. Etteikö Antti olisi järjillään... Minä kyllä parannan hänet!"
Ja Esteri lähti niin kiireesti, ettei ehtinyt sanomaan äidilleen hyvästiä. Savilan rouva jäi katsomaan tyttärensä jälkeen ja ajatteli, että Esterin iässä hänkin uskoi vuorenvarmasti mahdolliseksi ja toteutuvaksi sen, mitä palavasti toivoi. "Minä kyllä parannan hänet!" Mitä ei nuori tyttö uskonut rakkaudellaan parantavansa... Ei sitä surua tai onnettomuutta ollut, ettei! Ja kuka tietää, minkälainen salaperäinen, parantava voima asutkaan nuorten rakkaudessa. Parasta oli antaa Esterin kulkea omaa tietänsä.
Se Esteri, joka mennä hilppoi pimeitä katuja keveänä kuin höyhen saadakseen kysyä Antista henkilöltä, joka oli itse vielä tänään omin silmin nähnyt hänet ja puhutellut häntä, oli kaikkea muuta kuin murheellinen. Iloinen hän oli kuin sirkkunen, sillä hänelle riitti se, että oli saanut Anttinsa kotiin edes hengissä. "Kyllä minä hänet parannan!"
4
Kanslianeuvoksen vanhaa sydäntä kalvoi se, ettei hän kyennyt tekemään mitään isänmaan puolesta. Hän keskusteli siitä poikansa kanssa, joka rauhoitteli häntä. Se oli 50-vuotiaiden ja sitä vanhempien osa, mikäli tarkoitettiin suoranaisia fyysillisiä tehtäviä. Mutta mikäli oli kysymys henkisestä työstä, niin siihen pappa kyllä saattoi ottaa osaa, jos jaksoi... "Kyllä minä..." No sitten. Helena-rouva oli puuhannut lähtiäiskahvitusta ja joululahjojen jakelua uudelle pataljoonalle, joka oli aina suutaria ja seppää myöten valmis menemään Kannakselle, vieläpä Taipaleeseen, kuten tuomari sattui tietämään. Ohjelma oli muuten selvä, mutta puhuja puuttui. Entäpä pappa lausuisi miehille muutamia ytimekkäitä sanoja?
Kanslianeuvos innostui, vaikka pelkäsikin, ettei hänen äänensä kantaisi niin suuren huoneen kaikille kulmille kuin kaartin ruokasali oli. Mutta se este raukeni, kun kuultiin, että saliin oli puhujia varten laitettu äänenvahvistaja. Näin vanhus sai päiväkirja- ja lukuaskartelunsa sekä Kalevin luona käyntien lisäksi muutamaksi päiväksi yleisluontoista työtä, mikä kiinnosti häntä suuresti. Hän merkitsi päiväkirjaansa, jollaista oli pitänyt kauan vanhuuden yksitoikkoisten hetkien ratoksi, seuraavaa:
Maanantaina jouluk. 18. p. 1939 klo 19. Sodan 19. päivä. Mitään muistamisen arvoista ei elämässäni tältä päivältä kyllä ole, mutta tulkoon silti merkityksi, että kävin katsomassa Kalevi-raukkaa. Hän ponnistelee uskollisesti pysyttääkseen meidät siinä uskossa, että hän tulee miehuullisesti kantamaan sokeuden taakan. Luulen kyllä hänen niin tekevänkin, mutta selväähän on, ettei se voi tapahtua ilman suuria sielullisia taisteluja ja tietoisuutta syvästä, musertavasta onnettomuudesta. Omin voimin se ei onnistu, vaan hänen täytyy saada apua Jumalalta, tuolta tutkimattomalta Hengeltä, joka, kun on ottanut Kalevin kauniit silmät, myös antanee niistä hänelle tavalla tai toisella korvauksen. Jumala, suo minulle, vanhalle ikäkululle, vielä voimia ja uskoa sen verran, että kykenisin lohduttamaan poikaparkaa hänen Vaikeassa taistelussaan. Olen mietiskellyt ja vähin kirjoitellutkin puhetta, jonka aion pitää Valkoisen kaartin joulujuhlassa tk. 21. p. Helena on juhlan järjestäjien puolesta pyytänyt minua tähän tehtävään, josta en ole tahtonut kieltäytyä. Klo 14-16 Kerttu-kultaseni oli luonani kahvilla. Ne ovat kallisarvoisia silmänräpäyksiä nämä pienet hetkeni Kalevin ja Kertun kanssa. On kuin saisin katsella kahta jalokiveä, joiden omistamisesta riemuitsen ja olen syvästi kiitollinen, mutta jotka tunnen voivani menettää milloin tahansa. Joulu on tulossa, mutta joululahjoja en anna tänä vuonna muille kuin huvilani alueen köyhille, sotilaille, Kaleville ja Kertulle. Molemmille edellisille sopii parhaiten raha, mutta mitä antaisin jälkimmäisille?
Tiistaina, jouluk. 19. p. 1939 klo 21. Sodan 20. päivä. Aamupäivällä tapahtunutta tunnin kestävää ilmavaarahälytystä lukuunottamatta päivä on ollut rauhallinen. Klo 15-16 oli kirkkovaltuuston kokous, jossa olin saapuvilla. Tullessani tapasin Vanhan tohtorin, joka kertoi pohjoisesta saapuneen sellaisen kaamean erikoistiedon, että ns. "Suomussalmen loppuselvityksessä" on tuhottu 17 000 miestä eli kokonainen moottoroitu divisiona, joukossa kaksi autollista korkeita upseereja. Jostakin syystä tätä uutista ei vielä päästetä julkisuuteen. Tämän illan päämajan-tiedonannossa siitä ei mainittu. Tuntuu uskomattomalta, mutta Jumala suokoon, että asia olisi niin. Jos viholliset on saatu kiertoliikkeellä, kuten viralliset raportit ovat kertoneet, eristetyiksi Uhtuan-tiestä ja saarretuiksi Kiannan erämaihin, ovat nälkä ja pakkanen voineet tehdä tämän sotahistoriassamme ennenkuulumattoman voiton mahdolliseksi. Suomalaisten hirveä viha on suorittanut loput. Jumala, jonka edessä nöyrryn, mitä aiot tehdä kansallemme? Armahdithan Sodomaa edes yhden vanhurskaan vuoksi. Sellaisen varmaan löydät Suomesta. – Aamulla sattuneen hälytyksen ajan jouduin olemaan Kalevin luona. Siellä oli myös Kerttu. On murheellista nähdä, kuinka terveet menevät pommisuojaan, mutta sairaat jäävät paikoilleen. Sille ei voi mitään, sillä heitä ei voi siirtää mihinkään niin äkkiä kuin tässä olisi tarpeellista, Kalevi oli rohkealla, leikillisellä tuulella. Hän tuumiskelee, voisiko hän oppia kirjoittamaan koneella. Hän päätteli, että kun sokeat oppivat lukemaan sormenpäillään, niin miksi eivät myös kirjoittamaan. Aion ottaa selkoa tuosta. Ehkäpä tästä ajatuksesta on aukeamassa jotakin sellaista suunnitelmaa, joka kykenee pitemmäksi ajaksi herättämään Kalevin mielenkiintoa. Hän ja Kerttu juttelivat iloisesti unohtaen hetkiseksi surunsa.
Keskiviikkona, jouluk. 20. p. 1939 klo 13. Sodan 21. päivä. Aamulla kuului olleen Sörnäisissä hälytys. Olimme hiukan hämmästyneitä, kun "vaara ohi" puhallettiin sitten muuallakin. On kirkasta ja muutamia pakkasasteita; navakka pohjatuuli puhaltaa. Aurinko paistaa vinosti salin ikkunoihin. Talvi alkanee kiristyä. Olin taas Kalevin luona. Puhuimme kirjoituskoneesta. Kalevi ajattelee nyt vain sitä. Kunpa Jumala olisi antanut hänelle kirjailijan lahjat. Hänellä on siksi hyvä pohjasivistys, että hän sen puolesta kyllä kykenisi kirjailijaksi. Olen päättänyt muuttaa testamenttini niin, että Kalevi saa periä kaikki; peruutan lahjoitukseni, jotka olin määrännyt yleishyödyllisille laitoksille. Ne olivatkin vähäpätöisiä, varsinkin jos rahan arvo alkaa laskea, ja tuottavat suoranaisemman hyödyn Kalevin tukena. – Suomussalmen tapahtumista ei ollut päämajan raportissa mitään. Kuvittelen asiaa salattavan toistaiseksi sen vuoksi, ettei Moskova pääsisi siitä selville ja alkaisi puuhata lisäväkeä. Lyödyt koirat eivät näet uskalla itse ilmoittaa tällaisista onnettomuuksista, koska tyranni löisi heiltä pään pois kuultuaan alastoman totuuden. Jännittävää nähdä, mitä alkaa virallisesti kuulua. Kerttu tulee tänne iltapäiväni ratoksi. Hän on nyt aivan toinen kuin syksyllä lähtiessään. On kuin hän kamppailisi salaista surua vastaan.
Perjantaina, jouluk. 22. p. 1939 klo 19. Sodan 23. päivä. Eilen en ilmahälytysten, puheeni kirjoittamisen ja kaartin joulujuhlan vuoksi saanut tehdyksi tähän merkintää. Puheeni mainitussa tilaisuudessa oli sellainen kuin minunlaiseltani ikälopulta voi pyytää. Turhaa selostaa sitä tässä, sillä jos joku tulevaisuudessa päiväkirjaani lukee, niin hän arvaa heti puheeni pääsisällyksen. Olin huomaavinani miesten olevan alakuloisia, mitä ei sovi ihmetellä, sillä tiesiväthän he menevänsä jokseenkin varmaa kuolemaa kohti. Koetin valaista heille Suomen taistelun merkitystä koko ihmiskunnan kannalta ja vakuuttaa isänmaan ikuista kiitollisuutta, mutta tunsin samalla, ettei tuo vaikuttanut. Isänmaasta ei ollut enää uutta sanottavaa – kyllä tässä tiedettiin velvollisuudet ja muut – niistä oli puhuttu jo liiaksi. Ja mitä tuli tuohon ns. kiitollisuuteen, niin vannomatta paras. Tällaisen hengen olin vaistoavinani vastassani ja se masensi. Puhuessani joulusta oma katkeruuteni tuli kuuluviin. Sanoin näet, ettei suomalaisten ollut helppoa viettää tätä talvisodan joulua, kun enkelikuorojen sijasta taivaalla lenteli ryssän pommituslaivueita. Helena ja Kerttu saattoivat minut kotiin pataljoonan autossa, joka kohteliaasti meille tarjottiin. Ilman sitä tulomme olisikin ollut vaikeaa, sillä vallitsi tavaton lumipyry. Siitä toisaalta iloitsimme, sillä merkitsihän se rauhallista yötä. Harras toivomme oli, että myrskyä jatkuisi vuorokausia, mutta toivo petti, sillä tänä aamuna oli mitä ihanin ja aurinkoisin sää. Kapinoiden olen todennut ilmojen herran kuin tahallaan järjestävän etelästä päin kohoavia synkkiä pilvikerroksia, joiden taitse ja yläpuolitse ryssät pääsevät salaa kiitämään Suomenlahden yli kimppuumme. Niin tapahtui sodan ensimmäisenä päivänä ja viimeksi eilen. Venäläisten tappio on tällä hetkellä kaikilla rintamilla täydellinen. Suomussalmen revohka kuuluu olevan tosi, väitettiin eilen; sen pitäisi olla jo kerrottu ulkomaiden sanomalehdissä. Itse emme ole kertoneet siitä, koska muka suurien voittojen kuuluttaminen voisi herpaista maailman avustusintoa. Aamulla olin pommisuojassa. Kalevi-raukan luo en jaksanut tänään mennä, mistä tunto on minua nuhdellut. Kerttu oli luonani kahvilla. Kerroin hänelle vanhoista ajoista, joista hän aina kyselee.
Lauantaina, jouluk. 23. p. 1939 klo 19. Sodan 24. päivä. Lukuunottamatta käyntiä pommisuojassa olen ollut kotona koko päivän ja askarrellut pöytäni ääressä. Voimani eivät sallineet minun lähteä Kalevin luo, minkä johdosta pidän itseäni sydämettömänä ja itsekkäänä. Korvaukseksi olen sepittänyt hänelle "Isoisän kirjeen" ja toimittanut sen Kertun kautta perille. Kaarlo kävi kahvilla ja tiesi kaikenlaisia huhuja, jotka tuskin ovat todenperäisiä. Huhun luonteeseen kuuluu tärkeänä tuntomerkkinä sen perättömyys. Lehdissä on ollut Daily Expressin tieto, että venäläiset olisivat muka päättäneet siirtää sotansa kevääseen. Kunpa olisivat, niin saisimme aikaa täydentää ja lisätä varustuksiamme. Mutta eihän tuollaisiin uutisiin ole uskomista. On ollut rauhallista ja viihtyisää. Aino sai tänään kenttäpostikirjeen, jota lueskeli sekä punastellen että nauraen. Jotakin erikoista hänellä on nyt tekeillä, mutta en tiedä vielä mitä. Saan sen kyllä Mimmin kautta kuulla. Kaarlo otti kirjoittaakseen testamenttini muutoksen sanamuodon. Hän oli kiitollinen Kalevin puolesta, jonka kohtalo painaa häntä kovasti, vaikka hän onnistuu jokseenkin hyvin salaamaan sen. Hänellä on muuten uudessa toimessaan ikävyyksiä, joiden laadusta hän ei kuitenkaan kertonut lähemmin.
Sunnuntaina, jouluaattona, 24. p. 1939 klo 24. Sodan 25. päivä. Nukuttuani minun iälleni harvinaisen hyvin ja myöhään heräsin kireään -14 asteen joulupakkaseen ja aloin viettää tätä harvinaista jouluaattoa. Täällä on toivottu pakkasia, koska ne muka ovat meidän liittolaisiamme ryssää vastaan, mutta minä rohkenen merkitä tähän eriävän käsitykseni. Ryssänmaalla ovat sen mannerilmaston johdosta pakkaset kovempia kuin meillä, jossa läntinen meri niitä hillitsee, ja ryssä on niihin tottunut. Ne tuottavat vähintään yhtä paljon vahinkoa meille kuin niille. Ei tarvitse tulla kylmempää kuin nyt, niin jo se, jos sitä jatkuu kauan, tuottaa pojille suuria kärsimyksiä. Olimme aamupäivällä kaikki Kalevin luona toivottamassa hänelle hyvää joulua. Sydäntä viilsi tuon toivotuksen esittäminen hänelle nyt, sillä se saattoi herättää hänen sielussaan katkeruuden aallon, mutta mitä muutakaan voimme sanoa. Kuiskasin hänen korvaansa rukoilevani hänelle joululahjaksi sellaista mieltä, että hän saattaisi alistuneesti ja tyynesti ajatella ja suunnitella tulevaisuuttaan. Sanoin hänelle kokeneeni pitkän elämäni aikana onnen olevan niin monenlaista, etteivät näkevät silmät suinkaan ole sen saavuttamiselle välttämätön edellytys. Koetin näin lohduttaa häntä ja sain samalla lohdun itsekin. Se kai johtui siitä, että uskoin itse palavasti sanojeni sisällykseen. Anna siis, hyvä Jumala, Kalevi-pojalle se sisäinen näkemys, jota hän tarvitsee kulkiessaan pimeätä polkuaan. Olen ihmetellen katsellut Anjaa, Kalevin ystävää, jonka kohtalo on omituisesti johtanut sulhasensa hoitajattareksi. Hän näyttää suhtautuvan Kaleviin samalla rakkaudella kuin aikaisemmin ja Kalevi puolestaan samoin häneen. Eikö siis Kalevin sokeus ole vaikuttanut heidän väleihinsä? Saattaako Kalevi ottaa vastaan Anjan uhrin, sillä sellainenhan on meno avioliittoon sokean kanssa? Tällaisia kysymyksiä nousee mieleeni – pelkään niitä.
Kaarlo, Helena ja Kerttu olivat luonani joulu-iltana. Siunatessani ruokamme kiitin Jumalaa siitä, että saimme nauttia jouluateriamme kristittyjen tapaan vapaassa Suomessa. Oli kuin olisin kuullut sielussani lupauksen, että niin tulee vastakin tapahtumaan. Kaarlo kertoi kuulleensa huhuja, etteivät meidän poikamme aio olla joulunakaan toimettomia, vaan valmistavat mestarikaappausta. Helena oli vakava kuten aina. Hän on omistautunut kokonaan työhön sotilaiden ja haavoittuneiden hyväksi. Kuinka suuri voikaan nainen olla noudattaessaan täten luonteensa jaloimpien puolien käskyjä, ja kuinka sanomattoman köyhää olisi elämä ilman sitä inhimillisyyttä, lämpöä ja rakkautta, jota vain nainen voi siihen tuoda. Helenaa katsellessani ja hänen työtänsä ajatellessani muistuivat mieleeni, omituista kyllä, sellaiset naiset kuin Henriette Herz, Rakel Levin ja Dorothea Veit, jotka toimivat uhrautuvasti Napoleonin hyökkäyssotien ja Saksan vapaussodan aikana. Heidän työnsä on kuitenkin arvattavasti unohdettu, sillä hehän olivat juutalaisia, jotka nykysaksalaisten väitteiden mukaan ovat tuottaneet Saksalle kaikki sen onnettomuudet. Kuinka tavattomasti Euroopan henkinen taso, sen oikeudentunto, suvaitsevaisuus ja vapaudenrakkaus, onkaan taantunut 1700-luvulta, jolloin se oli korkeammalla kuin mihin ihmiskunta on milloinkaan päässyt. – Kerttu katseli taas tarkoin isoäitinsä kuvaa ja tiedusteli, minkälainen oli joulu hänen kotonaan tuolla Pohjanmaan kaukaisessa pikkukaupungissa. Kertoessani siitä hänelle ja muistellessani, kuinka matkustin sinne kerran jouluksi vastustamattoman kaipuun pakottamana, halki kinosten ja läpi öiden, mielessä vain onnen sädehtivä kutsu, tunsin itsekin niin suurta autuutta, etten tahtonut voida hillitä itseäni. Verratessani sitä aikaa nykyhetkeen totesin ne vastakohdiksi, mutta ei vain eletyn onnen määrään, vaan myös aatteiden laatuun ja voimaan nähden. Silloista kotilieden, Dickensin Sirkan, mitään pyytämätöntä oman pesän lämmintä onnea ei nyt ole, mutta onpa sensijaan koko maailman nähden käydyn vapaussodan, talviyön traagillisen taistelun jylhää suuruutta, joka on nostanut Suomen kansan vapauden lipunkantajaksi. – Klo 21 lähtivät rakkaat vieraani kotiin, hiipimään pitkin pimeitä katuja kuin olisivat olleet varkaita. Klo 22 laskeuduin taloni pommisuojaan, johon reipas isännöitsijämme oli järjestänyt meille yhteisen jouluhetken. Liikuttuneena siitä sydämellisestä, toisiinsa turvautuvasta yksimielisyydestä, jota yhdessäolomme ilmaisi, rohkenin pienessä puheessa toivottaa kaikesta huolimatta onnellista, vieläpä rauhallista joulua – hyvän omantunnon ja Jumalaan turvautuvan vahvan luottamuksen suomaa sielun onnea ja rauhaa sen onnettomuuden vastapainoksi, jonka olimme saaneet koettavaksemme. Kerroin tuosta muinaisesta joulumatkastani kohti kaukaa loistavaa kotiliettä ja totesin kansamme olevan juuri nyt sellaisella matkalla. Ympärillämme on synkistä synkin yö; tuuli vinkuu ja pyryttää lunta niin, että tie peittyy näkymättömiin; susien ulvonta seurailee meitä uhaten kaamealla kohtalolla. Mutta jos peittyvätkin pimeyteen muut tähdet, niin eipä peity toivontähti. Himmentymättömänä se tulee yhä uudelleen näkyviin turman mustien pilvien takaa ja heittää kajastusta historian nietoksille, jotta pysyisimme oikealla uralla. Se on kansamme joulutähti ja ohjaa meitä erehtymättä Bethlehemin seimelle, josta tiedämme tapaavamme maailman vapahtajan, kaiken vääryyden ja väkivallan suistajan, oikeuden antajan ja rakkauden uinuvien voimien herättäjän. Kuten vanhalle käy, tulin itsekin mielikuvistani liikuttuneeksi ja sain niistä samalla suurta lohtua. Jumala kaikki parhaaksi kääntäköön!
5
Esteri tiukkasi Helena-rouvalta Antista kaikki mahdolliset tiedot, jotka tämän täytyi sanoakin niin pitkälle kuin kykeni, ja tahtoi syöksyä sairaalaan siitä paikasta. Mutta Helena-rouvan täytyi ensin järjestää Antin olot sairaalassa niin, että tuollainen kohtaus saattoi tapahtua, ja siksi Esterin meno sinne siirtyi jouluaaton aamuun. Niiksi tunneiksi Antti siirrettiin yksinäiseen huoneeseen, jotta eivät oudot läsnäolijat tapaamisen vaikutusta heikentäisi; vain Savilan ja Helena-rouvan piti olla saapuvilla.
Anttia oli ryhdytty hoitamaan erilaisilla menetelmillä – sähkövirroilla, kuumasta kylmään ja päinvastoin vaihtelevilla kylvyillä, hieromisella –, mutta toistaiseksi tuloksetta. Pahinta oli, että Antilta näytti puuttuvan oma tarmokas pyrkimys saada kumoutumaan este, joka oli asettunut hänen jalkojensa liikunnon tielle. Hänen sielunelämänsä oli keskittynyt synninrakennus-, rangaistus- ja tuomioajatukseen niin kokonaan, ettei hän näyttänyt pitävän jalkojensa hervottomuutta erikoisempana asiana, tuskinpa huomaavankaan sitä. Sairaanhoitajattaret kannattivat häntä kainaloista ja lääkäri käskemällä käski häntä seisomaan, mutta kaikki oli turhaa. Antti riippui tukijoidensa varassa kuin säkki ja alkoi puhua siitä, miten synnin tiiliä ja laastia vain tulvii kaikkialta ja rakennus kasvamistaan kasvaa. "Ihan sen harja jo pitelee pilviä. Mutta miten käynee hetken kuluttua, kun maailmansota, joka on lajiaan rangaistus ja viimeinen tuomio, pääsee niin pitkälle, että maa alkaa palaa. Kyllä perustukset silloin murenevat ja rakennus luhistuu..."
Lääkäri tuhahti harmistuneena ja meni. Ruumiillista vahvistushoitoa täytyi jatkaa siksi, kunnes sen hyöty tai hyödyttömyys kävisi ilmeiseksi. Siihen mennessä ei ollut paljon muuta tehtävissä. Mutta sopihan kuitenkin pommittaa potilaan muistikomeroita hänelle menneisyydestä mahdollisimman tutuilla ja mieluisilla kuvilla. Tulkoon siis tyttö saapuville ja jätettäköön heidät vaikka kahden. Ehkä siitä aiheutuu mielenliikutus, joka murtaa padon.
Esteri oli pukeutunut samalla tavalla kuin silloin keväällä, kun hän oli harhaillut Antin kanssa kaukana metsissä ja niityillä ja joutunut ilmaisemaan rakkautensa. Se kun oli hänen oma suloisin muistonsa, joka vieläkin nosti punan poskille ja kiihdytti sydäntä, niin hän arveli, että eiköhän se ole sellainen Antillekin. Hyvin mahdollista oli, että hänen silloisen asunsa ja olemuksensa kuva oli erikoisen syvästi painunut Antin mieleen, niin että jos Esteri onnistuisi esiintymään nyt tarkalleen samoin kuin silloin, Antin muistista ehkä repeäisi siltä kohdalta verho ja tuo vanha kuva pulpahtaisi näkyviin kuin kuuluvainen veden alta. Esteri kuvitteli tätä palavasti ja päätti ryhtyä oikein aimoistansa esittämään Antille kaikkea sitä, minkä oli todennut vaikuttavan häneen erikoisen syvästi. Esteri oli kummakseen huomannut mm. sen, että jokin tietty piirre hänen pukeutumisessaan – hiuksien kampaustapa, puseron väri – saattoi vaikuttaa Anttiin kiihdyttävästi, jopa niin, että Esteri oli joskus säikähtänyt. Oli kiintoisaa nähdä, oliko Antti nyt tässä suhteessa samanlainen.
Esterin sydän sykki kiivaasti heidän mennessään jouluaaton aamuna sairaalaan, sillä olivathan hänen kohdallaan onni ja onnettomuus yhtyneet omituisesti, edellinen sikäli, että hän oli saanut rakastettunsa hengissä sodasta ja näkisi hänet kohta näillä elävillä silmillään, jälkimmäinen sikäli, että Antti oli tullut vieraaksi ja muistamattomaksi kaikkeen siihen nähden, mikä oli ollut heidän suurinta onneansa.
He menivät Antin huoneeseen ja lähestyivät hiljaa hänen vuodettaan. Antti heräsi horroksesta, johon oli ollut vaipuneena, ja katsoi heihin hajamielisesti kuten se, jonka mielessä on aina ylinnä jokin tärkeä ajatus. Helena-rouvan kohdalla hänen katseeseensa kuitenkin syttyi terävämpi kimmellys ja hän sanoi hiljaa: "Hyvä ihminen". Tarkastettuaan hetken Savilan rouvaa hän rypisti otsaansa kuin olisi koettanut muistella jotakin ja ojentaen kätensä kuin tervehtiäkseen kuiskasi: "Äiti". Sitten hänen katseensa siirtyi Esteriin, joka askel askeleelta, varovaisesti, lähestyi häntä kuin hän olisi ollut vaarallinen, pelättävä olento. Antin ilme muuttui nyt tuskallisesti, kärsimättömästi kysyväksi ja käsi kohosi otsalle hieromaan ja silittämään sen jäykistyneitä, pinnistyneitä ryppyjä. Se oli kuitenkin turhaa päättäen siitä, että käsi retkahti taas hervottomana peitteelle ja silmät ummistuivat kuten näytti väsyneinä mielen ponnistuksista.
Silloin Esteri juoksahti hänen luokseen, kumartui hänen puoleensa ja painoi huulensa hänen huuliinsa. "Antti!" hän kuiskasi patoutuneesti, itki ja kasteli kyynelillään makaavan kasvoja, "Antti, etkö tunne minua? Olenhan Esteri, Esteri Savila, morsiamesi. Tuossa on äitini ja tuossa rouva Vuori, jonka luona palvelen! Herää, nouse, katso! Mikä sinun on, kun olet tuollainen!"
Antin ilmeessä vaihteli tuskaa, ihmetystä, ujoutta, kun hän tunsi joutuneensa hänelle nähtävästi aivan tuntemattoman tytön avoimien hyväilyjen kohteeksi. Hän torjui Esterin suudelmat hienosti ja rauhallisesti, otti häntä kädestä, katsoi vakavasti, surumielisesti, ja sanoi: "Rakas lapsi". Sitten hän ohjasi Esterin istumaan vuoteensa vierelle ja yhä pitäen häntä kädestä tarkasteli häntä otsa pinnistyneesti rypyssä ja ilmeessä ankaran taistelun tuska. Silloin Esteri koetti ottaa juuri sen asennon, minkä arveli itsellään olleen silloin, kun Antti oli ensimmäisen kerran suudellut häntä, ja kurottautui Antin puoleen. Tällöin muistelun ponnistus taas kuvastui Antin otsalta, mutta pimeys ei silti puhjennut, vaan piti saaliinsa. Hienosti Antti torjui Esterin, joka lysähti tuolilleen ja alkoi itkeä avuttomasti.
Savilan ja Helena-rouva poistuivat nyt, sillä he arvelivat olevan tarkoituksenmukaisinta, että Esteri sai jäädä Antin kanssa kahden. Ehkä Esterin kuvat – se, joka asui verhon takana sielussa, ja se, joka oli elävänä tässä edessä – alkaisivat lähestyä toisiaan saatuaan olla pitemmän aikaa vastakkain ja lopuksi yhtyisivät. Tuollainen ajatus asui Helena-rouvan mielessä, kun hän meni Kalevin vuoteen ääreen valmistamaan tämän joulua ja odottelemaan muiden tuloa. Hän kuvitteli, että Antin sielun ovi oli mennyt jollakin salaperäisellä tavalla lukkoon, että tarvitsi vain löytää piilossa oleva ponnin, jota kun vain painaisi kuin soittokellon nappia, niin lukko aukenisi ja sielun salatut aarteet, muistin, eletyn elämän, kalliit varastot, tulisivat näkyviin. Mutta siinäpä juuri oli kysymys, mikä tuo ponnin oli?
Esteri katsoi Anttiin ja totesi hellästi hänet samaksi, mikä hän oli ollut heidän ensimmäistä kertaa tavatessaan. Olipa Antti eräässä suhteessa – tietenkin muistin katoamista ja jalkojen halvautumista lukuunottamatta – ehompi, miellyttävämpi, kuin ennen. Näet puhuessaan kommunismista ja venäläisten rohkeudesta, nämä kun muka olivat heittäytyneet entuudesta kulkemattomalle uralle opastaakseen ehkä hyvinkin suurten kärsimysten hinnalla ihmiskuntaa lopullisen onnelan tielle, Antti oli ollut niin kummallisen näköinen, milloin ilkeä ja kostonhimoinen, milloin haaveellinen, melkein houraavainen, ettei Esteri ollut voinut hänestä silloin pitää. Vain Antin tavallinen, rehellinen, teeskentelemätön, vakava tai inhimillisesti hymyilevä muoto oli tullut Esterille rakkaaksi. Silloin kun Antti oli ollut kommunismituulellaan, hänen katseessaan oli ollut läpinäkymätön verho, joka oli peittänyt hänen todellisen olemuksensa ja naamioinut hänet valheella – samanlainen verho kuin joka nyt peitti hänen muistinsa oven. Mutta nyt Antin muodolla asui syvä, harras vakavuus, joka antoi hänen ilmeelleen Esterin erikoisesti rakastamaa, kaunista, miehekästä hohdetta, juuri sitä, joka oli kohonnut Antin kasvoille silloin, kun he olivat yhdessä kulkeneet keväisen puron rannalla. Oli tapahtunut onnettomuuden ohella myös sellaista, josta oli koituva suuri siunaus.
Esteri ymmärsi, ettei Antin parantuminen ollutkaan kädenkäänteessä saavutettu, vaan että tarvittiin pitkä aika, paljon kärsivällisyyttä, ehkä Jumalan ihme, jos hänestä mieli tulla terve mies. Hän nyykähti kumaraan Antin puoleen, tarttui hänen käteensä ja lupasi pienen sydämensä syvimmällä vilpittömyydellä uskollisesti seuraavansa Anttia sillä tiellä, oli se sitten mikä hyvänsä, joka oli avautuva hänen eteensä ja jota myöten hänen oli kuljettava hautaansa saakka. Antti katseli häntä kummastellen, liikuttuneena niin, että hänenkin silmistään alkoivat virrata kyyneleet, ja silitti hellästi hänen hiuksiaan isolla, voimakkaalla kädellään. Samalla hänen kasvoilleen kuvastui kova muistelemisen ponnistus, joka kuitenkin pian raukeni ja heitti hänet kuin kaatuvaisen kohtaus suuren väsymyksen valtaan. Hän antoi kätensä hervahtaa ja ummisti silmänsä. Silloin hän kuuli Esterin puhuvan:
"Kevätsää. Aurinko loistaa lämmittävästi. Kuljemme kahden – sinä Antti Toivonen, nuori metallityömies, ja minä Esteri Savila, tuomari Vuoren talousapulainen. Emme tiedä, mihin menemme, sillä ajattelemme vain toisiamme. Menemme kaupungin ulkopuolelle ja tulemme metsään. Korkeita kuusia ja petäjiä, ryhmyisiä kallioita ja jyrkkiä rinteitä, joista auttelet minua ylös ja alas. Olet niin väkevä, että pidät minua kainalossasi kuin olisin keveä käärö. Linnut laulavat, tuuli humisee, on ihanaa. Muitakin nuoria harhailee täällä. He eivät ole näkevinään meitä emmekä me heitä, vaan me kuljemme kuin unissamme, nähden kaikki samaa unta, kevätunta. Tulemme niitylle, jonka läpi virtaa solisten puro. Se kiemurtelee hauskasti, sen varsilla on pajupensaita ja siellä täällä rentukoita, joiden kukkien kulta loistaa auringossa kuin liekki. Kuljemme puron rantaa ja kuuntelemme kiurun laulua. Emme ajattele – olemme vain kuin lapset pehmeässä, äänettömässä keinussa, joka heijaa meitä yhä korkeammalle, niin että sydänalaa hiipaisee sanomaton riemu. Tulemme puron mutkaan, niemekkeelle, jonka ympärillä on pajupensaita. Ne kukkivat keltaisenaan ja kimalaiset surisevat niissä unettavasti. Täällä ei ole kuloruohoa, vaan pehmeitä sammalmättäitä, joihin jalka vaipuu äänettömästi. Istuudumme sammaleeseen ja sinä vedät minut hiljaa puoleesi ja suutelet minua. Annan sen tapahtua ja kohotan katseeni sinuun. Näen silmistäsi rajattoman hyvyyden ja onnen loistavan vastaani ja kurotan uudelleen huuleni. Hieno väristys kulkee ruumiissani ja sinun syleilysi tulee kiihkeämmäksi. Pelkään hukkuvani, mutta huomaan sinunkin pelkäävän sitä ja siksi rauhoittuvan. Olemme vain siinä ja katsomme toisiamme. Tuuli suhahtelee hiljaa pensaissa. Rakas Esteri! – Rakas Antti!"
Antti kuunteli Esterin hiljaista muistelua ihmeissään kuin se olisi ollut kaunista satua. Väliin hänen kasvoilleen kuvastui raskaan sielullisen ponnistuksen ilme, joka samassa taas raukeni väsymykseksi. Seinää, joka erotti hänet menneisyydestä, oli sanomattoman vaikeata puhkaista; saattoipa käydä niin, ettei se puhjennut milloinkaan.
6
Kanslianeuvos oli huomannut Ainolla olevan jotakin erikoista mielessään ja päättänyt, kun tyttö ei tullut puhumaan hänelle, ottaa siitä selkoa Mimmiltä. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti tehdä siinä suhteessa aloitetta, Mimmi itse tuli hänen puheilleen, mukanaan punasteleva Aino. Kanslianeuvoksen kasvoille kai nousi pelon ilme, koska Mimmi kiiruhti rauhoittamaan:
– Kanslianeuvoksen ei pidä peljätä, sillä emme me tule vaatimaan palkankorotusta emmekä uhkaamaan lakolla, ellei siihen suostuta. Asiamme on kokonaan toinen – sellainen, että vaikka se ei oikeastaan kanslianeuvokseen kuulukaan, se on silti vaikea suoritettavaksi ilman teidän apuanne...
"Eh?"
– Se on näet sillä tavalla, että Ainohan on jo kauan seurustellut muutaman Juho Honkasen kanssa niinkuin kanslianeuvos hyvin tietää. Ettekös te kerran yllättänyt niitä portaissa, kun ne...?
"Äh!"
– Niin se oli! Nyt se Honkanen, joka muuten on helsinkiläinen kunnon poika, ammatiltaan metallityömies, valuri, jos kanslianeuvos haluaa tietää kaikki, vieläpä hyvin komea mies eikä yhtään kommunisti, haluaa mennä Ainon kanssa sota-avioliittoon...
"Jaa mihin?"
– Sota-avioliittoon. Kun en ole omalta kohdaltani ollut tavallisessa rauhankaan avioliitossa, minun on vaikeaa sanoa, minkälainen avioliitto yleensä on, saati sitten sota-sellainen. Mutta suuresti ei erehtyne arvatessaan, että varsinaiselta sisällykseltään se on samanlaista molemmissa tapauksissa...
"Yh?"
– Rauhanaikaisesta avioliitosta sota-sellainen kuitenkin eroaa sikäli, että se solmitaan siekailematta, pitämällä kihlajaiset, kuuliaiset ja häät samana päivänä. Sodassa täytyy toimia pontevasti, kuten kanslianeuvos tietää.
"Tshahh!"
– Siksi Honkanen ja Aino ovat järjestäneet niin, että heidät kuulutetaan ensi sunnuntaina, joulukuun 31. päivänä, kaikki kolme kertaa samalla suun avauksella...
"Ohh!"
– Ja vihitään kirkossa heti jumalanpalveluksen jälkeen samalla kuin monet muut parit, joita siellä tulee olemaan useita.
"So-so!"
– Tämä kaikki on jo selvää ja järjestyksessä, kuten kanslianeuvos kuulee, eikä siihen teidän myötävaikutustanne tarvita, paitsi jos tulette kirkkoon – mikäli ei ole liian pakkanen – antamaan Ainoa pois. Ellette halua tehdä sitä, sen tekee kyllä Riihisen ukko, joka tuo ja vie nuoren parin autossaan.
"Kyllä minä tulen – ei siinä Riihistä tarvita".
– Ainon hääleninki on jo valmis – lopullisesti koetettukin – ja kampaaja on tilattu sunnuntai-aamuksi. Honkasen pitäisi saapua tänä tai huomen-iltana. Kysymys on vain siitä, minne nuori pari menee vihkiäisten jälkeen.
"Hi-uuh!"
– Olemme Ainon kanssa tuumineet näin – ja tämä on nyt asia, jossa välttämättä tarvitaan kanslianeuvoksen myötävaikutusta. Aino ja Juho tulevat kirkosta tänne, kanslianeuvoksen kotiin, johon minä järjestän heille ja heidän häävierailleen yksinkertaiset päivälliset. Ei tule muita kuin Ainon äiti, Riihinen, Savilan rouva ja Esteri, tuomari Vuori ja rouva, Kerttu-neiti ja ehkä joku Juhon ystävä, mahdollisesti luutnantti Ylitalo, jos saa lomaa. Kunniavieraaksi käskemme täten herra kanslianeuvoksen toivoen hartaasti, että ottaisitte kutsumme vastaan.
"Kyllä otan. Kiitän sydämestäni".
– Päivällisten jälkeen sopivana hetkenä vieraat poistuvat. Minä vien Ainon äidin Riihiselle, jossa olemme molemmat yötä. Kanslianeuvos voisi mennä, jos jaksaisi, klubiin juttelemaan herrojen kanssa pitemmästi kuin puhelimessa sopii. Myöhemmin sitten pujahdatte kotiin omaan huoneeseenne.
"Mihin sitten nuori pari?"
– Tottakai minun ja Ainon huoneeseen. Olemme jo ryhtyneet siistimään sitä hääkuntoon. Siellähän on valmiit sängyt – ei muuta kuin asetamme ne vierekkäin kuten avioparilla pitää olla. Ehdottaisin, jos kanslianeuvos sallii, että nuori pari saisi asua siellä ne muutamat päivät, jotka Juholla on lomaa. Minä kyllä nukun keittiössä Heikkiläiskän kanssa, jonka täytyy saada olla tyttärensä ja vävynsä seurassa. Nuorten onni voi nykyoloissa olla niin lyhyttä, että meidän tulee edesauttaa sitä niin paljon kuin mahdollista.
Mimmi itki ja Aino painoi kasvot käsiin. Kanslianeuvos oli liikuttunut ja hämillään. Hän puheli melkein ujosti:
– Tietenkin suostun mielelläni kaikkeen. Mimmi on järjestänyt asiat hyvin. Suuri kunnia minulle saada pitää suomalaiselle sotilaalle häät ja antaa hänelle kodin suojaa. Poloiset nuoret eivät voi nykyoloissa rakentaa omia koteja. Se on ymmärrettävää. Vai astuu nuori rakkaus kerran vielä minun suojiini. Oikein sydäntäni lämmittää tuo ajatus. Aino, sinä, joka olet kasvanut tässä silmäini alla ja varttunut ihan huomaamattani aikuiseksi, tulehan tänne, että saan katsoa sinua tarkemmin. On niin kovin hämärää. Aivan oikein! Nyt huomaan, ettet ole enää pikkutyttö, vaan nuori nainen, jonka täytyy saada noudattaa rakkauden kutsua. Se on ihana asia, kaunis, jumalallinen. Sydämeni sulaa ja hehkuu ajatellessani sitä. Tuokoon se sinulle suuren onnen! Rukoilen sitä sinulle.
Sunnuntai, joulukuun 31. päivä, valkeni kirkkaana ja tyynenä. Pakkasta oli vain 6 astetta, joten siitä ei ollut häiriötä, mutta sensijaan oli kolme hälytystä, jotka olivat tehdä laillisen kuuluttamisen mahdottomaksi. Mutta kun noustiin klo 15 pommisuojasta, se oli tullut suoritetuksi ja nyt oli mentävä vihkiäisiin Töölön kappeliin. Kanslianeuvoksella, joka kylmästä huolimatta itsepäisesti tahtoi kunnioittaa tilaisuutta tohtorinhatulla, oli tämän korkeuden vuoksi hankaluuksia ryömiessään Riihisen autoon, jossa hänen piti ajaa morsiamen rinnalla. Riihisen vieressä istui rotevana, komeana ja hyväntuulisena tykistöaliupseeri Juho Honkanen, jonka täytyi alituiseen kääntyä katsomaan, miten Aino istui ja tarvitsiko hän ehkä jotakin. "Ei se mitään tarvitse", puheli Riihinen kodikkaasti käynnistäessään konettaan, "sillä kyllä kanslianeuvos sitä suojelee. Näethän hänen jo soluttaneen käsivartensa tytön vyötäisille niinkuin nuorilla on tapana ja minäkin aikoinani tein, kuten vanhassa kaartin laulussa sanottiin, jotta 'lomalla hän kättänsä käännähytti heilinsä kainalossa'. Joo, sinun, Honkanen, sopii varsinkin sanoa niin. Ei Ainolta puutu mitään nyt, kun sinä olet täällä, ja kaiken, mitä hän tarvitsee, ehdit kyllä antamaan hänelle. Olkoon vain onneksesi, mikäli tällainen vanha ajurinluuska kelpaa lausumaan ratulatsuuninsa... Ptruu, soh! Perillä ollaan. Täytyy pysäyttää tähän ja kävellä. Ei se mitään maksa, sillä minä olen häävieras ja sitäpaitsi tämä on suuri kunnia. Menehän auttamaan kanslianeuvosta-ulos, sillä sen korsteenihattu on hankala... Ja morsiantasi tietysti... Poikani ja hänen likkansa olivat edellinen pari, jonka kyyditsin tähän samaan kirkkoon. Ei siitä ole pitkää aikaa – parisen kuukautta vain –, vaan leski on jo se nuori vaimo. Mutta olipahan poika ainakin sikäli vanhoja Riihisiä, että ehti kuin ehtikin jättää itselleen laillisen perillisen, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa. Jooh!"
Pareja oli siksi monta, että toimitus suoritettiin kirkossa. Kanslianeuvos vei silminnähtävästi ylpeänä Ainon alttarikorokkeelle, jossa Honkanen odotti häntä ryhdikkäänä, komeana ja rauhallisena, antamatta hetken tärkeyden ja jännityksen vaikuttaa hermoihinsa. Sitten kanslianeuvos palasi lähimpään penkkiin, johon Kerttu kävi hänet ohjaamassa, ja niin hän yhtäkkiä huomasi istuvansa tutun näköisen, sorean nuoren upseerin rinnalla. "Kuka tämä nyt onkaan?" hän hapuili vanhassa tohelossa mielessänsä, kunnes oivalsi, että "hyväinen aika, sehän on luutnantti Lauri Ylitalo, Kertun ystävä!" Vanhuksen silmistä tiukkui riemua, kun hän molemmin käsin tervehti Lauria, joka liikuttuneena ja kiitollisena vaistosi vanhuksen olemuksesta virtaavan hyvyyden. Tuomari Vuoren kasvoille lehahti suopea hymy ja Helena-rouva kääntyi katsomaan Kerttua, joka punasteli onnellisena ja ylpeänä Laurin osaksi tulleesta suopeudesta.
Kerttu ajatteli toimituksen kuluessa enimmäkseen sitä, että Lauri ja hän olisivat myös voineet solmia sota-avioliiton. Mutta kun keskustelu kotona oli koskettanut tällaisia "hätäavioliittoja", hän oli huomannut, etteivät isä ja äiti mielellään antaisi suostumustaan, jos hän ehdottaisi sellaista. Toisaalta hän itsekin tunsi epäröivänsä. Hänen tunteensa ei ollut vielä kehittynyt niin pitkälle, että avioliitto olisi noussut näköpiiriin välttämättömänä todellisuutena ja loppupäätöksenä. Ensimmäisen rakkauden ihanuus oli jo sellaisenaan niin suuri onni, että Kerttu halusi säilyttää sen niin kauan kuin mahdollista. Siksi hän melkein pelkäsi kaikkia käytännöllisiä toimenpiteitä, julkikihlaustakin, jotka luonteensa mukaisesti jonkin verran arkipäiväistivät nuoren tunteen terhenistä auvoa. Hän ymmärsi isän ja äidin olevan oikeassa heidän pitäessään häntä liian nuorena tällaisiin kokemuksiin. Vapautuneena näin kaikista suunnitelmista ja niiden pohtimisesta hän siis saattoi antautua vain tunteelleen ja sen suomalle puhtaalle onnelle. Se vivahti samanlaiseen antautumisen hehkuun ja uhrialttiuteen, mikä täytti Kertun sydämen silloin, kun isänmaanrakkaus leimahti liekkiin hänen rinnassaan. Hän oli noina silmänräpäyksinä kokenut jotakin sellaista, minkä uskoi olevan melkeinpä tuntematonta vanhemmalle polvelle. Isoisä ja isä rakastivat isänmaata lämpimästi, mutta ohella oli aina eräänlainen viilentävä, laskelmoiva järkevyyden vivahdus, joka ehkä yleensä kuului vanhempaan ikään. Nuorison rakkaus isänmaata kohtaan oli sensijaan laskelmatonta, tulista, fanaattista, eräässä mielessä eroottista, kuin olisi sen kohde ollut elävä olento, nuori miten tai nainen, joka ilmensi kauneinta ja pyhintä, mitä ihmisajatus saattoi kuvitella. Isänmaa oli Kertulle sama henkilöllinen palvonnan, jumaloinnin ja rakkauden kohde kuin Neitsyt Maaria keskiajan ritarille tai Jeesus Kristus mystiikan lumoihin vaipuneelle, hurmioituneelle nunnalle. Hän ymmärsi tässä suhteessa Anjaa, jonka sielunelämä oli uskossaan ja rakkaudessaan Jumalaan, isänmaahan, Karjalaan ja Kaleviin hyvin samanlaista kuin hänen. Kerttu katseli vihittäviä pareja tämän mystillisen, hurmioituneen näkemyksen vallassa. Heidän avioliittonsa oli isänmaan rakentamista juuri sillä, millä muurahaiset rakentavat pesäänsä. Ehkä Kertullekin oli kerran tuleva se vuoro... Hän vilkaisi Lauriin ja kuvitteli silmänräpäyksen ajan häntä aviomiehenään.
Esteri kuunteli vihkivalaa huohottaen, posket hehkuen. Mistä oli johtunut, ettei hän ollut mennyt Antin kanssa sota-avioliittoon? Siitä oli ollut puhetta ja Antti oli ehdottanut sitä, mutta äiti oli vastustanut. "Se on edesvastuutonta", hän oli sanonut Antille; "mies, jonka kohtalona voi olla kuolema heti häiden jälkeen tai elinikäinen kykenemättömäksi tekevä vamma, ei saa sitoa toista ihmistä sillä tavalla kuin mitä avioliitto merkitsee". Äiti oli aina liian suorapuheinen. Jos Esteri olisi silloin mennyt avioliittoon, niin mikä olisi hänen asemansa nyt? Hän olisi sidottu ruumiiltaan ja mieleltään vammautuneeseen ihmisraunioon, joka ei kykenisi hankkimaan toimeentuloaan itselleenkään, saati vaimolleen. Se oli kova todellisuus ja siksi oli parempi, että avioliitto oli jäänyt. Esterin oli nyt vapaampaa omistautua Antin hoitamiseen – tehdä se pelkästä uhrautuvasta rakkaudesta ilman sitä velvollisuuden pakkoa, jota avioliitto merkitsi. Jos Antti muistaisi menneitä ja osaisi ajatella ja arvostella nykyisiä, hänkin varmaan olisi iloinen siitä, ettei ollut tullut tuota askelta ottaneeksi. Esterin äiti oli lohduttaessaan häntä puhunut kaikkea tuollaista, jonka Esteri ymmärsi järkeväksi ja oikeaksi, mutta mitäpä siitä, kun se ei kuitenkaan lämmittänyt, vaan jätti sydämen kaihoisaksi ja tyytymättömäksi. Tämä kuului väittävän Ainon tuossa menettelevän juuri niin kuin pitikin eli noudattavan rakkautensa käskyä epäröimättä ja pelkäämättä seurauksia. Kävi miten kävi, niin hän varmaan pääsisi käsittämään onnensa korkeimman huipun ja muuttuisi siitä hetkestä alkaen toisenlaiseksi kuin ne, jotka eivät rohkene tuolle huipulle nousta.
Anjakin oli tullut kirkkoon, sillä hän oli kesällä mieltynyt Ainoon ja halusi toivottaa tälle onnea. Ennen lähtöään sotaan Kalevi oli puhunut sota-avioliitosta, mutta Anja oli vastustanut sitä. Se asia oli hänelle samoin kuin Kertulle liian kaukainen. Rakkaus sinänsä ilman pyyteitä tyydytti häntä tässä vaiheessa parhaiten. Kalevi oli luopunut ajatuksestaan, varsinkin kun tiesi isän ja äidin asettuvan epäävälle kannalle. Kuitenkin Anja nyt katseli kaihoisasti Ainoa ja kadehti hänen rohkeuttaan. Tuntui kuin hän olisi uhrannut isänmaan alttarille enemmän kuin mihin Anjalla oli ollut uskallusta. Kalevi oli yrittänyt nyt, kun oli sokea, monta kertaa puhua asiasta, jonka Anja oli uumoillut koskevan heidän tulevaa suhdettaan, mutta Anja oli vaientanut hänet. He ehtisivät kyllä neuvotella siitä tuonnempana. Anja kuitenkin tunsi, ettei asiaa voinut siirtää kovin kauaksi, ja oli levoton siitä. Mitä Kalevi aikoi esittää?
Ihmiset alkoivat tungeskella alttaria kohti onnitellakseen uusia pareja. Kun päästiin kirkosta, Riihinen taas puheli leppoisasti:
– Eiköhän nyt uusi aviomies istu auton perälle vaimonsa viereen, sillä ketkä Jumala on yhdistänyt, heitä ei ihmisten pidä erottaman. Kanslianeuvos ookaa tässä mun vieressäni, mikä sopii hyvin senkin puolesta, että me molemmat olemme aikapäiviä sitten suorittaneet sen niin sanotun avio- ja miksi eipä yksintein asevelvollisuudenkin. On se sellainen koulu, että kyllä siinä luulot pian karsiutuvat ja alkaa uusi ja tiukka napletsoo. Vai mitä arvelee herra eversti siellä everstinnan rinnalla?
– Mitäpä tässä muuta kuin annetaan huhkia, vastasi levollisesti Honkanen, joka piti Ainoa käsivartensa varassa hellävaroen kuin haurasta nukkea.
7
Hääpäivälliset oli syöty ja vieraat olivat hajaantuneet. Painaessaan ovensa kiinni kanslianeuvos tiesi jättävänsä kotinsa kokonaan nuoren parin haltuun, heidän elämänsä suurimman onnen mykäksi todistajaksi. Riihinen oli vienyt Mimmin ja Ainon äidin, ja kanslianeuvos itse oli nyt, levättyään välillä hyvän tovin, menossa klubiin, jonne Vanha tohtori, Valtioneuvos ja Finanssikamreeri olivat luvanneet tulla. Hytisten tyytyväisyydestä vanhat jalopeurat siis kokoontuivat tuttuun huoneeseen, löivät kättä, toivottivat hyvää vuoden loppua ja ryssätöntä uutta vuotta, aloittivat sotaneuvottelunsa siitä, syötäisiinkö ja mitä, juotaisiinko ja mitä, otettaisiinko molotohvi vai rippentroppi vai molemmat, ja päästyään kukin kohdaltaan mieluisiin tuloksiin ryhtyivät huoahtaen suorittamaan illan ohjelmaa. Mutta keskustelu ei ollut vielä ehtinyt alkua pitemmälle, kun kello jo osoitti puolta kymmentä ja radio kuulutti päämajan raportin. Siinä kerrottiin nyt kuin uuden vuoden lahjaksi Suomen kansalle Suomussalmen voitosta. Vaikka asia oli huhuista tuttu, päämajan lyhyt ytimekkyys vaikutti silti yllättävästi, järkyttävästi. Kanslianeuvos kuivasi silmälasejaan, jotka totilasin höyry kai oli sumentanut, ja mumisi:
– Menestyksemme on satumainen, uskomaton. Ihanampaa uuden vuoden lahjaa ei olisi voinut kuvitella.
Hän katsoi ystäviinsä ja totesi, että näiden kasvoista loisti suuren mielihyvän kirkkaus. Vanha tohtori rummutti tietämättään sormilla Porilaisten marssia ja hyräili sotaisen, uljaan näköisenä; Valtioneuvos nauroi itsekseen ja mutisi, että "ne ryssät!"; ja Finanssikamreeri nosteli ja ryhdisteli leveitä hartioitaan, pyyhkäisi väliin tuuheita mursunviiksiään ja lausahti syvän tyydytyksen tunnolla, että "ne meidän pojat!"
Kanslianeuvoksen mielessä nimi "Suomussalmi" herätti kaukaisia muistoja, näkyjä ja tunnelmia, joiden hän oli luullut painuneen ainaiseksi unholaan, mutta jotka olivat nyt kuitenkin vironneet. 1880-luvun puolivälissä hän – silloinen kandidaattia lueskeleva ylioppilas – oli kansallis-romanttisen innostuksen vallassa parin ystävän kanssa vaeltanut kaukaisen Kainuun perukoille, Kiannalle eli Suomussalmelle saakka, kootakseen runoja, satuja, sananlaskuja ja mitä vain kansantietoa oli pelastettavissa. Se oli ollut suorastaan eriskummallinen retki. Kun oli noustu Puolangan siintävien vaarojen yli – sellaista ihanaa metsäalppi-aluetta ei hän ollut tiennyt siihen saakka Suomessa olleen – ja ajettu kankaiden ja korpien halki, pohjattomien rämeiden poikki, joissa ei voinut huomata muuta elämää kuin joskus harvoin säikähtäneenä pyrähtävän linnun, tultiin yhtäkkiä kuin törmäten pahki Kiantajärven rantaan, Emä- eli Oulujoen niskaan, sen alkuhaarautumien välissä olevaan Ämmänsaareen, jossa oli – suuri rautatehdas. Ihmetellen ylioppilaat olivat katselleet sen hiiltämöuuneja, masuunitornia, malmi- ja kuonaläjiä, sahaa, myllyä, valimoa, huikean korkeata savupiippua, komeata johtajan asuin- ja konttorirakennusta, työväen mökkejä, joita oli ryhmittynyt sinne tänne laitapuolille, ja ennenkaikkea savuna jymisevää Ämmän putousta, joka antoi tehtaalle tarpeellisen voiman. Kosken pauhu ja väkivasaran kumiseva kolke, työn hyörinä, Kiantajärvellä malmiroomuja hinaileva höyryvene – se oli niinkuin kanslianeuvos oli sittemmin oppinut sanomaan hyökkäävän kulttuurin sillanpää-asema erämaan valtakunnan reunassa. Monta sataa askelta ei tarvinnut ottaa, kun jo oli koskematon korpi ympärillä – sanomattoman hiljainen, alakuloinen, itkettävästi sydäntä koetteleva korpi, jonka herättämä runous ei ollut sitten milloinkaan kanslianeuvoksen sydämestä sammunut. Soudettiin järven itäpuolelle, niin siinä oli kirkonkylä: kaksi pappilaa ja kolme taloa, joita yhdisti pappilasta kirkkoon johtava kolmisen virstaa pitkä maantie – ainoa sellainen, Ämmänruukilta alamaahan vievää valtimotietä lukuunottamatta, koko pitäjässä, joka oli yhtä suuri kuin puolet Uudenmaanläänistä. Kanslianeuvos muisti epäilleensä, asuiko tällaisessa perukassa ollenkaan sivistyneitä, mutta oli saattanut pian huomata erehtyneensä. Niitä asui täällä, vieläpä sellaisia, jotka kykenivät täydentämään sivistysastettaan sillä, että suorittivat isänmaan kulttuurialueen äärimmäisellä laidalla, idän mustaan korpeen rajoittuvalla laihalla pientareella, uhrautuvaista vartiopalvelusta. Kulttuuria täällä oli – häivähdys sellaista vanhaakin, joka oli jo hävinnyt rintamailta, mutta viivyskeli sitkeästi erämaan virkamiesperheiden pienissä, vaatimattomissa salongeissa. Mitään niin köyhää, syrjäistä ja unohdettua kuin Suomussalmi silloin ei kanslianeuvos ollut tiennyt. Hän oli kulkenut yksinäisestä talosta, joka oli vaaran laella kuin linnoitus, toiseen, kolmanteen samanlaiseen, käynyt Raatteessa, jonka nimen nyt muisti, ja pohjoisessa, vesistön kärjessä, olevassa Juntusrannan kylässä, ja tuntenut kaikkialla pettuleipään perustuvan elämän sanomattoman kurjuuden. Uteliaasti hän oli sitten seurannut Suomussalmen kohtaloita ja tuntenut suurta mielihyvää havaitessaan aina joistakin merkeistä sen elämän kääntyvän hitaasti mutta varmasti korkeampaa tasoa kohti. 90-luvun alun kovat katovuodet olivat nähtävästi jääneet poloisen pitäjän viimeisiksi koettelemuksiksi, sillä niiden herättäminä olivat vihdoinkin pätevät voimat puuttuneet asioihin ja ohjanneet asukkaiden talouden järkiperäiselle pohjalle. Mikäli kanslianeuvos oli kuullut, Suomussalmen nyt palaneen kirkonkylän pitäisi olleen sangen upea ja melkoista vaurautta ilmaiseva.
Ja tämä syrjäinen seutu oli nyt joutunut uudenaikaisen suursodan näyttämöksi. Sen takana oleva vielä syrjäisempi Itä-Karjala oli nyt Venäjän ensiluokkaisen tärkeä hyökkäysasema Atlanttia kohti! Se oli yllättävää, käsittämätöntä. Muurmannin kolkko, pohjoinen autioranta oli nyt suurpolitiikan polttopisteitä, joiden omistus ja merkitys oli ensiluokkaisen tärkeä sekä Venäjälle että pohjoismaille. Kanslianeuvos tuumiskeli:
– Onkohan Venäjän Itä-Karjalan-politiikka aiheutunut vain sen johdosta, että maailmansodan aikana rakennettiin Muurmannin rata? Siihen saakka Itä-Karjala oli ollut historian aamusta alkaen vain karhujen riistamaa, vailla minkäänlaista strateegista ja poliittista merkitystä. Vasta kun englantilaiset rakensivat tuon radan ja tunkivat vuonna 1918 sitä myöten aina Äänisjärvelle saakka, ryssäin silmät aukenivat huomaamaan radan merkityksen. Tsaarit eivät välittäneet Itä-Karjalasta muuta kuin että sen piti olla koskematon. Silloin se oli Suomen selkärangan turva. Bolsheviikit vasta ovat huomanneet, että juuri Itä-Karjalan puoli on Suomen heikoin ja arin kohta ja suunnitelleet sen mukaan Atlantille pyrkivän imperialistisen politiikkansa.
– Luulisin kuitenkin, harkitsi Valtioneuvos, joka oli nyt saanut nikotiinittoman sikarinsa sointumaan hyvin koffeiinittomaan kahviinsa, mikäli tunnen pohjoismaiden historiaa, tuon politiikan sisältyneen jo ammoisilta ajoilta niihin suhteisiin ja vastakohtiin, jotka vuosisatain kuluessa ovat Venäjän ja pohjoismaiden välille muodostuneet. Se on ollut siinä aina, milloin latenttina, milloin näkyvänä. Mikä nyt on tapahtumassa, on vanhan politiikan uudistumista – ei uutta politiikkaa. Muurmannin rata on helpottanut sen puhkeamista. Ellei sitä olisi rakennettu, Suomussalmen taistelu olisi siirtynyt tuonnemmaksi, mutta jäänyt silti jokseenkin varmasti odotettavissa olevien tapahtumien piiriin. Ymmärtääkseni kärsimme nyt siitä, ettei pohjoismaiden puolelta aikoinaan ymmärretty ajaa aktiivista Itä-Karjalan-politiikkaa lopulliseen loppuun saakka.
– Tarkoitat siis sitä, puheli kanslianeuvos kostutettuaan kielensä kärkeä lämpimällä sokerivedellä, jota ylpeästi sanoi "todiksi", että Ruotsi jo silloin rikkoi, etten sanoisi: teki rikoksen, pohjoismaista yhteisajatusta vastaan ja harhautui tielle, joka lupasi paljon ulkonaista maallista kunniaa, mutta imi salassa voimat ja kaivoi perustuksen ontoksi?
– Niin teen, vahvisti Valtioneuvos, ja siitä harhaotteesta on mm. seurauksena venäläisten hyökkäys Suomeen armon vuonna 1939. Kansat eivät voi rankaisematta rikkoa niitä ohjeita vastaan, jotka ilmenevät jo niiden maantieteellisestä asemasta. Ruotsi oli hyvällä vauhdilla toteuttamassa pohjoismaiden ydinajatusta, kun sen kunnianhimoinen kuningas kääntyi pois idän korvesta ja marssi Saksaan. Toisen kerran se teki tuon erehdyksen vapaussotamme aikana 1918. Asiaa ei paranna se, että Suomi oli silloin osallinen samaan hairahdukseen.
Valtioneuvos katseli miehestä mieheen uhmailevasti kuin olisi haastanut heidät taisteluun. Kun jalopeurat kuitenkin näyttivät pitävän viisaimpana ottelun välttämistä ja ilmeisesti odottelivat lisäselityksiä, hän ryhtyi kuivailemaan silmälasejaan ja jatkoi vasta saatuaan ne paikalleen. Tukkien nenäliinaa rintataskuunsa hän todisti:
– Ruotsin olisi pitänyt pohjoismaiden yhteisen historiallisen kutsumuksen mukaisesti asettua rohkeasti ja aktiivisesti koko voimallaan valkean Suomen puolelle ja rynnätä vihdoinkin kannaksien rajaan saakka. Siihen ei olisi ollut minkäänlaista estettä, sillä Englanti oli silloin sodassa bolsheviikkejä vastaan ja olisi kernaasti tällaisessa tapauksessa luovuttanut Suomelle Itä-Karjalan, jota piti hallussaan Ääniseen asti ja jossa ei ollut ainoatakaan venäläistä sotilasta. Sen näkee selvästi niistä Englannin nooteista, joita sen Turussa oleva konsuli hallituksellemme välitti. Mutta mitä sensijaan Ruotsi teki? Se kielsi aseiden kauttakuljetuksen Suomeen ja toimeenpani salakavalan hyökkäyksen selkäämme, Ahvenanmaalle, jota se kaikin mahdollisin keinoin koetti riistää Suomelta. Te tunnette tuon. Se on Ruotsin historian häpeällisimpiä lukuja. Kyllä silloin oli pohjoismaiden, Fennoskandian, yhteisyyden ja oikean alueen perusaate verraten tarkoin unohtunut.
– Mutta jos Englanti oli valmis luovuttamaan meille Itä-Karjalan eikä siellä ollut venäläistä sotaväkeä, niin miksi ei Suomi sitten ottanut sitä haltuunsa?
Finanssikamreeri näin kysyi ja hänen rehelliseltä naamaltaan kuvastui sekä ällistys että harmi. Valtioneuvos vastasi:
– Ensinnäkään meillä ei ollut vielä silloin aktiivista, itsenäistä, omaotteista ulkopolitiikkaa, eipä Englantiin päin edes sellaisia suhteita, että olisi voitu tavata neuvottelupöydän ääressä. Ulkopolitiikastamme määräsi täydellisesti Saksa. Toiseksi meidän silloisilla poliitikoillamme oli kädet täynnä kapinan selvittelystä ja valtiomme perustautumisesta aiheutuneita pulmia ja huolia, joten heistä oli vastenmielistä ryhtyä sellaiseen seikkailuun, jollaiseksi he käsittivät koko Itä-Karjalan- eli Suur-Suomen-politiikan. Epäilen, tiesivätkö heistä kaikki, mikä tuo Itä-Karjala oikein oli ja mistä siinä oli kysymys ajateltaessa Suomen tulevaisuutta. Kansakoulun historioissa, puolueohjelmissa ja sanomalehdissä sitä ei näet ollut voitu selittää. Suomen itäraja meni jostakin Suomussalmen pappilan pirtin taitse ja sillä hyvä. Mutta vaikka poliitikoillamme olisikin ollut halua Itä-Karjalan miehittämiseen, niin siitä ei olisi tullut mitään siksi, ettei silloinen ylin isäntämme Saksa olisi sitä sallinut... – Saksa... sall...?
Jalopeurain yleinen "hiatus" eli "ammotus", kuten kanslianeuvos sanoi, ilmaisi seurueen hämmästyksen. Valtioneuvos nauroi veitikkamaiseen, humoristiseen, miellyttävään tapaansa:
– Siitä näkee, kuinka tarkoin olette seuranneet Suur-Suomen politiikkaa, hän sanoi. – Toisaalta luulen voitavan puolustukseksenne sanoa, että vain harvat olivat siitä silloisessa mylläkässä selvillä. Kuitenkin sen oli saanut lukea sanomalehdistä ukko kuin ukko...
– Lukea... sanomaleh...?
– Niin. Brest-Litovskin rauhansopimuksessa Saksa nimenomaan sitoutui kieltämään kannatuksensa kaikilta sellaisilta suunnitelmilta, joiden tarkoituksena oli Venäjän valtakunnan alueiden valtaaminen. Siitä pohjaltaan johtui, että Suomen ja Bolsheviikki-Venäjän ensimmäiset rauhanneuvottelut, jotka pidettiin Berliinissä, menivät myttyyn. Saksa kun pysytteli täysin puolueettomana kannattamatta Suomea muussa kuin tiettävästi siinä, että Suomi oli oleva itsenäinen, ryssät soittivat suutansa tyhjän tautta niin kauan, että neuvottelut huomattiin tuloksettomiksi ja lopetettiin. Sodan loputtua, kun Saksan täytyi viedä joukkonsa Suomesta, englantilaiset veivät vastaavasti joukkonsa Itä-Karjalasta, jossa ne olivatkin olleet vain sitä varten, etteivät saksalaiset pääsisi rakentamaan Muurmannille vedenalaisten asemaa. Itä-Karjalan näin tyhjennyttyä bolsheviikit "tulivat ja valtasivat maan", kuten historiassa sanotaan roomalaisista.
– Se oli todellakin surullinen ja nolo historia, huokasi kanslianeuvos. – Ruotsi on niin eläytynyt pienuuteensa ja vähäpätöisyyteensä, että se on kykenemätön ajattelemaan historiallisesti, entisten suurten linjainsa mukaisesti. Senhän näemme hyvin nyt, kun sillä olisi tilaisuus korjata nuo puheena olleet erehdyksensä ja yhtyä kanssamme toteuttamaan Vaasain vanhaa Jäämeren-politiikkaa. Se lähettää meille kyllä rahaa ja siviilitarpeita, mutta sotaamme se varoo visusti pistämästä sormiansa. Suomi on niin yksin kuin hengestänsä taisteleva valtakunta koskaan voi olla, mutta sen vanha valtiosisar ja emämaa, sen luonnollisista luonnollisin liittolainen, pohjoismaiden hyvinvoipa, verraten mahtava, johtava valtakunta, ei liikauta eväänsäkään auttaakseen kuolemanhädässä olevaa veljeään. Mitähän historia mahtanee tulevaisuudessa sanoa tuollaisesta menettelystä?
– Kai sitä, että valtakunnat ovat sekä oikeutettuja että velvollisia katsomaan vain omaa etuaan, sanoi Finanssikamreeri. – Mutta tehdäänpä kysymys, mitä tapahtuisi, jos Ruotsi toivomuksiemme mukaan astuisi rinnallemme ja marssittaisi joukkonsa Itä-Karjalan rajalle? Ehkä sen näkökannan pohdinta valaisisi asiaa tärkeältä puolelta. Mitä tuumit, Valtioneuvos, sinä poliittis-historiallinen tietoviisas?
– Ensimmäinen seuraus voisi olla Tukholman ja muiden Ruotsin tärkeiden keskusten pommitus, harkitsi Valtioneuvos tuprutellen pätkäksi lyhentyneestä sikaristaan sankkoja savuja, mutta vallan varmaa se ei silti ole. Ei ole sanottua, että sota Ruotsia vastaan sittenkään sopisi Stalinin suunnitelmiin. En näet pääse mihinkään siitä, että Stalinin liitto Hitlerin kanssa on vain näennäinen, sillä Saksan noustua nykyiseen voimaansa ja katsellessa ympärilleen, mistä olisi vallattavissa siirto- ja saalistusmaita, Stalin kyllä ymmärtää sen kotkansilmien erottavan Venäjä-äidin kohdussa piilevät rikkaudet. Venäjän sota Saksaa vastaan ja päinvastoin on siis taloudellis-poliittinen välttämättömyys, jota ei voida jättää pois laskelmista. Se on sellainen myös aatteellis-yhteiskunnalliselta kannalta, niin samannäköisiä järjestelmiä kuin bolshevismi ja natsismi monelta kannalta ovatkin. Ja siinä sodassa on Stalinilla luonnollisina liittolaisina Englanti ja tämän takaa aina häämöttävä loppumattomien ja rajattomien reservien maa: Yhdysvallat. Jos ja kun näin on, niin sota Ruotsia vastaan olisi Stalinille perin epämukava siksi, että hän silloin joutuisi taistelemaan huomispäivän liittolaistaan Englantia vastaan, joka todennäköisesti antaisi Ruotsille lujan tukensa ja lähettäisi joukkoja Skandinaviaan, mihin sillä muutenkin on näinä aikoina hyvä halu. Kun silloin Hitlerin täytyisi myös tulla Ruotsiin taistelemaan Stalinin aseveljenä sitä ja Englantia vastaan, syntyisi tilanne, joka tekisi Stalinin ja Hitlerin liiton purkautumisen ja ensinmainitun ja Churchillin liiton syntymisen sangen vaikeaksi. Näin ajatellen Stalin todennäköisesti kiiruhtaisi siinä tapauksessa, että Ruotsi astuisi Suomen rinnalle, tekemään meidän kanssamme nopean rauhan, jossa tyytyisi ehkä Kuokkalan ja Mainilan mutkien oikaisemiseen tai muuhun rosvon kunnian pelastamiseksi riittävään silmäin lumeeseen.
Valtioneuvos pysähtyi harkitakseen, sytyttäisikö toisen sikarin vai tyytyisikö siihen, jonka vähäiset jäännökset – hän osasi polttaa sikarinsa niin lyhyiksi, että sitä täytyi ihmetellä – vielä savusivat tuhkakupissa. Suoritettuaan ankaran siveellisen kamppailun hän päätyi siihen mieluiseen lopputulokseen, että hänellä oli oikeus polttaa vielä yksi. Diplomaattikutsut olivat näet aamupäivällä häirinneet hänen elämänrytmiään sen verran, että silloin oli jäänyt polttamatta noille tunneille määrätty sikari. Kun hän oli siitä hiukan harmistunut, oli oikeus ja kohtuus, että hän hyvitykseksi poltti nyt sen – tuon tuossa kotelon vasemmassa laidassa olevan ylihienon havannan, jossa oli tuota sekä pelättyä että kaihottua nikotiinia ja jonka hän suoraan sanottuna oli kähveltänyt lounaskutsut pitäneen lähettilään laatikosta. Saatuaan selvitetyksi siveellisen ristiriitansa näin miellyttävästi Valtioneuvos aloitti uuden savu-uhrinsa kaikin sellaisiin kuuluvin hartausmenoin, kostutti kieltänsä aavistuksen verran punaviinillä ja sanoi ikäänkuin äskeisen esityksensä lopuksi:
– Niin että Ruotsin pitäisi tulla taisteluun meidän rinnallemme. Silloin sotamme loppuisi. Mutta ellei se tule, niin toivokaamme Englannin ellei saapuvan niin ainakin uhkaavan tulla tänne, sillä siinäkin tapauksessa Stalin tekisi kanssamme rauhan, koska ei tahdo taistella Englantia vastaan. Se varjopuoli tässä politiikassa on, että Stalinin vetäydyttyä pois sekä Ruotsi että Suomi voivat joutua Saksan ja Englannin väliseksi taistelukentäksi. Pohjoismaat on linnoitus, jota ei toinen puoli suo toiselle.
