[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxyS750OxDZ7_b4axn_OtFQ7JToWdGk3lcRRnM6_d5DQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2048,"Tarinoita menneiltä ajoilta","Doyle, Arthur Conan",1859,1930,"2048-doyle-arthur-conan-tarinoita-menneilta-ajoilta","2048__Doyle_Arthur_Conan__Tarinoita_menneiltä_ajoilta",null,"novelli",[],[],"fi",1922,1926,30210,206882,true,[],[],[],"Historiallisia kertomuksia sisältävä novellikokoelma vie lukijan eri aikakausiin, kuten Rooman valtakunnan loppuaikoihin Britanniassa ja hunnien hyökkäyksen vuosiin. Teos on kuudes osa kirjailijan suomennettua koottujen kertomusten sarjaa.","A. Conan Doylen 'Tarinoita menneiltä ajoilta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2048. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","TARINOITA MENNEILTÄ AJOILTA\n\nKirj.\n\nA. Conan Doyle\n\n\nSuomennos englanninkielestä\n\n\n\nA. Conan Doylen kootut kertomukset VI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nViimeinen legioona.\nViimeinen sotalaiva.\nHarson lävitse.\nHunnien tulo.\nKilpailu.\nEnsimmäinen laivanlasti.\nKuvainhävittäjä.\nMaximinus jättiläinen.\nPunainen tähti.\nHopeakuvastin.\nKotiin tulo.\nYhtymäkohta.\n\n\n\n\nVIIMEINEN LEGIOONA\n\n\nRoomalainen valtionhoitaja Pontus istui Thamesin varrella sijaitsevan\npalatsinsa atriumissa katsellen tyrmistyneen näköisenä juuri avaamaansa\npapyruskääröä. Hänen edessään seisoi sen tuoja, pienikasvuinen\ntummaverinen italialainen lähetti, jonka mustat silmät kiilsivät\nlasimaisina, unen puutteesta ja jonka olivinväriset kasvot olivat pölyn\nja hien vaikutuksesta tavallistakin tummemmat. Valtionhoitaja tuijotti\nkiinteästi häneen näkemättä häntä kuitenkaan, niin täynnä oli hänen\nmielensä äsken tulleesta ja peräti odottamattomasta määräyksestä.\nHänestä tuntui ihan siltä kuin olisi vankka maa alkanut järkkyä hänen\njalkainsa alla. Hänen elämänsä ja elämäntyönsä olivat auttamattomasti\nluhistuneet.\n\n\"Hyvä on\", virkkoi hän vihdoin kovalla ja asiallisella äänellä, \"saat\nmennä\".\n\nMies tervehti kunnioittavasti ja hoiperteli ulos huoneesta.\nKeltatukkainen brittiläinen hovimestari tuli saamaan määräyksiä.\n\n\"Onko sotapäällikkö siellä?\"\n\n\"Hän odottaa, teidän ylhäisyytenne\".\n\n\"Opasta hänet sisään ja jätä meidät kahden kesken\".\n\nMuutamien minuuttien kuluttua astui esimiehensä huoneeseen Britannian\nroomalaisen siirtokunnan sotavoimain päällikkö Licinius Crassus. Hän\noli suuri parrakas mies ja puettu tavallisen yksityiskansalaisen\nvalkoiseen togaan, jota koristivat patriisille kuuluvat tulipunaiset\npäärmeet. Hänen suurilla rohkeapiirteisillä kasvoillaan, joihin\npitkäaikaiset Afrikassa käydyt sodat olivat jättäneet arpia ja viiruja\nja ahvettumisen jälkiä, kuvastui levottomuus hänen tarkastellessaan\nkysyvän näköisenä valtionhoitajan vääristyneitä ja riutuneita piirteitä.\n\n\"Pelkäänpä Roomasta tulleen ikäviä uutisia, teidän ylhäisyytenne\".\n\n\"Mahdollisimman pahoja, Crassus. Nyt on Britannia mennyttä. On\nsuorastaan jo kysymys siitä, kestääkö Galliakaan enää\".\n\n\"Pyhä Albus auttakoon meitä! Ovatko saapuneet määräykset täsmälliset?\"\n\n\"Tässä ne ovat varustettuina keisarin omalla sinetillä\".\n\n\"Mutta miksi? Olin kuullut asiasta huhuiltavan, mutta se tuntui niin\nuskomattomalta\".\n\n\"Samoin oli minunkin laitani vielä viime viikolla. Annoinpa ruoskiakin\nsitä miestä, joka oli levittänyt sellaista huhua. Mutta tässä sanotaan\nmahdollisimman selvästi: 'Tuo joka ainoa legioonan mies pikamarssissa\nkeisarikunnan avuksi. Älä jätä Britanniaan yhtäkään joukkuetta'. Niin\nkuuluu minulle tullut määräys\".\n\n\"Mutta miksi?\"\n\n\"He antavat muitten jäsenten kuihtua, jotta sydän vain pysyisi lujana.\nVanha saksalainen mehiläispesä alkaa taas parveilla. Dakiasta ja\nSkytiasta on lähtenyt liikkeelle uusia raakalaislaumoja. Nyt tarvitaan\njoka ainoa miekka puolustamaan alppisolaa. Heillä ei ole varaa jättää\nkolmea legioonaa joutilaaksi Roomaan\".\n\nSotilas kohautti hartioitaan.\n\n\"Legioonain lähdettyä ei yksikään roomalainen tunne henkeään\ntäällä turvatuksi. Huolimatta kaikesta siitä, mitä olemme tehneet,\npysyy kuitenkin tosiasiana, ettei tämä ole meidän maamme, vaan me\npidämme sitä hallussamme miekalla samoin kuin olemme sen miekalla\nvalloittaneetkin\".\n\n\"Niin, jokaiseen latinalaiseen heimoon kuuluvan miehen, naisen ja\nlapsen on tultava mukanamme Galliaan. Sotalaivamme ovat jo valmiina\nPortus Dubrisissa. Lähetä käsky heti eteenpäin, Crassus. Valerianuksen\nlegioona voi perääntyessään Hadrianuksen suojamuurin luota ottaa\nmukanaan pohjoisessa asuvat siirtolaiset. Juvianuksen legioona\nsaa tuoda kerallaan maan länsiosiin asettuneet roomalaiset, ja\nBatavianuksen legioona ottakoon suojelukseensa itäiset asukkaat, jos\nhe kokoontuvat Camboricumiin. Pidä huoli tästä\". Hän painoi kasvonsa\nhetkiseksi käsiinsä. \"On kauheaa repiä niin uhkea puu juurineen irti\nmaasta\", virkkoi hän.\n\n\"Ja sen tilalle tulee kasvamaan suuri laiho pelkkää rikkaruohoa\", sanoi\nsotapäällikkö katkerasti. \"Mihin joutunevatkaan nämä brittiläisraukat!\nNäitten valtamerien välisellä alueella ei tule olemaan ainoaakaan\nheimoa, joka ei hyökkäisi naapurinsa kurkkuun niin pian kuin viimeinen\nroomalainen liktori on kääntänyt selkänsä. Näitten kuumaveristen\nsaarelaisten on vaikea pitää miekkaa huotrassa\".\n\n\"Taistelkoon vain tuo koiralauma mielensä mukaan keskenään, kunnes\nparas hurtta voittaa\", sanoi roomalainen valtionhoitaja. \"Voittaja\nsilloin ainakin säilyttäisi ne taiteet ja sen uskonnon, jonka me olemme\nheille tuoneet, ja Britannia säilyisi yhtenä valtiona. Mutta niin\nei tule käymään, vaan meidän jälkeemme joutuu ylivalta pohjoisessa\nasuvalle karhulle tai meren takaa tuleville susille, vallitusten\ntoiselta puolen hyökkääville maalatuille villeille tai etelästä päin\npurjehtiville saksilaisille merirosvoille. Siinä missä me säästimme,\ntappavat he. Missä me rakensimme, polttavat he. Missä me istutimme,\nhävittävät he. Mutta arpa on heitetty, Crassus. Pane määräykset\ntäytäntöön\".\n\n\"Tunnin kuluessa lähtevät sanansaattajat liikkeelle. Juuri tänä aamuna\nsaapui tieto, että raakalaiset ovat tunkeutuneet vallituksen solasta ja\nettä heidän edelläratsastajansa ovat tunkeutuneet etelässä jo Vinoiraan\nasti\".\n\nMaaherra kohautti hartioitaan.\n\n\"Sellaiset asiat eivät enää liikuta meitä\", sanoi hän. Sitten levisi\nkatkera hymy hänen sileiksi ajelluille kotkankasvoilleen. \"Keitten\nluulet nyt odottavan tuolla ulkopuolella puheilleni pääsyä?\"\n\n\"Sitä en voi arvata\".\n\n\"Siellä ovat Caradoc ja Regnus ja Celticus Icenialainen, jotka ovat\nkasvatetut Roomassa samoin kuin monet muut rikkaat brittiläiset\nja jotka tahtoisivat esittää minulle suunnitelmansa tämän maan\nhallitsemisesta\".\n\n\"Ja mikä on heidän suunnitelmansa?\"\n\n\"He tarjoutuvat itse ryhtymään siihen\".\n\nRoomalainen sotapäällikkö naurahti. \"Hyvä on, tapahtukoon heidän\ntahtonsa\", virkkoi hän tervehtien kunnioittavasti ja kääntyen menemään.\n\"Hyvästi, teidän ylhäisyytenne. Nyt seuraa kovia päiviä sekä teille\nettä minulle\".\n\nTuntia myöhemmin brittiläisten lähetystö kutsuttiin valtionhoitajan\npuheille. He olivat luotettavia kelpo miehiä, jotka olivat täysin\nsydämin, jopa henkilökohtaisen vaarankin uhalla, ryhtyneet ajamaan\nmaansa asiaa parhaan ymmärryksensä mukaan. Samalla he tiesivät hyvin,\nettä Rooman lempeän ja armeliaan hallituksen alaisina heidän selkänsä\nja kaulansa olisi vaarassa vain siinä tapauksessa, että he siirtyisivät\nsanoista tekoihin. He seisoivat nyt vakavina ja vähän hämillään\nvaltionhoitajan istuimen edessä. Celticus oli tumma mustapartainen\niberialainen. Caradoc ja Regnus olivat pitkiä keski-ikäisiä miehiä,\ntavallisia vaaleaverisiä brittiläisiä. Kaikilla kolmella oli yllään\nroomalaiskuosinen laskosteltu keltainen toga pitkän puseron ja vyön\nsijasta, jota heidän maanmiehensä tavallisesti pitivät.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi valtionhoitaja.\n\n\"Olemme tulleet suuren kansalaisjoukon edustajina\", virkkoi Celticus\nrohkeasti. \"Tarkoituksemme on lähettää teidän välityksellänne anomus\nkeisarille ja Rooman senaatille ja pyytää heitä hartaasti sallimaan\nmeidän hallita tätä maata vanhain tapaimme mukaan\". Hän vaikeni\nikäänkuin odottaen jonkinlaista mielenpurkausta vastaukseksi omaan\nrohkeuteensa. Mutta valtionhoitaja vain nyökkäsi päätään merkiksi, että\nhän saisi jatkaa. \"Meillä oli omat lakimme, ennenkuin Caesar laski\njalkansa Britannian maalle, ja ne lait ovat täyttäneet tehtävänsä\nsiitä asti, kun esi-isämme saapuivat Hamin maalta. Emme ole lapsia\nkansakuntain joukossa, vaan meidän historiamme alkujuuret ulottuvat\npitemmälle kuin itse Rooman, ja mielemme on katkeroitunut siitä\nikeestä, jonka olette panneet hartioillemme\".\n\n\"Eivätkö lakimme ole oikeudenmukaiset?\" kysyi valtionhoitaja.\n\n\"Caesarin lakikirja on oikea, mutta se pysyy aina vain Caesarin\nlakikirjana. Omat lakimme tehtiin meidän tarpeitamme ja meidän\nolosuhteitamme varten, ja me tahtoisimme mielellämme taas saada ne\ntakaisin\".\n\n\"Te puhutte Rooman kieltä ikäänkuin olisitte kasvaneet Forumilla, te\nkäytätte roomalaista togaa, tukkanne on kammattu roomalaisen tavan\nmukaan -- eivätkö ne ole Rooman lahjoja?\"\n\n\"Me käyttäisimme hyväksemme kaikkia tietoja ja taitoja, joita Rooma ja\nKreikka voivat antaa, mutta me olisimme edelleen brittejä ja antaisimme\nbrittein hallita itseämme\".\n\nValtionhoitaja hymyili. \"Kautta Pyhän Heleenan ristin, jos olisitte\npuhuneet noin jollekin pakanalliselle esi-isällenne, niin olisi pian\ntullut loppu valtiotaidostanne. Se, että olette uskaltaneet seisoa\ntässä tuollaista esittämässä, on ikipäiviksi todistus hallituksemme\nlempeydestä. Mutta haluanpa jutella kanssanne hetkisen tästä\nanomuksestanne. Tiedätte hyvin, ettei tämä maa ole koskaan ollut\nyhtenä kuningaskuntana, vaan aina monien päälliköitten ja monien\nheimojen hallittavana, jotka ovat käyneet alituisesti sotaa keskenään.\nHaluaisitteko tosiaankin asiat taas sille kannalle?\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne, niin olivat asiat kurjina pakanuuden aikoina,\njolloin druidit uhrasivat tammilehdoissa. Mutta nyt meitä liittää\ntoisiimme rauhan evankeliumi\".\n\nValtionhoitaja pudisti päätään. \"Asia olisi helpompi, jos koko maailma\najattelisi samoin\", sanoi hän. \"Mahdollisesti auttaa tämä siunattu\nrauhanoppi teitä vain vähän, sitten kun joudutte vastatusten sellaisten\nvoimakkaitten miesten kanssa, jotka palvelevat sodan jumalaa. Mitä\nesimerkiksi voitte pohjoisessa asuvia piktejä vastaan?\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne tietää, että monet urhoollisimmat\nlegioonasotilaat ovat brittejä synnyltään. Heissä on meidän turvamme\".\n\n\"Mutta, hyvä mies, teillä on omat heikkoutenne. Sotakuri, johtamisen\ntaito, sotataito, toimintatarmo, niissä te olette huonoja. Olette liian\nkauan turvautuneet kainalosauvoihin\".\n\n\"Meille voi tulla kovia aikoja, mutta selviydyttyämme niistä on\nBritannia taas oma itsensä\".\n\n\"Ei niin, vaan se on toisen ja kovemman herran käskettävänä\", virkkoi\nroomalainen. \"Merirosvoja liikuskelee jo itärannikolla. He nousisivat\nmaihin jo huomenna, jollei roomalainen sotaväki suojelisi rannikkoa.\nMinäkin voin tosin kuvitella tulevan päivän, jolloin Britannia on\nyhtenäinen, mutta se tapahtuu vasta silloin, kun te ja teidän miehenne\nolette joko kuolleet tai paenneet läntisiin vuoriseutuihin. Kaikki\njoutuu sulatusuuniin, ja jos sieltä kohoaa esiin parempi Albionin\nvaltakunta, niin tapahtuu se pitkien taistelujen jälkeen, ettekä te\neikä teidän kansanne tule saamaan siitä minkäänlaista hyötyä\".\n\nRegnus, pitkä ja komea kelttiläinen, hymyili. \"Jumalan ja omain\nrehellisten aseittemme turvin toivomme toisenlaista loppua\", sanoi hän.\n\"Antakaa meille vain tilaisuus koettaa, niin me kyllä uskallamme ryhtyä\nyritykseen\".\n\n\"Te olette niinkuin ainakin kadotetut miehet\", virkkoi\nvaltionhoitaja alakuloisesti. \"Näen tämän laajan maan puistoineen\nja hedelmätarhoineen, kauniine huviloineen ja linnoitettuine\nkaupunkeineen, siltoineen ja maanteineen, jotka kaikki ovat Rooman\nansiota. Totisesti se tulee haihtumaan kuin uni, eivätkä nämä\nkolmesataa järjestyksen vuotta tule jättämään minkäänlaista jälkeä. Nyt\nsaatte näet kuulla asiain todellakin kääntyvän mieleisellenne tolalle,\nsillä juuri tänä päivänä on minulle tullut määräys toimittaa legioonat\npois maasta\".\n\nKolme brittiläistä katseli toinen toistaan hämmästyneinä. Ensiksi pyrki\nheidän rinnassaan kuohahtamaan korkealle voimakas riemuntunne, mutta se\nvaihtui pian hiljaiseksi mietteliäisyydeksi ja epäilyksi.\n\n\"Tämäpä on tosiaankin merkillinen uutinen\", virkkoi Celticus. \"Nythän\non suurenmoinen päivä isänmaalle. Milloin lähtevät legioonat,\nteidän ylhäisyytenne, ja minkä verran jää joukkoja jäljelle meidän\nsuojaväeksemme?\"\n\n\"Legioonat lähtevät heti\", vastasi varahallitsija. \"Iloitsette\nvarmaankin suuresti kuullessanne, ettei kuukauden kuluttua ole\nainoaakaan roomalaista sotilasta koko tässä saarivaltakunnassa, eikä\nsuorastaan minkäänlaatuista tai ikäistä tai sukuista roomalaista,\nmikäli minä vain voin ottaa heidät mukaani\".\n\nBrittiläisten kasvot synkistyivät, ja Caradoc, joka oli vakava ja\nmietteliäs mies, puhui nyt ensimmäisen kerran.\n\n\"Mutta tämähän tapahtuu kovin yht'äkkiä, teidän ylhäisyytenne\",\nsanoi hän. \"Se on hyvin totta, mitä olette puhunut merirosvoista.\nHuvilastani, joka on lähellä Anderidan linnoitusta, näin viime viikolla\nkahdeksan heidän sota-alustaan ja tiedän mainiosti, että he ovat\nvalmiit hyökkäämään niskaamme kuin korpit kuolevan härän kimppuun.\nVielä moneen vuoteen emme mitenkään kykene torjumaan heitä luotamme\".\n\nValtionhoitaja kohautti olkapäitään. \"Se on nyt teidän asianne\",\nvirkkoi hän. \"Rooman on huolehdittava vain itsestään\".\n\nViimeiset ilonrippeet olivat hävinneet brittiläisten kasvoilta.\nTulevaisuus avautui nyt äkkiä selvänä heidän eteensä, ja se näky painoi\nheidän mielensä alakuloisiksi.\n\n\"Torilla huhuillaan\", sanoi Celticus, \"että pohjoisessa asuvat\nvilliheimot ovat tunkeutuneet vallituksessa olevasta solasta. Kuka\nestää heidät etenemästä?\"\n\n\"Te ja teidän miehenne\", vastasi roomalainen.\n\nYhä selvemmältä alkoi tulevaisuus näyttää, ja edustajain silmistä\nkuvastui kauhu heidän kuvitellessaan sitä.\n\n\"Mutta jos legioonat lähtevät nyt heti, teidän ylhäisyytenne, niin\nsaamme kuukauden kuluessa kimppuumme Yorkissa hurjat skotit ja\nThamesilla normannit. Me voimme vahvistua teidän suojeluksenne alaisina\nja muutamien vuosien päästä kävisi asia meiltä helpommin, mutta ei\nvielä, teidän ylhäisyytenne, ei vielä\".\n\n\"Rauhoitu, mies. Vuosikausia olette kiihoittaneet kansaa ja hälisseet\nniin että korvamme ovat soineet. Nyt olette saaneet sen mitä halusitte.\nMitä vielä tahtoisitte? Kuukauden kuluttua olette yhtä vapaat kuin\nesi-isänne, ennenkuin Caesar laski jalkansa rannallenne\".\n\n\"Älkää jumalan tähden enää muistelko sanojamme, teidän ylhäisyytenne.\nAsiaa ei oltu tarkoin harkittu. Me lähetämme sanansaattajia Roomaan.\nMe ratsastamme sinne itse kiireimmiten. Lankeamme keisarin jalkoihin.\nPolvistumme senaatin eteen ja rukoilemme, että legioonat saisivat\njäädä\".\n\nRoomalainen varahallitsija nousi seisomaan ja antoi merkin, että\nneuvottelu oli lopussa.\n\n\"Tehkää niinkuin haluatte\", sanoi hän. \"Minä ja mieheni lähdemme\nItaliaan\".\n\nNiin tapahtuikin kuin hän oli ennustanut, sillä ennen kuin kevät\noli kunnolla vaihtunut kesäksi, astua tömistivät sotajoukot pitkin\nvia Aureliaa matkalla Ligurian solille, ja samoihin aikoihin oli\njokainen Gallian tie kirjavanaan niitä ajopelejä ja vankkureita,\njoilla Britanniasta lähteneet roomalaiset pakolaiset vaivalloisesti\nmatkasivat kaukaiseen isänmaahansa. Mutta ennenkuin seuraava kesä oli\nkulunut, oli Celticus kuollut, sillä merirosvot olivat nylkeneet hänet\nelävältä ja naulanneet hänen nahkansa muutaman kirkon ovelle lähellä\nCaistoria. Regnuskin oli kuollut, sillä hänet oli sidottu puuhun ja\nammuttu hengiltä nuolilla, kun maalatut villit tulivat ryöstämään\nIscaa. Caradoc vain oli elossa, mutta hän oli punaisen caledonialaisen\nEldan orja ja hänen vaimonsa oli lännessä asustavain kymrien\nraakalaispäällikön Mordredin jalkavaimo. Sortuneesta pohjoisesta\nsuojavarustuksesta lähtien etelässä olevaan Vectisiin asti peitti veri\nja rauniot ja tuhka Britannian kauniin maan. Pitkäin aikain kuluttua\nse tosin kohosi jälleen entistä ehompana, mutta -- juuri niinkuin\nroomalainen oli ennustanut -- eivät brittiläiset eivätkä heidän\nsukuunsa kuuluvat miehet päässeet perimään sitä, mikä oli ennen ollut\nheidän omaansa.\n\n\n\n\n\nVIIMEINEN SOTALAIVA\n\n\"Mutato nomine, de te, Britannia, fabula narratur\".\n\n\nOli kevätaamu vuonna 146 ennen Kristuksen syntymää. Pohjois-Afrikan\nranta leveine kullanhohtoisine hiekkareunusteineen, vihreine\nviuhkapalmuvyöhykkeineen ja näitten taustana kohoavine paljaine\npunasyrjäisine kukkuloineen kimmelsi kuin kaunis satumaailma\nopaalinvärisessä valaistuksessa. Kapeaa lumivalkoista vaahtoreunaa\nlukuunottamatta lepäsi Välimeri kirkkaana ja sinisenä niin kauas kuin\nsilmä kantoi. Koko sen laajalla ulapalla ei näkynyt mitään muuta kuin\nyksi ainoa sotalaiva, joka hitaasti lipui Sisilian suunnalta etäistä\nKartagon satamaa kohti.\n\nKaukaa nähtynä se oli komea ja kaunis alus, tummanpunainen väriltään,\nvarustettu kaksinkertaisilla soutajariveillä, suuret tuulessa\nlepattavat purjeet värjätyt Tyroon purppuralla, airot tulipunaiset\nja reunalaudoitus vaskipienoista välkkyvä. Sen keulasta pisti\nesiin messinkinen kolmihaarainen kokkapuu ja peräkannella loisti\nfoinikialaisten suojelusjumalan Baalin suuri kultainen kuva.\nValtavankokoisen purjeen yläpuolella aluksen ainoassa pitkässä mastossa\nliehui Kartagon tiikerinjuovikas lippu. Niin lipui alus komean\ntulipunaisen linnun tavoin kultaisine nokkineen ja purppuraisine\nsiipineen pitkin ulapan pintaa -- suurenmoisena ja kauniina rannalta\nkatsoen.\n\nMutta lähestyppäs sitä ja tutki sitä tarkemmin. Mitä ovat nuo tummat\njuovat, jotka tahraavat sen valkoisia kansia ja muodostavat kirjavia\ntäpliä sen messinkilevyihin? Miksi nousevat pitkät punaiset airot\nkuinka sattuu, epäsäännöllisesti, kuin suonenvedontapaisesti? Miksi\npuuttuu joitakin airoja tyhjinä ammottavista rei'istä, miksi ovat\ntoiset epätasaisesti katkenneet, niin että keltainen puu näkyy, ja\nmiksi laahaavat muutamat vettä velttoina reunoilta riippuen? Miksi on\nmessinkisestä kokkapuusta kaksi haaraa vääntynyt kokonaan poikki? Ja\nBaalin suuri kuvapatsaskin on kuhmuille painunut ja runneltu! Kaikista\nmerkeistä päättäen laiva on saanut kokea kovia hetkiä, kauhun päivän,\njoka on jättänyt siihen ankarat jälkensä.\n\nNouse nyt itse laivalle ja tarkasta lähemmin sen miehistöä! Aluksessa\non kaksi kantta, sekä keulassa että perässä, kun taas avonaisessa\nkeski-osassa on kaksinkertaiset soutajarivit päällekkäin, joissa\nmiehet -- kaksi aina saman airon varressa -- kumartuvat vuorotellen\neteen- ja taaksepäin yksitoikkoisessa ja loppumattomassa työssään.\nKeskiosan alasyrjässä on kapea lautareuna, jota myöten vartijat\nkulkevat rivissä ruoska kädessään ja lyövät julmasti jokaista orjaa,\njoka pysähtyy vaikkapa vain silmänräpäykseksikin pyyhkimään otsaltaan\ntippuvaa hikeä. Mutta katsohan noita orjia! Toiset ovat vangittuja\nroomalaisia, toiset sisilialaisia, monet mustia libyalaisia, mutta\nkaikki lopen uupuneita, väsyneet silmäluomet riipuksissa silmäin yli,\nhuulet paksuina mustan leivän jäytämisestä ja punaisina verisestä\nvaahdosta, selkä ja käsivarret koneellisesti taipuen ylivalvojan\nkäheitten komennusten mukaan. Heidän ruumiissaan, jotka vaihtelevat\nväriltään norsunluusta meripihkaan asti, näkyy juovia aina vyötäisiin\nsaakka, ja joka ainoassa kiiltävässä selässä näkyy jälkiä vartijain\nvihaisista piiskansivalluksista. Mutta niistä ei johdu se veri, joka\npunaa istuimet ja värjää punaiseksi heidän kahlehdittujen jalkainsa\nalapuolella solisevan suolaisen veden. Suuret ammottavat haavat,\nmiekan iskujen ja keihään pistojen jäljet, kuultavat tulipunaisina\nheidän alastomalla rinnallaan ja paljailla hartioillaan, kun taas\nmonet makaavat sikin sokin ja tajuttomina poikellaan penkkien\npäällä välittämättä mitään niistä ruoskista, jotka vinkuvat heidän\nyläpuolellaan. Nyt ymmärrämme tyhjät aironaukot ja vedessä velttoina\nlaahaavat airot.\n\nVarsinaiset laivamiehetkään eivät ole sen paremmassa asemassa kuin\nheidän orjansa. Kansilla makasi vieri vieressä haavoittuneita ja\nkuolevia miehiä. Vain pieni osa heitä pysyi enää jalkeilla. Useimmat\nmakasivat näännyksissään keulakannella, kun taas jotkut harvat\nvirkeämmät korjailivat särkyneitä aseitaan, jännittivät jousiaan\ntai puhdistivat kantta taistelun jäljistä. Maston juurella seisoi\nkorokkeella aluksen kulkua ohjaava laivuri, joka tuijotti Kartagon\nlahden itärannalla kohoavaan Megaran niemekkeeseen. Peräkannelle oli\nkokoontunut joukko upseereita, jotka vaiteliaina ja miettiväisinä\nsilloin tällöin vilkaisivat kahteen, heidän yhteiskuntaluokkaansa\nkuuluvaan mieheen, jotka seisoivat syrjässä innokkaaseen keskusteluun\nvaipuneina. Toinen heistä, pitkä ja tumma ja jäntevä, jolla oli\npuhtaat seemiläiset kasvonpiirteet ja jättiläisen kädet ja jalat,\noli Magro, kuuluisa kartagolainen kapteeni, jonka nimi vieläkin\nherätti kauhua pitkin merenrannikkoa Galliasta Euxineen asti. Toinen,\nvalkopartainen ja tummaihoinen mies, jonka terävien kotkankasvojen joka\npiirteessä kuvastui lannistumaton rohkeus ja tarmo, oli valtiomies\nGisco, erään ylhäisimmän puunilaissuvun jäsen, purppuraviittainen\nkorkea virkamies ja sen valtiollisen puolueen johtaja, joka oli ollut\nvaruillaan ja ponnistellut kansalaistensa itsekkyyden ja velttouden\nkeskellä herättääkseen yhteistuntoa ja vastuunalaisuuden vaistoja yhä\nvaarallisemmaksi kehittyvää Roomaa vastaan. Puhellessaan nämä kumpikin\ntuon tuostakin vilkaisivat vakavan ja levottoman näköisenä pohjoiselle\ntaivaanrannalle päin.\n\n\"Näyttää varmalta\", virkkoi vanhempi synkästi ja tehden alakuloisen\neleen, \"ettei kukaan muu ole päässyt pakoon kuin vain me\".\n\n\"En luopunut taistelun tuoksinasta niin kauan kuin suinkin näin edes\nyhdenkään aluksen, jonka avuksi voin rientää\", sanoi Magro. \"Niinkuin\nhuomasit pääsimme lähtemään sieltä niinkuin susi, jonka kummassakin\ntakareidessä riippuu hurtta. Rooman koirat voivat todistaa tämän\nnäyttämällä itsessään suden hampaitten jälkiä. Jos yksikään muu\naluksemme olisi selvinnyt taistelusta, olisi se nyt tässä rinnallamme,\nkoska meikäläiset eivät nyt voi löytää suojaa mistään muualta kuin\nKartagosta\".\n\nHän katseli tutkivasti kaukaa kohoavaa niemenkärkeä, joka osoitti\nhänen synnyinkaupunkinsa paikkaa. Nyt jo saattoi erottaa sen matalan\nlehtevän kukkulanrinteen, jossa kohosi vieri vieressä varakkaitten\nfoinikialaisten kauppiaitten valkeita huviloita. Niitten yläpuolella\nloisti välkkyvänä pisteenä kalpeansinistä aamutaivasta vastaan\nByrsan linnoituksen messinkikatto, joka oli korkein kohta tuossa\nvuorenrinteelle rakennetussa kaupungissa.\n\n\"He voivat jo nähdä meidät vahtitorneistaan\", huomautti hän. \"Kaukaakin\nhe tuntevat Mustan Magron aluksen. Mutta kuka heistä arvaakaan, että\nme yksin olemme jääneet jäljelle siitä upeasta laivastosta, joka lähti\nKartagon satamasta liikkeelle vain vajaa kuukausi sitten torvien\nsoidessa ja rumpujen päristessä?\"\n\nYlimys hymyili katkerasti. \"Jollei olisi kysymys suurista esi-isistämme\nja rakastetusta maastamme, Merten Kuningattaresta\", sanoi hän, \"niin\niloitsisinpa suorastaan siitä hävityksestä, joka on kohdannut tätä\ntyhjänpäiväistä ja heikkoa sukukuntaa. Sinä olet viettänyt koko elämäsi\nvesillä, Magro. Et tiedä millaista meillä on ollut maalla. Mutta minä\nolen nähnyt kehittymistään kehittyvän tämän syöpätaudin, joka nyt vie\nmeidät kuolemaan. Minä ja muut olemme käyneet toreilla selittämässä\nasiaa kansalle, ja vaivojemme palkaksi on meidän päällemme heitetty\nlokaa. Monta monituista kertaa olen osoittanut Roomaa ja sanonut:\n'Katsokaa noita ihmisiä, jotka kantavat aseita itse, kukin oman\nylpeytensä ja velvollisuutensa kannustamana. Kuinka voitte te, jotka\npiiloudutte palkkasotureitten taakse, toivoa voivanne vastustaa heitä?'\n-- Monta kymmentä kertaa olen puhunut niin\".\n\n\"Osasivatko he vastata siihen mitään?\" kysyi merenkävijä.\n\n\"Rooma oli kaukana, eivätkä he voineet nähdä sitä, joten se ei\nmerkinnyt heille mitään\", vastasi vanhempi mies. \"Toiset ajattelivat\nkauppaa, toiset äänestyksen tuloksia, toiset valtiolta toivomiaan\netuja, mutta ei kukaan tahtonut nähdä, miten itse valtio, kaiken\näiti, vaipui yhä syvemmälle voimattomuuteen. Heidän taistelunsa\noli samanlaista kuin vahaa tai hunajaa tavoittelevien mehiläisten,\njotka eivät huomaa palavaa tulisoihtua, vaikka se pian polttaakin\ntuhkaksi sekä heidän pesänsä että kaikki sen asukkaat. 'Emmekö me ole\nmeren vartijoita?' 'Eikö Hannibal ollut suuri mies?' Siihen tapaan\nhe huudahtelevat eläen joka hetki vain menneisyydessä ja sokeina\ntulevaisuudelle. Ennenkuin tuo aurinko laskee, saavat he repiä hiuksiaan\nja riuhtoa vaatteitaan, mutta mitä se nyt enää auttaa meitä?\"\n\n\"Onhan se jonkinlainen laiha lohdutus, ettei Rooma voi pitää sitä mitä\nsaa haltuunsa\", huomautti Magro.\n\n\"Miksi sanot niin? Kun me kukistumme, on se maailman ensimmäinen\nvaltio\".\n\n\"Vain jonkin aikaa\", sanoi Magro vakavasti. \"Ehkäpä naurat, kun kerron\nsinulle kuinka tiedän sen. Muuan tietäjävaimo eli Tinasaarilla sillä\nniemellä, joka pistää mereen, ja hänen huuliltaan olen kuullut monta\nasiaa, mutta en ainoaakaan sellaista, joka ei olisi toteutunut. Muun\nmuassa meidän maamme kukistumisesta, jopa tästäkin taistelusta, josta\nnyt palaamme, hän kertoi minulle aivan tarkoin. Noitten villikansain\nkeskuudessa Tinamaan länsiosissa on paljon ennustajia ja tietäjiä\".\n\n\"Mitä hän sanoi Roomasta?\"\n\n\"Että sekin luhistuu samoin kuin meidän maamme rikkauksiensa ja\npuolueriitainsa vuoksi\".\n\n\"Se ainakin tekee meidän oman luhistumisemme vähemmän katkeraksi\",\nsanoi hän. \"Mutta sitten kun me olemme kukistuneet ja Roomakin\nkukistuu, niin kuka voi vuorostaan toivoa pääsevänsä Merten\nKuningattareksi?\"\n\n\"Sitäkin kysyin häneltä\", vastasi Magro, \"ja annoin hänelle tyrolaisen\nkultasolkisen vyöni palkaksi hänen vastauksestaan. Mutta se oli\ntosiaankin liian kallis palkinto hänen ennustuksestaan, joka ainakin\non väärä, vaikkapa kaikki muut hänen sanansa olisivatkin tosia. Hänen\nväitteensä mukaan juuri hänen oma maansa, tuo sumuinen saari, jossa\nmaalatut villit tuskin voivat soutaa pajulautoillaan niemenkärjestä\ntoiseen, ottaa lopulta käsiinsä sen kolmikärkisen keihään, joka putoaa\nsekä Kartagon että Rooman käsistä\".\n\nVanhan patriisin terävillä kasvonpiirteillä häilähdellyt hymy katosi\näkkiä, ja hänen sormensa puristuivat toverin ranteen ympärille. Toisen\nkoko olemus oli jäykistynyt, hänen päänsä kurkottui eteenpäin, hänen\nhaukansilmänsä tähtäilivät terävinä pohjoiselle taivaanrannalle. Siellä\nkajasti tasaista sinistä taustaa vastaan kaksi matalaa mustaa täplää.\n\n\"Sotalaivoja!\" kuiskasi Gisco.\n\nHeidän aluksensa koko miehistö oli huomannut sen. He kerääntyivät\nperäkannen reunakaiteitten viereen viittoillen ja kiihkeästi jutellen.\nHetkiseksi haihtui tappion synnyttämä synkkyys, ja ilonkohahdus siirtyi\nryhmästä toiseen heidän ajatellessaan, etteivät he olleet yksin -- että\njoku muukin oli pelastunut suuresta verisaunasta samoin kuin hekin.\n\n\"Kautta Baalin hengen\", virkkoi Musta Magro, \"en olisi osannut uskoa,\nettä kukaan olisi voinut taistelemalla pelastua sellaisesta ryöpystä.\nVoisikohan se olla _African_ päällikkö nuori Hamilcar vai onko siinä\nBeneva sinisellä syrialaisella aluksellaan? Me kolme voimme yhteisesti\nmuodostaa laivaston ja kääntyä päin vihollista. Jos noudatamme\nedelleenkin tätä suuntaa, pääsevät he yhtymään meihin, ennenkuin\nkierrämme satamapadon ympäri\".\n\nVahingoittunut alus ponnisteli hitaasti eteenpäin, ja molemmat uudet\ntulokkaat lähestyivät sitä nopeasti pohjoisesta päin. Vain muutamien\nkilometrien päässä näkyi vihreä niemenkärki ja ne valkoiset talot,\njotka reunustivat suurta afrikkalaista kaupunkia. Niemekkeellä näkyi jo\ntumma ryhmä odottelevia kaupunkilaisia. Gisco ja Magro tarkastelivat\nhämmästyneen näköisinä lähestyviä sota-aluksia, ja silloin syöksyi\nkannelle ruskeavärinen libyalainen alilaivuri hampaat välähdellen\nja silmät kiiluen ja viittoillen pitkällä laihalla käsivarrellaan\npohjoista kohti.\n\n\"Roomalaisia!\" huudahti hän. \"Roomalaisia!\"\n\nÄkkiä oli suuri hiljaisuus ja masennus päässyt vallalle suurella\naluksella. Vain vedenloiske ja airojen tasainen kolina ja natina\nhäiritsi hiljaisuutta.\n\n\"Kautta Baalin alttarin sarvien!\" huudahti Gisco. \"Uskonpa tosiaankin\nmiehen olevan oikeassa. Katsoppas kuinka ne kiitävät haukkain tavoin\nmeitä kohti. Niillä on täysilukuinen miehistö ja joka airo kunnossa\".\n\n\"Alukset maalaamatonta yksinkertaista puuta\", virkkoi Magro. \"Katso\nkuinka se välkkyy keltaisena auringonpaisteessa\".\n\n\"Ja tuossa maston alapuolella niillä on jokin laite. Se on kai heidän\nkirottu iskusiltansa?\"\n\n\"He siis tuhoavat meidät viimeistä myöten\", sanoi Magro katkerasti\nnaurahtaen. \"Ei yksikään meidän aluksistamme saa palata takaisin\nvanhaan kotikaupunkiin. Minä en sitä puolestani valitakaan. Tekeepä\nsuorastaan mieleni käskeä soutajain lakata työstään ja jäädä odottamaan\nheitä\".\n\n\"Se on oikein miehen suunnitelma\", virkkoi vanha Gisco, \"mutta\nkotikaupunki tarvitsee meitä tulevaisuudessa. Mitä hyötyä meillä\non siitä, että roomalaisten voitto tulee täydelliseksi? Ei, Magro,\nsoutakoot orjat sisukkaammin kuin koskaan ennen, ei meidän oman\nturvallisuutemme, vaan valtion edun vuoksi\".\n\nNiin ponnisteli tuo suuri punainen alus kallistellen ja vaivoin\neteenpäin ikäänkuin väsynyt läähättävä hiiri, joka etsii turvaa\nvainoojiltaan, samalla kun molemmat hoikat roomalaiset sotalaivat\nlähestyivät sitä yhä selvemmin pohjoisesta käsin. Aamuaurinko valaisi\njo roomalaisten matalien kypärien muodostamia rivejä reunakaiteitten\nyläpuolella ja välkkyi hopea-aalloilla niissä kohdin, missä terävät\nkeulat halkoivat sinistä vettä. Hetki hetkeltä pääsivät pohjoisesta\ntulevat alukset yhä lähemmäksi, ja roomalaisten torvien pitkäveteinen\nja kimeä toitotus kuului yhä selvemmin korviin.\n\nMegaran jyrkällä rinteellä seisoi suuressa joukossa Kartagon asukkaita,\njotka olivat rientäneet ulos kaupungista kuultuaan sen uutisen, että\nsotalaivat olivat näkyvissä. Siinä he seisoivat, rikkaat ja köyhät,\nylhäiset ja alhaiset, valkeat foinikialaiset ja mustat kabylit,\ntuijottaen hengitystään pidättäen ja jännittyneinä näytelmää edessään.\nJoitakin satoja jalkoja heidän alapuolellaan oli puunilainen sota-alus\npäässyt niin lähelle, että he voivat paljain silmin nähdä taistelun\njättämät vauriot, jotka puhuivat omaa synkkää kieltään. Roomalaisetkin\nkiitivät eteenpäin sellaista vauhtia, että kartagolaisten alus oli\nvarmaan joutuva perikatoon ihan omain kaupunkilaisten silmäin edessä.