Tarinoita menneiltä ajoilta
Arthur Conan Doyle (1859–1930)
Historiallisia kertomuksia sisältävä novellikokoelma vie lukijan eri aikakausiin, kuten Rooman valtakunnan loppuaikoihin Britanniassa ja hunnien hyökkäyksen vuosiin. Teos on kuudes osa kirjailijan suomennettua koottujen kertomusten sarjaa.
A. Conan Doylen 'Tarinoita menneiltä ajoilta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2048. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.
TARINOITA MENNEILTÄ AJOILTA
Kirj.
A. Conan Doyle
Suomennos englanninkielestä
A. Conan Doylen kootut kertomukset VI
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1926.
SISÄLLYS:
Viimeinen legioona. Viimeinen sotalaiva. Harson lävitse. Hunnien tulo. Kilpailu. Ensimmäinen laivanlasti. Kuvainhävittäjä. Maximinus jättiläinen. Punainen tähti. Hopeakuvastin. Kotiin tulo. Yhtymäkohta.
VIIMEINEN LEGIOONA
Roomalainen valtionhoitaja Pontus istui Thamesin varrella sijaitsevan palatsinsa atriumissa katsellen tyrmistyneen näköisenä juuri avaamaansa papyruskääröä. Hänen edessään seisoi sen tuoja, pienikasvuinen tummaverinen italialainen lähetti, jonka mustat silmät kiilsivät lasimaisina, unen puutteesta ja jonka olivinväriset kasvot olivat pölyn ja hien vaikutuksesta tavallistakin tummemmat. Valtionhoitaja tuijotti kiinteästi häneen näkemättä häntä kuitenkaan, niin täynnä oli hänen mielensä äsken tulleesta ja peräti odottamattomasta määräyksestä. Hänestä tuntui ihan siltä kuin olisi vankka maa alkanut järkkyä hänen jalkainsa alla. Hänen elämänsä ja elämäntyönsä olivat auttamattomasti luhistuneet.
"Hyvä on", virkkoi hän vihdoin kovalla ja asiallisella äänellä, "saat mennä".
Mies tervehti kunnioittavasti ja hoiperteli ulos huoneesta. Keltatukkainen brittiläinen hovimestari tuli saamaan määräyksiä.
"Onko sotapäällikkö siellä?"
"Hän odottaa, teidän ylhäisyytenne".
"Opasta hänet sisään ja jätä meidät kahden kesken".
Muutamien minuuttien kuluttua astui esimiehensä huoneeseen Britannian roomalaisen siirtokunnan sotavoimain päällikkö Licinius Crassus. Hän oli suuri parrakas mies ja puettu tavallisen yksityiskansalaisen valkoiseen togaan, jota koristivat patriisille kuuluvat tulipunaiset päärmeet. Hänen suurilla rohkeapiirteisillä kasvoillaan, joihin pitkäaikaiset Afrikassa käydyt sodat olivat jättäneet arpia ja viiruja ja ahvettumisen jälkiä, kuvastui levottomuus hänen tarkastellessaan kysyvän näköisenä valtionhoitajan vääristyneitä ja riutuneita piirteitä.
"Pelkäänpä Roomasta tulleen ikäviä uutisia, teidän ylhäisyytenne".
"Mahdollisimman pahoja, Crassus. Nyt on Britannia mennyttä. On suorastaan jo kysymys siitä, kestääkö Galliakaan enää".
"Pyhä Albus auttakoon meitä! Ovatko saapuneet määräykset täsmälliset?"
"Tässä ne ovat varustettuina keisarin omalla sinetillä".
"Mutta miksi? Olin kuullut asiasta huhuiltavan, mutta se tuntui niin uskomattomalta".
"Samoin oli minunkin laitani vielä viime viikolla. Annoinpa ruoskiakin sitä miestä, joka oli levittänyt sellaista huhua. Mutta tässä sanotaan mahdollisimman selvästi: 'Tuo joka ainoa legioonan mies pikamarssissa keisarikunnan avuksi. Älä jätä Britanniaan yhtäkään joukkuetta'. Niin kuuluu minulle tullut määräys".
"Mutta miksi?"
"He antavat muitten jäsenten kuihtua, jotta sydän vain pysyisi lujana. Vanha saksalainen mehiläispesä alkaa taas parveilla. Dakiasta ja Skytiasta on lähtenyt liikkeelle uusia raakalaislaumoja. Nyt tarvitaan joka ainoa miekka puolustamaan alppisolaa. Heillä ei ole varaa jättää kolmea legioonaa joutilaaksi Roomaan".
Sotilas kohautti hartioitaan.
"Legioonain lähdettyä ei yksikään roomalainen tunne henkeään täällä turvatuksi. Huolimatta kaikesta siitä, mitä olemme tehneet, pysyy kuitenkin tosiasiana, ettei tämä ole meidän maamme, vaan me pidämme sitä hallussamme miekalla samoin kuin olemme sen miekalla valloittaneetkin".
"Niin, jokaiseen latinalaiseen heimoon kuuluvan miehen, naisen ja lapsen on tultava mukanamme Galliaan. Sotalaivamme ovat jo valmiina Portus Dubrisissa. Lähetä käsky heti eteenpäin, Crassus. Valerianuksen legioona voi perääntyessään Hadrianuksen suojamuurin luota ottaa mukanaan pohjoisessa asuvat siirtolaiset. Juvianuksen legioona saa tuoda kerallaan maan länsiosiin asettuneet roomalaiset, ja Batavianuksen legioona ottakoon suojelukseensa itäiset asukkaat, jos he kokoontuvat Camboricumiin. Pidä huoli tästä". Hän painoi kasvonsa hetkiseksi käsiinsä. "On kauheaa repiä niin uhkea puu juurineen irti maasta", virkkoi hän.
"Ja sen tilalle tulee kasvamaan suuri laiho pelkkää rikkaruohoa", sanoi sotapäällikkö katkerasti. "Mihin joutunevatkaan nämä brittiläisraukat! Näitten valtamerien välisellä alueella ei tule olemaan ainoaakaan heimoa, joka ei hyökkäisi naapurinsa kurkkuun niin pian kuin viimeinen roomalainen liktori on kääntänyt selkänsä. Näitten kuumaveristen saarelaisten on vaikea pitää miekkaa huotrassa".
"Taistelkoon vain tuo koiralauma mielensä mukaan keskenään, kunnes paras hurtta voittaa", sanoi roomalainen valtionhoitaja. "Voittaja silloin ainakin säilyttäisi ne taiteet ja sen uskonnon, jonka me olemme heille tuoneet, ja Britannia säilyisi yhtenä valtiona. Mutta niin ei tule käymään, vaan meidän jälkeemme joutuu ylivalta pohjoisessa asuvalle karhulle tai meren takaa tuleville susille, vallitusten toiselta puolen hyökkääville maalatuille villeille tai etelästä päin purjehtiville saksilaisille merirosvoille. Siinä missä me säästimme, tappavat he. Missä me rakensimme, polttavat he. Missä me istutimme, hävittävät he. Mutta arpa on heitetty, Crassus. Pane määräykset täytäntöön".
"Tunnin kuluessa lähtevät sanansaattajat liikkeelle. Juuri tänä aamuna saapui tieto, että raakalaiset ovat tunkeutuneet vallituksen solasta ja että heidän edelläratsastajansa ovat tunkeutuneet etelässä jo Vinoiraan asti".
Maaherra kohautti hartioitaan.
"Sellaiset asiat eivät enää liikuta meitä", sanoi hän. Sitten levisi katkera hymy hänen sileiksi ajelluille kotkankasvoilleen. "Keitten luulet nyt odottavan tuolla ulkopuolella puheilleni pääsyä?"
"Sitä en voi arvata".
"Siellä ovat Caradoc ja Regnus ja Celticus Icenialainen, jotka ovat kasvatetut Roomassa samoin kuin monet muut rikkaat brittiläiset ja jotka tahtoisivat esittää minulle suunnitelmansa tämän maan hallitsemisesta".
"Ja mikä on heidän suunnitelmansa?"
"He tarjoutuvat itse ryhtymään siihen".
Roomalainen sotapäällikkö naurahti. "Hyvä on, tapahtukoon heidän tahtonsa", virkkoi hän tervehtien kunnioittavasti ja kääntyen menemään. "Hyvästi, teidän ylhäisyytenne. Nyt seuraa kovia päiviä sekä teille että minulle".
Tuntia myöhemmin brittiläisten lähetystö kutsuttiin valtionhoitajan puheille. He olivat luotettavia kelpo miehiä, jotka olivat täysin sydämin, jopa henkilökohtaisen vaarankin uhalla, ryhtyneet ajamaan maansa asiaa parhaan ymmärryksensä mukaan. Samalla he tiesivät hyvin, että Rooman lempeän ja armeliaan hallituksen alaisina heidän selkänsä ja kaulansa olisi vaarassa vain siinä tapauksessa, että he siirtyisivät sanoista tekoihin. He seisoivat nyt vakavina ja vähän hämillään valtionhoitajan istuimen edessä. Celticus oli tumma mustapartainen iberialainen. Caradoc ja Regnus olivat pitkiä keski-ikäisiä miehiä, tavallisia vaaleaverisiä brittiläisiä. Kaikilla kolmella oli yllään roomalaiskuosinen laskosteltu keltainen toga pitkän puseron ja vyön sijasta, jota heidän maanmiehensä tavallisesti pitivät.
"Mitä nyt?" kysyi valtionhoitaja.
"Olemme tulleet suuren kansalaisjoukon edustajina", virkkoi Celticus rohkeasti. "Tarkoituksemme on lähettää teidän välityksellänne anomus keisarille ja Rooman senaatille ja pyytää heitä hartaasti sallimaan meidän hallita tätä maata vanhain tapaimme mukaan". Hän vaikeni ikäänkuin odottaen jonkinlaista mielenpurkausta vastaukseksi omaan rohkeuteensa. Mutta valtionhoitaja vain nyökkäsi päätään merkiksi, että hän saisi jatkaa. "Meillä oli omat lakimme, ennenkuin Caesar laski jalkansa Britannian maalle, ja ne lait ovat täyttäneet tehtävänsä siitä asti, kun esi-isämme saapuivat Hamin maalta. Emme ole lapsia kansakuntain joukossa, vaan meidän historiamme alkujuuret ulottuvat pitemmälle kuin itse Rooman, ja mielemme on katkeroitunut siitä ikeestä, jonka olette panneet hartioillemme".
"Eivätkö lakimme ole oikeudenmukaiset?" kysyi valtionhoitaja.
"Caesarin lakikirja on oikea, mutta se pysyy aina vain Caesarin lakikirjana. Omat lakimme tehtiin meidän tarpeitamme ja meidän olosuhteitamme varten, ja me tahtoisimme mielellämme taas saada ne takaisin".
"Te puhutte Rooman kieltä ikäänkuin olisitte kasvaneet Forumilla, te käytätte roomalaista togaa, tukkanne on kammattu roomalaisen tavan mukaan – eivätkö ne ole Rooman lahjoja?"
"Me käyttäisimme hyväksemme kaikkia tietoja ja taitoja, joita Rooma ja Kreikka voivat antaa, mutta me olisimme edelleen brittejä ja antaisimme brittein hallita itseämme".
Valtionhoitaja hymyili. "Kautta Pyhän Heleenan ristin, jos olisitte puhuneet noin jollekin pakanalliselle esi-isällenne, niin olisi pian tullut loppu valtiotaidostanne. Se, että olette uskaltaneet seisoa tässä tuollaista esittämässä, on ikipäiviksi todistus hallituksemme lempeydestä. Mutta haluanpa jutella kanssanne hetkisen tästä anomuksestanne. Tiedätte hyvin, ettei tämä maa ole koskaan ollut yhtenä kuningaskuntana, vaan aina monien päälliköitten ja monien heimojen hallittavana, jotka ovat käyneet alituisesti sotaa keskenään. Haluaisitteko tosiaankin asiat taas sille kannalle?"
"Teidän ylhäisyytenne, niin olivat asiat kurjina pakanuuden aikoina, jolloin druidit uhrasivat tammilehdoissa. Mutta nyt meitä liittää toisiimme rauhan evankeliumi".
Valtionhoitaja pudisti päätään. "Asia olisi helpompi, jos koko maailma ajattelisi samoin", sanoi hän. "Mahdollisesti auttaa tämä siunattu rauhanoppi teitä vain vähän, sitten kun joudutte vastatusten sellaisten voimakkaitten miesten kanssa, jotka palvelevat sodan jumalaa. Mitä esimerkiksi voitte pohjoisessa asuvia piktejä vastaan?"
"Teidän ylhäisyytenne tietää, että monet urhoollisimmat legioonasotilaat ovat brittejä synnyltään. Heissä on meidän turvamme".
"Mutta, hyvä mies, teillä on omat heikkoutenne. Sotakuri, johtamisen taito, sotataito, toimintatarmo, niissä te olette huonoja. Olette liian kauan turvautuneet kainalosauvoihin".
"Meille voi tulla kovia aikoja, mutta selviydyttyämme niistä on Britannia taas oma itsensä".
"Ei niin, vaan se on toisen ja kovemman herran käskettävänä", virkkoi roomalainen. "Merirosvoja liikuskelee jo itärannikolla. He nousisivat maihin jo huomenna, jollei roomalainen sotaväki suojelisi rannikkoa. Minäkin voin tosin kuvitella tulevan päivän, jolloin Britannia on yhtenäinen, mutta se tapahtuu vasta silloin, kun te ja teidän miehenne olette joko kuolleet tai paenneet läntisiin vuoriseutuihin. Kaikki joutuu sulatusuuniin, ja jos sieltä kohoaa esiin parempi Albionin valtakunta, niin tapahtuu se pitkien taistelujen jälkeen, ettekä te eikä teidän kansanne tule saamaan siitä minkäänlaista hyötyä".
Regnus, pitkä ja komea kelttiläinen, hymyili. "Jumalan ja omain rehellisten aseittemme turvin toivomme toisenlaista loppua", sanoi hän. "Antakaa meille vain tilaisuus koettaa, niin me kyllä uskallamme ryhtyä yritykseen".
"Te olette niinkuin ainakin kadotetut miehet", virkkoi valtionhoitaja alakuloisesti. "Näen tämän laajan maan puistoineen ja hedelmätarhoineen, kauniine huviloineen ja linnoitettuine kaupunkeineen, siltoineen ja maanteineen, jotka kaikki ovat Rooman ansiota. Totisesti se tulee haihtumaan kuin uni, eivätkä nämä kolmesataa järjestyksen vuotta tule jättämään minkäänlaista jälkeä. Nyt saatte näet kuulla asiain todellakin kääntyvän mieleisellenne tolalle, sillä juuri tänä päivänä on minulle tullut määräys toimittaa legioonat pois maasta".
Kolme brittiläistä katseli toinen toistaan hämmästyneinä. Ensiksi pyrki heidän rinnassaan kuohahtamaan korkealle voimakas riemuntunne, mutta se vaihtui pian hiljaiseksi mietteliäisyydeksi ja epäilyksi.
"Tämäpä on tosiaankin merkillinen uutinen", virkkoi Celticus. "Nythän on suurenmoinen päivä isänmaalle. Milloin lähtevät legioonat, teidän ylhäisyytenne, ja minkä verran jää joukkoja jäljelle meidän suojaväeksemme?"
"Legioonat lähtevät heti", vastasi varahallitsija. "Iloitsette varmaankin suuresti kuullessanne, ettei kuukauden kuluttua ole ainoaakaan roomalaista sotilasta koko tässä saarivaltakunnassa, eikä suorastaan minkäänlaatuista tai ikäistä tai sukuista roomalaista, mikäli minä vain voin ottaa heidät mukaani".
Brittiläisten kasvot synkistyivät, ja Caradoc, joka oli vakava ja mietteliäs mies, puhui nyt ensimmäisen kerran.
"Mutta tämähän tapahtuu kovin yht'äkkiä, teidän ylhäisyytenne", sanoi hän. "Se on hyvin totta, mitä olette puhunut merirosvoista. Huvilastani, joka on lähellä Anderidan linnoitusta, näin viime viikolla kahdeksan heidän sota-alustaan ja tiedän mainiosti, että he ovat valmiit hyökkäämään niskaamme kuin korpit kuolevan härän kimppuun. Vielä moneen vuoteen emme mitenkään kykene torjumaan heitä luotamme".
Valtionhoitaja kohautti olkapäitään. "Se on nyt teidän asianne", virkkoi hän. "Rooman on huolehdittava vain itsestään".
Viimeiset ilonrippeet olivat hävinneet brittiläisten kasvoilta. Tulevaisuus avautui nyt äkkiä selvänä heidän eteensä, ja se näky painoi heidän mielensä alakuloisiksi.
"Torilla huhuillaan", sanoi Celticus, "että pohjoisessa asuvat villiheimot ovat tunkeutuneet vallituksessa olevasta solasta. Kuka estää heidät etenemästä?"
"Te ja teidän miehenne", vastasi roomalainen.
Yhä selvemmältä alkoi tulevaisuus näyttää, ja edustajain silmistä kuvastui kauhu heidän kuvitellessaan sitä.
"Mutta jos legioonat lähtevät nyt heti, teidän ylhäisyytenne, niin saamme kuukauden kuluessa kimppuumme Yorkissa hurjat skotit ja Thamesilla normannit. Me voimme vahvistua teidän suojeluksenne alaisina ja muutamien vuosien päästä kävisi asia meiltä helpommin, mutta ei vielä, teidän ylhäisyytenne, ei vielä".
"Rauhoitu, mies. Vuosikausia olette kiihoittaneet kansaa ja hälisseet niin että korvamme ovat soineet. Nyt olette saaneet sen mitä halusitte. Mitä vielä tahtoisitte? Kuukauden kuluttua olette yhtä vapaat kuin esi-isänne, ennenkuin Caesar laski jalkansa rannallenne".
"Älkää jumalan tähden enää muistelko sanojamme, teidän ylhäisyytenne. Asiaa ei oltu tarkoin harkittu. Me lähetämme sanansaattajia Roomaan. Me ratsastamme sinne itse kiireimmiten. Lankeamme keisarin jalkoihin. Polvistumme senaatin eteen ja rukoilemme, että legioonat saisivat jäädä".
Roomalainen varahallitsija nousi seisomaan ja antoi merkin, että neuvottelu oli lopussa.
"Tehkää niinkuin haluatte", sanoi hän. "Minä ja mieheni lähdemme Italiaan".
Niin tapahtuikin kuin hän oli ennustanut, sillä ennen kuin kevät oli kunnolla vaihtunut kesäksi, astua tömistivät sotajoukot pitkin via Aureliaa matkalla Ligurian solille, ja samoihin aikoihin oli jokainen Gallian tie kirjavanaan niitä ajopelejä ja vankkureita, joilla Britanniasta lähteneet roomalaiset pakolaiset vaivalloisesti matkasivat kaukaiseen isänmaahansa. Mutta ennenkuin seuraava kesä oli kulunut, oli Celticus kuollut, sillä merirosvot olivat nylkeneet hänet elävältä ja naulanneet hänen nahkansa muutaman kirkon ovelle lähellä Caistoria. Regnuskin oli kuollut, sillä hänet oli sidottu puuhun ja ammuttu hengiltä nuolilla, kun maalatut villit tulivat ryöstämään Iscaa. Caradoc vain oli elossa, mutta hän oli punaisen caledonialaisen Eldan orja ja hänen vaimonsa oli lännessä asustavain kymrien raakalaispäällikön Mordredin jalkavaimo. Sortuneesta pohjoisesta suojavarustuksesta lähtien etelässä olevaan Vectisiin asti peitti veri ja rauniot ja tuhka Britannian kauniin maan. Pitkäin aikain kuluttua se tosin kohosi jälleen entistä ehompana, mutta – juuri niinkuin roomalainen oli ennustanut – eivät brittiläiset eivätkä heidän sukuunsa kuuluvat miehet päässeet perimään sitä, mikä oli ennen ollut heidän omaansa.
VIIMEINEN SOTALAIVA
"Mutato nomine, de te, Britannia, fabula narratur".
Oli kevätaamu vuonna 146 ennen Kristuksen syntymää. Pohjois-Afrikan ranta leveine kullanhohtoisine hiekkareunusteineen, vihreine viuhkapalmuvyöhykkeineen ja näitten taustana kohoavine paljaine punasyrjäisine kukkuloineen kimmelsi kuin kaunis satumaailma opaalinvärisessä valaistuksessa. Kapeaa lumivalkoista vaahtoreunaa lukuunottamatta lepäsi Välimeri kirkkaana ja sinisenä niin kauas kuin silmä kantoi. Koko sen laajalla ulapalla ei näkynyt mitään muuta kuin yksi ainoa sotalaiva, joka hitaasti lipui Sisilian suunnalta etäistä Kartagon satamaa kohti.
Kaukaa nähtynä se oli komea ja kaunis alus, tummanpunainen väriltään, varustettu kaksinkertaisilla soutajariveillä, suuret tuulessa lepattavat purjeet värjätyt Tyroon purppuralla, airot tulipunaiset ja reunalaudoitus vaskipienoista välkkyvä. Sen keulasta pisti esiin messinkinen kolmihaarainen kokkapuu ja peräkannella loisti foinikialaisten suojelusjumalan Baalin suuri kultainen kuva. Valtavankokoisen purjeen yläpuolella aluksen ainoassa pitkässä mastossa liehui Kartagon tiikerinjuovikas lippu. Niin lipui alus komean tulipunaisen linnun tavoin kultaisine nokkineen ja purppuraisine siipineen pitkin ulapan pintaa – suurenmoisena ja kauniina rannalta katsoen.
Mutta lähestyppäs sitä ja tutki sitä tarkemmin. Mitä ovat nuo tummat juovat, jotka tahraavat sen valkoisia kansia ja muodostavat kirjavia täpliä sen messinkilevyihin? Miksi nousevat pitkät punaiset airot kuinka sattuu, epäsäännöllisesti, kuin suonenvedontapaisesti? Miksi puuttuu joitakin airoja tyhjinä ammottavista rei'istä, miksi ovat toiset epätasaisesti katkenneet, niin että keltainen puu näkyy, ja miksi laahaavat muutamat vettä velttoina reunoilta riippuen? Miksi on messinkisestä kokkapuusta kaksi haaraa vääntynyt kokonaan poikki? Ja Baalin suuri kuvapatsaskin on kuhmuille painunut ja runneltu! Kaikista merkeistä päättäen laiva on saanut kokea kovia hetkiä, kauhun päivän, joka on jättänyt siihen ankarat jälkensä.
Nouse nyt itse laivalle ja tarkasta lähemmin sen miehistöä! Aluksessa on kaksi kantta, sekä keulassa että perässä, kun taas avonaisessa keski-osassa on kaksinkertaiset soutajarivit päällekkäin, joissa miehet – kaksi aina saman airon varressa – kumartuvat vuorotellen eteen- ja taaksepäin yksitoikkoisessa ja loppumattomassa työssään. Keskiosan alasyrjässä on kapea lautareuna, jota myöten vartijat kulkevat rivissä ruoska kädessään ja lyövät julmasti jokaista orjaa, joka pysähtyy vaikkapa vain silmänräpäykseksikin pyyhkimään otsaltaan tippuvaa hikeä. Mutta katsohan noita orjia! Toiset ovat vangittuja roomalaisia, toiset sisilialaisia, monet mustia libyalaisia, mutta kaikki lopen uupuneita, väsyneet silmäluomet riipuksissa silmäin yli, huulet paksuina mustan leivän jäytämisestä ja punaisina verisestä vaahdosta, selkä ja käsivarret koneellisesti taipuen ylivalvojan käheitten komennusten mukaan. Heidän ruumiissaan, jotka vaihtelevat väriltään norsunluusta meripihkaan asti, näkyy juovia aina vyötäisiin saakka, ja joka ainoassa kiiltävässä selässä näkyy jälkiä vartijain vihaisista piiskansivalluksista. Mutta niistä ei johdu se veri, joka punaa istuimet ja värjää punaiseksi heidän kahlehdittujen jalkainsa alapuolella solisevan suolaisen veden. Suuret ammottavat haavat, miekan iskujen ja keihään pistojen jäljet, kuultavat tulipunaisina heidän alastomalla rinnallaan ja paljailla hartioillaan, kun taas monet makaavat sikin sokin ja tajuttomina poikellaan penkkien päällä välittämättä mitään niistä ruoskista, jotka vinkuvat heidän yläpuolellaan. Nyt ymmärrämme tyhjät aironaukot ja vedessä velttoina laahaavat airot.
Varsinaiset laivamiehetkään eivät ole sen paremmassa asemassa kuin heidän orjansa. Kansilla makasi vieri vieressä haavoittuneita ja kuolevia miehiä. Vain pieni osa heitä pysyi enää jalkeilla. Useimmat makasivat näännyksissään keulakannella, kun taas jotkut harvat virkeämmät korjailivat särkyneitä aseitaan, jännittivät jousiaan tai puhdistivat kantta taistelun jäljistä. Maston juurella seisoi korokkeella aluksen kulkua ohjaava laivuri, joka tuijotti Kartagon lahden itärannalla kohoavaan Megaran niemekkeeseen. Peräkannelle oli kokoontunut joukko upseereita, jotka vaiteliaina ja miettiväisinä silloin tällöin vilkaisivat kahteen, heidän yhteiskuntaluokkaansa kuuluvaan mieheen, jotka seisoivat syrjässä innokkaaseen keskusteluun vaipuneina. Toinen heistä, pitkä ja tumma ja jäntevä, jolla oli puhtaat seemiläiset kasvonpiirteet ja jättiläisen kädet ja jalat, oli Magro, kuuluisa kartagolainen kapteeni, jonka nimi vieläkin herätti kauhua pitkin merenrannikkoa Galliasta Euxineen asti. Toinen, valkopartainen ja tummaihoinen mies, jonka terävien kotkankasvojen joka piirteessä kuvastui lannistumaton rohkeus ja tarmo, oli valtiomies Gisco, erään ylhäisimmän puunilaissuvun jäsen, purppuraviittainen korkea virkamies ja sen valtiollisen puolueen johtaja, joka oli ollut varuillaan ja ponnistellut kansalaistensa itsekkyyden ja velttouden keskellä herättääkseen yhteistuntoa ja vastuunalaisuuden vaistoja yhä vaarallisemmaksi kehittyvää Roomaa vastaan. Puhellessaan nämä kumpikin tuon tuostakin vilkaisivat vakavan ja levottoman näköisenä pohjoiselle taivaanrannalle päin.
"Näyttää varmalta", virkkoi vanhempi synkästi ja tehden alakuloisen eleen, "ettei kukaan muu ole päässyt pakoon kuin vain me".
"En luopunut taistelun tuoksinasta niin kauan kuin suinkin näin edes yhdenkään aluksen, jonka avuksi voin rientää", sanoi Magro. "Niinkuin huomasit pääsimme lähtemään sieltä niinkuin susi, jonka kummassakin takareidessä riippuu hurtta. Rooman koirat voivat todistaa tämän näyttämällä itsessään suden hampaitten jälkiä. Jos yksikään muu aluksemme olisi selvinnyt taistelusta, olisi se nyt tässä rinnallamme, koska meikäläiset eivät nyt voi löytää suojaa mistään muualta kuin Kartagosta".
Hän katseli tutkivasti kaukaa kohoavaa niemenkärkeä, joka osoitti hänen synnyinkaupunkinsa paikkaa. Nyt jo saattoi erottaa sen matalan lehtevän kukkulanrinteen, jossa kohosi vieri vieressä varakkaitten foinikialaisten kauppiaitten valkeita huviloita. Niitten yläpuolella loisti välkkyvänä pisteenä kalpeansinistä aamutaivasta vastaan Byrsan linnoituksen messinkikatto, joka oli korkein kohta tuossa vuorenrinteelle rakennetussa kaupungissa.
"He voivat jo nähdä meidät vahtitorneistaan", huomautti hän. "Kaukaakin he tuntevat Mustan Magron aluksen. Mutta kuka heistä arvaakaan, että me yksin olemme jääneet jäljelle siitä upeasta laivastosta, joka lähti Kartagon satamasta liikkeelle vain vajaa kuukausi sitten torvien soidessa ja rumpujen päristessä?"
Ylimys hymyili katkerasti. "Jollei olisi kysymys suurista esi-isistämme ja rakastetusta maastamme, Merten Kuningattaresta", sanoi hän, "niin iloitsisinpa suorastaan siitä hävityksestä, joka on kohdannut tätä tyhjänpäiväistä ja heikkoa sukukuntaa. Sinä olet viettänyt koko elämäsi vesillä, Magro. Et tiedä millaista meillä on ollut maalla. Mutta minä olen nähnyt kehittymistään kehittyvän tämän syöpätaudin, joka nyt vie meidät kuolemaan. Minä ja muut olemme käyneet toreilla selittämässä asiaa kansalle, ja vaivojemme palkaksi on meidän päällemme heitetty lokaa. Monta monituista kertaa olen osoittanut Roomaa ja sanonut: 'Katsokaa noita ihmisiä, jotka kantavat aseita itse, kukin oman ylpeytensä ja velvollisuutensa kannustamana. Kuinka voitte te, jotka piiloudutte palkkasotureitten taakse, toivoa voivanne vastustaa heitä?' – Monta kymmentä kertaa olen puhunut niin".
"Osasivatko he vastata siihen mitään?" kysyi merenkävijä.
"Rooma oli kaukana, eivätkä he voineet nähdä sitä, joten se ei merkinnyt heille mitään", vastasi vanhempi mies. "Toiset ajattelivat kauppaa, toiset äänestyksen tuloksia, toiset valtiolta toivomiaan etuja, mutta ei kukaan tahtonut nähdä, miten itse valtio, kaiken äiti, vaipui yhä syvemmälle voimattomuuteen. Heidän taistelunsa oli samanlaista kuin vahaa tai hunajaa tavoittelevien mehiläisten, jotka eivät huomaa palavaa tulisoihtua, vaikka se pian polttaakin tuhkaksi sekä heidän pesänsä että kaikki sen asukkaat. 'Emmekö me ole meren vartijoita?' 'Eikö Hannibal ollut suuri mies?' Siihen tapaan he huudahtelevat eläen joka hetki vain menneisyydessä ja sokeina tulevaisuudelle. Ennenkuin tuo aurinko laskee, saavat he repiä hiuksiaan ja riuhtoa vaatteitaan, mutta mitä se nyt enää auttaa meitä?"
"Onhan se jonkinlainen laiha lohdutus, ettei Rooma voi pitää sitä mitä saa haltuunsa", huomautti Magro.
"Miksi sanot niin? Kun me kukistumme, on se maailman ensimmäinen valtio".
"Vain jonkin aikaa", sanoi Magro vakavasti. "Ehkäpä naurat, kun kerron sinulle kuinka tiedän sen. Muuan tietäjävaimo eli Tinasaarilla sillä niemellä, joka pistää mereen, ja hänen huuliltaan olen kuullut monta asiaa, mutta en ainoaakaan sellaista, joka ei olisi toteutunut. Muun muassa meidän maamme kukistumisesta, jopa tästäkin taistelusta, josta nyt palaamme, hän kertoi minulle aivan tarkoin. Noitten villikansain keskuudessa Tinamaan länsiosissa on paljon ennustajia ja tietäjiä".
"Mitä hän sanoi Roomasta?"
"Että sekin luhistuu samoin kuin meidän maamme rikkauksiensa ja puolueriitainsa vuoksi".
"Se ainakin tekee meidän oman luhistumisemme vähemmän katkeraksi", sanoi hän. "Mutta sitten kun me olemme kukistuneet ja Roomakin kukistuu, niin kuka voi vuorostaan toivoa pääsevänsä Merten Kuningattareksi?"
"Sitäkin kysyin häneltä", vastasi Magro, "ja annoin hänelle tyrolaisen kultasolkisen vyöni palkaksi hänen vastauksestaan. Mutta se oli tosiaankin liian kallis palkinto hänen ennustuksestaan, joka ainakin on väärä, vaikkapa kaikki muut hänen sanansa olisivatkin tosia. Hänen väitteensä mukaan juuri hänen oma maansa, tuo sumuinen saari, jossa maalatut villit tuskin voivat soutaa pajulautoillaan niemenkärjestä toiseen, ottaa lopulta käsiinsä sen kolmikärkisen keihään, joka putoaa sekä Kartagon että Rooman käsistä".
Vanhan patriisin terävillä kasvonpiirteillä häilähdellyt hymy katosi äkkiä, ja hänen sormensa puristuivat toverin ranteen ympärille. Toisen koko olemus oli jäykistynyt, hänen päänsä kurkottui eteenpäin, hänen haukansilmänsä tähtäilivät terävinä pohjoiselle taivaanrannalle. Siellä kajasti tasaista sinistä taustaa vastaan kaksi matalaa mustaa täplää.
"Sotalaivoja!" kuiskasi Gisco.
Heidän aluksensa koko miehistö oli huomannut sen. He kerääntyivät peräkannen reunakaiteitten viereen viittoillen ja kiihkeästi jutellen. Hetkiseksi haihtui tappion synnyttämä synkkyys, ja ilonkohahdus siirtyi ryhmästä toiseen heidän ajatellessaan, etteivät he olleet yksin – että joku muukin oli pelastunut suuresta verisaunasta samoin kuin hekin.
"Kautta Baalin hengen", virkkoi Musta Magro, "en olisi osannut uskoa, että kukaan olisi voinut taistelemalla pelastua sellaisesta ryöpystä. Voisikohan se olla African päällikkö nuori Hamilcar vai onko siinä Beneva sinisellä syrialaisella aluksellaan? Me kolme voimme yhteisesti muodostaa laivaston ja kääntyä päin vihollista. Jos noudatamme edelleenkin tätä suuntaa, pääsevät he yhtymään meihin, ennenkuin kierrämme satamapadon ympäri".
Vahingoittunut alus ponnisteli hitaasti eteenpäin, ja molemmat uudet tulokkaat lähestyivät sitä nopeasti pohjoisesta päin. Vain muutamien kilometrien päässä näkyi vihreä niemenkärki ja ne valkoiset talot, jotka reunustivat suurta afrikkalaista kaupunkia. Niemekkeellä näkyi jo tumma ryhmä odottelevia kaupunkilaisia. Gisco ja Magro tarkastelivat hämmästyneen näköisinä lähestyviä sota-aluksia, ja silloin syöksyi kannelle ruskeavärinen libyalainen alilaivuri hampaat välähdellen ja silmät kiiluen ja viittoillen pitkällä laihalla käsivarrellaan pohjoista kohti.
"Roomalaisia!" huudahti hän. "Roomalaisia!"
Äkkiä oli suuri hiljaisuus ja masennus päässyt vallalle suurella aluksella. Vain vedenloiske ja airojen tasainen kolina ja natina häiritsi hiljaisuutta.
"Kautta Baalin alttarin sarvien!" huudahti Gisco. "Uskonpa tosiaankin miehen olevan oikeassa. Katsoppas kuinka ne kiitävät haukkain tavoin meitä kohti. Niillä on täysilukuinen miehistö ja joka airo kunnossa".
"Alukset maalaamatonta yksinkertaista puuta", virkkoi Magro. "Katso kuinka se välkkyy keltaisena auringonpaisteessa".
"Ja tuossa maston alapuolella niillä on jokin laite. Se on kai heidän kirottu iskusiltansa?"
"He siis tuhoavat meidät viimeistä myöten", sanoi Magro katkerasti naurahtaen. "Ei yksikään meidän aluksistamme saa palata takaisin vanhaan kotikaupunkiin. Minä en sitä puolestani valitakaan. Tekeepä suorastaan mieleni käskeä soutajain lakata työstään ja jäädä odottamaan heitä".
"Se on oikein miehen suunnitelma", virkkoi vanha Gisco, "mutta kotikaupunki tarvitsee meitä tulevaisuudessa. Mitä hyötyä meillä on siitä, että roomalaisten voitto tulee täydelliseksi? Ei, Magro, soutakoot orjat sisukkaammin kuin koskaan ennen, ei meidän oman turvallisuutemme, vaan valtion edun vuoksi".
Niin ponnisteli tuo suuri punainen alus kallistellen ja vaivoin eteenpäin ikäänkuin väsynyt läähättävä hiiri, joka etsii turvaa vainoojiltaan, samalla kun molemmat hoikat roomalaiset sotalaivat lähestyivät sitä yhä selvemmin pohjoisesta käsin. Aamuaurinko valaisi jo roomalaisten matalien kypärien muodostamia rivejä reunakaiteitten yläpuolella ja välkkyi hopea-aalloilla niissä kohdin, missä terävät keulat halkoivat sinistä vettä. Hetki hetkeltä pääsivät pohjoisesta tulevat alukset yhä lähemmäksi, ja roomalaisten torvien pitkäveteinen ja kimeä toitotus kuului yhä selvemmin korviin.
Megaran jyrkällä rinteellä seisoi suuressa joukossa Kartagon asukkaita, jotka olivat rientäneet ulos kaupungista kuultuaan sen uutisen, että sotalaivat olivat näkyvissä. Siinä he seisoivat, rikkaat ja köyhät, ylhäiset ja alhaiset, valkeat foinikialaiset ja mustat kabylit, tuijottaen hengitystään pidättäen ja jännittyneinä näytelmää edessään. Joitakin satoja jalkoja heidän alapuolellaan oli puunilainen sota-alus päässyt niin lähelle, että he voivat paljain silmin nähdä taistelun jättämät vauriot, jotka puhuivat omaa synkkää kieltään. Roomalaisetkin kiitivät eteenpäin sellaista vauhtia, että kartagolaisten alus oli varmaan joutuva perikatoon ihan omain kaupunkilaisten silmäin edessä. Ja sittenkään ei yksikään tästä joukosta voinut kohottaa kättäänkään avuksi. Muutamat itkivät voimattomuuden surusta, toiset kiroilivat leimuavin silmin ja kädet nyrkkiin puristettuina, jotkut taas rukoilivat polvillaan Baalia kädet kohotettuina, mutta ei rukoileminen, ei kyyneleet eikä kiroukset voineet pyyhkäistä pois entisyyttä tai parantaa nykyisyyttä. Tuo rikkinäinen, hitaasti etenevä alus merkitsi sitä, että heidän laivastonsa oli mennyttä. Nuo kaksi nopeasti lipuvaa sotalaivaa merkitsivät sitä, että Rooman kourat olivat jo heidän kurkussaan. Heidän jäljessään tulisi yhä vain uusia, kaikki tuon suuren tasavallan lukemattomat harjoitetut sotajoukot, jotka jo kauan olivat olleet valtijaina maalla ja nyt hallitsivat myöskin meriä. Kuukauden tai parin, korkeintaan kolmen kuluttua, olisivat heidän sotalaumansa täällä, ja kuinka voisivatkaan Kartagon harjaantumattomat joukot pysähdyttää niiden voittokulkua?
