Laulamaton tuska
Eino Railo (1884–1948)
Romaani on kuvaus lahjakkaasta tutkijasta, jonka elämää leimaavat traagiset menetykset ja sielunelämän murtuminen. Teos yhdistää klassisen humanismin ihanteet ja syvän kaipuun kerrontaan, joka alkaa lapsivuodekuoleman aiheuttamasta surusta.
Eino Railon 'Laulamaton tuska' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2049. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
LAULAMATON TUSKA
Kertomus
Kirj.
EINO RAILO
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1948.
Syö aika graniitin ja marmorin,
syö sydämen,
vain tuulen laulu hautaristeihin
on ikuinen.
L. Onerva
Rouva
MARGUERITE MULLIGANILLE,
kaukaiselle amerikkalaiselle ystävälle, jonka
sydämellinen hyvyys on uudistanut uskoni
ihmisrakkauteen, omistan tämän kirjan syvän
kiitollisuuteni ja kunnioitukseni osoitukseksi.
Eino Railo.
To Mrs.
MARGUERITE MULLIGAN,
a distant American friend, whose hearty kindness
has renewed my belief in human love, I dedicate
this book as a token of my deep gratitude and reverence.
Eino Railo.I
1
Vaaleakutrisen äidin ja rehtorin onni oli suurin mahdollinen siihen saakka, kunnes kolmantena vuorokautena äitiin ilmestyi korkea kuume. Tohtori, jonka ylivalvonnassa kaikki oli tapahtunut, oli ymmällä ja alisti kätilön ankaran kuulustelun alaiseksi, mutta mitään sellaista laiminlyöntiä, josta olisi voinut aiheutua tartuntaa, ei ilmeisesti ollut tapahtunut. Tohtori ryhtyi kaikkiin mahdollisiin tieteen neuvomiin toimenpiteisiin, mutta turhaan. Kuume ei laskeutunut, vaan nousi viiva viivalta; sairas vaipui hourioon ja pian puolitajuttomaksi. Vaaleakutrinen pää heittelehti pieluksella ja kädet ja jalat liikahtelivat tuskan pakosta, vaikka olisi pitänyt maata aivan hievahtamatta. Kätilö itki pettymyksestä ja surusta, tohtori ja rehtori eivät poistuneet vuoteen äärestä, ilma oli täynnä epätoivoa ja sanatonta rukousta, mutta mikään ei auttanut. Kahdeksannen päivän aamuna vaaleakutrisen äidin sydän lakkasi lyömästä. Vaimonsa puoleen kumartunut rehtori sai jäähyväisiksi katseen, joka oli tällä viimeisellä hetkellä selkeä ja rauhallinen. Siitä ilmeni alistuminen ja tyytyminen siihen, mille ei mitään voinut, mutta silti ihmettelevä kummastus sen johdosta, että näin oli käynyt; siitä tulvahti sanomaton kaipuu pienokaista kohtaan, jota hän tuskin oli nähnyt ja jota oli saanut pitää povellansa vain kerran, sen ryhtyessä suorittamaan ensimmäistä syöntiänsä. Kuinka kiihkeästi se oli imeytynyt kiinteäksi paisuneeseen, maitoa täynnä olevaan rintaan. Miten se heti osasi imeä – sitä oli mahdotonta ymmärtää! Juotuaan kyllikseen se oli irtautunut ja nukkunut. Maitopisaroita oli pärskähtänyt sen pienen pienelle nenälle. Äiti oli katsonut sitä sanomattoman onnellisena ja nostanut sitten katseen mieheensä, joka huohottaen jännityksestä oli kaukaa kumartaen seurannut pikku miehen elämän ensimmäistä merkkitapahtumaa. Nyt lapsi vietiin pois. Äiti oli ojentanut sen jälkeen käsiään, mutta sitä ei ollut enää tuotu takaisin, sillä pian alkava kuume oli vaatinut lapsen eristämistä äidistä. Mielikuvat sekaantuivat kirjavaksi hourioksi, jossa äidin korkein onni, rakkauden ja synnyttämisen ihme, lapsen omistamisen polttava riemu, vaihtelivat kuoleman varjon kanssa. Sydän kapinoi katkerasti huomatessaan ovien lopullisesti, auttamattomasti, sulkeutuvan siihen kammioon, jossa asui maallisen elämän puhtain, korkein auvo, mutta alistui sitten ja otti vastaan sen salaperäisen lohdutuksen, joka Jumalan omana sakramenttina kuoleman hetkellä vahvistaa puhtaita sydämestä ja tervehtii heitä tuonpuoleisuuden portilla.
Pieni vaaleakutrinen pää lakkasi liikkumasta ja silmistä sammui elon tuike. Niiden terä särkyi kuin olisi niille tehty väkivaltaa. Kun rehtori kumartui katsomaan niihin ja hänen kyyneleensä valuivat kastellen niitä kuin murheellinen syyssade paleltuneita kukkia, ne kuitenkin ikäänkuin elpyivät ja tuikahtivat vielä kerran. Valo kai heijastui niistä tai olisiko rakastava henki palannut vielä kerran vastaamaan jäähyväissanoihin, joita rehtori kyyneltensä valuessa kuiskasi? "Hyvästi rakkaani! Hyvästi!" Sitten hellät sormet painoivat luomet alas ja pitivät niitä siinä niin kauan, että ne pysyivät. Kuinka selvästi näkyikään nyt pitkien, tiheiden silmäripsien viiva kuolon jo kalvistamaa ihoa vastaan! Se oli kuin valkoisessa sametissa olevan tummien silkkihapsujen muodostama reunus, tuuhea, himmeästi kiiltävä, salattujen aarteiden kalleudesta vihjaileva. Hyväilevät kädet jatkoivat hoitoaan ja koskettivat viimeisen kerran elämässä armasta pienen, siron leuan alta, joka kohosi nyt juuri niin paljon, että suu sai suloisimman kaarensa ja ilmeensä. Vielä kerran rehtori painoi huulensa armaan huuliin ja tunsi niiden kylmyydessä kuoleman jylhän tylyyden. Kuinka lumenhohtoisiksi olivatkaan jo tulleet elollisinakin niin oudon valkeat käsivarret, ollen nyt kuin puhtainta marmoria. Vavisten pyhästä tunnosta rehtori asetti kädet rukoukseen ja järjesti hennot sormet, niin kuin oli lukemattomat kerrat nähnyt niiden liittyvän yhteen milloin siksi, että se oli ollut vainajalla naisellisen sievistelyn itsetiedottomana eleenä, milloin siksi, että hän oli todellakin tuntenut sielunhätää ja turvautunut Jumalan varjelukseen ja armoon, joiden suojassa oli lapsellisessa puhtaudessaan ja viattomuudessaan aina tuntenut olevansa. Kuinka sirona ja kauniina hän nyt uinuikaan tuossa, hän, äsken vielä onnellisista onnellisin nuori äiti... Ei, tätä oli mahdotonta käsittää ja kestää! Rehtori nousi ja kumean murheenvimman vallassa katseli ympärilleen kuin olisi etsinyt kohdetta, mihin purkaisi tunteidensa hyrskyn. Äkkiä hän huomasi vaimonsa pienen kirjoituspöydän yläpuolella seinällä krusifiksin, elämän mustaan, kylmään marmoriristiin naulitun, hohtavan valkean taivaallisen Vapahtajan. Kaikki oli risahtamattoman hiljaista vainajan kamarissa, johon kevätaurinko nyt alkoi ulotella säteitään ja jossa tyrmistynyt mies tuijotti ristiinnaulittuun kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Hän kohotti molemmat käsivartensa kuin lyödäkseen, mutta lysähtikin pienen kirjoituspöydän ääreen, ristinpuun juurelle, painoi pään käsiin ja antoi tunteidensa myrskyn purkautua koko ruumista vavahduttelevana nyyhkytyksenä.
Missä oli näinä päivinä Kalevi-poikanen? Tohtorin käskystä kätilötäti oli heti äidin sairastuttua vienyt hänet läheiseen naapuritaloon, pieneen kotiin, jossa viikkoa aikaisemmin tuoni oli säästänyt äidin, mutta leikannut pois pienokaisen jo elämän kynnyksellä. Siellä oli vähäinen keittiö ja hiukan isompi kamari sekä kaksi nuorta ihmistä, joiden voima ja terveys hohti heidän ulkomuodostaan. "Tässä on sinulle lapsi oman poikasi sijaan", sanoi kätilötäti ja sovitti Kalevin vielä vuoteessa olevan Kerttu-äidin rinnoille. "Tämä on rehtorin poika. Sen äiti on sairastunut lapsivuodekuumeeseen eikä voi ruokkia lastansa. Kas niin! Halukkaasti se tarraakin kiinni".
Kerttu-äiti katsoi ihmeissään lasta, joka yhtäkkiä oli ilmestynyt hänen viereensä ja imi nyt niin voimakkain vedoin, että tuntui varpaissa saakka. Vaalea tukka sillä oli – se oli äitinsä näköinen. Äidintunteet heräsivät polttavina ja käsi alkoi hellästi silittää pikku olennon kutreja. Sanomaton hyvän olon tunne levisi koko ruumiiseen ja surusta huolimatta uuden onnen taivaanranta alkoi valjeta. Juo, lapsi, juo! Yhtäkkiä pienokainen heitti rinnan ja vaipui sikeään uneen. Ei puoltakaan se jaksanut tyhjentää edes yhdestä, ja toinen oli koskematta. Kyllä, kyllä! Kerttu hoitaisi lapsen. Tässäkö sen ovat vaatteet? Voi, miten hienoja ja kauniisti koruommeltuja! Ei Kertun pojulle ollut varattu läheskään noin upeita! Näkee sen, että kyllä tätä pikku herraa oli odotettu. Ja äidin piti sairastua hänen tultuaan. Hyvä Jumala! Ei tiedä, vaikka joutuisi kuolemaan!
Kalevi asui uuden äitinsä luona viikkokausia ja rehtori oli siellä jokapäiväinen vieras. Sitä äitiyttä, jota hän oli odottanut saavansa nähdä omassa kodissaan, hän näki täällä – tuota elämän korkeata onnea, joka sisältyy pienokaisen hoitoon, kun se tapahtuu rakkaudessa. Kertun muhkea äidillisyys vaikutti häneen melkein tyrmistyttävästi, niin että hänen täytyi syöntihetken tullen siirtää katseensa muualle. Poistua hän ei tahtonut, sillä häntä viehätti erikoisesti juuri tämä elämäntoiminta, kun pikkumies pitkin, kuuluvin nielaisuin joi, joi. Kerttu, joka oli luonnollinen ja ujostelematon, nauroi tälle hienolle herralle, joka oli ujo ja arka kuin poikanen, ja ihmetteli itsekseen, miten hän ja hänen hento rouvansa olivat saaneet lapsensa puuhatuksi... Seis! Kerttu pysähdytti ajatuksensa, jotka olivat karkaamassa harhateille, katsahti rehtoriin, joka istui siinä mietteissään, naurahti ja kääntyi pois. Kertun mies pysytteli enimmäkseen keittiössä, vaihtoi joskus kunnioittavan sanan rehtorin kanssa, loi vaimoonsa täydellistä yhteisymmärrystä ilmaisevan, hymyilevän katseen, ja oli taas nauramaton, totinen mies, mitä kaikkea rehtori ei ollenkaan huomannut.
Näillä upeilla, ravintorikkailla, tyhjentymättömillä elämänlähteillä pikku Kalevi oljenteli kolmisen kuukautta eli siihen saakka, jolloin rehtorin sisar, naimattomuuden puhtauteen jäänyt vanhatyttö, muutti veljensä luo ryhtyäkseen pitämään huolta hänen kodistaan, hänestä ja pikku Kalevista. Oli kumma sallimuksen oikku, että sisar Aurorasta sittenkin tuli tavallaan sekä rouva että äiti eli tekijä, jonka asemaan hän ei ollut osannut kuvitella joutuvansa. Eihän ollut kulunut kuin puolisentoista vuotta siitä, kun hänen ja Fredin yhteinen koti oli hajonnut siksi, että Fred – rehtori – oli yhtäkkiä mennyt avioliittoon. Muuttaessaan pois veljensä luota Aurora oli ollut tyytymätön ja vastoin tahtoaan mielessään ennustellut, "ettei tästä hyvä seuraa", tietenkään voimatta sanoa, miksi ei. Hänestä oli vain tuntunut, ettei tuollainen pieni nainen, oli hän miten suloinen ja rakastettava tahansa, kyennyt hoitamaan niin oppineen ja etevän miehen kotia kuin Fred oli, että jonkin asian siinä täytyisi mennä hullusti. Toiselta puolen Fredin rakkaus tuohon äskeiseen oppilaaseensa oli kummallisesti värähdyttänyt Auroran olemusta ja hän oli päivänselvänä asiana itsekseen puoliääneen myöntänyt, "että tietenkin Fredin täytyi ottaa Vieno, kun kerran tämä niin tulisella rakkaudella antautui hänelle". Aurora punastui, kun tuli huomaamattaan käyttäneeksi tuollaisia sanoja, joita oikeastaan piti sopimattoman kuvaavina, mutta asia oli silti niin kuin hän sanoi. Kun hän sitten oli joskus käynyt Fredin kotona, hänet oli vallannut kumma tunnelma. Siellä oli kaikki mullistettu uuteen uskoon, mutta tuo "uusi usko" oli, se Auroran täytyi myöntää, parempi kuin entinen. Kodin hengetär, joka jo käytti väljää esiliinaa, oli niin liikuttava kuin tuollainen äidiksi tulossa oleva lapsi suinkin saattaa olla, ja lisäksi niin naiivisti avomielinen, että Auroran täytyi monta kertaa punastua hänen puolestaan, kun hän ei itse näyttänyt ymmärtävän tehdä sitä. Kummalliset, ennen kokemattomat tunteet risteilivät Auroran nelikymmenvuotiaassa sydämessä hänen käydessään Fredin ja Vienon makuukamarissa, kuunnellessaan Vienon herttaista pajatusta heidän onnestaan, ja katsoessaan lähempää kuin konsanaan aikaisemmin kahden ihmisen aviollista ja kotionnea. Huokaus pusertui hänen rinnastaan. Nyt hän ymmärsi, kuinka suunnattoman paljon häneltä oli jäänyt kokematta.
Kun Fred oli sitten murheen murtamana saapunut hänen luokseen sinne toiseen kaupunkiin, jonne hän oli muuttonsa jälkeen asettunut päättäneenä, ettei, mikäli hänestä itsestään riippuisi, inahtaisikaan sieltä mihinkään – oli saapunut ja rukoillut, että "rakas kulta Rora, tule ja ota hoitoosi minut ja pikku Kalevi" – niin katkeruus, mikäli sellaista oli ollutkaan, oli siinä samassa häipynyt ja hän oli suostunut. Mutta kuultuaan Kalevin saaneen hyvän imettäjän ja hoitajattaren hän oli siirtänyt tuloaan muutamia kuukausia "voidakseen valmistautua uuteen tehtäväänsä", millä lauseella hän hiljaisessa mielessään tarkoitti yksinkertaisesti perehtymistä pikkulapsen hoitoon sekä teoriassa että kaupungin lastenkodissa saadun käytännön kautta. Kun hän sitten saapui ja tapasi Kertun rehtorin läsnäolosta huolimatta ruokkimasta Kalevia, hänen siveellinen maailmankatsomuksensa kierähti aluksi pari kertaa ympäriinsä, sillä tuollaiset toimitukset tuntuivat hänestä jollakin tavalla julkeilta, suorastaan siveettömiltä. Ihmetellen, kuinka hänen ujo, arka veljensä saattoi olla niiden kanssa samassa huoneessa, hän meni sanaa sanomatta Kertun luo ja peitti koko syöntihomman lapsen korista ottamallaan liinalla. Mutta juuri silloin Kalevi, jonka huomiokyky oli alkanut näyttää heräämisen merkkejä, kohdisti Roraan suuren, ihmettelevän katseen. Syntyi jännittynyt hiljaisuus kuin olisi odotettu jotakin tapahtuvaksi. Ja niin tekikin. Hetken kuluttua Kalevin kasvoilla vilahti ilme, jonka suopea arvostelu saattoi selittää hymyksi. Sillä hymyllä pikku mies valtasi kerta kaikkiaan ja ainaiseksi tätinsä sydämen. Heltyneenä tämä omakätisesti järjesti keskeytyneen syöntihomman uudelleen käyntiin, Kertun ja läsnä olevan kätilön vaihtaessa merkitseviä silmäyksiä. Mutta rehtori pakeni tyytyväisenä huoneeseensa. Kun Rora sitten kuulusteli Kerttua ja kätilötätiä mahdollisimman tarkasti kaikista Kalevin hoitoa koskevista asioista ja antoi heidän välillä tietää, mikä oli hänen oma täsmällinen käsityksensä, kätilö ei malttanut olla suihkaisematta Kertulle "aina sanoneensakin, että vain vanhatpiiat ne osaavat lapsia hoitaa!" Kätilö oli hiukan tuohtunut, mutta Kertun huumorintaju sai tilanteesta niin runsasta ravintoa, että hänen oli vaikeata pidättää kirkasta nauruansa, jota rehtori oli oppinut kuuntelemaan hyvin mielellään ja huomaamattaan kaipaamaan. Kerran se kilahti niin pursuavasti, että Aurora-neidin täytyi luoda häneen eräs niistä majesteetillisista katseista, joilla hän oli tottunut rankaisemaan tahdittomuuksista. Kerttu ymmärsi saamansa nuhteen ja otti nöyrästi ja kohteliaasti vastaan kaikki Aurora-neidin ohjeet, mm. neuvot, miten lasta oli imetettävä.
Näin kaikki vähitellen rauhoittui hiljaisesti virtaavaksi elämäksi. Seisoessaan syksyn sateisena, myrskyisenä päivänä vaimonsa haudan ääressä, johon hiipi iltakisa hämyn tihentyessä kuin onnen varkaisiin, rehtori huomasi ihmettelevänsä, miten helposti – ulkonaisesti katsoen – elämä oli vaimon kuoleman jälkeen kaiken järjestänyt. Muu oli alkanut mennä, mutta haava, jonka rakkaan nuoren olennon äkillinen poistuminen onnen korkeimmalla hetkellä oli iskenyt sydämeen, ei ollut vielä alkanutkaan parantua. "Eikä parane milloinkaan, ei milloinkaan!" rehtori huokasi masentuneena tuuleen, joka humisi surullisesti hautausmaan sammaltuneissa muistomerkeissä ja ilmaisi tuon soiton olevan ainoata ikuista tässä lohduttomassa kuoleman valtakunnassa.
2
Rehtori ei voinut eikä tahtonutkaan unohtaa suruansa, vaan hoiti ja vaali tätä kuin sydämensä alttarilla palavaa uhritulta, johon lisäsi aina uutta suitsuketta. Siitä levisi hänen sieluunsa pyhää savua, joka herätti surumielistä, kaunista ja lohduttavaa hartautta. Hän oli ollut niin onnellinen, että kun sitten onnettomuus tuli, hän ei voinut ajatella juuri muuta kuin tuota onneaan, joka oli ilmestynyt hänen rinnalleen nuorena, kauniina, vaaleakiharaisena naisena, kulkenut siinä hetkisen tätä maista matkaa ja sitten yhtäkkiä haihtunut pois. Tuonne se oli lennähtänyt, missä ihanimmat haaveemme asuvat, jonnekin kullankuultavaan yliluonnollisuuteen, jota emme voi ymmärtää ja jonka tosilaatua emme osaa kuvitella. Siitä vain rehtori oli vakuuttunut, että hänen vaimonsa täytyi olla jossakin kuoleman jälkeisessä autuaiden olinpaikassa. Jos hänet olisi vallannut sellainen vakaumus, ettei niin ollutkaan, ettei hänen suloisesta olemuksestaan ollut tosiasiassa jäljellä muuta kuin mielikuva ja muisto hänen omassa sydämessään, hän olisi masentunut ja menettänyt elämänrohkeuden.
Onni, onni maallinen! Sen hauraus ja pettäväisyys! Ja kuitenkin: sen suoma kuvaamaton autuus! Tätä rehtori mietti vaimonsa haudan ääressä ja yksinäisillä kävelyretkillään, jotka joskus ulotti kauas pikkukaupungin ympäristöön. Hän tutki "onnea" kuin erikoista filosofiaa ja totesi yhä uudelleen sen kestämättömyyden. Vasta sitten, kun olemme päässeet selville tästä, kun emme enää odota onnea, vaan alistumme kaikkinaisiin suruihin ja kärsimyksiin elämään luontaisesti kuuluvana keskeisenä järjestelmänä, varsinainen kestävä onni alkaa häämöttää. Koemme sitä silloin, kun kärsimys joskus lieventyy. Oli hetkiä, jolloin rehtori onnellisena, mieleltään lohduttautuneena tunsi, kuinka hänen sydämessään pääsi vallalle lauhasti henkäilevä rauha. Mistä se tuli? Luonnon salaperäisestä vaikutuksesta, tuulesta, ilmasta, pilvistä, kedon kukkasista? Tuosta selittämättömästä kauneudesta, jota rehtori näki luonnossa aina, kaikkialla ja jokaisena vuodenaikana, ja joka erikoisella tavalla ikään kuin ravitsi häntä? Sitä ei voinut sanoa varmasti, mutta otaksuttavasti se tuli siitä ainakin osaksi. Ehkä Jumala väliin salli enkelin kastella sormensa veteen ja sillä viilentää hänen otsaansa? Rehtori vaistosi joskus olevansa ja elävänsä suuren mysteerion keskellä, joka täytti hänen sielunsa pyhällä tunnolla.
Silloin tällöin, kun hän viipyi vaimonsa haudan ääressä ja vaipui masentuneena hautomaan onnen haurauden filosofiaa, hän oli näkevinään puolisonsa suloisen hahmon ja kuulevinansa hänen hellästi nuhtelevan kuiskauksensa. Olihan olemassa pikku Kalevi, joka soi runsasta onnea isälleen, kun tämä vain ymmärsi ottaa sen vastaan. "Katso!" tuo kuiskaus kehoitti, "en olekaan kuollut, vaan elän hänessä. Hän korvaa sinulle sen, minkä minussa menetit, kun vain suot hänelle rajatonta rakkautta. Älä sure liiaksi, sillä se tuottaa minulle murhetta täällä ikuisuudessa, äläkä vaivu menneisyyteen, kun kuitenkin elät nykyisyydessä!" – "Suonhan tietenkin!" rehtori huokasi, "mutta se, mitä hän antaa takaisin, ei voi, niin lämmintä ja kaunista kuin onkin, korvata sinun rakkauttasi. Se oli niin erilaista – en voi sitä milloinkaan unohtaa!" – "Aika parantaa haavan, kumpuni nurmettuu, kymmenien syksyjen lehdet putoilevat sen päälle, kymmenien keväiden linnut nostavat laulullaan siihen uuden ruohon ja uudet kukkaset. Pidä minut muistona sydämessäsi, mutta älä unohda poikaasi, velvollisuuksia, elämää!"
Rehtori totteli ja aloitti taistelun – ei unohtaakseen suruansa, vaan vallitakseen sitä. Hänestä tuli entistä vakavampi, hiljaisempi mies, jonka ympärillä viipyi erikoinen kunnioituksen, melkein pelon auder. Kun hän kohdisti puhuttelijaan katseensa, tämän tuikkiva terä ikään kuin tunki lävitse. Ken oli ollut sen kohteena, hän myös tiesi, että kunnioitus oli paikallaan, mutta pelko aiheetonta. Rehtorin katseesta näet loisti terävyyden rinnalla lämmittävä hyvyys. Kukaan ei turvautunut häneen turhaan, sillä hän auttoi aina, jos vain kykeni. Hymy kirkasti hänen kasvojaan harvoin, mutta silloinpa se olikin merkkitapaus. Koulussa siitä puhuivat sekä opettajat että oppilaat. "Rehtori hymyilee", opettajat totesivat keventyneinä. "Rehtori näkyy olevan hyvällä tuulella!" "Pyydetään kuukausiloma ensi lauantaiksi... Mene sinä, Kaarina, pyytämään, sillä sinulla on vaalea, kihara tukka. Sellaisilta ei rehtori voi kieltää mitään".
Jumalalle kiitos! Olihan Kalevi! Saatuaan ensimmäisen kerran vaimoltansa ikään kuin ilmestyksen kautta elämänohjeet rehtori säikähtyi. Oliko hän ehkä laiminlyönyt pikku poikaansa? Hän kiiruhti kotiin ja meni suoraan makuuhuoneeseen, jossa Rora-täti parhaillaan laittoi pikkumiestä yölevolle. Hän oli kolmen vuoden paikkeilla, tukeva ja lihava, vaalea tukka jo kiharapilvenä hartioilla, äitinsä ilmeinen kuva. Nähtyään isänsä hän alkoi kiihkeästi pyrkiä tämän syliin ja päästyään siihen ryhtyi riemusta äännellen ja puhellen taputtamaan isäänsä molemmille poskille. "Kalevi!" Isä puristi häntä rintaansa vastaan. "Poikani! Äidin muistolahja! Kuule, Rora, onhan Kalevi varmasti terve? Ehkä pitäisi tutkituttaa hänet? Lapsissa kuuluu olevan hiipiviä tauteja... Mitä?"
"En minä ole hänessä minkäänlaista tautia huomannut", vastasi hiukan loukkaantuneena Rora, "mutta eipähän ole pois tieltä, vaikka häntä näytetäänkin lääkärille. Varsinkin kun hänet pitäisi rokottaa". Tehtiin niin ja huomattiin se, mikä tiedettiinkin, että Kalevi oli terve kuin paras marja.
Niin alkoivat vuodet vieriä, vieläpä nopeammin kuin rehtori oli odottanut. Ajatellessaan näet, että hänen piti elää ne ilman vaimoansa, hän oli kuvitellut niitä käsittämättömän pitkiksi. Mutta eivätpä olleetkaan. Tuskin olivat tämän kesän koivut rehtorin pihalla riisuneet ritvansa lehdettömiksi, kun niihin jo hetken kuluttua puhkesivat uuden kevään hiirenkorvat. Kun joulukuusen kynttilät sytytettiin tänään, niin tuntui siltä kuin ne olisi sammutettu vasta eilen. Rehtorin huomaamatta hänen ohimonsa valkenivat kuin tuleentunut vilja ja hänen ennen niin rivakat liikkeensä hidastuivat verkkaisiksi ja jäykiksi. Eräänä päivänä Rora yllätti hänet sanomalla, että "Fred, olet vanhentunut!"
3
Tuo elämän kaunis kertova runoelma, josta saamme tietää, miten kultakiharainen lapsi kasvaa hyvässä, sivistyneessä, rakkauden täyttämässä ja hallitsemassa kodissa, jatkui Kalevin kohdalla päivä päivältä, säe säkeeltä, niin levollisesti ja täyteläisesti kuin suinkin saattoi pyytää. Suuri runoilijatar Aika, joka siirtää varastoonsa kaiken mitä tapahtuu ja on saapuvilla salaisimmankin ajatuksen tuikahtaessa, tiesi tarkoin, milloin eepoksen säkeisiin oli hengähdettävä menneen onnen kaihoa tai nykyhetken riemua, milloin herätettävä niitä, milloin näitä ajatuksia ja tunnelmia. Se oli voittamaton mestari tuomaan näkyville korkeimpia, pyhimpiä elämän arvoja vaatimattomissakin kehyksissä, luomaan kestävää kauneutta sinne, missä sitä olisi vähimmin odottanut. Kun tuli ajatelleeksi, että sillä oli esteettömästi käytettävinään kaikki ainekset, olivatpa ne mitä tahansa, ja että se osasi suuren taiteilijan erehtymättömyydellä kohdistaa valokeilan sinne, varjon tänne, antaa myrskyn ulvoa ja rankkasateen kohista, tai toisekseen taas vuodattaa maisemille lauhaa paistetta tai surullisesti itkeskelevää syyssadetta, niin sydän täyttyi ihailusta. Mikä ylivoimainen, suurenmoinen, milloinkaan vertojaan löytämätön taiteilija, mikä sisältörikas, loistava runoelma! Jos vain pienen pieni osa siitä siirtyisi inhimillistä tietä runouden tuotteeksi, niin tämän enimmäkseen kuivalle taipaleelle syntyisi kastetuore kukkaskeidas.
Kalevi ei tiennyt tästä mitään, vaan katseli elämää suurin viattomin lapsensilmin. Kuitenkin hän oli lasten tapaan filosofi, vieläpä syvällisempi kuin useimmat heistä. Esineet, leikkikalut, muuttuivat hänen mielikuvituksessaan milloin miksikin, aina sen mukaan kuin hän tahtoi ja ajatukset siirtyivät asiasta toiseen. Ollen enimmäkseen yksin tai vain isän ja Rora-tädin seurassa – niitä verraten harvoja kertoja lukuunottamatta, jolloin samassa talossa asuva pastorin Erna tuli leikkimään hänen kanssaan – hän rakensi oman maailmansa joka oli erikoinen, jopa kummallinen, mutta sikäli voittamaton, että oli kaunis. Sehän ei voinut olla muuta, kun kerran oli kudottu lapsen mielikuvituksen terhenestä, tuosta seitistä, jonka härmäkimalteessa mystillisimmätkin ihmeet selittyvät niin yksinkertaisiksi, että lapsi ne ymmärsi. Siellä puhuivat eivät vain ihmiset vaan eläimet, jopa puut, kivet, kannot – kaikki, jotka vain erottuivat olevaisuudesta omiksi esineikseen. Ja mikä kummallisinta – ja toisaalta taas niin peräti luonnollista –, Kalevi itse saattoi jutella niiden kanssa, vieläpä jokaisen omalla kielellä. Hän vain oli sanovinaan jotakin, niin heti kukassa istuva perhonen lensi hänen luokseen, istahti olkapäälle ja alkoi tarinoida Perholan maasta niin eriskummallisia ja hauskoja juttuja, ettei niistä saanut kyllikseen. Joskus Kalevi kertoi niitä Ernalle, joka silmät ihmetyksestä renkaina kuunteli kuvausta ritari Gigge Nanniaisen matkasta Herhiläisten valtakuntaan ja kuinka hän lopuksi vapautti Penelopeia Pullan jättiläisen vallasta ja toi hänet morsiamenaan Hellaan upeaan linnaan, jossa pastori Marmatus vihki heidät kymmenellä kultasormuksella.
Erittäinkin antiikin nimet syöpyivät Kalevin muistiin hyvin varhain siksi, että ne ikäänkuin kuuluivat hänen vakinaiseen ympäristöönsä. Väsyttyään näet yksinäisiin leikkeihinsä hän lähti, jos tiesi isän olevan kotona, hänen luokseen, tepasteli vakavana läpi salin, jonka seinältä katseli häntä rakkaasti hymyillen nuori nainen aivan kuin olisi ollut ilmi elävä (isä oli sanonut sen olevan Kalevin äiti), vilkaisi itseään isosta kuvastimesta, tunsi hiukan pelkoa suuressa hiljaisessa huoneessa ja meni isän luo, joka oli jo kuullut pienten askelien äänen, ja ojensi pöytänsä äärestä käsiään häntä kohti. Kalevi tunsi, vaikka ei ollutkaan siitä tietoinen, koko pienessä olemuksessaan sanatonta riemua nähdessään isän ilmeen kirkastuvan kuin olisi siitä valaissut aurinko ja käsien nousevan siten, että niiden turvalliseen puristukseen oli tervetullut. Huudahtaen ilosta pikku Kalevi painautui isän rintaa vastaan ja tuotti hänelle yhden niistä täyteläisen onnen hetkistä, joita hänen filosofiansa ei ollut halukas myöntämään mahdollisiksi täällä varjojen maailmassa.
Nämä käynnit isän huoneessa päättyivät useimmiten siten, että isä otti kirjastosta ison kuvateoksen ja antoi sen Kalevin katseltavaksi. Antiikin maailma siitä avautui lapsen nähtäväksi niin kauniina ja täydellisenä kuin vain voi kuvin esittää. Rehtori huomasi hämmästyneenä, kuinka uteliaasti, melkein kiihkoisesti, Kalevi noihin kuviin syventyi. Hän tahtoi jo varhain välttämättä tietää, keitä niiden esittämät ihmiset olivat ja mitä he milloinkin tekivät. Rehtorin oli pakko ryhtyä tarinoimaan noista asioista niin lapsenomaisesti kuin suinkin voi, ja näin Kalevi vähitellen perehtyi kaikkeen kauneimpaan, mitä Hellaan muinaisessa maailmassa oli esiintynyt. Juro, harvasanainen rehtori tuli joskus, kun oli mielestään muuttanut helleenien mytologiaa tai Troian sotaa varsin onnistuneesti lapsen käsityskyvyn mukaiseksi, ajatelleeksi, että "mitä tämä oikein on? Mistä johtuu moinen kiinnostus? Lapsihan melkein arvaa ennakolta kaiken kuin olisi tuntenut sen joskus ja vain välillä unohtanut sen". Rehtori tosin itse oli ollut jo pienestä pitäen kiinnostunut Hellaan ja Rooman maailmaan, johon sitten virkatyönään nuorisoa opasti, mutta näin kiihkeätä ei sentään hänen harrastuksensa ollut ollut. Kalevin innostus antiikkiin oli vielä sikäli erikoista, ettei hän juuri välittänyt raamatullisista kuvista. Jos annoit hänelle Doré'n kuvaraamatun, hän saattoi selailla sitä jonkin aikaa, mutta ilme välinpitämättömänä ja pian väsyneenä. Oli kuin hän olisi ollut turta Raamatun mielikuvitusrikkaalle, värikkäälle romantiikalle ja syvälliselle mystiikalle, mutta sen sijaan erikoisesti avoin helleenien linjakauneudelle ja ulappain sinelle. Rehtori katseli poikaansa ihmetellen ja pudisti huolestuneesti päätänsä.
Näin ollen ei Kalevilla ollut vähintäkään epäilystä siitä, kumman linjan valitsisi, klassillisenko vai reaalisen. Opetettuaan häntä muutaman tunnin nuori latinanmaisteri, jolle alaluokat oli uskottu, sanoi rehtorille, ettei Kalevilla nähtävästi ollut hyötyä alkeiskurssin seuraamisesta, "hän kun on jo pitemmällä kuin yläluokkalaiset". – "No, meneepähän kertauksesta", tuumi rehtori, "sillä muoto-oppia ei milloinkaan voi iskeä päähän liian tarkoin". – "Rehtorilla ei liene mitään sitä vastaan, että huvikseni annan hänelle erikoisläksyt?" – "Ei suinkaan!" – "Virkistän ja lisään siten omaa taitoani, joka helposti jää kesantoon", maisteri selitti hiukan hämillään. – "Sen tiedämme kokemuksesta", rehtori myönnytteli hymyillen.
Oli omituista huomioida Kalevin perehtyneisyyttä latinaan. (Maisteri se näin ajatteli eivätkä nämä ajatukset olleet tuntemattomia Kalevin tovereillekaan.) Siinä oli jotakin synnynnäistä, sillä muuten oli tuollaista harvinaista lahjakkuutta vaikea selittää. Hänen lausumistapansa oli sääntöjen mukaista, mutta silti siinä oli oma erikoisvivahduksensa, joka teki sen persoonalliseksi, elävän kielen kaltaiseksi. Korosta Kalevi ei erehtynyt milloinkaan. Kun oli saavuttu Horatiukseen, oli nautinto kuulla hänen lausuvan oodeja, sillä runomitta, joka oli enemmistölle vaikeahko ja teki lukemisen kömpelöksi, muuttui Kalevilla musiikiksi, joka sointuvalla poljennollaan erikoisesti viehätti korvaa. Kalevin aloittaessa "O fons Bandusiae, splendidior vitro" kaikki melkein säpsähtivät, sillä näin esitettynä "Bandusian kristallia kirkkaampi lähde" kuvastui mieleen ihmeellisen kauniina. "Lausu se vielä kerran!" pyysi maisteri, jonka silmät olivat vihmautuneet kosteiksi oudon tunnelman aiheuttamasta liikutuksesta. Kun Kalevi teki niin ja omalla selittämättömällä tavallaan elävöitti oodin kielen, kuvat ja koko kauneuden, niin maisteri ummisti silmänsä ja oli kuuntelevinaan synnynnäisen roomalaisen ääntä. Hänen mieleensä kuvastui vihantana, kasterikkaana, varjoisa lehto, jossa lähde hiljaa kumpuili ja antoi alun rauhallisesti polveilevalle purolle, jossa oli auringon ja kukkasten kirjavoittama nurmiaukio ja siinä karkeloimassa nymfien parvi, Panin huilun livertäessä tahtia kuin lintu olisi laulanut. Maisterin valtasi ihana lumo. Ennen kokematon kauneushypnoosi saattoi silloin hiipiä hänen sieluunsa ja ilmaista antiikin runouden sisältävän enemmän kuin hän tavallisen lukemisensa kautta oli kyennyt siitä saamaan.
Tämä Kalevin harvinainen lahjakkuus ei merkinnyt kuivan kirjatoukan yksipuolisuutta, vaan oli vain eräs heijastuspinta hänen melkeinpä kaikille tahoille välkkyvästä sielustaan. Ei ollut sitä ainetta, jota hän ei helposti hallinnut, eikä sitä urheilun uraa, jota hän ei olisi innostuneena ja menestyen harrastanut. Varsinkin hiihto ja luistelu olivat hänelle mieluisia. Ikäistensä joukossa hän oli vastaanväittämätön kuningas, jolle valta suotiin vähimmättäkään kateudetta siksi, että tunnettiin tuon lankeavan luonnostaan. Rehtori, joka tarkoin seurasi poikansa koulukohtaloita, oli iloinen, mutta samalla hämmästynyt ja levoton hänen suorastaan poikkeuksellisesta menestyksestään. Kuin antiikinuskojaa konsanaan häntä vaivasi joskus hämärä pelko, etteivät kuolemattomat jumalat voisi sietää tällaista esteetöntä uraa, vaan tulisivat kateellisiksi ja kaataisivat jossakin käänteessä hänen riemuvaununsa.
4
Nopeasti kuluivat vuodet ja huomaamatta niiden varjo laskeutui yhä tummempana Kalevin ylähuulelle ja kulmille. Rehtori katseli poikaansa ihmetellen, melkein peläten, ja kysyi, tämäkö oli Kalevi, tuo kerran vaalea poikanen, jonka hiukset valuivat hartioille kultaisena kiharakuontalona? Silloin hän oli ollut pienen, hennon, sinisilmäisen äitinsä ilmeinen kuva, jota katsellessa lukemattomat onnen hetket itsestään kohosivat näkyviin muistin tyhjentymättömistä varastoista. Nyt hän oli omituisesti etelämaalaisen näköinen. Piirteet olivat kyllä äidin ja oli niissä toisin vivahduksin isääkin, mutta niiden alle, täytöksi, oli salaperäisellä tavalla hiipinyt joku muu. Rehtori ei voinut sanoa, ketä suvun jäsentä Kalevi nyt varttuneena nuorukaisena muistutti, sillä kuvavarastot eivät ulottuneet isoisää eikä isoäitiä kauemmaksi; tuntui siltä, että hänen täytyi olla atavistinen ilmiö, tulos soluista, joilla ehkä ei ollut ollut syntymävoimaa ennenkuin nyt, kuka tietääkään, kuinka monien satojen, niin, ehkä tuhansien vuosien jälkeen Rehtoria melkein pyörrytti tuo huimaava ajatus, että utukaukainen menneisyys jatkuu ja elää meissä yksinkertaisen, selvän polveutumislain voimasta, meidän tarvitsematta edellyttää minkäänlaisia jälleensyntymismysteerioita. Mitä paljastuisi, jos polveutumisen lanka saataisiin katkeamattomana kulkemaan taaksepäin aina niihin vuosisatoihin, jolloin jumalat olivat vielä nuoria ja ottivat itselleen puolisoita ihmisten tyttäristä?
Kalevi istui pöytänsä ääressä ja tuijotti ulos keväthämyiseen iltaan. Milloinkaan aikaisemmin ei hänen tilansa ollut ollut tällainen kuin nyt, tänä keväänä, jolloin hän oli suorittava ylioppilastutkintonsa. Oli kuin hänessä olisi puhjennut toimimaan, jopa hallitsemaan, uusi voima, ei suinkaan entuudesta tuntematon, mutta silti uusi sikäli, että se säikähdytti tavattomalla rajuudellaan. Esiintyessään ensimmäisiä kertoja jo hyvin monta vuotta sitten – Kalevi ei oikeastaan voinut muistaa aikaa, jolloin se ei olisi ollut jossakin muodossa saapuvilla – se oli ollut vain vienoa tunnelmaa, hyvin onnellistavaa ja autuuttavaa silloinkin, mutta samalla rauhoittavaa, hiljentävää, viihdyttävää. Kalevi ei ollut edes tiennyt, mitä se oli ollut, vaan oli tyytynyt nauttimaan siitä kuin leikin viihdytyksestä... Ei, se oli sittenkin ollut toisenlaista kuin tavalliset leikit... Kalevi oli pian oivaltanut, mitä se oli, mutta ei ollut uskaltanut sanoa sen nimeä, vaan oli ikään kuin ollut sen kanssa piilosilla. Yhteen aikaan tytöt olivat olleet hänelle vastenmielisiä, niin, hän oli suorastaan vihannut heitä, ollut jopa tyly ja epäkohtelias – myös pastorin Ernalle, jonka hän kuitenkin oli aina erottanut muista. Erna oli kerran itkenyt ja sanonut häntä ilkeäksi, mutta Kalevi ei ollut välittänyt siitä, vaan oli, mikä oli käsittämätöntä hänestä itsestäänkin, suorastaan nauttinut katsoessaan, miten kyyneleet olivat vierineet Erna-paran poskia pitkin. Tämä kohtaus oli todennäköisesti aiheuttanut hänessä käänteen – vienyt hänet uuteen vaiheeseen tässä lapsuuden ja nuorukaisiän riemullisen syvällisessä kehityksenkulussa. Kun näet sattui niin, että Erna tuli seuraavana päivänä häntä vastaan siellä, missä heidän oli tapana kävellä – oli tietenkin selittämätön arvoitus, kuinka he molemmat olivat menneet sinne samaan aikaan –, Kalevi huomasi pysähtyvänsä, tervehtivänsä Ernaa mahdollisimman kohteliaasti, kysyvänsä, "saisiko tulla saattelemaan", ja pyytävänsä anteeksi eilistä tyhmyyttään. Hän ujosteli, takelteli sanoissaan, taisi punastua, mutta kaikki tuo ei ollut mitään sen riemun rinnalla, jota hän tunsi nähdessään, kuinka Ernan muoto kirkastui ja hänen silmistään alkoi tuikkia ilo, jonka välkettä vielä samalla vuotavat kyyneleet vain lisäsivät. Kaleville oli jäänyt tuosta tapahtumasta autuaallinen muisto, mielikuva sellainen, että sen kauneus, lapsellisuus ja samalla syvällisyys vuosi vuodelta vain kirkastuivat. Tuo hetki oli hänen ja Ernan elämässä ratkaiseva. Vaikka he eivät, lapsia kun vielä olivat, olleet vihjanneetkaan mihinkään sellaiseen "hoopouteen", jonka tiesivät tekevän aikuisia naurettaviksi, kohtauksesta ilmeni silti kohtalonomaista tarvetta kuulua toisilleen, välttämättömyyttä, joka heidän oli otettava huomioon, koska se oli sallimuksen tahto. Kalevi ei tietenkään ymmärtänyt tätä silloin, vaan asia valkeni hänelle myöhemmin – niin, Kalevi oivalsi sen vasta nyt, tällä hetkellä, istuessaan lukupöytänsä ääressä ja sielunsa silmin seuratessaan uraa, jota hän ja Erna olivat kulkeneet. Kuinka itsetiedotonta hänen elämänsä olikaan ollut tähän saakka! Toteamatta itseään millään tavalla hän oli vain uinut muiden muassa kuin tukki virrassa, nuoruuden auringonvälkkeisen huumauksen juovuttamana, ohjaamatta itse kulkuaan, selvittämättä tahtoaan ja päämääriään. Nyt kaikki oli muuttunut. Jostakin salaperäisestä syystä elämän näköalat olivat kuluvana keväänä alkaneet kirkastua ja hän oli päässyt katsomaan kaukaisiin perspektiiveihin. "Menenkö tuonne vai tänne? Mitä saavutan siellä, mitä täällä? Tyydyttääkö minua tuo enempi kuin tämä?" Tuntui kuin hän olisi tuijottanut koko kosmokseen ja se puolestaan kohdistanut häneen kaikkialta vakavan, tutkivan katseen.
Ovi kuului aukeavan. Kalevi kääntyi ja näki Ernan tulevan. Oli sovittu niin. Kalevin piti neuvoa Ernalle matematiikkaa, joka tuotti Ernalle vaikeuksia. Muitakin aineita hän oli tytölle opettanut, sillä tämän lahjakkuus oli niissä suhteissa vain kohtalainen. Mutta korvaukseksi Ernassa oli jotakin muuta, jota Kalevissa ei taas ollut, ei ainakaan niin paljon: sielukkaisuutta, herkkää kiitävän hetken kauneimman sisällyksen omaksumista, ihmeteltävää taitoa sen ilmaisemiseen ellei omin, niin runoudesta saaduin ja itsestään tarjolle tulevin kuvin ja sanoin. Tämän sielunkauneuden lisäksi Ernassa oli vastaavasti suurta ulkomuodon ihanuutta. Sen Kalevi oli erikoisesti huomannut juuri tänä keväänä. Oli kuin Ernassa olisi siinä suhteessa vasta nyt puhjennut kukkimaan jotakin, joka oli siihen saakka ollut umpuna. Se sai hänet värisemään ja herätti ajatuksia ja kuvia, jotka olisi pitänyt karkoittaa, mutta joita ei voinut siksi, että niihin upposi kokonaan, ui niiden mukana tahdottomana, turtana onnesta. "Onni, onni!" hän kuiskasi sydänalassa väkevä paino, silmissä vesikiehteet, jotka milloin tahansa saattoivat tiivistyä kyyneleiksi.
Erna istui ja Kalevi huomioitsi tahtomattaan, miten sulavat, pehmeät, kauniit hänen kaikki liikkeensä olivat. Miten naiselliseksi hän oli tullut. Tyttövuosien kulmikkuus oli kadonnut ja sijaan oli kehittynyt sellainen linjain pyöreä pehmeys, kauniisti kaareva joustavuus, että oliko luonnossa mitään vastaavaa ja vertaista? Nämä olivat silmänräpäyksen kestäviä vilahduksia, sädehtiviä näkyjä, luonnon ikuisen voiman mahtavia, vastustamattomia välähdyksiä siitä olevaisuudesta, jossa asuu ihmisen korkein maallinen onni: viattomuuden ehtoosta ja aamusta syntyvästä ensimmäisestä rakkaudesta.
"Tule nyt laskemaan. En voi saada tätä ekvatiota oikein vaikka kuinka koettaisin. Se on tämä: Juna lähtee pisteestä A ja kulkee 5 peninkulman nopeudella tunnissa. Kun sitä vastaan lähtee pisteestä B pikajuna, joka kulkee 6 penikulman nopeudella tunnissa, niin millä kohdalla ja kuinka pitkän ajan kuluttua ne sivuuttavat toisensa, kun A:n ja B:n välimatka on 150 km? Olen luultavasti hyvin typerä, kun en osaa laskea tätä, mutta opeta sinä, jolle kaikki on vain leikkiä."
Kalevi istuutui Ernan viereen ja otti kynän. Hänestä kai uhosi jotakin, koska Erna vaistomaisesti siirrähti hiukan poispäin ja katsahti Kaleviin suurin, säikähtynein silmin. Ensimmäisen kerran elämässään Kalevi näki tuon ihmisten välisistä katseista ihanimman, jossa ei ole enää minkäänlaista verhoa, vaan josta voi katsoa sielun pohjaan saakka, siellä odottavaan, toivovaan, riemuitsevaan, itkevään, käsiä ojentavaan, elämän ylintä ja kuuminta onnea halajavaan kaipuuseen. Siellä se asuu, tuo valkea hengetär, hehkuva runotar, raivoava kaiken kostajatar, hallitsijatar, voittamaton, kukistumaton tunteiden kuningatar – salavoimainen velho, joka imee ihmisestä veren ja tekee hänestä tottelevaisen aseen autuuden kuumimmasta hurmasta kamalimpaan kuolemaan saakka.
Kalevi unohtui katsomaan Ernan säikähtyneisiin, sädehtiviin, suurentuneisiin silmiin, joiden terät olivat laajentuneet luonnottoman isoiksi. Hänen koko tajuntansa oli tyrmistynyt. Hän kuuli vain ohimosuoniensa tykyttävän "pikajuna A., pikajuna B.", ja painoi huulensa Ernan huuliin, jotka nyt tulivat häntä vastaan, koska niiden täytyi.
5
Huumauksessaan nämä kaksi lasta eivät huomanneet rehtorin saapuvan omaan huoneeseensa ja yrittävän sieltä salin läpi Kalevin luo, mutta peräytyvänkin näkymättömiin ja kuulumattomiin. Rehtori istuutui hiljaa kuin varas kaukaisimpaan nojatuoliin ja painoi pään käsiin. Sydän tykytti jyskäen ja veri virtasi niin nopeasti, että oli kuin olisi kuulunut kohinaa. Hän huokasi varovaisesti mutta syvään kuin olisi ollut hengästynyt, ja jäi siihen tarkastelemaan itseään. Olihan hän koulun rehtori, jonka velvollisuus kai oli tehdä jotakin sen johdosta, että kaksi hänen oppilastaan suuteli toisiaan läheisessä huoneessa sen sijaan, että olisi harjoittanut matematiikkaa? Rehtorin kasvoille kohosi hymy: ei ollut vaikeata ymmärtää, että edellinen oli hauskempaa kuin jälkimmäinen.