\nJa sittenkään ei yksikään tästä joukosta voinut kohottaa kättäänkään\navuksi. Muutamat itkivät voimattomuuden surusta, toiset kiroilivat\nleimuavin silmin ja kädet nyrkkiin puristettuina, jotkut taas\nrukoilivat polvillaan Baalia kädet kohotettuina, mutta ei rukoileminen,\nei kyyneleet eikä kiroukset voineet pyyhkäistä pois entisyyttä tai\nparantaa nykyisyyttä. Tuo rikkinäinen, hitaasti etenevä alus merkitsi\nsitä, että heidän laivastonsa oli mennyttä. Nuo kaksi nopeasti lipuvaa\nsotalaivaa merkitsivät sitä, että Rooman kourat olivat jo heidän\nkurkussaan. Heidän jäljessään tulisi yhä vain uusia, kaikki tuon suuren\ntasavallan lukemattomat harjoitetut sotajoukot, jotka jo kauan olivat\nolleet valtijaina maalla ja nyt hallitsivat myöskin meriä. Kuukauden\ntai parin, korkeintaan kolmen kuluttua, olisivat heidän sotalaumansa\ntäällä, ja kuinka voisivatkaan Kartagon harjaantumattomat joukot\npysähdyttää niiden voittokulkua?\n\n\"Mutta olemmehan me kuitenkin urhoollisia miehiä. Otamme aseet\nkäsiimme!\" huudahti muuan, joka oli toisia toivorikkaampi.\n\n\"Mieletön!\" virkkoi toinen. \"Juuri tuollainen puhe on meidät saattanut\nperikatoon. Mitä merkitsee urhoollinen harjaantumaton mies harjoitettua\nurhoollista miestä vastaan? Kun joudutte torjumaan roomalaisen\nlegioonan hyökkäystä, niin ymmärrätte erotuksen\".\n\n\"Harjoitelkaamme siis!\"\n\n\"Liian myöhäistä! Tarvitaan kokonainen vuosi, ennenkuin miehistä\nkehittyy sotilaita. Missä olette te -- missä on kaupunkimme vuoden\nkuluttua? Ei, meillä on ainoastaan yksi mahdollisuus. Jos luovumme\nkaupastamme ja siirtomaistamme, jos riisumme yltämme kaiken, mikä on\ntehnyt meidät suuriksi, niin ehkäpä silloin roomalainen valloittaja ei\nlaske kättään päällemme\".\n\nNyt juuri alkoi Kartagon viimeinen meritaistelu lähetä nopeasti\nloppuaan heidän silmäinsä edessä. Molemmat roomalaiset sota-alukset\nolivat päässeet Mustan Magron laivan kummallekin puolelle. Ne\nolivat iskeneet siihen kiinni taisteluhakansa, ja se puolestaan\noli epätoivoissaan heittänyt ankkurinsa koukkuiset kynnet niitten\nreunakaiteitten ylitse ja sitonut ne itseensä kiinni rautakourin\nsamalla kun se vasaroilla ja rautakangilla puhkoi suuria reikiä\nomaan laudoitukseensa. Viimeistä puunilaista sota-alusta ei koskaan\nsoudettaisi Ostiaan Rooman pyhäpäivähuvittelijain katseltavaksi. Se\nsaisi maata omilla aluevesillään. Ja sen merenkiertäjäkapteenin raju ja\nsynkkä sielu riemuitsi hänen ajatellessaan, ettei hänen aluksensa yksin\nvaipuisi meren syvyyteen.\n\nLiian myöhään roomalaiset huomasivat millaisen miehen kanssa olivat\ntekemisissä. Heidän iskumiehensä, jotka olivat hyökänneet puunilaisen\naluksen kannelle, tunsivat lautojen jalkainsa alla huojuvan ja\nvajoavan. He syöksyivät takaisin omille laivoilleen, mutta nekin\nalkoivat painua syvyyteen suuren punaisen aluksen kuolettavassa\nsyleilyssä. Ne upposivat yhä kovempaa vauhtia. Nyt huuhtoo jo meri\nMagron laivan kantta, ja roomalaiset alukset, joita rautakoukut\nyhdistävät siihen, kallistuvat myöskin kovasti, toinen reunakaide\njo vedenpinnalla, toinen korkealla ilmassa. Hurjin ponnistuksin\nhe koettavat irroittautua puunilaisen laivan kuolinotteesta.\nViimeksimainittu on jo veden peitossa, ja yhä nopeammin, painon\nlisääntyessä hetki hetkeltä, seuraavat roomalaiset sen jäljessä.\nKuuluu korvia vihlaiseva ryske. Puinen kylki repeää irti toisesta,\nja silpoutuneena ja rikkinäisenä laiva kohoaa taas pystyyn ja\njää kellumaan pinnalle avuttomana alushylkynä. Mutta siniselle\nmerenpinnalle kohonnut viimeinen keltainen välke osoittaa paikkaa,\nmissä vihollisen rautainen kuolinsyleily on temmannut sen toverin\npohjaan. Kartagon tiikerijuovainen lippu on vajonnut poreilevan\nmerenpinnan alapuolelle, joten sitä ei enää koskaan tulla näkemään\nulapoilla.\n\nSillä sinä vuonna leijaili sakea pilvi seitsemäntoista päivän ajan\nAfrikan rannan yläpuolella, synkkä musta pilvi, joka kohosi palavasta\nkaupungista. Ja kun nuo seitsemäntoista päivää olivat kuluneet,\nkyntivät roomalaiset aurat näitä hiili- ja tuhkakenttiä päästä toiseen,\nja suolaa kylvettiin vakoihin merkiksi siitä, ettei Kartago enää\nkoskaan tulisi kohoamaan maasta. Ja kaukana seisoi vuorilla alastomia\nnälkiintyneitä ihmislaumoja katsellen alas sille autiolle tasangolle,\njoka oli kerran ollut maailman kukoistavin ja rikkain. Ja he käsittivät\nliian myöhään, että taivaallisen lain mukaan maa kuuluu urhoollisille\nja itsensäkieltäville, kun taas ne, jotka tahtovat välttää miehekkyyden\nvaatimuksia, pian menettävät ylpeytensä ja rikkautensa ja valtansa,\njotka ovat urhoollisuuden palkintoja.\n\n\n\n\nHARSON LÄVITSE\n\n\nHän oli suuri pörröpäinen ja pisamakasvoinen, rajaseudulta kotoisin\noleva mies, Liddesdalessa asustavan karjaavarastavan heimon jälkeläinen\nsuoraan alenevassa polvessa. Huolimatta tällaisesta sukuperinnöstä\nhän oli niin luotettava ja vakava kansalainen kuin suinkin toivoa\nsaattoi, Melrosen kaupungin valtuusmies, kirkon vanhimpainneuvoston\njäsen ja Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen paikallisen osaston\npuheenjohtaja. Brown oli hänen nimensä -- ja sen saattoi nähdä\nmaalattuna muutaman pääkadun varrella sijaitsevan maustetavaraliikkeen\n\"Brown & Handiside\" nimikilvessä. Hänen vaimonsa Maggie Brown,\nsyntyjään Armstrong, kuului Teviotheadin sydänmailla asustavaan\nvanhaan maanviljelijäsukuun. Hän oli pieni, tumma ja mustasilmäinen\nnainen, jonka luonne oli poikkeuksellisen vilkas skotlantilaiseksi.\nSen suurempia vastakohtia ei juuri olisi voinut löytää kuin tuo\nsuuri ruskea verinen mies ja pieni tumma nainen, vaikka kummankin\nesivanhemmat olivat maanviljelijöitä niin pitkälti kuin voitiin muistaa.\n\nEräänä päivänä -- he viettivät silloin häittensä ensimmäistä\nvuosipäivää -- he olivat matkustaneet yhdessä katsomaan Newsteadissa\nsuoritettuja roomalaisen linnoituksen kaivauksia. Se ei ollut mikään\nerikoisen kaunis paikka. Tweedin pohjoisrannalla juuri siinä, missä\njoki tekee mutkan, aukeaa leppoisa viljelty rinne. Sen poikki kulkivat\nkaivauksentekijäin syvät ojat, joitten pohjalla näkyi siellä täällä\nesiintulleita kivivalleja jäännöksinä muinaisten muurien perustuksista.\nSe oli ollut tavattoman suuri paikka, sillä leirialue käsitti\nnelisenkymmentä tynnyrinalaa ja itse linnoitus noin kaksitoista. He\npääsivät kuitenkin helposti tutustumaan tähän kaikkeen, sillä herra\nBrown tunsi sen maanviljelijän, jonka tiluksiin tämä alue kuului.\nViimeksimainitun opastamina he viettivät pitkän kesäillan katselemalla\nkaivantoja, syviä hautoja ja valleja sekä kaikkia niitä omituisia\nja monenlaisia esineitä, jotka pian kuljetettaisiin Edinburghin\nmuinaistieteelliseen museoon. Samana päivänä oli kaivettu esiin\nnaisen vyöhön kuuluva solki, ja maanviljelijä selitteli juuri sitä\nvierailleen, kun hänen silmänsä osuivat rouva Brownin kasvoihin.\n\n\"Teidän rouvanne on väsynyt\", virkkoi hän. \"Eiköhän teidän olisi paras\nlevätä, ennenkuin menemme etemmäksi\".\n\nBrown vilkaisi vaimoonsa. Hän oli tosiaankin hyvin kalpea, ja hänen\ntummat silmänsä loistivat kirkkaina ja hurjina.\n\n\"Mikä nyt on, Maggie? Olen ihan väsyttänyt sinut. Varmaankin meidän on\nnyt aika palata takaisin\".\n\n\"Ei, ei, John, jatkakaamme. Tämähän on ihmeellistä! Aivan kuin\nsatumaailmassa. Kaikki tuntuu minusta niin tutulta ja läheiseltä.\nKuinka kauan roomalaiset olivat täällä, herra Cunningham?\"\n\n\"Aika kauan, rouva. Jos näkisitte keittiön tunkiokuopat, niin\nhuomaisitte, että on varmasti mennyt pitkä aika, ennenkuin ne ovat\ntäyttyneet\".\n\n\"Ja miksi he lähtivät täältä?\"\n\n\"Kaiken todennäköisyyden mukaan sen vuoksi, että heidän oli pakko,\nrouva. Ympäristön asukkaat eivät jaksaneet enää sietää heitä, vaan\ntekivät hyökkäyksen leiriin ja polttivat koko linnoituksen. Noissa\nkivissä voitte vielä nähdä tulen jälkiä\".\n\nRouva Brown värähti äkkiä. \"Hurja yö -- kauhistuttava yö\", virkkoi hän.\n\"Taivas oli varmasti punainen sinä yönä -- ja nämä suuret kivet olivat\ntietysti myöskin punaisia\".\n\n\"Kyllä niiden täytyikin olla punaisia\", myönsi hänen miehensä. \"Se on\nomituista, Maggie, ja luultavasti se johtuu sinun sanoistasi, mutta\nminusta tuntuu ihan siltä kuin näkisin kaikki sen yön tapaukset niin\nselvästi kuin ikinä olen mitään nähnyt. Valo heijastui veteen\".\n\n\"Niin, valo heijastui veteen, ja savu täytti kurkun, niin että siihen\noli tukehtua. Ja kaikki villit kirkuivat\".\n\nVanha talonpoika alkoi nauraa. \"Rouva kai vielä kirjoittaa oikein\ntarinan tästä vanhasta linnoituksesta\", sanoi hän. \"Olen näyttänyt\ntätä monelle, mutta en ole kuullut kenenkään kuvittelevan sitä noin\nselvästi. Muutamilla ihmisillä on sellaiseen erikoinen taipumus\".\n\nHe olivat kävelleet pitkin kaivannon reunaa, ja heidän oikealla\npuolellaan ammotti syvä kuoppa.\n\n\"Tuo kuoppa on neljäntoista jalan syvyinen\", selitti maanviljelijä.\n\"Mitä luulette meidän kaivaneen esiin sen pohjalta? Sieltä löytyi\nmiehen luuranko, jolla oli keihäs vieressään. Todennäköisesti hän\noli juuri tarttumaisillaan siihen kuollessaan. Mutta kuinka on mies\njoutunut keihäineen neljäntoista jalan syvyiseen kuoppaan? Häntä ei ole\nhaudattu sinne, sillä he eivät polttaneet vainajiaan. Mitä te siitä\narvelette, rouva?\"\n\n\"Hän hyppäsi sinne alas pelastuakseen villilaumojen käsistä\", vastasi\nrouva Brown.\n\n\"Se on hyvin todennäköistä, eivätkä Edinburghin professorit voisi antaa\nsen parempaa vastausta. Soisinpa, rouva, teidän aina olevan täällä\nvastaamassa noin empimättä kaikkiin vaikeisiin kysymyksiin. Tässä\non alttari, jonka löysimme viime viikolla. Siinä on jokin lausekin\nkaiverrettuna. Sen sanotaan olevan latinaa ja merkitsevän, että tämän\nlinnoituksen miehet kiittävät jumalaa suojeluksestaan\".\n\nHe tarkastivat vanhaa kulunutta kiveä. Sen yläsyrjässä oli syvään\nkaiverrettu suuri VV.\n\n\"Mitä tämä VV merkitsee?\" kysyi Brown.\n\n\"Ei sitä kukaan tiedä\", vastasi opas.\n\n\"_Valeria Victrix_\", virkkoi rouva Brown hiljaa. Hänen kasvonsa\nolivat vielä entistäkin kalpeammat ja silmänsä laajenneet niinkuin\nainakin henkilön, joka katselee kaariholveilta kaartuvain vuosisatain\nhämäryyteen.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi hänen miehensä jyrkästi.\n\nHänen vaimonsa tuijotti kuin unesta heräävä.\n\n\"Mistä me puhelimme?\" kysyi hän.\n\n\"Noista kiveen hakatuista kuvioista\".\n\n\"Epäilemättä ne ovat juuri sen legioonan nimi, joka pystytti tämän\nalttarin\".\n\n\"Niin, mutta sinä mainitsit jonkin erikoisen nimen\".\n\n\"Mainitsinko? Kuinka hullunkurista! Mitenkä minä voisin tietää mikä\nnimi siinä oli?\"\n\n\"Sinä sanoit jotakin -- luullakseni '_Victrix_'.\"\n\n\"Minä kai vain arvailin. Tämä paikka tekee minuun peräti ihmeellisen\nvaikutuksen, ikäänkuin en olisikaan oma itseni, vaan joku toinen\".\n\n\"Tämä on tosiaankin kamala paikka\", virkkoi hänen miehensä katsellen\nympärilleen melkein pelokas ilme rohkeissa harmaissa silmissään.\n\"Minulla on samanlainen tunne kuin sinullakin. Nyt kai lausummekin\nteille jäähyväiset, herra Cunningham ja palaamme ennen pimeän tuloa\ntakaisin Melroseen\".\n\nKumpikaan heistä ei voinut vapautua siitä omituisesta vaikutelmasta,\njonka heihin oli tehnyt kaivauspaikalla käyminen. Tuntui ihan siltä\nkuin olisi jotakin myrkyllistä höyryä noussut noista kosteista\nkaivannoista ja imeytynyt heidän vereensä. Koko illan he olivat\nhyvin vaiteliaita ja mietteissään, mutta niistä harvoista sanoista,\njoita he vaihtoivat keskenään, kävi ilmi, että sama asia täytti\nmolempain mielen. Brown vietti levottoman yön nähden niin omituisen,\nyhtäjaksoisen ja elävän unen, että heräsi ihan hikisenä ja värisevänä\nkuin pelästynyt hevonen. Hän koetti selostaa sitä vaimolleen heidän\nistuessaan kahden kesken aamiaispöydässä.\n\n\"Se oli tavattoman selvää, Maggie\", virkkoi hän. \"Mikään valveilla\nkokemani ei ole ollut sen luonnollisempaa. Minusta ihan tuntuu siltä\nkuin olisivat nämä kädet tahmeat verestä\".\n\n\"Kerro minulle kaikki -- kerro hitaasti\", pyysi vaimo.\n\n\"Unen alkaessa olin jonkinlaisella rinteellä. Makasin pitkin pituuttani\nmaassa. Se oli epätasaista, ja siellä täällä kasvoi kanervapensaikkoa.\nKaikkialla ympärilläni oli pilkko pimeää, mutta minä saatoin kuulla\nmiesten läähättävää hengitystä. Todennäköisesti oli minun kummallakin\npuolellani suuri joukko miehiä, mutta en voinut nähdä ketään. Toisinaan\nkuului hiljaista teräksen kilinää ja sen jälkeen monta ääntä, jotka\nvaroittivat: 'Hiljaa!' Minulla oli kädessäni ryhmyinen nuija, jonka\npäähän oli isketty rautanauloja. Sydämeni jyskytti nopeasti, ja minä\ntunsin, että nyt oli suuren vaaran ja jännityksen hetki. Kerran pudotin\nnuijani ja silloin taas kuulin usealta taholta ympäriltäni pimeästä\nääniä, jotka varoittivat: 'Hiljaa!' Ojensin käteni, ja se osui erään\nedessäni makaavan miehen jalkaan. Minun kummallakin puolellani ihan\nlähellä oli joku. Mutta he eivät sanoneet mitään.\n\n\"Sitten me kaikki aloimme liikkua eteenpäin. Näytti siltä kuin\nolisi koko rinne ryöminyt alaspäin. Pohjalla oli joki ja sen\npoikki korkealle kaartuva silta. Sillan takana paloi paljon valoja\n-- ne olivat vallituksilla leimuavia soihtuja. Kaikki miehet\nsiirtyivät hiipien sillalle päin. Ei kuulunut minkäänlaista ääntä,\nkuolemanhiljaisuus vallitsi kaikkialla. Sitten kuului pimeästä huuto,\nsellaisen miehen huuto, joka on äkkiä saanut kuolinpiston sydämeensä.\nTuo yksi ainoa huuto halkaisi ensin hiljaisuuden, ja sitä seurasi\ntuhansien raivostuneitten äänten kohina. Minä juoksin. Jokainen\njuoksi. Kirkas punainen liekki leimahti näkyviin, ja joki kuulsi\ntulipunaisena juovana. Nyt saatoin erottaa toverini. He muistuttivat\nenemmän paholaisia kuin ihmisiä ja olivat hurjia nahkoihin puettuja\nolentoja, joitten tukka ja parta liehui tuulessa. He olivat kaikki\nihan mielettömiä raivosta hypähdellen korkealle juostessaan, suut\nauki, aseet heiluen ja punaisen valon loimutessa heidän kasvoilleen.\nMinäkin juoksin ja huutelin kirouksia samoin kuin toisetkin. Sitten\nkuulin kovaa puunräiskettä ja ymmärsin, että varustukset oli vallattu.\nKorviini kantautui äänekästä viuhinaa, ja huomasin nuolia lentelevän\nohitseni. Jouduin ojanpohjalle ja näin käden ojentuvan ylhäältä sinne.\nTartuin siihen, ja minut vedettiin ylös. Me katselimme alas ja näimme\nkaivannossa hopeanvärisiä miehiä, jotka uhkasivat meitä keihäillään.\nMuutamat meikäläiset hyökkäsivät keihäitä kohti. Me toiset seurasimme\nja tapoimme sotilaat, ennenkuin he saivat taas keihäänsä työnnetyksi\nesiin. He huusivat jotakin vieraalla kielellä, mutta yhtään armoa ei\nannettu. Me pyyhkäisimme heidän ylitseen kuin aalto ja tallasimme\nheidät maahan, sillä heitä oli vähän, ja meitä oli määrätön paljous.\n\n\"Huomasin olevani keskellä rakennusrykelmää, ja yksi talo oli tulessa\nparast'aikaa. Näin liekkien tupruavan katon lävitse. Juoksin eteenpäin\nja jouduin yksin rakennusten väliin. Joku juoksi tieni poikki edessäni.\nSe oli nainen. Tartuin hänen käsivarteensa, nostin häntä leuasta ja\nkäänsin hänen kasvonsa niin, että tulen loimotus valaisi niitä. Kenen\nluulet hänen olleen, Maggie?\"\n\nHänen vaimonsa kostutti kuivia huuliaan. \"Se olin minä\", vastasi hän.\n\nMies tuijotti häneen ihmeissään. \"Sepä oli paikalleen arvattu\", sanoi\nhän. \"Niin, sinä siinä juuri olit. Hän ei näes ollut vain sinun\nnäköisesi, vaan siinä olit juuri sinä itse. Näin sielusi pelästyneissä\nsilmissäsi. Olit valkoinen ja kukoistava ja ihmeellinen tulen valossa.\nMinulla oli mielessäni vain yksi ainoa ajatus -- tahdoin viedä sinut\nmukanani, pitää sinut yksin omanani kotonani jossakin vuorten toisella\npuolen. Sinä kynsit kasvojani. Nostin sinut olkapäälleni ja koetin\npäästä jotenkin pois palavasta rakennuksesta pimeyteen takaisin.\n\n\"Sitten tapahtui sellaista, mikä pahoittaa eniten mieltäni. Mutta\nsinähän olet sairas, Maggie. Lopetanko? Laupias taivas! Sinullahan on\nkasvoillasi aivan sama ilme kuin viime yönä unessani. Sinä kirkaisit.\nMuuan mies juoksi tulen valopiiriin. Hän oli avopäin, hänen tukkansa\noli musta ja kiharainen. Kädessään hänellä oli paljastettu miekka,\nlyhyt ja leveä, vähän tikaria suurempi. Hän koetti pistää minua, mutta\nhorjahti ja kaatui. Pidätin sinua toisella kädellä ja toisella --\"\n\nHänen vaimonsa ponnahti seisoalleen kasvonpiirteet vääntyneinä.\n\n\"Marcus!\" huudahti hän. \"Kaunis Marcukseni! Voi, sinä peto! sinä peto!\nsinä peto!\" Kuului teekuppien kilinää hänen kaatuessaan tajuttomana\npöytää vasten.\n\nHe eivät koskaan puhele tuosta omituisesta ainoalaatuisesta tapauksesta\navioelämässään. Hetkiseksi oli menneisyyden verho heilahtanut syrjään,\nja he olivat väläykseltä nähneet kappaleen unohtunutta elämää. Mutta\nsitten verho taas laskeutui koskaan enää avautumatta. He elelivät\nedelleen totuttuun tapaansa -- mies liikkeessään, vaimo taloudessaan --\nja sittenkin oli heidän ympärillään taivaanranta ikäänkuin siirtynyt\nkauemmaksi ja hämärämmäksi tuon kesäillan jälkeen, jonka he olivat\nviettäneet luhistuneen roomalaisen linnoituksen raunioilla.\n\n\n\n\nHUNNIEN TULO\n\n\nNeljännen vuosisadan keskivaiheilla oli kristinusko häpeällisessä\nalennustilassa. Oltuaan kärsivällinen, nöyrä ja pitkämielinen\nvastoinkäymisten aikana se oli menestyksen keralla muuttunut\nriitaiseksi, hyökkäileväksi ja häikäilemättömäksi. Pakanuus ei ollut\nvielä kuollut, mutta se väistyi nopeasti. Uskollisimmat kannattajat\nsillä oli toiselta puolen etevimpäin sukujen vanhoillisten ylimysten\njoukossa ja toisaalta taas niiden pimeydessä eläväin maalaisten\nparissa, jotka pitivät itsepintaisesti kiinni kuolevasta uskosta.\nNäitten kahden äärimmäisyyden välillä oli järkeväin ihmisten suuri\nenemmistö luopunut monien jumalain palvelemisesta turvautuen vain\nyhteen ja hylännyt ikipäiviksi esi-isäinsä uskon. Mutta kääntäessään\nselkänsä moniin jumaliin uskovain papeille he olivat myöskin\nkääntäneet selkänsä niitten hyveille, joitten joukossa olivat\nhyvin silmäänpistäviä olleet suvaitsevaisuus ja uskonnollinen\nhyväntahtoisuus. Kristittyjen järkkymätön vakavuus oli pakottanut\nheidät tutkimaan ja määrittelemään oman uskonoppinsa jokaisen kohdan.\nMutta koska heillä ei ollut mitään yhteistä keskuselintä, joka olisi\nvoinut rajoittaa sellaisia määritelmiä, ei kestänyt kauan, ennenkuin\nsata harhaoppia oli esittänyt kilpailevat näkökantansa, samalla\nkun tämä vakaumuksen totisuus johti siihen, että voimakkaammat\nlahkokunnat koettivat omantuntonsa pakotuksesta väkivoimalla tyrkyttää\nkatsantokantaansa heikommille, mistä syystä koko itäisen maailman\ntäytti sekaannus ja epäsopu.\n\nAleksandria, Antiokia ja Konstantinopoli olivat jumaluusopillisen\nsodankäynnin keskuksia. Koko Pohjois-Afrikkaakin raatelivat\ndonatistien taistelut, sillä he ylläpitivät omaa erikoista lahkoaan\nrautapiikkisten nuijain avulla sotahuutonaan \"Ylistys olkoon\nJumalalle!\" Mutta pienemmät paikalliset erimielisyydet haihtuivat\nmitättömiin verrattuna katolilaisten ja areiolaisten tavattoman\nankaraan riitaan, joka repi jokaisen kylän hajalle ja jakoi jokaisen\nperheen kahtia katsomatta siihen asuiko se mökissä tai palatsissa.\nHomousilaisten ja homojusilaisten kilpailevat opit, jotka sisälsivät\nniin hiuksenhienoja metafyysillisiä eroavaisuuksia että niitä tuskin\nvoitiin määritellä, yllyttivät piispat piispaa vastaan ja seurakunnan\nseurakuntaa vastaan. Jumaluusoppineitten mustetta ja uskonkiihkoilijain\nverta valui virtanaan kummallakin puolen, ja Kristuksen lempeät\nseuraajat olivat kauhuissaan huomatessaan uskontonsa vastuunalaiseksi\nsellaisesta sekasorron tilasta ja verenvuodatuksesta, ettei moista\nhäpeää ollut koskaan ennen sattunut koko maailman uskonnon historian\nvarrella. Monet vakavammat heistä pakenivat kauhistuneina ja häpeissään\nLibyan erämaahan tai Pontoksen yksinäisyyteen odottaakseen siellä\nitse kieltäymyksessä ja rukouksessa sitä Kristuksen toista tulemista,\njonka otaksuttiin olevan lähellä. Erämaissakaan he eivät voineet\nkokonaan säästyä tuon kaukaisen taistelun kaiulta, sillä itse erakotkin\nkatselivat luolistaan katkeran ja uhkaavan näköisinä ohitsekulkevia\nmatkustajia, jotka mahdollisesti olivat Atanasiuksen tai Areoksen\noppien saastuttamia.\n\nSellainen erakko oli myöskin Simon Melas, jota tämä kertomus kuvailee.\nOllen itse kolmiyhteisyyteen uskova katolilainen herätti hänessä\nsuurta kauhua se määrätön areiolaisten vainoaminen, jolle ei löytynyt\nvertaa muualta kuin niistä samanlaisista väkivallantöistä, joilla\nnämä samat areiolaiset valtansa päivinä kostivat kristiveljilleen\nosakseen tulleen kohtelun. Väsyneenä koko taisteluun ja varmana\nsiitä, että maailmanloppu tosiaankin pian tulisi, lähti hän kotoaan\nKonstantinopolista ja matkusti aina Dakiaan asti goottilaisten\nalueelle Tonavan toiselle puolen etsiäkseen sellaista paikkaa, jossa\nei tarvitsisi kuulla noita loppumattomia väittelyjä. Kulkiessaan\nyhä koillista kohti hän meni sen joen ylitse, jota nyt sanotaan\nDnjesteriksi, ja nähdessään siellä kalliovuoren kohoavan suunnattomalta\ntasangolta hän kyhäsi itselleen majan lähelle sen huippua ja asettui\nsinne viettääkseen loppuikänsä itsekieltäymyksessä ja mietiskelyssä.\nJoessa oli kaloja, maalla vilisi metsänriistaa ja ylt'ympäri kasvoi\nniin runsaasti hedelmiä, että hänen ei tarvinnut keskeyttää henkisiä\nharrastuksiaan lähteäkseen haeskelemaan millä ylläpitäisi kuolevaa\nruumistaan.\n\nTäällä kaukaisessa pakopaikassaan hän luuli löytävänsä täydellisen\nyksinäisyyden, mutta se toivo oli turha. Oleskeltuaan siellä viikon\npäivät hän lähti maallisen uteliaisuuden puuskassa tutkimusmatkalle\nasuntopaikakseen valitsemansa korkean kallioisen kukkulan\nulkoreunoille. Vaeltaessaan muutaman rotkon pohjalla, jonka rinteillä\nkasvoi oliveja ja myrttejä, hän näki sattumalta luolan, jonka aukossa\nistui vanha mies, valkotukkainen, valkopartainen ja heikko -- erakko\nniinkuin hän itsekin. Niin kauan oli tämä muukalainen elellyt yksinään,\nettä hän oli melkein unohtanut puhelahjansa. Mutta kun sanat rupesivat\nluistamaan vapaammin, kykeni hän kertomaan, että hänen nimensä oli\nPaul Nicopolilainen, että hän oli Kreikan kansalainen ja että hänkin\noli tullut erämaahan pelastaakseen sielunsa ja päästäkseen näkemästä\nkerettiläisyyden tartuntaa.\n\n\"Enpä osannut aavistaakaan, veli Simon\", puheli hän, \"että koskaan\ntapaisin ketään muuta, joka olisi tullut yhtä kauas samassa pyhässä\ntarkoituksessa. Kaikkina näinä vuosina, ja niitä on ollut niin monta,\nettä en ole pitkiin aikoihin enää ollut niitten lukumäärästä selvillä,\nen ole kertaakaan nähnyt ihmistä, lukuunottamatta tuolla kaukana\ntasangolla vaeltanutta paria paimenta\".\n\nHe saattoivat siitä missä istuivat nähdä suunnattoman ruohoaavikon,\njossa tuuli huojutti kukkia ja joka näytti kirkkaan vihreältä\nauringonvälkkeessä. Se ulottui yhtä tasaisena ja yhtä loppumattomana\nkuin meri itäiseen taivaanrantaan asti.\n\n\"Kerro minulle, veli Paul\", pyysi Simon, \"sinä joka olet elänyt täällä\nniin kauan -- mitä tuon tasangon loppupäässä on?\"\n\nVanhus pudisti päätään. \"Tuolla tasangolla ei ole mitään loppupäätä\",\nvastasi hän. \"Siellä on maailmanloppu, ja se ulottuu ikuisuuteen asti.\nKaikki nämä vuodet olen elänyt sen reunalla, mutta en ole kertaakaan\nnähnyt mitään tulevan siltä taholta. Onhan selvä asia että jos sen\ntuolla puolen olisi jotakin, olisi varmasti joskus joku matkustaja\ntullut siltä suunnalta. Tuon suuren joen takana on roomalainen\nvartioasema Tyras mutta sinne on täältä kokonaisen päivän matka,\neivätkä sen asukkaat ole koskaan häirinneet minun mietteitäni\".\n\n\"Mitä sinä mietiskelet, veli Paul?\"\n\n\"Ensiksi pohdin monia pyhiä asioita, mutta nyt olen parinkymmenen\nvuoden ajan lakkaamatta miettinyt vain Logoksen olemusta. Mikä on sinun\nkäsityksesi tässä elinkysymyksessä, veli Simon?\"\n\n\"Siitähän ei voi olla minkäänlaista epävarmuutta\", vastasi nuorempi\nmies. \"Logos on ehdottomasti vain Pyhän Johanneksen käyttämä nimitys,\njoka tarkoittaa jumaluutta\".\n\nVanhalta erakolta pääsi käheä raivon huudahdus, ja hänen ruskeat\nkuihtuneet kasvonsa värähtelivät kiukusta. Siepaten käteensä suuren\nkoukkupäisen sauvansa, joka hänellä oli aseenaan susien varalta, hän\nravisti sitä julmistuneena toverilleen.\n\n\"Ulos täältä! Ulos minun majastani!\" huusi hän. \"Olenko elänyt täällä\nniin kauan, että sen nyt saastuttaisi inhoittava trinitarilainen? --\nAtanasius roiston seuraaja? Kurja epäjumalanpalvelija, opi nyt\nmuistamaan kerta kaikkiaan, että Logos on ehdottomasti vain jumaluuden\nilmenemismuoto, eikä missään suhteessa saman arvoinen tai niin ikuinen\nkuin Hän! Ulos täältä, kuuletko, vai pitääkö minun iskeä sauvallani\naivot päästäsi!\"\n\nEi kannattanut ruveta väittelemään tuon hurjistuneen areiolaisen\nkanssa, ja Simon poistui alakuloisena ihmetellen sitä, että täällä\ntunnetun maailman äärimmäisellä rajallakin vielä uskonnolliset riidat\nhäiritsivät erämaan rauhallista yksinäisyyttä. Painunein päin ja\nraskain sydämin hän vaelsi alas laaksoon ja kapusi sieltä taas omaan\nmajaansa, joka sijaitsi kukkulan huipulla, päättäen olla koskaan enää\nvierailematta areiolaisen naapurinsa luona.\n\nTäällä Simon Melas eleli kokonaisen vuoden yksinäisyydessä ja\nhartaudenharjoituksissa. Ei ollut mitään syytä, jonka vuoksi kukaan\nolisi tullut tänne inhimillisen asutuksen äärimmäiselle rajalle. Kerran\nmuuan nuori roomalainen upseeri -- Caius Crassus -- ratsasti kokonaisen\npäivän matkan Tyraksesta ja kapusi ylös kukkulalle puhellakseen\nerakon kanssa. Hän oli vanhaa ritarisukua ja oli säilyttänyt isiltään\nperimänsä uskon kohtaloon. Hänen ilmeissään kuvastui sekä uteliaisuutta\nettä hämmästystä, mutta myöskin inhoa, kun hän katseli tuon\nyksinkertaisen majan vaatimatonta kalustoa.\n\n\"Kenelle sinä tuotat iloa elämällä tällä tavoin?\" kysyi hän.\n\n\"Me tahdomme näyttää, että henki on lihaa voimakkaampi\", vastasi Simon.\n\"Jos elämämme onkin kurjaa tässä maailmassa, uskomme saavamme siitä\nkorvauksen tulevassa elämässä\".\n\nSotilas kohautti olkapäitään. \"Meidän kansassamme on filosofeja,\nstoalaisia ja muita, joilla on sama käsitys. Kuuluessam neljännen\nlegioonan herulilaiseen joukko-osastoon majailimme itse Roomassa, ja\nsiellä näin paljon kristittyjä, mutta en voinut heiltä oppia mitään\nsellaista, jota en ollut jo aikaisemmin kuullut isältäni, jota sinä\nylpeydessäsi nimittäisit pakanaksi. Tosin puhumme monista jumalista,\nmutta vuosikausiin emme ole käsittäneet heitä kovinkaan vakavasti.\nMeidän mielipiteemme hyveestä ja velvollisuudesta ja jalosta elämästä\non sama kuin teidänkin\".\n\nSimon Melas pudisti päätään.\n\n\"Jollei teillä ole pyhiä kirjoja\", sanoi hän, \"niin mikä silloin ohjaa\naskeleitanne?\"\n\n\"Jos luet filosofejamme ja ennen kaikkea jumalaista Platoa, niin\nhuomaat, että on olemassa toisia oppaita, jotka ohjaavat sinut\nsamaan päämäärään. Oletko sattumalta lukenut sitä teosta, jonka\non kirjoittanut keisarimme Marcus Aurelius? Etkö löydä siitä\njokaista hyvettä, joka ihmisellä voi olla, vaikka hänellä ei olisi\naavistustakaan teidän uskonnostanne? Oletko niinikään miettinyt\nkeisarivainajamme Julianuksen sanoja ja tekoja, hänen, jonka mukana\nminä olin ensimmäisellä sotaretkelläni hänen samotessaan persialaisia\nvastaan? Mistä löydät täydellisemmän miehen kuin hän oli?\"\n\n\"Tuollainen puhelu on hyödytöntä, enkä halua kuulla sitä kauemmin\",\nsanoi Simon jyrkästi. \"Ota ajasta vaari niin kauan kuin siihen on\ntilaisuus ja omaksu oikea usko, sillä maailmanloppu on lähellä, ja\nkun se tulee, ei mitään armoa anneta niille, jotka ovat sulkeneet\nsilmänsä valolta\". Näin sanoen hän taas palasi rukousjakkaransa ja\nristiinnaulitunkuvansa luokse, kun taas nuori roomalainen asteli syviin\najatuksiinsa vaipuneena alas kukkulanrinnettä, nousi hevosensa selkään\nja ratsasti pois etäiselle vartiopaikalleen. Simon katseli häntä,\nkunnes hänen metallikypäränsä loisti enää vain valopisteenä suuren\ntasangon länsireunalla, sillä tämä oli ensimmäinen ihmisolento, jonka\nhän oli nähnyt kokonaiseen pitkään vuoteen, ja välistä oli hetkiä,\njolloin hänen sydämensä ikävöitsi palavasti kanssaihmisen ääntä ja\nkasvoja.\n\nNiin kului taas vuosi, ja lukuunottamatta ilman muutoksia ja\nvuodenaikain hitaita vaihteluita oli yksi päivä toisensa kaltainen.\nJoka aamu silmänsä avatessaan Simon näki itäisellä taivaanrannalla\nsaman harmaan juovan muuttuvan punaiseksi, kunnes tuo kirkas\nreuna kohosi yhä korkeammalle sillä kaukaisella ilmansuunnalla,\njosta päin ei koskaan tiedetty kenenkään elävän olennon tulleen.\nHitaasti siirtyi aurinko taivaan suunnattoman kupukaton ylitse, ja\nsitä mukaa kuin varjot siirtyivät pois erakon majan yläpuolella\nesiinpistäviltä mustilta kallioilta säännösteli hänkin rukouksensa\nja mietiskelynsä. Mikään maailmassa ei kiinnittänyt puoleensa hänen\nsilmiään tai häirinnyt hänen ajatuksiaan, sillä alhaalla leviävä\nruohoaavikko oli kuukauden toisensa perästä yhtä tyhjä kuin taivas\nyläpuolella. Niin kuluivat pitkät tunnit, kunnes punainen juova\npainui alas päinvastaiselle puolelle, ja päivä, päättyi samanlaiseen\nhelmenharmaaseen kajastukseen, jolla se oli alkanutkin. Kerran liiteli\npari korppia muutamia päiviä tuon yksinäisen kukkulan yläpuolella,\nja kerran taas tuli valkoinen kalalokki Dnjesteriltä päin ja kirkui\nerakon pään yläpuolella. Joskus näkyi punaisia täpliä sillä vihreällä\ntasangolla, jossa antilooppeja kävi laitumella, ja usein ulvoi susi yön\npimeydessä kallioitten juurella. Sellaista oli erakko Silas Melaksen\nyksitoikkoinen elämä, kunnes koitti hävityksen päivä. Myöhäiskeväällä\nvuonna 375 astui Simon ulos majastaan saviruukku kädessään ottaakseen\nvettä lähteestä. Pimeys oli jo peittänyt maan, aurinko oli laskenut,\nmutta viimeinen ruusunhohtoinen kajastus viipyi vielä sillä\nkalliokielekkeellä, joka pisti esiin kukkulan rinteestä erakon majan\ntakaa. Kun Simon tuli esiin kallionkielekkeensä takaa, putosi ruukku\nhänen kädestään, ja hän pysähtyi paikalleen hämmästyneenä tuijottamaan.\n\nVastakkaisella huipulla seisoi mies, jonka ääriviivat häämöttivät\nmustina yhä hämärtyvässä illassa. Hän oli oudon näköinen, melkeinpä\nepämuodostunut olento, lyhytvartaloinen, kumarainen, suuripäinen ja\nlyhytkaulainen. Hänen selästään kohosi näkyviin pitkä keihäs. Hän\nseisoi siinä kasvot eteenpäin kurotettuina ja ruumis kumarassa sekä\ntuijotti kiinteästi tasangon ylitse länteen päin. Silmänräpäyksessä\nhän taas katosi, ja yksinäinen musta kallionhuippu erottui jyrkkänä\nja alastomana heikkoa läntistä kajastusta vastaan. Sitten tuli yö, ja\nkaikki oli taas pilkkoisen pimeää.\n\nSimon Melas seisoi kauan hämmentyneenä aprikoiden mielessään,\nkuka tämä muukalainen saattoi olla. Hän oli, samoin kuin jokainen\nkristitty, kuullut niistä pahoista hengistä, joiden oli tapana\nahdistella Teben ja Etiopian erämaan erakoita. Tämän yksinäisen\nolennon outo ulkonäkö, sen tummat ääriviivat ja vaaniskeleva kiihkeä\nasento, joka paremminkin muistutti julmaa ja raatelevaa petoa kuin\nihmistä, kaikki yhteensä vaikutti sen, että hän uskoi vihdoinkin\ntavanneensa yhden niistä syvyyden harhailevista olennoista, joitten\nolemassaoloa noina vankan uskon aikoina hän ei epäillyt enemmän kuin\nomaansakaan. Suuren osan yöstä hän vietti rukouksessa vilkaisten tuon\ntuostakin majansa oven matalaan pihtipieleen, jolloin hän näki vain\nikäänkuin tähdillä kirjaillun tummanpunaisen verhon. Milloin tahansa\nolisi jokin kyyristelevä hirviö, jokin sarvipää kummitus saattanut\nkurkistaa oviaukosta sisään, ja hän puristi suonenvedontapaisesti\nristiinnaulitunkuvaansa, kun inhimillinen heikkous sai hänet värisemään\nkauhusta sellaista kuvitellessaan. Mutta lopulta väsymys vei voiton\nhänen pelostaan, ja hän vaipui pitkälleen kuivista ruohoista\nvalmistetulle vuoteelleen nukkuen siihen asti, kunnes kirkas päivänvalo\nherätti hänet.