[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvk1OkhNL-Bka_ozXNHZ5n_s2n6fweoMAqPxpGyygW9g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2047,"Valittu kansa ja luvattu maa","Railo, Eino",1884,1948,"2047-railo-eino-valittu-kansa-ja-luvattu-maa","2047__Railo_Eino__Valittu_kansa_ja_luvattu_maa","Kertomus suomalaisista","romaani",[],[],"fi",1944,null,181303,1195172,true,[],[],[],"Sukupolviromaani ja kertomus suomalaisuudesta, joka alkaa keväästä 1939. Iäkäs kanslianeuvos Carl Bergh muistelee elämäänsä 1890-luvulta alkaen, samalla kun teos kuvaa helsinkiläisperheen vaiheita ja yhteiskunnallisia muutoksia vuosikymmenten saatossa.","Eino Railo 'Valittu kansa ja luvattu maa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2047. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VALITTU KANSA JA LUVATTU MAA\n\nKertomus suomalaisista\n\n\nKirj.\n\nEINO RAILO\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1944.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\n1\n\nSe oli vanhanaikainen helsinkiläiskoti, periytynyt 90-luvulta, jolloin\nsitä oli vähitellen rakennettu sikäli kuin varat olivat myöntäneet.\nTullessaan vierailemaan isoisän luo nuoret nauroivat sille salavihkaa\nja tarkastelivat yhä uudelleen huvittuneina sen tauluja, huonekaluja\nja muita esineitä. Isoisä huomasi tämän kyllä, mutta ei ollut\ntietävinäänkään, vaan hymyili puolestaan heille ja oli yhtä huvittunut\nkuin he, vaikka toisesta syystä.\n\nPerustaessaan sen isoisä oli ollut vasta valmistunut kolmikymmenvuotias\nlatinantohtori. Tuo akateeminen oppiarvo oli vienyt häntä eteenpäin\nniin paljon, että oman kodin hankkiminen oli vihdoinkin tullut\nmahdolliseksi. Se oli ollut korkeimman inhimillisen onnen aikaa.\nMuistellessa sitä nyt, tänä keväisenä päivänä 1939, jolloin hänen\nhäistään oli kulunut yhdeksänviidettä vuotta, se oli kuin kaukaista\nunta, jossa välähteli tuomenkukkia ja aurinkoa ja jota saattoi unohtua\nkesken kaiken katsomaan, miettimään ja kaihoamaan. Vain muistot\nolivat jäljellä ja tämä koti sekä sen ainoa asukas, hän itse, nyt jo\n79-vuotias vanhus, kanslianeuvos Carl Bergh, joka parhaillaan istui\nnojatuolissaan ja oli katselevinaan ikkunastaan keväiselle taivaalle,\nvaikka ei nähnytkään mitään, katse kun oli kääntynyt sisäänpäin,\nsielun komeroissa hymyilevään ja kyynelöivään menneisyyteen. Sitä hän\nenimmäkseen muisteli, luetteli ja kaipasi niinkuin vanhat tekevät.\n\nHänen katseensa sattui nuoren naisen valokuvaan, jota ympäröi\nlaakeriseppele ja joka oli kehyksissä. Hän oli se, joka oli\ntuottanut nuorelle latinantohtorille hänen muistojensa kauneimman,\nkimaltelevimman sisällyksen. Tänään, vapun aattona, joka nyt sattui\nolemaan sunnuntai, oli heidän hääpäivänsä, jota kanslianeuvos\nei milloinkaan päässyt unohtamaan siksi, että se oli myös hänen\nsyntymäpäivänsä. Hänen poikansa ja tämän perhe tulivat silloin\nonnittelemaan häntä. Hän odotti heitä tässä parhaillaan ja iloitsi\nheidän tulostaan, johon oli valmistautunut kaikin puolin, mm. äsken\nnukahtamalla pienen päiväunen, joka virkistää vanhaa tavattomasti. Hän\ntunsi olonsa pirteäksi ja ajatuksensa selkeiksi.\n\nRuokasalista kuului astioiden kilinää. Sisäkkö Aino siellä kattoi\nkahvipöytää. Keittäjätär Mimmi valmisti aina niin mustaa, väkevää\nkahvia -- liian väkevää. Mutta hänelle ei uskaltanut sanoa siitä, sillä\nhän voisi pahastua. Kanslianeuvos ei rohjennut mennä keittiöönsä --\nkurkisti korkeintaan ovelta. Saisivatpa lapset jo tulla... Ahah! Nyt\nsoi ovikello. Aino menee avaamaan. Kaksi talousapulaista yhden hengen\nperheessä on kyllä liikaa, mutta minkä sille voi, kun oli entisinä\nhalpoina aikoina tottunut siihen. Mimmi oli sitäpaitsi ollut niin kauan\ntalossa ja Aino oli hauska -- vastasi äkkiä ja sattuvasti... Hänestä\noli huvia vanhalle, joka joutui olemaan paljon yksin.\n\nMitä! Kerttuko sieltä vain tulikin. Muut kai tulevat vähän myöhemmin.\nHyvä, hyvä. Kanslianeuvoksen silmät sumenivat liikutuksesta, sillä kun\nhänen poikansa tytär, kahdeksantoistavuotias Kerttu Vuori, ilmestyi\nsalin ovelle täyden valaistuksen kirkkauteen, hämärän etehisen jäädessä\ntummaksi taustaksi, hänestä yhtäkkiä näytti siltä kuin olisi siinä\nseisonut hänen nuoruutensa, rakastettu, tuo laakeriseppeleen sisästä\nujosti, hiukan surumielisesti hymyilevä nuori nainen. Päivänsäteen\nkummallisesti kimmeltäessä Kertun kullanvaaleissa, pilveksi\nkihartuvissa hiuksissa hän tuli isoisänsä luo ja ojensi hänelle\nmolemmat kätensä...\n\n-- Rakas, kulta isoisä! Onnea sinulle!\n\nKanslianeuvos oli noussut ja puristi nyt Kertun käsiä. Miten\npehmeät, valkoiset, lämpimät, nuortean kimmoiset ne olivatkaan.\nAivan kuten hänen isoäidillään silloin promotioyönä, jolloin he\npalasivat seppeleensitojaisista ja istuivat kauan kevätaamun heleässä\nkirkkaudessa Kaivopuiston valleilla. Aivan samoin kuin silloin,\nkanslianeuvos nyt kohotti Kertun kädet huulilleen ja suuteli\nvarovaisesti, hartaasti palvoen, niiden sormenpäitä.\n\n-- Kiitos, rakas lapsi, kiitos! Olit tullessasi tuosta ovesta kuin\nilmetty isoäitisi. Muistutat hänestä paljon. Ulkonäkösi, äänesi, koko\nolemuksesi on samalla itseäsi ja häntä. Kun joskus kuulen äkkiä sinun\nsanovan jotakin, vereni ihan värähtävät, sillä silmänräpäyksen ajan\nkuvittelen Hedvigin olevan saapuvilla. Sinulla on hänen siniharmaat,\nsuuret, syvät silmänsä.\n\nKerttu kosketti huulillaan vanhuksen molempia poskia ja meni sitten\nkatsomaan isoäitinsä kuvaa.\n\n-- Miten sanomattoman surullista, että hänen täytyi kuolla niin pian,\nvain kymmenen vuoden avioliiton jälkeen. Kuinka vanha hän olisi nyt,\njos eläisi?\n\n-- Seitsemänkymmenenviiden, sillä hän oli neljää vuotta nuorempi minua.\n\n-- Pieni, ryppyinen, harmaa mummu, hiuksissa pitsiröyhelö ja harteilla\npilvikeveä, valkoinen villahuivi. Kävellä hipsuttelisi täällä kuin\ntonttu ja huolehtisi lakkaamatta sinusta ja meistä.\n\nKanslianeuvos nauroi:\n\n-- Todennäköisesti. Ja tarkastaisi, onko kaikki puhdasta ja\npölytöntä. Uskon, että jos hän olisi saanut elää, hänellä olisi ollut\nseuralaisenaan onni, niin paljon kuin sitä yleensä on tässä surujen ja\nonnettomuuksien maailmassa.\n\nAino toi maljakossa kieloja ja narkisseja, jotka Kerttu oli\ntarkoittanut isoisälleen. Mutta nyt Kerttu vei maljakon isoäidin kuvan\nalla olevalle pöydälle, nyykisti siron hovikumarruksen ja sanoi:\n\n-- Rakas, kultainen isoäiti! Tässä on sinulle hääpäiväsi kunniaksi\nisoisän ja minun puolestani kukkasia, kielot minulta, narkissit häneltä.\n\nSitten hän tarkasti isoäitiä läheltä ja sanoi liikuttuneen suojelevasti:\n\n-- Mikä suloinen, värjyvän arka viattomuus. Kuin metsäkauriin vuona,\njoka alati vapisee herkkyyttänsä. Voi, voi! kun et ole nyt tässä, että\nsaisin ottaa sinut syliini, pikkuinen mummuntypykkä!\n\nKanslianeuvos hymyili. Tuo oli aitoa Kerttua -- isoäidin tyyliin aivan\nsopimatonta, arkista ja kursailemattomasti tuttavallista puhetapaa,\njoka kuului olevan tyypillistä nykyajan nuorisolle ja oli tullut\nkanslianeuvoksen kuuluville juuri Kertun ja jossakin määrin tämän\nveljen, Kalevin, puheista. Kerttu ei kuitenkaan viljellyt sitä enempää\nkuin hyvä aisti salli, minkä vuoksi kanslianeuvoksen oli ollut helppoa\nmukautua siihen.\n\nKerttu kääntyi katsomaan isoisäänsä ja tarkastettuaan häntä hetken\nsanoi:\n\n-- Sopisit hyvin yhteen isoäidin kanssa, sillä olet samanlainen tonttu\nkuin hän epäilemättä olisi. Olisitte eläviä nukkia siinä tyypillisesti\ntopeliaanisessa murjussa, mikä tämä sinun viiden huoneen ja keittiön\nynnä palvelijanhuoneen sekä nyk.-muk.-asunto-osakkeesi on. Miten kivaa,\nettä suvussa on tällainen museo!\n\n-- No mutta, rakas lapsi, huomautti kanslianeuvos huvittuneena ja\nsamalla hiukan tyrmistyneenä, mitä luulisit hienon ja aina nuhteettoman\nisoäitisi sanoneen, jos hän olisi kuullut juuri ylioppilaaksi tulossa\nolevan poikansatyttären käyttävän sellaisia sanoja kuin \"murju\"?\n\nKerttu tuli isoisänsä luo, laski käsivartensa hänen kaulaansa, katsoi\nhäntä miettiväisesti silmiin ja sanoi:\n\n-- Suo anteeksi, isoisä! Katsos, tuo poikamainen puheentyyli on\nperiytynyt koulusta eikä ole vieläkään irtautunut, vaikka en oikeastaan\nenää pidä siitä. Se on kyllä raikasta ja reilua, mutta samalla\npintapuolista. Sillä ei voida ilmaista sitä, mikä on meissä, nykyajan\nnuorissa, syvintä, oleellisinta, parasta.\n\n-- Mitä tuo syvin sitten on? kysyi isoisä katsoessaan suuren rakkauden\nliikuttamana edessänsä olevia, nuoria, kauniita kasvoja.\n\n-- Rajatonta uskoa ja uhrautuvaisuutta, uljuutta kuolemaan saakka,\nsuuria unelmia Suomen tulevaisuudesta, sellaisen onnen aavisteluja,\nettei siitä ole aikaisemmin ollut käsitystä. Tunnemme kasvaneemme ja\nolevamme itsenäisen Suomen nuorisoa, joka tietää, mitä siltä vaaditaan.\n\nKanslianeuvos näki, kuinka Kertun silmäterät laajenivat ja syvenivät\nsuuriksi ja tummiksi, ja kuinka niistä iski rohkea, uhmaava salama. Hän\nsanoi ihaillen:\n\n-- Olen päässyt käsittämään, että niin on. Kun katson silmiisi ja\nkuuntelen sanojasi, niin tunnen, kuinka minunkin vanha, supistunut\nsieluni avartuu. Nuorten usko! Se varmaan on elämän suurimpia tekijöitä.\n\nOvikello soi ja Aino kiiruhti avaamaan. Kuului päällysvaatteiden\nkahinaa, ryähdyksiä, jokin sana, ja sitten tulijat jo astuivat saliin.\nEnsimmäisenä tuli kaunis Helena-rouva, 43-vuotias, hyvin säilynyt\nnainen, jonka säännöllisistä, hienosti piirtyneistä kasvoista säteili\nvilpitön hyvä tahto. Helena-rouvan vanavedessä tuli hänen miehensä,\ntuomari Kaarlo Vuori, 48-vuotias julkisuuden kansalainen, asianajaja,\njolla oli aina kiire ja joka sen vuoksi piti keskustellessaan kelloa\nkädessään kuin voidakseen tarkoin seurata sekuntien katoamista\niankaikkisuuteen. Nytkin hän vilkaisi kelloon jo ovella. Viimeisenä\ntuli Kalevi, hänen poikansa, ylioppilas ja asevelvollinen, olkalapuissa\nkenttätykistön merkit. Kanslianeuvos totesi rinnassaan uljuuden aallon\nnähdessään Kalevin kauniin, miehekkään muodon ja pitkän, solakan\nolemuksen, jossa oli paljon kanslianeuvosta itseään.\n\nHe tervehtivät isoisää jokainen omaan tyyliinsä: Helena-rouva\nsydämellisesti, arvostavasti, kuten ainakin miniä appeaan, mutta ei\naivan siten kuin nuori nainen, vaan oman kypsyneen ikänsä ja asemansa\nsävyisesti; tuomari Vuori siten kuin keski-ikäinen poika vanhus-isäänsä\n-- hiukan keveästi ja huolettoman tuttavallisesti, mutta samalla\ntutkivin silmäyksin kuin todetakseen, oliko vanhuus jäytänyt uhriaan\nmiten paljon sitten viime näkemän; Kalevi sotilaan tavoin, mutta silti\njoka ilmeessä lämmin muisto niistä ajoista, jolloin hän oli ollut\nniinkuin oli vieläkin isoisän silmäterä ja sydämensyrjä. Vanhus oli\nniin ihastuksissaan, että Helena-rouvan tuomat kukat tutisivat hänen\nkäsissään. Kerttu riensi ottamaan ne haltuunsa.\n\n-- Kiitoksia, kiitoksia, rakkaat lapset! kanslianeuvos mumisi\nujostuksissaan, -- tämä oli odottamatonta...\n\nHän sanoi aina näin, vaikka oli odottanut vieraitaan aivan\nmalttamattomasti. Kun Kerttu veitikkamaisesti huomautti tästä, hän\nnauroi hämillään. Sitten kaikki vähitellen istuutuivat: Kalevi\ntavalliselle paikalleen ovensuutuolille, Helena-rouva nurkassa\nvinottain olevaan punaiseen samettisohvaan, jonka takana oli telineellä\npronssinen Laokoon-jäljennös ja edessä rokokoojalkainen soikea\npöytä, tuomari ja Kerttu pöydän ympärillä oleviin nojatuoleihin,\nkanslianeuvoksen viereen. Tämä oli perheen vanha, vakinainen\nistumajärjestys, jota ei ollut hyvä muuttaa, koska tällöin sen\nhäiriytyminen, niihin oli totuttu, olisi aiheuttanut epäviihtyisyyttä.\nSalissa oli kyllä toinenkin kalusto -- ikkunoiden välissä --, mutta\nKerttu ei muistanut nähneensä kenenkään koskaan uskaltautuneen siihen.\n\nKalevi nautti siitä, että oli päässyt lomalle ja sai taas istua tällä\nhänelle niin tutulla tuolilla ja katsella huonetta, joka oli pysynyt\nsamanlaisena koko hänen muistinsa ajan. Se oli hänen käsityksessään\nolevaisuuteen vakinaisesti kuuluva laitos, jonka muuttuminen olisi\nmerkinnyt mullistusta. Tuossa oli pulleavatsainen mahonkilipasto, jonka\nisoäiti oli tuonut myötäjäislahjanaan ja joka toi mieleen hohtavia\npellavaliinoja ja vienoa lavendelin tuoksua. Sen pronssiset riippurivat\nolivat ainoita leikkikaluja, joihin isoisä ei ollut sallinut pikku\nKalevin koskea. Sen yläpuolella oli Waenerbergin taulu, varjoisan\npuiston aurinkoinen keskiaukio, jossa poika ja tyttö leikkivät.\nKalevi oli tarkastanut sen lukemattomia kertoja ja aina jäänyt\nepätietoiseksi sen taiteellisesta arvosta. Sitä hän ei ollut kuitenkaan\nsanonut isoisälle, joka piti taulusta siitä ilmenevän valon ja hämyn\nkauniin vastakohtaisuuden vuoksi. Isoisä oli harrastanut, suorastaan\npalvonut taidetta nuoruudestaan saakka ja uhrannut siihen kaiken,\nmikä vaatimattomista tuloista suinkin oli liiennyt. Paljoahan hänen\nsalongissaan ei ollut, mutta kuitenkin jonkin verran. Muutamat pienet\ntaulut olivat muistoja hänen ulkomaanmatkoiltaan. Kalevi piti niistä\nerikoisesti. Isoisän salonki oli sittenkin ja juuri vanhanaikaisuutensa\nvuoksi tyylikäs, soma. Ikkunoissa oli tärkkelöidyt, hohtavan valkoiset\npitsiverhot, ylhäällä laskostettu samettivaippa. Sellaista ei juuri\nenää nähnyt. Ja pylväiden päässä oli kaksi kipsiukkoa, Petersen,\nlatinantaituri, isoisän opettaja, ja Werner Holmberg. Isoisähän oli\netevä latinisti. Miten vanhanaikaiselta, muinaismuistoiselta, tuo\ntuntui nyt, jolloin latinasta ei enää paljoa välitetty. Isoisä sitä\nluki ja tutki joka päivä.\n\nKalevin mielikuvat häiriytyivät Kertun yhtäkkiä sanoessa haaveilevasti\nkuin omien tarkastelujensa tuloksena:\n\n-- Isoisä, sinussa ja kodissasi on jonkin verran Topeliuksen kirjojen\ntunnelmaa. Mistähän se johtuu?\n\n-- Kai siitä, että olen kasvanut Topeliuksen nuorena aikalaisena, niin\nsanoakseni hänen varjossaan, ja siten ehkä omaksunut hänen henkeään.\nOlenhan kotoisin samasta pienestä Pohjanmaan kaupungista kuin hän\nja tuntenut hänet henkilökohtaisesti. Hän on ollut vieraanani tässä\nhuoneessa ja istunut tuossa, missä nyt äitisi.\n\nKerttu melkein värisi. Oli kuin olisi lempeä, valkohapsinen,\npunaposkinen runoilijavanhus ilmestynyt isoisän sanojen johdosta\nsaapuville ja katsonut Kerttuun hymyillen tuolla hienolla tavalla, joka\noli ollut hänelle kuvista päättäen ominaista. Kerttu tuijotti isoisään\nkuin ihmetellen, että vielä eli siis henkilöitä, jotka olivat tunteneet\nTopeliuksen, ja kysyi:\n\n-- Oliko hän samanlainen kuin kirjansa?\n\n-- Mitä suurimmassa määrässä, isoisä vastasi, -- lempeä, sielukas,\nleikillinen, uskonnollinen, hellä, mutta samalla luja, isänmaallinen,\njopa suomenmielinen.\n\n-- Onko isoisä ehkä tuntenut muitakin suurmiehiämme? kysyi nyt Kalevi.\n\n-- Runeberg sai halvauksen 1863, jolloin siis olin kolmivuotias,\nja kuoli 1877, jolloin tulin ylioppilaaksi ja kävin ensimmäisen\nkerran Helsingissä. Häntä en siis ole voinutkaan tavata enkä nähdä.\nMutta Snellmanin luona olin monta kertaa muiden ylioppilaiden\nkanssa kunniakäynnillä Vilhelmin päivänä. Usein näin häntä myös\nkadulla. Elävästi muistan hänen katseensa, joka ilmaisi syvällistä\nmiete-elämää, samalla tunteen voimaa ja järjen kirkasta selkeyttä.\nEmil Vikström on käsittääkseni saanut muistopatsaassaan erittäin hyvin\nilmaistuksi juuri tämän ja sikäli siis oleellisimman puolen Snellmanin\npersoonallisuudesta.\n\n-- Kävelikö hän kuin muut ihmiset?\n\nKertun ääni oli humoristisesti ihmettelevä. Kanslianeuvos nauroi ja\nkertoi:\n\n-- Kyllä, aivan samoin kuin me. Tässä eräänä vuonna Matti Äyräpää --\nhänet, vanhan, lempeän, herttaisen hammasprofessorinhan tekin, lapset,\ntunsitte -- tuli kertoneeksi, että kun Snellman kuoli heinäkuussa\n1881 -- Kirkkonummella Danskarbyn tilalla muuten --, hänen poikansa\npyysivät Mattia, joka oli silloin lääketieteen kandidaatti, tulemaan\nsinne ja helteen vuoksi ruiskuttamaan ruumiiseen jotakin säilyttävää\nainetta, ettei mätäneminen pääsisi edistymään kovin nopeasti. Matti\nkertoi tehneensä niin kuin oli pyydetty -- avanneensa reisivaltimot ja\npainaneensa pumpulla jotakin ainetta suonet täyteen. Niin oli mennyt\nneste perille saakka, että sormenpäistä oli tihkunut.\n\n-- Hyi! sanoi Kerttu. -- Tuo ei ollut runollista. Entä oletko tuntenut\nLönnrotin?\n\n-- En tuntenut, mutta kyllä usein nähnyt. Lönnrothan kuoli 1884,\njolloin olin jo maisteri. Muutamia vuosia aikaisemmin olin eräässä\ntaidenäyttelyssä -- sellaiset olivat harvinaisia siihen aikaan -- ja\nnäin Lönnrotin tulevan. Päästyään saliin hän -- ikäänkuin sen suuruuden\nyllättämänä -- loi hämmästyneen, avuttoman, \"pilvistä pudonneen\"\nkatseen ylös, alas ja ympärilleen. Mitään niin todella suomalaisen\nkansanmiehen tapaista, samalla korutonta ja itsetiedottomasti\narvokasta, valistunutta ja hyvää, kuin hänen ilmeensä silloin, en\ntiedä nähneeni. Olin muuten saapuvilla juhlassa, jonka ylioppilaskunta\ntoimeenpani Lönnrotin kunniaksi 1882 hänen täyttäessään 80 vuotta.\n\nAino ilmestyi ovelle ja nyykistäen sievästi kanslianeuvokselle\nantoi tämän ymmärtää kahvin olevan valmista. Kanslianeuvos nousi ja\nojensi kätensä Helena-rouvalle. Ruokasali oli pihan puolella. Se oli\nhämärä, pienehkö huone ja liittyi välittömästi keittiöön. Talo, jossa\nkanslianeuvos oli asunut jo kymmeniä vuosia, oli vanhanaikainen.\n\nTuomari Vuori oli väsyneen, huolestuneen näköinen. Liikuttaessaan\nkahvia kupissaan hän sanoi puoleksi itsekseen, kuin omien mietteidensä\nlopputulokseksi:\n\n-- Puhuitte äsken Snellmanista. Pelkään, että on lähestymässä aika,\njolloin täällä todella tarvittaisiin hänen vertaistansa valtiomiestä.\n\n-- Tarkoitatko sitä aikaa, jota Snellman ennusti ja jonka voisimme\nkestää vain yksimielisinä? kysyi kanslianeuvos.\n\n-- Sitäpä sitä. Tosiasiassa se on jo ovella ja voi astua sisään milloin\ntahansa. Pahinta on, ettei se ilmaise tuloaan koputtamalla, vaan\nyllättää seurueen kuten ainakin kuolema.\n\n-- Kaarlo on ollut viime aikoina hermostunut, kuiskutti syrjästä\nHelena-rouva. -- Hänellä on ollut liiaksi työtä.\n\nKanslianeuvos katseli poikaansa miettiväisestä ja aikoi kysyä jotakin\nminiänsä huomautuksesta johtuvaa, kun tuomari ehti sanoa:\n\n-- Mitä nyt keskustelemaan sellaisista isän syntymäpäivänä. Vähät\nyksityisistä harmeista, kunhan vain yhteiset suuret asiat sujuisivat\nhyvin.\n\n-- Eikö meillä ole ketään, joka kykenisi ottamaan harteilleen\nSnellmanin viittaa? kysyi nyt Kerttu.\n\n-- Sitä on mahdotonta näin edeltäpäin tietää, hänen isänsä vastasi,\nsillä se nähdään vasta myöhemmin. Lausummehan julkisuuden henkilöistä\njyrkkiä tuomioita tai olemme tietävinämme heidän ansionsa, mutta kuinka\npaljon oikeastaan tunnemme heitä, on silti eri asia.\n\n-- Puolueiden kilpailuun perustuva kansanvaltainen järjestelmämme\nsyrjäyttää kyvyt ja miehittää kaikki tärkeimmät paikat kiipijöillä.\nVarsinkin ne, joissa on hyvät tulot.\n\nKalevi se näin rohkeni ryhtyä kirpeään arvosteluun. Hänen isänsä ilme\nmuuttui entistä hermostuneemmaksi. Kääntyen poikaansa päin hän sanoi\nmelkeinpä väsyneesti:\n\n-- Kansanvaltaisuutemme ja sen eri muodot ovat nykyisin kiivaan\nhyökkäilyn kohteina. En puutu asiaan laajemmin. Sanon vain, että\nniihin perustuva valtio- ja yhteiskuntaelämämme on historiamme pohja\nja kehys, jota ei voida muuttaa toiseksi, periaatteidensa vastaiseksi,\nsyöksemättä kehitystämme pois luontaisilta raiteiltaan.\n\nKalevi ei vastannut, vaan tuijotti uhmailevan, itsepäisen näköisenä\nkahvikuppiinsa. Helena-rouva sanoi selittävästi kanslianeuvokselle:\n\n-- Kaarlo ja Kalevi väittelevät usein kiihkeästi ja Kerttu säestää\nveljeänsä. Väliin tuntuu siltä kuin olisivat vanhain ja nuorten välit\nmenossa ihan rikki. Nuoret eivät ymmärrä vanhoja eivätkä nämä heitä.\n\n-- Ymmärrämmepäs, ymmärrämmepäs! liversi nyt Kerttu, karkeloi pöydän\nympäri isoisänsä luo ja kumartuen hyväilemään häntä sanoi:\n\n-- Älä usko, isoisä, äitiä! Hän on nyreissään minulle siitä, että olen\nliittynyt lottiin enkä hänen rakkaaseen sotilaskotiliigaansa. Nyt minun\ntäytyy lähteä, rakas ukkoseni, sillä minulla on kymmenen minuutin\nkuluttua niin sanottu \"täräys\" Ryynekreenin patsaalla. Kultani näet\ntulee sinne. Sellaista on nykyajan nuoriso, kuten kaikki tiedämme.\nParraton nuorukainen on röyhkeä, kuuluu Horatius sanoneen. Älä nyt\nvain, rakas isoisä, käytä poissaoloani hyväksesi ja persoudessasi\nsyö liiaksi kaakkua, sillä siitä voi tulla pipiksi. Jonakin päivänä\nkäyn ostamassa sieltä \"ämmän budjusta\", kuten pojat sanovat, sinulle\neri kivaa karkkia. Hyvästi, kulta, rakas isoisä! Sinulla on aina\nniin tavattoman hienoa hiusvettä! Hyvästi, te muutkin! Sinä, rakas\nisä, älä rypistä otsaasi noin! Äiti, silitä hänen otsaansa hellillä,\nuskollisilla käsilläsi.\n\nKerttu oli samassa jo mennyt. Hänen vaalea kuvansa vain viipyi vielä\noviaukon pimeydessä ja äänensä helinä kaikui ilmassa. Kaikki katsoivat\nhänen jälkeensä ja kanslianeuvos oli huomaamattaan ojentanut kätensä\novea kohti. Hän sanoi nyt ihmetellen:\n\n-- Aivan kuin Hedvig, isoäitinsä, tuossa iässä! Miten voivatkaan\nulkonäkö ja ominaisuudet periytyä noin.\n\n-- Kerttu on vallaton, jopa ylimielinen, torui Helena-rouva. --\nSellainenhan ei hänen isoäitinsä suinkaan ollut.\n\n-- Kertussa ei ole vikaa, huomautti nyt Kalevi ja lisäsi, kun kaikki\nkääntyivät hiukan hämmästyneinä hänen lausuntonsa jyrkkyydestä\nkatsomaan häneen: -- Kerttu on enemmän kuin me kaikki yhteensä.\n\nKaarlo Vuori silmäsi poikaansa samalla tutkivasti ja hajamielisesti.\nKalevi tarkoitti jotakin syvällistä ja oikeaa, jota ei kuitenkaan\nollut varsin helppoa sanoin ilmaista. Sen saattoi paremmin aavistaa.\nKerttu, Kalevi itse, nuoriso kokonaisuudessaan, oli enemmän kuin kaikki\nmuut yhteensä, sillä Suomen tulevaisuus oli uskottu sen haltuun. Jos\nse kestäisi, kaikki kestäisi. Tuomari Vuori väitteli kyllä kiivaasti\nlastensa kanssa, mutta sydämessään hän joskus yllätti itsensä\nihailemasta ja kadehtimasta heitä. Kunpa jaksaisi omaksua heidän\nuskonsa ja innostuksensa, irtautua kaikista totuutta pidättelevistä\nverukkeista ja etunäkökohdista, ja nousta miehekkään itsenäisyyden\nkorkeuteen... Kalevissakaan ei ole vikaa! Tuomari Vuori ajatteli\nsilmänräpäyksen lapsiaan kuuman hellästi, ihailevasti.\n\nEi, nuorisossa ei ollut vikaa, vaan sitä oli paremminkin heissä\nvanhoissa ja keskipolven miehissä, jotka elämä oli jo kuluttanut\nihanteettomiksi ja opettanut kylmiksi ja itsekkäiksi, laskelmoiviksi.\n\n\n2\n\nVieraat olivat menneet ja vanha kanslianeuvos oli hiipinyt\nmakuuhuoneeseensa ja heittäytynyt sohvalleen levätäkseen hiukan.\nSilmissä viipyivät vieraiden kasvot, erittäinkin Kertun ja Kalevin, ja\nkorvissa helisi vielä heidän naurunsa. Kuinka uljas, kaunis, suloinen\nonkaan nuoruus! Rajattoman kaunis, jumalallinen! Kanslianeuvos tunsi\nsitä ajatellessaan kuuman liikutuksen kohoavan rintaansa. Tämä ei\nollut hänellä tyhjää hetken tunteilua, vaan koko iän kestänyttä\nvakaumusta, kauneudenuskontoa, elämän palvonnan hehkua, suuren onnen\nalati pulppuavaa lähdettä. Kunpa Suomen kansa heräisi kauttaaltaan\noivaltamaan lapsuuden kirkkaan pyhyyden ja nuoruuden kauneuden,\nja ryhtyisi kaikkiin siitä johtuviin toimenpiteisiin, niin miten\nhyötyisivätkään ja jalostuisivat seuraavat sukupolvet. Uudistuisi ei\nvain ruumis, vaan sielukin, ja kasvaisi tänne pohjolaan kansa, joka\nolisi ihme koko ihmiskunnalle.\n\nMiten herttaisesti aurinko jo valaisi ja lämmitti! Kanslianeuvos oli\naamulla ihastunut ikihyväksi, suorastaan liikuttunut, kun Aino oli\ntuonut kahvitarjottimella kimpun sinivuokkoja. Olihan kanslianeuvoksen\nsyntymäpäivä. Tyttö tiesi vanhuksen rakastavan näitä kukkia enemmän\nkuin muita, mutta ei tiennyt, mistä tuo rakkaus johtui. Kanslianeuvos\nhymyili katsellessaan nyt vuokkojen ihmeellistä sineä ja uskollista\nilmettä. Hän ei ollut milloinkaan kertonut siitä -- mitäpä hän\nsellaisesta. Hänen kotipuolessaan ei niitä ollut, joten hän oli nähnyt\nniitä vasta ylioppilaana täällä Helsingissä. Vanhat mummut ja lapset\nniitä olivat kaupitelleet -- 5 penniä kimppu. Mutta vasta sitten, kun\nhän oli eräänä vappuna joutunut vierailemaan muutaman toverin luo\nHelsingin lähistölle ja harhaillut siellä kevään ja rakkauden lumoissa\naurinkoisessa, valkorivistöisessä koivikossa, jossa helisi taukoamatta\nkevätlintujen viserrys, hänen silmänsä olivat oikein avautuneet\nnäkemään sinivuokkojen uskollista, harrasta kauneutta. Niitä oli siellä\ntuhansittain, kaikilla terä aurinkoon päin, kaikki avautuneina niin\npaljon kuin suinkin vain voivat, hymyillen herkästi keväisen onnensa\nrajattomuudessa, juoden autuutta. Jotakin vapisuttavan kaunista oli\nsilloin tulvahtanut hänen sydämeensä, niin arkaa ja pyhää, että hän oli\nkäynyt sanattomaksi, kuulemattomaksi. Vastaamatta toverinsa kysymyksiin\nhän oli vain seisonut siinä ja tuijottanut jonnekin, minne, hän ei\ntiennyt -- sinne, jossa kauneuden mystillinen virta soljui hänen\nohitsensa säihkyvänä helmivyönä, virtaavana valona, sulana hopeana ja\nkultana, sanomana jostakin kaukaa, haaveiden, unelmien, aavistusten\ntuonpuoleisuudesta. Herättyään vihdoin lovetilastaan hän oli kiihkeästi\nalkanut puuhata vuokkolähetystä kauas Pohjanmaalle, pieneen kylämäiseen\nkaupunkiin, jossa odotti uskollinen sielu, unehtui polttaviin,\nkaihoisiin ajatuksiin nuori sydän. Hänen koko vierailunsa muuttui tämän\nlähetyksen valmisteluksi, johon pian ottivat osaa kaikki: ystävä, joka\ntiesi hänen kiintymyksestään, hänen äitinsä, vanha, arvokas rouva,\nja isänsä, kunnianarvoisa herra, jonka katseessa oli humoristinen\nvälähdys. Vaikka he kaikki ymmärsivät, ettei vuokoista olisi silloisen\nkauan kestävän matkan vuoksi niiden saapuessa perille paljoa jäljellä,\nkäärittiin ne vaikka miten huolellisesti märkiin sammaliin ja\nsidottiin tiiviisti papereihin, niin säilyiväthän kuitenkin juurakot\nelinvoimaisina ja toivat ehkä huolellisesti istutettuina ja hoidettuina\nsinne kauas aivan uuden kukkalajin. Tässä heidän puuhassaan oli jotakin\nhienosti ja runollisesti aatteellista: kevään, nuoruuden, kauneuden ja\nrakkauden palvontaa, joka innosti ja yhdisti heitä kaikkia ja täytti\nheidät hartaudella kuin he olisivat suorittaneet pyhää uhritoimitusta.\nMilloinkaan ei ollut säkeistöjä sepitetty suuremmalla huolella kuin\nsilloin -- koetettu saada aran, nuoren lemmen sanomaa tiivistetyksi\nniin, että se olisi ollut kuin välkkyvä helmi sinivuokon silmässä.\nSiihen tarkoitukseen ei ollut riittänyt ruotsi, eipä suomikaan, jonka\nparempi taito oli tuohon aikaan harvinainen, vaan täytyi turvautua\nlatinaan, josta jo silloin oli tullut sepittäjänsä toinen äidinkieli.\nKirjeessä sopi tuo latinainen \"Kevätoodi rakastetulle\" tulkita\nruotsiksi, että vastaanottaja ymmärtäisi sen sisällyksen. Niin läksi\nlähetys menemään. He olivat kaikki viemässä sitä postiin, sillä pieni\nkävelyretki toukokuun kirkkaana, kuulaana, sanomattoman puhtaana\niltapäivänä virkisti vanhojakin. Ensin koivukujaa pitkin isolle\nmaantielle ja sitten tätä myöten kylään, noudatellen sen rauhallisia\nkaarteita, katsellen koivumetsän vuokkomättäitä, kuunnellen kevätpuron\nsolinaa, käen kukuntaa ja kiurun laulua. Vanha herra ja rouva\nkatsovat toisiinsa ja tuntevat sydämessään uuden kevään pulppuavaa\nriemua. Nuorten sydän sykkii kiihkeästi, sillä heille tämä kaikki on\nvielä tulevaisuutta, joka kylpee nousevan auringon toivorikkaassa,\nhäikäisevässä loisteessa. Noille vanhuksille se oli menneisyyttä, johon\nlankesi ilta-auringon surumielinen kajo.\n\nKanslianeuvos tuli katsahtaneeksi ikkunaa vastapäätä olevalle seinälle,\njohon auringon säteet sattuivat, ja hymähti. Siinä oli kehyksissä\npieni koruommel, joka oli periytynyt hänen omasta lapsuudenkodistaan.\nHänen äitinsä oli valmistanut sen kihlausaikanaan eli siis jolloinkin\n1850-luvulla lahjaksi sulhaselleen, nuorelle merikapteenille, joka\npurjehti valtamerillä ja jonka piti tulla noutamaan morsiantaan,\nkuten sitten tekikin. Alkuaan sinivihreä silkki oli haalistunut,\nmutta menettämättä silti aitoa hohdettansa. Langat, joilla ommel oli\ntehty, olivat muuttuneet melkein valkeiksi. Kuinka luonteenomainen\nsen aihe olikaan tuon ajan nuorelle neidolle! Siinä oli kuvattuna\nsiroin, hienoin pistoin eräänlainen lehdon aukeama -- sekä taustalla\nettä molemmilla sivustoilla oli lehteviä, ritvaoksaisia puita --,\njonka keskellä oli kapea, korkeahko, empirekoristeinen alttari. Tälle\nasetetusta sydämestä suitsusi hieno, ohut savupatsas kuin olisi siinä\npalanut ikuinen, mystillinen uhri. Sen tuoksu kohosi kohti taivasta\nja oli ilmeisesti mieluinen ikivoimille, koska ylhäältä laskeutui\nikäänkuin ottamaan sitä vastaan siro, kevein pistoin hahmoteltu\nlaakeriseppele. Se oli kuin tuonpuoleisuudesta kaikelle sille hyvälle,\njalolle ja kauniille kruunuksi annettu sädekehä, jolle alttari oli\npystytetty ja uhrattu palavan sydämen sammumaton suitsuke. Miten hyviä,\njaloja ja kauniita olivatkaan tuon kaukaisen ajan ihanteet.\n\nVanha kanslianeuvos tunsi olemuksessaan sitä mieluista herpautumista,\njoka ilmoittaa pienen unen lähestymisen. Silmäluomet ummistuivat, mutta\npunertavaa valonhohdetta kuulteli niiden läpi -- valoa ja todellisina\nliikehtiviä kuvia pitkän elämän varrelta. Vanhus tunsi ne kaikki, sillä\nhän katseli niitä alituiseen, seurusteli niiden kanssa aina, elävöitti\nniissä rakkaat vainajansakin. Siinä maailmassa, jossa hän enimmäkseen\nasui mielikuvituksessaan ja tunteissaan, ei ollut kuolemaa, sillä\nsiellä vallitsi kauneuden ikuinen nuoruus.\n\nVanhus hymyili ajatuksilleen, joiden runous oli hänen sisintä\nsalaisuuttaan, sielunsa hiljaista, vain hänelle itselle näkyvää\npuutarhaa. Miten tulikaan nyt tuo mielikuva, tuo kauneuden pieni, aina\nkukkiva aukeama mieleen? Kevät kai sen toi, sillä huomennahan oli\nvappu. Kevät, Kerttu ja Kalevi, nuo tuossa pöydällä niin uskollisesti\nkatsovat sinivuokot, sen toivat. \"Kunpa uskaltaisi aamulla mennä\nKaivopuistoon katsomaan nuorten valkolakkimerta. Tuuli on vielä koleaa,\nmutta aurinko lämmittää. Saisi kuulla peipon laulua... Ei, kyllä minun\ntäytyy mennä sinne -- kuulemaan ja katsomaan vielä kerran kevättä ja\nSuomen nuorisoa. Tunnen joskus ikäänkuin nuortuvani, kuin olisi minun\nsallittu viettää poismenoni aattona hopeisten vuosien kimalteleva\nkevät...\"\n\n\n3\n\nTultuaan kadulle ja tunnettuaan kevätilman kosketuksen Kerttu totesi\nsanomattoman riemun kipinöivän koko olemuksessaan. Hän varmaankin aivan\nuhkui onnea, sillä vastaantulijat alkoivat hymyillä katsahdettuaan\nhäneen: ikätoverit tytöt iloisesti, hiukan salaperäisesti, kuin ne,\njotka tietävät, mikä on nuoren neidon keväisen ilon pohjimmainen\nsyy; nuorukaiset säihkyvin silmin, ihailevasti, janoisesti; vanhat\nsurumielisesti, alistuvasti, samalla siunaavasti ja hiukan katkerasti;\nkaikki tietämättänsä kevättä, nuoruutta ja kauneutta palvovasti. Kerttu\njoutui menemään Vanhan kirkon puiston kautta ja tunsi siinä ilonsa yhä\nherkistyvän. Tämä riemun runsaus oli hänelle itselleen outoa -- ei\nsiksi, ettei hän olisi siihen saakka kokenut ilon korkeimpiakin asteita\n-- tottakai, kun oli kasvanut onnellisessa kodissa ja huolettomissa\noloissa, rakkaiden vanhempien valvattina --, vaan siksi, että riemun\naalto oli tänään suorastaan hulvahtanut hänen ylitseen -- tänään,\njuuri äsken, kun hän oli tuntenut kevättären henkäyksen polttavilla\nposkillaan, joiden ihon alla helmeili, poreili, kipinöi, janosi.\n\nPuistossa häntä tervehti kevään ensimmäinen, hento vihreys: paisuvat\nvaahterain ummut ja tummasta, vielä märästä mullasta näkyviin\npistäytyneet hennot krokukset. Kerttu hiljensi käyntiään ja tunsi\nriemunsa sävelvirran syvenevän hartaammaksi, sielullisemmaksi, sillä\nsiinä alkoi nyt kevään rinnalla ja taustalla humista katoavaisuuden\nsuruinen henkäys. Täällä saivat leikkiä ja nauraa vain pienokaiset,\njotka rakentelivat kirkon kivijalan juurella olevaan hiekkalaatikkoon\nomasta mielestään mitä ihmeellisimpiä satulinnoja ja joiden äänet\nolivat kevätsinfoniassa sen helmeilevää, lintujen lauluun yhtyvää\ndiskanttijuoksutusta, mutta eivät aikuiset. Näiden täytyi tietämättänsä\nkatkaista nauru, vaimentaa puhe ja hiljentää askel, etteivät olisi\nhäirinneet tuonelan kartanon rauhaa. Kerttu oli asunut melkein koko\nikänsä tämän puiston äärellä -- oli muuttanut siitä pois vasta muutamia\nvuosia sitten. Se oli hänen leikkipihansa, jonka jokainen paasi, puu ja\nkukka olivat hänelle tuttuja. Hän seisahtui keskikäytäväin risteykseen,\nkatsoi puiden oksistoon ja kuunteli. Peippo heläytti laulunsa kuten\nennenkin. Paarmalinnut, sekä mustat että harmaat, olivat myös saapuneet\nja kaiuttivat virkeästi omaa säveltään. Niillä oli pesänsä jossakin\ntuolla oksien hankasissa. Ne elivät ja olivat kokonaan uponneina omiin\ntehtäviinsä, välittämättä ympärillä hälisevistä ihmisistä, joita\nkai pitivät kummallisina, kömpelöinä, siipien puuttumisen vuoksi\nalkeellisina, maahan sidottuina, onnettomina olentoina. Sankaripatsaan\nlaella tuossa harmaa paarmalintu siistiytyy, suorii sulkiaan,\npudisteleikse, kunnes yhtäkkiä kohottaa siron nokkansa taivasta kohti\nja heläyttää viserryksen. Se laulaa siksi, että rintaa pullistaa\nkevään kuvaamaton riemu, että sen täytyy laulaa. Kerttua naurattaa,\nsillä lintunen on koomillinen touhutessaan siinä itsetiedottomasti,\npuuhakkaasti. Patsaan lähellä penkillä istuvaa Vanhaa tohtoria näkyy\nmyös naurattavan. Hän on ollut sunnuntaikävelyllä, menossa tästä\npuiston läpi kotiinsa, nähnyt sen kauneuden ja siinä heräilevän\nkevään, ja ajatellut, että \"istahdan muutamaksi minuutiksi tuohon\npenkille kuuntelemaan peipon viserrystä\". Hän pistää tupakaksi, huomaa\npatsaan laella sirostelevan lintusen ja alkaa huvittuneena tarkata sen\nelehtimistä. Vanhalla tohtorilla on harvinaisen elävä huumorintaju ja\nsuuri, lämmin sydän. Hän nauraa ihan ääneen... \"Kuka meneekään tuossa?\nEi voi erottaa vanhan tylsillä silmillä... Tuttava se kuitenkin on,\nkoska tervehtii. Täytyy varmuudeksi kohottaa hattua. Tyttö se on, koska\nvartalo keinahtelee noin kauniisti...\"\n\nKerttu on jo mennyt ja jokainen sielun ja ruumiin solu iloitsee\nhänessä. Herttainen, jörö, ujo Vanha tohtori! Kultainen vanhapoika,\nisoisän ylin ystävä. Häneen vain isoisä luottaa -- ei keneenkään muuhun\n-- nuoriin tohtoreihin ei ollenkaan. Eräänä keväänä keskiluokilla\nollessaan Kerttu oli ollut heikko, minkä johdosta isoisä oli kovasti\nhuolehtivaisena määrännyt hänelle kalanmaksaöljyä. \"Se on niin\nvahvistavaa!\" hän oli touhunnut ja itse käynyt ostamassa sitä. Kertusta\nse oli ollut suorastaan hirveätä. Sitten äiti oli lähettänyt hänet\ntohtorisedän luo tutkittavaksi. Tämä oli koputellut, tarkastellut ja\nkurkistellut häntä joka puolelta -- välillä katsonut silmiin, nauranut\nja taas mumissut itsekseen. Kuultuaan sitten isoisän määränneen hänelle\nkalanmaksaöljyä Vanha tohtori oli muhoillut ja käskenyt sanoa isoisälle\nterveisiä, että \"syököön kalanmaksaöljynsä itse!\" Kun Kerttu oli vienyt\nnämä terveiset isoisälle, tämä oli ensin ällistynyt ja kysynyt sitten:\n\"Sanoiko tuo sakramenskattu lurjus siten?\" ja lisännyt uhkaavasti: \"Sen\nse saa vielä maksaa!\"\n\nKerttu meni Bulevardin yli ja läksi kulkemaan pitkin sitä ja\nsitten Erottajan aukion poikki satamaan päin. Hänen teki mieli\ntulla kohtauspaikalle Laurin huomaamatta, hiipien odottamattomalta\ntaholta. Lauri tietenkin tuijottaa Oopperakellariin päin,\npuiston keskikäytävälle tai Pohjois-Espiksen puolelle, mutta ei\nEtelä-Espikselle. Siksi Kerttu lähestyy täältä, kiertääpä Kappelin\npuolelle ja sieltä, Ryynekreenin patsaan suojasta, tarkastaa Lauria,\njoka siinä malttamattomana odottaa häntä.\n\nSalajuoni onnistuu: Kerttu pääsee hiipimään patsaan taitse Laurin\nrinnalle ja tarkastaa häntä silmänräpäyksen ennenkuin rykäisee.\nLauri on pitkä ja komea, sinisilmä, kyömynenä. Hänen kasvoissaan on\nkevätilman raikkaan ahavan ruskeus ja hohto. Kertun sydän alkaa sykkiä\nja hän punastuu. Ennen, lapsena, ei ollut tällaista. Silloin hän oli\nusein riidellyt Laurin kanssa ja joskus kaksin kourin tukistanut\nhäntä. Lauri oli vain nauranut ja käskenyt tukistaa vieläkin. Hän ei\nollut helsinkiläinen, vaan oli kotoisin maalta, sieltä, missä Kertun\nisällä oli kesähuvila -- Hämeestä järven rannalta, Ylitalosta, joka oli\ntuomari Vuoren lapsille kuin toinen koti. Vasta sitten kuu Laurista oli\ntullut ylioppilas ja hän oli saapunut Helsinkiin ja ilmestynyt Kalevin\nmukana Kertun kotiin, oli yhtäkkiä alkanut tuntua toiselta kuin ennen.\n\nLauri oli varmaan vaistonnut hänelle läheisen olennon tulleen\nsaapuville, sillä hän kääntyi äkkiä, ilman mitään merkkiä, Kerttuun\npäin. Hänen käsivartensa liikahtivat tavalla, jonka Kerttu jo tunsi ja\njota hän samalla sekä toivoi että pelkäsi, ja hänen silmistään tuikahti\nse janoinen kimmellys, jonka syttyminen oli muuttanut hänen ja Kertun\nsuhteen toiseksi kuin se oli ollut siihen saakka. Lauri oli vänrikin\nunivormussa, olkalapuissa kenttätykistön merkit. Hän seisoi siinä kuin\njäykistyneenä, suu raollaan, huohottaen hiljaa, ilmeessä sanomaton\nkaipaus, hellyys ja onni. \"Tule!\" Kerttu sanoi ja vei hänet penkille\nistumaan. \"Olethan kuin puusta pudonnut!\"\n\nSiinä vasta Kerttu ojensi hänelle kätensä ja vilkaisten ympärilleen,\nnäkikö kukaan, antoi sen viivähtää Laurin isossa, jäntevässä,\nuskollisessa kourassa, koska tämä ei mielinyt hellittää siitä.\nKumpainenkaan ei sanonut mitään. Kertun tavallisesti niin poikamaisen\nhilpeä, melkein ylimielinen ilme muuttui vähitellen vakavaksi ja siitä\nherkäksi, kunnes jo kertoi sanomattoman onnen, nuoruuden kuvaamattoman,\nseesteisen auvon, värjyvän suloisena, huumaavana liikutuksena hänen\npitkien silmäripsiensä takana. Hän ei rohjennut katsoa Lauriin, vaan\ntuijotti puiden latvoihin ja kevättaivaalle, josta näytti satavan onnen\nkimaltelevaa, utuista terhentä kuin siunausta.\n\n-- Mitä nyt teemme tänään ja huomenna? Lauri kysyi vihdoin, tarkoittaen\nselvyyden ottoa siitä, miten he voisivat saada yhdessäolostaan\nsuurimman mahdollisen onnen.\n\n-- Nyt lähdemme kävelemään noin vain ilman päämäärää, mutta kuitenkin\nohjaten askeleemme niin, että joudumme meille leivälliselle viimeistään\nkello 17.30. Helena-rouva on pyytänyt meitä tekemään niin. Kalevi myös\nsaapuu Anjansa kanssa. Päivällisen jälkeen menemme teatteriin ja sitten\nkiltisti kotiin.\n\n-- Entä vapun vastaanottavaiset? Lauri kysyi hiukan epäröivästi.\n\n-- Ne eivät koske meitä, Kerttu selitti opettavaisesti, ensiksikään\nsiksi, etten ole vielä kiivis; toiseksi siksi, ettei isä pidä\nniistä; ja kolmanneksi siksi, ettei Anja tahdo ottaa osaa sellaiseen\nremuamiseen. Teatteriin hän voi tulla Kalevin ja meidän kanssamme,\nmutta ei askeltakaan kauemmaksi. Koska itse olen ultramoderni\ntyttölapsi, en pidä kivana isän tahdon vastustamista, vaan nolaan\nihmisiä tehokkaimmin juuri sillä, että tottelen häntä. Eikö ole\nhämmästyttävää? Ylioppilaskandi, joka tottelee isäänsä! Luonnotonta\ntodellakin! Vastoin kaikkia tyttöromaaneja! Vain harhaantunut nykyajan\nnuoriso voi keksiä sellaista! Naurakaamme katkeran ivallisesti,\nviiltävän traagillisesti: ha-haaah!\n\nLauria alkoi todellakin naurattaa. Kerttu oli erikoinen -- sitä ei\nvoinut kieltää. Onneton se, joka joutui vaihtamaan hänen kanssaan\nvuorosanoja, sillä hän osasi kääntää pyhimmätkin ennakkoluulot ja\nhelmapitämykset raivostuttavasti päälaelleen. Lauri katseli syrjästä\nlumoutuneena Kertun raikasta ihoa. Tulevana lääkärinä hän oli tottunut\nhuomioimaan tuollaista. Sitäpaitsi hän tunsi olevansa sanomattoman\nterve ja voimakas, ja kaipaavansa joka suhteessa normaalin ihmisen\ntäyteläistä elämää. Hän huokasi, sillä vasta syksyllä, vapauduttuaan\nsotaväestä, hän pääsisi varsinaisesti aloittamaan lukujansa. Näin\nalkukynnykseltä katsottuna iankaikkisuus tuntui lyhyeltä verrattuna\nopintovuosien toivottomaan pituuteen. Mutta ne täytyi kestää. Ne\nkuluisivat kiihkeässä, ahkerassa työssä. Sitäpaitsi Kerttu oli vielä\nlasten kirjoissa. Hänen piti kehittyä aikaihmiseksi ja valmistua\njoksikin. Kerttu itse tahtoi niin -- halusi ryhtyä taiteilijaksi.\nLauri ihaili Kertun järkevyyttä ja malttia, ja ymmärsi olevan viisasta\nnoudattaa hänen ohjeitaan, sillä nämä olivat valoisan, puhtaan hengen\nsanelemia.\n\nKerttu varmaan oli nähnyt Laurin katseen muuttuvan kaihoisaksi,\nsurumieliseksi, koska sanoi:\n\n-- Lähtekäämme jo! Jos olet oikein järkevä ja kiltti, niin saat\ntaluttaa minua silmänräpäyksen ajan kynkästä. Mikä onni! He\nlähtivät kulkemaan, ajattelematta minne, ja heräsivät tietoisuuteen\nHaaksirikkoisten patsaalla. He istuutuivat penkereen reunalla olevalle\npenkille ja katsoivat vaiti ollen edessänsä avautuvaa näkymää.\n\n\n4\n\nErotessaan isästään ja äidistään Kalevi sanoi varmasti tulevansa\najoissa kotiin päivälliselle. Helena-rouva hypisteli ja pudisteli\nhänen asetakkinsa rintamusta ja puheli huolestuneena: -- ... että kun\nlomasi on niin lyhyt, niin suo nyt siitä äidillesi niin paljon kuin\nmahdollista... Ja isällesi. Ethän ole vielä käynytkään kotonasi, kun\ntulit suoraan asemalta isoisän luo. Ja nyt menet Anjaa tapaamaan.\nTulkaa varmasti sitten päivälliselle! Huoneesi on aivan samanlaisessa\nkunnossa kuin lähtiessäsi. Kerttu on vähitellen koonnut sinne vanhoja\nkirjojasi ja leikkikalujasi. Siellä ovat polkuhevonen ja Laurolan tädin\nlahjoittama palokunta-auto. Leikkitykkejä löytyi useita. Ihan luulisi\nsinun jo lapsena tienneen joutuvasi tykkiväkeen.\n\n-- Ole huoletta, äiti, kyllä varmasti tulemme.\n\nHe olivat seisahtuneet Ylioppilastalon aukion reunaan, Heikin- ja\nKalevankadun kulmaan. Kalevi katseli odottavasti, kiihkeästi, Aleksille\npäin eikä kuullut enää, mitä äiti puheli. Äkkiä hän läksi menemään\nTallbergin kauppakujaa ja tämän portista näkyviin tullutta, hentoa,\nsolakkaa olentoa kohti. Se ei tullut kävellen, vaan ikäänkuin liukuen\nilmassa -- kuin valkea viiva, auringossa kimalteleva välähdys. Nyt se\nnosti käsivarren ylös ja huiskautti keveästi kättään -- oli huomannut\nKalevin, jonka täytyi hillitä itseään, ettei olisi juossut tuota hentoa\nolentoa vastaan. Helena-rouva näki hänet silmissään -- hänen vaalean,\nhiukan punertavan tukkansa, pitkät, melkein valkeat silmäripsensä,\njoiden takaa suuret siniharmaat silmät katsoivat haaveilevasti,\nvakavasti, hänen hennon olemuksensa, jota kuitenkin kaunisti\nviehättävä, pehmeä naisellisuus -- tuo kaikki, jonka Helena-rouva\nkokeneena ihmisenä tunsi.\n\n-- Kuule, Helena, sanoi tuomari Vuori ja katsahti tapansa mukaan\nkelloonsa näkemättä kuitenkaan edes sen osoittimia, taidan sunnuntaista\nhuolimatta pistäytyä toimistossa vilkaisemassa eräitä papereita, jotka\non jätettävä tiistaina määräpaikkaan. Tulen kyllä ajoissa kotiin.\n\nHän huiskautti hansikasta vaimolleen ja meni. Helena-rouva katseli\npuolisoansa, kun tämä käveli Aleksia kohti hajamielisyyttä, melkeinpä\nväsymystä ilmaisevin askelin. \"Anja on kaunis!\" hän unohtui siinä\nsamassa miettimään, omillakin kasvoillaan vielä hyvin säilynyt, kauan\nkukoistanut ja syvän, levollisen kypsyyden ja tyydytyksen saavuttanut\nkauneus. \"Hänen muotonsa on joka suhteessa siro, nenänsä jalo, huulensa\nhienosti piirtyneet, punaiset, aina kosteat, kuin olisi niitä juuri\nsuudeltu\".\n\nHelena-rouva melkein punastui ajatuksistaan ja mielikuvistaan. Oli\nollut aika, jolloin... Mutta nyt ei enää. Oli uusien nuorten vuoro.\nAnja on suloinen -- Anja Tuuliala. Osakunnassa Kalevi oli tutustunut\nhäneen ja tuonut pian äitinsä nähtäväksi. Anja oli kotoisin kaukaa\nKarjalasta. Opiskeli sairaanhoitajattareksi. Tunsi sen kutsumuksekseen.\n\"Anja Tuuliala\". Helena-rouva melkein kuin maisteli sitä yhä siinä\nmietteissään seisoessaan. \"Sointuu se! Anja on pehmeä, luokse hiipivä,\nturvaan hakeutuva kuten naisen tulee olla, Tuuliala raikas, ilmava,\npuhdas... Ei, täytyy kiiruhtaa kotiin huolehtimaan päivällisestä.\nIllalla on sitten mentävä sotilaskodin iltamaan. Ihan peloittaa\najatella noita lapsia, kun rakkaus tulee kuin kevään muuttolintu,\nmutta ei löydäkään pesimäpuuta eikä -pensasta. Riemua on rinta täynnä\nja laulu heläjää keskeytymättä, mutta minne kallistutaan lepoon,\nminne ilmestyvät pienet untuvapäät? No, täytyy uskoa, ettei elämä ole\nniin kovaa eikä armotonta kuin se näyttää meistä vanhoista, että se\njärjestää nuorten asiat aikanaan. Vaan jos tulee hyökyaalto... Minua\nvaivaa joskus öillä kauhu, niin että täytyy maata liikkumattomana\nJumalan jalkain juuressa ja kärsiä, kärsiä, rukoilla, rukoilla,\ntuijottaa pyytävästä jonnekin, josta voi saada avun, jos niin on\nsallittu...\"\n\nHelena-rouva läksi kiireisin askelin kotiin päin, Töölöön, pitkin\nTuruntietä. Hänen olisi tehnyt mieli ajaa raitiovaunussa, mutta se\nnäytti hankalalta, ne kun olivat kaikki sulloen täynnä. Messuhallissa\ntai urheilukentällä oli varmaan jokin tilaisuus tai kilpailu.\nSunnuntaipukuinen, nuori elämä kohisi Turuntiellä valtoimenaan,\nrunsaana, täyteläisenä, rikkaana. Helena-rouva pisti aina tyydytettynä\nikäänkuin merkille, että siinäpähän on Eduskuntatalo ja tuossa\nMuseo. Ne olivat merkkeinä siitä, että omistettiin jotakin. Ja\ntuossa oli Kullervo alhossaan mustarunkoisten lehtikuusien varjossa.\nHelena-rouva ei mennyt milloinkaan tästä ohi ihailematta Sjöstrandin\npatsasta. Hän ei ollut sanonut kenellekään sitä salaista, melkein\nkiihkeätä käsitystään, että se oli Helsingin -- ehkä koko Suomen --\narvokkain, aaterikkain, taiteellisin kuvapatsas, ja että sen sijainti\noli, niin sattumoisin kuin lie tullutkin valituksi, mahdollisimman\nonnistunut. Se seisoi siinä murheellisten puiden juurella hiljaisessa\nnotkossaan kuin Suomen kansan sydämen sisimmässä lokerossa,\nvälittämättä ympärillänsä pauhaavasta elämästä, ajatus kohdistuneena\nvain viimeiseen tilintekoon. Tuhannet loivat siihen ohi mennessään\nkatseen ja tunsivat sydämessään herättävän säpsähdyksen, omakohtaisen\ntilinteon ja tuomion välttämättömyyden. Helena-rouva oli pahastunut\nkuullessaan päätetyn, että Kullervon patsas siirrettäisiin jonnekin\n\"arvokkaammalle\" paikalle. Varmaan tekopuistoon, joka olisi kaavailtu\nuusasiallisin nelikulmioin ja käytävin. Sen juurelle istutettaisiin\ntietenkin vuodenaikojen mukaan erilaisia kukkia, ruusuja, begonioita\njne. Helena-rouva toivoi hartaasti Kullervon saavan jäädä hämärään\ntuonenalhoonsa. Hänen miehensä, isoisä, lapset -- kaikki olivat sitä\nmieltä, että tuossa sen tuli olla. Eikä kukkia -- ei minkäänlaista\nhempeyttä, vaan patsas vain ja suuri, synkkä, juhlallinen tilinteon\najatus -- että \"nyt maksan kaikki velkani!\"\n\n\n5\n\nTuomari Vuori tuli Aleksanterinkadun varrella, virastojen\nläheisyydessä, olevaan toimistoonsa ja istuutui pöytänsä ääreen\ntäydentelemään sitä valituskirjelmän luonnosta, jota oli sorvaillut\nkoko edellisen päivän, mutta johon ei ollut vieläkään tyytyväinen.\nHänen juriidinen älynsä etsi yhä erinäisiä näkökohtia ja sattuvia\nilmaisutapoja, jotka saattaisivat valittajan oikean asian vakuuttavaan,\nlopullisesti selkeään ja hämärtymättömään valoon. Tällaista\ntarkkuutta hän harrasti ei vain asian vaan luonteensa vaatimuksesta,\nilmaisten siten perineensä jotakin isänsä sekä tieteellisyydestä että\ntyylitaidosta.\n\nMutta puhdistaessaan siinä ennen ryhtymistään työhön lasejaan, jolloin\nhuoneen piirteet ja kalustus muuttuivat hänen likinäköisissä silmissään\nepämääräisiksi, hämäriksi, hänet pääsi yllättämään vihollinen, joka\nväsymättä vaani hänen kintereillään ja jota vastaan hän aina oli\nvaruillaan. Se ikäänkuin hiipi silmien sumusta saapuville, osoitti\nvalituskirjelmän luonnosta ja kuiskasi katkerasti: \"Tällaiseenko työsi\nonkin supistunut, tuomari Kaarlo Vuori?\" Se oli sielussa urkkiva ja\nasuva loinen, tuo tuollainen hiljainen, mutta silti traagillinen\ntietoisuus siitä, ettei ollutkaan saavuttanut elämässä sitä asemaa eikä\nvaikutusalaa, johon tiesi kykyjensä puolesta olleensa kutsuttu.\n\nHän korjasi samalla tätä ajatustaan, sillä se ei ollut sattunut\nkulkemaan ihan oikein. Olihan niin, että hän oli saavuttanut tuon\naseman ja pitänytkin sitä kauan, kymmenisen vuotta, mutta oli\nmenettänyt sen -- tullut syöstyksi siitä kuin marttyyri Tarpeian\nkalliolta. Ei ollut ihmettelemistä, että se oli polttanut lähtemättömän\njäljen hänen rintaansa ja askarrutti hänen ajatuksiaan lakkaamatta,\nkaikista ponnistuksista huolimatta.\n\nHän myhähti katkerasti, harmistuneesti, ja ryhtyi lukemaan\nkirjoitustaan. Mutta silloin alkoi kadulta kuulua sähkepojan\npitkäveteistä, uteliaisuutta herättävää huutoa. Hän unohtui\nkuuntelemaan sitä ja harhautui huomaamattaan äskeiseen salaiseen\ntilintekoonsa.\n\nKukaan ei voinut sanoa, että hän olisi valittanut osaansa puolella\nsanalla tai kerjännyt kenenkään sääliä edes ilmeelläkään. Todettuaan,\nmiten oli käynyt -- että ystävä ja työtoveri oli istuutunut hänen\ntuolilleen virkkamatta hänelle siitä sanaakaan ja että tämä kaikki oli\ntapahtunut liikkeen johtokunnan yksimielisen päätöksen perusteella --,\nhän oli tyynesti ja arvokkaasti väistynyt ja painunut hiljaisuuteen.\nToimeentulonsa hän hankki lakimiehenä uuraalla, tunnontarkalla työllä.\nHänen elämänsä oli ollut tuon suurta huomiota herättäneen tapahtuman\njälkeen mikäli mahdollista vielä nuhteettomampaa kuin siihen saakka,\nja hän tiesi kyllä nauttivansa lähimmäistensä arvonantoa ainakin niin\npaljon kuin tavallisen rehellisen kansalaisen sopi pyytää, mutta silti\nhän tunsi olevansa salaisesti onneton. Tai ehkä ei varsinaisesti\nonnetonkaan, vaan ikäänkuin vailla jotakin, suljettu paratiisin\nporttien ulkopuolelle, estynyt toimimasta todellisen kutsumuksensa\nkentällä, maan ja kansan hyväksi niiden korkeiden kykyjen mukaan,\njotka tiesi omistavansa. Se oli -- hänen täytyi myöntää itsekseen --\nhiljaista, kalvavaa tuskaa ja samalla suurta inhimillistä tragiikkaa.\nHän ei ollut osannut aavistaakaan kerran joutuvansa sellaisen uhriksi,\nmurhenäytelmän keskushenkilöksi, joka tukehtuu siksi, etteivät jumalat\njostakin salaperäisestä syystä -- kateudestako? -- anna hänelle\nriittävästi ilmaa.\n\nTuomari Vuori säpsähti hereille ja suuttui itselleen. \"Minua heikkoa\nraukkaa!\" hän ajatteli, \"kun en voi olla pohtimatta mokomaa vanhaa\njuttua\". Hän alkoi lukea ja luki ääneen, koska konttorissa ei\nsunnuntain vuoksi ollut ketään. Siten hän pääsi keskittymään paremmin\nja sai pidetyksi ajatuksensa kurissa. Nuo synkät, vihan tunteita\nherättävät kasvot, jotka usein vainosivat häntä painajaisena, koettivat\nkyllä taas tunkeutua hänen tietoisuuteensa, kurkistellen kuin\nikkunan takaa, mutta sisään hän ei niiden omistajaa enää päästänyt.\nTaistellessaan katkeruuttaan ja vihaansa vastaan hän oli todennut\nvälttämättömäksi irtautua noista tunteista, sillä niiden kauttahan\ntuo demooni kahlitsi hänen elämäänsä, hänen tahtonsa ja ajatustensa\nvapautta, mutta tähän hetkeen saakka hän ei ollut pyrkimyksessään\nonnistunut. Tämä taistelu sai joskus -- hän oli siitä tietoinen\n-- sairaalloista sävyä, minkä todettuaan hän säpsähti sielunsa\nterveyden puolesta. Silloin hän rukoili Jumalalta voimaa vapautuakseen\nkiduttavista tunteistaan, jaksaakseen vilpittömällä anteeksiannolla\npyyhkäistä kaiken menneen olemattomiin ja saadakseen sydämeensä\nlopullisen alistumisen ja tyytymisen suuren, järkkymättömän rauhan.\nMutta Jumala pysyi tutkimattomana eikä kuullut hänen rukouksiaan. Hänen\ntäytyi tahtomattaan edelleen kulkea entisen nöyryytyksensä koulussa,\nhiipiä ajatustensa ja muistojensa yössä salaa kuin varas tuhonsa\nnäyttämölle, ja uudelleen, sairaalloisen herkästi, eläytyä noihin\nvanhoihin, vaikeisiin vaiheisiin, jotka varmaan olivat jo unohtuneet\nuseimpain mielestä.\n\nMiten oli mahdollista, että oli saattanut käydä niin? Tuomari Vuori\noli lukemattomia kertoja tarkastanut toimintaansa tuon suuren\nkeskusliikkeen johtajana, jota oli hoitanut kymmenisen vuotta ja josta\noli äkkiä, aavistamattaan, tullut erotetuksi, ja oli aina päätynyt\nsiihen samaan tulokseen, ettei hän ollut antanut minkäänlaista pätevää\neikä riittävää syytä moiseen koko hänen elämäntyötänsä murskanneeseen\ntoimenpiteeseen. Liike oli hänen varmassa, lujassa johdossaan\nmenestynyt erinomaisesti ja saavuttanut koko maassa yhä lisääntyvää\nkunnioitusta ja arvovaltaa. Hänen periaatteidensa nuhteettomuus\nja selkeys, hänen pettämätön asiallisuutensa, arvostelukykynsä,\njohdonmukaisuutensa ja kaukonäköisyytensä olivat usein saaneet juuri\nniiden tunnustusta, jotka sitten yhtäkkiä olivat kieltäneet häneltä\nkaikki kyvyt niin tarkkaan, että olivat antaneet hänelle eropassin\nkäteen. Tähän toimenpiteeseen ei voinut olla syynä sekään, että\nhänellä oli, kuten hän itse avoimesti myönsi, eräitä luonteenvikoja,\njotka vaikuttivat ihmisiin torjuvasti, kylmentävästä Hän oli usein\nhuomaamattaan tyly ja epäkohtelias, äreä. Ihmiset kääntyivät hänen\npuoleensa haluttomasti, melkein peläten, ja poistuivat hänen luotansa\nharvoin tyytyväisinä. Se oli paha vika kenessä hyvänsä, mutta\nvarsinkin henkilössä, jonka asemansa vuoksi tuli persoonallisilla\nominaisuuksillaan saavuttaa ympäristönsä ja asiakkaidensa myötätunto.\nMutta nämä puolet eivät olleet niin painavia eivätkä vaikuttavia, että\nolisivat tehneet hänen erottamisensa laatuista henkistä ja aineellista\nmurhatyötä oikeutetuksi. Ei hän voinut puolueettomimmallakaan\ntarkastelulla myöntää sitäkään, että olisi liikkeensä yleisten\nsuuntaviivojen kehittelyssä ollut yksipuolinen ja sokea sekä johtanut\nyritystä harhaan, ajan terveimpien pohjavirtausten ulkopuolelle tai\nsuorastaan niitä vastaan. Sitä hän ei ohut tehnyt, vaan oli, selkeästi\nnähden sen, mikä ajassa oli epätervettä, yksipuolista kiihkoa ja\nkuohua, luotsannut laivaansa syvintä väylää ja pysyvintä pohjavirtaa\nmyöten. Vaikka hän olikin tällöin joutunut liikkeensä johdon\nerinäisten jäsenien kanssa erimielisyyteen, niin ei tämä koskenut niin\nsovittamatonta ristiriitaa, että hänen erottamisensa olisi sen vuoksi\nollut välttämätöntä.\n\nMutta tässäpä tultiinkin asian ytimeen. Hänet oli erotettu\nhenkilökohtaisen vihan ja koston vuoksi, syynä ensimmäinen käteen\nsattuva veruke.\n\nTuomari Vuori heräsi lumouksestaan ja ähkäisi harmissaan\nhermostuneesti. Hän oli unohtanut lukemisensa ja jäänyt kynä kädessä\ntuijottamaan kirjoitukseensa, näkemättä siitä kuitenkaan mitään.\nAinoa, mitä hän näki, oli tuo tuskallinen hetki, jolloin johtokunnan\npuheenjohtaja toi hänelle, hänen istuessaan rakkaaksi käyneen\ntyöpöytänsä ääressä, irtisanomispäätöksen ja ilmoitti uuden johtajan\nvaalista, -- jolloin yhdellä ainoalla leikkauksella katkaistiin hänen\nuransa ja saatettiin hänen viimeinenkin uskonsa rehellisyyteen,\noikeuteen ja ystävyyteen romahtamaan. Silmänräpäykseksi hänen\nmiehuullisuutensa oli horjahtanut, mutta ei enemmäksi. Nähtyään\njohtokunnan puheenjohtajan kettumaisen naaman, jota valkoinen\nliuhuparta hurskaasti reunusti, ja hänen kavalan, salaisella\nkostonnautinnolla juuri tuota hänen luhistumistaan odottavan\nkatseensa, sekä kuultuaan hänen tekopyhän, hunajanmakean äänensä, kun\nhän muka valitteli \"asiain tällaista käännettä, jota hän puolestaan\noli viimeiseen saakka vastustellut\", hän sai kootuksi voimansa ja\nvain kysyneeksi kylmäverisesti ja tyynesti, \"oliko johtokunnan\npuheenjohtajalla ehkä vielä muutakin asiaa?\" Kun ei ollut, tuo\nämmämäinen liuhuparta, pyöreävatsainen, pillisäärin tessutteleva\n\"täti\", sai suureksi hämmästyksekseen mennä ovesta ulos ilman\nminkäänlaisia enempiä keskusteluja ja kumarruksia.\n\nEi, hänen täytyi sittenkin keskeyttää työnsä ja lähteä kotiin.\nSunnuntaihiljainen toimisto ei ollutkaan edullinen keskittymispaikka,\nsillä juuri sen häiriintymätön rauha houkutteli mietteet ja mielikuvat\nharhateille. Huomenna, vappuna, ihmisten iloitessa keväästä, hän tulisi\ntänne uudelleen ja sommittelisi silloin valituskirjelmän loppuun.\nEhkäpä ajatukset väsyisivät tämänpäiväisestä virvaleikistään ja\nantaisivat hänelle rauhan huomenna. Hänen täytyi päästä eroon niistä\n-- saada voitto menneisyydestään ja itsestään. Ei ollut ollenkaan\nsanottua, että hän itse oli ollut ehdottomasti joka suhteessa oikeassa;\nhyvin mahdollista oli, että hänen vihamiehillään oli sittenkin ollut\nmenettelyynsä pätevämpää aihetta kuin hän osasi tai jaksoi huomata\nja myöntää. Lakimiehenä tuomari Vuori ymmärsi oikeuden ylen harvoin\nasettuvan kokonaan toisen riitapuolen kannalle. Täytyisi jollakin\nihmeellisellä voimainponnistuksella vivuta itsensä ylös siitä\nkatkeruuden kaivosta, johon oli sortunut, ja saada elämään ja ihmisiin\nsovinnollisempi suhde. \"Sittenkin jää tähän onnettomaan maahan liiaksi\neripuraisuutta ja vihaa\", hän ajatteli melkein ääneen painaessaan\noven kiinni. \"Ja sille, miten ja millä perusteilla he ovat toimineet\nminua vastaan, en voi mitään\", hän jatkoi päätelmiään, \"vaan sen\nsovittaminen, mikäli ovat tehneet kohtuuttomuutta ja vääryyttä, on\nheidän asiansa; minua koskee vain oman sydämeni haava, joka minun on\nsaatava parannetuksi kokonaan erilläni heistä, ylentämällä siveellinen\nolemukseni niin korkealle, ettei tällainen alhaisuus enää yllä siihen\".\n\n\n6\n\nTuomari Vuori käveli hiljalleen Turuntietä kotiinsa. Vaikka hän oli\nasunut Töölössä jo monta vuotta, hän ei ollut vieläkään tottunut\ntuohon kaupunginosaan ja Turuntiehen. Tämä johtui siitä, ettei hän\nollut muuttanut sinne vapaaehtoisesti, vaan siksi, että oli ollut\npakko lähteä pois entisestä huoneistosta. Talo oli tarvinnut sen\nomiin tarkoituksiinsa. Sehän oli vallan tavallinen tapaus eikä siitä\nsen enempää, mutta kun siinä häiriytyivät pitkäaikaiset tottumukset,\nse hermostutti. Tämähän oli inhimillistä ja ymmärrettävää. Lapset\nolivat kasvaneet siellä. Hän itse oli näin keväisin avannut aamulla\nikkunan ja lehteä lukiessaan kuunnellut peipon laulua. Joka päivä hän\noli tarkastanut, minkä verran vaahterain silmut olivat suurentuneet.\nVanhan kirkon torni oli näkynyt lehvien yläpuolitse. Hän oli usein\nilloin unohtunut katsomaan sitä. Väliin oli sen takaa kimmeltänyt tähti\nja risti oli kuultanut kullalta. Vainajat olivat uinuneet vakaasti\nhaudassaan puiden tummassa varjossa. Joskus hänen sydämensä oli\ntäyttänyt suuri rauha, häivähdys siitä mielialasta ja tyytymyksestä,\njota hän erikoisesti ikävöi ja arvosti.\n\nTämä muuttaminen uusiin oloihin ei kuitenkaan ollut aikaansaanut hänen\nelämässään eikä hermoissaan ylivoimaista häiriötä. Päinvastoin hän\ntiesi tottuvansa uuteen ympäristöönsä ja oli jo ehtinyt kiintyä niihin\nmoniin puistoihin, metsä- ja rantateihin, joita siellä ja sen taustalla\noli tarjona. Näkymä Heikinkadulta Kansallismuseolle päin ja taivaan\nvärivivahdukset sen tornin taustalla olivat vaihtelevia, juhlallisia,\nylentäviä. Museon kirkkomaisesta tyylistäkö lienee johtunut, että\nhän oli joskus mennessään kotiinsa kulkevinaan kuin kirkkotietä.\nHesperian puiston vanhat jättiläislepät ansaitsivat ihailua, kun vain\ntuli niihin tutustuneeksi ja niitä tutkineeksi. Töölönlahden pinnassa\nvälkehti loistoisia värejä ja auringonsäteet heijastuivat kauniisti\nlahden toisella puolen, ratapenkereen kohdalla, leijailevista savu-\nja höyrypilvistä, joita puuhakkaat veturit siellä tupsauttelivat\nhenkirei'istänsä. Eläintarhan ranta veteen kuvastelevine huviloineen\noli idylli.\n\nSiinä oli sitten Kullervo, kädessänsä miekka ja mielessänsä jyrkkä\nkysymys. Tuomari Vuori huokasi, sillä hän yhdisti aina vaistomaisesti\nKullervon siihen, mitä oli tapahtunut yksikolmatta vuotta sitten.\nSilloin oli Suomen kansa juonut sekä syyllistä että viatonta verta --\nriehunut Kullervon kirojen vallassa. Oliko sieluun jäänyt turman siemen\nkytemään, polttiko kostonjano sydäntä, astelivatko nuoret Kullervot\npaimenina, eväskontissa leipään leivottu kivi? Sitä ei voinut sanoa\nnyt, mutta se ilmenisi kyllä sillä kohtalon hetkellä, joka varmasti oli\nkerran tuleva kuin Herran päivä -- kerran, ehkä pian.\n\nMuseon kohdalla tuomaria vastaan saapui nuori pari. Tyttö nyykistää\nniksautti hänelle, mutta hänen saattelijansa sensijaan ei tervehtinyt,\nvaan käänsi päänsä pois. Tuomari hymyili ja nyökkäsi vastaukseksi,\nsillä tyttöhän oli Esteri, hänen kotiapulaisensa, jonka Helena-rouva\nnähtävästi oli hyvyydessään laskenut sunnuntailomalle päivällistouhusta\nja siitä huolimatta, että tyttö sai pitää, jos tahtoi, koko huomisen\npäivän itsellään. Esteri oli ollut tuomarin perheessä melkein\nlapsesta: ensin kesälomillaan huvilassa maalla ja sitten vakinaisesti\ntalousapulaisena. Hän oli sotaorpo -- syntynyt syksyllä 1918. Isä,\nmuurari Savila, oli kuollut kesällä keskitysleirissä -- nälkään, niin,\nsuoraan sanottuna nälkään. Äiti oli sitten joutunut Helena-rouvan\nvakinaiseksi pesijättäreksi ja siivoojattareksi. Joskus hän toi\nmukaansa pikku tyttärensä, ainoan lapsensa -- Savilat olivat olleet\nnuoria ja menneet naimisiin vasta syksyllä 1917 --, kun ei ollut aina\nmihin lapsiraukkaansa jättää. Helena-rouvan ja tuomarin sydämessä\nasui kipeä osanotto ja sääli sekä äitiä että lasta kohtaan, joista\nhe koettivat parhaansa mukaan pitää huolta. Savilan rouva, joka\noli tanakka, aikaansaapa ihminen -- Helsingissä olivat jo kapinan\naikoihin kaikki rouvia --, ei puhunut miesvainajastaan milloinkaan\neikä viitannut sanallakaan hänen kohtaloonsa. Ei hän ollut puhelias\nmuutenkaan, vaan päinvastoin melkein kuin nipisti huulensa yhteen.\nTuomari joskus aprikoi, mitä hän mahtoi ajatella. Asuiko menneen ja\njulmasti katkenneen onnen muisto niin elävänä hänen sydämessään, että\nse olisi purkautunut liian katkerana ja musertavana ja muuttunut\nkostonlieskaksi, jos hän olisi sanallakaan avannut sille tietä?\nParempi siis kantaa rinnassaan ainaista tulikerää, joka poltti,\npoltti, ja samalla ruokki tulevaisen koston hunajanmakeaa ajatusta.\nVai oliko Savilan rouva ehkä saanut sydämensä ristiriidan sovitetuksi,\nkostonjanon sammutetuksi? Ehkä hänen tunne-elämänsä oli rauhoittunut,\ntyytynyt, kohonnut inhimillisen kostonvaatimuksen yläpuolelle? Ehkä\nhän oli jaksanut päästä sille kannalle, että kosto on Jumalan eikä\nihmisten? Jos niin oli, hän oli saavuttanut siveellisesti paljoa\nkorkeamman asteen kuin esimerkiksi hän, tuomari Kaarlo Vuori, jonka\nsydämessä kostonjano vieraili sangen usein, niin tarmokkaasti kuin hän\nkoettikin estää sen tuloa.\n\nEsterin siniset hämäläissilmät olivat sädehtineet onnesta, kun hän\näsken oli luonut katseensa tuomariin ja punastuen tervehtinyt. Tuo\npitkä, komea nuorimies, joka kulki hänen rinnallaan, oli tietenkin\naiheuttanut hänen ujostuksensa. Hän oli arvattavasti Esterin ystävä.\nTuomari ei ollut tullut aikaisemmin ajatelleeksi, että Esterilläkin\nvoisi olla ystävä, mutta totesi nyt, että tottakai ja kuinka ei. Esteri\noli nyt siinä iässä, että sydän suorastaan hehkui. Aivan samoin kuin\nKalevilla ja Kertulla. Kuka tuo nuorimies mahtanee olla? -- tuomari\nsiinä ajatteli tutkivasti ja päätti kertoa hänestä Helena-rouvalle.\nTäytyi ottaa selkoa, mikä hän oli, ettei Esteri joutunut vaaralliseen\nseuraan. Helena hänet varmaan jo tuntee, sillä hänellä on hyvä vainu\nnuorten rakkausasioissa. Komea poika tuo nuorimies vain oli --\ntuomarin täytyi käännähtää katsomaan heidän jälkeensä. Olivat varmaan\nmenossa kävelylle keskikaupungille ja sitten klo 19:n elokuviin.\nSiellä he istuvat lähekkäin, Esterin käsi ujona ja luottavaisena\nnuorenmiehen tukevassa, turvallisessa kourassa, ja tuntevat elämän\nkeväisen onnen autuutta. Kuinka ruusuiselta heidän taivaanrantansa\nkuultaakaan -- heidän ja lukemattomien muiden Suomen nuorten, jotka\nkaikki varmaan tänä iltana istuvat käsikädessä -- sadattuhannet hennot\ntytönkädet lujissa nuortenmiesten kourissa. Kuinka tulvanaan sentään\nSuomen kansalle tuli onnea tänä keväisenä päivänä, jolloin aurinko\njo lämmitti ilmaa niin, että se väräjöi ja tärisi autereena metsien\nyllä, vaarojen rinteillä ja pelloilla, jotka alkoivat herätä eloon ja\nmiettiä onnellisina tulossa olevan suven suurta luomistyötä. Hesperian\npuistossa ja sokeritehtaan aitauksessa olevissa isoissa vanhoissa\npuissa peipot ja muut kevätlinnut pitivät herkeämätöntä konserttia.\nMiten ollakaan, niin tuomari Vuori tunsi tullessaan aurinkoiseen\nkotiinsa, josta kuului nuorten hilpeätä puhetta kuin kevätpuron\nporinaa, sielussansa häivähdyksen hienoa rauhaa, niin, \"melkeinpä\nonnea\", hän totesi hymähtäen riisuessaan palttootansa ja samalla\nkatsoessaan saliin, sen ikkunan edessä olevaan sohvaan, jossa istui\nAnja. Auringon säteet sattuivat Anjan hiuksiin, niin että ne loistivat\nkuin tuli. Ihminen yllätti joskus selittämättömällä, lumoavalla\nkauneudellaan.\n\n\n7\n\nKanslianeuvos heräsi vappuaamuna varhemmin kuin tavallisesti ja soitti\nAinoa. Tämä tuli vielä unenpöpperöissään kysymään, mikä oli hätänä,\nja sai vain käskyn vetää verhot auki, jotta nähtäisiin, minkälainen\noli sää. Kirkasta ja kaunista näkyi olevan, mutta mittari ilmoitti\nvain muutaman lämpöasteen. Kun lisäksi kävi vinha tuuli, minkä saattoi\npäätellä vastapäisen talon äkäisesti pyörivistä kattoventtiileistä,\nKaivopuistossa varmaan oli purevan kylmää, ellei sattunut löytämään\naurinkoista ja suojaista sopukkaa. \"Kanslianeuvosko Kaivopuistoon!\"\nhuudahti Aino lyöden käsiään yhteen; \"ei ainakaan ilman turkkia eikä\ntalvilakkia, mikäli minun mieltäni kysytään. Ja jalkaan kahdet sukat,\nkalossit ja polvisuojustimet. Sitten kanslianeuvos saa mennä, mutta ei\nmuuten\".\n\nKanslianeuvos pukeutui hiljalleen ja Aino autteli häntä, tietenkin oli\nmukavaa, kun ei tarvinnut kumartua vetämään jalkaan sukkia ja kenkiä\nja solmeilemaan näiden nauhoja. Selkä kun oli käynyt auttamattoman\njäykäksi ja hengitys alkoi pihistä ahtaasti heti, kun kumartui. Vanha\ntohtori olikin torunut, että \"kun sinulla on niin notkea sisäkkö kuin\nAino, niin anna hänen vetää sukat ja kengät jalkaasi; jos itse näes\nkumartelet liiaksi ja pidät päätäsi matalalla, niin vielä vaikka veri\npakkautuu aivoihisi ja liiasta latinanlukemisesta hauraiksi käyneistä\nverisuonistasi jokin napsahtaa puhki; mitä sanot silloin?\" Eipä siinä\nsilloin olisi paljoa sanomista, mietiskeli kanslianeuvos ja alistui\nAinon hoitoon erittäin kernaasti. Hän puheli menostaan katsomaan\nylioppilasnuorison vappua ja nauroi Ainon sattuville vastauksille.\nOikeastaan hän sanoi sanottavansa juuri sitä varten, että saisi kuulla\nAinon huomautukset sen johdosta. Aino ja vanha, Pohjanmaalta kotoisin\noleva, melkein ruotsinkielinen keittäjätär Mimmi olivat tottuneet\nliian suurille vapauksille ja määräsivät kanslianeuvoksen tulemisen\nja menemisen melkein itsevaltiaasti ja yksityiskohtaisesti, mutta kun\nhe sillä tarkoittivat vain hänen parastaan ja elämä tuli siitä vain\nsitä mukavammaksi, kanslianeuvos ei välittänyt heidän määräilyistään,\nvaan viisaampana alistui hymyillen Ainon tohvelin alle. Aika ei tullut\npitkäksi, kun tuo reipas hämäläistyttö askareidensa lomassa pyrähti\nsisähuoneisiin kertomaan milloin mitäkin pikku juorua tai muuta, mitä\noli sattunut kuulemaan talonmiehen vaimolta, osuus- tai maitokaupan\nmyyjättäriltä tai muilta sellaisilta uutisten välittäjiltä.\n\nAino oli kotoisin sieltä, missä kanslianeuvoksella oli huvilansa -- oli\nollut jo kauan, vuodesta 1913 saakka. Hän oli nyt siinä kolmenkolmatta\npaikkeilla -- oli kapinakeväänä ammutun punakaartilaisen tytär. Isä oli\nollut kanslianeuvoksen naapurin, Ylitalon, torppari.\n\nKanslianeuvos jahkaili näin ja pureksi ajatuksenpätkiä, kun Aino\npuki häntä ja toimitti lähtemään. Aino oli jo ehtinyt tilata ajurin,\njoka odotti. Kyllä se oli kätevä laitos tuo puhelin. Kauan sitä\noli aikoinaan saatu kärttää, ennenkuin kanslianeuvos oli suostunut\nhankkimaan sen, mutta oli hän sentään lopuksi myöntynyt. Häntä\nhymyilytti ajatellessa tuota aikaa ja puhelinta koskevia väittelyjä.\nHänellä oli aluksi ollut ikäänkuin pelkomielle, että lankaa myöten\nsaattaisi yöllä kuka tietää mikä vieras, paha henki ryömiä sisään,\nminkä vuoksi hän oli tahtonut ottaa yöksi johdon seinästä irti.\nSellaista hullutusta! Sitten hänestä oli ollut aivan selvää, että\ntuohon kojeeseen piti huutaa, jos äänen mieli jaksaa tunkea perille.\nSiitä hänelle oli jäänyt tavaksi huutaminen puhelimeen. Vaikka Kaarlo\nja muut olisivat selittäneet kuinka monta kertaa tahansa, että\ntasainen, rauhallinen puhe kuului selvemmin kuin kirkuminen, joka\nsaattoi vastaanottajan rumpukalvot ilkeästi rätisemään, niin hänpä kun\nvain huusi. Jos ikkuna sattui olemaan auki, niin koko kortteli tiesi,\nmilloin kanslianeuvos puhui puhelimeen. Ensimmäisellä karjaisulla\nkaikki lähiseudun kyyhkyset räpsähtivät säikähtyneinä lentoon. Ha-ha!\n\nKanslianeuvosta nauratti, kun hän istui siinä vanhan, tutun ajurin\nrattailla ja antoi leukansa täristä keppinsä kädensijaa vastaan.\nKaunista oli, kirkasta, suurenmoista, mutta viileätä. Hyvä oli, että\ntuli otetuksi turkki. Kyllä sen kaikki ymmärtävät, että vanhalle\ntulisi muuten tällaisella säällä vilu. Kesällä sitten sopii vähentää\n-- hellepäivinä, vaikka ei kanslianeuvos enää silloinkaan tarjennut\nniin ohuissa pukineissa kuin ennen. Kas -- vieläpähän on tuossa tuo\nvanha, pihan perällä oleva sauna. Kanslianeuvos oli käynyt siellä\nennen säännöllisesti kerran viikossa, sillä se oli ollut aikoinaan\nhyvä sauna. Mutta sitten vanha saunoittaja Sohvi kuoli eikä uusi,\nMaija-niminen -- miksikähän kaikki saunoittajat olivat enimmäkseen\nMaijoja ja Sohveja? -- kanslianeuvos ei ainakaan muistanut muunnimisiä\n--, tuota, tuntenut kanslianeuvoksen tottumuksia eikä vaatimuksia,\nvaan räiskytti vettä sopimattomasti vasten silmiä. Ei hän enää mennyt\nsemmoisen naaraskarhun kynsiin, vaan kävi jonkin aikaa Centralin\nsaunassa, joka oli hieno ja hyvä. Vaan sitten Kaarlo ja Helena\nalkoivat tolkuttaa, että isä vielä vilustuu saunamatkoillaan, ja\nvaatia, että isälle täytyy tehdä kylpyhuone kotiin. Se kävi muka\nhelposti päinsä nyt, kun koko talo uusittiin ja laitettiin hissit,\nlämpöjohdot ja jos mitkä mukavuudet. Kanslianeuvos oli kyllä pistänyt\nlujasti vastaan, että kun hän oli tullut näin kauan toimeen ilman\nsellaisia ylellisyyksiä, niin..., mutta eihän siinä mikään ollut\nauttanut. Hänet toimitettiin huvilaan jo toukokuun alussa Mimmeineen ja\nAinoineen, ja Kaarlo otti kaiken huolekseen. Täytyihän kanslianeuvoksen\nmyöntää syksyllä palatessaan, että oli sangen mukavaa päästä omaan\nkerrokseensa hissillä -- noin vain astua alhaalla häkin ovesta sisään\nja ylhäällä taas ulos. Nousu portaita neljänteen kerrokseen ei\nollut ollut enää pitkiin aikoihin kanslianeuvokselle helppoa, sillä\nsydäntä oli alkanut ahdistaa viimeisellä askelmistolla. Se oli tuo\nhissi vähän kuin vanhuudenvaivojen nenästä vetämistä. Jos kuolema\noli tehnyt esim. kanslianeuvokseen nähden sellaisen laskelman, että\n\"tuon minä ehdin korjata sitten, kun se pakahduttaa vanhan sydämensä\njuoksemalla portaissa\", niin viikatemies oli laskenut väärin. Ennenkuin\npakahtumisen vaara näet uhkasi kanslianeuvosta, hissi valmistui ja\nlopetti hänen \"juoksunsa\" portaissa. Se oli sopimattomasti sanottu!\nIkäänkuin vanha, arvokas kanslianeuvos olisi milloinkaan esiintynyt\nniin epäarvokkaasti! Hi-hii! Kanslianeuvosta nauratti eräs muisto,\neräs salaisuus, jota hän ei ollut paljastanut kenellekään, koska\nse oli niin lapsellinen, naurettava. Hän oli ollut aluksi hissistä\nniin kiinnostunut, että oli eräänä sunnuntaiaamupäivänä, jolloin\nportaissa oli ollut hyvin vähän liikettä, ajanut sillä monta kertaa\nylös ja alas, ylös ja alas. Sydänalaa hiipaisi niin mukavasti, lähtipä\nkumpaan suuntaan tahansa. Mitähän ihmiset sanoisivat, jos tietäisivät,\nminkälainen vekkuli kanslianeuvoksen sydämessä oli aina asunut ja asui\nyhä, hiusten lumivalkeudesta huolimatta. Hyvä laitos oli kylpyhuonekin.\nHän oli aivan kauhistunut, kun se oli sisustettu posliinitiilillä ja\namme oli valkoista emalia, että \"mitä hirveätä ylellisyyttä!\", että\n\"niinhän tämä on kuin Rooman vallan turmeluksen pahimpina aikoina!\",\nmutta alistua oli täytynyt. Ja kun Mimmi oli sitten illalla laittanut\nkylvyn, käynyt sanomassa, että \"kanslianeuvos tule nyt ja astu siihe\nturmelukse\", pessyt kursailematta hänet kureesta kantapäihin saakka,\npyyhkinyt patterilla lämmittämäänsä lakanaan ja lopuksi peitellyt hänet\nvuoteeseen sekä sanonut päättäväisesti, melkein hiukan uhmailevasti,\nettä \"sissoh!\", kanslianeuvos oli alkanut uskoa olevansa uusi Caracalla\ntai joku muu Rooman kuulujen kylpylaitosten kanssa läheisissä\ntekemisissä ollut, uudelleen lihaksitullut mahtihenkilö.\n\n-- Ptruu-h! Siinähän oltiin jo Kaivopuiston käytävän suussa. Vanha\najuri pysähdytti laihahkon ruunansa, joka oli kiltisti muka juosta\nkoppassut koko matkan, vaikka oli oikeastaan vain ollut juoksevinaan,\nliikuttanut jalkojaan juuri sen verran, että ukko tuossa kuskipukilla\noli pysynyt siivolla eikä ollut tupannut alituiseen rapsimaan\npiiskakulullaan lautasille. Tosiasiassa ruuna oli ollut koko matkan\nyhtä syvissä mietteissä kuin kyydittävä ja kyytimies, koska tuollainen\ntuttu, totunnainen jalkojen siirteleminen ei vaatinut erikoisempaa\nvalveutuneisuutta. Sen tietoisuudessa asui hämärä tunto siitä, että\n\"tuo on se vanha herra, jota isäntäni usein kyyditsee ja joka ei salli\nhevosta lyötävän\".\n\nPuistokujan vaaleiden, hentojen lehtisilmujen alla vallitsi herkkä,\niloinen tunnelma. Valkolakkinuorisoa siitä meni tien täydeltä,\ntoiset kulkueessa Y.L:n lipun jäljessä, toiset hajanaisina ryhminä.\nKanslianeuvoksen sydäntä laajensi voimakas, lämmin aalto, kun hän\nkatseli nuorisoa ja alkoi hiljaiseen, varovaan tahtiinsa hiihtää\njoukon mukana rantaan päin. Hyväinen aika sentään, miten paljon\nnaisylioppilaita! Ja kaikki kuin kedon kukkasia! Jos kanslianeuvoksen\nnuoruudessa olisi sanottu, että naisylioppilaita tulee kerran olemaan\nmonin verroin enemmän kuin ylioppilaita oli silloin kaikkiaan, niin\nsellaista puhetta ei olisi kukaan uskonut. Mutta nyt jos epäilijä\nnäkisi tämän valkolakkimeren, niin uskoisi. Mitä ne nyt laulavat?\n\"Lippusemme kohouupi taivahalle, sinitaivahalle, joka rinta\nriemastuupi...\" Kanslianeuvos tunsi heti tulevansa liikuttuneeksi --\nkyyneleet nousivat silmiin. \"Ei, minun täytyy olla luja, ehdottomasti\nluja. Roomalaisen patriisin velvollisuus oli hillitä tunteensa\nkaikissa, mitä vaikeimmissakin tilaisuuksissa, sillä niiden näyttäminen\noli epämiehekästä...\"\n\n-- Mikä vanha kiivis se täältä tulee silmät napilla kuin pikkupojilla\nsirkuksessa! kuului samalla tuttu ääni sanovan ja Kerttu solutti\nkäsivartensa suojelevasti isoisänsä kynkkään. -- Lauri, tule\njohdattamaan kansliapappaa toisesta kynkästä, niin viemme hänet\nistumaan ja tarjoamme hänelle sormustimellisen simaa eli somaa,\njumalten juomaa. Mutta mistä saisimme istumapaikat?\n\n-- Mennään hämäläisten pöytään, ehdotti Lauri. -- Siihen minulla on\noikeus ja vieraita saan tuoda mukanani.\n\nKerttu katseli häntä ylhäisesti ja vastasi:\n\n-- Tosin olen poikennut sukuni pohjalaisista perinteistä niin paljon,\nettä olen suvainnut seurustella kanssasi, mutta niin alas en ole vielä\nvaipunut, että istuisin siellä, missä hämäläiset istuvat. Tuolla ovat\nKalevi ja Anja. He varmaan valmistavat meille sijan Suomen kansan\nvalitun osan eli pohjalaisten pöydässä. Hellou, herra vänrikki, tule\nsuutelemaan siskosi kännyä!\n\nTämä hollywoodilainen tervehdys oli osoitettu Kaleville, joka oli\nhuomannut heidät ja tuli hakemaan heitä pohjalaisten pitkään pöytään.\nKanslianeuvoksesta tuntui turvalliselta päästä Kalevin suojiin, sillä\nelämänhaluisten, iloisten ja kauniiden nuorten paljous ikäänkuin\npeloitti häntä. Kalevi sanoi lähimpänä oleville esittelevästi:\n\n-- Tämä vanha kiivis on isoisäni, esihistoriallinen kantapohjalainen.\nKumartakaa häntä, te nuoret! Ja tämä likkalapsi on siskoni, lakkia\nvaille valmis kiivis. Hämäläinen jalo soturi Lauri Ylitalo kunnioittaa\npohjalaisten samuraiden seuraa läsnäolollaan. Nyykistä sedille\nsievästi, rakas siskoni! Isoisä, tule istumaan tänne! Tämä kiivetär\ntässä on Anja Tuuliala. Äiti on tietenkin kertonut sinulle hänestä.\n\nNuoret nostivat lakkia, kuiskuttelivat toisilleen ja tarkastelivat\ntulijoita, varsinkin kanslianeuvosta, uteliaasti. Kanslianeuvos tunsi\nolevansa sekä ujostunut että iloinen ja onnellinen. Hän kääntyi\nkatsomaan tutkivasti hennon vierustoverinsa siniharmaita, uneksivia\nsilmiä ja kaunista muotoa, ja kuiskasi liikuttuneena:\n\n-- Anteeksi, rakas lapsi... Sinäkö olet Kalevin ystävä? En ole nähnyt\nsinua aikaisemmin.\n\nAnja vilkaisi Kaleviin, alkoi punastua ja koetti vastata:\n\n-- Niin olen, jos sallitte, herra kansl...\n\n-- Rakas isoisä, sano niin, sillä olethan lapsi ja Kalevin ystävä.\n\n-- Rakas isoisä, änkytti Anja punastuneena.\n\nKanslianeuvos katseli häntä vapaasti, avoimesti, ilmeessään sen ihailun\nsuurin määrä, jota vanhuus tuntee nuoruutta ja kauneutta kohtaan.\nSitten hän siirsi katseensa muihin, vuorollaan jokaiseen lähellä\nolevaan ja viimein koko valkolakkiparveen. Kajahti vallaton laulu ja\nvalkolakkien rivit alkoivat tahdikkaasti heilua puoleen ja toiseen.\nKanslianeuvos kysyi ihmeissään, \"mitä ne nyt tekevät?\", ja sai Kertulta\nvastauksen: \"Rullaavat\". -- \"Rullaavat? Mitä se on?\" -- \"Onpahan\ntällaista vain!\" selitti Kerttu ja alkoi heilua laulun tahdissa\nedestakaisin. Ja huomaamattaan kanslianeuvoskin tuli hiljalleen\nhuojuttaneeksi ruumistaan, sillä istuen Anjan ja Kertun välissä hänen\noli melkein pakko tehdä niin, koska näillä ei olisi muuten ollut\ntarpeellista \"rullaustilaa\". -- \"Kyllä tämä nyt on vallan sopimatonta,\nettä elehdin tällä tavalla!\", hän nuhteli itseään, mutta hänen\nsydämessään asuva iloinen, pieni Kekkuli-Matti vain nauroi leveästi\nja lohdutteli, että \"älä huoli teeskennellä, vaan anna keväisen ilosi\npurkautua! Se tekee hyvää vanhalle sydämelle ja nuorentaa sitä kymmeniä\nvuosia\".\n\nKanslianeuvos katseli nuorten parvea niin kiinnostuneena kuin ei olisi\nsaanut nähneeksi sitä kylläkseen. Nämä olivat otaksuttavasti kaikki\nAkateemisen Karjalaseuran, kuuluisan \"AKS:n\", jäseniä. Kanslianeuvos\noli lukenut tarkkaan, mitä oli huomannut tuosta seurasta sanomalehdissä\nkerrotun, ja kysellyt lisää pojaltaan ja Kalevilta, joka kuului\nAKS:aan. Tuomari Vuori ei ollut sanottuun seuraan erikoisemmin\ninnostunut. Se oli hänen mielestään liian ahdasmielinen ja dogmaattinen\nvaatiessaan jäseniltään samaa uskontunnustusta ja kieltäessään\ntoisinajattelevilta puheenvuoron. Se oli mennyt aitosuomalaisessa\nkansalliskiihkossaan liian pitkälle ja aiheuttanut siten eripuraisuutta\nja hajaannusta oloissa, joissa yksimielisyys oli välttämätön. Se\noli kaikesta päättäen valmis luopumaan kansanvaltaisista valtio- ja\nyhteiskuntaperinteistämme pohjolan vapaudelle vieraan diktatuuriaatteen\nhyväksi. Se oli välinpitämätön yhteiskunnallisiin uudistuksiin nähden\nja harrasti vain sangen vaisusti, mikäli ollenkaan, kansanluokkia\nerottavan vaarallisen kuilun täyttämistä. Ja kuka sanoo, ettei se ole\nuhmailevalla esiintymisellään Itä-Karjalan kysymyksessä herättänyt\nnukkuvaa karhua ja provosoinut tätä hautomaan ja valmistamaan\nhyökkäystä meitä vastaan? Epäilemättä sen ohjelman aatteellinen\nkeskuslinja: Suur-Suomi, oli korkea ja jalo, mutta kun se oli samalla\ntäydellinen, milloinkaan toteutumaton utopia, vieläpä vaarallinen\nsellainen, niin eikö ohjelma ollut tällaisena ilman todellisuuspohjaa?\nKanslianeuvos oli usein keskustellut tästä poikansa kanssa ja hillinnyt\ntämän väittelyä Kalevin ja Kertun nuorekasta intoa vastaan. Hän\nymmärsi hänen varovaisuutensa ja viisautensa, mutta hymyili hänelle\nsamalla sydämessään. Puhuessaan niin kuin teki tuomari Vuori oli\nnäet jokseenkin täydelleen unohtanut sen, miten ajatteli ja toimi\njääkärivuosina, ollessaan huima nuorimies, joka tavoitteli ihannettansa\nsilmänräpäystäkään epäröimättä ja muistamatta matkan varrella olevia\nvaikeuksia. Kanslianeuvos tunsi tuon kaiken hyvin, sillä hän oli\npitkän elämänsä aikana läpikäynyt molemmat asteet: tulisen, uhrauksia\nlaskemattoman, ihanteellisen nuoruuden ja varovaisen, harkitsevan,\nviisaan keski-iän. Missä hän sitten oli nyt?\n\nKanslianeuvos alkoi taas tarkastaa nuorisoparvea, joka iloitsi hänen\nedessään nauttien keväästä ja verensä hehkusta. Hän, yksinäinen\nvanhus, näki ylen harvoin nuorisoa koolla näin paljoa kerralla, ja\nsiksi tuo valkolakkimeri erikoisesti sykähdytti hänen sydäntään. Hän\npunnitsi ja arvosteli suhdettaan siihen ja totesi päätyneensä samaan,\nmissä se oli. Perinpohjin ja lopullisesti hän oli joutunut toteamaan\ninhimillisten laskelmien ja maailmanviisauden pettäväisyyden ja yhä\nuudelleen huomaamaan totuuden olevan marssilla vain siellä, missä\npuhalsi jalon innoituksen jumalallinen tuuli ja valaisi taivaanrantaa\nmystillisen näkemyksen kajo. Täytyi kuitenkin osata erottaa aito\nepäaidosta. Kanslianeuvos tunsi voimakasta, salaperäistä vetoa nuorison\npuoleen, ikäänkuin hänessä olisi haudan partaalla alkanut kukkia uusi\nkevät. Mitä siitä, jos sen menettelytavoissa saattoikin huomata yhtä\nja toista moittimisen syytä, sillä sen yksipuolisuus ja jyrkkyys\nolivat vain ilmaisua sen ehdottomasta antautumisesta yhden ainoan,\nkeskeisen, suuren aatteen palvontaan. Niiden, jotka ovat sellaisella\nasialla, ei juuri tee mieli pysähtyä kuuntelemaan tien oheen väistyvien\nnuuskaviisautta. Jos ne olisivat tehneet sen jääkärien aikana, ei\nSuomen itsenäisyydestä taitaisi olla tänään, vappuna 1939, paljoa\npuhetta. Näiden pöytien ääressä eivät istuisi nyt valkolakkiparvet,\nvaan punapaitaiset bolsheviikit, eikä tällä hetkellä iloittaisi Suomen\nkeväästä, vaan sen kuolemasta.\n\nKanslianeuvos tunsi kiihtyvänsä ja palasi taas hetken tietoisuuteen.\nHänen sielunsa iloitsi erikoisesti siitä, että Y.L. esitti nyt hänen\nnuoruutensa aikaisia kvartetteja. Hän oli musiikin alalla sikäli\nvanhanaikainen, ettei jaksanut ymmärtää uusia, melodiaköyhiä lauluja,\nvaan kaipasi nuoruutensa sydämeenkäypiä, romanttisia, tunteellisia\nsäveliä. Nyt niitä kaikui laululavalta toinen toistansa hurmaavampana.\n\"Laululinnut\" -- \"Armaasta erotessa\" -- \"Tuonne taakse metsämaan\"...\nJännittyneenä kanslianeuvos odotti, esitettäisiinkö se laulu, joka oli\ntällaisina hetkinä kaikista eniten tehonnut hänen kevättä, nuoruutta\nja kauneutta ihannoiviin tunteisiinsa, mutta vaikka konsertti jatkui\njatkumistaan, sitä vain ei kuulunut. Nyt kanslianeuvos ei enää\njaksanut hillitä itseänsä, vaan nousi päättäväisesti ja läksi menemään\nlaululavaa kohti. Kalevi oli kysymäisillään, \"minne isoisä nyt?\", mutta\nälysi asian samassa ja jäi hymyillen katsomaan, kuinka vanhus, tultuaan\nlaululavan juurelle, viittasi johtajaa luoksensa ja sanoi hänelle\njotakin. Ymmärtäen tämä nyökkäsi, meni kuoron eteen ja annettuaan\näänet heilautti laulun tulemaan. Kalevi oli arvannut, että sen täytyi\nolla \"Sua tervehdin\", sillä hän tiesi tämän olevan isoisän mielilaulu.\nSitä hän hyräili joskus vieläkin aurinkoisina, virkeinä kesäaamuina,\njuodessaan kahvia vilpolassa ja ihaillessaan järvenselkää, josta keveä\nheinäkuun sumuharso parhaillaan oli haihtumassa. Kalevi iski silmää\nKertulle, joka vastasi siihen tarkoittavalla ryähdyksellä. Mutta\ntietämättä olevansa nuorten uteliaan, hymyilevän tarkkailun kohteena\nvanhus peräytyi muutaman askeleen ja jäi siihen kumaraisena, nöyränä,\nkuuntelemaan ylistystä, serenaadia, jonka hän oli täten toimeenpannut\nja omisti nyt kaikille läsnä oleville Suomen valkolakkineidoille.\nHänen sielunsa katse laajeni siinä tunteiden herkistyessä käsittämään\nkaiken, mikä oli tänään säteillyt häntä vastaan nuoruuden loistavista\ntähtisilmistä, ilmaukseksi isänmaasta, rakkaasta, kalliista Suomesta,\njoka kevätauringon lämmittämänä parhaillaan heräili talven unesta ja\nkurotteli käsiään elämän ja ikuisen korkeuden puoleen. \"Sua tervehdin!\"\nvanhus kuiskasi sydämessään.\n\n\n8\n\nNuoret olivat jo menneet, kun tuomari Vuori selvisi vappuaamuna\nkahvipöydän ääreen, katselemaan aamulehtiä hajamieliseen, pysähtelevään\ntapaansa. Helena-rouva siinä hommasi jos jotakin: käväisi keittiössä\nantamassa määräyksiä Esterille, tuli takaisin ja soitella pirautteli\nsotilaskodin ohjelmatoimikunnan rouville varmistuakseen --\npuheenjohtaja kun näet oli -- siitä, että vappu-iltama oli kaikin\npuolin selvä, ja vaihtoi ohimennen sanan miehensä kanssa, jonka\nkahvista piti samalla huolta. Tuomari Vuori kuunteli vaimonsa\npuheita vain puolella korvalla, sillä hänen huomionsa oli kiintynyt\nsanomalehteen ja sen uutisiin. \"Puolan pitäisi välttämättä pyrkiä\nvilpittömään sopimukseen Saksan kanssa ja suostua tämän kaikkiin\nvaatimuksiin\", hän totesi ajattelevansa, \"sillä muuten asema käy\nkestämättömäksi...\"\n\nHermostuneena hän heitti lehden kädestään ja nousi. Tällaista oli\nelämä nykyään: kiehuvana metallina sähisevää ja polttavaa politiikkaa,\njoka tuli sisään radion ja lehtien kautta jo aamuvarhaisella. Vaikka\nei voinut olla kiihkeästi seuraamatta sen jokaista vaihetta, silti\nväliin oman rauhan ja eheyden kaipuu, luonnollinen itsesuojelun\nvaisto, nousi torjumaan sitä. Mieli teki sanoa ja uskoa, että mitä\nme suomalaiset suuren maailman myrskystä! Vaikka peloittavat huhut\nkertovat meidänkin olevan vaarassa ja idän taivaanrannalla asuvan\nukonpilven yhä tummenevan, niin tuskin silti ulapan rajuilma ulottuu\nmeidän kaukaiselle, syrjäiselle, rauhalliselle rannallemme.\n\nTuomari Vuori otti salkkunsa, hattunsa ja keppinsä ja lähti. Hän tahtoi\nirtautua tuosta tunnelmasta, johon oli äskeisinä sekunteina vajonnut\nja joka oli suorastaan kiduttava. Turhaan koetti toivo tunkea pois\nsitä lyijynraskasta, järkkymätöntä vaarantuntua, joka oli kuin musta\nkummitus vallannut hänen sydämensä, sillä kaikki, mitä näinä aikoina\ntapahtui, oli vain omiaan ruokkimaan tuota kummitusta ja lisäämään\nsen voimia. Hänen kokemuksensa poliittisesta ja valtioiden välisestä\nelämästä todisti, ettei oikeudella, totuudella eikä rehellisyydellä\nollut siinä minkäänlaista, edes vähäisintäkään tehtävää. Päinvastoin\nsiinä käytettiin -- ainakin suurvaltain etuja valvottaessa -- aseina\nepärehellisyyttä, kavaluutta kaikenlaista, edes ajattelemattakaan niitä\nohjeita ja rajoja, joita siveelliset lait antavat ja asettavat. \"Se on\nmasentavaa, se loukkaa mitä suurimmassa määrässä ihmisen perusaatetta,\njonka kuitenkin täytyy palvella ihanteellisia, siveellisiä lakeja\".\n\nHän huomasi mumisevansa tätä ääneen seisoessaan siinä aurinkoisella\nTuruntiellä ja miettiessään, lähtisikö kaupungille suoraan sitä pitkin\nvai tekisikö vapun kunniaksi ja hermojen rauhoittamiseksi kävelyretken\nTöölönlahden ympäri. Sokeritehtaan alueelta kuuluva peipposen viserrys\nratkaisi asian: hän lähti Mäntymäelle päin. Hän käveli täällä usein ja\nmielellään, sillä mukavat, varjoiset, rauhalliset tiet johtelivat pian\nkaupungin melun kuulumattomiin, metsän hiljaisuuteen, joka oli kuin\nhuomaamatta hiipinyt aivan tänne \"suuren maailman\" reunaan.\n\nMutta hän ei ollut vielä tullut Mäntymäen kohdalle, kun sen ohi\nparveilevat ihmiset saivat hänet muistamaan, että nythän oli vappu ja\nettä työväen vappukulkue varmaan oli parhaillaan saapumassa tuonne\nkummulle. Hänen sydämessään heräsi äkkiä kaipaus, niin, kaipaus. Se oli\noikea sana. Hän tahtoi mennä kuulemaan ja katsomaan, eikö jo vihdoinkin\nolisi tullut aika, jolloin hän saattaisi ojentaa kätensä kuilun\ntoisella puolella seisovalle veljelleen. Hän näki tuon sovinnonteon\nkuin kuvana, joka ei selitystä kaipaa, ja tunsi sanomatonta onnen\njanoa, koko olemuksen vaatimusta päästä irtautumaan niistä kahleista,\njotka kapinakevät oli hänen nilkkoihinsa lyönyt. \"Ellei se tule\nmahdolliseksi nyt aivan pian, se on myöhäistä\", hän mumisi ja lähti\nmenemään ihmisvirran mukana Mäntymäkien välissä olevalle kadulle,\njosta tiesi kulkueen nousevan ta'empana olevalle kummulle. Hän saapui\nparhaiksi kulkueen tuloon ja jäi katsomaan sen tyyntä, verkkaista\nmarssia.\n\nHän totesi, ettei sen kärjessä eikä varrella kannettu lippuja, ei\nvaltakunnan eikä muitakaan. Mutta tästä koituvaa masentumista oli\nhänen mielestään omansa haihduttamaan se lause, se päivän ylin\ntunnussana, joka oli piirretty ensimmäiseen julistetauluun ja ikäänkuin\ntulikirjaimin ilmaisi hänelle suuren historiallisen muutoksen jo\ntapahtuneen. \"Kansan ja maan vapaus turvattava!\" siinä sanottiin\nlyhyesti, ytimekkäästi. Tuomarista näytti, kun hän tarkasteli kulkueen\nosanottajien vakavia, syvällisesti hautovia ilmeitä, että nuo tuossa\nymmärsivät tunnuksen merkityksen ja olivat valmiita pistämään\nkäytännössä pontta sen taakse. Hänestä tuntui, että hänen täytyi katsoa\ntuota lausetta vielä uudelleen ja samalla sen kantajien siniharmaita,\nteräskylmiä silmiä, joista leimahtava katse leikkasi. Hän solui\nkulkueen mukana juhlapaikalle ja jäi seisomaan väkijoukkoon vastapäätä\npuhujalavaa ja julistetauluja, jotka kertyivät puhujalavan molemmille\npuolille sikäli kuin marssijat saapuivat perille. Katsellessaan niitä,\nniiden paljoutta ja monenlaista sisällystä hän tuli ajatelleeksi, että\ntässä hänellä oli nyt luettavana työväen ohjelma. Min pian kuin sen\nensimmäiseksi, ylimmäksi pykäläksi oli asetettu käsky \"kansan ja maan\nvapaus turvattava!\", kaikki muu tuli luvalliseksi. Suomen työväeltä\nkysyttiin joka vappu -- nyt jo 49:s kerta, minkä tuomari oli tullut\nlehtiä lukiessaan sattumalta painaneeksi muistiinsa -- melkein kuin\nRaamatun kertomuksen mukaisesti, \"mikä on suurin käsky laissa?\" Se oli\ntähän saakka vastannut: \"Rakasta omaa yhteiskuntaluokkaasi kaikesta\nsydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi\" ja toiminut\nsen mukaisesti. Oliko sen vastaus nyt muuttunut? Siltä tuntui, sillä\nolihan tuo sen ylin tunnuslause pohjimmaiselta aatteeltaan sama kuin\nJeesuksen vastaus fariseuksille: \"Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi,\nkaikesta sydämestäsi\". Eikö näet tähän sisältynyt myös käsky rakastaa\nisänmaata yli kaiken? Ja eikö käsky rakastaa omaa yhteiskuntaluokkaa\nkaikesta sydämestä, sielusta ja mielestä ollutkin nyt kuuluva kuten\ntoinen, ensimmäisen vertainen käsky: \"Rakasta lähimmäistäsi niinkuin\nitseäsi\"? Oli. Aatteellinen taso oli kohonnut sinne, jossa tietoisesti\nasetettiin itsekkyyden ja väkivallan sijaan rakkaus ja hyvänsuonti ja\ntunnustettiin Jumala ja isänmaa, rakkauden ylevimmät kohteet, elämän\nja onnen perustekijöiksi. Jotakin raikasta, puhdasta ja kirkasta\ntuulahti tuomari Vuoren sieluun, kun hän siinä soittokunnan pauhatessa\nselvitteli ja yhdisteli mielikuviaan ja johtopäätöksiään. \"Ehkäpä kuilu\non umpeutunut\", hän ajatteli, \"ja kevään vaikutuksesta sen kohdalle\nalkanut kasvaa nuorta ruohoa ja kukkanenkin sinne tänne...\"\n\nHänen mietteensä keskeytyivät, sillä yhtäkkiä joku nuori mies alkoi\npitää avaus- ja tervetuliaispuhetta. Sanat tulivat kirkkaina ja selvinä\nkuin rakeet tuosta lavalta suoraan vasten hänen kasvojaan. Luonnon\nheräämisestä ankaran talven jälkeen ja siitä, miten kevät kirvoittaa\nkahleet, tuo mies puhui. Se oli hänestä työväen vapautumisen ja nousun\nvertauskuva. Tuomari Vuori hyväksyi hänen ajatuksensa ja totesi\nsen liittävän vähäväkisten nousun aurinkoa kohti kauniilla tavalla\nluonnossa tapahtuvaan heräämiseen ja elpymiseen. Niin oli ja piti\nolla. Mielikuvituksessaan hän näki miljoonien käsien kohoavan elämän\npohjasumusta lämpöä ja kirkkautta kohti anovina, väristen, ja tunsi\nkuuman inhimillisyyden ja veljeyden aallon hulvahtavan sydämeensä. Mitä\nnyt? Puhuja kuului sanovan: \"Työväki kokoontuu osoittamaan mieltään\nsitä väkivallan henkeä vastaan, joka uhkaa myrkyttää koko maailman...\"\nTuomari Vuori heristi korviaan ja tarkkasi puhujan sanoja henkeään\npidättäen. \"Tuhon ja hävityksen enteitä on ilmassa, sodan kauhut\nuhkaavat taaskin ihmiskuntaa\", puhuja jatkoi. \"Tänä aikana on mitä\nsuuriarvoisinta se päättäväisyys ja yksimielisyys, jolla työväki on\nasettunut tällaista uhkaa vastaan. Me haluamme työskennellä rauhassa\nja kehittää tämän maan oloja sellaisiksi kuin kansan suuri enemmistö\nehdottomasti vaatii... Tunnemme elävämme ukkospilven alla... Jos\nmaa joutuu menettämään itsenäisyytensä, tulevat juuri työväestön\nkestettäviksi tämän tapahtuman katkerimmat seuraukset... Tähän\nvapunpäivään liittyy harras rauhan toivomus...\"\n\nTuosta ei voinut erehtyä: suomalaisen työmiehen itsenäisyystahto oli\nselvä ja ilmaistu äänellä, josta kalskahti terästä, ja sanoilla, joita\nei voinut käsittää väärin. Suuri ilo valtasi sydämen kuullessa sitä.\nPoistuessaan juhlasta tuomari Vuori kulki kuin unessa. Yksikolmatta\nvuotta pitkä taipale näytti siis tuoneen Suomen kansan kohtaan, jossa\nse vihdoinkin saattoi yksimielisesti hyväksyä lain suurimmaksi käskyksi\nsanat \"rakasta isänmaatasi, itsenäisyyttäsi ja vapauttasi yli kaiken\"\nja ilmaista sen syvän uskonsa, että \"kun teet sen, sinulle annetaan\nkaikki, mitä elämältä voit perustellusti ja oikeutetusti pyytää\".\n\nKuinka rauhoittava, tyydyttävä päivä tästä olikaan tullut -- kevään\nja uuden, rohkean elpymisen juhlapäivä. Tuomari Vuoren jalat nousivat\nkeveästi, kun hän kulki Eläintarhan rantatietä kaupunkiin päin.\nTöölönlahti kimmelsi kirkkaana ja sen kuivuneet rantakaislikot\nrapisivat salaperäisesti hienossa tuulen henkäyksessä. Peipot\nlauloivat uupumattomasti lyhyttä mutta uskollista kevätvirttänsä ja\npuut olivat ilmeisesti vaipuneet syviin, onnellisiin keväthaaveisiin.\nElämänneste virtasi taas voimakkaana niiden tiehyeissä ja niiden ummut\npaisuivat toivorikkaina, mehuisina, täyteläisinä. Tuomari Vuori oli\nnäkevinään koko Suomen edessään samanlaisena kuin se oli ollut eräänä\nkesänä, jolloin hän oli \"lentänyt\" Tampereelta Helsinkiin ja täältä\nViipuriin: vihreänä metsäryijynä, jota kuvioittivat joet, järvet ja\nviljelysalueet, hopeanvälkkeiset nauhat ja auringossa kimaltelevat\nkuvastimet, vaaleat, pehmeät peltojen ja niittyjen pinnat, ja jonka\nyllä väreili punasinervänä perusvärinä heinäkuun hurmaava helle-auer,\nluonnotarten ihmeellinen, kauneudesta kudottu lumohuntu. Kuumasti hän\ntunsi katsoessaan tuota näkyä sydämensä rakkauden leimahtavan palamaan\nja suuntaavan liekkinsä hehkun sitä kohti: tätä sanomattoman kahista\nmaata kohti, joka oli nyt tuleva monin verroin onnellisemmaksi kuin\nennen siksi, että sen kansa oli jälleen löytänyt isänmaan alttarin\nja saattoi yksimielisenä polvistua sen ääreen tuomaan uhriansa ja\nrukoilemaan siunausta.\n\n\n9\n\nEsteri kun oli ollut kansakouluiästä saakka tuomarin perheen mukana\nhuvilassa, hän oli kanslianeuvoksen Ainon kasvinkumppani. Puhelimitse\nhe olivat sopineet menevänsä yhdessä vappuna, sitten kun olisivat\nselvinneet työstään, Seurasaarelle, jonka olivat tarkan harkinnan\njälkeen havainneet sopivimmaksi, rauhallisimmaksi kävelypaikaksi.\nVaikka he eivät maininneetkaan siitä puhelimessa, tämä \"rauhallisuuden\"\nvaatimus johtui siitä, että molemmilla oli \"ystävä\". Sanomattakin oli\nnäet selvää, että kävely \"ystävän\" kanssa oli mieluisinta hiljaisessa\nmetsässä ja teillä, joilla ei tarvinnut joka hetki varoa sanojaan,\nsilmiään eikä ilmeitään.\n\nVaikka Helena-rouva oli sanonutkin Esterille, että tämä sai, jos\ntahtoi, pitää vapun kokonaan vapaapäivänään -- niinhän määräsi laki\n--, ei Esteri kuitenkaan noudattanut tätä kehoitusta. Helena-rouva\noli hänelle enemmän kuin \"rouva\" -- kasvattaja ja \"täti\", jonka\nhän otti huomioon ensimmäisenä oman äitinsä jälkeen. Hän suoritti\nsiis aamuaskareensa tavalliseen tapaan, laittoi aamiaisen, pesi\nastiat ja siisti keittiön. Ainoa ero hänen esiintymisessään muihin\npäiviin verrattuna oli se, että hän oli entistä iloisempi. Se kai\nilmeni erikoisesti hänen hyörimisestään, silmien säteilystä ja siitä\npienestä säveleestä, joka väkisin pyrki puhkeamaan kuuluville hänen\nhuuliltaan. Helena-rouva huomasi tuon kaiken ja hymyili. Hän tunsi,\nkuinka Esterin onnesta välittyi häivähdys hänellekin. Sitten hän\nmuisti tuomarin illalla hajamielisesti kysäisseen, kuka se nuorimies\nmahtoi olla, jonka kanssa Esteri näkyi seurustelevan. Helena-rouva ei\nollut tiennyt. Tuomari oli tuuminut, että \"koeta ottaa selvää siitä\".\nEsteri oli tuomarin väelle liian läheinen jätettäväksi elämänsä ehkä\ntärkeimmässä vaiheessa ilman neuvoa ja ohjausta. Helena-rouva oli\ntullut uteliaaksi ja luvannut ottaa asiasta selkoa sekä Esteriltä että\nhänen äidiltään. Tuomari oli laskenut leikkiä, että \"olemme joutuneet\nihan rakkauden pyörremyrskyyn... Kerttukin, joka on vielä lapsi...\nEiköhän häntä pitäisi kieltää seurustelemasta niin ahkerasti Laurin\nkanssa?\" -- \"En usko siitä olevan hyötyä\", Helena-rouva oli vastannut.\n-- \"Ruusukimpulla Lauri oli häntä tänä aamuna herättämässä. Silloin\noli Kalevi jo mennyt Anjaansa hakemaan\". -- \"Tunnetko Anjaa lähemmin?\"\ntuomari oli kysynyt. -- \"En vielä, mutta uskon Kalevin valinneen\noikein. Anjassa on jotakin harrasta ja hienoa, vakavaa, joka miellyttää\nminua. Hänen mukanaan kulkee rauha. Hänen isänsä kuuluu olleen alkuaan\nvienankarjalaisia ja äitinsä, niin, äidistä en tiedä muuta kuin että\nhyvä ihminen hän varmaan on ollut, koska on kyennyt kasvattamaan\ntuollaisen tyttären. Isä on ollut liikemies Kannaksella. Kuuluu olleen\nvarakas, minkä näkee Anjan kaikista varusteista. Molemmat vanhemmat\novat kuolleet eikä Anjalla ole veljiä eikä sisaria. Nimi on otettu.\nAlkuaan heidän nimensä on ollut vienankarjalaisesti venäläistyylinen\n-- en enää muista, mikä. Kyllä siitä Kalevi on maininnut\". Näin he\nolivat hiljaa levolle hankkiutuessaan puhelleet. Se oli heillä tapana.\nTällainen kahdenkeskinen silmänräpäys, jolloin vihdoinkin koko talo oli\nhiljentynyt, oli ainoa hetki koko vuorokaudessa, jolloin he saattoivat\niloita toistensa välittömästä läheisyydestä ja tuntea täydelleen\nelämäntoveruuden ja seestyneen rakkauden suurta onnea.\n\nEsterin siistiessä aamiaispöytää Helena-rouva kysyi aivan kuin\nsivumennen, minne Esteri aikoi lähteä viettämään vappua. Esteri\npunastui hiusten rajaa myöten, sillä hän pelkäsi heti rouvan \"tietävän\nkaikki\", ja vastasi vältellen, että kävelemään hän vain... \"Ei suinkaan\nEsteri yksin mene?\" Helena-rouva jatkoi kyselyään. -- \"E-en minä\nyksin -- Aino tulee mukaan ja...\" -- \"Kuka ja?\" -- \"Muuan tuttava\nvain\", sammalsi Esteri, joka ei voinut valehdella Helena-rouvalle,\nvaikka kuinka olisi tehnyt mieli. -- \"Ei Esterin tarvitse pelätä, että\ntoruisin siitä\", Helena-rouva huomautti. -- \"Kerrohan nyt, kuka tuo\ntuttava sitten on, sillä täytyyhän minun hänestä jotakin tietää\".\n\nHelena-rouva oli taitava, kokenut kuulustelija, ja niinpä Esterin\npieni sydän avautui pian täydelleen ja paljasti suloisimman, pyhimmän,\nkauneimman kevätsalaisuutensa. Hymyillen ja samalla liikuttuneena\nHelena-rouva kuuli, että tuomarin näkemä komea, vaalea nuorimies oli\nviilari Antti Toivonen. Hän oli neljänkolmatta ja kotoisin Viipurista,\njosta oli muuttanut tänne vasta päästyään väestä. Missä Esteri oli\ntutustunut häneen? Ihan sattumalta eräänä sunnuntaina, kun hän oli\nAinon kanssa katsellut Siltasaarella Tuulensuun elokuvailmoituksia.\nHeidän rinnalleen oli ilmestynyt kaksi siistiä nuorta miestä, jotka\nsilmäiltyään hetkisen ohjelmakuvia olivat alkaneet puhella heille ja\nehdotella, eikö mentäisi elokuviin. He kyllä maksaisivat lipun. Kun\nEsteri ja Aino olivat epäröineet, miehet olivat sanoneet, ettei heitä\ntarvinnut pelätä. Esteri oli silloin katsonut Anttia silmiin ja nähnyt\nniiden ilmeestä heidän puhuvan totta. Silloin he olivat menneet heidän\nmukaansa eivätkä miehet olleet yrittäneetkään mitään -- sellaista.\nAntti oli sitten saattanut kotiin Esterin ja Juho Ainon. Kuka Juho\noli? Hän oli Antin asuintoveri, valuri, jo viidenkolmatta vanha. Juho\nHonkanen hänen nimensä oli. Hän oli helsinkiläinen. Oliko hänkin komea?\nKyllä hän oli -- pitkä ja tummaverinen, iloinen, iloisempi kuin Antti\n--, mutta ei hän Esterin mielestä ollut niin uljas kuin Antti. Molemmat\nolivat talven kuluessa käyneet työväenopistossa ja lukeneet jos mitä.\nAntilla ja Juholla oli paljon kirjoja... Mistä Esteri sen tiesi? Hän\nja Aino olivat kerran käyneet poikain luona. \"Sitä ei Esteri saa\nvasta tehdä\". -- \"En teekään, mutta kun Aino oli mukana ja molemmat\npojat kotona, niin arvelin, ettei se mitään haittaa\". -- \"Eivät he\njuo -- Antti ei tupakoitsekaan\". -- \"Aiotteko ehkä mennä kihloihin?\"\n-- \"Eivät pojat ole ainakaan vielä siitä puhuneet\". -- \"Kun lähdette\nnyt kävelemään, niin olkaa järkeviä ja varokaa, ettei kevätilma hurmaa\nliiaksi\". -- \"Kyllä, rouva\". -- \"Surisin kovasti, jos Esterille\nkoituisi murhetta\".\n\nOli sovittu, että Esteri menisi ensin äitinsä luo vappukahville ja että\nAinokin tulisi sinne. \"Ja Antti ja Juho\", Esteri lisäsi mielessään\nujostellen. Hänen täytyi kiiruhtaa ehtiäkseen ajoissa kotiin, että\nolisi siellä ennen vieraiden tuloa. Hän oli kysynyt äidiltä, saisiko\nheille tulla, ja äiti oli -- katsottuaan häneen hetkisen pitkään\n-- luvannut. Sitten äidille oli pitänyt selittää se sama, mikä\näsken Helena-rouvalle, minkä kuultuaan äiti oli vain sanonut, että\n\"kaikki menee niinkuin on määrätty meneväksi\", ja jälleen ryhtynyt\naskareisiinsa. Esteri oli antanut äidille rahaa ja pyytänyt hankkimaan\nvähän tarjoamista -- ihan vaikka simaa ja tippaleipiä. Ei se tuhlausta\nollut, jos nyt edes vappuna... Äiti oli vain nyökäyttänyt hyväksyvästi.\nÄiti oli hiljainen. Esterin kerran kysyttyä, miksi äiti oli aina\nvaitelias, äiti oli vastannut itkeneensä isän kuoltua äänensä loppuun.\nÄiti oli enimmäkseen murheellinen. Esterin olo oli ollut monta kertaa\nhyvin painostunutta, sillä hän oli iloinen ja puhelias eikä voinut\nhautoa samaa asiaa kovin pitkää aikaa. Tuttavat sanoivat Esterin\ntulleen isäänsä, minkä Esteri itse saattoi nähdä isän valokuvasta,\njonka äiti oli antanut suurentaa ja kehystää sekä asettanut seinälle.\nEsteri tunsi isänsä vain muiden kertomuksista, sillä isän kuollessa\nhän ei ollut vielä syntynyt. Vasta pari viikkoa sen jälkeen, kun isä\noli haudattu johonkin suureen yhteishautaan -- äiti ei ollut aivan\nvarma, minne --, Esteri oli ilmestynyt tähän silloin niin murheelliseen\nmaailmaan. Äiti kertoi isästä harvoin ja tällöin vain heidän lyhyestä\nonnen-ajastaan; isän kuolemasta ja siihen liittyneistä tapahtumista hän\nei puhunut Esterille milloinkaan laajemmin. Nyt aikuisena Esteri oli\nymmärtänyt hänen tahtoneen välttää kasaamasta lapsensa harteille sitä\nkauhunkuormaa, joksi nuo asiat kuvattuina niinkuin Savilan rouva olisi\nvoinut tehdä olisivat saattaneet tulla.\n\nEsterin saapuessa kotiinsa eli jo isän aikoinaan eräästä linjain\nvanhasta puutalosta vuokraamaan pieneen, pohjoisen puolella olevaan\nhellahuoneeseen, jossa Esteri oli syntynyt ja kasvanut, siellä äiti\njo laitteli kahvipöytää kuntoon. Esteri vilkaisi ympärilleen ja\ntotesi, että \"täällähän on niin siistiä ja nättiä!\" Hän itse sai\nsiitä suurimman ansion, sillä hän oli jo kauan pitänyt mallinaan\nHelena-rouvan kotia ja koettanut noudattaa tämän esimerkkiä niin\nhyvin kuin taisi ja varat olivat myöntäneet. Ikkunaverhot olivat\nsentään sievät. Ja pöytäliina samoin. Keskellä oli kukkamaljakko,\njonka Esteri oli saanut Helena-rouvalta lahjaksi, koska sen reunasta\noli lohjennut siru. Mutta sitäpä ei huomannut silloin, kun maljakossa\noli kukkasia, niinkuin nyt rentukoita. Se näytti kerrassaan upealta.\nRentukat loistivat tulena. Pari markkaa vain tuollainen iso kimppu\nmaksoi. Esteri oli ollut viikkoa aikaisemmin sunnuntaina Antin\nkanssa retkellä kauas maaseudulle. He olivat ajaneet ensin junassa\nOulunkylään ja lähteneet siitä kuljeksimaan aivan umpimähkään pitkin\nteitä ja kuloruohoisia ketoja. Ne olivat olleet jo jokseenkin kuivia.\nErään peltoaukeaman keskitse virtaili kevättulvan paisuttama puro,\npolveillen somasti. Siellä täällä oli pajupensaita ja rentukoita, jotka\nparhaillaan kehittelivät umpujaan. He olivat istuutuneet pientarelle\nja vaiti ollen kuunnelleet puron pientä pauhua ja taivaalle kiipeävien\nkiurujen viserrystä. Siinä Antti oli vetänyt Esterin puoleensa ja\nsuudellut häntä. Se oli ollut ensimmäinen kerta. Esteri oli antanut\nsen tapahtua -- oli vain sulkenut silmänsä ja ollut autuas. Hän luotti\nAnttiin, sillä vaisto sanoi, että tämä oli uskollinen ja hyvä. Esteriä\nhuimasi onnen aalto hänen seisoessaan siinä pöydän ääressä ja uudelleen\neläessään tuon kohtauksen. Se oli ollut ihana sunnuntai. He eivät\nolleet puhuneet paljoa -- silloin tällöin muutaman sanan vain --, vaan\nolivat kuljeskelleet käsi kädessä ja aina väliin katsahtaneet toisiinsa\nloistavin silmin, ujosti ja onnekkaasti naurahtaen.\n\nNyt Antti tuli. Hän oli pyhäpukineissaan -- niissä samoissa, joissa\ntuona sunnuntaina. Antti kun oli harteikas ja solakka, tuollainen\nostopuku sopi hänelle kuin valettu. Esterin täytyi sanoa, että Antilla\noli melkeinpä parempia pukuja kuin Vuoren tuomarilla, joka oli kovin\nvaatimaton eikä hankkinut uusia ennenkuin Helena-rouva suorastaan\najoi hänet räätäliin. Valmiita hän ei voinut ostaa, sillä hänellä oli\nsentään melkoinen vatsa ja muutenkin vähän sellainen kenkku ruumis.\nEsteri lennähti ovelle Anttia vastaan, sanoi hänelle \"terve\" sillä\nsävyllä, mikä ilmaisi heille itselle enemmän kuin muille, ja esitteli\nhänet äidilleen. \"Tämä on\", hän sanoi, \"Antti, josta olen sinulle\npuhunut -- Antti Toivonen...\"\n\nSavilan rouva käännähti hellan äärestä, jossa oli seisonut selin\noveen, ja silmäten Anttia ojensi hänelle kätensä. \"Päivää!\" Se tuli\nhiukan jurosti kuten kaikki, mitä hän puhui, mutta ei ollut silti\nepäkohteliasta. Heti tervehdittyään hän vilkaisi miehensä kuvaan kuin\nesitelläkseen Antin hänelle, että \"tässä on nyt se nuorimies, joka\non alkanut saatella Esteriä\", että \"mitä sinä hänestä arvelet?\" Uusi\nsilmäys Anttiin ja kuvaan tuntui sanovan, että \"hän on sinun näköisesi\n-- yhtä vaalea, komea, harteva ja solakka kuin sinä silloin vappuna\n1917, jolloin marssimme rinnakkain kulkueessa ja sinä olit täynnä\nhurjaa vapaudenkiihkoa ja vihaa porvareita vastaan. Emme ymmärtäneet\nsilloin, harrastaessamme nuoresta, palavasta sydämestämme köyhän kansan\nja ihmiskunnan onnea, että samalla huomaamatta kasasimme harteille\nsyyllisyyttä...\"\n\nEtehisestä kuului askelia ja iloista naurua. Aino sieltä tuli ja\nJuho, molemmilla ilme keväisenä ja hilpeänä. Olivat tavanneet tuossa\nulkopuolella. Kas sitä Ainoa, kun on hankkinut oikein kävelypuvun.\nVarmaan kanslianeuvos on antanut rahaa ja sanonut, että \"Ainon pitää\nostaa itselleen kappa tai kävelypuku\". Kanslianeuvos pitää Ainosta ja\ntahtoo nähdä hänet sievästi puettuna. Ainolla on valkoiset esiliinat ja\nsisäkön valkoinen pääliina. Hän onkin eri sievä siinä puvussa. Esterin\nolisi myös täytynyt hankkia uusi kevätkappa, mutta ei hän sentään...\nHelena-rouva oli antanut hänelle Kertun viimevuotisen, joka oli vielä\nmelkein uusi. Siitä oli tullut oikein sievä ja hyvinistuva. Rahansa\nEsteri oli sensijaan vienyt pankkiin, työväen omaan säästöpankkiin.\nHänellä oli siellä jo parisentuhatta. Äidilläkin oli vähän. Raha\noli hyvää olemassa, sillä eipä tiedä, vaikka täytyisi tässä ryhtyä\nvähitellen kapioita hankkimaan.\n\nEsteri esitteli äidilleen Juhon, joka kumarsi ihan herrain tyyliin\nja samalla jo nauroi itselleen niin, että valkoiset, kauniit hampaat\nloistivat. Ainon Savilan rouva tunsi entuudesta. \"Päivää!\" Se tuli\ntaas hiukan jurosti, mutta hyväntahtoisuus kuulsi alta. Savilan\nrouvan miesvainajan nimi oli ollut Juho, ja sehän viritti rouvan heti\nsuopeaksi nuorta vierasta kohtaan. Hänen omalla Juhollaan oli ollut\ntuollainen tummaverinen, kirkassilmäinen, valkein hampain naurava\nystävä, joka oli hullutellut niinkuin tämä ja tuppautunut niin\ntuttavaksi, että Savilan rouvan oli kerran täytynyt ojentaa häntä. Hän\noli sitten kaatunut jossakin punarintamalla ja haudattu metsään, minne\nlienee. Se oli ollut myöhäiskevättä ja väki jo pakomatkalla. Juho siitä\noli kertonut päästyään ennen vangituksi tuloaan hiipimään Helsinkiin\nvaimonsa luo.\n\nOli ollut hämyinen huhtikuun yö. Saksalaisten konekiväärit olivat\npapattaneet koko edellisen päivän jossakin missä lienevät ja ihmiset\nolivat olleet peloissaan ja hiljaisina. Savilan rouva oli maannut\ntuossa samassa sänkysohvassa, jonka kannella nyt Antti Toivonen istui,\nitkenyt ja muistellut Juhoaan. Se oli ollut yön -- hämärin hetki --\nehkä siinä yhden tienoissa. Silloin oli yhtäkkiä kuulunut ovelta vaisu,\narka koputus. Savilan rouva oli silmänräpäyksessä ymmärtänyt, kuka\nkoputtaja oli, ja lennähtänyt avaamaan. Juhopahan oli ollut. Juho oli\nlivahtanut sisään kuin takaa-ajettu ja sulkenut vaimonsa syleilyynsä.\n\"Jumalalle kiitos, että sain nähdä sinut vielä!\" hän oli kuiskannut. He\nolivat syöneet, sillä Juholla oli ollut hyvän leivän paloja taskussaan\n-- hänen vaimollaan ei ollut ollut muuta kuin kurjaa tikkuleipää --\nja sitten he olivat menneet levolle. Juho oli riisuutunut ja tullut\nhellästi hänen viereensä niinkuin muutamaa kuukautta aikaisemmin,\nheidän onnensa ensimmäisinä aikoina. He olivat itkeneet yhdessä\nniin, että olivat olleet vedeksi sulaa, -- itkeneet lyhyttä onneaan\nja sanomatonta onnettomuuttaan. Juho oli sanonut, että rämpiessään\nsulavien korpien halki kohti Helsinkiä, päivin piileskellen, öin\nrientäen, hänelle oli antanut voimia se onnen kuva, joka oli nyt\ntoteutunut, eli toivo saada vielä kerran turvautua vaimonsa rakkauteen\nja hänen läheisyyteensä. Hän oli jo tuolla rintamalla alkanut\naavistaa, minkä kaamean houkutuksen, petoksen ja onnettomuuden uhriksi\nsuomalainen työmies oli joutunut, ja totellut äkkiä, lupaa kysymättä,\nsitä ajatusta, että \"ennen kuolemaani tahdon nähdä vaimoni\". Savilan\nrouva oli tarttunut hänen käteensä ja vienyt sen hiljaa povelleen\nsekä pitänyt sitä siinä. Ja pian Juho oli tuntenut kätensä alla\npienen, herkän värähdyksen, kuin olisi syntymätön pienokainen tahtonut\ntervehtiä isäänsä.\n\nMikä nyt oli tullut? Savilan rouva havahtui silmänräpäyksen kestäneistä\npäiväunelmistaan ja näki taas kahvipöydän ja sen ympärillä istuvat\nnuoret. Äsken huone oli helissyt heidän iloisesta naurustaan, mutta\nnyt se kajahteli vihaisesta puheesta. Antti Toivonen siinä pauhaa\npunaisena, kiivastuneena, silmissä sama ilme kuin Savilalla hänen\nkiihkeimpinä aikoinaan. Hänen sanoistaan hehkuu viha ja kostonhimo\ntätä hänen mielestään kurjaa yhteiskuntaa vastaan, joka on nyt osannut\nvaljastaa suurimman osan työväestäkin aisoihinsa ja on pian iestävä sen\nkokonaisuudessaan orjuuteensa. Hänkö osallistumaan sosialidemokraattien\nvappukulkueeseen! Johan nyt! Se ei edustanut enää oikeaa sosialismia,\nvaan sen oppi oli muutamilla siitä varastetuilla lauseparsilla\nnaamioitua silkkaa kapitalismia, jolle rehellinen sosialisti ei\nvoinut antaa kannatustaan. Hän odotti palavasti sitä päivää, jolloin\nvapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus lähtisivät valloittamaan maailmaa ja\nvapahtamaan ihmiskuntaa kapitalismin kahleista.\n\nSavilan rouva ei ole uskoa korviaan. Noin juuri oli hänen Juhonsa\npuhunut pahimpina kiihkoaikoinaan, noin olivat hänenkin silmänsä\nlieskanneet. Mutta silloin yöllä, kun Esterin pieni elämä oli\nvärähtänyt isän käden alla kuin olisi tuntenut elonsa antajan\nläheisyyden, Juho oli kuiskaten pyytänyt vaimoaan säästämään heidän\nlastansa siltä sokealta vihalta, joka nyt oli viemässä häntä turmioon.\n\"Kasvata häntä rakkaudessa\", Juho oli puhunut, \"äläkä milloinkaan kylvä\nkatkeruutta äläkä kostonhimoa hänen sydämeensä\". Savilan rouva oli\nluvannut ja myös pitänyt lupauksensa. Nyt hän oli tyrmistynyt siitä,\nettä isän kieltämää kylvöä harjoitti tuo Antti Toivonen, nuorimies,\njosta Esteri oli puhunut niin ylistävästi ja jonka hyvyyttä hän oli\nerikoisesti kehunut. Pitikö hänen puuttua asiaan ja toimittaa tuo\nkommunisti -- niin, kommunisti juuri, sillä se Toivonen epäilemättä\noli -- ulos ovesta? Savilan rouva ei tee sitä, vaan ottaa kahvipannun\nja kaataa. Toivonen vaikenee ja on häpeissään kiihkostaan; hänen\nsilmänsä seestyvät taas kauniin sinisiksi ja hänen muodolleen\npalaa niiden entinen, jalo ilme. Juho Honkanen, joka on kuunnellut\nhänen purkaustaan allapäin, ujon näköisenä, kohottaa nyt päätänsä,\nvilkaisee Savilan rouvaan ja naurahtaen miellyttävään tapaansa sanoo,\nettä \"joo-joo, tästä Antista ei osaisi päätellä, kun näkee sen\ntavallisissa oloissa, miten tulinen mies hänen nahkansa alla asuu.\nEi se ole tulinen piruuttansa niinkuin tiedämme ruplakommunistien\nolevan, vaan liian suurta hyvyyttänsä ja malttamattomuuttansa, kun ei\nsaa luoduksi ihanneyhteiskuntaa mielestään riittävän nopeasti. Minä\nvähäiseltä osaltani arvelen, ettei se tule turhalla touhuamisella, ei\nvallankumouksilla eikä muilla rymähdyksillä, vaan ainoastaan ahkeralla\ntyöllä...\"\n\n-- Vaan entäpä kun ei ole työtä! jyrähti taas Antin puolelta. --\nEntäpä kun joudut vuodesta toiseen maleksimaan työttömänä, puoli- ja\nkoko kerjäläisenä, kykenemättä parhaasta halustasi huolimatta saamaan\nvahvoille käsivarsillesi työnteon tilaisuutta, nähden aina nälkää,\nkäyden repaleissa, voimatta ajatella perheen perustamista, tuntien\nitsesi halveksituksi, kurjaksi Lasarukseksi, joka lojuu paiseiden\nsyömänä jonkun pohatan portinpielessä, vain hänen koirainsa säälimänä!\nYhteiskunnassa, jossa tuhannet ovat jatkuvasti tässä asemassa ja\ntyöttömyys on tullut aivan normaaliksi, vakinaiseksi ilmiöksi,\neräänlaiseksi lailliseksi laitokseksi, alistumisen opistoksi, oikein\ninstituutiksi, niinkuin porvarit sanovat, täytyy olla perusteellinen\nvika, syöpä, kuolemantauti, joka on parannettavissa vain rohkealla,\npäättäväisellä leikkauksella. Ellei sitä tehdä, vaan yhteiskunta\njää edelleen kapitalistien haltuun, heidän nyljettäväkseen ja\nimettäväkseen, niin minkäänlaista tosiparannusta ei ole odotettavissa.\nTyöväestön elämä tulee sukupolvesta toiseen olemaan sitä samaa\ntyöttömyyttä ja harmaata ilottomuutta, mitä se nytkin niin laajalti\non. Katkeruus kasvaa sen sydämessä niin suureksi, että tämä pakahtuu\nja ihmiskunnan kyky todelliseen onneen, usko elämän nousuun ja onnen\npäivän koittoon, lopullisesti sammuu. Silloin ei ole jäljellä muuta\nkuin sieluton massa...\n\nToivonen huomasi katkeruutensa päässeen taas liiaksi riehaantumaan ja\nvaikeni äkkiä. Jälleen hänen silmäinsä sini alkoi seestyä ja rypyt\nsilitä kulmain väliltä. Juho tuumi maltillisesti:\n\n-- Kun ajattelee niinkuin minä, ettei ihmisten yhteiskunnasta tule\nmilloinkaan Saalemia, yritettiinpä häntä rakentaa miten hyvänsä --\ntuorein esimerkkihän siitä on neuvostohuusholli --, niin tyytyy\nmieluiten tähän pieneen porvarillis-kansanvaltaiseen Suomeen ja reilaa\nsiinä asiat vähitellen niin hyvään kuntoon kuin suinkin. Ei täällä\nkukaan edistystä vastusta, kun se vain todella edistykseksi huomataan.\n\n-- Neuvostoliitossa on suunnitelma oikea, sanoi Toivonen. -- Kunhan\nselviävät alkuvaikeuksistaan, niin saadaan nähdä, että Saalemi on\nvalmis. Joka tapauksessa se on ainoa paikka, jossa kapitalismi\non kukistettu ja ihmisten yhdenvertaisuus toteutettu. Siellä ei\nole herroja eikä työttömiä, vaan kansa omistaa kaikki ja jakaa\noikeudenmukaisesti työtä ja tarvikkeita. Siellä vallitsee oikea,\ntodellinen vapaus.\n\nEsteri kuunteli väittelyä vaieten, arkana, melkein peläten. Hän tiesi\nisäntäväkensä puheista ja sanomalehdistä sekä elämänsä kokemuksista --\nkaikesta, mitä oli joutunut näkemään ja kuulemaan --, missä maineessa\nkommunistit olivat. Tuossa oli nyt mies, Esterin ihailema ja rakastama\nAntti Toivonen, joka avoimesti tunnusti olevansa kommunisti ja\nkannattavansa sen maailmankatsomuksen mukaista yhteiskuntaa. Sitä ei\nEsteri ollut tähän saakka tiennyt, sillä sellaisista asioista he eivät\nolleet vielä puhelleet. Häntä peloitti se -- jotakin Antin tekemästä\nehyestä vaikutuksesta särkyi. Esterin mielestä hänen ulkomuotonsa ja\nilmeensä olivat nyt toisenlaisia kuin vielä äsken. Hän aavisti, että\njos tuomari Vuori ja Helena-rouva olisivat olleet kuulemassa, mitä\nAntti oli puhunut, he olisivat tulleet hyvin pahoilleen. Esterin pieni\ntytönsydän tunsi tuskaa ja hän toivoi, ettei tästä enää keskusteltaisi,\n-- ettei pilattaisi kaunista vappua eikä sen kevättunnelmaa. Hän\nainakin tahtoi olla iloinen, tarjoili tippaleipiä, kaatoi simaa\nlaseihin, koetti puhella ja nauraa, mutta se kävi väkinäisesti.\nYhtäkkiä hän taas totesi olevansa alakuloinen ja silmäinsä menevän\nvesikiehteeseen.\n\nAino sensijaan oli kuunnellut keskustelua ilahtuen ja innostuen siksi,\nettä Juhon puheissa, äänen sävyssä ja koko olemuksessa oli jotakin,\njoka tuntui kotoiselta, oikealta ja turvalliselta. Hän oli ollut isänsä\nkuollessa niin pieni, ettei hänellä ollut kapinan aikaisista kauheista\ntapahtumista minkäänlaista omaa muistitietoa. Ja siitä huolimatta,\nettä hän oli sittemmin saanut niistä hyvin yksityiskohtaiset tiedot --\nisänsä kuolemaa koskevistakin -- ja joutunut omakohtaisesti suremaan\nniiden seurauksista, ne olivat painuneet vähitellen menneisyyden\nverhon taa ja menettäneet voimansa. Tämä oli tapahtunut sitäkin\nhelpommin, kun Aino oli päässyt ymmärtämään suuren onnen olevan\nsaavutettavissa hänenkin asemassaan, vaikka hän oli vain pieni, köyhä,\nosaton talousapulainen. Viime aikoina tuo onni oli alkanut loistaa\naurinkona Juhon ruskeista silmistä, lämmittäen Ainon elämää sillä\ntavalla, mitä hän kerran, vielä lapsena, oli kainosti aavistanut. Juhon\npuhuessa nyt sävyyn, jossa pinnan leikkiviristä huolimatta pohjalla\nasui vakavuus, Aino tunsi hämärästi, mutta samalla onnekkaasti, kuinka\njokin salaperäinen, syvä sydämen odotus täyttyi. Mitä se oli, sitä ei\nhänen lapsellinen, pieni sielunsa kyennyt selittämään; se saattoi vain\navautua mystilliselle onnelle kuin kukka, joka kääntää teränsä aurinkoa\nkohti ja janoisesti ottaa vastaan salaperäisen, suuren siunauksen.\nHän unohtui hetkiseksi tähän paisteeseen, huulilla suloinen hymy ja\nkasvoilla autuas ilme, kunnes havahtui unelmistaan ja sanoi iloisesti:\n\n-- Nyt ei enää keskustella tällaisista ikävistä asioista, jotka\npilaavat vapputunnelman. Kiittäkää nyt, lapset, Savilan tätiä\ntarjoilusta ja sitten kiireesti ulos nauttimaan vapaudesta ja\nkevätauringosta! Onko selvä?\n\nSavilan rouva katsoi raskasmielisesti heidän jälkeensä ja ajatteli,\nmiten painava mahtoi olla taakka, jonka kantajaksi Toivonen näkyi\njoutuneen. Savila oli kerran, kesken kuuminta kiihkoansa, herännyt kuin\nunesta, tarttunut molemmin käsin päähänsä ja heilutellen ruumistaan\nvoihkinut. Kummastuneen, säikähtyneen vaimonsa kysymykseen hän\noli vastannut vain, ettei häntä mikään vaivannut. Mutta kun hänen\näänensä oli ollut tuskainen, nöyrä, hänen vaimonsa oli päätellyt,\nettei hänen voihkintansa johtunut vihasta. Todennäköisesti se johtui\ntyrmistyksestä, joka aiheutui siitä, että hänelle yhtäkkiä valkeni\nhänen suurena pitämänsä asian heikko, väärä puoli.\n\n\n10\n\nKerttu kuljetti isoisäänsä käsikynkästä varovasti ihmisjoukossa,\njoka pyrki Kaivopuiston tien täydeltä kaupungille päin lopetettuaan\nvappunsa vastaanottajaiset. Lauri-vänrikki käveli kanslianeuvoksen\noikealla puolella varjellen häntä sieltä päin tulevilta tölmäisyiltä.\nKalevi ja Anja menivät edellä. Kanslianeuvos huomasi Kalevin pistävän\nlähdettäessä liikkeelle huomaamattaan käsivartensa Anjan kynkkään ja\nhetkisen kuluttua Anjan hienosti päästävän sen irralleen ja siirtyvän\nhiukan kauemmaksi Kalevista. Hän käännähti samalla ja vilkaisi ujosti\nkanslianeuvokseen, jonka katse hymyili häntä vastaan ymmärtäväisesti,\ninhimillisesti, surumielisesti.\n\nKatolisen kirkon luona alettiin miettiä, mistä saataisiin isoisälle\nkulkuneuvo, joka veisi hänet kotiin, sillä kävellä hän ei jaksanut.\nAutot olivat kaikki hävinneet kuin pyyhkäistyinä. Ei auttanut muu\nkuin lähdettiin menemään hiljalleen pitkin Tehtaankatua luottaen\nsiihen, että hyvä onni ehkä toisi vastaan auton tai ajurin. Niinpähän\nkävikin. Neitsytpolun kulmassa näkyi odottelevan ajuri, joka lähti\nvirkeästi heitä vastaan heti, kun Kalevi huudahti ja heilautti kättään.\nKanslianeuvos nousi rattaille Kertun huolestuneiden varoitusten\nsaattelemana, vilahdutti kättä ja oli mennyt niin nopeasti kuin vanha\nruunakulu suinkin jaksoi juosta.\n\n-- Vein sillä aikaa, puheli vanha ajuri -- sama, joka oli tuonut\nkanslianeuvoksen Kaivopuistoon --, kun olitte viiraamassa vörstamaita,\nkyydin tuonne Sanviikin puolelle. Ja eikös sattunut siellä keikka, joka\nmaksoi ajon takaisin -- lapsensaajaeukko, joka piti heittää kiireesti\ntuohon laitokselle. Siitä olin aikeissa tulla sinne Kaivopuistoon\nkatsomaan, joko kanslianeuvos oli saanut vappunsa vietetyksi. Arvasin\nnähkääs, että te olette ainoa, joka ette ehdi saada autoa ja jolle\ntällainen ikäkulu issikka vielä kelpaa.\n\nVanha ajuri hoputti kopukkaansa, joka hyppi muka reippaasti\nkavioittensa kärjillä kuin olisi juossut huippuvauhtia, vaikka ei\ntosiasiassa edentynyt tavallista kävelyä nopeammin. \"Täytistäkö\nkonstailet taas!\" sihahti ukko hampaattomista leuoistaan, sieppasi\npiiskan ja vetäisi makean navauksen ruunan lautaselle. Ällistyneenä,\npahastuneena, ruuna huiskautti häntäänsä ja nojautui näön vuoksi\nhiukan vetävämmin länkiään vastaan, mistä oli seurauksena, että roskat\nalkoivat hyppiä vähän nopeammin katukiveltä toiselle.\n\n-- Olemmehan sopineet, ettei hevosta saa lyödä silloin, kun minä olen\nrattailla, sanoi kanslianeuvos nuhtelevasti.\n\n-- Kyllähän herra kanslianeuvos on tainnut joskus siitä mainita,\nkääntyi vanha ajuri puhumaan taaksepäin, mutta sitä en voi muistaa,\nettä minun puoleltani olisi siinä suhteessa mitään lupausta olemassa.\nSe on sillä lailla, että jollei tätä ruunaa pidetä kurissa, niin se\ntekee mitä itse haluaa, eikä mitä sen pitää. Äts! Kuunteletko siinä\nvielä, mokoma! Anna mennä, mennä, mennä!\n\nRuuna oli näet höristänyt virkeästi korviansa kuin olisi kuullut\njoutuneensa väittelyn aiheeksi. Ajuri puheli:\n\n-- Eihän tästä ammatista enää... Kaikki ajavat autoissa, vain joku\nvanha tohelo, sellainen kuin kanslianeuvos -- anteeksi, ei tässä pahaa\ntarkoitettu --, ajurilla. Oma poikani on hankkinut auton ja kyyditsee\nparhaillaan vapunviiraajia. Kai minunkin täytyy vielä opetella ajamaan,\nainakin sitten, kun tämä ruuna käy aivan ikäkuluksi. Ei kannata enää\nhankkia uusia roskia eikä nuoria, hyviä hevosia. Vähän niinkuin\nvanhalta muistilta minä tätä harjoitan -- huvikseni melkein. Lähdin\ntänä aamuna katsomaan, miten nykyajan nuoriso viiraa vörstamaita.\nYlpeätä väkeä näkyy olevan -- eivät kelpaa vanhan Riihisen ajopelit\n-- autot pitää olla, umpiautot. Tottakai, sillä niissähän on parempi\npussastella.\n\nUkko Riihinen vaikeni hetkiseksi kuin kunnioittavasti odottaen,\nsanoisiko kanslianeuvos tähän jotakin, mutta jatkoi sitten, kun tämä ei\nvirkkanut mitään:\n\n-- Olisivatpa nämä roskani olleet uudet niinkuin vappuna 1905 ja\nhevosena silloinen kiiltomusta, niin ei olisi tarvinnut odotella\npyytäjiä. Koko aamupäivän sain ajaa Espistä ylös ja alas, kuormana\nkaksi venäläistä neitiä, jotka olivat kauniita kuin enkelit. Olin\nnäet silloin vain puolivälissä viittäkymmentä, joten minulla oli\ntarkka silmä sinne päin. Sen verran pääsin niiden puheista ja\nkikatuksista selville, että ne taisivat olla itsensä silloisen\nkuvernöörin, Kaikorootovin, tyttäriä. Suomalaisia valkolakkipoikia ne\nkalastelivat seuraksensa ja kyllähän pojat hulluttelivatkin niiden\nkanssa aikalailla -- ookasivat väliin astinlaudalla seisten pitkät\nmatkat ja katsoivat läheltä, ihan hatun reunan alta, -- eikö tuo muuan\nsievä poika liene yhdenäkin pussata posauttanutkin, vaikka taisi\nsattua poskeen eikä suulle. Kovasti siitä neidit tykkäsivät eivätkä\nhuolineet ryssäläisiä upseereita seuraansa ennenkuin vasta myöhemmin,\njolloin ajelu Espiksellä jo lakkasi. Arvasipa sen, että tuollainen\npuhdas suomalaispoika olisi ollut heille oudoksesta eri makupala...\n(Mitä höristelet korviasi ja huidot hännälläsi! Eivät nämä asiat\nsinuun kuulu, mokoma laiskuri! Sen kuin siirtele vain tolppiasi!)\nSe oli sellaista aikaa kuin oli -- parempaa jos huonompaakin kuin\ntämä nykyinen, mutta enpä silti toivoisi sitä takaisin. Mikäli olen\nsaattanut tästä kuskipukilta huomata -- ja tämä on siksi korkea teline,\nettä täältä näkee sekä kauas että syvälle, niin, varsinkin syvälle,\nihan likaviemäreihin saakka --, Helsinki on noista ajoista pessyt\nnaamansa moneen kertaan. Ei tarvitse sentään enää tänä vappuna kyyditä\nroskissaan humalaisia ryssiä, jotka ovat kietaisseet käsivartensa\nsuomalaistytön vyötäisille. Haihtunut täältä on mahorkan ja tökötin\nlöyhkä, joka joskus öyhkysi keskikaupungilla kuin riihisavu. Oli se\nsellaista elämää, että sen kurjuuden kyllä ymmärsi tällainen vanha\nissikka-äijäkin -- ymmärsi ja osasi sen vuoksi hävetä. Niinpä ollaan\nperillä. Kymmenen markkaa on taksa. Kiitoksia vain ja parasta vointia\nkanslianeuvokselle. Paljon matkaa me olemmekin jo tehneet yhdessä.\nTaitaa pian loppua molemmilta. Soh, ruuna! Ei muuta kuin liikkeelle\ntaas!\n\nKanslianeuvos kömpi sisään hiukan jäykistyneenä, sillä hän oli kaikesta\nvarovaisuudesta huolimatta vähän kohmettunut. Nousu hissillä tuotti\nhänelle taas vilpitöntä iloa, jopa niin, että hänellä halutti ajaa\nvielä kerran alas ja ylös. Vaan ei hän sentään. Kyllä tällä iällä\ntäytyy kyetä voittamaan edes tällaiset pienet kiusaukset.\n\nIstuessaan hetken kuluttua aamiaispöydässään hän oli vaiteliaampi\nkuin mihin Aino oli tottunut; tavallisissa oloissa näet kanslianeuvos\nsilloin kyseli Ainolta kaikenlaista, mitä tämä oli sattunut\naamukäynneillään kaupoissa tai muuten kuulemaan. Se oli pientä elämän\nlainetta: juorua ja totta sekaisin, iloa, surua ja hassutusta, hyvää\nja pahaa, mutta aina kuitenkin sellaista, että sen kautta saattoi kuin\noven raosta pilkistää siihen pimeään huoneeseen, jota sanotaan ihmisen\nsydämeksi. Nyt kanslianeuvoksella oli muuta ajattelemista -- sitä näet,\nettä hän oli tullut tempautuneeksi irti vanhuuden saamattomuudesta ja\nkäyneeksi katsomassa nuoruutta ja kevättä, joiden sävelet yhä soivat\nhänen sielussaan ja täyttivät sen uskon ja toivon huminalla. Yhä\nuudelleen kuului hänen sydämessään kuiskaus \"isänmaa, rakas isänmaa,\nrukousteni polttava kohde, isänmaa!\"\n\n\n11\n\nKertulla oli hiukan rauhaton tunto siitä, että hän oli heittänyt\näidin yksin. Isä menisi toimistoonsa, josta hän ei enää osannut olla\npoissa sunnuntaisinkaan, ja Esteri kotiinsa, joten äidillä ei tulisi\nolemaan seuraa koko päivänä. Tai kyllä sentään, sillä äidillähän\noli lukemattomia ystävättäriä, sekä suomen- että ruotsinkielisiä.\nKerttu oli kerran sanonut, kuultuaan äidin yhä uudelleen kiittelevän\n\"tack-tack, tack-tack\", että ihan on kuin kaksi hiistakkaa raksuttelisi\ntoisilleen. \"Rakas Helmi, rakas Agnes, rakas Toini, rakas Katri!\" Hm.\nTuomari Vuori oli puolestaan arvellut, että äiti sekoitti asioiden\nhoitoon liian paljon henkilökohtaista \"rakkautta\", mutta Helena-rouva\noli vastannut, etteivät miehet ymmärtäneet tällaisia seikkoja.\nSaattoipa niin ollakin. Miehet yleensä ymmärsivät paljon vähemmän kuin\nitse luulivat. Sen Kerttu oli luullut huomanneensa.\n\nKertun määräyksestä nuoret kuitenkin nousivat katolisen kirkon\nedustalla kolmoseen ja lähtivät ajamaan Messuhallia kohti, jonne\ntämä vaunu oli vievä heidät suoraan. Eteläsataman välke ja valkoiset\nlokkiparvet kuvastelivat heidän silmissään. Havis Amanda oli saanut\nvalkolakin kiharoillensa, minkä johdosta suihkut kimaltelivat erikoisen\nkirkkaasti. Suurtori oli juhlava, vakava, ankarasti historiallinen.\nKaikki neljä nuorta olivat sitä mieltä, että keisarin patsas oli\nmahdollisimman pian siivottava tältä itsenäisen Suomen sydänpaikalta\njonnekin syrjemmäksi, ehkä Ritarihuoneen puistikkoon, mutta näin\nvappuna he eivät välittäneet kiihoittaa itseään politiikalla. Kerttu\nvain lausahti, että asiassa olisi aikaansaatava sovinto, mikä\ntapahtuisi parhaiten siten, että hra keisari tehtäisiin jollakin\ntavalla nuorisolle tutummaksi. Siinä tarkoituksessa hänelle olisi esim.\nvappuna painettava päähän valkolakki. Se varmaan virittäisi nuorison\ntunteet häntä kohtaan suopeammiksi. Olihan hän sitäpaitsi yliopiston\nkansleri, jolle valkolakki kuului asiallisesti paljoa suuremmalla\nsyyllä kuin Havis Amandalle. Mikäli tätä kunnioitettiin lakilla,\nniin sellaiseksi sopi paremmin esim. hiuksia suojaava kylpypäähine,\nkumilakki. Niitä oli nykyisin sangen tyylikkäitä ja hauskan värisiä.\nHyvän vaikutuksen tekisi myös, jos Amanda kerran astuisi vappuyön\nhämäryydestä päivänvaloon yllään hieno uimapuku. Se tuntuisi kerrassaan\nlämmittävältä, sillä seisominen kinkut paljaina noin tuulisella\npaikalla on ehdottomasti liian koleata ja saa katsojan värisemään.\nMutta turhaa taitaa olla haaveileminen tällaisista uudistuksista, niin\nvälttämättömiä kuin ne olisivatkin. Isoisällä on ruokasalin seinällä\nAleksanteri II:n kuva -- venäläisen itsevaltiaan kuva, totisesti!\nKuumina AKS:n hetkinä Kalevi oli kautta rantain ehdotellut, että\nse olisi heitettävä roskalaatikkoon, mutta isoisä ei ollut ollut\nymmärtävinään, vaan oli alkanut esitelmöidä \"Suomen perustuslaillisen\nvaltioelämän uudistajasta\", \"kansamme jalosta hyväntekijästä\",\nja \"johtavista aatteista ihmiskunnan historiassa\" jne. Kyllä tuo\ntiedetään. Se on pöyristyttävää!\n\nKertun lörpötellessä näin tultiin perille. Kiivettäessä tuomari\nVuoren ovelle Kerttu tunnusti anastaneensa itselleen ansioita\nvalheella, eli sanomalla tahtovansa kotiin siksi, että äiti oli\njäänyt yksin. Niin hurskas ja kiltti hän ei ollut. Päävaikuttimena\nhänellä oli ollut nälkä, joka hätäisen aamiaisen ja aamuraikkaan\nmeri-ilman hellimänä oli kasvanut väkeväksi kuin Kullervo ja uhkasi\npian katkaista kapalonsa. Tuntien armaan Helena-rouvan Kerttu tiesi\ntämän jättäneen keittiön pöydälle runsaan valikoiman kaikenlaisia\nherkkuja siltä varalta, \"että lapsilla olisi tullessaan kotiin nälkä\".\nJa niinpähän oli! Hetken kuluttua he kaikki istuivat kodikkaasti\nHelena-rouvan valkoisessa keittiössä ja söivät niin ujostelemattomasti\nja mielellään kuin vain nälkäiset nuoret osaavat. Kerttu esitelmöitsi\nvälillä kuten aikaisemminkin ja kaikki tunsivat olevansa terveitä,\nelämänhaluisia, valmiita kovimpaankin taisteluun. Helena-rouvaa\nei tavattu kotoa. Sitten he menivät ulos ja suuntasivat kulkunsa\nSeurasaarta kohti, mikäli tiesivätkään, minne olivat menossa. He\npuhelivat vähin vilkkaasti, mutta vaikenivat taas, sillä katse riitti\nkorvaamaan sanat. He poikkesivat tieltä siinä paikassa, missä kallion\ntasanteella on pronssikauden aikainen hautaraunio, ja istuutuivat\nvuoressa olevalle askelmalle, johon aurinko lämmitti suloisesti.\nKalevi tuijotti saarien tummaan vihreyteen ja salmien sekä ulapoiden\nvilajavaan sineen, ja näki maiseman laajentuvan sielunsa silmissä\nkäsittämään koko Suomen. Sadat tuhannet saaret, lukemattomat niemet,\nlaskemattomat meren ja järvien ulapat. Loppumattomat siniautereiset\nsalot peltokuvioineen kuin jättiläisryijy, jonka nukkaa pohjolan raikas\ntuuli ajelee laineille. Kaiken yllä kirkas, puhdas, ylevä taivas...\nKalevi tunsi sydämensä paisuvan sanomattoman suuresta onnentunteesta,\njolle hän ei ensimmäisessä silmänräpäyksessä osannut antaa nimeä.\nMutta sitten hän ajatteli, että sen täytyi olla suunnilleen samaa kuin\nmitä tarkoitettiin sellaisilla sanoilla kuin \"vapaus\", \"miehuus\",\n\"usko\", \"rakkaus\"... Siihen sisältyi niitä kaikkia, jokainen\nvälttämättömyytenä... Hän katsoi Anjaan ja näki tämän siniharmaissa\nsilmissä uneksivan ilmeen. Kuuma onnen laine tulvahti taas Kalevin\nnuoreen, kokemattomaan sydämeen, tuoden kuitenkin mukanaan jotakin\nselittämättömän surumielistä, peläten aavistelevaa. Mitä se oli?\nKulkiko se aina varjona valon rinnalla?\n\nHe olivat istuneet selin tiehen eivätkä huomanneet, että Esteri ja\nAino, jotka eivät liioin olleet havainneet heitä, olivat parin nuoren\nmiehen seurassa seisahtuneet heidän taakseen. Nousten siinä samalla\njatkaakseen matkaansa he totesivat seisovansa Esterin ja Ainon sekä\nparin tuntemattoman miehen edessä. Syntyneen hämillisen hiljaisuuden\nkeskeytti luontevasti Lauri, joka meni tervehtimään Ainoa. \"Päivää,\nAino, ja terveisiä kotoa. Tulen viimeksi sieltä ja satuin näkemään\näitiäsi. Hyvin hän sanoi jaksavansa\". Hän ojensi Ainolle kätensä ja\nhymyili surumielisesti. He olivat lapsuudentoverit, joiden välillä ei\nollut säätyeroa ja joiden ystävyys ei ollut kärsinyt siitä, mitä heidän\nkummankin isälle oli kapinan aikana tapahtunut, muussa suhteessa kuin\nmuuttumalla murheen sävyiseksi, traagilliseksi. He seisoivat kumpikin\nomalla puolellaan aitaa, jonka ylitse ei ollut menemistä. Aino vastasi\nhänen tervehdykseensä luontevasti ja hymyili valkoisin hampain ja\nposkessa kuoppa, mutta kuitenkin surumielisesti. Huomattuaan Laurin\nkatselevan uteliaasti hänen seuralaistaan, Aino punastui ja selitti:\n\n-- Tämä on tuttava... täältä Helsingistä...\n\n-- Juho Honkanen nimeltä, puuttui siinä jo puheeseen reilusti itse\nesiteltävä ja ojensi kätensä Laurille, joka päristi sitä rauhallisesti\nja edelleen tarkasteli uteliaasti sen omistajaa. -- Vänrikki Ylitalon\nkyllä tunnen, sillä Aino on teistä puhunut. Vappua tässä vietetään...\n\nJuho nauroi miehekkäästi, leikillisesti, miellyttävästi. Laurin\nvaltasi suopea tunne häntä kohtaan, mutta hän ei sanonut muuta\nkuin \"niin\". Kerttu ja Kalevi tulivat tervehtimään Ainoa ja siinä\nsamalla Juhoa, joka osasi mukautua tilanteeseen jokaisen kohdalla\nluontevasti. Sitten Lauri kääntyi tervehtimään Esteriä, jonka myös\ntunsi varhaisilta leikkivuosilta, koska Esteri oli ollut niin kauan\ntuomari Vuoren perheessä, ja jäi katsomaan Antti Toivosta samalla\ntavalla uteliaasti kuin äsken Juho Honkasta. Mutta kädenpuristus,\njonka he sitten vaihtoivat, oli toisenlainen kuin Juhon kanssa: Antin\npuolelta kylmä, kyräävä, selvästi vihamielinen. Lauri näki Antin\nsilmissä sen kummallisen verhon, joka kuin läpinäkymätön kelmu sulki\nhänen sielunsa oven ja esti sen tosiolemuksen säteilemästä näkyviin.\nHän tunsi sen hyvin -- se oli kommunistin erikoismerkki. Sotaväessä\nhän oli nähnyt sen ilmestyvän silloin tällöin miehen silmiin, kun puhe\noli sattunut hipaisemaan tuolla nimellä tunnettua yhteiskunnallista\nkatsomusta. Esterin vuoksi hänen mieleensä hiipi varjo, mutta samalla\nhän jo karkoitti sen. \"Komea poika tuo Antti Toivonen\", hän ajatteli;\n\"voi olla kommunisti, mutta tuskin pahuuttaan; luulisin hänen katseensa\nvoivan seestyä, kunhan aika tulee\".\n\nKalevi ja Kerttu siinä myös tervehtivät, mutta Anja väistyi taustalle.\nHän oli outo kaikille neljälle eikä siis lapsuustoveruuden eikä\nmyöhempien kotisiteiden velvoittama. Katsellessaan sieltä sitä kaikesta\nhuolimatta hiukan jäykkää, vivahduksen verran alentuvaa tapaa, jolla\nLauri, Kalevi ja Kerttu tietämättään tervehdyksensä suorittivat, hän\ntunsi sydämessään piston. Vaikka sitä oli vain itsetiedoton, kaikesta\ntahallisuudesta ehdottomasti puhdas häivähdys, sitä kuitenkin oli siinä\nsen verran, että elämän varjopuolet muistuttivat olevansa saapuvilla.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\n1\n\nHe istuivat puutarhassa, ruusupensaikon muodostamassa kaarteessa, johon\nsattui reunalla kasvavien isojen koivujen varjo. Tästä ei näkynyt\njärveä eikä pientä, punakattoista huvilaa, mutta sensijaan maalle päin\naukeava peltoalanko ja sen takaa talo - Ylitalo --,jonka ilmansyömät\nseinät melkein sulautuivat sinervänä väräjävään autereeseen. Ruusujen\nja lähistöllä kasvavien keltaisten liljojen huumaava tuoksu täytti\nilman, jonka unettavuutta kimalaisten pehmeä surina tuntui lisäävän.\n\nKerttu katsoi laakson toiselle puolelle Ylitaloon, joka näkyi selvästi,\nkun ei ollutkaan kaukana. Päärakennus oli ollut maalattu keltaiseksi,\nmutta väri oli jo kauhtunut sen verran, että sulautui hyvin maisemaan.\nSe oli vanhanaikainen, mutta tyylikäs rakennus. Kerttu oli vähitellen\noppinut ymmärtämään tämän. Muut rakennukset olivat, tiilinavettaa\nlukuunottamatta, joko maalaamattomia, ilman harmaiksi puremia, tai\nmuuten väriltään hillityiksi virttyneitä. Sieltä kuului joskus harvoin\njokin maalla tavallinen ääni, joka katkaisee hiljaisuuden ja ikäänkuin\nherättää nukkuvan olevaisuuden, jättäen kohta taas kaikki jatkamaan\näskeistä untansa. Välissä olevalla peltoalangolla keinui heinäkuun\naamuvarhaisella sumua ja risteili haikeasti valittava kuovipari.\nSitä kuunnellessaan Kerttu tuli murheelliseksi, sillä se oli todella\nvalittavaa, itkevää. Tänä kesänä laaksoon oli lisäksi tullut outoja\nlintuja, töyhtöhyyppiä. Ennen niitä ei ollut näkynyt. Vanhat sanoivat\nennustelevasti, että \"mitähän merkinnee\".\n\nKerttu oli saapunut vasta muutama päivä sitten, sillä saatuaan\nvalkolakkinsa hän oli mennyt lottakursseille ja viipynyt siellä. Nyt\nhänellä oli vapaata, mutta milloin hyvänsä saattoi tulla komennus --\nmihin, sitä Kerttu ei tiennyt. Heille oli vihjailtu jotakin, jonka he\nvoivat arvata, mutta jota koko olemus silti kieltäytyi uskomasta. Se\ntäytti mielen samalla sekä pelolla että rohkeudella -- eräänlaisella\njuhlallisella, kohtalokkaalla jännityksellä, jota Kerttu ei ollut\nmilloinkaan aikaisemmin kokenut. Hän oli huomannut, että sama tunnelma\nliikkui kaikkialla -- täällä syrjäisessä, pienessä hämäläiskylässäkin,\nmatalimmassa mökissä, yhtä hyvin rikkaan kuin köyhän sydämessä. Kaksi\nviisitoistavuotiasta oli karannut Kannakselle linnoitustyöhön, kun\nisät eivät olleet luvanneet heidän mennä, koska olivat vielä liian\nnuoria ja hentoja. Missä oli radio, sinne ilmestyi illoin vaiteliasta\nväkeä kuulemaan uutisia, joiden odotettiin pian kertovan jotakin\nkohtalokasta, tärkeää -- mitä, sitä ei tiedetty eikä uskallettu ääneen\narvaillakaan. Mutta se asui sielussa raskaana aavistuksena kuin musta\npilvi, joka ei poistu taivaanrannalta, vaan pysyy siellä, lisää\nsynkkyyttänsä, jymisee ajatuksissaan ja joskus puhkeaa möykkäämään,\nmutta vaikenee siinä samassa ja taas itsekseen hymisee ja jymisee kuin\njahkaillen ja uhkaillen ja...\n\nKertusta tuntui kuin he olisivat jo irtautuneet tavallisesta elämästä\nja liittyneinä johonkin vieraaseen keskiöön siirtyneet kaiken sen\nulkopuolelle, mikä oli varsinaista \"oikeata\" oloa. Se oli kuin unta.\nVäliin hän räpytti silmiään kuin koetellakseen, oliko hereillä, ja\nsamassa tarkoituksessa ikäänkuin ravisti aivojaan, mutta olotila\nei muuttunut. Taivaanranta oli yhä vain saman eriskummallisen,\nsalaperäisen autereen peitossa. Koko olemus nousi sanomaan, \"ettei se\nvoi olla mahdollista\", mutta sydämen syvyydestä kuului vastaus \"se on!\"\n\n\n2\n\nVanha kanslianeuvos huoahti tyytyväisyydestä istuessaan mukavassa\nkorituolissa ruusupensaan tuoksuvassa varjossa ja nauttiessaan\nkahvistaan. Kerttu oli huomaavaisesti tuonut tuolin vilpolasta asti,\nkoska tiesi, ettei isoisä mielellään istunut kovalla penkillä. Ja\nHelena-rouvan kahvi oli erinomaista. (Täytyi tunnustaa, ettei Mimmin\nkarvas, palaneelta maistuva, musta tökötti ansainnut sen rinnalla\nkahvin nimeä.) Tässä vallitsi sitäpaitsi viihdyttävä, pehmeä, lämmin\npuolivarjo, joka houkutteli vanhan väkisinkin lepoon. Ei tarvinnut\nmuuta kuin kallisti päänsä tuolin selkänojaa vastaan, veti kasvoille\nhattua -- vanhaa, kunnianarvoisaa panamahattua, jolle Kerttu nauroi\n-- ja ummisti silmänsä, niin heti pujahti saapuville pieni, makea,\nsuloinen uni, vain muutaman silmänräpäyksen, ehkä pari -- no,\nsanokaamme viisi tai korkeintaan kymmenen minuuttia kestävä. Sen verran\nvain, että ympäriltä kuuluva puhe vaimeni ikäänkuin poistuen kauemmas,\nkunnes lakkasi kuulumasta, ja että tietoisuus sammui. Yhtäkkiä sitten\ntäytyi herätä omaan kuorsaukseen, katsahtaa ympärilleen päästäkseen\nselville, missä tässä oikein oltiin, kapsahtaa istumaan liiaksi\nlepäävästä asennosta ja sanoa kuin hiukan anteeksi pyytäen, että\n\"ahhah! Taisinpa torkahtaa hieman!\" Sitten tuntui muutamia minuutteja\nsiltä kuin elämä olisi ollut silkkiä.\n\nOliko hän nähnyt siinä torkahtaessaan unta, vai muutenko oli mieleen\nnoussut kuvia kaikesta siitä, mitä oli kokenut täällä sydän-Hämeessä\njo seitsemänkolmatta kesän aikana? Välipä tuolla -- kuvat olivat\njoka tapauksessa eläviä ja tosia. Hän katseli mielessään niitä usein\ntäällä maalla ollessaan, istuessaan lempipaikoillaan, askarrellessaan\npienessä kamarissaan aina ihanan ja tuoreen latinan ääressä, käydessään\nkävelemässä kylän läpi vievällä maantiellä. Hän, joka oli kotoisin\nkaukaa Pohjanmaalta, oli kerran erään tuttavan suosituksesta joutunut\nviettämään kesää tuolla järvenselän toisella puolella olevassa\ntäyshoitolassa. Soudellessaan silloin ulapan, salmien ja saarien\nrantoja hän oli ihastunut kesäisten järvenselkien ja autereisten\nvaarojen sineen, valkolokkeihin, kaakkurien kuoroon, pehmeästi\nkahiseviin kaislikkoihin, tuoksuvaan, puhtaaseen, sanomattomasti\nvirkistävään kesätuuleen, ja yhtäkkiä tuntenut, että \"tänne minun on\npäästävä joka kesä, sillä täällä asuu onni\". Jo samana kesänä hän\noli ostanut tämän niemen kärjen ja rakennuttanut seuraavana talvena\nsiihen pienen kesämajan. Siitä pitäen hän oli asunut täällä joka\nsavi, aluksi niin pitkät ajat kuin virkatehtäviltä oli riittänyt\nja eläkkeelle jouduttuaan jo toukokuusta lähtien syyskuun lopulle\nasti. Vasta silloin tyytymättömäksi tullut ja pimeätä pelkäävä Mimmi\npakotti hänet muuttamaan kaupunkiin. Ensimmäisinä öinä hän siellä\nhavahtui kuuntelemaan, loiskivatko aallot rantaan ja kohisiko tuuli\npihan petäjissä, ja tunsi ikävää todetessaan oltavankin kaupungissa\nja sen kivihiilentuoksuisessa ilmassa. Ei ollut toista paikkaa, jossa\nhän olisi yhtä suuressa määrässä tuntenut rauhan ja hiljaisuuden\nsiunausta ja luonnon salaperäistä läheisyyttä. Tänne hän olisi\ntahtonut tulla haudatuksi, mikäli olisi välittänyt antaa siitä\nasiasta ennakkomääräyksiä, -- tuohon kummulle, jossa kasvoi korkeita,\nvalkorunkoisia koivuja. Ne eivät olleet varsin isoja silloin, kun hän\nkävi tällä paikalla ensimmäisen kerran, mutta ne olivat sen jälkeen\nkasvaneet vähintään toisen verran ja olivat nyt uljaita riippakoivuja.\nNiiden välitse kimalteli järvi kauniisti. Sitä hän levätessään tässä\nkatselisi -- sitä ja pilvien kulkua... Ja miettisi iankaikkisuutta,\njonka osa silloin olisi ja jota siis niin ollen ymmärtäisi paremmin\nkuin nyt.\n\nHelena-rouva kaatoi toisen kupin ja huolehti isoisästä muutenkin.\nKanslianeuvos näki hänen ilmeestään hänen miettivän, ehdottaisiko\npeittelemistä kaiken varalta mukaan otetulla huovalla, mutta luopuvan\naikeestaan, koska päivä oli todellakin helteinen. Kerttu oli nähnyt\näitinsä vilkaisevan penkillä olevaan huopaan ja isoisään, ja katsahti\npuolestaan tähän merkitsevästi ja hymyili. He ymmärsivät toisiaan.\nEihän nyt sentään paksua huopapeitettä heinäkuun helteellä, niin\nviekkaasti kuin kolotus hiipikin maasta jalkoihin ja niitä myöten\nristiselkään, jonka sitten jäykisti.\n\n-- Missä viipyvät Kalevi ja Anja?\n\nHelena-rouva sitä kysyi, sillä hän pelkäsi kahvin jäähtyvän. Se oli\nmuuten hänen ainainen pelkonsa kahvihetkinä ja siksi hän toivoi\nkaikkien tulevan säntillisesti saapuville. Sitten hän katsahti, laskien\nkätensä pannun sankaan, kysyvästi mieheensä, joka ojensi kuppinsa ja\nsanoi hymähtäen:\n\n-- Kysy vielä sitä. Vastauksen saat, kun muistelet, missä me kaksi\naikoinamme viivyimme ollessamme samanlaisessa vaiheessa kuin he nyt.\nOlkoot vapaudessaan ja nauttikoot elämän suurimmasta onnesta. Älkäämme\nhäiritkö heitä.\n\nHelena-rouva katsahti mieheensä ja yhteiset onnen muistot kimmelsivät\nheidän silmissään. Miten nopeasti aika olikaan kulunut. Tuomari Vuoren\ntukka oli ohimoilta aivan valkea, mutta muualta vain huurteinen;\npäälaella sitä ei enää paljoa ollutkaan. Ennen niin sileälle,\nkirkkaalle, rauhalliselle otsalle oli ilmestynyt kaksi syvää poimua,\njotka ollen pystyssä kulmien välissä kertoivat kuin huutomerkit mielen\nmyrskyistä. Tuuheat, tummat kulmakarvat ja sininen, leimahtava,\nterävä katse olivat säilyneet entisellään, samanlaisina kuin\nsilloin, kun heitäkin odotettiin turhaan palaaviksi metsäpoluilta.\nHelena-rouva totesi vielä, että hänen miehensä nenä ja suu olivat\nhyvin muodostuneet, mutta että leuka oli hiukan taantuva, heikontaen\nkasvojen yleensä tuimaa, lujatahtoista ilmettä. Helena-rouva tiesi sen\nvihjaavan, että tuon lujan ja karskin ilmeen takana piili pehmeä kohta,\njosta virtasi omistajansa ajatuksiin ja tunteisiin inhimillisyyttä ja\nherkkyyttä.\n\nTuomari Vuori suoritti puolestaan huomaamattaan samanlaisen vaimonsa\nkatselmuksen kuin tämä hänestä. Helena-rouva oli vieläkin muodoiltaan\nja kasvoiltaan vanhentumaton, uhkea nainen. Tämän todetessaan tuomari\nVuori moitti itseään siitä, ettei ollut ymmärtänyt palvoa vaimonsa\nkauneutta riittävästi silloin, kun se oli ollut korkeimmillaan,\nnuoruuden juhannuksena. Tietysti hän oli palvonut sitä, se oli selvää,\nmutta päästyään vanhemmalle puolelle hän oli todennut lyöneensä paljon\nlaimin niin tässä kuin muissakin suhteissa. Mahtoikohan kaikkia\nihmisiä vaivata samasta syystä nuhteleva omatunto? Todennäköisesti.\nHelenassa oli erikoista hänen päänsä pienuus, nenänsä siro, Maria\nAntoinette'mainen kaari, leukansa suippeneva, sopivasti eteenpäin\nulottuva pyöristys ja suun hieno piirustus. Hänen huulensa olivat\nherkät ja alkoivat täristä pienestäkin tunteiden viristä. Helena\nolikin pelkkää tunnetta -- niin, pelkkää hyvyyttä. Tuomari Vuori oli\naina tiennyt olevansa siinä suhteessa kelpaamaton vaimonsa rinnalle.\nHelena-rouva oli kesäisesti valkoisissa pukineissa; sironilkkaisissa,\npienissä jaloissa, joiden pohkeet olivat säilyttäneet kauniit\nlinjansa, hänellä oli valkoiset kengät. Jotakin pilvimäistä asui hänen\nympärillään.\n\n-- Siinähän kaivatut ovat! sanoi silloin kanslianeuvos iloisesti.\n\nKalevi ja Anja tulivat rinnakkain pitkin puutarhan käytävää ja pitivät\nhuomaamattaan toisiaan kädestä. Kalevi oli saanut kymmenen päivän loman\nja tuonut mukanaan Anjan vierailemaan. Anja punastui heidän tultuaan\nlähemmäksi ja irroitti kätensä. He istuutuivat puutarhasohvalle ja\nolivat molemmat hämillään. Helena-rouva oikein hyrisi mielihyvästä\nja kiiruhti kaatamaan heille kahvia. Isoisä katseli heitä sädehtivin\nsilmin ja huipensi tunnelmansa sanoiksi --\n\n-- Eikö nyt ole hurmaava päivä!\n\nHelena-rouva otti käsityönsä ja alkoi ommella. Hänen kätensä eivät\nolleet milloinkaan joutilaina. Aamupäiväkahvia juotaessa hänellä\noli erikoinen \"kahvikäsityö\", jota hän pisteli kuppien välillä ja\nottaessaan tasoittelevasti osaa keskusteluun.\n\n-- Kas, kun en mitenkään saa osumaan lankaa neulansilmään, hän sitten\nvirkkoi, koetettuaan hetkisen turhaan.\n\n-- Miksi et käytä laseja, vaikka sinulla sellaiset on, sanoi tuomari.\n-- Luulet tietenkin näyttäväsi vanhalta, kun ne ovat nenälläsi. Tästä\nsaat minun lasini.\n\nHelena-rouva asetteli ne silmilleen ja selitti:\n\n-- Ei se johdu siitä. Kylläydyin laseihini, kun Kerttu sanoi minun\nkäyttäessäni niitä olevan Gandhin näköinen -- sen indialaisen\npylväspyhimyksen, tiedättehän, joka elää pelkällä kermalla ja kehrää\nvärttinällä. Tietenkin aivan kelvotonta lankaa. Kylläpä nämä isontavat\nkovasti.\n\nKerttu nauroi:\n\n-- Tosi mikä tosi. Gandhipa Gandhi.\n\nHelena-rouva alkoi ommella, mutta pysähtyi samalla. Hänelle tuli\nsiinä yhtäkkiä mieleen parvi kuvia ja hätäileviä ajatuksenpaloja.\nEttä kyllähän tämä oli hyvin kaikki niinkuin oli: koko perhe koolla,\npikku huvila korjattuna ja sievänä kuin linnunhäkki, isä terveenä ja\ntyökykyisenä, lapset onnensa kynnyksellä... Mutta silti... Kaiken\ntaustalla vallitsi jonkinlainen salaperäinen vaaran tunnelma kuin\nukonpilvi, josta milloin tahansa saattoi leimahtaa tuhoava salama.\nTämä vaarantunne oli rasittanut Helena-rouvaa koko hänen tietoisen\nelämänsä ajan, säpsähdyttäen häntä kolealla henkäyksellään kesken\naurinkoisintakin iloa, mutta milloinkaan se ei ollut kasvanut niin\nmasentavaksi kuin silloin, kun hänen miehensä oli syösty pois\npaikastaan. Ja kun hän oli vaivoin saanut kuluneiden vuosien aikana\nkootuksi elämänvarmuutensa, jonka tuo isku oli lyönyt sirpaleiksi,\nkohosi taivaalle uusi ukonpilvi, jonka varjo oli kaikkea entistä\nsynkempi. Se toi mukanaan sellaisen ahdistuksentunteen, ettei\nHelena-rouva ollut kokenut moista milloinkaan.\n\nEi, hän ei tahtonut ajatella sitä tällä suven kauniilla hetkellä, ei...\nMutta... hänen täytyi sanoa se ääneen:\n\n-- Voi-voi, kun ei sada. Mansikat kuivavat pääsemättä kasvamaan ja\nkypsymään, ja sen vähän, mitä kypsyy, vievät rastaat...\n\n-- Mitäpä mansikoista, huomautti isoisä, mutta kun kevätviljat ovat jo\nkuihtuneet niin, etteivät ne voi enää korjautua, vaikka sataisikin.\nRuis tuleentuu liian aikaisin jyvän ehtimättä kasvaa tarpeeksi.\nJuurikasvien sato pienenee väkisin, sillä nekin kasvavat liian nopeasti\naikuisiksi ja jäävät pieniksi. Sitä muistaessa ei kesän kauneudesta\njuuri voi nauttia, vaikka ei itsellä peltoja olekaan. Mutta pellothan\novat syvemmin ajatellen yhteisiä, viljeli niitä kuka tahansa. Kaikkien\nhyvinvointi riippuu niistä.\n\n-- Kylän ihmiset ovat alakuloisia, sanoi tuomari, lapsetkin. Isännät\nja emännät kyllä vakuuttelevat, että syksyllä vasta nähdään, mitä\npelloilta saadaan, mutta he vain koettavat siten rohkaista itseään.\n\n-- Kunpa tulisi oikein kova ukonilma, sanoi Kerttu.\n\n-- Älä toki sano \"kova\"! torui Helena-rouva. -- Etkö muista, millaista\ntäällä on saattanut ukonilmoilla olla.\n\n-- Jotakin tarvittaisiin, joka lopettaisi kuivuuden ja muutenkin\ntärähdyttäisi hereille tämän uneliaan kansan, jatkoi Kerttu\nuhkamielisesti.\n\n-- Kuinka niin uneliaan? kysyi hänen isänsä laskien syrjään\nsanomalehden, jota oli silmäillyt. -- Katso ympärillesi, niin näet,\nettä täällä tehdään työtä. Etkö kuule niittokoneen rätinää?\n\n-- Kuulen kyllä, myönteli Kerttu, mutta tarvittaisiin vielä enemmän. On\nlaiminlyöty paljon.\n\n-- Nuoret tahtovat aina räjähdyttää ja herättää jotakin. Pääasia pyrkii\nolemaan itse räjähdys, sivuasia, mikä hajoaa.\n\nTuomari Vuori sanoi tämän puoleksi itsekseen, mutta kaikki kuitenkin\nkuulivat sen. Kalevi tuumi hymyillen:\n\n-- Mikäli olen isoisältä kuullut, olit itse nuoruudessasi ihan\nhurjimpia. Vähältä piti, ettet turvautunut browninkiin ja pommiin.\n\n-- Mutta se oli välttämätöntä silloin, Seynin ja sorron aikana ja\nmaailmansotavuosina, jolloin ei muita keinoja enää ollut. Minkälaista\nnuorisoa olisimme olleet, ellemme olisi olleet niissä oloissa valmiita\nvaikka mihin.\n\nTuomari Vuori tiesi, mihin hänen poikansa tähtäsi, mutta rakasti\nliian paljon totuutta kieltääkseen menneisyytensä. Kalevi totesi\njohdonmukaisesti:\n\n-- Niinpä kunnioita nykyhetken nuorisoa, joka on noudattanut sinun\nesimerkkiäsi. Jokaisen aikakauden nuorisolla on, mikäli se on\nveltostumatonta, tervettä, isänmaatansa rakastavaa, oma Seyninsä ja\nsortajansa, jonka se tahtoo kukistaa.\n\n-- Mutta sortaja ei ole aina selvästi määriteltävissä eikä\nnimettävissä, vastasi hänen isänsä, ja silloin nuoriso voi asettaa\npomminsa väärän kannon alle. Myönnän kyllä -- hän vaipui puhumaan\nmietteissään, viivytellen sanojansa ja katsellen ympärilleen\nhajamielisesti kuin olisi etsinyt niitä --, että elämässä on aina\ntodennäköisesti jotakin, joka on sen ajankohdan nuorison tiellä --\nvanhentunutta ja kuollutta, joka saisi siirtyä pois, lakata olemasta\nestävänä risuna kulkijan polulla, mutta vaikeus on siinä, ettei\nvoida täysin selvästi määritellä, mitä tuo pois siirrettävä ja\nvanhentunut kulloinkin on. Jos se saatettaisiin todeta niin selvästi\nja riidattomasti, että kaikkien täytyisi myöntää sen poistaminen\nvälttämättömäksi, niin hätäkö silloin: eihän yhteiskunnallisia eikä\nvaltiollisiakaan erimielisyyksiä siinä tapauksessa olisi. Mutta siitä\nasiasta ei kyetä milloinkaan sopimaan.\n\n-- No mutta eikö esimerkiksi isän nuoruudessa oltu jokseenkin\nhyvin selvillä siitä, mistä oli vapauduttava? kysyi nyt Kerttu\ntaistelunhaluisesti.\n\n-- Onhan myönnettävä, jos sitä tarkoitat, vastasi hänen isänsä, että\nSuomen erikoisoloissa silloin oli todellakin hyvin näkyvissä se, mistä\nennenkaikkea oli vapauduttava, nimittäin venäläisten harjoittama sorto,\nmutta ihmisluonteelle ja kansain elämälle kuvaavaa on, ettei silti\nsaatu aikaan yksimielisyyttä. Selväähän muuten on, että tuo sorto\noli vain yksi ilmaus siitä vanhentuneisuudesta, josta ihmiskunnan\nkokonaisuudessaankin oli päästävä vapautumaan, jos mieli voida\nratkaisevasti kääntää sen historian lehteä.\n\n-- Mutta aivan samoin me nykyajan nuoret, mieteksi Kalevi, olemme\nnäkevinämme jaloissamme estäviä risuja, jotka on syrjäytettävä, jotta\ntie eteenpäin tulisi raivatuksi. Selvästi sellaisia ovat kansan tuhoisa\njakautuminen kahteen vihamieliseen leiriin ja valtion ja yhteiskunnan\njoutuminen puolueiden haltuun. Ja nämä taas käsitämme kuten isä\njuuri sanoi ilmauksiksi jostakin kokonaisuudessaan vanhentuneesta,\njosta syntymässä oleva uusi aika pyrkii vapautumaan. Vaatiessaan\ninnostuneena näiden risujen poistamista, koska ne ovat mm. olleet\npuolustuslaitoksemme kehittymisen vakavina esteinä, nuoriso ei\nvarmaankaan aseta pommiaan väärän kannon alle.\n\n-- Väittelemättä nyt kanssasi noista kahdesta asiasta -- sanojasi\nvoidaan kyllä valitettavasti perustella --, vastasi hänen isänsä,\nhuomautan vain, että niiden samoin kuin minun aikanani varsinaisen\nsorron poistaminen on tavallaan kielteinen päämäärä. Täytyy olla\nlisäksi myönteinen rakennusohjelma, jos mieli päästä eteenpäin,\nvieläpä mahdollisimman suuri varmuus siitä, että tuo ohjelma on oikea,\nsillä muutenhan jouduttaisiin ojasta allikkoon. Meillä aikanamme oli\nsellainen ja rohkenen väittää sen olleen kutakuinkin oikea päättäen\nsiitä, missä asemassa nyt olemme. Tahtomatta suinkaan kehua, pyydän\nherroja ja naisia nuoria kuitenkin kohtuuden nimessä muistamaan, että\nitsenäinen Suomi on etupäässä minun sukupolveni rakentama.\n\n-- Myönnetään kunnioittavasti ja kiitollisina, sanoi Kalevi. --\nTeillä, vanhemmalla polvella, oli todellakin monessa suhteessa\nkadehdittava asema. Ensinnäkin kaikesta huolimatta innostava taistelu\nsortajaa vastaan ihanteilla, uskolla, urheudella ja ruudilla, kynällä\nja kiväärillä, kuten kuuluu joskus sanotun, ja sitten toivorikas,\naurinkoinen ohjelma, joka oli rakennettu uusimman demokratian hengessä\nsen taatuimpien kehyksien sisään, viireissä historian hienoimmat\nihanteet: vapaus, lainkuuliaisuus, kansanvaltaisuus, yhteiskunnallinen\nedistys, suurin onni mahdollisimman suurelle joukolle. Ja selvää on,\nettä historiamme sillä hetkellä tuo ohjelma oli oikea ja ainoa, joka\ntehosi. Ei tehnyt mitään, että nuo arvot olivat muualla, erinäisissä\nsuurissa maissa, jollakin tavalla kuluneet, väljähtyneet, muuttuneet\nnimilapuiksi, joiden olo pullon kyljessä ei aina merkinnyt sitä, että\npullossa todella oli niiden ilmoittamaa ainetta. Niin kauan kuin ne\nolivat komeassa rivissä apteekin hyllyllä, kansa uskoi apteekkarin\nsekoittavan lääkkeensä niistä ja luotti niihin. Mutta vähitellen on\ntullut yleisesti tiedoksi, että ne ovat vain silmäin lumetta, että\nkansalle juotetaan aivan toisia rohtoja kuin mitä luullaan noissa\npulloissa olevan. Tarvitsemme uuden ohjelman, uudet välineet, aivan\nkuten sanot, isä, ja ymmärrän täydelleen, että sen pitää myös olla\nmahdollisimman harkittu ja oikea, ettei isänmaan laivaa ajettaisi\nkarille. Samalla kuin nuoriso, jonka tehtävänä tietysti tämän\nuuden ohjelman rakentaminen on, on tietoinen tästä, se myös tuntee\nvastuunalaisuutensa ja tragiikkansa, koska oikean valtiollisen ja\nyhteiskunnallis-siveellisen tien löytäminen on melkein epätoivoisen\nvaikea tehtävä. Mutta alttiilla, uhrautuvalla innostuksellaan nuoriso\ntulee löytämään tuon tien. Ja innostusta, uhrivalmiutta, meillä on --\nyhtä paljon ja ehkä yksimielisempää kuin aikoinaan teillä.\n\nTuomari Vuori vilkaisi lasiensa yli poikaansa kummastuneesti,\nvakavasti, ihailevasti. Kalevin äänessä oli jotakin vakaumuksellista,\nmiehekästä, jota täytyi kunnioittaa, ajattelipa hänen sanojensa\nsisällyksestä mitä tahansa. Ehkä Kalevi oli tuuminut tulevaisuuttaan\nsyvemmin kuin hänen isänsä oli tiennyt, oli huomannut odottavan\nelämäntaistelun vaikeudet ja johtunut siitä nykyoloja joka suhteessa\narvostelevalle kannalle. Tuomari Vuori ei huolinut vastata poikansa\nväitteisiin, vaan järkeili yleisemmin.\n\n-- Olet oikeassa tuossa, mitä sanot nuorison innostuksesta. Uskon\nsen olevan yhtä suurta kuin aikoinaan meillä. Siinä on kuitenkin\neroa. Silloinen todellinen, selvä kohde vaikutti innostuksemme\nlaatuun esimerkiksi siten, että sen ilmeinen vaarallisuus kehitti\nvastuunalaisuutta. Täytyi olla valmis vastaamaan sanoistaan ja\nteoistaan vapautensa menettämisellä. Tunnette jääkäriliikkeen ja\nShpalernajan. Tuo kaikki on teille, 1930-luvun nuorille, romanttista\nsankarirunoutta, jota ihailette. Sellaista ei oma aikanne, mikäli\nvoimme tietää, tarjoa, mutta te kaipaatte sitä, sillä nuorisolla\ntäytyy olla elämänsä kiihkeänä nousuhetkenä suuri romanttinen\npäämäärä. Mikäli olen oikein ymmärtänyt aikani nuorisoa, jonka\npyrkimyksiä olen hiljaisuudessa parhaani mukaan seurannut, esimerkiksi\ntarkkaamalla teidän ajatteluanne ja väittelemällä kanssanne, se on\netsimässä tällaista päämäärää ja ravitsee itseään toistaiseksi vain\ninnostuksellaan ja sillä, mikä on omansa kiihoittamaan sen kansallisia\ntunteita. Näet juuri se, ettei ole enää mitään henkilökohtaista vaaraa\nolemassa, että saa huitoa vaikka kuinka paljon tarvitsematta pelätä\nvastuuta, pyrkii kehittämään etupäässä ylimalkaista \"suoraa huutoa\",\njota tietenkin mahtuu taivaan kannen alle miten paljon tahansa. Tuosta\nmelusta tulee pian oma päämääränsä, valheellinen kohokuori, joka estää\nsyvemmällä piilevät varsinaiset asiat näkymästä ja vie harhateille,\naatteellisesti upottavaan rimmikkoon...\n\n-- Voi-voi! huokasi Helena-rouva. -- Nyt isä on taas päässyt\nmieliaiheeseensa, nykyajan nuorisoon, eikä muista edes juoda kahviaan.\nAnnahan kuppisi, että saat kuumaa. Muistin tässä juuri, että munat ovat\nloppuneet ja ettei meillä ole huomiseksi minkäänlaista päivällisruokaa.\nAi, mutta meidäthän on käsketty huomenna Penttilään häihin... Kaikkihan\nemme voi mennä, niin että tuoretta kalaa tarvitaan joka tapauksessa.\nEttekö lähtisi onkimaan ja laskemaan verkkoja, isä ja Kalevi, niin\nolisitte kilttejä poikia. Kerttu ja Anja menevät sillä aikaa uimaan.\n\n-- Kyllä, kyllä, äiti, vastasi Kalevi, mutta ensin nyrkkeilen isän\nkanssa tämän kierroksen loppuun. Sano nyt, isä, halkinaisesti,\nasiallisesti, arvostelusi nykyajan nuorisosta eli mitä se on tehnyt,\nmitä jättänyt tekemättä.\n\n-- Niin, tule areenalle, vanha matadoori. Annan sinulle täten haasteen\nkaksintaisteluun. Aseet saat itse valita.\n\nKerttu elkeili tehden koomillisia miekkailuliikkeitä isäänsä kohti.\nTätä nauratti, mutta hän alkoi sentään jahkailla vakavasti.\n\n-- Se yhteiskuntaa halkaiseva kuilu, jonka olemassaoloa äsken, Kalevi,\nvalitit, niinkuin syytäkin oli, on nuorison toimesta kuitenkin vain\nsyventynyt siitä, mikä se oli vapaussodan päätyttyä. Tarkoitan, että\nnuoriso on itsenäisyytemme aikana lietsonut kansallisuusriidan uuteen\npaloon. On oltu kuluneina vuosina joskus siinä \"kuilutilanteessa\",\nettei suomenkielinen ole ymmärtänyt ruotsinkielistä enempää kuin tämä\nhäntä; sosialidemokraatti ei ole ymmärtänyt porvarillisesti ajattelevaa\nja samoin päinvastoin; nuoriso ei ole ymmärtänyt vanhempaa polvea eikä\ntämä sitä. Tuskin lienee mahdollista näin lyhyillä lauseilla nimetä\nsyvempiä, useampia ja vaarallisempia kansan ja valtion henkiruumista\nhajoittavia rotkoja kuin nämä ovat. Myöntänette, lapset, kun\nmuistelette nuorison kuluneita kiihkovuosia, näin olleen?\n\n-- Olkoon menneeksi, vastasi Kalevi. -- Ymmärrän asioita voivan\nkatsella tuoliakin kannalta. Anna tulla lisää!\n\n-- Itsenäisyyden suuren saavutuksen herättämänä vapaussodan jälkeinen\nnuoriso, jolla ei ollut osuutta itse vapaussotaan, ikäänkuin katseli\nympärilleen, mistä saisi itselleen yhtä mainehikkaan ja suuren tehtävän\nkuin se, jonka sitä vanhemmat polvet olivat äsken suorittaneet. Nuoriso\nnoudattaa vielä enemmän kuin vanhemmat tunneperäisten vaikutteiden\nneuvoja. Siltä ei voi vaatia sitä johdonmukaisuutta eikä harkintaa,\njoka on paras neuvo oikealle uralle, ja se on taipuvainen antautumaan\nsen johtajan vanaveteen, joka osaa sytyttävimmin lietsoa sen\ntunne-elämää, varsinkin kansallis-isänmaallisia tunteita. Erinomaisen\ntärkeätä oli siis, minkälaisia johtajia nuoriso -- tiettävästi\ntarkoitan koko ajan akateemista nuorisoa -- sattui saamaan noin vuoden\n1919:n paikkeilla. Tämän kai myönnät Kalevi?\n\n-- Menee muistini ulkopuolelle, sillä olin mainitsemanasi ajankohtana\nvasta vuoden vanha, mutta tuntuu teoreettisesti varsin oikealta, sanoi\ntämä......\n\n-- No niin, tuomari Vuori jatkoi. -- Tämä silmäys taaksepäin ei tarjoa\nvoittopuolisesti positiivista kuvaa. 1920-luvun nuorison johtajien\nansiosta onnistuttiin molemmin puolin kielirajaa eläytymään siihen\nkäsitykseen, että täällä vallitsi kansallisuus- ja kulttuurisorto.\nSamoin harjoitettiin utoopisten ulkopoliittisten näkyjen esittämistä\neräänlaisena innoittunutta uskoa vaativana dogmina. Nuorisossa saatiin\nmyös syttymään entuudesta tuntematon, ylimielinen itseluottamus, joka\nkatsoi olevansa itseriittoisa joka suhteessa ja asettui vanhemman\npolven saavutuksiin nähden melkeinpä ivalliselle kannalle. Tunnettu\ntosiasia on, että nuorisoamme on kuluneiden parin vuosikymmenen aikana\nkoetettu takoa kauttaaltaan samanhenkiseksi, itsenäistä yksilöllisyyttä\nja toisin ajattelevia vierovaksi, eräänlaisen mystillisen näkemyksen\ninnoittamaksi falangiksi, joka on valallisesti seurannut johtajakisa\ntunnussanoja jo opintoaikansa alusta. Suomen akateemisen nuorison\nhistoriassa ei ole toista niin tärkeätä, niin syvälti vaikuttanutta\njoukkoilmiötä kuin tämä, jonka kaikkien tekijöiden selvittäminen on\noleva tulevan aatehistoriamme eräs huomattava tehtävä. Vai mitä sanoo\nKerttu?\n\nTuomari Vuori katsoi tyttäreensä humoristisesti. Kerttu vastasi\nkylmäverisesti:\n\n-- Esityksesi viimeinen lause ilmaisee ymmärtäväsi nuorison aatteiden\ntärkeyden. Sikäli annan sinulle kannatukseni, oi isä. Pyydän: jatka,\nsillä äiti odottaa loppua, ajatellen hermostuneena päivällistä. Isoisä\nnukkuu ja Kalevi ja Anja katselevat toisiaan, niin että heidät voit\njättää ottamatta huomioon. Olen siis ainoa esitelmäsi kuuntelija.\n\n-- No niin, huokasi tuomari Vuori alistuvasti; jatkanpahan silti\nselvittääkseni edes omia käsityksiäni. Kuule nyt, Kerttu. Olemme vielä\nliian lähellä noita tarkoittamiani vuosikymmeniä, joiden viimeistä\nvuotta parhaillaan elämme, ja lisäksi omien ennakkoluulojemme vankeja\nvoidaksemme saada nuorison historiasta puolueetonta, kaikki asianhaarat\nhuomioonottavaa kuvaa. Epäilemättä siinä on ollut paljon positiivista:\ntinkimätön, intomielinen isänmaanrakkaus; palava harrastus äidinkieltä\nkohtaan ja pyrkimys tämän nostamiseen kaikissa suhteissa sille\nkuuluvaan asemaan; lämmin myötätunto heimokansoja kohtaan, joiden\nvaiheet se on elänyt tunteissaan kuin ominansa; ihanteellisuus ja\npelkäämätön taisteluvalmius sen puolesta, mitä on pitänyt oikeana; ja\nilmeinen siveellinen kunto ja velvollisuuksien täysi oivallus. Mutta\nkun se on nuoruuden tinkimättömyydellä ja ehdottomuudella vienyt\nnäitä ihanteitansa äärimmäisiin johtopäätöksiin, siitä on ollut\nseurauksena yksipuolisuutta, joka on asettunut positiivisten puolien\nrinnalle hajoittavana kielteisyytenä. Isänmaanrakkaus on väliin\ntuntunut nuorison ylpeältä yksinoikeudelta, johon toiset eivät muka\nolleet riittävässä määrässä kykeneviäkään; äidinkielen asian harrastus\non riehahtanut kansalliskiihkoksi; myötätunto heimokansoja kohtaan\non vienyt harkitsemattomuuksiin, joista voi vielä koitua maallemme\nvahinkoa, koska ne ovat voineet merkitä nukkuvan karhun herättämistä;\nkiihkoinen vakaumus omien käsityksien ehdottomasta oikeudesta on\njohtanut ahdasmielisyyteen, joka on kieltänyt toisin ajattelevilta\npuheenvuoron; usko omaan etevyyteen ja suureen tehtävään huomispäivän\nmessiaana on vienyt liioitteleviin sanoihin ja esiintymiseen, joka\nei ole voinut saada vanhemman polven eli \"iippojen\" hyväksymistä.\nTunnetteko sanaa \"iippa\", lapset?\n\n-- Sitä ei ole käytetty toistakymmeneen vuoteen, vastasi Kalevi, mutta\nolen kyllä kuullut siltä. Se oli kai muodissa 20-luvulla?\n\n-- Niin oli, vahvisti tuomari Vuori. -- Olen itse kuullut erään nuoren\nkirjailijan käyttävän sitä radiossa pitäessään jotakin heikäläisten\nmanifestipuhetta typerälle kansalle.\n\n-- Se on hyvä sana, harkitsi Kerttu, ja pitäisi ottaa uudelleen\nkäytäntöön. Epäilemättä isä on tyypillinen \"iippa\". Etkös olekin?\n\n-- Olen kyllä! nauroi puhuteltu. -- Missä olinkaan? Niin, piti vielä\nsanomani, että akateeminen nuoriso on tietääkseni varsin laimeasti,\nmikäli ollenkaan, suhtautunut vuosiemme polttavimpaan kysymykseen eli\nuuden yhteiskunnallisen ohjelman luomiseen. En ainakaan voi muistaa sen\ntarpeeksi aktiivisesti harrastaneen perehtymistä niihin epäkohtiin,\njotka yhä vielä ovat elämämme haavoina, enkä vaatineen konsuleita\nvalvomaan. Esimerkiksi rajaseututyö olisi ollut sille sopivaa ja sen\nomien perusaatteiden, jopa nimenkin, mukaan sille kuuluvaa. Samoin\nse olisi voinut hakea yhteyksiä kansan- ja työväenopistojen sekä\nnuorisoseurojen nuorisoon ja tunnustella, eikö olisi mahdollista saada\nojennetuksi kättä kuilujen toisella puolella olevalle veljelle ja\nsisarelle. Kai hyväksytte ajatukseni tässä kohdassa?\n\n-- Mikäli tuollaista laiminlyöntiä on tapahtunut -- ja kai niin on\njossakin määrässä sattunut --, kernaasti yhdymme arvosteluusi, virkkoi\nKalevi vakavasti.\n\n-- Kiitos, Kalevi, sanoi hänen isänsä lämpimästi. -- Ja nyt lopuksi\nse myönnytys minun puoleltani, että nuorison menettely on johtunut\nosaltaan vanhemman polven ennakkoluuloista, jopa itsekkyydestä.\nHuomatessaan nuorison alkavan liikehtiä tavalla, jota ei ollut\npuolueohjelmissa edellytetty, monet iipat katkaisivat senkin vähän\nyhteyden, mikä heillä oli ehkä aikaisemmin nuorisoon ollut, ja jättivät\nsen etsimään omin kokemattomin kompassein suuntaa ajan ristiaallokossa.\nYhteyttä johtavien puolueidemme ja sanomalehtiemme taholta nuorisoon\npäin ei ole tietääkseni juuri yritetty rakentaa. Tämä puolueiippojen\neristäytyminen omaan keskusvankilaansa oli heille muuten mieluista\nja luonteenomaista, sillä puolueiipat eivät kuten tunnettua pelkää\nmitään niin kuin sitä, että nuorempi polvi nousisi heidän rinnalleen\nja ehkä ottaisi ohjat käsiinsä. Vuosikymmenestä toiseen, niin kauan\nkuin elinvuosia riittää, samat muumiot ja toteemit \"johtavat\"\nvaltiollisia puolueitamme, mustasukkaisesti vartioiden asemiansa ja\nsivutulojansa eritoten nuorison lähentelyiltä ja vähitellen lamauttaen\nkoko puolueen innon ja toimintakyvyn. Vain valtiollisten vaalien\ntullen he laskeutuvat korkeudestaan nuorison pariin ja imarrellen sitä\nkoettavat, valjastaa sitä vaalikärryjensä aasiksi, kuljettamaan heidän\ngramofooniaan turulta toiselle...\n\n-- Kuule, isä! puhkesi Kerttu sanomaan suu kummastuksesta ammollaan --\nsinähän puhut kuin kuuluisitkin nuorisoon etkä iippoihin. Miten tämä on\nselitettävä? Oletko onnistunut vaihtamaan päähäsi uudet sahajauhot?\n\n-- Ovatkohan Suomen kaikki perheet samanlaisia kuin me? kysyi nyt\nHelena-rouva nostaen katseensa ompeluksestaan. -- Väittelevätkö\nnykyisin kaikkialla vanhat ja nuoret?\n\n-- Varmasti tekevät niin, vastasi Kalevi, ja monet vielä paljoa\nkiihkeämmin. Eivätkä vain Suomen, vaan koko Euroopan, ehkä muidenkin\nmaiden perheet. Lapset ovat nousseet vanhempiaan vastaan, koska\nnäiden ihanteet ja katsomuskannat eivät heitä enää tyydytä. Miksi?\nSiksi -- ja tämä olkoon vastaukseni isälle --, että vanhemmat\nasettavat ihanteekseen yksilön ja hänen vapautensa, lapset taas\nyhteiskunnan ja kansankokonaisuuden, isänmaan, menestyksen. Niin\nsanottu \"vapaamielisyys\", josta isä aina puhuu, on vanhentunut ihanne,\nkoska se on syntynyt huolenpidosta yksilöä kohtaan, tahtoen myöntää\nhänelle mahdollisimman suuren liikkumatilan sekä henkisesti että\naineellisesti, mikä taas ei nykyaikaisessa yhteiskunnassa käy. Siinä ei\nyksinkertaisesti ole enää sijaa eikä tehtävää sellaiselle aatteelle,\nsillä yksilö on olemassa vain valtiota ja yhteiskuntaa varten ja\nvelvollinen omitta viisasteluitta elämään ja toimimaan sen osoittamissa\npuitteissa...\n\n-- Ahhah! sanoi isoisä kapsahtaen hereille makeasta kuorsauksestaan.\n-- Taisinpa nukahtaa hiukan. Vieläkö te keskustelette? Kalevillako\non puheenvuoro? No, laukaisehan tulemaan, että minäkin saan sanoa\najatukseni.\n\n-- Joskus välähtää mielessäni, Kalevi jatkoi hiukan ujosti, ettei\nmaailmassa ole milloinkaan käsitelty syviä, käänteentekeviä ja\nratkaisevia kysymyksiä niin yleisesti ja kiihkeästi kuin tällä\nkiitävällä hetkellä. Mitä olivat historian entiset muka suurtapahtumat\nnykyisen aikakauden rinnalla! Kristinusko on tarvinnut kaksituhatta\nvuotta tullakseen siihen asemaan, mikä sillä nyt on -- sen aseman voi\nisä arvostella paremmin kuin minä. Sosialismi on viidessäkymmenessä\nvuodessa valloittanut koko maailman ja on nyt kenties peräytymässä,\nmutta hallitsee vielä satojen miljoonien ajatuksia vuorokauden joka\nhetki. Ranskan vallankumouksen muutamat tuhannet veriuhrit, joista\non kirjoitettu tonneittain säälivää kirjallisuutta, ovat vain pieni\nprosentti siitä ihmismäärästä, jonka bolsheviikit ovat Euroopan\nsilmäin edessä tuhonneet ja kuopanneet nimettömiin hautoihin yksin\nÄänisen-Vienan kanavan varsille. Entisten aikojen suurimmat sodat ovat\nmaailmansotaan verrattuina vain vaatimattomia kylätappeluja. Maapallon\npinnalla kihisee kuin muurahaispesässä ja outo levottomuus täyttää\nihmisten mielen syrjäisimmässäkin maassa, alkuperäisimmissäkin oloissa.\nTunnetaan vaistomaisesti, että maailmanhistorian suuri käännekohta on\nkoittamassa, ja varustaudutaan sen varalle -- ei kuitenkaan henkisin,\nvaan aineellisin asuin. Millä hetkellä tahansa saattavat hirvittävät\nsotakoneet ryhtyä toimimaan ja ilahduttamaan luojiansa, Euroopan ja\nAmerikan nerokkaita insinöörejä, käyttökelpoisuutensa ja tehonsa\ntäydellisyydellä. Näkymättömät, mutta sitä tehokkaammat myrkkykaasut\nsaattavat joka hetki lähteä ilmavirtojen mukana liikkeelle surmatakseen\nsokeasti kaiken elollisen. Tämä on niin vallitsevaa ja yleistä, että\nne äänet, jotka puhuvat rauhasta, sovinnosta, vapaamielisyydestä\nja suvaitsevaisuudesta, jotka itsekään enää uskomatta asiaansa\nviran puolesta kokevat kehoittaa noudattamaan Kristuksen käskyä eli\n\"rakastamaan toisiamme\", ovat sääsken ininää ukkosenjylinän rinnalla.\nVoisin sanoa, isä, että tämä näin kuvaamani ihmiskunta on sinun\nsukupolvesi työn tulos, ja että kun se kerran on sellainen, sen\nrakentajien on täytynyt toimia väärien periaatteiden ja piirustusten\nmukaan.\n\n-- Hyvä Kalevi, sanoi tuomari Vuori äänellä, josta selvästi kuulsi\nkiihtymys, katsele ympärillesi, niin näet ainakin täällä Suomessa\ntilanteen, joka on lohdullisempi kuin se, minkä juuri maalasit. Älä\nhaudo asioita noin, sillä varjopuolet kasvavat silloin suuremmiksi\nkuin ne todellisuudessa ovat, ja maailmankuvasi tulee sitä tietä\nvalheelliseksi ja kieroksi.\n\n-- Isä hyvä, sanoi Kalevi katkerasti, enhän teekään muuta kuin katselen\nympärilleni ja juuri täällä kotimaassa. Mutta näköalani eivät ole\nlohdullisia. Tiedän olevan satoja akateemisen sivistyksen saaneita\nnuoria miehiä ja naisia, jotka ovat suorittaneet loppuun tutkintonsa\nja tahtoisivat päästä varsinaiseen elämäntyöhönsä. Se olisi sitäkin\nvälttämättömämpää, kun useimmilla on raskas velkataakka. Mutta tunnettu\nasia on, ettei isänmaa enää tarvitse tätä nuorta sivistyneistöään,\nettei sillä ole annettavana tälle työtä. Isoisän ja vielä sinunkin\nnuoruudessasi oli toisin. Luitte kutakuinkin ahkerasti -- laiskemmin\nkuitenkin kuin aina moitittu nykyajan nuoriso --, valmistuitte\nja saitte heti viran tai toimen. Kaikki oli itsestään selvää.\nHaaveilittepa vielä juhlapuheissanne siitä tulevaisuudesta, jolloin\non syntynyt monipuolinen ja lukuisa suomenkielinen sivistynyt sääty\nja jolloin tämän johdosta kansallinen kulttuuri muka alkaisi kohentua\nennenkuulumattomalla tavalla. Nyt se ihanneaika on tullut. Mikä on\nsiis tuon lukuisaksi lisääntyneen sivistyneistön osa ja merkitys?\nSe, että siitä on tullut jotakin, jota sangen todenmukaisesti voi\nsanoa sivistyneeksi proletariaatiksi ja jonka kulttuuria luova voima\non lievimmin sanottuna epäiltävä. Ylioppilaat eivät kelpaa edes\nvahtimestareiksi eivätkä maisterit kansakoulunopettajiksi, koska\nmuka ovat näihin toimiin liiaksi sivistyneitä. He eivät voi perustaa\nperheitä, koska heillä ei ole vakinaista toimeentuloa. Tällainen on\nsuunnilleen näköalani Suomessa minun kannaltani katsoen.\n\n-- Ja minun myös, jatkoi Kerttu. -- Mitä hyötyä minulla on\nkandidaattitutkinnosta, jota tietysti alan lueskella? Latinaan menee\nkaksi talvea ja ennenkuin olen valmis, on pääni harmaa. Enkä sitten\nkuitenkaan saa paikkaa, sillä aina on joku niin epätoivoisen etevä,\nettä hän sivuuttaa muut. Maisterit ovat jo nyt ihmisten nauruna ja\nsääliteltävinä.\n\n-- No mutta Kerttu, sanoi Helena-rouva nuhtelevasti, unohdat kokonaan\ntietysti joutuvasi naimisiin.\n\n-- Niin, äsähti tähän Kerttu, se hävyttömyys meidän tyttöjen vielä\ntäytyy sietää, että kaikki puhuvat luvuistamme hymyillen kuin\nharjoittaisimme niitä vain aikamme kuluksi odottaessamme sitä\nnuorta herraa, joka suvaitsee pyytää meitä arvoisaksi puolisokseen.\nKuitenkin meidän lukumme ovat aivan yhtä vakavia ja tärkeitä kuin\nmiesten, tärkeämpiäkin, sillä ne tulevat suuremman ahkeruutemme vuoksi\nyhteiskunnalle paljoa halvemmiksi. Eikä ole sanottu, kummat meistä ovat\netevämpiä.\n\nKanslianeuvos oli kuunnellut keskustelua vakavan, huolestuneen\nnäköisenä. Kertun vaiettua hän kääntyi Anjan puoleen ja sanoi:\n\n-- Anja ei ole puhunut koko aikana mitään, miettinyt vain ja\nnyppinyt rikki ruusuja. Sano, mitä ajatuksia on herännyt mielessäsi\nkuunnellessasi tätä kiivasta keskustelua.\n\n-- Siinä kosketellut asiat ovat minulle liian suuria ja vaikeita,\nvastasi Anja, voidakseni ymmärtää niitä. En voi muuta... muuta kuin\nkärsiä Suomen puolesta ja rukoilla, niin, rukoilla voimia riittävästi\nsuurimpaankin uhriin, jos sellainen meiltä vaadittaisiin. Meidän täytyy\nkoettaa voittaa vaikeudet kärsivällisyydellä, yksimielisyydellä ja\nrakkaudella... Suomen täytyy olla siinäkin suhteessa edelläkävijämaa...\n\nHän katsoi suurin, tunteellisin silmin isoisään, jonka huulet\nvärisivät. Hillittyään liikutuksensa vanhus sanoi:\n\n-- En minäkään ymmärrä sitä, mitä nyt maailmassa tapahtuu. Minun\naikani, johon kuulun, on monen kymmenen vuoden päässä takanani. Tässä\nteidän ajassanne olen tietenkin vieras, menneisyydestä periytynyt\nmuumio, jonka käsityksillä ei ole merkitystä. Mutta kun olette\nkeskustelleet eri sukupolvien ansioista, niin sallikaa minunkin sanoa\najatukseni. Minun ikäpolveni loi suurin piirtein Suomen valtakunnan\nja kansan, loi isänmaan ja siihen kohdistuvan rakkauden. Minulla\nlienee oikeus todistaa tämä Snellmanin, Runebergin, Lönnrotin,\nTopeliuksen ja muiden aamun miesten puolesta. Sitten tuli, puhuen\nhyvin yleisin piirtein, poikani sukupolvi, joka vei tuon työn siinä\nitsessään umpuna olevaan päätökseen, itsenäisyyteen, ja opetti\nmeille, miten on kuoltava isänmaan puolesta. Ja nyt tulee vuoro\nKalevin sukupolvelle. Jos kysyisitte, mikä on sen tehtävä, vastaisin\ntämän olevan saavutetun itsenäisyyden puolustaminen ja lujittaminen\nsekä Suomen alueen laajentaminen sille maan- ja kansatieteellisesti\nkuuluviin luonnollisiin rajoihin saakka. Voi olla, että se on vanhuuden\nlapsellisuutta, mutta siitä huolimatta omaksun innolla Suur-Suomen\nohjelman. Olen kuulevinani historian valtavain siipien huminaa ja\nuneksin suuren hetken koitosta.\n\n-- Mikä on sitten minun ja siskojeni osuus isoisän työohjelmassa? kysyi\nKerttu.\n\n-- Sehän on aivan ilmeistä, vastasi vanhus. -- Te olette uuden\nsukupolven äitejä, joiden hallussa on Suomen tulevaisuus.\n\nKaikki vaikenivat -- Kerttu ja Anja hiukan hämillään --, sillä kukaan\nei tahtonut uusilla väitteillä pitentää keskustelua. Nuoret olivat\nsaaneet purkaa sydäntänsä täksi kerraksi. Tuoksuva, autereinen helle\ntuntui sitäpaitsi raukaisevalta. Paksut, koreat, villavat kimalaiset\ntutkivat asiallisesti ja järjestelmällisesti ruusun toisensa jälkeen,\nsudenkorennot särähdyttelivät kimaltelevia siipiään ja rastaat\nvartioivat malttamattomina lähipuissa, milloin herrasväki suvaitsisi\npoistua, jotta he pääsisivät rauhassa herkuttelemaan juuri punoittamaan\nrupeavilla mansikoilla. Tuomarin keskustelusta hiukan kiihtynyt sydän\nalkoi rauhoittua. Hän haukotteli pitkään ja virkkoi kuin mietteidensä\nlopputulokseksi:\n\n-- Olipa se aika ryöppy. Kalevi, menisitkö puikkaroimaan verkonrisat\nsiltä varalta, että tosiaankin lähtisimme iltapäivällä järvelle.\nOtetaan onget ja uistin mukaan ja koetetaan saada kiinni jokunen kala.\nOlenhan kesälomalla, niin että onkiminen on minulle sopivaa hommaa. Kun\nistumme tuolla Lokkipakalla ja tuijotamme ongen kuuluvaiseen, niin ovat\nmaailman melut ja muhinat meille jokseenkin kaukaisia asioita. Vai mitä?\n\n-- Niinpä kyllä, Kalevi vastasi pehmeästi ja sovinnollisesti. -- Tule,\nAnja, sillä sinä saat lähteä mukaan. Ei tarvitse tehdä muuta kuin istua\nkeskellä venettä.\n\n-- Enkö minäkin pääsisi? kysyi Kerttu.\n\n-- Et, vastasi Helena-rouva, sillä sinun pitää auttaa minua. Isän ja\nKalevin alusvaatteet täytyy korjata ja pyykki muutenkin huoltaa pesun\njäljeltä. Sitäpaitsi sinun on leivottava kaakku, sillä meidäthän on\nkutsuttu huomenna häihin ja täällä on tapana viedä pitotaloon jotakin\nmukanaan. Varsinaisen lahjan, lusikkatusinan, isä toi tullessaan\nHelsingistä, niin että se on onneksi varattu. (Kuinka te viitsittekään\nkiusata itseänne tuollaisilla kiihkeillä keskusteluilla!) Ota,\nKerttu, nuo kahvivehkeet ja vie keittiöön. Sano Esterille, että jos\nhän rikkoo korvan näistä uusista kupeista, niin nipistän häntä itseä\nkorvasta niin, että tuntuu. Kerma pitää viedä kellariin ja panna siihen\nkannelliseen pyttyyn, etteivät hiiret pääse. (Nuo kärpäsethän nyt vasta\nilkeitä ovat!) Ei, kyllä minun täytyy mennä hetkeksi pitkälleni, sillä\nmuuten en jaksa iltaan saakka. Isoisä tuolla jo käppäsee kamariaan\nkohti, jossa pian nukkuu makeasti. Tule sinäkin, Kaarlo, hetkeksi\nlepäämään, sillä näytät väsyneeltä. Ihmekö tuo tällaisella hetkellä ja\nniin kiihkeän väittelyn jälkeen.\n\n\n3\n\nAamulla oli edelleen hellesää, mutta sitä raitisti virkeä itätuuli,\njoka ajeli melkoisia aaltoja huvilaniemen kärjitse. Tuomari Vuori\nhengitti sitä syvään istuessaan veneensä perässä ja Kalevin\nvoimakkaasti soutaessa ohjatessaan kulkua tuonne kauempana selällä\nolevalle luodolle, lokkien lepopaikalle, joka paistoi sieltä\nvalkoisena. Sinne hän oli laskenut verkkonsa edellisenä iltana\ntoivoen, että isot ahvenet olisivat helteen houkuttelemina nousseet\nsyövereistään ja lähteneet retkeilemään tuntemattomia, jännittävästi\nhoukuttelevia rantoja pitkin. Aaltojen loiskahdus kiviä vastaan,\njärven yli saapuessaan kostean raikkaaksi käynyt, puhdas, vienosti\nkangasmaiden männyiltä ja niittyjen kukkanurmikoilta tuoksuva tuuli,\nkahajava kaislikko, keveästi leijuvat ja kireästi tirrailevat tiirat\nja komeina lentotasoina ilmavirran varassa lepäilevät lumivalkeat\nselkälokit -- se kaikki virvoitti ja rauhoitti tuomarin sydäntä\nkauneudellaan ja unohdusta ja lohtua suovalla voimallaan. Kalevin\nsilmistä näki hänenkin vaipuneen luonnon lumon valtaan. Anja istui\nselkä tuomariin päin. Hänen hento, valkea niskansa oli painuksissa kuin\nnuokkuvan kukan varsi. Haaveissaan hän viillätti kädellään raikkaasti\nsolisevaa vettä.\n\nKatsoessaan Kaleviin tuomari totesi saman kuin eilen hänen innostuneena\npuhuessaan, että näet hänen silmänsä olivat kuluneen kevään ja kesän\naikana tulleet erinomaisen kirkkaiksi, jopa säihkyviksi. Alituinen\nolo ulkoilmassa ja vastaava sisätyön, lukemisen ja kirjoittamisen,\nvähentyminen tuon saattoi aiheuttaa. Kalevin tulistuessa eilen niiden\nterät olivat ihan syösseet salamoita. Ne olivat olleet hyvin kauniit\n-- olivat sellaiset nytkin, vaikka rauhallisemmin. Tuomari tunsi\nsuurta rakkautta poikaansa kohtaan. Heidän välinsä olivat olleet\naikaisemmin läheiset ja toverilliset, mutta olivat viime vuosina hiukan\nviilentyneet alituisten väittelyjen vuoksi. Tuomari moitti itseään\nahdasmielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta. Nuoriso kulki aina omaa\ntietänsä. Vanhempien piti koettaa ymmärtää sitä. Nuorison näkemys oli\nusein oikea ja kauas ulottuva.\n\nTuomari katseli ihaillen poikaansa, jonka soutu ilmaisi hänellä olevan\nrunsaasti voimaa ja joka ilmeisesti itsekin nautti, kun vesi väistyi\nsolisten keulan tieltä. Kyllä tuomarilta itseltäkin soutu vielä\nluonnisti, vaikka toisaalta täytyi myöntää, että se oli alkanut aivan\nviime vuosina tuntua rasittavalta. Käsivarsissa ei ollut enää täyttä\ntehoa, henkeä alkoi ahdistaa ja sydän tuntui heittävän kuperkeikkaa.\nSe työ täytyi jättää nuoremmille eikähän se Kalevin tai Kertun ollessa\nkotona tullut kysymykseenkään. Samoin kuin hän aikoinaan, Kalevi\nsanoi voivansa soutaa vaikka kuinka kauan tuntematta väsymystä. Sen\nnäki kyllä -- poika ei edes huomannut vetävänsä riuskasti. Tuomari\nVuori tunsi näitä ajatellessaan vanhenevan iän tragiikkaa, tuota\nsurullista, ahdistavaa mielialaa, joka syntyy silloin, kun joistakin\nmerkeistä havaitsee täyden voiman loppuneen ja luonnonmukaisen menon\nalaspäin alkaneen, kun kolmikymmenvuotiaatkin jo pitävät vanhana ja\nmaltittomasti pyrkivät ohi. Hän karkoitti kuitenkin tuon ikävyyden\nvilahduksen mielestään ja katseli taas poikaansa. Kalevi keskeytti\nsoudun, riisui ujostelematta paitansa ja antoi tuulen kuivata ja\nauringon paahtaa yläruumistaan. Hänen isänsä ja Anja ihailivat nuoren\nmiehen uljasta kauneutta.\n\nTuomari nosti verkkojaan tottuneesti puikkarille ja Kalevi hallitsi\nvenettä taitavasti. Tuomari oli jännittynyt ja puheli puoleksi\nitsekseen: \"Onpahan uinut iso ahven... Tuossahan nousee melkoinen\nhauki... Otetaan varovasti -- se on kiinni vain suupielestään ja\nhampaistaan. Olisi pitänyt olla haavi... Mikä siinä on, että se aina\nunohtuu. Nyt tarraan sitä niskasta, sillä jos yritän nostaa sitä\nverkolla, se tämän tultua lujalle saa potkaisulleen tuen ja katkaisee\nsilmän. Tarraaminen niskasta lujalla kouralla on yleensäkin hyvä keino\nsilloin, kun muusta ei ole apua ja kun tekee sen oikealla hetkellä...