[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWEKK70bDD-qiuil-WSg2WauhqXf8WJWLGneKlkzGL6c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2050,"Suomen kansan peikkosatuja","Härkönen, Iivo",1882,1941,"2050-harkonen-iivo-suomen-kansan-peikkosatuja","2050__Härkönen_Iivo__Suomen_kansan_peikkosatuja","Toinen sarja suomalaisia satuja lapsille","novelli",[14,15],"huumori","kansanperinne",[],"fi",1913,null,10338,59957,false,59954,[25,26],"Fairy tales -- Finland","Legends -- Finland",[28,29,30],"Humour","Mythology, Legends & Folklore","Short Stories","\"Suomen kansan peikkosatuja ynnä legendoja ja kertomussatuja\" by Iivo Härkönen is a collection of Finnish folk tales and legends written in the early 20th century. This anthology primarily features humorous and whimsical stories involving a mischievous troll and his interactions with a clever character named Matti. These tales reflect traditional Finnish folklore, providing entertainment while also imparting moral lessons.  The opening of the work introduces a playful troll living in the land of tales, who often finds himself in amusing predicaments, usually thanks to his interactions with Matti. Throughout these initial stories, we see the troll's attempts to outsmart Matti to acquire pigs, build a bridge, and guard his treasure. However, Matti consistently outsmarts the troll, showcasing his wit and resourcefulness. The narratives set a tone of humor and lighthearted mischief as we are drawn into a world where cleverness triumphs over foolishness, and each tale is steeped in the charm of Finnish storytelling traditions. (This is an automatically generated summary.)",[],311,"Kokoelma suomalaisia kansansatuja ja legendoja lapsille. Teos sisältää tarinoita hyväuskoisesta mutta tuhmasta peikosta ja tämän seikkailuista Matin kanssa sekä valikoiman uskonnollisia kertomuksia ja perinteisiä satuja.","Iivo Härkösen 'Suomen kansan peikkosatuja' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2050. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUOMEN KANSAN PEIKKOSATUJA\n\n          ynnä\n\nLEGENDOJA JA KERTOMUSSATUJA\n\n\nToinen sarja suomalaisia satuja lapsille\n\n\nKertonut\n\nIIVO HÄRKÖNEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKansanopettajain Osakeyhtiö Valistus,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsisana toiseen sarjaan.\n\nI, Suomen kansan satuja tuhmasta peikosta:\n\nEsittely.\nPeikon sikainosto.\nPeikko teettää Matilla konstikkaan sillan.\nPeikko asettaa Matin raha-aittansa oven vartijaksi.\nJärven kokoonkelaaminen.\nHatun hopeilla täyttäminen.\nMatti uhkaa kantaa pois peikon raha-aitan.\nPeikko ja Matti kilpailemassa.\nPeikko ja Matti toisen kerran kilpakentällä.\nKolmas kilpailukerta.\nMatti peikon renkinä.\nPeikko häissä.\nPeikko yöllisellä tarkastusmatkalla.\nPeikko tahtoo polttaa tupakkaa.\nPeikko tahtoo oppia soittamaan.\nPeikko käy kummituslinnassa.\nPeikko antaa kullata partansa.\nPeikko pyrkii sepän pajaan.\nPeikko kosii kaunista tyttöä.\nPeikko varkaana.\nPeikko toisen kerran varkaissa.\nPeikon viimeiset vaiheet.\n\nII. Suomen kansan legendoja:\n\nVapahtaja ja Pyhä Pietari yösijaa hakemassa.\nRikas talo ja köyhä ukko.\nPyhä Pietari ja leivänpaistaja-eukko.\nVapahtaja ja Pietari pajassa.\nVapahtaja ja työtoveri.\nPahamies, rikas veli ja köyhä veli.\nPahamies hyväntekijänä.\nMuurahainen, paimen, hämähäkki ja Jumala.\n\nIII, Suomen kansan kertomussatuja:\n\nKuninkaantytär ja paimenpoika.\nKuningas ja mökin poika.\nPiispa, pappi ja talonpoika.\n\n\n\n\nEsisana toiseen sarjaan\n\n\nTähän sarjaan on otetta pää-aineksiksi n.s. sadut tuhmasta pirusta,\nmutta kun niistä olisi tullut verrattain vähäinen kokoelma, on lisäksi\notettu n.s. legenda- ja kertomussadut, vaikkakin näistä on voitu vain\nverrattain vähäinen osa tällaisessa lapsille aiotussa kokoelmassa\nkäyttää.\n\nViipurissa, elokuulla 1913.\n\nTekijä.\n\n\n\n\n\n\nI. Suomen kansan satuja tuhmasta peikosta.\n\n\n\n\nEsittely.\n\n\nElelipä kerran satujen mailla, Peikkolan pihoilla, lystikäs olento:\nhäntäniekka, nykyräsarvinen, ylen ruma. Ihmisen tavoin käveli hän\nkahdella jalalla, mutta iho oli kovin karvainen ja kasvot kulmikkaat.\nLisäksi hän oli ylen tuhma.\n\nMutta hän oli hyväsävyinen ja seurusteli mielellään ihmisten parissa.\nYöt makasi hän metsässä, Peikkolassa, mutta päivin tuli kylään,\npihoihin -- ellei tavannut ihmisiä metsässä. Tästä joutui hän moniin\nseikkailuihin ihmisten kera. -- Tavallisimmin seurusteli hän Matin\nkera. -- Näistä seikkailuista kertoo tämä satukirjanen.\n\n\n\n\nPeikon sikainosto.\n\n\nKerran peikko tahtoi ostaa sikoja. Hän jätti Peikkolan pihat ja tuli\nMatin luo. Laati hänelle tervehdyksen ja lausui:\n\n-- Kuulehan, Matti, kun minä tahtoisin ostaa sikoja. Sanoppas, mistä\nniitä saisin.\n\nMatti mietti hetkisen asiaa ja virkkoi:\n\n-- Ky-kyllä sinä niitä saat, mutta et tänään. Tule huomenna, niin saat\nminulta viisikymmentä sikaa.\n\n-- Hyvä asia, lausui peikko ja meni kotiinsa.\n\nPeikon lähdettyä meni Matti kylään. Siellä oli sikain teurastuspäivä ja\nhän sanoi teurastajille:\n\n-- Kuulkaahan, kun minä tarvitsisin sikain häntiä -- viisikymmentä.\nEttekö antaisi teurastamainne sikain häntiä minulle.\n\n-- Hehehe, miks kä emme. Ota vain, joutavat ovat.\n\nNäin vastasivat hänelle teurastajat.