Tosiasia oli, että rehtorin sielussa tällä hetkellä poreili ja kuohui ylinnä nuoruuden kirkas, keväinen onni. Miten iloinen hän olikaan siitä, että elämä oli aukaissut Kaleville aarreaittansa näin luonnollisesti ja oikeaan aikaan, juuri silloin kun pitikin. Hän muisti omaa nuoruuttansa, jolloin selittämätön arkuus, suoranainen pelko, esti häntä tottelemasta luonnon käskyä eli hakemasta samanikäisten tyttöjen seuraa. Kuinka hän olikaan sitä kaivannut ja miten palavasti hän oli heitä kaukaa huomaamattomuudesta palvonut. Heidän kauneutensa oli lumonnut hänet niin, että hän oli joskus melkein menettänyt puhe- ja liikuntakykynsä. Jouduttuaan sattuman pakosta heidän seuraansa ja silloin myös joskus heidän iloisen pilailunsa kohteeksi hän oli tuntenut olevansa avuton ja kömpelö kuin karhunpentu. Tästä viasta hän ei ollut päässyt koko opintoaikanaan, sillä hänen kohdalleen ei ollut sattunut tyttöä, joka olisi parantanut hänet siitä. Hän oli kyllä ymmärtänyt, että he vaistomaisesti löysivät siihen sopivan lääkkeen, mutta ei ollut milloinkaan päässyt heidän kanssaan niin pitkälle, että tällaisen "käyttäminen" olisi tullut kysymykseen. Hän oli peräytynyt ennen sitä ja sulkeutunut kuoreensa. Luennoilla hänen tarkkaavaisuutensa oli auttamattomasti häiriytynyt, jos vierustoveriksi oli sattunut tyttö, sillä hänen hermonsa olivat yliherkät tästä kantautuvalle naiselliselle ilmapiirille. Tilanne tuli joskus erikoisen kiusalliseksi siksi, että huomattuaan hänen ujoutensa tytöt alkoivat kiusoitella häntä. Eräs terhakka ruskeasilmä, jonka opiskeluun kuului tärkeänä osana kujeilu poikain kanssa, sattui huomaamaan pulpetin kannesta edellisen sukupolven siihen kaivertaman vähemmän sopivan latinankielisen huokauksen ja muka (tai ehkä) tietämättä, mitä lause merkitsi, oli viattomalla ilmeellä kysynyt häneltä sitä. Silloin hän oli katsonut noihin ruskeisiin, kirkkaisiin silmiin ja nähnyt siellä itsensä Amorin, tuon veitikan, joka tekee olevaisuuden suloisinta ilkikuria, milloin siihen vain on vähäisinkin mahdollisuus. Miksi hän oli ollut niin kömpelö ja tyhmä, ettei ollut vastannut kysymykseen sopivalla pilalla, joka olisi pitänyt asian leikin rajoissa ja lopettanut sen hilpeään nauruun? Niin, miksi ei? Miksi hänet oli tuomittu kulkemaan yksinäisenä kuin laumasta karkoitettu, jolle ei ollut suotu silmäystäkään?
Rehtori huokasi. Se oli sitä aikaa, eikä sille voinut mitään. Nuo ruskeat silmät viipyivät kauan hänen mielessään, mutta unohtuivat sitten, kun kihlausilmoitus kertoi niiden löytäneen lopullisen kohteensa. Omituista, kuinka tuollainen katse saattoi painua sieluun. Rehtori muisti niitä useita. Oli kuin hän olisi kulkenut niityn polkua, joka suikertelee mesimarjamättäiden välitse ja menee puron yli parin notkuvan pitkospuun varassa, ja huomioinut kukkasia, jotka uskollisesti katsoivat häneen. Vieläkin, vaikka hän oli jo vanha mies, hän näki selvästi sen orvokin, kurjenpolven, kielon, näki, tunsipa tuoksun. Rajaton määrä elämän nuorta suloa oli silloin tervehtinyt häntä, ojentanut käsiään häntä kohti, mutta hän oli vain mennyt pysähtymättä, katsomatta kenenkään puoleen.
Niin oli jatkunut kauan. Hän oli ollut jo sivu viidenneljättä, joskaan ei neljääkymmentä, asunut Roran hoidossa ja johtanut rehtorina suurta koulua. Opettajattaria oli tullut ja mennyt, nuoria, kauniitakin, ja monet heistä olivat luoneet häneen noita kaihoisia silmäyksiä, joiden tarkoituksen hän niin hyvin tunsi, mutta ei hän niistä. Häntä ihan vilusti. Mitä sanoisi Rora, joka kai piti avioliittoa pelkkänä miesten omaksi mukavuudekseen laillistamana säädyttömyytenä. Jos olivat vanhat pojat eriskummallisia, niin vasta olivat sellaisia vanhat tytöt! Rehtoria hymyilytti, kun hän muisteli elämäänsä siltä kannalta. Ne kai eivät olleet oikein viisaita, kun olivat jääneet luonnosta osattomiksi.
Eräänä päivänä hän oli sitten tavannut mietteensä kerrassaan luvattomilta poluilta. Syynä siihen oli eräs tyttöoppilas, jonka kulkua hän oli seurannut ensimmäiseltä luokalta saakka. Jo kevään tulotutkinnossa hän oli tuon vaalean, siron lapsen huomannut ja mieltynyt häneen erikoisesti. Hän oli itse kuulustellut kielioppia ja unohtunut silloin katsomaan tuota punastelevaa pikkutyttöä, jolla ei ollut ollut aavistustakaan edes subjektista eikä predikaatista, saati niiden määräyksistä. Mutta kun muidenkin taito oli melkein yhtä olematonta – kieliopin opetus oli kansakoulussa ollut aina heikkoa jo siksi, ettei niissä käytetty kansainvälistä nimistöä, vaan keksittyä kotimaista, josta opettajat itsekään eivät kai olleet täysin selvillä –, rehtori oli tuuminut – yhä vain lumottuna katsoen tuota vaaleata pientä olentoa –, että "kun te ette osaa juuri mitään, niin kai teidät täytyy ottaa tänne kouluun opetettaviksi, sillä sitä vartenhan koulut ovat". Hänen oli tullut yhtäkkiä niin iloinen ja lämmin mieli, että hänen ankara ilmeensä oli sulanut sydämelliseksi, humoristiseksi, ja hän oli nauranut ääneen pienille kuulijoilleen, joiden tuntoa tämä hirvittävä pääsytutkinto oli painanut kuin vuori. Hänen naurunsa oli tarttunut ensin lapsiin, jotka olivat yhtäkkiä vapautuneet taakastaan ja keventyneinä kilauttaneet tulemaan tuollaisen huolettoman, iloisen lirahduksen, joka on kuin pienen puron solinaa keväisessä metsässä aurinkoisena päivänä, kun vaellat tuttua tietä mieli herkkänä, ja sitten lasten vanhempiin ja holhoojiin, jotka olivat saapuvilla huolestuneina seuraamassa valvattiensa tietämättömyyden valitettavaa paljastumista. Ja niin oli käynyt tänä kuin edellisinäkin keväinä. Opettajain kokouksessa rehtori oli taas ottanut kouluun niin monta oppilasta kuin laki suinkin salli, pari kolme enemmänkin, huolimatta muiden opettajain vastalauseista. Jos ketä moitittiin heikkolahjaiseksi, niin rehtori heti sanomaan, että kyllä se siitä kehittyy; jos ketä "aivan mahdottomaksi", niin hän, että "oikea kasvatus merkitsee paljon" tai että "sen vanhemmat ovat kunnollisia ihmisiä"; jne. "Ainahan veli lapsia puolustaa, olivat ne millaisia ääliöitä tahansa!" oli matematiikan opettaja jo ihan suutuksissaan murahtanut. "Nehän ne juuri puolustajaa tarvitsevatkin!" rehtori oli huomauttanut vastaukseksi.
Rehtorin ajatukset olivat hänen huomaamattaan eksyneet oman kiitoksen alalle, mikä ei ollut ominaista hänelle. Kuitenkin hänellä oli oikeus – hän nykäisi niskaansa itsenäisesti ja tarmokkaasti – antaa itselleen se tunnustus, että hän piti lapsista ja suhtautui heihin, niinkuin kasvattajan tulee eli rakkaudella. Kyllä hän tiesi asettaa heille riittävän korkeat vaatimukset ja pitää tarpeellista kuria. Mutta se kaikki tuli kuin isän kädestä eikä siitä aiheutunut sen enempää kaunaa. Moni hiljaisuudessa pakaroilleen saanut vekara oli aikamiehenä tullut kiittämään, että hyvä oli ja paikalleen osui. Yhdessä oli sitten naurettu. Mutta se oli nyt sitä poikia koskevaa. Eihän tyttöjä milloinkaan sillä tavalla... Rehtorilla aina sydän suli hänen seisoessaan aamuvarhaisella koulun eteisaulassa ja katsoessaan, kun tytöt tulla nöpöttelivät kiltteinä, säädyllisinä ja punaposkisina, nyykistää niksauttivat hänelle nöyrästi ja sievästi, ja menivät sitten luokkaansa ja rukouksiin järkevinä, vakavina ja äidillisinä kuin pikku naiset. Erikoisesti rehtorin silmät etsivät sitä silloista vaaleaverikköä, jonka vaiheita hän oli ulohtaalta seuraillut kiinnostuneemmin kuin muiden. Kun hän ei opettanut alaluokilla, hän näki tyttöä vain harvemmin, näin aamulla ja sitten rukouksissa ja joskus välitunneilla. Hän oli tyttöön erikoisesti mieltynyt, minkä myönsi itselleen, mutta ei siinä silti ollut mitään sen kummempaa. Sellaista hän ei tullut ajatelleeksikaan. Se oli kaikki luonnollista kiintymystä eikä muuta.
Kunnes tytön ollessa viimeisellä luokalla rehtori oli herännyt huomaamaan, mistä oli kysymys.
Jumalalle kiitos, että hän oli huomannut sen ajoissa ja ehtinyt varjelemaan itsensä ajattelemattomuuksilta.
Oli kuin hänessä asuva elämä olisi viimeisen ja kaikista voimakkaimman kerran noussut vaatimaan osuuttansa siihen, mikä on olevaisuuden suurinta ja kauneinta ja mihin sillä on oikeus. Rehtori ei ollut milloinkaan aikaisemmin kokenut tällaista. Kaikki entinen oli ollut korkeintaan suloisen-tuskallista rauhattomuutta verrattuna tähän, joka oli kaikkea, mitä mahtuu autuuden ja polttavan tuskan välille. Viikkokausia hän eli kuin unissaankävelijä, joka ei huomioitse ympärillään olevaa todellisuutta, vaan tuijottaa sielunsa silmillä koko olemustansa vallitsevaan ideaan, mielikuvaan, ajatukseen, ja totellen salaperäistä käskyä kulkee sitä kohti. Ei, hän ei tahtonut totella, vaan päinvastoin irtautua tästä hullusta haaveesta, tunteita lumoavasta voimasta, joka huokui ihmeellisenä tuoksuna hänen sieluunsa ja täytti sen kummallisesti väräjävällä onnen terhenellä. Sellaista hän ei ollut aikaisemmin kokenut.
Koulun vakavuudesta ja ankaruudesta kuulu, jo neljissäkymmenissä oleva rehtori on rakastunut oppilaaseensa, joka on viitisenkolmatta vuotta häntä nuorempi! Se oli naurettavaa, luvatonta, mahdotonta! Mutta silti kuitenkin totta! Jumalalle kiitos, että hän oli huomannut sen ajoissa ja saanut itsensä kurin alaiseksi. Hän oli välttänyt kaikkea pienintäkin, mikä vain olisi voinut johtaa syrjäiset arvaamaan, mistä oli kysymys. Hän ei siis katsonut tuohon neitoon, ei osoittanut hänelle millään tavoin erilaisempaa huomiota kuin muille – päinvastoin harkitusti vähemmän –, eipä edes liikkunut sillä puolella luokkaa, jossa tyttö istui. Sitä taas ei voinut kukaan päätellä miksikään, että hän joskus kokeiden aikana seisahtui muka ajatuksissaan katselemaan seinällä olevaa lukujärjestystä. Sen lasista näet saattoi kuin kuvastimesta pitää silmällä koko luokkaa ja esteettömästi tarkastella tuota vaaleakutrista päätä. Rehtori olisi seisonut siinä vaikka kuinka kauan, mutta eihän se voinut käydä päinsä. Täytyi lähteä liikkeelle, ja silloin tuli joskus vilkaisseeksi tyttöön. Omituista kyllä tämäkin sattui tällöin katsomaan rehtoriin. Heidän katseensa yhtyivät silmänräpäykseksi, mutta vaikka tämä oli niin lyhyt, niin miten sanomattoman paljon sisältävä! Oli kuin salama olisi tunkeutunut rehtorin sieluun. Hänen askeleensa tulivat epävarmoiksi ja häntä huimasi niin, että hänen täytyi nojata opettajanpöytään ja nostaa käsi silmilleen. Sormiensa lomasta hän sai salaa vilkaistuksi tyttöön. Tämä oli punastunut ja tuijotti itsepäisesti pulpettiin.
Ilmaisiko rakkaus itsensä kohteellensa, vaikka ei mitään ulkonaista merkkiä, ei pienintäkään, annettu? Sitä rehtori oli silloin, tuona aikana, joka oli nyt niin kaukainen, että se oli kuin unta, usein kysellyt ja miettinyt. Hän oli taipuvainen vastaamaan kysymykseensä myöntävästi. Joutuessaan opetustoimessaan joskus Vienon – rakkaan, suloisen Vienon – läheisyyteen hän selvästi tunsi jonkinlaista hellää henkäystä, joka hänestä tuulahti. Se oli kuin magnetismia, sähköisen voiman aaltoilua tai värinää, josta ei voinut erehtyä. Salaa silloin katsoessaan Vienoa hän näki, kuinka veri nousi hitaana aaltona tämän poskille – näiden hipiä kun oli niin harvinaisen valkoinen ja puhdas, melkeinpä läpikuultava, niin että veren liike, mielialojen vaihtelut, näkyivät siitä kuin pilvien varjot lammen pinnasta. Jos hän viehättyi viivyttämään katsettaan silmänräpäystä kauemmin kuin oli luvallista, Vieno yhtäkkiä kohotti päätänsä ja loi häneen silmäyksen, joka oli kuin säihkyvä purkaus, auringon välähdys, täynnä vastustamatonta tunnetta – niin, sitä vain eikä muuta! Rehtori oli silloin selvästi huomannut, että sama voima, joka oli magnetisoinut hänet, oli vallannut myös Vienon, että ilman pienintäkään tahallista ja tarkoitettua ilmaisua heidän salaisuutensa oli mystillisesti tullut molemmille yhteiseksi. Siitä ei voinut erehtyä. Vaikka rehtori oli niin paljon Vienoa vanhempi, niin armelias taivas oli tehnyt hänen liiat vuotensa Vienolle näkymättömiksi ja sytyttänyt hänen sydämessään saman pyhän tulen, joka lämmitti rehtorin yksinäistä, jo melkein turtunutta mieltä, lämmitti ja nuorensi niin, että sillä oli pian käytössään koko sen vuosikymmenien kuluessa patoutunut voima.
Rehtoria huimasi hänen ajatellessaan näin. Ettäkö tuo viehättävä tyttö, tuo rakastettava, suloinen lapsi, todellakin vastaisi hänen mystilliseen tunteeseensa? Miten se olisi mahdollista? Miksi ei sentään! Rehtori tiesi olevansa komea, suoraan sanoen: kaunis, ryhdikäs, sivistyksen joka suhteessa läpitunkema mies, jossa ei ollut voimien eikä notkeuden vähentymistä huomattavissa. Ohimoille ilmestynyt hiusten hopeavälke vain lisäsi hänen ulkonäkönsä hienoutta. Oppilaat, varsinkin tytöt, ihailivat häntä rajattomasti. Ehkä Vienon sydämessä oli tapahtunut se ihme, että tuollainen yleinen ihailu oli kypsyysvuosien koittaessa tiivistynyt ja kuumentunut tunteeksi, joka ei enää tyytynyt puolueettomaan ulkoiseen palvontaan, vaan muuttuen aktiiviseksi astui lähemmäksi ja huohottaen tulisesti vaati ja tahtoi antaa kaikkea. Sellaista oli kuultu ja rehtorin ja Vienon välillä se oli varmasti mahdollista.
6
Minkä sanomattoman, kuvaamattoman onnen tämä salainen rakkaus rehtorille tuottikaan! Hänen mielialansa saattoivat vaihdella syvästä alakuloisuudesta riemun korkeimpaan hurmioon, mutta omituista kyllä tuo alakuloisuuskin oli onnea. Niin, tarkalleen sanoen, juuri se oli onnen huippukohta. Oli kuin siinä asuva surumielisyys olisi ollut kuin syksyisen sadepäivän vihmovaa sumua, jolloin sydän herkistyy erikoisesti ja ajatukset keskittyvät tutkimaan sen syvintä, kipeintä kaihoa. Vasta tällöin, hiljaisen sateen itkiessä ihmiskunnan ikuista tuskaa, onni sai taustan, johon verraten voi täydelleen oivaltaa ja arvostaa sen voiman. Surun onni, kärsimyksen onni, alakuloisuuden laulamaton tuska – kaikissa niissä kimmeltää elämän kaunis sateenkaari, jota täytyy pysähtyä ihailemaan ja joka luo polullemme haihtumattoman lumon. Milloinkaan ei rehtori ollut tuntenut luonnon mystiikkaa niin läheisesti omakseen kuin nyt, jolloin oli itse sen valtaama viimeistä soluansa myöten. Milloinkaan ei kauneus ollut ollut hänelle niin joka suhteessa selvästi tajuttavissa ja omaksuttavissa kuin nyt, kun sen hehkuvin, täyteläisin, hurmaavin ilmenemismuoto, rakkaus, oli nyt hänen olemuksensa. Näkemyksenä hänelle selveni kauneuden ja rakkauden samaisuus. Maailmankaikkeuden keskuksena on oma-alkuinen, iankaikkinen elämä, joka levittää lämpöänsä, rakkauttansa, säihkyvinä säteinä olevaisuuden kylmään pimeyteen, luontoon, ihmissydämeen.
Rehtori muisti pääsiäisaamun juuri tuolta keväältä, jolloin oli joutunut taistelemaan tunteensa hyrskyvää voimaa vastaan. Ylösnousemuksen kellojen juhlallinen kumina oli väreillyt ilmassa ja herättänyt hänen sielussaan ylentyneen, pyhän tunnon. Salaperäisen voiman käskystä hän oli lähtenyt ulos sunnuntaityhjille kaduille ja kulkenut tavallisia kävelyreittejänsä. Yhtäkkiä hän oli ajatellut, että "tämän pääsiäisen kellot kumajavat erikoisesti minulle", ja mennyt kirkkoon. Ajatukset ja mielikuvitus olivat palaneet niin, ettei hän ollut nähnyt mitään, vaan oli soljunut ihmisten mukana ja istuutunut ensimmäiselle tarjona olevalle paikalle. Siinä hän oli kumartunut silmät ummessa, kuten tapa vaati, mutta oliko hän rukoillut henkensä avautumista, jotta olisi voinut vastaanottaa pyhien menojen ylentävän siunauksen? Ei, vaan hän oli tuijottanut sielussaan sädehtivään valoon, joka suloisena hyväntunteena oli lämmittänyt hänen koko olemustaan. Hän, joka oli ollut jo melkein turtunut, kuollut, oli herätetty henkiin, oli saanut omalta kohdaltaan kokea ylösnousemuksen ihmeen, jonka seurauksena on kuoleman voittaminen ja kevään uusi elämä. Ikuisen kevään, aina kuoleman vallasta uutena ja nuorena ylösnousevan kevään välttämättömyydestä tässä oli kysymys. Kuuluiko se vielä hänelle, joka oli jo luullut olevansa turta, tunnoton, elämälle kuollut?
Hän oli kirkonmenojen koko ajan kuin loveen langennut, vain sisään päin kääntynyt, kuin unta näkeväinen. Ihmisten lähtiessä hänkin lähti, soljui tahdottomana heidän mukanaan ulos ja huomaamatta aluksi pistää hattua päähänsä jäi seisomaan kuin neuvottomana ja katsomaan taivaalle, joka oli tällä välin yhä kirkastunut ja vuodatti nyt hohdettansa allansa olevaan maailmaan. Äkkiä hän sitten heräsi, sillä häntä puhutteli joku. Se oli Vienon isoäiti, ainoa tämän elossa oleva omainen, hieno vanha rouva, joka kuului rehtorin ja Roran tuttavapiiriin. Tuossahan oli Vienokin. Rehtori tervehti heitä mielessään riemuiten. Miten luontevasti sattuma olikaan asiat järjestänyt! Vai oliko se sallimus?
He lähtivät menemään yhdessä, sillä he asuivat samalla suunnalla. Rehtori puheli vanhan rouvan kanssa ja kääntyi joskus katsomaan häntä – sitäkin mieluummin, kun hän silloin saattoi nähdä Vienon. Omituista kyllä, tämäkin silloin katsahti häneen. Rehtorista tuntui kuin olisi heidän silmäteriensä kautta pujahtanut heidän välilleen väreilemään kultaisena kimmeltävä yhteisen salaisuuden säde.
"Tervetuloa sitten huomenna aamupäiväkahville!"
Vanhan rouvan katse oli lämmin, ystävällinen, iloisesti tuikkiva. Kun oli näin satuttu yhteen ja oltiin vanhoja tuttavia – oikeastaan jo rehtorin vanhempien kanssa –, niin hän oli rohkaissut mielensä ja esittänyt kutsunsa. "Kiitoksia!" rehtori oli vastannut, "sopii kyllä Rorallekin, luullakseni. Tulemme mielellämme tarinoimaan vanhoista asioista".
Rehtorin sydän sykki kiivaasti. Mikä voima se on, joka järjestelee näin? Hän sai onneksi kerrotuksi asian Roralle niin välinpitämättömästi, ettei tämä huomannut mitään. Sanoi vain, että "kyllähän se sopii. Oikeastaan olisi pitänyt mennä jo aikaisemmin, kun ollaan perhetuttavia..."
Rehtorin mielikuvat keskeytyivät, sillä Kalevin huoneesta kuului yhtäkkiä pieni naisellinen kirkaisu ja sitten helmeilevää naurua ja lattian jytinää kuin olisi toinen ajanut takaa toista. Rehtori käytti tilaisuutta hyväkseen, hiipi hiljaa etehiseen, lyödä rämäytti ulko-ovea kuin olisi juuri tullut sisään, meni vaatenaulakolle, ryiskeli siinä äänekkäästi, siirsi palttoonsa naulasta toiseen ja palasi huoneeseensa hyräillen, kuten tapansa oli. Sitten hän kuunteli.
Kalevin huoneessa oli risahtamattoman hiljaista.
Kun rehtori hetkisen kuluttua meni sinne, nuoret istuivat päät yhdessä ja laskivat ahkerasti. Erna sanoi:
"Ilman Kalevia en varmaan pääsisi. Hän on niin niin mainio opettaja..."
"Osaa jo kaikkea?" rehtori kysyi.
"Kyllä-äh!" Erna vastasi hiukan epävarmasti.
II
1
Rehtorin onnentunne Kalevin suoritettua loistavasti ylioppilastutkintonsa oli niin suuri, että hän pelkäsi herättävänsä, niinkuin oli antiikin koulussa kasvaneena tottunut ajattelemaan, "jumalien kateutta". Hän ei sanonut sitä suoraan ääneen, mutta alkoi kyllä silloin tällöin huomautella Rora-siskolleen, että viisainta oli laskea hiljaa mäessä. Elämässä ei tiedä, mitä voi tapahtua. Parasta on olla nöyrästi kiitollinen kaikesta hyvästä, mutta samalla varustautua pahimman varalle. "Koputa maalaamattomaan puuhun!"
Rehtori oli jo vanha mies Kalevin tullessa ylioppilaaksi, niin vanha, että puolen vuosikymmenen kuluttua eläkeikä olisi saavutettu. Hiukset olivat arveluttavasti harventuneet ja lopullisesti harmaantuneet, jopa tulleet valkoisen rajalle, ja silmien ympärille oli ilmestynyt hieno, milloinkaan siliämätön ryppyverkko. Kulmakarvat olivat onneksi vielä pysyneet tummina, jopa kasvaneetkin, mutta kokonaisuutena hänen ulkomuotonsa oli vanhan miehen. Kun hän ajaessaan partaa tuli kuvastimesta tutkineeksi itseään, mielessä kuitenkin vilahti ujoileva ajatus, että "vaikka olenkin vanha, niin lienen silti säilyttänyt jotakin siitä, mikä nuoruudessani herätti huomiota. Ja ehkä saanut uutta lisäksi". Niin oli asia. Rehtori oli vieläkin ryhdikäs, komea mies ja vaikutti erikoisesti ilmeellään, joka kertoi ajatuselämän syvällisyydestä ja jaloudesta.
Roran kädet alkoivat vavista rehtorin vihjattua siihen, ettei heidän pitänyt pitää Kalevia epäjumalanaan. Sitä he näet tekivät, sekä rehtori että varsinkin hän, Rora. Aivan koski sydämeen hänen nyt ajatellessaan ehkä tehneensä tässä suuren synnin: ajaneensa rakkauden niin pitkälle, että Jumala oli kenties unohtunut ja voisi rangaistukseksi ottaa Kalevin pois. Ihmisen ei pitänyt ripustaa onneaan mihinkään maalliseen, vaan asettaa aina se yksi ylimmäksi. Mutta minkä sille teki, kun Kalevi oli niin kultainen poika, ettei Rora tiennyt hänen vertaistaan eikä uskonut sellaista voivan ollakaan. Ulkomuoto oli harvinainen: miehekäs ja kaunis, luonne samoin, käytös niin hieno kuin toivoa saattoi. Kiltteys isää ja tätiä kohtaan oli esimerkillinen. Voi voi sitä poikaa! Rora-tädin silmät kostuivat siinä samassa, kun hänen ajatuksensa joutuivat näille urille. Ei Jumala voi olla niin ankara, että pahastuisi hänen rakkaudestaan Kalevia kohtaan, oli se vaikka miten kiihkeätä. Pyh kaikkiakin!
Kun sitten sähkösanoma ilmoitti Helsingistä, että "valmis", rehtori ja Rora-täti viettivät kotona pienen juhlan. Rora sitä oli hiljaisuudessa valmistellut ja pyysi nyt veljensä ruokasaliin. Rehtori oli juuri tullut kotiin ja heräsi syvistä mietteistään. "Kiitos, Rora!" hän sanoi ja nousi. "Saanen mainita käyneeni Vienon haudalla. Vein sinne vähän kukkia. Tuntui kuin Vienoraukkaa olisi ollut muistettava päivänä, jolloin hänen poikansa on saanut valkolakin..."
– "Tottakai!" Rora vastasi. "Hän on muuten täällä saapuvilla ottamassa osaa poikansa ylioppilaskekkeriin".
Ja niin oli kuin Rora sanoi. Pöydällä oli Vienon valokuva seppelöitynä. Kuvaa otettaessa Vieno oli ollut pitkällä menossa kohti äitiyden onnea, juuri sitä, joka olisi ollut hänelle tänään kaiken huippu. Silti hän oli ollut vielä naisen todelliseen tietoisuuteen heräämätön lapsi, joka piti elämää satuna ja odotti vain yhä ihmeellisempiä seikkailuja. Se ilmeni kuvasta, josta hän katsoi suurin, kummastelevin silmin – Kalevin silmin. Rehtori huokasi raskaasti ja jäi tuijottamaan kuvaan. Äsken Vienon haudalla nuo kasvot olivat ilmestyneet hänelle ja hänen osakseen oli välähtänyt säteilevä katse. Oli kuin Vieno olisi odottanut häntä siellä hautansa ääressä, jossa hänen pieni, säälittävä tomunsa lepäsi, ja näyttäytynyt silmänräpäykseksi nykyisessä asussaan, enkelin hahmossa. Hänen silmissään – vai oliko se hänen ajatuksissaan – oli todellakin välähtänyt Vienon enkelikuva ja tuonut hänelle lohtua. Se oli tosiasia, jota ei käynyt kieltäminen: Vienon lahja tänä suurena päivänä. Kuinka säteilevän kaunis hän olikaan ollut. Varmaan hän oli täydellisesti onnellinen siellä autuaiden saarilla, missä nyt oli.
He joivat kahvia hiljaisuuden vallitessa, molempien katse kohdistuneena Vienon kuvaan. Omituista kyllä Rora ei ollut huomannut asettaa pöydälle myös Kalevin kuvaa, jota ei liioin rehtori kysynyt, minkä vuoksi juhla kohdistui ulkonaisesti Vienoon. Tämä johtui siitä, että heidän mielestään tämän hetken ilolla oli erikoisesti koetettava antaa korvausta osattomaksi jääneelle äidille. Kalevi saisi osansa sitten, kun tulisi saapuville valkolakki ohimoillaan ja hänen ylioppilaskuvansa saataisiin asettaa äidin kuvan rinnalle. Nyt oli oleva näin – tämä asettelu tuotti parhaan tyydytyksen sekä rehtorille että Roralle.
Ilmaistakseen pitävänsä juhlaa onnistuneena ja olevansa erittäin tyytyväinen ja kiitollinen sen toimeenpanemisesta rehtori hetkisen epäröityään suostui juomaan kolmannen kupillisen. Se oli vakava poikkeus hänen järkähtämättömistä periaatteistaan ja tavoistaan ja sai hänet hiukan halveksimaan itseään, mutta olkoon nyt tämän kerran. Olihan juhlapäivä: aikoja sitten kuollut pieni vaimo oli palannut mieleen yhtä nuorena ja tuoreena kuin olisi juuri suonut ensimmäisen suukon ja sitä sitten punastuen ujostellut, ja ainoa poika oli tullut ylioppilaaksi. Siinäpä oli aiheita, joita muistin ja mielikuvituksen avulla kelpasi elävöittää vanhojen päiviensä iloksi. Syksystä sitten alkaisivat Kalevin akateemiset opiskelut, jotka varmaan tulisivat menemään loistavasti ja olivat taattuja senkin vuoksi, että hänen pankkikirjalleen oli sentään, opettajien pienistä palkoista huolimatta kertynyt melkoinen alkajaispääoma. Kun se olisi kulutettu loppuun, hän varmaan kykenisi itse ansaitsemaan jotakin.
Kaikesta huolimatta rehtori kuitenkin lopuksi huokasi, sillä hän tunsi selittämätöntä levottomuutta. Jos olisi kysytty, miksi, ja vaadittu häntä määrittelemään sen syy ja laatu, niin hän ei olisi kyennyt. Siihen ei olisi kelvannut se, että hän oli Kalevin ollessa viimeisellä luokalla joskus nähnyt pojan kasvoille ilmestyvän kiusaantuneen, kärsivän ilmeen, ja hänen pyyhkäisevän otsaansa, räpyttelevän silmiänsä ja kääntyvän pois kuin olisi tahtonut torjua jotakin, joka oli hänelle vastenmielistä ja tuotti tuskaa. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin hänen ilmeensä taas kirkastui. "Kyllä Erna nuo huolet aikanaan hälventää", hän oli silloin ajatellut, mutta ei ollut tätä otaksumaansa aivan todeksi uskonut. Sydämestä oli kuulunut epäilevä kuiskaus: "Samoin kuin avioliittoni, nykyinenkin onneni on liian suurta kestääkseen. Jumalien kateus on herännyt ja on jo työssä. Miksi pitää elämässä olla niin, että ruusun vierellä on piikki ja aurinkoinen päivä usein päättyy ukonilmaan?"
Hän vilkaisi Roraan ja nousi pöydästä. "Hyvästi, rakkaani!" hän sanoi Vienon kuvalle mielessään, kiitti Roraa ja meni huoneeseensa. Rora katsoi hänen jälkeensä ja raaputti mietteissään sukkapuikolla korvallistaan. Hän aavisti veljensä huolehtivan sitä samaa, mitä hän itsekin.
2
Toini oli pieni vaaleaverikkö eräästä kaukana pohjoisessa olevasta kaupungista, vanhempiensa ainoa lapsi, hiljainen ja ujo, kuin elämään heräämätön, joka katseli ympärilleen ja taivaalle arkana ja kummastuneena kuin juuri umpuansa avaava metsän kukka. Elämä ei ollut hänelle todellisuutta sillä tavalla kuin muille, esim. hänen vakinaisille leikkitovereilleen, viereisissä taloissa asuville Eilalle ja Henrikille, vaan eräänlaista satua tai unta, joka ikään kuin kertoi haaveiden kimmeltävästä maailmasta. Hänen nukkensa olivat todella eläviä, milloin kuninkaita, kuningattaria, prinssejä ja prinsessoja, milloin haltijoita ja haltijattaria, metsän- ja vedenneitoja, tai hänen omia kuvittelemiaan ihmeolentoja. Eila ei jaksanut syventyä hänen haaveleikkeihinsä, vaan väsyi niihin pian ja halusi reippaampaa ajanvietettä. Henrik piti niitä tytöille kuuluvina, pojille sopimattomina, mutta unohtui joskus katsomaan, kun Toini seurusteli nukkiensa kanssa ja antoi niiden suorittaa mitä ihmeellisimpiä osia. Silloin hän istui ääressä vakavana ja tarkkaavaisena ja kysyi joskus, "mitä nyt teit?" tai "miksi asetit nuo nuket tuonne syrjään?" jne., mutta lähti pian ottamaan osaa liikkuvampiin, rajumpiin leikkeihin. Hänen kysyttyään Toini katsahti häneen kirkkaasti, sädehtivästi, ja naurahti viehättävän pehmeästi. Tuo katse jäi Henrikille Toinista pysyvimmäksi muistoksi – katse ja sitä seurannut ujo, pieni naurahdus, joka avasi suun ja paljasti sievät hampaat.
Tätä nukkekautta kesti Toinin elämässä kauemmin kuin tavallisesti siksi, että hän oli vanhempiensa, pienen maisterin ja tämän pienen puolison, ainoa lapsi. Kauan häntä oli saatu odottaa, niin kauan että maisterin ohimot olivat jo ehtineet harmaantua, ennenkuin typykkämamma oli saattanut kuiskata miehensä korvaan suuren, päätä huimaavan salaisuuden. Mennessään sinä aamuna kouluun pikku maisteri tunsi olevansa vähintään Simson, kykenevä minkälaisiin urotekoihin tahansa. Voima suorastaan pullisti hänen lihaksiansa, niin että hän oli kuin teräsponnin, joka lauetessaan voisi iskeä kuoliaaksi vaikka jalopeuran, jos vain sellainen olisi sattunut tulemaan vastaan vihamielisissä aikeissa, mikä ei kuitenkaan ollut odotettavissa tällä leveysasteella. (Maisteri huomasi ajattelevansa vallan hulluja ja totesi sen johtuvan siitä suuresta onnentunteesta, joka kuin pehmeä kissanpoikanen lepäsi hänen sydämellään ja lämmitti sitä.) "Olen minä sittenkin mies!" hän melkein ärjäisi ja antoi Taskisen mummun pahaiselle rakille, joka aina rähisi tuossa portillaan ilmeisesti aikoen lopullisesti estää siitä kaiken läpi- ja ohikulun, sellaisen tuuppauksen, että rakilla kierähti maailma silmissä ja se hävisi kauas pihan perälle ulvoen pahastuneesti ja loukkaantuneesti. Ja koulussa vasta ihmeet nähtiin. Pikku maisteri, jonka tunneilla kuri oli vähän niin ja näin riippuen ei maisterista, joka peräti kilttinä ja rauhallisena miehenä oli varsin sopimaton vartioimaan ja kurittamaan haltuunsa uskottua tiikerilaumaa, vaan juuri tästä mainitusta petoparvesta ja siitä, millä tuulella se sattui olemaan, harppasi nyt koulun portaat parilla loikkauksella, rämäytti ovea kuin mielenosoittaja ja astui luokkaan kuin ritari, jonka silmikkoraudan takaa säihkyy villi taistelunhimo. Onneton se, joka sattui tänä aamuna rikkomaan kuria – tuo pitkä, punatukkainen, pisamainen, typerä ja laiska pojanrötkö, jota hänen isänsä väkisin tahtoi kouluttaa, vaikka hän olisi ollut sopivampi lantakuskiksi, ja jonka päätehtävä oli pikku maisterin kiusaaminen. Rajaton oli hänen ja koko luokan hämmästys, kun tuo kiltteydestään kuulu opettaja yhtäkkiä juuri kun poika oli aloittanut täksi tunniksi suunnittelemansa keppossarjan, käski hänen tulla luokan eteen, vieläpä äänellä, joka sai pojan tottelemaan heti. Äänestä näet kalskahti outo voima, miehekäs, luja tahdon malmi, joka ei sietänyt vastustusta. Mutta parempaa seurasi. Kun poika oli saapunut maisterin luo, pisamaisella naamallaan hävytön ilme, pikku maisteri antoi hänelle koko voimallaan nauskahtavan, kihelmöivän korvapuustin, ensin oikealle ja sitten vasemmalle puolelle, niin nopeasti, ettei poika tiennyt, kummalle puolelle heilahtaa. Sen jälkeen maisteri tarrasi häntä rinnuksista, raahasi hänet puoleksi kantaen ovelle ja heitti hänet siitä ulos, niin että jymähti. Rehtorille, joka sattui juuri silloin menemään ohitse ja jäi vilpittömän hämmästyneenä katsomaan jalkainsa juureen romahtanutta, kukistunutta suuruutta, pikku maisteri sanoi tiukasti: "Joko hän tai minä!" sulki oven ja jatkoi opetustansa haudanhiljaisessa, kauhun täyttämässä luokassa ilmeellä ja voimalla kuin olisi ollut jalopeurain kuningas, joka oli voittanut kaikki kilpailijansa.
Sellainen vaikutus oli ensimmäisellä Toinin tulosta tiedoittavalla ilmoituksella. Kun maisteri illalla kertoi typykkämammalle, mitä oli tapahtunut, niin tämä ei ollut uskoa. Mutta kun hänen lopuksi täytyi tehdä se, niin hän alkoi pelätä. "Pojan isä valittaa kouluhallitukseen ja sinä saat ikävyyksiä!" hän tuumi. Mutta maisteri ei säikähtänyt, vaan sanoi, taputtaen nojatuolinsa kädennojaa hallitsijamaisen varmasti, että "valittakoon vaikka kouluhallituksen taa! Minun lapseni on tuleva tuntemaan, että hänen isänsä on mies eikä poikaviikarien kiusattavissa oleva heikko raukka ja narri." Rehtori muuten oli salaa tyytyväinen – kuiskasi, että "teit oikein, veli, nujertaessasi sen huligaanin niskat. Se on koko koulun mätämuna. Puhun hänen isälleen ja koetan järjestää asian. Poika sopii ehdottomasti paremmin käytännöllisille aloille".
Kun Toini sitten tuli maailmaan, pikku maisteri oli höperönä ilosta. Olisi luullut hänen odottaneen poikaa, mutta hänpä kun ei ollut tehnytkään sitä. Oli näet aina erilainen kuin muut. Hän rakasti typykkämammaansa niin rajattomasti, ettei voinut kuvitella hänen lastansa muuksi kuin hänen kaltaisekseen pieneksi tytöksi, jonka kanssa saisi leikkiä. Kun typykkämamma melkein kuin pyysi anteeksi, että "se oli tyttö, vaikka olisin tahtonut lahjoittaa sinulle pojan", pikku maisteri loukkaantui Toinin puolesta. "En vaihtaisi tytärtäni tuhanteen poikaan, joita vintiöitä minulla on koulussa enemmän kuin tarpeeksi", hän sanoi. "Sitä paitsi tämä on vasta alkua", hän kerskasi voimansa tunnossa ja puristi sängyn reunaa niin, että rystyset menivät valkeiksi.
Niin uljaaksi ja pontevaksi kuin pikku maisteri olikin tyttärensä syntymisen johdosta tuntenut itsensä ja niin lujasti kuin hän oli päättänyt Toinin olevan ensimmäinen numero sarjassa, jonka hänen luottavainen toivonsa kuvitteli kauniiksi rivistöksi, hänen uskonsa osoittautui turhaksi. Tomille ei syntynyt siskoa eikä veljeä, vaan hän sai kasvaa pikku maisterin ja typykkämamman ainoana lapsena, kalliimpana aarteena kuin on konsanaan ihmisen sydän tai silmäterä, kolmantena kodissa, joka oli kuin nukkekaappi. Niin kauan kuin maisterin usko pysyi lujana, hän säilytti Toinin tulon herättämän tarmon ja pysyi koulunsa pelättynä kurinpitäjänä, mutta sikäli kuin tuo usko alkoi heikontua, hän menetti mahtiansa kuin kumipallo, josta ilma vähenee. Oppilaat huomasivat, ettei ritarin silmikon takaa enää säihkynytkään yhtä hurjaa taistelunhalua kuin aikaisemmin, ja rohkenivat hengittää keveämmin. Niin huonoksi kuin ennen Toinin syntymistä ei kuri kuitenkaan päässyt, sillä kun oli vaivuttu tietylle asteelle, pikku maisteri muisti Toinin ja nousi puolustamaan häntä kuin karhu penikkaansa. Sisukkainkin poika silloin myönsi olevan viisainta pysytellä koreasti. Mutta tuota puuskaa ei kestänyt kauan. Hetkisen kuluttua tuo äskeinen ukkosenjumala, joka oli täyttänyt luokan salamoillaan ja jylinällään ja saanut joskus rehtorin kurkistamaan ovelta voitonriemuisesti hymyilevänä kuin sanoakseen oppilaille, että "siinä saatte, p–hanan lurjukset!" rauhoittui pehmeäksi tonttu-ukkeliksi, jonka hyväntahtoisuus ja avuliaisuus oli rajaton vallattomintakin pukaria kohtaan.
Toinin lapsuusvuodet olivat kuin tyyni kesäpäivä, jolloin järvi päilyy kuvastimena ja taivas ihailee siitä heijastuvaa kauneuttansa. Hiljaisten vanhempien ainoana lapsena Toini tottui leikkimään yksin ja kokemaan huvia omista mielikuvistaan. Niiden laadun saattoi huomata hänen nukkekaapistansa, josta vuosien kuluttua kehittyi mallikelpoinen. Siinä oli 6 huonetta, kaikki kalustettuja ja sisustettuja mitä täydellisimmin ja hienoimmin, ja siihen oli helppoa katsoa, se kun oli asetettu seisomaan omille jaloilleen, kohtuullisen korkealle. Joka huoneeseen saattoi päästä mukavasti, sillä sen seinä aukeni ulospäin kuin ovi. Siinä oli todellinen mallikeittiö ihastuttavine kattiloineen, patoineen ja muine talousvälineineen. Ruokasalin kalusto oli tuottanut pikku maisterille tavatonta huolta ja vaivaa, vaikka hän olikin näppärä käsistään, mutta niinpä se oli mitä tyylikkäin. Niin hienoa barokkia ei ollut tavattavissa muualla kuin kenties ruhtinaiden linnoissa. Sali oli puhdasta rokokoota, katossa mitä kaunein Versailles'n kruunu, jonka typykkämamma oli tehnyt pienen pienistä lasihelmistä. Herran, rouvan ja tyttären huoneet olivat samoin täydelliset yksityiskohtia myöten. Erikoisesti on muistettava viimeksimainittu, jota oikeastaan olisi sanottava "prinsessan huoneeksi", sillä niin kaunis se oli. Siihen Toini oli kohdistanut suurinta huolta ja rakkautta, sillä siinä asuva ihana prinsessa ei ollut kukaan muu kuin hän itse, Toini, joka nukkui lumotussa linnassaan ja jonka kerran unelmien prinssi oli suudelmallaan herättävä. Siitä asti kun hän oli lukenut Prinsessa Ruususen hän oli unelmissaan ottanut tämän hahmon ja eli haaveissaan sen mukaisesti. Toinin nukkekaapista tuli lopulta kuuluisuus, josta puhuttiin koko kaupungissa ja johon paikallisen museon johtaja pyysi lupaa saada tutustua. Nähtyään sen sitten ja kuultuaan ja ymmärrettyään, miten suurta vaivaa, jopa kulujakin, oli ollut sen varustamisessa näin täydelliseksi ja tyylikkääksi joka pienintä esinettä myöten, hän lausui vihjailevia pahoitteluja sen mahdollisuuden johdosta, että tällainen hienoa harrastusta ja koti- sekä leikkikulttuuria ilmaiseva kokonaisuus joskus joutuisi hajoamaan ja häviämään. Sellainen vahinko tulisi parhaiten estetyksi siten – hän antoi ymmärtää sanomatta sitä suoraan –, että nukkekaappi sellaisenaan lahjoitettaisiin kaupungin museoon. "Tietenkin vasta sitten, kun Toini tulee aikuiseksi eikä enää sitä tarvitse..." – "Mutta jos Toini tahtoisi säästää sen omille laps..." Typykkämamma yritti näin perustella kieltävää kantaansa, mutta huomasi harhautuvansa heikolle jäälle, punastui ja vaikeni. Pikku maisteri ei sanonut muuta kuin että "asiallahan ei ole kiirettä" ja vei museon johtajan, joka oli hänen virkaveljensä ja ystävänsä, omaan huoneeseensa tarinoimaan "lasin kanssa" eli "avec stakan", kuten hän yksilöllisen humoristiseen tyyliinsä asian määritteli.
Tämä tapahtui Toinin ollessa valmistavan koulun viimeisellä luokalla eli siihen aikaan, jolloin sadut tuntuvat olevaisuuden varsinaiselta sisällykseltä ja elämä niiden arkipäiväiseltä, ikävältä kehykseltä. Isän, äidin ja vieraan sedän puhellessa hän istui tavallisella paikallaan kaappinsa vieressä, sylissään nukke ja satukirja. Heidän tullessaan huoneeseen hän oli juuri aloittanut uutta satua ja lukenut sitä puoliääneen nukelleen, jonka helmikirkkaat sinisilmät olivat milloin loistaneet ihmetyksestä, milloin vaipuneet raukeina umpeen, (kun nukke oli kallistunut pitkälleen). Ei, Toini ei antaisi nukkekaappiaan museoon, vaan sen saisivat tietenkin, aivan niin kuin mamma tarkoitti, hänen lapsensa, vanhin tyttärensä, jonka nimi oli oleva Astrid. Toini ei ollut kertonut kenellekään, ei edes äidilleen, päättäneensä "saada" isoksi tultuaan kaikkiaan 6 lasta, 3 poikaa ja 3 tytärtä. Miten hän ne "saisi", sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksi, sillä olihan itsestään selvää, että hänellä kuten äideillä tavallisesti oli oleva lapsia. Kun toisilla oli niitä useampia kuin toisilla eikä kolmansilla ainoitakaan, oli ilmeistä, ettei niitä tarvinnut "saada" ellei tahtonut ja että lukumäärä riippui siitä, kuinka monta halusi. Tosinhan 6 lasta oli paljon ja niiden hoitamisessa oli kova työ, mutta mitäpä ei äiti tekisi lastensa hyväksi ja olivathan lapset sitä paitsi sanomattoman suloisia. "Eikö niin, Astrid?" hän kysyi nukeltaan, jolle oli antanut mainitun kauniin nimen, ja tämä hymyili autuaana. Miten ihanaa tuli olemaan sitten, kun Astrid Elisabeth olisi jo aikaihminen ja auttaisi Toinia kodin ja muiden lasten hoitamisessa, kun hänen veljensä Henrik Jorma Gabriel, joka oli isän kaima (Toinin puoliso, jollainen täytyi välttämättä kodissa olla, oli tietenkin Henrik) tulisi ylioppilaaksi ja toisi Helsingistä valkolakin, ja kun muut siskot ja veljet – Erna Ihalempi, Kaarlo Sankari, Suoma Kotivalo ja Oiva Arijoutsi – vähitellen kasvaisivat, olisivat kilttejä ja tuottaisivat vanhemmilleen pelkkää iloa. Toinilla oli runosäkein somistettu syntymäpäiväkirja, johon isä ja äiti, sukulaiset ja koulutoverit olivat kirjoittaneet nimensä. Siihen Toini oli merkinnyt omat lapsensa – tosin vain ristimänimet, sillä sukunimeä, joka oli oleva Henrikin, hän ei vielä voinut mainita, koska siten hänen haaveensa olisi tullut ilmi. Sitä hän ei tahtonut, ei mistään hinnasta. Jo ilman sitä oli tuntunut kiusalliselta, kun äiti oli kerran huomannut nuo nimet ja kysynyt kummastuneena, keitä ne olivat, kun ei ollut mainittu syntymävuotta eikä sukunimeä. Toini oli totuuden mukaisesti sanonut niiden olevan vain nimiä eikä muuta.
Tällaisia olivat Toinin salaisimmat mieluisimmat unelmat. Ne olivat niin pyhiä ja vain hänelle kuuluvia, ettei hän ollut virkkanut niistä kenellekään. Nukkekaappiin hänen teki mieli asettaa lapsensa, mutta hän tyytyi vain Astridiin. Jos sinne olisi asetettu kaikki kuusi, niillä pian olisi voitu kiusoitella häntä. Niin olisi tehnyt ainakin Eila, joka joskus tuli Henrikin kanssa katsomaan hänen kaappiaan ja leikkimään. Eila oli vaalea, punaposkinen, rehevä, vallattomasti ilakoiva, jonka seurassa pojat viihtyivät, koska hän oli melkein kuin poika. Toini ihmetteli, kuinka Henrik, joka oli niin hieno ja arvokas, välitti olla Eilan kanssa. Toini ei kyllä tuosta sen enempää pahastunut, sillä Henrik oli kerta kaikkiaan hänen nimikkonsa, mutta siitä huolimatta hän toivoi Henrikin jo nyt luopuvan Eilasta ja liittyvän häneen, jolle oli "luvattu". Kuka oli luvannut ja millä oikeudella? Sitä Toini ei tiennyt. Se oli ollut muuten vain selvää "alusta alkaen". Toini oli asiastaan niin vakuuttunut, ettei osannut ajatellakaan muuta kuin että "niin oli oleva".