\n\nHän heräsi tavallista myöhempään auringon paistaessa korkealta\ntaivaanrannan yläpuolelta. Astuessaan ulos majastaan hän katseli\nvastapäiselle kallionhuipulle, mutta se oli paljas ja äänetön. Hänestä\nalkoi jo tuntua, että se outo musta olento, joka oli pelästyttänyt\nhäntä niin, oli ollut vain unta tai jokin hämärän synnyttämä harhanäky.\nHänen saviruukkunsa oli siinä, mihin se oli pudonnut, ja hän otti sen\nmaasta aikoen mennä lähteelle. Mutta äkkiä hän huomasi jotakin ihan\nmerkillistä. Koko ilma oli täynnä ääniä. Niitä kuului joka taholta\nvärähtelevänä, epämääräisenä, kummallisena mutinana, matalana, mutta\nsamalla hellittämättömänä ja voimakkaana, kiihtyvänä ja hiljenevänä\nkaikuen vuorten välissä ja häipyen epäselviksi kuiskauksiksi,\nmutta lakkaamatta kokonaan hetkeksikään. Hän katseli hämmentyneenä\nympärilleen siniselle pilvettömälle taivaalle. Sitten hän kapusi\nyläpuolellaan olevalle kalliohuipulle ja piiloutuen sen varjoon\ntuijotti alas tasangolle. Hurjimmissa unissaankaan hän ei ollut koskaan\nosannut kuvitella sellaista näkyä.\n\nKoko rannaton tasanko oli täynnä hevosmiehiä, satoja, tuhansia ja\nkymmeniätuhansia, jotka kaikki ratsastivat hitaasti ja hiljaisina\ntuntemattomasta idästä päin. Heidän lukemattomain hevostensa kavioitten\nkopina synnytti sen tasaisen matalan tärinän, joka pani hänen\nkorvakalvonsa värähtelemään. Muutamat heistä olivat niin lähellä häntä\nhänen katsellessaan heitä korkealta paikaltaan, että hän voi selvästi\nerottaa heidän laihat jäntereiset hevosensa ja tummain ratsastajain\nkumaraiset vartalot heidän istuessaan hevostensa selässä muodottomina\nmyttyinä lyhyitten säärien riippuessa ilman jaluksia ja vartalot niin\nlujasti tasapainossa kuin he olisivat olleet osa hevosesta. Noilla\nlähimmillä hän erotti jousen ja nuolen, pitkän keihään ja lyhyen miekan\nsekä ratsastajan takana nuorakimpulla varustetun heittosilmukan, mikä\nkaikki ilmaisi, ettei tässä tullut mitään avuttomia järjestymättömiä\nvaeltajia, vaan hirvittävä sotajoukko. Hänen katseensa siirtyi heistä\neteenpäin yhä kauemmas aina taivaanrannalle asti, jossa värähteli\nsamanlaista liikettä. Tuolla hirvittävällä ratsujoukolla ei ollut\nminkäänlaista loppua. Etujoukot olivat jo kaukana hänen asuntokallionsa\ntoisella puolen, ja nyt hän saattoi ymmärtää, että tämän etujoukon\nedellä oli lähetetty yksinäisiä vakoilijoita turvaamaan sotajoukon\nkulkua sekä että hän oli nähnyt edellisenä iltana yhden heistä.\n\nKoko päivän erakko piileskeli kallioitten varjossa katsellen kuin\nlumottuna tätä ihmeellistä näkyä, ja koko päivän vyöryi hevosmiesten\npaljous eteenpäin alhaalla tasangolla. Simon oli nähnyt Aleksandrian\nsatamassa vilisevät ihmisjoukot, hän oli katsellut millainen\nkansanpaljous tungeskeli Konstantinopolin sirkuksessa, mutta koskaan\nhän ei ollut osannut kuvitella tällaisen määrättömän lauman tulevan\nitäiseltä taivaanrannalta, jota hän oli pitänyt maailman loppurajana.\nToisinaan keskeytti ratsastajain tiheän jonon hevosten selässä istuvain\npaimenten vartioima suuri emätammojen ja varsojen lauma, välistä taas\ntuli näkyviin karjaa, joskus nahkakatoksella varustettujen vankkurien\npitkä jono, mutta sitten taas jokaisen keskeytyksen jälkeen tuli\nhevosmiehiä sadoittain, tuhansittain ja kymmenintuhansin, hitaasti,\nloputtomasti ja hiljaisesti idästä länteen virtaavana tulvana. Pitkä\npäivä kului iltaan, valaistus himmeni ja varjot pitenivät, mutta yhä\nvain tuo pitkä ja leveä virta solui eteenpäin.\n\nMutta yön keralla näky muuttui yhä oudommaksi. Simon oli huomannut\nmonien talutettavain hevosten selässä risukimppuja ja nyt hän näki\nmihin niitä tarvittiin. Yli koko suuren tasangon alkoi välkkyä\npunaisia neulankärkiä, jotka kasvoivat ja vahvistuivat lepattaviksi\nliekkipatsaiksi. Niin kauas kuin hän saattoi nähdä sekä itään että\nlänteen, ulottui noita valoja, jotka etäisimmällä taivaanrannalla\nnäyttivät vain tulipisteiltä. Valkeita tähtiä loisti ylhäältä avaralta\ntaivaalta, punaisia alhaalta suurelta tasangolta. Ja joka taholta\nkuului matalaa sekavaa äänten sorinaa, johon yhtyi härkien mylvintä ja\nhevosten hirnunta.\n\nSimon oli ollut sekä sotilas että liikemies, ennenkuin hylkäsi\nmaailman, ja hän ymmärsi täysin, mikä tarkoitus tällä hänen\nnäkemällään oli. Historiasta hän tiesi kuinka Rooman valtakuntaan\noli tuon tuostakin hyökkäillyt uusia raakalaislaumoja, jotka tulivat\nulkopuolella olevasta pimeydestä, sekä että Itä-Rooman keisarikuntaa\noli ahdisteltu samalla tavoin niiden viidenkymmenen vuoden kuluessa,\njotka olivat kuluneet siitä, kuin Konstantinus siirsi maailman\npääkaupungin Bosporon rannoille. Gepidit ja herulit, itägootit ja\nsarmatilaiset, kaikki hän tunsi. Mitä Euroopan etäinen vahtisotilas\noli nähnyt tältä yksinäiseltä kukkulaltaan, se oli keisarikuntaa\nvastaan hyökkäävä uusi sotajoukko, joka erosi muista vain äärettömän,\nuskomattoman suuruutensa ja sotilaitten merkillisen ulkomuodon\nvuoksi. Hän yksin kaikista sivistyneen maailman ihmisistä tiesi tämän\nkauhistuttavan varjon lähestymisestä, joka kiiti idän tuntemattomista\nsyvyyksistä raskaan myrskypilven tavoin. Hän ajatteli pieniä\nroomalaisia vartioasemia pitkin Dnjesterin vartta, heidän takanaan\nolevaa Trajanuksen raunioitunutta Dakian muuria ja sitten niitä siellä\ntäällä Tonavan tasangolla sijaitsevia suojattomia kyliä, joilla ei\nollut aavistustakaan vaarasta. Jospa hän vain voisi varoittaa niitä!\nEiköhän Jumala ollut juuri sitä tarkoitusta varten ohjannut häntä\nerämaahan?\n\nSitten hän muisti äkkiä areiolaisen naapurinsa, joka asui hänen\nalapuolellaan olevassa luolassa. Kerran pari hän oli viime vuoden\naikana nähnyt vilaukselta hänen pitkän kumaraisen vartalonsa\nliikuskelevan alhaalla hänen käydessään kokemassa peltopyille ja\npeltokanoille virittämiään ansoja. Yhden ainoan kerran he olivat\ntavanneet puron rannalla, mutta vanha jumaluusoppinut huitoi häntä\nkädellään kauemmaksi, ikäänkuin hän olisi ollut pitaalitautinen.\nMitähän hän nyt tuumi tästä oudosta asiaintilasta? Epäilemättä he\nvoisivat unohtaa uskonriitansa tällaisella hetkellä. Hän hiipi alas\nkukkulan rinnettä ja astui erakkotoverinsa majaa kohti.\n\nMutta hänestä alkoi tuntua peloittavan hiljaiselta sitä lähestyessään.\nHänen sydäntään puristi tuon pikku laakson kuolemanhiljaisuus.\nKallioitten välisestä raosta ei näkynyt minkäänlaista tulentuiketta.\nHän astui sisään ja huusi, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Silloin\nhän piikiven, teräksen ja sytykkeenä käyttämänsä kuivan ruohon avulla\niski kipinän, jonka puhalsi palamaan. Lattialla makasi pitkänään vanha\nerakko, valkoinen tukka punaisten tahrain peittämällä. Poikittain\nhänen päällään oli särkynyt ristiinnaulitunkuva, jolla hänen päänsä\noli murskattu. Simon oli polvistunut hänen viereensä, oikaissut hänen\nvääristyneet jäsenensä ja luki parast'aikaa ruumiinsiunausta, kun\nhevosen kavioiden kopsetta alkoi kuulua erakon majaan johtavasta\nlaaksosta. Kuiva ruoho oli palanut loppuun, ja Simon kyyristyi väristen\npimeään nurkkaan mutisten pyhälle neitsyelle rukouksia, etteivät voimat\nuupuisi kesken.\n\nMahdollisesti oli vastatullut nähnyt valon välkkeen tai ehkä hän oli\ntovereiltaan kuullut heidän murhaamastaan vanhuksesta, minkä vuoksi\nuteliaisuus oli tuonut hänet paikalle. Hän jätti hevosensa luolan\nulkopuolelle, ja sisällä pimennossa odottava Simon voi hyvin erottaa\nhänet kuunvalossa. Hän laskeutui alas satulasta, sitoi ohjakset\nmuutamaan juurakkoon ja pysähtyi sitten kurkistelemaan sisään majan\noviaukosta. Hän oli hyvin lyhyt tanakka mies, ja hänen tummissa\nkasvoissaan oli kolme ammottavaa arpea kummallakin puolella. Hänen\npienet silmänsä olivat syvällä päässä, niin että ne näyttivät kuin\nmustilta rei'iltä hänen suurissa litteissä paljaissa kasvoissaan. Hänen\nsäärensä olivat lyhyet ja hyvin käyrät, joten hän kävellessään huojui\nrumasti.\n\nSimon painautui pimeimpään soppeen ja puristi kädessään sitä\nryhmysauvaa, jota kuollut jumaluusoppinut oli kerran ravistanut häntä\nkohti. Kun tuo ruma kumarainen pää tuli peremmälle majan pimentoon,\niski hän kepin siihen koko oikean käsivartensa voimalla, ja kun\nhyökkäyksen esineeksi joutunut villi kaatui eteenpäin kasvoilleen, löi\nhän mielettömästi yhä uudelleen, kunnes tuo oudon muotoinen olento\nmakasi maassa velttona ja liikkumattomana. Saman katon suojassa makasi\nensimmäinen eurooppalainen ja aasialainen kaatunut.\n\nSimonin suonet takoivat ja värähtelivät oudosta toiminnan ilosta.\nKaikkina näinä levon vuosina kokoontunut tarmo tulvahti esiin nyt\ntarpeen hetkellä. Seisoen majan pimeydessä hän näki kuin tulikartalla\nsuuren raakalaissotajoukon ääriviivat, joen suunnan, roomalaisten\nsiirtokuntain aseman, sekä sen tavan, jolla niitä saattoi varoittaa.\nÄänettömästi hän odotti varjossa, kunnes kuu painui näkymättömiin.\nSitten hän heittäytyi vainajan hevosen selkään, ohjasi sen alas kuiluun\nja lähti kiitämään täyttä neliä tasangon poikki.\n\nJoka taholla hänen ympärillään paloi tulia, mutta hän pysytteli\nloitolla valokehistä. Jokaisen ympärillä hän saattoi ohikiitäessään\nnähdä piirissä nukkuvia sotilaita sekä heidän lähellään pitkänä\njonona kiinnisidottuja hevosia. Virstan toisensa perästä riitti tuota\nsuunnatonta leiriä. Sitten hän saapui vihdoin sille avonaiselle\ntasangolle, joka vietti jokeen päin. Hyökkääjäin tulet näyttivät nyt\nvain hämärästi kytevän mustaa idän taivasta vastaan. Yhä kiihkeämpää\nvauhtia hän kiiti ruohoaavikon poikki ikäänkuin yksinäinen myrskyn\nlennättämä kevyt lehti. Samalla kun päivänkoitto vaalensi hänen\ntakanaan itäisen taivaanlaen, loi se hehkunsa myöskin edessä olevaan\nleveään virtaan, ja hän pakotti väsyneen hevosensa matalikon ylitse, ja\nsitten uimasilleen tulvillaan olevan joen keltaiseen veteen.\n\nNiinpä sitten tapahtuikin, että roomalainen sadanpäämies Caius Crassus\nollessaan aamukierroksellaan Tyraksen linnoituksen ympäristössä näki\nyksinäisen hevosmiehen ratsastavan lähemmäksi joelta päin. Sekä mies\nettä hevonen olivat nääntymäisillään väsymyksestä, vettä valuvat\nja lian ja hien tahrimat. Hämmästyneenä roomalainen katseli heidän\nlähestymistään ja tunsi repaleisen ja horjuvan ratsastajan, jonka\nhiukset liehuivat ja silmät tuijottivat, itäisen erämaan erakoksi. Hän\njuoksi häntä vastaan ja otti ukon syliinsä hänen horjahtaessaan alas\nsatulasta.\n\n\"Mikä nyt on?\" kysyi hän. \"Mitä uutisia sinulla on kerrottavana?\"\n\nMutta erakko ei osannut muuta kuin viitata nousevaa aurinkoa kohti.\n\"Aseisiin!\" huusi hän käheällä äänellä. \"Aseisiin! Hävityksen päivä on\ntullut!\" Ja katsoessaan osoitettuun suuntaan roomalainen näki kaukana\njoen toisella puolen -- suuren tumman varjon, joka lähestyi hitaasti\netäisen tasangon poikki.\n\n\n\n\nKILPAILU\n\n\nV. 66 j.Kr. lähti keisari Nero yhdeksäntenäkolmatta ikävuotenaan ja\nkolmantenatoista hallitusvuotenaan purjehtimaan Kreikkaa kohti mukanaan\nniin outo seura ja matkansa tarkoituksena niin merkillinen asia,\nettei kukaan yksinvaltias ole ennen sellaiseen ryhtynyt. Kymmenen\nsoutualuksen suuruisella laivastolla hän lähti liikkeelle Puteolista\nmukanaan suuret varastot maalattuja kulisseja ja teatterivarustuksia\nsekä joukko ylimyksiä ja senaattoreja, joita hän ei uskaltanut\njättää Roomaan ja jotka olivat kaikki kuolemanvaarassa seuratessaan\nhäntä tällaisilla retkillä. Seurueeseen kuului Natus, hänen\nlaulunopettajansa; Cluvius, harvinaisen kovaääninen mies, jonka oli\nmäärä kuuluttaa hänen arvonimensä, ja tuhatkunta nuorukaista, jotka\nolivat harjaantuneet osoittamaan yksimielisesti suosiotaan milloin vain\nheidän herransa lauloi tai soitti yleisön kuullen. Niin taitavasti\nheidät oli opetettu, että kullakin oli oma osansa esitettävänään.\nMuutamat eivät tehneet mitään muuta kuin päästivät kuuluville\nhiljaista matalaa ja sanatonta hyväksymisen mutinaa. Toiset taputtivat\nhaltioituneina käsiään. Jotkut taas kiihtyivät suosionosoituksissaan\ntäydelliseen raivoon ruveten kirkumaan, takomaan jalkojaan ja lyömään\nkepeillään penkkeihin. Muutamat -- ja heidän osuutensa oli tehokkain\n-- olivat oppineet eräältä aleksandrialaiselta pitkän surisevan\nsointuvan äänen, jonka he päästivät kaikki yht'aikaa kuuluville, niin\nettä se kaikui yli koko katsomon. Näitten palkattujen ihailijan avulla\noli Nerolla mitättömästä äänestään ja kömpelöstä esittämistavastaan\nhuolimatta varma toivo voida palata Roomaan palkintonaan\nlaulukilpailussa saavutettu seppele, jonka Kreikan kaupungit\nlahjoittaisivat. Kun hänen suuri kullattu aluksensa kaksinkertaisen\nsoutajarivin voimalla liukui eteenpäin Välimerellä, istui hän itse\npäivät pitkät kajuutassaan opettaja rinnallaan harjoittaen aamusta\niltaan valitsemiaan sävellyksiä. Nubialainen orja hieroi aina muutamain\ntuntien kuluttua keisarillista kurkkua öljyllä ja balsamilla, jotta se\nolisi kunnossa sen suuren tulikokeen aikana, joka sillä oli edessään\nrunouden ja laulun maassa. Hänen ruokansa, juomansa ja harjoituksensa\nolivat tarkoin määrätyt aivan kuin kilpailua varten harjoittelevan\npainijan. Lakkaamatta kuuluikin keisarin kajuutasta lyyran näppäilyä ja\nhänen äänensä vihlovaa rääkynää.\n\nSattuipa noina aikoina Kreikassa elämään muuan Policles niminen\nvuohipaimen, joka kaitsi suurta vuohilaumaa ja osittain omistikin\nsen. Nämä eläimet kävivät laitumella noin viiden virstan päässä\nlähellä Hereaa kohoavista pitkistä kukkulanrinteistä, josta ei enää\nole kaukana kuuluisa Olympos vuori. Tämä mies tunnettiin yli koko\nseudun harvinaisen lahjakkaana ja luonteeltaan erikoisena. Hän oli\nrunoilija, joka oli kahdesti saanut palkinnon lauluistaan, ja hän oli\nsäveltäjä, jolle soittimen käsittely ja säveleet olivat niin tuttuja,\nettä hänet useammin tavattiin ilman paimensauvaansa kuin harppuaan.\nYksinäisillä vartiohetkilläänkin talvisilla kukkuloilla hän kantoi\nharppuaan olkapäälleen ripustettuna ja lyhensi pitkiä tuntejaan sen\navulla, niin että se oli suorastaan muodostunut osaksi hänestä. Kaunis\nhän myöskin oli, tummaverinen ja vilkas, pää kuin Adoniilla, ja\nvoimassa ei kukaan kyennyt kilpailemaan hänen kanssaan. Mutta kaiken\ntämän pilasi hänen luonteenlaatunsa, sillä hän oli niin itsepäinen ja\nylpeä, ettei sietänyt minkäänlaista vastaväitettä. Tästä syystä hän\neli aina vihamielisissä väleissä kaikkien naapureittensa kanssa, ja\nkiukunpuuskissaan hän vietti kuukausimääriä yhtämittaa kivimajassaan\nvuorten välissä kuulematta mitään maailmasta ja eläen vain taiteelleen\nja vuohilleen.\n\nEräänä kevätaamuna vuonna 67 oli Policles poikansa Doruksen avulla\najanut vuohensa uudelle laitumelle, josta näki etäisen Olympian\nkaupunkiin asti. Tarkastellessaan sitä vuorelta paimen hämmästyi, kun\nhuomasi osan kuuluisaa amfiteatteria katolla varustetuksi, ikäänkuin\nsiellä olisi aikomus esittää jokin näytäntö. Loitolla maailmasta\nja kaikista uutisista eläen Policles ei osannut kuvitella mitä oli\ntekeillä, sillä siitä hän oli täysin selvillä, että Kreikan kilpailujen\npiti olla vasta kahden vuoden päästä. Varmaankin suoritettaisiin\nsiellä jokin runo- tai laulukilpailu, josta hän ei ollut kuullut\nmitään. Jos asianlaita oli niin, voisi hän mahdollisesti saada osakseen\npalkintotuomarien äänet, ja joka tapauksessa hänen teki mielensä\nkuulla sellaiseen tilaisuuteen kokoontuneitten runolaulajani teoksia\nja ihailla niitten esitystä. Hän huusi Doruksen luokseen, jätti vuohet\nhänen hoitoonsa ja lähti harppu selässään astelemaan nopeasti alas\nlaaksoon nähdäkseen, mitä kaupungissa oli tekeillä.\n\nPäästyään kaupungin lähistölle, hän huomasi seudun aivan ihmisistä\ntyhjäksi, mutta vielä enemmän hän hämmästyi, kun ei valtakadullekaan\ntullessaan nähnyt yhtään ainoaa ihmisolentoa. Hän joudutti askeleitaan\nja teatteria lähestyessään kuuli hiljaista ja pidätettyä kohinaa, mistä\nsaattoi päätellä suuren väkijoukon olevan koolla. Hän ei ollut koskaan\nunissaankaan kuvitellut mitään niin suuripiirteistä laulukilpailua.\nOven ulkopuolella seisoskeli joitakin sotilaita, mutta Policles\ntyöntäytyi nopeasti heidän välitseen ja pääsi sen kansanpaljouden\nulkoreunaan, joka täytti kansallisen näyttämön suuren katetun osan.\nKatsellessaan ympärilleen Policles näki suuren joukon naapureitaan,\njotka tunsi ulkonäöltä, tiheään sulloutuneina penkeillä istumassa.\nKaikkien katseet näyttämölle suunnattuina. Niinikään hän huomasi\nseinänvierillä seisovan sotilaita sekä suuren osan katsomoa olevan\ntäynnä vieraan näköisiä nuorukaisia, joilla oli valkoiset viitat ja\npitkä tukka. Kaiken tämän hän näki, mutta sen tarkoitusta hän ei\nvoinut ymmärtää. Hän kumartui erään lähellä istuvan puoleen kysyäkseen\nhäneltä, mutta eräs sotilas tyrkkäsi häntä heti keihäänsä kärjellä ja\nkäski vihaisesti hänen pysyä hiljaa. Se mies, jota Policles oli aikonut\npuhutella, luuli hänen pyytäneen istumasijaa ja painautui lähemmäksi\nnaapuriaan, joten paimen sai itselleen paikan vieressään olevan penkin\npäässä. Siitä hän seurasi tarkoin mitä näyttämöllä tapahtui. Siellä\nlauloi ja soitti Metas, tunnettu korintoslainen runoilija ja Policleen\nvanha ystävä, saamatta juuri minkäänlaisia suosionosoituksia yleisön\ntaholta. Policleen mielestä häntä palkittiin taitoonsa nähden liian\nniukasti, minkä vuoksi hän taputti pontevasti käsiään, mutta huomasi\nhämmästyksekseen sotilaitten katselevan häneen vihaisesti ja kaikkien\nnaapureittensa tuijottavan häneen päin ihmeissään. Mutta voimakas ja\nitsepäinen kun oli luonteeltaan tunsi hän yhä suurempaa halua jatkaa\nsuosionosoituksiaan huomatessaan yleisen mielipiteen nousevan häntä\nitseään vastaan. Mutta se, mikä sitten seurasi, täytti paimenrunoilijan\ntavattomalla kummastuksella. Kun korintoslainen Metas oli kumartanut ja\npoistunut heikkojen ja vain muodon vuoksi saamainsa suosionosoitusten\njälkeen, ilmestyi näyttämölle mitä eriskummaisin olento katsomon\nosoittaessa hurjasti suosiotaan. Hän oli lyhyt, paksu mies, ei nuori\neikä vanha, niska kuin härällä, ja pyöreitä suuria kasvoja peittävä\nnahka riippui poimuissa kuin härän kaulanahka. Hän oli puettu\nmauttomasti lyhyeen siniseen tunikaan, joka oli vyötäisten kohdalta\nkiinnitetty kultaisella vyöllä. Kaula ja osa rintaakin oli paljaana,\nja hänen lyhyet paksut säärensä olivat alastomat nauhakengistä reisien\npuoliväliin asti, nimittäin siihen asti kuin tunika ulottui. Hiuksissa\nhänellä oli kaksi kultaista siipeä, niinikään kantapäissä, aivan\nkuin Merkurius jumalalla. Hänen takanaan asteli neekeri, joka kantoi\nharppua, ja hänen rinnallaan seisoi upeasti puettu upseeri nuottikääröt\nkädessä. Tämä outo olento otti harpun palvelijaltaan ja asettui\nnäyttämön etureunalle, jossa kumarsi ja hymyili suosiota osoittavalle\nkatsomolle. \"Tuo on varmaankin joku narrimainen laulaja Ateenasta\",\ntuumi Policles itsekseen, mutta samalla hän kuitenkin ymmärsi, että\nvain suuri laulumestari voi saada sellaisen vastaanoton kreikkalaisen\nkuulijakunnan taholta. Tämä oli ilmeisesti joku ihmeellinen taiteilija,\njonka maine oli jo kuulunut tänne etukäteen. Policles istuutui siis\nrauhassa paikalleen ja valmistautui nauttimaan soitosta.\n\nSinipukuinen soittaja näppäili harpustaan muutamia säveliä ja\npuhkesi sitten äkkiä esittämään \"Nioben oodia\". Policles oikaisihe\nsuoremmaksi penkillään ja tuijotti ihmeissään näyttämölle. Sävel\nsiirtyi nopeasti matalasta äänestä korkeaan ja oli varta vasten\nvalittu tähän tarkoitukseen. Matala ääni oli kuin murinaa ja häijyn\nkoiran epäsointuista vikinää. Sitten laulaja äkkiä taivutti päänsä\ntaaksepäin, oikaisi lyhyen ja paksun vartalonsa, kohottautui\nvarpailleen ja päätään huojutellen sekä kasvot tulipunaisina\npäästi kuuluville sellaisen ulvonnan kuin minkä tuo sama koira\nolisi päästänyt, jos isäntä olisi potkaisemalla keskeyttänyt sen\nmurisemisen. Koko ajan harppu soi ja rämisi, toisinaan liian aikaisin,\ntoisinaan liian myöhään laulajan esitykseen nähden. Mutta kaikkein\neniten kummastutti Policlesta tämän esityksen yleisöön tekemä\nvaikutus. Jokainen kreikkalainen oli harjaantunut arvostelija ja yhtä\ntuhlaavainen hylkäämisen kuin suosionosoituksenkin ilmauksissaan. Moni\ntätä hullunkurista narria etevämpi laulaja oli ajettu näyttämöltä\nsadatusten ja loukkaussanain kaikuessa. Mutta kun tuo mies vaikeni ja\npyyhki virtailevaa hikeä lihavilta kasvoiltaan, puhkesi koko katsomo\nhaltioituneisiin suosionosoituksiin. Paimen puristeli käsillään\nhalkeamaisillaan olevaa päätään, sillä hänestä tuntui kuin hän\nolisi menettämäisillään järkensä. Tämä oli varmastikin jokin kauhea\npainajaisuni, josta hän heräisi pian nauraen sitä ajatellessaan. Mutta\nei, nuo olennot olivat todellisia, nuo olivat hänen naapureittensa\nkasvoja, ja ne suosionhuudot, jotka kaikuivat hänen korvissaan,\nOlympian teatteriyleisön suusta. Koko kuoro oli täydessä äänessä,\nsurisijat surisivat, huutajat karjuivat, taputtajat olivat kovassa\ntyössä takoen keppejänsä penkkeihin, ja aina silloin tällöin\nkajahti kuuluville oikeana hirmumyrskynä \"Verratonta! Jumalaista!\"\nharjoitetun kannattajajoukon taholta, joka päästi ihastuksensa\nyhteisäänin kuuluviin, samoin kuin tuulen vinkuna vie voiton merenkin\ntohinasta. Sehän oli mieletöntä, sietämättömän mieletöntä! Jos\ntällaista sallittiin tapahtuvan, niin oli kreikkalaisten musikaalinen\narvostelukyky kokonaan mennyttä. Policleen omatunto ei sallinut\nhänen pysyä hiljaa. Hän nousi seisomaan penkille ja ilmaisi käsiään\nheiluttaen ja huutaen keuhkojensa täydellä voimalla vastalauseensa\nkuulijoitten järjetöntä tuomiota vastaan. Aluksi hänen yritystään\nsuuren hälinän vallitessa tuskin huomattiinkaan. Hänen äänensä hukkui\nsiihen yleiseen meteliin, joka puhkesi yhä uudelleen joka kerta tuon\ntyperän laulajan kumartaessa ja teeskennellen hymyillessä. Mutta\nvähitellen lakkasivat Policleen ympärillä istuvat taputtamasta käsiään\nja tuijottivat häneen ihmeissään. Hiljaisuus levisi yhä laajemmalle,\nkunnes koko suuri katselijajoukko istui äänettömänä tuijottaen tähän\nhurjaan ja komeaan olentoon, joka riehui heitä vastaan ovensuun lähellä\nolevalta paikaltaan.\n\n\"Hullut!\" huusi hän. \"Mille te taputatte? Mille te osoitatte\nsuosiotanne? Tuollaistako te sanotte soitannoksi? Saako tuollainen\nkissannaukuminen olympialaisen palkinnon? Miehellähän ei ole\nyhtäkään oikeaa värähdystä äänessään. Te olette joko kuuroja tai\nhulluja, ja minä sanon teille kerta kaikkiaan, että saisitte hävetä\njärjettömyyttänne\".\n\nSotilaita juoksi paikalle kiskaistakseen hänet alas, ja koko yleisö\noli suuren hämmennyksen vallassa joittenkin rohkeampien osoittaessa\nsuosiotaan paimenelle ja toisten huutaessa, että hänet oli heitettävä\nulos rakennuksesta. Sillä välin kyseli yleisön suosion saavuttanut\nlaulaja, joka oli ojentanut lyyransa neekeripalvelijalleen, ympärillään\nseisovilta henkilöiltä, mikä oli metelin syynä. Lopulta astui esiin\nnäyttämön etu-alalle harvinaisen voimakasääninen airut, joka kuulutti,\nettä jos katsomon perällä oleva typerä mies, jonka mielipide näytti\npoikkeavan muun yleisön käsityksestä, haluaisi nousta korokkeelle,\nvoisi hän -- mikäli uskallusta riitti -- näyttää taitoaan, joten\nyleisöllä olisi tilaisuus arvostella kykenikö hän viemään voiton siitä\nihailtavasta ja ihmeellisestä esityksestä, joka heillä oli juuri ollut\nonni kuulla.\n\nPolicles hypähti halukkaasti seisoalleen kehoituksen saatuaan,\nväkijoukko väistyi hänen tieltään, ja niin seisoi hän hetkisen kuluttua\nkarkeassa mekossaan, kulunut ja monet pahat säät kokenut harppu\nkädessään odottavan kuulijakunnan edessä. Jonkin silmänräpäyksen ajan\nhän viritteli soitintaan kiristäen jotakin jännettä ja höllentäen\ntoista, kunnes se oli täydessä kunnossa. Sitten hän alkoi laulaa,\nsamalla kun hänen edessään olevilla penkeillä istuvat roomalaiset\nnauroivat ja virnistelivät.\n\nHän ei ollut valmistanut mitään sävellystä, mutta hän oli harjaantunut\nsepittämään esitettävän kappaleen tarvittaessa ja lauloi kuuluville\nsydämensä tunteet pelkän laulamisen ilosta. Hän kertoi Jupiterin\nrakastamasta Elisin maasta, jossa he nyt olivat koolla, suurista\nja alastomista vuorten rinteistä, pilvien nopeista vaihteluista,\nkiemurtelevasta sinisestä joesta, ylänkömaan raikkaasta ilmasta,\niltain viileydestä, maan ja taivaan ihanuudesta. Se oli kaikki\nyksinkertaista ja lapsellista, mutta se meni Olympian asukkaitten\nsydämiin, sillä se maa oli heille tuttu ja rakas. Mutta sittenkin vain\nharvat uskalsivat osoittaa suosiotaan hänen lakattuaan laulamasta, ja\nheidänkin heikot äänensä hukkuivat hänen vastustajainsa vihellyksiin\nja murinaan. Hän väistyi kauhistuneena saadessaan niin oudon kohtelun\nosakseen, ja silmänräpäyksessä hänen sinipukuinen kilpailijansa oli\nastunut hänen paikalleen. Jos hän oli laulanut huonosti ennenkin, oli\nhänen esityksensä nyt suorastaan käsittämätöntä. Hänen kirkunansa,\nmörinänsä ja vihlovat epäsointuiset kiljahtelunsa loukkasivat jo\nyksin musiikin nimeäkin. Ja kuitenkin kajahti katsomosta joka kerta\nyhä uusi suosionosoitusten myrsky hänen pysähtyessään hengähtämään\ntai pyyhkimään otsaltaan virtaavaa hikeä. Policles peitti kasvonsa\nkäsillään ja rukoili, ettei menettäisi järkeään. Kun sitten tuo\nkauhistuttava esitys oli lopussa ja ihailun kohina ilmaisi, että tämä\nhuijari oli tosiaankin saanut voittajan palkinnon, pääsi Policleen\nsydämessä ylivoimaisesti vallalle kauhu yleisöä kohtaan, viha\ntuollaista narrien heimoa kohtaan ja halu päästä takaisin laidunmaitten\nrauhaan ja hiljaisuuteen. Hän riensi pois sivustoilla odottavan\nväkijoukon välitse ja pääsi avotaivaan alle. Hänen vanha kilpailijansa\nja ystävänsä korintoslainen Metas odotti siellä levottoman näköisenä.\n\n\"Nopeasti, Policles, nopeasti!\" huusi hän. \"Minun hevoseni on lieassa\ntuon lehdon takana. Se on harmaa, valjaat punaiset. Pakene niin\nnopeasti kuin sen kaviot jaksavat sinua kiidättää, sillä jos joudut\nkiinni, ei kuolemasi tule olemaan helppo\".\n\n\"Ei kuolemani tule olemaan! Mitä tarkoitat, Metas? Kuka se mies on?\"\n\n\"Suuri Jupiter! Etkö sitä tietänyt? Missä olet elänyt? Sehän on keisari\nNero! Koskaan ei hän anna anteeksi sitä, mitä sanoit hänen äänestään.\nNopeasti mies, nopeasti, tai ennättävät vartijat kintereillesi!\"\n\nTunnin kuluttua oli paimen jo päässyt hyvän matkaa vuoristokotiinsa\npäin, ja suunnilleen samoihin aikoihin kyseli keisari -- saatuaan\nolympialaisen voitonseppeleen verrattoman ja suuremmoisen taiteensa\npalkinnoksi -- synkän näköisenä, kuka oli se hävytön olento, joka oli\nuskaltanut julkilausua niin halveksivan arvostelunsa.\n\n\"Tuokaa hänet paikalla eteeni\", sanoi hän, \"ja olkoon Marcus veitsineen\nja poltinrautoineen saapuvilla\".\n\n\"Suo anteeksi, suuri Caesar\", virkkoi palvelusvuorolla oleva Arsenius\nPlatus, \"miestä ei voida löytää, ja peräti merkillisiä huhuja on\nliikkeellä\".\n\n\"Huhuja!\" huudahti vihainen Nero. \"Mitä tarkoitat Arsenius? Sanon\nsinulle, että mies oli oppimaton nousukas, jolla oli karjun käytös\nja riikinkukon ääni. Sanon sinulle myöskin, että kansan joukossa on\naika monta yhtä syyllistä kuin hän, sillä kuulin omin korvin heidän\nilmaisevan hänelle suosiotaan hänen laulettuaan naurettavan oodinsa.\nTekeepä melkein mieleni polttaa heidän kaupunkinsa, niin että muistavat\nminun käyneen täällä\".\n\n\"Eipä ole kummallista, vaikka hän saikin kannatusta, Caesar\", sanoi\nsotilas, \"sillä sen perusteella mitä olen kuullut, eipä olisi\nlaisinkaan halventavaa sinulle, edes sinullekaan, vaikka olisit\njoutunut tappiolle siinä kilpailussa\".\n\n\"Minäkö tappiolle! Sinähän olet järjiltäsi, Arsenius. Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Kukaan ei tunne häntä, suuri Caesar! Hän tuli vuorilta ja katosi\nvuorille. Huomasithan hänen kasvojensa hurjuuden ja oudon kauneuden.\nKuiskaillaan, että suuri Pan jumala on kerran suvainnut mitellä\ntaitojaan kuolevaisen kanssa\".\n\nPilvi haihtui Neron otsalta. \"Tosiaankin, Arsenius! Olet oikeassa!\nKukaan ihminen ei olisi uskaltanut sillä tavoin uhmata minua. Mikä\njuttu Roomassa kerrottavaksi! Lähteköön sanansaattaja heti tänä\nyönä, Arsenius, kertomaan roomalaisille, kuinka heidän keisarinsa on\nkunniakkaasti edustanut heitä tänään Olympiassa\".\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LAIVANLASTI\n\n\"Ex ovo omnia\"\n\n\nSinun lähtiessäsi Britanniasta legioonasi kanssa, rakas Crassus,\nlupasin kirjoittaa sinulle silloin tällöin, kun sanansaattaja sattuisi\nlähtemään Roomaan, ja kertoa sinulle tämän maan tapauksista sellaista\nmikä mahdollisesti voisi herättää mielenkiintoasi. Omasta puolestani\nolen hyvin tyytyväinen siihen, että jäin tänne sotavoimain ja monien\nmuitten kansalaistemme lähtiessä, sillä vaikka elämäntavat täällä\novatkin karut ja ilmasto inhoittava, niin voin kuitenkin kolmen\nItämerenmaihin tekemäni matkan vuoksi, jotka tuottivat minulle\nrunsaasti hajupihkaa, sekä siitä täällä saamani hyvän hinnan avulla,\npian lähteä pois viettääkseni vanhuudenpäiväni oman viikunapuun\nvarjossa tai ehkäpä kerrassaan ostaakseni pienen huvilan Baiaen tai\nPosuolin tienoilta, missä voisin saada kelpo auringonkylvyn tämän\nkirotun saaren alituisen sumun perästä. Kuvittelen mielessäni kuinka\nelelen pienellä maatilalla, ja lueskelen Virgiliusta, mutta kuullessani\nsateen virtaavan ja tuulen ulvovan tuntuu minusta, että Italia on kovin\nkaukana.\n\nEdellisessä kirjeessäni kerroin sinulle mihin suuntaan asiat\nolivat kehittymässä tässä maassa. Kansa raukka, joka oli luopunut\nkaikista sotilaallisista harjoituksista niitten vuosisatain aikana,\njolloin me olemme sitä suojelleet, on nyt täysin avuton, piktien ja\nskottien, pohjoisesta tulevien maalattujen raakalaisten käsissä,\njotka hätyyttelevät täällä kaikkia seutuja ja tekevät aivan mitä\nitse haluavat. Niin kauan kun he pysyttelivät pohjoisosissa, eivät\nheistä välittäneet mitään etelän asukkaat, joita on enemmän ja jotka\nmyöskin ovat valistuneimpia brittiläisistä, mutta nyt nuo roistot ovat\ntulleet ihan Lontooseen asti, ja tämänkin seudun läiskäin asukkaitten\non täytynyt herätä. Kuningas Vortigern, joka ei harrasta mitään\nmuuta kuin juominkeja ja naisia, lähetti Itämeren rannalla asuville\npohjoisgermaaneille pyynnön, että he tulisivat auttamaan häntä. Onhan\npaha juttu, jos karhu on tunkeutunut taloon, mutta minusta ei tunnu\njuuri asiain parantamiselta sekään, että sen peloitukseksi kutsutaan\nlauma raatelevia susia. Mutta mitään sen parempaa ei keksitty, minkä\nvuoksi lähetettiin kutsu, johon pian tuli myöntävä vastaus. Ja tässä\nvaiheessa astuu näyttämölle sinun vaatimaton ystäväsi. Matkustellessani\nhajupihkaa hankkimassa olin oppinut saksilaisten kielen, ja niinpä\nminut lähetettiin kaikessa kiireessä Kentin rannalle, jotta olisin\nsiellä vastaanottamassa uusia liittolaisiamme. Saavuin sinne juuri\nsamana päivänä, jolloin heidän ensimmäinen aluksensa ilmestyi\nnäkyviin, ja juuri sen päivän kokemuksistani aion nyt kertoa sinulle.\nMielestäni on ehdottoman selvää, että näitten sotaisten germaanien\nmaihinnousu Englannissa osoittautuu historiallisesti merkitykselliseksi\ntapaukseksi, minkä vuoksi sinä et tiedonhaluisena miehenä toivottavasti\nkyllästy, vaikka käsittelenkin tätä asiaa verraten yksityiskohtaisesti.\n\nAlkaakseni siis alusta, saavuin Merkuriuksen päivänä, joka on\nheti Herramme taivaaseenastumisen juhlan jälkeen, Thames-joen\netelärannalle sille paikalle, missä se leviää laajaksi merenlahdeksi.