– Ei ole sekään hauska näköala, mutisi Vanha tohtori, mutta saksalainen tai englantilainen – kumpainenkaan ei uhkaa Suomen vapautta eikä ole murhaaja niinkuin bolsheviikit ovat. Ei ainoastaan Ruotsin ja pohjoismaiden vaan koko läntisen sivistysmaailman pitäisi saada itselleen selväksi, että sen itäraja täällä pohjoisessa samastuu Fennoskandian rajan kanssa ja että tämän itäpuolella alkaa Aasian tundra ja alkeellisten eläinkansain ja sääskien valtakunta.
– Ja jotta Eurooppa heräisi huomaamaan tämän, olisi juuri Ruotsin ryhdistäydyttävä, pukeuduttava todenteolla Kaarle XII:n saappaisiin, korotettava kätensä ja miekkansa, pantava suuren ja ehdottomasti oikean kansallis-historiallisen aatteen toteuttamiseksi alttiiksi se sybariittinen elämä, jota tuo kansa koteloituneena naapuriensa suojelevaan syleilyyn ja rajattomaan omahyväisyyteensä viettää.
Kanslianeuvos äänsi sybariitti-sanan tavalla, johon vain klassillisuuden maailmaan syvällisesti perehtynyt henki kykenee. Jalo suuttumus, sancta indignatio, loisti hänen kasvoiltaan. Mutta Finanssikamreeri huokasi:
– Siihen ruotsalaiset ovat liiaksi sosialisteja. Tunnetusti nämä eivät välitä suurista aatteista, eivät nosta eivätkä rakenna valtakuntia, vaan ainoastaan tuhoavat niitä. Mikäli minä olen jo pitkäksi venyneen elämäni kuluessa nähnyt. Tällä minuutilla alkaa vuosi 1940. Herra maata varjelkohon, se on ponsi virressäin.
Radiosta alkoivat kuulua juhlalliset puoliyön lyönnit. Tuntui kuin niistä jokaisesta olisi kaikunut ennustus jostakin sellaisesta, jota ei kukaan ollut vielä kokenut. Kanslianeuvos nousi ja sanoi:
– Kaikesta huolimatta hyvää, menestyksellistä uutta vuotta! Meidän on elettävä ja kestettävä se, toi se mitä tahansa. Nyt on aika lähteä kotiin.
Tultuaan ulko-ovelleen kanslianeuvos ensin tapansa mukaan ramisutti avainkimppuaan huolettomasti, mutta säpsähti samalla ja alkoi liikkua hiljaa kuin varas. Hän riisui turkkinsa äänettömästi ja hiipi makuuhuoneeseensa kuin henki, huulillaan surumielinen hymy. Hetken kuluttua hän meni saliin, sytytti valon ja seisahtui vaimovainajansa kuvan eteen, jota tarkasteli kiinteästi. Oli kuin hän olisi puhunut sille, sillä hänen huulensa liikkuivat; ainakin kerran ne huipistuivat kuin suudellakseen.
KYMMENES UJKU.
1
Kuultuaan Antti Toivosen olevan sotasairaalassa Juho Honkanen meni tapaamaan häntä. Hänestä tuntui uskomattomalta tieto, että Antti oli menettänyt muistinsa ja että hänen jalkansa olivat halvautuneet. Muistaen läheisen ystävyyssuhteensa Anttiin Juholle tuli sen voimasta mieleen sama ajatus kuin Esterille eli näet se, että "kyllä minä hänet parannan". Terveenä hänen oli mahdoton ymmärtää sitä, että heidän yhteinen elämänsä voisi haihtua mielestä niin olemattomiin kuin sitä ei olisi ollutkaan. "Katsotaanpas, eikö miehen muisti palaa!"
Tultuaan Antin vuoteen ääreen Juho ojensi reilusti kätensä ja sanoi leikillisesti kuten joskus ennen "heikun-keikun!" Mutta Antti, joka kyllä tarttui hänen käteensä, joskin empien ja vierastaen, ei ilmaissut vähäisimmälläkään ilmeellä tuntevansa reipasta sotilaspukuista tulokasta. Päinvastoin hän näytti säikähtäneeltä. Sitten hänen kasvoilleen kuvastui ankara muistamisen ponnistus, niin kova, että otsasuonet pullistuivat. Juho kumartui hänen puoleensa, katsoi häntä syvälle silmäteriin ja sanoi terävästi, komentavasti:
– Antti Toivonen, entinen kommunisti, kuule! Olen Juho Honkanen, ystäväsi, ja käsken sinua muistamaan minut ja yhteisen elämämme. Katso minuun tarkoin, Antti, niin muistisi salpa kyllä laukeaa. Sinun on toteltava minua, kuuletko, toteltava!
Juho oli kai lukenut joskus hypnotisoimisesta, sillä sitä hän nyt selvästi koetti harjoittaa Anttiin nähden. Hän tuijotti Anttia silmiin hellittämättä, rävähdyttämättä luomia kertaakaan, ja toisti tuontuostakin jyrkkää "minä tahdon"-vaatimustansa. Antin ilme muuttui ensin kummastuneeksi ja sitten loukkaantuneeksi. Hän eleili torjuvasti kuin olisi halunnut sysätä Juhon pois, mutta ei kuitenkaan tehnyt sitä, vaan ikäänkuin alistui Juhon katseeseen. Sitten hän koetti kääntää silmiään noista kahdesta terävästä pisteestä, mutta ne vetivät häntä puoleensa kuin magneetti. Hänen täytyi, tahtoi tai ei, vastata Juhon katseeseen ja ikäänkuin upota siihen. Kaukaa sielun pohjalta alkoi levitä ruumiiseen raukaiseva, herpaiseva tuntu, kuin tuulenhenkäys tai hienonhieno galvaaninen virta, joka samalla aiheutti oudon, salaperäisen tuskan. Oliko se valoilmiö vai pimeä pilvi, sitä Antti ei osannut sanoa, mutta sen aiheuttama sielullinen hätä ja ruumiillinen kipu olivat hänelle entuudesta tuntemattomia. Tuska ei ollut sellaista viiltoa tai kolotusta, minkä hän oli oppinut tuntemaan tavallisesta kokemuksesta, vaan se oli kuten sanottu enemmän sielullisella puolella ja muistutti mustaa pilveä, jonka keskellä paloi roihuava helvetinlieska, tai petoa, joka lähestyi leppymättömästi määrämittaisin, vääjäämättömin askelin, palava kita avoimena. Rajaton kauhu valtasi Antin – hirmuinen tukehtumisen ja kuoleman hätä. Hänen täytyi päästä pakoon – täytyi juosta pois tuon pedon tieltä. Hän ponnisti, ponnisti, mutta turhaan. Musta pilvi saavutti hänet ja kietoi hänet niljakkaan, tukehduttavaan syleilyynsä, peto ojensi kamalia käpäliään häntä kohden ja iski toisen olkapäähän, toisen sydämen kohdalle. Antilta pääsi hirveä, koriseva huuto ja hän alkoi vääntelehtiä kuin suonenvedossa vapautuakseen pimeyden ja pedon kuolettavasta puristuksesta.
Juho huomasi yhtäkkiä Antin silmien alkavan pyöriä niin, ettei niistä väliin ollut näkyvissä muuta kuin valkuainen. Kasvot punehtuivat ja vetäytyivät kammottavaan, mielipuoliseen irvistykseen ja hampaat alkoivat narskua ja kirskua, kun Antti puri leukojaan voimakkaasti yhteen. Vähin suu aukeni ja silloin näkyi, kuinka kieli pyöri järjettömästi sinne tänne, alituisesti vaarassa joutua hampaiden vähin. Juho ei odottanut neuvoja, vaan temmattuaan viereiseltä pöydältä kirjan tunki väkivallalla sen kulman leukojen väliin ja piti sitä siinä. Tämä oli kuitenkin vaikeata, sillä samalla alkoi hirveä suonenveto kiskoa, väännellä ja värisyttää Antin käsiä ja käsivarsia. Kuin sähkövirran voimasta lihakset vetäytyivät kokoon ja tärisivät kuin eläimellä kuoliniskun jälkeen välittömästi seuraavina sekunteina. Kädet vääntyivät ranteista luonnottomiin asentoihin ja käsivarret liikkuivat oudosti kuin olisivat pyrkineet irti olkapäistä. Juho huomasi tarvitsevansa koko voimansa saadakseen pidetyksi Antin vuoteessa ja taisteli näin selkä kumarassa hilliten häntä molemmista olkapäistä. Silloin Aino tuli hänen luoksensa ja osoitti kalpeana, säikähtyneenä, Antin jalkoja. Juho kääntyi ja totesi hämmästyen, että Antin vielä äsken hervottomat, voimattomat jalat liikkuivat nyt rajusti nytkähdellen, potkien, ponnistellen vuoteen päätyrautoja vastaan ja toisen kerran vääntyillen ja väristen kuin kovan sähkövirran kiusaamina. Kohtaus oli äkillisyydessään, odottamattomuudessaan ja laadussaan kauhistuttava.
Invaliidit olivat huomanneet tapahtuman ja liikuntakykyiset koettivat kohottaa päätänsä ja seurata kohtauksen kehittymistä. Anja riensi saapuville ja poistui samalla hälyttämään lääkäriä, joka tulikin pian. Silloin Antin riuhtaisut olivat jo vähenemässä ja kammottava värinä oli laantumassa. Hiki vuosi virtana hänen jokaisesta huokosestaan, kasvoille levisi äskeisen punehtumisen sijaan äärimmäinen kalpeus ja siinä samassa ruumis herpautui ja kuoleman kaltainen tainnostila alkoi. "Kun hän herää tuosta, hän ei muista mitään itse kohtauksesta", lääkäri selitti, "sillä kaikki tietoisuus katoaa sen aloitettua sielua ja ruumista ruhjovan työnsä. Mutta kiintoisaa on nähdä, ovatko hänen normaali muistinsa ja liikuntakykynsä palanneet nyt, kun hänen tyrmäyksensä tuntuu muuttuneen kaatumataudiksi".
Lääkäri antoi ohjeita ja meni, mumisten jotakin tavattoman harvinaisesta lääketieteellisestä tapauksesta. Hänelle ymmärrettävästi kaikki nämä monenlaiset, joskus mitä uskomattomimmat haavoittumis- ja muut ruumiilliset ja sielulliset vammat, koko tämä vääryyden, väkivallan ja sodan kauhistuttava sato, olivat tunne-elämän ulkopuolella olevia "tieteellisiä tapauksia", jotka avasivat yhä uusia näköaloja elämän ja kuoleman välisiin taisteluihin ihmisruumiissa. Se inhimillinen myötätunto, joka asui hänenkin sydämessään, täytyi painaa tämän syvimpään lokeroon, sillä muuten hänellä ei olisi riittänyt voimia eikä harkintaa yhä uusien, kuin nauhalla eteen tulevien hirveyksien käsittelemiseen. Mutta Juho ja Aino eivät olleet varautuneita näkemään eivätkä kokemaan sellaista, minkä todistajiksi olivat aavistamattansa joutuneet. Ei vain Antin tapaaminen henkisesti ja ruumiillisesti vammautuneena, vaan lisäksi heidän edessään suoritettu ja ulkonaisesti päätellen vielä Juhon aiheuttama taudinkohtaus täytti heidän sielunsa kauhulla, jota kumpainenkaan ei ollut tähän saakka kokenut. Mikä se oli tuo salaperäinen voima, joka yhtäkkiä saattoi runnella ihmisen tuolla tavalla? Oliko varmaa, että se johtui ruumiin saamasta vammasta? Kaatumatautiin liittyvä taikauskoinen kammo kouraisi heidän sydäntään kylmästi, värisyttävästi ja mielessä vilahti sana "riivaaja", jonka he olivat Raamatun kertomuksista oppineet merkitsevän ihmisen ruumiissa asuinsijansa ottanutta paholaista. Juho oikein suuttui itselleen huomatessaan ajatuksissaan tällaista taikauskoista tartuntaa, vieläpä oheisena sekin kajastus, että "eipä olisi ihmettelemistä, jos paholainen olisikin asettunut Antin sieluun, sillä hänen oppiaanhan Antti on saarnannut ahkerasti koko kypsemmän ikänsä". Tapahtuma loi varjoa Juhon ja Ainon onneen eivätkä he enää käyneet Anttia katsomassa. Juho näet pelkäsi, että hänen läsnäolonsa ja katseensa voisivat vaikuttaa Anttiin liian ärsyttävästi ja aiheuttaa uuden kohtauksen.
Sairaalassa odotettiin jännittyneinä Antin heräämistä. Helena-rouva sai Kalevin kautta tiedon tapahtumasta jo samana päivänä ja tuli katsomaan Anttia. Silloin tämä oli syvimmässä unessaan ja yhä siinä asennossa, johon oli kohtauksen jäljeltä jäänyt. Niinpä hänellä olivat polvet pystyssä, mikä ilmaisi, etteivät jalat olleet ainakaan vielä uudelleen herpautuneet. Antti hengitti nyt kuuluvasti, vaivalloisesti, ja hiki tiukkui hänen otsastaan. Anja koetti hellävaroen siirtää ja oikoa hänen jäseniään luonnollisiin asentoihin, mutta huomasi sen vaikeaksi, koska niissä ilmeni vielä omituista jäykkyyttä.
Salissa vallitsi hiljaisuus. Antin äskeinen kirkaisu oli ollut niin järkyttävä, luonnoton, salaperäinen, tuskantäyteinen, että se oli pistänyt jokaisen sydämeen ja herättänyt siellä outoa kauhua, erilaista kuin se, joka hetkittäin oli aaltoillut taistelun jyminässä ja kuolemanvaarassa. Monet ajattelivat, uhkasiko ehkä heitä sama tauti, oliko ehkä heidän sirpalehaavansa, aivovammansa, tyrmäyksensä, tuova mukaansa kuin lisälahjaksi tämän sielun ja ruumiin häiriön, johon nähden ihminen oli voimaton? Kalevi ei voinut olla kuvittelematta, että hänen silmävammansa saattoi olla juuri senlaatuinen keskushermostoon saakka ulottuva tekijä, joka voi tuoda seurassaan kuka tietää vaikka tällaisenkin kammottavan kiduttajan, ja omituinen kauhu alkoi silloin karsia häntä. Hän jo kuvitteli hetken sairaalloisesti itseään sen uhrina. Vasta vakavalla tahdonponnistuksella hän pääsi irti kohtauksen aiheuttamasta hypnoosista. Mutta sen mietiskely, mitä kaatumataudin ilmestyminen Antille merkitsi, ohjasi hänet harkitsemaan omaa kohtaansa entistä selkeämmin ja päättävämmin.
Helena-rouva kertoi miehelleen, mitä Antille oli tapahtunut, ja kysyi hänen neuvoaan, oliko asiasta heti kerrottava Esterille. Tuomari Vuori nousi järkyttyneenä työnsä äärestä ja sanoi, vastaamatta suoraan vaimonsa tiedusteluun:
– Kaatumatauti on näin tuoreessa ja ilmeisessä tapauksessa avioeste.
Tuo tieto ilmaisi Helena-rouvalle, että Antin ja Esterin suhde oli siis nyt saanut uuden, ehkä entistä traagillisemman käänteen. Mutta tarvitsiko sen vaikuttaa nykyhetkeen? Tuomari harkitsi:
– En luule olevan hyötyä siitä, että asia salataan Esteriltä, sillä jo entisestä onnettomuudesta hän on siksi tyrmistynyt, ettei uusi juuri voi tehdä lisäpahaa. Onhan sitäpaitsi toivonpilkahduksia. Entäpä Antti nyt saa muistinsa ja liikuntakykynsä takaisin? Ajattele, mikä ilo se on. Ja kun kaatumataudista voinee tällaisessa tapauksessa parantua sitten, kun sen aiheuttaja, räjähdyksen iskemä tyrmäys, on lopullisesti ja kokonaan haihtunut, niin onhan siinä toivon syytä. Sano siis Esterille kaikki ja valmista häntä tapaamaan uuteen sairausvaiheseen joutunutta Anttiaan.
– Mutta jos...?
Helena-rouva keskeytti kysymyksensä, koska huomasi sen tarpeettomaksi. Sai Esteri tietää Antin taudista tai ei, oli oikeastaan samantekevää, sillä kun hän joka tapauksessa kävisi Antin luona, asia tavalla tai toisella selviäisi hänelle. Ei sekään pelko, että Antissa Esterin läsnäolosta ja entisyyden muistojen valkenemisesta mahdollisesti heräävä eroottisuus johtaisi uuteen kohtaukseen, voinut tässä aiheuttaa toimenpidettä, sillä Esteriä ei voinut kieltää käymästä Antin luona. Hän päätti siis noudattaa miehensä neuvoa, mutta muutti viimeisessä hetkessä ajatuksensa, kun Esterin äiti sattui sillä hetkellä saapumaan siivousaskareisiinsa. Lähetettyään Esterin asioille Helena-rouva kertoi hänen äidilleen, mitä Antille oli tapahtunut. Savilan rouva, joka kontallaan pesi ruokasalin lattiaa, nousi polvilleen ja sanoi hämmästyneenä:
– Vai liikkuivat sillä jalat siinä kohtauksessa... Eipä tiedä, vaikka koko juttu olisi paranemisen alkua. Annetaan Esterin vain itseksensä päästä perille Antin uudesta sairaudesta. Mitäpä häntä, raukkaa, etukäteen säikyttelemään. Tämä on tiettävästi kaikki sallittu ja määrätty näin meneväksi. Antissa asunut perkele on alkanut aavistaa, että kyllä tässä on pian uloslähtö edessä, ja ryhtynyt viimeisillä hetkillään pullikoimaan vastaan ja näyttämään mahtiaan. Mutta odottakoon, karvarölli, niin saa nähdä, että liukas lähtö siitä lopuksi tulee.
2
Kalevi oli onnettomuutensa alkuaikoina ylen autuas siitä, että sai olla Anjan hoidossa. Rakkauden lisäksi hän tunsi rajatonta turvallisuutta Anjan lempeän, hiljaisen, pehmeän olennon läsnäolosta. Se oli hänelle uusi kokemus. Siihen saakka Anja oli turvautunut häneen. Nyt oli suhde muuttunut päinvastaiseksi.
Vaipuminen tähän onnelliseen tilaan esti Kalevia aluksi selkeästi toteamasta, mikä hänen asemansa ja velvollisuutensa Anjaan nähden todellisuudessa oli. Hän vain nautti Anjan läsnäolosta, hoidosta, pienten, pehmeiden käsien kosketuksesta, hiusten ja ihon tuoksusta, jonka tunsi Anjan kumartuessa hänen puoleensa. Ja kun hänen huulensa parantuivat, Anja ei voinut olla tyydyttämättä hänen kaipuutaan suudelmalla, joka värisytti Kalevin koko olemusta. Niistä tuli pian hänen pitkien, sysipimeiden päiviensä huippuhetkiä, joita hän odotti kiihkeästi, janoisesti.
Anja oli aluksi, pyrkiessään lohduttamaan Kalevia niin paljon kuin mahdollista, hyväilyjensä suomisessa hyvin mukautuvainen siihen saakka, kunnes eräänä päivänä totesi niiden vaikuttavan Kaleviin kiihoittavasti. Ymmärtäen menetelleensä harkitsemattomasta vaikka olikin toisaalta ollut havaitsevinaan Kalevin elämänhalun lisääntyneen sikäli kuin heidän onnensa oli vähitellen saanut yhä enemmän todellisuussisältöä, Anja siirtyi päättäväisesti pidättyvälle ja torjuvalle kannalle, suomatta Kaleville juuri muuta kuin ylen harvoin silkinhienojen huuliensa kosketusta. Kalevi tuli tästä ensin tyytymättömäksi, mutta johtui sitten ajattelemaan Anjan menettelyn perusteita tarkemmin ja päätyi vähitellen arvioimaan velvollisuuttaan Anjaa kohtaan toisin kuin siihen saakka. Hänelle selkeni tosiasia, ettei hänellä voinut olla sokeana ja muutenkin vammaisena Anjaan samoja oikeuksia kuin oli ollut näkevänä. Oikeudet olivat vähentyneet olemattomiin, velvollisuudet vastaavasti kasvaneet.
Kun tämä oli hänelle lopullisesti kirkastunut, hän oli hymähtänyt itselleen. Miten sokea, naivi, asemaansa tajuamaton, hän olikaan ollut edellyttäessään suhteensa Anjaan entisenlaiseksi kuin ei olisi tapahtunut mitään erikoisempaa ja kehittyväksi niin kuin tässä asiassa tavallista on. Hän moitti itseään harkitsemattomuudesta, jota kuitenkin toivoi voitavan pitää anteeksiannettavana onnettomuuden aiheuttaman orpouden ja turvattomuuden vuoksi. Nyt hän ymmärsi, miksi isä ja äiti eivät olleet sanallakaan koskettaneet hänen ja Anjan suhteeseen. Tietenkin siksi, etteivät he nyt pitäneet heidän avioliittoaan mahdollisena. Tulevaisuus sai näyttää, tuliko Kalevista vielä sellaista miestä, että hän saattoi sokeudestaan huolimatta pyytää Anjaa omakseen, jos tämä enää silloin olisi vapaa. Voihan näet Anjan nuoruuden vuoksi käydä niin, että hänen tunteensa kiintyisivät uudelle taholle, sinne, josta häntä vastaan katsoisivat elävät, loistavat, uskolliset silmät. Kuinka ihmeessä hän oli voinut silmänräpäystäkään otaksua saattavansa ottaa Anjalta vastaan sellaista uhria, mitä merkitsee avioliitto umpisokean ja muutenkin ramman miehen kanssa.
Kalevin lukemattomista huolista, joita hän hautoi ikuisessa pimeydessään ja polttavassa vuoteessaan, suhde Anjaan tuli täten ylimmäksi ja laadultaan traagillisimmaksi. Se oli aihe, jota hän tuontuostakin pyrki ottamaan puheeksi, mutta jonka Anja aina lempeällä väkivallalla siirsi toistaiseksi. Oli kuin Anja olisi aavistanut, mihin Kalevi tähtäsi, ja koettanut edes lykkäämällä tuonnemmaksi välttää ratkaisun tragiikkaa. Kun Kalevi päätöksensä mukaisesti puolestaan lakkasi odottamasta Anjan hyväilyjä, vieläpä torjui niitä, Anja vaistosi, mistä tämä johtui, ja tunsi itsensä hyljätyksi ja onnettomaksi. Hänen estelevä asenteensa loppui ja hyväilynsä tulivat vapaaehtoisiksi, kiihkeämmiksi. Kun tällöin Kalevi käyttäytyi pidättyvästi, Anja ei voinut olla moittimatta häntä siitä, ja niin vihdoin, pitkän sielullisen kaksintaistelun jälkeen, tuo kipeä, salainen asia tuli puheeksi. Silloin Antilla oli ollut kohtauksensa, jonka Kalevi tiesi avioesteeksi. Hän sanoi rauhallisesti:
– Siihen luhistuivat Antin ja Esterin suunnitelmat, ellei Antti sittenkin joskus parane... Sokeus ei parane milloinkaan.
– Mutta sokeushan ei ole avioeste, huomautti Anja, joka vaistosi, mihin Kalevi pyrki.
– Ei kyllä, mikäli sokea on kehittynyt kykeneväksi huoltamaan itseään, vaimoaan ja lapsiaan. Jos sokea on arvostelukykyinen, vastuunsa tunteva henkilö, hän ei voi ajatella perheen perustamista ennenkuin on varma tästä.
Anja meni kalpeaksi. Hän ymmärsi enemmittä selityksittä Kalevin tarkoituksen eikä sanonut mitään, vaan alkoi koneellisesti kohennella Kalevin päänalaista ja suoria hänen peitettään. Kalevi sai siinä kiinni hänen kädestään, vei sen huulilleen ja puhui kuiskaten:
– Olen tuntenut olevani sokeaksi tulemisen hetkestä toinen ihminen kuin sitä ennen. Tuo entinen oli suorittanut melko pitkän opin ja tiedon taipaleen ja olisi, jos olisi pysynyt näkevänä ja päässyt sodasta hengissä, verraten pian voinut aloittaa omavaraisen elämän, johon sinä olisit sisältynyt niinkuin olimme haaveilleet. Mutta tultuani sokeaksi ja rammaksi minun täytyy, voidakseni käyttää hyväkseni ennen kokoamiani tietoja ja taitoja, tärkeissä kohdissa palata lapsen kannalle ja aloittaa aakkosista. Tulee kulumaan vuosia ennenkuin pääsen sille asteelle, että voin sanoa sokeudestani huolimatta kykeneväni itsenäiseen, hyödylliseen työhön. En menettelisi oikein, jos vaatisin näin ollen sinua pysymään sanassasi ja odottamaan tätä kovin epävarmaa tulevaisuutta, joka tulisi parhaimmassakin tapauksessa lisäksi olemaan täynnä sokean taluttamista ja alituista huoltamista. Ei, Anja, sitä uhria en voi ottaa vastaan, sillä se olisi liian suuri meille molemmille ja minun puoleltani vääryys. Olkaamme siis vapaita toisistamme ja pysyvän liiton ajatuksista. Olkaamme vain ystäviä.
Anja kumartui Kalevin puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:
– Ei se ole uhri, vaan suuri etuoikeus ja onni, josta olisin aina kiitollinen. Usko minua! En haaveile enkä petä itseäni, sillä tunnenhan sokean elämän ja avuttomien hoidon. Sinua taluttaessani ja tukiessani saisin tehdä juuri sitä työtä, jota varten olen sisäisen kutsumuksen käskystä valmistunut. Kuka tietää, vaikka kaikki olisi kohdallemme jo edeltäpäin näin säädetty tapahtumaan ja olevaksi. Sinä kasvoit siellä ja minä kaukana tuolla; sinun oli määrä antaa isänmaan puolesta lähes kaikkesi, silmäisi valo ja ruumiisi kukoistus – minun oli määrä valmistua sinun tueksesi ja hoitajaksesi. Onni ei ollut tuleva osaksemme niinkuin olimme sen suunnitelleet, mutta se ei ollut silti jättävä meitä, vaan antautuva meille kieltäymyksen ja uhrautuvaisuuden kautta. Uskon, että siten saavutettu onni on vähintään yhtä suuri kuin se, jota näkevät nauttivat. Voipa se olla suurempikin, sillä aavistan, että siinä on lähempänä ikuisuuden henkäys. Antakaamme siis kaiken olla entisellään ja kulkea aikomaamme uraa. Ei Jumala voi enää sallia kärsimyksiemme lisääntyvän siitä, missä nyt olemme.
Kalevi puristi Anjan käsiä kiihkeästi ja sanoi tuskaisesti, epäröivästi:
– Olkaamme järkeviä, rakas Anja! Tuo kaikki on liian kaunista, liian romanttista, voidakseen sopeutua tosiasioihin ja arjen harmauteen. Älä houkuttele minua enempää, sillä minä olen heikko.
– Anna sen olla liian kaunista, liian romanttista, Anja kuiskasi, sillä onhan silloin elämässä sitäkin pieni häivähdys, Vastapainoksi kaikelle sille suunnattomalle määrälle ei-kaunista, ei-romanttista, mikä siinä vallitsee. Kun sallimus kerran on säätänyt osamme sellaiseksi, että viljelemällä siveellisiä voimiamme voimme kohottaa sen ulkonaisista esteistä huolimatta kuka tietää kuinka korkean onnen asteelle, niin miksi empisimme ja pelkurimaisesti peräytyisimme? Ei, Kalevi, minä en ota vastaan tarjoamiasi rukkasia, en!
– Mutta, Anja-rakas, Kalevi huokasi, sinä et jaksa odottaa niin pitkää aikaa kuin minun uusi kouluuntumiseni tulee vaatimaan. Parempi on siis, että olet vapaa, sillä noin monen vuoden aikana voi uusi rakkaus tulla sinua vastaan.
– En jaksakaan, Anja kuiskasi, ja siksi olen omasta puolestani tehnyt päätöksen, jonka nyt kuulet. En tahdo odottaa enempää kuin ne harvat viikot, jotka vielä kuluvat paranemiseesi. Niin pian kuin jaksat vaikka kainalosauvojen varassa seisoa papin edessä, menemme naimisiin.
– Mitä ihmeitä nyt puhut? Kalevi keskeytti. – Eihän sellainen ole järkevää eikä mahdollistakaan.
– Järkeväähän se juuri onkin! Siitä hetkestä alkaen, kun nouset tästä vuoteesta ja yrität liikkeelle, olet aluksi avuton kuin lapsi. Silloin jos milloinkaan tarvitset joka hetki auttajaa, taluttajaa, opasta. Et osaa vielä mitään, vaan kaikki on opittava alusta. Paljoa sinun ei tarvitse ajatella tuota tilannettasi, kun jo ymmärrät, mikä verraton apu sinulle on oma vaimosi, joka tekee kaikki rakkaudesta eikä palkasta.
Kalevi oli mennyt kalpeaksi ja melkein huohotti. Hetken vaitiolon jälkeen hän sanoi:
– Minä olen mahdoton niin suureen onneen. En ole ansainnut sitä. Ja millä me eläisimme?
– Asuisimme kotonasi, kuten joka tapauksessa tekisit ja minäkin nyt teen. Älä anna väärän ylpeyden estää itseäsi turvautumasta isäsi apuun, jonka hän suo sinulle niin äärettömän mielellään. Vähitellen tulevaisuus selkenee ja me voimme ryhtyä itse elättämään itseämme. Kunpa sallimus antaisi Suomen jokaiselle sotasokealle sellaisen avun kuin minä uskon voivani antaa sinulle, niin silloin olisi talvisodan historiaan liitetty harvinainen, kaunis, romanttinen luku.
– Mutta elämä kuluttaa ja virtyttää romantiikan värit, jotka useimmiten ovat itsepetosta ja valheen virvatulia. Kun ne ovat vaalenneet, voi uhri muuttua sietämättömäksi taakaksi.
– Epäiletkö ja tarkoitatko ehkä itseäsi? Anja nuhteli. – Ellet, niin heitä mielestäsi eron ajatus ja ala valmistautua omiin häihisi. Olen puhunut asiastamme äidillesi.
– Äidille! Kalevi säpsähti. – Mitä hän sanoi?
– Ymmärsi minua täydellisesti. Luulen hänen puhuneen siitä isällesi, koska tämä on viime päivinä unohtunut katsomaan minuun niin tutkivasti.
Soittokellot kilisivät niin kiihkeästi, että Anjan täytyi mennä. Hän kuiskasi Kalevin korvaan.
– Mieti nyt ehdotustani, joka ei ehkä ole sinusta voittamattoman vastenmielinen.
Kalevin huulilla tuntui keveä, lämmin kosketus, kuin olisi niihin painautunut silmänräpäykseksi auringon lämmittämä silkkihahtuva. Sitten Anjan askeleet lähtivät poistumaan keijuvina, nopeina. Kalevi saattoi nähdä hänet mielessään, kun hän meni kuin viehättävyys, rakastettavuus, naisellisuus itse. Hänen täytyi puristaa otsaansa, joka tuntui halkeavan veren paineesta, kun tätä virtasi uudesta elämänkäänteestä kiihoittuneisiin ja voimakkaasti työskenteleviin aivoihin.
Näinkö todellakin oli käyvä? Sitä Kalevin oli vaikeata uskoa, vaikka se ei tosin enää tuntunut aivan mahdottomalta, kun ajatteli sitä Anjan esittämässä valossa. Vielä äsken hän oli ollut vuorenvarma, että hänen tuli erota Anjasta ja että hän oli tekevä sen. Tuo päätös oli johtunut siitä, mitä hän oli kuvitellut miehen velvollisuudeksi hänen asemassaan, ja vaikka se oli syössyt hänet suureen murheeseen, sen jalot vaikuttimet olivat samalla suoneet hienoa kieltäymyksen lohtua. Silmänräpäystäkään hän ei ollut kuvitellut Anjan voivan muuttaa hänen päätöstään, vaan oli valmistautunut lopulliseen toimenpiteeseen ja asettumiseen vapaaseen toveruussuhteeseen. Muutamaa minuuttia myöhemmin hän oli saanut tuntea päätöksensä alkaneen horjua.
Jumalako se oli, joka järjesteli elämään näitä odottamattomia, draamallisia äkkikäänteitä? Kai niin. – Kalevin usko oli häilyväistä, epävarmaa, ihmettelevää, aina kuin uusia näytteitä odottavaa. Joka tapauksessa hän tunsi nyt sydämessään niin suurta kiitollisuutta, että hänen täytyi liittää kätensä ristiin ja kuiskata: "Miten oletkaan hyvä, Jumala, minulle ansiottomalle raukalle! Siitä onnesta, jonka luulin iäksi menettäneeni, mutta jonka tarjoatkin näin ja vielä aikaisemmin kuin olisin näkevänä milloinkaan rohjennut pyytää, en voi sinua kyllin kiittää. Ei tuhannen tuhatta silmäparia olisi liikaa sen hinnaksi!"
3
Kun Aino hääyönsä jälkiaamuna ilmestyi kanslianeuvoksen vuoteen viereen ja entiseen tapaan tarjosi hänelle kahvia, kanslianeuvos ei voinut olla silmäämättä häntä sillä inhimillisesti ymmärrettävällä, hienotunteisella uteliaisuudella, joka tällaisiin tapauksiin kuuluu. "Jumala siunatkoon sinua ja antakoon tämän vuoden ensimmäisen aamun valjeta sinulle onneksi ja menestykseksi!" hän siinä puheli hamuillessaan käteensä häistä jääneitä pikkuleipiä. Hän koetti tavoittaa Ainon katsetta, mutta tämä kohdistui itsepintaisesti tarjottimeen, samalla kuin puna alkoi kohota kaulalta kasvoille. Kanslianeuvos viivytteli tahallaan ottaessaan kahvia saadakseen kyllikseen katsella Ainoa ja muistella omaa mennyttä onneansa, joka oli jäänyt kaukaiseksi uneksi ja melkein unohtunut, kunnes oli nyt virinnyt tuoreena ja kaihoisana uudelleen muistiin.
Tammikuun 1. p. 1940 – sodan 33. päivä – valkeni kirkkaana ja kylmänä, mittarin osoittaessa -15°C. Kanslianeuvos lepäili edellisen illan valvomisen vuoksi pitkään, mikä kävi päinsä hyvin mm. siksi, ettei kuulunut hälytystä. Aamiaisen jälkeen hän keskusteli laajasti Ainon äidin, Heikkiläiskän, kanssa, jonka Riihinen oli jo varhain tuonut saapuville. Hän tahtoi tarkoin tietää, mitä nyt kuului kotikylään. Varsinkin hän kyseli tyystin kaikista kaatuneista ja haavoittuneista, joista useimmat tunsi ja joille omisti osanottoisen sanan. Kun oli päästy irti siitä, Heikkiläiskä huomasi ryhtyä kertomaan Ylitalon emännän sopiaisista ja miten tämä oli melkein ottanut syykseen Heikkilän kuoleman. "Kai se pelkäsi, että ilman sovitusta verenvika voisi langeta hänen poikansa päälle", Heikkiläiskä jahkaili, mutta kanslianeuvos vaipui ajattelemaan, miten kauniin ja korkean teon Sohvi-emäntä oli tuolloin suorittanut.
Kellon mennessä neljääntoista saapuivat, kuten perinteisiin kuului, tuomari Vuoren väet onnittelemaan isoisää. Tuomari puristi isänsä kättä pitkään, lausui hänelle koruttomasti puolileikillisen, mutta pohjalta vakavan, kiitollisen onnittelunsa, ja jäi silmänräpäykseksi hänen eteensä, isän vanha, kylmä käsi omassa lämpimässä, väkevässä kourassaan. Yhtäkkiä hän tuli siinä melkein huomaamattaan kysäisseeksi:
– Kuule, isä, mikä voima sinua oikeastaan ylläpitää? Menisit kymmentä vuotta nuoremmasta.
– Hyvin hoidettu ruumis, terveenä pysynyt sielu ja ylinnä Jumalan armo, kanslianeuvos vastasi.
– Ja latina, tottakai, latina, joka on kuin miekkojen kalsketta, kuten vanha Geitlin lausui, puuttui puheeseen Kerttu, joka juuri saapui ja tervehti kanslianeuvosta molemmille poskille annetulla pakkasraikkaalla pusulla. – Onnellista eli siis ryssätöntä uutta vuotta, vanha pikku ystävä!
– Rakas lapsi, onnellista uutta vuotta sinulle! kanslianeuvos puhui liikuttuneena eikä mielinyt päästää Kerttua syleilystään. – Missä sinun sulhasesi on? Kas tuossa hän tulee. Kyllä tykistöluutnantti sentään on upea ilmestys. Kiitoksia, kiitoksia, hyvä Lauri! Rukoilen alati, että Jumala armossaan sallisi sinun palata terveenä rintamalta ja viedä loppuun sen onnen, jota Kertun kanssa olet aloittanut.
Asetuttiin kahvipöytään ja Mimmi ryhtyi tarjoilemaan, sillä kanslianeuvoksen tahdosta Aino istui nyt vieraana muiden joukossa, miehensä vieressä, jonka kanssa kanslianeuvos näytti mielellään vaihtavan mielipiteitä. Järeästi ja asiallisesti, sotilaallisen täsmällisesti, käyttäen puhuttelumuotoa "herra kanslianeuvos" sillä sävyllä kuin olisi seisonut kenraalin edessä, Juho Honkanen vastaili vanhuksen hänelle tekemiin kysymyksiin. Kuunnellessaan hänen selityksiään tuomari Vuori tuli ajatelleeksi samaa kuin monesti ennenkin eli sitä, kuinka tavaton annos tervettä järkeä ja kypsää arvostelua saattoi sisältyä suomalaisen työmiehen hengenlahjojen joukkoon. Kaikessa, mikä koski päivän yleisiä kysymyksiä ja elämän käytännöllisiä asioita, he kykenivät esittämään selviä, perusteltuja mielipiteitä aivan yhtä hyvin kuin kouluja käyneet ja monesti paremmin, viimeksimainitut kun olivat koulunkäynnin vuoksi usein jääneet käytännölliselle elämälle vieraiksi.
Puhe oli siirtynyt Anttiin ja kaikki katsoivat Juhoon kuin odottaen häneltä lisäselityksiä. Hän puheli:
– Enhän minä, herra kanslianeuvos, tiedä tällaisista asioista pöykösen pölähtävää, niin että mikä mieleenjohtuma lienee saanut minut painamaan Anttia olkapäistä ja julistamaan, että sinun täytyy muistaa, sinun täytyy muistaa... Vaan iso säikäys siitä tuli, kun Antti kääntyikin sellaiseksi. Paha on siitä mieleni. Että kun pitikin minun, parhaan ystävän, tulla syypääksi tuollaiseen täräykseen. Niinpä on siis ymmärrettävästi mieleni nyt hyvä, kun kuulen sellaisesta mahdollisuudesta, että tuo kohtaus voisi olla parantumisen merkki.
– Mitä se on tuo kaatumatauti?
Kerttu sitä kysyi pelästyneen näköisenä. Kanslianeuvos selitti:
– Se on kuten roomalaiset sanoivat "pyhä tauti", morbus sacer. Henkilöitä, jotka sairastivat sitä, pidettiin jumalallisen voiman välittäjinä. Pythialta valui hänen ennustushurmiossaan vaahtoa suusta ja hän vääntelehti kuin epileptikko. Aivoista se tietenkin johtuu. Katsoessamme kaatumakohtausta tunnemme kauhua.
– Koko ihmiskunta kiemurtelee parhaillaan sellaisen kohtauksen kourissa...
Tuomari taisi mumista näin ja herätti sanoillansa kammottavan mielikuvan ja kaukaisen kauhutunnelman. Voisiko todellakin koko ihmiskunta sairastua hulluuteen ja ryhtyä tekemään hullun töitä? Kanslianeuvos alkoi puhua kuin poikansa huomautuksen jatkoksi ja selitykseksi:
– Viime kesänä lueskelin uudelleen Dostojevskin Rikos ja rangaistus-romaanin oppiakseni tuntemaan venäläisiä, jotka ovat pysyneet minulle arvoituksellisina siitä huolimatta, että voin sanoa olleeni paljon heidän kanssaan tekemisissä ja tutkineeni heitä. Totesin nyt, etten ollut aikaisemmin osannut riittävästi arvostaa sen eräitä kohtia, mm. kirjan viimeisillä sivuilla olevaa kuvausta Raskolnikovin eriskummallisesta unesta. Tämän merkitys oli jäänyt oivaltamatta sekä minulta että kai monilta muiltakin siksi, että se on saanut oikean sisällyksensä tai toteutumisensa vasta bolshevismissa, johon kohdistuva profeetallinen ennustus se ilmeisesti on. Asia tuli nyt mieleeni siksi, että Dostojevski oli kaatumavikainen ja Kaarlo äsken huomautti koko ihmiskunnan sairastavan tätä tautia.
– Tulehan nyt, pikku kultaseni, asiaan, sillä juttusi tuntuu kovin jännittävältä!
Kerttu se näin hoputti vanhaa latinantaituria. Tämä naurahti tyytyväisenä ja jatkoi:
– Lyhyesti selostettuna Raskolnikovin uni on seuraava. Koko maailman piti joutua Aasiasta tulevan ruton uhriksi. Ruton aiheuttavat älyllä ja tahdolla varustetut mikroskoopilliset "trikiinit" eli henget, jotka muuttavat ihmiset raivokkaiksi mielipuoliksi. Milloinkaan ennen eivät ihmiset ole pitäneet tuomioitaan, päätelmiään, vakaumuksiaan ja uskomuksiaan horjumattomampina. He surmaavat toisiaan mielettömän raivon valtaamina. Tuhosta pelastuvat vain muutamat harvat – ne puhtaat ja valitut, joiden on määrä luoda uusi ihmissuku ja uusi elämä, uudistaa ja puhdistaa maa...
– Bolshevismiko olisi juuri tuota kammottavaa trikiinitautia? kysyi tuomari.
– Sitä sen täytyy olla, kanslianeuvos vastasi, sen ja muiden nykyaikaisten valtiollis-yhteiskunnallisten ismien, jotka järkyttävät ihmiskuntaa pitämällä sitä kaaduskelevaisen kouristuksissa. Tiedämmehän bolshevismin syvimmältä alkuperältään ikivanhan aasialaisen uskonnon ilmentymäksi eurooppalaisessa valepuvussa. Se on persialais-juutalaista tuhatvuotisen valtakunnan hurmiota, sairaalloista kiliasmia, jota yritetään toteuttaa väkivallalla, vastoin ihmiskunnan pyhimpiä oikeuksia ja elämän perusluonnetta. Se on epäilemättä tuota ruttoa, jota Dostojevski epileptisen profeetan kaukonäköisyydellä uumoili. Tämä näkyy siitäkin, että bolsheviikit ja eräät toiset heitä vastaavat lahkolaiset ovat juuri sellaisia teoreetikkoja, joista Raskolnikovin unessa puhutaan: ahdasmielisiä, rajoittuneita, intohimoisia, raivokkaita mielipuolia, jotka huulillaan ihmiskunnan ikuinen onni, oikeus ja totuus, rauha ja rakkaus, surmaavat toisiaan sokean kiihkon vallassa. Kaikki kansat saavat vuorollaan kokea ruton tuhoa, päästen vasta ankaran taistelun jälkeen parantumaan. Täytynee myöntää, että "trikiini" on erittäin sattuva nimi ruton johtohenkilöille. Kuten sillä nimellä tunnetut tuhomadot konsanaan, nämä kaivautuvat kansanruumiiseen, riuduttavat sitä myrkyllään ja estävät sitä tervehtymästä ja voimistumasta.
– On siis ollut ainakin yksi ryssä, tämä Tostojevski näet, jolla on ollut edes hiukan järjen ja näkemyksen lahjaa. Hyvin se on kansansa tuntenutkin. Keitä mahtanevat sitten olla ne, jotka lopuksi tekevät tuosta taudista selvän?
Juho Honkanen se näin kysyi ja antoi siten kanslianeuvokselle hengähdystaukoa. Kerttu rykäisi merkitsevästi ja sanoi:
– Kysyy häntä vielä! Kyllähän se tiedetään, mikä on nykyään Herran ja mikä Sen Itsensä valittu kansa. Vai kuinka, oi jalo Rooman mies?
– Niin, kanslianeuvos hymyili ihastuneesti Kertun suuntaan, – saatatte hyvällä syyllä kysyä, eikö Suomen kansalla tosiaankin ole johtava asema ihmiskunnan taistelussa tätä tuhoisaa tautia vastaan? Ensimmäisinä kaikista suomalaiset ajoivat bolshevismin takaisin rajan taakse, josta se oli alkanut pursuta tälle puolelle, eivätkä ole sitten, kuten hyvin tiedämme, tästä taistelusta luopuneet. Kun Dostojevski sanoo, että "puhtaiden" ja "valittujen", joita ei kukaan ole aikaisemmin nähnyt, eli siis maailman pienimpien on määrä tukahduttaa rutto, niin en ihmettelisi, vaikka kysyisitte, tarkoitetaanko tällä ennustuksella Suomen kansaa. En vastaa kysymykseenne – päätelkää itse. Huomautan vain Dostojevskin ennustuksen todennäköisesti nyt olevan siinä vaiheessa, josta alkaa sen lopullinen toteutuminen. Se voi viedä vuosia, vuosikymmeniä, mutta kun se karkelo on kerran suoritettu loppuun, maailma on myös silloin jokseenkin puhdas kaikista sairaalloisista ismeistä.
– Niin, kyllähän kansamme on – järkeili nyt tuomari Vuori – uurtanut itselleen maailmanhistoriaan tien, joka varsin hyvin voi johtaa valitun kansan asemaan. Onhan se koko historiansa ajan torjunut itärajaltaan aasialaista hyökyaaltoa, joka on kuohahtanut sitä vastaan yhä uudelleen. En ymmärrä, miksi tämä vartiopalvelus Aasian venäläistä rynnäkköä vastaan olisi länsimaisen kulttuurin kannalta vähemmän tärkeätä kuin oli helleenien vartiopalvelus Aasian persialaista rynnäkköä vastaan? Jos olisimme päästäneet slaavit maahamme, täällä olisi jo vuosisatoja sitten lakattu pesemästä käsiä ja kuuluisa "pohjoismainen kulttuuri" olisi todennäköisesti jäänyt vain "saivarten kaivamiseksi", puhuakseni kansanomaisesti.
– Tosi on, kanslianeuvos huomautti tähän, että puolustamalla täällä jäykästi "Luteeruksen oppia" venäläisiä vastaan olemme tehneet pohjoismaiselle kulttuurille niin tärkeän palveluksen, että mitenkähän sen olisi muuten käynyt. Ja kai tämä sentään merkitsee jotakin länsimaiden kulttuurin ja siis myös ihmiskunnan historiassa. Osuutemme on sivuutettu vain sen vuoksi, ettemme ole ymmärtäneet mainostaa sitä niinkuin helleenit ovat synnynnäisinä liikemiehinä tehneet siitä hetkestä alkaen, jolloin saivat upotetuksi ensimmäisen persialaisen sotalaivan eli suunnilleen meikäläisen silakkajaalan kokoisen aluksen. Heidän Homerostaan, Iliastaan ja Odysseiaansa vastaan voidaan täällä asettaa Lönnrot, Kalevala ja 37 huikean paksua sidettä kansanrunoutta. Mutta enhän suinkaan tahdo vähentää historiansa eräiltä sivuilta ja henkensä saavutuksilta suuren Hellaan kansan ansioita, vaan ainoastaan omalta kohdaltamme Savolaisten laulun tyyliin painavasti huomauttaa, että "me emme liioin kerskuko, sanomme kuitenkin".
– Älköön unohdettako suomalaista saunaa, Kerttu huomautti. – Sitä ei ollut kreikkalaisilla ja siksi roomalaiset tulivat ja valtasivat maan.
– Näihin saakka, tuomari aprikoitsi, suuri maailma on kieltäytynyt uskomasta bolshevismia siksi, mikä hirviö se on nähtynä oikeassa karvassaan, ja päinvastoin kosiskellut sen suosiota, kilpaillen siitä, kuka saa sen liittolaisekseen. Kuinka monta kertaa onkaan meitä suomalaisia iljettänyt tämä kosiskelu, sillä olemmehan tietäneet ja koettaneet ilmoittaa, että morsian on pitalitautinen. Seuraukset avioliitosta tällaisen sairaan kanssa ovat kaameat ja johtavat eristäytymiseen muusta ihmiskunnasta. Oli onni niille, jotka tämä elävältä mätänevä morsian torjui pois, ja maailmanhistoriallinen onnettomuus sille sukuperänsä puhtaudesta ylpeilevälle sulholle, jonka se upotti syleilyynsä. Oli kuin Rutto ja Koleera olisivat vaihtaneet imeliä suudelmia ja vannoneet pyhän valan, etteivät luopuisi liitostaan ennenkuin olisivat hävittäneet maailmasta vapauden ja ihmisoikeudet.
– Niin on, niin on! kanslianeuvos huokasi. – Ennenkuin maailma heräsi huomaamaan, minkä epaton suosiota se oli kerjännyt, ennenkuin lukemattomat salonkibolsheviikit pääsivät ymmärtämään, mikä saastainen rikollinen tämä toisin ajoin niin muodissa ollut ja varsinkin heppumaisten taiteilijain ihailema ihmisten joukkoteloittaja oli, tarvittiin kuitenkin Suomen vavahduttavan esimerkin valtava vaikutus. Suomen jatkuvaksi maailmanhistorialliseksi tehtäväksi tuli ihmiskunnan herättäminen siitä tainnostilasta, siitä kalseasta turtumuksesta, jonka valtaan se oli vaipunut. Tinkimätön oikeusperusteemme ja epäröimätön valmiutemme uhraamaan kaikkemme tämän saattamiseksi voittoon, nostamiseksi siitä alennustilasta, johon väkivalta ja vääryys olivat sen saattaneet, ja kohottamiseksi jälleen liehumaan valon viirinä ihmiskunnan edessä, on vaikuttanut kuin henkinen trotyylipommi sattuessaan maaliin. Kansainliitto on herännyt ja ensimmäisen kerran olemassaolonsa aikana sanellut syrjään vilkuilematta päätöksen, jonka sisältö on sellainen, että kansainliitto on sillä suorittanut ensimmäisen siveellisesti suuren tekonsa. Se taistelu, jota Suomi nyt käy ja johtaa, on maailmanhistoriallista kamppailua, alkua siihen suureen sotaan, jossa bolshevismi tuhotaan. Se sota on välttämätön, sillä muuten ei ihmiskunta saavuta rauhaa. Sotilaittemme tulee tietää, että heidän ammuksensa ovat ihmiskunnan pelastajia, vihdoinkin heräävän ja elpyvän vapauden ja rauhan sanansaattajia. Suomi tekee näinä viikkoina maailmanhistoriaa kansojen johtavana voimana.
Vanhuksen kasvoille oli kohonnut punerrus ja hänen silmänsä säteilivät innostuksesta ja vakaumuksesta. Kaikki olivat kuunnelleet häntä sydän sykkien kiihkeästi ja mielessä ihana toivo. Kerttu oli unohtanut veitikkamaisuutensa ja tuijotti isoisäänsä silmät suurina ja kosteina. Helena-rouva huokasi:
– Kunhan vain poikamme jaksaisivat. Ja kunpa meitä olisi enemmän.
Tuomari puuttui puheeseen:
– Olemme nyt puolustustaistelussamme eräässä suhteessa edullisemmassa asemassa kuin milloinkaan aikaisemmin.
Kaikki katsoivat tuomariin uteliaasti. Tämä selitti:
– Ruotsi-Suomen pitkää taivalta kuljettaessa sen itäistä reunaa astuvalla Suomella on ollut aina kylki veressä, kun se on suojellut keskempänä kulkevaa Ruotsia venäläisten hyökkäyksiä vastaan. Eikä sillä hyvä, vaan tämän raskaan tehtävän lisäksi sen on täytynyt luovuttaa parhaat voimansa Ruotsin kunnian lisäämiseksi Baltian ja Saksan tappotanterilla. Tuon yhteisen historiallisen matkan aikana Suomi totisesti täytti velvollisuutensa Ruotsia ja valtakuntaa kohtaan. Eri asia on, täyttivätkö viimeksimainitut velvollisuutensa Suomea kohtaan.
– Edellisen asian ruotsalaiset kyllä myöntävät, mutta vaikenevat puheen tullessa jälkimmäisestä, kanslianeuvos huomautti.
– Tässä yhteydessä, tuomari jatkoi, tulee mieleen eräs seikka, jota ei ehkä ole yleisemmin ajateltu siitä huolimatta, että se on koskenut ja koskee erittäin tärkeästi Suomen puolustusta. Se näet, ettei Suomi milloinkaan koko tuon mainitun yhteishistorian aikana saanut käyttää läheskään kaikkia omia voimiaan maansa puolustamiseksi venäläisiä vastaan. Surkein esimerkki siitä on Isonvihan aika. Syytä on siis huomauttaa, että ensimmäistä kertaa koko historiansa aikana Suomi nyt saa keskittää kaikki voimansa, vieläpä omien päälliköidensä johdolla ja vain itseään ajatellen, sivistyksensä ja maa-alueensa puolustamiseen.
– Jonnekin Poltavan kentälle haudattu rakuuna – Kerttu nyt lausahti innostuneena – havahtuu kaksisatavuotisesta unestaan, kuuntelee hetken, sysää vieressään lepäävää aseveljeään kylkeen ja sanoo: "Kuule, Suomessa taistellaan venäläistä vastaan niin että jymisee!"
– Herätetty tarkkaa, Lauri jatkoi Kertun puhetta, taistelun kaukaista pauhua ja sanoo: "Totisesti ihmeiden ihme! Suomalaisten ei ole enää tarvinnut marssia ympäri Eurooppaa taistelemassa ruotsalaisten puolesta, vaan he ovat saaneet koota voimansa Kannakselle ja näyttää, miten isänmaata puolustetaan!"
Kerttu jatkoi:
– Ja ensimmäiseksi herännyt innostuu ja sanoo: "Kunpa saisimme olla siellä!" Lauri:
– Toiseksi herännyt virkkaa: "Me saamme! Me nousemme tästä ja muualta, kaikkialta, mihin aikain varrella suomalaisia sotureita on haudattu, ja riennämme haamuarmeijana poikiamme auttamaan!"
Kanslianeuvoksen silmät tuikkivat innostuksesta ja liikutuksesta, kun hän nyt sanoi:
– Voimme olla varmoja siitä, että esi-isäin henget ovat tukenamme, että se urhous, joka on poikiemme erikoisominaisuus, ja se onni, joka saattelee heitä heidän hurjilla seikkailuillaan, on vierellä seisovien vainajien lietsomaa, vuosisatojen kuluessa aina epäröimättä täytettyjen velvollisuuksien lahjaa. Ensimmäisen kerran historiassamme saamme käyttää kaikki voimamme isänmaan puolustukseen. Mikä kunnia, mikä suurenmoinen tilaisuus suomalaisille näyttää uudessa, entistä korkeammassa merkityksessä, mihin he kykenevät. Olemme ainoa kansa, joka on maksanut velkansa Yhdysvalloille. Hyvä! Tulemme olemaan ainoa kansa, joka maksaa velkansa oikeudelle, totuudelle ja vapaudelle! Siksi meidät on asetettu taistelemaan yksin, omin voimin, siksi olemme joutuneet siihen asemaan, missä nyt olemme. Koko ihmiskunta seuraa taisteluamme henkeä pidättäen, sillä se tietää oman kohtalonsa riippuvan sen tuloksesta.
4
Helena-rouva totesi eräänä päivänä, että hänen kukkasensa alkoivat ilmaista kuihtumisen merkkejä. Pimennysverhoja kun ei poistettu kokonaan päiväksi, kasvit pääsivät liian vähän osallisiksi sydäntalven muutenkin niukasta valosta. Huolestuneena hän alkoi hoidella niitä – pöyhi multaa, antoi suihkua, puhdisti ruukkuja. Toisia hän jo punnitsi kädessään, heittääkö pois, kun olivat niin kituvia, mutta sitten hänet valtasi niitä kohtaan lämmin sääli kuin ne olisivat olleet ihmisolentoja. Oli kuin hän olisi tänä armottomuuden aikakautena tahtonut kuin vastalauseeksi armahtaa ja rakastaa, antaa ilmaisua voimille, jotka nyt näyttivät olevan maahan lyötyjä, mutta joiden hän uskoi vielä kerran nousevan alennustilastaan ja tulevan vallitseviksi. Milloinkaan aikaisemmin hän ei muistanut suhtautuneensa valvatteihinsa näin tavattoman hellästi, vaikka olikin aina niitä uskollisesti hoitanut.
Niinpä Helena-rouva alkoi pitää kukistaan parempaa huolta, siirrellä niitä auringon jäljessä ikkunalaudalta toiselle, puhutella niitä, mikä oli hänen sanojensa mukaan erikoisen tärkeää, ja lannoittaa niitä ravintosuoloilla. Tämä kai vaikutti sen, että kiinanruusun lehdet muuttuivat tummanvihreiksi, kiiltävän hyöteiksi, ja että sen lehtihankoihin alkoi nopeasti kehittyä kukkien silmuja. Saattoi nähdä, että se aikoi palkita hoitajansa varhain keväällä veripunaisilla, ruusumaisilla kukillansa, jotka olivat jollakin tavalla erikoisia, hiukan outoja ja meidän karuihin oloihimme kuulumattomia. Vielä yllättävämmin esiintyi kaktus. Kauan epäröityään, jäisikö muumiomaiseen olotilaansa ja kätkisi elinvoimansa ja tunteensa karhean, piikkisen pintansa alle. Vai noudattaisiko hoitavien käsien helliä kehoituksia, sen kivisydän lopuksi suli ja se päätti totella aatteensa kutsua. Yhtäkkiä se alkoi voimakkaasti kehittää kolmatta niveltä, jolla oli vuosikausia ollut lähtökohta sen huipussa, päälaessa, mutta jonka se oli ähmissään, myrtyneenä koko maailmalle, tähän saakka pidättänyt kasvamasta. Nyt se sai yrittää. Ja käyttäen vuosien kuluessa kasautunutta voimaa uusi nivel kehittyi uskomattoman nopeasti ja kasvoi muutamassa viikossa isommaksi kuin molemmat entiset. Sen nahka oli vaaleampaa kuin niissä ja sen piikit olivat vielä hentoja ja pehmeitä. Tuomarin ja omaankin ihmettelyynsä sen johdosta, että se oli talven pimeimpänä aikana yltynyt kasvamaan näin, Helena-rouva vastasi, että se kai tunsi pimeydestä huolimatta kevään olevan varmasti tulossa ja tahtoi ilmaista uskoansa siihen. Sen elinvoima näytti olevan loppumaton, sillä kun se oli saanut uuden ylpeän nivelensä valmiiksi, se alkoi kasvattaa tämän keskikohdalle, molempiin reunoihin, vastaavasti samalle kohdalle, kahta syrjäniveltä, jotka nekin edistyivät tavattoman nopeasti. Helena-rouva ensin iloitsi niistä, mutta huomasi sitten, kun ne olivat venyneet hiukan pitemmiksi, että kaktuksesta olikin tullut risti. Hän melkein säikähti todettuaan tämän ja tarttui jo veitseen leikatakseen pois nuo ristin poikkipuut, kun kuitenkin pidätti kätensä. "Kasvakoon rauhassa", hän ajatteli, "näyttäköön kaiken, mikä on annettu sen ilmoitettavaksi. Rististä ei pääse leikkaamalla sen käsivarsia, vaan se täytyy sietää sellaisenaan, kantaa, kuljettaa mukana, hoitaa, vaalia..." Helena-rouvan täytyi painaa kädellä sydäntään ja taas kysyä, mikä ennustus sisältyi tämän oudon ristin ilmestymiseen näin hänen eteensä? Hän katseli kaktusta melkein peläten, mutta se ei sanonut mitään, vaan seisoi jäykkänä, karheapiikkisenä, umpimielisenä, ilmeessään leppymätön päätös julistaa vain sitä, mikä oli sen erikoistehtävä, – kärsimystä, loppumatonta kärsimystä. "Ojenna käsivartesi minun poikkipuulleni ja painaudu minun rankoani vastaan niin, että piikkini tunkeutuvat lihaasi, niin saat esimakua siitä, millä vain ihmiskunta voidaan lunastaa!" Niin armottomasti se tuntui sanovan leppymättä auringostakaan, jonka täydessä valossa se nyt paistatteli itseään; päinvastoin se loi ikkunanpieleen toisen ristin, oman synkän varjonsa, jossa vielä poikkipuu, kärsimyksen peloittava patibulum, kasvoi yhä suuremmaksi ja uhkaavammaksi.
Helena-rouvaa värisytti ja hän poistui ikkunan luota. Kuinka sanomattomasti häntä olivat vaivanneet ja vaivasivat synkät mielikuvat ja kolkot aavistukset – koko tuo turman todellisuus, joka näytti väistämättömänä lähestyvän. Kuinka hän kärsikään siitä läpitunkemattomasta pimeydestä, johon olivat uponneet kadut ja kodit, niin että kaupunki oli kuin vainajain asuttama. Äänettöminä haamuina ihmiset pujahtelivat nokimustista murjuistaan ulos ja sisään, hiipivät pimeillä kaduilla kuin muurahaiset, vaihtoivat muutaman kiireisen sanan kuin olisivat koskettaneet toisiaan tuntosarvillaan, vilkaisivat ympärilleen kuin peläten jotakin, ja jatkoivat taas matkaansa. Vain manalan aurinko eli kuu näytti saavan lisää valovoimaa. Kun sen aika tuli, se nousi tunteettomana, kalmanvalkeana, kylmänkimaltelevana, rajattoman typeränä, ja katsoa mollotti kärsivää ihmiskuntaa tyhmästi, tunteettomasti, vähimmälläkään tavalla välittämättä kärsimyksien verestä, joka punasi nietoksia. Tähdet paloivat roihuten kuin olisivat odottaneet jotakin hirmuista tapahtuvaksi, sellaista, joka merkitsisi päätöstä tälle sietämättömälle olotilalle. Oli kuin koko ole vaisuus olisi riisuttu alastomaksi ja asetettu ristinpuulle; ei puuttunut muuta kuin että naulat olisi lyöty paikoilleen ja kylki avattu, jotta veri ja visva olisi päässyt vuotamaan pois ja kuolema olisi voitu lopullisesti todeta.
Helena-rouva värähti kuin olisi tahtonut karistaa yltään nämä masentavat painajaismietteet. Hän otti kastelukannunsa ja antoi hiukan vettä pimeässä komerossa nukkuville ja kevättä odottaville amaryllikselle ja sinivuokoille. Niissä ei näkynyt vielä elonmerkkejä, mutta niihin oli, Helena-rouva tiesi sen, silti patoutuneena tavaton määrä voimaa. Kuukauden parin kuluttua se heräisi ja alkaisi vastustamattomalla tarmolla toimia.
5
Laurin tulo oli ollut Kertulle yllätys. Kun ovikello säpsähdytti eräänä pimeänä iltana, jo sulkemisajan jälkeen, tuomari Vuoren väen, ei avaamaan mennyt Kerttu osannut aavistaa, kenen silmiin seuraavassa hetkessä katsoisi ja – kenen syliin vaipuisi. Kun ovelta ei kuulunut muuta kuin pieni tukahtunut ilon ääni ja kuin kannuksien kilahdus, Helena-rouva meni katsomaan, miksi Kerttu viipyi, ja tapasi tämän painautuneena luutnantti Lauri Ylitalon leveää, lumista turkinrintamusta vastaan. Ja vaikka huomasi äidin tulleen saapuville, Kerttu ei pitänyt kiirettä irtautuessaan tuosta turvallisesta olosijasta. Ei liioin luutnantti Ylitalo näyttänyt siitä erikoisemmin häkeltyvän, vaan laski tyynesti Kertun irralleen ja pitäen häntä kädestä loi Helena-rouvaan silmäyksen, joka selitti kaikki. Hänellä eikä isällä ja äidillä oli nyt Kerttuun se omistusoikeus, joka meni ylitse kaiken ja oli kestävä vielä kuoleman tuolle puolelle. Helena-rouva nyökkäsi ja ojensi heille molemmat kätensä. Siinä he seisoivat hetkisen vaiti, kuin omaksuakseen näistä kiitävistä sekunneista niiden ikuisuussisällyksen. Sitten Kerttu naurahti ja juostuaan isäänsä vastaan, joka vuorostaan oli saapumassa katsomaan, mikä etehisessä oli hätänä, kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Ällistynyt tuomari totesi sitten seuraavassa silmänräpäyksessä seisovansa luutnantti Lauri Ylitalon edessä, puristavansa hänen kättänsä ja toivottavansa hänelle sekavin, kompastelevin sanoin sekä "onnea" että "tervetuloa". Rauhan aikana – niin hän siinä ajatteli – tällainen olisi ollut mahdottomuus, mutta nyt, sodan herkistäessä tunteita ja mitatessa elämänlankaa säästeliäästi, tällainen lasten harkitsematon varhaisliitto tuntui varsin ymmärrettävältä. Hänen mielensä täytti syvästi traagillinen tunne, samalla katkerasti murheellinen ja kimaltelevasti kaunis. Sanallakaan hän ei hennonnut Kertun ja Laurin onnea häiritä.
Kolme päivää! Sen pituinen oli Laurin loma. Tuomari ei voinut olla ajattelematta, että nuo päivät olivat kuin kuolemaan tuomitun viimeiset vuorokaudet. Sama aika oli mitattu Kertullekin, sillä tämä oli päättänyt lähteä sulhasensa mukana. Hänen uusi työpaikkansa oli Laurin suunnalla, joten he saattoivat matkustaa yhdessä. Tuomari ei voinut olla ihmettelemättä sitä tyyneyttä, niin, suoranaista intoa, jota nuoret osoittivat. Kerttu näytti levättyään saaneen takaisin entisen hilpeän tyylinsä. Yhteinen matka ilmeisesti korvasi kaiken, mikä oli omansa herättämään huolestumista ja vaikuttamaan masentavasti.
Helena-rouva antoi käsiensä levätä ainaisesta kutomisesta ja vaipui muistelemaan Kerttua ja Lauria. Heidän onnensa oli ollut niin suuri, että hän oli katsellut sitä kuin ihmettä. Elämänsä tuossa vaiheessa hän oli itsekin ollut hyvin onnellinen, mutta hän epäili nyt, oliko tuo onni ollut näiden nuorten autuuden vertaista. Silloisen elämän tasainen rauha vaikutti tunteisiin hillitsevästi. Kun tiesi varmasti saavansa pitää rakastettunsa ja tunsi yleensä elävänsä kaikkien erikoisempien yllätysten ulkopuolella, niin tuo tyyni omistamisen tietoisuus ikäänkuin jäähdytti onnen liekkiä ja arkipäiväisti koko asiaa. Kuinka toisin olikaan nyt! Helena-rouva tuli muistaneeksi erästä elokuvaa, jossa oli kuvattu Ranskan vallankumouksen uhrien viimeisiä hetkiä ennen heidän nousuaan mestauslavalle. Vankilan kammottavassa hämyssä pari nuorta löysi toisensa ja sai vielä elonsa viimeisinä tunteina kokea rakkauden rajattoman ihanuuden. Nimenomaan tietoisuus siitä, että heidän elämänsä oli päättyvä muutaman kiitävän hetken kuluttua, lietsoi heidän tunteensa niin hehkuvaksi ja puhdisti sen samalla niin vapaaksi kaikista maallisista pyyteistä, että iankaikkinen autuus tuli heitä vastaan jo vankiluolan kauheuksien keskellä ja saatteli heidät valtakuntaansa giljotiinin avaamasta portista. Samalla tavalla nyt Summan tykkien jylinä ja suuliekkien leimahdukset lietsoivat näiden kahden nuoren suomalaisen rakkauden niin palavaksi ja puhtaaksi, että he näyttivät astuvan kohtalonsa siltaa myöten yhtä autuaina kuin olisivat menneet elämänsä ihaninta auringonnousua kohden. "Miksi on niin kummallisesti säädetty", hän ajatteli, "että kuolema, jota luulisi rakkauden leppymättömimmäksi viholliseksi, on samalla kuitenkin se tekijä, jonka vaikutuksesta rakkaus leimahtaa kuumimpaan liekkiinsä, eikä vain siihen vaan kauneimpaan. Rakkaus ilman kuolemaa on valoisaa, heleätä, kirkasta lyriikkaa, mutta kuoleman saattelemana se on suurta, syvällisen kauneuden sävyttämää murhenäytelmää".
He olivat kaikki saattamassa Kerttua ja Lauria sekä Juho Honkasta, joka lähti luutnanttinsa mukana takaisin elämän ja kuoleman kentälle. Siinä oli tuomari Vuori, joka turhaan koetti järkipäätelmillä vahvistaa itseään ja hälventää hetken viiltävää tunnelmaa, ja hänen käsikynkässään Helena-rouva, joka hiljaisessa, nöyrässä alistuneisuudessaan kykeni hallitsemaan itseään melkein paremmin kuin puolisonsa. Siinä saapua köpitti kanslianeuvos, taluttajinaan Juho Honkanen ja Aino, jotka eivät olleet millään voimalla saaneet estetyksi vanhusta tulemasta asemalle. Kuinka salaperäistä ja kammottavaa oli tämä yöllisten sotilasjunien lähtö. Asemasillalla oli niin hämyistä, ettei tuntenut ketään, ellei pysähtynyt katsomaan läheltä ja kuullut ääntä. Junat olivat kuin kummituksia, jotka tulivat ja menivät aavemaisesti. Helena-rouvalla oli taas hätä, että joko Kerttu nyt nousi junaan... Minne hän hävisi, kun häntä ei enää näy? Helena-rouva menee aivan lähelle ja on näkevinään Kertun vilkuttavan, mutta ei ole varma. Huulien lämmin jälki poskilla ja korvissa tukahtunut "Hyvästi, rakas äiti!" ovat ainoat tämän hetken todelliset muistot. Helena-rouva tahtoisi vielä kerran nähdä Kerttua ja sanoa jotakin, mutta se on myöhäistä, sillä juna on jo liikkeessä. Sinne katosivat myös Lauri ja Juho, nuo nuoret miehet, joille Jumala oli antanut pelottomuuden ja uljuuden korkean lahjan. Jäljellejääneet olivat tässä laiturilla kuin elämän reestä tiepuoleen pudonneet ja siihen orpoina jäätyneet: – hautansa reunalla hoippuva vanhus, menneiden ihanteiden sanansaattaja aikakaudelle, joka ei ihanteita tunnustanut, ja tuskin hääyönsä onnesta valveutunut nuori vaimo, joka yhtäkkiä toteaa syleilevänsä tyhjää ja joutuneensa ehkä ainaiseksi elämään lyhyen hurmionsa muistoista. Helena-rouva noudattaa vaistoansa ja ottaa Ainoa äidillisesti, suojelevasti, kynkästä. Hän lohduttaa ei sanoilla vaan turvallisella, pienellä kädenpuristuksella. Sähkövirtana sen kautta Ainon sieluun välittyy rauhallisuuden ja tuen tunnetta, kohtalonyhteyttä, joka on tuttua kaikille yksin ja orvoksi jääneille naisille. Kuinka sanomattoman pimeää onkaan elämä – yhtä pimeää kuin tämä yöllinen kaupunki, joka on kätkenyt sydämensä sykkeen lautaluukkujen ja mustien verhojen taa ja jonka asukkaat pujahtelevat reiästä toiseen mustina ja kiireissään kuin muurahaiset maanalaisissa, lahon puun fosforihehkun äärimmäisen himmeästi valaisemissa käytävissään.
Kun Lauri ja Kerttu olivat käyneet hyvästelemässä Kalevia, tämä oli virkkanut surumielisesti, että hänen oli tietenkin nykyisessä tilassaan epäasiallista sanoa heille "näkemiin"; "tuntumiin" tai "koskemiin" tai "kuulumiin" vastaisi paljoa paremmin tosiasioita. "Tulehan, Kerttu, että saan tunnustella kasvojasi ja edes sillä tavalla nähdä sinut". Ja kun Kerttu oli kumartunut hänen puoleensa, hän oli varovaisesti koetellut hänen poskiansa ja sanonut hellästi: "Hyvästi nyt, pikku sisko! Pidetään hurtti humööri ja kuivataan nämä vedet, jotka tuntuvat kastelevan poskiasi. Eihän sinulla ole hätää, kun olet Ylitalon Laurin suojeluksessa". Hän oli puristanut lujasti Laurin kättä ja jäänyt sitten vaiti ollen lepäämään. Poistuvien askelten pysähtyessä ovelle hän oli kohottanut kätensä jäähyväisviittaukseen ja huulilla oli karehtinut vaisu hymy. Katsoessaan tuosta ovelta veljeään Kerttu oli tuntenut sydämessään niin katkeran vihlaisun, että hänen oli tehnyt mieli kirkaista. Silmillä olevan mustan siteen ja suuta vinoon vetävän haavan vuoksi Kalevin kasvoissa oli ollut jotakin vierasta. Anja oli tuijottanut heidän jälkeensä suurin, vesiharmain, oudosti avautunein, palavin silmin. Miten reippaasti, joustavasti, keveästi kuin pontimilla, Lauri käveleekään... Miten säälimättömästi Jumala oli asettanut sekä Kalevin että Kertun kohdalla suuren onnen ja onnettomuuden rinnakkain, niin että sydämen toista puoliskoa lämmitti suloisesti, toista taas palelsi.