\nKas niin -- siinä se tempoilee nyt -- saattaa olla parikiloinen --\ntämähän kannatti hyvin. Ahven on arvokala, verrattava suoraan, reiluun\nmieheen, jonka sijan aina arvaa, juro, yksinäisyyttä ja varjopaikkoja\nrakastava, sympaattinen. Mutta hauenvenkaleesta ei tiedä, mikä se on --\nepäluotettava, julma, kavala poliittinen seikkailija, joka aina etsii\nsyötävää suun täydeltä...\"\n\nAnja tuijotti ulapan toiselta puolen autereisena kumottavaan\nvaaramaisemaan, joka näytti väräjöivän keveänä, ilmavana kuin uni.\nKalevi oli tullut kuin myrsky ja temmannut Anjan yhtäkkiä mukaansa\ntänne sydän-Hämeeseen. Anja ei tuntenut Kalevin vanhempia enempää kuin\nmitä muutamasta kevyestä tapaamisesta voi päätellä, ja tunsi siis\nolonsa hiukan jännittyneeksi. Mutta hän oli jo ehtinyt huomata tuomarin\nkatseessa ystävällisen, lämpimän, hiukan humoristisen välkkeen ja\ntuntea Helena-rouvan huolenpidon äidillisyyden. Isoisä oli herttainen\n-- kuin oma isä, mutta lisänä annos vanhanaikaista kavaljeerimaisuutta.\nTämän kodin ilmassa oli enemmän kulttuuria kuin oli ollut Anjan kotona.\nSen saattoi nähdä kaikesta. Mikä kumma siinä oli, että tuollaisen\nvoi huomata, vaikka ei oikeastaan tiennyt sanoa, mistä. Anja oli\ntodennut sitä Kalevissakin -- hänen koko olemuksessaan, äänessään,\nkäytöksessään, katseen viehättävässä loistossa. Se oli ensimmäiseksi\nlumonnut Anjan, joka ei ollut sitten päässyt tuosta lumosta irti.\n\nEikä ollut tahtonutkaan, vaan oli vaipunut siihen onnellisena.\nKohotti hän katseensa milloin vain, niin aina olivat vastassa Kalevin\nloistavat, hellät, rukoilevat, ihailevat silmät. Niitä Anja ei\nunohtanut milloinkaan, vaan unissakin ne säteilivät häntä kohti kuin\ntähdet. Anja tunsi, ettei hän voinut suunnitella eikä elää elämäänsä\nkylmän järjen eikä maallisen viisauden mukaan, vaan hänen täytyi aina\nmenetellä siten kuin hänen olemuksensa syvyydestä kuuluva kuiskaus\nmääräsi. Se oli sanonut hänelle, että Kalevi Vuori, tuo siihen\nsilmänräpäykseen saakka aivan tuntematon, ennen näkemätön nuori mies,\noli oleva se, jonka elämään hänen oli liityttävä siihen saakka, \"kunnes\nkuolema meidät eroittaa\". Anja oli värissyt mystillisyyden tunnosta ja\ntotellen sen käskyä ojentanut Kaleville kätensä niin tuttavallisesti,\navomielisesti ja turvautuvasti kuin olisi tuntenut hänet aina, jo ennen\ntätä elämää. Heidän välillään ei tämän jälkeen ollut mitään verhoa eikä\nvierautta. Se oli kummallista, käsittämätöntä, mutta samalla rajattoman\nonnellista. Kuinka Jumala olikaan hyvä.\n\nKaukaa lännen taivaanrannalta kuului himmeää jyminää. Sinne oli\nkasautunut ukonpilviä, jotka nyt alkoivat nousta tuulta vastaan. Tuntui\nkaamealta, juhlalliselta, kun ne tummuivat uhkaaviksi ja peittivät yhä\nlaajemman alueen. Tuomari käänsi veneen kotia kohti ja Kalevi lisäsi\nvoimaa soutuunsa. Anja totesi mielessään, että hänen onnensa oli nyt\nkirjaimellisesti onnea ukonpilven alla. Eilen kävelyllä oltaessa\nKalevi oli yhtäkkiä suudellut häntä. Anja oli vaipunut hänen syliinsä\nja herännyt vasta sitten, kun tuo hänen mystillinen johdattajansa\noli niin tahtonut. Anja oli silloin lempeästi torjunut Kalevin ja\ntämä oli tyyntynyt. Olemuksessa täytyi olla rauha, hieno tyytymys ja\ntyyneys... Elämä kokonaisuudessaankin oli onnea ukonpilven alla. Suomen\nkansankin... Anja näki näkyjä, jotka herättivät hänessä kauhua, ja\npelkäsi jotakin, itsekään tietämättä, mitä. Hän oli huomauttanut eilen\nillalla Kaleville siitä, kuinka kiittämätön tämä oli ollut puhuessaan\npuutarhassa niin katkerasti. \"Missä ollaan niin onnellisia kuin\nSuomessa?\" hän oli kysynyt. \"Tuskin missään. Isänmaa on tehnyt meille\npaljasta hyvää -- onnettomuuksiin olemme itse syypäitä. Jumala aikoo\ntehdä Suomesta suuren maan ja kansan!\" Näin Anja oli vakuuttanut ja\nnähnyt samalla kirkkaana näkynä onnen, kun se kuin kyyhkynen laskeutui\nikuisuudesta valkein siivin. Ja Kalevi oli myöntänyt Anjan olevan\noikeassa. \"Joka hetki meidän vain pitäisi olla kiitollisia kaikesta\",\nhän oli sanonut, \"ja varsinkin minun, joka olen saanut omakseni\nsinut...\"\n\nNyt tuli hetkiseksi aivan tyventä. Anjaa värisytti, sillä tämä oli\nkaamea odotuksen silmänräpäys, jolloin tuntematon vaara varustautui\niskuun. Nyt tuli ensimmäinen tuulenpuuska, joka jo rikkoi hiljaisuuden,\nja sitten tuimempana toinen -- kolmas. Ulappa kuohui lyhyin, jyrkin\nvaahtopää-aalloin, joiden harjasta vinha vihuri tempasi vaahtoa ja\nlennätti sitä sumuna. Mutta tuomari ei näyttänyt pelkäävän, vaan ohjasi\nvenettään hätäilemättä lujalla kädellä, ja Kalevi lisäsi soutuunsa\nylimääräistä voimaa, nauttien taistelusta myrskyä vastaan. Kotirantaa\nlähestyttäessä jumalanilma oli huumaavimmillaan, synkimmillään, ja\ntodellinen vaara vilahti hetkiseksi veneessä ohjain mielessä, mutta\nsiinä samassa jo salamat harvenivat, jylinä lieventyi ja tuuli tyyntyi.\nRauhallisesti kahahti veneen kokka saunarannan hiekkaan.\n\nAamiaispöydässä, jossa äsken saatu hauki jo palveli mitä\nherkullisimpana hiilikalana, Helena-rouva puheli tyytyväisenä:\n\n-- Nyt mansikoista tulee jotakin ja salaatti muuttuu mehevämmäksi.\nOnkin ollut sitkeätä kuin nahka. Pukeutukaa niin ajoissa, että ehdimme\nkello kahdeksi perille. Nuori pari vihitään silloin ja meidän pitäisi\nolla saapuvilla onnittelemassa. Sinne tulee paljon vieraita.\n\n-- Vie, Helena, minun terveiseni ja onnitteluni, sillä luulen jääväni\nkotiin, sanoi isoisä. -- Minulla on laillinen syy, sillä olenhan\nyli-ikäinen.\n\n-- Aino kattaa sinulle kahvipöydän vilpolaan, lohdutti Helena-rouva.\n\n-- Ja lukemiseksi otan Ciceron Väittelyjä Tusculanumissa...\n\n-- Pöyristyttävää! tuumi Kerttu. -- Mistä siinä puhutaan?\n\n-- Kuolemasta, hyvä lapsi, ja siitä, kuinka sen pelkääminen on\naiheetonta, kivuista ja niiden sietämisestä, viisaudesta, kuinka sen\navulla voimme kestää murheet ja saavuttaa mielenrauhan, ja hyveestä,\nkuinka sen noudattaminen on onnen ehto. Kirjan täytyy muuten yleensä\nolla parituhatta vuotta vanha, ennenkuin voin pitää sitä lukemisen\narvoisena.\n\nVanhus hymyili, mutta Kerttu painoi huulensa hänen poskeensa ja sanoi\nliikuttuneena:\n\n-- Voi hellan-letta sentään!\n\n\n4\n\nAnja, Kerttu ja Kalevi menivät omia aikojaan ja teitään, mutta\ntuomari ja Helena-rouva kulkivat tavallista kylään vievää polkua,\njoka noudatteli rantaharjun päällystää. Sinne vilkkui ulappa, täynnä\nsäkenöivää kimmellystä, ja siellä kasvoi tiheätä, solearunkoista\nmännikköä. Siellä oli raitista ja puhdasta; kapea polku kierteli\npuiden varjossa kuin tunnelissa. Puista tipahteli vielä pisaroita.\nEräässä kohdassa metsä harveni, niin että näköala järvelle avautui\nesteettömäksi, ja silloin mieli omituisesti ailahti ja yleni. Siinä\npaikassa oli vielä muuan vuosi sitten kasvanut iso riippakoivu,\nyksinäinen vanhus nuoremman metsän keskellä, tukeva ja mahtava,\ntuohi ylhäältä sileätä ja valkoista kuin silkki, alempaa rosoista\nja jäkälöitynyttä kuin ryppyinen otsa ja harmaat kulmakarvat. Sen\nritvat olivat olleet pitkiä, ohuita ja notkeita, ja keinuneet\ntuulessa keveästi, rapisten ja suhisten hiljaa. Sivuuttaessaan koivun\njokapäiväisellä säännöllisellä kävelyllään tuomari oli aina viivähtänyt\nsen juurella, katsellut sitä, tarkastellut sen tuohen valkeutta ja\nritvain keinuntaa, kuunnellut sen aatteellista suhinaa. Niin olivat\ntehneet kaikki muutkin. He olivat surreet, kun ei sitä eräänä keväänä\nenää ollutkaan.\n\nSitten he tulivat peltoaukeaman laitaan, josta tuttu kylämaisema\navautui nähtäväksi. Viljelyksien kauneus värähdytti heitä nyt kuten\naina ja pysähdytti heidät hetkiseksi katsomaan edessä olevaa näköalaa.\nOli kuin olisi menetellyt tylysti, melkeinpä tehnyt rikoksen, astumalla\ntästä noin vain, uhraamatta elämän, viljelyksien ja luonnon kauneudelle\nedes katsettakaan. Parhaillaan vaalenemassa olevat ruispellot\naaltoilivat somasti, kun tuuli mennä pyyhälsi pitkin korkeata,\nnuokkuvatähkäistä viljaulappaa. Hopeanharmailta ne jo välähtelivät\nja herättivät ravitun, varakkaan, tyynen tunnelman. Heinävainiot\noli jo ajettu koneella puhtaiksi ja saadut vähät heinät nostettu\nkuivamaan seipäisiin. Sarkain pinta paistoi ruskeana, kuolleena,\nilmaisematta minkäänlaista uuden odelman merkkiä. Missä hyvinä\nheinävuosina oli ollut kaksi, kolme seivästä, siinä oli nyt vain yksi\nja sekin laihanlainen. Tuomari huokasi, sillä hän ymmärsi hyvin tämän\nmerkitsevän karjatalouden heikontumista. Vaikka hän oli kaupunkilainen,\nhän eli silti, kuten Suomen kaupunkilaiset yleensäkin, mitä herkimmän\nmaahengen lumoissa. Se oli hänelle niin pyhää, että hänen mielestään\nitse maalaiset olivat siinä suhteessa melkeinpä turtuneita,\nvälinpitämättömiä. Olivat kai tulleet sellaisiksi sen vuoksi, että aina\nasuivat maalla.\n\nKatse syventyi näköalan perspektiiviin ja kohtasi siellä talot, joista\ntänne näkyivät vain katot, koska ruisvainiot aaltoilivat ulappana\nvälissä. Mikä oli puna-, mikä keltamullattu, mutta ilman virtyttämä\nsointuvaksi yleiseen ympäristöön. Koulu tuolla kummullaan oli\nvalkeaksi maalattu. Itsellisten pienet töllit olivat ilmanharmaita,\nmelkein kadoten taustaansa. Ne kyyröttivät hiljaisina ja nöyrinä\nisompien turvissa, mutta valo auersi niiden kohdalla kummallisen\nsinipunervana, lämpimänä, ikäänkuin niille olisi lahjoitettu erikoista\nsiunausta. Tottahan oli, että ne tarvitsivatkin sitä, koska olivat\nköyhiä, paljosta osattomia. Tuomari Vuori tunsi nuo asiat ja oli\nmietiskellyt niitä paljon. Hän oli ollut torpparien vapautumisen ja\nmäkitupalaisten itsenäistymisen innokas ajaja. Syvästi tyydytettynä hän\nsaattoi nyt kahdenkymmenen vuoden kokemuksen perusteella sanoa, ettei\nSuomen eduskunta ollut säätänyt toista lakia, jolla olisi ollut niin\nsiunaukselliset vaikutukset yhteiskuntaan. Tuloksillaan se oli tuonut\nyhteiskuntaruumiiseen terveyttä, vieläpä juuri siihen kohtaan, jossa\nsairaus oli ollut muuttumaisillaan syöväksi.\n\nTuomarin mielessä väreili herkästi suomalaisen kylämaiseman kauneus\n-- vainiot, aaltoileva ruis ja takaa näkyvät rakennukset. Tuolla oli\nikivanha jättiläiskoivu, jonka latvassa elokuussa kottaraisparvet\nasustivat. Töyhtöhyypät olivat vielä äsken lennelleet täällä, mutta\nolivat kadonneet, kun heinäsarat oli niitetty. Ne oleskelivat ehkä\nnyt alempana notkelmassa, jossa oli vielä koskematonta luontoa. Mutta\nkuovit eivät välittäneet niittämisestä, vaan lentelivät täällä yhtä\nahkerasti kuin ennenkin ja huutelivat kaihoisasti, valittelevasti,\nsadetta. Omituista, kuinka ihminenkin tunsi sateen välttämättömyyden\nei vain järjellään, vaan koko olemuksellaan. No -- vastahan satoi --\nmaa oli vielä tummaa, kosteata. Niin teki, mutta eihän pieni, hetken\nkestänyt ukkossade paljoa merkitse. Tuleekin niin äkkiä ja rankkana,\nettei vesi ehdi imeytyä maahan, vaan virtaa tulvana pois. Pitäisi\nsadella monta päivää hiljalleen, tihkumalla, jotta maa ehtisi ottaa\ntaivaan lahjan vastaan. Pitäisi olla samalla lämmintä, hautovaa,\njotta kasvillisuus pääsisi oikein hyötymään. Kuinka sanomattomasti\ntuollaiset sadepäivät rauhoittaisivat hermostoa ja tyynnyttäisivät\nmieltä, joka oli ärtynyt pitkällisistä, räikeän kirkkaista, kuumista ja\nkuivista hellepäivistä. Kuinka tavaton merkitys olisi taloudelliselle\nja henkisellekin hyvinvoinnillemme sillä, että saataisiin torjutuksi\nkevät- ja kesäkuivuus ja sadekesän tuhot, että kyettäisiin jollakin\nteknillisellä keinolla siirtämään tuhansista järvistä ja joista\ntarpeellinen määrä vettä janoisille pelloille ja toisaalta varjelemaan\nheinät ja viljat liian kosteuden tuottamilta vahingoilta. Tuomari Vuori\noli puhunut tästä isäntien kanssa, mutta nämä olivat pitäneet tällaisia\najatuksia mahdottomina. Tuomari oli puolestaan varma, että ne kerran --\njo lähitulevaisuudessa -- toteutettaisiin. Oli järjetöntä jättää sadot\nalttiiksi tuholle, jonka torjuminen oli täysin nykyaikaisen tekniikan\nvallassa. Talo, jonka kastelulaitteet olivat kunnossa, kohosi niiden\nansiosta heti omaan tuotanto- ja hintaluokkaansa. Suomi oli jo nyt\nmetsiensä ansiosta varakas maa, mutta paisuisi vielä varakkaammaksi,\nkunhan tällaisilla uudistuksilla lisättäisiin ja varmistettaisiin sen\nmaataloustuotanto.\n\nRuis siinä aaltoili hänen vieressään. Hän taittoi tähkän, liian\nnopeasti tuleentuvaapahan oli. Tähkä oli jäänyt lyhyeksi, jyvä\npieneksi. Se oli suuri vahinko, sillä ruis oli elämän keskeinen\ntekijä Suomessa. Kuinka kallisarvoisia olivatkaan olleet ne muutamat\nsiemenkouralliset, jotka muinainen erämies oli tuonut rintamailta\noravannahkaan kätkettyinä kylvääkseen ne täällä, jonne oli päättänyt\nlopullisesti jäädä. Tämä oli seutua, jossa oli vallinnut rauha, aavojen\njärvenselkien ja tutkimattomien salojen lumo. Näiden peltojen paikalla\nehkä oli humissut ikihongikko ja kaivellut muurahaismätästä hallava\nkontio, joka eräänä päivänä kuuli kaskenkaatajan kirveeniskuja ja\nlähti levottomana painumaan turvallisempiin korpiin. Kuta enemmän nuo\nsiemenkouralliset karttuivat, sitä monipuolisemmaksi ja varmemmaksi\nvarttui elämä, kunnes viimein saavutti tämän päivän vauraan asteen.\nSekään ei tietysti ollut lopullinen, vaan määränä oli pyrkimys vielä\nkauemmas voittamalla monet esteet, joiden laatu kyllä jo tunnettiin,\nmutta joiden kimppuun ei vielä kyetty. Tuomari ymmärsi, että näköala,\njoka levisi hänen eteensä varhaisen iltapäivän lämpimässä, säteilevässä\nloisteessa, kertoi vapauden turvissa ahkeralla työllä korkean onnen\nasteeseen kohonneesta kansasta, jolla oli selkeä käsitys siitä, mitkä\nolivat sen jatkuvan menestyksen vähimmät edellytykset. Tätä kansaahan\ntuomari oli nyt oikeastaan tullut katsomaan.\n\nTuomari ja Helena-rouva olivat kulkeneet enimmäkseen vaiti, mutta\nunohtuneet pitämään toisiaan kädestä. Ei heidän ollut tarviskaan mitään\npuhua, sillä he vaistosivat toistensa ajatukset muutenkin -- olivat\nniin täydellisesti tottuneet ja eläytyneet toisiinsa. Tultiin tässä\njo pihalle. Häähumusta huolimatta oli pääportaiden eteen, makeimpaan\nauringonpaisteeseen, asettunut makaamaan Tommi, talon sekarotuinen,\npörrökarvainen, matalajalkainen koira, joka oli siitä erikoinen,\nettei se juuri mielellään laskenut maahan toista takajalkaansa. Siinä\nse loikoi keskellä tietä ja vaati mahdottomassa ylpeydessään ja\nisäntämielessään, että kaikkien oli sitä kierrettävä tai astuttava\nvaroen ylitse. Auta armias, jos kenkä sattui hipaisemaankaan sitä!\nSilloin se murahti kiukkuisesti ja paljasti hammasrivin, joka varmaan\noli sen omasta mielestä hirvittävä. Mutta tuntien Tommin luonteen\ntuomari tekaisi liikkeen kuin olisi temmannut maton sen alta, millä\nkepposella talon Timo-poika joka päivä rattoisasti kiusasi sitä, ja\ntätä kataluutta Tommi ei voinut tyynimielisesti sietää. Se karkasi\njaloilleen (vain kolmelle) ja alkoi haukkua tuomaria ja ilmeillä\nihan tosissaan, että \"entä kun tarraan nilkkaasi, mokoma ylpimys!\"\nMutta tuomari teki vielä lisää koiruutta: meni päättäväisen näköisenä\nvilpolan kivijalassa olevalle reiälle ja alkoi haroa sitä kuin\nottaakseen jotakin. Tommin aivoissa kierähti maailma ympäri kerran pari\nja päästäen surkean hätähuudon, että \"nyt se vie minun luuni!\", se\nryntäsi puolustamaan laillista omaisuuttaan.\n\nVaja- ja aittarehkon puolelta nousivat tällöin -- kuten muuten aina\ntuomarin tullessa taloon -- tarkkaavaisen näköisinä katsomaan ja\nkuuntelemaan kissat Kille ja Mille, molemmat naukaisten karheasti\nja odottavasti. Valkoinen Mille, joka oli jo pitkälle ehtineessä\nsiunauksen tilassa, loi tuomariin läpitunkevan, traagillisen, äitiyden\npohjatonta tuskaa ilmaisevan katseen, joka väkevästi vetosi tuomarin\nsekä inhimillisyyteen että huumorintajuun. Hän aikoi mennä silittämään\nKilleä ja Milleä, jotka jo häntä pystyssä odottivat sitä kuin heille\nlaillisesti kuuluvaa veroa, mutta Helena-rouva ei päästänyt, vaan\ntoruen, että \"aina sinä kujeilet noiden eläinten kanssa\", vei hänet\nkuin koulupojan tervehtimään vilpolan ovella odottavaa ja leveästi\nmuhoilevaa Penttilän lautamiestä.\n\n\n3\n\nHäätalon pihalla oli useita autoja, joissa kaukaisemmat vieraat olivat\nsaapuneet. Ne eivät olleet vuokrattuja, vaan omia, joita isäntä, pojat,\ntyttäret, joskus emäntäkin, kykenivät ohjaamaan. Muutamia vuosia\naikaisemmin autoja oli alkanut ilmestyä Hämeen varakkaisiin taloihin,\ntoisiin siksi, että sellainen väline yleensä jo nykyään kuului\ntäydellisempään irtaimistoon, toisiin välttämättömyyden pakosta. Näillä\nihmisillä oli kesin töissään niin kiire, etteivät he enää ehtineet\ntorkkumaan päiväkausia maanteillä hevosen jäljessä eivätkä ajelemaan\npois kärpäsiä sen hännänjuuresta. Heidän täytyi päästä nopeasti perille\ntoimittamaan asiaansa ja taas pian kotiin, jossa monet kiireelliset\ntehtävät uhkasivat kasautua. Olisi luullut -- tuomari siinä ohimennen,\npuoleksi huomaamattaan, järkeili -- hämäläisverisen kansan viimeiseksi\nryhtyvän käyttämään tällaisia huippu-uudenaikaisuuksia, mutta eipäs:\nse oli ensimmäisten joukossa. Tuomari Vuori oli ehtinyt huomata\nmuustakin, varsinkin kaikesta, mikä koski maa- ja muuta talonpojan\nelämään vaikuttavaa taloutta, että puhe hämäläisen vanhoillisuudesta\noli liioiteltua. Vanhoillisiakin kyllä oli, mutta ne olivat harvinaisia\nja useimmiten hituraisia eläjiä, joiden menolla ei ollut yhteiskunnassa\npaljoa merkitystä, juoksivatpa he tai kävelivät.\n\nVäkeä oli jo kokoontunut huoneet täyteen, miehet pysytellen eri\nkatraassa kuin naiset, nuoret miehet tungeksien etehisessä ja\nportailla. Useimmat olivat tehdastekoisissa ostovaatteissa, joita sai\nkylän omilta kauppiailta, ja sulhanen mustassa verassa, sivistykset\nkaulassa ja valkoinen solmio kurkun kohdalla. Tuomarin mielessä\nvilahti, ettei enää pitänyt paikkaansa vanha suomalainen toteamus\n\"ken on verassa, se on velassa\", sillä mikäli hän tiesi, ei sulhasen\ntalossa ollut velkaa, mutta kyllä tukevasti säästöjä. Tervehtiessään\nsulhasta, naapuritalon nuorta isäntää Risto Aholaa, jonka oli tuntenut\nsiitä asti, kun tämä oli muiden pikkupoikain kanssa mekastanut kylän\nuimarannassa, tuomari ihaili hänen hohtavaksi päivettynyttä ihoaan,\njosta uhosi terveyttä. Isännät ja emännät olivat myös mustissa. Heidän\nvaatteidensa kuosista samoin kuin heidän olemuksestaan yleensäkin\nilmeni tukevan maanviljelijäsäädyn aurankurjesta periytynyttä,\nkookasta, leveätä, rauhallista voimaa. Mutta nuorten miesten puvut\nolivat erivärisiä ja samoin nuorten emäntäin ja neitojen, jotka olivat\nkuin otettuja suoraan Tampereen myymäläin ikkunoista tai leikattuja\nKotilieden muotiosastosta. Naisten kengät olivat niin korkeakorkoisia\nkuin hetken kuosi salli, ja hiukset kellä permanentattuja, kellä\nmuuten aalloitettuja. Palmikkoa ja sykeröä ei näkynyt monellakaan\nnuorella. Tässähän ei ollut ihmettelemistä, sillä kirkonkylässä oli\nuseampiakin kampaajia, jotka kyllä kykenivät kähertämään vaikka joka\nkarvan erikseen, jos vain vaadittiin. Helena-rouvasta, joka enimmin\nhuomioitsi naisten puolta, tuntui kummalliselta, että maailman koreus\noli jo ehtinyt tänne saakka. Hän ajatteli hiukan ujostellen omia\nhiuksiansa, joita oli viimeksi kohennettu puolisentoista kuukautta\naikaisemmin Helsingissä. Tarkastellessaan siinä hääväkeä tuomari ja\nHelena-rouva tulivat todenneeksi, että nämä ihmiset olivat Hämeen\ntavallisinta kansaa, eivät edes rikkaimpiin kuuluvia, että he olivat\nkansamme peruskerrosta, joka eli arkioloissa rinnan vaatimattoman\npäiväläisensä kanssa, mutta pukeutui häissä verkaan ja ostovaatteisiin,\nja että jo heidän ulkoasunsa todisti hyvinvoinnista ja huomattavan\nasteen saavuttaneesta sivistyksestä. Tuomari päätteli itsekseen, että\nyhteiskunta, jonka laajin ja syvin peruskerros on tässä kunnossa,\nsisältää runsaasti elinvoimaa ja on tietoisena elämänsä ehdoista ja\noikeasta suunnasta varmasti valmis puolustamaan kotikontuaan viimeiseen\nhengenvetoon saakka.\n\nTämä oli muuten hyvin suljettu sääty. Tuomari oli asunut täällä jo\nkauan, mutta hänet oli kylän puolesta hyväksytty vasta viime vuosina.\nVälissä oli ollut norjistumatonta jäykkyyttä, talonpojan kummallista\nepäluuloa herrasväkeä kohtaan, ehkä tyhmimmän taholta suoranaista\nherravihaa, tuota sairaalloista alemmuudentunnetta, joka on aiheuttanut\nSuomessa paljon vahinkoa. Tuomari ei ollut sitä milloinkaan ymmärtänyt,\neipä edes osannut sen syntyä selittää, eikä ollut antanut sen vaikuttaa\nomaan käytökseensä ihmisiä kohtaan, vaan oli kohdellut kaikkia, rikasta\nja köyhää, aina samalla tavalla. Niin olivat tehneet myös kanslianeuvos\nja Helena-rouva, viimeksimainittu ehkä huomaavaisimmin kaikkia\nvähäosaisia, joiden kohdalle löytyi olevaisuudesta tylyyttä enemmän\nkuin he itse olivat sitä aiheuttaneet. Tämä muuttumaton ystävällisyys\nja tasavertaisuus kai oli lopuksi kaatanut raja-aidat ja avannut\ntuomarin perheelle pääsyn näihin hämäläistaloihin ja niiden haltijain\nsydämeen.\n\n\"Täällä tehdään työtä ja ollaan terveitä\", ajatteli siinä taas tuomari\nkatsellessaan nuorten miesten ja naisten hohtavaa, päivettynyttä\nihoa ja heidän vankkoja käsiään, joilla he kuin ruoppaajan kourilla\ntarttuivat kahvikuppiin. Tarjoilu oli alkanut. Salihuoneeseen oli\nkatettu kahvipöytä, joka oli kukkurallaan mitä parasta vehnästä,\nalkaen kahdesta jättiläisrinkilästä ja lukemattomista pikkuleivistä\naina upeaan, suklaakerroksella päällystettyyn kaakkuun saakka, jonka\ntalouskoulun käynyt morsian kuului itse leiponeen. Sen rinnalla\nolivat Helena-rouvan ja muiden vieraiden tuomat kaakut vain heikkoja\nyrityksiä. Passarina ja kaatajana toimi suutarimestarin emäntä,\nmuitakin seutuja ja suurempia oloja nähnyt, monitaitoinen, näpsäkkä\nja terhakka ihminen, joka oli aina menossa etunojossa. Kahvia juotiin\nuseita kuppeja, isäntäväen alati ystävällisesti kehoitellessa, kunnes\njuhlan ylin vieras, pitkä ja roteva, hallavapartainen, jo 80-vuotias\nrovasti, rykäisi viran puolesta kumeasti, otti kirjan hyppysiinsä,\nastui keskilattialle, johon oli tuotu vanha ryijy vihkimatoksi, ja\navattuaan paljosta käytöstä jo likaantuneen kirjansa koirankorvan\nkohdalta sekä nipistettyään vasemman silmänsä entistä kiinnemmäksi\nalkoi odotella sulhasta ja morsianta. Siinä samassa lautamies jo\ntoikin Aliina-tytärtään, jonka pitkä huntu pyrki leyhähtelemään ovissa\nkäyvässä vedossa, ja luovutti hänet kätevästi salin ovenpielessä\nvartovalle Ristolle, joka puolestaan rauhallisesti luotsasi hänet\nvierelleen rovastin eteen. Väkeä tungeksi sisään. Kuului hetken ajan\nvaatteiden kahinaa, kuiskailua ja lattiapalkkien natinaa, kunnes\nkaikki hiljeni kuin tuomiolla rovastin rykäistessä uuden, kumean\nvirkarönkäisyn.\n\nTuomarin sopi paikaltaan hyvin katsella morsianta, talon ainoata\ntytärtä, Aliinaa, jonka tietenkin oli tuntenut tuonkorkuisesta saakka\nja johon oli lämpimästi kiintynyt. Aliina oli hänestä ilmestys\nmuinaisajoilta -- todellinen alkuhämäläinen kaunotar, jonka veri\nnähtävästi oli säilynyt rotupuhtaana halki vuosisatojen, ehkä\nihan Ukon ja Akan palvonnan autereisilta ajoilta. Hänen hiuksensa\nolivat pellavaiset, mutta eivät aivan vaaleat, vaan hiukan tuhkan\nharmauteen vivahtavat; ne olivat niin tuuheat, että niistä tuli\nkaksi tavallisen paksua palmikkoa ja hankalan iso ja raskas sykerö.\nAliina ei ollut antanut leikkauttaa eikä kähertää tukkaansa, vaan\npiti sitä kansallistietoisesti vanhassa hämäläisessä asussa, palmikot\ntavallisimmin kiedottuina pään ympäri, mikä viehättävästi korosti hänen\nnaisellisuuttansa. Hänen silmänsä olivat keskikokoiset, oikeammin\nsiniharmaat kuin siniset, ja hänen vaaleiden, pitkien silmäripsien\nvarjostama katseensa oli rauhallinen, tyynesti tarkasteleva, väliin\nunelmoiva, omiin sisäisiin näkyihin vaipuva. Iho oli ruskeampaa,\ntummempaa, kuin hiukset ja kulmakarvat, polttavasti hohtoisaa kuin\nsiihen olisi jäänyt pelloilla ja vainioilla vallinnutta auringonlämpöä\nja ilman ahavaa. Poskipäät olivat hiukan koholla, mutta vain sen\nverran, että kasvojen soikio saavutti lujuutta, jäämättä liian\npehmeäksi. Nenä oli vähän, ehkä sievimmälleen nykerö, suu voimakas,\nhuulet herkät, kosteat, leuka luja. Tuomari oli usein unohtunut\ntutkimaan Aliinan kasvoja ja sanonut häntä mielessään Kalevalan\nAinoksi, jonka oli tavannut lehdosta vastaksia taittamasta. Aliinan\nnaiselliset muodot olivat upeat, rohkeat, mutta eivät liialliset.\nTuomari ajatteli luonnon tehneen kaikkensa varustaakseen ja\nvalmistaakseen hänet suomalaisen äidin suureen tehtävään, uusien\nsukupolvien kuningataremoksi, joka salaperäisellä tavalla, kuohuvan\nelinvoiman oikeudella, valtaa olevaisuuden riennossa itselleen\nvaltijattaren aseman. Värähtäen tuomari tunsi, kuinka tässä siunatussa\nsilmänräpäyksessä ihmisen synnyn vietti, luonnon ja elämän väkevin\ntekijä, vastustamattomana, pyhänä lakina kokosi heidät kaikki\nkehyksiinsä viettämään sanan todellisessa merkityksessä suurta\nluomisjuhlaa. Oliko Risto Ahola morsiamensa vertainen, kykenevä\ntyydyttämään kuningataremon kaikki odotukset? Tuomari silmäsi häntä\nuteliaasti, tutkivasti, ja vastasi kysymykseensä myöntävästi. Riston\ntyynestä voimasta ja katseen miehekkäästä, tietoisesta, kauniista\nvälähdyksestä ei voinut erehtyä.\n\nAliinan veli Timo -- Penttilällä oli elossa vain kaksi lasta,\njoista Timo oli nuorempi -- oli sisarensa näköinen, mutta hennompi.\nPoikasena Timo oli ollut hyvin vähäväkinen, mutta vahvistunut\nnoustuaan nuorukaiseksi ja alettuaan yritellä mieheksi. Hänellä oli\nepähämäläisesti kyömy nenä ja isot, haaveilevat, totiset silmät.\nHiukset olivat vaaleammat kuin Aliinalla -- Timo oli liinatukka.\nHän oli keskikokoinen, vielä hiukan poikamainen, mutta samalla jo\narvokkuutta tavoitteleva. Hänestähän oli tuleva rikkaan Penttilän\nisäntä, näiden kukoistavien peltojen perillinen, ikivanhan\nviljelyssuvun jatkaja yhä vauraampaa tulevaisuutta kohti. Tuossa hän\nseisoi isänsä rinnalla, kasvoissa terveyden, kesän ahavan ja tärkeän\ntilaisuuden aiheuttama hohto. Tuomari totesi, ettei hän ollut enää\nentinen \"pikku Timo\", vaan nuori isäntä.\n\nRovastin ääni kumahteli hurskaasti ja nuotillisesti. Hääväki katseli\nhäntä ja pariskuntaa totisena. Tuomari mietti, että samoin kuin\nhänen ajatuksensa äsken, häävieraiden ajatukset saattoivat harhailla\nkaukana tästä salista ja toimituksesta. Erästä emäntää alkoi yskittää\nniin itsepintaisesti, ettei auttanut muu kuin lähteä tunkemaan\nulos, ettei olisi häirinnyt. Jollakulla pyrki vatsa kiusallisen\näänekkäästi murajamaan juuri hiljaisimmalla hetkellä, niin että sitä\npiti liikahduttamalla itseään hätistää vaikenemaan. Kärpäset välillä\nlentää surauttelivat äänekkäästi, parveillen kahvipöydän yläpuolella\nja levähtäen katosta riippuvan sähkölampun pronssinupissa, joka\nnäytti olevan niiden erikoinen vartio- ja lähtöasema. Merkillisen\nsäännöllisessä ja tahdikkaassa piirissä ne siinä karkeloivat, leikaten\nkuvioita kuin parhaassa purpurissa. Kesken kaiken tulla pörisi\nikkunasta iso, mustanhallava kimalainen ja ryhtyi ällistyneenä ja\nkovasti pomisten tutkimaan paikkoja ja ihmisiä. Sekä rovasti että\nvihittävät huomasivat sen ja alkoivat selvästi pelätä, että kunhan\nse ei vain tulisi häiritsemään pyhää toimitusta. Ja eikös vain! Kuin\narvaten heidän pelkonsa se asettui pörräämään rovastin nenän kohdalle,\nniin lähelle sen kärkeä, että siinä varmasti tuntui kutittavana ja\naivastuttavana sen supien liikkeelle saattama ilmanleyhkä. Tuomari\ntarkkasi jännittyneenä, mitä rovasti tekee, kestääkö hämäyksen vai\nhuitaiseeko kirjallaan, ja totesi ihaillen rovastin kylmäverisesti\nkestävän hermojensa koetuksen, korkeintaan vain lukemisensa välissä\npienellä puhalluksen pihauksella koettaen torjua kiusallista\ntunkeilijaa. Tämä ehkä vaikutti sen, että kimalainen siirtyi silmäämään\nensiksi morsianta ja sitten sulhasta, aiheuttamatta kuitenkaan sen\nsuurempaa häiriötä kuin että molemmat liikauttelivat kasvolihaksiansa\nkuin hevoset kylkinahkaansa, kun kärpäset hätyyttelevät. Mutta kun\nkimalainen sitten siirtyi pörräämään tuomarin nenän kohdalle, tämä ei\nvälittänyt sietää sitä, vaan epäkohteliaasti huitaisten torjui sen\nmenemään, tuntien kädessään hienoa pehmeyttä kuin olisi koskettanut\nvihatukkoa. Tyrmistyneenä kimalais-ukko tuupertui ulos läheisestä\nikkunasta. Tuomarin muistojen museossa elävöityi silmänräpäykseksi\nkesäinen sunnuntai-aamupäivä, jolloin hän toisten pikkupoikain kanssa\nkaiveli pietarinkukkien kirpeätä tuoksua uhkuvalla pientareella\nkivirauniota, hakien kimalaisten pesää. Tämä kirkas näkymä toi mukanaan\nhienon onnenhäivähdyksen, joka leimahti kuin auringonsäde ja jätti\njälkeensä tuoksua -- pietarinkukkien ryydinhajua kaukaa iäksi menneestä\nnuoruudesta.\n\nHelena-rouva näki miehensä hajamielisestä ilmeestä, että tämän\najatukset harhailivat muissa asioissa kuin vihkiparissa. Mutta hän ei\ntahtonut moittia tästä miestänsä, sillä hän tiesi, ettei se merkinnyt\nhetken keskeisen, suuren asian unohtamista eikä vähäksymistä. Tämä oli\nsittenkin kaiken pohjalla kuin tyynenä päilyvä lampi, jonka pintaan\nkuvastuu olevaisuuden ihanuus. Hetken pienet, melkein itsetiedottomat\nhuomiot olivat kuin höytyviä, joita ilmanhenki lennättelee veden\nkalvossa, tai kuin hyönteisiä, vesiperhosia, jotka karkeloivat\nsiinä ja joita katse kiintyy seuraamaan, itsekään huomaamatta niin\ntekevänsä. Helena-rouvalle oli äsken käynyt näin. Juuri kun hän oli\nhartain tuntein syventynyt rukoilemaan nuorten onnen puolesta, hän\noli sattunut huomaamaan, kuinka keittiön puolelta tänne harhautunut\niso russakka kierteli rovastin jalkain ympärillä, ollen vaarassa\njoutua poljetuksi, kun se siinä karkaili sinne tänne hätäännyksissään,\nälyämättä, minne päin oli mentävä. Onneksi ei niin käynyt, vaikka se\nkerran juosta hyrräsi kengän alitsekin. Lopuksi se lähti hyvää vauhtia\nlähellä seisovaa Rantaperkiön emäntää kohti. Tämä oli ilmeisesti\nhuomannut sen jo silloin, kun se luovi rovastin ympärillä, ja tuli\nlevottomaksi nyt, kun se äkkiä suuntasi kulkunsa häntä itseään kohti.\nSelvästi emäntä harkitsi, tallaisiko tuon ilkiön liiskaksi heti, kun\nse tulisi ulottuville, mutta piti kuitenkin parhaana olla tekemättä\nsitä. Se olisi siksi iso läiskäys, että kaikki kuulisivat sen ja\nymmärtäisivät, mistä oli kysymys. Penttilän emäntä pahastuisi, kun\nrussakasta huomautettaisiin näin julkisesti ja kun ei Penttilässä\nsitäpaitsi russakoita vakinaisesti ollutkaan. Häihin tuo lie tämäkin\nahneuksissaan varastautunut jostakin läheisestä töllistä, joiden\nhaltijat oli käyty käskemässä yhtä huomaavaisesti kuin isotkin naapurit\nja kylänmiehet. Nyt russakka oli jo ehtinyt Rantaperkiön emännän luo,\njoka kylmäverisesti sieti sen riskin, että se vielä lähtisi kiipeämään\nhänen säärtänsä pitkin. Sinne emännän hameiden alle se joka tapauksessa\nkatosi eikä liene aiheuttanut sen kummempia häiriöitä, koska emännän\nilme vähitellen rauhoittui.\n\nRovasti käytti aina, mikäli ei toisin sovittu, pisintä vihkimäkaavaa,\njoka muutenkin oli täällä puolessa yleensä vihittävien, varsinkin\nmorsiamien, mielestä ikäänkuin pätevämpi ja pitävämpi. Tuomari\nei muistanut kuulleensa siviiliavioliittoa paljoa käytetyn. Jos\nlaillisia muotoja noudatettiin, niin kysymykseen tuli vain kirkollinen\nvihkiminen; ellei, muutettiin yhteen \"kylmiltään\". Mutta näin\nmenettelivät ainoastaan itselliset ja yleensä uuden ajan hengen\n\"valistama\" köyhälistö, niin vastenmielistä kuin se tytöille olikin,\nheistä kun jokainen oli unelmavuosinaan haaveillut kihlasormuksesta\nja edes jonkinlaisista häistä. Asia kuitenkin usein korjautui\nsitten, kun ensimmäinen lapsi oli syntynyt ja vietiin kasteelle.\nSitä toimitusta äidit näet eivät laiminlyöneet, niin \"vapaamielisiä\"\nkuin olivatkin, sillä rakkaus pienokaista kohtaan ja halu uskoa se\nkaikkien hyväin voimain haltuun vaati sitä. Mutta silloinpa rovasti\nsai heidät puheilleen ja käyttäen tilaisuutta alkoi kärsivällisesti\nja kansantajuisesti selitellä laillisen avioliiton merkitystä sekä\nyhteiskunnan että uskonnon kannalta. Ennenpitkää äideille selvisi, että\ntuollainen virallinen liitto, jonka rovasti vielä pyhästi siunaisi,\nsaattaisi olla seurauksiltaan tärkeä ei vain äidille vaan lapselle,\nja niinpä pienen ajan kuluttua asianomainen mieshenkilö talutettiin\nrovastin eteen vastaamaan teoistaan ja lupauksistaan. Tuomari oli ollut\nhuomaavinaan, että tuollaiset jälkihäät toivat perheisiin vastuuntuntoa\nja tunnonrauhaa, vieläpä siitä tietoisuudesta johtunutta kirkasta\nilmettä, että oli vihdoinkin päästy kunniallisten ihmisten kirjoihin.\n\nPitkässä kaavassa on lukemista melkoisesti, mutta kun suorittaa\ntehtävän siksikin joutuisasti kuin vanha rovasti, niin loppuu se\nsentään ennen kuin kukaan on ehtinyt ruveta amenta kaipaamaan. Huone\nhiljeni valan kohdalla hiiskahtamattomaksi, sillä kaikki halusivat\nkuulla elämän ratkaisevan sanan \"tahdon\". Penttilän emännän silmistä\ntippuivat kyyneleet ja hän vilkaisi puolisoonsa, joka seisoi siinä\nvieressä kookkaana, ryhdikkäänä, taistellen miehuullisesti liikutusta\nvastaan, joka oli sumentanut hänenkin silmänsä ja ahdisti kurkkua.\nMorsiamen kädessä oleva kukkavihko vapisi ja hän valahti valkeaksi.\nMutta samassa hän jo vilkaisi nuoreen puolisoonsa ja sai tämän\nuljaasta, varmasta ilmeestä iloa, luottamusta ja rohkeutta.\n\nRovasti sanoi amenen ja onnitteli herttaisesti, jo itsekin\nliikuttuneena, pariskuntaa, joka oli hänen kastamansa, rippikoulussa\nedespäästämänsä ja nyt saattamansa elämän täyden tien ja työn\nalkupäähän. Tuomari arvioi siinä mielessään tuollaisen opettajan ja\nisän työn merkitystä ja uumoili siitä vuosisatain kuluessa vuotaneen\nkansan sieluun ja elämään paljon siitä siveellisestä ryhdistä, joka\noli johdattanut Suomen itsenäisyyteen ja yhä kohenevaan hyvinvointiin\n-- tehnyt siitä monessa merkityksessä suuren valtakunnan ja kansan.\nPapisto oli saanut itsenäisessä Suomessa kunnioitetun aseman ja\nkeskeisen tehtävän. Kirkon vuosisataisista muureista alkoi hohtaa\nkansan sieluun harrasta lämpöä ja syvälle tunkeutuvaa valoa, jota nyt\ntaas laajalti kunnioitettiin.\n\nKaikki onnittelivat -- Helena-rouva oikein syleillen morsianta ja\nsuudellen häntä molemmille poskille. Hän kun oli välitön, tunteellinen,\nniin vei herrasväen tavat luontevan inhimillisinä tänne kansan\nkeskuuteen. Nuori pari asettui istumaan heille erikoisesti varatulle,\nkukin ja ryijyin koristetulle kunniaistuimelle. Ujoimmat pistäytyivät\nmyöhemmin onnittelemassa ja puhuttelemassa heitä siinä.\n\nVasta vihkimisen päätyttyä tuomari tuli huomanneeksi, ettei sulhasen\nisä, vanha Risto, ollutkaan saapuvilla. Ehkä oli huonovointinen.\n\n\n6\n\nTuntuu niin rauhalliselta ja turvalliselta, kun pahin on sivuutettu,\nsanoi leikkisä lautamies sijoittuessaan tukevasti tuomarin naapuriksi\npöydän ääreen.\n\n-- Niinpä kyllä, vahvisti tämä yhtyen samaan nuottiin, varsinkin kun\ntietää pian saavansa vankkaa hämäläistä hääruokaa ja vielä vankempaa\nvaarinkaljaa. Se kun joskus muistuu mieleen Helsingissä, niin vesi\nkihahtaa kielelle.\n\n-- Minä aina, puheli lautamies järkevästi ja harvakseen, kun tiedän\ntällaisia tilaisuuksia olevan tulossa, alan jo viikkoa aikaisemmin\npitää ruokapuolta pienemmällä. Silloin juhlan odotus tuntuu päivä\npäivältä yhä mieluisemmalta. Juhlan edellisenä yönä näkee jo unia\nhyvistä herkuista. Itse juhlassa sitten on pahin pula siitä, ettei\nlankeaisi ylensyömiseen. Vaan kun syö ajan kanssa ja maltilla, niin\nkyllä siinä sentään paasto tulee korvatuksi pahemmitta seurauksitta.\n\nEmäntä jo kulki huoneiden läpi ja kehoitteli vieraitaan ottamaan\n\"vaatimatonta voileipää\". Hän sai työskennellä kauan ennenkuin sai edes\nnuorta paria liikkeelle, mutta sitten kun tämä oli tehnyt aloitteen,\nHelena-rouva avasi syömisen. Hänen esimerkkinsä rohkaisemina alkoivat\nnyt kaikki hiljalleen aaltoilla ja lähennellä salin \"seisovaa pöytää\",\njolta ruoka oli otettava. Helena-rouvan talouteen perehtynyt silmä\ntotesi, ettei olisi ollut ihmettelemistä, jos pöytä olisi \"notkunut\"\nruokien painosta. Hän näki siinä ihanaa meijerivoita, viidenlaista\nleipää (sekoitettua ohra- ja vehnärievää, hapanta ruislimppua,\nmakeanhapanta limppua, ja kahdenlaista ostonäkkileipää), herkkusilliä\nja etikkasilliä, josta mehuisat sipuliviipaleet viittailivat\nhoukuttelevasti, purkkikalaa eli anjovista, ison veden kalaa eli\nlohta, keitettyä sianrullaa, joka jo edeltäpäin lupasi sulaa suussa,\nmakkaraa, savustettua ja keitettyä kinkkua, suolattua ja keitettyä\nnaudanlihaa, uunissa kypsytettyä, kellervää, lihavaa, ylen herkullista\nmunajuustoa, sveitsin- ja pallojuustoa, peruna-, lanttu-, riisi- ja\nlohilaatikkoa, liha- ja munapiirakkaa. Tuomari seisoi tyrmistyneenä\ntämän ruoanpaljouden ääressä, ymmärtämättä aluksi, mitä ottaisi ja\nmissä järjestyksessä. Syytä oli myös olla varovainen, sillä tämähän\noli vasta alkua. Hän vilkaisi lautamiehen lautaselle kokoontuneeseen\nmonipuoliseen ja runsaaseen ruokamäärään ja tuumi leikillisesti:\n\n-- Eipä isännän nälkä sentään kovin murhaavalta näytä.\n\n-- Eihän sitä näin alkaapäälle sovi kovin rutosti survoa sisäänsä,\nmyönteli lautamies haukaten kerralla leipäviipaleen reunasta niin\nlaajan kaarellisen kuin puolet kiulunpohjasta. -- Pitää aloittaa\nvarovaisesti, että vatsa pysyy aina halukkaana lisän ottoon. Joko\ntuomari on ehtinyt maistaa sahtia?\n\nSitä oli jo tuomarin lasissa ja sikäli kuin se loppui, suutarin emäntä\nkävi kysymättä kaatamassa lisää. Se oli harmaan, samean ruskeata,\nsakeata, hiilihappoisesti poreilevaa, lievästi vaahtoavaa, hienosti\nviljan ja sokerin makuista, jääkylmää, sanalla sanoen: olevaisuuden\netevintä juotavaa, joka hulahdettuaan kurkusta huusi janoisesti\nlisää ja teki jonkin ajan kuluttua vatsan puheliaaksi. Helena-rouva,\njoka aina ajatteli muiden hyvinvointia, kävi kuiskaamassa tuomarille\nvaroittavia sanoja, joita tämä ei kuitenkaan ollut kuulevinaan, vaan\ntyhjensi mielenosoituksellisesti lasinsa ja kääntyen lautamieheen päin\narveli, että \"jopa on hyvää\".\n\n-- Niin on, vahvisti tämä, hyvää se on sahti, kun se tehdään oikein\nja aineita nirsoilematta sekä käytetään sopivasti. Siinä täytyy olla\ntarkkana, jotta osaa jäillä pysäyttää käymisen kohtuulliseksi, koska\nkaljasta muuten tulee karvasta. Humaloita on lisättävä vain mitan\nmukaan, sillä ei niidenkään antama maku aivan hyvä ole, jos sitä\nliiaksi tulee. Sanovat herroilla olevan makeita juotavia ja miksipä\nei olisikin, mutta kyllä minä sentään tyydyn tähän hämäläiseen\nkansallissahtiin. Se sopii maamiehelle, sillä siinä on viljan sielu ja\nvoima vielä paremmin läsnä kuin ennen kotipolttoviinassa.\n\n-- Lautamies lie tuntenut ihmisiä kotipolton ajalta?\n\n-- Tottakai. Reväsmäen Henna tuolta naapurikylästä oli parhaita\npolttajia, joka kilvan tilattiin taloihin mestariksi. Se oli niin\ntarkka, että laski kolme kertaa läpitte. Kolmas saalis oli jo selvää\nriitä. Pienellä ryyppäyksellä siitä sai aikamiehen humalan.\n\n-- Vähäiseksi on tainnut viinan käyttö jäädä maaseudulla? kysyi\ntuomari, joka oli uteliaana, mutta turhaan tarkastellut, näkyisikö\nmissään ruokaryyppyvarusteita.\n\n-- Vähäiseksipä vähä, totesi lautamies. -- Nuoret miehet ja joku harva\nisäntä kuljettavat sitä joskus Tampereelta ja ovat sitten tietenkin\nhetken aikaa päissään ja karjahtelevat tuossa reskalla ja nurkkien\ntakana, mutta pieneksihän se jää ylisummaan laskien. Tällaisissa\nperhetilaisuuksissa ei tarjota edes ruokaryyppyä, sillä nykyiskansan\nomatunto pitää sitä sopimattomana. Kyllä se on jokaisen kohtuudella\nmyönnettävä, että tämän puolen kansa on raitista ja kunnollista.\nJos joku väliin hurjistuu niin, että imee päänsä täyteen ja relluaa\nkujalla, niin vaikka tämä kyllä on paha asia, niin ei se silti ole\nsellainen, että koko kansa siitä sairastuisi. Ihmiselle tulee väliin\nniin ikävä, että sen täytyy saada elämäänsä mäkipaikka, jossa on\nlähempänä taivasta.\n\n-- Helvettiä kai isäntä tarkoittaa, sillä sen läheisyyteenhän viina\ntunnetusti vie eikä taivaan, puheli nyt rovasti, joka oli saanut\ntarinoiduksi emäntäin kanssa ja liittyi seuraan. -- Kieltolailla\nkokeilu osoitti, ettei kansa ollut vielä kypsynyt ehdottoman raittiuden\ntasolle, ja siksi oli pakko palata siihen, missä nyt ollaan. Ja\nkyllähän tämä muuten menisi, mutta entäs nuo alituiset viinapäässä\ntehdyt puukotukset?\n\n-- Totta, totta! päivitteli ja myönnytteli lautamies. -- Mikä lienee\nsuomalaisen luonnossa, kun se äityy viinasta riitaiseksi, vaikka\nluulisi siitä hyväntuulen ja sovinnon kasvavan. Vanhat sakat nousevat\npinnalle ja käsi tapailee puukkoa.\n\n-- Se taitaa olla melkein ainoita tarkoitusperiä, johon tuota asetta\nnykyään enää käytetään? jahkaili rovasti, siirrellen sitten taitavasti\nruokaa partansa keskellä olevaan aukkoon.\n\n-- Hjoo-hoh! naurahteli lautamies, kyllä melkein niin on. Käytön\npuolesta puukonpidon saisi kernaasti kieltää, sillä harvalla se on edes\nsiinä kunnossa, että sillä lastua irti saisi. Ehkä kerran vuodessa\nkaivelevat kynsiensä alukset ja joskus joutessaan saavat sen verran\ntikkua irroitetuksi ja teroitetuksi, että mahtuu hampaanrakoon.\nHaravanpiitä kun ei tietääkseni vielä saa kaupasta, niin niitä täytyy\nyrittää tehdä.\n\nMentiin hakemaan lisää ruokaa. Pöydällä oli äskeinen ihanuus melkein\nsellaisenaan, vain pienehkö kolo muutamien vatien reunoissa, ja\nuutuuksina vuoren korkuinen rosollikulho ja herkullisesti hyllyvä\nvasikanhyytelö, jonka kirkkaudesta katsoivat houkuttelevasti munuais-\nja muut lihakuutiot sekä porkkanakiekot. Valikoitiin annokset hiljaisen\nhartauden vallassa, koko ajan taistellen liikoja ahnehtivaa persoutta\nvastaan.\n\n-- Miten se on nuoriso esimerkiksi taloissa taipuvaista ja halukasta\ntyöntekoon? tuli tuomari nyt kysyneeksi järjestellessään ruokiaan ja\nmiettiessään, että pitäisi oikeastaan viitata suutarin emäntää tuomaan\nuutta kaljaa, entinen kun oli puhellessa päässyt väljähtymään ja\nlämpenemään.\n\n-- Kyllä nuoriso työtä tekee, tottakai, selitti lautamies, mutta sen\nverran on eroa entiseen verrattuna, että se nyt vaatii työstään reilun\npalkan. Ennenhän omia lapsia vaadittiin raatamaan ruokapalkasta,\nvaatteista ja siitä lantista, mikä heikkona hetkenä irtautui isän\nhyppysistä, joissa muuten raha oli yhtä lujassa kuin ruuvipenkissä.\nLiika nuukaa tuo meno oli ja sikäli lapsille nöyryyttävää, että he\njoutuivat monesti huonompaan asemaan kuin talon rengit ja piiat.\nNuorisoa innostaa se, että se saa työstään palkan ja voi sitten hankkia\nmieleisiään tarpeita ja tavaroita. Rahaa on sitäpaitsi nykyisin\nliikkeellä enemmän kuin ennen, joten sitä on helpompi luovuttaa nuorten\nkäyttöön. Kyllä ne sen sitten surkeilematta työllään palkitsevat.\nEikä sovi sanoa, etteivät ne osaisi tätä maamiehen työtä, mitä lajia\ntahansa, vieläpä paremmin kuin me vanhat, mistä heihin sitten lie se\noppi tarttunut. Nuokin naapurin tytöt -- niin -- eivät ne nyt juuri\nhevosta kuohitse, mutta kyllä ne sen kengittävät milloin tahansa.\n\n-- Luistaa, luistaa tässä kylässä työ, todisti tähän kuuro Kuoppalan\nisäntä, joka oli liittynyt seuraan ja koettanut käsi korvallisella\nsaada selkoa puheen kulusta. Hän olikin pätevä todistaja, sillä vaikka\njo keski-iän väärällä puolella hän heilui ensimmäisenä aamusta iltaan.\nHän puhui kuuron kovalla äänellä:\n\n-- Joku harva vain jänistää -- sellainen, jossa vielä asuu sitä\nväärää henkeä, ettei maatyö muka kannata. Vaan sepä kun onkin työtä,\njonka varassa koko kansa elää. Ellei viljeltäisi maata, ei olisi\nvaltakuntaakaan.\n\nHän katseli ympärilleen voitonriemuisesti ja kiistävästi, ilmeillen,\nettä \"onneton se, joka uskaltaa väittää vastaan\".\n\n-- Joo, rovasti huokasi myönnytellen, se on työnteossa niinkuin\nmuussakin yrittänyt päästä valtaan pimeyden ja kieltämisen henki, vaan\nei se ole siinä onnistunut, kutti parahiksi paholaiselle!\n\nHän vilkaisi tyhjentämäänsä lautaseen ja nousi hakemaan ruokaa.\nSeurattiin esimerkkiä. Pöytä oli muuten entisellään, paitsi että\nlisäksi oli ilmestynyt pieniä lihapullia, makaronilaatikkoa, puolukka-\nja mustaviinimarjahilloa, kurkkua ja kurpitsasäilykettä. Seisottiin\nvakavissa mietteissä ja tuijoteltiin harkitsevasti eri vateihin, mutta\njokainen voitti lopuksi epäilyksensä ja arvellen, etteihän kello ole\nvielä kuin siinä seitsemän maissa, joten alkupään ruoka ehtii kyllä\nillan kuluessa sulaa, lapioitsi lautasellensa kohtuullisen määrän\njokaista mainittua uutta herkkua. Sitten taas mentiin paikalleen\nja vilkaisten laseihin, oliko niissä vielä juomisen arvoista,\nväljähtymätöntä kaljaa, alettiin syödä niin lämpimän vakaumuksellisesti\nkuin ei olisi vielä maistettu muruakaan. Kuoppalan isäntä julisti,\nsaatuaan pahimman nälkänsä tyydytetyksi, lujalla ja kuuluvalla äänellä:\n\n-- Se kieltämisen henki se on -- ei sitä tiedä, mitä se oikein on,\neikä sitä osaa kertoa, mitä kaikkea se on tehnyt, mutta varma saa olla\nsiitä, ettei se hyvää ole ja että se on paljon tehnyt eikä vain lakkaa\ntekemästä, sen minä sanon!\n\nLausuttuaan tämän syvämietteisen totuuden hän katseli vilpittömästi ja\ninnostuneesti sinisillä, jo haalistuneilla ja himmentyneillä silmillään\nympärilleen kuin odottaen takuuta sanoilleen, ymmärtäen tämän tuomari\ntiedusteli:\n\n-- Kuka se olikaan näillä kylillä sen kieltämisen eli sosialismin,\nsillä sitähän rovasti tarkoitti, varsinainen alkuapostoli?\n\nKysymys oli liian suora ja vastaaminen siihen vaikeaa siksi, että olisi\npitänyt nimetä tietty henkilö. Seurasi siksi epäröivä hiljaisuus,\nkunnes lautamies selitti:\n\n-- Olipahan muuan, mikä lienee ollut -- ei se enää ole sosialisti.\nVaan ensimmäisten vaalien tullessa se oli niin tulenpalava\nmaailmanparantaja, että tavallista rauhallista ihmistä hirvitti. Ja\nkun sillä oli -- ja on sen puolesta vieläkin -- mahdottoman räävitön\nja avarasti ja huutavasti ulosantava suuvärkki eikä häpyä nimeksikään,\nniin se häkellytti kaikki vastustajansa ja nosti omansa sellaiseen\nriemuun, että seinille hyppivät.\n\n-- No, tuliko hän sitten eduskuntaan?\n\n-- Ei. Siinä se laski väärin. Tämä kun on pitäjän syrjäseutu, niin sen\nääni ei voimastaan huolimatta kuulunut rintakyliin, joissa listoja\ntehtiin ja sitäpaitsi oli riittävästi muita mielestään etevämpiä\nkihoja kuin tuo syrjäkylän akutaattori. Miehen mieli myrtyi tästä\nvastoinkäymisestä niin, että siihen patoutunut sosialismi alkoi\nväljähtyä ja lopuksi haihtui kokonaan pois. Vapaussodassa nähtiin se\nkumma, että sama entinen sosialisti, joka oli ollut koko hurmion pahin\nlietsoja, istui valkoisten kenttäoikeudessa tuomitsemassa äskeisiä\nuskonveljiään.\n\n-- Kai se silloin puolusti noita poloisia? kysyi tuomari hiljaa, sillä\nhän tiesi hyvin miehen, jota lautamies tarkoitti, ja tunsi sydämessään\nmurhetta menneiden, mutta tällaisissa tilaisuuksissa tuoreiksi tulevien\nonnettomuuksien vuoksi.\n\n-- Mieshän se olisi ollutkin, jos olisi niin tehnyt! Johan nyt!\nKuolemanrangaistusta se oli ensimmäinen vaatimaan ja ilmiantoi vielä\nentisiä tovereitaan. Se kun vihasi tuota meidän tolppari-Jaakkoa, niin\nhaetutti sen muka tutkittavaksi, vaikka hyvin tiesi, ettei Jaakko ollut\nkapinassa osallisena. Minä tein parhaani saadakseni viattoman miehen\nvapaaksi, mutta se joutui kuitenkin aikansa virumaan vankileirissä,\nnälkiintyi ja heikontui niin, että sai keuhkotaudin, joka vuoden sisään\nvei hänet armotta hautausmaahan.\n\nVallitsi hetkisen yleinen hiljaisuus ja raskas mieliala. Rovasti\nkeinahteli ja lausui puoleksi itsekseen:\n\n-- Paljohan sitä on Jumalalla anteeksiantamista niin puolille kuin\ntoisillekin. Vaikka koettaisi kirjaa pitää, niin enin pahuus jäisi\nmerkitsemättä ja katumatta. Vieläkö näiden kylien työväessä lienee\nsilloista kiihkoa?\n\n-- Ei sitä ainakaan päältä näe eikä äänestä kuule, vastasi lautamies,\nmutta kyllä työväellä silti aina on eri mieli kuin porvarilla. Eikähän\nsitä sovi moittia, sillä onhan luonnollista, että työväki lukeutuu\nja hakeutuu omaan puolueeseensa. Mutta mikäli rovasti tarkoitti\nkysyä sitä, menisikö työväki nyt taistelemaan ryssän rinnalla omaa\nisänmaataan vastaan, niin siihen on sanottava, ettei. Sen silmiltä ovat\nnäet tipahtaneet pois suomukset ja se näkee nyt oman maansa mansikaksi\nja muun maan mustikaksi.\n\nMentiin taas hakemaan lisää ruokaa. Entisiä vateja oli sen verran\nsiirrelty pois, että oli saatu tilaa valtavalle lihaliemimaljalle ja\npasteijakulholle. Ne höyrysivät ja tuoksuivat niin houkuttelevasti,\nettä niiden sisällystä täytyi välttämättä maistaa, minkä kaikki ilman\nmainittavampia tunnonvaivoja tekivätkin. Kuuma lihaliemi hiotti ja\nraukaisi niin, että keskustelu tyrehtyi pitkäksi aikaa, kaikkien vain\ntuijotellessa tylsästi eteensä. Kuoppalan vanhalta isännältä kohosi\näänekäs röyhtäys, mutta se ei herättänyt huomiota, sitä kun ei pidetty\nsopimattomana, vaan melkein päinvastoin imarteluna isäntäväkeä kohtaan,\nsillä osoittihan se, että ruoka oli tehonnut. Kun oli näin torkuttu\nmuutama minuutti, kylän vaitelias, harkitseva opettaja, joka ei ollut\ntähän saakka monta sanaa virkkanut, kapsahti hereille ja alkoi jatkaa\ntuota äskeistä:\n\n-- Tilattoman väestön asuttaminen se on tehnyt paljon asiaa työväen\nmielen muuttamisessa myönteiseksi isänmaalle. Se on paras laki, minkä\neduskunta on säätänyt.\n\nOpettaja silmäsi muihin kuin odottaen vahvistusta tai vastaväitteitä,\nmutta jatkoi, kun niitä ei kuulunut, Vakaumusta ilmaisevalla sävyllä,\nlopulta innostuneesti:\n\n-- Ei tarvitse muuta kuin pienen palstan tai tonttimaan sekä virkeän\nmielen, niin heti elämä nousee tasolle, joka herättää ihailua.\nPerusehtona tällaisen kauniin ja viihtyisän pienoiselämän synnylle\nja menestykselle on oman alueen ja asunnon omistaminen. Ilman tätä\nei herää aina vain parempaan pyrkivää harrastusta eikä ahkeruutta,\nvaan eletään päivä kerrallaan harmaassa välinpitämättömyydessä ja\nsaamattomuudessa. Jos alamme muistella, milloin ovat ilmestyneet\nkyliimme nämä pienet punaiset tuvat, joissa on valkeat ikkunalaudat\nja joiden ympärillä kasvaa kukkasia, marjapensaita, perunoita ja\njuuriksia, niin huomaamme pian sen tapahtuneen itsenäisen Suomen\naikana, sen jälkeen, kun torppari- ja mäkitupalaislailla tällaisten\ntöllintonttien itsenäistyminen tehtiin mahdolliseksi. Sikäli kuin\nalueet, vaikka kuinka pienet, tulivat omiksi, alkoi myös niiden\nhuoltaminen aivan toisella tavalla, innolla ja voimalla, kuin sitä\nennen. Sehän on luonnollista, sillä liikaa on vaatia puutteellisissa\noloissa eläviltä, että he kunnostaisivat toisen maata pelkän kukkien\nkauneuden vuoksi. Oma tulee paikan olla, olkoon se vaikka kuinka pieni,\nsillä vasta sitten siitä henkii se mieluinen, viihtyisä tunne, jota\nsanomme itsenäisen omistamisen onneksi. Tietäisin kertoa esimerkkejä...\n\n(Tällä kohdalla ruoan raukaisema Kuoppalan isäntä ilmaisi äänekkäällä\nkuorsauksella nukahtaneensa. Opettaja tarkasti häntä hetken tutkivasti,\nmutta nähtyään hänen todellakin nukkuvan jatkoi esitystään).\n\n-- ... esimerkkejä vielä siitä, kuinka yksinäinen, heikkovoimainen\nnainenkin on uutteruudellaan ja säästäväisyydellään hankkinut itselleen\ntuollaisen oman pohjan, miten hän on vähitellen kunnostanut sen,\nistuttanut marjapensaat ja monivuotiset kukat, reilannut rakennukset,\nmaalannut ne punamullalla ja valkoisella, ja yleensä luonut vielä\nmuutamia vuosia aikaisemmin ikävästä ja hoitamattomasta paikasta\nkodikkaan majan, joka viittaa ohikulkijalle hauskasti ja herättää\nmieluisia ajatuksia...\n\n(Tuomari tunsi opettajan aatteelliseksi mieheksi, joka tarvittaessa\npisteli tulemaan säkeitäkin kuin siimaa. Opettajan sanoista ja äänestä\nkuului nyt selvä runollinen innoitus).\n\n-- Kun pistäydymme sisään, miellyttävä tunnelma usein vain täydentyy.\nKeittiön liesi on lämmin ja kissa kehrää pankolla. Ikkunalaudoilla\nkukkii palsami ja seinällä loistaa kaunis ryijy. Kodikasta on soudella\nhetkinen keinutuolissa ja tarinoida emännän kanssa, joka touhuaa\nuupumatta aamusta iltaan eikä ehdi niin moneen paikkaan kuin häntä\npyydetään. Jos saisimme kurkistaa hänen ja monen muun tällaisen kodin\nomistajan lipastonlaatikkoon, niin sieltä löytyisi säästökirja, johon\non sitkeän uurastamisen ja urhoollisen kieltäymyksen tuloksina merkitty\nmonta ropoa ja yhteensä kaunis summa. Minä tiedän sen, koska olen\ntäällä osuuskassan hoitaja...\n\nOpettajan ääni oli lämmennyt ja hän oli hiukan liikuttunut. Tuomari\nhuomasi sen ja ajatteli, että kummako tuo. Opettaja oli nyt näkemässä\nkymmenien vuosien kuluessa suorittamansa kylvön alkavan kantaa\nhedelmää. Lautamies todisti:\n\n-- Joo, oikeassa olet. Maata on siedettävin ehdoin annettava niille,\njotka kykenevät viljelemään sitä ja tahtovat rakentaa itselleen oman\nkodin. Siinä niinkuin muussakin Suomen politiikka on päinvastaista kuin\nryssän. Siellä otetaan talonpojalta viimeinenkin maa pois, täällä sitä\njaetaan niin monelle kuin suinkin.\n\n\n7\n\nKuoppalan isäntä heräsi nyt yhtäkkiä ja kysyi lautamieheltä kovalla,\nvaativalla äänellä:\n\n-- Joko se sinun iso emakkosi on porsinut? Hän kääntyi tuomarin puoleen\nja valaisi:\n\n-- Sitä kun on astutettu meidän karjulla, niin sillä minä... Se on\nvasta pirun hyvä -- siihen asiaan -- se meidän karju...\n\nLautamies ärjäisi hänen korvaansa tiukasti:\n\n-- Johh!\n\n-- Montako teki?\n\n-- Kaksitoista jäi eloon. Kolme se halvattu ehti syödä ennenkuin tytöt\ntulivat hakemaan minua hätään.\n\nLautamies sanoi tämän huutamalla, mutta alensi sitten äänensä ja\nselitti leveästi:\n\n-- Se on sika vielä oikullisempi kuin lehmä, joka sekin on kyllä\naika passattava. Eihän sitä tarvitse -- lehmää näet -- muuta kuin\nhajamielisyydessä kämmenellä kylkeen lopsauttaa, niin se nokastuu siitä\nniin, että muhisee vihaisena ja pidättää maitonsa. Melkein siltä täytyy\npolvillaan anteeksi pyytää ennenkuin se leppyy. Se on tullut näin\noikulliseksi ja vaativaksi siksi, että sitä hemmotellaan ylenmäärin.\nEi rikkaimmasta Suomen rouvasta pidetä niin hyvää huolta kuin lehmästä\neikä ihmisen lisääntymistä valvota eikä johdeta niin tarkoin kuin\nsen. Sika ei ole niin vaativainen, mutta porsittuaan se joskus menee\nniin sekaisin, että syö jälkeläisensä sensijaan että ruokkisi niitä.\nMeidänkin emakko oli vaihteesta tullut sille päälle. Kun tytöt eivät\nuskaltaneet mennä sen karsinaan ja rengit sattuivat olemaan poissa,\ntäytyi minun rientää apuun.\n\n-- Sika taitaa olla aika peloittava sattuessaan pahalle päälle? arveli\ntuomari kysyvästi.\n\n-- Kyllä se on, mutta minä ajattelin, että satakiloinen satakiloista\nvastaan, ja hairasin sitä korvista. Niistä sitä näet on hyvä\nnutjautella kuin jauhosäkkiä. Tytöt ylistivät jälkeenpäin -- minun ei\nole tapani kehua itseäni, mutta kerronpahan vain, mitä näkijät sanoivat\n--, että oli komeata katsella, kun lautamies paini emakon kanssa, että\nharvoin on nähty kahta niin suurta sikaa toistensa kimpussa. Sain sen\nlopulta kaadetuksi ja...\n\nKuoppalan isäntä oli jaksanut käsi korvallisella seurata lautamiehen\nkertomusta niin paljon, että ymmärsi hänen kuvaavan tappeluaan sian\nkanssa. Hänen vanhat, hanakat verensä kuumenivat ja hän keskeytti\nkertojan ja julisti:\n\n-- Ei sika, ei sika miehelle mitään mahla muuten kuin puremalla, mutta\nsilloin se rohmaiseekin ison palan. Sitä pitää hallita korvista ja\nkoettaa saala siltä jalat...\n\nMutta lautamieskin oli hiukan lämmennyt ja ehkä suivautunut siitä, että\nKuoppala oli keskeyttänyt hänet. Hän tarrasi taas puheeseen kiinni ja\njulisti jatkoksi sille, minkä äsken oli sanonut:\n\n-- ... kaadetuksi kyljelleen ja heittäysin makaamaan sen päälle. Kyllä\nse oli pahan näköinen, ihan niin että jo pelläästyin, mutta eihän se...\n\n(Kuoppala oli nyreytynyt siitä, ettei lautamies antanut suurempaa arvoa\nhänen todistukselleen, ja yritti jo huutamalla pistää väliin, että\n\"saala siltä\"..., mutta lautamies ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi\npysähtymättä:)\n\n-- ... mihinkään päässyt, ja niin tytöt asettivat porsaat tisseihin ja\nsyönti alkoi heti kuin...\n\n(-- ... _siltä jalat alta pois!_ sai vihdoin Kuoppala laukaistuksi\nloput todistuksestaan ja katseli ympärilleen kuin ainakin se, joka\non asiantuntija, mitä tulee tappeluun miehen ja sian välillä. Mutta\nlautamies lopetti:)\n\n-- ... masiinalla. Ja kai se tuntui mammasta hyvältä, koska se\nsiitä sitten rauhoittui ja alkoi rakastaa lapsiaan ja ruokkia niitä\nminun tarvitsematta toista kertaa opettaa sille sen luonnollisia\nvelvollisuuksia. Mutta ihan tässä tulee nälkä puhuessa, niin että\neiköhän mennä katsomaan, miltä pöytä nyt näyttää.\n\nSe oli raivautunut melkoisesti, mikä olikin välttämätöntä, jos mieli\nkahden valtavan rusinakeitto- eli makeasoppamaljan ja niihin kuuluvien\npullaviipaleröykkiöiden saada sijaa. Lautamies valaisi:\n\n-- Rusinakeiton laillinen nimi täällä Hämeessä on \"lähetyssoppa\".\nLähetysseura on näet levittänyt sen käytön syrjäkyliinkin varaamalla\nsitä ämpäreittäin juhliensa puhvettipuolelle. Harvoin sitä sydänmaissa\nitse keitetään, niin että se on täällä haluttua harviaisruokaa, joka\nhoukuttelee monta paatunuttakin kukkaroa avautumaan pakanalähetyksen\nhyväksi. Siksi sitä yleensä sanotaan \"lähetyssopaksi\".\n\nTästä johduttiin keskustelemaan lähetysasiasta. Rovasti keinahteli\ntuolissaan arvokkaasti ja valitti:\n\n-- Penseys on suuri sitä kohtaan ja... kieltämisen henki... tuota,\naiheuttaa haluttomuutta. Vain syrjäkylillä, syrjäkylillä vielä palaa\nliekki. Kerran löytyi kiinalaisesta kengästä, jonka saarnaaja lähetti\nkollehtipussin sijasta kiertämään, viisisatanen. Niin oli jonkun\nhurskaan sydän liikuttunut siitä, että kenkä oli kiinalainen. Tokko\nolisi viitosta tavalliseen haaviin pistänyt.\n\nMutta kauanko nyt lautasellinen rusinasoppaa pitää nälkää aisoissa. Ei\nauttanut muu kuin meno katsomaan, mitä uutta Penttilän vieraanvarainen\nemäntä olisi taas keksinyt. Ja olihan hän maineensa arvoinen. Pöydällä\nkomeili juottovasikan paisti, seuralaisinaan kaikki aikaisemmat\nsalaatit ynnä lisäksi neljää lajia hilloa: sekoittamatonta puolukkaa,\nomenansekaista puolukkaa, mustaa ja punaista viinimarjahyytelöä.\nSeurakunnan silmistä välähti epätoivo, koska se tiesi vatsansa\nkykenemättömäksi osoittamaan näille ihanuuksille kaikkea sitä\nkunniaa ja huomiota, mitä niiden maukkaus ja suuhun valahtava vesi\nolisi vaatinut. Otettiin kuitenkin lautasille tavaraa tukevasti,\nsillä kun kerran oli leikkiin lähdetty, se oli kestettävä. Muuta\nratkaisua ei suomalainen sisu tuntenut. Keskustelu torkahti hiljalleen\nuneliaiksi jorahduksiksi, mikä aiheutui paitsi ruoasta myös siitä,\nettä alkoi olla myöhäinen, jo puolen yön aika. Järkeiltiin kuitenkin\nhaukotusten välissä sitkeästi, joskin harvakseen, juotiin sahtia ja\nkuunneltiin rovastin kuvauksia hänen elämänsä varrella sattuneista\neriskummallisista tapahtumista, kunnes taas virkistyen sanottiin,\nettä \"eiköhän tässä pitäisi mennä katsomaan, mitä jälkiruokaa hyvä\nemäntä on häävieraille varannut\". Ja olihan sitä. Pöydällä komeili\nnyt kaksi lihavuudesta ja makeudesta tiukkuvaa kaakkua, rinnallaan\naprikoosikiisseliä ja seinäjäykkää kermahyytelöä ja -vaahtoa. Niin\nkeveitä ja luistavia ruokia noita pistelee huvikseen, vaikka olisi\nsyönyt enemmänkin. Ja kun vihdoin tämäkin annos oli nautittu, nousi\nrovasti kuuluvasti ähkäisten seisaalleen ja liitti kätensä ristiin. Kai\nasia oli etukäteen sovittu, koska opettaja käskyä odottamatta aloitti\nhelakalla äänellä kiitosvirren. Tuomarin mielessä vilahti epäilys,\nettä tuo kylän vanha johtomies oli ehkä valinnut tämän hämäläisen\nsymposionin kiitosvirren leikillisen hengen vallassa, sillä sen sanat\nsattuivat paikalleen melkein liian osuvasti:\n\n    Runsaasti ratki ravitset\n    elävät einehellä,\n    ja tarpeet kaikki taritset\n    suurella hyvyydellä;\n    sä avaat kätes armiaan\n    ja täytät luodut ainiaan\n    lahjoillas laupiailla.\n\nOliko mahdollista, että tuo vanha opettajavekkuli alleviivasi\n\"täytät\"-sanaa hiukan enemmän kuin asiaan kuului ja että hänen\nsilmistään välähti salaisen yhteisymmärryksen säde, kun hän vilkaisi\ntuomariin kasvoillaan syvällisesti, nauramattomasti humoristinen\nilme? Tuomarilla tuli joka tapauksessa kiire hakemaan nenäliinaa\nja niistelemään kesken veisuun, sillä hän ei ollut varma, saisiko\nhallituksi ilmettänsä niin, että hänen sisässänsä pursuileva hymy\npysyisi tarkoin näkymättömissä.\n\nVirren jälkeen tarjoiltiin teetä; kaakkuja oli kolme ja pikkuleipiä\nseitsemää eri lajia. Kaikki joivat kupposensa ja nauttivat\nkaakkupalansa vakavin ilmein. Hyvästeltäessä muuten vaitelias emäntä\nsanoi herttaisesti:\n\n-- Kiitoksia nyt paljon, hyvä tuomari ja rouva, että tulitte tähän\njuhlaamme, vaikka se ei tietenkään ole ollut tarjoilun eikä muun\npuolesta mitään parempiin ruokiin tottuneiden helsinkiläisten mielestä.\nOlen koko illan levottomana katsellut, kun olette syöneet niin kovin\nvähän. Tervetuloa kuitenkin huomenna, jos miellyttää, kahville ja\npäivälliselle, näitä varusteita kun vieraiden niukan syömisen takia jäi\npaljonlaisesti...\n\nSeisottiin pihalla ja odotettiin rovastin lähtöä. Kätevästi tämä vanha\nsielunpaimen, urkujen ja moottoriveneiden rakentaja, puhelinmonttööri\nja yleensä taitavaksi tunnettu teknikko käynnisti fordinsa ja\nviitattuaan seurakuntalaisilleen yleisen siunauksen katosi heinäkuisen\naamuyön hämyyn.\n\n\n8\n\nNavetan avaralta parvelta kuului tahdikas viulunsoitto ja voimakas\npolkanjyske. Nuoriso siellä otti häistä omaa osuuttansa. Tuomari ja\nHelena-rouva kiipesivät rehusiltaa myöten katsomaan tuota riemua, jonka\nviehätyksen he vielä kykenivät ymmärtämään.\n\nKalevi siellä parhaillaan vei morsianta huimaa vauhtia ympäri avaraa\nlattiaa ja sulhanen Anjaa, joka säikähtyneen näköisenä, hentona ja\nkeveänä, antautui hänen väkevän käsivartensa varaan. Tuomari tiesi,\nettei Anja oikeastaan hyväksynyt tanssia, koska siinä oli jotakin\nhänen arkaa tuntoansa loukkaavaa mutta kun sulhanen oli tästä\ntietämättä tullut häntä pyytämään, niin hän ei kai ollut tahtonut\nherättää huomiota kieltäytymällä. Mutta kuka tanssitti Kerttua?\nHyväinen aika! Sehän oli Ylitalon Lauri, joka siis oli viime tingassa\nsaanut patteristaan lomaa ja päässyt kotiinsa -- häihin -- tapaamaan\nKerttua. Kyllä ryhdikäs tykistövänrikki on komea ilmestys! Se täytyi\nHelena-rouvan myöntää. Kannukset vain kilahtelivat ja helisivät, kun\npoika lasketti kiperää polkkaa. \"Tää on polkan jyskettä\", kaikui\nHelena-rouvan korvissa laulunpätkä, jota Kerttu oli eräänä päivänä\nhyräillyt. Kas vain, täällähän ovat Aino ja Esteri ja menevät poikain\nkäsivarsilla kuin nuket silmät sädehtien ja posket hohtaen. Penttilän\nTimo pitää Ainoa varovasti kuin pelkäisi hänen riksahtavan vyötäisiltä\npoikki Täällä on seudun koko nuoriso ja tuossa tulevat jo vanhemmat\nkatsomaan heidän iloaan. Eihän vain! Helena-rouvan silmät laajenevat\nhämmästyksestä, kun roteva lautamies kaappaa emäntäänsä leveiltä\nvyötäisiltä ja alkaa lennättää häntä permantoa pitkin kuin olisi\nhallinnut raskasta auraa. Kerran he sentään vain kusivat kierroksensa,\nsillä eivät satakiloiset järin paljoa hyppele, mutta tulivathan\nkuitenkin tyttären häät kunnioitetuiksi tälläkin tavalla.\n\nHelena-rouvan katse seurasi Kalevia ja morsianta, joka tanssiessaan\nujosti pysytteli viejästään niin kaukana kuin tämän rohkea, luja\nkäsivarsi suinkin salli. Oli ollut aikoja, jolloin Helena-rouva\noli asetellut Kalevia ja Penttilän kaunista, rikasta Aliinaa\nmielessään läheisempään suhteeseen -- asetellut siksi, että Kalevin\nnuorukaisaskeleet ja kaihoava katse olivat usein huomaamattaan\nhakeutuneet Aliinan puoleen --, mutta nämä haaveet olivat olleet\nturhia, kuten illan häät olivat lopullisesti osoittaneet. Ehkä olikin\nnäin parasta, sillä molemmat olivat lähtöisin liiaksi erilaisista\noloista voidakseen sointua täydellisesti yhteen. Aliina tulisi\nonnellisimmaksi Riston kanssa, jonka rinnalla hänellä olisi jo\nentuudesta tuttu työsarka, ja Kalevi Anjan kanssa, joka oli kuin elävä\nhenkäys Kaleville pohjimmiltaan kaikista rakkaimmasta maailmasta eli\nsieltä, missä asuivat henki ja aatteet. Mutta Ylitalon Lauri ja Kerttu\nsensijaan sopivat toisilleen, sillä molemmat olivat pelkkää reipasta\nkäytäntöä, raikasta tervettä järkeä, lannistumatonta toivorikkautta,\nvalkohampaista naurua, kaikesta liikatunteellisuudesta kemiallisesti\npuhdasta uuden ajan nuorisoa.\n\nPelimanni, kylän vanha mylläri, lopetti nyt polkkansa muutamaan\njyrkkään, rämähtävään merkkiraapaisuun, pyyhki paidanhihalla otsaansa,\njoi pitkän siemauksen sahtihaarikasta, ja alkoi hymyillen katsella\nympärilleen ja samalla mietteissään napsutella vanhan viulunsa\nkieliä. Myllärin tiheää, harmaata sänkeä orastavilta kasvoilta loisti\nmitä vilpittömin, kaunein hyväntahtoisuus, joka jalosti niiden\nkulmikkaat piirteet. Hän oli kylän kaikki kaikessa: paitsi varsinaista\nammattiansa, jolta uudenaikainen mylly teollisuus oli lopettanut\nmahdollisuudet, puun ja raudan seppä, sorvari, muurari, tervanpolttaja,\nsementti- ja petonimies -- mitä vain tarvittiin. Viuluniekkana hän\nantoi mielennousua kaikissa nuorison tilaisuuksissa, säestäen silloin\nsoittoaan hänelle ominaisella suopealla hymyllä. Oli ollut aikoja,\njolloin mylläri oli ollut Helena-rouvalle aivan välttämätön apumies,\nolipa sitten savupiippu nuohottava tai astia vannehdittava.\n\nNyt mylläri asetti viulunsa totuttuun paikkaan, kyynärtaipeensa varaan,\nja alkoi pyyhkiä tulemaan niin tahdikasta, juoksevasti hemaisevaa ja\nriemullisesti laulavaa saksanpolkkaa, että nuorison sorina lakkasi\nkuin leikattuna ja kaikki liikahtivat kuin sähköiskun saaneina.\nTuossa tuokiossa he olivat menossa pari parilta peräkkäisenä renkaana\nympäri avaraa lattiaa, joka jyski ja jymisi raskaiden askelten alla.\nNyt tanssitti Kalevi Anjaansa, joka hetkeksi loi häneen hämillisen,\npunastuvan katseen, ja Esteri ja Ainokin olivat jo uusien poikien\nkäsivarsilla pyöreinä ja raukeina kuin karpalo hennon varren päässä.\nLauri vei Kerttua kuin tuulispää, ja molemmat hymyilivät toisilleen\nonnensa täyteläisyydessä. Kukaan ei ehtinyt huomata, että Risto ja\nAliina pujahtivat karkeloivien virrasta erilleen ja hiipivät hämyistä\nseinänvierustaa pitkin ovensuuhun, josta häipyivät ulos. Tosinhan\nkyllä ovensuussa ja rehusillalla seisoskelevat näkivät heidät,\nmutta eivät olleet näkevinään, vaan katsoivat vain sitä kiinteämmin\nkarkelon pyörrettä. Helena-rouvakin näki heidät ja tunsi suurta,\nviehkeätä onnea. Syrjäsilmällä hän saattoi seurata heitä, kun he\npitäen toisiaan kädestä ensin kulkivat portille päin kuin mennäkseen\njäähdytyskävelylle, mutta kaarsivatkin sieltä piennarpolkua pitkin\ntuolta pihakoivujensa keskeltä häämöttävää Aholaa kohti. Risto\nhäipyi tumman pukunsa vuoksi varjoon, mutta Aliina kuulsi hämystä\nvalkeana hahmona kuin enkeli. Helena-rouva näki mielessään, kuinka he\nnousivat avovilpolan portaita, viivähtivät hetkisen ja menivät sitten\näänettömästi liukuen onnensa ovesta sisään. Lattiapalkki kolahti\nhiukan, ovi narahti, pääskyset sirittivät hetkisen ja sitten oli kaikki\nhiljaa.\n\nHelena-rouva huokasi, otti miestänsä kädestä ja alkoi väsyneenä kulkea\nkotiin päin. Tarhasta kuului lehmän tuhahtava, oudostava hengähdys\nja märepalan kurina, kun elukka röyhtäisi sen suuhunsa ja alkoi\ntaas uneliaasti jauhaa sitä hienoksi. Tuntui lehmien väkevä haju.\nKärpäset irtoutuivat niiden kyljistä ja lentää surisivat kierroksen\nohikulkijain ympärillä, mutta palasivat kohta lehmän lämpimään selkään\nja tuttuun hännän huiskeeseen. Kuu oli noussut ja katsoi tyhmänä\nja pyöreänä järven toiselta puolelta, korkean vaaran laelta, tälle\nrannalle. Kaakkurit jo naukuivat ja itkivät surullisesti ja lahden\nperukan kaislikosta kuului äänekkäästi väittävää ja riitelevää sorsan\nänkkäämistä. Tuomari nautti yön vilpoisuudesta, ilman puhtaudesta,\nluonnon juhlallisesta, elävästä läheisyydestä ja mielessä hienona\nväreilynä säteilevästä nuorten onnesta. Hän hymyili ja pysähtyi.\nHelena-rouva kysyi:\n\n-- No, miksi et tule?\n\n-- Tulenhan minä... Ajattelin tässä vain...\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Ristoa ja Aliinaa... heidän tämänöistä onneaan.\n\n-- Mitäpä me siitä -- vanhat!\n\n-- Älä sano! Siinä on jotakin suurta, salaperäistä, sanomattoman\nkaunista. Niinkuin tämä heinäkuun ihana yö itse. Morsiusvuode on\npyhä alttari, jonka tulesta rakentuu koko kansa ja sen onni. Kuolema\nkääntää pois kateelliset, ontot silmäkuoppansa ja irvistää katkerasti\nhammasrivillään, mutta elämä viettää jatkumisensa, kuolemattomuutensa,\nriemuvoittoa. Kuta pyhempi, kauniimpi, kunnioitetumpi tämä alttari,\nsitä eheämpi, korkeampi, pysyvämpi kansan onni. Siinä annettu uhri\non elämän järkyttävin, sisällysrikkain tapahtuma, jossa sointuvat\nvierekkäin ilo ja murhe, nauru ja itku. Ilman sitä ei olisi elämää, ei\nmitään. Siihen sisältyvät korkein onni ja kauneus...\n\n-- Älä nyt saarnaa noin! Tulethan ihan runolliseksi. Luulisi sinua\nvielä nuoreksi.\n\n-- En niin ikäkulu olekaan...\n\n-- Tule nyt jo! Minua vilustaa tässä kosteassa yöilmassa.\n\nTuomari Vuori oli kauan valveilla, sillä hänen ajatustensa sävy oli\nomituisesti ilahduttava ja onnellistuttava, unta torjuva. Yhä uudelleen\nhän mietti Aliinaa ja Ristoa, Eevaa ja Aatamia, ihmistä ja hänen\nsäälittävää, poloista, mutta silti niin kaunista ja rikasta onneansa.\nHän tunsi sen ihanuuden erikoisen selvästi juuri siksi, että oli\npakotettu asettamaan sen rinnalle oman, nyt jo menneen nuoruutensa.\n\n\n9\n\nAholan vanha isäntä, \"vanha Risto\", joksi häntä sanottiin erotukseksi\nnuoresta ja nyt talon varsinaisesta isännästä, istui poikansa hääpäivän\niltana muonatupansa ikkunan ääressä ja katseli mietteissään entistä\nomaa taloaan. Hän ei ollut mennyt häihin osaksi huonovointisuuden,\nosaksi sen vuoksi, ettei hänellä ollut ollut koskaan tapana käydä\nPenttilässä. Väleihin oli ilmestynyt rikkeimiä jo hänen isänsä\naikana, jolloin kylässä oli suoritetta isonjaon järjestely. Aholan\nsilloinen isäntä oli joutunut siihen uskoon, että Penttilän isäntä\noli jollakin konstilla, ehkä ryyppäämällä maanmittarin kanssa, joka\nasui Penttilässä, keplotellut itselleen paremmat maat ja työntänyt\nAholaan huonommat. Siinä eivät olleet auttaneet maanjako-oikeudetkaan,\nvaan Ahola oli kaiken lisäksi tuomittu muuttamaan tänne syrjään\nkivikkomäelle, pois kylän muiden talojen yhteydestä. Vaikka talot\ntäytyikin hajoittaa pois kylän vanhalta pesäpaikalta, jossa ne olivat\nolleet tiheänä rypäänä, alituisesti alttiina tulipalolle, joka olikin\nkerran isäin aikana pyyhkäissyt kaikki sileäksi tuhkatantereeksi, niin\nmiksi juuri Ahola piti kyyditä pois? Miksi ei yhtä hyvin Penttilää tai\nEskolaa tai Jussilaa? Sitä ei silloin omaperäinen Aholan ukko ollut\nottanut ymmärtääkseen, vaan oli sydäntynyt asiasta niin, ettei ollut\nantanut sitä milloinkaan anteeksi.\n\nVanha Risto puolestaan ei ollut tuosta enää välittänyt, sillä hän oli\npian ymmärtänyt näin olleen kaukonäköisintä ja viljelyksen kannalta\nedullisinta. Ainoa, mutta kylläkin tärkeä seikka, joka periytyen tuolta\nvanhalta pohjalta häntäkin harmitti, oli se, että Ahola todellakin oli\njoutunut saamaan huonompia maita kuin Penttilä. Ne olivat toisaalta\nliian äkkikumpuisia ja kovasavisia, toisaalta sorapohjaisia, niin että\nniissä oli täysi tekeminen, olipa pouta- tai sadekesä. Mutta eivät\nne silti niin huonoja olleet, etteivät olisi yhden isännän työllä\nparantuneet, kun tämä sattui olemaan vanhan Riston mallinen mies ja\nelämään kunnialliseen muonaikään. Kyllä Aholan pellot jo kasvoivat\nsiinä kuin Penttilänkin, lukuunottamatta tuota yhtä vainiota, Penttilän\nkuulua hiesumaapeltoa, joka oli paras koko kylässä. Sille eivät muut\nvainiot vetäneet vertoja. Puolet siitä olisi ollut tuleva Aholan\nomaisuudeksi, mutta ei tullut. Yhden yön ryyppäys sen oli vaikuttanut.\nSitä ei riittänyt korvaamaan minkäänlainen korpialue, vaikka tätä olisi\nannettu runsaamminkin, kuten kyllä oli tehty.\n\nNämä asiat siinä keskikesän kuulaassa illassa, sen hiljalleen vaipuessa\nvienoon yö terheneen, kuvastelivat vanhan Riston mielessä. Syvimmältä\nporeili pieninä muiston ja tunteen kuplina kuiskauksia siitä eräästä\nasiasta, josta ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse, mutta joka oli\nerikoisesti hänen kohdalleen aiheuttanut sen, ettei hän ollut nostanut\njalkaansa Penttilän kynnyksen yli ei tullakseen eikä mennäkseen.\nHänen omaa tyhmyyttään se oli kaikki ollut. Jo poikasena hän oli\najatellut Eskolan Annaa, Penttilän nykyistä emäntää, Aliinan äitiä,\n\"sillä tavalla\". \"Anna on minun\", hän oli tuntenut ja samoin näytti\najattelevan Anna. Rippikoulussa asia yhä oli selvennyt -- ei siten,\nettä he olisivat puhuneet siitä sanaakaan, vaan muuten, itsestään,\nselittämättömällä tavalla, niinkuin noissa asioissa tapahtuu. Kun he\nolivat sattuneet seisomaan Herran pöydän ääressä siten, että olivat\nolleet vierekkäin -- toinen tytöistä, toinen pojista äärimmäisenä\n--, niin oli tuntunut siltä kuin he olisivat siinä Jumalan kasvojen\nedessä vannoutuneet toisilleen. Kerran vain he olivat katsahtaneet\ntoisiinsa, mutta se oli riittänyt valaksi. Rippikoulun jälkeen oli\nalkanut ankara maan ja talon parantamis- ja kohentamistyö. Hän oli\nmöyrinyt kuin kontio ja puskenut kuin härkä, sillä hän tahtoi saada\nkaikki kuntoon sitä hetkeä varten, jolloin Eskolan Anna tulisi hänen\ntaloonsa emännäksi. Vieläkään hän ei puhunut Annalle varsinaisesta\nasiastaan, ei silloinkaan, kun Annan katseesta kuulsi selvä, nyt jo\nhiukan kummasteleva, epäröivä kysymys. \"Odota vielä muutama vuosi\",\nRisto oli ajatellut, \"niin tulosi on sitä mieluisempi itsellesi.\nSilloin isä ja äiti ovat jo muonalla, mikäli elävät, ja sinä pääset\nsuoraan emännäksi, tarvitsematta palvella äitimuoriani miniänä, mikä\nei taitaisi olla aivan helppoa\". Näin hän oli tuuminut ja koettanut\njärjestellä ja suunnitella asioita parhaan ymmärryksensä mukaan\nsaadakseen valloitetuksi tulevaisuudelta mahdollisimman suuren onnen.\n\nHän huokasi raskaasti katsellessaan terheniseen iltamaisemaan ja\nmiettiessään, että oli laskenut väärin. Juuri silloin, kun hän oli\nalkanut arvella päässeensä siihen sijaan, että hänen oli tuotava emäntä\ntaloon, kun itse päätalo oli tyhjä ja sen entiset haltijat, vaari\nja muori, olivat siirtyneet hautausmaahan, Anna olikin kyllästynyt\nodottamaan ja mennyt innokkaalle kosijalleen Penttilälle, nykyiselle\nmiehelleen. Eikä hänellä, vanhalla Ristolla, ollut oikeutta moittia\nhäntä, sillä mistäpä Anna oli tiennyt hänen todenteolla ajattelevan\nkosintaa, kun hän ei ollut koskaan edes vihjaissut sinne päin. Ei\nhänellä ollut liioin lupaa moittia Penttilääkään, joka oli kaikin\npuolin ensiluokkainen, aikaansaapa mies, minkä oli ilmaissut\nkosimisessaankin. Hän oli vain saanut tyytyä osaansa ja koettaa\nkulkea ja toimia niin hyvin kuin raajarikko suinkin voi. Raajarikko\nhänestä näet oli tullut, ruumiilta kyllä väkevä, mutta sielun puolesta\nhiukan säikähtynyt. Sille vaimolle, jonka hän sitten tähän otti\nemännäksi, hänellä oli ollut annettavana vain puoli sydäntä, toinen\npuoli kun oli ainaiseksi ankkuroitunut Annan muistoon. Milloin vain\nhän oli pihamaallaan tai huoneissaan vaipunut mietteisiinsä hän oli\ntietämättään unohtunut tuijottamaan Penttilään päin, jossa uusi emäntä\ntoimekkaana liikkui aitanpolulla. Ei siitä kukaan mitään tiennyt --\nsiitä saavuttamatta jääneen onnen kaihosta, joka kohosi murhemielisenä\nväreilynä hänen rintaansa, vaan hän oli saattanut ja saattoi yhä\nvapaasti vaipua sen valtaan ja nauttia sen tuomasta suloisesta\nkärsimyksestä. Silloin aina kohosi mieleen vakaumus, että mies ja\nnainen olivat jollakin salaperäisellä tavalla luodut toisilleen:\n_sinä_ hänelle ja _hän_ sinulle, ja että ellei tämä pyhä alkutarkoitus\npäässyt toteutumaan, jotakin meni vinoon ja elämän suurin onni jäi\nsaavuttamatta. Elämä oli tilkkumatto, jossa oli lukemattomia salaisia\nja monenvärisiä kuteita. Ensimmäiseltä näkemältä luuli suuren kutojan\niskeneen ne kangaspuissaan sikinsokin, kirjavaksi sekamelskaksi,\nmutta lähemmin katsoen alkoi näyttää siltä kuin pohjalla olisikin\nollut salainen suunnitelma. Mahdotonta oli kuitenkin tietää, mikä\ntuo suunnitelma oli, vaan täytyi alistua siihen, että omakin elämä\niskettiin mattoon kuteeksi, loistamaan jostakin kohdasta heleänä\nraitana tai jatkamaan pituutta harmaana, ilottomana pintana.\n\nHääväki saattoi ihmetellä, miksi sulhasen isä ei ollut saapuvilla.\nAinoa, joka ei ihmetellyt sitä, oli Penttilän emäntä. Syyn siihen\nhän oli kätkenyt pienenä rippikoulumuistona sydämensä salaisimpaan\nsopukkaan, jota ei milloinkaan avannut. Vanha Risto tiesi tämän ja\nhymähti. Omituista oli, että hän oli mielestään vieläkin selvillä\nAnna-emännän kaikista ajatuksista -- että hän syvimmässä sydämessään\nyhä piti Annaa omanaan. Mikä oli erottanut heidät, oli ollut vain\nulkonaista. Itsessään tilkkumatossa, josta kaikki kestämätön oli\nleikattu pois, he olivat vierekkäin, samassa elämän raidassa. Suuren\nmatonkutojan tahto oli ohut sellainen eikä se ollut ohut syvemmässä\nmerkityksessä muutettavissa. Tämä ilmeni vanhan Riston mielestä\nerikoisesti siitä, että hänen poikansa oli rakastunut Annan tyttäreen.\nMikä ei vielä päässyt täysin toteutumaan vanhemmissa, oli toteutuva\nheidän lapsissaan.\n\nVanha Risto oli seurannut salaisella kiinnostuksella poikansa\nrakastumista Penttilän Aliinaan. Kaukana siitä, että olisi sitä\nvastustanut noiden menneiden, hämärien riitaisuuksien vuoksi, jotka\neivät häneen koskeneet, hän suosi sitä ja koetti parhaansa mukaan\nauttaa poikaansa. Hän hillitsi ja hallitsi itsensä täydellisesti\ntapaamisissa, joita tällaisen asian vuoksi välttämättä sattui Aholan\nja Penttilän väen kesken, ja oli myötäsukaa kaikissa sukujen välisissä\nneuvotteluissa. Omasta aloitteestaan hän möi pojalleen talonsa\nirtaimistoineen ja päästettyään hänet täten täyteen isännyyteen muutti\ntänne muonapaapan asuntoon, jonka oli jo ajoissa itseään varten\nrakentanut. Salaisena vaikuttimena hänellä oli ollut se, että hän täten\noli varjelevinaan poikaansa siltä onnettomuudelta, mikä oli kohdannut\nhäntä itseään. Olihan Risto hänen vertansa ja Aliina äitinsä sydämen\nlahja. Heidän yhtymisellään avion onneen toteutui samalla heidän\nvanhempiensa salainen pyrkimys tai oikeastaan kohtalo, joka vain oli\nodottanut aikaansa astuakseen näkyviin ja oikeuksiinsa. Tuo ajatus\ntuotti vanhalle Ristolle hienoa nautintoa hänen siinä mietiskellessään.\nOli tulossa tavallaan hänen oma hääyönsä.\n\nVanhaa Ristoa hytisytti hyvä mieli. Hän oli tehnyt viisaasti\nrakentaessaan muonatupansa tänne tilan korkeimmalle paikalle, sillä\ntäältä näki laajalti Aholan ja Penttilän viljelyksille. Tämän saman\nikkunan ääressä, jossa vanha Risto nyt, hänen isänsä oli viettänyt\naikaansa katselemalla kättensä töitä ja harmittelemalla, ettei kaikki,\nmitä ikkunaan näkyi, ollut hänen omaansa. Sama harmi vaivasi joskus\nvanhaa Ristoakin, jota lisäksi saattoi kipeästi vihlaista tietoisuus,\nettä oli eläkevaari, jolla ei todellisuudessa ollut enää talon asioihin\nsanomista. Samassa hän kuitenkin lohduttautui sillä, että omisti Aholan\npoikansa kautta eikä vain Aholaa, vaan puolet Penttilääkin. Se oli\neriskummallinen, melkein peloittava päätös sille erimielisyydelle,\njoka oli valinnut sukujen välillä kuka tietää, kuinka kauan, ehkä\nvuosisatojen takaa.\n\nYö oli hämärtynyt sinihämyiseksi. Vanha Risto meni portaille\nvilvoittelemaan, sillä päivä oli paahtanut hänen pirttinsä kuumaksi.\nHän hengitti syvään raikasta yöilmaa ja kuunteli. Häätalosta kantautui\nvaisuna viulunsoitto ja tömisevä tanssinjyske. Yhtäkkiä vanha Risto\nnäki kaksi olentoa, joista toinen, tumma, melkein häipyi yöhön, mutta\ntoinen, valkoinen, näkyi selvästi, hiipimässä Penttilästä tulevaa\noikopolkua Aholaa kohti. Hänen vanha sydämensä sykähti riemusta.\nRisto ja Aliina! Hiipivät häävuodettansa kohti! Vanha Risto katsoi\njännittyneenä, kuinka nuori pari saapui Aholan pihalle, viivähti siinä\nhetkisen kuin katsellakseen ympärilleen, nousi portaille, pysähtyi\nkuin ujostellen ovella, ja painui vihdoin sisään. Vanha Risto ummisti\nsilmänsä ja saneli sydämessään tuskaisen rukouksen: \"Poika, hyvä\nJumala, poika! Vahvista sillä aikomuksesi!\"\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\n1\n\nKanslianeuvos istui huvilan pihamäntyjen varjossa ja katseli vanhan\npanamahattunsa suojasta kuvastintyynenä kimaltelevalle ulapalle.\nOli elokuun alkupuoli ja yhä jatkui samaa hellepoutaa, joka oli\nalkanut jo kesäkuussa. Ruoho oli palanut kulolle, heinänsänget eivät\nolleet ottaneet odelmaa, vaan olivat pysyneet ruskeina ja kuolleina,\nperunanvarret eivät olleet jaksaneet kasvaa kukalle saakka, suviviljat\nolivat jääneet keskenkasvuisiksi ja tuleentuneet liian varhain,\nlantut olivat kuihtuneet melkein olemattomiin, ruis ja syysvehnä\nolivat jääneet heikoiksi. Kaikkialta hengähti tuntuville alakuloinen,\nmasentunut tunnelma ja mielessä kuvasteli \"kato\". Luonto oli tänä\nsuvena outo itselleenkin, kuin jotakin aavistelevainen. Järvi tuossa\noli kuin vesi hopeamaljassa, johon kuvastui taivaan avara kauneus\nja josta lukisi jos mitä, kun osaisi. Kuikat vain itkivät ja kuovit\nruikuttivat sadetta, mutta taivas pysyi suljettuna eikä antanut vettä,\nei, armahtamatta: ei. Linnuthan tosin yleensä lakkasivat elokuussa\nlaulamasta, mutta kanslianeuvos ei muistanut niiden milloinkaan\nolleen näin hiljaisia kuin nyt. Kulkiessaan rantaharjun kangaspolkua\nja virvoittaessaan vanhoja keuhkojaan havujen tuoksun kyllästämällä\nilmalla kanslianeuvos joskus säpsähti ympäristönsä hiljaisuutta. Oli\nkuin olisi kulkenut kuolleessa metsässä, jossa ei liikahtanut oksa, ei\nrapsahtanut kaarna, ei surahtanut kärpänen. Luonto pelkäsi jotakin,\nmitä lienee pelännyt.\n\nKalevi oli poissa, Kerttu oli poissa. Olivat molemmat kaukana\nKarjalassa sotaväen yleisharjoituksissa. Anja oli aikoja sitten\nmatkustanut Helsinkiin jatkamaan sairaanhoitajatarkurssiaan.\nHelena-rouva istui tuossa, kädessään ompelus, jota pisteli ahkerasti.\nKaarlo oli tullut illalla Helsingistä viettämään kesän loppua maalla.\nHän oli ollut kaupungissa koko keskikesän, sillä hänelle oli kertynyt\nasioita yhä enemmän, niin paljon, että toimistoa oli pitänyt laajentaa\nottamalla nuori tuomari apulaiseksi. Kanslianeuvos ymmärsi, miksi\nihmiset luottivat Kaarloon. Siksi, että hän otti jokaisen asian\nomakseen ja teki todellakin kaikkensa ei rahan, vaan asian itsensä\nvuoksi. Nyt hän istui tuossa raukeana ja haukotteli. Irtautuminen\nHelsingin hälinästä mahtoi tuntua suloiselta. Kanslianeuvos oli kokenut\nsen monta kertaa. Kannatti matkustaa Helsinkiin vain siitä ilosta, että\nsai palata takaisin maalle.\n\nKanslianeuvos oli aamiaispöydässä kysäissyt pojaltaan, mitä Helsinkiin\nkuului. \"Huonoja uutisia, isä\", tuomari Vuori oli vastannut.\n\"Huonompiako kuin mitä lehdistä näkyy?\" -- \"Paljon huonompia. Kerron\nsinulle sitten...\"\n\nHe olivat aterioineet vaiteliaina ja heistä oli hiljaisuus levinnyt\nkeittiöön, jossa Ainon ja Esterin ilakointi oli vähitellen madaltunut\nmelkein kuiskauksiksi. Tytöt olivat tietenkin nähneet isäntäväen\nalakuloisuuden ja tunteneet jotakin outoa olevan ilmassa. Sydäntä\nsävähdytti niin kummallisesti. Ihmiset pelkäsivät kaikkialla jotakin.\nHelena-rouva, jonka huoneen vieressä tyttöjen makuukomero oli, valvoi\nöin, huokaili ja väliin itki. Päivällä hänestä ei mitään tiennyt, sillä\nhän ei ilmaissut tunteitaan muille, mutta öiden yksinäisyydessä hänen\ntäytyi keventää sydäntään.\n\nKanslianeuvos oli selvillä kaikesta tästä, sillä hän luki ihmisten\nsalaisuudet heidän katseistaan ja ilmeistään kuin kirjasta. Hän itse\nei ollut milloinkaan ollut sellaisen paineen rasittama kuin nyt, näinä\nelokuun aavemaisina hellepäivinä 1939, jolloin korviin kuulumaton,\nmutta sielulle sitä kuuluvampi jyminä täytti taivaankuvun. Yön\nhiljaisuudessa, viettäessään pitkiä unettomia tunteja, ihmetellessään\nolevaisuutta ja kysellessään, oliko se unta vai totta, ja jos oli\nedellistä, niin minkälaista se sitten oli todellisuudessa, ja\nhuolehtiessaan kaikesta elämänpiiriinsä kuuluvasta, vanhus oli\nvälähdyksittäin oivaltavinaan, kuinka kosmoksen rajattomuudessa ikuiset\nradat joutuivat sekaisin ja taivaankappaleet alkoivat riehua hurjassa\nsekamelskassa törmäillen toisiaan vastaan ja uhaten joka hetki musertaa\ntomuksi tämän vähäpätöisen ainehiukkasen nimeltä Maa, jonka pinnalla\nasuu Jumalasta pois langennut, kurja ihmissuku.\n\nVanhus oli hieraissut valvomisesta karvastelevia silmiään, kääntänyt\nkylkeä, ummistanut silmänsä ja koettanut nukkua. Hän oli yrittänyt\nhallita ajatuksiansa kohdistamalla ne asioihin, joiden muisto oli\nhänelle suloinen, rauhoittava. Kuinka ihania olivatkaan nuoruuden\nparhaat vuosikymmenet, 80- ja 90-luku, jolloin ihmeellinen elämänhalu\ntäytti sydämet ja toivo väritti tulevaisuuden kauniimmaksi kuin\nparhainkaan unelma. Ei omistettu paljoa, mutta ei paljoa vaadittukaan,\nja hengelle antoivat nousua suuret, jalot aatteet, usko ihmisyyteen,\noikeuteen, vapauteen, valistuksen voimaan. 1800-luku oli aineellisen\nrakentumisen puolesta täynnä valtavaa edistystä, ajajana ja ohjaajana\nuusi kokemusperäinen tiede, joka huumautuneena aseidensa terävyydestä\ntunki syvälle tuntemattomuuteen kuin hurja seikkailija aarniometsään.\nMutta vaikka ihminen näin asettui omaksi jumalakseen ja palvoi itseään\nja nerouttaan, jolla hetkittäin jo uskoi ratkaisevansa ikuisuuden\narvoituksetkin, niin hän ei silti ollut menettänyt sielustaan kykyä\nkuulla ikuisesti hyvän, kauniin eikä oikean käskyjä, vaan tahtoi\nedelleen olla näiden ylevien ihanteiden ritari. Mikä suunnaton määrä\nihmissielun kallisarvoisinta suitsuketta oli uhrattu ihanteiden\nalttarille, miten vilpittömästi oli haltioiduttu, kun aatteiden ja\ntaiteiden maailmasta oli tuulahtanut sydämiin ehdottoman kauneuden\npyhä henkäys, ja miten mahdottomalta oli tuntunut ajatus, että\nsivistynyt, valistunut Eurooppa milloinkaan, erimielisyyksistään\nhuolimatta, sallisi näitä ihanteitaan poljettavan ja osoittautuisi\narvottomaksi olemaan ihmiskunnan lipunkantajana valistuksen tiellä.\nVanhus itse oli uskonut näihin ihanteisiin, sillä hän oli ollut\nhegeliläis-snellmanilais-topeliukselais-cajanderilaisen aatemaailman\npalavasieluinen kasvatti. Siinä hengessä hän oli tehnyt työtänsä ja\nsiitä myös saanut parhaan palkintonsa: jalon sielunrauhan, jonka\ntaustalta kuiskaili usko iankaikkisen autuuden osallisuuteen.\n\nVanhus säpsähti hereille syvistä unelmistaan. Aino oli tullut\nsaapuville tuoden kahvitarjotinta, jonka asetti Helena-rouvan\neteen. Tässä järven hengessä, petäjien varjossa, he enimmäkseen\nistuskelivat, sillä puutarhan puolella helle kävi liian rasittavaksi.\nTässä kanslianeuvos lueskeli klassikoltansa, joista löysi aina uusia\nhienouksia ja joita mielellään selitteli velvollisuudentunnosta muka\ntarkkaavaisesti kuuntelevalle kuulijakunnalleen. Väliin hän saattoi\ninnostua niin, että kohottaen kätensä todisti vastaanottamiensa\nmielikuvien kauneudesta. Kerttu oli kerran salaa valokuvannut hänet\njuuri kun hän oli nostanut kätensä juhlallisesti jotakin vakuuttaakseen\nja säilytti nyt kuvaa harvinaisena ryöstösaaliina, jota väliin\nriemastuneena näytteli.\n\nPuhelin kuului soivan räikeästi ja pitkään, monta kertaa kiihkeästi ja\nvaativasti. Helena-rouva sanoi:\n\n-- Se on varmaan Helsingistä. Soittavat konttoristasi sinulle, Kaarlo.\nParasta on, että menet heti itse vastaamaan.\n\nTuomari Vuori heitti lehden pöydälle ja lähti hitaasti ja haluttomasti\ntupaan. Radiota hän ei ollut suostunut hankkimaan huvilalleen, koska\ntahtoi viettää kesänsä ehdottomasti rauhassa, mutta puhelin hänellä\ntäytyi olla asianajotoimensa vuoksi. Nyt tullut soitto saattoi olla\nhänen erikoisesti tilaamansa. Sietämättömän jännityksen vallassa hän\noli näet sanonut Helsingistä lähtiessään apulaiselleen, että \"soita\nheti, kun sattuu jotakin erinomaisempaa. Minulla ei ole radiota ja\nlehdet tulevat vasta seuraavana päivänä\".\n\nHelena-rouva tuijotti itsepintaisesti ompelukseensa. Hänen ilmeensä oli\nhuolestunut ja huulet vapisivat. Kanslianeuvos katseli järvelle, joka\nyhä lepäili kuvastinkirkkaana, raskaasti tyynenä ja liikkumattomana,\nmelkeinpä myrkyllisenä kuin elohopea. Minkä sanoman toisikaan tuo\nsoitto? Hyvänkö vai pahan? Viime ajat olivat yhä useammin johtaneet\nmietteet siihen suuntaan, että kysymys saattoi olla Suomesta\nenemmän kuin olimme täällä luulleetkaan. Emme saaneet tuudittautua\nsiihen uskoon, ettei meitä pienuutemme vuoksi huomattaisi, vaan\ntietoisuuteemme tunkeutui väkisin ajatus, että sittenkin kelpasimme\nedes vähäpätöiseksi punnukseksi, jonka riitapuolista toinen saattoi\nheittää vaakakuppiin. Mitä varten? Hyötyäkseen itse uhraamalla meidät.\nMutta eihän kellään ollut oikeutta siihen, sillä emmehän kuuluneet\nainoallekaan nyt diplomatian tantereella keskenään teutaroivalle\nsuurvallalle. Omaansa sai uhrata, mutta ei muiden. Kanslianeuvos\nei voinut uskoa, että Englanti ja Ranska eli vapauden kotimaat,\njotka olivat kirjoittaneet lippuunsa ylimmäksi tunnukseksi kansojen\nitsenäisyyden, saattaisivat tehdä itseään syypäiksi tällaiseen\nrikokseen. Ja melkeinpä vielä vähemmän sitä voi kuvitella Saksasta,\nsillä olihan tämä Suomen aseveli maailmansodan vuosilta ja lisäksi\nsuurien, jalojen aatteiden ja korkeiden ihanteiden maa jos mikään.\nMutta oliko aatteilla ja ihanteilla enää kantavuutta ja merkitystä?\nEikö paremminkin näyttänyt siltä kuin olisi alaston itsekkyys, aseenaan\nväkivalta, noussut maailman herraksi ja ilkkunut kaikelle?\n\nVanhuksen sydäntä kouristi kipeästi, sillä hän tajusi, että myöntävä\nvastaus näihin kysymyksiin merkitsisi hänen oman maailmankatsomuksensa\nvararikkoa. Ei, hän ei tahtonut vastata kysymyksiinsä myöntävästi.\nViimeisillä voimillaan, viimeisellä henkäyksellään, hän päinvastoin\ntahtoi julistaa, että oikeus oli pitävä puolensa ja kerran selviävä\nvoittajana, näyttipä hetkittäin miten maahanlyödyltä tahansa.\nRehellisyys oli perivä maan, kavaluuden kaikista voitoista huolimatta.\nTotuus oli salamanteri, joka ei palanut tulessakaan. Jalo, hyvä ja\nkaunis eivät voineet lakata olemasta ihmiskunnan ihanteita, sillä eihän\ntämä saattanut kieltää perusolemuksensa jumalallisuutta.\n\nTuomarin äänen kaiku kantautui pihalle, sillä hänen täytyi huutaa\npuhelimeen, jonka voima vaivoin ulottui Helsinkiin saakka. Hänen\nsanojaan ei erottanut, mutta äänen sävy oli kiihtynyt, hämmästynyt,\nmelkein hätääntynyt. Nyt hän lakkasi puhumasta ja lähti palaamaan\npihalle. Seisahtaen vilpolan ulkoportaille hän katsahti tyrmistyneen,\nneuvottoman näköisenä taivaalle, ympärilleen, vaimoonsa ja isäänsä, ja\ntuli vasta sitten heidän luokseen kompastellen kuin olisi menettänyt\nkävelykykynsä. Hän istahti niin raskaasti, että tuoli narahti, ja\ntarttui hajamielisesti lehteensä, mutta ymmärtäen samalla, että toisten\nkysyvään katseeseen oli vastattava, sanoi hiljaa:\n\n-- Neuvosto-Venäjä ja Saksa ovat tehneet liiton.\n\n\n2\n\nKanslianeuvos suoritti joka päivä, mikäli suinkin sää ja voimat\nsallivat, pienen kävelyretken. Hän mennä kappasi hiljalleen puutarhan\nperälle ja tarkasti samalla ruusunsa, marjapensaansa ja omenapuunsa\nsekä muut istutuksensa. Niissä kaikissa oli vallalla sama heikkous\nkuin hänessäkin: vanhuus. Suureksi osaksi ne oli istutettu jo huvilan\nrakentamisvuosina ja olivat siis iäkkäitä ja hedelmättömiä. Tuosta\npellon pientareelta aidan vierestä, hän oli kerran, parikymmentä\nvuotta sitten löytänyt villinä kasvavan omenapuunvesan. Mistä lienee\nsiihen siemen lennähtänyt. Kun siinä oli ollut isot, hyöteät,\nkiiltävät lehdet, hän oli ajatellut, että siitä ehkä voisi tulla\njotakin kun se kasvaisi hyvässä mullassa, ja oli istuttanut sen\npuutarhaansa. Kun se oli sopivasti kaksihaarainen, hän oli taitavasti\nhalkaissut sen ja saanut siten kaksi puuta, jotka oli asettanut\nsopusointuisesi vastaamaan toisiaan. Kumma kyllä puut eivät olleet\nolleet halkaisemisesta milläänkään, vaan olivat alkaneet rotevasti\nkasvaa, kun niitä oli kasteltu järvivedellä. Istuttaessa ne olivat\nolleet metrin korkuisia -- muutaman vuoden kuluttua niistä oli tullut\nkauniita, vehmaita puita, jotka olivat eräänä keväänä hämmästyttäneet\nkoko perheen puhkeamalla kukkimaan satumaisen loistavasti ja runsaasti.\nNe olivat olleet kuin yhtäkkiä naiseksi kypsyneitä nuoria neitoja,\njoiden ympärillä silloin asuu rajaton onnen ja kauneuden vihje.\nKukinta-aikana illan hämyssä niiden ympärillä oli käynyt salaperäinen\nsurina ja lennonvilske. Nopeasti lentäviä kiitäjäperhosia oli saapunut\nkuin seikkailevia ritareita suutelemaan niiden kukkien kiehtovia\numpuja, jotka olivat levittäneet ilman henkäyksien mukana hunajaista,\nhoukuttelevaa tuoksuaan. Heinäkuussa jo oli saattanut huomata nuhin\ntulevan runsaasti omenia. Nämä olivat kasvaneet, pyöristyneet, käyneet\nniin painaviksi, että oksat olivat taipuneet, kunnes olivat pudonneet\nennen kypsymistään. Ne olivat olleet loistokuorisia, puhtaita,\ntäyteläisiä, mutta armottoman kovia ja kirpaisevan happamia. Niitä oli\nvoinut käyttää vain keitettyinä. Vaikka puita olisi miten hoidettu\nja ruokittu, ja vaikka ne olivat kasvaneet odottamattoman hyöteiksi\nja isoiksi, niin omeniensa laatua ne eivät olleet muuttaneet eivätkä\nlakanneet pudottamasta niitä ennen kypsymistä Senkin puolesta niiden\nomenat olivat olleet mitättömiä, että ne olivat pilautuneet hyvin pian,\noltuaan säilössä viikon, pari. Mätä oli levinnyt missä muutamassa\npäivässä kauttaaltaan joka kohtaan. Vuosi sitten kanslianeuvos oli\nkyllästynyt niihin ja päättänyt istuttaa niiden tilalle uudet jalopuut.\nTosin hän oli epäröinyt kauan ennenkuin oli tehnyt lopullista päätöstä,\nsillä omien kasvattien, kauniiden puiden, surmaaminen oli vaikea,\narveluttava asia. Mutta kun ne kerran olivat olleet hyödyttömiä eivätkä\nvain sitä, vaan suorastaan vahingollisia, koska imivät maasta voimaa\nvain oman turhan kauneutensa lisäämiseksi, niiden oli täytynyt kuolla.\nSitä oli vaatinut elämän laki.\n\nKalevi oli siis totellut isoisän käskyä ja alkanut teuroa omenapuiden\nkimpussa. Helposti hän oli kaatanut ne, mutta kantojen otto juurineen\noli ollut vaikeampaa. Kanslianeuvos oli istunut korituolissaan ääressä,\nlukenut Vergiliusta ja seurannut kiinnostuneena Kalevin työn vaiheita.\nVäkivallasta ei ollut ollut apua, sillä olipa Kalevi väännellyt\nkangellaan miten paljon tahansa, kannot eivät olleet hievahtaneetkaan.\nKanslianeuvos oli unohtunut ihailemaan Kalevin ruskeaksi paahtunutta,\nvoimakasta, kauniisti kehittynyttä ruumista, jonka tämä oli helteen\nvuoksi melkein kokonaan paljastanut. Lihakset ja jänteet olivat\nkiristyneet ponnistellessa lujiksi kuin teräs. Kanslianeuvoksen\nnuoruudessa ei ollut harrastettu alastomuutta eikä raitista ilmaa sillä\ntavalla kuin nuoriso nykyään. Mutta niinpä ei silloin nuorukaisten --\ntytöistä puhumattakaan -- iho hohtanutkaan niin ruskean lämpimältä\neikä kimmoisalta, verevältä, terveeltä, kuin nykyajan nuorilla.\nKasvatus oli tässä suhteessa edistynyt aimo askeleen. Kanslianeuvos\noli vanhuudestaan huolimatta oppinut ymmärtämään, että ruumiin\nkulttuurin viriäminen ja leviäminen nuorison kaikkiin kerroksiin oli\nSuomen kasvatustyön tärkein ja vaikuttavin uudistus, jonka rinnalla\nmuut muutokset jäivät vähempiarvoisiksi. Nuorison fyysillinen kunto\noli valtakunnan paras turva. Niin oli ollut helleeneillä näiden\nkamppaillessa idän persialaislaumoja vastaan, ja niin oli oleva\nsuomalaisilla näiden taistellessa idän venäläislaumoja vastaan, mikäli\nsellaista tilannetta milloinkaan syntyisi.\n\nKanslianeuvos oli ajatellut näin katsoessaan Kalevin työskentelyä ja\nmuisti nyt sitä kulkiessaan tästä. Työnsä lomassa Kalevi oli väliin\nkatsonut isoisäänsä, joka silloin oli liikuttuneena pannut merkille\nhänen silmiensä kirkkaan, hohtavan kauneuden. Niistä virtaava valo,\njoka todellakin näytti säteilevän, teki Kalevin ilmeen miellyttäväksi,\nvalloittavaksi, vastustamattomaksi. Kerttu oli tullut uimasta ja\nryhtynyt uimapukusillaan auttamaan Kalevia. Kaksi soreata nuorta\nruumista siinä oli näytellyt kauneuttaan haudan partaalla horjuen\nseisovalle vanhuudelle. Kanslianeuvos oli ajatellut sitä silloin ja\nkokenut muutamassa hetkessä pitkät taipaleet elämästänsä, joka oli nyt\nutukuvina pois haihtunutta, ammoin nähtyä unta. Jos olevaisuudessa\noli jotakin tositodellista, niin sitä oli nuoruuden elinvoima, tuo\nkuvaamaton veren hehku, joka sisällytti itseensä tulevatkin sukupolvet.\n\nKalevi ja Kerttu olivat innostuneet ja istuttaneet uusia jalopuita\ntoisiinkin paikkoihin, niihin, jotka kanslianeuvos oli kunnostanut\nhuvilansa rakentamisen aikoihin. Niissä oli kasvanut hienoja puita,\noikeita laatumerkkejä, mutta ne olivat paleltuneet maailmansodan\npakkastalvena. Maksimilämpömittari oli näyttänyt silloin -35° C. Vain\nyhteen oli jäänyt eloa niin paljon, että se oli jaksanut työntää\nilmoille juurivesan. Uteliaana kanslianeuvos oli odottanut, minkälainen\npuu siitä kehittyisi. Se oli kasvanut terhakasti, mutta ilmaissut jo\nulkonäöllään maatiaisen sukuperänsä. Sen oksat olivat olleet paksuja,\nkömpelöitä, kuhmuraisia, runko lyhyt ja tukeva, lehdet harmaita,\nvillavia, pieniä. Oikea köriläs se oli ollut, sianomenapuu kerrassaan.\nSitten oli tullut sen täysikäisyyden hetki. Perhe oli ällistynyt\ntodetessaan sen kehittäneen aivan verrattoman kukkaloiston, joka oli\nvalunut sen yllä kuin häähuntu. Se oli ollut erikoinen kukkiensakin\npuolesta, sillä nämä olivat olleet lumivalkoisia. Huumaava tuoksu\nniissä oli ollut ja ilma ympärillä sakeanaan medestä juopuneita\nkimalaisia ja sillä mässääviä kultakuoriaisia ja kiitäjiä. Omenoita\nse oli kehittänyt suunnattomasti, mutta mitäpä niistä, kun ne olivat\nolleet kuin kääpää: sitkeitä, kovia, hapottomia ja muutenkin mauttomia.\nLiian myöhään oli huomattu niiden säilyvän hyvin, pehmenevän syksyn ja\ntalven kuluessa, ja kehittävän hienoa sokerinmakua. Omatunto nuhteli\nkanslianeuvosta joka kerta, kun hän meni sen paikalla nyt kasvavan\nhienon astrakaanipuun ohi.\n\nYhden vanhoista puista Kalevi oli säästänyt, vaikka sen omenat\nolivatkin arvottomia. Se oli näet hänen nimikkopuunsa, jonka hänelle\noli hänen ollessaan pikkupoika lahjoittanut Ainon äiti, yhä Heikkilää,\nkapinassa tuhoutunutta miesvainajaansa, Ylitalon torpparia, sureva\nLiisa-eukko. Hän oli kanslianeuvoksen huvilassa hyvin tuttu henkilö\n-- mitäs kun oli aina pessyt pyykit ja hoitanut talon ja puutarhan\nherrasväen poissa ollessa. Kalevi ja Kerttu olivat pienestä saakka\nolleet ja olivat vieläkin hänen silmäteriänsä, joita hän hoivasi ja\nhelli kuin omaa Ainoansa. Olisiko Kalevi ollut siinä kolmivuotias,\nkun Liisa toi hänelle syntymäpäivälahjaksi siemenestä kasvattamansa\nomenapuun taimen. Se oli ollut makea ulkomaanomena, josta hän oli\nsaanut siemenen, ja siksi hän oli luullut, että siitä kasvanut puu\nantaisi yhtä makeita hedelmiä, mutta eihän se. Puusta oli kasvanut\nulkonäöltään oikea karahka, villavalehtinen, piikkioksainen ruipelo,\njoka kukki runsaasti ja teki kapoittain pieniä, karvaita sianomenia.\nMutta pois sitä vain ei hakattu, sillä Kalevi ei sallinut sitä, koska\nse oli vanhan Liisan lahja. Kertullekin Liisa oli antanut lahjan:\nluumupuun, jonka oli idättänyt ja kasvattanut ulkolaisen luumun luusta.\nJa se oli palkinnut vaivat. Tuossa se nyt oli komeana, tuuheana puuna,\noksat täynnä isoja, tummanruskeita hedelmiä, jotka kypsyivät jo näin\nelokuun puolivälissä. Ei tarvinnut muuta kuin hiukan puistaisi puuta,\nniin kypsimmät putoilivat niin että ropisi. Ilman puistamistakin niitä\ntipahteli. Nytkin kanslianeuvos ohi mennessään poimi niitä pari kolme,\nimeskelläkseen niitä kävellessään. Kerttu oli määrännyt ne syötäväksi\nvain näin suoraan puusta, koska niistä siten koitui eniten yhteistä\niloa.\n\nPerällä olevasta pienestä portista, joka oli melkein kuin lumotun\npuutarhan salaovi, kanslianeuvos pujahti naapurinsa alueelle. Aluksi\nsiinä ei ollut tietä, sillä tästä ei ollut muuta kulkua kuin maidon\nhakua ja kanslianeuvoksen kävelyä, ja maaperä oli louhikkoa, mutta\nhiukan tuonnempana päästiin naapurin rantatielle ja sitä myöten hänen\npihaansa. Siinä kannatti pysähtyä, sillä siellä kanslianeuvos usein\ntapasi ikätoverinsa, 82-vuotiaan Perkiön Tuomaan, joka oli rakentanut\ntähän talon ja raivannut sen pellot kylmään, koskemattomaan korpeen.\nNyt hän oli luovuttanut tilansa vanhimmalle pojalleen, jota sanottiin\nPerkiön Taavetiksi, ja eleli vuosimuonalla talonvaarina omassa\npienessä tuvassaan. Nuoremmat pojat ja tyttäret, joiden lukua ja nimiä\nkanslianeuvos ei milloinkaan oppinut muistamaan, olivat hajonneet\nmaailmalle eri ammatteihin. Yksi palveli kätilönä, toinen karjakkona,\nkolmas oli ryhtynyt koettamaan kauppiaan uraa, neljäs oli hankkinut\nlinja-auton, viides teki tiiliä, kuudes oli rakennusmies ja seitsemäs\nmuurari. Ei tullut sitä paikkaa, että Perkiön poikia olisi lyöty\nällikällä, eivätkä he hellittäneet käsistään mitään ennenkuin olivat\nvarmoja siitä, että se oli kunnollisesti tehtyä. Koko suvussa näet asui\nerikoinen suomalainen tekijähenki ja yritteliäisyys. Perkiön nykyisen\nisännän, Taavetin, ja hänen jykevän Justiina-emäntänsä lapsista\nkanslianeuvos ei ollut jaksanut pitää tiliä. Taavetti oli samanikäinen\nkuin kanslianeuvoksen oma poika, Kaarlo, eli siinä 48:n maissa, ja\nsiis syntynyt 1891. Kun hän oli mennyt naimisiin 1917 ja tuottanut\nlapsia niin usein kuin luonto ja Justiina-emäntä olivat sallineet ja\njaksaneet, näitä oli kertynyt yksitellen laskien kymmenisen kappaletta.\nKaikki ne olivat samanlaisia pellavapäitä, olivatpa poikia tai tyttöjä;\nkasvojen väri oli tummempi kuin hiukset ja silmät olivat himmeästi\nvaaleansiniset, rauhalliset, viisaat. Kanslianeuvos puhutteli heitä\naina pihan läpi mennessään, kyseli heidän nimiään ja antoi heille\npuikkokaramellejä, mutta sekosi taas heistä erottuaan. Väliin hänestä\nnäytti kuin Perkiön piha olisi ollut kanitarha, jossa valkeita kaneja\nkurkisteli joka kiven alta ja kävi lakkaamaton peherrys ja piiperrys.\nTaavetin lapsista kaksi vanhinta oli jo väessä, mutta sitä nuoremmat\nolivat tietenkin vielä kotona, heistä kynnelle kykenevimmät kovassa\ntyössä. Kuopushan oli tullut kaikkien ihmeeksi katsomaan olevaisuutta\npyörein silmin vasta 1936 ja oli näin ollen kanslianeuvoksen nyt\nmennessä pihan läpi kolmivuotias tenava, ihastuttavan likainen,\npuolialaston poikanen, jota oli vaikea äkkiä erottaa porsasten\njoukosta, kun Justiina-emäntä seisoi hajasäärin, vatsa korkeana,\npurtilon ääressä ja kaateli siihen sianruokaa raskaasta tiinusta,\njota nosteli ja hallitsi keveästi kuin kahvikuppia. Justiina-emäntä\noli leveä ja jykevä, kasvoilla milloinkaan häiriintymätön tyyneys.\nKanslianeuvos nyökkäsi hänelle vain; tavattiin näet melkein joka\npäivä, joten ei tarvinnut sen paremmin tervehtiä eikä puhutella,\nellei tahtonut. Justiina-emäntä nyökkäsi vastaan ja ajatteli,\nettä \"siinäpähän äijä taas mennä käppäsee tavallista reittiään\".\nTuomas-ukkoa ei näkynyt -- lieneekö ollut pellonraivauksellaan. Se oli\nnäet ukon mielityötä -- uuden pellon teko. Vaikka kuinka vähän päivässä\nja viikossa, niin silti, silti. Kanslianeuvos hymyili, sillä hän muisti\nyhtäkkiä, mitä Kerttu oli sanonut naapurin väestä. Kerttu ihaili sitä\nja piti sitä suorastaan jättiläisperheenä, kivenvääntäjäsukuna, jolle\noli annettu pellonraivaajan pyhä tehtävä ja tähän tarvittavat voimat ja\nsisu. Jo nimetkin olivat sen mukaisia. \"Tuomas\", \"Taavetti\", \"Juho\",\n\"Matti\". \"Emäntä Justiina Rantaperkiö, omaa sukua Tateela\". Kerttu\noikein maisteli noita nimiä ja piti niitä erinomaisen onnistuneina,\nhämäläiselle maanviljelijäperheelle kuvaavina. Kuopuksen nimi oli Pekka\nIlmari. Kerttu ja Kalevi olivat hänen kummejansa. Emäntä oli epäillyt\n\"Ilmaria\" liian herraskaiseksi, mutta oli suostunut sitten, kun nämä\nepäluulot oli saatu hälvennetyiksi. Kerttu oli sanonut, että jos Maa\nsuistuisi radaltansa, niin olisi haettava Perkiön miehet apuun, sillä\nvain nämä kykenisivät nostamaan sen takaisin.\n\nTuolta vilahti kirkkaaksi kulunut kuokanterä metsän laidasta.\nKanslianeuvos poikkesi sinne, koska halusi tavata vanhaa Tuomasta,\npuhetoveriansa jo kymmenien vuosien takaa. Hän itse oli säilynyt\nverraten hyvissä voimissa, mutta heikko hän silti oli Tuomaaseen\nverrattuna. Tämä oli ollut isokokoinen, harteikas, rotevasti rakentunut\nmies, ja oli vanhuuden aiheuttamasta kutistumisesta ja kumartumisesta\nhuolimatta vieläkin kookas. Kanslianeuvos ei muistanut milloinkaan\nnähneensä toista niin juhlallista vanhusta kuin oli Perkiön Tuomas.\nIso pää, jota reunusti lumivalkoinen, pitkähkö tukka, yhtyen järeän\nleuan alitse kiertävään yhtä valkeaan partaan, istui tukevan, lyhyen,\nsuonikkaan kaulan varassa leveillä, kumaraisilla hartioilla. Tuuheiden\nkulmakarvojen alta katsoi kaksi sinistä silmää, jotka ikä oli jo\nhimmentänyt, mutta joista vieläkin kuulsi selkeä, rauhallinen äly,\nluonnon koulussa kasvanut talonpojan viisaus. Käsivarret olivat pitkät\nja suonikkaat, ja kädet kuin ruoppaajan kauhat. Seisoessaan ukko\ntietämättään piti käsivarsiaan siinä asennossa kuin olisi ollut valmis\ntarttumaan syliksi karhuun tai isoon kiveen tai maapalloon heittääkseen\nne syrjään. Paidanrinnus oli auki ja siitä näkyi hämäläisen ruskea\niho, jota peitti valkoinen karva. Hurstihousut pysyttelivät nivusilla\ntuppivyön varassa ja jalat seisoivat tukevasti haarallaan. Koko\nhahmosta kuvastui patriarkan kunnioitusta herättävää juhlallisuutta,\nsuomalaisen korvenraivaajan suuruutta, jolle vain viljana lainehtivat\nsilmänkantamattomat peltoaukiot ovat riittävä ja kelvollinen\nmuistomerkki.\n\nNähtyään kanslianeuvoksen tulevan Tuomas herkesi kuokkimasta, istahti\npientareelle ja alkoi kaivaa taskusta piippuaan ja rouhekukkaroaan.\nNuorempi kansa poltteli ostettuja tappitupakoita, mutta Tuomas oli\npysynyt uskollisena kessuilleen, joita itse viljeli. Nyt, kun hän asui\nyksin omassa tuvassaan, ei kenelläkään ollut oikeutta moittia kessujen\nhajua, joka muuten oli Tuomaan mielestä hyvää. Hän sai piippunsa\npalamaan makeimmilleen juuri silloin, kun kanslianeuvos vaivalloisesti\nistahti hänen viereensä ja kysyi, \"mitä oli kuulunut sen jälkeen, kun\noli viimeksi nähty\".\n\n-- Tätä samaa vain, Tuomas vastasi hiljaiseen tapaansa ja viittasi\nkuokokseensa -- tätä samaa vain minun elämääni kuuluu siihen saakka,\nkunnes itse muutun mullaksi.\n\nSe oli pellon laitaa, joka oli aikoinaan jäänyt kivien vuoksi\nmutkaiseksi ja saanut työntää rauhassa leppävesakkoa. Tuomaan oli\naluksi, möyriessään tähän peltoa, täytynyt tyytyä noudattelemaan\nkivettömän maan kohtia ja niin oli sinne tänne jäänyt pieniä saaria\nkuin luotoja järveen ja reuna kaartunut nieminä ja lahtina. Niin\npian kuin oli tärkeimmiltä töiltä ehtinyt, Tuomas oli ryhtynyt\npoikiensa avulla raivaamaan pois noita viljelyn tiellä olleita kiviä\nja kivikkokumpuja, jotka olivat häntä ikäänkuin härnänneet ja hänelle\nilkkuneet. Sitkeästi ne olivat tehneet vastarintaa, mutta pakko oli\nollut lopulta kadota, jos ei muuten, niin kantopommien ja dynamiitin\nvoimalla. Viimeiset niistä oli räjäytetty vasta kuluneena kesänä,\njolloin väestä lomalle päässyt pojanpoika, pioneeri, oli kuin leikillä\nampunut ne möyhyksi. Näin olivat Perkiön pellot vuosikymmenien kuluessa\nvähitellen raivautuneet, laajentuneet ja puhdistuneet, niin ettei\nollut enää juuri muuta korjattavaa kuin tämä syrjäinen reuna tässä.\nSe oli jäänyt entiselleen kuin tahallaan, jotta riittäisi vanhalle\nisännälle hänen mielityötänsä. Ukko teuroi sitkeästi ja saikin valmista\nneliömetrin päivässä ja viikossa kuusi. Hän ahersi kivien kimpussa,\nkoverteli niiden ympäristön auki, asetteli niiden alle tukevia, pitkiä,\nsiankärsälle veistämiään kankia, ja komensi kaikki lapsenlapsensa\nkillumaan kangen varteen. Usein silloin kivi järkähti ja nousi\nkyljelleen, mutta usein kaikki ponnistukset olivat turhia. Silloin\nturvauduttiin pioneeripojan opettamiin konsteihin ja pian kalliot\nlentelivät sirpaleiksi niin että tanner tärähteli. Kivien vääntäminen\nja räjäyttäminen oli lapsista hauskaa hommaa, jota he suorittivat\nisoisän johdolla kuin sotaa käyden.\n\nKanslianeuvos sanoi mietteidensä lopputulokseksi:\n\n-- Kovasti ovatkin Perkiön vainiot puhdistuneet ja tasoittuneet\nkuluneiden vuosikymmenien aikana. Sarat ovat suoria ja kauniita kuin\nkartassa. Uutta tekomaata ei taida sanottavasti enää olla?\n\n-- Ei ole kotilohossa -- metsäpalstassa on. Mutta ei sitä tarvitakaan\ntoistaiseksi. Ensin täytyy saada nämä pellot hyvään kasvukuntoon. Jos\neläisin, niin pistäisin ne salaojitukseen. Neljältä viideltä saralta\nsiten voittaisi yhden uuden. Salaojitettua peltoa olisi mieluista ja\nhelppoa ajella. Mutta minä olen jo liian vanha. Taavetti on luvannut\ntehdä sen, kunhan kerkeää ja saa kootuksi tarpeelliset varat.\nSalaojitus on kallista.\n\nUkko vaipui mietteisiinsä, kunnes heräsi sanomaan:\n\n-- Talonpojan pitää aina, hautaansa saakka, ajatella ja suunnitella\nvain peltojensa laajennusta ja parannusta, sillä siitä yksin kasvaa\nhänen ajallinen menestyksensä. Esi-isät ovat tehneet suuren virheen\nsiinä, etteivät ole täysin ymmärtäneet tämän asian tärkeyttä. Tai ovat\nvoimat olleet vähäiset.\n\n-- Ja ryssä aina hävittämässä ja ryöstämässä, huomautti kanslianeuvos.\n\n-- Niinpä niin, sehän se on aina tuppautunut tänne. Tuota noin,\nTaavetti kertoi ratiossa sanotun, jotta saksmanni ja ryssä olisivat\nniinkuin tehneet liiton. Onko kanslianeuvos kuullut, mitä perää tuossa\npuheessa on ja onko mitään? Sitä ei mielisi uskoa, sillä eiväthän toki\nLuteerus ja perkele liittoon...?\n\n-- Niin on nyt kuitenkin tapahtunut, niin outoa kuin se minustakin\non, vahvisti kanslianeuvos allapäin. -- Mitä seurauksia tuosta sitten\nkoitunee, jää nähtäväksi.\n\n-- Luteerus ja perkele liittoon! Kaikkea joutuu näkemään, kun elää\nvanhaksi. Saksmanni turvaa selkänsä, jotta saisi rauhassa taistella\nRanskaa ja enkesmannia vastaan. Ja ryssä mahansa, jotta voisi vapaasti\nrosvota molemmilla käsillään etelässä ja pohjoisessa. Liittolaiset\neivät tietenkään estä toistensa hommia, vaan ovat solmineet\nsopimuksensa juuri siksi, että saisivat häärätä esteettömästi kumpikin\nomalla tahollaan.\n\nKanslianeuvoksen sydäntä kouristi ilkeästi:\n\n-- Eihän isäntä luulle ryssällä olevan aikomuksia meille päin?\n\n-- En vain luule, vaan olen siitä varma.\n\n-- Mitä se täältä tahtoo, sillä onhan sillä jo nyt lääniä liiaksi?\nkummasteli kanslianeuvos.\n\n-- Maata, maata, Tuomas-ukko mumisi otsa rypyissä ja kulmakarvat\npörhöllään, maata se tahtoo. Talonpojilta otetaan tilat pois ja heistä\ntehdään yhteisviljelmien orjia, jotka eivät omista edes hautansa sijaa.\nHerrat tapetaan ja kirkoista tulee tanssipaikkoja, joissa kustaan\nehtoollisastioihin. Metsät raiskataan ja myydään, pellot laihdutetaan\nryöstöviljelyksellä ja alkavat kasvaa vesakkoa. Jumalansanaa ei saa\njulistaa eikä lukea, kymmeniä käskyjä ei tarvitse noudattaa, tytöistä\ntulee kaikista porttoja. Monta vuotta ei tällaista perkeleen hallitusta\ntarvitse kestää, kun Suomen valtakunnasta on jo tullut kurjuuden,\nköyhyyden ja saastaisuuden pesä. Eikö ole niin, herra kanslianeuvos?\n\nKanslianeuvosta värisytti. Hän nousi vaivalloisesti ja sanoi:\n\n-- Kyllä niin käy, jos ryssä saavuttaa täällä vallan, mutta mehän\ntiedämme, ettei se saavuta. Saksa ei ole voinut suostua siihen, sillä\nolemmehan olleet aseveljiä. Ranska ja Englanti eivät suostu siihen,\nsillä nehän juuri taistelevat kansojen vapauden puolesta, ja me itse\nkuolemme mieluummin kuin luovutamme tuumaakaan isäimme maasta.\n\nTuomas-isäntäkin oli noussut, oikaissut kumaran vartensa, kohottanut\nkomean päänsä ja katsoi nyt kanslianeuvokseen melkein kuin ylempää,\nkasvoillansa kummallisesti säteilevä, kaukaisia aavisteleva ilme.\nHiljaa, melkein kuiskaavalla äänellä hän virkkoi:\n\n-- Näitä peltoja ei ole todellakaan raivattu sitä varten, että\nperintövihollisen jalka pääsisi astumaan niiden vakoja myöten, vaan\nne on kunnostettu omia lapsiamme varten, joiden parhain isänperintö\nne ovat. Mutta ne säilyvät meillä vain, jos olemme niiden arvoisia ja\nrohkenemme taistella niiden puolesta vereen ja henkeen asti, niinkuin\nvapaan miehen tulee, kun rosvo käy hänen kimppuunsa. Se vain meidät\npelastaa eikä suinkaan isojen herrojen tiplomatia eikä muu vehkeily.\nVaikka meitä onkin vain kourallinen, niin ollaan kovia poikia silti.\nJa jos siitä huolimatta tuhoudutaan, niin se on Jumalan tahto ja\nkunniallisempi kuolema kuin kituminen polseviikkisaatanoiden uhrina.\nMeillä ei ole muuta neuvoa, sanon minä. Mutta niin kauan kuin tämä\nmaa on vielä itsenäinen, minä aion raivata peltoa. Jos minun on määrä\nkuolla tähän kuokokselleni, niin viimeiseksi haukkaan kotikontuni\nmultaa ja menen iankaikkisuuteen se ehtoollisleipänä kielelläni.\n\nUkko oli hurjistuneen näköinen, kun hän nyt kohotti kuokkansa ja\niski sen kummastuttavan voimakkaasti sitkeään lepänjuuriturpeeseen.\nKanslianeuvos läksi käppäsemään edelleen mieli järkyttyneenä ja\nristiriitaisena Tuomas-isännän aavistuksista ja voimakkaista sanoista,\njotka olivat paukahdelleet kuin pommit. Hän ei voinut uskoa, että\nSuomea olisi käytetty punnuksena salaisessa kaupanteossa, joka muka\noli jäänyt sikseen, kun Englanti ja Ranska eivät olleet suostuneet\nheittämään tuota punnusta vaakaan omalle puolelleen, mutta syntynyt,\nkun Saksa oli tehnyt sen. Saataisiinko milloinkaan selville näiden\nviikkojen aikana suoritetun valtiollisen vehkeilyn loimia ja kuteita?\nPidettiinkö niistä pöytäkirjoja, jotka talletettiin ulkoministeriöiden\nsalaisimpiin arkistoihin todistuskappaleiksi tulevaisuutta varten,\nvai jätettiinkö kaikki tahallisesti suusanallisiksi \"sopimuksiksi\",\njotta nämä voitaisiin sitä helpommin kiertää tai kieltää, milloin\nse näyttäisi tarpeelliselta ja edullisimmalta? Voihan olla ja\nluultavimmin olikin niin, ettei Englannin tarjoamassa ja Saksan nyt\nsaavuttamassa sopimuksessa, jota tuskin oli lopullisessa mielessä\nkirjallisesti olemassa, Suomea mainittu sanallakaan, sillä tuollainen\nviattoman ja turvattoman lampaan selvästi määritelty tarjoaminen suden\nsuostuttelemiseksi olisi ollut poliitikkojenkin mielestä liian katala\nteko sanoin julki lausuttavaksi. Kun sitä ei mainittu, ei sopimus\nkoskenut sitä. Eri asia oli, että liitto Venäjän ja Saksan välillä\ntietenkin esti Saksan sekaantumisen Venäjän ja Suomen väleihin, jotka\njäivät näiden kahdenkesken selviteltäviksi.\n\nKylmä hiki kohosi vanhuksen ihoon ja häntä värisytti kamala aavistus.\nKuin näkynä hänelle alkoivat paljastua kavaluuden ja pahuuden langat\nja pimeyden voimien päämäärät. Ryssä himoitsi Suomea nyt kuten\nennenkin ja pyrki vähintään tsaarinaikaisiin rajoihin sekä täällä\npohjoisessa että etelässä, pitkin koko rintamaansa. Erona entisyyteen\nverraten oli vain se, että bolsheviikit olivat paljoa raaempia ja\nhäikäilemättömämpiä kuin konsanaan tsaarien politiikkaa johtaneet\nbaltit ja muut saksalaiset. Mutta liitto Saksan kanssa ei voinut johtua\nsiitä, että tämä oli muka luovuttanut Suomen, eikä liioin liitto\nEnglannin kanssa ollut voinut raueta sen johdosta, että Englanti muka\noli kieltäytynyt suostumasta Suomen tuhoamiseen. Suomi oli liian pieni\npunnus aiheuttamaan näin suuria asioita. Taustana oli jotakin muuta\n-- bolsheviikkien suunnitelmia lopullisen päämääränsä saavuttamiseksi\n-- ehkä pyrkimystä haaveiltuun maailmanvallankumoukseen,\njuutalais-marksilaisen unelman toteuttamiseen.\n\nVeri jyskytti vanhuksen ohimoissa ja hänen sydäntänsä kouristi\nkipeästi. Hänen täytyi istuutua tien viereen tutulle lepokivelle ja\nkoettaa rauhoittua sekä selvittää ajatustensa vyyhteä. Jos ryssä\npyrki maailmanvallankumoukseen, niin miten se silloin voi tehdä\nliittoa Saksan kanssa, joka oli sekä tältä että muiltakin kannoilta\nsen päävastustaja? Uhka se halusi olla kavalampi kaikkia eläimiä\nja tekemänsä liiton turvin ensin anastaa rauhassa reunamaat, joita\nei kukaan kykenisi auttamaan muuten kuin tyhjillä sanoilla. Sen\ntehtyään sen asema Saksaan nähden olisi vielä voimakkaampi kuin nyt\nei vain alueiden vaan aseidenkin puolesta, ja silloin sen salainen\nvastustusasenne Saksaa kohtaan voisi tulla julkiseksi?\n\nVanhuksen sydän löi epätasaisesti, väliin liian heikosti ja harvaan,\nväliin liian kiivaasti. Hengitys muuttui ahtaaksi, korisevaksi, ja\nrinnassa sekä vasemmassa käsivarressa tuntui sietämätöntä kipua.\nSydänalaa ellotti ja silmät pimenivät. \"Kuolenko nyt tähän?\" hän\najatteli kallistuessaan pitkäkseen, \"näihin kolkkoihin ajatuksiin\nja näkyihin -- minä, joka olen seisonut koko itsenäisyytemme ajan\nlupausten täyttymisen vuorella ja nähnyt, kuinka Suomen kansa on\nrakentanut ihanteidensa pirttiä ja joka päivä kylvänyt vapautensa\nja onnensa toukoa? Täytyykö minun kuolla tällä pimeyden hetkellä,\njolloin kuvaamaton pelko täyttää vanhan sydämeni? Ei, hyvä Jumala,\nvaan käynnistä sydämeni vielä niin kauaksi, että saan nähdä uskoni ja\ntoivoni kruunautuvan voitonseppeleellä\".\n\nKuovipariskunta kaarteli hänen kohdallaan ja huuteli valittavasti,\nitkevästi. Töyhtöhyypät, jotka olivat pesineet peltojen keskellä\nolevassa alanteessa ja viettivät syyslomaa hauskoilla retkeilyillä,\nkuulivat kuovien huudon ja tulivat katsomaan, mikä oli hätänä. Ne\nliikuttivat harvakseen leveitä, tylppäkärkisiä siipiään, katselivat\ntarkkaavaisesti, sanoivat osaaottavasti \"ievi, ievi\", ja miettivät,\nettä \"siihenpähän näkyy kellahtaneen se vanha äijä, joka on koko kesän\ntästä mennä käppäillyt ja meitä tarkkaillut. Mutta ei se kuole tuohon,\nsillä on se ennenkin tuollaiselta näyttänyt ja lopuksi kuitenkin\nkömpinyt kotiinsa\".\n\n\n3\n\nAino ja Esteri olivat viettäneet suvensa huolettomissa oloissa,\niloisina ja onnellisina, kuten kaikki edellisetkin kesät. Illoin heillä\noli pientä kilpailua siitä, kumpi pääsisi hakemaan postia ja sikäli\nensimmäisenä kokemaan autuutta, jonka tuotti viilari Antti Toivosen tai\nValuri Juho Anttilan kirje. He olivat muuten sopineet piilottavansa\nsulhastensa kirjeet Helena-rouvalta, sillä tällä oli tapana pitää\npieniä poliisikuulusteluja heidän ystävistään ja asioistaan, ja\ntahtoivat senkin vuoksi välttämättä päästä noutamaan postia. Sekä Antti\nettä Juho oli kutsuttu väkeen, mutta sieltä heidät oli pian palautettu\ntakaisin tehtaisiinsa, joissa saivat työskennellä palveluksensa\nsijasta. Tarkemmin ei heistä kumpikaan asiasta ilmoittanut eivätkä\ntytöt sitä sen enempää ajatelleet. Heille oli tärkeintä, että he\ntapaisivat ystävänsä Helsingissä, jonne paluuta odottivat nyt\nkiihkeästi.\n\nTämä oli muuten ollut kummallinen kesä ei vain alituisen poudan vaan\nsenkin vuoksi, että ihmiset olivat huolestuneita ja pelkäsivät --\nmitä, sitä he eivät kai tienneet itsekään tai eivät ainakaan sanoneet.\nEsteri oli tullut kirjeessään maininneeksi siitä Antti Toivoselle ja\narvelleeksi, että \"taitavat pelätä ryssän hyökkäävän maahan\", mutta\nAntti oli vastauskirjeessään jyrkästi julistanut moiset aavistelut\naiheettomiksi. \"Köyhälistön valtio\", hän oli kirjoittanut, \"on\nmaailmassa viimeinen hyökkäämään toisten kansojen kimppuun, sillä onhan\nse päinvastoin vapauden ylin ja epäitsekkäin puolustaja. Ollakseen\ntäysin turvassa ja voidakseen kehittää yhteiskunnallisia olojansa\nkaikkien onneksi Suomen pitäisi liittyä Venäjän neuvostotasavaltaan,\njoka on vapaiden, itsenäisten kansojen yhteinen valtio\". Esteri\nei ymmärtänyt tällaisia asioita, mutta Antin puhe tuntui hänestä\npahalta. Hän näytti kirjettä Ainolle, joka moitti Anttia kommunistiksi\nja sanoi, että \"kunhan se ei vain sotkeutuisi niiden verkkoihin\nja joutuisi vaikka maanpetturiksi\". Aino tunsi asioita ja osasi\nneuvoa Esteriä, joka oli arka ja kokematon. Hänen äitinsä, Savilan\nrouva, ei puhunut milloinkaan hänen kanssaan tällaisesta. Esteri oli\nhuomannut, ettei kaupungissa eikä varsinkaan täällä maalla kommunisteja\nsuvaittu, vaan oli \"kommunisti\" pahemmanpuoleinen haukkumasana, jota\nkäytettiin tunnetuista roistoista. Kukaan ei muuten tiennyt, oliko\njoku kommunisti vai ei, sillä kaikki, joiden saattoi ajatella edes\nvivahtavan sinnepäin, salasivat tarkkaan mielipiteensä. Kun näin\noli, Esteristä tuntui sitä ikävämmältä, että Antti noin avoimesti\npuolusti kommunisteja ja ryssää, jota tuomari ja Helena-rouva sanoivat\nihmiskunnan ja varsinkin köyhälistön pahimmaksi viholliseksi. Antilla\noli muitakin käsityksiä, joita Esteri ei hyväksynyt -- se esimerkiksi,\nettei avioliittoon mentäessä tarvittu pippiä eikä pappia; sen kun\nmuutettiin yksiin leipiin, niin sillä hyvä. Esteri taas tahtoi tulla\nkuulutetuksi ja vihityksi niinkuin kunnialliselle ja siveelliselle\ntytölle sopii -- niin, oikein alttarin edessä hän tahtoi vannoa\npitävänsä aviokäskyn pyhänä ja rukoilla sille Jumalalta siunausta. Jos\nAntti ihan vakavissaan tuollaista puhuisi ja ehdottelisi, niin hän ei\nvoisi mennä Antille, niin paljon kuin hän tätä rakastikin.\n\nKaikki tämä oli hyvin ikävää ja murheellista, sillä Antti oli toiselta\npuolen kuin itse hyvyys ja niin pulska sitten. Esteri oli itkenyt\nsuruansa Ainolle, joka oli parhaansa mukaan lohduttanut häntä. Ei Antin\nkommunismin tarvinnut olla pahinta lajia. Päinvastoin hän saattoi\nolla kommunisti juuri suuren hyvyytensä vuoksi, kuten Anttilan Juho\noli silloin keväällä sanonut. Niitä kuului olevan sellaisiakin. Juho\noli sanonut, että ne olivat kuin unissakävijöitä, jotka tietämättänsä\nkulkivat vaarallisillakin paikoilla, saattoivat pudota maahan ja vaikka\ntappaa itsensä. Kyllä Antti herää kommunismiunestaan heti, kun saa\nnähdä, minkälaisia kommunistit tosiasiassa ovat, ja putoaa silloin\nelämän tosipohjalle kuin kissa pöydältä lattialle. Esterin piti olla\nlujana eikä uskoa Antin puheisiin. Ne piti kieltää kokonaan ja tehdä\njo heti alusta selväksi, mihin suostuttaisiin ja mihin ei. Niin hän\nainakin oli sanonut omalle Juholleen, kun tämä oli kerran vihjaissut,\nettä kyllä se siviliavioliittokin pätevä on. \"Joko myrtti ja huntu\ntai ei mitään!\" Aino oli silloin julistanut ja siihen Juho oli saanut\ntyytyä. Aino oli topakka tyttö, joka tiesi siepata kiinni käpälät, jos\nnämä pyrkivät ilman lupaa sokerinvarkaisiin.\n\nSunnuntai-iltoina nuoret kokoontuivat keinumäelle keinumaan ja\npyörimään piiriä. Aino ja Esteri olivat olleet siellä myös, mutta\nantautumatta läheisempiin puheisiin ja seurotteluihin kenenkään kanssa,\nheillä kun oli mielessä Antti ja Juho. Jos nämä olisivat saaneet tietää\nheillä olevan täällä väliaikaisia kesäheiloja, niin kuka tietää,\nmitä olisivat tehneet siellä kaupungissa ikävissään. Sekä Aino että\nEsteri olivat hyvillään siitä, että Antti ja Juho aina kirjeissään\nvakuuttivat ikävöivänsä heitä. Se tuntui sydäntä lämmittävältä -- ihan\nsaattoi nähdä, kuinka heidän silmänsä loistivat kosteina ja rukoilevina\ntuolta kaukaa kuulakkaalta iltataivaalta. Tytöt tahtoivat olla heille\njärkkymättömästi uskollisia. Näin kun ajatteli, niin silloin vasta\nrakkaus tuntui oikealta, pyhältä ja autuaalta. He puhuivat siitä ja\npunastelivat hämillään ja lopuksi itkivät molemmat.\n\nNyt he olivat menossa Ainon äidin luo, sillä pian he lähtisivät\nHelsinkiin. Helena-rouva oli toimittanut Ainon menemään, sillä\nvaikka he olivat jo äidin äsken käydessä huvilassa hyvästelleet, oli\nkuitenkin hyvä vielä pistäytyä kotimökissä. Eihän tiennyt, milloin taas\ntavattaisiin. \"Ja Esteri saa mennä mukaan. Älkää kuitenkaan viipykö\nkauan\". Helena-rouva näin oli sanonut ja määräillyt ja hänen tahtonsa\noli heille laki. He olivat lähteneet heti päivällistiskien jälkeen.\nTie meni ensin kotimetsän läpi, sitten peltoaukean poikki keinukallion\npuolelle ja siitä pitkin Ylitalon tietä kilometrin verran kauemmas.\nKeinukallion tuolla puolella se painui tiheään lepikkoon, joka\nkasvoi kuin seinä molemmilla puolilla. Meno siitä pöyristytti Ainoa,\nsillä siinä paikassa oli kapinatalvena Ylitalon lautamies murhattu.\nIltapimeällä oli yhtäkkiä tullut Ylitaloon kuormallinen kiväärimiehiä\nhakemaan lautamiestä esikuntaan. Tämä oli epäröinyt, vastustellut ja\nsanonut tulevansa omalla hevosellaan aamulla. \"Mitä ne minulla yöllä\ntekevät -- ehdin minä vastata heitin kysymyksiinsä aamullakin?\" --\n\"Eivät sanoneet, vaan käskivät tulemaan heti. Kyllä meidän rekeemme\nmahtuu. Ei auta muu kuin totteleminen\". Näin olivat miehet hoputtaneet.\nPahinta oli ollut, että Ainon isä oli ollut matkassa. Hän oli kertonut\nmyöhemmin joutuneensa miesten mukaan oppaaksi, miehet kun olivat\nolleet paikkakunnalla outoja eivätkä olleet tunteneet tienhaaroja;\nhänelle ei ollut sanottu käynnin tarkoituksesta muuta kuin että\nYlitalon lautamiestä tarvittiin esikunnassa, lautamiehen oli lopuksi\ntäytynyt lähteä. Ovella mennessään hän oli pysähtynyt Heikkilän eteen\nja sanonut: \"Heikkilä tuo tietänee, minne minua nyt viedään?\" --\n\"Esikunnassa sanoivat minulle teittiä siellä tarvittavan\", Heikkilä oli\nvastannut. Ylitalon emäntä oli viimeiseen saakka riippunut miehensä\nkaulassa eikä ollut ilman väkivaltaa eronnut hänestä. Sitten lian\noli lysähtänyt lattialle pikku Laurin kehdon ääreen ja piispittänyt\nhäntä, hän kun oli herännyt miesten kovaan puheeseen. Senjälkeen hän\noli mennyt portaille katsomaan miehensä lähtöä. Kauan ei ohut viipynyt\nennenkuin yön hiljaisuudesta oli kuulunut kiväärinlaukaus. Emäntä oli\nkäskenyt heti valjastaa ja lähtenyt rengin kanssa miesten jälkeen.\nTässä lepikossa oli huomattu syvien jälkien johtavan tiepuoleen.\nSieltä oli Ylitalo tavattu kuolleena, pää läpi ammuttuna. Häneltä oli\nviety turkki ja lakki. Emännän tullessa paikalle ruumis oli ollut\nvielä lämmin ja jäykistymätön. Aino tunsi asian niin hyvin kuin\nolisi ollut itse näkijänä, sillä äiti oli kertonut hänelle tarkkaan\nkaikki. Yhteen aikaan Ainolla oli ollut suoranainen himo saada tietää,\nmiten Ylitalo oli murhattu ja miten Ainon isän kohtalo oli sitten\nsaavuttanut loppunsa. Heikkilä oli vakuuttanut, ettei hän ollut\nottanut murhatekoon osaa, vaan oli pudottautunut reen kannaksilta jo\naikaisemmin, oman mökkinsä tiehaarasta, mennäkseen kotiinsa, jossa\nei, kun oli ollut kirkonkylän esikunnassa punakaartilaisena, ollut\nkäynyt viikkokausiin. Lautamies oli kyllä sanonut, että \"et nyt menisi\nsentään, Heikkilä, sillä olisihan tuttu mies hyvä olemassa toverina\ntällaisilla matkoilla\", mutta ei hän ollut enää voinutkaan jäädä,\nmiehet kun olivat suorastaan tuupanneet hänet kannaksilta. Heikkilä\noli kertonut tulleensa jälkeenpäin ajatelleeksi, että jos hän olisi\nollut murhateon todistajana, hänetkin olisi ammuttu. Siksi hänet oli\nniin halukkaasti tipautettu maantielle. Mutta Heikkilällä ei ollut\nollut mitään näyttöä näiden väitteidensä vahvistukseksi. Päinvastoin\nkaikki oli puhunut häntä vastaan. Hän oli ollut kylänsä kiivaimpia\nsosialisteja -- oikea aatteellinen kellokas, joka oli paikkakunnan\nkaikkien työväenpyrkimysten lietsoja ja johtaja. Hän oli järjestänyt\nmaatalouslakon keväällä 1917 ja katsellut vain syrjästä -- niin oli\nhäntä sittemmin syytetty --, kun viimeisillään raskaana oleva Ylitalon\nemäntä oli koettanut saada 60-päistä karjaansa lypsetyksi. Hän oli\nriehunut ensimmäisenä marraskuun mellakoissa ja oli itseoikeutettuna\nvalittu pitäjän punakaartin esikuntaan. Niinpä hänelle oli sitten\nkapinan jälkeen annettu kenttäoikeudessa \"leipäkortti\", kuten siihen\naikaan kuului sanotun.\n\nAinoa värisytti, kun hän ajatteli tätä. Heikkilä oli ollut hänen\nisänsä. Äiti vakuutti vieläkin, että hän oli ollut viaton Ylitalon\nmurhaan, ja että vaikka hän olikin ollut tulinen aatteenmies, hän\noli aina, kapinankin aikana, vastustanut väkivaltaisuuksia. Kapinaa\nhän oli alusta saakka pitänyt erehdyksenä. Hän oli joutunut riitaan\nYlitalon kanssa monta kertaa -- intoksiin ja väittelyihin, mutta ei\nollut suinkaan vihannut Ylitaloa enempää kuin tämäkään häntä. He olivat\noikeastaan olleet luonteeltaan samanlaatuisia, yhteisenä onnettomuutena\nse, että olivat joutuneet vastakkaisille puolille. Äiti ei ohut saanut\nhyvästellä miestään eikä tietänyt, missä tämän lepopaikka sijaitsi.\nJossakin kirkonaidan juurella ehkä, jossa oli ammuttu ja johon oli\nitse ensin saanut kaivaa haudan. Ainon silmiin kohosivat kyyneleet\nhänen muistellessaan tätä. Hän oli kerran käydessään kirkossa kiertänyt\nkirkonaidan portista porttiin ja ajatellut isäänsä, jonka tomu ehkä\nlepäsi jossakin hänen jalkainsa alla. Oliko teloitetut punakaartilaiset\nsiunattu haudan lepoon, vai oliko heidät kuopattu kuin eläimet? Sitä\nAino ei varmasti tiennyt, mutta hän toivoi ja uskoi heidän saaneen\nkristillisen hautauksen.\n\nKuullessaan näistä kaameista asioista sitten, kun oli alkanut ymmärtää\nmaailmassa olevan murheitakin ja äidin synkillä hetkillä täysin\nriittävät syynsä, Aino oli ollut kiitollinen siitä, että oli ohut\nnoina aikoina pienokainen, jonka muistiin ei ollut tarttunut niistä\nkerrassaan mitään. Hän oli käynyt äidin kanssa Ylitalossa ja leikkinyt\nsiellä Laurin kera lapsen täydessä viattomuudessa, kenenkään estämättä.\nKansakoulussa hän oli ollut monta kertaa Laurin vierustoverina eikä\nkukaan ohut pitänyt sitä sen ihmeellisempänä. Vasta kansakoulusta\npäästyään ja kuultuaan Ylitalon lautamiehen murhasta ja isänsä\nkuolemasta hän oli alkanut aavistaa, että hänen ja Laurin välillä oli\nverenvika. Ylitalon emäntä oli kerran, nähtyään hänen kisaavan Laurin\nkanssa, pyytänyt hänen äitinsä luokseen ja puhunut tälle jotakin heitä\nmolempia koskevaa. Äiti ei ohut aluksi selittänyt ihan tarkkaan, mitä\nse oli ollut, mutta vähitellen se oli tullut ilmi. Se oli ollut tuo\nverenvika. Oli parasta Ainon ja Laurin saada tietää, mikä ylipääsemätön\nmuuri oli heidän välillään; tietäen sen he todennäköisesti tulisivat\nsäästymään murheelta, joka muussa tapauksessa voisi koitua heidän\nosakseen. Tuo asia oli tehnyt omituisen, hyydyttävän vaikutuksen.\nTavatessaan Lauria sen jälkeen Aino oli katsellut häntä kuin\nuppo-outoa, jonka näki nyt ensimmäisen kerran ja tiesi ikäänkuin\nsairastavan jotakin kummallista, kaameata perintötautia, samaa kuin\nhän itse. Se asetti heidät elämässä eri karsinaan. Vihaamaan se ei\nvelvoittanut, mutta esti toisaalta rakkauden. \"Tuon isä on murhannut\nminun isäni\". Se oli kaamea toteamus. Ei tehnyt mieli lähennellä\ntoisiaan, kun oli niin. Ellei sitä asiaa olisi ollut, niin kuka tietää,\nmiten olisi käynyt. Lapsina he olivat tunteneet kuuluvansa toisilleen\nniinkuin silloin tunnetaan suloisesti ja viattomasti, mutta olivat\nsitten eronneet. Aino oli joskus tätä asiaa ajatellessaan kokenut\nsuurta tuskaa ja kysynyt itseltään, \"rakastinko Lauria?\", \"oliko\nhänet aiottu minulle?\" Hänen oli tehnyt mieli vastata myöntävästi ja\nheittäytyä hervotonna elämänsä murheen valtaan, mutta sitten sydän oli\nepäröinyt ja kuiskannut onnen odottavan toisenkin oven takana. Nyt\nsydän jo kysyi tuontuostakin ylpeästi, voitonriemuisesti, \"eikö niin\nollut?\", ja sai myöntävän vastauksen.\n\nHeikkilän torppa oli kivikkoahon laidassa, lahden poukamassa,\nedustalla keinumassa kahiseva kaislikko ja ympärillä humisemassa\nritvaoksainen koivikko. Se oli alkuaan ollut aivan pahainen mökki,\nkyhätty kiireiltään kivien koloon, sillä Heikkilä ei ollut tahtonut\nrakentaa toisen maalle mitään suurempia asumuksia -- eikähän siihen\nolisi ollut varojakaan --, mutta se oli hänen leskensä käsissä\nvuosikymmenien kuluessa ilahduttavasti kohentunut. Heikkilän leski\noli näet heti torpparilain tultua voimaan hakenut mökkinsä omakseen\nja alkanut sitkeästi uurastaa sen hyväksi. Tuomari oli hankkinut\nhänelle säästöpankista ne kaksituhatta markkaa, jotka oli tarvittu\nmaan lunastukseen, ja ollut muutenkin neuvomassa ja tukemassa.\nKanslianeuvos oli maksanut Ainolle verraten hyvää palkkaa ja lisäksi\nrunsaat joulurahat, mistä oli ollut hyötyä Ainon äidillekin. Vähitellen\nmökki oli laudoitettu päältä ja maalattu punaiseksi. Nurkat,\nikkunanpielet ja savupiippu oli valkaistu. Sisästä se oli paperoitu\noikein koreakukkaisella tapeetilla, samalla, jolla Helena-rouva oli\nHelsingissä paperoittanut oman makuuhuoneensa ja jota oli tullut\nerehdyksestä liiaksi. Aino oli saanut sen Helena-rouvalta lahjaksi.\nMökissä oli keittiö ja pieni kamari. Siellä oli kodikasta -- keinutuoli\nnurkassa, ryijy seinällä ja kiinanruusu lattialla ikkunan edessä. Tuli\npaloi hellassa, pannu kihisi ja tuoksui, ja kissi torkkui pankolla.\nIkkunain alla ulkopuolella oli ruusupensaita ja ulompana omenapuita.\nSipulia, perunaa ja muita juurikasveja siellä kasvoi runsaasti. Sika\nkuului röhkivän karsinassaan. Ei Heikkilän eukon ollut tarvinnut kärsiä\npuutetta miehensä kuoleman jälkeen, sillä hän oli erittäin ahkera\nja aikaansaapa sekä lisäksi sopuisa, miellyttävä ihminen, joka toi\ntullessaan hyvää tuulta ja kodikasta tunnelmaa. Hän kykeni tekemään\nkaikkia naisten töitä, mutta oli viime vuosina, iän ja heikontuvan\nterveyden vuoksi, vähentänyt niistä raskaammat. Liisa-mummo meni\ntöllinsä ovesta ulos ja sisään kuin lumotun metsän noita-akka, puhellen\nitsekseen puoliääneen muun kumppanin puutteessa. Tyttöjen tullessa hän\nlöi käsiä yhteen ja sanoi:\n\n-- Kun odottelin juuri sinua, Aino, ja ajattelin, että joisin vielä\nkerran tässä elämässä kanssasi kahvia. Tervetullut olet sinäkin,\nEsteri, helsinkiläislikka! Tulkaa tänne istuinhuoneeseen... Minulla\nsattuu olemaan pannu kuumana, joten voin kaataa heti. Ja pullaa on.\nJoko te ensi viikolla lähdette Helsinkiin?\n\nEukko alkoi laitella hyvästä mielestä hyristen kahvitarjoiluaan\nkäyntiin. Väliin hän vilkaisi pienin, ruskein papusilmin kamariin,\njonka peräikkunasta tuli sisään ilta-auringon kirkkaus. Tytöt istuivat\nkeskellä sitä nuorina, kukkeina ja kauneina, ja olivat Heikkiläiskän\nmielestä koreita kuin ikkunalaudalla kukoistavat palsamit. Hiukset\nheillä oli kuin herrastytöillä ainakin: aalloilla ja pompuloilla kuin\nkirkonkylän parturineidillä, joka ne oli tuohon asuun ruokonnutkin.\nMinkä kumman manentteeruun se niille tehnee, kun tuommoista\nkähärän-piperrystä on sitten tukka täynnä kuukausimääriä. Muuttunut\non aika siitä, kun Heikkiläiskä tyttönä ollessaan palveli pappilassa\nja poltti kuontalonsa neidin piippuusaksilla kierteille. Ruustinna\noli ajanut kaivolle kastelemaan tukkaa ja oikomaan kiharoita, että\n\"mitä neiti hiuksilleen tekee, ei kuulu sinulle\". Nyt oli sama malli\nkaikilla, niin ylhäisillä kuin alhaisilla.\n\nHeikkiläiskä oli ollut Ainon pukineisiin nähden niin utelias,\nettä oli varhemmin kesällä eräänä sunnuntaina riisuttanut hänellä\njokaisen vaatekappaleen nähdäkseen tarkoin, minkälaisia ne olivat\nja miten ne ripustettiin ylle. Voi jee! hän oli ihmetellyt. Kun oli\nleninki siepattu pois, niin siinä oli tyttö ollut tyköistuvissa\ntehtaanliiveissä avorintaisena ja solakkana kuin olki, pienet,\nvalkoiset, pitsihelmaiset nimettömät nivusillaan sievästi\npörhöttämässä. Ja kun ne oli päästetty sivulla olevista napeista\ntipahtamaan lattialle, niin mitä oli alla? Juu -- yläreisille kohoavat\nsukat, jotka oli kiinnitetty liivien reunoista riippuviin venyviin\nnauhoihin. Ihan se oli ollut kuin univormu. Ne sukat ne vasta --\nsilkkiä, hukkaat ja kiiltävät kuin käärmeen nahka. Jalassa kun oli\npieni, valkea kenkä, niinkuin kuului näin kesäoloissa pidettävän,\nniin koko jalka oli mukavasti kärkeä kohti suippeneva. Toisenlaisia\nkenkiä nämä olivat kuin ne melkein nelikulmaiset ruojutlottoset,\njoilla Heikkiläiskä oli joskus nuoruutensa hurmiossa keinumäellä\nhypähdellyt -- pyh! -- \"hypähdellyt\" tässä vielä -- sano \"koikkinut\"\nkuin vasikka. Sitten ei ollutkaan muuta kuin liivien alla pieni paita,\nniin avorintainen, että vain nauhat olivat henkseleinä olkapäillä.\nSamanlaiset pukineet oli Esterilläkin. Tytöt vakuuttivat kaikkien\nnaisten nykyisin pitävän tämän laatuisia vaatteita. Kylmän tullen\nsukkia lisätään tai muutetaan ne villaisiksi; samoin nimettömiä,\npaitoja jne. Aino oli punastunut seisoessaan ja pyöriessään siinä\näitinsä edessä ja ollut niin sorea, että äidin silmät olivat kostuneet.\nHyvä tytär hänellä oli. Vaikka oli ja eli kuin paras neiti, niin eipä\npelännyt tarttumista minkälaiseen työhön tahansa.\n\nAino istui vaieten ja katseli seinällä olevaa isänsä kuvaa. Hän sen\noli Helsingissä suurennuttanut pienestä, huonosta rintakuvasta, jonka\nkärpäset olivat sotkeneet epäselväksi, kehystyttänyt ja tuonut eräänä\nkeväänä äidille lahjaksi. Tuossa ovensuuseinällä se oli siitä myöten\nriippunut. Siihen sattui nyt auringon valo, joka elävöitti sitä\nerikoisesti. Oli kuin isä olisi katsonut tyttäreensä miettiväisesti\nja halunnut sanoa jotakin. Kaksi vuotta sitten kylässä oli ollut\nlippujuhla, johon tuomaria oli pyydetty puhujaksi. Koulun pihalla\njuhla oli pidetty. Keskelle oli pystytetty korkea salko, jonka\nhuipussa Suomen lippu oli hulmunnut kauniina, uljaana ja vapaana.\nSaapuvilla oli ollut kylän väki kokonaisuudessaan -- rikkaat ja köyhät\nerotuksetta -- ja jokaisen katse oli kuin vastustamattoman voiman\npakottamana suuntautunut siniristilippuun. Senniminen laulu oli\nlaulettu ja sitten tuomari oli pitänyt puheen. Aino oli kuunnellut\nsitä sydän väristen. Hän ei ollut tiennyt tuomarin osaavan puhua\nniin hyvin. Täällä maalla, jossa oli puhujista puute, häntä oli\naluksi usein käyty pyytämässä, mutta hän oli harvoin suostunut. Pari\nkertaako vain hän oli puhunut suojeluskunnan juhlassa ja sitten joskus\nnäissä oman kylän lippujuhlissa. Mistä lienee johtunut, että tuomarin\nnoustessa puhujalavalle kaikki heti hiljenivät hiiskahtamattomiksi ja\npysyivät sellaisina koko puheen ajan. Oli kuin hän olisi vanginnut\nkuulijakuntansa ja pidettyään sitä aikansa vallassaan laskenut sen\nvapaaksi. Ainoa oli sykähdyttänyt ja innostuttanut se, että tuomari\noli osoittanut keskinäisen rauhan ja rakkauden välttämättömyyden.\nVapaussodan aikaiset murheelliset erehdykset oli annettava anteeksi\nja unohdettava molemmin puolin, ja kaikille turpeen alla nukkujille\noli palautettava heidän kunniansa ja isänmaansa. Siniristilippu kuului\nkaikille suomalaisille, jotka vain tunnustivat isänmaan ylimmäksi\nkäskijäkseen. Se tahtoi johtaa kansamme sellaiselle sivistyksen ja\naineellisen hyvinvoinnin asteelle, jossa jokainen kunnollinen, ahkera\nkansalainen voi saavuttaa ihmisen-arvoisen toimeentulon. \"Tämä on\ntäysin mahdollista Suomessa\", tuomari oli sanonut, \"jos vain saamme\npysyä vapaana, itsenäisenä kansana, ja uurastamme yksimielisinä\nmilloinkaan unohtamatta vähäväkisten osaa\".\n\nAino oli lapsellisessa, kokemattomassa sydämessään tuntenut tämän\nolevan totta ja sisimmässään suuttumuksesta ja inhosta värähtänyt\njoskus kuullessaan sanottavan, \"ettei köyhällä ole isänmaata\". -- \"Vaan\nminullapa on!\" hänen henkensä oli huutanut vastaan ja hänen sieluunsa\noli noussut ihmeellinen, sanomattoman kaunis kuva, niin, kuva se\noli, vai oliko se tunne -- sitä ei voinut sanoilla eikä vertauksilla\nesittää, sillä se oli kuin autuutta --, joka oli täyttänyt hänet\npyhällä innostuksella ja saanut hänet vannomaan isänmaalle kuolemaan\nsaakka kestävän uskollisuuden valan. Katsoessaan tässä isäänsä silmiin\nja koettaessaan arvailla, mitä isä sanoisi nyt, jos eläisi, hän tunsi\nosuneensa ajattelemaan juuri niin kuin isä tahtoi. Molemmin puolin\noli vuotanut viatonta verta, josta olisi voinut aiheutua Kullervon\nkostontöitä sukupolvesta toiseen, mutta eipä ollutkaan, Jumalalle\nkiitos, käynyt niin. Päinvastoin välähti mielessä joskus aavistus,\nettä tuo viaton veri oli ollut salaperäinen uhri, joka vasta oli\ntehnyt vapauden kallisarvoiseksi ja pysyväiseksi. Punaistenkin taholla\nse oli laajalti vuotanut vakaumuksen ja aatteen puolesta, niin\nharhautunutta kuin pyrkimys tuon aatteen toteuttamiseksi oli ollutkin.\nIsä katsoi häntä, tytärtään, joka oli toisen sukupolven ja nuorison\nuuden isänmaallis-yhteiskunnallisen aatesuunnan lapsi, hyväksyvästi\nsilmiin ja tuntui sanovan: \"Sitä minäkin oikeastaan tarkoitin, mutta\nmikä lienee ollut, kun siihen aikaan kaikki pyrki menemään toisin kuin\nperimmäinen aikomus oli. Täällä haudassani olen tuumiskellut, että kai\nsiihen oli syynä ryssä, joka salassa meitä silloin ohjaili\".\n\n-- Äiti, luuletko, että isä olisi vielä kommunisti, jos eläisi? Aino\nkysyi yhtäkkiä juodessaan kahvia. Heikkiläiskä säpsähti niin, että\nkuppi oli pudota kädestä, ja vastasi toruvasti:\n\n-- Siunatkoon, mitä nyt höpsit, lapsi! Sinun isäsi ei ollut milloinkaan\nkommunisti eikä muukaan varas, vaan rehellinen työmies, joka puolsi\nköyhää kansaa niinkuin pitikin. Jos hän eläisi, niin saisit nähdä\nhänen olevan pitäjän parhaita miehiä. Mikä tapahtui hänelle ja monille\nmuille, oli onnettomuus, selvä ja silkka tapaturma eikä muuta.\nRakensivat kiireessä taloa ja putosivat telineiltä. Vieläkö te juotte\nkahvia? Eikö? Kyllä täältä tulee tippa, kun oikein tiristetään. Vai\nkommunisti tässä! Hyi olkoon!\n\nAinon ja Esterin palatessa oli jo myöhäinen ilta. Onneksi sattui\nolemaan kuutamo, niin että heidän oli riittävän valoisaa kulkea. Puiden\nvarjot katkoivat tietä synkkinä viivoina, mutta välit hohtivat sitä\nhopeisemmilta. Vaisu tuuli suhisi puissa ja valkoinen hattara himmensi\nsilloin tällöin kuun valoa purjehtimalla sen eteen. Oli kuin kuu olisi\nsukeltanut vaahtokuplaan, uinut siinä ponnistellen aikansa ja sitten\npullahtanut pinnalle entistä puhtaampana ja kirkkaampana.\n\nEsteri ei ollut puhunut paljoa koko iltana, sillä hän oli vain Ainon\nseurana. Hiljainen hän oli yleensäkin. Hän ihaili Ainoa, joka kävi\nKalliolan vapaaopistossa ja kuului siellä mm. kirjallisuuskerhoon. Aino\nluki tuomarin kirjoja, joita Helena-rouva lainasi hänelle auliisti.\nKanslianeuvoksen kirjoista oli suurin osa vieraskielisiä, niin ettei\nAino osannut lukea niitä. Mutta tuomarilla oli paljon uutta suomalaista\nkaunokirjallisuutta, jota hän hankki säännöllisesti joka vuosi.\nEsteri oli nähnyt hänen hyllyllään runoteoksen, johon oli merkitty\n\"veljellisin terveisin Eino Leino\". Kun Esteri oli sattunut kertomaan\nsiitä Ainolle, tämä oli innostunut ja tahtonut välttämättä nähdä tuon\nkirjan. Sen nimi oli \"Leirivalkeat\". Aino oli lausunut monta Eino\nLeinon runoa lausuntakerhossaan ja ottanut osaa kerhon kilpailuun.\nEsteri ja Antti Toivonen sekä Juho Anttila olivat olleet kuuntelemassa.\nSe oli ollut kaunista. Antti oli sanonut Ainon lausuvan hyvin. Antti\nymmärsi tällaisia asioita ja harrasti niitä. Hän kuului johonkin\npuhekuoroon. Kommunistit viljelivät sellaisia, ne kun olivat muodissa\nVenäjällä, jossa bolsheviikit kuuluivat niidenkin avulla opettavan\ntyhmää kansaa määkimään yhteen ääneen.\n\n\n4\n\nElokuun loppupäiviksi pitäjään tuli ylimääräistä kiirettä sen\nvuoksi, että naapuripitäjä haastoi sen kilpailuun paremmuudesta\nkenttäurheilussa. Aika oli tosin vakava ja tulevaisuuden taivas synkkä,\nmutta odotellessahan vetää vaikka kissanhäntää. Urheilu sitäpaitsi\noli juuri sitä valmennusta, jota nuoriso erikoisesti tarvitsi, jos ja\nkun oli äyhkäistävä itään päin, että \"ei tuumaakaan\". Näin harkittiin\nja otettiin siis haaste vastaan. \"Kun kerran haluavat päihinsä, niin\nsaakoot!\" Eivät ne ole sen parempaa ansainneetkaan.\n\nPitäjien välillä oli jo vanhastaan ollut kilpailuja ja\nmolemminpuolisten tappioiden kaunaa. Viimeksi tämä oli verestynyt\nsiitä, mitä oli tapahtunut, kun tuomarin pitäjä oli luvannut\ntapporahoja variksista. Näitä näet oli lentää kaahottanut kuin mustia\npilviä jokaiselta ilmansuunnalta, jopa niin lukuisasti, että kun\nkynsipareista oli jonkin aikaa maksettu luvattua hintaa, kunnanmiehiltä\noli mennyt käsi korvalliselle. Menoarvioon tätä varten otettu summa ei\nollut riittänyt lähimainkaan. Heräsi vakavia epäilyksiä, että asiassa\noli jotakin vinossa, sillä eihän yhteen pitäjään voinut mahtua noin\nsäädyttömän paljoa variksia. Kunnanmiehet pääsivätkin pian selville,\nettä naapuripitäjäläiset olivat osanneet jollakin epärehellisellä\nkonstilla laulaa variksensa sille puolelle, jossa tapporahoja\nmaksettiin, ja siten päästä niistä ilmaiseksi, toisten kustannuksella.\nSitä kepposta ei mielitty antaa hevillä anteeksi.\n\nArveluttavinta oli se, että kaikki parhaat kenttäurheilijat olivat\nidässä yleisharjoituksissa. Jos tahdottiin selvitä tiimellyksestä\neheällä kunnialla, oli parhaat heistä saatava muutaman päivän lomalle.\nAlkoi äkeä poikien peräänkuuluttaminen, että \"tulkaa nyt ja pelastakaa\nkotipitäjänne kunnia!\" Tärkeintä oli Lauri Ylitalon saapuminen, sillä\nhän oli yliveto kaikista ollen maan tunnetuimpia yleisurheilijoita. Kun\nkilpailun hetki lähestyi lähestymistään eikä Lauria kuulunut, pitäjän\nväestön valtasi hätä. Otettiin yhteydet itään päin niin kiivaasti,\nettä langat savusivat ja valtion puhelut jäivät hämmästyneinä\nodottamaan, ja kysyttiin tiukasti, missä oli Lauri Ylitaloja miksi hän\nei ollut noudattanut kotiseutunsa pyyntöä, joka oli yhtä kuin käsky.\nKuultuaan, mistä oli kysymys, armeijan viskaalit oivalsivat asian\nhuipputärkeyden ja toimittivat Laurin tulemaan. Jotta aikaa ei olisi\nmenetetty, kunnanmiehet lähettivät auton häntä vastaan sille asemalle,\njosta matka kotiin oli suorin, ja käskivät ajaa noin 100 kilometrin\nvauhtia tunnissa. \"Hengelläsi vastaat siitä, että vänrikki Ylitalo on\ntullessasi hyvissä voimissa ja kilpailuvalmis!\" sanottiin lähtiessä\nkuljettajalle lyhyesti ja merkitsevästi.\n\nNiin koitti sitten kilpailupäivä, sunnuntai. Ottelu tapahtui haastajan\nurheilukentällä. Sää oli moitteeton, suorastaan ylikuntoinen, kuten\nyleensä tänä ikimuistettavana kesänä. Väkeä saapui katkeamattomana\nvirtana jokaista paikalle johtavaa tietä myöten linja- ja\nyksityisautoissa, polkupyörillä, näissä usein likkalapsi istumassa\najajan edessä tangolla tai takana pakettitelineen päällä, ja\njalansyten. Seurakunnan paimenet pistivät jumalanpalveluksen luistamaan\ntavallista liukkaammin, sillä he eivät halunneet pitkillä menoilla\nviivyttää kilpailujen alkamista, minkä kristillinen sunnuntaijärjestys\nei sallinut tapahtua kirkonaikana. Kun saarna lyheni haasteen saaneessa\npitäjässä tavallisesta pituudestaan eli noin parista tunnista rapeaan\nneljännekseen, voidaan todeta rovastien toimenpide aiheelliseksi.\nPaitsi tästä, jumalanpalveluksen lyhentyminen johtui vielä siitä, että\nhaastetun pitäjän rovasti ja lukkari välttämättä itsekin halusivat\npäästä katsomaan kilpailuja. Tämän halun salaisesti jouduttamina messut\nja rukoukset luistivat kuin voideltuina ja veisuu pyrki saamaan niin\nnopean tahdin, että kirkon vanhat kantakävijät häkeltyivät ja jäivät\njälkeen. Lukkari ei kuitenkaan heitä odotellut, vaan veisasi pontevasti\nsäkeistöt loppuun, silmäsi tuikeasti lasiensa ylitse muijien puolelle\nja lopsautti virsikirjansa kiinni.\n\nHuvilassa vallitsi jonkin verran ristiriitainen tunnelma sen johdosta,\nettä kanslianeuvos oli yhtäkkiä ilmoittanut haluavansa lähteä\nkatsomaan kyseessä olevia Ateenan ja Spartan välisiä olympialaisia\nkisoja. Helena-rouva näet pelkäsi, että matka voisi väsyttää isoisää\nliiaksi. \"Ensin ajo parikymmentä kilometriä autossa ja sitten monta\ntuntia kestävä istuminen penkillä auringonpaahteessa...\" Mutta\nvastustelu ei auttanut. Määrähetkellä kilpailupaikalle ajoi vanha,\nrämisevä vuokrafordi, jossa istuivat kanslianeuvos Bergh ja tuomari\nVuori rouvineen. Pian kanslianeuvoksen klassillisen panamahatun\nnähtiin sijoittuvan rovastin yhtä klassillisen, alkuaan mustan, mutta\nnykyisin jo vihertävän, kirkollismallisen huopahatun viereen, ja niin\noli katsomo, voidaan sanoa, lopullisesti täysi. Riitapuolet olivat\nsijoittuneet -- tietenkin tarkoituksetta -- eri puolille, kumpikin\nomaksi ryhmäkseen, ja katselivat toisiaan ei suinkaan vihamielisesti,\nmutta kuitenkin sillä ilmeellä, \"ettei olisi vähä, vaikka hiisi veisi\nteidät\" Jos olisi joutunut tuohon vastapuolueen ryhmään, niin olisi\ntuntunut turvattomalta, jopa vaaralliselta, ja siksi oli parasta\npysyä omassa leirissään. Siellä näkyi istuvan haastepitäjän punakka\nrovasti rouvineen, siellä olivat nimismiehet, apteekkarit, lääkärit,\nkruununvoudit. Tuomari, jonka huumorintaju heräsi helposti, oli\nhuomaavinaan heidän tervehdyksissään kilpailukiihkon aiheuttamaa\njäykkyyttä.\n\nKentällä toimihenkilöt hääräilivät tärkeinä ja puhuivat sanottavansa\nhuutavalla, alleviivatun miehekkäällä äänellä, vaikka tavallinenkin\npuhe olisi kuulunut. Urheilijat olivat pukeutuneet kilpailuvalmiiksi,\nvetäneet ylleen aistikkaat verryttelyvaatteet ja oleilivat, kävelivät,\nvoimailivat ja juoksentelivat nyt siellä täällä yleisön ihailun\nkohteina, ulkonaisesti välinpitämättöminä, mutta sisäisesti sitä\nylpeämpinä herättämästään huomiosta. Ylitalon Lauri tuli viimeisenä\nradalle ja juoksi kuin nuori hirvi pitkin, kevein, pontevin loikkauksin\ntervehtimään Helena-rouvaa, tuomaria ja kanslianeuvosta, joiden oli\nnähnyt tulevan saapuville. Helena-rouva katseli häntä vilpittömästi\nihaillen, sillä Laurin miehekäs, nuori kauneus oli harvoin esiintynyt\nniin edukseen kuin tällä hetkellä, jolloin ujous pyrki sekautumaan\nvoimantuntoon ja ajoi ylimääräistä hohtoa hänen päivettyneille\nkasvoilleen. Kanslianeuvos säteili ilosta, puhutteli Lauria\n\"rakkaaksi pojakseen\" ja kehoitti häntä ponnistelemaan kotipitäjänsä\npuolesta niinkuin muinoin Hellaan nuoret miehet kotikaupunkiensa\npuolesta olympialaisissa kisoissa. Tuomari Vuoren muodolle lennähti\ntuontuostakin huvittunut ilme hänen kuunnellessaan syrjästä molempien\nvanhusten, ikätoverien ja riitakumppanien, isänsä ja rovastin,\nkeskustelua urheilusta muinaisessa Hellaassa ja nykymaailmassa,\nerittäinkin Suomessa. \"Pentathlon eli viisiottelu oli se kilpailu, joka\ntuotti osanottajalleen suurimman huomion\", kanslianeuvos siinä kuului\nesitelmöivän, kun samalla kilpailut alkoivat ja kaikkien huomio kiintyi\nseuraamaan niitä.\n\nIhmisen tunnekärsimyksistä on kirjoitettu paljon viiltäviä kuvauksia,\njoiden arvoa ja tehoa ei ole vähäksyttävä; jotkut niistä ovat\ntraagillisen runouden helmiä. Mutta sitä tuskaa, jota tunnemme\nnähdessämme sen urheilijan joutavan tappiolle, johon olemme asettaneet\nkaiken luottamuksemme, ei ole kuvattu eikä tullakaan kuvaamaan, sillä\nse ei ole inhimillisin kyvyin mahdollista. Meillä ei ole aseita,\nmillä käsittäisimme, mittaisimme ja tekisimme sen muille nähtäväksi\nenempää kuin voimme oivaltaa, mitä asuu tähtien takana ja minkälaista\non se, jolla ei ole loppua. Runoilija joskus osuu sitä lähelle esim.\nsellaisissa säkeissä kuin \"kaikk' ota haudan synkeys ja tuskat elämän\"\njne., mutta nämä jäävät silti kauas varsinaisesta todellisuudesta.\nSamoin ovat ihmisen kyvyt riittämättömiä kuvaamaan riemua, jota\ntunnemme voiton hetkellä, kun kiekko on sankarimme äärimmäisen\nponnistuksen heittämänä kiitänyt muutamaa senttiä kauemmaksi kuin\nkilpailijansa; kun kuula on pudota jymähtänyt vielä tuonnemmaksi kuin\nolimme rohkeimmissa unelmissamme otaksuneet; kun rima on pysynyt\nkuin pysynytkin siinä korkeimmassa paikassa, mihin vastustaja oli\nonnistuneilla hypyillänsä sen vähitellen hiissannut; kun jo lyödyksi\nluulemamme juoksija olikin viimeisellä parilla sadalla metrillä alkanut\nuskomattomalla sisulla parantaa vauhtiaan ja sivuuttaen vaarallisimmat\nkilpailijansa jättänyt heidät kuin seisomaan tien varteen; kun raivokas\nremakka ilmaisee meidän joukkueemme onnistuneen tekemään viimeisen,\nratkaisevan maalin...\n\nLauri Ylitalo ja hänen aseveljensä areenan hiilimurskalla tekivät\nparhaansa ja niittivät kauniita voittoja, mutta silti lopullinen\nratkaisu häilyi veitsenterällä. Kanslianeuvos hikoili kuumuudesta\nja jännityksestä eikä voinut salata enempää iloaan voittojen kuin\nharmiaan tappioiden johdosta. Viimeksimainitussa tapauksessa\nhänen tekohampaidensa välitse saattoi sihahtaa suhuäänne, jonka\npahansuopa olisi voinut tulkita \"sssaakeliksi\" tai muuksi sellaiseksi\nviattomammaksi puheen vahvistukseksi, mutta jota maailman menoon\ntottunut rovasti ei ollut kuulevinansa. Vähänkö häntä itseä harmitti,\nkun Suinulan Eero, hänen oma kastamansa ja rippikoulusta edes\nlaskemansa vesa, koko pitäjän toivo seiväshypyssä, vastoin kaikkien\nodotusta viimeisessä ratkaisevassa erässä tipautti riman. Vanha\nrovasti ihan sähisi harmista ja ajatteli, että \"perhanan poika, kun\net hallinnut roskaasi, Vaan annoit lonkkasi tehdä itsellesi moisen\ntepposen!\" Mutta kun Ylitalon Lauri ryntäsi 5 000 metrin loppukirissä\njohtoon ja kuin liukuen ilman läpi kiisi maaliin ja toi kun toikin\nkotipitäjälleen viimeiset ratkaisevat pisteet, rovasti sanoi syvästi\ntyydytettynä: \"Niinkuin profeetta Elia, totisesti!\" Kanslianeuvoksen\nsitten kysyttyä, mitä rovasti oli tarkoittanut mainitsemalla\nkilpajuoksun yhteydessä pyhän profeetan ja oliko juutalaistenkin\nkeskuudessa ollut urheilumiehiä, rovasti palautti arvoisan ystävänsä\nmuistiin kertomuksen siitä, kuinka Elia Tisbeläinen oli vyöttänyt\nkupeensa ja juossut Ahabin vaunujen edessä Karmelin vuorelta Jisreeliin\nsaakka, mikä ei suinkaan ollut vähäinen matka. \"Arvattavasti Paavo\nNurmi tai meidän Laurimme olisi juossut sen lyhyemmässä ajassa, mutta\nsilti asia on muistamisen arvoinen. Juutalaisten urheilukuntoisuudesta\ntodistaa muuten\" -- rovasti harkitsi vakavasti -- \"se, että Daavid\noli tunnetusti etevä linkomies ja että apostoli Paavali käytti\nkilpajuoksijoita kristillisenä vertauskuvana. Pyrkivätpä nuoret papit\njoskus innostuksissaan väittämään apostolin suositelleen urheilua\nkäskiessään säilyttämään ruumiimme Pyhän Hengen temppelinä...\"\n\nVaikka voitto oli ollut täpärällä, niin se oli kuitenkin varma ja\nkiistämätön. Haastaja oli lyöty ja sai palata majoihinsa nuolemaan\nhaavojaan. Kilpailujen kestäessä vallinnut välien kireys laukesi\nsamalla kuin kilpailutkin ja palkintojen jakotilaisuudessa vallitsi\njo reilu, kansan yleiselle kuntoisuudelle omistettu yhteishenki.\nKanslianeuvos ehti odotellessaan ohjelman alkamista nauttia vähän\nvirvokkeita ja nukahtaa muutaman silmäntäyden, ja oli sitten virkeä\nkuin sirkkunen. Hän jutteli rovastille elämänsä suuren urheilumuiston\n-- oli tainnut kertoa sen jo muutamia kymmeniä kertoja aikaisemminkin,\nmikä ei kuitenkaan haitannut, rovasti kun ei puolestaan milloinkaan\nmuistanut sitä kuulleensa -- eli sen, miten hän oli poikansa Kaarlon\nkanssa joutunut 1911 näkemään kilpailun Englannin mestaruudesta\njuoksussa neljän mailin matkalla. Kaarlo oli ollut silloin 20-vuotias\nylioppilas, jonka täytyi saada nähdä Eurooppaa, ja niin he olivat\njoutuneet kesähelteellä Lontooseen. \"Asuimme jossakin Bloomsburyn\nlukemattomista täyshoitoloista -- Torrington Squaren varrella se\nmuistaakseni oli -- ja mietimme, miten saisimme kulumaan ikuisuuden\npituiselta tuntuvan sunnuntain, joka voi olla Lontoossa todellinen\nSahara. Katselin siinä aikani kuluksi sitä ainoata lehteä, minkä\nolimme saaneet ostetuksi, ja aloin vasten periaatteitani, kun kaikki\nmuu oli jo luettu, tavailla myös urheiluosastoa. Silloin sävähdin\nkuin sähköiskun saaneena, sillä lehdessä ilmoitettiin selvin sanoin,\nettä 'tänään' suoritetaan Stamford Bridgen urheilukentällä kilpailu\nEnglannin mestaruudesta juoksussa neljän mailin matkalla, osanottajana\nmm. Hannes Kolehmainen Suomesta. Hyppäsin kuin raketti liikkeelle ja\nsanoin Kaarlolle, että 'pian nyt Stamford Bridgelle katsomaan, kuinka\nsavolaispoika vie englantilaisilta heidän oman maansa mestaruuden!'\nKaarloa ei tarvinnut käskeä kahdesti -- hän oli nuorena melkoisesti\nurheiluhenkinen -- ja niinpä saavuimme viimeisessä nipukassa paikalle.\nLontoossa oli onneksi jo siihen aikaan hyviä vuokra-autoja. Juoksu oli\njuuri alkamassa. Kauan ei tarvinnut kilpailijoita silmäillä ennenkuin\nsaattoi sanoa, että tuo vaalea, rauhallinen poika tuolla oli Hannes.\nIhmiset siinä ympärillämme hälisivät ja arvostelivat kilpailijoita,\ntaisivat lyödä vetoakin, ja Kaarlo tiedusteli muutamalta äijältä, ketä\npidettiin varmimpana voittajana. Entistä mestaria mister Scottia,\n'tuota tummaa miestä tuossa', meille selitettiin ja kysyttiin,\nhalusimmeko ehkä lyödä vetoa hänen puolestaan. 'Tuo vaalea poika\nnäyttää varmemmalta voittajalta', Kaarlo vastasi ja osoittaen Hannesta\nselitti, kuka hän oli. Kuulijain kasvoille ilmestyi epäilevä ja samalla\nsäälivä ilme ja he katselivat meitä kuin olisimme olleet mielisairaita.\nMutta väittely oli turhaa, sillä pianhan nähtäisiin, kumpi puoli oli\noikeassa\".\n\n\"Hannes tiesi, mitä oli tehtävä. Heti alussa hän ampaisi entisen\nmestarin kantapäille ja pysyi siinä yli puolen matkaa, kiristi mies\nvauhtia miten kireäksi tahansa. He olivat pian johdossa. Mestari\njuosta jynkytti mielestäni liian pystyssä asennossa, jysähtävin,\ntömisyttävin askelin, kun Hannes taas halkaisi ilmaa sirosti\nmenonojossa kuin matalalla liitävä haukka. Puolivälissä hän siirrähti\nedellämenijäänsä sen verran lähemmäksi, että juoksi nyt takahangassa.\nMister Scott huomasi tämän, heitti äänettömästi liitävään, valkoista\nvarjoa muistuttavaan kilpailijaansa säikähtyneen silmäyksen -- näin\nsen selvästi, sillä he juoksivat juuri silloin meidän kohdallamme\n-- ja alkoi kiriä entistä enemmän. Mutta se oli turhaa, sillä\nmilloinka varjo voisi lakata seuraamasta omistajaansa. Toivomme,\nuskomme ja luottamuksemme kasvoi ja kilpailijain juostessa uudelleen\nohitsemme aloimme kiihtyneinä jännityksestä ja innostuksesta karjua\nHannekselle suomeksi tervehdyksiä ja kehoituksia. Yllättyneenä hän\nvilkaisi miehiin, hymyili vastaukseksi ja oli taas mennyt. Yhä kesti\nkierroksia, yhä Hannes juoksi kilpailijansa takahangassa. Mister\nScott oli ilmeisesti hermostunut ja nähtävästi hengästynyt, ja hänen\njuoksutyylinsä oli käynyt entistä raskaammaksi 'Tuon miehen perii kohta\npiru!' sanoin kiihkoissani Kaarlolle, joka jännityksestä kalpeana\nhuohotti suu auki. 'Minkä hemmetin tähden Hannes ei jo lopullisesti\npyyhkäise ohi!' nurisin sitten ja aloin mielessäni sättiä häntä, että\n'kun haaskaa turhaan aikaa'. Kaamea hiljaisuus vallitsi jo katsomossa,\njossa yhdistyneet kansakunnat oli lyöty perinpohjaisella ällikällä\nnähdessään Englannin mainehikkaan mestaruuden olevan siirtymässä\nsilloin vielä sangen tuntemattoman, pienen merentakaisen kansan\nhaltuun. Siinä samassa oli jo loppukierros käsissä. 'Hannes, Hannes!'\nvaikeroimme sydämessämme, joka takoi kuin väkivasara, 'kaikkien\nsuomalaisten yhteinen sisu, siivitä hänen kantapäänsä!'\"\n\nKanslianeuvos piti taidepaussin, kuivasi hikistä kaljuansa ja katsoen\nympärilleen nautti kuulijainsa jännittyneestä, odottavasta ilmeestä.\nSiihen olivat kerääntyneet molempien pitäjien arvohenkilöt, joista\nvain harvat olivat aikaisemmin kuulleet tätä kuvausta Suomen urheilun\nhistoriassa mainehikkaasta saavutuksesta. Tuomari Vuori tuijotti\nlattiaan ja nauroi itsetykönänsä isälleen, tämän kertomukselle ja\nkoko tilanteelle -- nauroi ja nautti siitä samalla kertaa. Annettuaan\nkuulijainsa riittävästi odottaa kanslianeuvos niisti nenänsä ja saneli\nlopun salaperäisellä, kaikkien rajatonta ihailua vaativalla äänellä:\n\n\"Oli jäljellä vain viimeinen suora sivu, jonka päässä maali oli, ehkä\nnoin 150 metriä. Huusimme hädässämme avuksi kaikkia suomenmielisiä\njumaluuksia ja tulimmekin kuulluiksi. Yhtäkkiä Hannes muutti keveän\nliitonsa viivana syöksyvän nuolen lennoksi. Mister Scott jäi hänen\njälkeensä äkillisesti kuin olisi pysähtynyt seisomaan. Kun Hannes\nsekuntia myöhemmin katkaisi nauhan, oli katsomo vaiti kuin olisi saanut\nhalvauksen. Sitä selvemminpähän kuuluivat meidän voitonriemuiset\nleijonankiljaisumme. Silmäten kukistuneeseen lähiympäristöömme, että\n'siinä nyt näitte!' juoksimme -- huom.! minäkin juoksin eikä vain\nKaarlo -- pukuhuoneeseen päin onnittelemaan Englannin mestaria ja\nSuomen suururheilijaa. Jos nyt luulette tavanneemme hänet ihailija-\nja onnittelijajoukon ympäröimänä, sanomalehtimiesten ja valokuvaajain\npiirittämänä, kuten muualla maailmassa olisi ollut itsestään selvää\ntällaisessa tapauksessa, niin erehdytte. Pukeutumissuoja oli kyllä\ntäynnä nuoria, häliseviä englantilaisia, jotka tapansa mukaan\nkovasti nauraen ja hohottaen juttelivat keskenään, mutta Hannesta\nei näkynyt. Vasta useamman kerran kysyttyämme häntä muuan viittasi\nerääseen oveen. Sen takaa Hannes löytyikin -- jo melkein valmiiksi\npukeutuneena ja tarkastellen tyynesti kädessään olevaa koteloa,\njonka keskellä, samettisyvennyksessä, oli silloisen kymmenen\npennin rahan laajuinen, mutta hiukan paksumpi kultamitali -- aika\npötikkä siis. Ilman minkäänlaisia juhlamenoja se oli heti kilpailun\npäätyttyä pistetty hänelle käteen ja sanottu samalla hyvästit. Ei\npuhettakaan juhlatilaisuudesta, kutsusta päivällisille tai muusta,\nedes vähimmästäkään huomaavaisuudesta, vaan merten takaa saapunut\ntuntematon urheilija sai tyytyä voittopalkintoonsa ja siihen seuraan,\nminkä sattuma hänelle soisi. Veimme tietenkin Hanneksen mukanamme\nriemusaatossa. Suomalaisia kertyi joukkoon useampia: Helsingin Sanomain\nsilloinen toimitussihteeri, joka oli opintomatkalla -- en muista enää\nhänen nimeänsä --, Aino Malmbergin poika Olli, joka oli tervehtimässä\nLontoossa asuvaa äitiänsä, ehkä muitakin. Kaarlo muistaa heidät\nparemmin. Menimme Frascatin suureen ravintolaan ja juhlimme siellä\nHannesta kaikessa vaatimattomuudessa. Joimmeko sampanjaa, Kaarlo?\"\n\n-- Emme, vastasi puhuteltu, emmekä pitäneet edes ainoatakaan puhetta.\nSe ei kyllä olisi ollut mahdollistakaan, sillä istuimmehan pikkupöydän\nääressä yleisessä salissa, jossa musiikki pauhasi herkeämättä. Joka\nilta siellä muuten soitettiin Sibeliuksen Valse tristeä ja Offenbachin\nHoffmannin satuja. Yleisön kunniaksi on sanottava, että se osoitti\nvilkkaammin suosiotaan Sibeliukselle.\n\n-- Kyllä se olisi ollut mahdollista, jos meillä vain olisi ollut oikeaa\nsuomalaista sisua, sanoi kanslianeuvos närkästyneenä. -- Silloin joku\nmeistä olisi pitänyt Hannekselle puheen, jonka pontena olisi ollut,\nettä hänen aloittamansa voittojen sarja oli jatkuva siihen saakka,\nkunnes sen valloittama voitonseppele olisi voitu laskea itsenäisen\nSuomen alttarille. Mutta me olimme vielä silloin, ryssien sorron\nkurjimpina vuosina, ytimettömiä raukkoja, joilta puuttui suomalaisen\nsuurin ja paras ominaisuus: Sisu, kirjoitettuna isolla alkukirjaimella.\nHassua muuten oli, että se urheiluseura tai toimikunta tai mikä se\nnyt oli, joka oli toimeenpannut Stamford Bridgen kilpailun, piti\njuhlapäivällisiään samassa ravintolassa kuin me, vieläpä salimme\nparvekkeella. Luultavasti siellä kuivailtiin entisen mestarin\nkyyneleitä sillä aikaa kun uusi mestari alhaalla salissa hymyili\nenglantilaisten isäntiensä kohteliaisuudelle ja vieraanvaraisuudelle\nviisaaseen, hillittyyn, tällä kerralla hiukan halveksivaan tapaansa.\n\n-- Voittojen sarja jatkui pian, puuttui nyt puheeseen tuomari Vuori,\nsillä seuraavan kesän heinäkuussa olivat Tukholmassa olympialaiset\nkisat, joissa saavutettu maineemme teki Suomen nimeä tunnetuksi\nyli maapallon. Helsingin Sanomain toimitussihteeri, joka oli läsnä\nFrascatissa, selosti lehdessään olympialaiset tavalla ja paikalla,\njoka oli Suomen sanomalehdistössä uutta, ja nosti urheilun julkisessa\nsanassa siihen korkeaan asemaan, missä se sittemmin on meillä siinä\nollut. Oli kuin elämämme joka alalla olisi vuosisadan vaihteessa\nvaltiollisen sorron herättämänä alkanut kuumeinen kehitystyö, joka\nsitten vei itsenäisyyteen ja antoi meille kaiken hyvinvoinnin ja onnen,\njosta nyt nautimme. Ei puutu muuta kuin lopullinen yksimielisyys ja\nturvallisuudentunne.\n\nRovasti huokasi ja sanoi vakavasti:\n\n-- Nekin Jumala armossaan meille vielä antaa. Voi tulla koettelemuksia,\nmutta sillä aikaa kuin niissä kamppailemme ja kirkastumme, Jumala\nhiljalleen sidoskelee meille historiamme suurinta voitonseppelettä.\n\nHe ajoivat kuutamossa kotiin vanhalla rämisevällä fordillaan, joka\nvaatimattomasta ulkoasustaan huolimatta tuksutteli uskollisesti ja\nsitkeästi mäet ylös, toiset alas. Sillä oli näet vankka, luja, sisukas\nmoottori. Lauri oli sijoittautunut kolmanneksi takaistuimelle ja\nHelena-rouva oli siirtynyt kuljettajan viereen. Lauri ei ollut vielä\nkäynyt kotonaan ja kiiruhti nyt sinne tapaamaan äitiään ja mikäli\nonni olisi suotuisa myös Kerttua, jonka piti niinkuin huomenna päästä\nlomalle lottakomennukseltaan. Kulku tyynessä, kuutamoisessa yössä oli\nsatumaista. Vaiettiin ja kanslianeuvos torkkui väsymyksen valtaamana.\nLauri solutti vankan käsivartensa hänen harteilleen ja pyysi häntä\nnojautumaan sen ja hänen olkapäänsä varaan sekä nukahtamaan huoleti.\nKanslianeuvos totteli ja huomasi kuulevansa Laurin sydämen lyönnit.\nHuolimatta päivän äärimmäisistä ponnistuksista ne olivat säännöllisiä,\nrauhallisia, voimakkaita. Oli kuin niitä kuunnellessa olisi painanut\nkorvansa Suomen nuorison rintaa vastaan ja todennut, kuinka siellä\nkansan sydän takoi säännöllisin, rauhallisin, voimakkain iskuin suurta\ntulevaisuutta.\n\n\n5\n\nKoko elokuun loppupuolen oli kestänyt samoja ihmeellisiä, tyyniä\nhellesäitä, jotka olivat antaneet leimansa tälle kesälle. Niistä ei\nollut voinut nauttia, sillä mielessä asui kuva kuivuudesta kärsineistä\nja jo laajalti siihen uupuneistakin vainioista. Lehdet olivat alkaneet\nkellastua ennenaikojaan, maa oli halkeillut syviin juoviin ja kaivoista\noli kuivunut vesi vähiin, toisista olemattomiin. Kovamultaisissa\npelloissa ei peruna ollut päässyt kehittymään edes niin paljoa, että\nolisi kukkinut. Kuinka julma saattoikaan luonto olla.\n\nKanslianeuvos joutui kävelyretkillään ja pistäytyessään kylän taloissa\nusein puheisiin sekä aikuisten että varsinkin lasten kanssa. Hän ei\ntällöin voinut olla ihmettelemättä sitä rauhallisuutta, jota viljelijät\nitse osoittivat puhuttaessa poutakesästä ja sen sadolle tuottamista\ntuhoista. Kun hänkin samoin kuin poikansa joskus huomautti olevan\nluonnotonta antaa peltojen nääntyä kuivuuteen silloin, kun ääressä\non järvellinen vettä, ja pitävänsä välttämättömänä pääsyä poudan\nhallitsijaksi ryhtymällä perustamaan käytännöllisiä kastelulaitoksia,\nisännät hymyilivät hänelle, sillä tuo oli kuvaavaa puhetta sille, joka\nei ymmärtänyt maanviljelystä. Samoin kanslianeuvokselle hymyiltiin\nsilloin, kun hän innostuneesti selitteli, kuinka välttämätöntä\noli heinäsadon turvaaminen kosteuden tuhoa vastaan keksimällä\ntarkoituksenmukaisia kuivauslaitoksia. Niitä ei muka yleensä voinut\nkeksiä eikä rakentaa sellaisiksi, että rehut olisivat niissä kuivaneet.\nSitäpaitsi sekä vesittämis- että kuivaamislaitteet tulivat niin\nkalliiksi, ettei maanviljelijöillä ollut niihin varoja. -- Mutta\naina varma sato korvaisi pian suuretkin kustannukset. Eikö näissä\nasioissa sitäpaitsi voitu liittyä yhteistoimintaan? -- Tuskinpa\nvain. Kuka osakas noita välineitä sitten käyttäisi ensimmäiseksi?\nAjatus, että kuivuuden voisi torjua ja rehun ja viljan korjata aina\ntäysiarvoisena ilman sateen haittoja, oli niin uusi, että se tuntui\nluonnonvastaiselta. Täytyihän taivaallekin luovuttaa osuutensa\nmaanviljelyksessä.\n\nElokuu oli jo loppunut ja lähtö Helsinkiin oli käsissä. Keskiviikko,\n30. päivä, oli samanlainen kuin koko elokuun muutkin: tyyni ja lämmin.\nOhut pilviverho esti auringon paistamasta täydellä terällä ja pari\nkertaa päivän kuluessa vihmoi hiukan kuin näyttääkseen vettä sentään\nvielä olevan. Sään kuiva perusluonne ei siitä kuitenkaan muuttunut.\nAvaruus oli yhä arvoituksellisen liikkumaton kuin odottaen jotakin.\nTorstai, viimeinen päivä, oli poutainen, helteinen. Perjantai, syyskuun\nensimmäinen, samoin. Se uupui kuulaaksi, pian pimeneväksi illaksi, jota\nvietettiin vilpolassa vanhan, kodikkaan öljylampun ympärillä.\n\nKanslianeuvoksella oli taas kerran kaikki omaisensa luonaan. Kalevi\noli puoliväkisin irtautunut muutaman päivän lomalle saadakseen vielä\nnähdä kesiensä keskeisimmän onnelan. Hän ei itsekään ymmärtänyt,\nmistä hänellä oli syntynyt tämä näin kiihkeä halu, sillä eihän\nollut kysymystä siitä, ettei hän näkisi tätä paikkaa vastakin. Joka\ntapauksessa mieleen oli tullut kuin käsky, että \"mene! Näet siellä\nvielä kerran kaikki rakkaasi ja kaiken sen, mihin koko olemuksesi\nkuuluu. Eihän tiedä, mitä voi tapahtua\". Hän oli koettanut saada Anjaa\nmukaansa, mutta tämä ei ollut voinut lähteä. Kerttu oli kiiruhtanut\nkotiin lottakomennukseltaan, josta oli nyt vapautunut aloittaakseen\nopintonsa Ateneumissa. Lauri Ylitalo istui tuossa kanslianeuvoksen ja\nKertun vieressä. Hän oli saanut ja saisi vielä tämän ja huomisen päivän\nkuluessa samoilla Kertun kanssa kotipiirinsä tuttuja polkuja, soutaa\nhäntä luodolta toiselle kuuntelemaan kajavain kaikerrusta ja kaakkurien\nitkua, ja kiivetä hänen kanssaan rantojen ja saarien vuorille katsomaan\ntuttuja näköaloja ja veden kimmellystä jyrkänteen juurella.\n\nHe olivat keskustelleet loppumattomasti, punninneet erilaisia syitä\nja vastasyitä, harkinneet kaikkia huomaamiaan tekijöitä ja alkaneet\nlopuksi rauhoittua. Usko vanhaan aseveljeyteen Saksan kanssa poisti\njoka keskustelukerta epäilykset ja pelon. Nähtävästi Saksan liitto\nVenäjän kanssa merkitsi Suomen kohdalle sitä, että Suomi siirrettiin\nsuurvaltain pelin ulkopuolelle ja jäi muiden pohjoismaiden kanssa\nrauhaan omaan syrjäiseen kolkkaansa. Saksa ei näet ollut voinut suostua\nsiihen, että Venäjä tuhoaisi sen vanhaa aseveljeä ja ystävää. Siihen\nnyt luotettiin ja katseltiin tästä turvalliselta näyttävästä asemasta\nsuurpolitiikan myrskyävälle ulapalle, jossa kansojen laivat luovivat\nristiriitaisissa puuskatuulissa, toisilla peräsimessä varma käsi ja\npurjeet eheinä, toisilla peräsin rikki ja purjeet riekaleina.\n\nKanslianeuvos oli keskustelun tiimellyksessä kiihkeä kuin nuorukainen\nja oli jälleen järkkymätön uskossaan ihanteisiin ja oikeuden\nmurtumattomuuteen. Saksan ja Venäjän hitto, joka ensin oli järkyttänyt\nhäntä, tuntui hänestä nyt sallimuksen erikoistoimenpiteeltä juuri\nSuomen varjelemiseksi. Tähän ajatukseen hän tarrautui kuin hukkuva\noljenkorteen, sillä häntä kauhistutti se turvaton tila, johon Suomi\nilman Saksan salaista suojelua joutuisi.\n\n-- Mitä varten Saksa oikeastaan suojelisi meitä? kysyi nyt yhtäkkiä\nKerttu, sillä tuo vapaussotamme aikainen aseveljeys ei velvoita\nsitä siihen. Olemme itse enemmän kuin irtisanoneet sen -- olemme\nviime vuosina suorastaan torjuneet luotamme Saksan. Suurpolitiikassa\ntoimitaan tosiasiain ja oman kansakunnan edun eikä kauniiden muistojen\nmukaisesti.\n\n-- Tosiaankin! sanoi Kalevi. -- Kuinka voisimme pyytää Saksaa uhraamaan\nomia, kuka tietää miten elintärkeitä etujaan kansan puolesta, joka sen\njälkeen, kun Saksa oli auttanut sen itsenäiseksi, vähitellen liukui\nsen vihollisten puolelle? Sen uutta hallitustapaa ja johtavia miehiä\non täällä pilkattu niin paljon, että alkeellisinkin säädyllisyys on\nrikottu. Sen kaikkiin pyrkimyksiin on suhtauduttu epäluuloisesti ja sen\nkulttuuria, joka kuitenkin on meille kieltä lukuunottamatta kaikista\nläheisintä, on alettu vieroa. On ollut puhetta saksan opetuksen\nvähentämisestä ja meille kaukaisen ja vieraan englannin asettamisesta\nsen tilalle. Taloudelliset suhteemme on ohjattu yksipuolisesti ja\nviettämällä oikein mielenosoituksellista säkkipilliviikkoa Englantiin\npäin. Jotta ulkopolitiikkamme englantilainen suuntaus tulisi koko\nmaailmalle ilmeiseksi, asetettiin ulkoministeriksi Holsti, jonka\nasenne Saksaa kohtaan tuli tunnetuksi jo maailmansodan aikana\nHelsingin Sanomain ulkomaanosastosta ja joka ilmaisi tämän selvääkin\nselvemmin viime keväänä eräässä sanomalehtimiehille pitämässään\npoliittisessa esitelmässä. Mitä luulette Saksassa ajatellun Holstin\nhassusta vierailusta Moskovaan ja liverryksistä Litvinov-ketun\nkanssa? Tietenkin sitä, että Suomi oli lopullisesti luopunut\nSaksasta ja heittäytynyt vanhan ympärysvaltapolitiikan vietäväksi.\nJa kun Holsti oli tehnyt itsensä mahdottomaksi -- ei kuitenkaan sen\npahemmin kuin että kelpasi komissaariksi kansainliittoon -- hänen\nsijaansa asetettiin eräissä suhteissa vielä englantilaisempi mies\nkuin hän -- Erkko. Sitä lipunnostoa ei voinut väärinkäsittää. Entä\nkirkkomme sitten! Vuosikausia täällä on hieroskeltu ylimääräisesti\nläheisiä välejä Englannin kirkkoon päin, jonka kanssa on luotu\noikein sakramentaalinen yhteys. Kun Suomi on Lutherin opin ja vanhan\nsaksalaisen kristillisyyden tyypillinen tyyssija, on Saksan täytynyt\nkäsittää nenäliinojemme liehuttaminen ja käsien ojenteleminen\nCanterburyyn päin viittaukseksi siihen, ettei Suomi enää pidä väliä\nLutherista eikä hänen saksalaisesta teologiastaan, vaan painaa päänsä\nEnglannin puolikatolisen kirkon helmaan. Sano sinä, isä, joka olet\naina kallistunut suosimaan ja viljelemään englantilaisuutta, eikö\nväitteissäni tosiaankin asu selvä ja kumoamaton totuus?\n\nTuomari Vuori, joka oli kuunnellut poikaansa tarkkaavaisesti, alkoi\npuhua sävyisästi ja rauhallisesti:\n\n-- Vetoat minuun kuin olisin asiantuntija, jollainen en tietenkään ole.\nTiedätte kaikki minun jo nuoresta saakka harrastaneen englantilaista\nkirjallisuutta ja kulttuuria. En osaa itsekään sanoa, mistä se\non johtunut, mutta luulen sen aluksi aiheutuneen jonkinlaisesta\nromantiikasta. Harrastukseni lisääntyi; kun Englannin kauppakamarit\nalkoivat vuosisadan alkukymmenellä protestoida Venäjän sortovaltaa\nvastaan, ja syveni ja vakautui elämänviettoni keskeiseksi piirteeksi\nsikäli kuin opin tuntemaan tuota kulttuuria. Mutta tämä ei ole\nmilloinkaan merkinnyt sitä, että olisin hyväksynyt sen kaikkia\npuolia. Sitähän eivät englantilaiset itsekään tee. Ja sikäli\nharrastukseni on ollut erikoista, ettei se ole ollut poliittista.\nAsennoitumiseni maailmansodan aikana oli niin jyrkästi Holstia ja\nenglantilaisystävyyttä vastaan, että jouduin Holstin kanssa, joka oli\nollut siihen saakka ystäväni ja eräältä osalta oppaani anglosaksilaisen\nmaailman mysteerioihin, sovittamattomaan riitaan. Oli hiuskarvan\nvarassa, etten karannut Lockstädter Lageriin, ja vieläkin pidän\nelämäni yhtenä laiminlyöntinä -- niitähän on monta, kuten tiedätte\n--, etten suorittanut tuota hyppäystä. Milloinkaan en ole vihannut\nsaksalaisia enkä saksalaista kulttuuria, vaan olen päinvastoin aina\ntunnustanut heidät mm. tieteen alalla meille läheisimmiksi. Heidän\nhengessään on englantilaisille vaikeasti oivallettavaa syvällisyyttä,\ngemyyttiä, tuota pyrkimystä käsittämään syntyjä syviä ja löytämään\nne lopulliset \"kolme sanaa\", joita Faust ja Väinämöinen tarvitsivat\nolevaisuuden ongelman ratkaisemiseksi. Mutta sikäli lienen valettu\nomiin erikoismuotteihini, etten esimerkiksi voi pitää Goethestä,\nlukuunottamatta hänen lyriikkaansa, ja että asetan Schillerin\nihmishengen jalona, puhtaana ilmennyksenä korkeammalle kuin hänet. Olen\njoskus säikähtäen ajatellut, että englantilaisuuden harrastus kenties\nilmaisee pintapuolisuutta. Olen ollut huomaavinani sitä kuuluisista\nanglomaaneista. Todellisia ytimekkäitä \"miehiä\" he ovat harvoin --\nusein niinkuin sanotaan \"heppuja\". Se tuomio kohtaa siis mahdollisesti\nitseänikin. Olkoon miten tahansa. Kuultuanne tämän voitte siis helposti\nymmärtää, miksi saatan, huolimatta edelleen jatkuvasta harrastuksestani\nenglantilaista kirjallisuutta kohtaan, rehellisesti yhtyä siihen, mitä\nKalevi juuri sanoi. Luopuminen Saksasta, vieläpä sen loukkaaminen,\noli rumaa ja kiittämätöntä sen heikkouden aikana ja on lisäksi ollut\nanteeksiantamatonta poliittista typeryyttä viime vuosina, jolloin\nSaksa on kuin Antaios-jättiläinen uusin, uskomattomin voimin noussut\nalennuksensa tantereesta. Presidenttimme, ulkoministerimme, koko\nhallituksemme, on tässä kohdassa onnettomasti erehtynyt. Heidän olisi\npitänyt -- se ei ole vahingoksi vieläkään -- sitkeästi hakea yhteyttä\nSaksaan ja hartaudella viljellä sinne päin kaikkia suhteitamme.\nTunnukseksi ei olisi pitänyt ottaa englantilaisen säkkipilliviikon\nlausetta \"me ostamme niiltä, jotka ostavat meiltä\", vaan politiikkamme\nylimmäksi ohjeeksi olisi ollut kylmäverisesti asetettava periaate\n\"kohtalomme liittyy Saksaan -- kauppa tulee vasta sen jälkeen\".\n\n-- Luuletko, isä, Saksan siinä tapauksessa asettuneen avoimesti\npuolustamaan meitä? kysyi Kerttu.\n\nTuomari Vuori katseli mietteissään tyttärensä soreata muotoa ja hänen\ninnostuksesta sädehtiviä, kauniita silmiään.\n\n-- Sitä minun on mahdotonta tietää. Versailles'n rauha painoi Saksan\nsellaiseen alennustilaan, ettei se ehkä siitä noustessaan olisi\nvoinut, vaikka olisi tahtonutkin, antaa oman etunsa kaatua pienen,\nvähäisen Suomen hyväksi. Mutta siitä olen varma, että Saksa olisi\ntuossa tapauksessa toiminut puolestamme heti ensimmäisen tilanteen\nsalliessa. Uskonpa lisäksi, että vaikka Suomesta ei nyt tehdyssä Saksan\nja Venäjän liittosopimuksessa arvattavasti puhuta mitään, -- niin\nnäet luulen menetellyn --, tuo puhumattomuus ei ole meille yksinomaan\nepäedullista. Toistaiseksi Saksa ei sen mukaan sekaannu liittolaisensa\nja Suomen väleihin, mutta saattaa politiikan uusissa vaiheissa -- kun\nei ole nimenomaan luopunutkaan puheoikeudestaan siinä suhteessa --\nkiittämättömyydestämme huolimatta rykäistä ja sanoa, että mitenkähän\nolisi... Diplomaattiset asiakirjat ovat kuin itsensä Luciferin\nkirjoittamia -- niitä voi lukea kuin mainittu potentaatti kuuluu\nlukevan Raamattua. Meillä ei ole muuta neuvoa kuin turvata Jumalaan ja\nomiin voimiimme, sillä mistään emme todennäköisesti voi hyökkäyksen\ntapahtuessa odottaa aseellista apua. Muuta apua voi kyllä tulla,\netenkin osaaottavia fraaseja, mutta nehän eivät hyödytä meitä. Niiden\nmerkitys on suurin niiden lausujalle itselleen, sillä sanottuaan ne hän\ntuntee olevansa jalo, hyvä ihminen. Oma apumme, ylinnä yksimielisyys ja\njärkkymätön luottamus asiamme oikeuteen ja oikeuden voittoon -- siinä\nDaavidin linko, jolla kaadamme Goliatin...\n\nPuhelin kuului soivan kiivaasti, vaativasti. Kanslianeuvos säpsähti\nhereille syvistä mietteistään ja kysyi -- tuomarin mennessä vastaamaan\n--, mikä päivä tänään olikaan? Niin, niin, syyskuun ensimmäinenhän nyt\noli, aivan oikein. Muutaman päivän kuluttua oltaisiin jo Helsingissä.\nTuomari kuului vastailevan puhelimeen hämmästyneesti, vakavasti,\nhuolestuneesti, ja sanovan pian tulevansa kaupunkiin. Saavuttuaan\ntakaisin vilpolaan hän virkkoi hiljaisesti:\n\n-- Saksa on julistanut Puolalle sodan.\n\n\n6\n\nPuolan ei olisi pitänyt päästää asioita tähän, valitti kanslianeuvos,\nvaan myöntyä Saksan ehdotuksiin ja etsiä niistä kohtuutta. Olisi\npitänyt ymmärtää Versailles'n rajojen mahdottomuus ja suoda Saksalle\nyhtenäinen alue. Sovinto olisi ollut mahdollinen siihen aikaan, kun\nGöring metsästeli Puolassa ja Pilsudski vielä eli. Puolan luonnollinen\nvihollinen on Venäjä eikä Saksa. Idän ja lännen välissä asuvien\nlänsislaavien onnettomuus on ollut, etteivät ne maailmansodan jälkeen\nole hakeneet tukea Saksasta, jonka ystävyys olisi ollut niille sekä\ntaloudellisessa että sivistyksellisessä suhteessa mitä tärkein vaan\nympärysvaltain taholta. Nyt nähdään tämän politiikan onnettomat\nseuraukset. Puola tulee lyödyksi muutamassa viikossa.\n\n-- Isä, kuka on kiihoittanut Puolaa noudattamaan Saksan-vastaista\npolitiikkaa?\n\nKysyjä oli Kerttu, jonka äänestä kuulsi taisteluhaaste Tuoman Vuori\njoutui taas puolustautumaan:\n\n-- Altavastaajan osa on epäkiitollinen varsinkin silloin kun on pakko\nmyöntää erehtyneensä. Ympärysvaltain saartopolitiikka on jatkunut\nmaailmansodan jälkeenkin Englannin koettaessa valjastaa sen aisoihin\nniin monta valtiota kuin suinkin. Lopuksi se onnistui kauppasopimuksen\nnimellä saamaan siihen myös Suomen. Se on tehnyt kaikkensa estääkseen\nPuolaa sopimasta Saksan kanssa ja luvannut auttaa sitä sodan syttyessä.\nEn kuitenkaan voi käsittää, miten se voisi antaa tuota apua muuten kuin\njulistamalla sodan Saksaa vastaan.\n\n-- Olemmeko todellakin menossa uuteen maailmansotaan?\n\nHelena-rouvan ääni oli kauhistunut. Siitä tuntui puhdas inhimillisyys\njoka ei hyväksy sotaa eikä verenvuodatusta muuten kuin korkeintaan\nsilloin, kun ei ole enää muuta keinoa millä puolustaa isänmaata,\nkulttuuria ja henkeä rosvohyökkäystä vastaan. Kalevi oli syntynyt\nHelsingin valloituspäivänä 1918 ja saanut kuulla elämän ensimmäisinä\nääninä konekiväärien terävän rätinän ja tykkien jylinän. Helena-rouva\noli silloin vuoteessaan nähnyt näkynä kaiken sen kurjuuden, mitä sota\nihmiskunnalle tuottaa, ja siitä alkaen joka päivä sanattomin sanoin\nrukoillut Jumalaa säästämään ihmiskuntaa uudelta maailmansodalta.\nHän oli kuvitellut kansojen ja valtakuntien vihdoinkin oppineen\nsaamiensa veristen kokemusten koulussa, että samoin kuin yksityisten\nihmisten ja maatilojen väliset riitakysymykset oli ratkaistava ei\noman käden, voiman eikä väkivallan aseilla vaan neuvotteluissa\ntai tuomioistuimissa, valtakuntienkin väliset kysymykset oli\ntutkittava puolueettomasti ja rauhallisesti sekä saatettava sitä\ntietä oikeudenmukaiseen päätökseen. Hän oli innokkaasti puolustanut\nkansainliittoa, jonka oli uskonut vähitellen saavuttavan yhä\narvovaltaisemman aseman, ja kantanut sydämessään sellaistakin\nfantastista toivomusta, että se tekisi aloitteen ristiretkeksi\nbolshevismia vastaan ja Versailles'n rauhassa tapahtuneiden vääryyksien\nkorjaamiseksi. Vaikka viime vuosina oli näkynyt selviä merkkejä siitä,\nettei maailmanrauha ollut konsanaan ollut niin hauraan langan varassa\nkuin nyt, hän oli silti kuin hukkuva pitänyt kiinni näistä toiveistaan.\nNytkö siis uusi maailmansota olisi ovella?\n\n-- Olemme, Helena-hyvä, vastasi hänen miehensä. -- Kaikki sitäpaitsi\ntiedämme Venäjän olevan meille leppymättömästi vihamielinen ja\nvalmistavan hyökkäystä meitä vastaan. Lauri ja Kalevi, te, jotka\nolette olleet koko kesän Kannaksella, sanokaa, minkälainen kuuluisa\nMannerheim-linjamme oikeastaan on ja minkätehoisia muut varustuksemme,\nlentoaseemme, tykistömme...?\n\nLaurin kasvoille nousi säikähtynyt ilme, joka samalla muuttui ivaksi ja\nkohta suuttumuksen punaksi. Kalevi säpsähti myös ja katsahtaen Lauriin\nalkoi nauraa. Kerttu vilkaisi molempiin ja tuli neuvottoman näköiseksi.\nHetkisen kiusallisen äänettömyyden jälkeen Lauri alkoi puhua ilmeisesti\nhämillään:\n\n-- Sotilaina olemme valamme sitomia ja siis estyneitä sanomasta\nKannaksen ja muistakaan puolustuslaitteistamme mitään. Voimme\nainoastaan viitata siihen yleisesti tunnettuun tosiasiaan, ettei\neduskuntamme ole milloinkaan myöntänyt riittäviä määrärahoja maan\npuolustuksen vahvistamiseksi. Ne perustamiskustannukset, jotka\näskeisinä vuosina myönnettiin, malttamatta kuitenkaan olla lyhentämättä\nhallituksen ehdotuksia, eivät ole ehtineet vielä vaikuttaa. Niin\nsanotun Mannerheim-linjan vahvuuden voi jokainen kuvitella muistaessaan\nylioppilas- ja muun nuorison kiiruhtaneen tänä kesänä hätään, jotta\nedes välttämättömät kannakset olisi saatu varustetuiksi korsuilla\nja tankkiesteillä. Tykkimme ovat enimmäkseen vanhoja venäläisiä,\nsinänsä hyviä kyllä, mutta ammuksia ei ole riittävästi. Lentoase on\nharvalukuinen...