\n\nMatti keräsi viidenkymmenen sian hännät ja meni kotiinsa. Tai ei\nkotiinsa, vaan talonsa viereiselle suolle, jossa pisteli kaikki\nsaamansa sikain hännät suohon, pystyyn. Sitten meni hän nukkumaan.\n\nHuomenna jo varhain tuli peikko puhumiansa sikoja hakemaan. Kysyi jo\nkynnykseltä:\n\n-- No, joko ne ovat siat valmiit?\n\n-- Jo. Mutta kuulehan, veliseni, kuu ne kaikki illalla ryöstäytyivät\nkäsistäni ja ryntäsivät tuonne suolle. Ja siellä, pakanat, upposivat\nsuohon, päät edellä. Ja niin syvälle, että jäivät vain hännät näkymään.\nMitäs nyt, tahdotko ostaa ne siellä olevina ja vetää sitten ne hännistä\nylös?\n\n-- Mikäs siinä, aivan sama asia! Ostan ne. Tuoss' on rahat.\n\nJa peikko luki rahat Matin kouraan ja kauppa oli tehty.\n\nSitten mentiin suolle. Siellä peikko kävi sikoja hännistä ylös\nnostamaan. Mutta kumma, hän saikin sieltä vain hännät, ei mitään\nsikoja.\n\n-- Mitäs tämä? Eikö täällä olekaan sioista muuta kuin hännät? kysyi\nhämmästyneenä peikko.\n\n-- Oli illalla -- oli eilen jokaisessa hännässä sika, mutta minnekä ne\novat nyt joutuneet? Olisivatkohan, pakanat, uponneet niin syvään -- --\nolleet niin raskaat, että upposivat syvemmälle kuin nämä kevyet hännät.\n\nPeikko töllisteli kauvan aikaa kädessään oleviin sianhäntiin, mutta\nsitten heilautti hän niitä ja virkkoi, ylen viisaan näköisenä:\n\n-- Kuule, Matti, ne sikain ruumiit kun olivat niin raskaat ja upposivat\nniin syvälle, niin, kun nyt vetäsin näin äkkiä, katkesivat nämä hännät\nja sain vain nämä käsiini, ruumiit jäivät sinne. Näin on asia\nymmärrettävä.\n\n-- Niinpä onkin, virkkoi Matti ja löi kättä peikolle.\n\nJa peikko ei suinkaan perinyt Matilta rahojaan takaisin, vaan lähti,\nsianhännät käsissään, astuskelemaan kotiinsa päin.\n\n\n\n\nPeikko teettää Matilla konstikkaan sillan.\n\n\nToisen kerran peikko tahtoi, edellisenkertaista viisauttaan muistellen,\nosottaa Matille vieläkin suurempaa viisauttaan, saattaa hänet aika\npulaan, ja sanoi hänelle:\n\n-- Kuules sinä, veliseni Matti, sinä kun olet niin viisas mies, niin\nteepäs sinä minulle silta tämän puron yli, sillä, joka ei ole tehty\npuusta, ei kivestä eikä raudastakaan. Tämähän on aivan kaitainen oja ja\nsentähden on tähän aivan helppo sellainen silta rakentaa.\n\nMatti arveli ensin, että jopa se sarvipää taisi tosiaan saattaa hänet\npulaan, mutta sitten hän yht'äkkiä heittäytyi ojan yli nelinkontin,\njättäen jalkansa toisella puolelle ja asettaen kätensä toiselle\npuolelle, ja sanoi:\n\n-- Kas, tässä, ole hyvä ja astu yli. Tämä silta ei ole rakennettu\npuusta eikä kivestä eikä raudasta. Astu yli!\n\nPeikon ei auttanut muu kuin myöntää että Matti oli tehtävänsä\ntäyttänyt, ja käyden pitkästi katsomaan häneen sanoi hänelle:\n\n-- Kyllä sinä, Matti, sentään olet aika viisas mies!\n\n\n\n\nPeikko asettaa Matin raha-aittansa oven vartijaksi.\n\n\nKerran suori peikko häihin. Hän oli juuri koonnut raha-aittaansa suuret\nmäärät rikkauksia ja häntä huolestutti hieman jättää talo yksin, aitta\nvartioimatta. Sitäpaitsi suunnitteli hän uutta juonta Matille, jota hän\nei jättänyt mielestään. Hän tahtoi saada Matin jäämään pois häistä, sen\nkesteistä ja riemuista.\n\nHän kutsui Matin luokseen ja sanoi hänelle:\n\n-- Kuule, Matti, etkö tahtoisi joskus olla suurien rahakirstujen\nvartija, seistä täyden raha-aitan ovella?\n\n-- Voi, veikkonen, hyvin mielelläni. Kunpa semmoisia raha-aittoja\nolisi!\n\n-- No lupaatko todella ruveta sellaisen aitan vartijaksi?\n\n-- Lupaan.\n\n-- No seiso tuon aitan ovella se aika kunnes minä viivyn häissä. Minun\npitäisi sinne kaikin mokomin mennä, mutta en ole saanut ketään aittani\nvartijaksi.\n\n-- Mutta minäkin aioin mennä noihin häihin. En, veikkonen,\nen jää -- -- --\n\n-- Ei auta enää, olet luvannut. Seiso vain siinä. Ja katso, ettei ovi\nkoskaan jää näkyvistäsi!\n\nEihän auttanut Matin muu kuin jäädä peikon raha-aitan ovea vartioimaan.\nPeikko meni häihin ja oli hyvillään.\n\nMutta Matti, joka myöskin halusi häihin ja jonka aika kävi kovin\npitkäksi peikon kolkossa pihassa, kävi keksimään keinoa, mitenkä\npääsisi pois pälkähästä. Mitenkä pääsisi pois taitavasti, ei sanaansa\nsyöden. Vihdoin hän sieppasi raha-aitan oven paikoiltaan, nosti sen\nselkäänsä ja lähti. Lähti häätaloon.\n\nTäällä olivat juhlat paraillaan ja peikko istui paraina vieraina,\nparaan pöydän päässä. Söi, joi ja riemuitsi.\n\nYhtäkkiä näki hän Matin ovensuussa. Karjasten hyppäsi hän hänen\nluokseen ja kysyi:\n\n-- Miten olet uskaltanut jättää raha-aittani vartioimatta? Etkö muista\nkuinka lupasit, ettet jätä aittani ovea näkyvistä sinnes, kunnes tulen\nhäistä?\n\n-- En ole rikkonutkaan lupaustani, lausui Matti rauhallisesti. Ovi ei\nole poissa näkyvistäni, se on tässä. Toin sen selässäni tänne.\n\nLensivätpä silloin peikon silmät selälleen eikä hän osannut muuta kuin\ntunnustaa uudestaan Matti viisaaksi mieheksi ja -- lähteä pois häistä,\nkesken paraita kestejä ja riemuja.\n\n\n\n\nJärven kokoonkelaaminen.\n\n\nMatti muisti peikon suuret aarteet ja kun hän tunsi myös hänen suuren\ntuhmuutensa, arveli hän erään juonen avulla anastaa häneltä osan näitä\nrikkauksia.\n\nHän istuutui Peikkolan järven rannalle, otti kelan ja nuorapalan\nkäteensä ja alkoi pyörittää kelaa.\n\nPeikko tuli järven rannalle ja nähtyään Matin hommat kysyi häneltä\nkummissaan:\n\n-- Mitä sinä, Matti, teet?