Kypsyysvuosien koittaessa tämä asia alkoi tulla polttavaksi. Sikäli kuin Toinin pieni, solakka olemus pyöristyi, povi kohosi kummuiksi, kasvot muuttuivat naisellisen viehkeiksi, kulmakarvat tuuhenivat ja silmiin ilmestyi entistä haaveellisempi, sädehtivämpi tuike, hän vaipui yhä syvemmälle onnensa unelmiin. Sankarina oli nyt entistä selvemmin Henrik, nuori ritari, joka lähestyi kaukaa ihmeellisen kauniina, silmät loistaen, huulilla orastavaa tummuutta. Mitkään esteet – orjantappuratiheiköt, kummitushämähäkkien kaameat verkot, hirmupedot, jättiläiset – eivät voineet pidättää häntä, vaan hän raivasi tietänsä salamana välähtelevin miekaniskuin. Toini uinuu prinsessana vuoteellaan ja näkee hänen tulevan. Hän tietää olevan sallittu, että jos Henrik huomaa suudella häntä, hän on heräävä haaveiden unesta todelliseen elämään, siihen onneen, jossa toteutuu kaikki, mikä on ollut hänen unelmiensa kauneinta sisällystä. Nyt Henrik on portilla, jonka avaa vastustamattomalla voimalla; nyt hän on linnan huoneissa, joiden mennyttä, kummallista loistoa katselee ihmetellen; nyt hän tulee prinsessan huoneeseen ja näkee vuoteen, jossa nukkuu ihana neito. Toini näkee hänen säpsähtävän ja sitten ihastuksen lumoamana vetävän syvään henkeä, käsien noustessa kuin pyytäen häntä kohti. Nukkuvan prinsessan kauneus on niin suuri, että se polttaa nuoren sankarin sydäntä ja herättää siinä kuvaamattoman suloisen kaihon. Nyt hän alkaa hiipiä prinsessan vuodetta kohti – varovaisesti, varpaisillaan, ettei herättäisi tuota taivaallista olentoa. Hän tulee yhä lähemmäksi – nyt hän on jo vuoteen ääressä – nyt hän kumartuu prinsessan puoleen – nyt hänen huulensa huipistuvat... Toinin sydän alkaa sykkiä kiivaasti ja hieno onnen värinä kiertää hänen hermoissaan. Hän ummistaa silmänsä ja kokee sankarin suudelman koko olemuksessaan. Nyt prinsessa herää, katselee kirkkain, sädehtivin silmin ympärilleen ja puoleensa kumartuneeseen sankariin, jonka nuoret, miehekkäät, kauniit kasvot ovat tuossa aivan lähellä. Nyt Toini ei enää jaksa vastustaa rakkautensa hurmaa, vaan kohottaa valkeat, pyöreät, kauniit käsivartensa ja halaten sankariaan vetää hänet luoksensa uuteen suudelmaan.
Toini säpsähtää hereille ja punastuu. Miten hän saattaakaan uneksia tuollaisesta, hän, jonka ajatukset ja kuvitelmat ovat yleensä niin tyyniä, seesteisiä, puhtaita! Mutta hän ymmärtää, mistä nuo näyt tulevat. Hän toteaa yhtäkkiä olevansa ensimmäistä kertaa rakastunut, rakastunut! Hänen sydämessään on todella syttynyt tuo polttava tunne, liekki, josta hän on niin paljon lukenut ja haaveillut ja jonka ympärillä kaikki näyttää kieppuvan kuin se olisi olevaisuuden keskipiste. Äkillisen riemunpuuskan valtaamana hän karkeloi ympäri huonetta, kunnes seisahtui kuvastimen eteen ja alkoi tarkastella kasvojaan. Hän hymyili itselleen, rypisti otsaansa, oli vakavan näköinen, venytteli ja suipensi huuliaan, tutki hammasriviään, nauroi taas ja osoitti itselleen kieltään. Kaikki oli kaunista, tervettä, nuorta, raikasta. Toini karkeloi uudelleen ympäri huonetta, kunnes heittäytyi vuoteelle kasvoilleen. Puuskahtaen itkuun pelkästä onnesta hän alkoi jälleen unelmoida Henrikistä, aina vain Henrikistä, joka oli, kuten hän uskoi, hänelle määrätty ja annettu ikuisesti omaksi tässä ja tulevaisessa elämässä.
Ja kuitenkin hän tapasi Henrikiä harvoin. Kukaan hänen tovereistaan ei osannut aavistaakaan, että Henrik olisi Toinin toivottu. Eilallehan Henrik kuului. Mutta tästä huolimatta Toini oli ja eli mystillisen vakaumuksen vallassa, että juuri Henrik oli hänen nuori sankarinsa. Luottaen tähän hän ummisti silmänsä kaikelta, mikä hänenkin nähtensä todisti Eilan ja Henrikin läheisestä toveruudesta ja pian rakkaudesta. Eilan silmät säihkyivät Henrikin ollessa saapuvilla, mutta loistivat vaisusti hänen ollessaan poissa. Henrikin ollessa läsnä hän tuli ilmeisen sähköiseksi: silmät tuikkivat, posket punoittivat, nauru tuli helmeilevän raikkaaksi, elämänhaluiseksi kuin kevätpuro. Toini tarkasteli häntä ihmetellen. Mutta vaikka Eilan suhde Henrikiin tuottikin hänelle joskus tuskaa, niin hän torjui tämän vakuuttautuen yhä uudelleen siitä, ettei tuo merkinnyt mitään, koska kerran Henrik oli tähdissä määrätty hänelle.
Rippikouluun he joutuivat kaikki samalla kertaa. Se oli Toinille kummallista aikaa, jolloin vilpitön uskonnollinen hartaus hänen huomaamattaan sekoittui maallisen onnen haaveisiin. Syynä oli, että molempien keskeisimpänä voimana oli ihmeellinen, salaperäinen rakkaus, joka milloin sädehti taivaasta sydämeen tulvivana valovirtana, milloin tempasi mukaansa kuvaamattoman kiihkeän maallisen hurmion pyörteisiin. Toini saattoi herätä siihen, että Jeesuksen katse, joka oli sanomattoman lempeänä ja rakastavana kohdistunut hänen jalkainsa juuressa istuvaan Mariaan eli Toiniin itseensä, olikin muuttunut Henrikin katseeksi, jossa nyt ilmeni Toinin haaveilemaa kuumaa poltetta. Hän moitti itseänsä tästä maallisuudesta, pyhyyden loukkaamisesta, ja rankaisi itseänsä siten, ettei katsonut Henrikiin, eipä ollut tätä näkevinäänkään. Mutta hän ei voinut hillitä ajatuksiaan, vaikka olisi kuinka koettanut, ja tapasi itsensä aina uuden kerran haaveilemasta maallisesta rakkaudesta, vaikka olisi ollut omistauduttava yksinomaan taivaalliselle sanomalle. Ne yhtyivät hänessä nuo molemmat rakkaudet yhdeksi ainoaksi väkeväksi, loistoisan välkkyväksi, kuohuvaksi tunteeksi, jonka valtaan hänen täytyi vavisten onnesta ehdottomasti antautua.
Oli kuin Henrik olisi aavistanut jotakin tällaista ja tullut Toiniin nähden uteliaaksi juuri siksi, että Toini oli tahallaan osoittanut häntä kohtaan kylmyyttä. Varmaan Henrik oli aina vaistomaisesti tuntenut Toinin kiintymyksen, mutta ei ollut välittänyt siitä enempää kuin nuorukainen tekee hänen usein monelta haaralta kohdistuvista tähtisilmistä. Mikäli hän oli tarkistanut omien tunteidensa voimaa ja suuntaa, niiden kohde oli epäilemättä Eila, tuo reipas, luonnollinen, lämmin tyttö, jonka oli vaikeata hillitä neidoksi puhkeamisensa kuumaa hellyyttä. Mutta toisaalta hän ei olisi suonut menettävänsä Toinia, jonka kauneus ja haaveksiva, hieno olemus olivat jo lapsuudesta saakka olleet hänelle mieluisia. Ne eivät kyllä sytyttäneet häntä sillä tavalla kuin Eila, jonka hihan hipaisu tai käden kosketus tai ihon tuoksu olivat kuin sähköiskuja, mutta ne olivat silti arvokkaita herättäen samanlaisia tunteita kuin kukkasen ihanuus ja lisäksi harvinaisia, entuudesta tuntemattomia mietteitä.
Tästä kai johtui Henrikin ensimmäisenä ylioppilaskesänä sattunut erikoinen tapahtuma, joka Toinin mielestä kruunasi hänen toiveensa lopullisella varmuudella ja jätti Henrikin mieleen milloinkaan haihtumattoman, aina herätessään toisaalta vienoa onnea, toisaalta katumusta tuottavan muiston. Toini haaveili siitä lakkaamatta – tuosta kesäpäivästä, jolloin hän oli kaihojensa ajamana joutunut kävelemään joen ruohoista törmää. Luonto oli ollut kesäkuisesti hentoa, neitseellistä, kullerot parhaillaan tekemässä umpuja, pohjanorvokit availemassa uskollisia sinisilmiään. Joki virtaili leveänä, tasaisena, kevättulvansa intohimoista tyyntyneenä, kuvastellen taivasta ja rantojaan. Täällä oli pikku maisterin kesähuvila, pieni tonttula aituuksen sisässä, kahden ison koivun varjossa, ja tänne liittyivät Toinin herttaisimmat lapsuusunelmat. Hän kulki ja kulki, seisahtui joskus, katseli ympärilleen, taivaalle ja joelle, kuunteli lintujen viserrystä ja kulki taas. Ajatukset ikäänkuin lepäsivät ja tunteet olivat rauhoittuneet seesteisiksi, sopusointuisiksi, päävireenä kuitenkin sanaton, suloinen kaiho. Ja kuin vastaukseksi tälle saapui yhtäkkiä Henrik kuin ilmestys – yksin, ilman Eilaa, jonka Toini nyt muisti lähteneen vanhempiensa kanssa matkalle. Oliko Henrik tullut paikalle sattumalta vai oliko hän ehkä nähnyt joen toisella rannalla olevasta huvilastaan Toinin menevän rantapolkua – Toinin valkoinen paimenetarhattu näkyi sinne kyllä –, soutanut yli ja tullut vasiten häntä tapaamaan? Ja oliko ehkä Toini salaisesti, itse sitä tunnustamatta, toivonut niin käyvän, kaihonnut juuri tätä kohtaamista, koska vallan hyvin oli muistanut Eilan olevan poissa? Sitä ei voinut tietää. Ehkä, ehkä ei. Toini ei tunnustanut syykseen muuta kuin että oli noudattanut kaihonsa käskyä, kun se tuli juuri, kun hän oli ollut auttamassa typykkämammaa pikku keittiössä. "Mihin sinä nyt?" tämä oli kysynyt yllättyneenä, kun Toini oli yhtäkkiä riisunut keittiöesiliinansa ja asettanut päähänsä uuden, hienon paimenetarhatun. "Ulos vain, ulos!" hän oli vastannut, katsahtanut mennessään kuvastimeen, josta olivat loistaneet sorea tytön muoto ja kaihonkosteat kauriinsilmät. Ja nyt oli Henrik tuossa niin komeana, miehekkäänä nuorukaisena, ylähuulella värisyttävää, pehmeätä untuvatummuutta. "Minne olet menossa?" Henrik oli kysynyt luontevasti, tuttavallisesti, ja hän oli vastannut samaan sävyyn: "Tuonne niityn laidan koivikkoon katsomaan, olisiko siellä jo kieloja. Tule mukaan!" Nuo sanat olivat tulleet itsestään, sillä Toini ei ollut koko päivänä muistanut kieloja eikä niiden poimimista – kuinka olisi voinutkaan, kun oli ajatellut vain Henrikiä ja miten järkyttävän ihanaa olisi saada tavata häntä nyt, juuri tänään – tänään! He olivat lähteneet menemään puhumatta mitään; molempain poskille oli vain kohonnut puna, kurkkua puristi ja sydän sykki kiivaasti. Autettuaan Toinin ojan yli Henrik ei enää laskenutkaan hänen kättänsä, jota ei Toini liioin irroittanut hänen lujasta puristuksestaan, ja niin he menivät käsi kädessä, ujoina, hiljaisina, peläten salaisimpia ajatuksiaan. Niityn halki polveili silloin tällöin lirahtava puro, kulleroiden ummut loistivat kellervinä, pohjanorvokit katselivat siveästi ja uskollisesti, kimalaiset surisivat ja leivot lauloivat. Auringon valo loi pitkiä polkuja puiden varjostoihin, joista kantautui kielojen hienoa tuoksua.
Oli jo iltapuoli, kun he jälleen tulivat näkyviin koivikosta, molemmilla suuri kielokimppu kädessä. Nytkään he eivät puhelleet – olivat kenties sanoneet kaiken sanottavansa tuolla lehdossa, jossa olivat viipyneet niin kauan. Henrik oli nyt vakavan näköinen ja katsoi joskus Toiniin ikään kuin säälien, anteeksipyytävästi. Vakava oli Toinikin ja lisäksi hämillään, syvästi ujostuksissaan, mutta katsoi silti väliin Henrikiin sädehtivin silmin. Hän ei tullut ajatelleeksi pitävänsä nyt hattuaan ei päässä vaan nauhasta riiputtaen kädessä, hiustensa olevan pörrössä ja raskaan sykerönsä puoleksi auenneen.
3
Pitkät vuodet kuluivat rehtorin ja Roran huomaamatta jumalien kateuden ilmenemistä Kalevin missään vaiheissa. Hän suoritti kandidaattitutkintonsa kiitettävin arvosanoin kaikissa neljässä aineessa, niistä ensimmäisinä kreikka ja latina, vieläpä harvinaisen lyhyessä ajassa. Nyt hän olisi voinut antautua opettajanuralle, mennä avioliittoon ja perustaa kodin, mutta sitä hän ei tehnyt. Neuvoteltuaan isänsä kanssa hän sai tämän suostumuksen siihen, että ryhtyisi heti, välittömästi, valmistamaan väitöskirjaa. Sen onnistumisesta riippui, tulisiko hänestä opettaja vai pyrkisikö hän yliopiston palvelukseen.
Nämä ulkonaisesti niin hiljaiset, yksitoikkoiset opintovuodet sisälsivät kuitenkin paljon enemmän kuin Kalevin isä ja lähimmät ystävätkään tiesivät: sielullisia ja maailmankatsomuksellisia taisteluja, jotka väliin olivat hyvinkin rajuja, sitten noita pakkomielteitä, jotka kauhistuttivat outoudellaan ja järjettömyydellään.
Siveellisessä suhteessa Kalevi pääsi, lujatahtoinen ja itseään hillitsevä kun oli, varsin helpolla ja eteni siis luonnollista uraa sitä aikaa kohti, jolloin ryhtyisi toteuttamaan sukunsa jatkamisviettiä. Tutkiessaan itseään tässä suhteessa hän ei voinut myöntää kokeneensa erikoisempia tai kärsineensä kummempia. Varhain alkanut suhde Ernaan ja tästä huokuva hieno naisellisuus olivat sitä paitsi pitäneet hänen mielikuvituksensa puhtaana ja opastaneet sen liikkumaan todellisuuden rajoissa. Hän hoiti kirjeenvaihtonsa Ernaan päin säännöllisesti, vietti lomistansa sen osan, minkä riisti isältä ja Rora-tädiltä, Ernan seurassa, ja oli kaiken tämän puolesta niin rauhallinen ja onnellinen kuin pyytää saattoi. Tosin Erna olisi suonut hänessä ilmenevän enemmän rajua intohimoa, tuota silmitöntä omaksi ottamisen halua, jota naiset sekä pelkäävät että toivoen odottavat, mutta tuo oli enemmän hämärää kaipausta kuin täsmällisesti selkeytynyttä ajattelua. Mitäpä se olisi voinut ollakaan muuta hänen kaltaisessaan tytössä, jonka koko kasvatus oli suuntautunut siihen, että unelmavuodet jatkuisivat vielä hääkammiossakin. Tällaista intohimon purkausta Kalevi muuten vaistomaisesti pelkäsi ja vältti, sillä juuri silloin kun se aaltoili hänen sydämessään nuo oudot, peloittavat, epänormaalit mielikuvat alkoivat salamoida hänen sielunsa elokuunhämyisellä taivaalla.
Erna oli odottanut avioliittonsa alkavan silloin kun Kalevi suorittaisi maisterinsa, ja oli pettynyt, kun näin ei tapahtunutkaan, kun Kalevi uhrasi hänet tieteelleen. Mutta hän oli jo tähän mentäessä oppinut alistumaan ja odottamaan. Hänen onnensa oli ollut aina kaukainen päämäärä, vuosien ulapan takaa himmeästi siintävä unelmien maisema, ja jäi sellaiseksi nytkin, asiassa siis tapahtumatta sanottavaa muutosta. Ehkä tänään oli jonkin verran enemmän haikeutta kuin eilen, jolloin toivon aurinko vielä valaisi tuota kaukaista onnenmaata hiukan kirkkaammin, ja ehkä se, mitä sanotaan elämän tragiikaksi, tiivistyi tänään tiheämmäksi sumuksi kuin se eilen oli ollut, jopa niin tiheäksi, että se alkoi useammin kuin ennen kertyä silmäripseihin vesipisaroiksi ja poskille kyyneliksi. Mitäpä kansakoululapset tiesivät, miksi heidän kiltti opettajattarensa saattoi kesken opetuksensa yhtäkkiä vaieta ja unohtua ajatuksiinsa niin, että luokasta olisi saanut vaikka hiipiä pois, hänen sitä huomaamatta. Sitä Erna ei tietenkään sanonut – kuinka olisikaan, kun hän ei sanonut sitä edes sulhaselleen, jota aina vain innosti asettamaan maalinsa korkealle ja uhraamaan kaikkensa sen saavuttamiseksi. Eihän hän edes puhunut odottamisesta, koska piti sitä epähienona, Kalevia häiritsevänä ja hermostuttavana. Sitä paitsi hänestä oli epäarvokasta ja vastenmielistä ottaa tuo asenne sen vuoksi, ettei hän halunnut esiintyä Kaleviin nähden pyytäjän – hänen ylpeytensä sanoi joskus "kerjäläisen" – asemassa. Kun Kalevi kerran oli niin kiintynyt tieteeseensä, että saattoi sen vuoksi nuoruutensa kukkeimmalla hetkellä siirtää syrjään varsinaisen luonnollisen rakkautensa, niin oli parasta, ettei häntä hänen siinä onnessaan vähimmälläkään tavalla häiritty.
Nämä tunnelmat, pettymykset, pienin, melkein huomaamattomin askelin tapahtuvat vaiheet, ne lopuksi veivät siihen, että Erna lähetti Kaleville takaisin häneltä saamansa ikuisuuden vertauskuvan: sormuksen. Se tapahtui silloin, kun Kalevi oli ilmoittanut lähtevänsä tutkimustensa vuoksi ulkomaille, jossa aikoi oleskella ainakin pari vuotta. "Älä käsitä minua väärin", Erna kirjoitti, "ja luule minun menettelevän näin siksi, etten enää rakastaisi sinua. Siinä suhteessa ei ole tapahtunut muutosta, vaan tunteeni ovat sinua kohtaan yhtä hellät kuin konsanaan. Teen näin vain siitä syystä, että mielestäni sinun tulee, kun oleskelet tuolla kaukana, tuntea itsesi vapaaksi, irralliseksi kaikista sitoumuksista ja siteistä. Muuten saattaisit joutua – kun ei koskaan tiedä, mitä voi tapahtua – tilanteisiin ja ratkaisuihin, joita et ehkä suorittaisi täysin rehellisesti itseäsi kohtaan, jos tuntisit olevasi entisten valojen sitoma. Antakaamme siis toisillemme vapaus, asettakaamme rakkautemme koetukselle. Meidänhän on helppo korjata asia tulevaisuudessa, jos molemmat vielä sitä tahdomme".
Luettuaan Ernan kirjeen Kalevi istui kauan vaipuneena syviin mietteisiin ja leikkien tuolla pienellä sormuksella, joka ei mahtunut hänen pikkusormeensakaan. Sydäntä kirveli, sillä leikkaus oli ollut odottamaton, säälimätön. Mutta se johtui siitä, ettei Erna tuntenut Kalevin menettelyn kaikkia syitä, koska Kalevi ei ollut voinut – uskaltanut – niitä hänelle ilmoittaa. Keskeisimpänä ja vaikuttavimpana niissä oli se, ettei hän rohjennut vielä lopullisesti kiinnittää Ernaa omaan kohtaloonsa, koska hänellä oli väliin tunne, vakaumus, ennakkoaavistus – sanoipa sitä miksi tahansa –, että hänelle todennäköisesti oli tapahtuva sellaista, joka teki avioliiton hänen kanssaan mahdottomaksi, ratkaisevaksi onnettomuudeksi. Se asui omalla luvallaan, hänen kykenemättä karkoittamaan sitä, hänen sielussaan kuin ukonpilvi, joka syntyy kesän kirkkaimpana päivänä, jymisee ensin matalan uhkaavasti taivaanrannalla, kohoaa korkeammalle, varjostaa koko luonnon himmeäksi kuin se olisi manalan kartano, iskee lopuksi huikean salaman, remahtaa kammottavaksi jyrinäksi, huumaa, peloittaa kaikki. Vuosi vuodelta Kalevi joutui ajattelemaan ja pelkäämään sitä yhä enemmän, niin että jo maisterintutkinnon aikoina ei mennyt päivääkään sen jollakin tavalla häiritsemättä hänen oloansa ja tasapainoansa. "En ole se, miksi minua luulette", hän saattoi ajatella toveriensa seurassa, "vaan olen itsellenikin tuntematon olento, jota väliin villit voimat kiihoittavat hurjiin tekoihin." Sairaalloisesti hän tarkkaili omaa itseään ja kaikkia tekojaan, ollen sanan tosi mielessä mies, jota hänen varjonsa seurasi alituisesti. Hän oli toivonut maisterintutkinnon suoman tyydytyksen vaikuttavan ilahduttavasti ja tervehdyttävästi, mutta totesi pian pettyneensä. Päinvastoin kokemus sen merkityksettömyydestä vain lisäsi hänen synkkyyttänsä.
Opintojen rinnalla, joihin hän syventyi entistä innokkaammin – ei rakkaudesta tieteeseen, niinkuin luultiin, vaan päästäkseen pakoon tuolta kummitukselta, joka lihattomat huulet kamalasti irvistellen luki hänen olkapäänsä ylitse samaa kuin hänkin –, Kalevi siis kenenkään tietämättä taisteli kallisarvoisemman asian kuin henkensä puolesta – järkensä valon, sielunsa kirkkauden, inhimillisen arvonsa ja ihmisyytensä puolesta – uhkaavaa pimeydenhenkeä vastaan. Hän kaipasi kipeästi apua ja osanottoa, mutta kenen puoleen hän saattoi kääntyä? Ei isän eikä tädin, joiden elämän tieto tästä onnettomuudesta murskaisi. Ei Ernan, joka samoin kuihtuisi sen tukahduttavassa poltteessa. Eikä lääkärienkään, sillä ne vain vahvistaisivat julkiseksi tosiasiaksi sen, mikä vielä, ainakin toistaiseksi, oli salaisuus. Yksi oli, jonka puoleen saattoi kääntyä ja jolla myös oli apu vallassaan, jos hän niin tahtoi: Jumala.
Kalevi vapisi jouduttuaan taistelussaan niin pitkälle, ettei tiennyt enää muuta auttajaa kuin tuon kaikkien huulilla asuvan, kaikkien tiedossa olevan, mutta ylen kuluneeksi ja tavalliseksi käyneen "Jumalan", jonka nimeä hän ei ollut muistanut muulloin kuin milloin se sattui kirjallisuudesta hänen eteensä tai hän kuuli sen yliopiston avajaisissa tai muissa sellaisissa tilaisuuksissa. Tuntiessaan taistelunsa toivottomuudessa avunhuudon pakkoa ja kääntyessään vihdoin Jumalan puoleen hän loogisesti ensin totesi olevan selvää, että jos kerran ketä rukoilemme, meidän täytyy uskoa rukouksen kohteen olevan olemassa. "Uskonko sitä todellisuudessa, vakavasti, järkähtämättömästi?" Näin hän joutui silloin kysymään ja huomasi eteensä avautuvan loppumattoman sarjan pulmia, jotka hän oli siihen saakka syrjäyttänyt olematta niitä näkevinäänkään, mutta jotka nyt lähestyivät kaikkialta uhkaavina, kädet ojossa, ja vaativat ratkaisua. Ollakseen nimensä ja tarkoitusperänsä arvoinen ihmisen tuli selvittää itselleen asemansa olevaisuudessa: suhteensa ei vain siihen, mitä oli maan päällä, hänen rinnallaan, asuintoverinaan, muodossa ja hahmossa minkälaisessa tahansa, vaan myös siihen, mitä oli ylhäällä maan yläpuolella ja alhaalla maan alla. Kaiken tietonsa kannustamana hän syöksyi selvittelemään näitä pulmia, ottamaan niihin nähden kantaa ja rakentamaan ajatustensa tuloksista maailmankatsomusta, jonka piti olla, mikäli hän ymmärsi, lopullinen ja pätevä. Kun hän vihdoin oli olevinaan tutkimusmatkansa maalissa ja katsoi ympärilleen, niin mitä hän näki: eräänlaisen aution ja kylmän kuumaiseman, joka oli täynnä muinaisten intohimojen sammuneita kraatereita, särkyneiden ihanteiden sirpaleita, kaatuneita alttareita, kaikkea sitä, mitä hirmumyrsky jättää jälkeensä kaupungissa, joka on hiekalle perustettu. Vain yksi ainoa luomus kohosi ehyenä keskellä tätä raunioiden autiota kuumaisemaa: ylevä marmoripilari, johon oli kirjoitettu: "Turvasi on ikiaikojen Jumala."
Kalevi voihkaisi sekä surusta että ilosta, edellisestä siksi, että niin sanomattoman paljon rakasta ja runollista oli musertunut marmorisirpaleiksi, jälkimmäisestä siksi, että kaiken pirstan keskeltä yleni sitä ylhäisempänä ikiaikojen Jumala. Mutta samalla jo epäilyksen lohikäärme nosti inhoittavaa, tulta syöksevää päätänsä ja kähisi: "Jumala on tietenkin piirtänyt urasi valmiiksi kohtaloiden kirjaan eikä muuta sitä toiseksi, koetit hellyttää häntä rukouksillasi vaikka miten paljon. Ellei näin olisi, hän ei olisi Jumala, vaan ihmisen kuvittelema ja omilla inhimillisillä ominaisuuksillaan varustama olento." Ymmärtäen tämän epäilyksen oikeutetuksi Kalevi tajusi, ettei Jumalaa voinut käsittää eikä omaksua muulla kuin lapsenuskolla. Tuo marmoripilari, jonka varaan olevaisuus oli rakennettu, oli toisin sanoen mysteerio, joka oli otettava vastaan tunteella ja mielikuvituksella. "Mikä olen minä olemustasi tutkimaan ja määrittelemään, oi Jumala!" hän voihkaisi. "En pyydä muuta kuin mikä on kurjimmalle ja köyhimmälle rikolliselle sallittua eli että armahda minua! Jumala kun olet ja turvasi kun olet luvannut, niin vapahda minut kohtalosta, jonka ehkä olet osalleni piirtänyt. Jumalana sen voit tehdä milloin haluat, vastoin omaa tietoasikin!"
Ajatus Jumalan voiman rajattomasta vapaudesta toimimaan ja liikkumaan oman tahtonsa ja tietonsa vastaisestikin – muutenhan hän ei olisi kaikkivoipa – lohdutti Kalevia ja sai hänet rukoilemaan luottavaisesti. Tästä hän sai rauhaa ja hänen rohkeutensa virisi. Sitä elvytti myös toivo, että kun hän pääsisi pois totutuista kotoisista oloista, joissa ajatukset pyrkivät toistumaan vanhojen kaavojen mukaisina, liian samanlaisina, ulkomaille, jossa ennen kokemattomat vaikutelmat alituiseen virittäisivät uusia, virkeitä mielikuvia, niin ehkäpä sielun synkkä pilvi lientyisi ja rajuilma jäisi tulematta. Tältä kannalta saattoi olla hyvä, että Erna oli antanut hänelle vapauden, sillä sidonnaisuus, olisi mahdollisesti voinut joskus tuntua hänestä kahleelta, jonka kantaminen oli raskasta. Näiden käsitysten vallassa hän lähtönsä aattona kirjoitti Ernalle seuraavan jäähyväiskirjeen:
Rakas Erna,
Olen saanut kirjeesi ja siinä palauttamasi sormuksen. Oheisena seuraa sormus, jonka kerran annoit minulle. Ulkonaisesti liittomme on siis purkautunut ja olemme vapaita menettelemään niinkuin tahdomme, kumpaisellakaan olemassa oikeutta moittia toista, jos tämä toimisi nyt saamansa vapauden mukaisesti.
Tekosi vaikutti minuun syvästi, niinkuin äkkiä saatu ankara isku ainakin. Turtuneena miettiessäni syitäsi en aluksi uskonut niiden voivan olla niitä, jotka itse mainitsit, vaan etsin toisia, muka todellisia, mutta salaamiasi. Olit luultavasti – näin syyttelin sinua halpamaisesti – pitkällisen eromme aikana jäähtynyt minua kohtaan ja tavannut toisen, joka, ollen lähempänä, tehokkaammin kykeni lämmittämään tunteitasi. Ehkäpä hän myös – näin kuvittelin – saattaisi jo nyt tarjota sinulle kodin ja sen henkisen ja ruumiillisen tyydytyksen, joka ihmiselle luonnon jäsenenä kuuluu. Tätä et kuitenkaan voinut sanoa minulle suoraan ja siksi piilouduit – miten halpamaisesti sinua syyttelinkään – tuon muka jalon ja uhrautuvaisen ajatuksen taakse, että minun täytyi saada olla ulkomaanmatkallani ja muutenkin sinusta täysin vapaa.
Suo anteeksi, rakkaani, nämä epäluulot, joita nyt häpeän. Pian niiden heräämisen jälkeen ymmärsin niiden olevan käärmeitä, joita olemukseni huono puoli oli lähettänyt liikkeelle. Sehän on aina valmis ampumaan myrkyllisiä nuoliansa niin heti että olemukseni hyvä puoli – sellainenkin minussa on, Jumalalle kiitos! – silloin vasta havahtuu katsomaan ympärilleen. Mutta jos vahinkoja on ehtinyt tapahtua, se valpastuu nopeasti ja kiiruhtaa niitä korjaamaan. Nyt uskon täydellisesti perusteidesi jalouteen ja epäitsekkyyteen, ja kiitän sinua niistä sydämestäni.
Olen täysin selvillä siitä, ettei tätä purkautumista olisi tapahtunut, jos olisin voinut tarjota sinulle kodin valmistuttuani maisteriksi. Sanomalla tämän en kuitenkaan vähimmälläkään tavalla tahdo heikentää perusteitasi, sillä tuolla toteamuksella ja niillä ei ole minkäänlaista yhteyttä. Ja pyydän, rakkaani, sinua uskomaan, ettei minun perusteissani, kun sanoin, etten rohjennut enkä voinut tuota silloin tehdä, ollut minkäänlaista itsekkyyttä, kylmenemistä sinua kohtaan, pelkuruutta tai muuta sellaista, jota ei voisi punastumatta lausua. Ei, vaan niihin sisältyi niin pätevä tosiasia, ettei pätevämpää huomioon otettavaa ole silloin, kun kaksi ihmistä aikoo rakentaa yhteisen, rinnakkain kulkevan elämänsuunnitelman. Kun tuo ratkaiseva tosiasia on vieläkin olemassa, niin tunnen tosiaankin helpotusta siitä, että olet vapauttanut minut lopullisesti! Kaikesta huolimatta
Sinun Kalevisi.
Kun hän sitten myöhemmin kävi jäähyväiskäynnillä Ernan kotona, hän mietiskeli noita kirjeessään olevia asioita. Kirje oli varmaan aiheuttanut Ernalle ikävän tunnelman, mutta kun sitä ei voinut välttääkään, täytyi toivoa, että se, mikä asiassa oli onnea, sittenkin tulisi yhteiseksi molemmille.
Tätä Kalevi harkitsi lähestyessään keväisenä iltamyöhänä pientä pappilaa, joka kohisevan kosken töyräällä vartosi häntä. Hän tunsi sen, sillä hän oli vieraillut siellä edellisenä kesänä. Siellä todennäköisesti odotettaisiin häntä, sillä hän oli lähettänyt tiedon tulostansa. Saattoipa käydä niin, että Erna pian tulisi häntä vastaan pitkin tätä joen törmää suikertelevaa polkua, jota he olivat edellisenä kesänä niin usein kulkeneet ja jonka syvät piilopainanteet olivat olleet heidän ujojen idylliensä todistajina. Nyt oli vielä keväisen viileätä ja ruoho vasta aloittelemassa, mutta pohjanorvokit kukkivat ja juhannusruusut kehittivät umpujaan. Veden tulvarajassa hohtivat rentukkapensaat jo hiukan lakastuneina. Läheisen korven reunasta kuului taukoamaton rastaan haastelu. Joki virtasi nopeana, sileänä vuolteena, täynnä häränsilmiä kuin merkkejä syvyyden tuntemattomasta ajattelusta. Sen kostevirtojen kohdilla keinuili ohutta sumua ja sen pinnalta kuului silloin tällöin rantasipin levotonta, hätäistä piiskutusta. Ilmassa tuntui myöhästyneen tuomen ja kukintaansa aloittelevan pihlajan väkevää tuoksua. Oli värähtämättömän tyyntä ja kirkkaan viileätä, kaikki täynnä kuulasta, kimaltelevaa, puhdasta kauneutta, eräänlaista kummallista odotusta, joka herkensi mielen.
Kuten Kalevi oli arvannut, Erna oli häntä vastassa siinä muutamassa notkossa, jossa niittypuro laski mutkitellen jokeen ja polku kätkeytyi sen rantatöyräiden suojaan. Kevättulva oli mennyt siitä kovalla voimalla, mikä näkyi jäljistä vieläkin, mutta nämä olivat jo katoamassa ja porras oli taas asetettu paikoilleen. Erna seisoi tuossa portaalla ja katsoi odottavan, melkein pelkäävän näköisenä äyräälle päin, josta kuuluva askelten kumina oli ilmaissut jonkun olevan tulossa. Kalevi huomasi hänen silmissään ilon kirkkaan, säpsähdysmaisen välähdyksen ja kasvoillaan riemastuneen hymyn, jolle posken kuoppa ja valkoinen hammasrivi sekä piirteiden yleinen kauneus antoivat vastustamatonta suloa. Seuraavassa silmänräpäyksessä he jo olivat sylikkäin.
Silloin tapahtui tuo Kalevin irtautuminen rakkaudenkin asiassa itsestänsä ja asettuminen ulkopuolelleen tarkastamaan tilannetta. Miettiessään jälkeenpäin, mistä se oli aiheutunut ja miksi se oli tullut tietoiseksi juuri nyt, täsmälleen samalla hetkellä, jolloin hänen huulensa olivat painuneet Ernan huuliin, hän ei voinut sanoa muuta kuin että herättäjänä oli kai siinä suhteessa ollut kaikki se mitä hän oli ehtinyt nähdä lyhyenä oloaikanaan Helsingissä. Ensimmäistä kertaa hän oli silloin oppinut suhtautumaan siihen mitä tapahtui täällä kaukana, kodin pienessä maailmassa, ulkopuolisen katsojan tavoin ja vielä siten, että hänellä oli nyt mielessä vertauskuvia. Ernan ja hänen suhteensa oli asettunut laajempaan inhimilliseen rivistöön kuin missä se oli ollut siihen saakka, ja sikäli myös joutunut siihen rikkuvaisuuden, katoavaisuuden murheelliseen valaistukseen, joka eroamattomasti kuuluu kaikkeen inhimilliseen. Miten hyvänsä, niin siten vain kävi, että juuri kun hän painoi huulensa Ernan samalla raikasta ja polttavaa suuta vastaan, hän näki itse ulkopuoleltaan tekevänsä näin. Eikä se ollut vain hän itse, joka teki tämän, vaan joku kammottava olento: kuolema ja sen irvistävä pääkallo. Oli kuin se olisi saanut saaliikseen nuoren, ihanan neidon ja nauraen mielihyvästä kumartunut imemään verta sen rinnasta. Vaikka Kalevi riistäytyikin irti tämän pakkomielteen vallasta samassa silmänräpäyksessä kuin se oli tullut, se oli kuitenkin ehtinyt tehdä tuhonsa. Kuin hyytävä halla se oli jäähdyttänyt hänen ilonsa ja saanut Ernan väristen irtautumaan hänen käsivarsistaan. "Mikä sinulle tuli?" hän oli kysynyt, "miksi olet noin oudon, pelästyneen näköinen?" – "En tiedä", Kalevi oli vastannut alakuloisena, "tuntui yhtäkkiä niin pahalta. Ehkä se on matkaväsymystä. Älä välitä siitä, kyllä se menee pian ohitse, on jo mennyt. Lähtekäämme!" Hän ei olisi osannut antaa parempaa selitystä, sillä hän ei vielä tiennyt tällaisten sielun pakollisten vieraiden merkitystä.
Heidän ilonsa hienoin tuoksu oli haihtunut, mutta ei niin kokonaan, että rakkaus olisi silti pian voittanut ja valloittanut takaisin entistä asemaansa. Mentyään vihdoin yömyöhällä levolle siinä perin vaatimattomassa ullakkokamarissa, johon Erna oli hänet saatellut, hän mietiskeli kummallista, peloittavaa kokemustaan. Hän oli nyt kaikin puolin tyyntynyt ja saattoi harkita miellettänsä tai näkyänsä tai itsestään syntynyttä, kutsumatonta mielikuvaansa, mikä se nyt oli, täysin rauhallisesti ja ulkopuolisesti. Vaikka olikin vain kokematon nuorukainen, hän kuitenkin ymmärsi varhaiskypsällä näkemyksellä saaneensa nähdä elämän sen lain, joka ei ole edes salaisuus, että näet kuolema nauraa senkin ääressä mikä on elämän korkein huippu – nauraa, eikä itkien pettymyksestä käännä päätänsä pois, kuten runoilija väittää. Sen täytyy kyllä poistua elämän syntymähetkellä, mutta tämän se tekee aivan tyynesti, koska sillä on aikaa loppumattomasti ja se tietää olevansa olevaisuuden kilpakentällä viimeinen, ehdoton voittaja. Elämän on näet määrä kerran kuolla, mutta kuolema on ainoa kuolematon. Sitä kohden on kaikki matkalla ja siihen on olevaisuus kerran sammuva.
III
1
Muistellessani ja miettiessäni myöhempiä vaiheitani olin siis tullut siihen kohtaan, jolloin matkustin ulkomaille pitkälle opintomatkalle ja aioin sieltä kirjeitse kertoa kokemuksistani. Silloin huomasin, että nuo kirjeet olivat varmaan siellä olemassa, että Erna oli tietenkin säilyttänyt ne, ja päätin pyytää niitä häneltä lainaksi voidakseni käyttää niitä sepitelmässäni. Hän asui tässä samassa kaupungissa, kävipä joskus katsomassa minua. Kirjoitin siis hänelle ja esitin pyyntöni. Eräänä päivänä hän sitten tuli. Olin juuri kaivellut kirjoituspöytäni laatikkoa ja saanut sieltä käteeni ikivanhan ruukunsirpaleen. Tuijotin siihen ja uin mitään näkemättä siinä autereessa, joka unelmahuntuna peitti mielikuvitukseni kaukaiset näköalat, kun ovi aukeni ja sisään tuli se henkilö, jota parhaillaan ajattelin: Erna, entinen morsiameni. Katsellessani häntä, kun hän seisoi oven aukossa, totesin hänen kyllä tulleen vanhaksi, mutta olevan silti sama entinen morsiameni, jonka kanssa oikeastaan olin – muodollisesta purkautumisesta huolimatta – yhä kihloissa. Nuo nuoruuteni onnen kaukaiset hetket leimahtivat häntä siinä katsoessani sekunnin osasessa häikäisevän kirkkaiksi ja elvyttivät elämäni hellimmät muistot läheisiksi ja polttaviksi.
"Kuinka voit?" hän kysyi ja ojensi kätensä, joka oli vieläkin suloisesti lämmin ja pehmeä, vaikka jo vanhuudesta ryppyinen.
"Hyvin, rakkaani", vastasin ja annoin hänelle maljakon sirpaleen. "Tämähän kuuluu sinulle. Vie se pois ja talleta, sillä muuten se voi hukkua."
Hän katseli sitä ja pisti sen käsilaukkuun, josta samalla otti nipun vanhoja kirjeitä.
"Tässä ovat pyytämäsi kirjeet", hän sanoi. "Toivottavasti et hukkaa niitä. Ne ovat kalliita muistoja, joita usein lueskelen."
"Ole rauhallinen! Pian saat ne takaisin. Tulee olemaan kiintoisaa nähdä niistä, minkälainen olin silloin, kun olin vielä nuori ja verraten terve."
Hän muutti puheenaihetta ja virkkoi empien:
"Tapasin Henrikin tullessani. Kävelimme hetkisen puistossa ja puhelimme sinusta... Hän sanoi sinun olevan oikeastaan täysin terve ja että nuo unelmasi, joihin ennen upposit kokonaan, olivat muuttuneet tavallisiksi päiväuniksi, joiden laadusta olit täysin selvillä ja jotka eivät enää johtaneet sinua harhaan. Yhtä hyvin kuin täällä, voisit asua kotonasi, jos sinulla sellainen olisi. Tai onhan sinulla koti – minun luonani."
Sehän oli totta. Minulla ei ollut ollut kotia enää pitkään aikaan. Sen säilyttäminen ja ylläpitäminen oli käynyt vaikeaksi, mahdottomaksi. Kun paranemisestani ei ollut näyttänyt olevan toiveita, holhoojani oli toimittanut pesänselvityksen lain tällaisessa tapauksessa määräämällä tavalla ja tallettanut kertyneet varat käytettäväksi hyväkseni. Tiesin tämän kaiken, sillä vaikka olinkin sairas, holhoojani oli käynyt luonani puhumassa asiasta ja pyytämässä suostumustani. Muistin olleeni silloin Ateenassa Agatonin vieraana symposionissa, jonka hän oli toimeenpannut näytelmänsä esittämisen johdosta, ja niin kiintynyt kuuntelemaan Sokrateen esitystä tuonpuoleisesta kauneudesta, etten ollut tahtonut voida riistäytyä irti edes siksi ajaksi, minkä holhoojani asia olisi vaatinut. Mutta tuo lujatahtoinen kunnon mies sai kuin saikin minut lopuksi heräämään ja niin pääsin tietämään hänen suunnitelmastaan ja antamaan sille suostumukseni. Olisin suostunut mihin tahansa, sillä luotin häneen täydellisesti. Hän oli luokkatoverini ja ystäväni, joka vilpittömästi suri kohtaloani. Vaikka jykevä ja terve kuin karhu oli hän kuitenkin nyt vainaja. Niin omituisesti voi käydä. Siitä yhä pienenevästä pääomasta, joka minulla vielä oli, olin uuden holhoojani kautta saanut toimitetuksi avustusta hänen puutteeseen jääneelle perheelleen. Sanoin ääneen:
"Niin, minullahan ei ole muuta kotia kuin tämä ahdas kammio. Mihin siis menisin? Sinun luoksesi? Mutta voinhan edelleen asua tässä, vieläpä paremmin kuin uusissa oloissa, sillä olenhan tottunut tähän."
Erna sormeili käsilaukkuaan hermostuneesti, hymyili surumielisesti ja virkkoi:
"Niin, olethan tottunut asumaan täällä... Muutos voisi vaikuttaa häiritsevästi. Niinkuin minäkin omassa vanhassa kodissani. Sinulle lupauduin nuorena ja lupaukseni olen pitänyt, vaikka elämämme muodostuikin toisenlaiseksi kuin olimme suunnitelleet..."
Hän vaikeni, tuijotti ulos ja virkkoi sitten hymyillen kauniisti:
"Sellaisenakin se on ollut rikasta ja tuottanut suuren tyydytyksen. Vaikka ihmiset aluksi koettivat saada minua luopumaan siitä, jättämään sinut ja antautumaan elämälle – olinhan kaunis – niin en suostunut. En tahtonut enkä voinut jättää sinua. Sitten kun vanhenin, sain jo olla rauhassa. Minua alettiin pitää omituisena, kuten tiedät, hiukan samanlaisena kuin sinua. Meistä kerrotaan tarinoita... Mutta miksi nyt puhun näistä – ikään kuin pyytäisin sinulta kiitosta uhrautumisestani... Sitä en tarkoita."
Otin häntä kädestä. Kävi samoin kuin aina kohtalomme tullessa puheeksi: itkimme yhdessä. Tyynnyttyäni sanoin hellän toruvasti:
"Olenhan aina selvinä hetkinäni pyytämällä pyytänyt sinua jättämään minut. Elämä olisi temmannut sinut mukaansa... Olisit tullut äidiksi ja uusi polvi olisi alkanut kasvaa ympärilläsi. Minun elämäni olisi jatkunut tällaisena. Olisin kyllä surrut ja kaivannut sinua, mutta mitä siitä. Ehkä sitä paitsi olisit silloinkin, uuden elämäsi aikana, muistanut minua ja käynyt luonani. Sinulla olisi joskus ollut mukanasi tytär tai poika. Niiden näkeminen olisi ollut minulle ihme ja ilo. Näin olisi elämäsi tullut yhteiskunnalle hyödyllisemmäksi ja arvokkaammaksi."
Tunsin yht'äkkiä puhuvani saarnaavasti ja opettavaisesti, ja kiiruhdin kääntämään asiaa leikiksi:
"Näetkö, kuinka osaan puhua viisaasti ja arvokkaasti."
Hän huokasi ja vastasi:
"Mielestäni olet puhunut niin aina..."
Hänen täytyi lähteä. Seurasin häntä ulos, portille saakka, ja katsoin hänen menoansa. Äsken hän oli ollut silmissäni vanha, mutta nyt, tuossa vähän matkan päässä, hän ei enää ollutkaan sellainen, vaan nuori. Näin hänet sitä paitsi monenlaisena, seuraavassa silmänräpäyksessä jo erilaisena kuin edellisessä. Oli kuin silmissäni olisi vilissyt, kuin olisin nähnyt unta ja totta samalla kertaa. Tunsin tuon hyvin, sillä se kuului olemukseni laatuun. Kiihkeimmilleen tulistuneina nuo päivänäkyni saivat minut unohtamaan itseni ja ympäristöni. Silloin olin sairas – niin, olinko sairas vai jollakin salaperäisellä tavalla terveempi ja näkevämpi kuin muut, ns. normaalit ihmiset?
"Kauniita ilmoja näkyy riittävän, vaikka on syksy." Portinvartijaukkeli siinä huomautti olemassaolostaan. Säpsähdin hereille ja kääntyen tervehtimään häntä vastasin:
"Niinpä näkyy. Jo pari viikkoa on ollut kirkasta ja raikasta. Siitä ihan mieli keventyy."
"Niin tekee. Vaikka ei se silti varsin keveäksi pääse. Heti kun tulevat mieleen nuo tuolla, niin laskeutuu taakka tunnolle."
Hän viittasi portin ulkopuolelle. "Nuo tuolla" olivat hänen mielestään sairaita, hulluja, ja "me täällä" terveitä, järkeviä. Hän oli valmis milloin hyvänsä todistamaan niin olevan luettelemalla "noiden tuolla" hulluudesta loppumattoman määrän vakuuttavia näytteitä. Varsinkin sodasta hän sai niitä vaikka kuinka paljon. Sanoin: "Annetaanhan nyt, Heikkilä" – se oli hänen nimensä – "noiden asioiden olla ja ollaan kiitollisia siitä, että meillä täällä on sentään kaikki joskaan ei ihan täydessä, niin ainakin kohtalaisessa ja joka tapauksessa paremmassa kunnossa kuin noilla onnettomilla tuolla." Heikkilä hymyili leveästi ja tuumi: "Joo, olkootpa vain minun puolestani. En minä heidän osaansa kadehdi. Rauhallisempaa meillä on täällä aitauksen sisäpuolella, mikäli eivät heittele pommejansa tänne."
2
Jäin vielä hetkiseksi puistoon, sillä myöhäsyksyksi harvinaisen kaunis sää tuntui houkuttelevalta ja virkistävältä. Astellessani siinä mietteisiin vaipuneena oikein säpsähdin, kun Toini yht'äkkiä ilmestyi eteeni ja puhutteli minua ilmeisesti terveen ihmisen rauhallisella, tyynellä tavalla. Tein leikillä siroimman hovimieskumarrukseni ja kysyin hänen vointiansa.
"Kiitos!" hän vastasi lämpimästi ja ojensi pienen, pehmeän, hyvin hoidetun kätensä; "voin hyvin. Henrik sanoo minun olevan täysin terve. Lähdenkin täältä pian. Silti kuljin tässä ajatellen vain traagillisia asioita..."
"Eipä siinä ole ihmettelemistä, varsinkaan nykyaikana. Elämähän on pelkkää murhenäytelmää."
Sanoin näin rauhoittaakseni häntä ja johtaakseni hänen ajatuksiaan eteenpäin. Hän virkkoi ujosti:
"Luulen, etten olisi milloinkaan sairastunut, jos olisin saanut elää niin kuin olin toivonut ja uskonut – perustanut kodin, tullut äidiksi... Setä ymmärtää. Se pettymys – niin yleinen meillä naisilla – teki minut sairaaksi. Uskon, että jos tulisin äidiksi, minua ei enää uhkaisi vähinkään sairauden vaara."
Hän punehtui kauniisti ja katsoi maahan. Sanoin:
"Äidiksituloon ei todellakaan pitäisi liittää minkäänlaista moitetta, saati häpeätä. Isälle häpeä, jos hän edesvastuuttomasti piiloutuu, mutta ei missään tapauksessa äidille. Ellei näkökanta muutu tällaiseksi, eivät liioin keskenmenot ja lapsenmurhat milloinkaan lopu."