YHDESTOISTA LUKU.
1
Perjantaina, tammik. 5. p. 1940 klo 21. Sodan 37. päivä. Eilen aamulla oli -14°, päivällä -14° ja illalla luultavasti vielä enemmän. Tänä aamuna näin eräässä mittarissa spriipatsaan laskeutuneen -17° kohdalle. Koko päivän on ollut oikea "häkäräpakkanen". Se ei kuitenkaan liene estänyt ryssää lentelemästä. Mitään tosimerkkejä siitä, että anteeksiantamattomasti laiminlyöty ilmapuolustuksemme olisi vahvistunut, ei ole ainakaan minun tietooni saapunut. Ulkomaiden "apu" on toistaiseksi rajoittunut äänekkääseen myötätuntoon, jolla emme valitettavasti voi ampua alas pommikoneita tai nousta ilmaan taistelemaan niitä vastaan. Miten katkeraa onkaan, että ihmiskunta, kulttuuri-Eurooppa, jättää pienen Suomen kamppailemaan yksin 50-kertaista raakalais-ylivoimaa vastaan.
Kalevin ja Kertun mentyä sotaan aioin ryhtyä kirjoittamaan heille säännöllisesti sellaisia kirjeitä, jotka olisivat sopivia luettaviksi myös heidän aseveljilleen ja -sisarilleen. Mutta maallemenon ja sieltä paluun ynnä muunkin touhun vuoksi tuo aie jäi. Nyt se tuli mieleeni, mutta ei enää kirjeinä, vaan tälle päiväkirjalle uskominani mietteinä, huokauksina ja rukouksina. Ehkä ne siitä joskus nousevat kuuluville ja ilmaisevat, mitä ajatteli minunlaiseni vanhus silloin, kun Suomessa tähdet sammuivat. Sillähän ei tosin ole merkitystä – saattaapa tuollainen kirjoittelu olla turhaa tärkeyttä –, mutta suotakoon se minulle anteeksi. Jotakin on minun, vanhuksen, saatava tehdä aikani kuluksi ja sydämeni lohdutukseksi – mikäli se on enää lohdutettavissa.
Kalevi ja Kerttu – siinä nimet, joissa sydämeni riippuu kiinni eroamattomasti kuolemaani saakka ja vielä siitä sivu, kuten uskon olevan mahdollista. He ovat alati mielessäni, nuo kauniit lapset, – heidän loistava katseensa, kukoistava, kaunis muotonsa, uljas ryhtinsä – he ja muu Suomen nuoriso. Vaikka olen näin ikäloppu – tai ehkä juuri sen vuoksi –, ajattelen aina vain nuorisoa enkä miehuuden kypsyneitä ikäpolvia. Mielessäni asuu vakaumus, että Suomi on pelastettavissa vain sen nuorison uskolla ja taistelulla, että Jumala ohjaa vaiheitamme nuorison innoituksen eikä vanhojen usein niin pelkurimaisen ja itsekkään harkinnan kautta. Kuinka suuri ja jalo, lopullista tyydytystä ja onnea tuottava, onkaan nuorten osa tällaisessa isänmaan ratkaisevassa kamppailussa. Koko kansa turvaa "meidän poikiimme", heidän uskoonsa ja urheuteensa, ja kokee ajatellessaan heitä korkeimman ja kauneimman, mitä ihmissydämen on sallittu yleensä tajuta. Mutta kuinka vaikea, etten sanoisi traagillinen, onkaan kaikkien niiden osa, jotka ovat ehtineet viidenkymmenen väärälle puolelle. Suomessa on tällä hetkellä hyvin paljon mainittuun ikäluokkaan kuuluvia miehiä ja naisia, jotka hartaasti haluaisivat palvella yhteistä asiaa ja uhrautua, mutta eivät oikein löydä siihen tilaisuutta tai eivät, kuten minä, enää kykene mihinkään, ja siksi syyttelevät itseään. Tiedämmehän heidän tehdessään näin erehtyvän, sillä jo heidän palava, uskollinen isänmaanrakkautensa ja uhrivalmiutensa sekä mikäli mahdollista entistä uuraampi kotoisten töiden suorittaminen merkitsee koko kansallisen pohjan horjumattomuutta, mutta silti täytynee sanoa tuollaista itsesyytösten tragiikkaa olevan. Isät tahtoisivat välttämättä seisoa poikainsa rinnalla.
Näistä asioista keskustelin usein Kalevin ja Kertun kanssa kesällä, kun kiihkeästi pohdimme suurpolitiikkaa ja koetimme lävistää katseellamme tulevaisuutta peittävää verhoa. Jo silloin koetin harjoittaa sydäntäni siihen, että kohtalonhetken tullen voisin luovuttaa minulle kuuluvat nuoret ilolla isänmaalleni – sinut, Kalevi, nuoren miehen ja soturin, jonka pää on jo monta vuotta kohonnut minun pituiseni kansan yläpuolelle ja josta olin koettanut kasvattaa ihanteideni mukaista miestä, ja sinut, Kerttu, jota ajattelin veljesi vertaiseksi kaikessa, missä hieno mies tarvitsee rinnalleen hienoa, jaloa naista, jotta elämän kauneus tulisi täydelliseksi. Jumalalle kiitos siitä, että tunnen nyt voineeni ylpeänä ja iloiten sekä katsoa teidän lähtöänne, rakkaat lapset, että ottaa sinut vastaan, Kalevi, kun palasit kuoleman kentältä luovutettuasi suuren uhrin. Ja niinkuin minä olen antanut teidät, antakaa te itsenne eteenpäin: aina uljaana sekä miehenä että naisena, näillä sanoilla se paino, minkä suomalainen asettaa niille tahtoessaan lausua suurimman tietämänsä tunnustuksen.
Istun tässä päiväkirjani ääressä, vaisun valon piirissä, ulompana kaikkialla synkistä synkin sotapimeys. Ajattelen teitä, te lukemattomat nuoret miehet, ja näen samalla teidät kaikki, – teidän vakaan muotonne ja totisen katseenne, teidän päättäväisyytenne, kun kumarrutte tähtäämään ja lähetätte luotinne tekemään tehtävänsä, kun taistelette talviyössä Suomen suurta sotaa ihmiskunnan kalleimpien arvojen puolesta. Miten kävisi maailman ilman teitä!
Maanantaina, tammik. 8. p. 1940 klo 18. Sodan 40. päivä. Aamulla oli -11°, sumuista. Hälytystä ei ole ollut – niin, sitähän ei ole ollut koko tänä vuonna. Huokasin aamulla taas uudemman kerran: Jumala, suo oikean asian menestyä! Kuin vastaukseksi siihen levisi tänään tieto Suomussalmen toisesta suuresta voitosta. Olen aivan tyrmistynyt ilosta. Jotakin seurausta täytyy tällaisesta repeämästä olla. Venäjä taitaa olla kykenemätön tarmokkaampiin sotilaallisiin ponnistuksiin kuin mitä se on tehnyt tähän saakka? Se voi kyllä lähettää liikkeelle enemmän väkeä, mutta me tulemme saamaan vastaavasti enemmän tehokkaita aseita. Olisiko Jumala suonut Suomelle tehtäväksi bolshevismin hävittämisen? Paljoa ei tarvittaisi, ennenkuin Stalin & Kumpp. kaatuisivat.
Tällaisilla toiveilla ruokimme rohkeuttamme ja innostamme sydäntämme, vaikka toisaalta hyvin tiedämme kaikkien tuollaisten otaksumien mahdottomuuden. Jokaisen mielessä asuu mykkä vakaumus, että meidän on mahdotonta kestää Venäjän ylivoimaa, ja että voimme uljuudellamme vain siirtää tuhon hetkeä ehkä eräitä viikkoja, parhaassa tapauksessa muutamia kuukausia tuonnemmaksi. Näin tunnemme asian todellisuudessa olevan, mutta taisteluumme kuuluu, ettemme anna tuolle tietoisuudelle ilmaisua, koska se loisi tappion mielialaa. Meidän täytyy taistella, koska vihollisemme on barbaari, lauma verenhimoisia murhaajia, joiden tarkoitus on tuhota koko kansamme. Kuinka toisenlainen olisikaan asemamme, jos vihollisemme olisivat esim. saksalaisia. Silloin meidän ei tarvitsisi pelätä tulevamme murhatuiksi yöllä vuoteissamme.
Lehdissä on ollut tietoja venäläisten sodankäynnin julmuudesta. Niistä näkyy heidän olevan vielä yhtä raakoja kuin Isonvihan aikana. Siinä ei ole kuitenkaan ihmettelemistä, vaan se on täysin selitettävissä. Isostavihasta kuluneet parisataa vuotta eivät ole oikeastaan ehtineet viljellä Venäjän kansaa enempää kuin vähän pinnalta. Prosenteissa laskettuna häviävän pientä sivistyneistöä lukuunottamatta suuri kansanmassa oli tultaessa vallankumoukseen sielultaan jokseenkin samassa tilassa kuin silloin, kun Pietari Suuri leikkasi siltä parran ja vaati sitä pistämään paidan housuihin. Aika maaorjuuden lakkauttamisesta kolhoosien muodostamiseen oli niin lyhyt, että musikka on tuskin ehtinyt sen kuluessa silmiään raoittaa, saati "valistua" millään tavalla. Tosiasia on, että tuo suuri kansanmeri oli vallankumouksen aattona jokseenkin yhtä samea kuin satoja vuosia aikaisemmin.
Voidaksemme ymmärtää, miksi bolshevismi vaikutti Venäjän kansaan niinkuin teki, on selvitettävä eräs Venäjän kansanluonteen keskeinen puoli. Venäläinen on tyypillinen tunneihminen, kehittymätön kuin lapsi. Toisen kerran hän on kuin hyvyys itse, kuulu "leveästä luonteestaan", mutta toisen kerran hän saattaa näyttää rajatonta pahuutta, kavaluutta ja julmuutta. Tämä vaarallinen vaihtelevaisuus johtuu siitä, että venäläisen siveellinen selkäranka on jäänyt hyytelömäiseksi, luutumattomaksi, mistä johtuu, ettei hänessä ole sitä moraalista keskusvoimaa, jolla ihminen hallitsee itseään, tekojaan ja elämäänsä.
Tästä voimme ymmärtää, minkälaiseksi venäläinen maaperä muuttui silloin, kun bolshevismin kylvö pääsi sen syvimmissä kerroksissa itämään ja juurtumaan. Bolshevismin saasta paljasti ja kehitti kannattajiensa luontaisen julmuuden ja yleisen moraalittomuuden niin pitkälle, ettei sille löydy Venäjänkään verisestä historiasta vertoja. Kun sotilaat kasvatetaan tällaisten johtajien hengessä ja kun heitä vielä yllytetään sokeaan kiihkoon valheilla vastustajien muka julmuuksista, ei Isonvihan menettelytapojen uudistumisessa meidän päivinämme, vieläpä silloista "ehommiksi", ole enää paljoakaan selitettävää.
Tästä kaikesta venäläiset itse ovat olleet tietoisia. Heidän suuri kirjailijansa Dostojevski on eritellyt ja todennut venäläisen kansanluonteen juuri sellaiseksi kuin olen edellä kuvannut. Kun venäläisten psykessä kaiken muun lisäksi asuu mystillinen pyrkimys auringonlaskun maita ja meriä kohti, me oivallamme, minä vaarana he Euroopalle ovat. Asiallisesti voidaan siis sanoa, ettei puhe kansamme tehtävästä länsimaisen kulttuurin etuvartijana Aasiaa vastaan ole turha, ontonkomea sananparsi, vaan syvällinen totuus, joka aateloi taistelumme yleishistorialliseksi suurteoksi, iskuksi kaiken sen puolesta, mikä on välttämätöntä ihmiskunnan nousulle pois raakuuden yöstä. Kunpa sivistysmaailma oivaltaisi tämän ja auttaisi meitä muullakin kuin vain myötätunnollaan!
Maanantaina, tammik. 15. p. 1940 klo 20. Sodan 47. päivä. Eilen illalla oli tavaton lumipyry ja kylmää vain n. -5°. Katsoessani tänään klo 8 lämpömittaria se osoitti kauhukseni -28° eli määrää, joka on Helsingissä harvinainen. Tuntui kuin kuolema olisi tarttunut jääkourillaan sydämeemme ja alkanut puristaa siitä henkeä varmuuden vuoksi vielä tällä keinolla. Olen vahdannut levotonna lämpömittaria koko päivän ja todennut, ettei pakkanen hellitä, vaan päinvastoin kiristyy. Klo 15:n maissa oli kyllä -26, mutta nyt on -31°. Kaameata ajatella poikaparkoja ampumahaudoissa, mikäli heillä on suojanaan edes sellaisia. Olemme olleet kaksi kertaa pommisuojassa, mistä näkyy, ettei kovinkaan pakkanen estä ryssää lentämästä. Tunsin istuessani siellä, ettei kellari-ilma ollut minulle terveellistä. Sen kylmyys oli pistävämpää ja raaempaa kuin ulkona. Nähtävästi minun täytyy pysyä kotona, tuli pommeja vaikka satamalla. On kuin itse Luonto-äiti olisi kadottanut oikeudentuntonsa ja alkanut pakkasillaan suosia venäläisiä. Järvet ja suot, vieläpä meri, jäätyvät nyt niin paksusti, että kannattavat miten raskaita tankkeja tahansa. Lauhoina talvina tiettömälle Kannakselle ryssä voi nyt jäädyttää itselleen ensiluokkaiset huoltoväylät ja kuljettaa sinne musertavan ylivoiman. Se voi ryhtyä hyökkäykseen pitkin meren jäätä ja ahdistaa oikeata kylkeämme; saattaapa se yrittää sitä tietä marssimista kauemmaksikin rannikollemme. Ei voi muuta kuin katkerasti valittaa kaikkea vääryyttä, jota nyt olevaisuus joka puolelta meitä poloisia kohtaan harjoittaa.
Suurten herrain kosiessa viime kesänä kilpaa "Venään rouvaa ylpeää" ja koettaessa tehdä mitä terävimpiä korttikonsteja toistensa pelin hämäämiseksi, jouduimme usein keskustelemaan diplomatiasta, sen "moraalista", menettelytavoista jne. Kalevi kaivoi silloin sijoja uusille omenapuille ja teheskeli pienessä puutarhassamme kaikenlaista muutakin. Ilma oli muuttumattomasti kaunista. Oli rauhoittavaa ja ylentävää käydä kävelyretkellä kylässä, puhella Perkiön vanhan isännän kanssa hänen pellonraivauksellaan, katsella tuleentuneiden vainioiden niittämistä, kuunnella puimakoneiden surinaa – nähdä sitä vakaata, päämääristään tietoista, työteliästä elämää, josta kansamme tunnetaan. Tuo ja vielä lisäksi kaislikkorantainen järvi, sauna ja kotipihan hiljaa suhisevat männyt, siintävät nyt silmiini niin kirkkaina, että ne sumentuvat. Kaikkea sitä onnea, mikä tulvahtaa mieleeni, kun talven hirmupakkasella näin ajattelen isänmaani kesäisiä, tyyniä, kauniita kasvoja, ovat poikamme nyt puolustamassa.
Eksyin tässä asiastani, jona oli puhelu "diplomatiasta". Sille ihmisälyn toiminnalle, joka tunnetaan tällä nimellä, ei yleensä anneta suurta arvoa moraalisessa suhteessa. Onhan näet jo aikain aamusta todettu, että niin pian kuin valta ja voima yhtyvät ja muodostavat ympäristöänsä väkevämmän tekijän, tämä tuntee saatanallista kiusausta sekä sanoissaan että teoissaan sivuuttamaan sitä, mikä on rehellisyyden, oikeuden ja totuuden tie. Länsimaiden diplomatian historia alkaa persialaisten vaatimuksilla, että helleenien olisi ollut solmittava heidän kanssaan "puolustus- ja hyökkäysliitto". Roomalaiset alistivat samalla keinolla valtansa alle yhä uusia kansoja ja käyttivät väkivaltaa silloin, kun diplomatia epäonnistui. Paavin kirkko peri roomalaisten vallan ja diplomatian. Renessanssin aikana Machiavelli julisti diplomatian valtiotaidoksi, joka oli ja jonka tuli olla vapautettua kaikista siveellisistä näkökohdista. Voidaan väittää kansojen onnettomuuksien johtuneen siitä, ettei niiden riitaisuuksien syytä ole pyritty poistamaan avoimesti sen saman rehellisyyden, oikeuden ja laillisuuden mukaan, johon tuomiot yksilöiden suhteissa koetetaan perustaa, vaan on turvauduttu diplomatiaan ja väkivaltaan.
"Diplomatia" johtuu kreikankielen sanasta diploma, so. kaksipuolinen kirjoitustaulu, ja tarkoittaa siis sitä, mitä on tuohon tauluun kirjoitettu. Kun luetaan toista puolta, ei toisen puolen kirjoitus ole näkyvissä. Tämähän on kaikelle diplomatialle kuvaavaa. Se on siis pääjuoneltaan kettumaisesti naamioitua petosta. Puhuessaan "susista lammasten vaatteissa" Jeesus tarkoitti diplomaatteja eikä fariseuksia.
Diplomatiassa on monenlaisia vivahduksia, joista kaksi on muita tärkeämpiä: aasialainen (itämainen) ja länsimainen. Molemmista olemme saaneet viime vuonna, suurvaltain neuvotellessa Molotovin kanssa, kuvaavia näytteitä. Minkälaista on sitten Suomen diplomatia, sillä työskentelemmehän mekin diplomatian asein? Se on sikäli selvää ja korutonta, että se tarkoin punnituin, rehellisin keinoin, sen kansamme ikivanhan ohjeen mukaan, että rehellisyys perii maan, ja lähtien aina selvän, riidattoman oikeuden pohjalta, puolustaa Suomen asiaa vääryyden ja väkivallan pyyteitä vastaan. Ja juuri tämän ehdottoman, sanokaamme: naivin rehellisyytensä vuoksi se on varsinkin aasialaiselle diplomatialle äärimmäisen vastenmielistä.
Perjantaina, tammik. 19. p. 1940 klo 17. Sodan 51. päivä. 16. p. oli pakkasta -29°, 17. p. aamulla – 30°, mikä tuntui uskomattomalta. Uskoin sen kuitenkin mentyäni – varomattomasti kylläkin – vastoin Ainon ja Mimmin kieltoa ulos, sillä pakkanen karkasi henkitorveeni kuin raivostunut kissa, jolla on kaikki kynnet siirallaan. Sanomalehden jakajaeukko väitti, että jossakin eduskuntatalon lähistöllä oleva mittari oli osoittanut klo 6 keskiviikkoaamuna -40° ja että Malmilla oli mitattu -46°. Olivatpa eukon puheet minkä arvoisia tahansa, niin varmaa on, että rautainen, Helsingissä entuudesta kokematon pakkanen vallitsee. Eilen aamulla oli -29°, päivällä -25°. Kun talomme polttoainevarasto on loppumassa, olemme pahassa pulassa. Valtio sentään hommannee jotakin poltettavaa, sillä paleltua emme aio. Se kohtalo kuuluu ryssien monilukuisiin ja tunnetusti monipuolisiin kärsimyksiin, joiden kestämiseen heille on Dostojevskin ja Tolstoin musikkaromaaneista päättäen annettu erikoiskyky ylhäältä.
Tänään pakkanen on laskeutunut 15 asteeseen. Noustuani pommisuojasta, johon minun ei olisi pitänyt mennä, koska mainittu kissa siellä alkoi taas repiä rintaani, lähdin tyhmyydessäni, Ainon kielloista huolimatta, vielä kävelemään. Ihailin sitä tavattoman kaunista lentosäätä, jonka Luonto-emo oli taas punaisille murhakotkille valmistanut ikäänkuin korvatakseen ja pyytääkseen anteeksi äskeisillä pakkasilla tuottamiaan vahinkoja. On suorastaan kummallista, ellei venäläisten tälläkin tavalla autettuina onnistu saada sisuamme nujerretuksi. On tietenkin lapsellista ja väärin – sillä eihän sovi ihmisen nuhdella taivahan töitä – olla kapinallisella mielellä tällaisten asiain vuoksi, mutta minkä ihminen voi sille, että hän toivoisi Jumalan edes kerran näkyvästi auttavan oikeuden asiaa.
Sen johdosta, että lehdissä on tänään julkaistu päämajan raporttien mukaan tehty yhdistelmä ryssien tappioista seitsemän viikon aikana, johtui mieleeni, että jatkan tuota luetteloa päämajan raporttien mukaan niin kauan kuin huvittaa ja muistan. Jo nyt tuo luettelo on omansa rohkaisemaan ja antamaan uskoa, että tulemme selviämään voitollisesti tästä historiamme ankarimmasta koettelemuksesta. Jos niin kävisi, ei mikään enää voisi häiritä onneani. Avaan siis elämäni pääkirjassa "Ryssien tappiotilin" ja nimeän siihen seuraavat sarekkeet: lentokoneita, tankkeja ja panssariautoja eli "torakoita", tykkejä, kone- ja pikakiväärejä sekä konepistooleja ym., autoja ja traktoreita, sotalaivoja, hevosia ja kenttäkeittiöitä, vankeja, kaatuneita ja haavoittuneita. Jumala, Mannerheim ja urheat poikamme antakoot näille tileille siunauksensa eli siis runsasta jokapäiväistä kasvua.
Olen kuunnellut silloin tällöin ryssien radiokiihoitusta ja joutunut monesti niin perinpohjin ymmälle, etten ole kyennyt edes ilmaisemaan ihmetystäni. Rehellisen kansan kielessä ei olekaan riittävän kuvaavia nimityksiä esim. kaikelle sille, mitä on sisältynyt Molotovin puheisiin. Tulee kysyneeksi, miten tuollainen järjestelmällinen valhe ja vääristely voi olla mahdollista ja mikä on sen tarkoitus.
Mahdollista se on siksi, että venäläinen on ollut suhteissaan muihin kansoihin kautta aikojen "valheen isä". Historiamme kertoo, kuinka tsaarin neuvottelijat vahvistivat kanssamme tekemänsä rauhansopimukset "ristiä suutelemalla", rikkoakseen ne heti, kun niin näytti edulliselta, milloin minkinlaisen valheen ja tekosyyn turvin. Kuluneiden viikkojen kokemukset ovat osoittaneet meille, etteivät venäläiset ole luopuneet vanhoista tavoistaan.
Paitsi yhdessä kohdassa: he eivät enää suutele ristiä. Jos he yleensä valan tarkoituksessa ketään tai mitään suutelevat, niin kysymykseen tulee kai etupäässä Leninin kuva, joka kuten tunnettua on Sovjetti-Venäjän epäjumala ja jonka pääalttari kuuluu olevan Moskovassa, keskellä Punaista toria. Selvää on, että tällainen muisku on se varsinainen, aito Juudaksen suudelma, joka tekee vääräksi valan minkä hyvänsä.
"Valheen isän" kykyä tämän taitonsa harjoittamiseen on vielä lisännyt kommunismi, joka on oppina ja yhteiskuntajärjestelmänä itse suuri ja pohjaton Valhe. Se on tuhonnut viimeisetkin rippeet siitä rehellisyydestä, jota sentään vanhassa Venäjässä siellä täällä oli. Tsaarin diplomatia esim. ei olisi milloinkaan käyttänyt niin räikeitä, typeriä, säälittävän naurettavia valheita kuin nyt sovjettiherrat. Mutta he olivatkin monessa suhteessa sivistyneitä, tietorikkaita miehiä, kun taas sovjettiherrat ovat sivistymättömiä ja tietämättömiä. Jokainen puhuu sivistysasteensa sävyllä.
Mutta joskin nämä valheen edellytykset ovat selitettävissä, niin mitä tarkoitusta voi olla jutuilla, joita ei kukaan ainakaan Venäjän rajojen ulkopuolella usko? Tosiaankin: ei rajojen ulko-, mutta kyllä sisäpuolella. Tarkasteltuina siltä kannalta, että venäläisten väitteet ja selitykset annetaan aina sen oman kansan osoitteella, välittämättä siitä, minkä vaikutuksen ne tekevät sitä ympäröivän kiinanmuurin ulkopuolella, ne osoittautuvat täysin johdonmukaisiksi ja bolsheviikkien vallan lujittamista ajatellen luultavasti välttämättömiksi. Niiden tarkoituksena on tällä hetkellä lyhyesti sanottuna bolsheviikkien imperialististen anastussotien naamioiminen siten, että Venäjän suuri yleisö, hallitsevaan kommunistien valtasäätyyn kuulumaton massa, uskoisi joutuneensa Suomen taakse kätkeytyneiden porvarillisten suurvaltojen kavalan hyökkäyksen kohteeksi ja siitä suuttuneena ja "isänmaallistuneena" taistelisi sitä mieluummin ja tulisemmin. Kaikkialla voi huomata tämän saman valhekiihoituksen. Suomalaiset ovat muka ensimmäisinä käyttäneet kaasua; he surmaavat vankinsa; he ovat niin raukkamaisia, että käyttävät taistelussaan miinoja ja muita "epäjaloja" aseita; Venäjä ei sodi Suomen kansaa, vaan sen kapitalistista hallitusta vastaan, ja tahtoo vain auttaa Suomen "oikeaa kansanhallitusta"; jne., kuten tiedämme.
Bolsheviikit ovat saaneet pidetyksi Venäjän kansan niin surkeassa tietämättömyyden tilassa, että tällaiset naurettavat jutut todennäköisesti menevät siellä täydestä. Vain Kiina oli aikoinaan yhtä suljettu valtakunta kuin nykyinen Venäjä, ja vain kiinalaiset yhtä tietämättömiä muun ihmiskunnan oloista ja ajatuksista. Tällainen pimeys on välttämätön bolsheviikeille, sillä heidän valtansa perustuu nykyisin vain siihen. Vähänkään yleisempi tieto siitä, kuinka porvarillis-demokraattinen elämänjärjestys merkitsee kokonaan toista, verrattomasti korkeampaa ja kaikissa inhimillisissä suhteissa onnellisempaa olotilaa, johtaisi bolsheviikkien vallan luhistumiseen.
Bolsheviikkien valhepropaganda on näin ollen ennenkuulumaton esimerkki siitä, miten suuri maailmanvalta perustaa olemassaolonsa ja toimintansa kansan pimeään tietämättömyyteen. Syrjäinen ei voi olla ajattelematta, että taistelu tuota pimeyttä vastaan on tähän saakka kokonaan laiminlyöty, että länsimaiden olisi ryhdyttävä tässä suhteessa tositoimiin, edes valtavaan radiosotaan, jossa mm. venäjäksi väsymättä ja perusteellisesti selitettäisiin, miten asiat todellisuudessa ovat. Kun totuuden eetteriaallot saisivat aikansa virrata Venäjän rajojen yli, bolsheviikkien valheet alkaisivat putoilla ilmasta riekaleina kuin ammutut varikset.
Kaamea epäilys viriää yhtäkkiä sielussani. Entäpä totuus ei enää tehoakaan, vaan valhe on kasvamistaan kasvava, kunnes se peittää liejuna koko maanpiirin? Herra Jumala, onko tarkoituksesi syöstä ihmiskunta pimeyden valtaan?
2
Helmikuu oli kulumassa. Kalevin nuori ruumis alkoi parantaa vammojaan yhä nopeammin. Silmien kuopat olivat jo puhtaat ja pohkealihas terve. Samoin oli polvi terve. Kalevi kykeni nyt liikuttamaan jalkojaan ja tiesi toisen jalan tulevan ennalleen, vaikka jäävän pohkean voimalta heikoksi. Toinen oli tullut polvesta auttamattoman jäykäksi.
Mutta se ei huolettanut Kalevia, sillä hänestä tuntui ihan autuudelta päästä liikkeelle edes kainalosauvoilla. Myöhemmin, tultuaan täysiin voimiinsa, hän kävelisi ilman niitä. Toisen säären jäykkyys ei estäisi sitä. Hän oli nähnyt sellaisia, joiden jalka oli polvesta jäykkä – erään hyvin kauniin tytönkin. Tämä oli heittänyt jalkaansa eteenpäin mukavasti kaartaen. Mutta jos laittaisi terveeseen jalkaan hyvin paksupohjaisen kengän niin ehkä silloin voisi nostaa jäykkää koipea suoraan eteenpäin, tarvitsematta heittää sitä kaartaen. Kalevi aikoi tutkia tämän asian tarkkaan ja harjoitella tarmokkaasti. Hän ei tinkisi mahdollisuuksistaan vähääkään, vaan käyttäisi ne hyväkseen uloimmaisimpaan rajaan saakka.
Kalevi hymyili onnellisena. Viime viikolla hänen luonaan oli käynyt sellainen ammattimies, joka osaa valmistaa lasista silmiä, korvikesilmiä. Äiti oli ollut saapuvilla antamassa niihin mallia, sillä Kalevi oli perinyt äitinsä silmät. Mies oli katsellut tarkoin niiden väriä ja mittaillut sitten moneen kertaan Kalevin silmäkuoppien kokoa. Kalevi oli seurannut hänen puhettaan ja askeleitaan kiihkeän jännityksen vallassa, sillä kysymyksessä oli hänelle tärkeämpi asia kuin olisi luullut. Ajatellessaan sokeuttaan hän oli näet erikoisesti kauhistellut sitä, että hänen ehkä pitäisi kulkea tyhjät, veriset silmäkuopat ammollaan tai liinan peittäminä. Vaikka hän oli alusta alkaen tiennyt aikanaan saavansa korvikesilmät, häntä oli kuitenkin kovasti kiusannut tuo mielikuva tyhjistä, verisistä, onttoina ammottavista silmäkuopista. Se, että hän oli sokea, tuntui mitättömältä asialta sen rinnalla, että hän oli kammottavan näköinen, ruma.
Eilen hän oli saanut silmänsä. Ne olivat hänen mielestään heti sopineet hyvin. Ensin ne olivat tuntuneet oudoilta, kylmiltä ja kovilta, ja painaneet silmäkuoppien seiniä, jotka tietenkin olivat silmäin puutteessa hiukan luhistuneet, mutta pian hän oli alkanut niihin tottua. Lääkäri oli nimenomaan sanonut, että niiden pitoon täytyi erikoisesti harjoitella ja että tarkka puhtaus, usein suoritettu huuhtominen, oli välttämätön. Kalevi oli jo huomannut niin olevan. Yöllä niiden alle ja ripsien juuriin oli kertynyt sitkeätä räämettä, ja sitä tuntui muodostuvan nyt päivälläkin. Johtui tietysti siitä, että vieras, kova esine aluksi ärsytti silmäkuopan seinämiä. Kalevi oli kerran nähnyt sokean, jolla oli korvikesilmät ja joka oli hermostunein sormin tuontuostakin pyyhkäissyt pois räämettä luomien reunoista. Tuo liike, jonka Kalevi nyt elävästi muisti, ei ollut ollut miellyttävä. Kalevi päätti pitää itseään silmällä, ettei huomaamattaan tulisi tottuneeksi tekemään jotakin tuollaista.
Hän nautti siitä, että hänellä oli nyt silmät. Kun hän lepäsi näin, ei kukaan voinut huomata hänen olevan silmätön, sokea. Anja ja äiti olivat sanoneet silmien onnistuneen hyvin ja olevan kauniit, aivan samanlaiset kuin hänen entisensä. Molemmat olivat tietenkin itkeneet ja kyyneleitä oli kohonnut Kalevinkin silmiin. Omituista oli ollut, miten liukkaaksi lasin pinta oli tullut, kun kuumat kyyneleet olivat kuohuneet sen päälle, ja kuinka helposti luomet olivat siinä liikkuneet. Se oli ollut suuren onnen hetki. Hänen sydämestään oli kohonnut kiitollinen kuiskaus: kuinka hyvä Jumala minulle onkaan!
Sitten hän alkoi tuntea kasvoissaan jotakin ihmeellisen lämmittävää ja ymmärsi kevätauringon nousseen niin korkealle, että se vihdoinkin pääsi vastapäätä olevan talon yläpuolelle ja saattoi ensimmäisen kerran tänä vuonna lähettää säteensä vielä eilen niin talvipimeään sairaalaan. Tietenkin se oli luulottelua, mutta Kalevi olisi voinut vaikka vannoa, että siinä silmänräpäyksessä, kun auringon lämpö sattui hänen kasvoihinsa, hän myös näki sen valon, sen sanomattoman kirkkauden. Miten se tapahtui, sitä hän ei tiennyt, mutta hän kuvitteli lämmön kosketuksen kautta palanneensa muistojen ja hermojen kautta siihen olotilaan, jolloin hän vielä ruumiillisin silmin todellakin näki auringonvalon. "Näki!" Sanoiko hän niin? Ajatellessaan tuota aikaa nyt hän ymmärsi, miten vähän hän silloin oli nähnyt auringon kirkkaudesta ja miten kalsea ja vastaanottamaton hän oli ollut sen kuvaamattomalle kauneudelle. Vasta nyt, kun hänen ruumiilliset silmänsä olivat sammuneet ja hän oli sielussaan hiipinyt takaisin entisyyteen katsomaan aurinkoa, hän täydelleen tajusi taivaan valon ylimaallisen hohdon ja otti sen vastaan avautuneen sielun vapisevalla herkkyydellä. Hän totesi olevansa nyt sokeana auringon arvon tajuamiseen nähden kykenevämpi ja rikkaampi kuin milloinkaan aikaisemmin. Kuinka elvyttävinä sen säteet lankesivatkaan kärsimyksen katkerille, polttaville vuoteille ja toivat lohtua, joka tunkeutui sydämeen tulisimmankin tuskan läpi.
Kuului oven käynti ja tuttuja askeleita. Kalevi tiesi heti, ketkä tulivat: lääkäri, isoisä, isä, äiti ja Anja. Heidän vaatteistaan uhosi puhdasta, raitista pakkasilmaa. Niin, oli tietenkin helmikuun kirkas, huurteinen päivä, taivaan kallis lahja poloisille ihmisille, iankaikkisuuden välähdys, jonka kauneuden Kalevi vasta nyt ymmärsi. Tänään hänen piti koettaa, voisiko hän nojautua jalkoihinsa edes sen vertaa, että saisi siirretyksi kainalosauvat askeleen eteenpäin. Sitten kun hän kävelisi niillä hyvin ja jalat vahvistuisivat, hän turvautuisi käsinojasauvoihin. Lopuksi hän jättäisi nekin. Lääkäri oli tullut tutkimaan jalkoja vielä kerran, ennenkuin antaisi luvan yrittää. Kuinka onnellinen hän olikaan ja kiitollinen saamastaan suuresta rakkaudesta. Tuolla isossa sairassalissa oli monta maaseutulaista tai orpoa, joita ei kukaan omainen käynyt katsomassa. Ellei sotilaskotisisaria olisi ollut, he olisivat olleet kokonaan hyljättyjä. Se olisi ollut huono palkinto siitä, mitä he olivat antaneet isänmaalle.
Kalevi tuntee poskellaan isoisän pehmeän, vanhan ihon, isän karkean parransängen, äidin vapisevan suudelman ja Anjan pienen, hennon, pehmeän käden. Kalevi hapuilee sen kiinni ja painaa huulilleen. Se vastustelee ensin kuin ujostellen läsnäolevia, mutta antautuu sitten. Kukaan ei sano mitään, sillä kaikki ymmärtävät, että tuolla pienellä kädellä oli Kalevin omistamiseen suurempi ja varmempi etuoikeus kuin edes isällä ja äidillä.
Sitten tohtori siirsi peitteen syrjään ja alkoi koetella ja panna kokeelle pohkeaa ja polvea. Kipeitähän ne olivat vielä, mutta siitä huolimatta niitä oli ryhdyttävä harjoittelemaan. Äidin tuomat yövaatteet puettiin ylle kuin lapselle, jalkoihin vedettiin paksut sukat ja tukevapohjaiset tohvelit ja sitten.
Voimakkaiden käsivarsiensa varassa Kalevi ensin nousi istualleen ja siirsi jalkansa Anjan avulla pois vuoteesta. Sitten hän tarttui isää ja tohtoria olkapäistä ja veti itsensä seisomaan, saaden siinä samassa, kun oli nojaamaisillaan jalkoihinsa koko painollaan, kainaloidensa alle kumikärkiset sauvat. Hän vaipui niiden varaan ja hiki jo helmeili otsalla, mutta levähdettyään hetkisen hän alkoi varovaisesti hakea jaloistaan sitä tukea, jota tarvitsi voidakseen siirtää sauvansa. Lääkäri seurasi jännittyneenä hänen yritystään, pitäen samalla varansa, ettei hän olisi kaatunut silmälleen. Ja vaikka pohkeaa viiltää kuin veitsellä, kun lihaksen jäykistynyt arpi kiristyy, ja polviniveleeseen pistää oudosti, sekin kun joutuu jännitykseen, hän kokoaa tahdonvoimansa, kestää purren hammasta kipunsa ja siirtää kuin siirtääkin sauvansa. Taas hetkisen levähdettyään hän antaa jäntevän, nyt laihtumisesta niin keveän ruumiinsa heilahtaa sauvain varassa kuin kellon eteenpäin. Lääkäri varjelee hänen askeleitaan joka silmänräpäys valmiina auttamaan ja isä pysyttelee samassa tarkoituksessa hänen rinnallaan, mutta isoisä on jäänyt paikalleen, tarkaten kokeen onnistumista huohottaen jännityksestä. Mutta Helena-rouva istuu vuoteen ääressä, pitäen Anjaa kädestä ja hymyilee. Surustako hän hymyili? Siksikö, ettei voinut olla murheesta masentuneena toteamatta, mikä ihmisraunio oli tullut hänen uljaasta, kauniista, terveestä pojastaan, miten säälittävän näköisenä hän riippui sauvojensa välissä. Vai hymyilikö hän iloisena siitä, että oli sentään päästy näin pitkälle, että edes jonkinlainen liikkumisen mahdollisuus oli saavutettu? Ehkä hänelle kirkastui se totuus, ettei sokeus eivätkä kainalosauvat ole onnen esteitä, jos tämä on vain muuten tullakseen.
Sauvojen vaimentunut kopina ja jalkojen raahautuminen pitkin lattiaa kulkivat huoneen ympäri ja pysähtyivät saman vuoteen ääreen, josta olivat lähteneet. Siihen Kalevi jäi hetkeksi miettimään uutta kokemustaan. Niin vaikean näköistä kuin hänen kulkunsa saattoi ollakin, niin hänelle itselleen sen onnistuminen oli rajattoman riemun aihe. Hän tunsi olevansa yhtä onnellinen kuin olisi päässyt koko maailman omistajaksi ja hänen sielussaan avautui toinen toistaan ihanampi, toivorikkaampi näköala elämän ihmeelliseen maahan. Hän tunsi tällä hetkellä näkevänsä enemmän kuin milloinkaan ennen ja ilmaisi huomaamattaan onnensa matalalla, tyytyväisellä naurahduksella.
Sitten hän istui vuoteensa reunalle ja asetti sauvansa vierelleen.
3
Herättyään pitkästä tainnosunestaan Antti Toivonen katseli kummastellen ympärilleen eikä voinut aluksi ymmärtää mitään. Hänen muistinsa loppui siihen silmänräpäykseen, jolloin ammus oli jymähtänyt hänen lähellään ja ilmanpaine lyönyt häntä kipeän vihaisesti, ja alkoi tästä hetkestä, jolloin hän oli herännyt ja noussut kuin manalan pimentolasta tai tuonen virran mustien mujujen alta talvisen auringon huikaisevaan, kimmeltävään kirkkauteen.
Hän makasi näin hetken, aivan hiljaa, tuijotellen ikkunasta tulvivaan valovirtaan, jota kuin ihmeellistä siltaa myöten näytti ilman mukana liukuvan häntä kohden kirkas olento. Väristen pelosta, kunnioituksesta, selittämättömästä palvontahartaudesta, hän koetti saada tuosta olennosta selvää kuvaa, mutta huomasi sen vaikeaksi, mahdottomaksi. Kuvaa siitä ei syntynyt, mutta oli kuin se silti olisi katsonut lempeän läpitunkevasti, värähtämättömän totisesti, suloisen surumielisesti, ja kuin sen edellä olisi hiljaa humissut se pyhä henkäys, joka sisältyy sanoihin "armo" ja "rauha". Antti tunsi jännittyvänsä oudolla, ennen kokemattomalla tavalla, ja sielunsa avautuvan ihmeellisesti, kuin ottamaan vastaan jotakin, joka virtasi siihen kuin selittämätön, hyväntuoksuinen valoilmiö. Hän tunsi samalla koko olemuksessaan vastustamatonta yliluonnollisen käskyn pakkoa, jota hänen oli toteltava, ja niin hän, ajattelematta mitään muuta kuin tätä käskyä ja katselematta ympärilleen, kääntyi vuoteessaan ja polvistui niin suuressa nöyryydessä kuin se ihmissielulle ikinä oli mahdollista. Silloin hänelle valkeni salaman leimahduksena hänen kulkemansa pitkä ja mutkainen tie ja hän ymmärsi sen nyt päättyneen tavalla, jota hän ei olisi ennen edes unissaan uskonut mahdolliseksi, eli siten, että kieltämisen henki oli paennut hänen sydämestään ja luovuttanut sijansa autuaalle alistuvaisuudelle ja tyytymiselle, hartaalle uskolle siihen olevaisuuden ja tulevaisuuden onneen ja iankaikkisuuteen, joka milloinkaan sammumattomana kuiskauksena asuu ihmisen sielussa. Kirkkaus, jonka hän oli nähnyt tulevan ikkunasta auringonsiltaa pitkin, oli nyt astunut hänen sydämeensä ja tuonut sinne armonsa ja rauhansa. Silmät ummessa Antti lämmitteli sen loisteessa ja muistaen yhtäkkiä vanhan mielikuvansa muurista ja suljetusta portista ymmärsi nyt astuneensa tuosta portista sisään ja tulleensa paratiisiin.
Sitten hän kuuli viereltänsä matalaa puhetta, heräsi lovetilastaan ja kääntyi katsomaan ympärilleen. Lääkäri siinä seisoi lähimpänä, tarkasteli häntä tutkivasti, koetteli valtimoa ja sanoi lopuksi:
– Voisitteko yrittää seisomaan? Jalkannehan liikkuvat ja tuntuvat nuorteilta ja voimakkailta.
– Mikä etten, Antti vastasi kummastuneena, tottakai voin nousta seisomaan, vieläpä kävelemäänkin, jos tahdotte.
Hän aikoi lisätä jotakin, mutta keskeytti ja katsoi ihmeissään ympärillään oleviin, lääkäriin ja sairaanhoitajattariin, joita oli siinä useampia.
Kaikki he olivat vakavan, uteliaan näköisiä. Antti kysyi:
– Mikä on hätänä?
– Hätänäkö, lääkäri vastasi hymyillen, ei mikään, päinvastoin. Mutta nouskaahan lattialle, jos voitte. Haluaisin nähdä teidän ottavan vuoteenne ja käyvän, kuten evankeliumin ihmeessä kerrotaan.
Antti uumoili nyt sairauteensa kätkeytyneen jotakin erinomaista, mutta ei kysellyt enempää, vaan ryhtyi nousemaan. Ihmeekseen hän tunsi heti, kun koetti liikuttaa jalkojaan tietoisesti, kuinka niissä alkoivat pistellä tuhannet tuliset "ämmänneulat" ja erikoinen, kummallinen herpautuneisuus hiipi polviin ja nilkkoihin. Mutta ponnistaen päättäväisesti hän nousi seisomaan ja tartuttuaan lääkärin käteen lähti kävelemään. Hän muisti selvästi, miten vaikeaa on askelten ottaminen silloin, kun jalat ovat "ämmänneuloilla", mutta se ei silti ollut mitään ja meni pian ohi. Sensijaan nyt hänen jalkansa olivat kuin vieraita esineitä, puupölkkyjä, joita hän kyllä tunsi saattavansa siirtää, mutta ei silti oikein tuntenut omikseen. Tehtyään pienen mutkan hän kääntyi ja palattuaan vuoteeseen kysyi:
– Mikä jalkojani on vaivannut ja vaivaa, kun ne ovat kuin pölkyt?
– Siitä puhutaan myöhemmin, lääkäri vastasi. – Nyt riittäköön tieto, että olette parantumassa. Kohta saatte sähköhierontaa ja kylvyn. Sisar tässä antaa teille muutaman kerran päivässä tällaisen valkoisen marjan. Muusta teidän ei tarvitse huolehtia.
– Olenko ollut kauankin sairaana? En suinkaan ole – vai olenko minä – haavoittunut? Pitäisi joutua takaisin rintamalle, sillä pojat ovat lujilla, kun ryssä painaa päälle.
– Ette te nyt kykene rintamalle, lääkäri vastasi.
Mutta Antti ei kuullut häntä enää, sillä hänen taakseen oli ilmestynyt pieni siro olento, joka katsoi Anttia kasvoillaan ihmettely ja ihastus. Antin silmiin syttyi kirkas muistin kimmellys ja hän liikahdutti käsiään kuin kohottaakseen ne ottamaan tulijaa vastaan. Esteri hiivittäytyi ujosti lähemmäksi ja ojentaen kätensä sanoi:
– Antti, sinähän istut ja jalkasi riippuvat vuoteen reunalta kuin terveellä. Milloin niihin ilmestyi voima takaisin?
Lääkäri ja hoitajattaret poistuivat ja Esteri istuutui vuoteen ääreen. Hän laski kätensä Antin käteen ja he alkoivat kuiskaillen keskustella. Nyt Antti sai vähitellen kuulla, millä tavalla oli ollut sairas – että oli ollut rampa ja ettei ollut tuntenut Esteriä eikä muistanut mitään heidän yhteisestä onnestaan. Sitä vain, mitä Antille oli tapahtunut edellisenä päivänä, Antti ei saanut tietää, sillä sehän oli tuntematonta Esterillekin. Näin siis heidän kohtauksensa muodostui pilvettömäksi onnenhetkeksi, niin seesteiseksi ja kauniiksi, että se korvasi epätoivon ja tuskan. Heidän käsissään ja huulissaan asui polttava hellyys ja heidän katseensa ilmaisi hiukaisevaa janoa.
– Sanoinhan, että minä kyllä teen sinut terveeksi!
Esteri silitti salavihkaa Antin kättä ja hymyili onnellisena. Tietenkin Antin paraneminen oli hänen rakkautensa ansiota. Kuinka muuten saattoi ollakaan, sillä omasta kokemuksestaan Esteri tiesi, ettei ollut mitään niin elähdyttävää, riemastuttavaa, voimia antavaa kuin rakkaus. Erikoisen autuaaksi Esteri tunsi itsensä vielä siksi, että hän oli jo Antin eräistä sanoista ehtinyt huomata hänen puhuvan nyt aivan toisessa hengessä kuin ennen. Antin kasvoista kuvastui syvä rauha ja samalla eräänlainen valoisa hohde, jota siinä ei ollut aikaisemmin ollut.
Sitten Anttia tultiin hakemaan hierontaan ja kylpyyn. Esterin täytyi lähteä. Leivon sydän ei ole keväällä keveämpi kuin oli nyt tällä vaatimattomalla tytöllä, kun hän hyräillen ja hypellen kuin lapsi kiiruhti kotiin, kertomaan suurta uutistansa sekä äidille että Helena-rouvalle.
Molemmat olivat Antin sairaudesta muka aivan tietämättömiä, tuntien olevan mahdotonta edes vihjata siihen. Esterin onnea ei hennonnut häiritä. Hänen täytyi itsensä keriä elämänlankansa ja tuntea solmut, joita siinä saattoi olla. Mutta sekä äidin että Helena-rouvan ilossa Antin paranemisen johdosta oli kuitenkin vastoin heidän tahtoaan jotakin pidättyväistä, vaikenevaa, peitellyn surumielistä, jota Esteri ei voinut olla vaistoamatta. Helena-rouvalta hän ei rohjennut kysyä syytä siihen, mutta äitinsä hän pani lujille:
– Mikä sinun on? Miksi et ole iloinen Antin paranemisesta?
– Olenhan minä – sydämestäni iloinen.
– Et sittenkään ihan vilpittömästi... On kuin salaisit jotakin?
– Mitäpä minä tässä... Juurihan tulet Antin luota ja näit hänen olevan terve. Ja terveemmäksi hän kai vielä tulee, kun on nuori ja voimakas ja saa hyvää hoitoa. Hänkö oikein käveli?
– Niin teki. Tohtori ja hoitajattaret olivat ihmeissään ja katselivat Anttia kummastellen, melkein pelkääväisen näköisinä. Jotakin outoa siinä kaikessa oli, mutta ei Antti itse mitään tiennyt. Sanoi heränneensä syvästä unesta ja ruumiinsa olevan kuin pieksetty, mutta silti tuntevansa itsensä terveeksi.
– Kai asia selviää, kun taas menet häntä tapaamaan.
– Sanottiin Antin nyt tarvitsevan häiriintymätöntä lepoa ja käskettiin siksi tulemaan vasta vähän myöhempään, ehkä viikon kuluttua.
– Niin, jaksathan siirtää käyntiäsi nyt, kun tiedät sulhasesi olevan parantumassa.
– Mutta jos te kaikki salaatte minulta jotakin?
Esterin ääni oli epäilevä, levoton, melkein tuskainen, mutta samalla lannistumaton usko vahvisti sitä.
4
Vanhuudesta tutisevin ja alituisesta pakkasesta kohmettunein käsin kanslianeuvos selaili päiväkirjaansa ja lueskeli siihen tekemiään merkintöjä. Helmikuun 14. eli sodan 76. päivä oli ollut kylmä: pakkasta -22°. "Kirkas Molotovin sää", hän oli kirjoittanut. "Eilistä säätä Molotov käytti hyväkseen tuhotakseen Porvoota. Siitä huolimatta, että koko henkeni on ollut poikaimme mukana Summassa, olen sitkeästi, saadakseni kiduttavat tunnit kulumaan, tehnyt sitä ainoata työtä, jota hiukan osaan, eli tutkiskellut antiikin kirjallisuutta. Olen syventynyt Homerokseen ja alkanut sommitella esitystä niistä koristeellisista mainesanoista, joilla hän tuo jumalansa ja sankarinsa niin maalauksellisesti nähtäviksemme. Vaikka vihollinen lieneekin päässyt yhdessä kohdassa etulinjaamme ainakin vähäksi aikaa, näyttää todenmukaiselta, että Summan suurtaistelu päättyy meidän voitoksemme. Suo, Jumala, se! Menneiden sukupolvien lähettiläänä polvistun eteesi kurottaakseni niiden puolesta käteni Sinua kohti, huutaakseni apuasi. Turhaanko olisi tehty työ, jonka olet sallinut vuosisatain kuluessa rakentaa tätä maata sinun hengellesi ja tahdollesi niin otolliseksi kuin se on syntisparoille mahdollista? Ole meille armollinen, oi Jumala, ja kuljeta johtosi tie meidän voittomme kautta! Maassa maaten, öistä vuodettani kyynelillä kastellen, rukoilen sitä ja vannotan sinua kuin Israel painiessaan Jumalan kanssa. Salli Suomen voittaa ja aloittaa maailmanpuhdistus! Osoita voimasi vähäisen aseen kautta ja anna kansamme käteen Daavidin linko!"
"Torstaina, helmikuun 15. p. 1940 klo 12. Klo 8 oli pakkasta -17°; savujen kallistumisesta päättäen näyttää tuulevan. On kirkasta; aurinko tulee nyt huoneeni ikkunan yläosasta sisään, päästyään vihdoinkin kiipeämään vastapäätä olevan talon harjan yläpuolelle. Tämä on ollut jo kymmeniä vuosia minulle juhlatapaus, merkki siitä, että talven voima on taittunut ja kevät päässyt voitolle. Nyt se ei sitä ole. Mieleeni ei tänään paista aurinko. Klo 10 kömpi talitiainen venttiilistä sisään ja loi uteliaan, hämmästyneen katseen huoneeseeni. Sain sen ulos ikkunasta ennenkuin se ehti lentää itsensä sitä vastaan hengettömäksi. Oi Jumala! Mielessäni ei tänään vieraile iloinen lintu. Ellen ole aamulla elossa, olen kuollut murheeseen..."
"Perjantaina, helmikuun 16. p. 1940 klo 21. Sodan 78. päivä. Pakkasta aamulla -18°, päivällä -10°. Ilmapuntari näyttää olevan laskussa. Tuulta ei ole, mutta ilma liikkunee lounaan kulmalta koilliseen. Ainakin vielä on kirkasta ja kuu varustautuu näyttämään Molotovin raatokotkille tietä. Summassa taistelut raivoavat edelleen. Päivieni tunnus on 'raportista raporttiin'. Siinä ne kaksi napaa, joiden ympärillä elämämme kieppuu. Päämajan raportti sisälsi sen vakavan tiedon, että vihollisen on onnistunut tunkeutua eräisiin asemiimme Kannaksella. Miten tilanne on kehittynyt tänään ja ovatko pojat tehneet vastahyökkäyksiä sekä millä menestyksellä, siitä ei ole annettu tietoja. Vastoinkäymisiähän sattuu, mutta niihin on suhtauduttava tyynesti. Ruotsi on ilmoittanut virallisesti, ettei se muuta avunantonsa muotoa – ei siis tule avuksemme asejoukoin. Saamme taistella pohjolan ja sen vapauden puolesta yksin. Se on suuri historiallinen tehtävä ja kunnia, jota Ruotsi tulee meiltä kerran kadehtimaan. Raukan osa on kurja, sankarin osa on kruunattu katoamattomalla kunnialla".
Kanslianeuvos huokasi raskaasti näin lukiessaan omia merkintöjään, joista kuluneiden päivien jännitys niin hyvin kuvastui. Oli harvinaisen kirkkaita, vihollisen lentotoiminnalle edullisia säitä ja yhä jatkuvia pakkasia. Oli kuin luontokin olisi asettunut pientä Suomea vastaan. "Mitä ihanin aurinko päivällä ja puhtain kuu yöllä ehdottomasti pilvettömältä, jopa aivan sumuttomalta taivaalta. Tunnetuista syistä ei tämä luonnon kauneus nyt maita minulle". Pakkasta! Helmikuun 19. päivä -24, 20. päivä -21 astetta.
"Keskiviikkona, helmikuun 21. päivänä 1940 klo 18. Sodan 83. päivä. Yöllä olin kuulevinani kovan tuulen huminaa. Aamulla totesinkin tuulevan myrskyisästi ja taivaan olevan pilvessä. Ilmapuntari oli lähtenyt laskemaan ja pakkanen alentunut kymmeneen asteeseen. Klo 12:n maissa puhkesi kova pyry, joka raivoaa edelleen. Voinee ehkä toivoa hienojen kuutamoöiden ja ehdottomasti kirkkaiden pakkaspäivien vihdoinkin loppuneen ja meille järkevämmän ja edullisemman ilmojen hallinnan päässeen vuoroon. Aamulla oli kaksi lyhyttä hälytystä. Sitten kai lumimyrsky karkoitti herhiläiset, koska kolmatta hälytystä ei ole kuulunut. Huvittaa lukea lehdistä, miten ruotsalaisia jo nyt historian tuomio kauhistuttaa. Kuinka he saattavat nauttia vapaudesta, jonka ovat ostaneet suomalaisten verellä?"
"Sunnuntaina, helmikuun 25. päivänä 1940 klo 16. Sodan 87. päivä. Aamulla -15°, huikaisevan kirkasta, päivällä auringon vaikutuksesta lämpimämpää. Ilmapuntari on noussut. On parhaillaan hiljainen hälytys. Sunnuntai ei ole antanut minulle mitään, ei uskoa eikä lohdutusta. Kauhistuen olen taas lehdistä lukenut Hitlerin puheesta ja ryssien pohjattomista valheista. Vääryyden ja väkivallan riemuvoitto ei ole milloinkaan ollut niin räikeä, niin ylimielinen. Kenen usko voi kestää tällaisena aikana, kenen tähdet voivat olla sammumatta? Viipuri on evakuoitu. Ryssän loppumattomat barbaarilaumat hyökkäävät taukoamatta. Skandinavian ja muun Euroopan apu on riittämätöntä, mikäli sitä on saatu ollenkaan. Tähänkö on päättyvä itsenäisen Suomen satu? Tuska ja ellottava kyllästyminen täyttävät sydämeni. Minun on vaikeata kestää tätä alituisesti kalvavaa huolta".
Kanslianeuvoksen aikomuksena oli ollut tehdä tavanmukainen merkintänsä, mutta hän olikin unohtunut lukemaan päiväkirjaansa ja eläytynyt siinä uudelleen näiden tuskan ja epätoivon täyttämien vuorokausien huhuihin ja turmansanomiin. Hänen viimeinen muistiinpanonsa kuului:
"Tiistaina, maaliskuun 12. päivänä 1940 klo 19. Sodan 103. päivä valkeni hiljaisesti tuiskuavana, harmaana, heikon idänpuoleisen tuulen tuntuessa. Pakkasta oli viitisen astetta. Ilmapuntari oli laskenut yön aikana kovasti ja olla jököttää nyt matalalla, kansamme mielialan vertauskuvana. En usko sen kuitenkaan pysyvän siellä kovin kauan, sillä tottakai ryssän on saatava siedettävät lentoilmat. Niinhän maailmanjärjestys näyttää nykyään vaativan. Huhutaan valtuuskuntamme olleen pakotettu suostumaan raskaisiin ehtoihin, mm. Viipurin luovuttamiseen. Vaikka en uskokaan sitä, saattaa tästä päivästä, jolloin ehdoista saataneen virallinen tieto, silti tulla Suomen historian pimeä päivä. Katkeruus kalvaa sydäntä kipeästi. Elän – jos elän – tämän jälkeen vain nähdäkseni, saavatko Stalin ja hänen rikostoverinsa minkäänlaista rangaistusta piruudestaan. Tällä hetkellä en kyllä voi uskoa sitä, sillä ilmeisesti olevaisuudessa vallitsee ja johtaa voima eikä oikeus. Lontoon radiossa ilmoitettiin olevan muka syytä luulla ryssän huomattavasti tinkineen alkuperäisistä ehdoistaan. Pommisuojassa olimme klo 16:n maissa n. neljännestunnin. Se oli 83. hälytys Helsingissä. Neuvottelujen tulosta odotetaan tänä iltana. Olen pessimisti. Tietysti ilmapuntari on lähtenyt nousemaan".
Luettuaan edellä olevan kanslianeuvos alkoi kirjoittaa:
"Keskiviikkona, maaliskuun 13. päivänä 1940 klo 10. Sodan 104. eli 'rauhan' ensimmäinen päivä valkeni -12 asteen pakkasella kirkkaana ja lentokelpoisena, ilmapuntarin tehdessä nousua. Ulkomaiden radiot ilmoittivat yöllä rauhan tulleen allekirjoitetuksi eilen; täällä kotona ehdot tulivat klo 10:een mennessä tunnetuiksi. Tulee olemaan jännittävää nähdä, miksi hallituksemme ei ottanut vastaan liittoutuneiden apua, vaikka nämä tarjosivat sitä jo helmikuun 5. p. ja heillä on ollut 50,000 armeija laivausvalmiina. Kaarlo selittää, että se olisi tehnyt Suomesta Saksan ja liittoutuneiden välisen taistelutantereen ja että tarjouksen vaikutus oli meille edullisin pelkästään sellaisena, koska ryssä, joka oikeastaan vihaa Saksaa ja pyrkii länsivaltain liittoon, ei halunnut vastaansa liittoutuneiden rintamaa ja kiiruhti siksi tekemään rauhan. Tätä kirjoittaessani pitäisi aselevon alkaa. Eduskunta tietenkin vahvistaa ehdot. Olen niin masentunut, etten enää halua pilata päiväkirjaani merkinnöillä kansamme onnettomuuksista. Vääryyden ja väkivallan riemuvoitto on niin inhoittava, että olemassaolo ellottaa. Katkerimmat tunteeni kohdistuvat Ruotsia vastaan. Sanoutuen irti kaikesta uskosta oikeuden voittoon ja myöntäen, että vääryys, voima ja väkivalta ovat olevaisuuden ylimmät mahdit, vedän Suomen itsenäisyystilin alle täten paksun mustan viivan. Näinkö siis sammuivat elämäni tähdet? Ei, ei, ei! Suo, armollinen Jumala, minulle anteeksi edellä kirjoittamani synnilliset sanat, jotka kyllä ilmaisevat katkeruuteni ja tuskani syvyyttä, mutta eivät sittenkään sitä, mikä on pohjimmainen uskoni. Kiitän Jumalaani valkoisista risteistä, kiitän käsittämättömästä johdosta ja ansaitsemattomasta armosta, ihmeestä, joka on pelastanut meidät! Suomi on kerran vielä nouseva siitä alennuksesta, johon se nyt on syösty. Tämä on uskoni, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Amen!"
5
Tuomari Vuori oli joutunut ottamaan osaa erääseen neuvotteluun, joka koski uuden suurliikkeen perustamista. Hän ei ollut itse puuhassa aloitteentekijä, sillä hänen uusi asemansa ikäänkuin koko sodanaikaisen talouden ylivalvojana vaati häntä pysymään erillään kaikesta tuollaisesta. Siksi, että luotettiin hänen lahjomattomuuteensa ja nuhteettomuuteensa, hänet oli tuohon asemaan valittu. Mutta kun häntä oli erikoisesti pyydetty tulemaan saapuville, hän oli tullut, sillä saattoi olla hyvä päästä puuhasta jo alusta alkaen selville. Eihän se velvoittanut mihinkään.
Hotelli oli kuhisten täynnä liikemiehiä, joista monet olivat toimittaneet perheensä turvaan maaseudulle ja itse muuttaneet hotelliin, vapautuakseen kaikista kotoisista ruokapuuhista. Suuressa joukossa sitäpaitsi eivät huolet tulevaisuudesta päässeet kalvamaan niin esteettömästi kuin olisivat tehneet kodin hiljaisessa yksinäisyydessä. Hotellissa oli helppo unohtaa kaikki ja mennä virran mukana, jolle iloluontoiset ja toivorikkaat yksilöt osasivat antaa vauhtia. Täällä ei ollut kukaan välittänyt laskeutua kolkkoon pommisuojaan, vaikka sireeni olisi kiljunut miten, ja täällä oli saattanut ja saattoi mukavassa seurassa upottaa ainakin osan huolistaan viskigrogiin, joka lauhasti huumasi ja rauhoitti keskushermostoa. Kaikki olivat jo entuudesta ystäviä ja veljiä, valmiita yksimielisesti kannattamaan liikemieskunnan yhteisiä etuja. Katsellessaan ja tervehtiessään heitä tuomari Vuori ajatteli, että tuo joukko oli oikeutetusti tietoinen ja ylpeä merkityksestään, sillä sen jäsenissä oli paljon yritteliäisyyteen kannustavaa liikemiehen-mielikuvitusta, romanttista rohkeutta, hellittämätöntä tarmoa ja suurta ammattitaitoa. Eikä tuomari Vuori tahtonut tehdä sen moraaliakaan epäilyksen alaiseksi. Siinä suhteessa se oli samalla tasolla kuin ihmiset yleensä, joiden keskuudesta ei tiettävästi yleensä löytynyt ensimmäisen kiven heittäjää.
Tultuaan kokoushuoneeseen tuomari Vuori tunsi yllättyneensä tavalla, joka ei miellyttänyt häntä. Hänelle oli kyllä nimetty osanottajia, mutta ei, kuten hän nyt huomasi, läheskään kaikkia. Ilmeisesti oli ne, joihin tiedettiin hänen suhtautuvan arvostelevasti ja jäykästi, jätetty mainitsematta, jotta ei olisi sillä edeltäpäin asetettu estettä hänen tulollensa. Mutta jouduttuaan näin pitkälle hänen oli mahdotonta peräytyä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän totesi puristavansa käsiä, joita sydämessään piti likaisina, ja lausuvansa ystävällisiä, leikillisiä tervehdyksiä, jotka tulivat mistä lienevät tulleet hänen hampaidensa ulkopuolelta, mutta eivät sydämestä. Omituisinta oli, että hän tunsi näiden ristiriitaisten mietteiden ohella ja niistä huolimatta eräänlaista iloa sen johdosta, että saattoi puristaa näin sovinnollisesti, entisenä hyvänä veljenä, äskeisten vihamiestensä kättä. Tällainen henkilökohtainen tapaaminen, äänen kuuleminen, ystävällisen hymyn näkeminen, leikkasi mielikuvitukselta siivet ja toi nuo miehet saapuville sellaisina kuin he todellisuudessa olivat, ilman vihamielisen kuvittelun heille varustamia paholaisensarvia. Tuomari Vuori totesi taas uudemman kerran elämässään, ettei pitkällisen kaunan kantaminen ollut hänen luonteensa mukaista, vaan että hän nytkin – ja vihdoinkin. Jumalalle kiitos! – kuten niin monesti ennen oli vapautunut vihan muodostamasta sieluntaakasta ja kohonnut kaiken menneen yläpuolelle. Loppunut oli myös halu vetää ketään tilille siitä, mitä oli tapahtunut, ja sijan saanut – ainakin tässä silmänräpäyksessä – rauhallinen, pyyteetön lauhamielisyys, joka tyynnytti hermot ja kirkasti älyn kaiken sen varalle, mitä ehkä tulossa oli.
Niinpä tuomari Vuori totesi eräänlaisella huumorin sekaisella hämmästyksellä joutuneensa istumaan entisen liikkeensä johtokunnan puheenjohtajan ja nykyisen johtajan seuraan. Vieläpä hän saattoi huomata, vilkaistuaan heihin tutkivasta näin läheltä, että edellisen – sen, jota hän itsetykönänsä enimmäkseen puhutteli Ketuksi, – kasvoilla väreili mitä inhimillisin ja ystävällisin hymy, ja että jälkimmäisen – Suden – synkkä naama oli lientynyt niin makeaksi kuin sille suinkin oli mahdollista. Kettu puheli lauhasti inisevällä, valittavalla äänellä, samalla kuin kuivaili silmälasejaan kuten aina teki ryhtyessään sanomaan jotakin, minkä tiesi olevan valhetta:
– Kovasti miellyttävää nähdä sinua, Vuori, pitkästä aikaa. Olet ollut vuosikausia kadoksissa kuin kala veden alla. Liikemaailma on kaivannut sinua... kokemustasi, tietojasi, älyäsi... Teet väärin – rohkenen sanoa sen vanhempana miehenä ja vilpittömänä ystävänä – talouselämää kohtaan, että entisen, pienen väärinkäsityksen vuoksi eristäydyt tällä tavalla. Kuten tiedät, olen suora mies enkä osaa teeskennellä. Älä siis ota pahaksesi, jos sanon, että sinun on palattava entisiin piireihisi ja ryhdyttävä positiiviseen työhön. Nykyisin suunnitellaan suuria asioita ja niiden toimeenpanossa tarvitaan tarmokkaita, älykkäitä miehiä.
Huomattuaan tuomari Vuoren aikovan sanoa tähän jotakin hän ehätti lisäämään:
– Niin – niin – niin! Sinullahan on toimi, tärkeä tehtävä, tiedän sen, vieläpä sellainen, joka on välttämätön sotataloutemme pysyttämiseksi terveellä pohjalla. Eikähän ole puhettakaan, että jättäisit sen... Ei, päinvastoin sinun on pidettävä se, sillä juuri sinä olet mies, jota siinä tarvitaan. Muutenhan se voisi joutua käsiin, joista toinen ei tietäisi, mitä toinen tekee. Mutta kun se nyt on joka tapauksessa jotakin kielteistä, jarruttavaa, estävää, sinun olisi mielestämme täydennettävä sitä positiivisella työllä, aktiivisella mukanaololla itsessään liike-elämässä, jolta pian, niin uskon, vaaditaan hyvin paljon, ehkä enemmän kuin koskaan ennen.
Hän rykäisi tapansa mukaan, vilkaisi ympärilleen ja nauraa kikahti mukavasti. Susi nyt puuttui römeästi puheeseen:
– Joo – joo! Tässä kun etsittiin miestä, joka olisi samalla kertaa liike- ja lakimies, niin minä sanoin, että mitä helvettiä... Otetaan tuo Vuori tuosta, sillä hän jos kukaan on sopiva ja kykenevä.
Tämän imartelevan huomion kohde kuunteli huvittuneena ja jännittyneenä näitä puheenvuoroja, jotka tulivat niin odottamattomalta taholta ja joiden takana oli varmasti tarkka suunnitelma. Hän oli äsken aikonut keskeyttää keskustelun tarpeettomana, mikäli se koski häntä, sillä hän ei ollut herrojen käytettävissä, mutta ei tehnytkään sitä, vaan päästäkseen perille heidän aikomuksistaan päinvastoin rohkaisi heitä:
– Taitaa olla tekeillä suuria asioita?
Niin oli. Näissä piireissä luotettiin tulevaisuuteen. Tarvittiin uusia järjestöjä, jotka kykenisivät joustavasti suhtautumaan ajankohdan vaatimuksiin. Maahan oli nyt sodan loputtua tuotettava niin kauan kuin suurvaltain sota vielä salli kaikenlaista tavaraa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Niiden joukossa olivat etusijassa elintarpeet, teollisuuden raaka-aineet ja aseet. Petsamoon oli suunnattava valtava liikenneväylä, jotta päästäisiin ojentamaan kättä suoraan valtameren yli jenkeille, Suomen parhaimmille ystäville. Sikäläisillä suurilla asetehtailla ei ollut Suomessa minkäänlaisia yhteyksiä eikä edustajia. Ruotsistakin aseiden tuonti tapahtui kokonaan sivu suomalaisten piirien. Tuossa kaikessa oli saatava aikaan korjaus, ja tämä tapahtui parhaiten siten, että perustettiin uusi liike, jonka nimenomainen tarkoitus oli mukautua sota-ajan välttämättömyyksiin ja joustavasti käyttämällä niitä hyväkseen toimia isänmaan parhaaksi. Entiset järjestöt olivat liiaksi kangistuneita kaavoihinsa ja perinteihinsä kyetäkseen tyydyttämään nykyhetken vaatimuksia. Ne saattoivat olla ja tulivatkin olemaan uuden keskusliikkeen pääosakkaita ja rahoittajia ja niiden edustajat tulivat muodostamaan sen hallintoneuvoston, mutta muuta osuutta niille ei ollut varattu. Hallitus- ja sotilaspiirit, joilla oli nykyoloissa useimmissa asioissa ratkaiseva sananvalta, suhtautuivat puuhaan myötätuntoisesti, jopa aktiivisesti. Lyhyesti: tekeillä oli tosiaankin suuria asioita, joiden toteuttamisessa tarvittiin tarmoa ja joustavuutta.
Tuomari Vuori hymyili. "Suuria asioita", "joustavuutta" – ne olivat hänelle tuttuja sanoja. "Suuret asiat" saattoivat sisältää taipaleittain hurjaa keinottelua, johon ryhdyttiin melkein paljain käsin, sokeasti luottaen hyvään onneen, ja "joustavuus" oli se ominaisuus, jota ennen muita tarvittiin tällaisen keinottelun hoitamiseen niin, ettei se ajautunut lain ja asetusten asettamiin raja-aitoihin ja käpertynyt niihin kuoliaaksi. Niin, "hoitamiseen", vieläpä "joustavaan hoitamiseen", joka oli kolmas tekijämiesten mielisana, sisältyi hyvin paljon sekä tarmoa että taitoa, vieläpä sellaista taitoa, jonka otsakkeeksi varsin hyvin sopi "viekkaus".
– Joko järjestelyt ovat kehittyneet pitkälle?
Tuomari Vuoren ilme hänen kysyessään näin oli passiivinen, kylmä, välinpitämätön. Kettu kiiruhti vastaamaan:
– Kaikki on oikeastaan selvää. Väliaikainen hallintoneuvosto ja johtokunta on valittu, onpa neuvoteltu johtajastakin.
– Onko liian varhaista ilmoittaa, kuka tulee niin tärkeälle paikalle?
– Ei suinkaan, Kettu vastasi, sillä sinunhan on välttämättä saatava tietää se. Uuden suuryrityksen johtajaksi on kutsuttu eräs vanha ystäväsi ja työtoverisi – sama, jonka vieressä nyt istut.
Tuomari Vuori ei voinut olla säpsähtämättä, mutta pääsi jo siinä silmänräpäyksessä itsensä herraksi ja toivoi, etteivät hänen puhuttelijansa olisi huomanneet mitään. Hän kumarsi hiukan Sudelle... Onneksi olkoon!
– Kiitos!
Susi piti kättään valmiina siltä varalta, että Vuori oikein kädestä... Mutta kun tämä ei tehnyt merkkiä sinnepäin, hänkin hillitsi hermonsa ja puhui tärkeästi ja römeästi:
– Niin, minun täytyi suostua, kun en saanut pahaakaan rauhaa. Ikäänkuin maailma olisi yhden miehen varassa. Sanoin jo silloin, että ottakaa Vuori, jolla ei ole ollut ansioidensa tasoista hommaa siitä asti, kun valitettavan väärinkäsityksen vuoksi joutui lähtemään pois liikkeestään. Mutta sehän on ollutta ja mennyttä. Asetin kuitenkin erään ehdon.