\n\n-- Minäkö? Kelaanpahan tämän järven kuiville.\n\n-- Elä, veikkonen, sillä se on meidän ainoa järvemme, ainoa kalavetemme\nja juomavesipaikkamme.\n\n-- Kelaan kuin kelaankin, sillä tämä järvi on meidän tiellämme, aina\nedessä kierrettävänä ja muutenkin meille vahingollinen.\n\nJa Matti kelasi entistä vinhemmin.\n\n-- Mutta etkö, hyvä mies, jättäisi sitä työtäsi, jos lupaisin sinulle\nsäkillisen hopeita.\n\n-- No, se on eri asia. Mutta lupaus hyvä, anto parempi. Missä ovat\nhopeat?\n\n-- Täällä. Tule tänne pihaani, niin annan.\n\n-- Tuo tänne järven rannalle!\n\nToihan se peikko sen lupaamansa säkillisen hopeaa järven rannalle ja\nniin pääsi Matti osalliseksi peikon suurista rikkauksista.\n\n\n\n\nHatun hopeilla täyttäminen.\n\n\nToisen kerran joutui peikko antamaan Matille rahaa runsaamminkin. He\nolivat tehneet semmoisen kaupan, että peikon oli annettava Matille\nhatullinen hopeita.\n\nTämä hattu oli suippea huopahattu ja Matin oli määrä pitää sitä\nkäsissä. Hän kuitenkin sanoi peikolle:\n\n-- Kuule, sinun rahasi ovat niin raskaat, etten minä jaksa mitenkään\npitää hattua käsissäni kun se rupeaa täyttymään; eikö sentähden ole\nparempi että panen hatun tuon kannon päähän ja pidän sitä siinä kun\nsinä kaadat.\n\n-- Ykskaikki, pane vain!\n\nMatti pani hatun onton kannon päähän ja leikkasi salaa pohjan hatusta\nja rupesi sitten pitämään sitä laidoista. Peikko rupesi kaatamaan\nsiihen hopeaa. Mutta eihän se hattu ruvennut mitenkään täyttymään, se\nkun hopea moni sinne kantoon. Peikko kävi sitä ihmettelemään, mutta\nminkäs sille mahtoi, eihän Matissa näyttänyt olevan mitään syytä.\nTäytyi vain kaataa. Pari säkkiä täytyi hänen kaataa hattuun hopeita,\nennenkun se täyttyi.\n\nKun työ oli suoritettu lausui peikko Matille, päätään pyöritellen:\n\n-- Kyllä sinä, Matti, olet viisas mies, mutta suuri on sinulla pääkin.\nKokonaista kaksi säkkiä hopeita se vetää. Mitä sitten koko olemuksesi!\nElä koskaan tee minun kanssani kauppaa, että minun pitäisi täyttää\nsinun paitasi!\n\nNiinhän se on, kun toisen päälaessa on aukko ja toisen ei, virkkoi\nMatti siihen, mutta peikko ei sitä ymmärtänyt.\n\n\n\n\nMatti uhkaa kantaa pois peikon raha-aitan.\n\n\nKerran kolmannenkin teki Matti loven peikon rahavarastoihin\nlystikkäillä juonillaan.\n\nHän otti käsiinsä suuren vitsan ja rupesi sitä peikon raha-aitan edessä\nvääntämään.\n\n-- Mitä sinä siitä väännät? kysyi peikko nähdessään Matin työn.\n\n-- Väännän kantovitsaa, jolla aion kantaa tuon sinun aittasi pois\ntuosta, järveen, vastasi Matti rauhallisesti ja väänti kiivaasti\nvitsaa.\n\n-- Elä veikkonen, Mattikulta, tee niin; teet minulle suuren vahingon ja\nmitä hyötyä siitä lähtee, jos aitta järveen joutuu, -- elä, veikkonen,\nkanna!\n\n-- Kannan uhallakin! Mitä peikko rahalla tekee ja mitä kukaan muukaan\npeikon rahoilla!\n\n-- Etkö siis enää rahallakaan lepy, kysyi peikko hätäisesti.\n\n-- No, tahtoisitko sitten jotain antaa?\n\n-- En enää hattukaupalla rupea antamaan, mutta kaksi kukkurapäätä\nsäkkiä saat. Suostu!\n\n-- No olkoon menneeksi, sanoi Matti ja heitti vitsan vääntämisen.\n\nJa peikko tyhjensi taas raha-aittaansa.\n\n\n\n\nPeikko ja Maiti kilpailemassa.\n\n\nKun peikko ja Matti tulivat lähemmiksi tutuiksi, heräsi heissä ajatus\nruveta kilpailemaan keskenään kaikenlaisissa puuhissa. Peikko teki\nsiitä ehdotuksen ja Matti, ajatellen juoniaan, mielellään suostui\nsiihen.\n\nHe menivät metsään Peikkolan lähistöllä ja rupesivat koettamaan, kumpi\nsaisi pikemmin puun kaadetuksi. Ensin sai koettaa peikko. Hän tarttui\nkäsin yhteisesti määrättyyn puuhun ja rupesi sitä sylivoimalla\nkaatamaan. Mitäs, eihän se kaatunut. Nyt sai Matti ryhtyä toimeen.\nHänkin tarttui aluksi puunrunkoon sylin, mutta sitten hän karjasi\nkovalla äänellä, että \"pois, pois, puu jo kaatuu\", ja kun peikko tätä\npeläten loikkasi loitos metsään, tempasi hän äkkiä mukaan tuomansa\nkirveen kätköstään ja hakkasi sillä puun äkkiä poikki. Kun peikko\npalasi metsästä oli puu jo kaatunut ja hänen täytyi tunnustaa, että\nMatti oli tässä asiassa häntä etevämpi.\n\n-- Mutta koetetaanpas puun vetämisessä, kumpi siinä on etevämpi,\nehdotti urhokkaasti peikko.\n\n-- Koetetaan vain, vastasi rauhallisesti Matti ja tempasi kaadetun puun\ntyvestä käsiinsä ja veti sitä helposti kappaleen matkaa. -- Niin minä,\nmutta kuinkas sinä, huudahti hän teon tehtyään.\n\n-- Saatpahan nähdä, virkkoi peikko ja nosti puun tyven olkapäille ja\nalkoi vetää. Mutta Matti istuutui puun latvalle ja tarttui vieressä\noleviin kasvaviin puihin kiini ja esti vetämistä. Puu ei\nliikahtanutkaan.\n\n-- Mikä sillä on? kysyi peikko.\n\n-- Vedä, vedä vain, kyllä se tulee. He-hei!\n\nMutta puu ei liikahtanut, vaikka peikko olisi kuinka kiskonut.\n\nNiin hävisi peikko tässäkin asiassa.\n\n-- Mutta kuule, käydäänpäs kiveä puristamaan, siinä sinä et voita\nminua, huudahti peikko Matille, toivoen tässä uudessa kilpailussa\nvoittavansa hänet.\n\n-- Käydään vain, virkkoi Matti, joka tätä tapausta varten oli pistänyt\ntaskuunsa keitetyn perunan. -- Käydään vain ja kumpikin saa valita\nmaasta itselleen sopivan kiven, jota käy sitten puristamaan.\n\nJa heitettyään salaa maahan taskuun varaamansa keitetyn perunan, lausui\nhän heti jatkoksi:\n\n-- Minä otan tuon kiven.