\nSiellä on Thanet niminen saari, joka oli valittu vieraittemme\nmaihinnousupaikaksi. Tuskin olin ennättänyt sinne ratsullani, kun\nmereltä saapui täysin purjein suuri punainen laiva, joka oli nähtävästi\narvokkaampi molempia takanaan tulevia. Valkoinen hevonen, näitten\nmerirosvojen tunnusmerkki, riippui keulamastosta, ja laiva näytti\nolevan täpö täynnä miehiä. Aurinko paistoi kirkkaasti, ja tuo suuri\npunainen laiva lumi valkeine purjeineen ja reunalla kimmeltävine\nkilpiriveineen näytti tuolla sinisellä ulapalla niin ihanalta\nkatseltavalta kuin suinkin toivoa saattoi.\n\nLähdin heti rannasta sitä kohti veneellä, sillä oli tehty sellainen\nsopimus, ettei kukaan saksilaisista saisi nousta maihin, ennenkuin\nkuningas oli tullut puhelemaan heidän johtajainsa kanssa. Pian\npääsinkin aluksen viereen, jolla oli keulakuvionaan kullattu lohikäärme\nja rivi airoja kummallakin sivullaan. Katsahtaessani ylöspäin näin\npitkän rivin kypärällä varustettuja päitä katselevan alas minuun ja\nniitten joukossa huomasin suureksi hämmästyksekseni ja ilokseni Erik\nMustan, jonka kanssa olen joka vuosi kauppasuhteissa Ventassa. Hän\ntervehti minua sydämellisesti kannelle noustuani, ja niin tuli hänestä\npaikalla oppaani, ystäväni ja neuvonantajani. Tämä auttoi minua paljon\nnäitten raakalaisten parissa; heille on oikein ominaista käyttäytyä\nhyvin kylmästi ja tylysti, paitsi jos joku heidän omasta joukostaan\nvoi mennä takuuseen vieraasta. Silloin he ovat hyvin sydämellisiä\nja vieraanvaraisia. Mutta vaikka he koettavatkin, on heidän vaikea\njoutuessaan muukalaisen kanssa tekemisiin välttää jonkinlaista\nalentuvaisuutta tai pahemmassa tapauksessa halveksumista.\n\nOli oikea onnenpotkaus, että tapasin Erikin, sillä häneltä sain\npääkohdittain tietää, millä kannalla asiat olivat, ennenkuin minut\nopastettiin tämän laivan päällikön Kennan puheille. Miehistön muodosti,\nniinkuin minulle selitettiin, kolme heimoa tai sukua, joitten päämiehet\nolivat Kenna, Lanc ja Hasta. Kullekin näistä heimoista saadaan nimi\nsiten, että asianomaisen päällikön nimeen liitetään jatkoksi \"ing\",\njoten näitten kolmen aluksen miehet siis kuuluivat Kenningsin,\nLancingsin ja Hastingsin heimoihin. Itämerenmaissa käydessäni huomasin,\nettä kylät saivat nimensä niissä asuvain sukujen mukaan, joista kukin\npysyttelihe erossa toisista, ja jos nämä miehet saavat jalansijan tällä\nrannikolla, tulemme näkemään tämäntapaisia paikannimiä muodostuvan\nBritannian kaupungeille.\n\nIso osa miehistä on vankkaa väkeä, puna-, kelta- tai enimmäkseen\nruskeatukkaista. Hämmästyksekseni näin joukossa muutamia naisiakin.\nVastaukseksi kysymykseeni Erik selitti, että he aina vievät naisia\nmukanaan niin kauas kuin voivat ja että he pitävät heitä apulaisinaan\nja neuvonantajinaan eivätkä rasituksena, niinkuin meidän roomalaiset\nnaisemme olisivat. Jälkeenpäin kyllä muistinkin, että meidän\nerinomainen ja tarkka Tacituksemme on jo huomauttanut tästä germaanien\nominaisuudesta. Kaikki heimojen lait ratkaistaan äänestämällä.\nÄänioikeutta ei ole tosin vielä annettu naisille, mutta monet\nkannattavat sitä, ja yleinen mielipide on, että nainen ja mies saavat\npian saman vallan valtiossa, vaikka itse naisista monet vastustavatkin\nsellaista uudistusta. Huomautin Erikille, että naisilla oli hauskaa,\nkun heitä oli edes joitakin laivalla, niin että voivat olla seuraksi\ntoisilleen, mutta hän vastasi, että päälliköitten vaimot eivät\ntahtoneet tunteakaan alempain upseereitten vaimoja, ja nämä molemmat\ntaas yhteisesti olivat alempia naisia vastaan, joten minkäänlainen\ntoveruus ei tullut kysymykseen. Puhuessaan hän osoitti Kennan vaimoa\nEdithaa, joka oli punakka vanhahko nainen ja käveli muitten joukossa\npää takakenossa ja välittämättä heistä sen enempää kuin jos heitä ei\nolisi ollutkaan.\n\nPuhellessani ystäväni Erikin kanssa puhkesi äkkiä sanasota kannella,\nja suuri joukko miehiä keskeytti työnsä kokoontuen yhteen ryhmään\nsen näköisinä kuin olisi kysymyksessä oleva kahakka herättänyt\nsuuresti heidän mielenkiintoaan. Erik ja minä tunkeuduimme toisten\njoukkoon, sillä halusin hartaasti nähdä mahdollisimman paljon näitten\nraakalaisten tavoista ja hommista. Oli syntynyt riita eräästä lapsesta,\npienestä sinisilmäisestä pojasta, jolla oli keltainen kiharatukka\nja joka näytti olevan erittäin hyvillään aiheuttamastaan hälinästä.\nHänen toisella puolellaan seisoi kerrassaan juhlallisen näköinen\nvalkopartainen vanhus, joka osoitti eleillään vaativansa poikaa\nhaltuunsa, kun taas toisella puolen seisoi laiha, vakava ja kiihkeän\nnäköinen mies, joka kieltäytyi jyrkästi luovuttamasta poikaa. Erik\nkuiskasi korvaani, että vanhus oli heimon ylipappi, joka oli heidän\nWotan jumalansa julkinen uhripappi, kun taas toinen mies käsitti vähän\neri lailla, ei Wotania, vaan ne tavat, joilla häntä oli palveltava.\nSuurin osa miehistä oli vanhan papin kannalla, mutta muutamat, jotka\nharrastivat suurempaa vapautta jumalanpalveluksessa ja tahtoivat\nrukoilla omilla sanoillaan eikä aina toistella yhteisen kaavan mukaisia\nrukouksia, seurasivat nuoremman miehen ohjausta. Ristiriita oli liian\nsyvä ja liian vanha parantuakseen enää täysikasvaneitten parissa,\nmutta kummallakin opettajalla oli suuri halu tyrkyttää lapsille omaa\nmielipidettään. Tästä syystä nämä molemmat olivat niin raivoissaan\ntoisilleen, ja heidän väittelynsä oli niin kiihkeä, että muutamat\nheidän seuralaisistaan olivat vetäneet esiin lyhyet saksensa eli\nveitsensä, joista heidän heimonsa on saanut saksilaisten nimenkin.\nSilloin tunkeutui väkijoukon lävitse tanakka, punatukkainen mies, joka\nteki jyrisevällä äänellä lopun väittelystä.\n\n\"Te papit, jotka väittelette sellaisista asioista, joita ei kukaan voi\ntietää, teette tälle alukselle suurempaa haittaa kuin kaikki meren\nvaarat\", huusi hän. \"Ettekö voi tyytyä siihen, että palvelette Wotania,\njosta kaikki olemme yksimielisiä, sen sijaan että nostatte sellaisen\nhälinän niistä pikku seikoista, joista meillä voi olla poikkeava\nkäsitys. Jos tätä riitaa lasten opetuksesta yhä jatkuu, niin kiellän\nteitä kumpaakin opettamasta heitä, ja heille saa riittää äitien ohjaus\".\n\nMolemmat vihaiset opettajat kääntyivät pois tyytymättömän näköisinä,\nja Kenna -- sillä hän juuri oli lausunut ylläolevat sanat -- käski\nviheltää kaikki miehet paikalle. Minua miellytti näitten ihmisten vapaa\nkäytös, sillä vaikka tämä oli heidän ylin päällikkönsä, ei kukaan\nheistä osoittanut sellaista ylenmääräistä kunnioitusta kuin meidän\nlegioonasotilaamme osoittavat preetorilleen, vaan he kohtelivat häntä\nkunnioittavan tasavertaisesti, mikä todisti heidän arvioivan suureksi\noman miehuullisuutensa.\n\nMeidän roomalaisen arvosteluperusteemme mukaan olisivat hänen miehille\nlausumansa sanat tuntuneet hyvin vähän kaunopuheisilta, sillä niissä\nei ollut minkäänlaisia korukäänteitä eikä vertauskuvia, mutta hänen\npuheensa oli lyhyt, voimakas ja paikalleen osuva. Joka tapauksessa\nse näytti miellyttävän hänen kuulijoitaan. Hän aloitti johtamalla\nheidän mieleensä, että he olivat lähteneet omasta maastaan, koska\nse oli kaikkialla asuttua, sekä että heidän ei enää kannattanut\npalata sinne takaisin, sillä siellä ei ollut tilaa, missä he olisivat\nvoineet asua vapaina ja itsenäisinä miehinä. Tämä Britannian saari oli\nharvaanasuttu, ja heillä oli mahdollisuus jokaisella luoda itselleen\noma kotinsa.\n\n\"Sinä Whitta\", virkkoi hän puhutellen joitakin nimeltä, \"perustat\nWhittingin kodin, Whittinghamen, ja sinä Bucka tulet asumaan\nBuckinghamessa, jossa lapsesi ja lastesilapset siunaavat sinua niistä\nlaajoista alueista, jotka olet kunnollisuudellasi hankkinut heille\".\nHänen puheessaan ei ollut laisinkaan korusanoja eikä mahtipontisuutta,\nmutta hän sanoi luottavansa siihen, että he tekisivät velvollisuutensa,\nminkä jälkeen he löivät kaikki miekoillaan kilpiinsä niin että rannalla\nseisovat brittiläisetkin kuulivat kalinan. Sitten hänen katseensa\nosui minuun, ja hän kysyi olinko Vortigernin lähettiläs, ja minun\nvastattuani siihen hän pyysi minua seuraamaan itseään kajuuttaan, jossa\ntoiset päälliköt Lanc ja Hasta odottelivat neuvottelujen alkamista.\n\nKuvittelehan minut, veli Crassus, istumassa hyvin matalassa kajuutassa\nnäitten kolmen kookkaan raakalaisen kanssa. Kukin oli puettu\njonkinlaiseen keltaiseen tunikaan, jonka päälle oli vedetty teräspaita,\nja pöydällä oli jokaisella edessään härän sarvilla koristettu kypärä.\nPartansa he olivat ajaneet pois, niinkuin saksilaisten päälliköillä\nylimalkaan on tapana, mutta tukka oli pitkä, ja vaaleat viikset\nriippuivat melkein olkapäille asti. He ovat ystävällisiä, hitaita ja\njonkin verran kankeita käytöksessään, mutta voin hyvin kuvitella, että\nheidän raivonsa on sitäkin peloittavampi herätessään.\n\nHe näyttävät olevan luonteeltaan hyvin käytännöllisiä ja toimeliaita,\nsillä he alkoivat heti kysellä minulta kaikenlaista brittiläisistä,\nkuningaskunnan tuloista, sen kauppasuhteista, ynnä muusta sellaisesta.\nSitten he alkoivat keskustella minulta saamainsa tietojen johdosta\nja syventyivät niin omaan väittelyynsä, että luulen heidän välistä\nkokonaan unohtaneen minunkin läsnäoloni. Asiaankuuluvan keskustelun\njälkeen he ratkaisivat joka kysymyksen äänestyksen perusteella, jolloin\nvähemmistöksi joutuneen täytyi aina alistua, vaikkapa toisinaan\nhyvinkin vastahakoisesti. Uhkasipa eräässä tapauksessa Lanc, joka\ntavallisesti oli eri mieltä kuin toiset, vedota asiassa koko miehistön\nyhteiseen äänivaltaan. Hän katseli kaikkia asioita eri näkökannalta\nkuin toiset, sillä Kennan ja Hastan halutessa kiihkeästi laajentaa\nsaksilaisten valtaa ja tehdä se maailman silmissä mahtavammaksi oli\nLanc sitä mieltä, että oli pantava vähemmän huomiota valloitukseen kuin\nmukanatulleitten miesten menestykseen ja mukavuuteen. Samalla minusta\nkuitenkin tuntui, että Lanc oli taistelunhaluisin näistä kolmesta,\nkoskapa hän ei edes rauhan hetkelläkään voinut välttää joutumasta\nriitaan omain tovereittensa kanssa. Kumpikaan toisista ei näyttänyt\nolevan häneen suurestikaan kiintynyt, sillä niinkuin helposti saattoi\nnähdä he olivat ylpeitä päällikkyydestään ja halukkaita näyttämään\narvovaltaansa vedoten tuon tuostakin eteviin esi-isiinsä, joilta olivat\nsen perineet. Lanc taas, vaikka hän olikin yhtä jalosukuinen, otti joka\nasiassa huomioon kansanmiesten mukavuuden väittäen, että enemmistön etu\noli vähemmistön etua tärkeämpi. Sanalla sanoen, Crassus, jos voisit\nkuvitella toisella puolen olevan rosvoilevan Gracchuksen ja toisella\npari merirosvoina kiertelevää patriisia, niin ymmärtäisit, minkä\nvaikutuksen toverini tekivät minuun.\n\nHuomasin heidän keskustelussaan erään seikan, joka rauhoitti minua\nsuuresti. Pidän näistä brittiläisistä, joitten keskuudessa olen\nviettänyt niin tuntuvan osan elämästäni, ja suon heille hyvää. Sen\nvuoksi oli hauska huomata, että nämä miehet koko keskustelunsa ajan\nväittivät tulonsa ainoana tarkoituksena olevan saaren asukkaitten\nedun. Kaikki oman voiton tavoittelu sai väistyä sen tieltä. En oikein\nymmärtänyt, kuinka tämä sopi yhteen Kennan puheen kanssa, jossa\nhän oli luvannut jokaiselle aluksensa miehelle laajoja maa-alueita,\nmutta huomauttaessani tästä näyttivät kaikki kolme päällikköä hyvin\nhämmästyneiltä ja loukkaantuneilta minun epäluulostani ja selittivät\nhyvin vakuuttavasti, että koska brittiläiset tarvitsivat heitä\nturvakseen, eivät he voineet mitenkään auttaa heitä sen paremmin\nkuin asettumalla heidän maahansa, jotta olisivat aina saapuvilla\napua tarvittaessa. Aikaa myöten he sanoivat toivottavasti voivansa\nkohottaa ja opettaa saaren alkuasukkaat sille tasolle, että he voisivat\nitse huolehtia itsestään. Lanc puhui melkeinpä kaunopuheisesti sen\ntehtävän jaloudesta, johon he olivat ryhtyneet, ja toiset kilistelivät\nsimamaljojaan (pöydällä oli ruukullinen tuota inhoittavaa juomaa)\nhyväksymisensä merkiksi.\n\nNiinikään huomasin kuinka totisia ja suvaitsemattomia nämä raakalaiset\nolivat uskonnollisissa kysymyksissä. Kristinuskosta he eivät tietäneet\nmitään, niin että vaikkakin he tiesivät brittiläisten tunnustavan\nkristinuskoa, ei heillä ollut aavistustakaan siitä, mitä se oikein\nsisälsi. Ja asiaan syventymättä he pitivät alun alkaen selvänä asiana,\nettä heidän Wotanin palveluksensa oli ehdottomasti oikea ja että siis\ntuon toisen uskonnon täytyi olla ehdottomasti väärä. \"Tuo inhoittava\nuskonto\", \"tuo surkea taikausko\" ja \"tuo säälittävä erehdys\" olivat\nheidän tavallisia arvostelujaan siitä. Sen sijaan että olisivat\nsäälineet ihmisiä, jotka olivat joutuneet harhaan niin vakavassa\nasiassa, tunsivat he vain vihaa heitä kohtaan ja selittivät hyvin\nvakavasti, etteivät aikoisi laisinkaan säästää vaivojaan sen puolen\njärjestämisessä, ja puristelivat näin sanoessaan pitkäin miekkojensa\nkahvoja.\n\nNyt kai oletkin, veli Crassus, saanut kylliksesi minusta ja\nsaksilaisistani. Olen hahmotellut sinulle ääripiirtein nämä ihmiset\nja heidän mielipiteensä. Sen jälkeen kun olin aloittanut tämän\nkirjeen, olen käynyt molemmilla toisillakin aluksilla, ja koska olen\nhuomannut samat luonteenpiirteet niittenkin miehistössä, en voi epäillä\nniitten olevan selvästi yhteisiä koko tälle rodulle. He ovat muuten\nurhoollisia ja rohkeita ja hyvin itsepintaisia kaikissa yrityksissään,\njota vastoin brittiläisillä ei ole samaa kestävyyttä, vaikka he ovat\npaljon älykkäämpiä, mutta juuri heidän vilkkaampi mielikuvituksensa\nhäilähtää aina johonkin uuteen asiaan, ja heidän voimakkaammat\nintohimonsa vaihtuvat taas pikemmin lamaannukseksi. Katsellessani\nensimmäisen saksilaisen aluksen kannelta rannalla suurissa joukoin\nkiihkeästi liikehtiviä brittiläisiä ja verratessani heitä vieressäni\nseisoviin jänteviin ja vaiteliaisiin miehiin alkoi minusta tuntua\nentistä vaarallisemmalta kutsua maahan sellaisia liittolaisia. Niin\nvoimakkaasti täytti tämä ajatus mieleni, että käännyin puhuttelemaan\nKennaa, joka myöskin katseli rannalle päin.\n\n\"Ennen pitkää on tämä saari teidän omaisuuttanne\", virkoin.\n\nHänen silmänsä loistivat hänen siinä katsellessaan. \"Ehkä\", sanoi hän,\nmutta sitten hän näytti äkkiä pelästyvän, ikäänkuin olisi sanonut liian\npaljon, ja lisäsi:\n\n\"Vain tilapäinen valloitus -- ei mitään muuta\".\n\n\n\n\nKUVAINHÄVITTÄJÄ\n\n\nTämä tapahtui päivänkoiton aikaan eräänä maaliskuun aamuna vuonna\n92 j.Kr. Semita Aitan tienoilla oli jo suuri ihmisvilinä, siellä\ntungeskeli ostajia ja myyjiä, vieraisille menijöitä ja huvikävelijöitä,\nsillä roomalaisten tapana oli nousta ylös niin varhain, että monet\npatriisit menivät mielellään jo kello kuusi tervehtimään asiakkaitaan.\nSellainen oli hyvä tasavaltalainen perintätapa, jota vanhoillisemmat\nvieläkin noudattivat, mutta ylellisyyden lisääntyessä uuden ajan\nmukana ei laisinkaan ollut harvinaista viettää yö huvitteluissa ja\njuomingeissa. Niinpä saattoikin henkilö, joka oli oppinut uusia\ntapoja ja kuitenkin piti vielä kiinni vanhoistakin, huomata kaikkien\nvuorokautensa tuntien täyttyvän ohjelmasta ja niin joutua hetkistäkään\nnukahtamatta hurjisteluissa vietetyn yön jälkeen päivän töihin\nja ruveta raskain pakottavin päin suorittamaan niitä kaavamaisia\nvelvollisuuksia, jotka kuuluivat roomalaiselle herrasmiehelle.\n\nSiten oli tuona maaliskuun aamuna Emilius Flaccuksenkin laita.\nHän ja hänen senaattoritoverinsa Caius Balbus olivat viettäneet\nyön sellaisissa synkissä juomingeissa, joihin keisari Domitianus\nkutsui valikoituja ystäviään korkealla Palatinuksella sijaitsevaan\npalatsiinsa. Päästyään nyt Flaccuksen talon pylväskäytävään he jäivät\nseisomaan granaattiomenapuilla reunustetun porttikäytävän viereen ja\ntietäen voivansa ehdottomasti luottaa toistensa vaitioloon lausuivat\nvapaasti julki arvostelunsa noista alakuloisista kemuista, mikä ei\nollut käynyt päinsä aikaisemmin.\n\n\"Jospa hän edes ruokkisi vieraitaan\", sanoi Balbus, pieni, punakka ja\nkiivas ylimys, jolla oli keltatäpläiset vihaiset silmät. \"Mutta mitä\nme saimme? En kuolemaksenikaan muista sitä. Hyypän munia, jotakin\nkalasotkua, jonkin linnun ja sitten noita iänikuisia omenia\".\n\n\"Joista hän söi ainoastaan omenia\", huomautti Flaccus. \"Tehkäämme\nhänelle oikeutta ja myöntäkäämme, että hän nauttii itse vielä vähemmän\nkuin antaa toisille. Ainakaan ei hänestä voida väittää samaa kuin\nVitelliuksesta, nimittäin että hänen hampaansa saattoivat valtakunnan\nkeppikerjäläiseksi\".\n\n\"Ei, eikä hänen janonsakaan, vaikka se onkin kova. Tuota hänen pistävää\nsabinilaisviiniään voisi saada muutamalla kolikolla suuren maljan.\nSehän on ajurien tavallista juomaa missä maalaiskapakassa tahansa.\nKovin mielelläni olisin juonut pikarillisen omaa herkullista Falernon\nviiniäni tai hienonmakuista coanilaistani, joka on pantu pulloihin\nsamana vuonna kuin Titus valloitti Jerusalemin. Onko se vieläkään\nmyöhäistä? Emmekö voisi vieläkin huuhdella tuota vihlovaa sotkua pois\nkitalaestamme?\"\n\n\"Ei, tule mieluummin sisään minun kanssani, ja maistakaamme jotakin\nkirpeää juomaa, ennenkuin jatkat matkaasi. Kreikkalainen lääkärini\nStephanos on antanut minulle hyvän ohjeen tällaista aamupäänsärkyä\nvastaan. Mitä! Asiakkaasiko odottavat? No niin, tapaamme myöhemmin\nsenaatissa\".\n\nPatriisi astui sisään atriumiinsa, jossa harvinaiset kasvit kukkivat\nloistavina ja vieraista maista tuodut laululinnut soinnuttelivat\nsäveleitään. Suuren eteishuoneen ovella seisoi aamuvelvollisuuttaan\nsuorittamassa pieni nubialainen orja Lebs puettuna lumivalkoiseen\ntunikaan ja toisessa kädessään tarjottimella laseja, toisessa taas\npullo heikkoa sitruunamehua. Talon isäntä sekoitti pikarillisen\nmiellyttävän karvasta, hyväntuoksuista juomaa ja oli juuri\ntyhjentämäisillään sen, kun hänen kätensä pysähtyikin. Hän huomasi\näkkiä, että jotakin oli talossa hullusti. Sen voi lukea kaikesta hänen\nympärillään -- mustan pojan pelästyneistä silmistä, atriumin hoitajan\nlevottomista kasvoista sekä sen pienen palvelijaryhmän synkästä ja\näänettömästä käytöksestä, joka oli kokoontunut hovimestarin johdolla\ntervehtimään isäntäänsä. Lääkäri Stephanos, aleksandrialainen\nesilukija Cleios ja hovimestari Promus käänsivät jokainen päänsä pois\nvälttääkseen isäntänsä kysyvää katsetta.\n\n\"Pluton nimessä, mikä teitä kaikkia vaivaa?\" huusi hämmästynyt\nsenaattori, joka ei suinkaan ollut kärsivällisellä päällä vietettyään\nyönsä juomingeissa. \"Miksi te seisotte siinä töllistelemässä?\nStephanos, Vacculus, onko jotakin hullusti? Sinä, Promus, olet\ntalouteni päämies. Mitä nyt on oikein tapahtunut, sano! Miksi käännät\nsilmäsi pois minusta?\"\n\nTukeva hovimestari, jonka lihavat kasvot olivat pelosta kirjavat ja\nkalpeat, laski kätensä lähellään olevan palvelijan hihalle.\n\n\"Sergius on vastuunalainen atriumista, herra. Hänen on kerrottava\nteille se kauhea asia, joka on tapahtunut poissaollessanne\".\n\n\"Ei, Datushan sen teki. Tuokaa hänet sisään ja antakaa hänen itse\nselittää se\", sanoi Sergius synkällä ja äreällä äänellä.\n\nPatriisin kärsivällisyys oli lopussa. \"Puhu heti paikalla, roisto!\"\nhuusi hän vihaisesti. \"Jos vielä vitkastelet minuutinkaan, annan\nlaahata sinut tyrmään, jossa opit nopeammin tottelemaan istuessasi\nkädet ja jalat kahlehdittuna. Puhu, kuuletko, ja vitkastelematta\".\n\n\"Venus\", änkytti mies, \"Praxiteleen kreikkalainen Venus\".\n\nSenaattorilta pääsi kauhun huudahdus, ja hän syöksyi atriumin nurkkaan,\njossa oli silkkiverhon peittämänä pieni alttari ja sillä kallisarvoinen\nkuvapatsas, hänen kokoelmansa -- ehkäpä koko maailmankin -- suurin\naarre. Hän nykäisi verhot syrjään ja jäi sanattoman vihan vallassa\ntuijottamaan häväistyä jumalatarta. Punainen hyvältä tuoksuva lamppu,\njoka aina paloi sen edessä, oli kaatunut ja särkynyt, jumalattaren\nalttarituli oli sammunut, ja seppele repäisty päästä. Mutta pahinta\nkaikesta oli -- voi kauheaa pyhänhäväisyä! -- että hänen kaunis\nalaston ruumiinsa, jonka kreikkalainen taiteilija oli muovaillut\nvalkohohtoisesta Panteloksen marmorista viisisataa vuotta sitten ja\njoka oli säilynyt koko tämän ajan yhtä kirkkaana, oli joutunut mitä\nraakamaisimman pahoinpitelyn esineeksi. Ihanasta ojennetusta kädestä\noli katkaistu kolme sormea, jotka olivat pudonneet alas jalustalle.\nEmilius Flaccus, Rooman hienoin ja tarkkamakuisin taiteentuntija,\nseisoi paikallaan huohottaen ja koristen, käsi kurkullaan tuijottaen\nturmeltuun taideteokseensa. Sitten hän kääntyi palvelijoihinsa\nkasvot raivosta vääntyneinä, mutta hänen suureksi ihmeekseen he\neivät katselleetkaan häneen päin, vaan olivat kaikki kääntyneet\npylväskäytävän ovea kohti mitä suurinta kunnioitusta osoittavissa\nasennoissa. Kun hän itsekin loi katseensa sinnepäin ja huomasi kuka oli\njuuri astunut sisään, haihtui hänen oma raivonsakin silmänräpäyksessä\nja hänen käytöksensä muuttui yhtä nöyräksi kuin hänen palvelijainsakin\nkäytös oli.\n\nVastatullut oli kolmenviidettä ikäinen mies, sileäksi ajeltu\nja isopäinen, silmät suuret ja ahneen näköiset, nenä pieni ja\nselväpiirteinen, ja paksu häränniska silmäänpistävänä tunnusmerkkinä\nsyntyperästä. Hän oli astunut sisään pylväskäytävästä itsetietoisin,\nheilahtelevin askelin ikäänkuin henkilö, joka kävelee omalla\nalueellaan, ja seisoi nyt kädet lanteilla puolittain huvitettu ilme\npunakoilla ja raaoilla kasvoillaan katsellen ympärillään kumartelevia\norjia ja lopulta heidän isäntäänsä.\n\n\"Kuinka tämä on ymmärrettävä, Emilius?\" sanoi hän. \"Minulla oli se\nkäsitys, että sinun taloutesi oli parhaiten järjestetty koko Roomassa.\nMikä nyt tänä aamuna on vikana?\"\n\n\"Nyt meiltä ei voi puuttua mitään, kun Caesar on suvainnut tulla\nkattoni alle\", vastasi hovimies. \"Tämähän on tosiaankin mitä hauskin\nyllätys, jonka olet valmistanut minulle\".\n\n\"Se juolahti jälkeenpäin mieleeni\", virkkoi Domitianus. \"Kun sinä\nja toiset lähditte luotani, ei laisinkaan tehnyt mieleni ruveta\nnukkumaan, ja niin juolahti päähäni lähteä hengittämään aamuilmaa\nja tulla luoksesi katsomaan kreikkalaista Venustasi, josta kerroit\nniin kaunopuheisesti pikarin ääressä. Mutta sinun ja palvelijaisi\nulkomuodosta päättäen voisi otaksua, että tulinkin sopimattomaan\naikaan\".\n\n\"Ei, kallis herrani, älä sano niin. Mutta se on kyllä totta, että olin\nsuruissani sillä hetkellä, jolloin sinä astuit tänne, ja sen surun oli\nkohtalottarien määräyksestä aiheuttanut juuri sama kuvapatsas, jota\nkohtaan olet suvainnut osoittaa harrastustasi. Tuolla se on, ja voit\nitse nähdä, kuinka raa'asti sitä on tärvelty\".\n\n\"Kautta Pluton ja kaikkien manalan jumalain, jos se olisi minun, niin\njoutuisivat muutamat heistä nahkiaisten, ruuaksi\", sanoi keisari\nkatsellen tuimasti pelosta vapisevia orjia ympärillään. \"Sinä olet\naina ollut liian armelias, Emilius. Aivan yleisesti väitetäänkin,\nettä sinun kahleesi ruostuvat käytännön puutteessa. Mutta tämä nyt\nmenee suorastaan yli kaikkien rajain. Haluaisin nähdä, millä tavoin\nkäsittelet tämän asian. Ketä pidät syyllisenä?\"\n\n\"Orja Sergius on vastuunalainen asiasta, koska hänen velvollisuutenaan\non huolehtia atriumista\", sanoi Flaccus. \"Astu esiin, Sergius. Mitä\nsinulla on sanottavaa?\"\n\nVapiseva orja astui lähemmäksi isäntäänsä. \"Suo anteeksi, herra,\nvahingon on tehnyt kristitty Datus\".\n\n\"Datus! Kuka hän on?\"\n\n\"Siivooja, kadunlakaisija. En tietänyt hänen kuuluvan noihin kauheisiin\nihmisiin. Muuten en olisi päästänyt häntä sisään. Hän tuli luuta\nkädessään siivoamaan lintujen jälkiä. Hänen katseensa osui Venukseen\nja silmänräpäyksessä hän hyökkäsi sen kimppuun lyöden sitä kaksi\nkertaa puuvartisella luudallaan. Sitten me syöksyimme käsiksi häneen\nja laahasimme hänet pois. Mutta voi! Se oli liian myöhäistä, sillä tuo\nkurja oli jo murskannut jumalattaren sormet\".\n\nKeisari hymyili julmasti, ja patriisin laihat kasvot kalpenivat\nsuuttumuksesta.\n\n\"Missä mies on?\" kysyi hän.\n\n\"Tyrmässä, kunnioitettu herra, ies niskallaan\".\n\n\"Tuokaa hänet tänne ja kutsukaa palveluskunta koolle\".\n\nMuutamien minuuttien kuluttua oli koko atriumin takaosa täynnä niistä\nmonenlaisista palvelijoista, jotka ovat välttämättömät roomalaisen\nylimyksen taloudessa. Siinä oli arcarius eli tilienhoitaja kynä\nkorvan takana; nokkela pregustator, joka maisteli kaikkia ruokia\nseisoakseen siten isäntänsä ja myrkyn välillä, sekä hänen vieressään\nhänen edeltäjänsä, joka nyt oli ihan tylsä, melkeinpä mielipuoli,\nmaisteltuaan parikymmentä vuotta aikaisemmin canidialaisella\nhulluruoholla sekoitettua juomaa; kellarimestari, joka oli noudettu\nviinitynnyreittensä keskeltä; kokki voitelukauha kädessään; komea\nnomenclator, jonka tehtävänä oli mainita vieraitten nimet heidän\nsaapuessaan; cubicularius, jonka velvollisuuksiin kuului huolehtia\nheidän viihtymyksestään; silentiarius, joka valvoi järjestystä\ntalossa; structor, joka kattoi pöydät; leikkaaja, joka leikkasi ruoan;\ncinerarius, joka sytytti valot -- nämä kaikki ja vielä monet muut\nsaapuivat puoleksi uteliaina, puoleksi kauhuissaan kuulemaan Datuksen\ntuomiota. Heidän takanaan seisoi varpaillaan rupatteleva ja tirskuva\nlauma Lalageita, Marioita, Cerusoita ja Amarylliksia, jotka olivat\ntulleet pesutuvista ja kehruuhuoneista ja kurottelivat nyt kauniita\nihmetteleviä kasvojaan miesten olkapäitten ylitse. Tämän joukon lävitse\nsaapui sitten kaksi vankkaa palvelijaroikaletta taluttaen rikollista\nvälissään. Hän oli pieni tumma pörröpäinen mies, jonka parta oli\nhoitamaton ja jonka hurjissa silmissä paloi voimakas sisäinen hehku.\nHänen kätensä oli sidottu selän taakse, ja hänen niskassaan oli painava\npuinen kaula-ies, jota käytettiin niskuroiville orjille. Hänen poskensa\npoikki kulkeva veritahra osoitti, ettei hänkään ollut ilman muuta\nselvinnyt äskeisestä kahakasta.\n\n\"Oletko sinä kadunlakaisija Datus?\" kysyi patriisi.\n\nMies oikaisihe ylpeästi. \"Olen\", vastasi hän, \"nimeni on Datus\".\n\n\"Sinäkö turmelit kuvapatsaani?\"\n\n\"Minä\".\n\nMiehen vastauksessa ilmeni horjumaton rohkeus, joka herätti pakostakin\nkunnioitusta. Hänen isäntänsä vihaan sekaantui mielenkiintoakin.\n\n\"Miksi teit sen?\" kysyi hän.\n\n\"Koska se oli velvollisuuteni\".\n\n\"Mitä ihmettä, oliko velvollisuutesi tuhota isäntäsi omaisuutta?\"\n\n\"Minä olen kristitty\". Silmät alkoivat äkkiä liekehtiä hänen tummissa\nkasvoissaan. \"Ei ole muuta jumalaa kuin yksi ainoa, joka on ikuinen.\nKaikki muut ovat vain pölkkyjä ja kiviä. Mitä on tällä alastomalla\nportolla tekemistä hänen kanssaan, jonka astinlautana on maa ja\nvaatetuksena koko laaja taivas? Häntä palvellakseni rikoin sinun\nkuvapatsaasi\".\n\nDomitianus katsahti hymyillen patriisiin. \"Hänestä et saa mitään\nselvää\", virkkoi hän. \"He puhuvat noin vielä seisoessaan jalopeurainkin\nedessä areenalla. Mitä väittelyyn ja vakuutteluun tulee, eivät kaikki\nRooman filosofit saa heitä lannistetuiksi. Ihan kasvojeni edessäkin he\nkieltäytyvät uhraamasta kunniakseni. Koskaan ennen ei ole elänyt niin\nmahdottoman itsepintaisia ihmisiä. Sinun sijassasi en kauan siekailisi\nhänen suhteensa\".\n\n\"Mitä Caesar neuvoo?\"\n\n\"Tänä iltana on näytäntö sirkuksessa. Aion näyttää kansalle uutta,\nleopardia, jonka kuningas Juba on lähettänyt minulle Numidiasta. Tämä\norja voi tuottaa meille jonkin verran huvia, kun hän tuntee nälkäisen\npedon nuuskivan kantapäitään\".\n\nPatriisi tuumi hetkisen. Hän oli aina ollut kuin isä palvelijoilleen.\nHänestä tuntui vastenmieliseltä ajatella kenenkään heistä joutuvan\nonnettomuuden uhriksi. Ehkäpä vieläkin voisi säästää tämän merkillisen\nkiihkoilijan, jos hän ilmaisisi katuvansa tekoaan; ainakin sitä\nkannatti yrittää.\n\n\"Rikoksesi ansaitsee kuoleman\", sanoi hän. \"Mitä perusteluja voit\nesittää sitä vastaan, koska olet turmellut tämän kuvapatsaan, joka on\nsatakertaisesti sinun itsesi arvoinen?\"\n\nOrja katsoi lujasti herraansa. \"En pelkää kuolemaa\", virkkoi hän.\n\"Sisareni Candida kuoli areenalla, ja minä olen valmis tekemään\nsamoin. Tosin olen turmellut kuvapatsaasi, mutta voin tarjota sinulle\nkorvaukseksi jotakin paljon arvokkaampaa. Lahjoitan sinulle totuuden ja\nevankeliumin särkyneen epäjumalankuvasi sijaan\".\n\nKeisari purskahti nauramaan. \"Et pääse mihinkään hänen kanssaan,\nEmilius\", virkkoi hän. \"Tunnen jo vanhastaan tuon lajin ihmiset. Hän\nsanoo itse olevansa valmis kuolemaan. Miksi siis säästäisit häntä?\"\n\nMutta patriisi epäröi yhä. Hän halusi tehdä vielä viimeisen yrityksen.\n\n\"Irroittakaa hänen kahleensa\", virkkoi hän vartijoille. \"Ottakaa ies\npois hänen kaulaltaan. Kas niin. Olen nyt vapauttanut sinut, Datus,\nnäyttääkseni, että luotan sinuun. Minulla ei ole pienintäkään halua\nvahingoittaa sinua, jos vain tunnustat erehdyksesi ja näytät siten\nparempaa esimerkkiä tänne kokoontuneelle palveluskunnalle\".\n\n\"Millä tavoin minun siis on tunnustettava erehdykseni?\" kysyi orja.\n\n\"Taivuta pääsi jumalattaren edessä ja pyydä häneltä anteeksi sitä\nväkivallantyötä, jonka olet hänelle tehnyt. Siinä tapauksessa voin ehkä\nkuitenkin antaa sinulle anteeksi\".\n\n\"Viekää minut siis hänen eteensä\", virkkoi kristitty.\n\nEmilius Flaccus katsahti voitonriemuisesti Domitianukseen.\nYstävällisyydellä ja maltillisuudella saisi hän aikaan sellaista,\nmihin keisarin ankaruus ei ollut pystynyt. Datus astui runnellun\nVenuksen eteen. Sitten hän äkkitempauksella sieppasi kepin toisen\nvartijansa kädestä, hyppäsi jalustalle ja löi lyömistään kaunista\nmarmorinaista. Narskahtaen ja kumeasti kolahtaen putosi jumalattaren\noikea käsivarsi lattialle, Seuraavalla rajulla iskulla putosi vasenkin.\nFlaccus hypähteli ja kirkui kauhusta, ja hänen palvelijansa laahasivat\nraivoavan kuvainhävittäjän pois avuttoman uhrinsa luota. Domitianuksen\nraaka nauru kaikui huoneessa.\n\n\"Kas niin, ystäväni, mitä ajattelet nyt?\" huusi hän. \"Oletko viisaampi\nkuin keisarisi? Voitko tosiaankin kesyttää kristittysi lempeydellä?\"\n\nEmilius Flaccus pyyhki hikeä otsaltaan. \"Hän on vallassasi, Caesar. Tee\nhänelle mitä haluat\".\n\n\"Toimitettakoon hänet sirkuksen gladiaattorien sisäänkäytävälle tuntia\nennen näytännön alkua\", sanoi keisari. \"Kas niin, Emilius, yö on ollut\niloinen. Ligurialainen alukseni odottaa Tiberin satamassa. Tule,\nvirkistelkäämme päätämme pikku retkellä Ostiaan päin, ennenkuin valtion\nasiat kutsuvat sinua senaattiin\".\n\n\n\n\nMAXIMINUS JÄTTILÄINEN\n\n\nI\n\nMAXIMINUKSEN TULO\n\nMonenlaiset ovat historian vaihtelevat kohtalot. Suuruus on usein\nluhistunut maahan ja sulautunut uuteen ympäristöönsä. Vähäpätöisyys\non noussut korkealle, kukoistanut aikansa ja sitten taas vajonnut\ntakaisin. Rikkaista yksinvaltijaista on tullut köyhiä munkkeja,\nurhoolliset valloittajat ovat menettäneet miehuullisuutensa, eunukit\nja naiset ovat kukistaneet sotajoukkoja ja kuningaskuntia. Varmaankaan\nei ihmismieli voisi keksiä ainoaakaan sellaista mahdollisuutta, joka\nei jo olisi toteutunut maailman näyttämöllä. Mutta merkillisistä\nnousuista ja ihmeellisistä tapauksista puhuttaessa on ensimmäisenä\nmainittava jättiläinen Maximinus, se mitä hän saavutti ja millä tavoin\nhän saavutti sen. Ei luostariin vetäytynyt Kaarle eikä Justinianus\nvaltaistuimellaan voinut herättää niin suurta hämmästystä. Sallikaa\nminun kertoa yksinkertaiset historialliset tosiasiat, joita väritän\nvain vähäisen, joskaan ankarammat historioitsijat eivät sellaiseen\nalistuisi. Tämä on yhtä hyvin selostus kuin vapaa kertomus.