Hän kohotti päätänsä komeaan, itsetietoiseen tapaansa, veti sikarin kiivaaseen paloon ja jatkoi:
– Nykyään tulee kaikenlaisia asetuksia ja määräyksiä ihan satamalla, niin paljon, että niistä on liikemiehillä kova kiusa. Kun arvelen niiden näistä puolin yhä lisääntyvän ja asiain joustavan hoidon vaikeutuvan, koska saattaa esiintyä paljon hankalia laillisuus- ja tulkintakysymyksiä, niin asetin tuloni ehdoksi, että liikkeeseen otetaan heti alusta vakinainen lakimies, jonka puoleen saan kääntyä, jos tahdon, kaikissa epäselvissä kysymyksissä.
Hän lopetti ja vilkaisi Vuoreen salaperäisesti. Kettu riensi täydentämään hänen esitystään:
– Emme tarkoita tavallista pientä varatuomaria, joka liikkeissä hoitelee laillisuuspuolia ja ajaa asioita, vaan ensiluokkaista ei vain laki-, vaan myös liikemiestä, joka on kaikessa hiljaisuudessa, kenenkään siitä tietämättä, johtajan ja johtokunnan käytettävänä. Kauan harkittuamme olemme nyt päättäneet tarjota tätä tointa sinulle, koska tiedämme sinut tietojesi, taitosi ja kokemuksesi puolesta ensiluokkaiseksi kyvyksi. Ja juuri siksi, ettei sinun tarvitsisi luopua nykyisestä toimestasi, jossa suoritat suurta, yleistärkeätä tehtävää, olemme päättäneet täyttää paikan kenenkään tietämättä siitä mitään. Mitä arvelet?
Kun Vuori ei vastannut, vaan tuijotti eteensä sfinksimäisen itsepintaisesti, Kettu selitteli edelleen suopeasti ja vakuuttavasti:
– Ei tarvitse pelätä, että vaivaisimme sinua liiaksi. Vain kaikista tärkeimmissä tapauksissa. Palkkaa olimme ajatelleet siinä viitisentoistatuhatta kuukaudessa, mikä ei ole paljon, mutta sentään jotakin lisänä tuloihisi. Mutta jos haluat mieluummin luopua nykyisestä toimestasi ja liittyä kokonaan meihin, niin vielä parempi. Kernaasti korvaamme sinulle menettämäsi palkan. Selvää on kuitenkin – älä käsitä minua väärin –, että liikkeellä voisi olla etua myös siitä, että työskentelet edelleen tuossa suuressa virastossa.
Vuori ei ollut uskoa korviaan. Näin alastomasti ja röyhkeästi häntä siis koetettiin lahjoa. Uskallettiin tehdä vasten kasvoja tarjous, jonka vastaanottamisella hän tosiasiassa sitoutuisi uuden yhtymän kätyriksi omassa virastossaan ja olisi velvollinen toimimaan niin, että sen anomukset ja esitykset luistaisivat siellä kuin rasvattuina. Vaikka tätä ei sanottukaan sen selvemmin kuin mitä Ketun viimeiseksi lausuma avomielinen huomautus sisälsi, niin koko suunnitelman ponsi oli kuitenkin se, että hänen toivottiin ja uskottiin suuren palkkansa painosta toimivan juuri niin. Laskelmoitiin rahan kyllä tekevän vaikutuksensa.
Veri kohisi Vuoren suonissa, mutta hän onnistui hillitsemään itsensä ja sanoi rauhallisesti:
– Tämä on siksi tärkeä asia, ettei sitä sovi ratkaista näin ensimmäiseltä kuulemalta. Kai sitä saa harkita ja antaa vastauksensa myöhemmin?
– Tietysti, tietysti! vakuutti Susi. – Veli on hyvä ja tuumii tarjoustamme, sillä aikaa on riittävästi. Ilmoitat sitten vaikka minulle. Mutta toivottavasti ratkaisusi tulee olemaan myönteinen, sillä tarkemmin ajatellen huomaat kyllä, mikä on oma etusi.
Vuori sanoi viileät jäähyväiset ja lähti. Hän kulki kuin unessa, sillä Suden viimeinen huomautus sisälsi vihjeen, jota ei voinut käsittää väärin. Nuo miehet olivat varmasti saaneet käsiinsä aseen, jota tulisivat käyttämään häntä vastaan, mikäli hän ei suostuisi heidän tuumiinsa. Saadakseen varmuuden hän meni suoraan siihen pankkiin, johon oli suhteissa, ja pyysi tavata johtajaa.
Joutuessaan pois paikastaan hänellä oli ollut pankista verraten suuri luotto. Kun tulot olivat eron jälkeen aluksi supistuneet melkein olemattomiin, hänellä oli ollut vaikeuksia tuon luoton hoitamisessa. Pankin itsensä suopealla myötävaikutuksella se oli kuitenkin onnistunut niin, ettei ollut jäljellä enää kuin yksi velka, mutta tosin niin suuri, ettei hän kykenisi sitä aivan heti maksamaan. Edellisen vuoden korkoja oli vielä rästissä. Sellainen asianajo, jota hän oli harjoittanut, ei ollut erikoisemman tuottavaa. Hän oli liian tarkka siihen nähden, minkälaisiin juttuihin puuttui. Se ei kannattanut. Olisi pitänyt ummistaa toinen silmä, ettei olisi nähnyt, mitä nenänvarren toisella puolella tapahtui.
Hänet saatettiin johtajan huoneeseen ja otettiin ystävällisesti vastaan. Tosin vastaanotosta puuttui se leveän tervetulon sävy, joka oli ollut sille ominaista hänen ollessaan suurliikkeen johtaja, mutta se persoonallinen ystävyys, joka oli vanhastaan vallinnut hänen ja johtajan välillä, oli siinä vähentämättömänä jäljellä. Ennenkuin Vuori ehti ryhtyä asiaansa, pankinjohtaja ojensi kätensä ja sanoi:
– Onnittelen, veli, onnittelen!
Nähtyään sitten Vuoren ällistyneestä ilmeestä, ettei tämä ollut mukana kärryissä, hän selitti iloisesti:
– Jassoo... Eivätkö ne ole vielä ilmoittaneet sinulle... Minun piti itseni soittaa ja kysyä suostumustasi koko juttuun, mutta kun en tavannut sinua heti, niin se jäi. Näet entisen liikkeesi taholta ilmoitettiin päätetyn yllättää sinut maksamalla tuo sinun viimeinen lainasi. Sanoin kyllä, ettei se voi käydä päinsä ilman suostumustasi, mutta kun he vakuuttivat tekevänsä sen täysin ystävällisessä tarkoituksessa ja senkin vuoksi, että pitivät itseään osallisina siihen asiaan, josta lainasi lähinnä oli aiheutunut, ja nimenomaan pyysivät, ettei sinulle ilmoitettaisi mitään, koska tahtoivat kuten sanottu yllättää sinut, niin annoin asian tapahtua. Eihän näet ole mahdollista, että entinen liikkeesi puuhaisi sinua vastaan minkäänlaisia ikävyyksiä. Henkilökohtaisesti minusta tuntui mieluiselta olla vapauttamassa sinua, vanhaa veljeä, tuosta taakastasi, jota olet raahannut niin monta vaikeata vuotta. Tunnethan sitäpaitsi säännön: pankki tarvitsee rahansa.
Hän nauroi ja tiedusteli, oliko asiasta ehkä sittenkin koitunut Vuorelle ikävyyksiä.
– Ei. Kuulen siitä vasta nyt ensimmäisen kerran. Aavistin kuitenkin jotakin ja tulin toteamaan, oliko aavistukseni oikea. Nythän sen tiedän. Itse asiaan en tahdo sanoa muuta kuin että menettelit väärin, joskin hyvässä tarkoituksessa, ja saat olla valmis, jos käy kuten uumoilen, myöntämään minulle tuon lainan uudelleen. Omituista muuten, että entinen liikkeeni olisi nyt, näin monen vuoden päästä, herännyt huomaamaan olevansa velvollinen maksamaan minun yksityisiä velkojani. Siihen sillä ei ole laillista oikeutta oman varainkäyttönsäkään kannalta. Enkä liioin minä voi ottaa sellaista lahjaa vastaan. Se sitoo minua epämiellyttävällä tavalla. Oletko varma, että liikkeeni on todellakin tehnyt tuollaisen päätöksen? Kuka oli täällä asiaa järjestämässä?
– Kuka? Johtokunnan puheenjohtaja, itse rehellisyys. Mitä oikeastaan ajat takaa? Menettelin todellakin parhaassa tarkoituksessa ja täysin laillisesti, sillä velkakirjasi on asetettu haltijalle. Et voi moittia pankkia siitä, jos se – anteeksi – näin epävarmassa tapauksessa käytti tilaisuutta hyväkseen, kun tarjottiin täysi arvo korkoineen.
– En moiti, mutta jos käy, kuten pelkään, tulet huomaamaan joutuneesi ottamaan osaa vehkeilyyn, jota et hyväksy. Siitä voimme kuitenkin puhua aikanaan. Nyt olen saanut tiedon, jota tarvitsin voidakseni harkita asemaani kaikessa laajuudessaan. Ei liikkeeni sitä lainaa maksanut, siitä olen varma, vaan Kettu ja Susi.
– Mitä varten he sen olisivat tehneet?
– Kerron siitä joskus toiste. Nyt täytyy mennä. Jos he vielä saapuvat tänne asioitsemaan minun hyväkseni, niin soita.
– Selvä.
Mennessään tuomari Vuori hymähteli. "He ovat maksaneet velkani ja tarjoavat satakahdeksankymmentätuhatta vuodessa vain siitä hyvästä, että valvoisin heidän paperiensa kulkua. Velkakirja heillä on takataskussa siltä varalta, etten suostuisi tai ryhtyisin myöhemmin oikuttelemaan. Taidan olla tärkeämpi mies kuin olen kuvitellutkaan. En olisi uskonut joutuvani taisteluun heitä vastaan vielä kerran".
6
Täällä jossakin helmik. 29 p. 1940.
Rakkaat Habacuc ja Habacucina!
Huomasin tänä aamuna ihmeekseni, että allakassa oli helmikuun
tilillä 29 päivää ja että siis tämä cammottava ajastaika on
kaiken päällisexi carkausvuosi. Vaicka se onkin oikeastaan vain
vanhoille piikasille osoitettu cohteliaisuus eikä siis cuulu
vielä minulle, joka olen vastikään astunut nuoruuden keväimeen
(tämä olee runollista), päätin puolestani viettää sitä sysäämällä
teitillen yhteisen ikioman breivin. Kerrottuani aikeestani arv.
lottasisarilleni ja vaadittuani heitä lopettamaan iankaikkisen
lörpöttelynsä sixi hetkexi, minkä tätä kirjoitan, he sanoivat:
"hellanletta!" ja vaikenivat cunnioittavaisesti.
Minulla on kiva homma nykyään – joudun näet tekemään silloin
tällöin pieniä reissuja. Taisin lähettää teille posticortin
eräästä pienestä maaseutukaupungista, jossa joskus joudun
käymään. Meitä on aina caxi lottaa näillä matkoilla, jotka
suoritamme yöllä, mikäli vain mahdollista, ellei muuten, niin
veturin päällä. En ollut onneksi silloin tuossa caupungissa,
kun sitä bommitettiin. Tulin sinne vasta seuraavana päivänä
ja saatoin todeta, että jäljellä oli vain savuavia raunioita.
Olivat ne paganat tehneet bahaa jälkeä. Aica jännää tämä nykyinen
comennuxeni, sillä se tuo hiukan vaihtelua jocapäiväiseen
bommituxeen ja kellareissa istuximiseen; onpa sillä vähän
seickailun makuakin. Asemilla on cova touhu – sotilaita ja aina
vain sotilaita. Kivääriniecka-sotapoliisit tutkivat tarckaan
paperit ja ovat ylen mahtavia. Junissa on niin heicko valaistus,
että juuri ja juuri eroittaa toisen hämäränä cummituxena.
Toisissa junissa on vain kynttilävalaistus. Ahdasta on ja
unisia sissejä, jotka nuckuvat vaicka cuinka pienessä tilassa
ja minkälaisessa asennossa. Junat seisovat caikilla asemilla
ylimääräisiä tunteja ja joutuvat pysähtymään asemien välillä
ilmahälytyksen takia. Vielä ei minun matkustaessani ole junaa
ahdistettu, vaicka ne sitä cuulemma mielellään täällä päin
tekevät. Mutta minähän matkustankin pääasiassa yöllä ja silloin
on pimeää. Huomenna minun on taas lähdettävä vaaralliselle
alueelle, mutta sillehän ei voi mitään.
Meidät on kaikki rocotettu isoaroccoa vastaan. Kun minun piti
mennä rocotettavaxi ja istuin jo leikkaussalin eteisessä
odottamassa vuoroani, niin eivätkö alkaneetkin pämppätorvet
möykyä! Liukkaasti laskeuduin tilapäiseen pommisuojaan, jossa
sitten huvittelehdin kuvittelemalla, miltä kansamme näyttää,
kun se näin yximielisesti istuu kellareissa. Täristen kauhusta
nousin sitten "sähkötuoliin" ja sain käsivarteeni piston,
joka tuntui lähinnä kirpun puremalta. "Haavoituttuani" täten
menin "joukkosidontapaikalle" (sota-aika vaatii ajankohtaista
kielenkäyttöä) ja niin olin taas kunnossa. Olen parantunut noista
pistoista jo aikoja sitten.
Terveisiä Laurilta, jonka äsken tapasin. Nukuimme juuri
niin vanhurskasta yötä cuin tämän ikäisiltä lotilta sopii
pyytää – kello oli siinä neljän maissa ja olimme ensimmäisen
kerran kääntäneet kylkeä –, kun ovelle yhtäkkiä koputettiin.
Selvittyämme hämmästyksestä ja siitä pelosta, että koputtaja
ehkä oli tshekan asiamies, menin avaamaan. Edessäni seisoi niin
huurteinen lumiucco, etten ole sellaista ennen nähnyt – Lauri,
tuo tunkeilevainen luutnantti, jonka tekin tunnette. Huolimatta
vilustumisen vaarasta, jonka hän minulle aiheutti, hän caappasi
minut syliinsä välittämättä toisten lottien hyytyneestä cauhusta.
Saatuani palautetuksi hänet säädyllisyyden rajoihin hän selitti
juosseensa ja kävelleensä lohkoltansa halki yön nelisenkymmentä
kilometriä vain siinä toivossa, että saisi nähdä minut. Ryhdyimme
puuhiin ja lääkitsimme häntä kaikella sillä hyvällä, mitä meillä
sattui olemaan. Klo puoli 6 hänen jo täytyi lähteä. Voitte,
arvoisat vanhempani, kuvitella tämän yöllisen kohtauxen ja eron
kieltämättömän haikeuden.
Olen kirjoittanut pienen tervehdyxen myös Cancellariukselle
ja veljelleni Caleville, sillä on tuntunut siltä kuin minun
pitäisi sanoa teille jäähyväiset. Syynä on se, että oloni siinä
kanttiinissa ja paikassa, johon huomenna lähden, on vaarallista.
Älcää silti huolehtiko, rakkaat isä ja äiti, sillä enhän minä ole
sen arvokkaampi säästymään kuin ne sadat tuhannet pojat, jotka
joka hetki cazovat cuolemaa silmästä silmään. Olen vain Suomen
tyttö, joka vihaan ryssää vereen ja henkeen asti, encä sure
izeäni, kävi minun miten tahansa.
Toimitan tämän kirjeen menemään siinä hartaassa toivossa, että
kenttäposti vielä kykenisi lähettämään sen perille. Täällä näet
vallitsee, kuten varmaan tiedättekin, vakavampi taistelun jyly
kuin ehkä milloinkaan.
Muistakaa joskus omaa
Kerttuanne.– Monesko päivä nyt on?
Tuomari Vuoren ääni oli tukahtunut, soinnuton. Helena-rouva kuiskasi:
– Nyt on sunnuntai, maaliskuun seitsemästoista päivä...
– Eikä Kertusta ole kuulunut mitään.
He totesivat tämän väristen. Elämä tuntui heidän kohdaltaan loppuneen, jäätyneen. Sydämessä vallitsi sama kahdenkymmenen asteen pakkanen kuin tänään ulkona, sama kova, kylmä tuuli, sama murtumaton talven valta.
– Älkäämme vielä heittäkö kaikkea toivoa. Helena-rouva kuului kuiskaavan näin, mutta hänen äänensä oli masentunut, epätoivoinen.
KAHDESTOISTA LUKU.
1
Aliinan talvi kului siinä omituisessa mielentilassa, joka kuuluu odottaville ja jossa unelma sisältyy päivään ja tulevaisuus on osa nykyisyydestä. Huuruiset pakkaset tulivat ja menivät, muistoinaan jäätävä kylmyys, kirahteleva lumi ja punaisena loimuava iltapäivä. Yöt tulivat ja menivät yksinäisessä vuoteessa, tuoden aina mieleen sen salaisen, sanomattoman suuren onnen, jonka ne olivat nähneet, mutta josta ne eivät kertoneet kellekään. Muistellessaan sitä ja Riston viimeistä käyntiä kotona – tuota lyhyttä lomaa, joka toi hänet yllättämällä ja jo samalla vei hänet pois –, Aliina ymmärsi täydelleen onnen rajat. Kuinka äkkiä se saattoikaan luhistua korkeimmasta asteestaan siihen tasoon, jossa se ei ole enää elävään elämään kuuluvaa, vaan haave-oloa menneessä, surunkajoisessa maailmassa.
Sinä maaliskuun päivänä, jolloin Aliina vavisten odotuksen jännityksestä ja unelmoidun jälleennäkemisen riemusta vartoi Riston tuloa, mutta saikin sensijaan sanoman, että Risto oli kaatunut Viipurinlahden jäällä, sodan viimeisessä taistelussa, jonakin sen aivan viimeisenä minuuttina, hän oli luullut elämänsä sammuvan siihen paikkaan. Yhä uudelleen hän muisteli tuota päivää ja luetteli hetki hetkeltä, mitä oli tehnyt ja ajatellut, kuin olisi syyttänyt itseään jostakin rikoksesta ja tutkinut tekojaan, millä tavalla niistä ilmeni syyllisyyttä. "Mitä olen tehnyt, että minua näin hirveästi rangaistaan?"
Tuo kysymys oli tullut itsestään. Hän oli heti ymmärtänyt sen aiheettomuuden, vieläpä synnillisyyden, mutta minkä sille voi, että ihminen ihan tietämättään kysyy sillä tavalla, syyttää Jumalaa vääryydenteosta, uhmailee voimia, jotka kuitenkin tietää ylivoimaisiksi. Se kai kuuluu sen taistelun luonteeseen, joka ihmisen on käytävä silloin, kun ukonvaaja äkkiä osuu häneen. Uhman aallon jälkeen tulee tyynempää ja sieluun hiipii alistuminen, tuo kummallinen tyytyminen, joka herkentää murheen niin, että se ihmeellisesti ikäänkuin ravitsee kipeätä sydäntä.
Tuontuostakin Aliina oli katsonut kauas tielle, siihen mutkaan, josta linja-autossa saapuneet, mikäli aikoivat Aholaan ja sen takana olevaan kylään, ensimmäisen kerran tulivat näkyviin. Siitä alkaen, kun radio oli ilmoittanut rauhansanoman, hän oli melkein pois siirtymättä seisonut ikkunan ääressä ja tuijottanut tielle. Mutta Ristoa vain ei ollut näkynyt tulevaksi. Vielä sittenkin, kun illan hämy oli alkanut verhota tietä, hän oli katsonut sinne niin hartaasti, että silmiä oli karvastellut.
Sitten hänelle oli tullut pelko, että jospa Ristolle oli sattunut jotakin. Hän oli hätäännyksissään soittanut rovastille, että onko mitään ilmoitettu Ristosta, kun tämä ei ole tullut, vaikka monet kuuluivat jo palanneen? Mutta ei ollut ilmoitettu. Rovasti oli lohdutellut, luvannut soittaa heti, kun sai kuulla Ristosta, ja kehoittanut rauhallisuuteen. "Tämä on, hyvä lapsi, sellainen elämänkohta, ettei auta muu kuin alistuminen kaikkeen, siihenkin, joka tuntuu kovimmalta, vaikeimmalta. Rukoile itsellesi voimia siihen!" Rovasti oli Aliinan ja Riston rippi-isä ja oli sanonut muistavansa heitä molempia rukouksissaan. Se oli tuntunut Aliinasta hyvältä. Oli kuin olisi ollut toinen isä, sellainen, jolla oli suurempi hengenvoima kuin omalla isällä.
Eräänä iltapäivänä sitten, kun linja-auton ääni oli ilmoittanut sen saapuneen, tien mutkaan oli ilmestynyt mies, jota Aliina ensimmäisessä säpsähdyksessään oli pitänyt Ristona, mutta jonka olikin liikkeistä ja ryhdistä pian huomannut Lehtelän Matiksi. Tämä kun oli kuulunut samaan komppaniaan kuin Risto hän saattoi tietää Ristosta enemmän kuin muut sodasta palanneet. Siksi Aliina oli sydän kiivaasti sykkien ja polvet lamauttavasta pelosta horjuen kiiruhtanut pihalle huutamaan Matille, jotta tulla toki sisään kertomaan kuulumisia. Mutta Matti oli jo pihalla tulossa, joten ei tarvinnut muuta kuin mennä edellä sisään. Kamariin Aliina oli mennyt ja jättänyt oven jäljessään auki, jotta Matti olisi siitä ymmärtänyt tulla perässä, sillä Aliina tahtoi puhutella Mattia kahdenkesken saadakseen muiden häiritsemättä tarkan tiedon kaikesta.
Matti oli ojentanut kätensä ja sanonut hiljaa "terveisiä sodasta". Sitten hän oli Aliinan kehoituksesta istuutunut ovensuutuolille ja alkanut hämillään kaivella taskustaan savukerasiaa. Saatuaan savukkeen palamaan hän oli avannut uunin suupellit ja karistanut tuhkan uuniin. Välillä hän oli tuontuostakin vilkaissut Aliinaan, joka oli istunut sanattomana, uskaltamatta kysyä mitään. Hiljainen, vilustava hermotärinä oli tuntunut varsinkin käsissä. Matinkin olo oli selvästi ollut vaikeaa, sillä hän oli muutaman kerran rykäissyt kuin puhuakseen, mutta vaiennut kuitenkin ja ähkäissyt ahdistuneesti. Lopuksi hän oli saanut virkkaneeksi:
– Niin, tuota, Ristoltahan minulla on terveisiä.
Se oli murtanut padon. Aliina oli sanonut hiljaa ja alistuneesti:
– Arvaan terveisesi. Kerro kaikki.
Matti oli kertonut – miehekkääseen, järeään tapaansa... Hirmupakkanen oli tehnyt sen, että miehet, Ristokin, olivat olleet jäykkiä kuin kangella käänneltävät tukit. Vihollinen oli painostanut... Vastustaminen oli käynyt vaikeaksi, sillä voimat olivat alkaneet loppua, koska ei ollut ollut vuorokausiin tietoa levähdyksestä. Mutta hampaita sille silti oli näytetty ja sen hyökkäys vielä viimeinen kerta torjuttu. Mutta juuri kun oli odotettu kiihkeästi sotatoimien taukoamista ja aselevon alkamista, oli tullut ammus ja räjähtänyt Riston vieressä. Muitakin siinä oli kaatunut. Matti oli ollut hiukan syrjempänä ja pelastunut. Hän ei ollut lähtenyt kotiin ennenkuin oli saanut Riston mukaansa. Hänet hän oli jättänyt kirkolle sankarihautaan. Että saisiko vielä Ristoa nähdä? Tiettävästi sai, mutta emäntä tekisi viisaimmin, jos ei ajattelisi sitä. Kranaatti näet repi Riston pahoin, ihan riekaleiksi. Ei häntä voi tuntea. Särkyy vain mielessä oleva vanha, kaunis kuva. Hän oli koonnut Riston maalliset jäännökset ja saattanut ne turvaan. Vei aikansa ennenkuin päästiin lähtemään kotiin – ennenkuin Matti itse lomautettiin ja saatiin arkku. Näistä oli väliin puutetta, kun kaatuneita oli paljon. Tässä oli Riston selkäreppu, joka oli säilynyt siksi eheänä, että Matti oli saanut kurotuksi sen kuvalleen, ja siinä vainajan kapineita.
Aluna kaiveli reppua ja koetti katsoa, mutta kyyneleet sumensivat silmät niin, ettei hän juuri paljoa nähnyt. Tuossa oli hänen, Aliinan, kirjeitä, ja tuossa paperi, johon Risto oli aloittanut hänelle kirjettä. "Rakas Aliina"... Risto oli, Matti siinä edelleen kerroskeli, viimeisessä levähdyspaikassa koettanut kirjoittaa, mutta huonoahan se oli ollut, kun kädet olivat kohmettuneet. Tulta ei ollut sillä kohdalla saanut pitää, se kun olisi voinut olla merkkinä viholliselle. Ei siitä ollut tullut mitään. Risto oli pistänyt paperin ja kynän pois ja sanonut Matille, että "vie sinä, jos minun tieni loppuu, Aliinalle terveiseni". Paperin kulma oli verinen. Repussa ollut Aliinan antama Uusi Testamentti oli myös verinen. Veri oli kuivanut siihen niin, ettei sitä saanut auki. Kaikissa vaatteissa ja esineissä, joita Aliina repusta löysi, oli veritahroja.
Sitten Matti nousi. "Pitäisi tästä jo lähteä äiti-vanhalle näyttäytymään. Odottelee tietenkin minua. Aliina ei surisi liiaksi. Sellaista miestä kuin Ristoa ajatellessa ja muistaessa mieli valkenee".
"Hyvästi, Matti, ja kiitos!" He sinuttelivat nyt huomaamattaan toisiaan kuten olivat aina tehneet, lapsuudenystäviä kun olivat. "Ei tullut tässä edes kahvia hommatuksi!" Aliina jo pahoitteli. "Ehditäänpä tuota vielä. Miten se on – tuli mieleeni" – Matti viivytteli – "tarvittaisiinko Riston sijaan työmiestä? On tämä Ahola niin sopiva paikka kulkea meiltä pitäen työssä..." – "Tietenkin tarvitaan!" Aliina vilkastui vastaamaan; "pian on ryhdyttävä touontekoon ja Riston isä on jo vanha. Tulet heti, kun olet levännyt – älä lupaudu muille!"
Hetken kuluttua Matin lähdöstä ovi narahti ja vanha Risto ilmestyi empien kynnykselle. Hän ei yrittänytkään istua, vaan seisattui keskelle lattiaa ja katsoi kysyvästi Aliinaa, joka itki pää pöydän ja käsivarsien nojassa. Katsottuaan sitten tulijaa Aliina totesi vanhuksen koko olemuksessa tapahtuneen suuren muutoksen. Vielä muutamia päiviä sitten, jolloin Riston tuloa pidettiin selvänä asiana eikä osattu aavistaakaan, että kuolema tempaisi hänet omakseen juuri rauhan oven avautuessa, vanha Risto oli ollut reipas sekä ryhdiltään että ilmeeltään ja puuhiltaan. Nyt hän oli niin luhistunut, etteivät polvet eikä selkä enää jaksaneet suoristua. Hänen kätensä tutisivat höltyneiden hermojen nykiminä ja suu oli jäänyt avuttomasti auki. Omituisesti hätääntyneellä, varoittavalla äänellä hän sanoi Aliinalle:
– Älä itke noin! Ajattele lastasi. Se voisi vahingoittua siitä. Syntyä liian aikaiseen.
Aliina katsoi häneen kummastellen. Tuo oli outoa huolenpitoa vanhan Riston puolelta.
– Taisitte jo kuulla Riston kaatuneen?
Aliina katsoi odottavasti ukkoon. Tämä vastasi avuttomasti:
– Kuulin Matilta tuossa pihalla. Mutta ei kaikki ole silti mennyttä. Jäihän Ristolta lapsi. Se on tietenkin poika, Aholan uusi nuori isäntä. Pian se nähdään. Säästä itseäsi, ettei sille vain mitään tapahtuisi.
Hän kääntyi ja poistui. Aliina katsoi ikkunasta, kuinka ukko meni pihan poikki kumaraisena, huolestuneen näköisenä, laahustavin askelin. Vaikka hämärsi jo, ei ukon tupaan ilmestynyt valoa.
2
Vanha Risto ei tarvinnut eikä tahtonutkaan tällä hetkellä valoa ympärilleen, sillä ne aatokset ja tunnelmat, jotka nyt myllersivät hänen sielussaan, viihtyivät parhaiten hämyssä. Tietenkin hänen oli ollut pakko ottaa huomioon, että Risto voisi kaatua, mutta kun tuo ajatus oli ollut hänelle äärimmäisen tuskallinen, hän oli torjunut sen heti kuin vihatun vieraan. Miksi juuri Ristolle kävisi niin? Muita arvattavasti kaatuisi paljonkin, mutta kai Risto sentään säästyisi. Hän tarvitsi poikaansa sitä salaista, suurta suunnitelmaa varten, jota oli hautonut siitä alkaen, kun Risto oli nainut Aliinan. Silloin hän oli jostakin selittämättömästä syystä alkanut uskoa, että Penttilän tila oli sallittu joutuvaksi Aholan hallintaan. Niin täytyi tapahtua, sillä muutenhan jäisi kostamatta vääryys, joka Aholan vaarin mielestä oli kerran nuoruudessa hänelle tehty. Mikä vääryys? Jos joku olisi kysynyt häneltä sitä, hänen olisi ollut vaikeata, niin, mahdotonta, antaa tarkempaa selitystä. Ja kuitenkin hänestä tuntui kuin olisi silloin, kun hän ei saanutkaan omakseen Penttilän nykyistä emäntää ja hänen täytyi siirtää talonsa tänne kivikkoon, hänen kohdallaan loukattu maailmanjärjestystä. Hän ei ollut puhunut asiasta sanaakaan kenellekään, vaan oli alistunut kaikkeen ilman vastalauseita – tottakai, kun päätökset ja paperit olivat laillisia –, mutta hän ei ollut silti unohtanut kärsimäänsä vääryyttä, vaan oli kätkenyt sen sydämensä syvimpään, hautonut sitä kuin lohikäärme aarrettaan, katsellut sitä salassa ja kuvitellut sen kerran tulevan korvatuksi sillä, jota oli aina mieluiten toivonut.
Riston ja Aliinan hääyönä hän oli alkanut aavistaa, että aika oli tullut. Silloin hänelle oli yhtäkkiä valjennut, että "näinhän se on tapahtuva". Lopullisen vahvistuksen siihen, että sallimus oli vihdoinkin ryhtynyt ohjailemaan asioita niin kuin nämä olivat syvimmän oikeuden mukaan meneviä, hän oli mielestään saanut Penttilän Timon kaatumisesta. Sillä, että Penttilä oli yhtäkkiä joutunut jäämään ilman isännyyden perillistä, täytyi olla syvempi tarkoituksensa. Selvästi vanha Risto oli sen silloin älynnyt ja alkanut jännittyneenä odottaa poikansa paluuta. Olisi somaa nähdä, miten Penttilän lautamies nyt suhtautuisi vävyynsä, kun tämä tosiasiallisesti olisi ei vain Aholan vaan Penttilänkin isäntä. Ehkä möisi Ristolle tilansa ja muuttaisi syytinkihuoneisiinsa, jotka oli melkein kuin tätä varten laitattanut kuntoon. Silloin saisi kaataa tuon raja-aidan ja kyntää pellot yhdeksi.
Mutta nyt oli suunnitelma saanut pahan kolahduksen. Risto oli kuin olikin kaatunut ja jättänyt Aholan ilman isäntää. Tällä hetkellä oli kieltämätön tosiasia, että Ahola oli yhtäkkiä siirtynyt Penttilän veren hallintaan. Talo oli Aliinan oma eikä hänellä, Vanhalla Ristolla, ollut siihen sen laajempaa sananvaltaa kuin minkä muona myönsi. Sellaista käännettä hän ei ollut tullut ottaneeksi huomioon, kun oli ollut niin varma suunnitelmansa toteutumisesta.
Vanha Risto takoi nyrkillä polveensa ja hautoi kostein silmin sitä, mikä tässä oli oikein ja väärin, ja oliko hänen suunnitelmansa sittenkin määrätty epäonnistumaan. Yksi asia oli, joka vielä saattoi korjata kaikki ennalleen ja sallia vanhan Riston elämän suuren aatteen toteutua, – se näet, että Aliinalle syntyisi poika. Kyllähän tytärkin olisi Riston ja Aholan verta, mutta naimisliiton kautta se luovuttaisi talon vieraan nimen varjoon. Sitä ei vanha Risto voinut sietää. Poika pitäisi Aliinan lapsen olla, tukeva poika, kaikkien Aholan Ristojen rintaperillinen, joka kerran ajaisi auraansa pitkin ja poikin Penttilänkin peltoja, miten vain haluaisi, kenenkään voimatta estää. Sitä vanha Risto nyt halusi erikoisesti Jumalalta rukoilla. Sen pyynnön kohtuullisuutta ei voitaisi hevillä kieltää.
Mikä tässä leikkasi niin ilkeästi sydänalaa? Vai olisikohan leikannut itseänsä omaatuntoa? Tiesi häntä. Myönnettävä kuitenkin oli, että kaukana tunnon taivaanrannalla jymisi vaisusti, mutta jymisi kuitenkin ukkonen, mikä hän oli. Täytyi tässä olla melkein pelkomielellä, että jos se iskeä livauttaa salaman, niin miten silloin käy? Kuuluu kuisketta, että "Aholan vanha isäntä..." – "Mitä sitten?" – "No sitä vain, että oletkohan ollut oikealla tiellä, kun olet hautonut noita suunnitelmiasi?" – "Miten niin oikealla? Ei suinkaan tässä harhatiellä". – "Kun ei vain olisi, sillä mitä on suunnitelmasi muuta kuin alastominta ahneutta ja toisen omaisuuden himoitsemista". – "En minä sitä himoitse, vaan vaadin kuin omaani, sillä se on minulle kuuluvaa". – "Olet niin tunnoton, että iloitsit Timon kuolemasta". – "Kuka on sanonut sellaista?" – "Ei kukaan, mutta itsepähän parhaiten tiedät. Mitä, jos Risto olisi kaatunut juuri tuon häikäilemättömän ahneutesi vuoksi?" – "Mitä hulluja päähäsi tuleekaan! Täytyykö jokaisen sotilaan kuoleman syy etsiä kotirintaman synnistä!" – "Kyllä se vähän niin on. Ei kotirintama ainoastakaan ihan viattomaksi jää. Sinun ahneutesi ja omistamisen vietti, joka on teissä talonpojissa kehittynyt aivan sairaalloiseksi intohimoksi, voivat olla juuri niitä syntejä, joiden takia Jumala siirsi Riston pois suunnitelmiesi piiristä. Ei olisi ollenkaan ihmettelemistä, vaikka olisit rikollisilla ajatuksillasi aiheuttanut poikasi kuoleman".
Tuskanhiki helmeili vanhan Riston otsalla. Hän hamuili taskusta äkkivääränsä, kiiltävän, öljyisen, mustaksi palaneen ja imettyneen visakoppansa, ja alkoi vapisevin sormin sulloa siihen kessuja keltaisesta rakkokukkarostaan. Sitten hän kompuroi lieden ääreen ja kaivettuaan tuhkasta hehkuvan hiilen asetti tämän piippunsa suulle ja ryhtyi kiihkeästi vetelemään. Pah-pah-pah! Jopahan rouheet ottivat tulen ja alkoivat hehkua. Jo tulee sankkoja, ravitsevia savuja. Nyt täytyi vetäistä oikeat henkiriipaisut, ihan keuhkojen perimmäisiä sopukoita myöten, jotta olisi päässyt edes vähän rauhoittumaan.
Mitä ahneutta ja liikaa omistamisen himoa hänessä olisi ollut? Se oli turhaa, aiheetonta syyttelyä tuo tuollainen. – "Älä kiertele äläkä kieroile, vaan myönnä kerrankin rehellisesti, että ainoa johtotähti elämässäsi on ollut rahanhimo, omistamisen autuus, tärkeys kaiken sen puolesta, minkä isäntä olet ollut. Vai voitko kerskata lähimmäisenrakkaudesta? Oletko tukenut ja rohkaissut köyhiä mökkiläisiä ponnistelemaan kohti omavaraisuutta ja riippumattomuutta? Kuka vastusti tässä kylässä kynsin hampain torpparien vapauttamista? Oletko milloinkaan vähimmälläkään tavalla edesauttanut yleishyödyllisiä asioita? Liikuthan omalla paikallasi kuin varas, peläten, että joku pääsisi kurkistamaan kukkaroosi. Sinä aina moitit ja kadehdit Penttilää huomaamatta sitä, että hän on uudenaikainen talonpoika, joka valistuneesti ymmärtää maata omistavan luokan suuret velvollisuudet yhteiskuntaa ja valtiota kohtaan kokonaisuudessaan".
– Kun et nyt jo ole vaiti! vanha Risto sähähti ääneen ja siirtyi pois lieden äärestä, johon oli jäänyt kuuntelemaan sisällisen ihmisensä nuhteita. "Hauku sinä vain!" hän ajatteli sitten lysähtäessään istumaan äskeiselle paikalleen, "mutta talonpoika kuka hyvänsä tietää, että ellei hän pidä pennosista kiinni, niin pian tulee lähtö kilometritehtaalle. Omistamisen vietti! Kaikkea tässä saa kuulla! Ellei isäntä pidä tarkkaa laskua ja vaaria jokaisesta havunneulasesta, niin varikset kantavat ne naapurin peltoon ihan huomaamatta. Eikö minun tilani ole vuosi vuodelta kohentunut yhä ehommaksi, niin että se on nyt vähintään Penttilän veroinen? Enkö ole siten parhaimmalla mahdollisella tavalla täyttänyt velvollisuuttani yhteiskuntaa ja valtiota kohtaan?"
Tämä puolustus tuntui hänestä tehoavalta ja hän alkoi taas poltella niin kiihkeästi, että rouheet rupesivat hehkumaan ja piipun suusta loisti nyt jo pimeään tupaan himmeätä hohdetta. Mutta samalla taas omaatuntoa vihlaisi kipeästi ja hän totesi, ettei tuo puolustus sittenkään auttanut. Jäätävä pelko kouraisi sydäntä, vilu puistatti, ja kauhistuneena hän änkytti kuin olisi houraillut:
– Se on tuo omistaminen ja ahnehtiminen niin tylyä, niin tylyä. Se karkoittaa pois rakkauden ja jäädyttää sydämen. Kyllä Risto varmaan kaatui minun tähteni. Jos olisin ymmärtänyt kasvattaa hänet isänmaata varten, niin hän saattaisi olla tällä hetkellä elossa, mutta kun hänestä pitikin tulla itsekkäiden, rumien suunnitelmieni välikappale, niin Jumala leikkasi hänet pois.
Hän poltteli kiihkeästi, sylkäisi ja kirosi:
– Kuka saatana tämän elämän sitten oikein ymmärtää!
3
Perkiön Tuomas puhui pojalleen, että eiköhän hänen ollut lähdettävä käymään päämajassa, itsensä Mannerheimin puheilla. Kaikesta tapahtuneesta täytyi näet päätellä, ettei asianomaisissakaan paikoissa, saati sitten yhteisen kansan keskuudessa, oltu selvillä siitä asemasta, mikä Suomen kansalla itsensä Herramme luetteloissa oli ja mikä tehtävä sille oli määrätty. Niinkuin Tuomas oli jo monesti juurtajaksaen selittänyt, suomalaiset olivat Jumalan valittu kansa, jonka oli ollut aloitettava taistelu ihmiskunnan valoisamman tulevaisuuden puolesta itseänsä pimeyden pääruhtinasta vastaan. Tälläkin kun oli valittu kansansa eli venäläiset, niin siitä jokainen saattoi ymmärtää, miten ratkaiseva merkitys koko ihmissuvulle taistelullamme oli. Mutta jos taistelijat itse eivät olleet täysin selvillä tehtävänsä ylen suuresta merkityksestä, niin mistä he sitten saivat voittoon tarpeellisen, riittävän voiman? Kyllähän radiossa tunnuttiin pauhaavan kaikenlaista tälle suunnalle tarkoittavaa, mutta niin selvästi kuin olisi pitänyt, ei tätä suurta pääasiaa sanottu. Niin että kyllä nyt oli lähdettävä itsensä Mannerheimin puheille.
– Vaan kun teitillä ei ole tietoa, missä hänet tapaisitte, niin voitteko lähteä ajelemaan noin vain summanmutikassa?
Taavetti-isäntä koetti täten verukehtia, sillä hän ei olisi nyt mielinyt antaa isälleen hevosta, jota välttämättä tarvitsi työhön. Hän huomautti vielä:
– Johan te olitte rovastin puheilla samassa asiassa. Ehkäpä hän on jo toimittanut sen perille?
– Ei se ole tehnyt sitä, sillä siltä puuttuu tämän totuuden älyämiseen tarpeellinen usko. Huomasin sen silloin talvella puhutellessani häntä. Ja mitenpä se on voinut toimittaa sanomaani päämajaan, kun ei sanonut tietävänsä, missä se onkaan. Sitä ei muuten tiennyt kukaan, kyselin sitä keneltä tahansa.
– Niin no, Taavetti huomautti, miten te sitten löytäisitte sen nyt, sillä ei suinkaan sen osoitetta ole entistä enempää levitelty?
– Minulla on omat oppaani, ukko selitti salaperäisesti. – Löysiväthän itämaiden viisaat Petleheemin, jossa Jumala sillä kerralla piti päämajaansa, kenenkään ihmisen heille sitä ilmoittamatta.
– Olihan niillä muistaakseni tähti oppaana.
– Saattaa se olla tähti muillakin.
– No niin... Lähdette sitten vain ajelemaan. Mutta menkää kuitenkin ensin rovastin luo tiedustelemaan, etteihän vain Tuomaasta ja Jaakosta olisi mitään hänen taholleen kuulunut. Kun eivät ole pojat viikkokausiin kirjoittaneet, niin on tullut mieleen epäilys, että vaikka olisivat kaatuneet tai joutuneet vangeiksi. Se saattaa näet sellainen tapahtua valitunkin kansan sotamiehille.
Taavetti-isäntää harmitti isänsä houre valitusta kansasta ja siksi hän pisti sanottavansa loppuun piikin. Mutta vanha Tuomas ei huomannut sitä, vaan alkoi varustautua matkalle. Kutsumuksen käsky oli hänen sydämessään niin elävä, että hänen oli pakko noudattaa sitä. Hän pukeutui pyhäisiinsä, turkkiin ja koirannahkakintaisiin, ja käski Justiina-emännän laittaa matka-arkkuun evästä. Taavetti toi pyytämättä rekeen apilaheiniä, silppusäkin, jauhopussin ja hevosenleipää koko nuorallisen, ja selitti:
– Täytyyhän ruunan saada riittävästi matkaevästä, sillä muuten jäätte päämajan tälle puolelle. Kai te kuitenkin tulette lauantaiksi saunaan, sillä eihän päämajaan sovi kylpemättömänä mennä. Kuulustelette kirkonkylässä marskin osoitteen ja palaatte sitten joka tapauksessa kotiin.
Tämä oli selvää viekkautta, jolla Taavetti koetti johdattaa isäänsä kiusaukseen. Lauantai-illan sauna ja kylpy yleensäkin oli näet vanhasta Tuomaasta sellaista herkkua, ettei hän malttanut olla nauttimatta sitä, jos sitä vain oli tarjolla. Ilmeisesti Taavetin puhe tehosi, mutta hetken epäröityään ukko voitti jalosti kiusauksen ja vastasi:
– Se on niinkuin on sallittu, se saunassakin käynti. Lauantainapahan tuo nähdään. Hyvästi nyt vain...
Hän ajoi navetan päitse tielle. Oli jo tulossa ilta. Reki natisi ja jalakset kiljuivat pakkasessa. Ruuna empi, katsoi taaksensa Taavetti-isäntään, että "ihanko te todella annatte tuolle vaarille tämmöisen vallan?", ja siirteli raajojaan haluttomasti. Mutta kun vanha Tuomas huomasi tämän ja ilmaisi heikentymättömän hevosmiehenluontonsa karmealla ärjäisyllä ja suitsien riipaisulla, ruuna ymmärsi joutuneensa entisten aisain väliin ja ajatteli huolestuneena, alahuuli lerpallaan, että "mitenkähän tämä vielä päättyy..." Taavetti tuijotti isänsä jälkeen ja tuumi, että "estää tuo matka olisi pitänyt, mutta minkä teet, kun isäukko ajoi aikoinaan selkänahan kautta poikansa sieluun niin lujan vanhempain kunnioituksen, ettei sitä vastaan kykene milloinkaan kapinoimaan. Eikä tässä ole ukkoa suojellut vain se, vaan lisänä on ollut jotakin, en tiedä mitä... jonkinlaista kummaa tuntua kuin olisi isän touhussa sittenkin enemmän meininkiä kuin ensimmäiseltä kuulemalta luulisikaan. Valittu kansa? Joopa-joo... Totta kyllä on, että jos siihen asiaan olisi yleinen ja järkkymätön usko, niin sen tieltä painuisivat mäet mataliksi ja koleikot sileiksi..."
Aavistamattakaan poikansa ajatuksia vanha Tuomas ajeli syvissä mietteissä kirkonkylää kohden, ensin kotipeltojen ja kylän halki ja sitten järvelle, jonka ylitse ampui viivasuora viittatie. Ruuna tosin katsahti vielä viimeisen kerran, ennenkuin laskeutui rantatörmästä jäälle, kysyvästi isäntäänsä, että "eiköhän palata kotiin, te vällyjenne alle ja minä talliin?", mutta – saatuaan vastaukseksi vain äkäisen ärjäisyn ja suitsien nykäisyn alistui kohtaloonsa lopullisesti ja alkoi siirrellä ulottimiaan siinä hölkäntahdissa, minkä kokemuksesta tiesi vähimmän rasittavaksi. Kun ei kierällä jäällä tarvinnut varoa ei kuoppia eikä töyryjä, tuolla tavalla rauhallisesti hölkätessä saattoi varsin hyvin, kuten ruuna kokemuksesta tiesi, vaipua puolitorkuksiin ja unimielessä haaveilla vaikka miten herkullisesta appeesta ja lämpimästä tallista ja loimesta. Mahdotonta ei ruunan kokemuksen mukaan ollut sekään, että ukko tuolla reen perässä nukahtaisi ja antaisi ruunan mennä omia aikojaan. Niin se oli tehnyt viime kerralla, kun oli käyty rovastin luona. Ruuna oli viivähtänyt hetkisen keskiselällä olevassa tienristeyksessä ja ajatellut, että "mitähän jos käännyn menemään tuosta naapurikylää kohti ja kierrätän sitä kautta kotiin", mutta ei ollut kuitenkaan uskaltanut ryhtyä suorittamaan moista ennenkuulumatonta kepposta. Ei se aikonut tehdä sitä nytkään, vaikka asia kyllä vilahti epäselvästi sen tajunnassa juuri silloin, kun hölkän verkkainen tahti alkoi makeasti kutkuttaa niitä paikkoja, joista hevosen uni lähtee. Oli alkanut tuulla ja viskellä lumia niin vinhasti, että ruunaa sapetti. "Kun lähteekin, äijänköriläs, järvelle yötä vastaan ja vielä sakeaan tuiskuun..."
Tuomas-ukko ei tiennyt ruunansa tuumingeista mitään, vaan oleskeli omissa aatteissaan, joita hauteli palavalla tunnolla, taistellen väkevästi hengessään. Hän oli kyllä monesti huomannut Taavetti-poikansa pitävän joutavana hänen puuhaansa lähteä Mannerheimin luo, mutta ei ollut välittänyt siitä, koska tiesi kaikki enemmät selittelyt turhiksi. Kellä näet ei ole sisäisiä silmiä, joilla vain suuret asiat nähdään, häntä et voi parhaimmillakaan puheilla valaista. Ja että hänellä, Tuomas-ukolla, oli nyt tunnollaan suuri aate, siitä ei ollut epäilystäkään. Kysymys oli vain siitä, miten se saataisiin julistetuksi niin, että koko kansa yksimielisesti omaksuisi sen. Ei ollut Suomen kansa vielä tähän saakka kokenut sellaista helluntaihumahdusta kuin mikä tulisi siitä silmänräpäyksestä, jolloin se oivaltaisi olevansa Jumalan valittu kansa. Ymmärtäähän sen, että tuollaisen uskon syntyminen on kuin pitkäisen leimaus. Se halkaisee kansan sielun ylhäältä alas kuin taivaankannen.
Mutta eri asia on itse aate ja eri sen selittäminen niin, että se tulisi ymmärretyksi ja omaksutuksi. Väliin se välähti niin selvänä ja kirkkaana, että tuntui siltä kuin lapsenkin pitäisi tajuta se heti, aivan kuin sille näytettäisiin kuvaa aapiskirjasta, mutta toisen kerran se kätkeytyi pilviin kuin aurinko sadepäivänä eikä näyttänyt kirkkauttaan edes Tuomaalle itselleen, saati sitten muille. Silloin kaikki meni sameaksi ja mielen valtasi alakuloisuus. Tuntui siltä, ettei kannattanut ryhtyä sen selittelyyn eikä saarnailuun, kun ei edes itse sitä ymmärtänyt.
Niin hänen oli käynyt silloin talvella rovastin luona. Vielä oven avauksessa kaikki oli ollut mielessä niin kirkasta, ettei muuta kuin pamauttaa tulemaan – valaista koko maailmalle, mistä riippui Suomen kansan pelastus ja tulevainen onni. Mutta kun hänen piti sitten ryhtyä selittämään aatettaan rovastille, joka siinä puuhaili paperiensa ääressä ja aina väliin rohkaisi, että "aivan niin" ja "isäntä puhuu vain", niin eipä siitä tullutkaan mitään muuta kuin sitä hänestä itsestäänkin jo kuluneeksi käynyttä ja hämärää "Valittua kansaa". Kun hän oli ilmoittanut aikovansa päämajaan puhumaan marskin kanssa ja rovasti oli ryähtäen kysynyt, että "jaa mistä sitten?", niin eikö ollut taas noussut pönkä suun eteen ja kurkku kuristunut niin, ettei ollut saanut selvää sanaa virketyksi. Se oli ihan lempoa tuo – "en paremmin tule ja sano" –, ettei tavoittanut oikein sanallisesti kiinni siitä ihmeellisestä kuvasta, joka väliin nousi sisällisen ihmisen nähtäväksi ja virkisti syntisparan sielua kuin aamukaste ruohoa helteisinä päivinä. Rovasti oli ensin koettanut autella tielle ja puhunut hänkin siitä "valitusta kansasta", mutta ei siitä ollut tullut sitä, mitä Tuomas syvimmältä tunsi tarkoittavansa. Niinpä rovasti oli lopuksi tuuminut, että "isännän on ehkä parasta harkita asiaa vielä, jotta voi sitten marskin edessä laukaista selkeät sanat". Hän oli kehoittanut siirtämään matkan tuonnemmaksi, mikä oli välttämätöntäkin, kun päämajan osoitetta ei tiedetty ja sinne pyrkijöiltä vaadittiin monenlaiset passit ja lupakirjat.
Sehän se oli kiusallista, että tarvittiin niitä kaikenlaisia papereita niin tuhottomasti. Ei Tuomas semmoista ymmärtänyt eikä välittänyt ryhtyä niitä hankiskelemaan. Poistuttuaan rovastin luota hän oli ensin toinen käsi ruunan kuolaimissa ja toinen korvallisella neuvotellut itsensä ja hevosensa kanssa, että "mitä jos lähdemme suoraan Helsinkiin presidentin puheille". Mutta samalla oli jo työntänyt vastaan. Ei hän lähde. Presidentti oli kyllä iso herra, mutta Mannerheimi oli sittenkin toista. Marski se oli Suomen valtakunnan varsinainen päämies. Hän kun sanoi, että "niin on!", niin niinpähän oli. Ei ollut hänen vertaisiaan muita kuin Vinhu, mutta tämä oli jo vanhuuttaan painunut talvilepoonsa kuin kontio korjuunsa. Ei, vaan marskin puheille hänen oli mentävä sitten, kun saisi mietityksi ja harkituksi asiansa aivan joka kantilta.
Hän oli lähtenyt kotiin – ajellut hirmupakkasessa takaisin samaa tietä kuin oli tullut – ja pohtinut aatettansa edelleen. Tänä aamuna se oli sitten leimahtanut hänelle niin ihmeellisen kirkkaaksi ja läpikuultavaksi, että hän oli jo tapaillut sanoja, joilla olisi voinut sen tarkkaan kuvata. Niitä hän ei tosin ollut vielä saanut kiinni, mutta oli ollut kuulevinaan sisimmästään lupauksen, että "Herra kyllä antaa sinulle sanat suuhun silloin, kun niitä tarvitaan". Ja kun hän oli huolehtinut päämajan osoitteesta, että mistä hän nyt saa sen tietää ja kuka hankkii hänelle sinne pääsyyn tarpeelliset paperit, niin sama ääni oli kuiskannut, että "älä huolehdi, sillä Herra kyllä opastaa sinut päämajaansa". Tätä hän oli tarkoittanut vähän niinkuin kehaistessaan äsken Taavetille, että on ne muillakin oppaansa. Joopajoo. Tässä hän nyt ajeli pimenneellä, tuiskuisella järvellä, sydämessä maltiton oppaan odotus, sen hetken kiihkeä vartominen, jolloin Herra antaisi hänelle sanat suuhun.
Yhtäkkiä hän tunsi rinnassaan kuohuvaa lämpöä, kuin suuren itkun nousua, ja ymmärsi, että ellei mielinyt tukehtua, hänen täytyi nyt sanoa ääneen se, mitä oli nämä viikot sisimmässään salaisuutena säilyttänyt, raskaana palana kurkussaan nieleksinyt – se, ettei Suomen kansa voisi omin voimin tästä taistelusta selviytyä, vaan että se tarvitsisi sitä varten Jumalan nimenomaista apua, Jumalan ihmetekoa. Tilannehan oli ilmeisesti sama kuin Israelissa Assurin kuninkaan Sanheeripin sotajoukon hyökätessä sitä vastaan. Eikö Talliini ole kuin Sanheerippi ja Mannerheimi kuin Jehiskija ja eivätkö tämän sanat ole kuin meille sanottuja? "Olkaat rohkiat ja hyvässä turvassa, älkäät peljätkö ja älkäät vavahtuko Assurin kuningasta ja kaikkea sitä joukkoa, joka hänen kanssansa on, sillä meidän kanssamme on enempi kuin hänen kanssansa. Hänen kanssansa on lihallinen käsivarsi, vaan meidän kanssamme on Herra meidän Jumalamme, auttamassa meitä ja sotimassa meidän edestämme". Ja kun kansa luotti näihin Jehiskijan sanoihin, niin mitenkäs kävi. Joo. "Herra lähetti enkelin, joka surmasi kaikki väkevät sotajoukosta ja päämiehet ja ylimmäiset Assurin kuninkaan leirissä, niin että hän häpiällä palasi maallensa". Täsmälleen näin oli kirjoitettuna Tuomaan Raamatussa, toisessa Aikakirjassa, sen 32:ssa luvussa, kuten hän oli monenmonta kertaa lukenut ja tarkoin muistiinsa painanut. Siitä hänellä oli vähitellen alkanut itää aate, että Suomen kansan oli ymmärrettävä olevansa samassa kohdassa kuin Israeli aikoinaan, saatava oman Jehiskijansa sana ja luottaen siihen odotettava Herran ihmettä, joka varmasti aikanaan tulisi. Tätä Jehiskijan sanaa hänen tarkoituksensa oli mennä Mannerheimilta pyytämään.
Kun se sitten tulisi, niin se valtaisi kansan kuin pitkäisen leimaus. Sähähdys kuuluisi vain, kun siitä palaisi kaikki paha pois, niinkuin tuli polttaa lian ja ruosteen. Jäisi vain puhdas sydän, jonka kirkkaus loistaisi silmistä kuin iltatähden rauha. Katoaisi kaikki synti, josta nyt kärsimme, ja laskeutuisi siunaus mieliin kuin mesiapilan tuoksu, kun se parhaillaan kukkii. Tulisi todella ihmeellinen aika silloin, kun Herran käskyt pidettäisiin ilolla ja vain hurskaus vallitsisi. Silloin koko maailma huomaisi, että tuo on todella Jumalan valittu kansa, ja vihollinen väistyisi pois rajoiltamme häveten, kirkkautemme häikäisemänä, kuin lauma petoeläimiä, jotka eivät siedä valoa.
Tämä herätys se olisi saatava tapahtumaan, tehtävä tosiasiaksi, sillä siitä riippuu sekä ajallinen että iankaikkinen pelastuksemme. Selkeästi vanha Tuomas tämän havaitsi. Hänen sieluunsa kohosi hurmio, kun hän ajatteli sitä ja katseli hengessään Suomen kansaa, kuinka se taisteli oikeuden puolesta vääryyttä ja väkivaltaa vastaan, otsallansa yliluonnollinen hohde – taisteli yksin, ainoankaan muun kansan tulematta apuun – yksin koko ihmiskunnan puolesta, ylenannettuna kuin Jeesus Ristus syntivelan sovittamiseksi. Tätä kuvitellessaan Tuomas tunsi polttavaa rukouksenhalua... Tässä, keskellä talvista iltaa, pimeyttä ja nyt jo ulvovaa lumimyrskyä, hän tahtoi ryhtyä kuin Israel painimaan Jumalan kanssa Suomen kansan puolesta, vaatimalla vaatimaan tälle herätystä, puhdistusta, pyhitystä ja pelastusta. Tuntui siltä, että ellei hän nyt sitä tee, niin menee ohitse oikea hetki ja tapahtuu niin suuri laiminlyönti, ettei se ole enää korjattavissa.
Hän koetti herkistää mieltään rukoukseen, mutta ei päässytkään Jumalan yhteyteen. Tämän katse, jonka hän rukouksen hurmiossa oli oppinut sielussaan tavoittamaan, pysyi nyt verhottuna. Oli kuin se olisi vaatinut vielä suurempaa nöyryyttä... Tuomas tunsi yhtäkkiä vastustamatonta pakkoa, joka nosti hänet mukavasta makaavasta asennosta ensin istumaan ja sitten polvilleen. Hän tiesi vanhastaan näin voivan käydä, sillä hän oli kokenut monta kertaa, ettei Jumala aina ikäänkuin tyytynyt mielessä kuiskattuun rukoukseen, vaan pakotti polvilleen, – vaati alistumaan niin täydellisesti, että se kuvastui ulkonaisesta asennostakin. "Etkö vieläkään avaa katsettasi, oo Herra Jumala? Mitä minun on sitten tehtävä? Tahdotko, että paljastan pääni edessäsi? Eihän todellakaan sovi astua lakki päässä Jumalan eteen. Nousen pois reestä ja polvistun tuohon jäälle. Tässä olen nyt, oo Herra. Avaa katseesi ja anna halvan palvelijasi lukea siitä lupauksesi Suomen kansalle. Käännä kasvosi kansamme puoleen ja valaise kirkkaudellasi sen sielu niin, että synnin häkä häviää sieltä pois. Ota Suomen kansa valituksi kansaksesi ja opasta se päämajaasi saamaan tunnussanaa, joka vie voittoon ja saattaa oikeuden arvoon ja kunniaan ihmiskunnan keskuudessa".
Tuomas ei tullut nimenomaan sanoneeksi ruunalle, että tämän oli pysähdyttävä odottamaan häntä, ja niin ei ruuna, joka ei myrskyn ulvonnan ja pimeyden vuoksi nähnyt juuri mitään, huomannut hänen nousuaan reestä ja jäämistään jäälle polvilleen, vaan jatkoi uneliasta kulkuaan. Sen ajatus kohdistui sitkeästi ja mihinkään muuhun eksymättä kotoiseen talliin, lämpimään loimeen ja tuoksuviin apilaheiniin. Vasta jonkin ajan kuluttua sen valtasi outo tunne, ettei nyt ollut kaikki niinkuin olla piti. Suitset nykivät yhtämittaa, mutta eivät niin kovasti kuin olisi isäntä niistä riipaissut – siitä ei voinut erehtyä –, vaan niinkuin olisivat riippuneet irrallaan reen vieressä ja tarttuneet siinä milloin mihinkin pieneen esteeseen. Ruuna pääsi johtopäätelmissään vihdoin niin pitkälle, että pysähtyi ja kääntyi kuuluvasti korskuen katsomaan taakseen.
Selvä. Ruuna huomasi reen olevan tyhjä ja suitsien viillättävän irtonaisina. Vällyt olivat auki ja lunta oli jo ehtinyt tupruttaa aika kinoksen niiden villapuolelle. Ruunan aivojen läpi kulki hitaasti sensuuntainen mielle kuin että "johan nyt on kumma", että "mihin hittoon se äijänköriläs on hävinnyt?" Taisteltuaan aikansa sitä kiusausta vastaan, että jatkaisi matkaansa ilman isäntää ja kääntyisi tienhaarasta naapurikylään ja sitä kautta kotiin, ruuna selvisi siveellisestä kamppailustaan voittajana ja kääntyi siltä sijalta takaisin etsimään isäntäänsä. Se kyllä myönsi voiton olleen verraten helposti saavutettu siksi, että tämä kääntyminen suuntasi hänen kulkunsa suoraan kotiin, mutta sillehän se ei mitään voinut, koska isäntä oli kuin olikin jossakin tuolla jälkihännässä. Ruuna läksi palaamaan äskeistä tuloreittiään ja onnistui pysyttelemään tiellä, johon ei kaikin paikoin ollut tarttunut lunta.
Kauan sen ei tarvinnut kulkea, kun jo löysi haettavansa. Siinähän isäntäriepu oli kontallaan kinoksessa, pää paljaana, kädet ristissä. Lunta oli selässä niin paksulti, ettei ruuna ollut huomata miestä, vaan oli vähällä tölmäistä häntä kavioillaan. Ruuna hörhötteli kummastuneesti, nuhtelevasti, ja tuuppasi ukkoa turvallaan, tuuppasi kerran ja kahdesti.
Tuomas oli vaipunut hurmioon ja tunsi sielussaan yhä suurempaa autuaallisuutta. Mikä vielä äsken oli ollut palavaa rukousta ja polttavaa kaipuuta, oli nyt Jumalan armosta muuttunut ehdottomaksi varmuudeksi – ei vain lupaukseksi, vaan jo aidoksi, todelliseksi olotilaksi, johon Tuomas oli laskettu osallistumaan. Hänellä oli ihmeellisen rauhallinen olo, samanlainen kuin silloin, kun vielä sammumisensa rajalla viipyvä tietoisuus tarkkailee ystävällisenä luokse hiipivän unen suloista tenhoa. Kaikki oli lämmintä ja säteilevän kirkasta. Vakavat silmät katsoivat häneen ja matalat, sointuvat äänet kuuluivat selittävän toisilleen, että "se on Rantaperkiön Vanha Tuomas-isäntä, joka on matkalla päämajaan hakemaan kansalleen herätystä ja puhdistusta, jotta se voisi voittaa sielunvihollisen sotavoimat siellä Karjalan kannaksella". Kuului helisevää virrenveisuuta ja sitten taas ihmettelevää puhetta. "Vai rukoilemaan herätystä ja puhdistusta!" puheli joku. – "Siitä on aikoja, kun sitä on pyydetty niin vilpittömässä mielessä kuin nyt tämä vanha mies. Onko sillä selvät paperit, jotta se voidaan laskea perille?" – "Kyllä on. Se on ollut hurskas mies siitä alkaen, kun heräsi nuoruutensa synneistä, jotka tosin olivat raskaat, veriruskeat, mutta ei ole suinkaan kehunut hurskaudellaan, vaan on turvautunut vain Jumalan armoon". Näin nuo äänet puhelivat vakavasti ja Tuomas kuunteli niitä jännittyneen riemun vallassa.
Sitten Tuomas tunsi itseään kosketettavan ja oli kuulevinaan äänen sanovan, että "nousehan nyt, niin lähdetään päämajaan". Hän totteli, vaikka ruumiissa tuntui omituinen jäykkyys. Hän ymmärsi samalla, että "aivan oikein, minähän olin jäällä polvillani ja minun täytyy nyt nousta rekeen voidakseni jatkaa matkaa". Reki olikin hänen edessään. Hän kaatui siihen pitkälleen ja vaipui taas ihmeelliseen houretilaansa. Hän ei muistanut peittäytyä vällyihin, sillä hänet valtasi kummallinen, vastustamaton uni ja lämpö. Aivan selvästi hän näki viittatien muuttuvan loistavaksi taivaalliseksi kujanteeksi, jonka molemmilla puolilla vartioivat enkelien rivistöt ja loppupäästä kimalteli päämajan portti kuin nouseva aurinko. Häntä ujostutti, kun hän ajeli tuollaiseen paikkaan tällaisella tavallisella, harjaamattomalla ruunankopukalla, joka vielä saattoi sontia keskelle tietä, mutta sitten hän tuli katsoneeksi hevostansa tarkemmin ja totesi, että "hyväinen aika – sen karvahan kimaltelee kuin olisi silkkiä! Ja lihonut se on, niin että on täyteläinen ja pyöreä kuin papu! Kas, miten keveästi se nostelee jalkojansa... Luulisi sen ihan tanssaavan..." Tuomas ymmärsi samassa, että sille, joka joutuu ajamaan tätä kujannetta, Jumala ihmeen kautta muuttaa sopivat hynttyyt ylle, jotta ei sitten tarvitse hävetä, kun joutuu päämajan korkeiden herrojen pariin. Hän vilkaisi vaatteisiinsa ja totesi vanhojen lammaspälsyjensä muuttuneen hienoksi supsiiniturkiksi.
Ruuna oli ajatellut ukon noustua rekeen, että "mahtaakohan tuo huomata nenänsä kääntyneen kotia kohti", mutta ei se näkynyt tekevän sitä. Ruuna meneskeli aluksi tavalliseen haluttomaan tyyliinsä, mutta kun Tuomas ei ilmaissut ei suitsilla eikä äänellä minkäänlaista omaa mielipidettä, se pisti ensin nopeammaksi, tarmokkaammaksi hölkäksi ja viimein selväksi juoksuksi. Kun se vihdoin pääsi kotipihalle ja reki sattui tölmäisemään navetan nurkkaan, Tuomas puolestaan oli juuri päässyt päämajan sisäkansliaan ja kuuli vakuutuksen, että "sinulle on päätetty myöntää kaikki, mitä olet anonut, koska olet voinut esittää anomuksesi tueksi asiallisia perusteita". Enempää Tuomas ei sitten kuullut, sillä hän tunsi samassa saavuttaneensa suuremman autuuden kuin mitä hänen silmänsä oli milloinkaan nähnyt, korvansa kuullut ja sydämeensä oli astunut.
Ainoa, mikä hiukan kangersi, oli se, että se pellonpientareen raivaus jäi kuin jäikin kesken.
4
Ylitalon Sohvi-emännälle tuli eräänä maaliskuun loppupäivänä Laurilta kirje, jossa tämä pyysi äitiään Helsinkiin. "Minulle sattui aivan sodan viimeisessä taistelussa haaveri, josta en ole välittänyt teille aikaisemmin ilmoittaa ja joka estää minua toistaiseksi matkustamasta luoksenne. Nyt olen kuitenkin jo siinä kunnossa, että saatan sanoa voivani kokolailla hyvin. Tuokaa mukananne Heikkiläiskä, sillä Aino tarvitsee häntä. Te saatte asua tuomari Vuoren luona – Helena-rouva lähettää terveisiä – ja Heikkiläiskä saa kortteerin Ainon luota. Teidän on lähdettävä sieltä heti tämän kirjeen saatuanne, sillä teitä odotetaan ja tarvitaan täällä. Kun saamme pian puhella suullisesti, niin jääköön enempi kirjoittaminen".
Sohvi-emäntä käänteli kirjettä ja tutki sitä yhä uudelleen, mutta ei siihen silti ilmestynyt enempää kirjoitusta eikä ajatusta kuin siinä oli ensimmäisellä lukemisella ollut. "Siis haavoittunut", Sohvi-emäntä ajatteli huolestuneena, mutta tunsi samalla helpotusta sen johdosta, mitä kirjeessä oli sanottu. "Voi kokolailla hyvin ja on käsialasta päättäen itse kirjoittanut kirjeensä. Siitä on vielä pitkä matka varsinaiseen hengenmenoon". Näin Sohvi-emäntä lohduttautui ryhtyessään kiireisiin matkavalmistuksiin. Piikatyttö sai mennä kuin pyörivä kerä Heikkiläiskän mökille ilmoittamaan, että seuraavana aamuna oli lähdettävä Helsinkiin ja siis oltava ajoissa onnikassa, ja että Heikkiläiskän oli parasta, kun asui niin kaukana, tulla yöksi Ylitaloon, josta sitten aamulla lähdettäisiin yhdessä.
Nukkumisesta ei sinä yönseutuna tullut paljoa, sillä se kului tuliaisten valmistamiseen. Oli alkanut kuulua Helsingistä päin sellaisia tietoja, että ruokatavarat olivat ruvenneet katoamaan kaupoista kuin olisi maa ne nielaissut, ja siksi Ylitalon emäntä arveli, että kun hänellä ei ollut ollut tapana rauhankaan aikana mennä kaupunkivieraisille tyhjin käsin, niin miten hän saattaisi tehdä niin nyt, kun Helsingissä kuului olevan niin suuri puute suuruksista, että hiirien täytyi nuolla varpaidensa välit. Kiireesti siis ryhdyttiin leipomaan pullaa ja valmistamaan mitä vain taattua tavaraa kermasta, voista ja munista osattiin. Hyvinhän kaikki luisti, kun apuna oli pari karjalaisemäntää, jotka olivat miehineen ja lapsineen sijoittuneet Ylitaloon – tulleet sotaa ja ryssää pakoon jo syystalvella. Sohvi-emäntä oli huomannut, että karjalaisemänniltä luisti leipominen ja yleensä koko ruoanlaitto erikoisen liukkaasti ja makoisesti. Oli kuin heidän surunsa olisi hiukan lieventynyt silloin, kun he pääsivät leipomaan rakkaita piiraisiaan ja muita herkkujaan. Heikkiläiskä hoiteli Ainon ja kanslianeuvoksen, Sohvi-emäntä Laurin ja Helena-rouvan osuutta. Kun he sitten aamuvarhaisella nousivat meijerin edustalle pysähtyneeseen onnikkaan, tämän joustimet notkahtivat.
Nyt Sohvi-emäntä istui sotasairaalassa poikansa vuoteen vieressä, päässänsä valkoinen, silkkinen kirkkohuivi ja yllänsä musta hame ja suoraselkäinen röijy. Kädessä hänellä oli siististi laskostettu nenäliina. Vasen käsi oli laskeutunut Laurin pielukselle ja kosketti siitä pitäen joskus Laurin olkapäätä – kuin vahingossa, mutta kai silti tahallaan, salaisessa hyväilyn tarkoituksessa. Hän oli tullut juur'ikään ja oli vielä hiukan hengästynyt, koska ei ollut suostunut menemään hissiin, vaikka Helena-rouva olisi miten pyytänyt. "En minä tommosiin", hän oli sanonut, "eivät sen köydet minua kannata... Jaksan minä kävelläkin..."
Hän oli antanut kättä pojalleen ja huomaamattaan vähän kuin nyykistänyt. Se oli sellaista suuressa kaupungissa tarttunutta hämillisyyttä, ujoutta, mitähän oli. Lauri oli nauranut. Äiti oli huomannut Laurin laihtuneen ja parroittuneen melkein tuntemattomaksi. Kovat kärsimykset hänellä oli täytynyt olla, kun oli kalpea kuin liina. Kädet olivat laihat ja valkoiset kuin ruumiilla. Äidin kysyttyä hänen vointiaan hän naurahti ja vastasi:
– Kyllä se nyt menee, kun te tulitte. Eikä minussa ole suoranaisesti hengen päälle käynyttä vikaa ollutkaan.
Hän vilkaisi vaistomaisesti jalkoihinsa, joiden kohdalta peite oli tuettu koholle, ja katsahti sitten äitiinsä. Tämä kysyi:
– Miksi sun peitteesi on tuettu tuollaiseksi pömpeliksi? Jalkoihinko sinua on osunut?
– Jalkoihin. Mutta ne ovat jo paranemassa.
– Pahasti?
– Sen verran, ettei minusta taida olla enää juoksijaksi. Äiti katsoi vuoroin jalkoihin, vuoroin silmiin, huojutti hiukan ruumistaan, silitteli lihavalla, ryppyisellä kädellään nenäliinaa polveansa vastaan ja kysyi vaisulla, säikähtyneellä äänellä:
– Jaa etteikö käy enää juoksu? Sillähän tuota ei toisekseen olisi vähäkään, jos vain luonnistaisi kävely?
– Kävely, niin, kävely kyllä sujuu, kunhan tästä pääsen harjoittelemaan ja saan sauvat avukseni.