\n\n-- Ja minä tuon, lausui peikko.\n\n-- Ja nyt puristamaani\n\nPuristettiin, ja Matin kivi meni aivan mäsäksi, mutta peikon kivi ei\nyrittänytkään.\n\n-- Mikäs tässä on? arveli peikko nolostuneena ja katsellen ihmetellen\nMatin kivien jätteitä.\n\n-- Siinä on se, että yksi on kivillä koko, vaan on voimilla väli.\n\nSitten ehdotti peikko kiven heittoa. -- Siinä sinä et ainakaan voita,\nkehäsi hän.\n\nMutta Matti oli tätäkin tapausta varten varannut varat ja ajatteli\ntoisin.\n\n-- Käydään vain ja valitaan kivet, sanoi hän.\n\nJa samassa otti hän pyöreän, linnannäköisen kiven maasta ja pisti sen\ntaskuun.\n\n-- Miksi sinä sen taskuun pistät? kysyi peikko.\n\n-- Tee sinäkin niin.\n\nPisti peikkokin kiven taskuun ja viskasi sen sitten ilmaan. Se viipyi\nsiellä aika kauvan ja peikko oli voitonriemuinen. Mutta Matti päästi\nkiven asemasta taskuun varaamansa pikku linnun ilmaan ja se viipyi\nsiellä niin kauvan kuin vapauteen päässyt lintu tavallisesti viipyy: ei\npalannut koskaan. Silloin peikon voitonriemu loppui ja hänen täytyi\ntunnustaa hävinneensä tässäkin seikassa.\n\n-- Mutta tuota rautakurikkaa sinä et ainakaan heitä paremmin minua,\nhuudahti peikko hyökäten hakemaan mainitsemaansa esinettä talonsa\npihamaalta. Ja ennen kun oli vielä mitään sovittu heitälsi hän sen\nhirveällä voimalla ilmaan, josta palattuaan se upposi syvälle maahan.\n\n-- Niin, heitäppäs sinä noin! Heitäppäs noin korkealle, tuonne loitos\npuitten latvojen yläpuolelle ja upota noin syvälle maahan, intoili\npeikko Matille.\n\n-- Ka, pitänee tuo heittää, arveli Matti ottaen kurikan käsiinsä ja\nruveten sitä huimasti heiluttamaan.\n\n-- Mutta eläpäs, virkkoi hän sitten, keskeyttäen heiluttamisen, --\nannapas kun tuo pilvenmöhkäle tulee lähemmäksi, niin heitän kurikan sen\npäälle, heitän jotta vonkuu.\n\nJa hän otti kiivaan heittovauhdin.\n\n-- Elä, elä veikkonen sitä tee, elä heitä kurikkaani pilven päälle,\nhätäytyi peikko. Kurikka on ainoa ja taatto suuttuu, jos en saa toista\nsamanlaista. Elä heitä, uskon muutenkin.\n\nJa niin tuli Matti voittaneeksi tämänkin kiistan, ja kilpailut\npäättyivät tällä kertaa.\n\n\n\n\nPeikko ja Matti toisen kerran kilpakentällä.\n\n\nVaikka peikko joutuikin täydellisesti häviölle edellisellä kerralla, ei\nhän kilpailuja kuitenkaan jättänyt siihen kertaan, vaan ehdotti\nryhdyttäväksi uuteen. No, Matti, jolla oli varat ja juonet täksikin\nkertaa, suostui siihen.\n\nMentiin taas Peikkolan metsistöön ja peikko ehdotti ensiksi painia.\n\n-- Ruvetaan vain, lausui Matti. -- Mutta minä luulen, virkkoi hän vähän\najan perästä, että sinusta ei ole kunnolla painijaksi edes minun vanhan\nappiukkoni kanssa, joka loikoo tuolla kuusen juurella, niin että\neiköhän ole turhaa että ryhdyt minun kanssani painisille, vaan parempi,\nettä käyt koettelemaan voimiasi hänen kanssaan. Vai mitä, kutsunko\nhänet tänne?\n\n-- No, kutsu vain, virkkoi peikko arvellen olevan hauskaa painia vanhan\nukon kanssa.\n\nKutsui Matti siihen vanhan appiukkonsa -- karhun. Kun peikko näki tämän\nunipäisenä, mörmöttelevänä tallustelevan heidän luokseen, säikähti hän\nniin pahasti, että ei antanut puhuakaan painista tämän kera, eikä hän\ntahtonut ryhtyä kilpailemaan Matinkaan kera. Olet väkevämpi, olette\nmolemmat väkevämmät minua tässä asiassa, hoki hän ja koki häätää karhua\npois. Matti voitti painin.\n\n-- Mutta ryhdytäänpäs kilpajuoksuun, siinä sinä et ole minua etevämpi,\nlausui hän hetken perästä -- kun karhu oli tallustellut takaisin\npesälleen.\n\n-- Ryhdytään vain, mutta luulen kuitenkin, että tässäkin sinä häviät.\nArvelen, että sinä tuskin pystyt juoksemaan kilpaa nuorimman\nveljenpoikani kera, joka tuolla pensastossa oleilee. Ehkä koetatkin\nensin hänen kerallaan kilpailla?\n\n-- Koetetaan vain!\n\nMatti kutsui nyt kilpatanterelle jäniksen, ja peikko, joka ei tätä niin\nsäikähtänyt, lähti sen kera koettamaan. Mutta mitäs, eihän siitä\nkoetuksesta mitään tullut: jänis jätti hänet kuin seisomaan.\nHuomattuaan tämän, jätti peikko enemmät koetukset ja tunnusti taas\ntulleensa voitetuksi.\n\nKolmanneksi ehdotti peikko kilpakiipeämistä. Tällöin viittasi Matti\ntyttärenlapseensa, oravaan, ja kun peikko näki tämän nousevan puuhun\nkuin lentämällä, luopui hän tästä kiistasta ilman muuta.\n\n-- Mutta huudossa sinä et suinkaan minulle riitä, huudahti hän sitten,\nja rupesi samassa huutamaan minkä kidasta sai. Se olikin niin kovaa\nhuutoa, että metsä kaikui kuin sotatorvien soidessa ja Matin korvat\nmenivät lukkoon.\n\n-- Ka, voimmehan tuotakin koettaa, tuumi Matti. Nyt olet sinä huutanut,\nmutta ennenkuin minä rupean huutamaan täytyy tässä tehdä muutamia\nvarokeinoja. Tuoppas tuolta hyvä tuomi.\n\nPeikko katsahti kummastuen häneen ja kysyi:\n\n-- Mitä sinä sillä teet?\n\n-- Teenpähän siitä lujan vitsaksen, jolla sidon pääsi. Sinä kun huusit,\nmenivät minun korvani lukkoon, mutta kun minä käyn huutamaan, niin\nsinun pääsi halkeaa, ellen sitä hyvällä vitsaksella ympäri kääri. Niin\nminä huudan.\n\n-- Elä veikkonen, hyvä Matti, halkaise päätäni, uskon minä muutenkin\nsinun äänesi olevan kovemman.\n\n-- No, sitähän minäkin, lausui Matti, ja jätti huudon. Ja niin tuli\nMatti etevämmäksi tässäkin asiassa.