\n\n-- Eräs kainuulainen kansanedustaja valitti minulle kerran sanoi nyt\ntuomari Vuori, ettei hänen uudistuneista pyynnöistään huolimatta\nSuomussalmen rajan puolustamiseen ole ryhdytty. Varustustöitä ei\nole tehty, vaikka siellä kansa hyvin tietää ryssän rakentaneen\nUhtualta rajallemme päin sota-, osalta jo rautatien. Sanotaan,\nkuulemma, vain, ettei ryssä ole niin hullu että ryhtyy hyökkäämään\nerämaiden kautta. Suomussalmella lienee pari kolmisenkymmenen miehen\nvahvuista rajavartiostoa, toinen pohjoisessa Juntusrannalla, toinen\nkirkonkylässä. Siinä kaikki. Johtunee rahan vähyydestä.\n\n-- Totta on, mitä sanot, isä, tuumi Kalevi. -- Mutta rajamme on\nniin pitkä, että sitä on näin pienen kansan mahdotonta kauttaaltaan\nlinnoittaa ja miehittää. Kun se edes menisi kannaksien poikki,\nSuomenlahdesta Vienanmereen, olisi toista. Meidän täytyy turvautua\nkokeneisuuteemme korpisodassa ja liikkuvaisuuteemme. Ryssä torjutaan\nsuomalaisella sisulla paremmin kuin joukkojen vahvuudella ja\nlinnoituksilla.\n\n-- Molemmat viimeksimainitut tekijät olisivat kuitenkin hyviä\nolemassa, huokasi kanslianeuvos, mutta minkä teemme kun niitä ei\nole. Matta otaksutaan nyt, että ryssä käyttäisi liittoaan Saksan\nkanssa anastustarkoituksiinsa ja hyökkäisi kimppuumme, ja ettei\nSaksa liittonsa ja meidän tyhmän politiikkamme vuoksi voisi eikä\nvälittäisikään meitä auttaa. Jäisimmekö todellakin yksin ja avuttomina\nkuin karitsa suden syötäväksi? Tottahan nyt ainakin Ruotsi, vanha\nveljeskansamme tulisi avuksemme?\n\nNuoret sihahtivat halveksivasti ja Kerttu naurahti teatterimaisen,\ntraagillisen \"ha-ha!\" Tuomari puheli epäröivästi, viivyttelevästi:\n\n-- Se käsitys tuntuu kyllä itsestään selvältä, sillä jos mikään mm\nse on historian perustelema. Silloin kun Ruotsi tekemällä Stolbovan\nrauhan luopui Kaarle IX:n kaukonäköisestä Jäämeren-politiikasta ja\nläksi Keski-Euroopan tanterille taistelemaan muka evankeelisen uskon\npuolesta -- kuninkaan seikkailunhalu ja kunnianhimo sitä tosiasiassa\nsiihen ajoivat --, se joutui harhatielle, joka lopuksi tuhosi sen\naseman ja voimat. On käsittämätöntä, ettei ymmärretty, mikä vaara\nSuomelle ja, koko valtakunnalle koitui siitä, että ryssä ja ryssänusko\nsaivat rauhassa hiivittäytyä ja pesiytyä karjalaisten ammoisille\nasuinpaikoille, Vienan- ja Jäämeren rannoille, Suomen selkäytimen\ntaa, jossa ne vaanivat Solovetsin johdolla tilaisuutta päästäkseen\nhyökkäämään niskaamme. Tuon älyttömyyden täytyi ainakin osaksi johtua\nsiitä, ettei silloin tiedetty, mikä merkitys on sillä, että kansalliset\nja maantieteelliset alueet lankeavat yhteen, että se, mikä luonnon\npuolesta kuuluu pohjolaan eli niinkuin nyt sanotaan Fennoskandiaan,\ntulee yhdistetyksi siihen myös valtiollisesti. Nämä ovat sellaisia\naina pysyviä, luonnossa itsessään asuvia viettitekijöitä, jotka\neivät lakkaa vaikuttamasta muutamassa sadassa vuodessa, eivätpä\nmilloinkaan, ja siksi on se hetki, jolloin ryssä mahdollisesti taas\nyrittää vallata Suomea, suuri historiallinen silmänräpäys. Silloin\nRuotsi-Suomen ja Venäjän, luterilaisuuden ja ortodoksisuuden,\nFennoskandian ylänkömaan ja Itä-Euroopan tasangon, lännen meri- ja idän\nmannerilmaston, kulttuurin ja barbarismin -- käyttäkää mitä tällaisia\nvastakohtamääritelmiä tahansa, sillä ne pitävät kaikki paikkansa --\nikivanha, vain keskeytyneenä ollut taistelu leimahtaa uuteen paloon ja\npyrkii puoleltamme jatkamaan siitä, mihin se oli päättynyt Stolbovan\nrauhassa, eli viemään Fennoskandian valtiollista rajaa sinne, missä on\nsen luonnollinen maantieteellinen itäreuna. Kellä vain on vähääkään\nhistoriallista silmää ja kykyä näkemään tapahtumain alla asuvia\nlaajempia perspektiivejä, hänen täytyy myöntää näin olevan. Kun\nolemme yksin liian vähäväkisiä saattamaan tätä Suur-Pohjolan -- tai\nSuur-Suomen, niinkuin nuoret sanovat -- nousun ohjelmaa loppuun, emme\nvoi muuta kuin rukoilla, että...\n\n-- Historian kuulu ja usein mainittu hengetär pistäisi palavaa taulaa\nSvean ja Götan leininlyömän jellonan hännän alle, jotta tuo elähtänyt\nkissaeläin heräisi, nousisi lämpimältä pankoltaan, raoittaisi keltaisia\nsilmiään, kohentaisi tipahtamassa olevaa tinapaperikruunuaan, painaisi\nkalisevat tekohampaansa likemmäksi ikeniään ja kiljahtaisi, että\nhiu-viuhh!!\n\n-- Kerttu! varoitti nuhtelevasti Helena-rouva.\n\n-- Niin, jatkoi Kertun isä pidätellen nauruaan, rukoilla, että Ruotsin\njohtaville valtiomiehille valkenisi Suur-Pohjolan etsikkohetki ja\nse nousisi kanssamme saattamaan Pohjolan historiaa tämän ainoaan\noikeaan alueelliseen päätökseen. Mutta täytyy epäillä, tuleeko\nniin tapahtumaan. Suur-Pohjolan ohjelma ei voi herättää Ruotsissa\ninnostusta, sillä kysymyshän on _Suomen_ alueen laajentamisesta ja\nsamalla mahtavan Venäjän verisestä loukkaamisesta, jota Ruotsi on\npelännyt ja välttänyt Bernadottein aikana enemmän kuin paiseruttoa.\nMuistettakoon, ettei se empinyt antaa Frans Albert Seynille korkeata\nritarimerkkiä. Stolbovan rauhasta alkaen Ruotsi on pitänyt Maanselän\nitäpuolella olevia Kuolan ja Itä-Karjalan alueita pohjolaan\nkuulumattomina, sumuisina, epämääräisinä erämaina, joiden vuoksi\nsen ei kannata nähdä vaivaa. Mitä se välittäisi niistä, kun se ei\nole huolehtinut eduistaan edes niin paljoa, että olisi hankkinut\nitselleen pääsyä Jäämeren rannalle. Jo tästä ilmenevä valtakunnallisen\nelinvoiman ja kasvunhalun halvaustila, jota on jatkunut Kaarle\nXII:n luhistumisesta alkaen, tekee aseellisen avun toivomisen\nRuotsista Suomeen turhaksi unelmaksi. Ruotsin haluttomuutta siihen\nlisää vielä se, että sen politiikka on ollut monta kertaa Suomelle\nsuorastaan vihamielistä. Hjalmar Branting, täällä kommunistimurhaaja\nToivo Antikaista puolustaneen asianajaja Brantingin isä, Ruotsin\nsosialidemokraattien johtaja ja hallituksen jäsen, oli tunnettu\nSuomen vihamies. Vielä viimeisellä hetkellä hän koetti Clemenceaun\navulla anastaa Ahvenanmaata, minkä hienon kataluuden Mannerheim\nkuitenkin sai estetyksi. Sensijaan että olisi tullut auttamaan meitä\nvapaussodassamme, kuten olisi ollut itsestään selvää, mikäli pohjolan\nkansojen kohtalonyhteys on muuta kuin juhlapuheisiin kuuluva ontto\nlauseparsi, Ruotsi kielsi aseiden kauttakuljetuksenkin, niin että\nsaimme aloittaa Vapaussotamme sulin käsin ja ensimmäiseksi työksemme\nanastaa aseita ryssiltä. Kuinka se olisikaan voinut sallia aseiden\nkuljetusta Suomeen, sillä olisivathan suomalaiset voineet kääntää ne\nruotsalaisia itseään vastaan yrittäessään suojella Ahvenanmaata, jonka\nulkoministeri Palmstjerna oli päättänyt aseellisin voimin anastaa\nSuomelta ja olisi anastanutkin, elleivät saksalaiset olisi tulleet\nväliin. Meidän Ahvenanmaalle saapuneen suojeluskuntamme ruotsalaiset\nkuitenkin olivat jo ehtineet riisua aseista ja tosiasiallisesti vangita\nsekä kuljettaa Vaasan rintamalle. Tästä asiasta on pohjolan veljessovun\nvuoksi puhuttu niin vähän ja niin hellävaroen kuin suinkin, mutta siitä\nhuolimatta pysyy totuutena se, että se oli puukonisku rosvojen kynsissä\nkuolemanhädässä henkensä puolesta kamppailevan veljen selkään eli siis\nkatalin rikos, mitä yleensä voi ihmisten ja kansojen kesken kuvitella\ntapahtuvan. Selvää on, ettei sitä historian lehteä, jolle se on\nkirjoitettu, voida pestä puhtaaksi millään, ei edes verellä. Kuvitelkaa\nlisäksi Ahvenanmaan linnoitusten hävittämistä. Mikä kaamea pelkuruuden\nja itsekkyyden osoitus! Ikäänkuin ne suomalaisten käsissä olisivat\nolleet suunnattuja Ruotsia vastaan. Ennen muruiksi kuin suomalaisten\nmiehittämiksi!\n\n-- Kuule, isä, puhkesi Kerttu sanomaan hämmästyneenä, en ole tiennyt\nolevasi ajatusten lukija. Muuten en voi selittää sitä, että latelet\ntulemaan kaikki minun aivokummitukseni ihan siinä samassa muodossa ja\njärjestyksessä, millaisina ne nousevat neroushautomooni. Yhdyn sinuun\ntäydellisesti. Ruotsista tulemme saamaan huomattavia määriä suklaatia,\nmutta emme sitä apua, joka antaa hengen veljen edestä.\n\n-- Kerttu! varoitti Helena-rouva taas.\n\n-- Rauhoitu, kallis äitini! hyvitteli Kerttu.\n\n-- Ruotsi ei tahdo sotia ketään ja kaikista vähiten ryssää vastaan\nsiksi, että juutalaisilla on niin suuri vaikutus sen politiikkaan.\nVenäjä on nyt, Kalevi jatkoi väitettään, juutalaisten hallitsema\nvaltio, ja juutalaiset ovat valtakuntienkin välisissä asioissa\nsalaisessa yhteistoiminnassa. Suomi on heidän mielestään liian\nvähäpätöinen pala Ruotsin puolustettavaksi. Venäjä saakoon sen, kunhan\nluovuttaa Ruotsille Ahvenanmaan.\n\n-- Juutalaisten osuudesta Suomen kohtaloon en tiedä mitään, sanoi\nLauri mietteissään; -- kerrotaan heidän käyvän kauppaa kaikella, minkä\nvain käsiinsä saavat. Mutta sen tiedämme, että Ruotsi on meikeinpä\nhävittänyt sotalaitoksensa ja on tällä hetkellä jokseenkin kykenemätön\nsodankäyntiin vakavammassa mielessä. Sanotaan rikkaan tappelevan\nhuonosti. En tahdo leikata ruotsalaisten soturien kunniaa, mutta sanon\nkuitenkin suomalaisten suhtautuvan epäillen heidän liian herraskaisiin,\nmammanpoikamaisiin upseereihinsa ja hyvissä, veltostuttavissa oloissa\nkasvaneeseen, heikosti harjoitettuun ja pitkällisen rauhan lihoittamaan\nmiehistöönsä. Suomalaiset oppivat vapaussodassamme kuolemaan\nepäröimättä siksi, ettei ollut muuta neuvoa, mutta ruotsalaisilla on\ntuo oppi vielä saamatta ja sitäpaitsi takataskussa aina se toinen\n\"neuvo\", että jätetään kuolema ottamatta huomioon, kun siihen ei kerran\nole väistämätöntä pakkoa. Jos Ruotsilla olisi ryssän kanssa yhteinen\nmaaraja, niin siellä olisi pilleissä toinen ääni.\n\n-- Kyllä ruotsalaiset mahtavat olla kiitollisia siitä, että heidän ja\nryssien välissä ovat meri ja Suomi. Laulaessaan Jumala ompi linnaamme\nhe tietenkin tarkoittavat Suomea sanoilla \"Hän aseemme on, kilpemme,\najalla vaaran, vaivan\". Äiti, onko tämä sopimaton huomautus? kysyi\nKerttu.\n\nKanslianeuvos oli kuunnellut keskustelua vaieten, mutta\ntarkkaavaisesti. Kun kukaan ei sanonut enää mitään, hän virkahti omien\najatustensa lopputulokseksi:\n\n-- Jos mieli saavuttaa suurta, täytyy uskaltaa asettaa alttiiksi\nkaikkensa. Mikä on suurta, vaatii suuria uhrauksia ja ponnistuksia.\nSekin, mikä on historian pohjavirtaus, edellyttää taistelua vereen ja\nhenkeen saakka muuttuakseen todellisuudeksi, saavutetuksi päämääräksi.\nNiin rakas kuin minulle Ruotsi onkin, minun on pakko yhtyä siihen, mitä\nolette puhuneet. Ruotsista on jo kauan puuttunut suurta, ihanteellista\najattelua. Aineellisuus on tukahduttanut sen. Mataluuden ohella\nRuotsin kansansieluun on hiivittäytynyt muutakin, mikä ei ole sille\neikä meille edullista. Ei ole sanottu, että kaikki piirit Ruotsissa\nsuhtautuvat erikoisemman myötämielisesti Suomen nousuun. Itsenäisyys\non kyllä säilytettävä -- tottakai --, mutta sisäinen ja ulkonainen\nvoima sekä merkitys pohjolan kvartetissa pysykööt aina sen verran\nRuotsin alapuolella, että tämän on mukavaa laiskanlinnassa istuessaan\ntaputtaa pellavatukkaista kilttiä Suomea isällisesti ja setämäisesti\npäälaelle. Ruotsi ei kertakaikkiaan pääse Norjaan ja Suomeen nähden\ntästä isonveljen holhoavasta asenteesta -- ei ainakaan ennen kuin saa\nkärsiä jotakin. Mutta mitäpä sen kärsittäväksi voisi tulla, kun se\nmakaa veljessängyssä keskellä, peite aina varmasti päällä, puhalsi\ntuuli mistä tahansa. Suomen laidalla peite on usein irti ja idän kylmä\nviima jäähdyttää kylkeä. Mutta lopettakaamme jo Ruotsin arvosteleminen.\nJokaisella kansalla on oikeus pitää omaa suuta läheisempänä kuin kontin\nsuuta. Olkaamme kiitollisia siitä suuresta myötätunnosta ja avusta,\njota sieltä vaaran tullen joka tapauksessa lämpimänä ja runsaana\nsaapuu. Vaikka se ei merkitsekään sitä rakkautta, joka saa veljen\nantamaan hengen veljen edestä, niin se on kuitenkin enemmän kuin ei\nmitään, ja paljon sille, joka ehkä joutuu kulkemaan kohti kuolemaa\nyksin, ilman ainoaakaan auttajaa. Menkäämme jo levolle, lapseni,\nsillä onhan myöhäistä. Kuinka suloinen rauhanmaja onkaan tämä pieni\n\"soppi vuorten välissä\", jonne suuresta maailmasta kuuluu vain vaisu\nmaininkien kohina. Kiittäkäämme jokaisesta illasta, jonka näin saamme\nviettää rauhassa ja onnellisina. Hyvää yötä, lapset! Herra siunatkoon\nteitä ja varjelkoon teitä, ja antakoon teille, minulle, koko Suomelle\nja kaikille ihmispoloisille oman sanomattoman ihanan rauhansa.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\n1\n\nTuomari Vuoren täytyi kiiruhtaa Helsinkiin jo maanantaiksi, syyskuun\n4:ksi päiväksi, hoidossaan olevien tärkeiden asioiden vuoksi. Samalla\nkertaa matkustivat joukko-osastoihinsa Kalevi ja Lauri Ylitalo.\nKanslianeuvos, Helena-rouva ja Kerttu lähtivät huvilasta vasta\nlauantaina, 9. päivänä. Kauniita, kesäisiä säitä riitti yhä, mutta\nodotellessa klo 6 linja-autoa saattoi tuntea syksyn jo saapuneen. Oli\nkirkasta, mutta viileätä, ja puhalsi navakka tuuli. Karjatarhoissa\nlopetettiin lypsyä ja sieltä täältä saapui jo läheiseen meijeriin\nmaitokuormia. Nuoret naiset, joiden silmissä oli vielä aamu-unen ilme\nja poskilla terve ahavan hohde, siirtelivät raskaita tonkkia kuin\nleikkikaluja ja antoivat yleensä työn sujua surkeilematta. Kaikki\nolivat vaiteliaita ja tyytyivät vain silmäniskulla annettuun ja\nvastattuun \"hyvään huomeneen\". Varikset raakkuivat sänkipelloilla ja\nkottaraiset lentelivät sakeina parvina, kunnes löysivät hetkiseksi\nmieluisan istumasijan. Kauan ne eivät kuitenkaan malttaneet viipyä\nyhdessä paikassa, vaan tarinoituaan hetken pyrähtivät taas lentoon.\nKanslianeuvos tarkasteli niitä nyt samalla tavalla kuin joka syksy,\nmonen kymmenen vuoden aikana. Hänen mietteensäkin, jotka itsestään\nsyntyivät tuota hälisevää parvea katsellessa, olivat luultavasti aina\nentisten kaltaisia. Vanhus huokasi. Hänen elämässään ei enää tapahtunut\nuutta, vaan kaikki oli vanhan kertautumista.\n\nTuuli kiihtyi myrskyksi, joka raivosi koko päivän, mutta iltapäivällä\nHelsinkiin tultua saattoi todeta, ettei sää ollut silti vielä kääntynyt\nkylmän puolelle. Tuomari Vuori oli vastassa ja pyysi isäänsä ajamaan\nheti kotiin ja jättämään Ainon asemalle huolehtimaan matkasälyistä.\nEsteri sai jäädä hoitamaan Helena-rouvan pakaasia. Niin siinä erottiin\njokainen omalle haaralleen, pääsemättä kuitenkaan lähtemään niin\npian kuin olisi tahdottu. Sillä aikaa kun he olivat neuvotelleet,\nmatkustajatulva näet oli pyyhkäissyt kaikki autot olemattomiin.\nEi ollut saapuvilla muuta kulkuneuvoa kuin syrjempänä vartioiva\nvaatimattoman näköinen ajuri, jota arvattavasti ei kukaan ollut\nhuolinut. Odottamatta kutsua se samassa alkoi ajaa kanslianeuvosta\nkohti, joka pian tunsi hänet vanhaksi ystäväkseen Riihiseksi. Tämä\npuheli:\n\n-- Kanslianeuvoskin on palannut mailta... Helsingin kaupungin\npuolesta saanen toivottaa teidät tervetulleeksi tähän kusiaispesään.\nTarkastellessani ihmisjoukkoa, joka pursusi ulos asemahallista, että\nolisikohan tuossa ainoatakaan sellaista kansalaista, jolle kelpaisi\nRiihisen roska, näin kanslianeuvoksen hatun ja tiesin heti, että sen\nkantaja alentuu kyllä nousemaan rattailleni. Kuta suurempi herra, sitä\nnöyrempi. Sinne entiseen paikkaanhan sitä? Tottakai. Ei kanslianeuvos\nmuuta sieltä ennenkuin sen lopullisen ja viimeisen kerran. Sellaista\nhattua kuin kanslianeuvoksella ei ole toista koko Helsingissä, lieneekö\nSuomessakaan. Tukholmastahan se tuli ostetuksi siinä kolmisenkymmentä\nvuotta sitten? Sitä minä tässä muistelin. Ja maksoi viitisen ruunua?\nJoo. Niin se oli. Se oli alkuaan vähän niinkuin harmaa, mutta on\nsen väri nyt aikalailla muuttunut. Melkein ruskeaksi. Tottakai niin\npitkässä ajassa. Muuttunuthan on sinä aikana kanslianeuvoksenkin väri,\njoskin päinvastaisessa järjestyksessä eli ruskeasta harmaaksi. Ennen\nsiellä Kuopion puolessa herrat pitivät samaa talvilakkia ja kesähattua\nkymmeniä vuosia. Ei niitä vähällä vaihdettu. Vaan entäs nyt? Joka vuosi\nainakin hattu. Kanslianeuvos on vanhan kansan miehiä niinkuin tulee.\nJaa että mitenkäkö täällä Helsingissä on voitu... Kyllähän täällä --\nmikä, ettei... Puhelevat vähin ryssän aikeista, jotta sillä näet olisi\nmuka tullut ikävä takaisin Helsinkiin kiskomaan suomalaisen housuista\npaitaa näkyville. Vaan ei siitä mitään tule. Ennen vaikka... Tshoh,\nruuna! Pahustako vilkuilet ja vahtaat kuin olisit urkkija. Ei muuta\nkuin kopsuttele menemään... Vanha taksa on voimassa. Kiitoksia vain ja\nhyvää voimista kanslianeuvokselle. Tuossa on jo Mimmi ovella ottamassa\nvastaan kapistuksia. Tottahan minä nyt kanslianeuvoksen huushollaskan\ntunnen. Kymmeniin eivät mahdu ne kerrat, jotka olen kyydinnyt häntä ja\nhänen raskasta kassiaan Kauppatorilta tänne. Hyvästi, hyvästi!\n\nKanslianeuvos epäili Riihisen ottaneen Mimmiltä selkoa tulopäivästä ja\nhetkestä ja varautuneen asemalle kyttäämään vanhaa kyydittäväänsä.\nNiin hän oli tehnyt monta kertaa, sillä puuha kannatti siinäkin\ntapauksessa, ettei Riihinen onnistunutkaan saamaan kyytiä: Mimmi\ntarjosi näet Riihiselle kupillisen kahvia ja siihen kuuluvan määrän\npullaa. Olivat luultavasti vanhempia ja läheisempiä tuttavia kuin\nRiihinen myönsi. Kanslianeuvos oli tullut sangen pätevin perustein\nsiihen johtopäätökseen, että heidän tuttavuutensa periytyi jo Riihisen\nkaartilaisajalta. Siihen kunniakkaaseen joukko-osastoon vanha ajuri\nnäet oli kuulunut.\n\nNyt oli sitten sunnuntai, syyskuun 10. päivä. Tuloiltanaan\nkanslianeuvos oli ollut matkasta niin väsynyt, että oli mennyt melkein\nheti levolle, ehtimättä pitää kodissaan sitä yleistarkastusta, joka\nkuului hänen tapoihinsa pitempien poissaolojen jälkeen. Hän oli vain\nnauttinut siitä tunnelmasta, että oli taas kaupunkikodissaan ja\nHelsingissä. Huvilassa ja maalla oli hyvä olla -- muusta ei voinut\nolla puhettakaan --, mutta se hyvyys kuului kesän iloihin. Elokuun\niltojen yhä pidentyessä ja pimentyessä, Perttulin myrskyjen murtaessa\nsuven voimia, lehtien kellastuessa ja viljojen kadotessa pelloilta\nmieleen hiipi Helsinki valoineen ja mukavuuksineen -- kaikkine niine\nviihdykkeineen, joita Helsingin kokoisten kaupunkien kulttuuri jo voi\ntarjota. Niin tenhoutuneena kuin kanslianeuvos kuuntelikin aaltojen\nloisketta huvilansa rantakiviin ja sen pihapetäjissä humisevaa tuulta,\nhän kuitenkin tunsi ikävöivänsä Helsinkiin, sen tilavaan, lämpöiseen\nkotiin, kulttuurin ilmakehään ja ennenkaikkea hiljaiseen kirjastoonsa,\njossa vielä vanhana askarteli rakasta antiikkia koskevissa\ntutkimuksissaan. Siellä oli nautittavissa oma erikoinen onnensa, jota\nei ollut huvilaelämässä sen väliaikaisuuden vuoksi -- tuo sulkeutuminen\nvahvojen, turvallisten seinien suojaan ja keskittyminen lukulampun\nvalopiiriin, jota ympäröi pehmeänä syvä hämy ja lämmin kodikkuus.\nSiellä olivat myös tuoreimpina menneen onnen muistot, joita vanhuksella\noli kesän aikana ehtinyt tulla ikävä.\n\nMutta ensimmäinen asia, joka johtui kanslianeuvoksen mieleen hänen\nherätessään varhain tänä sunnuntaina, monin pienin taipalein vietetyn\nyön jälkeen, niinkuin vanhusten osana on, oli se, että hänen täytyi\nvälttämättä mennä kirkkoon. Viimeksi hän oli ollut jumalanhuoneessa\ntoukokuussa. Huvilasta hän kävi kirkossa ylen harvoin, sattumalta\njonakin vuotena, sillä matka sinne oli pitkähkö ja rasittava varsinkin\nsilloin, kun se täytyi suorittaa linja-autossa mutkaista ja mäkistä\nkylätietä pitkin. Kun hänellä ei ollut huvilassa radiota, hän suoritti\nsunnuntaihartautensa ypöyksin pienessä huvilakammiossaan. Istuessaan\nvanhan, kiikkeräjalkaisen kirjoituspöydän ääressä, jonka alkuaan\nvihreä verka pölysi hiutaleina tiehensä, jos sitä pyyhkäisi hiukankaan\nlujemmin, ja josta saattoi nähdä järvelle molemmista ikkunoista, tutkia\ntaivaan kuvasteluja veden kalvossa ja kuunnella esimerkiksi pikkutikan\npoikasten siritystä, kuu ne vanhan lepän ontelossa malttamattomina\nodottelivat emoaan, kanslianeuvos luki päivän evankeliumin ja epistolan\nja tunsi joka kerta sydämessään selittämätöntä, kirkasta, rauhoittavaa,\ntyydyttäkää auvoa. Se oli kuin valoa, joka yhtäkkiä pulpahti hänen\nsielunsa ikkunasta ja täytti sen usein hämyiset suojat seesteisellä\nkirkkaudella. Silloin kanslianeuvoksen olemuksesta karisi pois kaikki\noppineisuuden ja tietoviisauden kuona ja hän unohtui olemaan lapsi,\njoka istuu isänsä sylissä. Hän tunsi olevansa huono kristitty,\nmikäli todistus siitä kirjoitettaisiin opinkappaleiden mukaan, mutta\nluottavansa silti kaikessa hiljaisuudessa ja pitämättä uskostaan\npienintäkään ääntä Jumalaan, joka ei heittäisi häntä pulaan. Mutta\nnäistä hienoa mystiikkaa täynnä olevista kammiohetkistä huolimatta\nkanslianeuvosta vaivasi kesän kuluessa yhä kiihtyvä sanan nälkä, halu\npäästä ottamaan osaa seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen, ja\nniinpä oli kaupunkiin talon jälkeen hänen ensimmäinen juhlahetkensä\nmeno kirkkoon. Monet loivat kummastuneita katseita vanhukseen, joka\nsaapui kirkkoon juhla-asuisena: kiireellä silkkihattu, harteilla musta\npalttoo, kaulassa valkoinen liina ja käsissä valkoiset hansikkaat, ja\njoka hartaana seurasi evankeliumikirjastaan päivän tekstien lukua ja\nhuuliaan liikuttaen saneli jäljestä synnin- ja uskontunnustuksen.\n\nKirkossa ollessaan kanslianeuvos alkoi tuntea pientä\nhermostumisenpirinää, jos kello alkoi päästä puolikahdentoista\nvaiheille. Se oli näet ikimuistoisista ajoista ollut kanslianeuvoksen\naamiaishetki sunnuntaisin. Niin oli sovittu Mimmin kanssa ja tästä\nsopimuksesta Mimmi piti kiinni. Jos siis toimitukset uhkasivat kestää\nkauemmin kuin kolmannesta yli yksitoista, kanslianeuvoksen nähtiin\npoistuvan kirkosta kumarana, nöyränä, varpaisillaan. Oven hän avasi\nkuin varas, pujahti siitä ulos kuin haamu, ja sulki sen kuin vankilasta\nkarkaava. Hänen selkäänsä poltti ja korviansa kuumensi, sillä hän tunsi\npapin ja seurakunnan nuhtelevan katseen vainoavan itseään ovelle ja\netehiseen asti. Mutta mieluummin tämä häpeä kuin Mimmin hermostuminen\nsen johdosta, että aamiaisruoka joutui odottelemaan ja voi silloin\npalaa piloille -- ja että hän, Mimmi, saattoi myöhästyä klo 13\nalkavasta ruotsinkielisestä jumalanpalveluksesta.\n\nTänä sunnuntaina kanslianeuvos meni Töölön kappeliin, jossa ei ollut\nvielä tullut käyneeksi. Virkistyneenä siellä kuulemastaan nuoren,\noppineen papin koruttomasta, syvällisestä, inhimillisestä saarnasta\nhän sitten kipitti kotiin ja nautti kauniista säästä. Töölö oli\nhänelle uusi maanosa, jonne hänen väliin teki mieli löytöretkille.\nMuutamia kymmeniä vuosia sitten siellä oli ollut vain vuoria, metsiä\nja yksinäisiä huviloita, joihin kai muutettiin kaupungista kesäksi\nkuin maaseudulle. Ylen harvoin varsinainen helsinkiläinen joutui sinne\nsilloin harhailemaan. Mutta nyt se oli Helsingin upeinta osaa: puistot\nlaajoja ja kauniita -- Topeliuksen puiston koivikko kuin \"Koivun\nlaulu\" --, kadut asfaltoituja, leveitä, rakennukset uudenaikaisia.\nKaarlo kun asui Runeberginkadun varrella, niin kanslianeuvos joutui\nsiksi joskus sinne kävelemään. Harvoin hän kuitenkin kävi poikansa\nluona -- useammin tämä hänen luonaan. Vanha kun oli, kanslianeuvos\nei jaksanut. Sitäpaitsi hän pelkäsi Helsingin talvea, sen kosteita,\njäätäviä viimoja, kovia myrskyjä ja pakkasia. Viime vuosikymmeninä\nsentään talvet olivat olleet erittäin leutoja, ikäänkuin pohjolan\nilmanala olisi yleensä lauhtunut. Kanslianeuvos tarkkaili säitä\njoka päivä ja merkitsi päiväkirjaansa lämmöt, pakkaset, pilvisyydet\nja auringot, tuulen suunnat jne., sillä vaikka tällä hommalla ei\nollutkaan merkitystä, se oli kuitenkin sopivaa puuhaa ukolle, joka ei\nenää kelvannut tosityöhön. Sellaista täytyi olla, sillä muuten silmät\nmenivät umpeen.\n\nSitten seurasi vanhan kanslianeuvoksen pieni juhlahetki:\nsunnuntai-aamiainen. Hän oli jonkin verran herkkusuu, sitä ei voinut\neikä ollut tarpeellistakaan kieltää. Mutta ylensyömistä hän ei ollut\nmilloinkaan harjoittanut. Hyvä oli erikoisen hyvää silloin, kun\nnautti sitä vain sen verran, että täysi kaipuu saada vielä enemmän\njäi kihelmöimään makuhermoissa. Hän harrasti ranskalaista ruokaa ja\noli hankkinut sen alan keittokirjoja. Niiden opastuksella Mimmi oli\noppinut laittamaan kaikenlaisia unelmakeveitä ja paratiisimaukkaita\nlajeja: keittoja, vanukkaita, salaatteja, hyytelöitä, viinikastikkeita,\njos jotakin, joka ravitsi sekä makuhermoja että ruumista, mutta\nei täyttänyt liiaksi eikä rasittanut sydäntä eikä vatsaa.\nSunnuntai-aamiaiseen kuului myös sormustimen verta \"elämänvettä\"\nruokahalun herättämiseksi ja kohtuullinen lasillinen punaviiniä.\nJoka kerta kanslianeuvos kyllä tunsi, että hänen velvollisuutensa\nkansalaisena olisi ollut ehdottoman raittiuden omaksuminen, mutta minkä\nteit, kun olit niin heikko, ettet saanut syntymään päätöstä. Ehdoton\nraittius kuului kuitenkin niihin kansankasvatusihanteisiin, jotka\nkanslianeuvos oli jo nuoruudessaan omaksunut ja joiden toteuttamisella\noli tehtävä \"Suomi suureksi, Viena vapaaksi\", kuten Kerttu oli kerran\nsanonut koomillisen korkealentoisesti. Varsinkin kieltolain aikana\ntämä kysymys oli ollut vaikea, niin, suorastaan ilkeä. Onneksi Kaarlo\noli ollut niin hienotunteinen ja ymmärtäväinen, että oli pyytämättä\nhankkinut hänelle ne vähät jalot nesteet, joita hän tarvitsikaan.\nNiitä saattoi maistaa hyvällä omallatunnolla, sillä jokaisen pullon\nkyljessä oli lääkärin määräys, jonka mukaan niitä oli nautittava\n\"ruokahalun herättämiseksi tarpeen mukaan\". Se nyt oli sellaista\nkieltolain aikaista humpuukia. Kanslianeuvos oli ensin epäröinyt, voiko\nhän lainkuuliaisena kansalaisena...? että oliko tämä nyt oikein...?\nettä eihän tämä ole vain lain kiertämistä ja eräänlaista trokeerausta?\n(kanslianeuvoksella pyrkivät sekaantumaan sanat \"trokari\", jonka\nmerkityksen kaikki tuntevat, ja \"trokee\", jolla tarkoitetaan\nrunojalkaa), mutta Kaarlo oli sanonut, että \"mitä pappa hulluja epäröi,\nkun näissä on kerran Vanhan tohtorin määräys kyljessä!\" Vanha tohtori\noli käskenyt sanoa papalle terveisiä, että niin kauan kuin hänellä\neväkään liikahtaa, \"kanslianeuvoksen pitää saada lailliset annoksensa\".\n_Ordinavit nobilis Dominus Doctor_... Niinpä niin. \"Määrännyt arvoisa\nHerra Tohtori\"...\n\nKaarlo sanoi perheen kesken \"pappa\", vierasten saapuvilla ollessa\njuhlallisemmin, ikäänkuin virallisesti suomenmielisemmin, \"isä\".\nKanslianeuvos huokasi. Vanhan polven suomenmielisyys pyrki olemaan\nkäytännössä yhtä heikkoa ja puolinaista kuin kieltolain noudattaminen.\nSuomi kun oli täytynyt opettelemalla opetella, niin sen puhuminen\nvaati aina hiukan ponnistelua ja alkoi jo iltapuolella väsyttää.\nHuomaamattaan tuli puhuneeksi ruotsia ja jos piti suorittaa\nlaskutoimitus, niin se kävi ehdottomasti paremmin ruotsiksi. Suomen\nkielettärellä oli ollut tyhmä tuokionsa silloin, kun hän oli luonut\nkielemme laskusanat. Ne pitäisi tehdä uudesta, sillä vanhat olivat\nkelvottomat, ehdottomasti. Kanslianeuvos saattoi kiivastua puhuttaessa\nja väiteltäessä tästä kysymyksestä. Puolinaisuuden osoitushan oli\nkanslianeuvoksen kohdalta nimenmuutoskin. Poikansa nimen hän oli\nrohjennut kyllä suomentaa, mutta eipä omaansa. Hautaan saakka\nhän oli kulkeva vieras leima kyljessään... Carl Bergh -- etunimi\nkirjoitettuna vielä C:llä. Mutta oli asioita, joille ihminen ei voinut\nmitään -- ennakkoluuloja, pitämyksiä, tottumuksia ja tuntemuksia,\njoiden verkoista ei jaksanut riistäytyä. Carl Bergh oli kuin olikin\nkanslianeuvoksesta hienompi nimi kuin Kaarlo Vuori, vaikka hän ei\nsanonut käsitystään ääneen. Tuttavallinen Kalle Vuori tai Vuoren\nKalle oli hänestä kamala arkipäiväisyys, suorastaan moukkamaisuus.\nSamoin kuin Jussi. Miten sivistyneen ihmisen nimi voi olla Jussi, sitä\nkanslianeuvos ei voinut ymmärtää. Kulttuuri oli jotakin salaperäistä,\nselittämätöntä. Tuo Carl-nimen c ja Bergh-nimen h ilmaisivat paljon\nenemmän kuin pelkän äänteen, sillä tarkemmin ajatellen niiden takaa\naukeni kauas antiikin kulttuuriin ulottuva linja, jonka katseleminen\ntuotti iloa. Siitä nautinnosta ei voinut luopua.\n\nKalevi ja Varsinkin Kerttu, jotka molemmat olivat kiihkosuomalaisia --\nainakin isoisän mielestä, rohkenivat joskus, aatteellisen tiimellyksen\nkireimpinä hetkinä, ihmetellä, miksi isoisä ei suomentanut nimeään\nja miksi hän kirjoitti sen niinkuin teki. Kerttu oli viipottanut\nnuhtelevaisesti sormeaan ja ollut toruvinaan:\n\n-- Kun on kerran suomalainen ja suomenmielinen, niin sen täytyy\nilmetä jo nimikilvestä. Nykyään ollaan niin puhtailla linjoilla,\nettei yksinkertaisesti suvaita ruotsinkielisiä nimilappuja\nsuomalaisten otsassa. Nuoriso osoittaa sormellaan niitä, jotka vielä\nesiintyvät vieraan lipun alaisina. Suomenkielisillä suomenkieliset,\nruotsinkielisillä ruotsinkieliset nimet ja vastaavasti kaikki muut\nmeiningit. Sittenpähän tiedetään, missä rintamassa mikin marssii, ja\nosataan menetellä sen mukaan. Paperit likoon vain, jotta pian saisimme\nviettää kanslianeuvos Kalle Vuoren ristiäisiä. Selvä!\n\n\n2\n\nKanslianeuvos nousi aamiaispöydästään tyytyväisenä. Ei hänen\nnauttimansa ateria ollut runsaudelta eikä laadultakaan sellainen\nkuin kesällinen hämäläinen symposion, josta Kaarlo oli antanut\nniin yksityiskohtaisen kuvauksen, mutta olipahan kuitenkin maukas,\nterveellinen ja hieno joka suhteessa. Kiitollinen sai olla, jos\nvoi pysyä lähimainkaan sen edustamalla tasolla. Kanslianeuvos oli\nkuluneiden parin viikon aikana silloin tällöin huomannut Mimmin\npuheissa piirteitä, jotka toivat mieleen elintarvehuolet, mutta oli\ntorjunut nuo ikävät mielikuvat. Eihän voinut olla mahdollista, että\nmikään sellainen enää uudistuisi, sillä olihan Suomi syrjässä Saksaan\njo kohdistuneesta saarrosta ja suurvaltojen tilinteosta. Olivathan\nItämeri ja Atlantti meille vielä auki edes joitakin rannikkoväyliä\nmyöten ja päästiinhän täältä suureen maailmaan ainakin Petsamon\nkautta. Siitä huolimatta jotkut jo kuuluivat \"hamsteroivan\", kuten nyt\nsanottiin.\n\nKanslianeuvoksella oli kulunut aika pienissä kirjallisissa puuhissa\nja muissa vanhan vähäpätöisissä askareissa niin hupaisesti, etteivät\nedes ihmiskunnan huolet olleet jaksaneet häntä järkyttää. Hän oli\nollut jo edeltäpäin niin varma Puolan tuhosta, että oli pitänyt\nSaksan voittoja vain omien ennustustensa toteutumisena. Hän sääli\nsyvästi puolalaisia, mutta huomautti toisaalta heidän politiikkansa\nja tappionsa osoittaneen, että heiltä puuttui nyt kuten oli tehnyt\nkoko heidän historiansa ajan valtiota muodostava kyky. Kaikki slaavit\nolivat tässä suhteessa alaikäisiä. Heidän yhteiskuntansa voi kukoistaa\nvain germaanisen valtiohengen holhouksessa ja turvissa. Kanslianeuvos\nkeskusteli tästä kysymyksestä usein poikansa kanssa, jonka yleensä\nvakavaan, hiljaiseen olemukseen kätkeytyi paljon tuumiskelevaa,\nfilosofisesti selvittelevää mieltä, ja vaistosi silloin monta kertaa\nihmiskunnan yhtäkkiä joutuneen tekemään ratkaisuja joiden takaa\naukeavia näköaloja se ei ollut osannut kuvitellakaan.\n\nKanslianeuvos istahti tyytyväisenä uuden, hienon radiokoneensa ääreen.\nOlihan hänellä tosin jo aikaisemmin ollut vastaanottaja, mutta kun se\noli ollut vaatimaton ja välittänyt kärisevällä, kummallisella äänellä\nvain kotimaan ohjelmaa, hän ei ollut ollut kojeeseen erikoisemman\ninnostunut. Yleensä hän suhtautui epäillen radiokoneisiin, sillä hänen\nkäsityksensä mukaan näiden täytyi olla parhaimmillaankin aina jonkin\nverran epäonnistuneita. Mitenpä näet tuollainen ihmeellinen keksintö,\nettä ääni kulkee aaltoina eetterin läpi ja voidaan ottaa sieltä\nvastaan erikoisilla kojeilla, jotka sitten julistavat sen julki aivan\nsamanlaisena kuin se oli ollut eetteriin lähtiessään, saattoi olla\ntodella täydellinen? Tämä oli kanslianeuvoksen mielestä selviö jonka\nhän empimättä lausui Kaarlolle ja Kertulle. Häntä vain hiukan harmitti,\nettä varsinkin Kerttu hymyili hänen väitteelleen. Nuoret ovat sellaisia!\n\nOltuaan sitten piakkoin kaupunkiin tultuaan käymässä poikansa luona\nhän oli nähnyt siellä vanhan vaatimattoman radion paikalla uuden\nkoneen, joka oli jo ulkoasullaan ja koollaan ilmaissut olevansa\nalan parempia saavutuksia. Perhe ei ollut ollut huomaavinaan\nkanslianeuvoksen uteliaisuutta, vaan oli harkitun kylmäverisesti\nikäänkuin estellyt häntä asettumasta sen ääreen. Lopuksi vanhuksen oli\ntäytynyt oma-aloitteisesti, vaikka se hiukan leikkasi hänen ylpeyttään,\nhuomauttaa, että \"olet hankkinut uuden vastaanottajan...\" Kaarlo oli\nsilloin pyytänyt pappaansa kojeen ääreen ja alkanut selitellä sen\nerikoisuuksia: että kun tuosta koskettimesta painaa, tulee Lahti, ja\ntuosta Helsinki. Sellaisia koskettimia siinä oli useita, kaikissa nimet\npäällä. Ja lyhytaaltomahdollisuudet siinä olivat melkeinpä rajattomat.\nKaarlo oli vilkaissut kelloon ja huomattuaan sen olevan sillä kohdalla,\njolloin Ankaran radio antoi englanninkielisiä uutisia, oli hakenut\nmainitun aseman. Ja eikö sieltä hetkisen kuluttua ollut alkanut kuulua\naivan selvästi \"this is Ankara speaking\" -- \"täältä puhuu Ankara\".\nÄäni oli ollut rauhallinen matala, jykevä, oikein aito turkkilainen\nkanslianeuvoksen mielestä, joka oli olevinaan turkkilaisten tuntija,\nkoska oli käynyt Konstantinopolissa. Sitten Kaarlo oli antanut koneensa\nvälittää ohjelmaa Euroopan parhaimmilta asemilta -- laulua, soittoa,\nesitelmiä, uutisia -- ja kaikki oli ollut moitteetonta, aidon elävän\näänen sävyistä, ihmeellistä. Kaarlo oli sanonut hankkineensa hyvän\nkoneen siksi, että tällaisena kriitillisenä aikana oli kiintoisaa\nseurata suurvaltojen taistelua eetterissäkin. \"Jos pappa vain haluaa,\nniin voin vanhojen suhteideni pohjalla toimittaa samanlaisen, vieläpä\nalennetulla hinnalla. Parasta olisi päättää heti, sillä varasto\nloppuu pian eikä uusia koneita nyt tule. Sitäpaitsi hinnat nousevat\njoka viikko\". Kuultuaan tämän kanslianeuvos oli vasten periaatteitaan\neksynyt käyttämään uusinta suomalaista ratkaisusanaa ja lausahtanut\nsiis päättäväisesti, lakoonisesti: \"Selvä!\" Kerttu oli kilauttanut\niloisen naurun, Helena-rouva oli hymyillyt ja Kaarlo oli virkkanut\nlyhyeen, liikemiesmäiseen tapaansa: \"Kone tulee huomenna\".\n\nTässä se nyt oli, sijoitettuna niin mukavasti, että sen saattoi\nkäynnistää tästä keinutuolista vain ojentamalla kätensä. Viihtyisää\noli vanhan viettää iltaa sen ääressä -- antaa puheenvuoro milloin\nmillekin valtiolle ja koettaa vertailemalla tietoja päästä selville\nkeskeisimmästä totuudesta. \"Kuunnellaanpas nyt, mitä Saksa tiedoittaa\ntänään sunnuntaina, syysk. 17 p. 1939\", hän siinä ajatteli ja avasi\nkoneen.\n\nKanslianeuvos kuunteli tarkkaavaisesti hienolla, pehmeällä, sointuvalla\näänellä ja foneettisesti ensiluokkaisella ääntämisellä luettua\nuutissarjaa. Jos saapuvilla olisi ollut katsoja, tämän olisi täytynyt\nhuomata, kuinka kanslianeuvoksen ilmeestä vähitellen katosi sen\näskeinen tyytyväinen rauha ja sijaan hiipi yhä selvempi ja lopuksi\naivan kasvoja vääristävä tuska. \"Eihän!\" hän mutisi ja katseli\nympärilleen kuin olisi etsinyt apua, \"se ei voi olla totta... Kuka\nolisi uskonut! Perkele ja Luther sittenkin yhteistoiminnassa! Nyt en\nenää ymmärrä mitään!\"\n\nOvikello kuului soivan ja Aino meni avaamaan. Tuomari ja Kerttu sieltä\ntulivat sunnuntaikäynnille. Tuomari oli rasittuneen, huolestuneen\nnäköinen, Kerttu oli vakava eikä puhunut juuri mitään. Tuomari virkkoi\nisälleen:\n\n-- Näen ilmeestäsi, että olet kuullut päivän suuren uutisen. Stalin\non pannut sotavaununsa liikkeelle. Puola-parka! Sen asia oli kyllä\nmennyttä ilmankin, mutta tämä tekee lopun yhä kaameammaksi. On kuin\nihmissusi olisi ilmestynyt pimeydestä hautausvalmiin ruumiin ääreen ja\nalkanut ahmia sitä.\n\n-- En ymmärrä mitään, mumisi kanslianeuvos ja katseli avuttomasti\npoikaansa ja Kerttuun. -- Kaikki ympyräni ovat sekoittuneet ja\nrikkoutuneet. En ollut uskonut Saksan ja Bolshevikian näennäisestä\nliitostaan huolimatta ryhtyvän aktiiviseen yhteistoimintaan, mutta\nnyt näen erehtyneeni. Vaikka Saksa hyökkäsikin Puolaan ja kukisti\nsen, niin lujasta uskostani Saksaan suurena kulttuuri- ja ihmiskunnan\njohtajavaltiona ja -kansana seurasi, etten ole voinut pitää Puolan\nasiaa menetettynä. Voittajanakin Saksa käsitykseni mukaan tulee\njärjestämään sille olotilan, joka ottaa huomioon sen kansallisen\nerikoisuuden ja kunnioittaa sitä. Sitävastoin se kohtalo, jonka\nomaksi Venäjän valtaan luovutettu osa Puolasta joutuu, merkitsee\nsen kansallisuuden suoranaista tuhoa kurjuuden, köyhyyden, tautien,\nmaanpakolaisuuden ja murhien kautta. Puola on sentään osa Eurooppaa\neikä siitä siis olisi saanut luovuttaa kaistalettakaan ihmiskunnan\nperivihollisen haltuun. Mahtoikohan Bolshevikialla ja Saksalla olla\nPuolan jako jo edeltäpäin sovittuna, kuten entiseen historialliseen\ntyyliin kuuluu?\n\n-- Sitä on mahdotonta tietää, vastasi tuomari. -- Saksan vuoksi\nsitä ei tekisi mieli uskoa, mutta todennäköiseltähän se tuntuu.\nVoi myös olla mahdollista, että ryssä yllätti Saksan ja että tämän\ntäytyi tyytyä siihen, mitä tapahtui, koska ei voinut tässä vaiheessa\nryhtyä taistelemaan ryssää vastaan. Meidän tavallisten ihmisten on\ntositietojen puutteessa vaikeaa saada tapahtumien perusteista ja\npäämääristä asiallista käsitystä. Yksi on kuitenkin varmaa -- se näet,\nettä Venäjä pyrkii nyt ottamaan haltuunsa kaikki v. 1918 menettämänsä\nalueet...\n\n-- Myös Suomen?\n\n-- Ehdottomasti.\n\nAino pyysi juomaan kahvia. He nauttivat sitä painostavan hiljaisuuden\nvallitessa. Mielessä askarteli vain yksi ainoa ajatus ja sielua puristi\nkaamea, jännittävä vaarantunne. Tuomari rummutti sormin pöytää ja\nmumisi itsekseen äskeisen ajatussarjansa lopuksi:\n\n-- Ja Saksa samoin. Versailles'n pakkorauhan kirous koituu tekijäinsä\nrangaistukseksi. Englannin maailmanvalta luhistuu. Ranska vaipuu siitä\nliian mahtavasta asemasta, jonka se on Englannin avulla hankkinut,\nmutta jonka ylläpitämiseen sen voimat ovat riittämättömiä. Yhdysvallat\njoutuvat kokemaan, ettei maailmaa voida ajanpitkään peloitella suurilla\nsanoilla. Venäjä kukistetaan, paloitellaan ja alistetaan Euroopan\ntakamaaksi...\n\n-- Kuka kukistaa Venäjän? kysyi kanslianeuvos kummastuneena.\n\n-- Saksa tietysti, vastasi tuomari, sillä todellinen liittosuhde Saksan\nja Venäjän välillä on loogillinen ja siveellinen mahdottomuus. Venäjän\ntuho on Länsi-Euroopan elinehto. Saksassa se kyllä tiedetään, vaikka\nsiellä nyt hetkellisten etujen vuoksi makeillaankin Stalinille.\n\n-- Entä sitten? Jatka ennustelujasi.\n\n-- Japanin aurinko nousee niin korkealle, että se valaisee\nAleutit, Sahalinin, Mandshurian, Mongolian, Kiinan, Taka-Indian,\nSundasaaret, Austraaliassa elävät rangaistusvankien ja kullankaivajien\njälkeläiset, Tyynenvaltameren saaret -- koko tuon alueen, jonka\njo vain silmäys karttaan oivaltaa luonnostaan kuuluvan Japanin\njohtoon. Hollantilaisilla, briteillä ja jenkeillä ei ole siellä\nvähintäkään tekemistä eikä isäntävaltaa. Nyt on tullut aika, jolloin\nsiirtomaakysymys on selvitettävä uudelleen ja siis toimitettava entisen\nisonjaon järjestely, niinkuin meidän kylissämme usein tapahtuu.\n\n-- Isä, sinähän olet ennustelevalla päällä. Onko ehkä Stalinin hyökkäys\nPuolaan herättänyt sielussasi uinuneen profeetan? Kerro edelleen!\n\nKerttu alkoi näin tapailla luontaista puhetyyliään. Tuomari hymähti ja\njatkoi:\n\n-- Niin, tällainen suurpoliittinen tulevaisuuden uumoilu on epäilemättä\nhyvin kiinnostavaa ajatusvoimailua, kiitävän hetken salaisimpaan\nkeskushermostoon kohdistuvaa filosofiaa. Kun siitä ei ole kellekään\nvahinkoa, niin jatkakaamme. Siperia erotetaan Venäjästä ja jaetaan\nuseampiin kansallisrajoja mitenkuten noudatteleviin talousalueisiin,\njotka ovat saksalais-japanilais-kansainvälisen poliisin valvonnassa\nja vailla aseiden valmistusoikeutta ja armeijaa. Etu-Indiasta\ntulee itsenäinen liittovaltio, jonka armeija rajoittuu riittävään\npoliisivoimaan. Etelä-Afrikan tasavalta katkaisee suhteensa Englantiin\nja nostaa hallituksensa ja kulttuurielämänsä johtoon buurit eli\nvarsinaiset alkuperäiset asukkaansa. Egypti itsenäistyy todellisesti.\nAfrikasta tulee yleensä Italian, Saksan ja Ranskan johdolla Euroopan\ntuotantomaa, jota Euroopan yhä lisääntyvät miljoonat välttämättä\ntarvitsevat. Keski-itä organisoidaan samassa tarkoituksessa\nkauttaaltaan uudelleen. Italian ja Espanjan nousu alkaa. Skotlanti\neroaa Englannista. Brittein saarivaltakunnista tulee väkilukunsa\nmukaisia, rauhallisia teollisuus- ja maanviljelysvaltioita, joiden\nliikaväestö hakeutuu merien takana vielä avoinna oleviin maihin. Kanada\nliittyy Yhdysvaltoihin, joihin se luonnollisesti kuuluu.\n\n-- Miten käy Suomen ja yleensä pienten kansojen?\n\nKerttu kysyi näin. Hänen isänsä selitti:\n\n-- Jos tuomitsisimme nykyhetken mukaan, niin huonosti. Mutta sielussani\nasuu jotakin, joka kieltää minua tekemästä lopullisia päätelmiä\näskeisten tapahtumain perusteella. Se jylhä mullistus, joka nyt\non alkamassa kansojen valtameren pohjalla, tarkoittaa ei suinkaan\nvääryyden, vaan päinvastoin oikeuden tekemistä. Suuria kärsimyksiä\nvarmaan koituu sekä pienille että suurille kansoille, mutta kun ne\nkerran on kestetty, oikeuden aurinko on vihdoinkin tuleva kaikessa\nkirkkaudessaan näkyviin vääryyden pimeän pilven takaa. Se on uskoni\nja siinä koetan pysyä, tapahtui mitä tahansa. Hengessäni näen Suomen\nsuurena, Vienan vapaana, ja siniristilippumme liehumassa linjassa, joka\nulottuu Suomenlahden perukasta Valkeaan mereen.\n\n-- Sydämeni virkistyy kuunnellessani sinua, poikani, sanoi\nkanslianeuvos liikuttuneena. -- Olisi tosiaankin järjetöntä uskoa, että\nihmiskunta sallisi pyrkimyksensä päättyä vääryyden tekoon kaiken sen\nhyvän, jalon ja kauniin jälkeen, josta se on historiansa aikana tullut\ntietoiseksi. Se ei voi olla mahdollista, vaan päinvastoin nyt saattavat\nolla kysymyksessä vain oikeuden ankarat synnytystuskat. Onhan maailma\nollut tähän saakka tavallaan itsekkyyden kaaosta, jossa ovat vapaasti\nsaaneet mellastaa sellaiset Leviatan-iljetykset kuin bolshevismi ja\njossa on vapauden varjolla harjoitettu mitä katalinta vääryyttä joka\ntaholle. Selvää on, ettei leikkautuminen irti siitä ja syntyminen\nuudelleen voi tapahtua ilman tuskaa. Vanhoin keinoin ei ihmiskunta\nvoi tulla onnelliseksi, vaan jotakin uutta tarvitaan. Uusia muotoja\nja kokoavia ilmauksia uskonnon kaipuulle, uusia muotoja yhteiskuntien\nhallitukselle, uutta henkeä ja voimaa koko ihmiskuntaan. Vanhan\nmaailman täytyy kadota ja uuden syntyä.\n\n\n3\n\nHeti tultuaan Helena-rouva aloitti Esterin ja Savilan rouvan avulla\ntarmokkaan taistelun ummehtuneisuutta ja pölyä vastaan. Tämä oli\nainakin parisen viikkoa kestävä toimitus, jota Helena-rouva näytti\nsuorittavan järjestelmällisellä, tieteellisellä, nautinnollisella\nperinpohjaisuudella, kiirehtimättä ja hätäilemättä, mutta joka asetti\ntuomarin kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Sikäli kuin työ\nedistyi ja huone toisensa jälkeen valmistui, tuomari kuitenkin tunsi\nmielihyvänsä ja viihtyisyytensä vain kasvavan. Oltuaan kesäkauden\nharsojen ja päällyksien peitossa kuin muumiot, taulut ja huonekalut\nnäyttivät nyt koteloistaan ulos ryömineiltä perhosilta, jotka\nhämmästyttävät ja miellyttävät silmää uutuudellaan ja värikkyydellään.\nKesän helteiden aikaansaaman ummehtuneisuuden sijaan tuli vähitellen\nulkoilman virkistävää, puhdasta raikkautta, joka rohkaisi hermostoa\nlähtemään uljaasti syksyn pimeyttä ja talvea kohti. Kukat olivat\nkärsineet kuten aina kaupunkikodeissa kesän aikana, jolloin niitä\nkastellaan liian paljon kerralla ja ne saavat olla yksin, ikävissään,\nilman lempeätä, hoitavaa kättä ja tuttua, rakasta puhuttelua.\nHelena-rouva ainakin uskoi kukkien kaipaavan ihmisen seuraa ja elävän\nkodin tuntua, ja siksi hänen ensimmäisiä tehtäviään maalta tultua oli\nniiden tarkastelu, monipuolinen puhdistaminen, mullan pöyhiminen,\nruukkujen peseminen ja lopuksi virkistävän suihkun antaminen koko\njoukolle kuin ne olisivat olleet lapsia. Oi, miten ne pitivät siitä!\nHelena-rouva oli näkevinään, kuinka ne oikoivat oksiaan ja lehtiään\nkuin käsivarsiaan ja sormiaan, ja joivat raikkautta ja terveyttä\njokaisella huokosellaan.\n\nErikoisen hyvin oli menestynyt kiinanruusu, jonka Helena-rouva oli\ntuonut edellisenä syksynä maalta. Käydessään näet kerran Heikkiläiskän\ntöllissä hän oli siellä ihmeekseen nähnyt ruukkukasvin, jota ei\ntuntenut entuudesta. Siinä oli varsi kuin pajukeppi ja latva\nmonihaarainen, puikealehtinen, tuuhea. \"Mikä kukka tämä on?\" -- \"Eiks\nrouva sitä tunnekkaan. Se on kiinanruusu. Kyllä sitä täällä emännillä\non. Se kukkii keskitalvella, jo tammikuusta alkaen. Tuossa minulla on\npistokas juurtumassa. Rouva saa sen lahjaksi\". Sellaista Liisa-eukko\noli toimittanut ja tuonut pistokkaan syksyllä lähdön edellä vietäväksi\nHelsinkiin. Helena-rouva oli kuljettanut sen käsikorissaan hellävaroen\nkuin aarteen, ettei sille vain tapahtuisi vahinkoa, ja saanut sen\neheänä perille. Ensimmäiseksi kaikista tuomisistaan hän oli avannut sen\nkääreistä ja asettanut sille paikalle, jossa tiesi sen saavan enimmän\nHelsingin syksyn ja talven säästeliäästä auringosta. Hyvin hoidettuna\nja rakkaudella vaalittuna se oli alkanut kasvaa elämänhaluisesti,\ntyöntäen syksylläkin aina vain uutta latvaversoa ja uusia lehtiä.\nSeuraavana talvena se ei kuitenkaan ollut vielä kukkinut ja Helena --\nrouva oli ollut nyt maalta tullessaan hiukan levoton, miten se oli\nmenestynyt kesällä yksinään, vieraan välinpitämättömässä hoidossa.\nMutta ei se näkynyt antaneen ikävälle valtaa, vaan oli viettänyt\nkesänsä unohtuneena ihaniin nuoruudenunelmiinsa, keskeisenä näkynään\ntulevien kukkastensa loisto. Niissä varmaan sen mielikuvitus oli\naskarrellut, kun se oli tuijottanut ikkunastaan kuin vankilan ristikon\ntakaa kapeana kaistaleena näkyvälle taivaalle. Että sen unelmat\ntodellakin olivat toteutumassa, siitä olivat selvinä ennuksina sen\nlatvalehtien hangoista näkyviin tulleet umpujen alkiot.\n\nMutta Helena-rouvan vaatimaton opuntiakaktus ei ollut entisestään\nmuuttunut. Hänen oli pitänyt heittää se viime kesänä roskalaatikkoon,\nkun se ei ollut siitään kasvanut, mutta ei hän ollut silti sitä tehnyt.\nOli näet käynyt sääliksi. Siinä oli vuosikausia vain kaksi niveltä:\npitkä, tukeva, litteä alkunivel ja sen päähän jatkoksi kasvanut liite,\ntoinen nivel. Vaikka tämän kärkeen ilmestyi joka kevät merkki siitä,\nettä kolmas nivel oli vihdoinkin tulossa, niin eipä se tullutkaan.\nAlku kuihtui ja kuivui vain karkeaksi kyhmyksi. Se tuli kyllä yhä\ntukevammaksi ja kehitti piikkejä ei vain nivelten reunoihin vaan\npintoihinkin, niin että siitä oli vähitellen kasvanut suoranainen\nukonköriläs, joka on päivästä, viikosta, vuodesta toiseen aina\nsamannäköinen, harmaa parransänki siirottamassa leuasta kuin piikit\nsiilin selästä. Toisista kohdin sen pinta muuttui ruskeaksi kuin olisi\nmenettänyt elinvoimansa. Sitä se kyllä ei ollut tehnyt, vaan oli muuten\nvain omaperäinen ja sisukas, että \"kun en huoli tehdä uusia niveliä\nenkä kuki, niin siihen saatte tyytyä\". Antoi Helena-rouva silti vielä\narmon käydä oikeudesta, hoiteli körilästä rakkaudella siitä huolimatta,\nettä se jo ehti pistää häntä sormeen, ja soi sille hyvän paikan\nikkunalaudalla.\n\nOli Helena-rouvalla tänäkin syksynä maalta kukkatuominen, jonka\nkäärön hän avasi hellävaroen. Huomattuaan isoisän erikoisesti pitävän\nsinivuokoista, joihin hänellä kai liittyi nuoruuden muistoja,\nHelena-rouva oli tullut ajatelleeksi, että mitä jos veisi niiden\njuurakoita mukanaan, istuttaisi ne ruukkuun, antaisi niiden nauttia\ntalvileponsa kellarissa, ja nostaisi ne aurinkoon vasta huhtikuussa.\nEhkä ne kehittäisivät silloin kukkaloistonsa yhtä hyvin kuin luonnossa,\nkotonaan huvilan koivikossa. Tuomari oli ollut lapiomiehenä, kun\njuurakot oli kaivettu maasta ja niihin kuuluvaa multaa oli varattu\nmukaan. Hän oli laatinut myös pakkauksen. Kanslianeuvokselle ei\nollut puhuttu mitään, sillä jos vuokot alkaisivat kukkia, ne oli\ntarkoitus antaa vanhukselle hänen täyttäessään ensi keväänä, vapun\naattona, 80 vuotta. Sopivampaa toivotusta huvilan puolesta, joka oli\nvanhukselle maailman rakkain paikka, ei juuri voinut keksiä. Kerttu\nyhtyi aatteeseen, joka miellytti heitä kaikkia, ja niinpä juurakot\nnyt istutettiin omaan multaansa ja kauniiseen, uuteen ruukkuun.\nToistaiseksi, lumen tuloon asti, se sai vielä olla ikkunalla, mutta\nvarjossa. Helena-rouva katseli kummeksuen vuokkojen nahkamaisia,\nomituisesti muodostuneita lehtiä. Kuinka ihmeellinen luonto olikaan --\nja rikas, vaikka vain näin kotikukkien pienessä piirissä.\n\nVähitellen Helena-rouvan koti sai sävyn ja tuoksun, joka oli sen\nasukkaille välttämätön elämänehto: kulttuurin leiman. \"Tietenkin\nkaikessa vaatimattomuudessa, mutta sittenkin\", Helena-rouva\nhuomautti mielessään tuota ajatellessaan. Hän oli kotoisin kaukaa\nPohjoispohjanmaalta, pienestä virkamieskodista ja sen mukaisista\noloista, mutta oli silti kulttuuri-ihminen, hieno nainen, sekä\nhenkisesti että ruumiillisesti. Hän saattoi viitaten polveutumiseensa\nsanoa suonissaan virtaavan pisaran melkein kaikkea sitä kulttuuriverta,\njoka on mainittu Sursillien kuuluisassa sukukirjassa. Rumuus mikä\ntahansa oli Helena-rouvalle äärimmäisen vastenmielistä. Samoin kaikki,\nmikä oli epäilyttävää hajultaan tai puhtaudeltaan. Hän ei milloinkaan\nkäyttänyt sanoja, joita olisi voinut ankarimmankaan kritiikin valossa\nmoittia sopimattomiksi, mutta tämä valinta oli hänellä luontevaa,\nitsetiedotonta. Hyvyys ja lempeys sekä muita palveleva henki olivat\nhänelle ominaisia. Hän saavutti ystäviä kaikkialla. Kerttu ja Kalevi\njumaloivat häntä. Hänen puolisonsa palvoi häntä rinnassaan haikea\ntietoisuus siitä, ettei ollut hänen arvoisensa, mutta samalla\nkiitollisena, että oli saanut ankkuroiduksi levottoman henkensä tähän\nkallioon, joka oli kaikesta päättäen järkkymätön ja johon saattoi\ntulla suurine suruineen hakemaan sitä korkeinta lohdutusta, minkä\nvoi toiselle antaa varsinkin jalo, lempeä, kaunis nainen hänestä\nvirtaavalla mystillisellä, mieheen väkevästi vaikuttavalla voimallaan.\nTuomari Vuori puhui tästä monesti Helena-rouvalle, joka ei kuitenkaan\nvastannut, vaan silitti hiljaa puolisonsa käsivartta kauniilla,\npehmeillä, suloisilla käsillään ja hymyili surumielisesti, miettivästi.\nJokin runosäkeistö, joita Helena-rouvan muistissa asui lukemattomia,\nsaattoi silloin itsestään pulpahtaa salatajunnasta kuuluville kuin\nsävel, joka sattuvasti ilmaisee hetken tunnelman. Tuomari Vuori oli\noman tunnustuksensa mukaan mitä suurimmassa kiitollisuudenvelassa\nvaimolleen siitä ratkaisevasti ylläpitävästä tuesta, jota oli saanut\nhäneltä vaikeina koettelemuksen hetkinä.\n\nSitten kun kaikki oli kunnossa ja elämä alkoi mennä hiljaista,\nrauhallista latuansa, Helena-rouva liitti vakinaisten tehtäviensä\npiiriin työskentelyn sotilaskodissa. Sattuma varmaan oli aiheuttanut\nsen, että hän oli joutunut sotilasten huollon tälle alalle eikä\nlottien joukkoon, mutta se sattuma oli silloin toiminut kuin sallimus.\nSotilaskotityössä hänen voimakkaat, uhrautuvat, aina vain \"poikien\"\nhyvää tarkoittavat äidilliset vaistonsa pääsivät oikeuksiinsa,\nsillä siinä oli keskeisenä aatteena \"koti\" ja sen edes jonkinlainen\nkorvaaminen pääkaupungissa orpoina ja outoina ajelehtiville, usein\nkaukaiselta maaseudulta sinne komennetuille ja sijoitetuille\nsotilaille. Sotilaskodin tarjoilupöydän takaa näkyvä äidillinen, lempeä\nhymy rohkaisi arkaa tulijaa jo ovella ja herätti hänessä luottamusta,\nniin että hän uskalsi tulla lähemmäksi ja ryhtyä vastailemaan tuon\nhienon rouvan lämmintä huolta ilmaiseviin kysymyksiin. Hänelle\nsaattoi puhua kuin omalle äidilleen, ja niinpä moni maalaispoika tuli\navanneeksi sydämensä ja kertoneeksi vaikeuksistaan, joita köyhillä,\nkodistaan sangen vaatimattomissa varusteissa lähteneillä nuorukaisilla\noli paljon ja monenlaisia. Tavalla tai toisella sitten nuo vaikeudet\ntulivat autetuiksi ja sotilas, joka kenties oli kantanut nurjaa\nmieltä sivistyneistöä ja \"herrasväkeä\" vastaan, lähti Helsingistä\nkummastuneena, heltyneenä ja muuttuneena sen johdosta, että oli\nhuomannut juuri siellä ihmisarvon nauttivan täyttä tunnustusta säätyyn\nja olosuhteisiin katsomatta. Lukemattomia kertoja Helena-rouvan\ntarkka katse huomasi, kuinka arka, ujosteleva \"monni\", jolla kotinsa\nköyhyyden vuoksi ehkä ei ollut kukkarossaan enempää rahaa kuin mitä\nsotamiehen pienestä päiväpalkasta voi äärimmäisen säästäväisesti\npidellen kertyä, salavihkaa laski omistamansa pääoman ennenkuin\nuskalsi tehdä ostoksensa. Silloin Helena-rouva saattoi viitata\npoikaparkaa lähemmäksi ja tarjota hänelle omalla kustannuksellaan sen\nvälttämättömän kupillisen kahvia ynnä pullan, joka oli ollut pojan\nnautinnonhimon päämäärä. Mutta jos tulija sattui olemaan juovuksissa,\nhän pääsi pian selville, ettei hänellä ollutkaan asiaa tähän\npaikkaan. Helena-rouvan katse riitti nostamaan liikkeelle sen verran\nsotamiehiä, että liikuttuneen kaverin oli pakko hyvällä ja kenenkään\nhuomiota herättämättä poistua ulkonaiseen pimeyteen. Jos myymäpöydän\ntaakse toisaalta ilmestyi sellainen nuori sotilaskotisisar, joka\nei ollut aatteellisesta innostuksestaan huolimatta raskinut luopua\nsotamaalauksestaan, vaan oli päinvastoin, tehdäkseen suomalaiseen\nsotamieheen mikäli mahdollista aivan musertavan vaikutuksen, korostanut\nkulmiensa viivatummuutta, poskiensa ja huuliensa punaa ja kynsiensä\nlakkaväriloistoa, ja joka huomaamattaan sotkeutui aina alttiiden\nsotapoikien kanssa lemmeniloiseen, veikeään leikinlaskuun, hän joutui\nennenpitkää kahdenkesken Helena-rouvan kanssa ja oppi ymmärtämään, mikä\non sotilaskodissa sopivaa, mikä ei.\n\nTänä syksynä sotilaskodin työ paisui päivittäin yhä laajemmaksi\nja vaativammaksi. Se hiljainen, itsensä täydellisesti unohtava\njoukko, jonka poikkeuksetta muodostivat sivistyneiden kotien naiset,\njoutui kaikkialla maassa palvelemaan yhä runsaampana liikkeellä\nolevaa sotilasmäärää ja yhä monipuolisempia tarpeita. Tuomari Vuori\nseurasi vaimonsa toimista ja kuvauksista tätä työtä ihmetellen ja\nihaillen, sillä hän ei ollut siihen saakka pitänyt mahdollisena,\nettä vapaaehtoinen järjestö voisi, vaikka sitä innoittikin palava\nisänmaanrakkaus, laajentua näin suureksi ja joustavasti mukautua yhä\nuusiin vaatimuksiin sekä tyydyttää niitä. Tässä jos missään oli työssä\nSuomen äitien uhrautuva rakkaus omia poikiansa kohtaan ja se lämmittävä\nhenkäys, joka kaiken virallisuuden ulkopuolella yhdistää sydämet ja\npitää ne sulina kohtalon kovissa pakkasissa.\n\nTuomari Vuori, Kerttu ja Kalevi, joka joutui enää vain harvoin\npistäytymään kotonaan muutaman päivän lomalla, olivat mustasukkaisia\nsotilaskodille, koska tämä riisti heiltä perheen äidin, heidän elämänsä\nkeskipisteen. Yhä useammin tuomari sai tullessaan illalla kotiin ja\nkysyessään ensimmäiseksi tapansa mukaan, \"missä äiti on?\", Kertulta\nkolealla, huokaavalla, koomillisen traagillisella äänellä annetun\nvastauksen: \"Sotilaskodissa\". Siihen täytyi alistua, sillä kysymyksessä\noleva asia oli suuri ja vaati kaikkien voimat, mutta ymmärrettävää\non, ettei se voinut tapahtua ilman inhimillistä huokausta. Kun pian\nmyös Kerttu sai uuden lottakomennuksen, joka riisti hänet kauas pois,\ntuomari Vuori joutui värjöttelemään silloin jo pimeässä kodissaan\nypöyksin kuin hyypiö yössä ja häiritsemättä hautomaan raskaita\naatteitaan ja aavistuksiaan.\n\n\n4\n\nEi voinut sanoa, etteikö tuomari Vuorella olisi ollut toimistossaan\ntyötä. Sitä hänellä oli, vieläpä sen jälkeen kun hänen apulaisensa oli\nkutsuttu riveihin, enemmän kuin yhden miehen olisi luullut jaksavan\nsuorittaa. Mutta hän jaksoi. Työ oli ainoa huumausaine, jonka hän oli\ntodennut tepsiväksi rauhoittamaan hermoja rasittavaa levottomuutta.\nPaitsi tavallista juoksevain asiain hoitoa, käyntejä raastuvassa,\nkirjelmäin kirjoittamista, uusien juttujen vastaanottoa ja muuta\nsellaista, mikä kuuluu asianajotoimiston tavalliseen menoon, hän\npiti sitkeästi vireillä erästä tutkimusta, jonka oli aloittanut jo\nlakimiesuransa innostuneina alkuvuosina. Isänsä perintönä hän oli\nsaanut tieteellisesti harkitsevan, syntyjä syviä, syitä ja seurauksia\nakkiloivan mielen, joka ei milloinkaan tyytynyt siihen, mitä oli\nsilmäin edessä, vaan pyrki aina katsomaan \"sydämeen\". Kun hänen\nisänsä oli Bobrikovin teloituspäivänä yhä uudelleen kuin unelmista\nheräten itsekseen mutissut, että \"ikuinen oikeus aina lopuksi\nnäyttää itsensä ja lausuu tuomionsa\", oli tuo 13-vuotiaalle pojalle\nkäsittämätön \"ikuinen oikeus\" lähtemättömästi painunut hänen mieleensä.\nTodennäköisesti se oli salatajunnasta päin aikaansaanut sen, että\nhän oli valinnut lakimiehen uran. Kanslianeuvos ei ollut hyväksynyt\npoikansa vaalia, sillä hän oli toivonut hänestä inhimillisyyden\ntutkimukseen antautunutta tiedemiestä, samanlaista humanistia kuin\nhän itsekin oli, mutta oli taipunut poikansa reaalisemmalle aloille\nsuuntautuvaan pyrkimykseen. Sittemmin hän oli huomannut, että hänen\npoikansa oli lakimies vain ulkonaisilta kyvyiltään, jotka hänellä\nolivat hyvin monipuolisia. Hänestä olisi voinut yhtä hyvin tulla\nluonnontieteilijä, lääkäri, historioitsija, insinööri, mikä tahansa,\nmutta aina hän olisi syvimmältä olemukseltaan ollut se, mikä oli\nnytkin: filosofi, joka luonteensa pakosta alati hautoi, selvitteli\nja aprikoi milloinkaan selviämättömiä ongelmia. Tuomari Vuori tunsi\nolemuksensa toimivan jakautuneena kahtia. Toinen hyöri taitavana\nasianajajana ohjaillen ihmisiä saamaan niin suurta oikeutta kuin\nlaki suinkin saattoi myöntää ottaen heidän tekonsa huomioon; toinen\nasui taustalla ja katseli terävästi, arvostelevasti, molempia, sekä\noikeuden tarvitsijaa että opasta sen saamiseen, ja hymähti useammin\nkuin kerran päivässä maailman mitättömälle, pikkumaiselle touhulle ja\nturhantärkeydelle.\n\n\"Ikuinen oikeus.\" Sen toteutumisen hän oli ollut näkevinään silloin,\nkun Suomi saavutti vapaustaistelussaan voiton ja itsenäisyyden, vaikka\nhänen oli ollutkin pakko kapinoida sitä vastaan, että se samalla\nkertaa näytti peittävän kasvonsa muita kansoja kohtaan ja sallivan\nvääryyden ja väkivallan viettää riemuvoittoaan. Samoin hän oli ollut\nnäkevinään Antikaisen joutumisessa tuomituksi Suomessa ikuisesti\nvalvovan oikeuden ilmenemisen ja tuntenut siitä suurta tyydytystä.\nPoltattaessaan Marjoniemen pojan Kiimasjärvellä voittonsa kiihkossa\nroviolla ja opettaessaan punasotilaitaan pistimellä kylmästi surmaamaan\nvankejaan Antikainen ei ollut saattanut uneksiakaan kerran joutuvansa\nvastaamaan näistä teoistaan Suomessa, laillisessa tuomioistuimessa.\nJos joku olisi ennustanut sitä hänelle sillä hetkellä, kun Marjoniemen\ntuskanhuudot viilsivät talvista yötä, Antikainen olisi nauranut. Mikä\nvoima veisi hänet Suomeen, sillä olihan hän Venäjän mahtavan kansan ja\nyhä kasvavan armeijan suojeluksessa? Jumalako? Ha-ha! Bolshevistinen\ntiedehän oli lopullisesti todistanut, ettei ole Jumalaa. Mutta olipas!\nJumala, jota hän oli niin räikeästi pilkannut, oli kuljettanut hänet\nsuomalaiseen vankilaan kärsimään rangaistustaan. Se oli ollut ikuisen\noikeuden teko ja vaikuttanut sellaisena tuomari Vuoreen syvästi.\nLieneekö vaikuttanut Antikaiseen? Tuskin. Vääryys menestyi juuri\nsiksi, että sen harjoittajat olivat niin tavattoman paatuneita,\ntarmokkaita, häikäilemättömiä, mistään hyveistä ja pahuuden esteistä\npiittaamattomia. Hyvyyden harjoittajat sensijaan olivat jo hyvyytensä\nvuoksi heikkoja ja kykenemättömiä vastustamaan vääryydentekijöitä.\nEihän Vuorisaarnan mukaan saanutkaan tehdä pahalle vastarintaa.\n\n\"Ikuinen oikeus\". Oliko olevaisuudessa kaiken yläpuolella\nvallitsevaa, erehtymätöntä siveellistä lakia, joka oli niin\nkorkealla ja saavuttamattomissa, että ihmiskunta vain ylen harvoin\njaksoi toimia sen käskyjen mukaan ja tuntea sen kosketusta? Oliko\nse passiivinen, liikkumaton, kiveen hakattu laki, vai aktiivisesti\ntoimiva tahto, Jumala itse, joka hallitsi olevaisuutta mystillisellä\njärjestelmällisyydellä, vain joskus vilahduttaen itseään sokealle,\najatuksiltaan rajoitetulle ihmiskunnalle? Sitä oli turhaa pohtia,\nsillä näihin kysymyksiin ei kyllä annettu eikä saatu milloinkaan\nyleispätevää vastausta, mutta sensijaan oli tieteellisen ajattelun\narvoista sen selvittäminen, mitä oli ihmisen oikeudentunto ja mihin se\nperustui. Oliko se ehkä miljoonien vuosien kuluessa kasvanut yleinen\npitämys, joka oli lopuksi muuttunut perinnölliseksi, vai kuuluiko\nse yksinkertaisesti ihmisen henkisen olemuksen laatuun merkkinä\nhänen erikoisuudestaan luomakunnassa? Kärsivällisesti tuomari Vuori\noli vuosikymmenien kuluessa tutkinut näitä asioita ja haaveillut\noikeusfilosofisesta teoksesta, -- jota ei milloinkaan kirjoittaisi!\n\nViime aikoina tuomari Vuoresta oli tuntunut kuin olisi hänen\nhaaveilemansa ikuinen oikeus jälleen peittänyt kasvonsa ja\nvalmistautunut suomaan puheenvuoroa yhtä ikuiselle, röyhkeälle,\ntoimitarmoiselle vääryydelle. Maailmansota kokonaisuudessaan masensi\nhäntä, sillä hän ei voinut olla pitämättä sitä todistuksena siitä, että\nihmiskunnan väkivaltaiset vaistot olivat yhä talttumattomia, huolimatta\nniistä jalon, hyvän ja kauniin opeista, joita sille oli vuosituhansia\nsaarnattu. Ja erikoisesti häntä tyrmistytti se, että ainoa kansa,\njoka olisi kyennyt kukistamaan bolshevismin, olikin tarttunut tuota\niljettävää porttoa käsikynkästä ja lähtenyt kuljettamaan sitä\nliittolaisenaan. Hän suri Puolan ja Tshekkoslovakian kohtaloa,\nvaikka ei voinutkaan uskoa, että niiden kansallista olemusta uhkaisi\ntodellinen vaara. \"Se tulee vain saamaan uudenmuotoiset elinehdot,\njotka ehkä ovat sellaisia, että alueet järjestyvät riidattomiksi ja\nhankauskohdat muihin kansallisuuksiin päin siliävät\". Näin hän lohdutti\nitseään ja syventyi väliin maailman uuden valtajaon kaavailuihin.\nKaikki sopeutuu lopuksi hyvin, jos vain järjestäjäksi tulee\nLänsi-Eurooppa, mutta jos määrääjäksi pääsee Bolshevikia, ihmiskunta\njoutuu raakuuden tilaan. Sivistyneet eli ne, jotka kohottavat kansan\nhenkistä tasoa, vähitellen murhataan sanan fyysillisessä merkityksessä\nnälällä, taudeilla ja verenvuodatuksella. Häntä värisytti ajatellessa\ntuota, jota olisi täytynyt pitää kaameana unena, ellei se olisi ollut\nVenäjällä hirvittävää todellisuutta. Jättiläismittoja tavoittelevassa\nsuuruudenhulluudessa Stalin saattoi yhdellä kynänvedolla muuttaa\nelottomaksi aineeksi miljoonia orjistaan eli valtion omistamasta\nelävästä voimasta. Sellaista ei ollut tähän saakka historiassa nähty,\nsillä Assyrian ja Babylonian kansainsiirrot, kansainvaellus, hunnien ja\nmongolien valloitusretket, olivat lastenleikkiä sen rinnalla, mitä oli\ntapahtunut ja tapahtui Venäjällä ja Aasiassa.\n\nTuomari Vuori kysyi joskus tänä syksynä mielessään, mennessään\ntyöpaikkaansa tai jossakin muualla kiintyessään huomioimaan ihmisiä,\nvaivasiko näitä sama viimeistä tuomiota käsittelevän pohtimisen kiihko\nkuin häntä? Tunsiko jokainen kansalainen olevansa näinä aikoina\nikäänkuin menossa maailman loppua kohti, jonka jälkeen ihmiskunta\nnykyisessä merkityksessään lakkaisi olemasta? Hänen täytyi vastata\nkysymyksiinsä myöntävästi. Käydessään 30-luvun pulakaudella pankissa\nhän oli nähnyt siellä paljon raskaiden huolien rasittamia ihmisiä,\njoiden ilme kertoi vaikeuksista, valvotuista öistä ja viimeisestä\noljenkorresta. Se oli ollut niin selvä ja paljonpuhuva tuo ilme, että\nhän oli kiintynyt tarkastamaan ja tutkimaan sitä erikoisesti. Sama ilme\noli tänä syksynä ilmestynyt kaikkien kasvoille, kuuluttiinpa mihin\nsäätyyn tahansa, vieläpä synkempänä, huolekkaampana, kuin konsanaan\npula-ajan kestäessä. Silloin oli sentään ollut uhattuna vain omaisuus,\nmutta ei henki eikä yleensä mitään siitä, minkä laki kuuliaisen\nkansalaisen oikeuksiksi vakuuttaa ja mitä se sellaisina lahjomattomasti\nja järkkymättömästi puolustaa. Nyt olivat omaisuuden lisäksi vaarassa\nmyös henki, vapaus, kaikki ne perusteet, joiden varaan ihmisen arvoinen\nelämä ja yhteiskunta voivat rakentua. Kaameana, verenkarvaisena\npainajaishirviönä, tietoisuus tästä rasitti ihmisten mieltä. Olipa\nkuin lapsetkin olisivat kesken leikkiänsä säpsähtäen pysähtyneet\najattelemaan sitä.\n\nTuo silloinen pula-ajan uhrien ilme, joka oli niin elävästi painunut\nhänen mieleensä, oli osaltaan vaikuttanut siihen, ettei hän ollut\nsilloin suuren liikkeensä johtajana, saalinsa ja avustushalunsa vuoksi,\nvoinut menetellä alaisiaan eikä velallisiaan kohtaan niin kylmän\narmottomasti ja tunteettomasti kuin hänen olisi \"etevänä liikemiehenä\"\npitänyt. Niin hän oli inhimillisyytensä vuoksi tullut aiheuttaneeksi\nomalle liikkeelleen eräitä suurehkoja tappioita, joiden perusteella\nsitten johtokunnan puheenjohtaja ja hänen muut salaiset vihollisensa,\netenkin hän, joka istuutui hänen tuolilleen, olivat päässeet hänen\nkimppuunsa ja saavuttaneet tarkoituksensa. Hän ei katunut tekojaan,\nsillä hänen sydämensä parhaat voimat olivat olleet niiden aiheuttajia,\nja oli iloinen voidessaan muistella tuota aikaa hyvällä omallatunnolla\nja häiriintymättömällä itsekunnioituksella, mutta miten oli tuon\nsilloisen apulaisjohtajan laita, joka äsken oli tullut häntä vastaan ja\nsynkällä, kolkolla muodollaan ohjannut hänen ajatuksensa näihin ikäviin\nasioihin? Vaivaisiko häntä huono omantunto?\n\n\n5\n\nTurha kysymys! Sehän vaivasi kaikkia ihmisiä. Jokaista vastaan tuli\ntuollainen synkkä ilme, joka repi rikki vanhat haavat ja sumensi\nmielen. Kaikilla ihmisillä oli tällainen painajaisensa, jota vastaan\nhe sydämessään taistelivat. Sielun seestymiseen kuului ehdottomasti\nirtautuminen tällaisesta tunteesta ja sovinnollisuuden aikaansaaminen.\nOli tutkittava vain omia, mutta ei toisten tekoja, ja jos tunnon tuomio\nolikin vapauttava, niin siitä ei ollut puhuttava tuolle toiselle\nmitään. Jos se ei ollut vapauttava, vaan moitti jostakin, niin silloin\noli vilpittömästi tarjottava hyvitystä ja pyydettävä anteeksi. Se\nkuulosti hyvin yksinkertaiselta ja selvältä, mutta oli todellisuudessa\nvaikeata ja monimutkaista.\n\nTuomari Vuori oli ollut tuon synkän miehen kanssa vanhoilta ajoilta\nläheinen tuttava ja oli auttanut häntä tehokkaasti takuilla ja\nkäteisellä, kun hänen puuhansa eivät olleet tahtoneet menestyä. Ja\nkun hänen tiensä oli eräässä vaiheessa mennyt kokonaan tukkoon, hän\noli ottanut hänet omaan liikkeeseensä, vieläpä apulaisjohtajaksi.\nJohtokunta oli -- puheenjohtajaa lukuunottamatta -- sitä vastustanut,\nmutta taipunut tuomari Vuoren tahtoon; henkilökunnan ihmettelystähän ei\ntarvinnut välittää. Niin hän oli tullut tuomari Vuoren työtoveriksi,\nvieläpä erikoisesti läheiseksi sikäli, että istui viereisessä huoneessa.\n\nEikä tuomari Vuorella ollut ollut erikoisempaa muistutettavaa hänen\ntyönsä johdosta. Tosin hän oli vähitellen päässyt selville siitä,\nmistä pohjaltaan johtui miehen ainainen epäonnistuminen, mutta sen\nhän painoi villaisella unohduksiin, sillä se oli auttamaton asia.\nUudella apulaisjohtajalla ei todellisuudessa ollut käsitystä siitä,\nmitä \"työ\" oli ja miten sitä oli tehtävä. Ilmeistä oli, että hän\noli ollut suurimman osan ikäänsä niinkuin armottomasti sanotaan\n\"laiska\", ja kuluttanut parhaat voimansa ravintoloissa ja klubeissa.\nKun harjoittaa viitisenkolmatta vuotta tällaista elämäntyyliä, niin\nvarsinainen työkyky ehdottomasti häviää melkein olemattomiin. Työpaikka\ntuntuu ikävältä ja kaikki suuremmat, vastuunalaisemmat tehtävät liian\nrasittavilta. Pienikin seikka riittää verukkeeksi, jonka varjolla\nvoi pistäytyä kaupungille \"hoitamaan asioita\" eli todellisuudessa\nryyppäämään kupillisen kahvia Kämpissä tai muussa sellaisessa\nliikemiesten kohtauspaikassa. Siellä sopi sitten yhtäkkiä vilkaista\nrannekelloon ja sanomalla, että \"nyt minun täytyy mennä\", antaa\nitselleen tärkeyden leima, joka ympäröi häntä kuin mystillinen pilvi.\nYleisö sai vaikutelman, että kysymyksessä oli vähintään miljoonan\nsuuruinen kauppa.\n\nTuomari Vuori kysyi itseltään, oliko tämä näin hänen mieleensä\nmaalautunut muistikuva väärä ja kohtuuton? Tuskin. Se ei ehkä ollut\npunnittu apteekin vaa'alla, mutta piti kaikissa oleellisissa puolissa\npaikkansa. Tyyppihän oli sitäpaitsi varsin yleinen. Saattoi sanoa\ntuollaisia \"piällysmiehiä\" olevan Helsingissä kuhisemalla. Ne kuuluivat\nkulttuurikauteen, jossa parhaillaan elimme. Niiden syvimmän olemuksen\ntutkiminen ja eritteleminen oli opettavaista jo kansallisluonteen\nkannalta.\n\nTuomari Vuori oli huomannut apulaisjohtajassaan muitakin hänelle\nentuudesta tuntemattomia ominaisuuksia. Sen hän oli tiennyt, että\nmies oli oikealla alallaan silloin, kun sai arvostella ihmisiä.\nHänen terävähkö älynsä pääsi tällöin luontaiseen elementtiinsä. Jos\nniillä tuomioilla, joita hän lausuili lähimmäisistään, olisi ollut\nmerkitystä tekoina, ne olisivat vieneet hänet pitkälle. Mutta kun\nniin ei ollut, hän pysyi niiden puolesta paikallaan. Aivan ilman\nvaikutusta ne eivät kuitenkaan olleet, vaan kimposivat ilmasta kuin\nbumerangit takaisin häneen itseensä ja muuttivat vähitellen hänen\nluonteensa. Alituinen irvistelevä, pilkkaava toisten arvosteleminen\nkasvatti hänen henkensä kielteisen puolen niin voimakkaaksi, että\nhänen positiivinen kykynsä, jota tosin ei ollut alunalkuaankaan\nsanottavasti ollut, näivettyi ja kuoli. Tuli harkittavaksi mikä asia\ntahansa, hän heitti heti sitä vastaan epäilyksiä ja väitteitä, joiden\nkehittämisessä osoittautui suorastaan mestariksi. Jos sai ajetuksi\nasian kumoon, hän katsoi voittaneensa. Mutta jos hänen joskus piti\nkuljettaa jotakin positiiviseen suuntaan, niin silloin hänen kykynsä\npetti. Siihen hän oli kykenemätön. Sellainen olisi sitäpaitsi useissa\ntapauksissa vaatinut työtä, uurastusta, ja se teki asian erikoisen\nvastenmieliseksi. Mieluummin hän jätti tuollaiset puuhat pikku\nihmisille, jotka ahersivat aamusta iltaan kuka minkin keon muurahaisena\nälyämättä tällöin unohtavansa suuret, johtavat linjat. Toiset miehet\noli luotu kapteeneiksi, toiset matruuseiksi.\n\nEnnenpitkää tuomari Vuori pääsi huomaamaan, että hänen\napulaisjohtajaansa vaivasivat samalla sekä turhamaisuus että\nkunnianhimo. Nämä ne tekivät hänet ainaisesti levottomaksi, suomatta\nhänelle milloinkaan aikaa syventymään tehtäviinsä. Ollen sukuperältään\ntoisen polven nousukas hän kosiskeli rikkaita, ruotsinkielisiä\nja varsinkin aatelisia. Se tapahtui niin avoimesti ja oli niin\nnaurettavaa, että täytyi ihmetellä hänen sokeuttaan siinä suhteessa.\nlisäksi tuli turhamaisuus pukeutumisessa, mikä ei kuitenkaan voinut\nsalata säärien lenkoutta eikä liian isojen jalkaterien kömpelyyttä.\nOlisi luullut yhden ainoan vilkaisun kuvastimeen, josta sopi näkymään\nkoko mies, riittäneen paljastamaan asianomaiselle itselleenkin koko\nolemuksen itsetiedottoman koomillisuuden, mutta eipähän tehnyt sitä.\n\nHänen kunnianhimonsa oli pohjaton. Kun hänellä ei kuitenkaan ollut\nvarsinaista erikoisalaa eikä sitkeätä ahkeruutta, hän joutui sen\najamana haihattelemaan jos missä, viihtymättä ja menestymättä\nainoassakaan tehtävässä. Hän oli lakimies, mutta ei nauttinut\nsellaisena kenenkään luottamusta, minkä vuoksi suurenmoisesti\navattu asianajotoimisto oli ollut tyhjyyden kammon pakottamana pian\nsuljettava. Hän oli haaveillut suurliikemiehen ja teollisuusruhtinaan\nuraa ja olikin päässyt eräisiin johtokuntiin jäseneksi, jopa\nmuutamaan puheenjohtajaksi, mutta tämäkin tulevaisuusnäkymä oli pian\nsumentunut. Johtokunnan puheenjohtajana hän oli aloittanut yhtiön\n\"saneerauksen\" ilmaisemalla kielteisen kykynsä täydessä voimassaan\neli erottamalla johtajia ja työmiehiä summakaupalla, mutta oli itse\nsaanut kokea saman kohtalon. Yhtiön hallintoneuvosto oli näet erottanut\nhänet heti saatuaan tiedon hänen drakoonisista toimenpiteistään.\nTuskin hän oli täten saanut jonkin toimen, kun jo huomasi, ettei\nse vastannutkaan hänen kunnianhimoisia haaveitansa. Niin hän jätti\nsen hoitamatta kurkottaen kättänsä taas uutta tähteä kohti. Hän\ntoimi paremman paikan puutteessa sanomalehtimiehenä pariinkin\notteeseen, mutta epäonnistui molemmilla kerroilla täydellisesti.\nHänen irvistelevät \"artikkelinsa\" olivat lukijoista kiusallisia ja\nhän joutui riitaan jokaisen asiakkaan kanssa, haukkuen nämä lopuksi\npataluhaksi. Toimittajat ja muut toimihenkilöt aina vahtimestariin\nja nuorimpaan lähettiin saakka vihasivat häntä sydämellisesti ja\nodottivat hänen erottamistaan kuin päivännousua. Erääseen toviin hän\npyrki pankkialalle ja valmistaakseen asiaa levitti salaa huhua, että\nhänet aiottiin kutsua muutaman suurpankin johtokunnan jäseneksi.\nToisen kerran hän uljaili poliitikkona, mille uralle olikin saanut\nasiallisen koulutuksen, koska oli ehtinyt olla vanhasuomalainen\nja perustuslaillinen, aktivisti ja itsenäisyysmies, likipitäen\nruotsinmielinen ja aitosuomalainen, haalea kokoomuslainen ja tulinen\nikl:n mies, vakaumuksellinen kansallissosialisti ja ylimyksellisesti\nilmeilevä englantilaistyylinen konservatiivi -- jos mitä. Mutta hänelle\nei avautunut minkäänlaista poliittista tehtävää siitä yksinkertaisesta\nsyystä, ettei kukaan luottanut häneen ja ettei hän viitsinyt tehdä\nmitään tosiasiallista työtä. Häntä pyydettiin joskus puhujaksi ja hän\nsuostui, koska tietenkin piti itseään suurena puhujana, mutta kun\nhän ei viitsinyt valmistaa puhettaan, se supistui vaivalloiseksi,\nhajanaiseksi tapailemiseksi, jossa ei ollut jälkeäkään hänen kapakan\npöydän ääressä ilmaisemastaan älykkyydestä eikä sujuvaisuudesta. Hän\nmatkusteli mielellään ulkomailla, mikäli vain sai hankituksi rahoja, ja\noli kuin kotonaan Tukholman, Berliinin, Pariisin ja Lontoon suurissa\nhotelleissa. Hänen ihanteensa olikin \"maailmanmies\", kansainvälinen\ngentlemanni, jolle valtiomiehet uskoivat hienoja, arkaluontoisia,\ndiplomaattisia erikoistehtäviä, mutta jostakin tuntemattomasta\nsyystä häntä ei ollut kiinnitetty ulkoministeriöön. Milloin missäkin\nominaisuudessa hänet kyllä kutsuttiin presidentin vastaanotoille\nja joskus diplomaattien juhliin, mutta siihen hänen poliittinen\nmerkityksensä rajoittuikin. Nuo tilaisuudet olivat silti hänen suuria\nhetkiänsä. Monet kysyivät, kuka oli tuo byronilainen sankari, joka\nseisoi tuolla korkeana, ylhäisen yksinäisenä. Ainoa nöyryyttävä seikka\noli se, ettei hänellä ollut uljasta ilmettänsä vastaavaa kunniamerkkiä.\nKäsittämättömän väärinkäsityksen vuoksi hänet aina niiden jaossa\nunohdettiin.\n\nTuomari Vuori tuli ajatelleeksi, että kaikki tämä, mitä hän juuri\noli mietiskellyt, oli luetteloa inhimillisistä heikkouksista, jotka\nsopivat melkeinpä keneen tahansa. Muodossa tai toisessa ja eriasteisina\ntuollaiset luonteenviat olivat olemassa useimmissa, tuomari Vuoressa\nitsessäänkin. Ei ollut ketään, jolla olisi ollut riidatonta oikeutta\nheittää ensimmäistä kiveä. Yksin sekin luonteenpiirre, jonka tuomari\nVuori oli apulaisjohtajassaan säpsähtäen huomannut, eli kyky vihata\nintohimoisesti ja leppymättömästi, oli yleinen inhimillinen ominaisuus.\nKysymys oli korkeintaan aste-erosta ja laatuvivahduksesta. Hän oli\npeläten nähnyt apulaisjohtajansa nimenomaan tämän ominaisuuden vuoksi\nsuorastaan ihailevan niitä henkilöitä, jotka, kuten hän sanoi,\n\"osasivat vihata\". Sanomalehtimiehenä ollessaan hän oli ilmaissut tämän\nerään vainajan muistokirjoituksessa, todennäköisesti uskoen lausuvansa\nsilloin jotakin ylistävää. Tuo kyky ei ansainnut ylistämistä, sillä\nkuten tuomari Vuori omasta kokemuksestaan tiesi se oli kyy, joka söi\nsydäntä.\n\nApulaisjohtaja oli siinä suhteessa toista mieltä. Viha oli hänen oikea\nelementtinsä. Milloinkaan hänen älynsä ei ollut niin terävä kuin vihan\nteroittaessa sitä. Hänen kielteinen suhtautumisensa kaikkeen, mikä oli\nelämässä positiivista, oli kehittänyt hänen kykynsä vihata erikoisen\nvoimakkaaksi, ja hänen lukemattomat epäonnistumisensa olivat valaneet\nsalaisen katkeruuden ja kateuden öljyä tähän jo muutenkin roihuavaan\ntuleen. Liekkiä lietsoi myös hänen yksinäisyytensä, sillä hän ei\nollut naimisessa. Jos hänellä olisi ollut hieno, rakastettava puoliso\nja hän olisi saanut nauttia kodin onnea, hänen jo synnynnäisesti\närmättimäinen luonteensa olisi ehkä saanut lempeitäkin piirteitä. Hänen\nvihansa ei tarvinnut syttyäkseen jotakuta kohtaan loukkausta tai edes\nerimielisyyttä, sillä se lieskasi salassa jo ilmankin kaikkia niitä\nvastaan, jotka olivat onnistuneet elämässä paremmin kuin hän tai olivat\njollakin tavalla hänen tiellään. Tuomari Vuori oli alkanut jo verraten\nvarhain aavistaa olevansa apulaisjohtajansa vihan kohde ja oli tarkoin\ntutkinut sanojaan ja tekojaan, olisiko ehkä niillä antanut tuohon\naihetta. Huomaamattaan hän olikin kerran -- tosin ollenkaan silloin\najattelematta apulaisjohtajansa elämänuraa ja sen monenlaista sisältöä\n-- tullut vähäksyen puhuneeksi henkilöistä, jotka eivät malttaneet\nvakiintua mihinkään elämäntehtävään, vaan haihattelivat jos missä,\nsaamatta lopuksi aikaan mitään kunnollista. Jälkeenpäin hän muisti\napulaisjohtajan katseen tuolla hetkellä välähtäneen polttavasti ja\nymmärsi myöhemmin heidän suhteensa katkenneen siinä silmänräpäyksessä\nainaiseksi. Se oli traagillista, sillä heidän tuttavuutensa -- tuomari\nVuori ei tahtonut käyttää sanaa \"ystävyys\" -- oli alkanut aikaisin ja\njatkunut häiriöittä tuohon kriitilliseen talveen saakka.\n\nMutta puhkeamaan tuo viha oli päässyt vasta erään suoranaisen\ntoimenpiteen johdosta, johon tuomari Vuoren oli ollut pakko ryhtyä.\nHän oli huomannut apulaisjohtajan käyttävän yksityiseksi hyödykseen\ntietoja, joita asemassaan sai. Niin kauan kuin siitä ei ollut ollut\nvahinkoa liikkeelle eikä sen asiakkaille, eikä apulaisjohtajan niihin\nperustuvissa liiketoimissa ollut ollut muuten moitittavaa, tuomari\nVuori ei ollut asiaan sekaantunut. Mutta sitten hän oli sattumalta\nsaanut tietää apulaisensa ryhtyneen ostelemaan osakkeita, joiden hinnan\ntiesi lähitulevaisuudessa eräiden onnistuneiden liiketoimien johdosta\nnousevan, ja saadakseen ne halvalla haeskelevan sellaisia osakkaita,\njoiden uskoi olevan aivan tietämättömiä niiden todellisesta arvosta.\nHankkiakseen käyttöpääomaa hän oli liittoutunut eräiden osakkeilla\nkeinottelevien rahamiesten kanssa, jotka kuitenkin olivat pysytelleet\nniin taustalla, ettei tuomari Vuori ollut tiennyt täsmälleen, keitä\nhe olivat olleet. Siitä hänellä ei ollut ollut aavistustakaan, että\nyhtenä, vieläpä tärkeimpänä heistä, oli ollut itse johtokunnan\npuheenjohtaja, tuo kettumainen, sileänaamainen vanhus, jolla aina oli\nhuulillaan suomalais-kansallisen liike-elämän kunnia ja siveellinen\nnuhteettomuus.\n\nTuomari Vuori oli kyllä ollut jo silloin selvillä, ettei kaupoissa\nkatsottu tarvitsevan välittää siitä, mitä ostaja ja myyjä tiesivät;\ntehtiin vain tarjous, ja jos toinen hyväksyi sen sekä otti vastaan\nrahat, ei kummallakaan asianosaisella ollut oikeutta valittaa sen\njohdosta, mitä jälkeenpäin saattoi ilmaantua. Mentiinpä tässä niin\npitkälle, että kiiruhdettiin tänä iltana lyömään kauppoja kiinni\nsellaisten ostajien kanssa, jotka eivät sattumalta tienneet hintojen\nolevan huomisesta alkaen paljoa alhaisempia. Rehellistenkin maineessa\nolevat liikemiehet näyttivät pitävän tällaista täysin luvallisena ja\nsaattoivat naureskellen kehua jotakin tuollaista kauppaa \"smartiksi\ntempuksi\". Myönnettävähän olikin, etteivät osapuolet olleet\nvelvollisia valvomaan toistensa etuja, saati paljastamaan korttejaan\nsilloin, kun molemmat antautuivat kauppoihin vapaaehtoisesti, täysin\nsamoin edellytyksin ja ilman hädänalaisen tilan pakotusta -- kun he\nolivat samoissa vesissä metsästeleviä haikaloja kumpainenkin. Mutta\nsiveellisen luvallisuuden raja tuli hyvin ilmeiseksi silloin, kun\nmyyjä sattui olemaan esimerkiksi leski, joka oli ollut vuosikausia\nhalvautunut ja tuoliinsa kahlehdittu, ja oli riippuvainen pääomansa\ntuotosta. Rehellinen ostaja varoi tuntonsa käskystä käyttämästä\nhyväkseen sitä tietämättömyyttä ja kykenemättömyyttä määrittelemään\ntavaran oikeata arvoa, joka oli tällaisessa tapauksessa ilmeinen, ja\nselittäen asian puolueettomasti kaikilta kannoilta tarjosi hinnan, joka\nsiinä valossa sopi hänen laskelmiinsa ja oli kohtuullinen.\n\nTällainen tapaus oli tullut tuomari Vuoren tietoon. Se oli koskenut\nhäneen erikoisesti siksi, että hän oli sattumalta tuntenut tuon lesken.\nTämä oli ollut Helena-rouvan läheinen ystävätär, jonka kiitollisuus\nsiitä, että joku joskus muisti käydä katsomassa häntä, ramparaukkaa,\noli liikuttava. Kun sitten apulaisjohtaja oli eräänä päivänä kysynyt,\nhaluaisiko leski myydä muutamat osakkeet, tarjonnut hinnan ja pyytänyt\nvastausta jo seuraavaan aamuun, tämä oli suostunut kauppaan, sillä\nhinta oli tuntunut hyvältä osakkeista, joiden tuotto oli ollut\nsiihen saakka vähäinen. Lesken oli kyllä tehnyt mieli kysyä neuvoa\ntuomari Vuorelta, mutta hän oli kuitenkin jättänyt sen tekemättä,\nkoska ostaja oli tämän apulainen. Parin viikon kuluttua kaupasta\nleski oli sanomalehdestä nähnyt myyneensä osakkeet puolesta hinnasta.\nKiusallisinta oli ollut, että juuri tuomari Vuoren johtama suurliike\noli ostanut tuon yhtiön koko osakekannan, josta oli ollut kysymys, ja\nmaksanut siitä tuon korkeamman hinnan. Apulaisjohtaja ja johtokunnan\npuheenjohtaja olivat pyyhkäisseet taskuunsa sievoisen summan sekä\nlesken että oman liikkeensä kustannuksella.\n\nTuomari Vuori ei ollut voinut olla ottamatta asiaa puheeksi\napulaisjohtajan kanssa. Siitä seurannut keskustelu oli ollut\näärimmäisen hillitty ja kylmä molemmilta puolilta. Apulaisjohtaja ei\nollut myöntänyt menetelleensä millään tavalla väärin. \"Sain tietää\neräällä henkilöllä olevan kyseessä olevia osakkeita ja tarjouduin\nostamaan ne. Tarjoukseni hyväksyttiin ja myyjä on saanut rahat.\nKenelläkään ei ole oikeutta moittia minua epärehellisyydestä. Tieto\nsiitä, että niistä pian maksettaisiin korkeampi hinta, kuului minulle\nyksityisenä liikesalaisuutena, jota en ollut oikeutettu ilmaisemaan.\nKatson toimineeni täysin luvallisissa rajoissa. Omalle liikkeelleni en\nole tuottanut pienintäkään tappiota, sillä olenhan tyytynyt liikkeen\nitsensä tarjoamaan hintaan. Hyvä olisi, jos itse voisit sanoa samaa,\nmitä tappioiden aiheuttamiseen tulee. Jos olet tyytymätön, niin valita\njohtokuntaan. Tiedäthän, että tosiasiassa olen vain johtokunnan alainen\nenkä sinun\".\n\nTuohon viimeiseen huomautukseen oli kätkeytynyt salaista\nmahtavuudentuntoa, jonka perusteesta tuomari Vuori oli päässyt selville\nvasta myöhemmin. Hän oli ottanut asian puheeksi johtokunnassa, mutta\nsaavuttamatta menestystä. Useita oli, jotka sisimmässään asettuivat\nhänen kannalleen, mutta heiltä puuttui siveellistä rohkeutta\nsen ilmaisemiseen. Siitä olisi voinut seurata joutuminen pois\njohtokunnasta. Kun jäsenyys siinä oli heille kallisarvoisempi kuin\nsielun autuus, he pistivät hännän koipien väliin ja tekivät epäröimättä\nväärän valan. Tuomari Vuori oli joutunut tappiolle, mikä oli ollut\nhänen asemassaan niin suuri nolaus, että hänen oli ollut vaikeata\nniellä sitä. Mutta hän oli valmistautunut tekemään tämän ja jatkamaan\nyhteistyötä apulaisjohtajansa kanssa, kun johtokunnan puheenjohtaja\noli ottanut puheeksi nuo hänen käsityksensä mukaan arveluttavan suuret\nluottotappiot, jotka hän, tuomari Vuori, oli hyväuskoisuudellaan\nliikkeelle aiheuttanut. Käyttämänsä tiedot ja numerot hän oli\ntietenkin saanut apulaisjohtajalta, jonka kritiikki muuten ilmeni\nniistä kauttaaltaan. Tuomari Vuoren kaikki selitykset kilpistyivät\ntehottomina siitä salaisesta tuomiosta, joka oli jo tässä vaiheessa,\nkuten jälkeenpäin oli käynyt selville, ollut johtokunnalla valmiina.\nTosiasiassa tuomari Vuori oli jo tällöin seissyt Tarpeian kalliolla,\nvailla vain viimeistä sysäystä, joka olisi syössyt hänet syvyyteen.\nJohtokunnan jäsenistä ne, jotka vilpittömästi olivat hänen ystäviänsä\nja sydämessään hyväksyivät hänen menettelynsä, eivät rohjenneet nousta\npuolustamaan häntä, sillä siitähän olisi voinut olla kuten sanottu\nseurauksena joutuminen pois johtokunnasta. Sen kammottavan näkymän\nedessä lysmyivät rohkeimmankin siveelliset polvet.\n\nTuomari Vuori heräsi kuin unesta siihen, että helisytti avainkimppua\noman toimistonsa ovella. Häntä harmitti, että oli taas, kuten teki\nusein kulkiessaan, vaipunut vanhoihin katkeriin päiväunelmiinsa ja\nhautonut asioita, joista hänellä ei ollut minkäänlaista hyötyä, mutta\nkyllä vahinkoa, mikäli vain kajosi niihin.\n\n\n6\n\nAntti Toivonen oli viettänyt suurimman osan kesästään Helsingissä.\nYleisharjoituksissa hän oli joutunut olemaan vain sen verran,\nettä oli ehtinyt käydä Kannaksella perillä saakka. Kun hänet oli\nmetallityömiehenä palautettu Helsinkiin, hän oli päässyt käymään\nsynnyinkaupungissaan Viipurissa ja viipymään siellä sen verran, että\noli ehtinyt uudistaa lapsuudenmuistojaan. Syntyneenä 1915 hänellä ei\nollut muistoa vapaussodasta eikä Viipurin valloituksesta, vaan hän\noli saanut kasvaa ilman sitä painajaista, minkä tuollaisten asiain\ntarttuminen lapsen sieluun helposti olisi voinut muodostaa. Venäjälle\nkapinan loppuluhistuksessa paenneesta isästään hänellä oli hämärä\nmielikuva, joka kyllä saattoi olla yhtä hyvin unta kuin totta. Ainakin\nhän näki isästään joskus unta. Joku voimakas olento, jonka muodosta\nhän muisti vain suuret, siniset silmät, kohotti häntä ylös, katsoi\nvakavasti vähän aikaa ja painoi sitten rintaansa vastaan. Erikoisesti\noli jäänyt mieleen poskeen sattuneen parransängen pistävä karkeus.\nSiniset silmät, vakava katse ja ajelematon parta -- siinä kaikki, mitä\nhän muisti isästään. Selvemmin hän muisti sen hetken, jolloin lehdissä\noli ollut tieto isän kuolemasta. Hänet oli ammuttu, kuten Antti nyt\ntiesi, Kuusisen klubissa Pietarissa. Äiti oli itkenyt lukiessaan\nsiitä. Antti ei ollut vielä täyttänyt ensimmäistä kymmentään, kun äiti\noli kuollut. Hän muisteli vanhempiaan usein ja ajatteli varsinkin\nisäänsä ihannoivasti kaivaten ja kuvitellen. Heidän kohtalonsa, josta\nhän oli hankkinut niin tarkat tiedot kuin suinkin mahdollista, ja\nkasvaminen orpokodissa ja hoidokkina kunnan huollossa olivat jo varhain\nvirittäneet Antin sielun kapinalliseksi yhteiskuntaa vastaan. Käsitys,\nettä jos köyhälistö, jota oli yhteiskunnissa enemmistönä, pääsisi\nvaltaan, se vääryys loppuisi, minkä aiheutti rikkauden ja köyhyyden\nvälinen juopa, oli kasvanut hänen sielussaan kokemusperäisesti ja oli\nhänestä niin selvä ja oikea, ettei hänellä edes juolahtanut mieleen sen\nepäileminen. Yhteiskuntarakenne oli alunperin joutunut harhatielle ja\nkasvanut kieroon. Se oli oikaistava ellei muuten, niin väkivaltaisella\nleikkauksella. Hyödykkeet valtion kautta samassa määrässä kaikkien\nhyväksi! Pois säätyerotukset ja yksityisomistus!\n\nAntti Toivonen oli jyrkkä periaatteellinen kommunisti eikä salannut\ntätä. Seisoessaan sorvinsa ääressä ja tarkatessaan, kuinka sen terä\nleikkasi allansa pyörivästä ammuksesta lastun yhtä helposti kuin jos\njyrsittävänä olisi ollut pallojuusto, hän mietiskeli herkeämättä näitä\ntällaisia asioita. Siihen oli tässä aikaa, sillä kun automaattinen\nsorvi teki itse työnsä, sitä oli vain pidettävä silmällä, että sen\nkaikki osat olivat kunnossa ja asetettuina juuri niin kuin piti. Mutta\ntuosta ei ollut tottuneelle sorvarille suurta vaivaa. Silmät tekivät\nsen melkein yksin, jättäen aivoille tilaisuutta tuumimaan mitä vain.\n\nKannaksella Antti oli monta kertaa unohtanut katkeruutensa ja\nvajonnut samaan tunnelmaan kuin mikä näytti elähdyttävän hänen\npatteritovereitaan, mm. reipasta Vänrikki Lauri Ylitaloa ja korpraali\nKalevi Vuorta, jotka Antti tunsi Esterin kuvauksista ja tapaamisestaan\nvappuna siellä Helsingin rantakalliolla. Tuossa tunnelmassa tai\ninnostuksessa tai isänmaanrakkaudessa, joksi porvarilliset sitä\nsanoivat, asui tavaton voima. Antin täytyi myöntää se, sillä hetkittäin\nhän joutui kokonaan sen valtaan ja tunsi rinnassaan kiihkeätä\npoltetta. Hänen päänsä kohosi, ryhtinsä suoristui ja askeleensa\nkevenivät joustaviksi. Hänen teki mieli antaa isänmaan puolesta sama\nuhri kuin mihin nuo toiset sotilaat olivat valmiita, ja hän tunsi\nkiihkeätä rakkautta kaikkea sitä kohtaan, mitä näki ympärillään ja\nminkä kuvia kantoi sydämessään, keskeisimpänä niistä ja samalla\nkokonaisuuden vertauskuvana nuoren tytön ujot, punehtuneet kasvot sillä\nhetkellä, jolloin ne olivat irtautuneet ensimmäisestä suudelmasta ja\nkohonneet katsomaan häntä silmiin. Sinänsä tuo hurmio oli oikeaa ja\njokaiselle ihmiselle kuuluvaa; väärää siinä vain oli sen kohde --\ntämä porvarillisten isänmaa. Köyhälistöllä ei ollut isänmaata eikä\nsen hurmio siis voinut kohdistua mihinkään sellaiseen. Köyhälistön\nsilmät kyyneltyivät, rinta pullistui ja raadannan raskauttamat askeleet\nkevenivät vasta silloin, kun Kansainvälinen lumosi sielun ja avasi\nnäköalan koko ihmiskunnan tulevaiseen onnenmaahan. Se oli unelma, jota\nvoi sanoa suureksi, ja jonka puolesta kannatti uhrautua.\n\nNiinpä Antti oli palauttanut isänmaallisen innostuksensa järkeviin\nkommunistis-kansainvälisiin rajoihin, mikä ulkonaisesti ilmeni\nhänen kauniita kasvojansa rumentavana happamana irvistyksenä. Hän\ntiesi jo väessä olonsa ajoilta, ettei ollut viisasta ryhtyä täällä\npaljastelemaan eikä esittelemään kommunistisia käsityksiään, ellei\ntahtonut asettaa hampaitaan ja huuliaan alttiiksi sille ikävyydelle,\nminkä kursailematon isku jämerällä nyrkillä vasten suuta voi niille\ntuottaa. Myönsipä hän senkin, että kun kerran oltiin sotaväessä, jonka\nperusehto oli järjestys, oli sopimatonta ja epämiehekästä ryhtyä\npullikoimaan esimiehiä ja sakia vastaan. Saattoi olla, että hän oli\najatellessaan näin huono kommunisti, mutta siitä huolimatta hän ei\nvoinut muuttaa käsitystään. Hänellä oli ollut paljon kavereita, jotka\nolivat vihjailleet kaikenlaista, mistä päällystö ei varmaankaan\nolisi pitänyt, mutta Antti ei ollut kallistanut korvaansa heidän\nkuiskutuksilleen. Viimeksi olisi muka pitänyt painaa tarkkaan\nmieleensä, minkälainen Mannerheimin linja oli, paljonko siinä oli\nkorsuja ja betonipesäkkeitä, ja mistä mihin se kulki. Viipurissa\nhänen seuraansa oli liittynyt vanhempia työläisiä, jotka olivat\nihastuneet kuullessaan, kenen poika hän oli, sanoneet olleensa isän\nparhaita ystäviä ja tuppautuneet tarjoilemaan ryyppyjä. Ei Antti ollut\nnoista välittänyt -- olipahan vain kuunnellut heidän kotkotuksiaan ja\nvastaillut harvakselleen ja lyhyesti heidän kysymyksiinsä varsinkin\nsitten, kun nämä olivat alkaneet hipoa ainaista Mannerheimin linjaa.\nAnttia oli naurattanut, kun puheet olivat alkaneet kääntyä siihen\npäin, sillä se tapahtui jokseenkin aina samoin, helposti tunnettavin\nkierroksin ja kaarroksin. Hän kyllä ymmärsi, mitä väkeä nuo olivat,\neikä huolinut tyydyttää heidän uteliaisuuttaan. Pian hän myös sai\ntietää, etteivät kyselijät olleet voineet olla hänen isänsä eikä\näitinsä ystäviä. Ne henkilöt näet, jotka hän itse tiesi sellaisiksi tai\nolivat suorastaan hänen sukulaisiaan, sanoivat kuultuaan heistä, että\nhe olivat paikkakunnalla tunnettuja renttuja tai rikollisia, varkaita,\ntappelijoita ja juoppoja, joiden kanssa isällä ei ollut voinut olla\ntekemistä.\n\nHelsingissä Antti oli aluksi ihmeissään työnsä laadusta. Kaikki\nmetallimiehet tekivät nyt ammuksia niin paljon kuin suinkin ehtivät,\ntoiset valaen, toiset sorvaten ja muuten viimeistellen, kolmannet\nladaten. Työskenneltiin kahdessa, jopa kolmessakin vuorossa, ja\nvauhdilla, joka oli entuudesta tuntematon. Juho Honkanen, valuri, oli\nsamassa osastossa kuin Antti. Hänetkin oli äsken palautettu kotiin ja\nmäärätty tekemään samaa työtä kuin Antti. Pian he myös olivat taas\ntulleet asuintovereiksi, sillä vaikka heidän mielipiteensä olivatkin\nmonessa kohdassa erilaisia, he kuitenkin viihtyivät yhdessä. Juho oli\nentiseen tapaansa iloinen ja reilu kaveri, paitsi yhdessä kohdassa eli\nsiinä, mikä koski kommunismia. Siinä suhteessa hän oli muuttunut niin\njäykäksi ja tuimaksi, että Antti oli säikähtänyt.\n\n-- Kuule, Antti, Juho oli sanonut jo pian heidän tultuaan\nasuintovereiksi ja Antin taas ryhdyttyä selittelemään kommunistisia\naatteitaan, ellen tietäisi sinua pohjaltasi hyväksi mieheksi, joka\narvelet pitäväsi olla isäsi muiston vuoksi kommunisti, vaikka et\nluonteeltasi ole sitä etkä koskaan voi tulla moiseksi konnaksi ja\nmaanpetturiksi, niin en alentuisi asuintoveriksesi. Jos näet olisit\ntodella sellainen, millainen luulottelet olevasi, niin tiedä, että\npitäisin itseäni liian hyvänä ja kunniallisena miehenä en vain asumaan\nkanssasi vaan tervehtimäänkin sinua tämän yhteiskunnan jäsenenä.\nPitäisin sinua rikollisena, jonka surmaaminen ei tuottaisi minulle\nsen suurempia tunnonvaivoja kuin mikä koituu käärmeen tappamisesta.\nMinä olen sosialidemokraatti ja harrastan koko sydämestäni oman\nyhteiskuntaluokkani elinehtojen parantamista niin hyviksi kuin se\nsuinkin on tässä matoisessa maailmassa mahdollista. Mutta minä\nolen samalla vapaa suomalainen mies, joka rakastan synnyinsijaani,\nmaatani, äidinkieltäni ja koko tätä kansaa, ja tahdon ansaita\nonneni tämän vanhan yhteiskuntamuodon puitteissa. Helvettiin sinun\nkommunistiset houreesi! Jos niitä vakavasti harrastat, niin painu\nVenäjälle kokemaan muiden yliloikkarien autuutta ja paljasta jo rajalla\npyllysi ryssän lyötäväksi. Se oli ollut tuimaa puhetta. Antti oli\nkuunnellut sitä kalpeana, hammasta purren. Se oli vaikuttanut häneen\nei suinkaan moitteensa vuoksi vaan siksi, että hän oli tuntenut sen\ntulevan hänen oman sydämensä salaisimmasta sopukasta. Jokin vieras\nvoima, eriskummallinen harha tai olisiko ollut yleismaailmallinen\nmielisairaus, vaarallinen, viettelevä, tarttuva vastaansanomisen henki,\noli saanut vangikseen hänen sisimmän, todellisimman, suomalaisimman\nitsensä ja suljettuaan sen hänen syvimpään sydänkammioonsa asettunut\nkavalana, julmana lohikäärmeenä sen portille vartioimaan, ettei vain\nmikään oikea ajatus, ainoakaan kaunis henkäys, pääsisi virkistämään\nvankiraukkaa, saati vapauttamaan sitä. Nytkin lohikäärmeellä oli luihu,\nilkeä vastaus valmiina:\n\n-- Voit olla sosialidemokraatti, mutta sosialisti et ole. Kuljet\nporvarien asialla köyhälistöä vastaan. Jos minun lippuni on väärä, niin\non sinunkin. Sosialismi ei mahdu porvarilliseen pulloon, vaan kehittää\nkaasua siksi, kunnes pullo räjähtää.\n\n-- Ja haihtuu sitten pieruna tuuleen! sutkautti Juho karkeasti.\n-- Johan sanoin, etten välitä leukailla kanssasi kommunistiruton\naiheuttamista houreistasi. Jos haluat jatkaa sitä vänkäystä, niin\neroamme. Mutta vielä eräs asia. Mitä pimeitä olioita ne olivat, jotka\nluikkivat täältä tiehensä tullessani kotiin eilen illalla? Haluan\ntietää, minkälaiseen seuraan voin kanssasi joutua, sillä nykyään on\nparasta olla siinä suhteessa hyvin tarkka.\n\nJuho katsoi Anttiin tutkivasti, terävästi, vaativasti, ja Antti\nsäpsähti. Nuo kävijät olivat todellisuudessa hänelle aivan\ntuntemattomia miehiä, jotka olivat tuppautuneet hänen seuraansa\nläheisessä kahvilassa ja lopuksi seuranneet häntä tänne, \"saadakseen\npuhua rauhassa\", kuten he olivat sanoneet. Hänen nimensä kulki\nnähtävästi kommunistisen yhdistyksen jäljeltä hämäräperäisten voimien\nkirjoissa ja saattoi hänet yhä uudelleen tällaisten puuhailijain\nyhteyteen. Uteliaana kuulemaan, mitä asiaa heillä nyt oli, hän oli\npäästänyt heidät huoneeseensa. Heidän puheensävynsä ilmaisi selvästi\nheidän olevan kotoisin Rajajoen eteläpuolelta. Heidän katseessaan oli\ntuollainen kummallinen sumuverho, josta Antti tunsi kommunistikätyrit.\nMies saattoi olla katsovinaan suoraan silmiin, mutta hänen silmäteränsä\nolivat sikäli sulkeutuneet, ettei niiden kautta voinut -- päinvastoin\nkuin rehellisen ihmisen ollessa kyseessä -- nähdä hänen sieluunsa.\n\nAnttia oli naurattanut ja nauratti vieläkin. Hän unohti lohikäärmeen\nyllytyksen ja kertoi avoimesti koko asian. Mannerheimin linjasta ja\nyleensä Kannaksen varusteista pitäisi saada tietoja, vieläpä mikäli\nmahdollista karttoja. Samoin piti saada tietoja ammustuotannosta, jonka\nlaajuus varmaan tunnettiin ammattiyhdistyksen, ehkäpä ammattiliiton\ntaholla. Tiedoista maksettaisiin hyvin. Ne voi käydä pistämässä erään\noven postireiästä. Kukaan ei aavistaisi mitään. Tuhatlappusia miehet\nolivat vilkutelleet ja tarjoilleet käsirahaa. Antti oli tekeytynyt\ntyhmäksi ja kysynyt puolestaan, mitä he sitten tekisivät noilla\nkartoilla ja tiedoilla. Miehet olivat vastanneet toimivansa vain rauhan\nsäilyttämiseksi Suomen ja Venäjän välillä. Neuvostohallituksen täytyi\nolla selvillä Suomen lahtarien varusteluista ja aikeista voidakseen\noikealla hetkellä rauhan nimessä huomauttaa, että jos tuota jatkui,\nseuraukset voisivat olla Suomelle tuhoisia. Isänmaalleen (tässä\nkohdassa miesten ilme oli ollut hurskas, olipa toinen kohottanut\nsilmänsä kattoon) tekisi suuren palveluksen se, joka hankkisi näistä\nasioista tarkat tiedot ja luovuttaisi ne venäläisille. Nämä olivat\nSuomen ystäviä eivätkä aikoneet mitään pahaa. Venäjällä oli jo\nolemassa Karjalan tasavalta, johon kuuluivat Suomen heimon ikivanhat\nasuma-alueet ja jonka virallinen kieli oli suomi. Jos muu Suomi --\ntämä nyt oli vain ajatuskoe, jolla ei tarkoitettu sen vakavampaa --\nyhtyisi siihen, niin kaikkien rehellisten, isänmaataan rakastavien\nsuomalaisten, varsinkin nuorison hellimä Suur-Suomen aate tulisi\ntoteutetuksi ja pohjolaan perustetuksi voimakas suomalainen valtio,\nSuomen-Karjalan neuvostotasavalta. \"Kulttuura, kulttuura pitäy olla\noma, sillä niin ombi parembi. Politika, sotaväki ja sellainen olemas\nyhteinen koko suurelle valtakunnalle, joka pitämäs siitä huolta.\nKansa vain onnellisena lekottelemas\". Antin kysymykseen, eikö olisi\nluonnollisempaa, että Itä-Karjalan suomalaiset päinvastoin yhtyisivät\nSuomen tasavaltaan, jolle siten tulisi selvä maan- ja kansatieteellinen\nalue ja raja Suomenlahdelta kannaksien poikki Laatokkaan, Äänisjärveen\nja Vienaan, he olivat vastanneet, ettei Karjalan kansa tahdo vaihtaa\nneuvostolaista onneaan Suomen porvarilliseen kurjuuteen.\n\n-- Mitä vastasit? kysyi Juho keskeyttäen hänen kertomuksensa ja\ntuijottaen häneen tutkivasti eikä niinkään vähässä määrässä epäilevästi.\n\n-- Siitä minun piti kertoa sinulle juuri kun aloit julmistella minun\nkommunismistani, selitti Antti. -- En vastannut heille muuta kuin\nlupasin miettiä asiaa. Miehet näyttivät niin typeriltä, että heille\nvoi kaikesta päättäen syöttää mitä hyvänsä. Ajattelin ehdottaa, että\nlaatisimme yhdessä joitakin kuviteltuja karttoja ja ottaisimme heiltä\nrahat pois. Samalla voisimme pitää heitä silmällä ja tehdä heidät\nvaarattomiksi. Voivat muuten tavata jonkun, joka heikkoudessaan\ntodenteolla antautuu heidän kätyrikseen.\n\nJuho mietti ja oli epävarman näköinen.\n\n-- Onkohan edes tällainen peli, hän sanoi, nykyisenä aikana\nrehelliselle, isänmaalliselle kansalaiselle sopivaa ja luvallista?\nEivätkö heidän rahansa ole saastaisia Juudaksen penningeitä, jotka\nlikaavat kädet joka tapauksessa? Käsitykseni mukaan sinun on heti\nilmoitettava heistä etsivälle keskuspoliisille. Muuten voit saada\nikävyyksiä. Kommunistina, joka lisäksi olet ollut tyhmästi avosuinen,\nolet jo poliisin kirjoissa, joten sinun on vaikeata, jos antaudut\nsuhteisiin noiden miesten kanssa, saada poliisia uskomaan koettaneesi\nvain vetää heitä nenästä. Jos tulee sota, tuo juttu vie sinut istumaan\npitemmäksi aikaa. Voitpa olla iloinen, jos pääset sillä.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Sitä vain, että sodan syttyessä ja sotatilan astuessa voimaan\nviranomaiset todennäköisesti selittelyistäsi huolimatta tuomitsisivat\nsinut ammuttavaksi samalla kertaa kuin nuo hämäräperäiset vieraasi.\nEikä sinulla olisi oikeutta moittia heitä. Ryssä uhkaa meitä kuolemalla\neikä meillä ole muuta neuvoa kuin tapella viimeiseen hengenvetoon\nsaakka. Sellaisessa tilanteessa ei ole syytä olla vihollisen kätyrien\nkanssa muissa suhteissa kuin mitä aiheutuu heidän toimittamisestaan\nseinää vastaan.\n\nJuhon ääni muuttui pyytäväksi, veljellisesti vetoavaksi.\n\n-- Veli Antti, hän sanoi, olemme olleet paljon yksissä ja oppineet\npitämään toisistamme. Rauhan aikana en välittänyt kommunismistasi,\nsillä pidin sitä niinkuin se olikin vain urheiluna, jota olit joutunut\nharjoittamaan isäsi muiston vuoksi ja vastaansanomisen vietistä, mutta\nnyt on tilanne toinen. Pelastaakseen tulevaisuutensa Suomen työväen\ntäytyy pelastaa isänmaansa eli se näyttämö, jonka palkeilla tuo\ntulevaisuus on kerran muuttuva elämän onnen näytelmäksi. Tällä hetkellä\non olemassa vain isänmaan ystäviä tai isänmaan pettäjiä. Kuinka voisit\nsinä, jolla on niin korkeat ajatukset ihmisyydestä, vapaudesta ja\noikeudesta, edes silmänräpäystä epäröidä tässä kalliissa asiassa?\nKuinka voisit katsoa siinä tapauksessa silmiin pientä morsiantasi,\njonka onni on mahdollinen vain tässä hänen synnyinmaassaan? Luulisitko\nhänen isänsä ja sinun isäsi, jotka molemmat menehtyivät punakapinan\nseurauksiin, kehoittavan sinua, jos heidän äänensä kuuluisi haudan\ntuoltapuolen, antautumaan tekemisiin venäläisten kanssa? Et, sitä\net voi luulla, vaan sinä kuulet hengessäsi heidän varoittavan\nkuiskauksensa, että \"poikani, katso eteesi! Me jouduimme turmioon\nryssän takia -- älä sinä tee samaa tyhmyyttä. Meitä on täällä sen\nkaamean kohtalon uhreja jo tarpeeksi -- kaikkien vuosisatojen ajalta --\nrauhattomia, itkeviä maanpetturisieluja, joille ei voida suoda haudan\nlepoa ennenkuin heidän poikansa ovat pesseet verellään pois heidän\nhäpeänsä. Älä lisää meidän onnetonta, taivaan ja helvetin välillä\nulvovaa susilaumaamme, vaan puhdista sielusi isänmaanrakkauden tulella\nja vanno sankarin uhrivala...\"\n\nAntti katsoi kummastuneena ystäväänsä, jonka huulilta sanat virtasivat\nkuin hän olisi ollut profeetta ja silmät säihkyivät oudosti. Hän\nvastasi:\n\n-- En ole suunnitellut Suomelle mitään pahaa enkä tahdo olla\ntekemisissä ryssäin kanssa. Minäkin olen sitä mieltä, että meidän on\nsaatava rauhassa toteuttaa omaa politiikkaamme mihin suuntaan itse\nhaluamme. Veljeysaatteeni ei vaadi valtakuntien rajojen pyyhkimistä.\nMutta kun olen vakuuttunut siitä, ettei Venäjän puolelta, joka on\ntodellinen köyhälistövaltio, uhkaa Suomea mikään vaara, mielestäni\nmeidän varustustouhumme on kansan varojen tuhlaamista tuottamattomiin\nsijoituksiin ja samalla lähimpänä naapurinamme olevan suurvallan\nedesvastuutonta ärsyttämistä. Pian tulemme näkemään, kumpi meistä on\noikeassa. Nuo ryssän vakoojat, sillä sellaisiahan he ovat, voit itse\npuolestasi ilmoittaa poliisille, jos tahdot. Enhän tiedä edes heidän\nnimiään. Meidän poliisimme olisi huonompi kuin miksi sitä luulen, ellei\nsillä olisi noista herroista parempi selko kuin minulla.\n\nKeskustelu taukosi. Kumpainenkaan ei ollut tyytyväinen. Antin tunto\noli saanut kolahduksen, joka oli lyönyt hänen sieluansa hallitsevan\nlohikäärmeen typerryksiin ja antanut hänen paremman ihmisensä\nhengittää raitista ilmaa ja oikoa koppivankeudesta kärsineitä\nraajojaan. Väkevästi häntä kutsui tuo sama henki, joka oli saanut\nhänet Kannaksen harjoituksissa nostamaan jalkaa ja laajentamaan rintaa\nja loitsinut hänen silmiinsä eläväksi isänmaan. Kuin ensimmäisestä\nsuudelmasta heräävä nuori neito -- Esteri itse, tuo pieni, hiljainen\ntyttö, joka oli tullut Antille rakkaammaksi kuin mikään muu -- se\nlumosi sulollaan ja suuren onnen aavistuksella hänen sielunsa ja\nherätti siinä kiihkeän puhtaudenkaipuun. \"Karkoita nuo vieraat\nviisastelut, jotka ovat lähtöisin sairaista aivoista, ihmiskunnan\nkirouksena maailman raitilla vaeltaneiden isänmaattomien, juurettomien\njuutalaiskerjäläisten rikollisesta mielikuvituksesta, ja tunnustaudu\nvapaaksi suomalaiseksi mieheksi, joka on tilivelvollinen vain Jumalalle\nja isänmaalleen!\" Näin puhui selvä, käskevä, juhlallinen ääni hänen\nsisimmässään, ja kun hän ivaten vastasi, että mitä hullutuksia tässä\njoutuukaan kuulemaan, etteihän Jumalaa ole ja että isänmaahan on\nvain kapitalistisen yhteiskuntamuodon keksimä aivokummitus typerien\nkahlehtimiseksi, jotta heitä voitaisiin sitä paremmin nylkeä ja\nlähettää riistosotiin kanuunanruoaksi, niin tuo ääni sanoi: \"Eikö\nJumalaa ole! Seisahdu ja kuuntele sydäntäsi, niin se ilmoittaa sinulle\nselvästi, että Jumala on. Senhän tiedämme kaikki heti tajuntamme\nensimmäisestä heräämisestä alkaen. Se on selviö, jota ihminen koettaa\nturhaan kieltää. Jos hän onnistuisi tekemään sen, hän hävittäisi\nsilloin jumalallisen alkuperänsä merkin ja hengenvoimansa, ja muuttuisi\nyksinomaan aineelliseksi olioksi, joka kykenisi tajuamaan ainoastaan\nalhaisia nautintoja ja hankkimaan niitä vain tyydyttämällä ruumiillisia\naistejaan ja viettejään. Koko olemuksesi nousee tällaista elämän- ja\nihmiskäsitystä vastaan, sillä sinä tunnet, kuinka salaperäinen mahti\nkolkuttaa sielusi ovelle ja kutsuu sitä lentoretkelle sinne, jossa asuu\nkaikkien arvoitusten ratkaisu...\"\n\nUni karttoi tänä yönä Antti Toivosen silmiä siksi, että hänen\nsydäntänsä raateli outo, entuudesta kokematon ristiriita. Oliko\ntodellakin niin, että hänen kommunisminsa, jolla sanalla hän nyt\nalkoi itsekin tarkoittaa kaikkea sitä, mikä ei kuulunut kunnonmiehen\nansioluetteloon, olikin ollut vain eräänlaista tarttuvaa sairautta,\njoka oli saanut hänet rienaamaan ja vihaamaan juuri sitä, mikä oli\nihmisen terveyden elinehto, eli Jumalaa, isänmaata, kansallisuutta,\nomaa historiallista yhteiskuntamuotoa, aivan samoin kuin vesikauhu\nsaattaa uhrinsa vihaamaan vettä, vaikka tämä on sen elämän välttämätön\nedellytys? Tähän saakka tuo kaikki oli sitäpaitsi ollut eräänlaista\nurheilua, suomalaisille kuvaavasta vastaansanomisen ja riidan\nhalusta johtuvaa uhmailevaa leukailua, jolla voi ansaita typerien\njoukossa palkinnokseen ylistävän naurunrähäkän, mutta nyt oli tilanne\nmuuttunut. Antti näki tuijottaessaan pimeyteen ja kuunnellessaan\nJuhon rauhallista, syvää huokumista, kuinka miljoonat ihmiset\nloppumattomina jonoina saapuivat laidattomalle, rajattomalle aukiolle\nkuulemaan viimeistä tuomiota. He olivat juuri niitä, jotka olivat\nkaiken sen rienauksella, jonka luonnostaan tulee olla ihmiselle\npyhää, kasvattaneet ja kasanneet ihmiskunnan syntitaakkaa niin, että\nse oli viimein sivuuttanut sovituksen mahdollisuuden ja kypsynyt\ntuomittavaksi. Polttavin silmin ja rinnassa haikea, pelkäävä,\nyliluonnollisia aavisteleva tunne Antti mietiskeli tuota näkyään ja\nkysyi, saattoiko tosiaankin yksilöiden joukko ja sikäli siis kansa,\nniin, koko ihmiskunta, kasata kannettavakseen tällaista suunnatonta,\nlopulta aivan sovittamatonta syyllisyyttä ja vihdoin joutua sen\njohdosta viimeiselle tuomiolle? Täytyikö silloin vastata jokaisesta\nsanasta, jonka on lausunut?\n\n\n7\n\nEsteri ja Aino olivat sovittaneet vapaailtansa samaksi viikonpäiväksi\nsaadakseen olla yhdessä. Usein heillä oli vapaata muinakin iltoina,\nsillä sekä kanslianeuvoksen että Helena-rouvan luona työt loppuivat\nviimeistään 19:ltä. Sen jälkeen ei tarvinnut tehdä erikoisempia,\nellei sattunut tulemaan vieraita, ja sai mennä ulos lupaa kysymättä.\nKun Aino kävi uutterasti Kalliolassa ja kuunteli luentosarjoja\ntyöväenopistossa, ei hänen menemisistään ollut huolehtimista. Mimmi\nvakuutti kanslianeuvokselle, että mikäli hän voi päätellä, se\nJuho-niminen nuorimies, joka usein saatteli Ainoa kotiin, oli hyvin\nkunnollisen näköinen. Kerran hän oli yllättänyt heidät suutelemasta\nporraskäytävässä, mutta kanslianeuvos sai itse päätellä, kuinka\narveluttava hairahdus tuo tuollainen oli noin nuorella iällä. Mimmi\noli kyllä torunut Ainoa sen johdosta, mutta ei Aino ollut siitä\nvälittänyt -- punastellut ja nauranut. Kanslianeuvos oli vain tuuminut\nfilosofisesti, että \"nuorilla on tuollaiseen erikoinen taipumus ja\nhalu\". Esteri taas pistäytyi äitinsä luo, milloin ei ollut Anttinsa\nseurassa elokuvissa tai kahvilassa. Joskus hekin kävivät Kalliolassa\nja työväenopistossa, vaikka eivät kuuluneet niiden kerhoihin. Kansan\nNäyttämön ja Koiton teatterin katsomossa heidät kaikki neljä näki\nusein. Antti varsinkin harrasti teatteria.\n\nTänä iltana he kaikki olivat Savilan rouvan luona ja keskustelivat\ninnokkaasti. Tapansa mukaan Savilan rouva puuhaili hellan ääressä\nkahvivälineineen, kuunteli nuorten puheita ja katseli heitä. Aino ja\nJuho olivat onnellista ihmislajia, hän siinä päätteli. Heillä oli\nedessään suora ja selvä elämänlinja, jota eivät mitkään mainittavammat\nkiusaukset tai ristiriidat tulisi häiritsemään. Se oli erikoinen lahja\ntuo tuollainen epäröimätön selkeys. Jumala oli antanut sen heille\nsynnyinperinnöksi. Sitten kun kaikki saisivat tuollaisen kauniin\nluonteen, ihmiskunta vähitellen tulisi onnelliseksi. Ristiriidat,\nvääryydet, taistelut loppuisivat ja yleinen sopu ja yhteisymmärrys\npääsisivät vallalle.\n\nAntti ja Esteri olivat toisenlaisia. Mikäli Savilan rouva saattoi\npäätellä, Antti Toivonen oli parhaillaan juuri siinä kohdassa, jossa\nhänen miehensä, muurari Savila, oli ollut monta kertaa punakapinan\naikana ja varsinkin silloin, kun hän oli levännyt viimeistä kertaa\nvaimonsa vieressä. Kaikki, mihin hän oli siihen saakka uskonut kuin\nylimpään uskonkappaleeseen ja minkä vuoksi oli pannut alttiiksi onnensa\nja elämänsä, tuntui luhistuneen. Ei ollutkaan enää lujaa pohjaa, josta\nponnistaa, vaan jalat olivat vajonneet syvään lettoon, joka uhkasi\nnielaista kokonaan. Savilan rouva oli silloin rohjennut kuiskata\nmiehelleen, että juuri siten kaikki ihmisen omatekoiset rakennelmat\nluhistuvat. Joka luottaa vain niihin, on pian uimasillaan rannattomalla\nja pohjattomalla ulapalla.\n\nSavilan katse oli verhoutunut heti, kun hänen vaimonsa oli alkanut\nkuiskailla tästä. Se oli asia, jota hän ei ollenkaan käsittänyt ja\njolle hän nauroi. Siksi hienotunteinen hän oli, ettei pilkannut sitä,\nkun huomasi tämän loukkaavan vaimoansa. Vapaasti rouva Savila sai\nhänen puolestaan viljellä uskonasioitaan. He olivat puhuneet siitä\nhyvin harvoin. Jottei loukkaisi miestään rukoilemalla ääneen, rouva\nSavila oli rukoillut hänen puolestaan koko yön hiljaa sydämessään. Se\noli hänellä muutenkin ei vain tapana vaan välttämättömänä tarpeena,\nkeinona, jolla hän ammensi salaisesta lähteestä elämänrohkeutta. Hän ei\ntiennyt, olivatko hänen rukouksensa auttaneet, mutta hän uskoi niin.\nEnsin unessa ja sittemmin jo mietteissä, kun sieluntoiminta keskittyy\nvalveunelmiin, hänen miesvainajansa katse oli sitten tunkeutunut hänen\nluoksensa haudan toiselta puolen ja ilmaissut rauhallisella, syvällä\nloisteellaan saavuttaneensa varmuuden ja lohdun -- tavanneensa keskeltä\nkuoleman synkkää ulappaa yhtäkkiä pelastuksen kallion.\n\nAntti Toivonen näkyi olevan siinä kohdassa, että ne sanat, joita\nSavilan rouva olisi kyennyt hänelle puhumaan, olisivat olleet hänestä\nnaurettavaa hulluutta. Oopiumia kansalle. Niinhän Savila oli sanonut\nja niin kai sanoisi Toivonenkin. Mitään ne eivät vihanneet niin kuin\nsitä sanomaa, ettei Jumala tahtonut syntisen kuolemaa, vaan pelastusta.\nToivosen täytyi mennä pitemmälle kadotuksen tietä ennenkuin hän\nkypsyisi kuulemaan varoituksen ääntä. Hänellä oli selvästi rauhaton\nmieli ja sydämessä kova taistelu. Tietääpä sen! Ei ole helppoa olla\nsilloin, kun Jumala alkaa armahtamatta jauhaa rikki vanhaa ihmistä.\nYlpeästi tämä röyhistelee ja uhmailee, mutta ei auta muu kuin\npainuminen myllynsilmästä kivien väliin, joita sallimus väkevästi\npyörittää. Kuuluu jurinaa ja kirskunaa, kun kovat paatumuksen rakeet\npyöriskelevät kivien hampaissa, mutta rikki on mentävä. Ei tuntisi\nentiseksi ihmistä, joka on joutunut tekemään matkan tämän myllyn\nkivensilmään ja siitä ulos.\n\nRouva Savila katseli salavihkaa tarkkaavaisesti tytärtään. Esteri oli\nulkonaiselta olemukseltaan sulava ja siro, pienikokoinen, kasvoiltaan\nkaunis, esiintymiseltään ja tavoiltaan hiljainen, vaitelias. Mutta\nSavilan rouva tiesi, että hänen sydämessään asui voimakas tahto,\nluja luonne ja soihdullinen intohimoa, joka ei hevillä tyydy jäämään\nosattomaksi. Kuinkahan pitkälle hän oli jo joutunut tuon Toivosen\nkanssa? Kommunistit olivat nuorten tyttöjen kirouksena, naisen kun\nheidän oppiensa mukaan piti tulla äidiksi täytettyään kuusitoista\nvuotta. Luonto näet muka vaati sitä. Selvää oli, että toverit\nkommunistit mielellään avustivat luontoa tämän laillisen tarkoitusperän\ntoteuttamisessa, varsinkin kun se oli miellyttävää ajanvietettä eikä\nsiitä uuden näkemyksen mukaan ollut erikoisempaa vastuuta. Kun luonto\noli tehnyt tehtävänsä, tuli yhteiskunnan vuoro. Lapset kuuluivat\nyhteiskunnalle, jonka velvollisuus oli pitää huolta niistä. Savilan\nrouva oli ollut levoton tyttärensä puolesta ja oli koettanut ahdistella\nhäntä kysymyksillään, mutta Esteri ei ollut vastannut, vaan ainoastaan\nkatsahtanut äitiinsä kummastuneen, ujon näköisenä. Ainoltakin hän oli\nvihjaillen asiaa tiedustellut, mutta Aino oli sanonut, ettei hänen\nluullakseen tarvinnut olla levoton. Antti oli kunnonmies, vaikka olikin\nmuka kommunisti. Nuo houreet muuten näyttivät olevan väljähtymässä.\n\nNe puhuivat nyt samasta kuin kaikki ihmiset: vaatimuksista, joita\nryssä oli tehnyt Virolle ja mitä ne muut vallat olivatkaan, ja\njotka se oli ajanut perille. Pelkäsivät, että se esittäisi Suomelle\nsamanlaisia ehdotuksia. Kaikki keskustelivat vain tästä ja siitä,\nolivatko Itämeren valtiot menetelleet viisaasti ja pääsisivätkö ne\npelistä eheinä vai henkensäkö hinnalla. Tämä kaikki oli Savilan\nrouvasta outoa, tuskallista, sietämätöntä, ja piti häntä alituisessa\njännityksessä. Ei hän niin tietämätön eikä tyhmä ollut, ettei olisi\nymmärtänyt, mihin ryssä tuolla kaikella pyrki. Sen aikeet olivat\nniin pahat, että aavistus niistä veti kiihkeimmänkin kommunistiakan\nnaaman huolestuneeseen irveen, niin tulenpalavasti kuin hän toivoikin\nlahtaripirujen surmaa. Tuossa yleisessä teurastuksessa näet saattoi\nkäydä niin, etteivät pyövelit ehtisi erottaa ystäviä vihollisista, vaan\nasettaisivat kaikki summanmutikassa miekan terälle, ja että nekin,\njotka olivat onnistuneet hankkimaan huoneen ja makuukomeron laajuisen\nasunto-osakkeen, julistettaisiin kulakeiksi tai miksi ne niitä sanoivat\nja potkaistaisiin kadulle, jotta varsinainen ruplakommunistien sakki\nsaisi sijan, mihin päänsä kallistaisi. Entäs miten kävisi niiden\nkommunistien -- muiden kohtalo oli tietenkin pohtimatta selvä --,\njoilla asunto-osakkeen ja ehkä pienen kesäpalstan lisäksi oli Työväen\nSäästöpankissa oma porvarillisen turvallinen säästötilinsä, koottu\nvuosikymmenien uurastuksella, samalla kuin oli sivutöiksi uupumatta\nhaukuskeltu porvarien yhteiskuntaa mm. siitä, että se kidutti työläisiä\nnälällä? Kai ne tilit menisivät tukkoon niin kommunisteilta kuin\nmuiltakin, jos vain ryssä pääsisi täällä isännäksi. \"Ih!\", kikahti\nSavilan rouva katkerasti ja vahingoniloisesti, ja kääntyi katsomaan ja\nkuuntelemaan Antti Toivosta, joka nyt kiihtyneenä puolusti ryssää.\n\n-- Selvää on, että Viro on päässyt helpolla, jos vain ryssä pitää\nsopimuksensa. Ja että se sen tekee, siitä saamme olla varmat,\nsillä sopimuksien rikkominen yleensä ja varsinkin tällaisten on\njo köyhälistön valtion arvon, kunnian ja rehellisyyden kannalta\nmahdotonta. Saisimme pelätä sitä, jos kysymyksessä olisi kapitalistinen\nsuurvalta, jotka kuten tunnettua pitävät sanansa vain silloin, kun\nse on niille edullista, mutta rikkovat sen heti, kun sen pitäminen\non epäedullista. Ovathan bolsheviikkien periaatteet sitäpaitsi\ntunnetut ja selvät: kaikille kansallisuuksille vapaus ja itsehallinto,\nei tuumaakaan omaa maata muille eikä muiden maata heille. Että\nNeuvosto-Venäjä haluaa saada tukikohtia Itämeren rannikolta, on\noikeutettua, kuten silmäys karttaan heti ilmaisee. Mutta niiden\nhallussapidolla se ei vähimmässäkään määrässä loukkaa virolaisten\nkansallista eikä kulttuurielämää. Päinvastoin Virolla tulee olemaan\nsuurta hyötyä uudesta suhteestaan Venäjään, sillä tietysti kauppa elpyy\nsiitä aivan toiseksi kuin se on kuluneina vuosikymmeninä ollut. Saamme\nnähdä Stalinin osoittavan koko maailmalle, miten onnellisiksi pienet\nkansat tulevat Neuvosto-Venäjän yhteydessä.\n\n-- Niinhän sinä puhut kuin Tiltu...\n\nJuho tämän huomautuksen virkahti melkein kuin itsekseen. Antti oli\npitänyt kommunistisisuaan aikatavalla aisoissa heidän äskeisen\nkohtauksensa jälkeen, mutta ei sen paine näyttänyt päässeen vähentymään\n-- pikemmin päinvastoin. Koetellakseen häntä Juho kysäisi:\n\n-- Jos ja kun Suomelle tehdään rajanjärjestely- ja\ntukikohtavaatimuksia, niin käsitystesi mukaan meidän siis on niihin\nsuostuttava?\n\n-- Se on ehdottomasti viisainta, vastasi Antti. -- Ja mikä on\nsuostuessa, kun Neuvosto-Venäjä tarjoaa Suomelle täyden turvan ja\nvapauden joka suhteessa. Stalin ja Molotov ovat rauhanenkeleitä, joihin\nkaikkien rauhanystävien tulisi turvata. Muu politiikkahan ei sitäpaitsi\nole meille mahdollistakaan, sillä milläpä voimilla kykenisimme\ntaistelemaan Stalinia vastaan, jos hän -- mitä hän kyllä ei tee --\nmarssittaisi joukkonsa Suomeen.\n\n-- Jos Suomi ei suostu Stalinin vaatimuksiin, niin Stalinin\noikeudentunto on siis niin väkevä, että hän luopuu noista\nvaatimuksistaan ja entinen rauhantila jää voimaan? Niinkö uskot?\n\nAino kysyi näin. Antti vastasi hiukan epäröiden myöntävästi. Syntyi\nkiusallinen hiljaisuus. Savilan rouva tarkasteli nuoria kiinteästi.\nJuhon otsa oli rypyssä ja hän harkitsi ilmeisen ankarasti. Vihdoin hän\nsanoi:\n\n-- Kuule, Antti Toivonen! En ollut luullut joutuvamme väliemme\nlopulliseen selvittelyyn täällä, tässä rauhallisessa, pienessä kodissa,\njossa olemme aivan vieraita, mutta niin nyt näkyy käyvän. Ehkä se on\nhyvä -- Esterin ja itsesikin takia. Mikä pyrkii omalla voimallaan\ntapahtumaan, sitä ei yleensä pidä eikä sitä voikaan estää. Meidän\ntäytyy erota, sillä sellaisen miehen ystävä ja asuintoveri kuin sinä\nkaikesta paremmasta uskostani huolimatta näyt olevan, en voi enkä tahdo\nolla. Kun se huone, jossa olemme asuneet yhdessä, oli alkuaan minun,\npidän sen edelleen. Mutta sinulla ei ole siellä sijaa edes täksi yöksi,\nvaan on sinun haettava yöpaikkasi muualta. Asiat ovat kehittyneet\nsiihen asteeseen, ettei voida enää suvaita kahta ilmaa. Venäjän\nystäville on näytettävä, mistä raja kulkee...\n\nKuului yhtäkkiä kumeata, outoa, epäinhimillistä ulvontaa, ääntä, jonka\nsävy oli entuudesta tuntematonta. Se alkoi matalalta, nousi vähitellen\nkorkeammalle, laski taas ja vyöryi siten luita ja ytimiä karsivina\naaltoina taivaan halki ja kaupungin ylitse. Lamauttava kauhu valtasi\nsilmänräpäykseksi jokaisen, kunnes Juho nousi, sammutti valon ja sanoi\nselitykseksi:\n\n-- Pimennysharjoitus vain. Kestänee korkeintaan puolisen tuntia.\nTulkaahan katsomaan, minkälaisen tunnelman Toivosen rauhanenkelit ovat\njo ehtineet hyvyydellään Helsinkiin luoda.\n\nHe menivät ikkunan ääreen. Sireeni huusi yhä ja valot sammuivat\nnopeasti kaduilta, ikkunoista, kaikkialta. Kaupunki verhoutui\nläpinäkymättömään pimeyteen, joka laskeutui sen päälle kuin musta\nvaippa jättimäisille ruumispaareille. Juho Anttila kysyi väristen\nmiehuullisessa sydämessään, oliko Suomen kansa laskettu noille\npaareille? Olivatko nuo pienet valopilkut, joita loisteli sieltä\ntäältä, missä valonlähde oli jäänyt vahingossa tarkoin tukkimatta,\nikuisen kuolonyön tähtiä tai tuonelan sysisynkkien vainioiden\nkiiltomatoja tai paarien peitteeseen helmiksi hyytyneitä kyyneleitä,\nvuodatettuja hänen muistokseen, joka kerran oli ollut ja elänyt vapaana\nja onnellisena, mutta lepäsi nyt tässä? Vai oliko tuo pimeys itse\nmanalan verenimijä, tuonelan vampyyri, joka oli peittänyt taivaan\nmustilla siivillään ja laskeuduttuaan pahuuden uhrialttarille alkanut\nimeä verta siihen sidotun immen rinnasta?\n\nSireenin huuto aleni lopullisesti, heikkeni voimattomaksi ja\nlakkasi. Hermot pääsivät kiristyksestä, mutta jäivät edelleen\njännitykseen, minkä tuotti äskeisen kolkon huudon vastakohdaksi\nsyntynyt kuolemanhiljaisuus. Se oli melkein vielä tuskallisempaa kuin\näskeinen kaamea ulvonta, sillä se soi rajattoman temmellystilan verta\nhyydyttäville kauhuaavistuksille. Sydän oli lakata sykkimästä, kun\nhiljaisuuden yhtäkkiä keskeytti Esterin mieletön, hurja, hysteerinen\nkirkaisu...\n\n-- Mene! Mene ainaiseksi! Katoa pimeyteesi, josta olet tänne tullut!\nLähde jo!\n\nHän ratkesi itkemään hillittömästi ja painui äitinsä syliin, jota\nkohti oli hädässään hamuillut. Kuului oven narahdus ikäänkuin se olisi\nauennut ja taas sulkeutunut, ja sitten oli kaikki hiljaa, Esterin\nnyyhkytyksiä lukuunottamatta. Muiden äänien puuttuessa kuulo tajusi ne\nluonnottoman herkästi ja kuvitteli niiden ympärille jos mitä. Kaikkien\nsydäntä viilsi ja itketti. Mieleen kuvastui ihmismeri, joka suri\ntulossa olevaa kohtaloaan ja vuodatti kyyneleitä niin paljon, että ne\nhyrskysivät aaltoina. Aino ei kestänyt tunteidensa painetta, vaan alkoi\nitkeä hänkin.\n\nSilloin sireeni puhkesi taas ulvomaan. Ensimmäisinä sekunteina hermot\njälleen karahtivat niin kireälle, että saattoi kuulla niiden natisevan\nkuin viulun kielet, mutta kun huuto jatkui tasaisena, tietoisuuteen\nsamalla astui huojentava käsitys, että hälytys oli loppunut. Juho\nväänsi sähkön palamaan ja katsahti ympärilleen:\n\n-- Toivonen siis meni. Lähden tästä minäkin ottamaan häntä vastaan, jos\nhän sattuisi tulemaan vielä tänä iltana hakemaan kapistuksiaan. Tule,\nAino, niin vien sinut kotiin. Äitinsä on nyt paras Esterin lohduttaja.\n\nHe menivät. Savilan rouva silitteli Esterin hiuksia ja katsoi miehensä\nkuvaa. Hänestä näytti kuin sen ilme olisi ollut jollakin tavalla\nhyväksyvä. Toivosesta hän ajatteli:\n\n-- Samanlainen kuin Savila-vainaja. Ei uskonut ennenkuin seinä nousi\neteen eikä aina sittenkään. Ei, vaikka olisi puskenut siihen päänsä\nkorvia myöten. Ja kuitenkin tiesi koko ajan olevansa väärässä ja\najavansa takaa tuulta. Saa nähdä, herääkö Toivonen ajoissa liiasta\nviisaudestaan.\n\nEsterille hän alkoi puhua:\n\n-- Rauhoitu jo, rakas lapsi! Kyllä Toivonen muuttaa mielensä ja palaa\nluoksesi toisena kuin lähti. Kovin sinä olitkin kiivas...\n\n-- Minua yhtäkkiä niin ilkeytti, kun se aina ryssiä puolustaa ja puhuu\nniiden hyväksi, nyyhkytti Esteri. -- Oli kuin isä olisi ilmestynyt\npimeydestä silmiini ja varoittaen viitannut Toivoseen. Kun Toivonen\njuuri silloin tapaili kättäni, en voinut hillitä itseäni. Ja nyt hän on\nmennyt. Ehkä ainaiseksi. Ja kuitenkin minä rakastan häntä!\n\nEsteri alkoi taas hillittömästi itkeä. Äiti lohdutteli:\n\n-- Niin hänkin sinua, ole varma siitä. Kyllä hän palaa, saat uskoa.\nHän tekee sen heti päästyään selville, että yli kaiken, rakkaudenkin,\nnousee velvollisuus äitiä, emo-poloista, raukkaa kantajaamme kohtaan.\nMinä olen yksinkertainen, oppimaton siivooja-akka, enkä voi siis\nsinulle selittää niitä korkeita ja pyhiä asioita, joista tässä on\nkysymys, mutta minulle ne ovat silti olleet aina omalla tavallaan\nselviä. Sinun syntyessäsi täällä vallitsi villi henki ja hulluus\nroihusi ihmisten silmistä. Isäpoloisesikin oli saanut siitä autuudesta\nliian ryypyn ja meni turmioon sitä lyytä. Työmiehellä ei muka ollut\nisänmaata ja uskonto oli muka huumausainetta kansalle. Minä en sanonut\nmitään, vaan päätin itsekseni, ajatellen sinua, jota silloin kannoin\npovessani, että \"lapsellani on kuin onkin isänmaa, jota en annakaan\nriistää häneltä\" ja että \"jos rukoukseni kuullaan, Jumala piirtää\ntulisella sormella hänelle uran tämän maailman pimeyteen\". Miksi ei\ntyöväellä saisi olla isänmaata? Miksi siltä poloiselta, jolla on\nmuutenkin maailman hyvyyttä niin vähän, pitäisi riistää vielä tämä\nviimeinen isän- ja äidinperintö? Miksi työläinen ei saisi sunnuntaina\nylentää mieltään ottamaan vastaan kirkkaampaa valoa kuin mitä voi\ntulla työhuoneisiin ja tehdassaleihin näiden pölyisistä ikkunoista?\nTäytyykö sekin hyvä luovuttaa kokonaisuudessaan omistaville luokille?\nOnko tässäkin suhteessa toteutuva Vapahtajan sana, että sille, jolla\npaljon on, pitää annettaman vielä enemmän, kun taas siltä, jolla on\nvähän, on viimeinenkin otettava pois? Miksi työväen pitäisi aina vain\nvihata niitä, jotka ovat onnistuneet pääsemään paremmalle osalle, ja\nsiten katkeroittaa sydämensä niin, että se näkyy synkkänä irvistyksenä\nsen kasvoista? Miksi se ei saisi virvoittaa sydäntään rakkaudella, joka\nkuitenkin on sen luonnonlaadulle niin mieluinen? Tuota kaikkea en ole\nmilloinkaan ymmärtänyt enkä hyväksynyt, ja siksi olen omasta vähäisestä\npuolestani harannut sitä vastaan, missä ikinä olen voinut. Ja ilokseni\nvoin sanoa niiden voittaneen, jotka ajattelevat kuten minä. Työväessä\non nyt uusi, puhdas henki. Se ei suinkaan aio peräytyä tieltä, joka\njohtaa yhä parempiin elämänehtoihin, niin hyviin kuin tässä maassa\non mahdollista, mutta se ei aio poiketa itsenäisen isänmaan lakien\nrajoista eikä sallia vennonvieraiden, pähkähullujen likapaitaryssien\ntulla tänne muka neuvomaan, miten kansa tehdään onnelliseksi. Äläpäs\neto mestarit! Onko maailma menettänyt viimeisenkin järjen kipinän,\nkun se saattaa kuunnella nauramatta itseään läkähdyksiin sellaista\nevankeliumia, että ryssät muka tekisivät ihmiskunnan onnelliseksi!\nAvatkaa Lapinlahden portit, niin sieltä marssii näkyville pataljoona\nrohveettoja, jotka ovat tuohon tehtävään paljoa kykenevämpiä kuin\nkonsanaan ryssät! Ih! Että Suomen työväessä tosiaankin asuu uusi\nhenki, siitä sain tänä iltana todistuksen, kun ajoit ulos tuon\nkommunistipitalisen, tuon Toivosen, siitä huolimatta, että rakastat\nhäntä. Toivosen nahan alla asuu epäilemättä ensiluokkainen mies.\nKysymys on vain, miten hänet saadaan parkituksi niin, että Pelsepuuli\npakenee ja hänen paha sisunsa lopullisesti taittuu. Selkäsauna,\narmoton pieksiäislöyly, hänen olisi saatava, sillä se on tällaisissa\ntapauksissa parasta tököttiä ryssännahan pehmittämiseksi. Saat nähdä,\nettä Toivonen vielä konttaa noita portaita ylös, ja vain siinä\ntapauksessa hänet otetaankin täällä vastaan. Sen sanon minä, Savilan\nakka, ja sen saa uskoa yhdellä kerralla! Ih!\n\n\n8\n\nJuho Honkanen saatteli kotiin Ainon, joka ei tahtonut voida rauhoittua\nja turvautui sulhasensa käsivarteen luottavaisemmin ja läheisemmin\nkuin oli rohjennut tehdä vielä siihen saakka. Juhon koko olemusta\nlämmitti sanomaton onni. Hän tunsi hämärästi, kuinka hänen rintaansa\npaisutti ikäänkuin kutsumus suojelemaan heikkoja ja turvattomia,\nauttelemaan voimakkain käsivarsin niitä, joiden askeleet horjahtelevat,\nja koettamaan joka suhteessa olla se, mitä hän sisällytti käsitteeseen\n\"suomalainen mies\", \"suomalainen työmies\". Tuo käsitys oli hyvin korkea\nja vaati paljon. Juho oli usein joutunut miettimään, mitä kaikkea se\nedellytti, ja kummastellut mielessään, ettei ollut ainakaan vielä\ntavannut työväkeä kuvaavassa uudessa suomenkielisessä kirjallisuudessa\ntätä ihannettansa. Kaikilla oli aina jokin heikkous, joka teki heidät\njossakin mielessä kelpaamattomiksi. Ehkä nykyaikainen kirjallisuus\nei välittänyt raikkaista, miehekkäistä, terveistä normaalityypeistä,\nvaan kuvaili mieluummin kaltoin kasvaneita, joiden sielussa aatteet\nja tunteet ottivat tavallisuudesta poikkeavia värejä ja uria? Hän\noli keskustellut tästä paljon Ainon kanssa ja samasta asiasta,\nlähtökohtana Toivonen, he puhelivat nytkin. Aino tuumi ottaa kysymyksen\npohdittavaksi Kalliolan kerhossa, jossa siihen kenties voisi saada\nkirjalliselta kannalta valaisua.\n\nAinon sydäntä paisutti suuri onni, sillä hän oli ollut jo aikoja sitten\nselvillä, ettei hänen tarvinnut hakea suomalaisen työmiehen ihannetta\nkirjoista, koska se kulki ilmielävänä tuossa hänen vieressään ja tuki\nhänen hentoja askeleitaan väkevällä käsivarrellaan. Juho itse ei\naavistanutkaan Ainon pitävän häntä sellaisena, sillä miehekkääseen\ntapaansa hän aliarvioi itsensä kaikessa ja näki ihanteensa pysyvän\nkaukana, saavuttamattomissa. Se loisti kuin majakka merellä, jotta\nJuholla olisi aina ollut selvillä päämaali ja pyrkimyksensä suunta,\nmutta itse hän luuli olevansa viimeisiä elämänmeren uimareita,\njotka sen saavuttaisivat. Hän tunsi paljon vanhoja ja nuoriakin\ntyömiehiä, jotka ansaitsivat täydessä määrässä ja monipuolisesti\nhänen kunnioituksensa, mutta ei silmänräpäykseksikään laskenut itse\nkuuluvansa heihin.\n\nKeskusteluissa Ainon kanssa tuo suomalaisen työmiehen ihanne oli\nvähitellen tullut määritellyksi sellaisena, miksi he molemmat nuorina\nja kokemattomina, elämälle vielä suuressa määrässä vieraina, sen\nkäsittivät. Sitä oli vaikea ilmaista täsmällisin sanoin, ihmiset\nkun joka tapauksessa olivat niin erilaisia, mutta yksi asia oli\nselvä. Juho ja Aino tunsivat vaistomaisesti, että tuon ihanteen\nylimpänä tunnusmerkkinä oli suomalainen erikoisluonne. Juho muisteli\nisäänsä, joka oli kuollut vasta muutamia vuosia aikaisemmin, ja\ntunsi voivansa ja pitävänsä sanoa, jos ryhtyi kuvailemaan häntä,\nettä hän oli ennenkaikkea suomalainen. Hänessä ei ollut ollut mitään\nkansainvälisyyden tai kommunismin tai muun sellaisen tartuntaa, vaan\nhän oli aina ajatellut kummastuttavan selkeästi ja johdonmukaisesti:\nettä tässä maassa asumme me, kuten toiset asuvat muissa maissa;\nettä tätä puolustamme ja täällä laitamme olomme niin hyviksi kuin\nmahdollista. Juhosta tuntui, että tuollaiset miehet ne oikeastaan\nolivat Suomen kansan selkäranka; että ne olivat kulkeneet hämärästä\nmuinaisuudesta alkaen jykevänä, hiljaisena työntekijäkaartina ja\nraivanneet korpea viljelykselle; ja että juuri ne olivat olleet sitä\nainesta, jotka olivat tehneet suomalaisista kansan, heidän maastaan\nvaltakunnan ja yhteiskunnastaan itsenäisen valtion. Tuo oli ollut\npunakapinan aikana hämäännyksissä. Suomalaisesta rehellisyydestä oli\njohtunut, että työväki oli ottanut venäläisten viekkaat uskottelut\ntäydestä ja joutunut taistelemaan väärän ihanteen puolesta. Siitä\nerehdyksestään se oli saanut maksaa korkean hinnan. Tuo kaikki oli\nmennyttä ja paljon oli sen jälkeen kansan mieli muuttunut. Suomalainen\nerikoisluonne, kansalaiskunto ja isänmaa olivat tunkeneet syrjään\nharhaopit ja tulleet kansan olemuksen keskeisimmiksi tekijöiksi.\nKädet olivat nousemassa ja yhtymässä hautojen päällä sovinnon\nveljelliseen puristukseen. Työläinenkin iloitsi nyt siitä, että oli\nsuomalainen, tuntematta tällöin vähimmässäkään määrässä loukkaavansa\nyhteiskunnallisen ajattelunsa suuntaa ja päämääriä.\n\nJuholle oli tuottanut tavatonta iloa sen vakaumuksen syntyminen,\nettä hänellä oli sosialidemokraattina oma suomalainen isänmaansa,\njossa hänen oli määrä historiallisten ja rodullisten erikoisuuksiensa\nrajoissa suorittaa elämäntehtäväänsä. Hän iloitsi siitä samalla tavalla\nkuin tilaton tekisi, jos hän yhtäkkiä saisi lahjaksi maatilan. Ei\nmuuta kuin alat viljellä sitä omanasi. Se on sinun aivan yhtä suurella\noikeudella kuin kenen muun tahansa. Kansalaisoikeuksiisi sisältyvät\nmyös maakirjat. Se oli ollut aluksi suorastaan huumaava tuo uusi\ntietoisuus, että oli kohonnut orjasta omistajaksi, että saattoi ylentyä\nkatsomaan kaikkea kokonaisuuden kannalta ja tuntea työskentelevänsä\nyhtenä isännistä. Kuinka paljosta jäivätkään osattomiksi ne, joiden\nrinnassa ei ollut päässyt syttymään tämä vapautumisen, ylentymisen ja\nitsenäistymisen tunne.\n\nHerättyään tähän uuteen yhteisyyden näkemykseen Juho oli alkanut\ninnokkaasti toimia sen hyväksi ympäristössään. Oltuaan siihen saakka\nmuiden mukana, asiaa tarkemmin itselleen perustelematta, sitä\nmieltä, että työväen ja porvarien oli urheilunkin alalla selvintä\nseurailla omia linjojaan, hän nyt alkoi puhua yhteenliittymisen\nvälttämättömyydestä. Urheilu oli yhteiskunnallinen eikä luokkataistelun\nalaan kuuluva asia. Samoin hän yhä selvemmin viittaili siihen, että\ntyöläistenkin piti liittyä suojeluskuntiin, koska maan suojeleminen\noli myös yleiskansallinen eikä luokka-asia. Kuuluttiinhan palokuntiin\nsäätyyn katsomatta. Ennenpitkää kävi selville, että nuorempi polvi\nnoin kolmeenkymmeneen saakka yleensä kannatti uutta kansallista\nkokonaisnäkemystä. Se riemuitsi suomalaisten urheiluvoitoista\naivan yhtä paljon kuin porvarillisetkin; sen rintaa pullisti\nmikäli mahdollista vielä sitkeämpi suomalainen sisu kuin näillä;\nse oli ylpeä sotilaspuvustaan eikä sallinut solvattavan valkoisia\nkorpraalinnauhojaan. Punakapina ja tuo aika, jolloin ryssät olivat\nolleet täällä veljeilemässä heidän isäinsä kanssa ja jakamassa heidän\näitiensä suosiota, olivat nuorelle polvelle tuntemattomia. Kun joku\nsen ajan sälli alkoi silmät kostonhimosta palaen saarnata heille\nkostosta ja kansainvälisestä köyhälistöstä, useimpain mielen täytti\nvastenmielisyys ja rauhattomuus. Lapuanliikkeen he hiljaisuudessa\nhyväksyivät. Yliloikkareille, jotka pakenivat Venäjälle ja joista\nhentomieliset porvarit tekivät marttyyrejä, he toivottivat jälkeen,\nettä \"terve menoa!\" Lapuanliike oli heidän mielestään ilmaus myös\nSuomen työväen sisimmästä tahdosta. \"Helvettiin kommunistit!\" -- oli\nainoa riittävä ja oikea tunnuslause. \"Ja vähän äkkiä sittenkin!\"\n\nJuhoa nauratti hänen miettiessään näitä, kun hän siinä palaili kohti\nPitkänsillan pohjoispuolella olevaa murjuansa. Kaiken tuon lisäksi\nnuoren polven mielessä oli herännyt kommunismia ja kansainvälisyyttä\nynnä muuta niihin kuuluvaa kohtaan tunne, joka oli niille pahempaa\nvastamyrkkyä kuin mitä ikinä olisi voitu keksimällä keksiä. Punakapinan\nedellisinä aikoina ja vielä silloinkin nuo asiat olivat olleet\njollakin tavalla salaperäisesti pyhiä. Ne olivat olleet eräänlaisia\nsakramentteja, jotka olivat herättäneet sielussa hurmioituneen uskon.\nNe olivat säteilleet kuin katkismuksen kannessa oleva ehtoolliskalkin\nkuva ja nostaneet sokeata uhrimieltä. Suunnattomasti niiden puolesta\noli verta vuodatettukin ja miljoonittain oli niiden takana piileville\njulmille jumaluuksille uhrattu ihmisiä. Kunnes niiden aika oli loppunut.\n\nJuho totesi kummastuneena, että aatteillakin on nuoruutensa, nousunsa,\ntuoreutensa, että nekin ovat vanhenemisen lain alaisia: alkavat\nnäivettyä, menettää mehuansa, kuivua ja käpertyä, kunnes kuolevat.\nIhmiskunta unohtaa ne ja alkaa hoilata uuden aatteen jäljessä, joka\nparemmin kuin eilinen vastaa sen tämänpäiväistä halua. Pahinta, mitä\naatteelle voi tapahtua, on sen joutuminen naurunalaiseksi. Silloin\nsen saarnaaminen on ehdottomasti toivotonta. Seurakunnan naamalla\nasuva ivahymy tappaa sen. Niin oli käynyt sosialismille, mikäli\ntämä vain tähtäsi yhteiskunnalliseen vallankumoukseen, johonkin\nmullistukseen, joka antaisi vahan ohjat \"kansan\" käsiin marksilaisessa\ndiktatuurimielessä. Se ajatus oli joutunut Suomessa auttamattomasti\nnaurunalaiseksi. Ryssät olivat saattaneet sen sellaiseksi.\n\nOliko ollutkaan muita niin ylväitä ja ihanteellisia vapauden\nsankareita kuin venäläiset vallankumoukselliset? Juhon isä oli\ntiennyt kertoa niistä kaikenlaista, niitä kun usein pakeni tänne\nsuomalaisten sosialistien suojiin. Olihan Juho sittemmin lukenut\nniistä yhtä ja toista, ja saanut jokseenkin todennäköisen kuvan tästä\nihmiskunnan tulevan onnen esitaistelijajoukosta. Mutta löytyikö\nkuitenkaan, kun kaikki tosiasiat otettiin huomioon, epärehellisempää\nja roistomaisempaa, rikollisempaa sakkia kuin nämä maailmankuulut\ninhimillisyyden ja vapauden esitaistelijat olivat? Ei löytynyt. Lopuksi\nhän oli tullut siihen tulokseen, että oli aate mikä hyvänsä ja miten\noikea tahansa, se pilautuu vastakohdakseen jouduttuaan venäläisten\nkäsiin. Eikä vain pilaudu ja mätäne rutoksi, vaan tulee samalla\ntoppanuttuisten täisäkkien idioottimaiseksi, surkuhupaiseksi pilaksi,\njossa esitetään vakavalla naamalla kuin lapset kirkonmenoja \"onnellista\nkansaa\". Suomalaisen synnynnäinen asiallisuus oli menehtyä sisälliseen\nnauruun joka kerta, kun sattui näkemään tätä paitapuksujen molottavaa\nyhteiskuntatouhua vähän lähempää.\n\nJuho nauroi ääneen omille mielikuvilleen. Ihmiset katsoivat häneen\nkummastellen, mutta alkoivat sitten hymyillä hekin. Tuon tumman\nnuorenmiehen ilmeessä oli jotakin miellyttävää. Paha ihminen ei\nnaura noin. Hänen ilonsa tarttui heihinkin ja he jatkoivat kulkuaan\nhyvillämielin kuin olisivat saaneet lahjan.\n\nSitten Juho muisti Antin ja pahamieli viilsi hänen sydäntään. Antti\noli niitä, jotka vielä tarpoivat epäilyksen suossa. Suomalaisissa oli\ntuon keskeisen kunnonkaartin rinnalla komppanioita, joiden miesten\nsielussa oli rikkeimiä. Kun asiat joutuivat niistä tulevaan valoon,\nne vääristyivät omituisesti kieroiksi, irvikuvamaisiksi. Kommunistin\nsielu oli kuin naurukuvastin, joka väänsi heijastamansa esineet\ntuntemattomiksi. Pyöreänaamaisesta tuli pitkänaamainen, isovatsaisesta\ntikkulaiha, lenkosäärisestä linkku. Antti oli kuitenkin pohjaltaan\nsuuren ihanteen palvoja -- tuollaisen utuisen onnen odottaja, jonka\nlaskeuduttua terhenenä taivaasta ei ole enää tuskaa eikä vaivaa, vaan\nkaikki saavat ryhtyä lypsämään milloinkaan ehtymätöntä lehmää, jokainen\nomasta nännistään.\n\n\n9\n\nHaparoituaan sysipimeässä ulos Savilan rouvan luota ja osuttuaan\nkäsikopelolla vähitellen kadulle Antti Toivonen lähti menemään\nvarovasti hiipien kuin olisi ollut sokea. Sellainen hän tunsikin\nolevansa ei vain ruumiinsa vaan sielunsakin silmiltä. Jotakin oli\nyhtäkkiä noussut hänen eteensä ja peittänyt hänen näköalansa niin, että\nhän tunsi olevansa täydellisesti, umpikujassa. Hän ei ollut aavistanut,\nettä kukaan saattaisi suhtautua noihin asioihin niin jyrkästi kuin Juho\nja Esteri tänä iltana, että sosialidemokraattinen nuoriso tosiaankin\noli ottanut niin kipeästi ja ehdottomasti omakseen isänmaan ja muut\nporvarien aatteet. Tuota täytyi ihmetellä, sillä jos punakaartilaiset\ntietäisivät tämän, he kääntyisivät tuntemattomiksi jääneissä\nhaudoissaan.\n\nNäin ajatellessaan hän jo samalla inhosi itseään. \"Juhon on hyvä puhua\nja menetellä niinkuin tekee, sillä hänen luonteensa on kertakaikkiaan\nsellainen -- reilu ja selvä --, että tuo johtuu itsestään. Toista on\nminun, jota alati kalvaa epäilys -- tuollainen kummallinen sairaus,\njoka estää minua olemasta oma itseni. Sillä hetkellä, jolloin\npuhun ryssistä ja heidän kolhooseistaan ylistävästi, sielussani\nse varsinainen Antti Toivonen irvistelee halveksivasti, että 'älä\nviitsi! Ethän kumminkaan usko omia sanojasi!' On kuin korvani juuressa\nolisi alituiseen kiusaaja kuiskuttelemassa minulle pahoja, vääriä\najatuksia ja houkuttelemassa minua järjettömiin väittelyihin, joilla\nvain häpäisen maineeni. Ei ole ihmettelemistä, että Esteri ajoi minut\nulos. Se on lujatahtoinen, kunnollinen suomalaistyttö -- ei mikään\nkommunistiheila. Jos menetän hänet, menetän kaikkeni!\"\n\nSamassa syttyi hänen vieressään katulamppu palamaan -- hälytystila\noli loppunut. Toivonen säpsähti ja katsahti kuin peläten ympärilleen.\nSitten hän huomasi tekonsa ja suuttui itselleen. \"Olenko katuja pitkin\nhiiviskelevä varas, kun säpsähtelen tällä tavalla kuin rikoksesta\nyllätetty?\" Hän jäi miettimään omaa kysymystään ja oli nyt kuulevinaan\nsen oikean Varsinaisen Antti Toivosen äänen. \"Olet\", se sanoi, \"varas\nolet, murhaaja, vieläpä maanpetturi, vaikka et ole varsinaista rikosta\nsuorittanutkaan. Naurettava hölmö olet kommunistisine oppeinesi, joista\net tosiasiassa ymmärrä mitään, sillä mistäpä koulua käymättömällä ja\niältään noin nuorella miehellä voisi olla todellisia tietoja niin\nvaikeista asioista. Eikö riitä, että isäsi puski typeryydessään\npäänsä seinään? Onko välttämättä sinunkin tehtävä sama tyhmyys?\nMenetit Esterin ja jos vain jatkat näin, menetät työpaikkasi ja joudut\nsellaisten miesten ojennettavaksi, jotka kyllä osaavat ottaa sinulta\nnirrin pois. Tai ehkä haluat antautua ryssien palvelukseen, harjoittaa\nvakoilua heidän hyväkseen ja vouhottaa heidän orjanaan muka köyhälistön\nonnen hyväksi?\" -- \"Ja mitä pirua vielä!\" hän tässä jo äyhkäisi\nitselleen. \"Enkö saa ajatella ja menetellä miten tahdon, kysymättä\nsiihen keneltäkään lupaa?\" -- \"Et saa!\" ääni vastasi, \"vaan sinun on\najateltava ja meneteltävä niin kuin isänmaan ja kansan paras vaatii\".\n-- \"Mitä minä isänmaasta! Ei minulla ole sellaista!\" -- \"Onpas! Onhan\nsinulla Esterin rakkaus ja Juhon ystävyys. Onhan sinulla ne hyvät\nharrastukset, joihin olet niin kiintynyt, hyvä työpaikka, kohtuullinen\npalkka ja jokseenkin kaikki, mitä 'Jokapäiväisessä leivässä'\nluetellaan, kansalaisen puhdas maine ja sielu, joka iloitsee vapaudesta\nja kauneudesta silmäillessään Suomen siniautereisille saloille ja\nkimalteleville ulapoille...\" -- \"Etköhän tule ihan runolliseksi!\" --\n\"Niin, onhan sinulla runous sydämessäsi, pyrkimys kohti sitä, minkä\nrintasi syvin ääni sanoo katoamattomuudeksi...\" -- \"Uskontoakin tässä\nvielä!\" -- \"Kimalteleehan silmiisi ajan huurre isäisi rakentamien\ntemppelien vanhoista muureista ja sykähtäähän sydämesi oudosti, kun\nkirkonkellon ääni joskus kantautuu kuuluvillesi kesäisten vesien\nyli\". -- \"Nyt en halua kuulla enempää tuollaista lorua. Tiede on\ntodistanut, ettei Jumalaa ole ja ettei ihminen tarvitse uskontoa\". --\n\"Jumala kulkee vierelläsi tälläkin hetkellä ja johdattaa askeleitasi\njonnekin, josta et tiedä. Oletko valmis ottamaan vastaan sen, mikä on\nmäärätty osallesi tulevaksi, ilman Jumalaa ja hänen tukeansa? Mieti\ntarkoin ennenkuin vastaat, sillä teet nyt hyvin tärkeän ratkaisun.\nJumala ei tosin ole pikkumainen eikä kirjoita muistiin ihmisen kaikkia\ntyperyyksiä, mutta joskus hän asettaa hänet temppelin harjalle ja\nkäskee valita\". -- \"Anna minun olla rauhassa temppeleiltäsi, joissa\nen milloinkaan käy!\" -- \"Muista tätä hetkeä silloin, kun ehkä joudut\nnousemaan niiden portaita muiden tukemana!\"\n\nAntti Toivonen harhaili ilman päämäärää, sillä hän ei tahtonut\nmennä pyytämään yösijaa Juholta eikä muistanut ketään muutakaan,\njonka luokse olisi voinut pyrkiä. Hän tuli ajatelleeksi, että mitä\noikeuttapa hänellä olikaan vaatia itselleen kotia ja suojaa maassa,\njolle ei tunnustanut itsenäisyyttä eikä vapautta. Ryssänmaalle asti\nhänen olisi pitänyt mennä, painaa pää Tiltun helmaan ja rukoilla, että\n\"pyhä äiti, anna minulle yösija, sillä Suomessa minulla ei ole mihin\npääni kallistaisin, vaikka olen tehnyt siellä kaikkeni saattaakseni\nnuo jukuripäät ainoan oikeauskoisen kommunistikirkon kuuliaisuuteen\".\nTietenkin Tiltu veisi hänet vuoteeseen ja peittelisi rakkaasti. Hm.\n\nAntti Toivonen inhosi itseään sydämenpohjasta, mutta ei vain saanut\nvoitetuksi häijyä sisuaan. Hänelle tuli siinä sielullisen kamppailunsa\ntuskassa mieleen tuo jo entuudesta tuttu ja usein kaluttu ja haudottu\najatus, että jos ja kun kerran yksityinen ihminen tahallaan ja uhmapäin\nrikkoo niitä käskyjä, jotka tunto sanoo pyhiksi, ja siten kasaa\nkasaamistaan harteilleen syntikuormaa, josta kerran niinkuin kaikesta\nvastuusta on tehtävä tili, niin kai sitten yksilöiden summa eli kansa,\nvieläpä koko ihmiskunta, samalla tavalla horjuu tuomiotaan kohti\nraskaista raskaimman syntitaakan painamana? Antti Toivosella oli hyvin\nelävä käsitys siitä, että esim. suoranaisista omaisuuteen ja henkeen\nkohdistuvista rikoksista oli ehdottomasti odottamassa jokseenkin sen\nlain mukainen vastuu, että henki hengestä, silmä silmästä, hammas\nhampaasta. Se vain hänelle oli tässä suhteessa jäänyt hämäräksi,\nettä nuo omaisuuteen ja henkeen kohdistuvat rikokset saattoivat olla\npaljon katalampia ja turmiollisempia kuin esimerkiksi suoranaiset\nvarkaudet ja puukotukset. \"Ne voivat olla\" -- Toivonen nyt yhtäkkiä\nheräsi harkitsemaan -- \"sellaista kavalaa johdatusta ja kasvatusta\npahuuteen, että ihmisen koko luonne myrkyttyy ja tulee kertakaikkiaan\nmahdottomaksi mihinkään hyvään. Silloin on tehty henkeen ja omaisuuteen\nkohdistuva rikos, joka on yksinkertaisesti sovittamaton, rikos\nPyhää Henkeä vastaan, jota ei kuulemma milloinkaan anneta anteeksi.\nSe myyräntyö, jota me kommunistit täällä Suomessa ryssien laskuun\nharjoitamme ja josta emme ole luopuneet, vaikka paatuneen tuntomme\nviimeinen pehmeänä pysynyt kohta on kuin niityn kuovi ruikuttanut\npalaamaan pahalta tieltä, on juuri tuollaista hengen murhaa ja kansan\nturmelemista kykenemättömäksi tajuamaan vastuutaan Jumalan ja ihmisten\nedessä\".\n\nAntti Toivonen ei tiennyt sitä, mikä oli kyllä selvää Juholle ja\nmuillekin hänen läheisemmille ystävilleen, että hän oli aidosti\nsuomalainen juuri silloin, kun syventyi tällä tavalla filosofoimaan\nelämän johtavista siveellisistä ja muista aatteista. Hänen\ntuumattujensa taustalla asui läheisesti se mielikuvavarasto, joka oli\npainunut hänen sieluunsa lapsuudessa, kansa- ja rippikoulussa. Hänen\ntietämättään se vaikutti sieltä hänen ajatuksiinsa ja pulpahteli omia\naikojaan pinnalle kuin pohjakaasu kuvaavina sanoina ja lauseparsina.\nVaikka nuori ja kehittymätön, joskin paljon lueskellut, Toivonen\noli filosofisen kansan tyypillinen edustaja, joka huomaamattaan\netsi jokaisen ilmiön takaa sen varsinaisia ratkaisevia syntysanoja,\nvoidakseen sitten sitä varmemmin vallita siinä esiintyviä voimia. Tämä\nse pohjaltaan oli -- ei hänen häijyytensä eikä paha sisunsa, joista hän\naina itseään moitti --, joka hämäsi hänen isänmaallisen tunne-elämänsä.\nSilloin kun hän tunsi olevansa suomalainen ja halusi palavasti\npalvella isänmaatansa ollenkaan ajattelematta ja mittaamatta palkkaa,\nminkä siitä saisi, mieleen ryntäsivät kaikki köyhälistön kohlut ja\nkatkeroittivat sen kykenemättömäksi asettumaan kansan kokonaisuuden ja\nmaan yhteisen menestyksen kannalle. Yhteiskunnallisuus, jota sävytti\nmaailmantuska, täten tärveli hänen sielussaan kauniin kaksoissisarensa\neli kansallis-isänmaallisen tunteen.\n\nKesken kaiken hänellä nousi kipeästi mieleen Esteri ja tämän\ntämäniltaiset sanat. Hän oli koettanut pitää Esteriä tajuntansa\ntaustalla ikäänkuin estääkseen hänen kuvaansa nousemasta liian\nläheiseksi ja murtamasta lopullisesti hänen mieltään, mutta nyt se ei\nenää onnistunut. Esterin kasvot ilmestyivät hänen eteensä sellaisina\nkuin hän ne aina näki kuvitellessaan niitä: vienosti punastuneina\nensimmäisen suudelman hämmingistä, juuri avaamassa silmiään ja luomassa\nhäneen, Anttiin, tuota syvää, lämmintä, unelmoivaa katsetta, jota\nhän niin rakasti, huulet rakosillaan ja niiden välistä loistamassa\nkaksi kaunista, helmiäiskiiltoista hammasta. Oli kuin Antti olisi\nnähnyt ilmestyksen siinä keskellä syyssynkkää, koleata katua, kokenut\nrakkauden ja kauneuden järkyttävän voiman, ja ensimmäisen kerran\nelämässään irtautunut niiltä juuriltaan, jotka olivat häntä tähän\nsaakka sitoneet epäterveeseen, soistuneeseen, hapantuneeseen maaperään.\nHänen täytyi ihan kohottaa käsivartensa, jotta tuolla ihanalla muodolla\nolisi ollut se sama leposija kuin silloin keväällä siellä niityllä,\npuron rannalla, jossa leivoset nousivat taivaalle, rentukat kukkivat ja\ntuuli toi mukanaan kevään selittämätöntä, määrittelemätöntä tuoksua.\n\nAntti säpsähti kuin olisi herännyt unesta ja läksi kiirein askelin\nasuntoansa kohti. Hänen täytyi tavata Juhoa ja puhua tämän kanssa\nvielä kerran. Hänen asiansa saattoivat muuten mennä aivan vinoon.\nMitään tuollaista, mitä Esteri oli sanonut, hän ei ollut milloinkaan\ntarkoittanut. Se oli ollut vain ajattelematonta, ylimielistä puhetta.\n\nHän avasi etehisen oven varovaisesti ja livahti sisään melkein\nhiirenhiljaa. Juhon huoneesta kuului äänekästä puhetta. Juho todisti\njotakin jyrkästi ja miehekkäästi niinkuin hänen tapansa oli, mutta\nvieras, tuntematon ääni kuulosti suhdittelevan, lepyttelevän ja\nmakeilevan. Hetkisen kuunneltuaan sen pehmeätä, taikinamaista\nmongerrusta Antti muisti, kenen se oli: toisen noista ryssistä, jotka\nolivat äsken käyneet tapaamassa häntä. Oli tullut uudelleen peräämään,\ntulisiko Antti Toivosesta heille kätyriä.\n\nAntti hymähti. Jos hän haluaisi aloittaa maanpetturin uran\nvarsinaisilla teoilla -- aatteellinen petturihan hän oli ollut\nlapsuudesta saakka --, niin tässä olisi nyt tilaisuus. Hän hiipisi\nulos yhtä hiljaa kuin äsken sisään, odottaisi tuota miestä kadulla ja\nlähtisi hänen mukaansa. Epäilemättä pian löytyisi yösija, rahaa, jos\nmitä. Kukaan ei aavistaisikaan mitään, sillä tässä pimeydessä heidän\ntapaamisensa tapahtuisi mahdollisimman salassa. Niin hän astuisi\ntielle, joka veisi kuka tietää mihin, ja jota voisi kulkea aina vain\neteenpäin, paluumahdollisuutta kun ei olisi.\n\nJuhon puhe muuttui yhä kiukkuisemmaksi. Nyt Antti jo erotti hyvin hänen\nsanansa: hän haukkui ryssää vasten naamaa, syytti häntä vakoilijaksi\nja sanoi vievänsä hänet poliisin haltuun. Ryssä yritti olla röyhkeä,\nväitti olevansa Suomen kansalainen ja tulleensa muuten vain tapaamaan\nToivosta, joka oli hänen ystävänsä. \"Valehtelet, koira!\" kuului Juho\nsanovan tähän, \"piru sinun ystäväsi on eikä Toivonen. Ja nyt selviä\nliukkaasti ulos, muuten traamassa seuraa toinen näytös!\" -- \"Kjulla,\nkjulla, hjuva herra!\" kuului ryssä jo mukautuvan nöyrästi, mutta\njytinä ja samassa rytisten aukeava ovi sekä siitä käsirysyssä ulos\ntulevat miehet ilmaisivat, ettei Juho ollut saanut hillityksi syyhyviä\nkouriansa. Ryssä koetti pysähtyä etehisessä parkuen, että \"ottamas vain\npalttoo!\", mutta Juho ei kuunnellut häntä, vaan nujuutti niskasta ja\ntakamuksesta ulko-ovelle päin. Nähtyään Antin ryssä hädissään parkaisi,\nettä \"hjuva Toivonen, auttamas, tjama mies tappamas!\", mutta Antti\npiilotti kätensä selkänsä taakse ja sanoi kylmästi: \"Ei voimas estämäs\nsitä, sillä hän olemas jisanta talossa!\" Perinpohjainen, jymähtävä\nkalossinkuva asianomaisiin takamuksiin ja ovenraosta jälkeen lentävät\npalttoo ja lakki sekä portaista kuuluvat tukahtuneet sadatukset\nilmaisivat Juho Honkasen esittämän \"traaman\" loppuneen.\n\nAntti sanoi välinpitämättömästi tulleensa vielä tähän asuntoonsa, jossa\nhänen tietenkin täytyi olla siksi, kunnes löytäisi uuden. Mutta Juho\nojensi hänelle reilusti kätensä ja sanoi:\n\n-- Tietenkin tulit tänne ja myös jäät. Taisi tulla siellä Savilan\nrouvan luona sanotuksi vähän liian jyrkästi. Esteri lähetti terveisiä.\nRadiossa kuuluu luetun tieto, että Molotohvi on pyytänyt Suomea\nneuvotteluihin. Nyt on aika erimielisyyksien hälventyä. Mutta nuo kaksi\nryssää on kiireesti toimitettava hyvään talteen ennenkuin ne ehtivät\nmatkaansaattaa kuka tietää mitä. Kai ne tavallinenkin poliisi aluksi\nhuostaansa korjaa. Ei täällä enää ryssille aamukahvia petille tuoda...\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\n1\n\nKanslianeuvos kuului kahteen klubiin: Pörssi- ja Suomalaiseen.\nEdelliseen, joka oli perustettu jolloinkin maailmansodan vuosina\nliikemiesten ja sivistyneistön -- kieleen katsomatta -- tapaamis-\nja seurustelupaikaksi, hän oli liittynyt siksi, että katsottiin\nvälttämättömäksi suomenmielisen kulttuuriaineksen mukana olo\nvastapainoksi ruotsinkielisille. Ylen harvoin hän siellä kävi, voimat\nkun eivät enää myöntäneet valvomista, mutta joskus hän nautti siellä\nsunnuntaipäivällisensä. Sen hienot, viihtyisät, avarat suojat, joissa\njalka vajosi kuulumattomasti paksuihin mattoihin, ja ympäristö\nolivat omansa kehoittamaan gentlemannin hillittyyn esiintymiseen\nsekä käytöksessä että puheissa. Ne miellyttivät häntä suuresti ja\nherättivät hänessä juhlanvivahteista tunnelmaa. Hän pukeutui --\nkuten tosin muutenkin sunnuntaisin -- noina kertoina erikoisen\nhienosti, sillä se kuului hänen mielestään asiaan kunnioituksesta\npaikkaa, sinne kokoontuvaa seurapiiriä, itseä ja klubin perustuksena\nolevaa kulttuuriaatetta kohtaan. Kun kanslianeuvoksen kunnianarvoisa\nolemus ilmestyi ruokasalin ovelle ja hänen komea valkohapsinen\npäänsä vähitellen nousi siihen leijonanasentoon, joka oli sille\ntunnusmerkillinen, keskustelu hiljeni entistä vaisummaksi ja\nhovimestari riensi hienon huomaavaisesti järjestämään vanhukselle\npöytää, jonka tämä oli jo silmäyksellään ehtinyt valita. Nyt seuraava\npäivällinen oli mallikelpoinen, jos ehdoksi asetetaan todellisen\ngourmet'n niin sanoaksemme runollinen aisti, makuhermojen alalle\nsiirtynyt taiteellinen luomisvaisto, joka kykeni loitsimaan sielun\nhienoimmat sensaatiot kielellä tajuttaviksi. Hovimestari, jolla oli\nalallansa pitkällinen skandinaavis-eurooppalainen kokemus, ei voinut\nammattimiehenä muuta kuin ihailla sitä suvereenia taitoa ja varmuutta,\njolla kanslianeuvos määräsi ja järjesteli ruokalajinsa ja viininsä, ja\nsitä kulttivoitunutta kohtuutta, jota hän kaikessa, yksin juomarahojen\nantamisessa, noudatti. Hänen uhriateriansa huippuna oli lopuksi se\nsilmänräpäys, jolloin hän syvällisen harkinnan ja sisällisen taistelun\njälkeen valitsi klubin monipuolisesti varustetulta tupakkatarjottimelta\njuuri sen sikarin, jonka vain nikotiinin salaisuuksiin vihkiytynyt\naisti tiesi sopivaksi tämän sunnuntain ateriaan. Kun se oli saatu\nleikatuksi täsmälleen siten kuin jalo sikari on leikattava --\nvain harvat tietävät, miten se on tehtävä -- ja sytytetyksi niin\nmaltillisesti ja hartaasti -- _à la_ kun Matti pani tupakan -- kuin\nhieno sikari on sytytettävä ilmaistakseen kaikki jalot ominaisuutensa\n-- sitäkään temppua eivät läheskään kaikki tunne --, ja kun sen\ntupsahduttamat ensimmäiset savurenkaat olivat yhtyneet edessä höyryävän\nmokkakupin viehättävään tuoksuun, kanslianeuvoksen läheisyydessä\nistuvat, kunnioituksesta mykistyneet herrat saattoivat joskus kuulla\nhänen huokaavan hiljaisesti, keveästi, tyydytetysti, kuin olisi\nlausunut hartaan kiitoksen. Silloin hän voi ryhtyä savurenkaidensa\ntakaa huomioitsemaan ympäristöään, jossa herätti ystävällisellä,\nlempeällä, jalolla ilmeellään vain mieluisia tunteita. Sieltä täältä\nsilloin joku nuori tuttava rohkeni mennä tervehtimään setää ja\nvaihtamaan hänen kanssaan kuulumisia ja valittuja kohteliaisuuksia.\nMonet ajattelivat katsoessaan sitten kanslianeuvoksen hienoa, hiukan\nylhäistä, mutta samalla myös joka taholle omistettua, ystävällistä\nlähtökumarrusta, joka oli mitattu kaikin puolin juuri sellaiseksi kuin\nhänen asemassaan pitikin, että vanhuus ja sivistys tekevät ihmisestä\nylimyksen.\n\nTällainen oli kanslianeuvoksen osuus Pörssiklubissa. Sille kuvaavana on\nvielä mainittava se, että vaikka hän oli liittynyt klubiin Helsingin\nsuomenmielisten vanhimman kaartin edustajana, hän kuitenkin puhui\nsiellä hovimestarin ja muun henkilökunnan kanssa ruotsia. Tämä oli\nasia, josta hän ei -- niin arvattiin -- sietänyt huomautettavan, sillä\nsiinä ilmenevä mukautuvaisuus oli hänen omien periaatteidensa valossa\nheikkoutta, mutta jos se joskus sisäisenä moitteena pulpahti itsestään\nhänen mieleensä, hän puolustautui sanomalla, ettei hän halunnut\npuhua suomea henkilöiden kanssa, jotka -- kuten esim. hovimestari --\ntietyistä laillisista syistä osasivat sitä huonosti. Itsetykönänsä\nkanslianeuvos lisäksi myönsi, että tuollaisen sunnuntaipäivällisen\njälkeen hänen oli helpompaa ja keveämpää -- historiallisesti\nymmärrettävien seikkojen johdosta -- puhua tuota vanhaa kuin sittemmin\noppimaansa äidinkieltä.\n\nPörssiklubissa oli osallisena se, mikä kanslianeuvoksessa oli\nmaailmanmiestä. Tuo oli määritelmä, joka hänen käyttämänään sisälsi\nsuuren, ehkä korkeimman tunnustuksen, minkä hän saattoi herrasmiehestä\nantaa. Kun hän kertoili pojalleen ja tämän lapsille muistelmiaan\nkuuluisista henkilöistä ja sanoi silloin, kuten tuomari Vuori\nselvästi muisti, Yrjö-Koskisesta ja Leo Mechelinistä, että he olivat\n\"täydellisiä maailmanmiehiä\", niin kunnioituksen tai melkeinpä pyhän\nkauhun väreet karsivat lasten selkää. \"Isoisäkö on ollut noiden\nmainittujen mytologisten puolijumalien kanssa kuin veli ja veli?\"\nKerttu oli kysynyt silmät pyöreinä kunnioituksesta. \"Olen kyllä,\ntottahan nyt, eihän se mitään tavatonta ole\", isoisä oli silloin\nhymyillen vastannut ja kertonut esimerkkejä Yrjö-Koskisen hienosta,\nsivistyneestä ylimyksellisyydestä ja Mechelinin vastustamattomasta\nviehätysvoimasta. \"Hän oli todellinen sharmööri\", hän oli kaipuusta\nhuoaten todistanut viimeksimainitusta. Kanslianeuvoksen elämä oli ollut\nrikasta senkin puolesta, että hän oli tuntenut suuren osan aikansa\nvaltiollisen ja kulttuurielämän johtavista henkilöistä.\n\nSuomalaiseen klubiin kanslianeuvos osallistui sydämellään ja\njohtavilla, kannattavilla aatteillaan, nimenomaan suomenmielisyydellä,\nkäsitettynä kaikissa ulottuvaisuuksissaan. Se oli hänelle rakas jo\nsiksi, että hän oli sen perustajia ja oli siis ollut mukana sen\nvaiheissa alkuhetkestä näihin saakka, nyt jo lähelle parikymmentä\nvuotta kunniajäsenenä. Tuo matka oli ollut aluksi ja usein myöhemminkin\nsangen vaatimatonta, mikäli ajatellaan ulkonaista loistoa, mutta\neteenpäin oli menty siinäkin suhteessa, kuten saattoi nähdä, jos\noli niin onnellinen, että pääsi jonkun jäsenen mukana vierailemaan\nklubiin sen nykyisessä huoneistossa Yrjönk. 13:ssa eli talossa,\njonka omisti Suom. Kirj. Seuran Kirjapainon O.Y. ja jossa olivat\nkuin päälinnoituksessa aikoinaan asuneet erinäiset suomenmielisten\nmerkkihenkilöt. Ajatellessa sitä suomalaisuuden voimaa, joka klubin\npuoli vuosisataa kestäneen historian aikana oli kuohahdellut sen\nsuojissa, uhaten väliin pullistaa sen seinät kuperiksi, tuli mieleen\nmaanalainen paine, joka aikanaan puhkeaa tulivuoren purkaukseksi.\nSäätyvaltiopäivien ja sittemmin myös eduskunnan koolla ollessa\nklubin elämä vilkastui, laskeutuakseen välillä luonnollisista syistä\ntyynemmäksi aallonpohjaksi. Sortovuosina mielipiteiden eroavaisuudet\nsärkivät kansalaisten välejä niin, että klubi oli hajaantua. Jäykkänä\nperustuslaillisena kanslianeuvos ei käynyt siellä kymmenkuntaan\nvuoteen, niin hartaasti kuin hän kaipasikin sen kodikkaita\nlauantai-iltoja, mutta hän ei luopunut jäsenyydestä eikä liittynyt\nnuorsuomalaisten perustamaan Päivöläklubiin, jota vahingoniloisena\nkuuli pian sanottavan \"Yökköläksi\". Hän ja eräät muut odottivat uutta,\nsovinnollista aikaa, jolloin venäläisten kylvämä eripuraisuus hälvenisi\nja kalevaiset sankarit taas löisivät sormet sormien lomahan.\n\nItsenäisyyden tullen se saapuikin. Yhtenä eikä suinkaan vähäisimpänä\nmerkkinä siitä oli Suomalaisen klubin elpyminen ja yhä laajempien\nkansalaispiirien liittyminen siihen. Klubin periaatteet olivat\nluonnostaan kansanvaltaisia, joten se otti jäsenensä monilta\nelämänaloilta ja saattoi siten eri piirejä keskinäiseen kosketukseen.\nSamalla se oli areena, jossa vanhempi polvi pääsi näkemään, minkälaista\noli nuoriso, joka ehkä jo tänään perisi kruunun, valtikan ja manttelin,\nryhtyäkseen hallitsemaan yhteistä, rakasta Helsinkiä. Nuori polvi\nsai puolestaan edes vilahdukselta nähdä niitä vanhoja herroja, jotka\nolivat ajaneet suomalaisuuden asiaa jo silloin, kun se oli peräti\nepäkiitollista hommaa ja kun aatteen nykyisiä perillisiä ei vielä ollut\nolemassakaan. Hyvän käsityksen vanhasta sivistyneestä säädystä sai\nniistä sadoista muotokuvista, jotka klubin toinen kunniajäsen, Vanha\ntohtori, oli vuosikymmenien kuluessa uupumattomalla harrastuksella ja\nkulujansa säästämättä tänne koonnut. Seiniltä katselivat vakaasti ja\nnauramattomasti papit, tuomarit, teollisuusmiehet, maanviljelijät,\nkaikki nuo kansan kasvattajat, jotka olivat mitä vaatimattomimmissa\noloissa uurastaen rakentaneet \"Suomea, maata, kansaa ja valtakuntaa\",\nkuten Eino Leino oli kerran itsenäisyyden aamuhetkenä puhjennut\nsanomaan. Niitä katsellessa ei voinut olla ajattelematta, miten paljon\nrakkautta ja uhrautuvaista työtä, sitkeätä, lannistumatonta innostusta,\noli tarvittu Suomen saamiseksi siihen kohtaan, missä se nyt oli -- tänä\nsynkkänä syksyiltana 1939, kauan kestäneiden Moskovan-neuvottelujen\njännittävinä huippuhetkinä.\n\nYmmärrettävää on, että Suomalaisessa klubissa kanslianeuvos tunsi\nolevansa Suomessa, kotona. Pörssiklubissa hän oli kansainvälisessä\nseurassa. Päästyään Suomalaisen klubin ns. Kuningashuoneeseen, jonka\nseinällä oli Suomen laillisesti valitun kuninkaan kuva, istuuduttuaan\nnahkasohvaan ja saatuaan seurakseen Vanhan tohtorin, Valtioneuvoksen ja\nFinanssikamreerin, hän oli valmis lausumaan isänmaan politiikasta ja\nsuomalais-kansallisesta kulttuurista erinäisiä ytimekkäitä totuuksia,\njoita vastaan ei nuorempien ollut syytä -- mikäli rakastivat henkeään\n-- ryhtyä väittelemään. Jos joku erehtyi tekemään sen, hän tuli pian\nniin ruhjotuksi, että katsoi parhaaksi peräytyä pois huoneesta,\njoka nyt oli hänen mielestään jalopeurain luola eikä ihmisolentojen\nolopaikka.\n\n\n2\n\nNiin pian kuin sai maalta tultuaan elämänsä järjestykseen ja pääsi\ntotuttuun tahtiinsa, kanslianeuvos meni käymään klubissaan. Niistä\nharvoista kerroista, mitkä hän talven mittaan jaksoikaan siellä\npistäytyä, tämä ensimmäinen oli mieluisin. Silloin näet täyttyi paljon\nsiitä kulttuuriodotuksesta, jota maaelämän yksinäisyydessä kesän aikana\noli ehtinyt patoutua, ja sai ikäänkuin virallisesti hänenkin puolestaan\nsiunauksensa syys- ja talvikauden alku.\n\nMutta syynä siihen, että hän nyt, tänä lokakuun 14. p:nä, siunattuna\nlauantai-iltana, istui kuningashuoneen nahkasohvassa, oli edellisen\nlisäksi se yhä lisääntyvä levottomuus ja jännitys, jota parhaillaan\nmeneillä olevat Moskovan-neuvottelut aiheuttivat. Kanslianeuvos\ntunsi, miten sellainen pelko, jota hän ei ollut milloinkaan tähän\nsaakka kokenut, asui hänen rinnassaan kuin myrkyllinen käärme ja\njyrsi hänen sydäntään. Hän ei saanut päivin niin paljoa rauhaa,\nettä olisi voinut edes yrittää syventymistä johonkin työhön, eikä\nöin niin paljoa unta, että olisi sen armosta tullut edes muutamaksi\nhetkeksi unohtaneeksi tilanteen kammottavuuden. Hän eritteli ja tutki\ntunteensa laatua ja totesi sen olevan eräänlaista ellotusta, sellaista\nsielullis-ruumiillista pahoinvointia, jonka voi kuvitella valtaavan\nsivistyneen naisen silloin, kun hän näkee joutuneensa alkeellista\nvilliäkin alhaisemmalla asteella olevan, entuudesta tuntemattoman,\ninnoittavan ihmiseläimen saaliiksi. Kansojen välisissä sodissa ei\nkanslianeuvoksen tietämän mukaan ollut edes hunnien eikä mongolien\nhyökkäyksestä, vaikka ne olisivat menestyneet pitemmällekin kuin\ntekivät, ollut länsimaille sitä vaaraa, mikä koitui bolshevismista\nkaikille kansoille, jotka joutuivat sen valtaan. Nuo raakalaiskansat\nsaattoivat näet kyllä toimeenpanna suuria hävityksiä ja verilöylyjä,\nmutta ne eivät silti tuhonneet yhteiskunnan peruskiviä eivätkä\nkehyksiä. Päinvastoin ne verraten pian itse mukautuivat siihen\nelämänkaavaan, minkä olivat löytäneet, ja voivat joissakin tapauksissa\ntuoda veltostuneeseen, vanhaan yhteiskuntaan nuorruttavaa elinvoimaa.\nBolsheviikit sensijaan tappoivat eivät vain ruumista vaan lisäksi\nsielun, ja toimeenpanivat täten hävityksen, jota täydellä syyllä\nsaattoi sanoa länsimaiden kulttuurin tuhoksi. Mutta mitä jäi\nihmiskunnalle sitten, jos länsimaiden kulttuuri todella tuhoutui? Ei\nmitään. Sillä vaikka länsimaiden kulttuuria vastaan saattoi lausua mitä\npainavimpia moitteita kaiken sen johdosta, mitä se ei ollut, vaikka\njo olisi pitänyt olla, se kuitenkin oli ihmissuvun elinvoimaisin,\ntoimitarmoisin ja kaikesta huolimatta ihanteellisin kulttuurimuoto.\nKanslianeuvos ei voinut mitä tarkimman harkinnan ja laajan,\nmonipuolisen elämänkokemuksen perusteella tulla muuhun johtopäätökseen.\nToista kulttuurimuotoa, joka olisi voinut kilpailla länsimaisen\nkanssa, ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Itämaiset ja yleensä\neksoottiset kulttuurit olivat kuriositeetteja, mutta eivät voimakkaasti\npyrkivän, tulevaisuuteen tähtäävän elämän ilmauksia. Eurooppa\noli maantieteellisen asemansa, kansanrotunsa ja selittämättömän,\nmystillisen kutsumuksensa vuoksi määrätty ihmissukua johtavan ja\nhallitsevan kulttuurin keskusahjoksi, josta hehku levisi maapallon\nkaikkiin osiin. Sille ei kertakaikkiaan voinut mitään. Minne Euroopan\npoliittinen valta ei ulottunut, sinne tunkeutui joka tapauksessa\neurooppalainen tekniikka, joka antoi vähitellen elämälle oman sävynsä\nja pian myös sisällyksensä.\n\n-- Niin se on, myönsi Vanha tohtori hämmennellen miettiväisesti\ntotilasiaan, -- veli on oikeassa. Tähtikartasta voitaisiin vallan\nhyvillä syillä pyyhkiä pois nimi Maa ja kirjoittaa sijaan Eurooppa.\nEllei eurooppalaista kulttuuria olisi ollut ja olisi, ihmiskunnan\nsivistystasosta ei olisi paljoa puhumista. Siksi minua on aina\nharmittanut muotifilosofia länsimaiden kulttuurin tuhosta. Mitä\nsyytä on puhua sen tuhosta silloin, kun se parhaillaan, muodossa\ntai toisessa, valloittaa koko maailmaa? \"Länsimaisen kulttuurin\nnousu maailman hegemoniaan\" olisi vuosisatamme historialle paljoa\nasiallisempi nimi.\n\n-- Puhe länsimaiden kulttuurin tuhosta sai alkunsa Saksan\ntappiotunnelmista ensimmäisen maailmansodan loppuaikana, huomautti\nValtioneuvos, järeämuotoinen vanha finanssi- ja hallintomies, jonka\nnerokkaintakin käsialojen tulkitsemistaitoa uhmaileva nimi nähtiin\nhyvin useiden kansallisten liikelaitosten osakkeissa. -- En luulisi\nsiitä enää Saksassa juuri mielellään keskusteltavan, sillä onhan siellä\nusko länsimaiseen kulttuuriin vahvistunut kymmenen viime vuoden aikana\nvoimakkaammaksi ja määrätietoisemmaksi kuin milloinkaan ennen. Onhan\nSaksa nimenomaan julistautunut tuon kulttuurin uudistajaksi, johtajaksi\nja sen sisimpäin pyrkimysten perille saattajaksi. Eipä se tällöin\npitäne sen häviötä erittäin aktuellina.\n\nHän maistoi kahviaan, joka oli muuten aitoa, paitsi ettei siinä ollut\nkoffeinia, ja veti tuoksuvan tupsauksen sikaristaan, joka oli hieno\nja kaikin puolin -- hinnaltaankin -- ensiluokkainen, paitsi ettei\nsiinä ollut nikotiinia. Valtioneuvos huolehti terveydestään ja varoi\nsiksi nautintomyrkkyjä tunnontarkasti, mutta kun toisaalta vanhat\ntottumukset ja ystävien seura asettivat omia painavia ja asiallisin\nsyin alleviivattavissa olevia vaatimuksiaan, hän oli keksinyt erinäisiä\nnerokkaita kompromisseja. Koffeiniton kahvi ja nikotiiniton tupakka\nolivat tällaisia, mutta jos sopusoinnun vuoksi joku olisi halunnut\nlisätä niihin esim. alkoholittoman punaviinin, niin Valtioneuvos olisi\nopponeerannut. \"Punaviinin täytyy olla oikeaa ja siis alkoholipitoista\ntäyttääkseen sen tarkoituksen, jota varten minä sitä nautin, eli\nollakseen terveellistä vatsalle\", hän saattoi sanoa ja väläyttää\nsilmiään humoristisesti isojen, pyöreiden, sangattomien lasiensa takaa.\n\n-- Spenglerin häviöfilosofia johtui tappiotunnelmasta, järkeili\nnyt vanha Finanssikamreeri, joka olisi ulkonäkönsä ja ryhtinsä\npuolesta voinut olla Napoleonin marsalkka, -- mutta samalla se oli\nilmaus saksalaisesta itsetunnosta ja maailmanhistoriallisen tehtävän\ntietoisuudesta. Alta näet kuulsi vakaumus, että jos Saksa sortuu,\nlänsimainen kulttuuri tuhoutuu. Omasta puolestani uskon, että niin\nkävisikin. En voi kuvitella länsimaista, eurooppalaista kulttuuria\nilman tervettä, voimakasta, elämänhaluista, raikasta Saksaa, sillä tämä\n-- Lutherin, Kantin, Schillerin ja Hegelin kansa -- on sen ydin.\n\n-- Entä Englanti? kysyi kanslianeuvos.\n\n-- Minä kun pidän itseäni pätemättömänä puhumaan näin korkeista\nasioista, lausun vaatimattoman ajatukseni vain siksi, että istumme\nklubin veljespöydässä ja arvostelemme toisiamme ystävinä. Englannin\nimperiumin mahtavuus ja kulttuurin vanhuus ovat minua nuoruudesta asti\nhäikäisseet, mutta maailmansodan aikana muutin käsitykseni. Englanti\non Euroopan yksimielisyyden ja sikäli myös länsimaisen kulttuurin\nvihollinen. Kun se lisäksi kansana on liian pieni ja rappeutunut,\nse on kykenemätön esittämään maailmanhistoriallisesti keskeisen\nkulttuurinkantajan osaa. Sitäpaitsi sen henki on auttamattomasti\npintapuolistunut. Ihmiskunta ei voi uskoa sille johtajansa asemaa.\n\n-- Kysymys on siis yleishistoriallisesti katsottuna Saksan noususta\nEnglannin sijaan ihmiskunnan johtoon, hegeliläisen antiteesin\nesiintymisestä kuluneiden vuosisatojen demokraattista synteesiä\nvastaan, ja uuden, sanokaamme, kansallissosialismivivahteisen synteesin\ntulosta? Niinkö tarkoitat?\n\nKanslianeuvos kirkasti silmälasejaan ja kohdisti kysyvän katseen\nFinanssikamreeriin. Tämä vastasi myöntäen, jolloin kanslianeuvos\ntuumiskeli:\n\n-- Suuren virran kulkua ei voi huomata, jos katsoo sitä, kuten meidän\ntäytyy tehdä, silmät aivan veden pinnassa kiinni. Siinä kohdassa voi\nolla akanvirta. Vielä vaikeampi on suuntaa huomata, jos uimme siinä\nmukana, kuten myös voi sanoa tekevämme, sillä silloin puuttuvat\nvertauskohdat. Mutta jos Saksa nyt, kuten sanot, tahtoo asettua\nlänsimaisen kulttuurin johtoon, niin miten se voi olla liitossa sen\nvallan kanssa, joka ehdottomasti on tuon kulttuurin vaarallisin ja\nmahtavin vihollinen, eli Venäjän kanssa? Ja miten on sen suurtehtävään\nsopeutettavissa se, että se on luovuttanut Venäjän käsiin Baltian maat,\njotka edustavat itää vastaan nimenomaan saksalaishenkistä sivistystä,\nja kaikesta päättäen luovuttanee Suomen, vaikka tämä on sen aseveli ja\nlisäksi Venäjän pohjoisportin eteen rakennettu länsimaisen kulttuurin\näärimmäinen koillinen ulkovarustus? Selittäkää se!\n\n-- Voidaksemme tehdä sen, harkitsi tähän Valtioneuvos, meidän\ntäytyisi tuntea diplomatian salaisia loimia ja kuteita enemmän kuin\nse on mahdollista syrjäisessä asemassamme. Pysyäksemme suurissa,\nyleispiirteisissä tosiasioissa on muistettava nyt pohjaltaan olevan\nkyseessä Saksan nousun sekä Versailles'n kuilusta että muutenkin,\nmaailmanhistoriallisen kutsumuksensa käskystä. Sen luonnollisia\nvastustajia, jotka hinnalla millä hyvänsä tahtovat estää tuon nousun,\novat Englanti ja sen taakse ryhmittyneet voimat, ja tietenkin Venäjä,\njoka ei ole bolshevisminkaan valta-aikana lakannut haaveilemasta\nAasian ja Euroopan yliherruudesta. Käsitykseni mukaan ei tätä\nmaailmanhistoriallista voimien järjestymistä kahteen sovittamattomaan\ntaistelurivistöön voi rikkoa mikään tilapäinen, tilanteen poliittisen\npelin aiheuttama liitto vastapuolien joidenkin jäsenten välillä.\nLoogillisesti tästä johtuu, että Saksan ja Venäjän liittoa on pidettävä\nkahden verivihollisen teeskentelynä, aselepona, joka on molemmille\ntoistaiseksi erinäisistä syistä tarpeellinen. Venäjälle se voi olla\nvälttämätön siksi, etteivät Stalinin varustelut ole vielä saavuttaneet\nkorkeintansa, ja Saksalle siksi, että se täten välttyy taistelemasta\nkahdella rintamalla, lännessä ja idässä. Tämä näkökanta, joka Saksan\non ollut pakko ottaa huomioon, on tässä vaiheessa ohjannut Saksan\ndiplomatiaa.\n\n-- Liittoko ei siis ole johtunut siitä ulkonaisesta yhdennäköisyydestä\neikä tähän sisältyvästä aateheimolaisuudesta, jonka on voinut huomata\nmolempien diktatuurivaltojen rakenteessa ja joka olisi voinut herättää\najatuksen liittoutumisesta ja maailmanherruuden jakamisesta?\n\nTätä tiedusteli Finanssikamreeri, joka samalla neuvotteli Vanhan\ntohtorin kanssa, tilattaisiinko molotohvi vai rippentroppi.\nValtioneuvos puhalsi savupilven kohti kuninkaan kuvaa ja järkeili:\n\n-- Ei, siitä se ei ole johtunut, vaan juuri tuosta, mitä sanoin, eli\nvälttämättömyydestä saada selkä suojatuksi silloin, kun taistelu\nlännessä syttyy todenteolla. Saksan politiikka on ollut tässä\nerinomaisen viisasta ja kaukonäköistä, mutta ryssän politiikka -- sen\nomalta kannalta katsoen -- tavattoman tyhmää. Saksa on asettanut suuret\nasiat etualalle ja siirtänyt toisarvoiset, pienet kysymykset syrjään,\nmutta Venäjä on ahnehtiessaan läntisiä raja-alueitaan asettanut nämä\nkysymykset etualalle ja siirtänyt suuret asiat huomiseen. Kuulee\nniiden, jotka moittivat Saksaa sen liiton johdosta, sanovan ilkkuen,\nettei Saksa tunne ryssää, joka varmasti tulee pettämään sen. Minun\nmielestäni taas, jos tässä nyt yleensä tarvitsee puhua pettämisestä --\nsitähän tosin diplomatia etupäässä on --, Saksa on liittosopimuksellaan\ntosiasiallisesti jo nyt pettänyt ryssän. Venäläiset ovat luonnostaan\nviekkaita ja arvelevat sillä perusteella olevansa eteviä valtiomiehiä\nja diplomaatteja, mutta tässä he erehtyvät. Ollakseen sellaisia he ovat\nliiaksi sivistymättömiä.\n\n-- Tästä siis on johtunut, ettei Saksa ole voinut puolustaa Suomea?\ntuumi kanslianeuvos.\n\n-- Tästä, vahvisti Valtioneuvos. -- Suomi ja muut Venäjän ja\nSaksan välissä olevat kansat ja valtiot ovat noita pienempiä\nasioita, joihin Saksa ei ole voinut antaa suurten kansallisten ja\nmaailmanhistoriallisten kutsumustehtäviensä kompastua. Olen varma, että\nSuomen kohtaloa seurataan siellä -- huolimatta esim. siitä tylystä\nsävystä, minkä julkinen sana on diplomaattisista syistä meitä kohtaan\nomaksunut -- mitä suurimmalla osanotolla ja että varsinkin armeija on\nkauttaaltaan meidän uskollinen ystävämme. Tätä siellä ei kuitenkaan nyt\nvoida elintärkeiden poliittisten etujen vuoksi ottaa huomioon. Saksa\non suuri veli, jonka kädet ovat niin kiinni vereen ja henkeen käyvissä\nasioissa, ettei se voi auttaa meitä.\n\n-- Eikö sittenkään, vaikka meitä uhkaisi kuolema?\n\nKanslianeuvoksen ääni oli tukahtunut.\n\n-- En luule ainakaan nykyisessä valtiollisessa tilanteessa, sanoi\nValtioneuvos hiljaa.\n\n-- Saammeko mistään apua?\n\n-- Liittoutuneet, joiden etujen puolesta Suomi nyt joutuu taistelemaan,\nlähettänevät tänne ainakin näön vuoksi jonkin verran aseita, mikäli\nnäitä niiden toistaiseksi pienistä varastoista riittää. Ruotsi\ntoimittanee rahaa, elintarpeita, ehkä hiukan aseitakin, joita sillä\nmuuten ei liene liiaksi. Lisäksi tulee paljon myötätuntoa, jonka\nlämmössä maailma niin mielellään itseään virkistää, ja muutama tuhat\nseikkailevaa vapaaehtoista, joista on enemmän vahinkoa kuin hyötyä --\nsiinä luullakseni jokseenkin kaikki. Meillä ei ole muuta keinoa kuin\nluottaa vain itseemme ja taistella loppuun, joko voittoon tai kuolemaan.\n\nValtioneuvoksen rauhallinen ääni tärähti hiukan, vain sen verran, että\nsen saattoi huomata. Hän alkoi puhdistaa sumentuneita silmälasejaan.\nVanha tohtori, joka oli kuunnellut keskustelua vaieten, rummutti\npöytää hermostuneesti. Viereisestä huoneesta alkoi kuulua radion\nääntä. Soittelivat keveätä lauantai-illan ohjelmaa. Se viilsi korvia\ntässä huoneessa, jossa ajatukset kulkivat tuskallisilla urilla. Vanha\ntohtori vilkaisi kelloa. \"Kas vain\", hän sanoi, \"jo yli puoli kymmenen.\nKuunnellaanpas uutiset. Ehkä kertovat jotakin Moskovan-neuvotteluista.\nSittenhän meillä on taas sielunevästä täksi yönseuduksi\".\n\nHe istuivat vaitiollen, kuin laskien minuutteja jonkin suuren,\njännityksellä odotetun tapahtuman edellä. Kanslianeuvos näki\nmielikuvituksessaankoko Suomen kansan, kaukaisia saloja myöten, missä\nvain radio oli, kokoontuvan sen ääreen kuulemaan joko tuomion tahi\nelämän sanomaa. Kaikkien kasvoilta kuvastuu syvä huoli ja tuo ilme,\njonka vain varmuus kuoleman läheisyydestä voi synnyttää. Minuutti\ntoisensa jälkeen kuluu: 21.40--21.41--21.42--21.43...\n\nYhtäkkiä puhkesi puhumaan ääni, jonka vakavuus oli äskeisen iloisen,\nhilpeän menon täydellinen vastakohta. Mikä ohjelmanumero tämä oli?\nUutisia se ei voinut olla, sillä niihin oli aikaa vielä pari minuuttia.\nKuunnellaanhan! Viereisessä huoneessa hiljeni iloinen, meluisa\nkeskustelu. Mitä se sanoo?\n\n\"Ääni, joka lähestyy teitä, arvoisat radiokuuntelijat, salaperäisten\neetteriaaltojen välityksellä\" -- niin puhui tuo tuntematon -- \"on\nrohjennut ottaa puheenvuoron koettaakseen ilmaista sitä, mikä näinä\naikoina palaa sydämemme yhteisenä liekkinä. Koteihinne, joista perheen\npyhän lieden tuli karkoittaa syksyn pimeyden ja joissa huolestuneina,\njännittyneinä, sielussa jylhien vaiheiden totiset tunnut, ryhmitytte\nkuulemaan uutisia ihmiskunnan ja oman kansamme tuoreimmista\nkohtaloista, se koettaa tuoda henkäyksen siitä voimasta ja uskosta,\njolla kansamme on murtanut itselleen tiensä menneisyyden aamuhämärästä\ntähän iltahetkeen saakka. Katsokaamme kaikki tuohon kuljettuun tiehen\nja me toteamme hämmästyen, ilahtuen, riemastuen, miten se on kuiluista\nja koleikoista huolimatta sitkeästi pyrkinyt eteen- ja ylöspäin, ja\nlopuksi saapunut siihen, missä nyt olemme. Rinnassamme kirkastuu\nuudeksi vakaumukseksi se, ettei Suomen kohtalo ole riippuvainen\nmaallisista vallanpitäjistä, vaan on ylimmässä ymmärkissä kansamme\nkertakaikkiaan määrätty vapaana ja koskemattomana, aina vain varttuvana\nja voimistuvana, suorittamaan suurtyötä: karun pohjolan raivaamista\notolliseksi viljelykselle ja valolle, kulttuurille, kokonaisuuden\nja yksilön onnelle. Se asia ei ole neuvottelujen alainen, vaan pyhä\nkutsumus, joka on juuri meidän täytettävä\".\n\n\"Sieluumme kantautukoon tänä siunattuna lauantain iltahetkenä lämmin\nkuiskaus ja toivotus: Rauha meille kaikille, horjumaton luottamus\noikeuteemme ja tehtäväämme kansana ja yksilöinä, keskinäinen rakkaus ja\nrajaton alttius toistemme tukemiseen!\"\n\n\"Kun täytämme tämän, voi siitä, mikä nyt tuntuu pimeältä ja\nvaaralliselta, tullakin suuren kansallisen nousun vaihe\".\n\nVallitsi muutaman sekunnin syvä hiljaisuus. Kanslianeuvos oli saanut\nsanoista lohdutuksen, sillä ne olivat kuin vartavasten puhutut\nhänen ahdistetulle sydämelleen. Samoin oli niiden voima vaikuttanut\nrohkaisevasti muihinkin. Kun ne kuitenkin olivat tulleet kesken\niloista, kevyttä lauantai-ohjelmaa, kuin olisi tanssisaliin yhtäkkiä\nastunut tumma mies, joka kättä nostaen olisi vaatinut hiljaisuutta,\nne herättivät rohkaisun ohella epäilyksiä siitä, että niillä kenties\ntahdottiin valmistaa radiokuuntelijoita ottamaan vastaan jotakin\nMoskovan-neuvotteluissa tapahtunutta ratkaisevaa, vakavaa käännettä.\nVaikka tällaista sanomaa ei sitten seurannutkaan -- ilmoitettiin\nvain valtioneuvos Paasikiven paluusta --, jäi monen mieleen kohoavan\nrohkeuden rinnalle väräjöimään tunnetta siitä, että tulossa saattoi\nolla suurempi turma kuin kukaan voi vielä tällä hetkellä kuvitella.\n\nAika oli tullut klubin jalopeurojen lähteä kotiin. Vanha tohtori ja\nFinassikamreeri kostuttivat huulensa rippentropin viimeisillä tipoilla,\nkanslianeuvos tyhjensi miedonmiedosta todistaan sen vähäisen märkyyden,\nmikä vielä oli jäljellä lasin pohjalla, ja valtioneuvos sammutteli\nmietteissään sikarinpätkänsä bamusakuppinsa laitaan. He lähtivät\nliikkeelle haluttomasti, sillä meno klubin lämpimästä, valoisasta\nsuojasta ja ystävien rohkaisevasta seurasta syksy-yön synkkyyteen ja\nyksinäisen kodin orpouteen tuntui vaikealta. He pelkäsivät kaameita\najatuksia ja hirveitä mielikuvia, jotka kuin petolauma ryntäsivät\nkimppuun juuri kun oli tulemaisillaan armahtava uni, tämä ihmisen\nparas ystävä ja onnettomien lohduttaja. He pelkäsivät vaikeata yötä ja\nvarsinkin heräämistä aamun tietoisuuteen, kun ja jos uni oli vihdoinkin\nsuostunut edes muutamiksi hetkiksi ummistamaan heidän silmänsä. Tuo\nherääminen nykyisen elämäntaakan kantamiseen oli kanslianeuvoksen\nmielestä kai jokseenkin samanlaista kuin kuolemaantuomitulla hänen\nviimeisenä aamunaan. Kuoleman varmuudesta huolimatta hän on nukahtanut\nja joutunut ehkä näkemään kauniita unia, joissa nauttii täysin\nsiemauksin valveilla ollessaan turhaan tavoittelemastaan onnesta.\nJuuri kun hän ehkä on nautintonsa ja onnentunteensa huipulla, hänet\nherätetään. Ensimmäisissä silmänräpäyksissä hän viipyy vielä puoleksi\nautuaan unensa mailla, kunnes samalla jylhä tietoisuus valkenee.\nSilloin hänet valtaava tunne lienee suunnilleen samanlainen -- näin\nkanslianeuvos kuvitteli -- kuin se, joka näinä aikoina joka aamu inhana\nellotuksena tulvahti suomalaisten mieleen.\n\nHe erosivat alaovella tuolla vanhuksille kuvaavalla tavalla, joka\non ulkonaisesti välinpitämätön, huoleton, mutta sisältää kuitenkin\nkaiken, mikä on tarpeellista, vieläpä senkin, että \"tämä kerta voi olla\nviimeinen\". Oli tähtikirkas yö niinkuin oli ollut melkein koko syksyn.\nVanhan kirkon puisto vartioi sukupolvien unta ja tuijotti samalla\nikikorkeuteen kysyen vaativasti, milloin oli tuleva vallitsevaksi se\nrakkaus, jonka sanomaa oli niin kauan julistettu? \"Mutta aika, joka on\nihmisen mielestä iankaikkisuuden pituinen\" -- kanslianeuvos ajatteli\n--, \"on kehityksen aikataulussa vain sekunnin murto-osa, jonka kuluessa\nihmispeto ei ehdi kesyttyä eikä kouluttua. Hänellä on ja tulee olemaan\nvielä laskemattomiin aikoihin käytöksessään ala-arvoinen numero. Suuren\nkoulumestarin täytyisi ryhtyä hänen suhteensa erikoistoimenpiteisiin,\njotta uuden, paremman maailman aamu vihdoinkin alkaisi valjeta. Kuka\ntietää, vaikka nyt olisikin kysymys siitä?\"\n\nVanhan kirkon kullattu risti heijasti himmeästi tähtien valoa, kun\nkanslianeuvos kääntyi katsomaan sitä Annankadun kulmasta.\n\n\n3\n\nOli torstai, marraskuun 30 p. 1939 klo 9. Tuomari Vuori oli\nlevännyt vähän pitempään ja oli siis vasta nyt kylpyhuoneessa\npeseytymispuuhissa. Hän oli nukkunut viime öinä hiukan paremmin,\nsillä Moskovan-neuvottelujen rauettua oli hänessä niinkuin muissakin\npäässyt vallalle hämärä, mihinkään tosiasioihin perustumaton optimismi.\nAjateltiin, etteihän nyt edes ryssäkään voisi ryhtyä sellaiseen\nkatalaan rikokseen, mitä hyökkäys Suomen kimppuun olisi merkinnyt,\nja uskottiin sen tyytyvän lopulta siihen, mitä Suomi vapaaehtoisesti\nhaluaisi antaa. Tosin se oli sanonut pari päivää sitten -- taisi olla\ntiistaina, marraskuun 28 p. -- irti hyökkäämättömyyssopimuksen, mutta\nsehän saattoi olla peloittelua. Koulut olivat taas aloittaneet työnsä.\n\nTuomari Vuori raappi poskiansa tavallista kiireemmästi, sillä hänen\ntäytyi joutua työhönsä: ensiksi katsastamaan ja järjestämään toimiston\nasioita ja sitten perehtymään uusiin tehtäviinsä virastossa, jonne\nhäntä oli yhtäkkiä pyydetty asiantuntijaksi. Hänelle ei ollut\nsuotu edes miettimisaikaa, ottaisiko hän tuon toimen vastaan, vaan\noli sanottu, että on ottaminen. Asianomainen korkea virkamies oli\nilmoittanut puhuvansa viran puolesta. \"Valmistaudu vain\", hän oli\nneuvonut, \"sellaisen hallinnollis-taloudellisen keskuksen johtajaksi,\njossa liikemieskokemuksesi, järjestelykykysi ja lakimiestaitosi\njoutuvat tarjoamaan parhaintaan\". -- \"Onko tämä isänmaallinen\nvelvollisuuteni?\", tuomari Vuori oli kysynyt. -- \"On\". -- \"Selvä\nsitten\".\n\nTuomari Vuori oli heti oivaltanut uuden toimensa keskeisen tärkeyden\nja oli iloinen saavuttamastaan luottamuksesta. Hänen uskottiin siis\nvielä kykenevän johonkin. Se merkitsi hänelle hyvitystä entisistä\nloukkauksista ja vahvisti hänen itseluottamustaan. Sitäpaitsi hänestä\ntuntui helpottavalta päästä työskentelemään edes siviilirintamalla,\nkun ei enää kyennyt tarttumaan kivääriin. Nyt hänen osuutensa Suomen\ntoisessa vapaussodassa, jos sellainen todella syttyisi, oli selvä.\n\nHän ei voinut olla hymähtämättä eräälle asialle, joka tässä yhteydessä\nkuvasteli hänen mielessään. Mikäli hän ymmärsi -- ja hän oli jokseenkin\nhyvin selvillä näistä asioista --, hän joutuisi ennenpitkää toimimaan\nentiseen liikkeeseensä nähden esimiehen tai sallimuksen asemassa.