– Tarvitteks sinä oikein sauvat? äiti kysyi epäilevästi. – Eikö jaloistasi tulekaan ittellään toppaavia?
– Tottakai tulee, Lauri rauhoitteli, ja kantavat tuleekin, mutta haavat kun aluksi ovat hellät, niin ei kärsi astua ilman keppejä. Miten siellä kotona...?
– Kyllähän kotona kaikki on hyvin. Karjalaisia vain on tullut kylään lisää ja niitä, ihmisparkoja, sinne sovitellaan, keitä mihinkin. Aholan vanha Risto on niiden kanssa jo tapella nahistanut, kun ei soisi niille edes yösijaa. Mutta niistä asioista ehdit kuulemaan myöhemmin. Kerro nyt totuus itsestäsi ja jaloistasi. Tottahan minun, äiteesi, tarttee tietää se.
– No, ei niistä sen asiallisempaa ole kerrottavaa kuin että... niin, hm, että niissä viimeisissä rytinöissä jouduin kummallisen sattuman kautta – todellakin sattuman – haavoittumaan molempiin jalkateriin. Makasimme maassa, jolloin kai kranaatti räjähti ihan saappaanpohjissa – sanoakseni niin, että ymmärtäisitte – ja viuhka pyyhkäisi jalkaterät melkein olemattomiin. Ettei se vienyt samaa tietä koko miestä, johtui kai siitä, että muu ruumiini oli alempana kuin jalat. Olin näet maastoutunut silmänräpäystä aikaisemmin, kuullessani kranaatin ulinan, enkä ehtinyt valitsemaan paikkaa. Tunsin kovan iskun jaloissani ja pökerryin samalla ilmanpaineesta.
– Sattuiko siellä paljonkin tuollaista? kysyi äiti.
– Sattui kyllä – pahempaakin. Kuolemaa sellaista, ettei ole juuri mitä kirstuun kokoilisi. Tiedättehän, miten Aholan Riston kävi?
– Onhan se kuultu. Entä miten sitten selvisit tuosta paikasta jalattomana?
– En aluksi mitenkään. En tiedä, kuinka kauan olin tainnuksissa. Herätessäni oli jo iltapäivän kajo mailla. Tykkituli jatkui herkeämättä meidän kyetessä vastaamaan vain silloin tällöin, kun ei näet ollut ammuksia. Sanitäärit eivät päässeet liikkumaan. Olin aivan kohmettunut, sillä oli hirmupakkanen ja kävi kova tuuli. Jalkoja ei tuntunut olevankaan. Kova tuska sälöili hermoissa. Katsoin itseni menneeksi ja koetin ajatella Jumalaa, vaan eihän siitä mitään tullut. Kerttua minä vain saatoin muistella, Kerttua, jota olin edellisenä yönä käynyt tapaamassa kymmenien kilometrien päässä. Huoli hänestä lisäsi tuskiani, sillä Kertun kanttiini oli joutunut hyvin vaaralliselle paikalle, kun ryssät olivat päässeet etenemään siten kuin tiedetään. Ihmettelin, mihin oli joutunut Juho Honkanen, asetoveri ja ystävä, Aino Heikkilän mies, tiedäthän. Oliko hän ehkä kaatunut? Olin hiukan toivonut, että hän uskaltautuisi hakemaan minua pois, sillä Juho oli niitä miehiä, jotka tekevät mitä tahtovat. Mutta ei häntä kuulunut. Tuli jo ilta. Pakkanen ja tuskat taittoivat sisuni, niin että toivoin kuolemaa ja itkin. Lähelläni voivotteli eräs poloinen sydäntäsärkevästi – huusi Jumalaa, isää, äitiä, kirosi toisin vuoroin.
Silloin kuulin ahkion kahinaa ja ymmärsin sanitäärien olevan liikkeessä. Hämyn tullen ryssän tulitus oli hiukan harventunut, niin että he olivat voineet lähteä pelastustyöhönsä. Joku kumartui puoleeni ja katsoi minuun huolestuneena. Hän ei ollut sanitääri, vaan Juho, joka vihdoinkin tuli pelastamaan minua. Ymmärsin silloin selityksittä, että ylivoimainen asia oli estänyt häntä tulemasta aikaisemmin, ja sainkin sittemmin kuulla niin olleen. Juhoa oli tarvittu hiuskarvan varassa olleissa paikoissa, sellaisissa, joissa tulevat kysymykseen parhaat miehet. Velvollisuudet oli hoidettava ensin – sitten vasta ystävät. Juuri kun Juho oli siinä kumarruksissa koettelemassa, mikä minussa oli eheää, mikä rikkinäistä, ja kun hänen ilmeensä osoitti hänen iloitsevan siitä, että olin sentään vielä hengissä, kuului tuo kranaatin ujellus, jonka sotilas niin hyvin tuntee. Selvästi se käski maastoutumaan eikä Juho epäröinyt silmänräpäystäkään.
Laurin valtasi liikutus. Hänen äänensä tukahtui. Päästyään tunteidensa herraksi hän jatkoi:
– Hän maastoutui heti, mutta teki sen heittäytymällä minun päälleni, minun suojakseni, ymmärrättekö äiti, varjellakseen minua kuolemalta. Se oli reilun suomalaisen tapaista. Samassa jo räjähti hirmuisesti jossakin lähettyvillä ja Juho retkahti päältäni syrjään kuin heitettynä. Ehdin ennen pyörtymistäni nähdä kranaatinsirpaleen reväisseen häneltä päälaen auki. Ellei Juho olisi ruumiillaan suojellut minua, en olisi nyt tässä.
Sohvi-emäntä silitti poikansa olkapäätä, mutta ei nähnyt mitään, sillä väkevä liikutus paloi hänen sydämessään ja ajoi silmät kyyneleitä täyteen. Sielussaan hän sensijaan näki sitä enemmän: poikansa elämän, miehensä kuoleman, Heikkilän tuomion, oman osuutensa siihen – kaiken, millä saattoi olla vähintäkään yhteyttä Laurin haavoittumiseen ja Juhon kuolemaan. Heikkilän vävy eli siis poika hänen tyttärensä kautta oli antanut henkensä Ylitalo-vainajan pojan edestä. Jos Heikkilällä oli syytä Ylitalon kuolemaan, niin nyt hän oli sovittanut verivelkaansa niin paljon kuin se on ihmiselle mahdollista. Mutta jos, kuten oli luultavinta, Heikkilä oli ollut viaton, niin nyt hänen saamisensa oli kasvanut kaksinkertaiseksi, niin suureksi, ettei Sohvi-emäntä, joka tunsi olevansa tässä asiassa ainoa velallinen, kykenisi sitä maksamaan. Milloinkaan hän ei ollut ollut niin vakuuttunut kuin tällä hetkellä siitä, että rintamilla haavoittuvat ja kaatuvat nuoret suorittivat – itse viattomina – rangaistusta ja sovitusta isien ja äitien, menneiden sukupolvien syntiveloista. Ei ollut ketään, joka ei olisi taota syntivelkaa kartuttanut ja siten aiheuttanut viattoman veren vuodatusta. Hänen, äidin, tähden Lauri siis oli menettänyt jalkansa ja Juho antanut henkensä. "Minun syytäni se kaikki on", hän ajatteli, "sillä jos olisin pelastanut Heikkilän, kuten olisin voinut, mikäli olisin oikein tahtonut, niin Jumala olisi ohjannut kranaatin toisaalle. Ei ole ketään viatonta, vaan kaikkien on tunnustettava vikansa. Millä minä sen nyt sovitan?"
Hän pyyhki silmiänsä ja kysyi:
– Miten pääsit lopulta pois sieltä taistelukentältä?
– En tiedä, sillä heräsin pyörryksistä vasta sidontapaikalla. Sanitäärit varmaan toivat.
– Entä missä kunnossa jalkasi nyt ovat?
– Niitä ei, hyvä äiti, enää ole. Ne olivat murskautuneet niin pahoin, että ne täytyi leikata pois, varsinkin kun ne olivat paleltuneet ja kylmänvihat pääsivät niitä mädättämään. Niin että ei minusta ole enää kilpajuoksijaksi.
– Siitä sinulla on pienin vahinko. Ylpeilit juoksustasi niin, että jaloistasi tulivat sinulle epäjumalat. Ihmekö sitten, että Jumala leikkasi ne pois. Et siis voi liikkua ilman kainalosauvoja?
– En vielä niilläkään, sillä tyngät eivät ole parantuneet niin, että niihin voisi vähääkään nojata. Mutta aikanaan tulen kävelemään ilman sauvoja, sillä nykyään osataan valmistaa hyviä tekojalkoja. Sen puolesta minulla ei ole hätää. Äiti varmaan on kuullut, mitä Kertulle on tapahtunut?
Sohvi-emäntä katsoi poikaansa pitkään ja tutkivasti. Tämän silmissä oli hätääntynyt ilme ja kädet nyppivät peitettä hermostuneesti. Sohvi-emäntä ajatteli, että jos ennen olisi ennustettu kaikkea sellaista, mitä kuluneina kuukausina oli koettu, niin sitä ei olisi kukaan uskonut siitä huolimatta, että punaisena talvena oli tapahtunut vielä hirveämpiä asioita. Usko ihmisen hyvyyteen oli päässyt sen jälkeisinä rauhanvuosina virkistymään. Nyt se oli taas lyöty maahan ja ihminen todettu siksi pedoksi, mikä hän olikin. Sohvi-emäntä ymmärsi, ettei jalkain menettäminen ollut Laurille voittamaton vahinko, sillä vähitellen hän tottuisi rampuuteensa niin, että se unohtuisi ja lakkaisi vaikuttamasta hänen oloonsa ja elämäänsä. Tietenkin se olisi monesti tuskallista miehelle, joka oli juossut itsensä kuuluisaksi ja kansan ihailemaksi, mutta mikään musertava kohtalo se ei ollut, ei lähimainkaan verrattavissa sokeuteen, joka oli tullut tuomarin pojan osaksi. Vaarallisia olivat sensijaan ne mielikuvat, jotka saattoivat syntyä ja syntyivätkin Laurin sielussa Kertun katoamisen ja siihen liittyvien seikkojen johdosta. Se oli näkynyt koko ajan Laurin katseesta, sillä siinä oli outo, tumma kiilto, ja hänen olemuksensa hermostuneesta, säikkyvästä värähtelystä. Sohvi-emäntä vastasi:
– Kyllä siitä Helena-rouva kertoi, lieneekö sitten kertonut kaikkea.
– Sanoiko hän mitään siitä, että Kertulle... olisi tehty... väkivaltaa?
Laurin katse paloi ja hän hengitti läähättäen. Sohvi-emäntä tarttui hänen levottomina siirtyileviin, peitettä hypisteleviin käsiinsä ja vastasi:
– Ei sanonut, eikä siinä ole mitään sanomistakaan. Kerttuhan lähti kanttiinistaan muiden lottien kanssa niinkuin määräys oli, mutta kääntyi viime hetkessä takaisin noutamaan jotakin tärkeätä, jonka sanoi unohtaneensa, ja joutui tietenkin silloin ryssän partion käsiin, joka oli jo tällöin ehtinyt paikalle. Näin paljon hänen kohtalostaan tiedetään Helena-rouvan kertomuksen mukaan, eikä enempää. Onko Kerttu hengissä vai vankina, se selvinnee aikanaan. Sinun on alistuttava odottamaan vankien palauttamista rauhallisesti eikä kuviteltava turhia.
– Niin kai, äiti, se on varmaan parasta ja velvollisuutenikin, Lauri vastasi hiljaa.
Hän ei hennonnut kertoa äidilleen, mitä muuta oli kuullut Kertun joutumisesta vangituksi, varsinkaan kun ei ajatuksissaankaan voinut kestää mielikuviensa polttoa, kun ne ilmestyivät hänen sisäisten silmiensä katseltaviksi ja kertoivat räikeästi pahinta, kauheinta, pöyristyttävintä, mitä Kertun osaksi oli saattanut sattua. Hänen täytyi painaa kädet kasvoilleen, heiluttaa päätänsä kuin viiltävän tuskan vallassa ja korista kuin olisi ollut kuolemaisillaan. Kostoa hänen sydämensä janosi, rajatonta, mieletöntä kostoa, miljoonien kidutuskuolemaa, mutta ei ollut tyytyväinen siihenkään. Hän tahtoi päästä käsiksi siihen olevaisuuden hallituksen keskukseen, jonka käsittämätön "johto" salli tällaisten hirmutekojen tapahtua, päätyäkseen siihen kapinalliseen vakaumukseen, ettei tuollaista "keskusta" eikä "johtoa" ollutkaan. "Ei ole Jumalaa, ei oikeutta eikä vääryyden rangaistusta, vaan voima, väkivalta ja sokea sattuma hallitsevat maailmaa!" Näin hän huokasi tuskissaan ja tunsi sielussaan toivotonta synkkyyttä, lohdutonta tuonenhämärää, pimeyttä, joka patoutui kulmaluiden alle ja kieltäytyi keventymästä edes sen verran, mitä itku voi tuoda sanomattomasti kärsivälle huojennusta.
Sohvi-emäntä kuuli poikansa huokauksen ja totesi tyrmistyen tämän sydämestä palaneen pois kaiken sen, mistä uusi elämä olisi voinut päästä kasvamaan. Hän silitti poikansa olkapäätä ja rukoili Jumalalta neuvoa, mitä hänen pitäisi tällä hetkellä sanoa ja tehdä, mutta ei voinut kuulla mielessään ratkaisevaa kuiskausta. "Olemmeko me sitten tykkänään hyljättyjä?" hän kysyi itsekseen, masentuen elämän ahdistavasta alakuloisuudesta. Mutta siinä samassa hän tuli muistaneeksi poikansa pelastumista ja sanoi jyrkkään, asialliseen tapaansa:
– Ihminen sanoo, ettei Jumalaa ole, mutta tämä nauraa hänelle, typerimykselle, taivaastansa. Ennenkuin menet sanoillasi hankkimaan itsellesi iankaikkista kadotusta, niin muista velvollisuuksiasi edes sen verran, että koetat palkita henkesi pelastajaa. Juhon vaimohan elää ja kuuluu olevan pieniin päin.
Mutta Lauri ei kuullut hänen sanojaan, sillä hän oli hukkunut tuskaansa ja vaipunut niihin haaveiluihin, joita Helena-rouva oli kertonut lääkärien pitävän kaikista vaarallisimpina. Hän puheli itsekseen ja hymyili, katseli jonnekin kauas ja ilmeisesti näki – eikä vain nähnyt vaan myös kuuli – jotakin hyvin kaunista ja suloista. "Nyt se seurustelee menettämänsä onnen kanssa", Sohvi-emäntä totesi ja oli kahdenvaiheella, koettaisiko ravistamalla riistää häntä irti tuosta muistojen lumokehästä, vai antaisiko hänen, poloisen, saada edes niistä hetkiseksi virvoitusta sietämättömien tuskiensa polttoon. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, sillä siinä samassa ovi aukeni.
5
Helena-rouva sen aukaisi, tuli sisään ja väistyi oviaukosta antaakseen tietä jäljessään tulevalle. Tämä oli Kalevi. Harvassa tahdissa, vakavasti ja koetellen, hän siirsi sauvojansa aina uudelleen, ja kulki kuin kulkikin jo nyt omin voimin, ilman kenenkään tukea. Päätänsä hän jo piti sokeille ominaisella tavalla pystyssä ja ilme oli jännittyneesti tarkkaavainen. Silmiä ei voinut huomata tekosilmiksi ennenkuin oli tarkannut niitä lähemmin. Kalevi lähestyi Laurin vuodetta, hapuili sen päätyä ja reunaa, totesi tuolin ja irroitettuaan sauvansa istuutui odottamattoman taitavasti. Hän ojensi kätensä Lauriin päin ja sanoi pehmeästi "hei!"
Hänen ja muiden – myös Anjan – saapuminen vaikutti sen, että Lauri riistäytyi unelmistaan, katsahti ympärilleen kummastuneena kuin ei olisi aluksi tiennyt, missä oli, ja äkättyään sen alkoi hymyillä ja puristi Kalevin kättä. "Heipä-hei!" hän vastasi ja rupesi sitten puhelemaan niin iloisesti, että oli vaikeata huomata hänen pakottautuvan olemaan hilpeä. Mutta hetken juteltuaan ja katseltuaan tarkoin Kalevin kasvoja hän alkoi harventaa sanojansa niin, että niiden väliin tuli yhä pitempiä ajatusviivoja. Puhe muuttui muminaksi, ilme tuskastuneeksi ja katse kohdistui taas jonnekin kauas. Kalevikin huomasi tämän ja kysyi, "no mikäs nyt?", jolloin Lauri säpsähtäen vastasi:
– Olit yhtäkkiä niin tavattomasti Kertun näköinen, että väkisin tulin hajamieliseksi. Oli kuin olisin nähnyt Kertun – kuin hän olisi ollut tässä huoneessa – tuossa Anjan vieressä – katsonut minuun ja itkenyt, väännellyt käsiään – ollut kauhistunut. Ei se mitään tavatonta eikä mahdotonta ole. Suggestio voi olla niin voimakas, että saatamme nähdä sen esiinmanaamat henkilöt tai asiat ruumiillisin silmin.
Kaikki katsoivat toisiinsa säikähtyneinä. Kalevin kasvoilta kuvastui murhe, mutta hän koetti johtaa ajatuksia pois Kertusta ja sanoi siksi:
– Kerttu lepää iankaikkisessa rauhassa. Hänen osansa on nyt parempi kuin minun ja sinun, joilla on pitkä, vaivalloinen taival edessä. Älä häiritse hänen untansa ilmaisemalla suruasi harkitsemattomasti. Hän näet voi herätä, kuulla elävien rakkaidensa itkun ja lähteä haudastaan lohduttamaan heitä. Vainajat eivät pidä äänekkäästä surusta. Lauri, ole mies! Kertun, itsesi ja meidän kaikkien tähden: ole mies!
Lauri puristi Kalevin kättä, hengähti syvään ja ummisti silmänsä. Hän ei puhunut enää, mutta hänen huulensa liikkujat kuin hän olisi toistanut Kertun nimeä, ja hänen kasvoilleen levisi taas autuas hymy. Sohvi-emäntä, joka oli vaiti ollen tarkkaillut poikaansa, sanoi nyt Helena-rouvalle:
– Lauri täytyy saada pois tästä ympäristöstä niin pian kuin suinkin. Heti kun hän pääsee vähänkään liikkumaan, vien hänet kotiin ja panen johtamaan touontekoa. Reipas puuha ja ulkoilma ovat tässä parhaat lääkkeet.
– Niin kai, huokasi Helena-rouva, mutta mikä on paras lääke meille muille?
– Alituinen polvistuminen ja nöyrtyminen sekä armahtavainen aika. Itkun lähteet vähitellen kuivuvat, kaikki se, mikä on ollut kauheata, haipuu pois, ja jäljelle jää vain kirkas muisto. Kun ensialussa muistelin Ylitalo-vainajaa, niin näin hänet vain verisenä, sydämestä läpiammuttuna ruumiina, joka liikutteli sinistyneitä huuliaan ja vaati kostoa. Mutta aika on muuttanut tuota kuvaa. Ajatellessani häntä nyt näen hänet lauantaisaunasta tulleena, puhdasmuotoisena, tyynenä ja hyväntahtoisena istumassa sunnuntaipuhtaissaan pirtin pöydän päässä ja juomassa saunakahvia. Hänestä on kaukana koston vaatimus. Rauha loistaa hänen kasvoiltaan, anteeksianto asuu hänen sydämessään. Samoin on Heikkilän laita. Aluksi hän kuvastui mieleeni tunnottomana murhaajana, joka oli saanut ansaitun palkkansa ja lojui nyt kuopassaan kuin koiranraato, mutta vuosi vuodelta hän on puhdistunut kokonaan toisenlaiseksi. Kuten Ylitalo-vainaja, niin hänkin istuu edessäni pyhäisissään, muotonsa puhtaana ja rauhallisena, ja sanoo minulle vakavasti, osoittaen Ylitaloa, että "me molemmat jouduimme tietämättömyytemme uhreiksi, vastakkain, vaikka meidän olisi pitänyt asettua rinnakkain". Kun nyt aika on heihin nähden tehnyt tällaisen ihmeen, niin mitä se tekee Kerttuun nähden. Kun suremme ja kaipaamme häntä joka hetki, niinkuin sydämemme tekee, lohdutimme itseämme vaikka miten, niin aluksi hänen kohtalonsa hirmuisuus valaa sieluumme sanomatonta tuskaa, katkeruutta ja kostonjanoa, jopa niin polttavassa määrässä, että Laurilta, jonka kauhu on ymmärrettävästi suurin, toisin hetkin sekoo järki. Mutta vähitellen Kertun kuoleman yhteydestä katoaa sen julmuus ja hänen kuvansa kohoaa mieleen vapautuneena kaikesta inhimillisestä, kirkastuneena, enkelimäisenä, kasvoilla iankaikkisen autuuden hohto. Silloin hänen näkemisensä puhdistaa meidän sydämemme ja täyttää sen sillä suurella lohdutuksella, joka kerran on kuivaava koko ihmiskunnan kyyneleet. Kaikki, jotka ovat menettäneet rakkaitansa tässä kamalassa sodassa, tulevat kokemaan saman ja palkinnokseen ymmärtämään isänmaalle antamansa lahjan täyden arvon. Vanhemmat tulevat huomaamaan, että sokeaksi tulleen pojan sisäinen näkö on terävämpi kuin milloinkaan ruumiilliset silmät, ja että nuorimies kulkee elämänpolkua varmemmin jalattomana kuin aikaisemmin maankuuluna kilpajuoksijana.
Sohvi-emäntä lopetti hengästyneenä, tuohtuneena, ujostellen äkillistä puheenpuuskaansa, joka oli tullut kuin toisen ihmisen suusta. Mutta hän oli miettinyt tätä asiaa paljon, saarnannut siitä itselleen eikä voinut mitään sille, että nuo ajatukset olivat näin puhjenneet vuolaiksi sanoiksi. Helena-rouva katseli häntä ihmetellen, ihaillen, sydämessä todellakin kaukaisen lohdun kajoa, kuin olisi pilvisen, myrskyisen taivaan äärimmäiselle rannalle ilmestynyt kapea, kalpea viiva, joka saattoi ajattelemaan, että pilvien tuolla puolella oli kirkkauden, rauhan ja lohdun valtakunta, jonne pääsy oli mahdollisuuksien rajoissa. Lauri oli lakannut hymyilemästä ja liikuttelemasta käsiään. Hän oli nyt vakava ja tuijotti aatteissaan kattoon, mutta hänen ilmeensä ei ilmaissut tuskaa eikä hänen katseessaan ollut äskeistä pahanenteistä kiiltoa. Tämä johtui siitä, että hänen äitinsä sanat olivat oudolla voimaha temmanneet hänet irti piintyneistä kauhunkuvista ja avanneet hänen silmänsä näkemään Kertun kohtaloa uudelta, ylevämmältä puolelta. Häntä oli myös säpsähdyttänyt se, mitä äiti oli sanonut ramman kulusta elämänpolulla. Hän oli aina aavistanut, ettei äiti ollut pitänyt hänen juoksuvoittojaan erikoisemmassa arvossa. "Mitä se nyt merkitsee, jos kykenee juoksemaan nopeammin kuin muut! Ei juoksusta ole miehen ammatiksi". Niin äiti oli kerran sanonut ja tuohon sanaan sisältyvä talonpoikaisjärki oli jo silloin säpsähdyttänyt häntä. Kaikenkaikkiaan hän tunsi tässä silmänräpäyksessä rauhan ja lohdun aavistusta, joka väreili hänen mielessään samanlaisena himmeänä siintona kuin huomaamatta päiväksi ohentuva aamun hämäryys. Hän tarttui äitinsä tukevaan, topakkaan käteen ja painoi sen hyväillen poskeaan vastaan. Silloin Sohvi-emäntä melkein punastui, sillä tällaiset hellyydenosoitukset eivät olleet heidän välillään tapana, ja alkoi toisella kädellään korjata huiviaan, jonka alta muka hiukset tuppasivat tulemaan näkyville.
Kalevi istui syvissä mietteissä, pää kumarassa, korvissa yhä kaikumassa nuo äskeiset sanat sokean sielunsilmistä, joiden näkö on terävämpi kuin ruumiillisten silmien. Hänen mieltänsä elähdytti ja onnellistutti ajatus, että ehkäpä hän voisi omaksua tästä jotakin itselleen. Kuka tietää, vaikka hänen ulkonainen sokeutensa korvautuisi sielunsilmien terävyydellä, niin että hän tulevaisuudessa kykenisi kertomaan näyistään, kuvistaan ja maailmoistaan tavalla, joka antaisi hänen elämälleen sisällystä ja tuottaisi siunausta ja iloa muillekin. Miettiessään tulevaisuuttaan ja keskeisimmin sitä, mikä oli oleva se työ, jota hän ryhtyisi tekemään ylläpidokseen ja tyydytyksekseen, hän oli viehättynyt vastustamattomasti siihen ajatukseen, että se oli oleva henkistä, luovaa laatua. Olihan hänellä kuulo, jonka avulla hän saattoi varastoida muistiinsa yhä uusia tiedon aarteita, raaka-aineeksi mielikuvitukselle, joka oli silmien pimennyttyä vain voimistunut ja liikautteli jo kärsimättömänä siipiään kuin haluten koetella niiden voimaa ja kantavuutta. Olihan hänellä tunto, maku ja haju, jotka entistä herkemmin luotsaisivat häntä elämän metsässä ja kummallisen terävinä palvelisivat hänen tarpeitaan. Olihan hänellä silmätkin, Anjan silmät, joiden kautta hän saattoi katsella ympärilleen ja saada käsityksen valon kauneudesta, olevaisuuden ihanuudesta, niin ettei se pääsisi hänen muistinsa pohjalla virttymään. Tarmokkaasti hän tahtoi ryhtyä viljelemään sieluaan, henkisiä kykyjään, voidakseen sitten, kun tuntisi kypsyyden hetken koittaneen, ryhtyä antamaan muille kaikkea sitä kaunista, mikä silloin väreilisi hänen sielussaan. Riemastuen, ylentyen, tuntien mystillisen vakaumuksen syttyvän sydämessään, Kalevi näki tässä silmänräpäyksessä profeetallisena näkynä elämänsä tien. Se oli oleva sokeuden vuoksi ulkonaisissa suhteissa vaivalloinen, mutta henkisesti rikas, siunauksellinen ei vain hänelle itselleen vaan isänmaalle, ehkä joissakin määrin ihmiskunnalle. Hänen sydämensä syvyydestä kuului värisyttävä, pyhä kuiskaus: "sinä olet sen saavuttava", ja kuin sähköistyneenä hän nousi huomaamattaan seisomaan, muistamatta sauvojaan, jotka kaatuivat kolahtaen lattialle. Pää kenossa, kasvoilla riemuitseva ilme, hän seisoi siinä ja ojentaen kätensä luokse kiiruhtaneelle Anjalle lausui sanat, joiden merkityksen vain he kaksi ymmärsivät: "Anja, minä näen ja uskallan!"
6
Toivuttuaan ensimmäisestä ja tähän saakka ainoasta kohtauksestaan Antti oli ollut kuin olisi herännyt pitkällisestä, raukaisevasta, kuoleman kaltaisesta unesta. Muisti oli palannut, vieläpä oudostuttavan tarkkana ja terävänä, ja omatunto oli sairaalloisen herkkä, moittien kaikesta vähimmästäkin niin, että olo oli kuin alituista hiljaista paistumista elävältä. Jalkoihin oli tullut tunto ja liikuntakyky, mutta ne olivat voimattomat, laihtuneet, helposti horjahtelevat. Hän saattoi olla vähän liikkeellä, mutta vain suurin ponnistuksin, ja oleskeli siis vielä enimmäkseen vuoteessa. Siitä hänen suuret, syvällä olevat silmänsä seurailivat surumielisinä ja miettiväisinä sairassalin elämää. Ilon ilmettä ei niistä juuri monesti tuikahtanut, mutta kirkastuivathan ne sentään Esterin tullessa saapuville ja myös silloin, kun Helena-rouva istuutui vuoteen ääreen ja alkoi hiljaiseen tapaansa tunnustella Antin mielialaa.
Helena-rouva oli aluksi varoen koettanut ottaa selkoa, oliko Antti itse tietoinen, miksi sairaudeksi hänen sotavammansa oli muuttunut. Nähtävästi sitä oli koetettu häneltä salata, mutta eri asia oli, oliko tässä onnistuttu. Antti oli voinut saada aavistuksia niistä vaikka kuinka varovaisista selityksistä, joita hänelle oli pakosta täytynyt antaa, ja aavistuksilleen vahvistusta ehkä joidenkin potilaiden kuvauksista, minkälainen hänen kohtauksensa oli ollut ja mistä hänen jalkojensa äkillinen parantuminen oli ehkä johtunut. Antin ajatuksista ei voinut saada tarkkaa selkoa senkään vuoksi, että hän oli muuttunut umpimieliseksi ja hiljaiseksi.
Esteristä sensijaan oli täysi varmuus; hän ei ollut tullut tietämään Antin sairauden oikeata laatua. Iloiten vain muistin ja liikuntokyvyn palaamisesta hän odotti kiihkeästi Antin lopullista paranemista ja varsinkin Antin rakkauden uudistumista entiselleen. Keskellä tästä johtuvaa onneaan Esteri ei näet ollut voinut olla huomaamatta sitä, ettei Antti ollutkaan, vaikka oli tuntenut hänet rakastetukseen ja muistanut kaiken, mitä heillä oli ollut yhteistä, avannut hänelle syliään niin rajattoman onnen vahassa kuin Esteristä olisi ollut luonnollista. Oli kuin Antti ei olisi enää kyennyt tuntemaan rakkautta, kuin olisi hänessä ollut se olemuksen puoli, elämän ehkä syvin joustin, vielä herpautuneena ja sielunelämä siis siltä kohdalta untelona ja tylsänä. Helena-rouva oli huomannut Antin melkein kuin pelkäävän Esteriä, kuin olisi tämä hänen mielestään edustanut voimaa, joka saattoi yhtä hyvin olla onnettomuutta kuin onnea tuottava. Kun Esteri vihjasi entisyyteen ja sen pohjalla tulevaisuuteen, "miten me silloin järjestämme kotimme", Antti hymyili surullisesti ja katsoi Esteriin arasti, silmäterissä tutkimaton ilme. Pidättyväisyys, jota hän Esteriä kohtaan kaikessa osoitti, ei voinut johtua siitä, että saapuvilla oli aina ihmisiä. Lukemattomin tavoin hän olisi voinut näistä huolimatta osoittaa rakkauttaan – jos tätä olisi hänen sydämessään entisessä määrässä ollut.
Tietenkin sitä oli siellä, mutta sittenkin kai enemmän menneisyyden muistona kuin nykyisyyden intohimona. Sitä nuoruuden vastustamatonta halua, joka kuin magneetti vie kädet käsiin ja huulet huuliin ja josta Antilla ja Esterillä oli heidän suloisimmat muistonsa, Antti ei nyt nähtävästi tuntenut, niin hellä kuin hänen mielensä olikin Esteriä kohtaan. Oli kuin salaperäinen pelko olisi estänyt tuon halun heräämistä – varoittanut joistakin tuntemattomista seurauksista, joita saattoi koitua intohimon leimahtaessa liekkiin sillä tavalla kuin ihmisen nuoruudessa tapahtuu.
Tätä pidättyväisyyttä auttoi se, että Antin vuode oli suuressa salissa, tosin nurkassa, mutta silti kaikkien huomioitavana, minkä vuoksi läheisempi seurustelu sen ääressä oli mahdotonta. Kunnes tänään sattui niin, että hoitajattaret ja lähivuoteiden potilaat olivat poissa ja Antti ja Esteri siis omissa oloissaan. Esteri oli kuin itse terveys ja elämänhalu. Pakkanen oli puraissut hänen poskensa omeniksi ja kiihdyttänyt hänen verensä lämpöä ja hermojensa herkkyyttä niin, että silmät loistivat erikoisen kirkkaasti. Esteri tunsi riemua sen johdosta, että hänen Anttinsa oli toipumassa, että hän jo kykeni kävelemään ja kai pian pääsisi sairaalasta. Mihin hän silloin menisi asumaan? Esteri ei tahtonut sanoa siitä mitään, sillä suunnitelma, joka oli syntynyt hänen pienessä päässään, oli vielä hänestä itsestäänkin liian hurja ilmaistavaksi. Vain Antille hän saattoi siitä kertoa, ja hänellekin ainoastaan kuiskaamalla, asettamalla suunsa ihan korvaan kiinni ja siihen hiljaa sopottamalla, että "heti kun pääset sairaalasta, menemme sota-avioliittoon ja sinä muutat asumaan meille. Minä rupean tuomarille päiväpalvelijaksi, joten pääsen luoksesi jo kello 18:lta. Kun me molemmat ansaitsemme, tulemme hyvin toimeen, voimmepa ostaa sieviä huonekaluja. Olen jo käynyt katsomassa hetekasänkyä. Sen ostan omilla säästörahoillani. Tänä iltana jo kerron tästä äidille, joka varmaan suostuu tuumaan. Aion puhua tästä myös Helena-rouvalle ja pyytää häntä muuttamaan minut päiväpalvelijaksi. Hänkin varmasti suostuu ja niin meistä tulee niin onnelliset, nii-in onnelliset!"
Antti kuunteli tätä kuiskailua jännittyneenä. Esterin pehmeät, lämpimät huulet kutittivat hänen korvaansa ja saattoivat hänen hermostonsa kuumenemaan ja väräjämään. Kuu Esteri oli lopettanut kuiskailunsa ja odotti Antin vastausta, tämä tarttui äkkiä hänen käsiinsä ja pyysi kiihkeästi:
– Kuule nyt, Esteri, älä missään tapauksessa puhu vielä asiasta äidillesi. Katsos, minun täytyy tulla hyvin paljon terveemmäksi ennenkuin voin ajatella ehdottamasi askeleen ottamista.
– Mutta sinähän olet jo terve – muutaman viikon kuluttua täysissä voimissa, Esteri huomautti äänessään pettymyksen kajastus.
– Niin, olenhan minä, Antti myönsi, mutta jatkoi alakuloisesti: – Eri asia on, onko toipumiseni vain näennäistä ja voiko tilani ehkä taas äkkiä huonontua. Katsohan, ei tuollainen äkillinen parantuminen, joka muistuttaa ihmeestä, voi olla luotettavaa eikä pysyväistä. Täytyy odottaa ja katsoa, miten minun siinä suhteessa käy. Jos tulen jäämään invaliidiksi sillä tavalla kuin väliin pelkään, niin...
Antti katkaisi sanottavansa ja hänen äänessään oli masentunut, raskasmielinen sävy. Esterin aurinkoinen ilo oli kuin varresta taitettu kukka. Hänen silmiinsä kohosivat kyyneleet, kun hän virkkoi:
– Eikö sinulla ole ehdotukseni johdosta sanottavana muuta kuin tämä, että... annat minulle rukkaset, kieltäydyt?
– Älä käsitä minua väärin, rakas Esteri, Antti vastasi tukahtuneesti, sillä menettelen yksinomaan silmälläpitäen sinun parastasi. Ei minun rakkauteni sinuun ole suinkaan vähentynyt, päinvastoin, mutta minä olen joutunut siihen kohtaan, että minun on välttämättä, ennenkuin voin tehdä sinut riippuvaiseksi omasta kohtalostani, päästävä varmuuteen terveydestäni. Kun se ei voi, näennäisestä parantumisestani huolimatta, tapahtua ennenkuin vasta pitemmän ajan kuluessa, meidän on lykättävä aikeemme toistaiseksi. Olkaamme siis samassa suhteessa kuin ennenkin – ylimpiä ystäviä, sydämemme rakastettuja – ja iloitkaamme siitä, että saamme edes näin terveinä nauttia onnestamme, mutta älkäämme toistaiseksi menkö pitemmälle. Et usko, miten vaikeaa minun on sanoa tätä, mutta miehenä se on velvollisuuteni. Älä ota tätä kovin raskaasti, sillä kaikesta päättäen – niin uskon itsekin – minulla on hyvin suuret mahdollisuudet selviytyä pelistä täysin entiselläni. Siinä tapauksessa sinun ei tarvitse kosia minua uudelleen, sillä silloin teen itse siinä suhteessa aloitteen.
Antti hymyili tavalla, jossa toivorikas ilo sekautui murheelliseen pohjailmeeseen. Esteri itki hiljaa kumartuneena hänen puoleensa. Antti silitti hänen hiuksiaan ja puhui hellästi ja lohduttavasti:
– Älähän itke, niin murheellista kuin tämä kaikki onkin. Onhan osassamme kuitenkin paljon lohduttavaa, varsinkin jos vertaamme sitä muiden kohtaloihin. Ajattele, että olen tässä verraten hyvissä voimissa ja saan rauhassa puhella kanssasi ja näin silittää tukkaasi. Eipä ole suotu sitä Juho-rievulle, joka lepää sankarihaudassa. Ei hän saa keskustella Ainon kanssa eikä silittää hänen hiuksiaan. Olkaamme siis kiitollisia tästä, mitä meillä on, varsinkin kun tiedämme, että meillä on hyvin, hyvin paljon, lähes kaikki. Lisäksihän meillä on toivo, että viimeinen puute on poistuva ja vajaa täyttyvä. Kuivataan siis nyt lapsen kyyneleet ja koetetaan katsoa, eivätkö naurukuopat ilmestyisi poskiin.
– Eivät ne ilmesty niihin enää milloinkaan! Esteri huokasi ja nousi lähteäkseen, – eivät ainakaan ennen kuin olen saanut tahtoni toteutumaan ja tämä kaikki on pahaa unta. Huomenna en ehdi tulla luoksesi, sillä meillä on kiirettä.
– Mitä kiirettä?
– Leivomme pullaa ylihuomista varten, jolloin on Kalevi-herran syntymäpäivä.
KOLMASTOISTA LUKU.
1
Vanha Risto oli niin tuohtunut, että olisi iskenyt tulta, jos joku olisi koskettanut häntä sormella. Hän istui synkkänä pöytänsä päässä ja sadatteli itsekseen. Hän ei ollut suostunut eikä suostuisi luopumaan muonatuvastaan ja antamaan sitä karjalaisen siirtoväen asuttavaksi. Se oli hänelle laillisesti kuuluva eikä sitä voitaisi häneltä riistää muuten kuin väkivallalla. Eikä silläkään niin kauan kuin hän jaksoi pitää kiinni kirveestään. S–na soikoon! Eipä sillä, ettei hän voisi asua yhtä hyvin ja paremminkin päärakennuksen puolella, josta Aliina oli tarjonnut hänelle huonetta, mutta mitä hän sinne, kun oli kerran tässä, omassa tuvassaan. Ottakoon Aliina karjalaisensa sinne ja hoidelkoon heitä siellä niinkuin parhaiten haluaa.
Tuskin hän oli ehtinyt edes vähän virota Riston kuolinsanoman aiheuttamasta tyrmistyksestä ja pettymyksestä, kun jo sysättiin niskaan tämä uusi harmi. Hän oli juuri noussut vuoteestaan, jossa oli viettänyt unettoman yön taistellen surunsa ja suunnitelmiensa kanssa, ja kahvin kiehumista odotellessaan istahtanut ikkunanpieleen tapansa mukaan katsoakseen, olivatko talon aamutyöt käynnissä niinkuin piti, niin eikös perhana itse Penttilän isäntä kävellä kaahota pihaan. Jotakin tärkeätä asiaa sillä oli, kun se uskalsi tulla Aholaan, jossa ei käynyt muuta kuin pakosta, ei sittenkään, vaikka oli kieroillut tyttärensä sinne emännäksi. Ja kiireissään se oli, kun piti tulla näin varhain. Vanha Risto oli heti aavistanut ikävyyksiä olevan tulossa, sillä ei se onnettomuudenlintu ollut milloinkaan lentää räpiköinyt Aholaan tuomatta pahoja uutisia. Se oli mennyt Aliinan luo ja sieltä oli pian tyttö tullut pyytämään vanhaa isäntää sisään. Hän oli ensin ajatellut, että mitä hän sinne, sillä ei hänellä ollut Penttilälle asiaa nyt enempää kuin ennenkään ja yhtä pitkä matka Penttilällä oli tänne kuin hänellä sinne, mutta sitten hän oli kuitenkin mennyt, koska arvasi siten saavansa pikemmin tietää, mikä oli kysymyksessä.
Hän oli jo aavistanut asian, sillä siitä oli näinä päivinä kohistu kovasti. Karjalaiset olivat lähteneet kiluineen kaluineen pakoon ryssää ja hajautuneet kuin aalto ympäri Suomea. Kuollessaan siitä ensimmäisen kerran vanha Risto oli ajatellut sitä samoin kuin muitakin uutisia, joita maailmalta hänen korviinsa kantautui, eli välinpitämättömästi, kuten ainakin asiaa, joka tapahtui jossakin kaukana eikä koskenut häntä eikä hänen elämäänsä. Kun sitten kerrottiin karjalaisia sijoiteltavan eri pitäjiin, hän oli säpsähtänyt, mutta lohduttautunut samalla sillä toivomuksella, ettei kai niitä riitä tänne meidän pitäjäämme. Naapuripitäjään niitä kyllä sai sijoittaa vaikka kuinka paljon, sillä sen asiat eivät vanhaa Ristoa liikuttaneet, mutta hänen omassa pitäjässään olot olivat sellaiset, ettei tänne mahtunut liikaa väkeä, ei edes yhtä henkeä. Ja kun niillä kuului vielä olevan karjaa mukana, joka vaati navettatilaa, rehuja ja pian laiduntakin, niin mistä tuli kaikki tuo hyvyys, kun oli puute itselläkin. Noissa toisissa kylissä, eniten ehkä kirkolla, jossa olivat pitäjän rikkaimmat talot, saattoi olla vieraankin varaa, jos oikein tiukalle pantiin, mutta tässä omassa kylässä ei ollut. Senhän tiesi jokainen. Talonpoika oli täällä niin köyhä ja asui niin ahtaissa oloissa, että hyvä kun mahtui nukkumaan kyljellään; selällään ei ollut yrittämistäkään, kun ei näet muilta nukkujilta päässyt painumaan lattian pintaan asti, vaan jäi reunoistaan toisten varaan.
Kun sitten oli tullut tieto, että nyt on siirtolaisia kirkonkylässä, niin vanha Risto oli ensin ihan tosissaan säikähtänyt, että perr..., mutta oli samassa lohduttautunut sillä vahingoniloisella ajatuksella, että saivatpa kerran kirkonkylän pomoisännät vuokralaisia, jotka ovat yhtä mieluisia kuin lutikat. Kun siirtolaiset on sijoitettu heidän taloihinsa, niin vähät ne ryhtyvät niitä enää sen kauemmaksi raijaamaan, ei ainakaan tänne pitäjän pohjoiskyliin. Kirkonkylä sai vaikka palaa, vanhan Riston liikauttamatta sormeaankaan sen auttamiseksi, sillä niitä se häneen kuului. Ei hän välittänyt paljoa omankaan kylän asioista, vaan tyytyi hoitelemaan vain omaa taloansa. Hänelle oli samantekevää, mitä tämän rajapyykkien ulkopuolella tapahtui, kunhan vain ei astuttu niiden sisäpuolelle. Silloin näet hän oli kirves kourassa tulijoita vastassa.
Näin hän oli kiihtyneenä ajatellut mennessään Aliinan puolelle kuulemaan, mikä oli hätänä. Hän oli sentään nyt Risto-vainajan valtuuttama isäntä, jonka sanaa täytyi totella.
Aliina ja hänen isänsä istuivat keittiön pöydän ääressä ja joivat aamukahvia. "Tässä on kuppi teillekin", Aliina sanoi pehmeästi ja nousten varovasti meni noutamaan hellan reunalta pannua kaataakseen vanhalle Ristolle. Tämä meinasi jo uhmapäissään kieltäytyä, että "anna olla, minä jo join", mutta muisti onneksi ajoissa Aliinan kahvin olevan erikoisen hyvää ja siis murahti vain jotakin kiitoksen tapaista. Penttilää hän kätteli kalsealla kouralla eikä katsonut silmiin. Juotuaan kahvin ja kastettuaan pullaa hän odotti jurona, puhumatta sanaakaan, mitä Penttilä sanoisi. Kakisteltuaan neuvottomana muutaman kerran kuin ei olisi tiennyt, mistä aloittaisi, tämä oli lopuksi virkkanut puolueettomasti:
– Kummaa talvea tämä on, kun ei pakkanen hellitä.
Kun vanha Risto ei vastannut tähän muuta kuin epäselvän "ohh", hän jatkoi:
– Se on tuottanut ihmisille ja eläimille suuria kärsimyksiä – ja varsinkin siirtoväelle, joka on joutunut majailemaan usein perin kurjissa oloissa. Olisi luullut jo sen vaivan riittäneen, mitä merkitsi lähtö tylylle mierolle, mutta eipähän. Lisää vain työnnettiin.
Tähänkään vanha Risto ei vastannut muuta kuin "niin aina". Penttilä jatkoi:
– Kyllä täytyy sanoa tämän meidän kansamme hankkineen itselleen ikuisen kunnian sekä talvisodallaan että sillä, että lähes puoli miljoonaa ihmistä läksi mieluummin pois kotikonnultaan kuin jäi perintövihollisen vallittavaksi ja venäläistytettäväksi.
Vanha Risto myönsi mielessään sen olleen erikoinen tapahtuma ja antoi sille kiitoksen isänmaallisuuden kannalta, mutta teki tämän kaiken sillä hiljaisella varauksella, ettei siitä koitunut mitään velvollisuuksia eikä haittoja hänelle eikä hänen talolleen. Odotettuaan hetkisen, sanoisiko hän mitään, Penttilä puhui edelleen:
– Kun niitä siirtolaisia nyt sijoitellaan ympäri maaseutua, niin ne pitää ottaa hyvästi vastaan. Niiden elämää tulee autella niin, että ne pääsevät rauhoittumaan ja saavat siten edes vähän korvausta siitä paljosta, mitä ovat menettäneet. Tätä vaatii kansalaisvelvollisuutemme, ihmisrakkaudesta puhumattakaan.
– Sitä minä olen ajatellut, vanha Risto puhkesi nyt äkkiä puhumaan vuolaasti, kuin olisi pato murtunut, että mitä varten ne karjalaiset on ohjattu tänne maaseudulle, talonpoikien vastukseksi? Miksi niitä ei sijoiteta kaupunkeihin, joissa on kivitaloja kuin linnoja tuhansittain? Kun ei vain olisi niin, että tässäkin ilmenee sitä halveksumista, jota herrat ovat ilmoisen ikänsä osoittaneet talonpoikia kohtaan.
Penttilä ällistyi tästä näkökannasta niin, ettei saanut toviin aikaan puhuneeksi mitään. Tapailtuaan henkeään hän viimein selitti:
– Kaupunkilaiset kaupunkeihin, maalaiset maalle. Ne on tiemmä viipurilaiset, käkisalmelaiset ja sortavalalaiset sekä muut tiheiden asutuskeskusten eläjät enimmäkseen sijoitettu Helsinkiin ja muihin kaupunkeihin, kuten pitääkin, sillä missäpä muualla ne osaisivat elää, ja samasta syystä maanviljelijäväestö maaseudulle, joka on taas luontainen paikka heidän elinkeinolleen. Kaupungeissahan sitäpaitsi asutaan ahtaammin kuin maalla.
– Kaupungeissako ahtaammin! Siellähän sitä vasta tilaa kuuluu olevankin, herroilla näet!
Vanha Risto puhui jo kiihkoissaan ja ilmensi lavealla kädenliikkeellä, että "onhan siellä tilaa, minne sijoittaa siirtoväkeä vaikka miten paljon". Penttilän isäntä oli vaivautuneen näköinen ja selitti:
– Mutta se, miten ja miksi on menetelty niinkuin on tehty, ei ole ollut meidän päätettävissämme eikä ohjattavissamme. Istun tässä nyt ilmoittaakseni viran puolesta ja toimeksi saaneena, että siirtoväkeä tulee meidänkin kyläämme ja että Aholasta on ainakin yhdelle perheelle annettava asunto ja turva. Ne tulevat jo huomenna, niin että asia on pantava heti järjestykseen.
– Kokonainen perhe tänne yhtäkkiä! Johan nyt on helvetti!
Vanha Risto ei tahtonut uskoa korviaan. Ilmoitetaan vain, että nyt saapuu Aholaan vieras perhe, mies, akka ja lapsia kuka tietää miten pitkä liuta, eikä edes kysytä lupaa. Sanotaan vain että tehkää tilaa, sillä vieraat ovat jo täällä. Tietenkin niillä on lehmä, jos lie useampiakin.
Hänen kysyttyään sitä ja kuinka monta oli lasta, Penttilä selitti:
– Kaksi niillä on lehmää, mutta lasten lukua en tiedä. Voithan nuijia enimpiä päähän, jos on mielestäsi liikaa.
Huomautus osoitti Penttilää alkaneen harmittaa. Hän selitti edelleen, mutta nyt voimallisella isännän äänellä:
– Aliina tässä jo sanoi, että lehmille kyllä on tilaa navetassa ja että rehuja löytynee, jos ei muuta, niin ainakin pahnoja. Ja kun talo ja elämä tässä ovat hänen omiansa, niin ei niiden käyttöön sinun lupaasi tarvita. Kysymys on vain siitä, mihin ihmiset sijoitetaan. Kun sinun eläketupasi on tuossa erillään muista ja siinä on kaksi asuttavaa huonetta, niin on ajateltu, että siirtolaiset olisi mukava sijoittaa siihen. Asuen erillään ne tuntisivat olonsa vapaaksi ja niin myös talonväki heihin nähden. Sinut Aliina tietenkin ottaa päärakennukseen mieluummin kuin kokonaisen perheen lapsineen, joiden melu on pianaikaa Aliinalle hyvinkin häiritsevää.
– Niin, tarjoan teille oman kamarinne ja vapaan hoidon joka suhteessa, jos vain suostutte tähän järjestelyyn, sanoi Aliina.
Vanha Risto oli niin hölmistynyt, ettei vähään aikaan saanut sanaa suustaan. Huomattuaan tämän Penttilä koetti suostutella:
– Eläketupani minäkin niille annan, sillä molemmille puolille on parasta, etteivät uudet asukkaat joudu entisten jalkoihin. Meille tulee sitäpaitsi kaksi perhettä. Muurari laittaa parhaillaan hellaa toiseen huoneeseen, sillä kaksi akkaa saman hellan ääressä on kuten tiedät ainaisen toran alku.
– Mutta minä kun en anna tupaani! sai nyt vanha Risto karjaistuksi. – Ei sitä sentään sillä tavalla saa toisen omaa riistää!
– Eihän sitä riistetäkään, vaan ainoastaan lainataan siihen saakka, kunnes ihmispoloisille saadaan hankituksi omat kodit. Maksetaanhan siitä sukuvuokraa. Kun tiedät Aliinan pian saavan perillisen, niin ymmärtänet toki tämän järjestelyn olevan häiriön välttämiseksi kaikista paras.
Tämä syy kyllä tehosi vanhaan Ristoon, mutta kun sen esitti Penttilä, hänen ei tietenkään sopinut suostua. Kiihtyneenä Penttilä silloin sanoi:
– Kuule nyt! Se on sillä lailla, että sinun eläketupasi toinen pää on kylän yhteismaalla, johon ei ilman koko kylän suostumusta eikä maaherran päätöstä saa rakentaa. Ellet nyt taivu antamaan mökkiäsi siirtoväelle, niin minä nostan tuosta jutun ja vaadin sinua siirtämään tupasi pois. Mutta jos suostut, tupasi saa olla minun puolestani paikallaan vaikka ikuisiin aikoihin saakka.
Vanha Risto tyrmistyi. Jopa nyt Penttilä lykkäsi myrkyn. Jos häntä vastaan todellakin nostettaisiin tuosta asiasta juttu, niin hän varmasti häviäisi sen, sillä hänen tupansa toinen pää oli kuin olikin kylän yhteismaalla. Hän oli tiennyt sen, mutta ei ollut välittänyt siitä, vaan oli uhmaillut mielessään, että saadaanpa nähdä, onko kylässä ketään niin isokokoista miestä, että uskaltaisi tulla asiasta huomauttamaan. Ei ollut kuulunut mitään, ei hiiskaustakaan. Ei edes Lehteläiskä eikä lautamies olleet vihjanneetkaan siihen silloin, kun hän oli ahdistanut Lehteläiskää siirtämään pois saunannurkkaansa hänen maaltaan, vaikka siinähän olisi ollut asia, jolla häntä olisi saattanut hyvällä syyllä mällätä. Älysipä, piru, nyt tarrata siihen ja ryhtyä sillä kiristämään. Kiusan se sillä tekisi, mutta ei se tähän hätään asiasta päätöstä saisi. Vuosi siinä menisi vähintään, todennäköisesti paljoa enemmän. Ei, hän ei suostu, ei millään. Hän sanoi jyrkästi:
– Ellet olisi uhannut tuolla asialla, olisin ehkä lopulta myöntynyt, mutta kun teit sen ja näytit, mitä olet vuosikausia hautonut, niin nyt en millään. Nosta juttusi, mutta sen sanon sinulle edeltäpäin, ettet saa itsellesi kyläläisiltä yksimielistä valtakirjaa. On sinulla niiden joukossa siksi monta vihamiestä.
He kiivastuivat molemmat ja huusivat toisilleen vasten suuta kaikki vanhat kaunat, joita oli monenlaisia puolin ja toisin. Aliina koetti kiellellä ja rauhoittaa heitä, mutta he eivät kuulleet häntä, vaan haukkuivat toisiaan tulipunaisina, ohimosuonet pullistuneina kuin makkarat. Ei heidän riitansa syvimmältään koskenut tätä asiaa, vaan se oli ilmausta sukupolvia kestäneistä ja kasautuneista kähyistä, jotka täyttivät sappirakon heti, kun he joutuivat ajattelemaankaan toisiaan. Räikäisten oven kiinni niin tuimasti, että ikkunat helisivät, vanha Risto viimein meni omalle puolelleen, Penttilän jäädessä kynsimään korvallistaan suutuksissaan sekä siitä, ettei ollut saanut Ristoa suostumaan, että siitä, että oli langennut tällaiseen joutavaan, sopimattomaan, epäarvokkaaseen esiintymiseen. Aliina sanoi alistuvaisesti, että "täytyy kunnostaa heti tuo porstuan peräkamari vieraille ja varata heille tilaa keittiöstä, kun vaari näkyy oleva noin itsepäinen".
Tällainen oli ollut sen aamun kohtaus ja nyt vanha Risto istui ikkunansa ääressä odottamassa siirtolaisten tuloa ja vannomassa, ettei hän ikinä luopuisi tuvastaan. Tosin hän oli alkanut yhä paremmin ymmärtää, että olisi kaikin puolin, hänelle itselleen, Aliinalle ja siirtolaisillekin, parasta, jos viimeksimainitut sijoitettaisiin tähän hänen tupaansa, mutta kun tuota asiaa ei ollut ajettu niin kuin hänen arvonsa vanhana isäntänä ja uuden isännän sijaisena olisi vaatinut, hän ei voinut siihen suostua. Jos olisi ymmärretty edes niin paljon, ettei olisi lähetetty tuota Penttilän hyväkästä hänen kimppuunsa, vaan olisi annettu esimerkiksi Aliinan itsensä kääntyä hänen puoleensa, niin hän ei olisi kehdannut kieltää. Ymmärrettäväähän se on, että vieraat tulokkaat voivat häiritä Aliinaa ehkä pahastikin, tämä kun on niin arkaluontoisessa tilassa. Mutta kun eivät ottaneet vanhaa Ristoa huomioon, vaan panivat Penttilän häntä komentelemaan, niin syyttäkööt itseään.
Hän odotteli siirtolaisia niin kiihkeästi, ettei saanut ryhdytyksi työhön. Tuontuostakin hän meni ikkunaan katsoakseen tielle, näkyisikö tulijoita, ja istuutui sitten taas pöytänsä päähän pohtimaan tätä merkillistä asiaa alusta loppuun ja vahvistamaan uhitteluansa, joka väkisin pyrki pehmenemään. Väliin hän yllätti itsensä toivomasta, että Aliina tulisi uudelleen pyytämään häneltä tupaa. Tietenkin hän silloin heti myöntyisi, vieläpä selittäisi, ettei hänellä ollut ollut tositarkoitustakaan kieltää. Oli vain tullut sanoneeksi niin, kun tuo Penttilä oli kutsumatta ilmestynyt mokoman asian ajajaksi. Ettäkö Penttilän oli tultava, koska hän oli kerran majoituslautakunnan puheenjohtaja? Pyh, kaikkiakin! Eihän ole enää mitään lautakuntaa, jonka puheenjohtaja ei Penttilä olisi. Hänenhän pitää olla todistajana ja asiantuntijana joka paikassa. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että Aholaan hänellä ei ainakaan ollut asiaa. Jos vain Aliina tulisi, niin kyllä hän sentään antaisi tupansa. Mutta eipä häntä näy. Taisi tulla sanotuksi liian lujasti.
Aliinaa ei kuulunut tulevaksi. Päinvastoin vanha Risto huomasi erinäisistä merkeistä, patjain täyttämisestä uusilla oljilla, peitteiden tuulettamisesta, vajassa viruneen vanhan puusängyn viemisestä sisään ja muusta sellaisesta, että isolla puolella valmistauduttiin ottamaan vieraita vastaan. Häntä jo hätäännytti oma härkäpäisyytensä ja hän astui pari kolme askelta ovea kohti, että mitä jos hän meneekin sanomaan Aliinalle... Mutta ei hän kuitenkaan. Se olisi ollut kovin nöyryyttävää. Asettukoot nyt sinne aluksi. Sopivassa tilaisuudessa hän sitten tuonnempana ilmoittaisi, että saa tulla tänne hänen tupaansa. Sääliksi kävi Aliina-riepu, jolla oli ilman tätäkin tarpeeksi murhetta. Vanha Risto oli oppinut pitämään Aliinasta ja nuhteli nyt itseään pahan sisunsa ja itsekkyytensä johdosta. "Kuka tietää, mitä seurauksia taas tästä pahuudestani on. Entisillä synneilläni vein Riston kuolemaan. Kenen vienen tällä uudella tylyydelläni?"
Näin vanha Risto käräjöitsi itsensä kanssa, kuten oli tehnyt koko ikänsä. Tulos oli nytkin sama entinen, ettei hän näet katumuksestaan huolimatta sallinut sisunsa taittua eikä uhmansa pehmentyä. Siitäkin hän oikeastaan syytteli Jumalaa: minkä hän tekee itselleen, kun Jumala on luonut hänet tällaiseksi. Toisaalta hän oli itsepäisyydestään ylpeä ja piti sitä erikoisena miehekkyyden osoituksena. Ei miestä sentään niin vain houkuteltu eikä heiluteltu.
Karjalaiset saapuivat siinä illansuussa, kun keväisen päivän iloinen kirkkaus oli jo muuttunut sydäntä riuduttavaksi ruskoksi. Kahdella reellä heitä oli oltu hakemassa onnikalta, jossa he olivat kirkonkylästä saapuneet. Lehtelän Matti ajoi toista, karjalaisukko toista hevosta. Reistä alkoi kaivautua pihalle myttyä mytyn jälkeen, niin monta, että vanha Risto oli jo sekaantua laskussaan. Nopeasti hän varmistautui – niin, kahdeksan lasta niitä oli kaikkiaan, pienin vielä äitinsä rinnoilla, toiset siitä tasaisin vuosivälimatkoin yleten, niin että vanhin, tuo sisko tuossa, joka niin puuhakkaasti autteli nuorempiaan, saattoi olla siinä viiden- kuudentoista maissa. Ihmeissään vanha Risto katseli salavihkaa ikkunastaan, miten karjalaismies hyväntuulisen näköisenä puuhaili, nosteli reistä tavaroitaan, sanoi jotakin ja naurahti, ja miten hänen vaimonsa ehti vaalimaan sylissään kitisevää pienokaistaan ja samalla kuin emokana varoittavasti ja huolehtivasti kotkottaen pitämään huolta koko pirpanaparvestaan. Tuossa tuli Aliina pihalle ottamaan vieraitaan vastaan. Epäröiden ja ujostellen hän lähestyi karjalaisvaimoa ja tämä samoin häntä, mutta kun he näkivät toisistaan, miten he molemmat olivat niin täydellä äitiyden, äidinrakkauden ja -uhraavaisuuden asialla kuin suinkin saattoi ihmiseltä vaatia, heidän sydämensä suli ja he kättelivät toisiaan itkien. Vanhan Riston kurkkua ahdisti liikutus, sillä hänelle avautuivat nyt tunnot niistä kärsimyksistä, joita tuo pihalle ilmestynyt kovan onnen perhe oli saanut kokea ja kestää, siitä uhrin suuruudesta, joka heidän oli täytynyt antaa voidakseen pysyä oman kansansa yhteydessä, ja katkeruudesta, jota heidän täytyi tuntea, jos ja kun kaikesta hyvyydestäkin huolimatta huomasivat olevansa maanpakolaisia oman kansansa keskuudessa. Vanha Risto ymmärsi, että niin vaikeaa kuin ihmisten olikin synnynnäisen itsekkyytensä, mukavuudenhalunsa ja pohjattoman omistamisviettinsä takia tehdä luonansa tilaa näille osattomille ja onnettomille, niin sitä suuremman palkinnon sai se, joka kykeni voittamaan itsensä ja jakamaan heidän kanssaan rakkaudessa leivän ja lämpimän.
Mutta siihen, että olisi mennyt pihalle ja käskenyt tulokkaat tupaansa, jonka samalla olisi luovuttanut heidän haltuunsa, hän ei saanut itseään pakotetuksi. Vieraat viipyivät pihalla aikansa, kunnes poistuivat Aliinan puolelle. Vanha Risto katsoi melkein kaivaten heidän jälkeensä. Piha oli nyt autio ja eloton. Lehtelän Matti oli vienyt hevoset pois. Reistä oli tippunut heinänrippeitä, joita tuuli liikutteli, siirrellen niitä oikullisesti sinne tänne. Kuinka jännittävää olikaan äsken ollut katsella noita tulokkaita, miestä, lapsia ja varsinkin äitiä, jonka ympärillä oli näyttänyt asuvan jonkinlainen siunauksen pilvi, tuollainen eriskummallinen uho, joka heti sanoo, minkälainen ihminen on. Se oli näkynyt vanhan Riston silmiin Aliinankin ympäriltä ilmaisten myös hänen olevan astumaisillaan äitien pyhään säätyyn.
2
Tuomari Vuori ei vastannut hänelle tehtyyn tarjoukseen, vaan suoritti toimeensa kuuluvia töitä niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Ainoa tulos hänen "ystäviensä" puuhista häneen nähden oli, että hän menetteli mikäli mahdollista entistä puolueettomammin, asettaen aina riidattomasti rehelliset suunnitelmat etusijaan, oli takana miten vaatimaton yrittäjä tahansa, mutta jyrkästi torjuen Ketun ja Suden puuhat, jos vain huomasi niihin kätkeytyvän epätervettä keinottelua. Näin hän tuli virkavelvollisuutensa vaatimuksesta vetäneeksi ristin monen toivorikkaan suunnitelman päälle ja siten estäneeksi havittelun, joka olisi lihoittanut yksityisiä yhteisön kustannuksella. Hänelle sateli aamiais-, päivällis- ja illallispyyntöjä, mutta hän torjui ne kaikki vanhastaan tuntien niissä piilevät ystävälliset, viattomat voitelutarkoitukset. Hän huomasi olevansa nyt "rakas veli" sellaistenkin henkilöiden kanssa, joita ei muistanut edes tunteneensa, ja saavansa vähäisimmänkin aiheen johdosta osakseen huomaavaisuuksia, joihin vaativainenkin 60-vuotias olisi voinut olla tyytyväinen. Mutta kaikki tämä oli vain omiaan tekemään häntä yhä valppaammaksi tehtäviensä nuhteettomassa, puolueettomassa hoitamisessa.
Kun sitten tuli yleisesti tunnetuksi, että tuomari Vuori oli "kova" kaikkia tavallisia, vanhastaan tehokkaiksi tunnettuja voitelukeinoja vastaan, ne loppuivat vähitellen ja sijaan tuli yleinen vihamielinen suhtautuminen. "Rakkaat veljet" muuttuivat kylmästi hattua sipaiseviksi hyvän päivän tuttaviksi, tipahtaen pian siltäkin asteelta entiseen tuntemattomuuteen. Hänen luokseen tuli kylmän virallisia lähetystöjä, jotka esittivät yhteisedun lampaannahkaan kätkemäänsä yksityisen keinottelun sudenraatoa niin hurskaalla ilmeellä, että paljoon tottunutta ja kokolailla näissä suhteissa paatunutta tuomari Vuorta iljetti, ja ilmaisivat, saatuaan kumarteluihinsa kuivan kiellon, painavasti tyytymättömyytensä siihen, että näin tärkeälle paikalle oli asetettu henkilö, jolta kokonaan puuttui kaikessa liike-elämässä välttämätön joustavuus.
"Joustavuus". Niin, siinä se taas oli hänen edessään tuo määritelmä, jonka tarkoittaman ominaisuuden hyväksyminen olisi ollut hänelle juuri nyt, ainakin pintapuolisesti katsoen, suorastaan välttämätöntä.
Tuomari Vuori unohtui miettimään tätä, näkemättä enää sitä edessään olevaa paperia, jossa Kettu ja Susi anoivat erikoisoikeuksia suurelle tavaramäärälle ja jonka hyväksymistä he nyt kai odottivat itsestään selvänä asiana. Hän oli tuntenut ilmassa olevan ukkosta ja tiesi salaman voivan iskeä milloin tahansa. Hän tiesi myös voivansa välttää sen sillä, että antaisi puoltavan lausunnon tästä ja eräistä muista hakemuksista ja lisäksi – hm – vaikka vain soittaisi Sudelle ja puhuisi veljellisesti hetkisen roskaa. Silloin olisi kaikki selvää. Hän suostuisi ryhtymään tuon uuden suurliikkeen lainopilliseksi neuvonantajaksi ja hänen tulonsa lisääntyisivät kuka tietää kuinka paljolla, jos hän alkaisi kylmäverisesti käyttää hyväkseen tuolla tiellä avautuvia mahdollisuuksia. Niin pian kuin hän olisi ehtinyt sotkeutua kaikkiin kysymyksessä olevalla linjalla vastaantuleviin hämäräperäisyyksiin riittävän syvästi, hänelle palautettaisiin hänen haltijavelkakirjansa, jolla häntä pidettäisiin siihen saakka aisoissa. Niin hänelle avautuisi tie rikkauteen ja kunniaan, kuka tietää minkälaisiin luottamustehtäviin ja arvoasemiin. Nuo miehet osasivat kyllä palkita kellokkaansa.
Paholainen oli valinnut edullisen hetken kiusaukselleen. Tuomari Vuori tiesi tarvitsevansa varoja, paljon varoja, enemmän kuin tähän saakka. Tulojen väheneminen merkitsisi hänelle suuria vaikeuksia ja vararikko todennäköisesti kaikkien mahdollisuuksien loppua. Kalevi menisi alkavana kesänä avioliittoon ja tarvitsisi oman pienen kotinsa. Lähivuosien aikana tuomari Vuoren oli lisäksi kustannettava hänen opintonsa ja pidettävä hänestä ja Anjasta huolta siihen saakka, kunnes hänelle ehkä aukenisi omintakeisen elämän mahdollisuus. Tällainen oli nuorten suunnitelma. Avomielisesti he olivat kertoneet siitä isälle ja äidille ja pyytäneet heidän neuvoansa ja apuansa. Se oli ollut nöyryyttävää, vaikeaa, ei vain Kaleville vaan erikoisesti Anjalle, mutta tämä oli alistunut pyytäjän osaan siksi, että hänellä oli palava halu päästä edes jotenkin korvaamaan Kaleville sokeutta ja raajarikkoisuutta. Rakkaus Kalevia kohtaan oli heillä kaikilla tärkeimpänä, ratkaisevimpana vaikutteena myöntyessään suunnitelmaan, jolla oli positiivisena puolenaan vain uhrautuvaisuus, aatteellinen kauneus. Katkeraa olisi, jos se ei pääsisikään toteutumaan, vieläpä siitä syystä, ettei niitä varoja ollutkaan, joiden varaan se oli aiottu rakentaa.
Tuomari Vuori hymähti ajatellessaan tilannettaan. Paholainen oli sittenkin suunnitellut kiusauksensa kestämättömälle edellytykselle laskiessaan vain taloudellisen kiristyksen tehoon ja nähtävästi unohtaessaan eräät toiset tekijät. Se ei ollut ottanut huomioon sitä kieroa asemaa, johon tuomari Vuori joutuisi poikaansa nähden, jos tukisi tätä kunniansa myymisestä saamillaan rahoilla. Siinä silmänräpäyksessä, jolloin Kalevi alkaisi aavistaakaan onnensa rakentuneen isän kunniattomuudesta, heidän kaikkien onni olisi mennyttä. Hän ei enää voisi katsoa Kalevia silmiin eikä tämä häntä. Mikään onnen vastamyrkky ei olisi niin tehokasta kuin tällainen menettely. Tai ehkä kiusaaja oli ollut tietoinen näistäkin näköaloista ja toivonut, ettei päinvastoin hän, tuomari Vuori, huomaisi, mihin kaikkiin onnettomuuksiin ne voisivat johtaa? Saattoi olla! Vanhaa suomalaista juristia ei kuitenkaan petetty niin helposti. Suurinta ja vilpittömintä rakkautta poikaansa kohtaan hän osoittaisi pysymällä juuri tarkasti sillä polulla, jota sanotaan kunnian miehen tieksi.
Puhelin kilahti ja tuomari Vuori vastasi. Toimiston päällikkö sieltä soitti ja pyysi puheilleen. Mitähän se nyt? Omituinen aavistus valtasi tuomari Vuoren. Voihan olla, että tulisi lopullisen ratkaisun hetki. Hän kokosi kaikki yksityiset paperinsa salkkuun, jonka otti mukaansa, ja kääntyi katsomaan ovelta taaksensa kuin olisi lähtenyt: huoneestaan viimeisen kerran ja tahtonut hyvästellä sen kuin tutun paikan. Hän oli jo kauan tuntenut olevansa pois menevä – oli nähnyt sen alaistensa ilmeistä ja silmälasien välähdyksistä. Heillä kun oli hiljaisia suhteita eri tahoilla, he harrastelivat näiden asioita ja koettivat parhaansa mukaan autella niiden papereita lävitse. Kun nämä sitten sattuivat kompastumaan tuomari Vuoreen, tämä sai salaisten pikku asiamiesten vihat osakseen. Siksi tuomari Vuori oli näkevinään, mennessään nyt toimiston käytävää esimiehensä huoneeseen, ovien avautuvan ja silmälasien välkähtävän niiden raosta vahingoniloisesti.
Hän istuutui nahkanojatuoliin ja jäi odottavasti tarkastelemaan esimiestään, joka ilmeisesti ei tiennyt, miten pääsisi alkuun. Hän otti paperiveitsen, katseli sitä yksityiskohtaisesti joka puolelta, koetti sitä peukalonsa kynnellä, silitti sillä kädenselkää ja heitti sen äkkiä pöydälle. "Tjah!" Sitten hän käännähti hermostuneesti Vuoreen päin ja alkoi puhua, mutta pakottautui olemaan täysin rauhallinen. Sanat olivat yleisiä ja puolueettomia, mutta Vuori vaistosi kuitenkin puhujan tarkoittavan enemmän todellisen ohjaussuuntansa sumuttamista kuin niiden ilmaiseman näennäisen väylän kirkastamista. Vuori tiesi esimiehensä ja – kuten hän nyt sanoi – entisen ystävänsä viime aikoina kaikessa hiljaisuudessa osallistuneen osakekauppoihin ja muihinkin liikehommiin, ja kaikesta päättäen olevan joissakin suhteissa Kettuun ja Suteen. Ehkä hänet oli valittu tuoksi salaiseksi lainopilliseksi neuvonantajaksi, kun Vuorelta ei ollut kuulunut vastausta? Tämä aavistus syttyi Vuoren mielessä ja kypsyi pian varmuudeksi. Hän kuunteli siksi jännittyneen tarkkaavaisesti, ilmenisikö tästä vaikutusta asiassa, johon esimies parhaillaan vaivalloisesti pyrki.
Liike-elämä oli tullut sellaiseen vaiheeseen, että jos mieli sen suorittaa osuutensa isänmaan kansallisessa taloudessa, sen johtajilta ja työntekijöiltä vaadittiin tarmoa, kaukonäköisyyttä, ja – hm – joustavuutta. Siinä asemassa, mihin nyt olimme joutuneet, tämä ominaisuus oli kaikista tärkein, sillä ilman sitä ei vaikeuksia voinut ohittaa. Valtiomiehiltä vaadittiin joustavuutta, valtioilta ja yhteiskunnilta samoin, niin myös kaikilta säädyiltä ja eturyhmiltä. Ilman joustavuutta tapahtuisi alituisia yhteentörmäyksiä – jaa, no niin, "mitäpä nyt esitelmöimään tästä sinulle, joka tunnet nämä asiat paremmin kuin minä. Joustavuus on välttämätön myös niiden puolella, jotka kuten esimerkiksi me kaksi ovat joutuneet sanokaamme työskentelemään liike-elämän rinnalla, sen apuna, niin sanoakseni, eikä suinkaan sen jarruna. Mikäli tuollaista jarrutusta esiintyy, niin silloin asianomaisilta puuttuu joustavuutta... Tjah!"