"Mutta ehkä tämänkin asian täytyy olla näin, jotta elämän tragiikka tuntuisi kaikista kipeimmältä? Ehkä ihminen ei saa tulla täysin onnelliseksi, koska hän ei voisi kestää sellaista olotilaa. Siitä huolellisesta kauneudesta, jonka tragiikka elämässä muodostaa, puuttuisi sen kirpein väri, Margaretan kohtalo."
"En tiedä, mitä vastaisin tähän", sanoin kummastuneena siitä, että hän kykeni ottamaan puheeksi näin syvällisen asian. "Pelkään – Margaretan kohtalosta huolimatta tai oikeammin sitäkin ajatellen – todellakin olevan niin, että traagillinen kärsimys lienee, niin paradoksimaiselta kuin se kuuluukin, elämän korkein, hienoin nautinto ja runouden huippu."
"Mistä johtunee, että noin on?" Toini kysyi.
"En kykene selittämään sitä", vastasin. "Voin ainoastaan arvella syynä olevan sen, että ihmisen osa on alusta saakka, johtuen hänen asemastaan kosmillisena olentona, syvästi traagillinen. Hän kun ei näet tiedä eikä voi tietää, mikä on olevaisuuden alku ja loppu, mitä on tähtien tuolla puolen ja mikä hän itse on, mutta ei voi silti olla tuota kaikkea kyselemättä. Tuntien olevansa arvoitus, jonka ratkaisu ei ole mahdollinen ainakaan haudan tällä puolella, ihminen kärsii maailmantuskaa, mutta samalla nauttii tästä, koska se ylevöityy suureksi tragiikaksi. Tragiikka on kosmillinen muu runous vain ihmisen omaan piiriin kuuluva ilmiö. Se on sijaiskärsimystä ja sovitusta korkeimmassa mahdollisessa määrässä, kuten tiedämme Aiskhyloksen Kahlehditusta Prometeuksesta aina Jeesuksen ristinkuolemaan saakka. Niin on ollut ja tulee olemaan niin kauan kuin ihmiskunta elää. Uskotko sen?"
"Uskon, kunhan siihen aina sisältyy rakkaus!"
"Tietysti sisältyy. En voi olla ajattelematta Sappho-runoilijatarta, hänen traagillista rakkauttaan kauneutta kohtaan, jonka korkeimman muodon näki neidoissa ja nuorukaisissa ja tahtoi vallata itselleen. Siinä on jotakin niin alkuperäisen voimakasta, villiä ja hurjaa, että sydän vavahtaa ajatellessa sitä. Sitä on vaikea ymmärtää."
"Minä ainakin ymmärrän sitä hyvin!"
Toinin silmät loistivat kirkkaina ja tuikkivina kuin tähdet tuona yönä, jolloin Sappho, Erinna ja Faon hukkuivat. Hän huohotti hetkisen kuin rauhoittaakseen voimakasta mielenliikutusta ja sanoi sitten:
"Kiitos, setä! Nyt sain rohkeutta, nyt tiedän mitä teen!"
Hän juoksahti pois selittämättä sanojaan. Jäin ällistyneenä paikalleni tuumimaan, mitä hän mahtoi tarkoittaa. Käännyttyäni sitten lähteäkseni taas kävelemään edessäni oli Eila, joka katsoi Toinin jälkeen huolestuneen näköisenä. Sanoin hänelle:
"Toini näkyy parantuneen."
"Niin kai. Ainakin Henrik väittää sitä. Viime aikoina hän ei ole ajatellut juuri muita ja muuta kuin Toinia ja hänen sairauttaan, ja millaista olisi ja miten kävisi, jos Toini paranisi. Minulle ei enää riitä aikaa eikä huomiota juuri ollenkaan. Setä arvattavasti jo tietää, että olen Toinin lapsuudenystävä ja koulutoveri."
"Tiedän. Mutta eiköhän Eila nyt kuvittele turhia. Toinin tapaus kiinnostaa Henrikiä tiedemiehenä. Siinä kaikki!"
"Kunpa niin olisi!"
Hän katsahti minuun surullisesti ja oli sanomaisillaan jotakin, mutta ei sanonutkaan. Lapset juoksentelivat ympärillämme iloisina, huolettomina, punaposkisina. Eila huusi heidät luokseen, nyökkäsi hyvästiksi ja meni. Tunsin yhtäkkiä kaiken, mitä olin juuri nyt kokenut, olevan elämän ikivanhaa tragediaa, josta sommittelemme loppumattoman määrän kuten aina luulemme uusia draamoja, näiden kuitenkin tosiasiassa ollessa entisyyden kertausta. Illalla seurusteluhuoneessa katselin riutuvaa hiillosta, jossa karkeloi kummallisia kuvia kuin olisi elämän loppumaton moninaisuus siitä heijastunut. Ne eivät noudattaneet minkäänlaista järjestystä, vaan tulivat näkyviksi aivan sattumalta, hehkuivat hetken, katosivat ja jättivät tilansa uudelle tuhatsärmäiselle kuviolle. Niissä oli kirkkautta, hehkureunoja kuin ne olisivat olleet pitsistä koottuja, harmaata höytyvätuhkaa – kaikkea, mitä olevaisuudessa on, kun elämän kuluttava tuli siinä hulmuaa, polttaa, lämmittää, puhdistaa.
Vuoteessa aloin lueskella omia vanhoja kirjeitäni. Julkaisen niistä seuraavassa muutamia, jotka ehkä sitä ansaitsevat. Joukossa oli Ernan kirjeitä minulle, jotka kai holhoojani oli palauttanut hänelle.
3
Der-i-seated.
Rakkaimpani!Der-i-seated – Konstantinopolin eräs nimi – lienee arabiaa ja merkinnee "autuuden portti". Nähdessäni sen ensimmäisen kerran jostakin matkaoppaasta tunsin sen vaikuttavan romanttisesti mielikuvitukseen. Näin edessäni ihmeellisesti sädehtivän, korkeasti kaartuvan, ihanan kristalliportin, jonka kautta tultiin suureen, mahtavaan saliin. Ja tämän perällä oli korkea valtaistuin ja siinä loistava haltijatar, joku Tuhannen ja yhden yön Paribanu, jolla oli sinun kasvosi.
Ymmärsin heti, ettei tuo mielikuva ollut erikoisempi eikä harvinainen, vaan jokseenkin sellainen, mikä asiallisesti voi suggeroitua tuosta nimestä. Mutta silti jäin tarkastelemaan sitä, sillä tunsin sen sopivan minuun itseeni – ehkä kaikkiin muihinkin, joilla vain on sielussaan kummallinen, salaperäinen kaiho, milloinkaan tyytymätön etsijän ikävä. Kaikki sellaiset – ainakin otaksun niin päättäen omasta kokemuksestani – näkevät kaukana elämänsä horisontissa tuollaisen sädehtivän portin ja ponnistelevat saadakseen lopuksi astua siitä sisään. Silloin on kaikki täytetty, mitä portin nimi lupaa: autuus saavutettu.
Matkustaessani vähin erin tänne kauas, jossa nyt olen – Kultaisen Sarven rannalle, itämaiden vieraaseen, mutta samalla niin runolliseen maailmaan –, käydessäni tiedemiesten luona, kuunnellessani heidän luentojaan ja opiskellessani kirjastoissa ja museoissa, olen tuntenut olevani tuollainen etsijä, mutta sikäli erilainen kuin muut, ettei minulla sittenkään ole täsmällistä päämäärää. Eihän näet se, että tutkin väitöskirjan aihetta ja kokoan sen käsittelemiseen tarpeellista aineistoa, ole riittävä päämäärä ihmiselle, joka pyrkii syvempään tietoon olevaisuuden ongelmista. Mitä hyötyä voi olla siitä, että selvittelen jonkun muinaisen runoilijan elämää ja totta puhuen varsin vaatimatonta runoutta, että viisastelen kieliopilla ja olen tärkeä muista sellaisista vähäpätöisyyksistä? Ei mitään. Euroopan ns. "tiede" on monilla humanioran aloilla naurettavaa turhanpäiväisyyttä, tomuttunutta "oppineisuutta", jolla on sangen vähän – oikeastaan ei mitään tekemistä elämän varsinaisten avainkysymysten kanssa. Sillä on merkitystä vain kasvatuksellisilta näkökannoilta, sielumme sorvaajana ja virittäjänä niin sanoakseni salonkikykyiseksi. Todelliset ongelmat jäävät luonnontieteiden tutkittaviksi ja ratkaistaviksi. Goethe piti luonnontieteellisiä tutkimuksiaan tärkeimpänä elämäntyönään – ei runouttaan. Hän uumoili siinä oikeaan, vaikka olikin noissa puuhissaan, lähinnä väriopissaan, aivan väärällä tolalla. Miten tärkeä tämä asia hänelle oli, näkyy mm. siitä, että hän menetti kerrassaan itsehillintänsä ja malttinsa, kun hänelle osoitettiin – ja hän varmaan itsekin sen silloin huomasi – hänen värioppinsa paikkansapitämättömyys. Nero ei hevillä siedä nolausta.
Unohduin kirjoittamaan edellä olevaa sinulle, rakkaani, siksi, että tuo ajatus ns. "tieteen" mitättömyydestä kiusaa minua ja etten voi keskustella siitä isäukkoni kanssa, koska tällaiset kerettiläiset mietteet ovat hänelle kauhistus. Kuinka liikuttava hän onkaan yhä ihaillessaan antiikkia kultaisena aikakautena, josta langetessaan pois ihmiskunta samalla menetti paratiisin. Kuinka hänen katseensa kirkastuu, kun ilahduttaakseni häntä joskus otan puheeksi klassillisen filologian ja ilmaisen olevani perillä sen uusimmista saavutuksista. Selvästi hän silloin näkee sen "autuuden portin", jonka taustalla on tämän pölyttyneen "tieteen" oppituoli ja minä siinä professorina. Ja olenhan matkoilla joskus valmistuakseni kilpailemaan tuosta paikasta ja kunniasta, vaikka en suinkaan usko, kuten näet, saavuttavani sillä minkäänlaista syvempää tyydytystä.
Mutta jätän nyt tämän, joka ei sitäpaitsi sinua erikoisemmin kiinnostane. Oleskelen täällä jonkin aikaa saadakseni selville, minkä verran on säilynyt muistoja ja jälkiä muinaisesta Bysantista, ja päästäkseni mielikuvituksessa todella elävöittämään nuo kaukaiset ajat. Katsellessani Kultaisen Sarven lahtea olen ilmielävästi näkevinäni sen rannalle rakennetun kreikkalaisen siirtokunnan – niin elävästi, että on kuin olisin siellä käynyt. Kuvittelen ja mietin tuota usein kävellessäni sen yli vievällä sillalla ihmisvilinässä, johon itä ja länsi antavat osuutensa, tai hotellin ikkunasta katsellessani tummaa taivasta, jossa parhaillaan välkkyy kuun terävä sirppi ja tämän helmassa loistava tähti. (Tuo kuviohan oli jo muinaisen siirtokunnan tunnus.) Mieleeni hiipii korkea tunnelma, jota parhaiten voisi sanoa "rauhaksi". Antaudun sen valtaan ja lähetän tässä siitä osuutesi sinulle parhaimpana tervehdyksenäni.
Sinun uskollinen
Kalevi.
Der-i-seated.
Rakkaimpani!Kuten näet, olen vielä täällä. Olen koettanut tutustua patriarkan kirjastoon saadakseni selville, olisiko sinne jäänyt, kertynyt ja unohtunut sellaisia muinaisia kreikkalaisia käsikirjoituksia, joiden säilymisestä ei tähän saakka ole ollut tietoja. Lienen kertonut sinulle niitä olleen paljon juuri täällä Bysantissa, joka oli helleenisen kulttuurin viimeinen turvapaikka. Jo 1300-luvulta alkaen niitä tuotiin Italiaan. Turkkilaisten valloitettua Konstantinopolin 1453 niitä varmaan tuhoutui paljon ja hävisi maailman tuuliin. Mikä vahinko!
Minua kohdeltiin ystävällisesti ja autettiin. Haeskeluni jäi tietenkin pintapuoliseksi, mutta jotakin sentään löysin. Olen kirjoittanut näistä asioista isälleni laajemmin, niin että jos haluat kuulla niistä enemmän, niin käy lukemassa tuo kirjeeni. Tämä on sitä ns. "tiedettä". Myönnän sen olevan ainakin historiaa ja ilahduttavan mieltäni kaukaa siintävällä helleenisellä kauneudella.
Omituista oli, että koko ajan, minkä velloin tuolla vanhojen pölyisten pergamenttien ja papyrusten parissa, minulla oli tunne, että olin lueskellut niitä aikaisemmin. Kun sain käsiini ns. kreikkalaisen antologian, joka on runouden voittamaton helminauha, ja aloin ihastuneena lausua sitä, olin kuulevinani vuosisatain takaa kaiun äänestä, joka oli sama kuin minun. Ihan käännyin katsomaan, kuka matki minua. Eipä tietenkään kukaan. Auttajani, vanha munkki, lomalla tavallaan oppinut mies, sieltä vain hymyili. Saatoimme keskustella siten, että minä puhuin vanhaa, hän uutta kreikkaa. Hän ihmetteli taitoani ja arveli leikillä minun kai olevan jälleensyntynyt helleeni, joka joskus olin ollut Bysantissa. Hän ei tiennyt, kuinka tuo ajatus säpsähdytti minua voimakkaasti. Se ikään kuin tempasi minut irti nykyisyyden juurista ja teki minusta olennon, joka tavallisen luonnonjärjestyksen ulkopuolella olin vaeltanut ajasta aikaan, sukupolvesta toiseen, kansasta kansaan, ja kokenut kaikki, kaikki! Tulin rauhattomaksi, sillä tuo ajatus "vaeltavasta helleenistä" oli tulemaisillaan ja tulikin epäterveeksi pakkomielteeksi, jonka hypnoosista oli vaikea vapautua.
Eräänä päivänä, taistellessani tällaisen kärsimyksen vallassa kohti tyyntä, valoisaa, tasapainoista mielentilaa, jouduin harhailemaan Stambulin puolelle ja siellä kaupungin laidalle, jonnekin lähelle Bysantin vanhassa, vielä säilyneessä muurissa olevaa porttia. Siellä oli pieni moskeija, joka minareetista huolimatta ilmeisesti oli muinainen kristillinen basilika. Pistäydyin sisään, koska se oli auki, ja saatuani tohvelit saastaisiin giaourinjalkoihini aloin itseltään saapuvilla olevalta mullalta, joka taisi vähän kreikkaa, tiedustella moskeijan historiaa. Hän tunsikin sitä sen verran, että saattoi kertoa moskeijan olevan entinen Pyhän Irenen kirkko.
Mielentilastani kai johtui, että tuo nimi, "Pyhän Rauhan kirkko", koski sydämeeni. Rauha! Sitä juuri hain, se sana ilmaisi kaipuuni kohteen, se oli etsimiseni päämäärä. Seistessäni siinä moskeijan ovinurkassa, pienessä syvennyksessä, joka kai oli ollut hautakammio, ja tarkastellessani tämän seiniä, joiden marmorista veistetyt, jotakin kertovat friisit turkkilaisten raaka taltta oli pirstonut pilalle, koska muhamentinusko kieltää kuvat, näin kuin näkynä taisteluni ja tieni tuota rauhaa kohti, joka kuitenkin vielä oli vain kaukainen haave.
En ole keskustellut näistä asioista sinun enkä kenenkään kanssa, en isänikään, Rora-tädistä puhumattakaan. Mehän yleensä ujostelemme puhumista uskonnollisista asioista silloin kun uskomme. Tämän vakaumuksemme täytyy olla hyvin puhdasta ja vakavaa ennenkuin sydämessä syntyy vastustamaton positiivinen todistamisen pakko ja halu avautua ainakin toisille, samanmielisille. Mutta jos emme usko, jos olemme kielteisellä kannalla, niin silloin meitä ei suinkaan vaivaa minkäänlainen ujous eikä pidättyväisyys, vaan varmaakin varmemmaksi olemme valmiit väittämään asioita, joista meillä oikeastaan saattaa olla perin vähän päteviä tietoja. Minä voin sanoa itsestäni sekä puolustukseksi että moitteeksi, etten ole tehnyt kumpaakaan, vaan olen salannut sielunelämäni tämän puolen.
Vieläkin minun olisi vaikeata puhua niistä suusta suuhun, mutta tunnen nyt voivani ja haluavanikin kirjoittaa niistä edes lyhyesti kuvatakseni mitä muistelin ja ajattelin tuossa "rauhalle" pyhitetyssä ikivanhassa temppelissä. Ja kellepä muulle ripittäytyisin kuin sinulle, rakkaani, joka olet itse rauha.
Kuten tiedät, olen kasvanut enemmän helleenisyyden kuin kristillisyyden hengessä. Uskonnollisen elämän sijassa minulla oli lapsuudessani antiikin kauneuselämä. Kristinusko sen sijaan oli virallinen asia, jonka asettamat velvollisuudet täytettiin niitä sen enempää ajattelematta. Olin kuitenkin jo varhain selvillä siitä, että se moraali, jota opetettiin ja jonka mukaan ainakin olisi pitänyt elää, oli kristinuskon käskyjä monessa suhteessa vastakkainen helleenien moraalille, joka oli etenkin aistillisuuden luvallisuuteen nähden liiaksi suvaitsevainen. Mielessäni kasvoi vähitellen vakaumus, että ihmisen ja ihmiskunnan onni perustui itsehillintään, pidättyväisyyteen, intohimojen hallitsemiseen, siveellisyyteen, ja että päinvastaisen tien kulku ehdottomasti vei rappiolle. Tajusin historian todistavan tämän; näin siitä esimerkkejä ympäristössäni. Ymmärsin selkeästi, että siihen persoonallisuutemme kehittämiseen, josta eräs opettajani ja varsinkin isäni puhuivat ja jonka sittemmin näin olleen Goethen päämäärä, ensimmäisenä ehtona kuului ihmisessä asuvan luonnonvaistoisen viettieläimen, pedon, täydellinen nujertaminen ja asettaminen siveellisen valvonnan alaisuuteen. Hyväksyin kaiken tämän ja omaksuin sen elämäni ohjelmaksi, jota tahdoin noudattaa niin pitkälle kuin suinkin jaksaisin.
Huomannet, rakkaani, ettei tässä ollut vielä kysymystä uskonnosta. Tuo kaikki oli moraalia, elämäntaitoa, valistumista, selkenemistä ymmärtämään, mikä oli ihmisen arvon ja hyödyn mukaista, mitä elämänlinjaa oli kuljettava menestyäkseen parhaiten. Uskonto astui elämääni niin sanoakseni tuosta kaikesta huolimatta, ei suhtautumisena tämänpuoleisuuteen, jota moraali tarkoittaa, vaan nimensä mukaisesti suhtautumisena tuonpuoleisuuteen. Moraali on yhteiskunnallisen elämän selvä, järkevä vaatimus, jossa ei ole mitään vaikeatajuista eikä käsittämätöntä; uskonto on kokonaisuudessaan mysteerio, jolla koetamme ratkaista tuonpuoleisuuden arvoitusta.
Ylioppilaaksi tullessani olin suunnilleen näin pitkällä, so. tunnustin moraalin merkityksen ja koetin sekä perehtyä siihen että noudattaa sitä, mikä muodostui käytännössä kuten kai useimmilla ihmisillä jatkuvaksi kokeneen tiedoksi ja vaivaisuudeksi. Uskonto oli vielä tuossa kauempana, käyttämättömänä, varattuna sen varalle, ettei enää muu auttaisi, pelastusrenkaana, joka haaksirikon hetkellä saattaisi olla ainoa apu. Ilman lankeemusten kalliisti otettua kokemustakin, muuten vain huomioimalla oman hengen alituisia kiusauksia ja heikkouksia, tulin sitten vähitellen omaksuneeksi vakaumuksen, etteivät ihmisen omat voimat lähimainkaan riitä moraalin käskyjen täyttämiseen, vaan että hän tarvitsee tukea. Tätä oli saatavissa uskonnon kautta, jolla todennäköisesti oli tässä suhteessa mystillinen tehtävä. Se teki moraalin eläväksi, lämpimäksi tunnon käskyksi ja antoi palkinnon tämän noudattamisesta; se viittasi toisaalta tuonpuoleisuuteen ja täytti sielun salamyhkäisellä onnentunteella. Se osoittautui minulle vuosien taistelujen jälkeen tekijäksi, jota ei voinut sivuuttaa pyrittäessä persoonallisuuden kaikinpuoliseen kehittämiseen ja täydentämiseen. Tarkastellessani niitä ystäviäni ja muitakin henkilöitä, joiden tiesin kieltävän uskonnon merkityksen ja poistaneen sen elämästään, huomasin heidän henkensä potevan laihuutta. He olivat alituiseen taisteluasenteessa omassa sielussaan asuvaa mystillistä uskoa ja sen tarvetta vastaan ja leikkasivat siltä siivet heti, kun se yritti kohottaa niitä ja lähteä lentoon. Heidän sielunsa satakielen suu ja siivet oli sidottu kiinni ja se oli suljettu häkkiin, jonka edustalla oli vartijana äreä verikoira: järki. Selvää on, että tästä oli seurauksena henkinen verenvähyys, sillä uskon tuomaa elähdyttävää voimaa ei voi rangaistuksetta torjua. Sillähän on luonnollinen sija ja tehtävä olemuksessamme sen korvauksena, mikä jää meiltä olevaisuudessa käsittämättä. Sen kieltäminen on vapaaehtoista alistumista mullan orjaksi, laskeutumista kontalleen sen sijaan että lentäisi.
Rakkaani, huomaan harhautuneeni liian kauas filosofian ja uskonnon alalle ja paisuttaneeni kirjettä mietelmillä, joista et ehkä pidä. Lopetan siis, mutta pyydän: salli minun jatkaa näitä ajatuksia joskus toiste, sillä niiden kautta saat ehkä syvimmän tiedon kehitykseni vaiheista. Itsellenikin on hyödyllistä selvittää niitä näin kirjallisesti, sillä siten tulen tarkistaneeksi niitä ja saattaneeksi ne jonkinlaiseen järjestykseen.
Palatessani tuolta Irenen vanhasta basilikasta pitkin Stambulin yksinäisiä katuja, joita reunustavat pienet, kaksikerroksiset, laidoista tehdyt talot, tunsin sydämessä seesteisyyttä ja rauhaa. Se tulkoon myös sinun osaksesi!
Uskollinen
Kalevisi
Mitylene.
Rakkaimpani!Kuten näet olen täällä Mitylenessä, Sapphon muinaisessa runovaltakunnassa. Kummallinen tunne, niin, suoranainen pakkomielle, on vallannut minut. En olekaan Kalevi, vaan Faon, tarun soutajanuorukainen, johon runouden runoilijatar rakastui ja jonka vuoksi hän hukuttautui. Ihmeellinen valo, pohjoisessa tuntematon kirkas kuulto, muuten sädehtii täällä taivaasta ja merestä. Se tuli vastaani jo Konstantinopolissa. Se on kuin unen yliluonnollista välkettä.
Laiva viipyy täällä tämän päivän, minkä puolestani olen viettänyt maissa, kuljeskelemalla eri tahoilla. Kävelin äsken kaunista rantatietä, jonka toisella puolella oli ikivihreä, ihana meri ikuisine maininkeineen ja auringossa kimaltelevine helmityrskyineen, toisella loivasti ylenevä rinne ja siinä laakerilehtojen, pinjojen ja kypressien keskellä marmorihuviloita, toinen toistansa viehättävämpiä. Tuolta kuuluu suihkulähteen sointuva solina, tuolta kitaran ääni, täällä on sammaltunut Panin, täällä Apollon kuvapatsas. Olenko lumottu ja hourinko, mutta voisin vannoa olleeni täällä ennen, olevani täällä kotona. Katsoessani auringossa kimaltelevaa tyrskyn helmisadetta olen selvästi näkevinäni Afroditen kuvan muodostuvan siihen sateenkaaren väriin. Tuo kaikki oli hurmaavaa. Olen saanut palata aikoihin, jolloin jumalat ja ihmiset seurustelivat vertaisina, jumalat ottivat itselleen puolisoita ihmisten tyttäristä ja taivas ja maa yhtyivät.
Olen parhaillani pienessä rantaravintolassa ja odotellessani päivällistä kirjoittelen tätä. Tässä on vain tämä yksi huone, jonka ovi on auki rantakadulle päin. Perällä on liesi, jonka ääressä isäntä, vyötäisillään valkoinen esiliina, parhaillaan valmistaa ruokaa. Hän paistaa kalaa, jota äsken kävi näyttämässä ja kehui hyväksi. Hän vaati minua nimenomaan haistamaan sitä, jotta vakuuttautuisin sen ehdottomasta tuoreudesta. Ruvetessani puhuttelemaan häntä klassillisella kreikalla hän aluksi hämmästyi sanattomaksi ja sitten säikähtyi. Ehkä hän luuli minua muinaisaikojen haamuksi, joka olin käsittämättömän kohtalon uhrina joutunut irti ajasta maailman ikuiseksi vaeltajaksi. Jos luuli niin, eipä kovin väärässä ollutkaan. Kenties olenkin tuollainen cursor mundi, maailman juoksija, joka askelillani mittaan elämän taivalta ikuisuuden ääreltä milloinkaan saavuttamattomaan loppuun asti? Selvittyään hämmästyksestään hän alkoi kuunnella sanojani kuin kaikua muinaisten esi-isäinsä kaukaisuudesta, tarkastella niitä kuin jotakin unessa tai piilotajunnassa nähtyä, ja vihdoin erottaa niiden merkityksiä ja tarkoituksia niinkuin silmä vähitellen erottaa esineiden ääriviivat, kun sumu alkaa ohentua ja haihtua. Riemastuen hän yhtäkkiä huomasi ymmärtävänsä minua ja niin keskustelimme verkalleen, tosin vaivalloisesti, mutta kuitenkin. Seinällä oli kaksi kömpelöä öljypainosta, joista toinen esitti Sapphoa juuri kun hän on heittäytymäisillään Leukaten kallioilta, toinen Heroa juuri kun hän on löytänyt Leandroksen hukkuneen ruumiin. Antiikki hulvahti ylitseni kuin hyökyaalto ja hukutti minut sinivihreään kauneuteensa. Olin kuin kerran todella olisin hukkunut siten. Kummallista, miten ihminen joutuu mielikuvituksiensa valtaan. Ei hän luo niitä, vaan mielikuvitus tuo niitä jostakin salaperäisestä aarrekammiosta, johon niitä on varastoitu lukemattomien sukupolvien aikana. Erilaisten, hyvin pienienkin nykäysten johdosta niitä heräilee ja silloin ne liukuvat näkyviin kuin elokuvat ja niitä täytyy hämmästyen katsella ja ihailla.
Olen nauttinut ateriani ja todennut, ettei isäntä turhaan kehunut kalojansa. Ne olivat herkullisia, mihin varmaan hänen oivallinen keittotaitonsa oli ollut myötävaikuttamassa. Erikoisnautintona, josta hän ei tiennyt, oli se sulavuus ja sirous, jota hän ilmaisi liikkeissään, eleissään ja ilmeissään palvellessaan pöydässä. Siinä oli varmaan perintöä niiltä ajoilta, jolloin Faon puuhaili täällä lautturina ja tyranni antoi saarelle kuuluisuutta neroudellaan ja julmuudellaan. Erikoinen huomaavaisuudenosoitus minua, muinaiskreikkaa puhuvaa muukalaista kohtaan, joka saatoin olla kuka tietää mikä valepukuinen jumaluus, oli varmaan se, että jälkiruoan – appelsiinin, jossa oli vielä tuore lehti – ja turkkilaisen kahvin toi pöytään nuori neito, nähtävästi isännän tytär, joka oli mitä siroimmin somistautunut. Tein kohteliaan eleen ja niin hän istuutui vastapäätä ja hymyili suloisesti. Hän ei tuonut mieleen muinaisia helleenittäriä, vaan Byronin runoelmista periytyneitä kaunottaria, joissa itämaisuus on antanut kreikkalaisuudelle oman värikkään sävynsä ja intohimo on romanttisesti liekehtivää, tummassa yössä leimuavaa tulta. Hän oli kaunis: tukka musta, otsa matala, kulmakarvat kaarevat, silmät mantelimaiset, puoleksi luomien peittämät, nenä suora, huulet sirot, täyteläiset, hampaat säännölliset, loistavat, ilme unelmoiva, raukea...
Hyvästelin hänet ja isännän, joka arvattavasti määräsi ruoastaan kaksinkertaisen hinnan, ja lähdin laivaan, jonka ensimmäinen varoitushuuto oli jo häirinnyt pienen kaupungin idylliä.
Olen laivassa ja jatkan kirjettäni niin kauan kuin voin, sillä ilta tekee tuloaan. Olemme matkalla Ateenaan. Laiva on pieni, kreikkalainen, miehistö kokonaan mainittua kansallisuutta. Kapteeni kuitenkin puhuu hiukan ranskaa – Levantin pääkieltä – ja englantia. Matkustajien joukossa herättää huomiotani kaunis kreikkalainen herrasmies, jonka kasvot ovat pääpiirteiltään samat kuin tuolla ravintoloitsijan tyttärellä, ja hänen puolisonsa, joka ihmeekseni on vaalea verinen, kultakiharainen. He ovat molemmat luomakunnan kuninkaita. Ihailuni ihmistä kohtaan ja uskoni hänen jumalallisuuteensa, mystilliseen alkuperäänsä ja tutkimattomaan tulevaisuuteensa, leimahtavat heitä katsellessani voimakkaaseen paloon. Mihin pääsinkään viime kirjeessäni? Niin, siihen, että usko oli välttämätön persoonallisuuden täydennys. Se oli tullut vakaumuksekseni, josta en voinut tinkiä. Joka kielsi uskovansa, valehteli. Kysymys saattoi olla vain siitä, mihin uskoi.
Miten tuskallista onkaan ryhtyä kaivelemaan ja repostelemaan näitä tällaisia kysymyksiä ja miten helppoa olisi sivuuttaa ne kaikki niin sanotulla lapsenuskolla. Mutta minun laillani rakennetulle sielulle tuo ei ole mahdollista. En voi sivuuttaa mitään välinpitämättömästi enkä uskoa mihinkään sokeasti, vaan minulla täytyy olla kaikesta, mihin jollakin tavalla suhtaudun, järkeäni mahdollisimman hyvin tyydyttävä käsitys. Vain sitä tietä voin löytää uskolleni kestävän kohteen. Tiedän kyllä uskon tarvitsevan ja voivan alkaa vasta siitä mihin järki loppuu, mutta silti on viimeksimainittukin pidettävä matkassa kaiken varalla. Ehkä sillä on uskon rinnalla tehtävänsä.
(Merkillistä, höynämäisen maisterimaista, ryhtyä kirjeessä rakastetulle syventymään uskonnollisiin ikuisuuskuiluihin! Mutta annan sen tapahtua siksi, että tahdon kerrankin ripittäytyä ja siis luoda kuvan sielullisesta kehityslinjastani, esittää sen siksi, että se on minussa jotakin hyvin keskeistä ja että tunnustaessani sen vapaudun ajatuksista, jotka ovat tuskallisia ja rasittavia. Tällainen ripittäytyminen on samaa kuin jos pimeydessä vaeltanut mies, jonka ruumiiseen on kaikkialle pureutunut kiinni pimeyden petoja, sen valoa pelkääviä käärmeitä, yhtäkkiä astuisi auringonvaloon ja tuntisi, kuinka nuo käärmeet äkkiä irtautuisivat ja sähisten luikertelisivat takaisin koloihinsa. Mikä ihana vapautumisen hetki se olisikaan!)
Aloitan suurella epäjohdonmukaisuudella eli sillä, että uskon vilpittömästi Jumalaan aivan niin kuin sanotaan ensimmäisessä uskonkappaleessa: "Minä uskon Isään Jumalaan, kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan." Muistan, kuinka nuorukaisena, muka jo syvällisen tiedon hulluttamana, röyhkeästi kielsin Jumalan ja kuinka Hän myöhemmin, elämäni suuren tuskan alkaessa ahdistaa, kuuli epätoivoiset avunhuutoni, antoi anteeksi tuon rikokseni ja ilmoittautui minulle niin mahtavana yliluonnollisena voimana, ettei epäilyksille jäänyt pienintäkään sijaa. Tässä vahvistui vain se uskoni, mikä minulla tieten ja tietämättäni oli ollut Jumalan ja ihmisen suhteesta, että viimeksimainittu on jumalallisuuden sukua ja on suorittamassa täällä aineellisessa olevaisuudessa jotakin tuntematonta mystillistä kutsumusta, jonka Jumala on hänelle antanut. Tässä ei ole tilaa puhua siitä, kuinka sen jälkeen, kun Jumala oli ilmoittanut itsensä minulle eli kun olin kokenut ns. herätyksen, tapasin Häntä "olevaisuuden keskushenkenä" tai "maailmanhenkenä" kaikkialla, missä sädehti kauneutta, ylevyyttä, suuruutta. Käsitykseni taiteesta muuttui perusteellisesti, so. syveni uskoksi, että taide mikä hyvänsä, kun se vain vastaa nimeänsä, on Jumalan sanomaa ihmisille.
Ei, kyllä sittenkin lopetan tämän rippini. Pääasia tuli jo sanotuksi: uskon ensimmäiseen uskonkappaleeseen, mutta en toiseen. Jeesus on minulle Jumalan hengen innoittama ihminen, jonka sanoihin on keskittynyt inhimillisen moraalin ydin. Puhe hänen uhrikuolemastaan ihmisten syntien vuoksi on vain kaikua seemiläisille ominaisista veriuhriajatuksista, jotka Paavali sekoitti kristinuskoon. Kolmas uskonkappale on sikäli uskottavissa, että Pyhä Henki on Jumalan vaikutusta ja innoitusta ihmisessä. Kaikki tämä on erinomaisen selvää ja yksinkertaista. Se on ollut sellaista alusta alkaen, mutta joutui kreikkalaisten ongelmafilosofien käsiin ja muuttui eriskummalliseksi dogmirakennelmaksi, joka on karkoittanut ja karkoittaa suurimman osan ihmiskuntaa pois kristinuskon luota. Olisi jo aika kohottaa Jumala kunniaansa ja korvata entiset vanhentuneet uskonkappaleet sillä tunnustuksella, joka asuu kaikkien sydämessä. Ellei sitä tehdä, kirkko muuttuu yhä suuremmassa määrässä elävää voimaa vailla olevaksi menneisyyden muistomerkiksi, jolla ei ole enää ihmisten sydämeen sitä vaikutusvaltaa, mikä sillä pitäisi olla. Kun tämä on mitä suurin vahinko, on toivottava, että tässä suhteessa tapahtuisi herätys. Varmaan ennen pitkää nouseekin Jumalan hengen innoittamia henkilöitä, jotka toimeenpanevat uuden uskonpuhdistuksen ja antavat voittavan julkisuuden valistuneen, sivistyneen ihmisen uskonnolle.
Pelkään, rakkaani, sinun säikähtävän edellä olevista ajatuksistani. Sitä en ihmettele, sillä itsekin olen niistä säikähtynyt, vaikka niitä ei ole vielä kukaan nähnyt. Pelkkä niiden kirjoittaminen julki yksinäisyydessä merkitsee jo irtautumista niin vanhasta ja pyhyyden koskemattomuuteen kohonneesta perinteestä, ettei se ole helppoa. Tuntuu kuin kaikkialta suuntautuisi minua kohti kauhistuneita katseita, kuin hätääntyneet äänet ehättäisivät varoittamaan, että "älä tee tuota, älä ajattele, saati kirjoita noin, sillä se on anteeksiantamaton synti, pyhyyden häväistys!" Mutta Jumalalle kiitos, että hän on valistanut minua ja antanut minulle rohkeutta vihdoinkin julkituomaan sen, minkä tiedän oikeaksi ja mikä asuu ajan hengessä. Nyt tiedän, ettei tuo rikkomaton perinne ole muuta kuin aikoinaan tietämättömyydestä syntynyt ketju käsittämättömiä väitteitä, joka on sitten muuttunut mieliä vangitsevaksi ja peloittavaksi taikauskoksi. Ole siis sinäkin rohkealla mielellä ja usko näiden ajatusteni johtavan oikealle tielle. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että näytät kirjeeni isällesi. Erehtyisin suuresti, ellei tuo jalo, vapaamielinen, ihmistä syvästi tunteva, Jumalan kanssa seurusteleva vanhus rauhoittaisi sinua ja sanoisi: "Älä ole levoton, rakas lapsi! Näinhän me papitkin sisimmässämme uskomme, vaikka meidän ei sovikaan lausua sitä julki. Me vain käsitämme uskonkappaleet siten kuin Kalevi sanoo."
Laiva keikkuu hirmuisesti. Kaunista kreikatarta kannetaan juuri hyttiin. Hän kirkuu meritaudin uhrina. Osoita vastauksesi Roomaan, Floran hotelliin. Jumalan haltuun uskoo sinut oma
Kalevisi.
Ateena.
Rakkaani,Kuten näet olen nyt tässä mainehikkaassa kaupungissa – synnyinkaupungissani, olin sanoa, sillä sellaiselta tämä tuntuu. Olen täällä kuin kotona. Ei ole näköalaa, eipä paikkaakaan, joka ei olisi tuttu. On kuin näkisin uusien rakennusten läpi niiden sijassa olleen vanhan Ateenan ja tämän kaduilla kuhisevan kansan, vieläpä itseni kulkemassa sen joukossa. Olen ilmeisesti rikas, sillä muuten en olisi noin huolellisesti käherretty ja voideltu, hienosti pukeutunut, huolettomasti ja itsetietoisesti kulkeva. Mihin olen menossa? Maailman soreimman hetairan luo, ihailemaan hänen yliluonnollista kauneuttaan, joka lumoaa minut. Näen hänetkin ja totean hänen olevan samaa tyyppiä kuin tuo äsken laivassa tapaamani vaaleakutrinen kreikatar. Hyvästelin hänet Piraioksessa – hän hymyili minulle kauniisti, viehättävästi, ja hänen miehensä kumarsi parhaaseen ranskalaiseen tyyliin. Sivistyneitä on kaikkialla, mutta valitettavasti vain pienenä vähemmistönä. Valta on raa'alla enemmistöllä.
Ei ole aikomukseni tehdä tästä tavallista matkakirjettä, jossa kuvailisin ulkoisia asioita, rakennuksia ja raunioita. Haluan vain, rakkaani, huomauttaa siitä erinomaisen intensiivisestä vanhan kulttuurin tenhosta, joka ympäröi minua täällä kuin suitsutus uskovaista. Todennäköisesti eivät asukkaat itse tiedä siitä, sillä tottumus on tehnyt heidät sille vastaanottamattomiksi; varsin luultavaa on, että he lisäksi nauravat meille naiiveille, kulttuurihöperöille muukalaisille, joille Akropoliilta poimittu marmorisirukin on pyhäinjäännös, ja käyttävät tätä hurskasta heikkouttamme hyväkseen nylkeäkseen meiltä mahdollisimman paljon rahaa. Mutta jos kysytään, kummat tässä ovat rikkaampia: nekö, jotka ovat tylsyneet vastaanottokyvyttömiksi, vai ne, jotka omaksuvat menneisyyden tenhon koko sielullaan, niin kai vastaamme empimättä: jälkimmäiset. Tuo tenho on näet sittenkin jotakin sellaista selittämätöntä voimaa, kauneutta, arvoa, en oikein tiedä, miksi sitä sanoisin ja miten määrittelisin, joka tyydyttää ainakin osaksi sielumme syvää kaipausta, ikuista ikäväämme jonnekin, emme tiedä minne, ja lievittää olemuksemme uumenissa polttavaa, paranematonta levottomuuden kuumetta. Tunnustan sinulle, rakkaani – pyydän, ettet pelästy, sillä eihän se toki ole vaarallista –, että yhtyneenä yksinäisyyden ja outojen olojen aiheuttamaan ikävään tuo kaihoni on kasvanut niin, että se nykyisin jo täyttää lähes koko sieluni. Etsin jotakin, en tiedä oikein mitä, ja kuljen ihmisten parissa outona, viihtymättömänä, ajatukset ja toiveet aina kohdistuneina siihen, mikä ei ole saapuvilla, vaan on jossakin kaukana poissa. Milloinkaan en ole niin selvästi kuin nyt tuntenut todeksi sitä mitä runoilija on tarkoittanut sanoessaan onnen olevan siellä missä et itse ole.
Kirjoitan tätä Akropoliilla, Parthenonin porrasaskelmalla, katseeni tuon tuostakin viivähtäessä Ateenaa ympäröivien vuorenharjujen sinipunertavassa, kaikkea pehmentävässä autereessa. Lasken käteni doorilaisen pilarin kyljelle, joka on auringosta lämmin ja jota siellä täällä peittää hieno, ehkä vain millimetrin vahvuinen, kullankeltainen sammalkerros, sellainen ajan huurre, jonka voi saada värikseen vain Akropoliin marmori. Tunnen koskettaessani pilaria pääseväni yhteyteen sen tekijän, tuon taitavan miehen kanssa, joka työskentelee kuin taiteilija konsanaan. Hänen katseestaan loistaa ilo, sillä hän näkee työnsä valmiina, kauniina, pyhänä. Hän noudattaa arkkitehtiensä ohjeita kokeneen ammattimiehen tarkkuudella ja laskee vasaransa joka iskun voiman niin, ettei milloinkaan lohkea ainoaakaan sirua liikaa. Pelko valtaa mieleni seuratessani hänen työtänsä, kun hän hakkaa pilarin osien reunoja: miten helposti siitä tai tästä saattaisi lohjeta siru ja syntyä roso, joka tekisi koko möhkäleen kelpaamattomaksi. Mutta pelkoni on turha: hän on mestari, tuntee työnsä vaatimukset ja kulkee epäröimättä päämääräänsä kohti. Katselen ympärilleni ja näen kaikkien täällä työskentelevien miesten olevan samanlaisia – mestareita, taiteilijoita, näkijöitä, sellaisen kauneudenmuodon luojia, jollainen ei vielä siihen saakka ollut ottanut niin täydellistä linjojen ja marmorin hahmoa kuin nyt nousemassa oleva temppeli. Miten oli selitettävissä tämä muotopuhdas, itselleen riittävä, enää lisää kaipaamaton kauneus? En ymmärrä, en tiedä... Tuska valtaa minut, epätoivo sen johdosta, että kauneuden hengetär aina vain pakenee suostumatta milloinkaan tulemaan omakseni. Se on todellakin hengetär, jonka selvästi näen: ihana, suloinen, keveä ja kirkas. Sen hymy, kun se paetessaan katsoo minuun olkapääni yli, on ylimaallinen, enkelimäinen.
Mutta, rakkaani, mitäpä näistä tällaisista haaveista, jotka houkuttelevat pois todellisuudesta ja täyttävät elämän unikuvilla. Minunhan pitäisi varoa niitä, sillä vaipuminen niiden valtaan ei ole terveellistä. Mielikuvitus on jumalallinen lahja, mutta samalla vaarallinen. Se näet voi johtaa omistajansa, etten sanoisi uhrinsa, sellaisiin unitiheikköihin, että niihin voi eksyä ainaiseksi. Tietäen tämän – kerron asiasta rauhoittaakseni sinua siltä varalta, että taas olisit levoton puolestani – olen työskennellyt ahkerasti perehtyäkseni antiikkiin niiden muinaismuistojen nojalla, joita täällä, sekä raunioina että museoissa, on runsaasti. Yhä uudelleen olen ollut toteavinani sen kummallisen asian, että toiset niistä ovat minulle niin tuttuja kuin olisin elänyt niiden ympäröimänä silloin kun ne uusina ja eheinä olivat olotilan kehyksenä ja kaunistuksena. Se kai johtuu siitä, että olen lapsuudesta saakka niihin kuvien avulla tutustunut, ollut – kai isän aikaansaaman herätyksen vuoksi – niihin aina erikoisesti kiinnostunut ja täyttänyt sieluni niiden synnyttämillä mielikuvilla. Tämänhän tunnet, minkä vuoksi siitä ei sen enempää. Olenpa lisäksi eräiden henkilöiden seurassa, joihin olen tieteellisessä työssäni ystävystynyt, ottanut hiukan osaa huvielämään, jolloin jouduin uudelleen tapaamaan tuon mainitsemani vaaleakiharaisen kreikattaren. Tunnustan tulleeni siitä iloiseksi ja kokeneeni sitä onnea, jota nainen voi tuoda miehen elämään, kun tämä luontuu sopivasti. Älä ole tästä levoton, sillä ei ole tapahtunut eikä tapahdu sen enempää kuin että sattumalta jouduin kävelemään kukkaniitylle ihailemaan sen kauneutta ja hengittämään outoa, viehättävää tuoksua. Kaihoni sinua, kaukaisen pohjolan yksinäistä valkokukkaa kohtaan heräsi polttavana. Jos tunnet tuskaa tämän johdosta, niin kuule tältä riviltä vakava ääneni, joka sanoo: se on aiheetonta.
Pian oli sitten taas onnenpilkahdukseni mennyt ja jouduin kulkemaan minulle niin tutussa alakuloisuuden, ikävöimisen ja viihtymättömyyden harmaudessa. Vain joskus, ylen harvoin, loisti pilvien raoista tuon mainitsemani vuosituhansien tenhon valokeila ja toi lievennystä kaipuuseeni. Sehän ei kuitenkaan riittänyt eikä kyennyt tekemään enempää – antamaan etsimääni lopullista ratkaisua, selvyyttä kaikissa perimmäisissäkin pyrkimyksissä, jota henkeni vaatii. Tiedät luonteeni: en voi sietää epäjärjestystä enkä sekavuutta, vaan kaiken täytyy olla selvää, harkittua, järjellä johdettavissa ja ymmärryksellä omaksuttavissa. Vasta sitten kun tuonpuoleisuuskin on filosofiassani selvästi kartoitettu, niin että luopumatta järjestäni voin turvallisesti kulkea sen valtateitä ja tutkia sitä, kuvittelen voivani tuntea todellista onnea ja nauttia häiriintymättömästä rauhasta. Luoja tietää, saavuttanenko sitä asemaa milloinkaan. Ääni kuiskaa, etten!
Täältä Ateenasta en kirjoita sinulle enää, sillä niinä muutamina päivinä, jotka vielä täällä olen, aikani menee perinpohjaisen kuvauksen sepittämiseen isälleni, joka aivan hehkuu kiihkosta saamaan "ensikäden tietoja" hänen oman poikansa kautta elämänikäisten unelmiensa Ateenasta, jonne hän ei milloinkaan päässyt. Lähden pikimmältään pistäytymään Egyptissä, kuolemattomuusajatuksen kotimaassa, koska täältä sattuu olemaan sinne edullinen laivayhteys. Sieltä palaan pian Brindisin kautta Roomaan, jonne Floran hotelliin, edelleen pyydän osoittamaan kirjeesi. Rakkaani – kaikkea hyvää!
Uskollinen Kalevisi.
Kairossa, Gizeh'n pyramidien lähellä
olevan hotellin vilpolassa.
Rakkaani,Milloinkaan ei aika ole tullut minulle niin eläväksi ja olevaiseksi koko mittaamattomassa jylhyydessään kuin näinä viikkoina, jotka olen oleskellut täällä Egyptissä, ja varsinkin näinä päivinä, jotka olen kuluttanut tuijottamalla tyrmistyneenä, sanattomana, Keopsin pyramidiin ja Sfinksin arvoituksellisiin silmiin. Kuinka tosi onkaan sana, että teko, työn tulos, on tekijänsä sielun mitta, sen ymmärtää nähdessään pyramidit. Muistellessani oloa Akropoliilla ja ihailua, joka silloin täytti sieluni, tulen verranneeksi sitä siihen, mitä näen ja tunnen nyt täällä pyramidien juurella. Parthenon ja koko Akropolis ilmaisevat omalla koollaan, joka on pienempi kuin olemme kuvitelleet, Kreikan kansan vähäisyyden arvosteltuna aineellisen ja poliittisen mahdin kannalta, mutta suuruuden arvosteltuna sen kannalta, mitä tavoittelemme sanoilla "sopusointu", "kauneus". Pyramidit taas ilmaisevat koollaan, joka on jylhempi, yllättävämpi, kuin olemme osanneet kuvitella, egyptiläisten suuruuden ei vain aineellisen ja poliittisen vaan myös henkisen mahdin puolesta. Silloin kun kreikkalaiset loivat rakennus- ja muun taiteensa tulkitsemaan tämänpuoleisen pienoismaailmansa kauneutta, jota etupäässä ajattelivat ja jonka vuoksi, tajuamatta ajan mahtavuutta iankaikkisuutena, jättivät tuonpuoleisuuden aatteen vain harvojen valittujen kehitettäväksi, egyptiläiset kohottivat pyramidinsa kaiken ylitse ja lävitse menevän kehys- ja valtiusnäkemyksen, rajattoman, loppumattoman ajan, iankaikkisuuden, kuolemattomuuden, vertauskuviksi. Mikä suunnaton ero aatteiden koossa, jylhyydessä, tehossa, traagillisuudessa, kauneudessakin. Parthenonin filosofia kertoo sopusointuiseksi päässeen pyrkimyksen tyyntyneestä rauhasta, kauneushaaveisiin uinahtaneesta sielusta, joka ei ponnistele enempää; pyramidien filosofia on ulottanut elämän arvoitusta koskevan kysymyksensä tuonpuoleisuuden portille saakka, todennut olevan mahdotonta saada lopullista, ratkaisevaa vastausta, ja vaipuen epätoivoon muuttunut kiveksi, ihmiskunnan jylhimmän tragiikan yhtä jylhäksi vertauskuvaksi ja muistomerkiksi. Tämä epätoivo se ilmenee sfinksin katseesta, kun se kyyneleettömin silmin tuijottaa idän horisontin viivaan, auringon nousun kynnykseen, odottaen vastausta, jota ei kuitenkaan tule ennenkuin kuolema auttaa meidät iankaikkisuuden portin oikealle puolelle, pois kiitävästä hetkestä liikkumattomana, leppymättömänä, mykkänä seisovaan aikaan, valtakuntaan, jonka hallitsijana toimii kuolema ja jonka loppumattomiin lokeroihin koko elämä vähitellen varastoidaan.