\nLiiketoimet eivät tulisi sujumaan, ellei niille saataisi hänen\nsiunaustaan. Liikkeen johtajan täytyisi lyödä pöytään nuhteettomat,\nlailliset paperit. Sellaisten tarkastaminen kuului mm. tuomari Vuoren\ntehtäviin hänen uudessa virassaan. Oli meneteltävä niin ankarasti,\nettei pienimmällekään vilpinpoikaselle jäänyt reikää, mistä pujahtaa\nnäkymättömiin. Kuka olisi uskonut, että sallimus asettaisi näin vielä\nkerran tuomari Vuoren ja hänen pahimman vihamiehensä vastakkain!\nArvattavasti mies jo tänä aamuna tiesi asian ja harkitsi parhaillaan,\nehkä juuri näin ajellessaan partaansa ja valmistautuessaan uusien\nhienojen kaappausten tekoon, mihin varokeinoihin hänen oli ryhdyttävä\ntuomari Vuorta vastaan. Ensimmäiseksi oli neuvoteltava johtokunnan\npuheenjohtajan kanssa, jonka asiantuntemus olisi hyödyllinen\nlähdettäessä purjehtimaan sodanaikaisten salakarien välitse kohti yhä\nkasvavia liikevoittoja. \"Hyvän luotsin liike tarvitseekin, jos sen\nmieli kulkea muita kuin niitä väyliä, jotka minä sille viitoitan\",\nnauroi itsekseen tuomari Vuori ja vilkaisi samalla kelloansa. Se oli\nnyt puoli kymmenen paikkeilla.\n\nSiinä silmänräpäyksessä alkoi kuulua luihin ja ytimiin asti tunkeutuvaa\nulvontaa. \"Sireenin ääntä se on!\" tajunta todisti heti, mutta\nkieltäytyi uskomasta aistejansa, kun ulvonta nousi korvia vihlovaksi,\nlaski taas, ja sitten tahdikkaasti kohoten ja alentuen eteni\navaruudessa julmana aaltoliikkeenä, joka ilkkuen tunkeutui kaikkialle,\nsuljetuimpiinkin suojiin, ja ilmoitti sen nykyajalle tyypillisen\nkulttuuriuutisen, että toimeenpantiin parhaillaan ilmahälytystä.\nTuomari Vuori ymmärsi kyllä heti, että kysymys oli sellaisesta,\nmutta ensimmäisinä tyrmistyksen sekunteina hänen tietoisuutensa\nkieltäytyi myöntämästä sitä, että hälytys olisi todella aiheutunut\nvenäläisten koneiden hyökkäyksestä. \"Ei, sellainen raakuus ei voi\nolla mahdollinen!\" hänen inhimillisyysuskonsa protestoi kiivaasti,\nkauhistuneesti.\n\nSitten hän heräsi toimimaan. Makuuhuoneessa hän tapasi Helena-rouvan\nviimeistelemästä pukeutumistaan. Hänkin oli tänä aamuna levännyt\nhiukan kauemmin. Helena-rouva oli kalpea ja sormet vapisivat hänen\njärjestellessään hiuksiaan, mutta muuta levottomuuden merkkiä ei juuri\nvoinut huomata. \"Aamiainen on puoli kaksitoista, sillä minulla on\nkello kaksitoista kokous sotilaskodissa. Tämä on ilmavaarahälytys.\nTiesin sitä odotettavan tänään, sillä kuulin siitä eilen erään korkean\nupseerin rouvalta. Saa nähdä, mitä kauhuja saamme pian kokea. Mutta\nei ole varaa valita. Pojat ovat kai jo taistelussa rajalla. Meidän on\nsuoritettava osuutemme täällä\". Helena-rouva kääntyi miehensä puoleen,\nkatsahti häntä silmiin ja purskahtaen itkuun vaipui hänen syliinsä.\nMutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Kyynelten lähteet olivat tuskin\npäässeet aukeamaan, kun ne jo sulkeutuivat. Helena-rouva suoristautui,\nkuivasi silmänsä ja hymyili puolisolleen surumielisesti: \"Ei itkulla,\nvaan tyyneydellä ja kärsivällisyydellä!\" -- \"Vanhan ohjeesi mukaan,\nettä 'vähitellen, hiljalleen'\", kuiskasi tuomari. -- \"Eilen sattui\nlaatikkoa penkoessani käteen isoäidin kirje, jonka olin saanut häneltä\nodottaessani Kalevia. Olin silloin kahdenkolmatta. Se alkoi kuten\nkaikki mummun kirjeet sanoilla 'Jumala antakoon sinulle terveyttä,\nrohkeutta, kärsivällisyyttä ja rakkautta'. Oli kuin olisin saanut sen\ntuoreeltaan sillä hetkellä\".\n\nTuomari meni viereisen, oman huoneensa ovelle ja koputti. Kuultuaan\nhennon, aran \"sisään!\" hän avasi oven. Huone oli jo siistitty ja\nikkuna oli auki. Sireenien yhä jatkuva ulvonta tunkeutui siitä\nkaameana, eläimellisenä mölinänä ja rasitti viiltävästi rumpukalvoja.\n\"lapsiraukka, sulje toki ikkuna!\" sanoi tuomari ja täytti käskynsä itse.\n\nAnja Tuuliala katsoi tuomariin säikähdyksestä ja kauhusta\nluonnottomasti laajentunein silmäterin. Hän oli sairaanhoitajattaren\npuvussa, sillä hän oli nyt suorittanut kurssinsa ja oli juuri lähdössä\nläheiseen sairaalaan aloittamaan palvelustaan. Tultuaan kesällä\nvierailukäynniltään kanslianeuvoksen luota hän oli Helena-rouvan\npyynnöstä muuttanut asumaan tuomari Vuoren kotiin, koska tämä oli tyhjä\nja oikeastaan jo Anjankin koti. Mutta nyt hän muuttaisi sairaalaan\nomaan huoneeseensa. Hän kysyi mielenliikutuksesta tukahtuneella äänellä.\n\n-- Onko sota jo alkanut? Onko Kannakselle jo hyökätty?\n\n-- Rajapitäjät on tyhjennetty ja asumukset poltettu. Rauhoitu, Anja, ja\nole luja!\n\nTuomari Vuori katsoi säälien poikansa morsianta, joka oli\nammattipuvussaan entistä hennomman ja sielukkaamman näköinen. Anja\nkohotti vartaloaan, ryhdistäysi ja mumisi:\n\n-- Se on totta -- anteeksi! Nyt juuri on heikkojen oltava lujia.\nEi saa ajatella itseään, vaan aina muita. Nyt minun täytyy lähteä\ntyöhön. Kenties siellä jo joku pommin ruhjoma tarvitsee apuani. Hyvä\nsetä, älkää pelätkö puolestani, sillä vaikka olen näin heikko, olen\nsilti voimakas. Jumala on heikoissa väkevä. Se on meidän kaikkien nyt\nosoitettava. Toisin kerroin minua aavistuttaa kummasti. Tulen kyllä\nkäymään pian ja ainakin soitan, ellen pääse...\n\nAnja alkoi järjestellä tavaroitaan. Sireenin ulvonta oli lakannut\nja vallan oli saanut kammottava, kuolemaa odottava hiljaisuus.\nTuomari kiiruhti keittiöön katsomaan Esteriä, sillä äsken tullessaan\nkylpyhuoneesta hän oli ollut kuulevinaan keittiöstä itkua. Esteri\nräpsytteli kaasun sytytintä, mutta ei saanut kaasua palamaan, sitä kun\nei enää johdossa ollut. Tuomari väänsi kiinni päähanan, kävi sulkemassa\njunkkerin, ja palasi selittämään Esterille asiaa. Että näet venäläisiä\npommikoneita oli liikkeellä ja että oli mentävä pommisuojaan siksi,\nkunnes annettaisiin loppuhälytys. Esteri, jonka keittiöpuuhia itku ei\nollut voinut estää, pysähtyi miettimään ja sanoi sitten:\n\n-- Siinä ovat sitten ne Antin jalot ryssät!\n\nTuomari ei ehtinyt tiedustelemaan, mitä Esteri näillä sanoilla\ntarkoitti, vaan riensi ulos saamaan laajempaa näköalaa kuin mikä oli\nneljän seinän sisässä mahdollista. Turuntiellä liikehti sankasti\nihmisiä. Ellei olisi tiennyt, mitä oli tapahtumassa, olisi saattanut\nluulla heidän olevan aamukävelyllä, ihailemassa taivaan kirkkautta\nja talven kynnykselle uupuvan auringon vielä nyt kaikkeuteen valamaa\nvalon runsautta. Lähemmin katsoen saattoi kuitenkin huomata monien\nkasvoilla säikähtyneen ilmeen. Keskusteltiin ryhmittäin. Kuului\nväittelyä. Monet olivat sitä mieltä, että hälytys oli ollut vain koe,\nmutta toiset tiesivät kolme pommikonetta nähdyn Käpylän puolessa\nja Malmin lentokentälle pudotetun pommeja. Turuntien paloasemalla\noli täysi miehistö -- kun vain ei olisi ollut enemmänkin. Tuomari\ntiedusteli muutamalta nuorelta, atleettimaiselta palosotilaalta, oliko\nhälytys tosiaankin ollut vakavasti tarkoitettu, ja sai vastaukseksi\nkummastuneen, melkein säälivän hymähdyksen: \"Kyllä maar se sitä oli!\nKai herra pian pääsee siitä selville, kunhan vain aikanne tässä\nkäveleskelette ja varrotte\". Toiset palosotilaat naureskelivat ja\nkatselivat taivaalle. Heillä oli tietty, selvä paikkansa ja tehtävänsä,\neivätkä he näyttäneet millään tavalla epäröivän tai arkailevan. \"Kyllä\ntästä pian sammuttamista koituu!\" kuului muuan tuumivan.\n\nTuomari Vuori läksi palaamaan takaisin Runeberginkadulle päin. Sää\noli todellakin ihana tämänkin syksyn ilmoiksi, jotka olivat olleet\nmelkein poikkeuksetta ensiluokkaisen kauniita. Tuntui uskomattomalta,\nmahdottomalta, että ihminen, vieläpä köyhälistövaltion kansa, joka\nei ollut muuta tehnytkään kuin kerskaillut oikeamielisyydestään ja\nvapaudenrakkaudestaan, olisi luomakunnan se jäsen, joka tahallaan,\nvajonneena väkivaltaviettiensä orjaksi, rikkoisi tämän kauniin\nsyyspäivän viileän, seesteisen rauhan verenvuodatuksella. Mielessä\nkertautuivat taas uutena myrskynä, uusina epätoivoisina huutoina ja\nrukouksina, kaikki ne maahan poljetun eetillisyyden parkaisut, jotka\nolivat nyt jo lukemattomia kertoja salamoineet sielun taivaalla\nretoorisina kysymyksinä, mutta saamatta mitään vastausta.\n\nEi -- nyt se saivat sellaisen. Messuhallin kohdalla ajoi tuomaria\nvastaan polkupyörällä poliisi, joka vuoroin vihelsi räikeästi\npillillään, vuoroin huusi varoittavalla, omituisesti huolestuneella\näänellä: \"Menkäätten, hyvät ihmiset, pommisuojiinne, sillä\ntoistakymmentä konetta käsittävä laivue on tulossa!\" Seisoskelevat,\nepäröivät ihmisparvet näyttivät säpsähtävän, kunnes samassa saivat\njalat alleen. Nyt oli tilanne selvinnyt jo niin paljon, että uskottiin\nvaaran todellakin uhkaavan. Minuutissa katu oli niin tyhjä kuin se\nolisi lakaistu. Raitiovaunut eivät liikkuneet, autoilla ei ajettu,\naskelkaan ei kapsahtanut. Oli niin hiljaista kuin olisi kaupunki\nyhtäkkiä kuollut. Tuomari Vuorta suorastaan kammotti ja hän meni\nkotiinsa odottamaan siellä noita uusia pommikoneita ja niiden pommeja.\n\nHän istui Helena-rouvan kanssa aamiaispöydässä ja nautti kylmää\nruokaa. Vaarasta huolimatta tai juuri sen vuoksi hän tahtoi syödä,\nsillä \"kai tässä sitäkin voimaa tarvitaan, jota ruoasta lähtee\", hän\najatteli proosallisesti. Helena-rouva tuijotti lautaseensa syvissä\nmietteissä, muistamatta syödä ollenkaan ja jokseenkin tietämättömänä\nympäristöstään. Vain silloin, kun ulkoa kuului poliisin pillin\nkimakka vihellys ja kauempaa jostakin kumeita jymähdyksiä ja teräviä,\nahtaita paukahduksia, hänen kulmakarvansa hypähtivät ja huulensa\nvärähtivät. Mitä nuo äänet merkitsivät? Varoituksia ihmisille, pommeja,\nilmatorjuntatykkien työtä? Hyvin mahdollista. Tuomari Vuori ei voinut\ntietää sitä varmaan, mutta se oli hänestä todennäköistä. Oltiin\nkurkkua myöten Suomen puolustussodassa punaryssää vastaan. Siitä ei\npäässyt mihinkään. Kesällä 1938 hän oli ollut matkalla Kalevin kanssa\nPäijänteellä ja joutunut siellä puheisiin kolmen nuoren ruotsalaisen\nherran kanssa. Heissä oli heti saattanut huomata tuon suojelevan,\nparemmin ymmärtävän asenteen, joka on kaikille ruotsalaisille\nluonteenomaista, periytynyttä heihin Kahdennentoista Kaarlen univormuna\nja saappaina. He olivat hymyilleet hänelle kuin lievästi mielisairaalle\nhenkilölle hänen sanottuaan, että suomalaisten oli pakko varustautua\nniin hyvin kuin jaksoivat ja taisivat, koska ryssä varmasti kerran\nhyökkäisi Suomeen. He eivät ilmeisesti olleet uskoneet venäläisistä\nsellaista -- olivat todennäköisesti salakommunisteja tai muuten\nradikaaleja, mikä oli tuomari Vuoren mielestä vain toinen nimi samalle\nasialle. Eräänä kesänä hän oli joutunut lentämään Viipuriin ja oli jo\nkoneessa tutustunut kahteen skotlantilaiseen nuorukaiseen, jotka olivat\nsanoneet olevansa matkalla Pietariin. Toinen oli tullut surkeasti\nlentokipeäksi, mutta oli heti perille tultua virkistynyt niin paljon,\nettä oli jaksanut lähteä Uuraaseen katselemaan puutavaravarastoja.\nTuomari Vuoresta oli ollut omituista, että tuollainen tuntematon\nmuukalainen sai mennä esim. sellaiseen paikkaan kuin Uuraaseen aivan\nvapaasti ja silmämääräisesti inventoida ja kai valokuvata siellä\nvarastot kenenkään kysymättä lupaa, saati estämättä. Päinvastoin\nkaikki, etenkin poliisi, tulisivat tekemään parhaansa tämänkin\n\"turistin\" auttamiseksi. Pietariin päästyään hänellä olisi sitten\njotakin kertomista. Toisella noista nuorista miehistä oli ollut\npistävät, pahat silmät. Tuomari Vuori ei ollut pitänyt niistä. Molemmat\nhe olivat olleet kiinnostuneita tietämään suomalaisten käsityksiä\nVenäjän oloista. Kummallisinta oli ollut, etteivät he olleet epäilleet\npääsymahdollisuuksiaan rajan yli, vaikka heillä ei ollut ollut vielä\nsillä hetkellä viisumia. He olivat matkustaneet \"vapaina turisteina\"\neivätkä Inturistin kuljettamina.\n\nTuomari Vuori heräsi mietteistään. Miksi hän nyt muisteli noita\nruotsalaisia ja skotlantilaisia poikasia? Kai tueksi sille\nkäsitykselleen, että bolsheviikit saivat tehdä mitä tahansa, kenenkään\nlopullisesti suuttumatta heihin. Itsekkäiden etujensa vuoksi Euroopan\nsuurvallat olivat valmiit antamaan heille anteeksi katalimmatkin\nrikokset. Maailmansodan jälkeinen henkinen suuntaus, varsinkin\nkirjallisuus, oli ollut laajalti salabolshevismin saastuttamaa. Niin\noli ollut Suomessakin. Hyökkäyksen Suomeen bolsheviikit myös saisivat\nanteeksi. Tänään Saksa salli sen tapahtua. Huomenna Englanti, joka nyt\ntekopyhästi sitä kauhisteli, ymmärtäisi sitä sangen pitkälle. Ikuinen\noikeus -- missä viipyi se? Oliko sitä olemassakaan?\n\nMitä oli kello? Puoli kaksitoista. Tuomari Vuori säpsähti hereille\nja nousi. \"Minun täytyy mennä uuteen toimeeni -- ainakin katsomaan\".\n-- \"Älä sentään mene, sillä keskikaupungillahan voi olla kaikki\nsekasorrossa!\" -- \"Älä sinäkään mene sotilaskotiin!\" -- \"Minun\ntäytyy, sillä siellä on tärkeitä asioita\". -- \"Niin minunkin uudessa\ntoimistossani\".\n\nHe vaihtoivat nämä sanat melkein koneellisesti ja lähtivät yhdessä.\n\"Tehtävämmehän ovat tarkoitetut suoritettaviksi juuri sodan\naikana. Rauhan vallitessa ne eivät ole niin välttämättömiä eivätkä\nmäärähetkistä riippuvia. Ovathan poikamme rintamalla vihollisen tykki-\nja muun tuhotulen kohteina. Kotirintaman täytyy kestää sama kuin\nheidän\".\n\nRaitiovaunut eivät kulkeneet eikä autoja näkynyt. He lähtivät menemään\nTuruntietä kaupungille päin. Nyt se ei enää ollut tyhjä, vaan täynnä\nihmisiä. Katkeamattomana virtana nämä nyt palasivat koteihinsa\nkeskikaupungilta, jonne olivat aamulla menneet työpaikkoihinsa.\nTuomari Vuori tarkasteli heitä uteliaasti, sillä hän oli tullut\näsken kysyneeksi, minkä näköinen on suomalainen tällaisen vakavan,\nennenkuulumattoman vaaran hetkellä, sinä sekuntina, jolloin hänen\neteensä aukeaa hänen kansansa historian syvin kuilu? Ei hymyn\nhäivähdystäkään saattanut huomata eikä sanaakaan voinut kuulla.\nTuo joukko oli niin vakavaa ja äänetöntä kuin se olisi ollut\nhautajaissaatto. Ehkä se olikin sellainen? Saatteli hautaan Suomen\nitsenäisyyttä? Tunsi vaistomaisesti olevansa ikäänkuin siinä\ntilanteessa tällä hetkellä? Ei, tuomari Vuori ei uskonut tätä.\nTodennäköisimmin nuo ihmiset ajattelivat juuri samoin kuin hän itse eli\nponnistelivat sielullisesti totuttautuakseen siihen kaikesta huolimatta\nylen yllättävään asiaan, että Suomi oli joutunut taistelemaan elämästä\nja kuolemasta maailman mahtavinta rosvokansaa Vastaan, joka oli\nuhmaillen astunut kaiken tähän asti velvoittavana ja pätevänä pidetyn\nhyveellisyyden ulkopuolelle. Vaara oli suurempi kuin kreikkalaisilla\npersian barbaarien hyökätessä heidän maahansa, sillä olivathan siellä\nvälissä meri, salmi ja lumihuippuinen vuoristo. Venäläisten ja meidän\nvälissä ei ollut muuta kuin tavallista maata, kankaita, soita,\nvesiä, jotka pakkanen pian tekisi kulkukelpoisiksi ja luonnollisiksi\nlentokentiksi.\n\nTuli vastaan tuttava, maailman lempein ja rauhallisin mies. Nähdessään\nhänet kerran suojeluskuntalaisen puvussa ja kivääri olalla tuomari\nVuori oli laskenut leikkiä. \"Rakas veli\", hän oli hymyillyt, \"aina\nkun satut tulemaan vastaani tuossa kauniissa, isänmaallisesti\nsotaisessa asussa, mieleeni muistuu joskus lapsuudessa aapisesta\ntai lukukirjasta lukemani kertomus nimeltä 'Kun rauhanmies sotaa\nkävi'\". Tuttava oli hymyillyt vastaan sillä tavalla kauniisti ja\nlempeästi, mikä oli hänelle ominaista. Hänen vakavalle muodolleen\nlennähti huolestumisen ilme, kun hän näki tuomari ja rouva Vuoren.\n\"Menette kaupungille päin?\" hän sanoi. \"Sieltähän päinvastoin tulevat\npois kaikki, jotka suinkin pääsevät. Onhan parhaillaan hälytystila.\nPelätään vihollisen pommittavan juuri keskikaupunkia\". -- \"Älkää\nolko huolissanne puolestamme\", lohdutti häntä Helena-rouva. \"Menemme\nvain välttämättömille asioille ja palaamme pian takaisin kotiin\".\nErottiin ja jatkettiin matkaa. Postitalon katolla vartioitsi\nilmatorjuntakonekivääri. Tuomari Vuori hymähti katkerasti muistaessaan\nvarusteluissamme tapahtuneita laiminlyöntejä.\n\nMuutama viikko sitten, eräänä sateisena päivänä, jollaiset olivat\nolleet kuluneena syksynä niin harvinaisia, jo hämärtyvässä\nillansuussa, mieli masentuneena yhä jatkuvista, jännittävistä\nMoskovan-neuvotteluista, tuomari Vuori oli palaillut toimistostaan\nsyviin mietteisiin vaipuneena. Tapansa mukaan hän oli seisahtunut\nSuomalaisen kirjakaupan ikkunan ääreen, jossa ei ollut silloin vielä\nollut laudoitusta, ja katsellut kirjallisuutta, mutta oli jo samalla\nlähtenyt jatkamaan kulkuaan. Omituinen, tuskallinen mielikuva oli\nnäet siinä lennähtänyt kiduttamaan häntä kaiken muun lisäksi. Oli\nkuin hän olisi nähnyt pienen alastoman lapsen pudonneen maantielle,\njota parhaillaan ajaa jyristivät ihmisnerouden uusimmat saavutukset,\ntankit eli hyökkäysvaunut. Ihmisen hengenlapsi, runous, filosofia,\nkaikki hyvä, jalo ja kaunis, ojenteli tuossa kätösiään korkeutta\nkohti, musertuakseen pian atoomeiksi. Ei jäänyt olevaisuuteen muuta\ntekijää kuin raaka voima. Sitten tuomari oli tullut ns. \"Lasipalatsin\"\nkohdalle ja tuntenut, kuinka siinä väkisin muistui mieleen ajatus, joka\noli syntynyt hänen nähdessään tämän \"palatsin\" ensimmäisen kerran.\nSe oli yhtä pöyhkeä nimeltään kuin koko nykyaikainen \"kulttuuri\" ja\ntodellisuudessa yhtä arvoton kuin tämä. HOK:n ravintolan edustalla oli\nollut komppaniallinen miehiä, ilmeisesti järjestyksestään päättäen\nsotilaita, vaikka olivatkin siviilipukineissa. Kaikki he olivat\nkolmissakymmenissä -- tukevia, väkeviä, hyväkuntoisia miehiä, joita\noli koottu yksikköihinsä odottamaan lähtöä rintamalle. Rauhallisina he\nsiinä seisoskelivat, vartoen kai käskyä mennä ruokailemaan ravintolaan,\njossa heitä ehkä väliaikaisesti muonitettiin. Sydäntä oli viiltänyt\nnähdessä, ettei ainoallakaan ollut sotamiehen asua, vaan että he kaikki\nolivat pukeutuneet \"univormuun\", jonka kansan katkera huumori oli jo\nehtinyt leimata malliksi \"C39\". Yhteiskunnallinen elintaso ilmeni\npuvuista selvästi. Palttoota ei ollut kellään -- sitä ei nähtävästi\nriveissä voitu käyttää tai olivat miehet tahallaan jättäneet sen kuten\nmuutkin paremmat vaatteensa kotiin säästääkseen ne toisiin aikoihin\n--, mutta monella oli sentään kunnollinen takki ja saappaat. Useiden\ntakki oli kuitenkin ollut, aivan riittämätön syksyiseen sadesäähän,\njalkineina oli monilla vain kuluneet nauhakengät. Tuomari Vuori oli\nymmärtänyt, että noilla sotaan lähtevillä nuorilla miehillä oli suuri,\nvahva usko, ja erikoisesti juuri siksi hänen sydäntänsä viilsi. Millä\nvoivat konsulit korvata tässäkin suhteessa tekemänsä laiminlyönnit,\nmiten kestää vastuun, jota nämä kohtalokkaat ajat kasaamalla kasaavat\nheidän ovensa eteen?\n\nTultuaan tavaramakasiinien kohdalle hän oli sattunut näkemään, kuinka\nkomppania toisensa jälkeen oli sulloutunut täällä, sivuraiteilla,\nolevaan junaan. Kaikki olivat olleet asevelvollisuusiässä olevia nuoria\nmiehiä, joita ilmeisesti ei \"surulla ruokittu\". Ilme oli päättäväinen\nja samalla hilpeä, toisilla melkein ylimielinen. Univormua ei ollut\nkellään, vaan kaikki olivat kotoisissa pukineissa, pikkutakkisillaan,\njotkut kuluneessa \"överhaalarissa\", kolmansilla yllään jo paljosta\nkäytöstä kulunut suojeluskuntatakki. Hän oli kääntänyt päänsä pois,\nsillä nuo huonosti varustetut pojat olivat olleet hänelle liiaksi\ntunteisiin koskevaa nähtävää. Siten hän ei kuitenkaan ollut murheelta\nsäästynyt, sillä ratapihan toisesta portista oli juuri hänen tultuaan\nsen kohdalle tuotu kuormallista upouusia, maalaamattomia ruumisarkkuja.\nNe olivat olleet, mikäli tuomari oli saattanut huomata, hyvästi ja\nmallikkaasti tehtyjä -- konetyötä enimmäkseen, tietysti, sillä mitenpä\nmuuten olisi saatu valmistetuksi näin äkkiä sellaista määrää, mikä nyt\nkohta tarvittiin. Toisista irvisteli oksanreikä sieltä, toinen täältä,\nkuin pääkallon silmä-aukko. Niitä oli tuotu kai jostakin verstaasta\nmaalattaviksi. Tuomari Vuori oli toivonut, etteivät poikaparat olisi\nnähneet arkkuja. Ehkeivät nähneetkään, kun oli paljon raiteita ja\nvaunuja välissä. Tuomari Vuoren oli vallannut lohduttoman traagillinen\ntunne ja samalla hirvittävä viha sotaa vastaan.\n\nHe olivat nyt Hankkijan edustalla olevalla aukiolla. Yhä riitti\nkeskikaupungilta ihmisvirtaa. Se jakautui tässä kahtia, toinen\nkääntyäkseen vasemmalle etu-Töölöön, toinen jatkaakseen kulkuaan\nsuoraan eteenpäin taka-Töölöön. Ilmassa kävi kumma vilske, sillä\nkyyhkyset olivat kokoontuneet suuriksi parviksi, jotka lentelivät\nlevottomina sinne tänne, voimatta asettua pitemmäksi ajaksi rauhaan.\nOliko niillä aavistus, että ilmassa saattoi pian liidellä isompia\ntuhokotkia kuin niiden kokemuspiiriin sisältyikään? Ei olisi uskonut\nHelsingissä olevan vielä noin paljoa kyyhkysiä. Ne olivat varmaan\nkokoontuneet laajalta alueelta tänne keskikaupungille.\n\nNyt he tulivat Bulevardin kulmaan, jossa heidän tiensä erosivat. Käsi\ntarttui käteen ja viivähti siinä hetkisen, katse hakeutui toisen\nsydämeen. \"Hyvästi!\" He olivat eronneet tässä paikassa toisistaan\nmonesti ennenkin, mutta silloin oli riittänyt vain nyökkäys. Nyt\noli toisin. Tuntui kuin ero olisi voinut tapahtua ainaiseksi. Se\nmahdollisuushan oli tosin aina olemassa, mutta ymmärrettävästi näin\npommituspäivänä erikoisesti. Hyvästi! Tuomari Vuori jäi katsomaan,\nkuinka Helena-rouva lähti menemään Erottajan mäkeä ylöspäin. Hänen\nkulkunsa oli hiukan vaivalloista ja väsynyttä, nilkat kun pyrkivät\nolemaan kipeät ja jalkapohjat niin hellät, etteivät kaikiste tahtoneet\npäälleen ottaa. Pään asento ilmaisi huolestumista. Mutta tuomari Vuori\ntiesi Helena-rouvan kipeisiin jalkoihin ja murheelliseen mieleen\nsisältyvän melkein rajattomasti sitkeyttä ja kärsivällisyyttä -- niin\npaljon, ettei hänellä itsellään ollut niitä hyveitä edes mainitsemisen\nvertaa.\n\n\"Näin pommituspäivänä!\" Nuo sanat olivat jääneet soimaan hänen\nmieleensä vähän samankaikuisina kuin \"näin juhlapäivänä!\" Eikö\ntotta? Ilmassa oli häivähdys samaa juhlallisuutta kuin mikä\npilveilee suuren murhenäytelmän ympärillä tai mikä nousee mieleen\npuhuttaessa \"viimeisestä tuomiosta\". Kuoleman läheinen mahdollisuus,\navaruudessa risteilevät pommituskoneet, jotka ovat kuin jättimäisiä\nmurhanenkeleitä, maata tärisyttävät pommien jymähdykset, mykkänä\nkauhusta liikkuva ihmisvirta, joka on kuin menossa ihmiskunnan\nlopulliselle tuomiopaikalle -- kaikki tuo herättää ehdottomasti ylevän\ntunnelmaa. Aivan ehyt tämä ei ole, vaan häiritsee sitä pelko, koska\nemme itse ole turvassa emmekä saa syrjästä katsoa tuota mahtavaa\nnäytelmää, mutta silti siinä on suuri, vaikuttava ylevyyden piirre.\nToisaalta ei voi olla hymähtämättä ajatellessa sitä voimain eroa, joka\non taistelevien puolien välillä. Lähin, tosin kyllä jo perin kulunut\nvertaus, on Daavid ja Goliat. Tuo israelilaisten sankaritarina on\nuudistunut ihmiskunnan historiassa lukemattomia kertoja, mutta tuskin\nkoskaan näin räikeänä. Jo ensimmäisen kerran tapahtuessaan siinä\non ollut sankaruuden ohella myös jotakin naurettavaa, koomillista.\nSanotaan subliimia voivan olla sen, mikä ylittää luonnolliset mitat.\nGoliat ei kuitenkaan ole subliimi eivätkä jättiläiset yleensäkään, vaan\nhän on koomillinen, tyhmä, kerskaileva. Niinkuin ryssä on. Kääpiöt\nmuuten sekä saduissa että elämässäkin pitävät jättiläisiä pilkkanaan,\nkunnes viimein hakkaavat heiltä pään. Kuten Daavid Goliatilta. Ha-ha!\n\nTuomari Vuori saapui uuteen virastoonsa, jossa hänen oli määrä\ntoistaiseksi työskennellä. Henkilökunta oli koolla kahvihuoneessa ja\nvaihtoi käsityksiä päivän tilanteesta. Selvästi näki hermojen olevan\nkireällä, mutta kaikkien hillitsevän ja hallitsevan niitä uljaasti.\nKukaan ei ollut vielä halunnut mennä kotiinsa, vaikka siihen oli\nannettu lupa. Pommisuojaa ei ollut, vaan vaaran tullen täytyi tyytyä\nlaskeutumaan alakertaan -- virasto näet oli ylimmässä kerroksessa.\nTiedettiin uutisia rajalta, jonka vihollinen oli ylittänyt sekä\nPetsamossa, keskellä että Kannaksella. Viivytystaistelu oli käynnissä.\nHerrat esittivät nerokkaita strateegisia näkökohtia. Tuo kaikki oli\njuuri sellaista kuin saattoi odottaakin. Rauhallisuus perustui suureksi\nosaksi siihen, ettei vieläkään voitu täydellä todella uskoa varsinaisen\nvakavan pommituksen olevan kyseessä, mutta myös siihen siveelliseen\ntuntoon, että oli täytettävä velvollisuus, vaikkapa pommeja tulisi\nsatamalla. Heikkouden aiheuttaminen siinä suhteessa oli vihollisen\npäätarkoitus eikä tätä suinkaan ollut edistettävä. Eikö sentään\nkahvikuppi vavissut erään pikkuneidin kätösessä niin, että kahvi pyrki\nläikkymään ja lautanen kilisi vaisusti? Oliko ihmettelemistä, vaikka\nolisi tehnytkin niin?\n\nTuomari Vuori meni työhuoneeseensa ja ensimmäiseksi soitti isälleen.\nPappa kuulosti perin pirteältä ja toimitarmoiselta. \"Ei, en minä\npelkää!\" hän sanoi hiukan loukkautuneesti vastaukseksi poikansa tätä\nkoskevaan tiedusteluun ja ojensi terävästi: \"Pidä vain huoli siitä,\nettet itse pelkää!\" Sitten hän kertoi, että talossa oli hyvä, avara,\nhirsillä tuettu pommisuoja, jossa he olivat jo olleet, mutta josta\nolivat hajaantuneet, kun ei ollut moneen tuntiin kuulunut mitään. Taisi\nolla kuitenkin parasta hätistää sinne ihmisiä uudelleen. Talonvartio\noli heillä valittuna ja oli parhaillaan perehtymässä tehtäviinsä. Mistä\nnäitä voi tietää ja arvata, kun ei Helsinkiä ole ennen pommitettu?\nUkkoa ei tarvinnut mennä neuvomaan. Hän kyllä tiesi, mitä tilanteet\nvaativat. Vaara oli ilmeisesti vaikuttanut häneen nuorentavasti.\nTuomari Vuori sulki puhelimen iloisena isänsä pirteästä mielialasta ja\nsamalla humoristisesti nolostuneena saamistaan terävistä ojennuksista.\n\"Täytyy kehoittaa Mimmiä ja Ainoa vartioimaan ukkoa visusti, ettei hän\npääse karkaamaan rintamalle\", hän hymähti ja alkoi katsella pöydälleen\nasetettuja papereita.\n\nMutta työstä ei tahtonut tulla mitään, sillä hänen oli vaikeata,\nniin, mahdotonta, keskittää siihen ajatuksiaan. Taustalla asui\ntietoisuus siitä, että parhaillaan vallitsi hälytystila, että hänen\nniinkuin muidenkin olisi pitänyt olla jossakin pommisuojassa. Se oli\nvelvollisuus, jonka yleinen, tarkka täyttäminen varmasti vähentäisi\npommituksen uhrien lukumäärää. Mutta toistaiseksi ei sitä mielialaa,\njoka ajaisi ihmiset nöyrästi alistuvina pommisuojiin, ollut vielä\nsyntynyt. Istuttiin vain näin, kuten hän nyt tässä, ja katseltiin\nkaupungille ja taivaalle, kuuluisiko ja näkyisikö mitään. Tästäpä\nolikin avara näköala yli kattojen länteen, aina Hietalahden seuduille\nasti. Kas, miten omituinen, punertava pilvenniemeke pistäytyy\netelästä Helsingin kohdalle kuin silta. Voivatkohan lentokoneet\nkätkeytyä tuollaisen taakse ja lähestyä kaupunkia sen suojassa? Oli\nkerrottu niiden menettelevän siten ja tulevan loppumatkan moottori\npysäytettynä, lentäen vain liitämällä. Silloin ne voivat jäädä\nilmatorjuntamiehiltä huomaamatta ja heittää pomminsa ennenkuin on\nehditty ajatellakaan niiden ampumista. Tuo oli erittäin miellyttävä\nmahdollisuus. Hermot pirisivät ja värisivät taas jännittyneinä muutaman\nsekunnin, kunnes tunsivat tahdonvoiman hillintää ja rauhoittuivat.\nNiiden ja siveellisen tahdon välillä vallitsi sotatila ja taistelu. Se\noli luonnollista, ymmärrettävää. Rohkeus oli suoraan verrannollinen\nsiveelliseen tahdonvoimaan. Kaikki tietysti pelkäsivät vaaraa, mutta\ntoiset tukahduttivat pelkonsa ja toimivat kylmäverisesti. Rintamalla,\nviivytystaisteluissa ja muutenkin tuota itsehillintää tarvittiin\ntavattomasti.\n\nKalevin muoto ilmestyi yhtäkkiä tajunnan taustalta kirkkaana,\nhymyilevänä, uljaana. Silmät loistivat niin sädehtien kuin vain\nhänen silmänsä saattoivat. Tuomari Vuoren sydäntä leikkasi katkera\nkaipaus. Ainoa poika... Mutta olisiko anti isänmaalle helpompi, vaikka\nKalevi olisi yksi monesta? Ei olisi, vaan jokaisen luovutus olisi\nyhtä raskas. Ne ovat sanomattoman kalliita lahjoja kaikki. Nyt nousi\nKalevin rinnalle Kertun muoto, mutta ei niin iloisena eikä terävänä\nkuin tavallisesti, vaan vakavana, hartaana, liikuttuneena. Tuomari\nVuoren tietoisuudessa ei ollut monta hetkeä, jolloin siinä ei olisi\ntavalla tai toisella välkehtinyt ja elänyt Kalevin ja Kertun kuva. He\nolivat aina saapuvilla hänen sielussansa ja ilmeilivät hänelle kuin\nolisivat salaperäisellä tavalla keskustelleet hänen kanssaan. Erikoisen\neläviksi he olivat tulleet sitten, kun he molemmat olivat kätkeytyneet\nkenttäpostikonttorin numeron ja yksikkönsä peiteluvun taa. Kun oli\nkuin he olisivat joutuneet jonkin tutkimattoman voiman valtaan, joka\nlähetti heidät, minne tahtoi, olematta siitä vastuussa kellekään, niin\nkaipaava, hentomielinen sydän haki heihin yhteyttä edes kuvittelujen\nkautta. Kalevi missä lienee patterinsa kanssa -- siitä ei ole saanut\nenää pitkiin aikoihin vihjaistakaan. Kerttu on mennyt urheasti\nrintamalotaksi niin kauas kuin on vain tarvittu. On ollut meneminen,\nsillä Suomen nuoriso on valallisesti sitoutunut tottelemaan isänmaan\nkäskyjä, koskivatpa ne vaikka hengen antamista. Sortovuodet eivät\nolleet mitään. Jääkärivuodet ja vapaussota olivat jotakin. Nykyinen\nsota on kuoleman täyttä vakavuutta.\n\nTuomari Vuori säpsähti hereille mielikuvistaan ja tarttui papereihinsa.\nHänen täytyi irtautua unelmista ja päästä käsiksi todellisuuteen.\nTyö oli ainoa sopiva ja tehokas huumauskeino, jolla sai ikävyydet\nunohtumaan. Vaikka sota oli syttynyt vasta tällä hetkellä, niin sen\nvaikutukset liike-elämään olivat tuntuneet jo kuukausia sitten. Se\noli ilmennyt monista pulmallisista oikeustapauksista, joita oli\nsyksyn kuluessa tullut tuomari Vuoren hoidettaviksi, ja se kuvastui\nnäistä papereista, joita oli pinkallinen hänen edessään. Hän luki\nniitä kiinnostuneena ja tunsi, kuinka hänen nukuksissa olleet\nliikemiesvaistonsa sävähtivät niiden johdosta hereille. Suomen\ntarmokas, uljas liikemieskunta näytti ymmärtäneen isänmaallisen\nvelvollisuutensa ja ajoissa sovittautuneen niihin olosuhteisiin,\njoiden tiesi jo huomenna tulevan vallalle. Se pyrki hankkimaan\nmaalle välttämätöntä ulkomaiden valuuttaa uusilla nerokkailla\nvientisuunnitelmilla ja samoin välttämättömiä tarvikkeita käyttämällä\ntuontiteitä, joita ei vielä äsken ollut osattu kuvitella. Näistä\npapereista välähteli rohkeita ajatuksia, jotka ilmaisivat Suomen nuoren\nliikemieskunnan astuneen siihen miehuuteen, jolloin toiminnanhalu\ntyytyy vain vaikeuksien voittamiseen ja viihtyy parhaiten silloin, kun\naluksen kokka käännetään myrskyiselle ulapalle, kohti tuntemattomia,\nhoukuttelevia mantereita. Tuomari Vuori oli ollut tarpeeksi kauan\nliikemiehenä tunteakseen alan suuren, viehättävän romantiikan ja\ntietääkseen kokemuksesta, miten perusteettomia olivat puheet sen\nproosallisuudesta, aineellisuudesta, runottomuudesta. Tosiasia oli,\nettä liikemies, mikäli hän oli ja tahtoi olla tavallista mittaa\npitempi, tarvitsi suunnitelmiensa luomiseen juuri mielikuvitusta,\nvieläpä runollista sellaista. Ilman tätä hänen oli vaikeaa, melkeinpä\nmahdotonta, eläytyä aikeidensa kaikkiin yksityiskohtiin niin, että\nne todella kuvastuivat mieleen täydellisesti valmisteltuina ja joka\nsuhteessa viimeisteltyinä -- mikä estää sanomasta? -- \"taideteoksina\".\nSuuri liikemies, teollisuusmies, talouselämän uranuurtaja, uusien\npyrkimysten tienraivaaja, oli runoilija, joka ilmaisi aatteensa ja\nmielikuvansa käytännöllisinä tekoina, näkyväisinä saavutuksina,\nelämän kielenä ja lauseina, jotka oli kirjoitettu jättiläismerkein\nitsensä maapallon pintaan eikä painettu pienin kirjakkein paperille.\nLiikemiehen elämä oli usein tuntemattoman maanosan valloittajan\nhurjaa seikkailua, romanttista risteilyä talouselämän oikukkaalla,\nmyrskyisellä, salaisia pohjavirtoja ja tuntemattomia kareja täynnä\nolevalla merellä.\n\nMutta tuomari Vuori tuli ajatelleeksi miettiessään näin, että tuolla\nmerellä oli myös merirosvonsa. Siitäkin hänen liikemieskokemuksensa\nja terävä vaistonsa huomasivat näissä papereissa merkkejä. Joukossa\noli eräitä aivan uusia tuontiliikkeitä, joiden anomukset kyllä\nolivat täysin laillisessa kunnossa, mutta joiden allekirjoittajina\nsattui olemaan hänelle vanhastaan tuttuja tekijöitä. Ne olivat\nkaikki aikoinaan käväisseet hänen puntarissaan, mutta todettuina\nköykäisiksi pudonneet ulkonaiseen pimeyteen. Sittemmin tuomari Vuori\noli kuullut heidän päässeen hänen seuraajansa ja varsinkin johtokunnan\npuheenjohtajan armoihin, suorittelemaan kaikenlaisia sellaisia\npikkutehtäviä, joita pääliike ei häveliäisyyssyistä ollut välittänyt\nottaa nimiinsä. Kun nuo nimet nousivat nyt näkyviin itsenäisten\nliikkeiden johtajina, tuomari Vuori olisi ollut valmis lyömään\nvetoa, että heidän takanaan, kahtena muuna osakkaana, jotka olivat\nvälttämättömiä osakeyhtiömuodon vuoksi, ja rahoittajina olivat hänen\nseuraajansa ja johtokunnan puheenjohtaja. Ja kun tiesi tämän, saattoi\nmyös ymmärtää, mikä havittelu tässä oli taustalla. Jos tavara, joka oli\nvaltiolle nykyisessä tilanteessa välttämätöntä, saataisiin tuotetuksi\nmaahan kaikkien sitä anoneiden toimesta, se merkitsisi noiden anojain\nsalaisen liittoutumisen vuoksi sen joutumista trustin haltuun, joka\nkyllä osaisi nostaa hintaa eri verukkeilla mahdollisimman korkeaksi.\nEikä tällä hyvä, vaan nuo kaksi etevää liikemiestä, jotka salassa\nhallitsevat koko trustia, antavat johtamansa suurliikkeen myydä tuon\ntavaran loppuun ensin, puhumatta kellekään, että sitä on erinäisissä\npienemmissä liikkeissä vielä joltisiakin varastoja. Vasta sitten,\nkun tavarasta on kova puute ja siitä maksettaisiin mitä tahansa,\nkunhan sitä vain saataisiin, he päästelevät sitä näkyviin noista\npikkuliikkeistään ja ansaitsevat siten huikeita summia. Ostavatpa he\nsitä pääliikkeeseensäkin.\n\nSireenin äkillinen, tasaisesti soimaan jäänyt ulvonta ilmaisi\nhälytyksen vihdoinkin loppuneen. Helpottuneella mielellä hän jatkoi\nlukemistaan. Epäilemättä paperit olivat täysin kunnossa. Tavara\noli välttämätöntä. Olisi hyvä saada sitä maahan niin paljon kuin\nmahdollista. Nuo veitikat olivat tietysti tutkineet asian perinpohjin\nja painaneet hinnan mahdollisimman alhaiseksi. Ei tarvinnut pelätä\nheidän maksavan mistään penniäkään liikaa ja Suomen valuutan menevän\ntässä hukkaan tai tarpeettomaan keinotteluun. Voisihan suosittaa\ntuontiluvan antamista kaikille näille anojille, koska tavaran\nyhteismäärä ei ole ylettömän suuri. Eri asia on, että anomuksista on\notettava vastaisen varalle jäljennös...\n\nSireeni alkoi ulvoa ensin matalasti, sitten kohoten hurjaan kiihkoon,\ntaas laskien kuin tyrehtyen epätoivoissaan, taas nousten kuin\nhurjistuneena. Tuomari Vuori karkasi pystyyn ja riensi ikkunaan. Mitä\nihmettä tämä merkitsi? Juuri äskenhän hälytys puhallettiin loppuneeksi.\n\nSamassa hän näki, kuinka Hietalahden puolelle ilmestyi pohjoisesta\nverraten matalalla lentävä pommikone. Sitten kuului kumea, maata\ntärähdyttävä jymähdys ja leimahti liekki, joka näytti ulottuvan\npilviin saakka. Tuomari Vuoren mielessä vilahtivat Jeesuksen sanat\n\"minä näin saatanan putoavan tulenliekkinä taivaasta\", kun samassa\njotakin iskeytyi kipeästi nauskahtaen ikkunaruutujen välipuuhun hänen\npäänsä kohdalle. Hän jäi tuijottamaan siihen, sillä hän totesi sen\npomminsirpaleeksi, joka oli singahtanut Hietalahdentorin kulmasta tänne\nsaakka, halkaissut välipuun ja jäänyt siihen kiinni. \"Läheltä piti!\"\nhän tuli todenneeksi, mutta ei väistynyt ikkunan luota, vaan tuijotti\nkuin lumottuna ulos. Uusia jymähdyksiä seurasi. Kaikki tapahtui\nmuutamassa sekunnissa. Kuin salamurhaaja venäläinen pommikone kiiruhti\nsitten piiloutumaan tuon punertavan, pumpulipehmeän, idyllimäisen\npilven taa, joka oli ojentautunut Suomenlahden yli kuin sillaksi\nVirossa oleville venäläisille saapumaan puolellemme toteuttamaan\nystävällisiä aikeitaan. Sankat savupilvet alkoivat nousta suunnalta,\njonne pommit olivat pudonneet.\n\nTuomari Vuori meni katsomaan, missä kunnossa hänen virastonsa oli\nnyt. Siellä ei ollut enää ainoatakaan sielua, vaan vallitsi ehdoton\näänettömyys ja tyhjyys. \"Hoi, onko täällä ketään?\" hän huusi kulkien\npitkin välikäytävää ovelta ovelle, mutta vastausta ei kuulunut.\nPerimmäisestä perukasta hän vihdoin löysi vahtimestarin, joka selitti\nkaikkien paenneen. \"Heti kun uusi hälytys tuli ja ensimmäinen\npommi jymähti, päällikkö itse ryntäsi huoneestaan ja karjaisten\nkauhistuneella äänellä 'nyt!' hävisi ovesta ulos jonnekin alakerran\nkellariin. Henkilökunta tietenkin seurasi esimerkkiä, mitä ei ole\nihmetteleminenkään. Minun täytyi jäädä tänne vartioimaan, etteivät\nluvattomat kulkijat pääsisi tarkastuskäynnille, Jos tuomari aikoo\nvielä tänään työskennellä täällä, niin sopii tulla johonkin näistä\nhuoneista, sillä tuomarin huoneessa ei ole vielä pimennysverhoja\".\nJa ystävällinen, rauhallinen vahtimestari tuli näyttämään sopivaa\ntyöskentelysijaa, veti pimennysverhot paikalleen, sytytti pöytälampun\nja meni.\n\nArvellen, ettei pommitus nyt uusiutuisi, tuomari Vuori istahtikin\npaperiensa ääreen ja syventyi tyyneen, järjestelmälliseen työhön.\nHänestä tuntui helpottavalta, kun vaara oli tällä erällä ohi -- pian\nkuului sireenin vapauttava huuto -- ja hän luuli rauhoittuvansa\nparhaiten olemalla jonkin aikaa yksin tässä viileässä, tilavassa,\nhämyisessä huoneessa ja painumalla mikäli mahdollista muihin\nmaailmoihin. Jännittäen tahdonvoimaansa hän onnistuikin tässä,\nvarsinkin kun soitto isälle ja kotiin ilmaisi, että molemmilla tahoilla\nvoitiin hyvin.\n\nKun hän puolentoista, parin tunnin kuluttua lähti kotiin, loimotti\nLönnrotinkadun länsipäässä kaamea tulipalo. Hän meni sinne päin, mutta\nei päässyt Annankatua kauemmaksi, sillä poliisi esti. Lähdettyään\nkulkemaan tätä pohjoiseen päin ja mentyään Kalevankadun yli hän totesi\nkävelevänsä sorassa, joka oli muodostunut lasisirpaleista. Kaikki\nkadun itäpuolen ikkunat olivat nuuskana. Mutta siinäpä hääräsivät\njo suomalaiset työmiehet jämerästi ja tyynesti väliaikaisissa\nkorjaustöissä. Elannon myymälän tyhjiin näyteikkunakehyksiin naulattiin\njo insuliittilevyjä. Minkäänlaista hätäilyä tai poikkeamista\ntavallisesta tahdista ei saattanut huomata. Kukaan ei edes puhunut\nkovalla äänellä tai ylipäätänsä ollenkaan, vaan ilmaisi kiihtymystään\n-- mikäli tunsi sitä -- vetämällä suupielensä välttämätöntä\npölkkytupakkaa hiukan kiihkeämmin kuin muulloin. Tuomari Vuori ei\nvoinut olla tilanteen murheellisuudesta huolimatta naurahtamatta ja\nsamalla lämpenemättä. Vahtimestari äsken tuolla virastossa ja nyt\ntämä äänettömänä melkein pimeässä ahertava työmiesryhmä -- kaikki\nneljissäkymmenissä ja siitä ylöspäin -- olivat tuoneet hetken\nhistorialliselle, kolkolle näyttämölle vivahduksen siitä, mikä\noli todella tyypillisesti suomalaista ja samalla inhimillisesti\nsuurenmoista, kukistumatonta. \"Minkä ryssä maahan kaasi, rakens'\nsuomalainen taas\", hän sanoi itsekseen.\n\nTultuaan Kansakoulunkadun kohdalle hän totesi loimottavien tulipalojen\nvalaisevan Fredrikinkatua. Päästyään tänne esteettä hänellä oli hyvä\ntilaisuus nähdä tulen roihuavan Evankeliumiyhdistyksen ja Hindenburgin\ntaloissa. Mutta ei sielläkään voinut huomata minkäänlaista hätäilyä,\nvaan palokuntalaiset työskentelivät järjestelmällisesti ja voi sanoa\n\"tieteellisesti\" kuin ammattilaiset ainakin. Eriskummallista tuomari\nVuoren mielestä oli, että kaikki suoritettiin äänettömästi. Johtajat\neivät huutaneet käskyjään, miehistö ei puhunut mitään, yleisö seurasi\ntaistelua tulta vastaan ilmaisematta mieltään edes eleelläkään.\nAinoa, mitä kuului, oli liekkien rätinä ja vesisuihkujen pauke, kun\nne puristuivat ruiskun suukappaleen ahtaasta reiästä. Minkähänlainen\ntaivasta tavoitteleva melu tällä paikalla olisi vallinnut, jos nuo\nihmiset olisivat olleet venäläisiä tai -- mitä muuta kansallisuutta\nhyvänsä.\n\nTuomari Vuori lähti menemään Fredrikinkatua Töölöön ulkonaisesti,\nlihasvoimiltaan, päivän monenlaisesta jännityksestä ja rasituksesta\nväsähtäneenä, mutta sielullisesti, omituista kyllä, varsin pirteänä.\nMitä tänään oli tapahtunut, saattoi olla vain vähäistä esimakua siitä,\nmitä huomenna voi sattua. Helsinki voi tulla hävitetyksi kuin Madrid,\nmutta se ei saanut taistelua ratkaista. Nuo tieteellisesti koulutetut\npalokuntalaiset sammuttaisivat tulipalot ja nuo maailman parhaimmat,\ntaitavimmat, aikaansaavimmat työmiehet rakentaisivat Helsingin\nuudelleen. Heidän esimerkkinsä se oli tänä kauhun päivänä ehkä eniten\nrohkaissut tuomari Vuorta ja mahdollisesti tuhansia muita.\n\nKotona Helena-rouva odotti miestään ruokapöydän ääressä. Hän itse oli\njo nauttinut päivällisensä, mutta tuli nyt tapansa mukaan saapuville\ntarjoilemaan miehelleen. Tuomari Vuori piti siitä, sillä hänen\nateriansa sai täten ikäänkuin pientä juhlan tuntua. Helena-rouva ei\npuhunut paljoa, vaan tyytyi vastaamaan miehensä kysymyksiin lyhyesti,\nvain muutamin sanoin. \"Nyt tiedämme, mitä on pommitus\". -- \"Niin\ntiedämme\". -- \"Se tulee asettamaan meidät kovalle koetukselle, jos sitä\njatkuu näinkin tuhoisasti kuin tänään\". -- \"Niin tulee\". -- \"Kaikkien\nniiden, jotka eivät ole Helsingissä välttämättä tarpeellisia, pitäisi\npoistua maaseudulle\". -- \"Niin pitäisi\". -- \"Isoisän täytyy lähteä niin\npian kuin saan hommatuksi hänelle auton\". -- \"Niin täytyy\". -- \"Etköhän\nsinäkin muuttaisi huvilaan?\" -- \"En, en voi poistua pitemmäksi aikaa\nHelsingistä, sillä minua tarvitaan täällä\".\n\n\n4\n\nAntti Toivosen oli vielä vaikeampaa kuin ihanteellisimmankaan porvarin\nuskoa siihen, että mikään suurvalta saati sitten köyhälistön Venäjä\njonakin päivänä voisi hyökätä sellaisen pienen valtakunnan kimppuun\nkuin Suomi oli. Siksi ei neuvottelujen katkeaminen tehnyt häntä\nlevottomaksi. Tultaisiin vain näkemään, kuinka oikeamielinen ja\nrehellinen Stalin oli -- Stalin, jonka neuvostomainostus oli kohottanut\nneroksi, sankariksi, jumalaksi ja kansojen isäksi monien silmissä\nVenäjän rajojen ulkopuolellakin. Punaisen tsaarin ympärillä oli\nalkanut pilveillä sitä, mitä hän oli väsymättömällä propagandallaan\ntarkoittanutkin, eli hämärää, puoliuskonnollista romantiikkaa, johon\nsisältyi paljon aitoa palvonnan tunnetta. Venäläiset itse olivat\numpinaisessa astiassaan joutuneet kokonaan tämän hypnoosin valtaan ja\nmuualla tunsivat kaikki, joiden sydäntä kalvoi köyhälistökatkeruus,\nhäntä kohtaan salaista ihailua. Toivosen kaltaiset tyypit eivät\nuskoneet hänestä mitään epäedullista, vaan pitivät mm. kuvauksia hänen\ntoimeenpanemistaan oikeudenkäynneistä ja julmuuksista bolsheviikkien\nvihollisten panetteluna.\n\nMainilan laukaukset Toivonen uskoi tapaturmaisesti lähteneiksi Suomen\npuolelta. Hyökkäämättömyyssopimuksen häikäilemätön julistaminen\nmitättömäksi oli vaikeampi juttu, mutta Toivonen ei pitänyt sitäkään\nlopulta kovin vaarallisena. Se saattoi olla pilaa, jonka tarkoituksena\noli säikäyttämällä saada Suomi myönnytyksiin. Tuo oli kyllä hiukan\nepähienoa menettelyä näin vakavassa asiassa, mutta venäläiset olivat\nnyt vielä hiukan sivistymättömiä. Sitä täytyi ymmärtää ja suhtautua\nsiihen sen mukaisesti.\n\nEsterin kotona tapahtuneen kohtauksen jälkeen Toivonen oli saanut\nsilmänsä auki sikäli, ettei enää mennyt niinkuin siihen asti oli\ntehnyt avosuisesti saarnaamaan kommunisteista ja ryssistä. Hän\noli harjoittanut sitä muuten oikeastaan enemmän vastaansanomisen\nja kiusanteon halusta kuin kristallikirkkaasta vakaumuksesta, ja\nsaattoi siis nyt lopettaa sen tuntien itsekin helpotusta. Viime\naikoina hänen työtoveriensa ilmeeseen oli sitäpaitsi tullut jotakin\nvaroittavaa, joka sanoi hänelle, että \"turhaan meille saarnaat, sillä\nryssiä emme ole emmekä halua ryssiksi tulla\". Katsoi hän minne vain,\nkaikkialla oli kuin seinä vastassa tämä yksimielisyys. Toivosen\nmieleen alkoi hiipiä vakaumus, että hänen tähän saakka ilmaisemansa\nvastustuksen henki saattoi käydä hänelle vaaralliseksi, jos hän\ntodella aikoi pitää mastossaan sitä purjetta. Toisin silmänräpäyksin\nhänen sielussaan vilahti epäilys, että hän oli menetellyt\nhalpamaisesti, maanpetoksellisesti, eikä oikeastaan ansainnut muuta\nkuin halveksimista. Juhon puheet ja selittelyt ne joskus valaisivat\nmaiseman siltä puolelta. Silloin hän myös tunsi olleensa kasaamassa\ntuota salaperäistä aatteellista syyllisyyttä, josta ei voinut vapautua\nmuuten kuin kärsimällä rangaistuksen. Se oli hänen oma erikoinen\nmielikuvansa, josta hän ei ollut puhunut kellekään ja jonka syntyähän\nei voinut selittää. Oli vain kerran kuin välähdyksenä tullut mieleen,\nettä jokaisesta sanasta pitää tehtämän tili viimeisellä tuomiolla.\nSe oli varmaan kotoisin Raamatusta, mutta tuntui siitä huolimatta\noikealta -- kommunistina Toivonen suhtautui epäilevästi kaikkeen, mikä\nvivahtikaan Raamatulta tai yleensä kristillisyydeltä. Tottakai ihminen\noli vastuussa sanoistaan ja siis myös teoistaan. Turhaa oli koettaa\nlivistää siitä, sillä kerran ne kokoontuivat syötäviksi, maistuivat\nmiten pahalta tahansa.\n\nKun Antti ja Juho menivät pommituspäivän aamuna tehtaalleen, sen portit\nolivat kiinni. Ulkopuolella seisoskeli työmiehiä, jotka valaisivat\naina uusille tulijoille, miksi ei tehdasta ollut avattu. Venäläiset\npommikoneet olivat käyneet Malmilla ja uusia odotettiin. Toivonen\nkuunteli epäillen. Venäläisiä ne nyt eivät ainakaan olleet. Mitä\nsitten? Sitä hän ei tiennyt -- ehkä olivat matkustajakoneita, jotka\nturha pelko oli muuttanut pommareiksi? \"Mene Malmin lentokentälle\nkatsomaan siellä olevia kuoppia, niin uskot. Vaikka uskosi ryssien\njalouteen olisi miten suuri tahansa, niin se mahtuu jokaiseen noista\nkuopista. Ja sinä itse vielä lisäksi\". Tuo kuulosti terävältä. Oli\nparasta olla jatkamatta keskustelua tästä asiasta.\n\nKun tehdasta ei kuulunut avattavan ennenkuin tilanne selviäisi --\npyydettiin tulemaan uudelleen iltasulkemisen aikaan --, Toivonen lähti\nlevottomana harhailemaan kaupungille. Juho oli mennyt omille teilleen\n-- kai tapaamaan Ainoa, jonka vuoksi tietenkin oli levoton. Toivosen\nteki mieli mennä tapaamaan Esteriä ja rauhoittamaan häntä, ettei ollut\nmitään pelkäämisen aihetta, sillä Stalin ainakaan ei pommittaisi\nHelsinkiä. Mutta häntä aristutti meno tuomari Vuoren kotiin. Ilmapiiri\nsiellä, oli niin kokonaan toinen kuin mihin hän oli tottunut, että\nhengitys pyrki salpautumaan. Esteri oli varmaan tullut sanoneeksi,\nettä hän, Toivonen, oli kommunisti... Ei, sitä ei Esteri sentään ollut\nvoinut sanoa, vaan ehkä jotakin sinne päin päättäen siitä, että tuomari\nkatsoi häneen niin läpitunkevasti sattuessaan joskus harvoin tulemaan\nhäntä ja Esteriä vastaan. Mitäpä jos hän menisi Esterin äidin luo.\nOttaisi asiat hänen kanssaan vakavasti puheeksi ja selittäisi, ettei\nhän sentään kommunisti ollut, vaikka olikin joskus tullut levitelleeksi\nleukojaan siihen suuntaan. Ehkä Esteri olisi levottomana äitinsä\npuolesta myös tulossa sinne.\n\nToivonen läksi linjoja kohden, mutta ei pitänyt kiirettä, sillä oli\nvielä liian varhaista. Kaikesta näki elämän olevan tänä päivänä\npysähdyksissä. Ihmiset liikuskelivat hiljaisina ja vakavina, mutta\neivät nähtävästi olleet menossa minnekään. Väliin he katselivat\ntutkivasti taivaalle, puhelivat sitten matalalla äänellä, pudistivat\npäätänsä ja siirtyivät taas toiseen ryhmään. Miksi ihmeessä tänään oli\nkaikki niin hiljaista? Aivan oikein. Raitiovaunuthan eivät kulkeneet\neikä autoja näkynyt ainakaan tälle paikalle. Olisikohan sittenkin\nvakavampaa tekeillä?\n\nHän nousi hitaasti mäkeä ylös kohti Kallion kirkkoa, jonka ympärillä\nnyt lenteli vilisevä kyyhkysparvi. Mikähän niitä ajoi liikkeelle\ntuolla tavalla? Niin, siinä oli Kallion kirkko kuin graniittilinna,\nmutta tyhjää täynnä se enimmäkseen kuului olevan. Mitä hänessä kävi\nkourallinen puolihöperöitä, vanhoja ämmiä, mutta miehiä ei juuri\nollenkaan. Miehet valistuvat nopeammin kuin naiset -- omaksuvat näet\nhelpommin tiedon kuin he. Ei ollut Toivonenkaan edes uteliaisuuttaan\ntullut siellä pistäytyneeksi. Väliin oli kyllä sunnuntai-aamuin,\nkun sen kellot kumahtelivat kauniisti, syntynyt mielessä vahva\nveto, melkein kuin kaipaus -- ja melkeittäkin sellainen -- mennä\nsinne kuuntelemaan ja saamaan jotakin, jota tunto kuiskasi olevan\nsaatavissa vain sieltä, mutta ei hän siltikään ollut mennyt -- ei\nollut ollut niin heikko. Esteri siellä kävi äitinsä kanssa, sillä\nSavilan rouva oli juuri noita ämmiä, jotka eivät parempaa ymmärtäneet,\nmutta ei Toivonen ollut ollut kuulevinaankaan, kun Esteri oli joskus\npyytänyt häntä tulemaan. Juho sensijaan meni kirkkoon Ainon kanssa,\nkun tämä tahtoi, eikä pitänyt sitä minään sosialistin periaatteiden\nrikkomisena. Oli vain sanonut, kun Toivonen oli kerran kauttarantain\ntuosta huomauttanut, että \"tottakai vapaa mies saa mennä minne\nhaluaa\", ja kysäissyt vähän kiusallisesti, että \"etkö sinä sitten\nuskalla mennä sinne?\" Antti oli muka naurahtanut, että \"uskalla\". Mitä\npelkäämistä hänellä siellä olisi? Mutta tuosta oli jäänyt tajuntaan\nhieno epäilys, että \"miten on, ehkä sittenkin pelkäät?\" Väliin\nToivosesta tuntui kuin hän olisi koko ajan kierrellyt, kaarrellut\nja epäröinyt jonkin ikäänkuin korkealla muurilla ympäröidyn alueen\nulkopuolella ja kuin juuri tämä ajatuksien kohdistuminen kysymään, mitä\ntuon muurin sisäpuolella oli, olisi oikeastaan ollut hänen elämänsä\npääsisällyksenä. Mitä ulkopuolella oli, sen hän tunsi. Ei muuta kuin\narkisen elämän hiekkaa, likaa, rikkaruohoja ja sellaista, niinkuin voi\nhyvin ymmärtää. Harvoin siellä tapasi kukkia ja puita, ja linnut olivat\nenimmäkseen variksia, korppeja, harakoita ja muita sellaisia haaska-\nja roskalintuja, joista ei ollut kellekään iloa. Alati ja varsinkin\nsilloin, kun tämä arkisessa elämänhiekassa kahlaaminen ja roskalintujen\nrähinän kuunteleminen oli käynyt entistä sietämättömämmäksi, hän oli\nkuin unessa nähnyt itsensä hiipivän tuon muurin juurelle ja ryhtyvän\ntarkastelemaan sitä kasvoilla kaihoisa ilme kuin olisi odottanut sen\ntakaa paljastuvan sen pyhäpäivän, joka oli tämän nyt koetun arjen\nvirkistävä, lohduttava vastakohta. Hän näki selvästi kulkevansa\npitkin muurin juurta kuin olisi etsinyt ovea, josta olisi päässyt\nsisään, pysähtyvänsä tutkimaan jotakin rakoa, josta näytti häämöttävän\nkirkkautta, kuuntelevansa tarkkaan, kuuluisiko muurin takaa mitään,\nehkä lintujen laulua ja tuulen huminaa kuin urkujen soittoa, ja taas\njatkavansa kulkuaan pitkin muurin juurta väsyneenä, epätoivoisena.\nOmituista oli, että vaikka hän tässä unessaan tai mielikuvassaan, mikä\nse nyt oli, tiesi, missä kohdassa muuria portti tai oikeammin salaovi\noli, ja selvästi näki, että avain oli sen vieressä omassa naulassaan\nvalmiina kenen tahansa käytettäväksi, hän ei kuitenkaan ollut ovea\nhuomaavinaan, saati avannut sitä. Syynä tähän oli se, että hän tiesi\nolevansa mahdoton menemään ovesta sisään. Ovenpielessä olevassa\njulisteessa näet sanottiin, että jokaisen, joka tahtoi avainta käyttää\nja tulla sisään, täytyi riisuutua apposen alasti. Kaikki arkivaatteet\noli viimeistä lankaa myöten jätettävä tälle puolelle. Sitä ei Toivonen\nvoinut suostua tekemään, sillä se olisi ollut kovin nöyryyttävää ja\nhävettävää. Tästähän kulki ohi keskeytymätön ihmisvirta, joka olisi\nheti alkanut nauraa ja osoitella sormellaan, että \"katsokaa tuota\nhullua miestä, kun riisuutuu alasti koko maailman nähden! Hakekaa\npoliisi viemään hänet talteen!\" Niin ihmiset sanoisivat ja siksi hänen\noli mahdotonta noudattaa julisteessa olevaa käskyä. Sensijaan hän\nmeni oven ohi olematta sitä näkevinäänkään, mielessä salainen toivo,\nettä ehkäpä hänen onnistuisi päästä muurin sisäpuolelle kenenkään\nhuomaamatta jostakin toisesta paikasta tarvitsematta riisuutua.\nTällaista hän kuvitteli mietiskelevänsä ja suunnittelevansa, mutta\noli toteavinaan, että joka kohdassa, missä hän yritti kiivetä muurin\nharjalle, se vain nousi hänen edessään yhä korkeammalle, niin ylös,\nettä hän ymmärsi olevan mahdotonta päästä sinne. Muuri oli sitäpaitsi\nniin sileä, ettei siitä saanut sormille eikä varpaille tukea, vaan\noli jonkin matkaa kiivettyä pakko pudottautua maahan. Ja silloin\nsaattoi joutua nokkostiheikköön, joka poltti ja kihelmöi kuin tulinen\nrauta, tai muuhun rikkaruohikkoon ja saastaan, jota usein on muurien\nvierustoilla. Siinä likasi itsensä entistä pahemmaksi. Ei ollut\nkummastelemista, että ovella vaadittiin arkivaatteiden riisumista,\nsillä kyllä ne niin törkyisiä olivat varsinkin tällaisten putoamisten\njälkeen.\n\nMutta näistä kokemuksista huolimatta Toivonen ei voinut olla\nkulkematta muurin vierustaa ja kuvittelematta, mitä sen takana oli.\nHänestä tuntui -- hän oli siitä varma --, että siellä oli se, mitä\nhän oli tottunut haaveissaan sanomaan \"paremmaksi maailmaksi\", mutta\nminkälainen tämä sitten oli, siitä hän ei ollut selvillä. Se kuvasteli\nniin monenlaisena. Vapaus, Veljeys ja tasa-arvoisuus siellä tietenkin\nolivat vallitsevina, kuinkas muuten, mutta kummallista kyllä tämä\ntuntui Toivosesta verraten vähäpätöiseltä. Ei hän tosiasiassa tällaisia\nkommunistisia ihanteita paljoakaan ajatellut. Niistä puhuttiin niin\npaljon, että ne olivat kuluneet. Eikä hän ajatellut aineellisiakaan\nolosuhteita, sillä jotenkuten ne kuuluivat enemmän muurin tälle kuin\ntuolle puolelle. Tuo kuviteltu parempi maailma rakentui kaikesta, mikä\noli tämän arkisen, kurjan, ruman maailman vastakohtaa. Tottakai mieli\nhalasi sitä, mitä täällä ei saanut, mutta mitä se sitten oli, sitä\nToivosen oli vaikea saada ilmaistuksi täsmällisin sanoin. Niin, onnea\nse tietysti oli onnettomuuden vastakohtana, autuutta ja ikuista elämää\nkadotuksen ja kuoleman sijaan, kauneutta rumuuden, hyvyyttä pahuuden\nja valoa pimeyden asemasta. Kuivan autiomaan sijaan se oli vehmasta\npuistomaisemaa, jossa purot risteilevät kukkaniittyjen halki ja linnut\nlaulavat. Tuota ei ollut vaikeata kuvitella. Mutta vaikka se oli hienoa\nja suloista kaikki, niin se ei silti tyydyttänyt Toivosta. Hän tunsi ja\ntiesi sydämensä syvimmässä sopukassa asuvan kaihon, joka oli kätketty\nsinne moninkertaisten teräs- ja lyijykerrosten taa kuin pienenpieni\nhitunen radiumia säiliöönsä, janoavan jotakin muuta, joka olisi enemmän\nkuin kaikki nuo sanat yhteensä, niin, jonka saavuttaminen olisi kaiken\najateltavissa olevan ihmisonnen perusehto. Tuo salattu onni se asui\ntärkeimpänä aarteena tuolla muurin takana. Se oli siellä kätkössä kuin\nradiumjyvänen kotelossaan ja lähetti kuin tämä mystillinen metalli\nsäteitään kaikkien esteiden, jopa oman muurinsakin läpi syvälle ihmisen\nsydämeen. Tämän pohjasopukassa se herätti eloon tuon kaihon, joka oli\nheijastusta siitä itsestään, tuon selittämättömän \"tuskan\", joksi\nToivonen joskus sitä sanoi ja joka ajoi hänet kulkemaan pitkin muurin\nkuvetta ja miettimään pääsemistä sen toiselle puolelle.\n\nTämä kuvitelma oli Toivoselle mieluisempi kuin tuo hänen toinen\najatuspiintymänsä syyllisyyden kasaantumisesta ja tulevasta\nvälttämättömästä rangaistuksesta. Se ravitsi ja virkisti häntä\nkuin lirisevä lähde helteisenä päivänä pölyisen tien kulkijaa,\nmutta tämä loi hänen sieluunsa nousevan ukonpilven synkkyyttä. Hän\nkysyi joskus itseltään herättyään päiväunelmistaan, mitä hän nyt\ntuollaisia hyödyttömiä, epätodellisia asioita kuvittelemaan, ja sai\nvastaukseksi hämärän, raskaan tuntumuksen siitä, että hänen tyytymätön,\nristiriitainen sisällinen ihmisensä se siten ponnisteli irtautuakseen\nsiitä nokkostiheiköstä, johon oli jo vaelluksensa alkupuolella\nharhautunut. Miten onnellista olikaan tähän verrattuna Juhon elämä.\nHänen sisällinen ihmisensä ei harhaillut tiheiköissä, vaan kulki\npää pystyssä aurinkoista polkua ylöspäin, kohti kaukaa ja korkealta\nloistavaa kirkasta päämäärää. Hänet oli luotu onneen jo alusta saakka\nja kaikista vaikeuksista huolimatta, kun taas Toivonen oli luotu\nharhailemaan tiheiköissä ja särkemään itse onnensa niin pian kun se\noli alkanut vähänkään heloittaa. Niin oli nyt käymässä hänelle Esterin\nsuhteen. Miten monta haavaa hän olikaan jo vasten parempaa tahtoansa\nehtinyt iskeä tuohon hentoon kasviin, joka oli alkanut kukkia niin\nkauniisti ja avannut hänelle uuden, siinä merkityksessä entuudesta\nkokemattoman onnen.\n\nHän oli mietteissään tullut Kallion kirkon ohi ja sivuutti nyt\nTyöväenopiston. Siellä hän kävi, sillä siellä jaettiin sitä, mikä\noli elämässä kaikista tärkeintä: tietoa. Tieto on valtaa. Niin pian\nkuin maailman köyhälistö saisi haltuunsa kaiken tiedon, sillä olisi\nmyös valta. Niin oli käynyt Venäjällä ja niin oli käyvä täällä.\nToivosen mielen pohjalla poreili kyllä epäilys, että tokkohan valta\nVenäjällä oli joutunut köyhälistön käsiin siksi, että se oli saanut\nhaltuunsa tiedon, mutta hän tukahdutti nuo poreet. Samoin hän painoi\nnäkymättömiin kysymyksen, olivatko siellä köyhälistön käsissä enempää\ntieto kuin valtakaan. \"Tietenkin olivat\", hän valehteli itselleen,\nvaikka tiesi tunnossaan, etteivät olleet. Pieni rosvojoukko siellä\noli yllättäen anastanut ne molemmat ja pieksi niillä nyt tyhmää\nköyhälistörahvasta kuin skorpiooneilla ja rautapiikkisillä ruoskilla.\nSen Toivonen tiesi tunnossaan hyvin, mutta julisti siitä huolimatta\nNeuvostolan paratiisiksi ja Stalinin ihmiskunnan hyväntekijäksi. Hän\nmyönsi itsekseen avoimesti, että kommunismi oli mädättänyt hänen\nsiveellisen selkärankansa. Ainakin hän vähin pelkäsi sitä. Kummallista\nkyllä hän tunsi toisaalta juuri tällaisen pelon hetkellä tuota kaihoa,\njota muurin takana oleva parempi maailma hänen sydämessään herätti.\nSilloin hän myös vaistosi, ettei paljas tieto ehkä riittäisikään, että\ntuo eriskummallisella tavalla ja aivan itsenäisesti omia polkujaan\njuoksenteleva ja alituisesti jotakin parempaa hakeva sisällinen\nihminen vaati lisäksi jotakin muuta, joka oli enemmän kuin tieto eli\nehdottomasti välttämätöntä. Toivonen ymmärsi, että oppineimmankin\ntietoviisaan rohvessorin sisällinen ihminen saattoi harhailla\neksyksissä elämän pöheiköissä ja huutaa hädissään, että mitä se ihmistä\nauttaisi, vaikka hän voittaisi koko maailman, jos hän kuitenkin saisi\nsielullensa vahingon! Siinäpä se! Toivonen ymmärsi, että tuohon\nsisältyi syvällinen totuus. Vahinko koitui juuri siitä, ettei tieto\nkyennyt tyydyttämään sielun radiumitoivetta.\n\nHän oli harhaillessaan tullut Kalliolan luo. Tuossa siis Sireniuksen\ntohtori pyytää höystää tietoa sillä, mitä uskoo sisällisen ihmisen\ntarvitsevan sen lisäksi, eli kristillisyydellä. Toivonen oli joskus\nkäynyt siellä Esterin kanssa Juhon ja Ainon mukana huolimatta siitä,\nettä vanhat, kokeneet kommunistit olivat erikoisesti varoittaneet\nopetuslapsiaan Kalliolan vaikutuksesta. \"Se on pahinta ja myrkyllisintä\nporvarillista solutusta, mitä voi ajatella\", he olivat sanoneet ja\nolleet suorastaan kauhistuneen näköisiä. \"Siellä käydessään\", he\nolivat selittäneet, \"kokenut, vakaa, vanha kommunistikin tuntee\nuskonnon todellakin olevan oopiumia kansalle, sillä mielen valtaa pian\nepävarmuus, epäusko siihen, mitä isämme Lenniini ja Talliini ovat\nopettaneet. Saa lukea melko kauan marksilaista kirjallisuutta ennenkuin\ntaas saa palatuksi vanhoihin tuttuihin jenkoihin. Jottako tässä maailma\nmuka rakkaudella rakennettaisiin ja ihmisten uudestisyntymisellä\nparannettaisiin -- pöhöh!\" Kommunistikiho oli sitten pitänyt\nankaran saarnan oikeasta \"totellisesta talhinilaisuuvvesta\" kuin\ndesinfisioidakseen opetuslapsiensa sielunkamarit Kalliolasta\nvirtaavasta hapatuksesta. Toivonen oli kuunnellut sitä haluttomasti\nja kylmästi. Hän oli jo silloin sydämessään irtautunut kommunismista\nja piti tuollaisia puheita vain ruplakommunistien ammattimäkätyksinä,\njoihin ei vähänkään ajatuskykyisen ihmisen kannattanut panna\nminkäänlaista huomiota. Kommunistien salaisessa kerhossa olivat muuten\nLeninin kootut teokset -- kokonainen kirjapino. Lukea niitä osasivat\nvain nuo salaperäiset suomalaisryssät, jotka olivat houkutelleet\nToivosta vakoojaksi. Ne olivat esitelmöineet usein siitä onnesta, minkä\nStalin oli tuottanut Venäjän kansalle. Mikäli heidän puheisiinsa oli\nuskomista, Toivosen päiväunissaan haaveilema, muurin ympäröimä onnela\noli juuri Neuvostovenäjä. Pitihän sinnekin pyrkijän, päästäkseen\nlaillisesta ovesta sisään, riisuutua jokseenkin alastomaksi. Ha-ha!\n\nToivonen muisti viettäneensä Kalliolassa monta viihtyisää hetkeä.\nEihän se sentään mikään kirkko ollut ja puhuttiinhan siellä muustakin\nkuin \"oopiumista\". Nuorisoa siellä kävi paljon. Toivonen uskoi nuorten\nvain hyötyvän kaikesta, mitä siellä kuulivat, ja ihaili syrjästä\nheidän puhdasta, kirkasta katsettaan ja vilpitöntä olemustaan. Häneen\ntuo ei oikeastaan koskenut, sillä hän oli tietenkin ulkopuolinen,\ntuollaisen yläpuolelle kohonnut sielu, mutta eihän tarvinnut koskea,\nvaikka katsoi. Täytyikö kommunistin kieltää itseltään vähäisimmätkin\nilot, joita porvarit olivat keksineet, ja alvaria murjottaa\nmaailmanvallankumousta ja talliinilaista autuutta? Toivonen oli\nhuomannut hyvin vaikeaksi ajatella ja puhua niin, että se olisi\nkommunistikihoja miellyttänyt. Tosiasiassa ne eivät suvainneet\nminkäänlaista itsenäisyyttä ei ajatuksissa, sanoissa eikä teoissa.\nOlisi aina vain pitänyt maata rähmällään Talliinin kuvan edessä ja\nrukoilla häntä kuin jumalaa. Ja vakuuttaa, että niin on kaikki kuin\nsanot ja määräät, isäseni, sekä varalta jo pitää henkselien nappeja\nauki, jotta saisi nopeasti suoltaa housut nilkkoihin, jos niinkuin\nkansojen isä haluaisi suomia palvojiaan pitkin pyllyä.\n\nMutta miksi sitten olet olevinasi kommunisti, kun kuitenkin heitä aina\nvain haukut? Toivonen oli usein kysynyt tätä itseltään ja kysyi nytkin.\nHän ei voinut antaa siihen muuta vastausta kuin sen, että hän kai oli\nsyntynyt kommunistiksi. Kuunnellessaan kommunistikerhossa kihojen\npuheita ja todetessaan heidän mitä katalimmin vääristelevän kaikkia\noikeita ja pyhiä asioita hän oli ymmärtänyt, että tehdäkseen tuollaista\ntäytyi löytää ilonsa pahuudesta, olla syntyperältään perkeleiden\njälkeläinen ja viihtyä vain elämän likavesissä ja liejussa. Vaikka\nasiain oikea laita olikin sielussa selkeänä kuin kesäinen päivä, niin\nsitäpä vain ei saattanut sellaiseksi tunnustaa. Väkivängällä se piti\nsaada väärennetyksi niin, että se oli vastakohtansa. Kommunistissa\nasui tällainen pahuuden henki, eriskummallinen vimma kuin tauti tai\nparemminkin kuin syntymävika, jota ei voinut parantaa.\n\nTämä käsitys teki Toivosen toisaalta yhä paatuneemmaksi uhmailussaan,\ntoisaalta syvästi ristiriitaiseksi, traagilliseksi. Joskus hän saattoi\nkysyä epätoivoisena, oliko hän kokonaan tuomittu, pahan hengen riivaama\nsielu, joka tekee aina vain pahaa siitä huolimatta, että tietää, mikä\non hyvää. Samanlainen kuin se, joka on rikkonut Pyhää Henkeä vastaan\neikä voi milloinkaan saada tätä rikkomustaan anteeksi? Sydämensä\npohjalla hän elätteli sitä toivomusta, että kunpa tapahtuisi, kunpa\n_sallittaisiin_ hänelle jotakin, joka riistäisi häneltä itseltään\nvalinnan ja ratkaisun ja syöksisi hänet yhdellä iskulla siihen, mikä\noli oleva hänen lopullinen kohtalonsa. Silloin hän pääsisi näistä\njärjettömistä, kiduttavista kiusauksista ja ristiriidoista, ja voisi\nantautua koko olemuksellaan sen uskon valtaan, mikä olisi hänelle\nsilloin valjennut ja tuottaisi hänelle lopullisen, eheän onnen. Ehkäpä\nhän silloin kykenisi avaamaan sielunsa muurin salaoven ja pääsisi\nnäkemään, minkälainen maailma sen toisella puolella asui.\n\nToivonen oli kulkenut ajatuksissaan yhä kauemmaksi ja saapunut\nviimein Sörnäisten pohjoispuolella oleville korkeille kallioille.\nSunnuntaisin hän oli joskus harhaillut täällä Esterin kanssa ja siksi\nkai hänen askeleensa olivat nyt itsestään ohjautuneet tänne päin.\nKorkeimmilta kohdilta näki laajalti kaikille ilmansuunnille. Tässä hän\noli seisonut kerran Esterin kanssa ja pitänyt häntä kädestä. He eivät\nolleet puhuneet mitään, vaan olivat vain vilkaisseet toisiaan silmiin.\nTällainen katsominen korkealta alas laajaan maailmaan teki hiljaiseksi,\npuhumattomaksi. Oli kuin katsomisessa, mielen avartumisessa, olisi\nollut kylliksi.\n\nEikö hän ollutkaan yksin? Ei, täällä oli muitakin -- työläisnaisia,\nmitä lienevät olleet. Seisoskelivat ryhmittäin, puhelivat matalalla\näänellä, joskus naurahtivat ja katselivat taivaalle, varjostaen kädellä\nsilmiä. Oli kuin ne olisivat odotelleet jotakin. Toivonen ymmärsi:\nne olivat kommunistiakkoja, jotka uskoivat Stalinin pommikoneiden\nnyt tulevan kostamaan porvareille. Hän meni muina miehinä lähemmäksi\nkuullakseen heidän puheitaan ja alkoi tirkistellä taivaalle kuten\nhekin. Eukot epäilivät häntä, kuiskailivat keskenään ja vaihtoivat\nmerkitseviä silmäyksiä. Toivosen teki mieli sanoa, että \"älkää toki,\nhyvät ihmiset, uskoko köyhälistön valtakunnan ryhtyvän sotaan ketään\nvastaan, sillä siellähän noudatetaan rakkauden käskyä eikä vihan.\nSiellä opetetaan rakastamaan vihollisia ja tekemään niille hyvää, jotka\nheille tekevät väkivaltaa ja vääryyttä\".\n\nHän heittäytyikin puheisiin muutaman eukon kanssa ja selitti tälle,\nettä oli turhaa odottaa pommikoneiden tuloa Helsinkiin kostamaan\nherrojen vääryyksiä. Eukot eivät vastanneet, mutta olivat pettyneen\nnäköisiä. Toivonen ymmärsi koston olevan heille pääasia. He olivat\nkaikki siksi vanhoja, että heiltä oli saattanut punakapinassa kaatua\ntai muuten kuolla omainen, toisilta ehkä poika. He kuuluivat siihen\nsilloiseen maailmaan, jonka synnyttämä sydänten jää oli melkein\nsulamatonta. Isänsä ja äitinsä puolesta myös hän, Toivonen, kuului\nsiihen ja oli kyllä kokenut, kuinka vaikeasti sulavaa hänenkin\nsydämensä jää oli. Kaikissa näissä ihmisparvissa, hän siinä ajatteli,\non jotakin sellaista, josta he eivät ole vastuunalaisia -- tuota\nedellisten sukupolvien kasaamaa syyllisyyttä, joka nyt hallitsee heitä\n-- \"ja minuakin\", hän tunnusti rauhallisesti. Sitten hänen sieluunsa\ntulvahti selittämätön, kummallinen, kiehuvan kuuma ja häikäisevän\nkirkas köyhälistön onnen, tulossa olevan paremman maailman ja ikuisen\nrauhan kuva, ja hän alkoi puhella siitä lähimpänä seisoville eukoille.\nMutta samalla hän jo huomasi, ettei löytänytkään sanoja, joilla olisi\nsaanut tehdyksi tuon mielikuvansa tajuttavaksi toisille. Mikä siinä\noli ihaninta hänelle itselle, nosti hänen esittämänään epäilevän,\nihmettelevän hymyn eukkojen naamalle. \"Oletteks tee pappi vai muuten\nhullu?\" muuan jo kysyi hävyttömästi nähtävästi nyt vakuuttuneena, ettei\ntuo mies voinut olla vaarallinen. Toivonen koetti selittää asiaansa\nuudelleen, mutta harhautui yhä kauemmaksi mielikuvastansa, joka samalla\njo alkoi hämärtyä ja mennä sekavaksi. Juuri kun hän siinä tapaili\nsanoja ja hieraisi otsaansa kuin saadakseen sen alla myllertäviä\najatuksia järjestykseen, eukot huudahtivat melkein yhtaikaa \"kah!\"\nja tuijottivat kiihkeästi, silmät renkaina, puiden latvojen tasalle\ntaivaan rantaan. Korvia huumaava jyminä ja rätinä tuntui täyttävän koko\nolevaisuuden ja siinä samassa syöksyi metsän yläpuolelta, näköjään\naivan matalalta, heitä kohti jättimäinen lentokone, monimoottorinen\nhirviö, saatanan tuonenkotka. Äskeinen eukko päästi riemunkirkaisun\nja nosti kätensä kuin tervehtiäkseen sitä, kun kone jo oli heidän\nkohdallaan. Siitä viskattiin alas jotakin, joka jyskähti pehmeästi\naivan heidän lähelleen, ja heitettiin valkoisia lehtisiä, jotka\nsomasti leijuivat ja välkkyivät kauniissa auringonpaisteessa. Ja\ntuskin oli tämä hirviö mennyt, kun jäljessä jo tuli toinen, jymisten\nmikäli mahdollista vielä huumaavammin. Mutta se ei heittänytkään\nkalliolla seisovalle ihmisjoukolle mitään, vaan tultuaan paikalle\npäästi konekivääristään sitä kohti räikeästi rätisevän sarjan.\nKuulat räjähtivät sattuessaan kallioon sirpaleiksi, jotka vuorostaan\nvihelsivät terävästi sinkoutuessaan sinne tänne. Mutta eukkoa, joka oli\nniin riemuissaan tervehtinyt koneiden tuloa, kuulat iskivät ryöppynä\nkeskelle rintaa, niin että hän tuuskahti silmänräpäyksessä hervottomana\nvatsalleen kalliolle ja jäi siihen niin kuolleena kuin miksi ihminen\nikinä voi tulla.\n\nEukkojen parvi hajosi joka haaralle kauhistuneena kuin kanalauma,\njoka on nähnyt hiekassa haukan varjon. Antti Toivonen oli jähmettynyt\npaikalleen kuin olisi saanut halvauksen eikä kyennyt hetkeen aikaan\nliikkumaan. Herättyään tyrmistyksestään hän huomasi kaikkien\nliikuntokykyisten raivautuneen tiehensä ja itse jääneensä kahden\ntuon eukon kanssa, joka maata retkotti hänen lähellään. Hän meni\nkatsomaan eukkoa. Kuulia oli tullut ulos selän puolelta, repien\nreikänsä laajoiksi aukoiksi. Veri oli päässyt tulvahtamaan niin\nmonesta paikasta, ettei sitä ollut ruumiiseen paljoa jäänyt. Kallion\nkuopassa, eukon vieressä, sitä sensijaan oli kuin pesuvadissa. Toivonen\nkohotti eukon päätä. Kasvot olivat lumivalkeat, silmät kauhistuneesti\nselkoselällään, terä sammuneena. Ilme oli hämmästynyt, säikähtynyt.\nToivonen värisi. Tämä oli ensimmäinen sodan surmaama, minkä hän oli\nnähnyt. Hän tuli laskeneeksi eukon pään äkkiä kädestään. Se putosi\nja löi otsansa kallioon, niin että muksahti. Toivosta ilkeytti ja\nhän kääntyi pois. Siihen vierelle leijaili juuri silloin tuollainen\nvalkoinen lehtinen, vieläpä niin osuvasti, että yksi nurkka sattui\neukon verilammikkoon. Toivonen kiiruhti ottamaan sen, kuivasi kulman\neukon puseronhihaan ja alkoi lukea lehtiseen painettua kirjoitusta.\nHuonolla suomenkielellä siinä selitettiin, ettei voittamaton\npuna-armeija ollut tullut taistelemaan Suomen työväkeä vastaan, vaan\npäinvastoin vapauttamaan sitä lahtarien ja fasistien sorrosta. Lisäksi\nse oli tullut tuomaan sille leipää ja siten pelastamaan sitä siitä\nhuutavasta kurjuudesta, johon porvarillinen hirmuhallitus oli sen\nsyössyt.\n\nToivonen katseli tutkivasti ympärilleen. Mikä se pudota tussahtikaan\nensimmäisestä koneesta niin pehmeästi tähän aivan lähelle...? Hän\nlähti haeskelemaan sieltä päin, jonne hänen muistaakseen tuo mytty oli\npudonnut, ja löysikin hetken kuluttua ison, pitkulaisen, nelitahkoisen\nleivän, ns. \"ryssänlimpun\". Se oli hyvin hapantunutta ja kuohkeaksi\nkohonnutta, mutta silti vetiseksi jäänyttä leipää, juuri sellaista,\njollaiseksi vanhemmat ihmiset olivat kuvanneet venäläisten sotamiesten\ntäällä aikoinaan kaupittelemaa limppua. Toivonen oli inhoten ensin\nheittämäisillään sen pois, mutta ei tehnytkään sitä, vaan pisti se\nkainaloonsa ja aikoi lähteä. Mutta siinä tuli jo saapuville poliisi,\njoka epäluuloisena pysäytti hänet ja toimeenpani lyhyen kuulustelun.\nKuultuaan Toivosen selityksen poliisi sanoi:\n\n-- Tuletten kamariin antamaan lähempiä selityksiä...\n\n-- Sopii hyvin...\n\nPoliisi tutkiskeli paikkaa ja eukon ruumista, mutta häätyi lähtemään\nniine hyvineen, kun oli yksin. Poliisikamarissa Toivonen kuvasi\ntarkkaan koko tapahtuman, josta tehtiin pöytäkirja, ja luovutti\nkomisariukselle todistuskappaleiksi limpun ja lentolehtisen. Kuultuaan,\nkuka hän oli, komisarius selaili hetkisen jotakin korttiluetteloa.\nKaivettuaan sieltä käteensä kortin hän tuijotti siihen ja luetteli\nsitten Toivosen vanhemmat ja hänen tärkeimmät elämäkerralliset\nvaiheensa. Päästyään loppuun hän kysyi, oliko kaikki oikein, mihin\nToivosen täytyi sammallellen ja hämillään vastata myöntävästi. \"Entä\npuolue?\" komisarius nyt kysyi tutkivasti ja huomautti kortissa olevan\nsijan sitäkin tietoa varten. Toivonen vastasi totuuden mukaisesti:\n\n-- Entinen kommunisti.\n\nPoliisi antoi hänelle takaisin limpun ja lentolehtisen, koska niitä oli\njo muilta tahoilta kertynyt poliisikamariin riittävästi. Komisarius,\njoka oli jo vanha mies, vei sitten Toivosen ikkunan ääreen, kirkkaaseen\nvaloon, katsoi häntä tutkivasti kuin muistaakseen hänen muotonsa ja\nsanoi:\n\n-- Kun teistä ei ole todistettavasti tiedossa mitään muuta, kuin minkä\nolette itse äsken myöntänyt, että näet olette ollut kommunisti, ja kun\nolette valtiolle tärkeässä työssä, teitä ei nyt pidätetä turvasäilöön\neikä työpataljoonaan, vaan saatte mennä. Mutta teidän on parasta\nmuistaa olevanne lisääntyneen valvonnan alainen ja että nykyisin ovat\nvoimassa sotalait, jotka eivät käsittele kommunisteja enempää kuin\nmuitakaan maanpettureita juuri pehmeillä käpälillä. Onko selvä?\n\n-- Selvä! Toivonen vastasi.\n\nHänen sielussaan poreili ihana, virkistävä vapautuksen tunne, niin\nsuuri ilo, ettei hän ollut muistaakseen milloinkaan sellaista kokenut.\nHän oli siis kuin ihmeen kautta päässyt tuosta painajaisesta, joka oli\nrasittanut häntä lapsuudesta saakka sielun ainaisella ristiriidalla\nja kasvattamalla nurjuutta isänmaata ja omaa kansaa ja yhteiskuntaa\nkohtaan. Hänkö kannattaisi hallitusta ja oppia, joka ryntäsi\npommikonein pienen, rauhallisen, turvattoman kansan kimppuun, suussaan\nhunajaiset sanat, mutta sielussaan kavalista kavalin, julmista julmin,\nverenhimoisista verenhimoisin peto. Hänen isänsä kommunismin ja\nmaanpetoksellisuuden saattoi antaa anteeksi, sillä isä oli varmasti\ntoiminut vilpittömässä, aatteellisessa uskossa, tietämättä paremmasta,\nmutta hänen itsensä uhmapäinen pahansisuisuus, joka oli toiminut\nkoko ajan vasten parempaa tietoa, oli rikos Pyhää Henkeä vastaan ja\nsellaisena anteeksisaamaton. Hänen täytyi päästä näyttämään, että hän\nedes tahtoi korjata rikkomustansa niin pitkälle kuin se oli hänelle\nmahdollista.\n\nKotona hän asetti pöydälle verisen lentolehtisen ja limpun, ja\njäi katsomaan niitä. Silloin hän vasta huomasi tullessaan, kai\nheränneen nälän johdosta, näpistelleensä pehmeää limppua suuhunsa\nmelkoisen palan, kokonaisen nurkan, ajattelematta, kenen leipää se\noli. Kun se nyt valkeni hänelle ja samalla menneisyyden inhoittavuus\npaljastui kaikessa alastomassa rumuudessaan, hänet yhtäkkiä valtasi\nankara ellotus, mieltä kääntävä pahoinvointi. \"Tuolla minun vielä\npiti sisälmykseni saastuttaa!\" hän raivosi ja tuskin ehti juosta\nlikaviemärin ääreen, kun jo yllättävästi ylös tunkeva oksennus oli\ntukehduttaa hänet. Hänen ruumiinsa ponnisteli niin, että verisuonet\notsassa olivat haljeta, vapautuakseen jostakin, joka oli sille\näärimmäisen vastenmielistä. Kun hän lopuksi pääsi tointumaan ja palasi\npöytänsä ääreen, siinä olevan limpun erikoisesti venäläinen, samalla\nhappamalta ja tökötiltä tuleva haju oli aiheuttaa uuden purkauksen.\nHänen mieleensä kuvastuivat ryssän kädet, jotka olivat leiponeet ja\npaistaneet sen -- saastaiset, likaiset kädet ja mustareunaiset kynnet,\njotka ennen uppoamistaan taikinaan olivat kaivelleet ties mitä --, ja\nhän otti paperia ja kaapattuaan limpun siihen, ettei likaisi käsiään,\nkantoi sen pihalle roskalaatikkoon. \"Rotillekin olet liian huonoa!\"\nhän mumisi ja tunsi suurta, ikäänkuin lopullista puhdistumista ja\nkohoamista. Oli kuin hän olisi oksentanut ulos riivaajaisen, joka oli\nsiihen saakka pitänyt hänessä asuntoa ja ollut hänen herransa.\n\nOli jo myöhäinen ilta, kun Juho saapui kotiin. Toivonen oli vielä\npukeissaan ja valveilla. Hän oli pimentänyt ikkunan niinkuin oli\nmäärätty ja istui syvissä mietteissä pöydän ääressä. Kun Juho pisti\nteevettä kiehumaan ja otti esille ruokaansa, Toivonen sanoi suopeasti\nja hiljaisesti:\n\n-- Tuonhan minäkin olisin voinut tehdä... Olen miettinyt tässä muita\nasioita niin kiinteästi, etten ole tullut ajatelleeksi ihmisen\ntarvitsevan ruokaa tällaisinakin päivinä kuin tämä.\n\n-- Mitä nyt niin raskaasti olet hautonut?\n\n-- Tämän päivän tapahtumia vain ja sitä, että aion huomenna mennä\npyytämään pääsyä rintamalle omaan komppaniaani.\n\nJuho keskeytti askareensa ja vihelsi hiljaa.\n\n-- Soo! hän sanoi sitten ihmettelevästi, vai olet nyt tullut sille\npäälle. Mutta kai tiedät, että rintamalla suvaitaan käsityksiäsi vielä\nvähemmän kuin täällä?\n\n-- Ne käsitykset olen tänään oksentanut ulos sekä sielustani että\nruumiistani, vastasi Toivonen hiljaa. -- Älä muistele niitä, sillä tuo\nkaikki on ollut penikan häijyyttä. Suomalainenhan minäkin olen enkä voi\nsietää aasialaisten tunkevan tänne likaamaan ihmisten asuinsijoja.\n\n-- Antti!\n\nJuho ojensi kätensä kuin tervehtiäkseen ystävää, jota on luultu\nkuolleeksi, mutta joka odottamatta astuukin ovesta sisään terveenä ja\nreippaana, vieläpä tuoden hyviä sanomia. Ja kun Antin käsi sulkeutui\nhänen tukevaan kouraansa, hän ei päästänyt sitä irti heti, vaan pudisti\nsitä yhä uudelleen, ylös ja alas, kuin olisi käsitellyt pumpun vartta.\nHänen silmänsä tuikkivat lämpimästi ja kirkkaasti, ja hänen muodollaan\nasui se muhoileva ilme, joka oli hänelle ominainen silloin, kun hän oli\noikein hyvällä tuulella. Hän alkoi taas liikkua teepuuhissaan ja puheli\ntyytyväisenä:\n\n-- Tällainen muuttaa pahankin päivän hyväksi. Olen aina sanonut, ettet\nsinä mikään oikea kommunisti ole, saati sitten ryssän ystävä, vaan\ntavallinen reilu suomalainen mies, joka antaa ryssää silmäin väliin\njuu! Minä muuten lähden myös rintamalle, sillä en siedä nyt olla\nsorvikoneen ääressä. Siihen kelpaa heikompi mies kuin minä olen, kun\ntaas rintamalla tarvitaan sitkeitä äijiä. Ryssä toivoi suomalaisten\nolevan keskinäisessä riidassa ja työväen nousevan taistelemaan sen\npuolesta. Pahemmin se ei olisi voinut suomalaista työmiestä solvata...\nNyt se saa nähdä, kuinka voimakas pienikin kansa saattaa olla silloin,\nkun se lähtee yksimielisenä puolustamaan oikeata asiaa. Ei tässä niin\nvain hellitetä... Tulehan juomaan teetä... Ryssää silmäin väliin\njuu... Kävin iltapäivällä Ainoa katsomassa ja nyt tulen suoraan\nSavilan rouvan luota. Esteri oli piipahtanut sinne. Hyvin kaikki\njaksoivat ja lähettivät terveisiä. Savilan rouva menee työläisnaisten\nompeluseuraan valmistamaan pojille varuksia. Työläiset ja porvarit\novat tehneet sovinnon ja lyöneet veljenkättä niinkuin me kaksi tässä\näsken. Sinun pitää huomenna mennä tapaamaan Savilan rouvaa ja Esteriä\nja puhua asiat selviksi, jotta he pääsisivät tietämään, mikä jehu\nsinä oikeastaan olet. Ota tuosta lihaa... Tuossa on juustoa. Ota nyt\nvain, sillä suomalaisilla sotureilla on kaikki muu yhteistä paitti\nheila. Iltayöstä minulla on tässä talossa vartiovuoro, minkä vuoksi\ntäytyy pistellä liiveihinsä vähän lämmikettä. Tuletko mukaan? Selväh!\nLasketaan kotiin se muuan vanha äijä, joka kuuluu ihan kipinöitsevän\ninnostuksesta, jotta hänenkin pitää päästä tappelemaan ryssää vastaan.\nEllei hän saa kellistetyksi niitä edes muutamia, hänellä muka tulee\nhankalat oltavat toisessa maailmassa, jossa ryssäin täytyy palvella\nvoittajiansa. Kaupungilla kuuluu menneen taloja... Pelätään kymmenien\nihmisten hautautuneen raunioihin tai kuolleen muuten. Siellä ovat\npelastusmiehistöt kovassa touhussa. Kunpa saisin näillä omilla\nkourillani kostaa, kostaa... Sitä minun henkeni himoitsee. Ryssä\nmatalaksi ja ilma pois!\n\nAntti ja Juho nousivat vartiokierroksellaan ullakolle ja siitä katolle.\nOli jo puoliyön aika. Taivas oli pilvessä, mutta ei satanut. Oli\nmelkein säkkipimeää ja tuuli humisi surullisesti katolla risteilevissä\nantenneissa. Mutta vaikka ei nähnyt mitään, niin saattoi kuitenkin\nkuulla kaduilla olevan elämää. Oli kuin olisi ollut muurahaisten\npolun vieressä ja kuunnellut sitä Vaisua rapinaa ja sipinää, joka\nsyntyy muurahaisten kulkiessa ja raahatessa taakkojaan. Kymmenin\ntuhansin Helsingin siviiliväestö pyrki pois kaupungista ennenkuin\nvalkenisi uusi, mahdollisesti vielä kaameampi hävityksen päivä. Kun\njunia ei ollut, lähdettiin jalan. Mentiin umpimähkään tietämättä vielä\npäämäärästä. Kyllä kaikki jotenkin järjestyisi... Äidit kantoivat\nväsyneitä, itkeviä pienokaisiaan. Isät kantoivat tavaroita...\n\nAntti huokasi. Hän näki sisäisellä katseellaan selvästi koko\nSuomen ja sen kansan, näki vedet ja metsät, kirkot, koulut ja\npimennetyt kylät, vakavan kansan, joka ihmeissään, säikähtyneenä,\nmutta silmänräpäystäkään epäröimättä oli valmiina täyttämään\nvelvollisuutensa. Hän näki sotamiesten käyvän rajoilla taistelua, jossa\nylivoima yhä uudelleen joutui pysähtymään suomalaisen sisun edessä ja\njoka oli vain uusi näytös suomalaisten ikuisessa kamppailussa ryssiä\nvastaan. \"Käyn samaan sotaan minäkin ja nälkään, kuolemaan!\" Mistä\nnuo sanat yhtäkkiä kaikuivat hänen sieluunsa ja jäivät sinne soimaan?\nSitä ei Toivonen tiennyt, mutta ne ilmaisivat joka tapauksessa hänen\npäätöksensä ja vahvistivat sitä.\n\n\n5\n\nSavilan rouva pysähtyi miehensä kuvan eteen ja katsoi siihen kauan.\nSitten hän alkoi puhua sille -- hänellä oli ollessaan yksin sellainen\ntapa -- puoliääneen, kertoa kuulemiaan asioita, lausuilla mietteitään\nniiden johdosta, väitellä. Ehkä juuri se, että hän oli ollessaan muiden\nseurassa hiljainen, oli kehittänyt tällaisen tavan, sillä täytyihän\nhänen joskus avata sydäntänsä. Esteri ei käynyt äitinsä luona kuin\nenintään pari kertaa viikossa ja silloinkin jonkun toisen, viime\naikoina enimmäkseen sen Toivosen kanssa, niin ettei hänellekään voinut\naina huoliansa purkaa. Kukapa oli silloin soveliain ja halukkain\nkuuntelemaan niitä kuin hänen oma miehensä.\n\nSavilan rouvalla oli nyt miehelleen kerrottavana sellainen jymyuutinen,\nettei tämä varmaan ollut milloinkaan kuullut mointa. Ihan teki mieli\nkiusoitella häntä niinkuin ennen, kun oltiin nuoria ja kisailtiin\nvallattomasti -- sanoa, että etpä arvaa, mikä suuri uutinen minulla\non. \"Kerro!\" -- \"Enpä kerrokaan! Ähä, kutti, oletko utelias!\" -- \"No\nkerro nyt, rakas Esteri, kerro!\" -- \"No en kerro, en!\" Silloin Savila\noli kaapannut kiinni ja puristanut syleilyynsä, että \"kerrotko nyt?\"\nKun hän sitten oli ollut tukehtua ja aikonut kertoa, niin Savila olikin\ntukkinut hänen suunsa kuumilla huulillaan ja estänyt hänet puhumasta --\nihan tukehduttanut suudelmillaan. Oltiin nuoria ja kuumaverisiä silloin\n-- täytyi varoa itseään, ettei kuollut siihen paikkaan ja herännyt\nliian myöhään.\n\nNyt hän oli kiusoitellut Savilaa tarpeeksi kauan, uupunut hänen\nsyleilyynsä ja saattoi kertoa uutisensa. \"Nyt et ole enää vankileirissä\nnälkään kuollut punakaartilainen, hyvä Savila, vaan suomalainen\ntyömies, joka olet jälleen otettu puhtaana kunniasi puolesta muun\nkansan yhteyteen\". -- \"Kuinka niin?\" Savila kysyy hätkähtäen ja\nkummastuneena. -- \"Juu, eduskunta on tehnyt sellaisen päätöksen, että\nkaiken vanhan päälle on vedetty henkselit ja teille annettu kunnia\nja kansalaisarvo takaisin\". -- Savila hymyilee surumielisesti ja\ntuumii: \"Siitä sopii olla kiitollinen, vaikka on jo ollut haudassa\nviitisenkolmatta vuotta. Mistä johtunee, ettei kuolema tässä mitään\ntee, vaan että vainajallekin voi antaa anteeksi ja puhdistaa hänen\nkunniansa? Saattanee olla kysymyksessä niin tärkeä asia, että se\nmenee yli kuolemankin. Vai niin, vai on eduskunta tehnyt sellaisen\npäätöksen. Ilmanko kaverit täällä nälkähaudassa sävähtivät muutamana\npäivänä hereille ja kysyivät, että mikä nyt? Onko tullut ylösnousemus\nja lähtö viimeiselle tuomiolle? Tuskinpa se sitä on, vastasin heille.\nIhmiset mitä muuten hommailevat tuolla maan kamaralla sellaista,\nettä se tärähtelee. Kun nyt ilmoitan asian heille, niin hyvä on,\njos iloltaan saavat haudassa pysyneiksi. Mutta kyllä ne siitä\nrauhoittuvat, sillä tämän jälkeen meillä on pehmeämpi ja lämpimämpi\nmaata, päänalaisena kun on nyt miehen kunnia...\" Sitten Savilan rouva\nkertoi punakaarti-invaliidien ja -leskien saavan valtiolta eläkkeet.\nSe oli Savilasta melkein liikaa hyvyyttä. \"Mutta onhan se jalosti\ntehty ja sisältyy tietysti anteeksiantoon ja kansalaisoikeuksien\nmyöntämiseen. Saatko sinäkin eläkkeen?\" -- \"Kuulun saavan. Vuoren\ntuomari sanoi heti ottavansa siitä selvää ja laittavansa paperit\nsisään. Sieltä se tulee aikanansa. Näin ovat meidän kohdallamme kaikki\nasiat järjestyneet. Ei puutu muuta kuin että sinä vain olisit elossa.\nMeillä voisi olla siinä yhdeksäntoista vaiheilla oleva poika, joka nyt\ntaistelisi rajalla ryssää vastaan\". -- \"Niin\", Savila huokaa, \"jos\neläisin, olisin viisissäkymmenissä ja kelpaamaton riveihin. Mutta\nkyllä silti osaisin tehdä sellaista työtä, josta isänmaa hyötyisi.\nTuntuu niin rauhoittavalta ja tyydyttävältä sanoa 'isänmaa'. Se siinä\neduskunnan lahjassa on kalleinta, että meille annettiin takaisin\nisänmaa, meille, jotka vain pilkkasimme ja hyljimme sitä, ettei\nmeillä muka ollut isänmaata. Mistähän tuollainen hulluus voi saada\nalkunsa?\" -- \"Venäjältä, mistä muualta\", Savilan rouva vastaa, \"sillä\nsieltähän tulevat vesikauhut, kolerat, rutot ja pahat taudit. Siellä\nei asu tavallisia ihmisiä, vaan piruja, jotka kuuluvat kutevan kuin\nsammakot ja lisääntyvän mädistä\". Savila nauraa. \"Totta se on\", hän\nsanoo. \"Kyllä minä ehdin nähdä niitä sen verran, kun ne kutivat täällä\nHelsingin kaduilla\".\n\nSitten Savilan rouva kertoo Esteristä ja Antista. \"Se on nyt oikein\nkosinut Esteriä ja tämä on suostunut. Ne olisivat menneet naimisiin\nihan heti, ellei Antti olisi joutunut siinä samassa rintamalle. Jos hän\nsieltä ehyenä palaa, vaikka vain muutaman päivän lomalle, niin heidät\nkuulutetaan ja vihitään samana sunnuntaina\". Savila kuuntelee tarkkaan\nja nyökäyttää päätänsä. \"Hyvä mies tuntuu olevan\", hän sanoo, \"sillä\nei se olisi muuten tullut tuollaiseen herätykseen ja kääntymykseen.\nAnnat nuorten tehdä kuten tahtovat, sillä tämä aika on heidän ja heillä\non oikeus poimia sen tuhkasta siinä asuva ainoa onnensa eli rakkaus.\nMuistatko, kuinka juuri ajan vaarallisuus ja epävarmuus huomisesta\npäivästä lähensi meitä toisiimme ja lisäsi onnemme moninkertaiseksi,\nniin että saimme toisistamme suuremman lohdutuksen ja turvan kuin\nmistään muusta\". -- \"Jumalaa lukuunottamatta\", nyyhkyttää Savilan\nrouva. -- \"Niin, sinulla oli tietoinen turva Hänestä, minulla ei, sillä\nolin sokea\", myönnyttelee Savila. \"Nyt tiedän vähän enemmän, mutta\nsiitä on kielletty puhumasta. Anna nuorten onnen täyttyä, mikäli se\nvain riippuu sinusta, sillä sen estäminen on julmempaa kuin mikään\nmuu ihmisen elämässä. Kunpa pääsisin täältä haudastani liikkeelle\nminäkin jos ei muuta varten, niin edes yrittääkseni varjella Esterin\nsulhasta. Turpeen alla nukkuvien suomalaisten soturien kesken kuuluu\nolleen puhetta lähdöstä rajalle tappelemaan vielä kerran ryssää\nvastaan. Olivat pitäneet suuren paraatin jossakin Napuen kentällä\nVai missä lienee ollut -- en minä sitä paikkaa tunne -- ja sielläkö\noli vasta ollut monenlaista äijää ja asetta: karvaisista nahoista ja\njalkajousista alkaen harmaaseen sarkaan ja piilukkokivääriin saakka.\nOli sinne yrittänyt joukko punakaartilaisiakin, että eikö heitäkin\notettaisi mukaan, mutta heille oli sanottu, ettei, sillä olettehan\ntapelleet ryssän rinnalla omaa maatanne vastaan. Mutta kun meille nyt\non annettu isänmaa ja kunnia takaisin, niin arvattavasti meidätkin\nhyväksytään esi-isien haamurykmentteihin. Kun oikein kuuntelen,\nniin eiköpä käykin tässä nälkähaudassa aika kohina. Miehet oikovat\nkäsivarsiaan ja ihmettelevät, että onko tämä totta, että saammeko\ntodellakin nyt tapella ryssää vastaan rehellisinä suomalaisina miehinä\nilman maankavaltajan poltinmerkkiä otsassa? Ovat siitä mielissään,\nsillä heitä on kovasti nolottanut, kun antoivat ryssän sillä tavalla\nvetää itseään nenästä eivätkä sitä lyytä kelvanneet niiden vanhojen\nryssäntappajain porukkaan...\"\n\nTällaista Savilan rouva on kuulevinaan miehensä juttelevan. Omasta\npuolestaan hän kertoo nyt työskentelevänsä työläisnaisten suuressa\nompeluseurassa, jossa valmistetaan pojille sukkia, villapaitoja,\npäähineitä ja käsineitä talvisotaa varten. \"Työläis- ja porvarinaiset\novat nyt kuin siskoja eikä vanhoja enää muistella\", hän vakuuttaa.\n\"Joo\", Savila vastaa, \"se on hyvä. Kyllä sodankäynti talvella onkin\nkurjaa ilman tarpeellisia ketineitä. Muistan sen liiankin tarkkaan\npunakapinasta, jolloin sain viettää viikkokausia ketjussa helmikuun\npakkasilla. Vallan hirmuisiahan ne eivät olleet, viitisentoista\nastetta ja siitä ylöspäin pariinkymmeneen saakka, mutta kun ne pitivät\nsitä kylmyyttään sitkeästi viikosta viikkoon, niin saattaa ymmärtää,\nettä hytisemään siinä joutui punakaartilainen, jolla ei ollut muuta\nvahvempaa univormua kuin oma pikkutakkinsa. Niitä silloisia kärsimyksiä\nei voi kuvata, sillä niin suuria ne joskus olivat. Eikä niitä olisi\nkestänyt kukaan muu kuin aatteen puolesta taisteleva suomalainen\". --\n\"Niin kai\", nyyhkytti Savilan rouva, \"ja jotteivät samat kärsimykset\nuudistuisi, kansa koettaa parastansa. Raitiovaunuissakin ja junissa\nnaiset kutovat. Sanotaan, ettei läheskään kaikille pojille riitä\nmantteleita. Niitä kuulemma tehdään yötä päivää\". -- \"Eikö riitä\",\nkummastelee Savila, \"olisihan tässä ajassa jo luullut ehtineen hankkia\nniitä tarpeeksi\". -- \"Mutta kun ei kuulu riittävän aseitakaan\", kanteli\nedelleen Savilan rouva, \"vaan kranaatteja annetaan vain määräluku\ntykkiä varten päivässä, että 'tuo saa riittää, sillä enempää ei tule!'\nMitä sanot siitä?\" -- \"Paha, hyvin paha!\" valitti Savila. \"Ovat\ntietenkin riidelleet eduskunnassa ja unohtaneet isänmaan puolustuksen.\nSiihen täytyy aina uhrata varoja ja toimia sen mukaan kuin vihollinen\nampuisi ensimmäiset laukauksensa jo huomenna. Ei siinä auta ruveta\nodottamaan ilmoitusta, että sota alkaa sinä ja sinä päivänä armon\nvuonna silloin ja silloin, vaan on laittauduttava niin valmiiksi, että\nalkakoonpa milloin tahansa, niin kyllä täältä täräytetään. Se on paras\nrauhan takuu. Täältä katsoen, missä minä olen, tuo kaikki näyttää\nniin selvältä, ettei voi ymmärtää, miten siitä on ollut mahdollista\nolla erimieltä\". -- \"Onko siellä, missä nyt olet, venäläisiäkin?\"\ntulee Savilan rouva kysyneeksi. -- \"Ei niitä ole näkynyt ainakaan\nvielä\", Savila vastaa. \"Sanovat ryssillä olevan omat helvettinsä ja\ntaivaansa, ja niin kai onkin. Kukapa niiden kanssa suostuisi täälläkään\nseurottelemaan\".\n\n\n6\n\nHelena-rouva muisteli alati samoin kuin hänen miehensäkin Kalevia\nja Kerttua. Heidän katseensa sädehti hänen sielussaan läheisenä ja\nelävänä, ja hän näki heidän jäähyväissilmäyksensä yhä uudelleen.\n\nKalevi oli lähtenyt ensin. Kerttu oli ollut silloin poissa jollakin\nkomennuksella. Se oli ollut toisenlaista kuin meno yleisharjoituksiin.\nHelena-rouva, tuomari ja Anja olivat saattaneet häntä asemalle. Oli\nollut myöhäinen ilta ja luonnon pimeyden lisäksi voimassa kammottava\nsotapimennys. Hän oli pitänyt Kalevia käsivarresta, sillä hänestä oli\ntuntunut, että Kalevi muuten katoaisi tuohon pimeyteen. Asemalla oli\nollut kuhisten sotamiehiä ja upseereja, jotka tunkeutuivat reppuineen\nja varuksineen vaunuihin. Helena-rouvasta oli tuntunut -- ja niinhän\nasia olikin --, että Kalevi oli jo asemalle tultua joutunut mahtavan,\nheitä kaikkia ylempänä olevan voiman valtaan, joka määräisi hänestä\nehdottomasti. Siksi Helena-rouva piteli häntä kädestä niin kauan\nkuin suinkin, vieläpä niin lujasti, että Kalevin täytyi lempeällä\nväkivallalla irroittautua. Tuli näet lähdön hetki ja Kalevin piti\nnousta vaunuunsa. Hän oli kumartunut äitinsä puoleen ja tämä oli\ntuntenut poskillaan hänen huulensa ja kuullut hänen kuiskauksensa:\n\"Hyvästi, rakas äiti!\" Isä oli sanonut: \"Hyvästi, poikani! Isänmaa\nylitse kaiken!\" Isän ääni oli hieman, vain hieman värähtänyt.\nHän oli syleillyt Kalevia ja sanonut lopuksi reippaasti, melkein\nhuolettomasti: \"Jumalan haltuun!\" Mutta Helena-rouva oli vaistonnut,\nettä hyvästellessään vanhempiaan Kalevilla oli ylinnä mielessään Anja,\ntuo hiljainen, sielukas tyttö, joka oli surullisena seisonut hiukan\nsyrjempänä, ettei olisi häirinnyt heidän hyvästijättöään. Hänet Kalevi\noli hyvästellyt jo kotona, kahden kesken, vaipuneena katselemaan\nrakastettuaan ja rakkautensa traagillisuutta. Hän oli niin nuori,\nettei ajatus sota-avioliitosta ollut tullut hänen mieleensä. Häntä\ntyydytti vain rakkaudentunne sellaisenaan, tuo kummallinen, suloinen\npalo, joka lämmitti hänen koko olemustaan ja valaisi hänen maailmansa\nautuaalla rusohohteella. Helena-rouva ja tuomari väistyivät vuorostaan\nhiljaa syrjään ja luovuttivat Kalevin Anjalle, joka silmänräpäykseksi\npiiloutui sulhasensa syleilyyn, kosketti huulillaan keveästi hänen\nhuuliaan ja irtoutui samalla hänestä epätoivoisen, vapisevan\nkädenpuristuksen ulottuville. Ja sitten Kalevin täytyi laskea hänen\nkätensä ja mennä, mennä -- kenties ikiteilleen. Ehkä Anjan silmistä\nvaluvat äänettömät kyynelkarpalot olivat niin kirkkaita, että ne\nkykenivät kokoamaan tästä sysisynkeydestä siihen jääneen viimeisen\nvalon ja taittaen sen lähettämään heikon säteen Kalevin silmään, kun\nhän kääntyi vaununsillalla nähdäkseen rakastamistaan olennoista edes\nepäselvän haahmon.\n\nSiihen he sitten olivat jääneet orpoina ja alakuloisina, näkemättä enää\nKalevia, jonka pimeys oli peittänyt. Helena-rouvan oli vallannut hätä,\nettä hänen täytyi vielä kerran nähdä Kalevi. Hän lähtee kohti sitä\nvaunua, johon Kalevi oli noussut. Mutta pimeässä ei voi erottaa ketään.\nOliko tuo Kalevi, joka näytti viittovan vaununsillalta? Mutta ei se\nviittonutkaan Helena-rouvalle, vaan Anjalle, joka oli sysännyt äidin\nsyrjään. Tai ei sitä voi sentään tietää. Kaikki olivat samanlaisia\nepäselviä haamuja kuin olisivat jo olleet vainajia. Nyt vihellettiin\nlähtöön ja juna tempautui liikkeelle. Sen vauhti kiihtyi kiihtymistään,\nkunnes se katosi pimeyteen. Kuului vain jyminää, kun se raskaasti\nvyöryi kiskoillaan kuolemaa, armotonta kohtaloa, kohti. Helena-rouva\noli puhjennut katkeraan itkuun, mutta oli samassa jo hillinnyt itsensä.\nHänen miehensä oli ottanut häntä käsivarresta ja alkanut suojelevasti\ntaluttaa. He eivät olleet pitkään aikaan puhuneet mitään, etteivät\nolisi ilmaisseet liikutustaan. Postitalon luona vasta tuomari oli\nsanonut rauhallisesti, että nyt ollaan todellisuudessa siinä, mitä\non mielikuvituksessa niin monesti nähty. Nyt täytyy osoittaa, että\nkyetään kestämään todellisuuskin. Tämä on kotirintaman taistelua, joka\nei saa kääntyä tappioksi, vaan on vietävä voittoon. Muutenhan poikain\nveri vuotaa hukkaan. Tietysti asia oli niin. Ei Helena-rouva aikonut\nolla heikko, ei, vaan päinvastoin luja. Mutta hän saattoi olla luja\nparemmin silloin, kun hänen sydämensä pysyi herkkänä ja kuumana, kuin\njos se jäähtyisi kylmäksi ja tunteettomaksi. Edellisessä tapauksessa se\njoustaisi ja kestäisi, mutta voisi jälkimmäisessä särkyä. Anjan kohta\noli toinen. Hän sai itkeä ja surra avoimesti, kenenkään pitämättä sitä\nheikkoutena. Kipeä mustasukkaisuus kaihersi Helena-rouvan sydämessä.\nTuo kaunis, hento, hiljainen tyttö, joka oli heille kaikille vieras,\noli sysännyt Helena-rouvan syrjemmälle sijalle Kalevin sydämessä ja\nistunut sen keskeisimmälle valtaistuimelle. Hänen edessään Kalevi oli\nnyt polvillaan eikä enää kauniin äitinsä edessä, jota vielä muutamia\nkuukausia sitten oli palvonut kuten oli leikillisesti sanonut \"ainoana\narmaanaan\". Helena-rouva vilkaisi syrjästä Anjaan ja koetti pimeydestä\nhuolimatta erottaa hänen ilmettään. Se oli kuitenkin mahdotonta. Pään\nasento vain ilmaisi syvää surua ja masennusta. Helena-rouva solutti\nkäsivartensa hänen kynkkäänsä ja veti hänet hellästi puoleensa. Olihan\nhän nyt Anjankin äiti. Mitä Kalevi sanoisikaan, jos saisi tietää\näitinsä äskeiset mustasukkaiset ajatukset. Onko äitien tällainen\nitsekkyys väärää?\n\nKertun lähiö oli myös tapahtunut myöhäisen illan pimeydessä ja\nollut mikäli mahdollista vielä järkyttävämpi. Kotona, etehisessä,\nkun he olivat jo pukeutuneet valmiiksi, Helena-rouva oli unohtunut\nhetkiseksi ihaillen katselemaan tytärtään. Tuomari oli hankkinut\nKertulle rahallisista uhrauksista välittämättä kenttälotan täydelliset,\nensiluokkaiset talvivarusteet. Mikä ihastuttava vänrikki, koko\nrykmentin suosikki, Kertusta olikaan tuossa asussaan tullut. Miten\nkirkkaina olivat sädehtineet hänen silmänsä ja miten punaisina\nhehkuneet hänen poskensa. Kalevin oli selvästi tehnyt vakavaksi tunto\nsiitä, että hän saattoi olla lähdössä kihlaamaan sotilaan viimeistä\nlemmittyä eli valkoisiin pukeutunutta kuolemaa, mutta Kerttu oli ollut\njuhlamielellä. Helena-rouva aavisti, että jossakin kaukana, Kertun\nsalaisena tavoitteena, oli Lauri Ylitalo, vänrikki, urheilija, uljaista\nuljain nuorimies, joka sieltä saakka sähköisti Kertun olemuksen\nsäihkyvän elämänhaluiseksi. Asemalla Kerttu käväisi isänsä ja äitinsä\nkaulassa, suuteli heitä ja peittääkseen liikutustaan kuiskasi heille,\nettä \"älkää huolehtiko, oi murmelit!\" Anjalle hän sanoi koomillisen\nvakavasti, yhä taistellen kyyneleitään vastaan, että \"hoida näitä\nminun lampaitani, oi käly!\" Sitten hän oli kadonnut sotilasjoukkoon.\nHelena-rouvan oli taas vallannut tuska, että hänen täytyy vielä\nkerran saada nähdä Kerttua, ja hän oli lähtenyt tunkeutumaan vaunua\nkohti. Mutta se olikin jo nytkähtänyt liikkeelle. Hän oli tuijottanut\nniin, että silmiin oli koskenut, mutta turhaa se oli ollut. Juna oli\nvienyt saalistaan kuin peto, joka vielä viimeisellä hetkellä pelkää\nkadottavansa sen ja kiirehtii niin paljon kuin jaksaa saadakseen\nkätketyksi sen linnansa sisimpään komeroon, siellä sitten rauhassa\nimeäkseen sen verta ja tyydyttääkseen raakaa sydäntään sen nuorella,\nylimaallisella kauneudella. Jälleen kyyneleet tulvahtivat patojensa yli\nja hukuttivat hänet hetkeksi virtaansa. Nyt se oli Anja, joka hiljaa\nveti hänet puoleensa ja hennon käsivartensa puristuksella antoi hänelle\ntyynnyttävää voimaa.\n\nTämän jälkeen Helena-rouvalla oli sama mielikuva kuin tuomarillakin\neli että Kalevi ja Kerttu olivat jollakin selittämättömällä tavalla\nmuuttuneet kumpikin vain numeroiksi isänmaan loputtoman pitkässä\nsotilasluettelossa. Aina heitä muistaessa tuli ensin mieleen kpk\nja sitten peitinluku. Ajatus arvaili turhaan, mille suunnalle,\nmihin kaukaiseen lumikorpeen, nuo numerot viittasivat, ja harhaili\nneuvottomana rajan selkosissa aina Petsamosta Kannakselle saakka, kuin\nolisi eksynyt ja menettänyt yhteydet varsinaiseen oikeaan elämään.\nMinkälaista tuolla korvessa oli, siitä ei Helena-rouvalla ollut muuta\nmielikuvaa kuin että kaikkialla siellä vaani hänen rakkaitaan, sekä\nomia että muiden lapsia, kuolema, ja että avaruuden täytti lakkaamaton\nammusten räjähtely ja pommikoneiden jyminä.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\n1\n\nTuomari Vuori oli mennyt heti pommituksen jälkipäivän aamuna isänsä\nluo ja alkanut varovaisesti ja kautta rantain ehdotella, eiköhän\nolisi parasta muuttaa Mimmin ja Ainon kanssa huvilaan. Olihan se\ntalvikunnossa ja lämpiäisi heti, kun ei ollut ollut vielä kovin\nkylmää. Hän oli jo varoiksi soittanut Penttilään ja lähettänyt sanan\nHiljalle, siivoojalle, että olisi heti mentävä lämmittämään, kuivaamaan\nmakuuvaatteita ja laittamaan huvilaa asuttavaan kuntoon. Viranomaiset\npainostivat kaikkea kaupungissa tarpeetonta väestöä lähtemään pois.\nSaattaisihan siellä kyllä tulla olo yksitoikkoiseksi, mutta olisihan\ntoisaalta viihtyisämpää sen puolesta, etteivät pommit sentään \"papan\nnenän alla räjähtelisi\".\n\nKanslianeuvos ei ollut pitänyt poikansa puheista, vaikka olikin\nymmärtänyt hänen esityksensä perustelluksi. Hän kun halusi sentään\ntoimia isänmaan hyväksi ja oli siinä tarkoituksessa antanut valita\nitsensä talon valvojakuntaan. Mutta silloin oli Mimmi, joka oli Ainon\nkanssa nostellut kanslianeuvoksen kallisarvoisimpia tauluja seiniltä\nja pakkaillut niitä pahvikoteloihin vietäviksi kellariin, sanonut,\nettä kanslianeuvoksen on lähdettävä. Ellei hän tee sitä, hän saa jäädä\nkaupunkiin yksin, sillä Mimmi lähtee joka tapauksessa, koska ei tahdo\njäädä tänne ryssien \"bombardeerattavaksi\". Vaikka Mimmi ei pitänytkään\nolosta maalla, siellä oli kuitenkin nyt siedettävämpää kuin täällä.\nTämä Mimmin odottamaton, jyrkkä kannanotto oli saanut kanslianeuvoksen\nhorjumaan. \"Mutta matka sinne on kovin hankala näin talvella\", hän\nkoetti väittää vastaan. \"Lähdette autolla suoraan täältä, niin tulette\nnopeimmiten ja mukavimmin perille\", esitteli tuomari ja lupasi hankkia\nauton. \"Ei tarvitse\", sanoi tähän Mimmi, \"sillä auto on jo hankittu.\nRiihisen ukko ajaa nyt poikansa autoa, poika kun on viety rintamalle.\nKun vain lähetän sanan, niin hän on täällä tuossa tuokiossa\". --\n\"Mutta osaako hän ajaa?\" kanslianeuvos oli kysynyt hämmästyneenä\nja epäilevästi, sillä hänellä oli sellainen, tosin kyllä lähemmin\najatellen aivan aiheeton käsitys, että autonohjaus oli nuoremmalle\nsukupolvelle kuuluva erikoisominaisuus, jota vanhempien ei ollut\nmahdollista hankkia. \"Riihinenkö?\" kysyi Mimmi vastaan niin ällistyneen\nnäköisenä, että kanslianeuvosta hävetti. \"Yhtä hyvin ja paremmin kuin\nse enkeli, joka vei profeetta Eliaan tulisissa vaunuissa taivaaseen\".\nKanslianeuvos tunsi olevansa nujerrettu eikä rohjennut enää väitellä.\nHän tiesi kokemuksesta Mimmin niin epätoivoisen teräväkieliseksi ja\nsattuvasanaiseksi, että ottelu hänen kanssaan oli ennakolta tuomittu\nmenetetyksi. Kun sitten hänenkin hermojensa välitse pilkoitti\nhoukuttelevana se rauha, jonka hän ainakin ulkonaisesti saavuttaisi\npienessä lumisessa huvilassaan jäätyneen, talvisen järven rannalla,\nhän lopuksi ilmoitti suostuvansa muuttoon. \"Mutta vain kokeeksi\", hän\nsanoi, \"sillä jos tunnen kärsiväni siellä siitä, että olen joutunut\nyksinäisyyteen nietosten keskelle ja etten saa mielestäni riittävän\nläheltä seurata omaisteni ja ystävieni kohtaloita ja mielialoja,\ntahdon heti palata takaisin kuulematta vastaväitteitä teidän kenenkään\npuoleltanne. Siksi ei täällä saa mullistaa mitään, vaan kaikki on\noleva niin kunnossa kuin olisin juuri tulossa kotiin. Jos Mimmi haluaa\nsilloin jäädä kököttämään huvilaan, niin vassakuu para. Täällä tulen\ntoimeen Ainon kanssa, joka varmaan ei hylkää vanhaa ystäväänsä niinkuin\nMimmi näkyisi olevan valmis tekemään\".\n\nTämä keskustelu oli tapahtunut klo 11:n maissa eli lähes tunti sen\njälkeen, kun kanslianeuvos oli palannut Mimmin ja Ainon seurassa\npommisuojasta. Mimmi oli laittanut kiireesti aamiaista, sillä\neihän tiennyt, milloin seuraava hälytys taas keskeyttäisi kaasun\njakelun. Pommisuojassa oli ollut suorastaan rattoisaa. Oli tuntunut\nturvalliselta, kun tiesi olevansa ison kivitalon alimmassa kerroksessa,\nmonen suomalaisella perusteellisuudella valetun betonipermannon\nalapuolella, hirsillä tuetussa onkalossa, joka oli kuin vuoren\nsisään hakattu aarrekammio. Sinne ei ollut kuulunut minkäänlaisia\nhermostuttavia ääniä eikä siellä ollut nähnyt mitään, joka olisi\nollut omaansa aiheuttamaan pelkoa. Kiintoisaa oli ollut tutustua\ntalon muihin asukkaisiin. Heistähän oli tähän saakka tiennyt vain\ntaulussa olevan nimen, mutta ei aina, minkälainen ihminen kantoi\ntuota nimeä. Nyt he olivat yhtäkkiä ryömineet näkyviin kuin sopulit\nkoloistaan, ja tervehtivät toisiaan hiukan hämillään, että \"tällainen\nminä olen\" ja \"teidät olen usein nähnyt portaissa\". Tuli samanlaisia\nvanhuksia kuin kanslianeuvoskin, herroja, rouvia ja neitejä, joilla\noli kimaltelevaa hopeaa ohimoillansa ja jotka räpyttelivät silmiään\nkellarilampun valossa kuin kummastuneina siitä, että olivat ehtineet\nvielä elämänsä lopussa joutua tällaiseen seikkailuun. He toivat\nmukanaan vanhanaikasta kohteliaisuutta, pientä rakastettavaa kursailua,\njoka antoi tiiliseinäiselle suojalle hiukan salongin tuntua ja herätti\nkanslianeuvoksen vastaavat perinteet entiseen voimaan. Sinne tuli\nnuoria äitejä rintalapsineen ja muine pienokaisineen, jotka katselivat\ntotisesti, pyörein silmin, tätä isojen ihmisten uutta, kummallista\nleikkiä. Sinne pyrähtivät Elannon ja HOK:n myymälöiden neitoset ja\ntäyttivät hämärän suojan nuoruudellaan, kauneudellaan ja kaikesta\nhuolimatta raikkaasti helähtävällä naurahduksellaan. Kanslianeuvoksella\nkun oli heidän myymälöidensä asiakkaana kunnia olla heidän tuttavansa,\nhän oli ojentanut vanhan, kylmän, ryppyisen kätensä lähinnä istuvalle\nja pidättänyt hetkisen nuorta, pyöreätä, pehmeätä kättä omassaan\ntunteakseen, kuinka siitä virtasi rohkeutta ja elämää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäällä hän siis nyt lepäsi huvilassaan, omassa vuoteessaan, uunin\nvieressä, josta uhkui kodikasta, rauhoittavaa lämpöä. Kello oli 23:n\npaikkeilla sunnuntai-iltana, joulukuun 3 p:nä. He olivat lähteneet\nHelsingistä klo 16 ja saapuneet tänne klo 21.15. Huvila oli ollut\nlämmin ja turvallinen kuin oravanpesä. Hilja oli laittanut vuoteet\nvalmiiksi. Ei ollut tarvinnut muuta kuin ruveta asumaan. Riihinen oli\npalannut heti niine hyvineen. 800 markkaa oli ottanut kyydistä. Ei se\nollut paljoa tällaisesta heiskauksesta. Kuinka läpitunkemattoman pimeää\noli kaikkialla ollut! Ja vahdit äreitä, jos päästi lyhtyihin vähääkään\nenemmän valoa. Lunta oli vain ollut kuori eikä ollut pakkasta.\n\nVanhus tunsi, kuinka hänen hermonsa ja lihaksensa rentoutuivat hänen\ntässä levätessään siitä jännityksestä, joka niitä oli kiristänyt\nHelsingissä ja vielä matkallakin. Oli päästy lähtemään vasta\nsunnuntaina, sillä välttämättömät järjestelyt olivat vaatineet aikansa.\nSitäpaitsi Aino oli yhtäkkiä ilmoittanut tulevansa vasta silloin.\nEllei häntä odotettu, hän saapuisi myöhemmin junassa ja niillä\nkulkuneuvoilla, joilla nytkin tietysti matkustettiin. Kanslianeuvos ei\nollut tahtonut jättää Ainoa. Eikä odotus ollut ollut sen kummempaa,\nsillä lauantai-aamuna oli ollut viimeinen hälytys niinä päivinä.\n\nKanslianeuvos oli kuullut Mimmiltä, mikä oli syynä Ainon pieneen\nviivykkiin: hänen sulhasensa Juho Honkasen piti lähteä myöhään\nlauantai-iltana rintamalle. Samalla kertaa oli lähtenyt Esterin\nsulhanen Antti Toivonen. Tyttöjen oli tietenkin täytynyt päästä\nsaattamaan heitä. Se oli ymmärrettävää. Tärkeäkin matka oli sellaisen\nsyyn vuoksi lykättävä. Kanslianeuvos oivalsi asian hyvin. Hänkin oli\ntullut kokemaan hyvästelyn tuskan silloin, kun Kalevi ja Kerttu olivat\nmenneet.\n\nKalevi oli tullut aamupäivällä hänen luokseen ja ilmoittanut\nsaapuneensa hyvästille, illalla kun oli lähdettävä rintamalle. Hän\noli istuskellut kaikilla vanhoilla paikoillaan, joihin oli tottunut\nlapsuudestaan saakka, katsellut tuttuja esineitä ja tuontuostakin\nsilmännyt ympärilleen sillä tavalla kuin olisi halunnut painaa kaikki\ntuoreeltaan muistiin. Kanslianeuvos ei ollut puhunut paljoa, vaan oli\nantanut Kalevin olla omissa oloissaan ja ajatuksissaan. Hän oli sanonut\nvain sanasen silloin tällöin saadakseen nähdä hänen kauniiden silmiensä\nkatseen ja kuulla hänen äänensä, kun hän kääntyi tai nosti päätänsä\nvastatakseen. He olivat juoneet kahvia yhdessä. Aino oli tarjoillut\nja kahvileipänä oli ollut mm. niitä Ekbergin kermaleivoksia, joista\nKalevi erikoisesti piti. Mimmi kyllä tiesi suosikkipoikansa tavat.\nJoskus ennen Kalevi oli soittanut Mimmille ja pyytänyt tätä paistamaan\nillaksi juuri sellaisia fileepihvejä, joita vain Mimmi osasi. Hän\ntulisi käymään isoisän luo ja voisi samalla syödä siellä. \"Äiti ei\nosaa paistaa niin hyviä\". Se oli korkein tunnustus, mitä Mimmi oli\nmilloinkaan ruoanlaittotaidostaan saanut. Hän oli aivan loistanut, kun\nKalevi oli mennyt häntä kiittämään.\n\nNe olivat toisenlaisia aikoja kuin nämä nykyiset. Katsellessaan\nKalevia, joka vakavana, miehekkäänä, uljaana, istui siinä vieressä,\nkanslianeuvos oli koko ajan torjunut pois sitä mahdollisuutta, minkä\nsota tuo mukanaan jokaisen sotilaan kohdalle. Kuolemaa näet. Se\noli tapaava tuhannet ja taas tuhannet. Kaikki vanhemmat ja omaiset\nrukoilivat, etteihän toki meidän poikaamme, mutta auttoiko se! Eräänä\npäivänä vakava sanoma kolkutti ovelle ja tuli sisään. Siihen täytyi\nalistua, sillä sille ei voinut mitään. Tutkimaton maailmanjärjestys\nvaati, että Suomen nuorison oli uhrattava henkensä isänmaan ja kansan\nvapauden puolesta. Ellei tehty sitä, kuoltiin kuitenkin, vieläpä paljoa\nlaajemmalta ja hirveämmällä tavalla kuin konsanaan taistelukentällä.\nKoko Suomen kansa saattoi tuhoutua. Kolmen ja puolen miljoonan ihmisen\nsiirtäminen hajalleen Siperiaan ei olisi venäläisistä asia eikä mikään.\nVarmasti he ryhtyisivät siihen heti, kun saisivat voiton, eikä mikään\nvoima maailmassa kykenisi estämään sitä. Ainoa turva oli nuorissa\nmiehissä, heidän uskossaan ja urhoudessaan.\n\n\"Kiitos nyt kaikesta, isoisä, ja hyvästi! Älä ajattele minua liiaksi\näläkä huolehdi turhia! Ei se kuitenkaan mitään auta\". Näin Kalevi oli\nsitten sanonut ja sulkenut hänet, ukonkääkkänän, leveään, miehuulliseen\nsyleilyynsä. Kuinka hänen silmänsä olivatkaan loistaneet ja hieman\nsurumielinen hymynsä ollut kaunis. Kanslianeuvos oli sanonut vain:\n\"Niin, sinä menet nyt siihen samaan sotaan...\" Jumalan varjelusta\nhän oli toivottanut. Mimmi ja Aino olivat itkeneet, sillä naisilla\non sellaiseen erikoislupa. Ovella Kalevi oli vielä käännähtänyt,\nsilmännyt isoisäänsä, lyönyt sotilaallisesti \"luut järjestykseen\" ja\nmennyt. Silmänräpäys sen jälkeen kanslianeuvoksen oli vallannut haikea\nhalu saada vielä kerran nähdä Kalevi. Hän oli kiiruhtanut ovelle ja\nhuutanut hänen jälkeensä pyytääkseen häntä jonkin tekosyyn nojalla\nvielä sisään, mutta hän oli mennyt jo. Vanhus oli horjunut pöytänsä\nääreen ja luhistunut siihen. Mimmi oli aavistanut tätä ja juoksuttanut\ntoimekkaasti tehokasta sydänlääkettä. Hän oli tullut niin heikoksi,\nettä oli häätynyt vuoteeseen. Hetken kuluttua oli Vanha tohtori tullut\nja kysynyt tuttuun tapaansa: \"No, mikäs täällä nyt on?\"\n\n\"Sellainen heikko raukka minä jo olen\", kanslianeuvos tunnusti\nmaatessaan siinä pimeänä sotayönä. -- \"Ei minusta tietenkään ole\nenää mihinkään, se myönnetään, mutta en minä silti haluaisi kuolla\njuuri vielä. Tahtoisin välttämättä nähdä, mitä teitä Suomen kohtaloa\nkuljetetaan ja minkälainen on tämän seikkailun loppunäytös\".\n\nHän vaipui siinä samassa muistelemaan Kertun lähtöä. Tämä oli tullut\ntäydessä lottakomeudessaan lähtöpäivän aamuna isoisän luo, lyönyt\nkädet hänen kaulaansa ja suudellut häntä sekä suulle että poskille.\n\"Herra isoisä on ajanut huonosti partansa!\" hän oli sitten sanonut,\nkääntyillyt ja kysynyt, tarkoittaen turkkiaan: \"Eiks istu hyvin?\"\nOdottamatta vastausta hän oli sitten mennyt etehiseen riisumaan\nturkkiansa ja palannut taas isoisän luo. Otettuaan edestakaisin\nmuutaman sotilaallisen konkarinaskeleen hän oli seisahtunut isoäidin\nkuvan eteen ja jäänyt siihen. Mentyään lähemmäksi kanslianeuvos oli\nhuomannut hänen itkevän. Mutta Kerttu oli jo samalla tukahduttanut\nkyyneleensä ja alkanut mitä iloisimmin kysellä, minkähän näköinen\nisoäiti olisi ollut, jos hänkin olisi saanut pukeutua tällaisiin\nvarusteisiin...\n\nKanslianeuvos oli ymmärtänyt Kertun koko ajan taistelevan tunteitansa\nvastaan, etteivät ne pääsisi purkautumaan ja ilmaisemaan, mikä tuska\nsittenkin asui hänen sydämensä pohjalla, ja koettanut omasta puolestaan\nlojaalisti tukea Kertun pyrkimystä. He olivat syöneet yhdessä\naamiaista, johon Mimmi oli kiiruhtanut varaamaan Kertun erikoisherkkua\neli -- paistettuja perunoita, näet sellaisia tällaisia, joita vain\nnaimaton neitsyt Mimmi Rosenberg osasi paistaa. \"Sillä kuten isoisä\non varmaan pitkän elämänsä aikana oppinut ymmärtämään, perunalla ja\nperunalla, semminkin paistetulla sellaisella, on jonkin verran eroa\".\nHaasteltuaan hetkisen raumalaista, johon sekoitti eteläpohjalaisia,\nsavolaisia, hämäläisiä ja viipurilaisia sutkauksia, Kerttu oli sitten\nsanonut täytyvänsä lähteä. Hän oli ensin mennyt isoäidin kuvan eteen\nja painanut siihen huulensa, suurten kyyneleiden nyt pisarrellessa\npitkin hänen poskiaan. Sitten hän oli tullut isoisän luo ja hymyillyt\nhänelle kyyneltensä läpi. \"Mitä nyt oikein tulet tekemään?\" isoisä oli\nkysynyt. \"Ottamaan vastaan haavoittuneita ja pitämään heistä kirjaa, ja\nkuljettamaan verta lähemmäksi rintamaa sellaisia varten, joita ei voida\ntuoda sieltä tännemmäksi\". Kanslianeuvos ei ollut voinut käsittää,\nmitä kaikkea tuohon saattoi sisältyä. \"Eikö olisi ollut vanhempia ja\nkokeneempia?\" hän oli kysynyt, mutta Kerttu oli vain sanonut, ettei\nhän tiedä. Sitten hän oli hyvästellyt Mimmin, jota oli syleillen\nkiittänyt perunoista, ja Ainon, jolle oli sanonut keveästi, että \"hei\nvain, sisko!\", sekä mennyt vihellellen ovesta. Ei, siinä hänkin oli\nkäännähtänyt ja lähettänyt kanslianeuvokselle tuon isoäidin katseen,\njonka oli perinyt. Kanslianeuvos oli jäänyt paikalleen kädet ojossa.\n\nHänestä tuntui siinä maatessaan kuin olisi koko maa ja kansa ollut\ntäynnä vain jäähyväisiä ja lähtöjä ikuteille. On tullut pojille\nkutsukortti ja niin he ovat lyöneet kättä isälle ja äidille ja\nmenneet. Useimmat ovat kai katsahtaneet portilta takaisin vanhempiaan\nkohden, jotka ovat seisahtuneet pihalle seuraamaan heidän menoaan.\nMolemmin puolin on heilautettu kättä ja tunnettu, että olisi sentään\npitänyt sanoa muutama hellempi sana, pyytää anteeksi, kiittää, koska\nvoitiin erota ainaiseksi, mutta toisaalta: mitäpä tässä sellaisiin\ntunteellisuuksiin. Tekevät vain eron vaikeammaksi. Sota on sotaa eikä\nsiinä auta haikeilu. Ja kuitenkin!\n\nKanslianeuvoksen ajatukset kiertelevät uupumattomina ja estävät unen\ntulon. Kuinka lohduttoman vaikutuksen tekeekään luonto silloin, kun\nmielessä vain sen kesäinen sulous äkkiä joutuu näkemään sen talven\nruntelemana. Ei luulisi sitä samaksi. Ero sen kesä- ja talviasun\nvälillä on yhtä suuri kuin konsanaan haaveen ja todellisuuden,\nitsenäisen ja orjuutetun Suomen välillä. Omaisuuden mystiikka on\nläpitunkematon ja totuus ikuisesti salattu. Miten kohtuutonta on vaatia\nheikolta ihmiseltä uskoa oikeuden voittoon silloin, kun väkivalta\nja vääryys ajavat triumfivaunuissaan. Ei ole ikuista oikeutta, ei\noikeudenmukaista maailmanhallintaa, vaan se määrää, jolla kulloinkin\nsattuu olemaan voimia enemmän kuin muilla!\n\nKanslianeuvoksen lohduttomin katkeruus oli näinä päivinä aiheutunut\nei niinkään paljon pommituksesta kuin siitä, että saksalaiset\nolivat lähteneet pois Suomesta. Sanottiin ryssäin keskeyttäneen\npommituslentonsa, jotta saksalaisten poismuutto olisi sujunut\nvaarattomasti. Mikään ei olisi voinut aiheuttaa hyljätympää, kuolemalle\nalttiiksi jätetympää tunnelmaa kuin tämä. Oltiin kuin haaksirikkoiset\nlautalla, ajelehtimassa myrskyävällä merellä. Mukana oli myös ystävä,\njonka avulla oli kerran kestetty paha päivä ja johon luotettiin nytkin.\nKyllä hän varmaan keksisi pelastuskeinon. Laiva saapuukin ja ilo\ntäyttää haaksirikkoisten sydämen. Mutta siihen nousee vain tuo ystävä.\nMuiden täytyy jäädä kurjalle lautalleen, ajelehtimaan edelleen aaltojen\nsaaliina. Sitä ei voi ymmärtää -- se on sydäntäsärkevää. Miksi on\nmykkänä oikeus, minne on kadonnut vanha aseveljeyden henki? Koko Suomen\nkansa on tyrmistynyt ja viha täyttää sen rinnan tuota petollista,\nitsekästä ystävää kohtaan, joka oli myynyt sen syvyyden hirviölle oman\npäänsä päästimeksi.\n\nKanslianeuvos pohtii jälleen sitä suurpoliittista kurimusta, johon\nSuomen valtiolautta on yhtäkkiä joutunut. Tuntemattomat merivirrat\npyrkivät vaikuttamaan sen suuntaan, niin että ohjaus on erittäin\nvaarallista ja vastuunalaista. Hänen mielensä täyttää yhtäkkiä\nkiitollisuus siitä, että lautalla näyttää olevan neuvokkaita,\nselvänäköisiä, toimitarmoisia päälliköitä, jotka tuntuvat tietävän,\nmitä on tehtävä. \"Kaikki miehet aseisiin, naiset, lapset ja vanhukset\nturvaan!\" Miehistö tottelee epäröimättä. \"Selvä!\" Tulossa on\nsuunnattoman iso merirosvolaiva, hirvittävä nelimastoinen täysiriki,\noikea klipperi. Nyt jo näkyy sen viiri. Mikä merkki sillä on? Pääkallo\nja sen alla kaksi luuta ristissä. Ei, eihän se olekaan sellainen,\nvaan siinähän ovat sirppi ja vasara. Ei, kyllä siinä sittenkin on\npääkallo, päässänsä sarvihuippuinen kypärä. Se tulee kohisten kohti\nja uhkaa ajaa pienen, hauraan lautan upoksiin. Sen kokka näyttää jo\nvuoren korkuiselta ja sen raakapuilla seisoo tuhansittain sarvipäitä\npaholaisia, jotka ivallisesti nauraen odottavat yhteentörmäyksen\ntapahtumista. Kanslianeuvoksen valtaa sanomaton tuska lautalla\nolijoiden puolesta ja hän kumartuu huohottaen tarkkaamaan, miten käy.\nMutta lautan miehistö on valmiina tykkiensä ääressä, odottaen vain\nkomennusta. \"Tulta!\" kajahtaa sitten avaruudessa reipas käsky ja lautan\nkaikki putket sylkevät tuliviirun taivaalle. Yhä uudelleen ja taas!\nMikä ihmeellinen voima noissa pienissä kanuunoissa näyttää olevankaan.\nOn kuin ne olisi ladattu jollakin muulla kuin tavallisella ruudilla,\nsillä muuten ei niiden kranaateilla olisi niin läpitunkevaa tehoa.\nTulta! Yhä uudelleen ja taas! Hirviölaivan kokkaan ilmestyy reikiä,\njotka pian laajentuvat ammottaviksi aukoiksi. Ammukset tunkeutuvat\nohjaushuoneeseen saakka, räjähtävät siellä ja saattavat kaiken\nsekasortoon. Lautan miehistö taistelee herkeämättä, upottaen saapuvan\nmerirosvolaivan kylkeen lakkaamatta tehokkaita teräspippureitaan.\nYhtäkkiä merirosvon runko tärähtää kuin se olisi ajanut Vedenalaiselle\nkarille. Sen mastojen huiput katkeilevat ja raakapuita sataa kannelle.\nPienestä lautasta, jonka merirosvo luuli ajavansa yhdellä pyyhkäisyllä\nolemattomiin, onkin salaperäisellä, selittämättömällä tavalla tullut\nse kari, jota ei ollutkaan merkitty merirosvon karttoihin ja johon\nse nyt oli ajanut itsensä haaksirikkoiseksi. Oliko sittenkin niin,\nettä ikuinen oikeus oli merirosvon sitä aavistamatta tarttunut sen\nperäsimeen ja ohjannut sen reitille, jossa sitä odotti rangaistus\nsen kaikista konnantöistä? Hirttäisikö ikuinen tuomari sen kapteenit\nraakapuiden nenään ja täytyisikö sen paholaismiehistön juosta lautaa\npitkin reunan yli mereen, jonka pedot odottivat kita auki loppumattomia\nsaaliitaan?\n\nOliko tämä jo kummallista, sekavaa unta? Vanhus havahtuu horroksistaan\neikä tiedä sanoa, oliko hän kuvitellut tuollaista vai todella jo\nnukahtanut ja uneksinut. Mutta hän tuntee saaneensa lohdutusta ja\nvoivansa nyt antautua sen levon valtaan, joka ei ollut vielä tähän\nsaakka hermojen kireyden vuoksi rohjennut astua hänen kynnyksensä\nylitse.\n\n\n2\n\nPerkiön vanha isäntä Tuomas ja hänen poikansa Taavetti työskentelivät\nnavettapihalla vakaina ja vaiteliaina, tehden apilanurmista\npaalausvälineen avulla nelikulmaisia, tiiviitä, raskaita paaleja,\njotka sitoivat rautalangalla. Oli pilvessä ja viskeli hiukan lunta,\nmutta pakkasta ei ollut. Avaruudessa oli talvipäivän alakuloinen,\nharmaa tunnelma, se sama, joka asui ihmisten mielessä. Rintamalta ei\nollut kuulunut muuta kuin lyhyitä tietoja luovutustaistelusta. Se ja\nse paikkakunta ja pitäjä oli luovutettu. Kaikki oli hävitetty, mikäli\nsuinkin oli ehditty. Pohjoisessa vihollinen eteni leikatakseen maan\nirti Ruotsista.\n\nHeiniä oli määrätty toimitettavaksi armeijalle ja siksi tässä\nmiehet kiireesti työskentelivät. Samoin oli käsketty annettavaksi\npiikkilankaa, jota pihalla olikin jo monet rullat. Huomenna oli\ntarkoitus viedä ne lähimmälle asemalle. Hevosia oli otettu kaksi ja\nlehmistä jo yksi. Armeija tarvitsi varusteita ja muonaa. Kenellä näitä\nvain oli, sen oli annettava niitä ohjeiden mukaan, mitään kyselemättä;\nkorvaus tulisi, mikäli tulisi, halvan taksan mukaan aikanaan.\n\nVanha Tuomas, joka järjesteli paalauskojeeseen sidelangat, vilkaisi\npoikaansa, joka siinä kyrmyniskaisena ja tiiviisti Vaiteliaana suoritti\nvarsinaisen työn. Olisikin ollut ihme, jos he, Perkiön Tuomas ja\nTaavetti, isä ja poika, olisivat \"keskustelleet\", niinkuin herrat\nsanovat. Meni päiviä, etteivät Perkiön miehet virkkaneet toisilleen tai\nyleensä kenellekään muuta kuin mikä oli ehdottomasti välttämätöntä.\nJa senkin mahdollisimman lyhyesti. Turhan puhumisesta ei ollut hyötyä\neikä joutava lärinä sopinut hämäläiselle isäntämiehelle. Vain joskus,\nkun sattui sisu olemaan liian täynnä, se kuohahti reunojen ylitse. Niin\nsaattoi tapahtua, kun joutui puheisiin vanhan kanslianeuvoksen kanssa,\njoka jutteli mielellään ja osui ytimiin.\n\nVanha Tuomas muisti siinä kesällisen keskustelunsa kanslianeuvoksen\nkanssa ja ennustuksensa ryssän hyökkäyksestä ja elämän tai kuoleman\nsodasta. Siinä oltiin nyt, vaikka kanslianeuvos ei ollut silloin\nuskonut niin voivan käydä. Elämän tai kuoleman sota? Kumpaiseksiko\nsitten kääntynee...\n\nHän asetteli lankoja kojeeseen ja tuli ajatelleeksi, kuinka monta\nmiestä hänen sukunsa lienee lähettänyt rintamalle. Hänellä oli\nkaikkiaan kahdeksan lasta, joista tämä Taavetti oli nuorin. Taavetin\npojista oli jo kaksi väessä. Kun muiden perillisiä oli siellä kellä\nkolme, kellä neljä -- Tuomas ei jaksanut muistaa heidän ikäänsä eikä\nlukuansa aivan tarkalleen --, niin heitä kertyi ylisummaan kolme\nkutakin lasta kohti. Se teki neljäkolmatta miestä. Kun ne olivat kaikki\npitemmän mitan täyttäviä, terveitä, väkeviä poikia, harjaantuneita\nkaikkien aseiden käyttöön, niin saattoi täydellä syyllä sanoa\nRantaperkiön suvun suorittavan maanpuolustuksessa osuutensa.\n\nNeljäkolmatta jykevää, leveäharteista, ehythampaista ja tiivishuulista\nhämäläismiestä... Kun niillä on kiväärit, konepistoolit, käsikranaatit\nja mitä kaikkia aseita ne nykyään käyttävätkään, ja kun niitä\nkomentavat uutta sotaoppia saaneet upseerit, niin ne tekevät jälkeä\nryssän rivistöissä. Sen ymmärtää vakuuttelemattakin. Ja kun tällaisia\nporukoita on lähtenyt liikkeelle kaikkialta Suomesta, niin paljon siitä\nkertyy voimaa.\n\nVanhus huokasi. Niin, paljon, mutta vähän silti vastustajaan\nverrattuna, jota sanovat olevan kuin hiekkaa meren rannalla, niin\npaljon, ettei kuolemakaan enää kykene vähentämään sen lukua. Sellainen\nuskomaton asia on tapahtunut, että vaille neljän miljoonan kansa on\nnoussut taisteluun sataakahdeksaakymmentä miljoonaa vastaan. Ja yhtä\nuskomatonta on, että se on jätetty tähän epätasaiseen otteluun ihan\nyksin, kenenkään tulematta avuksi. Ruotsistahan ne puhuvat ja toivovat\n-- kanslianeuvoskin aina --, että se nyt kuitenkin astuu rinnallemme,\nvaan eipä siitä näy merkkiä. Surkutteluja ja sääliä ja rahaa kyllä\ntulee, mutta mitäpä hyötyä niistä.\n\nTuomas oli unohtanut työnsä ja niin oli Taavetinkin työ keskeytynyt. He\nseisoivat siinä molemmat leveinä, kumarahartiaisina kuin kontiot, ja\nmiettivät sitä hirveätä ukonilmaa, joka oli yhtäkkiä heidät yllättänyt.\nSe oli iskenyt salamansa jokaiseen taloon, tölliin, perheeseen, ja\ntemmannut kaikki pyörteeseensä jättämättä ketään koskemattomaksi. Vanha\nTuomas, joka jo oleskeli enemmän iankaikkisissa kuin maallisissa,\nvaipui yhä syvemmälle näihin pohdintoihinsa, mutta Taavetti irtautui\nniistä pian, sillä käytännöllisen elämän käsky oli hänellä monenlaisena\nkintereillään. \"Tässä ei auta heittäytyä suremaan, sillä työt eivät\nsiedä sitä\", hän totesi ja kumartui taas paalauskojeen ääreen, johon\nnyt, vilkaistuaan isäukkoonsa, itse sovitteli sidelangat. \"Täytyy\ntoimittaa nämä heinät ja piikkilangat matkaan ja sitten ryhtyä muihin\najoihin. Kiirettä tässä on pistettävä, jos mieli saada työt sujumaan\nniin, ettei poikain lähtö pääse pahemmin tuntumaan. Kai siihen sentään\naikaa kuluu ennenkuin ryssä täällä asti on, ja siihen mennessä täytyy\nkoettaa parastansa\".\n\nHän tarttui lujasti työhönsä, mutta vanha Tuomas vain yhä seisoskeli\nmietteissään. Silmät olivat sen näköiset kuin hän ei olisi katsonut\nmitään ulkopuolista esinettä, vaan tuijottanut jonnekin sisäiseen\nnäkyyn; suu oli auki ja ilmeestä kuvastui ankara liikutus. Siinä\nsamassa alkoi kuulua kaukaista, vielä vaisua mutta silti läpitunkevaa\njyminää, joka vahvistui joka sekunti. Tuomaan katseeseen tuli\nkummastunut ilme, kun hän keskittyi kuuntelemaan tuota kaukaista,\nukkosen kaltaista ääntä. Hän kohotti katseensa taivaanrantaa kohti,\nmutta ei voinut nähdä mitään, silmät kun jo olivat vanhuudesta himmeät.\nYhä lähemmäksi tuli tuo mahtava kumina. Tuomas katsoi Taavettiin, joka\noli keskeyttänyt työnsä ja tuijotti taivaalle. \"Ryssän pommikoneita\nne ovat\", Taavetti sanoi; \"ne ovat tietenkin menossa Tampereelle,\njosta pian alkaa kuulua pommien jymähtelyä. Tuolla ne lentävät hyvin\nkorkealla. Silmä tuskin erottaa niitä. Näyttävät hopean värisiltä. Eipä\nolisi uskonut täällä tuollaisia pääskysiä liitelevän\".\n\nTaavetti aikoi lisätä, että kun pääskyset ovat muuttolintuja, niille\ntulee aikanaan lähtö pois, mutta ei välittänytkään sanoa enempää,\nvaan ryhtyi taas työhönsä. Koneet olivat nyt aivan kohdalla ja\ntäyttivät koko avaruuden omituisesti läpitunkevalla jyminällä.\nTuomaasta se tuntui kuin maailman valtimon mahtavalta, kiireiseltä,\nkumealta sykinnältä, joka ajoi veren olevaisuuden hienoimmankin suonen\nperukkaan. Pahuuden valtimo se näin jyskytti ja näytti mahtiansa, sillä\npahuudelle oli nyt annettu sanan ja vallan vuoro. Nuo hopeiset liitäjät\nolivat sen lintuja, itsensä rymähisen lepakoita, jotka penikulmaiset\nnahkasiivet levällään täyttivät taivaan ja valkoiset hampaat irvessä\nriensivät imemään viattomien verta. \"Huh!\" ukko karjaisi mietteissään\nja heilautti käsivarsiaan. \"Niin se on!\" hän nyt totesi mielessään kuin\nolisi saavuttanut lopullisen varmuuden pulmassa, jota oli lakkaamatta\nhautonut. \"Niin se on!\" hän karjaisi jo ääneen ja läksi kompuroimaan\nmuonatupaansa kohti. Taavetti vilkaisi hänen jälkeensä ja hymähti.\n\nVanha Tuomas seisahtui keskelle pienen muonatupansa lattiaa eikä\nmuistanut ottaa lakkia päästänsä. Nyt hän ymmärsi, että Suomen kansa\noli määrätty taistelemaan yksin ja ilman apua maailman suurinta\nvaltaa, itseänsä saatanaa vastaan, jotta iankaikkinen oikeus näyttäisi\nihmissuvulle voimansa ja kunniansa. Herra on heikoissa väkevä.\nSuomen kansa oli nimenomaan Jumalan valitsema suorittamaan tätä\ntehtävää, koska maailman muut kansat oli lyöty sokeudella ja tekivät\nliittoja ihmiskunnan perivihollisen kanssa. Jumala oli valinnut\nsen kuin Aaprahamin ja vaati siltä nyt Iisakkia eli sen nuorisoa\nuhriksi koetellakseen sen uskoa. Jumala oli näkevä uskon kestävän.\nNeljäkolmatta iisakkia hänkin, Rantaperkiön vanha Tuomas, oli vienyt\nMoorian vuorelle ja oli valmis antamaan ne kaikki, odottamatta\nainoallekaan oinasta sijaiseksi. Jotta maailma näkisi, missä jyllää\nmiesten usko, oikea suomalaisten ja semmitenkin hämäläisten sisu! Joo!\nNiin se on! Tämä alkaa olla selvä nyt, tämä asia.\n\nHän katsahti ympärilleen kuin heräten unesta, riisui turkkikulunsa,\nripusti sen tiettyyn naulaan ja pisti lakkinsa päälle. Sitten hän\nniisti nenänsä hyppysillään, istahti rouhehuhmaren ääreen ja ryhtyi\ntäyttämään piippuaan. Kaiveltuaan takasta hehkuvan hiilen sytykkeeksi,\njotta ei olisi tarvinnut tuhlata tulitikkuja, hän asettui pöytänsä\npäähän ja alkoi hartaasti poltella ja mieteksiä. Kesken kaikkea siinä\nviemasi päätä niin, että se täytyi kallistaa käsien ja pöydän varaan.\nSiinä kun oli hänen vanha Raamattunsa avonaisena edessä, hänen päänsä\njoutui lopuksi nojaamaan siihen niinkuin oli tehnyt monesti ennenkin,\nkun tällainen vieno pyörryttäminen oli yllättänyt ja vaivuttanut\nhorrokseen. Se olikin hänelle sopiva päänalainen. \"Avuksi huuda minua\nhädässä...\"\n\nSiitä paikasta se oli auennut tänä aamuna, kun hän oli etsinyt siitä\nneuvoa. Oli ollut ihan sysipimeää, sillä ulkoa ei päässyt häämöttämään\nmitään valoa, ikkunat kun oli pimennetty. Taavetti se oli tullut\ntaannoin sanomaan, että ikkunoihin pitäisi laittaa pimennysverhot. \"Jaa\nmitkä?\" -- \"Ka sellaiset kartiinit, ettei valo ollenkaan läpäise\".\n-- \"Jaa kartiinit? Minä en ole niitä ennenkään tarvinnut enkä laita\nnytkään\". -- \"Justiina tulee teilaamaan ne paikalleen\". Näin Taavetti\noli toimittanut ja sanonut sen olevan esivallan käsky, jota oli\ntoteltava. \"Jos ikkunoista loistaa valoa, niin ryssä osaa lennellä\nyölläkin. Siitä tällainen määräys johtuu\".\n\nNiin oli Tuomaankin ikkunat pimeän tullen peitetty mustalla paperilla.\nHän oli ollut kuin perunakuopassa, jonka luukku oli suljettu. Hänen\npieni viiden kynttilän lamppunsa, joka riippui juuri Raamatun kohdalla,\noli häthätää jaksanut karkoittaa pimeyden rintamaa sen verran, että\nsaattoi hyvien lasien avulla lueksia pyhän kirjan rotevaa tekstiä.\nKauan hän oli vastustellut sähkölampun hankkimista, mutta oli sitten\ntaipunut, kun sähkö oli tuotu taloon sekä valaisijaksi että moottorien\nkäyttäjäksi. Pojat sitä olivat tahtoneet ja Taavetti oli ollut niin\nheikko, että oli antanut periksi. Kun muonaan kuului valo ja Taavetti\noli sanonut kustantavansa mieluummin sähköä kuin öljyä, niin hän oli\ntaipunut. Ja hyvä oli, sillä öljystä tulee pian nuusa. Eivät kuulemma\nkohta anna ollenkaan, kun näet armeija tarvitsee kaikki. Niin, siitä\npaikasta se oli auennut, jossa sanoo, että \"avuksi huuda...\"\n\nTuomas oli tänä aamuna muistellut, kuinka kauan hän oli pitänyt\nRaamatun lukua tapanaan, ja todennut tehneensä sitä jo viitisenkymmentä\nvuotta. Nuoruudessaan Tuomas oli ollut kova hevosmies ja sikäli myös\nviinan käyttäjä, sillä ne kaksi asiaa kuuluivat vähän niinkuin yhteen.\nEikä Tuomas kieltänyt tehneensä sitäkin syntiä, jota kymmenissä\nkäskyissä sanotaan huoruudeksi, sillä siihen oli hänen väkevässä\nlihassaan ollut voittamaton veto. Sen hän vain saattoi puolustuksekseen\nesittää, ettei ollut jättänyt pitelemiään tyttöjä pulaan. Rehellisesti\nhän oli heitä tukenut, kunnes jälkeläiset olivat pystyneet omille\njaloilleen. Mikäli hän oli kyennyt pitämään näistä sivuperillisistä\nja heidän lapsistaan kirjaa, niin sieltä päin kertyi helposti toinen\nneljänkolmatta miehen komppania. Viitisenkymmentä hämäläistä sotamiestä\nhän siis lähetti Aaprahamin-uhriksi isänmaan suureen sotaan. Se ei\nollut paljon, sillä jos Vanhan Testamentin mukainen elämä olisi\nkristikunnassa sallittu, hän olisi kyennyt lähettämään sotaan vaikka\nviisisataa, mutta oli kuitenkin kohtalainen määrä varsinkin verrattuna\nniihin perheisiin, joissa ei ole lapsia kuin pari kolme rääpänää.\nNiin, missä hänen ajatuksensa olivat olleetkaan? Joo, siinä, että\nviitisenkymmentä vuotta sitten hän oli tullut toiseen mielentilaan\nsen johdosta, että oli kuin ihmeen kautta välttynyt joutumasta miehen\ntappajaksi. Hän oli ollut juovuksissa, riitautunut ja jo kohottanut\nkätensä surmaniskuun, kun päätä oli yhtäkkiä viemannut samalla tavalla\nkuin nyt ja käsi oli herpautunut. Eikä siinä kyllin, vaan silmissä oli\nkuvastellut se sama tyttö, josta sitten oli tullut hänen vaimonsa. Sen\nisot harmaat silmät olivat olleet täynnä kyyneliä ja se oli torjuen\nnostanut kättänsä sekä sanattomin sanoin pyytänyt, rukoillut. Se kun\noli ollut viimeisillään siunautuneena, niin sen hento ruumis oli\nollut niin surkean ja säälittävän näköinen, että Tuomaan sydäntä oli\nviiltänyt tuska. Oli kuin olisi salama välähtänyt hänen sielussaan ja\npolttanut siihen parantumattoman jäljen. Hän oli parkaissut kovasti\n-- niin hänelle oli kerrottu, sillä itse hän ei sitä muistanut -- ja\nhorjunut pois haparoiden kuin sokea. Huimaa vauhtia hän oli ajanut\nkotiin ja ollut siitä hetkestä muuttunut mies. Tuon hennon tytön hän\noli ottanut vaimokseen niin pian kuin se oli ollut mahdollista. Hän\nnäki tällä hetkellä yhtä kirkkaasti kuin viisikymmentä vuotta sitten\nsen onnen välähdyksen, joka oli syttynyt tyttöparan silmiin, kun hän\noli katuen itsekkyyttään tarjoutunut edes vähän hyvittämään sitä\navioliitolla. Vieläkin hän kuuli tukahtuneen, puolinaisen, pienen ilon\näännähdyksen, tunsi hennot käsivarret kaulassaan ja pehmeät, kuumat\nhuulet poskellaan, joka kastui kyynelien paljoudesta. Mikä onnen hetki\nse, autuuden silmänräpäys, tuhat kertaa nautintorikkaampi kuin hekuman\nkukkuraisin pikari! Kahdeksan lasta hän minulle kantoi, Sohvi-raukkani,\njoka vaikka oli pieni ja hento, kuitenkin oli elämäni keskus. Viisaasti\nhän hallitsi emännyyttänsä, ruokki ja hoiti lapsensa, minut ja\nkarjansa. Kaikki olivat hänestä riippuvaisia päivin ja öin, ja kaikille\nriitti häneltä lohdutusta. Kun hän oli hoitanut perheensä lepoon, hän\nhiipi minun arvottoman luokseni ja ravitsi minua rakkaudellansa kuin\näiti lasta rinnoillansa. Nuorimpansa syntyessä hän väsyi ja ummisti\nsilmänsä, mutta katseen viimeinen elonvälähdys oli siunausta ja\nrakkautta. Siellä hän elää nyt autuaiden asuinsijoissa.\n\nVanhan Tuomaan muistot ja mielikuvat ovat hänen jokapäiväisiä,\nmelkeinpä jokahetkisiä seuralaisiaan, sillä hän elää enemmän\nmenneisyydessä kuin nykyisyydessä. Tuntiessaan Raamatun poskensa\nalla ja kirjan nahkakansien tutun hajun hän muisti, kuinka hänen\ntullessaan silloin markkinoilta sydän särkyneenä ja sielu palaneena\nhänen isänsä oli ollut takan ääressä lukemassa aviisiaan. Kun hänellä\noli ollut isän kanssa paljon erimielisyyttä sekä elämäntapojen että\ntalon hoidon suhteen, isä ei ollut ollut hänen tuloaan huomaavinaan,\nvaan oli vain kääntänyt aviisiaan tuleen päin kuin paremmin\nnähdäkseen. Tuomaan olossa ja eleissä kai oli kuitenkin ollut jotakin\nerikoisempaa, koska ukko oli hetken kuluttua vilkaissut häneen lehden\nreunan ylitse tutkivasti, uteliaasti, ja kysäissyt lopuksi karmeasti,\nmitä maailmanrannalle nyt tällä kertaa kuului. Kun Tuomas ei ollut\nkyennyt vastaamaan, vaan oli vain riiputtanut päätänsä, ukko oli\nhetken odotettuaan sanonut: \"Vai sillä tavalla ovat asiat\", noussut,\nojentanut hänelle lehden, ja osoittaen erästä paikkaa sanonut: \"Siinä\non horkkaasi paras lääke\". Sitten ukko oli mennyt pois ja vilkaissut\novelta tutkivasti poikaansa, joka oli alkanut lukea hänen osoittamaansa\nkohtaa. Se oli ollut turkulaisen Renkkelin ilmoitus, jossa tarjottiin\nostettavaksi uudelleen painettua, isokokoista, nahkakansiin sidottua,\nmessinkihelaista Pipliaa eli Pyhää Raamattua. Kyllähän Rantaperkiössä\nRaamattu oli, eipä sillä, mutta tuon ilmoituksen joutuminen isän\ntoimesta hänen luettavakseen juuri tällaisella hetkellä oli niin\nerikoinen tapaus, että Tuomas piti sitä kuin käskynä ja tilasi\nkirjan. Kaksitoista markkaa hän muisteli sen maksaneen ynnä lisäksi\npostirahan. Kyllä se oli ollut hintansa arvoinen ulkoasultaankin ja\nselväränttinen, helppolukuinen -- ei latinainen kuten nämä uudet\nRaamatut vaan painettu vanhalla ristillisellä kirjoituksella niinkuin\npitää. Tuomas oli mielistynyt siihen ensimmäiseltä avaukselta ja\nalkanut heti lukea sitä. Kaikki -- isäkin -- olivat niinä aikoina\nkaihtaneet Tuomasta ja antaneet hänen olla omissa oloissaan, sillä hän\noli kai ollut toisenlainen kuin tavallisesti, synkkä ja puhumaton,\nsielussa kun yhä karvasteli sen salaman haava ja päätä viemasi. Vihillä\nkäydessään hän pyysi rovastia kirjoittamaan Raamatun esilehdelle hänen\nja Sohvin nimet ja niin pyhittämään kirjan hänen perheraamatukseen.\nVapisemattomalla kädellä hän oli sitten itse merkinnyt siihen kaikki\nlapset ja ensimmäisen hänen perheessään sattuneen kuoleman, oman\nvaimonsa poismenon. Se oli ollut hänelle rakas kirja, jonka ääreen\nhän palasi aina, kun sunnuntain rauha laskeutui hänen vainioilleen ja\nraivioilleen. Viitisenkolmatta vuotta oli siten kulunut kiinteässä\ntyössä ja Rantaperkiö oli noussut maineeseen tilana, jonka pellot\nkasvoivat ytimiä ja isäntä oli kansan joukossa arvossapidetty.\n\nTuomas virkistyi vähitellen horroksestaan ja totesi muistelevansa\nmenneitä kuin olisi nähnyt unta. Koko elämä oli todellakin kuin\nunta. Toiset kohdat olivat muuttuneet utuisiksi, epäselviksi, mutta\ntoiset loistivat kirkkaina kuin olisivat olleet auringon valaisemia.\nOlisikohan ylpeyden synti päässyt näyttämään niskaharjaksiaan ja\nsiitä koitunut se rangaistus, että Sohvi kuoli kesken ikäänsä ja\nvielä talo paloi? Sitä ei voi tietää, mutta parasta oli uskoa niin,\nsillä kaikki onnettomuudet olivat synnin rangaistuksia ja kaikki\nonni ansaitsematonta armoa. Totena pysyi, että viidenkolmatta\nvuoden onnellisen elämän jälkeen tuli ensin Sohvin kuolema -- se\ntapahtui talvella, tammikuussa 1917 -- ja sitten keväällä tulipalo.\nAsuinrakennus -- pirtti ja kamarit -- meni niin äkkiä, ettei juuri\nmitään ehditty pelastamaan. Kevättuulet ja aurinko olivat kuivanneet\nsen tulenaraksi. Täysi tekeminen oli koko kylän väellä, että saatiin\ntalousrakennukset varjelluiksi. Tuomas oli yrittänyt rynnätä\nkamariinsa vielä viimeisellä hetkellä, mutta väki oli estänyt. Ne\nolivat luulleet hänen tahtovan pelastaa rahansa, joita hänellä tosin\noli ollut piirongissaan huomattava määrä, mutta siinä arvelussaan ne\nolivat erehtyneet. Ei hän ollut rahoista välittänyt niin paljoa, että\nolisi niiden vuoksi pannut henkeänsä vaaraan, vaan hänellä oli ollut\npelastettavana paljon arvokkaampi tavara -- tuo hänen Raamattunsa,\njoka oli tullut hänelle sanomattoman rakkaaksi. Tästä hän ei ollut\npuhunut kenellekään, sillä sitä ei olisi uskottu, mutta niin kyllä\ntodellisuudessa oli. Tuo kirja oli tullut hänelle niin rakkaaksi,\nettä siihen oli tuntunut sisältyvän hänen koko elämänsä. Ja varsinkin\nSohvi-vainaja. Oli kuin sen palaessa olisi kadonnut jotakin, jota ei\nmillään saanut takaisin.\n\nEi hän ollut päässyt Raamattuaan pelastamaan, sillä hänet oli\ntemmattu ovelta takaisin. Hiukset olivat jo kärähtäneet ja kasvojen\niho rokahtunut. Turhaa se olisi ollutkin, sillä kamarit roihusivat\nilmitulessa. Mutta kaikesta huolimatta hän oli mennyt palon jälkeen\nkaivelemaan tuhkaa mielessä hämärä toivo, että jospa Raamattu sittenkin\nolisi pelastunut, kirjojen kun sanovat olevan huonoja palamaan. Eihän\ntuhkasta mitään löytynyt. Ihmiset luulivat hänen etsivän hopeitaan ja\nhän antoi heidän olla siinä uskossa. Mitäpä asia heihin kuului. Hänen\npäätänsä viemasi silloin alituiseen ja hän oli puhumaton, niin että\nihmiset antoivat hänen olla rauhassa. Arvelivat tietenkin, että ensin\nvaimon kuolema ja nyt tulipalo olivat tehneet Rantaperkiön isännän\nsekapäiseksi. Sellainen hän ei kuitenkaan ollut ollut.\n\nSitten oli käynyt niin, ettei hän ollut osannut elää ilman tuota\nkallista kirjaa, ja oli siksi lähtenyt hankkimaan sitä. Ensin hän\noli mennyt kirkonkylän pieneen kirjakauppaan, jota opettaja oli\nhoitanut, ja kysynyt Raamatuita. Olihan niitä ollut monenkinlaisia,\nmutta ei ainoatakaan sellaista, jossa olisivat olleet aporyhvit ja\nLuteeruksen johdatukset. Ne oli sitäpaitsi kaikki räntätty latinaisella\nja olivat muutenkin mitättömiä, liian pienikokoisia. Eivät ne juuri\nRaamatulta näyttäneet, mutta saattoivat silti olla jumalansanaa.\nRaamatun piti olla nimensä ja mahtinsa mukainen kooltaankin. Kun\nkirkonkylän kirjakauppa ei siis ollut voinut häntä auttaa -- opettaja\noli kuunnellut hänen selityksiään epäilevän näköisenä --, hän oli\nyksin tein ajellut Tampereelle ottamaan selkoa, olisiko ehkä sieltä\nollut saatavissa sellaista Raamattua, jonka hän halusi, eli täsmälleen\nsamanlaista Renkkelin ränttämää kirjaa kuin se hänen entisensä oli\nollut. Se oli ollut kuten sanottu kevättä 1917 ja ryssät olivat vielä\nsilloin reuhanneet päälläpäsmäreinä Tampereellakin. Järkyttyneenä\nTuomas oli joutunut omin silmin näkemään, mihin turmeluksen ja\nkadotuksen kuiluun Suomen kansa oli vajonnut. Tullen puhtaasta\nmaaseudun ilmastosta hän varsinkin oli ihmetellyt sitä, että täällä\noli totuttu ryssäin ellottavaan hajuun, vaikka se oli ollut jokseenkin\ntäsmälleen samanlaista kuin minkä ketunhaaska antaa, jos on sattunut\nmätänemään. Eipä sitä ryssänsolttua ollut tullut vastaan, ettei sillä\nolisi ollut naista kummassakin käsikoukussaan. Mikä erinomainen makeus\nnoissa haisevissa törkyniekoissa lienee ollut, sitä ei Tuomas ollut\nvoinut ymmärtää, mutta sen hän vain oli todennut, että naiset olivat\nparveilleet niiden ympärillä kuin ampiaiset medessä. Ryssät tietenkin\nolivat muuttaneet vallankumouksellisen toveruuden naisiin nähden\nyleiseksi irstailuksi.\n\nSellaista Raamattua, minkä hän halusi, ei ollut Tampereeltakaan\nlöytynyt, mutta sen verran viisaampia siellä oli oltu, että oli\ntiedetty siitä ja sanottu, että Helsingin jostakin vanhain kirjain\nmyymälästä sen saattaisi tavata. Olivat antaneet useita tällaisten\nkauppojen osoitteita ja tarjoutuneet tiedustelemaan kirjaa hänen\nlaskuunsa, mutta hänpä oli ajatellut, että mitä jos ulotan reissuni\nHelsinkiin asti. Tuleehan kerran nähdyksi sekin ihmepaikka.\n\n\"Majoitin siis ruunani erään tuttavan talliin, tarkastin,\nriittäisivätkö evääni, sillä oli sanottu Helsingissä olevan ruoan\npuutetta -- minulla ei ollut niitä silloin vaadittuja kortteja --,\nostin lipun ja läksin ajamaan. Voi tavaton sitä siivoa, mitä ryssät\nvaunussa pitivät. Huomasi niiden luulevan vallankumoustansa luvan\nsaanniksi kaikkeen mahdolliseen vallattomuuteen. Katsellessani\nja kuunnellessani heidän menoansa siihen tuli laukkuniekka poika\nkauppaamaan sanomalehtiä. Silmiini osui muuan otsake -- Uusi Päivä se\noli --, joka tuntui erikoiselta, en tiedä, miksi. Ostin sen ja aloin\nlukea. Pian huomasin uuden hengen asuvan sen kirjoituksissa -- saman\nhengen, joka oli vienyt meidänkin kylästämme muutaman nuoren miehen\nSaksaan. Suomen itsenäisyydestä lehdessä kirjoitettiin. Ei tarvinnut\nmuuta kuin vilkaista ympärillään törsöttäviä venäläisiä sikoja, joiden\ntieltä kaikkien täytyi väistyä, niin tuli täysin vakuuttuneeksi\nSuomen itsenäisyyden välttämättömyydestä. Ilman sitä Suomen kansa oli\ntuhoutuva. Sen saattoi tyhmä maalainenkin ymmärtää\".\n\n\"Tulin sitten Helsinkiin ja pitkän kyselemisen ja etsimisen jälkeen\nlöysin muutaman kotipuolestani syntyisin olevan työmiehen, joka oli\nminultakin kirjeellisesti pyydellyt elintarpeita ja silloin ilmoittanut\nosoitteensa. Jossakin Pitkänsillan pohjoispuolella se asui, huoneessa\nja keittiössä, jotka olivat komeammat kuin minulla milloinkaan on\nollut. Akka sillä oli ja kaksi poikaa. Vaikka siinä oli hurja henki,\nse ei silti kieltänyt yösijaa, sillä olihan laukussani runsaasti\nleipää, voita ja vielä melkein koskematon lampaanreisi. Kun sitten\nmonien kyselyjen jälkeen tulin ilmoittaneeksi, mikä asia oli tuonut\nminut Helsinkiin, se ja varsinkin sen akka remahtivat niin määrättömään\nnauruun, ettei ollut suusta mahtua. Mitään niin hullua ne eivät\nolleet milloinkaan kuulleet. Että nyt ihan Helsingistä asti ostamaan\nRaamattua, mokomaa pimeyden asetta, jolla papit olivat koko ajanlaskun\nvuosisadat levittäneet taikauskoaan. 'Eipä olisi luullut valistuneella\naikakautellamme enää sellaista voivan tapahtua. Vallankumouksellinen\npuhtistus tuo sentään pyyhkinee pois ihmisten mielestä tällaiset\nporvarillisen hapatuksen viimeiset lukinseitit...'\"\n\n\"Niin ne siinä säälittelivät typeryyttäni ja takapajuisuuttani. En\nvastannut mitään, vaan viileskelin lampaanlavasta makeita lastuja\nsuuhuni. Sen katsominen kai sai ne pidättämään pilkkaansa venymästä\nliian pitkäksi, sillä siinä tapauksessahan olisin voinut suutahtaa ja\nviedä lampaanlavan mukanani. Mies lähti sitten opastamaan minua noihin\nneuvottuihin kirjakauppoihin, joiden hakeminen olisikin ollut minulle\nyksinäni työlästä, ja eräästä niistä Renkkelin Raamattu löytyi. Se oli\ntäsmälleen samanlainen kuin omani oli ollut, erona vain se, että se oli\nparemmassa kunnossa, sitä kun ilmeisesti ei ollut monta kertaa avattu.\nKotiin tultuani kirjoitin siihen kaikki nimet niinkuin entisessäkin\noli ollut. Tässä se on nyt vanhan, väsyneen pääni alla ja huokuu\nsydämeeni sitä uskoa, jota silloinen punainen helsinkiläinen piti\nihmiskunnan vihollisena ja vaarallisena taikuutena. Lieneekö muistanut\nsanojaan, kun joutui seuraavana keväänä pakenemaan Venäjälle ja paikan\npäällä nauttimaan polseviikkien autuudesta. Sen mukaan mitä sieltä on\nkuulunut, suomalaisilla yliloikkareilla on monta kertaa tullut mieleen\nisäin halveksittu taikausko\".\n\n\"Katselimme tietysti kaupunkia ja paljon siinä oli ainakin tällaiselle\nsydänmaan äijälle nähtävää. Kerran tulimme Senaatintorille juuri\nsilloin, kun joku Poltti-niminen ukkeli Nikolainkirkon portailla\nusutti roskaväkeä ryöstämään herrain omaisuutta. Se sai tehdä sitä\nkenenkään estämättä. Oppaastanikin se oli liikaa, koskapa hän\nihmetteli, miksi ei miliisi -- vallankumouksissa kuulutaan poliisi aina\nmuutettavan miliisiksi, mikä tapahtuu siten, että poliisit erotetaan\nja varkaat ja muut rikolliset pistetään sijaan -- puutu asiaan ja aja\nnoita tavarantasaajia hornantuuttiin. Venäläisiä solttuja hääräsi\nkaikkialla, jokaisella suussa mitä lienee ollut siemeniä, joita ne\nalati natustelivat, ja tyttö kainalossa. Suomalaisten voit ja viljat\nkuuluivat menevän venäläiselle sotaväelle, joka oli Suomen elätettävä.\nEikä vain heille, vaan kaikille heidän portoilleen ja perheilleen,\njoita kertoivat tulleen tänne kymmenin tuhansin\".\n\n\"Kyllä Helsinki oli silloin sellainen paikka, että ikävöimättä sen\nraahti jättää. Heitin eväät isännälle, taitettuani taskuun vain\nmuutaman kannikan, ja läksin kotiin, Raamattu tukevasti kainalossa.\nHelsingin asemalla ryssät tivasivat pasporttia, mutta minä avasin\nheille Raamatun ja ärjäisin, jotta 'Piplia'! 'Piplia, taa-taa!', ne\nhokivat ja nauroivat ja käskivät mennä. Enpä muista olleeni monta\nkertaa niin mielissäni kuin istuessani kärryissä ja ajaessani kotiin.\nVähältä piti, etten itkenyt\".\n\nVanha Tuomas säpsähti kuin olisi herännyt, ja kohotti päätänsä.\nEhkä hän oli nukahtanut tuollaista vanhan unta, joka varastautuu\nsilmiin, kun on hetkisenkään liikahtamatta, ja siinä torkkuessaan\nkertaillut elämänsä vaiheita. Jo maailmansotavuosina ja erikoisesti\ntuon matkan kuluessa hän oli alkanut vakaasti uskoa, että ihmiskunnan\nverivihollinen ja kuolemanvaara oli ryssä, ja että tämä oli, jos\nmielittiin elää, nujerrettava perinpohjin. Hän oli innostunut\nhankkimaan ryssästä niin paljon tietoja kuin suinkin voi suomalaisista\nkirjoista saada, ja oli yhä vahvistunut vakaumuksessaan. Ellei ryssää\ntuhottu, Suomen ja muunkin maailman kävisi niin kuin hän oli kesällä\nkanslianeuvokselle sanonut. Siksi oli laajat alueet Länsi-Venäjältä,\nSuomen ja Keski-Euroopan rajoilta, tyystin puhdistettava ryssistä\najamalla heitä itään päin. Lisäksi heitä oli surmattava ja estettävä\nsikiämästä niin paljon kuin suinkin. Kysyttyään itseltään, eikö\ntällainen ollut epäkristillistä, rikollista, sillä Jumalan luomahan\nryssäkin oli ja siis osallinen kaikkeen olevaisuuden ja tulevaisuuden\narmoon ja hyvyyteen, hän vastasi voitonriemuisesti hymyillen, että\nniinpä kun näes ei ollutkaan. Koko olevaisuus kun oli jakautunut\ntaivaaseen ja helvettiin, valoon ja pimeyteen, hyveisiin ja synteihin,\nhyviin ja pahoihin ihmisiin, niin kansatkin jakautuivat saman lain\nmukaan. Oli valkeuden ja pimeyden kansoja, joista edelliset johtivat\nihmiskuntaa autuuden suloisille vuorille, mutta jälkimmäiset kiskoivat\nsitä alas kuoleman varjon kuiluun. Edelliset olivat Jumalan luomia\nhänen lopullisten ikitarkoitusperiensä toteuttajiksi, kun taas Saatana\noli -- Jumalan tutkimattomien aivoitusten mukaan ja Hänen luvallaan --\nluonut jälkimmäiset aseikseen taistelussa valon kansoja vastaan. Ei\nollut epäilemistäkään, etteivätkö ryssät olisi olleet pimeyden johtava\nkansa, Saatanan sotajoukko, joka oli nyt nousemassa suorittamaan\nIlmestyskirjan ennustamaa suurta taistelua. Varmasti se oli ja\nsiksi sen tuhoaminen oli valon asian palvelemista. Olihan se itse\nsekä virallisesti että käytännössä hyljännyt kristinuskon eikä siis\nsaattanut odottaa tämän opetuksien mukaista kohtelua.\n\nVanha Tuomas nousi ja oikaisihen suoraksi ja ryhdikkääksi kuten ennen\nnuorena. Hän oli miettinyt sodan syttymisestä alkaen, voisiko hänkin,\nvaikka oli jo ikäloppu, tehdä jotakin isänmaan hyväksi, ja oli ollut\nsuorastaan epätoivoinen, kun ei ollut voinut huomata alaa, jossa hänen\napunsa olisi jotakin merkinnyt. Hän autteli kyllä Taavettia silloin\ntällöin, mutta se oli kovin vähäistä siihen verrattuna, mihin mieli\npaloi. Jos olisi ollut sulan aika, hän olisi raivaillut ainaista\npeltoansa, sillä sen työn hän oli käsittänyt valtakunnan ylimmän\nparhaan edistämiseksi, mutta kun ei ollut, sitä ei voinut harjoittaa\nja siksi olisi pitänyt keksiä jotakin uutta. Nyt se oli selvinnyt. Hän\nottaisi Raamattunsa ja lähtisi selittämään kansalle ja sotajoukolle,\nkuinka nyt oli koittamassa ikuisen oikeuden aamu ja Saatanan valitun\nesikoiskansan tuho, kuinka vähäiselle Suomelle oli annettu Taavetin\nlinko ja pyöreät kivet kukkaroon Koljatin kaatamiseksi.\n\nPäässä humisi ja ihmeellisiä valoja ja näkyjä leiskahteli silmissä.\nMitä hänen piti ensimmäiseksi tehdä aloittaakseen työnsä oikeasta\npäästä? Sano sinä, Herra, joka ohjaat tämänkin asian. \"Jaa ettäkö minun\ntäytyy saada siihen lupa? Aivan niin. Lupahan sellaiseen tarvitaan,\nsillä ei tällaisena aikana sovi suvaita kenen tahansa opetuksia. Mutta\nkeneltä sitten on lupa pyydettävä? Niin oikein! Armeijan ylipäälliköltä\ntietysti, sotamarskilta, sillä hän nyt määrää kaikesta. Hänen\npuheilleen siis on lähdettävä\".\n\nTaavetti-isäntä siinä tuli sisään ja alkoi kysellä, jaksaisiko isä\nryhtyä pienimään leppiä tunkioon. Hän oli sijoittanut hakkuupölkyn\ntunkiokatoksen alle, jotta tuuli ei pääsisi kosemaan. Täytyisi näet\nsaada sekin työ alulle. Isähän ne oli ennen hakkaillut...\n\n-- Joo, Tuomas-ukko vastasi. -- Kyllä se tulee tehdyksi, mutta vain\ntärkeämpien asioiden lomassa. Sitä ennen minun täytyy mennä itsensä\nMannerheimin puheille.\n\nHän selitti pojalleen suuren aatteensa ja käski lämmittää saunan, koska\ntahtoi kylpeä ja ajaa partansa ennenkuin lähtisi niin korkean herran\npakinoille. Ja hevonen oli valjastettava kirkkoreen eteen ja siihen\nvarattava kirkkovällyt...\n\nTaavetti-isäntä vilkaisi isäänsä tutkivasti ja sanoi sitten\nmukautuvasti:\n\n-- Mikäpä siinä -- isä tekee niinkuin tahtoo. Asia on tosiaankin\nniin tärkeä, ettei sitä voi liian paljon kansan mieleen teroittaa.\nSitä tässä vain ajattelin, että kun huomenna on lauantai ja talon\nvarsinainen saunapäivä, niin eikö isä voisi siirtää matkaansa sen\nvertaa, että kylpisi silloin? Sunnuntai-aamuna sitten sopisi lähteä ja\nkäydä alkajaisiksi kirkossa. Minulla kun sattuu olemaan kirkonkylään\nasiaa, niin vaikka lähden teittiä kyytiin, missä se Mannerheimi muuten\nmahtanee nykyisin oleskella? Isäkö siis tietää sen, kun on niin valmis\nmenemään hänen puheilleen? Sanovat, ettei armeijan päämajan paikkaa\ntunne kukaan syrjäinen ja jos tuntee, niin ei edes unissaan ilmaise\nsitä, sillä ryssä kuulisi sen heti ja kävisi pudottamassa sinne\npommejaan.\n\n-- Häh? Mitä puhut, poika?\n\nTuomas-ukon katseesta sammui innoituksen tuli ja sijaan syttyi\ntavallinen vankka talonpoikaisjärki. Hän vilkaisi epävarmasti\nTaavettiin, joka ryhtyi tyynesti ajamaan piippuun isänsä tunnetusti\nhyviä kessuja ja tuumiskeli harvakselleen:\n\n-- Kyllä varmasti olette oikeassa, kun sanotte nyt syttynyttä\nsotaa sen tuomion alkajaisiksi, joka Jumalalla on ryssän varalle\nvalmiiksi kirjoitettuna. Ja suuri kunniahan on Suomen kansalle, kun\non pienuudestaan huolimatta asetettu tuomion toimeenpanijaksi ja koko\noikeuden hoidon ylimmäksi päällysmieheksi. Mutta kun Jumalan tuomiot\ntulevat näkyviksi vasta pitemmän päälle ja matkan varrella voi sattua\nsellaista, jota ei ole otettu laskuissa huomioon, niin eiköhän ole\nvarovaisinta ja viisainta sonnustautua aina vain pahimman varalle?\nRantaperkiössä se merkitsee sitä, että talvityöt täytyy panna käyntiin\nyhtä ravakasti nyt kuin poikien ollessa kotona. Mennäänhän meidän\npuolelle, sillä Justiinalla on siellä pannu kuumana. Se on leiponut\nsunnuntaivehnäset jo tänään, kun huomenna on paljon kiireitä.\n\n\n3\n\nPenttilän lautamiehen oli vaikeata tottua siihen, että Timo-poika\nyhtäkkiä käskettiin riveihin ja että Aliinan mies, Risto Ahola, sai\nsaman kutsun. Niinkuin kylän kaikki tietyssä iässä olevat miehet.\nSitä oli odotettu, mutta kun se sitten tuli, se oli kuitenkin\nyllättävä. Syyspimeä aamu se oli, jolloin tämän kylän pojat ahtautuivat\nlinja-autoon ja katosivat näkyvistä, moni varmasti ikiteilleen. Ei\nsiinä ehditty kunnollisia jäähyväisiä sanoa, kun he jo lähtivät ja\nolivat menneet. Ja mitä siinä sitten olisi osannut sanoa? Ei mitään,\njota lähtijät eivät olisi tienneet lausumattakin lausutuksi. Tässä\noltiin kaikki sellaisessa kujassa, ettei ollut vähäisintäkään muuta\nmahdollisuutta kuin meno rinta rinnan eteenpäin, pistin tanassa, siihen\nkohtaan saakka, jossa vartoi kuolema tahi voitto.\n\nPenttilän lautamies ei ollut epätietoinen siitä, mikä oli kujan\nloppupäässä odottamassa. Voitto tietenkin. Vaikka alkaneessa ottelussa\nolisi oleva miten monta vastoinkäymistä tahansa, niin lopulta oli\nkuitenkin koituva käteen voitto. Minkälaisten vaarojen ja kärsimysten\ntakana ja kuinka kaukana se oli, sitä ei Penttilä tiennyt, mutta\noli silti varma siitä, että se oli jossakin tulevaisuudessa kuin\nhyllyllä. Kerran Suomen kansa ojentaisi kätensä ja ottaisi sen\nsieltä. Näin Penttilä päätteli siitä ilmeisestä ihmeestä, jota hän\nei ollut milloinkaan uskonut mahdolliseksi, mutta joka oli siitä\nhuolimatta näinä viikkoina hänen ympärillään ja nähtensäkin tapahtunut:\nyksimielisyyden syntymisestä ja kansan joutumisesta sellaiseen\ntilanteeseen, ettei ollut valittavana muuta kuin yksi ainoa tie: elämän\ntai kuoleman tie. Ei Luoja ollut antanut Suomen kansalle näin selvää\nsuunnistautumisohjetta tuhomielessä, vaan tietenkin osoittaakseen\nolevansa heikoissa väkevä. Sokeakin näki pimeydessä tämän selkeän\nvalojuovan ja ymmärsi sen johtavan suureen tulevaisuuteen. Tie tähtiin\nkulkee koleikkojen kautta. Niin oli Penttilä kuullut sanottavan ja\nuskoi tuon sanan ilmaisevan syvän totuuden.\n\nHän oli äsken ollut kunnanvaltuuston kokouksessa ja osallisena\npäätökseen, jonka syntymistä piti ihmeenä. Eduskunnasta oli tullut\ntieto, että valtion puolesta oli vedetty viiva punakapinan päälle\nja kaikki kansalaisten väliset silloiset riidat sovittu. Ei ollut\nenää punakapinaa eikä punakaartilaisia, vaan ainoastaan vapaussota\nvenäläisiä vastaan ja siinä kaatuneet suomalaiset. Suuren viisauden\nja kaukonäköisyyden oli Luoja suonut Marskille, jonka tahto oli täten\ntullut toteutetuksi. Muistomerkit ja seppeleet niidenkin haudoille,\njotka olivat perivihollisen harhaannuttamina joutuneet tuhon omiksi.\nEläke leskille ja kunnia takaisin suvulle, jonka pojat olivat\nparhaillaan oikaisemassa isäin erehdystä. Niinpä oli kokouksessa\npäätetty laitattaa kuntoon punakaartilaisten hauta, pystyttää siihen\nmuistomerkki ja antaa sille sama hoito kuin valkoistenkin haudalle.\nValtuuston puheenjohtaja, jonka isä oli tullut murhatuksi marraskuun\nkahinoissa 1917, oli sanonut kopauttaessaan päätöksen kiinni:\n\"Vahvistettu ja anteeksiannettu isäni puolesta isänmaan tähden!\"\n\nKukaan ei ollut sanonut mitään, sillä sen oli estänyt sama väkevä\nliikutus, joka oli tunkenut Penttilänkin kurkkuun ja silmiin.\nHän ei ollut milloinkaan kokenut mitään niin juhlallista ja\nylentävää, sovinnollisuuden nautinnolla virvoittavaa, kuin oli tämä\nkansalaisrauhan syntyminen ja kaikkien alistuminen isänmaanrakkauden\nvaatimuksiin. Penttilä oli uumoillut jotakin sellaista, johon tuntui\nsisältyvän enemmän kuin ihmisen taju voi käsittää, että näet Jumala\nvoi yhtäkkiä aiheuttaa tilanteet ja sytyttää tunteet, jotka ikäänkuin\nmyrsky tempaavat kokonaisen kansan irti sen vanhasta paatumuksen\niskoksesta, pelmuuttavat sitä pyörteissänsä, tuulettavat sen sydämestä\nhuonon ilman ja puhdistettuaan näin sen sielun ja veren asettavat\nsen korkeammalle tasolle kuin missä se oli milloinkaan ollut. Kun se\nselvittyään huumauksestaan oli saanut silmänsä auki ja katsonut eteensä\nja ympärilleen, se oli todennut seisovansa vartiovuorella, jonne jo\nsiinsivät unennäköjen tosiksi muuttuneet ihmeet.\n\nLautamies Penttilä tuli tuota muistaessaan vieläkin liikuttuneeksi ja\nrykäisi karmeasti. Hän sommitteli siinä kirjettä Timolle, joka oli\njo ehtinyt ilmoittaa kenttäpostiosoitteensa. Timon lähtö oli ollut\nsomaa. Hän oli katsonut isää ja äitiä kostein silmin ja aina väliin\nryähtänyt kuin sanoakseen jotakin. Mutta ei ollut sanonutkaan, vaan\nkatsellut vain ja siirtyillyt huoneesta toiseen. Pirtissä se oli\njutellut pitkään vanhan Sakun kanssa, joka oli kuin sen toinen isä ja\nkasvattaja, kun oli talon ainaisrenki ja uskottu palvelija. Sitten se\noli mennyt pihalle ja kuljeksinut siellä vanhoilla leikkipaikoillaan --\nperunakuopan katollakin, jossa sillä oli pikkupoikana ollut väkkärä.\nSe oli ollut samalla muka radio, josta oli kuulunut jos mitä ohjelmaa\nsen mukaan kuin tuomarin Kalevi, Timon jokapäiväinen leikkitoveri\noli osannut kuopasta jutella. Siellä Timo oli seisoskellut kauan ja\nkatsellut ympärilleen ja varsinkin järvelle, jota hämärtyvä illan kajo\noli murheellisesti valaissut. Palatessaan Timo oli silittänyt Killeä\nja Milleä, jotka surkeasti naukaisten olivat nousseet ruokakuppinsa\näärestä ja häntä korentona tulleet tuuppaamaan saappaaseen. Tommia Timo\noli kauan aikaa ruoputellut kurkusta ja ollut lopuksi tempaisevinaan\nmaton sen alta. Mutta tämä liike, joka tavallisesti loukkasi Tommia\nsydänjuuria myöten ja kiihdytti sen irvihampaiseen raivoon, ei ollut\ntehonnut tällä kertaa. Tommi oli luonut Timoon nuhtelevan, murheellisen\nkatseen ja alkanut nuolla hänen kättänsä vikisten kuin olisi itkenyt.\nTimon äiti, joka oli katsonut tuota salavihkaa ikkunasta, oli silloin\nalkanut itkeä.\n\nAamuhämärissä sitten Timo oli vaiti ollen ojentanut kätensä isälle\nja äidille ja aikonut sanoa jotakin, mutta puraissut sanansa\nkesken, kun ei ollut luottanut ääneensä. He olivat seisoneet siinä\navuttomina kaikki kolme, leppymättömän, armottoman kohtalon vankeina\nja kuljetettavina. Jokaisella oli sydämessä kuiskannut ääni, että\n\"älkää tehkö eroa vaikeaksi, sillä se ei auta!\" Heinäpellolle ei mennä\nrauhallisemmin kuin tämän kylän pojat lähtivät talvisotaan 1939 --\nsen Penttilän lautamies saattoi todistaa. Hän ja vaimonsa sekä hiukan\ntaampana vanha Saku olivat saatelleet Timoa onnikalle. Se oli tulla\nhumahtanut, pysähtynyt ja nielaissut Timon pimeään sisustaansa, jossa\nei saanut enää pitää valoja. Timo oli vain ehtinyt viitata ovelta, kun\nonnikka oli jo lähtenyt.\n\nPalattuaan pihalleen lautamies oli ollut kuin pyörryksissä eikä\nollut tiennyt mitä tehdä. Emäntä oli mennyt sisään ja Saku töihinsä,\nmutta hän oli vain seisoskellut pihalla. Sitten hän oli melkein\nhuomaamattaan alkanut kuljeksia samoilla paikoilla kuin Timo äsken\n-- radiokummullakin. Siinä hän oli ollut kuuntelevinaan kuin\nviitisentoista vuotta sitten poikain molotusta, kuinka ne jo silloin\npilkkasivat ryssää ja sen Tiltuja yhtä sisukkaasti kuin konsanaan nyt.\nPalatessaan hänkin oli silittänyt Killeä ja Milleä ja ruoputtanut\nTommia kurkusta. Mutta kun hän lopuksi -- katsottuaan ensin, ettei\nketään ollut näkemässä -- oli ollut riipaisevinaan maton Tommin alta,\ntämän kärsivällisyys oli loppunut. Timolta, joka meni sotaan, Tommi\noli saattanut moisen leikinlaskun sietää, sillä hänen asialleen\nlähtevälle oli kaikki sallittua, mutta liikaa oli, että itse lautamies\noli sellaiseen erehtynyt. Tommin huulet olivat vetäytyneet irveen\nja sen kidasta oli kuulunut murina kuin se olisi ollut jellona\nja valmistautunut hyökkäykseen. Lautamies oli peräytynyt hyvässä\njärjestyksessä, mutta tuntenut tämän pienen kohtauksen keventäneen eron\naiheuttamaa raskasta tunnelmaa.\n\nVaikka Timo oli vielä nuori, hän oli kuitenkin luonteeltaan kiinni\ntarttuvana suorittanut miehen työn ja jätti siis jälkeensä aukon,\njoka oli välttämättä täytettävä, jos mieli saada talon työt sujumaan\nentiseen tapaan. Jouduttuaan viime vuosina yhä enemmän hoitelemaan\nkunnan asioita ja muita yleisiä tehtäviä, Penttilä oli pakostakin\nirtautunut ruumiillisesta työstä. Siitä oli ollut seurauksena\nhänen lihomisensa ja tästä taas suoranainen haluttomuus talonpojan\ntavallisiin askareihin. Ei ollut leikinasia satakiloiselle äijälle\ntarttuminen muta- ja savilapioon, lantatalikkoon, sahaan ja kirveeseen,\neikä kumarteleminen niiden käyttämisessä, mutta mikä auttoi, kun piti.\nKaikista eniten lautamiestä sisutti pelko, että Saku-renki, hänen\nkasvinkumppaninsa, työnjohtajansa ja ystävänsä, pääsisi hymähtämään\nhänen työyrityksilleen. Rotevampana ja väkevämpänä Penttilä oli aina\nollut Sakua ehompi ja halusi vieläkin pitää voittopuolen, mutta lujalle\nse otti, totisesti. Oltiin missä työssä hyvänsä, niin silloin kun\nPenttilä jo höyrysi kuin kilpahevonen ja mietiskeli, millä tekosyyllä\npääsisi hiukan huokaamaan, Saku vain työjeli yhtä tasaisesti ja\nrauhallisesti, paita kuivana, kuin oli aloittanutkin. Siinä ei\nkehdannut jänistää, vaan huokaamisen hetki riippui siitä, milloin Saku,\npahus, suvaitsi sen valita, mitä se ei kiusallakaan tehnyt.\n\nTyöt sujuivat nyt Sakulta entistä paremmin, sillä juuri parhaiksi\nsota-aikaa varten, jolloin kaikkien tuli olla ensiluokkaisessa\nkunnossa, lautamies oli vihdoinkin saanut viedyksi hänet kaupunkiin ja\ntoimitetuksi hänen tyränsä leikatuksi. Se oli ollut molemminpuolinen\nja ratkennut jo niin väljäksi, ettei sitä saanut kunnollisesti vyöllä\nhoidetuksi, vaan suolet olivat tuppautuneet tunkemaan pahalle pussille.\nVäliin oli tullut sellainen polte koko vatsaan -- arvaa sen, kun\nmahapaita kiristyi kauttaaltaan --, ettei Saku-rievusta ollut ollut\nmihinkään. Lautamies oli kuullut kunnanlääkäriltä tällaisten vikojen\nolevan helposti autettavissa puukolla ja neulalla, kun näitä vain\nkäyttelee tähän juttuun perehtynyt tohtori, ja alkanut puhella Sakulle,\nettä \"eiköhän mennä Tampereelle räätälille, ompeluttamaan umpeen\nhousujesi pohjuksia, etteivät suolesi tunge maalle?\" -- \"Häh! Mitäh?\"\nSaku oli kysynyt epäluuloisesti ja vaipunut syviin mietteisiin. Tätä\njurnuttamista oli kestänyt muutamia viikkoja, lautamiehen kajoamatta\ntuumaan enempää, koska oli arvannut Sakun tarvitsevan aikaa voidakseen\nsulattaa moisen ennenkuulumattoman suunnitelman. Kun sitten taas tyrä\noli tuottanut vaivaa ja tuskaa, Saku oli vihjaissut, että vaikka\nsitten mentäisiin Tampereelle. Ja niin oli menty. Lautamies oli\nuskonut Sakun, tämän hämäläisen tervaskannon ja vanhanpojan, jonka ei\ntiedetty milloinkaan edes vilkaisseen naisväkeen, nuorten, hemaisevien\nsairaanhoitajattarien haltuun ja kehoittanut näitä \"pitelemään vanhaa\nmiestä hellävaroen\". -- \"Kyllä pidämme!\" nämä olivat vakuuttaneet ja\nantaneet Sakulle pian sellaistakin hoitoa, ettei tämä ollut osannut\nsitä etukäteen pelätä. Partaveistä siinä oli tarvittu ja Saku oli\nollut niin ällistynyt, ettei ollut muistanut suuttuakaan. \"Minkälaista\nse leikkaushomma oikein oli?\" lautamies oli myöhemmin tiedustellut,\nmutta ei ollut saanut muuta vastausta kuin murahduksen, että \"olipahan\nkuin olisi pässiä kuohittu\". Muutaman vuorokauden kuluttua, vielä\nennen paranemistaan, Sakulle oli keskellä yötä tullut niin haikea\nkoti-ikävä, että hän oli karannut vuoteestaan ja vannonut lähtevänsä\nvaikka ikkunasta, jollei ovia avata. \"Minun pitää mennä antamaan\nhevosille heiniä\", hän oli sanonut, \"sillä isäntä ei ole tottunut\nnousemaan keskellä yötä\". Suksuttelemalla hoitajatar oli saanut hänet\nrauhoittumaan. Aamulla oli soitettu lautamiehelle, jotta tulla hakemaan\npois se työnjohtaja, koska sitä ei saada pidetyksi sairaalassa tämän\nkauempaa edes pakkoliiveillä.\n\n\n4\n\nAnna-emännän askareisiin Timon lähtö ei vaikuttanut muutosta, vaan ne\njatkuivat samoina, millaisiksi olivat järjestyneet jo kesällä, Aliinan\nmentyä Aholaan Riston avioksi. Silloin otettu uusi apulainen oli saanut\nosalleen kaikki Aliinan ja emännänkin työt.\n\nRekiina oli jo viisissäkymmenissä oleva ruskeanahkainen, sinisilmäinen\nja pellavatukkainen voimanainen, jota rengasturpainen sonnikin katseli\nja kohteli nöyrästi ja alammaisesti. Hän oli ollut Penttilässä\nennenkin, mutta oli tässä vaiheessa ollut kymmenisen vuotta poissa,\nitsellisenä omassa töllissään. Taikka ei hän aivan itsellinenkään\nollut ollut, sillä hänellä oli ollut miehenä muuan mistä kaukaa\nUrjalasta asti lieneekään tänne harhautunut housullinen. Eihän se\nmikään papin siunaama hitto ollut ollut, vaan oli syntynyt ihan\nhuomaamatta. Se oli ilmestynyt se Veerti eräänä iltana Rekiinan mökkiin\nja pyytänyt yösijaa, ja olihan se saanut siinä olla, kun oli näyttänyt\nlaatuunkäyvältä noin kulkurimieheksi. Siihen se sitten oli jäänyt,\nvaikka Rekiina kyllä oli aluksi hätistellyt sitä pois kimpustaan, ja\nniin elämä oli alkanut sujua. Rekiina ei ollut pitänyt liittoaan niin\nvakinaiseksi ja todeksi aiottuna, että olisi halunnut sitä papilla\npyhityttää, vaan oli hoitanut Veertiä melkein säälistä. Kun rovasti\noli kysynyt, oliko totta, mitä puhuttiin, eli että Rekiinalla oli\nkuin aviomiehenä joku Veerti, hän oli vastannut todenmukaisesti, että\n\"sehän siinä on ollut\". Mutta kun rovasti oli kovistellut tulemaan\nvihille ja laillistuttamaan liittonsa Jumalan ja yhteiskunnan edessä,\nhän oli sanonut, ettei mokoma mies ole niin suuren kunnian arvoinen.\nTämä oli kuitenkin ollut Veertistä väärin sanottu, sillä muutaman\nvuoden kuluttua hän oli kaikkien ihmeeksi osoittautunut sitkeäksi\nja ahkeraksi työmieheksi, jolla oli ollut työtä niin paljon kuin\noli tehdä halunnut. Rekiina oli alkanut jo vakavissaan tuumia, että\njokohan sittenkin pitäisi antaa rovastin vihkiä höyräyttää, kun Veerti\npuolestaan oli tehnyt nämä aiheet tyhjiksi poistumalla äkillisen taudin\nuhrina elämästä. Kun sitten Penttilässä oli tarvittu Aliinan sijaista\nja Rekiinasta tupa oli alkanut tuntua yksinäiseltä, hän oli mennyt\nPenttilään palvelukseen, koska tunsi talon ihmiset ja olot kuin oman\nhuushollinsa.\n\nEllei Rekiinaa olisi ollut, Penttilässä olisi nyt, Aliinan ja\nTimon poistuttua, ollut painostavan hiljaista. Anna-emäntä näet\noli muuttunut melkein puhumattomaksi silloin, kun hänen vanhin\ntyttärensä Aino oli muutamia vuosia sitten kuollut. Se oli ollut\nkova isku hänelle ja isännälle, Aliina-siskolle ja Timo-veljelle, ja\nvaikuttanut tyrmistyttävästi koko kylään. Aino oli ollut vähintään\nyhtä sorea kuin Aliina, ehkä soreampikin sikäli, että hän oli ollut\nhennompi ja henkevämpi. Hänen suurissa harmaansinisissä silmissään\noli ollut haaveksiva, ihmettelevä katse, kun hän juuri unelma\nvuosiinsa saapuneena oli ujosti miettinyt tulevaisuuden salaperäistä\nonnea. Selittämätöntä oli ollut, miten hän, joka aina oli ollut\nkukoistava ja terve, oli voinut joutua niin äkkiä kuoleman omaksi.\nSilloin Penttilässä olivat itkeneet kaikki. Tyynimpänä oli pysytellyt\nAnna-emäntä.\n\nMutta hän oli muuttunut oudostuttavasti hiljaiseksi, melkein\npuhumattomaksi. Saattoi mennä päiväkausia, ettei hän virkkanut muuta\nkuin välttämättömimmän. Ja vaikka hänen surunsa vuosien kuluessa\nlieventyi, puhumattomuus pysyi hänen erikoisuutenaan, jonka kaikki\ntunsivat. Kukaan ei odottanutkaan hänen sanovan mitään, ellei häneltä\nkysytty. Aliinan häissä hän oli liikkunut kuin varjo, pitäen huolta\npitojen kulusta, mutta toimittaen kaikki äänettömänä. Kotiväki oli\nniin tottunut äidin hiljaisuuteen, että tuntui oudolta, jos hän joskus\nomasta aloitteestaan sanoi jotakin. Mutta isäntää tämä ilahdutti\nerikoisesti.\n\nTimon lähtö teki emännän melkein mykäksi. Oli kuin hän ei olisi\nenää rohjennut puhua, koska pelkäsi sydämensä surujen tulvahtavan\nvalloilleen ja menettävänsä siten ryhtinsä. Tätä hän ei tahtonut.\nTapahtui mitä tahansa, hänen piti säilyttää mielensä lujuus. Penttilän\nja hänen elämässään oli alkanut se riisuutumisen aika, joka koituu\njokaiselle lähestyttäessä kuoleman aattovuosia. Siihen kuului se,\nettä lapset menivät pois, ken milläkin tavalla, ja vanhemmat jäivät\nkahden, niinkuin olivat aloittaneet. Viimein heidät riisuttaisiin yhtä\nalastomiksi kuin olivat olleet syntyessään. Mitä tapahtui syntymän ja\nkuoleman välillä, oli sarja unikuvia, jotka milloin hohtivat valkeina\npouta-, milloin jymisivät tummina ukonpilvinä, mutta olivat tulleet\ntuntemattomuudesta, pysähtyneet kohdalle ja jatkaneet matkaansa\nainaiseksi kadotakseen. Anna-emäntä tunsi kaiken tämän ikäänkuin\nerikoisena sielunnäkynä, joka oli kuin sateenkaari tai korkea silta\ntai lakeuden halki mutkitteleva joki tai maantie. Hän oli kulkenut sen\nmelkein loppuun saakka ja näki nyt sen kaukaisen meren tai sataman tai\nmikä hän nyt oli -- jykevien porttien takana humisevan lehdon --, jonne\nhän pian oli katoava. Aino oli jo mennyt portista sisään ja huiskutti\nhänelle sieltä valkealla liinalla. Aino oli suvisin mielellään\npitänyt valkoisia ja ollut silloin niin kaunis, että oli juuri siten\npukeutuneena erikoisesti painunut äitinsä muistiin. Jos Anna-emäntä\nliikkui missä, niin Ainon valkea hahmo oli jollakin tavalla hänen\nsilmissään: ei juuri samassa tasossa kuin hän itse, vaan ylempänä,\nmaasta irti, liukuen keveästi ilmassa, aina surumielisesti hymyillen\nja viittaillen hänelle. Timon lähdettyä Anna-emäntä oli alkanut nähdä\nhäntäkin, kun hän marssi kiireesti tuota samaa pitkää maantietä. Timo\nkääntyi äitinsä puoleen, mutta ei hymyillyt eikä viittaillut, vaan\nkatsoi ujosti, vakavasti, kaipaavasti. Sitten Anna-emännän täytyi\nummistaa silmänsä, ettei näkisi mitään, ja painaa kädellä sydäntänsä,\nettei se lakkaisi sykkimästä, ja siitä huolimatta hän näki ja kuuli,\nkuinka kranaatti iski maahan Timon kohdalle, räjähti siinä ja repi\nTimon riekaleiksi. Joka kerta hänen sydämensä silloin herkesi lyömästä\nja hän oli kirkaisemaisillaan tuskasta, kun samalla jo pidättikin\nitsensä ja jatkoi väsynein askelin askareidensa toimittamista.\nSydämessä oli herkeämättä äänessä rukous, että \"jos, Herra, otat pois\npoikani, niin ota ainakin kauniisti, repimättä, raatelematta. Salli\nnukahtaa äkkiä leikattuna, nuori muotonsa ja ruumiinsa eheinä, jotta\nsaisin kätkeä hänet nuoruuden kukoistuksessa haudan rauhaan\".\n\nEllei Rekiinaa olisi ollut, Penttilässä olisi vallinnut melkein\nhaudanhiljaisuus. Mutta hänellä kun oli kova, miesmäisesti matala\nääni ja vastustamaton puhumisen halu, oli kumppania tahi ei, hän\ntäytti purpatuksellaan tuvan, pihan ja navetan, kaikki paikat, missä\nliikkui. Lautamiestä se aluksi huvitti ja pian jo harmitti, mutta minkä\ntuolle teit. Kun Rekiina sattui joskus hänen ja Sakun läheisyyteen,\nhe keskeyttivät työnsä kuuntelivat ihmetellen hänen vuolasta\nsanatulvaansa. Sakun järeille kasvoille nousi hetken kuluttua pelkäävä\nilme. Pudistaen päätänsä merkitsevästi hän taas tarttui työhönsä.\n\n\n5\n\nAliina oli noussut häävuoteeltaankin yhtä varhain kuin tavallisesti.\nKun Risto oli jäänyt makaamaan ja pyydellyt häntä takaisin vierelleen,\nhän oli sanonut, ettei hän tule. Emännän täytyy olla ensimmäisenä\njalkeilla, jos mieli talon töiden luistaa. Sitäpaitsi hän tahtoi itse\nkeittää tänä heidän ensimmäisenä aamunaan kahvin miehelleen; hän oli\neilen kieltänyt palvelustyttöä tekemästä sitä ja käskenyt varata kuivia\npuita ja syttöjä, jotta saisi tulen pian viriämään. Hänellä oli ollut\nyllään vain alushame ja valkea aamuröijy; palmikot olivat riippuneet\nvyötäisten alapuolelle saakka paksuina ja pehmeinä. Risto ei ollut\nvastannut mitään, vaan oli vain ojentanut käsiään häntä kohti. Hänen\noli sittenkin täytynyt vielä mennä Riston luo.\n\nSe oli ollut hänen elämänsä ehdottomasti onnellisin aamu tuo, jolloin\nhän oli vihdoin lopullisesti riistäytynyt Riston käsivarsista ja\nmuka toruskellen puhunut hänelle järkeä, puolipukeissaan liikkunut\nkeittiössä ja tuonut häävuoteelleen kahvit: pienen kirkkaan pannun,\nsokeria, kermaa ja monenlaista vehnästä, kotoaan ottamiaan häävehnäsiä.\nAurinko oli paistanut heidän kamarinsa ikkunasta, jonka valkeat verhot\nolivat leyhähdelleet ilmavirran niihin sattuessa, ja heidät molemmat\noli vallannut ennenkokematon tyydytyksen rauha, kun he olivat vaiti\nollen nauttineet aamukahviaan. Oli kuulunut pihavarpusten tuiskutusta,\njoskus kanan kaakaisu, sian röhkäisy, lehmän ammahdus ja palvelusväen\npuhetta, jota oli koetettu vaimentaa, ettei olisi häiritty nuoren\nisännän ja emännän hääunta.\n\nEnnen häitään Aliina oli ujostuen ajatellut, että miten sitä saattaa\nhääyön jälkeen tulla huoneestaan muiden nähtäville, kun... kun kaikki\ntietävät... Mutta hän olikin silloin aamulla tuntenut, ettei hänellä\nollut mitään ujostelemista. Oli vain tapahtunut odotetun ja omaksi\nsaadun onnen lopullinen täyttymys, joka oli virittänyt Aliinan sielun\nsuuren hartauden ja pyhyyden tunnelmaan. Nyt vasta hän oli avautunut\nmiehelleen ja tämä hänelle niin täydellisesti, ettei heidän välilleen\nollut jäänyt pienintäkään erottavaa pilveä. Nainen ei milloinkaan\nuskoudu naiselle eikä mies miehelle niin jokaista sielun ja ruumiin\nvivahdusta myöten kuin avioliitossa tapahtuu. Turha ei ole Raamatun\nsana, että he tulevat yhdeksi lihaksi. Päinvastoin Aliina oli tuona\nonnensa aamuna oivaltanut, että siinä piilee paljoa syvällisempi totuus\nkuin hän oli siihen saakka ymmärtänyt. Avioliitto oli luonnon mukaan\nitsestään selvä asia, mutta se oli tämän ohella silti salaperäinen,\nkummallinen, selittämätön, kuuluva ei vain ruumiille vaan sielulle.\n\nNiinpä se olikin ollut Laura, 18-vuotias palvelustyttö, joka oli\npunastellut ilmestyessään heidän häähuoneensa ovelle, heidän juuri\njuodessaan kahvia. Aliina ei ollut punastunut ollenkaan, vaan\noli nauranut Lauralle, joka oli salamannopeasti, vaistomaisesti,\nvilkaissut heidän vuoteeseensa. Risto oli katsellut Lauraa uteliaasti,\nveitikkamaisesti, kuin pannakseen merkille Lauran ilmeet. Niitä oli\nkannattanutkin katsoa, sillä niistä näkyvä viehkeä, ujosti punastuva,\nhiukan säikähtynyt viattomuus oli ollut kaunista. Aliina oli ojentanut\nLauralle kätensä ja huomannut tehneensä niin vasta sitten, kun Laura\noli nyykistänyt ja toivottanut Aliina-emännän tervetulleeksi Aholaan.\nMiksi hän oli oikeastaan ojentanut kätensä? Sitä hän ei tiennyt. Ehkä\nikäänkuin antaakseen osan juuri saamastaan onnesta tuolle lapselle,\njoka unelmoi puoleksi hurmioissaan, puoleksi kauhuissaan, kaikesta\nsiitä, mikä oli häntä odottamassa. Sanoakseen hänelle, että sinulle on\nvarattu enemmän kuin edeltäpäin osaat aavistaa, jos ja kun löydät oman\nRistosi.\n\nSe oli ollut erikoinen päivä. Hääjuhlaa oli jatkunut Penttilässä, jonne\nhe olivat puolilta päivin menneet. Vieraista olivat pitkämatkaiset\nolleet yötä ja kyläläiset tuleskelleet vähitellen. Nyt oli saapunut\ntöllien väki, joka oli kyllä ollut kutsuttu, mutta ei ollut\ntungeskellut ensimmäisenä päivänä. Ainoa, joka ei ollut nytkään\ntullut, oli ollut Riston isä. Hän oli ollut pirtissä, kun Aliina\noli pukeuduttuaan mennyt askareissaan sinne, ja piittänyt haravaa.\nAliinan nähtyään hän oli keskeyttänyt työnsä ja katsonut uteliaasti,\ntutkivasti, upeata miniäänsä. Tämän saavuttua tervehtimään appeansa\noikein kädestä ukko oli kyllä ollut suopean näköinen, mutta vain\nmurahtanut jotakin onnittelun tapaista. Sitten hän oli ollut puhumaton\neikä Aliinakaan ollut erikoisempia virkkanut, vaan toimitettuaan\ntehtävänsä mennyt. Lähtiessään hän oli sentään kysäissyt, eikö vanha\nisäntä tulisi nyt heidän mukanaan jatkamaan Riston häitä? \"Eipä\nminusta taida olla tulijaksi\", ukko oli mutissut; \"noihin haraviin\ntäytyy pistää uudet piit\". Se oli siis ollut tärkeämpää kuin ainoan\npojan häät. Aliinaa oli tämä sekä hymyilyttänyt että pahoittanut,\nmutta ei siitä toisekseen kannattanut välittää, sillä vanha isäntä\noli omalaatuisensa. Minkähän vuoksi ukko oli tullut haravineen tänne\npoikansa pirttiin? Kai se sentään oli halunnut tavata miniäänsä ja\nonnitella häntä. Se ajatus oli tuntunut Aliinasta hyvältä ja hän oli\nkääntynyt mennessään ovella vilkaistakseen appeansa. Kai Aliinan muoto\noli ollut hymyilevä ja sovinnollinen, koska häneen katsovan yrmeän\nukonkin ilme oli lehahtanut niin aurinkoiseksi kuin tervatynnyrin pohja\nvoi.\n\nSiitä alkanut elämä oli ollut niin onnellista kuin Aliina oli\nkuvitellut ja onnellisempaakin. Oli näet esiintynyt kaikenlaista\nsellaista, jota ei ollut osannut aavistaa ja joka oli sitten\nmieluisasti yllättänyt -- Ristossa ja hänen olossaan ja tavoissaan\nhänelle, ja hänessä kai puolestaan Ristolle. He olivat olleet lapsia,\njotka olivat leikkineet eräänlaista leikkiä: että kun minä olen\ntällainen, niin minkälainen sinä olet? Sitten he olivat haudanneet\npäänsä toistensa helmaan ja nauraneet onnellisina. Kyllähän Aliina\noli luullut tunteneensa Riston niin tarkoin kuin ihminen toisen voi,\nmutta eipäs ollutkaan. Vasta nyt, vaimona, hän oli päässyt Ristoa niin\nlähelle, että oli huomannut hänessä paljon uutta. Riston olemuksessa\nasui enemmän miehuutta, voimaa, isännän mieltä ja maamiehen viisautta\nkuin Aliina oli tullut ajatelleeksi. Se tulevaisuus, jonka Risto oli\nsuunnitellut talolleen, vaimolleen ja lapsilleen, oli ollut niin\nsuuripiirteinen ja parempi kaikkea sitä, mihin täällä oli totuttu,\nettä Aliinan oli täytynyt itkeä, kun Risto oli heidän uskottuina\nyksinäisyyshetkinään vähitellen sitä hänelle kuvannut. Jo vuosia Risto\noli sitä tuuminut, aina asettaen tulevaisen onnelansa keskukseksi\nAliinan, jonka palmikkojen heilahdus oli kiehtonut hänen mielensä.\nMillä oli hän, Aliina, ansainnut tällaisen onnen? Ei millään, ei\npuoltakaan, vaikka olisi koettanut olla miten hyvä ja uskollinen\nrakkaudessaan ja kaikissa tehtävissään. Tällainen onni oli liian ehyttä\nja suurta ollakseen pysyväistä. Aliina oli tuosta hurmion yöstä ja\naamusta alkaen aina vilkaissut riemunsa taustalle, etteihän sinne vain\nolisi ilmestynyt mitään varjoa, ukonpilveä, joka vartoisi aikaansa ja\nsitten iskisi häntä salamallaan. Joskus hän oli eläytynyt tällaiseen\nmahdollisuuteen niin, että oli tyrmistynyt ja alkanut rukoilla. Hän\noli puhunut pelostaan Ristolle ja kysynyt ujosti, eikö tämä pelännyt\nonnensa puolesta. Risto oli vastannut, ettei hän ollut tullut\najatelleeksi sellaista ja ettei tuollainen tulevaisuuden pelkääminen\nollut viisasta eikä hyödyllistä. He olivat nyt tässä, Aliina ja Risto,\nkulkemassa elämän metsässä omaa varmaa suuntaansa, epäröimättä,\nselvillä tiestä. Täytyi mennä rohkeasti ja välttää rimmikoita niin\npaljon kuin mahdollista. Muuta ei voitu tehdä ja pelko vain vähentäisi\nvoimia. Riston tyyni luottamus oli rauhoittanut Aliinaa.\n\nElokuun lopussa Aliina oli yhtäkkiä säpsähtäen huomannut olonsa niin\nkokonaan toisenlaiseksi kuin milloinkaan ennen, että hänen varmaan\ntäytyi olla menossa \"niin päin\". Tietenkin hän oli ajatellut sitä\nkoko ajan, odottanut jännittyneenä ja jo surrut, kun ei ollut alkanut\ntuntua merkkejä aivan heti. Kerran hän oli itkenyt Ristolle, että\njospa hänestä ei olekaan äidiksi, mutta Risto oli lyönyt leikiksi.\n\"Kyllä se pian nähdään!\" hän oli sanonut; \"kuka sitten, ellet sinä.\nMinun suunnitelmiini kuuluu lapsi aina kahteen vuoteen niin kauan kuin\nsinulla kykyä ja voimia riittää. Aholassa tarvitaan paljon nuoria\nmiehiä ja naisia, sillä täällä on tehtävä suuria perusparannus- ja\nraivaustöitä\".\n\nKun sitten Penttilän emäntä oli tyttärelleen vakuuttanut, että kaikki\nmerkit todellakin viittasivat sinne päin, Aliinan hyvä mieli oli\nollut rajaton. Hänen koko ajatus- ja tunne-elämänsä, joka oli siihen\nsaakka keskittynyt yksinomaan Ristoon, oli nyt jakautunut kahtia.\nRiston ohella hän oli alkanut ajatella alinomaa sitä tuntematonta\nolentoa, joka kerran -- niin, jo ensi keväänä, ehkä toukokuussa eli\nsiis varsin läheisessä tulevaisuudessa -- ilmestyisi olevaisuuteen\nja tulisi silloin -- Aliina oli tuntenut sen -- valtaamaan äidin\nsydämestä keskeisimmän kammion. Aliina oli vaistonnut lapsen syntymisen\nolevan tässä lapsiköyhässä talossa sellainen tapaus, että siitä tulisi\nalkamaan uusi aikakausi. Sen oli saattanut huomata Ristosta, jonka\nilo heidän ollessaan kahden oli asian johdosta aivan lapsellista, ja\nvanhastakin isännästä, joka olisi jo nyt tahtonut pidättää Aliinan\nkaikista vähänkään raskaammista töistä. Samoin kuin Aliinan äiti oli\ntalonsa keskeisin olento, jonka ympärille elämä ryhmittyi, jolta kaikki\ntahtoivat jotakin ja jolla oli kaikille antamista, hänestä, Aliinasta,\noli lastensa kautta yhä suuremmassa määrässä tuleva se, mikä hän jo nyt\noli, eli talonsa todellinen emäntä, se, jota sanoivat äidiksi eivät\nvain lapset vaan mieskin. Aliina ei tarkoittanut tällä minkäänlaista\nhalua päästä vallitsemaan miestään tai muita, vaan hän ajatteli näin\nsen salaperäisen voiman itsetiedottomassa tunnossa, joka asui hänessä\nnaisena, olevaisuuden mahtavan äitiysvietin terveenä, elämänhaluisena\nedustajana.\n\n\n6\n\nSitten oli syksyn kuluessa alkanut liikkua huhuja ja saapua tietoja,\njotka olivat vihjanneet Aliina-emännälle, että tuo pilvi, jonka hän\noli pelännyt asuvan onnensa taustalla, oli siellä todellakin. Ja kohta\nei ollut enää kysymystä vihjailuista, Vaan siitä varmuudesta, jonka\nukonilman tulosta antavat kaukainen jyminä, kaamea tuonenhämy, outo\nhiljaisuus ja taivaanrantaa halkaiseva salama. Kun Risto eräänä päivänä\nlöysi pöydältään siihen hetkistä aikaisemmin lasketun kutsukortin ja\njäi katselemaan sitä ilmeisesti hämmästyneenä, Aliina totesi kuin\nsalamanäkynä uuden, odottamattoman tekijän ilmoittautuneen osalliseksi\nheidän suunnitelmiinsa ja unelmiinsa. Ja kun Risto sitten ilmoitti\nlähtevänsä jo seuraavan aamun linja-autossa, koska ei muuten ehtisi\naikanaan määräpaikkaan, Aliinan mielikuvat olivat jo valaisseet hänelle\nsen, että tuo heidän elämänsä uusi osallinen saattaisi varsin hyvin\nolla kuolema. Se ajatus oli tyrmistyttää hänet patsaaksi, mutta hän\nehti koota ja kiristää ohjaksensa ennen sitä ja alistua siihen, mikä\noli välttämätöntä. Hän oli alkanut puuhata Ristoa lähtöön, mutta oli\nollut aluksi pyörällä päästään, kun ei tiennyt, mitä tällaisella\nmatkalla tarvitaan. Risto, hänen aina tyyni ja harkitseva miehensä,\noli silloin sanonut, mitä piti ja mitä oli turhaa ottaa mukaan. Sillä\naikaa kun hän sulloi Riston sälyjä, tämä pistäytyi isänsä luona. Sieltä\ntultuaan hän meni vuoteeseensa, johon Aliinakin pian turvautui. Huone\noli aivan pimeä, sillä oli pilvessä. He makasivat sanattomina, Aliina\norpona miehensä syleilyssä, mielessä säikähtynyt kysymys, oliko tämä\nhänen viimeinen avioyönsä? Hän ei voinut kestää sitä mahdollisuutta,\nettä niin olisi, ja purskahti vihdoinkin tulvivaan itkuun.\n\nMutta silloin Risto rauhallisesti ja viisaasti pyysi, että \"älä riistä\nminulta itkullasi kenties viimeistä iloani. Älkäämme ajatelko, vaan\nrakentakaamme toivoon ja uskoon. Minähän olen tässä vielä ja kenties\ntulen olemaan vastakin. Ellen, niin sille ei voi itkulla mitään, vaan\nsiihen on alistuttava. Sadat tuhannet nuoret miehet ovat tässä samassa\ntilanteessa -- koko meidän kansamme --, mutta äidit synnyttävät uusia\npoikia, isien kunnon perillisiä, ja kerran kaikki taas valkenee. Ehkä\nsilloin saamme jälleen kokea tätä yhteisyyden onnea, joka on elämässä\nkorkeinta\".\n\nAliina tyyntyi ja jäi ajattelemaan miehensä sanoja. Hänkin oli sitä\nmieltä, että avioliitto oli se elämän kohta, jossa mies ja nainen\nkokivat suurimman onnensa, mutta hän ei kyennyt sanomaan, miksi niin\noli. Omasta puolestaan hän oli saanut siitä sen turvan, jota oli aina\ntuntenut tarvitsevansa -- turvan ja suojan sitä vihamielistä voimaa\nvastaan, jonka hän vaistosi asuvan elämän pohjalla. Risto taas oli\nkerran, kun he lepäsivät näin pimeässä ja uskoivat toisilleen kuin\nrippinä syvimpiä ajatuksiaan, puhunut jotakin lohdutuksesta, jota\nAliina hänelle tuotti ja joka teki hänet lujaksi kestämään kaikki\nvastoinkäymiset. Se oli salaperäistä tuo kahden yhtyminen tällä tavalla\nikäänkuin yhdeksi olennoksi, tahdoksi ja pyrkimykseksi. Elävästi Aliina\ntunsi, että ilman Ristoa hän olisi ollut vain puoli ihmistä.