"Mutta olemmehan me kuitenkin urhoollisia miehiä. Otamme aseet käsiimme!" huudahti muuan, joka oli toisia toivorikkaampi.
"Mieletön!" virkkoi toinen. "Juuri tuollainen puhe on meidät saattanut perikatoon. Mitä merkitsee urhoollinen harjaantumaton mies harjoitettua urhoollista miestä vastaan? Kun joudutte torjumaan roomalaisen legioonan hyökkäystä, niin ymmärrätte erotuksen".
"Harjoitelkaamme siis!"
"Liian myöhäistä! Tarvitaan kokonainen vuosi, ennenkuin miehistä kehittyy sotilaita. Missä olette te – missä on kaupunkimme vuoden kuluttua? Ei, meillä on ainoastaan yksi mahdollisuus. Jos luovumme kaupastamme ja siirtomaistamme, jos riisumme yltämme kaiken, mikä on tehnyt meidät suuriksi, niin ehkäpä silloin roomalainen valloittaja ei laske kättään päällemme".
Nyt juuri alkoi Kartagon viimeinen meritaistelu lähetä nopeasti loppuaan heidän silmäinsä edessä. Molemmat roomalaiset sota-alukset olivat päässeet Mustan Magron laivan kummallekin puolelle. Ne olivat iskeneet siihen kiinni taisteluhakansa, ja se puolestaan oli epätoivoissaan heittänyt ankkurinsa koukkuiset kynnet niitten reunakaiteitten ylitse ja sitonut ne itseensä kiinni rautakourin samalla kun se vasaroilla ja rautakangilla puhkoi suuria reikiä omaan laudoitukseensa. Viimeistä puunilaista sota-alusta ei koskaan soudettaisi Ostiaan Rooman pyhäpäivähuvittelijain katseltavaksi. Se saisi maata omilla aluevesillään. Ja sen merenkiertäjäkapteenin raju ja synkkä sielu riemuitsi hänen ajatellessaan, ettei hänen aluksensa yksin vaipuisi meren syvyyteen.
Liian myöhään roomalaiset huomasivat millaisen miehen kanssa olivat tekemisissä. Heidän iskumiehensä, jotka olivat hyökänneet puunilaisen aluksen kannelle, tunsivat lautojen jalkainsa alla huojuvan ja vajoavan. He syöksyivät takaisin omille laivoilleen, mutta nekin alkoivat painua syvyyteen suuren punaisen aluksen kuolettavassa syleilyssä. Ne upposivat yhä kovempaa vauhtia. Nyt huuhtoo jo meri Magron laivan kantta, ja roomalaiset alukset, joita rautakoukut yhdistävät siihen, kallistuvat myöskin kovasti, toinen reunakaide jo vedenpinnalla, toinen korkealla ilmassa. Hurjin ponnistuksin he koettavat irroittautua puunilaisen laivan kuolinotteesta. Viimeksimainittu on jo veden peitossa, ja yhä nopeammin, painon lisääntyessä hetki hetkeltä, seuraavat roomalaiset sen jäljessä. Kuuluu korvia vihlaiseva ryske. Puinen kylki repeää irti toisesta, ja silpoutuneena ja rikkinäisenä laiva kohoaa taas pystyyn ja jää kellumaan pinnalle avuttomana alushylkynä. Mutta siniselle merenpinnalle kohonnut viimeinen keltainen välke osoittaa paikkaa, missä vihollisen rautainen kuolinsyleily on temmannut sen toverin pohjaan. Kartagon tiikerijuovainen lippu on vajonnut poreilevan merenpinnan alapuolelle, joten sitä ei enää koskaan tulla näkemään ulapoilla.
Sillä sinä vuonna leijaili sakea pilvi seitsemäntoista päivän ajan Afrikan rannan yläpuolella, synkkä musta pilvi, joka kohosi palavasta kaupungista. Ja kun nuo seitsemäntoista päivää olivat kuluneet, kyntivät roomalaiset aurat näitä hiili- ja tuhkakenttiä päästä toiseen, ja suolaa kylvettiin vakoihin merkiksi siitä, ettei Kartago enää koskaan tulisi kohoamaan maasta. Ja kaukana seisoi vuorilla alastomia nälkiintyneitä ihmislaumoja katsellen alas sille autiolle tasangolle, joka oli kerran ollut maailman kukoistavin ja rikkain. Ja he käsittivät liian myöhään, että taivaallisen lain mukaan maa kuuluu urhoollisille ja itsensäkieltäville, kun taas ne, jotka tahtovat välttää miehekkyyden vaatimuksia, pian menettävät ylpeytensä ja rikkautensa ja valtansa, jotka ovat urhoollisuuden palkintoja.
HARSON LÄVITSE
Hän oli suuri pörröpäinen ja pisamakasvoinen, rajaseudulta kotoisin oleva mies, Liddesdalessa asustavan karjaavarastavan heimon jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Huolimatta tällaisesta sukuperinnöstä hän oli niin luotettava ja vakava kansalainen kuin suinkin toivoa saattoi, Melrosen kaupungin valtuusmies, kirkon vanhimpainneuvoston jäsen ja Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen paikallisen osaston puheenjohtaja. Brown oli hänen nimensä – ja sen saattoi nähdä maalattuna muutaman pääkadun varrella sijaitsevan maustetavaraliikkeen "Brown & Handiside" nimikilvessä. Hänen vaimonsa Maggie Brown, syntyjään Armstrong, kuului Teviotheadin sydänmailla asustavaan vanhaan maanviljelijäsukuun. Hän oli pieni, tumma ja mustasilmäinen nainen, jonka luonne oli poikkeuksellisen vilkas skotlantilaiseksi. Sen suurempia vastakohtia ei juuri olisi voinut löytää kuin tuo suuri ruskea verinen mies ja pieni tumma nainen, vaikka kummankin esivanhemmat olivat maanviljelijöitä niin pitkälti kuin voitiin muistaa.
Eräänä päivänä – he viettivät silloin häittensä ensimmäistä vuosipäivää – he olivat matkustaneet yhdessä katsomaan Newsteadissa suoritettuja roomalaisen linnoituksen kaivauksia. Se ei ollut mikään erikoisen kaunis paikka. Tweedin pohjoisrannalla juuri siinä, missä joki tekee mutkan, aukeaa leppoisa viljelty rinne. Sen poikki kulkivat kaivauksentekijäin syvät ojat, joitten pohjalla näkyi siellä täällä esiintulleita kivivalleja jäännöksinä muinaisten muurien perustuksista. Se oli ollut tavattoman suuri paikka, sillä leirialue käsitti nelisenkymmentä tynnyrinalaa ja itse linnoitus noin kaksitoista. He pääsivät kuitenkin helposti tutustumaan tähän kaikkeen, sillä herra Brown tunsi sen maanviljelijän, jonka tiluksiin tämä alue kuului. Viimeksimainitun opastamina he viettivät pitkän kesäillan katselemalla kaivantoja, syviä hautoja ja valleja sekä kaikkia niitä omituisia ja monenlaisia esineitä, jotka pian kuljetettaisiin Edinburghin muinaistieteelliseen museoon. Samana päivänä oli kaivettu esiin naisen vyöhön kuuluva solki, ja maanviljelijä selitteli juuri sitä vierailleen, kun hänen silmänsä osuivat rouva Brownin kasvoihin.
"Teidän rouvanne on väsynyt", virkkoi hän. "Eiköhän teidän olisi paras levätä, ennenkuin menemme etemmäksi".
Brown vilkaisi vaimoonsa. Hän oli tosiaankin hyvin kalpea, ja hänen tummat silmänsä loistivat kirkkaina ja hurjina.
"Mikä nyt on, Maggie? Olen ihan väsyttänyt sinut. Varmaankin meidän on nyt aika palata takaisin".
"Ei, ei, John, jatkakaamme. Tämähän on ihmeellistä! Aivan kuin satumaailmassa. Kaikki tuntuu minusta niin tutulta ja läheiseltä. Kuinka kauan roomalaiset olivat täällä, herra Cunningham?"
"Aika kauan, rouva. Jos näkisitte keittiön tunkiokuopat, niin huomaisitte, että on varmasti mennyt pitkä aika, ennenkuin ne ovat täyttyneet".
"Ja miksi he lähtivät täältä?"
"Kaiken todennäköisyyden mukaan sen vuoksi, että heidän oli pakko, rouva. Ympäristön asukkaat eivät jaksaneet enää sietää heitä, vaan tekivät hyökkäyksen leiriin ja polttivat koko linnoituksen. Noissa kivissä voitte vielä nähdä tulen jälkiä".
Rouva Brown värähti äkkiä. "Hurja yö – kauhistuttava yö", virkkoi hän. "Taivas oli varmasti punainen sinä yönä – ja nämä suuret kivet olivat tietysti myöskin punaisia".
"Kyllä niiden täytyikin olla punaisia", myönsi hänen miehensä. "Se on omituista, Maggie, ja luultavasti se johtuu sinun sanoistasi, mutta minusta tuntuu ihan siltä kuin näkisin kaikki sen yön tapaukset niin selvästi kuin ikinä olen mitään nähnyt. Valo heijastui veteen".
"Niin, valo heijastui veteen, ja savu täytti kurkun, niin että siihen oli tukehtua. Ja kaikki villit kirkuivat".
Vanha talonpoika alkoi nauraa. "Rouva kai vielä kirjoittaa oikein tarinan tästä vanhasta linnoituksesta", sanoi hän. "Olen näyttänyt tätä monelle, mutta en ole kuullut kenenkään kuvittelevan sitä noin selvästi. Muutamilla ihmisillä on sellaiseen erikoinen taipumus".
He olivat kävelleet pitkin kaivannon reunaa, ja heidän oikealla puolellaan ammotti syvä kuoppa.
"Tuo kuoppa on neljäntoista jalan syvyinen", selitti maanviljelijä. "Mitä luulette meidän kaivaneen esiin sen pohjalta? Sieltä löytyi miehen luuranko, jolla oli keihäs vieressään. Todennäköisesti hän oli juuri tarttumaisillaan siihen kuollessaan. Mutta kuinka on mies joutunut keihäineen neljäntoista jalan syvyiseen kuoppaan? Häntä ei ole haudattu sinne, sillä he eivät polttaneet vainajiaan. Mitä te siitä arvelette, rouva?"
"Hän hyppäsi sinne alas pelastuakseen villilaumojen käsistä", vastasi rouva Brown.
"Se on hyvin todennäköistä, eivätkä Edinburghin professorit voisi antaa sen parempaa vastausta. Soisinpa, rouva, teidän aina olevan täällä vastaamassa noin empimättä kaikkiin vaikeisiin kysymyksiin. Tässä on alttari, jonka löysimme viime viikolla. Siinä on jokin lausekin kaiverrettuna. Sen sanotaan olevan latinaa ja merkitsevän, että tämän linnoituksen miehet kiittävät jumalaa suojeluksestaan".
He tarkastivat vanhaa kulunutta kiveä. Sen yläsyrjässä oli syvään kaiverrettu suuri VV.
"Mitä tämä VV merkitsee?" kysyi Brown.
"Ei sitä kukaan tiedä", vastasi opas.
"Valeria Victrix", virkkoi rouva Brown hiljaa. Hänen kasvonsa olivat vielä entistäkin kalpeammat ja silmänsä laajenneet niinkuin ainakin henkilön, joka katselee kaariholveilta kaartuvain vuosisatain hämäryyteen.
"Mitä se on?" kysyi hänen miehensä jyrkästi.
Hänen vaimonsa tuijotti kuin unesta heräävä.
"Mistä me puhelimme?" kysyi hän.
"Noista kiveen hakatuista kuvioista".
"Epäilemättä ne ovat juuri sen legioonan nimi, joka pystytti tämän alttarin".
"Niin, mutta sinä mainitsit jonkin erikoisen nimen".
"Mainitsinko? Kuinka hullunkurista! Mitenkä minä voisin tietää mikä nimi siinä oli?"
"Sinä sanoit jotakin – luullakseni 'Victrix'."
"Minä kai vain arvailin. Tämä paikka tekee minuun peräti ihmeellisen vaikutuksen, ikäänkuin en olisikaan oma itseni, vaan joku toinen".
"Tämä on tosiaankin kamala paikka", virkkoi hänen miehensä katsellen ympärilleen melkein pelokas ilme rohkeissa harmaissa silmissään. "Minulla on samanlainen tunne kuin sinullakin. Nyt kai lausummekin teille jäähyväiset, herra Cunningham ja palaamme ennen pimeän tuloa takaisin Melroseen".
Kumpikaan heistä ei voinut vapautua siitä omituisesta vaikutelmasta, jonka heihin oli tehnyt kaivauspaikalla käyminen. Tuntui ihan siltä kuin olisi jotakin myrkyllistä höyryä noussut noista kosteista kaivannoista ja imeytynyt heidän vereensä. Koko illan he olivat hyvin vaiteliaita ja mietteissään, mutta niistä harvoista sanoista, joita he vaihtoivat keskenään, kävi ilmi, että sama asia täytti molempain mielen. Brown vietti levottoman yön nähden niin omituisen, yhtäjaksoisen ja elävän unen, että heräsi ihan hikisenä ja värisevänä kuin pelästynyt hevonen. Hän koetti selostaa sitä vaimolleen heidän istuessaan kahden kesken aamiaispöydässä.
"Se oli tavattoman selvää, Maggie", virkkoi hän. "Mikään valveilla kokemani ei ole ollut sen luonnollisempaa. Minusta ihan tuntuu siltä kuin olisivat nämä kädet tahmeat verestä".
"Kerro minulle kaikki – kerro hitaasti", pyysi vaimo.
"Unen alkaessa olin jonkinlaisella rinteellä. Makasin pitkin pituuttani maassa. Se oli epätasaista, ja siellä täällä kasvoi kanervapensaikkoa. Kaikkialla ympärilläni oli pilkko pimeää, mutta minä saatoin kuulla miesten läähättävää hengitystä. Todennäköisesti oli minun kummallakin puolellani suuri joukko miehiä, mutta en voinut nähdä ketään. Toisinaan kuului hiljaista teräksen kilinää ja sen jälkeen monta ääntä, jotka varoittivat: 'Hiljaa!' Minulla oli kädessäni ryhmyinen nuija, jonka päähän oli isketty rautanauloja. Sydämeni jyskytti nopeasti, ja minä tunsin, että nyt oli suuren vaaran ja jännityksen hetki. Kerran pudotin nuijani ja silloin taas kuulin usealta taholta ympäriltäni pimeästä ääniä, jotka varoittivat: 'Hiljaa!' Ojensin käteni, ja se osui erään edessäni makaavan miehen jalkaan. Minun kummallakin puolellani ihan lähellä oli joku. Mutta he eivät sanoneet mitään.
"Sitten me kaikki aloimme liikkua eteenpäin. Näytti siltä kuin olisi koko rinne ryöminyt alaspäin. Pohjalla oli joki ja sen poikki korkealle kaartuva silta. Sillan takana paloi paljon valoja – ne olivat vallituksilla leimuavia soihtuja. Kaikki miehet siirtyivät hiipien sillalle päin. Ei kuulunut minkäänlaista ääntä, kuolemanhiljaisuus vallitsi kaikkialla. Sitten kuului pimeästä huuto, sellaisen miehen huuto, joka on äkkiä saanut kuolinpiston sydämeensä. Tuo yksi ainoa huuto halkaisi ensin hiljaisuuden, ja sitä seurasi tuhansien raivostuneitten äänten kohina. Minä juoksin. Jokainen juoksi. Kirkas punainen liekki leimahti näkyviin, ja joki kuulsi tulipunaisena juovana. Nyt saatoin erottaa toverini. He muistuttivat enemmän paholaisia kuin ihmisiä ja olivat hurjia nahkoihin puettuja olentoja, joitten tukka ja parta liehui tuulessa. He olivat kaikki ihan mielettömiä raivosta hypähdellen korkealle juostessaan, suut auki, aseet heiluen ja punaisen valon loimutessa heidän kasvoilleen. Minäkin juoksin ja huutelin kirouksia samoin kuin toisetkin. Sitten kuulin kovaa puunräiskettä ja ymmärsin, että varustukset oli vallattu. Korviini kantautui äänekästä viuhinaa, ja huomasin nuolia lentelevän ohitseni. Jouduin ojanpohjalle ja näin käden ojentuvan ylhäältä sinne. Tartuin siihen, ja minut vedettiin ylös. Me katselimme alas ja näimme kaivannossa hopeanvärisiä miehiä, jotka uhkasivat meitä keihäillään. Muutamat meikäläiset hyökkäsivät keihäitä kohti. Me toiset seurasimme ja tapoimme sotilaat, ennenkuin he saivat taas keihäänsä työnnetyksi esiin. He huusivat jotakin vieraalla kielellä, mutta yhtään armoa ei annettu. Me pyyhkäisimme heidän ylitseen kuin aalto ja tallasimme heidät maahan, sillä heitä oli vähän, ja meitä oli määrätön paljous.
"Huomasin olevani keskellä rakennusrykelmää, ja yksi talo oli tulessa parast'aikaa. Näin liekkien tupruavan katon lävitse. Juoksin eteenpäin ja jouduin yksin rakennusten väliin. Joku juoksi tieni poikki edessäni. Se oli nainen. Tartuin hänen käsivarteensa, nostin häntä leuasta ja käänsin hänen kasvonsa niin, että tulen loimotus valaisi niitä. Kenen luulet hänen olleen, Maggie?"
Hänen vaimonsa kostutti kuivia huuliaan. "Se olin minä", vastasi hän.
Mies tuijotti häneen ihmeissään. "Sepä oli paikalleen arvattu", sanoi hän. "Niin, sinä siinä juuri olit. Hän ei näes ollut vain sinun näköisesi, vaan siinä olit juuri sinä itse. Näin sielusi pelästyneissä silmissäsi. Olit valkoinen ja kukoistava ja ihmeellinen tulen valossa. Minulla oli mielessäni vain yksi ainoa ajatus – tahdoin viedä sinut mukanani, pitää sinut yksin omanani kotonani jossakin vuorten toisella puolen. Sinä kynsit kasvojani. Nostin sinut olkapäälleni ja koetin päästä jotenkin pois palavasta rakennuksesta pimeyteen takaisin.
"Sitten tapahtui sellaista, mikä pahoittaa eniten mieltäni. Mutta sinähän olet sairas, Maggie. Lopetanko? Laupias taivas! Sinullahan on kasvoillasi aivan sama ilme kuin viime yönä unessani. Sinä kirkaisit. Muuan mies juoksi tulen valopiiriin. Hän oli avopäin, hänen tukkansa oli musta ja kiharainen. Kädessään hänellä oli paljastettu miekka, lyhyt ja leveä, vähän tikaria suurempi. Hän koetti pistää minua, mutta horjahti ja kaatui. Pidätin sinua toisella kädellä ja toisella –"
Hänen vaimonsa ponnahti seisoalleen kasvonpiirteet vääntyneinä.
"Marcus!" huudahti hän. "Kaunis Marcukseni! Voi, sinä peto! sinä peto! sinä peto!" Kuului teekuppien kilinää hänen kaatuessaan tajuttomana pöytää vasten.
He eivät koskaan puhele tuosta omituisesta ainoalaatuisesta tapauksesta avioelämässään. Hetkiseksi oli menneisyyden verho heilahtanut syrjään, ja he olivat väläykseltä nähneet kappaleen unohtunutta elämää. Mutta sitten verho taas laskeutui koskaan enää avautumatta. He elelivät edelleen totuttuun tapaansa – mies liikkeessään, vaimo taloudessaan – ja sittenkin oli heidän ympärillään taivaanranta ikäänkuin siirtynyt kauemmaksi ja hämärämmäksi tuon kesäillan jälkeen, jonka he olivat viettäneet luhistuneen roomalaisen linnoituksen raunioilla.
HUNNIEN TULO
Neljännen vuosisadan keskivaiheilla oli kristinusko häpeällisessä alennustilassa. Oltuaan kärsivällinen, nöyrä ja pitkämielinen vastoinkäymisten aikana se oli menestyksen keralla muuttunut riitaiseksi, hyökkäileväksi ja häikäilemättömäksi. Pakanuus ei ollut vielä kuollut, mutta se väistyi nopeasti. Uskollisimmat kannattajat sillä oli toiselta puolen etevimpäin sukujen vanhoillisten ylimysten joukossa ja toisaalta taas niiden pimeydessä eläväin maalaisten parissa, jotka pitivät itsepintaisesti kiinni kuolevasta uskosta. Näitten kahden äärimmäisyyden välillä oli järkeväin ihmisten suuri enemmistö luopunut monien jumalain palvelemisesta turvautuen vain yhteen ja hylännyt ikipäiviksi esi-isäinsä uskon. Mutta kääntäessään selkänsä moniin jumaliin uskovain papeille he olivat myöskin kääntäneet selkänsä niitten hyveille, joitten joukossa olivat hyvin silmäänpistäviä olleet suvaitsevaisuus ja uskonnollinen hyväntahtoisuus. Kristittyjen järkkymätön vakavuus oli pakottanut heidät tutkimaan ja määrittelemään oman uskonoppinsa jokaisen kohdan. Mutta koska heillä ei ollut mitään yhteistä keskuselintä, joka olisi voinut rajoittaa sellaisia määritelmiä, ei kestänyt kauan, ennenkuin sata harhaoppia oli esittänyt kilpailevat näkökantansa, samalla kun tämä vakaumuksen totisuus johti siihen, että voimakkaammat lahkokunnat koettivat omantuntonsa pakotuksesta väkivoimalla tyrkyttää katsantokantaansa heikommille, mistä syystä koko itäisen maailman täytti sekaannus ja epäsopu.
Aleksandria, Antiokia ja Konstantinopoli olivat jumaluusopillisen sodankäynnin keskuksia. Koko Pohjois-Afrikkaakin raatelivat donatistien taistelut, sillä he ylläpitivät omaa erikoista lahkoaan rautapiikkisten nuijain avulla sotahuutonaan "Ylistys olkoon Jumalalle!" Mutta pienemmät paikalliset erimielisyydet haihtuivat mitättömiin verrattuna katolilaisten ja areiolaisten tavattoman ankaraan riitaan, joka repi jokaisen kylän hajalle ja jakoi jokaisen perheen kahtia katsomatta siihen asuiko se mökissä tai palatsissa. Homousilaisten ja homojusilaisten kilpailevat opit, jotka sisälsivät niin hiuksenhienoja metafyysillisiä eroavaisuuksia että niitä tuskin voitiin määritellä, yllyttivät piispat piispaa vastaan ja seurakunnan seurakuntaa vastaan. Jumaluusoppineitten mustetta ja uskonkiihkoilijain verta valui virtanaan kummallakin puolen, ja Kristuksen lempeät seuraajat olivat kauhuissaan huomatessaan uskontonsa vastuunalaiseksi sellaisesta sekasorron tilasta ja verenvuodatuksesta, ettei moista häpeää ollut koskaan ennen sattunut koko maailman uskonnon historian varrella. Monet vakavammat heistä pakenivat kauhistuneina ja häpeissään Libyan erämaahan tai Pontoksen yksinäisyyteen odottaakseen siellä itse kieltäymyksessä ja rukouksessa sitä Kristuksen toista tulemista, jonka otaksuttiin olevan lähellä. Erämaissakaan he eivät voineet kokonaan säästyä tuon kaukaisen taistelun kaiulta, sillä itse erakotkin katselivat luolistaan katkeran ja uhkaavan näköisinä ohitsekulkevia matkustajia, jotka mahdollisesti olivat Atanasiuksen tai Areoksen oppien saastuttamia.
Sellainen erakko oli myöskin Simon Melas, jota tämä kertomus kuvailee. Ollen itse kolmiyhteisyyteen uskova katolilainen herätti hänessä suurta kauhua se määrätön areiolaisten vainoaminen, jolle ei löytynyt vertaa muualta kuin niistä samanlaisista väkivallantöistä, joilla nämä samat areiolaiset valtansa päivinä kostivat kristiveljilleen osakseen tulleen kohtelun. Väsyneenä koko taisteluun ja varmana siitä, että maailmanloppu tosiaankin pian tulisi, lähti hän kotoaan Konstantinopolista ja matkusti aina Dakiaan asti goottilaisten alueelle Tonavan toiselle puolen etsiäkseen sellaista paikkaa, jossa ei tarvitsisi kuulla noita loppumattomia väittelyjä. Kulkiessaan yhä koillista kohti hän meni sen joen ylitse, jota nyt sanotaan Dnjesteriksi, ja nähdessään siellä kalliovuoren kohoavan suunnattomalta tasangolta hän kyhäsi itselleen majan lähelle sen huippua ja asettui sinne viettääkseen loppuikänsä itsekieltäymyksessä ja mietiskelyssä. Joessa oli kaloja, maalla vilisi metsänriistaa ja ylt'ympäri kasvoi niin runsaasti hedelmiä, että hänen ei tarvinnut keskeyttää henkisiä harrastuksiaan lähteäkseen haeskelemaan millä ylläpitäisi kuolevaa ruumistaan.
Täällä kaukaisessa pakopaikassaan hän luuli löytävänsä täydellisen yksinäisyyden, mutta se toivo oli turha. Oleskeltuaan siellä viikon päivät hän lähti maallisen uteliaisuuden puuskassa tutkimusmatkalle asuntopaikakseen valitsemansa korkean kallioisen kukkulan ulkoreunoille. Vaeltaessaan muutaman rotkon pohjalla, jonka rinteillä kasvoi oliveja ja myrttejä, hän näki sattumalta luolan, jonka aukossa istui vanha mies, valkotukkainen, valkopartainen ja heikko – erakko niinkuin hän itsekin. Niin kauan oli tämä muukalainen elellyt yksinään, että hän oli melkein unohtanut puhelahjansa. Mutta kun sanat rupesivat luistamaan vapaammin, kykeni hän kertomaan, että hänen nimensä oli Paul Nicopolilainen, että hän oli Kreikan kansalainen ja että hänkin oli tullut erämaahan pelastaakseen sielunsa ja päästäkseen näkemästä kerettiläisyyden tartuntaa.
"Enpä osannut aavistaakaan, veli Simon", puheli hän, "että koskaan tapaisin ketään muuta, joka olisi tullut yhtä kauas samassa pyhässä tarkoituksessa. Kaikkina näinä vuosina, ja niitä on ollut niin monta, että en ole pitkiin aikoihin enää ollut niitten lukumäärästä selvillä, en ole kertaakaan nähnyt ihmistä, lukuunottamatta tuolla kaukana tasangolla vaeltanutta paria paimenta".
He saattoivat siitä missä istuivat nähdä suunnattoman ruohoaavikon, jossa tuuli huojutti kukkia ja joka näytti kirkkaan vihreältä auringonvälkkeessä. Se ulottui yhtä tasaisena ja yhtä loppumattomana kuin meri itäiseen taivaanrantaan asti.
"Kerro minulle, veli Paul", pyysi Simon, "sinä joka olet elänyt täällä niin kauan – mitä tuon tasangon loppupäässä on?"
Vanhus pudisti päätään. "Tuolla tasangolla ei ole mitään loppupäätä", vastasi hän. "Siellä on maailmanloppu, ja se ulottuu ikuisuuteen asti. Kaikki nämä vuodet olen elänyt sen reunalla, mutta en ole kertaakaan nähnyt mitään tulevan siltä taholta. Onhan selvä asia että jos sen tuolla puolen olisi jotakin, olisi varmasti joskus joku matkustaja tullut siltä suunnalta. Tuon suuren joen takana on roomalainen vartioasema Tyras mutta sinne on täältä kokonaisen päivän matka, eivätkä sen asukkaat ole koskaan häirinneet minun mietteitäni".
"Mitä sinä mietiskelet, veli Paul?"
"Ensiksi pohdin monia pyhiä asioita, mutta nyt olen parinkymmenen vuoden ajan lakkaamatta miettinyt vain Logoksen olemusta. Mikä on sinun käsityksesi tässä elinkysymyksessä, veli Simon?"
"Siitähän ei voi olla minkäänlaista epävarmuutta", vastasi nuorempi mies. "Logos on ehdottomasti vain Pyhän Johanneksen käyttämä nimitys, joka tarkoittaa jumaluutta".
Vanhalta erakolta pääsi käheä raivon huudahdus, ja hänen ruskeat kuihtuneet kasvonsa värähtelivät kiukusta. Siepaten käteensä suuren koukkupäisen sauvansa, joka hänellä oli aseenaan susien varalta, hän ravisti sitä julmistuneena toverilleen.
"Ulos täältä! Ulos minun majastani!" huusi hän. "Olenko elänyt täällä niin kauan, että sen nyt saastuttaisi inhoittava trinitarilainen? – Atanasius roiston seuraaja? Kurja epäjumalanpalvelija, opi nyt muistamaan kerta kaikkiaan, että Logos on ehdottomasti vain jumaluuden ilmenemismuoto, eikä missään suhteessa saman arvoinen tai niin ikuinen kuin Hän! Ulos täältä, kuuletko, vai pitääkö minun iskeä sauvallani aivot päästäsi!"
Ei kannattanut ruveta väittelemään tuon hurjistuneen areiolaisen kanssa, ja Simon poistui alakuloisena ihmetellen sitä, että täällä tunnetun maailman äärimmäisellä rajallakin vielä uskonnolliset riidat häiritsivät erämaan rauhallista yksinäisyyttä. Painunein päin ja raskain sydämin hän vaelsi alas laaksoon ja kapusi sieltä taas omaan majaansa, joka sijaitsi kukkulan huipulla, päättäen olla koskaan enää vierailematta areiolaisen naapurinsa luona.
Täällä Simon Melas eleli kokonaisen vuoden yksinäisyydessä ja hartaudenharjoituksissa. Ei ollut mitään syytä, jonka vuoksi kukaan olisi tullut tänne inhimillisen asutuksen äärimmäiselle rajalle. Kerran muuan nuori roomalainen upseeri – Caius Crassus – ratsasti kokonaisen päivän matkan Tyraksesta ja kapusi ylös kukkulalle puhellakseen erakon kanssa. Hän oli vanhaa ritarisukua ja oli säilyttänyt isiltään perimänsä uskon kohtaloon. Hänen ilmeissään kuvastui sekä uteliaisuutta että hämmästystä, mutta myöskin inhoa, kun hän katseli tuon yksinkertaisen majan vaatimatonta kalustoa.
"Kenelle sinä tuotat iloa elämällä tällä tavoin?" kysyi hän.
"Me tahdomme näyttää, että henki on lihaa voimakkaampi", vastasi Simon. "Jos elämämme onkin kurjaa tässä maailmassa, uskomme saavamme siitä korvauksen tulevassa elämässä".
Sotilas kohautti olkapäitään. "Meidän kansassamme on filosofeja, stoalaisia ja muita, joilla on sama käsitys. Kuuluessam neljännen legioonan herulilaiseen joukko-osastoon majailimme itse Roomassa, ja siellä näin paljon kristittyjä, mutta en voinut heiltä oppia mitään sellaista, jota en ollut jo aikaisemmin kuullut isältäni, jota sinä ylpeydessäsi nimittäisit pakanaksi. Tosin puhumme monista jumalista, mutta vuosikausiin emme ole käsittäneet heitä kovinkaan vakavasti. Meidän mielipiteemme hyveestä ja velvollisuudesta ja jalosta elämästä on sama kuin teidänkin".
Simon Melas pudisti päätään.
"Jollei teillä ole pyhiä kirjoja", sanoi hän, "niin mikä silloin ohjaa askeleitanne?"
"Jos luet filosofejamme ja ennen kaikkea jumalaista Platoa, niin huomaat, että on olemassa toisia oppaita, jotka ohjaavat sinut samaan päämäärään. Oletko sattumalta lukenut sitä teosta, jonka on kirjoittanut keisarimme Marcus Aurelius? Etkö löydä siitä jokaista hyvettä, joka ihmisellä voi olla, vaikka hänellä ei olisi aavistustakaan teidän uskonnostanne? Oletko niinikään miettinyt keisarivainajamme Julianuksen sanoja ja tekoja, hänen, jonka mukana minä olin ensimmäisellä sotaretkelläni hänen samotessaan persialaisia vastaan? Mistä löydät täydellisemmän miehen kuin hän oli?"
"Tuollainen puhelu on hyödytöntä, enkä halua kuulla sitä kauemmin", sanoi Simon jyrkästi. "Ota ajasta vaari niin kauan kuin siihen on tilaisuus ja omaksu oikea usko, sillä maailmanloppu on lähellä, ja kun se tulee, ei mitään armoa anneta niille, jotka ovat sulkeneet silmänsä valolta". Näin sanoen hän taas palasi rukousjakkaransa ja ristiinnaulitunkuvansa luokse, kun taas nuori roomalainen asteli syviin ajatuksiinsa vaipuneena alas kukkulanrinnettä, nousi hevosensa selkään ja ratsasti pois etäiselle vartiopaikalleen. Simon katseli häntä, kunnes hänen metallikypäränsä loisti enää vain valopisteenä suuren tasangon länsireunalla, sillä tämä oli ensimmäinen ihmisolento, jonka hän oli nähnyt kokonaiseen pitkään vuoteen, ja välistä oli hetkiä, jolloin hänen sydämensä ikävöitsi palavasti kanssaihmisen ääntä ja kasvoja.
Niin kului taas vuosi, ja lukuunottamatta ilman muutoksia ja vuodenaikain hitaita vaihteluita oli yksi päivä toisensa kaltainen. Joka aamu silmänsä avatessaan Simon näki itäisellä taivaanrannalla saman harmaan juovan muuttuvan punaiseksi, kunnes tuo kirkas reuna kohosi yhä korkeammalle sillä kaukaisella ilmansuunnalla, josta päin ei koskaan tiedetty kenenkään elävän olennon tulleen. Hitaasti siirtyi aurinko taivaan suunnattoman kupukaton ylitse, ja sitä mukaa kuin varjot siirtyivät pois erakon majan yläpuolella esiinpistäviltä mustilta kallioilta säännösteli hänkin rukouksensa ja mietiskelynsä. Mikään maailmassa ei kiinnittänyt puoleensa hänen silmiään tai häirinnyt hänen ajatuksiaan, sillä alhaalla leviävä ruohoaavikko oli kuukauden toisensa perästä yhtä tyhjä kuin taivas yläpuolella. Niin kuluivat pitkät tunnit, kunnes punainen juova painui alas päinvastaiselle puolelle, ja päivä, päättyi samanlaiseen helmenharmaaseen kajastukseen, jolla se oli alkanutkin. Kerran liiteli pari korppia muutamia päiviä tuon yksinäisen kukkulan yläpuolella, ja kerran taas tuli valkoinen kalalokki Dnjesteriltä päin ja kirkui erakon pään yläpuolella. Joskus näkyi punaisia täpliä sillä vihreällä tasangolla, jossa antilooppeja kävi laitumella, ja usein ulvoi susi yön pimeydessä kallioitten juurella. Sellaista oli erakko Silas Melaksen yksitoikkoinen elämä, kunnes koitti hävityksen päivä. Myöhäiskeväällä vuonna 375 astui Simon ulos majastaan saviruukku kädessään ottaakseen vettä lähteestä. Pimeys oli jo peittänyt maan, aurinko oli laskenut, mutta viimeinen ruusunhohtoinen kajastus viipyi vielä sillä kalliokielekkeellä, joka pisti esiin kukkulan rinteestä erakon majan takaa. Kun Simon tuli esiin kallionkielekkeensä takaa, putosi ruukku hänen kädestään, ja hän pysähtyi paikalleen hämmästyneenä tuijottamaan.
Vastakkaisella huipulla seisoi mies, jonka ääriviivat häämöttivät mustina yhä hämärtyvässä illassa. Hän oli oudon näköinen, melkeinpä epämuodostunut olento, lyhytvartaloinen, kumarainen, suuripäinen ja lyhytkaulainen. Hänen selästään kohosi näkyviin pitkä keihäs. Hän seisoi siinä kasvot eteenpäin kurotettuina ja ruumis kumarassa sekä tuijotti kiinteästi tasangon ylitse länteen päin. Silmänräpäyksessä hän taas katosi, ja yksinäinen musta kallionhuippu erottui jyrkkänä ja alastomana heikkoa läntistä kajastusta vastaan. Sitten tuli yö, ja kaikki oli taas pilkkoisen pimeää.
Simon Melas seisoi kauan hämmentyneenä aprikoiden mielessään, kuka tämä muukalainen saattoi olla. Hän oli, samoin kuin jokainen kristitty, kuullut niistä pahoista hengistä, joiden oli tapana ahdistella Teben ja Etiopian erämaan erakoita. Tämän yksinäisen olennon outo ulkonäkö, sen tummat ääriviivat ja vaaniskeleva kiihkeä asento, joka paremminkin muistutti julmaa ja raatelevaa petoa kuin ihmistä, kaikki yhteensä vaikutti sen, että hän uskoi vihdoinkin tavanneensa yhden niistä syvyyden harhailevista olennoista, joitten olemassaoloa noina vankan uskon aikoina hän ei epäillyt enemmän kuin omaansakaan. Suuren osan yöstä hän vietti rukouksessa vilkaisten tuon tuostakin majansa oven matalaan pihtipieleen, jolloin hän näki vain ikäänkuin tähdillä kirjaillun tummanpunaisen verhon. Milloin tahansa olisi jokin kyyristelevä hirviö, jokin sarvipää kummitus saattanut kurkistaa oviaukosta sisään, ja hän puristi suonenvedontapaisesti ristiinnaulitunkuvaansa, kun inhimillinen heikkous sai hänet värisemään kauhusta sellaista kuvitellessaan. Mutta lopulta väsymys vei voiton hänen pelostaan, ja hän vaipui pitkälleen kuivista ruohoista valmistetulle vuoteelleen nukkuen siihen asti, kunnes kirkas päivänvalo herätti hänet.