\n\nTraakkian sisäosissa noin kymmenen virstaa pohjoiseen Rhodopen\nvuorista on laakso, jolle on annettu nimeksi Harpessus, sen pohjalla\nvirtaavan joen mukaan. Tämän laakson lävitse kulkee valtamaantie\nidästä länteen, ja tätä tietä myöten marssi vuonna 210 kesäkuun\nviidentenä päivänä pieni, mutta luja roomalainen sotajoukko, palaten\nalaaneja vastaan tekemältään retkeltä. Se oli kokoonpantu kolmesta\nlegioonasta -- jovialaisista, kappadokialaisista ja Herkuleen\nmiehistä. Kymmenen gallialaista ratsuväenosastoa muodosti etujoukon,\nkun taas jälkijoukkona oli rykmentti batavialaisia ratsumiehiä,\njotka olivat keisari Septimius Severuksen välittömässä palveluksessa\nhänen johdettuaan itse henkilökohtaisesti koko sotaretkeä. Laaksoa\nreunustavain matalain kukkuloiden rinteillä seisoskelevat talonpojat\nkatselivat välinpitämättömästi raskaissa varuksissa marssivan pölyisen\njalkaväen pitkää jonoa, mutta puhkesivat riemun huudahduksiin\nnähdessään kaartilaisten kullanhohtoiset haarniskat ja kirkkaat\nmessinkiset harjatöyhtökypärit, sekä osoittivat äänekkäästi suosiotaan\nheidän uljaille vartaloilleen, sotilaalliselle ryhdilleen ja komeille\nmustille sotaratsuilleen. Sotilas olisi kyllä ymmärtänyt, että juuri\nnuo pienet väsyneet miehet lyhyine miekkoineen, raskaine olkapäälle\nheitettyine keihäineen ja selässä riippuvine nelikulmaisine kiipineen\nolivat keisarikunnan vihollisten todellinen kauhu, mutta ihmettelevien\ntraakkialaisten silmissä tämä välkkyväin Apolloiden joukko kantoi\nRooman voittoa lipuissaan ja tuki edellään ratsastavan purppuratogaan\npuetun ruhtinaan valtaistuinta.\n\nNiitten hajallaan seisovain talonpoikain joukossa, jotka katselivat\nkunnioittavan välimatkan päästä tätä sotilaallista juhlakulkuetta, oli\nkaksi miestä, jotka herättivät suurta huomiota lähimpänä seisovissa.\nToinen heistä tosin oli ihan tavallisen näköinen -- pieni karkeaan\nvaatetukseen puettu harmaatukkainen mies, jonka vartalo oli painunut\nkumaraan ja koukistunut pitkän ja raskaassa raadannassa vietetyn\nelämän aikana, vuohien paimentamisessa ja puunhakkuussa ylänkömailla.\nMutta hänen nuoren toverinsa ulkomuoto oli herättänyt ympärillä\nseisovain huomiota ja hämmästystä. Vartaloltaan hän oli sellainen\njättiläinen, joita nähdään vain kerran pari ihmisiässä. Hänen\npituutensa oli kahdeksan jalkaa ja kaksi tuumaa sandaalinpohjista\ntuuhean tukan ylimpiin kiharoihin asti. Mutta vaikka hän olikin niin\nvaltava kooltaan, ei hänessä ollut mitään kömpelöä eikä kankeaa. Hänen\nleveillä harteillaan ei ollut mitään liikaa lihaa, ja hänen vartalonsa\noli suora ja kiinteä ja notkea kuin nuoren petäjän. Kulunut ruskea\nnahkapuku verhosi ruumiinmukaisesti hänen kookasta vartaloaan, ja hänen\nolkapäälleen oli heitetty keritsemättömästä lampaannahasta valmistettu\nvaippa. Hänen rohkeat siniset silmänsä, sakea keltainen tukkansa ja\nvaalea ihonvärinsä ilmaisivat hänen suonissaan virtaavan goottilaista\ntai pohjoismaista verta, ja hänen leveillä avonaisilla kasvoillaan\nkuvastuva hämmästynyt ilme hänen tuijottaessaan ohitsekulkevia\nsotaväenosastoja kertoi jossakin Makedonian vuoristossa vietetystä\nyksinkertaisesta ja yksitoikkoisesta elämästä.\n\n\"Pelkäänpä äitisi olleen oikeassa, kun hän neuvoi meitä pysymään\nkotosalla\", sanoi vanhus huolissaan. \"Metsänhakkuu ja puitten\nkaataminen tuntuu varmasti ikävältä työltä tällaisen näyn jälkeen\".\n\n\"Tavatessani äidin ensi kerran aion panna kultakäädyt hänen kaulaansa\",\nvirkkoi nuori jättiläinen. \"Ja sinä, isä-ukko, saat nahkakukkaron\ntäynnä kultarahoja, kun pääsen hyvään alkuun\".\n\nVanhus katsahti poikaansa ällistyneenä. \"Et suinkaan aio jättää meitä,\nTheckla! Mihin me joudumme ilman sinua?\"\n\n\"Minun paikkani on noitten miesten joukossa\", sanoi nuorukainen. \"En\nole syntynyt paimentamaan vuohia ja kantamaan halkoja, vaan myymään\nurhoollisuuteni parhailla markkinoilla. Minun paikkani on keisarin\nomassa ratsuväessä. Älä sano mitään, isä-ukko, sillä olen tehnyt\npäätökseni, ja jos nyt itketkin, saat myöhemmin nauraa. Lähden suureen\nRoomaan sotilaitten kanssa\".\n\nRaskasvarusteisen roomalaisen legioonan päivämarssi oli määrätty\nkahdeksikymmeneksi virstaksi, mutta tänä iltapäivänä, vaikka vasta oli\nsuoritettu puolet siitä matkasta, toitottivat hopeatorvet kuuluville\nsen tervetulleen tiedon, että oli leiriydyttävä. Miesten hajaantuessa\nriveistä ilmoittivat kymmenpäälliköt syyn, miksi marssiminen oli näin\naikaisin lopetettu. Oli keisarin nuoremman pojan Getan syntymäpäivä,\nja hänen kunniakseen aiottiin nyt panna toimeen leikkejä ja jakaa\nkaksinkertaiset viiniannokset. Mutta Rooman armeijan rautainen\nkuri vaati, että määrätyt velvollisuudet oli suoritettava kaikissa\ntilanteissa, ja että ennen kaikkea leiri oli turvattava hyvin. Laskien\naseet käsistään määrätyssä rivijärjestyksessä, ottivat sotilaat\nlapionsa ja kirveensä ja tekivät reippaasti ja iloisesti työtä, kunnes\nviettävät kaivannot ja ammottavat vallihaudat ympäröivät heidät joka\ntaholta ja soivat heille suojaisan turvapaikan yöllisen hyökkäyksen\nvaralta. Sitten he kokoontuivat metelöitsevinä, nauravina ja elehtivinä\ntuhatmiehisinä ryhminä ruohoiselle areenalle, jossa urheiluleikit\naiottiin suorittaa. Pitkä vihreä kukkulan rinne vietti laajalle\ntasangolle, ja tällä kauniilla rinteellä loikoili sotajoukko katsellen\nalempana kilpailevain painijain temmellystä. He oikaisivat itsensä\nauringon paisteeseen riisuttuaan raskaat tunikansa pois ja, venytellen\npaljaita jäseniään viinimaljain, hedelmävasujen ja kakkujen kiertäessä\nmiehestä mieheen, he nauttivat levosta ja rauhasta niin täysin\nsiemauksin kuin vain sellaiset henkilöt voivat, joille sitä harvoin\nsuodaan.\n\nViiden virstan kilpajuoksu oli suoritettu, ja oli sen nyt voittanut\nniinkuin tavallisestikin kymmenpäällikkö Brennus, herkuliaanien\nmainio pitkän matkan juoksija. Jovialaisten huutaessa ja melutessa\noli heidän joukkoonsa kuuluva Capellus saavuttanut voiton sekä\npituus- että korkeushypyssä. Suuri gallialainen Brebix oli heittänyt\nviidenkymmenen naulan painoisen kiven vieläkin kauemmaksi kuin pitkä\nkaartilainen Serenus. Auringon painuessa läntistä taivaanrantaa kohti\nja muuttaessa Harpessuksen kultanauhaksi olivat he päässeet kilpailujen\nloppuvaiheeseen asti. Nyt oli notkean kreikkalaisen, jota tavallisesti\nmainittiin vain liikanimellä \"Python\", koeteltava voimiaan karvaista\nHerkulesta, paksuniskaista liktoria vastaan, jonka raskas käsi oli\nhänen virkavelvollisuuksiensa mukaisesti kurittanut montakin miestä\nkatsojain joukosta. Kun nämä molemmat painijat ainoana vaatetuksenaan\nvyövaate lähestyivät areenaa, puhkesivat heidän kannattajansa\nriemuhuutoihin toisten suosiessa liktoria hänen roomalaisen verensä\nvuoksi, toisten taas kreikkalaista liktoria kohtaan tuntemansa oman\nhenkilökohtaisen kaunan tähden. Sitten vaimenivat huudot äkkiä,\nkaikkien katseet kääntyivät areenalta kukkulan rinteelle päin, miehiä\nnousi seisomaan kurkistellen ja osoitellen sormellaan, kunnes koko\nsuuri sotajoukko oli oudon hiljaisuuden vallitessa unohtanut painijat\nja tarkasteli erästä yksinäistä miestä, joka asteli nopeasti alas heitä\nkohti vihreää vuoren rinnettä myöten. Tämä harvinaisen suuri olento\ntamminuija kädessään, pörröinen talja liehuen leveiltä hartioilta\nja laskevan auringon kultakehä keltaisilla hiuksillaan olisi voinut\nolla niitten karujen ja kolkkojen vuorten suojelusjumala, joilta hän\noli tullutkin. Keisarikin oli noussut seisomaan ja tuijotti silmät\nhämmästyksestä levinneinä sitä eriskummaista olentoa, joka riensi häntä\nkohti.\n\nMies, jonka me jo tunnemme traakkialaiseksi Thecklaksi, ei välittänyt\nmitään herättämästään huomiosta, vaan käveli suoraan eteenpäin kevyesti\nkuin peura, kunnes saapui sotilaitten luokse. Heidän avonaisten\nriviensä välitse hän jatkoi matkaansa, hyppäsi areenaa reunustavan\nköyden ylitse ja astui keisaria kohti, kunnes hänen rintaansa vastaan\nojennettu keihäs varoitti häntä menemästä lähemmäksi. Sitten hän\nnotkisti toisen polvensa ja lausui muutamia sanoja gootinkielellä.\n\n\"Suuri Jupiter! Kuka on nähnyt koskaan noin suurta miestä!\" huudahti\nkeisari. \"Mitä hän sanoo? Mitä mieheltä puuttuu? Mistä hän tulee, ja\nmikä on hänen nimensä?\"\n\nTulkki käänsi barbaarin vastauksen. \"Suuri Caesar, hän sanoo olevansa\nhyvää sukua, hänen isänsä on goottilainen ja äitinsä alaani. Hän sanoo\nnimensä olevan Theckla sekä haluavansa hartaasti käyttää miekkaa\nCaesarin palveluksessa\".\n\nKeisari hymyili. \"Jokin paikka keksitään varmasti tuollaiselle\nmiehelle, vaikkapa vain Palatinuksen palatsin ovenvartijana\", virkkoi\nhän muutamalle prefektille. \"Tahtoisinpa mielelläni nähdä hänen\nkävelevän juuri tuollaisena forumin poikki. Hän panisi pyörälle puolet\nRooman naisista. Puhu hänelle, Crassus. Sinä osaat hänen kieltään.\"\n\nRoomalainen upseeri kääntyi jättiläisen puoleen. \"Caesar sanoo, että\nsinä saat seurata häntä ja pääset hänen ovenvartijakseen\".\n\nBarbaari nousi seisoalleen posket hehkuen punaisina loukkaantumisesta.\n\n\"Tahdon palvella Caesaria sotilaana\", virkkoi hän, \"mutta\nkotipalvelijaksi en rupea kenellekään -- en edes hänelle. Jos Caesar\nhaluaa nähdä, minkä lajin miehiä minä olen, niin määrätköön hän jonkun\nkaartilaisensa koettelemaan voimiaan kanssani\".\n\n\"Kautta Milon varjon, tämäpä on rohkea mies\", huudahti keisari. \"Mitä\nsanot, Crassus? Kykeneekö hän vastaamaan sanoistaan?\"\n\n\"Luvallasi sanoen, Caesar\", virkkoi suorasukainen sotilas, \"hyvät\nmiekkamiehet ovat näinä aikoina liian harvinaisia, jotta meidän\nkannattaisi sallia heidän surmata toisiaan vain huvin vuoksi. Mutta\nehkä haluaisi barbaari painia yhden otteen --\"\n\n\"Mainiota!\" huudahti keisari. \"Tuossa ovat Python ja liktori Varus,\nkumpikin kamppailua varten riisuttuina. Vilkaiseppas heitä, barbaari,\nja ratkaise kumman valitset. Mitä hän sanoo? Ottaako hän molemmat?\nSiinä tapauksessahan hän on joko painijain tai pöyhkeilijäin mestari,\nja pian saamme nähdä kumpi. Tehköön oman mielensä mukaan ja syyttäköön\nitseään, jos taittaa leikissä niskansa\".\n\nKuului naurua, kun talonpoika heitti lampaannahkaisen hartiaviittansa\nmaahan ja viitsimättä riisua nahkatunikaansa astui lähemmäksi\nmolempia painijoita mutta oikea meteli syntyi, kun hän sieppasi\nnopealla tempauksella kreikkalaisen toiseen ja roomalaisen toiseen\nkainaloonsa pitäen heitä kuin ruuvipenkissä. Sitten hän nykäisi heidät\npeloittavalla ponnistuksella ylös maasta ja kantoi vääntelehtivät\nja potkivat miehet areenalle ja heitti heidät lopulta keisarin\nvaltaistuimen eteen. Sitten tuo suurikokoinen barbaari poistui\nkumarrettuaan Caesarille ja asettui suosion huutoja päästeleväin\nsotilaitten joukkoon, josta katseli tylsän välinpitämättömänä\nkilpailujen loppua.\n\nVielä viimeisen ottelun päätyttyäkin kajasti päivänvaloa, ja sotilaat\nvetäytyivät takaisin leiriinsä. Keisari Severus oli käskenyt tuoda\nhevosensa ja ratsasti suosikkiprefektinsä Crassuksen seurassa alas\nHarpessuksen rantaa kiemurtelevaa polkua keskustellen piakkoin\ntapahtuvasta armeijan hajoittamisesta. He olivat ratsastaneet muutamia\nvirstoja, kun Severus taakseen vilkaistessaan huomasi hämmästyksekseen\nsuuren olennon seurailevan vaivattomasti hänen hevosensa kintereillä.\n\n\"Me olemme totisesti löytäneet samassa miehessä sekä Merkuriuksen\nettä Herkuleen Traakkian vuoristosta\", virkkoi hän hymyillen.\n\"Kokeilkaammepa kuinka pian syrialaiset hevosemme saavat jätetyksi\nhänet jälkeensä\".\n\nMolemmat roomalaiset kannustivat hevosensa täyteen raviin eivätkä\nkiristäneet ohjaksia, ennenkuin olivat laskettaneet hyvinkin virstan\nmatkan oivallisilla ratsuillaan. Sitten he kääntyivät katsomaan\ntaakseen, mutta siinä olikin yhä tuo suuri barbaari juosten niin\nkevyesti ja vaivattomasti, että oli helppo huomata, kuinka rautaiset\nhänen lihaksensa olivat ja kuinka ehtymätön hänen kestävyytensä.\nRooman keisari odotti, kunnes hän oli päässyt heidän luokseen. \"Miksi\nseuraat minua?\" kysyi hän. \"Toivon saavani aina seurata sinua, Caesar\".\nHänen seisoessaan siinä puhumassa olivat hänen kasvonsa melkein yhtä\nkorkealla kuin hevosen selässä istuvan roomalaisenkin.\n\n\"Kautta sodan jumalan, enpä tosiaankaan ymmärrä, mistä koko maailmassa\nvoisin saada sellaisen palvelijan!\" huudahti keisari. \"Saat paikan\nhenkivartiostossani, lähinnä minua\".\n\nJättiläinen notkisti toisen polvensa. \"Henkeni ja voimani ovat sinun\nkäytettävissäsi\", sanoi hän. \"En pyydä mitään muuta kuin saada uhrata\nne Caesarin hyväksi\". Crassus oli tulkinnut tämän lyhyen keskustelun.\nNyt hän kääntyi keisarin puoleen.\n\n\"Jos hän tosiaankin saa aina olla sinun lähettyvilläsi, Caesar,\nolisi sopiva antaa tälle barbaariraukalle nimi, jonka sinun huulesi\nvoivat helposti lausua. Theckla on niin ruma ja karkea kuin hänen\nkotipaikkansa vuoretkin\".\n\nKeisari mietti hetkisen. \"Jos minun on annettava nimi hänelle\", sanoi\nhän, \"niin Maximinus on mielestäni paras, sillä koko maailmassa ei ole\ntoista niin suurta miestä\".\n\n\"Kuule siis\", virkkoi prefekti. \"Keisari on suvainnut antaa sinulle\nroomalaisen nimen, koska olet päässyt hänen palvelukseensa. Tästä\nlähtien et enää ole Theckla, vaan Maximinus. Voitko lausua sen sanan\njäljessäni?\"\n\n\"Maximinus\", toisti barbaari koettaen muovailla huulillaan roomalaista\nsanaa.\n\nKeisari naurahti oudolle korostukselle. \"Niin, niin, olkoon vain\nMaximinus. Koko maailma saa tuntea sinut Maximinuksena, Severuksen\nhenkivartijana. Kun olemme päässeet Roomaan, on meidän heti pidettävä\nhuoli siitä, että pukusi on asemasi mukainen. Siihen mennessä saat\nmarssia kaartin mukana, kunnes toisin määrään\".\n\nNiinpä sitten tapahtuikin, että roomalaisen sotajoukon lähtiessä\njatkamaan marssiaan seuraavana päivänä, jättäen Harpessuksen kauniin\nlaakson taakseen, keisarillisen armeijan rinnalla asteli harvinaisen\nsuurikokoinen vapaaehtoinen puettuna ruskeaan nahkapukuun ja\nharteillaan liehuen keritsemätön lampaannahka. Mutta kaukana puisessa\ntalonpoikaistalossa Makedonian laakson perukoilla itki kaksi vanhaa\nmaalaisihmistä suolaisia kyyneleitä ja rukoili jumalilta suojaa\npojalleen, joka oli kääntänyt kasvonsa Roomaa kohti.\n\n\nII\n\nMAXIMINUS JÄTTILÄISEN KOROITUS\n\nTäsmälleen viisikolmatta vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin iso\ntraakkialainen talonpoika Theckla oli muuttunut Maximinus nimiseksi\nroomalaiseksi kaartilaiseksi. Ne vuodet olivat olleet pahoja vuosia\nRoomalle. Ikipäiviksi olivat menneet Hadrianuksen ja Trajanuksen suuret\nkeisarilliset ajat. Menneet niinikään molempain Antoniusten kultaiset\nkaudet, jolloin korkeimmassa asemassa olevat henkilöt myös olivat\nmuita arvokkaammat ja viisaammat. Tämä viimeksi kulunut aika oli ollut\nheikkojen ja julmain miesten valtakautta. Severus, musta afrikkalainen,\njyrkkä ja tuima mies, oli kuollut kaukana Yorkissa taisteltuaan koko\ntalven Kaledonian ylänkömaalaisia vastaan, mikä heimo on siitä pitäen\nkäyttänyt roomalaisten sotisopaa. Hänen poikansa, joka tunnettiin vain\nhaukkumanimeltään Caracalla, oli hallinnut kuusi vuotta luonnottoman\nhimokkaana ja julmana, ennenkuin vihastuneen sotilaan veitsi kosti\nRooman kunnian puolesta. Mitätön Macrinus oli pitänyt tuota vaarallista\nvaltaistuinta hallussaan yhden ainoan vuoden, jonka päätyttyä oli\nsaanut verisen lopun ja jättänyt paikkansa kaikkein kamalimmalle\nyksinvaltiaalle, sanoin kuvailemattomalle Heliogabalukselle, jolla\noli halpamainen mieli ja maalatut kasvot. Hänet taas olivat omat\nsotilaat leikelleet kappaleiksi, ja Severus Aleksander, tuskin\nseitsentoistavuotias lempeä nuorukainen, oli noussut hänen paikalleen.\nNyt hän oli vallinnut kolmetoista vuotta koettaen jonkinlaisella\nmenestyksellä herättää luhistuvassa keisarikunnassa henkiin edes vähän\nhyveellisyyttä ja lujuutta, mutta saaden sillä tavoin monta kiukkuista\nvihollista, joiden kurissapitämiseen ei hänen voimansa eikä älynsä\nriittänyt.\n\nEntä Maximinus jättiläinen -- mitä oli hänestä tullut? Hän oli samonnut\nkahdeksan jalan pituisine miehuullisine olemuksineen Skotlannin\nalankomaitten ja Grampianin solain lävitse. Hän oli nähnyt Severuksen\njoutuvan pois tästä maailmasta ja palvellut sotilaana hänen poikaansa.\nHän oli taistellut Armeniassa, Dakiassa ja Germaniassa. Hänet oli\ntehty sadanpäämieheksi sotatantereella, kun hän oli paljain käsin\nnyhtänyt yksitellen maasta muutaman pohjoisen kylän varustuksista\npaalut raivaten siten tien hyökkääjille. Hänen voimansa oli herättänyt\nsotilaissa sekä leikinlaskun halua että ihailua. Koko armeija\nkertoi hänestä merkillisiä juttuja, joita yleisesti toisteltiin\nleirivalkeitten ympärillä -- hänen kamppailustaan erään kreikkalaisen\nkirvesmiehen kanssa Reinin saarella ja siitä nyrkiniskusta, jolla\nhän taittoi muutaman skyyttalaisen hevosen säären. Vähitellen hän\noli raivannut tiensä ylöspäin, kunnes hän nyt neljännesvuosisadan\npalveltuaan oli neljännen legioonan tribuuni ja koko armeijan\nvapaaehtoisten ylimuonitusmestari. Sellainen nuori sotilas, joka\noli joutunut Maximinuksen vihaisen katseen esineeksi tai kohonnut\nilmaan yhden suuren käden nostamana samalla saaden toisella kädellä\nnyrkiniskun, oli läpikäynyt ensimmäisen sotilaskuria käsittelevän\noppituntinsa.\n\nOli iltahetki neljännen legioonan leirissä Reinin Gallian-puoleisella\nrannalla. Kuun valaiseman veden tuolla puolen, aina kauas hämärälle\ntaivaanrannalle ulottuvain tiheitten metsäin kätkössä, vaanivat\nkesyttämättömät germaaniheimot. Alhaalla virran partaalla välkkyivät\ntulen loisteessa roomalaisten vahtisotilaitten kypärät. Kaukana\nnousi ja laski pimeyden keskellä punainen piste -- se oli vihollisen\nvartiotuli joen toisella puolen.\n\nTelttansa ulkopuolella muutamain kyteväin halkojen ääressä istui\nMaximinus jättiläinen kymmenkunnan upseerinsa seurassa. Hän oli\nmuuttunut paljon sen päivän jälkeen, jolloin ensiksi tapasimme hänet\nHarpessuksen laaksossa. Hänen valtava vartalonsa oli yhtä pysty kuin\nennenkin, eikä näkynyt merkkiäkään hänen voimainsa vähenemisestä.\nMutta vanhentunut hän joka tapauksessa oli. Tuuhea keltainen tukka oli\nmennyttä kypärän alituisen käytön kuluttamana. Raikkaat nuoret kasvot\nolivat kuluneet ja kovettuneet, huolien ja kieltäymysten jätettyä\nniihin katkeria ryppyjä. Nenä muistutti entistä selvemmin haukan\nnokkaa, silmät olivat kavalammat, kasvojenilme ankarampi ja synkempi.\nHänen nuoruusvuosinaan olisi lapsi juossut suoraan hänen syliinsä. Nyt\nse olisi huutaen ja peloissaan paennut hänen katseensa nähdessään.\nSellaisen muutoksen oli saanut aikaan traakkialaisessa talonpojassa\nThecklassa viidenkolmatta vuoden palvelusaika kotkalipun alla.\n\nHän kuunteli nyt -- harvasanainen mies kun oli -- sadanpäämiestensä\njuttelua. Muuan heistä, sisilialainen Balbus, oli ollut pääleirillä\nMainzissa vain neljän virstan päässä ja nähnyt keisari Aleksanterin\nsaapuvan samana päivänä Roomasta. Toiset kyselivät innokkaina\nkuulumisia, sillä nyt oli levottomat ajat, ja suuria muutoksia\nhuhuiltiin olevan odotettavissa.\n\n\"Kuinka suuri joukko hänellä oli mukanaan?\" kysyi Labienus, Gallian\netelä-osasta kotoisin oleva mustakulmainen kokenut soturi. \"Panenpa\nvetoa koko kuukauden palkkani siitä, ettei hän ollut niin luottavainen,\nettä olisi tullut yksinään uskollisten legioonainsa luokse\".\n\n\"Ei hänellä ollut suurta joukkoa mukanaan\", vastasi Balbus. \"Kymmenen\ntai kaksitoista pretoriaanijoukkuetta ja kourallinen hevosia\".\n\n\"Silloinpa hänen päänsä on jalopeuran kidassa\", huudahti Sulpicius,\nkuumaverinen nuorukainen, joka oli kotoisin Afrikan Pentapoliista.\n\"Kuinka hänet otettiin vastaan?\"\n\n\"Hyvin kylmästi. Tuskin kuului ainoaakaan huudahdusta hänen\nratsastaessaan rivejä pitkin\".\n\n\"Sotilaat ovat valmiit tuhotyöhön\", sanoi Labienus.\n\n\"Ja kuka sitä voikaan ihmetellä, sillä juuri me sotilaathan ylläpidämme\nkeisarikuntaa keihäittemme kärjillä, kun taas Rooman laiskat asukkaat\nkorjaavat sadon meidän kylvöstämme. Miksi ei sotilas saa pitää mitä\nhän hankkiikin? Niin kauan kun he heittävät meille denarimme päivässä,\nluulevat he olevansa selvillä meistä\".\n\n\"Niin juuri\", murahti eräs vanha harmaapäinen mies. \"Meidän\njäsenistämme, meidän verestämme ja hengestämme -- mitä he välittävät\nniistä, niin kauan kun barbaarit pysyvät loitolla ja he saavat rauhassa\nnauttia juhlistaan ja sirkuksestaan? Ilmainen leipä, ilmainen viini,\nilmaiset huvitukset -- kaikki vain Rooman vetelehtijöille. Meille\netuvartijan tehtävä ja sotamiehen ruoka\".\n\nMaximinus nauroi täyttä kurkkua. \"Plancus ukko puhuu noin\", sanoi\nhän, \"mutta me tiedämme jokainen, ettemme millään hinnalla vaihtaisi\nteräshaarniskaamme tavallisen kansalaisen pukuun. Olet kyllä ansainnut\nkoirankoppisi, vanha hurtta, jos vain kaipaat sitä. Mene kaluamaan\nluutasi ja murisemaan rauhassa\".\n\n\"Ei, minä olen liian vanha vaihtamaan elintapaani. Seuraan kotkia\nkuolemaani asti. Ja kuitenkin kuolisin mieluummin palvellessani\nherranani sotilasta kuin pitkäviittaista syrialaista, joka kuuluu\nsellaiseen kansanrotuun, jonka naiset ovat miehiä ja miehet naisia\".\nSotilaitten piiristä kuului naurua, sillä kapinanhenki ja niskuroiminen\nolivat jo päässeet vallalle leirissä, eikä vanhan sadanpäämiehen\nmielenpurkauskaan voinut herättää vastaväitteitä. Maximinus kohotti\nsuuren koiraa muistuttavan päänsä ja katsahti Balbukseen.\n\n\"Mainitsivatko sotilaat mitään nimiä?\" kysyi hän merkitsevästi.\n\nVastausta odottaessaan olivat kaikki ihan hiljaa. Tuulen kohina\npetäjissä ja joen aaltojen hiljainen lipatus erottuivat nyt selvemmin\näänettömyyden lävitse. Baltus katsoi kiinteästi päällikköönsä.\n\n\"Kahta nimeä kuiskailtiin rivistä riviin\", sanoi hän. \"Toinen oli\nkenraali Ascenius Pollio. Toinen --\"\n\nKuumaverinen Sulpicius hypähti seisomaan heiluttaen palavaa soihtua\npäänsä yläpuolella.\n\n\"Maximinus!\" huusi hän. \"Keisari Maximinus Augustus!\"\n\nKuka osaisi selittää, miten kaikki oikein tapahtui? Kukaan ei ollut\najatellut sitä vielä tunti sitten. Ja nyt se silmänräpäyksessä muuttui\ntäydeksi todeksi. Haltioissaan olevan nuoren afrikkalaisen huuto oli\ntuskin kajahtanut pimeyden lävitse, kun teltoista, vartiotulilta,\nkenttävahdeilta saapui vastaukseksi jyrisevällä äänellä: \"Ave\nMaximinus! Ave Maximinus Augustus!\" Joka taholta juoksi paikalle\nmiehiä puolipukeissaan ja hurjan näköisinä, silmät tuijottaen ja\nsuut selällään heilutellen palavia olkitukkoja ja soihtuja päittensä\nyläpuolella. Parikymmentä kättä sieppasi jättiläisen ylös maasta, ja\nniin hän joutui istumaan legioonalaisten häränniskoille. \"Leirille!\nLeirille!\" huusivat he. \"Eläköön! Eläköön sotilaskeisari!\"\n\nSamana yönä käveli nuori syrialainen keisari Severus Aleksander\npretoriaaniensa leirin ulkopuolella ystävänsä kaartin kapteeni Licinius\nProbuksen seurassa. He puhelivat vakavasti sotilaitten synkistä\nkasvoista ja kapinoivasta käytöksestä. Voimakas pahan aavistus painoi\nraskaasti keisarin sydäntä ja kuvastui hänen toverinsa jäykillä\npartaisilla kasvoillakin.\n\n\"Se ei miellytä minua\", virkkoi hän. \"Minä neuvoisin, Caesar, että\nlähdemme heti päivän sarastaessa taas etelää kohti\".\n\n\"Mutta enhän minä mitenkään voi häpeänkään vuoksi kääntää selkääni\nvaaralle\", sanoi keisari. \"Mitä heillä on minua vastaan? Kuinka minä\nolen loukannut heitä, jotta he rikkoisivat valansa ja nousisivat minua\nvastaan?\"\n\n\"He ovat kuin lapsia, jotka kaipaavat aina jotakin uutta. Kuulithan\nmutinan ratsastaessasi pitkin rivejä. Ei, Caesar, pakene huomenna,\nja pretoriaanisi pitävät huolen siitä, ettei sinua ajeta takaa.\nMahdollisesti on legioonissa joitakin uskollisia joukko-osastoja, ja\njos me panemme yhteen kaikki voimamme --\"\n\nKaukaa kuului huuto, joka keskeytti heidän puhelunsa -- matala\nkeskeytymätön kohina, joka muistutti paisuvain aaltojen nousua.\nAlhaalla sen tien varrella, jossa he seisoivat, välkkyi monia liikkuvia\nvaloja nousten ja vaipuen, samalla kun ne lähestyivät nopeasti, ja\nnyt muuttui käheä huuto ja meteli selvästi erotettaviksi sanoiksi,\ntuhatkertaisesti toistetuiksi peloittaviksi sanoiksi. Licinius tarttui\nkeisarin ranteeseen ja veti hänet pensaikon varjoon.\n\n\"Hiljaa, Caesar! Henkesi uhalla, ole hiljaa!\" kuiskasi hän. \"Jos\nsanankaan sanot, olemme hukassa!\"\n\nPiileskellen pimennossa he näkivät hurjan kulkueen rientävän ohitseen\nja erottivat soihtujen lepattavassa valaistuksessa milloin punaisina\nmilloin harmaina partaiset kiihoittuneet kasvot, eteenpäin syöksyvät\nkirkuvat olennot ja heiluvat käsivarret. He kuulivat monien jalkain\nkopinan, käheitten äänten kirkunan ja metallin kalahtelun. Sitten he\nnäkivät äkkiä kaikkien toisten yläpuolella hirveän suuren miehen, ison\nkumaraisen selän, hurjat kasvot, tuimat haukansilmät, jotka katselivat\njoka taholla heilahtelevia kilpiä. Se näkyi silmänräpäyksen ajan savun\nympäröimässä valo-kehässä ja katosi sitten taas yön pimeyteen.\n\n\"Kuka hän on?\" änkytti keisari tarttuen toverinsa hihaan. \"Häntä\nsanotaan nyt Caesariksi\".\n\n\"Totisesti siinä oli traakkialainen talonpoika Maximinus\".\nPretoriaaniupseeri katseli oudon näköisenä herraansa. \"Kaikki on\nmennyttä, Caesar. Paetkaamme yhdessä telttaasi\".\n\nMutta vielä heidän kävellessään puhkesi kuuluviin uusi huuto,\nkymmenkertaisesti niin voimakas kuin edellinen. Jos ensimmäinen oli\nmuistuttanut aaltojen kohinaa, oli tämä kuin täyttä myrskyn riehunaa.\nKaksikymmentätuhatta ääntä kajahdutti leirissä läpi yön hiljaisuuden\nsellaisen hurjan huudon, että se kantautui kauas vartiotuliensa\nympärillä istuvain germaanienkin korviin, jotka kuuntelivat sitä\nihmeissään ja pelästyneinä.\n\n\"Ave!\" karjuivat äänet. \"Ave Maximinus Augustus!\" Jättiläinen seisoi\nkorkealla sotilaitten kilpien päällä ja katseli jalkojensa alapuolella\nleviävää laajaa lattiaa, jonka ylöspäin kääntyneet kasvot muodostivat.\nHänen hurja sielunsa oli järkkynyt tästä metelistä, mutta vain\nhänen hehkuvista silmistään voi huomata, millainen tuli paloi hänen\nsielussaan. Hän heilutti kättään huutaville sotilaille samoin kuin\nmetsämies heiluttaa juokseville ajokoirille. He kurottivat hänelle\nylös tammenlehväseppeleen ja kalisuttivat miekkojaan kunnioituksen\nosoitukseksi hänen pannessaan sen päähänsä. Sitten syntyi kohinaa\nhänen edessään miesjoukossa, siihen muodostui pieni vapaa tila,\njohon polvistui pretoriaanipukuinen upseeri verta kasvoillaan, verta\npaljaalla miekallaan ja verta alastomalla käsivarrellaan. Liciniuskin\noli tempautunut virran mukaan. \"Eläköön Caesar, eläköön!\" huusi hän\ntaivuttaen päänsä jättiläisen edessä. \"Tulen Aleksanderin luota. Hän ei\ntuota sinulle enää vaivaa\".\n\n\nIII\n\nMAXIMINUKSEN KUKISTUMINEN\n\nKolme vuotta oli sotilaskeisari hallinnut valtakuntaa. Teltta oli ollut\nhänen palatsinsa ja legioonalaiset hänen kansaansa. Heidän parissaan\nhän oli yksinvaltijas, muualla hän ei ollut mitään. Hän oli samonnut\nheidän kanssaan rintamalta toiselle. Hän oli taistellut dakialaisia,\nsarmatilaisia ja taas uudelleen germaaneja vastaan. Mutta Rooma ei\ntietänyt hänestä mitään, ja sen mielenkuohu kiihtyi yhä enemmän\nsellaista hallitsijaa vastaan, joka välitti niin vähän pääkaupungistaan\nja sen mielipiteestä, ettei edes viitsinyt käväistäkään sen muurien\nsisäpuolella. Syntyi juonia ja salaliittoja poissa olevaa keisaria\nvastaan. Silloin hänen kätensä laskeutui raskaana heidän päälleen,\nja rangaistukseksi kumahti nyrkiniskuja samoin kuin ennen niille\nnuorille sotilaille, joille hän oli opettanut sotakuria. Hän ei\ntietänyt mitään, eikä välittänytkään mitään konsuleista, senaatista\neikä siviililaeista. Hänen oma tahtonsa ja miekkavalta olivat ainoat\nvoimat, joita hän ymmärsi. Kaupasta ja taiteista ei hänellä ollut\naavistusta sen enempää kuin lähtiessään traakkialaisesta kodistaan.\nKoko laaja keisarikunta oli hänelle vain suunnaton kone, joka hankki\nrahat legioonain palkkoihin. Jollei hän saisi niitä rahoja, tuntisivat\nhänen soturitoverinsa kaunaa häntä vastaan. Omia etujaan valvoakseen he\nolivat nostaneet hänet tuona yönä kilvilleen. Vaikkapa olisi täytynyt\nryöstää kaupungin kassa tai häväistä temppeleitä, oli rahat välttämättä\nsaatava. Sellainen oli Maximinus jättiläisen katsantokanta.\n\nMutta alkoi ilmetä vastustusta, ja miehen koko hurja tarmo, se kovuus,\njoka oli hankkinut hänelle käskyvallan kovien miesten ylitse, leimahti\nnyt eloon tukahduttaakseen sen. Nuoruuden päivistään alkaen hän oli\nelänyt murhatöitten ympäröimänä. Elämä ja kuolema olivat hänestä\nmitättömiä seikkoja. Hän löi rajusti kaikkia, jotka nousivat häntä\nvastaan, ja kun he iskivät takaisin, löi hän entistä hurjemmin. Hänen\njättiläisvarjonsa lankesi mustana yli koko keisarikunnan Britanniasta\nSyriaan asti. Omituinen kiihkeä kostonhalu alkoi myöskin ilmetä\nhänessä. Kaikkivaltius kypsytti hänessä jokaisen vian ja paisutti sen\nrikollisuuteen asti. Entisaikaan oli häntä moitittu kömpelyydestä.\nNyt heräsi hänessä synkkä ja vaarallinen viha niitä vastaan, jotka\nolivat moittineet häntä. Hän saattoi istua tuntikausia karkea leuka\nkäsissään kyynärpäät polville painettuina ja muistutella mieleensä\nkaikkia varhaisemman nuoruutensa ikävyyksiä ja kiusoja, jolloin\nroomalaiset älyniekat olivat laskeneet pientä leikkiä hänen suuresta\nkoostaan ja oppimattomuudestaan. Hän ei osannut kirjoittaa, mutta hänen\npoikansa Verus merkitsi nimet hänen muistiinpanotauluihinsa, jotka\nsitten lähetettiin Rooman maaherralle. Miehet, jotka olivat aikoja\nsitten unohtaneet rikoksensa, joutuivat äkkiä hyvittämään sen mitä\nverisimmällä tavalla.\n\nAfrikassa puhkesi kapina, mutta hänen sijaispäällikkönsä kukisti sen.\nSen pelkkä mainekin jo sai levottomuutta aikaan Roomassa. Senaatissa\nheräsi jonkin verran entistä rohkeutta. Samoin Italian kansassa.\nHe eivät tahtoneet sallia legioonain aina peloittaa itseään. Kun\nMaximinus lähestyi rintamalta päin kapinoivaa Roomaa suunnitellen sen\nhävittämistä, sai hän huomata kaikkialla kansallisen vastustuksen\nmerkit. Koko maaseutu oli autio, talonpoikaistalot asujattomina, pellot\ntyhjät viljasta ja karjasta. Hänen edessään oli linnoitettu Aquileian\nkaupunki. Hän hyökkäsi rajusti sen kimppuun, mutta kohtasi yhtä ankaraa\nvastarintaa. Sen muureja ei voitu murtaa, eikä ympäröivällä maaseudulla\nollut mitään ruokaa legioonille. Miehet näkivät nälkää ja olivat\ntyytymättöminä. Mitä he siitä välittivät kuka oli keisari? Maximinus ei\nollut parempi kuin he itsekään. Miksi he kokoisivat koko keisarikunnan\nkirouksen päänsä päälle tukemalla häntä? Hän näki heidän synkät\nkasvonsa ja poispäin kääntyneet katseensa ja ymmärsi lopun tulleen.\n\nSinä yönä hän istui teltassaan poikansa Veruksen kanssa ja puheli niin\nlempeästi ja ystävällisesti hänen kanssaan, ettei nuorukainen ollut\nkoskaan ennen kuullut hänen puhelevan niin. Entisinä päivinä hän oli\npuhellut tällä tavoin pojan äidin Pauliinan kanssa, mutta vaimo oli\nollut vainaja jo kauan sitten, ja hänen mukanaan oli tuossa isossa\nmiehessä kuollut kaikki, mikä oli lempeää ja ystävällistä. Nyt tuntui\nPauliinan henki olevan hyvin lähellä häntä, ja hänen omansakin pehmeni\nsen seurassa.\n\n\"Soisin sinun lähtevän takaisin Traakkian vuoristoon\", puheli hän.\n\"Olen kokeillut kumpaakin, poikani, ja voin sanoa sinulle, että mitään\nvallan mukana seuraavaa iloa ei voi verratakaan siihen nautintoon,\njonka tuottaa kesäisenä aamuna tuulen lehahtelu ja yrttien tuoksu.\nSinua vastaan heillä ei ole mitään kaunaa. Miksi he siis kohtelisivat\nsinua pahasti. Pysy loitolla Roomasta ja roomalaisista. Vanhalla\nEuxoduksella on rahaa yllin kyllin. Hän odottaa sinua leirin\nulkopuolella kahden ratsun kanssa. Lähde Parpessuksen laaksoa kohti,\npoikani. Sieltä tuli isäsi, ja siellä tapaat hänen sukuaan. Osta\nitsellesi maatila, pane se kuntoon ja pysyttele loitolla suuruuden ja\nvaaran poluilta. Suojelkoon jumala sinua, Verus, ja ohjatkoon sinut\nturvallisesti Traakkiaan\".