Hän piti pientä taukoa ja vilkaisi epäluuloisesti Vuoreen kuin tutkiakseen, oliko tämä nyt noussut istumaan siihen kelkkaan, jossa esimies halusi häntä kuljettaa. Ymmärtäen tämän Vuori katsoi seinään ja virkahti vain maltillisesti ja puolueettomasti, että "oikein puhuttu – jatka vain – minä kuuntelen". Päällikkö jatkoi:
– Varmaan arvaat, hyvä veli, – puhun sinulle suoraan vanhana ystävänä –, minun tarkoittavan tällä esipuheellani sitä, että meidänkin virantoimituksemme täytyy olla joustavaa, että meidän tulee koettaa suhtautua asioihin, ymmärrätkö, niin myönteisesti kuin suinkin laki sallii eikä suinkaan jyrkän kielteisesti niinkuin valitetaan sinun tekevän. Täällä käydään yhä useammin esittämässä sinua vastaan vakavia, painavia valituksia siitä, ettei sinulla ole ollenkaan joustavuutta suhtautuessasi asioihin... Tjah!
– Laki ja asetukset määräävät minun joustavuuteni rajat, hymyili Vuori. – Niistä ei pääse yli eikä ympäri, vaan niitä on noudatettava, jos ne on kerran sitä vasten säädetty, niinkuin kai ovat.
– Tietysti, tietysti! kimmahti päällikkö. – Niitä on noudatettava, mutta niiden tulkinnassa on meneteltävä – hm – joustavasti. Niistä ei saa tehdä silmukkaa talouselämän kaulaan, vaan niitä on käytettävä kuten niiden tarkoituksena onkin jonkinlaisena ohjekanavistona, jonka väyliä myöten eri asiat juoksevat perille ruuhkautumatta ja sotkeutumatta toisiinsa. Me olemme tässä paremminkin kuin noiden kanavien reunoilla seisovia keksimiehiä, jotka auttelemme tukkeja eteenpäin ryhtymättä niitä pysähdyttelemään tai tarkastelemaan muuten kuin että niillä on laillinen liikemerkki kyljessä.
Hän katseli ikkunasta ulos, rummutti pöytää, nykäisi hermostuneesti tuoliaan ja jatkoi:
– Tässä on pöydälläni pinkka entisen liikkeesi hakemuksia ja lisäksi muita, jotka olet kaikki ehdottanut hyljättäviksi sillä perusteella, että niiden takana ovat samat henkilöt, jotka täten pyrkivät saamaan haltuunsa ratkaisevan suuren määrän tiettyä tavaraa ja siten siinä suhteessa monopoolin. Asetuksen mukaan sinun on vain tutkittava anomusten laillisuus ja annettava lausunto siitä ja tavaran tarpeellisuudesta eikä nuuskittava kyseellisten yhtiöiden osakemäärien sijoittumisia ja muita omistussuhteita. Ne asiat eivät kuulu meihin ollenkaan.
– Mielestäni ne kuuluvat, huomautti Vuori nyt tyynesti. – Elleivät ne kuuluisi, vieläpä valvontavelvollisuutemme syvimmältään ehkä tärkeimpänä kohteena, en olisi tietenkään niihin puuttunut. Tavara on estettävä kasautumasta yksiin käsiin, monopooleja on estettävä muodostumasta, sillä muuten on vaikeaa, jopa mahdotonta, päästä hallitsemaan hintamarkkinoita ja hillitsemään inflatiota, joka jo kohottelee korviaan. Talouselämä joutuu pian hyllyvälle pohjalle, jos sallitaan tällaista keinottelua.
– Se ei ole keinottelua, vaan joustavaa mukautumista ajankohdan vaatimuksiin.
Tuomari Vuori ei voinut olla naurahtamatta ääneen. Päällikkö katsoi häneen hölmistyneenä, kun hän nauroi iloisesti, huvittuneesti, vapautuneesti, ja kysyi viimein:
– Mitä hittoa sinä naurat?
– Vain tuolle joustava-sanalle, jota nykyään niin yleisesti käytetään.
– Mitä siinä on nauramista?
– Sitä vain, ettei ole sitä asetusta, ehkeipä lakiakaan, jota ei voitaisi tai ainakin yritettäisi kiertää tällä mainiolla "joustavuudella". Silloin kun sitä käytetään, on kysymys asioista, jotka eivät oikein siedä päivänvaloa.
– Tarkoitatko minua?
– Sos-sos-so! – tuomari Vuori suhditteli esimiestään, mutta jatkoi kuitenkin: – Jos nyt oletkin kuten uskallan arvata – tulkoon tämä sanotuksi, koska olemme ilman todistajia – Suden ja Ketun salainen lainopillinen apulainen, niin eihän se silti merkitse, että opastaisit noita herroja joustavuuteen. Nuo paperit tuossa pöydälläsi ja se, mitä äsken sanoit, saattaisivat kyllä merkitä – hm. Noh! Mitäpä tästä nyt enempää.
– Puhu, puhu suusi puhtaaksi, kehoitti päällikkö, vaikka hänen äänessään oli hiukan epävarma vivahdus. – Pyysin sinua tänne nimenomaan siksi, että pääsisimme lopullisesti selville toisistamme.
– Minä olen kyllä selvillä sinusta, Vuori vastasi, osaksi sen perusteella, mitä tiedän, ja osaksi sen, mitä arvaan. Mutta sinä et näytä olevan selvillä minusta, koska koetat liukkain sanoin houkutella minua sille samalle joustavuuden tielle, jota itse olet kulkenut – niin, oikeastaan koko ikäsi.
– Mitä tarkoitat? Harkitse sanasi, mies!
Päällikkö oli kalvennut. Hän räpytteli silmiään kuin olisi nähnyt huonosti ja riekkui tuolissaan hermostuneesti. Tuomari Vuori ajatteli katsellessaan häntä, että jokaista vastaan tulee kerran hetki, joka sisältää hänen kohdalleen ns. alastoman totuuden, olkoonpa että tämä on toisen, ehkä vastustajan, tekemänä yksipuolinen. Onko tuollaisen totuuden päästäminen valloilleen väärin vai onko päinvastoin väärin sen purkautumisen estäminen? Mitä oikeutta on ihmisellä aina pyytää sääliä ja hienotunteisuutta, vaikka hän on teoillansa ansainnut mitä ankarimman tuomion? Ellei suorien sanojen suolaa heitetä elämään, tämä vähitellen mätänee valheelliseksi. Mitä syytä hänellä, tuomari Vuorella, oli enää sääliä tuota edessänsä istuvaa miestä? Eikö hänen velvollisuutensa ollut, kun hän nyt lähti tästä talosta ainaiseksi, heittää tänne alaston totuus vaikuttamaan puhdistavana suolana siihen, mitä täällä tämän jälkeen tehtäisiin? Tietenkin olisi epäviisasta hänen asemassaan suututtaa päällikköä ainaiseksi, mutta sen näkökohdan ottaminen huomioon olisi pelkuruutta. Tuo mies oli pyytänyt lopullista selvittelyä. Hyvä on. Hän saakoon sen.
Vuori nousi, otti salkkunsa ja sanoi:
– Olemme vanhoja ystäviä, joita tähän saakka ovat yhdistäneet kaikki tällaisessa suhteessa välttämättömät siteet. Kun nyt tällä hetkellä katkaisen nuo siteet – ja ainaiseksi, ellei ihmettä tapahdu –, niin olen velvollinen selittämään sinulle menettelyni syyt. Olenhan kyllä jo vanhastaan tiennyt sinussa olleen ja olevan paljon sellaisia ominaisuuksia, joita en ole voinut pitää arvossa, mutta kun ne ovat langenneet enemmän ihmisluonteen yleisten heikkouksien kuin moraalin piiriin, en ole kohdistanut niihin säälivää hymyä suurempaa huomiota. Vielä vähemmän minulla on ollut syytä ilmaista käsitystäni pätevyydestäsi laki- ja liikemiehenä, varsinkaan kun et ole ajanpitkään mahtipontisuudestasi huolimatta voinut estää tulemastasi tunnetuksi perin heikkona molemmissa suhteissa. Kaikki tuo sai minun puolestani jäädä olemattomaan arvoonsa, sillä mitäpä se minua koski. Mutta kun sitten tässä takavuosina kieroilit itsesi...
Tuomari Vuori keskeytti puheensa, sillä mies tuossa hänen edessänsä oli tuhkanharmaa ja oli hiukan kyyristynyt kuin odottaen armoniskua. Ei, hän ei voinut lyödä tuota onnetonta ihmistä sillä kammottavalla tosiasialla, sillä täydellisellä siveellisellä vararikolla, jonka hänen seuraava lauseensa olisi sisältänyt. Sääli valtasi hänet, inho koko tätä tilannetta kohtaan. Mikä hän oli lukemaan tuomioita ja itse lyömään rintoihinsa. Hoitakoon tuo mies asiansa miten haluaa ja menköön kohti sitä oikeudenpäätöstä, joka varmasti hänet kerran tavoittaa. Hän, tuomari Vuori, tarvitsi nyt vain raitista ilmaa ja vapautta. Hyvästiä sanomatta hän kääntyi lähteäkseen.
– Kuule, älä mene! Sana vielä!
Päällikkö oli oikaissut hartiansa, kun ei tuota pelättyä iskua tullutkaan. Ehkä Vuori ei tiennyt asiasta mitään Varmaa eikä siksi voinut jatkaa. Tai ehkä hän pelkäsi. Päällikkö rohkaisihen ja raivo sai vallan. Hän hioi hampaitaan niin, että kuului kirskunaa, ja teki eleen kuin olisi aikonut hyökätä Vuoren kimppuun, mutta hillitsi itsensä, alkoi kuivailla silmälasejaan ja sanoi:
– Niin, meillä on tuo velkakirjasi. Niiden kohteliaisuuksien jälkeen, joita olet tässä ladellut, sen haltijalla ei todellakaan ole syytä pitää rahojansa sinulla lainassa. Velkakirjasi menee huomenna perittäväksi.
Vuori vastasi yhtä hillitysti ja asiallisesti:
– Velkakirjani ei mene perittäväksi, vaan palaa huomenna siihen pankkiin, josta sen kavaluudella hankitte. Ellei niin tapahdu, saatte itse vastata seurauksista, sinä ensimmäisenä.
– Mitä tarkoitat?
– Hallussani on todisteita, jotka pudottavat sinut pois sekä tästä että muista toimistasi, vieläpä kansalaismaineen omistuksesta, ellette tee kuten sanoin. Rahanne tietysti saatte. Tuleeko velkakirjani huomenna pankkiin vai ei?
Päällikkö käännähti ja meni ikkunan ääreen yhä koneellisesti kuivaillen prillejään, joita ei muistanut istuttaa nenänsä satulaan. Vuori painoi oven kiinni ja vaelsi ajatuksissaan verkkaisesti kotiin. Hän tiesi voivansa olla rauhallinen. Jos mikään oli yleensä varmaa, niin sitä oli se, että tuo velkakirja lähtisi huomenna liikkeelle juuri niin kuin hän oli määrännyt. Sen asian hän oli kaikessa hiljaisuudessa varmistanut.
Mutta sitä hän ei tässä kulkiessaan miettinytkään, vaan hänen ajatuksensa askartelivat siinä, oliko hän sittenkin menetellyt väärin puhuessaan äsken esimiehelleen niinkin paljon kuin oli tehnyt. Ei ollut vähintäkään epäilystä, etteivätkö hänen sanansa olleet tosia, mutta kuinka raatelevaa, vastenmielistä, tuskallista, tuollaisten totuuksien lausuminen kuitenkin oli. Vanhoja siteitä ei voinut katkaista kivuttomasti, vaan sydän repeytyi syville haavoille, kun niiden juuret kiskaistiin irti. Hänen olisi pitänyt puhua sovinnon hengessä eikä tuomiten ja rikkoen välejä kuten äsken. Niinpä kyllä, mutta sehän olisi ollut heikkoutta eikä olisi tosiasiassa vaikuttanut mitään. Päinvastoin tuo mies olisi luullut hänen pelkäävän toimensa menettämistä ja heti koettanut lisätä vaikutusvaltaansa. Noita herroja eivät estäneet hienotunteisuus- tai rehellisyyssyyt heidän pyrkiessään päämääriinsä, vaan he tottelivat vain vääjäämätöntä pakkoa. Heille olisi ollut ilonpäivä se, jolloin he olisivat saaneet tuomari Vuoren sotketuksi hämäriin verkkoihinsa, sillä siten he olisivat päässeet kiristämään häntä. Ei! Päällikkö sai syödäkseen vain oman keittämänsä rokan. Miksi pitäisi hänenlaistensa öykkärien saada rauhassa harjoittaa pahuuttaan, kun samalla aikaa lukemattomat kunnonmiehet joutuivat tyhjentämään karvaan kalkin toisensa jälkeen? Samoin kuin bolsheviikit he vaativat itselleen suojaa kaikesta siitä hyvästä, jota ihmiskunta on aikaansaanut, mutta eivät edes aikoneet itse tuon hyvän käskyjä noudattaa.
Kuinka sanomattoman vapaa tuomari Vuori tunsikaan nyt olevansa. Hän oli menetellyt tyhmästi ollenkaan antautuessaan noihin hommiin. Huomenna hän menisi toimistoonsa ja ryhtyisi taas itse hoitamaan sitä täydellä voimalla. Työtä oli tiedossa miten paljon tahansa, joten rahahuolet selviäisivät itsestään. Hän huomasi yhtäkkiä viheltelevänsä jotakin vanhaa säveltä ja totesi sielunsa taivaan seestyvän.
NELJÄSTOISTA LUKU.
1
Oli lauantai, huhtikuun 13. päivä, Helsingin valloitus- ja Kalevin syntymäpäivä. Yöllä oli ollut kireähkö pakkanen, mutta kun lounaistuuli alkoi puhaltaa varhain aamulla ja toi mukanaan pilviä ja lämmintä ilmaa, pakkanen pian lauhtui suojaksi. Talvi oli ollut luonnonkin puolesta jäädyttävän ankara, mutta kevät kokoili voimiaan ja kävi päivä päivältä yhä sitkeämpään hyökkäykseen.
Helena-rouva ja tuomari olivat olleet aamulla onnittelemassa Kalevia ja vieneet hänelle pienet lahjansa. Isoisä oli myös saapunut onnittelukäynnille, niin vaivalloista kuin se hänelle olikin, ja ilmoittanut lähettävänsä lahjansa Kalevin kotiin. Mikä se oli, sitä hän ei suostunut sanomaan. Sen saisi Kalevi itse myöhemmin nähdä.
Sitten Kalevi oli ilmoittanut, että hänellä oli puolestaan lahja heille. Hän toimittaisi sen päivällä kotiin, jossa heidän kaikkien pitäisi olla silloin koolla. Isoisänkin, jos tämä vain jaksaisi. Ei pitänyt kysellä mitään – totella vain. Hyvä on. Isoisä tulisi, isä tulisi. Lauri ei päässyt vielä liikkeelle ja Kerttu, niin, hänen kuvansa olisi saapuvilla.
Ja kipeä, kallis, ihana muistonsa.
Helena-rouva silmäsi Kertun kuvaa, josta häntä vastaan hymyili auringonsäde, orvokki, sinivuokko, hänen hellimpien tunteidensa syvin väreily. Hän ei rohjennut, ei tahtonut ajatella mitään. Jumala hyvittää sen, minkä on sallinut tapahtua. Ei varpunenkaan putoa oksalta hänen tahtomattaan. Kyyneleet eivät saa ruveta kuohumaan, sillä Kerttu ei pidä siitä. Ei hän ole kuollut, vaan hän nukkuu ja voisi nyyhkytyksien äänestä herätä autuaista unistaan. Älkää häiritkö lapsen unta, nuoren neidon unta, ummun unelmia kesän kastetuoreena aamuna. "Vaikka sanomaton, polttava tuska valtaa sydämeni ja vaikka nousen epäilyn kapinaan sallimuksen oikeamielisyyttä vastaan, niin en silti tahdo huutaen enkä valittaen ilmaista vaivani tulta enkä herättää häntä, kun hän uinuu sielussani lapsen kaunista, viatonta, jumalallista unta, henkensä siellä, missä on autuaiden asuinsija..."
Eräänä päivänä Helena-rouva oli ottanut esille talvilevosta amarylliksensä, koska uusi kukkavarsi oli pistäytynyt näkyville sipulin lehtien raosta. Samalla hän oli tuonut ikkunalaudalle myös sen ruukun, johon tuomari itse oli edellisenä syksynä kömpelösti, lapsellisen innostuneesti, istuttanut sinivuokon juurakoita ja josta oli sitten talven kuluessa tunnollisesti huolehtinut. Siinä oli jo silloin ollut selvät elonmerkit. Kummastuen he sitten olivat seuranneet, kuinka nopeasti vuokot olivat alkaneet herätä kevään elämään. Niitä täytyi ryhtyä ihan hillitsemään pitämällä niitä varjossa, sillä muuten ne ehtisivät kukkia ennen isoisän 80-vuotispäivää, vapun aattoa, joksi ne oli alkuaan aiottu. Täytyi jo nyt siirtää ruukku piiloon, jottei isoisä huomaisi sitä.
Kuinka voimakkaasti kaktus olikaan alkanut kasvaa. Oli kuin se olisi imenyt voimaa siitä kärsimyksen haavasta, joka oli lyöty Suomen kansan sydämeen ja vuosi verta ehtymättömästi. Siitä se hyötyi tukevaksi ristiksi ja kasvatti pintaansa rivin piikkejä, joilla Kerttu oli naulattu ristinpuulle kärsimään hirveintä ja raainta ajateltavissa olevaa kidutusta ja kuolemaa.
Helena-rouva huomasi seisovansa keskellä huonetta ja kohottaneensa kätensä ylös kuin olisi esittänyt jotakin traagillista osaa. Ovikellon kilahdus hänet oli herättänyt näistä jokapäiväisistä tuskallisista unelmista. Esteri meni avaamaan. Sieltä tuli lähetys, joka oli osoitettu Kaleville: paperiin tarkoin kääritty pöydän mallinen huonekalu ja raskas paketti, jota varoitettiin pudottamasta. Helena-rouva arvasi niiden olevan isoisän lahjoja. Minkähän lahjan ja kenelle Kalevi toimittaisi, koska oli siitä puhunut?
Siinä jo tuli Kaarlo kotiin. Mitä hänelle lienee tapahtunut, kun hän oli viime päivinä ollut niin salaperäinen ja miettiväinen? Aivan pahaa se ei voinut olla, koska hän nyt väliin hymyili itsekseen, vihelteli ja kohotti ryhtiään kuin olisi häntä elähdyttänyt suuri ajatus. Koska hän vaikeni, niin Helena-rouva ei tahtonut kysellä. Aikanaan kaikki selviäisi. Sitä hän oli ihmetellyt, että Kaarlo oli yhtäkkiä taas alkanut itse hoitaa toimistoaan ja ottanut esiin vanhan tutkimuksensa, tuon hienon oikeusfilosofisen aiheensa, jonka parissa hänen henkensä parhaimmat ominaisuudet pääsivät työskentelemään. Nyt Kaarlon ilme tuli alakuloiseksi, syvästi murheelliseksi, sillä hän oli seisahtunut Kerttu-raukan kuvan eteen. Naiset itkevät helposti, jo pienestäkin mielenliikutuksesta, Helena-rouva siinä ajatteli, eikä sitä kukaan ihmettele. Sitä oudompaa on todeta, kuinka mies, joka muiden nähdessä salaa tunteensa niin, että luulisi hänen sydämensä olevan jäätä, ollessaan yksin ja varsinkin yön hiljaisuudessa päästää ne valloilleen ja itkee kuin lapsi. Kaarlo oli sikäli omituinen, että hän suri raskaasti etenkin vanhoja surujaan, niitä, joiden olisi luullut jo aikoja sitten parantuneen ja unohtuneen. Häneltä ne eivät milloinkaan kadonneet mielestä, vaan päinvastoin ajan kuluessa herkistyivät entistä tunnevoimaisemmiksi. Kertun kohtaloa Kaarlo itki öisin, valvoessaan murheensa painamana ja taistellessaan sielussaan kaikkea sitä pahaa vastaan, joka pyrki masentamaan sen lopullisen epätoivon valtaan. Kertun kohtaloa hän hautoi päivin, silloinkin, kun työn olisi luullut vievän kaikki ajatukset. Helena-rouva saattoi nähdä miehensä katseesta ja ilmeistä, milloin tämä oli kokonaan vaipunut tuijottamaan Kertun ja Kalevin menneisyyteen, noihin helakoihin kuviin, jotka loistivat kaukaa unohtumattoman kauneina, kimmeltävän surumielisinä. Kuta enemmän aikaa kuluisi, sitä herkemmäksi tihentyisi niiden ympärille tunteen ilmapiiri ja sitä väkevämmäksi kasvaisi niiden lumo. Oliko oikein antautua noin täydelleen surunsa valtaan? Helena-rouva ei tiennyt sitä. Hän oli vain päässyt ymmärtämään, että suru oli elämän väkevimpiä tekijöitä. Se oli kuoleman sisko, jonka läsnäolo karkoitti kaiken epäpyhän ja ylensi sielun aavistamaan sellaista, joka vain harvoin astuu sydämen ovesta sisään. Kuinka tyhjää elämä olisikaan ilman kuolemaa ja surua, kuinka pinnallista, keveää, vain leikkiä kukkaniityllä. Vasta kun kuoleman henkäys palelluttaa kukat ja suru kuohuttaa kyynelten lähteet, elämä näyttäytyy koko majesteettiudessaan ja rikkaudessaan. Sankarivainajat, jotka nukkuivat valkoisten ristiensä alla kuoleman puutarhoissa, eivät olleet lopettaneet taisteluansa, vaan jatkoivat sitä päinvastoin lisääntynein voimin. Taistelukenttä vain oli heillä nyt toinen kuin äsken: silloin kuoleman tulirintama, nyt koko kansan sielu. Surun mahtavalla, pyhästi värisyttävällä voimalla vainajat puhdistivat ja ylensivät sitä, opettivat sitä ajattelemaan niin suuresti, että näköalat jälleen avautuivat lohdullisina ja ikuisen oikeuden valaisemina.
– Mitä luulet, Helena, tuomari sanoi hänelle keskeyttäen hänen unelmoivan ajatussarjansa, kumman Kertun kuvan antaisin taiteilijalle suunnittelemamme kuvan pohjaksi, tämänkö ylioppilas- vai tuon sivilikuvan?
Helena-rouva katseli kuvia vuoroin ja hänen oli vaikeaa päättää. Lopuksi hän kuitenkin valitsi sivilikuvan, sillä sen esittämä Kerttu oli sittenkin heille tutumpi kuin ylioppilas-Kerttu, jonka valkolakki ei ollut ehtinyt vielä lujemmin liittyä omistajansa olemukseen.
– Ja sitten sinun täytyy, tuomari jatkoi, aivan näinä päivinä mennä tuon saman taiteilijan luo, jotta hän saisi tutkia ja maalata silmäsi Kalevin muotokuvaan. Jumalalle kiitos, että hän peri sinun silmäsi.
Tuo oli tuomari Vuoren tapaista. Viikkokausia hän oli jo kokoillut kaikkia Kertun ja Kalevin lapsuusmuistoja ja järjestellyt niitä, ja nyt hän oli päättänyt maalauttaa heistä muotokuvat. Kalevin silmät olivat kaikista tärkeimmät – niihin tuomari Vuori tahtoi päästä taas katsomaan. Sotilaspuvussa ei Kalevia kuvattaisi, vaan sivilissä samoin kuin Kerttu. Tuomari oli jo suunnitellut sijan näille marttyyrilastensa muotokuville. Helena-rouva näki puolisonsa touhussa palvontaa, joka jo vivahti liikatunteellisuudelta, mutta oli hänelle siitä huolimatta sanomattoman kallista ja lohduttavaa.
Ovikello kilahti ja sisään tulivat kanslianeuvos, seuranaan Aino. Oli näet sovittu niin – ja kanslianeuvos oli siihen alistunut –, ettei hän menisi enää ulos ilman saattajaa. Eihän tiennyt, mitä vanhalle voi sattua. Tuojaksi Mimmi oli toimittanut ukko Riihisen, jonka kanslianeuvos oli huomannut tällä kerralla todellakin vastaavan nimeään. Kun pensaa ei enää annettu riittävästi, Riihinen oli asentanut autoonsa "häkävärkit", kuten savolaisesti sanoi, ja ajeli nyt "tikuran voimalla". "Päivee, päivee, herra kanslianeuvos", hän oli sanonut parhaillaan sohiessaan pilkepolttimoaan, josta pursusi sakeaa, katkeraa savua, "työntykeehän sisään, sillä siellä on tällä kertaa vähemmän katkua kuin täällä ulkona. Olokee vain rauhassa, sillä ei sinne häkä pääse. Ennen kun Savossa lämmitettiin pirttejä ja akat häkäpäissään oksentelivat pitkin kinoksia, niin ei olisi uskonut sitä kaasua tarvittavan vielä joskus parempaan. Mutta mikäpä ei olisi nykymaailmassa toisin ja päinvastoin kuin entisenä hyvänä aikana ennustettiin ja uskottiin. Jos minulle olisi sanottu silloin, kun istuskelin korsteeni päässä rillainajopukilla, piiska kädessä ja silkkimusta aisain välissä, että älä ylpeile, Riihinen, komeilla vaunuillasi ja hevosillasi, sillä ylpeys käy lankeemuksen edellä, että ennenkuin paholainen korjaa sinut roskanpolttolaitokseensa, sinä ehdit tipahtaa tuolta kuskipukiltasi sellaisten vaunujen ajajaksi, joiden perään on montteerattu tulenpalava helvetti ja jotka kulkevat häkäkaasulla, niin en olisi tietenkään uskonut. Ja olisinpa jo melkein loukkaantunut, jos olisi ennustettu joutuvani vanhoilla päivilläni samaan työhön kuin mikä on pikkupaholaisten varsinaisena ammattina eli kohentelemaan sen kattilan alla palavaa iankaikkista tulta, jossa kaikista rasvaisimmat herrat keitetään. Mutta uskoit tai et, niin niinpähän on kuitenkin käynyt. Jaahah! Kyllä tämä nyt taas öyhkyää muutaman reissun. Jaa että mitäkö kuuluu? Eihän tässä surkeudessa erikoisempia. Ellei viipurilaisia ja muita karjalaisia olisi pitämässä yllä ihmisten iloa ja rohkeutta, niin olisi kuin hautajaisissa koko kaupunki..."
Riihinen – hän oli häkeltymätön, auttamaton, parantumaton. Kanslianeuvoksen teki mieli moittia häntä sopimattomasta puheesta, mutta ei hän kuitenkaan. Riihistä oli hauskaa kuunnella, sillä hän puhui mehevästi ja omintakeisesti. Sitäpaitsi hänen sanoissaan oli salattua viisautta. Tuohon, mitä hän oli virkkanut karjalaisten iloisuudesta, sisältyi näille suuri ylistys. Joka isänmaan tähden luopuu kaikesta ja antaa tämän uhrinsa ei vain alistavalla vaan iloisella mielellä, hänellä on elämän vaikeuksissa kestävä, jalo sydän. Karjalaiset olivat tehneet näin. Kanslianeuvos ajatteli sitä asiaa alituiseen, hartaasti, pyhällä mielellä. Jumala ei voinut olla vastaamatta suopeasti siihen uhriin.
Vanhus pysähtyi Kertun kuvan eteen. Hänen huulensa vapisivat ja silmänsä sumentuivat, mutta hän sai hillityksi tunteensa. Ne eivät saaneet kuohua muiden nähden ja lisätä näiden murheen taakkaa. Karjalaisten uhri, Kertun uhri, isänmaan uhri. Eikö Kerttu ollut Suomi-neito, joka oli joutunut pimeyden pedon vangiksi, viety vuoren onkaloon ja taottu sinne rautakahleisiin? Milloin saapuisi ritari, joka surmaisi pedon ja vapauttaisi sen poloiset vangit? Saapuisiko milloinkaan? Ehkä oli tullut se aikakausi, jolloin vääryys näyttäisi lopullisesti voittaneen. Väliin tuli ajatelleeksi niin.
Vanhus kääntyi katsomaan ovelle, jonka käynnin oli kuullut. Joku sivilimies sieltä tuli ja nainen – hän ei jaksanut erottaa näin kauas, keitä he olivat. Mutta kun he olivat saaneet päällysvaatteet yltänsä ja astuivat saliin, mies edellä, nainen vähän jäljempänä, vanhus tunsi heidät. Kalevi siinä saapui, mutta nyt sivilipuvussa, laihtuneena ja kalpeana, ryhti suorana ja pää omituisesti pystyssä, kasvoilla tarkkaavainen ilme. Etehisessä hänellä oli ollut sauva, mutta nyt hän kulki ilman sitä – hitaasti, varovaisesti siirtäen jäykkää jalkaansa, tarvitsematta enää tukea. Hän seisahtui keskilattialle ja tunnusteltuaan kotinsa ilmaa alkoi hymyillä iloisesti, tyytyväisesti. "Päivää!" hän sanoi, "hyvää päivää, te kaikki, keitä lienettekin. Näette, että olen tullut kotiin, vieläpä omin jaloin".
Siinä he olivat kaikki hänen ympärillään. Nuo syleilevät käsivarret olivat äidin, tuo luja kädenpuristus ja veljellinen taputus olkapäähän ja selkään isän, nuo ryppyiset, laihat, korkeasuoniset, kylmät kädet isoisän. "Tämä tässä on Anja, rakkaista rakkain, enempi kuin äiti, isä ja isoisä – suokaa anteeksi – tehän ymmärrätte. Huomatkaa nyt hänetkin – ei vain minua, vaan etenkin hänet, joka talutti minut tänne ja ehti kulkiessamme jo opettaa paljon. Kuinka ihanaa olikaan saada pitkästä kotvasta hengittää ulkoilmaa, tuntea raikasta tuulta ja nähdä, niin, sanon tahallisesti 'nähdä' taivas, pilvet, keväiset maisemat. Näin ne sielussani niin todellisina kuin konsanaan kukaan teistä, mutta lisäksi paljoa kauniimpina kuin te, sillä minullehan ne ovat sanomattoman kaipauksen kohde, teille taas tavallisuus. Kenen ääni tuo on? Nyt tunnen. Ainohan se on. Olemmeko tavanneetkaan Juhon kuoleman jälkeen? Siinä oli vasta suomalainen soturi".
Kalevin hyvä mieli siitä, että oli päässyt kotiin ja niihin olosuhteisiin, joissa hänen oli laskettava perustus uudelle elämälle, purkautui tällaiseksi melkein katkeamattomaksi pakinoimiseksi. Puhellessaan hän kulki varovaisesti hamuillen esineeltä toiselle, koetteli niitä ja hymyili, kun oli tuntenut ne. Tässä oli piano ja sen edessä olevalla penkillä hänen viululaatikkonsa. Hänellä oli hyvä musiikkikorva ja isä oli koettanut saada häntä väenväkisin harrastumaan soittoon ja ottamaan viulutunteja. Hänellä oli kuitenkin ollut muka niin monenlaisia kiireitä, että tuntien otto oli jäänyt alkuunsa. Kuinka hän katuikaan sitä nyt. Mutta ei hätää. Hän osaisi kyllä korvata vahingon. Vaikka hän ei voisikaan oppia soittamaan nuoteista, niin soittaisi hän pian sitä paremmin korvakuulolta. Eihän äidin velikään, merikapteeni, joka oli lähtenyt viimeisen kerran merille syksyllä 1914, ensimmäisen maailmansodan juuri aljettua, ollut ottanut tunteja, mutta oli siitä huolimatta ollut ilmiömäinen soittoniekka. Kappaleen minkä tahansa, jonka vain oli kuullut muutaman kerran, hän oli esittänyt pianolla niin kauniisti, että äidin kertomuksen mukaan sitä olivat musiikin tuntijatkin ihmetelleet. Musiikki olisi ollut enon oikea ala. Levoton henki kuitenkin vei maailmalle, jonne on jäljettömiin hävinnyt. Tässä ovat isän ulkomailta tuomat pienet taulut. Hän näkee ne sielunsa silmillä kirkkaammin kuin konsanaan ruumiillisilla ja nauttii sanomattomasti niiden kauneudesta. Näin hän kulkee esineeltä toiselle ja tuntee surumielisenä mutta silti onnellisena koko sen auvon, jota rakas, kaivattu koti huokuu hänen sydämeensä. Mikä esine tämä on? Tätä ei ole kotona ennen ollut. Hän koettelee sen pintaa ja reunoja. Kovin tuntuu olevan sileäksi kiilloitettu. Hän kumartuu ja koettelee jalkoja. Pöytä tämä on, mutta sellainen, jossa on vasemmalla puolella rivi laatikoita. Hän vetelee niitä auki ja sulkee. Hyvin ne kulkevat. Huonekalu on uusi, sillä siinä ei ole kodin tuoksua. Sitten hänen kätensä osuvat pöydän keskellä olevaan esineeseen, jonka hän jo siinä samassa tuntee. Se on kirjoituskone. Hän säpsähtää, sillä hän aavistaa tuon välineen merkitsevän hänelle nyt alkavassa elämässä ratkaisevan paljon. Aavistuksien, näkemyksien tulevaisuuskuvat hulmuavat hänen sielussaan, kun hän painelee näppäimistöä vapisevin sormin. Kuuluu olevan sokealle täysin mahdollista oppia kirjoittamaan koneella. Isoisä oli ottanut siitä selkoa ja kertonut. Sokea ei kyllä voi korjata kirjoittamaansa muuten kuin että se luetaan hänelle ääneen, jolloin hän voi määrätä tehtäväksi muutoksia, mutta kirjoittaa hän kyllä voi. Eihän näkeväkään katso sormiinsa eikä näppäimistöön ja kellohan kilahtaa rivin loppuessa. Hän tahtoi ryhtyä harjoittelemaan heti.
Kalevi suoristihen koneen äärestä ja kysyi: "Isäkö?" – "Ei, vaan isoisä".
Kalevi alkoi hamuillen etsiä isoisäänsä, joka tuli häntä vastaan ja sulki hänet syleilyynsä. "Kaikki, mitä omistan, ja lisäksi palavimman siunaukseni lahjoitan sinulle, poloinen poikani", vanhus kuiskasi. Silloin Kalevin sydän heltyi ilon ja murheen onnesta ja hänen luomiensa alta alkoi pursuta kyyneliä niin, että niitä valui norona pitkin hänen vielä poikuuden untuvalla olevia poskipäitään. Mutta ne eivät olleet enää verisiä, kuten sinä pimeänä talvipäivänä, jolloin ne olivat vuotaneet siteen alta, vaan kirkkaita, läpikuultavia kuin kastepisarat, helmiä siitä lähteestä, joka puhkeaa kuohumaan sydämen särkyessä. "Kuinka Jumala onkaan hyvä!" Nuo sanat kuiskautuivat taas Kalevin sieluun, kun hänen mielensä myrsky tyyntyi ja hän saattoi ryhtyä puhelemaan, keskustelemaan, nauttimaan koko olemuksellaan siitä tietoisuudesta, että oli kotona ja sai jäädä sinne, että pääsi aloittamaan uutta elämää, jonka uskoi sokeudesta huolimatta tulevan onnelliseksi ja siunausta tuottavaksi. Hän etsi Anjan käden, kohotti sen huulilleen ja sanoi huomaamattaan ääneen "Anja" niin herkästi ja onnekkaasti, että kaikki vaikenivat yhtäkkiä, kesken sanojansa, ja jäivät kuuntelemaan tuota nimeä ja sävyä, jolla se oli lausuttu, kuin ylimaallista säveltä, joka joskus tuntuu kaikuvan sielussa ja on niin ihana, ettei saata jättää seuraamatta sitä sen sammumiseen saakka, vieläpä tämän jälkeenkin, jolloin se on muuttunut kipeäksi kaihoksi. Anja painoi otsansa Kalevin kättä vastaan, Helena-rouvan huulet vapisivat, tuomari räpytti silmiään ja katsoi hermostuneesti kelloaan, ja kanslianeuvos tuijotti jonnekin kauas.
2
Tiistai, huhtikuun 30. p. 1940, valkeni seesteisenä ja ehkä hiukan lämpimämpänä kuin edelliset päivät, jotka olivat olleet koleahkoja. Kanslianeuvos kulki huoneissaan ikävöiden sellaista kevättä, jollaisia nämä vuodenajat olivat olleet hänen nuoruudessaan, kuten hän aivan selvästi muisti. Kuinka kirkas, lämmin, elähdyttävä olikaan silloin ollut huhtikuun loppupuoli, vapun aattopäivät, jolloin luonto jo malttamattomasti pyrki uuteen elontoimintaan. Kanslianeuvos muisti menneensä joskus ystäviensä kanssa kävelyretkille kaupungin ulkopuolelle, kiipeilemään Alppilan kallioille, harhailemaan pitkin metsiä ja metsäteitä, vain nauttiakseen kevään elähdyttävästä voimasta, joka tuntui kohisevan suonissa. Vaikka kuinka olisi ponnistellut, kanslianeuvos ei ainakaan tällä hetkellä voinut muistaa muunlaisia keväitä kuin sellaisia, jotka olivat olleet tulvillaan aurinkoa, kiurunlaulua, sinivuokkoja ja rentukoita. Niin, ja vielä enemmän: elämän ihanteellisia, korkeita arvoja, uskoa, kuntoa, rehellisyyttä, jalomielisyyttä. Miten oli sensijaan nyt? Pakkanen ei tahtonut irroittaa kynsiään luontoneidon sydämestä, johon oli upottanut ne ja josta on kalpeahuulisena kuolemana imenyt kohta viimeisen veripisaran. Auringossa ei tuntunut enää olevan entistä valoa eikä lämpöä, vaan se oli voimaton, tehoton. Puissa ei kiertänyt enää mahla kuten ennen, sillä ne olivat laajalti paleltuneet. Hedelmä- ja muut jalopuut olivat melkein kaikki kuolleet.
Tämä luonnonvoimien yhtyminen siihen hävitykseen, jota ihmiset itse sokean vimman vallassa tekivät, oli jotakin mystillistä, peloittavaa, kuin tuonpuoleisista käsittämättömistä voimista riippuvaista. Täytyi vilkaista ympärilleen ja taakseen kuin tutkiakseen, missä piileskeli se hirmuolento, joka oli ryhtynyt suorittamaan ihmiskunnan keskuudessa kammottavaa tuhotyötään ja jonka pilkkanauru oli kuuluvinaan jostakin. Kaikki, mikä oli tähän saakka ollut niin varmaa kuin ihanteet yleensä voivat tässä matoisessa maailmassa olla, eritoten oikeus, vapaus ja rehellisyys, näytti yhtäkkiä luhistuvan, menettävän pohjansa, joutuvan hyllyvälle suolle, ehkä uppoavan ainaiseksi. Kuinka sanomattoman onnettomaksi saattoikaan silloin tuntea itsensä. Ei ollut sitä tietoisuuden silmänräpäystä, jolloin ei sydäntä kalvanut katkera tuska kaiken sen vuoksi, mitä oli menetetty. Yöllä uni haihtui pois ja silmiä karvasteli, kun ne tuijottivat kohtalon kovuuteen, kun mieltä polttivat nimet Karjala, Viipuri, Hanko. Täytyi liikahtaa, että olisi saanut karkoitetuksi kauhun ja masennuksen, huoata ääneen, jotta inho olisi edes hiukan keventynyt, itkeä, jotta olisi jaksanut elää aina seuraavan minuutin, kapinoida Jumalaa vastaan, joka oli antanut vallan vääryydelle ja siten osoittautunut vain mielikuvaksi. Täytyi lausua julki se masentava johtopäätös, ettei ihmiskunta ollut saavuttanut sellaista kulttuuritasoa, joka merkitsisi nousua edes alkeellisen väkivaltavietin yläpuolelle, ja että kristinusko, länsimaiden kansojen paras, vieläpä virallinen kasvattaja, oli osoittautunut siinä suhteessa tehottomaksi.
Kanslianeuvoksen vanha sydän ei tahtonut kestää näitä alituisia sieluntaisteluja, vaan pyrki niiden ristiriidoissa heikentämään sykintäänsä, vieläpä kompastelemaan. Katse, joka vielä edellisenä keväänä oli ollut terävä, himmeni nyt vähitellen ja peitti olevaisuuden sinertävällä autereella, jonka läpi kyllä saattoi nähdä, mutta joka särki kaikki ääriviivat kummallisesti väräjäviksi, hiukan epämääräisiksi. Väliin vanhuksesta tuntui, että kaikki, ei vain se, mikä oli mennyttä, vaan nykyisyyskin, oli kuin unta, uninäytelmää, jota hän tässä katseli ja josta hän tunsi kummallisella tavalla irtautuvansa, pian singahtaakseen pois siihen tuntemattomuuteen, johon sielut joutuvat. Väristen kauhusta hän tunsi, kuinka hänen uskonsa toisin hetkin haihtui olemattomiin, kun valtavan voimakkaaksi kasvanut, katkerien pettymysten ruokkima epäilys ryntäsi ivallisesti nauraen sen kimppuun. Hänestä tuntui joskus kuin olisi ihmiskunta palvonut parituhatta vuotta erehdystä, harhakuvaa, ja sitä tehdessään unohtanut syvemmän voiman, joka olisikin ollut se oikeampi ja vienyt ihmiskunnan väkivallan ja vääryyden herraksi. Näin hänen maailmankatsomuksensa, jota hän oli pitänyt niin hyvin rakennettuna ja järkkymättömänä ja josta kuvastui paras ja kaunein, mitä kolme sukupolvea oli kyennyt luomaan, tuntui toisin hetkin särkyvän sirpaleiksi ja jättävän hänet ajelehtimaan tyhjyyden syvyyksiin, ilman ainoatakaan kiinnepistettä. Suuren tuskan vallassa hän silloin taisteli kuin hukkuva ja kuritti itseänsä säälimättömän ankarasti.
Miten saattaisi karkoittaa tällaiset alituiset synkät ajatukset? Mistä saisi lohtua ja valoisaa luottamusta tulevaisuuteen? Jumalalta? Mutta kun Hän ei vastannut rukouksiin, ei avannut katsettansa, vaan jätti sielun ajelehtimaan ja hukkumaan epäilysten aallokkoon. Kristukselta ja Hänen uskonnoltaan? Mutta kun järki ja tieto epäröivät Hänen edessään ja herpauttivat uskon, kun kristinusko näytti menettäneen tehonsa ihmiskuntaan, jota on turhaan lähes kaksituhatta vuotta koettanut kasvattaa. Olisiko koittamassa aika, jolloin ihmiskunta joutuu hirvittävään aatteiden murrostaisteluun ja selviää siitä vasta sitten, kun kaikki vanha on kadonnut ja uusi tullut sijaan? Vanhuksen sydäntä järkytti vähin tällainen aavistus valtavan maailmanhistoriallisen murroksen lähestymisestä.
Hänen mieleensä nousi yhtäkkiä selkeänä ja varmana ajatus, ettei hän ollut enää sopiva elämään nykyisessä maailmassa. Täyttäessään tänään 80 vuotta hän katseli ajallisuutta kuin pois lähtevä kävijä, joka oli viipynyt talossa aikansa ja oli nyt menossa. Ovelta hän vielä kääntyi vilkaisemaan tuttuun huoneeseen, jossa oli niin kauan asunut. Iltarusko valaisi ikkunan edessä olevaa pöytää, jonka ääressä hän oli työskennellyt. Kuinka suuria unelmia noihin töihin oli liittynyt ja mitä kaikkea hän oli niiden ansioilla haaveillut saavuttavansa. Hänen täytyi hymähtää ajatellessaan sitä. Nyt, ollessaan juuri painamaisillaan oven kiinni, hän ymmärsi niiden vähäpätöisyyden, inhimillisen säälittävyyden. Oliko niissä mitään, pientä ajatustakaan, jolla olisi merkitystä ihmisen todellisen hyvän kannalta? Tuskinpa. Parhain niistä oli lausuttu moneen kertaan jo tuhansia vuosia sitten ja oli ollut siitä alkaen tunnettu, mutta eipä ollut vaikuttanut mitään, jyrkästi ja ehdottomasti: ei mitään. Päinvastoin ihmiskunta oli nyt, totaalisen sotansa ansiosta, kokonaisuuteen katsoen raaempi kuin milloinkaan ennen. Raakuuden ulkonaiset muodot olivat ehkä muuttuneet sileämmiksi, mutta itse asia oli entisestään vain laajentunut.
Hän oli silmäillyt päivän sanomalehtiä, joita Aino oli tuonut aamulla kahvin ohella koko pinkallisen. Kaikissa niissä oli kirjoitettu hänestä ja muka hänen ansioistaan. Synnyinmaan palveluksessa, näet. Omituista, että hän oli vielä niiden kalentereissa – että hänestä oli julkaistu kuva. Tuttavat sen olivat tietysti antaneet. Tuo oli kuin hänen ulkopuolellaan tapahtuvaa näytelmää, jossa hänellä ei ollut osaa. Ei hän ollut tehnyt mitään. Kaikki oli niin sanomattoman vähäpätöistä.
Nyt ovikello soi ja Aino menee avaamaan. Uudistuu sama näytelmä kuin aina ennen, hänen jo niin lukuisiksi tulleina merkkipäivinään. Ei, vielä ei saapunut vieraita, vaan tulijat olivat omaisia: Helena-rouva, joka oli luvannut toimia emäntänä, hänen miehensä, Kalevi ja Anja. Kerttu vain ei tullut eikä tulisi milloinkaan.
Kalevi astui vakavin mutta varovaisin askelin salin ovelle ja seisahtui siihen, kasvoilla tarkkaavainen ilme. Isoisä katseli häntä kiihkeän uteliaana, kun päivän kirkkaus valaisi hänen muotonsa, ja totesi, että hän oli kaunis. Onnettomuus oli tehnyt nuorukaisesta kypsän miehen, jonka kalpeista, hienoista piirteistä kuvastui syvällistä sielunelämää. Keveänä ja sirona kuin satuolento Anja johti hänet isoisän luo, joka yhdisti heidät syleilyynsä ja sanoi:
– Suudelkaa nyt toisianne tässä, että minäkin näkisin sen ihanuuden!
Anja kurotti punastuen huulensa ja Kalevi löysi ne vaikeuksitta. Isoisä sanoi:
– Se oli minulle paras onnentoivotus. Olkaa huoletta ja eläkää onnellisina! Helena, Jumala on antanut sinulle Anjan tyttäreksi Kertun sijaan. Elämää täytyy aina ajatella meneväksi eteenpäin. Minulla vain on oikeus katsoa taakseni. Kaarlo, olet jollakin tavalla virkeämpi kuin viimeksi tavatessamme. Onko ehkä sattunut jotakin hauskaa tänä onnettomuuksien aikana?
– Tavallaan, isä, tuomari Vuori vastasi ja vilkaisi kelloonsa. – Olen taas päässyt vapaaksi mieheksi. Sen lasken voitokseni.
Helena-rouva toi etehisestä kukkaruukun, jossa kukki hentoja, säikähtyneen näköisiä, ujosti katselevia sinivuokkoja.
– Nämä ovat tulleet, hän sanoi, isoisän omalta huvilalta onnittelumatkalle Helsinkiin. Ne on valittu kukkaskeijujen yleiskokouksessa. Palstalle oli saapunut tieto isoisän 80-vuotispäivästä.
– Ne ovat suloisia, isoisä vastasi, koettaen peittää liikutustaan. – Nehän katselevat aivan yhtä kirkkain silmin kuin Kerttu. Lasketaan ruukku tähän Kertun isoäidin kuvan alle. Tuodaan sen viereen Kertun kuva. Kas niin. Näetkö nyt, Kalevi, kuinka ne katsovat meihin menneisyyden kauneudesta, ja tunnetko, kuinka ne henkivät sydämeemme hienoa lohtua?
– Täydellisesti, Kalevi vastasi. – Näen vuokkojen sinen paremmin kuin milloinkaan ennen ruumiillisilla silmilläni. Vasta nyt oivahan niiden ihmeellisen, syvällisen, taivaallisen kauneuden. Miksi ovat kukat sellaisia kuin ovat? Voiko sitä selittää yksinomaan luonnontieteellisesti?
– Minusta ne ovat aina olleet eloon heränneen maan rakkaudentunnustus kevään auringolle, huomautti Anja ujosti. – Siksi ne ovat niin sanomattoman kauniita, niin harvinaisia rakenteeltaan ja väriltään. Ollen mykkä maan on täytynyt keksiä tällainen oma väri-, muoto- ja tuoksukielensä voidakseen tulkita tunteensa taivaalle ja keskustella sen kanssa. Auringon laskettua kukkien silmät kyyneltyvät kaipuusta.
Kalevi oli hakeutunut vanhalle totutulle paikalleen ja leikki ajatuksissaan isoisän paperiveitsellä. Hänen päänsä oli painunut ja hän näytti surumieliseltä. Anja hiivittäytyi hänen luoksensa ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa, jolloin onnellisen hymyn häive karkoitti alakuloisuuden. Sitten ovikello soi, Aino kiiruhti avaamaan ja saattoi pian sisään vieraita. Vanha tohtori sieltä tuli tukevana ja vakavana, synnynnäinen hilpeys ja hyväntuulisuus vaimentuneina surumieliseksi filosofiaksi. Finanssikamreeri sieltä tuli aamupäiväparhaissaan, ankaran näköisenä, viikset sotaisesti porhossa, kasvoilla uhkamielinen ilme, mutta sydämessä mykkä, lieventymätön murhe. Valtioneuvos sieltä tuli, viisas katseensa kätkeytyneenä välähtelevien silmälasien taa, ympärillänsä laajan tietämyksen ja suuren pätevyyden arvonantoa herättävä ilmapiiri. He tervehtivät ja onnittelivat kanslianeuvosta, kykenemättä oikein saamaan sanoiksi sitä, mitä syvimmin tunsivat. Vanha tohtori melkein änkytti:
– Va-valitan su-suurta suruasi, ra-rakas veli. Luulisi sitä su-suuremmaksi kuin että sen ka-kantaa voisit. Samoin valitan meidän ka-kaikkien suomalaisten su-surua, sitä u-uskomatonta onnettomuutta, joka ko-kohtasi meitä kuin salama ki-kirkkaalta taivaalta.
– Meitä on lyöty liian kovasti, mumisi Finanssikamreeri, jonka mahtavat viikset tärisivät.
– Rikoksentekijällä on aina jokin aihe, puhui Valtioneuvos kuin itsekseen, mutta tässä ei voi huomata edes sitä. Mitä syytä olisi upporikkaalla tulla ryöstämään rutiköyhän viimeistä markkaa?
– Syy on syvemmällä, harkitsi kanslianeuvos. – Paha ei siedä katsella onnen idylliä, vaan haluaa vetää sen omalle tasolleen.
Siirryttiin ruokasaliin ja ryhmityttiin kahvipöydän ääreen. Vanha tohtori yllätti Anjan ja muutkin tarttumalla Kalevia käsivarteen, viemällä hänet kahvipöytään ja sanomalla:
– Suo nyt, Kalevi-poikani, vanhalle sedällesi se kunnia, että saan näin olla apunasi, istua tässä vieressäsi ja jutella kanssasi. Kas kun minä, vanha ja mitätön kun olen, en ole kyennyt tekemään isänmaan puolesta rikkaa ristiin, niin tuntuu erikoisen hyvältä nähdä, että ovatpa nuoret tehneet sitä enemmän ja vielä minunkin puolestani. Otahan tuosta kiitokseni!
Hän tarttui ujostelevan Kalevin käteen ja pudisti sitä sydämellisesti. Finanssikamreeri ja Valtioneuvos seurasivat hänen esimerkkiään, huolimatta Kalevin vastusteluista. Hälistiin siinä hetkinen, kunnes alkoi kahvin nauttiminen ja keskustelu. Valtioneuvos sen aloitti kysymällä:
– Mitä nyt kuuluu politiikkaan, siihen katkeraan leipään, jota meidän täytyy syödä joka päivä elääksemme?
– Sano itse, joka tiedät enemmän kuin me, kanslianeuvos vastasi.
Valtioneuvos aprikoi viivytellen:
– Ei taida ryssällä olla aikomusta pitää äsken solmimaansa rauhaa. Puhuvat sen kiristävän meiltä yhä uusia kohtuuttomia myönnytyksiä ja kiihoittavan kotikommunistejamme kapinaan. Kuuluu jakavan niille rahaa.
– Siinä on hallitusmiehillämme kiperä paikka. Mikä sitten mahtaisi olla meidän asemassamme paras pelastuskeino?
Kanslianeuvos näin huokasi. Valtioneuvos tuumiskeli: – Tietenkin meidän pitäisi nyt, kun olemme joutuneet Venäjän armoille, saada liittolainen, jonka voimaa Stalin pelkäisi. Sehän on ilmeinen, selvä tosiasia. Yhtä selvää on, kuka tuo liittolainen on oleva, sillä valinnan varaa ei ole.
– Jos tarkoitat Ruotsia, niin toivosi on turha, kanslianeuvos huomautti. – Muistammehan hallituksen ilmoittaneen maaliskuun 13. p:n iltana ryhtyneensä neuvotteluihin Ruotsin kanssa pohjoismaisesta puolustusliitosta ja Molotovin vastanneen tähän Tassin kautta jo 20. päivänä Venäjän kieltävän liitolta hyväksymisensä, koska se oli muka – niinkuin tosiasiassa olikin – suunnattu Venäjää vastaan.
– En tietenkään tarkoita Ruotsia, Valtioneuvos hymyili mitä kohteliaimmin. – Ruotsi ei ole enää liittokykyinen, sillä siltä puuttuu voimakas siveellinen tahto. Se on esiintymiskykyinenkin vain ehdottomasti vaarattomissa tilanteissa. En muuten voi olla huomauttamatta, miten pohjattoman naivia oli mennä tuolla hetkellä toitottamaan koko maailmalle noista puolustusliittoneuvotteluista, jotka tuskin olivat päässeet aietta pitemmälle, sillä sehän merkitsi niiden tukahduttamista alkuunsa. Niistä asioista ilmoitetaan vasta sitten, kun ne ovat valmiita. Niin, ainoa mahdollinen liittolaisemme on Saksa.
– Mutta Hitlerhän on Stalinin liittolainen? Vanha tohtori huomautti kysyvästi.
– Niin on tällä hetkellä, Valtioneuvos vastasi, mutta tuon liiton täytyy olla näennäinen. Sopivalla hetkellä se on vaihtuva avoimeksi vihollisuudeksi. Siinä ovat vaikuttamassa syvällisemmät syyt kuin ne, joita ilmenee päivän diplomatian shakkisiirroista.
– Anteeksi, veli, sanoi Finanssikamreeri, jos emme kykene seuraamaan ajatuksiasi. Selitä meille näkemyksesi.
– Ne ovat aivan selvät. Saksalla on pakottava syy sanoa, ettei sen nykyinen elintila riitä sille. Britit olisivat olleet viisaita, jos olisivat myöntäneet tämän ja järjestäneet suhteensa sen mukaan. Mistä oli Saksan siis mahdollista saada elintilansa lisäystä? Merentakaisista siirtomaista? Vaikeata, sillä ne kuuluvat briteille, jenkeille ja japseille, jotka eivät luovuta niitä kynsistään. Afrikastako? Ei tunnu luultavalta, sillä siellä ovat toiset herroina ja kasvussa omat valtakunnat. Ei ole jäljellä muita ilmansuuntia kuin itä. Saksalaisten puhe "kaipuusta itään" ei ole perusteetonta, vaan on historiallisen välttämättömyyden kategorinen imperatiivi. Ei ole syytä tehdä enää löytöretkien aikojen tyhmyyttä ja lähteä merien taakse kalaan, vaikka käden ulottuvilla, aivan selän takana, lainehti Venäjän ja Aasian aro, täynnä jyviä ja ytimiä. Nyt on vihdoinkin käännyttävä itään, jossa on hengitystilaa enemmän kuin siellä asuvat alkeelliset kansat tarvitsevat. Venäjän ja Aasian kohdalla on toimitettava uusi isojako.
– Todellakin, kanslianeuvos harkitsi, tuntuu käsittämättömältä, että on annettu Venäjän kehittymättömän, alkeellisen kansan ilman rajoituksia vallata koko Venäjä, vieläpä muille kansoille siitä kuuluvat osat, ja lisäksi suurin osa Aasiaa. On oltu lyhytnäköisiä, kun ei ole käsitetty, että siitä syntyvä mammuttivaltakunta on kerran koettava polkea töpöjalkoihinsa sitä pientä vääräsääristä verikoiraa, jota sanotaan Euroopaksi.
– Niin on oltu, Valtioneuvos vahvisti, varsinkin kun on tunnettua, että idän kansoja hallitsee selittämätön verenvietti, joka ajaa niitä länteen päin. Ne kulkevat auringon mukana. Ehkä se on luonnonlaki. Kun maa pyörii lännestä itään, niin ihmisten pitää kävellä päinvastaiseen suuntaan pysyäkseen seisaallaan. Ha-ha! Palataksemme asiaan voimme siis todeta, että Saksan ja Venäjän täytyy ennenpitkää syvällisten, määräävien historiallis-maantieteellisten syiden vuoksi törmätä yhteen ja toimittaa, kuten sanoin, uusi isojako.
– Miten käy, ajateltuina tässä valossa, sellaisten välillä olevien pienempien tähtien kuin Puolan ja Tshekkoslovakian?
Kanslianeuvos tätä kysyi ja kaikki ymmärsivät, miksi. Valtioneuvos maistoi kahviaan, harkitsi ja vastasi:
– Mielestäni on mahdollista järjestää niille ja muillekin pienemmille suureille niiden itsenäisyydenkaipuuta ja kansallisen elämän vaatimuksia tyydyttävä olotila. Niiden teoriain mukaan, joita nyt kehitellään, se tosin on vaikeaa, mutta nämä ohjelmat tulevat muuttumaan. Palatakseni äskeiseen huomautan, että juuri viimeksi esittämästäni luonnonlain laatuisesta Venäjän ja Saksan vastakkaisuudesta johtuen Suomen on turvauduttava jälkimmäiseen säilyäkseen edelliseltä. Itää vastaan taistelevat voimat on yhdistettävä saavuttaakseen suurimman tehonsa.
– Mutta miten voimme liittoutua Saksan kanssa, joka vanhasta aseveljeydestä huolimatta ylenantoi meidät bolsheviikeille? kanslianeuvos kysyi.
– Meidänkään tuntomme ei ole puhdas Saksaan päin, sillä Englannin säkkipilli ehti lumota meidät aika pahasti ja houkutella rumaan kiittämättömyyteen. Siitähän meillä on ollut ennenkin puhetta. Sitäpaitsi politiikassa ei kysytä, mikä on meille yksilöinä mieluista tai vastenmielistä, vaan isänmaan paras ratkaisee kaikki. Jos vain Saksa ottaisi meidät suojelukseensa, niin sitä varten meidän olisi nieltävä vaikka käpyjä vastasuomuun. Ja meillä on kiire, sillä kuten sanoin Venäjä ei aio noudattaa tekemäänsä rauhansopimusta, vaan koettaa päinvastoin sen varjolla, aitovenäläisellä kavaluudella, häikäilemättömyydellä ja tunnottomuudella, ajaa suunnitelmiansa perille. Tuho vaaruu kuin ukkospilvi päämme päällä ja lopullinen salama iskee, ellemme saa Saksalta turvaa.
– Entä Yhdysvallat ja Englanti? tuomari Vuori kysyi.
– Ne ovat kykenemättömiä auttamaan meitä, Valtioneuvos vastasi lyhyesti ja jyrkästi, ja jatkoi sitten:
– Luullakseni Suomen kansa on yhtä saksalaisystävällistä kuin ennenkin. Talvisodan häiriö ei ole ehtinyt saada tässä aikaan suurempaa eikä pysyvämpää muutosta. Tämä on ollut sitäkin vähemmän mahdollista, kun saksalaisystävyys edustaa Suomen vanhinta, Lutherin ja Agricolan ajoilta ja kylvöstä periytyvää, luterilais-vanhoillista, kansallis-poliittista suuntausta. Sehän pelasti meidät 1918 ja teki itsenäisyytemme mahdolliseksi. Kun sitten Saksa sortui ja alkoi sen heikkouden aika, tämä luterilainen, vanhasuomalainen politiikkamme sai väistyä ja suoda sijaa englantilaisystävälliselle, nuorsuomalaisvasemmistolaiselle suuntaukselle. Tiedätte, mihin se on meidät vienyt: haaksirikkoon, jonka nimi on Moskovan pakkorauha. Aika on luopua tuosta politiikasta, joka ei yleensäkään meille sovi, koska se edustaa kansanluonteellemme, varsinkin talonpoikaisväestöllemme ja siitä nousseelle sivistyneistölle, vierasta, kielteistä, materialistista maailmankatsomusta, ja jälleen palata vanhalle, kansalliselle, järeälle luterilaiselle linjalle. Pahoin erehtyisin, ellei nyt olisi tullut sen vuoro näyttää tehoisuuttansa.
Kanslianeuvos nauroi:
– Määrittelysi kansallis-luterilaisesta politiikastamme on ainakin huvittava. Tulevaisuus näyttänee, onko se myös oikea. Omasta puolestani olen taipuvainen uskomaan, että se sitä on. Joka tapauksessa se on ainoa käyttökelpoinen nykyhetkellä, jolloin Saksa on koko Euroopan herra ja seisoo jo Jäämeren rannalla rajoillamme. Miten nyt sitten tuo, mitä on äskettäin tapahtunut Tanskassa ja Norjassa, soveltuu kansojen vapauden ohjelmaan, sitä en voi käsittää.
– Tanskan ja Norjan valtaus jää kyllä perustelematta, jos pysytään siinä, mikä on riidattomasti oikeata, huomautti tuomari Vuori.
– Mutta mikä on sitten riidattomasti oikeata? Valtioneuvos kysyi.
– Kukaan ei voine kieltää Englannin aikoneen sopivassa tilaisuudessa pureutua kiinni Norjaan ja Tanskaan, päästäkseen sitä tietä Saksan kimppuun. Tarjotessaan apua Suomelle ja pyytäessään kauttakulkulupaa Norjan ja Ruotsin läpi Englannilla oli paljoa enemmän mielessään tämä ja Saksan malminsaannin ehkäiseminen kuin Suomen auttaminen. Tältä kannalta katsoen oli Saksalla, joka taistelee elämänsä ja tulevaisuutensa puolesta, oikeus miehittää nuo maat ja tehdä siten tyhjäksi verivihollisensa suunnitelma. Kun Tanskan ja Norjan puolueettomuus ja itsenäisyys tulivat kuitenkin täten loukatuiksi, niin joudumme kysymään, oliko Saksan etujen oikeus sitten korkeampaa laatua kuin mainittujen pienten maiden?
– Ero on siinä, tuomari Vuori vastasi, että tässä tapauksessa Saksa ajoi sitä niin sanottua oikeuttansa, jolla se perusteli omia imperialistisia suunnitelmiansa ja koetti antaa niille siveellistä pohjaa. Tuota oikeutta ei ollut olemassa kaikkien tuntemana ja tunnustamana tosiasiana, vaan se oli osa imperialistisesta spekulaatiosta. Toisin on Tanskan ja Norjan oikeus. Se on riidaton, kaikkien tunnustama, eetillisesti mahdollisimman hyvin perusteltu, aikaamme kuuluva asiallinen ja historiallinen tekijä, joka taistelee puolestaan sittenkin, kun se on näennäisesti lyöty maahan. Tuota edellistä ei pitäisi sanoakaan "oikeudeksi", sillä sen nimi on tosiasiassa vain "suurvaltain etu", jonka nämä kyllä mielellään samastavat "oikeuden" kanssa hämätäkseen sillä maailmaa ja salatakseen kavalia suunnitelmiaan. Pienet kansat sitävastoin voivat pätevillä siveellisillä syillä vedota "oikeuteen", sillä tämä on niiden ainoa kestävä pohja.
– Saksanko ei olisi siis pitänyt hyökätä Tanskaan, Norjaan eikä muuallekaan?
Valtioneuvoksen silmälasit välähtivät kriitillisesti hänen kysyessään näin. Tuomari Vuori vastasi:
– Käsitykseni mukaan ei. Itse väkivaltaa ja vääryyttä kärsineenä sen olisi pitänyt hakea oikeutta neuvottelujen eikä voiman tietä. Silloin se olisi saattanut joka kohdassa ja yhä uudelleen vedota todelliseen puhtaaseen, perusteltuun oikeuteen ja kohottaa tämän siitä alennustilasta, johon se oli suurvaltain itsekkäässä etukilpailussa joutunut. Se olisi lisäksi välttynyt loukkaamasta ehdotonta oikeutta eli pelastunut tekemästä rikosta – käyttääkseni runouden sanaa – ikivoimaa vastaan, ja sikäli myös joutumasta kohtalon omaksi, joka kuuluu murhenäytelmän sankarille.
– Uskotko siis, Valtioneuvos kysyi, että se olisi tällä keinolla saavuttanut oikeutensa?
– Uskon, tuomari Vuori vastasi. – Tosin voidaan täydellä syyllä kysyä, kuten arvoisa veli äsken, mikä on riidattomasti oikeata, ja sikäli tällöinen edustamani usko näyttänee elämään kuulumattomalta, naivilta ihanteellisuudelta, mutta siitä huolimatta rohkenen tunnustaa vakaumukseni. Olemmehan nähneet, mitä hyötyä Saksalla on ollut vetoamisestaan puhtaaseen oikeuteensa, sillä onhan se juuri sen suojassa kohonnut nykyiseen voimaansa ja kukoistukseensa. Jos se olisi pysynyt sillä tiellä ja siis välttänyt tarttumista aseisiin, se olisi saavuttanut ei vain jatkuvaa menestystä vaan koko ihmiskunnan kunnioituksen. Toiminta tässä hengessä olisi sitäpaitsi luonut ilmapiirin, joka olisi tehnyt imperialistisen hyökkäyspolitiikan niin häpeälliseksi, ettei edes Venäjä olisi siihen ryhtynyt. Mutta kun se näki Saksan anastavan Puolan, se rohkaistui tästä ja kiiruhti osalliseksi saaliinjakoon. Ihmiskunnan onnettomuus on se, että ne, joilla on voimaa, joutuvat kiusaukseen asettamaan tämän oikeuden edelle ja lankeavat. Siitä, mikä on oikeata, mikä väärää, ei taas voi olla epäilystä, sillä oikeus on kirkas ja kauas näkyvä, luontaisesti asuva ihmisen omassatunnossa. Sitä kyllä koetetaan hämätä, mutta lopuksikaan se ei anna sumuttaa itseään. Se voi iskeä heti, mutta myös odottaa aikaansa – odottaa mielestämme liian kauan, ehkä sukupolvien ajan, varmasti kuitenkin viimein toteuttaakseen tuomionsa. Ellemme usko tähän, emme voi uskoa ihmiskunnan siveelliseen puhdistumiseen ja kasvamiseen, siihen tuhatvuotiseen valtakuntaan, joka tietysti on päämäärämme. Sikäli kiellämme itseltämme edistyksen mahdollisuudet ja lähdemme rappeutumista kohti.
– Hyvä, isä, hyvä! Kalevi sanoi yhtäkkiä innostuneena. Valtioneuvos oli kuunnellut tarkkaavaisesti, miettiväisen näköisenä, sillä puhuihan tuomari Vuori oikeastaan häntä vastaan. Mutta Vuoren lopetettua ja vilkaistua hermostuneesti kelloansa hän sanoi tyynesti ja myöntyväisesti:
– Pois se, että riitelisin sinua vastaan. Päinvastoin tunnustan avoimesti, että minunkin sydämessäni asuu juuri tuo sama usko, josta puhuit. Se on vakaumukseni mukaan synnynnäinen eikä opittu, ja ilmaisee ihmisen mystillisen, jumalallisen alkuperän. Sitä uskoa meidän on vahvistettava, sitä julistettava, sillä näyttäköön miten pimeältä tahansa, ikuinen oikeus valvoo. Se pitää huolta pienestä Suomestakin ja korvaa kerran sen nyt kärsimät vääryydet.
– Eihän sovi kummastella, puuttui nyt puheeseen Finanssikamreeri, että ihmisten oikeuskäsitykset hämmentyvät, kun väitetään isänmaan edun olevan ainoa ohje, jota valtiomiehen tulee noudattaa. Onko hänen siis meneteltävä epärehellisesti ja väärin, jos isänmaan etu sitä hänen mielestään vaatisi?
– Ei, Valtioneuvos vastasi, vaan oikeus, totuus ja rehellisyys ovat olevat valtiomiestenkin ylimmät ohjeet. Ellei niin ole, niin väkivalta ja vääryys hallitsevat juuri niin kuin ne nykyisin tekevät.
3
Vappu 1940 yllätti Suomen ei vain kirkkaalla ja tyynellä vaan myös lämpimällä, +12°:n säällä. Kevään todellinen tulo tuntui sairaalan sisässäkin elvyttävänä, ilahduttavana voimana, kuin olisi ilmassa ollut erikoista tenhoa. Antti Toivonen huomioitsi sitä loikoessaan vuoteellaan täysissä pukimissa. Hän odotti Esteriä. He olivat päättäneet lähteä Mäntymäelle ja sieltä kävelylle jonnekin kauemmas keväiseen luontoon. Niinkuin silloin kerran.
Antti oli nyt selvillä tilastaan. Jo pian kohtauksensa jälkeen hän oli alkanut aavistaa hänelle sattuneen jotakin erikoista. Lääkärin kyselyistä ja tutkimuksista se oli hänelle vähitellen valjennut. Lopuksi hän oli suoraan kysynyt ja lääkäri oli kertonut.
Se oli ollut kova isku, joka olisi voinut päättyä kohtaukseen. Lääkäri oli pelännyt tätä ja siksi kertonut asian Antin ollessa vuoteessa. Antti muistikin tunteneensa olemuksessaan jonkinlaista salaperäistä "leyhkää", kuin olisi vieno tuuli hivellyt hänen hermojaan, mutta siihen se oli jäänyt. Hän oli sitten lääkärin avulla perehtynyt vammaansa ja odottanut jännittyneenä joka päivä, milloin se hänet tapaisi. Lääkäri oli sanonut sen saattavan jäädä tulemattakin. Tyrmäyksen seurausta kun se oli, se luultavasti häviäisi silloin, kun tyrmäyksen vaikutus olisi täydelleen haihtunut. Nämä olivat eriskummallisia asioita. Antti katseli ruumistaan peläten, sillä olihan kuin siinä olisi asunut outo, hirveä peto, riivaaja, joka voisi milloin tahansa, kun vain päähän pisti, lyödä hänet maahan.
Tuo lääkärin ilmoittama mahdollisuus, että vamma voisi parantua, oli kuitenkin toivoa herättävä puoli. Se asui aina mielessä ja virkisti. Sen tehoa hillitsi taas epätietoisuus siitä, miten pääsisi varmuuteen, oliko lopullinen parantuminen tapahtunut. Ellei päässyt varmuuteen, sai elää ainaisen pelon vallassa, että kohtaus saattoi tulla millä hetkellä tahansa. Tuo pelko vaivasi Anttia alituisena hiljaisena kidutuksena, kummituksena, joka oli aina saapuvilla ja tuhosi kaikki onnen pilkahdukset. Varsinkin Esterin läsnä ollessa ja yhteisten haaveiden väkisinkin noustessa mieleen se tuli kuin halla pellolle ja vei ilon kauneimman viljan. Antti värisi ajatellessaan tätä.
Tuossa Esteri tuli. He lähtivät. Hoitajatar hymyili heille, sotavammaiset, jotka eivät kyenneet kävelemään, vilkuttivat heille. He olivat komea pari – Antti jo nyt voimissaan, terveen näköinen, ryhdikäs, Esteri niin suloinen kuin hänen ikäisensä, luomisen puolesta virheetön, viattomana säilynyt, rakastunut tyttölapsi voi olla. Hänellä oli ihka uusi, muodinmukainen kävelypuku, monien haaveiden toteutuma, tärkeä osa tässä unelmoidussa vappukävelyssä, ja samoin uusi hattu, tuollainen pieni hytyrä, jonka oikullista muotoa on helpompi kuvitella kuin kuvata. Esteri pelkäsi, mitä Antti mahtanee pitää hänen puvustaan ja hatustaan, että voi, jos ne eivät häntä miellytä! Silloin Esterin vappu menee niin pilalle, että hän hyppää mereen. Mutta Esteri ei huomannut Antin katseessa moittivaa ilmettä. Päinvastoin Antti hymyili makeasti katseltuaan häntä hetkisen ja tarttuen häntä käsikynkästä alkoi johtaa. Esteri punastui ja vilkaisi peläten ympärilleen. Kuinka nyt Antti näin? Eiväthän he olleet vielä julki kihloissa. Saattaisi joku nähdä. Kai se sentään oli näin vappuna sallittua. Voi, kuinka mukavalta tuntui kulkea näin ja nojata Antin väkevään käsivarteen. Kun on kevät ja ihana ilma.