\n\nOli vielä pari kilpakoetusta tälle kilpailukerralle varattuna ja peikko\nuskoi, että kyllä hän ainakin niissä voittaa. Ensiksi ehdotti hän\nryhdyttäväksi hevosen kantamiseen. Hän tiesi, ettei hän itsekään voi\nsitä tehdä, mutta oli varma, ettei sitä Mattikaan suinkaan voisi, kun\nnäet hevosta piti kantaa ympäri järven. Hän arveli, että Matti epää jo\nkoko aikeen.\n\nMutta Mattipa ei sitä tehnytkään, vaan myöntyi empimättä siihen. Eihän\nsiinä silloin auttanut muu kuin ryhtyminen toimeen. Haettiin hevonen ja\npeikko sai alkaa. No, hän alkoi, mutta eihän siitä toimesta tullut\nmitään. Heitti siis sen aivan alkuunsa ja sanoi, että se on kelle\ntahansa mahdotonta.\n\n-- Jokohan lienee, lausui Matti ja nousi kahareisin hevosen selkään.\nKannustaen hevosta lausui hän peikolle:\n\n-- Katso, minä kannan hänet jalkojeni välissä.\n\nJa hän lähti ajamaan hevosella ja kohta oli kiertänyt sillä ympäri\njärven.\n\n-- No sinäpä mies, sanoi peikko, ja kirvelevällä mielellä täytyi hänen\ntaas tunnustaa olevansa aivan mitätön mies Matin rinnalla.\n\nToinen loppuponnistus oli puun puskeminen. Piti hyökätä kohti puun\nkylkeä ja tunkea päänsä siihen korvia myöten.\n\nMatti etsi sellaisen puun, jonka kylki oli lahonnut, ja kun hän\nhyökkäsi sitä kohden, painui pää heti korvia myöten siihen, mutta\npeikko puski ehjiä puita, eikä saanut päätään ollenkaan puun sisälle.\nTämä oli kaikista onnettomin koetus peikolle, sillä hänen päänsä puihin\npuskiessa sai kovia kolahduksia ja kohosi lukuisille kipeille\nkuhmuille, joita hän sitten poti pitkät ajat. Siihen päättyi toinen\nkilpailukerta.\n\n\n\n\nKolmas kilpailukerta.\n\n\nMutta kaikesta edellisestä huolimatta tahtoi peikko lähteä vielä kerran\nkilpasille Matin kera.\n\nNyt määrättiin ensiksi maan sisään hyppääminen.\n\nMentiin eräälle aholle ja peikko rupesi ensin hyppäämään. Hän hypätä\nkopsahutteli kolme, neljä kertaa, mutta aivan onnistumatta. Ei päässyt\ntuumaakaan maan sisään päin.\n\nMutta Matti oli pitänyt varan jo kilpakentälle tullessaan ja hypätä\nkopsahutti vanhaan nauriskuoppaan, jonka päälle oli kokoutunut risuja.\nHän vajosi kainaloita myöten maahan.\n\nPeikko ei voinut kyllin ihmetellä Matin taitavuutta ja tunnusti\njääneensä tappiolle.\n\nToiseksi järjestettiin kilpasoutu tai oikeammin joenrannan vetäminen\nveneen avulla. Lyötiin vahvat vaajat toiseen joenrantaan, niihin\nsidottiin vahvat nuorat ja nuorain toiset päät kiinnitettiin veneiden\nperäkeuloihin. Sitten istuttiin veneisiin ja ruvettiin soutamaan\ntarkotuksella, kumpi ennen pääsisi joen toiseen rantaan.\n\nPeikko souti, souti, mutta vene ei hievahtanut. Toinen ranta oli aina\nyhtä kaukana kuin alottaessa.\n\nMutta Matti oli varalta sahannut kappaleen veneensä peräkeulaa niin,\nettä se jäi vain pienestä säleestä pysymään kiinni, ja kun hän tempasi\nairoillaan vettä, irtautui peräkeula pois veneestä ja vene lensi heti\ntoiselle rannalle. Niin Matti voitti tämänkin kilpailun. Peikko parka\nyritti vielä uudestaan tätä rannansoutokonstia, mutta onnistumatta.\n\n-- Mutta kumpi meistä tuo kummallisemman vetoeläimen tähän\nnähtäväksemme, täysiin ajoneuvoihin valjastettuna, ehdotti\nlohdutuksekseen tappiolle jäänyt peikko. -- Siinä sinä et ainakaan\nminua voita!\n\n-- No koetetaan!\n\nPeikko meni ja valjasti pienen reen eteen pukin ja toi sen nähtäväksi.\nSe oli varsin lystikkään näköinen vetoeläin, tuo pitkäsarvi,\npartaniekka otus, ja ainakin peikkoa itseään nauratti kovin keksintö.\nMutta Matti meni metsään, pyydysti siellä pienen hiiren, laati sille\npienenpienet ajovehkeet ja tuli sen kera näytekentälle. Peikko ei\nvoinut olla myöntämättä, että tämä vetoeläin oli hullunkurisempi. Hän\nkuuristui kyyryyn sitä katsomaan ja häntä rupesi naurattamaan niin,\nettä oli siihen katketa. Hätäytynyt pikku hiiri se pienine mustine\nsilmineen hyppäeli pelonalaisena valjaissaan joka suuntaan, mutta\nluonnollisestikaan se ei minnekään päässyt. Pitkäparta pukkikin painoi\npäänsä katsoakseen tuota outoa reenvetäjää ja päkätteli. Matti siveli\npartaansa, ja peikko tunnusti Matin etevämmyyden asiassa.\n\n-- Mutta et suinkaan sinä minua syömisessä voita, jos kaikessa muussa,\ninnostui peikko ja ehdotti kilpailua tässä toimessa. -- Päästetään\nvetoeläimet valjaistaan ja mennään meille keittämään puuroa ja syömään\nsitä kilpaa.\n\n-- Tehdään niin.\n\nJa vetoeläimet päästettiin valjaistaan ja mentiin Peikkolaan keittämään\npuuroa. Se oli syötävä kuumana, ja kun se tuli valmiiksi, käytiin heti\nsitä syömään. Peikko oli tottunut syömään kuumaa ruokaa ja sentähden\nkävi se häneltä varsin hyvin. Ja kun hän muutenkin oli kova syömäri,\nhupeni puuro huimaavasti hänen kattilastaan.\n\nMatilta ei kuuman puuron syönti käynyt niin hyvin ja muutenkaan hän ei\nollut niin vahva syömämies. Mutta hän keksi keinon. Lusikoidessaan\nsyötäväänsä pistälti hän sitä salaa joka toisen lusikallisen parran\nalatse poveensa, mekkonsa alle. Niin pysyi hän tasalla. Puuro hupeni\nhuimaavasti hänenkin kattilastaan. Lopuksi peikko väsyi, mutta Matti ei\nosottanut oireitakaan siihen, hän jatkoi vain samassa nopeassa tahdissa\nkuin alkaessa. Peikko jo jätti syöntinsä, mutta Matti ei, hänen\nlusikkansa vain kävi. Ja loppujen loppu oli, että Matti tuli syöneeksi\nlähes puolta enemmän puuroa kuin peikko.\n\nKun Matti voitti tässäkin kilpailussa ilmoitti peikko, ettei hän enää\nkoskaan rupea kilpailemaan Matin kera, ei missään asiassa, ja niin oli\ntämä viimeinen kilpailukerta heidän välillään.