Hän heräsi tavallista myöhempään auringon paistaessa korkealta taivaanrannan yläpuolelta. Astuessaan ulos majastaan hän katseli vastapäiselle kallionhuipulle, mutta se oli paljas ja äänetön. Hänestä alkoi jo tuntua, että se outo musta olento, joka oli pelästyttänyt häntä niin, oli ollut vain unta tai jokin hämärän synnyttämä harhanäky. Hänen saviruukkunsa oli siinä, mihin se oli pudonnut, ja hän otti sen maasta aikoen mennä lähteelle. Mutta äkkiä hän huomasi jotakin ihan merkillistä. Koko ilma oli täynnä ääniä. Niitä kuului joka taholta värähtelevänä, epämääräisenä, kummallisena mutinana, matalana, mutta samalla hellittämättömänä ja voimakkaana, kiihtyvänä ja hiljenevänä kaikuen vuorten välissä ja häipyen epäselviksi kuiskauksiksi, mutta lakkaamatta kokonaan hetkeksikään. Hän katseli hämmentyneenä ympärilleen siniselle pilvettömälle taivaalle. Sitten hän kapusi yläpuolellaan olevalle kalliohuipulle ja piiloutuen sen varjoon tuijotti alas tasangolle. Hurjimmissa unissaankaan hän ei ollut koskaan osannut kuvitella sellaista näkyä.
Koko rannaton tasanko oli täynnä hevosmiehiä, satoja, tuhansia ja kymmeniätuhansia, jotka kaikki ratsastivat hitaasti ja hiljaisina tuntemattomasta idästä päin. Heidän lukemattomain hevostensa kavioitten kopina synnytti sen tasaisen matalan tärinän, joka pani hänen korvakalvonsa värähtelemään. Muutamat heistä olivat niin lähellä häntä hänen katsellessaan heitä korkealta paikaltaan, että hän voi selvästi erottaa heidän laihat jäntereiset hevosensa ja tummain ratsastajain kumaraiset vartalot heidän istuessaan hevostensa selässä muodottomina myttyinä lyhyitten säärien riippuessa ilman jaluksia ja vartalot niin lujasti tasapainossa kuin he olisivat olleet osa hevosesta. Noilla lähimmillä hän erotti jousen ja nuolen, pitkän keihään ja lyhyen miekan sekä ratsastajan takana nuorakimpulla varustetun heittosilmukan, mikä kaikki ilmaisi, ettei tässä tullut mitään avuttomia järjestymättömiä vaeltajia, vaan hirvittävä sotajoukko. Hänen katseensa siirtyi heistä eteenpäin yhä kauemmas aina taivaanrannalle asti, jossa värähteli samanlaista liikettä. Tuolla hirvittävällä ratsujoukolla ei ollut minkäänlaista loppua. Etujoukot olivat jo kaukana hänen asuntokallionsa toisella puolen, ja nyt hän saattoi ymmärtää, että tämän etujoukon edellä oli lähetetty yksinäisiä vakoilijoita turvaamaan sotajoukon kulkua sekä että hän oli nähnyt edellisenä iltana yhden heistä.
Koko päivän erakko piileskeli kallioitten varjossa katsellen kuin lumottuna tätä ihmeellistä näkyä, ja koko päivän vyöryi hevosmiesten paljous eteenpäin alhaalla tasangolla. Simon oli nähnyt Aleksandrian satamassa vilisevät ihmisjoukot, hän oli katsellut millainen kansanpaljous tungeskeli Konstantinopolin sirkuksessa, mutta koskaan hän ei ollut osannut kuvitella tällaisen määrättömän lauman tulevan itäiseltä taivaanrannalta, jota hän oli pitänyt maailman loppurajana. Toisinaan keskeytti ratsastajain tiheän jonon hevosten selässä istuvain paimenten vartioima suuri emätammojen ja varsojen lauma, välistä taas tuli näkyviin karjaa, joskus nahkakatoksella varustettujen vankkurien pitkä jono, mutta sitten taas jokaisen keskeytyksen jälkeen tuli hevosmiehiä sadoittain, tuhansittain ja kymmenintuhansin, hitaasti, loputtomasti ja hiljaisesti idästä länteen virtaavana tulvana. Pitkä päivä kului iltaan, valaistus himmeni ja varjot pitenivät, mutta yhä vain tuo pitkä ja leveä virta solui eteenpäin.
Mutta yön keralla näky muuttui yhä oudommaksi. Simon oli huomannut monien talutettavain hevosten selässä risukimppuja ja nyt hän näki mihin niitä tarvittiin. Yli koko suuren tasangon alkoi välkkyä punaisia neulankärkiä, jotka kasvoivat ja vahvistuivat lepattaviksi liekkipatsaiksi. Niin kauas kuin hän saattoi nähdä sekä itään että länteen, ulottui noita valoja, jotka etäisimmällä taivaanrannalla näyttivät vain tulipisteiltä. Valkeita tähtiä loisti ylhäältä avaralta taivaalta, punaisia alhaalta suurelta tasangolta. Ja joka taholta kuului matalaa sekavaa äänten sorinaa, johon yhtyi härkien mylvintä ja hevosten hirnunta.
Simon oli ollut sekä sotilas että liikemies, ennenkuin hylkäsi maailman, ja hän ymmärsi täysin, mikä tarkoitus tällä hänen näkemällään oli. Historiasta hän tiesi kuinka Rooman valtakuntaan oli tuon tuostakin hyökkäillyt uusia raakalaislaumoja, jotka tulivat ulkopuolella olevasta pimeydestä, sekä että Itä-Rooman keisarikuntaa oli ahdisteltu samalla tavoin niiden viidenkymmenen vuoden kuluessa, jotka olivat kuluneet siitä, kuin Konstantinus siirsi maailman pääkaupungin Bosporon rannoille. Gepidit ja herulit, itägootit ja sarmatilaiset, kaikki hän tunsi. Mitä Euroopan etäinen vahtisotilas oli nähnyt tältä yksinäiseltä kukkulaltaan, se oli keisarikuntaa vastaan hyökkäävä uusi sotajoukko, joka erosi muista vain äärettömän, uskomattoman suuruutensa ja sotilaitten merkillisen ulkomuodon vuoksi. Hän yksin kaikista sivistyneen maailman ihmisistä tiesi tämän kauhistuttavan varjon lähestymisestä, joka kiiti idän tuntemattomista syvyyksistä raskaan myrskypilven tavoin. Hän ajatteli pieniä roomalaisia vartioasemia pitkin Dnjesterin vartta, heidän takanaan olevaa Trajanuksen raunioitunutta Dakian muuria ja sitten niitä siellä täällä Tonavan tasangolla sijaitsevia suojattomia kyliä, joilla ei ollut aavistustakaan vaarasta. Jospa hän vain voisi varoittaa niitä! Eiköhän Jumala ollut juuri sitä tarkoitusta varten ohjannut häntä erämaahan?
Sitten hän muisti äkkiä areiolaisen naapurinsa, joka asui hänen alapuolellaan olevassa luolassa. Kerran pari hän oli viime vuoden aikana nähnyt vilaukselta hänen pitkän kumaraisen vartalonsa liikuskelevan alhaalla hänen käydessään kokemassa peltopyille ja peltokanoille virittämiään ansoja. Yhden ainoan kerran he olivat tavanneet puron rannalla, mutta vanha jumaluusoppinut huitoi häntä kädellään kauemmaksi, ikäänkuin hän olisi ollut pitaalitautinen. Mitähän hän nyt tuumi tästä oudosta asiaintilasta? Epäilemättä he voisivat unohtaa uskonriitansa tällaisella hetkellä. Hän hiipi alas kukkulan rinnettä ja astui erakkotoverinsa majaa kohti.
Mutta hänestä alkoi tuntua peloittavan hiljaiselta sitä lähestyessään. Hänen sydäntään puristi tuon pikku laakson kuolemanhiljaisuus. Kallioitten välisestä raosta ei näkynyt minkäänlaista tulentuiketta. Hän astui sisään ja huusi, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Silloin hän piikiven, teräksen ja sytykkeenä käyttämänsä kuivan ruohon avulla iski kipinän, jonka puhalsi palamaan. Lattialla makasi pitkänään vanha erakko, valkoinen tukka punaisten tahrain peittämällä. Poikittain hänen päällään oli särkynyt ristiinnaulitunkuva, jolla hänen päänsä oli murskattu. Simon oli polvistunut hänen viereensä, oikaissut hänen vääristyneet jäsenensä ja luki parast'aikaa ruumiinsiunausta, kun hevosen kavioiden kopsetta alkoi kuulua erakon majaan johtavasta laaksosta. Kuiva ruoho oli palanut loppuun, ja Simon kyyristyi väristen pimeään nurkkaan mutisten pyhälle neitsyelle rukouksia, etteivät voimat uupuisi kesken.
Mahdollisesti oli vastatullut nähnyt valon välkkeen tai ehkä hän oli tovereiltaan kuullut heidän murhaamastaan vanhuksesta, minkä vuoksi uteliaisuus oli tuonut hänet paikalle. Hän jätti hevosensa luolan ulkopuolelle, ja sisällä pimennossa odottava Simon voi hyvin erottaa hänet kuunvalossa. Hän laskeutui alas satulasta, sitoi ohjakset muutamaan juurakkoon ja pysähtyi sitten kurkistelemaan sisään majan oviaukosta. Hän oli hyvin lyhyt tanakka mies, ja hänen tummissa kasvoissaan oli kolme ammottavaa arpea kummallakin puolella. Hänen pienet silmänsä olivat syvällä päässä, niin että ne näyttivät kuin mustilta rei'iltä hänen suurissa litteissä paljaissa kasvoissaan. Hänen säärensä olivat lyhyet ja hyvin käyrät, joten hän kävellessään huojui rumasti.
Simon painautui pimeimpään soppeen ja puristi kädessään sitä ryhmysauvaa, jota kuollut jumaluusoppinut oli kerran ravistanut häntä kohti. Kun tuo ruma kumarainen pää tuli peremmälle majan pimentoon, iski hän kepin siihen koko oikean käsivartensa voimalla, ja kun hyökkäyksen esineeksi joutunut villi kaatui eteenpäin kasvoilleen, löi hän mielettömästi yhä uudelleen, kunnes tuo oudon muotoinen olento makasi maassa velttona ja liikkumattomana. Saman katon suojassa makasi ensimmäinen eurooppalainen ja aasialainen kaatunut.
Simonin suonet takoivat ja värähtelivät oudosta toiminnan ilosta. Kaikkina näinä levon vuosina kokoontunut tarmo tulvahti esiin nyt tarpeen hetkellä. Seisoen majan pimeydessä hän näki kuin tulikartalla suuren raakalaissotajoukon ääriviivat, joen suunnan, roomalaisten siirtokuntain aseman, sekä sen tavan, jolla niitä saattoi varoittaa. Äänettömästi hän odotti varjossa, kunnes kuu painui näkymättömiin. Sitten hän heittäytyi vainajan hevosen selkään, ohjasi sen alas kuiluun ja lähti kiitämään täyttä neliä tasangon poikki.
Joka taholla hänen ympärillään paloi tulia, mutta hän pysytteli loitolla valokehistä. Jokaisen ympärillä hän saattoi ohikiitäessään nähdä piirissä nukkuvia sotilaita sekä heidän lähellään pitkänä jonona kiinnisidottuja hevosia. Virstan toisensa perästä riitti tuota suunnatonta leiriä. Sitten hän saapui vihdoin sille avonaiselle tasangolle, joka vietti jokeen päin. Hyökkääjäin tulet näyttivät nyt vain hämärästi kytevän mustaa idän taivasta vastaan. Yhä kiihkeämpää vauhtia hän kiiti ruohoaavikon poikki ikäänkuin yksinäinen myrskyn lennättämä kevyt lehti. Samalla kun päivänkoitto vaalensi hänen takanaan itäisen taivaanlaen, loi se hehkunsa myöskin edessä olevaan leveään virtaan, ja hän pakotti väsyneen hevosensa matalikon ylitse, ja sitten uimasilleen tulvillaan olevan joen keltaiseen veteen.
Niinpä sitten tapahtuikin, että roomalainen sadanpäämies Caius Crassus ollessaan aamukierroksellaan Tyraksen linnoituksen ympäristössä näki yksinäisen hevosmiehen ratsastavan lähemmäksi joelta päin. Sekä mies että hevonen olivat nääntymäisillään väsymyksestä, vettä valuvat ja lian ja hien tahrimat. Hämmästyneenä roomalainen katseli heidän lähestymistään ja tunsi repaleisen ja horjuvan ratsastajan, jonka hiukset liehuivat ja silmät tuijottivat, itäisen erämaan erakoksi. Hän juoksi häntä vastaan ja otti ukon syliinsä hänen horjahtaessaan alas satulasta.
"Mikä nyt on?" kysyi hän. "Mitä uutisia sinulla on kerrottavana?"
Mutta erakko ei osannut muuta kuin viitata nousevaa aurinkoa kohti. "Aseisiin!" huusi hän käheällä äänellä. "Aseisiin! Hävityksen päivä on tullut!" Ja katsoessaan osoitettuun suuntaan roomalainen näki kaukana joen toisella puolen – suuren tumman varjon, joka lähestyi hitaasti etäisen tasangon poikki.
KILPAILU
V. 66 j.Kr. lähti keisari Nero yhdeksäntenäkolmatta ikävuotenaan ja
kolmantenatoista hallitusvuotenaan purjehtimaan Kreikkaa kohti mukanaan niin outo seura ja matkansa tarkoituksena niin merkillinen asia, ettei kukaan yksinvaltias ole ennen sellaiseen ryhtynyt. Kymmenen soutualuksen suuruisella laivastolla hän lähti liikkeelle Puteolista mukanaan suuret varastot maalattuja kulisseja ja teatterivarustuksia sekä joukko ylimyksiä ja senaattoreja, joita hän ei uskaltanut jättää Roomaan ja jotka olivat kaikki kuolemanvaarassa seuratessaan häntä tällaisilla retkillä. Seurueeseen kuului Natus, hänen laulunopettajansa; Cluvius, harvinaisen kovaääninen mies, jonka oli määrä kuuluttaa hänen arvonimensä, ja tuhatkunta nuorukaista, jotka olivat harjaantuneet osoittamaan yksimielisesti suosiotaan milloin vain heidän herransa lauloi tai soitti yleisön kuullen. Niin taitavasti heidät oli opetettu, että kullakin oli oma osansa esitettävänään. Muutamat eivät tehneet mitään muuta kuin päästivät kuuluville hiljaista matalaa ja sanatonta hyväksymisen mutinaa. Toiset taputtivat haltioituneina käsiään. Jotkut taas kiihtyivät suosionosoituksissaan täydelliseen raivoon ruveten kirkumaan, takomaan jalkojaan ja lyömään kepeillään penkkeihin. Muutamat – ja heidän osuutensa oli tehokkain – olivat oppineet eräältä aleksandrialaiselta pitkän surisevan sointuvan äänen, jonka he päästivät kaikki yht'aikaa kuuluville, niin että se kaikui yli koko katsomon. Näitten palkattujen ihailijan avulla oli Nerolla mitättömästä äänestään ja kömpelöstä esittämistavastaan huolimatta varma toivo voida palata Roomaan palkintonaan laulukilpailussa saavutettu seppele, jonka Kreikan kaupungit lahjoittaisivat. Kun hänen suuri kullattu aluksensa kaksinkertaisen soutajarivin voimalla liukui eteenpäin Välimerellä, istui hän itse päivät pitkät kajuutassaan opettaja rinnallaan harjoittaen aamusta iltaan valitsemiaan sävellyksiä. Nubialainen orja hieroi aina muutamain tuntien kuluttua keisarillista kurkkua öljyllä ja balsamilla, jotta se olisi kunnossa sen suuren tulikokeen aikana, joka sillä oli edessään runouden ja laulun maassa. Hänen ruokansa, juomansa ja harjoituksensa olivat tarkoin määrätyt aivan kuin kilpailua varten harjoittelevan painijan. Lakkaamatta kuuluikin keisarin kajuutasta lyyran näppäilyä ja hänen äänensä vihlovaa rääkynää.
Sattuipa noina aikoina Kreikassa elämään muuan Policles niminen vuohipaimen, joka kaitsi suurta vuohilaumaa ja osittain omistikin sen. Nämä eläimet kävivät laitumella noin viiden virstan päässä lähellä Hereaa kohoavista pitkistä kukkulanrinteistä, josta ei enää ole kaukana kuuluisa Olympos vuori. Tämä mies tunnettiin yli koko seudun harvinaisen lahjakkaana ja luonteeltaan erikoisena. Hän oli runoilija, joka oli kahdesti saanut palkinnon lauluistaan, ja hän oli säveltäjä, jolle soittimen käsittely ja säveleet olivat niin tuttuja, että hänet useammin tavattiin ilman paimensauvaansa kuin harppuaan. Yksinäisillä vartiohetkilläänkin talvisilla kukkuloilla hän kantoi harppuaan olkapäälleen ripustettuna ja lyhensi pitkiä tuntejaan sen avulla, niin että se oli suorastaan muodostunut osaksi hänestä. Kaunis hän myöskin oli, tummaverinen ja vilkas, pää kuin Adoniilla, ja voimassa ei kukaan kyennyt kilpailemaan hänen kanssaan. Mutta kaiken tämän pilasi hänen luonteenlaatunsa, sillä hän oli niin itsepäinen ja ylpeä, ettei sietänyt minkäänlaista vastaväitettä. Tästä syystä hän eli aina vihamielisissä väleissä kaikkien naapureittensa kanssa, ja kiukunpuuskissaan hän vietti kuukausimääriä yhtämittaa kivimajassaan vuorten välissä kuulematta mitään maailmasta ja eläen vain taiteelleen ja vuohilleen.
Eräänä kevätaamuna vuonna 67 oli Policles poikansa Doruksen avulla ajanut vuohensa uudelle laitumelle, josta näki etäisen Olympian kaupunkiin asti. Tarkastellessaan sitä vuorelta paimen hämmästyi, kun huomasi osan kuuluisaa amfiteatteria katolla varustetuksi, ikäänkuin siellä olisi aikomus esittää jokin näytäntö. Loitolla maailmasta ja kaikista uutisista eläen Policles ei osannut kuvitella mitä oli tekeillä, sillä siitä hän oli täysin selvillä, että Kreikan kilpailujen piti olla vasta kahden vuoden päästä. Varmaankin suoritettaisiin siellä jokin runo- tai laulukilpailu, josta hän ei ollut kuullut mitään. Jos asianlaita oli niin, voisi hän mahdollisesti saada osakseen palkintotuomarien äänet, ja joka tapauksessa hänen teki mielensä kuulla sellaiseen tilaisuuteen kokoontuneitten runolaulajani teoksia ja ihailla niitten esitystä. Hän huusi Doruksen luokseen, jätti vuohet hänen hoitoonsa ja lähti harppu selässään astelemaan nopeasti alas laaksoon nähdäkseen, mitä kaupungissa oli tekeillä.
Päästyään kaupungin lähistölle, hän huomasi seudun aivan ihmisistä tyhjäksi, mutta vielä enemmän hän hämmästyi, kun ei valtakadullekaan tullessaan nähnyt yhtään ainoaa ihmisolentoa. Hän joudutti askeleitaan ja teatteria lähestyessään kuuli hiljaista ja pidätettyä kohinaa, mistä saattoi päätellä suuren väkijoukon olevan koolla. Hän ei ollut koskaan unissaankaan kuvitellut mitään niin suuripiirteistä laulukilpailua. Oven ulkopuolella seisoskeli joitakin sotilaita, mutta Policles työntäytyi nopeasti heidän välitseen ja pääsi sen kansanpaljouden ulkoreunaan, joka täytti kansallisen näyttämön suuren katetun osan. Katsellessaan ympärilleen Policles näki suuren joukon naapureitaan, jotka tunsi ulkonäöltä, tiheään sulloutuneina penkeillä istumassa. Kaikkien katseet näyttämölle suunnattuina. Niinikään hän huomasi seinänvierillä seisovan sotilaita sekä suuren osan katsomoa olevan täynnä vieraan näköisiä nuorukaisia, joilla oli valkoiset viitat ja pitkä tukka. Kaiken tämän hän näki, mutta sen tarkoitusta hän ei voinut ymmärtää. Hän kumartui erään lähellä istuvan puoleen kysyäkseen häneltä, mutta eräs sotilas tyrkkäsi häntä heti keihäänsä kärjellä ja käski vihaisesti hänen pysyä hiljaa. Se mies, jota Policles oli aikonut puhutella, luuli hänen pyytäneen istumasijaa ja painautui lähemmäksi naapuriaan, joten paimen sai itselleen paikan vieressään olevan penkin päässä. Siitä hän seurasi tarkoin mitä näyttämöllä tapahtui. Siellä lauloi ja soitti Metas, tunnettu korintoslainen runoilija ja Policleen vanha ystävä, saamatta juuri minkäänlaisia suosionosoituksia yleisön taholta. Policleen mielestä häntä palkittiin taitoonsa nähden liian niukasti, minkä vuoksi hän taputti pontevasti käsiään, mutta huomasi hämmästyksekseen sotilaitten katselevan häneen vihaisesti ja kaikkien naapureittensa tuijottavan häneen päin ihmeissään. Mutta voimakas ja itsepäinen kun oli luonteeltaan tunsi hän yhä suurempaa halua jatkaa suosionosoituksiaan huomatessaan yleisen mielipiteen nousevan häntä itseään vastaan. Mutta se, mikä sitten seurasi, täytti paimenrunoilijan tavattomalla kummastuksella. Kun korintoslainen Metas oli kumartanut ja poistunut heikkojen ja vain muodon vuoksi saamainsa suosionosoitusten jälkeen, ilmestyi näyttämölle mitä eriskummaisin olento katsomon osoittaessa hurjasti suosiotaan. Hän oli lyhyt, paksu mies, ei nuori eikä vanha, niska kuin härällä, ja pyöreitä suuria kasvoja peittävä nahka riippui poimuissa kuin härän kaulanahka. Hän oli puettu mauttomasti lyhyeen siniseen tunikaan, joka oli vyötäisten kohdalta kiinnitetty kultaisella vyöllä. Kaula ja osa rintaakin oli paljaana, ja hänen lyhyet paksut säärensä olivat alastomat nauhakengistä reisien puoliväliin asti, nimittäin siihen asti kuin tunika ulottui. Hiuksissa hänellä oli kaksi kultaista siipeä, niinikään kantapäissä, aivan kuin Merkurius jumalalla. Hänen takanaan asteli neekeri, joka kantoi harppua, ja hänen rinnallaan seisoi upeasti puettu upseeri nuottikääröt kädessä. Tämä outo olento otti harpun palvelijaltaan ja asettui näyttämön etureunalle, jossa kumarsi ja hymyili suosiota osoittavalle katsomolle. "Tuo on varmaankin joku narrimainen laulaja Ateenasta", tuumi Policles itsekseen, mutta samalla hän kuitenkin ymmärsi, että vain suuri laulumestari voi saada sellaisen vastaanoton kreikkalaisen kuulijakunnan taholta. Tämä oli ilmeisesti joku ihmeellinen taiteilija, jonka maine oli jo kuulunut tänne etukäteen. Policles istuutui siis rauhassa paikalleen ja valmistautui nauttimaan soitosta.
Sinipukuinen soittaja näppäili harpustaan muutamia säveliä ja puhkesi sitten äkkiä esittämään "Nioben oodia". Policles oikaisihe suoremmaksi penkillään ja tuijotti ihmeissään näyttämölle. Sävel siirtyi nopeasti matalasta äänestä korkeaan ja oli varta vasten valittu tähän tarkoitukseen. Matala ääni oli kuin murinaa ja häijyn koiran epäsointuista vikinää. Sitten laulaja äkkiä taivutti päänsä taaksepäin, oikaisi lyhyen ja paksun vartalonsa, kohottautui varpailleen ja päätään huojutellen sekä kasvot tulipunaisina päästi kuuluville sellaisen ulvonnan kuin minkä tuo sama koira olisi päästänyt, jos isäntä olisi potkaisemalla keskeyttänyt sen murisemisen. Koko ajan harppu soi ja rämisi, toisinaan liian aikaisin, toisinaan liian myöhään laulajan esitykseen nähden. Mutta kaikkein eniten kummastutti Policlesta tämän esityksen yleisöön tekemä vaikutus. Jokainen kreikkalainen oli harjaantunut arvostelija ja yhtä tuhlaavainen hylkäämisen kuin suosionosoituksenkin ilmauksissaan. Moni tätä hullunkurista narria etevämpi laulaja oli ajettu näyttämöltä sadatusten ja loukkaussanain kaikuessa. Mutta kun tuo mies vaikeni ja pyyhki virtailevaa hikeä lihavilta kasvoiltaan, puhkesi koko katsomo haltioituneisiin suosionosoituksiin. Paimen puristeli käsillään halkeamaisillaan olevaa päätään, sillä hänestä tuntui kuin hän olisi menettämäisillään järkensä. Tämä oli varmastikin jokin kauhea painajaisuni, josta hän heräisi pian nauraen sitä ajatellessaan. Mutta ei, nuo olennot olivat todellisia, nuo olivat hänen naapureittensa kasvoja, ja ne suosionhuudot, jotka kaikuivat hänen korvissaan, Olympian teatteriyleisön suusta. Koko kuoro oli täydessä äänessä, surisijat surisivat, huutajat karjuivat, taputtajat olivat kovassa työssä takoen keppejänsä penkkeihin, ja aina silloin tällöin kajahti kuuluville oikeana hirmumyrskynä "Verratonta! Jumalaista!" harjoitetun kannattajajoukon taholta, joka päästi ihastuksensa yhteisäänin kuuluviin, samoin kuin tuulen vinkuna vie voiton merenkin tohinasta. Sehän oli mieletöntä, sietämättömän mieletöntä! Jos tällaista sallittiin tapahtuvan, niin oli kreikkalaisten musikaalinen arvostelukyky kokonaan mennyttä. Policleen omatunto ei sallinut hänen pysyä hiljaa. Hän nousi seisomaan penkille ja ilmaisi käsiään heiluttaen ja huutaen keuhkojensa täydellä voimalla vastalauseensa kuulijoitten järjetöntä tuomiota vastaan. Aluksi hänen yritystään suuren hälinän vallitessa tuskin huomattiinkaan. Hänen äänensä hukkui siihen yleiseen meteliin, joka puhkesi yhä uudelleen joka kerta tuon typerän laulajan kumartaessa ja teeskennellen hymyillessä. Mutta vähitellen lakkasivat Policleen ympärillä istuvat taputtamasta käsiään ja tuijottivat häneen ihmeissään. Hiljaisuus levisi yhä laajemmalle, kunnes koko suuri katselijajoukko istui äänettömänä tuijottaen tähän hurjaan ja komeaan olentoon, joka riehui heitä vastaan ovensuun lähellä olevalta paikaltaan.
"Hullut!" huusi hän. "Mille te taputatte? Mille te osoitatte suosiotanne? Tuollaistako te sanotte soitannoksi? Saako tuollainen kissannaukuminen olympialaisen palkinnon? Miehellähän ei ole yhtäkään oikeaa värähdystä äänessään. Te olette joko kuuroja tai hulluja, ja minä sanon teille kerta kaikkiaan, että saisitte hävetä järjettömyyttänne".
Sotilaita juoksi paikalle kiskaistakseen hänet alas, ja koko yleisö oli suuren hämmennyksen vallassa joittenkin rohkeampien osoittaessa suosiotaan paimenelle ja toisten huutaessa, että hänet oli heitettävä ulos rakennuksesta. Sillä välin kyseli yleisön suosion saavuttanut laulaja, joka oli ojentanut lyyransa neekeripalvelijalleen, ympärillään seisovilta henkilöiltä, mikä oli metelin syynä. Lopulta astui esiin näyttämön etu-alalle harvinaisen voimakasääninen airut, joka kuulutti, että jos katsomon perällä oleva typerä mies, jonka mielipide näytti poikkeavan muun yleisön käsityksestä, haluaisi nousta korokkeelle, voisi hän – mikäli uskallusta riitti – näyttää taitoaan, joten yleisöllä olisi tilaisuus arvostella kykenikö hän viemään voiton siitä ihailtavasta ja ihmeellisestä esityksestä, joka heillä oli juuri ollut onni kuulla.
Policles hypähti halukkaasti seisoalleen kehoituksen saatuaan, väkijoukko väistyi hänen tieltään, ja niin seisoi hän hetkisen kuluttua karkeassa mekossaan, kulunut ja monet pahat säät kokenut harppu kädessään odottavan kuulijakunnan edessä. Jonkin silmänräpäyksen ajan hän viritteli soitintaan kiristäen jotakin jännettä ja höllentäen toista, kunnes se oli täydessä kunnossa. Sitten hän alkoi laulaa, samalla kun hänen edessään olevilla penkeillä istuvat roomalaiset nauroivat ja virnistelivät.
Hän ei ollut valmistanut mitään sävellystä, mutta hän oli harjaantunut sepittämään esitettävän kappaleen tarvittaessa ja lauloi kuuluville sydämensä tunteet pelkän laulamisen ilosta. Hän kertoi Jupiterin rakastamasta Elisin maasta, jossa he nyt olivat koolla, suurista ja alastomista vuorten rinteistä, pilvien nopeista vaihteluista, kiemurtelevasta sinisestä joesta, ylänkömaan raikkaasta ilmasta, iltain viileydestä, maan ja taivaan ihanuudesta. Se oli kaikki yksinkertaista ja lapsellista, mutta se meni Olympian asukkaitten sydämiin, sillä se maa oli heille tuttu ja rakas. Mutta sittenkin vain harvat uskalsivat osoittaa suosiotaan hänen lakattuaan laulamasta, ja heidänkin heikot äänensä hukkuivat hänen vastustajainsa vihellyksiin ja murinaan. Hän väistyi kauhistuneena saadessaan niin oudon kohtelun osakseen, ja silmänräpäyksessä hänen sinipukuinen kilpailijansa oli astunut hänen paikalleen. Jos hän oli laulanut huonosti ennenkin, oli hänen esityksensä nyt suorastaan käsittämätöntä. Hänen kirkunansa, mörinänsä ja vihlovat epäsointuiset kiljahtelunsa loukkasivat jo yksin musiikin nimeäkin. Ja kuitenkin kajahti katsomosta joka kerta yhä uusi suosionosoitusten myrsky hänen pysähtyessään hengähtämään tai pyyhkimään otsaltaan virtaavaa hikeä. Policles peitti kasvonsa käsillään ja rukoili, ettei menettäisi järkeään. Kun sitten tuo kauhistuttava esitys oli lopussa ja ihailun kohina ilmaisi, että tämä huijari oli tosiaankin saanut voittajan palkinnon, pääsi Policleen sydämessä ylivoimaisesti vallalle kauhu yleisöä kohtaan, viha tuollaista narrien heimoa kohtaan ja halu päästä takaisin laidunmaitten rauhaan ja hiljaisuuteen. Hän riensi pois sivustoilla odottavan väkijoukon välitse ja pääsi avotaivaan alle. Hänen vanha kilpailijansa ja ystävänsä korintoslainen Metas odotti siellä levottoman näköisenä.
"Nopeasti, Policles, nopeasti!" huusi hän. "Minun hevoseni on lieassa tuon lehdon takana. Se on harmaa, valjaat punaiset. Pakene niin nopeasti kuin sen kaviot jaksavat sinua kiidättää, sillä jos joudut kiinni, ei kuolemasi tule olemaan helppo".
"Ei kuolemani tule olemaan! Mitä tarkoitat, Metas? Kuka se mies on?"
"Suuri Jupiter! Etkö sitä tietänyt? Missä olet elänyt? Sehän on keisari Nero! Koskaan ei hän anna anteeksi sitä, mitä sanoit hänen äänestään. Nopeasti mies, nopeasti, tai ennättävät vartijat kintereillesi!"
Tunnin kuluttua oli paimen jo päässyt hyvän matkaa vuoristokotiinsa päin, ja suunnilleen samoihin aikoihin kyseli keisari – saatuaan olympialaisen voitonseppeleen verrattoman ja suuremmoisen taiteensa palkinnoksi – synkän näköisenä, kuka oli se hävytön olento, joka oli uskaltanut julkilausua niin halveksivan arvostelunsa.
"Tuokaa hänet paikalla eteeni", sanoi hän, "ja olkoon Marcus veitsineen ja poltinrautoineen saapuvilla".
"Suo anteeksi, suuri Caesar", virkkoi palvelusvuorolla oleva Arsenius Platus, "miestä ei voida löytää, ja peräti merkillisiä huhuja on liikkeellä".
"Huhuja!" huudahti vihainen Nero. "Mitä tarkoitat Arsenius? Sanon sinulle, että mies oli oppimaton nousukas, jolla oli karjun käytös ja riikinkukon ääni. Sanon sinulle myöskin, että kansan joukossa on aika monta yhtä syyllistä kuin hän, sillä kuulin omin korvin heidän ilmaisevan hänelle suosiotaan hänen laulettuaan naurettavan oodinsa. Tekeepä melkein mieleni polttaa heidän kaupunkinsa, niin että muistavat minun käyneen täällä".
"Eipä ole kummallista, vaikka hän saikin kannatusta, Caesar", sanoi sotilas, "sillä sen perusteella mitä olen kuullut, eipä olisi laisinkaan halventavaa sinulle, edes sinullekaan, vaikka olisit joutunut tappiolle siinä kilpailussa".
"Minäkö tappiolle! Sinähän olet järjiltäsi, Arsenius. Mitä tarkoitat?"
"Kukaan ei tunne häntä, suuri Caesar! Hän tuli vuorilta ja katosi vuorille. Huomasithan hänen kasvojensa hurjuuden ja oudon kauneuden. Kuiskaillaan, että suuri Pan jumala on kerran suvainnut mitellä taitojaan kuolevaisen kanssa".
Pilvi haihtui Neron otsalta. "Tosiaankin, Arsenius! Olet oikeassa! Kukaan ihminen ei olisi uskaltanut sillä tavoin uhmata minua. Mikä juttu Roomassa kerrottavaksi! Lähteköön sanansaattaja heti tänä yönä, Arsenius, kertomaan roomalaisille, kuinka heidän keisarinsa on kunniakkaasti edustanut heitä tänään Olympiassa".
ENSIMMÄINEN LAIVANLASTI
"Ex ovo omnia"
Sinun lähtiessäsi Britanniasta legioonasi kanssa, rakas Crassus, lupasin kirjoittaa sinulle silloin tällöin, kun sanansaattaja sattuisi lähtemään Roomaan, ja kertoa sinulle tämän maan tapauksista sellaista mikä mahdollisesti voisi herättää mielenkiintoasi. Omasta puolestani olen hyvin tyytyväinen siihen, että jäin tänne sotavoimain ja monien muitten kansalaistemme lähtiessä, sillä vaikka elämäntavat täällä ovatkin karut ja ilmasto inhoittava, niin voin kuitenkin kolmen Itämerenmaihin tekemäni matkan vuoksi, jotka tuottivat minulle runsaasti hajupihkaa, sekä siitä täällä saamani hyvän hinnan avulla, pian lähteä pois viettääkseni vanhuudenpäiväni oman viikunapuun varjossa tai ehkäpä kerrassaan ostaakseni pienen huvilan Baiaen tai Posuolin tienoilta, missä voisin saada kelpo auringonkylvyn tämän kirotun saaren alituisen sumun perästä. Kuvittelen mielessäni kuinka elelen pienellä maatilalla, ja lueskelen Virgiliusta, mutta kuullessani sateen virtaavan ja tuulen ulvovan tuntuu minusta, että Italia on kovin kaukana.
Edellisessä kirjeessäni kerroin sinulle mihin suuntaan asiat olivat kehittymässä tässä maassa. Kansa raukka, joka oli luopunut kaikista sotilaallisista harjoituksista niitten vuosisatain aikana, jolloin me olemme sitä suojelleet, on nyt täysin avuton, piktien ja skottien, pohjoisesta tulevien maalattujen raakalaisten käsissä, jotka hätyyttelevät täällä kaikkia seutuja ja tekevät aivan mitä itse haluavat. Niin kauan kun he pysyttelivät pohjoisosissa, eivät heistä välittäneet mitään etelän asukkaat, joita on enemmän ja jotka myöskin ovat valistuneimpia brittiläisistä, mutta nyt nuo roistot ovat tulleet ihan Lontooseen asti, ja tämänkin seudun läiskäin asukkaitten on täytynyt herätä. Kuningas Vortigern, joka ei harrasta mitään muuta kuin juominkeja ja naisia, lähetti Itämeren rannalla asuville pohjoisgermaaneille pyynnön, että he tulisivat auttamaan häntä. Onhan paha juttu, jos karhu on tunkeutunut taloon, mutta minusta ei tunnu juuri asiain parantamiselta sekään, että sen peloitukseksi kutsutaan lauma raatelevia susia. Mutta mitään sen parempaa ei keksitty, minkä vuoksi lähetettiin kutsu, johon pian tuli myöntävä vastaus. Ja tässä vaiheessa astuu näyttämölle sinun vaatimaton ystäväsi. Matkustellessani hajupihkaa hankkimassa olin oppinut saksilaisten kielen, ja niinpä minut lähetettiin kaikessa kiireessä Kentin rannalle, jotta olisin siellä vastaanottamassa uusia liittolaisiamme. Saavuin sinne juuri samana päivänä, jolloin heidän ensimmäinen aluksensa ilmestyi näkyviin, ja juuri sen päivän kokemuksistani aion nyt kertoa sinulle. Mielestäni on ehdottoman selvää, että näitten sotaisten germaanien maihinnousu Englannissa osoittautuu historiallisesti merkitykselliseksi tapaukseksi, minkä vuoksi sinä et tiedonhaluisena miehenä toivottavasti kyllästy, vaikka käsittelenkin tätä asiaa verraten yksityiskohtaisesti.
Alkaakseni siis alusta, saavuin Merkuriuksen päivänä, joka on heti Herramme taivaaseenastumisen juhlan jälkeen, Thames-joen etelärannalle sille paikalle, missä se leviää laajaksi merenlahdeksi. Siellä on Thanet niminen saari, joka oli valittu vieraittemme maihinnousupaikaksi. Tuskin olin ennättänyt sinne ratsullani, kun mereltä saapui täysin purjein suuri punainen laiva, joka oli nähtävästi arvokkaampi molempia takanaan tulevia. Valkoinen hevonen, näitten merirosvojen tunnusmerkki, riippui keulamastosta, ja laiva näytti olevan täpö täynnä miehiä. Aurinko paistoi kirkkaasti, ja tuo suuri punainen laiva lumi valkeine purjeineen ja reunalla kimmeltävine kilpiriveineen näytti tuolla sinisellä ulapalla niin ihanalta katseltavalta kuin suinkin toivoa saattoi.