Rakkaani – tuollaista unohduin tässä sinulle esitelmöimään, vaikka se ei ollut tarkoitukseni. Huomaa kuitenkin, että se kuvaa hyvin niitä tunnelmia, joiden vallassa olen täällä ollut ja olen yhä: sitä juhlallista uhoa iankaikkisuudesta, jota on henkäillyt sieluuni käsittämättömän kaukainen kulttuuri, sivistysmuoto, jonka keskeisenä ajatuksena oli kuolema ja ylösnousemus, rangaistus tai palkinto siitä, mitä tässä elämässä olimme tehneet, ja joka oli mitä korkeimmassa mielessä perusajatukseltaan siveellinen. Mitä on meidän kristinuskomme muuta kuin kaukaista kaikua siitä, muuntunutta seemiläisten, intialaisten, persialaisten ja kreikkalaisten ajatusten ahjossa? Niinkuin se on ollut ihmisten innoittuneessa sydämessään tuntemaa ja haltioituneesti ilmaisemaa, heidän milloinkaan silti voimatta astua niiden rajojen ulkopuolelle, jotka ihmisille luonnostaan kuuluvat, ja siten aina puhdistuvaa, muuttuvaa ja edistyvää kohti kirkkainta ydintänsä, samoin se on taas uudemman kerran tuleva julistetuksi sellaisena, että se vastaa täyteläisenä kaikuna meidän aikamme uskonnolliseen kaipuuseen, etten sanoisi: avunhuutoon.
Kummallista, miten ajatukseni väkisin uivat tuohon samaan kysymykseen: huoleen uudesta, todella Jumala-keskeisestä uskonnosta, jota ihmiset sydämestään ja mielellään, riidoitta ja erimielisyyksittä, tunnustaisivat. Kysyt varmaan tässä kohden epäillen, tekisivätkö ne niin? Vastaan: tekisivät. Mikäli oma kokemukseni kelpaa todistajaksi ja huomiokykyni on terve ja terävä, niinkuin uskon olevan, niin uskonkaipuu on yleinen. Mutta sitä ei voida tyydyttää nykyisellä intialaisseemiläis-hellenistisellä kolminaisuus- ja lunastusjulistuksella, sillä nykyajan ihminen on sivuuttanut sen keskiaikaan kuuluvan kehitystason, joka saattoi naiivin lapsen tavoin ottaa vastaan tämän sanoman. Sen oikeudesta ja aikoja uhmaavasta totuudesta ei kelpaa todistukseksi se, että kaikkialta löydettävissä oleva pieni ryhmä voi suggeroida itsensä haaveilevaan Kristus-hurmokseen ja melkein unohtaen Jumalan palvoa Jumalana häntä, joka ei itseänsä sellaiseksi milloinkaan ilmoittanut, vaan oli ihminen – ylevä, viisas, jumalallinen, mutta silti ihminen sekä elämässä että kuolemassa. Mutta tähän julistukseen sisältyvien itämaisten legendain ja uskonnollisten tapojen ja katsomusten vanhentuneisuudesta on riittävänä, vakuuttavana todistuksena se, että suurin osa kaikkien ns. kristittyjen kansojen sivistyneistöstä, etenkin oppineistosta, epäröimättä sanoutuu irti kristinuskon nykyisestä muodosta, ja pyytää puhdasta, Jumala-keskeistä, Kristuksen rakkaudenopin läpitunkemaa julistusta eli juuri sitä, jota se tahtoo tunnustaa sydämessään kaikissa maissa kansallisuus- ja kielirajoista huolimatta. Vakaumukseni on, että on tullut aika, jolloin tavalla tai toisella se, mikä on yleistä ja syvää Jumala-kaipuuta, saa kirkkaan, valistuneen ilmaisun ja kokoaa ihmiset kautta maailman suurempaan uskonnolliseen yksimielisyyteen kuin milloinkaan tätä ennen. Sen täytyy välttämättä tapahtua, sillä ilman sitä ei synny pohjaa, jonka varaan voitaisiin luoda yleisinhimillistä kulttuuria. Tällaista näet ei voi olla ilman kestävää, sopusointuisesti rakentunutta maailmankatsomusta, jossa taas uskonnollinen selvyys on välttämätön tekijä.
Kultaseni – tästäpä nyt taas tuli oikea "latikka", kuten Suomessa sattuvasti sanotaan moisesta epistolasta. Sen sijaan että kirjoittaisi morsiamelleen kaikesta, mitä on joutunut kokemaan ja näkemään hauskaa, niin sepitteleekin postillasaarnoja! Älä kuitenkaan ole milläsikään! Niistä olen kirjoittanut, vieläpä varsin yksityiskohtaisesti, päiväkirjaan, jonka olen erikoisesti ostanut sinua varten. Osoita vastauksesi entiseen paikkaan, jota kohden pian käännän purteni keulan. Tahdon kuitenkin viipyä täällä, pyramidien varjossa, vielä vähän, toivoen, että minussakin, kuten aikoinaan egyptiläisissä, syntyisi tämän ilmanalan ja maan vaikutuksesta syvällinen, johdonmukaisesti rakentunut ja kestävä uskonnollinen vakaumus, ja että ainakin oppisin perin pohjin ymmärtämään muinaisten egyptiläisten uskontoa ja sitä, millainen oli ollut sen suhde kreikkalaisten uskonnolliseen mielikuvamaailmaan. Ilman täsmällistä, asiallista käsitystä tästä en tietenkään voi päästä selkeästi ymmärtämään kreikkalaisen kulttuurin syntyä ja kasvua.
Seuraavaan kirjeeseen saakka, rakkaani!
Sinun
Kalevisi.
IV
1
Kielokoivikosta palatessaan Toini riiputti hattua kädessään ja hänen sykkyränsä oli auennut. Hän oli ujostuksissaan ja vilkaisi joskus arasti Henrikiin, joka myös oli hämillään. He tiesivät molemmat ylittäneensä suhteessaan erään rajan, joka vielä äsken oli ollut niin kaukana, että se tuskin oli tullut heidän mieleensäkään, mutta jonka nuoruus, kevät ja kielot olivat yhtäkkiä siirtäneet aivan heidän eteensä. Se aiheutti hämillisyyttä, mutta samalla entistä suurempaa tuttavallisuutta ja läheisyydentunnetta. Niinpä he nyt, vilvoiteltuaan hetken joen äyräällä alkoivat nauraa ja olivat kohta kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut – niinkuin tosiasiassa ei ollutkaan.
Voi olla, että nuorukaiset usein pian unohtavat tällaisen pienen askeleen lemmensuhteissaan, eikä siitä siis tule merkkikohtaa heidän elämänsä tielle. Niin ainakin kävi Henrikille, kun hän seuraavana syksynä lähti Helsinkiin aloittamaan lääketieteellisiä opintojaan. Lähtötouhut veivät niin hänen aikansa, ettei hän ehtinyt sanoa Toinille edes erikoisia jäähyväisiä – toimittipa vain terveiset. Näin heidän eronsa muodostui helpoksi, lisähelpotuksena vielä se, ettei Toini, joka oli syksystä mennyt harjoittelijaksi pankkiin, päässyt saattamaan häntä asemalle. Näin oli parasta senkin vuoksi, että Henrikin suhde Toiniin oli tuon kesäisen kohtauksen jälkeen ja siitä huolimatta pian painunut entiselleen, so. ystävyydeksi, toverillisuudeksi, läheiseksi ja ujostelemattomaksi kylläkin, mutta silti aina rajoissa pysyväksi. Se oli tyyntä, lämmintä tosin, mutta ei kuumaa, ja siis helposti hallittavaa. Henrikiä ei voinut moittia siitä, ettei hän tullut ajatelleeksi joutuneensa noiden kesäisten suudelmien kautta millään tavalla Toiniin sidotuksi.
Toinille ne merkitsivät enemmän. Unelmissaan hän oli jo lapsuudesta saakka valinnut Henrikin prinssikseen ja kohdisti häneen kaikki toiveensa ja rakkauskuvitelmansa. Hän oli luotu siten, että hänellä saattoi olla vain yksi ja ainoa ikään kuin salliman valitsema tunteiden kohde, jota hän voi palvoa koko olemuksellaan. Ellei sellaista annettu, muita ei ollut. Joko hän tai ei ketään. Vain Henrikiä kohden hänen olemuksensa aukeni huokumaan lemmen lumoa; kaikkia muita kohtaan se pysyi suljettuna, kylmänä. Kun hän nyt suloiseksi kauhukseen tunsi Henrikin suudelmat huulillaan ja hänen väkevän käsivartensa vyötäisillään, tämä oli hänen haaverikkaassa elämässään järkyttävä, ratkaiseva huipputapahtuma, joka sitoi molemmat asianosaiset toisiinsa ainaiseksi. Sen jälkeen voi seurata vain lopullinen antautuminen.
Toini kyllä ymmärsi, ettei Henrik, jolla oli niin pitkälliset tutkinnot suoritettavina, voinut nyt mennä kihloihin. Myönsipä hän senkin, ettei Henrikin ollut viisasta näin varhain, ennenkuin oli nähnyt maailmaa juuri ollenkaan, sitoa itseään lupauksella, jonka tekisi koko elämää varten. Mutta sehän olikin tarpeetonta, sillä kun he kerran olivat määrätyt toisilleen, tuo kaikki tuleentuisi aikanaan itsestänsä. Oli vain uskottava Henrikiin ja odotettava.
Niin vuodet lähtivät menemään omaa muuttumatonta vauhtiansa, siitä omituista, että kun katsoi eteenpäin, se näytti toivottoman hitaalta, mutta kun katsoi taaksepäin, se tuntui nopeammalta kuin salama. Pikku maisteri, Toinin isä, se tuli ajatelleeksi näin eräänä aamuna kuvastimen edessä, ajellessaan harmaata parransänkeään. Eilenhän parta oli vielä aivan mustaa ja nyt jo noin harmaata, melkein valkeaa. Eilen tukka vielä nousi tummaksi, kiiltäväksi kukonheltaksi, jota sopi ylpeästi sipaista taaksepäin, kun sen "vallattomat kiharat" – pyh! – tuppautuivat laskeutumaan silmille. Tänään, niin, tänään sitä ei ollut päälaella enää ollenkaan ja sekin, mikä sitä oli muualla, oli harmaata ja harvaa. Ja kasvot, jotka vielä äsken olivat olleet täyteläiset, kiinteät, eivätkä linjoiltaan ollenkaan hullummat, muistuttivat nyt rypyiltään ja riippuvaisilta silmäluomiltaan ja poskiltaan – niin, mistä? Totisesti: lähinnä kalkkunan naamasta! Ässs! – maisteri sähähti äkäisesti. Vanhuus oli ei vain tulossa, vaan jo auttamattomasti tullut! Sille ei voinut mitään. Sen huomasi selvästi typykkämammastakin, vaikka tämän kengät edelleen mennä koppasivat uupumattomasti huoneesta toiseen hänen puuhaillessaan ikuisissa askareissaan, jotka eivät loppuneet ainakaan tekemällä. Eivät! Ruoka oli laitettava ja tiskit tiskattava liattaviksi uudelleen. Se oli elämän tarkoitus: syöminen ja tiskaaminen! Äss! Mutta vaikka eläkeikä läheni lähenemistään – rehtori näytti olevan sitä mieltä, että maisterin olisi jo pitänyt siirtyä eläkkeelle –, niin poikain ei tarvinnut luulla häneltä silti vaikun kynnen alta loppuneen. Ehei! Housut tutisivat pahimmallakin junkkarilla, kun pikku maisteri haltioitui varsinaisen syvimmän luontonsa mukaan ja alkoi karehtia sillä äänellä, että vai niin! Silloin hän kuvitteli olevansa tiikeri, joka raoittelee unisesti silmiään, kehrää pehmeästi ja liikauttaa häntänsä päätä. Onneton se, joka ei tiedä, että juuri tällöin se kokoaa voimiansa, lataa sisuansa kuin ukonpilvi, ja ratkaisevan silmänräpäyksen tullen tekee kaikella kasautuneella tarmollansa hirmuhyökkäyksen, oikean hyrskyn-myrskyn loikkauksen, ja putoaa saaliinsa niskaan kuin vuorenlohkare. Luhistuu sen painon alla vaikka olisi minkälainen öykkäri... Näin maisteri pöyhisteli ja voimaili sisäisesti muistamatta sitä kieltämätöntä tosiasiaa, että käytännössä hän oli nykyisin pieni, kiltti, lempeä ukkeli, jonka ei tarvinnut, mikäli olisi siihen kyennytkään, tehdä minkäänlaisia loikkauksia, pojat kun vaistomaisesta kunnioituksesta hänen ikäänsä ja hyvyyttänsä kohtaan antoivat hänen olla rauhassa.
Toinin tultua täysi-ikäiseksi maisterin mielessä vilahti mahdollisuus hänen joutumisestaan avioliittoon. Mutta vaikka hän myönsi ajatuksen niin luonnolliseksi kuin olla saattaa, hän ei silti voinut sietää sitä. Tämä ei johtunut itsekkyydestä eli siitä pelosta, että tuossa tapauksessahan Toinista ei olisi heille vanhuuden turvaksi, vaan suoraan sanoen eräänlaisesta hämärästä mustasukkaisuudesta. Maisterille oli vastenmielinen ajatus, että joku aivan vieras mies lähestyisi hänen pikku tytärtänsä, hienoa nukkeansa, sillä tavalla kuin avioliitossa. Hänen mielestään siinä oli jotakin – hm – miten tuon nyt sattuvimmin sanoisi – rumaa. Asia vaivasi häntä ja hän torjui sen pois. Eihän siitä ollut vielä ollut puhetta. Ei kukaan ollut vihjannutkaan sinne päin. Suotta maisteri sillä itseänsä kiusasi. Toini oli ja eli kotonansa aivan samoin kuin oli koko ikänsä tehnyt ja tulisi elämään, mikäli saattoi nähdä, vielä kauan. Ylioppilaaksi tulo ei ollut aiheuttanut hänen oloissaan juuri minkäänlaista muutosta. Samoin kuin ennen kouluun hän meni nyt pankkiin ja palasi sieltä yhtä täsmällisellä hetkellä kuin ennen koulusta. Sitten hän autteli äitiä askareissa, kunnes he kaikki vapautuivat tehtävistään viettääkseen yhdessä iltahetkeä. Kaikki kävi kuin kellon mukaan. Olisi ollut edesvastuutonta särkeä tällainen idylli. Mutta kaikista näistä rauhoitteluista huolimatta maisteri tunsi olevansa väärässä ja huokasi. Hän näet ymmärsi niillä koettavansa riistää tyttäreltään tämän pyhintä ja ylintä ihmisoikeutta.
Maisteri muisteli lukeneensa jostakin oppineesta kirjasta isien yleensä olevan nyrpeitä tyttäriensä kosijoille, joiden joukossa muka ei ollut milloinkaan täysin tyydyttävää, ja tämän pohjaltaan johtuvan itsetiedottomasta mustasukkaisuudesta. Toisaalta taas äidit olivat mustasukkaisia poikainsa puolesta, joille ei tahdo löytyä riittävän hyviä morsiamia, mutta jo etukäteen ihastuneita tyttäriensä sulhasiin, joille eivät aseta läheskään niin kireitä vaatimuksia. Totta tai ei, niin tämä piti täsmälleen paikkansa sekä maisteriin että typykkämammaan nähden. Jälkimmäinen ei Toinin tultua ylioppilaaksi muuta tehnytkään kuin haaveili tyttärensä tulevasta sulhasesta, jolle valmistautui antamaan tuhatkin tervetuliaissuudelmaa. Äidille ominaisella selvänäköisyydellä hän oli kaivautunut Toinin sydämen salalokeroon ja nähnyt siellä Henrikin kuvan. Ei itse enkeli Gabrielin ilmestyminen tuomaan ilosanomaa olisi tuottanut hänelle suurempaa riemua kuin havainto, että Toinin tunteet olivat kiintyneet Henrikiin. Se oli niin hurmaava asia, että pikku mamma oli tulla höperöksi. Kun sitten kesällä Toini lähti äkkiä ulos ja hänen jälkeensä juossut mamma näki Henrikin veneen tulevan joen yli sekä molempien sitten käsi kädessä menevän kielokoivikkon, häntä huimasi. "Herra Jumalani!" hän sanoi lysähtäen istumaan joen äyräälle, "onko tällainen onni mahdollinen ja millä olemme sen ansainneet? Emme millään, vaan olemme siihen aivan arvottomia. Mutta jos olet tahtonut näin tapahtuvaksi, niin kiitämme sinua nöyrästi!"
Toinin tultua kotiin pikku mamma oli tulisessa tuskassa, polttavan uteliaisuuden vallassa. Kunpa Toini olisi samanlainen kuin hän itse oli ollut tuossa iässä eli niin avomielinen, että hänen täytyi saada niin pian kuin mahdollista kertoa äidilleen, mitä sittemmin Toinin isäksi tullut ylioppilas oli milloinkin tehnyt. Se oli ollut jännittävää peliä. Kuullessaan aina uusimmat edistysaskeleet äiti oli sanonut, että "hyvin näyttää menevän" ja että "elleivät vanhat merkit petä, se kosii lähiaikoina. Muista, ettet anna hänelle suudelmaa ennen sitä, sillä tämä on säädyllisten tapojen mukaan tapahtuva vasta kosinnan jälkeen eikä silloinkaan ylenpalttisesti. Nykyajan nuoret tytöt eivät ymmärrä olla tarpeeksi pidättyväisiä. Pojat on osattava pitää niin kaukana, että keskisormi juuri ja juuri ylettyy koskettamaan arvoisia herroja rintaan." Toini ei ollut tällainen, vaan päinvastoin kiusallisen vaitelias, pidättyväinen, kertomatta omasta aloitteestaan mitään. Ja kun typykkämamma epätoivoissaan alkoi kysellä, jopa asetti hänet suorastaan ristikuulustelun alaiseksi, niin ei siitäkään paljon herunut. Toini näet joko vaikeni ja punastui tai vastaili yksikantaan myöntävästi tai kieltävästi. No – joka tapauksessa typykkämamma pääsi alulle siitä, että Toinin asiat olivat suuntautuneet hyvälle tolalle, ja olisi halunnut ihan hyppiä ilosta. Tyytyväisyytensä hän kuitenkin ilmaisi iälleen ja arvolleen sopivammalla tavalla eli hyräilemällä hiukan kiihkeämmin ja rohkeammin kuin ennen vanhoja lemmenlauluja. Kun hän illalla pyrki avaamaan sydäntään miehelleen ja sai kokea tämän suhtautuvan hänen toiveisiinsa ja haaveisiinsa epäilevästi eikä ymmärtänyt tämän johtuvan etupäässä itsetiedottomasta mustasukkaisuudesta, hän käänsi katkerana miehelleen selkänsä ja ajatteli, että "saatpahan aikanaan nähdä. Mutta silloin tuletkin älyämään, ettei sinulla ainakaan ole ollut oman lapsesi onnen rakentamiseen osaa eikä arpaa!"
Kaikesta tästä tietämättä tai ainakin välittämättä Toini eli vanhaan tapaansa haaveilevaa unelmaelämäänsä. Äidin auttelemisen lomassa hän saattoi vieläkin istahtaa nukkekaappinsa ääreen, lukea kirjoja, joissa rakastuneet aina saivat toisensa, katsella tulevaisuutensa pienoiskotia ja olla sillä tavalla onnellinen. Joskus Henrik lähetti hänelle kortin tai lyhyen, toverillisen kirjeen, ja tapasivathan he lomien aikana silloin tällöin, joulutanssiaisissa tai kesin huvilaelämän yhteydessä, mutta mitään sen enempää ei tapahtunut. "Ei ole vielä tullut se aika", Toini ajatteli tyynesti antamatta uskonsa järkkyä. Vasta sitten, kun Eila "laittautui Helsinkiin", kuten typykkämamma sanoi, "muka kasvatusopilliseen talouskouluun, mutta tosiasiassa kalastelemaan itselleen miestä", hän tuli levottomaksi ja alkoi tuntea sielussaan tuskaa.
2
Toini ei ollut, koska luotti fatalistiseen uskoonsa, ollut vielä siihen syksyyn saakka, jolloin Eila lähti Helsinkiin talouskouluun, huolestunut salaisen rakkautensa kohtalosta. Vasta nyt, kuultuaan tästä – Eila ei ollut käynyt hyvästelemässä häntä, sillä he olivat viime aikoina vierautuneet –, hän tunsi kipeän piston ja alkoi miettiä ja kuvitella. Hän siristi silmänsä ja näki Eilan kaikki sekä sielulliset että ruumiilliset salaisuudet – näki siksi, että tunsi hänet tarkoin. Samalla hän asetti rinnalle itsensä, jonka tietenkin tunsi vielä tarkemmin. Sitten hän ryhtyi tutkimaan heitä molempia Henrikin silmillä ja miettimään, kumman heistä tämä valitsisi.
Toini oli varmasti yhtä kaunis kuin Eila, se täytyi jokaisen myöntää, vaikkakin erilainen. Hän oli tummempi, sirompi ja yleensä sielukkaampi kuin Eila, joka oli vaaleahko, täyteläinen, pehmeästi naisellinen. Sukupuolinen veto oli hänessä paljon voimakkaampi kuin Toinissa. Riippui Henrikin omasta luonteesta, kumpi magnetismi, hengenkö vai ruumiin, siihen tehosi paremmin. Tämä kaksinaisuushan oli ilmennyt jo heidän lapsuudessaan: joskus Henrik ikään kuin pakeni Eilan seurasta Toinin luo, jonka olemus vaikutti häneen rauhoittavasti. Tuo kesällinen kohtaus koivikossa, jolloin Toini oli herättänyt Henrikissä sukupuolista lämpöä, oli ensin tämän puolelta ollut kaiken intohimon ulkopuolelle jäänyttä uteliaisuutta, että mitähän Toini tällaisesta leikistä? Vasta Toinin ummistuvat silmät, punehtuvat posket ja passiivisesti alistuvat silkinhienot huulet olivat herättäneet hänessä verenkäyntiä, joka oli saanut hänet tempaamaan säikähtyneen tytön lujemmin syleilyynsä. Tämä kaikki oli vaikuttanut Toiniin niin, että hän oli ollut tukehtumaisillaan ja pyörtymäisillään. Juuri tuon vaikutuksen rajuus oli ollut Toinista samaa kuin lopullinen vala. Eihän sellaista voitu tehdä leikillä, ilman varmaa aikomusta.
Kuta pitemmälle syksy kului, sitä polttavammin alkoi Toinia kuitenkin kalvaa epäilys, että hän oli kuvitellut turhia ja ettei Henrik ilmeisesti tuntenut olevansa häneen minkäänlaisessa rakastumisen ja rapautumisen suhteessa. Tuo kesällinen tapahtuma oli ollut vain "koivun laulu", jota ei kukaan ollut nähnyt eikä kuullut, ja kaikki, mitä oli ollut ennen sitä ja sen jälkeen, vain hänen, hupsun, kuvittelua. Hän ei voinut syyttää Henrikiä lupauksen rikkomisesta, sillä tämä ei ollut milloinkaan sellaista antanut eikä pyytänyt. Kerranko nyt kaksi nuorta erehtyy suutelemaan kielokoivikossa sen merkitsemättä tuon enempää! Niin kyllä, mutta se saattaa joskus tehdä toiseen osalliseen järkyttävän, koko olemusta mullistavan vaikutuksen. Mikä on hänessä keskeisintä, syvintä, vallitsevinta, jännittynyttä kuin jousi sinkoamaan tulisimmat toiveet koko elämän kaaren pituudelle ja kuoloon saakka, se voi silloin herätä eloon, ryhtyä hallitsemaan, ampua kohtalonvasamansa ja niin määrätä ainaiseksi hänen sielunsa kulun. Ellei sitten tuo syttynyt toivo täytykään, ellei toteudukaan onni, jonka koko olemus janollaan ilmoittaa välttämättömäksi, niin mikä hätä ja tuska, mikä loppumaton kärsimys ja sammumaton epätoivo!
Toini tunsi kumoutuneen sen luottamuksen pilarin, jonka varaan hän oli onnensa rakentanut, ja joutuneensa epävarmuuden hyllyvälle suolle. Hänen olisi pitänyt tehdä jotakin onnensa puolesta: taistella kehittämällä luontaista viehätysvoimaansa, tuomalla näkyviin kauneuttansa, ottamalla enemmän osaa siihen elämään, jonka mukana Henrik ja Eila kulkivat. Naurettavaa, vanhanaikaista romanttiikkaa tämä tällainen toimeton sulhon odottaminen ilman ainoatakaan koreata höyhentä ja laulunlirausta. Kuka sellaisesta variksesta huolisi, kun kerran oli joka oksalla mitä soreimpia sirkuttajia, jotka ääntelivät suloisen houkuttelevasti kuin kevään kottaraiset.
Toini puhkesi katkeraan itkuun maatessaan yksin sysipimeässä syysyössä siinä samassa huoneessa, jossa oli hänen nukkekaappinsa, tuo ihannekoti, joka oli nyt niin täydellinen, ettei sinne enää voinut saada mitään lisäystä mahtumaan. Siellä olivat nuo kirkassilmäiset lapset, joiden yhteyteen hän oli mielikuvituksessaan punehtuen punonut rakastumisen, antautumisen ja äidiksitulon kaikki värisyttävät salaisuudet, nuo naissielun mysteeriot, joita miehet vain harvoin tulevat tuntemaan ja ajattelemaan. Kauhu valtasi hänet hänen huomatessaan, ettei hänelle ollut ehkä tuota onnea suotukaan, että hänen ehkä täytyisi kuihtua vailla juuri sitä, jota sydämessään hartaimmin kaipasi ja jonka toteutumisen paras aika oli nyt käsillä. Hän näki mielessään lukemattomia naisia, joiden korkein toivomus oli tulla äidiksi, mutta jotka jäivät tätä onnea vaille siksi, ettei heillä ollut siinä asiassa, vaikka se koski keskeisimmin juuri heitä itseään, aloiteoikeutta. Miksi ei? Toini ei löytänyt muuta vastausta kuin että nainen ei ollut tässäkään kohdassa vielä tasa-arvoinen miehen kanssa. Pidättääkseen ja pysyttääkseen naiset omaisuutenaan, tavaranaan, orjinaan, nautintonsa välikappaleina, erotiikkansa instrumentteina – näin hän siinä yön pimeydessä sähähteli kuin raivostunut valkoinen kissa – miehet olivat luoneet yhteiskunnallisen, vieläpä muka moraalisen pitämyksen, joka salli suvun jatkamisessa aloiteoikeuden vain heille itselleen, näille muka luomakunnan kruunuille ja kuninkaille, mutta kielsi sen niiltä, jotka tuossa elämän keskeisimmässä asiassa sittenkin kokivat kovimman tuskan ja tekivät sen varsinaiseksi todellisuudeksi. "Se on väärin!" Hän lausui tämän käsityksensä kirahtavasti kuin kirouksen ja paiskautui hervottomana yht'äkkiä syntyneen uuden vakaumuksensa tuottaman tuskan valtaan.
Sitten hän rauhoittui. Eihän ollut vielä tapahtunut mitään, mikä antoi aihetta tällaiseen epätoivoon. Eihän Henrik ollut mennyt kihloihin Eilan kanssa. Toinin sielunkipu johtui varmaan mustasukkaisuudesta. Ainoa, mikä tässä oli järkevää ja huomioon otettavaa, oli se, että hänen täytyi luopua tähänastisesta passiivisesta, unelmoivasta, ihmettä odottavasta kannastaan ja ryhtyä aktiivisesti, kauneutensa ja viehätysvoimansa kaikin keinoin, taistelemaan puolestaan. Sitä varten hänen oli välttämättä päästävä Helsinkiin, seurustelemaan Henrikin kanssa siinä samassa piirissä kuin Eila, avaamaan Henrikin silmät näkemään oikean onnensa ja asettamaan hänet tilanteeseen, jossa hänen täytyisi tehdä lopullinen ratkaisu.
Tultuaan tähän päätökseen hän sai rauhan ja nukkui.
Seuraavana aamuna jo hän puhui asiasta äidilleen, joka heti oli selvillä tyttärensä salaisista vaikutteista, vaikka ei siitä mitään sanonut. Tietenkin Toinin oli päästävä Helsinkiin näkemään ja kokemaan samaa suurta maailmaa kuin hänen toverinsakin. Olihan kohtuutonta vaatia häntä istumaan vain täällä pienessä kotikaupungissa sillä aikaa kun toiset nauttivat pääkaupungin sivistyksen eduista ja kehittivät itseään. Siellä saattoi sitä paitsi ottaa osaa monenlaisiin kursseihin, joista Toinilla tulisi varmasti olemaan hyötyä, jos hän nyt lopullisesti joutuisi jäämään pankkineidiksi (mitä typykkämamma ei kylläkään itsetykönänsä uskonut). Aie oli sitä helpommin toteutettavissa, kun se oli juuri sellainen tarkoitus, johon mamma oli alun alkaen päättänyt käyttää vuosikymmenien kuluessa talousrahoista nipistämänsä säästöt. Kuinka hauskaa olikaan antaa ne Toinille ja varustaa hänet niiden avulla vaatteiden puolesta niin, ettei kyllä tarvitsisi hävetä, vaikka joutuisi miten rikkaan rinnalle. Ja riittäisi niitä vielä hyvän täysihoidonkin kustantamiseen niiksi kuukausiksi, mitkä Toini tulisi Helsingissä olemaan. Papan kukkaroa ei rasitettaisi ollenkaan. Ei pennilläkään. Tämä oli heidän, naisten, asia ja itsenäisyyden ilmaisu.
Kun mamma oli päässyt näin pitkälle, niin siihen ei ymmärrettävästi ollut pikku maisterilla mitään sanottavaa. Hänen silmänsä kyllä leimahtivat, mutta samassa hän jo väsyneen leijonan tavoin laski päänsä käpälälle ja huokasi alistuneesti. Olihan totta, että hänen pienen lemmikkinsä, sydämensyrjänsä, kultaomenaisensa, täytyi päästä nauttimaan nuoruutensa keväästä, niin että hänellekin jäisi muistoksi elämän varrelle tuollainen omavaloinen helmi tai miksi ei suorastaan timantti, joka säilyttää hohtonsa aina ja ikään kuin valaisee tietä, kun tämä kiertelee alakuloisissa, hämyisissä, joskus ihan pimeissäkin maastoissa. Kyllä Toinin voi huoletta päästää Helsinkiin, sillä ei häntä siellä mikään vaara uhannut. Maisteri kuvitteli turhia vieläkin, vaikka Toini oli aikaihminen – aivan samoin kuin hänen ollessaan lapsi. Näet kun Toini oli kuumien rukouksien pakolla Jumalalta ikään kuin kiristetty lahja, jonka jos menettäisi, kokisi samaa kuin sammuisivat usko, toivo ja rakkaus, niin siitä johtui, että sydämessä asui ainainen pelko ja hätä tämän pienen valkovuonan puolesta. Ei siinä merkinnyt mitään se, että Toini nyt oli aikainen, sillä ei hän silti isänsä mielestä ollut muuttunut entistä pikkutyttöä kummemmaksi. Maisterin sydän ei olisi ollut se aito isänsydän, mikä se oli, jos sen suhde Toiniin olisi tullut "järkeväksi", ikävuosia ja kehitysasteita laskevaksi ja lukuunottavaksi. Juuri tällä salaisella hellällä hätäilyllä, jonka kohteena oli aina vain tuo pikkutyttö lukemattomissa lapsuusvivahteissaan, se ilmaisi vähentymättömän lämpönsä ja katkeamattoman rukoussuhteensa sinne päin, josta maisteri omalla tavallaan uskoi ihmiskohtaloiden tulevan johdetuiksi.
"Tule nyt jo!" täytyi aina järkevän pikkumamman kiirehtiä maisteria, kun tämä vain tuijotti jo kaukana kiitävän junan jälkeen eikä muistanut lähteä. Maisteri näet oli unohtunut arvailemaan, veikö juna Toinia onnea vai onnettomuutta kohti, ja filosofoiden tutkimaan sitä aavistusten väreilyä, joka tihentyy eron hetkiin ja loistaa sateenkaarena silmäripsissä.
3
Rehtori tunsi Kalevin laivan irtauduttua Helsingin rannasta tämän kaupungin nyt menettäneen sen ainoan henkilön, joka olisi voinut pidättää häntä siellä kauemmin. Hän silmäili väestä kuhisevaa Kauppatoria ja tämän rikkauksia niin välinpitämättömästi kuin ei olisi ymmärtänyt mitä ne olivat, ja kulki hotelliinsa kuin unissakävijä. Muistellessa edellisen illan juhlaa se tuntui niin kaukaiselta kuin kuuluisi loittoon menneisyyteen, se vain poikkeuksena, että muiden painuessa sumuolennoiksi Kalevi seisoi tuossa saapuvilla kirkkaana ja nuorena, sointuvan latinan kummutessa hänen huuliltaan. Ei tarvinnut hävetä sitä poikaa professorinkaan. Rehtori oli vieläkin näkevinään, kuinka hämmästys ja ilo ottelivat ukon partaisella naamalla etusijasta. Jos vain terveyttä ja voimia riittäisi, niin väitöskirja, vieläpä hyvä sellainen, oli pojalla niin varmassa tiedossa, ettei muuta kuin otti vain kuin hyllyltä.
Varmuus tästä auttoi kestämään ikävää, joka, vaikka rehtori ei päästänytkään sitä näkyviin, kuitenkin asui hänen sydämessään ja kalvoi siellä teitänsä kuin seinärautio. Ensimmäiseksi vapaahetkentyökseen tultuaan kotiin rehtori meni hautausmaalle ja istuutuen Vienon penkille kertoi sanattomin ja äänettömin sanoin matkansa kaikki kokemukset ja tietenkin erikoisesti Kalevia koskevat. Hän ei tahtonut liioitella kiittäessään Kalevia, koska tämä oli heidän oma poikansa, mutta luuli kuitenkin voivansa puolueettomasti sanoa Kalevin olevan harvinaisen lupaava tiedemiehen alku. Hän näki Vienon kuuntelevan tarkkaavaisesti, punehtuvan ilosta ja liikutuksesta, ja samalla puristelevan ja kiertävän pienissä käsissään hienoa nenäliinaansa, kuten hänellä oli tapana. Rehtori lupasi tulla kertomaan Kalevin jokaisesta kirjeestä, jotta Vieno saisi tarkoin seurata uljaan, kauniin – rehtori alleviivasi noita kahta sanaa, koska tiesi Vienon siitä pitävän – poikansa ensimmäistä suurta opintomatkaa. Palatessaan hautausmaalta hänellä oli tunne, että kaikki oli tullut järjestetyksi hyvin ja että Vieno – mikäli ei saanut Kalevin matkasta ja hänestä itsestään paljon enempää ja parempia tietoja kuin kirjeet voivat välittää – jäi jännittyneenä odottamaan ensimmäistä tiedonantoa.
Samoin tietenkin rehtori ja Rora. Jo samana päivänä kun rehtori oli saapunut, Rora ilmestyi veljensä huoneeseen ja toi iltapäiväkahvin sinne. Hän asetti tarjottimen sohvapöydälle, kaatoi kuppeihin – rehtorille täyteen, itselleen hiukan yli puolen –, huomautti niinkuin oli tehnyt lähes joka päivä siitä saakka kun oli taloon tullut, että "kerma saattoi olla hiukan hapanta", mutta että "kyllä kai sitä sentään voi käyttää" – (se ei ollut ollut milloinkaan hapanta) –, ja juotuaan kupposensa harkitusti, tyynesti ja hienosti, mahdollisimman vähin sokerein (koska tämä oli kallista) alkoi kutoa jotakin niinkuin oli tehnyt kymmeniä vuosia. Hän ei kysynyt mitään, sillä sellainen uteliaisuus olisi ollut sopimatonta, sivistymätöntä. Hän tiesi veljensä kysymyksittäkin ymmärtävän siskon odottavan kuvausta matkasta ja Kalevin lähdöstä ja antavan sen juuri niin kuin Rora tahtoi. Kun rehtori oli nauttinut kupposensa ja teeskennellyn pidättyvästi peruutti tupakkapöytää kohden ojentuneen kätensä, Rora huomautti kutimensa takaa, että "polta vain sikarisi – olen kaivannut sen tuoksua". Täten vähitellen ilmapiiri tiheni kodikkaaksi, lämpimäksi, ja alkoi illanvietto, joka oli kauttaaltaan mahdollisimman rauhallinen ja asiallinen. Rora-täti osasi ihmeteltävästi pienin keskeytyksin ja kyselyin seurata sitä linjaa, johon kuuluivat Kalevin elämän käytännölliset puolet ja hänen Kaleville antamansa monenlaiset tärkeät ohjeet ja opetukset, mutta Kalevin opinnoista hän ei kysellyt, vaan tyytyi siihen mitä rehtori piti sopivana ilmoittaa. Kun rehtori ei aina osannut sanoa, miten Kalevi oli eräissä kohdin varustautunut – Helsingistä näet oli pitänyt ostettaman kaikenlaista –, Rora hymähti lempeästi kuten aina ennenkin: "Olette kuin pari pikkupoikaa!"
Rora oli esimerkiksi kelpaava siinäkin suhteessa, ettei hän viivyttänyt veljeänsä liian kauan, vaan lopetti haastattelun sopivasti pian sen jälkeen kun kahvinjuonti päättyi. Olihan päivä huomennakin. Hän poistui tarjottimineen ja kutimineen ja jätti veljensä nukahtamaan hiukan tai lueskelemaan Kreikan historiasta jotakin kallista teosta, joka oli hankittu aivan äsken päätä huimaavasta hinnasta. Ikään kuin entisiäkin ei olisi ollut liiaksi! Rora-täti pyhähti hiukan kapinallisesti, mutta alistui sitten. Eihän rehtori käyttänyt muihin huveihin rahaa ollenkaan! Jos laskettiin kirjoihin vuodessa menneet rahat, niin ei niitä kertynyt paljon päivää kohden. Kalevillehan sitä paitsi – kirjat näet – kaikki joutuisivat. Ja omillapa rahoillaan rehtori ne osti.
Niin Rora hiipi hiljaa pois ja antoi veljensä esteettä jäädä syventymään rakkaaseen antiikkiinsa, joka oli loistanut hänen koko elämänsä ajan mielikuvituksen taivaanrannalta kuin aurinko. Nyt, kun rehtori samalla alkoi odotella Kalevin ensimmäistä kirjettä, tuo aurinko melkein teki uutta nousua. Paljon nuoruudessa unelmoitua ja sittemmin sammunutta syttyi taas, ja monet ratkaisematta jääneet ongelmat alkoivat jälleen kiihkeästi kysyä selvitystään. Rehtori tunsi tuon kaiken ja jättäytyi sen aikaansaamaan nautinnolliseen tunnelmaan. Mitä hän siitä, jos siinä olikin nyt se traagillisuuden sävy, ettei hän itse enää tulisi ratkaisemaan ainoaakaan ongelmaa! Olihan hänellä poika, joka tekisi sen; olihan hänelle selvinnyt, että pieni askel voi vaatia sukupolvien työn ja että jos missä niin tässä kiire oli turmioksi. Mutta kuinka suurenmoista oli päästä oivaltamaan, mikä merkitys oli ihmisen elämässä ongelmilla, intohimottomalla tieteellisellä pyrkimyksellä, joiden ratkaisussa ei ollut sijaa hyödyllä, vaan ainoastaan sillä hurmiolla, mitä tuottaa pimeyden vaihtuminen valoksi. Se oli ihmeellistä, suorastaan peloittavaa, tuo! Faustin näköalat olivat laajentuneet tavattomasti. Minne saakka kantaisi kerran hänen katseensa? Hienoimmat unelmat, mitä ihminen saattaa nähdä, rehtori täten tuli yhdistäneeksi lukemiseensa, Kaleviin ja faustilaisiin haaveisiinsa, jotka sallivat hänen olla samalla kertaa etsijä ja päämäärän saavuttaja.
Sitten hänen ja Roran elämä täydentyi tavalla, jota he eivät olleet osanneet odottaa: Ernan liittymisellä heidän seuraansa. Eräänä päivänä rehtori itse joutui kansakoulunjohtokunnan puheenjohtajana valitsemaan kaupungin yhdeksi uudeksi opettajattareksi poikansa entisen kihlatun, Ernan. Rehtori tuijotti nimeen, kun se vuorollaan tuli hänen eteensä, ja kopahutti sitten pöytään. "Niin. Hän on sopiva. Tunnen hänet." Kukaan ei sanonut mitään, sillä kaikki ymmärsivät rehtorin kyllä tietävän asiansa. Näin nyt Kalevi oli kuin kala kiinni kahden pyytäjän koukussa: isänsä ja Ernan, ja paljasti heille milloin minkin puolen sielunelämästään. Nämä seurasivat kuin pyytäjät rannalta hänen risteilyään elämän ulapalla ja varoivat, ettei hän päässyt katkaisemaan siimaa vetämällä sitä liian kireälle. Erna, joka oli rehtorin kodissa vanhastaan tuttu, muuttui nyt vakinaiseksi vieraaksi. Ihmiset kummastelivat: vaikka äsken erosi pojasta, niin eipä ole vieraantunut isästä, vaan päinvastoin entisestä lähentynyt!
Rehtori oli Ernan kanssa usein kävelyllä välittämättä siitä, mitä ihmiset sanoivat. Kävelyt ohjautuivat itsestään Vienon haudalle, jonka historiasta Erna sai vähitellen kuulla vielä senkin vähän, mitä ei siitä entuudesta tuntenut. Kuinka kummallisesti kutoutuivatkaan ihmisten tarinat! Ne olivat kuin kimaltelevaa lukinverkkoa kasteisessa ruohossa – joka aamu aina uusi kerros. Kauniita, ihmeellisesti mutkittuvia ja kuvioituvia – samalla jo katoavia ja taas uusina nousevia. Untako lienevät, ikuista harhaa!
4
Nyt Toini oli siis Helsingissä. Hän seisoi huoneensa keskellä ja ihan ääneen totesi tämän. "Nyt siis olen täällä."
Ja samalla siinä täytyi kysyä neuvotonna, melkein hätääntyneenä, "mitä teen täällä, miksi olen tänne tullut?"
Kotona kaikki oli näyttänyt niin helpolta ja luontevalta, mutta jo hänen tultuaan asemalle kaikki oli sekaantunut ja alkanut tuntua mielikuvitukselliselta, naurettavalta, jopa hävettävältä, epänaiselliselta. Hänkö nyt juoksemaan tällä tavalla Henrikin jäljessä ja ihan tarjoutumaan hänelle! Hyi!
Hieno vaisto sanoi selvästi, että naisen suurin onni oli tulla pyydetyksi. Lupa oli kyllä tuota pyytämistä herättää, mutta vain luonnon itsensä neuvomin keinoin. Pieninkin poikkeus niistä aiheutti vain tympeytymistä, vastenmielisyyttä.
Mutta kuinka epätoivoista oli silloin kaikki, sattumanvaraista, onnenkauppaa! Ei saanut, ei voinut tehdä mitään elämänsä korkeimman onnen saavuttamiseksi, vaan täytyi tyytyä kohtaloonsa: seistä rivissä ohi kulkevien miesten valittavana.
Se oli kuohuttavaa. Toinin sydämessä heräsi taas kuuma viha miehiä vastaan, jotka olivat anastaneet itselleen ylivallan siinä, missä heidän päinvastoin olisi pitänyt olla alamaisia, palvelijoita. Selväähän näet oli, että äidillä, lapsen synnyttäjällä ja ruokkijalla, oli oikeus valita sen isä. Miehillä oli asiassa niin pieni osuus, ettei siihen voinut perustaa tuollaista ratkaisevan etuoikeuden vaatimusta. Kunpa tulisi aika, jolloin saattaisi hankkia lapsen olematta tekemisissä miehen kanssa – jollakin tavalla tieteen avulla vain! Olisi olemassa lääkärien johtamia laitoksia, joihin äideiksi haluavat saisivat mennä potilaiksi ja joista he aikanaan palaisivat mukanaan lapsi, jonka olivat synnyttäneet siellä ilman minkäänlaista häpeää ja moitetta. Omaiset ja ystävät päinvastoin iloitsisivat uuden äidin onnesta; pienokaista tarkasteltaisiin ja arvosteltaisiin, sille mietittäisiin kaunis nimi ja se kastettaisiin hienoin juhlallisuuksin. Kaikki tämä olisi järkevästi, tieteellisesti, ehdottoman puhtaasti ja siveellisesti mahdollista, kenenkään tarvitsematta kärsiä rakkaudentuskia ja häpeää.
Toini oli lukenut jotakin tällaista, mutta ei ollut silloin ymmärtänyt asian merkitystä. Häntä oli hiukan hävettänyt, että kun tuollaisestakin kirjoitetaan! Eihän se häneen kuulunutkaan, sillä totta kai hän jos kukaan joutuisi naimisiin ja tulisi sitä tietä luonnollisesti äidiksi. Vasta silloin, kun tuo vuorenvarma vakaumus oli järkähtänyt, asia oli muistunut mieleen ja hän oli alkanut pohtia sitä yhä innokkaammin ja hankkia siitä tietoja. Hän tiesi nyt Suomessakin voitavan hankkia "koeputkilapsia" ja tulla äidiksi ilman henkilökohtaista kosketusta mieheen. Ennakkoluulot, jotka kohdistuivat yksinäisiä äitejä kohtaan, olivat vielä voimakkaita, mutta ne heikontuisivat ja katoaisivat kohta, kun tulisi tiedoksi, miten lapsi oli hankittu: ei onnettoman rakkauden, kevytmielisyyden eikä lankeemuksen kautta, vaan pelkästä äitiyden kaipuusta, miehestä kokonaan tietämättä, lääkärin avulla mitä suurimmassa puhtaudessa ja siveydessä – niin, vieläpä lääkärin valan mukaan mitä lahjakkaimmasta ja terveimmästä suvusta. Kun äiti lisäksi kykenisi pitämään huolta pienokaisestaan, niin keneen asia sitten kuului? Ei keneenkään. Tällaisella äidillä oli vielä etu, joka puuttui avioliitossa olevalta: lapsi oli ehdottomasti ja kokonaan hänen omansa. Se ei ollut "isätön", kuten tavalliset aviottomat lapset, vaan sen syntyperä näkyi riidattomasti lääkärin antamasta todistuksesta, mutta silti ei kenelläkään "isällä" ollut siihen nähden minkäänlaista valtaa. Samoin kuin miehet, saattoivat nyt naisetkin jatkaa sukuansa tarvitsematta kuihtua äitiyden tyydyttämättömyydestä siksi, etteivät he jossakin suhteessa sattuneet riittävästi miellyttämään vaateliaita miehiä, näitä itsekkäitä ja julmia luomakunnan herroja...
Toini oikein polkaisi pientä jalkaansa ja kääntyi katsomaan kuvastimeen. Sieltä näkyvät soreat kasvot, joita ujous ja oudot ajatukset olivat punehduttaneet, uudistivat hänen uskonsa onnistumiseen vanhan rakkauden tiellä ja saivat hänet unohtamaan nuo sittenkin niin kalseilta ja kylmiltä tuntuvat "tieteelliset" menettelytavat. Hyi! Tuntui ihan pahalta! Mutta mieluummin sekin kuin että hän jättäisi tyhjäksi nukkekamarinsa hienoimman ruusuvuoteen, johon hän oli jo pikkutyttönä sijoittanut rakkaimman, kauneimman pienokaisensa!
Hän kiiruhti osakuntaan, jossa tiesi tapaavansa Henrikin ja Eilan. Ellei joku ulkopuolinen ollut ilmoittanut näille Toinin tulosta Helsinkiin, he tuskin tiesivät hänen täällä olostaan. Sitä suurempi oli oleva heidän yllätyksensä. Toini oli taas tällä hetkellä varma menestyksestään. Henrik ei ollut voinut unohtaa tuota hetkeä siellä niityn koivikossa, sillä ken poimii suuteloja sillä tavalla, hänen täytyy ymmärtää sekä antavansa että ottavansa rikkomattoman uskollisuudenlupauksen. Toinista tuntui yht'äkkiä siltä kuin hän olisi joutunut taisteluun kalleimman aarteensa puolesta, taisteluun, joka levisi yli koko luomakunnan ja jossa ei pyydetty eikä annettu armoa. Eila oli hänen lapsuudentoverinsa ja paras ystävättärensä, jota hän oli rakastanut aina kuin sisartansa, mutta tällä hetkellä, ajatellessa, että hän voisi viedä Henrikin, Toini tunsi vihaavansa häntä – niin, vihaavansa vaikka kuolemaan saakka.
Hänen tullessaan osakuntasaliin siellä oli jo illanvietto alkanut. Henrik ja Eila istuivat lähellä ovea ja huomasivat hänet heti. Molemmat tulivat kummastuneen, yllättyneen näköisiksi, mutta Henrikin ilme oli silti iloinen, Eilan hiukan nyrpeä. Molemmat viittasivat häntä luoksensa.