\n\n\n\n\nMatti peikon renkinä.\n\n\nKilpailut lakkasivat, mutta nyi rupesi peikko houkuttelemaan Mattia\nrengikseen. Hän oli nähnyt Matin niin taitavaksi ja keinokkaaksi\nmieheksi, niin kaikesta selviytyväksi -- juuri sellaiseksi, jonkalaisen\nhän halusi palvelukseensa. Sentähden hän häntä houkutteli.\n\nMatti antoi houkutella, mutta ei tahtonut mitenkään suostua. Mitäs hän,\npeikon rengiksi! Mutta sitten pisti hänen päähänsä: mitäs jos sittenkin\nolisi ruveta -- eräällä ehdolla... Ja hän päätti ruveta peikon rengiksi\neräällä ehdolla. Meni tämän luo ja sanoi: Peikko, jos et isäntänä\nollessasi koskaan suutu, niin rupean rengiksesi!\n\nPeikko ihastui tästä ikihyväksi ja lausui:\n\n-- No, johan minä arvasin, että sinä suostut. Sinä olet semmoinen mies.\nJa juuri sellaisilla ehdoilla kuin itsekin ajattelin! Suuttuisinko,\nminäkö suuttuisin? Ei, en koskaan, ennen rengit suuttuvat, minä en\nkoskaan. Ja kun sinäkään et suutu, on kaikki hyvin!\n\n-- No mitä tässä sitten saisi ensitöiksi tehdä, kysyi Matti rengiksi\nryhdyttyään.\n\n-- No jospa menisit, ja toisit kuorman rankoja pihaan, lausui isäntä\nhetken mietittyään. Mutta, Matti, meillä on se paha epäkohta, että\nmeidän puunhakijamme täytyy tuoda kuormansa samasta veräjänaukosta\npihaan, mistä meidän metsäkoiramme tulee pihaan, jatkoi hän\nopastukseksi. Sen portin eteen hevonenkin johtaa.\n\n-- No, ei mitään, kyllä selvitään. Olihan puhe, ettei suututa.\n\nJa Matti lähti puunrankoja hakemaan. Tultuaan takaisin Peikkolan\npihoille huomasikin hän, että edessä oli portti, jossa oli vain pieni\naukko keskellä. Mukana seurannut metsäkoira meni siitä läpi, mutta\nhevonen ja kuorma eivät voineet siitä mitenkään mahtua. Mitäs nyt?\nMatti otti ja pilstoi hevosen ja reen puineen pieniksi palasiksi ja\nviskoi ne sellaisina aukosta pihapuolelle.\n\nIsäntä kun tuli katsomaan ja näki hevosensa ja rekensä pikkupalasina\nkauhistui hän ja kiljasi Matille:\n\n-- No, Matti, mitenkä sinä olet minun hevoseni ja rekeni tuollaisiksi\npilstonut?\n\n-- Ka, niinhän oli puhe, että kaikki on saatava pihapuolelle tuosta\npienestä aukosta. Muuten eivät mahtuneet. Ja toisekseenhan päätettiin,\nettei koskaan suututa, eikö isäntä muista sitä?\n\nMuistihan isäntä hyvin sen eikä siis auttanut muu kuin jättää asia\nsiihen, tyytyä kohtaloonsa.\n\nKun asiasta oli täten selvitty, kysyi renki uutta työtä. Nyt sai hän\nmennä pilkkomaan pihassa olevia puita pieniksi. -- Mutta, jatkoi\nisäntä, meillä on tapana, että puut pilkotaan ummessa silmin.\n\n-- Saman tekevä, kyllä selvitään. Onhan puhuttu, ettei suututa.\n\nJa hän kävi pilkkomaan pihassa olevia puita ummessa silmin.\n\nSattuipa siinä puuröykkiöllä olemaan Peikkolan vanha kissa, ja Matti\npilkkoi puiden ohella senkin, ummessa silmin kun oli, pieniksi\npalasiksi palotteli.\n\nKun isäntä tuli työtä katsomaan ja näki vanhan kissansa pieninä\npalasina kauhistui hän taas ja karjaisi:\n\n-- No, Matti, mitä sinä olet taas tehnyt, vanhan nimikkokissani\npieniksi palasiksi palotellut?\n\n-- Ka, enhän minä mistä nähnyt, kun työ piti tehdä ummessa silmin. Oisi\nsiinä saattanut mennä paloiksi vaikka isäntä itse. Ja toisekseen,\nmeillähän oli puhe, ettei suututa koskaan.\n\nEi siinä auttanut isännän muu kuin taas leppyä ja jättää asia silleen.\n\n-- Entä mitäs työtä minä nyt saan?\n\n-- No nyt minä lähden tästä perheineni kylille, niin että jos sinä\nsillä aikaa siivoisit, puhdistaisit ja kuivaisit tuon koirani ja\npunaisit sitten kaikki ulkorakennukseni. Mutta tee, niinkuin käskin.\n\n-- Kyllä, kaikki täytän.\n\nPeikko lähti perheineen kylille ja Matti kävi töihinsä.\n\nHän otti ja tappoi koiran, siivosi ja puhdisti sen ja pani aitan\nseinälle kuivamaan. Sitten pisti hän tulen kaikkien ulkorakennusten\nalle ja antoi niiden palaa ja punertua.\n\nPeikko tuli kotiin tulipalon vielä vallitessa. Nähtyään asianlaidan\nhyökkäsi hän raivoisana Matin luo ja kysyä jyristi:\n\n-- Mitä sinä teet, mitä tuo merkitsee? Miksi poltat ulkohuoneitani?\n\n-- Isäntähän käski minun ne punata. Ja eikö isäntä näe, että ne\nparaillaan tulevat punaisiksi.\n\n-- Kyllä minä sinulle... yritti peikko, mutta samassa huomasi hän\nkoiranraadon aitan seinällä ja kysyi:\n\n-- Entä tuo? Mikä siinä?\n\n-- Siinä on isännän koira siivottuna ja puhdistettuna ja kohta\nkuivuneenakin.\n\n-- Sinä ylenannettu, yritti peikon kärsivällisyys kokonaan loppua,\nmutta silloin Matti tarttui hänen käteensä ja huomautti:\n\n-- Kuule, isäntä, meillä oli semmoinen puhe, että... ei suututa\nkoskaan.\n\n-- Niin, niin, myrisi peikko ja koetti niellä raivosanojaan. -- Niin,\nniin, kyllä muistan, mutta kyllä sinäkin muistat näitä tekojasi.\n\nSiitä alkain peikosta ja Matista tuli vihamiehet; peikko rupesi kaikin\ntavoin etsimään tilaisuutta saada tappaa Matti. Mutta se ei voinut\nkäydä päinsä julki ja salayrityksiä vastaan oli Matti varulla.\nKerrankin kun peikko päätti lopettaa hänet kirveellä eräänä yönä, hänen\nnukkuessaan, muutti Matti illalla varalta pois siitä makuupaikasta,\njättäen sijaansa voikirnun. Peikko tuli yöllä kirveineen makuupaikalle,\nmutta kirves sattuikin kirnuun, ei Mattiin. Matti oli huomenna yhtä\nelävä kuin ennenkin. Lopulta täytyi peikon päästää Matti pois\npalveluksestaan -- hänestä kun ei ollut hänelle muuksi kuin harmiksi ja\nvahingoksi. Kun oli tehty niin kiero sopimus.