\n\nTimo siinä oli illalla pistäytynyt hyvästillä, sillä hän samoin kuin\nkylän useimmat miehet oli lähtevä varhais-aamun linja-autossa. Ei hän\nmonta sanaa virkkanut, vaan katseli vain sisartaan ja hymyili joskus\nujosti kuten tapansa oli. \"Hyvästi nyt, Aliina!\" -- \"Hyvästi, Timo!\nJumala varjelkoon sinua!\" Sen Aliina ilokseen sai sanotuksi. Ellei hän\nolisi muistanut tehdä sitä, hänelle olisi jäänyt tuntoon pistos siitä,\nettä oli unohtanut tämän ratkaisevasti tärkeän asian. Kun sai sanotuksi\nsen, niin oli kuin olisi antanut veljelle mahtavan aseen, jolla tämä\nsaattoi turvata itsensä.\n\nHeidän mennessään odottamaan linja-auton tuloa kalsea myöhäissyksyn\naamu alkoi valjeta. Puhalsi tuima pohjoinen ja puut huokailivat\nraskaasti sen painon alla. Miehiä oli jo saapuvilla ja toisia tuli,\nja heitä saattamassa isiä, äitejä, sisaria, vaimoja ja lapsia. Ei\nsanottu juuri mitään -- jokunen hiljainen huomautus, viimeinen talon\nhoitoa koskeva lyhyt ohje, siinä kaikki. Kukaan ei itkenyt, sillä\nluontainen tyyneys ja tapa estivät sen. Syvällä sydämessä piilevää\naavistusta ei voinut päästää näkyville, sillä se olisi voinut vaikuttaa\nheikkoudelta. Aliina katsoi Ristoa herkeämättä silmiin, tutki hänen\nkasvojaan ja unohtui seurailemaan niitä kuvia, jotka välähtelivät ja\nhulmusivat hänen mielessään. Ne olivat täynnä heidän nuorta onneaan,\nsekä sitä, joka oli ollut julkista ja kaikkien nähtävissä, että\nsitä, joka oli hänen ja Riston välistä salaisuutta, sitä rakastavien\nkahdenkeskisyyttä, josta ei milloinkaan kerrota toisille, koska se\non liian pyhää ja hienokuteista kestääkseen kenenkään ulkopuolisen\nedes katsahdusta saati kosketusta. Risto oli hyvästellyt hänet kotona\nkahden kesken, hänet ja sen pienen olennon, joka jo otti kolmantena\nosaa heidän elämäänsä. Siksi he molemmat auton tultua vain sanattomina\npuristivat toistensa kättä ja huokasivat raskaasti sydämessänsä.\n\n\n7\n\nVanha Risto ei tullut saattelemaan poikaansa, vaan hyvästeli hänet\noman muonatupansa kuistikossa, johon Risto lähtiessään poikkesi. Asiat\nhe olivat sopineet jo eilen illalla, niin ettei nyt ollut mitään\npuhumista. \"Hyvästi sitten vain, isä!\" -- \"Näkemiin!\"\n\nHän katsoi poikansa ja miniänsä jälkeen, kun nämä menivät alistuneina\nja nöyrinä aamun kalseassa kajossa pihaportista ja sitten edelleen,\nkunnes peittyivät tien mutkan taa. Aholan tonttimaa oli muuten\nhyvä, paitsi että siinä oli isoja kiviä, ryhmyisiä paasia oikein,\njotka olivat liian jykeviä pois siirrettäviksi ja kalliita hajalle\nammuttaviksi. Pihapolkujen täytyi taipua kiertämään niitä ja estiväthän\nne muutenkin pihan käyttöä. Nämä sammaltaneet pihakalliot, joita\ntyperät herrat kuten nyt tuomarin joukko väliin ihastelivat muka\nkauneina, olivat yksi niistä lukemattomista syistä, jotka pitivät\nvanhan Riston sydämessä yllä siellä asuvaa katkeruutta. Mikä laki\nse sellainen oli ollut, joka oli ahdistanut Aholan tänne kivikkoon,\nmutta jättänyt Penttilän tuonne tasaiselle, hyötevälle maalle, jossa\nkasvoivat omenapuut ja jos minkälaiset kukkaset? Sitä hän ei voinut\nymmärtää. Selvää oli, että hänen talonsa arvo kärsi syrjäisestä\nasemastaan sekä rahassa laskettuna että muutenkin. Jos Ahola olisi\nsaanut jäädä alkuperäiselle paikalleen valtatien varteen ja Penttilä\nolisi muutettu tänne syrjäiselle takamäelle, niin Aholan isännästä se\nsiinä tapauksessa olisi tullut lautamies eikä Penttilästä. Ahola se\nsilloin ottaisi vastaan rovastit, vallesmannit ja muut herrat, keitä\nvain sattuisi kylään asioilleen tulemaan, eikä Penttilä, josta oli\nasemansa vuoksi tullut kylän vakinainen edustaja.\n\nVanha Risto säpsähti ja heräsi näistä ainaisista tyytymättömistä\nkuvitelmistaan. Minuuttia kauempaa hän tuskin oli seisonut tässä\nkatsomassa lähtijöiden jälkeen, mutta oli silti tuossa lyhyessä ajassa\nehtinyt kertailla kahden sukupolven katkeruudet. Se oli piikki hänen\nlihassaan tuo muka kärsittyjen vääryyksien hautominen. Hän tiesi sen\nja moitti itseänsä siitä, mutta tunsi samalla olevansa kykenemätön\nvapautumaan siitä. Hänen veressään asui niin kiihkeä omistamisen halu,\nettä sen tyydyttäminen oli ollut ja oli vieläkin hänen elämänsä ylin\nlaki. Ei hän niin paljon selvästä rahasta välittänyt, sillä hänen\nnuoruudessaan sitä oli ollut näillä seuduilla hyvin vähän, joten hän\nei ollut tottunut käsittelemään eikä himoitsemaan sitä, mutta maata\n-- sitä hän tahtoi omistaa, maata ja metsiä. Sitkeä pellonraivaaja\nhän oli ollut ja taitava viljelijä, vaikka ei ollut noudattanutkaan\nakranoomien kaikkia viisauksia. Kauan oli kestänyt ennenkuin hän oli\npannut peltonsa vuoroviljelykseen. Tottapuhuen hän oli jo aikaisin\ntullut vakuuttuneeksi sen ja kylvöheinän välttämättömyydestä, mutta ei\nollut voinut noudattaa vakaumustaan siksi, että Penttilä oli ehtinyt\nennen. Olisi tietenkin luultu hänen tehneen sen Penttilän neuvosta. Ei,\nhän oli päättänyt näyttää tuolle muka uudenaikaiselle maanviljelijälle,\nettä saatiin niitä runsaita satoja vanhalla kolmivuorokonstillakin. Oli\nsaatu, mutta kyllä elukkain pito hakalaitumilla ja luonnonniittyjen ja\nmäkinurmien varassa pakkasi tuskastuttamaan, sillä eihän sellaiseen\nruokintaan voi järkiperäistä karjanhoitoa perustaa. Lehmäin\ntalvituotanto väheni mitättömiin, niin että silloin kun Penttilä nosti\nmuhkeita meijeritilejä, hänen täytyi tyytyä vaivaisen saaliiseen. Loppu\nsiitä oli täytynyt tehdä ja hyvin muutos oli onnistunut. Maito kuohui\nnyt Aholankin rainnoissa runsaana ja rasvaisena. Hän oli tuntenut\ntavatonta tyydytystä suoritettuaan tämän uudistuksen, jota oli lykännyt\nPenttilän kiusalla aina vain tuonnemmaksi. Penttilän kiusallako? Mitä\nPenttilä siitä välitti! Nauroi vain hänelle, tyhmyrille, joka sillä\ntavalla tuotti vahinkoa itselleen. Sehän siinä oli pirua, että vanha\nRisto oli aina tuntenut olevansa typerähkö tuon saamarin Penttilän\nrinnalla, jota luonnisti kaikessa, mihin ryhtyi. Sitä täytyi vihata jo\ntämän tähden.\n\nAvointa riitaa hänellä ei ollut milloinkaan Penttilän kanssa syntynyt.\nSe oli kyllä ollut enemmän Penttilän ansiota kuin hänen, sillä\ntottapuhuen hän ei olisi pistänyt pahakseen, vaikka olisi lakituvassa\nkäytykin. Penttilä oli kai huomannut hänestä uhoavan riidanhalua,\nkoska oli tunnontarkasti välttänyt kaikkea, mikä olisi voinut antaa\naihetta eripuraisuuteen. Raja-aidat se oli asettanut tarkkaan linjalle\nja milloin oli ollut epävarma rajan täsmällisestä kohdasta, varoiksi\nmieluummin omalle kuin Aholan puolelle. Jos elukat joskus rikkoivat\nraja-aidan tai kaahlasivat tai uivat rajajohteiden ympäri, niin\nkäskemättä Penttilä korjasi kaikki rikkeimet ja otti syyn päälleen. Ei\nsiihen raatoon päässyt kiinni ei millään.\n\nToista oli Rantaperkiön vanha Tuomas, mokoma huuhkaja, joka luuli,\nettä hän se tässä vain kykeni peltoa raivaamaan. Yhtä hyvin kivi\noli kääntynyt Aholan isännän kangen voimasta. Kauan tarkasteltuaan\nheidän maidensa välisiä rajapyykkejä ja -aitoja Ahola oli tullut\nsiihen vakaumukseen, että eräässä kohdassa aita leikkasi hiukan hänen\nmaatansa. Päästyään asiasta varmaksi hän oli mennyt Tuomaan puheille\nja vaatinut aitaa siirrettäväksi. Siitä oli noussut kova kiista, mutta\ntultuaan vakuuttuneeksi Aholalla olevan hieman aihetta vaatimukseensa\nTuomas oli luvannut siirtää aidan. \"Mutta pidä huolta tämän jälkeen,\netteivät elukkasi riko sitä eivätkä tule minun puolelleni, sillä\nmuussa tapauksessa saat hakea ne lihoina pois!\" Tuomas oli äityneenä\nkarjaissut. -- \"Minun lehmäni eivät ole raja-aitaa rikkoneet eivätkä\nolleet sinun puolellasi!\" Ahola oli ärjynyt vastaan, mutta mitäpä\nse oli auttanut. Riidassa oli erottu ja siitä oli alkanut ainainen\nväittely, kenen elukat olivat milloinkin aitaa särkeneet ja vierailleet\nniille kuulumattomalla puolella. Lopuksi molemmat olivat sydäntyneet\nniin, että olivat tehneet varsinaisen raja-aidan rinnalle, kumpikin\npuolelleen, oman uuden aitansa. \"Sittenhän on tulenpalava p--le!\" Ahola\noli kironnut, \"jollen nyt saa rauhaa sinun elukoiltasi!\" Ja omalta\npuoleltaan Tuomas oli kumeasti julistanut, että \"kun et muuta usko, min\nuskotko tätä?\" Niin siinä oli nelisen sadan metrin matkalla ollut kolme\naitaa rinnakkain, keskellä varsinainen raja- ja sen molemmilla puolilla\nuusi aita, korkea ja jykevä kuin tehty kaskeen. \"Enkelienkään ei pirä\ntästä ylitte lentämän!\" Ahola oli vannonut ja tehnyt aidasta niin\nkorkean kuin ylettyi. \"Ja vaikka Aholan naudat muuttuisivat hirviksi,\nniin tästä eivät yli tule!\" Tuomas oli puolestaan uhitellut ja nostanut\naitansa harjalle kuusia, joiden oksat oli teroittanut piikeiksi kuin\nvanhan äkeen tarvispuut. Aitain välissä olevalla ei-kenenkään maalla\nei ollut sitten käynyt muita kuin joskus lapsia marjassa. Kuovit siinä\npesivät mielellään, kun ei tarvinnut pelätä elukoiden tallaavan pesää\ntai nuuhkivan sitä tyhmästi niinkuin lehmä tekee.\n\nKolme aitaa rinnakkain -- se oli kumma, josta puhuttiin ja jota käytiin\nkatsomassa sekä kotikylästä että kauempaakin. Aholaa oli hiukan\nujostuttanut, mutta sitten hän oli ajatellut, että siitäpähän näkevät,\n\"mikä on minun ja mikä muiden\". Hän oli isäntä talossaan ja sai pistää\naidan minne tahtoi ja minkälaisen tahansa. Ei siihen ollut kenelläkään\nsanomisen sijaa. Niin kauan kuin talo oli ollut hänen isännyydessään,\nhän oli myös ylläpitänyt tuon oman aitansa, vieläpä lujittanut ja\nkorotellut sitä. Olipa hän vielä sen jälkeen, kun oli luovuttanut\ntalonsa nuorelle Ristolle, pitänyt aitaa niin paljon omanaan, että oli\nollut eräänä kevätaamuna lähdössä sitä kohentamaan. Kun nuori Risto\noli silloin sanonut, että \"isä antaa nyt sen aidan olla -- minä olen\nsopinut Perkiön Taavetin kanssa asian toisin\", siitä oli noussut isän\nja pojan välillä kova yhteenotto. Se oli loppunut vasta silloin, kun\npoika oli sanonut kiihtymättä, mutta lujasti: \"Isä unohtaa, että Aholan\nisäntä olen nyt minä. Tahtoni on, samoin kuin Taavetinkin, että nuo\nteidän riita-aitanne puretaan ja hakataan polttopuiksi. Kylliksi kauan\nniistä ovat ihmiset jo saaneet nauramista\".\n\nSilloin vanha Risto oli tuntenut luhistuvansa ja vaiennut. Hän oli\nmennyt muonatupaansa, pistänyt kirveen kahviin ja katsellut ympärilleen\nkuin tainnoksista heränneenä. Tämä tupa se vain oli nyt hänen\nvaltakuntaansa. Heti kun hän astui portailta pihalle, hänen jalkansa\npolkivat toisen maata. Tosin hänen poikansa omistamaa, mutta silti\ntoisen. Hän oli epäröinyt kauan, luovuttaisiko talon ja menisi muonalle\nvai olisiko isäntänä kuolinhetkeensä saakka ja vielä siitä sivu,\nmikäli se olisi mahdollista, mutta oli sitten päättänyt luovuttaa.\nPerintöveroa välttääkseen hän oli oikein kauppakirjalla myynyt talonsa\npojalleen aivan mitättömästä hinnasta, jottei näet menisi turhan paljon\nleimaveroa, ja kuitannut hinnan maksetuksi, vaikka ei tietenkään ollut\nsaanut mitään muuta kuin sitoumuksen muonasta. Se paperi oli käynyt\nlaissa ja oli ehdottomasti kumoamaton. Mutta siitä huolimatta hän oli\ntoiminut siinä uskossa, että jäisi tähän isännäksi kuten ennenkin ja\npitäisi vallan ohjia kuolemaansa saakka, jonka varalta oikeastaan noita\ntuollaisia papereita tehtiin. Mutta hän oli erehtynyt suuresti.\n\nKun nuorella Ristolla ei ollut vaimoa, hän -- isä -- ei ollut pitänyt\nkiirettä muutollaan muonatupaan. Mutta kun nuori isäntä oli sopimuksen\nmukaan kunnostanut sen ja sitten aloittanut korjaustyöt isolla\npuolella -- perinpohjaiset, kaikkea mullistavat muutostyöt, joita isä\noli jyrkästi vastustanut vain todetakseen, ettei poika pannut hänen\nsanoihinsa minkäänlaista huomiota --, hänen oli ollut pakko muuttaa\ntupaansa. Ja vaikka hän oli muonasta huolimatta aina tervetullut\npoikansa pöytään -- tottakai --, niin hän siitä huolimatta joutui\nennenpitkää hyvin paljon omiin ruokiinsa. Esimerkiksi silloin, kun\nnuori isäntä oli poissa eikä ollut erikoisesti sanonut vanhan isännän\nruoasta, emäntäpiika ei sitä valmistanut, vaan jätti hänet tulemaan\ntoimeen miten halusi. Maidon vain likka kävi saattamassa niinkuin\nmääräys oli. Vanha isäntä katkeroitui tästä ja eristäytyi yhä enemmän.\nKun se oli muonasäännön mukaista, se ei herättänyt huomiota, vaan\nkaikki luulivat hänen menettelevän kuten tahtoi. Kaukana siitä, että\nhän olisi tehnyt niin.\n\nJärkyttävää oli sitten ollut sen kokeminen, että saatuaan ohjat\nkäsiinsä nuori isäntä mullisti Aholan ei vain rakennuksia vaan\nkoko viljelysmenetelmän. Ahola oli kyllä antanut poikansa käydä\nmaamieskoulun, mutta oli tarkoittanut sillä vain jonkinlaista\nulkonaisen maineen hankkimista eikä suinkaan sitä, että poika ryhtyisi\nmuuttamaan isänsä koeteltuja, taattuja menettelytapoja. Mutta siihenpä\nkun se juuri ryhtyi. Suunnattomat summat tuhlattiin apulantoihin --\nmitä helvetin suoloja lienevät kaikki olleetkaan --; maakuopissa\nalettiin mädättää parasta ruohoa muka sillä varjolla, että siitä\nvasta hyvää rehua tulee, vaikka lapsikin ymmärsi, ettei sellainen\nväkevillä hapoilla kasteltu ja tunkiota pahemmalta haiseva roska voinut\nolla millekään elävälle luodulle terveellistä; pellot punnittiin\nja laadittiin salaojituskaava, jonka mukaan maita piti pistettämän\nvähitellen salaojitukseen, ikäänkuin Aholassa ei olisi ollut vainioita\nriittävästi ilmankin; lehmät astutettiin parhaalla kantakirjasonnilla,\nmikä vain oli saatu hankituksi, ja tammain astutusta varten ostettiin\nyhteisesti kylän muiden isäntäin kanssa niin tuhottoman kallis\noris, ettei Ahola ollut kuullut milloinkaan hevosesta niin paljoa\nmaksetun. Se oli niin kovaa menoa, että Penttilääkin jo hirvitti ja\nhän pudottautui kannaksilta tiepuoleen ja jäi katsomaan siitä. Risto\nsiinä kaikessa touhusi kärkimiehenä eikä ottanut isänsä varoituksia\nkuuleviin korviinsakaan, vaikka oli vastikään saanut koko tilan häneltä\nlahjaksi. Naurahti vain joskus hänen neuvoilleen ja sanoi, että nyt\nmuka käytetään uusia menettelytapoja, joita isä ei tunne, mutta jotka\nlisääntyvät sadot pian osoittavat paremmiksi kuin entiset. Aholaa\nmelkein harmitti, että niin oli käynytkin.\n\nMutta mitäpä tästä, sillä tilahan oli nyt nuoren Riston, joka sai\nmenetellä sen kanssa miten tahtoi. Vanha isäntä yllätti itsensä usein\njopa ylpeilemästä hänen menestyksellään, vaikka ei sitä milloinkaan\nilmaissut. Pahinta oli, että hän vasta nyt huomasi menettäneensä\nkaikkien silmissä entisen mahtinsa sillä hetkellä, jolloin siirtyi\nmuonalle. Aholan pelätystä isännästä oli tullut vanha muonavaari,\njolle naureskeltiin, jota toteltiin vain sen verran kuin haluttiin ja\njoka ei omistanut enää mitään. \"Aholan isäntä\" oli toista kuin \"Aholan\nmuonaäijä\". Se vihlaisi sydäntä.\n\n\n8\n\nVanha isäntä heräsi katkerista mietteistään siihen, että hänen\npunakapinassa kaatuneen muonamiehensä, Lehtelän Jaakon, poika, Matti,\nmeni hänen ohitseen ja huusi hänelle hyvästiä. Matti oli lähdössä\nsotaan kuten muutkin. Ahola murahti hänelle jotakin vastaukseksi,\nvaikka ei ollut hänen kanssaan juuri puhumaväleissä. Mitäpä hän,\nvanha isäntämies, mokoman nuoren itsellisen kanssa, varsinkin kun oli\nsattunut sellaista, mikä oli tehnyt suhteet kankeiksi. Matti puolestaan\nnäytti olevan sen luontoinen, ettei välittänyt kantaa kaunaa --\niloinen, reilu mies, ensiluokkainen työssä jos missä, se Aholan täytyi\ntunnustaa.\n\nTorpparit ja mäkitupalaiset, joita oli Aholankin maalle sijoittunut,\nolivat olleet hänen kiusanaan ja vastuksinaan. Pois hän ei kyllä ollut\nniitä häätänyt, vaan oli antanut useimmille pitkäaikaisen sopimuksen,\njossa oli taksvärkkejä runsaasti, mutta rahavuokraa vain nimeksi,\nmikäli ollenkaan. Sillä tavalla hän oli pyrkinyt varaamaan taloonsa\nvakinaista, halpaa työvoimaa, jota sai käyttää milloin halusi. Hän ei\nollut tuntenut heidän rajoittavan hänen omistusoikeuttaan, sillä hehän\nasuivat hänen maallaan, ja oli siksi ollut heihin nähden levollinen.\nJos alkoivat marista liiaksi, niin saivat mennä, sillä vuokrasopimukset\nsai kyllä useimmissa tapauksissa rikki jos ei muuten niin ostamalla.\nMutta kun herrat kapinan jälkeen julkaisivat sellaisen lain, että\ntorppareilla ja mäkitupalaisilla oli oikeus lunastaa maansa omakseen,\nvieläpä hinnasta, jonka määräsi ei isäntä vaan jokaiseen kuntaan\nasetettu lautakunta, niin se kävi Aholan sisulle. Kiireesti hän ryhtyi\nhäätötoimiin, mutta se oli myöhäistä. Kaikki hänen alustalaisensa\nolivat jo vedonneet lautakuntaan ja jättäneet sen haltuun jos\nmitä näyttöä muka oikeuksistaan. Riiteleminen oli osoittautunut\ntoivottomaksi ja tulokseksi tullut, että alustalaisille oli myönnetty\nja erotettu heidän pyytämänsä maat. Se oli ollut katkera pala\nnieltäväksi. Aholasta oli kauan tuntunut siltä kuin hän olisi joutunut\npuille paljaille. Häneltähän oli viety hänelle kuuluvaa omaisuutta\nsuorastaan ryöstämällä, vaikka se oli tehtykin muka lain varjolla. Ei\nsellaista lakia olisi saanut säätää. Ei toisen omistusoikeutta saa\nloukata millään, vaan se on aina oleva yhteiskunnan pyhä, ylimmäinen\nkäsky.\n\nVaan olipahan säädetty ja totella oli täytynyt. Eiväthän siitä, se\nAholan täytyi myöntää, olot suinkaan olleet pahentuneet, päinvastoin.\nTaksvärkkejä ne tekivät kuten ennenkin maksuksi kaikenlaisesta, mitä\njoutuivat vuoden varrella vanhoista emätaloistansa ottamaan. Alettiin\nniille myös yhä enemmän maksella rahapalkkaa, minkä jälkeen ne\nosteskelivat tarpeensa käteisellä, mistä halvimmalla saivat. Mutta kun\ntalollisilla alkoi olla yhä enemmän rahaa, niin ei tästä koitunut sen\nsuurempaa hankaluutta. Oltiin vapaita miehiä kaikki. Asumustansa ja\nmaatansa ne olivat ryhtyneet kohta kunnostamaan aivan toisella innolla\nkuin ennen. Ahola, joka ei kärmeentyneenä tästäkin vastoinkäymisestä\nollut vuosiin käynyt tuolla mäkitupalaisperukalla, oli kuullut tästä\npuhuttavan kuin ihmeestä ja oli kerran uteliaisuutensa voittamana\nmennyt noita töllejä katsomaan. Tottapahan oli. Tuon Lehteläiskänkin\ntupa oli nyt kuin uusi, koree kuin tulitikkulaatikko.\n\nSillä käynnillä Aholan silmiin oli osunut ja mieleen muistunut se\ntosiasia, että Lehteläiskän saunan nurkka oli kuin olikin jäänyt\nhänen maansa puolelle. Rajaa ei ollut sopinut vetää muuten kuin\nsiten, sillä mutkaa ei voinut tehdä. Lautakunta oli määrännyt\nLehteläiskälle siitä kaksi taksvärkkipäivää ja viisi markkaa vuodessa.\nHän, Ahola, ei ollut puhunut ei puoleen eikä toiseen. Eihän häneltä\nmitään kysyttykään, ei lupaa eikä kieltoa. Aivan vieraathan ne nyt\ntoisen asioista määräsivät. Lehteläiskää tai sen poikaa hän ei ollut\nkäskenyt taksvärkkiin, mutta oli antanut heidän tehdä ne, jos olivat\nitse tulleet. Sen vitosen ne olivat suorittaneet työllä, sillä hän\nei ollut suostunut vastaanottamaan sitä. Niin oli asia saanut olla\neikä Ahola ollut siihen sen enempää sekaantunut. Mutta sitten hänen\nkorviinsa oli kantautunut jotakin häijyä juorua, jota Lehteläiskä oli\nmuka kylän akoille jutellut, ja se oli käynyt hänen sisulleen. \"Siirrä\npois saunasi minun maaltani!\" hän oli käskenyt Lehteläiskän seuraavan\nkerran tultua suorittamaan taksvärkkiään ja ajanut akan pois. Hän\nei enää aikonut ottaa häneltä vastaan mitään veroa, vaan vaati vain\noikeuttansa. Saunan nurkka oli Aholan maalla. Sen tiesi koko kylä. Hän\nei ollut millään laillisella tavalla antanut suostumustaan siihen, että\nniin oli, vaan oli aina ollut sitä mieltä, että sauna oli siirrettävä.\nNyt se vaatimus, hänen selvä oikeutensa, oli toteutettava. Siitä hän ei\naikonut peruuntua.\n\nMutta Lehteläiskä ei ollut totellut, vaan oli antanut saunansa olla\npaikoillaan ja vain tyrkyttänyt taksvärkkejänsä. Hän oli aikonut\nhaastaa Lehteläiskän ja vaatia saunan siirtoa, mutta luopunut siitä\najatuksesta, koska hänen silloin olisi pitänyt mennä Penttilän\npuheille. Jo edeltäpäin hän oli mielessään nähnyt Penttilän\nihmettelevän, säälivän silmäyksen, että \"kun kehtaa, ison talon\nisäntä, juosta tuommoisilla asioilla -- ahdistelemassa köyhää leskeä\nmokomasta!\" Penttilä oli semmoinen lautamies, ettei se suostunut\nantamaan haastetta joutavista, vaan rakensi sovinnon hyvillä puheilla\nja lyömällä kaikki leikiksi. Ahola oli tuntenut, ettei hän kehdannut\nmennä manuuttamaan tuota akkaa. Iltikseen se hylky sai sen puolesta\nkylpeä saunassaan, vieläpä hänen, Aholan, koivikosta tehdyillä\nvihdoilla. Se oli ollut yhtä pirua, ettei ihmisen ollut pitänyt saada\noikeuttaan hyvällä. Asia oli sapettanut Aholaa siinä määrin, ettei hän\nollut voinut viikkokausiin ajatella muuta.\n\nSitten hän oli tehnyt ruton päätöksen. Hän oli noussut varhain\naamulla -- se oli ollut elokuu --, ottanut rautakangen ja marssinut\nLehteläiskän mökille. Eukko oli ollut jo jalkeilla ja hereillä oli\nollut poikakin, tuo samainen Matti, joka oli ollut silloin siinä\nkymmenen vuoden vaiheilla. Ahola oli ärjäissyt Lehteläiskälle,\nettä \"siirrätkö pois saunasi minun maaltani hyvällä, vai?\",\nmihin Lehteläiskä oli vastannut lopsauttamalla käsiään yhteen ja\nkirkaisemalla, että \"jestas tuota Aholan isäntää -- onko se tullut\nhulluksi!\" -- \"Syytä sitten itseäsi!\" hän oli vastannut ja alkanut\nlongotella kangellaan saunaröttelön ylintä hirsikertaa, välittämättä\nLehteläiskän huvittelevasta kaakotuksesta. Hyvin työ oli sujunutkin:\nennenpitkää rojahti saunan katto päältä pois kuin hattu mieheltä.\nNäytettyään näin luontoaan ja lujaa tahtoaan Ahola oli palannut kotiin\nvarmana siitä, että kyllä sauna nyt muutetaan pois ja hänen oikeutensa\ntulee tunnustetuksi.\n\nAholan täytyi myöntää, että vaikka näin lopulta kävi, asiassa oli\nollut monta mutkaa ennenkuin oli päästy niin pitkälle. Lehteläiskä\nnäet oli suutuksissaan mennyt soittamaan nimismiehelle, kertonut asian\nja kysynyt, saiko Ahola noin vain väkivallalla ryhtyä häätämään pois\nhänen saunaansa. \"Ei missään tapauksessa!\" nimismies oli vastannut\nja kehoittanut Lehteläiskää todistajain läsnä ollessa kieltämään\nAholaa purkamasta saunaa. Akka oli tehnytkin niin, kun Ahola oli taas\nkäynyt pudottamassa maahan yhden hirsikerran, mutta mitä Ahola siitä.\nOli puskenut vain kuin vihainen sonni. Sen kuultuaan nimismies oli\nlähettänyt Penttilän lautamiehen manaamaan hänet käräjiin, vastaamaan\noman käden oikeudesta ja toisen omaisuuden hävittämisestä. Penttilä\noli koettanut olla totinen, mutta kyllä sen tekopyhällä naamalla oli\nsilti väreillyt suku ivallista irvistystä. Se oli ollut sitten yhtä\nperkelettä koko juttu.\n\nJa sakkoa siitä oli tullut -- korvauksineen siinä tuhantisen markkaa.\nHän oli suorittanut sen jo käräjätuvan etehisessä, ettei kenenkään\ntarvinnut pelätä jäävänsä ilman. Mutta Lehteläiskä oli säikähtänyt\nniin, että oli kohta talkoopelillä purattanut saunansa ja pystyttänyt\nsen taatusti oman tonttinsa rajojen sisään. Liian heikko hän oli\nriitelemään Aholan mahtavan isännän kanssa ja katsoi viisaimmaksi\nantaa periksi. Se oli lepyttänyt Aholaa, koska Lehteläiskä oli siis\ntunnustanut hänen omistusoikeutensa.\n\nMatti tuossa oli reilu mies -- paikkakunnan ehkä paras työmies,\nhyväntuulinen, sopuisa, tarmokkaasti kiinni käyvä, sitkeä. Ahola\noli huomannut sen ja levottomana nähnyt hänen melkein vakituisesti\ntyöskentelevän Penttilässä. Hän oli kuvitellut ja pelännyt yhteen\naikaan jos mitä -- sellaistakin, että jos Matti ja Aliina -- Ei se\nollut mahdollista, sillä olihan Aliina jo ihan nuoresta Aholan Riston\nnimikko ja tähän tunnetusti taipunut. Eikähän Penttilä olisi millään\nhinnalla antanut ainoata tytärtään rutiköyhälle töllinpojalle, oli tämä\nkuinka kunnollinen tahansa. Mutta ei se aivan mahdotontakaan ollut.\nTätä pelkoaan Ahola oli sairastanut vuosikausia -- että menee sittenkin\nRiston osuus Penttilän maihin Aliinan mukana tuolle Lehteläiskän\npojalle... Kerran hän oli vihjannut Ristolle, joka oli Matin\nkasvinkumppani ja ylin ystävä, että \"pidä silmäsi auki, ettei Matti vie\nsinun morsiantasi\", mutta Risto oli vain katsonut häneen kummeksien ja\nsitten hymähtänyt säälivästi. Se oli kovasti sisuttanut vanhaa isäntää,\ntuo tuollainen. Poikansa parasta hän oli tarkoittanut eikä tarvinnut\ntämän sääliä.\n\n\n9\n\nKun nuori Risto oli illalla pistäytynyt isänsä luona ja hiukan\nalakuloisesti hymyillen sanonut aamuvarhaisella lähtevänsä\n\"joukkoihin\", vanhan isännän sydän oli ensin lopettanut lyöntinsä ja\nalkanut sitten läpättää liian tiheästi. Olihan hän asioita seurannut\nja tiesi, mistä oli kysymys, mutta silti hän ei ollut ottanut noita\nkahinoita kovin vakavasti. Sitäpaitsi hänellä oli aina ylinnä\nmielessään nuo omat salaiset suunnitelmansa, joita haudoskeli ja\nkehitteli yötä päivää. Ei hän joutanut seurailemaan suuren maailman\nasioita, olivat nämä miten tärkeitä tahansa.\n\nMutta kun ne nyt koskettivat näin läheltä, hän heräsi kuin olisi saanut\nkipeän iskun. Tuntui aivan mahdottomalta, että Riston ja kylän kaikkien\nnuorten miesten täytyi lähteä sotaan. Sotaan! Oliko ihmiskunta tullut\nhuhuksi? Sotahan sorti ihmispolvien työn. Sodan tullen eivät mitkään\nsuunnitelmat pitäneet paikkaansa. Tulisiko ryssä takaisin Suomeen?\nMutta silloinhan talonpojat menettäisivät maansa ja joutuisivat\nkolhoosien orjiksi. Silloin ei täällä kukaan saisi omistaa mitään.\nHänen muonasopimuksensa tulisi mitättömäksi.\n\nKauhu valtasi vanhan Riston. Jos milloin kannatti taistella vapauden\npuolesta, niin nyt. Tuosta isänmaallisuudesta, josta ne ratiossa ja\nlehdissä niin paljon pauhasivat, hän ei erikoisempia välittänyt,\nmutta jos sillä tarkoitettiin laillisen omaisuuden varjelemista, niin\nsiinä suhteessa hän ei selityksiä eikä kehoituksia tarvinnut. Vai\ntalonpojalta pois hänen maatilansa... Sellaisen järjettömyyden voi\nkeksiä vain ryssä, joka on maailman sivu ollut milloin minkin roiston\nhuulesta vedettävä.\n\nKun Risto sitten oli sanonut, että \"isä kai hoitaa minun ollessani\npoissa isännyyttä ja taloa\", vanha isäntä oli säpsähtänyt ja katsonut\npoikaansa kirkkain silmin. \"Sota näkyy tuovan hyvääkin mukanaan!\" hän\noli tullut siinä aivan tahtomattaan ajatelleeksi, sillä ilo isännän\naseman, arvon ja vastuun palaamisesta edes väliaikaisesti hänen\nhuostaansa oli ollut suuri. He olivat keskustelleet töistä ja Riston\noli pitänyt huomata isän kyllä olevan selvillä niistä, vaikka ei ollut\npitkiin aikoihin talon asioihin puuttunutkaan. \"Voit olla huoletta!\"\nhän oli vakuuttanut pojalleen, \"sillä kaikki tulee hoidetuksi juuri\nniin kuin haluat ja pitää. Olenhan minä vielä hyvissä voimissa\". Näin\nhän oli sanonut ja toivottanut pojalleen Jumalan varjelusta. He olivat\neronneet tyynesti ja miehekkäästi. Mitäpä siinä auttoivat säälittelyt\nja voivottelut selvässä ja pakollisessa asiassa, jolle ei mitään voinut.\n\nMontako minuuttia vanha isäntä oli tässä kuistillaan seisonut ja\ntuijottanut lähtijöiden jälkeen? Olisiko edes viittä -- tuskin\nsitäkään. Silmänräpäys sittenhän Matti vilahti tästä ohi ja huusi\nhänelle jäähyväiset. Mutta taas hän totesi eläneensä unelmissaan\npitkät ajanjaksot ja kutoneensa suunnitelmia, joita ei olisi vähää\naikaisemmin osannut ajatellakaan. Riston lähtö sotaan niitä oli\nsiittänyt sekaantumalla hänen sydämensä pahuudenliejuun. Ooh, Jumala!\nMitä kauheuksia hän olikaan mietiskellyt viime yönä ja valvonut\nniiden vuoksi palavin silmin kuin yksinäinen, saalista vaaniva\nhuuhkaja. Paholainen kai niitä lähettelee, sillä vaikka tiesikin\nolevansa syntinen, vanha isäntä ei ehdoin tahdoin sellaisia rikoksia\nsuunnitellut. Kuin korppi oli mieleen lennähtänyt ihan kuin toivomus,\nettä mitä, jos sota veisi Aliinan veljen, Timon, Penttilän tulevan\nisännän! Silloinhan Ristosta talisi Penttilän isäntä. Mutta entäpä\nRistokin kaatuu? Siinä tapauksessa Penttilä siirtyy Aliinalle ja hänen\nlapselleen, joka tietysti on poika, ja vanhan Aholan suunnitelma\npitää yhä paikkansa. Linjat oli laskettu niin taitavasti, ettei niitä\nvoinut hevillä sotkea. Penttilän tila tuli todennäköisesti ennenpitkää\nliitettäväksi Aholan hallintaan ja sen kanssa yhdysviljelykseen...\n\nVanhaa isäntää oikein hykähdytti mielihyvästä. Tunto tosin pyrki\nmoittimaan, että \"tällaistako sinä mietit silloin, kun kansa käy\ntaisteluun perivihollista vastaan?\", mutta ei hän nyt ehtinyt\nkuuntelemaan sen ääntä. Hänen piti joutua toimittamaan miehiä töihin ja\nantamaan navettapiioille kukakäski. Saavat nähdä, mitä tuottaa nyt se,\nettä oltiin vielä äsken vanhalle isännälle uppiniskaisia ja toteltiin\nmikäli haluttiin. Olipa kumma, että isännyys palasi vielä hänen\nhaltuunsa.\n\n\n10\n\nYlitalon vanha emäntä istui huoneessaan ja kutoi sukkaa. Laurille,\nainoalle pojalleen, josta oli tuleva lääkäri, mutta oli toistaiseksi\ntullut vain vänrikki, hän sitä kutoi. Kaikki nykyisin kutoivat. Meni\nmihin tahansa, niin aina jostakin kuului sukkatikkujen kilinää. Valtio\nkun oli laiminlyönyt varusteet, niin täytyi kansan kiiruhtaa apuun.\nKansan käsi olikin sekä joutuisa että karttuisa. Pian oli Laurille\nlähtevä paketillinen täysiä varusteita ja kohta oli seuraava toinen\nhänen jaettavakseen aseveljille. Laurin miehistä ei saanut ainoakaan\nkärsiä vilua. Siitä hän, Sohvi-emäntä, koettaisi pitää huolta. Villoja\noli ja Heikkilän Liisa-eukko oli näppärä kehräämään. Aamuvarhaisesta\nmyöhäiseen iltaan sen rukki hyrräsi. Kuului tulleen taas tuomaan\nkehruuksia. Sohvi-emäntä meni tuvan puolelle ottamaan niitä vastaan.\n\nSiellä oli jo väki koolla, vapautuneena lyhyen talvipäivän askareista.\nEi ollut enää muuta kuin karjan, hevosten ja sikojen iltaruokkiminen.\nNaisille oli siirtynyt osa miesten töistä, nuoret miehet kun olivat\nlähteneet sotaan. Naiset, lapset ja vanhemmat miehet olivat saaneet\nylläpitääkseen kotona sen, jota nuoret miehet rajoilla puolustivat.\n\nSohvi-emäntä tarkasteli lankoja, koetti hyppysissään niiden lujuutta\nja ajatteli, että hyviä ovat. Ei ole kumma, että Liisaa sanotaan\nseudun parhaaksi kehrääjäksi ja varsinkin pellavalangan tekijäksi.\nNe sellaiset vanhan kansan taiturit ovat jo kuolleet eikä uusia ole\nkehittynyt, pellavat kun enimmäkseen viedään tehtaaseen ja vaihdetaan\nvalmiiksi langaksi. Liisa-eukko oli jäänyt kuin muistoksi. Hän\nlaski pasmat, montako oli tullut, ja mietti, mitä maksaisi niistä\nkehruupalkkaa. Mutta sitten hän ajatteli, että \"kehrätköön ensin koko\nmäärän, niin maksan kaikesta sitten. Kyllä se pitää muistissa pasmain\nluvun\". Hän kääntyi menemään takaisin kamarinpuolelle villanyytti\nkädessään ja virkkoi Liisalle, että \"tulkaahan tänne -- täällä on\ntakassa valkea. On niin kovasti kylmää\". Emäntäpiialle hän sanoi, että\n\"Lyyti keittää kahvia ja tuo kamariin\".\n\nHe menivät. Sohvi-emäntä istui keinutuoliin takkavalkean ääreen, alkoi\nkutoa ja tuijotti aina tikunvaihdon välin hiillokseen. Liisa istuutui\novensuutuolille ja ajatteli, että \"mitähän se nyt\", että \"eipä minua\nole taittu ennen Ylitalon kamarinpuolelle käskeä\". Kun emäntä ei\npitkään aikaan virkkanut mitään, ei Liisakaan rohjennut avata suutansa,\nvaikka näin pitkä jännittynyt, odottava vaikeneminen kävi hänelle\nvaivaksi. Hän lujitti huiviaan, siirteli jalkojaan ja rykäisi.\n\nMutta Sohvi-emäntä ajatteli, että \"siirtele jalkojasi ja ryiskele minkä\nverran haluat -- minä puhun silloin kun aikani tulee\". Hän vaikeni\nsiksi, että asia, josta hänen teki mielensä puhua Liisan kanssa,\noli kovin arkaluontoinen, vaikka olikin vanha. Hänen oli vaikeaa\npäästä alkuun. Vihdoin näytti otollinen linja aukeavan. Ennenkuin\nvaihtoi tikkua hän ruoputti sillä hiukan korvansa taustaa, irvisti\nhyväntunnosta ja kysyi:\n\n-- Kanslianeuvoshan se kuuluu tulleen tänne sotaa pakoon. Tiettävästi\nsillä on Mimminsä ja Ainonsa mukana?\n\n-- Ovat. Aino jo pistäytyi meillä ja kertoi. Mutta enpä luule niiden\nkauan täällä viihtyvän -- pimeydessä ja pakkasessa. Sähköä kun ei ole\neikä huvila pidä lämmintä sisä- eikä pakkasta ulkopuolellaan. Niin\nAino arveli. Sanoi tuomarin puoliväkisin pakottaneen kanslianeuvoksen\nlähtemään.\n\nLiisa-eukko puhua toimitti liukkaasti, sillä häntä helpotti nyt, kun\noli saanut avata suunsa. Sohvi-emäntä jahkaili:\n\n-- Vai niin se on. No jo minäkin sitä ajattelin, että kyllä se\nkanslianeuvos... Vanha kuin Metusaalemi ja änkäytyy sydäntalveksi\ntuollaiseen harakanpesään. Kuolipa tuo tuollainen ikäloppu Helsingissä\npommiin tai täällä pakkaseen, niin se nyt on jokseenkin samantekevää.\n\nSohvi-emäntä puhui näin ei suinkaan kovuuttaan vaan talonpoikaista\njärkevyyttään, joka oli täysin vapaata hentomielisyydestä. Hän vaikeni\nnyt siksi, että oli käsillä kavennuskierros, mikä vaati pistämään\nirtonaisen tikun poikkiteloin hampaisiin ja laskemaan peukalonkynnellä\nsilmät. Kun tämä oli tehty ja irtonainen tikku päässyt tekemään\nkierrostaan, hän kysyi:\n\n-- Vanhako se sinun Ainosi oikein onkaan?\n\n-- Neljättäkolmatta se jo menee, se kun syntyi keväällä 1916. Isänsä\nkuollessa se oli parivuotias.\n\nLiisa-eukko tuli alakuloiseksi ja ajatteli, että \"mitähän se nyt\nAinosta ja tämän iästä. On kääntänyt tyttöparalle niin selvästi\nselkäänsä, ettei tämä ole uskaltanut käväistäkään Ylitalossa sitten kun\npikku likkana. Kumma, kun se nyt minulle niitä kehruuksiaan toimittaa\nja ihan kamarissa kahvituttaa\".\n\nSohvi-emäntä silitti ja venytti polvensa päällä sukanvartta, otti tikun\nhampaistaan, huokasi ja sanoi:\n\n-- Aino ei onneksi muista mitään niistä murheista, jotka me saimme\nkapinakeväänä kestää. Kai hän sentään isänsä asian tietää?\n\nLiisa-eukko vilkaisi oveen kuin olisi katsonut, oliko pakotie selvä,\nliikahteli levottomasti ja vastasi:\n\n-- Onhan se täytynyt kertoa, kun se on sitä kysellyt. -- Alun ja lopun\nja kaikki?\n\n-- Nii-in, mitään salaamatta.\n\n-- Viattomaksi olet hänet selittänyt?\n\n-- Tottakai, kun hän kerran viaton oli ainakin teitin isäntänne\npoismenoon. Sellaista tätä nyt aatteen syntiä eikö tuota liene\nollut siihen aikaan vähän joka puolella. Paholainen kun lisäksi\ntoimitti tänne ryssät lietsomaan omaan pussiinsa, niin onko ihme, jos\nyksinkertainen kansa sekosi...\n\nSohvi-emäntä tuijotti valkeaan vastaamatta mitään. Piika toi\ntarjottimella kahvipannun ja tykötarpeet ja asetti ne pöydälle.\nVilkaistuaan emäntään hän kaatoi kuppeihin ja meni. Sohvi-emäntä\nhiihdätti keinutuoliaan lähemmäksi pöytää ja käski Liisaa juomaan:\n\n-- Kastaa nyt siitä pullaa. On vähän kuivahtanutta näin loppuviikosta...\n\nJuotiin hartaasti. Laskettuaan kuppinsa tassille Sohvi-emäntä sanoi:\n\n-- Jumala heitin syyllisyytensä ja viattomuutensa tarkemmin tietää\nemmekä me ihmiset. Meidän asiamme on vain koettaa antaa anteeksi.\nSieltä eduskunnastahan nyt vasta erinomaisia kuuluu... Luin tänä aamuna\nlehdestä. Onko Liisa sattunut kuulemaan?\n\n-- E-en minä, mitenkäpä tässä köyhä, yksinäinen leski... Mutta älähän\nhuoli! Emäntä tarkoittaa varmaan sitä, että kaikki kapinanaikaiset\nrötökset on painettu villaisella, miehille annettu kunnia takaisin ja\nleskille eläke? Aino siitä kertoi, vaan en minä osannut uskoa sellaista\nihmettä todeksi. Vai on siitä jo ollut lehdessä. Ilmanko se Aapon Taava\ntänään ohi mennessäni toimitti, että paperit sisään, paperit sisään!\nAino sanoi Vuoren tuomarin kyllä ne asiat puolestani hoitavan, kun vain\nannan avoimen vulmahin...\n\n-- Jaa minkä?\n\n-- Avoimen vulmahin eli valtakirjan. Niin oli tuomari käskenyt sanoa.\nSellaisen paperin, että sen nojalla toinen saa minun puolestani tehdä\nmitä haluaa.\n\n-- Niinpä niin. Hyvähän se on. Sitä minä tässä olen ajatellut, että\neduskunnassa päätettiin vain se, mikä on tullut jo aikaisemmin\npäätökseksi täällä asianomaisten omassa keskuudessa.\n\nSohvi-emännän ääni värähti hieman, vain hieman. Hän niiskautti lyhyesti\nja puheli Liisalle melkein äkäisesti.\n\n-- Joisitte nyt sumppia, kun sitä kerran siinä edessänne on. Ja\nnäyttäähän tuota pullaakin riittävän. Piti tässä sanomani, että kyllä\nihmisen sydän on konstikas kapine...\n\n-- Niin on, niin on! myötäili Liisa-eukko niekauttaen hurskaasti, sillä\nhän arveli emännän olevan menossa jumalisuuteen päin.\n\nSitä ei Sohvi-emäntä kuitenkaan tehnyt, vaikka kyllä ohjasi läheltä.\nKun oli kastettu pullaa ja juotu hartaasti, hän puheli:\n\n-- Sitä minä näet, että silloin kapinan jälkivuosina se janosi\nrangaistusta ja kostoa... Ymmärrettäväähän tämä on, kun silmissä aina\nasui miesvainaja täynnä kuulanreikiä. Ei sitä ensin tiennytkään, kuinka\nmonta olisi pitänyt siitä edestä surmata. Mitä Liisa ajatteli silloin,\nkun Heikkilä ammuttiin?\n\nLiisa säpsähti niin, että kuppi, jota hän piti lautasellaan, kilahti\ntätä vastaan. Vasta hetken mietittyään hän vastasi:\n\n-- Mitäpä niistä minun ajatuksistani, joita ei itkuntyrskäysten\nväliin monta mahtunutkaan. Eivät ne tainneet juuri leppeitä olla, kun\nrangaistiin kuolemalla ainakin Ylitalon murhaan viaton mies.\n\nSohvi-emäntä niiskautti taas lyhyesti ja käski:\n\n-- Kun ette nyt kaada tuosta kahvia, vaikka pannu on ihan pullollaan.\nVähemmälläkin odottelemisella se jäähtyy. Niinhän se oli kiivasta\nsilloin, mutta kyllä se on kumma, miten aika muuttaa sydäntä. Väliin\nkun ma ajattelen noita tapahtumia, niin ne ovat kuin erinomaista\nunta, hyvin kirkasta ja selvää, mutta unta kuitenkin. Ei siitä sydän\nenää rupea pomppimaan entiseen tapaan eikä huutamaan kostoa. Mutta\nmurheelliseksi se kyllä tulee, sillä kostonjanon sijalla on nyt katumus.\n\nHän katsoi Liisaan kuin odottaen, sanoisiko tämä mitään, mutta kun\nLiisa vaikeni itsepintaisesti, hän jatkoi:\n\n-- Katumistahan ihmisellä aina on, mutta harvemmin, Jumalalle kiitos,\nsellaista, mitä minä nyt tarkoitan. Kuta pitemmälle aika on kulunut,\nsitä enemmän näet olen ruvennut katumaan -- yhtä asiaa...\n\nHän keskeytti ja kaataen kahvia molemmille huomautti toruvasti:\n\n-- Kai tässä mun täytyy teitillen laskea, kun ette itse ymmärrä omaa\netuanne. Pullaa teitin kuitenkin täytyy itse ottaa, sillä en minä nyt\nryhdy sitä käteen antamaan, saati suuhun pistämään. Vaikea on sanoa\nsitä katumisen syytä, mutta sanottava se on, sillä tunto ei saa muuten\nrauhaa. Se on sillä tavalla, että Heikkilä olisi ehkä ja varmastikin...\n\n(-- No, ottakaa nyt lisää sokeria ja kermaa, sillä kyllä niitä aineita\nYlitalossa yhden vieraan varaksi riittää!).\n\n-- ... päässyt vähemmällä rangaistuksella kuin kuolemalla ja pian\nkai armahdettu, ellen minä surussani ja sokeassa vihassani olisi\nerikoisesti ajanut häntä syylliseksi. Se oli sellaista aikaa,\nettä kun tahdottiin vähän niinkuin tyydyttää murhattujen omaisia,\nkenttätuomioita annettiin joskus liian keveiden todistusten\nperusteella, vain sen mukaan minkälaisessa maineessa syytetty sattui\nolemaan... En minä sitä tarkoita, että olisin tiennyt Heikkilän\nviattomaksi, eihän nyt toki -- päinvastoin olin lujasti vakuuttunut\nhänen syyllisyydestään --, vaan sitä, ettei minun olisi missään\ntapauksessa pitänyt ajaa hänen päällensä sellaista rangaistusta. Oli\nhän syyllinen tai viaton -- ja minä uskon nyt hänen puhuneen totta\nvakuuttaessaan oikeudessa jälkimmäistä --, minun olisi ristittynä\nihmisenä pitänyt puolustaa häntä ja estää joutumasta katumattomana\nsinne, jossa katuminen on myöhäistä...\n\nTässä Sohvi-emännän ääni petti ja vedet alkoivat valua pitkin\nposkia. Liisa niisti vapisevin käsin yhä uudelleen nenäänsä,\njonka päälletunkeva itku pani vuotamaan kuin parhaassa nuhassa.\nRauhoituttuaan ja huokaistuaan syvältä Sohvi-emäntä jatkoi:\n\n-- Jo silloin, kun kielsin meidän Lauria ja teidän Ainoa leikkimästä\nyhdessä, koska niiden välillä mielestäni oli verenvika, tarkoitin\nkyllä ainakin yhtä paljon omaa syyllisyyttäni Heikkilän kuin hänen\nsyyllisyyttään Ylitalon kuolemaan, vaikka en sitä sanonut. Vuosien\nkuluessa on sitten tuntoni puhunut vain minun viastani, niin että jos\nmeidän välillämme verensyytä on, niin se on minun aiheuttamaani.\n\nSohvi-emäntä silitti kudelmaansa polvensa päällä, levitteli ja\nvenytteli sitä, laski kavennussilmät ja alkoi taas kutoa ja puhua:\n\n-- Viime yönä näin semmoista unta, että Lauri niinkuin kääntyi sieltä\njostakin tänne päin ja alkoi huutamalla puhua minulle. Kumma, kun\nse saattoi näkyä niin kaukaa ja vielä pilkkosen pimeällä, eikä vain\nhän, vaan vielä hänen takaansa koko rannaton Venäjä, joka ihan kuhisi\nvihollisia. Ja yhtä kummaa oli, että hänen äänensä kuului niin kaukaa.\nTosin en erottanut sanoja, mutta se sillä tuntui olevan tarkoituksena,\nettä hyvästi nyt, äiti, että emme taida enää tavata. Herättyäni\najattelin, että Herra Jumala armahtakoon minua, joka yhä kuljen tuo\ntaakka sydämelläni! Entäpä se kostetaan nyt ainoalle pojalleni?\nMiksi se kostettaisiin juuri hänelle, joka on noihin asioihin niin\nviaton kuin suinkin on mahdollista, eikä minulle itselleni, joka\nolen varsinainen syyllinen, sitä en osaa sanoa. Sen vain olen tullut\nelämässä huomaamaan, että viaton saa kärsiä, mutta syyllinen kulkee\nröyhkiästi. Viimeinenkin ylpeyteni side katkesi ja minä päätin, että\nheti kun Heikkiläiskä tulee tuomaan kehruuksia, minä puhun hänelle\nasian ja tarjoan kahvit. Mitä te nyt arvelette?\n\nSohvi-emäntä oli kiihtynyt niin, että häntä hengästytti ja hänen\ntäytyi heittäytyä selkäkenoon, jolloin tuoli alkoi kolkkuen keinua.\nLiisa-eukko niisti nenäänsä, pyyhiskeli silmiään ja availi kurttuista\nsuutansa, mutta sulki sen aina jälleen, kun ei liikutukseltaan arvannut\nryhtyä puhumaan. Sohvi-emäntä näki sen ja neuvokkaasti kaatoi hänelle\nkahvia, pistipä siihen sokerit ja sekoitti kermaa. Otettuaan hyvän\nsiemauksen Liisa-eukko tunsi rauhoittuvansa ja tapaili:\n\n-- Kyllä siellä pojilla on kovat oltavat, kun näyttää tulevan\npakkastalvi. Vahinko, ettei Heikkilä ole siellä, sillä hänellä oli luja\nterveys. Alituisia pakkasiahan niitä oli punaisenakin talvena, mutta\nei Heikkilä niistä välittänyt. Ei hän teitillen vihaa kantanut, siitä\nolen varma, eikä hän teidän syystänne joutunut seisomaan hautausmaan\nkiviaitaa vastaan. Oma aatteensa -- tämä nyt köyhälistön valta tai\nmiksi ne sitä sanoivat -- hänet vei sen kuopan reunalle, josta ei enää\nnoussut. Ei emäntä saa pitää tätä asiaa tunnollaan, sillä mitä siinä\non syytä ollut, se on kaikki unohdettu ja anteeksi annettu. Kun se\non kerran tehty eduskunnassa, niin tottakai me tavalliset, typerät,\nristityt leski-ihmiset ymmärrämme sopia omat yksityiset kahinamme.\nLaurilleko emäntä noita sukkia kutoo?\n\n-- Laurillehan näitä...\n\n-- Sitä minä ajattelin kysyä, että liikenisikö emännältä sukkalankaa\nminullekin. Kutoisin sukat muutamalle Juho Honkaselle, jonka kanssa\nAino kertoi seurotelleensa ja jolle hän tahtoisi lähettää villaisia.\nAino mainitsi hänen kuuluvan samaan patteriin, jossa Lauri palvelee...\nNäistä äsken puheena olleista asioista ei puhuta kenellekään, ei minun\neikä emännän puolelta. Mikä on ollutta, on mennyttä ja sovittua.\nKiitoksia vain kahvista!\n\n-- Älkäähän vielä menkö, esteli liikuttuneena Sohvi-emäntä, kun pannu\non vielä puolillaan. Kohtapuoliinhan tästä tulee illallisruoan aika,\nniin ettei tarvitse lähteä syömättä talosta taipaleelle. Täytyyhän\nkehruupalkka maksaa ja kai te tarvitsette muutakin kotiin viemistä.\nJumalalle kiitos, että tuli tämä asia puhutuksi!\n\n\n11\n\nItsenäisyyspäivänä, joulukuun 6:na, kanslianeuvos nukkui tavallista\nmyöhempään ja heräsi virkistyneenä. Kaikkina päivinä, jotka hän oli\nehtinyt täällä olla, sää oli ollut suojaista, väliin sumuista, väliin\nräntää ripeksivää. Niin oli nytkin, kun kanslianeuvos päiväkävelyllään\npoikkesi Penttilään kuuntelemaan presidentin puhetta ja muuta\nitsenäisyyspäivän ohjelmaa. Alakuloisuus täytti hänen mielensä hänen\nkuunnellessaan presidentin vetoavan sivistysmaailman myötätuntoon\nja pyytävän pateettisin sanoin, että se muutettaisiin aktiiviseksi\navuksi, sillä hän ymmärsi, ettei tuosta voinut olla suuria toiveita.\nJos kohtalomme jäi riippuvaksi siitä, olimme kadotetut. Varminta\noli edelleenkin luottaminen vain meidän omiin poikiimme, jotka\neivät tulisi, kuten jo nyt saattoi erinäisistä merkeistä havaita,\nsitä pettämään. Kanslianeuvos vaihtoi ajatuksia lautamiehen kanssa,\njonka rauhallisuus virkisti häntä. Päivän jo hämärtyessä hän köpitti\nhuvilaansa, sytytti vanhan, uskollisen lamppunsa, jonka valossa oli\naikoinaan kirjoittanut parhainta latinaansa, ja koetti lyhentää\naikaansa lukemalla Lucretius Caruksen _De rerum natura_-teosta, jota\npiti antiikin etevimpiin saavutuksiin kuuluvana. Mutta keskittyminen\noli vaikeaa, koska ajatukset alati liikkuivat \"meidän pojissa\",\nKalevissa ja muissa, ja pohtivat palavasti presidentin avunhuutoa.\nMiten kaunista, uljasta ja sanan syvimmässä mielessä oikeaa olisi\nollut, jos Ruotsi olisi auttanut vanhaa veljeskansaa ei vain aatteella,\nrahalla ja elintarpeilla, vaan myös sotavoimillaan -- olisi astunut\nSuomen rinnalle vanhaan yhteiseen taisteluumme perivihollista vastaan.\nMutta nämä tällaiset toiveet olivat tietenkin 1800-luvulle kuuluvan\nidealistin turhia, lapsellisia haaveita. Mikä oli suurta ja jaloa\nsilloin, oli nyt naivia, merkityksetöntä, jota ei voinut ottaa\nhuomioon tässä ehdottoman itsekkyyden maailmassa. Kanslianeuvos oli\näsken lukenut valtiofilosofisen kirjoituksen, jossa osoitettiin, että\noman maan, isänmaan, paras oli ainoa ohje, jota valtiomiehen tuli\nnoudattaa. Tämähän kuulosti hyvin kauniilta ja oikealta, mutta aiheutti\nlähemmin ajatellen erinäisiä kysymyksiä. Kuka tiesi vakuuttavasti ja\npätevästi osoittaa, mikä oli missäkin tilanteessa parasta isänmaan\nkannalta? Noudatettiinko sen määrittelyssä sitä, mikä näytti olevan\nns. \"yleinen mielipide\", vai oliko jokaisen valtiomiehen velvollisuus\nratkaista tuo asia yksin oman harkintansa perusteella ja ottaa\nseuraukset vastuulleen? Kanslianeuvoksesta, joka oli aina suhtautunut\nepäilevästi \"yleisen mielipiteen\" pätevyyteen, tuntui oikeammalta se,\nettä valtiomiehen tuli itse, sitten kun tietenkin oli ottanut huomioon\nkaikki asianhaarat, määritellä kantansa ja toimia miehuullisesti\nvakaumuksensa mukaan. Mutta miten oli meneteltävä siinä tapauksessa\nettä tuo näin ymmärretty \"isänmaan etu\" oli ristiriidassa sen kanssa,\nmitä pidettiin oikeana yleisesti tunnustettujen siveyslakien kannalta?\nTekikö isänmaan etu vääryyden luvalliseksi?\n\nKanslianeuvos oli mietiskellyt tätä pulmaa paljon ja ratkaissut\nsen hänelle ainoalla mahdollisella tavalla. Mikä oli tosi mielessä\njonkun isänmaan paras, se ei voinut olla vahingoksi kenenkään toisen\nisänmaalle. Jos näytti tältä ja käytännössä siksi osoittautui, silloin\nei ollut kysymyksessä kenenkään isänmaan paras, vaan itsekkyyden\nsanelema harhaote, joka oli ajanoloon osoittautuva vahingolliseksi\nkaikille osapuolille. Kansojen väliset ristiriidat johtuivat juuri\nsiitä, että isänmaan todellinen paras määriteltiin väärin, oman\nvoiton ja saaliinhimon hengessä, välittämättä siitä, että se saattoi\nolla ristiriidassa siveyslakien kanssa. Englantilaisten väitettiin\nkyynillisesti noudattavan ohjetta, että \"oli oikein tai väärin,\nmenettele maasi edun mukaan\", mikä toisaalta oli jokseenkin samaa\nkuin saksalaisten kuuluisa \"tosiasiain politiikka\", Realpolitik.\nKanslianeuvoksen ihanteellista ratkaisua ei siis käytännössä missään\nnoudatettu. Sielläkin, missä se tunnustettiin huulilla oikeaksi,\nse unohdettiin käytännössä. Olipa vielä niin, että oli menty vain\nhuonompaan suuntaan. Ensimmäisen maailmansodan aikana olivat\nkansallisuuksien oikeudet vielä olleet verraten pyhiä -- ehdotonta\nvarmuuttahan niille ei ollut silloinkaan myönnetty --, mutta nyt\noli Stalin marssittanut joukkonsa Suomeen, kenenkään koettamatta\nsitä tositeossa estää. Ilmeisesti suurvallat alkoivat kyllästyä\npieniin kansallisuuksiin ja niiden alituisiin ruikutuksiin vapauden\nsorrosta. Suurvalloilla ja suurilla kansoilla oli parempaa tekemistä\nkuin huolehtiminen pienistä naapureistaan. Parasta olisi, kun nämä\nsulautuisivat isäntäkansoihin. Alueet, rajat ja olot tulisivat\nselvemmiksi ja yksinkertaisemmiksi...\n\nLamppu alkoi sihistä tyytymättömästi ja sen liekki pieneni, öljy oli\nloppumassa. Huolestuen kanslianeuvos totesi, että lamppuöljystä oli\njo nyt puute. Sitä annettiin kaupasta vain pieni liraus jokaiselle\nja pian tuskin sitäkään. Kanslianeuvos oli kyllä ostanut kynttilöitä\nmelkoisen varaston, mutta ymmärsi, ettei se voinut kestää koko talvea.\nKaiken lisäksi hän siis todennäköisesti joutuisi kärsimään pimeydestä.\nMiten kävisi, jos tulisi kovia pakkasia? Pitäisikö huvila lämmintä?\nKanslianeuvos oli alkanut epäillä sitä, sillä viime korjauksesta oli\njo pitkä aika. No -- antaahan Mimmin päästä selville, että täällä\ntulee olemaan sekä kylmää että pimeää, niin muutto Helsinkiin tapahtuu\nviivyttelemättä.\n\nKanslianeuvosta kiusasi erikoisesti se, ettei hän täällä maanpaossa\nvoinut tehdä mitään yhteisen asian hyväksi. Hän oli ikäloppu eikä\nsiis sellaisena kyennyt Helsingissäkään vaikuttamaan mihinkään\nsuuntaan, mutta silti hänestä tuntui, että hänen piti olla siellä,\ntutussa ympäristössä, eikä täällä, jossa oli vieras. Hän oli täällä\nnaapuriensa vastuksena, sillä heiltä hänen täytyi saada lähes kaikki\ntarpeensa, mutta Helsingissä hänen ei tarvinnut sillä tavalla ketään\nvaivata. Radiota hänellä ei vielä ollut, sillä sen kunnostaminen näytti\nviipyvän, ja puhelin oli ollut monta päivää rikki. Hänen poikansa\nei ollut siis voinut ilmoittaa heidän yksityisistä asioistaan, ei\nKalevista eikä Kertusta, joita kanslianeuvos alituiseen muisteli.\nJoulukuun 11 p. tuomari Vuori sitten soitti isälleen ja kertoi\nvarovaisin sanoin Kalevista sellaisia kuulumisia, että kanslianeuvos\npäätti heti palata Helsinkiin. Sinne hän saapui vaivalloisen matkan\njälkeen linja-autossa joulukuun 12 p. klo 13.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\n1\n\nAnja Tuuliala, Kalevin morsian, joka asui tulevien appivanhempiensa\nkotona silloin, kun ei ollut palveluksessa läheisessä sotasairaalassa,\nsattui yövuorolle, kun Kannakselta saapuivat ensimmäiset haavoittuneet.\nNäitä ei yleensä kuljetettu päivällä, sillä ison sairasauton näkeminen\nja sen sisällyksen arvaaminen olisi vaikuttanut masentavasti yleisöön,\nvaan ne tuotiin yöllä, jolloin melkein läpinäkymätön pimeys ja katujen\ntyhjyys kätkivät tämän murheellisen saaton kaikkien silmiltä. Auto\noli kaksikerroksinen umpivaunu, jossa oli erikoiset, sivusta sisään\ntyönnettävät ja pois otettavat sairassijat ja paarit. Se liikkui yön\npimeydessä hiljaa ja varovaisesti kuin kummitus, kaameana ja mustana\nkuin itse kuolema. Anja värisi rientäessään velvollisuutensa mukaisesti\nsaapuville, kun se pysähtyi sairaalan ovelle, ja nähdessään sen\nhäämöttävän pimeydestä kuin vuori.\n\nTottuneesti sairaiden kantajat avasivat ovet ja vetivät ulos paarit,\njoilla haavoittuneet lepäsivät. Lujin käsin he varjelivat niitä\ntölmäisemästä ovenpieliin tai muuten tärähtämästä ja veivät ne\nnopeasti sisään, käyden niin tasaisesti, etteivät ne heilahdelleet.\nKellä oli siteissä pää, kellä käsi, jalka -- käärittynä muodottomaksi\nharsomöhkäleeksi, jonka sisässä ei olisi luullut enää voivan olla\nelämää. Mutta joskus kuuluva tukahtunut voihkaisu, joka oli kuin tuskan\nkuohuvan kattilan kupla, ilmaisi kääreen alla vielä olevan lämmintä\nverta, sydämen sykettä, hermoja -- houreita, tuskallisia ajatuksia --\nkaikkea sitä, jota ihmisellä on niin runsaasti. Tuo voihkaisu kertoi\nAnjalle, että itsehillintä, joka varmaan oli ollut niin suuri kuin\nsuinkin oli mahdollista, oli hellittänyt silmänräpäykseksi tuskan\nkuumentuessa palavimmilleen ja päästänyt räiskähtämään tuon verikuplan,\njoka selvemmin kuin mikään muu ilmaisi kärsimyksen rajattomuutta.\n\nAnja sijoitteli haavoittuneita vuoteisiin. Hänen osastolleen sattuivat\nkaikista pahimmin vioittuneet. Toiset olivat himmeästi tajuissaan,\nmutta haavakuume ja tuskat sekoittivat heidän älynsä niin, että\nhe olivat keskeytymättömässä houriossa. Heidät oli sidottu vain\nalustavasti, kuljetettaviksi Helsinkiin, jossa vasta oli mahdollista\nsuorittaa heidän kohdallaan kysymykseen tulevat vaikeat leikkaukset.\nToiset olivat yhä siinä samassa syvässä tainnostilassa, johon olivat\nvaipuneet taistelukentän helvetintulessa ja josta armollinen sallimus,\njoka oli antanut ammuksen iskeä maahan heidän eteensä, ei ollut\nsäälistä heitä vielä herättänyt, jääkärit tulivat jo tuossa vakavina\nja kiireisinä ryhtyäkseen pelastamaan mitä pelastettavissa oli. Olivat\nnähtävästi jo ehtineet lukaista haavoittuneita koskevat raportit ja\nvalita joukosta ne, jotka olivat kipeimmin käsittelyn tarpeessa.\nTuossa tulivat rataspaarit ja tässä oli jo Anja itse auttamassa\nkantajia, kun nämä nostivat tuon tainnoksissa olevan sidekäärön\nniille. Leikkaushuoneen ovi aukeni, Vaunut katosivat siitä sisään,\nja Anja jäi seisomaan paikalleen kysellen tuskaisena, mikä oli oleva\ntuon onnettoman kohtalona. Hän ei ollut nyt leikkausvuorossa -- mitä?\nHänelle viitattiin tuolta. \"Kiireesti leikkaussaliin, sisar! Siellä\ntarvitaan ylimääräistä apua!\" Anja riensi valmistautumaan ja oli\npian saapuvilla. Tainnoksissa olevan sotilaan päästä kieriteltiin jo\nauki sideharsokäärettä. Siihen oli vuotanut verta ja se oli ryytynyt\nja kuivanut, tarttunut kiinni, lääkäri irroitteli sitä äärimmäisen\nvarovasti, leikkeli saksilla, hauteli boorivedellä, mutta vaikka hän\nolisi menetellyt miten hellävaroen tahansa, niin ruumiin värähdys\nilmaisi, että oli koskettu äärimmäisen arkaan hermosolmuun, joka\ntunsi kivun tainnostilankin läpi. Vihdoin kääre saatiin puretuksi ja\nhaavoittuneen kasvot paljastuivat. Pirullisen tietävästi ja taitavasti\nkranaatinsiru oli mennyt sisään ohimosta silmän kohdalta ja tullut ulos\ntoiselta puolen samasta paikasta, mutta kulkenut tiensä niin tarkasti\nharkiten, ettei todennäköisesti ollut vahingoittanut aivoja, vaan\nainoastaan katkaissut silmäin juuret. Parin viikon ikäinen parransänki\nteki miehen muodon hoitamattoman näköiseksi ja alaleukaan sirpale oli\nkyntänyt ruman lihashaavan. Jo silmäin kohdalle sattunut isku oli\nvoinut tärähdyttää aivoja niin, että tainnostila voi olla seurauksena\nsiitä, mutta uskottavaa oli, että poikaparalla oli rautaa muuallakin\nruumiissaan. Hänet riisuttiin vähitellen ja todettiin siteitä löytyvän\njaloista, joissa oikean polven lumpio oli pahasti vahingoittunut ja\nvasemman pohjelihas repeytynyt puoleksi pois. Mutta keskiruumiista ei\nlöytynyt vammaa, minkä vuoksi saattoi päätellä tainnostilan johtuvan\nmyös räjähdyksen aiheuttamasta ilmanpaineesta. Lääkäri aloitti työnsä.\n\nSinistyneiden, veristen ja jo märkivien luomien varovainen avaaminen\nja silmämunien asento ja väri ilmaisivat hänelle, että se, mikä\noli tehtävä, oli oikeastaan jo suoritettu. Nuo silmät olivat irti\njuurestaan ja ne oli poistettava viivyttelemättä. Ellei sitä tehty\najoissa, voi syntyä hengenvaarallinen tulehdus. Sirpale oli vienyt\niskukanavaan myrkkyä, joka jo nyt ilmaisi arveluttavia merkkejä.\nNopeasti lääkäri ryhtyi välttämättömiin toimenpiteisiin. Sydän\nlöi hyvin, mies oli nuori ja kärsimyksistään huolimatta kestäisi\nnukutuksen. \"Sisar Anja, nukutus\".\n\nAnja vapisee sisällisesti ja tuska pyrkii purkautumaan vihlaisevaksi\nhuudoksi ja epätoivoksi, mutta hän hillitsee itsensä ja työskentelee\nkuin kone. Hänen kätensä tärisevät hiukan, kun hän asettaa\neetterinaamarin Kalevin kasvoille, mutta hän suorittaa silti tehtävänsä\nhyvin. Kun Kalevi sitten on varmasti tuskien ulkopuolella ja Anja ottaa\nnaamarin pois ja katsahtaa niihin kuolleisiin, verisiin palloihin,\njoiden kaunista elonhohtoa hän oli pari viikkoa aikaisemmin ihaillut,\nhänen huuliltaan varastautuu kuuluville pieni voihkaus, tuollainen\nverinen kupla, joka ei parhaista ponnistuksista huolimatta ottanut\npysyäkseen tuskan kuohuvassa kattilassa, vaan räiskähti pois. Lääkäri\nkatsahti häneen kummastuneena, hiukan hajamielisenä, keskittyneenä\ntärkeään tehtäväänsä, ja pyysi yksitoikkoisesti aina uudenlaisen\nvälineen. Erehtymättömän varmasti Anja ojensi ne hänelle.\n\nAnja näkee lääkärin kädessä Kalevin silmät ja kiintyy kuin taian\npakosta katsomaan niitä. Vieläkin saattaa ymmärtää niiden olleen\nharvinaisen kauniit siiloin, kun niissä oli elämää, kun sielu kuulsi\nniiden läpi ja antoi puhtautensa ja kauneutensa säteillä. \"Sääli,\nsääli!\" lääkäri mutisee, laskee ne kädestään ja kääntyy hoitamaan\nniiden sijalle jääneitä verisiä kuoppia. Ne ovat kammottavan isot ja\nrajattomasti kipeän näköiset. Visvaa on kuivanut luomien reunoihin\nja pohja näyttää olevan kuolleella verellä. Onko Anja erehtynyt vai\nnäkeekö hän oikein? Voiko tuo olla mahdollista, voiko tainnoksissa\noleva ja vielä nukutettu itkeä? Anja ei ymmärrä muuta kuin että toteaa\nKalevin kyynelkanavista pursuavan kirkkaita pisaroita, jotka valuvat\nsilmäkuoppiin. Lääkäri kuivaa ne pois, puhdistaa kuopat tarkoin,\nkääntää luomet päälle ja laittaa hellävaroen siteen. Anja seuraa hänen\ntyötänsä jännittyneenä ja auttaa häntä taitavasti siteiden asettelussa.\nLeuan haava avataan uudelleen ja ommellaan hienosti, jalkojen viat\nkäydään läpi ja korjataan niin paljon kuin se on tässä vaiheessa\nmahdollista. Vihdoin Kalevi on kunnossa ja saa jäädä nukkumaan pitkää\nuntansa. Lääkäri kuuntelee vielä sydäntä -- se toimii hyvin -- ja antaa\nohjeita. Kun nukutuksen vaikutus menisi ohi, olisi aika ryhtyä miestä\nherättelemään. Röntgenillä nähtäisiin, piilikö sirpaleen kanavassa\njokin pieni siru, joka ehkä aiheutti tainnostilan jatkumisen. Ravintoa\nhaavoittuneen täytyi saada piakkoin...\n\nTaas uuteen leikkaukseen, uusiin hirveisiin näkyihin -- tieteen ja\nrakkauden aseilla korjaamaan vammoja, jotka oli isketty tieteen ja\nvihan aseilla. Anjaa väsyttää ja lääkäri on uuvuksissa, mutta heidän\ntäytyy kestää. Tässä on paha suolistohaava, jonka tuskat on vaimennettu\nmorfiinilla. Nyt sen vaikutus haihtuu, tuska hulmahtaa palamaan\nja potilaan kasvolihakset vääristyvät hänen hillitessään itseään\nsuomalaisen koko sisulla. Lääkäri tietää, mitä tuo tuska merkitsee, ja\nauttaa häntä. Hetkisen kuluttua potilas taas vaipuu horroksiin.\n\nTyö loppuu vihdoin ja Anja pääsee levolle. Hänellä on vapaavuoro ja\nhän menee kotiinsa, tuomari Vuoren luo. On varhainen, pimeä talviaamu.\nTalossa on vielä kaikki hiljaista. Anja hiipii huoneeseensa kuin aave,\nmenee pöytänsä luo, sytyttää valon ja alkaa katsella Kalevin kuvaa. Se\non hänelle niin tuttu ja rakas kuin konsana toinen ihminen voi toiselle\nolla. Kalevin silmät ovat siinäkin hyvin kauniit, vaikka valokuva ei\nilmaisekaan niiden väriä eikä hohtoa. Niitä hän oli ihaillut enemmän\nkuin mitään muuta. Nyt niitä ei enää ollut -- äsken hän oli nähnyt\nne viimeisen kerran, mutta kuolleina. \"Oi, Jumala, onko tämä sinun\noikeuttasi?\"\n\nAnja lysähti vuoteelleen hervottomana kuin lanka, joka yhtäkkiä jää\nirralleen ilmaan ja putoaa maahan ryhdittömänä. Hän tunsi saaneensa\niskun, joka oli tyrmännyt hänet niin, että hänen sekä ajatus- että\ntunne-elämänsä olivat turtuneet. Hän ei voinut eikä halunnutkaan\najatella, sillä silloin hänelle avautui vain yhä uusia epätoivoisia\nnäköaloja, sellaisia, joita hän ei ollut osannut milloinkaan\nkuvitella. Eikä hän tahtonut tuntea mitään, sillä jos hän päästäisi\nsurunsa valloilleen, niin se murtaisi hänen sydämensä ja tekisi hänet\nkelpaamattomaksi palvelemaan ja auttamaan Kalevia siinä ratkaisevassa,\nmusertavassa vaiheessa, johon tämän elämä oli nyt joutunut. Kaikkialla,\nmihin hän katsoi, hän näki vain kaksi veristä silmää ja silmäkuoppaa,\ntuskan vääristämät, parroittuneet kasvot ja leuassa kamalan haavan...\n\nItkua Anja ei enää jaksanut kieltää itseltään, vaan antoi nyt\nkyyneleidensä virrata. Hän painoi kasvonsa pielukseen ja takoi\nnyrkeillä vuodettaan, sillä tuska riistäytyi sittenkin valtoimeksi.\nHän ei kuullut oven aukeamista, kun Helena-rouva, joka tietenkin oli\nherännyt hänen tuloonsa, hiipi hiljaa sisään, istuutui hänen viereensä\nja laski lohduttavan käden hänen harteilleen. Anja värähti, mutta ei\nkohottanut päätänsä, vaan painautui yhä tiiviimmin vuoteeseen. Hän ei\nrohjennut kääntyä Helena-rouvan puoleen, sillä hänelle valkeni samassa\nsilmänräpäyksessä, jolloin tajusi tämän tulleen saapuville, että hänen\ntäytyi ilmoittaa Helena-rouvalle itkunsa syy. Vai pitikö hänen ehkä\nkoettaa toistaiseksi salata sitä ja antaa Kalevin itsensä paljastaa\näidilleen totuus sitten, kun oli päässyt siitä selville ja alkanut\nmukautua siihen? Siteitä ei poistettaisi pitkään aikaan. Tässä oli\nmahdollisuutta miettiä, harkita parasta menettelytapaa. Hänen täytyi\nennenkaikkea itsensä rauhoittua.\n\nSanattomin sanoin hän kääntyi Jumalan puoleen ja rukoili häneltä\ntyyntymisen voimaa ja sielun seestymistä sillä tavalla, jonka hän\noli joskus harvoin kokenut. Se oli selittämätöntä, ylimaallista\nkirkkautta, joka ihmeellisesti avarsi sielun, kohotti sen kaiken\nyläpuolelle ja antoi voimia kestämään. Tällä hetkellä Jumala katsoi\nhyväksi armahtaa suuren surun pimeyteen vajonnutta hentoa naista. Anja\ntunsi yhtäkkiä, kuinka väräjävä valo alkoi hiljalleen aaltoilla hänen\nsielussaan ja tulla yhä kirkkaammaksi, kunnes se vallitsi siellä ja\nvaikutti vastustamattomana hypnoosina. Nyyhkytykset purkautuivat syvänä\nloppuhuokauksena, joka värisytti hänen ruumistaan, ja olemukseen levisi\ntyyneys ja itsehillintä. Hän nousi, pyyhki kyyneleitään ja koetti\nhymyillä.\n\n-- Sairaalassa oli niin murheellista, kun tuotiin haavoittuneita, hän\nselitti ja alkoi riisuutua.\n\nHelena-rouva ei sanonut mitään, vaan peitteli hänet vuoteeseen.\nAnja tuli ajatelleeksi, että Helena-rouva osasi olla rauhoittavasti\nhiljainen. Hän tavoitti harteiltaan Helena-rouvan käden, joka juuri\njärjesti niiden päälle peitettä, ja painoi sen huulilleen.\n\n\n2\n\nKalevi alkoi vaistota äärimmäisen himmeästi, että kaukana\ntaivaanrannalla oli jotakin, jota ehkä olisi voinut sanoa valoksi.\nHän itse oli vielä jossakin sellaisessa olotilassa, joka oli pelkkää\npimeyttä, Egyptin pimeyttä, jonka saattoi ihan tuntea. Mutta taivaan\nrannalla täräjöi kuin vaaleata utua -- hän näki sen selvästi --, niin,\nse tuli yhä kirkkaammaksi ja lähestyi häntä yhä enemmän. Missä hän\noikeastaan oli? Uiko hän vai lepäsikö hän liikkumattomana haudassa? Ei,\nhän ei uinut eikä ollut haudassakaan, vaan makasi maastossa...\n\nYhtäkkiä tietoisuus palasi ja liitti hänet siihen silmänräpäykseen,\njolloin se kranaatin räjähtäessä oli sammunut. Hän kuuli uudelleen\ntaistelun jyminän, kipeät, katkeamattomat paukesarjat, vihollisen\nhyökkäysvaunujen uhkaavan, kumean rätinän. Hän näki aseveljiensä\nsilmissä taistelun kiihkon ja totesi heidän kamppailevan hammasta\npurren, ainoana päämääränä niin suuren vahingon tuottaminen\nviholliselle kuin suinkin mahdollista ja hyökkäyksen torjuminen. Hän\nitse oli saman kiihkon vallassa, mutta toimi kylmäverisesti kuin\nkone, ilman pelkoa, ilman ainoatakaan muuta ajatusta kuin vihollisen\nsurmaaminen. Nyt vihollinen purki entistä sakeampaa tyrmäystulta.\nKranaattien vonkuna muuttui keskeytymättömäksi helvetinmusiikiksi.\nOmat tykit kykenivät vastaamaan vain muutaman harvan kerran. Ei riitä\nammuksia, ei ole eduskunta antanut rahaa... Nyt iski kran...\n\nMissä hän on nyt? Miksi hän ei näe muuta kuin tuon saman paikan siellä\nmetsässä, jossa kranaatteja aivan satoi? Onko hän ehkä tainnuksissa\n-- kuollut? Ei, sitä hän ei voi olla, sillä hän tuntee tuskaa,\nhelvetillistä, polttavaa, jomottavaa tuskaa. Päässä, otsaluun alla,\nsilmissä, niin, erikoisesti juuri silmissä. Hänen täytyy koetella\nniitä, painaa niitä, sillä se ehkä helpottaisi. Voi, Jumala, tätä\npolttoa! Mutta ei saa valittaa ääneen. Sotilaan valitus voi heikentää\naseveljien rohkeutta. Itsensä hillitseminen on myös taistelua isänmaan\npuolesta...\n\nTietämättänsä Kalevi on kuitenkin voihkaissut raskaasti ja\nkoettanut viedä kättänsä silmäinsä kohdalle. Hän on kuulevinaan\npuhetta vierestään, mutta ei erota sanoja. Äkkiä ponnistaen hän\nsaa kosketetuksi päätänsä, mutta tuntee vain sideharsoa. Kaikki on\npeitossa: otsa, silmät, posket, leuka. Nenä vain tuntuu käteen ja\ntoinen puoli suuta. Hän ilostuu kuin olisi ollut eksyksissä ja vihdoin\ntavannut vanhat ystävät. Samassa tuska taas hulmahtaa paloon ja\npolttava jano kuivaa suuta ja nielua. Silloin hän tuntee, kuinka hänen\nsuuhunsa kaadetaan varovasti jotakin nestettä -- tipoittain, hitaasti,\nettei menisi väärään kurkkuun. Hän tuntee hellän käden hoitoa ja\nnauttii janonsa sammumisesta. Mitä nestettä se on? Vettäkö vain, vai\nlisänä jotakin muuta, joka vielä paremmin jäähdyttää tuon tukahduttavan\npolton? Oi virvoituksen ihanuutta...\n\nKalevi tuntee kyynelten pulppuavan pitkin poskiaan ja tahtoo\nmiehistäytyä. Sotilas ei saa valittaa eikä itkeä. Hänellä voi olla\nrinnassa vaikka sula laavamöhkäle, joka sähisten polttaa hänen\nkeuhkojaan ja sydäntään, mutta hän ei saa ilmaista mitään. Spartalainen\npoikanen antoi mieluummin ketun purra hänet hengiltä kuin päästi\nvalituksen sanaa. Mutta hän tahtoisi kiittää tuon lempeän käden\nomistajaa, joka yhä valuttaa virvoittavia pisaroita hänen kurkkuunsa.\nHän hapuilee ja toteaa ilokseen käsiensä täytyvän olla terveet,\nkoska hän voi liikuttaa niitä. Silloin hän tuntee, kuinka pienet,\npehmeät, lämpimät kädet tarttuvat hänen käsiinsä ja puristavat näitä\nhellästi, luottamusta antavasti, rohkaisevasti. Hän kokee niin suurta\nkiitollisuutta ja riemua, että hänen täytyy sanoa jotakin, ja koettaa.\nMutta kieli ei tottelekaan, sillä se on turvonnut, liikkumaton,\nturta. Kurkusta tulee vain samanlainen voihkaisu kuin äsken, tai ei\noikeastaan voihkaisukaan, vaan älytön \"ää-ää-äää\". Hellä käsi painaa\nhänen huuliaan kuin käskien olla vaiti. Sitten hän taas saa juotavaa\nja kai jotakin tuskien lievittäjää, koska polte alkaa hetken kuluttua\nvaimentua ja hän ikäänkuin liitää keveästi pois jonnekin kaukaiseen\nhämyyn, rusopilveen, jonka hän näkee hyvin selvästi. Hän tuntee vielä\nvuodettansa laitettavan, peitettä asetettavan, ja katoaa samassa uuteen\narmahtavaan tiedottomuuteen.\n\nKalevilla ei ole käsitystä siitä, kuinka kauan hän on tällä kerralla\nnukkunut. Hän herää polttavaan janoon, ruumiin sietämättömään\nväsymykseen, silmien ja haavojen tuskaan ja sanomattomaan heikkouteen.\nKun hän ilmaisee heränneensä, hellä käsi on kohta vieressä häntä\nauttamassa. Hänelle annetaan juotavaa ja lisäksi jotakin nestemäistä\nravintoa, jota hän nielee ahmien, koska tuntee siitä lähtevän voimaa.\nHänen ruumiinsa asentoa muutetaan, niin että se saattaa levätä, ja\nhänen vuodettansa tuuletetaan. Kukaan ei puhu mitään, mutta Kalevilla\non koko ajan tunne, että hänen vuoteensa ympärillä on useampia\nhenkilöitä kuin se yksi, jonka rakastavat kädet olivat suorittaneet\nhoidon sekä ensimmäisellä kerralla että nyt. Nyt hoito on loppunut ja\nhellät kädet lakkaavat liikkumasta hänen vaiheillaan. Mutta niiden\nsijaan tulevat toiset.\n\nNyt Kalevi jo ymmärtää asemansa. Hän on tietenkin haavoittunut,\nluultavasti päähän, mahdollisesti silmiin, ehkä vaarallisesti. Hän on\nsairaalassa, todennäköisesti jo Helsingissä, kukaties juuri siinä,\njossa Anja on hoitajattarena. Kuuma aavistus herää hänen mielessään ja\nhän ponnistelee saadakseen sanotuksi ja kysytyksi, mutta ei onnistu.\nVain älytön \"äää\" pusertuu kuuluville. Kummallista, ettei kukaan sano\nhänelle mitään. Hänhän kuulee ja tuntisi heti Anjan äänen. Varmaan\non kielletty puhumasta tällaiselle sairaalle. Hän hapuilee taas\ntuskaisesti käsillään, mutta silloin niihin tarttuu luja miehen käsi.\nKalevi tuntee sen -- se on isän käsi. Hän puristaa sitä monta kertaa\nja isä vastaa. Sitten hän kuulee isänsä sanovan: \"Jos kuulet, mitä\npuhun, niin purista kättäni!\" Hän puristaa kovasti, yhä uudelleen ja\nkuulee isän selittävän: \"Hän on tajuissaan ja ymmärtää meitä\". Sitten\nuudet hellät kädet tarttuvat hänen vasempaansa, jota samalla huulet\nsuutelevat ja kyyneleet kastavat. Kalevi saa viedyksi oikean kätensä\nsille puolelle ja silittää vapisevin sormin tuttuja hiuksia. Äiti siinä\nitkee ja suree. Hän tietää sen ja puristaa aina uudelleen äidin kättä.\nMutta sitten hän irroittaa molemmat kätensä ja hapuilee tuskaisesti\nympärilleen. Nyt Anja antaa hänelle kätensä ja kumartuen sanoo hänelle\n\"rakas Kalevi\". Hän puristaa Anjan käsiä ja kyyneliä valuu sideharson\nalta hänen suupieleensä. Mutta ne eivät ole murheen kyyneliä, vaan\nilon, sillä Kalevi iloitsee tällä hetkellä siitä, että on hengissä ja\nomaistensa parissa. Haavat paranisivat kyllä hyvällä hoidolla. Muutaman\nviikon kuluttua hän jo pääsisi sairaalasta. Kieli oli tietenkin\nturvoksissa päähän sattuneen iskun johdosta ja alkaisi vähitellen sulaa\nja liikkua. Ehkä hän jo huomenna tai -- sanokaamme -- viikon kuluttua\nvoisi sanoa \"Anja\", \"rakas Anja\". Se oli suurimman onnen hetki, mitä\nhän nyt saattoi kuvitella. Vielä sitä suurempi olisi se, jolloin\nhän taas saisi nähdä Anjan, hänen sorjan muotonsa ja ihmeelliset,\nhaaveksivat, suuret, siniharmaat silmänsä.\n\nKalevi on varmaan hoidon yhteydessä saanut jotakin rauhoittavaa, koska\nhän ilmeisesti on taas vaipumassa uneen. Rakastavat kädet irtautuvat\nhiljaa ja peräytyvät pois. Anja nostaa sormen huulilleen ja suhistaa\nvaroittavasti. Kaikki liikkuvat äänettöminä kuin varjot, etteivät\nhäiritsisi unta, onnettomien parasta lohduttajaa.\n\n\n3\n\nSinä yönä, jolloin Kalevi tuotiin sairaalaan ja Anja saapui kotiin\nhänen vuoteensa äärestä, tuomari Vuori nukkui niin sikeästi, ettei\nherännyt Anjan tullessa eikä vaimonsa liikkuessa. Hänen hermonsa olivat\nolleet niin monta vuorokautta kireällä, että niiden täytyi vihdoinkin\npäästä rentoutumaan. Työtä, perehtymistä kaikenlaisiin uuden käänteen\naiheuttamiin ja entuudesta tuntemattomiin kysymyksiin ja vaikeuksiin,\nhänelle ilmestyi joka päivä yhä enemmän, niin että hän oli väliin\nmelkein näännyksissä. Kun siis kerran tuli unen vuoro, niin se oli sitä\nsyvempää.\n\nAnjakin viipyi myöhään huoneessaan, mutta nukkuiko hän, siitä ei ollut\nvarmuutta. Helena-rouva oli jo varhain kuullut hänen liikkuvan ja\ntuomarin herättyä hän oli ollut jo jalkeilla. Kun he sitten tapasivat\nteepöydässä, Anjan kalpeudesta, melkeinpä valkeudesta, saattoi nähdä,\nettä hänellä oli ollut rasittava yö. Hänen kätensä Vapisivat niin,\nettä kuppi tärisi, ja hän tuijotti vain itsepintaisesti pöytään.\nSekä tuomari että Helena-rouva huomasivat hänelle sattuneen jotakin\nerikoista ja miettivät, miten saisivat sitä sopivimmin tiedustelluksi.\nMutta ennenkuin he ehtivät kysyä mitään, Anja sanoi:\n\n-- Viime yönä tuotiin haavoittuneita... Niiden mukana tuli tietoja...\nKalevista...\n\nTuomari laski lasinsa pöydälle, sillä hänen kätensä alkoi vavista.\n\n-- Onko Kalevi...?\n\n-- Ei ole, jos setä tarkoittaa kysyä, onko hän kaatunut. Mutta\nhaavoittunut hän kyllä on.\n\nHelena-rouva sanoi:\n\n-- Nyt ymmärrän, miksi itkit niin yöllä. Kalevi tuotiin sairaalaan ja\nsinä tulit hänen luotansa?\n\n-- Niin, täti.\n\n-- Onko hän saanut vaarallisen vamman?\n\n-- Hengenvaaraa ei ole...\n\n-- Saammeko tulla katsomaan häntä jo tänään?\n\n-- Ehkä iltapäivällä, kun hän herää nukutuksestaan. Ilmoitan teille\nsitten lähemmin.\n\n-- Hänellä on siis leikkausta vaatinut vamma?\n\n-- Niin on, mutta leikkaus... onnistui.\n\nHe vaikenivat, sillä he eivät uskaltaneet kysyä enempää. Anja oli\niloinen siitä, sillä hän tunsi, että hänen olisi ollut vaikeata\nsalata totuutta, jos kysymykset olisivat sattuneet kohdalleen.\nHelena-rouva oli mennyt kalpeaksi ja katseli häntä tutkivasti. Huulet\nvapisivat ja hengitys näytti pysähtyvän. Hän painoi sydämensä kohtaa\nkuin olisi tuntenut siinä ahdistusta ja kipua. Tuomari Vuori oli\nmennyt tuhkanharmaaksi ja lysähtänyt kumaraan. Hän tuijotti eteensä\nkuin uneksiva ja sormeili neuvottomana, avuttomana, teelusikkaansa.\nTätä herpautumista ei kuitenkaan kestänyt kauan. Tuomari säpsähti,\nkohentautui ja katsoen Anjaan surullisesti, virkkoi varovasti ja\nterävästi:\n\n-- Anja, salaat meiltä jotakin siksi, että säälit meitä. Parempi on,\nettä sanot koko totuuden. Olethan itsekin jaksanut kestää sen. Ehdimme\nennen menoa sairaalaan edes hiukan toipua iskun alta ja tukea Kalevia,\njonka osa on katkerin, raskain. Meidän tulee olla lujia. Kerro siis\nkaikki!\n\nKuultuaan Kalevin menettäneen molemmat silmänsä ja olevan siis\nauttamattomasti elinikäinen sokea, sekä Helena-rouva että tuomari\ntunsivat omissa silmissään kipeän vihlauksen ja nostivat kätensä\npeittääkseen ne, suojellakseen niitä. Kuvaamaton tyrmistys valtasi\nheidät, ajattelu pysähtyi ja tunne turtui. Vain mielikuvitus\njatkoi toimintaansa ja ryhtyi lyömään salamoina näkyville kauhun\nvirvatulia, joissa isot, älyttömät veriset silmämunat kieriskelivät\nja joista heitä kohden ojentuivat Kalevin apua anovat kädet. Ja siinä\nsilmänräpäyksessä, kun ajatus jälleen heräsi ja jäätynyt tunne suli,\nheille avautui lukemattomina näkyinä sokean murheellinen, varjojen\nlaaksossa kulkeva elämä. Tuomari Vuori voihkaisi raskaasti:\n\n-- Parempi kuollut kuin sokea!\n\n-- Ei, Kaarlo, virkkoi suloin kyyneltensä lomasta Helena-rouva, et saa\nsanoa noin. Kohtaloita emme voi valita emmekä arvostella, vaan meidän\non nöyrästi alistuttava niihin. Sokean elämä voi olla verrattomasti\nsiunauksellisempaa kuin lukemattomien näkevien, jotka etsivät\nsilmillään vain vääriä polkuja.\n\nTuomari katsoi vaimoonsa ihmetellen ja ihaillen ja tunsi syvästi\nkatuvansa sanojansa.\n\n-- Olet oikeassa, rakas Helena. Ja sinä, Anja raukka, suo anteeksi\najattelematon puheeni. Emmehän voi tietää mitä onnea kohti Kalevin tie\nehkä on nytkin kulkeva siitä huolimatta että se on ottanut aivan toisen\nsuunnan kuin minkä me olimme sille ajatelleet. Nyt, kun hän on antanut\nisänmaalle kenties vielä kallisarvoisemman uhrin kuin henki olisi ollut\nmeidän on tuettava ja rohkaistava häntä kaikin mahdollisin tavoin.\nTietääkö Kalevi itse olevansa sokea?\n\n-- En luule, sillä hän on ollut tainnoksissa haavoittumisestaan saakka.\nHerättyään, mikä tapahtunee tänään, hän ennenpitkää toteaa silmillänsä\nolevan paksun siteen ja päättelee siis sen estävän häntä näkemästä. Kun\nhän näkee mielikuvituksessaan ja on todellakin tuntevinaan silmiensä\ntoimivan -- aivoissa hänellä näet on niiden \"sija\" entisellään -- hän\nei voi tietää olevansa sokea. Vasta hoidon uusiintuessa ja käärettä\nmuutettaessa hän pääsee siitä selville, jos on niin paljon tajuissaan\nja lääkäri tahtoo ilmoittaa hänelle koko totuuden Se tulee olemaan\nvaikea hetki. Silloin hän tarvitsee tukeamme.\n\nAnja puhui alistuneesti, rauhallisesti, mutta kyyneleet vuotivat silti.\nTuomarin kasvoille nousi tarmokas, luja ilme.\n\n-- Niin, hän sanoi, nyt jos milloinkaan Kalevi tarvitsee tukeamme.\n\n-- Ja kaikki muut, jotka ovat uhrautuneet isänmaan puolesta, kuiskasi\nHelena-rouva. -- Meidän on omistettava elämämme heille.\n\n-- Se on meidän tehtävämme isänmaan puolustussodassa -- ainoa, mihin me\nvanhat edes hiukan kykenemme, mumisi tuomari. -- Ei saa masentua, vaan\ntäytyy koettaa kuljettaa elämää eteenpäin.\n\nHe tunsivat, että sydämeen astui hetkeksi rauha. Lähin tehtävä oli\nnyt käyminen sairaalassa. Anja, joka kiiruhti sinne ylityöhön, lupasi\nilmoittaa, milloin he saisivat tulla. Sitten tuomari ja Helena-rouva\nmenivät kumpikin omaan huoneeseensa taistelemaan tunteidensa kanssa\nja harjoittelemaan alistumista sallimuksen peruuntumattomaan käskyyn.\nSodan armoton kovuus oli iskenyt heidän kotiinsa tavalla, jota he eivät\nolleet osanneet odottaa.\n\nHelena-rouva oli noustessaan pöydästä kuten aina teki soittanut\nEsteriä, joka nyt tulla hipsi keveästi ja hiljaa kuin hiiri ja alkoi\nkorjata pois astioita. Askarrellessaan hän oli joutunut kuulemaan\nkaikki, mitä teepöydässä oli puhuttu, ja miettinyt silmät kauhusta\nlaajentuneina Kalevin kohtaloa. \"Sokea? Silmät otettu kokonaan\npois? Hirveätä! Mitä hänen elämästään nyt tulee? Ottaako Anja-neiti\nhäntä nyt, kun hän on sokea? Ottaisitko itse Antin, jos Antti\ntulisi sokeaksi? Tietysti ottaisin. Juuri silloinhan olisin Antille\ntarpeellinen. Miksi Antti ei kirjoita, vaikka olisi jo hyvinkin\nehtinyt? Ehkä hänkin makaa tainnoksissa jossakin sairaalassa eikä voi\nkirjoittaa\".\n\nSamassa sireeni alkoi ulvoa kaameasti, nousten ja laskien\naaltomaisesti. Esteri oli pudottaa tarjottimen, sillä hän ei voinut\ntottua tuohon ääneen. Tänään se oli hänen mielestään läpitunkevampi,\nkarmeampi, julmempi, kuin ennen. Oli kuin ryssä olisi huutanut ilkkuaan\nja uhkaansa avaruuden läpi, että \"tulipas tuomarin Kalevista sokea!\",\nettä \"Antti makaa henkihieverissä sairaalassa!\" Ensin Esteriä itketti,\nmutta sitten hän suuttui ja uhkasi mielessään: \"Katso, ettet itse makaa\nhenkihieverissä!\"\n\nHe kiiruhtivat kaikki pommisuojaan.\n\n\n4\n\nKun Antti Toivonen joutui Kannaksella tulilinjaan ja alkoi käytellä\naseitaan kuten muutkin, ja kun hän sitten näki ruskean, likaisen,\nhuovikasjalkaisen ja sarvipäisen miesrivistön sokeasti syöksyvän\njuoksuaskelin heidän linjaansa kohti ja kuuli sen mölyävän tullessaan\n\"uraa\", hänet valtasi ensin katkeruus ja sitten tulinen viha. Hän\noli vilpittömästi uskonut, ettei köyhälistön valtakunta missään\ntapauksessa tahtonut hyökätä naapuriensa kimppuun, vaan halusi elää\nkaikkien kanssa rauhassa, mutta miten oli käynyt? Helsingissä hän\noli saanut siinä suhteessa karvaat kokemukset ja täällä joka päivä\nenemmän. Tuossa juosta lönkytti mieslauma hulluna pelosta kohti varmaa\nkuolemaa, täyttämään yhden ainoan käskijän, mielisairaan itsevaltiaan,\npäähänpistoa, että muka Venäjän historiallinen kutsumus oli päästä\nAtlantin rannalle. \"Tästä kohdasta ette ainakaan pääse!\" hän sitten\nsanoi puoliääneen, katsoi, että konepistoolin ammuslipas oli täydessä\npurkautumiskunnossa, odotti vielä kylmäverisesti ja antoi sitten mennä.\nOli jännittävää nähdä, miten kuulan sattuessa verta ilmestyi näkyviin\nja mies lysmyi maahan kuin leikattuna -- lysmyi yksi, kaksi, koko rivi\nkuin niitettynä. Uusi lipas paikoilleen, uusi hornanrätinä ja uusi\nlakoutuva tuonensaalis. Konekiväärit laulavat, kiväärit antavat tulta\nniin nopeasti kuin mahdollista on. Toisilla pojilla posket hehkuvat ja\nhurjuus säihkyy silmistä, kun ryssäin rivistö kaatuu linjain eteen kuin\ntorakkalauma; toiset ovat kalpeita ja taistelevat kuin murhanenkelit.\nYksi ryssä pääsee hyppäämään ampumahautaan, mutta samassa kohoaa\nnäkyviin kiväärinperä ja kuuluu pahanenteinen rusahdus. Ryssä kaatuu\nkallo murskana, aivot puurona, kuin isketty sika, ehtimättä sanoa\nmuuta kuin mitä viimeinen eläimellinen mölähdys voi merkitä. \"Ei tuo\nole oikeata kansaa eivätkä nuo ole ihmisiä, vaan paholaisia!\" Antti\ntoteaa ajattelevansa ja vaihtaa taas ammuslippaan. Mutta \"hyökkäys\ntorjuttiin\", hän virkkaa sitten päämajan lyhyeen tyyliin, jonka on\njo ehtinyt oppia, ja ottaa tauon. Taistelun pauhina hiljentyy tällä\nosalla ja siirtyy nyt molemmille puolille, edeten yhä kauemmaksi\nkuin ukonpilvi. Läheltä kuuluu vain omien miesten puhetta, jonka\nsävystä kuultaa tyytyväisyys saavutetun torjuntavoiton johdosta, ja\netumaastossa makaavien haavoittuneiden valitus, joka väliin paisuu\nhermoja karsivaksi parkunaksi. \"Stalin, Stalin!\", siellä muuan huutelee\nviiltävän tuskaisella äänellä, nähtävästi anoen apua siltä ainoalta,\njota on kasvatettu pitämään jumalana. Anttia ellottaa, sillä hän\noivaltaa tästä, mihin pimeyden kuiluun Venäjän kansa on syösty. \"Mutta\ntämäpä juuri osoittaa, ettei se vielä olekaan kansa, vaan sekasortoinen\nlauma ihmiseläimiä, jolle on voitu uskotella vaikka mitä. Miten\nyhdenkerran minäkin olen voinut olla kommunisti!\"\n\nHaavoittuneita viedään sidottaviksi, kaatuneiden ruumiit korjataan\npois. Antti menee auttamaan. Hän ei ole vielä tottunut sodan julmaan\ntodellisuuteen ja kärsii syvästi nostellessaan haavoittuneita ja\nkuolleita. Kuinka kauniisti aseveljet hoitavatkaan toisiaan. Antti\ntulee erään kaatuneen luo. Se on nuori, sinisilmäinen, rusoposkinen,\nliinatukkainen poika, josta olisi kehittynyt kaunis, uljas mies, jos\nhänelle olisi suotu elonpäiviä. Mutta ei suotu. Hän on palvellut\nkonekiväärissä ja äskeisen taistelun aikana syöttänyt nauhaa rukkiin,\nkun tällä niitettiin pirun toukoa. Silloin kuula oli lävistänyt pään\nkorvain yläpuolelta ja leikannut sievästi pojan pois olevaisuudesta.\nAntti saa kuulla pojan nimen. Timo Penttilä hän oli, kotoisin jostakin\nHämeen pitäjästä. Kuuluu olleen ainoa poika, tietää joku. Anttia\nitkettää. Oi Jumala... Hänkö tässä sanoo \"Jumala\"? Hän kumartuu pojan\npuoleen, oikoo hänen jalkansa, asettaa kädet rinnalle ristiin ja vetää\nluomet silmien päälle, joiden särkynyt, hämmästynyt katse viiltää hänen\nsydäntänsä. Hän pitää sormiansa luomien päällä, niin kauan, että ne\njäykistyvät ja pysyvät paikallaan. Kas, kuinka hän poloinen nyt lepää\nkauniisti. Ihan kuin nukkuisi. Sopiva hän on kätkettäväksi sen kummun\nalle, jonka päällä humisee isänmaan kuusi. Miten siinä uudessa laulussa\nsanotaankaan? Antti ei ole kuullut sitä vielä kuin kerran, mutta se\nsärki silloin hänen sydämensä. Suomalaiset hoitavat näin kauniisti\nvainajansa viimeiseen lepoasentoon, mikäli he sitä tarvitsevat. Antti\noli näet ollut huomaavinaan suomalaisen soturin melkein säännöllisesti\nkuolevan selällään, jalossa asennossa, katse kohdistettuna taivaan\nikuisuuteen, kasvoilla rauha. Mutta miten kaatuivat ja kuolivat\nvenäläiset? Ei erehdyksessäkään kauniissa, miehekkäässä asennossa, vaan\nmelkein poikkeuksetta suullaan, naama kuin kirouksen irvessä, koukkuun\nkäpertyneinä, kädet hajallaan kourien lunta, jalat siirallaan. Eikä\nheitä kukaan oikonut eikä muuten huoltanut. Sen kun vain niine hyvineen\nhautaan, mukkelis makkelis.\n\nKuuluu sarja tykin jymähtäviä laukauksia ja kranaattien tuttu ulvonta\ntäyttää ilman. Miehet rientävät korsuihinsa. Anttikin rientäisi, mutta\nei voi jättää Timoa, johon tuntee oudosti kiintyneensä. Vasta kun on\nsaanut hänet siirretyksi ison kiven taakse, jossa hän on varmassa\nsuojassa, hän yrittää korsuunsa, jossa hänen paikkansa on. Mutta\nsilloin keskitys on jo täydessä vauhdissa ja valtava jyly repii ilmaa.\nKranaatti iskee johonkin Antin lähistöön ja lyö hänet räjähdyksensä\nilmaviuhkalla tantereeseen kuin kintaan. Hän ehtii kummastuneena kysyä,\n\"kuolenko minä nyt?\", kun samassa pimeys sulkee hänet syliinsä ja\nviimeinenkin tähti hänen taivaaltaan sammuu.\n\n\n5\n\nLääkäri tutki Antin jsp:ssä päästä jalkoihin saakka, mutta ei\nlöytänyt pienintäkään vammaa. Ja kuitenkin Antti oli kuin kuollut.\nElävien joukkoon hän kuului vain sikäli, ettei ruumis jäykistynyt ja\nettä lääkäri voi hienoilla kojeillaan todeta hänen elävän. Hän oli\nsaanut ankaran ilmatyrmäyksen ja oli heräävä aikanaan. Määrättiin\nlähetettäväksi eteenpäin ja tuli siten Helsinkiin, samaan sairaalaan,\njonka eräässä osastossa makasi Kalevi Vuori.\n\nSiellä hänen unensa muuttui yhä ohuemmaksi. Jo matkalla hänen korviinsa\noli kuulunut kumeaa jyskettä, mutta hän ei ollut jaksanut nousta häntä\nahdistavan, musertavan painon alta. Sairaalassa tuo paino keveni,\nkunnes katosi yhtäkkiä. Tietoisuus pulpahti toimimaan ja antoi hänen\ntuntea sitä tavatonta tuskaa, joka ilmatyrmäyksen seurauksena yhä\nrasitti häntä. Hänen korvissansa humisi kuin olisi myrsky soittanut\nsataa puhelinlankaa ja hänen hermonsa värisivät kuin olisi niitä\npitkin kiitänyt kärventäviä tulikielekkeitä. Ajatuksia ei syntynyt,\nvaan niiden alkuosaset pysyivät kuvina, jotka leimahtelivat kuin tykin\nsuutulet, yhdistymättä järjellisiksi sarjoiksi. Vain se hämärästi\nkysyvä mielle oli niiden lopputuloksena, että \"olenko minä taistelussa?\"\n\nSitten tulien leimahtelu alkoi harventua ja niiden taustana ollut pimeä\ntaivas vaaleta. Oli kuin hirmumyrskyn jälkeen olisi tullut tyyntä.\nAntin tietoisuus sanoi jo hämärästi, että hänelle tehtiin jotakin,\nmutta hän ei voinut vielä tajuta, missä oli ja minkälaisessa tilassa.\nTuskan aalto tuli väliin uudelleen ja pyyhkäisi hänet mukaansa kuin\nlastun, mutta raukeni taas kuin hietikkoon ja jätti hänet siihen\nkuin haaksirikkoisen. Silloin Antti tahtoi avata silmänsä nähdäkseen\nympärilleen ja todetakseen, missä oli, mutta ei voinutkaan. Hänen\ntäytyi vain olla ja odottaa.\n\nVähitellen hänestä kuitenkin alkoi tuntua siltä kuin hän olisi\nparhaillaan sekä katsellut että nähnyt. Tämä oli aivan outo paikka,\njollaisessa hän ei ollut koskaan ollut. Tuossa myrskysi sinimusta meri\nvihaisin vaahtoharja-aalloin, joita se vyörytteli kuin vuoria rantaa\nkohti. Kai se oli heittänyt hänet tähän. Ranta oli tässä matalaa\nhietikkoa, mutta tuolla jyrkkää kallioseinää, johon aallot iskivät\nhuumaavasti jymisten. Oli onni, että hän sattui tälle hietikkopaikalle,\nsillä jos aalto olisi heittänyt hänet noita kalliojyrkänteitä vastaan,\nhän olisi musertunut. Tällainen pelastuminen oli niin harvinainen,\nettä se oli suorastaan ihme. Tuolla myrskyävällä merelläkö hän siis\noli ajelehtinut? Miten hän oli sinne joutunut? Antti ponnisteli\nmuistaakseen asian. Aivan oikein. Hän oli purjehtinut suuressa\nlaivassa, yhtenä sen miehistöstä. Kun hän oli pestautunut siihen,\nhänelle oli uskoteltu jos mitä laivan ja siinä vallitsevan komennon\nhyvyydestä. Kauan hänen ei ollut kuitenkaan tarvinnut siinä olla,\nennenkuin hän oli tullut huomaamaan hänelle valehdellun. Kapteeni\nharjoitti hirmuvaltaa ja miehistön enemmistö oli selviä paholaisia.\nAntti muisti nyt alkaneensa yhä enemmän osoittaa tyytymättömyyttään\nja ilmaista eriäviä mielipiteitään, ja joutuneensa päällystön\nkäsiteltäväksi. Tuomio oli heti valmis. Ei muuta kuin laidan yli. Näin\nhän oli häätynyt uimaan omin voimin, ilman pienintäkään kannattavaa\nlaudanpätkää. Hän ei voinut ymmärtää, miksi ei ollut hukkunut,\nmutta arveli, että häntä sittenkin oli joku pitänyt pinnalla. Hän\nei tiennyt, mikä se oli ollut, mutta ollessaan uppoamaisillaan hän\noli tuntenut sen kohottavan tuen. Niinpä syvyys ei ollut niellyt\nhäntä, vaan oli lopuksi raivoissaan sylkenyt hänet kidastaan. Ihan\nse olikin, kun Antti nyt silmäili sitä tästä rannalta, kuin musta,\nhulmuavaharjainen, irvihampainen peto, jonka huulilla kuohui valkea\nvaahto. Mikä lienee ollut paikka se, jossa hän oli ottanut hyyryn\ntuohon laivaan, sitä Antti sitten unohtui miettimään. Sen oli kyllä\nsanottu olleen tavallinen merimieshuone, jossa hyyryt otetaan, mutta\nAntti ymmärsi nyt tuonkin olleen valhetta. Se oli ollut laivan\npäälliköiden salainen värväyspaikka, jossa ne hankkivat miehistöä\naina uusille rosvoretkilleen. Antti muisti nyt sen toimineen niin\nsalaisesti kuin suinkin ja sen asiakkaiden olleen ilmeisiä rikollisia.\nTosiasiassa hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin rosvonnäköisiä\nihmisiä kuin ne ja laivan koko miehistö. Eivät vain niiden vaatteet\nja ruumis haisseet pahalta, vaan kaiken lisäksi vielä sielu löyhkäsi.\nOlisikohan niin, että paholaisella on omat varsinaiset valitut kansansa\nniinkuin Jumalallakin? Jos pimeyden ruhtinaalla pyrki olemaan yleinen\nvastapuolen asema, niin kai sitten tässäkin suhteessa oli kahtiajako\nolemassa? Paholaisen kansan tunsi siitä, että sen sielu löyhkäsi\nmädänneeltä.\n\nAntti kääntyi katselemaan tarkemmin, missä oli, ja huomasi vasta nyt\nolevansa alasti. Parhaat vaatteensa hän oli menettänyt jo laivassa,\nsillä jos siellä kenellä oli jotakin hyvää, niin se heti joko\nvarastettiin tai ryöstettiin. Kaikkien siellä piti olla yhtä kurjia\nryysyläisiä. Uidessaan hän oli sitten riisunut loput, sillä täysin\nalastomana oli keveämpää uida. Oli kuin hän olisi vain siten päässyt\nirtautumaan kaikesta, mitä laivassa oli häneen tarttunut -- täistä,\nliasta ja sellaisesta --, ja huuhtoutumaan todella puhtaaksi. Tässä hän\nnyt oli tuntemattomalla rannikolla, tietämättömänä, mihin turvaisi. Hän\nkatseli uudelleen ympärilleen ja alkoi muistella. Oliko tämä sittenkään\nhänelle aivan tuntematon paikka? Tuossahan oli korkea muuri, jonka\nhän varmasti oli nähnyt ennen, ja suoraan hänen edessään pieni ovi,\njonka hän myös muisti entuudesta. Ja katsottuaan oikein tarkasti hän\nhuomasi vielä, että avain riippui naulassa oven vieressä. Siinä oli\nmyös jokin kirjoitus. Antti teroitti katsettaan ja näki sanottavan,\nettä ovesta sai kyllä tulla sisään, jos vain riisuutui alastomaksi.\nMitähän sillä oikein tarkoitettiin? Antti mietti otsa rypyssä, mutta\nei päässyt selville. \"Olipa miten hyvänsä\", hän sitten tuumi, \"sillä\nminähän olen nyt apposen alaston ja siis oikeutettu menemään tuosta\novesta\". Hän otti avaimen, pisti sen lukkoon ja väänsi, mutta ovi ei\nauennut, vaikka hän olisi miten ponnistellut. Hän oli nyt aivan ymmällä\nja teki johtopäätöksen, ettei hän todennäköisesti ollutkaan alasti\nsillä tavalla kuin tuossa määräyksessä tarkoitettiin. Tietämättä, mitä\ntehdä ja mistä etsiä pelastusta, ja kovasti huolissaan kohtalostaan,\nsillä häneltähän puuttui sekä vaatteita että ruokaa, hän lähti\nkulkemaan pitkin muurin kuvetta, kuten nyt muisti tehneensä ennenkin.\nMutta ei hän nyt ollut uhmaavalla mielellä kuten silloin, vaan häntä\nahdisti selittämätön levottomuus, joka väliin paisui niin kiduttavaksi\ntuskaksi, että hänen täytyi huokailla raskaasti ja voivotella surkeasti.\n\nSitten Antti vaipui syvään horrokseen, jossa unikuvat sammuivat ja\nläpitunkematon pimeys laskeutui sieluun. Kun tämä vihdoin alkoi muuttua\nhämäryydeksi ja valjeta siitä vähitellen päiväksi, unet taas syttyivät\nväräjöimään hänen sielunsa taivaalla. Yhtäkkiä hän näki seisovansa tuon\nsaman meren rannalla ja odottavansa auringon nousua. Hän muisti siinä,\nettä kaiken tätä ennen tapahtuneen aika oli ollut synkkää yötä, ei\ntosin pimeää, mutta valoisaa samalla kaamealla tavalla kuin tulipalossa\ntai tervasroihujen palaessa, tai niinkuin hän oli kuvitellut olevan\nhelvetissä. Nyt hänellä oli herännyt ajatus, että aurinko varmaan pian\nnousee, ja että kun se sen tekee, hänen olotilassaan, sekä hänessä\nitsessään että hänen ympärillään, tapahtuu muutos. Hän oli seistessään\nsiinä rannalla ja tuijottaessaan horisonttiin, jonka alareunassa\ntervanmustat aallot nostelivat harjaansa ja harteitansa kuin olisivat\nolleet niljakkaita, iljettävästi muljuavia ja kiimassaan kisailevia\nmeripetoja, niin jännittynyt, että ihan tärisi. Hänen aavistuksensa\noli oikea. Aurinko nousi todellakin ja oli niin iso, että kun yläreuna\noli jo korkealla, alareuna kosketti vielä horisonttia. Sen valo oli\nläpitunkevaa ja sen lämpö hehkuvaa. Niin pian kuin sen valo pääsi\nkirkkaimmilleen, meri ja kaikki Antin ympäriltä hävisivät niin äkkiä,\nettä hänen täytyi kirkaista säikähdyksestä...\n\n-- Joko täällä heräillään? ystävällinen ääni kuului kysyvän. Se tuli\nhyvin kaukaa, yhtä vaisusti kuin huonosta puhelimesta pitkän matkan\ntakaa. Mutta Antti ymmärsi siitä hänessä nyt tapahtuneen jotakin, joka\noli lopettanut kuolleen horrostilan ja nostaisi hänet kuin kaivon\npohjalta. Hän alkoi ponnistella kovasti saadakseen liikauttaneeksi\nitseään ja äkkiä hänen kätensä hypähtivät kuin olisivat irtautuneet\nsiteistä, ja keskiruumis vavahti. Antti aukaisi silmänsä ja katseli\nympärilleen. Oli valkoisia vuoteita ja hänen vieressään hoitajatar,\njoka katsoi häntä tarkkaavaisesti silmiin.\n\n\n6\n\nRouva Savila oli kuullut työläisnaisten kokoontuvan määräaikoina\nvalmistamaan sotamiehille villaisia pukutarpeita, joista yhä yltyvän\npakkasen vuoksi oli suuri puute. Työläisten omat johtajat sen puuhan\nolivat alkuunpanneet. Rouva Savila olisi kovin kernaasti halunnut ottaa\nosaa tuollaiseen työhön, sillä hänen mielestään jokaisen piti tehdä\nparhaansa poikain hyväksi, jotka uhrasivat kaikkensa puolustaakseen\nkansaa ja isänmaata, mutta häntä ujostutti meno tarjolle. Hän\npuhui asiastaan Helena-rouvan kanssa ja tämä järjesti heti kaikki\npuhelimitse. Näkyi tuntevan nuo työväen johtohenkilöt. Mentyään sitten\nkokouspaikkaan hän oli huomannut ujostelunsa turhaksi, sillä hänet\notettiin vastaan vilpittömän ystävällisesti. Hän kutoi sukkaa koko\nillan ja kuunteli tarkoin kaikkea, mitä puhuttiin. Kotiin hän otti\ntyötä runsaasti ja teki sitä sitten joka hetki, mitkä vapaiksi jäivät,\nmyöhäiset illat ja varhaiset aamut. Hän muisti, miten hänen miehensä\noli kärsinyt pakkasesta punaisena talvena, joka oli ollut kylmä,\njoskaan ei ihan hirmupakkasia ollut ollut. Mutta kun koko helmikuun\najan oli ollut viitisentoista astetta, niin siinä oli ollut enemmän\nkuin tarpeeksi sellaisille ketineille, joita punakaartilaisilla oli\nollut. Hänen miehensä oli puhunut rintamapalveluksen ankaruudesta,\nkuinka kylmä kontisti sotilaat ja lannisti heidän sisunsa. Eikähän\nsiinä paljoa tarvittukaan, sillä nälkä oli jo tehnyt päätyön. Eivät\nolleet olleet häävejä ne ruoka-annokset, jotka saapuivat tulilinjoille.\nKyllä Juho oli kuvannut hänelle tuon kaiken tarkkaan.\n\nSavilan rouva oli elänyt miehensä kuoltua niin erillään työväen\naatteellisista riennoista, ettei hänellä ollut omaa kokemusta\nniiden laadusta eikä suunnasta. Aina, kun hän ajatteli niitä, hänen\nmieleensä nousi sama epäluulo kuin hänen miehensä eläessä, että\nnäet siinä mentiin toisaalle kuin luultiin oltavan menossa. Vaikka\nJuho olisi miten monipuolisesti ja innokkaasti valaissut Venäjän\nvallankumouksellisen kansan jaloutta, rehellisyyttä, anteliaisuutta ja\njos mitä hyvyyttä, niin hän oli pitänyt oman käsityksensä. Se ei ollut\nollut ryssille edullinen. Tapahtumat olivat sitten osoittaneet hänen\nolleen oikeassa. Se oli valjennut Juholle punakapinassa ja hän oli\nmyöntänyt sen vaimolleen sinä yönä, jonka he olivat viimeisen kerran\nviettäneet yhdessä.\n\nOmpeluseurassa hän sai nyt kuulla, mikä oli työväen uusi suunta. Kyllä\nniillä oli sana vallassaan, jotka pitivät siellä esitelmiä, se Savilan\nrouvan täytyi myöntää. Ja kyllä niiden ajatus kulki siihen suuntaan,\nettä sen saattoi hyväksyä. Ainoa, mitä hän hiukan epäili, oli se\nmikähän nyt oli taka-ajatus tai sivumaku, joka vähin vilahti näkyviin\ntai nousi kielelle, että nyt oli kysymyksessä vain välirauha porvarien\nkanssa. Kun oltiin piiritetyssä linnassa ja tiedettiin vihollinen yhtä\narmottomaksi molemmille, ei auttanut riidellä, vaan täytyi seisoa\nrinta rinnan. Mutta annahan kun tulee joskus rauha. Silloin alkaa\nuusi taistelu ja porvareilta otetaan pois omaisuutta ja valtaa senkin\nedestä, minkä ne nyt sodan vuoksi saavat pitää. Tätä Savilan rouva ei\nhyväksynyt. Hänen mielestään tällainen ajattelu ja suunnittelu oli\nepärehellisyyttä. Todellinen onni oli saavutettavissa vain siten,\nettä ihmiset -- ainakin suomalaiset, sillä muista Savilan rouva ei\ntiennyt sanoa mitään -- tekivät pysyvän keskinäisen sovinnon, että\nhe alkoivat ajatella toisiaan rakkaudella. Siitä olisi seurauksena,\nettä mielisuosiolla, ilman riitoja ja taisteluja, kiiruhdettaisiin\ntukemaan heikkoja, kohentamaan osattomien asemaa, korjaamaan kaikkea,\nmikä korjaamista vaatisi. Ei tämä yhteinen pesä ollut piiritetty vain\nsodan aikana, vaan se oli Savilan rouvan mielestä siinä tilassa aina.\nHän oli yksinkertainen työläisnainen, joka ei näin korkeista asioista\npaljoa ymmärtänyt, mikäli ollenkaan, mutta jos oli lupa tyhmänkin\npuhua, niin hänen mielestään oltiin sekä sodan että rauhan aikana kuin\nhaaksirikkoutuneet yhteisellä lautalla. Jos ei ollut sotaa, niin ei\nammuttu tykeillä, mutta kyllä lautalla oli rauhankin aikoina vaaransa.\nNiiden torjumiseen tarvittiin samaa yksimielisyyttä kuin sodassa.\nKeskusteltaessa tähän suuntaan kulkevista asioista ompeluseurassa\nSavilan rouva oli innostunut ja voittaen ujoutensa ja arkuutensa\npyytänyt oikein puheenvuoroa. Parhaansa mukaan hän oli sitten\ntolkuttanut tuota ajatustaan, että kansan täytyy päästä keskuudessaan\nkestävään, lopulliseen sovintoon ja että epäkohtia täytyy ryhtyä\npoistamaan rakkaudella eikä kuten tähän saakka vihalla ja taistelulla.\nHän oli vedonnut Jeesuksen käskyyn \"rakastakaa toisianne\" ja\nkehoittanut työväkeä olemaan siinä suhteessa esimerkkinä porvareille.\nHänen puheelleen oli hymyilty ja puheenjohtaja oli sanonut, että hänen\najatuksensa oli \"varsin kaunis\".\n\nSavilan rouva tunsi ihmistä siksi paljon, että ymmärsi itsekin puheen\npysyväisestä, vilpittömästä sovinnosta ja rakentamisesta rakkaudella\nolevan yhtä vaikuttavaa nyt kuin se oli aina ollut. Mutta hän ajatteli\ntoisaalta, että siitä oli silti ja juuri sen vuoksi ihmisille\nhuomautettava. Ellei tehty niin, tuo Vapahtajan käsky saattoi kokonaan\nunohtua. Nimenomaan nyt, kun koko maailma puuskutti vihaa, rakkauden\nkäskyn velvoitusta oli erikoisesti teroitettava. Ehkä viha oli ollut\naina voitolla ja oli sitä varsinkin nyt siksi, ettei sen vastakohtaa\nollut riittävästi saarnattu ja elämässä toteutettu. Tämä tuntui\nSavilan rouvasta hyvin todennäköiseltä. Hän ajatteli tätä usein ja\ntunsi sen velvoituksen omalle kohdalleen. Mitenpä hän, köyhä leski,\nvoisi noudattaa rakkauden ja sovinnon käskyä sen kummemmin kuin oli\ntähän saakka tehnyt? Ehkä sentään, kun jaksaisi pitää tuntonsa siinä\nsuhteessa aina herkkänä ja taivuttaa tahtonsa hyvään.\n\nHän muisti miestänsä ja huokasi, että kunpa olisit, Juho, kokemassa\nsitä onnea, jota työväki sodasta ja kuolemasta huolimatta nauttii,\nkun sen ja porvarien pojat ovat kaikki yksiä samoja suomalaisia ja\ntappelevat nyt rinnakkain ryssää ja pirua vastaan niinkuin sanotaan.\nSörkän pahimmat sällit ja Helsingin hienoimmat nuoret herrat kuuluvat\nolevan kuin veli ja veli, mikä varmasti on molemmille puolille\nhyödyksi. Kuka tietää, missä korkeissa luottamustoimissa sinäkin, Juho,\nolisit nyt, jos eläisit, sillä olihan sinulla aika hyvä hujumentti,\njoskin monen muun tavoin harhaannuit siinä punaisten as...\n\nUlko-ovi aukeni ja Esteri tuli sisään. Ensimmäisiksi sanoikseen hän\nkysyi hätäisesti:\n\n-- Onko Antilta tullut kirjettä?\n\nSavilan rouva katsahti häneen tutkivasti ja vastasi venytellen ja\nsamalla jo Anttia puolustellen:\n\n-- E-ei ole tullut. Miten se nyt olisi ehtinytkään vielä kirjoittamaan,\nkun on ollut rintamalla vasta parisen viikkoa. Siellä on niin paljon\nmuuta ajattelemista, että morsiamet unohtuvat pakostakin.\n\n-- Niin, mutta kun Aino on jo saanut Juholta kirjeen ja ehtinyt\nlähettää hänelle paketin.\n\n-- Minkä paketin?\n\n-- Noo, kaikenlaista hyvää, minkä äiti luulee sotamiestä siellä kaukana\nilahduttavan. Voi voi! Minä kun niin pelkään Antille voivan sattua\njotakin! Kuten tuomarin Kaleville.\n\n-- Tuomarin Kaleville? Herra hyvästi siunaa! Mikä hänelle sitten on\ntullut?\n\nSavilan rouva seisoi jäykistyneenä, suu auki ja silmät pyöreinä.\nHänellä kun ei ollut sodassa omaa poikaa eikä hän juuri lukenut\nsanomalehtiä, sodan kauhut olivat jääneet häneltä vielä kokematta.\nNuorena hän oli niitä kyllä kokenut, mutta niissä oli ollut silloin\npäätekijänä nälkä. Kuultuaan Esterin kertomuksen hän peitti käsillään\nsilmänsä ja huojuttaen ruumistaan kuin suuren tuskan vallassa sanoi:\n\n-- Ei, ei... Melkein mitä tahansa muuta, mutta ei sitä. Molemmat silmät\nleikattu pois... Ei ole jäljellä mitään -- veriset kuopat vain. Miksi\nei mieluummin kuolleena?\n\nHän alkoi itkeä ja siihen yhtyi Esteri. Molemmat olivat näkevinään\nkauniin, aina hyväntuulisen, kaikille ilman erotusta yhtä ystävällisen\nKalevin, mutta nyt ilman silmiä, ilman sitä loistavaa katsetta, joka\noli ollut hänen olemuksensa varsinainen tunnus. Veriset kuopat vain\nolivat sijalla. Heidän selkäänsä karsi ja pahoinvointi alkoi ellottaa\nsydänalaa. Savilan rouva mumisi niistäessään ja pyyhkiessään silmiään:\n\n-- Sitä ei osaa kuvitella, kun ei ole kokenut, kun ei tiedä, mitä on\nsokeus. Ei siitä saa käsitystä siten, että sulkee hetkeksi silmänsä ja\nkuvittelee olevansa sokea. Heti kun tulee pieninkin näkemisen tarve,\nsilmät aukeavat itsestään, pakosta. Sitäpaitsi valo aina kuultaa\nluomien läpi. Mutta sokean edessä on mustempi seinä kuin pimein yö.\nMiksi rangaistiin näin Kalevia ja hänen omaisiaan, jotka ovat hyviä\nihmisiä ja ympäristölleen siunaukseksi?\n\n-- Miksi miehet sotivat? kysyi Esteri. -- Miksi he eivät voi elää\nsovussa ja rauhassa niinkuin me naiset tekisimme, jos meidän olisi\nvalta? Helena-rouvan kuulin kysyvän näin, kun hän puhui tuomarin kanssa\nKalevista. Mutta miksi Antti ei kirjoita? Lähtiessään hän lupasi ihan\nvarmasti kirjoittaa heti ensimmäisessä tilaisuudessa.\n\n-- Ja tekeekin niin, lohdutti Savilan rouva. -- Odota nyt vain ja\nmalta! Ei tiedä, vaikka olisi tällä hetkellä kirje tulossa.\n\n-- Ja sisältäisi kamalia tietoja... Että Antti on haavoittunut, tullut\nsokeaksi, mielisairaaksi, kuollut... Kuule, äiti, siellä kuuluu moni\npoika tulevan ihan pöpiksi. Se olisi vielä kauheampaa kuin sokeus.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Tietenkin siksi, että sokean kanssa voi mennä naimisiin, mutta\nmielisairaan kanssa ei. Sokea on järjellinen ja oppii tekemään sokeain\ntöitä ja elättämään itsensä ja perheensä, mutta mielisairas ei voi\ntehdä mitään, vaan on pahempi kuin kuollut. Mielisairasta ei voi\nrakastaa sillä... sillä tavalla, mikä on välttämätöntä avioliitossa.\n\nEsteri punastui ja kumartui sukankutimensa puoleen. Äiti kysyi\nkummissaan:\n\n-- Voi olla niin kuin sanot, mutta mistä olet saanut tuollaisia päähäsi?\n\n-- Keskustelimme Ainon kanssa Kalevista ja siitä, purkaako Tuulialan\nneiti nyt ehkä kihlauksensa. Olimme Ainon kanssa sitä mieltä, ettei\npura, sillä sokean kanssa voi olla vaikka onnellisempikin kuin\nnäkevän ja Tuulialan neiti on hyvä ihminen. Siitä sitten johduimme\najattelemaan, että olisi toista, jos Kalevi olisi tullut mielisairaaksi\ntai...\n\nEsteri punastui taas ja vaikeni hämillään. Äiti tiukkasi:\n\n-- Sa-sa vain! Mielisairaus on todellakin pätevä este -- sen voi\nymmärtää, mutta sinun piti sanoa vielä jotakin muuta?\n\n-- Ei sitä oikein kehtaa puhua, Esteri sammalteli. -- Tarkoitin, että\njos Kalevi olisi haavoittunut sillä tavalla, että hän olisi kykenemätön\naviomieheksi -- sellaista kuuluu joskus tapahtuvan --, niin silloin\nhänen kihlauksensa purkautuisi itsestään. Ensin se tuntui pahalta ja\nväärältä, mutta sitten aloimme aavistaa, ettei varsinainen avioliitto\nole sellaisten enempää kuin mielisairaidenkaan välillä mahdollinen.\n\n-- Kaikenlaisista ne nykyajan tytöt keskustelevatkin, mutisi Savilan\nrouva ja kysyi:\n\n-- Ainoko se on kellokkaana noissa asioissa?\n\n-- E-ei varsinaisesti. Olemme me niistä keskustelleet Antin ja Juhon\nkanssa. Vapaasti me puhelemme kaikista asioista -- arkaluontoisistakin,\nmutta tietysti siivolla tavalla. Ei siitä mitään hyvää lähde, että\npysyy tietämättömänä tärkeimmistä asioista, mitä ihmiselle voi sattua.\nNykyaikana ajatellaan niin.\n\n-- Vai niin, sanoi Savilan rouva lyhyesti, alkoi jauhaa kahvia ja kysyi:\n\n-- Onko teidän rouvanne hamsteroinut kahvia?\n\n-- Ei sanottavasti, vastasi Esteri, -- ehkä pienen määrän. Tuomari\nkuului eräänä päivänä kertovan ostaneensa sitä uutta verokahvia, jota\nmyydään pusseissa. Eivät taida olla vanhat varastot suuria, koska\nrouva jo tänään antoi keittiöön sellaisen pussin ja käski ottaa siitä.\nTuomari pitää kovasti kahvista ja sanoo kirjoitustöidensä sujumisen\nihan riippuvan siitä, saako oikealla hetkellä hyvää kahvia.\n\n-- Ja vielä meitä naisia moittivat liiasta kahvinjuonnista, hymähti\nSavilan rouva, veti myllystään laatikon ja kaatoi siitä jauhot pannuun,\njossa vesi oli jo alkanut kiehua.\n\n\n7\n\nTuomari Vuori oli jaksanut hillitä itsensä jokseenkin hyvin silloin,\nkun Anja ilmoitti tyrmistyttävän uutisensa, mutta noustuaan pöydästä\nja mentyään huoneeseensa hänen oli pakko murtua mielenliikutuksensa\nrynnäköstä. Hän tunsi, kuinka verenpaine nousi niin, että korvissa\nsirisi ja sydän jyskytti kuin suurinta tehoansa kehittävä kone. Hänen\ntäytyi puristaa päätänsä, sillä se tuntui halkeavan. \"Ei olisi ihme,\njos tuupertuisin tähän\", hän tuli ajatelleeksi ja ajelehti hetkisen\nhervottomana masentumisen virrassa, mutta sai taas peräsimestänsä\nkiinni ja alkoi ohjata purttansa. \"Mistä löydän nyt väylän?\" hän kuuli\nkysyvänsä ja tarkasteli väsynein, harmain, mutta silti terävin silmin\nelämänsä horisonttia, jota kohti virta vei häntä vinhaa vauhtia.\n\n\"Mutta vaikka olen löytävinäni väylän, niin mistä tiedän, että se on\noikea?\", hän tuli samalla kysyneeksi. \"Enkö ollut juuri Kaleviin nähden\nsiitä niin varma kuin konsanaan paras koskenlaskija, silmänräpäystäkään\nepäilemättä, että purteni voisi törmätä tuntemattomaan vedenalaiseen\nkallioon? Enkö ollut vielä samana päivänä, jolloin sain potkut\ntoimestani, vuorenvarma siitä, että asemani vain vahvistuisi ja\ntieni veisi yhä suurempaan menestykseen? Olin kyllä. Ja tässä\nmakaan nyt rannalla haaksirikkoutuneena, alastomana, henkisesti\nja ruumiillisesti rujona, itse todistuksena itselleni siitä, että\nolen huono suunnistautuja. Selvästi on olemassa minua väkevämpi\nvoima, joka ryhtyy toimimaan silloin, kun se ei hyväksy tuumiani, ja\ntekee ne ratkaisevalla otteella tyhjiksi. Perinpohjin se nöyryyttää\nminut, jokaisen korun se riisuu rinnastani, ei jätä päälle rievun\nriekalettakaan\".\n\nHän säpsähti huomatessaan nyt, että kaikki tuo kapinoiva ajattelu\noli ilmausta itsekkyydestä. Eihän nyt ollut kysymystä hänestä eikä\nsiitä, että hänen kunnianhimoiset suunnitelmansa olivat rauenneet,\nvaan kysymys oli Kalevista ja hänen nuoren elämänsä edellytysten\nluhistumisesta. Mitä oli muuta kuin itsekkyyttä ja turhamaisuutta\nkaikki se menestys, jota hän oli kuvitellut Kalevin saavuttavan, sillä\nhän oli aina ajatellut enemmän sitä kunniaa, jota hänen poikansa\ntuottaisi isälleen, kuin sitä onnea, joka koituisi hänen poikansa\nosaksi. Itsekkyydestä oli luovuttava ja jokainen ajatus omistettava\nKalevin hyväksi. Ei saanut pysähtyä ajattelemaan eikä suremaan\nmenneisyyttä, jota ei enää voinut saada takaisin, vaan piti ajatella\ntulevaisuutta ja miten se tuottaisi suuren onnettomuuden kärsijöille\nedes sirusen onnea.\n\nEikö saanut surra? Tuomari Vuori näki yhtäkkiä yksikolmatta vuotta\nrivissä kuin kilometripylväät maantien varrella. Tuolta kaukaa lähti\nliikkeelle pienokainen, kulki, tepsutteli, ensin lapsen lylleröisin\naskelin, mutta varmisti pian askeleensa, yleni varreltaan, kasvoi\npylväs pylväältä yhä soreammaksi nuorukaiseksi, kunnes oli jo tuossa\nlähellä komea nuori mies, joka parhaillaan ojensi käsiänsä omaksuakseen\nkaiken, mitä elämällä on annettavaa. Tuomari Vuori ei muistanut\nainoatakaan hetkeä, jolloin olisi ollut poikaansa oikeutetusti\ntyytymätön. Silloin, kun hän oli sitä ollut, hän oli tarkemmin\nharkittuaan todennut sen olleen aiheetonta ja hävennyt poikansa\nnuhtelevan katseen edessä. Rakkaus, ystävyys, menestys ja ilo olivat\nsaatelleet Kalevia koko hänen tähänastisen elämäntaipaleensa. Eikö siis\nsitä, että hänet oli yhtäkkiä syösty elinikäiseen pimeyteen, kaiken sen\nrajattoman onnen ulkopuolelle, jonka valo lahjoittaa, saanut surra?\n\n\"Millä olen ansainnut koettelemukseni? Mikä on syyllisyyteni nimi ja\nmikä sen suuruus, että siitä on langetettu tällainen rangaistus?\"\n\nTuomari Vuori tunsi taas sydämessään piston. Jälleen hän oli ajatellut\nitseään ja raukkamaisella valitus- ja uhmamielellä ikäänkuin vaatinut\nKaikkivaltiasta tilille siitä, että tämä oli rohjennut näin tehdä\nvääryyttä tuomari Vuorelle, joka oli tunnetusti vanhurskas kansalainen.\nTuo kysymys oli aiheellinen vain silloin, jos kysyttiin, millä Kalevi\noli ansainnut tämän järkyttävän kohtalon.\n\nAiheellinen todellakin, mutta sellainen, ettei ihminen voinut\nsiihen vastata. Eikö kuitenkin? Tuomari Vuori liukui vähitellen\nsiihen ajatusuomaan, että tuollaiset kohtalot kuin Kalevin, yleensä\nnuorten kärsimykset ja sankarikuolema, olivat isäin pahojen tekojen\nkostautumista viattomien päälle. Koko ihmiskunnan nuorin, voimakkain,\ntoimintaan pystyvin aines joutui eturintamissa maksamaan verellään\nne lukemattomat synnit, joita heidän vanhemmillaan ja entisillä\nsukupolvilla oli tunnollaan, ja ne yhtä monet laiminlyönnit, joita\nhe olivat historian todistuksen mukaan tehneet jokaisena kiitävänä\nhetkenä. Suurin noista synneistä ja useimpien muiden aiheuttaja oli\nkansojen ja yksilöiden itsekkyys, tuo omaan napaansa tuijottava\nkummitus, joka lakastuttaa henkäyksellään kaiken läheisyyteensä tulevan\nelollisen.\n\nHelena-rouva ilmestyi ovelle. Hän oli päällyspukeissaan. Hänen\nsurullinen katseensa ja alistunut, murheellinen muotonsa herättävät\ntuomari Vuoressa rajatonta, kipeätä sääliä. Hän meni kädet ojossa\nvaimoansa kohti ja sulki hänet syleilyynsä. \"Kalevi!\"\n\nSitten Helena-rouva irtautui ja sanoi:\n\n-- Minun täytyy nyt mennä toimistoon, sillä siellä on odottamassa\npaljon asioita. Soita sitten, kun saat Anjalta tietää, milloin pääsemme\nkatsomaan Kalevia.\n\nTuomari nyökkäsi, saatteli vaimonsa ovelle ja hyvästeli hänet. Heillä\noli sellainen tapa, \"sillä eihän voinut tietää, milloin erottiin\nviimeisen kerran\". Helena-rouva sanoi joskus näin, kun lapset olivat\nnauraneet heidän lähtömenoilleen. Mutta tuomari Vuori ei nauranut\nniille, koska tunsi niiden olevan ilmausta heidän syvimmästä onnestaan.\n\nVaikka he eivät tuona hetkenä puhuneet Kalevista juuri muuta kuin\nkuiskasivat hänen nimeänsä, tuomari kuitenkin tunsi saavansa\nvaimonsa läheisyydestä lohtua. Se oli salaperäistä tuo -- että näet\ntällaisessakin tapauksessa taakka oli kahden kantaen keveämpi. Ja\nlohdun lisäksi hän sai rohkeutta siitä velvollisuudentunnosta, jota\nHelena-rouva osoitti. Tuomarille tuli sen johdosta kiire työhönsä, joka\nei sietänyt pienintäkään laiminlyöntiä. Mennessään hän jo suunnitteli\nKalevin tulevaisuutta tältä nyt syntyneeltä pohjalta. \"Täytyy ryhtyä\nottamaan selkoa, mitä mahdollisuuksia sokeilla on nykyisin, mitä\nhe voivat oppia ja minkälaista työtä tehdä\". Hän hymähti itselleen\ntodetessaan kesken murhettansa huomaamattaan palanneensa vanhaan\ntotuttuun toimeliaisuuteensa ja käytännöllisyyteensä. Sehän oli tosin\nhyvä ja niin pitikin olla, mutta silti tunto ikäänkuin moitti häntä\nsiitä, että \"näin pianko siis voit unohtaa Kalevin onnettomuuden!\"\nEihän tämä ollut oikeata tunnon moitetta, vaan liikaherkkyyttä, jonka\nvallassa murheellinen sielu hakee syytä olemattomastakin.\n\nVirastossa asiat suorastaan tulvahtivat hänen päällensä. Hän ei voinut\nmuuta kuin ihmetellä Suomen liikemieskunnan tarmoa ja taitoa. Vaikka\nryssä pyrki sulkemaan meren sekä lentokoneilla että vedenalaisilla ja\n-päällisillä laivoilla, vientiä ja tuontia harjoitettiin silti. Ei\nsopinut sanoa, ettei liikemieskunta olisi täyttänyt velvollisuuttaan\nkorkeimpien vaatimusten tasoisesti. Tämä arvostelu ei muuttunut\nsiitä, että joukossa oli joitakin mustia lampaita, joiden tarmon\nja yritteliäisyyden selityksenä oli enemmän rajaton, keinoista\nvälittämätön voitonhimo kuin isänmaallinen yleisetu. Tuomari Vuoren\nedessä oli eräitä lisenssihakemuksia, joista kokenut silmä saattoi\nselvästi havaita tämän. Ne olivat vielä sikäli erikoisia, että niiden\ntakaa kuulsivat tutut kasvot. Tuo liuhuparta ukkeli tuossa, joka oli\nsydämellisellä osanotolla tuonut hänelle johtokunnan irtisanomisen,\nei voinut tuomari Vuoren silmiltä salata kaikkea luonnettansa,\nkavaluuttansa eikä ilkeyttänsä, niin tarkoin kuin luulikin kätkevänsä\nnämä perusominaisuutensa lempeän sivistyneisyyden verhoon. Ja tuo\nsynkkä teurastajatyyppi hänen rinnallaan -- sehän oli Vuoren entinen\napulaisjohtaja, joka sieraimet levällään haistoi inflation tulon ja\nalkoi rohmuta tavaraa ottaakseen sillä suunnattomat voitot. Olikohan\nheille kummallekaan tarpeellista myöntää valuuttaa näitä tällaisia\nliiketoimia varten? Ei ollut, sillä harjoittaessaan tuontia liikkeensä\nulkopuolella omaan laskuunsa, vaikka heidän velvollisuutensa olisi\nollut toimiminen vain oman liikkeen hyväksi, he olivat astuneet\nluvallisuuden ulkopuolelle. Sitäpaitsi heidän suunnittelemiensa\ntavarain tuonnille oli jo annettu tarpeeksi lisenssejä.\n\nTuomari Vuori ähkäisi harmista todetessaan taas unohtuneensa siihen\nvanhaan ajatteluun, joka yhä katkeroitti hänen elämäänsä. Kun ei\npitänyt voida irtautua siitä kokonaan ja unohtaa sitä ainaiseksi! Hän\non yksi niistä, jotka elävät vihasta ja ravitsevat sillä halpamaista\nsieluaan. Onpa hän vielä niin paatunut, ettei pääse kostonhimostaan\nirti edes tällaisena aikana, jolloin kaikki itsekkyys ja riita olisi\nlopetettava, -- ei voi olla hautomatta menneitä, vaikka omaa poikaa on\nkohdannut sellainen musertava onnettomuus. Huono mies! Niin kyllä --\nmyönnettäköön, mutta valuuttaa nuo herrat eivät tule saamaan, mikäli\nvain tuomari Vuori voi sen estää.\n\nHän kirjoitti kiellolle lyhyet perustelut ja allekirjoitti sen. Tämä\nasia oli selvä eikä tulisi enää hänen käsiteltäväkseen. Todennäköisesti\nsekä liuhuparta että teurastaja valittaisivat ylempään asteeseen,\nmutta siitä tuskin olisi hyötyä. Mikäli valittaisivat, sillä kiellon\nperusteluissa tuomari Vuori oli sanonut olevan moitittavaa menettelyä\nsen, että liikkeiden johtohenkilöt ryhtyivät keinottelemaan omaan\nlaskuunsa ja vielä odotetun inflation turvin. Hänen ei tarvinnut\nmuuta kuin levittää tietoa tällaisista operaatioista, niin kaikki\nkunnonihmiset kääntäisivät noille äijille selkänsä eivätkä ryhtyisi\nheidän kanssaan mihinkään kauppoihin.\n\nVai eivät ryhtyisi! Tuomari Vuori naurahti pilkallisesti itselleen.\nMiten voitkaan olla noin hyväuskoinen ja naivi! Tietysti he\nryhtyisivät, jos vain kauppa tuntuisi edulliselta. Se määräsi kaiken.\nMuusta ei välitetty. Rehellisyys oli venyvä käsite, jonka saattoi\npeukaloida aivan toisen näköiseksi kuin mikä se oli ollut edellisenä\npäivänä. Tuomari Vuori oli jo ehtinyt nähdä yhtä jos toistakin siltä\nalalta. Mutta juuri nämä henkilöt, jotka olivat mestareita totuuden\nmuuntamisessa, olivat ylen arkoja rehellisyydestään. Apostoli Paavali\nei katsonut apostoli Pietaria silmiin niin vilpittömästi kuin nuo\nveitikat toisiaan. Liikeasioita ei pitänyt pilata turhalla moraalilla.\nHurjia huhuja oli liikkeellä hankintojen järjestymisestä. Niillä oli\ntaipumus mennä aina samoja uria ja tiettyihin paikkoihin, tekivät\nmuut mitä tahansa. Ne olivat kuin taivaankappaleita, jotka kiersivät\nmäärättyjä ratojansa ja ahtoivat tiettyjen henkilöiden taskut täyteen.\nIsänmaallisen yksimielisyyden ja uhrautuvaisuuden takana loimusi mitä\nhäikäilemättömin itsekkyys. Kotiin jääneet vanhemmat ikäpolvet, jotka\neivät enää kyenneet sotaan, olivat kuin juusto, jossa isänmaallisuuden\nmuodostaman kuoren alla raivosi mitä vilkkain bakteerien toiminta.\nHajusta sen jo saattoi aavistaa. Ehkä nuoriso oli intuitiivisesti\nnähnyt niin olevan ja siksi syttynyt vihaan vanhempaa polvea vastaan.\nSe ei hyväksynyt itsekkäitä etulaskelmia, vaan vaati tinkimätöntä\nihanteiden käskyjen noudattamista. Se vaati itsensä unohtamista ja\nkoko persoonallisuuden alistamista palvelemaan vain yhteistä hyvää,\nisänmaata ylitse kaiken. Nuoriso oli ollut oikeassa. Kalevi oli\noikeassa. Totisesti! Pitempien perspektiivien historia todistaa, että\nnuorison aatteellis-ihanteelliset nousut ovat aina merkinneet kansan ja\nsen elämän puhdistumista. Niin täytyi olla meilläkin.\n\nPuhelin kilisi virallisesti, tunteettomasti. Pehmeä naisenääni ilmoitti\nKalevi Vuoren olevan yhä tainnuksissa, joten häntä ei voinut tulla\nkatsomaan tänään. Mutta tietyt merkit osoittivat tajunnan olevan\npalaamassa. Huomenna ilmoitettaisiin lähemmin. Lääkärin käsityksen\nmukaan ei hengenvaaraa ole.\n\nTuomari Vuori laski masentuneena kuulotorven paikalleen. Tässä hän oli\nistunut tuntikausia ajattelematta paljoa onnetonta poikaraukkaansa.\nSensijaan hän, kurja ihminen, oli syyttänyt kansalaisia silmittömästi\njos mistä, ja oikeastaan vain sillä perusteella, että oli menettänyt\ntoimensa ja asemansa ja sinkoutunut elämän valtavirran rannalle. Ehkä\nhänessä oli jotakin, joka oli tehnyt hänet tuolle paikalle vähemmän\nsopivaksi, vaikka hän ei itse sitä tiennyt. Kenties juuri tuo hänen\njyrkkä, yleistävä tuomitsemisenhalunsa, joka oli esiintynyt niin\ntyypillisenä hänen äskeisissä kiihkeissä mietteissään, hänen ainainen\nvarmuutensa ja erehtymättömyytensä, tekivät hänet sietämättömäksi?\nEi ilmaise erikoisempaa älykkyyttä eikä puolueettomuutta se, joka\nriitojen tullen ja vastoinkäymisten kohdatessa etsii syytä vain muista\neikä katso itseensä. Kenties noilla muilla olisikin ja varmasti\nonkin esitettävänä syitä, joita ei puolueeton tuomari voisikaan\nväittää tekaistuiksi? Sellainenhan on elämässä hyvin mahdollista,\nvieläpä tavallista. Jos hän siis syytteli muita itsekkyydestä,\nomanvoitonpyynnistä, kavaluudesta, epärehellisyydestä, niin hänen oli\nensisijassa mentävä itseensä ja lakaistava oman portaansa edusta.\nSitten kun se olisi puhdas, hänen sopi ottaa kivi ja heittää sillä\nhuhupartaa ja teurastajaa. On riisuuduttava kaikesta omahyväisyydestä\napposen alastomaksi ja puhdistauduttava, synnyttävä uudestaan,\ntultava vahvaksi uskossa ja rakkaudessa. Jos kaikki ihmiset, joilla\non elämässään liuhuparta ja teurastaja eli kettu ja susi -- ja nehän\nseuraavat uskollisesti jokaista --, jaksaisivat mennä itseensä ja\nläpikäydä tällaisen puhdistuksen, niin onni maahinen muuttuisi heikosta\nkajastuksesta todellisuudeksi.\n\nHän hymähti itselleen. Kukaan ei tiennyt tuomari Vuoren saattavan\nolla yksinäisinä hetkinään melkoinen moraalifilosofi. Tämä ominaisuus\njohtui kai siitä, että hän oli ehkä tietoisemmin kuin useimmat,\nkäytännöllisen elämän pakotuksesta, joutunut ottelemaan kettunsa ja\nsutensa kanssa ja sikäli siis punnitsemaan, mikä oli oikein ja mikä\nväärin. Hänen ollessaan liikemiehenä nuo kysymykset olivat pistäytyneet\nasiain pakosta harva se päivä hänen huoneeseensa ja seisattuneet\nhänen työpöytänsä ääreen. Miten liukas, mielevä, viettelevä, olikaan\ntoinen, miten ankara, taipumaton, mistään puheista ja peukaloimisista\nvälittämätön, toinen. Edellinen luikerteli sisään apulaisjohtajan\nhuoneesta pehmeänä, makeana, punastuneena, kuin olisi ollut tämän\nrakastajatar, ja huulilla oli aina lause, että \"kun apulaisjohtaja\nniin tahtoo\". Jälkimmäinen oli vain ilmestynyt saapuville ja sanonut\nlyhyesti: \"Näin on oikein\". Silloin ei kysytty ketun eikä suden mieltä,\nvaan tehtiin kuten tehdä piti, tuli siitä voittoa tai tappiota.\nJokainen ratkaisu ei kuitenkaan ollut mennyt näin; joskus oli\nnoudatettu apulaisjohtajan mieltä. Sitä oli kiusallista muistaa. Ne\nolivat epäselviä tapauksia tai muka ehdonvallan asioita. Ainakin niitä\noli saattanut peukaloida sellaisten näköisiksi. Oli aineita, joilla oli\nlähtemätön, muistissa aina säilyvä paha jälkimaku.\n\nHän muisti yhtäkkiä Kalevin ja soitti Helenalle. \"Niin\", tämä vastasi\nalistuneesti, \"Anja soitti minulle jo... Niin, menemme sitten huomenna.\nSaamme koota voimia siihen saakka ja miettiä, miten on meneteltävä...\nKyllä, koetan kiirehtiä kotiin...\"\n\nKalevi kuvastui tuomarin mieleen sellaisena, millainen oli ollut\nviime keväänä isoisän luona. \"Niin, papalle täytyy ilmoittaa hänen\nhaavoittumisestaan, mutta sen teen vasta huomenna, käytyämme ensin\nkatsomassa Kalevia. Tarpeetonta kertoa mitään tarkemmin -- vain\nyleensä, että on haavoittunut, mutta ettei hengenvaaraa ole. Pappa\ntulee takaisin Helsinkiin ihan viivana ja parasta voi ollakin, sillä\nhuvila tuskin pysyy asuttavana tällaisilla pakkasilla, jotka sitäpaitsi\nvoivat kiihtyä. Miten sitten pappa tämän sanoman kestää, sitä en\nymmärrä\".\n\nTuomari Vuori keskeytti työnsä ja tuijotti miettiväisen näköisenä\npimenevälle kadulle. \"Silloin, kun jouduin pois paikastani ja menetin\nhetkeksi itseluottamukseni ja varmuuteni\", hän ajatteli, \"turvauduin\nJumalaan. Se oli vilpitöntä ja aitoa avunhuutoa ja Jumala armossaan\nkauli sen ja antoi minulle takaisin uskon ja voimantunnon. Sielussani\nasui kauan ihmeellinen ylimaallinen valkeus, jota en ollut milloinkaan\nennen kokenut ja joka tuotti kuvaamattoman onnen.\" Jumalansana oli\nsilloin niin elävää, että sen lukeminen oli päivän korkein kohta.\nSitten vähitellen valkeus himmeni, jumalansana menetti tehoansa\nja sieluun astui palavasta kaipauksesta ja rukouksista huolimatta\narkinen harmaus. Tuo ihmeellinen auvo, joka oli kuin kellarivalaistus\nvirrannut sydämeeni, kieltäytyi näyttäytymästä ja jätti sijaansa\nsynkkyyden, melkeinpä epätoivon. Kun muistan nyt tuota silloista\nhätääni, johon huusin ja sain apua, niin en voi olla pitämättä sitä\npuolueettomasti katsottuna verraten vähäisenä, jokseenkin aiheettomana.\nSen poltto johtui ei asian suuruudesta vaan siitä, että se loukkasi\nitserakkauttani ja tuhosi kunnianhimoiset suunnitelmani, joiden\nylimpänä, keskeisimpänä päämääränä olin minä itse eikä yhteinen hyvä.\nKun nyt ajattelen, mitä minulle on Kalevin onnettomuuden kautta\ntapahtunut, ja vertaan sitä tuohon entiseen, niin täytyyhän myöntää,\nettei se ole mitään tämän rinnalla. Jos ja kun silloin olin murtunut\nja maahan lyöty, kun olisin taittunut lopullisesti ilman sitä apua,\njota sain elämän salaperäisestä lähteestä, niin miten masentunut,\nmaahan poljettu, mustimman epätoivon valtaan joutunut minun pitäisikään\nolla nyt, kun todellinen, korvaamaton onnettomuus on kohdannut minua\nomassa lihassani, iskenyt poikaani iskun, joka ehkä on pahempi kuin\nkuolema, haavoittanut perhettäni parantumattomasti, tuhonnut kahden\nnuoren ihmisen elämän! Mutta olenko epätoivon vallassa, huudanko\navuksi Jumalaa, surenko tätä todellista vastoinkäymistä sillä\nhenkilökohtaisella tavalla kuin silloin? Pelkään valehtelevani, jos\nsanoisin tekeväni niin. Sydämessäni asuu kyllä yötä mustempi suru,\nmutta se ei ole kuitenkaan tuollaista polttavaa sairautta, suoranaista\ntuskaa kuin se silloinen, vaan jollakin tavalla alistunutta,\ntalttunutta, fatalistista. En ole kääntynyt Jumalan puoleen samalla\npalavuudella kuin silloin enkä ole tainnut muistaa rukoilla häneltä\nvoimaa Kaleville ja meille kaikille kestämään kohtaloamme jalosti ja\nmiehuullisesti. En ole tuntenut sielussani sitä salaperäistä auvoa,\njoka yksin tuottaa todellisen, häiriintymättömän rauhan, enpä edes\nhuomannut kaivata sitä. Ja tämä murheeni penseys johtuu siitä, ettei\nonnettomuus ole kohdistunut suoraan minuun itseeni, ei loukannut\nitserakkauttani, ei häirinnyt itsekkyyttäni, ei tuhonnut suunnitelmiani\n-- johtuu sieluni mataluudesta ja mitättömyydestä. Olisitpa itse tullut\nsokeaksi ja menettänyt sikäli kaikki ne mahdollisuudet, joita näkevällä\non, niin etpä tietäisikään, miten raadollisena, mitä suurinta vääryyttä\nkärsineenä, kohtalosi kovuutta valittavana, makaisit kasvoillasi\nJumalan jalkain juuressa, syyttelisit häntä kaikesta ja vaatimalla\nvaatisit häntä hyvittämään tekonsa.\n\nTuomari Vuori pyyhkäisi otsaansa, johon oli kohonnut ankaran\nsieluntaistelun aiheuttamaa tuskanhikeä. \"Minähän myönnän, myönnän!\"\nhän mumisi. \"Me emme sure tarpeeksi kaatuneita, nuoria sankareitamme.\nEmme anna heidän uhriensa lävistää sydäntämme ja riisua rinnastamme\nmaahisen turhuuden kunniamerkkejä. Emme ymmärrä irtautua itsekkyydestä\nja puhdistua yksilöinä ja kansana, vaan elämme kuin ennenkin taistellen\nkettujamme ja susiamme vastaan. Kalevi, poikani! Suo anteeksi huonolle,\nmitättömälle isällesi, ettei hän ole kyennyt ottamaan sinun tuskaasi\nomakseen, ettei hän ole palavasti rukoillut Jumalaa johtamaan kulkuasi\nniin, että tulet saamaan silmistäsi täyden korvauksen ja kokemaan\nniiden sokeudesta huolimatta suurta onnea. Tahdon tehdä parannuksen,\ntahdon Jumalan avulla riisuutua kaikesta siitä rihkamasta, jolla olen\nolemustani koristellut. Ehkä hän armossaan auttaa minua siinä ja avaa\nmeidän molempain sielunkellariin sen valoaukon, josta sinne virtaa\nkaikkea maallista onnea korkeampi auvo\".\n\n\n8\n\nHelena-rouva meni toimistoonsa tavalliseen hiljaiseen tahtiinsa.\nSattui olemaan pilvinen päivä, joten ei tarvinnut pelätä hälytyksiä\neikä ajatella pommisuojia. Tähän saakka hän oli pitänyt mukanaan\nkaasunaamaria, mutta oli nyt jättänyt sen kotiin. Venäläisten pahuus\noli kyllä rajaton, mutta kaasusota ei toistaiseksi näyttänyt kuuluvan\nniiden ohjelmaan. Tuomari Vuori oli huomauttanut ryssien tahtovan\nsiten osoittaa olevansa sivistyskansa. Oli todellakin heille suureksi,\nkehumisen arvoiseksi ansioksi, että he eivät käyttäneet kaasuja. Sen\nvarassa saattoi jo tehdä mitä muuta tahansa, menettämättä sivistyneen\nkansan mainetta. Tämän mukaisestihan bolsheviikit toimivat ja vaativat\nröyhkeästi sivistynyttä maailmaa tunnustamaan heidät vertaisikseen. Ja\nonnistuivat siinä kuten kaikessa muussakin huijauksessaan.\n\nHelena-rouva koetti näin pitää ajatuksiansa loitolla siitä\ntulikeräsestä, joka oli tänä aamuna syttynyt palamaan hänen sydämessään\n-- koetti, mutta ei onnistunut. Samalla kuin hän näin muka tuumiskeli\nmuuta tuo kerä paloi koko ajan sähisten ja poltti hänen sydäntään.\nEi ollut eikä tullut olemaan sitä silmänräpäystä, jona hän ei ollut\ntietoinen tuosta sydäntä kalvavasta tulesta, joka oli isketty sinne\näkkiä kuin pommi. Hän muisteli joskus lukeneensa vertauskuvallisen\nkertomuksen ihmisistä, joilla oli sydämen paikalla liekki. Hän oli nyt\nsellainen ja tuli olemaan siihen saakka, kunnes kuolema sammuttaisi\nliekin.\n\nHän näki alati edessään Kalevin kauniit silmät ja kertaili\nloppumattomasti niiden kasvamista ja kuvastelua. Rauhallinen\npienokainen, joka ruvettuaan näkemään saattoi äänetönnä katsella pieniä\nnyrkkejään. Kultakiharainen pikkupoika, joka möyri kinoksessa kadun\nreunalla ja hymyili ystävällisesti ohikulkijoille. Vilkas nuorukainen,\njonka silmät iskivät tulta, jos hän huomasi tehtävän vääryyttä.\nUljas nuorimies, jonka katseessa oli harvinaista sinikirkkautta,\nkuin kesäisen ulapan loistetta. Kummallinen poika sikäli, ettei\nhäntä ollut tarvinnut millään tavalla kasvattaa, koska hän näet\noli itse kasvattanut itsensä. Ja myös sikäli, että oli rakastunut\nvasta nyt ensimmäisen kerran, mutta silloinpa niin kiihkeästi, että\nHelena-rouva oli alkanut pelätä hänen puolestaan. Ehkä vielä sikäli\nharvinainen, että hän ilmaisi rakkautensa isää ja äitiä kohtaan\navoimesti, pidättelemättä, isän kohdalla toverillisella, leikillisellä\nsuojelevaisuudella ja mitä herkimmällä kuuliaisuudella, äidin\nkohdalla herttaisilla hyväilyillä, jopa suudelmilla. Ja tämä kaikki\naivan itsetiedottomasti, luontevasti, ilman minkäänlaista itsensä\npakottamista, vain oman luonnollisen pojanrakkauden osoituksena.\nHelena-rouva oli joskus miettiessään poikaansa kysynyt nöyrästi, millä\nhän oli ansainnut tällaisen onnen, hän, joka aina piti itseään niin\nvähäpätöisenä.\n\nHelena-rouvan luonteesta johtui, ettei hän Kalevin onnettomuuden\nvuoksi suinkaan uhmaillen ja kapinallisesti kysynyt, millä hän oli\nsen ansainnut, vaan päinvastoin alistui heti nöyrästi ja myönsi,\nettä se, samoin kuin kaikki mitä tapahtuu, oli palkkaa jostakin\ntietystä tai tietymättömästä \"ansiosta\". Tämä ei merkinnyt sitä,\netteikö Helena-rouvan suru olisi ollut niin syvää kuin äidille ja\nihmiselle tällaisessa tapauksessa oli mahdollista, vaan siinä ilmeni\nhänen maailmankatsomuksensa. Oli turhaa kysellä sellaista, sillä\nniihin kysymyksiin ei voinut saada vastausta. Oli vain alistuttava\nja koetettava toimia niin, ettei ainakaan tietoisesti antaisi syytä\nrangaistukseen. Kalevin osaa oli koetettava järjestää niin hyvin\nkuin mahdollista ja lääkitä hänen haavaansa rakkaudella. Kyyneleet\nvirtasivat kyllä, mutta ne eivät saaneet estää elämää.\n\nSuoritellessaan tehtäviään ja samalla alati tuijottaessaan Kalevin\nkohtaloon Helena-rouvalle valkeni se, jota hänen miehensä ei ollut\nalkutyrmistyksensä tuimuudessa oivaltanut, että kansan noustessa\nniinkuin nyt Suomenkansa taisteluun vapautensa ja henkensä puolesta\njokaisen täytyi ottaa lukuun haavoittuminen, joutuminen elinikäisesti\nvammaiseksi, kuolema. Teoriassa sitä ei ollut kukaan kieltänytkään,\nmutta se oli toista kuin kova todellisuus. Tämä oli tullut nyt.\nTuhannet -- kuka tietääkään, kuinka monet, ehkä pian kymmenet -- saivat\nnyt kokea sodan kaameinta todellisuutta ja osoittaa lujuuttansa.\nLujuuteen taas auttoi se, että asiat asetettiin tähän ainoaan oikeaan\nvalaistukseen eli uhrilahjoiksi isänmaan alttarille. Siitä oli puhuttu\ninnostuen niin paljon suuria, aatteellisia sanoja, että oli aika\nosoittaa se käytännössä. Tämä oli sitäkin tärkeämpää, kun vain täten\nvoitiin sotavammaisille ja kaatuneiden omaisille ilmaista se, että\nkatsottiin heidän suorittaneen suurimman mahdollisen uhrin isänmaan\nhyväksi ja siten ansainneen korkeimman kunnian, mikä on ihmiselle ja\nvapaan isänmaan kansalaiselle mahdollista. Surun ylevyydellä voitiin\ntukea iskun saaneita ja muuntaa kuolema ja haavoittuminen kansakunnan\nyhä lisääntyväksi aatteelliseksi voimaksi ja yksimielisyydeksi. Niin se\noli. Helena-rouva ymmärsi sen selkeästi tarjoillessaan sotilaskodissa\nkahvia sinne kylmissään saapuneille, orvon näköisille sotapojille,\njotka oli tuotu Helsinkiin saamaan viimeistä voitelua ennen lähtöä\nelämän ja kuoleman kentälle. \"Ei muuta kunniaa!\" Sotapojat katsoivat\nihmeissään, hämillään, hiukan säikähtäneinä, kuinka tuon hienon,\nkauniin helsinkiläisrouvan silmistä tipahteli joskus kyyneleitä, kun\nhän silti hymyillen tarjosi heille vapisemattomalla kädellä kahvia.\n\nKun tuomari oli iltapäivällä laittanut kaikki pimennysverhot\npaikalleen, avannut radion ja istuutunut ruokasalin pöydän ääreen,\nvaimonsa läheisyyteen, joka uupumatta ja taukoamatta kutoi\nvillavarusteita sotapojille, kun näin sulkeutuneessa kodissa pääsi\nkuin linnoituksessa edes hetkeksi häivähtämään turvallisuudentunne,\nHelena-rouva kysyi häneltä hiljaa:\n\n-- Mitä ajattelet nyt, Kaarlo?\n\n-- Mitäpä muuta kuin sitä yhtä ja ainoaa... Senhän arvaat.\n\n-- Niin kyllä. Huomenna saanemme nähdä Kalevin.\n\n-- Niin. Kunpa osaisimme tai oikeammin: kunpa minä osaisin, sillä\nsinä olet siinä suhteessa minua taitavampi, esiintyä niin, ettei\nKalevin herääminen tietoiseksi kohtalostaan vaikuttaisi häneen kovin\njärkyttävästi, sillä sehän voisi vahingoittaa häntä. Olen koko päivän\nraivonnut sydämessäni ja syyttänyt Jumalaa, itseäni, jos mitä ja ketä\n-- sinähän tunnet miehesi, kultaseni --, ja vasta nyt päässyt sen\nverran tasapainoon, että ymmärrän Kalevin olevan tässä pääasia eikä\nitseni.\n\nTuomari huokasi. Radiosta kuului isänmaallista ohjelmaa. Se oli sodan\njohdosta saavuttanut uutta tehoa, sellaista tosisisällystä, ettei sitä\nollut voinut kuukautta aikaisemmin aavistaakaan. Helena-rouva sanoi:\n\n-- Meidän pitäisi ehkä asettaa sanamme ilmaisemaan ylinnä sitä\ntotuutta, jonka sydämessä tunnemmekin, että näet Kalevi on antanut\nisänmaalleen suuremman lahjan kuin ehkä henki olisi ollut. Meidän on\nhienosti osattava kiittää ja kunnioittaa häntä. Hänen täytyy tulla\nniin pian kuin mahdollista tietoiseksi siitä, että hän on suorittanut\nsankarityön, jonka tuottama siveellinen tyydytys on rikastuttava hänen\nelämäänsä ja korvaava paljon hänen silmiensä menetystä.\n\nHelena-rouva sanoi tämän hillitystä tunteesta värisevällä äänellä\nja lopetettuaan kohotti katseensa. Se loisti tummana, kosteana,\nsädehtivänä. Tuomari katsoi häntä ihailevasti ja virkkoi:\n\n-- Helena, Kalevi oli perinyt sinun silmäsi. Meidän ei tarvitse\nmuistella, minkälaiset ne olivat. Me vain katsomme sinuun ja näemme.\nMistä muuten sait tuon jalon ja oikean ajatuksen? Päivällä syytin\nitseäni ja muita siitä, ettemme tunne uhriemme johdosta riittävän\nsyvää surua. Nyt näen asian siinä valossa, että surumme on kyllä oleva\nsuurta, mutta samalla ylevää. Siten annamme täyden arvon poikien\nsankariteoille ja kohoamme siveellisesti. Jos surisimme noita uhreja\nomina henkilökohtaisina tappioinamme, ilmaisisimme vain itsekkyyttämme.\nKansan täytyy ymmärtää tämä ja se tulee tekemään sen. Ehkä Kalevi\npääsee tätä tietä tasapainoon.\n\n-- Minä puolestani uskon hänen pääsevän tasapainoon helpommin kuin\nme. Nuorisossamme on sellainen henki, että se ymmärtää nämä asiat\nparemmin, oikeammin ja ylevämmin kuin vanhempi, ihanteensa menettänyt,\nlaskelmoiva, itsekäs sukupolvi. Nämä ovat ankaria sanoja, mutta eivätkö\ntosiasiat osoita sitä?\n\n\n9\n\nMilloinkaan aikaisemmin eivät tuomari Vuoren ja hänen vaimonsa askeleet\nolleet olleet niin raskaita kuin heidän mennessään siihen huoneeseen,\njossa Kalevi makasi. Ne hidastuivat väkisin ja muuttuivat empiviksi,\nsillä heidät valtasi pelko. Kuinka he rohkenisivat todeta sitä eroa,\nmikä oli heidän muistissaan olevan ja tuon Kalevin välillä, joka\nmakasi tuolla? Eilen illalla he olivat puhuneet ihanteellisia, jaloja\nsanoja ja rohkaisseet niillä toisiaan niin, että olivat voineet mennä\nlevolle sydämessään alistuminen ja rauha, mutta nyt, kun he seisoivat\ntässä todellisuuden oven takana, tuo rauha katosi ja tuskallinen\nmasennus tuli sijaan. Anja, joka oli opastanut heitä ja laskenut jo\nkätensä kahvaan avatakseen oven, viivähti odottavasti nähdessään\nheidän epäröimisensä. Tuomari näki hänen olevan kalpea ja arvattavasti\nvielä suuremman sielullisen jännityksen vallassa kuin he, ja tunsi\nsanomatonta sääliä häntä kohtaan. Tämä auttoi tuomaria miehistymään ja\ntoteamaan velvollisuutensa. \"Tule, Helena\", hän sanoi ja otti vaimoansa\nkädestä. \"Tule, Anja, menkäämme katsomaan Kalevia, poikaani!\"\n\nHe näkivät pieluksella pään, joka oli kiedottu harsoilla niin, että\nvain nenä ja toinen suupieli olivat näkyvissä. Kädet, jotka olivat\nvahamaisen kalpeat kuin ruumiilla, liikahtelivat hermostuneesti\npeitteellä ja hypistelivät sitä vapisevin, voimattomin sormin.\nNenäkin oli vahamainen, mutta näkymään jäänyt toinen korvanlehti oli\ntummansininen, kuolleella verellä. Huulien sinertävät puolikkaat\nvapisivat ja koettivat avautua, jolloin heikko \"ää\" pääsi kuuluviin.\nTuomari ja Helena-rouva seisoivat vuoteen jalkapäässä käsikädessä,\ntyrmistyneinä, sanattomina, kasvoillaan kauhunilme, kykenemättä\nliikahtamaan. Tuomari oli valkoinen ja hänen huulensa nytkähtelivät.\nTietämättään hän tapaili kelloansa kuin katsoakseen, mitä se oli, mutta\npisti sen samassa taskuun. Helena-rouva itki äänettömästi, tarkoin\nvaroen nyyhkyttämästä ja tyrskähtämästä. Hän vapisi niin, että hänen\ntäytyi tarttua vuoteen rautaan ja nojautua siihen.\n\nMutta Anja sensijaan alkoi toimia tottuneesti ja hellästi. Hän antoi\nlusikalla virvoitusta vähitellen ja kärsivällisesti kuin pienelle\nlapselle, kohensi varovaisesti pielusta ja käänsi sen viileän puolen\npään alle. Hän pyyhki käsiä ja kasvojen näkyvissä olevia osia\nhajuvedellä. Sitten hän veti hiljaa peitteen pois, osoitti sidottuja,\ntelineisiin asetettuja jalkoja, ja osasi taitavasti, voimiensa\nvähäisyydestä huolimatta, saada Kalevin ruumiin siirtymään uuteen,\nlepoa tuottavaan asentoon. Siinä jo vuode ehti hiukan raitistua,\nniin että kun Anja lopuksi laittoi peitteen paikoilleen, potilaan\näännähdykset ilmaisivat tyyntymistä. Anja tarttui Kalevin käsiin,\njotka hoidon loputtua olivat alkaneet liikehtiä peitteellä hakevasti,\nkiihkeästi, puristi niitä hellästi, painoi niihin huulensa ja kuiskasi\nlopuksi korvaan ne sanat, jotka olivat Kalevista suloisimmat mitä hän\nvoi kuvitella. Sitten Anja kääntyi tuomarin ja Helena-rouvan puoleen,\nantoi kummallekin Kalevin käden ja siirtyi taammaksi. Tuomari tunsi\nyhtäkkiä, kuinka hän sai voimaa ja rohkeutta ja kuinka sitä virtasi\nsalaperäisellä tavalla Kalevin sieluun, kun hänen kätensä lepäsi\nturvallisesti isän tukevassa, lämpimässä kourassa niinkuin lukemattomia\nkertoja ennen, kun Kalevi oli pikkupoika ja he olivat yhdessä\nkävelemässä. \"Jumala, suo minun nyt olla pojalleni sellainen tuki kuin\nmiksi hän kuvitteli minut ollessaan pieni ja vaatiessaan, että minun\noli oikein puristaen, turvallisesti -- se oli juuri hänen sanansa --,\npidettävä häntä kädestä\". Hän puhutteli poikaansa nimeltä ja pyysi\nhäneltä elonmerkkiä, eikä milloinkaan ollut suurempi ilo värähdyttänyt\nhänen sydäntään kuin nyt, siinä silmänräpäyksessä, jolloin Kalevi\nvastasi hänen kysymykseensä rakkaalla, innokkaalla puristuksella.\nTuomari Vuori ei silloin voinut ymmärtää, miten oli vähää aikaisemmin\nsaattanut sanoa, että \"parempi kuolleena kuin sokeana\", sillä hän\ntotesi nyt, kuinka paljoa köyhemmäksi, orvommaksi, hän olisi jäänyt,\njos olisi pitänyt Kalevin kuollutta kättä omassaan, ja kuinka rikasta\nja siunauksellista elämä saattoi olla vain siksi, että oli elämää.\nHän tunsi tämän oivalluksen antavan hänelle kuin Kalevin lahjana sitä\nrohkeutta ja varmuutta, jota häneltä oli vielä äsken puuttunut; nyt hän\nei sitä hevillä menettäisi.\n\nHelena-rouva ei ajatellut eikä suunnitellut, vaan itki Kalevin käteen\nsurunsa ja rakkautensa sellaisinaan, kaikkena lohtuna ja tukena, mitä\näidin sydämestä voi virrata. Hän värisi Kalevin sormien hapuillen\nsilittäessä hänen hiuksiaan ja koetellessa hänen poskiaan. Ne olivat\nniin märät, että sormet kastuivat, ja Kalevi siis huomasi äitinsä\nitkevän. Sormet jatkoivat hyväilyään pysähtyivät, siirtyivät uudelleen\nposkelle ja jäivät siihen. Sekä isä että äiti huomasivat silloin,\nkuinka sideharson alta alkoi vuotaa kyyneliä; toiset niistä olivat\nkirkkaita, mutta toiset verisiä.\n\n\n10\n\nKerttu oli kadonnut kuin maan alle. Lähdettyään hän oli kirjoittanut\nvain yhden kortin, jossa sanoi voivansa hyvin. Paikkaa hän ei\ntietenkään ilmoittanut, vain kenttäpostiosoitteensa. Sinne oli heti\nkirjoitettu, mutta vastausta ei ollut kuulunut.\n\nTänään, samana päivänä, jona he olivat olleet katsomassa Kalevia,\nse tuli. \"Luojalle kiitos! Hän ei vielä tiedä Kalevin kohtalosta!\"\nHelena-rouva huokasi keventyneenä silmäiltyään kirjeen hätäisesti\nja istuutuen miehensä viereen alkoi lukea sitä ääneen hitaasti ja\nperusteellisesti. \"Mitä ihmettä tämä nyt on -- en ole vielä tähän\nsaakka nähnyt moista kummallista kirjoitusta. Ehkä sinä osaat\nparemmin lukea sen\". Hän antoi kirjeen miehelleen, joka alkoi tavata\nvaivalloisesti:\n\n    \"Rackahimmat Fazi ja Muzi!\n\n    Cosca nyt on sellainen siunaamanhetki, että saan pitää coconaista\n    caxi tuntia ominani, mikäli minua ei sitä ennen comenneta\n    palveluxeen, niin ryhdyn nacuttelemaan teitillen kirjettä, jota\n    varmaan olette kiihkeästi odotelleet. Vointini on ollut hyvä,\n    lucuunottamatta paljosta silmäin auki pitämisestä aiheutunutta\n    väsymystä, joca on poistunut, cun on saanut pitää niitä\n    vastaavan aian kiinni. Sekin näetten on joscus mahdollista.\n    Palvelen suurella paickacunnalla sairaalan puuchollerscana ja\n    pidän siis kiriaa mm. caikista haavoittuneista, joita tänne\n    tuodaan ja kohta taas viedään muihin laitoxiin, tämä cun on vain\n    sellainen välityspaicka. Ryssiäkin täällä on useita ja cristityt\n    tohtorit paickaavat ja ompelevat heittiä yhtä tiiviisti cuin\n    omia poikia. Heidän nimistään -- sillä heillä on todellakin\n    jonkinlaiset sellaiset -- on vaikeaa saada selvää, cosca he\n    eivät kirjoita cristityillä kirjaimilla, vaan pimeyden isän\n    opettamilla cummallisilla coukeroilla. Cun sanon 'Molotov' ja\n    vedän sormella kurkkuni poikki, niin he caicki tekevät samoin,\n    aivan kuin tyckäisivät, että niin todellakin olisi tehtävä sille\n    lurjuxelle. Pommituxia täällä on ollut pari kertaa, mutta onnexi\n    ei ole tullut sanottavia tuhoja eikä ihmishenkien menetyxiä.\n    Erään kerran satuin ulos, cun ryssän pommarit lensivät pääni\n    ylize. Heittävynnyin silloin kinoxeen ja cazelin siitä, cuinca he\n    pudotit pommins ja cuinca nämä mäiskähtelit pitkin meziä. Älkää\n    huolehtico minusta, rackaat vanhempani, sillä minä kyllä pärjään\n    (mainio sana) siinä missä muutkin, vieläpä vähän paremmin, vaan\n    huolehticaa eniten izestänne ja menkää pulikoimatta pommisuojaan.\n\n    Siitä nuoresta vänrikistä, jonca tunnette Lauri Ylitalon\n    nimellä, on tullut luutnantti, minkä ehkä olette nähneet\n    sanomistosta. Hänelle on suotu IV:n luocan vapaudenristi mieckain\n    kanssa. Tähän saacka hänellä on ollut hyvä onni, joca myös\n    samanlaisena jatcucoon. Calevi-nuorucaisesta en ole cuullut\n    mitään. Kirjoittacaa heti, jos teillä on tietoja hänestä. En\n    ole liioin cuullut mitään siitä ainoasta, joca on vielä elossa\n    ihmiscunnan seizemästä viisaasta, eli canzellariuksesta ja\n    viisaustieteen tohtorista Carolus Berghistä, sucumme cantaisästä.\n    Sanocaa hänelle rackahimmat terveiseni ja pyyntöni, että olisin\n    äärimmäisen kiitollinen, jos hän ehtisi kirjoittaa minulle vaicka\n    vain posticortin ja ilmoittaa siinä voinnistaan.\n\n    Nyt tulikin jo sana, että on mentävä ottamaan vastaan uusia\n    haavoittuneita. Täytyy siis lopettaa. Ei sitten muuta kuin että\n    täällä on eräällä lotalla suorastaan hurmaava coiranpentu, niin\n    pieni, pehmeä, lylleröinen ja caikinpuolin herttainen, että olen\n    aivan lyöty. Corkein onneni on, cun joscus ehdin kävelyttämään\n    sitä. Talutusremmi ei pääse hetkexikään löyhälle.\n\n    Coetan kirjoittaa näin, että näkisitte minun olevan caikesta\n    huolimatta teidän reipas ja teitä aina muistava ja rakastava\n    Kerttunne\".\n\n-- Huomaatko, tuomari kysyi, Kertun sanovan \"koettavansa\" kirjoittaa\nnoin? Se ei ole siis sujunut itsestään. On tahtonut peittää meiltä\njotakin?\n\n-- Ilmeisesti, Helena-rouva vastasi. -- Kertun sydämessä asuu kyllä\nsama, ellei vielä suurempi tuska kuin meidän, mutta hän on viimeinen,\njoka sen ilmaisee. Miten saatamme ilmoittaa hänelle Kalevin kohtalosta?\n\n-- Sitä en ymmärrä. Odotamme vielä. Aika tuo neuvon Mutta papalle\ntäytyy nyt soittaa. Sanon vain Kalevin haavoittuneen, mutta ettei ole\nhengenvaaraa.\n\nSeurasi päämajan tiedonanto. \"Hyökkäys torjuttiin\".\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\n1\n\nKanslianeuvos oli kyllä ottanut huomioon mahdollisuuden, että Kalevi\nvoisi haavoittua, ehkä kaatua, mutta se oli ollut otaksuma, jolta\nvei tehon sen taustalla asuva optimistinen, fatalistinen usko, ettei\nKaleville tullut sittenkään tuollaista tapahtumaan. Kun hän nyt\npääsi poikansa kaartelevista ja epätäsmällisistä sanoista selville\nKalevin haavoittumisesta, asia muuttui hänelle henkilökohtaiseksi\ntodellisuudeksi, jossa ei entisellä optimismilla ollut sijaa.\nIstuessaan näännyttävän ahtaassa linja-autossa hän järkyttyneenä mietti\ntätä ja teki yhtämittaa vertailuja oman sukupolvensa ja nykyisen\nvälillä. Hänen ikäluokkansa kuului aikakauteen, jolloin uskottiin\nsotien vähitellen loppuvan ja niiden tulevan pian, elleivät olleet jo\ntulleet, sivistyskansojen välillä mahdottomiksi. Lisääntyvä valistus\noli aikaansaava sen. Maailmansota sitten järkytti tätä vakaumusta,\nmutta aivan olemattomaksi se ei sitä tehnyt. Vasta Stalinin hyökkäys\nSuomeen oli hälventänyt siinä suhteessa viimeisenkin ihanteellisuuden.\n\nSamoin kuin sodasta, oli käsitys henkilökohtaisesta urhoudesta alkanut\nkohdistua johonkin sellaiseen, joka kuului enemmän historiaan kuin\nympärillämme olevaan elämään. Sotilaan ammattia ei arvostettu. Upseeri\noli rauhan aikana laajoissa piireissä naurunalainen. Kanslianeuvos\nmyönsi, että koko 80-luvun radikalismille ja liberalismille oli\nantimilitarismi tunnusmerkillistä. Kun hän oli muiden mukana nauranut\nesim. Ruotsin pilalehtien, Strixin ym., sotilaihin ja etenkin\nupseereihin kohdistuvalle, loppumattomalle, purevalle pilanteolle,\nhän ei ollut ymmärtänyt siten kalvavansa henkilökohtaisen urhouden\nihannetta ja puolustustahtoa. Niinpä hän oli hämmästynyt, kun sitä oli\nkuitenkin vielä ollut, kun sitä oli esiintynyt isäin tavalla Suomen\nvapaussodassa. Yksilön nousu henkensäkin uhalla taistelemaan asein\ntai vaikka paljain käsin väkivaltaa ja vääryyttä vastaan oli korkea\nsiveellinen teko, suurin uhri, minkä voimme jalon aatteen puolesta\nantaa. Nuorison valmistaminen siihen isänmaallisen kasvatuksen kautta\noli jokaisen kansan ja kansalaisen velvollisuus.\n\nSaavuttuaan Helsingin-kotiinsa kanslianeuvoksen täytyi mennä\nvuoteeseen, sillä hän tunsi kovasti rasittuneensa linja-autossa,\njoka oli ollut niin täynnä, että matkustajia oli riippunut niputtain\njoka mutterista, kuten hän selitti saapuville kutsutulle Vanhalle\ntohtorille. \"Pahustako sinun tarvitsi lähteä sinne maalle, sillä\neiväthän siellä asu talvella muut kuin kontiot!\" tämä murisi ja määräsi\ntiukasti pysymään vuoteessa siksi, kunnes hän antaisi luvan nousta,\nmitä ei tarvinnut totoakaan pariin kolmeen päivään.\n\nTuomari Vuori oli ollut asemalla isäänsä vastassa ja hoitanut hänet\nkotiin. Isänsä hätääntyneisiin kysymyksiin hän oli selitellyt\nylimalkaisesti Kalevin voivan olosuhteisiin katsoen hyvin. Haavoja\nkoskeviin tiedusteluihin hän oli kertonut totuudenmukaisesti niitä\nolevan molemmissa jaloissa. \"Mutta kyllä Kalevista kävelevä tulee,\njoskaan ei ehkä niin norja ja nopsa kuin ennen\", hän oli sanonut.\nSilmistä hän ei ollut puhunut mitään, koska isä ei ollut nimenomaan\nkysynyt niistä; ehtisipä tuon isäparalle ilmoittaa sitten, kun tämä\nvahvistuisi. Tuomari oli tietämättään huoannut ja ollut harmaan ja\nhuolestuneen näköinen. Kanslianeuvoksen epäilevät vaistot olivat\nheränneet ja hän oli sanonut terävästi: \"Poika, sinä salaat minulta\njotakin?\" Tuomari oli vastannut kaksimielisesti, että \"pianhan pappa\nsaa itse nähdä\".\n\nMutta kun kanslianeuvos tahtoi jo kolmantena päivänä välttämättä päästä\nKalevia katsomaan, tuomari ja Helena-rouva ymmärsivät olevan parempi,\nettä hän sitä ennen saisi tietää totuuden. Muuten se yllättäisi hänet\nsairaalassa niin, että hän ehkä tulisi surussaan paljastaneeksi sen\nKalevillekin, joka ei ollut vielä niin vironnut, että olisi oivaltanut\ntilaansa täydelleen. Neuvottomina siitä, miten tämä kohtalokas ilmoitus\nolisi hienotunteisimmin tehtävissä, he saapuivat kanslianeuvoksen luo\nsinä aamupäivänä, jolloin he olivat luvanneet viedä hänet sairaalaan.\nAino oli avaamassa ja autteli heiltä päällysvaatteet hiljaisena,\nalistuvana, kalpeana. Tuomarin mentyä sisään Helena-rouva silmäsi\nAinoon tutkivasti ja järjestäessään hiuksiaan kuvastimen edessä kysyi,\noliko Aino ehkä huonostivoipa, kun oli niin kalpea. Mutta Aino sanoi\nvoivansa hyvin ja poistui hiljaa. Kanslianeuvos oli täysissä pukeissaan\nja valmiina lähtemään. Väsymys oli kadonnut, sillä ryhti oli taas hyvä\nja silmistä säteili hiukan sitä samaa tuiketta kuin Kalevillakin.\nHelena-rouva totesi, että Kalevin silmät olivat olleet perintöä eivät\nvain äidiltä vaan myös isoisältä. Vanhuksen innostuessa aatteellisesti\nhänen silmäteriinsä syttyi ihmeellinen kimmellys. Sen Helena-rouva oli\njoskus nähnyt miehensäkin silmissä -- varsinkin heidän ollessaan nuoria\nja rakastuneita sillä tavalla kuin silloin ollaan. Helena-rouva unohtui\nsilmänräpäykseksi tuohon menneeseen autuuteen.\n\n-- Luuletko Kalevin paranevan niin hyvin, että hän joutuu uudelleen\nrintamalle? kanslianeuvos kysyi.\n\nTuomari vastasi sillä omituisesti hiljaisella, väsyneellä sävyllä,\njoka oli tullut hänelle näinä päivinä ominaiseksi, ettei hän uskonut\nniin käyvän. Kalevista tulisi kyllä elinkautinen invaliidi, vieläpä\nvaikeasti vammautunut.\n\n-- No mutta jos jalat paranevat niin, että hän saattaa hyvin kävellä,\nniin eihän se nyt mikään erikoisempi vamma ole. Sen puolesta Kalevi\nvoi luoda itselleen vaikka miten hyvän uran, sotilasalaa tietenkään\nlukuunottamatta.\n\nKanslianeuvoksen ääni vaikutti hiukan kiihtyneeltä. Hänen ilmeestään\nnäkyi, että hän aavisti ja pelkäsi jotakin. Tuomari Vuori selitti:\n\n-- Niin kyllä, pappa, niin. Mutta Kalevilla on vielä eräs vamma, josta\nemme ole tahtoneet mainita, kun se ei ole aivan varma... Tai kyllähän\nse varma on, sen puolesta.\n\nTuomari vaikeni, koska häkeltyi sanoissaan. Helena-rouva tuli avuksi:\n\n-- Isoisän täytyy saada se tietää. Kalevista voi tulla heikkonäköinen,\nsillä hän on saanut kranaatinsirun ohimoonsa...\n\n-- Nyt ymmärrän, sanoi kanslianeuvos, mihin pyritte. Sanokaa suoraan,\nonko Kalevi menettänyt näkönsä?\n\n-- On, tuomari kuiskasi; -- ei vain näköänsä, vaan molemmat silmänsäkin.\n\nVanhus painoi sydämensä kohtaa ja valahti valkeaksi. Helena-rouva\nriensi hänen luokseen, mutta hän nosti torjuvasti kättään. Sitten\nkyyneleet alkoivat vuotaa ja huulet vavista. Salatakseen tuskaansa\nvanhus nosti kädet kasvoilleen ja painui kumaraan. \"Aequam memento\nrebus in arduis servare mentem non solus in bonis\", hän kuului\nmutisevan. Sitten hän sai hillityksi itsensä, suoristihe ja sanoi:\n\n-- Voi, että olen niin vanha!\n\n-- Kuinka niin? tuomari kysyi sanoakseen jotakin.\n\n-- Jos olisin nuorempi, voisin toivoa saavani kauan tukea Kalevia sillä\ntaipaleella, jolle hän nyt on lähtenyt. Millä mielellä hän on?\n\n-- Hän tuskin on vielä täysin tietoinen kohtalostaan -- on ollut\ntyrmiössä näihin saakka ja heräilee vasta. Puhe ei vielä luonnista,\nmiten sen sitten käynee. Sitäpaitsi hänen päänsä on niin paksussa\nkääreessä, ettei hän pääse koettamaan silmiään. Pappahan tietää,\nettä senkin sormen päätä voi särkeä, joka on leikattu pois. Kalevi\ntodennäköisesti ei tiedä, että on menettänyt silmänsä, koska on\ntuntevinaan niiden olevan kuin tavallisesti ja \"näkee\" niillä kuten\nennenkin.\n\nKanslianeuvos nyykäytti ymmärtäneensä ja nousi. Hän tahtoi lähteä heti.\nSoitettuaan Ainon saapuville hän käski hankkia auton, mutta silloin\nAino ilmoitti Riihisen jo olevan odottamassa. \"Mimmi kun tiesi autoja\nolevan nykyisin vaikeaa saada, niin hän lähetti jo aamulla sanan\nRiihiselle, että kanslianeuvos tarvitsee häntä näihin aikoihin\".\n\nLähdettiin. Riihinen tervehti ja puheli:\n\n-- Hyvä oli, että kanslianeuvos tuli pois sieltä huvilasta, sillä\nvaikka ne olisivat miten laitettuja nuo kesähuvilat, niin mieluummin\nminä asuisin pakkasella tuohikontissa kuin niissä. Katselin\nrakennustanne hiukan silloin, kun vein teidät sinne, ja huomasin, että\nharakanpesä on tiivis siihen verrattuna.\n\n-- Mitä Riihinen nyt höpisee? kysyi kanslianeuvos.\n\n-- Sitä minä vain, että siinähän oli vinninportaiden aukko yläpäästä\nkokonaan peittämättä. Kun portaat lähtevät tuvasta tai salista tai\nmiksi tahdotte tuota huonetta sanottavan, eikä ovea ole muualla kuin\nalapäässä, niin sehän on samaa kuin jos uskoisi yhden oven kykenevän\nerottamaan lämpimän ja pakkasen.\n\n-- Miksi ei Riihinen sitten sanonut, kun kerran huomasitte asian? kysyi\ntuomari.\n\n-- Ajattelin, että kylläpähän älyätte sanomattanikin, kun tulee\npakkanen. Kalevi-herrako se on haavoittunut?\n\n-- Niin on\n\n-- Onko pahasti?\n\n-- Kyllä on. Ei hänestä tule enää sotamiestä.\n\n-- Ei tule minunkaan Pekastani -- hänestä näet, nuorimmastani, jonka\nauto tämä on.\n\n-- Onko hänkin haavoittunut?\n\n-- On.\n\n-- Pahasti?\n\n-- Niin pahasti, ettei pahemmasta enää apua. Sen repi kranaatti niin,\nettei jäänyt kuin riekaleita. Olipahan siinä, että viitsivät nähdä\nlähettämisen vaivan. Paketissa hän olisi mukavammin tullut kuin arkussa.\n\n-- Pekka-vainajan ruumis on siis jo täällä?\n\n-- On. Ensi sunnuntaina se siunataan sankarihautaan.\n\n-- Missä aselajissa Pekka palveli?\n\n-- Se oli korohoromies, sellainen, joka nakuttelee pystyputkesta\nkaarikranaatteja. Niitä tappovälineitä ei ollut vielä minun ollessani\nkaartissa.\n\n-- Mitä silloin oli?\n\n-- Ei muita kuin pertankka ja siinä pistin. Tykkiväki oli erikseen.\nKonekivääreitä ei ollut vielä silloin piru neuvonut rakentamaan. Kai\nse vuntierasi oikein ajan kanssa, miten tuosta saisi vasta eri purevan\nkojeen, jolla sitten ristityt Jumalan nimeen surmaisivat toisiaan ihan\ntukussa. Ei näy nousseen kuin kahteen kymppiin. Kiitoksia! Pääseekö\nkanslianeuvos sieltä ulos? Niinpähän työntyy kuin kontio korsustaan.\nJos tarvitsette autoa, niin sanokaa Mimmille, sille huushollaskalle,\njotta käskeä minua. Se tietää, mistä minut tapaa. Soh, ruuna!... Kah,\nkun vanhalta muistilta luulin tässä olevan hevosen edessä. Ei sitten\nmuuta kuin näkemiin ja lusikka pohjaan! Kalevi-herralle vanhan Riihisen\nlohduttavat terveiset, että huomenna menee jo hiukan paremmin kuin\ntänään.\n\n\n2\n\nAnja eli kuin unessa, jossa kauhunkuvat kulkivat loppumattomana\nnauhana hänen editseen. Hänen täytyi tahtomattaankin katsella niitä,\nvieläpä olla ammattinsa vuoksi saapuvilla ja auttamassa, kun niiden\nyksityiskohdat oikein revittiin ja kaivettiin nähtäville. Olisi\nluullut, kun katsoi hänen olemustansa, joka oli kuin hento kukka tai\nvirpi, että hän oli liian heikko kestämään kaikkea, mitä sota vaati\nsairaanhoitajattarelta, mutta ne, jotka tunsivat Anjan, tiesivät\ntodistaa päinvastaista. Tosiasiassa Anja oli uskomattoman sitkeä ja\nuupumattoman altis.\n\nTultuaan Helsinkiin ja osakuntaan hän oli aluksi värissyt\narkuudesta, sillä tämä uusi ympäristö, josta hän oli niin paljon\nhaaveillut kaukaisessa karjalaisessa kodissaan, pienessä hiljaisessa\nkaupungissaan, oli osoittautunut hänen hermoilleen liian äänekkääksi,\nsuureksi, varmaksi ja mahtavaksi. Sitäpaitsi Anja oli tavannut siitä\nmielestään liian vähän -- kai siksi, että oli odottanut liian paljon\n-- sitä aatteellisuutta ja ihanteellisuutta, joka oli hänen sielunsa\nkaikupohja ja haaveidensa keskeinen kohde. Vasta oltuaan siinä jonkin\naikaa ja tutustuttuaan Akateemisessa Karjalaseurassa, ylioppilaiden\nkristillisissä ym. yhdistyksissä, osakunnassa jne. lähemmin uusiin\naatesiskoihinsa ja -veljiinsä hän oli huomannut heissä vallitsevan\nsaman tunnehehkun, mikä paloi hänen omassa rinnassaan. Tosin oli\ntoisenkinlaista suhtautumista elämään, kuten oli ymmärrettävää niin\nsuuressa yksilöjoukossa -- boksierotiikkaa, oudostuttavaa vapautta\nseurustelutavoissa eri sukupuolten välillä jne. --, mutta tämä oli\nAnjan mielestä pienelle vähemmistölle kuuluvaa. Verrattomasti suurin\nosa ylioppilasnuorisosta oli ja eli saman isänmaallisen hurmion\nvallassa kuin Anja ja suhtautui tulevaisuuteen sen valossa. Sen\njohtajat julistivat, että yksilöllisyyden ja tämän oikeuksien aika\noli nyt loppunut ja että oli alkanut uusi aika, joka päinvastoin kuin\nentinen asetti yhteisön ja isänmaan edut kaiken yläpuolelle ja vaati\nyksilöä alistumaan ja oman onnensakin uhalla vain palvelemaan niitä.\n\nTämä kosketti siihen, mikä Anjassa oli luontaisinta: palvelemisen\nhenkeen. Tämä oli ilmennyt hänessä lapsuudesta saakka, synnynnäisenä\nominaisuutena, mutta korkeammassa, kiihkeämmässä määrässä kuin\nmitattuna tavallisen naisellisuuden mukaan. Kun akateeminen nuoriso\nomaksui Suur-Suomi-ohjelman, jonka se oli johtajiensa kautta perinyt\nitsenäisyystaistelun ja Uuden Päivän intomielisiltä kannattajilta,\nmiehiltä, jotka olivat liian pian väsähtäneet ja väistyneet syrjään,\nAnja kuten lukemattomat muut tunsi saavansa siitä sen suuren aatteen,\njota nuoriso aina kaipaa voidakseen kohota aikansa yläpuolelle ja\nnähdä pilvien taa. Ellei sillä tällaista suurta aatetta ole, se\nollen herkkä painuu helposti matalaan aatteettomuuteen ja harhautuu\ntyydyttämään nälkäänsä ravalla kuten tuhlaajapoika. Väristen pyhistä\nisänmaallisista tunnoista tämä karjalaisneito omaksui aatteen suuresta,\nvapaasta Suomesta, johon vihdoin kuuluisi Karjala kokonaisuudessaan,\ntuo laulujen, muinaiskulttuurin ja kalevalais-kansallisen romantiikan\nKarjala, jota hän palvoi hurmioituneella, uskonnollisella hartaudella.\n\nYksilön antautuminen unohtaen itsensä yhteisön ja isänmaan palvelukseen\nvastasi myös Anjan käsityksiä kristityn velvollisuuksista. Hänen\nvanhempansa ja hän itsekin olivat olleet kreikkalais-katolisia, mutta\nolivat sitten siirtyneet luterilaisuuteen, koska tämän opetus oli\nalkanut yhä enemmän tyydyttää heidän kaipuutaan. Tällöin he olivat\ntuoneet mukanaan jotakin siitä lapsenomaisesta mystiikasta, jota\nkreikanuskoisissa karjalaisissa siellä täällä on ja joka ikäänkuin\nhienona autereena hämyttää ankarat dogmit salaperäiseksi runoudeksi\nihmisen ymmärrystä ylempänä olevista ainoisista asioista. Uskonnollinen\nja isänmaallinen tunne-elämä sulautuivat Anjassa yhteen niin, että\npalvoi hän Jumalaa, isänmaata tai Karjalaa, toimintaan heräsivät samat\ntunteet ja hän koki kaikilla kolmella taholla samat ihanasti ravitsevat\nmystilliset elämykset. Ekstaasi, hurmio, oli sana, joka sai Anjan\nsäpsähtämään sattuessaan hänen kohdalleen, sillä hän tunsi joskus\njoutuvansa sen valtaan, jopa halusikin sitä. Siitä näet hänen sieluunsa\nsiivilöityi salaperäistä onnea, jota hän ei tiennyt kokeneensa mistään\nmuusta.\n\nTämä isänmaallis-kansallinen ja runollis-karjalainen hurmio, joka\nväreili hänen sielussaan eräänlaisena Karjalan kesäisten salojen\nsinipunervana terhenenä, oli sulattanut itseensä sen vienon\nvarhaiserotiikan, joka Anjan vartuttua neidoksi alkoi huokua hänen\nsieluunsa suloista levottomuutta. Anja tuskin huomasi sitä, sillä se\nei ollut niin voimakasta, että olisi kaivannut omaa erikoisnimeänsä.\nSe vain kiihdytti hänen romanttista hurmiotaan ja syvensi hänen\nekstaattista nautintoaan. Elämän todellisuus, jonka näkemistä tältäkin\npuolelta hän ei voinut välttää, liukui ohitse jättämättä pysyvää\nkuvaa, tai jos jätti, niin muuntui vähitellen Anjan omien haaveiden\nmukaiseksi eli irtautui kaikesta, mikä siinä oli ehkä veren kuumuutta\nja luonnollista intohimoa. Ja kuitenkin Anjan katse, ilme, koko\nhento olemus, jonka naiselliset muodot olivat silti hyvin selvät ja\npuoleensavetävät, ilmaisivat jotakin, joka sävähdytti oudosti ja\nsyvästi miehuuden ensimmäiseen asteeseen noussutta nuorukaista. Anja\noli pian Helsinkiin tultuaan huomannut sen, mutta se oli herättänyt\nhänessä tunteen, jossa oli enemmäksi kuin puoleksi jonkinlaista\nmystillistä kauhua. Hän ei ollut vielä kertaakaan syttynyt edes siihen\nvienoon haaveiluun, joka kuuluu tyttövuosien suloisimpiin muistoihin,\nvaan oli arkana livahtanut syrjään tämän tunteen tieltä, kun se joskus\noli kulkenut häntä kohti. Tällä asteella hän oli kohdatessaan Kalevin.\n\nKalevi oli jokseenkin tarkoin Anjan miehinen vastine. Hänkin\noli jo konventtiluokillaan omaksunut ikäpolvensa romanttisen,\nkansallis-isänmaallis-valtiollisen ja valtakunnallisen ohjelman,\nvieläpä niin fanaattisesti, että siitä oli tullut, mikäli sellaista\nsaattaa sanoa hänen iässään olevan, hänen maailmankatsomuksensa.\n\"Suomi suureksi, Viena vapaaksi\" ei ollut hänelle pelkkä lauseparsi,\njolle naurettiin, vaan sisälsi vakavan siveellisen velvoituksen. Hänen\ntultuaan ylioppilaaksi tämä suunta vain vahvistui, sillä hän joutui nyt\npiireihin, joissa oltiin tässä suhteessa veteraaneja eikä kaihdettu\naatteen ajamisessa jyrkimpiäkään keinoja. Tästä antautumisesta aatteen\nvietäväksi niin kokonaan, ettei muille harrastuksille juuri jäänyt\nsijaa, ja lisäksi siitä, että Kalevi vielä nuorukaisena \"rakasti\näitiään\", so. löysi itsetiedottomasti kauniin, nuorekkaan äitinsä\nseurasta sen tyydytyksen, jota hänen vielä heräämätön sukupuolinen\nsielunelämänsä vain saattoi tarvitakaan, johtui, ettei Kalevilla ollut\nkouluaikanaan tyttötovereihinsa mitään muita suhteita kuin ystävyys.\nVasta ylioppilaana hän yhtäkkiä tunsi sielussaan valtavan voiman, joka\nhuumasi hänet ja tempasi mukaansa kuin myrsky lehden.\n\nKalevi ehti ylioppilaana nähdä paljon nuoria naisia ennenkuin tunsi\nmitään tällaista. Kun hän sitten tutustui Anjaan, tuo salaperäinen,\nväkevä voima, rakkaus, valtasi hänet heti, ikäänkuin hän olisi\nodottanut kaikki vuotensa vain Anjaa ja tämä ollut hänelle sallimuksen\nvasituisesti määräämä. Hän tuijotti Anjaan kuin tyrmistyneenä,\nmuistamatta aluksi, missä oli, ja hänen silmiinsä syttyi niissä ennen\nesiintymätön kimmellys. Kun Anja, myös oudosti herpautuneena kuin\nolisi hänen sydänhermonsa värähtänyt ja hän sen johdosta tuntenut\nhengästyvänsä, ojensi hänelle kätensä, hän ei muistanut laskea sitä\nirti, vaan piti ja piti sitä niin kauan, että Anja punehtui ja irroitti\nsen väkisin. Siitä silmänräpäyksestä alkaen Kalevi kohteli Anjaa kuin\nomaansa ja Anja alistui tähän kuin se olisi ollut itsestään selvä,\ntähtiin kirjoitettu asia. Jo ensimmäinen keskustelu sujui luontevasti\nja helposti kuin he olisivat olleet lapsuudentovereita. Kun he\nkatsoivat toisiaan silmiin, olivat väliltä kaikki verhot pudonneet\nja he saattoivat nähdä sielun pohjaan saakka. Ohjelma, jota tuossa\ntilaisuudessa esitettiin, jäi heiltä näkemättä ja kuulematta. Kun Anja\nlähti pois, seurasi Kalevi häntä kuin se olisi ollut hänen itsestään\nselvä oikeutensa. Heidän toverinsa katsoivat heidän jälkeensä ja\naavistivat olleensa läsnä sielundraamassa, joka merkitsi molemmille\nkoko elämää. Hekin tunsivat siitä häivähdyksen ja tämä oli niin vakava,\netteivät he voineetkaan hymyillä, kuten aikoivat, vaan tunsivat\nvapisevansa sielullisesti.\n\nSaatettuaan Anjan kotiin Kalevi kulki kuin hurjistunut katua sinne,\ntoista tänne, sydämessä niin kuohuva onnentunne, että hänen oli\nvaikeata olla huutamatta sitä julki. Tultuaan kotiin ja mentyään\nvuoteeseen hän lepäsi silmät auki ja tuijotti hämärään. Yhtäkkiä hän\npurskahti itkuun ja painoi tyrskien päänsä pielukseen. Hänen hartiansa\nvapisivat niin, että vuode tärisi. Helena-rouva, joka aina valvoi\nja odotteli lastensa tuloa kotiin, kuuli Kalevin huoneesta jotakin\nepätavallista ja saapui katsomaan, luullen hänen olevan sairas.\n\"Kalevi, mikä sinun on?\" hän kysyi huolestuneena ja laski kätensä hänen\nhartioilleen. Silloin Kalevi lakkasi tärisemästä ja kääntyen äitinsä\npuoleen hymyili kauniisti. Keväthämyisessä yössä hänen hampaansa\nloistivat valkoisina ja silmistä tuikki tähtimäinen kimmellys. \"Äiti,\nei minua mikään vaivaa -- tai oikeastaan kyllä. Itken tässä kuin hoopo\nvain siksi, että olen niin onnellinen\". -- \"Nytkö se on siis tullut?\"\näiti oli kysynyt hiljaa. -- \"Niin, äiti, nyt se on tullut, se, jonka\ntodella tunnen elämäni suurimmaksi onneksi\". -- \"Tiesin sen tulevan ja\nolen odottanut sitä!\" äiti huokasi; \"ota vastaan Jumalan lahjana ja\npidä se puhtaana. Nyt en kysy enempää\". -- \"Ooh -- kerron kyllä sinulle\nkaikki, tämän kuten muutkin asiat\". -- \"Mikä hänen nimensä on?\" --\n\"Anja, Anja, Anja, Anja Tuuliala! Eikö se ole kuin laulua?\"\n\nMutta Anja oli polvillaan vuoteensa ääressä ja puhui Jumalalle\nsanattomia sanoja ja loputtomia ajatuksia siitä, mitä hänelle oli tänä\niltana tapahtunut. Mitä se oli? Oliko salama iskenyt hänen sieluunsa\nja piirtänyt sinne lähtemättömästi tuon nuorukaisen kuvan, vaikka hän\noli nähnyt tämän vasta ensimmäisen kerran? Tämäkö siis oli se ikuinen\nhaava, jonka salama oli hetken työnä lyönyt hänen sydänpuuhunsa? Hänen\nsilmänsä loistavat tuolta jostakin... Miten kummallista, selittämätöntä\nvetoa Anja tunsi Kalevia kohtaan. Niin, hänen nimensähän oli Kalevi,\nKalevi, Kalevi Vuori. Tämä on siis rakkautta. Se on suloista... Siinä\non iloa, mutta sitä ilmaisevat parhaiten kyyneleet; siinä on viemaavaa\nantautumisen ja rajatonta palvelemisen halua; siinä on kaikkea, mitä\nvoin ajatella kaunista ja hyvää, mutta lisäksi siinä on sydäntä\nvärisyttävää hunajan makeutta, olevaisuuden ihaninta tuoksua... Oi\nJumala, mitä nyt ajattelenkaan! Suo se anteeksi, jos se on syntiä,\nmutta salli minun vielä kerran tuntea sen tuulahdusta, sen pyörryttävää\nviriä veressäni. Se on minulle kokonaan uutta -- minä sekä halajan että\npelkään sitä. Kalevi? Hänkö on minulle sallittu? Elämä on niin outoa ja\ntäynnä tutkimattomia käänteitä, että pelko värisyttää sydäntäni. Mutta\nKalevin kanssa en pelkää...\n\nMolempien samanlaisuudesta siinä, ettei heillä ollut mitään eroottisia\nkokemuksia, ei sielullisia eikä käytännöllisiä, johtui, että he\njoutuivat ujoina kuin lapset yhdessä hankkimaan niitä. He edistyivät\nsiinä suhteessa hitaasti, sillä vaisto kuiskasi, että kuta vähemmän he\npaljastivat toisilleen sitä, mikä vivahti vietiltä, sitä puhtaampana ja\nhienompana heidän suhteensa säilyi. Anja oli jo luonnostaan torjuvainen\nja suorastaan pelkäsi kaikkea, mikä meni vähänkään liian pitkälle.\nSitäpaitsi hän pelkäsi itseään, sillä hän oli Kalevin sylissä joskus\ntuntenut unohtumista, joka siirsi hänet harkinnan ulkopuolelle.\nSiksi hänen hennot, sirot kätensä sangen pian kohosivat kieltämään\ntai lykkäämään pois tai estämään liikaa läheisyyttä. Kalevi taas\noli ritarillinen luonne, joka mieluummin tahtoi säilyttää aarteensa\neheänä ja koskemattomana kuin liialla rohkeudella ja maltittomuudella\nehkä särkeä sitä, mikä siinä oli haurainta ja utuisinta, mutta\nsamalla myös hienointa ja kallisarvoisinta. Hänen isänsä, jolle hän\nsamoin kuin äidilleen avomielisesti puhui kaikista asioistaan, sanoi\nhänelle kerran toverillisesti, mutta juuri sillä tavalla, jota Kalevi\ntiesi isänsä käyttävän tahtoessaan erikoisesti vaikuttaa poikaansa:\n\"Kuule, Kalevi, kai muistat ja tiedät, että miehen tulee hillitä\nitsensä. Jos mies saattaa naisen liian pitkälle, niin hän, vaikka syy\nonkin hänen, alkaa halveksia uhriansa. Rakkaus tuhoaa itsensä sillä\ntavalla\". -- \"Ole huoletta, isä!\" Kalevi oli vastannut ja ollut hiukan\nloukkaantunut. \"Kaikkea tuo isä ajatteleekin...\" Kesällä isoisän\nhuvilassa, kuljeskellessaan Anjan kanssa luonnossa, hän kuitenkin\nheräsi muistamaan isänsä sanat ja ymmärsi niiden aiheellisuuden.\n\n\n3\n\nPaljon tällaista vilahti Anjan mielessä, kun hän laitteli Kalevia\nkuntoon, vastaanottamaan kanslianeuvosta. Heidän tarinansa oli ollut\npelkkää aurinkoa, niin pelkkää, etteivät he olleet tulleet vakavasti\najatelleiksi ukkospilvien olevan sittenkin tosiasioita, joita ei\nelämässä voi sivuuttaa. Ne syntyvät maan ja taivaan sähköstä, ne\nlatautuvat ja purkautuvat, eikä ihminen voi muuta kuin alistua niiden\nvoimaan. Sodan uhkaa he eivät sittenkään ottaneet vakavasti. Kunnes se\neräänä päivänä oli tosiasia.\n\nSilloin Anja oli tuntenut siirtyvänsä todenteolla siihen elämään,\njota oli hurmioituneissa isänmaallisuushaaveissaan kuvitellut, eli\nluopuvansa kokonaan yksilöllisestä onnestaan ja antautuvansa vain\nyhteisön ja aatteen palvelukseen. Hän oli hyvästellyt Kalevin mielessä\nse mahdollisuus, että näki tämän ehkä viimeisen kerran, mitä kuitenkaan\nei toisaalta uskonut, koska sitä, mikä on terveyttä ja voimaa uhkuvana\nedessä, ei voi mielellään kuvitella kuolleeksi, ja koska luotti siihen\n-- tietämättä kyllä, millä perusteella --, ettei tuota onnettomuutta\nollut sallittu hänelle. Hän antautui isänmaalliseen työhönsä\npalavalla innostuksella, uskoen vastoin kaikkia järkisyitä Suomelle\nnyt avautuneen sen kohtalonhetken, jota se tarvitsi päästäkseen\ntoteuttamaan kutsumustaan eli kohoamistaan pohjolan suureksi,\njohtavaksi valtakunnaksi. Hän ei lannistunut luovutustaistelun päivinä,\nvaan uskoi sokeasti Mannerheimin linjaan, jota kuvitteli pilviä\nhipovaksi, ylipääsemättömäksi muuriksi. Sen suojaan pysähdyttäisiin\nja siitä torjuttaisiin kaikki perivihollisen hyökkäykset. Kun sitten\nilta illalta alkoi toistua aina sama lyhyt \"hyökkäys torjuttiin\", Anjan\nsielun täytti voitonriemu.\n\nTämän haltioituneen mielialan ollessa parhaassa nousussaan ja\nrintamaraporttien kertoessa kymmenien hyökkäysvaunujen tuhoutumisesta,\nAnja joutui vastaanottamaan Kalevin. Ellei hänellä olisi ollut\nhurmioitunutta isänmaallista alttiutta tukenaan, hänen olisi ollut\nvaikeata tätä iskua kestää, mutta kun se täytti hänen sydämensä ja\nkun häntä vallitsi rajaton uhrivalmius, hän jaksoi alistua. Tätä\nhelpotti vielä hänen palava uskonnollisuutensa, jonka käsky oli selvä\nja tinkimätön: oli riisuuduttava alastomaksi yksilöllisen onnen\nmuruistakin ja uhrattava ne kaikki yhteiseksi hyväksi; ystävän edestä\noli annettava korkeinkin uhri, henki, jos niin vaadittiin. Siihenhän\nSuomen koko nuoriso oli epäröimättä valmistunut -- miksi ei sitten\nhän, Anja? Kun tähän tuli lisäksi rakkauden luoma polttava sääli, Anja\ntunsi Kalevia hoitaessaan suorittavansa pyhää tehtävää, täyttävänsä\njuuri sitä kutsumusta, joka määräävänä, ohjaavana voimana asui hänen\ntietoisuudessaan. Ja eikö tästä riisuutumisesta, luopumisesta kaikesta,\nsittenkin säteillyt hienoa, surumielistä onnea, joka siivilöityi\nkalpeana kajastuksena sumupilvien lomitse hänen sieluunsa? Olihan\nhänen rakas Kalevinsa vielä elossa, tuossa hänen hoidettavanaan,\nolentona, joka tarvitsi hänen rakkauttaan vain kipeämmin kuin ennen.\nKuka tietää, mitä sisäistä valoa häneen voi syttyä korvaukseksi silmien\npimenemisestä, ja mitä erikoislaatuista onnea siitä voi koitua,\nsellaista, joka olisi muuten, silmien pysyessä näkevinä, jäänyt\nkehittymättä.\n\n-- Anja!\n\nKalevi sanoi sen nyt selvästi, joskin vielä jäykästi. Kielen\nhalvautuminen oli alkanut vähentyä sitten, kun silmät oli leikattu\nja tyrmäys oli yhä enemmän haihtunut. Saattoi jo päätellä hänen\nsaavan puhelahjan takaisin. Hän harjoitteli puhumista ahkerasti,\nväsyksiin saakka, ja sai yhä paremmin ilmaistuksi ajatuksiaan. Anja\nvapisi joka kerta, kun Kalevi alkoi puhua, sillä hän pelkäsi hänen\nkysyvän silmistään. Toisaalta ei tuota hetkeä, jolloin hän oli saava\ntietää totuuden, voinut enää juuri siirtää tuonnemmaksi. Lääkäri\noli sitä mieltä, että se oli sanottava jo seuraavan kerran kääreitä\nmuutettaessa. Hänen luulonsa mukaan Kalevi tuli kestämään iskunsa kuin\nmies; sen näki jo hänen ruumiinrakenteestaan.\n\nLeuan haava, jonka lääkäri oli ommellut uudestaan, parani nopeasti.\nSe tuli kyllä rumentamaan kasvoja sikäli, että alahuulta oli täytynyt\nkuroa kireälle, se kun ei olisi muuten yltänyt; sirpale oli näet\nrepäissyt suupielen kohdalta aika palan. Tämä se myös haittasi puhetta.\nMutta kun hänen partansa oli nyt ajeltu, saattoi päätellä, että tuo\nhuulen kireys voi toisaalta vaikuttaa edullisesti, koska Kalevin ehkä\nliian pehmeä ilme siitä koveni, muuttuipa melkein tuimaksi. Pohkealihas\ntuli paranemaan niin, että jaksaisi kyllä suorittaa tehtävänsä, mutta\npolvilumpio oli pahempi juttu. Vasta sen eheydyttyä voitaisiin sanoa,\ntulisiko se täyttämään tehtäväänsä.\n\nKalevi muisteli melkein taukoamatta sotaa, luovutustaistelua, kaikkea\nsitä uutta ja kauheaa, mitä oli joutunut kokemaan. Miten toisenlaista\ntuo kaikki oli ollutkaan kuin hän oli kuvitellut. Hänen täytyi oikein\nhymähtää. Mutta vaikka pelko täytti kaikkien mielen, niin ylen harvat\nantoivat sille valtaa. Kalevi saattoi todeta rehellisesti, ylpeästi,\nettei siinä suhteessa ollut ilmennyt uutta, sillä kaikki olivat\ntäyttäneet velvollisuutensa juuri niinkuin olivat aikoneet ja oli\nodotettu. Suomen poikain vertaisia sotureita ei ollut, kertakaikkiaan\nei. Eikä hän itse ollut ollut muita huonompi. Sen hän rohkeni sanoa,\nvaikka oli kyllä jäävi puhumaan itsestään. Tarmokkaasti hän oli\ntoiminut ja suorittanut tunnontarkasti kaikki käskyt ja tehtävät siihen\nsaakka, kunnes... Niin, se oli ollut vain yksi ainoa kirkas leimaus,\nhuumaava räjähdys, ja sen jälkeen täydellinen unohdus, pimeys. Hänellä\nei ollut siltä hetkeltä pienintäkään muistoa kivusta, iskun tuottamasta\ntuskasta, ei, vaan ainoa muistiin jäänyt asia oli tuo räjähdys ja\nrintaman ukkosena pauhaavan jylyn yhtäkkiä tapahtunut katkeaminen\nsäriseväksi epäsoinnuksi, joka oli sekin kohta sammunut.\n\nSitten? Niin, sitten hän oli herännyt täällä sairaalassa. Hän oli\nymmärtänyt tulleensa pahoin haavoittuneeksi ja saaneensa kestää\nleikkauksen. Tajunta oli alkanut kajastaa kuin päivä pimeän yön\njälkeen, muisti palautua ja järki harkita. Hänestä oli tuntunut\nihmeeltä, että Anja oli sattunut hänen hoitajakseen. Sattunut?\nOliko varmaa, että tässä oli kysymyksessä sattumus? Ehkä sen oli\nnäin järjestänyt sallimus, tuo selittämätön voima, joka oli jo\nensimmäisessä silmänräpäyksessä heidän tavatessaan ilmoittanut\nheidät erottamattomasti toisilleen kuuluviksi. Se oli ollut kuin\nyliluonnollinen ilmoitus, mikäli Kalevi saattoi ymmärtää, -- tuollainen\nmielen leimahtava kirkastuminen, joka tuntui ruumiillisestikin\nhienona väristyksenä kuin olisi galvaaninen virta järsinyt jokaista\nlihassäiettä. Tuo mahti se oli saattanut hänet Anjan hoitoon. Varmuus\nja kiitollisuus siitä, että näin oli, oli liikuttanut häntä niin,\nettä hänen oli täytynyt itkeä. Ja liikutus oli yhä kohonnut hänen\ntuntiessaan isän ja äidin tulleen saapuville. Kuinka armollinen Jumala\nonkaan ja rajaton hänen hyvyytensä. Huolimatta siitä ruumiillisesta\nkurjuudesta, jonka vallassa siinä makasi, Kalevi oli tuntenut Anjan,\näidin ja isän läsnäolosta sanomattoman suurta, lempeästi paistavaa\nonnea, yhtä suurta kuin silloin, kun rakkaus oli lehahtanut liekkiin\nhänen sydämessään, mutta toisenvivahteista, keväisen iltaruskon ja\nsilloin mailla lepäävän surumielisyyden sävyttämää. Oli siunattu asia,\nettä onnea oli niin monenlaista.\n\nItkiessään siinä ja toivoessaan, ettei kukaan sitä näkisi, Kalevi oli\nalkanut tuntea silmissään jotakin outoa. Hän muisti hyvin, minkälaista\nitkeminen oli -- kuinka kyyneleet lähtivät herkästi vierimään luomien\nnenänurkasta alas poskille tai, jos sattui olemaan makuulla, jäivät\nluomien väliin silmämunan päälle ja kokoontuivat siihen niin kauan,\nkunnes täyttivät sen ja vierähtivät silmien ulkonurkasta ohimoille.\nMaatessaan selällään hän tunsi nyt, kuinka kyyneleet todellakin\nkokoontuivat silmiin kuten ennen, mutta eivät silmämunan päälle, vaan\nsen alle, kuopan pohjaan, jossa ne tuntuivat -- kai suolansa vuoksi\n-- kirvelevänä, polttavana karvasteluna. Niitä kokoontui yhä enemmän,\nniin paljon, että Kalevi tunsi selvästi pian koko silmäkuopan täyttyvän\nniinkuin siinä ei itse silmää olisi ollutkaan. Nyt kuopat olivat täynnä\nja vasta nyt kyyneleet lähtivät virtaamaan alas ohimoita ja pitkin\nposkia.\n\nOli kuin uusi kranaatti olisi iskenyt Kaleviin. Hän tunsi herpautuvansa\nkauhusta ja makasi kauan ryhdittömänä kuin maahan pudonnut lanka. Vain\najatus työskenteli kuumeisesti. Hän muisti nyt heti tajunnan palattua\ntunteneensa silmäluomissaan jotakin outoa. Oli kuin ne olisivat\nluhistuneet ja niitä olisi ollut vaikeata liikuttaa -- kuin olisi\nalapuolella ollut jotakin karkeaa, joka olisi koskenut niihin toisin\nkuin silmän sarveispinta. Niin sen täytyi olla. Kuta enemmän hän asiaa\najatteli, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli. Mitä vartenpa muuten hänellä\nolisi silmillään tällainen tukeva side? Ei ollut epäilystäkään: hänen\nsilmänsä olivat menneet.\n\nTodettuaan tämän lopullisesti Kalevi taas makasi kuin tyrmäytyneenä,\nkykenemättä tuntemaan ja ajattelemaan. Äskeisen lempeän onnenpaisteen\neteen oli äkkiä pudonnut esirippu, joka sulki pois kaiken valon,\nniin ettei himmeintäkään kajastusta päässyt siivilöitymään mistään\npäin. \"Miten julma oletkaan, Jumala!\" Se sana alkoi sitten salamoida\nkalevantulena tuolla pimeyden taustalla eikä lakannut, vaan leimahteli\nyhä uudelleen kuin peruuntumattomana tuomiona. Vähitellen sitten\ntyrmistys lieveni ja ajatus alkoi toimia. Ja ensimmäinen kysymys oli,\ntietääkö Anja, tietävätkö isä ja äiti?\n\nSiinä samassa hän ymmärsi, ettei saisi milloinkaan enää nähdä Anjaa\nruumiillisilla silmillään eikä siis siten ihailla hänen kauneuttaan.\nAnjan muoto tulisi säilymään hänen mielessään sellaisena kuin hän\noli nähnyt hänet tähän saakka eli siis aina nuorena ja kauniina. Hän\nmuisti nyt sitä ajatellessaan Anjan kasvot täydellisesti -- hänen\notsansa, kulmakarvansa, pitkät, kullanväriset silmäripsensä, suuret,\nhaaveilevat, siniharmaat silmänsä, hienosti kaartuvan nenänsä,\nvähimmästäkin mielenliikutuksesta värisevät huulensa, ja kehyksinä\nvaaleat, kimmelteiset, suortuvaiset hiukset, jotka saattoivat olla\nkuin utupilvi. Kalevi tiesi menettäneensä silmänsä, mutta totesi nyt\nsanomattomaksi huojennuksekseen, ettei hän silti ollut menettänyt\n\"näköänsä\" sielullisessa merkityksessä. Kaiken, mitä hän oli tähän\nsaakka nähnyt: olevaisuuden kauneuden, elämän ilmiöt, ihmisten\nmoninaisuuden, mikroskooppisenkin elämän, paljon, paljon, tarkoin\najatellen ja tutkien riittävästi muodostamaan sangen täydellisen\nkuvan siitä keskiöstä, jossa hänen elämänsä tulisi kulumaan, hän\nomistaisi katoamattomana kuvana. Olisipa hänellä vielä se etu, ettei\ntuo kuva vanhenisi, vaan pysyisi aina sellaisena, yhtä tuoreena\nja himmentymättömänä, kuin oli ollut painuessaan kerran hänen\ntajuntaansa. Aina kun hän muisteli Anjaa, hän näkisi tämän ilmeen,\nkun hän pelästyneenä, väristen kauhusta, joka silti oli suloista\nnautintoa, koetti torjua Kalevin rajuja suudelmia, joiden valtaan\nkuitenkin ihanasti raueten lopuksi silmät ummessa antautui. Hän näkisi\nisoisän huvilan rannan, sen puhtaan hiekan, auringon kimalluksen\nulapan aalloissa ja keinuvat kaislat, näkisi Kertun ja Anjan tulevan\nuimapuvuissaan ja unohtuisi katselemaan Anjaa, joka ujoilisi ja\npunehtuisi hänen edessään. Sitten he uisivat yhdessä ja antaisivat\nonnen aaltojen keinuttaa heitä, kuten olivat tehneet viime kesän\nautereisina hellepäivinä. Mitä siitä, jos hän ei nähnytkään enää, jos\nsokeus tuotti erinäisiä ulkonaisia hankaluuksia, kun hänellä oli tuo\nkaikki jo nähtynä, varastoituna, omana. \"Miten hyvä oletkaan, Jumala!\"\nTämän hän nyt huomasi kirjoitetuksi pimeälle taivaalleen ja jäi\nkatsomaan tuota uutta kalevantulta, mielessä harras pyyntö, että \"älä\nsammu milloinkaan!\"\n\nMutta tiesikö Anja, tiesivätkö isä, äiti ja isoisä? Jolleivät he\ntienneet, niin oli julmaa sanoa heille sitä ainakaan äkkiä. Täytyi\npäästä selville, kuinka paljosta he olivat perillä, ja toimia sen\nmukaan. Oli siunattu asia, että hän taas kykeni jotenkuten puhumaan.\nAnja kuuluu häärivän tässä ääressäni. Täytyy koetella häntä...\n\nTällöin Kalevi sanoi \"Anja\", mutta ei voinutkaan noudattaa aikomustaan,\nsillä juuri samalla saapuivat sisään Vuoret ja kanslianeuvos.\n\n\n4\n\nOnko tuo Riihinen ihan tunnoton ihminen, kun voi puhua tuolla tavalla\npojastaan, sankarivainajasta vielä?\n\nKanslianeuvos se näin kysyi, sillä Riihisen asiallinen kuvaus siitä,\nmihin asuun kuolema oli jättänyt hänen poikansa, oli vaikuttanut häneen\nmelkein pöyristyttävästi. Tuomari Vuoren täytyi nauraa:\n\n-- Tunnotonko! Ei suinkaan! Olen varma siitä, että Riihinen suree\npoikaansa niin vilpittömästi kuin kuka muu tahansa. Mutta sitähän ei\nsovi näyttää vieraille, joille voi kertoa vain tapahtuman asiallisen\npuolen. Ja sitä tehdessään Riihinen ei voi mitään sille, että on\nsyntyjään savolainen, vieläpä oikein pesunkestävää lajia. Kuta lähemmin\nasia koskee häneen, sitä savolaisemmin hän sen kuvaa. Oli tuossa muuten\nmeille hiukan opettavaakin.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Että meidän tulee onnettomuuksista huolimatta \"ajaa tarmokkaasti\npoikamme autoa\" ja varoa päästämästä tunteitamme liiaksi näkyville.\n\n-- Saattaa olla. Stoalaiset olisivat surujen ja vastoinkäymisten\nkestämisessä pitäneet esimerkkinään suomalaisia, jos meitä vain olisi\nsilloin ollut. Johan täällä luonto kasvattaa ihmisen kykeneväksi\nsietämään mitä vain. Todellakin hyödyllistä muistaa tämä varsinkin nyt,\nkun menemme puhuttelemaan Kalevi-parkaa.\n\nHe tulivat perille ja hiipivät varovaisesti vuoteen ääreen, johon\nistuutuivat. Kanslianeuvoksen tartuttua hänen toiseen käteensä ja äidin\ntoiseen, hänen suupuolikkaansa alkoi liikahdella tavalla, joka oli\nolevinaan hymyä, ja hän sanoi vaivalloisesti, mutta selvästi:\n\n-- Tämä on isoisän käsi ja tämä äidin. Tuntisin ne monien joukosta.\nIsoisän käsi on laiha ja kylmä ja sen suonet ovat korkealla ja kovia.\nÄidin käsi on pehmeä ja lämmin, mutta sormien viimeiset nivelet ovat\npaisuneet ja rustottuneet. Anna sinäkin, isä, kätesi. Kuinka lämmin se\nonkaan vielä ja miten miehekäs sen puristus. Tiedätkö, isä, että sinä\nolet joka suhteessa mies?\n\n-- Kaikki eivät liene samaa mieltä, mutta kiitos vain\nkohteliaisuudesta. Panen sille suuren arvon, koska sen lausuja on\npoikani. Hauskaa nähdä, että alat selvitä ja voit jo puhua.\n\nTuomari koetti tapailla keveähkömpää sävyä, etteivät tunteet\ntarpeettomasti herkistyisi. Kalevi sanoi:\n\n-- Hauskaa minunkin nähdä teitä, kun istutte siinä ympärilläni. Missä\non Anja? Istutko sinäkin? Etkö, vaan seisot siellä jalkapäässä. Ota\ntuoli ja istuudu äidin viereen. Minun piti sanomani, että Kiinassa\naateloidaan isä, kun tahdotaan kunnioittaa poikaa. Noudattaen tätä\nhienoa tapaa korotan nyt sinut, isoisä, aatelissäätyyn, mikä ylennys\nolisi ollut tuleva osaksesi muutenkin.\n\n-- Ja minä, sanoi nyt isoisä, noudatan samaa kiinalaista tapaa ja\nkorotan isäsi aateliseksi sinun ansioidesi perusteella.\n\n-- Ja minä aateloitsen sinut, koska olet saava itse suoraan\ntunnustuksen ansioistasi, hymyili Helena-rouva herttaisesti. -- Nyt\nolemme siis isänmaan uutta aatelia kaikki, sillä me naiset kohoamme\nmiesten mukana. Miten voit nyt, Kalevi?\n\nSiitä kysymyksestä soinnahti kuuluville äidin huoli. Kalevi alkoi\nselittää:\n\n-- Kyllähän minä muuten, ellei noissa jaloissa olisi jotakin vikaa,\njoka estää minua liikuttamasta niitä. Tuntuu ihan siltä kuin ne\nolisivat jäykät kuin pölkyt. Lienevätkö sidotut kiinni? Ovat, sanoo\nAnja. No, täytyy tyytyä ja odottaa, kunnes siteet poistetaan. Mitä\nsitten suurustinkiin tulee, niin sen sijaan että kranaatti olisi\nisontanut, se onkin pienentänyt sitä. Näettehän, kuinka kiinteällä\nalahuuli on. Ei tahdo saada puhutuksi, varsinkaan kun kieli ei vielä\noikein käänny. Näettehän muuten, että parta on ajeltu. Mikään ei ole\nniin harmittavaa kuin törröttävä, pistävä, pitkä parransänki -- paitsi\nehkä se, että täytyy pitää silmiä siteessä ja olla aina vain pimeässä.\n\nKanslianeuvos kumartui hänen puoleensa ja kysyi:\n\n-- Niin, Kalevi-poikani, miten sinun silmiesi laita on? Kalevi puristi\nisoisän kättä ja vastasi:\n\n-- Toden sanoakseni minusta tuntuu väliin siltä kuin... kuin...\nVoitteko kuvitella, että joskus uskon olevani silmätön, en vain\numpisokea, jolla kyllä vielä on silmänsä tallella, vaikka ne eivät\nkelpaa enää mihinkään, vaan sellainen, jolta itse silmämunatkin on\notettu pois ja joka siis \"katselee\" pelkillä rei'illä. Tuo tunne on\nniin selvä, että mietiskelen tässä makaillessani, minkälaista sokean\nolo oikeastaan mahtanee olla.\n\n-- Mitä olet siitä kuvitellut? kanslianeuvos kysyi hiljaa. Kalevi\nkoetti vetää jäykkää suunpuolikastansa hymyyn ja sammalteli:\n\n-- Sitä vain, ettei sitä, joka kerran on ollut näkevä ja omaksunut\nolevaisuuden ihanuuden, voida tehdä sokeaksi ehdottomassa mielessä.\nHänellähän on tuo kaikki nähtävänä sielussaan, vieläpä kirkkaampana\nkuin milloinkaan sitä ennen. Samassa silmänräpäyksessä kun pimeyden\nverho peitti hänen ruumiilliset silmänsä, hänen sielussaan asuva\nmiljoonien kuvien maailma näet nousi näkyviin loistavampana\nja kirkkaampana kuin koskaan se, minkä hän oli siihen saakka\nruumiillisilla silmillään nähnyt. Vaikka tällä hetkellä olen\nehdottomasti sokea, niin kuinka selvästi näenkään teidät kaikki tässä\nympärilläni.\n\n-- Kalevi, isoisä kuiskasi tukahtuneella äänellä, sano meille, mitä\ntarkoitat? Tiedätkö kaikki?