\n\nKun poika oli suudellut hänen kättään ja lähtenyt pois, kääri keisari\nviittansa ympärilleen ja istui kauan mietteissään. Hidasliikkeisissä\naivoissaan hän kävi lävitse menneisyytensä -- rauhalliset\nvarhaisnuoruutensa päivät, Severuksen palveluksessa viettämänsä\nvuodet, Britannian muistonsa, pitkät sotaretkensä, ponnistelunsa\nja taistelunsa, joitten kaikkien päätteeksi tuli tuo mieletön yö\nReinin varrella. Silloin olivat hänen sotilastoverinsa rakastaneet\nhäntä. Ja nyt hän oli lukenut kuolemansa heidän silmistään. Kuinka\nhän oli rikkonut heitä vastaan? Toisia kohtaan hän oli saattanut\ntehdä vääryyttä, mutta heillä ei ainakaan olisi pitänyt olla mitään\nvalittamisen syytä häntä vastaan. Jos hän vielä saisi viime vuodet\ntakaisin, ajattelisi hän vähemmän heitä ja enemmän kansaansa, hän\nkoettaisi herättää rakkautta pelon sijasta, eläisi rauhan eikä sodan\nvuoksi. Jospa hän vain saisi nuo vuodet takaisin! Mutta hänen telttansa\nulkopuolelta kuului hiipiviä askelia, salaperäisiä kuiskauksia ja\nhiljaista aseitten kalinaa. Partaiset kasvot kurkistivat sisään hänen\ntelttaansa, mustat afrikkalaiset kasvot, jotka hän tunsi hyvin. Hän\nnaurahti ja paljastaen käsivartensa sieppasi miekkansa edessään\nolevalta pöydältä.\n\n\"Sinäkö siinä tulet, Sulpicius\", virkkoi hän. \"Et ole tullut huutamaan\n'Ave Imperator Maximinus!' niinkuin kerran leirivalkeitten ääressä.\nOlette väsyneet minuun, ja kautta jumalain minä olen väsynyt teihin\nja iloinen päästessäni eroon kaikesta. Tule tekemään selvä asiasta,\nsillä minua haluttaa nähdä, kuinka monta teistä voin temmata mukanani\nelämästä erotessani\".\n\nSotilaat tungeskelivat teltan oven ulkopuolella, kurkistellen toinen\ntoisensa olkapään ylitse, kenenkään haluamatta ensimmäisenä käydä\nkäsiksi tuohon nauravaan ja ilkkuvaan jättiläiseen. Mutta silloin\ntyönnettiin jotakin esiin keihään kärjessä, ja sen nähdessään Maximinus\nvoihkaisi ja pudotti miekkansa maahan.\n\n\"Olisitte voineet säästää pojan\", nyyhkytti hän. \"Hän ei olisi\ntehnyt teille mitään. Tehkää siis selvä asiasta, sillä seuraan häntä\nmielelläni\".\n\nNiin he sitten hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja pistelivät häntä moneen\nkertaan, kunnes hänen polvensa lysähtivät kasaan, ja hän kaatui\nlattialle.\n\n\"Tyranni on kuollut!\" huusivat he. \"Tyranni on kuollut!\" Ja alempana\nolevasta suuresta leiristä ja piiritetyn kaupungin valleilta kaikui\nvastaan iloinen huuto: \"Hän on kuollut, Maximinus on kuollut!\"\n\nIstun työhuoneessani, ja edessäni pöydällä on Maximinuksen aikainen\nraha, yhtä uuden näköinen kuin Juno Monetan temppelin triumvirin\nlähettäessä sen liikkeelle rahapajasta. Pitkin sen reunaa kiertävät\nhänen komealta kajahtavat arvonimensä -- Imperator Maximinus,\nPontifex Maximus, Tribunitia potestate, ynnä muut. Keskellä on kuva,\njoka esittää suurta pörröistä päätä, valtavaa leukaa, karkeita\ntaistelunhalusia kasvoja ja kapeaa otsaa. Kaikista mahtipontisista\narvonimistä huolimatta ne ovat kuitenkin vain talonpojan kasvot, enkä\nminä näe hänessä Rooman keisaria, vaan ison traakkialaisen metsäläisen,\njoka astelee alas vuorenrinnettä tuona ammoin sitten kuluneena\nkesäpäivänä, jolloin Rooman kotkat houkuttelivat hänet ensiksi mukaansa.\n\n\n\n\nPUNAINEN TÄHTI\n\n\nMahtavan itämaalaisen kauppiaan Theodosiuksen talo oli Konstantinopolin\nparhaalla paikalla meren rannalla lähellä Pyhän Demetriuksen kirkkoa.\nTäällä hän eleli niin ruhtinaallisella tavalla, että keisari\nMauritiuksenkin tiedettiin tulleen kaikessa hiljaisuudessa lähellä\nolevasta Bucoleonin palatsistaan ollakseen läsnä hänen kemuissaan. Sinä\nyönä, josta nyt on puhe, nimittäin marraskuun neljäntenä vuonna 630\nj.Kr., olivat hänen lukuisat vieraansa lähteneet varhain pois. Jäljelle\noli jäänyt vain kaksi lähintä ystävää, jotka kumpikin olivat varakkaita\nkauppiaita niinkuin hän itsekin ja istuivat nyt hänen kanssaan\nviinipikariensa ääressä marmorikuistilla, josta he voivat nähdä\ntoiselta puolen Marmaranmerellä purjehtivain laivain tulet ja toiselta\nne majakkavalkeat, jotka osoittivat Bosporin laivareittiä. Ihan heidän\njalkainsa alapuolella oli kapea salmi, jonka takana häämöttivät Aasian\nvuorten matalat ja synkät ääriviivat. Ohut pilviharso peitti taivaan,\nmutta kaukana etelässä loisti himmeästi pimeyden lävitse suuri punainen\nyksinäinen tähti.\n\nYö oli viileä, valaistus leppoisa, ja nuo kolme miestä puhelivat\nvapaasti antaen ajatustensa palata takaisin niihin entisiin aikoihin,\njolloin he olivat panneet peliin omaisuutensa ja usein henkensäkin\nryhtyessään niihin uhkayrityksiin, joilla olivat hankkineet nykyisen\nrikkautensa. Isäntä kertoi pitkistä matkoista, joita oli tehnyt\nPohjois-Afrikkaan maurien alueille; kuinka hän oli taivaltanut\neteenpäin pysytellen aina sinisen meren vasemmalla puolella, kunnes\noli päässyt Kartagon raunioitten ohitse ja niin yhä eteenpäin niin\nkauas, että suuri valtameri huuhtoi hänen edessään leviävää keltaista\nhiekkarantaa, samalla kun hän saattoi oikealla puolellaan nähdä\naaltojen ylitse korkean kallion, Herkuleen pilarit. Hän kertoi\nmustaverisistä parrakkaista miehistä, jalopeuroista ja hirveistä\nkäärmeistä. Sitten kilikialainen Demetrius, karski kuusikymmenvuotias,\ntarinoi niinikään siitä kuinka oli koonnut suuren omaisuutensa. Hän\nkertoi Tonavan tuolle puolen hurjain hunnien maan kautta tekemästään\nmatkasta, minkä jälkeen hän oli tovereineen joutunut Germanian\nsuunnattomiin metsiin Elbe nimisen leveän joen rannoille. Hän kertoi\nsuurikokoisista miehistä, jotka olivat hitaita mieleltään, mutta\ntappelunhaluisia maisteltuaan liiaksi juomiaan, äkillisistä keskiyön\nkahakoista ja pimeyden turvin suoritetuista pakoretkistä, tiheitten\nmetsäin siimeksessä poltetuista kylistä, verisistä pakanallisista\nuhreista, karhuista ja susista, jotka vaaniskelivat metsäpoluilla. Niin\nmolemmat vanhemmat miehet kertoivat kilvan kokemuksiaan ja herättivät\ntoinen toisessaan eloon vanhoja muistoja, jota vastoin nuori kullan ja\nkameelikurjen sulkain kauppias Manuel Ducas, jonka nimi jo tunnettiin\nkaikkialla Välimeren itärannoilla, istui ääneti kuunnellen toisten\ntarinoita. Mutta lopulta kehoittivat toiset häntäkin kertomaan jotakin,\nja niin hän sitten alkoi nojaten poskeaan käteensä ja katsellen\neteläisellä taivaalla loistavaa suurta punaista tähteä. \"Tuon tähden\nnäkeminen johtaa mieleeni sen kokemuksen, josta aion nyt kertoa\",\nvirkkoi hän. \"En tiedä mikä tähti on nimeltään. Tähtientutkija, ukko\nLascaris, voisi sanoa sen minulle, jos kysyisin, mutta en haluakaan\ntietää sitä. Tähän vuodenaikaan etsin vaan sitä aina silmilläni ja aina\nnäen sen vilkkuvan samassa paikassa. Mutta minusta tuntuu, että se on\nmuuttunut entistä punaisemmaksi ja suuremmaksi.\n\n\"Noin kymmenen vuotta sitten tein retken Abessiniaan, jossa\nkauppahommani onnistuivat niin hyvin, että minulla oli paluumatkalle\nlähtiessäni enemmän kuin sadan kameelin kuorma nahkoja, norsunluuta,\nkultaa, mausteita ja muita Afrikan tuotteita. Kuljetin ne meren\nrannalle Arsinoeen ja siitä ylös Arabian lahtea viidellä sen\npaikkakunnan veneellä. Lopulta nousin maihin Savassa, joka on\nkaravaanien lähtöasema, ja sieltä suuntasin kulkuni Macorabaan\nkoottuani kameelini yhteen ja palkattuani vaeltavista arabialaisista\nneljänkymmenen miehen suuruisen vartijajoukon. Macorabassa, joka on\nnoitten seutujen epäjumalanpalvelijain pyhä kaupunki, voi aina yhtyä\npari kertaa vuodessa Jerusalemiin ja Syrian rannikolle lähteviin\nsuuriin karavaaneihin.\n\n\"Matkamme oli pitkä ja väsyttävä. Vasemmalla puolellamme oli Arabian\nlahti näyttäen päivän hehkussa sulalta metallilta, mutta muuttuen\nveripunaiseksi joka ilta auringon painuessa etäisen Afrikan rannan\ntaakse. Oikealla puolellamme oli hirveä erämaa, joka -- mikäli minä\ntiedän -- ulottuu koko Arabian poikki kauas Persian kuningaskuntaan\nasti. Moneen päivään emme nähneet mitään elonmerkkiä lukuunottamatta\nomia pitkässä hajanaisessa jonossa astelevia kuormitettuja kameelejamme\nrisaisine mustaverisine vartijoineen. Näissä erämaissa vaimentaa pehmeä\nhiekka eläinten askeleet, niin että niitten päiväkausia kestävä äänetön\neteneminen muuttumattomassa ympäristössä, joka sekin on täysin äänetön,\nalkaa lopulta tuntua vain oudolta unelta. Ratsastaessani karavaanin\ntakana ja katsellessani noita omituisen näköisiä hahmoja, jotka\nkantoivat tavaroitani edessäni, tuntui minusta usein vaikealta uskoa,\nettä kaikki tuo oli täyttä totta; että siinä tosiaankin matkustin minä\nManuel Ducas, jonka koti oli Konstantinopolissa lähellä Theodosiuksen\nporttia ja joka hurrasin sirkuksessa joka sunnuntai-iltapäivä, ja nyt\nratsastin niin oudossa maassa ja niin omituisten tovereitten parissa.\n\n\"Silloin tällöin näimme kaukana merellä sikäläisten asukkaitten\nkäyttämiä valkeita kolmikulmaisia purjeita, mutta koska he ovat kaikki\nmerirosvoja, olimme iloisia siitä, että olimme hyvässä turvassa\nrannikolla. Kerran pari näimme myöskin meren partaalla kääpiömäisiä\nolentoja -- ei ole helppo sanoa olivatko ne ihmisiä vai apinoita\n-- jotka kaivavat itselleen asunnon meriruohon keskelle, juovat\nlammikoista suolaista vettä ja syövät mitä sattuvat löytämään. Nämä\novat niitä kalansyöjiä, joista vanha Herodotos kertoo, varmasti\nkaikkein alhaisimpia koko ihmisrodun keskuudessa. Arabialaiset\nvartijammekin väistivät heitä kauhistuneina, sillä yleisesti tunnettua\non, että jos satut kuolemaan erämaassa, hyökkäävät nämä pikku ihmiset\nruumiisi kimppuun kuin korpit eivätkä jätä yhtäkään luuta nokkimatta.\nHe sopottivat ja vaakkuivat ja heiluttivat laihoja käsivarsiaan meille,\nkun kuljimme heidän ohitseen, sillä he tiesivät hyvin voivansa uida\nkauas merelle, jos olisimme koettaneet ajaa heitä takaa. Väitetään\nnimittäin, että haikalatkin väistävät inhoten heidän saastaisia\nruumiitaan.\n\n\"Sillä tavoin olimme matkustaneet kymmenen päivää leiriytyen joka\nilta niitten kurjain lähteitten ääreen, joissa on saatavana vähäisen\nhuonoa vettä. Tapanamme oli nousta hyvin varhain ja taivaltaa\neteenpäin myöhäiseen iltaan ja sen sijaan pysähtyä joksikin ajaksi\niltapäivällä sietämättömän kuumuuden ollessa pahimmillaan. Silloin\nlaskeuduimme, puita kun ei ollut, jonkin hiekkakummun ääreen tai,\njollemme sellaista tavanneet, omain kameeleittemme ja tavaroittemme\ntaakse päästäksemme suojaan päivän paahtavalta hehkulta. Seitsemäntenä\npäivänä olimme lähellä sitä kohtaa, jossa poiketaan pois rannikolta\nja suunnataan kulku sisämaahan päin Macorabaa kohti. Olimme levänneet\ntavallisen määrämme päivällisen päälle ja olimme juuri lähdössä\nuudelleen liikkeelle, vaikka aurinko paahtoikin niin kuumasti, että\ntuskin jaksoimme sitä sietää, kun katsahtaessani ylös näin merkillisen\nnäyn. Meidän oikealla puolellamme muutamalla hiekkakummulla seisoi\nnoin neljänkymmenen jalan pituinen mies, jolla oli kädessään suuren\nlaivanmaston kokoinen keihäs. Näytätte hämmästyneiltä, ystäväni,\nja sen vuoksi voitte kuvitella, miltä minusta tuntui tuota näkyä\nkatsellessani. Mutta järkeni sanoi pian, että edessäni seisova olento\noli tosiaankin kiertelevä arabialainen, jonka vartalo oli erämaan\nkuumassa ilmakehässä venynyt suhteettoman pitkäksi.\n\n\"Miehen todellinen olemus herätti kuitenkin tovereissani suurempaa\npelkoa kuin hänen aavekuvansa minussa, sillä kauhusta huudahtaen\nhe kyyristyivät yhteen ryhmään viittoillen käsillään ja muutenkin\nkiihkeästi elehtien katsellessaan tuota kaukana olevaa miestä. Silloin\nhuomasin, ettei hän ollutkaan yksin, vaan että meihin tuijotti\nkaikkien hiekkakumpujen takaa pitkä jono turbaaneilla varustettuja\npäitä. Seurueemme johtaja juoksi luokseni ja ilmoitti heidän pelkonsa\naiheen. He olivat nimittäin muutamista päähineen erikoistunnusmerkeistä\ntodenneet näitten miesten kuuluvan Dirwa-nimiseen heimoon, jonka\njäsenet ovat julmimpia ja häikäilemättömimpiä beduiineista.\nIlmeisestikin he olivat asettuneet tälle paikalle väijymään meitä\naikoen siepata koko karavaanin haltuunsa. Kun ajattelin kaikkia\nAbessiniassa näkemiäni vaivoja, matkani pituutta ja kestämiäni\nponnistuksia ja vaaroja, tuntui minusta kovin vaikealta ajatella, että\nminua viime hetkellä kohtasi tällainen onnettomuus, joka riisti, paitsi\ntoivomaani voittoa, myöskin alkuperäisen pääomani. Mutta sen voi joka\ntapauksessa helposti huomata, että rosvoja oli liian paljon, jotta\nmeidän olisi kannattanut koettaa puolustautua, sekä että saisimme pitää\nitseämme onnellisina, jos pääsisimme hengissä kahakasta. Istahdin erään\nlaatikon päälle ja jätin sieluni Pyhän Heleenan huostaan katsellen\nlohduttomana arabialaisten rosvojen uhkaavaa lähestymistä.\n\n\"Mahdollisesti johtui pelastuksemme hyvästä onnestamme tai siitä,\nettä olin hengessäni luvannut Pyhälle Heleenalle neljännesnaulan\npainoiset vahakynttilät. Joka tapauksessa kuulin samassa seuralaisteni\npäästävän kuuluville äänekkään ilonhuudahduksen. Nousin seisomaan\nlaatikolle paremmin nähdäkseni ja riemastuin suuresti nähdessäni\npitkän karavaanin, jossa oli vähintäänkin viisisataa kameelia, tulevan\nMacorabasta päin vankan vartioston saattamana. Teillehän minun ei ole\ntarpeellista huomauttaa, että kaikilla karavaaneilla on tapana liittää\nvoimansa yhteen erämaan rosvoja vastaan, ja noitten vastatulleitten\navulla me olimme ehdottomasti voimakkaampi puoli. Rosvotkin ymmärsivät\nsen, sillä he katosivat heti ihan kuin olisi synnyinseudun hiekka\nnielaissut heidät. Juoksin hiekkakummulle ja ennätin vielä vilaukselta\nnähdä keltaisen lakeuden ylitse kiitävän pölypilven ja sen lävitse\nkameelien pitkät kaulat, heidän hölläin vaatteittensa liehunnan ja\nniitten joukossa välkkyvät keihäät. Niin katosivat rosvot.\n\n\"Mutta pian huomasinkin, että yhden vaaran sijalle vain oli tullut\ntoinen. Aluksi olin toivonut tämän uuden karavaanin kuuluvan\njollekulle Rooman kansalaiselle tai edes jollekulle syrialaiselle\ntai kristitylle, mutta nyt huomasin sen täysin arabialaiseksi.\nArabian monissa kaupungeissa asustavat kauppiaat ovat tietysti paljon\nrauhallisempia kuin erämaan beduiinit, nuo Ismaelin jälkeläiset,\njoista Pyhä Kirja kertoo. Mutta arabialainen veri on ahnetta eikä\nvälitä lain määräyksistä, niin että pelkäsin pahinta nähdessäni heitä\nmuutamia satoja puoliympyrässä kameeleittemme vieressä katselemassa\nahnein silmin kallisarvoisia metallitavaroita ja kameelikurjen sulkia\nsisältäviä laatikoltani.\n\n\"Vastatulleen karavaanin johtaja oli käytökseltään arvokas ja\nulkomuodoltaan mieleenpainuva. Hänen ikänsä arvioisin noin\nneljäksikymmeneksi. Hänellä oli kotkan piirteet, kaunis musta parta,\nja silmät niin loistavat, läpitunkevat ja terävät, etten voi muistaa\nkoskaan monilla matkoillani nähneeni mitään niitten vertaista. Hän\nvastasi muodollisesti kumartamalla, kun kiitin ja tervehdin häntä,\nja seisoi sitten paikallaan sivellen partaansa ja katsellen mitään\npuhumatta sitä suurta omaisuutta, joka oli äkkiä joutunut hänen\nvaltaansa. Hänen seuralaistensa kuiskailu ilmaisi, kuinka kiihkeästi\nhe odottivat käskyä käydä käsiksi ryöstösaaliiseen. Tulipa eräs nuori\nlurjus, joka näytti olevan tuttavallisissa väleissä johtajan kanssa,\nhänen viereensä ja puki sanoiksi tovereittensa toiveet.\n\n\"'Kunnianarvoisa herra', virkkoi hän, 'nämä ihmiset ja heidän aarteensa\non varmasti jätetty meidän käsiimme. Kun palaamme niitten kanssa\npyhälle paikalle, niin kuka Koraanin tunnustaja ei heti huomaisi\njumalan sormen ohjanneen meitä?'\n\n\"Mutta johtaja pudisti päätään. 'Ei, Ali, se ei saa tapahtua', vastasi\nhän. 'Tämä mies on minun ymmärtääkseni Rooman kansalainen, emmekä me\nsaa kohdella häntä epäjumalanpalvelijana'.\n\n\"'Mutta hän on uskoton', huudahti nuorukainen hypistellen vyössään\nriippuvaa suurta veistä. 'Jos minä saisin tuomita, ei hän menettäisi\nainoastaan tavaroitaan vaan henkensäkin, ellei omaksuisi ainoaa oikeaa\nuskoa'.\n\n\"Vanhempi mies hymyili ja pudisti päätään. 'Ei, Ali, olet liian\nkuumaverinen', sanoi hän. 'Kun tiedämme, ettei maailmassa ole vielä\noikein kolmeakaan sataa oikeauskoista, olisi meillä tosiaankin kädet\ntäynnä, jos veisimme hengen ja omaisuuden kaikilta niiltä, jotka eivät\nkuulu meidän joukkoomme. Älä unohda, rakas poikani, että armeliaisuus\nja rehellisyys ovat oikean uskon ydin ja tuki'.\n\n\"'Oikeauskoisten keskuudessa', jatkoi julmasydäminen nuorukainen.\n\n\"'Ei, vaan jokaista kohtaan. Se on Allahin laki. Ja kuitenkin' -- nyt\nhänen kasvojensa ilme synkkeni, ja hänen silmissään hehkui uhkaavasti\n-- 'se päivä voi pian tulla, jolloin armon aika on ohitse, ja voi\nsilloin niitä, jotka eivät ole kuunnelleet! Silloin paljastetaan\nAllahin miekka, eikä sitä panna takaisin huotraan, ennenkuin sato\non korjattu. Ensiksi se osuu epäjumalan palvelijoihin sinä päivänä,\njolloin oma kansani ja sukuni uskottomat Koraanin tunnustajat\nhajoitetaan ja Kaaban kolmesataakuusikymmentä epäjumalankuvaa heitetään\nkaupungin tunkioille. Silloin tulee Kaabasta yhden ainoan jumalan koti\nja temppeli, sellaisen jumalan, joka ei siedä kilpailijaa maan päällä\neikä taivaassa'.\n\n\"Miehen seuralaiset olivat kokoontuneet hänen ympärilleen keihäät\nkäsissään, hehkuvat silmät tuijottaen hänen kasvoihinsa ja tummat\npiirteet värähdellen sellaisesta kiihkeästä haltioitumisesta,\nettä saattoi helposti huomata, kuinka suuresti he rakastivat ja\nkunnioittivat häntä.\n\n\"'Me olemme kärsivällisiä', sanoi hän, 'mutta jolloinkin ensi vuonna\ntai seuraavana tulee se päivä, jolloin arkkienkeli Gabriel tuo minulle\ntiedon, että sanain aika on ohitse ja miekan hetki tullut. Me olemme\nvähälukuiset ja heikot, mutta jos se on Hänen tahtonsa, niin kuka voi\nmeitä vastustaa? Oletko juutalaisten uskontokuntaan kuuluva, vieras?'\nkysyi hän.\n\nVastasin kieltävästi.\n\n'Sitä parempi sinulle', vastasi hän äskeisen kiihkeän vihan taas\nhehkuessa hänen kasvoillaan. 'Ensin kaatuvat epäjumalan palvelijat,\nsitten juutalaiset, koska he eivät ole tunteneet niitä samoja\nprofeettoja, joista ovat itse ennustaneet. Sitten viimeksi tulee\nkristittyjen vuoro, jotka tosin seuraavat oikeaa profeettaa, suurempaa\nkuin olivat Moses ja Abraham, mutta joitten synti on siinä, että he\novat sekoittaneet luodun Luojaan. Kullekin vuorostaan -- epäjumalan\npalvelijalle, juutalaiselle ja kristitylle -- tulee tilinteon päivä'.\n\n\"Kaikki ryysyläiset hänen takanaan ravistelivat keihäitään hänen\npuhuessaan. Heidän vakaumustaan ei voinut vähintäkään epäillä, mutta\nkun katselin heidän repaleisia vaatteitaan ja alkuperäisiä aseitaan,\nen voinut olla hymyilemättä ajatellessani heidän kunnianhimoisia\nuhkauksiaan ja kuvitellessani millaisen kohtalon uhriksi he joutuisivat\ntaistelupäivänä, kun meidän keisarillisen kaartimme sotakirveet\ntai armeenialaisten raskasaseisen ratsuväen keihäät olisivat heitä\nvastassa. Sitähän minun ei tarvitse sanoa, että pidin ajatukseni\nvisusti omana tietonani, sillä en laisinkaan halunnut joutua meidän\npyhää uskontoamme vastaan tehdyn uuden hyökkäyksen ensimmäiseksi\nuhriksi.\n\n\"Oli jo ilta, ja päätettiin, että molemmat karavaanit leiriytyisivät\nyhdessä -- mikä järjestely tuntui sitäkin mieluisemmalta, kun emme\nsuinkaan voineet olla varmoja siitä, ettemme enää joutuisi tapaamaan\nuusia rosvoja. Olin pyytänyt arabialaisten johtajan luokseni\nillalliselle, ja suoritettuaan pitkät rukoukset seuralaistensa kanssa\nhän tuli minun pariini, mutta torjui kaikki yritykseni osoittaa\nvieraanvaraisuutta, sillä hän ei tahtonut koskeakaan siihen oivalliseen\nviiniin, jota olin antanut ottaa esiin hänen vuokseen, eikä suostunut\nsyömään minun herkkujani, vaan tyytyi kovaan leipään, kuivattuihin\ntaateleihin ja veteen. Tämän aterian jälkeen istuimme kahden kesken\nkytevän tulen ääressä, ja päämme yläpuolella kaartui suurenmoinen\ntaivaanlaki niin syvän ja tumman sinisenä kimmeltävine selväpiirteisine\ntähtineen, että sellaista ei voi nähdä muualla kuin erämaan kuivassa\nilmassa. Leirimme oli edessämme, eikä korviimme kuulunut mitään\nmuita ääniä kuin seuralaistemme hiljaista puhelua ja silloin tällöin\nympärillämme olevilta hiekkakummuilta sakaalin kimeää ulvontaa. Istuin\nvastatusten tuon omituisen miehen kanssa tulen hehkun häilähdellessä\nhänen kiihkeillä ja käskevillä kasvoillaan ja heijastuessa hänen\npalavista silmistään. Ne olivat peräti merkilliset valvojaiset, eivätkä\ntule koskaan unohtumaan mielestäni. Olen puhellut monen viisaan ja\nkuuluisan miehen kanssa matkoillani, mutta en koskaan sellaisen, joka\nolisi tehnyt mieleeni niin pysyväistä vaikutusta kuin hän.\n\n\"Ja kuitenkin oli suurin osa hänen puhelustaan mielestäni täysin\nkäsittämätöntä, vaikka -- niinkuin tiedätte -- puhun arabian\nkieltä yhtä hyvin kuin arabialaiset itse. Se nousi ja laski mitä\nmerkillisimmällä tavalla. Toisinaan se oli kuin lapsen pajatusta,\njoskus kiihkoilijan tolkutonta hourailua, välistä profeetan ja\nfilosofin korkealentoista haaveilua. Silloin tällöin, kun hän kertoi\nhengistä ja ihmeistä ja unista ja enteistä, tuntui minusta ihan siltä\nkuin olisi vanha vaimo tarinoinut iltamyöhällä lasten huviksi. Sitten\ntaas, kun hän loistavin kasvoin kertoi keskusteluistaan enkelien\nkanssa, Luojan aivoituksista ja maailmankaikkeuden lopusta, tuntui\nminusta siltä kuin en enää olisikaan ollut kuolevaisen parissa, vaan\nKorkeimman oman sanansaattajan seurassa.\n\n\"Hänellä oli tosiaankin omat syynsä kohdella minua niin luottavasti.\nHän nimittäin piti minua sopivana lähettiläänä viemään tietoa hänen\nopistaan Konstantinopoliin ja Rooman keisarikuntaan. Samoin kuin Pyhä\nPaavali oli tuonut kristinuskon Eurooppaan, samoin hän toivoi minun\nlevittävän hänen oppejaan kotikaupungissani, Mutta pahoinpa pelkään,\netten ole samanlaista ainesta kuin Paavali, olipa hänen oppinsa sitten\nmillainen tahansa. Ja sittenkin hän ponnisteli koko sydämensä voimalla\nkoko pitkän arabialaisen yön kääntääkseen minut omaan uskoonsa. Hänellä\noli mukanaan pyhä kirja, jonka hän selitti kirjoitetun enkelin sanelun\nmukaan, ja sitä hän piti luisessa lippaassa kameelin kaulapussissa. Hän\nlukikin siitä minulle muutamia sivuja, mutta vaikkakin johtolanka siinä\noli aika hyvä, tuntui kieli oikulliselta ja hurjalta. Toisinaan oli\nminun suorastaan vaikea hillitä kasvonilmeitäni häntä kuunnellessani.\nHän esitti minulle myöskin ääripiirtein tulevaisuudensuunnitelmansa,\nja niitä kuunnellessani oli minun tosiaankin vaikea uskoa, että\npuhelutoverini oli vain arabialaisen karavaanin vaeltava johtaja eikä\nyksi maailman suurimmista.\n\n'Sitten kun jumala on antanut minulle riittävästi valtaa, mikä tapahtuu\nmuutamain vuosien kuluttua', sanoi hän, 'yhdistän koko Arabian lippuni\nalle. Sen jälkeen levitän oppini yli Syrian ja Egyptin. Sitten suuntaan\nkulkuni Persiaan ja annan heidän valita oikean uskon ja miekan välillä.\nValloitettuani Persian on minun helppo hyökätä Vähään Aasiaan ja jatkaa\nsieltä matkaani Konstantinopoliin'.\n\nPurin huultani jotta en purskahtaisi nauramaan. 'Ja kuinka kauan kestää\nennenkuin voittoisat joukkonne pääsevät Bosporin rannalle?' kysyin.\n\n\"'Sellaiset asiat ovat jumalan kädessä, jonka palvelijoita me olemme',\nvastasi hän. 'Mahdollisesti olen jo itse poistunut elävien mailta,\nennenkuin kaikki tämä toteutuu, mutta ennenkuin meidän lastemme päivät\novat luetut, tulee kaikki se tapahtumaan mitä olen nyt kertonut teille.\nKatsokaa tuota tähteä', lisäsi hän osoittaen päämme yläpuolella\nkimmeltävää kirkasta kiertotähteä. 'Se on Kristuksen vertauskuva.\nKatsokaa kuinka kirkkaasti ja rauhallisesti se paistaa, aivan niinkuin\nhänen opetuksensa ja muistonsakin ovat. Tuo tuolla', jatkoi hän\nkurottaen nyt kätensä taivaanrannalla kimmeltävään tummaan punaiseen\ntähteen päin -- juuri samaan, jonka ne nyt näemme tuolla -- 'on minun\ntähteni, joka ennustaa vainoa ja sotaa ja kuritusta syntisille. Ja\nkuitenkin ovat molemmat tähtiä ja kumpikin tottelee Allahin määräyksiä'.\n\n\"No niin, sellainen kokemus johtui mieleeni katsellessani tänä iltana\ntuota tähteä. Punaisena ja vihaisena se yhä kimmeltää eteläisellä\ntaivaalla ihan samanlaisena kuin näin sen tuona yönä erämaassa.\nJossakin siellä kaukana tuo mies pyrkii ja ponnistelee. Mahdollisesti\npistää jokin kiihkoileva uskonveli hänet kuoliaaksi tai saa hän\nsurmansa jossakin heimokahakassa. Jos niin käy, päättyy koko juttu\nsiihen. Mutta jos hän elää, oli hänen silmissään ja olemuksessaan\ntosiaankin sellaista, josta voin päätellä Muhametin, Abdallahin pojan\n-- sillä se oli hänen nimensä -- jollakin merkittävällä tavalla\ntodistavan sen uskon voimasta, joka paloi hänen rinnassaan\".\n\n\n\n\nHOPEAKUVASTIN\n\n\nTammik. 3 p. -- Tämä White & Wotherspoonin tilijutun selvittely\nnäyttää olevan kerrassaan jättiläismäinen tehtävä. On tarkastettava ja\nverrattava toisiinsa kaksikymmentä paksua pääkirjaa. Kukapa haluaisi\nruveta nuoremmaksi osakkaaksi, kun saa näin raskaita tehtäviä? Mutta\ntämä on joka tapauksessa ensimmäinen suuri liikettä koskeva asia,\njoka on uskottu kokonaan minun haltuuni. Minun, täytyy järjestää\nse kunnollisesti. Mutta se on saatava valmiiksi ajoissa, niin että\nlakimiehet ennättävät esittää tutkimuksen tulokset tuomioistuimelle.\nJohnson sanoi tänä aamuna, että minun pitäisi saada viimeinen\nnumero selville ennen tämän kuun kahdettakymmenettä päivää. Hyvä\nJumala! No niin, minä käyn heti asiaan käsiksi, ja jos ihmisaivot ja\n-hermot voivat kestää sellaisen ponnistuksen, niin olen täyttäväkin\ntehtäväni määräajan kuluessa. Se merkitsee sitä, että minun on\nistuttava tilikirjain ääressä kello kymmenestä viiteen ja sitten taas\nnoin kahdeksasta yhteen yöllä. Kirjanpitäjän elämässäkin on omat\nmurhenäytelmänsä. Istuessani työni ääressä hiljaisina yön hetkinä\nkoko muun maailman nukkuessa ja etsiessäni kovalla kiireellä sareke\nsarekkeelta niitä vielä löytämättömiä numeroita, jotka muuttavat\nkunnioitetun luottamusmiehen roistoksi, ymmärrän ettei meikäläisen työ\nsittenkään ole vain runotonta ja yksitoikkoista aherrusta.\n\nMaanantaina löysin ensimmäiset vaillinkiin johtavat jäljet. Ei koskaan\nole metsästäjä tuntenut sen mieluisempia värähdyksiä päästessään\nriistansa jäljille. Mutta minä katselen näitä kahtakymmentä tilikirjaa\nja ajattelen sitä tiheikköä, jonka lävitse minun on ajettava häntä\ntakaa, ennenkuin saan hänet surmatuksi. Kovaa työtä -- mutta joka\ntapauksessa jännittävää urheilua! Näin tuon lihavan miehen eräillä\npäivällisillä Cityssä, ja hänen punaiset kasvonsa loistivat valkoisen\nlautasliinan yläpuolella. Hän puolestaan vilkaisi pöydän alapäässä\nistuvaan pieneen kalpeaan mieheen. Hänkin olisi kalvennut, jos olisi\ntietänyt, mikä tehtävä oli minulle uskottu.\n\nTammik. 6 p. -- Kuinka joutavaa onkaan, että tohtorit määräävät lepoa\nsilloin, kun ei lepo voi tulla kysymykseenkään! Aasit! He voisivat\nyhtä hyvin huutaa miehelle, jolla on susilauma kintereillä, että hän\ntarvitsee ehdottomasti täydellistä lepoa. Minun on saatava numeroni\nselville määräpäiväksi. Jollen siinä onnistu, menetän ikipäiviksi\nkaikki menestymisen mahdollisuuteni, niin että kuinka kummassa minä\nvoin levätä? Tämän ponnistuksen jälkeen lepään vaikka viikon päivät.\n\nEhkäpä olin itse ymmärtämätön mennessäni laisinkaan lääkärille.\nMutta alan tulla hermostuneeksi ja kiihtyneeksi istuessani yksin\ntyöni ääressä öisin. En tunne mitään kipua -- vain jonkinlaista pään\nraskautta ja silloin tällöin hämäryyttä silmissä. Kuvittelin, että\nmahdollisesti saisin apua bromista tai kloraalista tai jostakin muusta\nsen tapaisesta aineesta. Mutta lakata työnteosta? On järjetöntä\nvaatiakaan sellaista.\n\nTämä on aivan samanlaista kuin pitkänmatkan kilpajuoksu. Alussa\ntuntuu omituiselta, sydän takoo ja keuhkot läähättävät, mutta jos\nvain jaksaa vielä ponnistaa eteenpäin, saa ikäänkuin uutta voimaa.\nMinä pysyn työssäni ja odotan uusia voimia. Jollei niitä tule -- niin\nyhdentekevää, pysyn joka tapauksessa työssäni. Kaksi pääkirjaa on nyt\nläpikäyty, ja kolmas on hyvällä alulla. Se roisto on peittänyt jälkensä\nhyvin, mutta minäpä seuraan niitä joka tapauksessa.\n\nTammik. 9 p. -- En ollut aikonut lähteä uudelleen lääkärille. Ja\nkuitenkin menin. \"Rasitan hermojani, olen vaarassa luhistua kokonaan,\njopa panen vaaraan järkenikin\". Onpa siinä kerrakseen tuomiota. No\nniin, aion kuitenkin rasittaa hermojani ja panna kaikki vaaraan\nsekä istua niin kauan kuin suinkin jaksan tuolillani kynä kädessä\nseuraamassa tuon vanhan heittiön jälkiä.\n\nTässä voin sivumennen mainita siitä omituisesta kokemuksesta, joka\npakotti minut jo toisen kerran lääkärille. Merkitsen muistiin\nkaikki taudin oireet ja eri tunnelmat, koska ne ovat semmoisinaan\nmieltäkiinnittäviä -- \"omituinen sielullis-ruumiillinen tutkielma\",\nsanoo tohtori -- sekä myöskin siksi, koska olen ehdottomasti varma\nsiitä, että kun olen vapautunut niistä, tuntuvat ne kaikki hämäriltä\nja epätäydellisiltä aivan kuin nukkumisen ja valvomisen välillä nähdyt\nunikuvat. Senpä vuoksi merkitsen ne nyt muistiin, kun ne ovat selvinä\nmielessäni, vaikkapa vain lepuuttaakseni ajatuksiani loputtomain\nnumeroitten jälkeen.\n\nHuoneessani on vanha hopeakehyksinen kuvastin. Sen on lahjoittanut\nminulle muuan ystävä, joka ymmärtää muinaisesineitten arvoa. Sattumalta\ntiedän hänen ostaneen sen eräästä huutokaupasta olematta laisinkaan\nselvillä siitä mistä se oli sinne joutunut. Se on iso kapine -- kolme\njalkaa leveä ja kaksi korkea -- ja sijoitettu nojalleen eräälle\nsivupöydälle kirjoituspöytäni vasemmalle puolelle. Kehys on sileä, noin\nkolmen tuuman levyinen ja hyvin vanha, ihan liian vanha, jotta sen\nikää voitaisiin määrätä kultasepänleimojen tai muitten sen tapaisten\nmerkkien perusteella. Lasi, joka on hiottu reunoista, ulkonee vähän\nja heijastaa niin erikoisen selväpiirteisen kuvan, etteivät minun\nmielestäni uudemmat kuvastimet kykenekään sellaiseen. Esimerkiksi sen\nherättämä syvyysvaikutelma on kerrassaan ihmeellinen.\n\nKuvastin on asetettu niin, etten voi pöydän ääressä istuessani\ntavallisesti nähdä siitä mitään muuta kuin punaiset akkunaverhot. Mutta\neilisiltana sattui merkillinen tapaus. Olin tehnyt työtä muutamia\ntunteja hyvin vastahakoisesti, sillä tuon tuostakin olivat näköäni\nhäirinneet sellaiset sumeuden puuskat, joista olen valittanut. Yhä\nuudelleen täytyi minun keskeyttää työni ja lepuuttaa silmiäni. Silloin\nsatuin kerran vilkaisemaan kuvastimeen. Se oli peräti merkillisen\nnäköinen. Punaisia verhoja, joitten olisi pitänyt kuvastua siinä,\nei enää näkynyt, mutta lasi teki hämärän ja samean vaikutuksen, ei\ntosin pinnalta, joka välkkyi kuin teräs, vaan ikäänkuin syvemmältä.\nKun tarkastelin kiinteästi tätä hämärää kohtaa, näytti se hitaasti\nhäilähtelevän sinne tänne, kunnes se oli enää paksu valkoinen pilvi,\njoka leijaili paksuina kiemuroina. Se teki niin todellisen ja\nluotettavan vaikutuksen, ja niin täydessä tajussani olin, että muistan\nkääntyneeni katsomaan taakseni luullen akkunaverhojen olevan tulessa.\nMutta kaikki huoneessani oli liikkumattoman hiljaista -- ei kuulunut\nmitään muuta ääntä kuin kellon tikitystä eikä näkynyt muuta liikettä\nkuin tuon omituisen utuisen pilven hidasta häilähtelyä syvällä vanhan\nkuvastimen sisimmässä.\n\nKun sitten katselin sitä uudelleen, näin tuon sumun, tai savun, tai\npilven, tai miksi sitä nyt pitäisi sanoa, supistuvan ja muuttuvan\nkiinteäksi kahdessa vierekkäisessä kohdassa ja huomasin, enemmän\njännityksestä kuin pelosta värähtäen, että ne olivat kaksi silmää,\njotka katselivat huoneeseen. Saatoin myöskin erottaa hämärät pään\nääriviivat, jotka hiuksista päättäen kuuluivat naiselle, vaikka\nolivatkin muuten hyvin hämärät. Vain silmät olivat täysin selvät.