\n\nSiitä lähtien loppuivat Matin ja peikon seikkailut. Peikko joutuu\nmuiden ihmisten kera tekemisiin -- millä tapaa, siitä kertovat\nseuraavat sadut.\n\n\n\n\nPeikko häissä.\n\n\nKerran oli peikko häissä. Hän söi ja joi siellä niinkuin peikko\nkonsanaan, monen miehen edestä. Häätalon väki jo rupesi katsomaan\nkierosti häneen, pelkäämään, että hän syö kaikki talon varukset. Muukin\nhääväki jo tahtoi päästä hänestä.\n\nMutta mitenkä hänestä päästäisiin, siinä kysymys. Peikko on peikko,\nsiitä ei vähällä pääse. Pahalla ei ollenkaan, hyvällä tuskin myöskään.\n\nOnneksi sattui hän pöytäpuheina kertomaan, että hän ei pelkää mitään,\nmutta kyllä käärmeitä. Niitä ja niiden sohinaa hän ei mitenkään siedä.\nNe ovat viimeisiä eläviä. Näin juhlainnossa hän ei ehkä niitäkään\npelkäisi, mutta kyllä muulloin. Näin hän puheli.\n\nSilloin kannettiin äkkiä pihalta kimppu märkiä pajunvesoja tuvan uuniin\nja pistettiin niihin tuli. Ne syttyivät hyvin hitaasti, mutta kun ne\npääsivät paloon, paloivat ne kovasti ja kiihkeästi. Ja palaessaan ne\npitävät pahaa sohinaa ja rätinää.\n\nPeikko oli parhaassa juonnin innossa, kohotteli haarikkaansa, keikutti\nruumistaan ja remusi pöydän päässä kuin pahamies konsanaan. Yhtäkkiä\nkuuli hän tuon pajunvesojen synnyttämän sohinan ja rätinän tuvan\novipuolelta. -- Mikä se, höristi hän korviaan, mikä sohina ja rätinä\nse?\n\n-- Ei suinkaan se mikään ole, arveli hääväki. Ei suinkaan se liene\nkäärmeiden sohina, eihän käärmeitä olisi mistä tupaan tullut.\n\n-- Ei suinkaan, mistäs niitä tänne pirttiin, myönsi peikko, mutta\nyhtäkaikki hänestä tuntui pahalta. Ei maistanut enää oikein rieska ja\nviina. Hän oli levoton ja katseli pelonalaisena ympärilleen.\n\nYhtäkkiä sohina uunissa yltyi kovaksi paukkeeksi. Silloin peikko ei\nkestänyt enää paikoillaan, vaan nousi pystyyn pöydän päässä ja rupesi\nlevottomasti silmäilemään ympärilleen. Ja kun joku paju uunissa\nyhtäkkiä päästi pitkän pihisevän vihellyksen, silloin hän ei enää\nsiekaillut tuvassa, vaan lähti kiireen kautta pötkimään pois sieltä.\nJa hääväki pääsi rauhaan.\n\n\n\n\nPeikko yöllisellä tarkastusretkellä.\n\n\n[Tämänsisältöinen satu on jo painettuna tämän satusarjan ensi osassa\n(\"Vanhan miehen kertomus\"), mutta kun satu paremmin kuuluu tähän\nyhteyteen, sovitetaan se tähän osaan, ja uuden painoksen mahdollisesti\nilmestyessä poistetaan se ensi osasta.]\n\nKerran teki peikon mieli lähteä tutkimaan ihmisasuntoa yöaikaan. Hän\narveli, että silloin, kun tuvissa kaikki nukkuvat, on niissä paljoa\nrauhallisempaa ja vapaampaa liikuskella ja tehdä havaintoja, eikä\nniissä silloin ole myöskään mitään vaaraa tarjolla.\n\nHän meni erääseen taloon kylän laidassa, laskeutui sen savupiipusta\nkeskelle lattiaa ja näki, että kaikki nukkuivat. Siis ei mitään vaaraa\neikä häiriötä, päätteli hän itsekseen ja rupesi liikuskelemaan tuvassa.\n\nMutta tuvassa sattui, paitsi ihmisiä, olemaan pässi, sika, kissa, kukko\nja pukki, viimemainittu kuitenkin eteisessä. Kun peikko saapui sisään\noli pässi pöydällä, sika lattialla penkin alla, kissa uuninliedellä ja\nkukko avonaisessa häkissään oven vieressä. Ne olivat horrostilassa,\nmutta yksikään ei nukkunut.\n\nKun peikko lähti liikuskelemaan, tuli hän ensiksi pöydän luo. Hämärässä\nhän ei nähnyt pässiä ja rupesi kädellään sivelemään pöytää. Mutta kun\npässi kuuli käden liikettä pöydällä, heräsi hän horrostilastaan ja\npäkkäsi yhtäkkiä sarvillaan peikkoa kovasti otsaan. Peikko säikähti\ntästä ja pidellen otsaansa istuutui penkille pöydän viereen. Mutta sen\nalla oli sika ja havaiten oudon jalan tulleen eteensä, purasi äkäsesti\nsitä. Tästä peikko kimmastui yhä enemmän ja hyökkäsi jalkaansa pidellen\nlieden luo. Mutta siellä kissa sähähti ja kävi raappimaan hänen\nkasvojaan. Peikko ei enää tiennyt minne mennä, vaan töytäsi kohden\novea. Siellä horroksestaan herännyt kukko kävi nokkimaan hänen\nkuvettaan, pistelemään kuin suurella naskalilla. Peikko ei voinut jäädä\novellekaan, vaan syöksi eteiseen. Mutta täällä antoi pukki hänelle\nsellaisen päkkäyksen, että hän lensi monen sylen päähän pihamaalle.\n\nOlipa se kovanonnen käynti peikko paralle, ja kun hän meni kotiinsa\nkertoi hän kauhistuneena omaisilleen:\n\n-- Olipa siellä nukkujia siellä tuvassa ja lempoko heidät lienee kaikki\nherättänytkin! Kun menin pöydän ääreen, niin siellä räätäli saksillaan\ntöykkää otsaani, kun menin istumaan penkille, niin sieltä penkin alta\nnikkari höylällään sipasee jalkaani ja kun menin lieden ääreen, niin\nsiellä emäntä raapasee kalavartaalla kasvojani, ja vihdoin kun rupean\nlähtemään pois, niin ensin tuvan ovella mikä suutari pistänee kupeeseni\nja ulko-ovella isäntäkö vai mikä antanee sellaisen potkun, että lennän\nmonen sylen päähän pihamaalle. Kyllä se oli talo, kyllä se oli väkeä.\nEnpä toista kertaa sinne nokkaani pistä!\n\n\n\n\nPeikko tahtoi polttaa tupakkaa.\n\n\nOsuipa peikko kerran miehen luo, joka poltti tupakkaa. Tapaus se oli\nhänelle outo ja hauska. Hän tahtoi heti seurata esimerkkiä, panna\nmiehen tavoin piippuun ja ruveta polttamaan.\n\nNo, mies tahtoi olla hänellä apuna, hänen ottaessaan ensiaskeleitaan.