\n\n-- Rakas isoisä ja te muut, olen täysin selvillä tilastani. Olen\nsokea, sillä olen menettänyt molemmat silmäni. Rakas äiti, älä itke\nnoin. Kyyneleesi ovat niin kuumia, että polttavat kättäni. Tiedäthän\nvanhastaan, ettei sinun tarvitse paljoa itkeä ennenkuin silmäsi ja\nluomiesi reunat punoittavat. Annahan nenäliina... Kas niin. Pyyhitään\nlapsen silmät. Mitä, itkeekö isoisäkin! No ei uskoisi! Pitäisihän\nnoin iäkkään uroon jo tietää, ettei auta itku markkinoilla. Röyhistä\nrintasi, vanha mies! Entäs Anja? Itkee hänkin! Ja isä? Tule tänne,\nettä saan koettaa kasvojasi. Juu-u! Vesiä tippuu täältäkin. Ainoa koko\njoukossa joka ei kyynelöitse, olen minä, minä.\n\nMutta Kalevi ei puhunut totta, sillä liikutus keskeytti hänen\npuheensa ja siteen alta alkoi vyöryä kyyneliä, jotka eivät olleet\nedes kirkkaita, vaan verisiä, visvaisia. Ylähuuli tärisi ja alahuuli\nvetäytyi vielä kireämmälle. Väkevästi ponnistaen ja vetäen syvään\nhenkeä hän sai kuitenkin hillityksi itsensä ja sanoi:\n\n-- Isä, sinä, joka olet mies, tule avukseni! Tyyntykäämme yhdessä\nja rauhoittakaamme muutkin, jotta tämä \"tunteellinen momangi\" tai\n\"sentimentaalinen silmänräpäys\" tai miksi sitä taidemaalauksena voisi\nsanoa saataisiin loppumaan. Kas niin! Nyt isoisä jo puristaa kättäni\nvapisemattomalla karhunkouralla. Näen, kuinka hän vetää syvään henkeä\nja silmää ympärilleen kuin Hannibal apud Cannas. Äiti kultaseni, kas\nniin! Kun kerran sanon, ettei minulla ole hädän pipanaa eikä papanaa,\nniin mitä sitten surette. Kuinka voitte pitää onnettomana minua, joka\nparhaillani saan kokea niin suurta rakkautta, etten olisi sen arvoinen,\nvaikka minulla olisi kymmenen paria silmiä kuin sähkölamppuja ympäri\nroskaani. Vaikka olen ennenkin saanut puoleltanne ansaitsemattoman\npaljon rakkautta, niin näin aitona ja suurena en ole sitä silti\nvastaanottanut ja siksi tunnen olevani tällä hetkellä rajattoman\nonnellinen. Kuinka hyvä Jumala onkaan ja kuinka viisaasti hän osaa\nkaikki järjestää. Ei voi tietää, mitä hyvää silmättömyydestäni voi\nvielä koitua...\n\nHän vaikeni, sillä väsymys valtasi hänet. Läsnäolijat tunsivat rauhan,\nluottavaisen alistumisen ja virvoittavan lohdun virtaavan sydämeen.\nHiljaisuuden keskeytti luita ja ytimiä karsiva hälytyssireenin mylvinä,\njoka tuntui täyttävän eläimellisellä, mielettömällä mölinällään koko\navaruuden ja sairaalan joka sopen. Kalevi säpsähti horroksestaan ja\nsanoi:\n\n-- Kansainvälinen köyhälistö huutaa! Kiiruhtakaa pommisuojaan!\n\nKanslianeuvos huomautti:\n\n-- Mutta ethän sinä eivätkä muutkaan haavoittuneet pääse sinne. Eivät\nnäy sairaanhoitajattaretkaan menevän.\n\n-- Ne menevät, jotka pääsevät. Pastorimmekin aina luikkii tiehensä,\nmutta poika, jonka vuoteen vieressä hän ehkä juuri puhui uhrin\nsiunauksesta, jää paikalleen. Kun kerran hän, niin tottakai te!\n\n-- Ei, me emme mene, koska emme tahdo emmekä voi jättää sinua. Se olisi\nsiveellisesti ala-arvoinen, niin, suorastaan häpeällinen teko. Jos\nmeidän on kuoltava tässä, niin tapahtukoon sinun tahtosi.\n\nKalevi hapuili isoisänsä kättä, puristi sitä molemmillaan, hymyili ja\nsanoi:\n\n-- Mikä vahinko, ettet syntynyt Roomassa, oi isoisä, sillä jos niin\nolisi käynyt, vanhan ajan historia olisi yhtä Caesaria rikkaampi. Mutta\nvähemmänhän on toisaalta ylioppilailla siltä kohdalta tentittävää.\n\nMoottorien kumea jymy täytti avaruuden, it. alkoi jylistä.\n\n\n5\n\nJuho Honkanen oli joutunut toisiin joukkoihin kuin hänen ystävänsä\nAntti Toivonen ja oli kadottanut hänet kokonaan näkyvistään. Hän\npalveli kersanttina Kannakselle sijoitetussa kenttätykistöpatterissa,\nlähimpänä esimiehenään luutnantti Lauri Ylitalo, jonka tunsi paitsi\nkeväällisestä tapaamisestaan myös Ainon kertomuksista. Olihan\nLauri Ylitalo sitä paitsi kuulu urheilija, jonka maine oli tuttu\nHonkasen laatuiselle innokkaalle urheilumiehelle. He olivat molemmat\nensiluokkaisia sotilaita, erikoisesti luotuja tätä ammattia varten,\nja panivat nyt alttiiksi kaiken kykynsä ja voimansa. He olivat myös\nsellaisia luonteita, että heidän välillään syntyi heti ensimmäisistä\nyhteistyön hetkistä alkaen luja, lämmin ystävyys. Puuhatessaan\ntaistelun jymistessä aina kylmäverisen ja häkeltymättömän Honkasen\nrinnalla luutnantti Ylitalo kuuli korvissaan soivan \"Stooli toinen oli,\ntoinen Luodiks' nimitettihin\" ja hymyili makeasti. Hänen mielessään\nailahti joka kerta sekä lämpimästi että humoristisesti, kun Honkanen\nsattui katsomaan häneen ja veti pakkasen jäykistyttämän naamansa\nlystikkääseen irviin.\n\nEnnenpitkää Juho huomasi hänellä olevan Laurin kanssa mitä\nkiintoisimpia keskustelunaiheita, jotka koskevat urheilun ja\nsodankäynnin aloja, mutta siirtyivät varsin mielellään käsittelemään\nmyös rakkautta. Juho oli havainnut Laurin tietävän Ainosta paljon\nsellaista, joka oli vielä jäänyt hänelle tuntemattomaksi, ja koetti\nsiksi niin usein kuin mahdollista johtaa puhetta häneen. Saatuaan\nkerran kuulla Ainon isän tulleen ammutuksi syytettynä osallisuudesta\nLaurin isän murhaan Juho oli hämmästyneenä ja masentuneena sanonut:\n\n-- Mutta silloinhan meidän välillämme on sinun isäsi ja Ainon isän veri!\n\nTämä oli tuntunut Laurista pahalta. Hän oli katsonut vakavaksi käynyttä\nJuhoa ja sanonut:\n\n-- Olin Ainon toveri kansa- ja rippikoulussa enkä milloinkaan ajatellut\ntällaista. Minullahan näet ei voi olla noista asioista omakohtaista\ntietoa, koska olin kapinakeväänä vielä kätkyessä. Äitini ei ole puhunut\nminulle siitä milloinkaan... paitsi...\n\n-- Paitsi mitä? Juho tiedusti.\n\n-- Niin tosiaankin... Kerran hän kielsi minua seurustelemasta Ainon\nkanssa, koska välillämme muka oli sellaisia asioita, ettei tuo\nseurustelu sopinut. Koetin tivata tarkempaa selitystä, mutta ei äiti\nsitä antanut. Se on paremmin jyrkkä ja jylhä eukko, tuo minun äitini,\noikea Louhi Pohjolan emäntä. Siitä asti olen tavannut Ainoa vain\nharvoin, mikä on ollut hyväksi teille molemmille.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Olisin muuten ehkä voinut rakastua Ainoon ja hän minuun, ja miten\nsinun olisi sitten käynyt?\n\n-- Kyllä minä olisin lyönyt sinut laudalta.\n\n-- Miten se olisi ollut mahdollista, sillä sinähän et olisi\ntullut Ainoa milloinkaan tapaamaan. Jos näet olisin ottanut hänet\nmorsiamekseni, niin en tietysti olisi antanut hänen palvella\nkanslianeuvoksella, vaan olisin sijoittanut hänet Ylitaloon emännän\noppiin. Ja tähän mennessä hän saattaisi olla minun rouvani. Mutta hyvä\nnäin kuin on: ota ja pidä hänet! Missä luulet Kertun nyt olevan?\n\n-- Sen vallattoman vaalean tytön, jonka kotona Esteri Savila palvelee?\n\n-- Saman.\n\n-- Itsehän tuon parhaiten tiennet. On se murheellista, että sinun ja\nAinon välillä on tuollainen synkkä juttu. Ajattelepas, jos olisitte\ntodella rakastuneet toisiinne ja tuo asia olisi muistunut mieleenne! Ei\nse varmaan olisi tuntunut hauskalta?\n\n-- Ehkä ei, mutta en puolestani pidä asiaa tärkeänä. Siihen olemme\nmolemmat viattomia ja jos olisimme ojentaneet toisillemme kätemme,\nse olisi ollut sovinnon merkki. Niinhän on tehnyt koko kansa. Ei se\nverikostoa hyväksy, vaan ajattelee tyynimielisesti. Meillä uusilla\nsukupolvilla on parempaa muistamista kuin isäin pahat työt.\n\n-- Niinpä kyllä, niin, myönnytteli Juho. -- Mutta siinä on se\nsalaperäinen laki, että isäin pahat työt kostetaan meille siitä\nhuolimatta, että olemme niinin viattomia. Olisikohan Ainon isä\ntodellakin...?\n\n-- En usko sitä. Mikäli olen kuullut, hänen pitäisi olleen kunnonmies,\nsuunnilleen saman kaliiperin sosialisti kuin sinä olet. Mutta mitä\nme hänestä, sillä nythän on hänenkin haudalleen laskettu sovinnon ja\nanteeksiannon seppele. Mitä luulet Kertun tekevän siellä, missä hän nyt\non -- kovin vaarallisessa paikassa?\n\n-- Vaarallisessa?\n\n-- Niin lähellä tulirintamaa kuin mihin sotilaskotisisaria ja lottia\nyleensä lasketaan.\n\nRyssän tykkien harvahko jymähtely muuttuu nyt keskitykseksi.\nVinkuen, vonkuen ja jymisten terässade kiitää Laurin tulenjohtueen\nyli takamaastossa oleviin korsuihin. Lauri antaa tietoja ja ohjeita\ntakaportaisiin. Vaalenevassa talviaamussa näkyy tiheä venäläisrivistö,\njoka lähestyy kömpelösti juosten. Nyt alkaa jyminä ja rätinä\nsuomalaisten puolelta...\n\n\"Hyökkäys torjuttiin\".\n\nEräänä päivänä Lauri sai kirjeen, jonka luettuaan ojensi Juholle:\n\n-- Silmäile sinäkin, mutta pidä omana tietonasi.\n\n    \"Rakas poikani Lauri!\n\n    Olen toimittanut täältä sinulle villaisia ja toimitan lisää,\n    kunhan Heikkiläiskä vain saa kehrättyä. Anna niitä aseveljillesi,\n    jos huomaat heidän kärsivän pakkasesta, jota näyttää alkaneena\n    talvena siunautuvan liiaksi. Kai sekin on ryssän tuomaa. Vanhat\n    kertoivat, että kun ryssät Suomen sodan aikana marssivat meidän\n    kylän läpi, niin oli niin pakkanen, että sylki jäätyi ennen\n    ehtimistään maahan. Anna villaisia sille Juho Honkaselle, joka\n    kuuluu palvelevan sinun patterissasi. Heikkiläiskä sitä kertoi.\n    Sanoi sen olevan hänen Ainonsa ylkämies. Heikkiläiskän kanssa\n    täällä puhuimme kaikki vanhat asiat selviksi, niin ettei niissä\n    ole enää muistelemista, vaan on kaikki anteeksi annettu puolin ja\n    toisin ja unohrettu. Se Aino pistäytyi sitten meillä ja lähettää\n    tämän kautta terveisiä sekä sinulle että tiettävästi varsinkin\n    sille Honkaselle. Kanslianeuvos lähti myötyriksi takaisin\n    Helsinkiin, kun Kalevi-herra kuuluu haavoittuneen. Kyllä te,\n    poikaparat, olette nyt hirveässä paikassa, mutta seisokaa lujasti\n    isänmaan puolesta, sillä meirän ei sovi luovuttaa tätä kelleen.\n    Pitäkää Jumala silmäinne eessä, että kehtaatte katsoa Häntä\n    kasvoihin tuomion hetkellä. Hän teitä kaikkia, jotka olette kuin\n    omia kantamiani ja saamiani, siunatkoon ja varjelkoon. Muista\n    kirjeellä vanhaa äitiäsi\n\n                                            Sohvia Ylitaloa\".\n\n-- Joopa-joo, tuumi Juho antaessaan kirjeen takaisin. -- Hyvä näkyy\nolevan sinulla äiti. Kiitä häntä minun puolestani. Vai on kuin Louhi\nitse. Näkyy se vähän kirjeestäkin. On sopinut Ainon äidin kanssa. Se\non ollut hyvin ja kauniisti tehty. Ei tuollainen hämäläinen emäntä\nhevillä ryhdy sovinnonhierontaan itsellisakkain kanssa, niin että kun\nse nyt on tapahtunut, siihen on vähintään tarvittu tämä sota. Aino on\nsiis Helsingissä, sillä ei hän ole kanslianeuvosta jättänyt. Ukkokäpä\nkuolisi ikävään, ellei saisi joka päivä katsella Ainoa silmiin ja\npilailla hänen kanssaan. Tiedätkös, luutnantti, mitä aion tehdä?\n\n-- Eh! Mistä sen voisin tietää. Kerro pian, sillä ryssä näyttää taas\nryhmittyvän hyökkäykseen. Katsos niitä, kun ovat sisukkaita...\n\n-- Jos säilyn hengissä ja pääsen eheänä lomalle, niin...\n\n-- Tulevat, tulevat ne pirulaiset taas... Jopahan jymähti keskitys\njylisemään. Voi yhdenkerran tätä pauhinaa! Ne lisäävät vain tykistönsä\nvoimaa...\n\n-- ... niin menen Ainon kanssa heti avioliittoon...\n\n-- Se on oikein, sillä lapsia täytyy pistää kasvamaan sakeammin kuin\nennen... Tartu kojeisiisi, poika, sillä nyt niitä kohta tarvitaan...\nKunpa minäkin voisin tehdä saman tempun Kertun kanssa.\n\n-- Mikä, ettei? Ne kuuluttaa jumpsauttavat kaikki kolme kertaa yhdellä\njysäyksellä ja vihkivät kaupantekiäisiksi heti jälkeen. Naimista varten\nmarsalkka kuuluu käskeneen antaa lomaa.\n\n-- Niin, mikäli lomaa voidaan antaa, kun miehiä on niin vähän.\nKuuletko, mitä surinaa tuo on?\n\n-- Tulee vihollisen hävittäjiä. Matalaksi, luutnantti, matalaksi! Pum!\nSiinä tuli pommi. Pum! Siinä tuli toinen.\n\n-- Ja täältä tulee hyökkäysvaunu...\n\n-- Ei se mitään, herra luutnantti, sillä olemmehan me ennenkin\nmoottoriajoneuvoja nähneet. Annahan tervapullo... On vielä siksi\nhämärää, että pääsen ryömimään tuohon pensaan juurelle. Se tulee siitä\nohi. Hyppään sen pirun kannaksille ja koputan sitä lakeisen luukkuun\nkuin äskeinen savolaispoika, että avatkeehan, kuolema kolokuttaa...\nKyllä nämä käsikarnaatit riittävät... Joo, Juho Honkanen menee\npikapuoliin avioliittoon neitsyt Aino Heikkilän kanssa eli niinkuin\nmeidän pitäjämme rovasti aina kuuluttaessaan sanoi, että avioliiton\novat päättäneet rakentaa nuorimies, kersantti, metallityömies... ynnä\nsiveä neitsyt... Nyt sitten lähdettiin! Heikunkeikun, Lauri! Vie\nAinolle terveisiä, että hyökätessäni panssarivaunun kimppuun ajattelin\nvain häntä enkä ryssää ollenkaan... Pistäkää mataliksi ne ryssät, jotka\ntulevat vaunun suojassa... On se Aino sellainen likka, ettei yksi\npanssarivaunu ole liikaa sen häälahjaksi. Taitava metallimies kuten\nJuho Honkanen voisi ehkä muovailla tuollaisesta rakkineesta vaikka\nparisängyn. Se sopisi tykkimiehelle.\n\n\n6\n\nRovasti itse tuli ilmoittamaan Penttilän lautamiehelle Timon\nkaatumisesta. Hänellä oli vielä sen verran pensaa, että sai fordinsa\nliikkeelle. Kun lunta oli vain vähän ja tie sileänä, kulku kävi hyvin.\nMutta rovastin oli raskas olo.\n\nPitkänä elin- ja virka-aikanaan hän oli kokenut, että milloin vain\ntarvittiin apua kaikista pahimpiin asioihin, mitä ihmiselle voi sattua,\nennenvanhaan ruumiillisiinkin, mutta sittemmin, kun alkoi ilmestyä\nlääkäreitä hoitelemaan niitä, vain hengellisiin, pappi oli viimeinen\npelastaja ja turva. Tosin se oli hänen kutsumuksensa ja tosin hänellä\noli tuotavana pätevä lohdutus, mutta pappikin kun on ihminen, häneltä\npyrkivät joskus loppumaan voimat ja tehoavat sanat. Varsinkin uhkasi\nheikkous silloin, kun joku poloinen uskoi joutuneensa niin syvään\nerimielisyyteen hyvän Jumalan kanssa, ettei sovinnonmahdollisuuksia\nmuka enää ollut. Ennenkuin saat tuollaisen hämäläisen jukuripään\nluopumaan omaksumastaan käsityksestä, että tässä nyt ovat näes Jumalaan\npäin välit poikki ja sillat poltetut, ja vakuuttuneeksi siitä,\nettä vaikka hän onkin oikeuden mukaan arvosteltuna ensiluokkainen\nhelvetinkekäle, Jumala kuitenkin armossaan ja hyvyydessään kiskaisee\nhänet yhdennellätoista hetkellä lieden suusta lattialle, niin saatpa\nsiinä pistää liikkeelle viimeisetkin rippeet parhaimmista puheistasi\nja lujimmasta uskostasi. Tuommoisen itsepäisyyden voittaminen on\nsuoranainen miehen urakka. Lienevätkö muut kansat niin jääräpäisiä kuin\nnämä suomalaiset -- että näet änkeytyvät helvettiin, vaikka ei olisi\npakkoakaan.\n\nMutta kun tuollaisessa tapauksessa mentiin kuolevalle ihmisparalle\nvakuuttamaan, ettei Jumala tahdo syntisen kuolemaa, vaan haluaa hänen\nelävän ja saavan iankaikkisen elämän, niin se oli jalo asia, jonka\nsuoritti mielellään. Vaan kun täytyi mennä ilmoittamaan vanhemmille\nheidän poikansa tai vaimolle hänen miehensä kaatumisesta, niin se\noli raskas tehtävä, niin jalo kuin asia tässäkin tapauksessa oli.\nVaikka pojat olivat kuolleet kauniisti, saavuttaneet sankarimaineen ja\nentäneet ylös rauhaan ja kirkkauteen, niin siitä huolimatta oli ainakin\ntällaiselle vanhalle pappikululle sanomattoman vaikeata, jopa voimien\nylitse käypää, lennellä kuin musta tuonenlintu ympäri pitäjää viemässä\nsurusanomia vanhemmille. \"Ei tarvitse muuta kuin tulen pihaan, niin jo\nsiitä näkevät, että kuolema on lähettänyt terveisensä\".\n\nRovasti hiljalleen näin kapinoitsi sydämessänsä, mutta heräsi samalla\nnuhtelemaan itseään. \"Mikä sitten olisi sinulle sopivampi ja pyhään\nvirkaasi paremmin kuuluva työ kuin saattaa perille sellaiset sanomat\nja tehdä se niin, että luonnollisen surun ohella vanhemmat pääsevät\noivaltamaan sankarikuoleman ylevyyden ja siitä säteilevän korkean\nlohdutuksen? Ja jollet halua suorittaa tätä suurta ja arvokasta\ntehtävää, niin mitä sitten aiot aikaansaada isänmaan hyväksi? Olisit\nkiitollinen, että käyttävät sinua tähän, mokoma vanha rahjus, joka\net tietenkään piintyneenä laiskurina viitsisi lähteä korsustasi\nliikkeelle...\"\n\nRovasti kaarsi Penttilän pihaan ja pysäytti portaiden eteen. Siinä\noli heti Tommi suorittamassa virkatehtäväänsä eli haukkumassa\nseurakunnan esipaimenta niin paljon kuin kidastansa irti sai. Laskipa\nse innoissaan neljännenkin jalan maahan rähistessään ja pyöriessään\nrovastin kintuissa. Kuunnellessaan sitä ja tarkastaessaan, mistä oli\njohtunut se pieni häiriö moottorin käynnissä, jonka oli ollut äsken\nhavaitsevinaan, rovasti muisti kesällisistä häistä, mitä temppuja\nTimolla oli ollut tapana Tommille tehdä, ja sanoi mielessään, että \"nyt\nsaat, Tommi-riepu, Timolta rauhan\". Kille ja Mille kohottivat päätänsä\nja naukaisivat surkeasti, mutta eivät rohjenneet lähestyä tuota pitkää,\nvalkopartaista, mustaan turkkiin ja tuuheaan karvalakkiin pukeutunutta\nmiestä, joka saattoi olla, mikäli ne voivat arvostella, vaikka itse\njoulu-ukko. Siinä sitten jo tuli Penttilän lautamies pihalle ottamaan\nrovastia vastaan. Hän ojensi kätensä, tervehti ja sanoi:\n\n-- Tämä rovastin hevonen kun on sellainen, ettei sille ränttää tarjota\nheiniä, niin voimmekin käydä viivyttelemättä sisään.\n\nMentiin. Lautamies autteli ähisevän vanhuksen irralle turkista,\nkintaista ja kaulavöistä, pyysi istumaan ja kysyi, terveenäkö rovasti\noli ollut. Anna-emäntä vilkaisi kalpeana, säikähtyneen näköisenä,\nviereisen huoneen ovelta, mutta ei tullut sisään. Rovasti kampaili\npartaansa, joka oli pakkashuurussa hikeentynyt, keinahteli arvokkaasti,\nvilkaisi väliin lautamieheen, rykäisi kuin sanoakseen jotakin, mutta\nei sanonutkaan, vaan keinahteli taas ja oli neuvottoman näköinen.\nLautamies katseli häntä tutkivasti ja odottavasti, mutta kun ei mitään\nkuulunut, niin alkoi puhella:\n\n-- Vielä ne taitavat tärkeämpiin ajoihin pensaa antaa, mutta kyllä kai\nse pian lopetetaan. Se täytyy säästää kokonaan sotaväen tarpeisiin.\nSattuiko rovastille jäämään minkä verran?\n\n-- Ei jäänyt. Muutama ajo pitäjälle ja siihen se loppuu.\n\n-- Sanovat, jatkoi lautamies, olevan keksittyinä sellaisia kojeita,\nettä niissä kun polttaa puita tai hiiliä ja päästää sitten häkää\nmoottoriin, niin tämä hyppää hyrisemään kuin olisi saanut ryypyn\nparasta pensaa. Rovasti tuo tietänee, kun on tunnettu konemies, onko\ntällaisia kojeita olemassa?\n\n-- Kyllä niitä on ja pian niihin on pakko turvautua, sillä pensaa emme\nsaa enää maahan. Kuuluu jo olevan sellaisilla kojeilla varustettuja\nautoja liikkeellä. Se on tavallista uunihäkää eli tikua se kaasu ja\nkäyttää kyllä moottoria, vaikka ei niin hyvin kuin pensa.\n\n-- Vai niin, vai häkää! Kelpaa siis sekin johonkin. Onhan -- siitä\nlehdissä puhuttu, mutta en minä ole tullut tuota uskoneeksi. Sanovat\nmoottoria voivan käyttää viinalla eli paremminkin riillä, ja sen tuon\nuskoo mielellään, sillä viina on poikaa panemaan liikkeelle vaikka\nmitä. Eivät taida vielä osata itseään pensaa valmistaa muusta kuin\nlamppuöljystä?\n\n-- Miksi eivät osaisi. Kivihiilestähän sitä tehdään vaikka miten\npaljon. Ja professori Komppa täällä meillä tekee sitä turvepehkusta. Ei\npensa maailmasta lopu.\n\n-- Kun vain käyttäisivät sitä oikeihin asioihin eivätkä ihmisten\nsurmaamiseen, huokasi lautamies.\n\n-- Sanokaa muuta! vahvisti rovasti ja jatkoi:\n\n-- Sama se on monen muunkin tavaran ja taidon laita. Jos kaikki se\nrikkaus, jota ryssällä on, olisi käytetty hyödykkeiden ja tarvikkeiden\ntuotantoon eikä aseiden valmistukseen, ja vielä innostettu ihmisiä\nyrittämään kaikkea sellaista omin voimin eikä estetty sitä, niin\nminkälainen elämä vallitsisi Venäjällä nyt? Niin hyvä, että ehkä\ntodellakin voitaisiin puhua paratiisista. Mutta kun on tärvätty\nvaltakunnan varat aseisiin, niin kansa elää kurjuudessa.\n\n-- Johtuu siitä, että ihminen on tyhmä, semmitenkin ryssä, aattelehti\nlautamies.\n\nEmäntä toi kahvia. Tarjottimella oli tukkipuun paksuista pullaa ja niin\njäykkää kermaa, että se seisoi itsellään. Rovasti otti, kiitteli ja\npuheli:\n\n-- Jos sotaa kestää kovin kauan, niin kyllä se tekee puutteen monesta\ntavarasta. Vaikka meritse ja Ruotsin kautta tuodaan kuulemma yhtä\nja toista, niin ei se ymmärrettävästi ole paljoa sen rinnalla, mitä\nnormaali tarve on.\n\n-- Ei ole, mutta eipähän haittaa, vaikka kiristetäänkin suuta\nsuppeammaksi, arveli lautamies. -- Liian upeetahan täällä jo tuppasi\nelämä olemaan.\n\n-- Ei puhuta! vahvisti rovasti huoaten. -- Eikö tuo liene siitäkin\nryssän kateus herännyt. Se kun näki meidän elävän kuin vuohet huhdassa,\nniin ajatteli, että tuo maa minun pitää vallata. Siellähän vasta rieska\nja hunaja vuotaa.\n\n-- Tiedä häntä, epäili lautamies. -- Vaikka voipa olla. Ryssän\nahneus on rajaton. Vaan ei meistä sille helppoa saalista tullut.\nLuuli nielaisevansa meidät liukkaana palana, mutta saikin kurkkuunsa\nkuusenkävyn, vieläpä vastahankaan. Siinä on kakistelemista.\n\n-- Joo-oh! nauroi koikkuvasti mutta silti arvokkaasti rovasti. --\nJoo-oh! Kuusenkäpy, oikein pörhistynyt kuusenkäpy, siliä paholaisella\nnyt istuu kurkussa. Meidän pojat ovat sen tulpanneet sinne niin\nlujasti, että kyllä siinä on kakomista.\n\nVaiettiin. Talvipäivä alkoi hämärtää. Rovasti nousi ja sanoi sormeillen\npartaansa:\n\n-- Niin, täytynee lähteä, että ehtisi ennen pimeää kotiin. Kun\nlautamies oli autellut hänelle turkit ylle ja hän oli jo menossa\novella, hän kuin muistaen jotakin palasi lautamiehen luo ja katsoen\ntätä läheltä silmiin kuiskasi:\n\n-- Lienette arvannut asiani?\n\n-- Arvattu on.\n\n-- Sanotte sen sitten vaimollenne siinä muodossa kuin haluatte.\nSankarihautajaiset ovat ensi sunnuntaina.\n\n-- Joko Timo on täällä?\n\n-- Jo on, kirkolla, valkeassa arkussaan. Saatte kyllä nähdä ja\nhyvästellä hänet. Siellä on jo useita tämän pitäjän poikia.\n\n-- Niinhän on kuulunut, vaikka ei Timosta ollut vielä meille asti\nehtinyt. Vasta kun näin teitin tulevan, arvasin asian. Siinä meni ainoa\npoika. Penttilän talo jäi nyt ilman isäntää.\n\n-- Ne asiat ovat maallisia ja järjestyvät kyllä. Onhan teillä tytär ja\ntällä potra mies. Mitä sanotte nyt, Penttilä, saatuanne kokea tällaisen\niskun. Kestättekö sen, alistutteko siihen?\n\n-- Jumalan tahto on kaiken laki, mumisi lautamies, jonka silmistä alkoi\nnyt hitaasti vieriä kyyneleitä.\n\nRovasti puristi lautamiehen kättä ja sulkien silmänsä saneli: \"Sinä,\nHerra Jumala, joka johdat kaiken ja toteutat päätöksiäsi siiloinkin,\nkun meidän ihmisparkain mielestä vain pahuudella on sananvalta ja\nkaikki oikeus poljetaan maahan, joka annat nuorten miesten kaatua äkkiä\nkuin elovilja viikatteen edessä, tule rakkaan isänmaamme turvaksi ja\nsalli meidän oikean asiamme koitua voimaksemme ja voitoksemme. Minä\nhalpa seurakunnan palvelija rukoilen sinua, että kun olet pitänyt\nparhaana leikata pois Timo Penttilän hänen kauniissa nuoruudessansa,\nniin osoita hyvyyttäsi ja rakkauttasi hänen vanhemmilleen, jotta\nhe voisivat kestää raskaan surunsa ja näkisivät sen tulevan heille\nsiunaukseksi. Suo heidän ymmärtää sen lahjan arvo, minkä he pojassaan\novat isänmaalle antaneet. Amen\". Rovasti meni ja lautamies seurasi\nhäntä pihalle. Pian oli rämisevä fordi kadonnut talviseen hämärään.\nLautamies katseli sen jälkeen kuin olisi siihen jäykistynyt. Vinha\ntuuli siirteli hänen jo harmaantuneita ja harvenneita hiuksiaan. Saku\nsiinä sattui tulemaan tallista ja kysäisi:\n\n-- Mitä se rovasti...?\n\n-- Timosta toi tietoja...\n\n-- Jaksaako hyvin?\n\n-- Kyllä se nyt jaksaa, lautamies vastasi väsyneesti ja meni sisään.\n\nSaku ymmärsi asian ja jäi vuorostaan seisoskelemaan niihin jalkainsa\nsijoihin. Hän silmäili avuttomasti ympärilleen ja korjasi tuontuostakin\nlakkireuhkaansa kuin ei olisi saanut sitä tyydyttävästi asettumaan\npaikalleen. Tuli jo pimeä ja kylä kätkeytyi sen suojaan antamatta\nvalon pilkahduksellakaan elonmerkkiä. Sakusta tuntui kuin kaikki olisi\nollut kuollutta ja hän yksin jäänyt kauhistuneena katsomaan, mitä oli\ntapahtunut.\n\n\n7\n\nSankarihautajaiset. Se oli sellainen sana, että vanha rovasti, joka\noli suorittava sen tarkoittamassa asiassa keskeisen tehtävän, pelkäsi\nvoimiensa pettävän ja selviytyvänsä huonommin kuin olisi tahtonut\nja tilaisuuden arvon vuoksi olisi ollut välttämätöntä. Hän koetti\nryhdistäytyä ja huusi sielussaan apua siltä, jonka kanssa oli tottunut\nkaikista asioista hiljaisessa mielessään neuvottelemaan. Olisihan hän\nvoinut antaa tehtävän pastorille, joka olisi suorittanut sen tomerasti,\ntai omalle apulaiselleen, joka kyllä oli tällaisiin asioihin liian\npoikanen, mutta ei ollut kuitenkaan voinut. Kun oli kerran seurakunnan\nesipaimen, niin täytyi loppuun saakka seisoa paikallaan. Hän ryiskeli\nja mutisi itsekseen ja sielussa väikkyi alati avunhuuto, että \"pistä\nsinä, Herra, minulle sanat suuhun, jos kuulet niiden minulta menevän\nvikaan!\"\n\nAnna-emäntä seisoi miehensä rinnalla ja odotti sitä samaa, mitä\noli vartonut Aino-tyttärensä kuolemasta saakka, eli että antaako\nJumala hänelle alistuvan sydämen. Ymmärrettäväähän oli, että kun\njuuri kukkeimpaan neitoikään päässyt tytär, jonka vaiheilta siinsi\njos minkälaista onnea, yhtäkkiä, aivan kuten näytti järjettömästi,\nleikattiin pois, niin siinä oli vaikeata pysyä nöyränä. Suullaan kyllä\nsaattoi ilmaista alistuvaisuutta, mutta sehän oli valhetta, kun sydän\nkerran vaikeroi. Anna-emäntä ymmärsi, että Jumala ei vain sallinut vaan\nkäskikin surra rakkaita poismenneitä, mutta tuo suru ei saanut olla\nvihamielisyyttä Jumalaa kohtaan, vaan sen tuli olla jalosti tyytyvää,\njollakin tavalla iloista. Sitä ei Anna-emännän suru ollut, vaan se oli\nharmaata, alakuloista, päivästä toiseen kestävää tihkusadetta, joka\nnäytti haudanneen auringon ainaiseksi. \"Jumala odottaa aikaansa\", hän\noli lohdutellut itseään, \"ja keventää sydämeni sitten, kun katsoo sen\nparhaaksi\". Näin hän tuumi ja oli huomaavinaan, että Ainon muoto, joka\noli ollut siihen saakka vain murheellinen kuin hän olisi itkenyt omaa\nliian varhaista poismenoansa, sitä, että oli jäänyt ilman rakkautta\nja kaikkea sitä ihanuutta, jota oli aavistanut elämässä olevan ja oli\njuuri valmistautunut vastaanottamaan, alkoi viime aikoina näyttää\niloisemmalta ja viittoilla hänelle, että \"älä äiti sure! Näethän, että\nAliina pian lahjoittaa sinulle uuden lapsen, joka korvaa kaiken, mitä\nminun kauttani olet menettänyt\". Näin oli Aino muka sanonut ja ollut\niloisen näköinen kuin olisi lopultakin sopeutunut kohtaloonsa. Mutta ei\nsiitä silti todellista lohtua tullut.\n\nAnna-emäntä katsahti rinnallaan seisovaan Aliina-tyttäreensä ja totesi\ntämän koko olemuksen ilmaisevan yhä kasvanutta äitiyttä. Kaikesta\nnäki, että Aliina oli tällä hetkellä jossakin muualla, hoitamassa\nodottamaansa lasta, puhelemassa kultaisia sanoja pienokaiselleen, joka\njokeltelee, nauraa iloisesti ja teuroo äitinsä helmassa. Kuuma kaipuu\nvaltasi Anna-emännän hänenkin tuota katsoessaan, kun hautajaismenot\nalkoivat ja raskas veisuu kaikui sammaltuneen kivikirkon ikivanhoista\nmuureista. \"Mutta ei Jumala ole Ainon tyytymistä eikä kai Aliinan\nlastakaan minulle lohdutukseksi eikä alistumisen voimaksi tarkoittanut,\nsillä siinä tapauksessa Hän ei olisi toisaalta lisännyt uutta kiveä\nkuormani päälle ottamalla pois Timoa. Ne ovat vain minun omia\nkuvittelujani, joilla ikäänkuin viittoilen Jumalalle tietä, että tuota\nkun kuljet, niin sieltä löytyy Penttilän emännälle lohdutus...\"\n\nAnna-emäntä ja koko Penttilän väki oli ollut pukemassa Timoa arkkuun.\nEi kukaan ollut tahtonut jättää hyvästelemättä häntä. Lumivalkeana,\nmutta puhtaana ja kauniina, samalla kertaa miehenä, soturina ja\nlapsena, Timo oli nukkunut ikuista untansa, muodollansa vaisu, hiukan\nhämmästynyt hymy, kuin olisi kuolema katkaissut hänen elämänlankansa\njuuri silloin, kun unelmat olivat valkoisina pilvinä lumonneet mieltä.\nKuka tietää, mitä hän oli ajatellut tuolloin, kiihkeässä taistelussa,\nsyöttäessään ammuksia konekivääriin, kuoleman siipien humistessa\nkaikkialla? Kykenikö jännitykseltä ja kiihkolta ajattelemaan mitään,\nvai kuvastelivatko mieleen äiti, isä, koti? Sitä ei voinut tietää,\nmutta uskottavaa oli, että mikä on polttavasti kalleinta, se on\nkeskeisimpänä mielessä tuollaisella elämän ja kuoleman ratkaisevalla\nhetkellä.\n\nJa sitten tuli kuula. Sisäänmenopaikassa oli sievä, melkein\nehytlaitainen reikä, mutta ulostulon kohta oli revennyt syväksi\nkoloksi. Aivoja siitä oli lennähtänyt ja reunat olivat kielekkeillä,\nrepaleina. Anna-emäntä oli itse hellävaroen pessyt haavat uudelleen,\npainanut luusirut ja nahanriekaleet päälle ja sitonut kaikki niin,\nettei huomannut juuri mitään. Silmät olivat kiinni, suu hiukan raollaan\nja käsivarret molemmin puolin suorina kuten sotilaalla pitää. Näin\noli pikku Timo valmiina nousemaan haudastaan täydessä asepuvussa,\nkun Jumala puhalluttaisi enkeleillään joukot olevaisuuden viimeiseen\nkatselmukseen. Oli ollut sentään lohduttavaa, että äiti itse oli saanut\nhoitaa Timon haavat. Tuntui siltä kuin ne olisivat hänen käsiensä alla\nmelkein kuin parantuneet ja Timo katsahtanut häneen kiittäen kuten\npikkupoikana. Kuka lienee ollut se asetoveri, joka oli painanut Timon\nsilmät kiinni... Hänet Anna-emäntä olisi tahtonut tavata kiittääkseen\nhäntä ja koetellakseen hänen sormenpäitään, jotka olivat viimeisinä\ntässä elämässä ottaneet vastaan Timon nuoren ruumiin lopullisesti\nhaihtuvan lämmön.\n\nAnna-emäntä havahtui murheestaan ja kyyneleistään siihen, että rovastin\nääni yhtäkkiä muuttui sydämiin tunkevan tehokkaaksi. Ei hän huutanut,\nkuten joskus saattoi tehdä eikä saarnannut nuotilleen ja niekautellen,\nvaan puhui rauhallisesti, harvakseen, lämpimästi, herkästi. Oli kuin\nhän olisi kuunnellut sydämestään tulevia kuiskauksia ja toistanut\nne tarkalleen, tavu tavulta, ja ollut niin niiden sisältämän\ntotuuden läpitunkema, että se antoi sävynsä hänen äänelleen ja koko\nesitykselleen. Anna-emännän mielestä oli kuin Jumala olisi täyttänyt\nvanhan rovastin hengellään ja asettanut hänen suuhunsa juuri ne\nsanat, jotka kykenivät täyttämään hänen odotuksensa ja tyydyttämään\nhänen kaipuunsa. Mitä se nyt sanoikaan? Sitä, että koko tämä vanhan\nkirkon ympäristö oli suuri sankarien hautausmaa. Niin kauan kuin sen\nmuurien sisässä on saarnattu jumalansanaa ja julistettu ihmiselle\npelastusta kuoleman vallan alaisuudesta iankaikkiseen elämään,\nniiden sisä- ja ulkopuolelle, pyhän ristin ja siunauksen varjoon,\non kätketty sukupolvi toisensa jälkeen isiä ja äitejä, vanhoja,\nnuoria, lapsia. Sankarillisesti he ovat työskennelleet luodakseen yhä\nparempia elinehtoja jälkeentulevaisilleen, voittaakseen karun luonnon\nvastarinnan ja torjuakseen pois vihollisen, joka on kateellisesti\ntahtonut anastaa heidän luvatun maansa, ja ansaitsevat siis sankaruuden\nikimaineen. Yhä laajemmaksi levisivät viljelykset, yhä valistuneemmaksi\nkävi ihmisten mieli, yhä rakkaammaksi ja kallisarvoisemmaksi tuli\nvapaus, jonka varassa ja suojassa yhteiskunta rakentui onneansa kohti.\nKuka ei olisi valmis puolustamaan sitä vereen ja henkeen asti ja\nsiten varjelemaan esi- ja nykypolvien työtä tuholta ja saattelemaan\nsitä uuden vielä onnellisemman tulevaisuuden alkuun? Esi-isät ja\n-äidit, te, jotka olette täällä hengessä läsnä ja kuulette sanani,\nminä ilmoitan teille seurakuntani puolesta kiitollisena ja ylpeänä,\nettä kaikki jälkeläisenne ovat yksimielisesti nousseet puolustamaan\nteidän työtänne ja maatanne, ja osoittautuneet teidän arvoisiksenne.\nJa teille, isät ja äidit, jotka todistatte sanani tosiksi viittaamalla\nnäihin valkoisiin kirstuihin, minä lausun seurakuntamme puolesta\nkiitokset lahjasta, jonka olette isänmaan alttarille edeskantaneet.\nJumalan tiet ovat tutkimattomat, matta sen voimme tällä hetkellä niistä\nvarmana sanoa, että Hän on pyyhkivä pois kyyneleenne ja avaava sielunne\nottamaan vastaan Hänen rauhansa. Ikuisen elämän on Jumala valmistanut\nvanhurskaillensa, mutta joka kuolee maansa edestä, hän elää ikuisesti\njo täällä ajallisuudessa...\n\nAnna-emäntä tunsi olonsa omituiseksi, erikoiseksi, liikuttuneeksi ja\nkohonneeksi. Rovastin puhe oli avannut hänen silmänsä ja avartanut\nhänen sielunsa. Sieltä oli tuultunut pois omakohtaisen surun\nalakuloinen itsekkyys ja sijaan oli tullut isänmaallisuuden ja\nkorkeiden iäisyysnäköalojen ylevä raikkaus, uhri valmius, iloinen\nalistuvaisuus, häivähdys kunniasta, joka ei ollut turhaa maallista\nkatoavaisuutta, vaan hohtoa ikuisuudesta. Itsekkyys häntä oli siis\njohtanut eikä uhrivalmius. Jumalan oli täytynyt riisua hänet näin\nalastomaksi ennenkuin hän oli oppinut ymmärtämään hienoimman omien\nsalaisuuden. Ei se johdu siitä, mitä saa pitää, vaan siitä, mitä antaa\npois ja millä mielellä.\n\n\"Oi kallis Suomenmaa...\" Anna-emäntä suli vedeksi ja meni niin\nheikoksi, että hänen täytyi nojata mieheensä ja Aliinaan. Niin kyllä,\n\"ei muuta kunniaa\", mutta äidin sydän itkee. Sille ei voi mitään, mutta\nnyt tunnen, ettei se itke kapinallisuudesta, vaan pelkästä kaipuusta.\nEttei enää milloinkaan saa nähdä Timoa, joka juuri äsken lähti... Sitä\nei voi käsittää...\n\nLyhyt talvipäivä alkoi hämärtää. Sankarihautajaiset oli pidetty. Oli\naloitettu kylvö, jonka monet ymmärsivät kasvavan suureksi, suuremmaksi\nehkä kuin voimme kestää. Oi Jumala, miten se ajatus leikkasi sydäntä!\nMutta sittenkin tämä kylvö oli sellaista, että sen tuotto oli oleva\ntuhatkertainen. \"Kirkko sinä, joka kyyhötät siinä kuin polvistunut,\nhuolestunut äiti lastensa keskellä, kumartuneena heidän puoleensa, sano\nmeille, kuinka paljon odotat luoksesi näitä uusia uhrilapsiasi?\"\n\n\n8\n\nMuutaman päivän kuluttua pidettiin Timon hautajaiset. Oli päästy hiukan\nlohduttautumaan ja rauhoittumaan, ja alettiin katsella eteenpäin.\nElämä vaati osansa eikä tahtonut pysähtyä vainajan valkoisen kirstun\nääreen. Suru painui sydämeen, näkymättömiin, mutta sävytti sieltä kuin\nkaukainen säestys elämän kulkua. Penttilän talo oli entistä hiljaisempi.\n\nKutsuttuja oli paljon: suku, oma kylä ja parhaat tuttavat vieraista\nkylistä. Tulivat rovasti, opettaja, monet muut, mutta Aholan vanha\nRisto ei tullut. \"Olisin minä luullut sen jurrikan nyt tulevan, kun\nTimo on poissa ja hänen poikansa tie Penttilänkin isännyyteen näyttää\ninhimillisesti katsoen selvältä, mutta eipäs Vain sisu anna myöten\".\nNäin Penttilän isäntä tuumiskeli ja kieltämättä hänen sydäntänsä painoi\nraskaasti ajatus, että hänen sukutalonsa oli nyt siirtyvä miehen\npuolelta vieraalle, vieläpä vihamieliselle suvulle. \"Eipä sillä, ettei\ntytär olisi yhtä laillinen ja oikea perillinen kuin poikakin, mutta kun\nse kantaa toisesta talosta tulleen miehen nimeä ja sen tahto on tämän\nala annettu, niin on se silti niinkuin suvusta pois\". Penttilällä oli\nlahvussaan kunniakirja, jonka hän oli saanut sen johdosta, että hänen\nsukunsa oli hallinnut Penttilää 1500-luvulta alkaen suorassa polvessa\nisästä poikaan. \"Pirskele kuitenkin, että tuon perimyksen piti loppua\nminuun! Olisi pitänyt olla enempi poikia, niin ei olisi sota niin\nkosenut. Ja enempi tyttäriäkin. Paljon lapsia. Ihan kuhisemaan asti. Ei\nSuomenmaa tule hoidetuksi vähemmällä kuin tusinalla miestä päälle!\"\n\nTuohtuneena Penttilä näin ajatteli ja harmitteli, ettei ollut\nnuorempana tätä asiaa näin selkeästi ymmärtänyt. Jos harrastusta olisi\nollut, niin kyllä heillä olisi lapsia tullut kaksin-, kolminkertainen\nmäärä kuin tuli. Mutta kun aina oli mielessä sellainen jonninjoutava\nhuoli, että jos noita lapsia sikiää kovin paljon, niin mikä ne kykenee\ntoimittamaan jaloilleen. Pirstautuu tila ja menee pilalle. Kovin\nmonelle ei jaksa hankkia tilaa muualta. Tuo tuommoinen ahneus ja\nmaailmanviisaus se vaikuttaa niin, että lapsionni kuihtuu ja lakkaa\nennenaikojaan. Ja nyt on kaikki myöhäistä. Niinpä on sinulle, Penttilä,\nparahiksi, että Aholan huuhkaja vie sinun maasi!\n\nOmituista ja odottamatonta oli, että Rantaperkiön vanha Tuomas tuli\nsaapuville. Se oli vastoin hänen tapojaan, sillä hän ei tiettävästi\nmielellään poistunut tilansa rajojen ulkopuolelle eikä poikennut\nkartteeratuilta teiltä. Mutta nykyisin hän oli alkanut liikuskella\nja käydä ihmisissä. Sanoivat sen vanhuuttaan hiukan irtautuneen\nliimauksistaan ja ruvenneen saarnailemaan, mikä sopi hänelle hyvin, hän\nkun oli aina ollut jumalaapelkääväinen.\n\nPenttilä näin aattelehti odotellessaan peijaisvieraita ja muistaessaan\naina jotakin säpsähti, että \"jaa sekin vielä\". Sitten vieraat jo\nsaapuivat, kuuro Kuoppalan isäntä käsi korvallisella ja valmiina\nkeskusteluun. Tuli rovasti fordillaan, ryähteli kuuluvasti ja\narvokkaasti, tervehti Jumalan rauhalla ja lohdutuksella isännän ja\nemännän, ja oli valmis ottamaan osaa maahanpaniaisateriaan, joka ei\npienimmälläkään tavalla poikennut kesällisestä hääateriasta eikä\nilmaissut minkäänlaista puutetta, jota ei tiettävästi ollutkaan.\nTimolla oli sitäpaitsi ollut siksi tukeva henkivakuutus, ettei siitä\nsuurta osaa saanut näin kertasyömällä kulutetuksi. Emännät toivat\nkaakkuja avustaakseen Anna-emäntää hänen vastuullisessa puuhassaan.\nKun oli juotu kahvia, joka oli vielä oikeata vanhaa hyvää -- sitähän\nsai kaupoista ja eikö tuo liene säkillinen tai ainakin sen puolikas\nunohtunut jonnekin Anna-emännän pyhimpään komeroon --, oli aika ryhtyä\naterioimaan.\n\nKun oli saatu pahimmalta nälältä kärki tylsytetyksi, rovasti alkoi\nkysellä Kuoppalan isännältä tämän vointia.\n\n\"Mitääh? Häh? Jottako miten minä olen voinut? Kyllä minä nyt, kun\nparanin viime viikolla ihmeen kautta niin terveeksi, etten ole ollut\ntässä kunnossa moniin kymmeniin vuosiin. Mikäkö se vika sitten oli? Jaa\nminullako? Se oli selläässä semmoinen pistos, mikähän oli, joka piti\nkumarassa ja oli vaikea kantaa. Kyllä te sen muistatte. Ainahan minä\nkävelin koukussa kuin luokki. Ei minun tarvinnut kumartua mennessäni\nsisään vaikka aitan ovesta. Joo. Niin että mistäkö sain sen? Nuorra\nmiessä tukkimetsästä, kun piti nostaa raskasta pölkkyä. Silloin\nnauskahti selläässä pahan kerran ja sen jälkeen olen ollut apostoli\nPaavalin vertainen siinä, että minulla on ollut kuten hänelläkin piikki\nlihassani. Se on pistänyt minua ainakin viisineljättä ajastaikaa. Yyh!\nJaa mitä? Että mitä sinä kysyt, Penttilä? Puhu kovemmin! Mikäkö se ihme\nsitten oli? Jaa joka paransi minut? No ei se sen kummempi ollut kuin\nettä palailin viime viikolla pimeällä kotiin ja kävelin varovaisesti,\nsillä oli mustaa kuin saunassa ja liukasta, perhanan liukasta. Siinä\nPitkon mäessä se ihme sitten tapahtui. Ei muuta kuin jalat lipesivät\nja minä niin äkkiä selläälleni kuin olisi keinutuoli mennyt nurriin.\nSelkäpii oli ennen tantereessa kuin pää ja jallaat -- tottakai, kun\nminä sellainen kyrmyniska olin. Salamoitsi silmissäni ja korvat soivat,\nmutta ei se järin kipeätä tehnyt. Koettelin varovaisesti luitani, että\nkuinka moneen kappaleeseen ne olivatkaan katkenneet, mutta ei tuntunut\nkipua missään. Mitähän, jos yrittäisin tolpilleni ennenkuin ajavat\npäälle, harkitsin siinä ja tein niin. Se oli merkillistä! Ei kipua\nmissään ja selkä, aina kankea ja kipeä selkä, oikenee, oikenee, oikenee\n-- ei vain suoraksi, vaan ihan keikaksi, tällaiseksi näin...\"\n\nKuoppalan isäntä nousi ja käveli edestakaisin siinä asennossa, minkä\noli kuvannut. Kaikki ihmettelivät vakavina. Penttilä huomautti\nolevankin kohtuullista, että Kuoppala oli lopun ikäänsä kenossa,\nkun oli ollut tähän saakka kumarassa. Mutta hän kiisti sen, että\nparaneminen olisi aiheutunut ihmeestä. Jokin jänne tai lihas siinä vain\nvihdoinkin oli paiskautunut paikoilleen. Rovasti kysyi, oliko Kuoppala\nrukoillut ihmettä.\n\n-- Yyh! Häh! Rukoillut? Jaa minäkö? Jaa että minun selkäni\nparannettaisiin ihmeellä? E-en. Sitä ansiota ei minulla asiassa ole.\nSitä ajattelin vain sen verran, että millä ihmeellä saisin sonnin\nsuoron terveeksi, kun eläinlääkäri on mennyt sotaan eikä sonni osaa\nkusta. Ilmaiseksi tämä minulle annettiin kuin armo ainakin. Mutta\nihmeenä minä sitä kuitenkin pidän, niin arvoton kuin olenkin sellaista\nvastaanottamaan. Muuten se jänne ei olisi voinut nauskahtaa paikalleen,\nsillä kyllä se, mikäli asia voi luonnollisesti tapahtua, olisi ehtinyt\ntehdä sen viidessäneljättä vuodessa jos kuinka monta kertaa, sekä\npaikalleen että pois. Olen minä sellaisissa kahinoissa ollut, että\nniissä ovat jänteet joutuneet kiristymään tappiensa väliin ja hyppimään\npaikalleen, jos ovat sattuneet menemään väärän tapin taakse...\n\n-- Kyllä niitä tapahtua ihmeellisiä parantumisia, myönnytteli nyt\nPenttilän lautamies ja kertoi: -- Se oli siihen aikaan, kun Tampereella\nraivosi lavantauti. Asiat vaativat minua olemaan siellä useita päiviä\nja minä pölökäsin, että se pahalainen tarttuu minuun se tauti. Pois\nlähdettäessä tunsin jo oloni huonoksi... Ellotti näet niin, että olin\nvalmis heittämään sisukseni maalle. Kangasalla sitten hevonen änkeytyi\nTarpilan kaivoa kohti, kun oli näet tottunut huuhtomaan siinä kaupungin\nkohmelot pois, ja minä ajattelin, että kai sinun tarvitsee sammuttaa\njanosi. Vaikka olin niin sairas, että horjutti, ja pelkäsin kaivoon\noksentavani, niin painelin silti vintin salkoa ihan vihapäissäni\nkaivoon, että kyllä nyt, ruuna, kohta saat vettä. Mutta siinä\nsuutuksissani en tullut katsoneeksi, millä puolella salkoa seisoin, ja\nniinpä kun vintin miekkapuu jysäytti minua päälakeen kuin olisi lyönyt\nvierasta sikaa. Jestas sentään! Viittä vailla oli, etten hojeltunut\nkaivoon, kun iskusta pökerryksissäni hoipertelin siinä kaivon kannella.\nJohan nyt on yksi tulenpalava! siunailin. Ensin lavantauti ja sitten\ntällainen nappaus lakeiseen! Mutta periksi en antanut, vaan juotin\nruunan ja niin taas lähdettiin. Kun siinä ajaessani sitten hoitelin\noikealla kädellä ohjaksia ja painelin vasemmalla päälakeani, jota\njomotti niin tuhannesti, ja kun harmissani käännyin katsomaan sitä\nmiekkapuuta, kun se taas niin viattomana sojotti taivasta kohti, niin\nsilloin yhtäkkiä huomasin, että ellotus oli hävinnyt. Hellerei! sanoin\nihastuneena. Minähän olen terve kuin pukki! Tunnustelin ja tarkkailin\nsisuskalujani ja ajattelin, että nyt jos ellottaa, niin heti annan\ntulla. Mutta eikö mitä! Harvoin olen tuntenut oloani niin virkeäksi\nja hyvänvointiseksi kuin sillä hetkellä. Liekö sitten johtunut siitä\näjäyksestä yksinään vai olisiko hänessä ollut ihmettäkin osallisena,\nsitä en osaa sanoa.\n\nLautamies oli puhunut huutavalla äänellä, jotta Kuoppala olisi voinut\nseurata. Tämä olikin kuullut kaiken tärkeimmän ja todisti nyt käsi\nkorvallisella:\n\n-- En minäkään mene ihan silmääni vannomaan, että siinä nyt\nyliluonnollista ihmettä olisi tapahtunut. Saattaahan olla, että\nparantuminen aiheutui molemmilla kerroilla siitä äjäyksestä, jonka minä\nsain selkäruotooni ja Penttilä nuppiinsa. Puutikkalassa ennenvanhaan\nparannettiin miehiä romuskasta sillä lailla, että kaadettiin heille\nsaunassa, kuumimmassa löylyssä, heitin ittensä huomaamatta jääkylmä\nvesiämpäri niskaan. Sanoivat silloin kuuluneen, minkä niminen rumahinen\nmiehessä piti niinkuin vakinaista kortteeria. Vaan kyllä romuska myös\nlähti.\n\nKuoppala silmäili voitonriemuisesti ympärilleen, valmiina taistelemaan\njokaista vastaan, joka uskalsi asettua epäilevälle kannalle. Mutta\nkaikki varoivat visusti tekemästä sitä, sillä asiaan ei ollut enää\nlisättävää. Mentiin hakemaan ruokaa. Rovasti söi hartaasti, pisti\nlautasensa pois, heittäytyi arvokkaasti keinahtelemaan ja puheli:\n\n-- Vaan se on Jumalan suuri ihme, että näin pieni kansa kuin\nsuomalaiset uskoo asiansa oikeuteen niin lujasti, että nousee\ntappelemaan sellaista hirmusuurta kansaa vastaan kuin venäläiset.\nSiinä on rohkaisijana korkeampi voima, jonka tarkoitusperiä me nyt\nsiis toteutamme. Ja siitä minä myös päättelen, että kyllä me tästä\nkamppailusta selviämme.\n\nAjateltiin samoin kuin rovasti ja siis vaiettiin. Vihdoin opettaja\nalkoi varovaisesti harkita:\n\n-- Sitä tässä on tullut itsekukin vähän ajatelleeksi, että mikä se on\ntehnyt nuo ryssät niin sikiäviksi? Ei suinkaan niitä ole ollut alkaa\npäälle sanottavasti enempää kuin muitakaan -- ehkä pikemmin päinvastoin\n--, mutta kyllä ovat osanneet lisääntyä niin, että ovat nyt kuin hiekka\nmeren rannalla. Eikös koko Pohjois-Venäjä, vieläpä Moskovan seudut ja\nmuut laajat alueet, olleet aluksi, ennenkuin ryssistä tiedettiinkään,\nsuomalaisten kansojen asumia?\n\nKysymys oli osoitettu rovastille, joka keinahteli, ryähteli ja vastasi\narvokkaasti, hieman alentuvaisesti:\n\n-- Tiedemiehet sanovat niin olleen. Nyt nuo suomalaiset ovat hävinneet\n-- sulautuneet ryssiin --, niin että jälkiä näkyy vain paikannimissä.\nMutta ryssät ovat lisääntyneet niin, että Jumala meitä varjelkoon!\n\n-- Sanotaan -- en minä häntä tiedä, vaan kerron tässä vain kuulemiani\n--, opettaja jatkoi tärkeästi, ettei Venäjällä yhteisen kansan\nkeskuudessa ole milloinkaan ollut vanhoja piikoja. Niin pian kuin\ntyttö täytti kuusitoista vuotta tai yleensä tuli miehenkantavaksi,\nniin tavalla tai toisella, joko avioliiton kautta tai muuten\nkeplottelemalla, se saatettiin äitiyden tilaan. Siellä kuulemma\nsynnyttävät kaikki naiset kuin lehmät niin monta kertaa kuin\nruumiinrakenne sallii.\n\n-- Joo, rovasti vahvisti, niin ryssistä kerrotaan. Mainitaanpa vielä,\nettä kun pojat joko viedään sotaan tai lähtevät pois työnansioille,\nniin isä makaa sillä aikaa miniäin kanssa, jottei lasten tulossa\ntapahtuisi keskeytystä. Ymmärrettävää on, että kyllä kansa sillä\nkonstilla lisääntyy.\n\n-- Varsinkin kun se on aina viinapäässä ja sikäli sitä halukkaampaa\nnaisväkeen, totesi lautamies.\n\n-- Eikä kuulu vähänvähää katsovan ulkomuotoon, tiesi joku.\n\n-- Raakalaiset sikiävät, sivistyskansat ovat pidättyväisiä. Opettaja\ntämän toteamuksen lausui. Vaiettiin. Venäjän kansa kuvastui mieliin\nuhkaavana kuin tulossa oleva, synkkä, jo puolet idän taivaasta\ntäyttävä ukkospilvi. Oli kuin olisi jokainen nähnyt sen loppumattomien\nrivistöjen vääjäämättä marssivan tänne päin. Lautamies tuumiskeli:\n\n-- Jos ryssä voittaa ja pääsee valtaamaan koko Suomen, niin se on\nSuomen kansan loppu. Parin, kolmen vuoden kuluttua täällä ei ole\nenää muita kuin pian kuolevia ukkoja ja akkoja, sillä täysivoimainen\nvanhempi ja nuorempi väki sekä lapset on karkoitettu jonnekin kauas\nSiperiaan, josta ei ikinä palata. Paapelin vankeus oli lastenleikkiä\nsiihen verrattuna, mitä ryssä meille tekee, jos vallan saa.\n\n-- Mutta se kun ei saa! jyrähdytti nyt Rantaperkiön vanha Tuomas, joka\noli tähän saakka ollut vaiti, tyytyen vain tarkkaavaisesti seuraamaan\nmuiden aprikointia. -- Se on sillä lailla, että me olemme uusi valittu\nkansa, jonka on määrä aikanansa keikauttaa ryssän ajoneuvot kumoon.\nSiihen minä luotan kuin kallioon. En tiedä, miten se tapahtuu ja kuinka\nmonen mutkan kautta se soluttelee itsensä tähän päätökseen, mutta niin\ntulee joka tapauksessa käymään.\n\n-- Me uskomme lujasti teidän kanssanne, sanoi nyt rovasti hartaasti. --\nEi voi olla Jumalan tahto, että kansamme tuhottaisiin ja vuosisataiset\nviljelyksemme päästettäisiin metsittymään. Ne valkeat ristit, jotka\näsken pystytimme, ovat siitä lupauksena ja takeena. Jollemme pelastu\nmuuten, niin pelastumme ihmeen kautta, saamalla päähämme äjäyksen, joka\ntuskasta huolimatta tuottaa terveyden.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\n1\n\nJoulu tuli ja sen mukana kallein, tervetullein lahja, mitä Vuoren perhe\nolisi osannut toivoa: Kerttu! Tieto Kalevin kohtalosta oli sellainen\nsyy, että hänet laskettiin kernaasti lomalle, varsinkin kun hän oli\nerikoisesti kunnostautunut. Ja oli vielä kolmas syy.\n\nNiin uljas ja rohkea kuin Kerttu olikin, hän oli joutunut tilanteisiin,\njoista oli tarttunut hänen hermoihinsa hiipivää kauhua. Hän oli maannut\nkinoksessa ja silmät ummessa odottanut, että pommi putoaisi hänen\nkohdalleen tai konekiväärin suihku lävistäisi hänet, mutta vaikka\nnäin ei ollut sattunutkaan ja hän oli jälleen hymyilevänä ja rohkeana\nkiiruhtanut työhönsä, kaukainen kauhuntunne oli kuitenkin tarttunut\nhäneen ja kiusasi häntä erikoisesti yksinäisyydessä. Hän hallitsi sen\ntäydelleen, mutta se oli silti läsnä, ja siksi oli pieni levähdys\nmyös tästä syystä tarpeellinen. Hän ei kertonut siitä, ei myöntänyt\nsitä itselleenkään, koska piti sitä pelkuruutena, mutta tunsi sitä\naina kuin olisi voinut aavistuksen verran pahoin. Heti ensimmäisellä\nsilmäyksellä äiti ja isä näkivät sodan painaneen Kerttuun leimansa.\nHänen hilpeytensä ja veitikkamaisuutensa olivat nyt jonkin verran\nväkinäisiä ja ilmeensä vakava, usein huolestunut.\n\n-- Niinkuin meillä kaikilla, totesi tuomari puhuessaan tästä vaimonsa\nkanssa. -- Kerttu olisi luonnoton lapseksi ja naiseksi, ellei hän\nsyvästi tuntisi kaikkea sitä kauhua, mikä asuu tällä hetkellä elämämme\njokaisessa silmänräpäyksessä. Mehän olemme rohkeita ja hillitsemme\nitsemme, mutta jokaisella on rinnassaan salainen, jäytävä tuska,\nkysymys siitä, miten meidän käy, jos tätä jatkuu näin, jos ei mitään\nuusia, tehokkaita tekijöitä puutu asiaan meidän hyväksemme.\n\nTuomari Vuori puhui tuskaisella äänellä ja huomattuaan vaimonsa\npelästyneen ilmeen riensi lievittämään sanojensa vaikutusta:\n\n-- Minäkin luotan lopulliseen -- en voittoomme, sillä senhän me\nkaikki ymmärrämme mahdottomuudeksi voimasuhteiden ollessa sellaisia\nkuin tiedämme, vaan pelastukseemme yleensä. Jollakin tavalla se tulee\ntapahtumaan, mutta miten, sitä en tiedä. Vähemmällä se ei kuitenkaan\nkäy kuin ihmeen kautta.\n\n-- No mutta, rakas Kaarlo, sanoi Helena-rouva lempeästi, eikö asemamme\nollut vapaussodan aikana yhtä huono tai vielä huonompi kuin nyt, ja\nsilti pelastuimme?\n\n-- Ei ollut, Helena, ei. Venäjän armeija oli hajonnut niin, ettei sitä\nollut vapaussotavuonna enää olemassakaan. Tämä seikka ja se purjetuuli,\njoka silloin suosi itsenäisyyteen pyrkiviä pieniä kansoja, pelastivat\nmeidät ja antoivat vapauden. Tällä en suinkaan vähennä jääkärien enkä\nmuiden vapaustaistelijain osuuden merkitystä, sillä he ilmaisivat\nkansamme historiallisen tahdon. Unohdat sitäpaitsi, että silloin\nSaksa oli meidän puolellamme ja taisteli rinnallamme. Nythän se on\nliitossa verivihollisemme kanssa. Näkisit, miten kylmästi Saksan lehdet\nkirjoittavat meistä.\n\n-- Onkohan Saksa sittenkään meidän vihollisemme?\n\nHelena-rouva kysyi näin epäilevästi, kuitenkaan odottamatta vastausta.\nHänen täytyi lähteä, sillä ennen menoaan toimeensa hän tahtoi käydä\nkatsomassa Kalevia. Hän kävi Kalevin luona joka päivä, mikäli suinkin\npääsi, ja useimmiten tuomari seurasi häntä. Tällä kertaa tuomari\nei voinut tulla, sillä hänen täytyi kiiruhtaa toimeensa ja sieltä\nraastupaan, ajamaan jotakin visaista juttua, josta selvästi vainusi\nketun ja suden hajua.\n\nKerttu istui Kalevin vuoteen vieressä. Helena-rouva näki hänen itkeneen\nja ajatteli väsyneesti, alistuvasti, ettei sitä sopinut ihmetellä.\nSamalla hänen sydäntään vihlaisi hirveä pelko ja hän kysyi, \"miten\nkäy sinulle, rakas Kerttu?\" Hänestä tuntui yhtäkkiä siltä kuin hän\nolisi joutunut kulkemaan kohtalon tumman pilven alla, pitkin polkua,\njoka näytti katoavan tuonen hämäryyteen. Hänen silmissään vilahteli\noutoja näkyjä, mutta kaikissa oli keskeisenä Kertun kärsivä, kituva\nilme. Hän ehti näinä muutamina sekunteina, jotka kuluivat hänen\nasettumiseensa Kalevin vuoteen viereen, jo sielussaan taistella Jumalan\nkanssa, että \"eikö minua ole jo kylliksi lyöty?\" Aikoiko hyvä Jumala\nottaa häneltä pois -- ei, sitä ajatusta Helena-rouva ei päästänyt\nmuodostumaan. Keskitalven surullisen sotapäivän kalpea kajoko lie\nsattunut Kertun kasvoihin ja hiuksiin, kun hän matalalla äänellä puheli\nveljensä kanssa, vai liekö Helena-rouvan silmissä muuten omituisesti\nkimmeltänyt, mutta hänestä näytti kuin Kerttu olisi muuttunut\nläpikuultavaksi hengeksi, joka kuin enkeli liukui pois ja viittasi\näidilleen kyyneleiset, ikuiset jäähyväiset. \"Minä onneton!\" hätäili\nsielussaan Helena-rouva, \"olenko alkanut nähdä näkyjä ja ovatko hermoni\nmenossa epäkuntoon?\" Ääneensä hän sanoi:\n\n-- Kerttu, kuule, tule hiukan tänne, että saan katsoa sinua, kun on\nniin valoisaa. Kotona hämärässä en saanut sinua oikein tutkituksi.\n\nJa kun Kerttu istahti äitinsä viereen, tämä koetteli hänen\nkäsivarsiansa, hyväili hänen poskiansa, suuteli häntä suulle ja\nkuiskasi:\n\n-- Jumalalle kiitos! Sinä olet siinä eheänä ja terveenä. Ethän\nmilloinkaan mene pois luotani? Et saa, kuuletko, et saa, en anna lupaa.\n\n-- Hyväinen aika, rakas äiti, Kerttu sanoi nauraen, mutta samalla\nhiukan säikähtyneenä, tietysti lähden heti lomani päättyessä. Muustahan\nei voi tulla kysymystäkään. Vaikka olen ollut kotona vasta muutaman\ntunnin, niin olen jo aikalailla virkistynyt. Rauhoitu nyt!\n\n-- Niin, niin, mumisi Helena-rouva, olet oikeassa. Meidän on ajateltava\nvain velvollisuuttamme ja toteltava kuin olisimme sotilaita. Niinkuin\nolemmekin. Emme saa laskea, mitä omistamme ja tahtoisimme pitää, vaan\nmeidän on alistuen yhä uudelleen luetteloitava, mitä vielä voisimme\nantaa pois.\n\n-- Äiti rakas! puuttui nyt asiaan Kalevi, jonka kättä äiti oli\npidellyt, päättäen kädelleni tippuvasta lämpimästä vedestä sinulla\non työnä itku. Tiedätkö, mitä Kerttu kertoi, -- sitä, että minulle\nmaksetaan eläke, tuhat markkaa kuukaudessa. Ajattele, mikä raha\nminulle, joka en ole vielä tähän saakka ansainnut penniäkään. Saatpa\nnähdä, että opin kyllä hankkimaan siihen tarpeellisen lisän, kunhan\nnyt ensin pääsen terveeksi. Anjan askeleet lähestyvät. Omituista,\nkuinka herkiksi muut aistimeni ovat jo nyt kehittyneet sen jälkeen kun\nnäköni sammui. Tiedän jo askeleista, kuka ystävä kulloinkin vuodettani\nlähestyy, ja erotan pois vieraat. Tunnen Anjan, äidin ja pian jo\nKertun, isästä ja isoisästä puhumattakaan. On melkein kuin näkisin\nteidän liikkuvan ympärilläni ja näenkinhän minä. Teillä on kaikilla\noma erikoinen ilmeenne, vähän niinkuin keskiarvo niistä, minkälaisina\nolen oppinut teidät eri mielialoissanne tuntemaan. Teillä on sitäpaitsi\nsädekehä, Valoilmiö, päänne ympärillä, kuin olisitte omavaloisia\npyhimyksiä, jollaisia kyllä mielestäni olettekin.\n\nKalevi koetti puhua hilpeästi, huolettomasti, mutta ei onnistunut\nsalaamaan alakuloisuutta, joka värjyi hänen äänessään, sanojen\nlopputavuissa ja lausunnan väkinäisyydessä. Kerttu kuuli sen selvästi\nja teki parhaansa hälventääkseen sitä omalla vanhalla hilpeydellään,\nmutta tämä ei sointunutkaan puhtaalta, vaan tuntui vieraalta,\nteeskennellyltä, melkein sopimattomalta. Hän oli vähällä puhjeta\nitkemään, mutta sai kovasti ponnistaen hillityksi itsensä ja oli\nvaiti, jääden kuuntelemaan toisten keskustelua. Kertulle valkeni siinä\nselkeäksi tosiasiaksi, että kulunut syksy ja parhaillaan raivoava\ntalvisota olivat muuttaneet hänet toisenlaiseksi kuin hän oli vielä\nviime keväänä ollut -- riistäneet häneltä nuoruuden ja tehneet\nhänestä vanhan. Vaikka -- oli iältään nuori, hän oli ehtinyt nähdä\nvaltamerellisen tuskaa. Väliin hänestä tuntui, ettei enää voisi olla\nsellaista asiaa, joka saisi hänet nauramaan vapautuneesti, todella\niloisesti, hilpeästi, niinkuin vielä muutamia kuukausia sitten. Ehkä\nmuutkin olivat kokeneet saman muutoksen ja koettivat salata sitä\nteeskennellyllä hilpeydellä. Äiti ja Anja eivät peitelleet sitä, vaan\nolivat avoimesti vakavia, surumielisiä. Silti he olivat lujia ja\nsankarillisia. He olivat ajatelleet asian loppuun ja tehneet oikeat\njohtopäätökset. Kerttu tahtoi noudattaa heidän esimerkkiään, sillä\nheidän menettelynsä oli uljasta, kaunista, juuri sellaista, jota voi\nSuomen naisilta isänmaan äärimmäisillä hetkillä pyytää ja odottaa.\nKerttu tahtoi olla uskollinen.\n\nKalevin sormet liikkuivat hermostuneesti peitteellä. Hän puheli\njoulusta, johon oli vain muuan päivä. Hän oli toivomalla toivonut edes\njollakin tavalla, vaikka paareilla kannettuna, pääsevänsä aattoillaksi\nkotiin, ja silmäin puolestahan se olisi käynytkin, mutta kun nuo jalat!\nLääkäri ei ollut voinut antaa suostumustaan hänen liikuttamiseensa\nvielä, sillä pienikin niksaus, joita voi parhaista varokeinoista\nhuolimatta niin pitkän kuljetuksen aikana sattua, voisi ikävästi\nkeskeyttää juuri alkuunpäässeen hyvän paranemisen. Se oli Kaleville\nsuuri pettymys. Hänen, joka oli ainakin näennäisen tyynesti alistunut\nsilmäin menettämiseen, oli vaikeata tyytyä tähän pieneen, joulunviettoa\nkoskevaan pettymykseen. \"Me tulemme kaikki tänne ja vietämme joulun\nsinun kanssasi!\" äiti koetti lohduttaa, mutta Kalevi vastasi\nhermostuneesti, että \"kiitos teille\" ja \"sehän on hauskaa\", mutta että\n\"kun olisi saanut edes käydä kotona\". Sitten hän nauroi ja myönsi\njuonittelevansa kuin lapsi, joka ei saa mielitekoansa perille. \"Mutta\nkai te ymmärrätte?\" hän kysyi alakuloisesti, huokasi ja vaikeni. Sormet\nliikkuivat hermostuneesti peitteellä ja kasvoille tuli tuskainen ilme.\nLeuan haava, josta side oli jo otettu pois, mutta jossa vielä selvästi\nnäkyivät nipistimien jäljet, loisti punaisena, pahan näköisenä, ja\nmuutti ulkomuotoa niin, että Kerttu luuli väliin katsovansa aivan outoa\nmiestä.\n\nAnja antoi heille merkin, josta he ymmärsivät, että heidän oli\nparasta poistua. Kalevi oli nyt tulossa siihen asteeseen, jossa vasta\nalkoivat sielulliset kärsimykset. Tähän saakka päivät olivat kuluneet\nitse onnettomuuden aiheuttamassa huumauksessa, jossa oli monenlaisia\ntekijöitä: inhimillistä iloa pelastumisesta, traagillista, ylevää\nkohtalontuntua, miehuullista ponnistusta, nuoruuden ihanteellista\nuhrivalmiutta, mutta nyt, kun varsinainen sokean arki alkoi\ntehdä tuloansa ja ikuisella pimeydellään jäytää hänen sieluansa,\ntodella kysyttiin hänen voimiansa, hänen alistumisensa aitoutta.\nSiinä ikuisessa yössä, johon hän oli äkkiarvaamatta pudonnut, ja\nkahlehdittuna vuoteeseensa hänellä oli riittävästi aikaa asemansa\nkaikinpuoliseen harkitsemiseen. Kuta selvemmiksi tulevaisuuden monet\nvaikeudet kävivät, sitä paremmin Kalevi oivalsi, että hän oli vasta\nlähdössä siihen sielulliseen ja ruumiilliseenkin kouluun, joka oli\nvälttämättä suoritettava, jos mieli käydä varjojen polkua edes\njoltisenkin luottavaisena. Tätä ajatellessa Kalevin valtasi joskus\nniin syvä alakuloisuus, että hän alkoi harkiten ajatella kuolemaa,\njonka suoma ehdoton unohdus tuntui houkuttelevalta. Mutta sitten oli\ntaas niin paljon sellaista, jonka vuoksi olisi kannattanut ja niin\nmielellään tahtonut elää.\n\n-- Rakas Kalevi, hyvästi huomiseen! Tulemme taas ja niin joka päivä.\n\nÄiti ja Kerttu menivät. Heidän olemuksensa henkäys viipyi vielä Kalevin\ntunnoissa tuttuna, sanomattoman rakkaana tuoksuna, kunnes haihtui\npois ja jätti sijan hiljaisesti liikkuvalle ja ääneti hoitelevalle\nAnjalle. Kalevi tunsi poskillaan rakkaiden käsien suomaa virkistystä\nja värisi samalla sekä onnesta että tuskasta. Hän yritti sanoa jotakin\nottaakseen vihdoinkin puheeksi erään hyvin tärkeän asian, jota oli\nviime vuorokausina paljon ajatellut, mutta Anja painoi sormensa hänen\nhuulilleen ja kuiskasi, että \"puhut sitten, kun olet terve\". Anja tiesi\nKalevin saavan kuumetta, jos kiihtyi.\n\n\n2\n\nKäydessään sairaalassa Helena-rouva oli joskus istuutunut muidenkin\nvuoteiden ääreen ja haavoittuneiden melkein huomaamatta perehtynyt\nsekä heidän kohtaloihinsa että varsinkin huoliinsa. Jolla oli oikea\nkäsi sidottuna \"lentokoneeseen\", hän ei voinut kirjoittaa, niin\nvälttämätöntä kuin se olisi ollutkin. Jonka jalat olivat nilkoista\npoikki, hän ei voinut juosta kaupungilla toimittelemassa asioitaan,\njoita saattoi olla monenlaisia. Sitäpaitsi päivät tulivat pitkiksi,\nkun vain harvoilla oli ystäviä ja sukulaisia, jotka olisivat tulleet\ntapaamaan heitä ja tuomisillaan ja tarinoillaan lyhentäneet heidän\naikaansa. Keitä vain Helena-rouva puhutteli, he turvautuivat häneen\nkuin äitiinsä ja kertoivat avomielisesti kaikki huolensa.\n\nSiitä Helena-rouvalle aukeni uusi työmuoto.\n\nPotilaiden joukossa oli eräs, joka varsinkin herätti Helena-rouvan\nosanottoa. Hän makasi samassa salissa kuin Kalevi, mutta toisessa\npäässä, minkä vuoksi Helena-rouva ehti puhuttelemaan häntä vasta\nmyöhemmin, viimeiseksi. Hän ei ollut haavoittunut, vaan oli\ntyrmäytynyt. Kun hän oli tullut tajuihinsa, hänestä oli aluksi ollut\nhyvät toiveet, mutta sitten oli jalkoihin ruvennut ilmestymään\nherpautumista ja puhe oli käynyt sellaiseksi, että hänen järkensä kulki\nhoitajattarien käsityksen mukaan epätavallisia uria. Hän ei puhellut\nkenenkään kanssa, vaan jutteli itsekseen puoliääneen, niin harvakseen\nja rauhallisesti, ettei se häirinnyt. Unohtuivatpa lähimmät potilaat\nusein muun ohjelman puutteessa kuuntelemaan häntä, kun hän saarnasi --\nsitä hänen puheensa sisällykseltään lähinnä oli -- silmissä innoittunut\nhohde ja kasvoilla kuumeinen puna. Hänen nimensä tiedettiin -- se oli\nAntti Toivonen --, sillä se oli häntä seuranneessa \"rahtikirjassa\",\njosta saatiin muutkin henkilötiedot, mutta itse hän ei muistanut\nmitään entisestä elämästään. Koko hänen olemuksensa oli yhden ainoan\najatuksen vallassa, joka ikäänkuin nieli hänet niin, että hänen täytyi\njoka silmänräpäys keskittyä siihen. Lääkärit odottivat halvautumisen\nvähitellen laukeavan, minkä jälkeen muutkin aivovammat parantuisivat ja\najatuselämä tulisi normaaliksi.\n\n\"Antti Toivonen?\" Tuo nimi oli Helena-rouvalle tuttu, hänen kuitenkaan\nvoimatta sanoa, minkä johdosta. Varmaa oli, ettei hän ollut koskaan\nhenkilökohtaisesti tavannut sennimistä. Hän kysyi Anjalta ja\nKalevilta, muistaisivatko he ketään Antti Toivosta, eli tuota komeata,\nvaaleaveristä miestä, joka makasi tuolla äärimmäisessä vuoteessa, mutta\nhe eivät muistaneet, vaikka nimi oli tuttu ja Anja oli varma, että\noli joskus tavannut hänet. Vasta kun Anja oli pitemmän ajan kuluessa\nkatsellut häntä ja hänen ilmeitään, hänelle valkeni, että tämähän oli\nsama mies, jonka he olivat tavanneet vappuna jossakin Seurasaarentiellä\n-- Esterin sulhanen. Helena-rouva kielsi häntä vihjaamastakaan asiasta\nEsterille, sillä tässä oli meneteltävä varovaisesti.\n\nHelena-rouva istuutui siis Antin vuoteen ääreen ja aloitti totuttuun\ntapaansa sen äidillisen poliisikuulustelun, jonka pitoon hänellä oli\nerikoiset lahjat. Aluksi Antti ei kuunnellut häntä, vaan silmättyään\nhäntä välinpitämättömästi jatkoi omia mutinoitaan. Mutta Helena-rouvan\näänessä oli varmaan jotakin erikoista ja hänen olemuksessaan sellaista\nsähköä, että Antti tunsi joutuvansa hänen henkensä piiriin ja kääntyen\nkatsomaan häneen virkkoi hetkisen mietittyään: \"Hyvä ihminen istuu\nvuoteeni vieressä ja lämmittää sydäntäni\". Tätä puhuttelusanaa hän\nsitten käytti Helena-rouvasta. Onko \"Hyvä ihminen\" jo tullut? hän\nsaattoi kysyä. Kun Helena-rouva pyysi, ettei hän käyttäisi tuota\nnimeä, koska tunsi olevansa arvoton nimitettäväksi siten, Antti katsoi\nhäneen ihmetellen ja kysyi, eikö rouva tiennyt tuon nimen olevan\nkirjoitettu hänen sydämeensä. Se näkyi aivan selvästi, kun vain katsoi\nniin terävästi, että sisällinen ihminen paljastui. Erehtymättä saattoi\nsilloin lukea jokaisen sydämestä hänen oikean nimensä. Antti itse\nesimerkiksi oli \"Huono mies\". Helena-rouvan kysyttyä, niiksi Antti\nantoi itselleen tällaisen nimen, Antti vastasi, ettei hän tiennyt.\nSydämessä vain luki niin, vieläpä tulisilla kirjaimilla. Kerran hän\nuskoi voivansa sanoa, minkä pahan vuoksi hän oli tuon nimen saanut; nyt\nse oli mahdotonta, sillä kun hän katsoi taaksepäin, entiseen elämäänsä,\nhaluten tutkia sitä, niin edessä oli musta seinä, jonka läpi ei\nvoinut nähdä. Oliko se, mitä Antti nyt saarnaili, missään tekemisissä\nhänen menneisyytensä kanssa? Sitä Antti ei voinut sanoa, sillä hän ei\nmuistanut tuosta menneisyydestä vähääkään, mutta hän otaksui kyllä niin\nolevan. Se, mitä hän puhui, annettiin hänen suuhunsa. Valkeuden henki\nistui tuossa hänen vieressään ja käski hänen sanoa niin ja niin.\n\nTämän johdosta varsinkin toiset potilaat arvelivat, että \"se on aivan\npöpi koko mies\" ja että \"se pitäisi viedä mielisairasten osastoon\".\nSinne Antti oli määrättykin heti, kun päästäisiin varmuuteen hänen\nsääristään, mutta siihen saakka hänen täytyi olla täällä. Kalevi, joka\nsaattoi kuulla Anttia silloin, kun tämä innostui puhumaan korkeammalla\näänellä, tuumi äidilleen katkerasti hymyillen, ettei ole ollenkaan\nsanottu, oliko Antti pöpi. Päinvastoin hän saattoi olla ainoa viisas\nkoko salissa. Korkeintaan häntä voitaisiin sanoa \"liika viisaaksi\".\nAntti puhui asiaa, joka oli ollut aina maailman mielestä hulluutta.\nJos kuitenkin olisi noudatettu sitä oppia, niin todennäköisesti Antin\njalat olisivat nyt terveet ja Kalevi olisi saanut pitää silmänsä.\nHelena-rouva hymähti hiljaisessa mielessään ja jatkoi sitkeästi Antin\npuhuttelua. Meni kauan, ennenkuin hän rohkeni mainita Esterin nimeä,\nmutta lopuksi hän kuitenkin sen teki. \"Esteri Savila, Savilan rouvan\ntytär, joka on kihloissa Antti Toivosen kanssa. Sama nimi sillä\nmiehellä kuin teillä. Vaikka olisitte juuri tuo mies. Muistatteko\nolleenne kihloissa Esteri Savilan kanssa ja käyneenne hänen kotonaan?\nSilloin, kun oli hälytysharjoitus, te olitte Savilan rouvan luona ja\nsuututitte Esterin puheillanne. Ettekö nyt muista?\"\n\nAntti kuunteli Hyvää ihmistä kummastuneena, yhä lisääntyvän ihmettelyn\nvallassa. Hän oivalsi, että tietenkin hänellä oli ollut menneisyytensä\nja että hän oli saattanut olla kihloissa, mutta kun hän ei kuolemakseen\njaksanut muistaa siitä mitään. Hyvän ihmisen puhe tuntui sadulta\neikä suinkaan häntä koskevalta todellisuudelta. Jos tuo asia koskisi\nhäntä tärkeästi, valkeuden henki varmaan toisi sen hänen mieleensä.\nMutta ei sanaakaan. Antin oli määrä vain teroittaa sitä, ettei pahuus\nhäviä, vaikka sen tekijät kuolevatkin. Se jää olemaan kuin tiilikivi\nja asettuu pahuuden rakennukseen omalle paikalleen. Niin pahuus\nkasvaa sekä yksityisten ihmisten että koko ihmiskunnan kohdalta yhä\nkorkeammaksi ja mahtavammaksi linnaksi, jossa itse Perkele hallitsee.\nAina vain virtaa maailman kaikilta ääriltä uutta rakennusainetta, sekä\nvetelää että kovaa pahuutta, laastia ja tiilikiviä, ja rakennus kasvaa,\nkasvaa. Ihmiskunta ei huomaa aikaansaannostaan, sillä sen silmät on\nsoaistu -- paha on soaissut ne --, ja hääräilee linnan onkaloissa.\nMutta kerran on määrä rakennuksen valmistua, sillä piirustuksethan\nsitä varten on tehty. Ei sitä voi iankaikkisesti yhä vain rakentaa,\nvaan täytyyhän sen tulla joskus valmiiksi. Silloin kun pidetään\npahuudenlinnan harjannostajaiset, on myös tämä maailmanaika lopussa.\nTulee viimeinen tuomio ja kaikki olevainen muutetaan uudeksi. Syntyy\nuusi ihmiskunta, jolla ei ole enää painolastinaan perisyntiä, vaan yhtä\nsuuri ilo hyvästä kuin sillä oli ennen ollut ilo pahasta.\n\nSuunnilleen tähän suuntaan Antti saarnaili ja kehitteli oppiaan. Hänen\njalkainsa halpautuminen ja aseveljiensä haavat, kaikki se kurjuus, mitä\nhän ymmärsi elämässä olevan, oli hänen käsityksensä mukaan ihmiskunnan\nomaa hankkimaa rajattomalla, yhä vain kasvavalla pahuudella. Korkein\nilmaus pahuudesta ja samalla myös rangaistus oli sota. Se oli sitä\nankarampi kosto kaikesta pahasta, kun se kohtasi vielä enemmän\nviattomia kuin varsinaisia syyllisiä, kun se tuntui hakevan hyvitystä\nerikoisesti juuri viattomain kärsimyksistä. \"Ettekö kuule\", Antti\nsaattoi kysyä ja kohottaa kättänsä korvalliselle, \"kuinka viattomain\nveljiemme veri huutaa maasta! Kuula lävistää pään ja nuorukainen\nnukkuu pois tai menettää silmiensä valon. Se on ihmiskunnan yhteisen\nsyntivelan suoritusta viattomien verellä\".\n\n\n3\n\nEräänä päivänä Helena-rouva yllätti Esterin kysymällä, oliko Antti\nToivonen kirjoittanut. Esteri ensin punastui ja sitten kalpeni. Antti\nei ollut kirjoittanut kertaakaan: Kun Esteri ei siis tiennyt hänen\nkenttäpostiosoitettaan, ei hänkään ollut voinut kirjoittaa Antille.\nNiin heidän tiensä olivat yhtäkkiä eronneet, ehkä ainaiseksi. Antti\noli voinut kaatua tai kadota heti rintamalle tultuaan. Sadoille kuului\nkäyneen niin. Esterin kyyneleet vuosivat virtana.\n\nHelena-rouvan oli vaikeata päättää, mitä hänen tuli tehdä. Hän\noli harkinnut paljon sitä, mitä Esterin vieminen äkkiä Antin luo\nvaikuttaisi tähän, mutta hän ei ollut tullut niin paljoa ajatelleeksi\nsitä, mitä se vaikuttaisi Esteriin. Saattaisi käydä niin, että kohtaus\ntehoaisi väkevästi juuri Esteriin, mutta ei Anttiin, ja niin aiheutuisi\nAntin paranemisen sijasta vain uusi pulma lisää. Kuitenkin Esteri oli\njuuri se väline, joka parhaiten saattaisi tärähdyttää Antin muistin\nliikkeelle. Sitä vain oli käytettävä varovaisesti. Helena-rouva päätti\nensimmäiseksi neuvotella Savilan rouvan kanssa.\n\nSiihen tulikin hyvä tilaisuus, kun tämä saapui aaton aattona\nsiivoamaan. Helena-rouva lähetti Esterin asioille ja alkoi vähitellen\njohdella keskustelua Anttia kohti.\n\n\"Tunsiko Savilan rouva erästä Antti Toivosta, jonka kanssa Esteri oli\nkertonut seurustelleensa?\"\n\n-- Kyllä hän tunsi -- se oli käynyt Esterin kanssa hänen kotonaan.\n\n\"Minkälainen mies se oikein oli?\"\n\n-- Ei se ollut nykä näköjään eikä paha tapojaan. Pahin vika siinä oli,\nettä se tuntui puheistaan päättäen olevan taipuvainen samaan väärään\noppiin, joka vei Savila-vainajan nälkähautaan.\n\n\"Oliko se siis kommunisti?\"\n\n-- Siksi ne taitavat niitä nykyään sanoa; asia on kyllä sama nyt kuin\nsilloinkin.\n\n\"Miten sama?\"\n\n-- No ka: valta työväelle ja omistavilta luokilta omaisuus ja henki\npois. Mutta kun se sai kokea ryssän pommittavan Helsinkiä, siitä parani\npunatauti heti ja sen piti päästä suinpäin sotaan kostamaan ryssille\ntyöväen puolesta. \"Onkohan se kirjoittanut Esterille?\"\n\n-- No sehän se ihme onkin, että se ei ole kirjoittanut riviäkään. Ei\nniin paljoa, että kenttäpostiosoitettansa. Jotakin siinä on hullusti.\nJoko on kirje joutunut hukkaan tai on Antti kadonnut tietymättömiin\neikä tule takaisin, vaikka tyttö itkisi silmät päästänsä.\n\nKeskustelu pysähtyi tähän, sillä Helena-rouva ei ymmärtänyt, miten sitä\njatkaisi. Vihdoin hän päätteli, että kun Savilan rouva oli varmaan yhtä\nluja kestämään tätä jobinpostia kuin tuomari ja hän itse tietoa Kalevin\nonnettomuudesta, hänelle oli asia ilmoitettava suoraan. Helena-rouva\nsanoi siis:\n\n\"Kuulkaahan nyt, hyvä rouva Savila, minulla on kerrottavana teille eräs\nasia, jota ette kuitenkaan vielä saa sanoa Esterille\".\n\n-- Kyllä tuon jo arvaa, kun noin aloitetaan. Antti on tietysti\nkaatunut. Se oli juuri yksi niistä, jotka menevät ja kaatuvat\nensimmäisinä.\n\n\"Ei Antti ole kaatunut, eipä haavoittunutkaan, mutta silti hän on\ntäällä sairaalassa\".\n\n-- Mikä häntä sitten vaivaa?\n\n\"Hän on tyrmäytynyt ammuksen räjähdyksestä niin, että jalat ovat\nhalvautuneet ja muisti on mennyt. Ei taida järkikään olla oikein\ntolallaan, kun vain saarnaa ihmiskunnan synninrakennuksesta. Esteriä\nhän ei muista ollenkaan\".\n\nSavilan rouva, joka parhaillaan vahasi salin lattiaa, keskeytti työnsä,\nnousi neljältäkontalta polvilleen ja katsoi miettiväisen ja samalla\nmurheellisen näköisenä Helena-rouvaan. Sitten hän puheli kuin itsekseen:\n\n-- Jalat halvautuneet... Se on jo paha asia, mutta ei niin paha kuin\nsilmäin menettäminen. Ei sitä sovi Antin puolesta teidän kuultenne\nvalittaa, sillä jalathan ovat siis vielä olemassa ja voivat jonakin\npäivänä parantua, jos Jumala tahtoo palauttaa niihin voiman, mutta\nuusia silmiä ei Jumala Kaleville tee -- ruumiillisia silmiä, tarkoitan,\nsillä hengelliset näkimet hän voi kyllä lahjoittaa, jos tahtoo,\nminkä varmaan tekee. Muistin menettäminen on myös murheellinen\njuttu, mutta on siinä hyväkin puolensa. Eipähän näet tarvitse enää\nmuistella menneitä syntejänsä, joilla ihmisen tie on kivetty syntymästä\nhautaan, vaan saa kulkea sen puolesta keveämmällä tunnolla. Ja\nonhan niitä muitakin asioita, jotka mielellään unohtaisi, niinkuin\nminulla Savila-vainajan nälkäkuolema ja Antilla hänen kommunistinen\nhulluutensa. Ei mene sitä päivää eikä yötä, ettei Savila ilmesty\nsilmiini ja aina uudelleen puhu siitä, kuinka hänen elämänsä on nyt\nloppunut ja miten sanomattoman mieletön hän oli ollut harhautuessaan\ntällaisen kohtalon uhriksi. Ja jos Antin muisti virkoaa, minkä se\nvarmasti tekee, varsinkin jos hän saa uuden jysäyksen, niin katkerin\npala, jonka menneisyys voi hänen nieltäväkseen tarjota, on tuo hänen\nsaastainen kommunisminsa, tuo kyykäärmeiden sylkemä kähy, joka turmelee\nelämän. Mitä siihen tulee, että hän kuten sanoitte saarnaa ihmiskunnan\nsynninrakennuksesta, niin jos hän puhuu siitä oikeassa hengessä,\nniin silloin ei ole hätää hänen järkensä puolesta. Jos entinen\nkommunisti tekee sitä, niin sehän osoittaa hänen, joka vielä äsken\noli tulipunainen hullu, nyt vihdoinkin tulleen tolkullensa. Kaikesta\nkuulee, että Antista tulee vielä täysi mies. Odotetaan vain.\n\n\"Jos veisimme Esterin hänen luoksensa, niin siitä voisi aiheutua\nsellainen mielenjärkytys, että muisti alkaisi herätä ja hermosto ehkä\ntoimia?\"\n\n-- Niin kyllä, mutta Esterille se olisi liiaksi. Hän voisi pelästyä\ntaitamattomaksi, jos äkkiarvaamatta näkisi Anttinsa tuossa tilassa.\n\n\"Näkihän Anja Kalevin tainnuksissa ja sokeana -- näimmehän me hänet\nsilmättömänä\".\n\n-- Niin oli, niin. Hemmottelen tässä omaani muistamatta muiden kohtaa.\nMinä puhun Esterille illalla -- pyydän hänet luokseni.\n\n\"Tehkää niin. Asiaa ei kuitenkaan voi enää pitemmälle salata.\nKanslianeuvos, joka ei kyllä tunne Anttia, voi kertoa Ainolle, että\nsairaalassa on senniminen kummallinen potilas, ja Aino voi siitä\narvata. Täytyy puhua hänelle\".\n\nKun Esteri oli muutenkin tänä samana iltana aikonut pistäytyä äitinsä\nluona, asia sujui hyvin. Mutta kun äidin piti ryhtyä puhumaan hänelle,\nse tuntuikin vaikealta. Kun Esteri sitten alkoi puhua Antistansa ja\nvalittaa, ettei ollut saanut häneltä vieläkään edes postikorttia, niin\nSavilan rouva sanoi luontevasti:\n\n-- Etkös sinä tässä kerran luetellut esteitä, jotka itsestään purkavat\nkihlauksen, koska tekevät avioliiton mahdottomaksi? Ja eikö yksi\nsellainen ollut mielisairaus? \"Taisihan siitä olla puhetta...\"\n\n-- Voisihan sattua sellainenkin onnettomuus, että Antti olisi tullut\nkuten niin moni muu rintamalla pöpiksi, niinkuin ne kuuluvat siellä\nsanovan. Jos hänet olisi tuotu tänne sairaalaan, niin menisitkö\nkatsomaan häntä?\n\nEsterin silmäterät laajenivat kauhusta:\n\n\"Mitä äiti tarkoittaa? Onko Antti...? Oletko saanut kuulla hänestä?\"\n\n-- Sitä vain minä tarkoitan, että Anja-neidin sulhanen menetti\nsilmänsä, isäsi joutui nälkähautaan, tuhansien sulhot ovat joko\nkaatuneet tai kituvat haavoissaan toinen toistansa rujompina, mutta\nsinä ja Aino keskustelette siitä, kenen kanssa voi mennä naimisiin,\nkenen ei...\n\n\"Emme me mitään pahaa emmekä itsekästä ajatelleet. Se oli vain\nsellaista Juhon ja Antin aloittamaa puhetta. Ne kun lukivat alituiseen\nja jauhoivat jos mitä. En minä vaadi Antilleni enkä itselleni parempaa\nosaa kuin muillekaan. Tiedätkö jotakin Antista? Sano, sano!\"\n\nSavilan rouva meni tyttärensä luo ja kätkien hänet syleilyynsä kertoi\nkaikki. Esteri tuli kuin kuumeeseen ja hätäili:\n\n\"Eikö sinne saisi mennä jo tänä iltana? Eikö ennen kuin Helena-rouva\nilmoittaa? Täytyy mennä kiireesti kotiin puhumaan hänelle. En minä usko\nAntin jalkojen jäävän halvatuiksi... Kyllä hän vielä ottaa vuoteensa ja\nkäy, siitä olen varma. Ei muista minua ollenkaan, sanot. Mutta eiköhän\nmuisti herää, kun saan kertoa hänelle kahdenkesken yhteisiä asioitamme,\njoista ei kukaan muu tiedä. Etteikö Antti olisi järjillään... Minä\nkyllä parannan hänet!\"\n\nJa Esteri lähti niin kiireesti, ettei ehtinyt sanomaan äidilleen\nhyvästiä. Savilan rouva jäi katsomaan tyttärensä jälkeen ja ajatteli,\nettä Esterin iässä hänkin uskoi vuorenvarmasti mahdolliseksi ja\ntoteutuvaksi sen, mitä palavasti toivoi. \"Minä kyllä parannan hänet!\"\nMitä ei nuori tyttö uskonut rakkaudellaan parantavansa... Ei sitä\nsurua tai onnettomuutta ollut, ettei! Ja kuka tietää, minkälainen\nsalaperäinen, parantava voima asutkaan nuorten rakkaudessa. Parasta oli\nantaa Esterin kulkea omaa tietänsä.\n\nSe Esteri, joka mennä hilppoi pimeitä katuja keveänä kuin höyhen\nsaadakseen kysyä Antista henkilöltä, joka oli itse vielä tänään omin\nsilmin nähnyt hänet ja puhutellut häntä, oli kaikkea muuta kuin\nmurheellinen. Iloinen hän oli kuin sirkkunen, sillä hänelle riitti\nse, että oli saanut Anttinsa kotiin edes hengissä. \"Kyllä minä hänet\nparannan!\"\n\n\n4\n\nKanslianeuvoksen vanhaa sydäntä kalvoi se, ettei hän kyennyt tekemään\nmitään isänmaan puolesta. Hän keskusteli siitä poikansa kanssa, joka\nrauhoitteli häntä. Se oli 50-vuotiaiden ja sitä vanhempien osa, mikäli\ntarkoitettiin suoranaisia fyysillisiä tehtäviä. Mutta mikäli oli\nkysymys henkisestä työstä, niin siihen pappa kyllä saattoi ottaa osaa,\njos jaksoi... \"Kyllä minä...\" No sitten. Helena-rouva oli puuhannut\nlähtiäiskahvitusta ja joululahjojen jakelua uudelle pataljoonalle, joka\noli aina suutaria ja seppää myöten valmis menemään Kannakselle, vieläpä\nTaipaleeseen, kuten tuomari sattui tietämään. Ohjelma oli muuten\nselvä, mutta puhuja puuttui. Entäpä pappa lausuisi miehille muutamia\nytimekkäitä sanoja?\n\nKanslianeuvos innostui, vaikka pelkäsikin, ettei hänen äänensä kantaisi\nniin suuren huoneen kaikille kulmille kuin kaartin ruokasali oli. Mutta\nse este raukeni, kun kuultiin, että saliin oli puhujia varten laitettu\näänenvahvistaja. Näin vanhus sai päiväkirja- ja lukuaskartelunsa sekä\nKalevin luona käyntien lisäksi muutamaksi päiväksi yleisluontoista\ntyötä, mikä kiinnosti häntä suuresti. Hän merkitsi päiväkirjaansa,\njollaista oli pitänyt kauan vanhuuden yksitoikkoisten hetkien ratoksi,\nseuraavaa:\n\n_Maanantaina jouluk. 18. p. 1939 klo 19. Sodan 19. päivä._ Mitään\nmuistamisen arvoista ei elämässäni tältä päivältä kyllä ole, mutta\ntulkoon silti merkityksi, että kävin katsomassa Kalevi-raukkaa. Hän\nponnistelee uskollisesti pysyttääkseen meidät siinä uskossa, että hän\ntulee miehuullisesti kantamaan sokeuden taakan. Luulen kyllä hänen\nniin tekevänkin, mutta selväähän on, ettei se voi tapahtua ilman\nsuuria sielullisia taisteluja ja tietoisuutta syvästä, musertavasta\nonnettomuudesta. Omin voimin se ei onnistu, vaan hänen täytyy saada\napua Jumalalta, tuolta tutkimattomalta Hengeltä, joka, kun on\nottanut Kalevin kauniit silmät, myös antanee niistä hänelle tavalla\ntai toisella korvauksen. Jumala, suo minulle, vanhalle ikäkululle,\nvielä voimia ja uskoa sen verran, että kykenisin lohduttamaan\npoikaparkaa hänen Vaikeassa taistelussaan. Olen mietiskellyt ja\nvähin kirjoitellutkin puhetta, jonka aion pitää Valkoisen kaartin\njoulujuhlassa tk. 21. p. Helena on juhlan järjestäjien puolesta\npyytänyt minua tähän tehtävään, josta en ole tahtonut kieltäytyä. Klo\n14-16 Kerttu-kultaseni oli luonani kahvilla. Ne ovat kallisarvoisia\nsilmänräpäyksiä nämä pienet hetkeni Kalevin ja Kertun kanssa. On kuin\nsaisin katsella kahta jalokiveä, joiden omistamisesta riemuitsen\nja olen syvästi kiitollinen, mutta jotka tunnen voivani menettää\nmilloin tahansa. Joulu on tulossa, mutta joululahjoja en anna tänä\nvuonna muille kuin huvilani alueen köyhille, sotilaille, Kaleville\nja Kertulle. Molemmille edellisille sopii parhaiten raha, mutta mitä\nantaisin jälkimmäisille?\n\n_Tiistaina, jouluk. 19. p. 1939 klo 21. Sodan 20. päivä._ Aamupäivällä\ntapahtunutta tunnin kestävää ilmavaarahälytystä lukuunottamatta päivä\non ollut rauhallinen. Klo 15-16 oli kirkkovaltuuston kokous, jossa olin\nsaapuvilla. Tullessani tapasin Vanhan tohtorin, joka kertoi pohjoisesta\nsaapuneen sellaisen kaamean erikoistiedon, että ns. \"Suomussalmen\nloppuselvityksessä\" on tuhottu 17 000 miestä eli kokonainen moottoroitu\ndivisiona, joukossa kaksi autollista korkeita upseereja. Jostakin\nsyystä tätä uutista ei vielä päästetä julkisuuteen. Tämän illan\npäämajan-tiedonannossa siitä ei mainittu. Tuntuu uskomattomalta,\nmutta Jumala suokoon, että asia olisi niin. Jos viholliset on\nsaatu kiertoliikkeellä, kuten viralliset raportit ovat kertoneet,\neristetyiksi Uhtuan-tiestä ja saarretuiksi Kiannan erämaihin,\novat nälkä ja pakkanen voineet tehdä tämän sotahistoriassamme\nennenkuulumattoman voiton mahdolliseksi. Suomalaisten hirveä viha\non suorittanut loput. Jumala, jonka edessä nöyrryn, mitä aiot tehdä\nkansallemme? Armahdithan Sodomaa edes yhden vanhurskaan vuoksi.\nSellaisen varmaan löydät Suomesta. -- Aamulla sattuneen hälytyksen\najan jouduin olemaan Kalevin luona. Siellä oli myös Kerttu. On\nmurheellista nähdä, kuinka terveet menevät pommisuojaan, mutta sairaat\njäävät paikoilleen. Sille ei voi mitään, sillä heitä ei voi siirtää\nmihinkään niin äkkiä kuin tässä olisi tarpeellista, Kalevi oli\nrohkealla, leikillisellä tuulella. Hän tuumiskelee, voisiko hän oppia\nkirjoittamaan koneella. Hän päätteli, että kun sokeat oppivat lukemaan\nsormenpäillään, niin miksi eivät myös kirjoittamaan. Aion ottaa selkoa\ntuosta. Ehkäpä tästä ajatuksesta on aukeamassa jotakin sellaista\nsuunnitelmaa, joka kykenee pitemmäksi ajaksi herättämään Kalevin\nmielenkiintoa. Hän ja Kerttu juttelivat iloisesti unohtaen hetkiseksi\nsurunsa.\n\n_Keskiviikkona, jouluk. 20. p. 1939 klo 13. Sodan 21. päivä._ Aamulla\nkuului olleen Sörnäisissä hälytys. Olimme hiukan hämmästyneitä, kun\n\"vaara ohi\" puhallettiin sitten muuallakin. On kirkasta ja muutamia\npakkasasteita; navakka pohjatuuli puhaltaa. Aurinko paistaa vinosti\nsalin ikkunoihin. Talvi alkanee kiristyä. Olin taas Kalevin luona.\nPuhuimme kirjoituskoneesta. Kalevi ajattelee nyt vain sitä. Kunpa\nJumala olisi antanut hänelle kirjailijan lahjat. Hänellä on siksi hyvä\npohjasivistys, että hän sen puolesta kyllä kykenisi kirjailijaksi.\nOlen päättänyt muuttaa testamenttini niin, että Kalevi saa periä\nkaikki; peruutan lahjoitukseni, jotka olin määrännyt yleishyödyllisille\nlaitoksille. Ne olivatkin vähäpätöisiä, varsinkin jos rahan arvo\nalkaa laskea, ja tuottavat suoranaisemman hyödyn Kalevin tukena.\n-- Suomussalmen tapahtumista ei ollut päämajan raportissa mitään.\nKuvittelen asiaa salattavan toistaiseksi sen vuoksi, ettei Moskova\npääsisi siitä selville ja alkaisi puuhata lisäväkeä. Lyödyt koirat\neivät näet uskalla itse ilmoittaa tällaisista onnettomuuksista,\nkoska tyranni löisi heiltä pään pois kuultuaan alastoman totuuden.\nJännittävää nähdä, mitä alkaa virallisesti kuulua. Kerttu tulee tänne\niltapäiväni ratoksi. Hän on nyt aivan toinen kuin syksyllä lähtiessään.\nOn kuin hän kamppailisi salaista surua vastaan.\n\n_Perjantaina, jouluk. 22. p. 1939 klo 19. Sodan 23. päivä._ Eilen en\nilmahälytysten, puheeni kirjoittamisen ja kaartin joulujuhlan vuoksi\nsaanut tehdyksi tähän merkintää. Puheeni mainitussa tilaisuudessa oli\nsellainen kuin minunlaiseltani ikälopulta voi pyytää. Turhaa selostaa\nsitä tässä, sillä jos joku tulevaisuudessa päiväkirjaani lukee, niin\nhän arvaa heti puheeni pääsisällyksen. Olin huomaavinani miesten olevan\nalakuloisia, mitä ei sovi ihmetellä, sillä tiesiväthän he menevänsä\njokseenkin varmaa kuolemaa kohti. Koetin valaista heille Suomen\ntaistelun merkitystä koko ihmiskunnan kannalta ja vakuuttaa isänmaan\nikuista kiitollisuutta, mutta tunsin samalla, ettei tuo vaikuttanut.\nIsänmaasta ei ollut enää uutta sanottavaa -- kyllä tässä tiedettiin\nvelvollisuudet ja muut -- niistä oli puhuttu jo liiaksi. Ja mitä tuli\ntuohon ns. kiitollisuuteen, niin vannomatta paras. Tällaisen hengen\nolin vaistoavinani vastassani ja se masensi. Puhuessani joulusta\noma katkeruuteni tuli kuuluviin. Sanoin näet, ettei suomalaisten\nollut helppoa viettää tätä talvisodan joulua, kun enkelikuorojen\nsijasta taivaalla lenteli ryssän pommituslaivueita. Helena ja Kerttu\nsaattoivat minut kotiin pataljoonan autossa, joka kohteliaasti meille\ntarjottiin. Ilman sitä tulomme olisikin ollut vaikeaa, sillä vallitsi\ntavaton lumipyry. Siitä toisaalta iloitsimme, sillä merkitsihän\nse rauhallista yötä. Harras toivomme oli, että myrskyä jatkuisi\nvuorokausia, mutta toivo petti, sillä tänä aamuna oli mitä ihanin ja\naurinkoisin sää. Kapinoiden olen todennut ilmojen herran kuin tahallaan\njärjestävän etelästä päin kohoavia synkkiä pilvikerroksia, joiden\ntaitse ja yläpuolitse ryssät pääsevät salaa kiitämään Suomenlahden yli\nkimppuumme. Niin tapahtui sodan ensimmäisenä päivänä ja viimeksi eilen.\nVenäläisten tappio on tällä hetkellä kaikilla rintamilla täydellinen.\nSuomussalmen revohka kuuluu olevan tosi, väitettiin eilen; sen pitäisi\nolla jo kerrottu ulkomaiden sanomalehdissä. Itse emme ole kertoneet\nsiitä, koska muka suurien voittojen kuuluttaminen voisi herpaista\nmaailman avustusintoa. Aamulla olin pommisuojassa. Kalevi-raukan luo\nen jaksanut tänään mennä, mistä tunto on minua nuhdellut. Kerttu oli\nluonani kahvilla. Kerroin hänelle vanhoista ajoista, joista hän aina\nkyselee.\n\n_Lauantaina, jouluk. 23. p. 1939 klo 19. Sodan 24. päivä._\nLukuunottamatta käyntiä pommisuojassa olen ollut kotona koko päivän\nja askarrellut pöytäni ääressä. Voimani eivät sallineet minun lähteä\nKalevin luo, minkä johdosta pidän itseäni sydämettömänä ja itsekkäänä.\nKorvaukseksi olen sepittänyt hänelle \"Isoisän kirjeen\" ja toimittanut\nsen Kertun kautta perille. Kaarlo kävi kahvilla ja tiesi kaikenlaisia\nhuhuja, jotka tuskin ovat todenperäisiä. Huhun luonteeseen kuuluu\ntärkeänä tuntomerkkinä sen perättömyys. Lehdissä on ollut Daily\nExpressin tieto, että venäläiset olisivat muka päättäneet siirtää\nsotansa kevääseen. Kunpa olisivat, niin saisimme aikaa täydentää ja\nlisätä varustuksiamme. Mutta eihän tuollaisiin uutisiin ole uskomista.\nOn ollut rauhallista ja viihtyisää. Aino sai tänään kenttäpostikirjeen,\njota lueskeli sekä punastellen että nauraen. Jotakin erikoista hänellä\non nyt tekeillä, mutta en tiedä vielä mitä. Saan sen kyllä Mimmin\nkautta kuulla. Kaarlo otti kirjoittaakseen testamenttini muutoksen\nsanamuodon. Hän oli kiitollinen Kalevin puolesta, jonka kohtalo painaa\nhäntä kovasti, vaikka hän onnistuu jokseenkin hyvin salaamaan sen.\nHänellä on muuten uudessa toimessaan ikävyyksiä, joiden laadusta hän ei\nkuitenkaan kertonut lähemmin.\n\n_Sunnuntaina, jouluaattona, 24. p. 1939 klo 24. Sodan 25. päivä._\nNukuttuani minun iälleni harvinaisen hyvin ja myöhään heräsin\nkireään -14 asteen joulupakkaseen ja aloin viettää tätä harvinaista\njouluaattoa. Täällä on toivottu pakkasia, koska ne muka ovat meidän\nliittolaisiamme ryssää vastaan, mutta minä rohkenen merkitä tähän\neriävän käsitykseni. Ryssänmaalla ovat sen mannerilmaston johdosta\npakkaset kovempia kuin meillä, jossa läntinen meri niitä hillitsee,\nja ryssä on niihin tottunut. Ne tuottavat vähintään yhtä paljon\nvahinkoa meille kuin niille. Ei tarvitse tulla kylmempää kuin nyt,\nniin jo se, jos sitä jatkuu kauan, tuottaa pojille suuria kärsimyksiä.\nOlimme aamupäivällä kaikki Kalevin luona toivottamassa hänelle hyvää\njoulua. Sydäntä viilsi tuon toivotuksen esittäminen hänelle nyt, sillä\nse saattoi herättää hänen sielussaan katkeruuden aallon, mutta mitä\nmuutakaan voimme sanoa. Kuiskasin hänen korvaansa rukoilevani hänelle\njoululahjaksi sellaista mieltä, että hän saattaisi alistuneesti ja\ntyynesti ajatella ja suunnitella tulevaisuuttaan. Sanoin hänelle\nkokeneeni pitkän elämäni aikana onnen olevan niin monenlaista, etteivät\nnäkevät silmät suinkaan ole sen saavuttamiselle välttämätön edellytys.\nKoetin näin lohduttaa häntä ja sain samalla lohdun itsekin. Se kai\njohtui siitä, että uskoin itse palavasti sanojeni sisällykseen. Anna\nsiis, hyvä Jumala, Kalevi-pojalle se sisäinen näkemys, jota hän\ntarvitsee kulkiessaan pimeätä polkuaan. Olen ihmetellen katsellut\nAnjaa, Kalevin ystävää, jonka kohtalo on omituisesti johtanut\nsulhasensa hoitajattareksi. Hän näyttää suhtautuvan Kaleviin samalla\nrakkaudella kuin aikaisemmin ja Kalevi puolestaan samoin häneen. Eikö\nsiis Kalevin sokeus ole vaikuttanut heidän väleihinsä? Saattaako Kalevi\nottaa vastaan Anjan uhrin, sillä sellainenhan on meno avioliittoon\nsokean kanssa? Tällaisia kysymyksiä nousee mieleeni -- pelkään niitä.\n\nKaarlo, Helena ja Kerttu olivat luonani joulu-iltana. Siunatessani\nruokamme kiitin Jumalaa siitä, että saimme nauttia jouluateriamme\nkristittyjen tapaan vapaassa Suomessa. Oli kuin olisin kuullut\nsielussani lupauksen, että niin tulee vastakin tapahtumaan. Kaarlo\nkertoi kuulleensa huhuja, etteivät meidän poikamme aio olla\njoulunakaan toimettomia, vaan valmistavat mestarikaappausta. Helena\noli vakava kuten aina. Hän on omistautunut kokonaan työhön sotilaiden\nja haavoittuneiden hyväksi. Kuinka suuri voikaan nainen olla\nnoudattaessaan täten luonteensa jaloimpien puolien käskyjä, ja kuinka\nsanomattoman köyhää olisi elämä ilman sitä inhimillisyyttä, lämpöä ja\nrakkautta, jota vain nainen voi siihen tuoda. Helenaa katsellessani\nja hänen työtänsä ajatellessani muistuivat mieleeni, omituista kyllä,\nsellaiset naiset kuin Henriette Herz, Rakel Levin ja Dorothea Veit,\njotka toimivat uhrautuvasti Napoleonin hyökkäyssotien ja Saksan\nvapaussodan aikana. Heidän työnsä on kuitenkin arvattavasti unohdettu,\nsillä hehän olivat juutalaisia, jotka nykysaksalaisten väitteiden\nmukaan ovat tuottaneet Saksalle kaikki sen onnettomuudet. Kuinka\ntavattomasti Euroopan henkinen taso, sen oikeudentunto, suvaitsevaisuus\nja vapaudenrakkaus, onkaan taantunut 1700-luvulta, jolloin se oli\nkorkeammalla kuin mihin ihmiskunta on milloinkaan päässyt. -- Kerttu\nkatseli taas tarkoin isoäitinsä kuvaa ja tiedusteli, minkälainen oli\njoulu hänen kotonaan tuolla Pohjanmaan kaukaisessa pikkukaupungissa.\nKertoessani siitä hänelle ja muistellessani, kuinka matkustin sinne\nkerran jouluksi vastustamattoman kaipuun pakottamana, halki kinosten ja\nläpi öiden, mielessä vain onnen sädehtivä kutsu, tunsin itsekin niin\nsuurta autuutta, etten tahtonut voida hillitä itseäni. Verratessani\nsitä aikaa nykyhetkeen totesin ne vastakohdiksi, mutta ei vain\neletyn onnen määrään, vaan myös aatteiden laatuun ja voimaan nähden.\nSilloista kotilieden, Dickensin Sirkan, mitään pyytämätöntä oman\npesän lämmintä onnea ei nyt ole, mutta onpa sensijaan koko maailman\nnähden käydyn vapaussodan, talviyön traagillisen taistelun jylhää\nsuuruutta, joka on nostanut Suomen kansan vapauden lipunkantajaksi.\n-- Klo 21 lähtivät rakkaat vieraani kotiin, hiipimään pitkin pimeitä\nkatuja kuin olisivat olleet varkaita. Klo 22 laskeuduin taloni\npommisuojaan, johon reipas isännöitsijämme oli järjestänyt meille\nyhteisen jouluhetken. Liikuttuneena siitä sydämellisestä, toisiinsa\nturvautuvasta yksimielisyydestä, jota yhdessäolomme ilmaisi, rohkenin\npienessä puheessa toivottaa kaikesta huolimatta onnellista, vieläpä\nrauhallista joulua -- hyvän omantunnon ja Jumalaan turvautuvan\nvahvan luottamuksen suomaa sielun onnea ja rauhaa sen onnettomuuden\nvastapainoksi, jonka olimme saaneet koettavaksemme. Kerroin tuosta\nmuinaisesta joulumatkastani kohti kaukaa loistavaa kotiliettä ja\ntotesin kansamme olevan juuri nyt sellaisella matkalla. Ympärillämme\non synkistä synkin yö; tuuli vinkuu ja pyryttää lunta niin, että\ntie peittyy näkymättömiin; susien ulvonta seurailee meitä uhaten\nkaamealla kohtalolla. Mutta jos peittyvätkin pimeyteen muut tähdet,\nniin eipä peity toivontähti. Himmentymättömänä se tulee yhä uudelleen\nnäkyviin turman mustien pilvien takaa ja heittää kajastusta historian\nnietoksille, jotta pysyisimme oikealla uralla. Se on kansamme\njoulutähti ja ohjaa meitä erehtymättä Bethlehemin seimelle, josta\ntiedämme tapaavamme maailman vapahtajan, kaiken vääryyden ja väkivallan\nsuistajan, oikeuden antajan ja rakkauden uinuvien voimien herättäjän.\nKuten vanhalle käy, tulin itsekin mielikuvistani liikuttuneeksi ja sain\nniistä samalla suurta lohtua. Jumala kaikki parhaaksi kääntäköön!\n\n\n5\n\nEsteri tiukkasi Helena-rouvalta Antista kaikki mahdolliset tiedot,\njotka tämän täytyi sanoakin niin pitkälle kuin kykeni, ja tahtoi\nsyöksyä sairaalaan siitä paikasta. Mutta Helena-rouvan täytyi ensin\njärjestää Antin olot sairaalassa niin, että tuollainen kohtaus saattoi\ntapahtua, ja siksi Esterin meno sinne siirtyi jouluaaton aamuun.\nNiiksi tunneiksi Antti siirrettiin yksinäiseen huoneeseen, jotta eivät\noudot läsnäolijat tapaamisen vaikutusta heikentäisi; vain Savilan ja\nHelena-rouvan piti olla saapuvilla.\n\nAnttia oli ryhdytty hoitamaan erilaisilla menetelmillä --\nsähkövirroilla, kuumasta kylmään ja päinvastoin vaihtelevilla\nkylvyillä, hieromisella --, mutta toistaiseksi tuloksetta. Pahinta\noli, että Antilta näytti puuttuvan oma tarmokas pyrkimys saada\nkumoutumaan este, joka oli asettunut hänen jalkojensa liikunnon\ntielle. Hänen sielunelämänsä oli keskittynyt synninrakennus-,\nrangaistus- ja tuomioajatukseen niin kokonaan, ettei hän näyttänyt\npitävän jalkojensa hervottomuutta erikoisempana asiana, tuskinpa\nhuomaavankaan sitä. Sairaanhoitajattaret kannattivat häntä kainaloista\nja lääkäri käskemällä käski häntä seisomaan, mutta kaikki oli turhaa.\nAntti riippui tukijoidensa varassa kuin säkki ja alkoi puhua siitä,\nmiten synnin tiiliä ja laastia vain tulvii kaikkialta ja rakennus\nkasvamistaan kasvaa. \"Ihan sen harja jo pitelee pilviä. Mutta miten\nkäynee hetken kuluttua, kun maailmansota, joka on lajiaan rangaistus\nja viimeinen tuomio, pääsee niin pitkälle, että maa alkaa palaa. Kyllä\nperustukset silloin murenevat ja rakennus luhistuu...\"\n\nLääkäri tuhahti harmistuneena ja meni. Ruumiillista vahvistushoitoa\ntäytyi jatkaa siksi, kunnes sen hyöty tai hyödyttömyys kävisi\nilmeiseksi. Siihen mennessä ei ollut paljon muuta tehtävissä.\nMutta sopihan kuitenkin pommittaa potilaan muistikomeroita hänelle\nmenneisyydestä mahdollisimman tutuilla ja mieluisilla kuvilla. Tulkoon\nsiis tyttö saapuville ja jätettäköön heidät vaikka kahden. Ehkä siitä\naiheutuu mielenliikutus, joka murtaa padon.\n\nEsteri oli pukeutunut samalla tavalla kuin silloin keväällä, kun hän\noli harhaillut Antin kanssa kaukana metsissä ja niityillä ja joutunut\nilmaisemaan rakkautensa. Se kun oli hänen oma suloisin muistonsa, joka\nvieläkin nosti punan poskille ja kiihdytti sydäntä, niin hän arveli,\nettä eiköhän se ole sellainen Antillekin. Hyvin mahdollista oli, että\nhänen silloisen asunsa ja olemuksensa kuva oli erikoisen syvästi\npainunut Antin mieleen, niin että jos Esteri onnistuisi esiintymään nyt\ntarkalleen samoin kuin silloin, Antin muistista ehkä repeäisi siltä\nkohdalta verho ja tuo vanha kuva pulpahtaisi näkyviin kuin kuuluvainen\nveden alta. Esteri kuvitteli tätä palavasti ja päätti ryhtyä oikein\naimoistansa esittämään Antille kaikkea sitä, minkä oli todennut\nvaikuttavan häneen erikoisen syvästi. Esteri oli kummakseen huomannut\nmm. sen, että jokin tietty piirre hänen pukeutumisessaan -- hiuksien\nkampaustapa, puseron väri -- saattoi vaikuttaa Anttiin kiihdyttävästi,\njopa niin, että Esteri oli joskus säikähtänyt. Oli kiintoisaa nähdä,\noliko Antti nyt tässä suhteessa samanlainen.\n\nEsterin sydän sykki kiivaasti heidän mennessään jouluaaton aamuna\nsairaalaan, sillä olivathan hänen kohdallaan onni ja onnettomuus\nyhtyneet omituisesti, edellinen sikäli, että hän oli saanut\nrakastettunsa hengissä sodasta ja näkisi hänet kohta näillä elävillä\nsilmillään, jälkimmäinen sikäli, että Antti oli tullut vieraaksi ja\nmuistamattomaksi kaikkeen siihen nähden, mikä oli ollut heidän suurinta\nonneansa.\n\nHe menivät Antin huoneeseen ja lähestyivät hiljaa hänen vuodettaan.\nAntti heräsi horroksesta, johon oli ollut vaipuneena, ja katsoi heihin\nhajamielisesti kuten se, jonka mielessä on aina ylinnä jokin tärkeä\najatus. Helena-rouvan kohdalla hänen katseeseensa kuitenkin syttyi\nterävämpi kimmellys ja hän sanoi hiljaa: \"Hyvä ihminen\". Tarkastettuaan\nhetken Savilan rouvaa hän rypisti otsaansa kuin olisi koettanut\nmuistella jotakin ja ojentaen kätensä kuin tervehtiäkseen kuiskasi:\n\"Äiti\". Sitten hänen katseensa siirtyi Esteriin, joka askel askeleelta,\nvarovaisesti, lähestyi häntä kuin hän olisi ollut vaarallinen,\npelättävä olento. Antin ilme muuttui nyt tuskallisesti, kärsimättömästi\nkysyväksi ja käsi kohosi otsalle hieromaan ja silittämään sen\njäykistyneitä, pinnistyneitä ryppyjä. Se oli kuitenkin turhaa päättäen\nsiitä, että käsi retkahti taas hervottomana peitteelle ja silmät\nummistuivat kuten näytti väsyneinä mielen ponnistuksista.\n\nSilloin Esteri juoksahti hänen luokseen, kumartui hänen puoleensa ja\npainoi huulensa hänen huuliinsa. \"Antti!\" hän kuiskasi patoutuneesti,\nitki ja kasteli kyynelillään makaavan kasvoja, \"Antti, etkö tunne\nminua? Olenhan Esteri, Esteri Savila, morsiamesi. Tuossa on äitini ja\ntuossa rouva Vuori, jonka luona palvelen! Herää, nouse, katso! Mikä\nsinun on, kun olet tuollainen!\"\n\nAntin ilmeessä vaihteli tuskaa, ihmetystä, ujoutta, kun hän tunsi\njoutuneensa hänelle nähtävästi aivan tuntemattoman tytön avoimien\nhyväilyjen kohteeksi. Hän torjui Esterin suudelmat hienosti ja\nrauhallisesti, otti häntä kädestä, katsoi vakavasti, surumielisesti,\nja sanoi: \"Rakas lapsi\". Sitten hän ohjasi Esterin istumaan\nvuoteensa vierelle ja yhä pitäen häntä kädestä tarkasteli häntä\notsa pinnistyneesti rypyssä ja ilmeessä ankaran taistelun tuska.\nSilloin Esteri koetti ottaa juuri sen asennon, minkä arveli itsellään\nolleen silloin, kun Antti oli ensimmäisen kerran suudellut häntä, ja\nkurottautui Antin puoleen. Tällöin muistelun ponnistus taas kuvastui\nAntin otsalta, mutta pimeys ei silti puhjennut, vaan piti saaliinsa.\nHienosti Antti torjui Esterin, joka lysähti tuolilleen ja alkoi itkeä\navuttomasti.\n\nSavilan ja Helena-rouva poistuivat nyt, sillä he arvelivat olevan\ntarkoituksenmukaisinta, että Esteri sai jäädä Antin kanssa kahden. Ehkä\nEsterin kuvat -- se, joka asui verhon takana sielussa, ja se, joka oli\nelävänä tässä edessä -- alkaisivat lähestyä toisiaan saatuaan olla\npitemmän aikaa vastakkain ja lopuksi yhtyisivät. Tuollainen ajatus\nasui Helena-rouvan mielessä, kun hän meni Kalevin vuoteen ääreen\nvalmistamaan tämän joulua ja odottelemaan muiden tuloa. Hän kuvitteli,\nettä Antin sielun ovi oli mennyt jollakin salaperäisellä tavalla\nlukkoon, että tarvitsi vain löytää piilossa oleva ponnin, jota kun\nvain painaisi kuin soittokellon nappia, niin lukko aukenisi ja sielun\nsalatut aarteet, muistin, eletyn elämän, kalliit varastot, tulisivat\nnäkyviin. Mutta siinäpä juuri oli kysymys, mikä tuo ponnin oli?\n\nEsteri katsoi Anttiin ja totesi hellästi hänet samaksi, mikä hän oli\nollut heidän ensimmäistä kertaa tavatessaan. Olipa Antti eräässä\nsuhteessa -- tietenkin muistin katoamista ja jalkojen halvautumista\nlukuunottamatta -- ehompi, miellyttävämpi, kuin ennen. Näet puhuessaan\nkommunismista ja venäläisten rohkeudesta, nämä kun muka olivat\nheittäytyneet entuudesta kulkemattomalle uralle opastaakseen ehkä\nhyvinkin suurten kärsimysten hinnalla ihmiskuntaa lopullisen onnelan\ntielle, Antti oli ollut niin kummallisen näköinen, milloin ilkeä ja\nkostonhimoinen, milloin haaveellinen, melkein houraavainen, ettei\nEsteri ollut voinut hänestä silloin pitää. Vain Antin tavallinen,\nrehellinen, teeskentelemätön, vakava tai inhimillisesti hymyilevä\nmuoto oli tullut Esterille rakkaaksi. Silloin kun Antti oli ollut\nkommunismituulellaan, hänen katseessaan oli ollut läpinäkymätön verho,\njoka oli peittänyt hänen todellisen olemuksensa ja naamioinut hänet\nvalheella -- samanlainen verho kuin joka nyt peitti hänen muistinsa\noven. Mutta nyt Antin muodolla asui syvä, harras vakavuus, joka antoi\nhänen ilmeelleen Esterin erikoisesti rakastamaa, kaunista, miehekästä\nhohdetta, juuri sitä, joka oli kohonnut Antin kasvoille silloin, kun\nhe olivat yhdessä kulkeneet keväisen puron rannalla. Oli tapahtunut\nonnettomuuden ohella myös sellaista, josta oli koituva suuri siunaus.\n\nEsteri ymmärsi, ettei Antin parantuminen ollutkaan kädenkäänteessä\nsaavutettu, vaan että tarvittiin pitkä aika, paljon kärsivällisyyttä,\nehkä Jumalan ihme, jos hänestä mieli tulla terve mies. Hän nyykähti\nkumaraan Antin puoleen, tarttui hänen käteensä ja lupasi pienen\nsydämensä syvimmällä vilpittömyydellä uskollisesti seuraavansa\nAnttia sillä tiellä, oli se sitten mikä hyvänsä, joka oli avautuva\nhänen eteensä ja jota myöten hänen oli kuljettava hautaansa saakka.\nAntti katseli häntä kummastellen, liikuttuneena niin, että hänenkin\nsilmistään alkoivat virrata kyyneleet, ja silitti hellästi hänen\nhiuksiaan isolla, voimakkaalla kädellään. Samalla hänen kasvoilleen\nkuvastui kova muistelemisen ponnistus, joka kuitenkin pian raukeni ja\nheitti hänet kuin kaatuvaisen kohtaus suuren väsymyksen valtaan. Hän\nantoi kätensä hervahtaa ja ummisti silmänsä. Silloin hän kuuli Esterin\npuhuvan:\n\n\"Kevätsää. Aurinko loistaa lämmittävästi. Kuljemme kahden -- sinä\nAntti Toivonen, nuori metallityömies, ja minä Esteri Savila, tuomari\nVuoren talousapulainen. Emme tiedä, mihin menemme, sillä ajattelemme\nvain toisiamme. Menemme kaupungin ulkopuolelle ja tulemme metsään.\nKorkeita kuusia ja petäjiä, ryhmyisiä kallioita ja jyrkkiä rinteitä,\njoista auttelet minua ylös ja alas. Olet niin väkevä, että pidät minua\nkainalossasi kuin olisin keveä käärö. Linnut laulavat, tuuli humisee,\non ihanaa. Muitakin nuoria harhailee täällä. He eivät ole näkevinään\nmeitä emmekä me heitä, vaan me kuljemme kuin unissamme, nähden kaikki\nsamaa unta, kevätunta. Tulemme niitylle, jonka läpi virtaa solisten\npuro. Se kiemurtelee hauskasti, sen varsilla on pajupensaita ja siellä\ntäällä rentukoita, joiden kukkien kulta loistaa auringossa kuin liekki.\nKuljemme puron rantaa ja kuuntelemme kiurun laulua. Emme ajattele --\nolemme vain kuin lapset pehmeässä, äänettömässä keinussa, joka heijaa\nmeitä yhä korkeammalle, niin että sydänalaa hiipaisee sanomaton riemu.\nTulemme puron mutkaan, niemekkeelle, jonka ympärillä on pajupensaita.\nNe kukkivat keltaisenaan ja kimalaiset surisevat niissä unettavasti.\nTäällä ei ole kuloruohoa, vaan pehmeitä sammalmättäitä, joihin jalka\nvaipuu äänettömästi. Istuudumme sammaleeseen ja sinä vedät minut hiljaa\npuoleesi ja suutelet minua. Annan sen tapahtua ja kohotan katseeni\nsinuun. Näen silmistäsi rajattoman hyvyyden ja onnen loistavan vastaani\nja kurotan uudelleen huuleni. Hieno väristys kulkee ruumiissani ja\nsinun syleilysi tulee kiihkeämmäksi. Pelkään hukkuvani, mutta huomaan\nsinunkin pelkäävän sitä ja siksi rauhoittuvan. Olemme vain siinä ja\nkatsomme toisiamme. Tuuli suhahtelee hiljaa pensaissa. Rakas Esteri! --\nRakas Antti!\"\n\nAntti kuunteli Esterin hiljaista muistelua ihmeissään kuin se olisi\nollut kaunista satua. Väliin hänen kasvoilleen kuvastui raskaan\nsielullisen ponnistuksen ilme, joka samassa taas raukeni väsymykseksi.\nSeinää, joka erotti hänet menneisyydestä, oli sanomattoman vaikeata\npuhkaista; saattoipa käydä niin, ettei se puhjennut milloinkaan.\n\n\n6\n\nKanslianeuvos oli huomannut Ainolla olevan jotakin erikoista mielessään\nja päättänyt, kun tyttö ei tullut puhumaan hänelle, ottaa siitä\nselkoa Mimmiltä. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti tehdä siinä suhteessa\naloitetta, Mimmi itse tuli hänen puheilleen, mukanaan punasteleva Aino.\nKanslianeuvoksen kasvoille kai nousi pelon ilme, koska Mimmi kiiruhti\nrauhoittamaan:\n\n-- Kanslianeuvoksen ei pidä peljätä, sillä emme me tule vaatimaan\npalkankorotusta emmekä uhkaamaan lakolla, ellei siihen suostuta.\nAsiamme on kokonaan toinen -- sellainen, että vaikka se ei oikeastaan\nkanslianeuvokseen kuulukaan, se on silti vaikea suoritettavaksi ilman\nteidän apuanne...\n\n\"Eh?\"\n\n-- Se on näet sillä tavalla, että Ainohan on jo kauan seurustellut\nmuutaman Juho Honkasen kanssa niinkuin kanslianeuvos hyvin tietää.\nEttekös te kerran yllättänyt niitä portaissa, kun ne...?\n\n\"Äh!\"\n\n-- Niin se oli! Nyt se Honkanen, joka muuten on helsinkiläinen kunnon\npoika, ammatiltaan metallityömies, valuri, jos kanslianeuvos haluaa\ntietää kaikki, vieläpä hyvin komea mies eikä yhtään kommunisti, haluaa\nmennä Ainon kanssa sota-avioliittoon...\n\n\"Jaa mihin?\"\n\n-- Sota-avioliittoon. Kun en ole omalta kohdaltani ollut tavallisessa\nrauhankaan avioliitossa, minun on vaikeaa sanoa, minkälainen avioliitto\nyleensä on, saati sitten sota-sellainen. Mutta suuresti ei erehtyne\narvatessaan, että varsinaiselta sisällykseltään se on samanlaista\nmolemmissa tapauksissa...\n\n\"Yh?\"\n\n-- Rauhanaikaisesta avioliitosta sota-sellainen kuitenkin eroaa sikäli,\nettä se solmitaan siekailematta, pitämällä kihlajaiset, kuuliaiset\nja häät samana päivänä. Sodassa täytyy toimia pontevasti, kuten\nkanslianeuvos tietää.\n\n\"Tshahh!\"\n\n-- Siksi Honkanen ja Aino ovat järjestäneet niin, että heidät\nkuulutetaan ensi sunnuntaina, joulukuun 31. päivänä, kaikki kolme\nkertaa samalla suun avauksella...\n\n\"Ohh!\"\n\n-- Ja vihitään kirkossa heti jumalanpalveluksen jälkeen samalla kuin\nmonet muut parit, joita siellä tulee olemaan useita.\n\n\"So-so!\"\n\n-- Tämä kaikki on jo selvää ja järjestyksessä, kuten kanslianeuvos\nkuulee, eikä siihen teidän myötävaikutustanne tarvita, paitsi jos\ntulette kirkkoon -- mikäli ei ole liian pakkanen -- antamaan Ainoa\npois. Ellette halua tehdä sitä, sen tekee kyllä Riihisen ukko, joka tuo\nja vie nuoren parin autossaan.\n\n\"Kyllä minä tulen -- ei siinä Riihistä tarvita\".\n\n-- Ainon hääleninki on jo valmis -- lopullisesti koetettukin -- ja\nkampaaja on tilattu sunnuntai-aamuksi. Honkasen pitäisi saapua tänä\ntai huomen-iltana. Kysymys on vain siitä, minne nuori pari menee\nvihkiäisten jälkeen.\n\n\"Hi-uuh!\"\n\n-- Olemme Ainon kanssa tuumineet näin -- ja tämä on nyt asia, jossa\nvälttämättä tarvitaan kanslianeuvoksen myötävaikutusta. Aino ja Juho\ntulevat kirkosta tänne, kanslianeuvoksen kotiin, johon minä järjestän\nheille ja heidän häävierailleen yksinkertaiset päivälliset. Ei tule\nmuita kuin Ainon äiti, Riihinen, Savilan rouva ja Esteri, tuomari\nVuori ja rouva, Kerttu-neiti ja ehkä joku Juhon ystävä, mahdollisesti\nluutnantti Ylitalo, jos saa lomaa. Kunniavieraaksi käskemme täten herra\nkanslianeuvoksen toivoen hartaasti, että ottaisitte kutsumme vastaan.\n\n\"Kyllä otan. Kiitän sydämestäni\".\n\n-- Päivällisten jälkeen sopivana hetkenä vieraat poistuvat. Minä vien\nAinon äidin Riihiselle, jossa olemme molemmat yötä. Kanslianeuvos voisi\nmennä, jos jaksaisi, klubiin juttelemaan herrojen kanssa pitemmästi\nkuin puhelimessa sopii. Myöhemmin sitten pujahdatte kotiin omaan\nhuoneeseenne.\n\n\"Mihin sitten nuori pari?\"\n\n-- Tottakai minun ja Ainon huoneeseen. Olemme jo ryhtyneet siistimään\nsitä hääkuntoon. Siellähän on valmiit sängyt -- ei muuta kuin\nasetamme ne vierekkäin kuten avioparilla pitää olla. Ehdottaisin,\njos kanslianeuvos sallii, että nuori pari saisi asua siellä ne\nmuutamat päivät, jotka Juholla on lomaa. Minä kyllä nukun keittiössä\nHeikkiläiskän kanssa, jonka täytyy saada olla tyttärensä ja vävynsä\nseurassa. Nuorten onni voi nykyoloissa olla niin lyhyttä, että meidän\ntulee edesauttaa sitä niin paljon kuin mahdollista.\n\nMimmi itki ja Aino painoi kasvot käsiin. Kanslianeuvos oli liikuttunut\nja hämillään. Hän puheli melkein ujosti:\n\n-- Tietenkin suostun mielelläni kaikkeen. Mimmi on järjestänyt asiat\nhyvin. Suuri kunnia minulle saada pitää suomalaiselle sotilaalle häät\nja antaa hänelle kodin suojaa. Poloiset nuoret eivät voi nykyoloissa\nrakentaa omia koteja. Se on ymmärrettävää. Vai astuu nuori rakkaus\nkerran vielä minun suojiini. Oikein sydäntäni lämmittää tuo ajatus.\nAino, sinä, joka olet kasvanut tässä silmäini alla ja varttunut ihan\nhuomaamattani aikuiseksi, tulehan tänne, että saan katsoa sinua\ntarkemmin. On niin kovin hämärää. Aivan oikein! Nyt huomaan, ettet\nole enää pikkutyttö, vaan nuori nainen, jonka täytyy saada noudattaa\nrakkauden kutsua. Se on ihana asia, kaunis, jumalallinen. Sydämeni\nsulaa ja hehkuu ajatellessani sitä. Tuokoon se sinulle suuren onnen!\nRukoilen sitä sinulle.\n\nSunnuntai, joulukuun 31. päivä, valkeni kirkkaana ja tyynenä. Pakkasta\noli vain 6 astetta, joten siitä ei ollut häiriötä, mutta sensijaan\noli kolme hälytystä, jotka olivat tehdä laillisen kuuluttamisen\nmahdottomaksi. Mutta kun noustiin klo 15 pommisuojasta, se oli\ntullut suoritetuksi ja nyt oli mentävä vihkiäisiin Töölön kappeliin.\nKanslianeuvoksella, joka kylmästä huolimatta itsepäisesti tahtoi\nkunnioittaa tilaisuutta tohtorinhatulla, oli tämän korkeuden vuoksi\nhankaluuksia ryömiessään Riihisen autoon, jossa hänen piti ajaa\nmorsiamen rinnalla. Riihisen vieressä istui rotevana, komeana ja\nhyväntuulisena tykistöaliupseeri Juho Honkanen, jonka täytyi alituiseen\nkääntyä katsomaan, miten Aino istui ja tarvitsiko hän ehkä jotakin.\n\"Ei se mitään tarvitse\", puheli Riihinen kodikkaasti käynnistäessään\nkonettaan, \"sillä kyllä kanslianeuvos sitä suojelee. Näethän hänen jo\nsoluttaneen käsivartensa tytön vyötäisille niinkuin nuorilla on tapana\nja minäkin aikoinani tein, kuten vanhassa kaartin laulussa sanottiin,\njotta 'lomalla hän kättänsä käännähytti heilinsä kainalossa'. Joo,\nsinun, Honkanen, sopii varsinkin sanoa niin. Ei Ainolta puutu mitään\nnyt, kun sinä olet täällä, ja kaiken, mitä hän tarvitsee, ehdit kyllä\nantamaan hänelle. Olkoon vain onneksesi, mikäli tällainen vanha\najurinluuska kelpaa lausumaan ratulatsuuninsa... Ptruu, soh! Perillä\nollaan. Täytyy pysäyttää tähän ja kävellä. Ei se mitään maksa, sillä\nminä olen häävieras ja sitäpaitsi tämä on suuri kunnia. Menehän\nauttamaan kanslianeuvosta-ulos, sillä sen korsteenihattu on hankala...\nJa morsiantasi tietysti... Poikani ja hänen likkansa olivat edellinen\npari, jonka kyyditsin tähän samaan kirkkoon. Ei siitä ole pitkää aikaa\n-- parisen kuukautta vain --, vaan leski on jo se nuori vaimo. Mutta\nolipahan poika ainakin sikäli vanhoja Riihisiä, että ehti kuin ehtikin\njättää itselleen laillisen perillisen, mikäli vanhat merkit pitävät\npaikkansa. Jooh!\"\n\nPareja oli siksi monta, että toimitus suoritettiin kirkossa.\nKanslianeuvos vei silminnähtävästi ylpeänä Ainon alttarikorokkeelle,\njossa Honkanen odotti häntä ryhdikkäänä, komeana ja rauhallisena,\nantamatta hetken tärkeyden ja jännityksen vaikuttaa hermoihinsa. Sitten\nkanslianeuvos palasi lähimpään penkkiin, johon Kerttu kävi hänet\nohjaamassa, ja niin hän yhtäkkiä huomasi istuvansa tutun näköisen,\nsorean nuoren upseerin rinnalla. \"Kuka tämä nyt onkaan?\" hän hapuili\nvanhassa tohelossa mielessänsä, kunnes oivalsi, että \"hyväinen\naika, sehän on luutnantti Lauri Ylitalo, Kertun ystävä!\" Vanhuksen\nsilmistä tiukkui riemua, kun hän molemmin käsin tervehti Lauria, joka\nliikuttuneena ja kiitollisena vaistosi vanhuksen olemuksesta virtaavan\nhyvyyden. Tuomari Vuoren kasvoille lehahti suopea hymy ja Helena-rouva\nkääntyi katsomaan Kerttua, joka punasteli onnellisena ja ylpeänä Laurin\nosaksi tulleesta suopeudesta.\n\nKerttu ajatteli toimituksen kuluessa enimmäkseen sitä, että Lauri\nja hän olisivat myös voineet solmia sota-avioliiton. Mutta kun\nkeskustelu kotona oli koskettanut tällaisia \"hätäavioliittoja\", hän\noli huomannut, etteivät isä ja äiti mielellään antaisi suostumustaan,\njos hän ehdottaisi sellaista. Toisaalta hän itsekin tunsi epäröivänsä.\nHänen tunteensa ei ollut vielä kehittynyt niin pitkälle, että\navioliitto olisi noussut näköpiiriin välttämättömänä todellisuutena\nja loppupäätöksenä. Ensimmäisen rakkauden ihanuus oli jo sellaisenaan\nniin suuri onni, että Kerttu halusi säilyttää sen niin kauan kuin\nmahdollista. Siksi hän melkein pelkäsi kaikkia käytännöllisiä\ntoimenpiteitä, julkikihlaustakin, jotka luonteensa mukaisesti jonkin\nverran arkipäiväistivät nuoren tunteen terhenistä auvoa. Hän ymmärsi\nisän ja äidin olevan oikeassa heidän pitäessään häntä liian nuorena\ntällaisiin kokemuksiin. Vapautuneena näin kaikista suunnitelmista ja\nniiden pohtimisesta hän siis saattoi antautua vain tunteelleen ja\nsen suomalle puhtaalle onnelle. Se vivahti samanlaiseen antautumisen\nhehkuun ja uhrialttiuteen, mikä täytti Kertun sydämen silloin, kun\nisänmaanrakkaus leimahti liekkiin hänen rinnassaan. Hän oli noina\nsilmänräpäyksinä kokenut jotakin sellaista, minkä uskoi olevan\nmelkeinpä tuntematonta vanhemmalle polvelle. Isoisä ja isä rakastivat\nisänmaata lämpimästi, mutta ohella oli aina eräänlainen viilentävä,\nlaskelmoiva järkevyyden vivahdus, joka ehkä yleensä kuului vanhempaan\nikään. Nuorison rakkaus isänmaata kohtaan oli sensijaan laskelmatonta,\ntulista, fanaattista, eräässä mielessä eroottista, kuin olisi sen kohde\nollut elävä olento, nuori miten tai nainen, joka ilmensi kauneinta ja\npyhintä, mitä ihmisajatus saattoi kuvitella. Isänmaa oli Kertulle sama\nhenkilöllinen palvonnan, jumaloinnin ja rakkauden kohde kuin Neitsyt\nMaaria keskiajan ritarille tai Jeesus Kristus mystiikan lumoihin\nvaipuneelle, hurmioituneelle nunnalle. Hän ymmärsi tässä suhteessa\nAnjaa, jonka sielunelämä oli uskossaan ja rakkaudessaan Jumalaan,\nisänmaahan, Karjalaan ja Kaleviin hyvin samanlaista kuin hänen. Kerttu\nkatseli vihittäviä pareja tämän mystillisen, hurmioituneen näkemyksen\nvallassa. Heidän avioliittonsa oli isänmaan rakentamista juuri sillä,\nmillä muurahaiset rakentavat pesäänsä. Ehkä Kertullekin oli kerran\ntuleva se vuoro... Hän vilkaisi Lauriin ja kuvitteli silmänräpäyksen\najan häntä aviomiehenään.\n\nEsteri kuunteli vihkivalaa huohottaen, posket hehkuen. Mistä oli\njohtunut, ettei hän ollut mennyt Antin kanssa sota-avioliittoon?\nSiitä oli ollut puhetta ja Antti oli ehdottanut sitä, mutta äiti\noli vastustanut. \"Se on edesvastuutonta\", hän oli sanonut Antille;\n\"mies, jonka kohtalona voi olla kuolema heti häiden jälkeen tai\nelinikäinen kykenemättömäksi tekevä vamma, ei saa sitoa toista\nihmistä sillä tavalla kuin mitä avioliitto merkitsee\". Äiti oli aina\nliian suorapuheinen. Jos Esteri olisi silloin mennyt avioliittoon,\nniin mikä olisi hänen asemansa nyt? Hän olisi sidottu ruumiiltaan\nja mieleltään vammautuneeseen ihmisraunioon, joka ei kykenisi\nhankkimaan toimeentuloaan itselleenkään, saati vaimolleen. Se oli kova\ntodellisuus ja siksi oli parempi, että avioliitto oli jäänyt. Esterin\noli nyt vapaampaa omistautua Antin hoitamiseen -- tehdä se pelkästä\nuhrautuvasta rakkaudesta ilman sitä velvollisuuden pakkoa, jota\navioliitto merkitsi. Jos Antti muistaisi menneitä ja osaisi ajatella\nja arvostella nykyisiä, hänkin varmaan olisi iloinen siitä, ettei\nollut tullut tuota askelta ottaneeksi. Esterin äiti oli lohduttaessaan\nhäntä puhunut kaikkea tuollaista, jonka Esteri ymmärsi järkeväksi ja\noikeaksi, mutta mitäpä siitä, kun se ei kuitenkaan lämmittänyt, vaan\njätti sydämen kaihoisaksi ja tyytymättömäksi. Tämä kuului väittävän\nAinon tuossa menettelevän juuri niin kuin pitikin eli noudattavan\nrakkautensa käskyä epäröimättä ja pelkäämättä seurauksia. Kävi miten\nkävi, niin hän varmaan pääsisi käsittämään onnensa korkeimman huipun\nja muuttuisi siitä hetkestä alkaen toisenlaiseksi kuin ne, jotka eivät\nrohkene tuolle huipulle nousta.\n\nAnjakin oli tullut kirkkoon, sillä hän oli kesällä mieltynyt Ainoon\nja halusi toivottaa tälle onnea. Ennen lähtöään sotaan Kalevi oli\npuhunut sota-avioliitosta, mutta Anja oli vastustanut sitä. Se asia oli\nhänelle samoin kuin Kertulle liian kaukainen. Rakkaus sinänsä ilman\npyyteitä tyydytti häntä tässä vaiheessa parhaiten. Kalevi oli luopunut\najatuksestaan, varsinkin kun tiesi isän ja äidin asettuvan epäävälle\nkannalle. Kuitenkin Anja nyt katseli kaihoisasti Ainoa ja kadehti hänen\nrohkeuttaan. Tuntui kuin hän olisi uhrannut isänmaan alttarille enemmän\nkuin mihin Anjalla oli ollut uskallusta. Kalevi oli yrittänyt nyt,\nkun oli sokea, monta kertaa puhua asiasta, jonka Anja oli uumoillut\nkoskevan heidän tulevaa suhdettaan, mutta Anja oli vaientanut hänet.\nHe ehtisivät kyllä neuvotella siitä tuonnempana. Anja kuitenkin tunsi,\nettei asiaa voinut siirtää kovin kauaksi, ja oli levoton siitä. Mitä\nKalevi aikoi esittää?\n\nIhmiset alkoivat tungeskella alttaria kohti onnitellakseen uusia\npareja. Kun päästiin kirkosta, Riihinen taas puheli leppoisasti:\n\n-- Eiköhän nyt uusi aviomies istu auton perälle vaimonsa viereen,\nsillä ketkä Jumala on yhdistänyt, heitä ei ihmisten pidä erottaman.\nKanslianeuvos ookaa tässä mun vieressäni, mikä sopii hyvin senkin\npuolesta, että me molemmat olemme aikapäiviä sitten suorittaneet sen\nniin sanotun avio- ja miksi eipä yksintein asevelvollisuudenkin. On se\nsellainen koulu, että kyllä siinä luulot pian karsiutuvat ja alkaa uusi\nja tiukka napletsoo. Vai mitä arvelee herra eversti siellä everstinnan\nrinnalla?\n\n-- Mitäpä tässä muuta kuin annetaan huhkia, vastasi levollisesti\nHonkanen, joka piti Ainoa käsivartensa varassa hellävaroen kuin\nhaurasta nukkea.\n\n\n7\n\nHääpäivälliset oli syöty ja vieraat olivat hajaantuneet. Painaessaan\novensa kiinni kanslianeuvos tiesi jättävänsä kotinsa kokonaan nuoren\nparin haltuun, heidän elämänsä suurimman onnen mykäksi todistajaksi.\nRiihinen oli vienyt Mimmin ja Ainon äidin, ja kanslianeuvos itse oli\nnyt, levättyään välillä hyvän tovin, menossa klubiin, jonne Vanha\ntohtori, Valtioneuvos ja Finanssikamreeri olivat luvanneet tulla.\nHytisten tyytyväisyydestä vanhat jalopeurat siis kokoontuivat tuttuun\nhuoneeseen, löivät kättä, toivottivat hyvää vuoden loppua ja ryssätöntä\nuutta vuotta, aloittivat sotaneuvottelunsa siitä, syötäisiinkö ja mitä,\njuotaisiinko ja mitä, otettaisiinko molotohvi vai rippentroppi vai\nmolemmat, ja päästyään kukin kohdaltaan mieluisiin tuloksiin ryhtyivät\nhuoahtaen suorittamaan illan ohjelmaa. Mutta keskustelu ei ollut\nvielä ehtinyt alkua pitemmälle, kun kello jo osoitti puolta kymmentä\nja radio kuulutti päämajan raportin. Siinä kerrottiin nyt kuin uuden\nvuoden lahjaksi Suomen kansalle Suomussalmen voitosta. Vaikka asia oli\nhuhuista tuttu, päämajan lyhyt ytimekkyys vaikutti silti yllättävästi,\njärkyttävästi. Kanslianeuvos kuivasi silmälasejaan, jotka totilasin\nhöyry kai oli sumentanut, ja mumisi:\n\n-- Menestyksemme on satumainen, uskomaton. Ihanampaa uuden vuoden\nlahjaa ei olisi voinut kuvitella.\n\nHän katsoi ystäviinsä ja totesi, että näiden kasvoista loisti suuren\nmielihyvän kirkkaus. Vanha tohtori rummutti tietämättään sormilla\nPorilaisten marssia ja hyräili sotaisen, uljaan näköisenä; Valtioneuvos\nnauroi itsekseen ja mutisi, että \"ne ryssät!\"; ja Finanssikamreeri\nnosteli ja ryhdisteli leveitä hartioitaan, pyyhkäisi väliin tuuheita\nmursunviiksiään ja lausahti syvän tyydytyksen tunnolla, että \"ne meidän\npojat!\"\n\nKanslianeuvoksen mielessä nimi \"Suomussalmi\" herätti kaukaisia\nmuistoja, näkyjä ja tunnelmia, joiden hän oli luullut painuneen\nainaiseksi unholaan, mutta jotka olivat nyt kuitenkin vironneet.\n1880-luvun puolivälissä hän -- silloinen kandidaattia lueskeleva\nylioppilas -- oli kansallis-romanttisen innostuksen vallassa parin\nystävän kanssa vaeltanut kaukaisen Kainuun perukoille, Kiannalle eli\nSuomussalmelle saakka, kootakseen runoja, satuja, sananlaskuja ja\nmitä vain kansantietoa oli pelastettavissa. Se oli ollut suorastaan\neriskummallinen retki. Kun oli noustu Puolangan siintävien vaarojen\nyli -- sellaista ihanaa metsäalppi-aluetta ei hän ollut tiennyt\nsiihen saakka Suomessa olleen -- ja ajettu kankaiden ja korpien\nhalki, pohjattomien rämeiden poikki, joissa ei voinut huomata muuta\nelämää kuin joskus harvoin säikähtäneenä pyrähtävän linnun, tultiin\nyhtäkkiä kuin törmäten pahki Kiantajärven rantaan, Emä- eli Oulujoen\nniskaan, sen alkuhaarautumien välissä olevaan Ämmänsaareen, jossa\noli -- suuri rautatehdas. Ihmetellen ylioppilaat olivat katselleet\nsen hiiltämöuuneja, masuunitornia, malmi- ja kuonaläjiä, sahaa,\nmyllyä, valimoa, huikean korkeata savupiippua, komeata johtajan\nasuin- ja konttorirakennusta, työväen mökkejä, joita oli ryhmittynyt\nsinne tänne laitapuolille, ja ennenkaikkea savuna jymisevää Ämmän\nputousta, joka antoi tehtaalle tarpeellisen voiman. Kosken pauhu ja\nväkivasaran kumiseva kolke, työn hyörinä, Kiantajärvellä malmiroomuja\nhinaileva höyryvene -- se oli niinkuin kanslianeuvos oli sittemmin\noppinut sanomaan hyökkäävän kulttuurin sillanpää-asema erämaan\nvaltakunnan reunassa. Monta sataa askelta ei tarvinnut ottaa, kun jo\noli koskematon korpi ympärillä -- sanomattoman hiljainen, alakuloinen,\nitkettävästi sydäntä koetteleva korpi, jonka herättämä runous ei\nollut sitten milloinkaan kanslianeuvoksen sydämestä sammunut.\nSoudettiin järven itäpuolelle, niin siinä oli kirkonkylä: kaksi\npappilaa ja kolme taloa, joita yhdisti pappilasta kirkkoon johtava\nkolmisen virstaa pitkä maantie -- ainoa sellainen, Ämmänruukilta\nalamaahan vievää valtimotietä lukuunottamatta, koko pitäjässä, joka\noli yhtä suuri kuin puolet Uudenmaanläänistä. Kanslianeuvos muisti\nepäilleensä, asuiko tällaisessa perukassa ollenkaan sivistyneitä,\nmutta oli saattanut pian huomata erehtyneensä. Niitä asui täällä,\nvieläpä sellaisia, jotka kykenivät täydentämään sivistysastettaan\nsillä, että suorittivat isänmaan kulttuurialueen äärimmäisellä\nlaidalla, idän mustaan korpeen rajoittuvalla laihalla pientareella,\nuhrautuvaista vartiopalvelusta. Kulttuuria täällä oli -- häivähdys\nsellaista vanhaakin, joka oli jo hävinnyt rintamailta, mutta viivyskeli\nsitkeästi erämaan virkamiesperheiden pienissä, vaatimattomissa\nsalongeissa. Mitään niin köyhää, syrjäistä ja unohdettua kuin\nSuomussalmi silloin ei kanslianeuvos ollut tiennyt. Hän oli kulkenut\nyksinäisestä talosta, joka oli vaaran laella kuin linnoitus, toiseen,\nkolmanteen samanlaiseen, käynyt Raatteessa, jonka nimen nyt muisti,\nja pohjoisessa, vesistön kärjessä, olevassa Juntusrannan kylässä,\nja tuntenut kaikkialla pettuleipään perustuvan elämän sanomattoman\nkurjuuden. Uteliaasti hän oli sitten seurannut Suomussalmen kohtaloita\nja tuntenut suurta mielihyvää havaitessaan aina joistakin merkeistä\nsen elämän kääntyvän hitaasti mutta varmasti korkeampaa tasoa kohti.\n90-luvun alun kovat katovuodet olivat nähtävästi jääneet poloisen\npitäjän viimeisiksi koettelemuksiksi, sillä niiden herättäminä olivat\nvihdoinkin pätevät voimat puuttuneet asioihin ja ohjanneet asukkaiden\ntalouden järkiperäiselle pohjalle. Mikäli kanslianeuvos oli kuullut,\nSuomussalmen nyt palaneen kirkonkylän pitäisi olleen sangen upea ja\nmelkoista vaurautta ilmaiseva.\n\nJa tämä syrjäinen seutu oli nyt joutunut uudenaikaisen suursodan\nnäyttämöksi. Sen takana oleva vielä syrjäisempi Itä-Karjala oli nyt\nVenäjän ensiluokkaisen tärkeä hyökkäysasema Atlanttia kohti! Se oli\nyllättävää, käsittämätöntä. Muurmannin kolkko, pohjoinen autioranta\noli nyt suurpolitiikan polttopisteitä, joiden omistus ja merkitys oli\nensiluokkaisen tärkeä sekä Venäjälle että pohjoismaille. Kanslianeuvos\ntuumiskeli:\n\n-- Onkohan Venäjän Itä-Karjalan-politiikka aiheutunut vain sen\njohdosta, että maailmansodan aikana rakennettiin Muurmannin rata?\nSiihen saakka Itä-Karjala oli ollut historian aamusta alkaen vain\nkarhujen riistamaa, vailla minkäänlaista strateegista ja poliittista\nmerkitystä. Vasta kun englantilaiset rakensivat tuon radan ja tunkivat\nvuonna 1918 sitä myöten aina Äänisjärvelle saakka, ryssäin silmät\naukenivat huomaamaan radan merkityksen. Tsaarit eivät välittäneet\nItä-Karjalasta muuta kuin että sen piti olla koskematon. Silloin se\noli Suomen selkärangan turva. Bolsheviikit vasta ovat huomanneet,\nettä juuri Itä-Karjalan puoli on Suomen heikoin ja arin kohta\nja suunnitelleet sen mukaan Atlantille pyrkivän imperialistisen\npolitiikkansa.\n\n-- Luulisin kuitenkin, harkitsi Valtioneuvos, joka oli nyt saanut\nnikotiinittoman sikarinsa sointumaan hyvin koffeiinittomaan kahviinsa,\nmikäli tunnen pohjoismaiden historiaa, tuon politiikan sisältyneen jo\nammoisilta ajoilta niihin suhteisiin ja vastakohtiin, jotka vuosisatain\nkuluessa ovat Venäjän ja pohjoismaiden välille muodostuneet. Se\non ollut siinä aina, milloin latenttina, milloin näkyvänä. Mikä\nnyt on tapahtumassa, on vanhan politiikan uudistumista -- ei uutta\npolitiikkaa. Muurmannin rata on helpottanut sen puhkeamista. Ellei\nsitä olisi rakennettu, Suomussalmen taistelu olisi siirtynyt\ntuonnemmaksi, mutta jäänyt silti jokseenkin varmasti odotettavissa\nolevien tapahtumien piiriin. Ymmärtääkseni kärsimme nyt siitä,\nettei pohjoismaiden puolelta aikoinaan ymmärretty ajaa aktiivista\nItä-Karjalan-politiikkaa lopulliseen loppuun saakka.\n\n-- Tarkoitat siis sitä, puheli kanslianeuvos kostutettuaan kielensä\nkärkeä lämpimällä sokerivedellä, jota ylpeästi sanoi \"todiksi\", että\nRuotsi jo silloin rikkoi, etten sanoisi: teki rikoksen, pohjoismaista\nyhteisajatusta vastaan ja harhautui tielle, joka lupasi paljon\nulkonaista maallista kunniaa, mutta imi salassa voimat ja kaivoi\nperustuksen ontoksi?\n\n-- Niin teen, vahvisti Valtioneuvos, ja siitä harhaotteesta on mm.\nseurauksena venäläisten hyökkäys Suomeen armon vuonna 1939. Kansat\neivät voi rankaisematta rikkoa niitä ohjeita vastaan, jotka ilmenevät\njo niiden maantieteellisestä asemasta. Ruotsi oli hyvällä vauhdilla\ntoteuttamassa pohjoismaiden ydinajatusta, kun sen kunnianhimoinen\nkuningas kääntyi pois idän korvesta ja marssi Saksaan. Toisen kerran se\nteki tuon erehdyksen vapaussotamme aikana 1918. Asiaa ei paranna se,\nettä Suomi oli silloin osallinen samaan hairahdukseen.\n\nValtioneuvos katseli miehestä mieheen uhmailevasti kuin olisi\nhaastanut heidät taisteluun. Kun jalopeurat kuitenkin näyttivät\npitävän viisaimpana ottelun välttämistä ja ilmeisesti odottelivat\nlisäselityksiä, hän ryhtyi kuivailemaan silmälasejaan ja jatkoi vasta\nsaatuaan ne paikalleen. Tukkien nenäliinaa rintataskuunsa hän todisti:\n\n-- Ruotsin olisi pitänyt pohjoismaiden yhteisen historiallisen\nkutsumuksen mukaisesti asettua rohkeasti ja aktiivisesti koko\nvoimallaan valkean Suomen puolelle ja rynnätä vihdoinkin kannaksien\nrajaan saakka. Siihen ei olisi ollut minkäänlaista estettä, sillä\nEnglanti oli silloin sodassa bolsheviikkejä vastaan ja olisi kernaasti\ntällaisessa tapauksessa luovuttanut Suomelle Itä-Karjalan, jota piti\nhallussaan Ääniseen asti ja jossa ei ollut ainoatakaan venäläistä\nsotilasta. Sen näkee selvästi niistä Englannin nooteista, joita\nsen Turussa oleva konsuli hallituksellemme välitti. Mutta mitä\nsensijaan Ruotsi teki? Se kielsi aseiden kauttakuljetuksen Suomeen ja\ntoimeenpani salakavalan hyökkäyksen selkäämme, Ahvenanmaalle, jota\nse kaikin mahdollisin keinoin koetti riistää Suomelta. Te tunnette\ntuon. Se on Ruotsin historian häpeällisimpiä lukuja. Kyllä silloin oli\npohjoismaiden, Fennoskandian, yhteisyyden ja oikean alueen perusaate\nverraten tarkoin unohtunut.\n\n-- Mutta jos Englanti oli valmis luovuttamaan meille Itä-Karjalan eikä\nsiellä ollut venäläistä sotaväkeä, niin miksi ei Suomi sitten ottanut\nsitä haltuunsa?\n\nFinanssikamreeri näin kysyi ja hänen rehelliseltä naamaltaan kuvastui\nsekä ällistys että harmi. Valtioneuvos vastasi:\n\n-- Ensinnäkään meillä ei ollut vielä silloin aktiivista, itsenäistä,\nomaotteista ulkopolitiikkaa, eipä Englantiin päin edes sellaisia\nsuhteita, että olisi voitu tavata neuvottelupöydän ääressä.\nUlkopolitiikastamme määräsi täydellisesti Saksa. Toiseksi meidän\nsilloisilla poliitikoillamme oli kädet täynnä kapinan selvittelystä\nja valtiomme perustautumisesta aiheutuneita pulmia ja huolia, joten\nheistä oli vastenmielistä ryhtyä sellaiseen seikkailuun, jollaiseksi\nhe käsittivät koko Itä-Karjalan- eli Suur-Suomen-politiikan. Epäilen,\ntiesivätkö heistä kaikki, mikä tuo Itä-Karjala oikein oli ja mistä\nsiinä oli kysymys ajateltaessa Suomen tulevaisuutta. Kansakoulun\nhistorioissa, puolueohjelmissa ja sanomalehdissä sitä ei näet ollut\nvoitu selittää. Suomen itäraja meni jostakin Suomussalmen pappilan\npirtin taitse ja sillä hyvä. Mutta vaikka poliitikoillamme olisikin\nollut halua Itä-Karjalan miehittämiseen, niin siitä ei olisi tullut\nmitään siksi, ettei silloinen ylin isäntämme Saksa olisi sitä\nsallinut... -- Saksa... sall...?\n\nJalopeurain yleinen \"hiatus\" eli \"ammotus\", kuten kanslianeuvos sanoi,\nilmaisi seurueen hämmästyksen. Valtioneuvos nauroi veitikkamaiseen,\nhumoristiseen, miellyttävään tapaansa:\n\n-- Siitä näkee, kuinka tarkoin olette seuranneet Suur-Suomen\npolitiikkaa, hän sanoi. -- Toisaalta luulen voitavan puolustukseksenne\nsanoa, että vain harvat olivat siitä silloisessa mylläkässä selvillä.\nKuitenkin sen oli saanut lukea sanomalehdistä ukko kuin ukko...\n\n-- Lukea... sanomaleh...?\n\n-- Niin. Brest-Litovskin rauhansopimuksessa Saksa nimenomaan sitoutui\nkieltämään kannatuksensa kaikilta sellaisilta suunnitelmilta, joiden\ntarkoituksena oli Venäjän valtakunnan alueiden valtaaminen. Siitä\npohjaltaan johtui, että Suomen ja Bolsheviikki-Venäjän ensimmäiset\nrauhanneuvottelut, jotka pidettiin Berliinissä, menivät myttyyn. Saksa\nkun pysytteli täysin puolueettomana kannattamatta Suomea muussa kuin\ntiettävästi siinä, että Suomi oli oleva itsenäinen, ryssät soittivat\nsuutansa tyhjän tautta niin kauan, että neuvottelut huomattiin\ntuloksettomiksi ja lopetettiin. Sodan loputtua, kun Saksan täytyi\nviedä joukkonsa Suomesta, englantilaiset veivät vastaavasti joukkonsa\nItä-Karjalasta, jossa ne olivatkin olleet vain sitä varten, etteivät\nsaksalaiset pääsisi rakentamaan Muurmannille vedenalaisten asemaa.\nItä-Karjalan näin tyhjennyttyä bolsheviikit \"tulivat ja valtasivat\nmaan\", kuten historiassa sanotaan roomalaisista.\n\n-- Se oli todellakin surullinen ja nolo historia, huokasi\nkanslianeuvos. -- Ruotsi on niin eläytynyt pienuuteensa ja\nvähäpätöisyyteensä, että se on kykenemätön ajattelemaan\nhistoriallisesti, entisten suurten linjainsa mukaisesti. Senhän\nnäemme hyvin nyt, kun sillä olisi tilaisuus korjata nuo puheena\nolleet erehdyksensä ja yhtyä kanssamme toteuttamaan Vaasain\nvanhaa Jäämeren-politiikkaa. Se lähettää meille kyllä rahaa ja\nsiviilitarpeita, mutta sotaamme se varoo visusti pistämästä sormiansa.\nSuomi on niin yksin kuin hengestänsä taisteleva valtakunta koskaan\nvoi olla, mutta sen vanha valtiosisar ja emämaa, sen luonnollisista\nluonnollisin liittolainen, pohjoismaiden hyvinvoipa, verraten mahtava,\njohtava valtakunta, ei liikauta eväänsäkään auttaakseen kuolemanhädässä\nolevaa veljeään. Mitähän historia mahtanee tulevaisuudessa sanoa\ntuollaisesta menettelystä?\n\n-- Kai sitä, että valtakunnat ovat sekä oikeutettuja että velvollisia\nkatsomaan vain omaa etuaan, sanoi Finanssikamreeri. -- Mutta tehdäänpä\nkysymys, mitä tapahtuisi, jos Ruotsi toivomuksiemme mukaan astuisi\nrinnallemme ja marssittaisi joukkonsa Itä-Karjalan rajalle? Ehkä sen\nnäkökannan pohdinta valaisisi asiaa tärkeältä puolelta. Mitä tuumit,\nValtioneuvos, sinä poliittis-historiallinen tietoviisas?\n\n-- Ensimmäinen seuraus voisi olla Tukholman ja muiden Ruotsin\ntärkeiden keskusten pommitus, harkitsi Valtioneuvos tuprutellen\npätkäksi lyhentyneestä sikaristaan sankkoja savuja, mutta vallan\nvarmaa se ei silti ole. Ei ole sanottua, että sota Ruotsia vastaan\nsittenkään sopisi Stalinin suunnitelmiin. En näet pääse mihinkään\nsiitä, että Stalinin liitto Hitlerin kanssa on vain näennäinen,\nsillä Saksan noustua nykyiseen voimaansa ja katsellessa ympärilleen,\nmistä olisi vallattavissa siirto- ja saalistusmaita, Stalin kyllä\nymmärtää sen kotkansilmien erottavan Venäjä-äidin kohdussa piilevät\nrikkaudet. Venäjän sota Saksaa vastaan ja päinvastoin on siis\ntaloudellis-poliittinen välttämättömyys, jota ei voida jättää pois\nlaskelmista. Se on sellainen myös aatteellis-yhteiskunnalliselta\nkannalta, niin samannäköisiä järjestelmiä kuin bolshevismi ja natsismi\nmonelta kannalta ovatkin. Ja siinä sodassa on Stalinilla luonnollisina\nliittolaisina Englanti ja tämän takaa aina häämöttävä loppumattomien\nja rajattomien reservien maa: Yhdysvallat. Jos ja kun näin on, niin\nsota Ruotsia vastaan olisi Stalinille perin epämukava siksi, että hän\nsilloin joutuisi taistelemaan huomispäivän liittolaistaan Englantia\nvastaan, joka todennäköisesti antaisi Ruotsille lujan tukensa ja\nlähettäisi joukkoja Skandinaviaan, mihin sillä muutenkin on näinä\naikoina hyvä halu. Kun silloin Hitlerin täytyisi myös tulla Ruotsiin\ntaistelemaan Stalinin aseveljenä sitä ja Englantia vastaan, syntyisi\ntilanne, joka tekisi Stalinin ja Hitlerin liiton purkautumisen ja\nensinmainitun ja Churchillin liiton syntymisen sangen vaikeaksi. Näin\najatellen Stalin todennäköisesti kiiruhtaisi siinä tapauksessa, että\nRuotsi astuisi Suomen rinnalle, tekemään meidän kanssamme nopean\nrauhan, jossa tyytyisi ehkä Kuokkalan ja Mainilan mutkien oikaisemiseen\ntai muuhun rosvon kunnian pelastamiseksi riittävään silmäin lumeeseen.\n\nValtioneuvos pysähtyi harkitakseen, sytyttäisikö toisen sikarin vai\ntyytyisikö siihen, jonka vähäiset jäännökset -- hän osasi polttaa\nsikarinsa niin lyhyiksi, että sitä täytyi ihmetellä -- vielä savusivat\ntuhkakupissa. Suoritettuaan ankaran siveellisen kamppailun hän päätyi\nsiihen mieluiseen lopputulokseen, että hänellä oli oikeus polttaa vielä\nyksi. Diplomaattikutsut olivat näet aamupäivällä häirinneet hänen\nelämänrytmiään sen verran, että silloin oli jäänyt polttamatta noille\ntunneille määrätty sikari. Kun hän oli siitä hiukan harmistunut, oli\noikeus ja kohtuus, että hän hyvitykseksi poltti nyt sen -- tuon tuossa\nkotelon vasemmassa laidassa olevan ylihienon havannan, jossa oli tuota\nsekä pelättyä että kaihottua nikotiinia ja jonka hän suoraan sanottuna\noli kähveltänyt lounaskutsut pitäneen lähettilään laatikosta. Saatuaan\nselvitetyksi siveellisen ristiriitansa näin miellyttävästi Valtioneuvos\naloitti uuden savu-uhrinsa kaikin sellaisiin kuuluvin hartausmenoin,\nkostutti kieltänsä aavistuksen verran punaviinillä ja sanoi ikäänkuin\näskeisen esityksensä lopuksi:\n\n-- Niin että Ruotsin pitäisi tulla taisteluun meidän rinnallemme.\nSilloin sotamme loppuisi. Mutta ellei se tule, niin toivokaamme\nEnglannin ellei saapuvan niin ainakin uhkaavan tulla tänne, sillä\nsiinäkin tapauksessa Stalin tekisi kanssamme rauhan, koska ei tahdo\ntaistella Englantia vastaan. Se varjopuoli tässä politiikassa on, että\nStalinin vetäydyttyä pois sekä Ruotsi että Suomi voivat joutua Saksan\nja Englannin väliseksi taistelukentäksi. Pohjoismaat on linnoitus, jota\nei toinen puoli suo toiselle.\n\n-- Ei ole sekään hauska näköala, mutisi Vanha tohtori, mutta\nsaksalainen tai englantilainen -- kumpainenkaan ei uhkaa Suomen\nvapautta eikä ole murhaaja niinkuin bolsheviikit ovat. Ei ainoastaan\nRuotsin ja pohjoismaiden vaan koko läntisen sivistysmaailman pitäisi\nsaada itselleen selväksi, että sen itäraja täällä pohjoisessa samastuu\nFennoskandian rajan kanssa ja että tämän itäpuolella alkaa Aasian\ntundra ja alkeellisten eläinkansain ja sääskien valtakunta.\n\n-- Ja jotta Eurooppa heräisi huomaamaan tämän, olisi juuri Ruotsin\nryhdistäydyttävä, pukeuduttava todenteolla Kaarle XII:n saappaisiin,\nkorotettava kätensä ja miekkansa, pantava suuren ja ehdottomasti\noikean kansallis-historiallisen aatteen toteuttamiseksi alttiiksi\nse sybariittinen elämä, jota tuo kansa koteloituneena naapuriensa\nsuojelevaan syleilyyn ja rajattomaan omahyväisyyteensä viettää.\n\nKanslianeuvos äänsi sybariitti-sanan tavalla, johon vain\nklassillisuuden maailmaan syvällisesti perehtynyt henki kykenee.\nJalo suuttumus, _sancta indignatio_, loisti hänen kasvoiltaan. Mutta\nFinanssikamreeri huokasi:\n\n-- Siihen ruotsalaiset ovat liiaksi sosialisteja. Tunnetusti nämä eivät\nvälitä suurista aatteista, eivät nosta eivätkä rakenna valtakuntia,\nvaan ainoastaan tuhoavat niitä. Mikäli minä olen jo pitkäksi venyneen\nelämäni kuluessa nähnyt. Tällä minuutilla alkaa vuosi 1940. Herra maata\nvarjelkohon, se on ponsi virressäin.\n\nRadiosta alkoivat kuulua juhlalliset puoliyön lyönnit. Tuntui kuin\nniistä jokaisesta olisi kaikunut ennustus jostakin sellaisesta, jota ei\nkukaan ollut vielä kokenut. Kanslianeuvos nousi ja sanoi:\n\n-- Kaikesta huolimatta hyvää, menestyksellistä uutta vuotta! Meidän\non elettävä ja kestettävä se, toi se mitä tahansa. Nyt on aika lähteä\nkotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTultuaan ulko-ovelleen kanslianeuvos ensin tapansa mukaan ramisutti\navainkimppuaan huolettomasti, mutta säpsähti samalla ja alkoi liikkua\nhiljaa kuin varas. Hän riisui turkkinsa äänettömästi ja hiipi\nmakuuhuoneeseensa kuin henki, huulillaan surumielinen hymy. Hetken\nkuluttua hän meni saliin, sytytti valon ja seisahtui vaimovainajansa\nkuvan eteen, jota tarkasteli kiinteästi. Oli kuin hän olisi puhunut\nsille, sillä hänen huulensa liikkuivat; ainakin kerran ne huipistuivat\nkuin suudellakseen.\n\n\n\n\nKYMMENES UJKU.\n\n\n1\n\nKuultuaan Antti Toivosen olevan sotasairaalassa Juho Honkanen meni\ntapaamaan häntä. Hänestä tuntui uskomattomalta tieto, että Antti oli\nmenettänyt muistinsa ja että hänen jalkansa olivat halvautuneet.\nMuistaen läheisen ystävyyssuhteensa Anttiin Juholle tuli sen voimasta\nmieleen sama ajatus kuin Esterille eli näet se, että \"kyllä minä hänet\nparannan\". Terveenä hänen oli mahdoton ymmärtää sitä, että heidän\nyhteinen elämänsä voisi haihtua mielestä niin olemattomiin kuin sitä ei\nolisi ollutkaan. \"Katsotaanpas, eikö miehen muisti palaa!\"\n\nTultuaan Antin vuoteen ääreen Juho ojensi reilusti kätensä ja sanoi\nleikillisesti kuten joskus ennen \"heikun-keikun!\" Mutta Antti, joka\nkyllä tarttui hänen käteensä, joskin empien ja vierastaen, ei ilmaissut\nvähäisimmälläkään ilmeellä tuntevansa reipasta sotilaspukuista\ntulokasta. Päinvastoin hän näytti säikähtäneeltä. Sitten hänen\nkasvoilleen kuvastui ankara muistamisen ponnistus, niin kova, että\notsasuonet pullistuivat. Juho kumartui hänen puoleensa, katsoi häntä\nsyvälle silmäteriin ja sanoi terävästi, komentavasti:\n\n-- Antti Toivonen, entinen kommunisti, kuule! Olen Juho Honkanen,\nystäväsi, ja käsken sinua muistamaan minut ja yhteisen elämämme. Katso\nminuun tarkoin, Antti, niin muistisi salpa kyllä laukeaa. Sinun on\ntoteltava minua, kuuletko, toteltava!\n\nJuho oli kai lukenut joskus hypnotisoimisesta, sillä sitä hän nyt\nselvästi koetti harjoittaa Anttiin nähden. Hän tuijotti Anttia\nsilmiin hellittämättä, rävähdyttämättä luomia kertaakaan, ja toisti\ntuontuostakin jyrkkää \"minä tahdon\"-vaatimustansa. Antin ilme\nmuuttui ensin kummastuneeksi ja sitten loukkaantuneeksi. Hän eleili\ntorjuvasti kuin olisi halunnut sysätä Juhon pois, mutta ei kuitenkaan\ntehnyt sitä, vaan ikäänkuin alistui Juhon katseeseen. Sitten hän\nkoetti kääntää silmiään noista kahdesta terävästä pisteestä, mutta\nne vetivät häntä puoleensa kuin magneetti. Hänen täytyi, tahtoi\ntai ei, vastata Juhon katseeseen ja ikäänkuin upota siihen. Kaukaa\nsielun pohjalta alkoi levitä ruumiiseen raukaiseva, herpaiseva tuntu,\nkuin tuulenhenkäys tai hienonhieno galvaaninen virta, joka samalla\naiheutti oudon, salaperäisen tuskan. Oliko se valoilmiö vai pimeä\npilvi, sitä Antti ei osannut sanoa, mutta sen aiheuttama sielullinen\nhätä ja ruumiillinen kipu olivat hänelle entuudesta tuntemattomia.\nTuska ei ollut sellaista viiltoa tai kolotusta, minkä hän oli oppinut\ntuntemaan tavallisesta kokemuksesta, vaan se oli kuten sanottu\nenemmän sielullisella puolella ja muistutti mustaa pilveä, jonka\nkeskellä paloi roihuava helvetinlieska, tai petoa, joka lähestyi\nleppymättömästi määrämittaisin, vääjäämättömin askelin, palava kita\navoimena. Rajaton kauhu valtasi Antin -- hirmuinen tukehtumisen ja\nkuoleman hätä. Hänen täytyi päästä pakoon -- täytyi juosta pois tuon\npedon tieltä. Hän ponnisti, ponnisti, mutta turhaan. Musta pilvi\nsaavutti hänet ja kietoi hänet niljakkaan, tukehduttavaan syleilyynsä,\npeto ojensi kamalia käpäliään häntä kohden ja iski toisen olkapäähän,\ntoisen sydämen kohdalle. Antilta pääsi hirveä, koriseva huuto ja hän\nalkoi vääntelehtiä kuin suonenvedossa vapautuakseen pimeyden ja pedon\nkuolettavasta puristuksesta.\n\nJuho huomasi yhtäkkiä Antin silmien alkavan pyöriä niin, ettei niistä\nväliin ollut näkyvissä muuta kuin valkuainen. Kasvot punehtuivat ja\nvetäytyivät kammottavaan, mielipuoliseen irvistykseen ja hampaat\nalkoivat narskua ja kirskua, kun Antti puri leukojaan voimakkaasti\nyhteen. Vähin suu aukeni ja silloin näkyi, kuinka kieli pyöri\njärjettömästi sinne tänne, alituisesti vaarassa joutua hampaiden\nvähin. Juho ei odottanut neuvoja, vaan temmattuaan viereiseltä\npöydältä kirjan tunki väkivallalla sen kulman leukojen väliin ja\npiti sitä siinä. Tämä oli kuitenkin vaikeata, sillä samalla alkoi\nhirveä suonenveto kiskoa, väännellä ja värisyttää Antin käsiä ja\nkäsivarsia. Kuin sähkövirran voimasta lihakset vetäytyivät kokoon ja\ntärisivät kuin eläimellä kuoliniskun jälkeen välittömästi seuraavina\nsekunteina. Kädet vääntyivät ranteista luonnottomiin asentoihin ja\nkäsivarret liikkuivat oudosti kuin olisivat pyrkineet irti olkapäistä.\nJuho huomasi tarvitsevansa koko voimansa saadakseen pidetyksi Antin\nvuoteessa ja taisteli näin selkä kumarassa hilliten häntä molemmista\nolkapäistä. Silloin Aino tuli hänen luoksensa ja osoitti kalpeana,\nsäikähtyneenä, Antin jalkoja. Juho kääntyi ja totesi hämmästyen,\nettä Antin vielä äsken hervottomat, voimattomat jalat liikkuivat nyt\nrajusti nytkähdellen, potkien, ponnistellen vuoteen päätyrautoja\nvastaan ja toisen kerran vääntyillen ja väristen kuin kovan sähkövirran\nkiusaamina. Kohtaus oli äkillisyydessään, odottamattomuudessaan ja\nlaadussaan kauhistuttava.\n\nInvaliidit olivat huomanneet tapahtuman ja liikuntakykyiset koettivat\nkohottaa päätänsä ja seurata kohtauksen kehittymistä. Anja riensi\nsaapuville ja poistui samalla hälyttämään lääkäriä, joka tulikin pian.\nSilloin Antin riuhtaisut olivat jo vähenemässä ja kammottava värinä\noli laantumassa. Hiki vuosi virtana hänen jokaisesta huokosestaan,\nkasvoille levisi äskeisen punehtumisen sijaan äärimmäinen kalpeus\nja siinä samassa ruumis herpautui ja kuoleman kaltainen tainnostila\nalkoi. \"Kun hän herää tuosta, hän ei muista mitään itse kohtauksesta\",\nlääkäri selitti, \"sillä kaikki tietoisuus katoaa sen aloitettua\nsielua ja ruumista ruhjovan työnsä. Mutta kiintoisaa on nähdä, ovatko\nhänen normaali muistinsa ja liikuntakykynsä palanneet nyt, kun hänen\ntyrmäyksensä tuntuu muuttuneen kaatumataudiksi\".\n\nLääkäri antoi ohjeita ja meni, mumisten jotakin tavattoman\nharvinaisesta lääketieteellisestä tapauksesta. Hänelle ymmärrettävästi\nkaikki nämä monenlaiset, joskus mitä uskomattomimmat haavoittumis-\nja muut ruumiilliset ja sielulliset vammat, koko tämä vääryyden,\nväkivallan ja sodan kauhistuttava sato, olivat tunne-elämän\nulkopuolella olevia \"tieteellisiä tapauksia\", jotka avasivat yhä uusia\nnäköaloja elämän ja kuoleman välisiin taisteluihin ihmisruumiissa.\nSe inhimillinen myötätunto, joka asui hänenkin sydämessään, täytyi\npainaa tämän syvimpään lokeroon, sillä muuten hänellä ei olisi\nriittänyt voimia eikä harkintaa yhä uusien, kuin nauhalla eteen\ntulevien hirveyksien käsittelemiseen. Mutta Juho ja Aino eivät\nolleet varautuneita näkemään eivätkä kokemaan sellaista, minkä\ntodistajiksi olivat aavistamattansa joutuneet. Ei vain Antin tapaaminen\nhenkisesti ja ruumiillisesti vammautuneena, vaan lisäksi heidän\nedessään suoritettu ja ulkonaisesti päätellen vielä Juhon aiheuttama\ntaudinkohtaus täytti heidän sielunsa kauhulla, jota kumpainenkaan\nei ollut tähän saakka kokenut. Mikä se oli tuo salaperäinen voima,\njoka yhtäkkiä saattoi runnella ihmisen tuolla tavalla? Oliko varmaa,\nettä se johtui ruumiin saamasta vammasta? Kaatumatautiin liittyvä\ntaikauskoinen kammo kouraisi heidän sydäntään kylmästi, värisyttävästi\nja mielessä vilahti sana \"riivaaja\", jonka he olivat Raamatun\nkertomuksista oppineet merkitsevän ihmisen ruumiissa asuinsijansa\nottanutta paholaista. Juho oikein suuttui itselleen huomatessaan\najatuksissaan tällaista taikauskoista tartuntaa, vieläpä oheisena sekin\nkajastus, että \"eipä olisi ihmettelemistä, jos paholainen olisikin\nasettunut Antin sieluun, sillä hänen oppiaanhan Antti on saarnannut\nahkerasti koko kypsemmän ikänsä\". Tapahtuma loi varjoa Juhon ja Ainon\nonneen eivätkä he enää käyneet Anttia katsomassa. Juho näet pelkäsi,\nettä hänen läsnäolonsa ja katseensa voisivat vaikuttaa Anttiin liian\närsyttävästi ja aiheuttaa uuden kohtauksen.\n\nSairaalassa odotettiin jännittyneinä Antin heräämistä. Helena-rouva sai\nKalevin kautta tiedon tapahtumasta jo samana päivänä ja tuli katsomaan\nAnttia. Silloin tämä oli syvimmässä unessaan ja yhä siinä asennossa,\njohon oli kohtauksen jäljeltä jäänyt. Niinpä hänellä olivat polvet\npystyssä, mikä ilmaisi, etteivät jalat olleet ainakaan vielä uudelleen\nherpautuneet. Antti hengitti nyt kuuluvasti, vaivalloisesti, ja hiki\ntiukkui hänen otsastaan. Anja koetti hellävaroen siirtää ja oikoa hänen\njäseniään luonnollisiin asentoihin, mutta huomasi sen vaikeaksi, koska\nniissä ilmeni vielä omituista jäykkyyttä.\n\nSalissa vallitsi hiljaisuus. Antin äskeinen kirkaisu oli ollut niin\njärkyttävä, luonnoton, salaperäinen, tuskantäyteinen, että se oli\npistänyt jokaisen sydämeen ja herättänyt siellä outoa kauhua, erilaista\nkuin se, joka hetkittäin oli aaltoillut taistelun jyminässä ja\nkuolemanvaarassa. Monet ajattelivat, uhkasiko ehkä heitä sama tauti,\noliko ehkä heidän sirpalehaavansa, aivovammansa, tyrmäyksensä, tuova\nmukaansa kuin lisälahjaksi tämän sielun ja ruumiin häiriön, johon\nnähden ihminen oli voimaton? Kalevi ei voinut olla kuvittelematta, että\nhänen silmävammansa saattoi olla juuri senlaatuinen keskushermostoon\nsaakka ulottuva tekijä, joka voi tuoda seurassaan kuka tietää vaikka\ntällaisenkin kammottavan kiduttajan, ja omituinen kauhu alkoi silloin\nkarsia häntä. Hän jo kuvitteli hetken sairaalloisesti itseään sen\nuhrina. Vasta vakavalla tahdonponnistuksella hän pääsi irti kohtauksen\naiheuttamasta hypnoosista. Mutta sen mietiskely, mitä kaatumataudin\nilmestyminen Antille merkitsi, ohjasi hänet harkitsemaan omaa kohtaansa\nentistä selkeämmin ja päättävämmin.\n\nHelena-rouva kertoi miehelleen, mitä Antille oli tapahtunut, ja kysyi\nhänen neuvoaan, oliko asiasta heti kerrottava Esterille. Tuomari Vuori\nnousi järkyttyneenä työnsä äärestä ja sanoi, vastaamatta suoraan\nvaimonsa tiedusteluun:\n\n-- Kaatumatauti on näin tuoreessa ja ilmeisessä tapauksessa avioeste.\n\nTuo tieto ilmaisi Helena-rouvalle, että Antin ja Esterin suhde oli\nsiis nyt saanut uuden, ehkä entistä traagillisemman käänteen. Mutta\ntarvitsiko sen vaikuttaa nykyhetkeen? Tuomari harkitsi:\n\n-- En luule olevan hyötyä siitä, että asia salataan Esteriltä, sillä jo\nentisestä onnettomuudesta hän on siksi tyrmistynyt, ettei uusi juuri\nvoi tehdä lisäpahaa. Onhan sitäpaitsi toivonpilkahduksia. Entäpä Antti\nnyt saa muistinsa ja liikuntakykynsä takaisin? Ajattele, mikä ilo se\non. Ja kun kaatumataudista voinee tällaisessa tapauksessa parantua\nsitten, kun sen aiheuttaja, räjähdyksen iskemä tyrmäys, on lopullisesti\nja kokonaan haihtunut, niin onhan siinä toivon syytä. Sano siis\nEsterille kaikki ja valmista häntä tapaamaan uuteen sairausvaiheseen\njoutunutta Anttiaan.\n\n-- Mutta jos...?\n\nHelena-rouva keskeytti kysymyksensä, koska huomasi sen tarpeettomaksi.\nSai Esteri tietää Antin taudista tai ei, oli oikeastaan samantekevää,\nsillä kun hän joka tapauksessa kävisi Antin luona, asia tavalla tai\ntoisella selviäisi hänelle. Ei sekään pelko, että Antissa Esterin\nläsnäolosta ja entisyyden muistojen valkenemisesta mahdollisesti\nheräävä eroottisuus johtaisi uuteen kohtaukseen, voinut tässä aiheuttaa\ntoimenpidettä, sillä Esteriä ei voinut kieltää käymästä Antin luona.\nHän päätti siis noudattaa miehensä neuvoa, mutta muutti viimeisessä\nhetkessä ajatuksensa, kun Esterin äiti sattui sillä hetkellä saapumaan\nsiivousaskareisiinsa. Lähetettyään Esterin asioille Helena-rouva\nkertoi hänen äidilleen, mitä Antille oli tapahtunut. Savilan rouva,\njoka kontallaan pesi ruokasalin lattiaa, nousi polvilleen ja sanoi\nhämmästyneenä:\n\n-- Vai liikkuivat sillä jalat siinä kohtauksessa... Eipä tiedä, vaikka\nkoko juttu olisi paranemisen alkua. Annetaan Esterin vain itseksensä\npäästä perille Antin uudesta sairaudesta. Mitäpä häntä, raukkaa,\netukäteen säikyttelemään. Tämä on tiettävästi kaikki sallittu ja\nmäärätty näin meneväksi. Antissa asunut perkele on alkanut aavistaa,\nettä kyllä tässä on pian uloslähtö edessä, ja ryhtynyt viimeisillä\nhetkillään pullikoimaan vastaan ja näyttämään mahtiaan. Mutta\nodottakoon, karvarölli, niin saa nähdä, että liukas lähtö siitä lopuksi\ntulee.\n\n\n2\n\nKalevi oli onnettomuutensa alkuaikoina ylen autuas siitä, että sai olla\nAnjan hoidossa. Rakkauden lisäksi hän tunsi rajatonta turvallisuutta\nAnjan lempeän, hiljaisen, pehmeän olennon läsnäolosta. Se oli hänelle\nuusi kokemus. Siihen saakka Anja oli turvautunut häneen. Nyt oli suhde\nmuuttunut päinvastaiseksi.\n\nVaipuminen tähän onnelliseen tilaan esti Kalevia aluksi selkeästi\ntoteamasta, mikä hänen asemansa ja velvollisuutensa Anjaan nähden\ntodellisuudessa oli. Hän vain nautti Anjan läsnäolosta, hoidosta,\npienten, pehmeiden käsien kosketuksesta, hiusten ja ihon tuoksusta,\njonka tunsi Anjan kumartuessa hänen puoleensa. Ja kun hänen huulensa\nparantuivat, Anja ei voinut olla tyydyttämättä hänen kaipuutaan\nsuudelmalla, joka värisytti Kalevin koko olemusta. Niistä tuli pian\nhänen pitkien, sysipimeiden päiviensä huippuhetkiä, joita hän odotti\nkiihkeästi, janoisesti.\n\nAnja oli aluksi, pyrkiessään lohduttamaan Kalevia niin paljon\nkuin mahdollista, hyväilyjensä suomisessa hyvin mukautuvainen\nsiihen saakka, kunnes eräänä päivänä totesi niiden vaikuttavan\nKaleviin kiihoittavasti. Ymmärtäen menetelleensä harkitsemattomasta\nvaikka olikin toisaalta ollut havaitsevinaan Kalevin elämänhalun\nlisääntyneen sikäli kuin heidän onnensa oli vähitellen saanut yhä\nenemmän todellisuussisältöä, Anja siirtyi päättäväisesti pidättyvälle\nja torjuvalle kannalle, suomatta Kaleville juuri muuta kuin ylen\nharvoin silkinhienojen huuliensa kosketusta. Kalevi tuli tästä ensin\ntyytymättömäksi, mutta johtui sitten ajattelemaan Anjan menettelyn\nperusteita tarkemmin ja päätyi vähitellen arvioimaan velvollisuuttaan\nAnjaa kohtaan toisin kuin siihen saakka. Hänelle selkeni tosiasia,\nettei hänellä voinut olla sokeana ja muutenkin vammaisena Anjaan\nsamoja oikeuksia kuin oli ollut näkevänä. Oikeudet olivat vähentyneet\nolemattomiin, velvollisuudet vastaavasti kasvaneet.\n\nKun tämä oli hänelle lopullisesti kirkastunut, hän oli hymähtänyt\nitselleen. Miten sokea, naivi, asemaansa tajuamaton, hän olikaan\nollut edellyttäessään suhteensa Anjaan entisenlaiseksi kuin ei olisi\ntapahtunut mitään erikoisempaa ja kehittyväksi niin kuin tässä asiassa\ntavallista on. Hän moitti itseään harkitsemattomuudesta, jota kuitenkin\ntoivoi voitavan pitää anteeksiannettavana onnettomuuden aiheuttaman\norpouden ja turvattomuuden vuoksi. Nyt hän ymmärsi, miksi isä ja äiti\neivät olleet sanallakaan koskettaneet hänen ja Anjan suhteeseen.\nTietenkin siksi, etteivät he nyt pitäneet heidän avioliittoaan\nmahdollisena. Tulevaisuus sai näyttää, tuliko Kalevista vielä sellaista\nmiestä, että hän saattoi sokeudestaan huolimatta pyytää Anjaa omakseen,\njos tämä enää silloin olisi vapaa. Voihan näet Anjan nuoruuden vuoksi\nkäydä niin, että hänen tunteensa kiintyisivät uudelle taholle, sinne,\njosta häntä vastaan katsoisivat elävät, loistavat, uskolliset silmät.\nKuinka ihmeessä hän oli voinut silmänräpäystäkään otaksua saattavansa\nottaa Anjalta vastaan sellaista uhria, mitä merkitsee avioliitto\numpisokean ja muutenkin ramman miehen kanssa.\n\nKalevin lukemattomista huolista, joita hän hautoi ikuisessa\npimeydessään ja polttavassa vuoteessaan, suhde Anjaan tuli täten\nylimmäksi ja laadultaan traagillisimmaksi. Se oli aihe, jota hän\ntuontuostakin pyrki ottamaan puheeksi, mutta jonka Anja aina lempeällä\nväkivallalla siirsi toistaiseksi. Oli kuin Anja olisi aavistanut,\nmihin Kalevi tähtäsi, ja koettanut edes lykkäämällä tuonnemmaksi\nvälttää ratkaisun tragiikkaa. Kun Kalevi päätöksensä mukaisesti\npuolestaan lakkasi odottamasta Anjan hyväilyjä, vieläpä torjui\nniitä, Anja vaistosi, mistä tämä johtui, ja tunsi itsensä hyljätyksi\nja onnettomaksi. Hänen estelevä asenteensa loppui ja hyväilynsä\ntulivat vapaaehtoisiksi, kiihkeämmiksi. Kun tällöin Kalevi käyttäytyi\npidättyvästi, Anja ei voinut olla moittimatta häntä siitä, ja niin\nvihdoin, pitkän sielullisen kaksintaistelun jälkeen, tuo kipeä,\nsalainen asia tuli puheeksi. Silloin Antilla oli ollut kohtauksensa,\njonka Kalevi tiesi avioesteeksi. Hän sanoi rauhallisesti:\n\n-- Siihen luhistuivat Antin ja Esterin suunnitelmat, ellei Antti\nsittenkin joskus parane... Sokeus ei parane milloinkaan.\n\n-- Mutta sokeushan ei ole avioeste, huomautti Anja, joka vaistosi,\nmihin Kalevi pyrki.\n\n-- Ei kyllä, mikäli sokea on kehittynyt kykeneväksi huoltamaan itseään,\nvaimoaan ja lapsiaan. Jos sokea on arvostelukykyinen, vastuunsa tunteva\nhenkilö, hän ei voi ajatella perheen perustamista ennenkuin on varma\ntästä.\n\nAnja meni kalpeaksi. Hän ymmärsi enemmittä selityksittä Kalevin\ntarkoituksen eikä sanonut mitään, vaan alkoi koneellisesti kohennella\nKalevin päänalaista ja suoria hänen peitettään. Kalevi sai siinä kiinni\nhänen kädestään, vei sen huulilleen ja puhui kuiskaten:\n\n-- Olen tuntenut olevani sokeaksi tulemisen hetkestä toinen ihminen\nkuin sitä ennen. Tuo entinen oli suorittanut melko pitkän opin ja\ntiedon taipaleen ja olisi, jos olisi pysynyt näkevänä ja päässyt\nsodasta hengissä, verraten pian voinut aloittaa omavaraisen elämän,\njohon sinä olisit sisältynyt niinkuin olimme haaveilleet. Mutta\ntultuani sokeaksi ja rammaksi minun täytyy, voidakseni käyttää\nhyväkseni ennen kokoamiani tietoja ja taitoja, tärkeissä kohdissa\npalata lapsen kannalle ja aloittaa aakkosista. Tulee kulumaan vuosia\nennenkuin pääsen sille asteelle, että voin sanoa sokeudestani\nhuolimatta kykeneväni itsenäiseen, hyödylliseen työhön. En menettelisi\noikein, jos vaatisin näin ollen sinua pysymään sanassasi ja odottamaan\ntätä kovin epävarmaa tulevaisuutta, joka tulisi parhaimmassakin\ntapauksessa lisäksi olemaan täynnä sokean taluttamista ja alituista\nhuoltamista. Ei, Anja, sitä uhria en voi ottaa vastaan, sillä se olisi\nliian suuri meille molemmille ja minun puoleltani vääryys. Olkaamme\nsiis vapaita toisistamme ja pysyvän liiton ajatuksista. Olkaamme vain\nystäviä.\n\nAnja kumartui Kalevin puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n-- Ei se ole uhri, vaan suuri etuoikeus ja onni, josta olisin aina\nkiitollinen. Usko minua! En haaveile enkä petä itseäni, sillä tunnenhan\nsokean elämän ja avuttomien hoidon. Sinua taluttaessani ja tukiessani\nsaisin tehdä juuri sitä työtä, jota varten olen sisäisen kutsumuksen\nkäskystä valmistunut. Kuka tietää, vaikka kaikki olisi kohdallemme\njo edeltäpäin näin säädetty tapahtumaan ja olevaksi. Sinä kasvoit\nsiellä ja minä kaukana tuolla; sinun oli määrä antaa isänmaan puolesta\nlähes kaikkesi, silmäisi valo ja ruumiisi kukoistus -- minun oli\nmäärä valmistua sinun tueksesi ja hoitajaksesi. Onni ei ollut tuleva\nosaksemme niinkuin olimme sen suunnitelleet, mutta se ei ollut silti\njättävä meitä, vaan antautuva meille kieltäymyksen ja uhrautuvaisuuden\nkautta. Uskon, että siten saavutettu onni on vähintään yhtä suuri kuin\nse, jota näkevät nauttivat. Voipa se olla suurempikin, sillä aavistan,\nettä siinä on lähempänä ikuisuuden henkäys. Antakaamme siis kaiken\nolla entisellään ja kulkea aikomaamme uraa. Ei Jumala voi enää sallia\nkärsimyksiemme lisääntyvän siitä, missä nyt olemme.\n\nKalevi puristi Anjan käsiä kiihkeästi ja sanoi tuskaisesti, epäröivästi:\n\n-- Olkaamme järkeviä, rakas Anja! Tuo kaikki on liian kaunista, liian\nromanttista, voidakseen sopeutua tosiasioihin ja arjen harmauteen. Älä\nhoukuttele minua enempää, sillä minä olen heikko.\n\n-- Anna sen olla liian kaunista, liian romanttista, Anja kuiskasi,\nsillä onhan silloin elämässä sitäkin pieni häivähdys, Vastapainoksi\nkaikelle sille suunnattomalle määrälle ei-kaunista, ei-romanttista,\nmikä siinä vallitsee. Kun sallimus kerran on säätänyt osamme\nsellaiseksi, että viljelemällä siveellisiä voimiamme voimme kohottaa\nsen ulkonaisista esteistä huolimatta kuka tietää kuinka korkean onnen\nasteelle, niin miksi empisimme ja pelkurimaisesti peräytyisimme? Ei,\nKalevi, minä en ota vastaan tarjoamiasi rukkasia, en!\n\n-- Mutta, Anja-rakas, Kalevi huokasi, sinä et jaksa odottaa niin pitkää\naikaa kuin minun uusi kouluuntumiseni tulee vaatimaan. Parempi on siis,\nettä olet vapaa, sillä noin monen vuoden aikana voi uusi rakkaus tulla\nsinua vastaan.\n\n-- En jaksakaan, Anja kuiskasi, ja siksi olen omasta puolestani tehnyt\npäätöksen, jonka nyt kuulet. En tahdo odottaa enempää kuin ne harvat\nviikot, jotka vielä kuluvat paranemiseesi. Niin pian kuin jaksat vaikka\nkainalosauvojen varassa seisoa papin edessä, menemme naimisiin.\n\n-- Mitä ihmeitä nyt puhut? Kalevi keskeytti. -- Eihän sellainen ole\njärkevää eikä mahdollistakaan.\n\n-- Järkeväähän se juuri onkin! Siitä hetkestä alkaen, kun nouset tästä\nvuoteesta ja yrität liikkeelle, olet aluksi avuton kuin lapsi. Silloin\njos milloinkaan tarvitset joka hetki auttajaa, taluttajaa, opasta. Et\nosaa vielä mitään, vaan kaikki on opittava alusta. Paljoa sinun ei\ntarvitse ajatella tuota tilannettasi, kun jo ymmärrät, mikä verraton\napu sinulle on oma vaimosi, joka tekee kaikki rakkaudesta eikä palkasta.\n\nKalevi oli mennyt kalpeaksi ja melkein huohotti. Hetken vaitiolon\njälkeen hän sanoi:\n\n-- Minä olen mahdoton niin suureen onneen. En ole ansainnut sitä. Ja\nmillä me eläisimme?\n\n-- Asuisimme kotonasi, kuten joka tapauksessa tekisit ja minäkin nyt\nteen. Älä anna väärän ylpeyden estää itseäsi turvautumasta isäsi\napuun, jonka hän suo sinulle niin äärettömän mielellään. Vähitellen\ntulevaisuus selkenee ja me voimme ryhtyä itse elättämään itseämme.\nKunpa sallimus antaisi Suomen jokaiselle sotasokealle sellaisen avun\nkuin minä uskon voivani antaa sinulle, niin silloin olisi talvisodan\nhistoriaan liitetty harvinainen, kaunis, romanttinen luku.\n\n-- Mutta elämä kuluttaa ja virtyttää romantiikan värit, jotka\nuseimmiten ovat itsepetosta ja valheen virvatulia. Kun ne ovat\nvaalenneet, voi uhri muuttua sietämättömäksi taakaksi.\n\n-- Epäiletkö ja tarkoitatko ehkä itseäsi? Anja nuhteli. -- Ellet, niin\nheitä mielestäsi eron ajatus ja ala valmistautua omiin häihisi. Olen\npuhunut asiastamme äidillesi.\n\n-- Äidille! Kalevi säpsähti. -- Mitä hän sanoi?\n\n-- Ymmärsi minua täydellisesti. Luulen hänen puhuneen siitä isällesi,\nkoska tämä on viime päivinä unohtunut katsomaan minuun niin tutkivasti.\n\nSoittokellot kilisivät niin kiihkeästi, että Anjan täytyi mennä. Hän\nkuiskasi Kalevin korvaan.\n\n-- Mieti nyt ehdotustani, joka ei ehkä ole sinusta voittamattoman\nvastenmielinen.\n\nKalevin huulilla tuntui keveä, lämmin kosketus, kuin olisi niihin\npainautunut silmänräpäykseksi auringon lämmittämä silkkihahtuva. Sitten\nAnjan askeleet lähtivät poistumaan keijuvina, nopeina. Kalevi saattoi\nnähdä hänet mielessään, kun hän meni kuin viehättävyys, rakastettavuus,\nnaisellisuus itse. Hänen täytyi puristaa otsaansa, joka tuntui\nhalkeavan veren paineesta, kun tätä virtasi uudesta elämänkäänteestä\nkiihoittuneisiin ja voimakkaasti työskenteleviin aivoihin.\n\nNäinkö todellakin oli käyvä? Sitä Kalevin oli vaikeata uskoa, vaikka\nse ei tosin enää tuntunut aivan mahdottomalta, kun ajatteli sitä Anjan\nesittämässä valossa. Vielä äsken hän oli ollut vuorenvarma, että\nhänen tuli erota Anjasta ja että hän oli tekevä sen. Tuo päätös oli\njohtunut siitä, mitä hän oli kuvitellut miehen velvollisuudeksi hänen\nasemassaan, ja vaikka se oli syössyt hänet suureen murheeseen, sen\njalot vaikuttimet olivat samalla suoneet hienoa kieltäymyksen lohtua.\nSilmänräpäystäkään hän ei ollut kuvitellut Anjan voivan muuttaa hänen\npäätöstään, vaan oli valmistautunut lopulliseen toimenpiteeseen ja\nasettumiseen vapaaseen toveruussuhteeseen. Muutamaa minuuttia myöhemmin\nhän oli saanut tuntea päätöksensä alkaneen horjua.\n\nJumalako se oli, joka järjesteli elämään näitä odottamattomia,\ndraamallisia äkkikäänteitä? Kai niin. -- Kalevin usko oli häilyväistä,\nepävarmaa, ihmettelevää, aina kuin uusia näytteitä odottavaa. Joka\ntapauksessa hän tunsi nyt sydämessään niin suurta kiitollisuutta, että\nhänen täytyi liittää kätensä ristiin ja kuiskata: \"Miten oletkaan hyvä,\nJumala, minulle ansiottomalle raukalle! Siitä onnesta, jonka luulin\niäksi menettäneeni, mutta jonka tarjoatkin näin ja vielä aikaisemmin\nkuin olisin näkevänä milloinkaan rohjennut pyytää, en voi sinua kyllin\nkiittää. Ei tuhannen tuhatta silmäparia olisi liikaa sen hinnaksi!\"\n\n\n3\n\nKun Aino hääyönsä jälkiaamuna ilmestyi kanslianeuvoksen vuoteen\nviereen ja entiseen tapaan tarjosi hänelle kahvia, kanslianeuvos ei\nvoinut olla silmäämättä häntä sillä inhimillisesti ymmärrettävällä,\nhienotunteisella uteliaisuudella, joka tällaisiin tapauksiin kuuluu.\n\"Jumala siunatkoon sinua ja antakoon tämän vuoden ensimmäisen\naamun valjeta sinulle onneksi ja menestykseksi!\" hän siinä puheli\nhamuillessaan käteensä häistä jääneitä pikkuleipiä. Hän koetti\ntavoittaa Ainon katsetta, mutta tämä kohdistui itsepintaisesti\ntarjottimeen, samalla kuin puna alkoi kohota kaulalta kasvoille.\nKanslianeuvos viivytteli tahallaan ottaessaan kahvia saadakseen\nkyllikseen katsella Ainoa ja muistella omaa mennyttä onneansa, joka oli\njäänyt kaukaiseksi uneksi ja melkein unohtunut, kunnes oli nyt virinnyt\ntuoreena ja kaihoisana uudelleen muistiin.\n\nTammikuun 1. p. 1940 -- sodan 33. päivä -- valkeni kirkkaana ja\nkylmänä, mittarin osoittaessa -15°C. Kanslianeuvos lepäili edellisen\nillan valvomisen vuoksi pitkään, mikä kävi päinsä hyvin mm. siksi,\nettei kuulunut hälytystä. Aamiaisen jälkeen hän keskusteli laajasti\nAinon äidin, Heikkiläiskän, kanssa, jonka Riihinen oli jo varhain\ntuonut saapuville. Hän tahtoi tarkoin tietää, mitä nyt kuului\nkotikylään. Varsinkin hän kyseli tyystin kaikista kaatuneista ja\nhaavoittuneista, joista useimmat tunsi ja joille omisti osanottoisen\nsanan. Kun oli päästy irti siitä, Heikkiläiskä huomasi ryhtyä kertomaan\nYlitalon emännän sopiaisista ja miten tämä oli melkein ottanut syykseen\nHeikkilän kuoleman. \"Kai se pelkäsi, että ilman sovitusta verenvika\nvoisi langeta hänen poikansa päälle\", Heikkiläiskä jahkaili, mutta\nkanslianeuvos vaipui ajattelemaan, miten kauniin ja korkean teon\nSohvi-emäntä oli tuolloin suorittanut.\n\nKellon mennessä neljääntoista saapuivat, kuten perinteisiin kuului,\ntuomari Vuoren väet onnittelemaan isoisää. Tuomari puristi isänsä\nkättä pitkään, lausui hänelle koruttomasti puolileikillisen, mutta\npohjalta vakavan, kiitollisen onnittelunsa, ja jäi silmänräpäykseksi\nhänen eteensä, isän vanha, kylmä käsi omassa lämpimässä, väkevässä\nkourassaan. Yhtäkkiä hän tuli siinä melkein huomaamattaan kysäisseeksi:\n\n-- Kuule, isä, mikä voima sinua oikeastaan ylläpitää? Menisit kymmentä\nvuotta nuoremmasta.\n\n-- Hyvin hoidettu ruumis, terveenä pysynyt sielu ja ylinnä Jumalan\narmo, kanslianeuvos vastasi.\n\n-- Ja latina, tottakai, latina, joka on kuin miekkojen kalsketta, kuten\nvanha Geitlin lausui, puuttui puheeseen Kerttu, joka juuri saapui ja\ntervehti kanslianeuvosta molemmille poskille annetulla pakkasraikkaalla\npusulla. -- Onnellista eli siis ryssätöntä uutta vuotta, vanha pikku\nystävä!\n\n-- Rakas lapsi, onnellista uutta vuotta sinulle! kanslianeuvos puhui\nliikuttuneena eikä mielinyt päästää Kerttua syleilystään. -- Missä\nsinun sulhasesi on? Kas tuossa hän tulee. Kyllä tykistöluutnantti\nsentään on upea ilmestys. Kiitoksia, kiitoksia, hyvä Lauri! Rukoilen\nalati, että Jumala armossaan sallisi sinun palata terveenä rintamalta\nja viedä loppuun sen onnen, jota Kertun kanssa olet aloittanut.\n\nAsetuttiin kahvipöytään ja Mimmi ryhtyi tarjoilemaan, sillä\nkanslianeuvoksen tahdosta Aino istui nyt vieraana muiden joukossa,\nmiehensä vieressä, jonka kanssa kanslianeuvos näytti mielellään\nvaihtavan mielipiteitä. Järeästi ja asiallisesti, sotilaallisen\ntäsmällisesti, käyttäen puhuttelumuotoa \"herra kanslianeuvos\"\nsillä sävyllä kuin olisi seisonut kenraalin edessä, Juho Honkanen\nvastaili vanhuksen hänelle tekemiin kysymyksiin. Kuunnellessaan hänen\nselityksiään tuomari Vuori tuli ajatelleeksi samaa kuin monesti\nennenkin eli sitä, kuinka tavaton annos tervettä järkeä ja kypsää\narvostelua saattoi sisältyä suomalaisen työmiehen hengenlahjojen\njoukkoon. Kaikessa, mikä koski päivän yleisiä kysymyksiä ja elämän\nkäytännöllisiä asioita, he kykenivät esittämään selviä, perusteltuja\nmielipiteitä aivan yhtä hyvin kuin kouluja käyneet ja monesti paremmin,\nviimeksimainitut kun olivat koulunkäynnin vuoksi usein jääneet\nkäytännölliselle elämälle vieraiksi.\n\nPuhe oli siirtynyt Anttiin ja kaikki katsoivat Juhoon kuin odottaen\nhäneltä lisäselityksiä. Hän puheli:\n\n-- Enhän minä, herra kanslianeuvos, tiedä tällaisista asioista\npöykösen pölähtävää, niin että mikä mieleenjohtuma lienee saanut\nminut painamaan Anttia olkapäistä ja julistamaan, että sinun täytyy\nmuistaa, sinun täytyy muistaa... Vaan iso säikäys siitä tuli, kun\nAntti kääntyikin sellaiseksi. Paha on siitä mieleni. Että kun pitikin\nminun, parhaan ystävän, tulla syypääksi tuollaiseen täräykseen. Niinpä\non siis ymmärrettävästi mieleni nyt hyvä, kun kuulen sellaisesta\nmahdollisuudesta, että tuo kohtaus voisi olla parantumisen merkki.\n\n-- Mitä se on tuo kaatumatauti?\n\nKerttu sitä kysyi pelästyneen näköisenä. Kanslianeuvos selitti:\n\n-- Se on kuten roomalaiset sanoivat \"pyhä tauti\", _morbus sacer_.\nHenkilöitä, jotka sairastivat sitä, pidettiin jumalallisen voiman\nvälittäjinä. Pythialta valui hänen ennustushurmiossaan vaahtoa suusta\nja hän vääntelehti kuin epileptikko. Aivoista se tietenkin johtuu.\nKatsoessamme kaatumakohtausta tunnemme kauhua.\n\n-- Koko ihmiskunta kiemurtelee parhaillaan sellaisen kohtauksen\nkourissa...\n\nTuomari taisi mumista näin ja herätti sanoillansa kammottavan\nmielikuvan ja kaukaisen kauhutunnelman. Voisiko todellakin koko\nihmiskunta sairastua hulluuteen ja ryhtyä tekemään hullun töitä?\nKanslianeuvos alkoi puhua kuin poikansa huomautuksen jatkoksi ja\nselitykseksi:\n\n-- Viime kesänä lueskelin uudelleen Dostojevskin Rikos ja\nrangaistus-romaanin oppiakseni tuntemaan venäläisiä, jotka ovat\npysyneet minulle arvoituksellisina siitä huolimatta, että voin sanoa\nolleeni paljon heidän kanssaan tekemisissä ja tutkineeni heitä. Totesin\nnyt, etten ollut aikaisemmin osannut riittävästi arvostaa sen eräitä\nkohtia, mm. kirjan viimeisillä sivuilla olevaa kuvausta Raskolnikovin\neriskummallisesta unesta. Tämän merkitys oli jäänyt oivaltamatta sekä\nminulta että kai monilta muiltakin siksi, että se on saanut oikean\nsisällyksensä tai toteutumisensa vasta bolshevismissa, johon kohdistuva\nprofeetallinen ennustus se ilmeisesti on. Asia tuli nyt mieleeni siksi,\nettä Dostojevski oli kaatumavikainen ja Kaarlo äsken huomautti koko\nihmiskunnan sairastavan tätä tautia.\n\n-- Tulehan nyt, pikku kultaseni, asiaan, sillä juttusi tuntuu kovin\njännittävältä!\n\nKerttu se näin hoputti vanhaa latinantaituria. Tämä naurahti\ntyytyväisenä ja jatkoi:\n\n-- Lyhyesti selostettuna Raskolnikovin uni on seuraava. Koko maailman\npiti joutua Aasiasta tulevan ruton uhriksi. Ruton aiheuttavat älyllä\nja tahdolla varustetut mikroskoopilliset \"trikiinit\" eli henget,\njotka muuttavat ihmiset raivokkaiksi mielipuoliksi. Milloinkaan ennen\neivät ihmiset ole pitäneet tuomioitaan, päätelmiään, vakaumuksiaan\nja uskomuksiaan horjumattomampina. He surmaavat toisiaan mielettömän\nraivon valtaamina. Tuhosta pelastuvat vain muutamat harvat -- ne\npuhtaat ja valitut, joiden on määrä luoda uusi ihmissuku ja uusi elämä,\nuudistaa ja puhdistaa maa...\n\n-- Bolshevismiko olisi juuri tuota kammottavaa trikiinitautia? kysyi\ntuomari.\n\n-- Sitä sen täytyy olla, kanslianeuvos vastasi, sen ja muiden\nnykyaikaisten valtiollis-yhteiskunnallisten ismien, jotka järkyttävät\nihmiskuntaa pitämällä sitä kaaduskelevaisen kouristuksissa. Tiedämmehän\nbolshevismin syvimmältä alkuperältään ikivanhan aasialaisen uskonnon\nilmentymäksi eurooppalaisessa valepuvussa. Se on persialais-juutalaista\ntuhatvuotisen valtakunnan hurmiota, sairaalloista kiliasmia, jota\nyritetään toteuttaa väkivallalla, vastoin ihmiskunnan pyhimpiä\noikeuksia ja elämän perusluonnetta. Se on epäilemättä tuota ruttoa,\njota Dostojevski epileptisen profeetan kaukonäköisyydellä uumoili.\nTämä näkyy siitäkin, että bolsheviikit ja eräät toiset heitä vastaavat\nlahkolaiset ovat juuri sellaisia teoreetikkoja, joista Raskolnikovin\nunessa puhutaan: ahdasmielisiä, rajoittuneita, intohimoisia,\nraivokkaita mielipuolia, jotka huulillaan ihmiskunnan ikuinen onni,\noikeus ja totuus, rauha ja rakkaus, surmaavat toisiaan sokean kiihkon\nvallassa. Kaikki kansat saavat vuorollaan kokea ruton tuhoa, päästen\nvasta ankaran taistelun jälkeen parantumaan. Täytynee myöntää,\nettä \"trikiini\" on erittäin sattuva nimi ruton johtohenkilöille.\nKuten sillä nimellä tunnetut tuhomadot konsanaan, nämä kaivautuvat\nkansanruumiiseen, riuduttavat sitä myrkyllään ja estävät sitä\ntervehtymästä ja voimistumasta.\n\n-- On siis ollut ainakin yksi ryssä, tämä Tostojevski näet, jolla on\nollut edes hiukan järjen ja näkemyksen lahjaa. Hyvin se on kansansa\ntuntenutkin. Keitä mahtanevat sitten olla ne, jotka lopuksi tekevät\ntuosta taudista selvän?\n\nJuho Honkanen se näin kysyi ja antoi siten kanslianeuvokselle\nhengähdystaukoa. Kerttu rykäisi merkitsevästi ja sanoi:\n\n-- Kysyy häntä vielä! Kyllähän se tiedetään, mikä on nykyään Herran ja\nmikä Sen Itsensä valittu kansa. Vai kuinka, oi jalo Rooman mies?\n\n-- Niin, kanslianeuvos hymyili ihastuneesti Kertun suuntaan, --\nsaatatte hyvällä syyllä kysyä, eikö Suomen kansalla tosiaankin ole\njohtava asema ihmiskunnan taistelussa tätä tuhoisaa tautia vastaan?\nEnsimmäisinä kaikista suomalaiset ajoivat bolshevismin takaisin\nrajan taakse, josta se oli alkanut pursuta tälle puolelle, eivätkä\nole sitten, kuten hyvin tiedämme, tästä taistelusta luopuneet.\nKun Dostojevski sanoo, että \"puhtaiden\" ja \"valittujen\", joita ei\nkukaan ole aikaisemmin nähnyt, eli siis maailman pienimpien on\nmäärä tukahduttaa rutto, niin en ihmettelisi, vaikka kysyisitte,\ntarkoitetaanko tällä ennustuksella Suomen kansaa. En vastaa\nkysymykseenne -- päätelkää itse. Huomautan vain Dostojevskin\nennustuksen todennäköisesti nyt olevan siinä vaiheessa, josta alkaa\nsen lopullinen toteutuminen. Se voi viedä vuosia, vuosikymmeniä, mutta\nkun se karkelo on kerran suoritettu loppuun, maailma on myös silloin\njokseenkin puhdas kaikista sairaalloisista ismeistä.\n\n-- Niin, kyllähän kansamme on -- järkeili nyt tuomari Vuori --\nuurtanut itselleen maailmanhistoriaan tien, joka varsin hyvin voi\njohtaa valitun kansan asemaan. Onhan se koko historiansa ajan torjunut\nitärajaltaan aasialaista hyökyaaltoa, joka on kuohahtanut sitä vastaan\nyhä uudelleen. En ymmärrä, miksi tämä vartiopalvelus Aasian venäläistä\nrynnäkköä vastaan olisi länsimaisen kulttuurin kannalta vähemmän\ntärkeätä kuin oli helleenien vartiopalvelus Aasian persialaista\nrynnäkköä vastaan? Jos olisimme päästäneet slaavit maahamme, täällä\nolisi jo vuosisatoja sitten lakattu pesemästä käsiä ja kuuluisa\n\"pohjoismainen kulttuuri\" olisi todennäköisesti jäänyt vain \"saivarten\nkaivamiseksi\", puhuakseni kansanomaisesti.\n\n-- Tosi on, kanslianeuvos huomautti tähän, että puolustamalla täällä\njäykästi \"Luteeruksen oppia\" venäläisiä vastaan olemme tehneet\npohjoismaiselle kulttuurille niin tärkeän palveluksen, että mitenkähän\nsen olisi muuten käynyt. Ja kai tämä sentään merkitsee jotakin\nlänsimaiden kulttuurin ja siis myös ihmiskunnan historiassa. Osuutemme\non sivuutettu vain sen vuoksi, ettemme ole ymmärtäneet mainostaa sitä\nniinkuin helleenit ovat synnynnäisinä liikemiehinä tehneet siitä\nhetkestä alkaen, jolloin saivat upotetuksi ensimmäisen persialaisen\nsotalaivan eli suunnilleen meikäläisen silakkajaalan kokoisen aluksen.\nHeidän Homerostaan, Iliastaan ja Odysseiaansa vastaan voidaan täällä\nasettaa Lönnrot, Kalevala ja 37 huikean paksua sidettä kansanrunoutta.\nMutta enhän suinkaan tahdo vähentää historiansa eräiltä sivuilta ja\nhenkensä saavutuksilta suuren Hellaan kansan ansioita, vaan ainoastaan\nomalta kohdaltamme Savolaisten laulun tyyliin painavasti huomauttaa,\nettä \"me emme liioin kerskuko, sanomme kuitenkin\".\n\n-- Älköön unohdettako suomalaista saunaa, Kerttu huomautti. -- Sitä ei\nollut kreikkalaisilla ja siksi roomalaiset tulivat ja valtasivat maan.\n\n-- Näihin saakka, tuomari aprikoitsi, suuri maailma on kieltäytynyt\nuskomasta bolshevismia siksi, mikä hirviö se on nähtynä oikeassa\nkarvassaan, ja päinvastoin kosiskellut sen suosiota, kilpaillen siitä,\nkuka saa sen liittolaisekseen. Kuinka monta kertaa onkaan meitä\nsuomalaisia iljettänyt tämä kosiskelu, sillä olemmehan tietäneet ja\nkoettaneet ilmoittaa, että morsian on pitalitautinen. Seuraukset\navioliitosta tällaisen sairaan kanssa ovat kaameat ja johtavat\neristäytymiseen muusta ihmiskunnasta. Oli onni niille, jotka tämä\nelävältä mätänevä morsian torjui pois, ja maailmanhistoriallinen\nonnettomuus sille sukuperänsä puhtaudesta ylpeilevälle sulholle, jonka\nse upotti syleilyynsä. Oli kuin Rutto ja Koleera olisivat vaihtaneet\nimeliä suudelmia ja vannoneet pyhän valan, etteivät luopuisi liitostaan\nennenkuin olisivat hävittäneet maailmasta vapauden ja ihmisoikeudet.\n\n-- Niin on, niin on! kanslianeuvos huokasi. -- Ennenkuin maailma\nheräsi huomaamaan, minkä epaton suosiota se oli kerjännyt, ennenkuin\nlukemattomat salonkibolsheviikit pääsivät ymmärtämään, mikä saastainen\nrikollinen tämä toisin ajoin niin muodissa ollut ja varsinkin\nheppumaisten taiteilijain ihailema ihmisten joukkoteloittaja oli,\ntarvittiin kuitenkin Suomen vavahduttavan esimerkin valtava vaikutus.\nSuomen jatkuvaksi maailmanhistorialliseksi tehtäväksi tuli ihmiskunnan\nherättäminen siitä tainnostilasta, siitä kalseasta turtumuksesta,\njonka valtaan se oli vaipunut. Tinkimätön oikeusperusteemme ja\nepäröimätön valmiutemme uhraamaan kaikkemme tämän saattamiseksi\nvoittoon, nostamiseksi siitä alennustilasta, johon väkivalta ja vääryys\nolivat sen saattaneet, ja kohottamiseksi jälleen liehumaan valon\nviirinä ihmiskunnan edessä, on vaikuttanut kuin henkinen trotyylipommi\nsattuessaan maaliin. Kansainliitto on herännyt ja ensimmäisen kerran\nolemassaolonsa aikana sanellut syrjään vilkuilematta päätöksen,\njonka sisältö on sellainen, että kansainliitto on sillä suorittanut\nensimmäisen siveellisesti suuren tekonsa. Se taistelu, jota Suomi nyt\nkäy ja johtaa, on maailmanhistoriallista kamppailua, alkua siihen\nsuureen sotaan, jossa bolshevismi tuhotaan. Se sota on välttämätön,\nsillä muuten ei ihmiskunta saavuta rauhaa. Sotilaittemme tulee tietää,\nettä heidän ammuksensa ovat ihmiskunnan pelastajia, vihdoinkin heräävän\nja elpyvän vapauden ja rauhan sanansaattajia. Suomi tekee näinä\nviikkoina maailmanhistoriaa kansojen johtavana voimana.\n\nVanhuksen kasvoille oli kohonnut punerrus ja hänen silmänsä säteilivät\ninnostuksesta ja vakaumuksesta. Kaikki olivat kuunnelleet häntä sydän\nsykkien kiihkeästi ja mielessä ihana toivo. Kerttu oli unohtanut\nveitikkamaisuutensa ja tuijotti isoisäänsä silmät suurina ja kosteina.\nHelena-rouva huokasi:\n\n-- Kunhan vain poikamme jaksaisivat. Ja kunpa meitä olisi enemmän.\n\nTuomari puuttui puheeseen:\n\n-- Olemme nyt puolustustaistelussamme eräässä suhteessa edullisemmassa\nasemassa kuin milloinkaan aikaisemmin.\n\nKaikki katsoivat tuomariin uteliaasti. Tämä selitti:\n\n-- Ruotsi-Suomen pitkää taivalta kuljettaessa sen itäistä reunaa\nastuvalla Suomella on ollut aina kylki veressä, kun se on suojellut\nkeskempänä kulkevaa Ruotsia venäläisten hyökkäyksiä vastaan. Eikä sillä\nhyvä, vaan tämän raskaan tehtävän lisäksi sen on täytynyt luovuttaa\nparhaat voimansa Ruotsin kunnian lisäämiseksi Baltian ja Saksan\ntappotanterilla. Tuon yhteisen historiallisen matkan aikana Suomi\ntotisesti täytti velvollisuutensa Ruotsia ja valtakuntaa kohtaan. Eri\nasia on, täyttivätkö viimeksimainitut velvollisuutensa Suomea kohtaan.\n\n-- Edellisen asian ruotsalaiset kyllä myöntävät, mutta vaikenevat\npuheen tullessa jälkimmäisestä, kanslianeuvos huomautti.\n\n-- Tässä yhteydessä, tuomari jatkoi, tulee mieleen eräs seikka, jota\nei ehkä ole yleisemmin ajateltu siitä huolimatta, että se on koskenut\nja koskee erittäin tärkeästi Suomen puolustusta. Se näet, ettei Suomi\nmilloinkaan koko tuon mainitun yhteishistorian aikana saanut käyttää\nläheskään kaikkia omia voimiaan maansa puolustamiseksi venäläisiä\nvastaan. Surkein esimerkki siitä on Isonvihan aika. Syytä on siis\nhuomauttaa, että ensimmäistä kertaa koko historiansa aikana Suomi nyt\nsaa keskittää kaikki voimansa, vieläpä omien päälliköidensä johdolla ja\nvain itseään ajatellen, sivistyksensä ja maa-alueensa puolustamiseen.\n\n-- Jonnekin Poltavan kentälle haudattu rakuuna -- Kerttu nyt lausahti\ninnostuneena -- havahtuu kaksisatavuotisesta unestaan, kuuntelee\nhetken, sysää vieressään lepäävää aseveljeään kylkeen ja sanoo: \"Kuule,\nSuomessa taistellaan venäläistä vastaan niin että jymisee!\"\n\n-- Herätetty tarkkaa, Lauri jatkoi Kertun puhetta, taistelun kaukaista\npauhua ja sanoo: \"Totisesti ihmeiden ihme! Suomalaisten ei ole enää\ntarvinnut marssia ympäri Eurooppaa taistelemassa ruotsalaisten\npuolesta, vaan he ovat saaneet koota voimansa Kannakselle ja näyttää,\nmiten isänmaata puolustetaan!\"\n\nKerttu jatkoi:\n\n-- Ja ensimmäiseksi herännyt innostuu ja sanoo: \"Kunpa saisimme olla\nsiellä!\" Lauri:\n\n-- Toiseksi herännyt virkkaa: \"Me saamme! Me nousemme tästä ja muualta,\nkaikkialta, mihin aikain varrella suomalaisia sotureita on haudattu, ja\nriennämme haamuarmeijana poikiamme auttamaan!\"\n\nKanslianeuvoksen silmät tuikkivat innostuksesta ja liikutuksesta, kun\nhän nyt sanoi:\n\n-- Voimme olla varmoja siitä, että esi-isäin henget ovat tukenamme,\nettä se urhous, joka on poikiemme erikoisominaisuus, ja se onni,\njoka saattelee heitä heidän hurjilla seikkailuillaan, on vierellä\nseisovien vainajien lietsomaa, vuosisatojen kuluessa aina epäröimättä\ntäytettyjen velvollisuuksien lahjaa. Ensimmäisen kerran historiassamme\nsaamme käyttää kaikki voimamme isänmaan puolustukseen. Mikä kunnia,\nmikä suurenmoinen tilaisuus suomalaisille näyttää uudessa, entistä\nkorkeammassa merkityksessä, mihin he kykenevät. Olemme ainoa kansa,\njoka on maksanut velkansa Yhdysvalloille. Hyvä! Tulemme olemaan ainoa\nkansa, joka maksaa velkansa oikeudelle, totuudelle ja vapaudelle!\nSiksi meidät on asetettu taistelemaan yksin, omin voimin, siksi\nolemme joutuneet siihen asemaan, missä nyt olemme. Koko ihmiskunta\nseuraa taisteluamme henkeä pidättäen, sillä se tietää oman kohtalonsa\nriippuvan sen tuloksesta.\n\n\n4\n\nHelena-rouva totesi eräänä päivänä, että hänen kukkasensa alkoivat\nilmaista kuihtumisen merkkejä. Pimennysverhoja kun ei poistettu\nkokonaan päiväksi, kasvit pääsivät liian vähän osallisiksi sydäntalven\nmuutenkin niukasta valosta. Huolestuneena hän alkoi hoidella niitä\n-- pöyhi multaa, antoi suihkua, puhdisti ruukkuja. Toisia hän jo\npunnitsi kädessään, heittääkö pois, kun olivat niin kituvia, mutta\nsitten hänet valtasi niitä kohtaan lämmin sääli kuin ne olisivat olleet\nihmisolentoja. Oli kuin hän olisi tänä armottomuuden aikakautena\ntahtonut kuin vastalauseeksi armahtaa ja rakastaa, antaa ilmaisua\nvoimille, jotka nyt näyttivät olevan maahan lyötyjä, mutta joiden hän\nuskoi vielä kerran nousevan alennustilastaan ja tulevan vallitseviksi.\nMilloinkaan aikaisemmin hän ei muistanut suhtautuneensa valvatteihinsa\nnäin tavattoman hellästi, vaikka olikin aina niitä uskollisesti\nhoitanut.\n\nNiinpä Helena-rouva alkoi pitää kukistaan parempaa huolta, siirrellä\nniitä auringon jäljessä ikkunalaudalta toiselle, puhutella niitä,\nmikä oli hänen sanojensa mukaan erikoisen tärkeää, ja lannoittaa\nniitä ravintosuoloilla. Tämä kai vaikutti sen, että kiinanruusun\nlehdet muuttuivat tummanvihreiksi, kiiltävän hyöteiksi, ja että sen\nlehtihankoihin alkoi nopeasti kehittyä kukkien silmuja. Saattoi nähdä,\nettä se aikoi palkita hoitajansa varhain keväällä veripunaisilla,\nruusumaisilla kukillansa, jotka olivat jollakin tavalla erikoisia,\nhiukan outoja ja meidän karuihin oloihimme kuulumattomia. Vielä\nyllättävämmin esiintyi kaktus. Kauan epäröityään, jäisikö muumiomaiseen\nolotilaansa ja kätkisi elinvoimansa ja tunteensa karhean, piikkisen\npintansa alle. Vai noudattaisiko hoitavien käsien helliä kehoituksia,\nsen kivisydän lopuksi suli ja se päätti totella aatteensa kutsua.\nYhtäkkiä se alkoi voimakkaasti kehittää kolmatta niveltä, jolla oli\nvuosikausia ollut lähtökohta sen huipussa, päälaessa, mutta jonka se\noli ähmissään, myrtyneenä koko maailmalle, tähän saakka pidättänyt\nkasvamasta. Nyt se sai yrittää. Ja käyttäen vuosien kuluessa\nkasautunutta voimaa uusi nivel kehittyi uskomattoman nopeasti ja\nkasvoi muutamassa viikossa isommaksi kuin molemmat entiset. Sen nahka\noli vaaleampaa kuin niissä ja sen piikit olivat vielä hentoja ja\npehmeitä. Tuomarin ja omaankin ihmettelyynsä sen johdosta, että se\noli talven pimeimpänä aikana yltynyt kasvamaan näin, Helena-rouva\nvastasi, että se kai tunsi pimeydestä huolimatta kevään olevan\nvarmasti tulossa ja tahtoi ilmaista uskoansa siihen. Sen elinvoima\nnäytti olevan loppumaton, sillä kun se oli saanut uuden ylpeän\nnivelensä valmiiksi, se alkoi kasvattaa tämän keskikohdalle, molempiin\nreunoihin, vastaavasti samalle kohdalle, kahta syrjäniveltä, jotka\nnekin edistyivät tavattoman nopeasti. Helena-rouva ensin iloitsi\nniistä, mutta huomasi sitten, kun ne olivat venyneet hiukan pitemmiksi,\nettä kaktuksesta olikin tullut risti. Hän melkein säikähti todettuaan\ntämän ja tarttui jo veitseen leikatakseen pois nuo ristin poikkipuut,\nkun kuitenkin pidätti kätensä. \"Kasvakoon rauhassa\", hän ajatteli,\n\"näyttäköön kaiken, mikä on annettu sen ilmoitettavaksi. Rististä ei\npääse leikkaamalla sen käsivarsia, vaan se täytyy sietää sellaisenaan,\nkantaa, kuljettaa mukana, hoitaa, vaalia...\" Helena-rouvan täytyi\npainaa kädellä sydäntään ja taas kysyä, mikä ennustus sisältyi tämän\noudon ristin ilmestymiseen näin hänen eteensä? Hän katseli kaktusta\nmelkein peläten, mutta se ei sanonut mitään, vaan seisoi jäykkänä,\nkarheapiikkisenä, umpimielisenä, ilmeessään leppymätön päätös julistaa\nvain sitä, mikä oli sen erikoistehtävä, -- kärsimystä, loppumatonta\nkärsimystä. \"Ojenna käsivartesi minun poikkipuulleni ja painaudu\nminun rankoani vastaan niin, että piikkini tunkeutuvat lihaasi,\nniin saat esimakua siitä, millä vain ihmiskunta voidaan lunastaa!\"\nNiin armottomasti se tuntui sanovan leppymättä auringostakaan,\njonka täydessä valossa se nyt paistatteli itseään; päinvastoin se\nloi ikkunanpieleen toisen ristin, oman synkän varjonsa, jossa vielä\npoikkipuu, kärsimyksen peloittava _patibulum_, kasvoi yhä suuremmaksi\nja uhkaavammaksi.