Lähdin heti rannasta sitä kohti veneellä, sillä oli tehty sellainen sopimus, ettei kukaan saksilaisista saisi nousta maihin, ennenkuin kuningas oli tullut puhelemaan heidän johtajainsa kanssa. Pian pääsinkin aluksen viereen, jolla oli keulakuvionaan kullattu lohikäärme ja rivi airoja kummallakin sivullaan. Katsahtaessani ylöspäin näin pitkän rivin kypärällä varustettuja päitä katselevan alas minuun ja niitten joukossa huomasin suureksi hämmästyksekseni ja ilokseni Erik Mustan, jonka kanssa olen joka vuosi kauppasuhteissa Ventassa. Hän tervehti minua sydämellisesti kannelle noustuani, ja niin tuli hänestä paikalla oppaani, ystäväni ja neuvonantajani. Tämä auttoi minua paljon näitten raakalaisten parissa; heille on oikein ominaista käyttäytyä hyvin kylmästi ja tylysti, paitsi jos joku heidän omasta joukostaan voi mennä takuuseen vieraasta. Silloin he ovat hyvin sydämellisiä ja vieraanvaraisia. Mutta vaikka he koettavatkin, on heidän vaikea joutuessaan muukalaisen kanssa tekemisiin välttää jonkinlaista alentuvaisuutta tai pahemmassa tapauksessa halveksumista.
Oli oikea onnenpotkaus, että tapasin Erikin, sillä häneltä sain pääkohdittain tietää, millä kannalla asiat olivat, ennenkuin minut opastettiin tämän laivan päällikön Kennan puheille. Miehistön muodosti, niinkuin minulle selitettiin, kolme heimoa tai sukua, joitten päämiehet olivat Kenna, Lanc ja Hasta. Kullekin näistä heimoista saadaan nimi siten, että asianomaisen päällikön nimeen liitetään jatkoksi "ing", joten näitten kolmen aluksen miehet siis kuuluivat Kenningsin, Lancingsin ja Hastingsin heimoihin. Itämerenmaissa käydessäni huomasin, että kylät saivat nimensä niissä asuvain sukujen mukaan, joista kukin pysyttelihe erossa toisista, ja jos nämä miehet saavat jalansijan tällä rannikolla, tulemme näkemään tämäntapaisia paikannimiä muodostuvan Britannian kaupungeille.
Iso osa miehistä on vankkaa väkeä, puna-, kelta- tai enimmäkseen ruskeatukkaista. Hämmästyksekseni näin joukossa muutamia naisiakin. Vastaukseksi kysymykseeni Erik selitti, että he aina vievät naisia mukanaan niin kauas kuin voivat ja että he pitävät heitä apulaisinaan ja neuvonantajinaan eivätkä rasituksena, niinkuin meidän roomalaiset naisemme olisivat. Jälkeenpäin kyllä muistinkin, että meidän erinomainen ja tarkka Tacituksemme on jo huomauttanut tästä germaanien ominaisuudesta. Kaikki heimojen lait ratkaistaan äänestämällä. Äänioikeutta ei ole tosin vielä annettu naisille, mutta monet kannattavat sitä, ja yleinen mielipide on, että nainen ja mies saavat pian saman vallan valtiossa, vaikka itse naisista monet vastustavatkin sellaista uudistusta. Huomautin Erikille, että naisilla oli hauskaa, kun heitä oli edes joitakin laivalla, niin että voivat olla seuraksi toisilleen, mutta hän vastasi, että päälliköitten vaimot eivät tahtoneet tunteakaan alempain upseereitten vaimoja, ja nämä molemmat taas yhteisesti olivat alempia naisia vastaan, joten minkäänlainen toveruus ei tullut kysymykseen. Puhuessaan hän osoitti Kennan vaimoa Edithaa, joka oli punakka vanhahko nainen ja käveli muitten joukossa pää takakenossa ja välittämättä heistä sen enempää kuin jos heitä ei olisi ollutkaan.
Puhellessani ystäväni Erikin kanssa puhkesi äkkiä sanasota kannella, ja suuri joukko miehiä keskeytti työnsä kokoontuen yhteen ryhmään sen näköisinä kuin olisi kysymyksessä oleva kahakka herättänyt suuresti heidän mielenkiintoaan. Erik ja minä tunkeuduimme toisten joukkoon, sillä halusin hartaasti nähdä mahdollisimman paljon näitten raakalaisten tavoista ja hommista. Oli syntynyt riita eräästä lapsesta, pienestä sinisilmäisestä pojasta, jolla oli keltainen kiharatukka ja joka näytti olevan erittäin hyvillään aiheuttamastaan hälinästä. Hänen toisella puolellaan seisoi kerrassaan juhlallisen näköinen valkopartainen vanhus, joka osoitti eleillään vaativansa poikaa haltuunsa, kun taas toisella puolen seisoi laiha, vakava ja kiihkeän näköinen mies, joka kieltäytyi jyrkästi luovuttamasta poikaa. Erik kuiskasi korvaani, että vanhus oli heimon ylipappi, joka oli heidän Wotan jumalansa julkinen uhripappi, kun taas toinen mies käsitti vähän eri lailla, ei Wotania, vaan ne tavat, joilla häntä oli palveltava. Suurin osa miehistä oli vanhan papin kannalla, mutta muutamat, jotka harrastivat suurempaa vapautta jumalanpalveluksessa ja tahtoivat rukoilla omilla sanoillaan eikä aina toistella yhteisen kaavan mukaisia rukouksia, seurasivat nuoremman miehen ohjausta. Ristiriita oli liian syvä ja liian vanha parantuakseen enää täysikasvaneitten parissa, mutta kummallakin opettajalla oli suuri halu tyrkyttää lapsille omaa mielipidettään. Tästä syystä nämä molemmat olivat niin raivoissaan toisilleen, ja heidän väittelynsä oli niin kiihkeä, että muutamat heidän seuralaisistaan olivat vetäneet esiin lyhyet saksensa eli veitsensä, joista heidän heimonsa on saanut saksilaisten nimenkin. Silloin tunkeutui väkijoukon lävitse tanakka, punatukkainen mies, joka teki jyrisevällä äänellä lopun väittelystä.
"Te papit, jotka väittelette sellaisista asioista, joita ei kukaan voi tietää, teette tälle alukselle suurempaa haittaa kuin kaikki meren vaarat", huusi hän. "Ettekö voi tyytyä siihen, että palvelette Wotania, josta kaikki olemme yksimielisiä, sen sijaan että nostatte sellaisen hälinän niistä pikku seikoista, joista meillä voi olla poikkeava käsitys. Jos tätä riitaa lasten opetuksesta yhä jatkuu, niin kiellän teitä kumpaakin opettamasta heitä, ja heille saa riittää äitien ohjaus".
Molemmat vihaiset opettajat kääntyivät pois tyytymättömän näköisinä, ja Kenna – sillä hän juuri oli lausunut ylläolevat sanat – käski viheltää kaikki miehet paikalle. Minua miellytti näitten ihmisten vapaa käytös, sillä vaikka tämä oli heidän ylin päällikkönsä, ei kukaan heistä osoittanut sellaista ylenmääräistä kunnioitusta kuin meidän legioonasotilaamme osoittavat preetorilleen, vaan he kohtelivat häntä kunnioittavan tasavertaisesti, mikä todisti heidän arvioivan suureksi oman miehuullisuutensa.
Meidän roomalaisen arvosteluperusteemme mukaan olisivat hänen miehille lausumansa sanat tuntuneet hyvin vähän kaunopuheisilta, sillä niissä ei ollut minkäänlaisia korukäänteitä eikä vertauskuvia, mutta hänen puheensa oli lyhyt, voimakas ja paikalleen osuva. Joka tapauksessa se näytti miellyttävän hänen kuulijoitaan. Hän aloitti johtamalla heidän mieleensä, että he olivat lähteneet omasta maastaan, koska se oli kaikkialla asuttua, sekä että heidän ei enää kannattanut palata sinne takaisin, sillä siellä ei ollut tilaa, missä he olisivat voineet asua vapaina ja itsenäisinä miehinä. Tämä Britannian saari oli harvaanasuttu, ja heillä oli mahdollisuus jokaisella luoda itselleen oma kotinsa.
"Sinä Whitta", virkkoi hän puhutellen joitakin nimeltä, "perustat Whittingin kodin, Whittinghamen, ja sinä Bucka tulet asumaan Buckinghamessa, jossa lapsesi ja lastesilapset siunaavat sinua niistä laajoista alueista, jotka olet kunnollisuudellasi hankkinut heille". Hänen puheessaan ei ollut laisinkaan korusanoja eikä mahtipontisuutta, mutta hän sanoi luottavansa siihen, että he tekisivät velvollisuutensa, minkä jälkeen he löivät kaikki miekoillaan kilpiinsä niin että rannalla seisovat brittiläisetkin kuulivat kalinan. Sitten hänen katseensa osui minuun, ja hän kysyi olinko Vortigernin lähettiläs, ja minun vastattuani siihen hän pyysi minua seuraamaan itseään kajuuttaan, jossa toiset päälliköt Lanc ja Hasta odottelivat neuvottelujen alkamista.
Kuvittelehan minut, veli Crassus, istumassa hyvin matalassa kajuutassa näitten kolmen kookkaan raakalaisen kanssa. Kukin oli puettu jonkinlaiseen keltaiseen tunikaan, jonka päälle oli vedetty teräspaita, ja pöydällä oli jokaisella edessään härän sarvilla koristettu kypärä. Partansa he olivat ajaneet pois, niinkuin saksilaisten päälliköillä ylimalkaan on tapana, mutta tukka oli pitkä, ja vaaleat viikset riippuivat melkein olkapäille asti. He ovat ystävällisiä, hitaita ja jonkin verran kankeita käytöksessään, mutta voin hyvin kuvitella, että heidän raivonsa on sitäkin peloittavampi herätessään.
He näyttävät olevan luonteeltaan hyvin käytännöllisiä ja toimeliaita, sillä he alkoivat heti kysellä minulta kaikenlaista brittiläisistä, kuningaskunnan tuloista, sen kauppasuhteista, ynnä muusta sellaisesta. Sitten he alkoivat keskustella minulta saamainsa tietojen johdosta ja syventyivät niin omaan väittelyynsä, että luulen heidän välistä kokonaan unohtaneen minunkin läsnäoloni. Asiaankuuluvan keskustelun jälkeen he ratkaisivat joka kysymyksen äänestyksen perusteella, jolloin vähemmistöksi joutuneen täytyi aina alistua, vaikkapa toisinaan hyvinkin vastahakoisesti. Uhkasipa eräässä tapauksessa Lanc, joka tavallisesti oli eri mieltä kuin toiset, vedota asiassa koko miehistön yhteiseen äänivaltaan. Hän katseli kaikkia asioita eri näkökannalta kuin toiset, sillä Kennan ja Hastan halutessa kiihkeästi laajentaa saksilaisten valtaa ja tehdä se maailman silmissä mahtavammaksi oli Lanc sitä mieltä, että oli pantava vähemmän huomiota valloitukseen kuin mukanatulleitten miesten menestykseen ja mukavuuteen. Samalla minusta kuitenkin tuntui, että Lanc oli taistelunhaluisin näistä kolmesta, koskapa hän ei edes rauhan hetkelläkään voinut välttää joutumasta riitaan omain tovereittensa kanssa. Kumpikaan toisista ei näyttänyt olevan häneen suurestikaan kiintynyt, sillä niinkuin helposti saattoi nähdä he olivat ylpeitä päällikkyydestään ja halukkaita näyttämään arvovaltaansa vedoten tuon tuostakin eteviin esi-isiinsä, joilta olivat sen perineet. Lanc taas, vaikka hän olikin yhtä jalosukuinen, otti joka asiassa huomioon kansanmiesten mukavuuden väittäen, että enemmistön etu oli vähemmistön etua tärkeämpi. Sanalla sanoen, Crassus, jos voisit kuvitella toisella puolen olevan rosvoilevan Gracchuksen ja toisella pari merirosvoina kiertelevää patriisia, niin ymmärtäisit, minkä vaikutuksen toverini tekivät minuun.
Huomasin heidän keskustelussaan erään seikan, joka rauhoitti minua suuresti. Pidän näistä brittiläisistä, joitten keskuudessa olen viettänyt niin tuntuvan osan elämästäni, ja suon heille hyvää. Sen vuoksi oli hauska huomata, että nämä miehet koko keskustelunsa ajan väittivät tulonsa ainoana tarkoituksena olevan saaren asukkaitten edun. Kaikki oman voiton tavoittelu sai väistyä sen tieltä. En oikein ymmärtänyt, kuinka tämä sopi yhteen Kennan puheen kanssa, jossa hän oli luvannut jokaiselle aluksensa miehelle laajoja maa-alueita, mutta huomauttaessani tästä näyttivät kaikki kolme päällikköä hyvin hämmästyneiltä ja loukkaantuneilta minun epäluulostani ja selittivät hyvin vakuuttavasti, että koska brittiläiset tarvitsivat heitä turvakseen, eivät he voineet mitenkään auttaa heitä sen paremmin kuin asettumalla heidän maahansa, jotta olisivat aina saapuvilla apua tarvittaessa. Aikaa myöten he sanoivat toivottavasti voivansa kohottaa ja opettaa saaren alkuasukkaat sille tasolle, että he voisivat itse huolehtia itsestään. Lanc puhui melkeinpä kaunopuheisesti sen tehtävän jaloudesta, johon he olivat ryhtyneet, ja toiset kilistelivät simamaljojaan (pöydällä oli ruukullinen tuota inhoittavaa juomaa) hyväksymisensä merkiksi.
Niinikään huomasin kuinka totisia ja suvaitsemattomia nämä raakalaiset olivat uskonnollisissa kysymyksissä. Kristinuskosta he eivät tietäneet mitään, niin että vaikkakin he tiesivät brittiläisten tunnustavan kristinuskoa, ei heillä ollut aavistustakaan siitä, mitä se oikein sisälsi. Ja asiaan syventymättä he pitivät alun alkaen selvänä asiana, että heidän Wotanin palveluksensa oli ehdottomasti oikea ja että siis tuon toisen uskonnon täytyi olla ehdottomasti väärä. "Tuo inhoittava uskonto", "tuo surkea taikausko" ja "tuo säälittävä erehdys" olivat heidän tavallisia arvostelujaan siitä. Sen sijaan että olisivat säälineet ihmisiä, jotka olivat joutuneet harhaan niin vakavassa asiassa, tunsivat he vain vihaa heitä kohtaan ja selittivät hyvin vakavasti, etteivät aikoisi laisinkaan säästää vaivojaan sen puolen järjestämisessä, ja puristelivat näin sanoessaan pitkäin miekkojensa kahvoja.
Nyt kai oletkin, veli Crassus, saanut kylliksesi minusta ja saksilaisistani. Olen hahmotellut sinulle ääripiirtein nämä ihmiset ja heidän mielipiteensä. Sen jälkeen kun olin aloittanut tämän kirjeen, olen käynyt molemmilla toisillakin aluksilla, ja koska olen huomannut samat luonteenpiirteet niittenkin miehistössä, en voi epäillä niitten olevan selvästi yhteisiä koko tälle rodulle. He ovat muuten urhoollisia ja rohkeita ja hyvin itsepintaisia kaikissa yrityksissään, jota vastoin brittiläisillä ei ole samaa kestävyyttä, vaikka he ovat paljon älykkäämpiä, mutta juuri heidän vilkkaampi mielikuvituksensa häilähtää aina johonkin uuteen asiaan, ja heidän voimakkaammat intohimonsa vaihtuvat taas pikemmin lamaannukseksi. Katsellessani ensimmäisen saksilaisen aluksen kannelta rannalla suurissa joukoin kiihkeästi liikehtiviä brittiläisiä ja verratessani heitä vieressäni seisoviin jänteviin ja vaiteliaisiin miehiin alkoi minusta tuntua entistä vaarallisemmalta kutsua maahan sellaisia liittolaisia. Niin voimakkaasti täytti tämä ajatus mieleni, että käännyin puhuttelemaan Kennaa, joka myöskin katseli rannalle päin.
"Ennen pitkää on tämä saari teidän omaisuuttanne", virkoin.
Hänen silmänsä loistivat hänen siinä katsellessaan. "Ehkä", sanoi hän, mutta sitten hän näytti äkkiä pelästyvän, ikäänkuin olisi sanonut liian paljon, ja lisäsi:
"Vain tilapäinen valloitus – ei mitään muuta".
KUVAINHÄVITTÄJÄ
Tämä tapahtui päivänkoiton aikaan eräänä maaliskuun aamuna vuonna 92 j.Kr. Semita Aitan tienoilla oli jo suuri ihmisvilinä, siellä tungeskeli ostajia ja myyjiä, vieraisille menijöitä ja huvikävelijöitä, sillä roomalaisten tapana oli nousta ylös niin varhain, että monet patriisit menivät mielellään jo kello kuusi tervehtimään asiakkaitaan. Sellainen oli hyvä tasavaltalainen perintätapa, jota vanhoillisemmat vieläkin noudattivat, mutta ylellisyyden lisääntyessä uuden ajan mukana ei laisinkaan ollut harvinaista viettää yö huvitteluissa ja juomingeissa. Niinpä saattoikin henkilö, joka oli oppinut uusia tapoja ja kuitenkin piti vielä kiinni vanhoistakin, huomata kaikkien vuorokautensa tuntien täyttyvän ohjelmasta ja niin joutua hetkistäkään nukahtamatta hurjisteluissa vietetyn yön jälkeen päivän töihin ja ruveta raskain pakottavin päin suorittamaan niitä kaavamaisia velvollisuuksia, jotka kuuluivat roomalaiselle herrasmiehelle.
Siten oli tuona maaliskuun aamuna Emilius Flaccuksenkin laita. Hän ja hänen senaattoritoverinsa Caius Balbus olivat viettäneet yön sellaisissa synkissä juomingeissa, joihin keisari Domitianus kutsui valikoituja ystäviään korkealla Palatinuksella sijaitsevaan palatsiinsa. Päästyään nyt Flaccuksen talon pylväskäytävään he jäivät seisomaan granaattiomenapuilla reunustetun porttikäytävän viereen ja tietäen voivansa ehdottomasti luottaa toistensa vaitioloon lausuivat vapaasti julki arvostelunsa noista alakuloisista kemuista, mikä ei ollut käynyt päinsä aikaisemmin.
"Jospa hän edes ruokkisi vieraitaan", sanoi Balbus, pieni, punakka ja kiivas ylimys, jolla oli keltatäpläiset vihaiset silmät. "Mutta mitä me saimme? En kuolemaksenikaan muista sitä. Hyypän munia, jotakin kalasotkua, jonkin linnun ja sitten noita iänikuisia omenia".
"Joista hän söi ainoastaan omenia", huomautti Flaccus. "Tehkäämme hänelle oikeutta ja myöntäkäämme, että hän nauttii itse vielä vähemmän kuin antaa toisille. Ainakaan ei hänestä voida väittää samaa kuin Vitelliuksesta, nimittäin että hänen hampaansa saattoivat valtakunnan keppikerjäläiseksi".
"Ei, eikä hänen janonsakaan, vaikka se onkin kova. Tuota hänen pistävää sabinilaisviiniään voisi saada muutamalla kolikolla suuren maljan. Sehän on ajurien tavallista juomaa missä maalaiskapakassa tahansa. Kovin mielelläni olisin juonut pikarillisen omaa herkullista Falernon viiniäni tai hienonmakuista coanilaistani, joka on pantu pulloihin samana vuonna kuin Titus valloitti Jerusalemin. Onko se vieläkään myöhäistä? Emmekö voisi vieläkin huuhdella tuota vihlovaa sotkua pois kitalaestamme?"
"Ei, tule mieluummin sisään minun kanssani, ja maistakaamme jotakin kirpeää juomaa, ennenkuin jatkat matkaasi. Kreikkalainen lääkärini Stephanos on antanut minulle hyvän ohjeen tällaista aamupäänsärkyä vastaan. Mitä! Asiakkaasiko odottavat? No niin, tapaamme myöhemmin senaatissa".
Patriisi astui sisään atriumiinsa, jossa harvinaiset kasvit kukkivat loistavina ja vieraista maista tuodut laululinnut soinnuttelivat säveleitään. Suuren eteishuoneen ovella seisoi aamuvelvollisuuttaan suorittamassa pieni nubialainen orja Lebs puettuna lumivalkoiseen tunikaan ja toisessa kädessään tarjottimella laseja, toisessa taas pullo heikkoa sitruunamehua. Talon isäntä sekoitti pikarillisen miellyttävän karvasta, hyväntuoksuista juomaa ja oli juuri tyhjentämäisillään sen, kun hänen kätensä pysähtyikin. Hän huomasi äkkiä, että jotakin oli talossa hullusti. Sen voi lukea kaikesta hänen ympärillään – mustan pojan pelästyneistä silmistä, atriumin hoitajan levottomista kasvoista sekä sen pienen palvelijaryhmän synkästä ja äänettömästä käytöksestä, joka oli kokoontunut hovimestarin johdolla tervehtimään isäntäänsä. Lääkäri Stephanos, aleksandrialainen esilukija Cleios ja hovimestari Promus käänsivät jokainen päänsä pois välttääkseen isäntänsä kysyvää katsetta.
"Pluton nimessä, mikä teitä kaikkia vaivaa?" huusi hämmästynyt senaattori, joka ei suinkaan ollut kärsivällisellä päällä vietettyään yönsä juomingeissa. "Miksi te seisotte siinä töllistelemässä? Stephanos, Vacculus, onko jotakin hullusti? Sinä, Promus, olet talouteni päämies. Mitä nyt on oikein tapahtunut, sano! Miksi käännät silmäsi pois minusta?"
Tukeva hovimestari, jonka lihavat kasvot olivat pelosta kirjavat ja kalpeat, laski kätensä lähellään olevan palvelijan hihalle.
"Sergius on vastuunalainen atriumista, herra. Hänen on kerrottava teille se kauhea asia, joka on tapahtunut poissaollessanne".
"Ei, Datushan sen teki. Tuokaa hänet sisään ja antakaa hänen itse selittää se", sanoi Sergius synkällä ja äreällä äänellä.
Patriisin kärsivällisyys oli lopussa. "Puhu heti paikalla, roisto!" huusi hän vihaisesti. "Jos vielä vitkastelet minuutinkaan, annan laahata sinut tyrmään, jossa opit nopeammin tottelemaan istuessasi kädet ja jalat kahlehdittuna. Puhu, kuuletko, ja vitkastelematta".
"Venus", änkytti mies, "Praxiteleen kreikkalainen Venus".
Senaattorilta pääsi kauhun huudahdus, ja hän syöksyi atriumin nurkkaan, jossa oli silkkiverhon peittämänä pieni alttari ja sillä kallisarvoinen kuvapatsas, hänen kokoelmansa – ehkäpä koko maailmankin – suurin aarre. Hän nykäisi verhot syrjään ja jäi sanattoman vihan vallassa tuijottamaan häväistyä jumalatarta. Punainen hyvältä tuoksuva lamppu, joka aina paloi sen edessä, oli kaatunut ja särkynyt, jumalattaren alttarituli oli sammunut, ja seppele repäisty päästä. Mutta pahinta kaikesta oli – voi kauheaa pyhänhäväisyä! – että hänen kaunis alaston ruumiinsa, jonka kreikkalainen taiteilija oli muovaillut valkohohtoisesta Panteloksen marmorista viisisataa vuotta sitten ja joka oli säilynyt koko tämän ajan yhtä kirkkaana, oli joutunut mitä raakamaisimman pahoinpitelyn esineeksi. Ihanasta ojennetusta kädestä oli katkaistu kolme sormea, jotka olivat pudonneet alas jalustalle. Emilius Flaccus, Rooman hienoin ja tarkkamakuisin taiteentuntija, seisoi paikallaan huohottaen ja koristen, käsi kurkullaan tuijottaen turmeltuun taideteokseensa. Sitten hän kääntyi palvelijoihinsa kasvot raivosta vääntyneinä, mutta hänen suureksi ihmeekseen he eivät katselleetkaan häneen päin, vaan olivat kaikki kääntyneet pylväskäytävän ovea kohti mitä suurinta kunnioitusta osoittavissa asennoissa. Kun hän itsekin loi katseensa sinnepäin ja huomasi kuka oli juuri astunut sisään, haihtui hänen oma raivonsakin silmänräpäyksessä ja hänen käytöksensä muuttui yhtä nöyräksi kuin hänen palvelijainsakin käytös oli.
Vastatullut oli kolmenviidettä ikäinen mies, sileäksi ajeltu ja isopäinen, silmät suuret ja ahneen näköiset, nenä pieni ja selväpiirteinen, ja paksu häränniska silmäänpistävänä tunnusmerkkinä syntyperästä. Hän oli astunut sisään pylväskäytävästä itsetietoisin, heilahtelevin askelin ikäänkuin henkilö, joka kävelee omalla alueellaan, ja seisoi nyt kädet lanteilla puolittain huvitettu ilme punakoilla ja raaoilla kasvoillaan katsellen ympärillään kumartelevia orjia ja lopulta heidän isäntäänsä.
"Kuinka tämä on ymmärrettävä, Emilius?" sanoi hän. "Minulla oli se käsitys, että sinun taloutesi oli parhaiten järjestetty koko Roomassa. Mikä nyt tänä aamuna on vikana?"
"Nyt meiltä ei voi puuttua mitään, kun Caesar on suvainnut tulla kattoni alle", vastasi hovimies. "Tämähän on tosiaankin mitä hauskin yllätys, jonka olet valmistanut minulle".
"Se juolahti jälkeenpäin mieleeni", virkkoi Domitianus. "Kun sinä ja toiset lähditte luotani, ei laisinkaan tehnyt mieleni ruveta nukkumaan, ja niin juolahti päähäni lähteä hengittämään aamuilmaa ja tulla luoksesi katsomaan kreikkalaista Venustasi, josta kerroit niin kaunopuheisesti pikarin ääressä. Mutta sinun ja palvelijaisi ulkomuodosta päättäen voisi otaksua, että tulinkin sopimattomaan aikaan".
"Ei, kallis herrani, älä sano niin. Mutta se on kyllä totta, että olin suruissani sillä hetkellä, jolloin sinä astuit tänne, ja sen surun oli kohtalottarien määräyksestä aiheuttanut juuri sama kuvapatsas, jota kohtaan olet suvainnut osoittaa harrastustasi. Tuolla se on, ja voit itse nähdä, kuinka raa'asti sitä on tärvelty".
"Kautta Pluton ja kaikkien manalan jumalain, jos se olisi minun, niin joutuisivat muutamat heistä nahkiaisten, ruuaksi", sanoi keisari katsellen tuimasti pelosta vapisevia orjia ympärillään. "Sinä olet aina ollut liian armelias, Emilius. Aivan yleisesti väitetäänkin, että sinun kahleesi ruostuvat käytännön puutteessa. Mutta tämä nyt menee suorastaan yli kaikkien rajain. Haluaisin nähdä, millä tavoin käsittelet tämän asian. Ketä pidät syyllisenä?"
"Orja Sergius on vastuunalainen asiasta, koska hänen velvollisuutenaan on huolehtia atriumista", sanoi Flaccus. "Astu esiin, Sergius. Mitä sinulla on sanottavaa?"
Vapiseva orja astui lähemmäksi isäntäänsä. "Suo anteeksi, herra, vahingon on tehnyt kristitty Datus".
"Datus! Kuka hän on?"
"Siivooja, kadunlakaisija. En tietänyt hänen kuuluvan noihin kauheisiin ihmisiin. Muuten en olisi päästänyt häntä sisään. Hän tuli luuta kädessään siivoamaan lintujen jälkiä. Hänen katseensa osui Venukseen ja silmänräpäyksessä hän hyökkäsi sen kimppuun lyöden sitä kaksi kertaa puuvartisella luudallaan. Sitten me syöksyimme käsiksi häneen ja laahasimme hänet pois. Mutta voi! Se oli liian myöhäistä, sillä tuo kurja oli jo murskannut jumalattaren sormet".
Keisari hymyili julmasti, ja patriisin laihat kasvot kalpenivat suuttumuksesta.
"Missä mies on?" kysyi hän.
"Tyrmässä, kunnioitettu herra, ies niskallaan".
"Tuokaa hänet tänne ja kutsukaa palveluskunta koolle".
Muutamien minuuttien kuluttua oli koko atriumin takaosa täynnä niistä monenlaisista palvelijoista, jotka ovat välttämättömät roomalaisen ylimyksen taloudessa. Siinä oli arcarius eli tilienhoitaja kynä korvan takana; nokkela pregustator, joka maisteli kaikkia ruokia seisoakseen siten isäntänsä ja myrkyn välillä, sekä hänen vieressään hänen edeltäjänsä, joka nyt oli ihan tylsä, melkeinpä mielipuoli, maisteltuaan parikymmentä vuotta aikaisemmin canidialaisella hulluruoholla sekoitettua juomaa; kellarimestari, joka oli noudettu viinitynnyreittensä keskeltä; kokki voitelukauha kädessään; komea nomenclator, jonka tehtävänä oli mainita vieraitten nimet heidän saapuessaan; cubicularius, jonka velvollisuuksiin kuului huolehtia heidän viihtymyksestään; silentiarius, joka valvoi järjestystä talossa; structor, joka kattoi pöydät; leikkaaja, joka leikkasi ruoan; cinerarius, joka sytytti valot – nämä kaikki ja vielä monet muut saapuivat puoleksi uteliaina, puoleksi kauhuissaan kuulemaan Datuksen tuomiota. Heidän takanaan seisoi varpaillaan rupatteleva ja tirskuva lauma Lalageita, Marioita, Cerusoita ja Amarylliksia, jotka olivat tulleet pesutuvista ja kehruuhuoneista ja kurottelivat nyt kauniita ihmetteleviä kasvojaan miesten olkapäitten ylitse. Tämän joukon lävitse saapui sitten kaksi vankkaa palvelijaroikaletta taluttaen rikollista välissään. Hän oli pieni tumma pörröpäinen mies, jonka parta oli hoitamaton ja jonka hurjissa silmissä paloi voimakas sisäinen hehku. Hänen kätensä oli sidottu selän taakse, ja hänen niskassaan oli painava puinen kaula-ies, jota käytettiin niskuroiville orjille. Hänen poskensa poikki kulkeva veritahra osoitti, ettei hänkään ollut ilman muuta selvinnyt äskeisestä kahakasta.
"Oletko sinä kadunlakaisija Datus?" kysyi patriisi.
Mies oikaisihe ylpeästi. "Olen", vastasi hän, "nimeni on Datus".
"Sinäkö turmelit kuvapatsaani?"
"Minä".
Miehen vastauksessa ilmeni horjumaton rohkeus, joka herätti pakostakin kunnioitusta. Hänen isäntänsä vihaan sekaantui mielenkiintoakin.
"Miksi teit sen?" kysyi hän.
"Koska se oli velvollisuuteni".
"Mitä ihmettä, oliko velvollisuutesi tuhota isäntäsi omaisuutta?"
"Minä olen kristitty". Silmät alkoivat äkkiä liekehtiä hänen tummissa kasvoissaan. "Ei ole muuta jumalaa kuin yksi ainoa, joka on ikuinen. Kaikki muut ovat vain pölkkyjä ja kiviä. Mitä on tällä alastomalla portolla tekemistä hänen kanssaan, jonka astinlautana on maa ja vaatetuksena koko laaja taivas? Häntä palvellakseni rikoin sinun kuvapatsaasi".
Domitianus katsahti hymyillen patriisiin. "Hänestä et saa mitään selvää", virkkoi hän. "He puhuvat noin vielä seisoessaan jalopeurainkin edessä areenalla. Mitä väittelyyn ja vakuutteluun tulee, eivät kaikki Rooman filosofit saa heitä lannistetuiksi. Ihan kasvojeni edessäkin he kieltäytyvät uhraamasta kunniakseni. Koskaan ennen ei ole elänyt niin mahdottoman itsepintaisia ihmisiä. Sinun sijassasi en kauan siekailisi hänen suhteensa".
"Mitä Caesar neuvoo?"
"Tänä iltana on näytäntö sirkuksessa. Aion näyttää kansalle uutta, leopardia, jonka kuningas Juba on lähettänyt minulle Numidiasta. Tämä orja voi tuottaa meille jonkin verran huvia, kun hän tuntee nälkäisen pedon nuuskivan kantapäitään".
Patriisi tuumi hetkisen. Hän oli aina ollut kuin isä palvelijoilleen. Hänestä tuntui vastenmieliseltä ajatella kenenkään heistä joutuvan onnettomuuden uhriksi. Ehkäpä vieläkin voisi säästää tämän merkillisen kiihkoilijan, jos hän ilmaisisi katuvansa tekoaan; ainakin sitä kannatti yrittää.
"Rikoksesi ansaitsee kuoleman", sanoi hän. "Mitä perusteluja voit esittää sitä vastaan, koska olet turmellut tämän kuvapatsaan, joka on satakertaisesti sinun itsesi arvoinen?"
Orja katsoi lujasti herraansa. "En pelkää kuolemaa", virkkoi hän. "Sisareni Candida kuoli areenalla, ja minä olen valmis tekemään samoin. Tosin olen turmellut kuvapatsaasi, mutta voin tarjota sinulle korvaukseksi jotakin paljon arvokkaampaa. Lahjoitan sinulle totuuden ja evankeliumin särkyneen epäjumalankuvasi sijaan".
Keisari purskahti nauramaan. "Et pääse mihinkään hänen kanssaan, Emilius", virkkoi hän. "Tunnen jo vanhastaan tuon lajin ihmiset. Hän sanoo itse olevansa valmis kuolemaan. Miksi siis säästäisit häntä?"
Mutta patriisi epäröi yhä. Hän halusi tehdä vielä viimeisen yrityksen.
"Irroittakaa hänen kahleensa", virkkoi hän vartijoille. "Ottakaa ies pois hänen kaulaltaan. Kas niin. Olen nyt vapauttanut sinut, Datus, näyttääkseni, että luotan sinuun. Minulla ei ole pienintäkään halua vahingoittaa sinua, jos vain tunnustat erehdyksesi ja näytät siten parempaa esimerkkiä tänne kokoontuneelle palveluskunnalle".
"Millä tavoin minun siis on tunnustettava erehdykseni?" kysyi orja.
"Taivuta pääsi jumalattaren edessä ja pyydä häneltä anteeksi sitä väkivallantyötä, jonka olet hänelle tehnyt. Siinä tapauksessa voin ehkä kuitenkin antaa sinulle anteeksi".
"Viekää minut siis hänen eteensä", virkkoi kristitty.
Emilius Flaccus katsahti voitonriemuisesti Domitianukseen. Ystävällisyydellä ja maltillisuudella saisi hän aikaan sellaista, mihin keisarin ankaruus ei ollut pystynyt. Datus astui runnellun Venuksen eteen. Sitten hän äkkitempauksella sieppasi kepin toisen vartijansa kädestä, hyppäsi jalustalle ja löi lyömistään kaunista marmorinaista. Narskahtaen ja kumeasti kolahtaen putosi jumalattaren oikea käsivarsi lattialle, Seuraavalla rajulla iskulla putosi vasenkin. Flaccus hypähteli ja kirkui kauhusta, ja hänen palvelijansa laahasivat raivoavan kuvainhävittäjän pois avuttoman uhrinsa luota. Domitianuksen raaka nauru kaikui huoneessa.
"Kas niin, ystäväni, mitä ajattelet nyt?" huusi hän. "Oletko viisaampi kuin keisarisi? Voitko tosiaankin kesyttää kristittysi lempeydellä?"
Emilius Flaccus pyyhki hikeä otsaltaan. "Hän on vallassasi, Caesar. Tee hänelle mitä haluat".
"Toimitettakoon hänet sirkuksen gladiaattorien sisäänkäytävälle tuntia ennen näytännön alkua", sanoi keisari. "Kas niin, Emilius, yö on ollut iloinen. Ligurialainen alukseni odottaa Tiberin satamassa. Tule, virkistelkäämme päätämme pikku retkellä Ostiaan päin, ennenkuin valtion asiat kutsuvat sinua senaattiin".
MAXIMINUS JÄTTILÄINEN
I
MAXIMINUKSEN TULO
Monenlaiset ovat historian vaihtelevat kohtalot. Suuruus on usein luhistunut maahan ja sulautunut uuteen ympäristöönsä. Vähäpätöisyys on noussut korkealle, kukoistanut aikansa ja sitten taas vajonnut takaisin. Rikkaista yksinvaltijaista on tullut köyhiä munkkeja, urhoolliset valloittajat ovat menettäneet miehuullisuutensa, eunukit ja naiset ovat kukistaneet sotajoukkoja ja kuningaskuntia. Varmaankaan ei ihmismieli voisi keksiä ainoaakaan sellaista mahdollisuutta, joka ei jo olisi toteutunut maailman näyttämöllä. Mutta merkillisistä nousuista ja ihmeellisistä tapauksista puhuttaessa on ensimmäisenä mainittava jättiläinen Maximinus, se mitä hän saavutti ja millä tavoin hän saavutti sen. Ei luostariin vetäytynyt Kaarle eikä Justinianus valtaistuimellaan voinut herättää niin suurta hämmästystä. Sallikaa minun kertoa yksinkertaiset historialliset tosiasiat, joita väritän vain vähäisen, joskaan ankarammat historioitsijat eivät sellaiseen alistuisi. Tämä on yhtä hyvin selostus kuin vapaa kertomus.
Traakkian sisäosissa noin kymmenen virstaa pohjoiseen Rhodopen vuorista on laakso, jolle on annettu nimeksi Harpessus, sen pohjalla virtaavan joen mukaan. Tämän laakson lävitse kulkee valtamaantie idästä länteen, ja tätä tietä myöten marssi vuonna 210 kesäkuun viidentenä päivänä pieni, mutta luja roomalainen sotajoukko, palaten alaaneja vastaan tekemältään retkeltä. Se oli kokoonpantu kolmesta legioonasta – jovialaisista, kappadokialaisista ja Herkuleen miehistä. Kymmenen gallialaista ratsuväenosastoa muodosti etujoukon, kun taas jälkijoukkona oli rykmentti batavialaisia ratsumiehiä, jotka olivat keisari Septimius Severuksen välittömässä palveluksessa hänen johdettuaan itse henkilökohtaisesti koko sotaretkeä. Laaksoa reunustavain matalain kukkuloiden rinteillä seisoskelevat talonpojat katselivat välinpitämättömästi raskaissa varuksissa marssivan pölyisen jalkaväen pitkää jonoa, mutta puhkesivat riemun huudahduksiin nähdessään kaartilaisten kullanhohtoiset haarniskat ja kirkkaat messinkiset harjatöyhtökypärit, sekä osoittivat äänekkäästi suosiotaan heidän uljaille vartaloilleen, sotilaalliselle ryhdilleen ja komeille mustille sotaratsuilleen. Sotilas olisi kyllä ymmärtänyt, että juuri nuo pienet väsyneet miehet lyhyine miekkoineen, raskaine olkapäälle heitettyine keihäineen ja selässä riippuvine nelikulmaisine kiipineen olivat keisarikunnan vihollisten todellinen kauhu, mutta ihmettelevien traakkialaisten silmissä tämä välkkyväin Apolloiden joukko kantoi Rooman voittoa lipuissaan ja tuki edellään ratsastavan purppuratogaan puetun ruhtinaan valtaistuinta.