\nJa millaiset silmät! Tummat ja säteilevät, täynnä jotakin hyvin\nkiihkeää tunnetta, raivoa tai kauhua, en oikein osaa sanoa kumpaa. En\nole koskaan nähnyt silmiä, joissa olisi kuvastunut niin voimakas ja\njännittynyt elämä. Ne eivät olleet luodut minuun, vaan tuijottivat\nhuoneeseen. Kun sitten suoristausin pystympään asentoon, pyyhkäisin\nkädelläni otsaani ja koetin kaikin voimin päästä hermojeni herraksi,\nkatosi tuo hämärä pää yleiseen sameuteen, kuvastin kirkastui hitaasti,\nja punaiset verhot ilmestyivät taas näkyviin.\n\nJoku kylmäjärkinen epäilijä väittäisi varmasti, että olin nukahtanut\nnumeroitteni ääressä sekä että tuo näky oli pelkkä unikuva. Mutta\nsuoraan sanoen en ole koskaan ollut sen selvemmin valveillani.\nOlin valmis itsekin väittämään sellaista käsitystä vastaan jo sitä\nkatsellessani ja pitämään sitä vain harhakuvana -- jonkinlaisena\nhermohäiriönä -- jonka ankara työ ja unettomuus oli saanut aikaan.\nMutta miksi se sai nimenomaan tuon muodon? Ja kuka on tuo nainen, ja\nmikä on se kauhea mielenjärkytys, jonka luin noissa ihmeellisissä\nruskeissa silmissä? Ne tulevat aina minun ja työni väliin. Nyt olen\nensimmäisen kerran tehnyt vähemmän kuin mitä olen pannut päivittäiseksi\ntyöosuudekseni. Ehkäpä ei minulla ole siitä syystä ollut tänä iltana\nminkäänlaisia tavallisuudesta poikkeavia tuntemuksia. Huomenna minun\ntäytyy herätä varhain, tuli mitä tuli.\n\nTammik. 11 p. -- Kaikki on kunnossa, ja työni luistaa hyvin. Käärin\nköyttäni kierros kierrokselta tuon tukevan olennon ympärille. Mutta\nkenties saa hän nauraa viimeksi, jos omat hermoni tässä tekevätkin\nlakon. Näyttää siltä kuin olisi kuvastin jonkinlainen ilmapuntari, joka\nosoittaa minun aivojeni tilaa. Joka yö olen huomannut sen sumentuneen\nennenkuin olen lopettanut työni.\n\nTohtori Sinclair (joka näyttää olevan jonkinlainen sielutieteen\nharrastaja) tunsi niin suurta mielenkiintoa kertomustani kohtaan,\nettä hän tuli tänä iltana katsomaan kuvastinta. Mainitsin hänelle,\nettä metalliosaan oli taakse kaiverrettu jotakin jäykillä vanhoilla\nkirjaimilla. Hän tutki sitä suurennuslasilla, mutta ei saanut siitä\nmitään varmaa selvää! \"Sane. X. Pai.\" oli hänen viimeinen tulkintansa\nnoille kirjaimille, mutta se ei johtanut meitä sen pitemmälle. Hän\nneuvoi minua siirtämään kuvastimen toiseen huoneeseen, mutta sittenkin\non kaikki mitä voin siinä nähdä hänen mielestään vain taudinoire.\nVaara onkin juuri niiden aiheuttajassa. Jos suinkin olisi mahdollista,\npitäisi huoneestani siirtää pois nuo kaksikymmentä pääkirjaa -- eikä\nkuvastinta. Nyt olen jo päässyt kahdeksanteen, joten työni edistyy.\n\nTammik. 13 p. -- Ehkä sittenkin olisi ollut viisaampaa, jos olisin\nvienyt kuvastimen pois. Viime yönä se tuotti minulle kerrassaan\nmerkillisen kokemuksen. Ja kuitenkin se tuntuu minusta niin\nmieltäkiinnittävältä ja lumoavalta, että jätän kuvastimen paikalleen.\nMikä kumma saattaa olla tämän kaiken tarkoituksena?\n\nLuullakseni kello oli noin yksi yöllä, kun suljin kirjani aikoen\nhoippua vuoteeseen. Silloin näin tuon naisen edessäni. Varmaankin\nminulta oli jäänyt huomaamatta sekä sumeus että sen muuttuminen\nkuvaksi, sillä tuo nainen heijastui kuvastimesta kaikessa kauneudessaan\nja kiihkeydessään ja surussaan niin selväpiirteisenä kuin olisi hän\nollut ilmielävänä edessäni. Vartalo oli hoikka ja lujapiirteinen\n-- jopa siinä määrin mieleenpainuva, etten ole unohtanut yhtäkään\nkohtaa enkä puvun pienintäkään yksityisseikkaa. Hän istuu kuvastimen\nvasemmalla laidalla. Jonkinlainen varjomainen olento on polvillaan\nhänen edessään -- saatan hämärästi erottaa sen mieheksi -- ja heidän\ntakanaan on pilvi, jossa näen olentoja -- liikkuvia olentoja. Se,\njota katselen, ei ole pelkkä kuva. Se on kohtaus elämästä, todellinen\nkokemus. Nainen kyyristyy kokoon ja värisee. Mies hänen vieressään\npainautuu maahan. Heidän takanaan seisovat olennot tekevät jyrkkiä\neleitä ja liikehtivät. Pelkoni hukkuu kokonaan uteliaisuuteen. Voin\njoutua ihan suunniltani ajatellessani, että olen nähnyt näin paljon,\nmutta en enempää.\n\nMutta naisen ainakin voin kuvailla pienintäkin yksityisseikkaa\nmyöten. Hän on hyvin kaunis ja aivan nuori -- luullakseni korkeintaan\nviidenkolmatta ikäinen. Hänen tukkansa on voimakkaan ruskea väriltään\nja vivahtaa pinnalta kastanjanruskeaan ja kultaan. Pieni matala\npäähine muodostaa kulman otsalle. Se on valmistettu pitseistä ja\nreunustettu helmillä. Otsa on korkea, ehkäpä liian korkea täydellisen\nkauneuden vaatimusten mukaan, mutta sitä ei soisikaan toisenlaiseksi,\nkoska se antaa jonkinlaisen vallan ja voiman leiman muuten pehmeän\nnaisellisille kasvoille. Kulmakarvat kaartuvat kerrassaan suloisesti\ntuuheitten silmäripsien yläpuolella, ja sitten nuo ihmeelliset silmät\n-- niin suuret, niin tummat, niin täynnä voimakasta mielenliikutusta,\nraivoa ja kauhua, joka taistelee vallasta itsehillinnän ja ylpeyden\nkanssa, jotka puolestaan estävät häntä vaipumasta täydelliseen\nmielipuolisuuteen. Posket ovat kalpeat, huulet tuskasta valkoiset,\nleuka ja kurkku erittäin hienosti kaartuvat. Hän istuu eteenpäin\nnojautuneena tuolissaan jännittyneenä ja jäykkänä, ikäänkuin kauhun\nkivettämänä. Puku on mustaa samettia, jalokivi välkkyy kuin tulenliekki\nhänen rinnallaan, ja kultainen ristiinnaulitunkuva pilkistää esiin\nerään poimun varjosta. Tämä on se nainen, jonka kuva yhä elää vanhassa\nhopeakuvastimessa. Mikä hirveä teko on voinut jättää jälkensä siihen,\nniin että nyt ihan toisena aikakautena voi aavistaa sen tapahtuneen,\njos sattuu olemaan vastaavassa vireessä.\n\nSitten toinen seikka: Mustan hameen vasemmalla sivulla oli, niinkuin\nensiksi luulin, valkoinen nauhakimppu. Kun sitten tarkastelin sitä\nlähemmin tai kun kuva itse hahmottui selvemmäksi, huomasin mikä se oli.\nSe oli miehen käsi, joka oli pusertunut tuskallisesti nyrkkiin ja piti\nsuonenvedontapaisesti naisen puvusta kiinni. Muu osa kyyristyneestä\nolennosta näkyi vain hämärinä ääriviivoina, mutta tuo jännittyneesti\npuristunut käsi loisti selvänä tummaa taustaa vastaan herättäen\nkiihkeällä asennollaan synkän aavistuksen jostakin murhenäytelmästä.\nMies on peloissaan -- kauheasti peloissaan. Sen voin selvästi ymmärtää.\nMikä on pelästyttänyt hänet niin? Miksi hän on takertunut kiinni naisen\npukuun? Vastaus on varmaankin kätkettynä noihin taustalla liikehtiviin\nolentoihin. He uhkaavat vaaralla sekä häntä että naista. Tämä asia\nherätti voimakkaasti mielenkiintoani. En enää ajatellut, mikä sen suhde\nomiin hermoihini oli. Tuijotin ja tuijotin aivan kuin teatterissa.\nMutta en voinut erottaa sen enempää. Sumu oheni. Näkyi vain kiihkeää\nliikehtimistä, kun taustalla olevat hahmot häilähtelivät sinne tänne.\nSitten oli kuvastin taas kirkas.\n\nTohtori sanoo, että minun täytyy päiväksi keskeyttää työni, ja siihen\nvoin suostuakin, sillä olen viime aikoina päässyt hyvästi eteenpäin.\nIlmeisestikin johtuu noitten kuvain näkeminen kokonaan omasta\nhermostuneisuudestani, sillä tänä iltana istuin kuvastimen edessä\nkokonaisen tunnin näkemättä mitään harhakuvia. Levossa viettämäni päivä\non karkoittanut ne. Päässenköhän koskaan selville siitä, mitä ne kaikki\ntarkoittavat? Tarkastelin kuvastinta tänään hyvässä valaistuksessa\nja saatoin salaperäisten kirjainten \"Sane. X. Pai.\" vieressä erottaa\njoitakin himmeitä vaakunamerkkejä hopeassa. Niiden täytyy olla hyvin\nvanhoja, koska ne ovat melkein kokonaan kuluneet pois. Mikäli minä\nvoin erottaa, oli siinä kolme keihäänkärkeä, kaksi pystyssä ja yksi\nalaspäin. Näytän niitä tohtorille, kun hän tulee huomenna käymään.\n\nTammik. 14 p. -- Nyt tunnen taas olevani täysissä voimissani enkä aio\nantaa minkään enää keskeyttää työtäni. Näytin tohtorille kuvastimessa\nhuomaamiani merkkejä, ja hän oli kanssani yhtä mieltä siinä, että\nne olivat vaakunakuvia. Hän tuntee harrasta mielenkiintoa kaikkea\nsitä kohtaan, mitä olen kertonut hänelle, ja kyseli minulta tarkoin\npienimpiäkin yksityisseikkoja. Minusta on huvittavaa huomata kuinka hän\nhäilyy kahden ristiriitaisen mielihalun välillä -- toinen niistä on se,\nettä hänen potilaaltaan loppuisivat tällaiset taudinoireet, toinen taas\non se, että medio -- sillä sellaisena hän pitää minua -- selvittäisi\ntämän menneisiltä ajoilta peräisin olevan arvoituksen. Hän neuvoi minua\nlepäämään edelleenkin, mutta ei pannut kovin jyrkästi vastaan, kun\nselitin, ettei sellainen tullut kysymykseenkään, ennenkuin kymmenen\njäljellä olevaa pääkirjaa oli loppuun tarkastettu.\n\nTammik. 17 p. -- Kolmena viime iltana en ole kokenut mitään erikoista\n-- lepopäiväni on kantanut hedelmiä. Vain neljäs osa työstäni on\njäljellä, mutta minun täytyy ponnistaa nyt entistä enemmän, sillä\nlakimiehet vaativat aineistoa käsiinsä. Sitä toimitankin heille\nvarmasti yllin kyllin. Olen saanut hänet kiinni sadassa eri tilissä.\nKun he pääsevät oikein selville siitä, kuinka epäluotettava ja\novela roisto hän on, luulen saavani jonkinlaisen palkinnon näitten\nkirjain tarkastamisesta. Vääriä kauppatilejä, vääriä pääkirjan\notteita, pääomasta vähennettyjä voitto-osuuksia, voitoiksi merkittyjä\ntappioita, työkustannusten salaamisia, pikkukassan käsittelyssä tehtyjä\nväärinkäytöksiä -- siinä on kaunis juttu!\n\nTammik. 18 p. -- Päänpakotusta, hermonytkähtelyjä, sumeutta, ohimoitten\nsärkyä -- ennakkovaroituksia kivuista, ja kivut tulivatkin varmasti.\nJa sittenkään ei varsinaisena surunani ole se, että nuo harhakuvat\nilmestyivät uudelleen, vaan että ne katosivat, ennenkuin kaikki oli\nselvinnyt.\n\nMutta tänä iltana olen nähnyt enemmän. Maahan kyyristynyt mies oli\nyhtä selvä kuin se nainenkin, jonka puvusta hän piti kiinni. Hän on\nsuippopartainen pieni tumma mies. Hänellä on yllään avara damastipuku,\njoka on reunustettu karvalla. Puvussa on vallalla punainen väri. Kuinka\nhirveästi mies pelkääkään! Hän on kyyristyneenä, värisee ja vilkuilee\ntaakseen olkapäänsä ylitse. Hänen toisessa kädessään on pieni veitsi,\nmutta hän vapisee ja pelkää ihan liiaksi kyetäkseen käyttämään sitä.\nNyt alan hämärästi erottaa taustalla seisovia olentoja. Sumusta selviää\nnäkyviin partaisia ja tummia julmia kasvoja. Muitten joukossa on\nsiinä kauhean näköinen olento, luurankomainen mies, jonka posket ovat\nkuopallaan ja silmät syvällä päässä. Hänelläkin on veitsi kädessään.\nNaisen oikealla puolella seisoo pitkä vaaleatukkainen nuorukainen,\njonka kasvot ovat synkät ja murtuneet. Kaunis nainen katselee ylös\nhäneen ikäänkuin apua rukoillen. Samoin maahan polvistunut mies. Tämä\nnuorukainen näyttää olevan heidän kohtalonsa ratkaisija. Polvistunut\nmies vetäytyy lähemmäksi ja piiloutuu naisen hameen laskoksiin. Pitkä\nnuorukainen kumartuu ja koettaa vetää naista pois häneltä. Niin paljon\nnäin viime yönä, ennenkuin kuvastin kirkastui. Enkö saa koskaan\ntietää mihin näky johtaa ja mistä se on alkanut? Siitä olen täysin\nvarma, ettei se ole pelkkää mielikuvitusta. Tämä kohtaus on näytelty\njolloinkin jossakin, ja tämä vanha kuvastin on heijastanut sen. Mutta\nkoska -- missä?\n\nTammik. 20 p. -- Työni alkaa päättyä, ja on jo aikakin. Tunnen\naivoissani painostusta, sietämättömän jännityksen jälkiä, joten voin\notaksua jotakin tapahtuvan. Olen ponnistanut voimiani äärimmäisyyteen\nasti. Mutta tänään onkin jo viimeinen ilta. Ankaralla uurastuksella\nsaan viimeisen pääkirjan tarkastetuksi ja lopetan koko urakan,\nennenkuin nousen tuolistani. Sen teen. Niin olen päättänyt.\n\nHelmik. 7 p. -- Niin teinkin. Hyvä jumala, millainen kokemus! Tuskin\ntiedän olenko vieläkään kyllin vahva kirjoittaakseni sitä muistiin.\n\nSallikaa minun ensiksikin selittää, että kirjoitan tätä tohtori\nSinclairin yksityissairaalassa noin kolme viikkoa päiväkirjani\nviimeisen muistiinpanon jälkeen. Tammikuun 20:nnen päivän iltana\nsain niin ankaran hermokohtauksen, että en muista mitään sen jälkeen\ntapahtuneesta, ennenkuin heräsin kolme päivää sitten tässä lepokodissa.\nJa nyt voin levätä hyvällä omallatunnolla. Työni päättyi ennenkuin\nvoimani pettivät. Numeroni ovat asianajajain hallussa. Ajojahti on nyt\nlopussa.\n\nJa nyt on minun kuvailtava tuo viimeinen yö. Olin vannonut päättäväni\ntyöni, ja niin itsepintaisesti olin syventynyt siihen, etten edes\nvilkaissut ylös, ennenkuin viimeinen sarekekin oli tarkastettu, vaikka\npäätäni pakotti niin, että se oli halkeamaisillaan. Sain koko ajan\nhillitä itseäni, sillä arvasin kuvastimessa esitettävän merkillisiä\nasioita. Joka hermo ruumiissani ilmaisi sen. Jos vain katsoisin ylös,\npäättyisi työni siihen. Senpä vuoksi en nostanut katsettani, ennenkuin\nkaikki oli valmista. Kun sitten vihdoin ohimoitteni ankarasti takoessa\nlaskin kynän kädestäni ja kohotin silmäni papereista, niin mitä\nnäinkään!\n\nHopeakehyksinen kuvastin oli kuin loistavasti valaistu näyttämö, jolla\nparast'aikaa esitettiin murhenäytelmää. Nyt ei siinä ollut laisinkaan\nsumua. Hermojeni jännittyneisyys oli saanut aikaan tämän hämmästyttävän\nkirkkauden. Jokainen piirre, jokainen liike oli niin selvä kuin\ntosielämässä. Kuinka ihmeelliseltä tuntuukaan ajatella, että minä,\nväsynyt kirjanpitäjä, mitä jokapäiväisin ihminen, huimaavaa vararikkoa\nennustavat tilikirjain numerot edessäni, olin valittu ennen kaikkia\nmuita katselemaan sellaista kohtausta!\n\nNäyttämö oli sama ja henkilöt samat, mutta asiat olivat jo kehittyneet\nyhtä näytöstä pitemmälle. Pitkä nuori mies piti sylissään naista, joka\nponnistelihe pois häneltä ja katseli häntä inhoten. Toiset olivat\nriuhtaisseet lattialle kyyristyneen miehen irti naisen puvusta. Tusinan\nverran heitä seisoi hänen ympärillään -- hurjan näköisiä partaisia\nmiehiä. He hakkasivat häntä veitsillään. Näytti siltä kuin kaikki\nolisivat iskeneet yht'aikaa. Heidän käsivartensa nousivat ja laskivat.\nVeri ei virrannut mies parasta -- se suorastaan suihkusi. Hänen\npunainen pukunsa kastui siihen. Hän heittelehti sinne tänne, punainen\nolento punaisella alustalla, kuin liiaksi kypsynyt luumu. He iskivät\nyhä, ja hänestä purskahti verisuihku toisensa perästä. Se oli kauheaa\n-- kauheaa! He laahasivat ja potkivat hänet ovelle. Nainen katseli\nhäneen olkapäänsä ylitse suu auki. En kuullut mitään, mutta tiesin,\nettä hän huusi. Johtuiko sitten tästä hermoja järkyttävästä näystä\nvai siitä, että nyt saatuani työni valmiiksi kaikki viime viikkojen\nylenmääräinen ponnistus mursi voimani, mutta huone alkoi tanssia\nympärilläni, lattia näytti vajoavan jalkaini alta, ja samalla menetin\nmuistini kokonaan. Varhain aamulla tapasi emäntäni minut tunnottomana\nmakaamassa hopeakuvastimen edessä, mutta minä en itse tietänyt mitään,\nennenkuin kolme päivää sitten heräsin tohtorin sairaalan täydellisessä\nrauhassa.\n\nHelmik. 9 p. -- Vasta tänään kerroin tohtori Sinclairille näkemäni\nkokonaan. Hän ei ollut sallinut minun aikaisemmin puhua sellaisista\nasioista. Hän kuunteli jännittyneenä. \"Ettekö pidä sitä jonakin hyvin\ntunnettuna historiallisena kohtauksena?\" kysyi hän epäilys silmissään.\nVakuutin hänelle, etten tuntenut historiaa juuri laisinkaan. \"Eikö\nteillä ole aavistusta siitä, mistä tuo kuvastin on tullut ja kenelle\nse on kuulunut?\" jatkoi hän. \"Onko teillä?\" kysyin, sillä hän puhui\nselvästi tarkoittaen jotakin. \"Se on uskomatonta\", virkkoi hän, \"ja\nkuinka sen voi muutenkaan selittää? Ne kohtaukset, joita kuvailitte\naikaisemmin, viittasivat jo siihen, mutta nyt ei voi enää olla\npuhettakaan pelkästä yhteensattumasta. Illalla tuon nähtäväksenne\njoitakin papereita\".\n\nMyöhemmin. -- Hän on juuri lähtenyt luotani. Kirjoitan nyt hänen\nsanansa paperille niin tarkoin kuin suinkin voin muistaa. Aluksi hän\nlaski muutamia ikivanhoja niteitä vuoteelleni.\n\n\"Voitte katsella näitä joutohetkinänne\", sanoi hän. \"Minulla on tässä\njoitakin muistiinpanoja, jotka voitte todistaa. Ei ole epäilystäkään\nsiitä. Olette nähnyt kuinka Skotlannin aateliset murhasivat Rizzion\nMaria Stuartin nähden maaliskuussa 1566. Teidän kuvauksenne sopii\ntäsmälleen Mariaan. Tuskin voi kahdella naisella korkea otsa ja tuuheat\nsilmäkarvat yhtyä niin suureen kauneuteen. Pitkä nuorukainen oli\nhänen miehensä, Darnley. Rizzio, sanotaan vanhassa aikakirjassa, 'oli\npuettu avaraan nahkalla reunustettuun damastipukuun, housut olivat\npunaisenruskeat'. Toisella kädellä hän piteli kiinni Marian puvusta,\ntoisessa taas oli tikari. Teidän näkemänne julma kuoppasilmäinen\nmies oli Ruthven, joka oli vasta noussut tautivuoteelta. Jokainen\nyksityiskohta sopii täsmälleen\".\n\n\"Mutta miksi kaikki tuo ilmestyi minulle?\" kysyin ihan pyörällä\npäästäni. \"Miksi juuri minulle eikä jollekulle toiselle?\"\n\n\"Koska te olitte siinä henkisessä tilassa, että olitte sopiva\nkatselemaan tuollaista näkyä. Koska te sattumalta omistitte sen\nkuvastimen, joka kykeni heijastamaan sellaisen tapauksen\".\n\n\"Kuvastimen! Luuletteko siis, että se oli Maria Stuartin kuvastin --\nettä se on sijainnut siinä huoneessa, jossa tuo teko tehtiin?\"\n\n\"Olen vakuutettu siitä, että se on ollut hänen omaisuuttaan. Hän oli\naikaisemmin Ranskan kuningatar. Hänen henkilökohtaisessa omaisuudessaan\noli varmasti kuninkaallinen vaakuna. Ne, joita te luulitte kolmeksi\nkeihäänkärjeksi, olivat varmasti Ranskan liljat\".\n\n\"Entä nimikaiverrus?\"\n\n\"'Sane. X. Pal.' Sen voi täydentää sanoiksi Sanctae Crucis Palatium.\nJoku on merkinnyt kuvastimeen, mistä se on peräisin. Se on Holy Crossin\npalatsista\".\n\n\"Edinburghin kuninkaanpalatsista!\" huudahdin.\n\n\"Aivan niin. Teidän kuvastimenne on peräisin sieltä. Olette joutunut\nkokemaan peräti merkillisen elämyksen ja pelastunut siitä onnellisesti.\nLuullakseni ette joudu enää koskaan näkemään sen tapaista\".\n\n\n\n\nKOTIIN TULO\n\n\nKeväällä vuonna 528 kuljetti pieni priki matkustajia Konstantinopolin\nja Aasian rannalla sijaitsevan Kalkedonian välillä. Kyseessä olevana\naamuna, Pyhän Yrjön päivänä, oli alus täpö täynnä retkeilijöitä, jotka\nolivat matkalla tuohon suureen kaupunkiin ottaakseen osaa niihin\nuskonnollisiin juhlallisuuksiin, joita vietettiin Megalo marttyyrin\nkunniaksi ja jotka olivat kaikkein suurenmoisimpia tilaisuuksia itäisen\nkeisarikunnan laajassa kirkkojuhlaohjelmassa. Päivä oli kaunis ja tuuli\nvähäinen, joten matkustajat saattoivat juhlamielellä pahoinvointia\ntuntematta nauttia niistä monista mieltäkiinnittävistä seikoista,\njotka ilmaisivat että lähestyttiin maailman suurinta ja kauneinta\npääkaupunkia.\n\nAluksen lipuessa eteenpäin pitkin kapeaa salmea levisi oikealla\npuolella Aasian ranta, jossa näkyi metsien välissä valkeita kyliä\nja lukuisia huviloita. Edessä taas peitti pääkaupungin hetkiseksi\nnäkyvistä ruhtinaan saari, joka kohosi vihreänä kuin smaragdi Marmaran\nmeren syvästä safiirinsinestä. Kun priki pääsi sen ohitse, ilmestyi\nsuuri kaupunki äkkiä heidän näkyviinsä, ja ihailun ja ihmetyksen\nkohinaa alkoi samassa kuulua kannella olevasta väkijoukosta. Kaupunki\nkohosi heidän silmäinsä eteen hetki hetkeltä yhä selvemmin valkoisena\nja välkkyvänä satain messinkikattojen ja kullattujen muistopatsaitten\nvälkkyessä auringossa, ylinnä kaikista Pyhän Sofian upea loistava\nkatto. Pilvetöntä taivasta vastaan nähtynä se oli kuin unikuva\n-- liian ihana, liian ilmava tätä maailmaa varten. Pikku aluksen\nkeulassa oli kaksi omituisen näköistä matkustajaa. Toinen oli hyvin\nkaunis poika, noin kymmenen tai kahdentoista vuotias, tummaverinen\nja hienopiirteinen. Tukka oli musta ja kiharainen, silmät niinikään\nmustat ja vilkkaat, täynnä älykkyyttä ja elämisen iloa. Toinen oli\nvanhahko mies, laihakasvoinen ja harmaapartainen. Hänen jäykkiä\npiirteitään valaisi hymy hänen huomatessaan millaisella jännityksellä\nja mielenkiinnolla hänen nuori toverinsa katseli kaukana häämöttävää\nkaunista kaupunkia ja kapeassa salmessa liikuskelevia monia aluksia.\n\n\"Katso! katso!\" huusi poika. \"Katso noita suuria punaisia laivoja,\njoita lähtee liikkeelle tuolta satamasta. Varmastikin, kunnianarvoisa\nisä, ne ovat maailman suurimpia aluksia\".\n\nVanhus, joka oli Antiokiassa sijaitsevan Pyhän Nikeforuksen luostarin\napotti, laski kätensä pojan hartioille.\n\n\"Ole varovainen, Leon, äläkä puhu niin äänekkäästi, sillä meidän\ntäytyy pysyä salassa, siksi kunnes olemme tavanneet äitisi. Mitä\nnoihin punaisiin aluksiin tulee, ovat ne tosiaankin kaikkein suurimpia\nmaailmassa, sillä ne ovat keisarillisia sota-aluksia, jotka tulevat\nTeodosiuksen satamasta. Tuon vihreän kohdan takana on Kultainen\nSarvi, jossa kauppalaivat ankkuroituvat. Katsoppas, Leon, pitkin\ntuota rakennusriviä suuren kirkon ohitse tuonne, jossa näet pitkän\npylväsrivin meren rannalla. Siellä on hallituspalatsi\".\n\nPoika tarkasteli sitä jännittyneenä. \"Ja minun äitini on siellä\",\nkuiskasi hän.\n\n\"Niin, Leon, äitisi keisarinna Teodora ja hänen miehensä suuri\nJustinianus asuvat tuossa palatsissa\".\n\nPoika katseli miettivästi vanhuksen kasvoja.\n\n\"Oletko varma, isä Lukas, että hän tosiaankin tapaa minut mielellään\".\n\nApotti kääntyi toisaanne välttääkseen noitten kysyväin silmäin katsetta.\n\n\"Sitä on vaikea sanoa, Leon. Voimme vain yrittää. Jos käy ilmi, ettei\nsiellä ole tilaa sinulle, niin olet aina tervetullut Pyhän Nikeforuksen\nveljeskunnan luokse\".\n\n\"Miksi ette ilmoittanut äidille, että me aioimme tulla, isä Lukas?\nMiksi ette odottanut siksi, kunnes olisitte saanut häneltä kutsun?\"\n\n\"Matkan päästä olisi ollut helppo kieltää sinua tulemasta, Leon.\nKeisarillinen sanansaattaja olisi estänyt matkamme. Mutta kun äitisi\nnäkee sinut, Leon -- sinun silmäsi, jotka niin muistuttavat hänen\nomia silmiään, sinun kasvosi, jotka herättävät muistoja hänen kerran\nrakastamastaan henkilöstä -- silloin hän painaa sinut rintaansa vasten,\njos siinä rinnassa suinkin sykkii naisen sydän! Väitetään, ettei\nkeisari voi kieltää häneltä mitään. Heillä ei ole omia lapsia. Sinulla\non edessäsi suuri tulevaisuus, Leon. Kun se alkaa, niin älä unohda\nPyhän Nikeforuksen köyhiä veljiä, jotka ottivat sinut huostaansa,\nsilloin kun sinulla ei ollut ainoaakaan ystävää maailmassa\".\n\nVanha apotti puhui reippaasti, mutta oli helppo huomata hänen\nlevottomista kasvoistaan, että hänen tehtävänsä tuntui sitä\narveluttavammalta mitä lähemmäksi pääkaupunkia he pääsivät. Se mikä\noli näyttänyt helpolta ja luonnolliselta Antiokian rauhallisessa\nluostarissa, muuttui epäilyttäväksi ja pelottavaksi nyt, kun\nKonstantinopolin kultaiset kupukatot kimmelsivät niin lähellä.\nKymmenen vuotta aikaisemmin oli onneton nainen, jonka pelkkä nimikin\nherätti pahennusta koko idässä, missä hän oli kuuluisa kauneudestaan\nja kammottu häpeällisen elämänsä vuoksi, tullut luostarin portille ja\npyytänyt munkkeja ottamaan hoitoonsa hänen vasta syntyneen poikansa,\nhäpeän hedelmän. Siitä asti oli lapsi asustanut luostarissa. Mutta\nhänen äitinsä Theodora, portto, oli kohtalon pyörän käännähdettyä mitä\nihmeellisimmällä tavalla voittanut kruununperillisen Justinianuksen\nsuosion ja lopulta hänen pysyvän rakkautensa. Setänsä Justinuksen\nkuollessa oli nuorukaisesta tullut maailman suurin yksinvaltijas,\nja hän oli korottanut Theodoran ei ainoastaan vaimokseen ja\nkeisarinnakseen, vaan tasavertaiseksi hallitsijatoverikseen, joka\noli täysin riippumaton hänen vallastaan. Ja Theodora, tuo tahrattu,\noli noussut arvokkuuteen ja katkaissut jyrkästi välinsä koko\nentisyytensä kanssa, ja hänestä saattoi jo nyt aavistaa, että hänestä\ntulisi suuri kuningatar, voimakkaampi ja viisaampi kuin miehensä,\nmutta julma, kostonhimoinen ja taipumaton, hyvä turva ystävilleen,\nmutta kauhu vihamiehilleen. Tällaisen naisen luokse opasti nyt\nantiokialainen apotti Lukas tätä unohdettua poikaa. Jos Theodoran\najatukset joskus sattumalta palasivat niihin aikoihin, jolloin\nhän rakastajansa afrikkalaisen Pentapoliin maaherran Eceboluksen\nhylkäämällä oli taivaltanut jalkaisin Vähään Aasiaan ja jättänyt\npienen lapsensa munkkien hoidettavaksi, tapahtui se vain hänen\nmielensä rauhoittamiseksi. Nuo kaukana maailman keskuksesta asustavat\nluostariveljet eivät voisi koskaan todeta keisarinna Theodoraa samaksi\npaheelliseksi kuljeskelevaksi Theodoraksi sekä että hänen syntinsä\nhedelmä pysyisi aina salassa hänen keisarilliselta aviomieheltään.\n\nPikku priki oli nyt kiertänyt Akropoliin niemen ympäri, ja Kultaiseen\nSarveen avautui heille nyt pitkälti näköalaa. Teodosiuksen pitkä muuri\nreunusti koko satamaa, mutta sen ja meren välille oli jätetty kapea\nmaakaistale laituriksi. Alus laski maihin lähelle Neorionin porttia,\nja matkustajain sallittiin lähteä suureen kaupunkiin, kun satamassa\nvetelehtivät kypäräpäiset vartijat olivat ensin pintapuolisesti\ntarkastaneet heidän tavaransa.\n\nApotti, joka oli jo aikaisemmin käynyt Konstantinopolissa joitakin\nkertoja luostarinsa asioissa, lähti satamasta varmoin askelin niinkuin\nainakin henkilö, joka tuntee paikan missä liikkuu. Poika taas, joka\noli sekä peloissaan että huvitettu ihmisvilinästä, ohitserientäväin\najoneuvojen kalinasta ja tärinästä sekä komeitten rakennusten\nmonilukuisuudesta, pysyttelihe kiinni oppaansa avarassa viitassa\nkatsellen kiihkeästi ympärilleen joka taholle. He taivalsivat ensin\njyrkkiä ja kapeita katuja, jotka johtivat ylös rannasta, ja pääsivät\nsitten Pyhän Sofian suuremmoista kirkkoa ympäröivälle avonaiselle\npaikalle, jonka kirkon oli pannut alulle Konstantinus, vihkinyt\ntarkoitukseensa Pyhä Chrysostomus, ja joka nyt oli patriarkan istuin ja\nkoko itäisen keisarikunnan keskuskirkko. Hurskaan apotin oli tehtävä\nmonet ristinmerkit ja polvistuttava lukemattomat kerrat, ennenkuin\nhänen onnistui päästä uskontonsa kunnioitetun pyhäkön ohitse ja rientää\nvaikeaa tehtäväänsä suorittamaan.\n\nSivuutettuaan Pyhän Sofian kirkon kulkivat molemmat matkamiehet\nmarmorilla kivetyn Augusteumin poikki ja näkivät oikealla puolellaan\nsirkuksen kullatut portit, joista tunkeutui sisään suuria\nihmisjoukkoja, sillä vaikka aamu oli ollut omistettu uskonnollisille\njuhlallisuuksille, käytettiin iltapäivää maallisiin huvitteluihin. Niin\ntiheissä joukoissa tungeskeli kansaa, että molempain muukalaisten oli\nvaikea erota ihmisvirrasta ja päästä sen suuren mustasta marmorista\nhakatun kaariportin luokse, joka muodosti hallituspalatsin ulomman\nsisäänkäytävän. Sisään päästyään pysähdytettiin heidät jyrkästi,\nsillä kultatöyhtöinen ja komea vahtisotilas laski välkkyvän keihäänsä\nheidän rintansa eteen poikittain, kunnes ylempi upseeri antaisi\nläpikulkuluvan. Mutta apotille oli neuvottu, että kaikki vastarinta\nraukeaisi, jos hän mainitsisi eunukki Basiliuksen nimen, sillä tämä\ntoimi palatsin kamariherrana ja samalla Parakimonenina -- mikä korkea\nvirka merkitsi sitä, että hän nukkui yönsä keisarillisen makuuhuoneen\novella. Tämä taikasana sai ihmeitä aikaan, sillä tuon mahtavan nimen\nkuullessaan määräsi palatsin vartijain ylipäällikkö, joka sattumalta\noli paikalla, kaksi alaistaan heti opastamaan molemmat muukalaiset\nkamariherran luokse.\n\nMatkustajat sivuuttivat ensiksi keskivartion ja sitten sisemmän\nvartion, pääsivät lopulta itse palatsiin ja seurasivat mahtavia\noppaitaan huoneesta toiseen, joista aina seuraava oli edellistä\nihmeellisempi. Marmori ja kulta, sametti ja hopea, välkkyvä mosaikki,\nharvinaiset puuleikkaukset, norsunluiset rasiat, armeenialaiset\nkultakirjaillut verhot ja Intian silkki, Arabian damasti, Itämeren\nrannoilta tuotu meripihka -- kaikki nämä esineet sulautuivat yhteen\nmolempain vaatimattomien syrjämaiden asukkaitten mielessä, niin että\nheidän silmiään särki ja päätään huimasi, kun he katselivat tämän\nihmisasunnoista upeimman häikäisevää loistoa. Vihdoin vedettiin\nsyrjään kaksi kullalla päällystettyä verhoa, ja oppaat jättivät heidät\nneekerieunukin eteen. Hän oli suurikokoinen, lihava ja ruskeapintainen\nmies, jolla oli isot, veltot ja parrattomat kasvot ja joka asteli\nedes takaisin pienessä huoneessa käännähtäen tylysti ja uhkaavasti\nhymyillen heitä kohti heidän astuessaan sisään. Hänen veltot huulensa\nja riippuvat poskensa vaikuttivat, että hän muistutti suurta vanhaa\nvaimoa, mutta mustissa ja häijyissä silmissä loisti jännittynyt\ntarkkaavaisuus ja arvostelukyky.\n\n\"Olette päässyt palatsiin käyttämällä minun nimeäni\", sanoi hän.\n\"Ylpeilen siitä, että kuka tahansa rahvaasta pääsee sillä tavoin\nluokseni. Mutta se ei ole onneksi niille, jotka käyttävät sitä\ntarpeettomasti hyväkseen\". Taas hän hymyili sellaisella tavalla, että\npelästynyt poika tarttui lujasti apotin avaraan sarssiviittaan.\n\nMutta kirkonmies ei turhia arkaillut. Pelkäämättä mahtavan kamariherran\nsynkkää ulkomuotoa tai hänen sanoissaan piilevää uhkausta hän laski\nkätensä nuoren toverinsa olkapäälle ja katseli eunukkia luottavasti\nhymyillen.\n\n\"En epäilekään, teidän ylhäisyytenne\", virkkoi hän, \"että asiani\ntärkeys on antanut minulle oikeuden tunkeutua palatsiin. Ainoa seikka,\njoka huolestuttaa minua, on se, että asiani on kenties niin tärkeä\nlaadultaan, etten sitä tärkeytensä vuoksi ehkä voi ilmaista teille\ntai kenellekään muulle kuin keisarinna Theodoralle, koska se kuuluu\nyksinomaan hänelle\".\n\nEunukin tuuheat kulmakarvat vetäytyivät kokoon hänen häijyjen silmäinsä\nyläpuolella.\n\n\"Teidän täytyy vastata sanoistanne\", virkkoi hän. \"Jos armollinen\nherrani -- suuri keisari Justinianus -- ei pidä minua liian mitättömänä\nnauttimaan hänen täyttä luottamustaan kaikissa asioissa, niin on\ntosiaankin omituista, jos teidän tiedossanne on sellaista, mitä minä en\nsaisi kuulla. Vaatteistanne ja käytöksestänne päättäen olette jonkin\naasialaisen luostarin apotti?\"\n\n\"Olette oikeassa, teidän ylhäisyytenne, olen Antiokiassa sijaitsevan\nPyhän Nikeforuksen luostarin apotti. Mutta toistan vieläkin, että\nuutiseni ehdottomasti sopii vain keisarinna Theodoran kuultavaksi\".\n\nVanhuksen itsepintaisuus hämmästytti ilmeisestikin eunukkia ja herätti\nhänen uteliaisuuttaan. Hän tuli lähemmäksi, kurkotti suuria kasvojaan\neteenpäin ja nojasi pehmeillä ruskeilla käsillään, jotka muistuttivat\nsieniä, edessään olevaan keltaiseen jaspispöytään.\n\n\"Vanha mies\", virkkoi hän, \"ei voi olla ainoaakaan keisarinnaa koskevaa\nsalaisuutta, jota en minä saisi kuulla. Mutta jos te kieltäydytte\npuhumasta, ette missään tapauksessa saa koskaan nähdä keisarinnaa.\nMiksi minä päästäisin teidät sisään, jollen tunne asiaanne? Kuinka\nminä voisin olla varma siitä, ettette mahdollisesti ole manikealainen\nkerettiläinen, jolla on tikari povessaan ja joka janoaa kirkon\nsuojelijattaren verta?\"\n\nApotti ei enää epäröinyt. \"Jos teen tässä asiassa jonkin erehdyksen,\nniin langetkoon se teidän vastuullenne\", virkkoi hän. \"Tietäkää\nsiis, että tämä poika Leon on keisarinna Theodoran lapsi, jonka\nhän jätti meidän luostariimme kymmenen vuotta sitten, ennenkuin\nlapsi oli kuukaudenkaan vanha. Tämä papyruskäärö, jonka nyt ojennan\nteille, todistaa sanani ehdottomasti oikeiksi\". Eunukki Basilius otti\npapyruskäärön, mutta hänen silmänsä olivat luodut poikaan, ja hänen\npiirteissään kuvastui sekä hämmästystä kuulemastaan uutisesta, että\novelaa harkintaa, kuinka voisi sitä parhaiten käyttää omaksi hyväkseen.\n\n\"Hän on tosiaankin kuin keisarinnan kuva\", mutisi mies. Sitten hänessä\nheräsi äkkiä epäluulo ja hän lisäsi: \"Mutta jospa vain tämä satunnainen\nyhdennäköisyys onkin pannut koko suunnitelman päähänne, vanha mies?