Tunti vielä ja Toini liiteli Henrikin viemänä illan ensimmäistä valssia. Joka pyörähdyksellä hän tuli näkemään Eilan istuvan paikallaan, kieltäytyvän tanssimasta ja nyppivän hermostuneena nenäliinaansa. Toinin valtasi riemu. Hän nosti katseensa ja katsoi suoraan, ujostelematta, silmiin Henrikiä, joka vastasi hänelle hymyillen ilahtuneesti ja lujittaen hiukan otettaan vyötäröstä. Sitten hän alkoi kysellä kotikuulumisia. Kuinka luontevasti hän tekikään kaikki. Toini tunsi olevansa täydellisesti hänen lumousvoimansa vallassa ja katsoi häntä tähtisilmin, ihailevasti, palvovasti, kuin Jumalaa. Nyt he menivät paikoilleen ja alkoivat jutella. Eilan oli täytynyt mennä tanssimaan, minkä vuoksi heidän keskustelunsa sujui sitä häiriintymättömämmin. Eila ei ihaillut kavaljeeriaan ainakaan siitä päättäen, ettei puhellut hänen kanssaan, ei katsonutkaan häneen. Sen sijaan hän loi ohi kiitäessään Henrikiin ja Toiniin leimuavan silmäyksen, joka sisälsi samalla kertaa uhmaa ja ylpeyttä. Toinin täytyi myöntää, että Eila oli kaunis, Junomainen, silmät syvänsiniset, loistavat, suuret, piirteet kuninkaalliset, kaula kuin joutsenella, rinta ja vartalo kuin kuningattarella. Naisellisessa upeudessa hän ehdottomasti voitti Toinin – se tämän täytyi tahtomattaan tunnustaa. Toinikin oli kaunis, mutta toisella tavalla: ulkonaisesti vaatimattomammin, sielullisesti ehkä enemmän. Häneltä puuttui se lemmekäs viehkeys, joka ehdottomasti veti katseen Eilan puoleen.
Illanvieton loputtua Henrik ja Eila tulivat saattamaan Toinia kotiin. Eila oli voittanut nyrpeytensä ja puheli iloisesti, vallattomasti. He tekivät suunnitelmia Toinin varalle ja antoivat hänelle neuvoja. Heidän tiensä vei ensin Eilan asunnon ohi, joten Eila olisi voinut jäädä siihen, kuten Henrik ehdottikin, mutta hänpä ei jäänyt, vaan sanoi hilpeästi tahtovansa tulla katsomaan, missä Toini asui, jotta sitten huomenna osaisi hänen luoksensa etsimättä. Toini kyllä ymmärsi yskän: Eila ei tahtonut jättää Toinia kahden Henrikin kanssa, vaan halusi itse jäädä hänen viimeiseksi saatettavakseen – ja kenties suudeltavakseen.
Illan loppukohtaus oli pielukseen painunut pää ja tukahtunut nyyhkytys.
V
1
Rehtori oli jo valkotukka silloin, kun hän sai Kalevilta tuon kuvauksen Ateenasta, vanha, mutta ei suinkaan voimiaan menettänyt. Päinvastoin hän edelleen johti kouluaan hellittämättömän tarmokkaasti ja vanhurskaan ankarasti, sallimatta pienintäkään poikkeusta kymmenien vuosien aikana sille luomistaan perinteistä. Ainoa hänessä huomattu muutos oli, että hänen tunnettu heikkoutensa alaluokkien pikku naisia ja miehiä kohtaan oli entisestä lisääntynyt, niin että nämä helposti saivat hänen vakavan ilmeensä pehmenemään aurinkoiseksi hymyksi. Lisääntyneet olivat myös ne hajamielisyyden hetket, joihin hän voi unohtua yläluokilla, salaisena aiheena jonkun neitokaisen vaaleat kiharat, jotka johtivat ajatukset hänen elämänsä ainoaan, lyhyeen ja kauan sitten sammuneeseen suveen. Muutosta ei todellakaan voinut sanoa suureksi – niin, eihän sitä oikeastaan ollut tapahtunutkaan, vaan se oli vain saman entisen jatkumista. Sikäli kuitenkin, tuo menneen elämän kukkaniitty, tuo kadonnut aurinkoinen aukeama, joka oli aikaisemmin muistuessaan mieleen aiheuttanut murhetta, tuotti nyt vanhuudessa sulaa iloa, hienoa onnea, autuasta tunnelmaa. Haava oli parantunut ja sydämeen oli jäänyt kyky eläytyä muistojen onneen niin täydellisesti kuin se olisi ollut todellisuutena saapuvilla juuri nyt. Tuo suven vaihe oli ollut niin eheä, ettei siitä ollut painunut mieleen pienintäkään häiritsevää piirrettä, ja hän oli kätkenyt sen sieluunsa niin täydellisenä, aurinkoisena, lämpimänä, että milloin vain se muistui mieleen, siitä tulvahti pelkkää onnea.
Rehtorilla oli näiden kahden onnenlähteen, työnsä ja rakkaimman muistonsa, lisäksi vielä kolmas: Kalevi. Ensiksimainitut kuuluivat menneisyyteen ja nykyisyyteen, Kalevi kuului tulevaisuuteen. Kaikki, mitä rehtori teki ja haaveili, kääntyi aina lopuksi jollakin tavalla Kaleviin päin ja huipentui häneen – työ ja muistot, tieteellinen päämäärä, sen korvaaminen ja vieminen loppuun saakka, mikä oli itseltä jäänyt kesken, ohentunut olosuhteiden pakosta turhaksi toivoksi. Kalevi oli se ille faciet – hän sen tekee –, se tulevaisuuden avain, johon rehtori luotti ja jonka hän uskoi kerran avaavan hänen suurien unelmiensa portin. Kuinka sanomattoman onnelliseksi hän tunsikaan itsensä hautoessaan näitä unelmiaan ja kertoessaan niistä lapsivaimolleen tämän haudan ja kuvan ääressä tai yksinäisillä kävelyillä, jolloin tuo suloinen olento liukui mielikuvana hänen rinnallaan. Muille hän ei puhunut haaveistaan mitään, ei edes Roralle, joka kuitenkin arvasi niistä suurimman osan.
Kaikkihan näyttikin menevän täsmälleen niin kuin rehtori oli otaksunut ja odottanut. Kalevin koulunkäynti oli ollut pelkkää riemukulkua: aina primus, tunnustettu kyky, toverien ja opettajakunnan luottamushenkilö. Lisäksi tulivat ulkonaiset edut: hieno ulkomuoto, voimakas, uljas ruumis, sivistynyt, vapaa käytös, luonteva kohteliaisuus. Rehtori tuli joskus ajatelleeksi, että Kaleviin oli keskittynyt monien sukupolvien kulttuuri, vieläpä miellyttävimmissä muodoissaan. Mikäli rehtori tiesi – ja hän tiesi asiat tarkkaan, koska oli kaikessa poikansa toveri ja uskottu – Kalevilla ei ollut pahoja tapoja. Hän tupakoi vain joskus toverijoukossa enemmän seuran vuoksi kuin halusta, ja maistoi väkijuomia vain kastaakseen huulensa; hänen suhteensa tyttöihin oli mahdollisimman ihanteellinen ja oli sitä paitsi järjestynyt normaalisti varhaisen kihlauksen kautta.
Tultuaan tähän kohtaan rehtori rypisti kulmiaan. Jos hän olisi saanut määrätä ja varat olisivat riittäneet, Kalevin olisi pitänyt mennä avioliittoonkin niin varhain kuin suinkin. Hänen mielestään kulttuurissa oli se vika, ettei se sallinut tätä, vaan kidutti nuoria kieltämällä heiltä tällä luonnon keskeisimmällä alalla tyydytyksen, joka oli sekä ruumiillisen että henkisen hyvinvoinnin kannalta välttämätön. "Nuorten pitäisi saada mennä naimisiin heti kun heidän sukupuolinen kypsyytensä sitä vaatii", rehtori ajatteli uhkamielisesti. "Miltä kaikelta he säästyisivätkään, jos tekisivät niin, ja miten sanomattoman suuri, myöhemmällä iällä enää saavuttamaton, heidän nuorta intohimoa täynnä oleva onnensa olisi. Yhteiskunnan ja vanhempien pitäisi tehdä kaikkensa helpottaakseen nuorten menoa yhteen. Vaikka ei olisi vielä varaa perustaa omaa kotia, niin silti. Asukoot edelleen kuin naimattomina. Asiat aina kyllä järjestyisivät."
Rehtori katsoi säikähtyneenä ympärilleen, oliko kukaan kuullut hänen radikaalisia ajatuksiaan. Ei ollut, sillä nehän olivat julki lausumattomia ja jäisivät sellaisiksi. Hän ei voinut ilmaista niitä, sillä ihmiset kauhistuisivat niistä ja pitäisivät häntä sopimattomana koulun – yhteiskoulun! – rehtoriksi. Ainoa tapa, jolla hän oli niihin kauttarantain kajonnut, oli se, että hän oli vihjaillut Kaleville varhaisen avioliiton mahdollisuudesta. "Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että menette avioliittoon vaikka heti", hän oli sanonut. "Asutte lomat täällä ja Ernan kodissa, lukukaudet täysihoitolassa tai pienessä kalustetussa huoneessa Helsingissä. Erna voi opiskella ja hankkia uralleen lisäansioita. Ei se tule kalliimmaksi kuin elämänne erillännekään. Onhan mahdollista – Ernan hyvillä todistuksilla –, että hän ajanoloon saa opettajanpaikan Helsingissä. Ajattele, miten turvalliseksi ja taatuksi elämänne silloin muodostuisi."
Hän oli kääntynyt katsomaan Kaleviin – oli näet hiukan hämillään tuijottanut ulos – ja nähnyt tämän syvästä, tummasta katseesta ilmenevän jotakin säikähtynyttä, arkaa – hän ei oikein tiennyt mitä, mutta ei ainakaan iloa, niinkuin olisi luullut tällaisen nuorelle rakkaudelle myönteisen käsityksen johdosta. Ensimmäisen kerran rehtori oli tällöin tullut ajatelleeksi, että Kalevin sielussa sittenkin oli hänelle tuntematon kohta, ehkä useampiakin, ja ettei hänen poikansa polku kenties ollutkaan niin helposti ja selvästi kartoitettavissa kuin hän oli isän-ylpeydessään luullut. Asia uudistui myöhemmin kipeästi, kun Erna purki kihlauksensa syistä, joista rehtori ei ollut saanut tyydyttävästi selkoa. Hän vaistosi kuitenkin Ernan päässeen selville siitä, että Kalevilta puuttui rohkeutta elämän päättäväiseen aloittamiseen, ja tahtoneen antaa hänelle täyden vapauden, että hän saisi uudelleen miettiä asemaansa. Voihan sitä paitsi olla viisautta siinä, ettei pitkälle ulkomaanmatkalle lähtevää nuorta miestä – enempää kuin kotiin jäävää nuorta naistakaan – sidottu minkäänlaisilla kahleilla. Niiden varassa säilytetty siveys ei ollut saman arvoista kuin täydessä vapaudessa ja riippumattomuudessa omin voimin ja taistellen puhtaana pidetty ja saavutettu.
Nämä tällaiset tuskaa tuottavat ajatukset menettivät kuitenkin huomattavasti polttavaisuuttaan rehtorin sittemmin nähdessä, ettei kihlauksen purkautuminen käytännössä merkinnyt todellista eroa. Kalevi ilmeisesti katsoi edelleen kuuluvansa Ernalle ja tämä hänelle. Portti oli avattu vain siksi, että jos he tahtoivat mennä pois toistensa seurasta yhteiseltä leikkikentältään, se sai esteettömästi tapahtua. Erna oli menetellyt asiassa mahdollisimman hienotunteisesti ja jalosti – se rehtorin täytyi myöntää. Ernalle olisi ollut nöyryyttävää ajatella, että Kalevi tuolla ulkomailla katsoisi olevansa sidottu häneen ja mahdollisesti pysyisi uskollisena sen, mutta ei todellisen, kahleettoman kiintymyksensä vuoksi. Nyt, kun suhde jatkui omasta aidosta voimastaan, kaikki voivat olla tyytyväisiä ja jäädä rauhallisesti odottamaan, mitä tulevaisuudessa tapahtuisi.
Rehtori huokasi helpotuksesta. Totta puhuen – hän tunnusti sen tässä yksikseen ja vain itselleen – Ernan purkamiskirje oli sattunut hänen omaan sydämeensä niin kovasti, että oli kuin hän olisi ollut kihloissa eikä Kalevi. Se oli tuollaista vanhan miehen rakkautta, mailleen painuvan päivän viimeistä lämpöä, joka kuitenkin voi vielä syyskuussa olla melkein helteistä ja joka tapauksessa kultaa maisemat sadunihaniksi. Lehdet ovat ottaneet punan koko väriasteikon ja rinnastuen havupuiden tummaan totisuuteen antavat näköaloille fantastisen unen kirjavuutta ja kimalteisuutta. Taivas voi olla joskus syvempi, puhtaampi ja kuulakkaampi kuin konsanaan kesällä, ja herättää sielussa polttavan kaihon, jolla on katkeran traagillisuuden sävyä siksi, että se tietää kaipuunsa toivottomaksi, milloinkaan tyydyttämättömäksi. Ne ovat haihtuneet pois nuo ajat, kadonneet kuin kultainen auer kukkulain rinteiltä, jolloin nuoruus oli olemassa ja tarjolla sinua varten, ja sen ihana vetreys värisi kätesi kuumasta kosketuksesta. Elämän laki määrää, että sinun on unohdettava ne ja ylevöitävä nuoruudenkaihosi tuoksi kuulakkuudeksi, joka kirkkaudellaan täyttää sielusi ja suo siten tyydytyksen. Ja suo se tätä vielä muutenkin. Jos sinulla on poika – niin rehtori puhutteli itseään – ja tämä menee kihloihin, niin luonnon kätkettyjä, selittämättömiä teitä myöten hänen valittunsa tulee myös sinun omaksesi, ei vain tyttäreksi, vaan myös rakastetuksi, elämän iltavalaistuksen kultaamaksi nuoruuden ja kauneuden tunnukseksi, johon sinulla on elävä suhde. Ihmeellinen nuoruus, säteilevä puolipäivä, kauniisti kimmeltävä, rauhaisa ilta – kaikki eletty ja koettu itseä tarkkaamalla, seuraamalla sitä ulkopuolelta kuin salaperäistä näytelmää, jolla on oma mestariohjaajansa ja selittämätön tarkoitusperänsä.
Onneksi rehtori sai pitää Ernan kuten ennenkin. Tämä kävi hänen luonaan ja luki Kalevilta saamansa kirjeet – tuntui viihtyvän yhtä hyvin kuin Kalevin ollessa kotona. Ehkä rehtorista välittyi häneen jotakin Kalevista, rakastetusta sulhosta, jonka kuvaa hänen rinnassaan poissaolon aiheuttama ikävöinti vain entisestä lämmitti? Ja ehkä se, että Kalevi oli rehtorin poika, välitti Ernasta rehtoriin jotakin sellaista läheisyyttä, jota ei muuten olisi voinut syntyä? Sitä oli vaikeata sanoa varmaan, mutta asiassa oli jotakin – hienoa, pyhää mysteeriota, mielikuvituksen ja tunteen puhdasta, lämmintä väreilyä, joka kimmelsi elämän illan ruskotuksessa vielä kerran ennen tämän lopullista sammumista.
Näin rehtori sai kestetyksi Kalevin rakkaussuhteen muuttumisen edeltäpäin lasketusta varmuudesta siksi epävarmuudeksi, joka on elämän tyypillinen tunnus. Hän ymmärsi – kukapa muu, ellei hän –, ettei voinut luottaa mihinkään ja että varsinkin silloin, kun onni hymyilee hehkeimmillään, on varustauduttava ottamaan vastaan ja kestämään sallimuksen kovimmat iskut. Ne tulivat tavallisimmin juuri silloin – miksi, sitä rehtori ei voinut tietää eikä selittää. Ajatellen helleenien tapaan hän arveli, että syynä oli usein mainittu jumalien kateus, tuo olevaisuuden salaperäinen, kokemuksen ilmoittama laki, etteivät ikivallat voi sietää ihmisen onnen kasvavan tiettyä mittaa korkeammaksi. Ihminen oli näyttelijä, joka alati esitti jumalien huviksi näiden luomaa suurta murhenäytelmää nimeltä Elämä. Joka kerta kun sen sankari oli rynnätessään ihannettaan, Jumalan kaltaisuutta, kohti tullut niin pitkälle, ettei sen saavuttamiseksi ollut jäljellä muuta kuin viimeinen askel ja kädenojennus, Zeus sinkosi kuolettavan vaajansa ja musersi hänet. Tuo Jumalan kaltaisuus oli näet kielletty hedelmä, joka ei saanut tulla ihmisen omaksi. Mutta hän ei liioin saanut astua ikinäytelmän ulkopuolelle, vaan hänen täytyi aloittaa esityksensä uudelleen, ryhtyä jälleen nousemaan elämänsä Capitoliumille – vain aikansa lopussa tullakseen syöstyksi alas kuoleman kuiluun vieressä olevalta Tarpeian jyrkänteeltä.
Rehtorin ajatukset kulkivat omia aikojaan ja valtojaan, hänestä itsestä riippumatta, katselivat menneisyyttä ja kuvittelivat tulevaisuutta, toivat surua, mutta myös virkistystä, ja kohdistuivat aina, tavalla tai toisella Kaleviin. Hän tuli joskus hymähtäneeksi itselleen ja kysyneeksi, mahtoiko olla montakaan isää, joka eli niin kokonaan pojassaan ja tämän kautta kuin hän? Kaiken, mikä oli jäänyt hänen omassa elämässään vaillinaiseksi ja saavuttamattomaksi, hän toivoi ja uskoi täyttyvän ja tulevan saavutetuksi hänen poikansa elämässä. Sitä silmälläpitäen hän oli ohjannut tämän kasvatusta, suunnitellut uraa ja kovin kieltäymyksin säästänyt varoja, joilla tie noihin kultaisiin päämääriin tehtäisiin sileäksi. Eritoten hänelle oli ollut nuorena tiedemiehenä rakas haave päästä ulkomaille suorittamaan omakohtaisia tutkimuksia antiikin syntymäsijoilla ja saada siellä, saman luonnon ja yleensä samojen voimien alaisena kuin muinaiset helleenit, lopullisesti, täysin tyydyttävästi, ratkaistuksi se vanha, pulmallinen kysymys, miten oli selitettävä helleenien kulttuurin synty? Mitä hän siitä oli lukenut ja luki, oli liian paljon otaksumaa, joka ei voinut tyydyttää asiallisuutta vaativaa, kriitillistä mieltä. Näin selitettynä se jäi ihmeeksi, joka se taas ei voinut olla. Hän oli halunnut tunkea tuon ongelman ytimeen kokonaisnäkemyksen salamalla, joka valaisisi ei vain helleenien omaa vaan myös heidän takaansa häämöttävien ikivanhojen kulttuurien osuutta. Kysymys oli vaikein, minkä sivistyksen historia saattoi asettaa, mutta myös viehättävin, kiintoisin. Hän oli perehtynyt siihen jo varhain, viettänyt työnsä lomahetket, iltansa ja usein yönsäkin sitä käsittelevän kirjallisuuden parissa, tehnyt muistiinpanoja, lajitellut ja yhdistellyt näitä aiheen mukaan ja täten vähitellen muodostellut ja rakennellut objektiivisia käsityksiä, jotka perustuivat tosiasioihin eivätkä subjektiivisiin päähänpistoihin ja luuloihin. Mutta kaiken tämän hän oli tehnyt vain valmistavana työnä, jota ei voisi pitää pätevänä ennen kuin se olisi tarkistettu kaiken sen tiedon perusteella, mikä oli saatavissa vain Euroopan suurista museoista, itse säilyneestä esineellisestäkin kulttuurista, ja lopuksi tuon kulttuurin omasta synnyinmaasta ja valta-alueelta. Tuo opintomatka väikkyi alati hänen silmissään ja oli hänen unelmiensa lähin päämäärä. Työ, jota hän niin suurella innolla teki, oli toistaiseksi vain valmistusta siihen, siinä tarvittavan asiantuntemuksen heräämistä, jotta hän sitten voisi suhtautua varsinaiseen tehtäväänsä kaikella mahdollisella pätevyydellä, tarvitsematta enää haaskata aikaansa alustavaan opiskeluun. Tämä salainen tieteellinen suunnitelma oli hänen nuoruutensa ihanin unelma. Sen harkitseminen ja mielikuvituksessa tapahtunut suorittaminen oli hienoin nautinto, mikä hänellä oli ollut. Mutta se ei toteutunut milloinkaan, vaan pysyi aina haaveena. Syynä tähän oli armoton köyhyys, jota hän oli saanut raahata mukanaan nuoruudesta saakka kuin vanki jalkarautojaan. Ei edes väitöskirjaa hän ollut ainaisen kurjan leipätyönsä ahdistamana ehtinyt sepittää, vaikka siihen ei olisi tarvittu enempää kuin pieni liuskare hänen perinpohjaisesta, laajasta tietämyksestään. Hänen oli täytynyt luopua ajattelemasta yliopistouraa ja painua maakuntaan, jotta olisi voinut täyttää velvollisuutensa köyhiä vanhempiaan ja avuttomia sisariaan kohtaan. Selkeästi hän vielä vanhanakin muisti, miltä oli tuntunut tällöin, kun hänen oli ollut pakko todeta, ettei hänen elämänkankaastaan tullutkaan sitä suunniteltua kokopukua, vaan ainoastaan liivit. Mieli oli pimentynyt lohduttomaksi ja ruumiin oli vallannut pyörryttävä pahoinvointi. Mutta hän oli tointunut pian, sillä hän oli lujatahtoinen luonne, joka ei mielinyt alistua elämäntaistelussa. Kun ei tämä suunnitelma voinut menestyä, oli valittava toinen, jonka toteuttamiseen oli paremmat edellytykset.
Näin hänestä tuli etevä, väkevä, tunnettu ja tunnustettu koulumies ja kasvattaja, jolla oli vaikutusvaltainen asema sekä koulukaupungissaan että laajemmallakin. Hän oli seurannut työtään ja kehitystään ulkopuolelta kuin olisi ollut itselleen vieras ja tarkastellut oudon miehen askelia, ja oli kummastellut elämän eriskummallista kirjavuutta ja kysynyt itsekseen, mitähän kaikkea sillä oli hänen kohdalleen suunniteltuna? Varmaa oli, ettei tuo suunnitelma ollut sama kuin hänellä itsellään oli, sillä sen luonteeseen kuuluivat äkilliset poikkeukset siitä, mitä ihminen piti järkevänä. Sen hän oli jo ehtinyt kokea. Onneksi eivät sen kaikki poikkeukset oikealta linjalta olleet pelkästään pahaksi. Miten hän olikaan moittinut itseään ja vastustanut tunteitaan silloin kun oli rakastunut Vienoon, miten hän oli pelännyt siitä koituvan vain ikävyyksiä sekä tytölle että itselleen, ja miten siitä oli kuitenkin tullut hänen elämänsä korkein onni. Ja entä Vienon kuolema, joka oli niin järjetön tapahtuma kuin konsanaan kuvitella saattaa! Kuinka hän oli kapinoinut Jumalaa vastaan ja ollut epätoivoissaan voimatta tehdä muuta kuin alati miettiä onnettomuuttaan. Mutta siitäkin oli lopuksi tullut harvinainen onnen lähde, illan raukeeva, lämmin paiste, jota ei oikeastaan voinut selittää eikä ymmärtää. Elämä oli arvoituksia täynnä oleva kirjokirja, itse tikka, kirjava lintu, omassa lumousmetsässään. Ei siitä saanut järjellistä selkoa, vaan se oli vaihtelevaista, muuttelevaista, sumuista ja hämärinä kuvina ja levottomina välkkeinä värisevää unta.
Itsensä rehtori näki kasvavan Kalevissa ja omaa elämänsuunnitelmaansa hän hänessä toteutti. Kun Kalevi oli päässyt tieteellisessä työssään – siinä samassa, joka oli aikoinaan rehtoria innostuttanut – niin pitkälle, että hänen oli matkustettava ulkomaille, jos mieli jatkaa sitä todella asiallisessa mielessä, niin hän tunsi aloittavansa elämää uudestaan ja nyt Kalevin kautta täydentävänsä sen aukkoja. Hänen riemunsa oli rajaton, kun hän saattoi omista säästövaroistaan antaa Kaleville riittävät matkarahat, sillä eihän tämän siis tarvinnut raahata köyhyyttä nilkkojensa kahleena eikä nähdä suunnitelmiensa haaksirikkoutuvan varojen puutteen vuoksi. Hän oli pitänyt huolta siitä, että Kalevi oli perehtynyt siihen tietoon, jonka hän itse oli aikoinaan koonnut, ja oli ihastunut siihen varmuuteen ja ylemmyydentuntoon, jolla Kalevi oli tuota kaikkea hallinnut. Niin rehtorin täytyi myöntää hieman nolostuneena Kalevin olevan jo monessa kohdassa niin pitkällä, että hänen isänsä hankkima tieto kutistui hänen arvostelunsa alaisena sangen vaatimattomaksi. "Yhym!" hän rykäisi, "jatkuneet kaivaukset, uudet löydöt, herkeämätön tutkimus, ovat ymmärrettävästi vieneet tiedettä eteenpäin. Ellei niin olisi, niin sehän olisi perin valitettavaa..."
Avioliitto Vienon kanssa oli ollut rehtorin elämän ensimmäinen kohokohta, johon saakka kaikki oli ollut odotusta, kunnes se oli vihdoin ollut täyttymys. Toinen kohokohta oli Kalevin lähtö ulkomaille, pari vuotta, kenties kauemminkin, kestävälle opintomatkalle. Lähtöviikoksi, joka sattui olemaan elokuun puolivälissä, rehtori matkusti Helsinkiin. Hän oli miettinyt kauan, tulkittaisiinko hänen menonsa sinne epämiehekkääksi heikkoudeksi ja pitäisikö hänen tyytyä niihin jäähyväisiin, jotka tapahtuisivat omalla pienellä asemalla, mutta oli lopuksi varmistunut siitä, että tuollainen tulkinta oli aiheeton. Hänellä oli täysi oikeus mennä saattamaan isänmaan rantalaiturille saakka ainoata poikaansa, josta eroaisi ehkä ainaiseksi. Sitä paitsi hän ei ollut käynyt Helsingissä moneen vuoteen. Eipä tiedä, vaikka yliopiston pilarien näkeminen virkistäisi.
Lähdön edellisenä iltana hän oli pyytänyt Kalevia kanssaan kävelylle, ja kiertäen kaartaen, tahtomatta ilmaista tarkoitustaan, johtanut hänet hänen äitinsä haudalle. "Mennäänpä sanomaan hyvästit äidillesi", hän oli tuuminut, kun muka sattumalta oli jouduttu kulkemaan hautausmaan ohi. He olivat menneet ja istahtaneet haudan vieressä olevalle penkille. "Sinulla on tietenkin mielikuva äidistäsi, vaikka et ole häntä milloinkaan nähnyt?" rehtori oli kysynyt. "On kyllä", Kalevi oli vastannut, "sillä onhan meillä hänestä paljon kuvia ja olethan kertonut hänestä. Sitä paitsi hän ilmestyy minulle usein unessa – viime yönäkin." – "Viime yönä?" – "Niin, kai sanomaan hyvästiä. Pyysin häntä pitämään huolta sinusta, kun olet jo vanha ja turvan tarpeessa." – "Miten hän, joka on vainaja, voisi pitää minusta huolta?" rehtori oli kysynyt ihmeissään. – "Mistäpä sen tietäisin", Kalevi oli hymyillyt, "kerron vain untani. Mutta eihän voi tietää olevaisen ja tulevaisen salaisuuksia", hän oli jatkanut; "näin äitini niin selvästi ja tunsin hänen läheisyytensä niin varmasti, että uskon hänen todellakin olleen saapuvilla. Vieläkin tunnen kasvoillani hänen hengityksensä ja suudelmansa. Voi, että hän meni pois, vieläpä minun vuokseni! Jos hän eläisi, niin hän eikä kukaan muu olisi minun oikea rakastettuni!"
Rehtori kääntyi äkkiä katsomaan poikaansa ja tarkasteli häntä terävästi, huolestuneesti.
2
Vuosia oli todellakin kulunut siitä, kun rehtori oli viimeksi käynyt Helsingissä. Niinpä hän junan alkaessa lähestyä asemaa totesi hieman ajatuksissaan olevansa kuin Juhani Ahon kuvaama vanha lehtori, joka oli uurastanut koko ikänsä maakunnassa ihanteiden ja aatteiden palveluksessa ja jonka naiivisuus, kun hän vihdoin kerran pääsi käymään Helsingissä, herätti hänen ystäviensä hymyä. "Äläpäs jätä toista puolta pois!" huomautti tähän Kalevi; "lisäksi hänen kultainen, yhä nuorena säilynyt sydämensä herätti noiden samojen, suuremmassa maailmassa penseytyneiden ja kuluneiden ystävien kateutta." – "Niin, hm, taisihan tuossa lastussa tosiaan olla sekin puoli", rehtori sammalteli hiukan nolona. Hän tietenkin oli muistanut sen, mutta oli leikannut sen pois, ettei olisi joutunut kiittämään itseään. Mukavaa, että Kalevi oli lisännyt sen paikalleen ja tehnyt siitä vanhalle isälleen kohteliaisuuden, olipa sitten itse asiassa aihetta tai ei. Voihan olla, että sellaisissa pienissä oloissa, joissa hän oli suurimman osan ikäänsä elänyt, syventyneenä nuorison kasvatustyöhön, aina silmämääränä korkeat kohteet, sielu saattoi säilyä jollakin tavoin kadehtimisen arvoisena – mikäli ei langennut ja likautunut juuri tuon yksinäisyyden ja pimeyden vuoksi, jossa täytyi omasta rinnastaan iskeä sekä valo että lämmin, kun ei ollut niitä väkeviä sytyttäjiä, joita täällä, suuressa maailmassa oli. Ei voi milloinkaan tietää, minkä kurssin ihminen ottaa.
Erna ei ollut tullut Kalevia saattamaan, vaikka häntä oli pyydetty, ei, sillä hän ei ollut halunnut olla tälle millään tavalla hankaluutena eikä rajoituksena. He olivat kesän kuluessa tavanneet ja hyvästelleet jo silloin tätä ulkomaanmatkaa varten. "Parempi lähdön hetkellä tyydyttämätön kaiho kuin jäähyväisten kyltymys", Erna oli pakottautunut ajattelemaan pidättyvästi ja ankarasti ja vain toimittanut Kaleville tervehdyksen, jonka tämä saisi laivaan. Kalevi oli ymmärtänyt hänen menettelynsä perusteet eikä ollut virkkanut mitään, mutta rehtori oli hienokseltaan tyytymätön. Hän ei voinut käsittää tuollaista. Ettei nyt oma morsian, vaikka ei ollutkaan enää sellainen ihan virallisesti, tullut saattamaan rantalaiturille, josta sulhanen lähtisi kuka tietää miten pitkäksi aikaa...
Rehtori nautti olostaan Helsingissä. Siinä oli väkevä, kumma tenho tuossa, kun yhtyivät nuoruuden ihanimmat muistot, kansallisen heräämisen ja kohoavan suomalaisen kulttuurin kauneimmat kangastukset, nuoruuden palava usko isänmaan tulevaisuuteen, tieteen hurma, kaikki kaunis, mitä nuori sielu jaksaa omaksua ja tuntea – yhtyivät, lehahtivat palamaan ja nuorensivat vanhan sydämen niin, että se takoi taas sankarivoimin, ajoi veren aaltoamaan kuumana, vinhana virtana, ja uudisti sielun kykeneväksi vielä kerran ottamaan vastaan olevaisuudesta ne kuvat, jotka tuovat mukanaan sen syvimmät ja kauneimmat arvot. Mikä ihme siinä oli, että Helsingissä oli tällainen romanttinen kulttuuriuho? Liikkuivatko täällä eläneet ja isänmaan sekä ihmiskunnan hyväksi suuria aikaansaaneet henget yhä vielä vaalimassa antamaansa perintöä? Aiheutuiko se lisäksi siitä, että tänne oli edelleen kokoontunut ehkä tärkein osa niistä voimista, joiden tehtävänä oli Suomen hengen lipun kantaminen korkealla kaikkien tieteiden ja jalojen aatteiden alueilla? Oliko Helsinki pohjolan merien, saarien, metsien ja järvien autiudessa se kutsuva keidas, johon maailmanhenget ikuisessa kiertokulussaan joskus laskeutuivat ja jonka ne olivat kerran määränneet valistuksen tyyssijaksi täällä kaukaisessa maanääressä, lähellä ikuista jäätikköä?
Tällaisia outoja kysymyksiä kohosi vanhan rehtorin mieleen, kun hän Kalevin saattelemana liikuskeli kaupungilla ja kertoili hänelle nuoruudenmuistojaan. Niitä nousi mieleen alituiseen, joukossa paljon sellaisia, jotka olivat olleet kauan kadonneina, sammuksissa, mutta jotka nyt odottamatta, aiheen johdosta, jota ei voinut havaita, saati selittää, syttyivät tuleen palaakseen hetkisen ihmeellisen kirkkaasti. Rehtorin tunnelman täydensi se, että Esplanaadilla sattui silloin tällöin eikä niinkään harvoin tulemaan vastaan rehtorin oman ikäluokan mies, jonka uurtuneiden, parrakkaiden piirteiden alta tarkemmin katsottaessa tuli kuin risukon takaa näkyviin entinen opintotoveri, ystävä, nykyisin ehkä kuuluisa oppinut ja yliopistomies, jota rehtori ei ollut tavannut kymmeniin vuosiin. Vierastettiin hiukan, epäröitiin, mutta hiljennettiin kuitenkin askeleita, kunnes samalla jo aita kaatui väliltä ja ukot puristivat kättä yhä uudelleen, että kas, sinäkö täällä, pitkästä kotvasta...
Siitä kai sitten johtui, että rehtori huomasi istuvansa Kalevin lähdön edellisenä iltana Kämpin yläkerran eräässä huoneessa kutsuvieraana, isäntinään muutamia näistä nuoruudenystävistä. Samoin oli vieraana Kalevi, jonka isännistä eräs, pitkäpartainen, karhumainen latinanprofessori, oli kutsunut saapuville onnitellakseen häntä, etevää oppilastaan, nyt alkavan opintomatkan johdosta. Se oli omituinen, eriskummallinen tilaisuus ei vähinten sen johdosta, että keskustelu lähti joskus kuin huomaamatta luistamaan latinaksi. Rehtorin posket hehkuivat, kun hän kuuli professorin puhuvan Kaleville latinaa ja Kalevin vastaavan hänelle kangertelematta samalla kielellä. Kyllä se poika osasi! Siitä rehtori oli pitänyt jo kouluaikana huolta. Kuuleppas vain! Hän on kovasti lisännyt taitoaan. Ahah! Voiko sanoa noin? Eivätkö nuo sanontatavat ja konstruktiot oikeastaan periydy munkkilatinasta ja voiko todella klassillisesti sivistynyt käyttää niitä häpeän punan kohoamatta poskille? Rehtorin opintojen aikana latinan lippua oli pidetty niin korkealla kuin mihin se vain saatiin cicerolaisen taidon tutkimisella nostetuksi. Totta kyllä on, niinkuin Kalevin puheesta kuuluu, että keskiajan latina on kohonnut arvossa erinäisten puoliensa vuoksi, jotka suuresti lähensivät sitä nykyajan kielien rakenteeseen, mutta kun sitä silti ei voitu ottaa käytäntöön, niin eiköhän ollut parasta pysytellä kultaisen ajan puhtaimmassa tyylissä...
Rehtori palasi kuvitellusta väittelystä todellisuuteen, jossa nyt latinankarhu oikein seisaaltaan piti hienoa, tietenkin latinankielistä puhetta. Hän osoitti sanansa nuoruudenystävälleen ja opintotoverilleen, jonka tapaaminen oli ollut hänelle yhtä mieluisaa kuin hän olisi yllättyen löytänyt elämän autiomaasta kalliin aarteen ja koskettamalla siihen nuortunut sen taikavoimasta. Kuinka rikasta onkaan elämä! hän oli silloin itsekseen sanonut. Luulet nuoruutesi menneen ainiaaksi ja tyytyen tähän olet alistunut arjen harmauteen, kun yhtäkkiä huomaat erehtyneesi ja saat vielä kerran katsella ihaninta aikaasi kasvoista kasvoihin. Ystävä on tullut tiellä vastaasi muodolla ilme, joka loihtii eläviksi muistot, tekee varjot valoisiksi, silmät säihkyviksi ja elämän vielä kerran ihanaksi, joka pyyhkii pois iän ja siirtää meidät kevään kultaiseen aikaan. Tosin vain kiitäväksi tuokioksi, joka on kohta kadonnut, mutta jonka vaikutus on siitä huolimatta syvällinen ja pysyväinen, nuorentava vielä siinä silmänräpäyksessä, jolloin vaivumme haudan himmeyteen. Silloin, hengen viimeisellä leimahduksella, toteamme nuoruuden olleen se voima, joka on saatellut meitä tähän pisteeseen, se ihana jumalatar, joka on välittänyt sieluumme taivaan tahdon, se legiona, joka milloinkaan katkeamattomana rivistönä jymisten marssii pitkin elämän rajatonta taistelutannerta, missä vanhat jo makaavat haavoittuneina, vainajina, vielä viimeisen kerran heikosti kohottaen kättänsä tervehdykseksi ohi liehuvalle lipulle ja siihen kirjoitetuille pyhille tunnussanoille, ylinnä vapaudelle...
Kalevi tunsi myöhäishetkien akateemisen, aatteellisen kaunopuheisuuden ja piti siitä. Kun se kohosi korkeimmilleen, haltioituneimmilleen, siitä välittyi häneen kimaltelevaa, vuosituhansien sivistysperinteiden kasvattamaa kauneushuurretta enemmän kuin mistään muusta retoriikasta. Kuunnellessaan professoria ja isäänsä, joka pian vastasi puheeseen, ja tarkastellessaan heitä ja isän toisia saapuvilla olevia nuoruudenystäviä, hän vaistosi hengen väkevän huminan läsnä oloa, kiitoa ahtaista salmista ja karikoista kimaltelevalle ulapalle, perämiehinä ikuiset aatteet, nuo lumivalkeat arkkienkelit, jotka Jumala on määrännyt oppaiksemme ylevyyteen. "Olkoon", hän ajatteli, "ettei tällaisella nousukohdalla ole paljon yhteyttä todellisuuteen, että se on vain hetken haave ja sielun kimalteleva lume, joka on häipynyt samalla kuin viimeinen sana on vaiennut, niin silti olemuksemme syvimmässä aavistamme juuri siinä vilahtaneen kaistaleen ikuisuuden sinitaivasta. Vaikka se on vain väsähtänyt olevaisuuden harmaiden, alakuloisten pilvien välitse, niin me olemme kuitenkin kuin Pyhä Tapani ehtineet nähdä taivaan avoinna ja saada sydämeen ylennystä, joka ei ole tästä maailmasta."
Yömyöhällä hän kiitti professoria kaikesta tältä saamastaan opetuksesta, kiitti muitakin isänsä ystäviä ja viimeiseksi ja ylinnä isäänsä, jonka edessä ensimmäistä kertaa elämässään seisoi puhujana ja yhdenvertaisena oppineena. Heidän kaikkien hyvyydellä, toivolla, uskolla ja luottamuksella oli laskettu hänen nuorille, heikoille hartioilleen liian raskas taakka, niin raskas, että hänen varmaan kävisi vaikeaksi, ehkä mahdottomaksi, saada se kannetuksi perille saakka, mutta siitä huolimatta hän tahtoi yrittää pelkäämättä, urhoollisesti. Jos hänen oli sallittu valloittaa minkäänlaista voitonseppelettä, niin sen hän heti kiiruhtaisi laskemaan sille taistelutantereelle, jossa isien sukupolvi lepää ja josta vielä käsi sieltä täältä kohoaa tervehtimään ohi marssivaa nuorten legioonaa ja tämän liehuvaa vapaudenlippua. Perustus on aina isien rakentama ja sen lujuudesta riippuu, miten edullisiksi muodostuvat nuorten ryntäysasemat. Nuoriso ottaa vastaan lähtiessään matkalleen onnentoivotuksen, jonka sisältämän vaatimuksen se voi täyttää tulevaisuudessa. Isät ottavat vastaan kiitoksen jo tehdystä työstä.
3
Roomassa, Floran hotellissa.
Rakkaani,Useita kirjeitä sinulta oli tänne Roomaan kertynytkin, sinulta ja muilta, isältä, Rora-tädiltä ja melkeinpä ennen kaikkea sinun isältäsi, tuolta vanhalta pastorilta, joka kävellä tessuttelee siellä pienessä pappilassa ja on viisaampi filosofi kuin kukaan meistä muka oppineista herroista. Olen pitänyt niitä mukanani kuljeskellessani täällä ikuisessa kaupungissa ja lukenut milloin missäkin: Vatikaanin kirjastossa tai Forum Romanumilla tai Colosseumissa jne. Niistä henkivä kodin tenho yhtyy viehättävällä tavalla siihen melkeinpä ikuiseen tunnelmaan, joka herää täällä kaikkialla ja varsinkin silloin, kun lasket kätesi kivelle, jota ehkä ihanan roomattaren jalka on koskettanut. Quo vadis? Mihin kuljet? Se kysymys tulee täällä alituiseen mieleen, kun näkee omin silmin, kuinka pitkä matka on jo kuljettu, mutta vähän silti taivalta tehty sillä tiellä, jota ihmisen on määrä vaeltaa päämaaliansa kohti.
Näin ovat viikkoni kuluneet ja kasvaneet kuukausiksi minun saamatta vastatuksi teille kenellekään. Mielessäni on vallinnut eräänlainen kummallinen hämäryys, omituinen väräjävä auer, joka on pitänyt ajatukseni kokonaan kohdistuneina minuun itseeni. Olen kuin unissakävijä ja herään väliin säpsähtäen tietoisuuteen ympäristöstäni, kunnes taas huomaamattani vaivun syviin kuvitelmiin, jotka laskeutuvat luomilleni kuin raskas nukuttajainen, vastustamaton puutuminen. Luulen ilmanalassakin olevan syytä, sillä kun pakottaudun liikkeelle ja reipastutan itseäni, uneliaisuus katoaa ja haaveet haihtuvat. Työtä olen tehnyt ahkerasti – tunnit kuluvat lentäen sen ääressä – ei ole mitään niin ikävää kuin joutilaisuus. Älkää missään tapauksessa olko levottomia puolestani, sillä en ole sairas, vaan päinvastoin mitä parhaassa kunnossa. Alituinen olo yksin, sillä en ole juuri tullut hankkineeksi tuttavuuksia, voi myös vaikuttaa näin unettavasti.
Isälleni olen aloittanut kirjettä, mutta kun arkeologiset selostukset vievät siitä vielä suuren osan, niin jatkan sitä toiste ja kirjoitan sen sijaan sinulle tämän. Käy sanomassa isälle ja Rora-tädille terveiset, että voin hyvin ja että pian lähetän heille mahtavan raportin. Tässä sinulle tulevassa puhun nyt siitä, mikä oli keskeisintä sinun ja isäsi kirjeessä, eli tuosta ainaisesta, epävarmasta, tuskallisesta uskonnon asiasta, josta en ole vieläkään päässyt irti.
Tai oikeastaan: tuntuu siltä kuin olisin sentään hiljalleen irtautumassa siitä tai oikeammin: ei irtautumassa, vaan tulemassa selvälle väylälle. Sen aiheutti teidän viime kirjeenne. Kiitän sekä sinua että isääsi siitä. Kummallista, kuinka asia, joka näyttää pitkiä, pitkiä aikoja niin sotkuiselta, että siihen eksyy kuin läpinäkymättömään tiheikköön, yhtäkkiä kirkastuu selväksi kuin lasten pikkukivistä rakentama leikkitalo. Niin huomasin ajattelevani lukiessani isäsi sanoja. Harvinaisen vapaamielinen vanhus hän, vieläpä noin maalaispastoriksi – älkää loukkautuko näistä sanoista, sillä tarkoitan vain kiitosta! Kai se kuohuva koski, joka talvetkin sulana pauhaa hänen ikkunansa alla, on opettanut hänelle, että ihmisen suurin onni ja lahja on uskonnonkin alalla vapaus, kahlitsematon vapaus. Ainoat kahleet, joita se sietää ja jotka ovat onneksi, ovat ihmisen itsensä Jumalan avulla takomat ja turvaksi päällensä pukemat.
Kuinka tunsinkaan itseni noloksi kuullessani isäsi vähän liiankin satiirisesti haastelevan, että niinhän se on – vanha tunnettu asia tuo! Tultuaan oppineeksi ja viisaaksi nuori sielu ryhtyy kapinoimaan ja joutuu tällöin ristiriitaan etenkin kristinuskon kanssa, jota yleensä pitää syyllisenä kaikkeen pahaan, mistä hänen historianoppikirjansa ajanlaskumme ajalta kertoo. Tosin häntä itseä ei ole millään tavalla sorrettu eikä pakotettu siinä suhteessa, mutta kun hän nyt kerran on päässyt selville, että Jeesus olikin pelkkä puuseppä – tosin henkisesti hyvin lahjakas sellainen –, että lapsen kastaminen on pakanuutta ja avioparin vihkiminen silkassa yhteiskunnallisessa asiassa papeille tarpeettomasti suotua vallan laajennusta, niin tuo kaikki on tietenkin nyt heti kumottava. Muuten ei näet ihmiskunta tule onnelliseksi.
Sain nolostua siitä kuvasta, minkä mielessäni kuulin isäsi maalaavan näistä uudistushurjista nuorista. Niihin en onneksi itse ollut milloinkaan kuulunut. Olin päinvastoin niitä, jotka rakastivat kirkkoa isäimme jalona perintölahjana, mutta surivat sitä, etteivät enää mielestään kuulleet sen holvien alla sitä julistusta, jota näet kehittynyt nykyaika heidän mielestään edellytti ja selvä järki vaati.
Nyt pastori-vanhus kuului nauravan aivan ääneen:
"Mitä ihmeitä puhutkaan, poikani! Korkeat koulut olet käynyt, mutta et näy oppineen tietämään, ettei järjellä ja uskonnolla ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Minne järki raivaa kiistattoman tien ja minkä se osoittaa täsmälleen niin olevan, niin eihän siinä ole enää uskolla mitään tekemistä! Onpa vielä niin, että järjen auran leikkaama viillos kaatuu syrjään ja jää jälkeen, kun yhä vain mennään eteenpäin, unohtuu ja tulee kysymykseen vasta silloin, kun ja jos sitä tarvitaan uuden järjen löydön yhteydessä. Sillä on merkitystä vain ihmisen tiedon, mutta hyvin vähän, mikäli ollenkaan, hänen henkensä elämässä. Tieto, olkoon vaikka miten täydellinen, ei ravitse ihmisen henkeä juuri siksi, ettei se anna sijaa uskolle, tunteelle eikä mielikuvitukselle, vaan raivaa olevaisuuden yhä kalseammaksi ja koleammaksi. Olemme kerta kaikkiaan luotuja siten, ettemme tule toimeen pelkällä järjellä. Jos voisimme yht'äkkiä luoda järjellämme uskonnon, joka olisi niin selvä ja kiistaton kuin 1734:n laki, niin kuka siihen välittäisi 'uskoa'? Ei kukaan, vaan kaivaten vanhoja runollisia aikoja menisimme kuin entisen kertomuksen lapset istukas-Pekan luo saunaan kuuntelemaan sirkkojen siritystä ja katselemaan päresoihdun salaperäistä paloa. Uskonnossa pitää toisin sanoen olla uskomista: Jumala itse yli ymmärryksen käyvänä ihmeenä ja hänen valossansa koko olevaisuus. Selvitä suhteesi Häneen niin, että tuntosi rauhoittuu, lähesty Häntä rukoillen hengessä ja totuudessa ja kuuntele sielusi korvalla Hänen kuiskaustaan, niin siinä on sinulle uskonto, jota enempää ja parempaa ei kirkko pyydä. Eivät papit eivätkä muutkaan jaksa uskoa enempää kuin sinäkään, vaan kaikilla heillä on samat kiusaukset ja epäilykset. Kirkon käyttämät sanat ja tavat ovat muotoja, joita ihmiset ovat luoneet, koska uskonnon harjoitus käytännöllisenä asiana vaatii sellaisia. Totta kai pyhissä, hartaissa asioissa täytyy olla järjestys, sillä muuten samat apostolit, jotka aina niin varmoina asiastaan suurisuisesti vaativat kirkon 'puhdistusta' ja 'nykyaikaistuttamista', olisivat ensimmäisiä rienaamaan ja likaamaan sitä."
Tällaisena on isäsi ääni kuuluvinaan korvissani. Väliin minusta tuntuu, että hän on voittanut minut. Todellakin: reformaattorit ovat enimmäkseen naurettavia. Vain ylen harvat koko historian aikana ovat onnistuneet. Tärkeintä on selvittää oma sisäinen suhteensa Jumalaan. Siinä on sivistyneen ihmisen uskonto. Muu on vanhaa periytynyttä katsomusta, tapaa, legendaa, miksi ei taikauskoakin. Kulkeehan mukana kaikenlaista, johon nuoruuden kiihko hanakasti karkaa kiinni. Huomaan ajan muuttuneen ja vapauden uskomisessa ja uskonnoissa alkaneen. Kuinka keveältä tuntuukaan nyt!
Rakkaani, isällesi sydämelliset kiitokseni ja terveiseni! Tultuani kotiin istuudun hänen jalkainsa juureen juttelemaan syvällisesti. Oikein kaipaan sitä hetkeä. Sitä ennen matkustan Pariisiin ja Lontooseen tarkastamaan eräitä siellä olevia palimpsesteja, mutta noissa paikoissa en viivy kauan. Työni – väitöskirjani, so. suuren tutkimukseni johdanto-osa – on nyt jokseenkin valmis. Uskon sen onnistuneen kohtalaisesti.
Sinulle parhaimpani!
Kalevi.