Niitten hajallaan seisovain talonpoikain joukossa, jotka katselivat kunnioittavan välimatkan päästä tätä sotilaallista juhlakulkuetta, oli kaksi miestä, jotka herättivät suurta huomiota lähimpänä seisovissa. Toinen heistä tosin oli ihan tavallisen näköinen – pieni karkeaan vaatetukseen puettu harmaatukkainen mies, jonka vartalo oli painunut kumaraan ja koukistunut pitkän ja raskaassa raadannassa vietetyn elämän aikana, vuohien paimentamisessa ja puunhakkuussa ylänkömailla. Mutta hänen nuoren toverinsa ulkomuoto oli herättänyt ympärillä seisovain huomiota ja hämmästystä. Vartaloltaan hän oli sellainen jättiläinen, joita nähdään vain kerran pari ihmisiässä. Hänen pituutensa oli kahdeksan jalkaa ja kaksi tuumaa sandaalinpohjista tuuhean tukan ylimpiin kiharoihin asti. Mutta vaikka hän olikin niin valtava kooltaan, ei hänessä ollut mitään kömpelöä eikä kankeaa. Hänen leveillä harteillaan ei ollut mitään liikaa lihaa, ja hänen vartalonsa oli suora ja kiinteä ja notkea kuin nuoren petäjän. Kulunut ruskea nahkapuku verhosi ruumiinmukaisesti hänen kookasta vartaloaan, ja hänen olkapäälleen oli heitetty keritsemättömästä lampaannahasta valmistettu vaippa. Hänen rohkeat siniset silmänsä, sakea keltainen tukkansa ja vaalea ihonvärinsä ilmaisivat hänen suonissaan virtaavan goottilaista tai pohjoismaista verta, ja hänen leveillä avonaisilla kasvoillaan kuvastuva hämmästynyt ilme hänen tuijottaessaan ohitsekulkevia sotaväenosastoja kertoi jossakin Makedonian vuoristossa vietetystä yksinkertaisesta ja yksitoikkoisesta elämästä.
"Pelkäänpä äitisi olleen oikeassa, kun hän neuvoi meitä pysymään kotosalla", sanoi vanhus huolissaan. "Metsänhakkuu ja puitten kaataminen tuntuu varmasti ikävältä työltä tällaisen näyn jälkeen".
"Tavatessani äidin ensi kerran aion panna kultakäädyt hänen kaulaansa", virkkoi nuori jättiläinen. "Ja sinä, isä-ukko, saat nahkakukkaron täynnä kultarahoja, kun pääsen hyvään alkuun".
Vanhus katsahti poikaansa ällistyneenä. "Et suinkaan aio jättää meitä, Theckla! Mihin me joudumme ilman sinua?"
"Minun paikkani on noitten miesten joukossa", sanoi nuorukainen. "En ole syntynyt paimentamaan vuohia ja kantamaan halkoja, vaan myymään urhoollisuuteni parhailla markkinoilla. Minun paikkani on keisarin omassa ratsuväessä. Älä sano mitään, isä-ukko, sillä olen tehnyt päätökseni, ja jos nyt itketkin, saat myöhemmin nauraa. Lähden suureen Roomaan sotilaitten kanssa".
Raskasvarusteisen roomalaisen legioonan päivämarssi oli määrätty kahdeksikymmeneksi virstaksi, mutta tänä iltapäivänä, vaikka vasta oli suoritettu puolet siitä matkasta, toitottivat hopeatorvet kuuluville sen tervetulleen tiedon, että oli leiriydyttävä. Miesten hajaantuessa riveistä ilmoittivat kymmenpäälliköt syyn, miksi marssiminen oli näin aikaisin lopetettu. Oli keisarin nuoremman pojan Getan syntymäpäivä, ja hänen kunniakseen aiottiin nyt panna toimeen leikkejä ja jakaa kaksinkertaiset viiniannokset. Mutta Rooman armeijan rautainen kuri vaati, että määrätyt velvollisuudet oli suoritettava kaikissa tilanteissa, ja että ennen kaikkea leiri oli turvattava hyvin. Laskien aseet käsistään määrätyssä rivijärjestyksessä, ottivat sotilaat lapionsa ja kirveensä ja tekivät reippaasti ja iloisesti työtä, kunnes viettävät kaivannot ja ammottavat vallihaudat ympäröivät heidät joka taholta ja soivat heille suojaisan turvapaikan yöllisen hyökkäyksen varalta. Sitten he kokoontuivat metelöitsevinä, nauravina ja elehtivinä tuhatmiehisinä ryhminä ruohoiselle areenalle, jossa urheiluleikit aiottiin suorittaa. Pitkä vihreä kukkulan rinne vietti laajalle tasangolle, ja tällä kauniilla rinteellä loikoili sotajoukko katsellen alempana kilpailevain painijain temmellystä. He oikaisivat itsensä auringon paisteeseen riisuttuaan raskaat tunikansa pois ja, venytellen paljaita jäseniään viinimaljain, hedelmävasujen ja kakkujen kiertäessä miehestä mieheen, he nauttivat levosta ja rauhasta niin täysin siemauksin kuin vain sellaiset henkilöt voivat, joille sitä harvoin suodaan.
Viiden virstan kilpajuoksu oli suoritettu, ja oli sen nyt voittanut niinkuin tavallisestikin kymmenpäällikkö Brennus, herkuliaanien mainio pitkän matkan juoksija. Jovialaisten huutaessa ja melutessa oli heidän joukkoonsa kuuluva Capellus saavuttanut voiton sekä pituus- että korkeushypyssä. Suuri gallialainen Brebix oli heittänyt viidenkymmenen naulan painoisen kiven vieläkin kauemmaksi kuin pitkä kaartilainen Serenus. Auringon painuessa läntistä taivaanrantaa kohti ja muuttaessa Harpessuksen kultanauhaksi olivat he päässeet kilpailujen loppuvaiheeseen asti. Nyt oli notkean kreikkalaisen, jota tavallisesti mainittiin vain liikanimellä "Python", koeteltava voimiaan karvaista Herkulesta, paksuniskaista liktoria vastaan, jonka raskas käsi oli hänen virkavelvollisuuksiensa mukaisesti kurittanut montakin miestä katsojain joukosta. Kun nämä molemmat painijat ainoana vaatetuksenaan vyövaate lähestyivät areenaa, puhkesivat heidän kannattajansa riemuhuutoihin toisten suosiessa liktoria hänen roomalaisen verensä vuoksi, toisten taas kreikkalaista liktoria kohtaan tuntemansa oman henkilökohtaisen kaunan tähden. Sitten vaimenivat huudot äkkiä, kaikkien katseet kääntyivät areenalta kukkulan rinteelle päin, miehiä nousi seisomaan kurkistellen ja osoitellen sormellaan, kunnes koko suuri sotajoukko oli oudon hiljaisuuden vallitessa unohtanut painijat ja tarkasteli erästä yksinäistä miestä, joka asteli nopeasti alas heitä kohti vihreää vuoren rinnettä myöten. Tämä harvinaisen suuri olento tamminuija kädessään, pörröinen talja liehuen leveiltä hartioilta ja laskevan auringon kultakehä keltaisilla hiuksillaan olisi voinut olla niitten karujen ja kolkkojen vuorten suojelusjumala, joilta hän oli tullutkin. Keisarikin oli noussut seisomaan ja tuijotti silmät hämmästyksestä levinneinä sitä eriskummaista olentoa, joka riensi häntä kohti.
Mies, jonka me jo tunnemme traakkialaiseksi Thecklaksi, ei välittänyt mitään herättämästään huomiosta, vaan käveli suoraan eteenpäin kevyesti kuin peura, kunnes saapui sotilaitten luokse. Heidän avonaisten riviensä välitse hän jatkoi matkaansa, hyppäsi areenaa reunustavan köyden ylitse ja astui keisaria kohti, kunnes hänen rintaansa vastaan ojennettu keihäs varoitti häntä menemästä lähemmäksi. Sitten hän notkisti toisen polvensa ja lausui muutamia sanoja gootinkielellä.
"Suuri Jupiter! Kuka on nähnyt koskaan noin suurta miestä!" huudahti keisari. "Mitä hän sanoo? Mitä mieheltä puuttuu? Mistä hän tulee, ja mikä on hänen nimensä?"
Tulkki käänsi barbaarin vastauksen. "Suuri Caesar, hän sanoo olevansa hyvää sukua, hänen isänsä on goottilainen ja äitinsä alaani. Hän sanoo nimensä olevan Theckla sekä haluavansa hartaasti käyttää miekkaa Caesarin palveluksessa".
Keisari hymyili. "Jokin paikka keksitään varmasti tuollaiselle miehelle, vaikkapa vain Palatinuksen palatsin ovenvartijana", virkkoi hän muutamalle prefektille. "Tahtoisinpa mielelläni nähdä hänen kävelevän juuri tuollaisena forumin poikki. Hän panisi pyörälle puolet Rooman naisista. Puhu hänelle, Crassus. Sinä osaat hänen kieltään."
Roomalainen upseeri kääntyi jättiläisen puoleen. "Caesar sanoo, että sinä saat seurata häntä ja pääset hänen ovenvartijakseen".
Barbaari nousi seisoalleen posket hehkuen punaisina loukkaantumisesta.
"Tahdon palvella Caesaria sotilaana", virkkoi hän, "mutta kotipalvelijaksi en rupea kenellekään – en edes hänelle. Jos Caesar haluaa nähdä, minkä lajin miehiä minä olen, niin määrätköön hän jonkun kaartilaisensa koettelemaan voimiaan kanssani".
"Kautta Milon varjon, tämäpä on rohkea mies", huudahti keisari. "Mitä sanot, Crassus? Kykeneekö hän vastaamaan sanoistaan?"
"Luvallasi sanoen, Caesar", virkkoi suorasukainen sotilas, "hyvät miekkamiehet ovat näinä aikoina liian harvinaisia, jotta meidän kannattaisi sallia heidän surmata toisiaan vain huvin vuoksi. Mutta ehkä haluaisi barbaari painia yhden otteen –"
"Mainiota!" huudahti keisari. "Tuossa ovat Python ja liktori Varus, kumpikin kamppailua varten riisuttuina. Vilkaiseppas heitä, barbaari, ja ratkaise kumman valitset. Mitä hän sanoo? Ottaako hän molemmat? Siinä tapauksessahan hän on joko painijain tai pöyhkeilijäin mestari, ja pian saamme nähdä kumpi. Tehköön oman mielensä mukaan ja syyttäköön itseään, jos taittaa leikissä niskansa".
Kuului naurua, kun talonpoika heitti lampaannahkaisen hartiaviittansa maahan ja viitsimättä riisua nahkatunikaansa astui lähemmäksi molempia painijoita mutta oikea meteli syntyi, kun hän sieppasi nopealla tempauksella kreikkalaisen toiseen ja roomalaisen toiseen kainaloonsa pitäen heitä kuin ruuvipenkissä. Sitten hän nykäisi heidät peloittavalla ponnistuksella ylös maasta ja kantoi vääntelehtivät ja potkivat miehet areenalle ja heitti heidät lopulta keisarin valtaistuimen eteen. Sitten tuo suurikokoinen barbaari poistui kumarrettuaan Caesarille ja asettui suosion huutoja päästeleväin sotilaitten joukkoon, josta katseli tylsän välinpitämättömänä kilpailujen loppua.
Vielä viimeisen ottelun päätyttyäkin kajasti päivänvaloa, ja sotilaat vetäytyivät takaisin leiriinsä. Keisari Severus oli käskenyt tuoda hevosensa ja ratsasti suosikkiprefektinsä Crassuksen seurassa alas Harpessuksen rantaa kiemurtelevaa polkua keskustellen piakkoin tapahtuvasta armeijan hajoittamisesta. He olivat ratsastaneet muutamia virstoja, kun Severus taakseen vilkaistessaan huomasi hämmästyksekseen suuren olennon seurailevan vaivattomasti hänen hevosensa kintereillä.
"Me olemme totisesti löytäneet samassa miehessä sekä Merkuriuksen että Herkuleen Traakkian vuoristosta", virkkoi hän hymyillen. "Kokeilkaammepa kuinka pian syrialaiset hevosemme saavat jätetyksi hänet jälkeensä".
Molemmat roomalaiset kannustivat hevosensa täyteen raviin eivätkä kiristäneet ohjaksia, ennenkuin olivat laskettaneet hyvinkin virstan matkan oivallisilla ratsuillaan. Sitten he kääntyivät katsomaan taakseen, mutta siinä olikin yhä tuo suuri barbaari juosten niin kevyesti ja vaivattomasti, että oli helppo huomata, kuinka rautaiset hänen lihaksensa olivat ja kuinka ehtymätön hänen kestävyytensä. Rooman keisari odotti, kunnes hän oli päässyt heidän luokseen. "Miksi seuraat minua?" kysyi hän. "Toivon saavani aina seurata sinua, Caesar". Hänen seisoessaan siinä puhumassa olivat hänen kasvonsa melkein yhtä korkealla kuin hevosen selässä istuvan roomalaisenkin.
"Kautta sodan jumalan, enpä tosiaankaan ymmärrä, mistä koko maailmassa voisin saada sellaisen palvelijan!" huudahti keisari. "Saat paikan henkivartiostossani, lähinnä minua".
Jättiläinen notkisti toisen polvensa. "Henkeni ja voimani ovat sinun käytettävissäsi", sanoi hän. "En pyydä mitään muuta kuin saada uhrata ne Caesarin hyväksi". Crassus oli tulkinnut tämän lyhyen keskustelun. Nyt hän kääntyi keisarin puoleen.
"Jos hän tosiaankin saa aina olla sinun lähettyvilläsi, Caesar, olisi sopiva antaa tälle barbaariraukalle nimi, jonka sinun huulesi voivat helposti lausua. Theckla on niin ruma ja karkea kuin hänen kotipaikkansa vuoretkin".
Keisari mietti hetkisen. "Jos minun on annettava nimi hänelle", sanoi hän, "niin Maximinus on mielestäni paras, sillä koko maailmassa ei ole toista niin suurta miestä".
"Kuule siis", virkkoi prefekti. "Keisari on suvainnut antaa sinulle roomalaisen nimen, koska olet päässyt hänen palvelukseensa. Tästä lähtien et enää ole Theckla, vaan Maximinus. Voitko lausua sen sanan jäljessäni?"
"Maximinus", toisti barbaari koettaen muovailla huulillaan roomalaista sanaa.
Keisari naurahti oudolle korostukselle. "Niin, niin, olkoon vain Maximinus. Koko maailma saa tuntea sinut Maximinuksena, Severuksen henkivartijana. Kun olemme päässeet Roomaan, on meidän heti pidettävä huoli siitä, että pukusi on asemasi mukainen. Siihen mennessä saat marssia kaartin mukana, kunnes toisin määrään".
Niinpä sitten tapahtuikin, että roomalaisen sotajoukon lähtiessä jatkamaan marssiaan seuraavana päivänä, jättäen Harpessuksen kauniin laakson taakseen, keisarillisen armeijan rinnalla asteli harvinaisen suurikokoinen vapaaehtoinen puettuna ruskeaan nahkapukuun ja harteillaan liehuen keritsemätön lampaannahka. Mutta kaukana puisessa talonpoikaistalossa Makedonian laakson perukoilla itki kaksi vanhaa maalaisihmistä suolaisia kyyneleitä ja rukoili jumalilta suojaa pojalleen, joka oli kääntänyt kasvonsa Roomaa kohti.
II
MAXIMINUS JÄTTILÄISEN KOROITUS
Täsmälleen viisikolmatta vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin iso traakkialainen talonpoika Theckla oli muuttunut Maximinus nimiseksi roomalaiseksi kaartilaiseksi. Ne vuodet olivat olleet pahoja vuosia Roomalle. Ikipäiviksi olivat menneet Hadrianuksen ja Trajanuksen suuret keisarilliset ajat. Menneet niinikään molempain Antoniusten kultaiset kaudet, jolloin korkeimmassa asemassa olevat henkilöt myös olivat muita arvokkaammat ja viisaammat. Tämä viimeksi kulunut aika oli ollut heikkojen ja julmain miesten valtakautta. Severus, musta afrikkalainen, jyrkkä ja tuima mies, oli kuollut kaukana Yorkissa taisteltuaan koko talven Kaledonian ylänkömaalaisia vastaan, mikä heimo on siitä pitäen käyttänyt roomalaisten sotisopaa. Hänen poikansa, joka tunnettiin vain haukkumanimeltään Caracalla, oli hallinnut kuusi vuotta luonnottoman himokkaana ja julmana, ennenkuin vihastuneen sotilaan veitsi kosti Rooman kunnian puolesta. Mitätön Macrinus oli pitänyt tuota vaarallista valtaistuinta hallussaan yhden ainoan vuoden, jonka päätyttyä oli saanut verisen lopun ja jättänyt paikkansa kaikkein kamalimmalle yksinvaltiaalle, sanoin kuvailemattomalle Heliogabalukselle, jolla oli halpamainen mieli ja maalatut kasvot. Hänet taas olivat omat sotilaat leikelleet kappaleiksi, ja Severus Aleksander, tuskin seitsentoistavuotias lempeä nuorukainen, oli noussut hänen paikalleen. Nyt hän oli vallinnut kolmetoista vuotta koettaen jonkinlaisella menestyksellä herättää luhistuvassa keisarikunnassa henkiin edes vähän hyveellisyyttä ja lujuutta, mutta saaden sillä tavoin monta kiukkuista vihollista, joiden kurissapitämiseen ei hänen voimansa eikä älynsä riittänyt.
Entä Maximinus jättiläinen – mitä oli hänestä tullut? Hän oli samonnut kahdeksan jalan pituisine miehuullisine olemuksineen Skotlannin alankomaitten ja Grampianin solain lävitse. Hän oli nähnyt Severuksen joutuvan pois tästä maailmasta ja palvellut sotilaana hänen poikaansa. Hän oli taistellut Armeniassa, Dakiassa ja Germaniassa. Hänet oli tehty sadanpäämieheksi sotatantereella, kun hän oli paljain käsin nyhtänyt yksitellen maasta muutaman pohjoisen kylän varustuksista paalut raivaten siten tien hyökkääjille. Hänen voimansa oli herättänyt sotilaissa sekä leikinlaskun halua että ihailua. Koko armeija kertoi hänestä merkillisiä juttuja, joita yleisesti toisteltiin leirivalkeitten ympärillä – hänen kamppailustaan erään kreikkalaisen kirvesmiehen kanssa Reinin saarella ja siitä nyrkiniskusta, jolla hän taittoi muutaman skyyttalaisen hevosen säären. Vähitellen hän oli raivannut tiensä ylöspäin, kunnes hän nyt neljännesvuosisadan palveltuaan oli neljännen legioonan tribuuni ja koko armeijan vapaaehtoisten ylimuonitusmestari. Sellainen nuori sotilas, joka oli joutunut Maximinuksen vihaisen katseen esineeksi tai kohonnut ilmaan yhden suuren käden nostamana samalla saaden toisella kädellä nyrkiniskun, oli läpikäynyt ensimmäisen sotilaskuria käsittelevän oppituntinsa.
Oli iltahetki neljännen legioonan leirissä Reinin Gallian-puoleisella rannalla. Kuun valaiseman veden tuolla puolen, aina kauas hämärälle taivaanrannalle ulottuvain tiheitten metsäin kätkössä, vaanivat kesyttämättömät germaaniheimot. Alhaalla virran partaalla välkkyivät tulen loisteessa roomalaisten vahtisotilaitten kypärät. Kaukana nousi ja laski pimeyden keskellä punainen piste – se oli vihollisen vartiotuli joen toisella puolen.
Telttansa ulkopuolella muutamain kyteväin halkojen ääressä istui Maximinus jättiläinen kymmenkunnan upseerinsa seurassa. Hän oli muuttunut paljon sen päivän jälkeen, jolloin ensiksi tapasimme hänet Harpessuksen laaksossa. Hänen valtava vartalonsa oli yhtä pysty kuin ennenkin, eikä näkynyt merkkiäkään hänen voimainsa vähenemisestä. Mutta vanhentunut hän joka tapauksessa oli. Tuuhea keltainen tukka oli mennyttä kypärän alituisen käytön kuluttamana. Raikkaat nuoret kasvot olivat kuluneet ja kovettuneet, huolien ja kieltäymysten jätettyä niihin katkeria ryppyjä. Nenä muistutti entistä selvemmin haukan nokkaa, silmät olivat kavalammat, kasvojenilme ankarampi ja synkempi. Hänen nuoruusvuosinaan olisi lapsi juossut suoraan hänen syliinsä. Nyt se olisi huutaen ja peloissaan paennut hänen katseensa nähdessään. Sellaisen muutoksen oli saanut aikaan traakkialaisessa talonpojassa Thecklassa viidenkolmatta vuoden palvelusaika kotkalipun alla.
Hän kuunteli nyt – harvasanainen mies kun oli – sadanpäämiestensä juttelua. Muuan heistä, sisilialainen Balbus, oli ollut pääleirillä Mainzissa vain neljän virstan päässä ja nähnyt keisari Aleksanterin saapuvan samana päivänä Roomasta. Toiset kyselivät innokkaina kuulumisia, sillä nyt oli levottomat ajat, ja suuria muutoksia huhuiltiin olevan odotettavissa.
"Kuinka suuri joukko hänellä oli mukanaan?" kysyi Labienus, Gallian etelä-osasta kotoisin oleva mustakulmainen kokenut soturi. "Panenpa vetoa koko kuukauden palkkani siitä, ettei hän ollut niin luottavainen, että olisi tullut yksinään uskollisten legioonainsa luokse".
"Ei hänellä ollut suurta joukkoa mukanaan", vastasi Balbus. "Kymmenen tai kaksitoista pretoriaanijoukkuetta ja kourallinen hevosia".
"Silloinpa hänen päänsä on jalopeuran kidassa", huudahti Sulpicius, kuumaverinen nuorukainen, joka oli kotoisin Afrikan Pentapoliista. "Kuinka hänet otettiin vastaan?"
"Hyvin kylmästi. Tuskin kuului ainoaakaan huudahdusta hänen ratsastaessaan rivejä pitkin".
"Sotilaat ovat valmiit tuhotyöhön", sanoi Labienus.
"Ja kuka sitä voikaan ihmetellä, sillä juuri me sotilaathan ylläpidämme keisarikuntaa keihäittemme kärjillä, kun taas Rooman laiskat asukkaat korjaavat sadon meidän kylvöstämme. Miksi ei sotilas saa pitää mitä hän hankkiikin? Niin kauan kun he heittävät meille denarimme päivässä, luulevat he olevansa selvillä meistä".
"Niin juuri", murahti eräs vanha harmaapäinen mies. "Meidän jäsenistämme, meidän verestämme ja hengestämme – mitä he välittävät niistä, niin kauan kun barbaarit pysyvät loitolla ja he saavat rauhassa nauttia juhlistaan ja sirkuksestaan? Ilmainen leipä, ilmainen viini, ilmaiset huvitukset – kaikki vain Rooman vetelehtijöille. Meille etuvartijan tehtävä ja sotamiehen ruoka".
Maximinus nauroi täyttä kurkkua. "Plancus ukko puhuu noin", sanoi hän, "mutta me tiedämme jokainen, ettemme millään hinnalla vaihtaisi teräshaarniskaamme tavallisen kansalaisen pukuun. Olet kyllä ansainnut koirankoppisi, vanha hurtta, jos vain kaipaat sitä. Mene kaluamaan luutasi ja murisemaan rauhassa".
"Ei, minä olen liian vanha vaihtamaan elintapaani. Seuraan kotkia kuolemaani asti. Ja kuitenkin kuolisin mieluummin palvellessani herranani sotilasta kuin pitkäviittaista syrialaista, joka kuuluu sellaiseen kansanrotuun, jonka naiset ovat miehiä ja miehet naisia". Sotilaitten piiristä kuului naurua, sillä kapinanhenki ja niskuroiminen olivat jo päässeet vallalle leirissä, eikä vanhan sadanpäämiehen mielenpurkauskaan voinut herättää vastaväitteitä. Maximinus kohotti suuren koiraa muistuttavan päänsä ja katsahti Balbukseen.
"Mainitsivatko sotilaat mitään nimiä?" kysyi hän merkitsevästi.
Vastausta odottaessaan olivat kaikki ihan hiljaa. Tuulen kohina petäjissä ja joen aaltojen hiljainen lipatus erottuivat nyt selvemmin äänettömyyden lävitse. Baltus katsoi kiinteästi päällikköönsä.
"Kahta nimeä kuiskailtiin rivistä riviin", sanoi hän. "Toinen oli kenraali Ascenius Pollio. Toinen –"
Kuumaverinen Sulpicius hypähti seisomaan heiluttaen palavaa soihtua päänsä yläpuolella.
"Maximinus!" huusi hän. "Keisari Maximinus Augustus!"
Kuka osaisi selittää, miten kaikki oikein tapahtui? Kukaan ei ollut ajatellut sitä vielä tunti sitten. Ja nyt se silmänräpäyksessä muuttui täydeksi todeksi. Haltioissaan olevan nuoren afrikkalaisen huuto oli tuskin kajahtanut pimeyden lävitse, kun teltoista, vartiotulilta, kenttävahdeilta saapui vastaukseksi jyrisevällä äänellä: "Ave Maximinus! Ave Maximinus Augustus!" Joka taholta juoksi paikalle miehiä puolipukeissaan ja hurjan näköisinä, silmät tuijottaen ja suut selällään heilutellen palavia olkitukkoja ja soihtuja päittensä yläpuolella. Parikymmentä kättä sieppasi jättiläisen ylös maasta, ja niin hän joutui istumaan legioonalaisten häränniskoille. "Leirille! Leirille!" huusivat he. "Eläköön! Eläköön sotilaskeisari!"
Samana yönä käveli nuori syrialainen keisari Severus Aleksander pretoriaaniensa leirin ulkopuolella ystävänsä kaartin kapteeni Licinius Probuksen seurassa. He puhelivat vakavasti sotilaitten synkistä kasvoista ja kapinoivasta käytöksestä. Voimakas pahan aavistus painoi raskaasti keisarin sydäntä ja kuvastui hänen toverinsa jäykillä partaisilla kasvoillakin.
"Se ei miellytä minua", virkkoi hän. "Minä neuvoisin, Caesar, että lähdemme heti päivän sarastaessa taas etelää kohti".
"Mutta enhän minä mitenkään voi häpeänkään vuoksi kääntää selkääni vaaralle", sanoi keisari. "Mitä heillä on minua vastaan? Kuinka minä olen loukannut heitä, jotta he rikkoisivat valansa ja nousisivat minua vastaan?"
"He ovat kuin lapsia, jotka kaipaavat aina jotakin uutta. Kuulithan mutinan ratsastaessasi pitkin rivejä. Ei, Caesar, pakene huomenna, ja pretoriaanisi pitävät huolen siitä, ettei sinua ajeta takaa. Mahdollisesti on legioonissa joitakin uskollisia joukko-osastoja, ja jos me panemme yhteen kaikki voimamme –"
Kaukaa kuului huuto, joka keskeytti heidän puhelunsa – matala keskeytymätön kohina, joka muistutti paisuvain aaltojen nousua. Alhaalla sen tien varrella, jossa he seisoivat, välkkyi monia liikkuvia valoja nousten ja vaipuen, samalla kun ne lähestyivät nopeasti, ja nyt muuttui käheä huuto ja meteli selvästi erotettaviksi sanoiksi, tuhatkertaisesti toistetuiksi peloittaviksi sanoiksi. Licinius tarttui keisarin ranteeseen ja veti hänet pensaikon varjoon.
"Hiljaa, Caesar! Henkesi uhalla, ole hiljaa!" kuiskasi hän. "Jos sanankaan sanot, olemme hukassa!"
Piileskellen pimennossa he näkivät hurjan kulkueen rientävän ohitseen ja erottivat soihtujen lepattavassa valaistuksessa milloin punaisina milloin harmaina partaiset kiihoittuneet kasvot, eteenpäin syöksyvät kirkuvat olennot ja heiluvat käsivarret. He kuulivat monien jalkain kopinan, käheitten äänten kirkunan ja metallin kalahtelun. Sitten he näkivät äkkiä kaikkien toisten yläpuolella hirveän suuren miehen, ison kumaraisen selän, hurjat kasvot, tuimat haukansilmät, jotka katselivat joka taholla heilahtelevia kilpiä. Se näkyi silmänräpäyksen ajan savun ympäröimässä valo-kehässä ja katosi sitten taas yön pimeyteen.
"Kuka hän on?" änkytti keisari tarttuen toverinsa hihaan. "Häntä sanotaan nyt Caesariksi".
"Totisesti siinä oli traakkialainen talonpoika Maximinus". Pretoriaaniupseeri katseli oudon näköisenä herraansa. "Kaikki on mennyttä, Caesar. Paetkaamme yhdessä telttaasi".
Mutta vielä heidän kävellessään puhkesi kuuluviin uusi huuto, kymmenkertaisesti niin voimakas kuin edellinen. Jos ensimmäinen oli muistuttanut aaltojen kohinaa, oli tämä kuin täyttä myrskyn riehunaa. Kaksikymmentätuhatta ääntä kajahdutti leirissä läpi yön hiljaisuuden sellaisen hurjan huudon, että se kantautui kauas vartiotuliensa ympärillä istuvain germaanienkin korviin, jotka kuuntelivat sitä ihmeissään ja pelästyneinä.
"Ave!" karjuivat äänet. "Ave Maximinus Augustus!" Jättiläinen seisoi korkealla sotilaitten kilpien päällä ja katseli jalkojensa alapuolella leviävää laajaa lattiaa, jonka ylöspäin kääntyneet kasvot muodostivat. Hänen hurja sielunsa oli järkkynyt tästä metelistä, mutta vain hänen hehkuvista silmistään voi huomata, millainen tuli paloi hänen sielussaan. Hän heilutti kättään huutaville sotilaille samoin kuin metsämies heiluttaa juokseville ajokoirille. He kurottivat hänelle ylös tammenlehväseppeleen ja kalisuttivat miekkojaan kunnioituksen osoitukseksi hänen pannessaan sen päähänsä. Sitten syntyi kohinaa hänen edessään miesjoukossa, siihen muodostui pieni vapaa tila, johon polvistui pretoriaanipukuinen upseeri verta kasvoillaan, verta paljaalla miekallaan ja verta alastomalla käsivarrellaan. Liciniuskin oli tempautunut virran mukaan. "Eläköön Caesar, eläköön!" huusi hän taivuttaen päänsä jättiläisen edessä. "Tulen Aleksanderin luota. Hän ei tuota sinulle enää vaivaa".
III
MAXIMINUKSEN KUKISTUMINEN
Kolme vuotta oli sotilaskeisari hallinnut valtakuntaa. Teltta oli ollut hänen palatsinsa ja legioonalaiset hänen kansaansa. Heidän parissaan hän oli yksinvaltijas, muualla hän ei ollut mitään. Hän oli samonnut heidän kanssaan rintamalta toiselle. Hän oli taistellut dakialaisia, sarmatilaisia ja taas uudelleen germaaneja vastaan. Mutta Rooma ei tietänyt hänestä mitään, ja sen mielenkuohu kiihtyi yhä enemmän sellaista hallitsijaa vastaan, joka välitti niin vähän pääkaupungistaan ja sen mielipiteestä, ettei edes viitsinyt käväistäkään sen muurien sisäpuolella. Syntyi juonia ja salaliittoja poissa olevaa keisaria vastaan. Silloin hänen kätensä laskeutui raskaana heidän päälleen, ja rangaistukseksi kumahti nyrkiniskuja samoin kuin ennen niille nuorille sotilaille, joille hän oli opettanut sotakuria. Hän ei tietänyt mitään, eikä välittänytkään mitään konsuleista, senaatista eikä siviililaeista. Hänen oma tahtonsa ja miekkavalta olivat ainoat voimat, joita hän ymmärsi. Kaupasta ja taiteista ei hänellä ollut aavistusta sen enempää kuin lähtiessään traakkialaisesta kodistaan. Koko laaja keisarikunta oli hänelle vain suunnaton kone, joka hankki rahat legioonain palkkoihin. Jollei hän saisi niitä rahoja, tuntisivat hänen soturitoverinsa kaunaa häntä vastaan. Omia etujaan valvoakseen he olivat nostaneet hänet tuona yönä kilvilleen. Vaikkapa olisi täytynyt ryöstää kaupungin kassa tai häväistä temppeleitä, oli rahat välttämättä saatava. Sellainen oli Maximinus jättiläisen katsantokanta.
Mutta alkoi ilmetä vastustusta, ja miehen koko hurja tarmo, se kovuus, joka oli hankkinut hänelle käskyvallan kovien miesten ylitse, leimahti nyt eloon tukahduttaakseen sen. Nuoruuden päivistään alkaen hän oli elänyt murhatöitten ympäröimänä. Elämä ja kuolema olivat hänestä mitättömiä seikkoja. Hän löi rajusti kaikkia, jotka nousivat häntä vastaan, ja kun he iskivät takaisin, löi hän entistä hurjemmin. Hänen jättiläisvarjonsa lankesi mustana yli koko keisarikunnan Britanniasta Syriaan asti. Omituinen kiihkeä kostonhalu alkoi myöskin ilmetä hänessä. Kaikkivaltius kypsytti hänessä jokaisen vian ja paisutti sen rikollisuuteen asti. Entisaikaan oli häntä moitittu kömpelyydestä. Nyt heräsi hänessä synkkä ja vaarallinen viha niitä vastaan, jotka olivat moittineet häntä. Hän saattoi istua tuntikausia karkea leuka käsissään kyynärpäät polville painettuina ja muistutella mieleensä kaikkia varhaisemman nuoruutensa ikävyyksiä ja kiusoja, jolloin roomalaiset älyniekat olivat laskeneet pientä leikkiä hänen suuresta koostaan ja oppimattomuudestaan. Hän ei osannut kirjoittaa, mutta hänen poikansa Verus merkitsi nimet hänen muistiinpanotauluihinsa, jotka sitten lähetettiin Rooman maaherralle. Miehet, jotka olivat aikoja sitten unohtaneet rikoksensa, joutuivat äkkiä hyvittämään sen mitä verisimmällä tavalla.
Afrikassa puhkesi kapina, mutta hänen sijaispäällikkönsä kukisti sen. Sen pelkkä mainekin jo sai levottomuutta aikaan Roomassa. Senaatissa heräsi jonkin verran entistä rohkeutta. Samoin Italian kansassa. He eivät tahtoneet sallia legioonain aina peloittaa itseään. Kun Maximinus lähestyi rintamalta päin kapinoivaa Roomaa suunnitellen sen hävittämistä, sai hän huomata kaikkialla kansallisen vastustuksen merkit. Koko maaseutu oli autio, talonpoikaistalot asujattomina, pellot tyhjät viljasta ja karjasta. Hänen edessään oli linnoitettu Aquileian kaupunki. Hän hyökkäsi rajusti sen kimppuun, mutta kohtasi yhtä ankaraa vastarintaa. Sen muureja ei voitu murtaa, eikä ympäröivällä maaseudulla ollut mitään ruokaa legioonille. Miehet näkivät nälkää ja olivat tyytymättöminä. Mitä he siitä välittivät kuka oli keisari? Maximinus ei ollut parempi kuin he itsekään. Miksi he kokoisivat koko keisarikunnan kirouksen päänsä päälle tukemalla häntä? Hän näki heidän synkät kasvonsa ja poispäin kääntyneet katseensa ja ymmärsi lopun tulleen.
Sinä yönä hän istui teltassaan poikansa Veruksen kanssa ja puheli niin lempeästi ja ystävällisesti hänen kanssaan, ettei nuorukainen ollut koskaan ennen kuullut hänen puhelevan niin. Entisinä päivinä hän oli puhellut tällä tavoin pojan äidin Pauliinan kanssa, mutta vaimo oli ollut vainaja jo kauan sitten, ja hänen mukanaan oli tuossa isossa miehessä kuollut kaikki, mikä oli lempeää ja ystävällistä. Nyt tuntui Pauliinan henki olevan hyvin lähellä häntä, ja hänen omansakin pehmeni sen seurassa.
"Soisin sinun lähtevän takaisin Traakkian vuoristoon", puheli hän. "Olen kokeillut kumpaakin, poikani, ja voin sanoa sinulle, että mitään vallan mukana seuraavaa iloa ei voi verratakaan siihen nautintoon, jonka tuottaa kesäisenä aamuna tuulen lehahtelu ja yrttien tuoksu. Sinua vastaan heillä ei ole mitään kaunaa. Miksi he siis kohtelisivat sinua pahasti. Pysy loitolla Roomasta ja roomalaisista. Vanhalla Euxoduksella on rahaa yllin kyllin. Hän odottaa sinua leirin ulkopuolella kahden ratsun kanssa. Lähde Parpessuksen laaksoa kohti, poikani. Sieltä tuli isäsi, ja siellä tapaat hänen sukuaan. Osta itsellesi maatila, pane se kuntoon ja pysyttele loitolla suuruuden ja vaaran poluilta. Suojelkoon jumala sinua, Verus, ja ohjatkoon sinut turvallisesti Traakkiaan".