Viehättävät lemmentunnelmat ja onnelliset ajatuksenpalat poreilivat näin Esterin pienessä olemuksessa kuin sähkövirrat. He eivät puhuneet paljoa, eivätpä juuri mitään, mutta Esterin täytyi silti tuontuostakin nauraa helähdyttää pieni juoksutus, eräänlainen viserrys, joka oli kuin osa peipposen lirauksesta. He menivät Messuhallin kohdalta Stadionille päin ja tulivat pian Mäntymäen taitse kulkevalle kadulle, jonka pohjoispuolisella rinteellä työväen vappujuhlaa pidettiin. Siellä oli väkeä mustanaan, kaikki hiljaisina ja vakavina kuuntelemassa puhetta, joka selvänä ja terävänä kantautui äänenvahvistajista tänne alas saakka.
Antti heristi korviaan, sillä tuo, mitä puhuja nyt julisti, koski läheltä juuri häntä, Anttia. "Työväen isänmaallisuus on" – näin hän kuului sanovan – "järeämpää laatua kuin mitä monissa porvarillisissa piireissä harrastetaan. Se ei asu ihmisten huulilla – sitä toteutetaan kätten töillä".
Puhuja tarkoitti – Antti ymmärsi sen – työväen liittymistä isänmaalliseen rintamaan ja osanottoa talvisotaan. Moite kylmyydestä isänmaan asiaa kohtaan oli tullut sen kautta aiheettomaksi. Ei edes Antin suhteen ollut enää oikeutettua puhua isänmaattomuudesta, sillä hän oli löytänyt ja omaksunut isänmaan kalliina aarteena. Mitä puhuja sanoikaan? "Lyö nimi silmille herjaajan!" Antti tunnusti nöyrästi, että vielä muutamia kuukausia sitten hän oli ansainnut tuon nimen – minkä nimen? – Lurjuksen, vieläpä pahemman: maanpetturin, mutta nyt ei enää. Aivan kuten puhuja kuului todistavan: "Mut vielä jos Lurjukseks' sanotaan, vedä miekkasi tiuskaisten!" Niin kyllä. Antti tahtoi vahvistua sekä ruumiiltaan että hengeltään ja tulla suomalaiseksi kansalaiseksi, joka tietäisi asemansa isänmaan ja ihmiskunnan rintamassa ja täyttäisi ilomielin kaikki sen vaatimukset. Se oli oleva hänen elämänsä onni: työ kansalaissovun ja ihmisrakkauden innoittamana yhteiseksi hyväksi ja isänmaan parhaaksi.
Hän katsahti suuren tunteen valtaamana ympärilleen ja näki aaltoilevan, vakavan, pyhäpukuisen ihmisjoukon ja työväen liput sovinnossa siniristilippujen rinnalla. Olemattomaksi oli siinäkin kohdassa sileytynyt hankaussärmä. "Alas sota, alas militarismi!" Siihen tunnukseen kuului puhuja lopettavan. Niin oli oleva ja niin oli kerran käyvä. Suomi oli saava täydellisen rauhan ja häiriintymättömän tilaisuuden maansa ja onnensa rakentamiseen. Voi olla, että siihen kului aikaa, joka saattoi olla täynnä kärsimyksiä, mutta hänen ja Esterin lapset...
Hän katsahti Esteriin salavihkaa ja rajattoman suloinen tunne tulvahti hänen sydämeensä kuin hyökyaalto. Esteri oli vaipunut ajatuksiinsa ja tuijotti eteensä kuin uneksuva. Valoisa hymy säteili hänen kasvoistaan, huulet olivat hiukan raollaan ja niiden välistä pilkotti hiukan hampaiden helmenkiiltoa. Antin valtasi kuuma hellyys. Olisiko mahdollista, että heidän välinsä kehittyisivät niin pitkälle? Että tuo kaunis olento synnyttäisi hänelle joskus lapsen, ehkä useitakin? Silloin hänen maallinen onnensa olisi täydellinen. Läähättäen kipeästä kaipuusta Antti kääntyi sydämessään Jumalan puoleen: "Anna minulle anteeksi entisyyteni ja tee minut terveeksi tämän nuoren elämän vuoksi, jotta tänä hirveänä aikana edes joskus puhkeaisi kukkaansa ihmisen ainoa todellinen onni!"
Samassa hän tunsi kylmää aaveviimaa ja alkoi säpsähtäen pelätä, oliko nyt tulossa se, jota lääkäri oli sanonut tuon oudon viileyden ennustavan. Hän tarkkasi itseään, mutta ei voinut huomata tuntevansa erikoista. Päinvastoin hän totesi ajattelunsa erittäin kirkkaaksi ja olonsa raittiiksi. Hän vilkaisi ympärilleen kuin olisi kuvitellut oudon leyhkän ehkä tulevan ulkopuolelta, ja näki jotakin, joka sai hänet säpsähtämään. Kenen oli tuo kammottava naama tuossa hänen takanaan? Se oli tuttu, niin, se oli sama naama, joka kummitteli painajaisena Antin unissa ja herätti kipeän muiston hänen aatteellisesta ja siveellisestä alennustilastaan. Viimesyksyinen ryssän kätyri siinä seisoi yhtä rumana ja mieltäkääntävänä kuin ennenkin, valmiina taas laskemaan verkkojaan ja houkuttelemaan niihin ruplakommunisteja.
Antti tunsi raivon kuumeen kohoavan suonissaan, mutta sai onneksi hillityksi itsensä. "Tällaisia olivat siis nuo Neuvostoliiton ystävät, joiden rähjäyksestä oli alkanut kuulua tietoja", hän ajatteli ja tunsi polttavaa häpeää, sillä olihan hän vuosi sitten ollut sopiva heidän joukkoonsa. Ne olivat riivaajia Suomen kansan ruumiissa, samanlaisia kaatuvan taudin aiheuttajia kuin se hirviö, joka oli ottanut Antin asuinsijakseen ja saattoi milloin tahtoi lyödä hänet kammottaviin kouristuksiin. Ne oli saatava karkoitetuiksi, jos kansan ja yksilön mieli parantua ja päästä nauttimaan terveydestä ja sen suomasta onnesta.
Tämä yhtäkkiä syntynyt mielikuva, että kommunismi oli kansojen kaatumatautia, pahojen henkien aiheuttamaa salamyhkäistä riivausta, ja että sen tartuttajat hiipivät ihmisten keskuudessa harjoittaen tautinsa kylvämistä, valtasi Antin niin voimakkaasti, että hän tunsi huumautuvansa. Hän otti Esteriä kädestä ja vei hänet kiireesti kanssansa, sillä hän tunsi olevan välttämätöntä päästä tuon ryssästä uhoavan kalmanviiman ulottumattomiin. Kuka tietää, vaikka hänen oma paholaisensa olisi saanut siitä yllykettä, jos olisi kauemmin päässyt haistelemaan sen helvetinmahorkkaa.
He menivät kiireesti kasvihuoneen ohi Alppilan tielle ja sitä myöten yhä kauemmaksi metsän varjoon. Antti ei puhunut, vaan näytti miettivän ankarasti, otsasuonet pullollaan. Esteri koetti sanoa jotakin, mutta vaikeni, kun ei saanut kunnollista vastausta. Hiukan pahastuneena hän silloin työnsi huulensa torvelle ja aikoi mököttää, mutta ei voinutkaan, elämä kun tuntui niin ihanalta. Hänen täytyi olla iloinen, nauraa, ajatella ja kuvitella jotakin mahdollisimman hauskaa ja mieluista, ja puristaa Antin kättä yhä uudelleen. Kun he sitten sattuivat tulemaan paikalle, jossa pajut kukkivat, kevätvedet solisivat ja aurinko lämmitti leppoisasti, hän veti Antin vierelleen istumaan ja yhtäkkiä suudeltuaan häntä sanoi nuhtelevaisesti:
– Vaikka on oltu jo kauan kahdenkesken, metsän suojassa, niin et ole vielä yrittänytkään!
Antti nauroi ja korjasi laiminlyöntinsä. Sitten hän tullen vakavaksi kysyi, jaksaisiko ja rohkenisiko Esteri kuulla erästä vakavaa tosiasiaa, joka koski läheisesti heitä molempia? Esteri katsoi häntä kirkkain, viattomin silmin kuin lapsi ja vastasi:
– Tottakai jaksan. Vielä tuota kysyt.
Silloin Antti kertoi sen, mikä oli siihen saakka ollut Esteriltä salattu ja estänyt Anttia ottamasta osaa avioliittopuuhaan niin innostuneesti kuin Esteri oli toivonut. Melkoinen oli hänen hämmästyksensä, kun Esteri sanoi:
– Olen arvannut ja tiennyt sen, mutta en ole uskonut hetkeäkään, että siitä tulisi sinulle elinkautista vammaa. Heti kun ymmärsin äidin vihjailuista, mikä tautisi oli – minulla on ollut kaatumatautinen leikkitoveri –, ajattelin, että pyh, kyllä minä sen parannan! Ja niinpähän on käynyt tai on ainakin käymässä. Kai uskot sen itsekin?
Esteri löi kätensä Antin kaulaan, katsoi häntä läheltä silmiin ja kurotti pientä suutansa suudeltavaksi. Antin mielen valtasi silloin omituinen, ennen kokematon kirkkaus, joka valaisi selittämättömällä seesteisyydellä ei vain sitä, mikä oli ollut, vaan lisäksi sitä, mikä oli tulossa ja mihin kohdistui rukous. Oli kuin entisen kylmän kauhunuhon sijasta olisi kuulunut yli-inhimillinen, maiseen eloon sisältymätön ääni, suvituulena humiseva, kaukaisena soittona soiva, uskona jylisevä, liikutuksena itkevä. Se kuului sanovan, että "minä olen se, joka kykenen karkoittamaan riivaajan ihmisestä ja pelastamaan hänet ajalliseen ja iankaikkiseen onneen. Ota vastaan minun apuni ja antaudu minun johdettavakseni, niin saat nähdä, etteivät ihmeet ole vielä maailmasta loppuneet". Ja Antti tunsi yhtäkkiä, kuinka vastustamaton voima painoi häntä maahan niin matalaksi kuin hän suinkin pääsi – otsan sammaleen. Hän säikähti ensin, että nyt oli varmaan taudinkohtaus tulossa, mutta ymmärsi sitten, ettei se ollut sitä. Hän näki ja tunsi kaiken erittäin selvästi ja hänen sielunsa oli kirkas ja lohdullinen kuin kesäinen kukkaniitty, jota myöten nuori neito astuu keveästi valkoisissaan. Ei, tämä oli muuta – sanomattoman ihanaa – armon kimaltelevan virran pauhaavaa putoamista hänen synkkään sydämeensä – kaiken entisyyden katoamista ja uuden tuloa sijaan – uudestisyntymistä.
Antti huokaili ääneen ja huojutti ruumistaan kuin kovassa tuskassa. Kalpeana, säikähtyneenä, Esteri kumartui hänen puoleensa. "Antti! Mikä sinun on? Tulitko sairaaksi? Tapasiko sinut kohtaus?" Mutta kun Antti silloin nousi ja katsoi Esteriin hymyillen onnekkaasti, tämä ymmärsi, ettei ollutkaan kysymys taudinkohtauksesta. "Sinä olet nyt terve!" Esteri kirkaisi riemastuneena kuin olisi saanut mystillisen ilmoituksen ja heittäytyi hänen syliinsä. "Niin, nyt tunnen lopullisesti parantuneeni", Antti vastasi ja silitti Esterin hiuksia isolla, voimakkaalla kädellään. "Olen nyt päässyt sisään siitä portista, jonka luulin olevan minulle ainaiseksi suljettuna", hän jatkoi itsekseen ja katsoi uneksuen kauas. "Mistä portista?" kysyi Esteri, joka ei ymmärtänyt häntä. "Siitä, joka johtaa korkean muurin takana olevaan salattuun puutarhaan". – "Mihin puutarhaan? Oletko tullut ihan pöpiksi?" – "En ole, vaan päinvastoin viisastunut entisestäni", Antti vastasi, otti Esterin pään käsiensä väliin, katsoi häntä silmiin, näki niiden terissä tulevien lapsiensa kuvan, suuteli niitä ja sanoi: "Tule, lähdemme pois. Meidän täytyy puhua äitisi kanssa. Haluan nyt päästä työhön ja aloittaa elämäni uudelleen".
Savilan rouva katseli vuoroin miehensä kuvaa, vuoroin Anttia ja Esteriä, jotka istuivat rinnakkain kuvan alla olevalla sänkysohvalla ja puhelivat onnellisina puoliääneen. Esteri vilkaisi väliin äitiinsä, mitä tämä mahtaa ajatella, kun hän nyt näin ujostelematta seurustelee Antin kanssa ja oli äsken joutunut äidin katseen yllättämäksi itse teosta, yrittäessään kuten luuli vaivihkaa suudella Anttia. Toisaalta Esteri kuitenkin tunsi erikoista rohkeutta kuin olisi ollut – kuten tosiasiassa olikin – aloittamassa oman luonnollisen erikoisoikeutensa nauttimista, sitä samaa, joka oli ollut äidinkin onnen perustuksena ja kuuluu kaikkien elämään. Silloin hän huomaamattansa naurahti iloisesti ja kääntyi katsomaan Anttia, joka tällöin näki hänet samassa asennossa kuin keväällä vuosi sitten puron äyräällä, suu supussa väristen tarjoamassa ensimmäistä suudelmaa.
Mutta ei Savilan rouva ajatellut sellaista, minkä olisi voinut käsittää Esterille nuhteeksi. Päinvastoin hän katseli lapsensa elämänkevättä liikuttuneena ja hartaasti. Samoin kuin lukemattomia kertoja ennen hän nytkin unohtui ihmettelemään, miten eriskummallista ja täynnä odottamattomia käänteitä elämä on. Ja kuinka sanomattoman nopeasti se kuluu, aivan kuin lentäisimme pois. On kuin Savila olisi hiipinyt kotiin vasta viime yönä saadakseen vielä kerran turvautua vaimonsa rakkauteen eli siihen tukeen, joka on lähinnä Jumalaa lohduttavin, ja samoin näyttivät Esterin kasvuvuodet lyhenneen niin, että kun hän viime yönä ensimmäisen kerran ilmaisi olemassaolonsa, hän jo tänään istui tuossa täysikäisenä sulhasensa vieressä. Rouva Savila oli pitänyt huolta siitä, että hänen miesvainajansa oli saanut tietää hänen ja Esterin elämästä jokaisen hetken. Tässä seisoessaan ja suorittaessaan askareitaan hän oli aina mielessään puhellut Savilan kanssa ja lopuksi todennut hänen katseestaan, että "hyvä on, kaiken olet tehnyt tahtoni mukaisesti". Niin hän teki nytkin. Savila selvästi hyväksyi Esterin kihlauksen ja ilmoitti, ettei Antin vamma ollut vaarallinen, vaan oli jo parantunut. Muuten se olisi ollut kohtuuton rangaistus kaiken sen jälkeen, mitä Savila oli saanut kärsiä.
Jumalan tahto ei voinut olla se, että tuollaisen onnettomuuden varjo heitettiin Esterin tielle. Täytyi puhua sairaalan lääkärin kanssa ja pyytää, ettei Antin kohtausta merkittäisi mihinkään virallisiin papereihin kaatumataudin nimellä, sillä siitä olisi hänelle elinikäinen vahinko. Lähteköön sairaalasta terveenä miehenä, menköön entiseen työpaikkaansa ja viettäköön kesällä häänsä. Kylläpähän asiat selviävät tästä eteenpäin kuten olivat selvinneet tähänkin asti. Hän muuttaisi pois tästä huoneesta erään samassa talossa asuvan siivoojan asuintoveriksi ja luovuttaisi tämän murjun Esterille tällaisenaan...
Jestas, kun kahvi oli päästä kuohumaan! Kun pitää aikaisen ihmisen nähdä unta keskellä päivää, niin ettei huomaa mitään. Menivätköhän tuosta parhaat höystöt hellalle? Tuskin sentään.
Savilan rouva kaatoi kahvia kuppeihin ja istui kolmanneksi lastensa seuraan, mielessä tyytymys ja onni.
VIIDESTOISTA EUKU.
1
Vapun edellisenä sunnuntaina Aholassa pidettiin nuoren Riston hautajaiset ja pikku Riston ristiäiset. Hautajaiset oli lykätty näihin saakka, koska tiedettiin Aliinan saavan huhtikuussa pienokaisen ja voitiin siis yhdistää molemmat samaksi juhlaksi, siirtämättä hautajaisia kovin kauaksi. Aliina tämän oli itse näin tahtonut. Hänestä oli tuntunut lohduttavalta ajatus, että hänen rakas vainajansa saisi silloin ikäänkuin tavata oman poikansa ja nähdä elämänsä jatkuvan kuolemasta huolimatta.
Pikku Risto – jo ennen syntymäänsä hän oli saanut sukunsa vanhan isännännimen – oli syntynyt hiukan liian varhain ja jäänyt siksi heikoksi. Se oli murheellinen asia äidille ja tunnonpoltteen aiheuttaja isoisälle, vanhalle Ristolle, jonka syytä se saattoi välillisesti olla. Hän kun ei ollut suostunut luovuttamaan muonatupaansa siirtolaisille, niin nämä olivat joutuneet asumaan pääpuolen pirttiin. Kun lapsia oli kahdeksan ja kaikki terhakoita ja elävähenkisiä kuin varpuset pihalla, niin pirtissä kävi väliin sellainen jyske ja vilske, ettei äiti saanut sitä hillityksi, kotkotteli hän vaikka kuinka äänekkäästi ja varoittavasti. Lattialla oli leikkikaluja ja muuta pärtöä niin paljon, ettei ylitse tahtonut päästä. Eräänä päivänä sitten Aliina, joka kyllä oli silloin jo viimeisillään ja odotteli hetkeään, sattui astumaan muutaman tenavan pieneen ajopeliin, jossa olivat lankarullat rattaina, ja horjahti siinä pahanlaisesti, pikku kärryt kun tietenkin luistivat jalan alla. Karjalaisemäntä, näissä asioissa kokenut ihminen, toimitti heti Aliinan vuoteeseen ja kutsui kirkonkylästä kätilön ylimääräistä vauhtia paikalle. Suuremmitta hankaluuksitta pikku mies kuitenkin pääsi tähän murheiden ja koettelemusten maailmaan, mutta sille ei voinut mitään, että hän oli heikko.
Kuullessaan poikansa ensimmäisen huudon Aliina tunsi äidin riemun ja onnen niin täydellisesti, että kaikki murhe korvautui. Hän oli ottavinaan pienokaisen syliinsä ja ojentavinaan sen Ristolle, joka näytti lähestyvän häntä hymyilevänä, uljaana, miehekkään rauhallisena, juuri samanlaisena kuin häissä ja hääyönä sekä sitä seuraavana aamuna. Risto otti piltin syliinsä ja katseli sitä hellästi, samalla kertaa kummastuneena ja iloisena. "Minun poikani!" hän kuului sanovan ja lisäävän: "Kiitos, Aliina!" Aliinan täytyi itkeä onnesta ja samalla siitä murheesta, että piltti jäi Riston ainoaksi. Jos Jumala olisi suonut hänen elää, niin kuinka monta lasta heille olisikaan syntynyt, mikä terveen elämänonnen aalto olisikaan yhä uudelleen tulvahtanut heidän ylitseen ja hukuttanut heidät hurmioonsa. Aliina ei rohjennut ajatella tätä pitemmälle, vaan palasi takaisin siihen mielikuvaansa, jossa hän sai ojentaa Ristolleen edes tämän ainoan pojan. Sitä näkyä hän jäi katsomaan, povessa kaihon sammumaton polte.
Kun vanha Risto sai kuulla Aliinan horjahtamisesta ja synnytyksen siitä johtuneesta äkillisyydestä, hänestä tuntui kuin häntä olisi lyöty. Hänen mieleensä nousivat tulella kirjoitettuina sanat "minun syyni" ja hän meni heti, niiltä jalkainsa sijoilta, pirttiin puhuttelemaan karjalaisisäntää ja -emäntää. "Olen muuttanut päätökseni", hän sanoi, "ja luovutan nyt pirttini teille. Kun emäntä on tuossa tilassa, missä on, ja lapsi heikko, molemmat tarvitsevat hiljaisuutta ja rauhaa. Muutatte jo tänään – mikäli mahdollista, aivan heti". – "No tämä on oikein miummaummukkaa", karjalaiseukko loihe lausumaan ja rallatti edelleen: "Mie jo tullessani sanoin, että hää on erehtynt, vanha isäntä, kun ei antant meille huonettaa. Hää ei oo tietänt, mitä melua kahdeksan pirpanaa osaa pitää. Kyllä myö muutetaa ihan het paikal".
Aliina oli kiitollinen vanhalle Ristolle siitä, että sai tämän avulla rauhaa, jota todella kipeästi tarvitsi. Karjalaiseukko osoittautui kokeneeksi lapsenhoitajaksi ja niinpä pikku Risto alkoi pysytellä kiinni elämässä, joskin se oli vaivalloista. Ruokaa hänellä kyllä oli riittävästi, liiaksikin, sillä Aliinan rotuterveys oli siinäkin suhteessa niin valtava, että häntä itseä ujostutti, mutta vastuksen teki lapsen heikkous. Oli kuin Aliinan antama ravinto olisi ollut liian voimakasta tai sitä tulla hulahtanut kerralla niin paljon, ettei pikku mies ollut varustautunut ottamaan vastaan sellaisia määriä. Joka tapauksessa elämän alku oli kituliasta ja huolekasta. Aliina rukoili mielessään alituiseen palavasti lapselleen terveyttä ja voimia.
Kuultuaan synnytyksen luistaneen luonnon tavalliseen tapaan ja pikku miehen alkaneen kirkua niinkuin lasten tulee, vanha Risto unohti huolensa ja tunsi suurta onnea. Kaikki oli siis menossa juuri niin kuin hän oli toivonut ja suunnitellut. Kohtuutontahan olisi ollutkin lisätä uutta kiveä sen jo liian raskaan kuorman kukkuraksi, joka hänelle oli tullut Riston kuoleman johdosta kiskottavaksi. Jos toisin olisi käynyt, niin eipä tiedä, vaikka vanha Risto olisi sanoutunut irti koko ristillisestä maailmanjärjestyksestä.
Heti kun asiat olivat kääntyneet näin suopeaan suuntaan, Aholassa päästiin taas ymmärtämään, että talon ohjaksia hoiteli luja käsi. Kaksinkertaisella innolla vanha Risto huhki nyt töissä, ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla, kaikille vaativaisena esimerkkinä ja yhä suurempaan ahkeruuteen hätistävänä omanatuntona. Väliin hänen nähtiin seisoskelevan raja-aidan vieressä ja katselevan Penttilän peltoja, jotka levisivät siinä laajana, tasaisena, osalta jo salaojitettuna lohkona. Kukaan ei kuitenkaan voinut arvata vanhan Riston siinä kuvittelevan, miltä silloin näyttäisi, kun tuo raja-aita olisi lyöty pois – "akat polttakoot sen kahvipuina, sillä ei siitä ole muuhun" – ja pellot olisivat yhteisviljelyksessä. Salaojituksen voisi ulottaa suoraan Aholan puolelle, tarvitsematta ryhtyä uusiin punnituksiin. "Kyllä siitä tulisi niin laaja vainio, ettei tässä pitäjässä monella talolla olisi sellaista. Se olisi kaikki Aholan tilaa. Penttilän nimi saisi hävitä käytännöstä pois. Mitä häntä jäisi vähän maakirjoihin entisyyden merkiksi".
Tämä voittoisa tunnelma teki vanhan Riston niin hyväntuuliseksi ja suopeaksi, että hän saattoi ilman salaista kaunaa kätellä Penttilän lautamiestä ja Anna-emäntää, kun nämä tulivat varpajaisiin. Risto katseli Anna-emäntää ihmeissään eikä ollut tuntea häntä, mikä ei ollut kumma, kun hän ei ollut puhutellut häntä juuri muulloin kuin rippikouluiässä eikä nähnyt sittemmin kuin ehkä kerran kymmenessä vuodessa. Pihallensa hän oli joskus seisahtunut ja tuijottanut Penttilään päin, jossa Anna-emännän hahmo oli näyttänyt liikuskelevan. Siinä oli ollut hänen koko yhteytensä nuoruudenrakastettuun, jota kuitenkin yhä piti jollakin selittämättömällä tavalla omanansa.
He istuivat Aliinan kamarissa hänen vuoteensa ympärillä, katselivat äitiä ja lasta sekä toisiaan, ja puhelivat yksikaikkista jorotusta. Laura, sama pullea pikkupiika, joka oli punastellen tuonut kahvia Aliinan häävuoteelle, tarjoili nytkin ja vahtasi koko ajan pienokaista, joka lepäsi Aliinan valtavilla rinnoilla kuin valkealla merellä ja joi niin että lorisi. Lauran mielessä kupluili onnellisia, hämäännyttäviä ajatuksia ja mielikuvia, jotka kaikki olivat jossakin yhteydessä rakkauden ja lapsen kanssa. Että "tuleekohan minullekin joskus lapsi?" Se oli kysymysten kysymys, joka sai Lauran nuoren ruumiin polttelemaan ja värisemään.
Näissä varpajaisissa, jotka olivat kuin sukukokous, päätettiin pitää isän peijaiset ja pojan ristiäiset samalla kertaa, vapun edellisenä sunnuntaina, heti jumalanpalveluksen jälkeen ja kirkko-onnikan palattua. Se toisi rovastin ja muut vieraat sieltäpäin. Pidettäisiin vain yhden iltapäivän juhlat, sillä useampipäiväinen meno ei ollut nyt sopivaa eikä niihin ollut kellään aikaa. Penttilän tarjoukseen, että hän kyllä kernaasti luovuttaisi varusteita vävynsä ja tyttärenpoikansa muisto- ja onnentoivotusateriaa varten, vanha Risto vastasi hiukan loukkaantuneen sävyisesti, että "Aholassa on vielä näihin saakka kyetty ruokkimaan vieraat omilla varoilla". Hänen äänessään oli sen verran terävää kireyttä, että Penttilän lautamies ymmärsi parhaimmaksi vaieta, ellei tahtonut joutua riitaan. Sitä hän ei tietenkään halunnut, koska oli viisaampi kuin vanha Risto ja tuon pikku miehen syntymän jälkeen häneen entistä läheisemmässä sukulaisuussuhteessa.
Vanhan Riston käytöksen ja oudon puheliaisuuden sävy oli muuten sellainen, että Penttilä siitä arvasi hänen ajatustensa suunnan. Ei käynyt kieltäminen, että se pisti. Pitikö Penttilän sittenkin joutua Aholan hallintaan? Se oli karvas pala. Mutta ei auttanut muu kuin nöyrästi alistua kohtaloonsa, sillä eihän hän voinut ryhtyä toivomaan sellaista, että oma tyttärenpoika raivautuisi pois tieltä. Pikku Riston kuolemahan näet merkitsisi sitä, että molempien tilojen omistusoikeus jäisi Aliinalle ja siis Penttilän sukuun. Mutta pysyisikö se siinä, kun Aliina oli noin nuori ja kukkea ja kun luonto ennenpitkää alkaisi kiihkeästi huutaa oikeuttansa? Voisi tulla joku vennonvieras ja viedä Aliinan ja talot – Lehtelän Matti esimerkiksi, tuo luja työmies, jossa on voimaa ja kuntoa kahden edestä. Kaikkea ihminen unohtuukin maalailemaan ja minkälaisiksi saattaakaan elämä muovailla kohtaloita – elämä, tämä ihmeellinen sokkelo, jonka mutkikkaista käytävistä ei kukaan löydä ulos ennenkuin vasta ruumiina.
Penttilän isännän sisäisen ihmisen eteen nousi hänen rakkaan, kuumasti kaivatun Timo-poikansa kuva. Huoaten hän kumartui salatakseen silmiinsä kohoavaa sumua.
2
Niin tuli sitten juhlapäivä. Kun kaikki kyläläiset, köyhimmätkin, oli käsketty, kirkkoonmenijöitä oli vain muutama harva. Se olikin hyvä, sillä sitenhän onnikkaan jäi tilaa kirkolta päin tuleville vieraille, vanhalle rovastille semmitenkin. Pensaa kun ei enää myyty, rovastin oli täytynyt lukita fordirämänsä vajaan ja ryhtyä vierailemaan seurakuntalaistensa luona tavallisten ihmisten kulkuneuvoilla. Kun melkein kaikki tulijat olivat Aholan vieraita, niin onnikan reilu kuljettaja Reino kohteliaana miehenä toi ne Aholan pihalle saakka. Ensimmäiseksi siihen tipahti rovasti, jolle oli suotu paras etupaikka. Itse vanha Risto oli siinä vastaanottamassa vieraitaan – tottakai, sillä olihan hän nyt todellakin isännän asemassa ja poikansa etulaisena. Siitä oli aikoja, kun hän oli esiintynyt näin julkisesti ja pukeutunut vanhoihin verkaisiinsa. Ryhtinsä hän oli oikaissut ja tarjosi rovastille kättä kuin vertaiselleen. Lakki oli jäänyt ottamatta päähän, niin että harmaat hiukset oikein välkkyivät iltapäivän kajossa. Komea ukko hän oli, sitä ei käynyt kieltäminen. Sitä kaikki lisäksi ihmettelivät, että kun se puheli ihmisten kanssa. Ennen ei olisi iltaan pihtejä juuri sana suusta irtautunut.
Mielen pohjalla vanhalla Ristolla kyllä asui levottomuus, vaikka hän ei ollut vielä toistaiseksi antanut sille valtaa. Oli näet niin, että pikku Risto oli jo kolmisen päivää sitten tullut ilmeisen kipeäksi: oksentanut kaiken ruokansa, ollut sairas vatsastaan, kujertanut surkeasti, yskinyt ja tuntunut kuumeiselta. Eniten oli säikähdyttänyt se, että välillä oli ollut jonkinlainen kouristuskohtaus. Aliinan sydän oli ollut huolesta pysähtyä ja hän oli kohta soittanut lääkärin tulemaan. Auto oli otettava ja saavuttava heti, sillä aikaa ei ollut hukattava. Ja lääkäri oli tullut ja tutkinut pikkupotilaan. Katarri oli selvä. Oliko hän ehkä joutunut vilustumiselle alttiiksi? Suursiivouksen vuoksi vietiin pihan toiselle puolelle. Silloin kyllä tuuli kovasti, mutta kyllä sitä varottiin. Oliko siellä ketään, jolla oli yskää? Olihan niillä, karjalaislapsilla, tullut yskää ja romuskaa koko kevään. Tietäähän tuon, kun juoksevat ulkona melkein vaatteitta – asioillaan. Hm. Paha oli, kun sattui lisäksi vatsa sairastumaan samalla kertaa, sillä se vie voimat. Ja ne olisi pikkumies nyt tarvinnut. Kuumettapahan on. Ja hengityskanavat vinkuvat. Hm. Tehdään mitä suinkin voidaan. Sunnuntainako ristiäiset? Että pitäisikö ne lykätä? "Sitä en voi sanoa – se on teidän itsenne päätettävä. Ehkä olisi varovaisinta kastaa lapsi heti, jotta se saisi nimen ja tulisi vanhempain rinnalle kirjoihin. Teette nyt tarkoin niin kuin olen sanonut ja neuvonut. Soitatte huomenna ja joka päivä. Siitä tiedän päättää, pitääkö minun tulla uudelleen. Hyvästi, hyvästi! Minun on käytävä toisissakin paikoissa, kun kerran olen täällä".
Siitä alkoi kamppailu tautia vastaan ja neuvottelu, lykättäisiinkö ristiäiset vai ei. Ei lykätty, sillä lapsi oli kastettava niin pian kuin suinkin. Aliinan mielessä vilahti jo kysymys, pitäisikö hänet ehkä kastaa hätäkasteella, mutta sen ajatuksen hän torjui heti. Sehän olisi ilmaissut hänen uskovan lapsensa kuolevan ja ollut valhe, sillä sitä hän ei tehnyt. Päinvastoin hän oli vuorenvarma, että pikku Risto eläisi. Kuinka voisi muuten olla? Mitä tarkoitusta saattaisi olla siinä, että häneltä miehen lisäksi vietäisiin poika? Jumala ei voinut olla niin julma. Ei, ristiäiset pidettäisiin ja kasteveden siunaus huuhtoisi pois taudin lapsen ruumiista. Aliina tunsi saavansa voimia tästä käsityksestään ja aloitti tarmokkaan taistelun lapsensa puolesta.
Vanha Risto sähähteli harmista kuultuaan ehdotettavan ristiäisten siirtämistä. Nytkö, kun kaikki oli jo valmistettu ja vieraat kutsuttu! Ei voinut tulla kysymykseenkään. Pikkupoika ei ollut niin sairas, että se olisi ollut välttämätöntä. Olivat lapset hänen tietääkseen ennenkin sairastelleet, siitä nousematta moista mullistusta. Hyvä hoito tässä oli tarpeen eikä mitään muuta. Kyllä se siitä pian paranee. Pidätte sen vain kaikessa rauhassa niin, ettei pitoväki pääse häiritsemään. Asiasta ei saa kertoa kenellekään – niin, tosiaankin, sehän on tietysti jo nyt koko kylän tietona. Olkaa huoleti, sillä kyllä pikku Ristosta mies tulee, vieläpä tyrni lajiansa. Se on päätetty paremmissa paikoissa kuin akkain kokouksissa.
Hän sai voimia omasta uskostansa ja hänen esimerkkinsä rohkaisi ja vahvisti Aliinaa. Pikku Ristoa hoidettiin kuin silmäterää ja hän alkoikin rauhoittua ja ehkä parantua. Hiljaisemmaksi, tyynemmäksi, hän ainakin tuli. Aliina sai annetuksi hänelle rintaa ja hän joi kuin joikin. Sen huomatessaan Aliina itki ilosta. Päätettiin sopia rovastin kanssa niin, että kun lapsi oli vähän sairas, hänet kastettaisiin hiljaisuudessa Aliinan kamarissa, tuomatta häntä ollenkaan saliin pitoväen nähtäväksi. Sopivalla tavalla asiasta levitettäisiin tieto, niin se ei herättäisi huomiota. Kerranko sellaista sattuu. Näin ei lasta tarvitsisi liikuttaa huoneestaan ja hän välttyisi vedolta ja levottomuudelta.
Tämä kaikki asui vanhan Riston mielessä, kun hän otti vastaan vieraitaan ja lausuili heitä tervetulleiksi. Kesken hänen parhaita sanojaan se jysähti sydämeen ja oli äkillisyydellään vähällä seisauttaa tämän lyönnit. Mutta miehuullisesti ponnistaen hän jo samalla karkoitti huolen mustan pilven, näki toivonsa ja uskonsa taivaan taas kirkkaana ja sai siitä yhä lisääntyvää luottamusta. "Tällä minuutilla Risto on jo aivan terve!" hän vakuutti itsellensä; "käydessäni äsken katsomassa sitä se nukkui. Tosin sen rinta vinkui hiukan ja posket olivat kuumat, mutta lapsethan lämpenevät nukkuessaan. Aliina on kyllä kovin huolissaan ja lääkäri oli ilmoittanut tulevansa huomenna, mutta ei sen tarvitse merkitä pahaa. Eihän Jumala voi olla niin järjetön, että tempaisisi pois pikku Riston ja siten jättäisi talon ilman laillista isäntää. Silloinhan Penttilän tuumat menestyisivät juuri niin kuin hän on tarkoittanut ja vääryys pääsisi voitolle". Rauhoittuneena hän ohjaili vieraitaan sisään ja toimitteli heitä istumaan niin hyväntuulisesti ja vasten entisiä tapojaan vilkkaasti, että sitä kaikki ihmettelivät. Keinutuoliin asettunut rovasti keinahteli arvokkaasti ja totesi:
– Hyvissäpähän näkyy olevan voimissa vanha Risto. Jaajaa. Se on sillä tavalla, että mistä Jumala ottaa yhtäältä voimaa pois, niin siihen se jo puhaltaa sitä korvaukseksi toisaalta. Vanhako tämä Risto-isäntä onkaan?
– Mitäs minä tässä vanha olisin, puhuteltu vastasi harkitsevalla äänellä; – parannuksentekokymmen on vielä kesken, joskin loppumassa. Rovastin rinnalla olen poikanen. Eiköhän muuten otettaisi kuppi kahvia, jotta päästäisiin kestityksen alkuun. Rovasti on hyvä.
– Käytäisiinkö sentään kaiken aluksi kastamassa pienokainen, se kun kuuluu olevan sairas? tuumi kysyvästi rovasti. – Tuolla taitaa Aliina-emäntä jo odotella.
He menivät Aliinan puolelle, jäljessään Penttilän isäntä ja emäntä sekä kummeiksi pyydetyt Ylitalon Sohvi ja Rantaperkiön Justiina ja Taavetti. Sohvi-emännän rinnalle merkittiin isäkummiksi hänen poikansa Lauri, koska tämä oli Aliinan lapsuudentovereita. Penttilän Anna-emäntä piti lasta kasteella, mutta Aliina seisoi vieressä kalpeana, murheisena, pelokkaana, tuontuostakin koskettaen lasta, joka väliin yski ja kuului hengittävän vaivalloisesti. Vakava tunnelma valtasi kaikki, sillä lähellä oli ajatus, että tilaisuus saattoi muuttua pelkästään hautajaisiksi. Vanhalla Ristolla tämä mielikuva oli niin voimakas, että hän oli silmänräpäyksen ajan näkevinään Kuolonenkelin vilahtavan tummana varjona oviaukossa. Vaikka tiesikin menettelevänsä kuin näkyjen näkijä ja tyhjään uskoja, hän siirrähti ovelle ja painettuaan sen huolellisesti kiinni asettui seisomaan selkä sitä vastaan kuin vakuuttuakseen, ettei siitä ainakaan kukaan luvaton vieras päässyt sisään. Yliluonnollinen pelko vaivasi Aliinaakin, joka katsahti silloin tällöin ovelle ja ympärilleen kauhuntäyteisin silmin. Nähdessään vanhan Riston asettuvan ovelle kuin vartioon hänet valtasi silmänräpäykseksi turvallisuudentunne ja hän sai hetkeksi rauhan. Hänen tuhkanvaalea, tuuhea tukkansa, joka kahtena palmikkona valui hänen mustalle surupuvulleen, reunusti kauniisti hänen kalpeita, murheellisia madonnankasvojaan.
"Minä kastan sinut Risto Ahola..." Rovastin juhlalliset sanat, jotka hän lausui pyhän virkansa valtuudella, säpsähdyttivät hereille vanhan Riston, joka oli vaipunut syvälle menneen elämänsä tarkasteluun. Kuka olisi uskonut, jos olisi tuntenut hänen salaiset, kunnianhimoiset haaveensa, että ne tulisivat toteutumaan, että hänen pojanpoikansa oli kuin olikin Aholan ja Penttilän ainoa laillinen perijä ja isäntä. Ei kukaan. "Mutta jos sinulta olisi silloin, kun katsellessasi Risto-poikaasi mielessäsi ensimmäisen kerran syntyi vallanhimoinen suunnitelmasi, kysytty, suostuisitko antamaan poikasi kuolemalle sitä lupausta vastaan, että toiveesi toteutuisi hänen pojassansa, niin mitä olisit vastannut? Kumpi oli sinulle rakkaampi, poikasiko vai suunnitelmasi?" Vanhan Riston pinnasta kihosi tuskanhiki, sillä vaikka hän kuinka koetti, hän ei saanut sanotuksi sitä, että poika tietenkin oli ollut rakkaampi. Miksi ei saanut sanotuksi noin selvää asiaa? Siksi, että se oli hänen sisimpänsä todistuksen mukaan valhe. Hänen omistuksenhimonsa oli niin pohjaton, että jos hän todellakin olisi voinut poikansa hengellä ostaa pojanpoikansa kuninkuuden, niin varmasti hän olisi siihen paulaan langennut. Se oli hänen syntinsä – tuo valmius myymään poikansa mammonasta – ja siksi Risto oli otettu pois. Siksi ehkä leikattaisiin pois pikku Ristokin ja samalla myös hän itse. Tuuli lakaisisi hänet Aholan pihalta kuin kuivan lehden.
Vanha Risto huomasi purevansa hammasta – kaluavansa muutamilla vielä ikeniin jääneillä tyngillä tyhjää kuin vanha hevonen kalsoilla purimillaan liian kuivaa ja kovaa heinää – ja heräsi kuulemaan rovastin loppurukouksia. Pikku Riston hengen puolesta rovasti siinä taisteli Jumalan kanssa – pyysi pyytämällä, että raukan sallittaisiin elää iloksi ja onneksi vaarilleen ja äidilleen, joille lapsen isän menetys oli jo ollut niin raskas murhe. Vanha Risto kuunteli rukousta läähättäen anomisen tuskasta. "Ota minut, Jumala, leikkaa poikki tässä silmänräpäyksessä, kunhan annat lapsen elää!" hän parkaisi sielussaan kuin hukkuva, mutta ei saanut vastausta. Päinvastoin hän kuvitteli Kuolonenkelin seisovan oven takana ja painaen korvaansa oveen tarkkaan kuuntelevan, miten pitkälle pyhä toimitus oli jo ehtinyt. "Vaan tästä et pääse sisään, kolkko mustasiipi!" hän uhmasi sitä mielessään ja oli kuulevinaan sen siipisulkien hiljaa kahisevan ovea vastaan.
Sitten rovasti lopetti ja viimeiseksi lohduttavasti siunasi Aliinaa. "Rakas lapseni", hän puheli, "tämä elämä on sellaista kuin näet. Parempaa en voi sinulle luvata. Jos se joskus näyttää poutaiselta, niin varminta on varustautua sateen varalle. Ei se kuitenkaan ole ilman lohdutusta. Raskaimmankin iskun alta pääsemme nousemaan, tuntukoon se miten vaikealta tahansa. Sen tulet varmasti kokemaan. Ei kannata tutkia Sallimuksen salaisia vaikutteita. Hän säätää vain kuten tahtoo ja me alistumme nöyrästi. Painu jo valmiiksi polvillesi, lapsiraukka, niin et kaadu kovin korkealta etkä loukkaa itseäsi, jos isku sattuisi tulemaan".
3
Palattiin takaisin pitohuoneisiin, jossa kansa oli painostaneen mielialan vallassa odottanut kastetoimituksen päättymistä. Tiedettiinhän lapsen olevan sairas. Ei puhuttu muuta kuin vaihdettiin harva, jorahtava huomautus silloin tällöin. Kahvintarjoilu ei ollut alkanut, sillä se ei ollut pyhän menon aikana sopivaa. Vasta kun se oli loppunut ja rovasti oli riisunut hengenmiehen ryhdin sekä alkanut vähitellen tarinoida kuten ihminen ainakin, muut rohkenivat rykäistä ja laukaista kirkkopingoituksen roskastaan. Reippaasti kahvinjuonti sujuikin, sillä kauan näytteillä olleet herkut olivat ärsyttäneet makuhermoja. Olihan mustalla ja sinisellä kreppipaperilla koristellussa kahvipöydässä kaikenlaista: tavallista rinkiläksi leivottua palmikkopullaa ja sen laajassa keskiaukeamassa seitsemää lajia pikkuleipää. Otettuaan molempia kohtuullisesti ja tunnettuaan kuppinsa höyrystä kahvin olevan oikeaa rovasti ilmaisi tyytyväisyytensä:
– Vielä se sentään suomalaisten nenän alla kahvi höyryää. Eipähän saanut ryssä pannuamme kaadetuksi, vaikka parastaan koetti.
Siinä olivat lähellä Penttilän isäntä, vanha Risto, Rantaperkiön Taavetti ja Kuoppalan kuuro isäntä, kaikki hartaassa juonnin touhussa. Nähtyään toisten ilmeistä rovastin sanoneen jotakin Kuoppala nosti käden korvalliselleen ja karjaisi vaativasti "häh!" Rovasti toisti, mitä oli sanonut, mihin vastaukseksi Kuoppala todisti:
– Porot se kuitenkin, halvattu, sekoitti niin, ettei tässä pitkään aikaan enää selvää kahvia juoda enempää meillä kuin muuallakaan. Koko maailma on pian pelkkää sumppia, mikä hänet sitten lopuksi selvittänee.
Vaiettiin, koska oltiin samaa mieltä. Lehteläiskä siinä kävi kaatamassa uutta kahvia, minkä johdosta täytyi käydä hakemassa myös uutta leipää. Se ei ollut vaikeata, sillä pöydällä komeili useita kaakkuja, sekä omia että talon avuksi naapureista tuotuja. Siinä oli kerma-, mauste- ja koristettua kaakkua, jos mitä, ja niin makeaa, että ihan suli suussa. Penttilän isäntä puheli:
– Vielä näkyy näin maalaisoloissa leivottavan entiseen tapaan, vaikka kortillehan ne ovat jauhot tulleet täälläkin. Sensijaan taitaa kaupunkipaikoissa, varsinkin Helsingissä, olla tiukempaa.
– Joo, saavat siellä nyt herrat vetää suolivyötänsä kireämmälle. Aika onkin tehdä niiden jumalattomasta mässäyksestä loppu. Niiltä pitää kieltää kaikki vähänkin liika, jotta turhat läskit laskeutuisivat, ja antaa se sioille, jotta saataisiin kasvatetuksi sianlihaa.
Rovasti ja muut hymähtivät, sillä vanhan Riston piintynyt herraviha oli tunnettu. Rovasti kysyi:
– Miksi tämä Risto-isäntä on herroille niin vihainen, vaikk'ei ole heitä juuri minua useampia nähnytkään?
– Ei rovasti mikään herra ole – tavallinen ihminen vain, murahti Risto.
Ennenkuin tämä arkaluontoinen keskustelu ehti jatkua pitemmälle, Lehteläiskä lorahdutti kolmannen kupillisen, joka sitten juotiin hiljaisuuden vallitessa ja vain vähän leivän kanssa. Risto-isäntä piti tarkasti silmällä ovea, josta mentiin Aliinan puolelle, ettei siitä vain päässyt pujahtamaan lapsen kimppuun mikään paha olento... Mitä hulluja hän tällaisia ajatteli! Mikä olento siitä menisi? Jos sellaisia olentoja oli, niin ne eivät tarvinneet ovia, vaan kulkivat seinien läpi mistä halusivat. Ei hän sellaisiin uskonut, mutta minkäs teit, kun ajatukset mennä poukkoilivat aivoissa kuin kyven uunissa seinästä seinään järjen ehtimättä niitä hillitsemään. Kovasti näkyy Aliina olevan levoton ja puhua supattaa äitinsä kanssa. Menevät taas yhdessä katsomaan lasta. Eihän sille ole tällä välillä ehtinyt mitään tapahtua – nukkuu tietenkin. Lauralla on määräys istua sen vieressä vartioimassa. Mikäs tuo oli, joka vilahti niin kummasti oven aukossa? Valoahan se vain oli. Ovat siellä sytyttäneet sähkön, kun alkaa jo hämärtää. Täälläkin täytyy tehdä samoin. Kastamiseen ja kahvitukseen oli jo kulunut parisen tuntia. Nyt oli ryhdyttävä syömään, sillä muuten meni siihen touhuun koko yö.
Irtautuakseen raskaista tunnelmistaan Risto-isäntä alkoi oudostuttavan touhukkaasti maanitella vieraita ruoan kimppuun. Ensin oli saatava liikkeelle rovasti ja Ylitalon Sohvi-emäntä. Muut tulkoot sitten missä järjestyksessä haluavat. Pöydältä kyllä riitti ottamista eikä laitossa voinut olla vikaa, kun oli pitäjän paras kokki, vanha Ruljan mamma, huhkinut viikon päivät eikä ollut tarvinnut aineita säästää. Ahah! Jopahan rovasti lähti liikkeelle ja siihenhän ilmestyi pöydän ääreen Sohvi-emäntäkin. Katselevat ensin arvostelevasti, mutta kohta ilme muuttuu.
"Jumala siunatkoon ruokamme ja antakoon sitä riittävästi köyhimmänkin ravitsemiseksi. Ottakaamme se vastaan kiitollisina siitä, että saamme nauttia sitä vapaan kansan jäseninä, omatunto puhtaana, koska olemme puolustaneet isäimme maata vereen ja henkeen asti. Muistakaamme samalla nuorta Risto-isäntää, joka antoi henkensä isänmaan puolesta, jotta kaikki se hyvä, jota on tänne sukupolvien työllä rakennettu, koituisi lyhentämättömänä lapsiemme hyväksi. Kun näit parhaaksi, armollinen Jumala, kutsua pois Risto-isännän hänen suurimman onnensa aattona, niin anna nyt vuoro laupeudellesi ja säästä hänen poikansa henki talon tulevaiseksi tueksi ja menestykseksi. Lohduta hänen äitiänsä antamalla hänen sydämeensä jo tällä hetkellä varma vakuutus siitä, että näin tulee käymään. Tätä rukoilemme Sinulta, oo Herra. Amen".
Kaikki olivat nousseet seisomaan ja kuuntelivat rovastin sanoja vakavina, nöyrinä. Vanhan Riston silmät sumenivat ja valo kimalteli sokaisevasti niihin kihonneista kyynelistä. Oli kuin hän olisi nähnyt sateenkaaren värejä ja kummallisia kuvia, kuin olisi vilahdellut hänen silmissään jo ammoin Herrassa lepääviä vainajia. Riston äiti siinä katsahti niin tutusti – hän ei ollut muistanut pitkiin aikoihin tuota nöyrää, hiukan pelkäävää ilmettä, jonka oli saanut vastaukseksi usein koviin sanoihinsa. Risto oli tuolla oven vieressä, mutta surullisena. Mitähän se merkitsi?
Vanha Risto palautti äkillisellä ponnistuksella ajatuksensa järjellisiin uomiin ja siirtyen pöydän ääreen alkoi isäntänä valvoa, että vieraat osoittivat tarpeellista kunnioitusta hänen antimiaan kohtaan. Hänen omaansa tämä hyvyys näet vielä tällä hetkellä oli – hänen ja pikku Riston. Siitä huomauttaakseen hän oli käskenyt laittaa näin upeat pidot ja siksi hän tässä isoisesti ja vasten luontoaan rehenteli. Näkyipä vieraille maistuvan voileipäruoka. Vesi suussa kansa jo tungeskeli pöydän ympärillä ja kyytinsä saivat palvatut sian- ja lampaanlihat, suolalahnat, rosollit kermakastikkeineen, vasikanhyytelöt, maksa-, peruna- ja lanttulaatikot, kermajuustot, jos mitkä herkut. Rantaperkiön Justiina-emäntä ajatteli arvostelevasti, että jos olivat hyvät hautajaiset vanhalla Tuomas-isännällä, niin melkeinpä ehommat olivat nämä. Hänelle oli sattunut sellainen vahinko, että lanttulaatikko oli päässyt palaa kärähtämään pinnastaan ja ottanut vähän outoa makua. Ellei niin olisi käynyt ja vasikanhyytelöstä tullut hiukan liian suolaista, Justiinan laitokset olisivat olleet yhtä hyviä, ehkä parempia kuin nämä. Hänen leipänsä ainakin oli ollut maukkaampaa, vaikka hyvää oli Aliinankin hiiva-, mauste-, näkki- ja hapanleipä, jota oli tarjolla pinottain.
Rantaperkiön Taavetti-isäntä huomasi syövänsä liian rohkeasti, koska jo nyt, vaikka oltiin vasta alussa, röyhtäytti syvältä ja kuuluvasti. Siksi hän pidättäytyi ottamasta lisää, vaikka mieli olisi tehnyt, ja kaatoi lasiinsa sakeaa, poreilevaa sahtia. Maisteltuaan sitä ja huomattuaan sen onnistuneen ensiluokkaisesti hän totesi tyytyväisenä:
– Niin näkyy olevan, että jos on valittu kansa, niin on valittu ruokakin.
– Joo, tuumi Penttilän isäntä, niin on, mutta jos Petsamon henkireikä menee umpeen, niin kyllä pian ruokavalio muuttuu. Se olisi muistettava ja pantava suu säkkiä myöten. Leivästä se silloin pahimman puutoksen tekee.
– Pitäisi ryhtyä kiireesti lisäämään viljan kylvöalaa, sillä se on ainoa pelastus. Mutta eihän se pääse heti vaikuttamaan. Saamme nyt maksaa nälällä sakkoa siitä agronoomien entisestä harhasuunnasta, että vilja on tuotettava ulkomailta ja päähuomio kohdistettava karjatalouteen. Eikös muuan viisas sanonut Kuopion maanviljelysnäyttelyssä, että sitten vasta on Suomen maatalous oikealla perustalla, kun viimeinen ruiskuhilas on hävinnyt pelloilta?
– Taisihan joku tosiaankin hurmospäissään sellaista julistaa, vieläpä ihan juhlapuheessa, myönteli rovasti, mutta se oli nyt sellainen liikasana, jollaisia tipahtelee innostuksen hetkinä meiltä jokaiselta. Miten se oli, saiko vanha Tuomas-isäntä suorittaneeksi loppuun kaikki pellonraivauksensa?
– Ei saanut, ilmoitti Taavetti-isäntä. – Siltä jäi kesken muuan vainion laita ja lisäksi kolme sarkaa korpea, jotka se oli jo ojittanut. Mutta vaarin muistoksi pojat ovat päättäneet muuttaa ne pelloksi nyt alkavan sulan aikana. Heiltä se käykin hyvin, paremmin kuin ukolta, sillä pioneeripojat tekevät pehmeätä ampumalla. Lähtö siinä tulee isollekin juurikkaalle, kun pistetään kantopommi persauksiin.
Juotiin vahvasti sahtia, jota Lehteläiskä kaateli kysymättä kaikkialle, missä huomasi tyhjiä laseja. Aliina tuli omalta puoleltaan, otti hänkin murun ruokaa ja istuutui huoaten Sohvi-emännän viereen. Tämä silitti rauhoittavasti hänen polveaan ja puheli:
– Ristoa tässä olen näinä aikoina ja hetkinä muistellut, se kun oli minulle niin läheinen ja rakas kuin olisi ollut oma poika. Laurin kanssa olivat kasvinkumppanit, kansa- ja rippikoulutoverit, niinkuin Aliina tietää. Ei olisi uskonut, kun katseli heitä Riston häissä, että vuoden kuluttua on toinen jalaton, toinen vainaja. Mutta enhän uskonut mieheni olevan menossa manalle vielä silloinkaan, kun hän jo istui punakaartilaisten reessä ja käännähti portilla vilkaistakseen taaksensa, kun melkein taidottomana säikäyksestä katselin hänen jälkeensä. Eihän tämä meidän koko kansammekaan uskonut mahdolliseksi, että sen kimppuun hyökättäisiin, kymmeniä tuhansia sen parhainta miesvoimaa surmattaisiin ja kokonainen maakunta sen ruumiista leikattaisiin. Eivät uskoneet tuomari ja hänen rouvansa, että poika menettäisi silmänsä ja tytär katoaisi teille tietymättömille. Ei uskonut eikä usko kukaan siksi, että kaikki tuollainen on ihmisen arvioinnin mukaan hirveätä vääryyttä, johon ei luulisi Jumalan antavan suostumustaan. Ellemme siis ryhdy kapinoimaan Häntä vastaan, mikä tietenkin on turhaa, sillä millä täi rykii, kun ei ole rykimäluita, niin meidän täytyy alistua Hänen tahtoonsa ja tyytyä välttämättömyyteen. Asetu, Aliina-riepu, sinäkin tälle kannalle, niin on helpompaa kestää kaikki, mikä on sallittu tulevaksi. Päästyäsi tästä nilarasta, joka nyt tuntuu ylipääsemättömältä, tulet varmasti kokemaan, ettei onnesi suoni olekaan vuotanut kuiviin, vaan puhkeaa vielä pulputtamaan kuka tietää kuinka noruvasti. Vainajain kohdalla taas on aina ajateltava niitä mahdollisia onnettomuuksia, joihin he ehkä olisivat voineet elämänsä jatkuessa joutua, ja siksi kiitettävä Jumalaa siitä, että välttyivät kuolemansa kautta ainakin niistä. Lapsistahan taas tulee suoraa päätä enkeleitä, niin ettei heidän osassaan ole itkemistä. Täytyy maistaa vähän tuota perunasoppaa. Itsekö sinä olet sitä keittänyt?
– Ei. Ruljan mamma senkin on laittanut, Aliina nyyhkytti. Perunakeitto oli kovin maittavaa, mutta ei sitä uskaltanut kukaan paljoa nauttia, sillä tuolla jo kannettiin sisään ihanasti tuoksuvia lihapullavateja ja pullien kyytimiehiksi perunoita, herne- ja porkkanamuhennoksia, marjahilloa ja kurkkua. Sohvi-emäntä kiitteli Aliinalle kaikkia laitoksia, mutta näytti kuin ei Aliina olisi kuullut. Kesken Sohvi-emännän puheen hän tarttui tätä kädestä ja sanoi kuiskaamalla:
– Kun minusta tuntuu niin oudolta, kuin en olisi järjissäni. Aina kun suljen silmäni ja avaan ne taas äkkiä tai kun nopeasti käännän päätäni ja samalla vilkaisen, niin ihan on kuin Riston hahmo seisoisi tuossa kamarini ovella ja torjuisi pois jotakin...
– Mitä torjuisi? Sa-sano! puhui Sohvi-emäntä kummastuneena.
– Jotakin tummaa varjoa, joka on kuin mikähän enkeli, siivekäs olento – jos lienee Kuolonenkeli, jota Risto koettaa estää menemästä hakemaan pois lastani. Melkein olen kuulevinani, kuinka sen siivet kahisevat, kun se koettaa pujahdella Riston ohi.
– Ei se mikään ihme ole, vaikka murehtiva luulee näkevänsä niitä, joita pelkää ja suree, vastasi tähän Sohvi-emäntä ja silitti taas rauhoittavasti Aliinan polvea. – Minullakin oli miesvainajani aluksi aina silmissä, avasin ne tai suljin, eikä se ole kadonnut vieläkään, vaan hoveeraa yhä ympärilläni kuin ennen elonsa päivinä. Alkuaikaan verrattuna se on vain sikäli muuttunut, että on nyt lauantai-illan pyhäisissään ja ryypiskelee saunakahvia. Ei siis enää valita eikä pyydä kostamaan kuten ensin. Olen koko ajan tiennyt, ettei hän suinkaan todellisuudessa ole ruumiillisten silmieni nähtävissä, vaan että hän on mielessäni asuva kuva, joka tuolla tavalla joskus tulee näkyväksi. Samoin on Ristosikin laita. Ei hänen henkensä ole täällä siten kuin silmäsi sanovat, vaan kaipauksesi se vain loihtii hänet sinulle näkyväksi. Mitä sitten Kuolonenkeliin tulee, jonka kertovat saapuvan noutamaan lapsia, niin se on niitä asioita, joiden apostoli sanoo menevän yli ihmisen ymmärryksen. Mutta sitä en ole kuullut, että se näyttäytyisi eläville silmille ja kahisuttaisi höyheniään. Kylläpä onkin Ruljan mamma paistanut hyviä lihapullia. Mikä taika siinä lienee, etteivät niitä kaikki saa onnistumaan.
Aliina kuivasi silmänsä ja läksi valvomaan, että mehukeitto ja ohrasuurimopuuro saatiin ajoissa pöytään. Miesten puolelta kuului kovaäänistä puhetta. Kuoppalan isäntä, joka ei kuullut, jos ei huutanut, ja joka itse karjui, vaikka luuli puhuvansa kuiskaamalla, todisti kommunismista:
– Min'oon itte sen monta kertaa nähnyt, että kun kommunismi oikein myrkyttää ihmisen, niin se on kuin parkkia, joka tunkee joka paikkaan, ei vain sieluun, vaan nahankin läpi. Silmät niillä muuttavat semmottiksi haileiksi ja läpinäkymättömiksi kuin niissä olisi aina samanlainen kalvo päällä kuin mikä vilahtaa kanan silmässä, kun sitä jonkin aikaa viittii kattella. Vehmaan Topi, joka on niin hurskas mies, että tavallista ristittyä vallan vilustaa sen seurassa, sanoi sitäpaitsi, että kun kommunismin parkki on tunkenut ihmisestä oikein läpitte, niin paholainen painaa sille siihen kohtaan, missä meillä oikisuunnassa pitäisi olla häntä, kavionsa jäljen. Sillä näet kuuluu olevan vasemmassa jalassa kavio, pieni kuin lampaalla. Enhän minä näitä tällaisia akkain ja hupsahtaneiden ukkojen loruja usko, mutta kerronpahan vain, kun ei satu olemaan parempaakaan puhumista.
– Sen verran tuossa saattanee olla perää, harkitsi rovasti, että kommunismi lyö leimansa ihmiseen samoin kuin muukin henki, mikä vain pääsee ketäkin hallitsemaan. Tiedämmehän, että heränneen ja hurskaasti elävän ihmisen otsalla asuu kirkkaus, kun taas paheissa rypevä kantaa niistä muodollaan selvän todistuksen. Se on kumma asia tuo, että minkälaiset ovat luonne, henki ja tavat, niin salailusta huolimatta niiden uho tunkee nahan läpi.
– Joo, niin se on, Vahvisti Penttilän lautamies. – Ryssillä muuten kuuluu vanhan uskon aikana olleen kaulassa naruun kiinnitetty risti, jota ne eivät riisuneet pois milloinkaan, ei edes saunassa eikä uidessa, mikäli ryssä kävikään uimassa. Pappi sen kuuluu kastaessaan siihen ripustaneen merkiksi, että nyt sen kantaja oli poissa paholaisen kynsien ulottuvilta. Mahtaako niillä tämän uuden liivin aikana olla mitään merkkiä ja minkälainen?
– Tottakai, tuumi Rantaperkiön Taavetti, se Kuoppalan mainitsema kavionjälki siellä vississä paikassa sekä miehen- että vaimonpuolilla. Eiköhän mennä tiedustamaan, mitä Aliina on nyt tuonut pöytään, kun niin kuuluu pyytelevän.
Paistia siellä oli, parasta lajia vasikanpaistia, ja sen rinnalla jos mitä särvintä perunoista alkaen kurkkuihin, punajuuriin ja monenlaisiin hilloihin saakka. Jos ei tehnyt mieli lihaa, niin sopi ottaa uunissa paistettua haukea, jota oli tarjolla vaikka 5 000 hengen ruokkimiseen. Vaikka sieltä täältä kuuluva röyhtäys ilmaisi kansan jo tulleen ravituksi, niin urheasti silti käytiin luojanannin kimppuun. Vanha Risto, joka oli viettänyt iltansa perin vähillä syömisillä, otti hänkin lautaselleen murun, mutta muistamatta syödä sitä unohtui mietteisiinsä. Tuo rovastin sana, että millainen henki, sellainen naama, oli säpsähdyttänyt häntä. Mahtoikohan hänen sisällinen ihmisensä kurkistella sillä tavalla hänen silmistään ja uhota nahan läpi omaa tökötinkatkuaan kuin rovasti oli väittänyt? Kuka tuon tietää. Väliin hänellä itsellään oli kiusallinen aavistus, että hänestä lemahteli ulos tuoksuja, jotka hänen olisi ollut, mikäli välitti maineestaan, parasta pitää nappiensa sisäpuolella. Vaikka hän omasta mielestään ajatteli aina vain sen ajamista, jota puolueettomasti piti selvänä, riidattomana oikeutenaan, niin ihmiset silti syyttelivät häntä jos mistä, ennenkaikkea itsekkyydestä, ahneudesta ja kovasydämisyydestä. Niitä moitteita oli tullut Risto-vainajankin korviin. Sen oli saattanut päätellä siitä, että niin pian kuin oli palannut maamieskoulusta ja alkanut toimia isännän ilmeellä, Risto oli monta kertaa omin päin mennyt muuttamaan isänsä päätöksiä ja käskyjä. Se oli suututtanut vanhaa Ristoa, mutta hän ei ollut kuitenkaan nostanut siitä riitaa, vaan oli piiloutunut kuoreensa ja murjottanut äänettömänä kuin myyrä kolossaan, silmät kyynyssä ja huulet nipistyksissä. Häntä oli tottapuhuen aina harmittanut Penttilän – täytyi myöntää – avoin, kirkas ilme, varsinkin kun pelkäsi ja tiesi itse olevansa sulkeutuneen, luihun näköinen. Paha sanoa itsestään niin, mutta mikä auttoi. Se häntä oli erikoisesti katkeroittanut, että Risto-vainaja oli selvästi mieltynyt appeensa, koska usein puhui hänestä, kehui hänen taitoaan ja kiitteli hänen hyvyyttään ja anteliaisuuttaan. Penttilän malliin hän oli ryhtynyt Aholaa hoitamaan. Se oli ollut vanhalle Ristolle katkeraa kuultavaa tuo usein toistettu "niin Penttilässä tehdään". Milloinkaan Risto-vainaja ei ollut tullut kysymään neuvoa isältään, vaikka olihan tämäkin kykenevä maanviljelijä ja oli saattanut tilansa ensiluokkaiseen kuntoon. Ei olisi sopinut Ristoa moittia varsinkaan näin kuoleman jälkeen, mutta minkäs teit, kun vanhat harmit sattuivat juolahtamaan mieleen.
Taas vanha Risto säpsähti, sillä hänen silmiinsä kuvastui hänen poikansa, joka näytti olevan menossa Aliinan kamariin. Jonkun varjo se tietenkin vain oli, joka heilahti ovella, mutta eriskummallisella tavalla tänä iltana varjot ottivat elämän ja kuoleman hahmoja. Mihinkä se Kuolonenkeli lienee kadonnut? Kun ei vain olisi päässyt pujahtamaan Aliinan kamariin hakemaan pois saalistaan? Vanha Risto tuli kovin levottomaksi ja lähti liikkeelle. Sillä aikaa kun vieraat tungeksivat jälkiruoan ympärillä – jäätelöä ja vadelmahilloa kermavaahdon ja kaakun kanssa –, hän pistäytyi kenenkään huomaamatta Aliinan kamariin katsomaan, miten lapsi voi. Hiipimällä hän sinne hiipi kuin olisi ollut varkaissa. Ensin hän luuli, ettei siellä ollut ketään, mutta sitten hän näki jonkun juuri kumartuvan lapsen puoleen. Himmeässä valaistuksessa se näytti mustalta varjolta kuin olisi todellakin Kuolonenkeli pysähtynyt siihen katselemaan kukkasta, joka hänen oli taitettava. Risto-isännältä puristui rinnasta kauhunhuokaus, kun hän samalla sanomattomaksi helpotuksekseen huomasi, että sehän oli Penttilän Anna-emäntä, joka oli tullut Aliinan ja Laura-tytön sijaan, jotta nämäkin saisivat osansa tarjoilusta. Anna-emännän musta leninki se oli valaistuksen hämyssä aikaansaanut niin kaamean mielikuvan. Risto-isännän polvet tutisivat heikkoudesta ja hänen täytyi ähkäisten istahtaa lepäämään.
– Miten lapsiraukka voi – tämä minun poikani ja sinun tyttäresi poika? hän kysyi sitten hiljaisella, masentuneella äänellä.
– Huonosti, huonosti, niinkuin lepattava liekki, Anna-emäntä vastasi. – Minulta kun vietiin Aino-tyttäreni juuri vaikeimmillaan ja hempeimmillään, vietiin Timo-poikani miehuutensa kynnyksellä, niin olen rukoillut, että Jumala tyytyisi heihin ja sallisi minun pitää pikku Riston, mutta epävarmalta näyttää. Ei elämää voi ymmärtää.
– Sinulle jää kuitenkin niin paljon, että jaksat kestää murheesi, sanoi Risto. – Jää Aliina, jonka kohdussa piilee tervettä elämää monen sukuhaaran alkamiseksi, kunhan vain löytyy sen herättäjä. Ja se löytyy, siitä voit olla huoletta. Ei kulu monta vuotta, kun jo helmoissasi taapertaa pienokaisia. Silloin ovat tänään tuntemasi murheet muuttuneet valjuiksi muistoiksi, joiden parissa viivähdät vain virkistäytyäksesi niiden menneellä mieluisuudella. Toisin on minun laitani. Jos lapsi kuolee, niin manalle on mennyt sukuni viimeinen vesa, ja isäini maat, jotka he ja minä olemme raivanneet ja asuttaneet, siirtyvät pois minulta – sinun ja miehesi omaisuudeksi. Minulle ei jää muuta kuin tuo kurja syytinkitupani, joka sekin voidaan muuttaa toiseen paikkaan, sen nurkkaus kun kuuluu olevan kielletyllä alueella. Ainoa, mitä minulle jää runsaasti, on katkera mieli, tyytymättömyys kaiken sen johdosta, mitä elämäni lopussa on osakseni tullut. Minkä vuoksi luulet osani tulleen tällaiseksi?
– Sitä en tiedä, Anna-emäntä vastasi huoaten. – Sen vain tiedän, ettemme me, mieheni ja minä, ole sinulle milloinkaan pahaa toivoneet.
– Kaikki olisi mennyt toisin, jos olisit odottanut minua niinkuin tiesit minun tahtovan, sanoi Risto.
– Ne ovat sinun uniasi nuo, kuiskasi Anna-emäntä. – Ei meidän välillämme ole mitään ollut etkähän sinä ole milloinkaan sellaisesta puhunut.
– Niin se kuitenkin on. Meidät oli luotu toisillemme ja kun se käsky ei toteutunut, seurasi onnettomuus – ainakin minulle.
– Vaikene jo, sanoi Anna-emäntä, ja käy tuomiolle itsesi kanssa. Omassa sydämessämme on aina onnettomuuksiemme lähin syy. Poistu nyt, sillä lapsi häiriytyy puhelemisesta.
Oli jo myöhäinen. Risto-isäntä tuli parhaiksi saapuville, kun rovasti laski lähtökahvikuppinsa pöydälle, kuivasi viiksensä ja katsahti kysyvästi kelloonsa. "Oo-hoh!" hän virkkoi, "vanha päivä on mennyt ja uutta Luoja armossaan taas vuovaa näkyviin. Ei muuta kuin kiitetään ja lähdetään".
Tukevin, horjumattomin askelin vanha seurakunnan paimen astui samalle paikalle, josta pitäen oli kuutisen tuntia aikaisemmin avannut tämän elämän ja kuoleman juhlan, liitti kätensä yhteen ja kiitti ytimekkäin, kansanomaisin sanoin Jumalaa ruoasta ja kaikesta muustakin, mitä hyvänsä Hän oli tälle kansalle armossaan suvainnut antaa. Luettuaan lopuksi Herran siunauksen hän apua pyytämättä veisata hojotti kajakalla, voimakkaalla äänellä värssyt, jotka olivat jääneet hänen muistiinsa kai jo lapsuudessa, vanhan virsikirjan ajalta:
Muistakaamm' sitä aina,
kun ruokaa nautitsemm',
ett' Herra eineen lainaa
ja kaikk' kuin tarvitsemin'.
Sull', Jeesus, kiitos olkoon
ja kunnia kaikilt' tulkoon,
kun runsaast' ruokit meit'.
Kaikk' hyvyys meille tulee
avarast' armostas.
Runsaamp' kuin kukaan luulee
olet sun lahjoissas.
Terveyden ja rauhan suonet
ja estät pirun juonet,
sull' kiitos olkoon ain'.
Meill' Pyhä Henkes lainaa,
suo olla tykönämm',
ja oikiass' uskoss' aina
meit vahvist' pysymään.
Varjele meit' täss' eloss'
ja viimein taivaan iloss'
ann' riemuit' iäisest'.Risto-isännän kaukovieraitaan varten tilaama linja-auto, johon ensimmäiselle paikalle oli sijoittunut rovasti, oli ajaa hurauttanut tiehensä. Pois olivat jo menneet muutkin vieraat. Vain apuväki oli jäänyt korjaamaan ruokia ja astioita. Pihalle, jossa Risto-isäntä seisoi yksinään, näkyi hyvin, miten he siellä hommasivat. Kaikkialla muualla paitsi Aliinan huoneessa oli vielä kirkas valaistus. Siellä oli himmeää, hiljaista. Lapsi oli yksin, sillä Aliina näkyi puuhaavan tuvassa muiden kanssa. Ehkä Anna-emäntä oli hänen luonaan.