\n\nHelena-rouvaa värisytti ja hän poistui ikkunan luota. Kuinka\nsanomattomasti häntä olivat vaivanneet ja vaivasivat synkät\nmielikuvat ja kolkot aavistukset -- koko tuo turman todellisuus,\njoka näytti väistämättömänä lähestyvän. Kuinka hän kärsikään siitä\nläpitunkemattomasta pimeydestä, johon olivat uponneet kadut ja kodit,\nniin että kaupunki oli kuin vainajain asuttama. Äänettöminä haamuina\nihmiset pujahtelivat nokimustista murjuistaan ulos ja sisään, hiipivät\npimeillä kaduilla kuin muurahaiset, vaihtoivat muutaman kiireisen\nsanan kuin olisivat koskettaneet toisiaan tuntosarvillaan, vilkaisivat\nympärilleen kuin peläten jotakin, ja jatkoivat taas matkaansa. Vain\nmanalan aurinko eli kuu näytti saavan lisää valovoimaa. Kun sen aika\ntuli, se nousi tunteettomana, kalmanvalkeana, kylmänkimaltelevana,\nrajattoman typeränä, ja katsoa mollotti kärsivää ihmiskuntaa tyhmästi,\ntunteettomasti, vähimmälläkään tavalla välittämättä kärsimyksien\nverestä, joka punasi nietoksia. Tähdet paloivat roihuten kuin olisivat\nodottaneet jotakin hirmuista tapahtuvaksi, sellaista, joka merkitsisi\npäätöstä tälle sietämättömälle olotilalle. Oli kuin koko ole vaisuus\nolisi riisuttu alastomaksi ja asetettu ristinpuulle; ei puuttunut muuta\nkuin että naulat olisi lyöty paikoilleen ja kylki avattu, jotta veri ja\nvisva olisi päässyt vuotamaan pois ja kuolema olisi voitu lopullisesti\ntodeta.\n\nHelena-rouva värähti kuin olisi tahtonut karistaa yltään nämä\nmasentavat painajaismietteet. Hän otti kastelukannunsa ja antoi\nhiukan vettä pimeässä komerossa nukkuville ja kevättä odottaville\namaryllikselle ja sinivuokoille. Niissä ei näkynyt vielä elonmerkkejä,\nmutta niihin oli, Helena-rouva tiesi sen, silti patoutuneena tavaton\nmäärä voimaa. Kuukauden parin kuluttua se heräisi ja alkaisi\nvastustamattomalla tarmolla toimia.\n\n\n5\n\nLaurin tulo oli ollut Kertulle yllätys. Kun ovikello säpsähdytti\neräänä pimeänä iltana, jo sulkemisajan jälkeen, tuomari Vuoren\nväen, ei avaamaan mennyt Kerttu osannut aavistaa, kenen silmiin\nseuraavassa hetkessä katsoisi ja -- kenen syliin vaipuisi. Kun ovelta\nei kuulunut muuta kuin pieni tukahtunut ilon ääni ja kuin kannuksien\nkilahdus, Helena-rouva meni katsomaan, miksi Kerttu viipyi, ja\ntapasi tämän painautuneena luutnantti Lauri Ylitalon leveää, lumista\nturkinrintamusta vastaan. Ja vaikka huomasi äidin tulleen saapuville,\nKerttu ei pitänyt kiirettä irtautuessaan tuosta turvallisesta\nolosijasta. Ei liioin luutnantti Ylitalo näyttänyt siitä erikoisemmin\nhäkeltyvän, vaan laski tyynesti Kertun irralleen ja pitäen häntä\nkädestä loi Helena-rouvaan silmäyksen, joka selitti kaikki. Hänellä\neikä isällä ja äidillä oli nyt Kerttuun se omistusoikeus, joka\nmeni ylitse kaiken ja oli kestävä vielä kuoleman tuolle puolelle.\nHelena-rouva nyökkäsi ja ojensi heille molemmat kätensä. Siinä\nhe seisoivat hetkisen vaiti, kuin omaksuakseen näistä kiitävistä\nsekunneista niiden ikuisuussisällyksen. Sitten Kerttu naurahti ja\njuostuaan isäänsä vastaan, joka vuorostaan oli saapumassa katsomaan,\nmikä etehisessä oli hätänä, kuiskasi jotakin hänen korvaansa.\nÄllistynyt tuomari totesi sitten seuraavassa silmänräpäyksessä\nseisovansa luutnantti Lauri Ylitalon edessä, puristavansa hänen\nkättänsä ja toivottavansa hänelle sekavin, kompastelevin sanoin sekä\n\"onnea\" että \"tervetuloa\". Rauhan aikana -- niin hän siinä ajatteli\n-- tällainen olisi ollut mahdottomuus, mutta nyt, sodan herkistäessä\ntunteita ja mitatessa elämänlankaa säästeliäästi, tällainen lasten\nharkitsematon varhaisliitto tuntui varsin ymmärrettävältä. Hänen\nmielensä täytti syvästi traagillinen tunne, samalla katkerasti\nmurheellinen ja kimaltelevasti kaunis. Sanallakaan hän ei hennonnut\nKertun ja Laurin onnea häiritä.\n\nKolme päivää! Sen pituinen oli Laurin loma. Tuomari ei voinut olla\najattelematta, että nuo päivät olivat kuin kuolemaan tuomitun viimeiset\nvuorokaudet. Sama aika oli mitattu Kertullekin, sillä tämä oli\npäättänyt lähteä sulhasensa mukana. Hänen uusi työpaikkansa oli Laurin\nsuunnalla, joten he saattoivat matkustaa yhdessä. Tuomari ei voinut\nolla ihmettelemättä sitä tyyneyttä, niin, suoranaista intoa, jota\nnuoret osoittivat. Kerttu näytti levättyään saaneen takaisin entisen\nhilpeän tyylinsä. Yhteinen matka ilmeisesti korvasi kaiken, mikä oli\nomansa herättämään huolestumista ja vaikuttamaan masentavasti.\n\nHelena-rouva antoi käsiensä levätä ainaisesta kutomisesta ja vaipui\nmuistelemaan Kerttua ja Lauria. Heidän onnensa oli ollut niin suuri,\nettä hän oli katsellut sitä kuin ihmettä. Elämänsä tuossa vaiheessa hän\noli itsekin ollut hyvin onnellinen, mutta hän epäili nyt, oliko tuo\nonni ollut näiden nuorten autuuden vertaista. Silloisen elämän tasainen\nrauha vaikutti tunteisiin hillitsevästi. Kun tiesi varmasti saavansa\npitää rakastettunsa ja tunsi yleensä elävänsä kaikkien erikoisempien\nyllätysten ulkopuolella, niin tuo tyyni omistamisen tietoisuus\nikäänkuin jäähdytti onnen liekkiä ja arkipäiväisti koko asiaa. Kuinka\ntoisin olikaan nyt! Helena-rouva tuli muistaneeksi erästä elokuvaa,\njossa oli kuvattu Ranskan vallankumouksen uhrien viimeisiä hetkiä\nennen heidän nousuaan mestauslavalle. Vankilan kammottavassa hämyssä\npari nuorta löysi toisensa ja sai vielä elonsa viimeisinä tunteina\nkokea rakkauden rajattoman ihanuuden. Nimenomaan tietoisuus siitä,\nettä heidän elämänsä oli päättyvä muutaman kiitävän hetken kuluttua,\nlietsoi heidän tunteensa niin hehkuvaksi ja puhdisti sen samalla niin\nvapaaksi kaikista maallisista pyyteistä, että iankaikkinen autuus tuli\nheitä vastaan jo vankiluolan kauheuksien keskellä ja saatteli heidät\nvaltakuntaansa giljotiinin avaamasta portista. Samalla tavalla nyt\nSumman tykkien jylinä ja suuliekkien leimahdukset lietsoivat näiden\nkahden nuoren suomalaisen rakkauden niin palavaksi ja puhtaaksi, että\nhe näyttivät astuvan kohtalonsa siltaa myöten yhtä autuaina kuin\nolisivat menneet elämänsä ihaninta auringonnousua kohden. \"Miksi on\nniin kummallisesti säädetty\", hän ajatteli, \"että kuolema, jota luulisi\nrakkauden leppymättömimmäksi viholliseksi, on samalla kuitenkin se\ntekijä, jonka vaikutuksesta rakkaus leimahtaa kuumimpaan liekkiinsä,\neikä vain siihen vaan kauneimpaan. Rakkaus ilman kuolemaa on valoisaa,\nheleätä, kirkasta lyriikkaa, mutta kuoleman saattelemana se on suurta,\nsyvällisen kauneuden sävyttämää murhenäytelmää\".\n\nHe olivat kaikki saattamassa Kerttua ja Lauria sekä Juho Honkasta,\njoka lähti luutnanttinsa mukana takaisin elämän ja kuoleman kentälle.\nSiinä oli tuomari Vuori, joka turhaan koetti järkipäätelmillä\nvahvistaa itseään ja hälventää hetken viiltävää tunnelmaa, ja\nhänen käsikynkässään Helena-rouva, joka hiljaisessa, nöyrässä\nalistuneisuudessaan kykeni hallitsemaan itseään melkein paremmin kuin\npuolisonsa. Siinä saapua köpitti kanslianeuvos, taluttajinaan Juho\nHonkanen ja Aino, jotka eivät olleet millään voimalla saaneet estetyksi\nvanhusta tulemasta asemalle. Kuinka salaperäistä ja kammottavaa oli\ntämä yöllisten sotilasjunien lähtö. Asemasillalla oli niin hämyistä,\nettei tuntenut ketään, ellei pysähtynyt katsomaan läheltä ja kuullut\nääntä. Junat olivat kuin kummituksia, jotka tulivat ja menivät\naavemaisesti. Helena-rouvalla oli taas hätä, että joko Kerttu nyt\nnousi junaan... Minne hän hävisi, kun häntä ei enää näy? Helena-rouva\nmenee aivan lähelle ja on näkevinään Kertun vilkuttavan, mutta ei ole\nvarma. Huulien lämmin jälki poskilla ja korvissa tukahtunut \"Hyvästi,\nrakas äiti!\" ovat ainoat tämän hetken todelliset muistot. Helena-rouva\ntahtoisi vielä kerran nähdä Kerttua ja sanoa jotakin, mutta se on\nmyöhäistä, sillä juna on jo liikkeessä. Sinne katosivat myös Lauri ja\nJuho, nuo nuoret miehet, joille Jumala oli antanut pelottomuuden ja\nuljuuden korkean lahjan. Jäljellejääneet olivat tässä laiturilla kuin\nelämän reestä tiepuoleen pudonneet ja siihen orpoina jäätyneet: --\nhautansa reunalla hoippuva vanhus, menneiden ihanteiden sanansaattaja\naikakaudelle, joka ei ihanteita tunnustanut, ja tuskin hääyönsä onnesta\nvalveutunut nuori vaimo, joka yhtäkkiä toteaa syleilevänsä tyhjää\nja joutuneensa ehkä ainaiseksi elämään lyhyen hurmionsa muistoista.\nHelena-rouva noudattaa vaistoansa ja ottaa Ainoa äidillisesti,\nsuojelevasti, kynkästä. Hän lohduttaa ei sanoilla vaan turvallisella,\npienellä kädenpuristuksella. Sähkövirtana sen kautta Ainon sieluun\nvälittyy rauhallisuuden ja tuen tunnetta, kohtalonyhteyttä, joka\non tuttua kaikille yksin ja orvoksi jääneille naisille. Kuinka\nsanomattoman pimeää onkaan elämä -- yhtä pimeää kuin tämä yöllinen\nkaupunki, joka on kätkenyt sydämensä sykkeen lautaluukkujen ja mustien\nverhojen taa ja jonka asukkaat pujahtelevat reiästä toiseen mustina ja\nkiireissään kuin muurahaiset maanalaisissa, lahon puun fosforihehkun\näärimmäisen himmeästi valaisemissa käytävissään.\n\nKun Lauri ja Kerttu olivat käyneet hyvästelemässä Kalevia, tämä oli\nvirkkanut surumielisesti, että hänen oli tietenkin nykyisessä tilassaan\nepäasiallista sanoa heille \"näkemiin\"; \"tuntumiin\" tai \"koskemiin\" tai\n\"kuulumiin\" vastaisi paljoa paremmin tosiasioita. \"Tulehan, Kerttu,\nettä saan tunnustella kasvojasi ja edes sillä tavalla nähdä sinut\".\nJa kun Kerttu oli kumartunut hänen puoleensa, hän oli varovaisesti\nkoetellut hänen poskiansa ja sanonut hellästi: \"Hyvästi nyt, pikku\nsisko! Pidetään hurtti humööri ja kuivataan nämä vedet, jotka tuntuvat\nkastelevan poskiasi. Eihän sinulla ole hätää, kun olet Ylitalon\nLaurin suojeluksessa\". Hän oli puristanut lujasti Laurin kättä ja\njäänyt sitten vaiti ollen lepäämään. Poistuvien askelten pysähtyessä\novelle hän oli kohottanut kätensä jäähyväisviittaukseen ja huulilla\noli karehtinut vaisu hymy. Katsoessaan tuosta ovelta veljeään Kerttu\noli tuntenut sydämessään niin katkeran vihlaisun, että hänen oli\ntehnyt mieli kirkaista. Silmillä olevan mustan siteen ja suuta vinoon\nvetävän haavan vuoksi Kalevin kasvoissa oli ollut jotakin vierasta.\nAnja oli tuijottanut heidän jälkeensä suurin, vesiharmain, oudosti\navautunein, palavin silmin. Miten reippaasti, joustavasti, keveästi\nkuin pontimilla, Lauri käveleekään... Miten säälimättömästi Jumala\noli asettanut sekä Kalevin että Kertun kohdalla suuren onnen ja\nonnettomuuden rinnakkain, niin että sydämen toista puoliskoa lämmitti\nsuloisesti, toista taas palelsi.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\n1\n\n_Perjantaina, tammik. 5. p. 1940 klo 21. Sodan 37. päivä._ Eilen\naamulla oli -14°, päivällä -14° ja illalla luultavasti vielä enemmän.\nTänä aamuna näin eräässä mittarissa spriipatsaan laskeutuneen\n-17° kohdalle. Koko päivän on ollut oikea \"häkäräpakkanen\". Se ei\nkuitenkaan liene estänyt ryssää lentelemästä. Mitään tosimerkkejä\nsiitä, että anteeksiantamattomasti laiminlyöty ilmapuolustuksemme\nolisi vahvistunut, ei ole ainakaan minun tietooni saapunut. Ulkomaiden\n\"apu\" on toistaiseksi rajoittunut äänekkääseen myötätuntoon, jolla\nemme valitettavasti voi ampua alas pommikoneita tai nousta ilmaan\ntaistelemaan niitä vastaan. Miten katkeraa onkaan, että ihmiskunta,\nkulttuuri-Eurooppa, jättää pienen Suomen kamppailemaan yksin\n50-kertaista raakalais-ylivoimaa vastaan.\n\nKalevin ja Kertun mentyä sotaan aioin ryhtyä kirjoittamaan heille\nsäännöllisesti sellaisia kirjeitä, jotka olisivat sopivia luettaviksi\nmyös heidän aseveljilleen ja -sisarilleen. Mutta maallemenon ja sieltä\npaluun ynnä muunkin touhun vuoksi tuo aie jäi. Nyt se tuli mieleeni,\nmutta ei enää kirjeinä, vaan tälle päiväkirjalle uskominani mietteinä,\nhuokauksina ja rukouksina. Ehkä ne siitä joskus nousevat kuuluville ja\nilmaisevat, mitä ajatteli minunlaiseni vanhus silloin, kun Suomessa\ntähdet sammuivat. Sillähän ei tosin ole merkitystä -- saattaapa\ntuollainen kirjoittelu olla turhaa tärkeyttä --, mutta suotakoon se\nminulle anteeksi. Jotakin on minun, vanhuksen, saatava tehdä aikani\nkuluksi ja sydämeni lohdutukseksi -- mikäli se on enää lohdutettavissa.\n\nKalevi ja Kerttu -- siinä nimet, joissa sydämeni riippuu kiinni\neroamattomasti kuolemaani saakka ja vielä siitä sivu, kuten uskon\nolevan mahdollista. He ovat alati mielessäni, nuo kauniit lapset,\n-- heidän loistava katseensa, kukoistava, kaunis muotonsa, uljas\nryhtinsä -- he ja muu Suomen nuoriso. Vaikka olen näin ikäloppu --\ntai ehkä juuri sen vuoksi --, ajattelen aina vain nuorisoa enkä\nmiehuuden kypsyneitä ikäpolvia. Mielessäni asuu vakaumus, että Suomi\non pelastettavissa vain sen nuorison uskolla ja taistelulla, että\nJumala ohjaa vaiheitamme nuorison innoituksen eikä vanhojen usein niin\npelkurimaisen ja itsekkään harkinnan kautta. Kuinka suuri ja jalo,\nlopullista tyydytystä ja onnea tuottava, onkaan nuorten osa tällaisessa\nisänmaan ratkaisevassa kamppailussa. Koko kansa turvaa \"meidän\npoikiimme\", heidän uskoonsa ja urheuteensa, ja kokee ajatellessaan\nheitä korkeimman ja kauneimman, mitä ihmissydämen on sallittu\nyleensä tajuta. Mutta kuinka vaikea, etten sanoisi traagillinen,\nonkaan kaikkien niiden osa, jotka ovat ehtineet viidenkymmenen\nväärälle puolelle. Suomessa on tällä hetkellä hyvin paljon mainittuun\nikäluokkaan kuuluvia miehiä ja naisia, jotka hartaasti haluaisivat\npalvella yhteistä asiaa ja uhrautua, mutta eivät oikein löydä\nsiihen tilaisuutta tai eivät, kuten minä, enää kykene mihinkään,\nja siksi syyttelevät itseään. Tiedämmehän heidän tehdessään näin\nerehtyvän, sillä jo heidän palava, uskollinen isänmaanrakkautensa\nja uhrivalmiutensa sekä mikäli mahdollista entistä uuraampi\nkotoisten töiden suorittaminen merkitsee koko kansallisen pohjan\nhorjumattomuutta, mutta silti täytynee sanoa tuollaista itsesyytösten\ntragiikkaa olevan. Isät tahtoisivat välttämättä seisoa poikainsa\nrinnalla.\n\nNäistä asioista keskustelin usein Kalevin ja Kertun kanssa kesällä, kun\nkiihkeästi pohdimme suurpolitiikkaa ja koetimme lävistää katseellamme\ntulevaisuutta peittävää verhoa. Jo silloin koetin harjoittaa sydäntäni\nsiihen, että kohtalonhetken tullen voisin luovuttaa minulle kuuluvat\nnuoret ilolla isänmaalleni -- sinut, Kalevi, nuoren miehen ja\nsoturin, jonka pää on jo monta vuotta kohonnut minun pituiseni kansan\nyläpuolelle ja josta olin koettanut kasvattaa ihanteideni mukaista\nmiestä, ja sinut, Kerttu, jota ajattelin veljesi vertaiseksi kaikessa,\nmissä hieno mies tarvitsee rinnalleen hienoa, jaloa naista, jotta\nelämän kauneus tulisi täydelliseksi. Jumalalle kiitos siitä, että\ntunnen nyt voineeni ylpeänä ja iloiten sekä katsoa teidän lähtöänne,\nrakkaat lapset, että ottaa sinut vastaan, Kalevi, kun palasit kuoleman\nkentältä luovutettuasi suuren uhrin. Ja niinkuin minä olen antanut\nteidät, antakaa te itsenne eteenpäin: aina uljaana sekä _miehenä_ että\n_naisena_, näillä sanoilla se paino, minkä suomalainen asettaa niille\ntahtoessaan lausua suurimman tietämänsä tunnustuksen.\n\nIstun tässä päiväkirjani ääressä, vaisun valon piirissä, ulompana\nkaikkialla synkistä synkin sotapimeys. Ajattelen teitä, te lukemattomat\nnuoret miehet, ja näen samalla teidät kaikki, -- teidän vakaan muotonne\nja totisen katseenne, teidän päättäväisyytenne, kun kumarrutte\ntähtäämään ja lähetätte luotinne tekemään tehtävänsä, kun taistelette\ntalviyössä Suomen suurta sotaa ihmiskunnan kalleimpien arvojen\npuolesta. Miten kävisi maailman ilman teitä!\n\n_Maanantaina, tammik. 8. p. 1940 klo 18. Sodan 40. päivä._ Aamulla oli\n-11°, sumuista. Hälytystä ei ole ollut -- niin, sitähän ei ole ollut\nkoko tänä vuonna. Huokasin aamulla taas uudemman kerran: Jumala, suo\noikean asian menestyä! Kuin vastaukseksi siihen levisi tänään tieto\nSuomussalmen toisesta suuresta voitosta. Olen aivan tyrmistynyt ilosta.\nJotakin seurausta täytyy tällaisesta repeämästä olla. Venäjä taitaa\nolla kykenemätön tarmokkaampiin sotilaallisiin ponnistuksiin kuin mitä\nse on tehnyt tähän saakka? Se voi kyllä lähettää liikkeelle enemmän\nväkeä, mutta me tulemme saamaan vastaavasti enemmän tehokkaita aseita.\nOlisiko Jumala suonut Suomelle tehtäväksi bolshevismin hävittämisen?\nPaljoa ei tarvittaisi, ennenkuin Stalin & Kumpp. kaatuisivat.\n\nTällaisilla toiveilla ruokimme rohkeuttamme ja innostamme sydäntämme,\nvaikka toisaalta hyvin tiedämme kaikkien tuollaisten otaksumien\nmahdottomuuden. Jokaisen mielessä asuu mykkä vakaumus, että meidän\non mahdotonta kestää Venäjän ylivoimaa, ja että voimme uljuudellamme\nvain siirtää tuhon hetkeä ehkä eräitä viikkoja, parhaassa tapauksessa\nmuutamia kuukausia tuonnemmaksi. Näin tunnemme asian todellisuudessa\nolevan, mutta taisteluumme kuuluu, ettemme anna tuolle tietoisuudelle\nilmaisua, koska se loisi tappion mielialaa. Meidän täytyy taistella,\nkoska vihollisemme on barbaari, lauma verenhimoisia murhaajia, joiden\ntarkoitus on tuhota koko kansamme. Kuinka toisenlainen olisikaan\nasemamme, jos vihollisemme olisivat esim. saksalaisia. Silloin meidän\nei tarvitsisi pelätä tulevamme murhatuiksi yöllä vuoteissamme.\n\nLehdissä on ollut tietoja venäläisten sodankäynnin julmuudesta. Niistä\nnäkyy heidän olevan vielä yhtä raakoja kuin Isonvihan aikana. Siinä\nei ole kuitenkaan ihmettelemistä, vaan se on täysin selitettävissä.\nIsostavihasta kuluneet parisataa vuotta eivät ole oikeastaan ehtineet\nviljellä Venäjän kansaa enempää kuin vähän pinnalta. Prosenteissa\nlaskettuna häviävän pientä sivistyneistöä lukuunottamatta suuri\nkansanmassa oli tultaessa vallankumoukseen sielultaan jokseenkin\nsamassa tilassa kuin silloin, kun Pietari Suuri leikkasi siltä\nparran ja vaati sitä pistämään paidan housuihin. Aika maaorjuuden\nlakkauttamisesta kolhoosien muodostamiseen oli niin lyhyt, että\nmusikka on tuskin ehtinyt sen kuluessa silmiään raoittaa, saati\n\"valistua\" millään tavalla. Tosiasia on, että tuo suuri kansanmeri\noli vallankumouksen aattona jokseenkin yhtä samea kuin satoja vuosia\naikaisemmin.\n\nVoidaksemme ymmärtää, miksi bolshevismi vaikutti Venäjän kansaan\nniinkuin teki, on selvitettävä eräs Venäjän kansanluonteen keskeinen\npuoli. Venäläinen on tyypillinen tunneihminen, kehittymätön kuin lapsi.\nToisen kerran hän on kuin hyvyys itse, kuulu \"leveästä luonteestaan\",\nmutta toisen kerran hän saattaa näyttää rajatonta pahuutta, kavaluutta\nja julmuutta. Tämä vaarallinen vaihtelevaisuus johtuu siitä, että\nvenäläisen siveellinen selkäranka on jäänyt hyytelömäiseksi,\nluutumattomaksi, mistä johtuu, ettei hänessä ole sitä moraalista\nkeskusvoimaa, jolla ihminen hallitsee itseään, tekojaan ja elämäänsä.\n\nTästä voimme ymmärtää, minkälaiseksi venäläinen maaperä muuttui\nsilloin, kun bolshevismin kylvö pääsi sen syvimmissä kerroksissa\nitämään ja juurtumaan. Bolshevismin saasta paljasti ja kehitti\nkannattajiensa luontaisen julmuuden ja yleisen moraalittomuuden\nniin pitkälle, ettei sille löydy Venäjänkään verisestä historiasta\nvertoja. Kun sotilaat kasvatetaan tällaisten johtajien hengessä ja\nkun heitä vielä yllytetään sokeaan kiihkoon valheilla vastustajien\nmuka julmuuksista, ei Isonvihan menettelytapojen uudistumisessa\nmeidän päivinämme, vieläpä silloista \"ehommiksi\", ole enää paljoakaan\nselitettävää.\n\nTästä kaikesta venäläiset itse ovat olleet tietoisia. Heidän suuri\nkirjailijansa Dostojevski on eritellyt ja todennut venäläisen\nkansanluonteen juuri sellaiseksi kuin olen edellä kuvannut. Kun\nvenäläisten psykessä kaiken muun lisäksi asuu mystillinen pyrkimys\nauringonlaskun maita ja meriä kohti, me oivallamme, minä vaarana he\nEuroopalle ovat. Asiallisesti voidaan siis sanoa, ettei puhe kansamme\ntehtävästä länsimaisen kulttuurin etuvartijana Aasiaa vastaan ole\nturha, ontonkomea sananparsi, vaan syvällinen totuus, joka aateloi\ntaistelumme yleishistorialliseksi suurteoksi, iskuksi kaiken sen\npuolesta, mikä on välttämätöntä ihmiskunnan nousulle pois raakuuden\nyöstä. Kunpa sivistysmaailma oivaltaisi tämän ja auttaisi meitä\nmuullakin kuin vain myötätunnollaan!\n\n_Maanantaina, tammik. 15. p. 1940 klo 20. Sodan 47. päivä._ Eilen\nillalla oli tavaton lumipyry ja kylmää vain n. -5°. Katsoessani\ntänään klo 8 lämpömittaria se osoitti kauhukseni -28° eli määrää,\njoka on Helsingissä harvinainen. Tuntui kuin kuolema olisi tarttunut\njääkourillaan sydämeemme ja alkanut puristaa siitä henkeä varmuuden\nvuoksi vielä tällä keinolla. Olen vahdannut levotonna lämpömittaria\nkoko päivän ja todennut, ettei pakkanen hellitä, vaan päinvastoin\nkiristyy. Klo 15:n maissa oli kyllä -26, mutta nyt on -31°. Kaameata\najatella poikaparkoja ampumahaudoissa, mikäli heillä on suojanaan\nedes sellaisia. Olemme olleet kaksi kertaa pommisuojassa, mistä\nnäkyy, ettei kovinkaan pakkanen estä ryssää lentämästä. Tunsin\nistuessani siellä, ettei kellari-ilma ollut minulle terveellistä. Sen\nkylmyys oli pistävämpää ja raaempaa kuin ulkona. Nähtävästi minun\ntäytyy pysyä kotona, tuli pommeja vaikka satamalla. On kuin itse\nLuonto-äiti olisi kadottanut oikeudentuntonsa ja alkanut pakkasillaan\nsuosia venäläisiä. Järvet ja suot, vieläpä meri, jäätyvät nyt niin\npaksusti, että kannattavat miten raskaita tankkeja tahansa. Lauhoina\ntalvina tiettömälle Kannakselle ryssä voi nyt jäädyttää itselleen\nensiluokkaiset huoltoväylät ja kuljettaa sinne musertavan ylivoiman.\nSe voi ryhtyä hyökkäykseen pitkin meren jäätä ja ahdistaa oikeata\nkylkeämme; saattaapa se yrittää sitä tietä marssimista kauemmaksikin\nrannikollemme. Ei voi muuta kuin katkerasti valittaa kaikkea vääryyttä,\njota nyt olevaisuus joka puolelta meitä poloisia kohtaan harjoittaa.\n\nSuurten herrain kosiessa viime kesänä kilpaa \"Venään rouvaa ylpeää\"\nja koettaessa tehdä mitä terävimpiä korttikonsteja toistensa pelin\nhämäämiseksi, jouduimme usein keskustelemaan diplomatiasta, sen\n\"moraalista\", menettelytavoista jne. Kalevi kaivoi silloin sijoja\nuusille omenapuille ja teheskeli pienessä puutarhassamme kaikenlaista\nmuutakin. Ilma oli muuttumattomasti kaunista. Oli rauhoittavaa ja\nylentävää käydä kävelyretkellä kylässä, puhella Perkiön vanhan isännän\nkanssa hänen pellonraivauksellaan, katsella tuleentuneiden vainioiden\nniittämistä, kuunnella puimakoneiden surinaa -- nähdä sitä vakaata,\npäämääristään tietoista, työteliästä elämää, josta kansamme tunnetaan.\nTuo ja vielä lisäksi kaislikkorantainen järvi, sauna ja kotipihan\nhiljaa suhisevat männyt, siintävät nyt silmiini niin kirkkaina, että\nne sumentuvat. Kaikkea sitä onnea, mikä tulvahtaa mieleeni, kun talven\nhirmupakkasella näin ajattelen isänmaani kesäisiä, tyyniä, kauniita\nkasvoja, ovat poikamme nyt puolustamassa.\n\nEksyin tässä asiastani, jona oli puhelu \"diplomatiasta\". Sille\nihmisälyn toiminnalle, joka tunnetaan tällä nimellä, ei yleensä\nanneta suurta arvoa moraalisessa suhteessa. Onhan näet jo aikain\naamusta todettu, että niin pian kuin valta ja voima yhtyvät ja\nmuodostavat ympäristöänsä väkevämmän tekijän, tämä tuntee saatanallista\nkiusausta sekä sanoissaan että teoissaan sivuuttamaan sitä, mikä on\nrehellisyyden, oikeuden ja totuuden tie. Länsimaiden diplomatian\nhistoria alkaa persialaisten vaatimuksilla, että helleenien olisi\nollut solmittava heidän kanssaan \"puolustus- ja hyökkäysliitto\".\nRoomalaiset alistivat samalla keinolla valtansa alle yhä uusia kansoja\nja käyttivät väkivaltaa silloin, kun diplomatia epäonnistui. Paavin\nkirkko peri roomalaisten vallan ja diplomatian. Renessanssin aikana\nMachiavelli julisti diplomatian valtiotaidoksi, joka oli ja jonka tuli\nolla vapautettua kaikista siveellisistä näkökohdista. Voidaan väittää\nkansojen onnettomuuksien johtuneen siitä, ettei niiden riitaisuuksien\nsyytä ole pyritty poistamaan avoimesti sen saman rehellisyyden,\noikeuden ja laillisuuden mukaan, johon tuomiot yksilöiden suhteissa\nkoetetaan perustaa, vaan on turvauduttu diplomatiaan ja väkivaltaan.\n\n\"Diplomatia\" johtuu kreikankielen sanasta diploma, so. kaksipuolinen\nkirjoitustaulu, ja tarkoittaa siis sitä, mitä on tuohon tauluun\nkirjoitettu. Kun luetaan toista puolta, ei toisen puolen kirjoitus\nole näkyvissä. Tämähän on kaikelle diplomatialle kuvaavaa. Se on siis\npääjuoneltaan kettumaisesti naamioitua petosta. Puhuessaan \"susista\nlammasten vaatteissa\" Jeesus tarkoitti diplomaatteja eikä fariseuksia.\n\nDiplomatiassa on monenlaisia vivahduksia, joista kaksi on muita\ntärkeämpiä: aasialainen (itämainen) ja länsimainen. Molemmista olemme\nsaaneet viime vuonna, suurvaltain neuvotellessa Molotovin kanssa,\nkuvaavia näytteitä. Minkälaista on sitten Suomen diplomatia, sillä\ntyöskentelemmehän mekin diplomatian asein? Se on sikäli selvää ja\nkorutonta, että se tarkoin punnituin, rehellisin keinoin, sen kansamme\nikivanhan ohjeen mukaan, että rehellisyys perii maan, ja lähtien\naina selvän, riidattoman oikeuden pohjalta, puolustaa Suomen asiaa\nvääryyden ja väkivallan pyyteitä vastaan. Ja juuri tämän ehdottoman,\nsanokaamme: naivin rehellisyytensä vuoksi se on varsinkin aasialaiselle\ndiplomatialle äärimmäisen vastenmielistä.\n\n_Perjantaina, tammik. 19. p. 1940 klo 17. Sodan 51. päivä._ 16. p.\noli pakkasta -29°, 17. p. aamulla -- 30°, mikä tuntui uskomattomalta.\nUskoin sen kuitenkin mentyäni -- varomattomasti kylläkin -- vastoin\nAinon ja Mimmin kieltoa ulos, sillä pakkanen karkasi henkitorveeni kuin\nraivostunut kissa, jolla on kaikki kynnet siirallaan. Sanomalehden\njakajaeukko väitti, että jossakin eduskuntatalon lähistöllä oleva\nmittari oli osoittanut klo 6 keskiviikkoaamuna -40° ja että Malmilla\noli mitattu -46°. Olivatpa eukon puheet minkä arvoisia tahansa,\nniin varmaa on, että rautainen, Helsingissä entuudesta kokematon\npakkanen vallitsee. Eilen aamulla oli -29°, päivällä -25°. Kun talomme\npolttoainevarasto on loppumassa, olemme pahassa pulassa. Valtio\nsentään hommannee jotakin poltettavaa, sillä paleltua emme aio. Se\nkohtalo kuuluu ryssien monilukuisiin ja tunnetusti monipuolisiin\nkärsimyksiin, joiden kestämiseen heille on Dostojevskin ja Tolstoin\nmusikkaromaaneista päättäen annettu erikoiskyky ylhäältä.\n\nTänään pakkanen on laskeutunut 15 asteeseen. Noustuani pommisuojasta,\njohon minun ei olisi pitänyt mennä, koska mainittu kissa siellä alkoi\ntaas repiä rintaani, lähdin tyhmyydessäni, Ainon kielloista huolimatta,\nvielä kävelemään. Ihailin sitä tavattoman kaunista lentosäätä, jonka\nLuonto-emo oli taas punaisille murhakotkille valmistanut ikäänkuin\nkorvatakseen ja pyytääkseen anteeksi äskeisillä pakkasilla tuottamiaan\nvahinkoja. On suorastaan kummallista, ellei venäläisten tälläkin\ntavalla autettuina onnistu saada sisuamme nujerretuksi. On tietenkin\nlapsellista ja väärin -- sillä eihän sovi ihmisen nuhdella taivahan\ntöitä -- olla kapinallisella mielellä tällaisten asiain vuoksi,\nmutta minkä ihminen voi sille, että hän toivoisi Jumalan edes kerran\nnäkyvästi auttavan oikeuden asiaa.\n\nSen johdosta, että lehdissä on tänään julkaistu päämajan raporttien\nmukaan tehty yhdistelmä ryssien tappioista seitsemän viikon aikana,\njohtui mieleeni, että jatkan tuota luetteloa päämajan raporttien\nmukaan niin kauan kuin huvittaa ja muistan. Jo nyt tuo luettelo\non omansa rohkaisemaan ja antamaan uskoa, että tulemme selviämään\nvoitollisesti tästä historiamme ankarimmasta koettelemuksesta. Jos\nniin kävisi, ei mikään enää voisi häiritä onneani. Avaan siis elämäni\npääkirjassa \"Ryssien tappiotilin\" ja nimeän siihen seuraavat sarekkeet:\nlentokoneita, tankkeja ja panssariautoja eli \"torakoita\", tykkejä,\nkone- ja pikakiväärejä sekä konepistooleja ym., autoja ja traktoreita,\nsotalaivoja, hevosia ja kenttäkeittiöitä, vankeja, kaatuneita ja\nhaavoittuneita. Jumala, Mannerheim ja urheat poikamme antakoot näille\ntileille siunauksensa eli siis runsasta jokapäiväistä kasvua.\n\nOlen kuunnellut silloin tällöin ryssien radiokiihoitusta ja joutunut\nmonesti niin perinpohjin ymmälle, etten ole kyennyt edes ilmaisemaan\nihmetystäni. Rehellisen kansan kielessä ei olekaan riittävän kuvaavia\nnimityksiä esim. kaikelle sille, mitä on sisältynyt Molotovin\npuheisiin. Tulee kysyneeksi, miten tuollainen järjestelmällinen valhe\nja vääristely voi olla mahdollista ja mikä on sen tarkoitus.\n\nMahdollista se on siksi, että venäläinen on ollut suhteissaan\nmuihin kansoihin kautta aikojen \"valheen isä\". Historiamme kertoo,\nkuinka tsaarin neuvottelijat vahvistivat kanssamme tekemänsä\nrauhansopimukset \"ristiä suutelemalla\", rikkoakseen ne heti, kun niin\nnäytti edulliselta, milloin minkinlaisen valheen ja tekosyyn turvin.\nKuluneiden viikkojen kokemukset ovat osoittaneet meille, etteivät\nvenäläiset ole luopuneet vanhoista tavoistaan.\n\nPaitsi yhdessä kohdassa: he eivät enää suutele ristiä. Jos he\nyleensä valan tarkoituksessa ketään tai mitään suutelevat, niin\nkysymykseen tulee kai etupäässä Leninin kuva, joka kuten tunnettua\non Sovjetti-Venäjän epäjumala ja jonka pääalttari kuuluu olevan\nMoskovassa, keskellä Punaista toria. Selvää on, että tällainen muisku\non se varsinainen, aito Juudaksen suudelma, joka tekee vääräksi valan\nminkä hyvänsä.\n\n\"Valheen isän\" kykyä tämän taitonsa harjoittamiseen on vielä\nlisännyt kommunismi, joka on oppina ja yhteiskuntajärjestelmänä itse\nsuuri ja pohjaton Valhe. Se on tuhonnut viimeisetkin rippeet siitä\nrehellisyydestä, jota sentään vanhassa Venäjässä siellä täällä oli.\nTsaarin diplomatia esim. ei olisi milloinkaan käyttänyt niin räikeitä,\ntyperiä, säälittävän naurettavia valheita kuin nyt sovjettiherrat.\nMutta he olivatkin monessa suhteessa sivistyneitä, tietorikkaita\nmiehiä, kun taas sovjettiherrat ovat sivistymättömiä ja tietämättömiä.\nJokainen puhuu sivistysasteensa sävyllä.\n\nMutta joskin nämä valheen edellytykset ovat selitettävissä, niin\nmitä tarkoitusta voi olla jutuilla, joita ei kukaan ainakaan Venäjän\nrajojen ulkopuolella usko? Tosiaankin: ei rajojen ulko-, mutta\nkyllä sisäpuolella. Tarkasteltuina siltä kannalta, että venäläisten\nväitteet ja selitykset annetaan aina sen oman kansan osoitteella,\nvälittämättä siitä, minkä vaikutuksen ne tekevät sitä ympäröivän\nkiinanmuurin ulkopuolella, ne osoittautuvat täysin johdonmukaisiksi\nja bolsheviikkien vallan lujittamista ajatellen luultavasti\nvälttämättömiksi. Niiden tarkoituksena on tällä hetkellä lyhyesti\nsanottuna bolsheviikkien imperialististen anastussotien naamioiminen\nsiten, että Venäjän suuri yleisö, hallitsevaan kommunistien\nvaltasäätyyn kuulumaton massa, uskoisi joutuneensa Suomen taakse\nkätkeytyneiden porvarillisten suurvaltojen kavalan hyökkäyksen\nkohteeksi ja siitä suuttuneena ja \"isänmaallistuneena\" taistelisi\nsitä mieluummin ja tulisemmin. Kaikkialla voi huomata tämän saman\nvalhekiihoituksen. Suomalaiset ovat muka ensimmäisinä käyttäneet\nkaasua; he surmaavat vankinsa; he ovat niin raukkamaisia, että\nkäyttävät taistelussaan miinoja ja muita \"epäjaloja\" aseita; Venäjä\nei sodi Suomen kansaa, vaan sen kapitalistista hallitusta vastaan,\nja tahtoo vain auttaa Suomen \"oikeaa kansanhallitusta\"; jne., kuten\ntiedämme.\n\nBolsheviikit ovat saaneet pidetyksi Venäjän kansan niin surkeassa\ntietämättömyyden tilassa, että tällaiset naurettavat jutut\ntodennäköisesti menevät siellä täydestä. Vain Kiina oli aikoinaan\nyhtä suljettu valtakunta kuin nykyinen Venäjä, ja vain kiinalaiset\nyhtä tietämättömiä muun ihmiskunnan oloista ja ajatuksista. Tällainen\npimeys on välttämätön bolsheviikeille, sillä heidän valtansa\nperustuu nykyisin vain siihen. Vähänkään yleisempi tieto siitä,\nkuinka porvarillis-demokraattinen elämänjärjestys merkitsee kokonaan\ntoista, verrattomasti korkeampaa ja kaikissa inhimillisissä suhteissa\nonnellisempaa olotilaa, johtaisi bolsheviikkien vallan luhistumiseen.\n\nBolsheviikkien valhepropaganda on näin ollen ennenkuulumaton\nesimerkki siitä, miten suuri maailmanvalta perustaa olemassaolonsa ja\ntoimintansa kansan pimeään tietämättömyyteen. Syrjäinen ei voi olla\najattelematta, että taistelu tuota pimeyttä vastaan on tähän saakka\nkokonaan laiminlyöty, että länsimaiden olisi ryhdyttävä tässä suhteessa\ntositoimiin, edes valtavaan radiosotaan, jossa mm. venäjäksi väsymättä\nja perusteellisesti selitettäisiin, miten asiat todellisuudessa ovat.\nKun totuuden eetteriaallot saisivat aikansa virrata Venäjän rajojen\nyli, bolsheviikkien valheet alkaisivat putoilla ilmasta riekaleina kuin\nammutut varikset.\n\nKaamea epäilys viriää yhtäkkiä sielussani. Entäpä totuus ei enää\ntehoakaan, vaan valhe on kasvamistaan kasvava, kunnes se peittää\nliejuna koko maanpiirin? Herra Jumala, onko tarkoituksesi syöstä\nihmiskunta pimeyden valtaan?\n\n\n2\n\nHelmikuu oli kulumassa. Kalevin nuori ruumis alkoi parantaa vammojaan\nyhä nopeammin. Silmien kuopat olivat jo puhtaat ja pohkealihas terve.\nSamoin oli polvi terve. Kalevi kykeni nyt liikuttamaan jalkojaan ja\ntiesi toisen jalan tulevan ennalleen, vaikka jäävän pohkean voimalta\nheikoksi. Toinen oli tullut polvesta auttamattoman jäykäksi.\n\nMutta se ei huolettanut Kalevia, sillä hänestä tuntui ihan autuudelta\npäästä liikkeelle edes kainalosauvoilla. Myöhemmin, tultuaan täysiin\nvoimiinsa, hän kävelisi ilman niitä. Toisen säären jäykkyys ei estäisi\nsitä. Hän oli nähnyt sellaisia, joiden jalka oli polvesta jäykkä --\nerään hyvin kauniin tytönkin. Tämä oli heittänyt jalkaansa eteenpäin\nmukavasti kaartaen. Mutta jos laittaisi terveeseen jalkaan hyvin\npaksupohjaisen kengän niin ehkä silloin voisi nostaa jäykkää koipea\nsuoraan eteenpäin, tarvitsematta heittää sitä kaartaen. Kalevi aikoi\ntutkia tämän asian tarkkaan ja harjoitella tarmokkaasti. Hän ei\ntinkisi mahdollisuuksistaan vähääkään, vaan käyttäisi ne hyväkseen\nuloimmaisimpaan rajaan saakka.\n\nKalevi hymyili onnellisena. Viime viikolla hänen luonaan oli\nkäynyt sellainen ammattimies, joka osaa valmistaa lasista silmiä,\nkorvikesilmiä. Äiti oli ollut saapuvilla antamassa niihin mallia,\nsillä Kalevi oli perinyt äitinsä silmät. Mies oli katsellut tarkoin\nniiden väriä ja mittaillut sitten moneen kertaan Kalevin silmäkuoppien\nkokoa. Kalevi oli seurannut hänen puhettaan ja askeleitaan kiihkeän\njännityksen vallassa, sillä kysymyksessä oli hänelle tärkeämpi asia\nkuin olisi luullut. Ajatellessaan sokeuttaan hän oli näet erikoisesti\nkauhistellut sitä, että hänen ehkä pitäisi kulkea tyhjät, veriset\nsilmäkuopat ammollaan tai liinan peittäminä. Vaikka hän oli alusta\nalkaen tiennyt aikanaan saavansa korvikesilmät, häntä oli kuitenkin\nkovasti kiusannut tuo mielikuva tyhjistä, verisistä, onttoina\nammottavista silmäkuopista. Se, että hän oli sokea, tuntui mitättömältä\nasialta sen rinnalla, että hän oli kammottavan näköinen, ruma.\n\nEilen hän oli saanut silmänsä. Ne olivat hänen mielestään heti sopineet\nhyvin. Ensin ne olivat tuntuneet oudoilta, kylmiltä ja kovilta,\nja painaneet silmäkuoppien seiniä, jotka tietenkin olivat silmäin\npuutteessa hiukan luhistuneet, mutta pian hän oli alkanut niihin\ntottua. Lääkäri oli nimenomaan sanonut, että niiden pitoon täytyi\nerikoisesti harjoitella ja että tarkka puhtaus, usein suoritettu\nhuuhtominen, oli välttämätön. Kalevi oli jo huomannut niin olevan.\nYöllä niiden alle ja ripsien juuriin oli kertynyt sitkeätä räämettä, ja\nsitä tuntui muodostuvan nyt päivälläkin. Johtui tietysti siitä, että\nvieras, kova esine aluksi ärsytti silmäkuopan seinämiä. Kalevi oli\nkerran nähnyt sokean, jolla oli korvikesilmät ja joka oli hermostunein\nsormin tuontuostakin pyyhkäissyt pois räämettä luomien reunoista. Tuo\nliike, jonka Kalevi nyt elävästi muisti, ei ollut ollut miellyttävä.\nKalevi päätti pitää itseään silmällä, ettei huomaamattaan tulisi\ntottuneeksi tekemään jotakin tuollaista.\n\nHän nautti siitä, että hänellä oli nyt silmät. Kun hän lepäsi näin, ei\nkukaan voinut huomata hänen olevan silmätön, sokea. Anja ja äiti olivat\nsanoneet silmien onnistuneen hyvin ja olevan kauniit, aivan samanlaiset\nkuin hänen entisensä. Molemmat olivat tietenkin itkeneet ja kyyneleitä\noli kohonnut Kalevinkin silmiin. Omituista oli ollut, miten liukkaaksi\nlasin pinta oli tullut, kun kuumat kyyneleet olivat kuohuneet sen\npäälle, ja kuinka helposti luomet olivat siinä liikkuneet. Se oli\nollut suuren onnen hetki. Hänen sydämestään oli kohonnut kiitollinen\nkuiskaus: kuinka hyvä Jumala minulle onkaan!\n\nSitten hän alkoi tuntea kasvoissaan jotakin ihmeellisen lämmittävää\nja ymmärsi kevätauringon nousseen niin korkealle, että se vihdoinkin\npääsi vastapäätä olevan talon yläpuolelle ja saattoi ensimmäisen\nkerran tänä vuonna lähettää säteensä vielä eilen niin talvipimeään\nsairaalaan. Tietenkin se oli luulottelua, mutta Kalevi olisi voinut\nvaikka vannoa, että siinä silmänräpäyksessä, kun auringon lämpö\nsattui hänen kasvoihinsa, hän myös _näki_ sen valon, sen sanomattoman\nkirkkauden. Miten se tapahtui, sitä hän ei tiennyt, mutta hän kuvitteli\nlämmön kosketuksen kautta palanneensa muistojen ja hermojen kautta\nsiihen olotilaan, jolloin hän vielä ruumiillisin silmin todellakin\nnäki auringonvalon. \"Näki!\" Sanoiko hän niin? Ajatellessaan tuota\naikaa _nyt_ hän ymmärsi, miten vähän hän silloin oli nähnyt auringon\nkirkkaudesta ja miten kalsea ja vastaanottamaton hän oli ollut sen\nkuvaamattomalle kauneudelle. Vasta nyt, kun hänen ruumiilliset silmänsä\nolivat sammuneet ja hän oli sielussaan hiipinyt takaisin entisyyteen\nkatsomaan aurinkoa, hän täydelleen tajusi taivaan valon ylimaallisen\nhohdon ja otti sen vastaan avautuneen sielun vapisevalla herkkyydellä.\nHän totesi olevansa nyt sokeana auringon arvon tajuamiseen nähden\nkykenevämpi ja rikkaampi kuin milloinkaan aikaisemmin. Kuinka\nelvyttävinä sen säteet lankesivatkaan kärsimyksen katkerille,\npolttaville vuoteille ja toivat lohtua, joka tunkeutui sydämeen\ntulisimmankin tuskan läpi.\n\nKuului oven käynti ja tuttuja askeleita. Kalevi tiesi heti, ketkä\ntulivat: lääkäri, isoisä, isä, äiti ja Anja. Heidän vaatteistaan\nuhosi puhdasta, raitista pakkasilmaa. Niin, oli tietenkin helmikuun\nkirkas, huurteinen päivä, taivaan kallis lahja poloisille ihmisille,\niankaikkisuuden välähdys, jonka kauneuden Kalevi vasta nyt ymmärsi.\nTänään hänen piti koettaa, voisiko hän nojautua jalkoihinsa edes sen\nvertaa, että saisi siirretyksi kainalosauvat askeleen eteenpäin. Sitten\nkun hän kävelisi niillä hyvin ja jalat vahvistuisivat, hän turvautuisi\nkäsinojasauvoihin. Lopuksi hän jättäisi nekin. Lääkäri oli tullut\ntutkimaan jalkoja vielä kerran, ennenkuin antaisi luvan yrittää. Kuinka\nonnellinen hän olikaan ja kiitollinen saamastaan suuresta rakkaudesta.\nTuolla isossa sairassalissa oli monta maaseutulaista tai orpoa, joita\nei kukaan omainen käynyt katsomassa. Ellei sotilaskotisisaria olisi\nollut, he olisivat olleet kokonaan hyljättyjä. Se olisi ollut huono\npalkinto siitä, mitä he olivat antaneet isänmaalle.\n\nKalevi tuntee poskellaan isoisän pehmeän, vanhan ihon, isän karkean\nparransängen, äidin vapisevan suudelman ja Anjan pienen, hennon,\npehmeän käden. Kalevi hapuilee sen kiinni ja painaa huulilleen. Se\nvastustelee ensin kuin ujostellen läsnäolevia, mutta antautuu sitten.\nKukaan ei sano mitään, sillä kaikki ymmärtävät, että tuolla pienellä\nkädellä oli Kalevin omistamiseen suurempi ja varmempi etuoikeus kuin\nedes isällä ja äidillä.\n\nSitten tohtori siirsi peitteen syrjään ja alkoi koetella ja panna\nkokeelle pohkeaa ja polvea. Kipeitähän ne olivat vielä, mutta siitä\nhuolimatta niitä oli ryhdyttävä harjoittelemaan. Äidin tuomat\nyövaatteet puettiin ylle kuin lapselle, jalkoihin vedettiin paksut\nsukat ja tukevapohjaiset tohvelit ja sitten.\n\nVoimakkaiden käsivarsiensa varassa Kalevi ensin nousi istualleen ja\nsiirsi jalkansa Anjan avulla pois vuoteesta. Sitten hän tarttui isää ja\ntohtoria olkapäistä ja veti itsensä seisomaan, saaden siinä samassa,\nkun oli nojaamaisillaan jalkoihinsa koko painollaan, kainaloidensa\nalle kumikärkiset sauvat. Hän vaipui niiden varaan ja hiki jo helmeili\notsalla, mutta levähdettyään hetkisen hän alkoi varovaisesti hakea\njaloistaan sitä tukea, jota tarvitsi voidakseen siirtää sauvansa.\nLääkäri seurasi jännittyneenä hänen yritystään, pitäen samalla\nvaransa, ettei hän olisi kaatunut silmälleen. Ja vaikka pohkeaa\nviiltää kuin veitsellä, kun lihaksen jäykistynyt arpi kiristyy, ja\npolviniveleeseen pistää oudosti, sekin kun joutuu jännitykseen, hän\nkokoaa tahdonvoimansa, kestää purren hammasta kipunsa ja siirtää kuin\nsiirtääkin sauvansa. Taas hetkisen levähdettyään hän antaa jäntevän,\nnyt laihtumisesta niin keveän ruumiinsa heilahtaa sauvain varassa kuin\nkellon eteenpäin. Lääkäri varjelee hänen askeleitaan joka silmänräpäys\nvalmiina auttamaan ja isä pysyttelee samassa tarkoituksessa hänen\nrinnallaan, mutta isoisä on jäänyt paikalleen, tarkaten kokeen\nonnistumista huohottaen jännityksestä. Mutta Helena-rouva istuu vuoteen\nääressä, pitäen Anjaa kädestä ja hymyilee. Surustako hän hymyili?\nSiksikö, ettei voinut olla murheesta masentuneena toteamatta, mikä\nihmisraunio oli tullut hänen uljaasta, kauniista, terveestä pojastaan,\nmiten säälittävän näköisenä hän riippui sauvojensa välissä. Vai\nhymyilikö hän iloisena siitä, että oli sentään päästy näin pitkälle,\nettä edes jonkinlainen liikkumisen mahdollisuus oli saavutettu? Ehkä\nhänelle kirkastui se totuus, ettei sokeus eivätkä kainalosauvat ole\nonnen esteitä, jos tämä on vain muuten tullakseen.\n\nSauvojen vaimentunut kopina ja jalkojen raahautuminen pitkin lattiaa\nkulkivat huoneen ympäri ja pysähtyivät saman vuoteen ääreen, josta\nolivat lähteneet. Siihen Kalevi jäi hetkeksi miettimään uutta\nkokemustaan. Niin vaikean näköistä kuin hänen kulkunsa saattoi\nollakin, niin hänelle itselleen sen onnistuminen oli rajattoman\nriemun aihe. Hän tunsi olevansa yhtä onnellinen kuin olisi päässyt\nkoko maailman omistajaksi ja hänen sielussaan avautui toinen toistaan\nihanampi, toivorikkaampi näköala elämän ihmeelliseen maahan. Hän tunsi\ntällä hetkellä näkevänsä enemmän kuin milloinkaan ennen ja ilmaisi\nhuomaamattaan onnensa matalalla, tyytyväisellä naurahduksella.\n\nSitten hän istui vuoteensa reunalle ja asetti sauvansa vierelleen.\n\n\n3\n\nHerättyään pitkästä tainnosunestaan Antti Toivonen katseli kummastellen\nympärilleen eikä voinut aluksi ymmärtää mitään. Hänen muistinsa loppui\nsiihen silmänräpäykseen, jolloin ammus oli jymähtänyt hänen lähellään\nja ilmanpaine lyönyt häntä kipeän vihaisesti, ja alkoi tästä hetkestä,\njolloin hän oli herännyt ja noussut kuin manalan pimentolasta tai\ntuonen virran mustien mujujen alta talvisen auringon huikaisevaan,\nkimmeltävään kirkkauteen.\n\nHän makasi näin hetken, aivan hiljaa, tuijotellen ikkunasta\ntulvivaan valovirtaan, jota kuin ihmeellistä siltaa myöten näytti\nilman mukana liukuvan häntä kohden kirkas olento. Väristen pelosta,\nkunnioituksesta, selittämättömästä palvontahartaudesta, hän koetti\nsaada tuosta olennosta selvää kuvaa, mutta huomasi sen vaikeaksi,\nmahdottomaksi. Kuvaa siitä ei syntynyt, mutta oli kuin se silti\nolisi katsonut lempeän läpitunkevasti, värähtämättömän totisesti,\nsuloisen surumielisesti, ja kuin sen edellä olisi hiljaa humissut se\npyhä henkäys, joka sisältyy sanoihin \"armo\" ja \"rauha\". Antti tunsi\njännittyvänsä oudolla, ennen kokemattomalla tavalla, ja sielunsa\navautuvan ihmeellisesti, kuin ottamaan vastaan jotakin, joka virtasi\nsiihen kuin selittämätön, hyväntuoksuinen valoilmiö. Hän tunsi samalla\nkoko olemuksessaan vastustamatonta yliluonnollisen käskyn pakkoa, jota\nhänen oli toteltava, ja niin hän, ajattelematta mitään muuta kuin tätä\nkäskyä ja katselematta ympärilleen, kääntyi vuoteessaan ja polvistui\nniin suuressa nöyryydessä kuin se ihmissielulle ikinä oli mahdollista.\nSilloin hänelle valkeni salaman leimahduksena hänen kulkemansa pitkä\nja mutkainen tie ja hän ymmärsi sen nyt päättyneen tavalla, jota\nhän ei olisi ennen edes unissaan uskonut mahdolliseksi, eli siten,\nettä kieltämisen henki oli paennut hänen sydämestään ja luovuttanut\nsijansa autuaalle alistuvaisuudelle ja tyytymiselle, hartaalle uskolle\nsiihen olevaisuuden ja tulevaisuuden onneen ja iankaikkisuuteen,\njoka milloinkaan sammumattomana kuiskauksena asuu ihmisen sielussa.\nKirkkaus, jonka hän oli nähnyt tulevan ikkunasta auringonsiltaa pitkin,\noli nyt astunut hänen sydämeensä ja tuonut sinne armonsa ja rauhansa.\nSilmät ummessa Antti lämmitteli sen loisteessa ja muistaen yhtäkkiä\nvanhan mielikuvansa muurista ja suljetusta portista ymmärsi nyt\nastuneensa tuosta portista sisään ja tulleensa paratiisiin.\n\nSitten hän kuuli viereltänsä matalaa puhetta, heräsi lovetilastaan\nja kääntyi katsomaan ympärilleen. Lääkäri siinä seisoi lähimpänä,\ntarkasteli häntä tutkivasti, koetteli valtimoa ja sanoi lopuksi:\n\n-- Voisitteko yrittää seisomaan? Jalkannehan liikkuvat ja tuntuvat\nnuorteilta ja voimakkailta.\n\n-- Mikä etten, Antti vastasi kummastuneena, tottakai voin nousta\nseisomaan, vieläpä kävelemäänkin, jos tahdotte.\n\nHän aikoi lisätä jotakin, mutta keskeytti ja katsoi ihmeissään\nympärillään oleviin, lääkäriin ja sairaanhoitajattariin, joita oli\nsiinä useampia.\n\nKaikki he olivat vakavan, uteliaan näköisiä. Antti kysyi:\n\n-- Mikä on hätänä?\n\n-- Hätänäkö, lääkäri vastasi hymyillen, ei mikään, päinvastoin. Mutta\nnouskaahan lattialle, jos voitte. Haluaisin nähdä teidän ottavan\nvuoteenne ja käyvän, kuten evankeliumin ihmeessä kerrotaan.\n\nAntti uumoili nyt sairauteensa kätkeytyneen jotakin erinomaista, mutta\nei kysellyt enempää, vaan ryhtyi nousemaan. Ihmeekseen hän tunsi heti,\nkun koetti liikuttaa jalkojaan tietoisesti, kuinka niissä alkoivat\npistellä tuhannet tuliset \"ämmänneulat\" ja erikoinen, kummallinen\nherpautuneisuus hiipi polviin ja nilkkoihin. Mutta ponnistaen\npäättäväisesti hän nousi seisomaan ja tartuttuaan lääkärin käteen\nlähti kävelemään. Hän muisti selvästi, miten vaikeaa on askelten\nottaminen silloin, kun jalat ovat \"ämmänneuloilla\", mutta se ei silti\nollut mitään ja meni pian ohi. Sensijaan nyt hänen jalkansa olivat\nkuin vieraita esineitä, puupölkkyjä, joita hän kyllä tunsi saattavansa\nsiirtää, mutta ei silti oikein tuntenut omikseen. Tehtyään pienen\nmutkan hän kääntyi ja palattuaan vuoteeseen kysyi:\n\n-- Mikä jalkojani on vaivannut ja vaivaa, kun ne ovat kuin pölkyt?\n\n-- Siitä puhutaan myöhemmin, lääkäri vastasi. -- Nyt riittäköön tieto,\nettä olette parantumassa. Kohta saatte sähköhierontaa ja kylvyn. Sisar\ntässä antaa teille muutaman kerran päivässä tällaisen valkoisen marjan.\nMuusta teidän ei tarvitse huolehtia.\n\n-- Olenko ollut kauankin sairaana? En suinkaan ole -- vai olenko minä\n-- haavoittunut? Pitäisi joutua takaisin rintamalle, sillä pojat ovat\nlujilla, kun ryssä painaa päälle.\n\n-- Ette te nyt kykene rintamalle, lääkäri vastasi.\n\nMutta Antti ei kuullut häntä enää, sillä hänen taakseen oli ilmestynyt\npieni siro olento, joka katsoi Anttia kasvoillaan ihmettely ja ihastus.\nAntin silmiin syttyi kirkas muistin kimmellys ja hän liikahdutti\nkäsiään kuin kohottaakseen ne ottamaan tulijaa vastaan. Esteri\nhiivittäytyi ujosti lähemmäksi ja ojentaen kätensä sanoi:\n\n-- Antti, sinähän istut ja jalkasi riippuvat vuoteen reunalta kuin\nterveellä. Milloin niihin ilmestyi voima takaisin?\n\nLääkäri ja hoitajattaret poistuivat ja Esteri istuutui vuoteen ääreen.\nHän laski kätensä Antin käteen ja he alkoivat kuiskaillen keskustella.\nNyt Antti sai vähitellen kuulla, millä tavalla oli ollut sairas --\nettä oli ollut rampa ja ettei ollut tuntenut Esteriä eikä muistanut\nmitään heidän yhteisestä onnestaan. Sitä vain, mitä Antille oli\ntapahtunut edellisenä päivänä, Antti ei saanut tietää, sillä sehän oli\ntuntematonta Esterillekin. Näin siis heidän kohtauksensa muodostui\npilvettömäksi onnenhetkeksi, niin seesteiseksi ja kauniiksi, että\nse korvasi epätoivon ja tuskan. Heidän käsissään ja huulissaan asui\npolttava hellyys ja heidän katseensa ilmaisi hiukaisevaa janoa.\n\n-- Sanoinhan, että minä kyllä teen sinut terveeksi!\n\nEsteri silitti salavihkaa Antin kättä ja hymyili onnellisena. Tietenkin\nAntin paraneminen oli hänen rakkautensa ansiota. Kuinka muuten saattoi\nollakaan, sillä omasta kokemuksestaan Esteri tiesi, ettei ollut mitään\nniin elähdyttävää, riemastuttavaa, voimia antavaa kuin rakkaus.\nErikoisen autuaaksi Esteri tunsi itsensä vielä siksi, että hän oli jo\nAntin eräistä sanoista ehtinyt huomata hänen puhuvan nyt aivan toisessa\nhengessä kuin ennen. Antin kasvoista kuvastui syvä rauha ja samalla\neräänlainen valoisa hohde, jota siinä ei ollut aikaisemmin ollut.\n\nSitten Anttia tultiin hakemaan hierontaan ja kylpyyn. Esterin täytyi\nlähteä. Leivon sydän ei ole keväällä keveämpi kuin oli nyt tällä\nvaatimattomalla tytöllä, kun hän hyräillen ja hypellen kuin lapsi\nkiiruhti kotiin, kertomaan suurta uutistansa sekä äidille että\nHelena-rouvalle.\n\nMolemmat olivat Antin sairaudesta muka aivan tietämättömiä, tuntien\nolevan mahdotonta edes vihjata siihen. Esterin onnea ei hennonnut\nhäiritä. Hänen täytyi itsensä keriä elämänlankansa ja tuntea solmut,\njoita siinä saattoi olla. Mutta sekä äidin että Helena-rouvan ilossa\nAntin paranemisen johdosta oli kuitenkin vastoin heidän tahtoaan\njotakin pidättyväistä, vaikenevaa, peitellyn surumielistä, jota Esteri\nei voinut olla vaistoamatta. Helena-rouvalta hän ei rohjennut kysyä\nsyytä siihen, mutta äitinsä hän pani lujille:\n\n-- Mikä sinun on? Miksi et ole iloinen Antin paranemisesta?\n\n-- Olenhan minä -- sydämestäni iloinen.\n\n-- Et sittenkään ihan vilpittömästi... On kuin salaisit jotakin?\n\n-- Mitäpä minä tässä... Juurihan tulet Antin luota ja näit hänen olevan\nterve. Ja terveemmäksi hän kai vielä tulee, kun on nuori ja voimakas ja\nsaa hyvää hoitoa. Hänkö oikein käveli?\n\n-- Niin teki. Tohtori ja hoitajattaret olivat ihmeissään ja katselivat\nAnttia kummastellen, melkein pelkääväisen näköisinä. Jotakin outoa\nsiinä kaikessa oli, mutta ei Antti itse mitään tiennyt. Sanoi\nheränneensä syvästä unesta ja ruumiinsa olevan kuin pieksetty, mutta\nsilti tuntevansa itsensä terveeksi.\n\n-- Kai asia selviää, kun taas menet häntä tapaamaan.\n\n-- Sanottiin Antin nyt tarvitsevan häiriintymätöntä lepoa ja käskettiin\nsiksi tulemaan vasta vähän myöhempään, ehkä viikon kuluttua.\n\n-- Niin, jaksathan siirtää käyntiäsi nyt, kun tiedät sulhasesi olevan\nparantumassa.\n\n-- Mutta jos te kaikki salaatte minulta jotakin?\n\nEsterin ääni oli epäilevä, levoton, melkein tuskainen, mutta samalla\nlannistumaton usko vahvisti sitä.\n\n\n4\n\nVanhuudesta tutisevin ja alituisesta pakkasesta kohmettunein käsin\nkanslianeuvos selaili päiväkirjaansa ja lueskeli siihen tekemiään\nmerkintöjä. Helmikuun 14. eli sodan 76. päivä oli ollut kylmä: pakkasta\n-22°. \"Kirkas Molotovin sää\", hän oli kirjoittanut. \"Eilistä säätä\nMolotov käytti hyväkseen tuhotakseen Porvoota. Siitä huolimatta, että\nkoko henkeni on ollut poikaimme mukana Summassa, olen sitkeästi,\nsaadakseni kiduttavat tunnit kulumaan, tehnyt sitä ainoata työtä,\njota hiukan osaan, eli tutkiskellut antiikin kirjallisuutta. Olen\nsyventynyt Homerokseen ja alkanut sommitella esitystä niistä\nkoristeellisista mainesanoista, joilla hän tuo jumalansa ja sankarinsa\nniin maalauksellisesti nähtäviksemme. Vaikka vihollinen lieneekin\npäässyt yhdessä kohdassa etulinjaamme ainakin vähäksi aikaa, näyttää\ntodenmukaiselta, että Summan suurtaistelu päättyy meidän voitoksemme.\nSuo, Jumala, se! Menneiden sukupolvien lähettiläänä polvistun eteesi\nkurottaakseni niiden puolesta käteni Sinua kohti, huutaakseni apuasi.\nTurhaanko olisi tehty työ, jonka olet sallinut vuosisatain kuluessa\nrakentaa tätä maata sinun hengellesi ja tahdollesi niin otolliseksi\nkuin se on syntisparoille mahdollista? Ole meille armollinen, oi\nJumala, ja kuljeta johtosi tie meidän voittomme kautta! Maassa maaten,\nöistä vuodettani kyynelillä kastellen, rukoilen sitä ja vannotan\nsinua kuin Israel painiessaan Jumalan kanssa. Salli Suomen voittaa ja\naloittaa maailmanpuhdistus! Osoita voimasi vähäisen aseen kautta ja\nanna kansamme käteen Daavidin linko!\"\n\n\"_Torstaina, helmikuun 15. p. 1940 klo 12._ Klo 8 oli pakkasta -17°;\nsavujen kallistumisesta päättäen näyttää tuulevan. On kirkasta; aurinko\ntulee nyt huoneeni ikkunan yläosasta sisään, päästyään vihdoinkin\nkiipeämään vastapäätä olevan talon harjan yläpuolelle. Tämä on ollut jo\nkymmeniä vuosia minulle juhlatapaus, merkki siitä, että talven voima on\ntaittunut ja kevät päässyt voitolle. Nyt se ei sitä ole. Mieleeni ei\ntänään paista aurinko. Klo 10 kömpi talitiainen venttiilistä sisään ja\nloi uteliaan, hämmästyneen katseen huoneeseeni. Sain sen ulos ikkunasta\nennenkuin se ehti lentää itsensä sitä vastaan hengettömäksi. Oi Jumala!\nMielessäni ei tänään vieraile iloinen lintu. Ellen ole aamulla elossa,\nolen kuollut murheeseen...\"\n\n\"_Perjantaina, helmikuun 16. p. 1940 klo 21. Sodan 78. päivä._\nPakkasta aamulla -18°, päivällä -10°. Ilmapuntari näyttää olevan\nlaskussa. Tuulta ei ole, mutta ilma liikkunee lounaan kulmalta\nkoilliseen. Ainakin vielä on kirkasta ja kuu varustautuu näyttämään\nMolotovin raatokotkille tietä. Summassa taistelut raivoavat edelleen.\nPäivieni tunnus on 'raportista raporttiin'. Siinä ne kaksi napaa,\njoiden ympärillä elämämme kieppuu. Päämajan raportti sisälsi sen\nvakavan tiedon, että vihollisen on onnistunut tunkeutua eräisiin\nasemiimme Kannaksella. Miten tilanne on kehittynyt tänään ja ovatko\npojat tehneet vastahyökkäyksiä sekä millä menestyksellä, siitä ei\nole annettu tietoja. Vastoinkäymisiähän sattuu, mutta niihin on\nsuhtauduttava tyynesti. Ruotsi on ilmoittanut virallisesti, ettei\nse muuta avunantonsa muotoa -- ei siis tule avuksemme asejoukoin.\nSaamme taistella pohjolan ja sen vapauden puolesta yksin. Se on\nsuuri historiallinen tehtävä ja kunnia, jota Ruotsi tulee meiltä\nkerran kadehtimaan. Raukan osa on kurja, sankarin osa on kruunattu\nkatoamattomalla kunnialla\".\n\nKanslianeuvos huokasi raskaasti näin lukiessaan omia merkintöjään,\njoista kuluneiden päivien jännitys niin hyvin kuvastui. Oli harvinaisen\nkirkkaita, vihollisen lentotoiminnalle edullisia säitä ja yhä jatkuvia\npakkasia. Oli kuin luontokin olisi asettunut pientä Suomea vastaan.\n\"Mitä ihanin aurinko päivällä ja puhtain kuu yöllä ehdottomasti\npilvettömältä, jopa aivan sumuttomalta taivaalta. Tunnetuista syistä ei\ntämä luonnon kauneus nyt maita minulle\". Pakkasta! Helmikuun 19. päivä\n-24, 20. päivä -21 astetta.\n\n\"_Keskiviikkona, helmikuun 21. päivänä 1940 klo 18. Sodan 83. päivä._\nYöllä olin kuulevinani kovan tuulen huminaa. Aamulla totesinkin\ntuulevan myrskyisästi ja taivaan olevan pilvessä. Ilmapuntari oli\nlähtenyt laskemaan ja pakkanen alentunut kymmeneen asteeseen. Klo\n12:n maissa puhkesi kova pyry, joka raivoaa edelleen. Voinee ehkä\ntoivoa hienojen kuutamoöiden ja ehdottomasti kirkkaiden pakkaspäivien\nvihdoinkin loppuneen ja meille järkevämmän ja edullisemman ilmojen\nhallinnan päässeen vuoroon. Aamulla oli kaksi lyhyttä hälytystä. Sitten\nkai lumimyrsky karkoitti herhiläiset, koska kolmatta hälytystä ei ole\nkuulunut. Huvittaa lukea lehdistä, miten ruotsalaisia jo nyt historian\ntuomio kauhistuttaa. Kuinka he saattavat nauttia vapaudesta, jonka ovat\nostaneet suomalaisten verellä?\"\n\n\"_Sunnuntaina, helmikuun 25. päivänä 1940 klo 16. Sodan 87. päivä._\nAamulla -15°, huikaisevan kirkasta, päivällä auringon vaikutuksesta\nlämpimämpää. Ilmapuntari on noussut. On parhaillaan hiljainen hälytys.\nSunnuntai ei ole antanut minulle mitään, ei uskoa eikä lohdutusta.\nKauhistuen olen taas lehdistä lukenut Hitlerin puheesta ja ryssien\npohjattomista valheista. Vääryyden ja väkivallan riemuvoitto ei ole\nmilloinkaan ollut niin räikeä, niin ylimielinen. Kenen usko voi kestää\ntällaisena aikana, kenen tähdet voivat olla sammumatta? Viipuri on\nevakuoitu. Ryssän loppumattomat barbaarilaumat hyökkäävät taukoamatta.\nSkandinavian ja muun Euroopan apu on riittämätöntä, mikäli sitä on\nsaatu ollenkaan. Tähänkö on päättyvä itsenäisen Suomen satu? Tuska ja\nellottava kyllästyminen täyttävät sydämeni. Minun on vaikeata kestää\ntätä alituisesti kalvavaa huolta\".\n\nKanslianeuvoksen aikomuksena oli ollut tehdä tavanmukainen merkintänsä,\nmutta hän olikin unohtunut lukemaan päiväkirjaansa ja eläytynyt siinä\nuudelleen näiden tuskan ja epätoivon täyttämien vuorokausien huhuihin\nja turmansanomiin. Hänen viimeinen muistiinpanonsa kuului:\n\n\"_Tiistaina, maaliskuun 12. päivänä 1940 klo 19. Sodan 103. päivä_\nvalkeni hiljaisesti tuiskuavana, harmaana, heikon idänpuoleisen tuulen\ntuntuessa. Pakkasta oli viitisen astetta. Ilmapuntari oli laskenut\nyön aikana kovasti ja olla jököttää nyt matalalla, kansamme mielialan\nvertauskuvana. En usko sen kuitenkaan pysyvän siellä kovin kauan,\nsillä tottakai ryssän on saatava siedettävät lentoilmat. Niinhän\nmaailmanjärjestys näyttää nykyään vaativan. Huhutaan valtuuskuntamme\nolleen pakotettu suostumaan raskaisiin ehtoihin, mm. Viipurin\nluovuttamiseen. Vaikka en uskokaan sitä, saattaa tästä päivästä,\njolloin ehdoista saataneen virallinen tieto, silti tulla Suomen\nhistorian pimeä päivä. Katkeruus kalvaa sydäntä kipeästi. Elän --\njos elän -- tämän jälkeen vain nähdäkseni, saavatko Stalin ja hänen\nrikostoverinsa minkäänlaista rangaistusta piruudestaan. Tällä hetkellä\nen kyllä voi uskoa sitä, sillä ilmeisesti olevaisuudessa vallitsee ja\njohtaa voima eikä oikeus. Lontoon radiossa ilmoitettiin olevan muka\nsyytä luulla ryssän huomattavasti tinkineen alkuperäisistä ehdoistaan.\nPommisuojassa olimme klo 16:n maissa n. neljännestunnin. Se oli 83.\nhälytys Helsingissä. Neuvottelujen tulosta odotetaan tänä iltana. Olen\npessimisti. Tietysti ilmapuntari on lähtenyt nousemaan\".\n\nLuettuaan edellä olevan kanslianeuvos alkoi kirjoittaa:\n\n\"_Keskiviikkona, maaliskuun 13. päivänä 1940 klo 10._ Sodan 104. eli\n'rauhan' ensimmäinen päivä valkeni -12 asteen pakkasella kirkkaana\nja lentokelpoisena, ilmapuntarin tehdessä nousua. Ulkomaiden\nradiot ilmoittivat yöllä rauhan tulleen allekirjoitetuksi eilen;\ntäällä kotona ehdot tulivat klo 10:een mennessä tunnetuiksi. Tulee\nolemaan jännittävää nähdä, miksi hallituksemme ei ottanut vastaan\nliittoutuneiden apua, vaikka nämä tarjosivat sitä jo helmikuun 5. p.\nja heillä on ollut 50,000 armeija laivausvalmiina. Kaarlo selittää,\nettä se olisi tehnyt Suomesta Saksan ja liittoutuneiden välisen\ntaistelutantereen ja että tarjouksen vaikutus oli meille edullisin\npelkästään sellaisena, koska ryssä, joka oikeastaan vihaa Saksaa ja\npyrkii länsivaltain liittoon, ei halunnut vastaansa liittoutuneiden\nrintamaa ja kiiruhti siksi tekemään rauhan. Tätä kirjoittaessani\npitäisi aselevon alkaa. Eduskunta tietenkin vahvistaa ehdot. Olen\nniin masentunut, etten enää halua pilata päiväkirjaani merkinnöillä\nkansamme onnettomuuksista. Vääryyden ja väkivallan riemuvoitto on niin\ninhoittava, että olemassaolo ellottaa. Katkerimmat tunteeni kohdistuvat\nRuotsia vastaan. Sanoutuen irti kaikesta uskosta oikeuden voittoon\nja myöntäen, että vääryys, voima ja väkivalta ovat olevaisuuden\nylimmät mahdit, vedän Suomen itsenäisyystilin alle täten paksun\nmustan viivan. Näinkö siis sammuivat elämäni tähdet? Ei, ei, ei! Suo,\narmollinen Jumala, minulle anteeksi edellä kirjoittamani synnilliset\nsanat, jotka kyllä ilmaisevat katkeruuteni ja tuskani syvyyttä,\nmutta eivät sittenkään sitä, mikä on pohjimmainen uskoni. Kiitän\nJumalaani valkoisista risteistä, kiitän käsittämättömästä johdosta ja\nansaitsemattomasta armosta, ihmeestä, joka on pelastanut meidät! Suomi\non kerran vielä nouseva siitä alennuksesta, johon se nyt on syösty.\nTämä on uskoni, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Amen!\"\n\n\n5\n\nTuomari Vuori oli joutunut ottamaan osaa erääseen neuvotteluun, joka\nkoski uuden suurliikkeen perustamista. Hän ei ollut itse puuhassa\naloitteentekijä, sillä hänen uusi asemansa ikäänkuin koko sodanaikaisen\ntalouden ylivalvojana vaati häntä pysymään erillään kaikesta\ntuollaisesta. Siksi, että luotettiin hänen lahjomattomuuteensa ja\nnuhteettomuuteensa, hänet oli tuohon asemaan valittu. Mutta kun häntä\noli erikoisesti pyydetty tulemaan saapuville, hän oli tullut, sillä\nsaattoi olla hyvä päästä puuhasta jo alusta alkaen selville. Eihän se\nvelvoittanut mihinkään.\n\nHotelli oli kuhisten täynnä liikemiehiä, joista monet olivat\ntoimittaneet perheensä turvaan maaseudulle ja itse muuttaneet\nhotelliin, vapautuakseen kaikista kotoisista ruokapuuhista.\nSuuressa joukossa sitäpaitsi eivät huolet tulevaisuudesta päässeet\nkalvamaan niin esteettömästi kuin olisivat tehneet kodin hiljaisessa\nyksinäisyydessä. Hotellissa oli helppo unohtaa kaikki ja mennä\nvirran mukana, jolle iloluontoiset ja toivorikkaat yksilöt osasivat\nantaa vauhtia. Täällä ei ollut kukaan välittänyt laskeutua kolkkoon\npommisuojaan, vaikka sireeni olisi kiljunut miten, ja täällä oli\nsaattanut ja saattoi mukavassa seurassa upottaa ainakin osan huolistaan\nviskigrogiin, joka lauhasti huumasi ja rauhoitti keskushermostoa.\nKaikki olivat jo entuudesta ystäviä ja veljiä, valmiita yksimielisesti\nkannattamaan liikemieskunnan yhteisiä etuja. Katsellessaan ja\ntervehtiessään heitä tuomari Vuori ajatteli, että tuo joukko oli\noikeutetusti tietoinen ja ylpeä merkityksestään, sillä sen jäsenissä\noli paljon yritteliäisyyteen kannustavaa liikemiehen-mielikuvitusta,\nromanttista rohkeutta, hellittämätöntä tarmoa ja suurta ammattitaitoa.\nEikä tuomari Vuori tahtonut tehdä sen moraaliakaan epäilyksen\nalaiseksi. Siinä suhteessa se oli samalla tasolla kuin ihmiset yleensä,\njoiden keskuudesta ei tiettävästi yleensä löytynyt ensimmäisen kiven\nheittäjää.\n\nTultuaan kokoushuoneeseen tuomari Vuori tunsi yllättyneensä tavalla,\njoka ei miellyttänyt häntä. Hänelle oli kyllä nimetty osanottajia,\nmutta ei, kuten hän nyt huomasi, läheskään kaikkia. Ilmeisesti oli\nne, joihin tiedettiin hänen suhtautuvan arvostelevasti ja jäykästi,\njätetty mainitsematta, jotta ei olisi sillä edeltäpäin asetettu estettä\nhänen tulollensa. Mutta jouduttuaan näin pitkälle hänen oli mahdotonta\nperäytyä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän totesi puristavansa\nkäsiä, joita sydämessään piti likaisina, ja lausuvansa ystävällisiä,\nleikillisiä tervehdyksiä, jotka tulivat mistä lienevät tulleet hänen\nhampaidensa ulkopuolelta, mutta eivät sydämestä. Omituisinta oli,\nettä hän tunsi näiden ristiriitaisten mietteiden ohella ja niistä\nhuolimatta eräänlaista iloa sen johdosta, että saattoi puristaa näin\nsovinnollisesti, entisenä hyvänä veljenä, äskeisten vihamiestensä\nkättä. Tällainen henkilökohtainen tapaaminen, äänen kuuleminen,\nystävällisen hymyn näkeminen, leikkasi mielikuvitukselta siivet ja\ntoi nuo miehet saapuville sellaisina kuin he todellisuudessa olivat,\nilman vihamielisen kuvittelun heille varustamia paholaisensarvia.\nTuomari Vuori totesi taas uudemman kerran elämässään, ettei pitkällisen\nkaunan kantaminen ollut hänen luonteensa mukaista, vaan että hän\nnytkin -- ja vihdoinkin. Jumalalle kiitos! -- kuten niin monesti ennen\noli vapautunut vihan muodostamasta sieluntaakasta ja kohonnut kaiken\nmenneen yläpuolelle. Loppunut oli myös halu vetää ketään tilille siitä,\nmitä oli tapahtunut, ja sijan saanut -- ainakin tässä silmänräpäyksessä\n-- rauhallinen, pyyteetön lauhamielisyys, joka tyynnytti hermot ja\nkirkasti älyn kaiken sen varalle, mitä ehkä tulossa oli.\n\nNiinpä tuomari Vuori totesi eräänlaisella huumorin sekaisella\nhämmästyksellä joutuneensa istumaan entisen liikkeensä johtokunnan\npuheenjohtajan ja nykyisen johtajan seuraan. Vieläpä hän saattoi\nhuomata, vilkaistuaan heihin tutkivasta näin läheltä, että edellisen\n-- sen, jota hän itsetykönänsä enimmäkseen puhutteli Ketuksi, --\nkasvoilla väreili mitä inhimillisin ja ystävällisin hymy, ja että\njälkimmäisen -- Suden -- synkkä naama oli lientynyt niin makeaksi\nkuin sille suinkin oli mahdollista. Kettu puheli lauhasti inisevällä,\nvalittavalla äänellä, samalla kuin kuivaili silmälasejaan kuten aina\nteki ryhtyessään sanomaan jotakin, minkä tiesi olevan valhetta:\n\n-- Kovasti miellyttävää nähdä sinua, Vuori, pitkästä aikaa. Olet ollut\nvuosikausia kadoksissa kuin kala veden alla. Liikemaailma on kaivannut\nsinua... kokemustasi, tietojasi, älyäsi... Teet väärin -- rohkenen\nsanoa sen vanhempana miehenä ja vilpittömänä ystävänä -- talouselämää\nkohtaan, että entisen, pienen väärinkäsityksen vuoksi eristäydyt tällä\ntavalla. Kuten tiedät, olen suora mies enkä osaa teeskennellä. Älä siis\nota pahaksesi, jos sanon, että sinun on palattava entisiin piireihisi\nja ryhdyttävä positiiviseen työhön. Nykyisin suunnitellaan suuria\nasioita ja niiden toimeenpanossa tarvitaan tarmokkaita, älykkäitä\nmiehiä.\n\nHuomattuaan tuomari Vuoren aikovan sanoa tähän jotakin hän ehätti\nlisäämään:\n\n-- Niin -- niin -- niin! Sinullahan on toimi, tärkeä tehtävä,\ntiedän sen, vieläpä sellainen, joka on välttämätön sotataloutemme\npysyttämiseksi terveellä pohjalla. Eikähän ole puhettakaan, että\njättäisit sen... Ei, päinvastoin sinun on pidettävä se, sillä juuri\nsinä olet mies, jota siinä tarvitaan. Muutenhan se voisi joutua käsiin,\njoista toinen ei tietäisi, mitä toinen tekee. Mutta kun se nyt on joka\ntapauksessa jotakin kielteistä, jarruttavaa, estävää, sinun olisi\nmielestämme täydennettävä sitä positiivisella työllä, aktiivisella\nmukanaololla itsessään liike-elämässä, jolta pian, niin uskon,\nvaaditaan hyvin paljon, ehkä enemmän kuin koskaan ennen.\n\nHän rykäisi tapansa mukaan, vilkaisi ympärilleen ja nauraa kikahti\nmukavasti. Susi nyt puuttui römeästi puheeseen:\n\n-- Joo -- joo! Tässä kun etsittiin miestä, joka olisi samalla kertaa\nliike- ja lakimies, niin minä sanoin, että mitä helvettiä... Otetaan\ntuo Vuori tuosta, sillä hän jos kukaan on sopiva ja kykenevä.\n\nTämän imartelevan huomion kohde kuunteli huvittuneena ja jännittyneenä\nnäitä puheenvuoroja, jotka tulivat niin odottamattomalta taholta ja\njoiden takana oli varmasti tarkka suunnitelma. Hän oli äsken aikonut\nkeskeyttää keskustelun tarpeettomana, mikäli se koski häntä, sillä\nhän ei ollut herrojen käytettävissä, mutta ei tehnytkään sitä, vaan\npäästäkseen perille heidän aikomuksistaan päinvastoin rohkaisi heitä:\n\n-- Taitaa olla tekeillä suuria asioita?\n\nNiin oli. Näissä piireissä luotettiin tulevaisuuteen. Tarvittiin uusia\njärjestöjä, jotka kykenisivät joustavasti suhtautumaan ajankohdan\nvaatimuksiin. Maahan oli nyt sodan loputtua tuotettava niin kauan kuin\nsuurvaltain sota vielä salli kaikenlaista tavaraa niin paljon kuin\nsuinkin mahdollista. Niiden joukossa olivat etusijassa elintarpeet,\nteollisuuden raaka-aineet ja aseet. Petsamoon oli suunnattava valtava\nliikenneväylä, jotta päästäisiin ojentamaan kättä suoraan valtameren\nyli jenkeille, Suomen parhaimmille ystäville. Sikäläisillä suurilla\nasetehtailla ei ollut Suomessa minkäänlaisia yhteyksiä eikä edustajia.\nRuotsistakin aseiden tuonti tapahtui kokonaan sivu suomalaisten\npiirien. Tuossa kaikessa oli saatava aikaan korjaus, ja tämä tapahtui\nparhaiten siten, että perustettiin uusi liike, jonka nimenomainen\ntarkoitus oli mukautua sota-ajan välttämättömyyksiin ja joustavasti\nkäyttämällä niitä hyväkseen toimia isänmaan parhaaksi. Entiset\njärjestöt olivat liiaksi kangistuneita kaavoihinsa ja perinteihinsä\nkyetäkseen tyydyttämään nykyhetken vaatimuksia. Ne saattoivat olla ja\ntulivatkin olemaan uuden keskusliikkeen pääosakkaita ja rahoittajia\nja niiden edustajat tulivat muodostamaan sen hallintoneuvoston, mutta\nmuuta osuutta niille ei ollut varattu. Hallitus- ja sotilaspiirit,\njoilla oli nykyoloissa useimmissa asioissa ratkaiseva sananvalta,\nsuhtautuivat puuhaan myötätuntoisesti, jopa aktiivisesti. Lyhyesti:\ntekeillä oli tosiaankin suuria asioita, joiden toteuttamisessa\ntarvittiin tarmoa ja joustavuutta.\n\nTuomari Vuori hymyili. \"Suuria asioita\", \"joustavuutta\" -- ne\nolivat hänelle tuttuja sanoja. \"Suuret asiat\" saattoivat sisältää\ntaipaleittain hurjaa keinottelua, johon ryhdyttiin melkein paljain\nkäsin, sokeasti luottaen hyvään onneen, ja \"joustavuus\" oli se\nominaisuus, jota ennen muita tarvittiin tällaisen keinottelun\nhoitamiseen niin, ettei se ajautunut lain ja asetusten asettamiin\nraja-aitoihin ja käpertynyt niihin kuoliaaksi. Niin, \"hoitamiseen\",\nvieläpä \"joustavaan hoitamiseen\", joka oli kolmas tekijämiesten\nmielisana, sisältyi hyvin paljon sekä tarmoa että taitoa, vieläpä\nsellaista taitoa, jonka otsakkeeksi varsin hyvin sopi \"viekkaus\".\n\n-- Joko järjestelyt ovat kehittyneet pitkälle?\n\nTuomari Vuoren ilme hänen kysyessään näin oli passiivinen, kylmä,\nvälinpitämätön. Kettu kiiruhti vastaamaan:\n\n-- Kaikki on oikeastaan selvää. Väliaikainen hallintoneuvosto ja\njohtokunta on valittu, onpa neuvoteltu johtajastakin.\n\n-- Onko liian varhaista ilmoittaa, kuka tulee niin tärkeälle paikalle?\n\n-- Ei suinkaan, Kettu vastasi, sillä sinunhan on välttämättä saatava\ntietää se. Uuden suuryrityksen johtajaksi on kutsuttu eräs vanha\nystäväsi ja työtoverisi -- sama, jonka vieressä nyt istut.\n\nTuomari Vuori ei voinut olla säpsähtämättä, mutta pääsi jo siinä\nsilmänräpäyksessä itsensä herraksi ja toivoi, etteivät hänen\npuhuttelijansa olisi huomanneet mitään. Hän kumarsi hiukan Sudelle...\nOnneksi olkoon!\n\n-- Kiitos!\n\nSusi piti kättään valmiina siltä varalta, että Vuori oikein kädestä...\nMutta kun tämä ei tehnyt merkkiä sinnepäin, hänkin hillitsi hermonsa ja\npuhui tärkeästi ja römeästi:\n\n-- Niin, minun täytyi suostua, kun en saanut pahaakaan rauhaa.\nIkäänkuin maailma olisi yhden miehen varassa. Sanoin jo silloin, että\nottakaa Vuori, jolla ei ole ollut ansioidensa tasoista hommaa siitä\nasti, kun valitettavan väärinkäsityksen vuoksi joutui lähtemään pois\nliikkeestään. Mutta sehän on ollutta ja mennyttä. Asetin kuitenkin\nerään ehdon.\n\nHän kohotti päätänsä komeaan, itsetietoiseen tapaansa, veti sikarin\nkiivaaseen paloon ja jatkoi:\n\n-- Nykyään tulee kaikenlaisia asetuksia ja määräyksiä ihan satamalla,\nniin paljon, että niistä on liikemiehillä kova kiusa. Kun arvelen\nniiden näistä puolin yhä lisääntyvän ja asiain joustavan hoidon\nvaikeutuvan, koska saattaa esiintyä paljon hankalia laillisuus- ja\ntulkintakysymyksiä, niin asetin tuloni ehdoksi, että liikkeeseen\notetaan heti alusta vakinainen lakimies, jonka puoleen saan kääntyä,\njos tahdon, kaikissa epäselvissä kysymyksissä.\n\nHän lopetti ja vilkaisi Vuoreen salaperäisesti. Kettu riensi\ntäydentämään hänen esitystään:\n\n-- Emme tarkoita tavallista pientä varatuomaria, joka liikkeissä\nhoitelee laillisuuspuolia ja ajaa asioita, vaan ensiluokkaista ei\nvain laki-, vaan myös liikemiestä, joka on kaikessa hiljaisuudessa,\nkenenkään siitä tietämättä, johtajan ja johtokunnan käytettävänä.\nKauan harkittuamme olemme nyt päättäneet tarjota tätä tointa sinulle,\nkoska tiedämme sinut tietojesi, taitosi ja kokemuksesi puolesta\nensiluokkaiseksi kyvyksi. Ja juuri siksi, ettei sinun tarvitsisi luopua\nnykyisestä toimestasi, jossa suoritat suurta, yleistärkeätä tehtävää,\nolemme päättäneet täyttää paikan kenenkään tietämättä siitä mitään.\nMitä arvelet?\n\nKun Vuori ei vastannut, vaan tuijotti eteensä sfinksimäisen\nitsepintaisesti, Kettu selitteli edelleen suopeasti ja vakuuttavasti:\n\n-- Ei tarvitse pelätä, että vaivaisimme sinua liiaksi. Vain\nkaikista tärkeimmissä tapauksissa. Palkkaa olimme ajatelleet siinä\nviitisentoistatuhatta kuukaudessa, mikä ei ole paljon, mutta sentään\njotakin lisänä tuloihisi. Mutta jos haluat mieluummin luopua nykyisestä\ntoimestasi ja liittyä kokonaan meihin, niin vielä parempi. Kernaasti\nkorvaamme sinulle menettämäsi palkan. Selvää on kuitenkin -- älä käsitä\nminua väärin --, että liikkeellä voisi olla etua myös siitä, että\ntyöskentelet edelleen tuossa suuressa virastossa.\n\nVuori ei ollut uskoa korviaan. Näin alastomasti ja röyhkeästi häntä\nsiis koetettiin lahjoa. Uskallettiin tehdä vasten kasvoja tarjous,\njonka vastaanottamisella hän tosiasiassa sitoutuisi uuden yhtymän\nkätyriksi omassa virastossaan ja olisi velvollinen toimimaan niin,\nettä sen anomukset ja esitykset luistaisivat siellä kuin rasvattuina.\nVaikka tätä ei sanottukaan sen selvemmin kuin mitä Ketun viimeiseksi\nlausuma avomielinen huomautus sisälsi, niin koko suunnitelman ponsi\noli kuitenkin se, että hänen toivottiin ja uskottiin suuren palkkansa\npainosta toimivan juuri niin. Laskelmoitiin rahan kyllä tekevän\nvaikutuksensa.\n\nVeri kohisi Vuoren suonissa, mutta hän onnistui hillitsemään itsensä ja\nsanoi rauhallisesti:\n\n-- Tämä on siksi tärkeä asia, ettei sitä sovi ratkaista näin\nensimmäiseltä kuulemalta. Kai sitä saa harkita ja antaa vastauksensa\nmyöhemmin?\n\n-- Tietysti, tietysti! vakuutti Susi. -- Veli on hyvä ja tuumii\ntarjoustamme, sillä aikaa on riittävästi. Ilmoitat sitten vaikka\nminulle. Mutta toivottavasti ratkaisusi tulee olemaan myönteinen, sillä\ntarkemmin ajatellen huomaat kyllä, mikä on oma etusi.\n\nVuori sanoi viileät jäähyväiset ja lähti. Hän kulki kuin unessa, sillä\nSuden viimeinen huomautus sisälsi vihjeen, jota ei voinut käsittää\nväärin. Nuo miehet olivat varmasti saaneet käsiinsä aseen, jota\ntulisivat käyttämään häntä vastaan, mikäli hän ei suostuisi heidän\ntuumiinsa. Saadakseen varmuuden hän meni suoraan siihen pankkiin, johon\noli suhteissa, ja pyysi tavata johtajaa.\n\nJoutuessaan pois paikastaan hänellä oli ollut pankista verraten suuri\nluotto. Kun tulot olivat eron jälkeen aluksi supistuneet melkein\nolemattomiin, hänellä oli ollut vaikeuksia tuon luoton hoitamisessa.\nPankin itsensä suopealla myötävaikutuksella se oli kuitenkin onnistunut\nniin, ettei ollut jäljellä enää kuin yksi velka, mutta tosin niin\nsuuri, ettei hän kykenisi sitä aivan heti maksamaan. Edellisen\nvuoden korkoja oli vielä rästissä. Sellainen asianajo, jota hän oli\nharjoittanut, ei ollut erikoisemman tuottavaa. Hän oli liian tarkka\nsiihen nähden, minkälaisiin juttuihin puuttui. Se ei kannattanut. Olisi\npitänyt ummistaa toinen silmä, ettei olisi nähnyt, mitä nenänvarren\ntoisella puolella tapahtui.\n\nHänet saatettiin johtajan huoneeseen ja otettiin ystävällisesti\nvastaan. Tosin vastaanotosta puuttui se leveän tervetulon sävy, joka\noli ollut sille ominaista hänen ollessaan suurliikkeen johtaja, mutta\nse persoonallinen ystävyys, joka oli vanhastaan vallinnut hänen ja\njohtajan välillä, oli siinä vähentämättömänä jäljellä. Ennenkuin Vuori\nehti ryhtyä asiaansa, pankinjohtaja ojensi kätensä ja sanoi:\n\n-- Onnittelen, veli, onnittelen!\n\nNähtyään sitten Vuoren ällistyneestä ilmeestä, ettei tämä ollut mukana\nkärryissä, hän selitti iloisesti:\n\n-- Jassoo... Eivätkö ne ole vielä ilmoittaneet sinulle... Minun\npiti itseni soittaa ja kysyä suostumustasi koko juttuun, mutta kun\nen tavannut sinua heti, niin se jäi. Näet entisen liikkeesi taholta\nilmoitettiin päätetyn yllättää sinut maksamalla tuo sinun viimeinen\nlainasi. Sanoin kyllä, ettei se voi käydä päinsä ilman suostumustasi,\nmutta kun he vakuuttivat tekevänsä sen täysin ystävällisessä\ntarkoituksessa ja senkin vuoksi, että pitivät itseään osallisina siihen\nasiaan, josta lainasi lähinnä oli aiheutunut, ja nimenomaan pyysivät,\nettei sinulle ilmoitettaisi mitään, koska tahtoivat kuten sanottu\nyllättää sinut, niin annoin asian tapahtua. Eihän näet ole mahdollista,\nettä entinen liikkeesi puuhaisi sinua vastaan minkäänlaisia ikävyyksiä.\nHenkilökohtaisesti minusta tuntui mieluiselta olla vapauttamassa sinua,\nvanhaa veljeä, tuosta taakastasi, jota olet raahannut niin monta\nvaikeata vuotta. Tunnethan sitäpaitsi säännön: pankki tarvitsee rahansa.\n\nHän nauroi ja tiedusteli, oliko asiasta ehkä sittenkin koitunut\nVuorelle ikävyyksiä.\n\n-- Ei. Kuulen siitä vasta nyt ensimmäisen kerran. Aavistin kuitenkin\njotakin ja tulin toteamaan, oliko aavistukseni oikea. Nythän sen\ntiedän. Itse asiaan en tahdo sanoa muuta kuin että menettelit väärin,\njoskin hyvässä tarkoituksessa, ja saat olla valmis, jos käy kuten\nuumoilen, myöntämään minulle tuon lainan uudelleen. Omituista muuten,\nettä entinen liikkeeni olisi nyt, näin monen vuoden päästä, herännyt\nhuomaamaan olevansa velvollinen maksamaan minun yksityisiä velkojani.\nSiihen sillä ei ole laillista oikeutta oman varainkäyttönsäkään\nkannalta. Enkä liioin minä voi ottaa sellaista lahjaa vastaan. Se\nsitoo minua epämiellyttävällä tavalla. Oletko varma, että liikkeeni\non todellakin tehnyt tuollaisen päätöksen? Kuka oli täällä asiaa\njärjestämässä?\n\n-- Kuka? Johtokunnan puheenjohtaja, itse rehellisyys. Mitä oikeastaan\najat takaa? Menettelin todellakin parhaassa tarkoituksessa ja täysin\nlaillisesti, sillä velkakirjasi on asetettu haltijalle. Et voi moittia\npankkia siitä, jos se -- anteeksi -- näin epävarmassa tapauksessa\nkäytti tilaisuutta hyväkseen, kun tarjottiin täysi arvo korkoineen.\n\n-- En moiti, mutta jos käy, kuten pelkään, tulet huomaamaan joutuneesi\nottamaan osaa vehkeilyyn, jota et hyväksy. Siitä voimme kuitenkin puhua\naikanaan. Nyt olen saanut tiedon, jota tarvitsin voidakseni harkita\nasemaani kaikessa laajuudessaan. Ei liikkeeni sitä lainaa maksanut,\nsiitä olen varma, vaan Kettu ja Susi.\n\n-- Mitä varten he sen olisivat tehneet?\n\n-- Kerron siitä joskus toiste. Nyt täytyy mennä. Jos he vielä saapuvat\ntänne asioitsemaan minun hyväkseni, niin soita.\n\n-- Selvä.\n\nMennessään tuomari Vuori hymähteli. \"He ovat maksaneet velkani ja\ntarjoavat satakahdeksankymmentätuhatta vuodessa vain siitä hyvästä,\nettä valvoisin heidän paperiensa kulkua. Velkakirja heillä on\ntakataskussa siltä varalta, etten suostuisi tai ryhtyisin myöhemmin\noikuttelemaan. Taidan olla tärkeämpi mies kuin olen kuvitellutkaan. En\nolisi uskonut joutuvani taisteluun heitä vastaan vielä kerran\".\n\n\n6\n\n    Täällä jossakin helmik. 29 p. 1940.\n\n    Rakkaat Habacuc ja Habacucina!\n\n    Huomasin tänä aamuna ihmeekseni, että allakassa oli helmikuun\n    tilillä 29 päivää ja että siis tämä cammottava ajastaika on\n    kaiken päällisexi carkausvuosi. Vaicka se onkin oikeastaan vain\n    vanhoille piikasille osoitettu cohteliaisuus eikä siis cuulu\n    vielä minulle, joka olen vastikään astunut nuoruuden keväimeen\n    (tämä olee runollista), päätin puolestani viettää sitä sysäämällä\n    teitillen yhteisen ikioman breivin. Kerrottuani aikeestani arv.\n    lottasisarilleni ja vaadittuani heitä lopettamaan iankaikkisen\n    lörpöttelynsä sixi hetkexi, minkä tätä kirjoitan, he sanoivat:\n    \"hellanletta!\" ja vaikenivat cunnioittavaisesti.\n\n    Minulla on kiva homma nykyään -- joudun näet tekemään silloin\n    tällöin pieniä reissuja. Taisin lähettää teille posticortin\n    eräästä pienestä maaseutukaupungista, jossa joskus joudun\n    käymään. Meitä on aina caxi lottaa näillä matkoilla, jotka\n    suoritamme yöllä, mikäli vain mahdollista, ellei muuten, niin\n    veturin päällä. En ollut onneksi silloin tuossa caupungissa,\n    kun sitä bommitettiin. Tulin sinne vasta seuraavana päivänä\n    ja saatoin todeta, että jäljellä oli vain savuavia raunioita.\n    Olivat ne paganat tehneet bahaa jälkeä. Aica jännää tämä nykyinen\n    comennuxeni, sillä se tuo hiukan vaihtelua jocapäiväiseen\n    bommituxeen ja kellareissa istuximiseen; onpa sillä vähän\n    seickailun makuakin. Asemilla on cova touhu -- sotilaita ja aina\n    vain sotilaita. Kivääriniecka-sotapoliisit tutkivat tarckaan\n    paperit ja ovat ylen mahtavia. Junissa on niin heicko valaistus,\n    että juuri ja juuri eroittaa toisen hämäränä cummituxena.\n    Toisissa junissa on vain kynttilävalaistus. Ahdasta on ja\n    unisia sissejä, jotka nuckuvat vaicka cuinka pienessä tilassa\n    ja minkälaisessa asennossa. Junat seisovat caikilla asemilla\n    ylimääräisiä tunteja ja joutuvat pysähtymään asemien välillä\n    ilmahälytyksen takia. Vielä ei minun matkustaessani ole junaa\n    ahdistettu, vaicka ne sitä cuulemma mielellään täällä päin\n    tekevät. Mutta minähän matkustankin pääasiassa yöllä ja silloin\n    on pimeää. Huomenna minun on taas lähdettävä vaaralliselle\n    alueelle, mutta sillehän ei voi mitään.\n\n    Meidät on kaikki rocotettu isoaroccoa vastaan. Kun minun piti\n    mennä rocotettavaxi ja istuin jo leikkaussalin eteisessä\n    odottamassa vuoroani, niin eivätkö alkaneetkin pämppätorvet\n    möykyä! Liukkaasti laskeuduin tilapäiseen pommisuojaan, jossa\n    sitten huvittelehdin kuvittelemalla, miltä kansamme näyttää,\n    kun se näin yximielisesti istuu kellareissa. Täristen kauhusta\n    nousin sitten \"sähkötuoliin\" ja sain käsivarteeni piston,\n    joka tuntui lähinnä kirpun puremalta. \"Haavoituttuani\" täten\n    menin \"joukkosidontapaikalle\" (sota-aika vaatii ajankohtaista\n    kielenkäyttöä) ja niin olin taas kunnossa. Olen parantunut noista\n    pistoista jo aikoja sitten.\n\n    Terveisiä Laurilta, jonka äsken tapasin. Nukuimme juuri\n    niin vanhurskasta yötä cuin tämän ikäisiltä lotilta sopii\n    pyytää -- kello oli siinä neljän maissa ja olimme ensimmäisen\n    kerran kääntäneet kylkeä --, kun ovelle yhtäkkiä koputettiin.\n    Selvittyämme hämmästyksestä ja siitä pelosta, että koputtaja\n    ehkä oli tshekan asiamies, menin avaamaan. Edessäni seisoi niin\n    huurteinen lumiucco, etten ole sellaista ennen nähnyt -- Lauri,\n    tuo tunkeilevainen luutnantti, jonka tekin tunnette. Huolimatta\n    vilustumisen vaarasta, jonka hän minulle aiheutti, hän caappasi\n    minut syliinsä välittämättä toisten lottien hyytyneestä cauhusta.\n    Saatuani palautetuksi hänet säädyllisyyden rajoihin hän selitti\n    juosseensa ja kävelleensä lohkoltansa halki yön nelisenkymmentä\n    kilometriä vain siinä toivossa, että saisi nähdä minut. Ryhdyimme\n    puuhiin ja lääkitsimme häntä kaikella sillä hyvällä, mitä meillä\n    sattui olemaan. Klo puoli 6 hänen jo täytyi lähteä. Voitte,\n    arvoisat vanhempani, kuvitella tämän yöllisen kohtauxen ja eron\n    kieltämättömän haikeuden.\n\n    Olen kirjoittanut pienen tervehdyxen myös Cancellariukselle\n    ja veljelleni Caleville, sillä on tuntunut siltä kuin minun\n    pitäisi sanoa teille jäähyväiset. Syynä on se, että oloni siinä\n    kanttiinissa ja paikassa, johon huomenna lähden, on vaarallista.\n    Älcää silti huolehtiko, rakkaat isä ja äiti, sillä enhän minä ole\n    sen arvokkaampi säästymään kuin ne sadat tuhannet pojat, jotka\n    joka hetki cazovat cuolemaa silmästä silmään. Olen vain Suomen\n    tyttö, joka vihaan ryssää vereen ja henkeen asti, encä sure\n    izeäni, kävi minun miten tahansa.\n\n    Toimitan tämän kirjeen menemään siinä hartaassa toivossa, että\n    kenttäposti vielä kykenisi lähettämään sen perille. Täällä näet\n    vallitsee, kuten varmaan tiedättekin, vakavampi taistelun jyly\n    kuin ehkä milloinkaan.\n\n    Muistakaa joskus omaa\n\n                                                 Kerttuanne.\n\n-- Monesko päivä nyt on?\n\nTuomari Vuoren ääni oli tukahtunut, soinnuton. Helena-rouva kuiskasi:\n\n-- Nyt on sunnuntai, maaliskuun seitsemästoista päivä...\n\n-- Eikä Kertusta ole kuulunut mitään.\n\nHe totesivat tämän väristen. Elämä tuntui heidän kohdaltaan loppuneen,\njäätyneen. Sydämessä vallitsi sama kahdenkymmenen asteen pakkanen kuin\ntänään ulkona, sama kova, kylmä tuuli, sama murtumaton talven valta.\n\n-- Älkäämme vielä heittäkö kaikkea toivoa. Helena-rouva kuului\nkuiskaavan näin, mutta hänen äänensä oli masentunut, epätoivoinen.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\n1\n\nAliinan talvi kului siinä omituisessa mielentilassa, joka kuuluu\nodottaville ja jossa unelma sisältyy päivään ja tulevaisuus on osa\nnykyisyydestä. Huuruiset pakkaset tulivat ja menivät, muistoinaan\njäätävä kylmyys, kirahteleva lumi ja punaisena loimuava iltapäivä.\nYöt tulivat ja menivät yksinäisessä vuoteessa, tuoden aina mieleen\nsen salaisen, sanomattoman suuren onnen, jonka ne olivat nähneet,\nmutta josta ne eivät kertoneet kellekään. Muistellessaan sitä ja\nRiston viimeistä käyntiä kotona -- tuota lyhyttä lomaa, joka toi hänet\nyllättämällä ja jo samalla vei hänet pois --, Aliina ymmärsi täydelleen\nonnen rajat. Kuinka äkkiä se saattoikaan luhistua korkeimmasta\nasteestaan siihen tasoon, jossa se ei ole enää elävään elämään\nkuuluvaa, vaan haave-oloa menneessä, surunkajoisessa maailmassa.\n\nSinä maaliskuun päivänä, jolloin Aliina vavisten odotuksen\njännityksestä ja unelmoidun jälleennäkemisen riemusta vartoi Riston\ntuloa, mutta saikin sensijaan sanoman, että Risto oli kaatunut\nViipurinlahden jäällä, sodan viimeisessä taistelussa, jonakin sen\naivan viimeisenä minuuttina, hän oli luullut elämänsä sammuvan siihen\npaikkaan. Yhä uudelleen hän muisteli tuota päivää ja luetteli hetki\nhetkeltä, mitä oli tehnyt ja ajatellut, kuin olisi syyttänyt itseään\njostakin rikoksesta ja tutkinut tekojaan, millä tavalla niistä ilmeni\nsyyllisyyttä. \"Mitä olen tehnyt, että minua näin hirveästi rangaistaan?\"\n\nTuo kysymys oli tullut itsestään. Hän oli heti ymmärtänyt sen\naiheettomuuden, vieläpä synnillisyyden, mutta minkä sille voi,\nettä ihminen ihan tietämättään kysyy sillä tavalla, syyttää\nJumalaa vääryydenteosta, uhmailee voimia, jotka kuitenkin tietää\nylivoimaisiksi. Se kai kuuluu sen taistelun luonteeseen, joka ihmisen\non käytävä silloin, kun ukonvaaja äkkiä osuu häneen. Uhman aallon\njälkeen tulee tyynempää ja sieluun hiipii alistuminen, tuo kummallinen\ntyytyminen, joka herkentää murheen niin, että se ihmeellisesti\nikäänkuin ravitsee kipeätä sydäntä.\n\nTuontuostakin Aliina oli katsonut kauas tielle, siihen mutkaan, josta\nlinja-autossa saapuneet, mikäli aikoivat Aholaan ja sen takana olevaan\nkylään, ensimmäisen kerran tulivat näkyviin. Siitä alkaen, kun radio\noli ilmoittanut rauhansanoman, hän oli melkein pois siirtymättä\nseisonut ikkunan ääressä ja tuijottanut tielle. Mutta Ristoa vain ei\nollut näkynyt tulevaksi. Vielä sittenkin, kun illan hämy oli alkanut\nverhota tietä, hän oli katsonut sinne niin hartaasti, että silmiä oli\nkarvastellut.\n\nSitten hänelle oli tullut pelko, että jospa Ristolle oli sattunut\njotakin. Hän oli hätäännyksissään soittanut rovastille, että\nonko mitään ilmoitettu Ristosta, kun tämä ei ole tullut, vaikka\nmonet kuuluivat jo palanneen? Mutta ei ollut ilmoitettu. Rovasti\noli lohdutellut, luvannut soittaa heti, kun sai kuulla Ristosta,\nja kehoittanut rauhallisuuteen. \"Tämä on, hyvä lapsi, sellainen\nelämänkohta, ettei auta muu kuin alistuminen kaikkeen, siihenkin, joka\ntuntuu kovimmalta, vaikeimmalta. Rukoile itsellesi voimia siihen!\"\nRovasti oli Aliinan ja Riston rippi-isä ja oli sanonut muistavansa\nheitä molempia rukouksissaan. Se oli tuntunut Aliinasta hyvältä. Oli\nkuin olisi ollut toinen isä, sellainen, jolla oli suurempi hengenvoima\nkuin omalla isällä.\n\nEräänä iltapäivänä sitten, kun linja-auton ääni oli ilmoittanut sen\nsaapuneen, tien mutkaan oli ilmestynyt mies, jota Aliina ensimmäisessä\nsäpsähdyksessään oli pitänyt Ristona, mutta jonka olikin liikkeistä\nja ryhdistä pian huomannut Lehtelän Matiksi. Tämä kun oli kuulunut\nsamaan komppaniaan kuin Risto hän saattoi tietää Ristosta enemmän kuin\nmuut sodasta palanneet. Siksi Aliina oli sydän kiivaasti sykkien ja\npolvet lamauttavasta pelosta horjuen kiiruhtanut pihalle huutamaan\nMatille, jotta tulla toki sisään kertomaan kuulumisia. Mutta Matti\noli jo pihalla tulossa, joten ei tarvinnut muuta kuin mennä edellä\nsisään. Kamariin Aliina oli mennyt ja jättänyt oven jäljessään auki,\njotta Matti olisi siitä ymmärtänyt tulla perässä, sillä Aliina tahtoi\npuhutella Mattia kahdenkesken saadakseen muiden häiritsemättä tarkan\ntiedon kaikesta.\n\nMatti oli ojentanut kätensä ja sanonut hiljaa \"terveisiä sodasta\".\nSitten hän oli Aliinan kehoituksesta istuutunut ovensuutuolille ja\nalkanut hämillään kaivella taskustaan savukerasiaa. Saatuaan savukkeen\npalamaan hän oli avannut uunin suupellit ja karistanut tuhkan\nuuniin. Välillä hän oli tuontuostakin vilkaissut Aliinaan, joka oli\nistunut sanattomana, uskaltamatta kysyä mitään. Hiljainen, vilustava\nhermotärinä oli tuntunut varsinkin käsissä. Matinkin olo oli selvästi\nollut vaikeaa, sillä hän oli muutaman kerran rykäissyt kuin puhuakseen,\nmutta vaiennut kuitenkin ja ähkäissyt ahdistuneesti. Lopuksi hän oli\nsaanut virkkaneeksi:\n\n-- Niin, tuota, Ristoltahan minulla on terveisiä.\n\nSe oli murtanut padon. Aliina oli sanonut hiljaa ja alistuneesti:\n\n-- Arvaan terveisesi. Kerro kaikki.\n\nMatti oli kertonut -- miehekkääseen, järeään tapaansa... Hirmupakkanen\noli tehnyt sen, että miehet, Ristokin, olivat olleet jäykkiä\nkuin kangella käänneltävät tukit. Vihollinen oli painostanut...\nVastustaminen oli käynyt vaikeaksi, sillä voimat olivat alkaneet\nloppua, koska ei ollut ollut vuorokausiin tietoa levähdyksestä. Mutta\nhampaita sille silti oli näytetty ja sen hyökkäys vielä viimeinen\nkerta torjuttu. Mutta juuri kun oli odotettu kiihkeästi sotatoimien\ntaukoamista ja aselevon alkamista, oli tullut ammus ja räjähtänyt\nRiston vieressä. Muitakin siinä oli kaatunut. Matti oli ollut hiukan\nsyrjempänä ja pelastunut. Hän ei ollut lähtenyt kotiin ennenkuin oli\nsaanut Riston mukaansa. Hänet hän oli jättänyt kirkolle sankarihautaan.\nEttä saisiko vielä Ristoa nähdä? Tiettävästi sai, mutta emäntä tekisi\nviisaimmin, jos ei ajattelisi sitä. Kranaatti näet repi Riston pahoin,\nihan riekaleiksi. Ei häntä voi tuntea. Särkyy vain mielessä oleva\nvanha, kaunis kuva. Hän oli koonnut Riston maalliset jäännökset\nja saattanut ne turvaan. Vei aikansa ennenkuin päästiin lähtemään\nkotiin -- ennenkuin Matti itse lomautettiin ja saatiin arkku. Näistä\noli väliin puutetta, kun kaatuneita oli paljon. Tässä oli Riston\nselkäreppu, joka oli säilynyt siksi eheänä, että Matti oli saanut\nkurotuksi sen kuvalleen, ja siinä vainajan kapineita.\n\nAluna kaiveli reppua ja koetti katsoa, mutta kyyneleet sumensivat\nsilmät niin, ettei hän juuri paljoa nähnyt. Tuossa oli hänen, Aliinan,\nkirjeitä, ja tuossa paperi, johon Risto oli aloittanut hänelle\nkirjettä. \"Rakas Aliina\"... Risto oli, Matti siinä edelleen kerroskeli,\nviimeisessä levähdyspaikassa koettanut kirjoittaa, mutta huonoahan\nse oli ollut, kun kädet olivat kohmettuneet. Tulta ei ollut sillä\nkohdalla saanut pitää, se kun olisi voinut olla merkkinä viholliselle.\nEi siitä ollut tullut mitään. Risto oli pistänyt paperin ja kynän pois\nja sanonut Matille, että \"vie sinä, jos minun tieni loppuu, Aliinalle\nterveiseni\". Paperin kulma oli verinen. Repussa ollut Aliinan antama\nUusi Testamentti oli myös verinen. Veri oli kuivanut siihen niin,\nettei sitä saanut auki. Kaikissa vaatteissa ja esineissä, joita Aliina\nrepusta löysi, oli veritahroja.\n\nSitten Matti nousi. \"Pitäisi tästä jo lähteä äiti-vanhalle\nnäyttäytymään. Odottelee tietenkin minua. Aliina ei surisi liiaksi.\nSellaista miestä kuin Ristoa ajatellessa ja muistaessa mieli valkenee\".\n\n\"Hyvästi, Matti, ja kiitos!\" He sinuttelivat nyt huomaamattaan toisiaan\nkuten olivat aina tehneet, lapsuudenystäviä kun olivat. \"Ei tullut\ntässä edes kahvia hommatuksi!\" Aliina jo pahoitteli. \"Ehditäänpä\ntuota vielä. Miten se on -- tuli mieleeni\" -- Matti viivytteli --\n\"tarvittaisiinko Riston sijaan työmiestä? On tämä Ahola niin sopiva\npaikka kulkea meiltä pitäen työssä...\" -- \"Tietenkin tarvitaan!\" Aliina\nvilkastui vastaamaan; \"pian on ryhdyttävä touontekoon ja Riston isä on\njo vanha. Tulet heti, kun olet levännyt -- älä lupaudu muille!\"\n\nHetken kuluttua Matin lähdöstä ovi narahti ja vanha Risto ilmestyi\nempien kynnykselle. Hän ei yrittänytkään istua, vaan seisattui\nkeskelle lattiaa ja katsoi kysyvästi Aliinaa, joka itki pää pöydän\nja käsivarsien nojassa. Katsottuaan sitten tulijaa Aliina totesi\nvanhuksen koko olemuksessa tapahtuneen suuren muutoksen. Vielä\nmuutamia päiviä sitten, jolloin Riston tuloa pidettiin selvänä asiana\neikä osattu aavistaakaan, että kuolema tempaisi hänet omakseen juuri\nrauhan oven avautuessa, vanha Risto oli ollut reipas sekä ryhdiltään\nettä ilmeeltään ja puuhiltaan. Nyt hän oli niin luhistunut, etteivät\npolvet eikä selkä enää jaksaneet suoristua. Hänen kätensä tutisivat\nhöltyneiden hermojen nykiminä ja suu oli jäänyt avuttomasti auki.\nOmituisesti hätääntyneellä, varoittavalla äänellä hän sanoi Aliinalle:\n\n-- Älä itke noin! Ajattele lastasi. Se voisi vahingoittua siitä. Syntyä\nliian aikaiseen.\n\nAliina katsoi häneen kummastellen. Tuo oli outoa huolenpitoa vanhan\nRiston puolelta.\n\n-- Taisitte jo kuulla Riston kaatuneen?\n\nAliina katsoi odottavasti ukkoon. Tämä vastasi avuttomasti:\n\n-- Kuulin Matilta tuossa pihalla. Mutta ei kaikki ole silti mennyttä.\nJäihän Ristolta lapsi. Se on tietenkin poika, Aholan uusi nuori isäntä.\nPian se nähdään. Säästä itseäsi, ettei sille vain mitään tapahtuisi.\n\nHän kääntyi ja poistui. Aliina katsoi ikkunasta, kuinka ukko meni pihan\npoikki kumaraisena, huolestuneen näköisenä, laahustavin askelin. Vaikka\nhämärsi jo, ei ukon tupaan ilmestynyt valoa.\n\n\n2\n\nVanha Risto ei tarvinnut eikä tahtonutkaan tällä hetkellä valoa\nympärilleen, sillä ne aatokset ja tunnelmat, jotka nyt myllersivät\nhänen sielussaan, viihtyivät parhaiten hämyssä. Tietenkin hänen oli\nollut pakko ottaa huomioon, että Risto voisi kaatua, mutta kun tuo\najatus oli ollut hänelle äärimmäisen tuskallinen, hän oli torjunut sen\nheti kuin vihatun vieraan. Miksi juuri Ristolle kävisi niin? Muita\narvattavasti kaatuisi paljonkin, mutta kai Risto sentään säästyisi.\nHän tarvitsi poikaansa sitä salaista, suurta suunnitelmaa varten, jota\noli hautonut siitä alkaen, kun Risto oli nainut Aliinan. Silloin hän\noli jostakin selittämättömästä syystä alkanut uskoa, että Penttilän\ntila oli sallittu joutuvaksi Aholan hallintaan. Niin täytyi tapahtua,\nsillä muutenhan jäisi kostamatta vääryys, joka Aholan vaarin mielestä\noli kerran nuoruudessa hänelle tehty. Mikä vääryys? Jos joku olisi\nkysynyt häneltä sitä, hänen olisi ollut vaikeata, niin, mahdotonta,\nantaa tarkempaa selitystä. Ja kuitenkin hänestä tuntui kuin olisi\nsilloin, kun hän ei saanutkaan omakseen Penttilän nykyistä emäntää\nja hänen täytyi siirtää talonsa tänne kivikkoon, hänen kohdallaan\nloukattu maailmanjärjestystä. Hän ei ollut puhunut asiasta sanaakaan\nkenellekään, vaan oli alistunut kaikkeen ilman vastalauseita --\ntottakai, kun päätökset ja paperit olivat laillisia --, mutta hän\nei ollut silti unohtanut kärsimäänsä vääryyttä, vaan oli kätkenyt\nsen sydämensä syvimpään, hautonut sitä kuin lohikäärme aarrettaan,\nkatsellut sitä salassa ja kuvitellut sen kerran tulevan korvatuksi\nsillä, jota oli aina mieluiten toivonut.\n\nRiston ja Aliinan hääyönä hän oli alkanut aavistaa, että aika oli\ntullut. Silloin hänelle oli yhtäkkiä valjennut, että \"näinhän se\non tapahtuva\". Lopullisen vahvistuksen siihen, että sallimus oli\nvihdoinkin ryhtynyt ohjailemaan asioita niin kuin nämä olivat syvimmän\noikeuden mukaan meneviä, hän oli mielestään saanut Penttilän Timon\nkaatumisesta. Sillä, että Penttilä oli yhtäkkiä joutunut jäämään ilman\nisännyyden perillistä, täytyi olla syvempi tarkoituksensa. Selvästi\nvanha Risto oli sen silloin älynnyt ja alkanut jännittyneenä odottaa\npoikansa paluuta. Olisi somaa nähdä, miten Penttilän lautamies nyt\nsuhtautuisi vävyynsä, kun tämä tosiasiallisesti olisi ei vain Aholan\nvaan Penttilänkin isäntä. Ehkä möisi Ristolle tilansa ja muuttaisi\nsyytinkihuoneisiinsa, jotka oli melkein kuin tätä varten laitattanut\nkuntoon. Silloin saisi kaataa tuon raja-aidan ja kyntää pellot yhdeksi.\n\nMutta nyt oli suunnitelma saanut pahan kolahduksen. Risto oli kuin\nolikin kaatunut ja jättänyt Aholan ilman isäntää. Tällä hetkellä oli\nkieltämätön tosiasia, että Ahola oli yhtäkkiä siirtynyt Penttilän veren\nhallintaan. Talo oli Aliinan oma eikä hänellä, Vanhalla Ristolla, ollut\nsiihen sen laajempaa sananvaltaa kuin minkä muona myönsi. Sellaista\nkäännettä hän ei ollut tullut ottaneeksi huomioon, kun oli ollut niin\nvarma suunnitelmansa toteutumisesta.\n\nVanha Risto takoi nyrkillä polveensa ja hautoi kostein silmin sitä,\nmikä tässä oli oikein ja väärin, ja oliko hänen suunnitelmansa\nsittenkin määrätty epäonnistumaan. Yksi asia oli, joka vielä saattoi\nkorjata kaikki ennalleen ja sallia vanhan Riston elämän suuren aatteen\ntoteutua, -- se näet, että Aliinalle syntyisi poika. Kyllähän tytärkin\nolisi Riston ja Aholan verta, mutta naimisliiton kautta se luovuttaisi\ntalon vieraan nimen varjoon. Sitä ei vanha Risto voinut sietää.\nPoika pitäisi Aliinan lapsen olla, tukeva poika, kaikkien Aholan\nRistojen rintaperillinen, joka kerran ajaisi auraansa pitkin ja poikin\nPenttilänkin peltoja, miten vain haluaisi, kenenkään voimatta estää.\nSitä vanha Risto nyt halusi erikoisesti Jumalalta rukoilla. Sen pyynnön\nkohtuullisuutta ei voitaisi hevillä kieltää.\n\nMikä tässä leikkasi niin ilkeästi sydänalaa? Vai olisikohan leikannut\nitseänsä omaatuntoa? Tiesi häntä. Myönnettävä kuitenkin oli, että\nkaukana tunnon taivaanrannalla jymisi vaisusti, mutta jymisi kuitenkin\nukkonen, mikä hän oli. Täytyi tässä olla melkein pelkomielellä,\nettä jos se iskeä livauttaa salaman, niin miten silloin käy? Kuuluu\nkuisketta, että \"Aholan vanha isäntä...\" -- \"Mitä sitten?\" -- \"No\nsitä vain, että oletkohan ollut oikealla tiellä, kun olet hautonut\nnoita suunnitelmiasi?\" -- \"Miten niin oikealla? Ei suinkaan tässä\nharhatiellä\". -- \"Kun ei vain olisi, sillä mitä on suunnitelmasi muuta\nkuin alastominta ahneutta ja toisen omaisuuden himoitsemista\". --\n\"En minä sitä himoitse, vaan vaadin kuin omaani, sillä se on minulle\nkuuluvaa\". -- \"Olet niin tunnoton, että iloitsit Timon kuolemasta\". --\n\"Kuka on sanonut sellaista?\" -- \"Ei kukaan, mutta itsepähän parhaiten\ntiedät. Mitä, jos Risto olisi kaatunut juuri tuon häikäilemättömän\nahneutesi vuoksi?\" -- \"Mitä hulluja päähäsi tuleekaan! Täytyykö\njokaisen sotilaan kuoleman syy etsiä kotirintaman synnistä!\" -- \"Kyllä\nse vähän niin on. Ei kotirintama ainoastakaan ihan viattomaksi jää.\nSinun ahneutesi ja omistamisen vietti, joka on teissä talonpojissa\nkehittynyt aivan sairaalloiseksi intohimoksi, voivat olla juuri\nniitä syntejä, joiden takia Jumala siirsi Riston pois suunnitelmiesi\npiiristä. Ei olisi ollenkaan ihmettelemistä, vaikka olisit rikollisilla\najatuksillasi aiheuttanut poikasi kuoleman\".\n\nTuskanhiki helmeili vanhan Riston otsalla. Hän hamuili taskusta\näkkivääränsä, kiiltävän, öljyisen, mustaksi palaneen ja imettyneen\nvisakoppansa, ja alkoi vapisevin sormin sulloa siihen kessuja\nkeltaisesta rakkokukkarostaan. Sitten hän kompuroi lieden ääreen ja\nkaivettuaan tuhkasta hehkuvan hiilen asetti tämän piippunsa suulle ja\nryhtyi kiihkeästi vetelemään. Pah-pah-pah! Jopahan rouheet ottivat\ntulen ja alkoivat hehkua. Jo tulee sankkoja, ravitsevia savuja. Nyt\ntäytyi vetäistä oikeat henkiriipaisut, ihan keuhkojen perimmäisiä\nsopukoita myöten, jotta olisi päässyt edes vähän rauhoittumaan.\n\nMitä ahneutta ja liikaa omistamisen himoa hänessä olisi ollut? Se\noli turhaa, aiheetonta syyttelyä tuo tuollainen. -- \"Älä kiertele\näläkä kieroile, vaan myönnä kerrankin rehellisesti, että ainoa\njohtotähti elämässäsi on ollut rahanhimo, omistamisen autuus, tärkeys\nkaiken sen puolesta, minkä isäntä olet ollut. Vai voitko kerskata\nlähimmäisenrakkaudesta? Oletko tukenut ja rohkaissut köyhiä mökkiläisiä\nponnistelemaan kohti omavaraisuutta ja riippumattomuutta? Kuka\nvastusti tässä kylässä kynsin hampain torpparien vapauttamista? Oletko\nmilloinkaan vähimmälläkään tavalla edesauttanut yleishyödyllisiä\nasioita? Liikuthan omalla paikallasi kuin varas, peläten, että\njoku pääsisi kurkistamaan kukkaroosi. Sinä aina moitit ja kadehdit\nPenttilää huomaamatta sitä, että hän on uudenaikainen talonpoika, joka\nvalistuneesti ymmärtää maata omistavan luokan suuret velvollisuudet\nyhteiskuntaa ja valtiota kohtaan kokonaisuudessaan\".\n\n-- Kun et nyt jo ole vaiti! vanha Risto sähähti ääneen ja siirtyi pois\nlieden äärestä, johon oli jäänyt kuuntelemaan sisällisen ihmisensä\nnuhteita. \"Hauku sinä vain!\" hän ajatteli sitten lysähtäessään\nistumaan äskeiselle paikalleen, \"mutta talonpoika kuka hyvänsä\ntietää, että ellei hän pidä pennosista kiinni, niin pian tulee lähtö\nkilometritehtaalle. Omistamisen vietti! Kaikkea tässä saa kuulla! Ellei\nisäntä pidä tarkkaa laskua ja vaaria jokaisesta havunneulasesta, niin\nvarikset kantavat ne naapurin peltoon ihan huomaamatta. Eikö minun\ntilani ole vuosi vuodelta kohentunut yhä ehommaksi, niin että se on nyt\nvähintään Penttilän veroinen? Enkö ole siten parhaimmalla mahdollisella\ntavalla täyttänyt velvollisuuttani yhteiskuntaa ja valtiota kohtaan?\"\n\nTämä puolustus tuntui hänestä tehoavalta ja hän alkoi taas poltella\nniin kiihkeästi, että rouheet rupesivat hehkumaan ja piipun suusta\nloisti nyt jo pimeään tupaan himmeätä hohdetta. Mutta samalla taas\nomaatuntoa vihlaisi kipeästi ja hän totesi, ettei tuo puolustus\nsittenkään auttanut. Jäätävä pelko kouraisi sydäntä, vilu puistatti, ja\nkauhistuneena hän änkytti kuin olisi houraillut:\n\n-- Se on tuo omistaminen ja ahnehtiminen niin tylyä, niin tylyä. Se\nkarkoittaa pois rakkauden ja jäädyttää sydämen. Kyllä Risto varmaan\nkaatui minun tähteni. Jos olisin ymmärtänyt kasvattaa hänet isänmaata\nvarten, niin hän saattaisi olla tällä hetkellä elossa, mutta kun\nhänestä pitikin tulla itsekkäiden, rumien suunnitelmieni välikappale,\nniin Jumala leikkasi hänet pois.\n\nHän poltteli kiihkeästi, sylkäisi ja kirosi:\n\n-- Kuka saatana tämän elämän sitten oikein ymmärtää!\n\n\n3\n\nPerkiön Tuomas puhui pojalleen, että eiköhän hänen ollut lähdettävä\nkäymään päämajassa, itsensä Mannerheimin puheilla. Kaikesta\ntapahtuneesta täytyi näet päätellä, ettei asianomaisissakaan paikoissa,\nsaati sitten yhteisen kansan keskuudessa, oltu selvillä siitä asemasta,\nmikä Suomen kansalla itsensä Herramme luetteloissa oli ja mikä tehtävä\nsille oli määrätty. Niinkuin Tuomas oli jo monesti juurtajaksaen\nselittänyt, suomalaiset olivat Jumalan valittu kansa, jonka oli ollut\naloitettava taistelu ihmiskunnan valoisamman tulevaisuuden puolesta\nitseänsä pimeyden pääruhtinasta vastaan. Tälläkin kun oli valittu\nkansansa eli venäläiset, niin siitä jokainen saattoi ymmärtää, miten\nratkaiseva merkitys koko ihmissuvulle taistelullamme oli. Mutta jos\ntaistelijat itse eivät olleet täysin selvillä tehtävänsä ylen suuresta\nmerkityksestä, niin mistä he sitten saivat voittoon tarpeellisen,\nriittävän voiman? Kyllähän radiossa tunnuttiin pauhaavan kaikenlaista\ntälle suunnalle tarkoittavaa, mutta niin selvästi kuin olisi pitänyt,\nei tätä suurta pääasiaa sanottu. Niin että kyllä nyt oli lähdettävä\nitsensä Mannerheimin puheille.\n\n-- Vaan kun teitillä ei ole tietoa, missä hänet tapaisitte, niin\nvoitteko lähteä ajelemaan noin vain summanmutikassa?\n\nTaavetti-isäntä koetti täten verukehtia, sillä hän ei olisi nyt\nmielinyt antaa isälleen hevosta, jota välttämättä tarvitsi työhön. Hän\nhuomautti vielä:\n\n-- Johan te olitte rovastin puheilla samassa asiassa. Ehkäpä hän on jo\ntoimittanut sen perille?\n\n-- Ei se ole tehnyt sitä, sillä siltä puuttuu tämän totuuden älyämiseen\ntarpeellinen usko. Huomasin sen silloin talvella puhutellessani häntä.\nJa mitenpä se on voinut toimittaa sanomaani päämajaan, kun ei sanonut\ntietävänsä, missä se onkaan. Sitä ei muuten tiennyt kukaan, kyselin\nsitä keneltä tahansa.\n\n-- Niin no, Taavetti huomautti, miten te sitten löytäisitte sen nyt,\nsillä ei suinkaan sen osoitetta ole entistä enempää levitelty?\n\n-- Minulla on omat oppaani, ukko selitti salaperäisesti. -- Löysiväthän\nitämaiden viisaat Petleheemin, jossa Jumala sillä kerralla piti\npäämajaansa, kenenkään ihmisen heille sitä ilmoittamatta.\n\n-- Olihan niillä muistaakseni tähti oppaana.\n\n-- Saattaa se olla tähti muillakin.\n\n-- No niin... Lähdette sitten vain ajelemaan. Mutta menkää kuitenkin\nensin rovastin luo tiedustelemaan, etteihän vain Tuomaasta ja\nJaakosta olisi mitään hänen taholleen kuulunut. Kun eivät ole pojat\nviikkokausiin kirjoittaneet, niin on tullut mieleen epäilys, että\nvaikka olisivat kaatuneet tai joutuneet vangeiksi. Se saattaa näet\nsellainen tapahtua valitunkin kansan sotamiehille.\n\nTaavetti-isäntää harmitti isänsä houre valitusta kansasta ja siksi hän\npisti sanottavansa loppuun piikin. Mutta vanha Tuomas ei huomannut\nsitä, vaan alkoi varustautua matkalle. Kutsumuksen käsky oli hänen\nsydämessään niin elävä, että hänen oli pakko noudattaa sitä. Hän\npukeutui pyhäisiinsä, turkkiin ja koirannahkakintaisiin, ja käski\nJustiina-emännän laittaa matka-arkkuun evästä. Taavetti toi pyytämättä\nrekeen apilaheiniä, silppusäkin, jauhopussin ja hevosenleipää koko\nnuorallisen, ja selitti:\n\n-- Täytyyhän ruunan saada riittävästi matkaevästä, sillä muuten\njäätte päämajan tälle puolelle. Kai te kuitenkin tulette lauantaiksi\nsaunaan, sillä eihän päämajaan sovi kylpemättömänä mennä. Kuulustelette\nkirkonkylässä marskin osoitteen ja palaatte sitten joka tapauksessa\nkotiin.\n\nTämä oli selvää viekkautta, jolla Taavetti koetti johdattaa isäänsä\nkiusaukseen. Lauantai-illan sauna ja kylpy yleensäkin oli näet vanhasta\nTuomaasta sellaista herkkua, ettei hän malttanut olla nauttimatta sitä,\njos sitä vain oli tarjolla. Ilmeisesti Taavetin puhe tehosi, mutta\nhetken epäröityään ukko voitti jalosti kiusauksen ja vastasi:\n\n-- Se on niinkuin on sallittu, se saunassakin käynti. Lauantainapahan\ntuo nähdään. Hyvästi nyt vain...\n\nHän ajoi navetan päitse tielle. Oli jo tulossa ilta. Reki natisi\nja jalakset kiljuivat pakkasessa. Ruuna empi, katsoi taaksensa\nTaavetti-isäntään, että \"ihanko te todella annatte tuolle vaarille\ntämmöisen vallan?\", ja siirteli raajojaan haluttomasti. Mutta kun vanha\nTuomas huomasi tämän ja ilmaisi heikentymättömän hevosmiehenluontonsa\nkarmealla ärjäisyllä ja suitsien riipaisulla, ruuna ymmärsi joutuneensa\nentisten aisain väliin ja ajatteli huolestuneena, alahuuli lerpallaan,\nettä \"mitenkähän tämä vielä päättyy...\" Taavetti tuijotti isänsä\njälkeen ja tuumi, että \"estää tuo matka olisi pitänyt, mutta minkä\nteet, kun isäukko ajoi aikoinaan selkänahan kautta poikansa sieluun\nniin lujan vanhempain kunnioituksen, ettei sitä vastaan kykene\nmilloinkaan kapinoimaan. Eikä tässä ole ukkoa suojellut vain se, vaan\nlisänä on ollut jotakin, en tiedä mitä... jonkinlaista kummaa tuntua\nkuin olisi isän touhussa sittenkin enemmän meininkiä kuin ensimmäiseltä\nkuulemalta luulisikaan. Valittu kansa? Joopa-joo... Totta kyllä on,\nettä jos siihen asiaan olisi yleinen ja järkkymätön usko, niin sen\ntieltä painuisivat mäet mataliksi ja koleikot sileiksi...\"\n\nAavistamattakaan poikansa ajatuksia vanha Tuomas ajeli syvissä\nmietteissä kirkonkylää kohden, ensin kotipeltojen ja kylän halki ja\nsitten järvelle, jonka ylitse ampui viivasuora viittatie. Ruuna tosin\nkatsahti vielä viimeisen kerran, ennenkuin laskeutui rantatörmästä\njäälle, kysyvästi isäntäänsä, että \"eiköhän palata kotiin, te\nvällyjenne alle ja minä talliin?\", mutta -- saatuaan vastaukseksi vain\näkäisen ärjäisyn ja suitsien nykäisyn alistui kohtaloonsa lopullisesti\nja alkoi siirrellä ulottimiaan siinä hölkäntahdissa, minkä kokemuksesta\ntiesi vähimmän rasittavaksi. Kun ei kierällä jäällä tarvinnut varoa ei\nkuoppia eikä töyryjä, tuolla tavalla rauhallisesti hölkätessä saattoi\nvarsin hyvin, kuten ruuna kokemuksesta tiesi, vaipua puolitorkuksiin\nja unimielessä haaveilla vaikka miten herkullisesta appeesta ja\nlämpimästä tallista ja loimesta. Mahdotonta ei ruunan kokemuksen mukaan\nollut sekään, että ukko tuolla reen perässä nukahtaisi ja antaisi\nruunan mennä omia aikojaan. Niin se oli tehnyt viime kerralla, kun\noli käyty rovastin luona. Ruuna oli viivähtänyt hetkisen keskiselällä\nolevassa tienristeyksessä ja ajatellut, että \"mitähän jos käännyn\nmenemään tuosta naapurikylää kohti ja kierrätän sitä kautta kotiin\",\nmutta ei ollut kuitenkaan uskaltanut ryhtyä suorittamaan moista\nennenkuulumatonta kepposta. Ei se aikonut tehdä sitä nytkään, vaikka\nasia kyllä vilahti epäselvästi sen tajunnassa juuri silloin, kun hölkän\nverkkainen tahti alkoi makeasti kutkuttaa niitä paikkoja, joista\nhevosen uni lähtee. Oli alkanut tuulla ja viskellä lumia niin vinhasti,\nettä ruunaa sapetti. \"Kun lähteekin, äijänköriläs, järvelle yötä\nvastaan ja vielä sakeaan tuiskuun...\"\n\nTuomas-ukko ei tiennyt ruunansa tuumingeista mitään, vaan oleskeli\nomissa aatteissaan, joita hauteli palavalla tunnolla, taistellen\nväkevästi hengessään. Hän oli kyllä monesti huomannut Taavetti-poikansa\npitävän joutavana hänen puuhaansa lähteä Mannerheimin luo, mutta\nei ollut välittänyt siitä, koska tiesi kaikki enemmät selittelyt\nturhiksi. Kellä näet ei ole sisäisiä silmiä, joilla vain suuret asiat\nnähdään, häntä et voi parhaimmillakaan puheilla valaista. Ja että\nhänellä, Tuomas-ukolla, oli nyt tunnollaan suuri aate, siitä ei ollut\nepäilystäkään. Kysymys oli vain siitä, miten se saataisiin julistetuksi\nniin, että koko kansa yksimielisesti omaksuisi sen. Ei ollut Suomen\nkansa vielä tähän saakka kokenut sellaista helluntaihumahdusta kuin\nmikä tulisi siitä silmänräpäyksestä, jolloin se oivaltaisi olevansa\nJumalan valittu kansa. Ymmärtäähän sen, että tuollaisen uskon\nsyntyminen on kuin pitkäisen leimaus. Se halkaisee kansan sielun\nylhäältä alas kuin taivaankannen.\n\nMutta eri asia on itse aate ja eri sen selittäminen niin, että se\ntulisi ymmärretyksi ja omaksutuksi. Väliin se välähti niin selvänä ja\nkirkkaana, että tuntui siltä kuin lapsenkin pitäisi tajuta se heti,\naivan kuin sille näytettäisiin kuvaa aapiskirjasta, mutta toisen\nkerran se kätkeytyi pilviin kuin aurinko sadepäivänä eikä näyttänyt\nkirkkauttaan edes Tuomaalle itselleen, saati sitten muille. Silloin\nkaikki meni sameaksi ja mielen valtasi alakuloisuus. Tuntui siltä,\nettei kannattanut ryhtyä sen selittelyyn eikä saarnailuun, kun ei edes\nitse sitä ymmärtänyt.\n\nNiin hänen oli käynyt silloin talvella rovastin luona. Vielä oven\navauksessa kaikki oli ollut mielessä niin kirkasta, ettei muuta kuin\npamauttaa tulemaan -- valaista koko maailmalle, mistä riippui Suomen\nkansan pelastus ja tulevainen onni. Mutta kun hänen piti sitten ryhtyä\nselittämään aatettaan rovastille, joka siinä puuhaili paperiensa\nääressä ja aina väliin rohkaisi, että \"aivan niin\" ja \"isäntä puhuu\nvain\", niin eipä siitä tullutkaan mitään muuta kuin sitä hänestä\nitsestäänkin jo kuluneeksi käynyttä ja hämärää \"Valittua kansaa\". Kun\nhän oli ilmoittanut aikovansa päämajaan puhumaan marskin kanssa ja\nrovasti oli ryähtäen kysynyt, että \"jaa mistä sitten?\", niin eikö ollut\ntaas noussut pönkä suun eteen ja kurkku kuristunut niin, ettei ollut\nsaanut selvää sanaa virketyksi. Se oli ihan lempoa tuo -- \"en paremmin\ntule ja sano\" --, ettei tavoittanut oikein sanallisesti kiinni siitä\nihmeellisestä kuvasta, joka väliin nousi sisällisen ihmisen nähtäväksi\nja virkisti syntisparan sielua kuin aamukaste ruohoa helteisinä\npäivinä. Rovasti oli ensin koettanut autella tielle ja puhunut hänkin\nsiitä \"valitusta kansasta\", mutta ei siitä ollut tullut sitä, mitä\nTuomas syvimmältä tunsi tarkoittavansa. Niinpä rovasti oli lopuksi\ntuuminut, että \"isännän on ehkä parasta harkita asiaa vielä, jotta voi\nsitten marskin edessä laukaista selkeät sanat\". Hän oli kehoittanut\nsiirtämään matkan tuonnemmaksi, mikä oli välttämätöntäkin, kun päämajan\nosoitetta ei tiedetty ja sinne pyrkijöiltä vaadittiin monenlaiset\npassit ja lupakirjat.\n\nSehän se oli kiusallista, että tarvittiin niitä kaikenlaisia papereita\nniin tuhottomasti. Ei Tuomas semmoista ymmärtänyt eikä välittänyt\nryhtyä niitä hankiskelemaan. Poistuttuaan rovastin luota hän oli ensin\ntoinen käsi ruunan kuolaimissa ja toinen korvallisella neuvotellut\nitsensä ja hevosensa kanssa, että \"mitä jos lähdemme suoraan Helsinkiin\npresidentin puheille\". Mutta samalla oli jo työntänyt vastaan. Ei hän\nlähde. Presidentti oli kyllä iso herra, mutta Mannerheimi oli sittenkin\ntoista. Marski se oli Suomen valtakunnan varsinainen päämies. Hän kun\nsanoi, että \"niin on!\", niin niinpähän oli. Ei ollut hänen vertaisiaan\nmuita kuin Vinhu, mutta tämä oli jo vanhuuttaan painunut talvilepoonsa\nkuin kontio korjuunsa. Ei, vaan marskin puheille hänen oli mentävä\nsitten, kun saisi mietityksi ja harkituksi asiansa aivan joka kantilta.\n\nHän oli lähtenyt kotiin -- ajellut hirmupakkasessa takaisin samaa\ntietä kuin oli tullut -- ja pohtinut aatettansa edelleen. Tänä aamuna\nse oli sitten leimahtanut hänelle niin ihmeellisen kirkkaaksi ja\nläpikuultavaksi, että hän oli jo tapaillut sanoja, joilla olisi voinut\nsen tarkkaan kuvata. Niitä hän ei tosin ollut vielä saanut kiinni,\nmutta oli ollut kuulevinaan sisimmästään lupauksen, että \"Herra kyllä\nantaa sinulle sanat suuhun silloin, kun niitä tarvitaan\". Ja kun hän\noli huolehtinut päämajan osoitteesta, että mistä hän nyt saa sen\ntietää ja kuka hankkii hänelle sinne pääsyyn tarpeelliset paperit,\nniin sama ääni oli kuiskannut, että \"älä huolehdi, sillä Herra kyllä\nopastaa sinut päämajaansa\". Tätä hän oli tarkoittanut vähän niinkuin\nkehaistessaan äsken Taavetille, että on ne muillakin oppaansa.\nJoopajoo. Tässä hän nyt ajeli pimenneellä, tuiskuisella järvellä,\nsydämessä maltiton oppaan odotus, sen hetken kiihkeä vartominen,\njolloin Herra antaisi hänelle sanat suuhun.\n\nYhtäkkiä hän tunsi rinnassaan kuohuvaa lämpöä, kuin suuren itkun\nnousua, ja ymmärsi, että ellei mielinyt tukehtua, hänen täytyi nyt\nsanoa ääneen se, mitä oli nämä viikot sisimmässään salaisuutena\nsäilyttänyt, raskaana palana kurkussaan nieleksinyt -- se, ettei\nSuomen kansa voisi omin voimin tästä taistelusta selviytyä, vaan\nettä se tarvitsisi sitä varten Jumalan nimenomaista apua, Jumalan\nihmetekoa. Tilannehan oli ilmeisesti sama kuin Israelissa Assurin\nkuninkaan Sanheeripin sotajoukon hyökätessä sitä vastaan. Eikö Talliini\nole kuin Sanheerippi ja Mannerheimi kuin Jehiskija ja eivätkö tämän\nsanat ole kuin meille sanottuja? \"Olkaat rohkiat ja hyvässä turvassa,\nälkäät peljätkö ja älkäät vavahtuko Assurin kuningasta ja kaikkea sitä\njoukkoa, joka hänen kanssansa on, sillä meidän kanssamme on enempi kuin\nhänen kanssansa. Hänen kanssansa on lihallinen käsivarsi, vaan meidän\nkanssamme on Herra meidän Jumalamme, auttamassa meitä ja sotimassa\nmeidän edestämme\". Ja kun kansa luotti näihin Jehiskijan sanoihin,\nniin mitenkäs kävi. Joo. \"Herra lähetti enkelin, joka surmasi kaikki\nväkevät sotajoukosta ja päämiehet ja ylimmäiset Assurin kuninkaan\nleirissä, niin että hän häpiällä palasi maallensa\". Täsmälleen näin oli\nkirjoitettuna Tuomaan Raamatussa, toisessa Aikakirjassa, sen 32:ssa\nluvussa, kuten hän oli monenmonta kertaa lukenut ja tarkoin muistiinsa\npainanut. Siitä hänellä oli vähitellen alkanut itää aate, että Suomen\nkansan oli ymmärrettävä olevansa samassa kohdassa kuin Israeli\naikoinaan, saatava oman Jehiskijansa sana ja luottaen siihen odotettava\nHerran ihmettä, joka varmasti aikanaan tulisi. Tätä Jehiskijan sanaa\nhänen tarkoituksensa oli mennä Mannerheimilta pyytämään.\n\nKun se sitten tulisi, niin se valtaisi kansan kuin pitkäisen leimaus.\nSähähdys kuuluisi vain, kun siitä palaisi kaikki paha pois, niinkuin\ntuli polttaa lian ja ruosteen. Jäisi vain puhdas sydän, jonka kirkkaus\nloistaisi silmistä kuin iltatähden rauha. Katoaisi kaikki synti, josta\nnyt kärsimme, ja laskeutuisi siunaus mieliin kuin mesiapilan tuoksu,\nkun se parhaillaan kukkii. Tulisi todella ihmeellinen aika silloin,\nkun Herran käskyt pidettäisiin ilolla ja vain hurskaus vallitsisi.\nSilloin koko maailma huomaisi, että tuo on todella Jumalan valittu\nkansa, ja vihollinen väistyisi pois rajoiltamme häveten, kirkkautemme\nhäikäisemänä, kuin lauma petoeläimiä, jotka eivät siedä valoa.\n\nTämä herätys se olisi saatava tapahtumaan, tehtävä tosiasiaksi,\nsillä siitä riippuu sekä ajallinen että iankaikkinen pelastuksemme.\nSelkeästi vanha Tuomas tämän havaitsi. Hänen sieluunsa kohosi hurmio,\nkun hän ajatteli sitä ja katseli hengessään Suomen kansaa, kuinka se\ntaisteli oikeuden puolesta vääryyttä ja väkivaltaa vastaan, otsallansa\nyliluonnollinen hohde -- taisteli yksin, ainoankaan muun kansan\ntulematta apuun -- yksin koko ihmiskunnan puolesta, ylenannettuna kuin\nJeesus Ristus syntivelan sovittamiseksi. Tätä kuvitellessaan Tuomas\ntunsi polttavaa rukouksenhalua... Tässä, keskellä talvista iltaa,\npimeyttä ja nyt jo ulvovaa lumimyrskyä, hän tahtoi ryhtyä kuin Israel\npainimaan Jumalan kanssa Suomen kansan puolesta, vaatimalla vaatimaan\ntälle herätystä, puhdistusta, pyhitystä ja pelastusta. Tuntui siltä,\nettä ellei hän nyt sitä tee, niin menee ohitse oikea hetki ja tapahtuu\nniin suuri laiminlyönti, ettei se ole enää korjattavissa.\n\nHän koetti herkistää mieltään rukoukseen, mutta ei päässytkään\nJumalan yhteyteen. Tämän katse, jonka hän rukouksen hurmiossa oli\noppinut sielussaan tavoittamaan, pysyi nyt verhottuna. Oli kuin se\nolisi vaatinut vielä suurempaa nöyryyttä... Tuomas tunsi yhtäkkiä\nvastustamatonta pakkoa, joka nosti hänet mukavasta makaavasta asennosta\nensin istumaan ja sitten polvilleen. Hän tiesi vanhastaan näin voivan\nkäydä, sillä hän oli kokenut monta kertaa, ettei Jumala aina ikäänkuin\ntyytynyt mielessä kuiskattuun rukoukseen, vaan pakotti polvilleen, --\nvaati alistumaan niin täydellisesti, että se kuvastui ulkonaisesta\nasennostakin. \"Etkö vieläkään avaa katsettasi, oo Herra Jumala? Mitä\nminun on sitten tehtävä? Tahdotko, että paljastan pääni edessäsi? Eihän\ntodellakaan sovi astua lakki päässä Jumalan eteen. Nousen pois reestä\nja polvistun tuohon jäälle. Tässä olen nyt, oo Herra. Avaa katseesi ja\nanna halvan palvelijasi lukea siitä lupauksesi Suomen kansalle. Käännä\nkasvosi kansamme puoleen ja valaise kirkkaudellasi sen sielu niin, että\nsynnin häkä häviää sieltä pois. Ota Suomen kansa valituksi kansaksesi\nja opasta se päämajaasi saamaan tunnussanaa, joka vie voittoon ja\nsaattaa oikeuden arvoon ja kunniaan ihmiskunnan keskuudessa\".\n\nTuomas ei tullut nimenomaan sanoneeksi ruunalle, että tämän oli\npysähdyttävä odottamaan häntä, ja niin ei ruuna, joka ei myrskyn\nulvonnan ja pimeyden vuoksi nähnyt juuri mitään, huomannut hänen\nnousuaan reestä ja jäämistään jäälle polvilleen, vaan jatkoi uneliasta\nkulkuaan. Sen ajatus kohdistui sitkeästi ja mihinkään muuhun eksymättä\nkotoiseen talliin, lämpimään loimeen ja tuoksuviin apilaheiniin.\nVasta jonkin ajan kuluttua sen valtasi outo tunne, ettei nyt ollut\nkaikki niinkuin olla piti. Suitset nykivät yhtämittaa, mutta eivät\nniin kovasti kuin olisi isäntä niistä riipaissut -- siitä ei voinut\nerehtyä --, vaan niinkuin olisivat riippuneet irrallaan reen vieressä\nja tarttuneet siinä milloin mihinkin pieneen esteeseen. Ruuna pääsi\njohtopäätelmissään vihdoin niin pitkälle, että pysähtyi ja kääntyi\nkuuluvasti korskuen katsomaan taakseen.\n\nSelvä. Ruuna huomasi reen olevan tyhjä ja suitsien viillättävän\nirtonaisina. Vällyt olivat auki ja lunta oli jo ehtinyt tupruttaa\naika kinoksen niiden villapuolelle. Ruunan aivojen läpi kulki\nhitaasti sensuuntainen mielle kuin että \"johan nyt on kumma\", että\n\"mihin hittoon se äijänköriläs on hävinnyt?\" Taisteltuaan aikansa\nsitä kiusausta vastaan, että jatkaisi matkaansa ilman isäntää ja\nkääntyisi tienhaarasta naapurikylään ja sitä kautta kotiin, ruuna\nselvisi siveellisestä kamppailustaan voittajana ja kääntyi siltä\nsijalta takaisin etsimään isäntäänsä. Se kyllä myönsi voiton olleen\nverraten helposti saavutettu siksi, että tämä kääntyminen suuntasi\nhänen kulkunsa suoraan kotiin, mutta sillehän se ei mitään voinut,\nkoska isäntä oli kuin olikin jossakin tuolla jälkihännässä. Ruuna läksi\npalaamaan äskeistä tuloreittiään ja onnistui pysyttelemään tiellä,\njohon ei kaikin paikoin ollut tarttunut lunta.\n\nKauan sen ei tarvinnut kulkea, kun jo löysi haettavansa. Siinähän\nisäntäriepu oli kontallaan kinoksessa, pää paljaana, kädet ristissä.\nLunta oli selässä niin paksulti, ettei ruuna ollut huomata miestä,\nvaan oli vähällä tölmäistä häntä kavioillaan. Ruuna hörhötteli\nkummastuneesti, nuhtelevasti, ja tuuppasi ukkoa turvallaan, tuuppasi\nkerran ja kahdesti.\n\nTuomas oli vaipunut hurmioon ja tunsi sielussaan yhä suurempaa\nautuaallisuutta. Mikä vielä äsken oli ollut palavaa rukousta ja\npolttavaa kaipuuta, oli nyt Jumalan armosta muuttunut ehdottomaksi\nvarmuudeksi -- ei vain lupaukseksi, vaan jo aidoksi, todelliseksi\nolotilaksi, johon Tuomas oli laskettu osallistumaan. Hänellä oli\nihmeellisen rauhallinen olo, samanlainen kuin silloin, kun vielä\nsammumisensa rajalla viipyvä tietoisuus tarkkailee ystävällisenä luokse\nhiipivän unen suloista tenhoa. Kaikki oli lämmintä ja säteilevän\nkirkasta. Vakavat silmät katsoivat häneen ja matalat, sointuvat äänet\nkuuluivat selittävän toisilleen, että \"se on Rantaperkiön Vanha\nTuomas-isäntä, joka on matkalla päämajaan hakemaan kansalleen herätystä\nja puhdistusta, jotta se voisi voittaa sielunvihollisen sotavoimat\nsiellä Karjalan kannaksella\". Kuului helisevää virrenveisuuta ja\nsitten taas ihmettelevää puhetta. \"Vai rukoilemaan herätystä ja\npuhdistusta!\" puheli joku. -- \"Siitä on aikoja, kun sitä on pyydetty\nniin vilpittömässä mielessä kuin nyt tämä vanha mies. Onko sillä\nselvät paperit, jotta se voidaan laskea perille?\" -- \"Kyllä on. Se on\nollut hurskas mies siitä alkaen, kun heräsi nuoruutensa synneistä,\njotka tosin olivat raskaat, veriruskeat, mutta ei ole suinkaan kehunut\nhurskaudellaan, vaan on turvautunut vain Jumalan armoon\". Näin nuo\näänet puhelivat vakavasti ja Tuomas kuunteli niitä jännittyneen riemun\nvallassa.\n\nSitten Tuomas tunsi itseään kosketettavan ja oli kuulevinaan äänen\nsanovan, että \"nousehan nyt, niin lähdetään päämajaan\". Hän totteli,\nvaikka ruumiissa tuntui omituinen jäykkyys. Hän ymmärsi samalla, että\n\"aivan oikein, minähän olin jäällä polvillani ja minun täytyy nyt\nnousta rekeen voidakseni jatkaa matkaa\". Reki olikin hänen edessään.\nHän kaatui siihen pitkälleen ja vaipui taas ihmeelliseen houretilaansa.\nHän ei muistanut peittäytyä vällyihin, sillä hänet valtasi kummallinen,\nvastustamaton uni ja lämpö. Aivan selvästi hän näki viittatien\nmuuttuvan loistavaksi taivaalliseksi kujanteeksi, jonka molemmilla\npuolilla vartioivat enkelien rivistöt ja loppupäästä kimalteli\npäämajan portti kuin nouseva aurinko. Häntä ujostutti, kun hän ajeli\ntuollaiseen paikkaan tällaisella tavallisella, harjaamattomalla\nruunankopukalla, joka vielä saattoi sontia keskelle tietä, mutta sitten\nhän tuli katsoneeksi hevostansa tarkemmin ja totesi, että \"hyväinen\naika -- sen karvahan kimaltelee kuin olisi silkkiä! Ja lihonut se on,\nniin että on täyteläinen ja pyöreä kuin papu! Kas, miten keveästi se\nnostelee jalkojansa... Luulisi sen ihan tanssaavan...\" Tuomas ymmärsi\nsamassa, että sille, joka joutuu ajamaan tätä kujannetta, Jumala\nihmeen kautta muuttaa sopivat hynttyyt ylle, jotta ei sitten tarvitse\nhävetä, kun joutuu päämajan korkeiden herrojen pariin. Hän vilkaisi\nvaatteisiinsa ja totesi vanhojen lammaspälsyjensä muuttuneen hienoksi\nsupsiiniturkiksi.\n\nRuuna oli ajatellut ukon noustua rekeen, että \"mahtaakohan tuo huomata\nnenänsä kääntyneen kotia kohti\", mutta ei se näkynyt tekevän sitä.\nRuuna meneskeli aluksi tavalliseen haluttomaan tyyliinsä, mutta kun\nTuomas ei ilmaissut ei suitsilla eikä äänellä minkäänlaista omaa\nmielipidettä, se pisti ensin nopeammaksi, tarmokkaammaksi hölkäksi ja\nviimein selväksi juoksuksi. Kun se vihdoin pääsi kotipihalle ja reki\nsattui tölmäisemään navetan nurkkaan, Tuomas puolestaan oli juuri\npäässyt päämajan sisäkansliaan ja kuuli vakuutuksen, että \"sinulle on\npäätetty myöntää kaikki, mitä olet anonut, koska olet voinut esittää\nanomuksesi tueksi asiallisia perusteita\". Enempää Tuomas ei sitten\nkuullut, sillä hän tunsi samassa saavuttaneensa suuremman autuuden\nkuin mitä hänen silmänsä oli milloinkaan nähnyt, korvansa kuullut ja\nsydämeensä oli astunut.\n\nAinoa, mikä hiukan kangersi, oli se, että se pellonpientareen raivaus\njäi kuin jäikin kesken.\n\n\n4\n\nYlitalon Sohvi-emännälle tuli eräänä maaliskuun loppupäivänä Laurilta\nkirje, jossa tämä pyysi äitiään Helsinkiin. \"Minulle sattui aivan\nsodan viimeisessä taistelussa haaveri, josta en ole välittänyt teille\naikaisemmin ilmoittaa ja joka estää minua toistaiseksi matkustamasta\nluoksenne. Nyt olen kuitenkin jo siinä kunnossa, että saatan sanoa\nvoivani kokolailla hyvin. Tuokaa mukananne Heikkiläiskä, sillä Aino\ntarvitsee häntä. Te saatte asua tuomari Vuoren luona -- Helena-rouva\nlähettää terveisiä -- ja Heikkiläiskä saa kortteerin Ainon luota.\nTeidän on lähdettävä sieltä heti tämän kirjeen saatuanne, sillä teitä\nodotetaan ja tarvitaan täällä. Kun saamme pian puhella suullisesti,\nniin jääköön enempi kirjoittaminen\".\n\nSohvi-emäntä käänteli kirjettä ja tutki sitä yhä uudelleen, mutta\nei siihen silti ilmestynyt enempää kirjoitusta eikä ajatusta kuin\nsiinä oli ensimmäisellä lukemisella ollut. \"Siis haavoittunut\",\nSohvi-emäntä ajatteli huolestuneena, mutta tunsi samalla helpotusta\nsen johdosta, mitä kirjeessä oli sanottu. \"Voi kokolailla hyvin ja\non käsialasta päättäen itse kirjoittanut kirjeensä. Siitä on vielä\npitkä matka varsinaiseen hengenmenoon\". Näin Sohvi-emäntä lohduttautui\nryhtyessään kiireisiin matkavalmistuksiin. Piikatyttö sai mennä kuin\npyörivä kerä Heikkiläiskän mökille ilmoittamaan, että seuraavana\naamuna oli lähdettävä Helsinkiin ja siis oltava ajoissa onnikassa, ja\nettä Heikkiläiskän oli parasta, kun asui niin kaukana, tulla yöksi\nYlitaloon, josta sitten aamulla lähdettäisiin yhdessä.\n\nNukkumisesta ei sinä yönseutuna tullut paljoa, sillä se kului\ntuliaisten valmistamiseen. Oli alkanut kuulua Helsingistä päin\nsellaisia tietoja, että ruokatavarat olivat ruvenneet katoamaan\nkaupoista kuin olisi maa ne nielaissut, ja siksi Ylitalon emäntä\narveli, että kun hänellä ei ollut ollut tapana rauhankaan aikana mennä\nkaupunkivieraisille tyhjin käsin, niin miten hän saattaisi tehdä niin\nnyt, kun Helsingissä kuului olevan niin suuri puute suuruksista, että\nhiirien täytyi nuolla varpaidensa välit. Kiireesti siis ryhdyttiin\nleipomaan pullaa ja valmistamaan mitä vain taattua tavaraa kermasta,\nvoista ja munista osattiin. Hyvinhän kaikki luisti, kun apuna oli pari\nkarjalaisemäntää, jotka olivat miehineen ja lapsineen sijoittuneet\nYlitaloon -- tulleet sotaa ja ryssää pakoon jo syystalvella.\nSohvi-emäntä oli huomannut, että karjalaisemänniltä luisti leipominen\nja yleensä koko ruoanlaitto erikoisen liukkaasti ja makoisesti. Oli\nkuin heidän surunsa olisi hiukan lieventynyt silloin, kun he pääsivät\nleipomaan rakkaita piiraisiaan ja muita herkkujaan. Heikkiläiskä\nhoiteli Ainon ja kanslianeuvoksen, Sohvi-emäntä Laurin ja Helena-rouvan\nosuutta. Kun he sitten aamuvarhaisella nousivat meijerin edustalle\npysähtyneeseen onnikkaan, tämän joustimet notkahtivat.\n\nNyt Sohvi-emäntä istui sotasairaalassa poikansa vuoteen vieressä,\npäässänsä valkoinen, silkkinen kirkkohuivi ja yllänsä musta hame\nja suoraselkäinen röijy. Kädessä hänellä oli siististi laskostettu\nnenäliina. Vasen käsi oli laskeutunut Laurin pielukselle ja kosketti\nsiitä pitäen joskus Laurin olkapäätä -- kuin vahingossa, mutta kai\nsilti tahallaan, salaisessa hyväilyn tarkoituksessa. Hän oli tullut\njuur'ikään ja oli vielä hiukan hengästynyt, koska ei ollut suostunut\nmenemään hissiin, vaikka Helena-rouva olisi miten pyytänyt. \"En minä\ntommosiin\", hän oli sanonut, \"eivät sen köydet minua kannata... Jaksan\nminä kävelläkin...\"\n\nHän oli antanut kättä pojalleen ja huomaamattaan vähän kuin\nnyykistänyt. Se oli sellaista suuressa kaupungissa tarttunutta\nhämillisyyttä, ujoutta, mitähän oli. Lauri oli nauranut. Äiti oli\nhuomannut Laurin laihtuneen ja parroittuneen melkein tuntemattomaksi.\nKovat kärsimykset hänellä oli täytynyt olla, kun oli kalpea kuin liina.\nKädet olivat laihat ja valkoiset kuin ruumiilla. Äidin kysyttyä hänen\nvointiaan hän naurahti ja vastasi:\n\n-- Kyllä se nyt menee, kun te tulitte. Eikä minussa ole suoranaisesti\nhengen päälle käynyttä vikaa ollutkaan.\n\nHän vilkaisi vaistomaisesti jalkoihinsa, joiden kohdalta peite oli\ntuettu koholle, ja katsahti sitten äitiinsä. Tämä kysyi:\n\n-- Miksi sun peitteesi on tuettu tuollaiseksi pömpeliksi? Jalkoihinko\nsinua on osunut?\n\n-- Jalkoihin. Mutta ne ovat jo paranemassa.\n\n-- Pahasti?\n\n-- Sen verran, ettei minusta taida olla enää juoksijaksi. Äiti katsoi\nvuoroin jalkoihin, vuoroin silmiin, huojutti hiukan ruumistaan,\nsilitteli lihavalla, ryppyisellä kädellään nenäliinaa polveansa vastaan\nja kysyi vaisulla, säikähtyneellä äänellä:\n\n-- Jaa etteikö käy enää juoksu? Sillähän tuota ei toisekseen olisi\nvähäkään, jos vain luonnistaisi kävely?\n\n-- Kävely, niin, kävely kyllä sujuu, kunhan tästä pääsen\nharjoittelemaan ja saan sauvat avukseni.\n\n-- Tarvitteks sinä oikein sauvat? äiti kysyi epäilevästi. -- Eikö\njaloistasi tulekaan ittellään toppaavia?\n\n-- Tottakai tulee, Lauri rauhoitteli, ja kantavat tuleekin, mutta\nhaavat kun aluksi ovat hellät, niin ei kärsi astua ilman keppejä. Miten\nsiellä kotona...?\n\n-- Kyllähän kotona kaikki on hyvin. Karjalaisia vain on tullut kylään\nlisää ja niitä, ihmisparkoja, sinne sovitellaan, keitä mihinkin. Aholan\nvanha Risto on niiden kanssa jo tapella nahistanut, kun ei soisi niille\nedes yösijaa. Mutta niistä asioista ehdit kuulemaan myöhemmin. Kerro\nnyt totuus itsestäsi ja jaloistasi. Tottahan minun, äiteesi, tarttee\ntietää se.\n\n-- No, ei niistä sen asiallisempaa ole kerrottavaa kuin että...\nniin, hm, että niissä viimeisissä rytinöissä jouduin kummallisen\nsattuman kautta -- todellakin sattuman -- haavoittumaan molempiin\njalkateriin. Makasimme maassa, jolloin kai kranaatti räjähti ihan\nsaappaanpohjissa -- sanoakseni niin, että ymmärtäisitte -- ja viuhka\npyyhkäisi jalkaterät melkein olemattomiin. Ettei se vienyt samaa tietä\nkoko miestä, johtui kai siitä, että muu ruumiini oli alempana kuin\njalat. Olin näet maastoutunut silmänräpäystä aikaisemmin, kuullessani\nkranaatin ulinan, enkä ehtinyt valitsemaan paikkaa. Tunsin kovan iskun\njaloissani ja pökerryin samalla ilmanpaineesta.\n\n-- Sattuiko siellä paljonkin tuollaista? kysyi äiti.\n\n-- Sattui kyllä -- pahempaakin. Kuolemaa sellaista, ettei ole juuri\nmitä kirstuun kokoilisi. Tiedättehän, miten Aholan Riston kävi?\n\n-- Onhan se kuultu. Entä miten sitten selvisit tuosta paikasta\njalattomana?\n\n-- En aluksi mitenkään. En tiedä, kuinka kauan olin tainnuksissa.\nHerätessäni oli jo iltapäivän kajo mailla. Tykkituli jatkui herkeämättä\nmeidän kyetessä vastaamaan vain silloin tällöin, kun ei näet ollut\nammuksia. Sanitäärit eivät päässeet liikkumaan. Olin aivan kohmettunut,\nsillä oli hirmupakkanen ja kävi kova tuuli. Jalkoja ei tuntunut\nolevankaan. Kova tuska sälöili hermoissa. Katsoin itseni menneeksi\nja koetin ajatella Jumalaa, vaan eihän siitä mitään tullut. Kerttua\nminä vain saatoin muistella, Kerttua, jota olin edellisenä yönä käynyt\ntapaamassa kymmenien kilometrien päässä. Huoli hänestä lisäsi tuskiani,\nsillä Kertun kanttiini oli joutunut hyvin vaaralliselle paikalle, kun\nryssät olivat päässeet etenemään siten kuin tiedetään. Ihmettelin,\nmihin oli joutunut Juho Honkanen, asetoveri ja ystävä, Aino Heikkilän\nmies, tiedäthän. Oliko hän ehkä kaatunut? Olin hiukan toivonut, että\nhän uskaltautuisi hakemaan minua pois, sillä Juho oli niitä miehiä,\njotka tekevät mitä tahtovat. Mutta ei häntä kuulunut. Tuli jo ilta.\nPakkanen ja tuskat taittoivat sisuni, niin että toivoin kuolemaa ja\nitkin. Lähelläni voivotteli eräs poloinen sydäntäsärkevästi -- huusi\nJumalaa, isää, äitiä, kirosi toisin vuoroin.\n\nSilloin kuulin ahkion kahinaa ja ymmärsin sanitäärien olevan\nliikkeessä. Hämyn tullen ryssän tulitus oli hiukan harventunut, niin\nettä he olivat voineet lähteä pelastustyöhönsä. Joku kumartui puoleeni\nja katsoi minuun huolestuneena. Hän ei ollut sanitääri, vaan Juho, joka\nvihdoinkin tuli pelastamaan minua. Ymmärsin silloin selityksittä, että\nylivoimainen asia oli estänyt häntä tulemasta aikaisemmin, ja sainkin\nsittemmin kuulla niin olleen. Juhoa oli tarvittu hiuskarvan varassa\nolleissa paikoissa, sellaisissa, joissa tulevat kysymykseen parhaat\nmiehet. Velvollisuudet oli hoidettava ensin -- sitten vasta ystävät.\nJuuri kun Juho oli siinä kumarruksissa koettelemassa, mikä minussa oli\neheää, mikä rikkinäistä, ja kun hänen ilmeensä osoitti hänen iloitsevan\nsiitä, että olin sentään vielä hengissä, kuului tuo kranaatin ujellus,\njonka sotilas niin hyvin tuntee. Selvästi se käski maastoutumaan eikä\nJuho epäröinyt silmänräpäystäkään.\n\nLaurin valtasi liikutus. Hänen äänensä tukahtui. Päästyään tunteidensa\nherraksi hän jatkoi:\n\n-- Hän maastoutui heti, mutta teki sen heittäytymällä minun\npäälleni, minun suojakseni, ymmärrättekö äiti, varjellakseen minua\nkuolemalta. Se oli reilun suomalaisen tapaista. Samassa jo räjähti\nhirmuisesti jossakin lähettyvillä ja Juho retkahti päältäni syrjään\nkuin heitettynä. Ehdin ennen pyörtymistäni nähdä kranaatinsirpaleen\nreväisseen häneltä päälaen auki. Ellei Juho olisi ruumiillaan suojellut\nminua, en olisi nyt tässä.\n\nSohvi-emäntä silitti poikansa olkapäätä, mutta ei nähnyt mitään, sillä\nväkevä liikutus paloi hänen sydämessään ja ajoi silmät kyyneleitä\ntäyteen. Sielussaan hän sensijaan näki sitä enemmän: poikansa elämän,\nmiehensä kuoleman, Heikkilän tuomion, oman osuutensa siihen -- kaiken,\nmillä saattoi olla vähintäkään yhteyttä Laurin haavoittumiseen ja Juhon\nkuolemaan. Heikkilän vävy eli siis poika hänen tyttärensä kautta oli\nantanut henkensä Ylitalo-vainajan pojan edestä. Jos Heikkilällä oli\nsyytä Ylitalon kuolemaan, niin nyt hän oli sovittanut verivelkaansa\nniin paljon kuin se on ihmiselle mahdollista. Mutta jos, kuten oli\nluultavinta, Heikkilä oli ollut viaton, niin nyt hänen saamisensa oli\nkasvanut kaksinkertaiseksi, niin suureksi, ettei Sohvi-emäntä, joka\ntunsi olevansa tässä asiassa ainoa velallinen, kykenisi sitä maksamaan.\nMilloinkaan hän ei ollut ollut niin vakuuttunut kuin tällä hetkellä\nsiitä, että rintamilla haavoittuvat ja kaatuvat nuoret suorittivat\n-- itse viattomina -- rangaistusta ja sovitusta isien ja äitien,\nmenneiden sukupolvien syntiveloista. Ei ollut ketään, joka ei olisi\ntaota syntivelkaa kartuttanut ja siten aiheuttanut viattoman veren\nvuodatusta. Hänen, äidin, tähden Lauri siis oli menettänyt jalkansa\nja Juho antanut henkensä. \"Minun syytäni se kaikki on\", hän ajatteli,\n\"sillä jos olisin pelastanut Heikkilän, kuten olisin voinut, mikäli\nolisin oikein tahtonut, niin Jumala olisi ohjannut kranaatin toisaalle.\nEi ole ketään viatonta, vaan kaikkien on tunnustettava vikansa. Millä\nminä sen nyt sovitan?\"\n\nHän pyyhki silmiänsä ja kysyi:\n\n-- Miten pääsit lopulta pois sieltä taistelukentältä?\n\n-- En tiedä, sillä heräsin pyörryksistä vasta sidontapaikalla.\nSanitäärit varmaan toivat.\n\n-- Entä missä kunnossa jalkasi nyt ovat?\n\n-- Niitä ei, hyvä äiti, enää ole. Ne olivat murskautuneet niin pahoin,\nettä ne täytyi leikata pois, varsinkin kun ne olivat paleltuneet ja\nkylmänvihat pääsivät niitä mädättämään. Niin että ei minusta ole enää\nkilpajuoksijaksi.\n\n-- Siitä sinulla on pienin vahinko. Ylpeilit juoksustasi niin, että\njaloistasi tulivat sinulle epäjumalat. Ihmekö sitten, että Jumala\nleikkasi ne pois. Et siis voi liikkua ilman kainalosauvoja?\n\n-- En vielä niilläkään, sillä tyngät eivät ole parantuneet niin,\nettä niihin voisi vähääkään nojata. Mutta aikanaan tulen kävelemään\nilman sauvoja, sillä nykyään osataan valmistaa hyviä tekojalkoja. Sen\npuolesta minulla ei ole hätää. Äiti varmaan on kuullut, mitä Kertulle\non tapahtunut?\n\nSohvi-emäntä katsoi poikaansa pitkään ja tutkivasti. Tämän silmissä\noli hätääntynyt ilme ja kädet nyppivät peitettä hermostuneesti.\nSohvi-emäntä ajatteli, että jos ennen olisi ennustettu kaikkea\nsellaista, mitä kuluneina kuukausina oli koettu, niin sitä ei olisi\nkukaan uskonut siitä huolimatta, että punaisena talvena oli tapahtunut\nvielä hirveämpiä asioita. Usko ihmisen hyvyyteen oli päässyt sen\njälkeisinä rauhanvuosina virkistymään. Nyt se oli taas lyöty maahan ja\nihminen todettu siksi pedoksi, mikä hän olikin. Sohvi-emäntä ymmärsi,\nettei jalkain menettäminen ollut Laurille voittamaton vahinko, sillä\nvähitellen hän tottuisi rampuuteensa niin, että se unohtuisi ja\nlakkaisi vaikuttamasta hänen oloonsa ja elämäänsä. Tietenkin se olisi\nmonesti tuskallista miehelle, joka oli juossut itsensä kuuluisaksi ja\nkansan ihailemaksi, mutta mikään musertava kohtalo se ei ollut, ei\nlähimainkaan verrattavissa sokeuteen, joka oli tullut tuomarin pojan\nosaksi. Vaarallisia olivat sensijaan ne mielikuvat, jotka saattoivat\nsyntyä ja syntyivätkin Laurin sielussa Kertun katoamisen ja siihen\nliittyvien seikkojen johdosta. Se oli näkynyt koko ajan Laurin\nkatseesta, sillä siinä oli outo, tumma kiilto, ja hänen olemuksensa\nhermostuneesta, säikkyvästä värähtelystä. Sohvi-emäntä vastasi:\n\n-- Kyllä siitä Helena-rouva kertoi, lieneekö sitten kertonut kaikkea.\n\n-- Sanoiko hän mitään siitä, että Kertulle... olisi tehty... väkivaltaa?\n\nLaurin katse paloi ja hän hengitti läähättäen. Sohvi-emäntä tarttui\nhänen levottomina siirtyileviin, peitettä hypisteleviin käsiinsä ja\nvastasi:\n\n-- Ei sanonut, eikä siinä ole mitään sanomistakaan. Kerttuhan lähti\nkanttiinistaan muiden lottien kanssa niinkuin määräys oli, mutta\nkääntyi viime hetkessä takaisin noutamaan jotakin tärkeätä, jonka\nsanoi unohtaneensa, ja joutui tietenkin silloin ryssän partion käsiin,\njoka oli jo tällöin ehtinyt paikalle. Näin paljon hänen kohtalostaan\ntiedetään Helena-rouvan kertomuksen mukaan, eikä enempää. Onko Kerttu\nhengissä vai vankina, se selvinnee aikanaan. Sinun on alistuttava\nodottamaan vankien palauttamista rauhallisesti eikä kuviteltava turhia.\n\n-- Niin kai, äiti, se on varmaan parasta ja velvollisuutenikin, Lauri\nvastasi hiljaa.\n\nHän ei hennonnut kertoa äidilleen, mitä muuta oli kuullut Kertun\njoutumisesta vangituksi, varsinkaan kun ei ajatuksissaankaan voinut\nkestää mielikuviensa polttoa, kun ne ilmestyivät hänen sisäisten\nsilmiensä katseltaviksi ja kertoivat räikeästi pahinta, kauheinta,\npöyristyttävintä, mitä Kertun osaksi oli saattanut sattua. Hänen\ntäytyi painaa kädet kasvoilleen, heiluttaa päätänsä kuin viiltävän\ntuskan vallassa ja korista kuin olisi ollut kuolemaisillaan. Kostoa\nhänen sydämensä janosi, rajatonta, mieletöntä kostoa, miljoonien\nkidutuskuolemaa, mutta ei ollut tyytyväinen siihenkään. Hän tahtoi\npäästä käsiksi siihen olevaisuuden hallituksen keskukseen, jonka\nkäsittämätön \"johto\" salli tällaisten hirmutekojen tapahtua,\npäätyäkseen siihen kapinalliseen vakaumukseen, ettei tuollaista\n\"keskusta\" eikä \"johtoa\" ollutkaan. \"Ei ole Jumalaa, ei oikeutta\neikä vääryyden rangaistusta, vaan voima, väkivalta ja sokea sattuma\nhallitsevat maailmaa!\" Näin hän huokasi tuskissaan ja tunsi sielussaan\ntoivotonta synkkyyttä, lohdutonta tuonenhämärää, pimeyttä, joka\npatoutui kulmaluiden alle ja kieltäytyi keventymästä edes sen verran,\nmitä itku voi tuoda sanomattomasti kärsivälle huojennusta.\n\nSohvi-emäntä kuuli poikansa huokauksen ja totesi tyrmistyen tämän\nsydämestä palaneen pois kaiken sen, mistä uusi elämä olisi voinut\npäästä kasvamaan. Hän silitti poikansa olkapäätä ja rukoili Jumalalta\nneuvoa, mitä hänen pitäisi tällä hetkellä sanoa ja tehdä, mutta\nei voinut kuulla mielessään ratkaisevaa kuiskausta. \"Olemmeko\nme sitten tykkänään hyljättyjä?\" hän kysyi itsekseen, masentuen\nelämän ahdistavasta alakuloisuudesta. Mutta siinä samassa hän tuli\nmuistaneeksi poikansa pelastumista ja sanoi jyrkkään, asialliseen\ntapaansa:\n\n-- Ihminen sanoo, ettei Jumalaa ole, mutta tämä nauraa hänelle,\ntyperimykselle, taivaastansa. Ennenkuin menet sanoillasi hankkimaan\nitsellesi iankaikkista kadotusta, niin muista velvollisuuksiasi edes\nsen verran, että koetat palkita henkesi pelastajaa. Juhon vaimohan elää\nja kuuluu olevan pieniin päin.\n\nMutta Lauri ei kuullut hänen sanojaan, sillä hän oli hukkunut tuskaansa\nja vaipunut niihin haaveiluihin, joita Helena-rouva oli kertonut\nlääkärien pitävän kaikista vaarallisimpina. Hän puheli itsekseen\nja hymyili, katseli jonnekin kauas ja ilmeisesti näki -- eikä vain\nnähnyt vaan myös kuuli -- jotakin hyvin kaunista ja suloista. \"Nyt se\nseurustelee menettämänsä onnen kanssa\", Sohvi-emäntä totesi ja oli\nkahdenvaiheella, koettaisiko ravistamalla riistää häntä irti tuosta\nmuistojen lumokehästä, vai antaisiko hänen, poloisen, saada edes niistä\nhetkiseksi virvoitusta sietämättömien tuskiensa polttoon. Hän ei\nkuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, sillä siinä samassa ovi aukeni.\n\n\n5\n\nHelena-rouva sen aukaisi, tuli sisään ja väistyi oviaukosta antaakseen\ntietä jäljessään tulevalle. Tämä oli Kalevi. Harvassa tahdissa,\nvakavasti ja koetellen, hän siirsi sauvojansa aina uudelleen, ja\nkulki kuin kulkikin jo nyt omin voimin, ilman kenenkään tukea.\nPäätänsä hän jo piti sokeille ominaisella tavalla pystyssä ja ilme oli\njännittyneesti tarkkaavainen. Silmiä ei voinut huomata tekosilmiksi\nennenkuin oli tarkannut niitä lähemmin. Kalevi lähestyi Laurin\nvuodetta, hapuili sen päätyä ja reunaa, totesi tuolin ja irroitettuaan\nsauvansa istuutui odottamattoman taitavasti. Hän ojensi kätensä Lauriin\npäin ja sanoi pehmeästi \"hei!\"\n\nHänen ja muiden -- myös Anjan -- saapuminen vaikutti sen, että\nLauri riistäytyi unelmistaan, katsahti ympärilleen kummastuneena\nkuin ei olisi aluksi tiennyt, missä oli, ja äkättyään sen alkoi\nhymyillä ja puristi Kalevin kättä. \"Heipä-hei!\" hän vastasi ja rupesi\nsitten puhelemaan niin iloisesti, että oli vaikeata huomata hänen\npakottautuvan olemaan hilpeä. Mutta hetken juteltuaan ja katseltuaan\ntarkoin Kalevin kasvoja hän alkoi harventaa sanojansa niin, että\nniiden väliin tuli yhä pitempiä ajatusviivoja. Puhe muuttui muminaksi,\nilme tuskastuneeksi ja katse kohdistui taas jonnekin kauas. Kalevikin\nhuomasi tämän ja kysyi, \"no mikäs nyt?\", jolloin Lauri säpsähtäen\nvastasi:\n\n-- Olit yhtäkkiä niin tavattomasti Kertun näköinen, että väkisin tulin\nhajamieliseksi. Oli kuin olisin nähnyt Kertun -- kuin hän olisi ollut\ntässä huoneessa -- tuossa Anjan vieressä -- katsonut minuun ja itkenyt,\nväännellyt käsiään -- ollut kauhistunut. Ei se mitään tavatonta eikä\nmahdotonta ole. Suggestio voi olla niin voimakas, että saatamme nähdä\nsen esiinmanaamat henkilöt tai asiat ruumiillisin silmin.\n\nKaikki katsoivat toisiinsa säikähtyneinä. Kalevin kasvoilta kuvastui\nmurhe, mutta hän koetti johtaa ajatuksia pois Kertusta ja sanoi siksi:\n\n-- Kerttu lepää iankaikkisessa rauhassa. Hänen osansa on nyt parempi\nkuin minun ja sinun, joilla on pitkä, vaivalloinen taival edessä. Älä\nhäiritse hänen untansa ilmaisemalla suruasi harkitsemattomasti. Hän\nnäet voi herätä, kuulla elävien rakkaidensa itkun ja lähteä haudastaan\nlohduttamaan heitä. Vainajat eivät pidä äänekkäästä surusta. Lauri, ole\nmies! Kertun, itsesi ja meidän kaikkien tähden: ole mies!\n\nLauri puristi Kalevin kättä, hengähti syvään ja ummisti silmänsä.\nHän ei puhunut enää, mutta hänen huulensa liikkujat kuin hän olisi\ntoistanut Kertun nimeä, ja hänen kasvoilleen levisi taas autuas hymy.\nSohvi-emäntä, joka oli vaiti ollen tarkkaillut poikaansa, sanoi nyt\nHelena-rouvalle:\n\n-- Lauri täytyy saada pois tästä ympäristöstä niin pian kuin suinkin.\nHeti kun hän pääsee vähänkään liikkumaan, vien hänet kotiin ja panen\njohtamaan touontekoa. Reipas puuha ja ulkoilma ovat tässä parhaat\nlääkkeet.\n\n-- Niin kai, huokasi Helena-rouva, mutta mikä on paras lääke meille\nmuille?\n\n-- Alituinen polvistuminen ja nöyrtyminen sekä armahtavainen aika.\nItkun lähteet vähitellen kuivuvat, kaikki se, mikä on ollut kauheata,\nhaipuu pois, ja jäljelle jää vain kirkas muisto. Kun ensialussa\nmuistelin Ylitalo-vainajaa, niin näin hänet vain verisenä, sydämestä\nläpiammuttuna ruumiina, joka liikutteli sinistyneitä huuliaan ja vaati\nkostoa. Mutta aika on muuttanut tuota kuvaa. Ajatellessani häntä nyt\nnäen hänet lauantaisaunasta tulleena, puhdasmuotoisena, tyynenä ja\nhyväntahtoisena istumassa sunnuntaipuhtaissaan pirtin pöydän päässä\nja juomassa saunakahvia. Hänestä on kaukana koston vaatimus. Rauha\nloistaa hänen kasvoiltaan, anteeksianto asuu hänen sydämessään.\nSamoin on Heikkilän laita. Aluksi hän kuvastui mieleeni tunnottomana\nmurhaajana, joka oli saanut ansaitun palkkansa ja lojui nyt\nkuopassaan kuin koiranraato, mutta vuosi vuodelta hän on puhdistunut\nkokonaan toisenlaiseksi. Kuten Ylitalo-vainaja, niin hänkin istuu\nedessäni pyhäisissään, muotonsa puhtaana ja rauhallisena, ja sanoo\nminulle vakavasti, osoittaen Ylitaloa, että \"me molemmat jouduimme\ntietämättömyytemme uhreiksi, vastakkain, vaikka meidän olisi pitänyt\nasettua rinnakkain\". Kun nyt aika on heihin nähden tehnyt tällaisen\nihmeen, niin mitä se tekee Kerttuun nähden. Kun suremme ja kaipaamme\nhäntä joka hetki, niinkuin sydämemme tekee, lohdutimme itseämme\nvaikka miten, niin aluksi hänen kohtalonsa hirmuisuus valaa sieluumme\nsanomatonta tuskaa, katkeruutta ja kostonjanoa, jopa niin polttavassa\nmäärässä, että Laurilta, jonka kauhu on ymmärrettävästi suurin, toisin\nhetkin sekoo järki. Mutta vähitellen Kertun kuoleman yhteydestä katoaa\nsen julmuus ja hänen kuvansa kohoaa mieleen vapautuneena kaikesta\ninhimillisestä, kirkastuneena, enkelimäisenä, kasvoilla iankaikkisen\nautuuden hohto. Silloin hänen näkemisensä puhdistaa meidän sydämemme ja\ntäyttää sen sillä suurella lohdutuksella, joka kerran on kuivaava koko\nihmiskunnan kyyneleet. Kaikki, jotka ovat menettäneet rakkaitansa tässä\nkamalassa sodassa, tulevat kokemaan saman ja palkinnokseen ymmärtämään\nisänmaalle antamansa lahjan täyden arvon. Vanhemmat tulevat huomaamaan,\nettä sokeaksi tulleen pojan sisäinen näkö on terävämpi kuin milloinkaan\nruumiilliset silmät, ja että nuorimies kulkee elämänpolkua varmemmin\njalattomana kuin aikaisemmin maankuuluna kilpajuoksijana.\n\nSohvi-emäntä lopetti hengästyneenä, tuohtuneena, ujostellen äkillistä\npuheenpuuskaansa, joka oli tullut kuin toisen ihmisen suusta. Mutta hän\noli miettinyt tätä asiaa paljon, saarnannut siitä itselleen eikä voinut\nmitään sille, että nuo ajatukset olivat näin puhjenneet vuolaiksi\nsanoiksi. Helena-rouva katseli häntä ihmetellen, ihaillen, sydämessä\ntodellakin kaukaisen lohdun kajoa, kuin olisi pilvisen, myrskyisen\ntaivaan äärimmäiselle rannalle ilmestynyt kapea, kalpea viiva, joka\nsaattoi ajattelemaan, että pilvien tuolla puolella oli kirkkauden,\nrauhan ja lohdun valtakunta, jonne pääsy oli mahdollisuuksien rajoissa.\nLauri oli lakannut hymyilemästä ja liikuttelemasta käsiään. Hän oli\nnyt vakava ja tuijotti aatteissaan kattoon, mutta hänen ilmeensä ei\nilmaissut tuskaa eikä hänen katseessaan ollut äskeistä pahanenteistä\nkiiltoa. Tämä johtui siitä, että hänen äitinsä sanat olivat oudolla\nvoimaha temmanneet hänet irti piintyneistä kauhunkuvista ja avanneet\nhänen silmänsä näkemään Kertun kohtaloa uudelta, ylevämmältä puolelta.\nHäntä oli myös säpsähdyttänyt se, mitä äiti oli sanonut ramman\nkulusta elämänpolulla. Hän oli aina aavistanut, ettei äiti ollut\npitänyt hänen juoksuvoittojaan erikoisemmassa arvossa. \"Mitä se nyt\nmerkitsee, jos kykenee juoksemaan nopeammin kuin muut! Ei juoksusta\nole miehen ammatiksi\". Niin äiti oli kerran sanonut ja tuohon sanaan\nsisältyvä talonpoikaisjärki oli jo silloin säpsähdyttänyt häntä.\nKaikenkaikkiaan hän tunsi tässä silmänräpäyksessä rauhan ja lohdun\naavistusta, joka väreili hänen mielessään samanlaisena himmeänä\nsiintona kuin huomaamatta päiväksi ohentuva aamun hämäryys. Hän tarttui\näitinsä tukevaan, topakkaan käteen ja painoi sen hyväillen poskeaan\nvastaan. Silloin Sohvi-emäntä melkein punastui, sillä tällaiset\nhellyydenosoitukset eivät olleet heidän välillään tapana, ja alkoi\ntoisella kädellään korjata huiviaan, jonka alta muka hiukset tuppasivat\ntulemaan näkyville.\n\nKalevi istui syvissä mietteissä, pää kumarassa, korvissa yhä kaikumassa\nnuo äskeiset sanat sokean sielunsilmistä, joiden näkö on terävämpi\nkuin ruumiillisten silmien. Hänen mieltänsä elähdytti ja onnellistutti\najatus, että ehkäpä hän voisi omaksua tästä jotakin itselleen. Kuka\ntietää, vaikka hänen ulkonainen sokeutensa korvautuisi sielunsilmien\nterävyydellä, niin että hän tulevaisuudessa kykenisi kertomaan\nnäyistään, kuvistaan ja maailmoistaan tavalla, joka antaisi hänen\nelämälleen sisällystä ja tuottaisi siunausta ja iloa muillekin.\nMiettiessään tulevaisuuttaan ja keskeisimmin sitä, mikä oli oleva se\ntyö, jota hän ryhtyisi tekemään ylläpidokseen ja tyydytyksekseen, hän\noli viehättynyt vastustamattomasti siihen ajatukseen, että se oli\noleva henkistä, luovaa laatua. Olihan hänellä kuulo, jonka avulla hän\nsaattoi varastoida muistiinsa yhä uusia tiedon aarteita, raaka-aineeksi\nmielikuvitukselle, joka oli silmien pimennyttyä vain voimistunut ja\nliikautteli jo kärsimättömänä siipiään kuin haluten koetella niiden\nvoimaa ja kantavuutta. Olihan hänellä tunto, maku ja haju, jotka\nentistä herkemmin luotsaisivat häntä elämän metsässä ja kummallisen\nterävinä palvelisivat hänen tarpeitaan. Olihan hänellä silmätkin,\nAnjan silmät, joiden kautta hän saattoi katsella ympärilleen ja saada\nkäsityksen valon kauneudesta, olevaisuuden ihanuudesta, niin ettei\nse pääsisi hänen muistinsa pohjalla virttymään. Tarmokkaasti hän\ntahtoi ryhtyä viljelemään sieluaan, henkisiä kykyjään, voidakseen\nsitten, kun tuntisi kypsyyden hetken koittaneen, ryhtyä antamaan\nmuille kaikkea sitä kaunista, mikä silloin väreilisi hänen sielussaan.\nRiemastuen, ylentyen, tuntien mystillisen vakaumuksen syttyvän\nsydämessään, Kalevi näki tässä silmänräpäyksessä profeetallisena näkynä\nelämänsä tien. Se oli oleva sokeuden vuoksi ulkonaisissa suhteissa\nvaivalloinen, mutta henkisesti rikas, siunauksellinen ei vain hänelle\nitselleen vaan isänmaalle, ehkä joissakin määrin ihmiskunnalle.\nHänen sydämensä syvyydestä kuului värisyttävä, pyhä kuiskaus: \"sinä\nolet sen saavuttava\", ja kuin sähköistyneenä hän nousi huomaamattaan\nseisomaan, muistamatta sauvojaan, jotka kaatuivat kolahtaen lattialle.\nPää kenossa, kasvoilla riemuitseva ilme, hän seisoi siinä ja ojentaen\nkätensä luokse kiiruhtaneelle Anjalle lausui sanat, joiden merkityksen\nvain he kaksi ymmärsivät: \"Anja, minä näen ja uskallan!\"\n\n\n6\n\nToivuttuaan ensimmäisestä ja tähän saakka ainoasta kohtauksestaan Antti\noli ollut kuin olisi herännyt pitkällisestä, raukaisevasta, kuoleman\nkaltaisesta unesta. Muisti oli palannut, vieläpä oudostuttavan tarkkana\nja terävänä, ja omatunto oli sairaalloisen herkkä, moittien kaikesta\nvähimmästäkin niin, että olo oli kuin alituista hiljaista paistumista\nelävältä. Jalkoihin oli tullut tunto ja liikuntakyky, mutta ne olivat\nvoimattomat, laihtuneet, helposti horjahtelevat. Hän saattoi olla vähän\nliikkeellä, mutta vain suurin ponnistuksin, ja oleskeli siis vielä\nenimmäkseen vuoteessa. Siitä hänen suuret, syvällä olevat silmänsä\nseurailivat surumielisinä ja miettiväisinä sairassalin elämää. Ilon\nilmettä ei niistä juuri monesti tuikahtanut, mutta kirkastuivathan ne\nsentään Esterin tullessa saapuville ja myös silloin, kun Helena-rouva\nistuutui vuoteen ääreen ja alkoi hiljaiseen tapaansa tunnustella Antin\nmielialaa.\n\nHelena-rouva oli aluksi varoen koettanut ottaa selkoa, oliko Antti\nitse tietoinen, miksi sairaudeksi hänen sotavammansa oli muuttunut.\nNähtävästi sitä oli koetettu häneltä salata, mutta eri asia oli, oliko\ntässä onnistuttu. Antti oli voinut saada aavistuksia niistä vaikka\nkuinka varovaisista selityksistä, joita hänelle oli pakosta täytynyt\nantaa, ja aavistuksilleen vahvistusta ehkä joidenkin potilaiden\nkuvauksista, minkälainen hänen kohtauksensa oli ollut ja mistä hänen\njalkojensa äkillinen parantuminen oli ehkä johtunut. Antin ajatuksista\nei voinut saada tarkkaa selkoa senkään vuoksi, että hän oli muuttunut\numpimieliseksi ja hiljaiseksi.\n\nEsteristä sensijaan oli täysi varmuus; hän ei ollut tullut tietämään\nAntin sairauden oikeata laatua. Iloiten vain muistin ja liikuntokyvyn\npalaamisesta hän odotti kiihkeästi Antin lopullista paranemista ja\nvarsinkin Antin rakkauden uudistumista entiselleen. Keskellä tästä\njohtuvaa onneaan Esteri ei näet ollut voinut olla huomaamatta sitä,\nettei Antti ollutkaan, vaikka oli tuntenut hänet rakastetukseen ja\nmuistanut kaiken, mitä heillä oli ollut yhteistä, avannut hänelle\nsyliään niin rajattoman onnen vahassa kuin Esteristä olisi ollut\nluonnollista. Oli kuin Antti ei olisi enää kyennyt tuntemaan rakkautta,\nkuin olisi hänessä ollut se olemuksen puoli, elämän ehkä syvin joustin,\nvielä herpautuneena ja sielunelämä siis siltä kohdalta untelona ja\ntylsänä. Helena-rouva oli huomannut Antin melkein kuin pelkäävän\nEsteriä, kuin olisi tämä hänen mielestään edustanut voimaa, joka\nsaattoi yhtä hyvin olla onnettomuutta kuin onnea tuottava. Kun Esteri\nvihjasi entisyyteen ja sen pohjalla tulevaisuuteen, \"miten me silloin\njärjestämme kotimme\", Antti hymyili surullisesti ja katsoi Esteriin\narasti, silmäterissä tutkimaton ilme. Pidättyväisyys, jota hän Esteriä\nkohtaan kaikessa osoitti, ei voinut johtua siitä, että saapuvilla oli\naina ihmisiä. Lukemattomin tavoin hän olisi voinut näistä huolimatta\nosoittaa rakkauttaan -- jos tätä olisi hänen sydämessään entisessä\nmäärässä ollut.\n\nTietenkin sitä oli siellä, mutta sittenkin kai enemmän menneisyyden\nmuistona kuin nykyisyyden intohimona. Sitä nuoruuden vastustamatonta\nhalua, joka kuin magneetti vie kädet käsiin ja huulet huuliin ja\njosta Antilla ja Esterillä oli heidän suloisimmat muistonsa, Antti\nei nyt nähtävästi tuntenut, niin hellä kuin hänen mielensä olikin\nEsteriä kohtaan. Oli kuin salaperäinen pelko olisi estänyt tuon halun\nheräämistä -- varoittanut joistakin tuntemattomista seurauksista, joita\nsaattoi koitua intohimon leimahtaessa liekkiin sillä tavalla kuin\nihmisen nuoruudessa tapahtuu.\n\nTätä pidättyväisyyttä auttoi se, että Antin vuode oli suuressa salissa,\ntosin nurkassa, mutta silti kaikkien huomioitavana, minkä vuoksi\nläheisempi seurustelu sen ääressä oli mahdotonta. Kunnes tänään sattui\nniin, että hoitajattaret ja lähivuoteiden potilaat olivat poissa ja\nAntti ja Esteri siis omissa oloissaan. Esteri oli kuin itse terveys\nja elämänhalu. Pakkanen oli puraissut hänen poskensa omeniksi ja\nkiihdyttänyt hänen verensä lämpöä ja hermojensa herkkyyttä niin,\nettä silmät loistivat erikoisen kirkkaasti. Esteri tunsi riemua sen\njohdosta, että hänen Anttinsa oli toipumassa, että hän jo kykeni\nkävelemään ja kai pian pääsisi sairaalasta. Mihin hän silloin menisi\nasumaan? Esteri ei tahtonut sanoa siitä mitään, sillä suunnitelma,\njoka oli syntynyt hänen pienessä päässään, oli vielä hänestä\nitsestäänkin liian hurja ilmaistavaksi. Vain Antille hän saattoi\nsiitä kertoa, ja hänellekin ainoastaan kuiskaamalla, asettamalla\nsuunsa ihan korvaan kiinni ja siihen hiljaa sopottamalla, että \"heti\nkun pääset sairaalasta, menemme sota-avioliittoon ja sinä muutat\nasumaan meille. Minä rupean tuomarille päiväpalvelijaksi, joten pääsen\nluoksesi jo kello 18:lta. Kun me molemmat ansaitsemme, tulemme hyvin\ntoimeen, voimmepa ostaa sieviä huonekaluja. Olen jo käynyt katsomassa\nhetekasänkyä. Sen ostan omilla säästörahoillani. Tänä iltana jo kerron\ntästä äidille, joka varmaan suostuu tuumaan. Aion puhua tästä myös\nHelena-rouvalle ja pyytää häntä muuttamaan minut päiväpalvelijaksi.\nHänkin varmasti suostuu ja niin meistä tulee niin onnelliset, nii-in\nonnelliset!\"\n\nAntti kuunteli tätä kuiskailua jännittyneenä. Esterin pehmeät, lämpimät\nhuulet kutittivat hänen korvaansa ja saattoivat hänen hermostonsa\nkuumenemaan ja väräjämään. Kuu Esteri oli lopettanut kuiskailunsa ja\nodotti Antin vastausta, tämä tarttui äkkiä hänen käsiinsä ja pyysi\nkiihkeästi:\n\n-- Kuule nyt, Esteri, älä missään tapauksessa puhu vielä asiasta\näidillesi. Katsos, minun täytyy tulla hyvin paljon terveemmäksi\nennenkuin voin ajatella ehdottamasi askeleen ottamista.\n\n-- Mutta sinähän olet jo terve -- muutaman viikon kuluttua täysissä\nvoimissa, Esteri huomautti äänessään pettymyksen kajastus.\n\n-- Niin, olenhan minä, Antti myönsi, mutta jatkoi alakuloisesti: --\nEri asia on, onko toipumiseni vain näennäistä ja voiko tilani ehkä\ntaas äkkiä huonontua. Katsohan, ei tuollainen äkillinen parantuminen,\njoka muistuttaa ihmeestä, voi olla luotettavaa eikä pysyväistä. Täytyy\nodottaa ja katsoa, miten minun siinä suhteessa käy. Jos tulen jäämään\ninvaliidiksi sillä tavalla kuin väliin pelkään, niin...\n\nAntti katkaisi sanottavansa ja hänen äänessään oli masentunut,\nraskasmielinen sävy. Esterin aurinkoinen ilo oli kuin varresta taitettu\nkukka. Hänen silmiinsä kohosivat kyyneleet, kun hän virkkoi:\n\n-- Eikö sinulla ole ehdotukseni johdosta sanottavana muuta kuin tämä,\nettä... annat minulle rukkaset, kieltäydyt?\n\n-- Älä käsitä minua väärin, rakas Esteri, Antti vastasi tukahtuneesti,\nsillä menettelen yksinomaan silmälläpitäen sinun parastasi. Ei minun\nrakkauteni sinuun ole suinkaan vähentynyt, päinvastoin, mutta minä olen\njoutunut siihen kohtaan, että minun on välttämättä, ennenkuin voin\ntehdä sinut riippuvaiseksi omasta kohtalostani, päästävä varmuuteen\nterveydestäni. Kun se ei voi, näennäisestä parantumisestani huolimatta,\ntapahtua ennenkuin vasta pitemmän ajan kuluessa, meidän on lykättävä\naikeemme toistaiseksi. Olkaamme siis samassa suhteessa kuin ennenkin\n-- ylimpiä ystäviä, sydämemme rakastettuja -- ja iloitkaamme siitä,\nettä saamme edes näin terveinä nauttia onnestamme, mutta älkäämme\ntoistaiseksi menkö pitemmälle. Et usko, miten vaikeaa minun on\nsanoa tätä, mutta miehenä se on velvollisuuteni. Älä ota tätä kovin\nraskaasti, sillä kaikesta päättäen -- niin uskon itsekin -- minulla on\nhyvin suuret mahdollisuudet selviytyä pelistä täysin entiselläni. Siinä\ntapauksessa sinun ei tarvitse kosia minua uudelleen, sillä silloin teen\nitse siinä suhteessa aloitteen.\n\nAntti hymyili tavalla, jossa toivorikas ilo sekautui murheelliseen\npohjailmeeseen. Esteri itki hiljaa kumartuneena hänen puoleensa. Antti\nsilitti hänen hiuksiaan ja puhui hellästi ja lohduttavasti:\n\n-- Älähän itke, niin murheellista kuin tämä kaikki onkin. Onhan\nosassamme kuitenkin paljon lohduttavaa, varsinkin jos vertaamme sitä\nmuiden kohtaloihin. Ajattele, että olen tässä verraten hyvissä voimissa\nja saan rauhassa puhella kanssasi ja näin silittää tukkaasi. Eipä\nole suotu sitä Juho-rievulle, joka lepää sankarihaudassa. Ei hän saa\nkeskustella Ainon kanssa eikä silittää hänen hiuksiaan. Olkaamme siis\nkiitollisia tästä, mitä meillä on, varsinkin kun tiedämme, että meillä\non hyvin, hyvin paljon, lähes kaikki. Lisäksihän meillä on toivo, että\nviimeinen puute on poistuva ja vajaa täyttyvä. Kuivataan siis nyt\nlapsen kyyneleet ja koetetaan katsoa, eivätkö naurukuopat ilmestyisi\nposkiin.\n\n-- Eivät ne ilmesty niihin enää milloinkaan! Esteri huokasi ja\nnousi lähteäkseen, -- eivät ainakaan ennen kuin olen saanut tahtoni\ntoteutumaan ja tämä kaikki on pahaa unta. Huomenna en ehdi tulla\nluoksesi, sillä meillä on kiirettä.\n\n-- Mitä kiirettä?\n\n-- Leivomme pullaa ylihuomista varten, jolloin on Kalevi-herran\nsyntymäpäivä.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\n1\n\nVanha Risto oli niin tuohtunut, että olisi iskenyt tulta, jos joku\nolisi koskettanut häntä sormella. Hän istui synkkänä pöytänsä päässä ja\nsadatteli itsekseen. Hän ei ollut suostunut eikä suostuisi luopumaan\nmuonatuvastaan ja antamaan sitä karjalaisen siirtoväen asuttavaksi.\nSe oli hänelle laillisesti kuuluva eikä sitä voitaisi häneltä riistää\nmuuten kuin väkivallalla. Eikä silläkään niin kauan kuin hän jaksoi\npitää kiinni kirveestään. S--na soikoon! Eipä sillä, ettei hän voisi\nasua yhtä hyvin ja paremminkin päärakennuksen puolella, josta Aliina\noli tarjonnut hänelle huonetta, mutta mitä hän sinne, kun oli kerran\ntässä, omassa tuvassaan. Ottakoon Aliina karjalaisensa sinne ja\nhoidelkoon heitä siellä niinkuin parhaiten haluaa.\n\nTuskin hän oli ehtinyt edes vähän virota Riston kuolinsanoman\naiheuttamasta tyrmistyksestä ja pettymyksestä, kun jo sysättiin niskaan\ntämä uusi harmi. Hän oli juuri noussut vuoteestaan, jossa oli viettänyt\nunettoman yön taistellen surunsa ja suunnitelmiensa kanssa, ja kahvin\nkiehumista odotellessaan istahtanut ikkunanpieleen tapansa mukaan\nkatsoakseen, olivatko talon aamutyöt käynnissä niinkuin piti, niin\neikös perhana itse Penttilän isäntä kävellä kaahota pihaan. Jotakin\ntärkeätä asiaa sillä oli, kun se uskalsi tulla Aholaan, jossa ei käynyt\nmuuta kuin pakosta, ei sittenkään, vaikka oli kieroillut tyttärensä\nsinne emännäksi. Ja kiireissään se oli, kun piti tulla näin varhain.\nVanha Risto oli heti aavistanut ikävyyksiä olevan tulossa, sillä ei se\nonnettomuudenlintu ollut milloinkaan lentää räpiköinyt Aholaan tuomatta\npahoja uutisia. Se oli mennyt Aliinan luo ja sieltä oli pian tyttö\ntullut pyytämään vanhaa isäntää sisään. Hän oli ensin ajatellut, että\nmitä hän sinne, sillä ei hänellä ollut Penttilälle asiaa nyt enempää\nkuin ennenkään ja yhtä pitkä matka Penttilällä oli tänne kuin hänellä\nsinne, mutta sitten hän oli kuitenkin mennyt, koska arvasi siten\nsaavansa pikemmin tietää, mikä oli kysymyksessä.\n\nHän oli jo aavistanut asian, sillä siitä oli näinä päivinä kohistu\nkovasti. Karjalaiset olivat lähteneet kiluineen kaluineen pakoon ryssää\nja hajautuneet kuin aalto ympäri Suomea. Kuollessaan siitä ensimmäisen\nkerran vanha Risto oli ajatellut sitä samoin kuin muitakin uutisia,\njoita maailmalta hänen korviinsa kantautui, eli välinpitämättömästi,\nkuten ainakin asiaa, joka tapahtui jossakin kaukana eikä koskenut häntä\neikä hänen elämäänsä. Kun sitten kerrottiin karjalaisia sijoiteltavan\neri pitäjiin, hän oli säpsähtänyt, mutta lohduttautunut samalla\nsillä toivomuksella, ettei kai niitä riitä tänne meidän pitäjäämme.\nNaapuripitäjään niitä kyllä sai sijoittaa vaikka kuinka paljon,\nsillä sen asiat eivät vanhaa Ristoa liikuttaneet, mutta hänen omassa\npitäjässään olot olivat sellaiset, ettei tänne mahtunut liikaa väkeä,\nei edes yhtä henkeä. Ja kun niillä kuului vielä olevan karjaa mukana,\njoka vaati navettatilaa, rehuja ja pian laiduntakin, niin mistä tuli\nkaikki tuo hyvyys, kun oli puute itselläkin. Noissa toisissa kylissä,\neniten ehkä kirkolla, jossa olivat pitäjän rikkaimmat talot, saattoi\nolla vieraankin varaa, jos oikein tiukalle pantiin, mutta tässä omassa\nkylässä ei ollut. Senhän tiesi jokainen. Talonpoika oli täällä niin\nköyhä ja asui niin ahtaissa oloissa, että hyvä kun mahtui nukkumaan\nkyljellään; selällään ei ollut yrittämistäkään, kun ei näet muilta\nnukkujilta päässyt painumaan lattian pintaan asti, vaan jäi reunoistaan\ntoisten varaan.\n\nKun sitten oli tullut tieto, että nyt on siirtolaisia kirkonkylässä,\nniin vanha Risto oli ensin ihan tosissaan säikähtänyt, että perr...,\nmutta oli samassa lohduttautunut sillä vahingoniloisella ajatuksella,\nettä saivatpa kerran kirkonkylän pomoisännät vuokralaisia, jotka\novat yhtä mieluisia kuin lutikat. Kun siirtolaiset on sijoitettu\nheidän taloihinsa, niin vähät ne ryhtyvät niitä enää sen kauemmaksi\nraijaamaan, ei ainakaan tänne pitäjän pohjoiskyliin. Kirkonkylä\nsai vaikka palaa, vanhan Riston liikauttamatta sormeaankaan sen\nauttamiseksi, sillä niitä se häneen kuului. Ei hän välittänyt paljoa\nomankaan kylän asioista, vaan tyytyi hoitelemaan vain omaa taloansa.\nHänelle oli samantekevää, mitä tämän rajapyykkien ulkopuolella\ntapahtui, kunhan vain ei astuttu niiden sisäpuolelle. Silloin näet hän\noli kirves kourassa tulijoita vastassa.\n\nNäin hän oli kiihtyneenä ajatellut mennessään Aliinan puolelle\nkuulemaan, mikä oli hätänä. Hän oli sentään nyt Risto-vainajan\nvaltuuttama isäntä, jonka sanaa täytyi totella.\n\nAliina ja hänen isänsä istuivat keittiön pöydän ääressä ja joivat\naamukahvia. \"Tässä on kuppi teillekin\", Aliina sanoi pehmeästi ja\nnousten varovasti meni noutamaan hellan reunalta pannua kaataakseen\nvanhalle Ristolle. Tämä meinasi jo uhmapäissään kieltäytyä, että \"anna\nolla, minä jo join\", mutta muisti onneksi ajoissa Aliinan kahvin olevan\nerikoisen hyvää ja siis murahti vain jotakin kiitoksen tapaista.\nPenttilää hän kätteli kalsealla kouralla eikä katsonut silmiin.\nJuotuaan kahvin ja kastettuaan pullaa hän odotti jurona, puhumatta\nsanaakaan, mitä Penttilä sanoisi. Kakisteltuaan neuvottomana muutaman\nkerran kuin ei olisi tiennyt, mistä aloittaisi, tämä oli lopuksi\nvirkkanut puolueettomasti:\n\n-- Kummaa talvea tämä on, kun ei pakkanen hellitä.\n\nKun vanha Risto ei vastannut tähän muuta kuin epäselvän \"ohh\", hän\njatkoi:\n\n-- Se on tuottanut ihmisille ja eläimille suuria kärsimyksiä -- ja\nvarsinkin siirtoväelle, joka on joutunut majailemaan usein perin\nkurjissa oloissa. Olisi luullut jo sen vaivan riittäneen, mitä merkitsi\nlähtö tylylle mierolle, mutta eipähän. Lisää vain työnnettiin.\n\nTähänkään vanha Risto ei vastannut muuta kuin \"niin aina\". Penttilä\njatkoi:\n\n-- Kyllä täytyy sanoa tämän meidän kansamme hankkineen itselleen\nikuisen kunnian sekä talvisodallaan että sillä, että lähes puoli\nmiljoonaa ihmistä läksi mieluummin pois kotikonnultaan kuin jäi\nperintövihollisen vallittavaksi ja venäläistytettäväksi.\n\nVanha Risto myönsi mielessään sen olleen erikoinen tapahtuma ja\nantoi sille kiitoksen isänmaallisuuden kannalta, mutta teki tämän\nkaiken sillä hiljaisella varauksella, ettei siitä koitunut mitään\nvelvollisuuksia eikä haittoja hänelle eikä hänen talolleen. Odotettuaan\nhetkisen, sanoisiko hän mitään, Penttilä puhui edelleen:\n\n-- Kun niitä siirtolaisia nyt sijoitellaan ympäri maaseutua, niin ne\npitää ottaa hyvästi vastaan. Niiden elämää tulee autella niin, että\nne pääsevät rauhoittumaan ja saavat siten edes vähän korvausta siitä\npaljosta, mitä ovat menettäneet. Tätä vaatii kansalaisvelvollisuutemme,\nihmisrakkaudesta puhumattakaan.\n\n-- Sitä minä olen ajatellut, vanha Risto puhkesi nyt äkkiä puhumaan\nvuolaasti, kuin olisi pato murtunut, että mitä varten ne karjalaiset\non ohjattu tänne maaseudulle, talonpoikien vastukseksi? Miksi niitä ei\nsijoiteta kaupunkeihin, joissa on kivitaloja kuin linnoja tuhansittain?\nKun ei vain olisi niin, että tässäkin ilmenee sitä halveksumista, jota\nherrat ovat ilmoisen ikänsä osoittaneet talonpoikia kohtaan.\n\nPenttilä ällistyi tästä näkökannasta niin, ettei saanut toviin aikaan\npuhuneeksi mitään. Tapailtuaan henkeään hän viimein selitti:\n\n-- Kaupunkilaiset kaupunkeihin, maalaiset maalle. Ne on tiemmä\nviipurilaiset, käkisalmelaiset ja sortavalalaiset sekä muut tiheiden\nasutuskeskusten eläjät enimmäkseen sijoitettu Helsinkiin ja muihin\nkaupunkeihin, kuten pitääkin, sillä missäpä muualla ne osaisivat\nelää, ja samasta syystä maanviljelijäväestö maaseudulle, joka on taas\nluontainen paikka heidän elinkeinolleen. Kaupungeissahan sitäpaitsi\nasutaan ahtaammin kuin maalla.\n\n-- Kaupungeissako ahtaammin! Siellähän sitä vasta tilaa kuuluu\nolevankin, herroilla näet!\n\nVanha Risto puhui jo kiihkoissaan ja ilmensi lavealla kädenliikkeellä,\nettä \"onhan siellä tilaa, minne sijoittaa siirtoväkeä vaikka miten\npaljon\". Penttilän isäntä oli vaivautuneen näköinen ja selitti:\n\n-- Mutta se, miten ja miksi on menetelty niinkuin on tehty, ei ole\nollut meidän päätettävissämme eikä ohjattavissamme. Istun tässä nyt\nilmoittaakseni viran puolesta ja toimeksi saaneena, että siirtoväkeä\ntulee meidänkin kyläämme ja että Aholasta on ainakin yhdelle perheelle\nannettava asunto ja turva. Ne tulevat jo huomenna, niin että asia on\npantava heti järjestykseen.\n\n-- Kokonainen perhe tänne yhtäkkiä! Johan nyt on helvetti!\n\nVanha Risto ei tahtonut uskoa korviaan. Ilmoitetaan vain, että nyt\nsaapuu Aholaan vieras perhe, mies, akka ja lapsia kuka tietää miten\npitkä liuta, eikä edes kysytä lupaa. Sanotaan vain että tehkää tilaa,\nsillä vieraat ovat jo täällä. Tietenkin niillä on lehmä, jos lie\nuseampiakin.\n\nHänen kysyttyään sitä ja kuinka monta oli lasta, Penttilä selitti:\n\n-- Kaksi niillä on lehmää, mutta lasten lukua en tiedä. Voithan nuijia\nenimpiä päähän, jos on mielestäsi liikaa.\n\nHuomautus osoitti Penttilää alkaneen harmittaa. Hän selitti edelleen,\nmutta nyt voimallisella isännän äänellä:\n\n-- Aliina tässä jo sanoi, että lehmille kyllä on tilaa navetassa ja\nettä rehuja löytynee, jos ei muuta, niin ainakin pahnoja. Ja kun talo\nja elämä tässä ovat hänen omiansa, niin ei niiden käyttöön sinun\nlupaasi tarvita. Kysymys on vain siitä, mihin ihmiset sijoitetaan. Kun\nsinun eläketupasi on tuossa erillään muista ja siinä on kaksi asuttavaa\nhuonetta, niin on ajateltu, että siirtolaiset olisi mukava sijoittaa\nsiihen. Asuen erillään ne tuntisivat olonsa vapaaksi ja niin myös\ntalonväki heihin nähden. Sinut Aliina tietenkin ottaa päärakennukseen\nmieluummin kuin kokonaisen perheen lapsineen, joiden melu on pianaikaa\nAliinalle hyvinkin häiritsevää.\n\n-- Niin, tarjoan teille oman kamarinne ja vapaan hoidon joka suhteessa,\njos vain suostutte tähän järjestelyyn, sanoi Aliina.\n\nVanha Risto oli niin hölmistynyt, ettei vähään aikaan saanut sanaa\nsuustaan. Huomattuaan tämän Penttilä koetti suostutella:\n\n-- Eläketupani minäkin niille annan, sillä molemmille puolille on\nparasta, etteivät uudet asukkaat joudu entisten jalkoihin. Meille tulee\nsitäpaitsi kaksi perhettä. Muurari laittaa parhaillaan hellaa toiseen\nhuoneeseen, sillä kaksi akkaa saman hellan ääressä on kuten tiedät\nainaisen toran alku.\n\n-- Mutta minä kun en anna tupaani! sai nyt vanha Risto karjaistuksi. --\nEi sitä sentään sillä tavalla saa toisen omaa riistää!\n\n-- Eihän sitä riistetäkään, vaan ainoastaan lainataan siihen saakka,\nkunnes ihmispoloisille saadaan hankituksi omat kodit. Maksetaanhan\nsiitä sukuvuokraa. Kun tiedät Aliinan pian saavan perillisen, niin\nymmärtänet toki tämän järjestelyn olevan häiriön välttämiseksi kaikista\nparas.\n\nTämä syy kyllä tehosi vanhaan Ristoon, mutta kun sen esitti Penttilä,\nhänen ei tietenkään sopinut suostua. Kiihtyneenä Penttilä silloin sanoi:\n\n-- Kuule nyt! Se on sillä lailla, että sinun eläketupasi toinen pää\non kylän yhteismaalla, johon ei ilman koko kylän suostumusta eikä\nmaaherran päätöstä saa rakentaa. Ellet nyt taivu antamaan mökkiäsi\nsiirtoväelle, niin minä nostan tuosta jutun ja vaadin sinua siirtämään\ntupasi pois. Mutta jos suostut, tupasi saa olla minun puolestani\npaikallaan vaikka ikuisiin aikoihin saakka.\n\nVanha Risto tyrmistyi. Jopa nyt Penttilä lykkäsi myrkyn. Jos häntä\nvastaan todellakin nostettaisiin tuosta asiasta juttu, niin hän\nvarmasti häviäisi sen, sillä hänen tupansa toinen pää oli kuin olikin\nkylän yhteismaalla. Hän oli tiennyt sen, mutta ei ollut välittänyt\nsiitä, vaan oli uhmaillut mielessään, että saadaanpa nähdä, onko\nkylässä ketään niin isokokoista miestä, että uskaltaisi tulla asiasta\nhuomauttamaan. Ei ollut kuulunut mitään, ei hiiskaustakaan. Ei edes\nLehteläiskä eikä lautamies olleet vihjanneetkaan siihen silloin, kun\nhän oli ahdistanut Lehteläiskää siirtämään pois saunannurkkaansa hänen\nmaaltaan, vaikka siinähän olisi ollut asia, jolla häntä olisi saattanut\nhyvällä syyllä mällätä. Älysipä, piru, nyt tarrata siihen ja ryhtyä\nsillä kiristämään. Kiusan se sillä tekisi, mutta ei se tähän hätään\nasiasta päätöstä saisi. Vuosi siinä menisi vähintään, todennäköisesti\npaljoa enemmän. Ei, hän ei suostu, ei millään. Hän sanoi jyrkästi:\n\n-- Ellet olisi uhannut tuolla asialla, olisin ehkä lopulta myöntynyt,\nmutta kun teit sen ja näytit, mitä olet vuosikausia hautonut, niin nyt\nen millään. Nosta juttusi, mutta sen sanon sinulle edeltäpäin, ettet\nsaa itsellesi kyläläisiltä yksimielistä valtakirjaa. On sinulla niiden\njoukossa siksi monta vihamiestä.\n\nHe kiivastuivat molemmat ja huusivat toisilleen vasten suuta kaikki\nvanhat kaunat, joita oli monenlaisia puolin ja toisin. Aliina koetti\nkiellellä ja rauhoittaa heitä, mutta he eivät kuulleet häntä, vaan\nhaukkuivat toisiaan tulipunaisina, ohimosuonet pullistuneina kuin\nmakkarat. Ei heidän riitansa syvimmältään koskenut tätä asiaa, vaan\nse oli ilmausta sukupolvia kestäneistä ja kasautuneista kähyistä,\njotka täyttivät sappirakon heti, kun he joutuivat ajattelemaankaan\ntoisiaan. Räikäisten oven kiinni niin tuimasti, että ikkunat\nhelisivät, vanha Risto viimein meni omalle puolelleen, Penttilän\njäädessä kynsimään korvallistaan suutuksissaan sekä siitä, ettei ollut\nsaanut Ristoa suostumaan, että siitä, että oli langennut tällaiseen\njoutavaan, sopimattomaan, epäarvokkaaseen esiintymiseen. Aliina sanoi\nalistuvaisesti, että \"täytyy kunnostaa heti tuo porstuan peräkamari\nvieraille ja varata heille tilaa keittiöstä, kun vaari näkyy oleva noin\nitsepäinen\".\n\nTällainen oli ollut sen aamun kohtaus ja nyt vanha Risto istui\nikkunansa ääressä odottamassa siirtolaisten tuloa ja vannomassa, ettei\nhän ikinä luopuisi tuvastaan. Tosin hän oli alkanut yhä paremmin\nymmärtää, että olisi kaikin puolin, hänelle itselleen, Aliinalle ja\nsiirtolaisillekin, parasta, jos viimeksimainitut sijoitettaisiin tähän\nhänen tupaansa, mutta kun tuota asiaa ei ollut ajettu niin kuin hänen\narvonsa vanhana isäntänä ja uuden isännän sijaisena olisi vaatinut,\nhän ei voinut siihen suostua. Jos olisi ymmärretty edes niin paljon,\nettei olisi lähetetty tuota Penttilän hyväkästä hänen kimppuunsa, vaan\nolisi annettu esimerkiksi Aliinan itsensä kääntyä hänen puoleensa,\nniin hän ei olisi kehdannut kieltää. Ymmärrettäväähän se on, että\nvieraat tulokkaat voivat häiritä Aliinaa ehkä pahastikin, tämä kun on\nniin arkaluontoisessa tilassa. Mutta kun eivät ottaneet vanhaa Ristoa\nhuomioon, vaan panivat Penttilän häntä komentelemaan, niin syyttäkööt\nitseään.\n\nHän odotteli siirtolaisia niin kiihkeästi, ettei saanut ryhdytyksi\ntyöhön. Tuontuostakin hän meni ikkunaan katsoakseen tielle, näkyisikö\ntulijoita, ja istuutui sitten taas pöytänsä päähän pohtimaan tätä\nmerkillistä asiaa alusta loppuun ja vahvistamaan uhitteluansa, joka\nväkisin pyrki pehmenemään. Väliin hän yllätti itsensä toivomasta,\nettä Aliina tulisi uudelleen pyytämään häneltä tupaa. Tietenkin hän\nsilloin heti myöntyisi, vieläpä selittäisi, ettei hänellä ollut\nollut tositarkoitustakaan kieltää. Oli vain tullut sanoneeksi niin,\nkun tuo Penttilä oli kutsumatta ilmestynyt mokoman asian ajajaksi.\nEttäkö Penttilän oli tultava, koska hän oli kerran majoituslautakunnan\npuheenjohtaja? Pyh, kaikkiakin! Eihän ole enää mitään lautakuntaa,\njonka puheenjohtaja ei Penttilä olisi. Hänenhän pitää olla todistajana\nja asiantuntijana joka paikassa. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että\nAholaan hänellä ei ainakaan ollut asiaa. Jos vain Aliina tulisi, niin\nkyllä hän sentään antaisi tupansa. Mutta eipä häntä näy. Taisi tulla\nsanotuksi liian lujasti.\n\nAliinaa ei kuulunut tulevaksi. Päinvastoin vanha Risto huomasi\nerinäisistä merkeistä, patjain täyttämisestä uusilla oljilla,\npeitteiden tuulettamisesta, vajassa viruneen vanhan puusängyn\nviemisestä sisään ja muusta sellaisesta, että isolla puolella\nvalmistauduttiin ottamaan vieraita vastaan. Häntä jo hätäännytti oma\nhärkäpäisyytensä ja hän astui pari kolme askelta ovea kohti, että\nmitä jos hän meneekin sanomaan Aliinalle... Mutta ei hän kuitenkaan.\nSe olisi ollut kovin nöyryyttävää. Asettukoot nyt sinne aluksi.\nSopivassa tilaisuudessa hän sitten tuonnempana ilmoittaisi, että saa\ntulla tänne hänen tupaansa. Sääliksi kävi Aliina-riepu, jolla oli\nilman tätäkin tarpeeksi murhetta. Vanha Risto oli oppinut pitämään\nAliinasta ja nuhteli nyt itseään pahan sisunsa ja itsekkyytensä\njohdosta. \"Kuka tietää, mitä seurauksia taas tästä pahuudestani on.\nEntisillä synneilläni vein Riston kuolemaan. Kenen vienen tällä uudella\ntylyydelläni?\"\n\nNäin vanha Risto käräjöitsi itsensä kanssa, kuten oli tehnyt koko\nikänsä. Tulos oli nytkin sama entinen, ettei hän näet katumuksestaan\nhuolimatta sallinut sisunsa taittua eikä uhmansa pehmentyä. Siitäkin\nhän oikeastaan syytteli Jumalaa: minkä hän tekee itselleen, kun Jumala\non luonut hänet tällaiseksi. Toisaalta hän oli itsepäisyydestään ylpeä\nja piti sitä erikoisena miehekkyyden osoituksena. Ei miestä sentään\nniin vain houkuteltu eikä heiluteltu.\n\nKarjalaiset saapuivat siinä illansuussa, kun keväisen päivän\niloinen kirkkaus oli jo muuttunut sydäntä riuduttavaksi ruskoksi.\nKahdella reellä heitä oli oltu hakemassa onnikalta, jossa he olivat\nkirkonkylästä saapuneet. Lehtelän Matti ajoi toista, karjalaisukko\ntoista hevosta. Reistä alkoi kaivautua pihalle myttyä mytyn jälkeen,\nniin monta, että vanha Risto oli jo sekaantua laskussaan. Nopeasti\nhän varmistautui -- niin, kahdeksan lasta niitä oli kaikkiaan, pienin\nvielä äitinsä rinnoilla, toiset siitä tasaisin vuosivälimatkoin yleten,\nniin että vanhin, tuo sisko tuossa, joka niin puuhakkaasti autteli\nnuorempiaan, saattoi olla siinä viiden- kuudentoista maissa. Ihmeissään\nvanha Risto katseli salavihkaa ikkunastaan, miten karjalaismies\nhyväntuulisen näköisenä puuhaili, nosteli reistä tavaroitaan, sanoi\njotakin ja naurahti, ja miten hänen vaimonsa ehti vaalimaan sylissään\nkitisevää pienokaistaan ja samalla kuin emokana varoittavasti ja\nhuolehtivasti kotkottaen pitämään huolta koko pirpanaparvestaan.\nTuossa tuli Aliina pihalle ottamaan vieraitaan vastaan. Epäröiden ja\nujostellen hän lähestyi karjalaisvaimoa ja tämä samoin häntä, mutta\nkun he näkivät toisistaan, miten he molemmat olivat niin täydellä\näitiyden, äidinrakkauden ja -uhraavaisuuden asialla kuin suinkin\nsaattoi ihmiseltä vaatia, heidän sydämensä suli ja he kättelivät\ntoisiaan itkien. Vanhan Riston kurkkua ahdisti liikutus, sillä\nhänelle avautuivat nyt tunnot niistä kärsimyksistä, joita tuo pihalle\nilmestynyt kovan onnen perhe oli saanut kokea ja kestää, siitä uhrin\nsuuruudesta, joka heidän oli täytynyt antaa voidakseen pysyä oman\nkansansa yhteydessä, ja katkeruudesta, jota heidän täytyi tuntea,\njos ja kun kaikesta hyvyydestäkin huolimatta huomasivat olevansa\nmaanpakolaisia oman kansansa keskuudessa. Vanha Risto ymmärsi,\nettä niin vaikeaa kuin ihmisten olikin synnynnäisen itsekkyytensä,\nmukavuudenhalunsa ja pohjattoman omistamisviettinsä takia tehdä\nluonansa tilaa näille osattomille ja onnettomille, niin sitä suuremman\npalkinnon sai se, joka kykeni voittamaan itsensä ja jakamaan heidän\nkanssaan rakkaudessa leivän ja lämpimän.\n\nMutta siihen, että olisi mennyt pihalle ja käskenyt tulokkaat tupaansa,\njonka samalla olisi luovuttanut heidän haltuunsa, hän ei saanut itseään\npakotetuksi. Vieraat viipyivät pihalla aikansa, kunnes poistuivat\nAliinan puolelle. Vanha Risto katsoi melkein kaivaten heidän jälkeensä.\nPiha oli nyt autio ja eloton. Lehtelän Matti oli vienyt hevoset pois.\nReistä oli tippunut heinänrippeitä, joita tuuli liikutteli, siirrellen\nniitä oikullisesti sinne tänne. Kuinka jännittävää olikaan äsken\nollut katsella noita tulokkaita, miestä, lapsia ja varsinkin äitiä,\njonka ympärillä oli näyttänyt asuvan jonkinlainen siunauksen pilvi,\ntuollainen eriskummallinen uho, joka heti sanoo, minkälainen ihminen\non. Se oli näkynyt vanhan Riston silmiin Aliinankin ympäriltä ilmaisten\nmyös hänen olevan astumaisillaan äitien pyhään säätyyn.\n\n\n2\n\nTuomari Vuori ei vastannut hänelle tehtyyn tarjoukseen, vaan suoritti\ntoimeensa kuuluvia töitä niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Ainoa\ntulos hänen \"ystäviensä\" puuhista häneen nähden oli, että hän\nmenetteli mikäli mahdollista entistä puolueettomammin, asettaen aina\nriidattomasti rehelliset suunnitelmat etusijaan, oli takana miten\nvaatimaton yrittäjä tahansa, mutta jyrkästi torjuen Ketun ja Suden\npuuhat, jos vain huomasi niihin kätkeytyvän epätervettä keinottelua.\nNäin hän tuli virkavelvollisuutensa vaatimuksesta vetäneeksi\nristin monen toivorikkaan suunnitelman päälle ja siten estäneeksi\nhavittelun, joka olisi lihoittanut yksityisiä yhteisön kustannuksella.\nHänelle sateli aamiais-, päivällis- ja illallispyyntöjä, mutta hän\ntorjui ne kaikki vanhastaan tuntien niissä piilevät ystävälliset,\nviattomat voitelutarkoitukset. Hän huomasi olevansa nyt \"rakas veli\"\nsellaistenkin henkilöiden kanssa, joita ei muistanut edes tunteneensa,\nja saavansa vähäisimmänkin aiheen johdosta osakseen huomaavaisuuksia,\njoihin vaativainenkin 60-vuotias olisi voinut olla tyytyväinen.\nMutta kaikki tämä oli vain omiaan tekemään häntä yhä valppaammaksi\ntehtäviensä nuhteettomassa, puolueettomassa hoitamisessa.\n\nKun sitten tuli yleisesti tunnetuksi, että tuomari Vuori oli \"kova\"\nkaikkia tavallisia, vanhastaan tehokkaiksi tunnettuja voitelukeinoja\nvastaan, ne loppuivat vähitellen ja sijaan tuli yleinen vihamielinen\nsuhtautuminen. \"Rakkaat veljet\" muuttuivat kylmästi hattua sipaiseviksi\nhyvän päivän tuttaviksi, tipahtaen pian siltäkin asteelta entiseen\ntuntemattomuuteen. Hänen luokseen tuli kylmän virallisia lähetystöjä,\njotka esittivät yhteisedun lampaannahkaan kätkemäänsä yksityisen\nkeinottelun sudenraatoa niin hurskaalla ilmeellä, että paljoon\ntottunutta ja kokolailla näissä suhteissa paatunutta tuomari Vuorta\niljetti, ja ilmaisivat, saatuaan kumarteluihinsa kuivan kiellon,\npainavasti tyytymättömyytensä siihen, että näin tärkeälle paikalle\noli asetettu henkilö, jolta kokonaan puuttui kaikessa liike-elämässä\nvälttämätön joustavuus.\n\n\"Joustavuus\". Niin, siinä se taas oli hänen edessään tuo määritelmä,\njonka tarkoittaman ominaisuuden hyväksyminen olisi ollut hänelle juuri\nnyt, ainakin pintapuolisesti katsoen, suorastaan välttämätöntä.\n\nTuomari Vuori unohtui miettimään tätä, näkemättä enää sitä edessään\nolevaa paperia, jossa Kettu ja Susi anoivat erikoisoikeuksia suurelle\ntavaramäärälle ja jonka hyväksymistä he nyt kai odottivat itsestään\nselvänä asiana. Hän oli tuntenut ilmassa olevan ukkosta ja tiesi\nsalaman voivan iskeä milloin tahansa. Hän tiesi myös voivansa välttää\nsen sillä, että antaisi puoltavan lausunnon tästä ja eräistä muista\nhakemuksista ja lisäksi -- hm -- vaikka vain soittaisi Sudelle ja\npuhuisi veljellisesti hetkisen roskaa. Silloin olisi kaikki selvää.