Kun poika oli suudellut hänen kättään ja lähtenyt pois, kääri keisari viittansa ympärilleen ja istui kauan mietteissään. Hidasliikkeisissä aivoissaan hän kävi lävitse menneisyytensä – rauhalliset varhaisnuoruutensa päivät, Severuksen palveluksessa viettämänsä vuodet, Britannian muistonsa, pitkät sotaretkensä, ponnistelunsa ja taistelunsa, joitten kaikkien päätteeksi tuli tuo mieletön yö Reinin varrella. Silloin olivat hänen sotilastoverinsa rakastaneet häntä. Ja nyt hän oli lukenut kuolemansa heidän silmistään. Kuinka hän oli rikkonut heitä vastaan? Toisia kohtaan hän oli saattanut tehdä vääryyttä, mutta heillä ei ainakaan olisi pitänyt olla mitään valittamisen syytä häntä vastaan. Jos hän vielä saisi viime vuodet takaisin, ajattelisi hän vähemmän heitä ja enemmän kansaansa, hän koettaisi herättää rakkautta pelon sijasta, eläisi rauhan eikä sodan vuoksi. Jospa hän vain saisi nuo vuodet takaisin! Mutta hänen telttansa ulkopuolelta kuului hiipiviä askelia, salaperäisiä kuiskauksia ja hiljaista aseitten kalinaa. Partaiset kasvot kurkistivat sisään hänen telttaansa, mustat afrikkalaiset kasvot, jotka hän tunsi hyvin. Hän naurahti ja paljastaen käsivartensa sieppasi miekkansa edessään olevalta pöydältä.
"Sinäkö siinä tulet, Sulpicius", virkkoi hän. "Et ole tullut huutamaan 'Ave Imperator Maximinus!' niinkuin kerran leirivalkeitten ääressä. Olette väsyneet minuun, ja kautta jumalain minä olen väsynyt teihin ja iloinen päästessäni eroon kaikesta. Tule tekemään selvä asiasta, sillä minua haluttaa nähdä, kuinka monta teistä voin temmata mukanani elämästä erotessani".
Sotilaat tungeskelivat teltan oven ulkopuolella, kurkistellen toinen toisensa olkapään ylitse, kenenkään haluamatta ensimmäisenä käydä käsiksi tuohon nauravaan ja ilkkuvaan jättiläiseen. Mutta silloin työnnettiin jotakin esiin keihään kärjessä, ja sen nähdessään Maximinus voihkaisi ja pudotti miekkansa maahan.
"Olisitte voineet säästää pojan", nyyhkytti hän. "Hän ei olisi tehnyt teille mitään. Tehkää siis selvä asiasta, sillä seuraan häntä mielelläni".
Niin he sitten hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja pistelivät häntä moneen kertaan, kunnes hänen polvensa lysähtivät kasaan, ja hän kaatui lattialle.
"Tyranni on kuollut!" huusivat he. "Tyranni on kuollut!" Ja alempana olevasta suuresta leiristä ja piiritetyn kaupungin valleilta kaikui vastaan iloinen huuto: "Hän on kuollut, Maximinus on kuollut!"
Istun työhuoneessani, ja edessäni pöydällä on Maximinuksen aikainen raha, yhtä uuden näköinen kuin Juno Monetan temppelin triumvirin lähettäessä sen liikkeelle rahapajasta. Pitkin sen reunaa kiertävät hänen komealta kajahtavat arvonimensä – Imperator Maximinus, Pontifex Maximus, Tribunitia potestate, ynnä muut. Keskellä on kuva, joka esittää suurta pörröistä päätä, valtavaa leukaa, karkeita taistelunhalusia kasvoja ja kapeaa otsaa. Kaikista mahtipontisista arvonimistä huolimatta ne ovat kuitenkin vain talonpojan kasvot, enkä minä näe hänessä Rooman keisaria, vaan ison traakkialaisen metsäläisen, joka astelee alas vuorenrinnettä tuona ammoin sitten kuluneena kesäpäivänä, jolloin Rooman kotkat houkuttelivat hänet ensiksi mukaansa.
PUNAINEN TÄHTI
Mahtavan itämaalaisen kauppiaan Theodosiuksen talo oli Konstantinopolin parhaalla paikalla meren rannalla lähellä Pyhän Demetriuksen kirkkoa. Täällä hän eleli niin ruhtinaallisella tavalla, että keisari Mauritiuksenkin tiedettiin tulleen kaikessa hiljaisuudessa lähellä olevasta Bucoleonin palatsistaan ollakseen läsnä hänen kemuissaan. Sinä yönä, josta nyt on puhe, nimittäin marraskuun neljäntenä vuonna 630 j.Kr., olivat hänen lukuisat vieraansa lähteneet varhain pois. Jäljelle oli jäänyt vain kaksi lähintä ystävää, jotka kumpikin olivat varakkaita kauppiaita niinkuin hän itsekin ja istuivat nyt hänen kanssaan viinipikariensa ääressä marmorikuistilla, josta he voivat nähdä toiselta puolen Marmaranmerellä purjehtivain laivain tulet ja toiselta ne majakkavalkeat, jotka osoittivat Bosporin laivareittiä. Ihan heidän jalkainsa alapuolella oli kapea salmi, jonka takana häämöttivät Aasian vuorten matalat ja synkät ääriviivat. Ohut pilviharso peitti taivaan, mutta kaukana etelässä loisti himmeästi pimeyden lävitse suuri punainen yksinäinen tähti.
Yö oli viileä, valaistus leppoisa, ja nuo kolme miestä puhelivat vapaasti antaen ajatustensa palata takaisin niihin entisiin aikoihin, jolloin he olivat panneet peliin omaisuutensa ja usein henkensäkin ryhtyessään niihin uhkayrityksiin, joilla olivat hankkineet nykyisen rikkautensa. Isäntä kertoi pitkistä matkoista, joita oli tehnyt Pohjois-Afrikkaan maurien alueille; kuinka hän oli taivaltanut eteenpäin pysytellen aina sinisen meren vasemmalla puolella, kunnes oli päässyt Kartagon raunioitten ohitse ja niin yhä eteenpäin niin kauas, että suuri valtameri huuhtoi hänen edessään leviävää keltaista hiekkarantaa, samalla kun hän saattoi oikealla puolellaan nähdä aaltojen ylitse korkean kallion, Herkuleen pilarit. Hän kertoi mustaverisistä parrakkaista miehistä, jalopeuroista ja hirveistä käärmeistä. Sitten kilikialainen Demetrius, karski kuusikymmenvuotias, tarinoi niinikään siitä kuinka oli koonnut suuren omaisuutensa. Hän kertoi Tonavan tuolle puolen hurjain hunnien maan kautta tekemästään matkasta, minkä jälkeen hän oli tovereineen joutunut Germanian suunnattomiin metsiin Elbe nimisen leveän joen rannoille. Hän kertoi suurikokoisista miehistä, jotka olivat hitaita mieleltään, mutta tappelunhaluisia maisteltuaan liiaksi juomiaan, äkillisistä keskiyön kahakoista ja pimeyden turvin suoritetuista pakoretkistä, tiheitten metsäin siimeksessä poltetuista kylistä, verisistä pakanallisista uhreista, karhuista ja susista, jotka vaaniskelivat metsäpoluilla. Niin molemmat vanhemmat miehet kertoivat kilvan kokemuksiaan ja herättivät toinen toisessaan eloon vanhoja muistoja, jota vastoin nuori kullan ja kameelikurjen sulkain kauppias Manuel Ducas, jonka nimi jo tunnettiin kaikkialla Välimeren itärannoilla, istui ääneti kuunnellen toisten tarinoita. Mutta lopulta kehoittivat toiset häntäkin kertomaan jotakin, ja niin hän sitten alkoi nojaten poskeaan käteensä ja katsellen eteläisellä taivaalla loistavaa suurta punaista tähteä. "Tuon tähden näkeminen johtaa mieleeni sen kokemuksen, josta aion nyt kertoa", virkkoi hän. "En tiedä mikä tähti on nimeltään. Tähtientutkija, ukko Lascaris, voisi sanoa sen minulle, jos kysyisin, mutta en haluakaan tietää sitä. Tähän vuodenaikaan etsin vaan sitä aina silmilläni ja aina näen sen vilkkuvan samassa paikassa. Mutta minusta tuntuu, että se on muuttunut entistä punaisemmaksi ja suuremmaksi.
"Noin kymmenen vuotta sitten tein retken Abessiniaan, jossa kauppahommani onnistuivat niin hyvin, että minulla oli paluumatkalle lähtiessäni enemmän kuin sadan kameelin kuorma nahkoja, norsunluuta, kultaa, mausteita ja muita Afrikan tuotteita. Kuljetin ne meren rannalle Arsinoeen ja siitä ylös Arabian lahtea viidellä sen paikkakunnan veneellä. Lopulta nousin maihin Savassa, joka on karavaanien lähtöasema, ja sieltä suuntasin kulkuni Macorabaan koottuani kameelini yhteen ja palkattuani vaeltavista arabialaisista neljänkymmenen miehen suuruisen vartijajoukon. Macorabassa, joka on noitten seutujen epäjumalanpalvelijain pyhä kaupunki, voi aina yhtyä pari kertaa vuodessa Jerusalemiin ja Syrian rannikolle lähteviin suuriin karavaaneihin.
"Matkamme oli pitkä ja väsyttävä. Vasemmalla puolellamme oli Arabian lahti näyttäen päivän hehkussa sulalta metallilta, mutta muuttuen veripunaiseksi joka ilta auringon painuessa etäisen Afrikan rannan taakse. Oikealla puolellamme oli hirveä erämaa, joka – mikäli minä tiedän – ulottuu koko Arabian poikki kauas Persian kuningaskuntaan asti. Moneen päivään emme nähneet mitään elonmerkkiä lukuunottamatta omia pitkässä hajanaisessa jonossa astelevia kuormitettuja kameelejamme risaisine mustaverisine vartijoineen. Näissä erämaissa vaimentaa pehmeä hiekka eläinten askeleet, niin että niitten päiväkausia kestävä äänetön eteneminen muuttumattomassa ympäristössä, joka sekin on täysin äänetön, alkaa lopulta tuntua vain oudolta unelta. Ratsastaessani karavaanin takana ja katsellessani noita omituisen näköisiä hahmoja, jotka kantoivat tavaroitani edessäni, tuntui minusta usein vaikealta uskoa, että kaikki tuo oli täyttä totta; että siinä tosiaankin matkustin minä Manuel Ducas, jonka koti oli Konstantinopolissa lähellä Theodosiuksen porttia ja joka hurrasin sirkuksessa joka sunnuntai-iltapäivä, ja nyt ratsastin niin oudossa maassa ja niin omituisten tovereitten parissa.
"Silloin tällöin näimme kaukana merellä sikäläisten asukkaitten käyttämiä valkeita kolmikulmaisia purjeita, mutta koska he ovat kaikki merirosvoja, olimme iloisia siitä, että olimme hyvässä turvassa rannikolla. Kerran pari näimme myöskin meren partaalla kääpiömäisiä olentoja – ei ole helppo sanoa olivatko ne ihmisiä vai apinoita – jotka kaivavat itselleen asunnon meriruohon keskelle, juovat lammikoista suolaista vettä ja syövät mitä sattuvat löytämään. Nämä ovat niitä kalansyöjiä, joista vanha Herodotos kertoo, varmasti kaikkein alhaisimpia koko ihmisrodun keskuudessa. Arabialaiset vartijammekin väistivät heitä kauhistuneina, sillä yleisesti tunnettua on, että jos satut kuolemaan erämaassa, hyökkäävät nämä pikku ihmiset ruumiisi kimppuun kuin korpit eivätkä jätä yhtäkään luuta nokkimatta. He sopottivat ja vaakkuivat ja heiluttivat laihoja käsivarsiaan meille, kun kuljimme heidän ohitseen, sillä he tiesivät hyvin voivansa uida kauas merelle, jos olisimme koettaneet ajaa heitä takaa. Väitetään nimittäin, että haikalatkin väistävät inhoten heidän saastaisia ruumiitaan.
"Sillä tavoin olimme matkustaneet kymmenen päivää leiriytyen joka ilta niitten kurjain lähteitten ääreen, joissa on saatavana vähäisen huonoa vettä. Tapanamme oli nousta hyvin varhain ja taivaltaa eteenpäin myöhäiseen iltaan ja sen sijaan pysähtyä joksikin ajaksi iltapäivällä sietämättömän kuumuuden ollessa pahimmillaan. Silloin laskeuduimme, puita kun ei ollut, jonkin hiekkakummun ääreen tai, jollemme sellaista tavanneet, omain kameeleittemme ja tavaroittemme taakse päästäksemme suojaan päivän paahtavalta hehkulta. Seitsemäntenä päivänä olimme lähellä sitä kohtaa, jossa poiketaan pois rannikolta ja suunnataan kulku sisämaahan päin Macorabaa kohti. Olimme levänneet tavallisen määrämme päivällisen päälle ja olimme juuri lähdössä uudelleen liikkeelle, vaikka aurinko paahtoikin niin kuumasti, että tuskin jaksoimme sitä sietää, kun katsahtaessani ylös näin merkillisen näyn. Meidän oikealla puolellamme muutamalla hiekkakummulla seisoi noin neljänkymmenen jalan pituinen mies, jolla oli kädessään suuren laivanmaston kokoinen keihäs. Näytätte hämmästyneiltä, ystäväni, ja sen vuoksi voitte kuvitella, miltä minusta tuntui tuota näkyä katsellessani. Mutta järkeni sanoi pian, että edessäni seisova olento oli tosiaankin kiertelevä arabialainen, jonka vartalo oli erämaan kuumassa ilmakehässä venynyt suhteettoman pitkäksi.
"Miehen todellinen olemus herätti kuitenkin tovereissani suurempaa pelkoa kuin hänen aavekuvansa minussa, sillä kauhusta huudahtaen he kyyristyivät yhteen ryhmään viittoillen käsillään ja muutenkin kiihkeästi elehtien katsellessaan tuota kaukana olevaa miestä. Silloin huomasin, ettei hän ollutkaan yksin, vaan että meihin tuijotti kaikkien hiekkakumpujen takaa pitkä jono turbaaneilla varustettuja päitä. Seurueemme johtaja juoksi luokseni ja ilmoitti heidän pelkonsa aiheen. He olivat nimittäin muutamista päähineen erikoistunnusmerkeistä todenneet näitten miesten kuuluvan Dirwa-nimiseen heimoon, jonka jäsenet ovat julmimpia ja häikäilemättömimpiä beduiineista. Ilmeisestikin he olivat asettuneet tälle paikalle väijymään meitä aikoen siepata koko karavaanin haltuunsa. Kun ajattelin kaikkia Abessiniassa näkemiäni vaivoja, matkani pituutta ja kestämiäni ponnistuksia ja vaaroja, tuntui minusta kovin vaikealta ajatella, että minua viime hetkellä kohtasi tällainen onnettomuus, joka riisti, paitsi toivomaani voittoa, myöskin alkuperäisen pääomani. Mutta sen voi joka tapauksessa helposti huomata, että rosvoja oli liian paljon, jotta meidän olisi kannattanut koettaa puolustautua, sekä että saisimme pitää itseämme onnellisina, jos pääsisimme hengissä kahakasta. Istahdin erään laatikon päälle ja jätin sieluni Pyhän Heleenan huostaan katsellen lohduttomana arabialaisten rosvojen uhkaavaa lähestymistä.
"Mahdollisesti johtui pelastuksemme hyvästä onnestamme tai siitä, että olin hengessäni luvannut Pyhälle Heleenalle neljännesnaulan painoiset vahakynttilät. Joka tapauksessa kuulin samassa seuralaisteni päästävän kuuluville äänekkään ilonhuudahduksen. Nousin seisomaan laatikolle paremmin nähdäkseni ja riemastuin suuresti nähdessäni pitkän karavaanin, jossa oli vähintäänkin viisisataa kameelia, tulevan Macorabasta päin vankan vartioston saattamana. Teillehän minun ei ole tarpeellista huomauttaa, että kaikilla karavaaneilla on tapana liittää voimansa yhteen erämaan rosvoja vastaan, ja noitten vastatulleitten avulla me olimme ehdottomasti voimakkaampi puoli. Rosvotkin ymmärsivät sen, sillä he katosivat heti ihan kuin olisi synnyinseudun hiekka nielaissut heidät. Juoksin hiekkakummulle ja ennätin vielä vilaukselta nähdä keltaisen lakeuden ylitse kiitävän pölypilven ja sen lävitse kameelien pitkät kaulat, heidän hölläin vaatteittensa liehunnan ja niitten joukossa välkkyvät keihäät. Niin katosivat rosvot.
"Mutta pian huomasinkin, että yhden vaaran sijalle vain oli tullut toinen. Aluksi olin toivonut tämän uuden karavaanin kuuluvan jollekulle Rooman kansalaiselle tai edes jollekulle syrialaiselle tai kristitylle, mutta nyt huomasin sen täysin arabialaiseksi. Arabian monissa kaupungeissa asustavat kauppiaat ovat tietysti paljon rauhallisempia kuin erämaan beduiinit, nuo Ismaelin jälkeläiset, joista Pyhä Kirja kertoo. Mutta arabialainen veri on ahnetta eikä välitä lain määräyksistä, niin että pelkäsin pahinta nähdessäni heitä muutamia satoja puoliympyrässä kameeleittemme vieressä katselemassa ahnein silmin kallisarvoisia metallitavaroita ja kameelikurjen sulkia sisältäviä laatikoltani.
"Vastatulleen karavaanin johtaja oli käytökseltään arvokas ja ulkomuodoltaan mieleenpainuva. Hänen ikänsä arvioisin noin neljäksikymmeneksi. Hänellä oli kotkan piirteet, kaunis musta parta, ja silmät niin loistavat, läpitunkevat ja terävät, etten voi muistaa koskaan monilla matkoillani nähneeni mitään niitten vertaista. Hän vastasi muodollisesti kumartamalla, kun kiitin ja tervehdin häntä, ja seisoi sitten paikallaan sivellen partaansa ja katsellen mitään puhumatta sitä suurta omaisuutta, joka oli äkkiä joutunut hänen valtaansa. Hänen seuralaistensa kuiskailu ilmaisi, kuinka kiihkeästi he odottivat käskyä käydä käsiksi ryöstösaaliiseen. Tulipa eräs nuori lurjus, joka näytti olevan tuttavallisissa väleissä johtajan kanssa, hänen viereensä ja puki sanoiksi tovereittensa toiveet.
"'Kunnianarvoisa herra', virkkoi hän, 'nämä ihmiset ja heidän aarteensa on varmasti jätetty meidän käsiimme. Kun palaamme niitten kanssa pyhälle paikalle, niin kuka Koraanin tunnustaja ei heti huomaisi jumalan sormen ohjanneen meitä?'
"Mutta johtaja pudisti päätään. 'Ei, Ali, se ei saa tapahtua', vastasi hän. 'Tämä mies on minun ymmärtääkseni Rooman kansalainen, emmekä me saa kohdella häntä epäjumalanpalvelijana'.
"'Mutta hän on uskoton', huudahti nuorukainen hypistellen vyössään riippuvaa suurta veistä. 'Jos minä saisin tuomita, ei hän menettäisi ainoastaan tavaroitaan vaan henkensäkin, ellei omaksuisi ainoaa oikeaa uskoa'.
"Vanhempi mies hymyili ja pudisti päätään. 'Ei, Ali, olet liian kuumaverinen', sanoi hän. 'Kun tiedämme, ettei maailmassa ole vielä oikein kolmeakaan sataa oikeauskoista, olisi meillä tosiaankin kädet täynnä, jos veisimme hengen ja omaisuuden kaikilta niiltä, jotka eivät kuulu meidän joukkoomme. Älä unohda, rakas poikani, että armeliaisuus ja rehellisyys ovat oikean uskon ydin ja tuki'.
"'Oikeauskoisten keskuudessa', jatkoi julmasydäminen nuorukainen.
"'Ei, vaan jokaista kohtaan. Se on Allahin laki. Ja kuitenkin' – nyt hänen kasvojensa ilme synkkeni, ja hänen silmissään hehkui uhkaavasti – 'se päivä voi pian tulla, jolloin armon aika on ohitse, ja voi silloin niitä, jotka eivät ole kuunnelleet! Silloin paljastetaan Allahin miekka, eikä sitä panna takaisin huotraan, ennenkuin sato on korjattu. Ensiksi se osuu epäjumalan palvelijoihin sinä päivänä, jolloin oma kansani ja sukuni uskottomat Koraanin tunnustajat hajoitetaan ja Kaaban kolmesataakuusikymmentä epäjumalankuvaa heitetään kaupungin tunkioille. Silloin tulee Kaabasta yhden ainoan jumalan koti ja temppeli, sellaisen jumalan, joka ei siedä kilpailijaa maan päällä eikä taivaassa'.
"Miehen seuralaiset olivat kokoontuneet hänen ympärilleen keihäät käsissään, hehkuvat silmät tuijottaen hänen kasvoihinsa ja tummat piirteet värähdellen sellaisesta kiihkeästä haltioitumisesta, että saattoi helposti huomata, kuinka suuresti he rakastivat ja kunnioittivat häntä.
"'Me olemme kärsivällisiä', sanoi hän, 'mutta jolloinkin ensi vuonna tai seuraavana tulee se päivä, jolloin arkkienkeli Gabriel tuo minulle tiedon, että sanain aika on ohitse ja miekan hetki tullut. Me olemme vähälukuiset ja heikot, mutta jos se on Hänen tahtonsa, niin kuka voi meitä vastustaa? Oletko juutalaisten uskontokuntaan kuuluva, vieras?' kysyi hän.
Vastasin kieltävästi.
'Sitä parempi sinulle', vastasi hän äskeisen kiihkeän vihan taas hehkuessa hänen kasvoillaan. 'Ensin kaatuvat epäjumalan palvelijat, sitten juutalaiset, koska he eivät ole tunteneet niitä samoja profeettoja, joista ovat itse ennustaneet. Sitten viimeksi tulee kristittyjen vuoro, jotka tosin seuraavat oikeaa profeettaa, suurempaa kuin olivat Moses ja Abraham, mutta joitten synti on siinä, että he ovat sekoittaneet luodun Luojaan. Kullekin vuorostaan – epäjumalan palvelijalle, juutalaiselle ja kristitylle – tulee tilinteon päivä'.
"Kaikki ryysyläiset hänen takanaan ravistelivat keihäitään hänen puhuessaan. Heidän vakaumustaan ei voinut vähintäkään epäillä, mutta kun katselin heidän repaleisia vaatteitaan ja alkuperäisiä aseitaan, en voinut olla hymyilemättä ajatellessani heidän kunnianhimoisia uhkauksiaan ja kuvitellessani millaisen kohtalon uhriksi he joutuisivat taistelupäivänä, kun meidän keisarillisen kaartimme sotakirveet tai armeenialaisten raskasaseisen ratsuväen keihäät olisivat heitä vastassa. Sitähän minun ei tarvitse sanoa, että pidin ajatukseni visusti omana tietonani, sillä en laisinkaan halunnut joutua meidän pyhää uskontoamme vastaan tehdyn uuden hyökkäyksen ensimmäiseksi uhriksi.
"Oli jo ilta, ja päätettiin, että molemmat karavaanit leiriytyisivät yhdessä – mikä järjestely tuntui sitäkin mieluisemmalta, kun emme suinkaan voineet olla varmoja siitä, ettemme enää joutuisi tapaamaan uusia rosvoja. Olin pyytänyt arabialaisten johtajan luokseni illalliselle, ja suoritettuaan pitkät rukoukset seuralaistensa kanssa hän tuli minun pariini, mutta torjui kaikki yritykseni osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä hän ei tahtonut koskeakaan siihen oivalliseen viiniin, jota olin antanut ottaa esiin hänen vuokseen, eikä suostunut syömään minun herkkujani, vaan tyytyi kovaan leipään, kuivattuihin taateleihin ja veteen. Tämän aterian jälkeen istuimme kahden kesken kytevän tulen ääressä, ja päämme yläpuolella kaartui suurenmoinen taivaanlaki niin syvän ja tumman sinisenä kimmeltävine selväpiirteisine tähtineen, että sellaista ei voi nähdä muualla kuin erämaan kuivassa ilmassa. Leirimme oli edessämme, eikä korviimme kuulunut mitään muita ääniä kuin seuralaistemme hiljaista puhelua ja silloin tällöin ympärillämme olevilta hiekkakummuilta sakaalin kimeää ulvontaa. Istuin vastatusten tuon omituisen miehen kanssa tulen hehkun häilähdellessä hänen kiihkeillä ja käskevillä kasvoillaan ja heijastuessa hänen palavista silmistään. Ne olivat peräti merkilliset valvojaiset, eivätkä tule koskaan unohtumaan mielestäni. Olen puhellut monen viisaan ja kuuluisan miehen kanssa matkoillani, mutta en koskaan sellaisen, joka olisi tehnyt mieleeni niin pysyväistä vaikutusta kuin hän.
"Ja kuitenkin oli suurin osa hänen puhelustaan mielestäni täysin käsittämätöntä, vaikka – niinkuin tiedätte – puhun arabian kieltä yhtä hyvin kuin arabialaiset itse. Se nousi ja laski mitä merkillisimmällä tavalla. Toisinaan se oli kuin lapsen pajatusta, joskus kiihkoilijan tolkutonta hourailua, välistä profeetan ja filosofin korkealentoista haaveilua. Silloin tällöin, kun hän kertoi hengistä ja ihmeistä ja unista ja enteistä, tuntui minusta ihan siltä kuin olisi vanha vaimo tarinoinut iltamyöhällä lasten huviksi. Sitten taas, kun hän loistavin kasvoin kertoi keskusteluistaan enkelien kanssa, Luojan aivoituksista ja maailmankaikkeuden lopusta, tuntui minusta siltä kuin en enää olisikaan ollut kuolevaisen parissa, vaan Korkeimman oman sanansaattajan seurassa.
"Hänellä oli tosiaankin omat syynsä kohdella minua niin luottavasti. Hän nimittäin piti minua sopivana lähettiläänä viemään tietoa hänen opistaan Konstantinopoliin ja Rooman keisarikuntaan. Samoin kuin Pyhä Paavali oli tuonut kristinuskon Eurooppaan, samoin hän toivoi minun levittävän hänen oppejaan kotikaupungissani, Mutta pahoinpa pelkään, etten ole samanlaista ainesta kuin Paavali, olipa hänen oppinsa sitten millainen tahansa. Ja sittenkin hän ponnisteli koko sydämensä voimalla koko pitkän arabialaisen yön kääntääkseen minut omaan uskoonsa. Hänellä oli mukanaan pyhä kirja, jonka hän selitti kirjoitetun enkelin sanelun mukaan, ja sitä hän piti luisessa lippaassa kameelin kaulapussissa. Hän lukikin siitä minulle muutamia sivuja, mutta vaikkakin johtolanka siinä oli aika hyvä, tuntui kieli oikulliselta ja hurjalta. Toisinaan oli minun suorastaan vaikea hillitä kasvonilmeitäni häntä kuunnellessani. Hän esitti minulle myöskin ääripiirtein tulevaisuudensuunnitelmansa, ja niitä kuunnellessani oli minun tosiaankin vaikea uskoa, että puhelutoverini oli vain arabialaisen karavaanin vaeltava johtaja eikä yksi maailman suurimmista.
'Sitten kun jumala on antanut minulle riittävästi valtaa, mikä tapahtuu muutamain vuosien kuluttua', sanoi hän, 'yhdistän koko Arabian lippuni alle. Sen jälkeen levitän oppini yli Syrian ja Egyptin. Sitten suuntaan kulkuni Persiaan ja annan heidän valita oikean uskon ja miekan välillä. Valloitettuani Persian on minun helppo hyökätä Vähään Aasiaan ja jatkaa sieltä matkaani Konstantinopoliin'.
Purin huultani jotta en purskahtaisi nauramaan. 'Ja kuinka kauan kestää ennenkuin voittoisat joukkonne pääsevät Bosporin rannalle?' kysyin.
"'Sellaiset asiat ovat jumalan kädessä, jonka palvelijoita me olemme', vastasi hän. 'Mahdollisesti olen jo itse poistunut elävien mailta, ennenkuin kaikki tämä toteutuu, mutta ennenkuin meidän lastemme päivät ovat luetut, tulee kaikki se tapahtumaan mitä olen nyt kertonut teille. Katsokaa tuota tähteä', lisäsi hän osoittaen päämme yläpuolella kimmeltävää kirkasta kiertotähteä. 'Se on Kristuksen vertauskuva. Katsokaa kuinka kirkkaasti ja rauhallisesti se paistaa, aivan niinkuin hänen opetuksensa ja muistonsakin ovat. Tuo tuolla', jatkoi hän kurottaen nyt kätensä taivaanrannalla kimmeltävään tummaan punaiseen tähteen päin – juuri samaan, jonka ne nyt näemme tuolla – 'on minun tähteni, joka ennustaa vainoa ja sotaa ja kuritusta syntisille. Ja kuitenkin ovat molemmat tähtiä ja kumpikin tottelee Allahin määräyksiä'.
"No niin, sellainen kokemus johtui mieleeni katsellessani tänä iltana tuota tähteä. Punaisena ja vihaisena se yhä kimmeltää eteläisellä taivaalla ihan samanlaisena kuin näin sen tuona yönä erämaassa. Jossakin siellä kaukana tuo mies pyrkii ja ponnistelee. Mahdollisesti pistää jokin kiihkoileva uskonveli hänet kuoliaaksi tai saa hän surmansa jossakin heimokahakassa. Jos niin käy, päättyy koko juttu siihen. Mutta jos hän elää, oli hänen silmissään ja olemuksessaan tosiaankin sellaista, josta voin päätellä Muhametin, Abdallahin pojan – sillä se oli hänen nimensä – jollakin merkittävällä tavalla todistavan sen uskon voimasta, joka paloi hänen rinnassaan".
HOPEAKUVASTIN
Tammik. 3 p. – Tämä White & Wotherspoonin tilijutun selvittely näyttää olevan kerrassaan jättiläismäinen tehtävä. On tarkastettava ja verrattava toisiinsa kaksikymmentä paksua pääkirjaa. Kukapa haluaisi ruveta nuoremmaksi osakkaaksi, kun saa näin raskaita tehtäviä? Mutta tämä on joka tapauksessa ensimmäinen suuri liikettä koskeva asia, joka on uskottu kokonaan minun haltuuni. Minun, täytyy järjestää se kunnollisesti. Mutta se on saatava valmiiksi ajoissa, niin että lakimiehet ennättävät esittää tutkimuksen tulokset tuomioistuimelle. Johnson sanoi tänä aamuna, että minun pitäisi saada viimeinen numero selville ennen tämän kuun kahdettakymmenettä päivää. Hyvä Jumala! No niin, minä käyn heti asiaan käsiksi, ja jos ihmisaivot ja -hermot voivat kestää sellaisen ponnistuksen, niin olen täyttäväkin tehtäväni määräajan kuluessa. Se merkitsee sitä, että minun on istuttava tilikirjain ääressä kello kymmenestä viiteen ja sitten taas noin kahdeksasta yhteen yöllä. Kirjanpitäjän elämässäkin on omat murhenäytelmänsä. Istuessani työni ääressä hiljaisina yön hetkinä koko muun maailman nukkuessa ja etsiessäni kovalla kiireellä sareke sarekkeelta niitä vielä löytämättömiä numeroita, jotka muuttavat kunnioitetun luottamusmiehen roistoksi, ymmärrän ettei meikäläisen työ sittenkään ole vain runotonta ja yksitoikkoista aherrusta.
Maanantaina löysin ensimmäiset vaillinkiin johtavat jäljet. Ei koskaan ole metsästäjä tuntenut sen mieluisempia värähdyksiä päästessään riistansa jäljille. Mutta minä katselen näitä kahtakymmentä tilikirjaa ja ajattelen sitä tiheikköä, jonka lävitse minun on ajettava häntä takaa, ennenkuin saan hänet surmatuksi. Kovaa työtä – mutta joka tapauksessa jännittävää urheilua! Näin tuon lihavan miehen eräillä päivällisillä Cityssä, ja hänen punaiset kasvonsa loistivat valkoisen lautasliinan yläpuolella. Hän puolestaan vilkaisi pöydän alapäässä istuvaan pieneen kalpeaan mieheen. Hänkin olisi kalvennut, jos olisi tietänyt, mikä tehtävä oli minulle uskottu.
Tammik. 6 p. – Kuinka joutavaa onkaan, että tohtorit määräävät lepoa silloin, kun ei lepo voi tulla kysymykseenkään! Aasit! He voisivat yhtä hyvin huutaa miehelle, jolla on susilauma kintereillä, että hän tarvitsee ehdottomasti täydellistä lepoa. Minun on saatava numeroni selville määräpäiväksi. Jollen siinä onnistu, menetän ikipäiviksi kaikki menestymisen mahdollisuuteni, niin että kuinka kummassa minä voin levätä? Tämän ponnistuksen jälkeen lepään vaikka viikon päivät.
Ehkäpä olin itse ymmärtämätön mennessäni laisinkaan lääkärille. Mutta alan tulla hermostuneeksi ja kiihtyneeksi istuessani yksin työni ääressä öisin. En tunne mitään kipua – vain jonkinlaista pään raskautta ja silloin tällöin hämäryyttä silmissä. Kuvittelin, että mahdollisesti saisin apua bromista tai kloraalista tai jostakin muusta sen tapaisesta aineesta. Mutta lakata työnteosta? On järjetöntä vaatiakaan sellaista.
Tämä on aivan samanlaista kuin pitkänmatkan kilpajuoksu. Alussa tuntuu omituiselta, sydän takoo ja keuhkot läähättävät, mutta jos vain jaksaa vielä ponnistaa eteenpäin, saa ikäänkuin uutta voimaa. Minä pysyn työssäni ja odotan uusia voimia. Jollei niitä tule – niin yhdentekevää, pysyn joka tapauksessa työssäni. Kaksi pääkirjaa on nyt läpikäyty, ja kolmas on hyvällä alulla. Se roisto on peittänyt jälkensä hyvin, mutta minäpä seuraan niitä joka tapauksessa.
Tammik. 9 p. – En ollut aikonut lähteä uudelleen lääkärille. Ja kuitenkin menin. "Rasitan hermojani, olen vaarassa luhistua kokonaan, jopa panen vaaraan järkenikin". Onpa siinä kerrakseen tuomiota. No niin, aion kuitenkin rasittaa hermojani ja panna kaikki vaaraan sekä istua niin kauan kuin suinkin jaksan tuolillani kynä kädessä seuraamassa tuon vanhan heittiön jälkiä.
Tässä voin sivumennen mainita siitä omituisesta kokemuksesta, joka pakotti minut jo toisen kerran lääkärille. Merkitsen muistiin kaikki taudin oireet ja eri tunnelmat, koska ne ovat semmoisinaan mieltäkiinnittäviä – "omituinen sielullis-ruumiillinen tutkielma", sanoo tohtori – sekä myöskin siksi, koska olen ehdottomasti varma siitä, että kun olen vapautunut niistä, tuntuvat ne kaikki hämäriltä ja epätäydellisiltä aivan kuin nukkumisen ja valvomisen välillä nähdyt unikuvat. Senpä vuoksi merkitsen ne nyt muistiin, kun ne ovat selvinä mielessäni, vaikkapa vain lepuuttaakseni ajatuksiani loputtomain numeroitten jälkeen.
Huoneessani on vanha hopeakehyksinen kuvastin. Sen on lahjoittanut minulle muuan ystävä, joka ymmärtää muinaisesineitten arvoa. Sattumalta tiedän hänen ostaneen sen eräästä huutokaupasta olematta laisinkaan selvillä siitä mistä se oli sinne joutunut. Se on iso kapine – kolme jalkaa leveä ja kaksi korkea – ja sijoitettu nojalleen eräälle sivupöydälle kirjoituspöytäni vasemmalle puolelle. Kehys on sileä, noin kolmen tuuman levyinen ja hyvin vanha, ihan liian vanha, jotta sen ikää voitaisiin määrätä kultasepänleimojen tai muitten sen tapaisten merkkien perusteella. Lasi, joka on hiottu reunoista, ulkonee vähän ja heijastaa niin erikoisen selväpiirteisen kuvan, etteivät minun mielestäni uudemmat kuvastimet kykenekään sellaiseen. Esimerkiksi sen herättämä syvyysvaikutelma on kerrassaan ihmeellinen.
Kuvastin on asetettu niin, etten voi pöydän ääressä istuessani tavallisesti nähdä siitä mitään muuta kuin punaiset akkunaverhot. Mutta eilisiltana sattui merkillinen tapaus. Olin tehnyt työtä muutamia tunteja hyvin vastahakoisesti, sillä tuon tuostakin olivat näköäni häirinneet sellaiset sumeuden puuskat, joista olen valittanut. Yhä uudelleen täytyi minun keskeyttää työni ja lepuuttaa silmiäni. Silloin satuin kerran vilkaisemaan kuvastimeen. Se oli peräti merkillisen näköinen. Punaisia verhoja, joitten olisi pitänyt kuvastua siinä, ei enää näkynyt, mutta lasi teki hämärän ja samean vaikutuksen, ei tosin pinnalta, joka välkkyi kuin teräs, vaan ikäänkuin syvemmältä. Kun tarkastelin kiinteästi tätä hämärää kohtaa, näytti se hitaasti häilähtelevän sinne tänne, kunnes se oli enää paksu valkoinen pilvi, joka leijaili paksuina kiemuroina. Se teki niin todellisen ja luotettavan vaikutuksen, ja niin täydessä tajussani olin, että muistan kääntyneeni katsomaan taakseni luullen akkunaverhojen olevan tulessa. Mutta kaikki huoneessani oli liikkumattoman hiljaista – ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin kellon tikitystä eikä näkynyt muuta liikettä kuin tuon omituisen utuisen pilven hidasta häilähtelyä syvällä vanhan kuvastimen sisimmässä.
Kun sitten katselin sitä uudelleen, näin tuon sumun, tai savun, tai pilven, tai miksi sitä nyt pitäisi sanoa, supistuvan ja muuttuvan kiinteäksi kahdessa vierekkäisessä kohdassa ja huomasin, enemmän jännityksestä kuin pelosta värähtäen, että ne olivat kaksi silmää, jotka katselivat huoneeseen. Saatoin myöskin erottaa hämärät pään ääriviivat, jotka hiuksista päättäen kuuluivat naiselle, vaikka olivatkin muuten hyvin hämärät. Vain silmät olivat täysin selvät. Ja millaiset silmät! Tummat ja säteilevät, täynnä jotakin hyvin kiihkeää tunnetta, raivoa tai kauhua, en oikein osaa sanoa kumpaa. En ole koskaan nähnyt silmiä, joissa olisi kuvastunut niin voimakas ja jännittynyt elämä. Ne eivät olleet luodut minuun, vaan tuijottivat huoneeseen. Kun sitten suoristausin pystympään asentoon, pyyhkäisin kädelläni otsaani ja koetin kaikin voimin päästä hermojeni herraksi, katosi tuo hämärä pää yleiseen sameuteen, kuvastin kirkastui hitaasti, ja punaiset verhot ilmestyivät taas näkyviin.