4
Erna vei Kalevin kirjeen rehtorille, joka otti hänet vastaan sydämellisesti ja luki hartaasti poikansa kirjeen. Ei hän siitä pahastunut, että Erna oli asetettu etusijaan, sillä juuri niin Kalevin oli pitänytkin tehdä, jos tahtoi olla isänsä vaatimusten mukainen. "Mikäli tämä nyt merkitsee sitä", hän tuumi, mutta katsahti kuitenkin varovasti Roraan, joka tutkimattoman näköisenä tuijotti sukankutimeensa, "että Kalevi on saanut elämänymmärryksensä uskonnonkin kannalta järjestykseen, niin voimme olla kiitollisia siitä, mitä on tapahtunut. Lukemattomat luonteet eivät näistä asioista välitä, mutta heistä voidaankin sanoa, ettei heillä ole maailmankatsomusta; jos kysyt heiltä sitä, niin huomaat, etteivät he ymmärrä edes tuon sanan merkitystä. Sellaisia ihmisiä voidaan verrata laivaan, joka purjehtii ilman kompassia. Suunnattomat ihmisjoukot pitävät puoluevakaumustaan sekä uskontonaan että maailmankatsomuksenaan, minkä huomaamme siitäkin, että uusimpana aikana on ryhdytty vainoamaan puoluevakaumuksensa hyväksi työskennelleitä ja siitä järkähtämättä kiinni pitäviä ihmisiä aivan samoin kuin ennen uskonvainojen aikoina. Kansallisuuskiihko ja puolueet ovat nykyajan varsinaiset uskonnot. Ovatpa ne vielä fanaattisempia kuin entiset ja sikäli erikoisia, että niistä puuttuu kokonaan rakkaus. Suoraan ja avonaisesti ne kiihoittavat vihaamaan toisen puolueen ja rodun jäseniä. Väliin kuvittelen rotu- ja puoluevihan, kiihkeiden yhteiskunnallisten oppien, voivan johtaa hirveisiin tekoihin. Silloin nähdään, mihin nykyajan niin ylistetty 'valistus' kelpaa. Pelkään, ettei se ole ehtinyt kasvaa niin väkeväksi, että se kestäisi alhaisten intohimojen myrskyä."
Rehtori oli niissä kohdissa, joissa ei ollut helleeni eikä kristitty, eräänlainen valistuksen aikakauden ihailija. Jotka tarkemmin tunsivat häntä, väittivät hänen pitävän ajattelutavan puolesta ihmiskunnan kauneimpana aikakautena 1700-lukua ja väliin puolustavan tätä suuren vallankumouksen odotushuonetta säpsähdyttävän terävästi. 1800-lukua hän taas suuresti epäili ei suinkaan silloin tapahtuneen yhteiskunnallisen heräämisen ja yleisen monipuolisen edistyksen vaan sen vuoksi, että se oli hänen mielestään liian vähässä määrässä "henkinen". Sivistyksen mylly oli saanut liian paljon raaka-ainetta eikä jaksanut jauhaa siitä täysin hienoa, ja niin sivistyksen keskitaso laajetessaan myös laski. Tämähän ehkä oli välttämätön kehityksen vaihe, sillä päämääränä oleva kaikkien sivistyminen ei voinut käydä muuten kuin kerros kerrokselta, mutta kun Jumalan mylly jauhoi hitaasti, sukupolvet saivat hiipiä hautaan näkemättä juuri tuloksia. Erikoisesti rehtori pelkäsi 1800-luvun suurta aineellisuutta, koska se oli hänen mielestään suorastaan seisahduttanut henkisen kulttuurin kehittymisen. Sitä hän pohjimmaltaan tarkoitti vaihtaessaan klassillislinjaisten koulujen vähentämistä. Siitä aiheutui myös kaikkinainen moraalinen rappeutuminen. Kun reaalilyseon eräät oppilaat hairahtuivat kerran varastelemaan, niin rehtori ei tosin lausunut siitä muuta kuin yleisen kansalaispaheksumisen, mutta opettajatoverit selvästi huomasivat hänen pohjimmaltaan ajattelevan, että "tietääpä sen, reaalilyseon!"
Rehtorin mielikuvat näin harhailivat hänessä itsessään ja poukkoilivat aivoissa kanavasta toiseen, mutta oikeastaan, kun tosi sanotaan, ne kiertelivät vain yhtä ainoata, keskeistä kysymystä: että Kalevi oli saanut väitöskirjansa valmiiksi, ja vielä enemmän: että se oli vain johdanto suureen teokseen, joka valmistuttuaan loisi hänen tiedemiesmaineensa. Mikä ei ollut onnistunut isälle, sen oli poika vienyt perille. "Päätekijät helleenien kulttuurin synnyssä. I. Johdanto. Erikoisesti silmälläpitäen ateenalaisten kulttuurimuotoa." Jotenkin näin tuli väitöskirjan nimi kuulumaan. Mit besonderer Berücksichtigung... Niinhän ne saksalaiset aina sormella osoittivat, että tästä siinä erikoisesti puhuttiin. Riemu oikein huumasi häntä. Hänen oli siis vihdoinkin suotu saavuttaa elämänsä päämaali. Vielä suurempi ilo hänelle, kun toteuttajana oli hänen poikansa. "Hänen tulee kasvaa, minun vähetä!" Ehkä hänestä vihdoinkin alkaa se yliopistoura, josta rehtori oli nuoruudesta alkaen salassa haaveillut, mutta jonka tyly sallimus oli häneltä sulkenut? "Jumala, palavasti rukoilen, salli sen tapahtua! Etkö voisi jo tyytyä siihen, että estit minun oman suunnitelmani toteutumisen, tosin kyllä, kuten nyt ymmärrän, säästääksesi sen pojalleni, ja että leikkasit elämän kauneimman onnen kynnyksellä pois vaimoni ja jätit minut lientymättömän tuskan valtaan? Eikö siinä jo ole tarpeeksi onnettomuutta yhdelle suvulle, yhdelle perheelle? Mitä olemme tehneet, että meidän täytyy näin aina kulkea ukkospilven alla? Oletko todellakin, oi Jumala, joskus kateellinen ihmisparkojen onnelle, vaikka sen täytyy olla orpoa, pientä, laihaa verrattuna Jumalan onneen, joka on täydellistä. Kun se kuitenkin riittää meille poloisille, jotka emme enemmästä ymmärtäisikään, niin anna meidän pitää edes tuo muru. Olemme lapsia, jotka leikkivät talosilla ja eläytyvät kaikkeen niinkuin se olisi täydellistä. Älä anna puuskasi saattaa heidän tikkunavetoitaan ja käpylehmiään sekasortoon, sillä se merkitsee heille suurta onnettomuutta. He voivat itkeä katkerasti. Mitä hyötyä tästä...?"
Rehtorin mielikuvat ne kulkivat näin enemmän kuin hänen varsinaiset ajatuksensa. Sitten ne taas keskittyivät Kalevin väitöskirjaan. Saapa nähdä, pyytääkö hän minua lukemaan korjausvedoksia? Tekisin mielelläni hänelle sen palveluksen. Kalevi kyllä on varma kreikassa, mutta silti saattaa virhe jäädä. Vanhana ja kokeneena voisin huomata lapsuksia, joita aina pyrkii piiloutumaan. Kalevin pitäisi lausua ainakin osa lectio praecursoriasta kreikaksi ja samoin lopuksi kaikuvalla, uljaalla kreikalla kiittää vastaväittäjää. Kukahan siksi tullee? Ei ole tietysti vielä ajateltukaan, mutta eiköhän hänen vanha opettajansa, itse kreikkalaisen runouden professori. Väittäjäisistä tulee juhlallinen tilaisuus, jossa aion olla saapuvilla. Vaikka tulen läpi sinne menen. "Kuule, Rora kiltti! Pidäthän huolta, että frakkipukuni tarkastetaan ja kunnostetaan perin pohjin! Sen täytyy olla loistokunnossa Kalevin väittäjäiskaronkassa!" – "Niin että taas saisit läikähdyttää siihen punssia niinkuin viime kerralla Helsingissä käydessäsi!"
Rora nousi päättäväisesti ja poistui omalle puolelleen, mutta rehtori jäi puhelemaan Ernan kanssa, jolla oli aina niin tavattoman mielenkiintoista kerrottavaa Kalevista. Pojat ovat harvoin täysin avomielisiä isälleen, sillä he tuntevat olevansa tähän nähden aina enemmän tai vähemmän puolustusasennossa, mutta morsiamelleen – sellainenhan Erna tosiasiassa oli – he sen sijaan sitä ovat. Rehtori oli usein huomannut Ernan puheista tämän tuntevan Kalevista sellaisiakin puolia, jotka olivat jääneet hänelle verraten vieraiksi, ja kuunteli halukkaasti Ernan matalanpehmeätä, viihdyttävää, sointuvaa ääntä. Toivottavasti hänen ja Kalevin välien muodollinen rikkeimä saataisiin korjatuksi niin pian kuin Kalevi saapuisi, mihin ei, Jumalalle kiitos, olisi enää pitkää aikaa.
Ernan poistuttua rehtori lähti tavalliselle iltakävelylleen. Oli varhaiskevään kuulakka, heikosti pakastuva ilta, auringon laskun raja, taivaalla syvä sini ja siellä täällä tähti. Täytyi mennä kertomaan Vienolle suuria uutisia hänen pojastaan. Hän tuntui odottavan niitä kiihkeästi – tiesi tietenkin kaikki, vaikka tahtoi kuulla ne miehensä suusta. Tuo penkki Vienon haudan ääressä oli sopivan matkan päässä rehtorin asunnosta. Siinä voi mukavasti levähtää ennenkuin kääntyi kotimatkalle. Kas, kuka siinä nyt istuikaan? Rehtori ei oikein pitänyt siitä, että hänen penkillään... Jaa, mutta sehän on se Kalevin silloinen imettäjä, joka oli pelastanut rehtorin pikku pojun elämälle.
Rehtori tervehti ja istuutui naisen viereen, jota oli pyytänyt jäämään, kun tämä oli yrittänyt nousta lähteäkseen. Sitten nainen oli kysynyt kuulumisia Kalevista ja rehtori oli kertonut. "Kalevi-herra on niinkuin oma poikani", nainen oli sanonut. "Istuin tässä juuri muistelemassa Kalevia ja – omaa pikku poikaani, nuorintani, joka haudattiin viime sunnuntaina tuohon". Hän osoitti aivan lähellä olevaa, vielä siistimätöntä hautaa ja jatkoi avomielisesti: "Hän oli vain kolmen kuukauden ikäinen kuollessaan. Tuli yht'äkkiä niin ikävä häntä, että täytyi kesken kiireen pistäytyä tänne hänen luokseen. Hänenkin nimensä oli Kalevi. Nyt en enää luultavasti saa lapsia. Elämä on siinä suhteessa minun kohdallani loppunut. Täytyy elää vain muistoilla. Kahdeksan minulla on ollut, mutta niistä on neljä kuollut. Vanhimmalla tyttärelläni on jo lapsi..."
Rehtori kuunteli syvästi ihmeissään naisen puhetta, joka oli puolittain yksinpuhelua, ja kysäisi nyt, milloin tytär oli mennyt naimisiin ja kenen kanssa. Kummallista, ettei Rora ollut siitä tullut maininneeksi...
"Ei se ole halunnut virkkaa siitä mitään", nainen nyt vastasi entistä surullisemmin, "sillä lapsi on isätön ja ilman häitä luotu. Se oli hulttio mies, joka valehteli ummet ja lammet, kunnes sai mitä halusi. Sitten hävisi."
"Sureeko tyttärenne asiaa kovasti?"
"Ensin kyllä, kun huomasi miten oli käynyt, ja vielä sitten kun mies oli mennyt Helsinkiin ja sille tielle jäänyt. Mutta sain onneksi hänelle osoitetuksi, että hän ja lapsi ovat viattomia. Hän on tosin syyllinen sikäli, että lankesi kiusaukseen, mutta sen vian Jumala kyllä suo anteeksi, jos hän vain hoitaa ja kasvattaa lapsensa ja antaa hänelle paremman kasvatuksen kuin oli itse saanut. Siitä hän rauhoittui, puri hammasta ja on nyt onnellinen lapsensa kanssa. Sitä ei uskoisi, mikä puhtaus ja ilo tuollaisesta pienokaisesta säteilee!"
"Moititteko itseänne, kun sanoitte tyttärenne saaneen riittämättömän kasvatuksen?"
"Moitin, sillä minun vikanihan se tietysti on. Katkeruudessaan mieheni suoraan syyttikin minua, että kyllä sinä aina herrasmiesten houkutteluista varoitit, mutta työläisistä, tytön omista säätyläisistä, et puhunut mitään, vaikka ne vasta ovatkin mestareita viettelemään."
"Niinkö!" rehtorin täytyi ihmetellä; "olen aina luullut ja niinhän asiat ennen kirjoissakin kuvattiin että herrasmiehet ne etupäässä viettelevät köyhiä tyttöjä joita rehelliset, puhtaat, jalot työläisnuorukaiset turhaan koettavat puolustaa. Eikö siis asia olekaan näin?"
Nainen nauroi ääneen ja sanoi:
"Johan nyt! Kyllä siinä herrasmiehille hosumista ruttaisi, jos yksistään he kelpaisivat jalkalapsien isiksi. Se on totuus, kun asia riisutaan ihan alastomaksi."
Rehtoria puistatti, sillä näin jyrkkää tuomiota hän ei ollut milloinkaan kuullut. Tyttären onnettomuus oli ilmeisesti tehnyt äidin epänormaalisen katkeraksi. Eikö siis entisestä ihanteellisesta, jalosta kansanmiehestä ja -nuorukaisesta ollut mitään jäljellä? Oliko kulttuuri tuhonnut heidät kuten viina intiaanit? Sitä oli voinut jossakin määrin tapahtua ja nimenomaan viina oli parhaillaan kauhistuttavassa määrässä tekemässä vahinkojaan, mutta niin epätoivoisella kannalla ei kansan siveellinen tila silti voinut olla kuin tuon naisen sanoista saattoi päätellä. Ja sittenkin – rehtoria värisytti – suomalaisissa oli paljon, liian paljon, huonoja ominaisuuksia – enempi kuin onnen päivinä muistetaan. Ne paljastuvat kansallisten onnettomuuksien aikana ja muuttavat isänmaan ystävälliset äidinkasvot kammottavan näköiseksi noita-akan naamaksi, josta ilmenee halu kaikkeen ajateltavissa olevaan pahaan. Ilmeistä oli etteivät entiset vanhat keinot riittäneet kansan herättämiseen tietoiseksi tilastaan ja uhkaavasta tuhosta vaan että oli keksittävä jotakin uutta. Jumala sen neuvonee nuorille, joiden haltuun meiltä vanhoilta kaikki jää. Eihän nyt sentään meidän kanssamme kuole koko Suomen kansa!
5
Toini painoi päänsä pielukseen ja itki. Illan tanssiaiskokemus oli avannut hänen silmänsä ja saanut hänet ymmärtämään, että hänen suunnitelmansa ryhtyä kilpailemaan Henrikistä Eilan kanssa oli järjetön, mahdoton, koko hänen olemukselleen vastakkainen. Kuinka hän oli saattanut ajatellakaan mitään niin epänaisellista! Toini tiesi olevansa sievä, väliin kaunis, mutta vailla sitä sukupuolista viehätystä, joka vetää puoleensa miehiä kuin hunaja mehiläisiä. Mies, joka valitsisi hänet, oli oleva jossakin määrin erilainen kuin muut, kuivahko teoreetikko, suussa aina periaatteet ja säännöt, hirmuisen harkitseva ja viisas, epätoivoisen ymmärtäväinen, järkevä ja pidättyväinen, aivan samanlainen kuin hän, Toini itse, ja sellaisena auttamattoman kuiva – kuiva juuri kunnollisuutensa vuoksi! Jota vastoin Eila viehätti hymyllään, katseellaan, vartalonsa hyllyvällä nuorteudella, veikeydellään, huikentelevalla huolettomuudellaan, jokaisen nuoren miehen, jonka suonissa veri kiersi täynnä kuumaa odotusta. Toini ei kyennyt kilpailemaan hänen kanssaan, se oli varmaa. Eikä Henrik ollut antanut noilla kerrallisilla suudelmillaan minkäänlaista lupausta, vaikka hän, Toini, oli lapsellisuudessaan ja houkkamaisuudessaan sellaista kuvitellut. Kerranko nyt poika ja tyttö erehtyvät keväällä kielokoivikossa leikkimään tuollaista "koivun laulua"! Ei siten itseään elämän ajaksi sidota, varsinkaan kun ollaan lapsia!
Toini oli nuori, hento ja heikko, mutta puhui itselleen tervettä järkeä. Nukuttuaan kyyneliinsä hän heräsi aamulla kuivin silmin ja loi tilanteeseensa ja asemaansa tyynen yleiskatsauksen. Hänen teki mieli lähteä heti kotiin, mutta siinä kohdassa puhkesi toimimaan isän, pikku maisterin, luja, päättäväinen luonne. "Kun olen kerran tullut tänne opiskelun tarkoituksessa, niin siispä opiskelen koko aikomani ajan. Ei rakkaus sentään koko maailmaa ole, vaan paljon on muutakin hyödyllistä – minullekin! Eila pitäköön Henrikinsä ja tämä hänet! Minä jätän heidät ainaiseksi rauhaan ja jään nukketalon prinsessaksi, joka heräsi kerran, mutta nukkui uudelleen, kun ei saanutkaan haluamaansa prinssiä. En luullut milloinkaan jääväni vanhaksipiiaksi, mutta nyt totean olevani sellainen. En saa milloinkaan lapsia enkä tule koskaan tietämään, millainen on rakastajan syleily!"
Hän riisui yöpukunsa vaihtaakseen ylleen päiväpukunsa. Sitten hän nousi äkkiä, alkoi pukeutua kiivaasti ja oli pian valmis lähtemään ulos, uhkamielisen näköisenä ja huulet päättäväisesti suipollaan.
Palattuaan tietyn ajan kuluttua kotiin hän saattoi sanoa täyttäneensä opintosuunnitelmansa juuri niin kuin oli aikonut, vieläpä tarmokkaasti ja menestyen. Samoin kuin siinä suhteessa hän oli hallinnut itseään myös sikäli, ettei ollut eristäytynyt yksinäisyyteen eikä yrittänyt lääkitä sydämensä haavaa haaveellisella uskonnollisella lohdutuksella, jossa niin usein neitojen tietämättä ja ymmärtämättä Kristus tyydyttää maallisen sulhon kaipuun, vaan oli elämänhaluisesti ottanut osaa nuorten huvielämään ja tehnyt sen luontevasti Henrikin ja Eilan rinnalla. Olipa joskus jonkun nuorukaisen käsivarsi viivähtänyt hänen vyötäisillään kauemmin kuin ankarimman sopivaisuuden mukaan olisi ollut sallittua, ja olihan kerran eräälle ujolle, ruskeasilmäiselle pojalle kuuluva huulipari ohimennen muutamassa käytävässä, joka oli silmänräpäykseksi tyhjentynyt, painautunut hänen suulleen, mutta se ei ollut merkinnyt mitään, ei kevytmielisyyttä eikä vakavia aikomuksia. Sen jälkeen molemmat olivat nauraneet ja Toini oli sanonut: "Kaikkea sitä tehdäänkin!" Henrik oli väliin katsonut häneen vähän kummastuneena, vakavanakin, mutta ei ollut puuttunut asiaan. Eila oli selvästi kadottanut pelkonsa Henrikin menettämisestä ja tullut yhtä välittömäksi ystävättäreksi kuin silloin ennen. Alkoipa hän uskoa Toinille sellaisiakin salaisuuksia Henrikistä ja itsestään, joita ystävättäret kertovat toisilleen vain "ihanina hetkinä". Keväällä he julkaisivat kihlauksensa.
Toini oli jo silloin kotona, toimessaan pankissa. Saavuttuaan Helsingistä hän oli huomannut äitinsä silmissä viipyvän, odottavan, kysyvän katseen, joka ennen pitkää muuttui pettymyksen ilmeeksi, kun Toini ei antanutkaan siihen hartaasti odotettua vastausta. Äitiä eivät vähintäkään huvittaneet Toinin kertomukset kursseista, tutkinnoista ja saavutuksista, sillä olihan selvää, että Toini oli suorittanut ne, koska oli sitä varten Helsinkiin mennyt. Hiukan kiinnostuneempi hän oli huvielämän kuvauksista, sillä sehän oli juuri nuorisolle erittäin tärkeä elämän areena, mutta kun ei sekään tuonut mamman odottamaa vastausta, niin mitäpä siitä sitten. Kaikesta päättäen Toinin Helsingin-matka oli mennyt aivan hukkaan. Mitäpä se nyt merkitsi, että Toini oli sieltä palattuaan yhtäkkiä korotettu toimessaan vastuunalaisempaan, huomattavasti parempipalkkaiseen tehtävään.
Kun sitten posti eräänä aamuna toi Henrikin ja Eilan kihlakortit, mamma tuli kerrassaan järkyttyneeksi. "Mitä Toini tästä sanoo?" hän kysyi mieheltään, joka parhaillaan pukeutui kiireesti ehtiäkseen kouluun, jonka kevätlukukauden viimeiset viikot olivat menossa. "Jaa mistä?" puhisi pikku maisteri. "Että Henrik ja Eila ovat julkaisseet kihlauksensa? Mitäpä hän siitä! Ei mitään, sillä ei Toini ole vakavissaan voinut toivoa Henrikiä itselleen. Toini on liian pientä lajia Henrikille, joka vaatii parikseen juuri Eilan kaltaista upeata kaunotarta." – "Kyllä te miehet olette ihan kauheita!" hirvitteli pikku mamma; "niinkuin ne asiat tulisivat avioliitossa kysymykseen; sielullinen sopivaisuushan siinä ratkaisee!" – "Vielä se mitä – sielullinen sopivaisuus!" maisteri tuhisi vetäessään palttoota ylleen; "Henrik ja Eila ovat kuin samalle lestille tehty saapaspari, kun taas Toini on paristaan eksynyt puolikenkä. Anna Toinin olla säälittelemättä, sillä kyllä hän asiansa hoitaa." – "Mutta jos hän jää vanhaksi piiaksi!" parkaisi pikku mamma. "Ei siitä ole vahinkoa!" pikku maisteri sanoi ja lisäsi hiukan itsekkäästi mennessään: "Sitä parempi meille!" – "Te miehet ette ymmärrä mitään! Ette edes sitä, että luonnonlain mukaan naisen täytyy saada lapsi pysyäkseen terveenä ja tullakseen onnelliseksi!"
Mutta pikku maisteri ei kuullut enää, sillä hän oli jo mennyt. Mamma ei huomannut Toinissa minkäänlaista eroavaisuutta entisyyteen verrattuna, sillä hän oli edelleen ahkera, tarmokas ja puuhakas. Auttelipa hän Eilaa kapioiden valmistelussa sekä neuvolla että työllä, mitä kyllä suoraan sanoen kaikki ihmettelivät. Mutta pikku mammaa ei kuitenkaan petetty. Mentyään eräänä varhaisena sunnuntaiaamuna saliinsa hän ihan säikähti tavatessaan sieltä Toinin paitasillaan nukkekaapin edestä. Hän oli siinä polvillaan ja järjesteli jotakin. Äidin kummastuneeseen katseeseen ja kysymykseen hän vain vastasi, että "kun ei nukuttanut..." Äiti näki Toinin ottavan nukkekaapin makuuhuoneesta pois herran sängyn ja samoin lasten huoneesta kaikki vuoteet, ja sijoittavan ne nukkekaapin alla olevaan laatikkoon. "Mitä ihmettä sinä teet?" äiti kysyi. "Siirrän pois nämä tarpeettomat tavarat", Toini selitti, "sillä tämähän on selvästi oleva vanhanpiian koti, jossa ei voi olla herran eikä lasten vuoteita. Aion muuttaa sen nyt johdonmukaisesti sellaiseksi." – "Älä kuitenkaan hävitä mitään!" äiti pyysi, "sillä eihän tiedä, vaikka saisit kerran muuttaa sen entiselleen." – "En saa!" Toini oli sanovinaan iloisesti, mutta ratkesikin samalla haikeaan itkuun ja turvautui äitinsä syliin. "En saa, en saa!" hän hoki hokemistaan, "vaikka kuinka haluaisin, niin en. Todellista kodin onnea, puolisoa ja lasta, ei minulle suoda milloinkaan, vaan saan elää yksin ja kuihtua. Se on minun osani ja sitä minun täytyy surra ja itkeä silloin kun ei kukaan ole näkemässä. Miksi on nainen näin osaton ja orpo asiassa, joka kuitenkin on juuri hänelle elämän ylin onni ja luonnon suurin täyttymys? Miksi hän ei saa hankkia lasta silloin kun sen itselleen sopivimmaksi havaitsee ja valita sille isää sydämensä halun mukaan? Eihän tuollaisen aina tarvitse johtua kevytmielisyydestä, vaan saattaahan olla syynä vakavista vakavin äitiyden kaipuu. Kunpa voisi tulla äidiksi tarvitsematta olla kuin eläin yhteydessä miehen kanssa – puhtaasti, lääkärin avulla, mitä tarkimmin tutkitusta sukupuusta, kenenkään voimatta nostaa syytöstä huoruudesta! Hyi, kuinka inhoittava sana, hyi!"
"Mitä kauheita asioita sinä, lapsi, puhut!" mamma sanoi pelästyneenä. "Olethan siksi nuori, että voit joutua kihloihin milloin hyvänsä. Pidät vain itseäsi näkyvissä ja katsot, että aina esiinnyt eduksesi. Löytyy niitä sellaisiakin, jotka rakastuvat sinun tyyppiisi. Jos menetät yhden, niin jäähän tuhat!"
Näin äiti koetti säikähtyneenä lohduttaa tytärtään, mutta eipä voinut sanoa, onnistuiko. Tosin Toini yhtäkkiä vaikeni kuin olisi puraissut sanansa poikki, mutta teki sen tuskin lohdutuksesta vaan kuin heräten säikähtyneenä huomaamaan, että oli näin antanut yllättää itsensä. Hän juoksi pois, pukeutui ja meni pian isänsä kanssa reippaalle kävelylle, jolta palasi iloisena ja punaposkisena. Tämän kohtauksen jälkeen hän oli kauan niin varuillaan, ettei äiti saattanut sanoa havaitsevansa hänessä minkäänlaista erikoisuutta, kunnes hän huomaamattaan alkoi ilmaista varsinaista mielialaansa tavalla, jota hänellä ei aikaisemmin ollut ollut: hän alkoi laulaa. Toini ei ollut milloinkaan laulanut. Hän oli kai ollut niinkuin monet ovat siihen niin ujo, ettei ollut yrittänyt lapsenakaan, ei edes niin paljon, että olisi tiennyt, oliko hänellä laulunlahjaa. Koulussa hänet oli vapautettu laulutunneista, kun hänestä ei kuitenkaan ollut ollut hyötyä. Mutta nyt hän oli arvaamatta, yhtäkkiä, huomannut voivansakin laulaa, niin, vieläpä osaavansa paljon lauluja, joita oli kuullut ja jotka olivat painuneet hänen muistiinsa. Uskomatta asiaa todeksi hän oli kertonut siitä eräälle musikaaliselle ystävättärelleen ja pyytänyt tätä tutkimaan häntä. Ja tämänkin ihmeeksi Toinilta todellakin löytyi laulunääni, tosin pieni ja vieno, mutta riittävä siitä huolimatta ja lisäksi erittäin sointuva ja kauniinsävyinen. Musiikkikorva osoittautui virheettömän varmaksi. Niinpä pikku maisteri ja mamma jäykistyivät eräänä päivänä säikähtyneinä kuuntelemaan, kun Toinin laulu alkoi yhtäkkiä kuulua viereisestä huoneesta. Se oli jotakin niin outoa, etteivät he aluksi voineet käsittää sitä, ja kun heidän lopuksi oli pakko myöntää, että Toini siellä todellakin lauloi, he säikähtivät. Pikku maisteri kalpeni ja pikku mamma pyrskähti itkemään. Toini varmaan kuuli sen, mutta ei tullut vanhempiensa luo, vaan jatkoi vain sanomattoman alakuloista, surullista lauluaan kuin olisi kiiruhtanut täten purkamaan ne tuskat, jotka olivat jääneet häneltä tähän saakka laulamatta. Sellaisia tuskia hänen mielestään elämä oli täynnä. Kun vain olisi saanut ne ajoissa täydellä sydämellä lauletuksi, niin ehkä olisivat sammuneet ennenkuin ehtivät tehdä parantumatonta vahinkoa.
Pikku maisteri tällä kertaa oudostui niin, ettei voinut tottua Toinin laulamiseen. Pikku mamma kyllä. Molemmat he tosin huomasivat Toinin vaipuvan laulujensa välillä syvän vaitiolon ja ilmeisen alakuloisuuden valtaan, josta heräsi vasta välttämättömään työhön kuten esim. mennäkseen pankkiin, mutta maisteri piti laulamista tämän saman alakuloisuuden merkkinä, kun taas mamma arveli Toinin juuri laulamalla siitä edes hetkeksi irtautuvan. Heidän huomaamattaan – tai he eivät ainakaan sanoneet siitä toisilleen – heidän elämässään oli vähitellen alkanut hiljainen, itsepintainen ja – sitä ei voinut kieltää eikä salata – yhä kiihtyvä taistelu Toinin puolesta tuota hänen julmaa vihollistaan, lamauttavaa alakuloisuutta, vastaan. Mikä demoni oli vallannut heidän tyttärensä ennen niin iloisen, raikkaan sielun? Mitä hän hautoi päivät päästään ja mikä se tunki tummana painajaisena hänen varmaan aina niin viattomiin, puhtaisiin uniinsa, niin että hän heräsi kirkaisten eikä uskaltanut enää nukkua? Sitä ei voinut tietää – se pysyi arvoituksena, tuntemattomana petona, joka silmät kiiluen ja hampaat valkeina välkkyen hiipi Toinin kintereillä aina vilkaisten taakseen kuin olisi odottanut lupaa, milloin saisi kaapata koko ammottavan kidan täydeltä.
Maisteri oli jo vanha ja iän puolesta uupunut. Näihin saakka hän kuitenkin oli kantanut vuotensa keveästi, sillä hänen tyttärensä oli ollut hänelle ehtymätön onnen lähde. Ei hän ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi miehen saamisen olevan naisille niin tärkeä asia kuin mihin pikku mamma nykyisin yhä useammin vihjaili, vaan oli mieluummin pitänyt naisia miesten saaliina, susien uhreina, jotka menestyivät sitä paremmin kuta tarkemmin saivat olla rauhassa. Kun hän nyt ymmärsi ja aavisti, mikä kolkko kohtalo näytti olevan hänen ainoata lastansa ja silmäteräänsä odottamassa, hän ei jaksanut enää taistella, vaan luhistui. Niin raskasta murheen pilveä, jonka sallimus näkyi haluavan kohottaa hänen pienen, vaatimattoman, vähäpätöisen, olemassaolostaan hiiskahtamattomankaan perheensä taivaalle, hän ei jaksanut kannattaa jo muutenkin väsyneillä, kumariksi käyneillä hartioillaan, vaan vaipui vuoteeseensa eikä enää siitä noussut. Sisuansa hän ei silti menettänyt eikä mitään syyllisyyttä ottanut kantaakseen. "Tässä olen", hän uhitteli Jumalalle, "ota minut ensin, kun kerran tahdot tyttäreni ottaa. Kylliksi olen täällä etsinyt sitä ns. onneasi, jolla ihmislapsia vedät nenästä, uskotellen sitä muka täällä olevan, vaikka se on kaikki tuulen tavoittelua ja turhuuksien turhuutta. Maan elämästä näkyy voivan saada niin kylläkseen, että kuolema tuntuu raskaan taakan kirpoamiselta. Mutta vielä yksi ainoa, viimeinen ilo: Sano, rakas tyttäreni, minulle jäähyväiset, hymyile ystävällisesti viimeinen, kirkas kerta, niin minut otetaan vastaan siellä kuilun tuolla puolella kuin olisi onnen tähti otsallani. Etkö voi hymyillä, niinkö on ilon ja onnen viimeinenkin häivähdys taivaaltasi kadonnut? Olkoon sitten. Minusta kuitenkin tuntuu kuin osasi vielä kerran kirkastuisi, kuin kohdallesi tapahtuisi ihme, joka täyttää kaikki toivomuksesi ja jälleen tuo sieluusi maallisen onnen kalpeata paistetta. Silloin muista näitä sanojani, mutta älä sure sitä, että istuit kuolinvuoteeni ääressä vain vaieten. Se ei tullut sydämestäsi, vaan sen aiheutti sinua silloin vallassaan pitävä demoni. Jumalan ihmeet eivät ole vielä loppuneet! Niinpä hän pelastaa minutkin, vaikka en ole siihen armoon mahdollinen. Pikku mamma, meillä on ollut niin hauskaa! Kiitos ja näkemiin!"
Toini ei hymyillyt, ei itkenyt, vaan hyytyi sitä kylmemmäksi kuta rajummin tuska puristi hänen sydäntänsä. Vasta sitten, kun isä oli jo mennyt palaamattomiin, demoni hellitti ja salli uhrinsa itkien heittäytyä isän rintaa vasten. Mammasta näytti siltä kuin olisi pikku maisterin käsi liikahtanut kuin silittääkseen Toinin tukkaa ja hänen silmäteristänsä pilkahtanut ilonsäde. Tämä huomio, jonka asiallisuutta hän ei ollenkaan epäillyt, ilahdutti pikku mammaa tavattomasti, sillä se ikään kuin ilmaisi maisterin sittenkin jääneen omalla salaperäisellä tavallaan eloon ja nyt tyynesti jossakin kauniissa paikassa odottelevan hänen ja Toinin tuloa. Mamma ryhtyi toimeliaan luonteensa mukaisesti heti kaikkiin välttämättömiin toimenpiteisiin, joista ensimmäiset: vainajan saaminen puetetuksi ja arkkuun, ja surupuvut molemmille naisille, olivat kiireellisimmät. Viikon kuluessa tuli kaikki maisteria koskeva suoritetuksi, pesänkirjoitusta lukuunottamatta, ja sija, jossa hän oli vaikuttanut niin monta kymmentä vuotta, silitetyksi niin tasaiseksi kuin ei hän olisi milloinkaan siinä ollut. Rauhallisena, pienenä, koskemattomana, "entinen maisterin talo" kyhjötti tontillaan, miettien elämän ongelmia, itkien räystäistään runsaita kyyneliä ja kuunnellen tiuskuttavia varpusia ja kujertavia kyyhkysiä, jotka kevätaamuin häiritsivät äidin ja tyttären unta.
Mutta pikku mamman taistelu tyttärensä puolesta ei hellittänyt, vaan muuttui sitä rajummaksi kuta syvemmälle unelmiinsa Toini vaipui. Vaikka mamma uskoikin pikku maisterin ennustuksen vielä toteutuvan ja Toinin palautuvan ennalleen, hän ei kuitenkaan voinut ainakaan vielä huomata siitä merkkejä. Päinvastoin hänen tilansa näytti yhä huonontuvan, vieläpä yhä nopeammin sellaisten tapahtumien jälkeen kuin Eilan upeat häät, hänen sitten vähitellen näkyväksi tuleva raskaudentilansa, josta hän oli ylpeä kuin kuningatar kruununperillisestä, hänen lapsensa syntyminen jne. Kerta kerralta Toini muuttui yhä vieraammaksi ulkomaailmalle, vaipui vuosi vuodelta yhä syvemmälle omaan sulkeutuneisuuteensa ja pimeni lopulta niin pitkälle, että tuli kelpaamattomaksi työhönsä ja oli kuin haudattu. Vain laululla hän vielä ilmaisi elävänsä tuossa haudassaan ja koettavansa edes sillä tulkita tunteitaan ja lieventää tuskiaan. Silloin olivat kaikki kotikaupungin lääkärit jo koettaneet parhaansa, saavuttamatta minkäänlaisia tuloksia. Kun pikku mamma, jonka ikä ja surut olivat rypistäneet kuivaksi ja kurttuiseksi, niin että hän oli nyt enemmän rusina kuin ihminen, oli täten jo luopunut kaikesta toivosta, tuli Henrikiltä kirje, jossa tämä tarjoutui ottamaan Toinin laitokseensa, koettaakseen erästä aivan uutta hoitotapaa.
Se tehosikin häneen. Lisäksi hänelle tapahtui muuta: avautui kokonaan uusien mahdollisuuksien maailma...
VI
1
Käsi, joka piirsi viimeiseen harjoitelmaansa ne pessimistiset sanat, ettei ole mahdollista saada selville sitä, mikä ihminen on, vaipui siinä samalla eikä kyennyt ilmoittamaan, mitä kirjoittaja sillä tarkoitti. Mutta rohkenen otaksua hänen ajatelleen, että nyt, kun hän oli käynyt läpi unien maailman, joksi hän usein tätä elämää sanoi, ja saattanut loppuun sitä koskevat kuvauksensa, hänen oli aika herätä siihen olevaisuuteen, jossa suomukset ovat pudonneet silmiltämme ja me joudumme katsomaan tositodellisuutta kasvoista kasvoihin. Se oli näet hänen järkkymätön uskonsa, että kuolema vasta on oikea herääminen iankaikkiseen totuuteen, jota täällä maallisessa olotilassa emme voi oivaltaa, silmämme kun ovat verhotut. Olen liian vähän perillä tällaisista asioista kyetäkseni määrittelemään, mikä nimi tuollaiselle uskonnolle olisi annettava, mutta rohkenen kuitenkin sanoa, että se oli ja on kaunista ja ylevää.
Vainajan toivomuksen mukaan ryhdyn nyt saattamaan hänen kuvaustensa keskenjääneitä linjoja loppuun, jotta hänen omituisesta teoksestaan tulisi kokonaisuus. Luulen olevani siihen sopiva henkilö ainakin asiallisten tietojen puolesta, sillä paitsi henkilökohtaisen, vuosia kestäneen tuttavuuden ja ystävyyden aikana syntynyttä läheistä perehtymistä hänen elämänsä vaiheisiin minulla on käytettävänä hänelle kuuluneita kirjeitä ja asiakirjoja, joista löytyy tärkeitä tietoja. Vaikka teoksesta ei tulisikaan julkaisemisen arvoista, mitä asiaa en ole pätevä arvostelemaan, niin tahdon kuitenkin viedä sen loppuun, sillä säilyyhän siinä sikermä mitä omituisimpia elämänkuvia, sekä mielikuvituksen luomia että todenperäisiä. Elleivät ne tule julki nyt, niin talletan ne tulevaisia aikoja varten, jolloin välille jääneen ajan huurre on ehkä voinut antaa mille tarpeellista lisäkiinnostusta. Kun olen aivan tottumaton – lääkärithän voivat olla eteviäkin kirjailijoita, mutta minä en valitettavasti ole sellainen – kirjoittamaan, pyydän lukijalta pitkämielisyyttä. En pyri kirjallisiin päämääriin, vaan ainoastaan mahdollisimman asialliseen selontekoon..
Aloitan siitä, että eräänä iltapäivänä, jolloin sairaala oli jo asettunut levolle, luokseni tuli vartija ja ilmoitti sävyllä, josta ilmeni syvää surua, että "vanha tohtori on muuttanut pois". Mieleeni jäi tuo sana "muuttanut", sillä olin ollut huomaavinani meidän suomalaisten käyttävän sitä siksi, että kun "muutetaan", niin on tiedossa paikka, uusi asunto, johon mennään. Taustalla on kaunis vihjaus siihen, että on päästy pois "laulamattomien tuskien" maailmasta niihin asuinsijoihin, joissa vallitsee ikuinen rauha. Menin vartijan mukana tohtorin kammioon, jossa hänet oli jo asetettu vuoteelleen. Hän oli nukkunut pöytänsä ääreen, pää painuksiin käsien päälle, kynä käteen. Edessä oli puhdas paperi – hänen tavallisia arkkejaan –, johon oli kirjoitettu otsake "Herääminen" Se oli siis tapahtunut hänelle pikemmin kuin hän oli ehkä luullut. Vaikka kyllä hän odotti sitä joka hetki. Hän oli ollut kauan hoidossani sydänviasta, joka oli pahentunut hänen liian ahkerasta kirjoittamisestaan. En ollut tarkoittanut sitä, että hänen piti antautua siihen niin palavalla innolla kuin hän teki, mutta häntä ei voinut pidättää.
Katselin vanhaa ystävääni, kun hän lepäsi siinä vuoteellaan, enkä ujostele sanoa, että kyyneleeni vuotivat. Eila, joka oli tullut saapuville kuultuaan mitä oli tapahtunut, itki myös. Osaston potilaat, joka kaikki olivat vainajan vanhoja ystäviä, osoittivat suruaan jokainen omalla erikoisella tavallaan, niinkuin mielisairailta voi odottaa. Toisten surunilmaukset olivat niin omituisia ja päinvastaisia sille, mitä olisi luullut, että tilanne oli vähän aikaa – sille, joka ei mielisairaita tunne – enemmän hilpeä, hullunkurinen, kuin murheellinen. Lääkärinä ymmärsin kuitenkin heidät oikein ja annoin heidän estämättä osoittaa suruaan. Olin varma siitä, että jos vanha ystäväni itse olisi ollut näkemässä ja kuulemassa kaikkea sitä, mitä hänen ruumiinsa ääressä tapahtui, hän olisi katsonut tulleensa hyvästellyksi juuri sillä tavalla, mikä on sopivinta erottaessa tästä räikeiden ristiriitaisuuksien, loppumattomien järjettömyyksien, mielettömien hullutusten ja ällistyttävien kepposten maailmasta.
Siitä, kuinka sitten menettelimme täsmälleen lain mukaan, ei tässä ole tarvista kertoa. Sukulaisia ei ilmaantunut, mikäli heitä lienee ollutkaan, vaan vainajan testamentti, joka tietenkin joutui holhoojan huostaan, saavutti lain voiman – sitä ei moitittu – ja Erna siis tuli hänen kaiken omaisuutensa perilliseksi. Jäämistö käsitti vain muistoesineitä, kirjoja, vaatteita, kaikenlaista pientä, jota ei sairaala katsonut pitävänsä valvoa valtiolle, eli tässä tapauksessa kai ensimmäiselle perilliselle. Polttohautaus suoritettiin hiljaisuudessa ja uurnan otin toistaiseksi haltuuni. Kuolinilmoitus oli sitten lehdissä juuri sellaisena kuin vainaja oli määrännyt. Olin hämmästynyt sen herättämästä huomiosta ja aiheuttamista monista kyselyistä, joista vainajalla olisi ollut syytä iloita, jos ne olisivat saavuttaneet hänet hänen eläessään. Eräänä tuulisena, myrskyisenä lokakuun päivänä – vainaja kuoli syyskuussa –, lähdimme Erna, Eila ja minä kävelylle laitoksen läheisyydessä olevaan metsään ja nousimme siellä kohoavalle korkealle vuorelle, josta on laaja näköala. Siellä Erna siroitti nuoruudenrakastettunsa tuhkan tuulen vietäväksi ja kuiskasi:
"Nyt ei sinun aurinkosi enää laske
eikä sinun kuusi vajene,
vaan Herra on sinun iankaikkinen valkeutesi
ja päättyneet ovat sinun murheesi päivät."Kuten on sanomattakin selvää, vainaja tarkoitti Kalevilla itseään. Hän kai valitsi tällaisen puolueettoman tavan, koska olisi tuntunut vaikealta kertoa kaikesta minä-muodossa. Kalevin vaiheista hänen lähdettyään Roomasta aina siihen saakka, kun hän joutui laitokseen, on tässä mainittava muutama sana. Niitä ja hänen isäänsä koskevat tiedot ovat lähtöisin Ernalta, joka seurasi niitä aivan läheltä, piirtäen ne kuin tulella "laulamattomien tuskiensa" kirjaan. Kun hänellä on niistä päiväkirjamerkintöjä ja lisäksi paljon niitä koskevia kirjeitä, kuvaus saattaisi paisua laajaksi, jos käyttäisin niitä enemmälti. Sitä en kuitenkaan tee, vaan koetan päinvastoin pyrkiä suppeuteen, sillä epäilen, ettei vainaja erikoisesti pitäisi traagillisen kohtalonsa levittelemisestä.
2
Pariisissa Kalevi ei näytä viipyneen juuri käyntiä kauempaa, vaikka Ernan kuvauksista päättäen ihaili sitä, ranskalaisia ja Ranskaa. Gallialainen äly ja ranskalaisesti looginen, selkeä, kauttaaltaan kirkas tyyli olivat ihanteita, joita kohti hän tietoisesti pyrki. Muistan minäkin hänen kerran ylistäneen ranskalaisten käytöstapaa. Hän kertoi Konstantinopolin satamasta lähtiessään joutuneensa muiden matkustajain mukana lääkärintarkastukseen ja lääkärin, joka oli ranskalainen, silloin muitta mutkitta sulkeneen heidät kaikki niin hienoon, hyväksyvään yleiskumarrukseen, että sen näkeminen tuotti suoranaista nautintoa. Ainoa, jota hän ei ranskalaisissa hyväksynyt, oli heidän politiikkansa. He olivat hänen mielestään siinä suhteessa levottomia, liian tulisia. Vaikka heidän vapaudenrakkautensa oli rajaton, olivat molemmat Napoleonit liian lähellä voidaksemme uskoa sen vakavuuteen ja luotettavuuteen. Valtiollisen ja yhteiskunnallisen vapauden ihannekansaa, mikäli täällä matoisessa maailmassa sellaista voi olla, hänelle edustivat englantilaiset. Hänen omista puheistaan minäkin muistan sen. Hän itse sanoi jo nuorena mieltyneensä brittiläisiin ja omaksuneensa heidän sekä sivistys- että kansalaisihanteensa. "Kaiser" ja saksalainen militarismi olivat sitä vastoin aina herättäneet hänen vastenmielisyyttänsä ja uhmaansa. Hän mainitsi kerran äärimmäisen haluttomasti, vain välttämättömyystapauksissa, lukevansa saksalaisia kirjoja, joiden koukeroinen fraktuuratyyli oli hänestä yhtä hankalaa luettavaa kuin "pirunpelto" käveltävää.
Tässä on eräs hänen Lontoosta isälleen kirjoittamansa kirje, joka ehkä valaisee hänen oloaan ja mielialojaan siellä.
Lontoossa
Rakas isä!Olen ollut tässä jättiläiskaupungissa jo puolitoista kuukautta ja olen täältä oikeastaan jo valmis. Tämä onkin viimeinen kirjeeni. Kuukauden kuluttua suunnilleen lienen jo kotona ja saanen puristaa kättäsi. Toivottavasti huomaan silloin sen jaksavan puristaa karttakeppiä yhtä lujasti kuin ennenkin.
Aikani täällä on kulunut etupäässä British Museumin lukusalissa. Pääsyn hankkiminen sinne on suomalaiselle nöyryyttävää. Täytyy näet olla suositus Venäjän konsulaatista, joka edustaa Suomen Suuriruhtinaanmaata ulkomailla. Hankin sen. Koska siihen oli merkitty "Venäjän alamainen", niinkuin kuuluvat aina tekevän, korjasin sen itse sanoiksi "Suomen alamainen". Br. M:n kirjaston kansliassa kysyttiin heti, kuka oli tuon korjauksen tehnyt, mihin tietenkin vastasin suorittaneeni sen itse. Siihen sitten kysyjä vain hymyili kohteliaasti, kumarsi ja kirjoitti pääsykortin. Kaikesta huomasi suomalaisten olevan suosittuja Englannissa. Englantilaiset vastasivat täydelleen kuvaa, jonka olin heistä muodostanut. Tässä en voi ryhtyä kertomaan siitä enkä muustakaan laajemmin, vaan juttelen kaikesta tarkemmin suullisesti.
Samaa minun on sanottava Br. M:n kirjastosta ja kokoelmista. En kuitenkaan malta olla ilmaisematta jo tässä ihailuani niitä molempia ja etenkin kirjastoa kohtaan, josta vain kykenenkin ehkä sanomaan jotakin. Suomalainen tietenkin tekee heti vertailuja omaan pieneen kirjastoomme ja huomaa siinä paljon parantamisen sijaa. Kuinka muuten voisi ollakaan, sillä jo määrärahojen puute on tässä syynä. Nykyisissäkin rajoissa kuitenkin luulisin meillä voitavan saattaa yleisön käytettäviksi tarkoitetut hakuluettelot sille kannalle, että etsijät pääsisivät käytännöllisemmin selville siitä, mitä kirjallisuutta meillä oikein on. Nykyisin se on varsinkin suomenkieliselle hiukan hankalaa. Mutta tästäkin voimme puhella mukavammin sitten, kun olen kotona.
Huomaan kirjeeni tulevan tyhjää täyteen. Se johtuu siitä, etten rohkene ilmaista tässä sitä, mikä on mielessäni nykyisin joka hetki pääasiana: eräänlaista selittämätöntä pelkoa kotiin saapumista kohtaan. Tuntuu kuin en kykenisikään täyttämään niitä vaatimuksia, joita tiedän sinun, rakas isä, ja ystävieni asettaneen minulle rajattomasti liioitellessanne muka suuria lahjojani. Tunnen masentavan selvästi, ettei minulla niitä ole ja että tulet, ryhdyttyäsi liiallisin odotuksin lukemaan opusculumiani, kärsimään nöyryyttävän pettymyksen. Sinulle, jonka tiedän keskittäneen minuun kaikki omatkin kunnianhimoiset unelmasi, minun mahdollinen – ja todennäköinen – luhistumiseni olisi isku, jota tuskin kestäisit. Varoitan ja pyydän siis etukäteen: älä odota minulta liian paljon, sillä olen vain tavallinen ahkera kyky, mutta en suinkaan nero.