Nyt hän pysähtyi työssään ja näytti kuuntelevan tarkasti. Sitten hän laski kädestään lautasen, jota parhaillaan kuivasi, ja lähti kamarinsa ovea kohti. Risto-isännän sydäntä kouristi. Näkikö hän olemattomia, yliluonnollisia, Vai menikö Aliinan edellä tosiaankin tumma hahmo? Sehän oli tietenkin Aliinan oma varjo, mutta kun se sattui hänen kamarinsa oveen ja liikkui, niin se aiheutti kummia ajatuksia. Eikö kuulunutkin Kuolonenkelin höyhenten kahinaa? Kaikkia pitää vanhan miehen kiusakseen kuvitella, vaikka luulisi hänen jo oppineen ymmärtämään enemmän. Tuskanhiki kohosi yön kylmyydestä huolimatta hänen otsalleen ja hän vapisi kuin vilustunut. Hän tunsi yhtäkkiä, että nyt oli tullut ratkaisun hetki.
Epätoivoissaan hän lankesi pihan jäätyneelle kamaralle polvilleen ja alkoi huutaa avukseen Jumalaa. Kaikkeen pahaan, itsekkyyteen, oman voiton pyyntöön, tylyyteen ja häijyyteen, hän tunnustautui syylliseksi, kunhan Jumala vain sallisi lapsen elää. "Etkö muussa tapauksessa?" kuului salaperäinen ääni kysyvän. "Joka tapauksessa!" hän vastasi, mutta huolimatta vilpittömästä tahdostaan tunsi hämärästi, että kysymyksessä oli sittenkin hänen puoleltaan tuo ehto ja että hän siis joutui ikäänkuin käymään kauppaa Jumalan kanssa. "Enhän minä voi mitenkään luopua lapsesta, en mitenkään! Hänestähän tässä on kysymys eikä minusta, vanhasta rähjästä, joka joudan menemään vaikka minne!" Mutta ei tämä väite tuntunut tehoavan. Minkäänlaisia ehtoja ei ollut lupa asettaa. Koko siitä hengen asennosta oli irtauduttava. Hätääntyneenä hän sydämessään parkaisi, että minkä hän tekee, kun on liian paatunut kyetäkseen ryömimään ulos vanhasta syntisestä nahastaan. "Ota sinä, Herra, se vaiva itsellesi, että nyljet minut, teet, mitä tahdot..."
Hän kohosi maasta, jossa oli taistellut kasvoillaan, ja katsoi taivaalle, jossa nyt, yön pimeimpänä hetkenä, tähdet paloivat kuin tulessa. Niitä lensi siellä täällä kuin tulipiirtoja tummaa pohjaa vastaan. Hän jäi turtuneena katselemaan ja ihmettelemään niitä. Mitä tämä pohjaton avaruus on? Mitä on ihminen? Minne joutuu lapsen sielu, kun Kuolonenkeli on käynyt noutamassa sen? Kas, kuinka tuossa oli kirkas lento – kesti niin kauan, että sitä todellakin saattoi katsella ja ajatella. Kuinka kylmä, lahjomaton ja leppymätön olikaan iankaikkisuus!
Yötuuli suhahti hänen ohimohiuksissaan kuin kuiskaten hänelle jotakin. Hän käännähti äkkiä katsomaan tupaan. Siellä olivat kaikki herjenneet työstään ja katsoivat Aliinan oveen päin kuin olisivat kuulleet kamarista jotakin. Nyt se aukeni ja Aliina tuli näkyviin kädet silmille painettuina, kumarassa, murtuneena. Risto-isäntä ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja luhistui pihatantereelle. Selällään maaten hän siinä katseli tähtitaivaan ikuisuutta uhmaavana, sisuuntuneen katkerana, voitettuna, mutta lannistumattomana. Karjalaisisäntä ja -emäntä hänet löysivät ja auttoivat sisään ja vuoteeseen.
4
Oli lauantai, toukokuun 11. päivä, ensimmäisen helluntaipäivän aatto. Penttilän lautamies ja Saku palasivat touonteosta, mielessä sauna ja ruoka. Rekiinan kovaääninen kuului toimittavan asiaa jossakin saunan puolessa, mikä herätti toivorikkaita aavistuksia. Kille ja Mille nousivat naukaisemaan isännälle ja Tommi heilautti laiskasti häntäänsä loikoessaan niin tarkasti keittiön portaiden edessä, että jokaisen kulkijan täytyi astua sen yli. Sen ei tarvinnut enää olla varuillaan, sillä kukaan ei ollut moneen kuukauteen uhannut riipaista mattoa sen alta. Timo oli lähtenyt jonnekin ja pysyi poissa. Tommilla oli tottapuhuen Timoa hyvin ikävä. Elämä oli muuttunut yksitoikkoiseksi, kun ei ollut Timoa, jolle ärhennellä. Tulisi edes se huvilan hullu tuomari taas pitämään alituista konstailuaan, niin olisihan jotakin haukkumista. Tommi tiesi kokemuksesta, että kunhan kesä saapuu oikein todenteolla, niin pian sitten tuomari ilmestyy tuohon portille ja alkaa ensimmäiseksi työkseen tutkistella, miten täällä olivat Tommin, Killen ja Millen asiat. Molemmista edellisistä ei ollut sanottavana erikoisempaa – ei ainakaan moitetta, sillä heidän elämänsä oli ollut täysin siveellistä –, mutta Mille, niin, Mille! Näkihän jokainen, missä tilassa se nyt oli. Ei ollut vaikeaa kuvitella, minkälainen se olisi silloin, kun tuomari saapuisi. Jos se olisi lehmä, niin se ei mahtuisi tuosta portista. Pahinta oli vielä, ettei ollut täyttä varmuutta, kenen kanssa Mille oli harjoittanut kevytmielisiä kuutamojuoksujaan. Kille, jolla häneen oli laillinen oikeus, oli siinä suhteessa viaton. Tommi oli itse kuullut, kuinka Mille oli sähähtäen kieltänyt häntä tulemasta mukaan. Mikä lienee ollut naapurikylän kolli, johon Mille oli hullaantunut. Tietääpä nuo – kevytmieliset hälläkät! Ja kun on vielä sota-aika!
Penttilän lautamies kulki niin ajatuksissaan, että oli polkaista Tommi-riepua. Huonolla tuulellakin hän kuului olevan, minkä Tommi päätteli siitä, ettei isäntä vastoin tavallista tapaansa pysähtynyt ruopauttamaan sitä kertaa, paria, leuan alta. Niinkuin tuo nyt olisi maksanut paljoa tekijälleen verrattuna sen mielihyvän suuruuteen, minkä se aiheutti vastaanottajalleen. Sellaisia ovat parhaimmatkin ihmiset, joihin tämä Penttilä kyllä kuului. Myöntäessään tämän Tommi hymähti katkerasti. Saku siitä meni loikaten isäntänsä jäljessä. Se oli yksivakainen vanhapoika, joka ei hyväillyt Tommia eikä muitakaan – enintään tuota Rekiinaa sivumennessään, jos ei sattunut näkijöitä. Tommi ei ollut noista tuollaisista asioista tietävinäänkään, vaikka kyllä ihmetteli itsekseen, että oikeinkohan Saku ja Rekiina vakavissaan pitivät härkkimen kauppaa. Jonkinlaisia muhinoita niillä oli, koskapa Tommi oli kuullut Sakun sanovan Rekiinalle, että "älä yhtään huolehdi, sillä kyllä minulla niin paljon rahoja on, että saan huoneet hankituksi. Mitä sanoisit, jos ostaa pamauttaisin Järviskän mökin tuosta mäenrinteestä?" Tommi tiesi Järviskän kauppailleen sitä. Mikähän tässä oli takana? Ehkä sama kuin Millellä? Ei tiedä, vaikka Rekiinalla tulisi kiire vihille.
Penttilän isäntä oli todellakin huonolla tuulella tai oikeammin alakuloinen ja masentunut sen johdosta, että sää näytti yhä vain pysyvän poutaisena ja kuivana. Minkä se sulatti ankaran talven aiheuttamaa paksua kirttä, sen se jo melkein samalla kuivasi. Tämän kuivan multakerroksen alla kirsi sitten pysyi kovana kuin jää sahajauhoissa ja piti maata kylmänä. Olisi tarvittu monipäiväiset lämpimät sateet, jotta olisi päästy todella hyvän vuoden alkuun. Näin jos jatkui, niin katovuosi oli jokseenkin varmasti tiedossa. Ja mitä se merkitsi kansalle ja valtakunnalle näissä oloissa, siitä Penttilän isäntä oli täysin selvillä. Ei ollut elämä herkkua, kun tämän lisäksi vielä ilkeitä huhuja risteili ilmassa kuin tulisia käärmeitä. Mikä olikaan riivannut ihmiset ja ihmiskunnan?
Tämän kaiken kukkurana olivat sitten kotoiset harmit. Omat viljelykset nuo tulivat kutakuinkin hoidetuiksi, kun hän ja Saku repäisivät itsensä kahtia ja teuroivat neljän miehen edestä. Mutta kun olisi pitänyt pitää huoli myös Aholan pelloista. Lapsensa kuoleman jälkeen Aliina oli herpautunut niin, että vain vaivoin jaksoi hoitaa emännän osuuden. Ellei karjalaiseukkoa ja Laura-likkaa olisi ollut, niin vaille olisi jäänyt. Mutta ei vain hänen työkykynsä ollut vähentynyt, vaan lisäksi vanha Risto oli heittänyt omasta puolestaan kaikki hellolleen. Pikku Riston kuolinhetkestä saakka hän ei ollut aluksi noussut vuoteestaan, vaan oli murjottanut siinä puhumattomana ja melkein syömättömänä. Kahvia ja maitoa joi tilkan joskus harvoin. Vasta silloin, kun pikku Ristoa oli lähdetty viemään kirkolle ja hautaan, hän oli noussut katsomaan ikkunasta saattajain menoa. Sitten hän oli pukeutunut ja alkanut liikuskella ja katsella ympärilleen, mutta työhön ei ollut tarttunut, ei, vaikka pellot olivat alkaneet huutaa auraa ja äestä. Vaikka Lehtelän Matti oli huhtonut öitä myöten ja karjalaisukko autellut tomerasti, niin vähäksi silti sen vertainen työvoima jäi Aholan kokoisessa talossa näin kevätkiireiden aikana. Kipeästi siinä olisi tarvittu vanhan isännän apua. Matti oli jo kerran kysäissyt, että eikös isäntä ryhtyisi äestelemään noita rinnepeltoja, jotta saataisiin ne kylvöön ennenkuin kuivavat pölyksi, mutta ukko oli vastannut, ettei hän välitä tehdä työtä toisille. "Ne eivät ole enää minun peltojani, vaan Penttilän, joka siis pitäköön huolta niiden äestämisestä". Matti oli tullut kertoneeksi tästä Penttilälle.
Aholan viljelysten hoito oli raskaasti painanut Penttilän tuntoa, varsinkin kun Aliina oli herännyt huomaamaan asioiden olevan käymässä hullusti ja hädissään turvautunut isäänsä. Vähitellen tämä olikin ottanut käsiinsä myös Aholan töiden johdon ja koettanut saada huolletuksi niitä niin pitkälle kuin Lehtelän Matin ja karjalaisukon voimat riittivät. Kuluneella viikolla oli sitten tullut Penttilän laaja kotivainio äestettäväksi kevätvehnän kylvöä varten. Kun oli sattunut niin, että raja-aidan toisella puolella oleva Aholan vainio, jonka sarat juoksivat melkein päittäin Penttilän sarkoihin, odotti samaa pitelyä ja käyttöä, Penttilä oli tullut ajatelleeksi, että mitä jos hän kaataa vanhan, jo lahoneen ja risaisen raja-aidan ja äestää ja kylvää molemmat vainiot samalla ajamisella. Hän oli puhunut siitä Aliinalle ja tämä oli ilostunut, sillä siten häneltä lieventyi raskas huoli. Ajopaikasta ja siementen hinnasta hän kyllä sopisi isänsä kanssa.
Työt olivat kuitenkin viivästyneet niin, että hän pääsi toteuttamaan aiettaan vasta tänä aamuna. Hän oli sopinut Matin kanssa siitä, että tämä äestäisi määräluvun sarkoja ja kylväisi ne, ja että Saku tekisi Penttilän puolesta saman. Kun hän oli laskenut molempien osalle melko tarkalleen saman pinta-alan, ei palkoista eikä siemenestä tulisi kysymystäkään, vaan oltaisiin työn valmistuttua kuitit. Hyvillä mielin hän oli aamuvarhaisella mennyt pellolleen, jossa sekä Saku että Matti olivat jo ajaneet äkeensä raja-aidan luo. Hän oli käskenyt molempia rapsimaan kirveellä seiväspahat poikki ja läjäämään aidakset, mutta silloin Matti oli alkanut kynsiä korvallistaan ja kieltäytynyt. "Tämä on raja-aita", hän oli sanonut, "jota eivät saa kaataa muut kuin ne, jotka ovat isäntiä kumpainenkin puolellaan. Mutta jos lautamies itse tekee sen aluksi, niin kyllä sitten noudatan tahtoanne ja jatkan". Penttilä oli silloin mennyt Sakun luo ja huomannut hänen ajattelevan samoin kuin Matti. Sanaa sanomatta hän oli tällöin itse alkanut kaataa aitaa ja kohta olivat Saku ja Matti ryhtyneet auttamaan. Tuosta miesten kieltäytymisestä Penttilä kuitenkin oli tullut ajatelleeksi tarkemmin sitä samaa, mikä muutenkin oli vilahtanut hänen mielessään, että näet raja-aidan kumoaminen oli jollakin tavalla hänelle itselleenkin vastenmielistä. Kuka tietää, vaikka se olisi ollut näin kursailematta suoritettuna laitontakin? Hän oli silloin siinä pellolla, kun oli jo tarttunut kirveeseen, katunut aikomustaan ja meinannut peruuttaa käskynsä, mutta ei ollut kuitenkaan jaksanut nolata itseään sillä tavalla miesten silmissä. Hetkistä myöhemmin hän oli tullut syvästi pahoilleen siitä, ettei sittenkin ollut tehnyt niin.
Penttilä mietiskeli päivänsä järkyttävää kokemusta ja tutkisteli itseään, minkä verran hänellä oli siihen syytä. Sitä hän ei kuitenkaan voinut löytää. Tuolla raja-aidan rikkomisella hän oli tarkoittanut vain Aliinan parasta eikä vähimmälläkään tavalla omaa etuaan. Hän oli täydellisesti viaton siihen, että Aholan maat olivat nyt sallimuksen kummallisen johdatuksen kautta joutuneet hänen sukunsa omistukseen. Kun Aliina oli nuori, kaunis ja elämänhaluinen, hän varmaan unohtaisi surunsa ja valitsisi itselleen uuden puolison. Sitä ei voisi moittia, vaan päinvastoin häntä oli siihen kehoitettava, koska hänen suuren äitiysvoimansa jääminen hedelmättömäksi olisi vahinko. Ei olisi kummastelemista, vaikka hänen vaalinsa sattuisi Lehtelän Mattiin, jonka silmät eivät enää jaksaneet riistäytyä Aliinasta irti. Silloin tapahtuisi se ihme, että sekä Aholan että Penttilän maat siirtyisivät entisen muonarengin pojalle. Penttilä tunsi, ettei hänellä olisi siihen mitään sanomista. Uusi suku kulkisi voimakkaana entisten sukujen jalanjälkiä. Sitten voisi tulla aika, jolloin tila täytyisi jakaa perillisten kesken. Silloin saattaisi Ahola nousta jatkamaan itsenäistä elämäänsä, joka oli tänään loppunut niin murheellisesti. Tuo kaikki kuului maailman tavalliseen menoon, jolle ei voinut mitään. Rakkaus, syntyminen ja kuolema noudattivat omia lakejansa ja ohjailivat ihmistä kuin sokeaa, joka ei osannut kulkea ilman taluttajaa eikä nähnyt tulevaisuuteen nenäänsä pitemmälle. Ei pitänyt rakastua maatilaansa niin syvästi ja luo auttamattomasti kuin vanha Risto oli tehnyt, sillä se voi olla kuolemaksi.
Penttilä myönsi kernaasti ja otti siinä suhteessa syytä niskaansa, että jos hän olisi arvannut vanhan Riston panevan tuon raja-aidan kaatamisen niin pahakseen kuin oli tehnyt, hän olisi luopunut aikeestaan. Mutta kun hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan Riston olevan niin arka. Ei täällä ollut ennenkään oltu erikoisemman hienotunteisia, varsinkaan Penttilän ja Aholan väleissä. Ärräpäät siinä olivat pian sinkoilleet niin puolin kuin toisin, elleivät asiat olleet luontuneet oman mielen mukaan. Mutta kuten sanottu tuo raja-aita olisi kyllä saanut olla paikallaan, jos vain olisi tietty Riston ripustaneen siihen sydämensä.
Se oli ollut peloittavan näköistä – tuo, kun hänen, Penttilän, siinä kaataessa ensimmäisiä seipäänvälejä vanha Risto oli yhtäkkiä rynnännyt pientareella olevan vilja-aitan takaa ja keppiä heiluttaen karjaissut, että "älä koske, Penttilän s–na, siihen aitaan!" Se oli kai ollut vartioimassa siellä aitan takana ja kuullut heidän puheensa ja oivaltanut heidän aikomuksensa. Vaikka Risto oli sanonut kieltäytyessään työstä, ettei hänellä ollut enää isännän asemaa Aholassa, niin hän ei ollut silti voinut kestää sitä, että Aholan ja Penttilän raja-aita kaatui. Sitä ei sopinut ihmetellä, sillä olihan se samaa kuin olisivat rakkaimmat toiveet luhistuneet yhtäkkiä silmäin edessä niin että rytinä olisi kuulunut. Sisulle se olisi käynyt kenellä tahansa. Tietenkin Risto oli sadatellut häntä mielessään, että "jopa oli Penttilän ahmatilla kiire pääsemään käsiksi Aholan maihin, kun jo nyt piti kaataa raja-aita!" Se oli väärä syytös. Tuollaista kiirettä hänellä ei ollut ollut – oli vain ollut touonteon tuskaa, kun kevätkosteus pyrki haihtumaan käsistä.
He olivat pysäyttäneet työnsä ja jääneet kummastuneina ja peläten katsomaan, kun vanha Risto oli yhä karjuen ja heilutellen käsivarsiaan juossut – niin, juossut – pehmeätä, syvämultaista peltoa suoraan heitä kohti. Jo kaukaa hän oli ollut sen näköinen, että Penttilä oli varoittaen sanonut Matille ja Sakulle: "Pitäkää varanne, miehet, ja tulkaa väliin, sillä Risto varmasti käy minuun käsiksi. Koetetaan saada se tyynnytetyksi". Kun Risto oli sitten tullut niin lähelle, että oli voinut erottaa ilmeen ja katseen, Penttilä oli päätellyt, että "tuo mies on hullu", ja varautunut puolustautumaan. Risto oli ollut peloittavan näköinen: silmäterät suurina ja pistävinä, hampaat irvessä ja yhteenpurtuina, harmaa tukka pörröllään, kun hattu oli pudonnut, takki auki ja housut alas valahtaneina. Ääni oli hengästymisestä ja karjumisesta painunut käheäksi ja rinnasta kuului ahdasta vinkumista. Kaikesta tästä huolimatta Risto vain tuli, tuli, tuli, kunnes jo oli aivan Penttilän edessä ja nosti keppiään lyödäkseen häntä...
Penttilä oli jo kohottanut kätensä siepatakseen kepin ja vääntääkseen sen irti, ja Matti ja Saku olivat kiiruhtaneet aivan ääreen ja olivat tarttumaisillaan Riston käsivarsiin, kun tämä samassa luhistui maahan. Silmät pyörivät päässä älyttöminä, sokeina, suu haukkoi ilmaa, rinta korisi – siinä kaikki. Puolen minuutin ajassa hänestä oli tullut niin kuollut kuin ihmisestä ikinä voi tulla. Ei ollut tehtävissä muuta kuin ottaa hattu päästä ja murhemielin katsoa vanhaa miestä, kun se siinä nyt makasi velttona, kurjana ainekasana – miestä, joka muutamaa minuuttia aikaisemmin oli ollut jokaisella ajatuksellaan ja intohimollaan kiinni tässä "elämäksi" sanotussa, mutta sillä nimellä niin perin vähän selitetyssä olotilassa.
5
Sohvi-emäntä oli Helsingissä ollessaan käynyt kanslianeuvoksen luona tervehtimässä sekä häntä että Ainoa. Kanslianeuvoshan oli hänen kesänaapurinsa ja tuttavansa vanhoilta ajoilta ja nyt lisäksi sukulainen, kun Lauri oli ollut kihloissa Kertun kanssa. Ainoa kohtaan hän tunsi erikoista mielenkiintoa sen johdosta, että tämän mies, Juho Honkanen, oli oman henkensä hinnalla pelastanut Laurin.
Se asia oli ollut Sohvi-emännän mielessä koko ajan, kun hän oli ollut kanslianeuvoksen luona ja katsellut Ainoa tämän liikkuessa kalpeana ja vaiteliaana kahvintarjoilupuuhissaan. Se oli tehnyt hänet vaiteliaaksi, sillä aina, kun hänen piti ryhtyä selittämään jotakin laajemmalti, Juhon teko pistäytyi saapuville ja riisti ajatukset itseensä. Sohvi-emäntä ei voinut olla heltymättä ajatellessaan Ainon lyhyttä onnea. Pari kolme vuorokautta vain ja sitten mies meni ikiteilleen. Se oli kovaa eikä sitä pehmentänyt se, että lukemattomille oli käynyt samalla tavalla, vieläpä pahemmin. Tässä toki oli jäänyt isälle perillinen.
Sohvi-emäntä oli nähnyt heti Ainossa selvät merkit. Hän oli juuri sillä tavalla kaukana maahisista kuin nuori äiti on huomattuaan itsessään tapahtuneen ihmeen ja vaivuttuaan unelmoimaan tulevaisuudesta. Ainon ilmeessä oli lisäksi erikoista se, että siinä oli onnen rinnalla surumielisyyttä. Kai hän muisti Juho-vainajaa samalla kuin lastansa.
Heikkiläiskä oli hiljaa supatellen selitellyt Sohvi-emännälle Ainon asioita ja seuraillut kostean palvovin katsein tyttärensä askeleita. Jos Aino vain tuli riittävän lähelle, niin Heikkiläiskän täytyi heti sipaista hänen kättänsä tai muuten koskettaa häntä. Jos Heikkiläiskä olisi voinut auttaa tytärtänsä esimerkiksi olemalla hänen jalkamattonansa, niin hän olisi heti heittäytynyt maahan hänen eteensä.
Sohvi-emäntä oli ollut koko kotimatkan vaitelias ja miettiväinen. Ettei Heikkiläiskä olisi luullut hänen olevan jostakin pahastuksissaan, hän oli pitänyt Heikkiläiskästä aivan erikoista huolta tarjoilemalla hänelle auliisti eväitään. Mutta aina sen jälkeen hän oli vaipunut mietteisiinsä, tuumimaan varsinkin Ainon asiaa.
Sitä näet, että mitä siinä oli tehtävissä ja mikä oli erikoisesti hänen, Sohvi-emännän, velvollisuus? Ainolla ja hänen lapsellaan ei ollut mitään turvaa, vaan he jäisivät kanslianeuvoksen ja Heikkiläiskän kuoltua aivan tyhjän varaan. Se oli liian kova kohtalo leskelle ja lapselle, joiden mies ja isä oli kuollut isänmaan puolesta.
Ja Sohvi-emännän pojan puolesta.
Aina kun ajatus elävämmin osui tuohon asiaan, kyyneleet nousivat silmiin.
Tultuaan kotiin Sohvi-emäntä ei päästänyt Heikkiläiskää pois muuta kuin pistäytymään töllissään. Hän tahtoi pitää nyt aluksi Ainon äidin luonansa ja osoittamalla hänelle hyvyyttä ikäänkuin jollakin hämärällä tavalla korvata hänelle sitä, mitä oli velkaa Heikkilälle ja Juho Honkaselle. Kevään edistyessä töitä karttui niin runsaasti, että Heikkiläiskän vähäinen lisävoima oli tarpeen. Hyvin muuten Sohvi-emäntä sai talonsa työt sujumaan, vaikka ei ollut omaa väkeä häntä itseä enempää. Häntä näet palvelivat mielellään sekä miehet että naiset, sillä arvovallan, lujan tahdon ja oikeamielisyyden lisäksi hän oli hyväsydäminen, sääliväinen ja antelias. Käydessään kerran kesässä hänen luonaan kahvilla kanslianeuvos aina vertasi Sohvi-emäntää Louheen, valtijattareen, joka mahtavana liikkui sillan liitoksella, laahoi keskilattialla. Siinä oli todellinen suomalainen emäntä, hämäläinen voimaihminen, jonka läsnä ollessa pienet sielut vaikenivat.
Nyt mentiin jo kesäkuuta. Sohvi-emäntä silmäsi ulos, jossa vallitseva ainainen pouta ei tuntunut hänestä miellyttävältä. Mutta hänen tapoihinsa ei kuulunut kapinoiminen luonnon järjestystä vastaan muuten kuin mikäli se oli mahdollista pellonmuokkauksen, ojituksen, lannoituksen ja sellaisen avulla. Kun se oli tehty, oli tyydyttävä siihen, mitä taivas antoi. Vasta syksyllä tiedettiin, mitä pelloista tulisi. Sitä ennen oli turhaa huolehtia siitä asiasta.
Hän istui tässä, mielessään aivan toinen seikka kuin vuodentulo, parsiskeli Laurin sukkia ja kuunteli. Lauri oli näet tullut edellisviikolla Helsingistä ja asettunut kesäteloille äitinsä luo. Hän opetteli parhaillaan kävelemään uusilla jaloillaan, jotka oli saanut jo sairaalassa, mutta joiden käyttöön ei ollut ehtinyt vielä perehtyä. Sohvi-emäntä oli kuitenkin nähnyt jo sen verran, että kyllä Lauri niillä pian liikkuisi melkein kuin entisillä omillaan. Nyt hän nukkui tuolla kamarissaan, sillä ilmanvaihdos, rasitus ja paljo oleskelu ulkona raukaisivat häntä.
Nyt siellä kuului vuode natisevan. Sitten tekojalat helähtivät sattuessaan lattiaan. Nyt Lauri hapuili avukseen käsisauvat, joita vielä käytti, jalantyngät kun olivat yhä hellät eivätkä sietäneet ruumiin täyttä painoa. Tämä kyllä kohdistui reisiin, mutta silti. Sohvi-emäntä oli aamuin autellut Lauria, kun tämä oli kiinnittänyt tekojalkoja paikoilleen. Paljon on niitä suunniteltaessa järkeä tarvittu. Ovatpahan kuin nahkatupet, jotka nyöritetään tukevasti reisien varaan. Jalantyngät, joita ei voi rasittaa, jäävät vapaasti tupen sisään. Kyllä Laurin reidet kestävät vaikka kuinka suurta painoa, sillä ovathan ne kuin terästä. Oli siitä ainaisesta juoksemisesta edes se hyöty. Nyt kuului rautajalkojen jykevää astuntaa.
Ovi aukeni ja Lauri tuli äitinsä luo verkkaisin, vakavin askelin, varoiksi tukien itseään käsisauvoillaan. Hän istahti äitinsä viereen ja katseli ajatuksissaan häntä, mielessä kuitenkin selvästi jotakin muuta. Äiti näki sen hänen ilmeestään ja katseestaan, joista loisti samalla kertaa rauhaa, onnea ja surua. Laura oli jo ehtinyt hiukan päivettyä ja muutenkin saada kasvoihinsa terveyden ja ulkoilman hohtoa. Hänen katseestaan oli haihtunut se epäterve, vauhko sävy, joka oli ollut sen leimana sairaalassa silloin kun hirveät mielikuvat olivat ahdistaneet häntä Äidin valtasi hyvä mieli hänen tarkatessaan poikaansa, joka sanoi surumielisesti, mutta samalla onnekkaasti:
– Näin tuossa Kertusta unta. Mitäpä unista, mutta lohduttavaa se kuitenkin oli. Kerttu oli kuin ennen, mutta jollakin tavalla vielä iloisempi ja onnellisempi kuin silloin. Oli kuin hän olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta ei voinutkaan, ja viittoi siksi minua mukaansa kuin katsomaan jotakin. Tunne nyt, että Kertulla on rauha.
– Niin on, äiti sanoi. – Rauha hänellä varmasti on ja autuus. Jumala on palkinnut sillä hänen uhrinsa. Rauha on jo sinullakin. Joka kerta kun näet Kertusta unta, hän on yhä autuaampi. Samanlainen hän on päiväunissasikin, kun mietit ja muistelet häntä. Elämä on ihmeellistä senkin puolesta, että sanomattoman suuresta onnettomuudesta ja surusta voi ajan vaikutuksen kautta, jos vain sydämemme on sen arvoinen, tulla lohdutuksen ja siunauksen lähde. Miten se tapahtuu, sitä en käsitä, mutta kokemuksesta tiedän niin olevan. Tarkoitan tietenkin isäsi kuolemaa.
– Ymmärrän, Lauri vastasi. – Olen alkanut tuntea jotakin sellaista.
– Silloin alat myös huomata, että Kertun kuollessa ja muuttuessa nuoruuden muistoksi sinulle jäi murheestasi huolimatta elettäväksi todennäköisesti pitkä, työteliäs, käytännöllinen elämä, joka asettaa sinulle omat vaatimuksensa. Surulleen ei saa omistautua niin, että työ jää tekemättä. Suomen kansa ei unohda sankarivainajiaan, vaikka se käykin työhön ehkä entistä kiihkeämmin. Päinvastoin se kunnioittaa juuri siten heidän muistoaan parhaalla mahdollisella tavalla. Luulisitko Kertun hyväksyvän sitä, että hänen tähtensä löisit laimin elämän vaatimukset?
– Tuskinpa vain Kerttu sitä sallisi. Hän oli reipas, järkevä, käytännöllinen.
– Sitä minäkin, vahvisti äiti ja jatkoi: – Niinpä sinun olisi tänä levähdys- ja toipumiskesänäsi ryhdyttävä suunnittelemaan tulevaisuuttasi. Aiotko jatkaa lukujasi?
– En ole siitä vielä selvillä, Lauri vastasi. – Terveyden puolestahan se kai jotenkuten kävisi ja alaa pidän yhtä suuressa arvossa kuin ennenkin, mutta entistä innostusta minulla ei siihen ole, sen tunnustan. Olen kai nähnyt verta liiaksi, kokenut itse riittävästi tuskia ja hengittänyt tarpeeksi sairaalan hajua. Mutta ehkä muutun taas, kun aika kuluu. Toisaalta tunnen entistä enemmän viihtyväni vapaassa ulkoilmassa.
– Sinulla on tässä iso maatila, jota esi-isäsi ovat viljelleet satoja vuosia. Eikö sen hoitaminen ja saattaminen yhä parempaan kuntoon ole maan, kansan ja yhteiskunnan kannalta vähintään yhtä arvokasta kuin toimiminen lääkärinä?
– Tottakai, Lauri vastasi. – Mikä onkaan sen vapaampaa, uljaampaa ja tärkeämpää kuin se.
– Tultuani näin jo vanhemmalle puolelle olen yhä enemmän – Sohvi-emäntä puheli ja silitti Laurin polvea tukevalla kourallaan – alkanut huolehtia, miten tämän tilan käy, kun minut aika jättää. Sinä et tietenkään myy sitä, vaan pidät sen ja hoidatat jollakin pehtorilla tai etulaisella, itse kun, jos sinusta tulee lääkäri, näes asut enimmäkseen Helsingissä tai missä milloinkin. Kyllähän tila silläkin tavalla säilyy kohtalaisessa kunnossa, mutta ei sitä silloin kuitenkaan viljellä niin kuin päällä asuva isäntä tekisi.
– Arvattavasti ei, Lauri myönsi. – Äiti siis haluaisi minun luopuvan luvuista ja asettuvan tänne maanviljelijäksi?
– En luopuvan luvuista, vaan muuttavan niiden alaa. Sinun pitäisi perehtyä maanviljelykseen samaa tietä ja vielä paremmin kuin akranoomit tekevät. Aikoja sitten olen huomannut, etteivät entiset konstit enää auta, vaan että tarvitaan uutta tietoa ja uusia keinoja. Kahdensadan peltohehtaarin tilaa ei nykyaikana voi enää hoitaa vanhaan tapaan. Tämä on asia, jota sinun pitää tarkkaan harkita. Ja sitten on eräs toinen. Siitä on kyllä vaikeaa puhua – taitaa olla liian varhaista... Mutta sitä aikaisemminpa tuosta päässee selville...
Sohvi-emäntä nyppi hämillään Laurin takinrintamusta, silitti sitä ja nyppi taas kuin olisi siinä ollut ruokatahra tai irtautunut langanpää. Yritettyään monta kertaa hän sai lopulta sanotuksi:
– Kanslianeuvos kuuluu tulevan huvilaansa ensi viikolla. – Niin aina, myönsi Lauri. – Johan siitä mainitsitte aamulla.
– Kauan ne ovat viipyneetkin Helsingissä...
– Niin ovat.
– Aino ja Mimmi kuuluvat tulevan mukaan, mutta ei enää Esteri, joka menee juhannuksena naimisiin sen Antti Toivosen kanssa. Niin sitä Heikkiläiskä kehui.
– Vai niin, ihmetteli Lauri, vai menee Esteri näin pian naimisiin Toivosen kanssa, vaikka tällä oli hyvin kaatumataudin näköinen kohtaus. Ehkä se on kuitenkin ollut muuta.
– Ja Kalevi ja Anja-neiti vihitään täällä juhannusaattona.
– Niin – kuulin sen jo Helsingissä.
Laurin äänessä oli surullinen vivahdus. Sohvi-emäntä ponnisteli päästäkseen eteenpäin. Vihdoin hän huomasi sanoa:
– Aino tuskin voi enää syksystä olla kanslianeuvoksen palveluksessa...
– Kuinka niin?
– Syntyy näet pikkuinen silloin... Mitä arvelet siitä, jos... jos...?
– Sa-sano! Lauri kiirehti äitiään tämän omalla tavalla.
– Jos ottaisin Ainon jo nyt kesällä tänne meille? Ei hän jaksa enää kauan tehdä talousapulaisen töitä, täällä maalla kun täytyy kanniskella vesiä ja puita, mikä ei hänen tilassaan sovi. Kyllä Mimmi, joka on vielä rivakka akka, yksinkin sen kanslianeuvoksen kantturan hoitaa. Onhan siellä sitäpaitsi rouvia kaksittain. Kai nekin tikkuja ristiin laittelevat, jos eivät muuta.
– Mikä, ettei. Äiti ottaa Ainon tänne. Asetan vain yhden ehdon eli sen, ettei piiaksi, vaan omaksi tyttäreksi. Juhon tähden, ymmärrättehän?
– Kuinka mä nyt en tota ymmärtäisi! ihmetteli Sohvi-emäntä. – Siitä tämä koko ajatukseni on lähtenytkin, että kun Ainon mies uhrasi henkensä sinun puolestasi, niin meidän velvollisuutemme on tavalla tai toisella turvata hänen leskensä ja orpona syntyvän lapsensa elämä. Toistaiseksi se tapahtuu parhaiten tällä tavalla. Tulee siinä samalla sitä vanhaakin velkaa suoritetuksi.
– Jaa sitä Heikkilän kuolemaa? kysyi Lauri alentaen ääntänsä.
– Sitäpä sitä. Ei sillä, että minulla lain edessä siinä syytä olisi, mutta kun arka tuntoni vain kuiskii, etten tehnyt kaikkeani Heikkilän pelastamiseksi, niin siitä on sydämessä aina hyvityksen kaipuu. Verivelkaa ei saa jättää avoimeksi. Oletko tullut ajatelleeksi, miten suuri sinun velkasi Juholle onkaan ja mihin kaikkeen se sinua velvoittaa?
– Olenhan kyllä, tottakai, Lauri havahtui vastaamaan, mutta ehkä en niin pitkälle kuin aavistan teidän nyt tarkoittavan.
– Sinusta on tuleva Juhon sijaan hänen lapsensa isä. Parasta on, että jo nyt ilmaisen sinulle tämän ajatukseni, jotta ehdit tottua siihen. Siten tulisi meidän molempain verivelka täydellisesti maksetuksi. Siksi haluan saada Ainon tänne, perehtymään taloosi ja emännän tehtäviin. Lapsina olitte kuin luodut toisillenne ja rakastitte lasten tapaan toisianne. Kostonhimossani ja ylpeydessäni erotin teidät silloin. Nyt olisi suurin iloni nähdä teidät toistenne omina. Varma olen, että siitä koituisi meille kaikille anteeksiantamus ja onni.
Sohvi-emäntä hyrähti itkuun ja nosti esiliinan silmilleen. Lauri alkoi yhtäkkiä muistella kansakouluaikaansa, jolloin ensimmäinen kiintymyksen tunne, kohteenaan tosiaankin Aino, oli hänessä herännyt. Se oli ollut hyvin suloista, sillä siinähän olivat rinnalla kaikki muutkin tunteet, jotka tekevät lapsen onnelliseksi. Vai tuollaista äiti suunnitteli. Laurin täytyi myöntää hänen ajatelleen asiaa perinpohjin. Aino oli joutunut käymään sairaalassa jonkin kerran kanslianeuvoksen asialla ja tullut silloin tervehtimään Lauriakin voidakseen kertoa hänen voinnistaan. Hän oli katsonut vain lattiaan – ei Lauriin, joka nyt muisti, ettei Aino ollut heidän jouduttuaan erilleen juuri milloinkaan katsonut häntä avoimesti ja kirkkaasti silmiin – vilkaissut vain. Mitähän Kerttu ja Juho sanoisivat äidin suunnitelmasta? Kerttu, niin, hän näytti nauravan iloisesti. Ehkä tämä oli se asia, jota hän oli tullut unessa ilmoittamaan. Ja Juho, niin, Juho näytti tulevan liikuttuneeksi kuin olisi häntä kohdannut suuri onni.
Lauri nousi vaivalloisesti ja sanoi odottavasti katsovalle äidillensä:
– Eihän niin tärkeistä asioista voi näin äkkiä mitään sanoa, saati päättää.
KUUDESTOISTA LUKU.
1
Kalevi oli harjoitellut ahkerasti liikkumista omin neuvoin siitä saakka, kun oli tullut sairaalasta. Ensin hän opetteli kulkemaan kotona huoneesta toiseen, kaikkialla, ja totesi ihmeekseen, että jo parin viikon kuluttua se kävi kuin itsestään. Huonekalut, seinät, ikkunat ja ovet ikäänkuin "sanoivat", missä olivat ja missä hän oli. Sormenpäiden kosketus ilmaisi hänelle heti, että "tämä on se" ja "tästä mennään sinne". Hajuaisti alkoi teroittua niin, että se jo paljon, varsinkin aterioitaessa, korvasi näköä. Tunto herkistyi niin, että hän saattoi melkoisella varmuudella aina sanoa, missä päin oli ikkuna. Siitä hohtava, muille huomaamaton ilman leyhkä, valon mukana henkivä lämpö tai kylmä, ilmaisivat sen hänelle. Hän tutki itseään ja mahdollisuuksiaan, ja alkoi kehittää näitä määrätietoisesti, päättäväisesti. Hän tahtoi oppia hallitsemaan itseänsä ja elämäänsä niin paljon kuin suinkin ilman toisten, Anjankaan, apua.
Opittuaan tuntemaan kotinsa sokean kannalta ja elämään siinä jokseenkin kuin näkevä hän eräänä päivänä yllätti äitinsä ja Anjan sillä, ettei ollutkaan kotona näiden palatessa kaupungilta. Kuin pikkupoika hän oli heidän mentyään lupauksistaan huolimatta karannut ulos suureen maailmaan, etsimään ja kokemaan siellä sattuvia romanttisia seikkailuja. Anjan taluttamana hän oli ollut joka päivä ulkona ja tunsi jo kokemuksesta sokean kävelyn välttämättömän tahdin. Hyvin hän siis nyt osasi mennä porraskäytävään ja siitä hissiin, laskeutua pohjakerrokseen ja suuntautua siitä ulos, koetellen varovaisesti kepillä sitä kavalaa pientä askelmaa, joka oli käytävän hämärimmässä kohdassa ja yllätti usein näkevätkin. Isä oli siihen erikoisesti harmistunut. "Se on samanlainen kuin yliopiston entisen vanhan, pimeän alakäytävän porras, jota sanottiin fuksiloukuksi", hän suututteli ja väitti tuollaista arkkitehdin kykenemättömyyden osoitukseksi. Saattoi olla niin. Kalevia nauratti isän tuontuostakin uudistuva koomillinen harmi siitä, ettei ollut taaskaan muistanut kohtalokkaan fuksiloukun olemassaoloa ja oli joutunut siihen kompastuessaan tai siitä pudotessaan puraisemaan kieltänsä.
Nyt hän oli ulkona ja "katsoi" eteensä ja molemmille puolilleen. Siinä oli leveä ja komea Runeberginkatu, vasemmalla tuolla Turun- eli uudelta nimeltä Mannerheimintie ja oikealla ensin Ruusulan- ja kauempana Töölön- ja Topeliuksenkatu. Mihin hän nyt lähtisi? Hänpä "kiertäisi talon" kuten kerran pikkupoikana. Kalevi oli ollut ehkä siinä viisivuotias. Päivät päästään hän oli leikkinyt katukäytävällä Martin, Ilmarin ja Matin kanssa – kaikki nyt sankarihaudassa, vain hän jäljellä, mutta sokeana. Läheisen autopysäkin miehet olivat tutustuneet häneen ja jutelleet hänen kanssaan veljellisesti. Ohikulkijat olivat huomanneet hänet, sillä hänellä oli olkapäille ulottuva suortuvainen liinatukka ja hän hymyili kaikille ystävällisesti ja luottavaisesti. Eräänä päivänä leikkitoverit eivät tulleetkaan ja Kalevilla oli ikävä. Silloin hän päätti omantunnon varoituksista huolimatta uhmata äidin kieltoa ja kiertää "talon" eli sen korttelin, jossa asui. Jostakin selittämättömästä mielijohteesta hän asetti leikeissä käytetyn kuutiomaisen katukiven päälaelleen ja alkoi sitten astella vakavana, tärähtämättömänä, ettei kivi vain putoaisi. Tultuaan nurkassa olevan suuren autoliikkeen kohdalle hän otti kiven kainaloonsa ja ihaili hengitys salpautuneena ikkunassa olevaa loistovaunua. Vaikean taistelun jälkeen hän kaivoi taskustaan isän aamulla antaman kirkkaan nikkelimarkan ja meni myymälään. Vakavana hän asteli myymäpöydän luo ja tarjoten rahaansa pöydän takana seisovalle herralle ilmoitti haluavansa ostaa "tuon auton".-"Jaahah!" herra oli sanonut asiallisesti, "emme valitettavasti voi antaa sitä, sillä olemme jo kaupoissa toiselle taholle. Sitäpaitsi se on hiukan kalliimpi kuin tuo raha. Ehkä jokin toinen merkki olisi vielä mieluisempi. Voitaisiinko palata asiaan joskus tuonnempana?" – "Kiitoksia ja hyvästi!" Kalevi oli sanonut, kumartanut ja mennyt jalkamaan talon kiertämistä. Viimein hän tuli kotioven edustalle, jossa jo olivatkin Martti, Ilmari ja Matti. Ryhdyttiin leikkimään kieltolakia, mikä tapahtui siten, että vuorollaan jokainen joutui putkaan.
Kalevi huokasi. Tuo kaikki oli niin sanomattoman kaukana, että se oli kuin sinistä auerta salomaan yllä. Hän alkoi kulkea vasemmalle koetellen kepillä tietänsä: Tässä oli leveä, sileä asfalttikäytävä, jonka reuna oli tuossa oikealla. Hän etsi sen kepillään ja otti siitä suunnan. Nyt hän oli varmasti Turuntien kulmassa, koska raitiovaunut jyrisivät tuossa edessä. Hän kääntyi vasemmalle, koetteli tietänsä ja otti suunnan seinästä. Ei muuta kuin suoraan eteenpäin. Miten pitkästi tästä olikaan Kammionkadulle? Ahaa – Elannon nurkassa on pieni suihkukaivo. Poika ratsastaa isolla hauella, jonka kidasta suihkuaa vettä. Sen lirinän hän varmaan kuulisi... Miten tuoreelta, kesäiseltä, jo tuoksuu Kammion puisto... Tässä on siis Topeliuksenkatu – täytyy olla, sillä hän oli tullut Töölönkadun poikki... Suunta taas vasemmalle ja sitten suoraan. Kuinka lämpimästi aurinko heloittaa. Vallan vasten kasvoja. Niin, kellohan oli nyt suunnilleen kaksitoista ja hänen suuntansa oli suoraan etelään. Nyt pitäisi Töölöntorin olla lähettyvillä... Ei, vielä tuntuu seinää riittävän. Kalevi koettelee, koettelee... Nyt seinä loppui ja tuli nurkka... Nyt on tehtävä käännös vasemmalle ja kohta toinen. Tämän täytyy olla Runeberginkatu. Hänen on mentävä Töölön- ja Ruusulankadun poikki... Tämä on selvästi kotitalo. Miten löytää kotiovi? Kalevi tunnustelee, tunnustelee, avaa katuoven. Porraskäytävän haju ilmaisee hänen osuneen oikeaan. Etehisessä Anja lennähtää hätääntyneenä ja samalla huojentuneena häntä vastaan. "Jumalalle kiitos, että tulit! Olin juuri lähdössä etsimään sinua!" Kalevia naurattaa. Hän selvästi "näkee", kuinka erikoisen hurmaava Anja on noin huolehtiessaan, ja hengittää hänen hiuksiensa ja ihonsa tuoksua. Kuinka rajattoman onnellinen hän olikaan tuntenut olevansa! Hänen sydämensä oli pulpahtanut täyteen kuumaa, herkkää kiitollisuutta.
Kalevi muistelee tätä kuin nähden unta. Pian sen jälkeen hänet oli tuotu huvilaan. Isoisä, äiti ja Anja hänet olivat tuoneet. Mikäpä hänellä oli matkustaessa, kun Anjan hento, lapsellinen käsi ohjasi häntä kaikkialla. Noustuaan kotiportilla autosta hän oli seisonut siinä hyvän hetkisen ja huomioinut kaikkea omalla tavallaan. Selvästi hän "näki", kuinka iltapäivän aurinko valaisi selän toisella puolella olevaa salomaisemaa, kirkastaen myöhästyneen kevään vuoksi sen vielä vaaleat lehväkohdat yhä vaaleammiksi ja luoden olevaisuuteen surumielisen kajon. Surumielisenkö? Niin. Kalevista oli kevään iltavalaistus ollut aina hiljaisesti murheellista, salaista ikävää hautovaa. Hän ei ollut tiennyt, miksi niin oli, mutta niin vain oli. Yksin ollessaan hän silloin saattoi itsekin virittyä haikeaksi. Myöhemmin kesällä tuo sävy muuttui lämpimämmäksi, iloisemmaksi, eikä enää vaikuttanut hänen tunteisiinsa sillä tavalla kuin kevään iltoina. Silloin tuo alakuloisuus alkoi ilmetä sadepäivien sumussa, tuulen suhinassa ja havunneulasten kärjistä tippuvissa vesipisaroissa, kuovin valituksessa, kaakkurin huudossa.
Hän tunsi tuulen henkäyksen kasvoillaan ja tiesi heti, mistä päin se tuli ja miten voimakas se oli. Järvi tuossa lainehti sen mukaisesti, mutta ei kohonnut vaahtopäiksi. Tuulen mukana tuli pihlajan kukkien huumaavaa tuoksua. Tietenkin niemenkärjessä oleva vanha, pyhä pihlaja oli täydessä kukassa. Ellei vain pakkanen? Hän kysyi Hiljalta, kylästä tulleelta apuihmiseltä, joka oli Helena-rouvan kaikki kaikessa, kukkivatko täällä nyt pihlajat. "Vain muutama", Hilja vastasi, "sillä pakkanen on pilannut niitä paljon". Hän kuuli Hiljan äänestä värähdyksen, joka ilmaisi kauhua ja sääliä. "Näin minun sitten kävi", hän vain sanoi ja huokasi.
Tuuli tuntui taas vienona henkäyksenä ja toi koivunlehtien tuoksua. Mansikkaa siinä oli myös. Jollakin lähioksalla istuva peippo tirskautti tutun juoksutuksensa, johon kohta vastasi kauempaa toinen samanlaisella mestarilirauksella. Kalevin sydän huojentui ja hän lähti yrittämään portista pihalle ja perille. Mutta sepä ei käynyt, sillä tie oli kapea ja mutkainen, vaikeampi kuljettava kuin kaupungin asfalttikäytävät. Silloinpa kuului hameiden pehmeätä kahinaa ja keveitä askeleita. Anja sieltä lennähti hänen avukseen, tarttui käsivarteen ja nojaten häneen pehmeästi naurahti kirkkaasti ja sointuvasti. Taas onnen aalto mykisti Kalevin, löi hänet siihen melkein hervottomaksi, teki hänet muutamaksi sekunniksi liikuntakyvyttömäksi. He menivät onnellisina pihan polkua huvilaan, jonka portailla isoisä ja äiti odottivat – Anja sanoi niin, sillä muutenhan Kalevi ei olisi tiennyt sitä, koska odottajat olivat vaiti. Kalevi oli jo tällöin ymmärtänyt, että omaiset olivat antaneet hänen olla tuossa portilla yksin, häiritsemättä, jotta hän olisi saanut rauhassa mukautua siihen tosiasiaan, että oli palannut tähän maailman rakkaimpaan paikkaan sokeana. Vain Hilja oli häirinnyt häntä hiukan – tuolla äänensä sävyllä ja sillä, ettei ollut voinut muutenkaan salata liikutustaan. Hilja oli herkkä – itki joka syksy, kun huvilasta lähdettiin. Rakkaus kimalteli hänen erokyyneleistään.
Pääskyset lentää sujahtelivat räystään alla olevista pesistään, visertäen lähtiessään. Siitä Kalevi tiesi niiden lähdön ja saattoi mielessään seurata niiden lentoa. Hän pysähtyi kuuntelemaan niiden laulua. Anja kertoi: "Tuossa männyn oksan juuressa on räkättirastaan pesä. Niitä taitaa olla täällä paljon, koska kuuluu alituista raksutusta". Niinpähän oli. Kalevi oli kieltänyt ahdistamasta niitä. "Mutta nehän syövät kaikki mansikat!" äiti oli valittanut. "Syökööt vain!" Kalevi oli vastannut.
Se oli ollut sellaista tulotunnelmaa. Suuren rauhan ja viihtymyksen vallassa hän oli viimein mennyt levolle.
Sitten hän oli alkanut opetella liikkumista huvilan pihalla ja puutarhassa ja vähitellen oppinut sen. Puutarhassa hän oli omin hyppysin todennut, että kaikki hänen 1938 istuttamansa omenapuut olivat paleltuneet. Pakkanen oli tuhonnut myös kirsikkapuut. Ainoassakaan ei ollut elämän jälkeä. Kalevin mieleen oli yrittänyt tunkea katkera ajatus, että "noin on minullekin käynyt", mutta sen oli karkoittanut Anjan istuutuminen hänen viereensä. Ei, häntä ei ollut pakkanen tuhonnut – päinvastoin se oli herättänyt hänessä uuden elämän. Nykyinen Kalevi oli niin suuresti eroava siitä, minkälainen hän oli ollut vuotta aikaisemmin, ettei noin nopeata kehitystä olisi voinut tapahtua normaaleissa oloissa. Sen oli aikaansaanut sodan koko järkytys ja hänen sokeutensa. Epätietoisuudesta, mitä hän ryhtyisi opiskelemaan ja milloin pääsisi edes aloittamaan lukujansa ja itsenäistä elämäänsä, hän oli yhtäkkiä selvinnyt varmuuteen ja tien alkuun. Nuorukaisen haaveellisesta rakkaudesta hän oli siirtynyt miehelle luontaiseen omistamisen varmuuteen, joka oli tuottanut hänelle rauhan ja tyydytyksen. Nyt hänellä oli jotakin, jonka puolesta elää. Näkemyksenä hänelle avautui rohkaiseva, vakuuttava, kunniakas tulevaisuus. Siihen hän tahtoi kohdistaa sielunsa silmät, sitä kohti kurottaa kätensä. Uinuvat kyvyt olivat heräävät hänen sielussaan ja tukevat häntä, sokeata, hänen suuressa työssään näkevien hyväksi. Jumala tulee suomaan hänelle sisäisen näön, joka on terävämpi kuin milloinkaan ruumiillisten silmien.
"Jumala!" Kalevi kuiskasi tuon pyhän nimen ja kysyi itseltään, oliko hänellä siihen oikeutta? Ennen sotaa ja sokeutta hänellä ei ollut ollut Jumalaa. Kaikki tuollainen oli ollut vain tapaa, perinteen ja esimerkin noudattamista. Ilman sotaa hän olisi edelleen pysynyt samassa heräämättömässä olotilassa, unissakulkijana, joka kävelee huolettomana rotkon reunalla tietämättä, että yksi ainoa harha-askel syöksisi hänet siihen. Sodan jylinä oli herättänyt hänet tuosta unesta. Elämän kauhistuttava vakavuus oli paljastunut hänelle koko kaameudessaan, kun hän oli joutunut kuoleman kasvojen eteen ja nähnyt verta, haavoittuneita, kuolleiden silpoutuneita ruumiita. Silloin hänen sielussaan oli tuntunut vastustamaton voima, ylevä, käskevä ääni, joka oli painanut hänet maahan, tehnyt hänet ruumiillisestikin alammaisekseen. Mitään samalla niin salaperäistä ja kuitenkin selvää, niin ankaraa ja silti rakkaudessaan hehkuvaa ja huolta pitävää, niin tutkimatonta ja tuttua, hän ei ollut milloinkaan kokenut. Se oli täyttänyt hänen sielunsa kuin taivaasta maahan humahtava myrsky, kuin kaatosade, raivoava kulovalkea. Herättyään sen aiheuttamasta tainnostilasta ja alettuaan kokoilla olemuksensa sirpaleita hän totesi olevansa muuttunut mies. Ne kyyneleet, jotka tiukkuivat hänen silmiensä siteiden alta, eivät aina aiheutuneet ruumiin tuskasta. Hengen kamppailu äärimmäisen, ylimmän, kaikista tärkeimmän ratkaisun kanssa puristi ne esiin kuin pärskeinä niistä jymisevistä tyrskyistä, jotka meuroivat hänen sielunsa ulapalla ja heittelivät häntä kuin lastua.
Kunnes sitten koitti rauha. Se alkoi kuultaa kuin aamun himmeä kajo synkän myrsky-yön jälkeen: heitti valoaan laineille ja herätti haaksirikkoisessa toivoa. Aallot alkoivat madaltua, rauhoittua, tulla sileämmiksi, kunnes keinuivat enää vain majesteetillisina maininkeina. Yhtäkkiä hajaantuvien pilvien välistä purskahti valovirta, mahtava sädekimppu, joka muutti koko olevaisuuden auvoiseksi, rauhan ja onnen henkäilyä täynnä olevaksi maailmaksi. Oli kuin tuo valokimppu olisi häikäisevänä kellarivalona löytänyt tiensä syvään, pimeään vankikoppiin ja herättänyt siellä kahleissa viruvan kurjan onnettoman tainnoksista, lämmittänyt häntä, antanut hänelle elämänhalua, ilmaissut hänelle, että hän oli vapaa, vapaa. Milloinkaan aikaisemmin ei Kalevi ollut tuntenut sellaista onnea kuin nyt. Se ei ollut kuin maallinen riemu äänekkäisiin ilmauksiin puhkeavaa, vaan oli paremminkin tyyntä, rauhallista, hiljaa säteilevää, hopeankirkasta siintoa, jota tuli ihmeellisenä utuna jostakin, niin, mistä? Kalevin ulkopuolelta, siitä salaperäisestä tuonpuoleisuudesta, jossa hän hämärästi ymmärsi Jumalan asuvan. Se hiljensi hänet vaikenevaan nöyryyteen, se vaiensi kaikki hänen epäilyksensä, se ravitsi selittämättömällä tavalla hänen sieluansa. Sen vallassa hän oli alkanut sanoa, kun aina uudet kokemukset olivat hänelle osoittaneet, ettei sokeus ollut vienytkään häneltä onnea, vaan päinvastoin avannut sille uusia odottamattomia mahdollisuuksia, "kuinka Jumala on hyvä!"
Kauan oli kestänyt ennenkuin hän oli ilmaissut nämä syvät sielunkokemuksensa Anjalle. Hän ei viivyttänyt tätä siksi, että olisi ujostellut, vaan siksi, että säilytti sitä piilossaan kuin kallisarvoista lahjaa, jolla yllättäisi Anjan sopivassa tilaisuudessa. Kun sitten asiat johtuivat siihen, että he julkaisivat kihlauksensa ja päättivät solmia avioliiton kesällä, sopivana päivänä juhannuksen tullen, itsensä vanhan rovastin siunaamina, hän ymmärsi, että hänen tuli kertoa salaisuutensa Anjalle häälahjana. Niin vaikeata kuin vaikeneminen oli ollutkin, koska juuri tämä asia pyrkimällä pyrkii tulemaan ilmi sydämen rippinä parhaalle ystävälle, ja niin paljon kuin Anja jo oli alkanut aavistaa, hän oli kuitenkin pitänyt päätöksensä. Mikä onnen kukkura olikaan sitten syntynyt juuri tästä, kun hän oli saattanut puhtaalla tunnolla ja aidolla hartaudella, juuri niin kuin Anja itse, yhtyä tämän uskonnollisuuteen ja ylentää heidän yhteisen hurmionsa joka suhteessa rakkauden puhtaimmaksi, hienoimmaksi palvonnaksi. Anja oli ollut kuin kevään kaunein pieni lintu, jonka sydämen täyttää olevaisuuden suurin onni, joka palaa innosta eikä tiedä, miten saisi kylliksi sitä ilmaistuksi. Kesken syvintä hurmaansa hän oli puhjennut riemun kyyneliin ja hehkuvaan kiitosrukoukseen. Kalevin sydän oli ollut tulvillaan tuota salaperäistä sädehtivää utua, tuota sielun siintävää onnea, jota hän ei voinut kyllikseen katsella.
Kalevi hymyili muistellessaan häitänsä ja Anjaa. Pukeuduttuaan äidin avulla hääleninkiinsä Anja oli langennut Kalevin kaulaan ja huoannut, että "voi, jospa voisit nähdä minut!" Sitten hän oli kuiskutellut hänen korvaansa luulevansa itseään "hyvin sieväksi morsiameksi". Kalevi oli vakuuttanut "näkevänsä" hänet ja koetellut ja tunnustellut kevein sormin hänen hiuksiansa, kasvojansa, olkapäitänsä, leninkiänsä. "Olet ilmielävänä silmieni edessä", hän oli sanonut. Koko päivä oli sitten ollut kuin unta, tuoksuvaa, kimaltelevaa unta. Sitten kun rovasti-setä oli väkevin sanoin ja pyhin luvuin ja valoin liittänyt heidät yhteen ja lopuksi sulkien heidät molemmat samaan laajaan syleilyyn toivottanut heille onnea ja menestystä, heidät oli maakunnan tavan mukaan istutettu kukkasin koristettuun sohvaan. Siinä sitten ystävät olivat käyneet heitä onnittelemassa, monen katseessa kai ilon ohella osanotto ja sääli. Kun vieraat olivat menneet ja oli tullut ilta, äiti oli ehdottanut, että he menisivät kävelylle – "kahden tietenkin, kenenkään häiritsemättä, jotta saataisiin sillä aikaa raivata pois näitä häävarustuksia ja palauttaa talo entiselleen". He menivät käsikädessä, harhailivat vanhoissa tutuissa paikoissa, istuivat rannan kivellä ja puhuivat matalalla, kuiskaavalla äänellä. Heidän palatessaan oli jo myöhäinen. Käki kukkui melkein herkeämättä kuin olisi tahtonut ennustaa heille tuhannen vuotta, ja kertut, peipot ja paarmalinnut yhtyivät konserttiin. Ulapalta kuului kaakkurien itku ja tahdikas kuorolaulu. He tulivat sisään, mutta eivät tavanneet ketään. Isoisä oli poissa, samoin isä ja äiti. Mimmi ja Aino olivat myös näkymättömissä. Oli kuin he olisivat tulleet lumottuun linnaan, jossa ei ollut ketään, mutta silti kaikki ovet aukenivat heidän edessään. Alentaen äänensä kuiskaukseksi Anja oli opastanut Kalevia ja lopuksi sulkenut oven heidän jäljestään. "Nyt saat riisua huntuni", hän oli sitten kuiskannut. Vapisevin sormin Kalevi oli tehnyt sen.
2
Kanslianeuvos selaili päiväkirjaansa, johon oli juuri tehnyt pienen merkinnän. Hänestä tuntui, että se saattoi olla hänen viimeisensä. Hän oli niin vanha, että sydämen toiminnan lakkaaminen oli aina odotettavissa. Kun uni oli paennut hänen silmistään ja olo vuoteessa käynyt tukahduttavaksi, hän oli noussut ja pukeutunut hiirenhiljaa, ettei häiritsisi ketään. Sitten hän oli istuutunut pöytänsä ääreen, kirjoittanut päiväkirjaansa muutaman rivin ja unohtunut selailemaan sitä. Ne olivat enimmäkseen vähäpätöisiä muistiinpanoja, joita ei olisi kannattanut kirjoittaa. Niiden päivittäinen pykälöiminen oli kuitenkin järkevää ajanvietettä. Perhe ainakin lueksi niitä mielellään.
Hän nousi ja lähti hiipimään ulos, nauttiakseen auringon noususta ja varhaisaamun raikkaudesta. Oli vain mentävä hiljaa, ettei kukaan heräisi – eivät Kalevi ja Anja, jotka parhaillaan viettivät suloisinta hunajakuukauttansa, eivät Kaarlo ja Helena, jotka hakivat toistensa rakkaudesta lohdutusta katkerille suruilleen. Molemmat kantoivat osansa urhoollisesti. Kaarlo peitti murheensa huumoriin, joka kyllä oli hänessä luontaista. Eräänä päivänä hän oli kylältä palattuaan kertonut Penttilän Mille-kissan muuttuneen bolsheviikiksi. "Mistä sen tiedät?" – "Juu, Millen punaisesta väristä". – "Miten niin punaisesta?" – "No kun Mille on penikoinut ja valinnut asunnokseen vajassa olevan vanhan punamultatynnyrin. Sen valkoinen turkki on nyt kauttaaltaan punainen. Eikö se ole selvää värin tunnustamista?" – "Aina sinä noine eläiminesi!" Helena-rouva oli nauranut. – "Tommin luonne on muuttunut", Kaarlo oli selittänyt edelleen. – "Tempasin muka mattoa sen alta, mutta se ei suuttunutkaan, vaan nousi ja vaelsi sanaa sanomatta arvokkaasti etehisen alle. Aukon suulta se vain loi minuun niin paljon puhuvan, murheellisen ja moittivan katseen, että sydäntäni viilsi". – "Niin", Helena-rouva sanoi. – "Tuota temppua sinun ei olisi pitänyt tehdä, sillä se johti Tommin mieleen Timon".
Kanslianeuvos huokasi ja käveli hitaasti puutarhaan, ruusukehikkoon, jossa vuosi sitten oli vietetty henkevä kahvihetki. Silloin ruusut olivat kukkineet tuhlaavaisesti, mutta nyt niitä ei ollut ainoatakaan. Pakkanen oli näet palelluttanut kaikki ne varret, joiden olisi ollut määrä kukkia tänä kesänä. Koko pensastossa vallitsi hävityksen kauhistus. Vaikka oli heinäkuu menossa, niin vain sieltä täältä oli nousemassa muutama uusi varsi. Elokuussa ehkä ilmestyisi jokunen kukka. Kuka olisi uskonut silloin täällä juteltaessa ja väiteltäessä, että seuraavana talvena sekä perivihollinen että luonto koettaisivat yhteisvoimin surmata Suomen kansaa. Eivät, Jumalalle kiitos, olleet saaneet sitä tehdyksi, mutta leikkasivat kuitenkin kuten Shylock elävää lihaa sydämemme vierestä ja virittivät pistoolin sitä vastaan, laukaistavaksi sopivana ajankohtana. Saimme onneksi sitten hiukan huokaamisen, levon ja varustautumisen aikaa. Siinä elämme nyt. Jumala, tätä elämää!
Vanhus istuutui tutulle paikalleen ja vaipui mietteisiinsä, unelmiinsa, muisteloihinsa. Yhtäkkiä hänestä taas tuntui, että kaikki oli ollut ja oli tälläkin hetkellä unta, jonka taakse kätkeytyi tositodellisuus. Väkevänä aaltona hänet tempasi mukaansa mystillinen vakaumus, että se olevaisuus, jonka ihminen koki aistimillaan, oli kuin näyttämökoriste – todellisen näköinen, mutta ei todellinen – ja että se näytelmä, joka niiden muodostamassa keskiössä esitettiin, oli – näytelmä, kuvitelma, mutta ei se tosi, joka on ainoa oikea. Joskus hänellä oli tästä elämän suurimmasta harhasta niin elävä käsitys, että hän räpytteli silmiään ja katseli kummastuneena ympärilleen kuin olisi odottanut heräävänsä. Ehkä hän heräisi kuolemassa? Sitä ei voinut tietää – ei ainakaan kieltää.
Viettäessään siinä kesän suloista varhaisaamua ja ajatellessaan menneisyyttä ja nykyisyyttä niinkuin tekee vanhus, joka tietää pian, ehkä heti, astuvansa pois elämästä, kanslianeuvos tunsi yhtäkkiä suuren kirkkauden ja rauhan pulpahtavan sydämeensä. Se oli hänelle tuttua jo vanhastaan, mutta oli aina häipynyt pois, kadonnut pitkiksi ajoiksi näkymättömiin. Eikä se palannut silloin, kun sitä palavimmin rukoili, vaan valitsi oman aikansa. Se oli tuota kaivattua oikeata todellisuutta, jota kohden ihminen ojensi käsiään ja joka ihmiseen nähden toteutti omaa tahtoaan. Ilmestyessään nyt se toi lahjaksi kirkkauden ja rauhan. "Ymmärrän", vanhus ajatteli, "kuulen kutsusi ja tulen. Anna minulle vielä aikaa pieni hetki, jotta saan rukoilla ja kiittää sinua".
Lapsuus, nuoruus ja elämäntyö siinä valkenivat kuin ihmeen voimasta kokonaisena, täydellisenä kuvana hänen sielunsa silmiin. Sanomaton kaiho täytti vanhuksen sydämen. "Kiitos, Jumalani, kaikesta, mitä siinä muodossa olet minulle antanut. Älä katso siihen, mikä on ollut lapsuuden kompastelua, nuoruuden harhaa ja elämäntyön merkityksettömyyttä, vaan suo anteeksi tilini kaikki vaillingit. Korvaa itse se antamalla niille, jotka nyt ovat lapsia, nuoria ja täysikäisiä, moninkertaisesti voimia, jotta saatettaisiin satamaan Suomen kaikkien sukupolvien päämäärä: kansamme ja isänmaamme onni. Palavasti rukoilen tätä sinulta, oi Jumala, jonka tutkimattoman, käsittämättömän johdon koulussa kansamme on, niin paljon ja usein kuin tuota ajatusta vastaan joudummekin onnettomuuksiemme keskellä kapinoitsemaan..."
Vanhempien hyvyys, nuoruuden rakkaus, puolison ja kodin suoma onni, nousivat mieleen kuin lämmin kesäpäivä. "Kuinka ansaitsemattoman onnellinen olen ollut siinäkin suhteessa", vanhus ajatteli. – "Suo, Jumala, ihmisille samaa hyvyyttä vielä enemmän, että lapset syntyisivät todellisen rakkauden hedelminä ja kasvaisivat onnellisissa kodeissa. Opeta suomalaiset ymmärtämään, että heidän tulevaisuutensa riippuu heidän lapsistansa, joille jokaiselle on hankittava parhain mahdollinen kasvatus. Anna anteeksi, että tietämättömyydessämme olemme tämän suuren, ratkaisevan asian laiminlyöneet ja että yhäkin lukemattomat pienokaiset syntyvät maailmaan eivät edesvastuun eivätkä rakkauden odottamina, vaan jo äitinsä kohdussa vihattuina ja olemattomiksi toivottuina. Herätä ihmisissä tässä suhteessa oikea inhimillinen rakkauden henki, joka ottaa jokaisen lapsen vastaan kalliina aarteena".
"Kuinka murheellisen paljon Suomessa on köyhyyttä", hän sitten johtui ajattelemaan, "ja miten turmiollisesti puute vaikuttaa ihmisten luonteeseen ja sikäli kansan sisäiseen sopuun. Ei luulisi enää meidän aikanamme olevan mahdotonta pitää huolta siitä, että kaikilla olisi työtä ja että ihmisten elinehdot siten vähitellen paranisivat. Ettei niin ole aikaisemmin ollut, johtuu tietämättömyydestä ja itsekkyydestä. Valaise, Jumala, ihmisten mieli ymmärtämään tämä ja anna heille palava yhteisyyden- ja edesvastuuntunto. Osoita heille, että mikä on minun, onkin tosiasiassa kansan omaa ja hoidettava haltuusi uskottuna aarteena, päämääränä yhteishyvä. Aseta tämä ohjeeksesi niiden sydämeen, jotka hallitsevat kansaa ja säätävät sille lakeja. Valaise heidän ymmärrystään oivaltamaan, että näillä asioilla on jo kiire, jos mieli saada onnettomuuksien sarja seisahtumaan ja elämä kääntymään rauhaa ja hyvinvointia kohden".
"Turvaa, Jumala, Suomen vapaus ja itsenäisyys, sillä eihän ilman niitä ole mahdollista se, mitä juuri sinulta rukoilin. Ei ole ihmisen asia neuvoa Sinua, mutta eihän ole toisaalta kielletty anomasta, että valaisit lempeyttä ja hyvänsuontia Venäjän kansan sydämeen, niin että se luopuisi vääryyden ja väkivallan harjoittamisesta ja sallisi naapurikansojen asua rauhassa omalla turpeellaan ja viljellä sitä niinkuin itse parhaimmaksi katsovat. Vuodata jaloa mieltä sen johtajien sydämeen, niin että he muuttaisivat vihansa rakkaudeksi, ylpeytensä nöyryydeksi ja verenhimonsa rauhanhengeksi. Avaa heidän silmänsä näkemään, että Suomen alue on pyhä koskemattomuus, jonka olet aikain alusta määrännyt tälle pienelle valitulle kansallesi luvatuksi maaksi. Armahda ja suojele koko Suomen heimoa, veljiämme Virossa, Inkerissä ja Itä-Karjalassa, sillä pian vuotaa kärsimystemme malja ylitse ja kuolema tuo meille kalmiston rauhan".
"Näytä, oi Jumala, meille sokeille kerrankin selvästi oikeutesi ja vanhurskautesi suuruus ja majesteetillisuus. Anna teoin sisällys niille jaloille sanoille, joita runollisen ja aatteellisen haltioitumisen hetkinä niin paljon viljelemme, mutta jotka elämässä enimmäkseen jäävät tyhjiksi. Anna oikeutesi salaman leimahtaa halki olevaisuuden ja polta sillä pois kaikki saasta. Sytytä rakkautesi tuli sydänten alttareille ja sammuta niistä vihan kaamea roihu. Avarra sitä, mikä ihmisessä on iankaikkista, jumalallista, ja vähennä sitä, mikä hänessä on katoavaisuuden raskasta taakkaa. Nosta ihmiskuntaa ylemmäksi, pois Kuoleman varjon laaksosta ja lähemmäksi Suloisia vuoria, joilla se saa levätä evankeliumien vilvoittavassa henkäilyssä. Kylliksi on jo vuotanut viattomien verta ja taivaan vahvuus on täynnä heidän huokauksiansa".
"Suo, Jumala, sielun valo niille, jotka olet tehnyt ruumiillisilta silmiltä sokeiksi. Taluta Kalevia ja muita sotasokeita elämän läpi, tue heitä, nosta pois esteet heidän polultansa ja lähetä rakkautta heidän avuksensa. Herätä kansan sydämessä lämmin osanotto kaikkia sotavammaisia, sotaleskiä ja orvoiksi jääneitä lapsia kohtaan, niin että sankarien muisto tulisi myös siten kunnioitetuksi ja herättäisi intoa astumaan isien teitä. Salli valkoisten ristien alla lepäävien tulla isänmaan ikuiseksi vartiojoukoksi, joka pyhänä legionana seisoo oikeuden portilla puolustamassa sitä vääryyden hyökkäyksiä vastaan!"
"Ja lopuksi", vanhus kuiskasi, "anna Kerttu-kultaselleni sija ihanimpien enkeliesi joukossa ja salli hänen ilmoittaa siitä isälleen ja äidilleen, veljelleen ja sulhaselleen, jotta nämä pääsisivät surunsa raskaasta taakasta. Viimeiseksi vielä rukoilen Sinua armahtamaan minua, heikkoa syntistä, ja suomaan minulle, vaikka en ole sitä ansainnutkaan, tilaisuuden edes vilahdukselta näkemään Kerttua siinä ihanuudessa, jonne olet hänet saattanut. Suo minulle anteeksi epäuskoni ja epäilykseni, ja nosta minut pois tästä murheen laak..."