Joku kylmäjärkinen epäilijä väittäisi varmasti, että olin nukahtanut numeroitteni ääressä sekä että tuo näky oli pelkkä unikuva. Mutta suoraan sanoen en ole koskaan ollut sen selvemmin valveillani. Olin valmis itsekin väittämään sellaista käsitystä vastaan jo sitä katsellessani ja pitämään sitä vain harhakuvana – jonkinlaisena hermohäiriönä – jonka ankara työ ja unettomuus oli saanut aikaan. Mutta miksi se sai nimenomaan tuon muodon? Ja kuka on tuo nainen, ja mikä on se kauhea mielenjärkytys, jonka luin noissa ihmeellisissä ruskeissa silmissä? Ne tulevat aina minun ja työni väliin. Nyt olen ensimmäisen kerran tehnyt vähemmän kuin mitä olen pannut päivittäiseksi työosuudekseni. Ehkäpä ei minulla ole siitä syystä ollut tänä iltana minkäänlaisia tavallisuudesta poikkeavia tuntemuksia. Huomenna minun täytyy herätä varhain, tuli mitä tuli.
Tammik. 11 p. – Kaikki on kunnossa, ja työni luistaa hyvin. Käärin köyttäni kierros kierrokselta tuon tukevan olennon ympärille. Mutta kenties saa hän nauraa viimeksi, jos omat hermoni tässä tekevätkin lakon. Näyttää siltä kuin olisi kuvastin jonkinlainen ilmapuntari, joka osoittaa minun aivojeni tilaa. Joka yö olen huomannut sen sumentuneen ennenkuin olen lopettanut työni.
Tohtori Sinclair (joka näyttää olevan jonkinlainen sielutieteen harrastaja) tunsi niin suurta mielenkiintoa kertomustani kohtaan, että hän tuli tänä iltana katsomaan kuvastinta. Mainitsin hänelle, että metalliosaan oli taakse kaiverrettu jotakin jäykillä vanhoilla kirjaimilla. Hän tutki sitä suurennuslasilla, mutta ei saanut siitä mitään varmaa selvää! "Sane. X. Pai." oli hänen viimeinen tulkintansa noille kirjaimille, mutta se ei johtanut meitä sen pitemmälle. Hän neuvoi minua siirtämään kuvastimen toiseen huoneeseen, mutta sittenkin on kaikki mitä voin siinä nähdä hänen mielestään vain taudinoire. Vaara onkin juuri niiden aiheuttajassa. Jos suinkin olisi mahdollista, pitäisi huoneestani siirtää pois nuo kaksikymmentä pääkirjaa – eikä kuvastinta. Nyt olen jo päässyt kahdeksanteen, joten työni edistyy.
Tammik. 13 p. – Ehkä sittenkin olisi ollut viisaampaa, jos olisin vienyt kuvastimen pois. Viime yönä se tuotti minulle kerrassaan merkillisen kokemuksen. Ja kuitenkin se tuntuu minusta niin mieltäkiinnittävältä ja lumoavalta, että jätän kuvastimen paikalleen. Mikä kumma saattaa olla tämän kaiken tarkoituksena?
Luullakseni kello oli noin yksi yöllä, kun suljin kirjani aikoen hoippua vuoteeseen. Silloin näin tuon naisen edessäni. Varmaankin minulta oli jäänyt huomaamatta sekä sumeus että sen muuttuminen kuvaksi, sillä tuo nainen heijastui kuvastimesta kaikessa kauneudessaan ja kiihkeydessään ja surussaan niin selväpiirteisenä kuin olisi hän ollut ilmielävänä edessäni. Vartalo oli hoikka ja lujapiirteinen – jopa siinä määrin mieleenpainuva, etten ole unohtanut yhtäkään kohtaa enkä puvun pienintäkään yksityisseikkaa. Hän istuu kuvastimen vasemmalla laidalla. Jonkinlainen varjomainen olento on polvillaan hänen edessään – saatan hämärästi erottaa sen mieheksi – ja heidän takanaan on pilvi, jossa näen olentoja – liikkuvia olentoja. Se, jota katselen, ei ole pelkkä kuva. Se on kohtaus elämästä, todellinen kokemus. Nainen kyyristyy kokoon ja värisee. Mies hänen vieressään painautuu maahan. Heidän takanaan seisovat olennot tekevät jyrkkiä eleitä ja liikehtivät. Pelkoni hukkuu kokonaan uteliaisuuteen. Voin joutua ihan suunniltani ajatellessani, että olen nähnyt näin paljon, mutta en enempää.
Mutta naisen ainakin voin kuvailla pienintäkin yksityisseikkaa myöten. Hän on hyvin kaunis ja aivan nuori – luullakseni korkeintaan viidenkolmatta ikäinen. Hänen tukkansa on voimakkaan ruskea väriltään ja vivahtaa pinnalta kastanjanruskeaan ja kultaan. Pieni matala päähine muodostaa kulman otsalle. Se on valmistettu pitseistä ja reunustettu helmillä. Otsa on korkea, ehkäpä liian korkea täydellisen kauneuden vaatimusten mukaan, mutta sitä ei soisikaan toisenlaiseksi, koska se antaa jonkinlaisen vallan ja voiman leiman muuten pehmeän naisellisille kasvoille. Kulmakarvat kaartuvat kerrassaan suloisesti tuuheitten silmäripsien yläpuolella, ja sitten nuo ihmeelliset silmät – niin suuret, niin tummat, niin täynnä voimakasta mielenliikutusta, raivoa ja kauhua, joka taistelee vallasta itsehillinnän ja ylpeyden kanssa, jotka puolestaan estävät häntä vaipumasta täydelliseen mielipuolisuuteen. Posket ovat kalpeat, huulet tuskasta valkoiset, leuka ja kurkku erittäin hienosti kaartuvat. Hän istuu eteenpäin nojautuneena tuolissaan jännittyneenä ja jäykkänä, ikäänkuin kauhun kivettämänä. Puku on mustaa samettia, jalokivi välkkyy kuin tulenliekki hänen rinnallaan, ja kultainen ristiinnaulitunkuva pilkistää esiin erään poimun varjosta. Tämä on se nainen, jonka kuva yhä elää vanhassa hopeakuvastimessa. Mikä hirveä teko on voinut jättää jälkensä siihen, niin että nyt ihan toisena aikakautena voi aavistaa sen tapahtuneen, jos sattuu olemaan vastaavassa vireessä.
Sitten toinen seikka: Mustan hameen vasemmalla sivulla oli, niinkuin ensiksi luulin, valkoinen nauhakimppu. Kun sitten tarkastelin sitä lähemmin tai kun kuva itse hahmottui selvemmäksi, huomasin mikä se oli. Se oli miehen käsi, joka oli pusertunut tuskallisesti nyrkkiin ja piti suonenvedontapaisesti naisen puvusta kiinni. Muu osa kyyristyneestä olennosta näkyi vain hämärinä ääriviivoina, mutta tuo jännittyneesti puristunut käsi loisti selvänä tummaa taustaa vastaan herättäen kiihkeällä asennollaan synkän aavistuksen jostakin murhenäytelmästä. Mies on peloissaan – kauheasti peloissaan. Sen voin selvästi ymmärtää. Mikä on pelästyttänyt hänet niin? Miksi hän on takertunut kiinni naisen pukuun? Vastaus on varmaankin kätkettynä noihin taustalla liikehtiviin olentoihin. He uhkaavat vaaralla sekä häntä että naista. Tämä asia herätti voimakkaasti mielenkiintoani. En enää ajatellut, mikä sen suhde omiin hermoihini oli. Tuijotin ja tuijotin aivan kuin teatterissa. Mutta en voinut erottaa sen enempää. Sumu oheni. Näkyi vain kiihkeää liikehtimistä, kun taustalla olevat hahmot häilähtelivät sinne tänne. Sitten oli kuvastin taas kirkas.
Tohtori sanoo, että minun täytyy päiväksi keskeyttää työni, ja siihen voin suostuakin, sillä olen viime aikoina päässyt hyvästi eteenpäin. Ilmeisestikin johtuu noitten kuvain näkeminen kokonaan omasta hermostuneisuudestani, sillä tänä iltana istuin kuvastimen edessä kokonaisen tunnin näkemättä mitään harhakuvia. Levossa viettämäni päivä on karkoittanut ne. Päässenköhän koskaan selville siitä, mitä ne kaikki tarkoittavat? Tarkastelin kuvastinta tänään hyvässä valaistuksessa ja saatoin salaperäisten kirjainten "Sane. X. Pai." vieressä erottaa joitakin himmeitä vaakunamerkkejä hopeassa. Niiden täytyy olla hyvin vanhoja, koska ne ovat melkein kokonaan kuluneet pois. Mikäli minä voin erottaa, oli siinä kolme keihäänkärkeä, kaksi pystyssä ja yksi alaspäin. Näytän niitä tohtorille, kun hän tulee huomenna käymään.
Tammik. 14 p. – Nyt tunnen taas olevani täysissä voimissani enkä aio antaa minkään enää keskeyttää työtäni. Näytin tohtorille kuvastimessa huomaamiani merkkejä, ja hän oli kanssani yhtä mieltä siinä, että ne olivat vaakunakuvia. Hän tuntee harrasta mielenkiintoa kaikkea sitä kohtaan, mitä olen kertonut hänelle, ja kyseli minulta tarkoin pienimpiäkin yksityisseikkoja. Minusta on huvittavaa huomata kuinka hän häilyy kahden ristiriitaisen mielihalun välillä – toinen niistä on se, että hänen potilaaltaan loppuisivat tällaiset taudinoireet, toinen taas on se, että medio – sillä sellaisena hän pitää minua – selvittäisi tämän menneisiltä ajoilta peräisin olevan arvoituksen. Hän neuvoi minua lepäämään edelleenkin, mutta ei pannut kovin jyrkästi vastaan, kun selitin, ettei sellainen tullut kysymykseenkään, ennenkuin kymmenen jäljellä olevaa pääkirjaa oli loppuun tarkastettu.
Tammik. 17 p. – Kolmena viime iltana en ole kokenut mitään erikoista – lepopäiväni on kantanut hedelmiä. Vain neljäs osa työstäni on jäljellä, mutta minun täytyy ponnistaa nyt entistä enemmän, sillä lakimiehet vaativat aineistoa käsiinsä. Sitä toimitankin heille varmasti yllin kyllin. Olen saanut hänet kiinni sadassa eri tilissä. Kun he pääsevät oikein selville siitä, kuinka epäluotettava ja ovela roisto hän on, luulen saavani jonkinlaisen palkinnon näitten kirjain tarkastamisesta. Vääriä kauppatilejä, vääriä pääkirjan otteita, pääomasta vähennettyjä voitto-osuuksia, voitoiksi merkittyjä tappioita, työkustannusten salaamisia, pikkukassan käsittelyssä tehtyjä väärinkäytöksiä – siinä on kaunis juttu!
Tammik. 18 p. – Päänpakotusta, hermonytkähtelyjä, sumeutta, ohimoitten särkyä – ennakkovaroituksia kivuista, ja kivut tulivatkin varmasti. Ja sittenkään ei varsinaisena surunani ole se, että nuo harhakuvat ilmestyivät uudelleen, vaan että ne katosivat, ennenkuin kaikki oli selvinnyt.
Mutta tänä iltana olen nähnyt enemmän. Maahan kyyristynyt mies oli yhtä selvä kuin se nainenkin, jonka puvusta hän piti kiinni. Hän on suippopartainen pieni tumma mies. Hänellä on yllään avara damastipuku, joka on reunustettu karvalla. Puvussa on vallalla punainen väri. Kuinka hirveästi mies pelkääkään! Hän on kyyristyneenä, värisee ja vilkuilee taakseen olkapäänsä ylitse. Hänen toisessa kädessään on pieni veitsi, mutta hän vapisee ja pelkää ihan liiaksi kyetäkseen käyttämään sitä. Nyt alan hämärästi erottaa taustalla seisovia olentoja. Sumusta selviää näkyviin partaisia ja tummia julmia kasvoja. Muitten joukossa on siinä kauhean näköinen olento, luurankomainen mies, jonka posket ovat kuopallaan ja silmät syvällä päässä. Hänelläkin on veitsi kädessään. Naisen oikealla puolella seisoo pitkä vaaleatukkainen nuorukainen, jonka kasvot ovat synkät ja murtuneet. Kaunis nainen katselee ylös häneen ikäänkuin apua rukoillen. Samoin maahan polvistunut mies. Tämä nuorukainen näyttää olevan heidän kohtalonsa ratkaisija. Polvistunut mies vetäytyy lähemmäksi ja piiloutuu naisen hameen laskoksiin. Pitkä nuorukainen kumartuu ja koettaa vetää naista pois häneltä. Niin paljon näin viime yönä, ennenkuin kuvastin kirkastui. Enkö saa koskaan tietää mihin näky johtaa ja mistä se on alkanut? Siitä olen täysin varma, ettei se ole pelkkää mielikuvitusta. Tämä kohtaus on näytelty jolloinkin jossakin, ja tämä vanha kuvastin on heijastanut sen. Mutta koska – missä?
Tammik. 20 p. – Työni alkaa päättyä, ja on jo aikakin. Tunnen aivoissani painostusta, sietämättömän jännityksen jälkiä, joten voin otaksua jotakin tapahtuvan. Olen ponnistanut voimiani äärimmäisyyteen asti. Mutta tänään onkin jo viimeinen ilta. Ankaralla uurastuksella saan viimeisen pääkirjan tarkastetuksi ja lopetan koko urakan, ennenkuin nousen tuolistani. Sen teen. Niin olen päättänyt.
Helmik. 7 p. – Niin teinkin. Hyvä jumala, millainen kokemus! Tuskin tiedän olenko vieläkään kyllin vahva kirjoittaakseni sitä muistiin.
Sallikaa minun ensiksikin selittää, että kirjoitan tätä tohtori Sinclairin yksityissairaalassa noin kolme viikkoa päiväkirjani viimeisen muistiinpanon jälkeen. Tammikuun 20:nnen päivän iltana sain niin ankaran hermokohtauksen, että en muista mitään sen jälkeen tapahtuneesta, ennenkuin heräsin kolme päivää sitten tässä lepokodissa. Ja nyt voin levätä hyvällä omallatunnolla. Työni päättyi ennenkuin voimani pettivät. Numeroni ovat asianajajain hallussa. Ajojahti on nyt lopussa.
Ja nyt on minun kuvailtava tuo viimeinen yö. Olin vannonut päättäväni työni, ja niin itsepintaisesti olin syventynyt siihen, etten edes vilkaissut ylös, ennenkuin viimeinen sarekekin oli tarkastettu, vaikka päätäni pakotti niin, että se oli halkeamaisillaan. Sain koko ajan hillitä itseäni, sillä arvasin kuvastimessa esitettävän merkillisiä asioita. Joka hermo ruumiissani ilmaisi sen. Jos vain katsoisin ylös, päättyisi työni siihen. Senpä vuoksi en nostanut katsettani, ennenkuin kaikki oli valmista. Kun sitten vihdoin ohimoitteni ankarasti takoessa laskin kynän kädestäni ja kohotin silmäni papereista, niin mitä näinkään!
Hopeakehyksinen kuvastin oli kuin loistavasti valaistu näyttämö, jolla parast'aikaa esitettiin murhenäytelmää. Nyt ei siinä ollut laisinkaan sumua. Hermojeni jännittyneisyys oli saanut aikaan tämän hämmästyttävän kirkkauden. Jokainen piirre, jokainen liike oli niin selvä kuin tosielämässä. Kuinka ihmeelliseltä tuntuukaan ajatella, että minä, väsynyt kirjanpitäjä, mitä jokapäiväisin ihminen, huimaavaa vararikkoa ennustavat tilikirjain numerot edessäni, olin valittu ennen kaikkia muita katselemaan sellaista kohtausta!
Näyttämö oli sama ja henkilöt samat, mutta asiat olivat jo kehittyneet yhtä näytöstä pitemmälle. Pitkä nuori mies piti sylissään naista, joka ponnistelihe pois häneltä ja katseli häntä inhoten. Toiset olivat riuhtaisseet lattialle kyyristyneen miehen irti naisen puvusta. Tusinan verran heitä seisoi hänen ympärillään – hurjan näköisiä partaisia miehiä. He hakkasivat häntä veitsillään. Näytti siltä kuin kaikki olisivat iskeneet yht'aikaa. Heidän käsivartensa nousivat ja laskivat. Veri ei virrannut mies parasta – se suorastaan suihkusi. Hänen punainen pukunsa kastui siihen. Hän heittelehti sinne tänne, punainen olento punaisella alustalla, kuin liiaksi kypsynyt luumu. He iskivät yhä, ja hänestä purskahti verisuihku toisensa perästä. Se oli kauheaa – kauheaa! He laahasivat ja potkivat hänet ovelle. Nainen katseli häneen olkapäänsä ylitse suu auki. En kuullut mitään, mutta tiesin, että hän huusi. Johtuiko sitten tästä hermoja järkyttävästä näystä vai siitä, että nyt saatuani työni valmiiksi kaikki viime viikkojen ylenmääräinen ponnistus mursi voimani, mutta huone alkoi tanssia ympärilläni, lattia näytti vajoavan jalkaini alta, ja samalla menetin muistini kokonaan. Varhain aamulla tapasi emäntäni minut tunnottomana makaamassa hopeakuvastimen edessä, mutta minä en itse tietänyt mitään, ennenkuin kolme päivää sitten heräsin tohtorin sairaalan täydellisessä rauhassa.
Helmik. 9 p. – Vasta tänään kerroin tohtori Sinclairille näkemäni kokonaan. Hän ei ollut sallinut minun aikaisemmin puhua sellaisista asioista. Hän kuunteli jännittyneenä. "Ettekö pidä sitä jonakin hyvin tunnettuna historiallisena kohtauksena?" kysyi hän epäilys silmissään. Vakuutin hänelle, etten tuntenut historiaa juuri laisinkaan. "Eikö teillä ole aavistusta siitä, mistä tuo kuvastin on tullut ja kenelle se on kuulunut?" jatkoi hän. "Onko teillä?" kysyin, sillä hän puhui selvästi tarkoittaen jotakin. "Se on uskomatonta", virkkoi hän, "ja kuinka sen voi muutenkaan selittää? Ne kohtaukset, joita kuvailitte aikaisemmin, viittasivat jo siihen, mutta nyt ei voi enää olla puhettakaan pelkästä yhteensattumasta. Illalla tuon nähtäväksenne joitakin papereita".
Myöhemmin. – Hän on juuri lähtenyt luotani. Kirjoitan nyt hänen sanansa paperille niin tarkoin kuin suinkin voin muistaa. Aluksi hän laski muutamia ikivanhoja niteitä vuoteelleni.
"Voitte katsella näitä joutohetkinänne", sanoi hän. "Minulla on tässä joitakin muistiinpanoja, jotka voitte todistaa. Ei ole epäilystäkään siitä. Olette nähnyt kuinka Skotlannin aateliset murhasivat Rizzion Maria Stuartin nähden maaliskuussa 1566. Teidän kuvauksenne sopii täsmälleen Mariaan. Tuskin voi kahdella naisella korkea otsa ja tuuheat silmäkarvat yhtyä niin suureen kauneuteen. Pitkä nuorukainen oli hänen miehensä, Darnley. Rizzio, sanotaan vanhassa aikakirjassa, 'oli puettu avaraan nahkalla reunustettuun damastipukuun, housut olivat punaisenruskeat'. Toisella kädellä hän piteli kiinni Marian puvusta, toisessa taas oli tikari. Teidän näkemänne julma kuoppasilmäinen mies oli Ruthven, joka oli vasta noussut tautivuoteelta. Jokainen yksityiskohta sopii täsmälleen".
"Mutta miksi kaikki tuo ilmestyi minulle?" kysyin ihan pyörällä päästäni. "Miksi juuri minulle eikä jollekulle toiselle?"
"Koska te olitte siinä henkisessä tilassa, että olitte sopiva katselemaan tuollaista näkyä. Koska te sattumalta omistitte sen kuvastimen, joka kykeni heijastamaan sellaisen tapauksen".
"Kuvastimen! Luuletteko siis, että se oli Maria Stuartin kuvastin – että se on sijainnut siinä huoneessa, jossa tuo teko tehtiin?"
"Olen vakuutettu siitä, että se on ollut hänen omaisuuttaan. Hän oli aikaisemmin Ranskan kuningatar. Hänen henkilökohtaisessa omaisuudessaan oli varmasti kuninkaallinen vaakuna. Ne, joita te luulitte kolmeksi keihäänkärjeksi, olivat varmasti Ranskan liljat".
"Entä nimikaiverrus?"
"'Sane. X. Pal.' Sen voi täydentää sanoiksi Sanctae Crucis Palatium. Joku on merkinnyt kuvastimeen, mistä se on peräisin. Se on Holy Crossin palatsista".
"Edinburghin kuninkaanpalatsista!" huudahdin.
"Aivan niin. Teidän kuvastimenne on peräisin sieltä. Olette joutunut kokemaan peräti merkillisen elämyksen ja pelastunut siitä onnellisesti. Luullakseni ette joudu enää koskaan näkemään sen tapaista".
KOTIIN TULO
Keväällä vuonna 528 kuljetti pieni priki matkustajia Konstantinopolin ja Aasian rannalla sijaitsevan Kalkedonian välillä. Kyseessä olevana aamuna, Pyhän Yrjön päivänä, oli alus täpö täynnä retkeilijöitä, jotka olivat matkalla tuohon suureen kaupunkiin ottaakseen osaa niihin uskonnollisiin juhlallisuuksiin, joita vietettiin Megalo marttyyrin kunniaksi ja jotka olivat kaikkein suurenmoisimpia tilaisuuksia itäisen keisarikunnan laajassa kirkkojuhlaohjelmassa. Päivä oli kaunis ja tuuli vähäinen, joten matkustajat saattoivat juhlamielellä pahoinvointia tuntematta nauttia niistä monista mieltäkiinnittävistä seikoista, jotka ilmaisivat että lähestyttiin maailman suurinta ja kauneinta pääkaupunkia.
Aluksen lipuessa eteenpäin pitkin kapeaa salmea levisi oikealla puolella Aasian ranta, jossa näkyi metsien välissä valkeita kyliä ja lukuisia huviloita. Edessä taas peitti pääkaupungin hetkiseksi näkyvistä ruhtinaan saari, joka kohosi vihreänä kuin smaragdi Marmaran meren syvästä safiirinsinestä. Kun priki pääsi sen ohitse, ilmestyi suuri kaupunki äkkiä heidän näkyviinsä, ja ihailun ja ihmetyksen kohinaa alkoi samassa kuulua kannella olevasta väkijoukosta. Kaupunki kohosi heidän silmäinsä eteen hetki hetkeltä yhä selvemmin valkoisena ja välkkyvänä satain messinkikattojen ja kullattujen muistopatsaitten välkkyessä auringossa, ylinnä kaikista Pyhän Sofian upea loistava katto. Pilvetöntä taivasta vastaan nähtynä se oli kuin unikuva – liian ihana, liian ilmava tätä maailmaa varten. Pikku aluksen keulassa oli kaksi omituisen näköistä matkustajaa. Toinen oli hyvin kaunis poika, noin kymmenen tai kahdentoista vuotias, tummaverinen ja hienopiirteinen. Tukka oli musta ja kiharainen, silmät niinikään mustat ja vilkkaat, täynnä älykkyyttä ja elämisen iloa. Toinen oli vanhahko mies, laihakasvoinen ja harmaapartainen. Hänen jäykkiä piirteitään valaisi hymy hänen huomatessaan millaisella jännityksellä ja mielenkiinnolla hänen nuori toverinsa katseli kaukana häämöttävää kaunista kaupunkia ja kapeassa salmessa liikuskelevia monia aluksia.
"Katso! katso!" huusi poika. "Katso noita suuria punaisia laivoja, joita lähtee liikkeelle tuolta satamasta. Varmastikin, kunnianarvoisa isä, ne ovat maailman suurimpia aluksia".
Vanhus, joka oli Antiokiassa sijaitsevan Pyhän Nikeforuksen luostarin apotti, laski kätensä pojan hartioille.
"Ole varovainen, Leon, äläkä puhu niin äänekkäästi, sillä meidän täytyy pysyä salassa, siksi kunnes olemme tavanneet äitisi. Mitä noihin punaisiin aluksiin tulee, ovat ne tosiaankin kaikkein suurimpia maailmassa, sillä ne ovat keisarillisia sota-aluksia, jotka tulevat Teodosiuksen satamasta. Tuon vihreän kohdan takana on Kultainen Sarvi, jossa kauppalaivat ankkuroituvat. Katsoppas, Leon, pitkin tuota rakennusriviä suuren kirkon ohitse tuonne, jossa näet pitkän pylväsrivin meren rannalla. Siellä on hallituspalatsi".
Poika tarkasteli sitä jännittyneenä. "Ja minun äitini on siellä", kuiskasi hän.
"Niin, Leon, äitisi keisarinna Teodora ja hänen miehensä suuri Justinianus asuvat tuossa palatsissa".
Poika katseli miettivästi vanhuksen kasvoja.
"Oletko varma, isä Lukas, että hän tosiaankin tapaa minut mielellään".
Apotti kääntyi toisaanne välttääkseen noitten kysyväin silmäin katsetta.
"Sitä on vaikea sanoa, Leon. Voimme vain yrittää. Jos käy ilmi, ettei siellä ole tilaa sinulle, niin olet aina tervetullut Pyhän Nikeforuksen veljeskunnan luokse".
"Miksi ette ilmoittanut äidille, että me aioimme tulla, isä Lukas? Miksi ette odottanut siksi, kunnes olisitte saanut häneltä kutsun?"
"Matkan päästä olisi ollut helppo kieltää sinua tulemasta, Leon. Keisarillinen sanansaattaja olisi estänyt matkamme. Mutta kun äitisi näkee sinut, Leon – sinun silmäsi, jotka niin muistuttavat hänen omia silmiään, sinun kasvosi, jotka herättävät muistoja hänen kerran rakastamastaan henkilöstä – silloin hän painaa sinut rintaansa vasten, jos siinä rinnassa suinkin sykkii naisen sydän! Väitetään, ettei keisari voi kieltää häneltä mitään. Heillä ei ole omia lapsia. Sinulla on edessäsi suuri tulevaisuus, Leon. Kun se alkaa, niin älä unohda Pyhän Nikeforuksen köyhiä veljiä, jotka ottivat sinut huostaansa, silloin kun sinulla ei ollut ainoaakaan ystävää maailmassa".
Vanha apotti puhui reippaasti, mutta oli helppo huomata hänen levottomista kasvoistaan, että hänen tehtävänsä tuntui sitä arveluttavammalta mitä lähemmäksi pääkaupunkia he pääsivät. Se mikä oli näyttänyt helpolta ja luonnolliselta Antiokian rauhallisessa luostarissa, muuttui epäilyttäväksi ja pelottavaksi nyt, kun Konstantinopolin kultaiset kupukatot kimmelsivät niin lähellä. Kymmenen vuotta aikaisemmin oli onneton nainen, jonka pelkkä nimikin herätti pahennusta koko idässä, missä hän oli kuuluisa kauneudestaan ja kammottu häpeällisen elämänsä vuoksi, tullut luostarin portille ja pyytänyt munkkeja ottamaan hoitoonsa hänen vasta syntyneen poikansa, häpeän hedelmän. Siitä asti oli lapsi asustanut luostarissa. Mutta hänen äitinsä Theodora, portto, oli kohtalon pyörän käännähdettyä mitä ihmeellisimmällä tavalla voittanut kruununperillisen Justinianuksen suosion ja lopulta hänen pysyvän rakkautensa. Setänsä Justinuksen kuollessa oli nuorukaisesta tullut maailman suurin yksinvaltijas, ja hän oli korottanut Theodoran ei ainoastaan vaimokseen ja keisarinnakseen, vaan tasavertaiseksi hallitsijatoverikseen, joka oli täysin riippumaton hänen vallastaan. Ja Theodora, tuo tahrattu, oli noussut arvokkuuteen ja katkaissut jyrkästi välinsä koko entisyytensä kanssa, ja hänestä saattoi jo nyt aavistaa, että hänestä tulisi suuri kuningatar, voimakkaampi ja viisaampi kuin miehensä, mutta julma, kostonhimoinen ja taipumaton, hyvä turva ystävilleen, mutta kauhu vihamiehilleen. Tällaisen naisen luokse opasti nyt antiokialainen apotti Lukas tätä unohdettua poikaa. Jos Theodoran ajatukset joskus sattumalta palasivat niihin aikoihin, jolloin hän rakastajansa afrikkalaisen Pentapoliin maaherran Eceboluksen hylkäämällä oli taivaltanut jalkaisin Vähään Aasiaan ja jättänyt pienen lapsensa munkkien hoidettavaksi, tapahtui se vain hänen mielensä rauhoittamiseksi. Nuo kaukana maailman keskuksesta asustavat luostariveljet eivät voisi koskaan todeta keisarinna Theodoraa samaksi paheelliseksi kuljeskelevaksi Theodoraksi sekä että hänen syntinsä hedelmä pysyisi aina salassa hänen keisarilliselta aviomieheltään.
Pikku priki oli nyt kiertänyt Akropoliin niemen ympäri, ja Kultaiseen Sarveen avautui heille nyt pitkälti näköalaa. Teodosiuksen pitkä muuri reunusti koko satamaa, mutta sen ja meren välille oli jätetty kapea maakaistale laituriksi. Alus laski maihin lähelle Neorionin porttia, ja matkustajain sallittiin lähteä suureen kaupunkiin, kun satamassa vetelehtivät kypäräpäiset vartijat olivat ensin pintapuolisesti tarkastaneet heidän tavaransa.
Apotti, joka oli jo aikaisemmin käynyt Konstantinopolissa joitakin kertoja luostarinsa asioissa, lähti satamasta varmoin askelin niinkuin ainakin henkilö, joka tuntee paikan missä liikkuu. Poika taas, joka oli sekä peloissaan että huvitettu ihmisvilinästä, ohitserientäväin ajoneuvojen kalinasta ja tärinästä sekä komeitten rakennusten monilukuisuudesta, pysyttelihe kiinni oppaansa avarassa viitassa katsellen kiihkeästi ympärilleen joka taholle. He taivalsivat ensin jyrkkiä ja kapeita katuja, jotka johtivat ylös rannasta, ja pääsivät sitten Pyhän Sofian suuremmoista kirkkoa ympäröivälle avonaiselle paikalle, jonka kirkon oli pannut alulle Konstantinus, vihkinyt tarkoitukseensa Pyhä Chrysostomus, ja joka nyt oli patriarkan istuin ja koko itäisen keisarikunnan keskuskirkko. Hurskaan apotin oli tehtävä monet ristinmerkit ja polvistuttava lukemattomat kerrat, ennenkuin hänen onnistui päästä uskontonsa kunnioitetun pyhäkön ohitse ja rientää vaikeaa tehtäväänsä suorittamaan.
Sivuutettuaan Pyhän Sofian kirkon kulkivat molemmat matkamiehet marmorilla kivetyn Augusteumin poikki ja näkivät oikealla puolellaan sirkuksen kullatut portit, joista tunkeutui sisään suuria ihmisjoukkoja, sillä vaikka aamu oli ollut omistettu uskonnollisille juhlallisuuksille, käytettiin iltapäivää maallisiin huvitteluihin. Niin tiheissä joukoissa tungeskeli kansaa, että molempain muukalaisten oli vaikea erota ihmisvirrasta ja päästä sen suuren mustasta marmorista hakatun kaariportin luokse, joka muodosti hallituspalatsin ulomman sisäänkäytävän. Sisään päästyään pysähdytettiin heidät jyrkästi, sillä kultatöyhtöinen ja komea vahtisotilas laski välkkyvän keihäänsä heidän rintansa eteen poikittain, kunnes ylempi upseeri antaisi läpikulkuluvan. Mutta apotille oli neuvottu, että kaikki vastarinta raukeaisi, jos hän mainitsisi eunukki Basiliuksen nimen, sillä tämä toimi palatsin kamariherrana ja samalla Parakimonenina – mikä korkea virka merkitsi sitä, että hän nukkui yönsä keisarillisen makuuhuoneen ovella. Tämä taikasana sai ihmeitä aikaan, sillä tuon mahtavan nimen kuullessaan määräsi palatsin vartijain ylipäällikkö, joka sattumalta oli paikalla, kaksi alaistaan heti opastamaan molemmat muukalaiset kamariherran luokse.
Matkustajat sivuuttivat ensiksi keskivartion ja sitten sisemmän vartion, pääsivät lopulta itse palatsiin ja seurasivat mahtavia oppaitaan huoneesta toiseen, joista aina seuraava oli edellistä ihmeellisempi. Marmori ja kulta, sametti ja hopea, välkkyvä mosaikki, harvinaiset puuleikkaukset, norsunluiset rasiat, armeenialaiset kultakirjaillut verhot ja Intian silkki, Arabian damasti, Itämeren rannoilta tuotu meripihka – kaikki nämä esineet sulautuivat yhteen molempain vaatimattomien syrjämaiden asukkaitten mielessä, niin että heidän silmiään särki ja päätään huimasi, kun he katselivat tämän ihmisasunnoista upeimman häikäisevää loistoa. Vihdoin vedettiin syrjään kaksi kullalla päällystettyä verhoa, ja oppaat jättivät heidät neekerieunukin eteen. Hän oli suurikokoinen, lihava ja ruskeapintainen mies, jolla oli isot, veltot ja parrattomat kasvot ja joka asteli edes takaisin pienessä huoneessa käännähtäen tylysti ja uhkaavasti hymyillen heitä kohti heidän astuessaan sisään. Hänen veltot huulensa ja riippuvat poskensa vaikuttivat, että hän muistutti suurta vanhaa vaimoa, mutta mustissa ja häijyissä silmissä loisti jännittynyt tarkkaavaisuus ja arvostelukyky.
"Olette päässyt palatsiin käyttämällä minun nimeäni", sanoi hän. "Ylpeilen siitä, että kuka tahansa rahvaasta pääsee sillä tavoin luokseni. Mutta se ei ole onneksi niille, jotka käyttävät sitä tarpeettomasti hyväkseen". Taas hän hymyili sellaisella tavalla, että pelästynyt poika tarttui lujasti apotin avaraan sarssiviittaan.
Mutta kirkonmies ei turhia arkaillut. Pelkäämättä mahtavan kamariherran synkkää ulkomuotoa tai hänen sanoissaan piilevää uhkausta hän laski kätensä nuoren toverinsa olkapäälle ja katseli eunukkia luottavasti hymyillen.
"En epäilekään, teidän ylhäisyytenne", virkkoi hän, "että asiani tärkeys on antanut minulle oikeuden tunkeutua palatsiin. Ainoa seikka, joka huolestuttaa minua, on se, että asiani on kenties niin tärkeä laadultaan, etten sitä tärkeytensä vuoksi ehkä voi ilmaista teille tai kenellekään muulle kuin keisarinna Theodoralle, koska se kuuluu yksinomaan hänelle".
Eunukin tuuheat kulmakarvat vetäytyivät kokoon hänen häijyjen silmäinsä yläpuolella.
"Teidän täytyy vastata sanoistanne", virkkoi hän. "Jos armollinen herrani – suuri keisari Justinianus – ei pidä minua liian mitättömänä nauttimaan hänen täyttä luottamustaan kaikissa asioissa, niin on tosiaankin omituista, jos teidän tiedossanne on sellaista, mitä minä en saisi kuulla. Vaatteistanne ja käytöksestänne päättäen olette jonkin aasialaisen luostarin apotti?"
"Olette oikeassa, teidän ylhäisyytenne, olen Antiokiassa sijaitsevan Pyhän Nikeforuksen luostarin apotti. Mutta toistan vieläkin, että uutiseni ehdottomasti sopii vain keisarinna Theodoran kuultavaksi".
Vanhuksen itsepintaisuus hämmästytti ilmeisestikin eunukkia ja herätti hänen uteliaisuuttaan. Hän tuli lähemmäksi, kurkotti suuria kasvojaan eteenpäin ja nojasi pehmeillä ruskeilla käsillään, jotka muistuttivat sieniä, edessään olevaan keltaiseen jaspispöytään.
"Vanha mies", virkkoi hän, "ei voi olla ainoaakaan keisarinnaa koskevaa salaisuutta, jota en minä saisi kuulla. Mutta jos te kieltäydytte puhumasta, ette missään tapauksessa saa koskaan nähdä keisarinnaa. Miksi minä päästäisin teidät sisään, jollen tunne asiaanne? Kuinka minä voisin olla varma siitä, ettette mahdollisesti ole manikealainen kerettiläinen, jolla on tikari povessaan ja joka janoaa kirkon suojelijattaren verta?"
Apotti ei enää epäröinyt. "Jos teen tässä asiassa jonkin erehdyksen, niin langetkoon se teidän vastuullenne", virkkoi hän. "Tietäkää siis, että tämä poika Leon on keisarinna Theodoran lapsi, jonka hän jätti meidän luostariimme kymmenen vuotta sitten, ennenkuin lapsi oli kuukaudenkaan vanha. Tämä papyruskäärö, jonka nyt ojennan teille, todistaa sanani ehdottomasti oikeiksi". Eunukki Basilius otti papyruskäärön, mutta hänen silmänsä olivat luodut poikaan, ja hänen piirteissään kuvastui sekä hämmästystä kuulemastaan uutisesta, että ovelaa harkintaa, kuinka voisi sitä parhaiten käyttää omaksi hyväkseen.
"Hän on tosiaankin kuin keisarinnan kuva", mutisi mies. Sitten hänessä heräsi äkkiä epäluulo ja hän lisäsi: "Mutta jospa vain tämä satunnainen yhdennäköisyys onkin pannut koko suunnitelman päähänne, vanha mies?"
"Siihen voi vastata vain yhdellä tavalla", sanoi apotti. "On kysyttävä itseltään keisarinnalta, onko puheeni totta ja ilmoitettava hänelle se ilosanoma, että hänen poikansa elää ja voi hyvin".