Tuntuu helpottavan, kun sain sanotuksi tämän ja viritetyksi sinut, isäparka, käsitykseni mukaan oikeaan odotukseen. Mitä ahkeruuteen ja tunnontarkkuuteen, stipendin oikeaan käyttämiseen, tulee, niin siinä suhteessa voin kyllä katsoa sinua rehellisesti silmiin. Heti saavuttuani ryhdymme yhdessä lukemaan väitöskirjaani, jotta saisin vielä viime hetkellä kontrolloida sitä sinun syvällisen ja laajan antiikkia koskevan viisautesi kiirastulessa. Toivottavasti en menettele mitenkään väärin käyttäessäni tällaista ensiluokkaista kritiikkiä, kun se kerran on saatavillani. Olisinhan aivan älytön, ellen sitä tekisi! Voit siis ymmärtää, miten nautintorikkaita ainakin siinä suhteessa tulevat olemaan ne pian lähestyvät viikot, jotka saan olla ei vain kotona, sinun ja kultaisen Rora-tädin luona, vaan lisäksi ja kaiken huipuksi vielä oppilaanasi sinun jalkaisi juuressa. Tapaamisen hetkeä kiihkeästi odottaen sinun nöyrä ja uskollinen poikasi
Kalevi.
* * * * *Ernan kertomuksen mukaan – hän oli sattunut olemaan rehtorilla Kalevin kirjeen saapuessa – rehtori oli sekä punastunut että kalvennut lukiessaan sitä ja hengähtäen syvään kuin tyynnyttääkseen kiihtynyttä sydäntään jäänyt istumaan paikalleen, vaipuneena syviin mietteisiin. "Poikaparka", hän oli mutissut, "hän on todellakin vaativassa asemassa... Pelkäät kuitenkin turhaa. Kyllä hän tämän esteen selvittää niinkuin ei mitään. Eihän minusta apua ole, mutta kernaasti koetan parastani. Ehkäpä on pitkän elämän kestäneestä pohdinnasta valjennut jokin näkökanta, jota nuori kritiikki ei ole sattunut huomaamaan. Jaahah, jaahah! Sehän nähdään sitten, kun sinne asti päästään." Rehtori oli koettanut säilyttää tavallista juhlallista tyyneyttään, mutta Erna oli kyllä huomannut hänen olleen äärimmäisen tyytyväinen, niin iloinen, ettei Erna ollut häntä sellaisena nähnytkään. Kaupungissa oli ollut samana iltana erään kuuluisan viuluniekan konsertti. Rehtori oli yhtäkkiä muistanut sen ja väen väkisin toimittanut Rora-tädin ja Ernan sinne, vaikka se ei olisi oikeastaan kummallekaan sopinut. Mutta ei auttanut, täytyi lähteä, rehtori maksoi pääsyn parhaille paikoille. Niin, itse hän ei tullut, ei ehtinyt. "Se menee käymään Vienon haudalla – on tullut ihan höperöksi koko ukko!" Rora-täti jupisi Ernan mielestä perin epäkunnioittavasti. "Tietenkin kertomaan Kalevin kotiintulosta ja väitöskirjasta. Vaikka tuhannen viulua soisi hänen ympärillään, niin hän ei kuulisi niitä, jos Kalevin väitöskirja-asia sattuisi olemaan hänen mielessään."
Sitten ei, mikäli Ernalta ja vainajalta itseltään olen kuullut, sattunut mitään erikoisempaa. Kalevi tuli kotiin ilmoittamanaan aikana ja oli kaikin puolin terve ja hyvällä tuulella. Rehtorin huulet vapisivat, mutta kuten oli lähtiessään asemalle vannonut, hän ei antanut liikutukselle valtaa, vaan säilytti lujuutensa kuin kuolemaan menevä roomalainen – (eräs hänen tunnettuja vertauksiansa). Rora-täti sen sijaan – naisethan ovat heikkoja – heittäytyi ujostelematta Kalevin kaulaan ja itkaisi siinä tervetuliaiskyyneleet. Ernalla olivat silmät vesikiehteessä ja suu hymyssä ojentaessaan kätensä Kaleville, mutta poskien kalpeus muuttui punaksi (kuvittelen näin, sillä ei Erna tätä kertonut), kun Kalevi katsottuaan häntä muutaman sekunnin tutkivasti kursailematta painoi hänen huulilleen reilun suudelman. Sen sitten Erna kyllä kertoi, että kaikki tämä oli tuolla pikkukaupungin asemalla, jossa ihmiset suutelevat toisiaan ylen harvoin, mikäli ollenkaan, sellainen tapaus, että ihmisjoukossa kävi kohahdus kuin olisi meren maininki pyyhkäissyt sen lävitse.
Kaikki alkoi sitten mennä suunnitelmien mukaisesti: rehtori ryhtyi lukemaan poikansa tutkimusta ja vetämään häntä tilille ihan vähäisimmästäkin kohdasta, joka näytti epäilyttävältä. Kalevia tämä tietoviisaus sekä huvitti että myös monesti tuskastutti, mutta hän hillitsi itsensä jalosti nähdessään isänsä tavattoman innostuksen. Hänen täytyi myös kunnioittavasti myöntää hyötyvänsä monessa kohdassa isänsä huomautuksista, jotka toivat vanhemman polven antiikin-oppineisuuden terveellisen lähelle ja pakottivat hänet uudelleen tarkistamaan omia päätelmiään. Rehtorin oppineisuus oli todellakin syvällistä ja hänen käytännöllinen latinantaitonsa ihailtavan sujuvaa, minkä Kalevi jo muutaman päivän yhteistyön jälkeen saattoi isänsä rajattomaksi mielihyväksi hänelle vilpittömänä käsityksenään ilmoittaa. Rehtori oli aivan autuas ja katsoi pitävänsä nyt Kaleville huomauttaa, että tämän käytännöllisessä latinantaidossa sen sijaan oli aikalailla kohentamisen varaa. Koko sinä aikana, jonka Kalevi oli ollut ulkomailla, hän ei ollut puhunut latinaa – kreikkaa kyllä hieman –, mistä saattoi olla seurauksena odottamaton kankeus nyt, kun hänen piti väitöstilaisuudessa yht'äkkiä ilmaista ajatuksensa latinaksi. Havaiten isän olevan oikeassa Kalevi muutti silloin kaiken tieteellisen keskustelun isänsä kanssa pelkäksi latinaksi; Erna kertoi ettei hän kerran tultuaan rehtorilaan tiennyt, mitä hänen piti ajatella, kun isä ja poika huusivat tulipunaisina kiihtymyksestä ja nakutellen terävästi rystysiään pöytään toisilleen ammottavaan suuhun outoa kieltä, jossa vain vilisi idem ja quid ja quicunque ja quaecumque ita sint ja kaikkia muita kummallisuuksia. Pian hän kuitenkin oivalsi heidän keskustelevan latinaksi – Kalevin kohta hymyillen antaman selityksen mukaan – jostakin latinan kieliopin hiuksenhienosta kohdasta ja synnynnäisinä filologeina, jotka ovat tunnettuja kiivasluontoisuudestaan, joutuneen kiihkeään väittelyyn. Rora-täti oli kertonut hänen elämänsä tulleen näiden kuukausien aikana monta kertaa vaikeaksi, kun ensinnäkin rehtori ja Kalevi puhuivat melkein aina toista tai toista, mutta varsinkin sitä toista pakanallista kieltä, jota ei kukaan ymmärtänyt, ja sitten, huolimatta siitä, että itse huusivat ja raivosivat ihan nyrkkiä puiden, yhtäkkiä kääntyivät torumaan häntä siitä, että hän muka paiski ovia tai pudotteli esineitä lattialle tai aikaansai jollakin muulla eriskummallisella keinolla ihan sietämätöntä melua, joka kerrassaan katkaisi heidän tieteellisen ajattelunsa. Rora-täti myönsi kerran pudottaneensa sukkatikun lattialle.
Sekä isä että poika olivat ylen tyytyväisiä saatuansa vihdoinkin väitöskirjan puiduksi loppuun. Kun Kalevi oli käynyt näyttämässä sitä professorille ja tämä oli tutustunut siihen ja ottanut ilmoittaakseen ja hoitaakseen sen tiedekunnassa, tuli neuvottelu sen painattamisesta. Ernan kertomuksen mukaan se oli ollut suurta hienotunteisuutta vaativa asia. Rehtori näet oli itse kirjapainon omistaja sikäli, että hän oli oman kaupunkinsa pienen kirjapaino-osakeyhtiön johtokunnan puheenjohtaja, jonka velvollisuus oli toimittaa painolle kaikki mahdolliset työt. Jalosti hän olikin esim. joka vuosi painattanut siinä koulunsa vuosikertomuksen. Selvää selvempää siis oli, että hänen poikansa väitöskirja, jonka julkaisemisen hän sitä paitsi itse maksaisi, oli painettava siinä: hänen omassa kirjapainossaan, sillä muuhan oli aivan mahdotonta. Faktori, joka tiesi väitöskirjan olevan valmistumassa, jo kyselikin, milloin latominen saataisiin aloittaa.
Rehtorin otsalle kohosi tuskanhiki hänen ajatellessaan painatusasiaa. Hän aavisti, ettei faktorilla, hänen vanhalla ystävällään, jonka Kalevi sanoi syntyneen vähän sen jälkeen, kun kirjapainotaito oli keksitty, ollut riittävää käsitystä muusta painatustyöstä kuin vanhaakin vanhemmalla fraktuuralla, oikein niillä koukeroisimmilla venkurakirjaimilla, trykityistä arkkiveisuista. Antiikvakirjakkeita ei painossa rehtorin tietämän mukaan ollut sen enempää kuin että hätätilassa saatiin ladotuksi jollekulle mukamas uusmuotiselle, etelässä käyneelle keikarille tai sieltä tulleelle konsertinantajalle tai sirkustirehtöörille nimikortti tai ohjelma tai pääsylippu. Hän huomautti tästä faktorille, joka loukkautuneena vastasi, että "vai ei saada ladotuksi! Puoli arkkia nousee ylös isoakin kokoa milloin tahansa. Ja jos kreekiläisiä puustaveja tarvitaan, niin niitä hän saa lainaksi Helsingistä tarpeellisen määrän milloin tahansa." Kun rehtori huomautti epäilevästi, kyettäisiinkö osakeyhtiön vanhanaikaisella käsiprässillä painamaan kunnollista kirjaa, niin faktori katsahti häneen säälivästi ja huomautti, että sellaisella ne oli Agricolankin kirjat painettu...
Kalevia huvitti kysymys suuresti, vaikka hän ratkaisikin sen heti ilmoittamalla, että hänen teoksensa oli painettava Helsingissä siinä suuressa kirjapainossa, jossa yleensäkin tieteellinen kirjallisuus ikuistettiin. Isä sai lepytellä faktoria miten parhaiten taisi. Jos seuraukseksi tulisi, että isä pudotettaisiin pois puheenjohtajan paikalta, ehkäpä johtokunnasta, niin siitä ei kannattanut välittää. Eivät ne sitä paitsi uskaltaisi tehdä sitä, sillä rehtori siirtäisi siinä tapauksessa vuosikertomuksen painattamisen kilpailevaan kirjapainoon. Ja painotöistä oli kova puute!
Kalevi matkusti Helsinkiin valvomaan painatusta, mutta hänen täytyi luvata isälleen, ettei antaisi painaa ainoatakaan arkkia ilman isän lopullista lupaa. Painovirheet, poika, näetkös, ne kirotut painovirheet! Väitöstilaisuus tavallisimmin alkaa siten, että väittelijä luettelee lectio praecursorian jälkeen kaikki huomaamansa painovirheet, ja jatkuu siten, että opponentti jatkaa tätä luettelemista, mikäli on huomannut – ja ainahan niitä huomaa – muita painovirheitä. Kalevin täytyi myöntää isänsä olevan mestari painovirheiden vainuamisessa. Varsinaiset väärät kirjasimet antoivat nöyrästi ilmi itsensä yrittämättäkään piiloutua. Lisäksi hän epäili enimpiä oikeitakin milloin mistäkin vajavaisuudesta. Piste tuossa oli selvästi pilkku ja päinvastoin! Kyseessä olevan kirjapainon painovirhepaholainen ei ollut tähän saakka tavannut rehtorin vertaista ajokoiraa kintereillään ja huomasi lopuksi menettävänsä pelin kokonaan. Se asetti viimeisen toivonsa siihen, että sivuja nostettaessa painokoneeseen rivien päistä putoaisi kirjakkeita, jotka sitten asetettaisiin vääriin paikkoihin, mutta tämäkin toivo petti. Rehtori näet varoitti Kalevia erikoisesti tästä vaarasta ja sai aikaan, että paino kerrankin oli tässä kohden huolellinen.
Huomaan harhautuneeni selostamaan liian laajasti näitä sinänsä vähäpätöisiä yksityiskohtia, vieläpä eksyneeni hiukan humoristiseen sävyyn. Pyydän sitä anteeksi – se johtuu siitä, että Ernan kuvaukset rehtorin puuhista väkisin liukuivat humoristisuuden puolelle, kai siksi, että hän itse huomaamattaan suhtautui niihin siten. Tosiasiassahan se, mitä nyt kerron, on traagillista eikä vähimmässäkään määrässä humoristista.
Väittäjäisistä ei Ernalla ollut kerrottavana muuta kuin että hän muisti kuulleensa niiden sujuneen loistavasti ja olleen merkkitapaus suomalaisen klassillisen filologian alalla. Opponentin loppulausunto oli ollut pelkästään kiittävä ja tiedekunnan arvosana korkein mahdollinen, mitä oli pidetty suurena harvinaisuutena. Rehtori oli ollut autuaan riemun vallassa. Väittäjäispäivälliset olivat olleet hienoudelta ja vieraiden laadulta ja arvolta itse aiheensa veroiset. Niiden kuluessa kehitetty latinankielinen kaunopuheisuus oli loitsinut eläviksi renessanssin humanismin suuret päivät. Huippukohta oli ollut Kalevin puhe äitinsä muistolle ja isälleen. Hän oli kuvannut sitä, kuinka hän oli joutunut kasvamaan orpona äidistään, mutta kuinka hän ei siitä huolimatta voinut sanoa kasvaneensa ilman äitiä. Tämän kaunis kuva oli ollut ja oli vieläkin kaikkialla hänen nähtävissään ja oli painunut hänen sydämeensä kuin runotar alati lietsomaan sinne hyvän ja jalon sytykkeitä. Äidin rakkauden oli tehnyt hänelle sanoin kuuluvaksi ja teoin nähtäväksi Rora-täti, jolle Kalevi nyt oli hienoin latinaisin säkein skandeerannut sydämellisen kiitollisuutensa. Käännettyään ne kotona Rora-tädille tämä oli itkenyt. Mutta varsinaisen akateemisen huippunsa puhe oli saavuttanut keskiosassaan, jossa Kalevi oli kiittänyt isäänsä kaikesta häneltä saamastaan rakkaudesta, huolenpidosta ja kasvatuksesta. Hämmästyen olivat läsnäolleet kuulleet, minkä korkean aseman nuori tohtori oli antanut isälleen antiikinoppineena ja kuinka hän luki oman vähäisen taitonsa alkuaan johtuneeksi isän kylvöstä, jota sitten hänen rakas opettajansa, professor doctissimus totius latinitatis, oli ylivoimaisen mestarin taidolla kasvattanut ja lisännyt. Kuullessaan poikansa ylistyksestä ja ymmärtäessään – ajatellen läsnä olevia henkilöitä – vihdoinkin saaneensa ansaitsemansa maineen rehtori oli ensin sekä punastunut että kalvennut, mutta rauhoittunut sitten ja kuunnellut puheen loppuun saakka jalon roomalaisen ylevällä ilmeellä. Kun sitten oli juotu asiaankuuluvat maljat ja toivotettu nuorelle tutkijalle kaikkea menestystä, rehtorin autuus oli kohonnut vielä muutaman kämmenen leveyden, kun itse vanha professori – hänen muinainen opintotoverinsa muuten, huomatkaa, hänen opintotoverinsa – oli kohottanut maljan hänelle, rehtorille, vanhan kulttuurin aitona edustajana, joka yhä uupumatta ammensi hengen aarteita sieltä, missä ne olivat puhtaimpina säilyneet, eli antiikin runoudesta, ja rikastutti niillä nykyajan aineellista, henkisesti madaltunutta sivistystä.
Tällaista Erna muisteli. Kaikesta saattoi vieläkin päättää tilaisuuden olleen aito akateeminen "paukku" vanhaan hyvään tyyliin. Vakavin ja hillityin oli ollut itse juhlimisen kohde, nuori tohtori. Huolimatta triumfinsa täydellisyydestä hän oli koko illan ollut vaitelias, totinen, melkeinpä surumielinen. Vain harvoin oli hymy vilahtanut hänen kalpeilla, hienosti piirretyillä kasvoillaan, ja iloista, välitöntä naurua ei niille ollut voinut kuvitellakaan kohoavan. Rehtori oli huomannut sen ja koettanut jo siellä juhlassa reipastuttaa häntä. "No, poikani", hän oli kertonut sanoneensa, "nunc est bibendum, nunc pede libero pulsanda tellus – nyt on juotava, nyt kevein jaloin tanterella tanhuttava – nyt huolestuttavat asiat huomiseen lykättävä – res severas ad crastinum! Voittosi kruunuksi pidit äsken puheen, jossa ei ollut edes pienintä kielivirheen vihjettä, (alentaen ääntään:) jota vastoin professorisi äskeisessä puheessa sellaisia oli oudostuttavan paljon – ukko alkaa jo rapistua. Ole siis iloinen ja juo isäukkosi kanssa veljenmalja! Hei!" He kilistivät ja Kalevi hymyili kauniisti, mutta täysin vapaaksi hän ei taakastaan tai demonistaan tai painajaisestaan päässyt.
Väittäjäisten jälkeen Kalevi tuli isänsä seurassa kotiin, lepäämään pitkällisen työn ja kovan jännityksen jälkeen. Ensimmäiseksi siellä hän ynnä isänsä ilta illalta selostivat Rora-tädille ja Ernalle tarkkaan kaikki, mitä oli tapahtunut, molempien kuulijoiden tiheillä kysymyksillä pitäessä huolta, ettei mitään unohtunut. Erna oli sattunut tulemaan rehtorilaan silloin, kun Rora-täti oli harjannut ja puhdistanut rehtorin ja Kalevin frakkeja. Edellistä hän oli haistanut tunnustellen ja sanonut, vilkaisten Ernaan merkitsevästi silmälasiensa päällitse: "Sen kyllä saattoi arvata!" Mutta Kalevin frakista hän ei ollut sanonut mitään – oli hymyillyt vain, silittänyt hellästi ja harjannut lempeästi, keveästi.
Tunnettu ja yleisesti tunnustettu asia oli, että vanha latinanprofessori oli kouluttanut ja kasvattanut Kalevista itselleen jälkeläistä. Tähän saakka kaikki oli myös mennyt tämän suunnitelman mukaisesti, Kalevin osoittautuessa joka suhteessa sen arvoiseksi. Nyt lepokuukausinaan hän valmisti painokuntoon eräitä väitöskirjastaan irronneita sirpaleita, jotta voisi pyytää nimitystä dosentiksi, mikä myös jo samana vuonna tapahtui. Mutta sillä aikaa kun julkisuus sai Kalevista näitä ilahduttavia viestejä hänen yksityiselämänsä joutui yhä synkemmän murheenpilven valtaan, joka lopuksi peitti kaikki toiveet pimeyteensä.
Tämä ei ole sopiva paikka sen mielisairauden syiden ja laadun selittämiseen, mikä vähitellen mutta vastustamattomasti kietoi Kalevin verkkoihinsa. Se ei ollut, tulkoon kuitenkin sanotuksi, nuoruuden tylsistymistä, joka vie auttamattomaan, lopulliseen pimeyteen, vaan mieluummin sielullisen elämän liikaherkistymistä. Kuukausi kuukaudelta, aina virkeiden työkausien jälkeen, Kalevin valtasi yhä syvempi ja pitenevämpi unelmakausi, joka oli kuin vastustamaton uni. Aluksi hän heräsi siitä itsestään, alkoi pyyhkiä otsaansa, oli hikinen ja hermostunut, mutta rauhoittui pian, saattoi ryhtyä työhönsä, keskusteli järkevästi, lyhyesti sanoen: oli kuin olisi herännyt tavallista syvemmästä päiväunesta. Aluksi omaiset pitivätkin näitä kohtauksia sellaisena eivätkä ymmärtäneet niiden merkitsevän mitään hälyyttävää, mutta kun niiden väliajat lyhenivät ja ne alkoivat muuttua niin, etteivät ne enää olleetkaan todellista silmät ummessa nukuttua, vaan päinvastoin silmät auki nähtyä unta, rehtorille tuli hätä. Kun Kalevi ei muutaman ajan kuluttua enää tahtonut herättämälläkään herätä tavalliseen terveeseen tietoisuuteen, vaan silmissään omituinen, unelmoiva kiilto vain pyrki puhumaan jostakin ilmeisesti parhaillaan näkemänsä unen aiheesta, pian ankarasti vihastui, jos häntä vähän tarmokkaammin häirittiin, ja lopuksi ei enää kaikiste tuntenut isäänsä, tapaus oli selvä. Kalevi katosi siihen hiljaisuuteen, joka on niin lukemattomien onnenruskojen ja kimaltelevien toiveiden hauta, jossa asuu joukko laulamattomien tuskien uhreja, eläviä ruumiita ja saavuttaa huippunsa elämän tyrmistyttävin tragiikka. Hän oli levottomasti sairas vielä minun tullessani laitoksen lääkäriksi, mutta alkoi sitten rauhoittua ja vähitellen tulla yhä normaalimmaksi. Nuo unet, joissa hän aluksi eli ja toimi kokonaan niihin hukkuneena ja unohtuneena, käsittelivät Ernan kertomuksen mukaan alusta alkaen niitä samoja aiheita ja sitä samaa sielunvaelluksen linjaa, jonka nauhaan, joskin tosin hyvin irtonaisesti, hän ripusti niitä antaessaan niille kirjallista muotoa. Ohella hän näki kyllä paljon muutakin, mutta huomautti varsin järkevästi, ettei kaikesta kannattanut kirjoittaa. Mielestäni niille oli kuvaavaa pyrkimys ideaaliseen kauneuteen, jonka näköalojen avautuminen vanhan potilaani sielussa ilmeisesti tuotti hänelle suurta onnea ja rauhaa. Hän saattoi sanoa tuollaisina silmänräpäyksinä, jotka muuten lopulta laajenivat hänen vanhuutensa seesteiseksi taivaaksi, saavansa täydellisen lohdutuksen kaikista elämänsä pettymyksistä ja tyytyväisenä, kiitollisena, odottavansa sitä silmänräpäystä, jolloin Jumala vapahtaisi hänet kaikesta maallisuuden taakasta ja kohottaisi hänet luoksensa ikuisen onnen autuuteen. Lujasti uskon hänen tulleen palkituksi tässä odotuksessaan. Näin sanon hyvästit tämän jalon ihmisen hengelle.
Hänen tragiikkansa oli sikäli keveämmin kannettavaa, ettei hän pitkinä vuosina ja väliaikoina tiennyt siitä mitään, vaan päinvastoin eli autuaana ainaisissa, loppumattomissa unelmissaan, rakkauden ja kauneuden, murheen ja kyynelten välkkeen ympäröimänä, olotilassa, joka varmaan oli monta kertaa ylintä mahdollista nautintoa. Hänen vanhan isänsä tragiikka oli sen sijaan niin alastonta, niin lyijynraskasta, niin ukonvaajana sydämeen iskevää, ettei voi ymmärtää, kuinka hän ei sinä hetkenä, jolloin onnettomuuden lopullisuus ja laajuus hänelle täydellisesti selvisi, kuollut siihen paikkaan. Sitä hän ei tehnyt, vaan osoitti taas samaa kummastuttavaa ja kunnioitettavaa luonteen lujuutta kuin vaimonsa kuollessa. Surun ulkonaisia merkkejä ei hänessä kukaan voinut väittää nähneensä. Erna, jolta olen kysellyt näistä asioista mitä tarkimmin ja joka tiesi niistä enemmän kuin kukaan muu syrjäinen, koska hän kävi rehtorilassa joka päivä, ei osannut sanoa muuta kuin ettei rehtori Kalevin jouduttua sairaalaan enää puhunut hänestä milloinkaan muuta kuin mitä oli joskus asiain yhteydessä pakko. Hän tuli muutenkin harvapuheiseksi, istui vain juhlallisena, ryhdikkäänä, kasvot punoittavina, lumivalkeaksi mennyt tukka porhollaan, ja tuijotti miettiväisesti, otsa rypyssä, eteensä. Joskus hän, luullen olevansa yksin, mumisi ja puhui itsekseen, mutta mitä, siitä ei saanut selkoa, sillä sanat olivat joko latinaa tai kreikkaa. Erna arveli surumielisesti hymyillen, että rehtori kai kävi iankaikkisia käräjiänsä jumalia vastaan, jotka olivat olleet hänelle niin kateellisia hänen suuren onnensa vuoksi, että olivat ensin riistäneet häneltä puolison ja sitten pojan. Kun Ernan kuvauksista pääsin vähitellen ymmärtämään, mitkä suuret unelmat rehtori oli rakentanut poikansa varaan, saatoin aavistaa, miten traagillinen oli näiden unelmien luhistuminen ja vielä sillä hetkellä, jolloin ne oli jo oikeastaan saavutettu. Miksi tuollaista tapahtuu, vieläpä varsin usein, sitä ei voi ymmärtää, vaan siinä joutuu ristiriitaan ikivoimien kanssa.
Aluksi Kalevia hoidettiin kotikaupungin omassa pienessä hoitolassa – hänellä oli harhoja, joiden vuoksi häntä ei voinut hoitaa kotona – ja sitten toisen paikkakunnan suuressa uudenaikaisessa sairaalassa, tässä samassa, josta tuli hänen hautansa. Rehtori ja Rora-täti sekä Erna kävivät hänen ollessaan kotikaupungissa katsomassa häntä harva se päivä, niin lohduttomia kuin nämä käynnit olivatkin, Kalevi kun ei enää tuntenut heitä. Isoon sairaalaan matkusti yleensä vain rehtori. Milloin vain lomat järjestyivät niin, että ne koulutyöltä sallivat tämän käynnin, hänen nähtiin ilmestyvän asemalle kulunut, ylioppilasaikainen matkalaukkunsa kädessään. Kukaan ei ollut niin epähieno, että olisi kysynyt, minne hän matkusti. Kerran Erna oli ollut mukana tällaisella käynnillä. Silloin Kalevi oli jo ollut rauhallisten puolella. Heidän tullessaan kammioon, jossa Kalevi oli istunut pöydän ääressä lukemassa – muuten Musaioksen runoelmaa Hero ja Leandros, kuten rehtori oli huomannut ja Ernalle jälkeenpäin maininnut –, hän oli hajamielisenä kohottanut katseensa ja sitten nousten kohteliaasti seisomaan kysynyt, millä hän voisi herrasväkeä palvella. Isäänsä hän oli puhutellut "kunnioitettavaksi herraksi" ja Ernaa "arvoisaksi rouvaksi". Rehtorin kysymykseen, eikö hän tuntenut heitä, hän oli vastannut maailmanmiehen hienoudella valittavansa, ettei todellakaan, hänen muistinsa kun oli sairauden vuoksi kovasti huonontunut, voinut muistaa, missä oli heidät tavannut, mikä tietenkin oli tapahtunut, koska arv. herrasväki kerran niin sanoi. Heidän piti ystävällisimmin suoda se hänelle anteeksi. Kun rehtori hyvästellessään piti kauan poikansa kättä omassaan kuin ajatellen, että puristaisi sitä nyt viimeistä kertaa (kuten tekikin), Kalevin katseeseen tuli syvä, tumma surun ilme ja hänen mielensä syvyydessä taisteli jotakin rajusti kuin päästäkseen pinnalle päivänvaloon. Mutta se ei päässyt, vaan hukkui uudelleen unelmien ja haaveiden olemattomuuteen. Ernan kyyneleitä, joita tämä ei jäähyväishetkenä voinut pidättää, hän oli katsellut huulet vavisten ja kuiskannut kuin kummastuneena: "Te itkette, rouva? Kuka te sitten olette? Erna, Erna, olenko joskus vuosituhansia kestäneellä matkallani tuntenut teidät? Suokaa anteeksi heikko muistini!"
Rehtori hoiti virkaansa heikontumattomin voimin korkeaan ikään saakka. Asetuttuaan eläkkeelle hän, tottuneena poikkeuksettomaan säännöllisyyteen, istui koulutuntien ajan kirjoituspöytänsä ääressä ja sommitteli jotakin tutkimusta. Vanhan tohtorin – Kalevin – papereista löytynyt, rehtorin käsialalla, jonka olen oppinut hänen kirjeistään tuntemaan, kirjoitettu latinankielinen esitys siitä, minkä verran Homeroksen koristeelliset mainesanat – epitheton ornans – olivat olleet esikuvina Vergiliuksella hänen sepitellessään vastaavia attribuutteja, oli luultavimmin tuo eläkeajan tutkimus, tuo "ukontyö", kuten hän oli leikillisesti Ernalle sanonut. Tultuaan järkiinsä Kalevi näkyi lukeneen sen, mikä ilmeni hänen reunoihin tekemistään merkinnöistä. Ne olivat sävyltään usein leikillisiä: "Hyvä, isä! Tämä on hieno huomio!" Tai: "Ei-ei-ei! Tässä olet, isä hyvä, mennyt aivan harhaan!" Jne. Olivatko käsikirjoituksen ne kohdat, joissa muste oli lionnut ja levinnyt kuin olisi siihen tippunut jotakin märkää, ehkä kyyneleitä, ja siinä tapauksessa, kummanko, isän vai pojan, sitä en osaa sanoa. Ehkä molempien. Vähällä oli, ettei niihin sekautunut vielä erään kolmannen kyyneleitä, jotka alkoivat väkisin tippua hänen mielikuvituksensa ryhdyttyä elävöittämään tätä isän ja pojan pateettista seurustelua haudan ylitse.
Kävelyretkensä rehtori teki minuutilleen samana aikana joka päivä, ellei sää ollut aivan mahdoton. Tähän kuului pääte- ja palauskohtana pieni lepo Vienon haudalla, jossa muuten oli jo kolmas penkki. Vaikka minua epäilyttääkin kirjoittaa tähän sitä, mikä on totuus, koska juuri se on tässä kohdassa kirjalliselta kannalta liian hyvin järjestettyä, sentimentaalista ja epäilyttävää, niin ei muukaan auta, olkoon teho mikä tahansa. Vanhana koulumiehenä, jolle järjestys ja johdonmukaisuus olivat ei puolta elämästä vaan koko juttu kaikkineen, rehtorilla saattoi olla vain kaksi kuolinpaikkaa, mikäli itse sai valita – ja senhän nyt sallimus voi suoda miehelle, jolta on riistänyt kaikki –: oma vuode tai penkki Vienon haudan ääressä. Saattaako nyt ankarinkaan arvostelija moittia vanhaa miestä siitä, että hän valitsi jälkimmäisen paikan? En luule sitä. En tosin ole taideasioiden tuntija eikä minun pitäisi siis sanoa niistä mitään, mutta tässä ainoassa kohdassa rohkenen ilmaista käsityksenäni, että päättämällä elämänsä uljaan kilpajuoksun rakkaimpansa haudan ääreen rehtori valitsi taiteellisesti hienoimman lopun ja antoi sille juuri niin paljon sentimentaalisuutta kuin se tarvitsikin ja sieti kohotakseen vaikuttavimmilleen. Hänen lompakkonsa salaisimmasta kätköstä oli löydetty Vienon ja Kalevin valokuvat, joita hän siis oli pitänyt aina mukanaan. "Sellainen on ihminen", olisi Kaleville voinut vastata ajatellen hänen isäänsä.
Rehtorin kuoltua Rora-täti oli kuin puusta irtautunut lehti. Tosin hänen elämänsä oli kulunut enimmäkseen ruokasalin ja keittiön puolella, tekemättä itsestään enempää kuin hiljaisella, palvelevalla rakkaudella voi – mikä, kuten tunnettua, on paljon enemmän kuin yleensä luullaan –, mutta niin kauan kuin tuollaisen rakkauden kohteet ovat vastaanottamassa heihin suunnattua hyvyyttä, on kysymys suuresta elämän voimasta. Omituista on, että sitten kun nuo kohteet häviävät ja vaivannäkö niiden vuoksi lakkaa, niin sen sijaan että vaivannäkijä nyt pääsisi helpommalla ja saisi levätä ja voimistua, hän usein tunteekin olevansa orpo ja alkaa heikontua kuin juurestaan irtautunut kasvi. Rora-täti oli totta puhuen saanut – niin arveli Erna – Kalevin kohtalosta sellaisen piston sydämeensä, ettei se voinut enää parantua. Niin kauan kuin rehtori eli, hänkin eli, sillä kukapa olisi hoitanut Fredin taloutta, jos hän olisi poistunut, mutta heti hänen kuoltuaan Rora alkoi järjestää oloansa lähtöä varten. Hän oli ollut vielä viime vuosiin saakka lujatahtoinen ja varma elämässään, luottaen siihen, että kaikki menisi hyvin, mikä kunnollisesti suunniteltiin ja valmistettiin sekä suoritettiin. Nyt, kun sallimuksen ukonvaaja oli osunut Kaleviin ja tuhonnut yhdellä iskulla hänenkin, Roran, kunnianhimoiset unelmat, hän oli menettänyt tuon varmuutensa ja ajatteli kauhulla ihmisen turvatonta osaa elämän käsittämättömässä myllerryksessä. Pelästyneenä kuin pieni lintu tämä vanha, harmaa mummu ei osannut muuta kuin pitää vapisevia, ryppyisiä käsiään ristissä, tuijottaa säikähtyneenä sieluparkansa lokeroihin ja kurittaa itseään kaikesta siitä ylpeydestä, jolla muka luuli haastaneensa Jumalan vihan Kalevin kannettavaksi. Vain silloin tällöin hänessä leimahti entisen itsenäisyyden ja lujan tahdon välkkeitä. "Ei, hyvä Jumala, noin ankaria liikkeitä tarvitsisi käyttää ihmisten ravistamiseksi hereille! Vähemmästäkin kuin elinkautisesta hulluudesta uskoisimme, miten on elettävä!" Mutta siinä jo samalla sydän nöyrtyi ja antautui minkäänlaisitta ehdoitta. Muutama kuukausi vain ehti kulua rehtorin kuolemasta, kun pieni, ryppyinen, hiirenharmaa Rora-täti laskeutui hiljaa ikuiseen lepoon rehtorin ja Vienon rinnalle. Hänen nimensä hakattiin kolmanneksi heille kuuluvaan yhteiseen muistomerkkiin, jonka rehtori oli alun alkaen asiallisesti niin suunnitellut. Heti kun saattoväki oli poistunut haudan äärestä, hänetkin liitettiin pieneksi piirteeksi siihen romanttiseen legendaan, joka oli jo aikoja sitten kutoutunut rehtorista ja Vienosta ja jolle Kalevin kohtalo antoi murheellista synkkyyttä.
3
"Niin jäin aivan yksin, sillä isäni oli kuollut jo aikoja sitten", Erna hymähti surullisesti päästyään muistelmissaan näin pitkälle. "Kaleville määrättiin virallinen holhooja, joka sitten selvitti pesän ja talletti varat Kalevin hyväksi. Minulle hän myi perin huokeasta hinnasta ne muutamat rehtorin kotia kuvaavat esineet, taulut ja valokuvat, jotka halusin tallentaa Kalevia varten, jos hän joskus selviäisi. Kuten tohtori tietää, hänen tarkoituksensa oli nyt vihdoinkin, kun hänen oli turhaa enää olla sairaalassa, muuttaa luokseni, mutta se aie jäi toteuttamatta. Kauan häntä sai siihen suostutella, mutta lopuksi hän taipui. Hän pelkäsi näet elämää, jota ei ollut nähnyt niin moneen kymmeneen vuoteen. Heti Rora-tädin kuoltua aloin hakea paikkaa täältä, Kalevin suuresta sairaalakaupungista, ollakseni häntä lähellä, jos hän tarvitsisi, omaisen apua. Vaikka enhän ollut laillisesti omainen, sillä kihlausta emme tulleet uusineeksi, mutta kuitenkin – toisaalta – enemmänkin kuin omainen. Täällä on sitten elämäni kulunut: opettajatyössäni ja Kalevin – täytyy vain sanoa – muistelemisessa, sillä enhän ole tosiasiassa kyennyt tekemään hänen hyväkseen mitään. Siinä kaikki, että olen silloin tällöin käynyt katsomassa häntä. Mutta tämäkin on tuntunut niin tärkeältä ja välttämättömältä, etten ole voinut mennä täältä kesälomillenikaan. On näet aina peloittanut se ajatus, että jos hän tulee järkiinsä poissa ollessani eikä siis noina tärkeinä hetkinä, jolloin muisti palaa, ole ketään, joka ikään kuin sijoittaisi hänet elämään uudelleen. Hyvä olikin, että olin saapuvilla niinä vuosina, jolloin lumous alkoi laueta: ensin kai vain silmänräpäykseksi ja sitten vähitellen yhä pitemmiksi jaksoiksi, kunnes viimein unelmat muuttuivat tavallisiksi päivä- ja yöuniksi. Itse olin mennä järkytyksestä sekaisin, kun hän ensimmäisen kerran tunsi minut. Se tapahtui jo paljon ennen tohtorin tuloa. Hän nousi ottamaan minua vastaan kohteliaasti mutta vieraasti ja jäykästi kuten ennenkin, kun samalla, hänen katsoessaan minuun, silmissä tuikahti uusi valo ja kasvoille nousi ihmettelyn ilme. Epäröiden hän kohotti kätensä minua kohti ja kuiskasi: 'Sehän on Erna!'"
"Tohtori voi ymmärtää, miten vaikeaa on herääminen sille, joka on ollut kymmeniä vuosia elävältä haudattuna ja nukkunut kaiken sen ohi, mitä varten oli elämään valmistunut ja mitä vastaanottamaan jo ojentanut kätensä. Heräämisensä hetkellä hän lähtee jatkamaan elämäänsä siitä kohdasta, missä oli ollut nukkuessaan uneensa, eikä voi aluksi käsittää, miksi kaikki on aivan toisenlaista kuin hänen mielestään pitäisi. Tietoisuuden ja tiedon elpyminen ja karttuminen on kuin sydämeen sarja loppumattomia pistoja, joiden kestäminen on varmaan hyvin tuskallista. Näin oli mielestäni Kalevin laita, jolle sain selittää niin säälien ja hellästi kuin mahdollista kaiken, mitä oli tapahtunut. Hän hillitsi itsensä kuitenkin odottamattoman uljaasti, liikutuksen ilmetessä vain joskus hartioiden tärisemisenä pidätetyistä nyyhkytyksistä. Lopuksi hän jaksoi alistua siihen, mille ei voinut mitään, eli kohtaloonsa, ja niin elämämme lähti kulkemaan tavalla, mikä on tohtorille tunnettu. Pian menen pois minäkin ja sitten ei meitä koskevasta ihmisten tarinasta ole jäljellä muuta kuin nuo Kalevin paperit, joita tohtori näkyy selailevan. Minulle on jo kaikki mennyt kuin unta."
Ernan nimellä tuntemani vanha, hieno nainen, valkohapsinen mummo, katsoi minuun lapsellisen viattomasti sinisillä ja vanhuudesta vetistyneillä silmillään. Sitten hän sanoi:
"Mielestäni Kalevi menetteli tylysti sekä itseään että minua kohtaan määrätessään hautaamisestaan sillä tavalla kuin teki. Olisin näet suonut hänen tulevan haudatuksi äitinsä, isänsä ja tätinsä viereen, niin että olisin saanut käydä tervehtimässä heitä kaikkia joka päivä. Tulen näet pian toimestani eläkkeelle ja muutan tuohon pikkukaupunkiin, jossa kalleimmat muistoni ovat. Lopuksi olisin edes haudassa päässyt lepoon Kalevini vierelle. Mutta sallimus ei jostakin salaperäisestä syystä suonut meitä toisillemme ei kuolemassakaan. Se kai on säie sitä tragiikkaa, josta ihmisten elämä enimmäkseen kutoutuu. Muutan kuitenkin kotikaupunkiini tyyntyneenä ja tyytyväisenä osaani, sillä onhan minulla siellä vanhan, väsyneen elämäni keskipisteenä edes rakkaideni hautojen hoito. Jos joskus satutte matkustamaan tuohon kaupunkiin, herra tohtori, niin ilahduttakaa vanhaa neitiä ja käykää häntä katsomassa. Asuntoni saatte siellä kyllä tietää."
4
Näin olen nyt parhaan kykyni mukaan selvittänyt vanhan tohtorin jäämistöä niin pitkälle, ettei ole jäljellä muita kuin Toini. Mutta vaikka juuri häneen nähden olen paljon parempi asiantuntija kuin keneenkään edellä mainittuihin, niin minun on perin vaikeata kirjoittaa hänestä siksi, että toisin paikoin joutuisin ilmoittamaan hänen salaisuuksiaan ja tekemään sen vasten lääkärinvalaani. Tapasin hänet äsken – hän asuu nyt täällä meidän kaupungissamme vanhan äitinsä ja – huomatkaa – pienen poikansa kanssa ja on usein vieraanamme – Eila ei ole enää ollenkaan mustasukkainen – niin, tapasin hänet äsken ja sopivan tilaisuuden tullen otin puheeksi tämän asian. Kun Toinin historia päättyy kesken – siihen, että hän sanoo nyt tietävänsä, mitä tekisi –, niin se olisi saatettava loppuun tarpeellisin selityksin. Kuultuaan kaiken edellä kuvatun hyvin verhotusti, ilmaisematta edes kaupunkejakaan, ja muutenkin käyttelemällä tosiasioita runoilijan vapaudella, Toini lupasi harkita asiaa ja keskustella äitinsä kanssa sekä ilmoittaa myöhemmin. Minun piti nyt luvata hänelle, etten kirjoittaisi ennen siitä asiasta sanaakaan edes kirjoituspöytäni laatikkoa varten. Annoin sanani ja jäin odottamaan.
Seuraavina viikkoina tulin kummastuksekseni huomaamaan Toinin kysyneen neuvoa Eilalta. Tälle olin näet Toinin lapsen syntymisen aikoina ollut suorastaan pakotettu sanomaan, ettei Toinin pienokainen ollut suinkaan tulos kevytmielisestä seurustelusta miesten kanssa – Toini oli niitä naisia, jotka tuntevat siltä kannalta kauhua miehiä kohtaan –, vaan lääkärin suorittamasta toimenpiteestä, jossa miehistä elementtiä oli käytettävänä vain välttämätön vähäisin määrä. Kun Toini-parka sai kärsiä lapsensa vuoksi kaikkea mahdollista moitetta ja häpeää, jota yhä, aikamme "valistuksesta" huolimatta, lapsen synnyttämiseen liittyy ja Eila myös yhtyi moittijoihin, niin pidättääkseni edes hänet Toinin ystävänä kuten sanottu annoin Eilan kauttarantain tietää tällaisesta uudenaikaisesta menettelystä. Tuloksena oli ensin mykkä hämmästys ja sitten villi mustasukkaisuudenkohtaus, joka johtui siitä, että minä muka olin sittenkin ollut osallinen tuohon luomistapahtumaan. Vasta päästyään vakuuttuneeksi siitä, ettei niin voinut olla, ja tultuaan ymmärtämään asian sielullisen, terveydellisen, yhteiskunnallisen ja inhimillisen merkityksen Eila otti Toinin rohkeasti suojelukseensa ja alkoi puolustaa häntä. Tästä oli tuloksena myös, että he yhdessä päättivät antaa minulle luvan Toinin historian saattamiseen loppuun.
Sehän on edellä sanotulla jo melkein suoritettukin. Saatuani Toinin mielenhämärryksen haihtumaan niin, että hän jälleen oli jokseenkin normaali, mutta nähtyäni hänen suhtautumisestaan omiin lapsiini äitiyskaihon palavan hänessä tavattoman voimakkaasti, uhaten taas koitua mielen uuden hämärtymisen syyksi, tulin kerran, silloin mitään tarkoittamatta, sanoneeksi, että hänen pitäisi välttämättä mennä naimisiin "tai ainakin hankkia lapsi". Hän ujostui sanoistani, mutta kysyi, mitä niillä tarkoitin, jolloin selitin Amerikassa jo kauan keinohedelmöityksellä hankitun lapsia äideille, joiden miehet oli todettu kykenemättömiksi, ja kai naimattomille naisillekin, jotka monista syistä, ehkä vain pelkästä äitiyskaipuusta, tahtoivat lapsen, mutta eivät halunneet olla tekemisissä miehen kanssa. Kerroin kuulleeni Suomessakin tehdyn tällä tavalla lapsettomia avioliittoja "lapsellisiksi", mutta en vielä sitä, että kukaan naimaton nainen olisi näin murtanut synnyttämistä koskevia ennakkoluuloja. Keskustelimme kauan siitä, miten vaikeaksi tuollaisen naisen asema kävisi, mutta päädyimme lopuksi siihen uskoon, että kun nainen kerran synnyttää ja hoitaa lapsen, hänellä on oikeus silloin, kun hän myös kykenee elättämään ja kasvattamaan sen, hankkia se itselleen kaikilla kunniallisilla tavoilla, myös edellä mainitulla. Lapsen syntymisestä avioliiton ulkopuolella on lopullisesti poistettava siihen liitetty häpeä, sillä muuten ei keskensynnytysten kammottavan suuri lukumäärä milloinkaan vähene, saati lopu. Tässäkin suhteessa on aika vapautua vanhoista ennakkoluuloista.
Nämä keskustelut ne kypsyivät siksi Toinin päätökseksi, jonka hän ilmoitti noilla sanoillaan, että nyt hän tietää, mitä tekee. Silloin hän oli jo hankkinut asiaan äitinsä suostumuksen, jonka tämä oli antanut odottamattoman helposti, todennäköisesti toivoen ja uskoen, että oma pienokainen ja siihen kohdistuva äidinrakkaus olivat ne ankkurit, jotka pitäisivät Toinin sielunelämän terveyden piirissä. Kun aika oli tullut, Toini synnytti hyvin muodostuneen poikalapsen, joka täytti äitinsä sydämen ei vain ilolla vaan suoranaisella autuudella. Sen isän nimeä oli turhaa kysyä, sillä se oli asianomaisen lääkärin salaisuus ja menisi tämän mukana hautaan. Sen hän valaehtoisesti vakuutti, että pikku mies oli vesa suvusta, jossa jalo ajatustapa yhtyi suuriin hengen lahjoihin ja jossa asui, mikäli voi inhimillisesti päätellä, terve sielu terveessä ruumiissa. Kun tapahtuman herättämä juorujen ja moitteiden pauhu oli laantunut ja sijaan oli tullut sen tiedon aiheuttama jäykistynyt ällistys, ettei Toinin poju tainnut ollakaan – mikä oli lukemattomille katkera pettymys – tavallinen kiintoisa "lehto"-, vaan eräänlainen uudenaikainen "lääkärilapsi", monelle alkoi valjeta, että ehkä tällainen puhdas, lääketieteen valvoma suvun lisäys tulee vastaisuudessa olemaan niin tavallinen, ettei siihen kohdisteta huomiota. Kuka tietää? Asia ei kuulu minun ratkaistaviini ja jää puolestani tähän. Toini elää pikku mammansa kanssa onnellisena täällä naapuristossa, täysin terveenä sekä ruumiiltaan että sielultaan, ja siirtyy nyt pois tämän kertomuksen valotuspiiristä. Hän on lukenut ja hyväksynyt itseään koskevat kohdat ja on kiitollinen, että hänen maineensa on täten julkisesti puhdistettu.
5
Nyt ei ole enää jäljellä muuta kuin selonteko siitä, miten tämä kirja on saanut nimensä. Tohtori vanhus mietiskeli jo työnsä alussa, minkä nimen antaisi syntymässä olevalle lapselleen, mutta vaikka hänellä oli niitä ehdolla kymmenittäin, hän ei kyennyt päättämään, minkä niistä ottaisi. Hänen muistiinpanoistaan näkyy hänen pitäneen pitkiä aikoja ehdolla milloin mitäkin, mutta hylänneen lopuksi jokaisen.
"Nimi on kuitenkin tärkeä jo työn varrella", hän selitti, "sillä se luo kuin valokiila oman alueensa, jonka rajoissa kertomus sitten pysyy. Antaapa se runollisella voimallaan kertomukselle omaa sävyänsäkin, miksi ei: lentoansa, mikä ei ole suinkaan vähäksyttävä asia. Siksi opukselleni olisi välttämättä keksittävä ajoissa sopiva innoittava, oikeaan ohjaava nimi." Kuten sanottu, se kuitenkin tästä aikeesta ja yrityksistä huolimatta jäi tekemättä: joutuessaan käsiini tätä "pesänselvitystä" varten siitä puuttui ei nimilehteä, joka oli juuri se, mikä teoksessa nyt on, vaan nimi. Eilan ja Toinin avulla olen pitänyt suorastaan valtiopäiviä tuon puutteen poistamiseksi, tutkimalla tutkinut vanhuksen kaikki paperit ja lopuksi ollut huomaavinani hänen ajaneen takaa juuri tuollaista nimeä, minkä yksimielisesti lopuksi teokselle annoimme. Shelleyn hienoista hienoin säkeistö "Surulaulu", josta se on otettu ja jota vanha tohtori itsekseen usein lausuili kuin ei olisi milloinkaan saanut kylläkseen nautituksi sen syvällisestä viisaudesta ja kauneudesta, käsittääkseni sisältää juuri sen perusaatteen, minkä tämä kirjakin, että näet elämä on täynnä vääryyttä ja tuskaa, niin täynnä, että sen "laulamiseen" ja "itkemiseen" tarvitaan koko se suru, minkä ihminen vaistoaa luonnossa olevan. "Laulamaton tuska" on siis ihmisen selittämättömän ja aina tapahtumassa olevan sukupolvesta, vuosisadasta toiseen jatkuvan tragiikan eräs lukemattomista nimistä, josta kuin tuulen suhahduksesta hautojen yllä hiivittäytyy sydämeen surumielistä totuutta.
Ajattelee vaatimattomasti se henkilö, jolla on kirjassa nimenä
Henrik.