\nHän suostuisi ryhtymään tuon uuden suurliikkeen lainopilliseksi\nneuvonantajaksi ja hänen tulonsa lisääntyisivät kuka tietää kuinka\npaljolla, jos hän alkaisi kylmäverisesti käyttää hyväkseen tuolla\ntiellä avautuvia mahdollisuuksia. Niin pian kuin hän olisi ehtinyt\nsotkeutua kaikkiin kysymyksessä olevalla linjalla vastaantuleviin\nhämäräperäisyyksiin riittävän syvästi, hänelle palautettaisiin hänen\nhaltijavelkakirjansa, jolla häntä pidettäisiin siihen saakka aisoissa.\nNiin hänelle avautuisi tie rikkauteen ja kunniaan, kuka tietää\nminkälaisiin luottamustehtäviin ja arvoasemiin. Nuo miehet osasivat\nkyllä palkita kellokkaansa.\n\nPaholainen oli valinnut edullisen hetken kiusaukselleen. Tuomari\nVuori tiesi tarvitsevansa varoja, paljon varoja, enemmän kuin tähän\nsaakka. Tulojen väheneminen merkitsisi hänelle suuria vaikeuksia ja\nvararikko todennäköisesti kaikkien mahdollisuuksien loppua. Kalevi\nmenisi alkavana kesänä avioliittoon ja tarvitsisi oman pienen kotinsa.\nLähivuosien aikana tuomari Vuoren oli lisäksi kustannettava hänen\nopintonsa ja pidettävä hänestä ja Anjasta huolta siihen saakka, kunnes\nhänelle ehkä aukenisi omintakeisen elämän mahdollisuus. Tällainen\noli nuorten suunnitelma. Avomielisesti he olivat kertoneet siitä\nisälle ja äidille ja pyytäneet heidän neuvoansa ja apuansa. Se oli\nollut nöyryyttävää, vaikeaa, ei vain Kaleville vaan erikoisesti\nAnjalle, mutta tämä oli alistunut pyytäjän osaan siksi, että hänellä\noli palava halu päästä edes jotenkin korvaamaan Kaleville sokeutta\nja raajarikkoisuutta. Rakkaus Kalevia kohtaan oli heillä kaikilla\ntärkeimpänä, ratkaisevimpana vaikutteena myöntyessään suunnitelmaan,\njolla oli positiivisena puolenaan vain uhrautuvaisuus, aatteellinen\nkauneus. Katkeraa olisi, jos se ei pääsisikään toteutumaan, vieläpä\nsiitä syystä, ettei niitä varoja ollutkaan, joiden varaan se oli aiottu\nrakentaa.\n\nTuomari Vuori hymähti ajatellessaan tilannettaan. Paholainen oli\nsittenkin suunnitellut kiusauksensa kestämättömälle edellytykselle\nlaskiessaan vain taloudellisen kiristyksen tehoon ja nähtävästi\nunohtaessaan eräät toiset tekijät. Se ei ollut ottanut huomioon\nsitä kieroa asemaa, johon tuomari Vuori joutuisi poikaansa nähden,\njos tukisi tätä kunniansa myymisestä saamillaan rahoilla. Siinä\nsilmänräpäyksessä, jolloin Kalevi alkaisi aavistaakaan onnensa\nrakentuneen isän kunniattomuudesta, heidän kaikkien onni olisi\nmennyttä. Hän ei enää voisi katsoa Kalevia silmiin eikä tämä häntä.\nMikään onnen vastamyrkky ei olisi niin tehokasta kuin tällainen\nmenettely. Tai ehkä kiusaaja oli ollut tietoinen näistäkin näköaloista\nja toivonut, ettei päinvastoin hän, tuomari Vuori, huomaisi, mihin\nkaikkiin onnettomuuksiin ne voisivat johtaa? Saattoi olla! Vanhaa\nsuomalaista juristia ei kuitenkaan petetty niin helposti. Suurinta ja\nvilpittömintä rakkautta poikaansa kohtaan hän osoittaisi pysymällä\njuuri tarkasti sillä polulla, jota sanotaan kunnian miehen tieksi.\n\nPuhelin kilahti ja tuomari Vuori vastasi. Toimiston päällikkö sieltä\nsoitti ja pyysi puheilleen. Mitähän se nyt? Omituinen aavistus\nvaltasi tuomari Vuoren. Voihan olla, että tulisi lopullisen ratkaisun\nhetki. Hän kokosi kaikki yksityiset paperinsa salkkuun, jonka otti\nmukaansa, ja kääntyi katsomaan ovelta taaksensa kuin olisi lähtenyt:\nhuoneestaan viimeisen kerran ja tahtonut hyvästellä sen kuin tutun\npaikan. Hän oli jo kauan tuntenut olevansa pois menevä -- oli nähnyt\nsen alaistensa ilmeistä ja silmälasien välähdyksistä. Heillä kun oli\nhiljaisia suhteita eri tahoilla, he harrastelivat näiden asioita ja\nkoettivat parhaansa mukaan autella niiden papereita lävitse. Kun nämä\nsitten sattuivat kompastumaan tuomari Vuoreen, tämä sai salaisten\npikku asiamiesten vihat osakseen. Siksi tuomari Vuori oli näkevinään,\nmennessään nyt toimiston käytävää esimiehensä huoneeseen, ovien\navautuvan ja silmälasien välkähtävän niiden raosta vahingoniloisesti.\n\nHän istuutui nahkanojatuoliin ja jäi odottavasti tarkastelemaan\nesimiestään, joka ilmeisesti ei tiennyt, miten pääsisi alkuun. Hän\notti paperiveitsen, katseli sitä yksityiskohtaisesti joka puolelta,\nkoetti sitä peukalonsa kynnellä, silitti sillä kädenselkää ja heitti\nsen äkkiä pöydälle. \"Tjah!\" Sitten hän käännähti hermostuneesti Vuoreen\npäin ja alkoi puhua, mutta pakottautui olemaan täysin rauhallinen.\nSanat olivat yleisiä ja puolueettomia, mutta Vuori vaistosi kuitenkin\npuhujan tarkoittavan enemmän todellisen ohjaussuuntansa sumuttamista\nkuin niiden ilmaiseman näennäisen väylän kirkastamista. Vuori tiesi\nesimiehensä ja -- kuten hän nyt sanoi -- entisen ystävänsä viime\naikoina kaikessa hiljaisuudessa osallistuneen osakekauppoihin ja\nmuihinkin liikehommiin, ja kaikesta päättäen olevan joissakin\nsuhteissa Kettuun ja Suteen. Ehkä hänet oli valittu tuoksi salaiseksi\nlainopilliseksi neuvonantajaksi, kun Vuorelta ei ollut kuulunut\nvastausta? Tämä aavistus syttyi Vuoren mielessä ja kypsyi pian\nvarmuudeksi. Hän kuunteli siksi jännittyneen tarkkaavaisesti,\nilmenisikö tästä vaikutusta asiassa, johon esimies parhaillaan\nvaivalloisesti pyrki.\n\nLiike-elämä oli tullut sellaiseen vaiheeseen, että jos mieli sen\nsuorittaa osuutensa isänmaan kansallisessa taloudessa, sen johtajilta\nja työntekijöiltä vaadittiin tarmoa, kaukonäköisyyttä, ja -- hm\n-- joustavuutta. Siinä asemassa, mihin nyt olimme joutuneet, tämä\nominaisuus oli kaikista tärkein, sillä ilman sitä ei vaikeuksia\nvoinut ohittaa. Valtiomiehiltä vaadittiin joustavuutta, valtioilta ja\nyhteiskunnilta samoin, niin myös kaikilta säädyiltä ja eturyhmiltä.\nIlman joustavuutta tapahtuisi alituisia yhteentörmäyksiä -- jaa,\nno niin, \"mitäpä nyt esitelmöimään tästä sinulle, joka tunnet nämä\nasiat paremmin kuin minä. Joustavuus on välttämätön myös niiden\npuolella, jotka kuten esimerkiksi me kaksi ovat joutuneet sanokaamme\ntyöskentelemään liike-elämän rinnalla, sen apuna, niin sanoakseni,\neikä suinkaan sen jarruna. Mikäli tuollaista jarrutusta esiintyy, niin\nsilloin asianomaisilta puuttuu joustavuutta... Tjah!\"\n\nHän piti pientä taukoa ja vilkaisi epäluuloisesti Vuoreen kuin\ntutkiakseen, oliko tämä nyt noussut istumaan siihen kelkkaan, jossa\nesimies halusi häntä kuljettaa. Ymmärtäen tämän Vuori katsoi seinään ja\nvirkahti vain maltillisesti ja puolueettomasti, että \"oikein puhuttu --\njatka vain -- minä kuuntelen\". Päällikkö jatkoi:\n\n-- Varmaan arvaat, hyvä veli, -- puhun sinulle suoraan vanhana ystävänä\n--, minun tarkoittavan tällä esipuheellani sitä, että meidänkin\nvirantoimituksemme täytyy olla joustavaa, että meidän tulee koettaa\nsuhtautua asioihin, ymmärrätkö, niin myönteisesti kuin suinkin laki\nsallii eikä suinkaan jyrkän kielteisesti niinkuin valitetaan sinun\ntekevän. Täällä käydään yhä useammin esittämässä sinua vastaan vakavia,\npainavia valituksia siitä, ettei sinulla ole ollenkaan joustavuutta\nsuhtautuessasi asioihin... Tjah!\n\n-- Laki ja asetukset määräävät minun joustavuuteni rajat, hymyili\nVuori. -- Niistä ei pääse yli eikä ympäri, vaan niitä on noudatettava,\njos ne on kerran sitä vasten säädetty, niinkuin kai ovat.\n\n-- Tietysti, tietysti! kimmahti päällikkö. -- Niitä on noudatettava,\nmutta niiden tulkinnassa on meneteltävä -- hm -- joustavasti. Niistä\nei saa tehdä silmukkaa talouselämän kaulaan, vaan niitä on käytettävä\nkuten niiden tarkoituksena onkin jonkinlaisena ohjekanavistona,\njonka väyliä myöten eri asiat juoksevat perille ruuhkautumatta ja\nsotkeutumatta toisiinsa. Me olemme tässä paremminkin kuin noiden\nkanavien reunoilla seisovia keksimiehiä, jotka auttelemme tukkeja\neteenpäin ryhtymättä niitä pysähdyttelemään tai tarkastelemaan muuten\nkuin että niillä on laillinen liikemerkki kyljessä.\n\nHän katseli ikkunasta ulos, rummutti pöytää, nykäisi hermostuneesti\ntuoliaan ja jatkoi:\n\n-- Tässä on pöydälläni pinkka entisen liikkeesi hakemuksia ja\nlisäksi muita, jotka olet kaikki ehdottanut hyljättäviksi sillä\nperusteella, että niiden takana ovat samat henkilöt, jotka täten\npyrkivät saamaan haltuunsa ratkaisevan suuren määrän tiettyä tavaraa\nja siten siinä suhteessa monopoolin. Asetuksen mukaan sinun on vain\ntutkittava anomusten laillisuus ja annettava lausunto siitä ja tavaran\ntarpeellisuudesta eikä nuuskittava kyseellisten yhtiöiden osakemäärien\nsijoittumisia ja muita omistussuhteita. Ne asiat eivät kuulu meihin\nollenkaan.\n\n-- Mielestäni ne kuuluvat, huomautti Vuori nyt tyynesti. -- Elleivät\nne kuuluisi, vieläpä valvontavelvollisuutemme syvimmältään ehkä\ntärkeimpänä kohteena, en olisi tietenkään niihin puuttunut. Tavara\non estettävä kasautumasta yksiin käsiin, monopooleja on estettävä\nmuodostumasta, sillä muuten on vaikeaa, jopa mahdotonta, päästä\nhallitsemaan hintamarkkinoita ja hillitsemään inflatiota, joka jo\nkohottelee korviaan. Talouselämä joutuu pian hyllyvälle pohjalle, jos\nsallitaan tällaista keinottelua.\n\n-- Se ei ole keinottelua, vaan joustavaa mukautumista ajankohdan\nvaatimuksiin.\n\nTuomari Vuori ei voinut olla naurahtamatta ääneen. Päällikkö katsoi\nhäneen hölmistyneenä, kun hän nauroi iloisesti, huvittuneesti,\nvapautuneesti, ja kysyi viimein:\n\n-- Mitä hittoa sinä naurat?\n\n-- Vain tuolle joustava-sanalle, jota nykyään niin yleisesti käytetään.\n\n-- Mitä siinä on nauramista?\n\n-- Sitä vain, ettei ole sitä asetusta, ehkeipä lakiakaan, jota\nei voitaisi tai ainakin yritettäisi kiertää tällä mainiolla\n\"joustavuudella\". Silloin kun sitä käytetään, on kysymys asioista,\njotka eivät oikein siedä päivänvaloa.\n\n-- Tarkoitatko minua?\n\n-- Sos-sos-so! -- tuomari Vuori suhditteli esimiestään, mutta jatkoi\nkuitenkin: -- Jos nyt oletkin kuten uskallan arvata -- tulkoon tämä\nsanotuksi, koska olemme ilman todistajia -- Suden ja Ketun salainen\nlainopillinen apulainen, niin eihän se silti merkitse, että opastaisit\nnoita herroja joustavuuteen. Nuo paperit tuossa pöydälläsi ja se, mitä\näsken sanoit, saattaisivat kyllä merkitä -- hm. Noh! Mitäpä tästä nyt\nenempää.\n\n-- Puhu, puhu suusi puhtaaksi, kehoitti päällikkö, vaikka hänen\näänessään oli hiukan epävarma vivahdus. -- Pyysin sinua tänne\nnimenomaan siksi, että pääsisimme lopullisesti selville toisistamme.\n\n-- Minä olen kyllä selvillä sinusta, Vuori vastasi, osaksi sen\nperusteella, mitä tiedän, ja osaksi sen, mitä arvaan. Mutta sinä et\nnäytä olevan selvillä minusta, koska koetat liukkain sanoin houkutella\nminua sille samalle joustavuuden tielle, jota itse olet kulkenut --\nniin, oikeastaan koko ikäsi.\n\n-- Mitä tarkoitat? Harkitse sanasi, mies!\n\nPäällikkö oli kalvennut. Hän räpytteli silmiään kuin olisi nähnyt\nhuonosti ja riekkui tuolissaan hermostuneesti. Tuomari Vuori ajatteli\nkatsellessaan häntä, että jokaista vastaan tulee kerran hetki, joka\nsisältää hänen kohdalleen ns. alastoman totuuden, olkoonpa että tämä\non toisen, ehkä vastustajan, tekemänä yksipuolinen. Onko tuollaisen\ntotuuden päästäminen valloilleen väärin vai onko päinvastoin väärin\nsen purkautumisen estäminen? Mitä oikeutta on ihmisellä aina pyytää\nsääliä ja hienotunteisuutta, vaikka hän on teoillansa ansainnut mitä\nankarimman tuomion? Ellei suorien sanojen suolaa heitetä elämään,\ntämä vähitellen mätänee valheelliseksi. Mitä syytä hänellä, tuomari\nVuorella, oli enää sääliä tuota edessänsä istuvaa miestä? Eikö hänen\nvelvollisuutensa ollut, kun hän nyt lähti tästä talosta ainaiseksi,\nheittää tänne alaston totuus vaikuttamaan puhdistavana suolana siihen,\nmitä täällä tämän jälkeen tehtäisiin? Tietenkin olisi epäviisasta\nhänen asemassaan suututtaa päällikköä ainaiseksi, mutta sen näkökohdan\nottaminen huomioon olisi pelkuruutta. Tuo mies oli pyytänyt lopullista\nselvittelyä. Hyvä on. Hän saakoon sen.\n\nVuori nousi, otti salkkunsa ja sanoi:\n\n-- Olemme vanhoja ystäviä, joita tähän saakka ovat yhdistäneet kaikki\ntällaisessa suhteessa välttämättömät siteet. Kun nyt tällä hetkellä\nkatkaisen nuo siteet -- ja ainaiseksi, ellei ihmettä tapahdu --,\nniin olen velvollinen selittämään sinulle menettelyni syyt. Olenhan\nkyllä jo vanhastaan tiennyt sinussa olleen ja olevan paljon sellaisia\nominaisuuksia, joita en ole voinut pitää arvossa, mutta kun ne\novat langenneet enemmän ihmisluonteen yleisten heikkouksien kuin\nmoraalin piiriin, en ole kohdistanut niihin säälivää hymyä suurempaa\nhuomiota. Vielä vähemmän minulla on ollut syytä ilmaista käsitystäni\npätevyydestäsi laki- ja liikemiehenä, varsinkaan kun et ole ajanpitkään\nmahtipontisuudestasi huolimatta voinut estää tulemastasi tunnetuksi\nperin heikkona molemmissa suhteissa. Kaikki tuo sai minun puolestani\njäädä olemattomaan arvoonsa, sillä mitäpä se minua koski. Mutta kun\nsitten tässä takavuosina kieroilit itsesi...\n\nTuomari Vuori keskeytti puheensa, sillä mies tuossa hänen edessänsä\noli tuhkanharmaa ja oli hiukan kyyristynyt kuin odottaen armoniskua.\nEi, hän ei voinut lyödä tuota onnetonta ihmistä sillä kammottavalla\ntosiasialla, sillä täydellisellä siveellisellä vararikolla, jonka\nhänen seuraava lauseensa olisi sisältänyt. Sääli valtasi hänet, inho\nkoko tätä tilannetta kohtaan. Mikä hän oli lukemaan tuomioita ja itse\nlyömään rintoihinsa. Hoitakoon tuo mies asiansa miten haluaa ja menköön\nkohti sitä oikeudenpäätöstä, joka varmasti hänet kerran tavoittaa. Hän,\ntuomari Vuori, tarvitsi nyt vain raitista ilmaa ja vapautta. Hyvästiä\nsanomatta hän kääntyi lähteäkseen.\n\n-- Kuule, älä mene! Sana vielä!\n\nPäällikkö oli oikaissut hartiansa, kun ei tuota pelättyä iskua\ntullutkaan. Ehkä Vuori ei tiennyt asiasta mitään Varmaa eikä siksi\nvoinut jatkaa. Tai ehkä hän pelkäsi. Päällikkö rohkaisihen ja raivo sai\nvallan. Hän hioi hampaitaan niin, että kuului kirskunaa, ja teki eleen\nkuin olisi aikonut hyökätä Vuoren kimppuun, mutta hillitsi itsensä,\nalkoi kuivailla silmälasejaan ja sanoi:\n\n-- Niin, meillä on tuo velkakirjasi. Niiden kohteliaisuuksien\njälkeen, joita olet tässä ladellut, sen haltijalla ei todellakaan ole\nsyytä pitää rahojansa sinulla lainassa. Velkakirjasi menee huomenna\nperittäväksi.\n\nVuori vastasi yhtä hillitysti ja asiallisesti:\n\n-- Velkakirjani ei mene perittäväksi, vaan palaa huomenna siihen\npankkiin, josta sen kavaluudella hankitte. Ellei niin tapahdu, saatte\nitse vastata seurauksista, sinä ensimmäisenä.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Hallussani on todisteita, jotka pudottavat sinut pois sekä tästä\nettä muista toimistasi, vieläpä kansalaismaineen omistuksesta, ellette\ntee kuten sanoin. Rahanne tietysti saatte. Tuleeko velkakirjani\nhuomenna pankkiin vai ei?\n\nPäällikkö käännähti ja meni ikkunan ääreen yhä koneellisesti kuivaillen\nprillejään, joita ei muistanut istuttaa nenänsä satulaan. Vuori painoi\noven kiinni ja vaelsi ajatuksissaan verkkaisesti kotiin. Hän tiesi\nvoivansa olla rauhallinen. Jos mikään oli yleensä varmaa, niin sitä oli\nse, että tuo velkakirja lähtisi huomenna liikkeelle juuri niin kuin hän\noli määrännyt. Sen asian hän oli kaikessa hiljaisuudessa varmistanut.\n\nMutta sitä hän ei tässä kulkiessaan miettinytkään, vaan hänen\najatuksensa askartelivat siinä, oliko hän sittenkin menetellyt väärin\npuhuessaan äsken esimiehelleen niinkin paljon kuin oli tehnyt. Ei\nollut vähintäkään epäilystä, etteivätkö hänen sanansa olleet tosia,\nmutta kuinka raatelevaa, vastenmielistä, tuskallista, tuollaisten\ntotuuksien lausuminen kuitenkin oli. Vanhoja siteitä ei voinut\nkatkaista kivuttomasti, vaan sydän repeytyi syville haavoille, kun\nniiden juuret kiskaistiin irti. Hänen olisi pitänyt puhua sovinnon\nhengessä eikä tuomiten ja rikkoen välejä kuten äsken. Niinpä kyllä,\nmutta sehän olisi ollut heikkoutta eikä olisi tosiasiassa vaikuttanut\nmitään. Päinvastoin tuo mies olisi luullut hänen pelkäävän toimensa\nmenettämistä ja heti koettanut lisätä vaikutusvaltaansa. Noita herroja\neivät estäneet hienotunteisuus- tai rehellisyyssyyt heidän pyrkiessään\npäämääriinsä, vaan he tottelivat vain vääjäämätöntä pakkoa. Heille\nolisi ollut ilonpäivä se, jolloin he olisivat saaneet tuomari Vuoren\nsotketuksi hämäriin verkkoihinsa, sillä siten he olisivat päässeet\nkiristämään häntä. Ei! Päällikkö sai syödäkseen vain oman keittämänsä\nrokan. Miksi pitäisi hänenlaistensa öykkärien saada rauhassa harjoittaa\npahuuttaan, kun samalla aikaa lukemattomat kunnonmiehet joutuivat\ntyhjentämään karvaan kalkin toisensa jälkeen? Samoin kuin bolsheviikit\nhe vaativat itselleen suojaa kaikesta siitä hyvästä, jota ihmiskunta\non aikaansaanut, mutta eivät edes aikoneet itse tuon hyvän käskyjä\nnoudattaa.\n\nKuinka sanomattoman vapaa tuomari Vuori tunsikaan nyt olevansa. Hän oli\nmenetellyt tyhmästi ollenkaan antautuessaan noihin hommiin. Huomenna\nhän menisi toimistoonsa ja ryhtyisi taas itse hoitamaan sitä täydellä\nvoimalla. Työtä oli tiedossa miten paljon tahansa, joten rahahuolet\nselviäisivät itsestään. Hän huomasi yhtäkkiä viheltelevänsä jotakin\nvanhaa säveltä ja totesi sielunsa taivaan seestyvän.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\n1\n\nOli lauantai, huhtikuun 13. päivä, Helsingin valloitus- ja Kalevin\nsyntymäpäivä. Yöllä oli ollut kireähkö pakkanen, mutta kun lounaistuuli\nalkoi puhaltaa varhain aamulla ja toi mukanaan pilviä ja lämmintä\nilmaa, pakkanen pian lauhtui suojaksi. Talvi oli ollut luonnonkin\npuolesta jäädyttävän ankara, mutta kevät kokoili voimiaan ja kävi päivä\npäivältä yhä sitkeämpään hyökkäykseen.\n\nHelena-rouva ja tuomari olivat olleet aamulla onnittelemassa Kalevia\nja vieneet hänelle pienet lahjansa. Isoisä oli myös saapunut\nonnittelukäynnille, niin vaivalloista kuin se hänelle olikin, ja\nilmoittanut lähettävänsä lahjansa Kalevin kotiin. Mikä se oli, sitä hän\nei suostunut sanomaan. Sen saisi Kalevi itse myöhemmin nähdä.\n\nSitten Kalevi oli ilmoittanut, että hänellä oli puolestaan lahja\nheille. Hän toimittaisi sen päivällä kotiin, jossa heidän kaikkien\npitäisi olla silloin koolla. Isoisänkin, jos tämä vain jaksaisi. Ei\npitänyt kysellä mitään -- totella vain. Hyvä on. Isoisä tulisi, isä\ntulisi. Lauri ei päässyt vielä liikkeelle ja Kerttu, niin, hänen\nkuvansa olisi saapuvilla.\n\nJa kipeä, kallis, ihana muistonsa.\n\nHelena-rouva silmäsi Kertun kuvaa, josta häntä vastaan hymyili\nauringonsäde, orvokki, sinivuokko, hänen hellimpien tunteidensa syvin\nväreily. Hän ei rohjennut, ei tahtonut ajatella mitään. Jumala hyvittää\nsen, minkä on sallinut tapahtua. Ei varpunenkaan putoa oksalta hänen\ntahtomattaan. Kyyneleet eivät saa ruveta kuohumaan, sillä Kerttu ei\npidä siitä. Ei hän ole kuollut, vaan hän nukkuu ja voisi nyyhkytyksien\näänestä herätä autuaista unistaan. Älkää häiritkö lapsen unta, nuoren\nneidon unta, ummun unelmia kesän kastetuoreena aamuna. \"Vaikka\nsanomaton, polttava tuska valtaa sydämeni ja vaikka nousen epäilyn\nkapinaan sallimuksen oikeamielisyyttä vastaan, niin en silti tahdo\nhuutaen enkä valittaen ilmaista vaivani tulta enkä herättää häntä, kun\nhän uinuu sielussani lapsen kaunista, viatonta, jumalallista unta,\nhenkensä siellä, missä on autuaiden asuinsija...\"\n\nEräänä päivänä Helena-rouva oli ottanut esille talvilevosta\namarylliksensä, koska uusi kukkavarsi oli pistäytynyt näkyville sipulin\nlehtien raosta. Samalla hän oli tuonut ikkunalaudalle myös sen ruukun,\njohon tuomari itse oli edellisenä syksynä kömpelösti, lapsellisen\ninnostuneesti, istuttanut sinivuokon juurakoita ja josta oli sitten\ntalven kuluessa tunnollisesti huolehtinut. Siinä oli jo silloin ollut\nselvät elonmerkit. Kummastuen he sitten olivat seuranneet, kuinka\nnopeasti vuokot olivat alkaneet herätä kevään elämään. Niitä täytyi\nryhtyä ihan hillitsemään pitämällä niitä varjossa, sillä muuten ne\nehtisivät kukkia ennen isoisän 80-vuotispäivää, vapun aattoa, joksi ne\noli alkuaan aiottu. Täytyi jo nyt siirtää ruukku piiloon, jottei isoisä\nhuomaisi sitä.\n\nKuinka voimakkaasti kaktus olikaan alkanut kasvaa. Oli kuin se olisi\nimenyt voimaa siitä kärsimyksen haavasta, joka oli lyöty Suomen kansan\nsydämeen ja vuosi verta ehtymättömästi. Siitä se hyötyi tukevaksi\nristiksi ja kasvatti pintaansa rivin piikkejä, joilla Kerttu oli\nnaulattu ristinpuulle kärsimään hirveintä ja raainta ajateltavissa\nolevaa kidutusta ja kuolemaa.\n\nHelena-rouva huomasi seisovansa keskellä huonetta ja kohottaneensa\nkätensä ylös kuin olisi esittänyt jotakin traagillista osaa.\nOvikellon kilahdus hänet oli herättänyt näistä jokapäiväisistä\ntuskallisista unelmista. Esteri meni avaamaan. Sieltä tuli lähetys,\njoka oli osoitettu Kaleville: paperiin tarkoin kääritty pöydän\nmallinen huonekalu ja raskas paketti, jota varoitettiin pudottamasta.\nHelena-rouva arvasi niiden olevan isoisän lahjoja. Minkähän lahjan ja\nkenelle Kalevi toimittaisi, koska oli siitä puhunut?\n\nSiinä jo tuli Kaarlo kotiin. Mitä hänelle lienee tapahtunut, kun hän\noli viime päivinä ollut niin salaperäinen ja miettiväinen? Aivan pahaa\nse ei voinut olla, koska hän nyt väliin hymyili itsekseen, vihelteli\nja kohotti ryhtiään kuin olisi häntä elähdyttänyt suuri ajatus. Koska\nhän vaikeni, niin Helena-rouva ei tahtonut kysellä. Aikanaan kaikki\nselviäisi. Sitä hän oli ihmetellyt, että Kaarlo oli yhtäkkiä taas\nalkanut itse hoitaa toimistoaan ja ottanut esiin vanhan tutkimuksensa,\ntuon hienon oikeusfilosofisen aiheensa, jonka parissa hänen henkensä\nparhaimmat ominaisuudet pääsivät työskentelemään. Nyt Kaarlon ilme\ntuli alakuloiseksi, syvästi murheelliseksi, sillä hän oli seisahtunut\nKerttu-raukan kuvan eteen. Naiset itkevät helposti, jo pienestäkin\nmielenliikutuksesta, Helena-rouva siinä ajatteli, eikä sitä kukaan\nihmettele. Sitä oudompaa on todeta, kuinka mies, joka muiden nähdessä\nsalaa tunteensa niin, että luulisi hänen sydämensä olevan jäätä,\nollessaan yksin ja varsinkin yön hiljaisuudessa päästää ne valloilleen\nja itkee kuin lapsi. Kaarlo oli sikäli omituinen, että hän suri\nraskaasti etenkin vanhoja surujaan, niitä, joiden olisi luullut jo\naikoja sitten parantuneen ja unohtuneen. Häneltä ne eivät milloinkaan\nkadonneet mielestä, vaan päinvastoin ajan kuluessa herkistyivät entistä\ntunnevoimaisemmiksi. Kertun kohtaloa Kaarlo itki öisin, valvoessaan\nmurheensa painamana ja taistellessaan sielussaan kaikkea sitä pahaa\nvastaan, joka pyrki masentamaan sen lopullisen epätoivon valtaan.\nKertun kohtaloa hän hautoi päivin, silloinkin, kun työn olisi luullut\nvievän kaikki ajatukset. Helena-rouva saattoi nähdä miehensä katseesta\nja ilmeistä, milloin tämä oli kokonaan vaipunut tuijottamaan Kertun ja\nKalevin menneisyyteen, noihin helakoihin kuviin, jotka loistivat kaukaa\nunohtumattoman kauneina, kimmeltävän surumielisinä. Kuta enemmän aikaa\nkuluisi, sitä herkemmäksi tihentyisi niiden ympärille tunteen ilmapiiri\nja sitä väkevämmäksi kasvaisi niiden lumo. Oliko oikein antautua noin\ntäydelleen surunsa valtaan? Helena-rouva ei tiennyt sitä. Hän oli vain\npäässyt ymmärtämään, että suru oli elämän väkevimpiä tekijöitä. Se oli\nkuoleman sisko, jonka läsnäolo karkoitti kaiken epäpyhän ja ylensi\nsielun aavistamaan sellaista, joka vain harvoin astuu sydämen ovesta\nsisään. Kuinka tyhjää elämä olisikaan ilman kuolemaa ja surua, kuinka\npinnallista, keveää, vain leikkiä kukkaniityllä. Vasta kun kuoleman\nhenkäys palelluttaa kukat ja suru kuohuttaa kyynelten lähteet, elämä\nnäyttäytyy koko majesteettiudessaan ja rikkaudessaan. Sankarivainajat,\njotka nukkuivat valkoisten ristiensä alla kuoleman puutarhoissa, eivät\nolleet lopettaneet taisteluansa, vaan jatkoivat sitä päinvastoin\nlisääntynein voimin. Taistelukenttä vain oli heillä nyt toinen kuin\näsken: silloin kuoleman tulirintama, nyt koko kansan sielu. Surun\nmahtavalla, pyhästi värisyttävällä voimalla vainajat puhdistivat\nja ylensivät sitä, opettivat sitä ajattelemaan niin suuresti,\nettä näköalat jälleen avautuivat lohdullisina ja ikuisen oikeuden\nvalaisemina.\n\n-- Mitä luulet, Helena, tuomari sanoi hänelle keskeyttäen hänen\nunelmoivan ajatussarjansa, kumman Kertun kuvan antaisin taiteilijalle\nsuunnittelemamme kuvan pohjaksi, tämänkö ylioppilas- vai tuon\nsivilikuvan?\n\nHelena-rouva katseli kuvia vuoroin ja hänen oli vaikeaa päättää.\nLopuksi hän kuitenkin valitsi sivilikuvan, sillä sen esittämä Kerttu\noli sittenkin heille tutumpi kuin ylioppilas-Kerttu, jonka valkolakki\nei ollut ehtinyt vielä lujemmin liittyä omistajansa olemukseen.\n\n-- Ja sitten sinun täytyy, tuomari jatkoi, aivan näinä päivinä mennä\ntuon saman taiteilijan luo, jotta hän saisi tutkia ja maalata silmäsi\nKalevin muotokuvaan. Jumalalle kiitos, että hän peri sinun silmäsi.\n\nTuo oli tuomari Vuoren tapaista. Viikkokausia hän oli jo kokoillut\nkaikkia Kertun ja Kalevin lapsuusmuistoja ja järjestellyt niitä, ja\nnyt hän oli päättänyt maalauttaa heistä muotokuvat. Kalevin silmät\nolivat kaikista tärkeimmät -- niihin tuomari Vuori tahtoi päästä taas\nkatsomaan. Sotilaspuvussa ei Kalevia kuvattaisi, vaan sivilissä samoin\nkuin Kerttu. Tuomari oli jo suunnitellut sijan näille marttyyrilastensa\nmuotokuville. Helena-rouva näki puolisonsa touhussa palvontaa, joka\njo vivahti liikatunteellisuudelta, mutta oli hänelle siitä huolimatta\nsanomattoman kallista ja lohduttavaa.\n\nOvikello kilahti ja sisään tulivat kanslianeuvos, seuranaan Aino.\nOli näet sovittu niin -- ja kanslianeuvos oli siihen alistunut --,\nettei hän menisi enää ulos ilman saattajaa. Eihän tiennyt, mitä\nvanhalle voi sattua. Tuojaksi Mimmi oli toimittanut ukko Riihisen,\njonka kanslianeuvos oli huomannut tällä kerralla todellakin vastaavan\nnimeään. Kun pensaa ei enää annettu riittävästi, Riihinen oli\nasentanut autoonsa \"häkävärkit\", kuten savolaisesti sanoi, ja ajeli\nnyt \"tikuran voimalla\". \"Päivee, päivee, herra kanslianeuvos\", hän\noli sanonut parhaillaan sohiessaan pilkepolttimoaan, josta pursusi\nsakeaa, katkeraa savua, \"työntykeehän sisään, sillä siellä on tällä\nkertaa vähemmän katkua kuin täällä ulkona. Olokee vain rauhassa,\nsillä ei sinne häkä pääse. Ennen kun Savossa lämmitettiin pirttejä\nja akat häkäpäissään oksentelivat pitkin kinoksia, niin ei olisi\nuskonut sitä kaasua tarvittavan vielä joskus parempaan. Mutta mikäpä\nei olisi nykymaailmassa toisin ja päinvastoin kuin entisenä hyvänä\naikana ennustettiin ja uskottiin. Jos minulle olisi sanottu silloin,\nkun istuskelin korsteeni päässä rillainajopukilla, piiska kädessä\nja silkkimusta aisain välissä, että älä ylpeile, Riihinen, komeilla\nvaunuillasi ja hevosillasi, sillä ylpeys käy lankeemuksen edellä,\nettä ennenkuin paholainen korjaa sinut roskanpolttolaitokseensa, sinä\nehdit tipahtaa tuolta kuskipukiltasi sellaisten vaunujen ajajaksi,\njoiden perään on montteerattu tulenpalava helvetti ja jotka kulkevat\nhäkäkaasulla, niin en olisi tietenkään uskonut. Ja olisinpa jo melkein\nloukkaantunut, jos olisi ennustettu joutuvani vanhoilla päivilläni\nsamaan työhön kuin mikä on pikkupaholaisten varsinaisena ammattina\neli kohentelemaan sen kattilan alla palavaa iankaikkista tulta, jossa\nkaikista rasvaisimmat herrat keitetään. Mutta uskoit tai et, niin\nniinpähän on kuitenkin käynyt. Jaahah! Kyllä tämä nyt taas öyhkyää\nmuutaman reissun. Jaa että mitäkö kuuluu? Eihän tässä surkeudessa\nerikoisempia. Ellei viipurilaisia ja muita karjalaisia olisi pitämässä\nyllä ihmisten iloa ja rohkeutta, niin olisi kuin hautajaisissa koko\nkaupunki...\"\n\nRiihinen -- hän oli häkeltymätön, auttamaton, parantumaton.\nKanslianeuvoksen teki mieli moittia häntä sopimattomasta puheesta,\nmutta ei hän kuitenkaan. Riihistä oli hauskaa kuunnella, sillä hän\npuhui mehevästi ja omintakeisesti. Sitäpaitsi hänen sanoissaan oli\nsalattua viisautta. Tuohon, mitä hän oli virkkanut karjalaisten\niloisuudesta, sisältyi näille suuri ylistys. Joka isänmaan tähden\nluopuu kaikesta ja antaa tämän uhrinsa ei vain alistavalla vaan\niloisella mielellä, hänellä on elämän vaikeuksissa kestävä, jalo\nsydän. Karjalaiset olivat tehneet näin. Kanslianeuvos ajatteli sitä\nasiaa alituiseen, hartaasti, pyhällä mielellä. Jumala ei voinut olla\nvastaamatta suopeasti siihen uhriin.\n\nVanhus pysähtyi Kertun kuvan eteen. Hänen huulensa vapisivat ja\nsilmänsä sumentuivat, mutta hän sai hillityksi tunteensa. Ne eivät\nsaaneet kuohua muiden nähden ja lisätä näiden murheen taakkaa.\nKarjalaisten uhri, Kertun uhri, isänmaan uhri. Eikö Kerttu ollut\nSuomi-neito, joka oli joutunut pimeyden pedon vangiksi, viety vuoren\nonkaloon ja taottu sinne rautakahleisiin? Milloin saapuisi ritari,\njoka surmaisi pedon ja vapauttaisi sen poloiset vangit? Saapuisiko\nmilloinkaan? Ehkä oli tullut se aikakausi, jolloin vääryys näyttäisi\nlopullisesti voittaneen. Väliin tuli ajatelleeksi niin.\n\nVanhus kääntyi katsomaan ovelle, jonka käynnin oli kuullut. Joku\nsivilimies sieltä tuli ja nainen -- hän ei jaksanut erottaa näin\nkauas, keitä he olivat. Mutta kun he olivat saaneet päällysvaatteet\nyltänsä ja astuivat saliin, mies edellä, nainen vähän jäljempänä,\nvanhus tunsi heidät. Kalevi siinä saapui, mutta nyt sivilipuvussa,\nlaihtuneena ja kalpeana, ryhti suorana ja pää omituisesti pystyssä,\nkasvoilla tarkkaavainen ilme. Etehisessä hänellä oli ollut sauva, mutta\nnyt hän kulki ilman sitä -- hitaasti, varovaisesti siirtäen jäykkää\njalkaansa, tarvitsematta enää tukea. Hän seisahtui keskilattialle ja\ntunnusteltuaan kotinsa ilmaa alkoi hymyillä iloisesti, tyytyväisesti.\n\"Päivää!\" hän sanoi, \"hyvää päivää, te kaikki, keitä lienettekin.\nNäette, että olen tullut kotiin, vieläpä omin jaloin\".\n\nSiinä he olivat kaikki hänen ympärillään. Nuo syleilevät käsivarret\nolivat äidin, tuo luja kädenpuristus ja veljellinen taputus olkapäähän\nja selkään isän, nuo ryppyiset, laihat, korkeasuoniset, kylmät kädet\nisoisän. \"Tämä tässä on Anja, rakkaista rakkain, enempi kuin äiti,\nisä ja isoisä -- suokaa anteeksi -- tehän ymmärrätte. Huomatkaa nyt\nhänetkin -- ei vain minua, vaan etenkin hänet, joka talutti minut tänne\nja ehti kulkiessamme jo opettaa paljon. Kuinka ihanaa olikaan saada\npitkästä kotvasta hengittää ulkoilmaa, tuntea raikasta tuulta ja nähdä,\nniin, sanon tahallisesti 'nähdä' taivas, pilvet, keväiset maisemat.\nNäin ne sielussani niin todellisina kuin konsanaan kukaan teistä,\nmutta lisäksi paljoa kauniimpina kuin te, sillä minullehan ne ovat\nsanomattoman kaipauksen kohde, teille taas tavallisuus. Kenen ääni tuo\non? Nyt tunnen. Ainohan se on. Olemmeko tavanneetkaan Juhon kuoleman\njälkeen? Siinä oli vasta suomalainen soturi\".\n\nKalevin hyvä mieli siitä, että oli päässyt kotiin ja niihin\nolosuhteisiin, joissa hänen oli laskettava perustus uudelle elämälle,\npurkautui tällaiseksi melkein katkeamattomaksi pakinoimiseksi.\nPuhellessaan hän kulki varovaisesti hamuillen esineeltä toiselle,\nkoetteli niitä ja hymyili, kun oli tuntenut ne. Tässä oli piano ja\nsen edessä olevalla penkillä hänen viululaatikkonsa. Hänellä oli hyvä\nmusiikkikorva ja isä oli koettanut saada häntä väenväkisin harrastumaan\nsoittoon ja ottamaan viulutunteja. Hänellä oli kuitenkin ollut muka\nniin monenlaisia kiireitä, että tuntien otto oli jäänyt alkuunsa.\nKuinka hän katuikaan sitä nyt. Mutta ei hätää. Hän osaisi kyllä korvata\nvahingon. Vaikka hän ei voisikaan oppia soittamaan nuoteista, niin\nsoittaisi hän pian sitä paremmin korvakuulolta. Eihän äidin velikään,\nmerikapteeni, joka oli lähtenyt viimeisen kerran merille syksyllä 1914,\nensimmäisen maailmansodan juuri aljettua, ollut ottanut tunteja, mutta\noli siitä huolimatta ollut ilmiömäinen soittoniekka. Kappaleen minkä\ntahansa, jonka vain oli kuullut muutaman kerran, hän oli esittänyt\npianolla niin kauniisti, että äidin kertomuksen mukaan sitä olivat\nmusiikin tuntijatkin ihmetelleet. Musiikki olisi ollut enon oikea\nala. Levoton henki kuitenkin vei maailmalle, jonne on jäljettömiin\nhävinnyt. Tässä ovat isän ulkomailta tuomat pienet taulut. Hän näkee ne\nsielunsa silmillä kirkkaammin kuin konsanaan ruumiillisilla ja nauttii\nsanomattomasti niiden kauneudesta. Näin hän kulkee esineeltä toiselle\nja tuntee surumielisenä mutta silti onnellisena koko sen auvon, jota\nrakas, kaivattu koti huokuu hänen sydämeensä. Mikä esine tämä on?\nTätä ei ole kotona ennen ollut. Hän koettelee sen pintaa ja reunoja.\nKovin tuntuu olevan sileäksi kiilloitettu. Hän kumartuu ja koettelee\njalkoja. Pöytä tämä on, mutta sellainen, jossa on vasemmalla puolella\nrivi laatikoita. Hän vetelee niitä auki ja sulkee. Hyvin ne kulkevat.\nHuonekalu on uusi, sillä siinä ei ole kodin tuoksua. Sitten hänen\nkätensä osuvat pöydän keskellä olevaan esineeseen, jonka hän jo siinä\nsamassa tuntee. Se on kirjoituskone. Hän säpsähtää, sillä hän aavistaa\ntuon välineen merkitsevän hänelle nyt alkavassa elämässä ratkaisevan\npaljon. Aavistuksien, näkemyksien tulevaisuuskuvat hulmuavat hänen\nsielussaan, kun hän painelee näppäimistöä vapisevin sormin. Kuuluu\nolevan sokealle täysin mahdollista oppia kirjoittamaan koneella. Isoisä\noli ottanut siitä selkoa ja kertonut. Sokea ei kyllä voi korjata\nkirjoittamaansa muuten kuin että se luetaan hänelle ääneen, jolloin hän\nvoi määrätä tehtäväksi muutoksia, mutta kirjoittaa hän kyllä voi. Eihän\nnäkeväkään katso sormiinsa eikä näppäimistöön ja kellohan kilahtaa\nrivin loppuessa. Hän tahtoi ryhtyä harjoittelemaan heti.\n\nKalevi suoristihen koneen äärestä ja kysyi: \"Isäkö?\" -- \"Ei, vaan\nisoisä\".\n\nKalevi alkoi hamuillen etsiä isoisäänsä, joka tuli häntä vastaan ja\nsulki hänet syleilyynsä. \"Kaikki, mitä omistan, ja lisäksi palavimman\nsiunaukseni lahjoitan sinulle, poloinen poikani\", vanhus kuiskasi.\nSilloin Kalevin sydän heltyi ilon ja murheen onnesta ja hänen\nluomiensa alta alkoi pursuta kyyneliä niin, että niitä valui norona\npitkin hänen vielä poikuuden untuvalla olevia poskipäitään. Mutta ne\neivät olleet enää verisiä, kuten sinä pimeänä talvipäivänä, jolloin\nne olivat vuotaneet siteen alta, vaan kirkkaita, läpikuultavia kuin\nkastepisarat, helmiä siitä lähteestä, joka puhkeaa kuohumaan sydämen\nsärkyessä. \"Kuinka Jumala onkaan hyvä!\" Nuo sanat kuiskautuivat taas\nKalevin sieluun, kun hänen mielensä myrsky tyyntyi ja hän saattoi\nryhtyä puhelemaan, keskustelemaan, nauttimaan koko olemuksellaan\nsiitä tietoisuudesta, että oli kotona ja sai jäädä sinne, että pääsi\naloittamaan uutta elämää, jonka uskoi sokeudesta huolimatta tulevan\nonnelliseksi ja siunausta tuottavaksi. Hän etsi Anjan käden, kohotti\nsen huulilleen ja sanoi huomaamattaan ääneen \"Anja\" niin herkästi ja\nonnekkaasti, että kaikki vaikenivat yhtäkkiä, kesken sanojansa, ja\njäivät kuuntelemaan tuota nimeä ja sävyä, jolla se oli lausuttu, kuin\nylimaallista säveltä, joka joskus tuntuu kaikuvan sielussa ja on niin\nihana, ettei saata jättää seuraamatta sitä sen sammumiseen saakka,\nvieläpä tämän jälkeenkin, jolloin se on muuttunut kipeäksi kaihoksi.\nAnja painoi otsansa Kalevin kättä vastaan, Helena-rouvan huulet\nvapisivat, tuomari räpytti silmiään ja katsoi hermostuneesti kelloaan,\nja kanslianeuvos tuijotti jonnekin kauas.\n\n\n2\n\nTiistai, huhtikuun 30. p. 1940, valkeni seesteisenä ja ehkä hiukan\nlämpimämpänä kuin edelliset päivät, jotka olivat olleet koleahkoja.\nKanslianeuvos kulki huoneissaan ikävöiden sellaista kevättä, jollaisia\nnämä vuodenajat olivat olleet hänen nuoruudessaan, kuten hän aivan\nselvästi muisti. Kuinka kirkas, lämmin, elähdyttävä olikaan silloin\nollut huhtikuun loppupuoli, vapun aattopäivät, jolloin luonto\njo malttamattomasti pyrki uuteen elontoimintaan. Kanslianeuvos\nmuisti menneensä joskus ystäviensä kanssa kävelyretkille kaupungin\nulkopuolelle, kiipeilemään Alppilan kallioille, harhailemaan pitkin\nmetsiä ja metsäteitä, vain nauttiakseen kevään elähdyttävästä voimasta,\njoka tuntui kohisevan suonissa. Vaikka kuinka olisi ponnistellut,\nkanslianeuvos ei ainakaan tällä hetkellä voinut muistaa muunlaisia\nkeväitä kuin sellaisia, jotka olivat olleet tulvillaan aurinkoa,\nkiurunlaulua, sinivuokkoja ja rentukoita. Niin, ja vielä enemmän:\nelämän ihanteellisia, korkeita arvoja, uskoa, kuntoa, rehellisyyttä,\njalomielisyyttä. Miten oli sensijaan nyt? Pakkanen ei tahtonut\nirroittaa kynsiään luontoneidon sydämestä, johon oli upottanut ne ja\njosta on kalpeahuulisena kuolemana imenyt kohta viimeisen veripisaran.\nAuringossa ei tuntunut enää olevan entistä valoa eikä lämpöä, vaan se\noli voimaton, tehoton. Puissa ei kiertänyt enää mahla kuten ennen,\nsillä ne olivat laajalti paleltuneet. Hedelmä- ja muut jalopuut olivat\nmelkein kaikki kuolleet.\n\nTämä luonnonvoimien yhtyminen siihen hävitykseen, jota ihmiset itse\nsokean vimman vallassa tekivät, oli jotakin mystillistä, peloittavaa,\nkuin tuonpuoleisista käsittämättömistä voimista riippuvaista. Täytyi\nvilkaista ympärilleen ja taakseen kuin tutkiakseen, missä piileskeli\nse hirmuolento, joka oli ryhtynyt suorittamaan ihmiskunnan keskuudessa\nkammottavaa tuhotyötään ja jonka pilkkanauru oli kuuluvinaan jostakin.\nKaikki, mikä oli tähän saakka ollut niin varmaa kuin ihanteet yleensä\nvoivat tässä matoisessa maailmassa olla, eritoten oikeus, vapaus ja\nrehellisyys, näytti yhtäkkiä luhistuvan, menettävän pohjansa, joutuvan\nhyllyvälle suolle, ehkä uppoavan ainaiseksi. Kuinka sanomattoman\nonnettomaksi saattoikaan silloin tuntea itsensä. Ei ollut sitä\ntietoisuuden silmänräpäystä, jolloin ei sydäntä kalvanut katkera tuska\nkaiken sen vuoksi, mitä oli menetetty. Yöllä uni haihtui pois ja\nsilmiä karvasteli, kun ne tuijottivat kohtalon kovuuteen, kun mieltä\npolttivat nimet Karjala, Viipuri, Hanko. Täytyi liikahtaa, että olisi\nsaanut karkoitetuksi kauhun ja masennuksen, huoata ääneen, jotta inho\nolisi edes hiukan keventynyt, itkeä, jotta olisi jaksanut elää aina\nseuraavan minuutin, kapinoida Jumalaa vastaan, joka oli antanut vallan\nvääryydelle ja siten osoittautunut vain mielikuvaksi. Täytyi lausua\njulki se masentava johtopäätös, ettei ihmiskunta ollut saavuttanut\nsellaista kulttuuritasoa, joka merkitsisi nousua edes alkeellisen\nväkivaltavietin yläpuolelle, ja että kristinusko, länsimaiden kansojen\nparas, vieläpä virallinen kasvattaja, oli osoittautunut siinä suhteessa\ntehottomaksi.\n\nKanslianeuvoksen vanha sydän ei tahtonut kestää näitä alituisia\nsieluntaisteluja, vaan pyrki niiden ristiriidoissa heikentämään\nsykintäänsä, vieläpä kompastelemaan. Katse, joka vielä edellisenä\nkeväänä oli ollut terävä, himmeni nyt vähitellen ja peitti olevaisuuden\nsinertävällä autereella, jonka läpi kyllä saattoi nähdä, mutta\njoka särki kaikki ääriviivat kummallisesti väräjäviksi, hiukan\nepämääräisiksi. Väliin vanhuksesta tuntui, että kaikki, ei vain se,\nmikä oli mennyttä, vaan nykyisyyskin, oli kuin unta, uninäytelmää,\njota hän tässä katseli ja josta hän tunsi kummallisella tavalla\nirtautuvansa, pian singahtaakseen pois siihen tuntemattomuuteen, johon\nsielut joutuvat. Väristen kauhusta hän tunsi, kuinka hänen uskonsa\ntoisin hetkin haihtui olemattomiin, kun valtavan voimakkaaksi kasvanut,\nkatkerien pettymysten ruokkima epäilys ryntäsi ivallisesti nauraen\nsen kimppuun. Hänestä tuntui joskus kuin olisi ihmiskunta palvonut\nparituhatta vuotta erehdystä, harhakuvaa, ja sitä tehdessään unohtanut\nsyvemmän voiman, joka olisikin ollut se oikeampi ja vienyt ihmiskunnan\nväkivallan ja vääryyden herraksi. Näin hänen maailmankatsomuksensa,\njota hän oli pitänyt niin hyvin rakennettuna ja järkkymättömänä ja\njosta kuvastui paras ja kaunein, mitä kolme sukupolvea oli kyennyt\nluomaan, tuntui toisin hetkin särkyvän sirpaleiksi ja jättävän hänet\najelehtimaan tyhjyyden syvyyksiin, ilman ainoatakaan kiinnepistettä.\nSuuren tuskan vallassa hän silloin taisteli kuin hukkuva ja kuritti\nitseänsä säälimättömän ankarasti.\n\nMiten saattaisi karkoittaa tällaiset alituiset synkät ajatukset? Mistä\nsaisi lohtua ja valoisaa luottamusta tulevaisuuteen? Jumalalta? Mutta\nkun Hän ei vastannut rukouksiin, ei avannut katsettansa, vaan jätti\nsielun ajelehtimaan ja hukkumaan epäilysten aallokkoon. Kristukselta ja\nHänen uskonnoltaan? Mutta kun järki ja tieto epäröivät Hänen edessään\nja herpauttivat uskon, kun kristinusko näytti menettäneen tehonsa\nihmiskuntaan, jota on turhaan lähes kaksituhatta vuotta koettanut\nkasvattaa. Olisiko koittamassa aika, jolloin ihmiskunta joutuu\nhirvittävään aatteiden murrostaisteluun ja selviää siitä vasta sitten,\nkun kaikki vanha on kadonnut ja uusi tullut sijaan? Vanhuksen sydäntä\njärkytti vähin tällainen aavistus valtavan maailmanhistoriallisen\nmurroksen lähestymisestä.\n\nHänen mieleensä nousi yhtäkkiä selkeänä ja varmana ajatus, ettei hän\nollut enää sopiva elämään nykyisessä maailmassa. Täyttäessään tänään\n80 vuotta hän katseli ajallisuutta kuin pois lähtevä kävijä, joka\noli viipynyt talossa aikansa ja oli nyt menossa. Ovelta hän vielä\nkääntyi vilkaisemaan tuttuun huoneeseen, jossa oli niin kauan asunut.\nIltarusko valaisi ikkunan edessä olevaa pöytää, jonka ääressä hän\noli työskennellyt. Kuinka suuria unelmia noihin töihin oli liittynyt\nja mitä kaikkea hän oli niiden ansioilla haaveillut saavuttavansa.\nHänen täytyi hymähtää ajatellessaan sitä. Nyt, ollessaan juuri\npainamaisillaan oven kiinni, hän ymmärsi niiden vähäpätöisyyden,\ninhimillisen säälittävyyden. Oliko niissä mitään, pientä ajatustakaan,\njolla olisi merkitystä ihmisen todellisen hyvän kannalta? Tuskinpa.\nParhain niistä oli lausuttu moneen kertaan jo tuhansia vuosia sitten ja\noli ollut siitä alkaen tunnettu, mutta eipä ollut vaikuttanut mitään,\njyrkästi ja ehdottomasti: ei mitään. Päinvastoin ihmiskunta oli nyt,\ntotaalisen sotansa ansiosta, kokonaisuuteen katsoen raaempi kuin\nmilloinkaan ennen. Raakuuden ulkonaiset muodot olivat ehkä muuttuneet\nsileämmiksi, mutta itse asia oli entisestään vain laajentunut.\n\nHän oli silmäillyt päivän sanomalehtiä, joita Aino oli tuonut aamulla\nkahvin ohella koko pinkallisen. Kaikissa niissä oli kirjoitettu hänestä\nja muka hänen ansioistaan. Synnyinmaan palveluksessa, näet. Omituista,\nettä hän oli vielä niiden kalentereissa -- että hänestä oli julkaistu\nkuva. Tuttavat sen olivat tietysti antaneet. Tuo oli kuin hänen\nulkopuolellaan tapahtuvaa näytelmää, jossa hänellä ei ollut osaa. Ei\nhän ollut tehnyt mitään. Kaikki oli niin sanomattoman vähäpätöistä.\n\nNyt ovikello soi ja Aino menee avaamaan. Uudistuu sama näytelmä kuin\naina ennen, hänen jo niin lukuisiksi tulleina merkkipäivinään. Ei,\nvielä ei saapunut vieraita, vaan tulijat olivat omaisia: Helena-rouva,\njoka oli luvannut toimia emäntänä, hänen miehensä, Kalevi ja Anja.\nKerttu vain ei tullut eikä tulisi milloinkaan.\n\nKalevi astui vakavin mutta varovaisin askelin salin ovelle ja seisahtui\nsiihen, kasvoilla tarkkaavainen ilme. Isoisä katseli häntä kiihkeän\nuteliaana, kun päivän kirkkaus valaisi hänen muotonsa, ja totesi, että\nhän oli kaunis. Onnettomuus oli tehnyt nuorukaisesta kypsän miehen,\njonka kalpeista, hienoista piirteistä kuvastui syvällistä sielunelämää.\nKeveänä ja sirona kuin satuolento Anja johti hänet isoisän luo, joka\nyhdisti heidät syleilyynsä ja sanoi:\n\n-- Suudelkaa nyt toisianne tässä, että minäkin näkisin sen ihanuuden!\n\nAnja kurotti punastuen huulensa ja Kalevi löysi ne vaikeuksitta. Isoisä\nsanoi:\n\n-- Se oli minulle paras onnentoivotus. Olkaa huoletta ja eläkää\nonnellisina! Helena, Jumala on antanut sinulle Anjan tyttäreksi Kertun\nsijaan. Elämää täytyy aina ajatella meneväksi eteenpäin. Minulla vain\non oikeus katsoa taakseni. Kaarlo, olet jollakin tavalla virkeämpi\nkuin viimeksi tavatessamme. Onko ehkä sattunut jotakin hauskaa tänä\nonnettomuuksien aikana?\n\n-- Tavallaan, isä, tuomari Vuori vastasi ja vilkaisi kelloonsa. -- Olen\ntaas päässyt vapaaksi mieheksi. Sen lasken voitokseni.\n\nHelena-rouva toi etehisestä kukkaruukun, jossa kukki hentoja,\nsäikähtyneen näköisiä, ujosti katselevia sinivuokkoja.\n\n-- Nämä ovat tulleet, hän sanoi, isoisän omalta huvilalta\nonnittelumatkalle Helsinkiin. Ne on valittu kukkaskeijujen\nyleiskokouksessa. Palstalle oli saapunut tieto isoisän\n80-vuotispäivästä.\n\n-- Ne ovat suloisia, isoisä vastasi, koettaen peittää liikutustaan.\n-- Nehän katselevat aivan yhtä kirkkain silmin kuin Kerttu. Lasketaan\nruukku tähän Kertun isoäidin kuvan alle. Tuodaan sen viereen Kertun\nkuva. Kas niin. Näetkö nyt, Kalevi, kuinka ne katsovat meihin\nmenneisyyden kauneudesta, ja tunnetko, kuinka ne henkivät sydämeemme\nhienoa lohtua?\n\n-- Täydellisesti, Kalevi vastasi. -- Näen vuokkojen sinen paremmin\nkuin milloinkaan ennen ruumiillisilla silmilläni. Vasta nyt oivahan\nniiden ihmeellisen, syvällisen, taivaallisen kauneuden. Miksi\novat kukat sellaisia kuin ovat? Voiko sitä selittää yksinomaan\nluonnontieteellisesti?\n\n-- Minusta ne ovat aina olleet eloon heränneen maan rakkaudentunnustus\nkevään auringolle, huomautti Anja ujosti. -- Siksi ne ovat niin\nsanomattoman kauniita, niin harvinaisia rakenteeltaan ja väriltään.\nOllen mykkä maan on täytynyt keksiä tällainen oma väri-, muoto- ja\ntuoksukielensä voidakseen tulkita tunteensa taivaalle ja keskustella\nsen kanssa. Auringon laskettua kukkien silmät kyyneltyvät kaipuusta.\n\nKalevi oli hakeutunut vanhalle totutulle paikalleen ja leikki\najatuksissaan isoisän paperiveitsellä. Hänen päänsä oli painunut ja hän\nnäytti surumieliseltä. Anja hiivittäytyi hänen luoksensa ja kuiskasi\njotakin hänen korvaansa, jolloin onnellisen hymyn häive karkoitti\nalakuloisuuden. Sitten ovikello soi, Aino kiiruhti avaamaan ja saattoi\npian sisään vieraita. Vanha tohtori sieltä tuli tukevana ja vakavana,\nsynnynnäinen hilpeys ja hyväntuulisuus vaimentuneina surumieliseksi\nfilosofiaksi. Finanssikamreeri sieltä tuli aamupäiväparhaissaan,\nankaran näköisenä, viikset sotaisesti porhossa, kasvoilla uhkamielinen\nilme, mutta sydämessä mykkä, lieventymätön murhe. Valtioneuvos sieltä\ntuli, viisas katseensa kätkeytyneenä välähtelevien silmälasien taa,\nympärillänsä laajan tietämyksen ja suuren pätevyyden arvonantoa\nherättävä ilmapiiri. He tervehtivät ja onnittelivat kanslianeuvosta,\nkykenemättä oikein saamaan sanoiksi sitä, mitä syvimmin tunsivat. Vanha\ntohtori melkein änkytti:\n\n-- Va-valitan su-suurta suruasi, ra-rakas veli. Luulisi sitä\nsu-suuremmaksi kuin että sen ka-kantaa voisit. Samoin valitan meidän\nka-kaikkien suomalaisten su-surua, sitä u-uskomatonta onnettomuutta,\njoka ko-kohtasi meitä kuin salama ki-kirkkaalta taivaalta.\n\n-- Meitä on lyöty liian kovasti, mumisi Finanssikamreeri, jonka\nmahtavat viikset tärisivät.\n\n-- Rikoksentekijällä on aina jokin aihe, puhui Valtioneuvos kuin\nitsekseen, mutta tässä ei voi huomata edes sitä. Mitä syytä olisi\nupporikkaalla tulla ryöstämään rutiköyhän viimeistä markkaa?\n\n-- Syy on syvemmällä, harkitsi kanslianeuvos. -- Paha ei siedä katsella\nonnen idylliä, vaan haluaa vetää sen omalle tasolleen.\n\nSiirryttiin ruokasaliin ja ryhmityttiin kahvipöydän ääreen. Vanha\ntohtori yllätti Anjan ja muutkin tarttumalla Kalevia käsivarteen,\nviemällä hänet kahvipöytään ja sanomalla:\n\n-- Suo nyt, Kalevi-poikani, vanhalle sedällesi se kunnia, että saan\nnäin olla apunasi, istua tässä vieressäsi ja jutella kanssasi. Kas\nkun minä, vanha ja mitätön kun olen, en ole kyennyt tekemään isänmaan\npuolesta rikkaa ristiin, niin tuntuu erikoisen hyvältä nähdä, että\novatpa nuoret tehneet sitä enemmän ja vielä minunkin puolestani. Otahan\ntuosta kiitokseni!\n\nHän tarttui ujostelevan Kalevin käteen ja pudisti sitä sydämellisesti.\nFinanssikamreeri ja Valtioneuvos seurasivat hänen esimerkkiään,\nhuolimatta Kalevin vastusteluista. Hälistiin siinä hetkinen, kunnes\nalkoi kahvin nauttiminen ja keskustelu. Valtioneuvos sen aloitti\nkysymällä:\n\n-- Mitä nyt kuuluu politiikkaan, siihen katkeraan leipään, jota meidän\ntäytyy syödä joka päivä elääksemme?\n\n-- Sano itse, joka tiedät enemmän kuin me, kanslianeuvos vastasi.\n\nValtioneuvos aprikoi viivytellen:\n\n-- Ei taida ryssällä olla aikomusta pitää äsken solmimaansa rauhaa.\nPuhuvat sen kiristävän meiltä yhä uusia kohtuuttomia myönnytyksiä ja\nkiihoittavan kotikommunistejamme kapinaan. Kuuluu jakavan niille rahaa.\n\n-- Siinä on hallitusmiehillämme kiperä paikka. Mikä sitten mahtaisi\nolla meidän asemassamme paras pelastuskeino?\n\nKanslianeuvos näin huokasi. Valtioneuvos tuumiskeli: -- Tietenkin\nmeidän pitäisi nyt, kun olemme joutuneet Venäjän armoille, saada\nliittolainen, jonka voimaa Stalin pelkäisi. Sehän on ilmeinen, selvä\ntosiasia. Yhtä selvää on, kuka tuo liittolainen on oleva, sillä\nvalinnan varaa ei ole.\n\n-- Jos tarkoitat Ruotsia, niin toivosi on turha, kanslianeuvos\nhuomautti. -- Muistammehan hallituksen ilmoittaneen maaliskuun 13.\np:n iltana ryhtyneensä neuvotteluihin Ruotsin kanssa pohjoismaisesta\npuolustusliitosta ja Molotovin vastanneen tähän Tassin kautta jo 20.\npäivänä Venäjän kieltävän liitolta hyväksymisensä, koska se oli muka --\nniinkuin tosiasiassa olikin -- suunnattu Venäjää vastaan.\n\n-- En tietenkään tarkoita Ruotsia, Valtioneuvos hymyili mitä\nkohteliaimmin. -- Ruotsi ei ole enää liittokykyinen, sillä siltä\npuuttuu voimakas siveellinen tahto. Se on esiintymiskykyinenkin\nvain ehdottomasti vaarattomissa tilanteissa. En muuten voi olla\nhuomauttamatta, miten pohjattoman naivia oli mennä tuolla hetkellä\ntoitottamaan koko maailmalle noista puolustusliittoneuvotteluista,\njotka tuskin olivat päässeet aietta pitemmälle, sillä sehän merkitsi\nniiden tukahduttamista alkuunsa. Niistä asioista ilmoitetaan vasta\nsitten, kun ne ovat valmiita. Niin, ainoa mahdollinen liittolaisemme on\nSaksa.\n\n-- Mutta Hitlerhän on Stalinin liittolainen? Vanha tohtori huomautti\nkysyvästi.\n\n-- Niin on tällä hetkellä, Valtioneuvos vastasi, mutta tuon liiton\ntäytyy olla näennäinen. Sopivalla hetkellä se on vaihtuva avoimeksi\nvihollisuudeksi. Siinä ovat vaikuttamassa syvällisemmät syyt kuin ne,\njoita ilmenee päivän diplomatian shakkisiirroista.\n\n-- Anteeksi, veli, sanoi Finanssikamreeri, jos emme kykene seuraamaan\najatuksiasi. Selitä meille näkemyksesi.\n\n-- Ne ovat aivan selvät. Saksalla on pakottava syy sanoa, ettei sen\nnykyinen elintila riitä sille. Britit olisivat olleet viisaita, jos\nolisivat myöntäneet tämän ja järjestäneet suhteensa sen mukaan. Mistä\noli Saksan siis mahdollista saada elintilansa lisäystä? Merentakaisista\nsiirtomaista? Vaikeata, sillä ne kuuluvat briteille, jenkeille ja\njapseille, jotka eivät luovuta niitä kynsistään. Afrikastako? Ei\ntunnu luultavalta, sillä siellä ovat toiset herroina ja kasvussa omat\nvaltakunnat. Ei ole jäljellä muita ilmansuuntia kuin itä. Saksalaisten\npuhe \"kaipuusta itään\" ei ole perusteetonta, vaan on historiallisen\nvälttämättömyyden kategorinen imperatiivi. Ei ole syytä tehdä enää\nlöytöretkien aikojen tyhmyyttä ja lähteä merien taakse kalaan, vaikka\nkäden ulottuvilla, aivan selän takana, lainehti Venäjän ja Aasian\naro, täynnä jyviä ja ytimiä. Nyt on vihdoinkin käännyttävä itään,\njossa on hengitystilaa enemmän kuin siellä asuvat alkeelliset kansat\ntarvitsevat. Venäjän ja Aasian kohdalla on toimitettava uusi isojako.\n\n-- Todellakin, kanslianeuvos harkitsi, tuntuu käsittämättömältä,\nettä on annettu Venäjän kehittymättömän, alkeellisen kansan ilman\nrajoituksia vallata koko Venäjä, vieläpä muille kansoille siitä\nkuuluvat osat, ja lisäksi suurin osa Aasiaa. On oltu lyhytnäköisiä,\nkun ei ole käsitetty, että siitä syntyvä mammuttivaltakunta on kerran\nkoettava polkea töpöjalkoihinsa sitä pientä vääräsääristä verikoiraa,\njota sanotaan Euroopaksi.\n\n-- Niin on oltu, Valtioneuvos vahvisti, varsinkin kun on tunnettua,\nettä idän kansoja hallitsee selittämätön verenvietti, joka ajaa niitä\nlänteen päin. Ne kulkevat auringon mukana. Ehkä se on luonnonlaki. Kun\nmaa pyörii lännestä itään, niin ihmisten pitää kävellä päinvastaiseen\nsuuntaan pysyäkseen seisaallaan. Ha-ha! Palataksemme asiaan voimme\nsiis todeta, että Saksan ja Venäjän täytyy ennenpitkää syvällisten,\nmääräävien historiallis-maantieteellisten syiden vuoksi törmätä yhteen\nja toimittaa, kuten sanoin, uusi isojako.\n\n-- Miten käy, ajateltuina tässä valossa, sellaisten välillä olevien\npienempien tähtien kuin Puolan ja Tshekkoslovakian?\n\nKanslianeuvos tätä kysyi ja kaikki ymmärsivät, miksi. Valtioneuvos\nmaistoi kahviaan, harkitsi ja vastasi:\n\n-- Mielestäni on mahdollista järjestää niille ja muillekin\npienemmille suureille niiden itsenäisyydenkaipuuta ja kansallisen\nelämän vaatimuksia tyydyttävä olotila. Niiden teoriain mukaan,\njoita nyt kehitellään, se tosin on vaikeaa, mutta nämä ohjelmat\ntulevat muuttumaan. Palatakseni äskeiseen huomautan, että juuri\nviimeksi esittämästäni luonnonlain laatuisesta Venäjän ja Saksan\nvastakkaisuudesta johtuen Suomen on turvauduttava jälkimmäiseen\nsäilyäkseen edelliseltä. Itää vastaan taistelevat voimat on\nyhdistettävä saavuttaakseen suurimman tehonsa.\n\n-- Mutta miten voimme liittoutua Saksan kanssa, joka vanhasta\naseveljeydestä huolimatta ylenantoi meidät bolsheviikeille?\nkanslianeuvos kysyi.\n\n-- Meidänkään tuntomme ei ole puhdas Saksaan päin, sillä Englannin\nsäkkipilli ehti lumota meidät aika pahasti ja houkutella rumaan\nkiittämättömyyteen. Siitähän meillä on ollut ennenkin puhetta.\nSitäpaitsi politiikassa ei kysytä, mikä on meille yksilöinä mieluista\ntai vastenmielistä, vaan isänmaan paras ratkaisee kaikki. Jos vain\nSaksa ottaisi meidät suojelukseensa, niin sitä varten meidän olisi\nnieltävä vaikka käpyjä vastasuomuun. Ja meillä on kiire, sillä kuten\nsanoin Venäjä ei aio noudattaa tekemäänsä rauhansopimusta, vaan\nkoettaa päinvastoin sen varjolla, aitovenäläisellä kavaluudella,\nhäikäilemättömyydellä ja tunnottomuudella, ajaa suunnitelmiansa\nperille. Tuho vaaruu kuin ukkospilvi päämme päällä ja lopullinen salama\niskee, ellemme saa Saksalta turvaa.\n\n-- Entä Yhdysvallat ja Englanti? tuomari Vuori kysyi.\n\n-- Ne ovat kykenemättömiä auttamaan meitä, Valtioneuvos vastasi\nlyhyesti ja jyrkästi, ja jatkoi sitten:\n\n-- Luullakseni Suomen kansa on yhtä saksalaisystävällistä kuin\nennenkin. Talvisodan häiriö ei ole ehtinyt saada tässä aikaan\nsuurempaa eikä pysyvämpää muutosta. Tämä on ollut sitäkin vähemmän\nmahdollista, kun saksalaisystävyys edustaa Suomen vanhinta, Lutherin\nja Agricolan ajoilta ja kylvöstä periytyvää, luterilais-vanhoillista,\nkansallis-poliittista suuntausta. Sehän pelasti meidät 1918 ja\nteki itsenäisyytemme mahdolliseksi. Kun sitten Saksa sortui ja\nalkoi sen heikkouden aika, tämä luterilainen, vanhasuomalainen\npolitiikkamme sai väistyä ja suoda sijaa englantilaisystävälliselle,\nnuorsuomalaisvasemmistolaiselle suuntaukselle. Tiedätte, mihin se on\nmeidät vienyt: haaksirikkoon, jonka nimi on Moskovan pakkorauha. Aika\non luopua tuosta politiikasta, joka ei yleensäkään meille sovi, koska\nse edustaa kansanluonteellemme, varsinkin talonpoikaisväestöllemme\nja siitä nousseelle sivistyneistölle, vierasta, kielteistä,\nmaterialistista maailmankatsomusta, ja jälleen palata vanhalle,\nkansalliselle, järeälle luterilaiselle linjalle. Pahoin erehtyisin,\nellei nyt olisi tullut sen vuoro näyttää tehoisuuttansa.\n\nKanslianeuvos nauroi:\n\n-- Määrittelysi kansallis-luterilaisesta politiikastamme on ainakin\nhuvittava. Tulevaisuus näyttänee, onko se myös oikea. Omasta puolestani\nolen taipuvainen uskomaan, että se sitä on. Joka tapauksessa se on\nainoa käyttökelpoinen nykyhetkellä, jolloin Saksa on koko Euroopan\nherra ja seisoo jo Jäämeren rannalla rajoillamme. Miten nyt sitten tuo,\nmitä on äskettäin tapahtunut Tanskassa ja Norjassa, soveltuu kansojen\nvapauden ohjelmaan, sitä en voi käsittää.\n\n-- Tanskan ja Norjan valtaus jää kyllä perustelematta, jos pysytään\nsiinä, mikä on riidattomasti oikeata, huomautti tuomari Vuori.\n\n-- Mutta mikä on sitten riidattomasti oikeata? Valtioneuvos kysyi.\n\n-- Kukaan ei voine kieltää Englannin aikoneen sopivassa tilaisuudessa\npureutua kiinni Norjaan ja Tanskaan, päästäkseen sitä tietä Saksan\nkimppuun. Tarjotessaan apua Suomelle ja pyytäessään kauttakulkulupaa\nNorjan ja Ruotsin läpi Englannilla oli paljoa enemmän mielessään\ntämä ja Saksan malminsaannin ehkäiseminen kuin Suomen auttaminen.\nTältä kannalta katsoen oli Saksalla, joka taistelee elämänsä ja\ntulevaisuutensa puolesta, oikeus miehittää nuo maat ja tehdä siten\ntyhjäksi verivihollisensa suunnitelma. Kun Tanskan ja Norjan\npuolueettomuus ja itsenäisyys tulivat kuitenkin täten loukatuiksi, niin\njoudumme kysymään, oliko Saksan etujen oikeus sitten korkeampaa laatua\nkuin mainittujen pienten maiden?\n\n-- Ero on siinä, tuomari Vuori vastasi, että tässä tapauksessa\nSaksa ajoi sitä niin sanottua oikeuttansa, jolla se perusteli omia\nimperialistisia suunnitelmiansa ja koetti antaa niille siveellistä\npohjaa. Tuota oikeutta ei ollut olemassa kaikkien tuntemana\nja tunnustamana tosiasiana, vaan se oli osa imperialistisesta\nspekulaatiosta. Toisin on Tanskan ja Norjan oikeus. Se on riidaton,\nkaikkien tunnustama, eetillisesti mahdollisimman hyvin perusteltu,\naikaamme kuuluva asiallinen ja historiallinen tekijä, joka taistelee\npuolestaan sittenkin, kun se on näennäisesti lyöty maahan. Tuota\nedellistä ei pitäisi sanoakaan \"oikeudeksi\", sillä sen nimi on\ntosiasiassa vain \"suurvaltain etu\", jonka nämä kyllä mielellään\nsamastavat \"oikeuden\" kanssa hämätäkseen sillä maailmaa ja salatakseen\nkavalia suunnitelmiaan. Pienet kansat sitävastoin voivat pätevillä\nsiveellisillä syillä vedota \"oikeuteen\", sillä tämä on niiden ainoa\nkestävä pohja.\n\n-- Saksanko ei olisi siis pitänyt hyökätä Tanskaan, Norjaan eikä\nmuuallekaan?\n\nValtioneuvoksen silmälasit välähtivät kriitillisesti hänen kysyessään\nnäin. Tuomari Vuori vastasi:\n\n-- Käsitykseni mukaan ei. Itse väkivaltaa ja vääryyttä kärsineenä\nsen olisi pitänyt hakea oikeutta neuvottelujen eikä voiman tietä.\nSilloin se olisi saattanut joka kohdassa ja yhä uudelleen vedota\ntodelliseen puhtaaseen, perusteltuun oikeuteen ja kohottaa tämän siitä\nalennustilasta, johon se oli suurvaltain itsekkäässä etukilpailussa\njoutunut. Se olisi lisäksi välttynyt loukkaamasta ehdotonta oikeutta\neli pelastunut tekemästä rikosta -- käyttääkseni runouden sanaa --\nikivoimaa vastaan, ja sikäli myös joutumasta kohtalon omaksi, joka\nkuuluu murhenäytelmän sankarille.\n\n-- Uskotko siis, Valtioneuvos kysyi, että se olisi tällä keinolla\nsaavuttanut oikeutensa?\n\n-- Uskon, tuomari Vuori vastasi. -- Tosin voidaan täydellä syyllä\nkysyä, kuten arvoisa veli äsken, mikä on riidattomasti oikeata, ja\nsikäli tällöinen edustamani usko näyttänee elämään kuulumattomalta,\nnaivilta ihanteellisuudelta, mutta siitä huolimatta rohkenen\ntunnustaa vakaumukseni. Olemmehan nähneet, mitä hyötyä Saksalla on\nollut vetoamisestaan puhtaaseen oikeuteensa, sillä onhan se juuri\nsen suojassa kohonnut nykyiseen voimaansa ja kukoistukseensa. Jos se\nolisi pysynyt sillä tiellä ja siis välttänyt tarttumista aseisiin, se\nolisi saavuttanut ei vain jatkuvaa menestystä vaan koko ihmiskunnan\nkunnioituksen. Toiminta tässä hengessä olisi sitäpaitsi luonut\nilmapiirin, joka olisi tehnyt imperialistisen hyökkäyspolitiikan\nniin häpeälliseksi, ettei edes Venäjä olisi siihen ryhtynyt. Mutta\nkun se näki Saksan anastavan Puolan, se rohkaistui tästä ja kiiruhti\nosalliseksi saaliinjakoon. Ihmiskunnan onnettomuus on se, että ne,\njoilla on voimaa, joutuvat kiusaukseen asettamaan tämän oikeuden\nedelle ja lankeavat. Siitä, mikä on oikeata, mikä väärää, ei taas voi\nolla epäilystä, sillä oikeus on kirkas ja kauas näkyvä, luontaisesti\nasuva ihmisen omassatunnossa. Sitä kyllä koetetaan hämätä, mutta\nlopuksikaan se ei anna sumuttaa itseään. Se voi iskeä heti, mutta myös\nodottaa aikaansa -- odottaa mielestämme liian kauan, ehkä sukupolvien\najan, varmasti kuitenkin viimein toteuttaakseen tuomionsa. Ellemme\nusko tähän, emme voi uskoa ihmiskunnan siveelliseen puhdistumiseen\nja kasvamiseen, siihen tuhatvuotiseen valtakuntaan, joka tietysti on\npäämäärämme. Sikäli kiellämme itseltämme edistyksen mahdollisuudet ja\nlähdemme rappeutumista kohti.\n\n-- Hyvä, isä, hyvä! Kalevi sanoi yhtäkkiä innostuneena. Valtioneuvos\noli kuunnellut tarkkaavaisesti, miettiväisen näköisenä, sillä puhuihan\ntuomari Vuori oikeastaan häntä vastaan. Mutta Vuoren lopetettua\nja vilkaistua hermostuneesti kelloansa hän sanoi tyynesti ja\nmyöntyväisesti:\n\n-- Pois se, että riitelisin sinua vastaan. Päinvastoin tunnustan\navoimesti, että minunkin sydämessäni asuu juuri tuo sama usko, josta\npuhuit. Se on vakaumukseni mukaan synnynnäinen eikä opittu, ja ilmaisee\nihmisen mystillisen, jumalallisen alkuperän. Sitä uskoa meidän on\nvahvistettava, sitä julistettava, sillä näyttäköön miten pimeältä\ntahansa, ikuinen oikeus valvoo. Se pitää huolta pienestä Suomestakin ja\nkorvaa kerran sen nyt kärsimät vääryydet.\n\n-- Eihän sovi kummastella, puuttui nyt puheeseen Finanssikamreeri, että\nihmisten oikeuskäsitykset hämmentyvät, kun väitetään isänmaan edun\nolevan ainoa ohje, jota valtiomiehen tulee noudattaa. Onko hänen siis\nmeneteltävä epärehellisesti ja väärin, jos isänmaan etu sitä hänen\nmielestään vaatisi?\n\n-- Ei, Valtioneuvos vastasi, vaan oikeus, totuus ja rehellisyys ovat\nolevat valtiomiestenkin ylimmät ohjeet. Ellei niin ole, niin väkivalta\nja vääryys hallitsevat juuri niin kuin ne nykyisin tekevät.\n\n\n3\n\nVappu 1940 yllätti Suomen ei vain kirkkaalla ja tyynellä vaan myös\nlämpimällä, +12°:n säällä. Kevään todellinen tulo tuntui sairaalan\nsisässäkin elvyttävänä, ilahduttavana voimana, kuin olisi ilmassa\nollut erikoista tenhoa. Antti Toivonen huomioitsi sitä loikoessaan\nvuoteellaan täysissä pukimissa. Hän odotti Esteriä. He olivat\npäättäneet lähteä Mäntymäelle ja sieltä kävelylle jonnekin kauemmas\nkeväiseen luontoon. Niinkuin silloin kerran.\n\nAntti oli nyt selvillä tilastaan. Jo pian kohtauksensa jälkeen hän\noli alkanut aavistaa hänelle sattuneen jotakin erikoista. Lääkärin\nkyselyistä ja tutkimuksista se oli hänelle vähitellen valjennut.\nLopuksi hän oli suoraan kysynyt ja lääkäri oli kertonut.\n\nSe oli ollut kova isku, joka olisi voinut päättyä kohtaukseen. Lääkäri\noli pelännyt tätä ja siksi kertonut asian Antin ollessa vuoteessa.\nAntti muistikin tunteneensa olemuksessaan jonkinlaista salaperäistä\n\"leyhkää\", kuin olisi vieno tuuli hivellyt hänen hermojaan, mutta\nsiihen se oli jäänyt. Hän oli sitten lääkärin avulla perehtynyt\nvammaansa ja odottanut jännittyneenä joka päivä, milloin se hänet\ntapaisi. Lääkäri oli sanonut sen saattavan jäädä tulemattakin.\nTyrmäyksen seurausta kun se oli, se luultavasti häviäisi silloin,\nkun tyrmäyksen vaikutus olisi täydelleen haihtunut. Nämä olivat\neriskummallisia asioita. Antti katseli ruumistaan peläten, sillä olihan\nkuin siinä olisi asunut outo, hirveä peto, riivaaja, joka voisi milloin\ntahansa, kun vain päähän pisti, lyödä hänet maahan.\n\nTuo lääkärin ilmoittama mahdollisuus, että vamma voisi parantua, oli\nkuitenkin toivoa herättävä puoli. Se asui aina mielessä ja virkisti.\nSen tehoa hillitsi taas epätietoisuus siitä, miten pääsisi varmuuteen,\noliko lopullinen parantuminen tapahtunut. Ellei päässyt varmuuteen, sai\nelää ainaisen pelon vallassa, että kohtaus saattoi tulla millä hetkellä\ntahansa. Tuo pelko vaivasi Anttia alituisena hiljaisena kidutuksena,\nkummituksena, joka oli aina saapuvilla ja tuhosi kaikki onnen\npilkahdukset. Varsinkin Esterin läsnä ollessa ja yhteisten haaveiden\nväkisinkin noustessa mieleen se tuli kuin halla pellolle ja vei ilon\nkauneimman viljan. Antti värisi ajatellessaan tätä.\n\nTuossa Esteri tuli. He lähtivät. Hoitajatar hymyili heille,\nsotavammaiset, jotka eivät kyenneet kävelemään, vilkuttivat heille.\nHe olivat komea pari -- Antti jo nyt voimissaan, terveen näköinen,\nryhdikäs, Esteri niin suloinen kuin hänen ikäisensä, luomisen puolesta\nvirheetön, viattomana säilynyt, rakastunut tyttölapsi voi olla. Hänellä\noli ihka uusi, muodinmukainen kävelypuku, monien haaveiden toteutuma,\ntärkeä osa tässä unelmoidussa vappukävelyssä, ja samoin uusi hattu,\ntuollainen pieni hytyrä, jonka oikullista muotoa on helpompi kuvitella\nkuin kuvata. Esteri pelkäsi, mitä Antti mahtanee pitää hänen puvustaan\nja hatustaan, että voi, jos ne eivät häntä miellytä! Silloin Esterin\nvappu menee niin pilalle, että hän hyppää mereen. Mutta Esteri ei\nhuomannut Antin katseessa moittivaa ilmettä. Päinvastoin Antti hymyili\nmakeasti katseltuaan häntä hetkisen ja tarttuen häntä käsikynkästä\nalkoi johtaa. Esteri punastui ja vilkaisi peläten ympärilleen. Kuinka\nnyt Antti näin? Eiväthän he olleet vielä julki kihloissa. Saattaisi\njoku nähdä. Kai se sentään oli näin vappuna sallittua. Voi, kuinka\nmukavalta tuntui kulkea näin ja nojata Antin väkevään käsivarteen. Kun\non kevät ja ihana ilma.\n\nViehättävät lemmentunnelmat ja onnelliset ajatuksenpalat poreilivat\nnäin Esterin pienessä olemuksessa kuin sähkövirrat. He eivät puhuneet\npaljoa, eivätpä juuri mitään, mutta Esterin täytyi silti tuontuostakin\nnauraa helähdyttää pieni juoksutus, eräänlainen viserrys, joka oli kuin\nosa peipposen lirauksesta. He menivät Messuhallin kohdalta Stadionille\npäin ja tulivat pian Mäntymäen taitse kulkevalle kadulle, jonka\npohjoispuolisella rinteellä työväen vappujuhlaa pidettiin. Siellä oli\nväkeä mustanaan, kaikki hiljaisina ja vakavina kuuntelemassa puhetta,\njoka selvänä ja terävänä kantautui äänenvahvistajista tänne alas saakka.\n\nAntti heristi korviaan, sillä tuo, mitä puhuja nyt julisti, koski\nläheltä juuri häntä, Anttia. \"Työväen isänmaallisuus on\" -- näin hän\nkuului sanovan -- \"järeämpää laatua kuin mitä monissa porvarillisissa\npiireissä harrastetaan. Se ei asu ihmisten huulilla -- sitä toteutetaan\nkätten töillä\".\n\nPuhuja tarkoitti -- Antti ymmärsi sen -- työväen liittymistä\nisänmaalliseen rintamaan ja osanottoa talvisotaan. Moite kylmyydestä\nisänmaan asiaa kohtaan oli tullut sen kautta aiheettomaksi. Ei edes\nAntin suhteen ollut enää oikeutettua puhua isänmaattomuudesta, sillä\nhän oli löytänyt ja omaksunut isänmaan kalliina aarteena. Mitä puhuja\nsanoikaan? \"Lyö nimi silmille herjaajan!\" Antti tunnusti nöyrästi,\nettä vielä muutamia kuukausia sitten hän oli ansainnut tuon nimen --\nminkä nimen? -- Lurjuksen, vieläpä pahemman: maanpetturin, mutta nyt ei\nenää. Aivan kuten puhuja kuului todistavan: \"Mut vielä jos Lurjukseks'\nsanotaan, vedä miekkasi tiuskaisten!\" Niin kyllä. Antti tahtoi\nvahvistua sekä ruumiiltaan että hengeltään ja tulla suomalaiseksi\nkansalaiseksi, joka tietäisi asemansa isänmaan ja ihmiskunnan\nrintamassa ja täyttäisi ilomielin kaikki sen vaatimukset. Se oli oleva\nhänen elämänsä onni: työ kansalaissovun ja ihmisrakkauden innoittamana\nyhteiseksi hyväksi ja isänmaan parhaaksi.\n\nHän katsahti suuren tunteen valtaamana ympärilleen ja näki aaltoilevan,\nvakavan, pyhäpukuisen ihmisjoukon ja työväen liput sovinnossa\nsiniristilippujen rinnalla. Olemattomaksi oli siinäkin kohdassa\nsileytynyt hankaussärmä. \"Alas sota, alas militarismi!\" Siihen\ntunnukseen kuului puhuja lopettavan. Niin oli oleva ja niin oli\nkerran käyvä. Suomi oli saava täydellisen rauhan ja häiriintymättömän\ntilaisuuden maansa ja onnensa rakentamiseen. Voi olla, että siihen\nkului aikaa, joka saattoi olla täynnä kärsimyksiä, mutta hänen ja\nEsterin lapset...\n\nHän katsahti Esteriin salavihkaa ja rajattoman suloinen tunne tulvahti\nhänen sydämeensä kuin hyökyaalto. Esteri oli vaipunut ajatuksiinsa\nja tuijotti eteensä kuin uneksuva. Valoisa hymy säteili hänen\nkasvoistaan, huulet olivat hiukan raollaan ja niiden välistä pilkotti\nhiukan hampaiden helmenkiiltoa. Antin valtasi kuuma hellyys. Olisiko\nmahdollista, että heidän välinsä kehittyisivät niin pitkälle? Että\ntuo kaunis olento synnyttäisi hänelle joskus lapsen, ehkä useitakin?\nSilloin hänen maallinen onnensa olisi täydellinen. Läähättäen kipeästä\nkaipuusta Antti kääntyi sydämessään Jumalan puoleen: \"Anna minulle\nanteeksi entisyyteni ja tee minut terveeksi tämän nuoren elämän vuoksi,\njotta tänä hirveänä aikana edes joskus puhkeaisi kukkaansa ihmisen\nainoa todellinen onni!\"\n\nSamassa hän tunsi kylmää aaveviimaa ja alkoi säpsähtäen pelätä,\noliko nyt tulossa se, jota lääkäri oli sanonut tuon oudon viileyden\nennustavan. Hän tarkkasi itseään, mutta ei voinut huomata tuntevansa\nerikoista. Päinvastoin hän totesi ajattelunsa erittäin kirkkaaksi ja\nolonsa raittiiksi. Hän vilkaisi ympärilleen kuin olisi kuvitellut oudon\nleyhkän ehkä tulevan ulkopuolelta, ja näki jotakin, joka sai hänet\nsäpsähtämään. Kenen oli tuo kammottava naama tuossa hänen takanaan? Se\noli tuttu, niin, se oli sama naama, joka kummitteli painajaisena Antin\nunissa ja herätti kipeän muiston hänen aatteellisesta ja siveellisestä\nalennustilastaan. Viimesyksyinen ryssän kätyri siinä seisoi yhtä rumana\nja mieltäkääntävänä kuin ennenkin, valmiina taas laskemaan verkkojaan\nja houkuttelemaan niihin ruplakommunisteja.\n\nAntti tunsi raivon kuumeen kohoavan suonissaan, mutta sai onneksi\nhillityksi itsensä. \"Tällaisia olivat siis nuo Neuvostoliiton ystävät,\njoiden rähjäyksestä oli alkanut kuulua tietoja\", hän ajatteli ja tunsi\npolttavaa häpeää, sillä olihan hän vuosi sitten ollut sopiva heidän\njoukkoonsa. Ne olivat riivaajia Suomen kansan ruumiissa, samanlaisia\nkaatuvan taudin aiheuttajia kuin se hirviö, joka oli ottanut Antin\nasuinsijakseen ja saattoi milloin tahtoi lyödä hänet kammottaviin\nkouristuksiin. Ne oli saatava karkoitetuiksi, jos kansan ja yksilön\nmieli parantua ja päästä nauttimaan terveydestä ja sen suomasta onnesta.\n\nTämä yhtäkkiä syntynyt mielikuva, että kommunismi oli kansojen\nkaatumatautia, pahojen henkien aiheuttamaa salamyhkäistä riivausta,\nja että sen tartuttajat hiipivät ihmisten keskuudessa harjoittaen\ntautinsa kylvämistä, valtasi Antin niin voimakkaasti, että hän tunsi\nhuumautuvansa. Hän otti Esteriä kädestä ja vei hänet kiireesti\nkanssansa, sillä hän tunsi olevan välttämätöntä päästä tuon ryssästä\nuhoavan kalmanviiman ulottumattomiin. Kuka tietää, vaikka hänen oma\npaholaisensa olisi saanut siitä yllykettä, jos olisi kauemmin päässyt\nhaistelemaan sen helvetinmahorkkaa.\n\nHe menivät kiireesti kasvihuoneen ohi Alppilan tielle ja sitä myöten\nyhä kauemmaksi metsän varjoon. Antti ei puhunut, vaan näytti miettivän\nankarasti, otsasuonet pullollaan. Esteri koetti sanoa jotakin, mutta\nvaikeni, kun ei saanut kunnollista vastausta. Hiukan pahastuneena\nhän silloin työnsi huulensa torvelle ja aikoi mököttää, mutta ei\nvoinutkaan, elämä kun tuntui niin ihanalta. Hänen täytyi olla iloinen,\nnauraa, ajatella ja kuvitella jotakin mahdollisimman hauskaa ja\nmieluista, ja puristaa Antin kättä yhä uudelleen. Kun he sitten\nsattuivat tulemaan paikalle, jossa pajut kukkivat, kevätvedet solisivat\nja aurinko lämmitti leppoisasti, hän veti Antin vierelleen istumaan ja\nyhtäkkiä suudeltuaan häntä sanoi nuhtelevaisesti:\n\n-- Vaikka on oltu jo kauan kahdenkesken, metsän suojassa, niin et ole\nvielä yrittänytkään!\n\nAntti nauroi ja korjasi laiminlyöntinsä. Sitten hän tullen vakavaksi\nkysyi, jaksaisiko ja rohkenisiko Esteri kuulla erästä vakavaa\ntosiasiaa, joka koski läheisesti heitä molempia? Esteri katsoi häntä\nkirkkain, viattomin silmin kuin lapsi ja vastasi:\n\n-- Tottakai jaksan. Vielä tuota kysyt.\n\nSilloin Antti kertoi sen, mikä oli siihen saakka ollut Esteriltä\nsalattu ja estänyt Anttia ottamasta osaa avioliittopuuhaan niin\ninnostuneesti kuin Esteri oli toivonut. Melkoinen oli hänen\nhämmästyksensä, kun Esteri sanoi:\n\n-- Olen arvannut ja tiennyt sen, mutta en ole uskonut hetkeäkään, että\nsiitä tulisi sinulle elinkautista vammaa. Heti kun ymmärsin äidin\nvihjailuista, mikä tautisi oli -- minulla on ollut kaatumatautinen\nleikkitoveri --, ajattelin, että pyh, kyllä minä sen parannan! Ja\nniinpähän on käynyt tai on ainakin käymässä. Kai uskot sen itsekin?\n\nEsteri löi kätensä Antin kaulaan, katsoi häntä läheltä silmiin ja\nkurotti pientä suutansa suudeltavaksi. Antin mielen valtasi silloin\nomituinen, ennen kokematon kirkkaus, joka valaisi selittämättömällä\nseesteisyydellä ei vain sitä, mikä oli ollut, vaan lisäksi sitä,\nmikä oli tulossa ja mihin kohdistui rukous. Oli kuin entisen kylmän\nkauhunuhon sijasta olisi kuulunut yli-inhimillinen, maiseen eloon\nsisältymätön ääni, suvituulena humiseva, kaukaisena soittona soiva,\nuskona jylisevä, liikutuksena itkevä. Se kuului sanovan, että \"minä\nolen se, joka kykenen karkoittamaan riivaajan ihmisestä ja pelastamaan\nhänet ajalliseen ja iankaikkiseen onneen. Ota vastaan minun apuni\nja antaudu minun johdettavakseni, niin saat nähdä, etteivät ihmeet\nole vielä maailmasta loppuneet\". Ja Antti tunsi yhtäkkiä, kuinka\nvastustamaton voima painoi häntä maahan niin matalaksi kuin hän suinkin\npääsi -- otsan sammaleen. Hän säikähti ensin, että nyt oli varmaan\ntaudinkohtaus tulossa, mutta ymmärsi sitten, ettei se ollut sitä. Hän\nnäki ja tunsi kaiken erittäin selvästi ja hänen sielunsa oli kirkas ja\nlohdullinen kuin kesäinen kukkaniitty, jota myöten nuori neito astuu\nkeveästi valkoisissaan. Ei, tämä oli muuta -- sanomattoman ihanaa\n-- armon kimaltelevan virran pauhaavaa putoamista hänen synkkään\nsydämeensä -- kaiken entisyyden katoamista ja uuden tuloa sijaan --\nuudestisyntymistä.\n\nAntti huokaili ääneen ja huojutti ruumistaan kuin kovassa tuskassa.\nKalpeana, säikähtyneenä, Esteri kumartui hänen puoleensa. \"Antti! Mikä\nsinun on? Tulitko sairaaksi? Tapasiko sinut kohtaus?\" Mutta kun Antti\nsilloin nousi ja katsoi Esteriin hymyillen onnekkaasti, tämä ymmärsi,\nettei ollutkaan kysymys taudinkohtauksesta. \"Sinä olet nyt terve!\"\nEsteri kirkaisi riemastuneena kuin olisi saanut mystillisen ilmoituksen\nja heittäytyi hänen syliinsä. \"Niin, nyt tunnen lopullisesti\nparantuneeni\", Antti vastasi ja silitti Esterin hiuksia isolla,\nvoimakkaalla kädellään. \"Olen nyt päässyt sisään siitä portista, jonka\nluulin olevan minulle ainaiseksi suljettuna\", hän jatkoi itsekseen\nja katsoi uneksuen kauas. \"Mistä portista?\" kysyi Esteri, joka ei\nymmärtänyt häntä. \"Siitä, joka johtaa korkean muurin takana olevaan\nsalattuun puutarhaan\". -- \"Mihin puutarhaan? Oletko tullut ihan\npöpiksi?\" -- \"En ole, vaan päinvastoin viisastunut entisestäni\", Antti\nvastasi, otti Esterin pään käsiensä väliin, katsoi häntä silmiin, näki\nniiden terissä tulevien lapsiensa kuvan, suuteli niitä ja sanoi: \"Tule,\nlähdemme pois. Meidän täytyy puhua äitisi kanssa. Haluan nyt päästä\ntyöhön ja aloittaa elämäni uudelleen\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nSavilan rouva katseli vuoroin miehensä kuvaa, vuoroin Anttia ja\nEsteriä, jotka istuivat rinnakkain kuvan alla olevalla sänkysohvalla\nja puhelivat onnellisina puoliääneen. Esteri vilkaisi väliin äitiinsä,\nmitä tämä mahtaa ajatella, kun hän nyt näin ujostelematta seurustelee\nAntin kanssa ja oli äsken joutunut äidin katseen yllättämäksi itse\nteosta, yrittäessään kuten luuli vaivihkaa suudella Anttia. Toisaalta\nEsteri kuitenkin tunsi erikoista rohkeutta kuin olisi ollut -- kuten\ntosiasiassa olikin -- aloittamassa oman luonnollisen erikoisoikeutensa\nnauttimista, sitä samaa, joka oli ollut äidinkin onnen perustuksena ja\nkuuluu kaikkien elämään. Silloin hän huomaamattansa naurahti iloisesti\nja kääntyi katsomaan Anttia, joka tällöin näki hänet samassa asennossa\nkuin keväällä vuosi sitten puron äyräällä, suu supussa väristen\ntarjoamassa ensimmäistä suudelmaa.\n\nMutta ei Savilan rouva ajatellut sellaista, minkä olisi voinut käsittää\nEsterille nuhteeksi. Päinvastoin hän katseli lapsensa elämänkevättä\nliikuttuneena ja hartaasti. Samoin kuin lukemattomia kertoja ennen\nhän nytkin unohtui ihmettelemään, miten eriskummallista ja täynnä\nodottamattomia käänteitä elämä on. Ja kuinka sanomattoman nopeasti\nse kuluu, aivan kuin lentäisimme pois. On kuin Savila olisi hiipinyt\nkotiin vasta viime yönä saadakseen vielä kerran turvautua vaimonsa\nrakkauteen eli siihen tukeen, joka on lähinnä Jumalaa lohduttavin,\nja samoin näyttivät Esterin kasvuvuodet lyhenneen niin, että kun hän\nviime yönä ensimmäisen kerran ilmaisi olemassaolonsa, hän jo tänään\nistui tuossa täysikäisenä sulhasensa vieressä. Rouva Savila oli pitänyt\nhuolta siitä, että hänen miesvainajansa oli saanut tietää hänen ja\nEsterin elämästä jokaisen hetken. Tässä seisoessaan ja suorittaessaan\naskareitaan hän oli aina mielessään puhellut Savilan kanssa ja lopuksi\ntodennut hänen katseestaan, että \"hyvä on, kaiken olet tehnyt tahtoni\nmukaisesti\". Niin hän teki nytkin. Savila selvästi hyväksyi Esterin\nkihlauksen ja ilmoitti, ettei Antin vamma ollut vaarallinen, vaan oli\njo parantunut. Muuten se olisi ollut kohtuuton rangaistus kaiken sen\njälkeen, mitä Savila oli saanut kärsiä.\n\nJumalan tahto ei voinut olla se, että tuollaisen onnettomuuden varjo\nheitettiin Esterin tielle. Täytyi puhua sairaalan lääkärin kanssa\nja pyytää, ettei Antin kohtausta merkittäisi mihinkään virallisiin\npapereihin kaatumataudin nimellä, sillä siitä olisi hänelle elinikäinen\nvahinko. Lähteköön sairaalasta terveenä miehenä, menköön entiseen\ntyöpaikkaansa ja viettäköön kesällä häänsä. Kylläpähän asiat\nselviävät tästä eteenpäin kuten olivat selvinneet tähänkin asti. Hän\nmuuttaisi pois tästä huoneesta erään samassa talossa asuvan siivoojan\nasuintoveriksi ja luovuttaisi tämän murjun Esterille tällaisenaan...\n\nJestas, kun kahvi oli päästä kuohumaan! Kun pitää aikaisen ihmisen\nnähdä unta keskellä päivää, niin ettei huomaa mitään. Menivätköhän\ntuosta parhaat höystöt hellalle? Tuskin sentään.\n\nSavilan rouva kaatoi kahvia kuppeihin ja istui kolmanneksi lastensa\nseuraan, mielessä tyytymys ja onni.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA EUKU.\n\n\n1\n\nVapun edellisenä sunnuntaina Aholassa pidettiin nuoren Riston\nhautajaiset ja pikku Riston ristiäiset. Hautajaiset oli lykätty näihin\nsaakka, koska tiedettiin Aliinan saavan huhtikuussa pienokaisen\nja voitiin siis yhdistää molemmat samaksi juhlaksi, siirtämättä\nhautajaisia kovin kauaksi. Aliina tämän oli itse näin tahtonut. Hänestä\noli tuntunut lohduttavalta ajatus, että hänen rakas vainajansa saisi\nsilloin ikäänkuin tavata oman poikansa ja nähdä elämänsä jatkuvan\nkuolemasta huolimatta.\n\nPikku Risto -- jo ennen syntymäänsä hän oli saanut sukunsa vanhan\nisännännimen -- oli syntynyt hiukan liian varhain ja jäänyt siksi\nheikoksi. Se oli murheellinen asia äidille ja tunnonpoltteen aiheuttaja\nisoisälle, vanhalle Ristolle, jonka syytä se saattoi välillisesti olla.\nHän kun ei ollut suostunut luovuttamaan muonatupaansa siirtolaisille,\nniin nämä olivat joutuneet asumaan pääpuolen pirttiin. Kun lapsia oli\nkahdeksan ja kaikki terhakoita ja elävähenkisiä kuin varpuset pihalla,\nniin pirtissä kävi väliin sellainen jyske ja vilske, ettei äiti\nsaanut sitä hillityksi, kotkotteli hän vaikka kuinka äänekkäästi ja\nvaroittavasti. Lattialla oli leikkikaluja ja muuta pärtöä niin paljon,\nettei ylitse tahtonut päästä. Eräänä päivänä sitten Aliina, joka kyllä\noli silloin jo viimeisillään ja odotteli hetkeään, sattui astumaan\nmuutaman tenavan pieneen ajopeliin, jossa olivat lankarullat rattaina,\nja horjahti siinä pahanlaisesti, pikku kärryt kun tietenkin luistivat\njalan alla. Karjalaisemäntä, näissä asioissa kokenut ihminen, toimitti\nheti Aliinan vuoteeseen ja kutsui kirkonkylästä kätilön ylimääräistä\nvauhtia paikalle. Suuremmitta hankaluuksitta pikku mies kuitenkin pääsi\ntähän murheiden ja koettelemusten maailmaan, mutta sille ei voinut\nmitään, että hän oli heikko.\n\nKuullessaan poikansa ensimmäisen huudon Aliina tunsi äidin riemun\nja onnen niin täydellisesti, että kaikki murhe korvautui. Hän oli\nottavinaan pienokaisen syliinsä ja ojentavinaan sen Ristolle, joka\nnäytti lähestyvän häntä hymyilevänä, uljaana, miehekkään rauhallisena,\njuuri samanlaisena kuin häissä ja hääyönä sekä sitä seuraavana aamuna.\nRisto otti piltin syliinsä ja katseli sitä hellästi, samalla kertaa\nkummastuneena ja iloisena. \"Minun poikani!\" hän kuului sanovan ja\nlisäävän: \"Kiitos, Aliina!\" Aliinan täytyi itkeä onnesta ja samalla\nsiitä murheesta, että piltti jäi Riston ainoaksi. Jos Jumala olisi\nsuonut hänen elää, niin kuinka monta lasta heille olisikaan syntynyt,\nmikä terveen elämänonnen aalto olisikaan yhä uudelleen tulvahtanut\nheidän ylitseen ja hukuttanut heidät hurmioonsa. Aliina ei rohjennut\najatella tätä pitemmälle, vaan palasi takaisin siihen mielikuvaansa,\njossa hän sai ojentaa Ristolleen edes tämän ainoan pojan. Sitä näkyä\nhän jäi katsomaan, povessa kaihon sammumaton polte.\n\nKun vanha Risto sai kuulla Aliinan horjahtamisesta ja synnytyksen siitä\njohtuneesta äkillisyydestä, hänestä tuntui kuin häntä olisi lyöty.\nHänen mieleensä nousivat tulella kirjoitettuina sanat \"minun syyni\"\nja hän meni heti, niiltä jalkainsa sijoilta, pirttiin puhuttelemaan\nkarjalaisisäntää ja -emäntää. \"Olen muuttanut päätökseni\", hän sanoi,\n\"ja luovutan nyt pirttini teille. Kun emäntä on tuossa tilassa, missä\non, ja lapsi heikko, molemmat tarvitsevat hiljaisuutta ja rauhaa.\nMuutatte jo tänään -- mikäli mahdollista, aivan heti\". -- \"No tämä on\noikein miummaummukkaa\", karjalaiseukko loihe lausumaan ja rallatti\nedelleen: \"Mie jo tullessani sanoin, että hää on erehtynt, vanha\nisäntä, kun ei antant meille huonettaa. Hää ei oo tietänt, mitä melua\nkahdeksan pirpanaa osaa pitää. Kyllä myö muutetaa ihan het paikal\".\n\nAliina oli kiitollinen vanhalle Ristolle siitä, että sai tämän avulla\nrauhaa, jota todella kipeästi tarvitsi. Karjalaiseukko osoittautui\nkokeneeksi lapsenhoitajaksi ja niinpä pikku Risto alkoi pysytellä\nkiinni elämässä, joskin se oli vaivalloista. Ruokaa hänellä kyllä\noli riittävästi, liiaksikin, sillä Aliinan rotuterveys oli siinäkin\nsuhteessa niin valtava, että häntä itseä ujostutti, mutta vastuksen\nteki lapsen heikkous. Oli kuin Aliinan antama ravinto olisi ollut\nliian voimakasta tai sitä tulla hulahtanut kerralla niin paljon, ettei\npikku mies ollut varustautunut ottamaan vastaan sellaisia määriä. Joka\ntapauksessa elämän alku oli kituliasta ja huolekasta. Aliina rukoili\nmielessään alituiseen palavasti lapselleen terveyttä ja voimia.\n\nKuultuaan synnytyksen luistaneen luonnon tavalliseen tapaan ja pikku\nmiehen alkaneen kirkua niinkuin lasten tulee, vanha Risto unohti\nhuolensa ja tunsi suurta onnea. Kaikki oli siis menossa juuri niin kuin\nhän oli toivonut ja suunnitellut. Kohtuutontahan olisi ollutkin lisätä\nuutta kiveä sen jo liian raskaan kuorman kukkuraksi, joka hänelle\noli tullut Riston kuoleman johdosta kiskottavaksi. Jos toisin olisi\nkäynyt, niin eipä tiedä, vaikka vanha Risto olisi sanoutunut irti koko\nristillisestä maailmanjärjestyksestä.\n\nHeti kun asiat olivat kääntyneet näin suopeaan suuntaan, Aholassa\npäästiin taas ymmärtämään, että talon ohjaksia hoiteli luja käsi.\nKaksinkertaisella innolla vanha Risto huhki nyt töissä, ensimmäisenä\naamulla ja viimeisenä illalla, kaikille vaativaisena esimerkkinä ja yhä\nsuurempaan ahkeruuteen hätistävänä omanatuntona. Väliin hänen nähtiin\nseisoskelevan raja-aidan vieressä ja katselevan Penttilän peltoja,\njotka levisivät siinä laajana, tasaisena, osalta jo salaojitettuna\nlohkona. Kukaan ei kuitenkaan voinut arvata vanhan Riston siinä\nkuvittelevan, miltä silloin näyttäisi, kun tuo raja-aita olisi lyöty\npois -- \"akat polttakoot sen kahvipuina, sillä ei siitä ole muuhun\" --\nja pellot olisivat yhteisviljelyksessä. Salaojituksen voisi ulottaa\nsuoraan Aholan puolelle, tarvitsematta ryhtyä uusiin punnituksiin.\n\"Kyllä siitä tulisi niin laaja vainio, ettei tässä pitäjässä monella\ntalolla olisi sellaista. Se olisi kaikki Aholan tilaa. Penttilän nimi\nsaisi hävitä käytännöstä pois. Mitä häntä jäisi vähän maakirjoihin\nentisyyden merkiksi\".\n\nTämä voittoisa tunnelma teki vanhan Riston niin hyväntuuliseksi ja\nsuopeaksi, että hän saattoi ilman salaista kaunaa kätellä Penttilän\nlautamiestä ja Anna-emäntää, kun nämä tulivat varpajaisiin. Risto\nkatseli Anna-emäntää ihmeissään eikä ollut tuntea häntä, mikä ei\nollut kumma, kun hän ei ollut puhutellut häntä juuri muulloin kuin\nrippikouluiässä eikä nähnyt sittemmin kuin ehkä kerran kymmenessä\nvuodessa. Pihallensa hän oli joskus seisahtunut ja tuijottanut\nPenttilään päin, jossa Anna-emännän hahmo oli näyttänyt liikuskelevan.\nSiinä oli ollut hänen koko yhteytensä nuoruudenrakastettuun, jota\nkuitenkin yhä piti jollakin selittämättömällä tavalla omanansa.\n\nHe istuivat Aliinan kamarissa hänen vuoteensa ympärillä, katselivat\näitiä ja lasta sekä toisiaan, ja puhelivat yksikaikkista jorotusta.\nLaura, sama pullea pikkupiika, joka oli punastellen tuonut kahvia\nAliinan häävuoteelle, tarjoili nytkin ja vahtasi koko ajan pienokaista,\njoka lepäsi Aliinan valtavilla rinnoilla kuin valkealla merellä ja joi\nniin että lorisi. Lauran mielessä kupluili onnellisia, hämäännyttäviä\najatuksia ja mielikuvia, jotka kaikki olivat jossakin yhteydessä\nrakkauden ja lapsen kanssa. Että \"tuleekohan minullekin joskus lapsi?\"\nSe oli kysymysten kysymys, joka sai Lauran nuoren ruumiin polttelemaan\nja värisemään.\n\nNäissä varpajaisissa, jotka olivat kuin sukukokous, päätettiin pitää\nisän peijaiset ja pojan ristiäiset samalla kertaa, vapun edellisenä\nsunnuntaina, heti jumalanpalveluksen jälkeen ja kirkko-onnikan\npalattua. Se toisi rovastin ja muut vieraat sieltäpäin. Pidettäisiin\nvain yhden iltapäivän juhlat, sillä useampipäiväinen meno ei ollut nyt\nsopivaa eikä niihin ollut kellään aikaa. Penttilän tarjoukseen, että\nhän kyllä kernaasti luovuttaisi varusteita vävynsä ja tyttärenpoikansa\nmuisto- ja onnentoivotusateriaa varten, vanha Risto vastasi hiukan\nloukkaantuneen sävyisesti, että \"Aholassa on vielä näihin saakka kyetty\nruokkimaan vieraat omilla varoilla\". Hänen äänessään oli sen verran\nterävää kireyttä, että Penttilän lautamies ymmärsi parhaimmaksi vaieta,\nellei tahtonut joutua riitaan. Sitä hän ei tietenkään halunnut, koska\noli viisaampi kuin vanha Risto ja tuon pikku miehen syntymän jälkeen\nhäneen entistä läheisemmässä sukulaisuussuhteessa.\n\nVanhan Riston käytöksen ja oudon puheliaisuuden sävy oli muuten\nsellainen, että Penttilä siitä arvasi hänen ajatustensa suunnan. Ei\nkäynyt kieltäminen, että se pisti. Pitikö Penttilän sittenkin joutua\nAholan hallintaan? Se oli karvas pala. Mutta ei auttanut muu kuin\nnöyrästi alistua kohtaloonsa, sillä eihän hän voinut ryhtyä toivomaan\nsellaista, että oma tyttärenpoika raivautuisi pois tieltä. Pikku Riston\nkuolemahan näet merkitsisi sitä, että molempien tilojen omistusoikeus\njäisi Aliinalle ja siis Penttilän sukuun. Mutta pysyisikö se siinä,\nkun Aliina oli noin nuori ja kukkea ja kun luonto ennenpitkää alkaisi\nkiihkeästi huutaa oikeuttansa? Voisi tulla joku vennonvieras ja viedä\nAliinan ja talot -- Lehtelän Matti esimerkiksi, tuo luja työmies,\njossa on voimaa ja kuntoa kahden edestä. Kaikkea ihminen unohtuukin\nmaalailemaan ja minkälaisiksi saattaakaan elämä muovailla kohtaloita\n-- elämä, tämä ihmeellinen sokkelo, jonka mutkikkaista käytävistä ei\nkukaan löydä ulos ennenkuin vasta ruumiina.\n\nPenttilän isännän sisäisen ihmisen eteen nousi hänen rakkaan, kuumasti\nkaivatun Timo-poikansa kuva. Huoaten hän kumartui salatakseen silmiinsä\nkohoavaa sumua.\n\n\n2\n\nNiin tuli sitten juhlapäivä. Kun kaikki kyläläiset, köyhimmätkin, oli\nkäsketty, kirkkoonmenijöitä oli vain muutama harva. Se olikin hyvä,\nsillä sitenhän onnikkaan jäi tilaa kirkolta päin tuleville vieraille,\nvanhalle rovastille semmitenkin. Pensaa kun ei enää myyty, rovastin\noli täytynyt lukita fordirämänsä vajaan ja ryhtyä vierailemaan\nseurakuntalaistensa luona tavallisten ihmisten kulkuneuvoilla.\nKun melkein kaikki tulijat olivat Aholan vieraita, niin onnikan\nreilu kuljettaja Reino kohteliaana miehenä toi ne Aholan pihalle\nsaakka. Ensimmäiseksi siihen tipahti rovasti, jolle oli suotu paras\netupaikka. Itse vanha Risto oli siinä vastaanottamassa vieraitaan --\ntottakai, sillä olihan hän nyt todellakin isännän asemassa ja poikansa\netulaisena. Siitä oli aikoja, kun hän oli esiintynyt näin julkisesti\nja pukeutunut vanhoihin verkaisiinsa. Ryhtinsä hän oli oikaissut ja\ntarjosi rovastille kättä kuin vertaiselleen. Lakki oli jäänyt ottamatta\npäähän, niin että harmaat hiukset oikein välkkyivät iltapäivän kajossa.\nKomea ukko hän oli, sitä ei käynyt kieltäminen. Sitä kaikki lisäksi\nihmettelivät, että kun se puheli ihmisten kanssa. Ennen ei olisi iltaan\npihtejä juuri sana suusta irtautunut.\n\nMielen pohjalla vanhalla Ristolla kyllä asui levottomuus, vaikka hän\nei ollut vielä toistaiseksi antanut sille valtaa. Oli näet niin, että\npikku Risto oli jo kolmisen päivää sitten tullut ilmeisen kipeäksi:\noksentanut kaiken ruokansa, ollut sairas vatsastaan, kujertanut\nsurkeasti, yskinyt ja tuntunut kuumeiselta. Eniten oli säikähdyttänyt\nse, että välillä oli ollut jonkinlainen kouristuskohtaus. Aliinan\nsydän oli ollut huolesta pysähtyä ja hän oli kohta soittanut lääkärin\ntulemaan. Auto oli otettava ja saavuttava heti, sillä aikaa ei ollut\nhukattava. Ja lääkäri oli tullut ja tutkinut pikkupotilaan. Katarri oli\nselvä. Oliko hän ehkä joutunut vilustumiselle alttiiksi? Suursiivouksen\nvuoksi vietiin pihan toiselle puolelle. Silloin kyllä tuuli kovasti,\nmutta kyllä sitä varottiin. Oliko siellä ketään, jolla oli yskää?\nOlihan niillä, karjalaislapsilla, tullut yskää ja romuskaa koko kevään.\nTietäähän tuon, kun juoksevat ulkona melkein vaatteitta -- asioillaan.\nHm. Paha oli, kun sattui lisäksi vatsa sairastumaan samalla kertaa,\nsillä se vie voimat. Ja ne olisi pikkumies nyt tarvinnut. Kuumettapahan\non. Ja hengityskanavat vinkuvat. Hm. Tehdään mitä suinkin voidaan.\nSunnuntainako ristiäiset? Että pitäisikö ne lykätä? \"Sitä en voi\nsanoa -- se on teidän itsenne päätettävä. Ehkä olisi varovaisinta\nkastaa lapsi heti, jotta se saisi nimen ja tulisi vanhempain rinnalle\nkirjoihin. Teette nyt tarkoin niin kuin olen sanonut ja neuvonut.\nSoitatte huomenna ja joka päivä. Siitä tiedän päättää, pitääkö minun\ntulla uudelleen. Hyvästi, hyvästi! Minun on käytävä toisissakin\npaikoissa, kun kerran olen täällä\".\n\nSiitä alkoi kamppailu tautia vastaan ja neuvottelu, lykättäisiinkö\nristiäiset vai ei. Ei lykätty, sillä lapsi oli kastettava niin pian\nkuin suinkin. Aliinan mielessä vilahti jo kysymys, pitäisikö hänet\nehkä kastaa hätäkasteella, mutta sen ajatuksen hän torjui heti. Sehän\nolisi ilmaissut hänen uskovan lapsensa kuolevan ja ollut valhe, sillä\nsitä hän ei tehnyt. Päinvastoin hän oli vuorenvarma, että pikku Risto\neläisi. Kuinka voisi muuten olla? Mitä tarkoitusta saattaisi olla\nsiinä, että häneltä miehen lisäksi vietäisiin poika? Jumala ei voinut\nolla niin julma. Ei, ristiäiset pidettäisiin ja kasteveden siunaus\nhuuhtoisi pois taudin lapsen ruumiista. Aliina tunsi saavansa voimia\ntästä käsityksestään ja aloitti tarmokkaan taistelun lapsensa puolesta.\n\nVanha Risto sähähteli harmista kuultuaan ehdotettavan ristiäisten\nsiirtämistä. Nytkö, kun kaikki oli jo valmistettu ja vieraat kutsuttu!\nEi voinut tulla kysymykseenkään. Pikkupoika ei ollut niin sairas, että\nse olisi ollut välttämätöntä. Olivat lapset hänen tietääkseen ennenkin\nsairastelleet, siitä nousematta moista mullistusta. Hyvä hoito tässä\noli tarpeen eikä mitään muuta. Kyllä se siitä pian paranee. Pidätte sen\nvain kaikessa rauhassa niin, ettei pitoväki pääse häiritsemään. Asiasta\nei saa kertoa kenellekään -- niin, tosiaankin, sehän on tietysti jo\nnyt koko kylän tietona. Olkaa huoleti, sillä kyllä pikku Ristosta mies\ntulee, vieläpä tyrni lajiansa. Se on päätetty paremmissa paikoissa kuin\nakkain kokouksissa.\n\nHän sai voimia omasta uskostansa ja hänen esimerkkinsä rohkaisi ja\nvahvisti Aliinaa. Pikku Ristoa hoidettiin kuin silmäterää ja hän\nalkoikin rauhoittua ja ehkä parantua. Hiljaisemmaksi, tyynemmäksi,\nhän ainakin tuli. Aliina sai annetuksi hänelle rintaa ja hän joi kuin\njoikin. Sen huomatessaan Aliina itki ilosta. Päätettiin sopia rovastin\nkanssa niin, että kun lapsi oli vähän sairas, hänet kastettaisiin\nhiljaisuudessa Aliinan kamarissa, tuomatta häntä ollenkaan saliin\npitoväen nähtäväksi. Sopivalla tavalla asiasta levitettäisiin tieto,\nniin se ei herättäisi huomiota. Kerranko sellaista sattuu. Näin ei\nlasta tarvitsisi liikuttaa huoneestaan ja hän välttyisi vedolta ja\nlevottomuudelta.\n\nTämä kaikki asui vanhan Riston mielessä, kun hän otti vastaan\nvieraitaan ja lausuili heitä tervetulleiksi. Kesken hänen parhaita\nsanojaan se jysähti sydämeen ja oli äkillisyydellään vähällä seisauttaa\ntämän lyönnit. Mutta miehuullisesti ponnistaen hän jo samalla karkoitti\nhuolen mustan pilven, näki toivonsa ja uskonsa taivaan taas kirkkaana\nja sai siitä yhä lisääntyvää luottamusta. \"Tällä minuutilla Risto on\njo aivan terve!\" hän vakuutti itsellensä; \"käydessäni äsken katsomassa\nsitä se nukkui. Tosin sen rinta vinkui hiukan ja posket olivat\nkuumat, mutta lapsethan lämpenevät nukkuessaan. Aliina on kyllä kovin\nhuolissaan ja lääkäri oli ilmoittanut tulevansa huomenna, mutta ei\nsen tarvitse merkitä pahaa. Eihän Jumala voi olla niin järjetön, että\ntempaisisi pois pikku Riston ja siten jättäisi talon ilman laillista\nisäntää. Silloinhan Penttilän tuumat menestyisivät juuri niin kuin\nhän on tarkoittanut ja vääryys pääsisi voitolle\". Rauhoittuneena\nhän ohjaili vieraitaan sisään ja toimitteli heitä istumaan niin\nhyväntuulisesti ja vasten entisiä tapojaan vilkkaasti, että sitä kaikki\nihmettelivät. Keinutuoliin asettunut rovasti keinahteli arvokkaasti ja\ntotesi:\n\n-- Hyvissäpähän näkyy olevan voimissa vanha Risto. Jaajaa. Se on sillä\ntavalla, että mistä Jumala ottaa yhtäältä voimaa pois, niin siihen se\njo puhaltaa sitä korvaukseksi toisaalta. Vanhako tämä Risto-isäntä\nonkaan?\n\n-- Mitäs minä tässä vanha olisin, puhuteltu vastasi harkitsevalla\näänellä; -- parannuksentekokymmen on vielä kesken, joskin loppumassa.\nRovastin rinnalla olen poikanen. Eiköhän muuten otettaisi kuppi kahvia,\njotta päästäisiin kestityksen alkuun. Rovasti on hyvä.\n\n-- Käytäisiinkö sentään kaiken aluksi kastamassa pienokainen, se\nkun kuuluu olevan sairas? tuumi kysyvästi rovasti. -- Tuolla taitaa\nAliina-emäntä jo odotella.\n\nHe menivät Aliinan puolelle, jäljessään Penttilän isäntä ja emäntä\nsekä kummeiksi pyydetyt Ylitalon Sohvi ja Rantaperkiön Justiina\nja Taavetti. Sohvi-emännän rinnalle merkittiin isäkummiksi hänen\npoikansa Lauri, koska tämä oli Aliinan lapsuudentovereita. Penttilän\nAnna-emäntä piti lasta kasteella, mutta Aliina seisoi vieressä\nkalpeana, murheisena, pelokkaana, tuontuostakin koskettaen lasta, joka\nväliin yski ja kuului hengittävän vaivalloisesti. Vakava tunnelma\nvaltasi kaikki, sillä lähellä oli ajatus, että tilaisuus saattoi\nmuuttua pelkästään hautajaisiksi. Vanhalla Ristolla tämä mielikuva\noli niin voimakas, että hän oli silmänräpäyksen ajan näkevinään\nKuolonenkelin vilahtavan tummana varjona oviaukossa. Vaikka tiesikin\nmenettelevänsä kuin näkyjen näkijä ja tyhjään uskoja, hän siirrähti\novelle ja painettuaan sen huolellisesti kiinni asettui seisomaan selkä\nsitä vastaan kuin vakuuttuakseen, ettei siitä ainakaan kukaan luvaton\nvieras päässyt sisään. Yliluonnollinen pelko vaivasi Aliinaakin, joka\nkatsahti silloin tällöin ovelle ja ympärilleen kauhuntäyteisin silmin.\nNähdessään vanhan Riston asettuvan ovelle kuin vartioon hänet valtasi\nsilmänräpäykseksi turvallisuudentunne ja hän sai hetkeksi rauhan. Hänen\ntuhkanvaalea, tuuhea tukkansa, joka kahtena palmikkona valui hänen\nmustalle surupuvulleen, reunusti kauniisti hänen kalpeita, murheellisia\nmadonnankasvojaan.\n\n\"Minä kastan sinut Risto Ahola...\" Rovastin juhlalliset sanat, jotka\nhän lausui pyhän virkansa valtuudella, säpsähdyttivät hereille vanhan\nRiston, joka oli vaipunut syvälle menneen elämänsä tarkasteluun. Kuka\nolisi uskonut, jos olisi tuntenut hänen salaiset, kunnianhimoiset\nhaaveensa, että ne tulisivat toteutumaan, että hänen pojanpoikansa\noli kuin olikin Aholan ja Penttilän ainoa laillinen perijä ja isäntä.\nEi kukaan. \"Mutta jos sinulta olisi silloin, kun katsellessasi\nRisto-poikaasi mielessäsi ensimmäisen kerran syntyi vallanhimoinen\nsuunnitelmasi, kysytty, suostuisitko antamaan poikasi kuolemalle sitä\nlupausta vastaan, että toiveesi toteutuisi hänen pojassansa, niin\nmitä olisit vastannut? Kumpi oli sinulle rakkaampi, poikasiko vai\nsuunnitelmasi?\" Vanhan Riston pinnasta kihosi tuskanhiki, sillä vaikka\nhän kuinka koetti, hän ei saanut sanotuksi sitä, että poika tietenkin\noli ollut rakkaampi. Miksi ei saanut sanotuksi noin selvää asiaa?\nSiksi, että se oli hänen sisimpänsä todistuksen mukaan valhe. Hänen\nomistuksenhimonsa oli niin pohjaton, että jos hän todellakin olisi\nvoinut poikansa hengellä ostaa pojanpoikansa kuninkuuden, niin varmasti\nhän olisi siihen paulaan langennut. Se oli hänen syntinsä -- tuo\nvalmius myymään poikansa mammonasta -- ja siksi Risto oli otettu pois.\nSiksi ehkä leikattaisiin pois pikku Ristokin ja samalla myös hän itse.\nTuuli lakaisisi hänet Aholan pihalta kuin kuivan lehden.\n\nVanha Risto huomasi purevansa hammasta -- kaluavansa muutamilla\nvielä ikeniin jääneillä tyngillä tyhjää kuin vanha hevonen kalsoilla\npurimillaan liian kuivaa ja kovaa heinää -- ja heräsi kuulemaan\nrovastin loppurukouksia. Pikku Riston hengen puolesta rovasti siinä\ntaisteli Jumalan kanssa -- pyysi pyytämällä, että raukan sallittaisiin\nelää iloksi ja onneksi vaarilleen ja äidilleen, joille lapsen isän\nmenetys oli jo ollut niin raskas murhe. Vanha Risto kuunteli rukousta\nläähättäen anomisen tuskasta. \"Ota minut, Jumala, leikkaa poikki tässä\nsilmänräpäyksessä, kunhan annat lapsen elää!\" hän parkaisi sielussaan\nkuin hukkuva, mutta ei saanut vastausta. Päinvastoin hän kuvitteli\nKuolonenkelin seisovan oven takana ja painaen korvaansa oveen tarkkaan\nkuuntelevan, miten pitkälle pyhä toimitus oli jo ehtinyt. \"Vaan tästä\net pääse sisään, kolkko mustasiipi!\" hän uhmasi sitä mielessään ja oli\nkuulevinaan sen siipisulkien hiljaa kahisevan ovea vastaan.\n\nSitten rovasti lopetti ja viimeiseksi lohduttavasti siunasi Aliinaa.\n\"Rakas lapseni\", hän puheli, \"tämä elämä on sellaista kuin näet.\nParempaa en voi sinulle luvata. Jos se joskus näyttää poutaiselta, niin\nvarminta on varustautua sateen varalle. Ei se kuitenkaan ole ilman\nlohdutusta. Raskaimmankin iskun alta pääsemme nousemaan, tuntukoon se\nmiten vaikealta tahansa. Sen tulet varmasti kokemaan. Ei kannata tutkia\nSallimuksen salaisia vaikutteita. Hän säätää vain kuten tahtoo ja me\nalistumme nöyrästi. Painu jo valmiiksi polvillesi, lapsiraukka, niin et\nkaadu kovin korkealta etkä loukkaa itseäsi, jos isku sattuisi tulemaan\".\n\n\n3\n\nPalattiin takaisin pitohuoneisiin, jossa kansa oli painostaneen\nmielialan vallassa odottanut kastetoimituksen päättymistä.\nTiedettiinhän lapsen olevan sairas. Ei puhuttu muuta kuin vaihdettiin\nharva, jorahtava huomautus silloin tällöin. Kahvintarjoilu ei ollut\nalkanut, sillä se ei ollut pyhän menon aikana sopivaa. Vasta kun se\noli loppunut ja rovasti oli riisunut hengenmiehen ryhdin sekä alkanut\nvähitellen tarinoida kuten ihminen ainakin, muut rohkenivat rykäistä\nja laukaista kirkkopingoituksen roskastaan. Reippaasti kahvinjuonti\nsujuikin, sillä kauan näytteillä olleet herkut olivat ärsyttäneet\nmakuhermoja. Olihan mustalla ja sinisellä kreppipaperilla koristellussa\nkahvipöydässä kaikenlaista: tavallista rinkiläksi leivottua\npalmikkopullaa ja sen laajassa keskiaukeamassa seitsemää lajia\npikkuleipää. Otettuaan molempia kohtuullisesti ja tunnettuaan kuppinsa\nhöyrystä kahvin olevan oikeaa rovasti ilmaisi tyytyväisyytensä:\n\n-- Vielä se sentään suomalaisten nenän alla kahvi höyryää. Eipähän\nsaanut ryssä pannuamme kaadetuksi, vaikka parastaan koetti.\n\nSiinä olivat lähellä Penttilän isäntä, vanha Risto, Rantaperkiön\nTaavetti ja Kuoppalan kuuro isäntä, kaikki hartaassa juonnin touhussa.\nNähtyään toisten ilmeistä rovastin sanoneen jotakin Kuoppala nosti\nkäden korvalliselleen ja karjaisi vaativasti \"häh!\" Rovasti toisti,\nmitä oli sanonut, mihin vastaukseksi Kuoppala todisti:\n\n-- Porot se kuitenkin, halvattu, sekoitti niin, ettei tässä pitkään\naikaan enää selvää kahvia juoda enempää meillä kuin muuallakaan. Koko\nmaailma on pian pelkkää sumppia, mikä hänet sitten lopuksi selvittänee.\n\nVaiettiin, koska oltiin samaa mieltä. Lehteläiskä siinä kävi kaatamassa\nuutta kahvia, minkä johdosta täytyi käydä hakemassa myös uutta leipää.\nSe ei ollut vaikeata, sillä pöydällä komeili useita kaakkuja, sekä omia\nettä talon avuksi naapureista tuotuja. Siinä oli kerma-, mauste- ja\nkoristettua kaakkua, jos mitä, ja niin makeaa, että ihan suli suussa.\nPenttilän isäntä puheli:\n\n-- Vielä näkyy näin maalaisoloissa leivottavan entiseen tapaan,\nvaikka kortillehan ne ovat jauhot tulleet täälläkin. Sensijaan taitaa\nkaupunkipaikoissa, varsinkin Helsingissä, olla tiukempaa.\n\n-- Joo, saavat siellä nyt herrat vetää suolivyötänsä kireämmälle. Aika\nonkin tehdä niiden jumalattomasta mässäyksestä loppu. Niiltä pitää\nkieltää kaikki vähänkin liika, jotta turhat läskit laskeutuisivat, ja\nantaa se sioille, jotta saataisiin kasvatetuksi sianlihaa.\n\nRovasti ja muut hymähtivät, sillä vanhan Riston piintynyt herraviha oli\ntunnettu. Rovasti kysyi:\n\n-- Miksi tämä Risto-isäntä on herroille niin vihainen, vaikk'ei ole\nheitä juuri minua useampia nähnytkään?\n\n-- Ei rovasti mikään herra ole -- tavallinen ihminen vain, murahti\nRisto.\n\nEnnenkuin tämä arkaluontoinen keskustelu ehti jatkua pitemmälle,\nLehteläiskä lorahdutti kolmannen kupillisen, joka sitten juotiin\nhiljaisuuden vallitessa ja vain vähän leivän kanssa. Risto-isäntä\npiti tarkasti silmällä ovea, josta mentiin Aliinan puolelle, ettei\nsiitä vain päässyt pujahtamaan lapsen kimppuun mikään paha olento...\nMitä hulluja hän tällaisia ajatteli! Mikä olento siitä menisi? Jos\nsellaisia olentoja oli, niin ne eivät tarvinneet ovia, vaan kulkivat\nseinien läpi mistä halusivat. Ei hän sellaisiin uskonut, mutta minkäs\nteit, kun ajatukset mennä poukkoilivat aivoissa kuin kyven uunissa\nseinästä seinään järjen ehtimättä niitä hillitsemään. Kovasti näkyy\nAliina olevan levoton ja puhua supattaa äitinsä kanssa. Menevät taas\nyhdessä katsomaan lasta. Eihän sille ole tällä välillä ehtinyt mitään\ntapahtua -- nukkuu tietenkin. Lauralla on määräys istua sen vieressä\nvartioimassa. Mikäs tuo oli, joka vilahti niin kummasti oven aukossa?\nValoahan se vain oli. Ovat siellä sytyttäneet sähkön, kun alkaa jo\nhämärtää. Täälläkin täytyy tehdä samoin. Kastamiseen ja kahvitukseen\noli jo kulunut parisen tuntia. Nyt oli ryhdyttävä syömään, sillä muuten\nmeni siihen touhuun koko yö.\n\nIrtautuakseen raskaista tunnelmistaan Risto-isäntä alkoi oudostuttavan\ntouhukkaasti maanitella vieraita ruoan kimppuun. Ensin oli saatava\nliikkeelle rovasti ja Ylitalon Sohvi-emäntä. Muut tulkoot sitten missä\njärjestyksessä haluavat. Pöydältä kyllä riitti ottamista eikä laitossa\nvoinut olla vikaa, kun oli pitäjän paras kokki, vanha Ruljan mamma,\nhuhkinut viikon päivät eikä ollut tarvinnut aineita säästää. Ahah!\nJopahan rovasti lähti liikkeelle ja siihenhän ilmestyi pöydän ääreen\nSohvi-emäntäkin. Katselevat ensin arvostelevasti, mutta kohta ilme\nmuuttuu.\n\n\"Jumala siunatkoon ruokamme ja antakoon sitä riittävästi köyhimmänkin\nravitsemiseksi. Ottakaamme se vastaan kiitollisina siitä, että saamme\nnauttia sitä vapaan kansan jäseninä, omatunto puhtaana, koska olemme\npuolustaneet isäimme maata vereen ja henkeen asti. Muistakaamme samalla\nnuorta Risto-isäntää, joka antoi henkensä isänmaan puolesta, jotta\nkaikki se hyvä, jota on tänne sukupolvien työllä rakennettu, koituisi\nlyhentämättömänä lapsiemme hyväksi. Kun näit parhaaksi, armollinen\nJumala, kutsua pois Risto-isännän hänen suurimman onnensa aattona,\nniin anna nyt vuoro laupeudellesi ja säästä hänen poikansa henki talon\ntulevaiseksi tueksi ja menestykseksi. Lohduta hänen äitiänsä antamalla\nhänen sydämeensä jo tällä hetkellä varma vakuutus siitä, että näin\ntulee käymään. Tätä rukoilemme Sinulta, oo Herra. Amen\".\n\nKaikki olivat nousseet seisomaan ja kuuntelivat rovastin sanoja\nvakavina, nöyrinä. Vanhan Riston silmät sumenivat ja valo kimalteli\nsokaisevasti niihin kihonneista kyynelistä. Oli kuin hän olisi nähnyt\nsateenkaaren värejä ja kummallisia kuvia, kuin olisi vilahdellut hänen\nsilmissään jo ammoin Herrassa lepääviä vainajia. Riston äiti siinä\nkatsahti niin tutusti -- hän ei ollut muistanut pitkiin aikoihin tuota\nnöyrää, hiukan pelkäävää ilmettä, jonka oli saanut vastaukseksi usein\nkoviin sanoihinsa. Risto oli tuolla oven vieressä, mutta surullisena.\nMitähän se merkitsi?\n\nVanha Risto palautti äkillisellä ponnistuksella ajatuksensa\njärjellisiin uomiin ja siirtyen pöydän ääreen alkoi isäntänä valvoa,\nettä vieraat osoittivat tarpeellista kunnioitusta hänen antimiaan\nkohtaan. Hänen omaansa tämä hyvyys näet vielä tällä hetkellä oli --\nhänen ja pikku Riston. Siitä huomauttaakseen hän oli käskenyt laittaa\nnäin upeat pidot ja siksi hän tässä isoisesti ja vasten luontoaan\nrehenteli. Näkyipä vieraille maistuvan voileipäruoka. Vesi suussa\nkansa jo tungeskeli pöydän ympärillä ja kyytinsä saivat palvatut\nsian- ja lampaanlihat, suolalahnat, rosollit kermakastikkeineen,\nvasikanhyytelöt, maksa-, peruna- ja lanttulaatikot, kermajuustot, jos\nmitkä herkut. Rantaperkiön Justiina-emäntä ajatteli arvostelevasti,\nettä jos olivat hyvät hautajaiset vanhalla Tuomas-isännällä, niin\nmelkeinpä ehommat olivat nämä. Hänelle oli sattunut sellainen vahinko,\nettä lanttulaatikko oli päässyt palaa kärähtämään pinnastaan ja ottanut\nvähän outoa makua. Ellei niin olisi käynyt ja vasikanhyytelöstä tullut\nhiukan liian suolaista, Justiinan laitokset olisivat olleet yhtä hyviä,\nehkä parempia kuin nämä. Hänen leipänsä ainakin oli ollut maukkaampaa,\nvaikka hyvää oli Aliinankin hiiva-, mauste-, näkki- ja hapanleipä, jota\noli tarjolla pinottain.\n\nRantaperkiön Taavetti-isäntä huomasi syövänsä liian rohkeasti, koska\njo nyt, vaikka oltiin vasta alussa, röyhtäytti syvältä ja kuuluvasti.\nSiksi hän pidättäytyi ottamasta lisää, vaikka mieli olisi tehnyt,\nja kaatoi lasiinsa sakeaa, poreilevaa sahtia. Maisteltuaan sitä ja\nhuomattuaan sen onnistuneen ensiluokkaisesti hän totesi tyytyväisenä:\n\n-- Niin näkyy olevan, että jos on valittu kansa, niin on valittu\nruokakin.\n\n-- Joo, tuumi Penttilän isäntä, niin on, mutta jos Petsamon henkireikä\nmenee umpeen, niin kyllä pian ruokavalio muuttuu. Se olisi muistettava\nja pantava suu säkkiä myöten. Leivästä se silloin pahimman puutoksen\ntekee.\n\n-- Pitäisi ryhtyä kiireesti lisäämään viljan kylvöalaa, sillä\nse on ainoa pelastus. Mutta eihän se pääse heti vaikuttamaan.\nSaamme nyt maksaa nälällä sakkoa siitä agronoomien entisestä\nharhasuunnasta, että vilja on tuotettava ulkomailta ja päähuomio\nkohdistettava karjatalouteen. Eikös muuan viisas sanonut Kuopion\nmaanviljelysnäyttelyssä, että sitten vasta on Suomen maatalous oikealla\nperustalla, kun viimeinen ruiskuhilas on hävinnyt pelloilta?\n\n-- Taisihan joku tosiaankin hurmospäissään sellaista julistaa, vieläpä\nihan juhlapuheessa, myönteli rovasti, mutta se oli nyt sellainen\nliikasana, jollaisia tipahtelee innostuksen hetkinä meiltä jokaiselta.\nMiten se oli, saiko vanha Tuomas-isäntä suorittaneeksi loppuun kaikki\npellonraivauksensa?\n\n-- Ei saanut, ilmoitti Taavetti-isäntä. -- Siltä jäi kesken muuan\nvainion laita ja lisäksi kolme sarkaa korpea, jotka se oli jo\nojittanut. Mutta vaarin muistoksi pojat ovat päättäneet muuttaa ne\npelloksi nyt alkavan sulan aikana. Heiltä se käykin hyvin, paremmin\nkuin ukolta, sillä pioneeripojat tekevät pehmeätä ampumalla. Lähtö\nsiinä tulee isollekin juurikkaalle, kun pistetään kantopommi\npersauksiin.\n\nJuotiin vahvasti sahtia, jota Lehteläiskä kaateli kysymättä kaikkialle,\nmissä huomasi tyhjiä laseja. Aliina tuli omalta puoleltaan, otti hänkin\nmurun ruokaa ja istuutui huoaten Sohvi-emännän viereen. Tämä silitti\nrauhoittavasti hänen polveaan ja puheli:\n\n-- Ristoa tässä olen näinä aikoina ja hetkinä muistellut, se kun oli\nminulle niin läheinen ja rakas kuin olisi ollut oma poika. Laurin\nkanssa olivat kasvinkumppanit, kansa- ja rippikoulutoverit, niinkuin\nAliina tietää. Ei olisi uskonut, kun katseli heitä Riston häissä,\nettä vuoden kuluttua on toinen jalaton, toinen vainaja. Mutta enhän\nuskonut mieheni olevan menossa manalle vielä silloinkaan, kun hän jo\nistui punakaartilaisten reessä ja käännähti portilla vilkaistakseen\ntaaksensa, kun melkein taidottomana säikäyksestä katselin hänen\njälkeensä. Eihän tämä meidän koko kansammekaan uskonut mahdolliseksi,\nettä sen kimppuun hyökättäisiin, kymmeniä tuhansia sen parhainta\nmiesvoimaa surmattaisiin ja kokonainen maakunta sen ruumiista\nleikattaisiin. Eivät uskoneet tuomari ja hänen rouvansa, että poika\nmenettäisi silmänsä ja tytär katoaisi teille tietymättömille. Ei\nuskonut eikä usko kukaan siksi, että kaikki tuollainen on ihmisen\narvioinnin mukaan hirveätä vääryyttä, johon ei luulisi Jumalan\nantavan suostumustaan. Ellemme siis ryhdy kapinoimaan Häntä vastaan,\nmikä tietenkin on turhaa, sillä millä täi rykii, kun ei ole\nrykimäluita, niin meidän täytyy alistua Hänen tahtoonsa ja tyytyä\nvälttämättömyyteen. Asetu, Aliina-riepu, sinäkin tälle kannalle, niin\non helpompaa kestää kaikki, mikä on sallittu tulevaksi. Päästyäsi tästä\nnilarasta, joka nyt tuntuu ylipääsemättömältä, tulet varmasti kokemaan,\nettei onnesi suoni olekaan vuotanut kuiviin, vaan puhkeaa vielä\npulputtamaan kuka tietää kuinka noruvasti. Vainajain kohdalla taas\non aina ajateltava niitä mahdollisia onnettomuuksia, joihin he ehkä\nolisivat voineet elämänsä jatkuessa joutua, ja siksi kiitettävä Jumalaa\nsiitä, että välttyivät kuolemansa kautta ainakin niistä. Lapsistahan\ntaas tulee suoraa päätä enkeleitä, niin ettei heidän osassaan ole\nitkemistä. Täytyy maistaa vähän tuota perunasoppaa. Itsekö sinä olet\nsitä keittänyt?\n\n-- Ei. Ruljan mamma senkin on laittanut, Aliina nyyhkytti. Perunakeitto\noli kovin maittavaa, mutta ei sitä uskaltanut kukaan paljoa nauttia,\nsillä tuolla jo kannettiin sisään ihanasti tuoksuvia lihapullavateja\nja pullien kyytimiehiksi perunoita, herne- ja porkkanamuhennoksia,\nmarjahilloa ja kurkkua. Sohvi-emäntä kiitteli Aliinalle kaikkia\nlaitoksia, mutta näytti kuin ei Aliina olisi kuullut. Kesken\nSohvi-emännän puheen hän tarttui tätä kädestä ja sanoi kuiskaamalla:\n\n-- Kun minusta tuntuu niin oudolta, kuin en olisi järjissäni. Aina kun\nsuljen silmäni ja avaan ne taas äkkiä tai kun nopeasti käännän päätäni\nja samalla vilkaisen, niin ihan on kuin Riston hahmo seisoisi tuossa\nkamarini ovella ja torjuisi pois jotakin...\n\n-- Mitä torjuisi? Sa-sano! puhui Sohvi-emäntä kummastuneena.\n\n-- Jotakin tummaa varjoa, joka on kuin mikähän enkeli, siivekäs olento\n-- jos lienee Kuolonenkeli, jota Risto koettaa estää menemästä hakemaan\npois lastani. Melkein olen kuulevinani, kuinka sen siivet kahisevat,\nkun se koettaa pujahdella Riston ohi.\n\n-- Ei se mikään ihme ole, vaikka murehtiva luulee näkevänsä niitä,\njoita pelkää ja suree, vastasi tähän Sohvi-emäntä ja silitti taas\nrauhoittavasti Aliinan polvea. -- Minullakin oli miesvainajani aluksi\naina silmissä, avasin ne tai suljin, eikä se ole kadonnut vieläkään,\nvaan hoveeraa yhä ympärilläni kuin ennen elonsa päivinä. Alkuaikaan\nverrattuna se on vain sikäli muuttunut, että on nyt lauantai-illan\npyhäisissään ja ryypiskelee saunakahvia. Ei siis enää valita eikä\npyydä kostamaan kuten ensin. Olen koko ajan tiennyt, ettei hän\nsuinkaan todellisuudessa ole ruumiillisten silmieni nähtävissä, vaan\nettä hän on mielessäni asuva kuva, joka tuolla tavalla joskus tulee\nnäkyväksi. Samoin on Ristosikin laita. Ei hänen henkensä ole täällä\nsiten kuin silmäsi sanovat, vaan kaipauksesi se vain loihtii hänet\nsinulle näkyväksi. Mitä sitten Kuolonenkeliin tulee, jonka kertovat\nsaapuvan noutamaan lapsia, niin se on niitä asioita, joiden apostoli\nsanoo menevän yli ihmisen ymmärryksen. Mutta sitä en ole kuullut, että\nse näyttäytyisi eläville silmille ja kahisuttaisi höyheniään. Kylläpä\nonkin Ruljan mamma paistanut hyviä lihapullia. Mikä taika siinä lienee,\netteivät niitä kaikki saa onnistumaan.\n\nAliina kuivasi silmänsä ja läksi valvomaan, että mehukeitto ja\nohrasuurimopuuro saatiin ajoissa pöytään. Miesten puolelta kuului\nkovaäänistä puhetta. Kuoppalan isäntä, joka ei kuullut, jos ei\nhuutanut, ja joka itse karjui, vaikka luuli puhuvansa kuiskaamalla,\ntodisti kommunismista:\n\n-- Min'oon itte sen monta kertaa nähnyt, että kun kommunismi oikein\nmyrkyttää ihmisen, niin se on kuin parkkia, joka tunkee joka paikkaan,\nei vain sieluun, vaan nahankin läpi. Silmät niillä muuttavat\nsemmottiksi haileiksi ja läpinäkymättömiksi kuin niissä olisi aina\nsamanlainen kalvo päällä kuin mikä vilahtaa kanan silmässä, kun sitä\njonkin aikaa viittii kattella. Vehmaan Topi, joka on niin hurskas\nmies, että tavallista ristittyä vallan vilustaa sen seurassa, sanoi\nsitäpaitsi, että kun kommunismin parkki on tunkenut ihmisestä oikein\nläpitte, niin paholainen painaa sille siihen kohtaan, missä meillä\noikisuunnassa pitäisi olla häntä, kavionsa jäljen. Sillä näet kuuluu\nolevan vasemmassa jalassa kavio, pieni kuin lampaalla. Enhän minä\nnäitä tällaisia akkain ja hupsahtaneiden ukkojen loruja usko, mutta\nkerronpahan vain, kun ei satu olemaan parempaakaan puhumista.\n\n-- Sen verran tuossa saattanee olla perää, harkitsi rovasti, että\nkommunismi lyö leimansa ihmiseen samoin kuin muukin henki, mikä vain\npääsee ketäkin hallitsemaan. Tiedämmehän, että heränneen ja hurskaasti\nelävän ihmisen otsalla asuu kirkkaus, kun taas paheissa rypevä kantaa\nniistä muodollaan selvän todistuksen. Se on kumma asia tuo, että\nminkälaiset ovat luonne, henki ja tavat, niin salailusta huolimatta\nniiden uho tunkee nahan läpi.\n\n-- Joo, niin se on, Vahvisti Penttilän lautamies. -- Ryssillä muuten\nkuuluu vanhan uskon aikana olleen kaulassa naruun kiinnitetty risti,\njota ne eivät riisuneet pois milloinkaan, ei edes saunassa eikä\nuidessa, mikäli ryssä kävikään uimassa. Pappi sen kuuluu kastaessaan\nsiihen ripustaneen merkiksi, että nyt sen kantaja oli poissa paholaisen\nkynsien ulottuvilta. Mahtaako niillä tämän uuden liivin aikana olla\nmitään merkkiä ja minkälainen?\n\n-- Tottakai, tuumi Rantaperkiön Taavetti, se Kuoppalan mainitsema\nkavionjälki siellä vississä paikassa sekä miehen- että vaimonpuolilla.\nEiköhän mennä tiedustamaan, mitä Aliina on nyt tuonut pöytään, kun niin\nkuuluu pyytelevän.\n\nPaistia siellä oli, parasta lajia vasikanpaistia, ja sen rinnalla\njos mitä särvintä perunoista alkaen kurkkuihin, punajuuriin ja\nmonenlaisiin hilloihin saakka. Jos ei tehnyt mieli lihaa, niin sopi\nottaa uunissa paistettua haukea, jota oli tarjolla vaikka 5 000 hengen\nruokkimiseen. Vaikka sieltä täältä kuuluva röyhtäys ilmaisi kansan jo\ntulleen ravituksi, niin urheasti silti käytiin luojanannin kimppuun.\nVanha Risto, joka oli viettänyt iltansa perin vähillä syömisillä,\notti hänkin lautaselleen murun, mutta muistamatta syödä sitä unohtui\nmietteisiinsä. Tuo rovastin sana, että millainen henki, sellainen\nnaama, oli säpsähdyttänyt häntä. Mahtoikohan hänen sisällinen ihmisensä\nkurkistella sillä tavalla hänen silmistään ja uhota nahan läpi omaa\ntökötinkatkuaan kuin rovasti oli väittänyt? Kuka tuon tietää. Väliin\nhänellä itsellään oli kiusallinen aavistus, että hänestä lemahteli\nulos tuoksuja, jotka hänen olisi ollut, mikäli välitti maineestaan,\nparasta pitää nappiensa sisäpuolella. Vaikka hän omasta mielestään\najatteli aina vain sen ajamista, jota puolueettomasti piti selvänä,\nriidattomana oikeutenaan, niin ihmiset silti syyttelivät häntä jos\nmistä, ennenkaikkea itsekkyydestä, ahneudesta ja kovasydämisyydestä.\nNiitä moitteita oli tullut Risto-vainajankin korviin. Sen oli saattanut\npäätellä siitä, että niin pian kuin oli palannut maamieskoulusta ja\nalkanut toimia isännän ilmeellä, Risto oli monta kertaa omin päin\nmennyt muuttamaan isänsä päätöksiä ja käskyjä. Se oli suututtanut\nvanhaa Ristoa, mutta hän ei ollut kuitenkaan nostanut siitä riitaa,\nvaan oli piiloutunut kuoreensa ja murjottanut äänettömänä kuin\nmyyrä kolossaan, silmät kyynyssä ja huulet nipistyksissä. Häntä oli\ntottapuhuen aina harmittanut Penttilän -- täytyi myöntää -- avoin,\nkirkas ilme, varsinkin kun pelkäsi ja tiesi itse olevansa sulkeutuneen,\nluihun näköinen. Paha sanoa itsestään niin, mutta mikä auttoi. Se\nhäntä oli erikoisesti katkeroittanut, että Risto-vainaja oli selvästi\nmieltynyt appeensa, koska usein puhui hänestä, kehui hänen taitoaan ja\nkiitteli hänen hyvyyttään ja anteliaisuuttaan. Penttilän malliin hän\noli ryhtynyt Aholaa hoitamaan. Se oli ollut vanhalle Ristolle katkeraa\nkuultavaa tuo usein toistettu \"niin Penttilässä tehdään\". Milloinkaan\nRisto-vainaja ei ollut tullut kysymään neuvoa isältään, vaikka olihan\ntämäkin kykenevä maanviljelijä ja oli saattanut tilansa ensiluokkaiseen\nkuntoon. Ei olisi sopinut Ristoa moittia varsinkaan näin kuoleman\njälkeen, mutta minkäs teit, kun vanhat harmit sattuivat juolahtamaan\nmieleen.\n\nTaas vanha Risto säpsähti, sillä hänen silmiinsä kuvastui hänen\npoikansa, joka näytti olevan menossa Aliinan kamariin. Jonkun varjo\nse tietenkin vain oli, joka heilahti ovella, mutta eriskummallisella\ntavalla tänä iltana varjot ottivat elämän ja kuoleman hahmoja. Mihinkä\nse Kuolonenkeli lienee kadonnut? Kun ei vain olisi päässyt pujahtamaan\nAliinan kamariin hakemaan pois saalistaan? Vanha Risto tuli kovin\nlevottomaksi ja lähti liikkeelle. Sillä aikaa kun vieraat tungeksivat\njälkiruoan ympärillä -- jäätelöä ja vadelmahilloa kermavaahdon ja\nkaakun kanssa --, hän pistäytyi kenenkään huomaamatta Aliinan kamariin\nkatsomaan, miten lapsi voi. Hiipimällä hän sinne hiipi kuin olisi\nollut varkaissa. Ensin hän luuli, ettei siellä ollut ketään, mutta\nsitten hän näki jonkun juuri kumartuvan lapsen puoleen. Himmeässä\nvalaistuksessa se näytti mustalta varjolta kuin olisi todellakin\nKuolonenkeli pysähtynyt siihen katselemaan kukkasta, joka hänen oli\ntaitettava. Risto-isännältä puristui rinnasta kauhunhuokaus, kun\nhän samalla sanomattomaksi helpotuksekseen huomasi, että sehän oli\nPenttilän Anna-emäntä, joka oli tullut Aliinan ja Laura-tytön sijaan,\njotta nämäkin saisivat osansa tarjoilusta. Anna-emännän musta leninki\nse oli valaistuksen hämyssä aikaansaanut niin kaamean mielikuvan.\nRisto-isännän polvet tutisivat heikkoudesta ja hänen täytyi ähkäisten\nistahtaa lepäämään.\n\n-- Miten lapsiraukka voi -- tämä minun poikani ja sinun tyttäresi\npoika? hän kysyi sitten hiljaisella, masentuneella äänellä.\n\n-- Huonosti, huonosti, niinkuin lepattava liekki, Anna-emäntä vastasi.\n-- Minulta kun vietiin Aino-tyttäreni juuri vaikeimmillaan ja\nhempeimmillään, vietiin Timo-poikani miehuutensa kynnyksellä, niin olen\nrukoillut, että Jumala tyytyisi heihin ja sallisi minun pitää pikku\nRiston, mutta epävarmalta näyttää. Ei elämää voi ymmärtää.\n\n-- Sinulle jää kuitenkin niin paljon, että jaksat kestää murheesi,\nsanoi Risto. -- Jää Aliina, jonka kohdussa piilee tervettä elämää monen\nsukuhaaran alkamiseksi, kunhan vain löytyy sen herättäjä. Ja se löytyy,\nsiitä voit olla huoletta. Ei kulu monta vuotta, kun jo helmoissasi\ntaapertaa pienokaisia. Silloin ovat tänään tuntemasi murheet muuttuneet\nvaljuiksi muistoiksi, joiden parissa viivähdät vain virkistäytyäksesi\nniiden menneellä mieluisuudella. Toisin on minun laitani. Jos lapsi\nkuolee, niin manalle on mennyt sukuni viimeinen vesa, ja isäini maat,\njotka he ja minä olemme raivanneet ja asuttaneet, siirtyvät pois\nminulta -- sinun ja miehesi omaisuudeksi. Minulle ei jää muuta kuin tuo\nkurja syytinkitupani, joka sekin voidaan muuttaa toiseen paikkaan, sen\nnurkkaus kun kuuluu olevan kielletyllä alueella. Ainoa, mitä minulle\njää runsaasti, on katkera mieli, tyytymättömyys kaiken sen johdosta,\nmitä elämäni lopussa on osakseni tullut. Minkä vuoksi luulet osani\ntulleen tällaiseksi?\n\n-- Sitä en tiedä, Anna-emäntä vastasi huoaten. -- Sen vain tiedän,\nettemme me, mieheni ja minä, ole sinulle milloinkaan pahaa toivoneet.\n\n-- Kaikki olisi mennyt toisin, jos olisit odottanut minua niinkuin\ntiesit minun tahtovan, sanoi Risto.\n\n-- Ne ovat sinun uniasi nuo, kuiskasi Anna-emäntä. -- Ei meidän\nvälillämme ole mitään ollut etkähän sinä ole milloinkaan sellaisesta\npuhunut.\n\n-- Niin se kuitenkin on. Meidät oli luotu toisillemme ja kun se käsky\nei toteutunut, seurasi onnettomuus -- ainakin minulle.\n\n-- Vaikene jo, sanoi Anna-emäntä, ja käy tuomiolle itsesi kanssa.\nOmassa sydämessämme on aina onnettomuuksiemme lähin syy. Poistu nyt,\nsillä lapsi häiriytyy puhelemisesta.\n\nOli jo myöhäinen. Risto-isäntä tuli parhaiksi saapuville, kun rovasti\nlaski lähtökahvikuppinsa pöydälle, kuivasi viiksensä ja katsahti\nkysyvästi kelloonsa. \"Oo-hoh!\" hän virkkoi, \"vanha päivä on mennyt ja\nuutta Luoja armossaan taas vuovaa näkyviin. Ei muuta kuin kiitetään ja\nlähdetään\".\n\nTukevin, horjumattomin askelin vanha seurakunnan paimen astui samalle\npaikalle, josta pitäen oli kuutisen tuntia aikaisemmin avannut tämän\nelämän ja kuoleman juhlan, liitti kätensä yhteen ja kiitti ytimekkäin,\nkansanomaisin sanoin Jumalaa ruoasta ja kaikesta muustakin, mitä\nhyvänsä Hän oli tälle kansalle armossaan suvainnut antaa. Luettuaan\nlopuksi Herran siunauksen hän apua pyytämättä veisata hojotti\nkajakalla, voimakkaalla äänellä värssyt, jotka olivat jääneet hänen\nmuistiinsa kai jo lapsuudessa, vanhan virsikirjan ajalta:\n\n    Muistakaamm' sitä aina,\n    kun ruokaa nautitsemm',\n    ett' Herra eineen lainaa\n    ja kaikk' kuin tarvitsemin'.\n    Sull', Jeesus, kiitos olkoon\n    ja kunnia kaikilt' tulkoon,\n    kun runsaast' ruokit meit'.\n\n    Kaikk' hyvyys meille tulee\n    avarast' armostas.\n    Runsaamp' kuin kukaan luulee\n    olet sun lahjoissas.\n    Terveyden ja rauhan suonet\n    ja estät pirun juonet,\n    sull' kiitos olkoon ain'.\n\n    Meill' Pyhä Henkes lainaa,\n    suo olla tykönämm',\n    ja oikiass' uskoss' aina\n    meit vahvist' pysymään.\n    Varjele meit' täss' eloss'\n    ja viimein taivaan iloss'\n    ann' riemuit' iäisest'.\n\nRisto-isännän kaukovieraitaan varten tilaama linja-auto, johon\nensimmäiselle paikalle oli sijoittunut rovasti, oli ajaa hurauttanut\ntiehensä. Pois olivat jo menneet muutkin vieraat. Vain apuväki oli\njäänyt korjaamaan ruokia ja astioita. Pihalle, jossa Risto-isäntä\nseisoi yksinään, näkyi hyvin, miten he siellä hommasivat. Kaikkialla\nmuualla paitsi Aliinan huoneessa oli vielä kirkas valaistus. Siellä\noli himmeää, hiljaista. Lapsi oli yksin, sillä Aliina näkyi puuhaavan\ntuvassa muiden kanssa. Ehkä Anna-emäntä oli hänen luonaan.\n\nNyt hän pysähtyi työssään ja näytti kuuntelevan tarkasti. Sitten hän\nlaski kädestään lautasen, jota parhaillaan kuivasi, ja lähti kamarinsa\novea kohti. Risto-isännän sydäntä kouristi. Näkikö hän olemattomia,\nyliluonnollisia, Vai menikö Aliinan edellä tosiaankin tumma hahmo?\nSehän oli tietenkin Aliinan oma varjo, mutta kun se sattui hänen\nkamarinsa oveen ja liikkui, niin se aiheutti kummia ajatuksia. Eikö\nkuulunutkin Kuolonenkelin höyhenten kahinaa? Kaikkia pitää vanhan\nmiehen kiusakseen kuvitella, vaikka luulisi hänen jo oppineen\nymmärtämään enemmän. Tuskanhiki kohosi yön kylmyydestä huolimatta hänen\notsalleen ja hän vapisi kuin vilustunut. Hän tunsi yhtäkkiä, että nyt\noli tullut ratkaisun hetki.\n\nEpätoivoissaan hän lankesi pihan jäätyneelle kamaralle polvilleen ja\nalkoi huutaa avukseen Jumalaa. Kaikkeen pahaan, itsekkyyteen, oman\nvoiton pyyntöön, tylyyteen ja häijyyteen, hän tunnustautui syylliseksi,\nkunhan Jumala vain sallisi lapsen elää. \"Etkö muussa tapauksessa?\"\nkuului salaperäinen ääni kysyvän. \"Joka tapauksessa!\" hän vastasi,\nmutta huolimatta vilpittömästä tahdostaan tunsi hämärästi, että\nkysymyksessä oli sittenkin hänen puoleltaan tuo ehto ja että hän\nsiis joutui ikäänkuin käymään kauppaa Jumalan kanssa. \"Enhän minä\nvoi mitenkään luopua lapsesta, en mitenkään! Hänestähän tässä on\nkysymys eikä minusta, vanhasta rähjästä, joka joudan menemään vaikka\nminne!\" Mutta ei tämä väite tuntunut tehoavan. Minkäänlaisia ehtoja\nei ollut lupa asettaa. Koko siitä hengen asennosta oli irtauduttava.\nHätääntyneenä hän sydämessään parkaisi, että minkä hän tekee, kun on\nliian paatunut kyetäkseen ryömimään ulos vanhasta syntisestä nahastaan.\n\"Ota sinä, Herra, se vaiva itsellesi, että nyljet minut, teet, mitä\ntahdot...\"\n\nHän kohosi maasta, jossa oli taistellut kasvoillaan, ja katsoi\ntaivaalle, jossa nyt, yön pimeimpänä hetkenä, tähdet paloivat kuin\ntulessa. Niitä lensi siellä täällä kuin tulipiirtoja tummaa pohjaa\nvastaan. Hän jäi turtuneena katselemaan ja ihmettelemään niitä.\nMitä tämä pohjaton avaruus on? Mitä on ihminen? Minne joutuu lapsen\nsielu, kun Kuolonenkeli on käynyt noutamassa sen? Kas, kuinka tuossa\noli kirkas lento -- kesti niin kauan, että sitä todellakin saattoi\nkatsella ja ajatella. Kuinka kylmä, lahjomaton ja leppymätön olikaan\niankaikkisuus!\n\nYötuuli suhahti hänen ohimohiuksissaan kuin kuiskaten hänelle jotakin.\nHän käännähti äkkiä katsomaan tupaan. Siellä olivat kaikki herjenneet\ntyöstään ja katsoivat Aliinan oveen päin kuin olisivat kuulleet\nkamarista jotakin. Nyt se aukeni ja Aliina tuli näkyviin kädet silmille\npainettuina, kumarassa, murtuneena. Risto-isäntä ymmärsi, mitä oli\ntapahtunut, ja luhistui pihatantereelle. Selällään maaten hän siinä\nkatseli tähtitaivaan ikuisuutta uhmaavana, sisuuntuneen katkerana,\nvoitettuna, mutta lannistumattomana. Karjalaisisäntä ja -emäntä hänet\nlöysivät ja auttoivat sisään ja vuoteeseen.\n\n\n4\n\nOli lauantai, toukokuun 11. päivä, ensimmäisen helluntaipäivän aatto.\nPenttilän lautamies ja Saku palasivat touonteosta, mielessä sauna ja\nruoka. Rekiinan kovaääninen kuului toimittavan asiaa jossakin saunan\npuolessa, mikä herätti toivorikkaita aavistuksia. Kille ja Mille\nnousivat naukaisemaan isännälle ja Tommi heilautti laiskasti häntäänsä\nloikoessaan niin tarkasti keittiön portaiden edessä, että jokaisen\nkulkijan täytyi astua sen yli. Sen ei tarvinnut enää olla varuillaan,\nsillä kukaan ei ollut moneen kuukauteen uhannut riipaista mattoa\nsen alta. Timo oli lähtenyt jonnekin ja pysyi poissa. Tommilla oli\ntottapuhuen Timoa hyvin ikävä. Elämä oli muuttunut yksitoikkoiseksi,\nkun ei ollut Timoa, jolle ärhennellä. Tulisi edes se huvilan hullu\ntuomari taas pitämään alituista konstailuaan, niin olisihan jotakin\nhaukkumista. Tommi tiesi kokemuksesta, että kunhan kesä saapuu oikein\ntodenteolla, niin pian sitten tuomari ilmestyy tuohon portille ja\nalkaa ensimmäiseksi työkseen tutkistella, miten täällä olivat Tommin,\nKillen ja Millen asiat. Molemmista edellisistä ei ollut sanottavana\nerikoisempaa -- ei ainakaan moitetta, sillä heidän elämänsä oli ollut\ntäysin siveellistä --, mutta Mille, niin, Mille! Näkihän jokainen,\nmissä tilassa se nyt oli. Ei ollut vaikeaa kuvitella, minkälainen\nse olisi silloin, kun tuomari saapuisi. Jos se olisi lehmä, niin\nse ei mahtuisi tuosta portista. Pahinta oli vielä, ettei ollut\ntäyttä varmuutta, kenen kanssa Mille oli harjoittanut kevytmielisiä\nkuutamojuoksujaan. Kille, jolla häneen oli laillinen oikeus, oli siinä\nsuhteessa viaton. Tommi oli itse kuullut, kuinka Mille oli sähähtäen\nkieltänyt häntä tulemasta mukaan. Mikä lienee ollut naapurikylän kolli,\njohon Mille oli hullaantunut. Tietääpä nuo -- kevytmieliset hälläkät!\nJa kun on vielä sota-aika!\n\nPenttilän lautamies kulki niin ajatuksissaan, että oli polkaista\nTommi-riepua. Huonolla tuulellakin hän kuului olevan, minkä Tommi\npäätteli siitä, ettei isäntä vastoin tavallista tapaansa pysähtynyt\nruopauttamaan sitä kertaa, paria, leuan alta. Niinkuin tuo nyt olisi\nmaksanut paljoa tekijälleen verrattuna sen mielihyvän suuruuteen,\nminkä se aiheutti vastaanottajalleen. Sellaisia ovat parhaimmatkin\nihmiset, joihin tämä Penttilä kyllä kuului. Myöntäessään tämän Tommi\nhymähti katkerasti. Saku siitä meni loikaten isäntänsä jäljessä. Se\noli yksivakainen vanhapoika, joka ei hyväillyt Tommia eikä muitakaan\n-- enintään tuota Rekiinaa sivumennessään, jos ei sattunut näkijöitä.\nTommi ei ollut noista tuollaisista asioista tietävinäänkään, vaikka\nkyllä ihmetteli itsekseen, että oikeinkohan Saku ja Rekiina vakavissaan\npitivät härkkimen kauppaa. Jonkinlaisia muhinoita niillä oli,\nkoskapa Tommi oli kuullut Sakun sanovan Rekiinalle, että \"älä yhtään\nhuolehdi, sillä kyllä minulla niin paljon rahoja on, että saan huoneet\nhankituksi. Mitä sanoisit, jos ostaa pamauttaisin Järviskän mökin\ntuosta mäenrinteestä?\" Tommi tiesi Järviskän kauppailleen sitä. Mikähän\ntässä oli takana? Ehkä sama kuin Millellä? Ei tiedä, vaikka Rekiinalla\ntulisi kiire vihille.\n\nPenttilän isäntä oli todellakin huonolla tuulella tai oikeammin\nalakuloinen ja masentunut sen johdosta, että sää näytti yhä vain\npysyvän poutaisena ja kuivana. Minkä se sulatti ankaran talven\naiheuttamaa paksua kirttä, sen se jo melkein samalla kuivasi. Tämän\nkuivan multakerroksen alla kirsi sitten pysyi kovana kuin jää\nsahajauhoissa ja piti maata kylmänä. Olisi tarvittu monipäiväiset\nlämpimät sateet, jotta olisi päästy todella hyvän vuoden alkuun. Näin\njos jatkui, niin katovuosi oli jokseenkin varmasti tiedossa. Ja mitä\nse merkitsi kansalle ja valtakunnalle näissä oloissa, siitä Penttilän\nisäntä oli täysin selvillä. Ei ollut elämä herkkua, kun tämän lisäksi\nvielä ilkeitä huhuja risteili ilmassa kuin tulisia käärmeitä. Mikä\nolikaan riivannut ihmiset ja ihmiskunnan?\n\nTämän kaiken kukkurana olivat sitten kotoiset harmit. Omat viljelykset\nnuo tulivat kutakuinkin hoidetuiksi, kun hän ja Saku repäisivät itsensä\nkahtia ja teuroivat neljän miehen edestä. Mutta kun olisi pitänyt\npitää huoli myös Aholan pelloista. Lapsensa kuoleman jälkeen Aliina\noli herpautunut niin, että vain vaivoin jaksoi hoitaa emännän osuuden.\nEllei karjalaiseukkoa ja Laura-likkaa olisi ollut, niin vaille olisi\njäänyt. Mutta ei vain hänen työkykynsä ollut vähentynyt, vaan lisäksi\nvanha Risto oli heittänyt omasta puolestaan kaikki hellolleen. Pikku\nRiston kuolinhetkestä saakka hän ei ollut aluksi noussut vuoteestaan,\nvaan oli murjottanut siinä puhumattomana ja melkein syömättömänä.\nKahvia ja maitoa joi tilkan joskus harvoin. Vasta silloin, kun pikku\nRistoa oli lähdetty viemään kirkolle ja hautaan, hän oli noussut\nkatsomaan ikkunasta saattajain menoa. Sitten hän oli pukeutunut ja\nalkanut liikuskella ja katsella ympärilleen, mutta työhön ei ollut\ntarttunut, ei, vaikka pellot olivat alkaneet huutaa auraa ja äestä.\nVaikka Lehtelän Matti oli huhtonut öitä myöten ja karjalaisukko\nautellut tomerasti, niin vähäksi silti sen vertainen työvoima jäi\nAholan kokoisessa talossa näin kevätkiireiden aikana. Kipeästi siinä\nolisi tarvittu vanhan isännän apua. Matti oli jo kerran kysäissyt, että\neikös isäntä ryhtyisi äestelemään noita rinnepeltoja, jotta saataisiin\nne kylvöön ennenkuin kuivavat pölyksi, mutta ukko oli vastannut, ettei\nhän välitä tehdä työtä toisille. \"Ne eivät ole enää minun peltojani,\nvaan Penttilän, joka siis pitäköön huolta niiden äestämisestä\". Matti\noli tullut kertoneeksi tästä Penttilälle.\n\nAholan viljelysten hoito oli raskaasti painanut Penttilän tuntoa,\nvarsinkin kun Aliina oli herännyt huomaamaan asioiden olevan käymässä\nhullusti ja hädissään turvautunut isäänsä. Vähitellen tämä olikin\nottanut käsiinsä myös Aholan töiden johdon ja koettanut saada\nhuolletuksi niitä niin pitkälle kuin Lehtelän Matin ja karjalaisukon\nvoimat riittivät. Kuluneella viikolla oli sitten tullut Penttilän laaja\nkotivainio äestettäväksi kevätvehnän kylvöä varten. Kun oli sattunut\nniin, että raja-aidan toisella puolella oleva Aholan vainio, jonka\nsarat juoksivat melkein päittäin Penttilän sarkoihin, odotti samaa\npitelyä ja käyttöä, Penttilä oli tullut ajatelleeksi, että mitä jos hän\nkaataa vanhan, jo lahoneen ja risaisen raja-aidan ja äestää ja kylvää\nmolemmat vainiot samalla ajamisella. Hän oli puhunut siitä Aliinalle\nja tämä oli ilostunut, sillä siten häneltä lieventyi raskas huoli.\nAjopaikasta ja siementen hinnasta hän kyllä sopisi isänsä kanssa.\n\nTyöt olivat kuitenkin viivästyneet niin, että hän pääsi toteuttamaan\naiettaan vasta tänä aamuna. Hän oli sopinut Matin kanssa siitä, että\ntämä äestäisi määräluvun sarkoja ja kylväisi ne, ja että Saku tekisi\nPenttilän puolesta saman. Kun hän oli laskenut molempien osalle melko\ntarkalleen saman pinta-alan, ei palkoista eikä siemenestä tulisi\nkysymystäkään, vaan oltaisiin työn valmistuttua kuitit. Hyvillä mielin\nhän oli aamuvarhaisella mennyt pellolleen, jossa sekä Saku että Matti\nolivat jo ajaneet äkeensä raja-aidan luo. Hän oli käskenyt molempia\nrapsimaan kirveellä seiväspahat poikki ja läjäämään aidakset, mutta\nsilloin Matti oli alkanut kynsiä korvallistaan ja kieltäytynyt. \"Tämä\non raja-aita\", hän oli sanonut, \"jota eivät saa kaataa muut kuin ne,\njotka ovat isäntiä kumpainenkin puolellaan. Mutta jos lautamies itse\ntekee sen aluksi, niin kyllä sitten noudatan tahtoanne ja jatkan\".\nPenttilä oli silloin mennyt Sakun luo ja huomannut hänen ajattelevan\nsamoin kuin Matti. Sanaa sanomatta hän oli tällöin itse alkanut kaataa\naitaa ja kohta olivat Saku ja Matti ryhtyneet auttamaan. Tuosta miesten\nkieltäytymisestä Penttilä kuitenkin oli tullut ajatelleeksi tarkemmin\nsitä samaa, mikä muutenkin oli vilahtanut hänen mielessään, että\nnäet raja-aidan kumoaminen oli jollakin tavalla hänelle itselleenkin\nvastenmielistä. Kuka tietää, vaikka se olisi ollut näin kursailematta\nsuoritettuna laitontakin? Hän oli silloin siinä pellolla, kun oli\njo tarttunut kirveeseen, katunut aikomustaan ja meinannut peruuttaa\nkäskynsä, mutta ei ollut kuitenkaan jaksanut nolata itseään sillä\ntavalla miesten silmissä. Hetkistä myöhemmin hän oli tullut syvästi\npahoilleen siitä, ettei sittenkin ollut tehnyt niin.\n\nPenttilä mietiskeli päivänsä järkyttävää kokemusta ja tutkisteli\nitseään, minkä verran hänellä oli siihen syytä. Sitä hän ei kuitenkaan\nvoinut löytää. Tuolla raja-aidan rikkomisella hän oli tarkoittanut\nvain Aliinan parasta eikä vähimmälläkään tavalla omaa etuaan. Hän oli\ntäydellisesti viaton siihen, että Aholan maat olivat nyt sallimuksen\nkummallisen johdatuksen kautta joutuneet hänen sukunsa omistukseen.\nKun Aliina oli nuori, kaunis ja elämänhaluinen, hän varmaan unohtaisi\nsurunsa ja valitsisi itselleen uuden puolison. Sitä ei voisi moittia,\nvaan päinvastoin häntä oli siihen kehoitettava, koska hänen suuren\näitiysvoimansa jääminen hedelmättömäksi olisi vahinko. Ei olisi\nkummastelemista, vaikka hänen vaalinsa sattuisi Lehtelän Mattiin,\njonka silmät eivät enää jaksaneet riistäytyä Aliinasta irti. Silloin\ntapahtuisi se ihme, että sekä Aholan että Penttilän maat siirtyisivät\nentisen muonarengin pojalle. Penttilä tunsi, ettei hänellä olisi siihen\nmitään sanomista. Uusi suku kulkisi voimakkaana entisten sukujen\njalanjälkiä. Sitten voisi tulla aika, jolloin tila täytyisi jakaa\nperillisten kesken. Silloin saattaisi Ahola nousta jatkamaan itsenäistä\nelämäänsä, joka oli tänään loppunut niin murheellisesti. Tuo kaikki\nkuului maailman tavalliseen menoon, jolle ei voinut mitään. Rakkaus,\nsyntyminen ja kuolema noudattivat omia lakejansa ja ohjailivat ihmistä\nkuin sokeaa, joka ei osannut kulkea ilman taluttajaa eikä nähnyt\ntulevaisuuteen nenäänsä pitemmälle. Ei pitänyt rakastua maatilaansa\nniin syvästi ja luo auttamattomasti kuin vanha Risto oli tehnyt, sillä\nse voi olla kuolemaksi.\n\nPenttilä myönsi kernaasti ja otti siinä suhteessa syytä niskaansa, että\njos hän olisi arvannut vanhan Riston panevan tuon raja-aidan kaatamisen\nniin pahakseen kuin oli tehnyt, hän olisi luopunut aikeestaan. Mutta\nkun hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan Riston olevan niin arka. Ei\ntäällä ollut ennenkään oltu erikoisemman hienotunteisia, varsinkaan\nPenttilän ja Aholan väleissä. Ärräpäät siinä olivat pian sinkoilleet\nniin puolin kuin toisin, elleivät asiat olleet luontuneet oman mielen\nmukaan. Mutta kuten sanottu tuo raja-aita olisi kyllä saanut olla\npaikallaan, jos vain olisi tietty Riston ripustaneen siihen sydämensä.\n\nSe oli ollut peloittavan näköistä -- tuo, kun hänen, Penttilän,\nsiinä kaataessa ensimmäisiä seipäänvälejä vanha Risto oli yhtäkkiä\nrynnännyt pientareella olevan vilja-aitan takaa ja keppiä heiluttaen\nkarjaissut, että \"älä koske, Penttilän s--na, siihen aitaan!\" Se\noli kai ollut vartioimassa siellä aitan takana ja kuullut heidän\npuheensa ja oivaltanut heidän aikomuksensa. Vaikka Risto oli sanonut\nkieltäytyessään työstä, ettei hänellä ollut enää isännän asemaa\nAholassa, niin hän ei ollut silti voinut kestää sitä, että Aholan ja\nPenttilän raja-aita kaatui. Sitä ei sopinut ihmetellä, sillä olihan se\nsamaa kuin olisivat rakkaimmat toiveet luhistuneet yhtäkkiä silmäin\nedessä niin että rytinä olisi kuulunut. Sisulle se olisi käynyt\nkenellä tahansa. Tietenkin Risto oli sadatellut häntä mielessään, että\n\"jopa oli Penttilän ahmatilla kiire pääsemään käsiksi Aholan maihin,\nkun jo nyt piti kaataa raja-aita!\" Se oli väärä syytös. Tuollaista\nkiirettä hänellä ei ollut ollut -- oli vain ollut touonteon tuskaa, kun\nkevätkosteus pyrki haihtumaan käsistä.\n\nHe olivat pysäyttäneet työnsä ja jääneet kummastuneina ja peläten\nkatsomaan, kun vanha Risto oli yhä karjuen ja heilutellen käsivarsiaan\njuossut -- niin, juossut -- pehmeätä, syvämultaista peltoa suoraan\nheitä kohti. Jo kaukaa hän oli ollut sen näköinen, että Penttilä oli\nvaroittaen sanonut Matille ja Sakulle: \"Pitäkää varanne, miehet, ja\ntulkaa väliin, sillä Risto varmasti käy minuun käsiksi. Koetetaan saada\nse tyynnytetyksi\". Kun Risto oli sitten tullut niin lähelle, että\noli voinut erottaa ilmeen ja katseen, Penttilä oli päätellyt, että\n\"tuo mies on hullu\", ja varautunut puolustautumaan. Risto oli ollut\npeloittavan näköinen: silmäterät suurina ja pistävinä, hampaat irvessä\nja yhteenpurtuina, harmaa tukka pörröllään, kun hattu oli pudonnut,\ntakki auki ja housut alas valahtaneina. Ääni oli hengästymisestä ja\nkarjumisesta painunut käheäksi ja rinnasta kuului ahdasta vinkumista.\nKaikesta tästä huolimatta Risto vain tuli, tuli, tuli, kunnes jo oli\naivan Penttilän edessä ja nosti keppiään lyödäkseen häntä...\n\nPenttilä oli jo kohottanut kätensä siepatakseen kepin ja vääntääkseen\nsen irti, ja Matti ja Saku olivat kiiruhtaneet aivan ääreen ja olivat\ntarttumaisillaan Riston käsivarsiin, kun tämä samassa luhistui maahan.\nSilmät pyörivät päässä älyttöminä, sokeina, suu haukkoi ilmaa, rinta\nkorisi -- siinä kaikki. Puolen minuutin ajassa hänestä oli tullut\nniin kuollut kuin ihmisestä ikinä voi tulla. Ei ollut tehtävissä\nmuuta kuin ottaa hattu päästä ja murhemielin katsoa vanhaa miestä,\nkun se siinä nyt makasi velttona, kurjana ainekasana -- miestä, joka\nmuutamaa minuuttia aikaisemmin oli ollut jokaisella ajatuksellaan ja\nintohimollaan kiinni tässä \"elämäksi\" sanotussa, mutta sillä nimellä\nniin perin vähän selitetyssä olotilassa.\n\n\n5\n\nSohvi-emäntä oli Helsingissä ollessaan käynyt kanslianeuvoksen\nluona tervehtimässä sekä häntä että Ainoa. Kanslianeuvoshan oli\nhänen kesänaapurinsa ja tuttavansa vanhoilta ajoilta ja nyt lisäksi\nsukulainen, kun Lauri oli ollut kihloissa Kertun kanssa. Ainoa kohtaan\nhän tunsi erikoista mielenkiintoa sen johdosta, että tämän mies, Juho\nHonkanen, oli oman henkensä hinnalla pelastanut Laurin.\n\nSe asia oli ollut Sohvi-emännän mielessä koko ajan, kun hän oli ollut\nkanslianeuvoksen luona ja katsellut Ainoa tämän liikkuessa kalpeana ja\nvaiteliaana kahvintarjoilupuuhissaan. Se oli tehnyt hänet vaiteliaaksi,\nsillä aina, kun hänen piti ryhtyä selittämään jotakin laajemmalti,\nJuhon teko pistäytyi saapuville ja riisti ajatukset itseensä.\nSohvi-emäntä ei voinut olla heltymättä ajatellessaan Ainon lyhyttä\nonnea. Pari kolme vuorokautta vain ja sitten mies meni ikiteilleen.\nSe oli kovaa eikä sitä pehmentänyt se, että lukemattomille oli käynyt\nsamalla tavalla, vieläpä pahemmin. Tässä toki oli jäänyt isälle\nperillinen.\n\nSohvi-emäntä oli nähnyt heti Ainossa selvät merkit. Hän oli juuri sillä\ntavalla kaukana maahisista kuin nuori äiti on huomattuaan itsessään\ntapahtuneen ihmeen ja vaivuttuaan unelmoimaan tulevaisuudesta. Ainon\nilmeessä oli lisäksi erikoista se, että siinä oli onnen rinnalla\nsurumielisyyttä. Kai hän muisti Juho-vainajaa samalla kuin lastansa.\n\nHeikkiläiskä oli hiljaa supatellen selitellyt Sohvi-emännälle\nAinon asioita ja seuraillut kostean palvovin katsein tyttärensä\naskeleita. Jos Aino vain tuli riittävän lähelle, niin Heikkiläiskän\ntäytyi heti sipaista hänen kättänsä tai muuten koskettaa häntä. Jos\nHeikkiläiskä olisi voinut auttaa tytärtänsä esimerkiksi olemalla hänen\njalkamattonansa, niin hän olisi heti heittäytynyt maahan hänen eteensä.\n\nSohvi-emäntä oli ollut koko kotimatkan vaitelias ja miettiväinen. Ettei\nHeikkiläiskä olisi luullut hänen olevan jostakin pahastuksissaan,\nhän oli pitänyt Heikkiläiskästä aivan erikoista huolta tarjoilemalla\nhänelle auliisti eväitään. Mutta aina sen jälkeen hän oli vaipunut\nmietteisiinsä, tuumimaan varsinkin Ainon asiaa.\n\nSitä näet, että mitä siinä oli tehtävissä ja mikä oli erikoisesti\nhänen, Sohvi-emännän, velvollisuus? Ainolla ja hänen lapsellaan ei\nollut mitään turvaa, vaan he jäisivät kanslianeuvoksen ja Heikkiläiskän\nkuoltua aivan tyhjän varaan. Se oli liian kova kohtalo leskelle ja\nlapselle, joiden mies ja isä oli kuollut isänmaan puolesta.\n\nJa Sohvi-emännän pojan puolesta.\n\nAina kun ajatus elävämmin osui tuohon asiaan, kyyneleet nousivat\nsilmiin.\n\nTultuaan kotiin Sohvi-emäntä ei päästänyt Heikkiläiskää pois muuta\nkuin pistäytymään töllissään. Hän tahtoi pitää nyt aluksi Ainon äidin\nluonansa ja osoittamalla hänelle hyvyyttä ikäänkuin jollakin hämärällä\ntavalla korvata hänelle sitä, mitä oli velkaa Heikkilälle ja Juho\nHonkaselle. Kevään edistyessä töitä karttui niin runsaasti, että\nHeikkiläiskän vähäinen lisävoima oli tarpeen. Hyvin muuten Sohvi-emäntä\nsai talonsa työt sujumaan, vaikka ei ollut omaa väkeä häntä itseä\nenempää. Häntä näet palvelivat mielellään sekä miehet että naiset,\nsillä arvovallan, lujan tahdon ja oikeamielisyyden lisäksi hän oli\nhyväsydäminen, sääliväinen ja antelias. Käydessään kerran kesässä hänen\nluonaan kahvilla kanslianeuvos aina vertasi Sohvi-emäntää Louheen,\nvaltijattareen, joka mahtavana liikkui sillan liitoksella, laahoi\nkeskilattialla. Siinä oli todellinen suomalainen emäntä, hämäläinen\nvoimaihminen, jonka läsnä ollessa pienet sielut vaikenivat.\n\nNyt mentiin jo kesäkuuta. Sohvi-emäntä silmäsi ulos, jossa vallitseva\nainainen pouta ei tuntunut hänestä miellyttävältä. Mutta hänen\ntapoihinsa ei kuulunut kapinoiminen luonnon järjestystä vastaan\nmuuten kuin mikäli se oli mahdollista pellonmuokkauksen, ojituksen,\nlannoituksen ja sellaisen avulla. Kun se oli tehty, oli tyydyttävä\nsiihen, mitä taivas antoi. Vasta syksyllä tiedettiin, mitä pelloista\ntulisi. Sitä ennen oli turhaa huolehtia siitä asiasta.\n\nHän istui tässä, mielessään aivan toinen seikka kuin vuodentulo,\nparsiskeli Laurin sukkia ja kuunteli. Lauri oli näet tullut\nedellisviikolla Helsingistä ja asettunut kesäteloille äitinsä luo. Hän\nopetteli parhaillaan kävelemään uusilla jaloillaan, jotka oli saanut\njo sairaalassa, mutta joiden käyttöön ei ollut ehtinyt vielä perehtyä.\nSohvi-emäntä oli kuitenkin nähnyt jo sen verran, että kyllä Lauri\nniillä pian liikkuisi melkein kuin entisillä omillaan. Nyt hän nukkui\ntuolla kamarissaan, sillä ilmanvaihdos, rasitus ja paljo oleskelu\nulkona raukaisivat häntä.\n\nNyt siellä kuului vuode natisevan. Sitten tekojalat helähtivät\nsattuessaan lattiaan. Nyt Lauri hapuili avukseen käsisauvat, joita\nvielä käytti, jalantyngät kun olivat yhä hellät eivätkä sietäneet\nruumiin täyttä painoa. Tämä kyllä kohdistui reisiin, mutta silti.\nSohvi-emäntä oli aamuin autellut Lauria, kun tämä oli kiinnittänyt\ntekojalkoja paikoilleen. Paljon on niitä suunniteltaessa järkeä\ntarvittu. Ovatpahan kuin nahkatupet, jotka nyöritetään tukevasti\nreisien varaan. Jalantyngät, joita ei voi rasittaa, jäävät vapaasti\ntupen sisään. Kyllä Laurin reidet kestävät vaikka kuinka suurta painoa,\nsillä ovathan ne kuin terästä. Oli siitä ainaisesta juoksemisesta edes\nse hyöty. Nyt kuului rautajalkojen jykevää astuntaa.\n\nOvi aukeni ja Lauri tuli äitinsä luo verkkaisin, vakavin askelin,\nvaroiksi tukien itseään käsisauvoillaan. Hän istahti äitinsä viereen ja\nkatseli ajatuksissaan häntä, mielessä kuitenkin selvästi jotakin muuta.\nÄiti näki sen hänen ilmeestään ja katseestaan, joista loisti samalla\nkertaa rauhaa, onnea ja surua. Laura oli jo ehtinyt hiukan päivettyä\nja muutenkin saada kasvoihinsa terveyden ja ulkoilman hohtoa. Hänen\nkatseestaan oli haihtunut se epäterve, vauhko sävy, joka oli ollut sen\nleimana sairaalassa silloin kun hirveät mielikuvat olivat ahdistaneet\nhäntä Äidin valtasi hyvä mieli hänen tarkatessaan poikaansa, joka sanoi\nsurumielisesti, mutta samalla onnekkaasti:\n\n-- Näin tuossa Kertusta unta. Mitäpä unista, mutta lohduttavaa se\nkuitenkin oli. Kerttu oli kuin ennen, mutta jollakin tavalla vielä\niloisempi ja onnellisempi kuin silloin. Oli kuin hän olisi tahtonut\nsanoa jotakin, mutta ei voinutkaan, ja viittoi siksi minua mukaansa\nkuin katsomaan jotakin. Tunne nyt, että Kertulla on rauha.\n\n-- Niin on, äiti sanoi. -- Rauha hänellä varmasti on ja autuus. Jumala\non palkinnut sillä hänen uhrinsa. Rauha on jo sinullakin. Joka kerta\nkun näet Kertusta unta, hän on yhä autuaampi. Samanlainen hän on\npäiväunissasikin, kun mietit ja muistelet häntä. Elämä on ihmeellistä\nsenkin puolesta, että sanomattoman suuresta onnettomuudesta ja surusta\nvoi ajan vaikutuksen kautta, jos vain sydämemme on sen arvoinen, tulla\nlohdutuksen ja siunauksen lähde. Miten se tapahtuu, sitä en käsitä,\nmutta kokemuksesta tiedän niin olevan. Tarkoitan tietenkin isäsi\nkuolemaa.\n\n-- Ymmärrän, Lauri vastasi. -- Olen alkanut tuntea jotakin sellaista.\n\n-- Silloin alat myös huomata, että Kertun kuollessa ja muuttuessa\nnuoruuden muistoksi sinulle jäi murheestasi huolimatta elettäväksi\ntodennäköisesti pitkä, työteliäs, käytännöllinen elämä, joka asettaa\nsinulle omat vaatimuksensa. Surulleen ei saa omistautua niin, että\ntyö jää tekemättä. Suomen kansa ei unohda sankarivainajiaan, vaikka\nse käykin työhön ehkä entistä kiihkeämmin. Päinvastoin se kunnioittaa\njuuri siten heidän muistoaan parhaalla mahdollisella tavalla.\nLuulisitko Kertun hyväksyvän sitä, että hänen tähtensä löisit laimin\nelämän vaatimukset?\n\n-- Tuskinpa vain Kerttu sitä sallisi. Hän oli reipas, järkevä,\nkäytännöllinen.\n\n-- Sitä minäkin, vahvisti äiti ja jatkoi: -- Niinpä sinun olisi\ntänä levähdys- ja toipumiskesänäsi ryhdyttävä suunnittelemaan\ntulevaisuuttasi. Aiotko jatkaa lukujasi?\n\n-- En ole siitä vielä selvillä, Lauri vastasi. -- Terveyden puolestahan\nse kai jotenkuten kävisi ja alaa pidän yhtä suuressa arvossa kuin\nennenkin, mutta entistä innostusta minulla ei siihen ole, sen\ntunnustan. Olen kai nähnyt verta liiaksi, kokenut itse riittävästi\ntuskia ja hengittänyt tarpeeksi sairaalan hajua. Mutta ehkä muutun\ntaas, kun aika kuluu. Toisaalta tunnen entistä enemmän viihtyväni\nvapaassa ulkoilmassa.\n\n-- Sinulla on tässä iso maatila, jota esi-isäsi ovat viljelleet satoja\nvuosia. Eikö sen hoitaminen ja saattaminen yhä parempaan kuntoon ole\nmaan, kansan ja yhteiskunnan kannalta vähintään yhtä arvokasta kuin\ntoimiminen lääkärinä?\n\n-- Tottakai, Lauri vastasi. -- Mikä onkaan sen vapaampaa, uljaampaa ja\ntärkeämpää kuin se.\n\n-- Tultuani näin jo vanhemmalle puolelle olen yhä enemmän --\nSohvi-emäntä puheli ja silitti Laurin polvea tukevalla kourallaan --\nalkanut huolehtia, miten tämän tilan käy, kun minut aika jättää. Sinä\net tietenkään myy sitä, vaan pidät sen ja hoidatat jollakin pehtorilla\ntai etulaisella, itse kun, jos sinusta tulee lääkäri, näes asut\nenimmäkseen Helsingissä tai missä milloinkin. Kyllähän tila silläkin\ntavalla säilyy kohtalaisessa kunnossa, mutta ei sitä silloin kuitenkaan\nviljellä niin kuin päällä asuva isäntä tekisi.\n\n-- Arvattavasti ei, Lauri myönsi. -- Äiti siis haluaisi minun luopuvan\nluvuista ja asettuvan tänne maanviljelijäksi?\n\n-- En luopuvan luvuista, vaan muuttavan niiden alaa. Sinun pitäisi\nperehtyä maanviljelykseen samaa tietä ja vielä paremmin kuin akranoomit\ntekevät. Aikoja sitten olen huomannut, etteivät entiset konstit enää\nauta, vaan että tarvitaan uutta tietoa ja uusia keinoja. Kahdensadan\npeltohehtaarin tilaa ei nykyaikana voi enää hoitaa vanhaan tapaan. Tämä\non asia, jota sinun pitää tarkkaan harkita. Ja sitten on eräs toinen.\nSiitä on kyllä vaikeaa puhua -- taitaa olla liian varhaista... Mutta\nsitä aikaisemminpa tuosta päässee selville...\n\nSohvi-emäntä nyppi hämillään Laurin takinrintamusta, silitti sitä ja\nnyppi taas kuin olisi siinä ollut ruokatahra tai irtautunut langanpää.\nYritettyään monta kertaa hän sai lopulta sanotuksi:\n\n-- Kanslianeuvos kuuluu tulevan huvilaansa ensi viikolla. -- Niin aina,\nmyönsi Lauri. -- Johan siitä mainitsitte aamulla.\n\n-- Kauan ne ovat viipyneetkin Helsingissä...\n\n-- Niin ovat.\n\n-- Aino ja Mimmi kuuluvat tulevan mukaan, mutta ei enää Esteri, joka\nmenee juhannuksena naimisiin sen Antti Toivosen kanssa. Niin sitä\nHeikkiläiskä kehui.\n\n-- Vai niin, ihmetteli Lauri, vai menee Esteri näin pian naimisiin\nToivosen kanssa, vaikka tällä oli hyvin kaatumataudin näköinen kohtaus.\nEhkä se on kuitenkin ollut muuta.\n\n-- Ja Kalevi ja Anja-neiti vihitään täällä juhannusaattona.\n\n-- Niin -- kuulin sen jo Helsingissä.\n\nLaurin äänessä oli surullinen vivahdus. Sohvi-emäntä ponnisteli\npäästäkseen eteenpäin. Vihdoin hän huomasi sanoa:\n\n-- Aino tuskin voi enää syksystä olla kanslianeuvoksen palveluksessa...\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Syntyy näet pikkuinen silloin... Mitä arvelet siitä, jos... jos...?\n\n-- Sa-sano! Lauri kiirehti äitiään tämän omalla tavalla.\n\n-- Jos ottaisin Ainon jo nyt kesällä tänne meille? Ei hän jaksa enää\nkauan tehdä talousapulaisen töitä, täällä maalla kun täytyy kanniskella\nvesiä ja puita, mikä ei hänen tilassaan sovi. Kyllä Mimmi, joka on\nvielä rivakka akka, yksinkin sen kanslianeuvoksen kantturan hoitaa.\nOnhan siellä sitäpaitsi rouvia kaksittain. Kai nekin tikkuja ristiin\nlaittelevat, jos eivät muuta.\n\n-- Mikä, ettei. Äiti ottaa Ainon tänne. Asetan vain yhden ehdon eli\nsen, ettei piiaksi, vaan omaksi tyttäreksi. Juhon tähden, ymmärrättehän?\n\n-- Kuinka mä nyt en tota ymmärtäisi! ihmetteli Sohvi-emäntä. -- Siitä\ntämä koko ajatukseni on lähtenytkin, että kun Ainon mies uhrasi\nhenkensä sinun puolestasi, niin meidän velvollisuutemme on tavalla tai\ntoisella turvata hänen leskensä ja orpona syntyvän lapsensa elämä.\nToistaiseksi se tapahtuu parhaiten tällä tavalla. Tulee siinä samalla\nsitä vanhaakin velkaa suoritetuksi.\n\n-- Jaa sitä Heikkilän kuolemaa? kysyi Lauri alentaen ääntänsä.\n\n-- Sitäpä sitä. Ei sillä, että minulla lain edessä siinä syytä olisi,\nmutta kun arka tuntoni vain kuiskii, etten tehnyt kaikkeani Heikkilän\npelastamiseksi, niin siitä on sydämessä aina hyvityksen kaipuu.\nVerivelkaa ei saa jättää avoimeksi. Oletko tullut ajatelleeksi,\nmiten suuri sinun velkasi Juholle onkaan ja mihin kaikkeen se sinua\nvelvoittaa?\n\n-- Olenhan kyllä, tottakai, Lauri havahtui vastaamaan, mutta ehkä en\nniin pitkälle kuin aavistan teidän nyt tarkoittavan.\n\n-- Sinusta on tuleva Juhon sijaan hänen lapsensa isä. Parasta on, että\njo nyt ilmaisen sinulle tämän ajatukseni, jotta ehdit tottua siihen.\nSiten tulisi meidän molempain verivelka täydellisesti maksetuksi. Siksi\nhaluan saada Ainon tänne, perehtymään taloosi ja emännän tehtäviin.\nLapsina olitte kuin luodut toisillenne ja rakastitte lasten tapaan\ntoisianne. Kostonhimossani ja ylpeydessäni erotin teidät silloin. Nyt\nolisi suurin iloni nähdä teidät toistenne omina. Varma olen, että siitä\nkoituisi meille kaikille anteeksiantamus ja onni.\n\nSohvi-emäntä hyrähti itkuun ja nosti esiliinan silmilleen. Lauri alkoi\nyhtäkkiä muistella kansakouluaikaansa, jolloin ensimmäinen kiintymyksen\ntunne, kohteenaan tosiaankin Aino, oli hänessä herännyt. Se oli ollut\nhyvin suloista, sillä siinähän olivat rinnalla kaikki muutkin tunteet,\njotka tekevät lapsen onnelliseksi. Vai tuollaista äiti suunnitteli.\nLaurin täytyi myöntää hänen ajatelleen asiaa perinpohjin. Aino oli\njoutunut käymään sairaalassa jonkin kerran kanslianeuvoksen asialla\nja tullut silloin tervehtimään Lauriakin voidakseen kertoa hänen\nvoinnistaan. Hän oli katsonut vain lattiaan -- ei Lauriin, joka nyt\nmuisti, ettei Aino ollut heidän jouduttuaan erilleen juuri milloinkaan\nkatsonut häntä avoimesti ja kirkkaasti silmiin -- vilkaissut vain.\nMitähän Kerttu ja Juho sanoisivat äidin suunnitelmasta? Kerttu,\nniin, hän näytti nauravan iloisesti. Ehkä tämä oli se asia, jota hän\noli tullut unessa ilmoittamaan. Ja Juho, niin, Juho näytti tulevan\nliikuttuneeksi kuin olisi häntä kohdannut suuri onni.\n\nLauri nousi vaivalloisesti ja sanoi odottavasti katsovalle äidillensä:\n\n-- Eihän niin tärkeistä asioista voi näin äkkiä mitään sanoa, saati\npäättää.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\n1\n\nKalevi oli harjoitellut ahkerasti liikkumista omin neuvoin siitä\nsaakka, kun oli tullut sairaalasta. Ensin hän opetteli kulkemaan\nkotona huoneesta toiseen, kaikkialla, ja totesi ihmeekseen, että jo\nparin viikon kuluttua se kävi kuin itsestään. Huonekalut, seinät,\nikkunat ja ovet ikäänkuin \"sanoivat\", missä olivat ja missä hän oli.\nSormenpäiden kosketus ilmaisi hänelle heti, että \"tämä on se\" ja\n\"tästä mennään sinne\". Hajuaisti alkoi teroittua niin, että se jo\npaljon, varsinkin aterioitaessa, korvasi näköä. Tunto herkistyi niin,\nettä hän saattoi melkoisella varmuudella aina sanoa, missä päin oli\nikkuna. Siitä hohtava, muille huomaamaton ilman leyhkä, valon mukana\nhenkivä lämpö tai kylmä, ilmaisivat sen hänelle. Hän tutki itseään\nja mahdollisuuksiaan, ja alkoi kehittää näitä määrätietoisesti,\npäättäväisesti. Hän tahtoi oppia hallitsemaan itseänsä ja elämäänsä\nniin paljon kuin suinkin ilman toisten, Anjankaan, apua.\n\nOpittuaan tuntemaan kotinsa sokean kannalta ja elämään siinä jokseenkin\nkuin näkevä hän eräänä päivänä yllätti äitinsä ja Anjan sillä, ettei\nollutkaan kotona näiden palatessa kaupungilta. Kuin pikkupoika\nhän oli heidän mentyään lupauksistaan huolimatta karannut ulos\nsuureen maailmaan, etsimään ja kokemaan siellä sattuvia romanttisia\nseikkailuja. Anjan taluttamana hän oli ollut joka päivä ulkona ja\ntunsi jo kokemuksesta sokean kävelyn välttämättömän tahdin. Hyvin\nhän siis nyt osasi mennä porraskäytävään ja siitä hissiin, laskeutua\npohjakerrokseen ja suuntautua siitä ulos, koetellen varovaisesti\nkepillä sitä kavalaa pientä askelmaa, joka oli käytävän hämärimmässä\nkohdassa ja yllätti usein näkevätkin. Isä oli siihen erikoisesti\nharmistunut. \"Se on samanlainen kuin yliopiston entisen vanhan, pimeän\nalakäytävän porras, jota sanottiin fuksiloukuksi\", hän suututteli ja\nväitti tuollaista arkkitehdin kykenemättömyyden osoitukseksi. Saattoi\nolla niin. Kalevia nauratti isän tuontuostakin uudistuva koomillinen\nharmi siitä, ettei ollut taaskaan muistanut kohtalokkaan fuksiloukun\nolemassaoloa ja oli joutunut siihen kompastuessaan tai siitä\npudotessaan puraisemaan kieltänsä.\n\nNyt hän oli ulkona ja \"katsoi\" eteensä ja molemmille puolilleen.\nSiinä oli leveä ja komea Runeberginkatu, vasemmalla tuolla Turun-\neli uudelta nimeltä Mannerheimintie ja oikealla ensin Ruusulan- ja\nkauempana Töölön- ja Topeliuksenkatu. Mihin hän nyt lähtisi? Hänpä\n\"kiertäisi talon\" kuten kerran pikkupoikana. Kalevi oli ollut ehkä\nsiinä viisivuotias. Päivät päästään hän oli leikkinyt katukäytävällä\nMartin, Ilmarin ja Matin kanssa -- kaikki nyt sankarihaudassa, vain hän\njäljellä, mutta sokeana. Läheisen autopysäkin miehet olivat tutustuneet\nhäneen ja jutelleet hänen kanssaan veljellisesti. Ohikulkijat olivat\nhuomanneet hänet, sillä hänellä oli olkapäille ulottuva suortuvainen\nliinatukka ja hän hymyili kaikille ystävällisesti ja luottavaisesti.\nEräänä päivänä leikkitoverit eivät tulleetkaan ja Kalevilla oli ikävä.\nSilloin hän päätti omantunnon varoituksista huolimatta uhmata äidin\nkieltoa ja kiertää \"talon\" eli sen korttelin, jossa asui. Jostakin\nselittämättömästä mielijohteesta hän asetti leikeissä käytetyn\nkuutiomaisen katukiven päälaelleen ja alkoi sitten astella vakavana,\ntärähtämättömänä, ettei kivi vain putoaisi. Tultuaan nurkassa olevan\nsuuren autoliikkeen kohdalle hän otti kiven kainaloonsa ja ihaili\nhengitys salpautuneena ikkunassa olevaa loistovaunua. Vaikean\ntaistelun jälkeen hän kaivoi taskustaan isän aamulla antaman kirkkaan\nnikkelimarkan ja meni myymälään. Vakavana hän asteli myymäpöydän luo ja\ntarjoten rahaansa pöydän takana seisovalle herralle ilmoitti haluavansa\nostaa \"tuon auton\".-\"Jaahah!\" herra oli sanonut asiallisesti, \"emme\nvalitettavasti voi antaa sitä, sillä olemme jo kaupoissa toiselle\ntaholle. Sitäpaitsi se on hiukan kalliimpi kuin tuo raha. Ehkä jokin\ntoinen merkki olisi vielä mieluisempi. Voitaisiinko palata asiaan\njoskus tuonnempana?\" -- \"Kiitoksia ja hyvästi!\" Kalevi oli sanonut,\nkumartanut ja mennyt jalkamaan talon kiertämistä. Viimein hän tuli\nkotioven edustalle, jossa jo olivatkin Martti, Ilmari ja Matti.\nRyhdyttiin leikkimään kieltolakia, mikä tapahtui siten, että vuorollaan\njokainen joutui putkaan.\n\nKalevi huokasi. Tuo kaikki oli niin sanomattoman kaukana, että se\noli kuin sinistä auerta salomaan yllä. Hän alkoi kulkea vasemmalle\nkoetellen kepillä tietänsä: Tässä oli leveä, sileä asfalttikäytävä,\njonka reuna oli tuossa oikealla. Hän etsi sen kepillään ja otti siitä\nsuunnan. Nyt hän oli varmasti Turuntien kulmassa, koska raitiovaunut\njyrisivät tuossa edessä. Hän kääntyi vasemmalle, koetteli tietänsä\nja otti suunnan seinästä. Ei muuta kuin suoraan eteenpäin. Miten\npitkästi tästä olikaan Kammionkadulle? Ahaa -- Elannon nurkassa on\npieni suihkukaivo. Poika ratsastaa isolla hauella, jonka kidasta\nsuihkuaa vettä. Sen lirinän hän varmaan kuulisi... Miten tuoreelta,\nkesäiseltä, jo tuoksuu Kammion puisto... Tässä on siis Topeliuksenkatu\n-- täytyy olla, sillä hän oli tullut Töölönkadun poikki... Suunta taas\nvasemmalle ja sitten suoraan. Kuinka lämpimästi aurinko heloittaa.\nVallan vasten kasvoja. Niin, kellohan oli nyt suunnilleen kaksitoista\nja hänen suuntansa oli suoraan etelään. Nyt pitäisi Töölöntorin olla\nlähettyvillä... Ei, vielä tuntuu seinää riittävän. Kalevi koettelee,\nkoettelee... Nyt seinä loppui ja tuli nurkka... Nyt on tehtävä käännös\nvasemmalle ja kohta toinen. Tämän täytyy olla Runeberginkatu. Hänen on\nmentävä Töölön- ja Ruusulankadun poikki... Tämä on selvästi kotitalo.\nMiten löytää kotiovi? Kalevi tunnustelee, tunnustelee, avaa katuoven.\nPorraskäytävän haju ilmaisee hänen osuneen oikeaan. Etehisessä Anja\nlennähtää hätääntyneenä ja samalla huojentuneena häntä vastaan.\n\"Jumalalle kiitos, että tulit! Olin juuri lähdössä etsimään sinua!\"\nKalevia naurattaa. Hän selvästi \"näkee\", kuinka erikoisen hurmaava\nAnja on noin huolehtiessaan, ja hengittää hänen hiuksiensa ja ihonsa\ntuoksua. Kuinka rajattoman onnellinen hän olikaan tuntenut olevansa!\nHänen sydämensä oli pulpahtanut täyteen kuumaa, herkkää kiitollisuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKalevi muistelee tätä kuin nähden unta. Pian sen jälkeen hänet oli\ntuotu huvilaan. Isoisä, äiti ja Anja hänet olivat tuoneet. Mikäpä\nhänellä oli matkustaessa, kun Anjan hento, lapsellinen käsi ohjasi\nhäntä kaikkialla. Noustuaan kotiportilla autosta hän oli seisonut\nsiinä hyvän hetkisen ja huomioinut kaikkea omalla tavallaan. Selvästi\nhän \"näki\", kuinka iltapäivän aurinko valaisi selän toisella puolella\nolevaa salomaisemaa, kirkastaen myöhästyneen kevään vuoksi sen\nvielä vaaleat lehväkohdat yhä vaaleammiksi ja luoden olevaisuuteen\nsurumielisen kajon. Surumielisenkö? Niin. Kalevista oli kevään\niltavalaistus ollut aina hiljaisesti murheellista, salaista ikävää\nhautovaa. Hän ei ollut tiennyt, miksi niin oli, mutta niin vain oli.\nYksin ollessaan hän silloin saattoi itsekin virittyä haikeaksi.\nMyöhemmin kesällä tuo sävy muuttui lämpimämmäksi, iloisemmaksi, eikä\nenää vaikuttanut hänen tunteisiinsa sillä tavalla kuin kevään iltoina.\nSilloin tuo alakuloisuus alkoi ilmetä sadepäivien sumussa, tuulen\nsuhinassa ja havunneulasten kärjistä tippuvissa vesipisaroissa, kuovin\nvalituksessa, kaakkurin huudossa.\n\nHän tunsi tuulen henkäyksen kasvoillaan ja tiesi heti, mistä päin se\ntuli ja miten voimakas se oli. Järvi tuossa lainehti sen mukaisesti,\nmutta ei kohonnut vaahtopäiksi. Tuulen mukana tuli pihlajan kukkien\nhuumaavaa tuoksua. Tietenkin niemenkärjessä oleva vanha, pyhä pihlaja\noli täydessä kukassa. Ellei vain pakkanen? Hän kysyi Hiljalta, kylästä\ntulleelta apuihmiseltä, joka oli Helena-rouvan kaikki kaikessa,\nkukkivatko täällä nyt pihlajat. \"Vain muutama\", Hilja vastasi,\n\"sillä pakkanen on pilannut niitä paljon\". Hän kuuli Hiljan äänestä\nvärähdyksen, joka ilmaisi kauhua ja sääliä. \"Näin minun sitten kävi\",\nhän vain sanoi ja huokasi.\n\nTuuli tuntui taas vienona henkäyksenä ja toi koivunlehtien tuoksua.\nMansikkaa siinä oli myös. Jollakin lähioksalla istuva peippo tirskautti\ntutun juoksutuksensa, johon kohta vastasi kauempaa toinen samanlaisella\nmestarilirauksella. Kalevin sydän huojentui ja hän lähti yrittämään\nportista pihalle ja perille. Mutta sepä ei käynyt, sillä tie oli kapea\nja mutkainen, vaikeampi kuljettava kuin kaupungin asfalttikäytävät.\nSilloinpa kuului hameiden pehmeätä kahinaa ja keveitä askeleita. Anja\nsieltä lennähti hänen avukseen, tarttui käsivarteen ja nojaten häneen\npehmeästi naurahti kirkkaasti ja sointuvasti. Taas onnen aalto mykisti\nKalevin, löi hänet siihen melkein hervottomaksi, teki hänet muutamaksi\nsekunniksi liikuntakyvyttömäksi. He menivät onnellisina pihan polkua\nhuvilaan, jonka portailla isoisä ja äiti odottivat -- Anja sanoi niin,\nsillä muutenhan Kalevi ei olisi tiennyt sitä, koska odottajat olivat\nvaiti. Kalevi oli jo tällöin ymmärtänyt, että omaiset olivat antaneet\nhänen olla tuossa portilla yksin, häiritsemättä, jotta hän olisi saanut\nrauhassa mukautua siihen tosiasiaan, että oli palannut tähän maailman\nrakkaimpaan paikkaan sokeana. Vain Hilja oli häirinnyt häntä hiukan\n-- tuolla äänensä sävyllä ja sillä, ettei ollut voinut muutenkaan\nsalata liikutustaan. Hilja oli herkkä -- itki joka syksy, kun huvilasta\nlähdettiin. Rakkaus kimalteli hänen erokyyneleistään.\n\nPääskyset lentää sujahtelivat räystään alla olevista pesistään,\nvisertäen lähtiessään. Siitä Kalevi tiesi niiden lähdön ja saattoi\nmielessään seurata niiden lentoa. Hän pysähtyi kuuntelemaan niiden\nlaulua. Anja kertoi: \"Tuossa männyn oksan juuressa on räkättirastaan\npesä. Niitä taitaa olla täällä paljon, koska kuuluu alituista\nraksutusta\". Niinpähän oli. Kalevi oli kieltänyt ahdistamasta niitä.\n\"Mutta nehän syövät kaikki mansikat!\" äiti oli valittanut. \"Syökööt\nvain!\" Kalevi oli vastannut.\n\nSe oli ollut sellaista tulotunnelmaa. Suuren rauhan ja viihtymyksen\nvallassa hän oli viimein mennyt levolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten hän oli alkanut opetella liikkumista huvilan pihalla ja\npuutarhassa ja vähitellen oppinut sen. Puutarhassa hän oli omin\nhyppysin todennut, että kaikki hänen 1938 istuttamansa omenapuut olivat\npaleltuneet. Pakkanen oli tuhonnut myös kirsikkapuut. Ainoassakaan\nei ollut elämän jälkeä. Kalevin mieleen oli yrittänyt tunkea katkera\najatus, että \"noin on minullekin käynyt\", mutta sen oli karkoittanut\nAnjan istuutuminen hänen viereensä. Ei, häntä ei ollut pakkanen\ntuhonnut -- päinvastoin se oli herättänyt hänessä uuden elämän.\nNykyinen Kalevi oli niin suuresti eroava siitä, minkälainen hän oli\nollut vuotta aikaisemmin, ettei noin nopeata kehitystä olisi voinut\ntapahtua normaaleissa oloissa. Sen oli aikaansaanut sodan koko järkytys\nja hänen sokeutensa. Epätietoisuudesta, mitä hän ryhtyisi opiskelemaan\nja milloin pääsisi edes aloittamaan lukujansa ja itsenäistä elämäänsä,\nhän oli yhtäkkiä selvinnyt varmuuteen ja tien alkuun. Nuorukaisen\nhaaveellisesta rakkaudesta hän oli siirtynyt miehelle luontaiseen\nomistamisen varmuuteen, joka oli tuottanut hänelle rauhan ja\ntyydytyksen. Nyt hänellä oli jotakin, jonka puolesta elää. Näkemyksenä\nhänelle avautui rohkaiseva, vakuuttava, kunniakas tulevaisuus. Siihen\nhän tahtoi kohdistaa sielunsa silmät, sitä kohti kurottaa kätensä.\nUinuvat kyvyt olivat heräävät hänen sielussaan ja tukevat häntä,\nsokeata, hänen suuressa työssään näkevien hyväksi. Jumala tulee suomaan\nhänelle sisäisen näön, joka on terävämpi kuin milloinkaan ruumiillisten\nsilmien.\n\n\"Jumala!\" Kalevi kuiskasi tuon pyhän nimen ja kysyi itseltään, oliko\nhänellä siihen oikeutta? Ennen sotaa ja sokeutta hänellä ei ollut\nollut Jumalaa. Kaikki tuollainen oli ollut vain tapaa, perinteen\nja esimerkin noudattamista. Ilman sotaa hän olisi edelleen pysynyt\nsamassa heräämättömässä olotilassa, unissakulkijana, joka kävelee\nhuolettomana rotkon reunalla tietämättä, että yksi ainoa harha-askel\nsyöksisi hänet siihen. Sodan jylinä oli herättänyt hänet tuosta\nunesta. Elämän kauhistuttava vakavuus oli paljastunut hänelle koko\nkaameudessaan, kun hän oli joutunut kuoleman kasvojen eteen ja nähnyt\nverta, haavoittuneita, kuolleiden silpoutuneita ruumiita. Silloin\nhänen sielussaan oli tuntunut vastustamaton voima, ylevä, käskevä\nääni, joka oli painanut hänet maahan, tehnyt hänet ruumiillisestikin\nalammaisekseen. Mitään samalla niin salaperäistä ja kuitenkin selvää,\nniin ankaraa ja silti rakkaudessaan hehkuvaa ja huolta pitävää, niin\ntutkimatonta ja tuttua, hän ei ollut milloinkaan kokenut. Se oli\ntäyttänyt hänen sielunsa kuin taivaasta maahan humahtava myrsky,\nkuin kaatosade, raivoava kulovalkea. Herättyään sen aiheuttamasta\ntainnostilasta ja alettuaan kokoilla olemuksensa sirpaleita hän totesi\nolevansa muuttunut mies. Ne kyyneleet, jotka tiukkuivat hänen silmiensä\nsiteiden alta, eivät aina aiheutuneet ruumiin tuskasta. Hengen\nkamppailu äärimmäisen, ylimmän, kaikista tärkeimmän ratkaisun kanssa\npuristi ne esiin kuin pärskeinä niistä jymisevistä tyrskyistä, jotka\nmeuroivat hänen sielunsa ulapalla ja heittelivät häntä kuin lastua.\n\nKunnes sitten koitti rauha. Se alkoi kuultaa kuin aamun himmeä kajo\nsynkän myrsky-yön jälkeen: heitti valoaan laineille ja herätti\nhaaksirikkoisessa toivoa. Aallot alkoivat madaltua, rauhoittua, tulla\nsileämmiksi, kunnes keinuivat enää vain majesteetillisina maininkeina.\nYhtäkkiä hajaantuvien pilvien välistä purskahti valovirta, mahtava\nsädekimppu, joka muutti koko olevaisuuden auvoiseksi, rauhan ja onnen\nhenkäilyä täynnä olevaksi maailmaksi. Oli kuin tuo valokimppu olisi\nhäikäisevänä kellarivalona löytänyt tiensä syvään, pimeään vankikoppiin\nja herättänyt siellä kahleissa viruvan kurjan onnettoman tainnoksista,\nlämmittänyt häntä, antanut hänelle elämänhalua, ilmaissut hänelle, että\nhän oli vapaa, vapaa. Milloinkaan aikaisemmin ei Kalevi ollut tuntenut\nsellaista onnea kuin nyt. Se ei ollut kuin maallinen riemu äänekkäisiin\nilmauksiin puhkeavaa, vaan oli paremminkin tyyntä, rauhallista, hiljaa\nsäteilevää, hopeankirkasta siintoa, jota tuli ihmeellisenä utuna\njostakin, niin, mistä? Kalevin ulkopuolelta, siitä salaperäisestä\ntuonpuoleisuudesta, jossa hän hämärästi ymmärsi Jumalan asuvan.\nSe hiljensi hänet vaikenevaan nöyryyteen, se vaiensi kaikki hänen\nepäilyksensä, se ravitsi selittämättömällä tavalla hänen sieluansa.\nSen vallassa hän oli alkanut sanoa, kun aina uudet kokemukset olivat\nhänelle osoittaneet, ettei sokeus ollut vienytkään häneltä onnea, vaan\npäinvastoin avannut sille uusia odottamattomia mahdollisuuksia, \"kuinka\nJumala on hyvä!\"\n\nKauan oli kestänyt ennenkuin hän oli ilmaissut nämä syvät\nsielunkokemuksensa Anjalle. Hän ei viivyttänyt tätä siksi, että\nolisi ujostellut, vaan siksi, että säilytti sitä piilossaan kuin\nkallisarvoista lahjaa, jolla yllättäisi Anjan sopivassa tilaisuudessa.\nKun sitten asiat johtuivat siihen, että he julkaisivat kihlauksensa\nja päättivät solmia avioliiton kesällä, sopivana päivänä juhannuksen\ntullen, itsensä vanhan rovastin siunaamina, hän ymmärsi, että hänen\ntuli kertoa salaisuutensa Anjalle häälahjana. Niin vaikeata kuin\nvaikeneminen oli ollutkin, koska juuri tämä asia pyrkimällä pyrkii\ntulemaan ilmi sydämen rippinä parhaalle ystävälle, ja niin paljon kuin\nAnja jo oli alkanut aavistaa, hän oli kuitenkin pitänyt päätöksensä.\nMikä onnen kukkura olikaan sitten syntynyt juuri tästä, kun hän oli\nsaattanut puhtaalla tunnolla ja aidolla hartaudella, juuri niin kuin\nAnja itse, yhtyä tämän uskonnollisuuteen ja ylentää heidän yhteisen\nhurmionsa joka suhteessa rakkauden puhtaimmaksi, hienoimmaksi\npalvonnaksi. Anja oli ollut kuin kevään kaunein pieni lintu, jonka\nsydämen täyttää olevaisuuden suurin onni, joka palaa innosta eikä\ntiedä, miten saisi kylliksi sitä ilmaistuksi. Kesken syvintä hurmaansa\nhän oli puhjennut riemun kyyneliin ja hehkuvaan kiitosrukoukseen.\nKalevin sydän oli ollut tulvillaan tuota salaperäistä sädehtivää utua,\ntuota sielun siintävää onnea, jota hän ei voinut kyllikseen katsella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKalevi hymyili muistellessaan häitänsä ja Anjaa. Pukeuduttuaan äidin\navulla hääleninkiinsä Anja oli langennut Kalevin kaulaan ja huoannut,\nettä \"voi, jospa voisit nähdä minut!\" Sitten hän oli kuiskutellut hänen\nkorvaansa luulevansa itseään \"hyvin sieväksi morsiameksi\". Kalevi oli\nvakuuttanut \"näkevänsä\" hänet ja koetellut ja tunnustellut kevein\nsormin hänen hiuksiansa, kasvojansa, olkapäitänsä, leninkiänsä. \"Olet\nilmielävänä silmieni edessä\", hän oli sanonut. Koko päivä oli sitten\nollut kuin unta, tuoksuvaa, kimaltelevaa unta. Sitten kun rovasti-setä\noli väkevin sanoin ja pyhin luvuin ja valoin liittänyt heidät yhteen ja\nlopuksi sulkien heidät molemmat samaan laajaan syleilyyn toivottanut\nheille onnea ja menestystä, heidät oli maakunnan tavan mukaan istutettu\nkukkasin koristettuun sohvaan. Siinä sitten ystävät olivat käyneet\nheitä onnittelemassa, monen katseessa kai ilon ohella osanotto ja\nsääli. Kun vieraat olivat menneet ja oli tullut ilta, äiti oli\nehdottanut, että he menisivät kävelylle -- \"kahden tietenkin, kenenkään\nhäiritsemättä, jotta saataisiin sillä aikaa raivata pois näitä\nhäävarustuksia ja palauttaa talo entiselleen\". He menivät käsikädessä,\nharhailivat vanhoissa tutuissa paikoissa, istuivat rannan kivellä ja\npuhuivat matalalla, kuiskaavalla äänellä. Heidän palatessaan oli jo\nmyöhäinen. Käki kukkui melkein herkeämättä kuin olisi tahtonut ennustaa\nheille tuhannen vuotta, ja kertut, peipot ja paarmalinnut yhtyivät\nkonserttiin. Ulapalta kuului kaakkurien itku ja tahdikas kuorolaulu. He\ntulivat sisään, mutta eivät tavanneet ketään. Isoisä oli poissa, samoin\nisä ja äiti. Mimmi ja Aino olivat myös näkymättömissä. Oli kuin he\nolisivat tulleet lumottuun linnaan, jossa ei ollut ketään, mutta silti\nkaikki ovet aukenivat heidän edessään. Alentaen äänensä kuiskaukseksi\nAnja oli opastanut Kalevia ja lopuksi sulkenut oven heidän jäljestään.\n\"Nyt saat riisua huntuni\", hän oli sitten kuiskannut. Vapisevin sormin\nKalevi oli tehnyt sen.\n\n\n2\n\nKanslianeuvos selaili päiväkirjaansa, johon oli juuri tehnyt pienen\nmerkinnän. Hänestä tuntui, että se saattoi olla hänen viimeisensä.\nHän oli niin vanha, että sydämen toiminnan lakkaaminen oli aina\nodotettavissa. Kun uni oli paennut hänen silmistään ja olo vuoteessa\nkäynyt tukahduttavaksi, hän oli noussut ja pukeutunut hiirenhiljaa,\nettei häiritsisi ketään. Sitten hän oli istuutunut pöytänsä ääreen,\nkirjoittanut päiväkirjaansa muutaman rivin ja unohtunut selailemaan\nsitä. Ne olivat enimmäkseen vähäpätöisiä muistiinpanoja, joita ei olisi\nkannattanut kirjoittaa. Niiden päivittäinen pykälöiminen oli kuitenkin\njärkevää ajanvietettä. Perhe ainakin lueksi niitä mielellään.\n\nHän nousi ja lähti hiipimään ulos, nauttiakseen auringon noususta\nja varhaisaamun raikkaudesta. Oli vain mentävä hiljaa, ettei kukaan\nheräisi -- eivät Kalevi ja Anja, jotka parhaillaan viettivät suloisinta\nhunajakuukauttansa, eivät Kaarlo ja Helena, jotka hakivat toistensa\nrakkaudesta lohdutusta katkerille suruilleen. Molemmat kantoivat\nosansa urhoollisesti. Kaarlo peitti murheensa huumoriin, joka kyllä\noli hänessä luontaista. Eräänä päivänä hän oli kylältä palattuaan\nkertonut Penttilän Mille-kissan muuttuneen bolsheviikiksi. \"Mistä\nsen tiedät?\" -- \"Juu, Millen punaisesta väristä\". -- \"Miten niin\npunaisesta?\" -- \"No kun Mille on penikoinut ja valinnut asunnokseen\nvajassa olevan vanhan punamultatynnyrin. Sen valkoinen turkki on nyt\nkauttaaltaan punainen. Eikö se ole selvää värin tunnustamista?\" --\n\"Aina sinä noine eläiminesi!\" Helena-rouva oli nauranut. -- \"Tommin\nluonne on muuttunut\", Kaarlo oli selittänyt edelleen. -- \"Tempasin muka\nmattoa sen alta, mutta se ei suuttunutkaan, vaan nousi ja vaelsi sanaa\nsanomatta arvokkaasti etehisen alle. Aukon suulta se vain loi minuun\nniin paljon puhuvan, murheellisen ja moittivan katseen, että sydäntäni\nviilsi\". -- \"Niin\", Helena-rouva sanoi. -- \"Tuota temppua sinun ei\nolisi pitänyt tehdä, sillä se johti Tommin mieleen Timon\".\n\nKanslianeuvos huokasi ja käveli hitaasti puutarhaan, ruusukehikkoon,\njossa vuosi sitten oli vietetty henkevä kahvihetki. Silloin ruusut\nolivat kukkineet tuhlaavaisesti, mutta nyt niitä ei ollut ainoatakaan.\nPakkanen oli näet palelluttanut kaikki ne varret, joiden olisi ollut\nmäärä kukkia tänä kesänä. Koko pensastossa vallitsi hävityksen\nkauhistus. Vaikka oli heinäkuu menossa, niin vain sieltä täältä oli\nnousemassa muutama uusi varsi. Elokuussa ehkä ilmestyisi jokunen\nkukka. Kuka olisi uskonut silloin täällä juteltaessa ja väiteltäessä,\nettä seuraavana talvena sekä perivihollinen että luonto koettaisivat\nyhteisvoimin surmata Suomen kansaa. Eivät, Jumalalle kiitos, olleet\nsaaneet sitä tehdyksi, mutta leikkasivat kuitenkin kuten Shylock\nelävää lihaa sydämemme vierestä ja virittivät pistoolin sitä vastaan,\nlaukaistavaksi sopivana ajankohtana. Saimme onneksi sitten hiukan\nhuokaamisen, levon ja varustautumisen aikaa. Siinä elämme nyt. Jumala,\ntätä elämää!\n\nVanhus istuutui tutulle paikalleen ja vaipui mietteisiinsä, unelmiinsa,\nmuisteloihinsa. Yhtäkkiä hänestä taas tuntui, että kaikki oli ollut ja\noli tälläkin hetkellä unta, jonka taakse kätkeytyi tositodellisuus.\nVäkevänä aaltona hänet tempasi mukaansa mystillinen vakaumus, että se\nolevaisuus, jonka ihminen koki aistimillaan, oli kuin näyttämökoriste\n-- todellisen näköinen, mutta ei todellinen -- ja että se näytelmä,\njoka niiden muodostamassa keskiössä esitettiin, oli -- näytelmä,\nkuvitelma, mutta ei se tosi, joka on ainoa oikea. Joskus hänellä\noli tästä elämän suurimmasta harhasta niin elävä käsitys, että hän\nräpytteli silmiään ja katseli kummastuneena ympärilleen kuin olisi\nodottanut heräävänsä. Ehkä hän heräisi kuolemassa? Sitä ei voinut\ntietää -- ei ainakaan kieltää.\n\nViettäessään siinä kesän suloista varhaisaamua ja ajatellessaan\nmenneisyyttä ja nykyisyyttä niinkuin tekee vanhus, joka tietää pian,\nehkä heti, astuvansa pois elämästä, kanslianeuvos tunsi yhtäkkiä\nsuuren kirkkauden ja rauhan pulpahtavan sydämeensä. Se oli hänelle\ntuttua jo vanhastaan, mutta oli aina häipynyt pois, kadonnut pitkiksi\najoiksi näkymättömiin. Eikä se palannut silloin, kun sitä palavimmin\nrukoili, vaan valitsi oman aikansa. Se oli tuota kaivattua oikeata\ntodellisuutta, jota kohden ihminen ojensi käsiään ja joka ihmiseen\nnähden toteutti omaa tahtoaan. Ilmestyessään nyt se toi lahjaksi\nkirkkauden ja rauhan. \"Ymmärrän\", vanhus ajatteli, \"kuulen kutsusi ja\ntulen. Anna minulle vielä aikaa pieni hetki, jotta saan rukoilla ja\nkiittää sinua\".\n\nLapsuus, nuoruus ja elämäntyö siinä valkenivat kuin ihmeen voimasta\nkokonaisena, täydellisenä kuvana hänen sielunsa silmiin. Sanomaton\nkaiho täytti vanhuksen sydämen. \"Kiitos, Jumalani, kaikesta,\nmitä siinä muodossa olet minulle antanut. Älä katso siihen, mikä\non ollut lapsuuden kompastelua, nuoruuden harhaa ja elämäntyön\nmerkityksettömyyttä, vaan suo anteeksi tilini kaikki vaillingit. Korvaa\nitse se antamalla niille, jotka nyt ovat lapsia, nuoria ja täysikäisiä,\nmoninkertaisesti voimia, jotta saatettaisiin satamaan Suomen kaikkien\nsukupolvien päämäärä: kansamme ja isänmaamme onni. Palavasti rukoilen\ntätä sinulta, oi Jumala, jonka tutkimattoman, käsittämättömän johdon\nkoulussa kansamme on, niin paljon ja usein kuin tuota ajatusta vastaan\njoudummekin onnettomuuksiemme keskellä kapinoitsemaan...\"\n\nVanhempien hyvyys, nuoruuden rakkaus, puolison ja kodin suoma onni,\nnousivat mieleen kuin lämmin kesäpäivä. \"Kuinka ansaitsemattoman\nonnellinen olen ollut siinäkin suhteessa\", vanhus ajatteli. -- \"Suo,\nJumala, ihmisille samaa hyvyyttä vielä enemmän, että lapset syntyisivät\ntodellisen rakkauden hedelminä ja kasvaisivat onnellisissa kodeissa.\nOpeta suomalaiset ymmärtämään, että heidän tulevaisuutensa riippuu\nheidän lapsistansa, joille jokaiselle on hankittava parhain mahdollinen\nkasvatus. Anna anteeksi, että tietämättömyydessämme olemme tämän\nsuuren, ratkaisevan asian laiminlyöneet ja että yhäkin lukemattomat\npienokaiset syntyvät maailmaan eivät edesvastuun eivätkä rakkauden\nodottamina, vaan jo äitinsä kohdussa vihattuina ja olemattomiksi\ntoivottuina. Herätä ihmisissä tässä suhteessa oikea inhimillinen\nrakkauden henki, joka ottaa jokaisen lapsen vastaan kalliina aarteena\".\n\n\"Kuinka murheellisen paljon Suomessa on köyhyyttä\", hän sitten johtui\najattelemaan, \"ja miten turmiollisesti puute vaikuttaa ihmisten\nluonteeseen ja sikäli kansan sisäiseen sopuun. Ei luulisi enää meidän\naikanamme olevan mahdotonta pitää huolta siitä, että kaikilla olisi\ntyötä ja että ihmisten elinehdot siten vähitellen paranisivat. Ettei\nniin ole aikaisemmin ollut, johtuu tietämättömyydestä ja itsekkyydestä.\nValaise, Jumala, ihmisten mieli ymmärtämään tämä ja anna heille\npalava yhteisyyden- ja edesvastuuntunto. Osoita heille, että mikä on\nminun, onkin tosiasiassa kansan omaa ja hoidettava haltuusi uskottuna\naarteena, päämääränä yhteishyvä. Aseta tämä ohjeeksesi niiden sydämeen,\njotka hallitsevat kansaa ja säätävät sille lakeja. Valaise heidän\nymmärrystään oivaltamaan, että näillä asioilla on jo kiire, jos mieli\nsaada onnettomuuksien sarja seisahtumaan ja elämä kääntymään rauhaa ja\nhyvinvointia kohden\".\n\n\"Turvaa, Jumala, Suomen vapaus ja itsenäisyys, sillä eihän ilman\nniitä ole mahdollista se, mitä juuri sinulta rukoilin. Ei ole ihmisen\nasia neuvoa Sinua, mutta eihän ole toisaalta kielletty anomasta, että\nvalaisit lempeyttä ja hyvänsuontia Venäjän kansan sydämeen, niin\nettä se luopuisi vääryyden ja väkivallan harjoittamisesta ja sallisi\nnaapurikansojen asua rauhassa omalla turpeellaan ja viljellä sitä\nniinkuin itse parhaimmaksi katsovat. Vuodata jaloa mieltä sen johtajien\nsydämeen, niin että he muuttaisivat vihansa rakkaudeksi, ylpeytensä\nnöyryydeksi ja verenhimonsa rauhanhengeksi. Avaa heidän silmänsä\nnäkemään, että Suomen alue on pyhä koskemattomuus, jonka olet aikain\nalusta määrännyt tälle pienelle valitulle kansallesi luvatuksi maaksi.\nArmahda ja suojele koko Suomen heimoa, veljiämme Virossa, Inkerissä ja\nItä-Karjalassa, sillä pian vuotaa kärsimystemme malja ylitse ja kuolema\ntuo meille kalmiston rauhan\".\n\n\"Näytä, oi Jumala, meille sokeille kerrankin selvästi oikeutesi ja\nvanhurskautesi suuruus ja majesteetillisuus. Anna teoin sisällys niille\njaloille sanoille, joita runollisen ja aatteellisen haltioitumisen\nhetkinä niin paljon viljelemme, mutta jotka elämässä enimmäkseen\njäävät tyhjiksi. Anna oikeutesi salaman leimahtaa halki olevaisuuden\nja polta sillä pois kaikki saasta. Sytytä rakkautesi tuli sydänten\nalttareille ja sammuta niistä vihan kaamea roihu. Avarra sitä, mikä\nihmisessä on iankaikkista, jumalallista, ja vähennä sitä, mikä hänessä\non katoavaisuuden raskasta taakkaa. Nosta ihmiskuntaa ylemmäksi,\npois Kuoleman varjon laaksosta ja lähemmäksi Suloisia vuoria, joilla\nse saa levätä evankeliumien vilvoittavassa henkäilyssä. Kylliksi on\njo vuotanut viattomien verta ja taivaan vahvuus on täynnä heidän\nhuokauksiansa\".\n\n\"Suo, Jumala, sielun valo niille, jotka olet tehnyt ruumiillisilta\nsilmiltä sokeiksi. Taluta Kalevia ja muita sotasokeita elämän läpi,\ntue heitä, nosta pois esteet heidän polultansa ja lähetä rakkautta\nheidän avuksensa. Herätä kansan sydämessä lämmin osanotto kaikkia\nsotavammaisia, sotaleskiä ja orvoiksi jääneitä lapsia kohtaan, niin\nettä sankarien muisto tulisi myös siten kunnioitetuksi ja herättäisi\nintoa astumaan isien teitä. Salli valkoisten ristien alla lepäävien\ntulla isänmaan ikuiseksi vartiojoukoksi, joka pyhänä legionana seisoo\noikeuden portilla puolustamassa sitä vääryyden hyökkäyksiä vastaan!\"\n\n\"Ja lopuksi\", vanhus kuiskasi, \"anna Kerttu-kultaselleni sija\nihanimpien enkeliesi joukossa ja salli hänen ilmoittaa siitä isälleen\nja äidilleen, veljelleen ja sulhaselleen, jotta nämä pääsisivät surunsa\nraskaasta taakasta. Viimeiseksi vielä rukoilen Sinua armahtamaan\nminua, heikkoa syntistä, ja suomaan minulle, vaikka en ole sitä\nansainnutkaan, tilaisuuden edes vilahdukselta näkemään Kerttua siinä\nihanuudessa, jonne olet hänet saattanut. Suo minulle anteeksi epäuskoni\nja epäilykseni, ja nosta minut pois tästä murheen laak...\"\n\n\n\n"]