Apotin äänessä ilmenevä vakaumus, papyruskäärön todistusvoima, ja pojan kauniit kasvot poistivat viimeisenkin epäilyksen varjon eunukin mielestä. Tämä oli tärkeä asia, mutta mitä hyötyä hänellä saattoi olla siitä? Hän seisoi paikallaan tunnustellen lihavaa leukaansa kädellään ja pohtien tätä kysymystä ovelissa aivoissaan.
"Vanha mies", sanoi hän lopulta, "kuinka monelle olette kertonut tämän salaisuuden?"
"En ainoallekaan ihmiselle koko maailmassa", vastasi apotti. "Kukaan muu ei tiedä siitä kuin minä ja veli Bardas luostarissa".
"Oletteko varma siitä?"
"Ehdottomasti varma".
Eunukki oli tehnyt päätöksensä. Jos hän oli palatsissa ainoa henkilö, joka tiesi tästä, niin oli hänellä suuri valta mahtavaan keisarinnaansa nähden. Hän oli varma siitä, ettei keisari Justinianus tietänyt koko jutusta mitään. Se olisi aika mielenjärkytys hänelle. Voisipa se kääntää hänen rakkautensakin pois Theodorasta. Keisarinnan pitäisi ehdottomasti koettaa varoa, ettei asia pääsisi keisarin tietoon. Ja jos hän, eunukki Basilius, olisi emäntänsä liittolainen noissa varovaisuustoimenpiteissä, niin kuinka lähelle hän silloin pääsisikään mahtavaa keisarinnaa. Kaikki tämä välähti hänen mieleensä hänen seisoessaan papyruskäärö kädessään ja katsellessaan vanhusta ja poikaa.
"Pysykää täällä", sanoi hän. "Tulen pian takaisin". Hän poistui nopeasti, niin että silkkiviitta vain kahahti. Muutamien minuuttien kuluttua työnnettiin huoneen perällä oleva verho syrjään, ja eunukki ilmestyi uudelleen pidellen verhosta ja taivuttaen kömpelön ruumiinsa syvään ja kunnioittavasti. Verhon takaa ilmestyi näkyviin pieni vilkas nainen, joka oli puettu kullalla kirjailtuihin vaatteisiin, avaraan purppuranpunaiseen päällysviittaan ja samanvärisiin kenkiin. Jo tuo väri yksinään ilmaisi, ettei hän voinut olla kukaan muu kuin keisarinna, mutta hänen ryhtinsä arvokkuus, hänen suurten, tummain silmäinsä käskevyys ja hänen ylpeitten kasvojensa täydellinen kauneus, kaikki se ilmaisi, että hän oli juuri se Theodora, joka alhaisesta syntyperästään huolimatta oli valtakuntansa naisista ylevin ja kypsyydessään kaunein. Poissa olivat nyt ne ilveilijän kepposet, jotka karhunkesyttäjä Acaciuksen tytär oli oppinut amfiteatterissa, poissa kevytmielisen naikkosen pintapuolinen sulous, ja jäljellä oli vain suuren hallitsijan arvokkuus, sellaisen henkilön hillitty käytös, joka on pienintäkin yksityiskohtaa myöten muitten yläpuolella.
Välittämättä kummastakaan miehestä asteli Theodora suoraan pojan luokse, laski molemmat valkoiset kätensä hänen hartioilleen ja katseli pitkään kysyvästi, ensin ankaran epäilevänä, sitten hellästi ja jälleentuntemuksella noihin suuriin ja säteileviin silmiin, jotka olivat ihan hänen omain silmäinsä kuvat. Alussa viilensi tunteellista poikaa hänen tutkiva ja kylmä katseensa, mutta kun se pehmeni, kävi lapsen mielen samoin, kunnes hän äkkiä huudahti: "Äiti! Äiti!" ja heittäytyi keisarinnan syliin kädet hänen kaulallaan ja kasvot painettuina hänen rintaansa vasten. Äkkinäisen luonnollisen tunteenpurkauksen vallassa Theodorakin kiersi käsivartensa lujemmin pojan ympärille ja painoi häntä hetkisen sydämelleen. Sitten pääsi keisarinnan kovuus kuitenkin silmänräpäyksessä voitolle äidin tilapäisestä heikkoudesta, hän työnsi pojan luotaan ja viittasi kädellään tahtovansa olla rauhassa. Palvelevat orjat opastivat molemmat vieraat nopeasti pois huoneesta. Eunukki Basilius vitkasteli katsellen keisarinnaa joka oli heittäytynyt matalalle damastilla peitetylle leposohvalle huulet valkoisina ja rinta kohoillen kiihkeästä liikutuksesta. Theodora vilkaisi ylös ja huomasi naisen vaistollaan kamariherran viekkaassa katseessa piilevän uhkauksen.
"Olen teidän vallassanne", sanoi hän. "Keisari ei saa koskaan tietää tästä".
"Olen orjanne", virkkoi eunukki kaksimielisesti hymyillen. "Olen ase teidän kädessänne. Jos tahtonne on, ettei keisari saa tästä tietää mitään, niin kuka sitä hänelle kertoo?"
"Entä munkki ja poika? Mitä meidän on tehtävä?"
"Vain yksi keino on ehdottoman varma", vastasi eunukki.
Keisarinna vilkaisi häneen kauhistuneena. Eunukin lihavat kädet osoittivat alas lattiaan. Tähän kauniiseen palatsiin kuului myöskin maanalainen maailma, pimento, jonne ei valo koskaan päässyt, laajat alat hämäriä käytäviä, varjoisia loukkoja, äänettömiä kielettömiä orjia sekä pimeydestä kuuluvia kimeitä kirkaisuja. Tätä kohti eunukki osoitti.
Kauhea taistelu riehui Theodoran rinnassa. Kaunis poika oli hänen, liha hänen lihastaan ja luu hänen luustaan. Hän tiesi sen ehdottoman varmasti enemmittä kyselyittä. Se oli hänen oma lapsensa, ja hänen sydäntään veti voimakkaasti lasta kohti. Mutta Justinianus! Theodora tunsi keisarin omituisen rajoittuneisuuden. Hän oli kokonaan unohtanut vaimonsa menneisyyden. Hän oli pyyhkäissyt sen täydellisesti pois erikoisella keisarillisella julistuksella, jota oli levitetty ympäri koko valtakunnan, ikäänkuin Theodora olisi uudesti syntynyt miehensä tahdosta ja yhteydestä hänen kanssaan. Mutta he olivat lapsettomat, ja jos Justinianus näkisi tämän pojan, joka ei ollut hänen omansa, pistäisi se hänen sydänjuuriinsa asti. Hän saattoi pyyhkäistä pois mielestään vaimonsa häpeällisen entisyyden, mutta jos siitä olisi näkyvänä todistuksena tämä kaunis lapsi, niin kuinka noita menneitä vuosia voisi enää pitää olemattomina. Tuntien tarkasti miehensä sekä kaikkien vaistojensa opastamana Theodora ymmärsi, ettei edes hänen viehätysvoimansa eikä vaikutusvaltansa pelastaisi häntä sellaisten asianhaarain vallitessa perikadosta. Justinianuksen olisi yhtä helppo erota vaimostaan kuin korottaa hänet rinnalleen. Theodora tunsi seisovansa horjuvan tornin, maailman korkeimman tornin huipulla, mutta sitä huimempi tulisi hänen putoamisensa olemaan. Kaikki mitä maailma saattoi antaa, oli nyt hänen jaloissaan. Panisiko hän nyt vaaraan sen kaikki – ja mitä vastaan? Sellaisesta heikkoudestako, joka ei sopinut keisarinnan arvolle, mielettömästä vastaheränneestä rakkauden puuskasta, josta hän ei ollut vielä aamulla aavistanut mitään? Kuinka hän voisi olla niin järjetön, että panisi vaaraan niin arvokkaat todelliset edut sellaisen varjon vuoksi?
"Jättäkää se minun haltuuni", sanoi ruskeakasvoinen eunukki, joka tarkasteli häntä valppaasti. "Onko muuta keinoa kuin – kuolema?"
"Ei ole muuta ehdottomasti luotettavaa keinoa. Mutta jos sydämenne on liian armollinen, niin silloin voisi ajatella näön ja puhekyvyn menettämistä –".
Theodora näki mielessään tulikuuman raudan lähestyvän noita loistavia silmiä, ja häntä värisytti sitä ajatellessaankin.
"Ei, ei! Mieluummin sitten kuolemakin!"
"Siis kuolema. Te olette viisas, ylevä keisarinna, sillä vain siinä on todellinen turva ja vaitiolon varmuus".
"Entä munkki?"
"Hänelle tulkoon sama kohtalo".
"Mutta Pyhä Synoodi! Hänhän on vihitty pappi. Mitä patriarkka tekisi?"
"Vaientakaa hänen kielensä. Antakaa heidän sitten tehdä mitä haluavat. Kuinka me voimme palatsissa tietää, onko tämä salaliittolainen, joka on tavattu tikari hihassaan, tosiaankin se mikä hän sanoo olevansa?" Taas Theodora värisi ja vaipui syvemmälle pieluksien väliin.
"Älkää puhuko siitä, älkää ajatelko sitä", virkkoi eunukki. "Sanokaa vain, että jätätte sen minun käsiini. Ja jollette voi sanoa sitä, niin nyökätkää vain päätänne, niin pidän sitä myöntymyksen merkkinä".
Sillä hetkellä välähtivät Theodoran mieleen hänen vihollisensa, kaikki ne, jotka kadehtivat hänen nousuaan, kaikki ne, joitten viha ja halveksunta muuttuisi ilon hälinäksi, jos vain voisivat nähdä karhunvartijan tyttären syöksyvän takaisin siihen kuiluun, josta hänet oli vedetty ylös. Hänen kasvoilleen levisi ankara ilme, hänen huulensa pusertuivat lujasti yhteen, ja hänen pienet kätensä puristuivat nyrkkiin tuskasta hänen ajatellessaan sitä.
"Tehkää se!" sanoi hän.
Silmänräpäyksessä kiiruhti kuoleman sanansaattaja huoneesta julma hymy huulillaan. Theodora voihkaisi ääneensä ja painautui vieläkin syvemmälle silkkipielustensa väliin painellen niitä hurjasti suonenvedontapaisin ja nytkähtelevin kädenliikkein.
Eunukki ei tiuhaan vitkastellut, sillä kun tämä työ vain olisi tehty, tulisi hänestä – lukuunottamatta erästä Vähässä-Aasiassa elävää mitätöntä munkkia, jonka kohtalo pian olisi selvä – ainoa henkilö, joka tuntisi Theodoran salaisuuden, ja siis ainoa henkilö, joka voisi taivuttaa ja nöyryyttää tuota käskevää luonnetta. Hän riensi siihen huoneeseen, jossa vieraat odottivat, ja antoi pahaenteisen merkin, joka tunnettiin liiankin hyvin noina synkkinä aikoina. Silmänräpäyksessä tarttuivat palvelusvuorossa olevat mykät mustaveriset orjat vanhukseen ja poikaan työntäen heidät nopeasti alas erääseen käytävään ja sieltä palatsin pienempään osaan, jossa voimakas herkullisten ruokain haju ilmaisi keittiöitten olevan lähellä. Sivukäytävä johti raskailla teljillä varustetulle ovelle, ja tämä vuorostaan vei jyrkille kiviportaille, joita seinälamput hämärästi valaisivat portaitten ylä- ja alapäässä seisoi mykkä vahtisotilas, joka muistutti ebenpuista kuvapatsasta, ja alhaalla seisoi samanlainen vartija jokaisessa toinen toistaan seuraavassa syvennyksessä pitkin synkkien ja peloittavien käytävien reunoja, joista mentiin vankikomeroihin. Molemmat onnettomat matkatoverit laahattiin alas pitkin kivilattiaisia ja synkkiä käytäviä, minkä jälkeen he laskeutuivat alas korkeita portaita, jotka johtivat niin syvälle maahan, että ilman kosteus ja joka taholta kuuluva veden tippuminen ilmaisi heidän tulleen merenpinnan tasolle. Monien ristikolla varustettujen ovien takaa kuuluva voihkina ja huudot, jotka lähtivät kuin sairasten eläinten kurkusta, ilmaisivat, kuinka moni vietti elämäänsä tässä kosteassa ja myrkyllisessä ilmassa.
Tämän alimman käytävän perällä oli ovi, joka avautui yksinäiseen suureen kupukattoiseen huoneeseen. Siellä ei ollut mitään muita huonekaluja kuin keskellä lattiaa suuri ja painava raudalla vahvistettu puinen lauta. Tämä oli sijoitettu tukevalle kivijalustalle, johon oli kaiverrettu itämaan oppineillekin käsittämättömiä sanoja, sillä tämä vanha kaivo oli peräisin siltä muinaiselta ajalta, jolloin kaldealaiset ja foinikialaiset rakensivat suunnattomista kivilohkareista paljon syvemmälle kuin mihin kreikkalaiset myöhemmin perustivat Byzantiumin. Ovi oli lukossa, ja eunukki viittasi orjia siirtämään pois kuoleman kaivoa peittävän luukun. Pelästynyt poika kirkaisi ja tarttui kiinni apottiin, joka tuhkanharmaana ja vapisevana rukoili hartaasti sulattaakseen julman eunukin sydämen.
"Ette suinkaan aio tappaa viatonta poikaa!" huudahti hän. "Mitä hän on tehnyt? Oliko se hänen syynsä, että joutui tänne? Minua yksin – minua ja veli Bardasta – on siitä moitittava. Rangaiskaa meitä, jos jotakuta ehdottomasti on rangaistava. Me olemme vanhoja. Meidän suhteemme on kysymys vain joko tästä päivästä tai huomisesta. Mutta hän on niin nuori ja kaunis, ja elämä on vielä kokonaan hänen edessään.
"Oi, herra! Oi, teidän ylhäisyytenne, ei suinkaan teillä ole sydäntä tehdä pahaa hänelle!"
Hän heittäytyi lattialle ja kiersi kätensä eunukin polvien ympäri pojan nyyhkyttäessä säälittävästi ja luodessa kauhistuneita silmäyksiä mustiin orjiin, jotka parast'aikaa kiskoivat puuluukkua pois vanhan kaivonarkun päältä. Kamariherra ei vastannut apotin hurjiin rukouksiin mitenkään muuten kuin ottamalla kaivon puureunalta kiven ja heittämällä sen alas. Kuului kuinka se kalisi vanhoja kosteita ja homehtuneita seiniä vastaan, kunnes putosi ontosti kumahtaen syvälle maanalaiseen lammikkoon. Sitten hän taas viittasi käsillään, ja mustat orjat syöksyivät pojan kimppuun ja kiskaisivat hänet pois suojelijaltaan. Lapsi kirkui niin kovasti, ettei kukaan kuullut keisarinnan tuloa. Hän oli astunut huoneeseen nopeasti ja kiersi nyt käsivartensa pojan ympäri.
"Se ei saa tapahtua! Se ei voi tapahtua!" huusi hän. "Ei, ei, lemmikkini! kultaseni! he eivät saa tehdä pahaa sinulle. Oli mieletöntä ajatellakaan sellaista – mieletöntä ja pahaa unta. Oi, suloinen lapseni! Kuinka kauheaa on ajatellakaan, että äitisi olisi voinut saada tunnolleen sinun veresi!"
Eunukin kulmakarvat vetäytyivät ryppyyn, kun hän näki suunnitelmansa näin menevän myttyyn tällaisen uuden naisoikun vuoksi.
"Miksi sitten tappaisimme heidät, suuri keisarinna, jos se koskee sinun hellään sydämeesi?" sanoi hän. "Veitsellä ja poltinraudalla heidät saadaan vaarattomiksi ikipäiviksi".
Theodora ei kiinnittänyt laisinkaan huomiota hänen sanoihinsa. "Suutele minua!" huudahti hän. "Annahan minun tuntea oman lapseni pehmeät huulet huuliani vasten. Nyt taas! Ei, ei enää, tai muuten minä horjun vielä lempeämmäksi ja jätän sanomatta ja tekemättä sen, mikä oli tarkoitukseni. Vanha mies, olet hyvin lähellä luonnollista hautaasi, enkä voi kunnioitettavan ulkomuotosi perusteella uskoa valheellisten sanain helposti kohoavan huulillesi. Olet varmaankin säilyttänyt salaisuuteni kaikkina näinä vuosina, vai kuinka?"
"Niin olen, suuri keisarinna. Vannon sinulle Pyhän Nikeforuksen, luostarimme suojeluspyhimyksen kautta, että vanhaa Bardas veljeä lukuunottamatta ei kukaan tiedä asiasta".
"Pysy siis edelleenkin vaiti. Jos olet menneisyydessä käyttäytynyt uskollisesti, en näe mitään syytä, minkä vuoksi tulevaisuudessakaan jaarittelisit. Entä sinä, Leon" – hän katsoi poikaansa tuimuuden ja rakkauden sekaantuessa omituisella tavalla hänen ihmeellisissä silmissään, "voinko luottaa sinuun? Osaatko säilyttää salaisuuden, joka ei voi tuottaa mitään hyötyä sinulle, mutta sen sijaan tuhon ja lankeemuksen äidillesi?"
"Oi, äiti, minä en tuota kiusaa sinulle. Vannon olevani vaiti".
"Uskon teitä kumpaakin. Sekä luostarillenne että teille kummallekin henkilökohtaisesti koituu tästä niin suuri hyöty, että varmasti siunaatte vielä sitä päivää, jolloin tulitte palatsiini. Nyt saatte mennä. En tahdo koskaan enää nähdä teitä. Jos näkisin teidät, voisitte mahdollisesti tavata minut lempeämmässä tai ankarammassa mielentilassa kuin nyt olen, ja edellisessä tapauksessa joutuisin itse tuhon omaksi, jälkimmäisessä taas te. Mutta jos minulla on minkäänlaisen huhun perusteella syytä otaksua teidän pettäneen minut, niin silloin saatte te ja munkkinne ja luostarinne sellaisen lopun, että siitä on ikipäiviksi oppimista sellaisilla, jotka rikkovat keisarinnalle antamansa uskollisuuden lupauksen."
"Minä en suinkaan puhu", sanoi vanha apotti, "ei myöskään veli Bardas eikä Leon. Meistä kolmesta kyllä vastaan. Mutta on olemassa toisia – nämä orjat ja tämä kamariherra. Mahdollisesti joudumme kärsimään rangaistuksen toisten rikoksesta".
"Ei niin", virkkoi keisarinna, ja näytti siltä kuin olisi hänen silmistään singonnut kipinöitä. "Nämä orjat ovat mykkiä, eikä heillä ole minkäänlaista keinoa ilmaista salaisuuksia. Mitä sinuun tulee, Basilius -" Hän kohotti valkoisen kätensä ja antoi saman kuolemaa tuottavan merkin kuin kamariherra itse vähän aikaisemmin. Mustat orjat syöksyivät kamariherran kimppuun samoin kuin ajokoirat ahdistavat hirveä.
"Oi, armollinen keisarinna, ylevä käskijäni, mitä tämä on? Mitä tämä on? Ette suinkaan tarkoita sellaista!" kirkaisi Basilius kimeällä särähtävällä äänellä. "Voi, mitä olen tehnyt? Miksi minun täytyy kuolla?"
"Olet yllyttänyt minua omaa lihaani ja vertani vastaan. Koetit houkutella minua tappamaan oman poikani. Aioit käyttää salaisuuttani minua vastaan. Luin sen silmistäsi alun alkaen. Julma, murhanhimoinen roisto, koeta nyt itse, miltä tuntuu sellainen kohtalo, jonka olet aiheuttanut niin monelle muulle. Se on tuomiosi. Olen puhunut".
Vanhus ja poika riensivät kauhistuneina pois maanalaisesta tyrmästä. Katsahtaessaan taakseen he näkivät keisarinnan pystyn, taipumattoman, kimmeltävän ja kullalla kirjaillun hahmon. Taampana he näkivät vilahdukselta kaivon vihreävaahtoisen sisälaudoituksen ja eunukin suuren punaisen avonaisen suun hänen kirkuessaan ja rukoillessaan, samalla kun orjat riuhtoivat häntä askel askeleelta yhä lähemmäksi kaivon reunaa. Apotti ja poika painoivat kädet korvilleen ja riensivät pois, mutta vielä silloinkin he kuulivat viimeisen naismaisen kirkaisun ja sitten kovan loiskauksen alhaalta kaivon pohjalta.
YHTYMÄKOHTA
Omituinen ajatussarja saa alkunsa, jos rupeaa miettimään niitä suuria olentoja, jotka ovat vaeltaneet tämän maailman näyttämöllä ja oikeastaan esittäneet kukin osaansa samassa näytelmässä joutumatta koskaan vastatusten tai edes tietämättä toinen toisensa olemassa olosta. Esimerkiksi suurmoguuli Baber laski Intian valtansa alle ihan samaan aikaan kuin Hernando Cortez valtasi Meksikon, ja kuitenkaan eivät nämä kumpikaan olleet voineet koskaan kuulla toisistaan. Tai, ottaaksemme vielä tärkeämmän esimerkin, mitä saattoi keisari Augustus Caesar tietää eräästä puusepän työpajasta, jossa askaroitsi uneksivakatseinen nuorukainen, joka sittemmin muutti koko maailman elämän? Mahdollisesti sentään joutuivat nämä suuret samanaikuiset voimat joskus toistensa läheisyyteen, yhtyivät ja erosivat – kumpikaan ymmärtämättä toisen todellista tarkoitusta. Niin kävi siinäkin tapauksessa, josta kerrotaan alempana.
Oli ilta Tyroon satamassa noin yksitoistasataa vuotta ennen Kristusta. Kaupungissa oli niihin aikoihin noin neljännesmiljoonaa asukasta, joista suurin osa asusti mantereella. Siellä kohosi varakkaitten kauppiaitten huviloita, kukin oman puiden reunustaman puutarhan ympäröimänä, noin kymmenen kilometrin pituisella rantakaistaleella. Mutta se suuri saari, jonka mukaan kaupunki oli saanut nimensä, oli vähäisen välimatkan päässä kaupungista, ja sen rajoitetulla alueella olivat kaikki tärkeämmät temppelit ja rakennukset. Ensiksimainituista oli tärkein Melmothin temppeli, jonka pitkät pylväsrivit täyttivät suurimman osan saaren Sidonin sataman puoleisesta päästä; Tästä oli vain muutamien penikulmien matka vähän vanhempaan Sidonin kaupunkiin, jonne kulki vakinainen, yhä haarautuva kauppaliikenne.
Majataloista ei vielä tiedetty mitään, mutta varattomat matkustajat saivat asunnon vieraanvaraisten kaupunkilaisten luona, kun taas arvokkaammat henkilöt usein majailivat temppelien lisärakennuksissa, joissa pappien palvelijat olivat heidän käskettävinään. Tuona määrättynä iltana seisoi Melmothin temppelin pylväskäytävässä kaksi huomattavaa henkilöä, jotka olivat foinikialaisten tyhjäntoimittajain huomion esineenä. Toinen näistä miehistä oli kasvoista ja käytöksestä päättäen suuri päällikkö. Hänen voimakkaat piirteensä ilmaisivat hänet mieheksi, joka oli viettänyt seikkailurikasta elämää, ja niiltä heijastui kaikki miehekkäät ominaisuudet urheasta päättäväisyydestä epätoivoiseen hurjuuteen asti. Hänen leveä, korkea otsansa ja miettivät silmänsä ilmaisivat hänet sekä viisaaksi että urheaksi mieheksi. Hän oli puettu sen aikuisen kreikkalaisen ylimyksen tapaan puhtaan valkoiseen liinatunikaan ja purppuran väriseen viittaan. Sivullaan hänellä oli lyhyt miekka, joka riippui kultakoristeisesta vyöstä. Sääret olivat paljaat ja jalkoja peittivät punaiset nahkasandaalit. Valkoinen verkalakki oli työnnetty taakse ruskeitten kiharain päälle, sillä päivän helle oli ohitse, ja iltatuuli leyhki suloisesti. Hänen toverinsa oli lyhyt, tanakka, paksuniskainen ja tumma mies, joka oli toisen rinnalla synkän näköinen tummine verkapukuineen, jolle antoi eloa vain tulipunainen villapäähine. Hän kohteli toveriaan kunnioittavasti, ja sittenkin oli hänen käytöksessään sellaista reippautta ja suoruutta, joka johtuu yhteisistä vaaroista ja yhteisistä harrastuksista.
"Älä menetä kärsivällisyyttäsi, ylevä herra", virkkoi hän. "Suo minulle kaksi päivää tai korkeintaan kolme, ja silloin voimme näyttää sotajoukon katselmuksessa niin uljailta kuin kuka muu tahansa. Mutta nyt he totisesti hymyilisivät meille, jos näkisivät meidän lipuvan Tenedos saarta kohti, kun kymmenen airoa on rikki ja isopurje repaleina."
Toinen rypisti otsaansa ja polkaisi vihaisena jalkaansa.
"Me olisimme olleet siellä jo nyt ilman tuota kirottua onnettomuutta", sanoi hän. "Aiolos teki meille pahan kepposen lähettäessään sellaisen tuulenpuuskan pilvettömältä taivaalta".
"Niin, herra, kaksi kreetalaista alusta joutui haaksirikkoon, ja luotsi Trophimes vannoo yhden Argoon aluksista olleen suuressa vaarassa. Rukoilkaamme Zeusia, ettei se olisi ollut Menelauksen laiva. Emme me suinkaan saavu viimeisinä joukkojen katselmukseen".
"Onneksi on Troiaan meren rannasta matkaa hyvinkin toista penikulmaa, sillä huonosti meidän kävisi, jos he hyökkäisivät kimppuumme laivastoineen. Meillähän ei ollut muuta keinoa kuin tulla tänne korjaamaan purjeet ja köydet kuntoon, mutta en tule kokemaan yhtäkään onnellista hetkeä, ennenkuin taas näen valkoisen vaahdon kohoavan airojemme lavoista. Mene, Sleucas, ja kiirehdi heitä parhaasi mukaan".
Puhuteltu kumarsi ja lähti pois, kun taas ylipäällikkö jäi paikalleen seisomaan ja katseli suurta myrskyn runtelemaa alustaan, jonka kimpussa puuhailivat puusepät ja takeloitsijat. Kauempana redillä oli yksitoista muuta pienempää laivaa odottamassa tuhoutuneitten purjeittensa korjaamista. Aurinko paistoi niihin ja pani välkkymään sadat pronssikypärit ja -kilvet ilmaisten siten retken sotaisen tarkoituksen. Näitten lisäksi oli satamassa paljon puuhailevia kauppa-aluksia, jotka joko ottivat laiturilta lastia tai purkivat sitä. Ihan kreikkalaisen päällikön jalkain juuressa oli ankkurissa kolme leveää lotjaa, ja näistä loivat työmiehet puulapioilla Afrikasta Dor-neekereiltä tuotuja näkinkenkiä, jotka oli tarkoitus kuljettaa edelleen Tyroon kuuluisiin värjäämöihin, joissa värjättiin kaikkein hienoimmat kankaat. Näitten vieressä oli Britanniasta saapunut tinalaiva, ja tästä purettiin tuota arvokasta metallia, joka on niin tarpeellista pronssin valmistukseen, siirtämällä nelikulmaisia laatikoita kädestä käteen ja sitten odottaviin vankkureihin. Kreikkalaisen täytyi pakostakin hymyillä katsellessaan kuinka muuan tinalaivan mukana tullut brittiläinen töllisteli ihmeissään Melmothin temppelin pitkiä pylväsrivejä ja Astarten alttarin korkeaa etureunaa. Miehen yhä tuijottaessa sitä tuli paikalle muutamia merimiestovereita, jotka työnsivät kätensä hänen kainaloonsa ja kuljettivat hänet pitkin laiturin reunaa viinitupaan, jollaisen rakennuksen tarkoituksen hän ymmärsi paljon paremmin. Kreikkalainen hymyili yhä ja tehden täysikäännöksen aikoi palata temppeliin, kun muuan sileäksi ajeltu Baalin pappi tuli häntä vastaan.
"Ylhäinen herra", virkkoi tämä, "huhu kertoo sinun lähteneen kauas vaaralliselle seikkailulle. Tiedetäänpä sotilaittesi sanain perusteella suorastaan sekin mikä on päämääräsi".
"Totta on", myönsi kreikkalainen, "että meillä on vaikea tehtävä edessämme. Mutta vielä vaikeampaa olisi ollut odotella kotona tietäen, että tämä aasialainen koira oli loukannut erään argolaisten johtajan kunniaa".
"Koko Kreikka kuuluu ottavan osaa sotaan".
"Niin, Thessaliasta Maleaan asti ei ole ainoaakaan päällikköä, joka ei olisi kutsunut koolle miehiään, ja Auliin satamassa oli yht'aikaa tuhat kaksisataa alusta".
"Se on suuri sotajoukko", sanoi pappi. "Mutta onko teillä keskuudessanne näkijöitä tai ennustajia, jotka voivat ilmoittaa, mitä tulevaisuus tuo mukanaan?"
"On, eräs Calchas niminen mies. Hän on ennustanut, että saamme taistella yhdeksän vuotta ja vasta kymmenentenä pääsemme voitolle".
"Sepä ei ole kovinkaan lohdullista", huomautti pappi. "Täytyy tosiaankin olla toivossa suuri palkinto, jonka vuoksi kannattaa uhrata kymmenen vuotta miehen elämästä".
"Minäpä en antaisi vain kymmentä vuotta", virkkoi kreikkalainen, "vaan koko elämäni, jos vain voisin polttaa tuhkaksi ylpeän Ilionin ja viedä Helenan takaisin palatsiinsa Argoskukkulalle".
"Rukoilen Baalilta, jonka pappi olen, että onni olisi sinulle myötäinen", sanoi foinikialainen. "Olen kuullut näitä troialaisia mainittavan urheiksi sotureiksi ja Priamoksen poikaa Hektoria eteväksi päälliköksi". Kreikkalainen hymyili ylpeästi.
"Urheita ja etevästi johdettuja heidän täytyykin olla", virkkoi hän, "jos tahtovat kestää ottelussa pitkätukkaisia argoslaisia vastaan, kun heitä johtavat Atreuksen poika Agamemnon kultaisesta Mykenasta tai Peleuksen poika Akilles. Mutta nämä seikat ovat kohtalon hallussa. Haluaisinpa muuten mielelläni tietää, ystäväni, keitä nuo oudon näköiset ihmiset ovat, jotka tulevat tuota katua alas, sillä heidän päällikkönsä on sellaisen miehen näköinen, joka on luotu suuria tekoja varten".
Katua alas asteli iso mies, joka oli puettu pitkään valkoiseen viittaan kultaisen otsanauhan kiertäessä hänen aaltoilevaa kastanjanruskeaa tukkaansa. Hänen käyntinsä oli joustavaa kuin ainakin miehen, joka on viettänyt toimeliasta ulkoilmaelämää. Kasvot olivat punertavat ja jalomuotoiset, ja lyhyt kiharainen parta peitti vahvaa kulmikasta leukaa. Kun hän katseli iltataivasta ja alapuolellaan aukenevaa vilkasliikkeistä meren rantaa, oli hänen kirkkaitten sinisten silmäinsä ilmeessä jotakin runoilijan haltioitumisesta, kun taas hänen rinnallaan asteleva harppua kantava nuorukainen ilmaisi hänen harrastavan soitantoakin. Toisella puolella taas kantoi eräs nuorukainen messinkistä kilpeä ja raskasta keihästä, jotta ei kukaan vihollinen saisi huomaamatta yllätetyksi hänen herraansa. Heidän takanaan tuli hälisevä joukko mustia kyömynenäisiä miehiä, jotka olivat hampaisiin asti aseissa ja katselivat ahnein silmin ympärillään näkyviä runsaita varallisuuden merkkejä. He olivat tummia kuin arabialaiset, mutta paremmin puettuja ja asestettuja kuin erämaan villit lapset.
"He ovat vain barbaareja", sanoi pappi. "Heidän johtajansa on pikku kuningas Filisteaa vastapäätä olevalta vuoriseudulta, ja tämän matkan hän on tehnyt sen vuoksi, että aikoo rakentaa Jebusin kaupungin, josta tulee hänen pääkaupunkinsa. Vain täältä hän voi saada sellaista puuta ja kiveä ja työväkeä kuin haluaa. Harppua kantava nuorukainen on hänen poikansa. Mutta minä pyydän sinua, päällikkö, tulemaan kanssani temppelin ulompaan eteiseen, jos haluat tietää, mikä sinua odottaa Troiassa, sillä siellä on kuuluisa näkijä ja ennustaja Alaga, joka on myöskin Astarten papitar. Ehkäpä hän voi tehdä sinulle samaa kuin monelle muulle aikaisemmin ja lähettää sinut pois Tyroosta keveine laivoinesi paremmalla mielellä kuin tulit tänne".
Sellainen ehdotus oli aina tervetullut kreikkalaisille, jotka koettivat joka asiassa tutkia tulevaisuutta oraakkelien, ennustähtien ja auguurien avulla. Kreikkalainen astui papin jäljessä sisempään pyhäkköön, jossa oli kuuluisa ennustajatar – pitkä, kaunis, keski-ikäinen nainen. Hän istui kivipöydän ääressä, jolla oli jonkinlainen hiekalla täytetty tarjotin. Kädessään hänellä oli kalsedonikivestä valmistettu kynä, ja tällä hän hahmotteli omituisia viivoja ja kaaria sileälle hiekkapinnalle nojaten leukaansa toiseen käteensä ja tuijottaen alas eteensä. Kun sotapäällikkö ja pappi astuivat sisään, ei hän katsahtanut ylös, vaan alkoi liikutella kynäänsä nopeammin, niin että kaari seurasi toistaan nopeaa vauhtia. Sitten hän alkoi puhua silmät yhä alas luotuina omituisella kimeällä ja valittelevalla äänellä, ikäänkuin tuuli olisi liehtonut puitten oksissa.
"Kuka onkaan tämä, joka tulee Tyroon Alagan, suuren Astarten palvelijattaren luokse. Katso, minä näen saaren lännessä, vanhan miehen, joka on isä, suuren päällikön ja hänen vaimonsa ja hänen poikansa, joka nyt odottaa häntä kotona, koska oli liian nuori sotaan lähteäkseen. Eikö se ole totta?"
"On, neito, olet puhunut totta", vastasi kreikkalainen. "Täällä on käynyt monta suurta ennen sinua, mutta ei ketään suurempaa kuin sinä, sillä vielä kolmen tuhannen vuoden kuluttuakin ihmiset puhuvat urhoollisuudestasi ja viisaudestasi. Niinikään he muistavat kotona odottelevan uskollisen vaimon ja isäsi ja poikasi nimen – kaikki ne muistetaan vielä silloin, kun ei enää ole kiveäkään jäljellä ylevästä Sidonista tai mahtavasta Tyroosta".
"Ei, älä sano niin, Alaga!" huudahti pappi.
"En puhu sitä mitä haluan, vaan mitä minun on pakko puhua. Kymmenen vuotta saat taistella ja sitten voitat, ja voitto tuottaa rauhan toisille, mutta vain uusia huolia sinulle. Ah!" Papitar säpsähti äkkiä rajusti hämmästyen, ja hänen kätensä piirteli yhä nopeammin kaaria hiekkaan.
"Mikä sinulle tuli, Alaga?" kysyi pappi.
Ennustajatar oli katsahtanut ylös kysyvissä silmissään hurja ilme. Hän ei tuijottanut pappiin eikä sotapäällikköön, vaan heidän ohitseen ulko-ovelle. Taakseen vilkaisten huomasi kreikkalainen kahden uuden henkilön astuneen huoneeseen. Nämä olivat tuo ahavoitunut barbaari, jonka hän oli nähnyt kadulla, sekä hänen harppuaan kantava nuorukainen.
"Nyt seuraa ihme toistaan, kun kaksi sellaista miestä tulee luokseni samana päivänä", huudahti papitar. "Enkö sanonut, että sinä olit suurin kaikista luonani käyneistä, ja katso tässä on jo sellainen, joka on sinuakin suurempi. Sillä hän ja hänen poikansa – juuri tämä nuorukainen, jonka näen edessäni – tulee myöskin säilymään kaikkien ihmisten mielessä vielä silloinkin, kun Herkuleen Pilarien tuolla puolen olevat maat anastavat Foinikian ja Kreikan paikan. Terve sinulle, muukalainen, terve! Käy käsiksi työhösi, sillä se odottaa sinua ja on suurempi kuin mitä minun sanani voivat kuvailla." Nousten jakkaraltaan papitar laski kynänsä hiekalle ja lähti nopeasti pois huoneesta.
"Se on merkillistä", sanoi pappi. "En ole koskaan ennen kuullut hänen puhuvan sellaisia sanoja".
Kreikkalainen päällikkö katseli uteliaana muukalaista. "Puhutko kreikkaa?" kysyi hän.
"Auttavasti", vastasi toinen. "Mutta luulen ymmärtäväni sitä hyvin, sillä olen viettänyt kokonaisen vuoden Ziklagissa filistealaisten maassa".
"Näyttää siltä", virkkoi kreikkalainen, "että jumalat ovat valinneet meidät molemmat näyttelemään osaamme maailman näyttämöllä".
"Muukalainen", sanoi barbaari, "on olemassa vain yksi jumala".
"Oletko sitä mieltä? No, siitä asiasta sopii keskustella joskus sopivampana aikana. Mutta mielelläni tahtoisin kuulla sinun nimesi ja arvosi sekä tietää mitä aiot tehdä, niin että voimme ehkä seurata toinen toisemme vaiheita tulevina vuosina. Minä puolestani olen Odysseus, myöskin tunnettu nimellä Ulysses, Ithakan kuningas. Isäni on kelpo Laertes ja pieni Telemakos on poikani. Tehtävänäni on Troian valloittaminen".
"Ja minun tehtävänäni", virkkoi barbaari, "on rakentaa Jebus, jota nyt sanomme Jerusalemiksi. Meidän tiemme kulkevat kaukana toisistaan, mutta ehkäpä vielä joskus muistat tavanneesi kerran Davidin, juutalaisten toisen kuninkaan, ja hänen poikansa Salomon, joka todennäköisesti nousee hänen jälkeensä Israelin valtaistuimelle". Sitten hän kääntyi ja lähti ulos hämärtyville kaduille, jossa keihäsmiehet odottivat häntä, kun taas kreikkalainen palasi alukselleen nähdäkseen, mitä vielä oli tehtävä, ennenkuin matkaa voitiin jatkaa.