\"\n\n\"Siihen voi vastata vain yhdellä tavalla\", sanoi apotti. \"On kysyttävä\nitseltään keisarinnalta, onko puheeni totta ja ilmoitettava hänelle se\nilosanoma, että hänen poikansa elää ja voi hyvin\".\n\nApotin äänessä ilmenevä vakaumus, papyruskäärön todistusvoima, ja\npojan kauniit kasvot poistivat viimeisenkin epäilyksen varjon eunukin\nmielestä. Tämä oli tärkeä asia, mutta mitä hyötyä hänellä saattoi olla\nsiitä? Hän seisoi paikallaan tunnustellen lihavaa leukaansa kädellään\nja pohtien tätä kysymystä ovelissa aivoissaan.\n\n\"Vanha mies\", sanoi hän lopulta, \"kuinka monelle olette kertonut tämän\nsalaisuuden?\"\n\n\"En ainoallekaan ihmiselle koko maailmassa\", vastasi apotti. \"Kukaan\nmuu ei tiedä siitä kuin minä ja veli Bardas luostarissa\".\n\n\"Oletteko varma siitä?\"\n\n\"Ehdottomasti varma\".\n\nEunukki oli tehnyt päätöksensä. Jos hän oli palatsissa ainoa henkilö,\njoka tiesi tästä, niin oli hänellä suuri valta mahtavaan keisarinnaansa\nnähden. Hän oli varma siitä, ettei keisari Justinianus tietänyt koko\njutusta mitään. Se olisi aika mielenjärkytys hänelle. Voisipa se\nkääntää hänen rakkautensakin pois Theodorasta. Keisarinnan pitäisi\nehdottomasti koettaa varoa, ettei asia pääsisi keisarin tietoon.\nJa jos hän, eunukki Basilius, olisi emäntänsä liittolainen noissa\nvarovaisuustoimenpiteissä, niin kuinka lähelle hän silloin pääsisikään\nmahtavaa keisarinnaa. Kaikki tämä välähti hänen mieleensä hänen\nseisoessaan papyruskäärö kädessään ja katsellessaan vanhusta ja poikaa.\n\n\"Pysykää täällä\", sanoi hän. \"Tulen pian takaisin\". Hän poistui\nnopeasti, niin että silkkiviitta vain kahahti. Muutamien minuuttien\nkuluttua työnnettiin huoneen perällä oleva verho syrjään, ja eunukki\nilmestyi uudelleen pidellen verhosta ja taivuttaen kömpelön ruumiinsa\nsyvään ja kunnioittavasti. Verhon takaa ilmestyi näkyviin pieni\nvilkas nainen, joka oli puettu kullalla kirjailtuihin vaatteisiin,\navaraan purppuranpunaiseen päällysviittaan ja samanvärisiin kenkiin.\nJo tuo väri yksinään ilmaisi, ettei hän voinut olla kukaan muu kuin\nkeisarinna, mutta hänen ryhtinsä arvokkuus, hänen suurten, tummain\nsilmäinsä käskevyys ja hänen ylpeitten kasvojensa täydellinen kauneus,\nkaikki se ilmaisi, että hän oli juuri se Theodora, joka alhaisesta\nsyntyperästään huolimatta oli valtakuntansa naisista ylevin ja\nkypsyydessään kaunein. Poissa olivat nyt ne ilveilijän kepposet, jotka\nkarhunkesyttäjä Acaciuksen tytär oli oppinut amfiteatterissa, poissa\nkevytmielisen naikkosen pintapuolinen sulous, ja jäljellä oli vain\nsuuren hallitsijan arvokkuus, sellaisen henkilön hillitty käytös, joka\non pienintäkin yksityiskohtaa myöten muitten yläpuolella.\n\nVälittämättä kummastakaan miehestä asteli Theodora suoraan pojan\nluokse, laski molemmat valkoiset kätensä hänen hartioilleen ja\nkatseli pitkään kysyvästi, ensin ankaran epäilevänä, sitten hellästi\nja jälleentuntemuksella noihin suuriin ja säteileviin silmiin,\njotka olivat ihan hänen omain silmäinsä kuvat. Alussa viilensi\ntunteellista poikaa hänen tutkiva ja kylmä katseensa, mutta kun se\npehmeni, kävi lapsen mielen samoin, kunnes hän äkkiä huudahti: \"Äiti!\nÄiti!\" ja heittäytyi keisarinnan syliin kädet hänen kaulallaan ja\nkasvot painettuina hänen rintaansa vasten. Äkkinäisen luonnollisen\ntunteenpurkauksen vallassa Theodorakin kiersi käsivartensa lujemmin\npojan ympärille ja painoi häntä hetkisen sydämelleen. Sitten pääsi\nkeisarinnan kovuus kuitenkin silmänräpäyksessä voitolle äidin\ntilapäisestä heikkoudesta, hän työnsi pojan luotaan ja viittasi\nkädellään tahtovansa olla rauhassa. Palvelevat orjat opastivat\nmolemmat vieraat nopeasti pois huoneesta. Eunukki Basilius vitkasteli\nkatsellen keisarinnaa joka oli heittäytynyt matalalle damastilla\npeitetylle leposohvalle huulet valkoisina ja rinta kohoillen kiihkeästä\nliikutuksesta. Theodora vilkaisi ylös ja huomasi naisen vaistollaan\nkamariherran viekkaassa katseessa piilevän uhkauksen.\n\n\"Olen teidän vallassanne\", sanoi hän. \"Keisari ei saa koskaan tietää\ntästä\".\n\n\"Olen orjanne\", virkkoi eunukki kaksimielisesti hymyillen. \"Olen ase\nteidän kädessänne. Jos tahtonne on, ettei keisari saa tästä tietää\nmitään, niin kuka sitä hänelle kertoo?\"\n\n\"Entä munkki ja poika? Mitä meidän on tehtävä?\"\n\n\"Vain yksi keino on ehdottoman varma\", vastasi eunukki.\n\nKeisarinna vilkaisi häneen kauhistuneena. Eunukin lihavat kädet\nosoittivat alas lattiaan. Tähän kauniiseen palatsiin kuului myöskin\nmaanalainen maailma, pimento, jonne ei valo koskaan päässyt, laajat\nalat hämäriä käytäviä, varjoisia loukkoja, äänettömiä kielettömiä orjia\nsekä pimeydestä kuuluvia kimeitä kirkaisuja. Tätä kohti eunukki osoitti.\n\nKauhea taistelu riehui Theodoran rinnassa. Kaunis poika oli hänen,\nliha hänen lihastaan ja luu hänen luustaan. Hän tiesi sen ehdottoman\nvarmasti enemmittä kyselyittä. Se oli hänen oma lapsensa, ja hänen\nsydäntään veti voimakkaasti lasta kohti. Mutta Justinianus! Theodora\ntunsi keisarin omituisen rajoittuneisuuden. Hän oli kokonaan unohtanut\nvaimonsa menneisyyden. Hän oli pyyhkäissyt sen täydellisesti pois\nerikoisella keisarillisella julistuksella, jota oli levitetty ympäri\nkoko valtakunnan, ikäänkuin Theodora olisi uudesti syntynyt miehensä\ntahdosta ja yhteydestä hänen kanssaan. Mutta he olivat lapsettomat,\nja jos Justinianus näkisi tämän pojan, joka ei ollut hänen omansa,\npistäisi se hänen sydänjuuriinsa asti. Hän saattoi pyyhkäistä pois\nmielestään vaimonsa häpeällisen entisyyden, mutta jos siitä olisi\nnäkyvänä todistuksena tämä kaunis lapsi, niin kuinka noita menneitä\nvuosia voisi enää pitää olemattomina. Tuntien tarkasti miehensä sekä\nkaikkien vaistojensa opastamana Theodora ymmärsi, ettei edes hänen\nviehätysvoimansa eikä vaikutusvaltansa pelastaisi häntä sellaisten\nasianhaarain vallitessa perikadosta. Justinianuksen olisi yhtä helppo\nerota vaimostaan kuin korottaa hänet rinnalleen. Theodora tunsi\nseisovansa horjuvan tornin, maailman korkeimman tornin huipulla, mutta\nsitä huimempi tulisi hänen putoamisensa olemaan. Kaikki mitä maailma\nsaattoi antaa, oli nyt hänen jaloissaan. Panisiko hän nyt vaaraan\nsen kaikki -- ja mitä vastaan? Sellaisesta heikkoudestako, joka ei\nsopinut keisarinnan arvolle, mielettömästä vastaheränneestä rakkauden\npuuskasta, josta hän ei ollut vielä aamulla aavistanut mitään? Kuinka\nhän voisi olla niin järjetön, että panisi vaaraan niin arvokkaat\ntodelliset edut sellaisen varjon vuoksi?\n\n\"Jättäkää se minun haltuuni\", sanoi ruskeakasvoinen eunukki, joka\ntarkasteli häntä valppaasti. \"Onko muuta keinoa kuin -- kuolema?\"\n\n\"Ei ole muuta ehdottomasti luotettavaa keinoa. Mutta jos sydämenne\non liian armollinen, niin silloin voisi ajatella näön ja puhekyvyn\nmenettämistä --\".\n\nTheodora näki mielessään tulikuuman raudan lähestyvän noita loistavia\nsilmiä, ja häntä värisytti sitä ajatellessaankin.\n\n\"Ei, ei! Mieluummin sitten kuolemakin!\"\n\n\"Siis kuolema. Te olette viisas, ylevä keisarinna, sillä vain siinä on\ntodellinen turva ja vaitiolon varmuus\".\n\n\"Entä munkki?\"\n\n\"Hänelle tulkoon sama kohtalo\".\n\n\"Mutta Pyhä Synoodi! Hänhän on vihitty pappi. Mitä patriarkka tekisi?\"\n\n\"Vaientakaa hänen kielensä. Antakaa heidän sitten tehdä mitä haluavat.\nKuinka me voimme palatsissa tietää, onko tämä salaliittolainen, joka on\ntavattu tikari hihassaan, tosiaankin se mikä hän sanoo olevansa?\" Taas\nTheodora värisi ja vaipui syvemmälle pieluksien väliin.\n\n\"Älkää puhuko siitä, älkää ajatelko sitä\", virkkoi eunukki. \"Sanokaa\nvain, että jätätte sen minun käsiini. Ja jollette voi sanoa sitä, niin\nnyökätkää vain päätänne, niin pidän sitä myöntymyksen merkkinä\".\n\nSillä hetkellä välähtivät Theodoran mieleen hänen vihollisensa,\nkaikki ne, jotka kadehtivat hänen nousuaan, kaikki ne, joitten viha\nja halveksunta muuttuisi ilon hälinäksi, jos vain voisivat nähdä\nkarhunvartijan tyttären syöksyvän takaisin siihen kuiluun, josta hänet\noli vedetty ylös. Hänen kasvoilleen levisi ankara ilme, hänen huulensa\npusertuivat lujasti yhteen, ja hänen pienet kätensä puristuivat\nnyrkkiin tuskasta hänen ajatellessaan sitä.\n\n\"Tehkää se!\" sanoi hän.\n\nSilmänräpäyksessä kiiruhti kuoleman sanansaattaja huoneesta julma\nhymy huulillaan. Theodora voihkaisi ääneensä ja painautui vieläkin\nsyvemmälle silkkipielustensa väliin painellen niitä hurjasti\nsuonenvedontapaisin ja nytkähtelevin kädenliikkein.\n\nEunukki ei tiuhaan vitkastellut, sillä kun tämä työ vain olisi tehty,\ntulisi hänestä -- lukuunottamatta erästä Vähässä-Aasiassa elävää\nmitätöntä munkkia, jonka kohtalo pian olisi selvä -- ainoa henkilö,\njoka tuntisi Theodoran salaisuuden, ja siis ainoa henkilö, joka voisi\ntaivuttaa ja nöyryyttää tuota käskevää luonnetta. Hän riensi siihen\nhuoneeseen, jossa vieraat odottivat, ja antoi pahaenteisen merkin, joka\ntunnettiin liiankin hyvin noina synkkinä aikoina. Silmänräpäyksessä\ntarttuivat palvelusvuorossa olevat mykät mustaveriset orjat vanhukseen\nja poikaan työntäen heidät nopeasti alas erääseen käytävään ja sieltä\npalatsin pienempään osaan, jossa voimakas herkullisten ruokain haju\nilmaisi keittiöitten olevan lähellä. Sivukäytävä johti raskailla\nteljillä varustetulle ovelle, ja tämä vuorostaan vei jyrkille\nkiviportaille, joita seinälamput hämärästi valaisivat portaitten ylä-\nja alapäässä seisoi mykkä vahtisotilas, joka muistutti ebenpuista\nkuvapatsasta, ja alhaalla seisoi samanlainen vartija jokaisessa toinen\ntoistaan seuraavassa syvennyksessä pitkin synkkien ja peloittavien\nkäytävien reunoja, joista mentiin vankikomeroihin. Molemmat onnettomat\nmatkatoverit laahattiin alas pitkin kivilattiaisia ja synkkiä käytäviä,\nminkä jälkeen he laskeutuivat alas korkeita portaita, jotka johtivat\nniin syvälle maahan, että ilman kosteus ja joka taholta kuuluva\nveden tippuminen ilmaisi heidän tulleen merenpinnan tasolle. Monien\nristikolla varustettujen ovien takaa kuuluva voihkina ja huudot, jotka\nlähtivät kuin sairasten eläinten kurkusta, ilmaisivat, kuinka moni\nvietti elämäänsä tässä kosteassa ja myrkyllisessä ilmassa.\n\nTämän alimman käytävän perällä oli ovi, joka avautui yksinäiseen\nsuureen kupukattoiseen huoneeseen. Siellä ei ollut mitään muita\nhuonekaluja kuin keskellä lattiaa suuri ja painava raudalla vahvistettu\npuinen lauta. Tämä oli sijoitettu tukevalle kivijalustalle, johon oli\nkaiverrettu itämaan oppineillekin käsittämättömiä sanoja, sillä tämä\nvanha kaivo oli peräisin siltä muinaiselta ajalta, jolloin kaldealaiset\nja foinikialaiset rakensivat suunnattomista kivilohkareista paljon\nsyvemmälle kuin mihin kreikkalaiset myöhemmin perustivat Byzantiumin.\nOvi oli lukossa, ja eunukki viittasi orjia siirtämään pois kuoleman\nkaivoa peittävän luukun. Pelästynyt poika kirkaisi ja tarttui kiinni\napottiin, joka tuhkanharmaana ja vapisevana rukoili hartaasti\nsulattaakseen julman eunukin sydämen.\n\n\"Ette suinkaan aio tappaa viatonta poikaa!\" huudahti hän. \"Mitä hän on\ntehnyt? Oliko se hänen syynsä, että joutui tänne? Minua yksin -- minua\nja veli Bardasta -- on siitä moitittava. Rangaiskaa meitä, jos jotakuta\nehdottomasti on rangaistava. Me olemme vanhoja. Meidän suhteemme on\nkysymys vain joko tästä päivästä tai huomisesta. Mutta hän on niin\nnuori ja kaunis, ja elämä on vielä kokonaan hänen edessään.\n\n\"Oi, herra! Oi, teidän ylhäisyytenne, ei suinkaan teillä ole sydäntä\ntehdä pahaa hänelle!\"\n\nHän heittäytyi lattialle ja kiersi kätensä eunukin polvien ympäri\npojan nyyhkyttäessä säälittävästi ja luodessa kauhistuneita silmäyksiä\nmustiin orjiin, jotka parast'aikaa kiskoivat puuluukkua pois vanhan\nkaivonarkun päältä. Kamariherra ei vastannut apotin hurjiin rukouksiin\nmitenkään muuten kuin ottamalla kaivon puureunalta kiven ja heittämällä\nsen alas. Kuului kuinka se kalisi vanhoja kosteita ja homehtuneita\nseiniä vastaan, kunnes putosi ontosti kumahtaen syvälle maanalaiseen\nlammikkoon. Sitten hän taas viittasi käsillään, ja mustat orjat\nsyöksyivät pojan kimppuun ja kiskaisivat hänet pois suojelijaltaan.\nLapsi kirkui niin kovasti, ettei kukaan kuullut keisarinnan tuloa. Hän\noli astunut huoneeseen nopeasti ja kiersi nyt käsivartensa pojan ympäri.\n\n\"Se ei saa tapahtua! Se ei voi tapahtua!\" huusi hän. \"Ei, ei,\nlemmikkini! kultaseni! he eivät saa tehdä pahaa sinulle. Oli mieletöntä\najatellakaan sellaista -- mieletöntä ja pahaa unta. Oi, suloinen\nlapseni! Kuinka kauheaa on ajatellakaan, että äitisi olisi voinut saada\ntunnolleen sinun veresi!\"\n\nEunukin kulmakarvat vetäytyivät ryppyyn, kun hän näki suunnitelmansa\nnäin menevän myttyyn tällaisen uuden naisoikun vuoksi.\n\n\"Miksi sitten tappaisimme heidät, suuri keisarinna, jos se koskee sinun\nhellään sydämeesi?\" sanoi hän. \"Veitsellä ja poltinraudalla heidät\nsaadaan vaarattomiksi ikipäiviksi\".\n\nTheodora ei kiinnittänyt laisinkaan huomiota hänen sanoihinsa. \"Suutele\nminua!\" huudahti hän. \"Annahan minun tuntea oman lapseni pehmeät\nhuulet huuliani vasten. Nyt taas! Ei, ei enää, tai muuten minä horjun\nvielä lempeämmäksi ja jätän sanomatta ja tekemättä sen, mikä oli\ntarkoitukseni. Vanha mies, olet hyvin lähellä luonnollista hautaasi,\nenkä voi kunnioitettavan ulkomuotosi perusteella uskoa valheellisten\nsanain helposti kohoavan huulillesi. Olet varmaankin säilyttänyt\nsalaisuuteni kaikkina näinä vuosina, vai kuinka?\"\n\n\"Niin olen, suuri keisarinna. Vannon sinulle Pyhän Nikeforuksen,\nluostarimme suojeluspyhimyksen kautta, että vanhaa Bardas veljeä\nlukuunottamatta ei kukaan tiedä asiasta\".\n\n\"Pysy siis edelleenkin vaiti. Jos olet menneisyydessä käyttäytynyt\nuskollisesti, en näe mitään syytä, minkä vuoksi tulevaisuudessakaan\njaarittelisit. Entä sinä, Leon\" -- hän katsoi poikaansa tuimuuden\nja rakkauden sekaantuessa omituisella tavalla hänen ihmeellisissä\nsilmissään, \"voinko luottaa sinuun? Osaatko säilyttää salaisuuden,\njoka ei voi tuottaa mitään hyötyä sinulle, mutta sen sijaan tuhon ja\nlankeemuksen äidillesi?\"\n\n\"Oi, äiti, minä en tuota kiusaa sinulle. Vannon olevani vaiti\".\n\n\"Uskon teitä kumpaakin. Sekä luostarillenne että teille kummallekin\nhenkilökohtaisesti koituu tästä niin suuri hyöty, että varmasti\nsiunaatte vielä sitä päivää, jolloin tulitte palatsiini. Nyt saatte\nmennä. En tahdo koskaan enää nähdä teitä. Jos näkisin teidät, voisitte\nmahdollisesti tavata minut lempeämmässä tai ankarammassa mielentilassa\nkuin nyt olen, ja edellisessä tapauksessa joutuisin itse tuhon\nomaksi, jälkimmäisessä taas te. Mutta jos minulla on minkäänlaisen\nhuhun perusteella syytä otaksua teidän pettäneen minut, niin silloin\nsaatte te ja munkkinne ja luostarinne sellaisen lopun, että siitä\non ikipäiviksi oppimista sellaisilla, jotka rikkovat keisarinnalle\nantamansa uskollisuuden lupauksen.\"\n\n\"Minä en suinkaan puhu\", sanoi vanha apotti, \"ei myöskään veli Bardas\neikä Leon. Meistä kolmesta kyllä vastaan. Mutta on olemassa toisia\n-- nämä orjat ja tämä kamariherra. Mahdollisesti joudumme kärsimään\nrangaistuksen toisten rikoksesta\".\n\n\"Ei niin\", virkkoi keisarinna, ja näytti siltä kuin olisi hänen\nsilmistään singonnut kipinöitä. \"Nämä orjat ovat mykkiä, eikä heillä\nole minkäänlaista keinoa ilmaista salaisuuksia. Mitä sinuun tulee,\nBasilius -\" Hän kohotti valkoisen kätensä ja antoi saman kuolemaa\ntuottavan merkin kuin kamariherra itse vähän aikaisemmin. Mustat orjat\nsyöksyivät kamariherran kimppuun samoin kuin ajokoirat ahdistavat\nhirveä.\n\n\"Oi, armollinen keisarinna, ylevä käskijäni, mitä tämä on? Mitä tämä\non? Ette suinkaan tarkoita sellaista!\" kirkaisi Basilius kimeällä\nsärähtävällä äänellä. \"Voi, mitä olen tehnyt? Miksi minun täytyy\nkuolla?\"\n\n\"Olet yllyttänyt minua omaa lihaani ja vertani vastaan. Koetit\nhoukutella minua tappamaan oman poikani. Aioit käyttää salaisuuttani\nminua vastaan. Luin sen silmistäsi alun alkaen. Julma, murhanhimoinen\nroisto, koeta nyt itse, miltä tuntuu sellainen kohtalo, jonka olet\naiheuttanut niin monelle muulle. Se on tuomiosi. Olen puhunut\".\n\nVanhus ja poika riensivät kauhistuneina pois maanalaisesta tyrmästä.\nKatsahtaessaan taakseen he näkivät keisarinnan pystyn, taipumattoman,\nkimmeltävän ja kullalla kirjaillun hahmon. Taampana he näkivät\nvilahdukselta kaivon vihreävaahtoisen sisälaudoituksen ja eunukin\nsuuren punaisen avonaisen suun hänen kirkuessaan ja rukoillessaan,\nsamalla kun orjat riuhtoivat häntä askel askeleelta yhä lähemmäksi\nkaivon reunaa. Apotti ja poika painoivat kädet korvilleen ja riensivät\npois, mutta vielä silloinkin he kuulivat viimeisen naismaisen kirkaisun\nja sitten kovan loiskauksen alhaalta kaivon pohjalta.\n\n\n\n\nYHTYMÄKOHTA\n\n\nOmituinen ajatussarja saa alkunsa, jos rupeaa miettimään niitä\nsuuria olentoja, jotka ovat vaeltaneet tämän maailman näyttämöllä ja\noikeastaan esittäneet kukin osaansa samassa näytelmässä joutumatta\nkoskaan vastatusten tai edes tietämättä toinen toisensa olemassa\nolosta. Esimerkiksi suurmoguuli Baber laski Intian valtansa alle ihan\nsamaan aikaan kuin Hernando Cortez valtasi Meksikon, ja kuitenkaan\neivät nämä kumpikaan olleet voineet koskaan kuulla toisistaan.\nTai, ottaaksemme vielä tärkeämmän esimerkin, mitä saattoi keisari\nAugustus Caesar tietää eräästä puusepän työpajasta, jossa askaroitsi\nuneksivakatseinen nuorukainen, joka sittemmin muutti koko maailman\nelämän? Mahdollisesti sentään joutuivat nämä suuret samanaikuiset\nvoimat joskus toistensa läheisyyteen, yhtyivät ja erosivat -- kumpikaan\nymmärtämättä toisen todellista tarkoitusta. Niin kävi siinäkin\ntapauksessa, josta kerrotaan alempana.\n\nOli ilta Tyroon satamassa noin yksitoistasataa vuotta ennen Kristusta.\nKaupungissa oli niihin aikoihin noin neljännesmiljoonaa asukasta,\njoista suurin osa asusti mantereella. Siellä kohosi varakkaitten\nkauppiaitten huviloita, kukin oman puiden reunustaman puutarhan\nympäröimänä, noin kymmenen kilometrin pituisella rantakaistaleella.\nMutta se suuri saari, jonka mukaan kaupunki oli saanut nimensä, oli\nvähäisen välimatkan päässä kaupungista, ja sen rajoitetulla alueella\nolivat kaikki tärkeämmät temppelit ja rakennukset. Ensiksimainituista\noli tärkein Melmothin temppeli, jonka pitkät pylväsrivit täyttivät\nsuurimman osan saaren Sidonin sataman puoleisesta päästä; Tästä oli\nvain muutamien penikulmien matka vähän vanhempaan Sidonin kaupunkiin,\njonne kulki vakinainen, yhä haarautuva kauppaliikenne.\n\nMajataloista ei vielä tiedetty mitään, mutta varattomat matkustajat\nsaivat asunnon vieraanvaraisten kaupunkilaisten luona, kun taas\narvokkaammat henkilöt usein majailivat temppelien lisärakennuksissa,\njoissa pappien palvelijat olivat heidän käskettävinään. Tuona\nmäärättynä iltana seisoi Melmothin temppelin pylväskäytävässä kaksi\nhuomattavaa henkilöä, jotka olivat foinikialaisten tyhjäntoimittajain\nhuomion esineenä. Toinen näistä miehistä oli kasvoista ja käytöksestä\npäättäen suuri päällikkö. Hänen voimakkaat piirteensä ilmaisivat\nhänet mieheksi, joka oli viettänyt seikkailurikasta elämää, ja niiltä\nheijastui kaikki miehekkäät ominaisuudet urheasta päättäväisyydestä\nepätoivoiseen hurjuuteen asti. Hänen leveä, korkea otsansa ja miettivät\nsilmänsä ilmaisivat hänet sekä viisaaksi että urheaksi mieheksi.\nHän oli puettu sen aikuisen kreikkalaisen ylimyksen tapaan puhtaan\nvalkoiseen liinatunikaan ja purppuran väriseen viittaan. Sivullaan\nhänellä oli lyhyt miekka, joka riippui kultakoristeisesta vyöstä.\nSääret olivat paljaat ja jalkoja peittivät punaiset nahkasandaalit.\nValkoinen verkalakki oli työnnetty taakse ruskeitten kiharain päälle,\nsillä päivän helle oli ohitse, ja iltatuuli leyhki suloisesti. Hänen\ntoverinsa oli lyhyt, tanakka, paksuniskainen ja tumma mies, joka\noli toisen rinnalla synkän näköinen tummine verkapukuineen, jolle\nantoi eloa vain tulipunainen villapäähine. Hän kohteli toveriaan\nkunnioittavasti, ja sittenkin oli hänen käytöksessään sellaista\nreippautta ja suoruutta, joka johtuu yhteisistä vaaroista ja yhteisistä\nharrastuksista.\n\n\"Älä menetä kärsivällisyyttäsi, ylevä herra\", virkkoi hän. \"Suo\nminulle kaksi päivää tai korkeintaan kolme, ja silloin voimme näyttää\nsotajoukon katselmuksessa niin uljailta kuin kuka muu tahansa. Mutta\nnyt he totisesti hymyilisivät meille, jos näkisivät meidän lipuvan\nTenedos saarta kohti, kun kymmenen airoa on rikki ja isopurje\nrepaleina.\"\n\nToinen rypisti otsaansa ja polkaisi vihaisena jalkaansa.\n\n\"Me olisimme olleet siellä jo nyt ilman tuota kirottua onnettomuutta\",\nsanoi hän. \"Aiolos teki meille pahan kepposen lähettäessään sellaisen\ntuulenpuuskan pilvettömältä taivaalta\".\n\n\"Niin, herra, kaksi kreetalaista alusta joutui haaksirikkoon, ja luotsi\nTrophimes vannoo yhden Argoon aluksista olleen suuressa vaarassa.\nRukoilkaamme Zeusia, ettei se olisi ollut Menelauksen laiva. Emme me\nsuinkaan saavu viimeisinä joukkojen katselmukseen\".\n\n\"Onneksi on Troiaan meren rannasta matkaa hyvinkin toista penikulmaa,\nsillä huonosti meidän kävisi, jos he hyökkäisivät kimppuumme\nlaivastoineen. Meillähän ei ollut muuta keinoa kuin tulla tänne\nkorjaamaan purjeet ja köydet kuntoon, mutta en tule kokemaan yhtäkään\nonnellista hetkeä, ennenkuin taas näen valkoisen vaahdon kohoavan\nairojemme lavoista. Mene, Sleucas, ja kiirehdi heitä parhaasi mukaan\".\n\nPuhuteltu kumarsi ja lähti pois, kun taas ylipäällikkö jäi paikalleen\nseisomaan ja katseli suurta myrskyn runtelemaa alustaan, jonka kimpussa\npuuhailivat puusepät ja takeloitsijat. Kauempana redillä oli yksitoista\nmuuta pienempää laivaa odottamassa tuhoutuneitten purjeittensa\nkorjaamista. Aurinko paistoi niihin ja pani välkkymään sadat\npronssikypärit ja -kilvet ilmaisten siten retken sotaisen tarkoituksen.\nNäitten lisäksi oli satamassa paljon puuhailevia kauppa-aluksia, jotka\njoko ottivat laiturilta lastia tai purkivat sitä. Ihan kreikkalaisen\npäällikön jalkain juuressa oli ankkurissa kolme leveää lotjaa, ja\nnäistä loivat työmiehet puulapioilla Afrikasta Dor-neekereiltä tuotuja\nnäkinkenkiä, jotka oli tarkoitus kuljettaa edelleen Tyroon kuuluisiin\nvärjäämöihin, joissa värjättiin kaikkein hienoimmat kankaat. Näitten\nvieressä oli Britanniasta saapunut tinalaiva, ja tästä purettiin tuota\narvokasta metallia, joka on niin tarpeellista pronssin valmistukseen,\nsiirtämällä nelikulmaisia laatikoita kädestä käteen ja sitten\nodottaviin vankkureihin. Kreikkalaisen täytyi pakostakin hymyillä\nkatsellessaan kuinka muuan tinalaivan mukana tullut brittiläinen\ntöllisteli ihmeissään Melmothin temppelin pitkiä pylväsrivejä ja\nAstarten alttarin korkeaa etureunaa. Miehen yhä tuijottaessa sitä tuli\npaikalle muutamia merimiestovereita, jotka työnsivät kätensä hänen\nkainaloonsa ja kuljettivat hänet pitkin laiturin reunaa viinitupaan,\njollaisen rakennuksen tarkoituksen hän ymmärsi paljon paremmin.\nKreikkalainen hymyili yhä ja tehden täysikäännöksen aikoi palata\ntemppeliin, kun muuan sileäksi ajeltu Baalin pappi tuli häntä vastaan.\n\n\"Ylhäinen herra\", virkkoi tämä, \"huhu kertoo sinun lähteneen kauas\nvaaralliselle seikkailulle. Tiedetäänpä sotilaittesi sanain perusteella\nsuorastaan sekin mikä on päämääräsi\".\n\n\"Totta on\", myönsi kreikkalainen, \"että meillä on vaikea tehtävä\nedessämme. Mutta vielä vaikeampaa olisi ollut odotella kotona tietäen,\nettä tämä aasialainen koira oli loukannut erään argolaisten johtajan\nkunniaa\".\n\n\"Koko Kreikka kuuluu ottavan osaa sotaan\".\n\n\"Niin, Thessaliasta Maleaan asti ei ole ainoaakaan päällikköä, joka ei\nolisi kutsunut koolle miehiään, ja Auliin satamassa oli yht'aikaa tuhat\nkaksisataa alusta\".\n\n\"Se on suuri sotajoukko\", sanoi pappi. \"Mutta onko teillä\nkeskuudessanne näkijöitä tai ennustajia, jotka voivat ilmoittaa, mitä\ntulevaisuus tuo mukanaan?\"\n\n\"On, eräs Calchas niminen mies. Hän on ennustanut, että saamme\ntaistella yhdeksän vuotta ja vasta kymmenentenä pääsemme voitolle\".\n\n\"Sepä ei ole kovinkaan lohdullista\", huomautti pappi. \"Täytyy\ntosiaankin olla toivossa suuri palkinto, jonka vuoksi kannattaa uhrata\nkymmenen vuotta miehen elämästä\".\n\n\"Minäpä en antaisi vain kymmentä vuotta\", virkkoi kreikkalainen, \"vaan\nkoko elämäni, jos vain voisin polttaa tuhkaksi ylpeän Ilionin ja viedä\nHelenan takaisin palatsiinsa Argoskukkulalle\".\n\n\"Rukoilen Baalilta, jonka pappi olen, että onni olisi sinulle\nmyötäinen\", sanoi foinikialainen. \"Olen kuullut näitä troialaisia\nmainittavan urheiksi sotureiksi ja Priamoksen poikaa Hektoria eteväksi\npäälliköksi\". Kreikkalainen hymyili ylpeästi.\n\n\"Urheita ja etevästi johdettuja heidän täytyykin olla\", virkkoi hän,\n\"jos tahtovat kestää ottelussa pitkätukkaisia argoslaisia vastaan, kun\nheitä johtavat Atreuksen poika Agamemnon kultaisesta Mykenasta tai\nPeleuksen poika Akilles. Mutta nämä seikat ovat kohtalon hallussa.\nHaluaisinpa muuten mielelläni tietää, ystäväni, keitä nuo oudon\nnäköiset ihmiset ovat, jotka tulevat tuota katua alas, sillä heidän\npäällikkönsä on sellaisen miehen näköinen, joka on luotu suuria tekoja\nvarten\".\n\nKatua alas asteli iso mies, joka oli puettu pitkään valkoiseen viittaan\nkultaisen otsanauhan kiertäessä hänen aaltoilevaa kastanjanruskeaa\ntukkaansa. Hänen käyntinsä oli joustavaa kuin ainakin miehen, joka\non viettänyt toimeliasta ulkoilmaelämää. Kasvot olivat punertavat ja\njalomuotoiset, ja lyhyt kiharainen parta peitti vahvaa kulmikasta\nleukaa. Kun hän katseli iltataivasta ja alapuolellaan aukenevaa\nvilkasliikkeistä meren rantaa, oli hänen kirkkaitten sinisten silmäinsä\nilmeessä jotakin runoilijan haltioitumisesta, kun taas hänen rinnallaan\nasteleva harppua kantava nuorukainen ilmaisi hänen harrastavan\nsoitantoakin. Toisella puolella taas kantoi eräs nuorukainen\nmessinkistä kilpeä ja raskasta keihästä, jotta ei kukaan vihollinen\nsaisi huomaamatta yllätetyksi hänen herraansa. Heidän takanaan tuli\nhälisevä joukko mustia kyömynenäisiä miehiä, jotka olivat hampaisiin\nasti aseissa ja katselivat ahnein silmin ympärillään näkyviä runsaita\nvarallisuuden merkkejä. He olivat tummia kuin arabialaiset, mutta\nparemmin puettuja ja asestettuja kuin erämaan villit lapset.\n\n\"He ovat vain barbaareja\", sanoi pappi. \"Heidän johtajansa on pikku\nkuningas Filisteaa vastapäätä olevalta vuoriseudulta, ja tämän matkan\nhän on tehnyt sen vuoksi, että aikoo rakentaa Jebusin kaupungin, josta\ntulee hänen pääkaupunkinsa. Vain täältä hän voi saada sellaista puuta\nja kiveä ja työväkeä kuin haluaa. Harppua kantava nuorukainen on\nhänen poikansa. Mutta minä pyydän sinua, päällikkö, tulemaan kanssani\ntemppelin ulompaan eteiseen, jos haluat tietää, mikä sinua odottaa\nTroiassa, sillä siellä on kuuluisa näkijä ja ennustaja Alaga, joka\non myöskin Astarten papitar. Ehkäpä hän voi tehdä sinulle samaa kuin\nmonelle muulle aikaisemmin ja lähettää sinut pois Tyroosta keveine\nlaivoinesi paremmalla mielellä kuin tulit tänne\".\n\nSellainen ehdotus oli aina tervetullut kreikkalaisille, jotka\nkoettivat joka asiassa tutkia tulevaisuutta oraakkelien, ennustähtien\nja auguurien avulla. Kreikkalainen astui papin jäljessä sisempään\npyhäkköön, jossa oli kuuluisa ennustajatar -- pitkä, kaunis,\nkeski-ikäinen nainen. Hän istui kivipöydän ääressä, jolla oli\njonkinlainen hiekalla täytetty tarjotin. Kädessään hänellä oli\nkalsedonikivestä valmistettu kynä, ja tällä hän hahmotteli omituisia\nviivoja ja kaaria sileälle hiekkapinnalle nojaten leukaansa toiseen\nkäteensä ja tuijottaen alas eteensä. Kun sotapäällikkö ja pappi\nastuivat sisään, ei hän katsahtanut ylös, vaan alkoi liikutella\nkynäänsä nopeammin, niin että kaari seurasi toistaan nopeaa vauhtia.\nSitten hän alkoi puhua silmät yhä alas luotuina omituisella kimeällä ja\nvalittelevalla äänellä, ikäänkuin tuuli olisi liehtonut puitten oksissa.\n\n\"Kuka onkaan tämä, joka tulee Tyroon Alagan, suuren Astarten\npalvelijattaren luokse. Katso, minä näen saaren lännessä, vanhan\nmiehen, joka on isä, suuren päällikön ja hänen vaimonsa ja hänen\npoikansa, joka nyt odottaa häntä kotona, koska oli liian nuori sotaan\nlähteäkseen. Eikö se ole totta?\"\n\n\"On, neito, olet puhunut totta\", vastasi kreikkalainen. \"Täällä on\nkäynyt monta suurta ennen sinua, mutta ei ketään suurempaa kuin\nsinä, sillä vielä kolmen tuhannen vuoden kuluttuakin ihmiset puhuvat\nurhoollisuudestasi ja viisaudestasi. Niinikään he muistavat kotona\nodottelevan uskollisen vaimon ja isäsi ja poikasi nimen -- kaikki ne\nmuistetaan vielä silloin, kun ei enää ole kiveäkään jäljellä ylevästä\nSidonista tai mahtavasta Tyroosta\".\n\n\"Ei, älä sano niin, Alaga!\" huudahti pappi.\n\n\"En puhu sitä mitä haluan, vaan mitä minun on pakko puhua. Kymmenen\nvuotta saat taistella ja sitten voitat, ja voitto tuottaa rauhan\ntoisille, mutta vain uusia huolia sinulle. Ah!\" Papitar säpsähti äkkiä\nrajusti hämmästyen, ja hänen kätensä piirteli yhä nopeammin kaaria\nhiekkaan.\n\n\"Mikä sinulle tuli, Alaga?\" kysyi pappi.\n\nEnnustajatar oli katsahtanut ylös kysyvissä silmissään hurja ilme.\nHän ei tuijottanut pappiin eikä sotapäällikköön, vaan heidän ohitseen\nulko-ovelle. Taakseen vilkaisten huomasi kreikkalainen kahden uuden\nhenkilön astuneen huoneeseen. Nämä olivat tuo ahavoitunut barbaari,\njonka hän oli nähnyt kadulla, sekä hänen harppuaan kantava nuorukainen.\n\n\"Nyt seuraa ihme toistaan, kun kaksi sellaista miestä tulee luokseni\nsamana päivänä\", huudahti papitar. \"Enkö sanonut, että sinä olit\nsuurin kaikista luonani käyneistä, ja katso tässä on jo sellainen,\njoka on sinuakin suurempi. Sillä hän ja hänen poikansa -- juuri tämä\nnuorukainen, jonka näen edessäni -- tulee myöskin säilymään kaikkien\nihmisten mielessä vielä silloinkin, kun Herkuleen Pilarien tuolla\npuolen olevat maat anastavat Foinikian ja Kreikan paikan. Terve\nsinulle, muukalainen, terve! Käy käsiksi työhösi, sillä se odottaa\nsinua ja on suurempi kuin mitä minun sanani voivat kuvailla.\" Nousten\njakkaraltaan papitar laski kynänsä hiekalle ja lähti nopeasti pois\nhuoneesta.\n\n\"Se on merkillistä\", sanoi pappi. \"En ole koskaan ennen kuullut hänen\npuhuvan sellaisia sanoja\".\n\nKreikkalainen päällikkö katseli uteliaana muukalaista. \"Puhutko\nkreikkaa?\" kysyi hän.\n\n\"Auttavasti\", vastasi toinen. \"Mutta luulen ymmärtäväni sitä hyvin,\nsillä olen viettänyt kokonaisen vuoden Ziklagissa filistealaisten\nmaassa\".\n\n\"Näyttää siltä\", virkkoi kreikkalainen, \"että jumalat ovat valinneet\nmeidät molemmat näyttelemään osaamme maailman näyttämöllä\".\n\n\"Muukalainen\", sanoi barbaari, \"on olemassa vain yksi jumala\".\n\n\"Oletko sitä mieltä? No, siitä asiasta sopii keskustella joskus\nsopivampana aikana. Mutta mielelläni tahtoisin kuulla sinun nimesi\nja arvosi sekä tietää mitä aiot tehdä, niin että voimme ehkä seurata\ntoinen toisemme vaiheita tulevina vuosina. Minä puolestani olen\nOdysseus, myöskin tunnettu nimellä Ulysses, Ithakan kuningas. Isäni\non kelpo Laertes ja pieni Telemakos on poikani. Tehtävänäni on Troian\nvalloittaminen\".\n\n\"Ja minun tehtävänäni\", virkkoi barbaari, \"on rakentaa Jebus, jota nyt\nsanomme Jerusalemiksi. Meidän tiemme kulkevat kaukana toisistaan, mutta\nehkäpä vielä joskus muistat tavanneesi kerran Davidin, juutalaisten\ntoisen kuninkaan, ja hänen poikansa Salomon, joka todennäköisesti\nnousee hänen jälkeensä Israelin valtaistuimelle\". Sitten hän kääntyi ja\nlähti ulos hämärtyville kaduille, jossa keihäsmiehet odottivat häntä,\nkun taas kreikkalainen palasi alukselleen nähdäkseen, mitä vielä oli\ntehtävä, ennenkuin matkaa voitiin jatkaa.\n\n\n\n"]