\nHän lainasi hänelle piippunsa, täytti sen tupakalla, antoi suuhun ja\nvetäsi tulen, jolla käski sytyttää. Mutta hän oli Matin kaimoja, suuri\nkujeniekka ja keppostentekijä. Hän oli pannut piipun pohjaan, tupakkain\nalle, ruutia, pannut aika panoksen.\n\nKun peikko sytytti piippunsa, räjähti ruuti piipussa ja lennätti sen\nsekä tupakat kauvas ilmaan, mutta sai niistä myöskin peikon naama\nosansa. Naama mustui pahanpäiväisesti ja peikko oli säikähdyksestä\naivan kuolla.\n\nEipä peikkoa haluttanut toista kertaa polttaa tupakkaa.\n\n\n\n\nPeikko tahtoi oppia soittamaan,\n\n\nPeikko kulki kerran erään riihen ohi, josta kuuli soittoa. Hän meni\nriihen ovelle, näki siellä miehen soittavan kannelta, sanoi:\n\n-- Ah, kuinka kauniisti soitat! Etkö minuakin opettaisi soittamaan?\n\n-- Eipä sinusta tule soittajaa, kun sinulla on niin väärät sormet.\n\n-- Ka, eikö niitä saisi suoriksi? Etkö sinä voisi niitä ojentaa?\nOjenna, veikkonen!\n\n-- No, jos oisi ojentaa. Tulehan tänne!\n\nPeikko tuli riiheen ja mies halkaisi kirveellä erään pölkynpään, pisti\nkiilan halkeamaan ja sanoi peikolle:\n\n-- Pistähän nyt sormesi tuonne kiilan alapuolelle, niin nähdään,\noikenevatko.\n\nPeikko pisti. Silloin vetäsi mies kiilan pois halkeamasta. Halkeama\nvetäytyi kiinni ja sormet jäivät väliin.\n\n-- Voi, voi, huusi peikko.\n\n-- Elä, veikkonen, voivota, opit paremmin soittamaan, lohdutti mies.\n\n-- Kyllä minä näytän sinulle soittamisen, äkäytyi peikko ja hyökkäsi\nmiestä kohden. Mutta mies loikkasi pois tieltä lähitaloon. Peikko\narveli mennä sinnekin, mutta katsoi sitten parhaaksi kääntyä\nkotipihoille päin, jossa pölkky hänen sormistaan irrotettiin.\n\n\n\n\nPeikko käy kummituslinnassa.\n\n\nKerran peikko tapasi miehen, joka kysyi, onko peikko käynyt koskaan\nkummituslinnassa.\n\n-- En, vastasi peikko.\n\n-- No, eikö lähdetä katsomaan. Olisi se hauska nähdä. Etenkin eräs\nsalainen kuilunsuu sen pohjalla.\n\n-- No, mennään vain katsomaan.\n\nMentiin sitä hauskaa kummituslinnaa katsomaan. Tultiin maanalaiseen\nluolaan ja ruvettiin siellä, pimeässä ja louhuisessa sokkelossa,\nliikuskelemaan. Mies opasti kompastelevaa peikkoa.\n\nTultiin vihdoin sille salaiselle kuilunsuulle. Mies sanoi: tässä se on,\nPitää olla varovainen siihen kurkistaessa. Jos kurkistaa siihen, näkee\nsen pohjalta valoa ja kultaa ja muuta hyvää.\n\nPeikko tahtoi sinne kurkistaa. Mies auttoi häntä toisella kädellään.\n\nMutta toisella toimi hän omissa tarkotuksissaan. Siellä luolan suulla,\njuuri sillä kohdalla, mihin parta kurkistaessa asettui, oli halaistu\nkanto, siinä valmiiksi lyöty kiila. Mies kopeloi toisella kädellään\nsitä kantoa ja samalla peikon partaa. Saatuaan parran halkeaman sisään\nvetäsi hän kiilan pois kannosta. Ja sanoi: nyt se näkyy se valo sieltä\nkuilun pohjalta ja ne kullat. Katsele vain rauhassa niitä, minun täytyy\nlähteä pois.\n\nJa mies lähti, peikko jäi. Mutta kun peikko rupesi lähtemään -- turhaan\netsittyään silmillään valonhohdetta kuilun pohjalta -- ei hän\npäässytkään nousemaan, parta oli kiinni. Hän äkkäsi juonen ja rupesi\nkovasti huutamaan. Mutta mitäs se auttoi? Parta ei päässyt, kukaan ei\ntullut auttamaan.\n\nVihdoin hänen täytyi ruveta teräväin kivien avulla partajouhiaan\nkatkomaan. Saikin hän ne lopulta katkotuksi ja silloin vasta, monen\nkatkeran hetken perästä, pääsi peikko parka pintehistään.\n\n\n\n\nPeikko antaa kullata partansa.\n\n\nPeikon parta joutui toisenkin kerran pahaan pinteeseen.\n\nHän näki kerran eräällä miehellä ylen kauniin, punakellervän parran, ja\nhän kysyi:\n\n-- Mitenkä sinä olet saanut noin kauniin parran?\n\n-- Minä kultasin sen.\n\n-- Etkö, veikkonen, kultaisi minunkin partaani?, kysyi hän ihastuen.\n\n-- No, jos olisi tehdä tuo.\n\nJa mies otti suuren padan tervaa ja pikeä ja pani ne kiehumaan. Kun ne\nolivat kiehuneet sanoi hän peikolle:\n\n-- Pistä nyt partasi tuohon, elä kuitenkaan ihan juureen asti. Pidä\nsiinä sitten sinnes, kunnes keitos jäähtyy -- silloin vetäse ja partasi\non kullanvärinen niinkuin minunkin.\n\n-- Hyvä on, lausui peikko, pisti partansa pataan ja rupesi sitä siinä\npitämään. Piti, piti siinä, kunnes keitos jäähtyi, oikein kovaksi kävi.\n-- Mies meni sillä välin pois.\n\nNyt vetäsi peikko parran pois padasta. Mutta eipä se lähtenytkään, oli\ntarttunut kovettuneesen pikeen. Nyki, nyki sitä, mutta turhaan.\n\nSilloin huomasi peikko joutuneensa taas kerran petoksen esineeksi,\nmutta eipä hänen auttanut nytkään muu kuin ryhtyä entisin kiduttavin\nkeinoin päästämään partaa pois kattilasta.\n\n\n\n\nPeikko pyrkii sepän pajaan.\n\n\nErään kerran tahtoi peikko päästä sepän pajaan. Mutta hän oli\njolloinkin tehnyt kiusaa sepälle ja tämä tahtoi kostaa: ei päästänyt\nhäntä pajaan. Tai ei suorastaan kieltänyt, vaan teki hänelle seuraavan\nehdotuksen:\n\n-- Katso; siinä keskellä ovea on pieni reikä. Jos olet oikea peikko,\nniin tule siitä sisään. Miks'et tulisi, tule!\n\nPeikko yrittikin sitä konstia. Mutta oven taakse, sen pienen reiän\nkohdalle, seppä asetti pyssyn, jonka latasi puuluodeilla. Kun peikko\nyritti tulla siitä pienestä reijästä sisään, laukasi seppä pyssynsä ja\npeikko lensi puolenkymmenen sylen päähän selälleen sen panoksen\nvoimasta.\n\nNoustuaan sieltä kysyi hän ihmetellen ja hieroskellen silmiään\n\n-- Mitä, -- mitä ihmeitä sinä oikein teet?\n\n-- En minä mitään ihmeitä tee, mutta sinähän niitä yritit tehdä\nkoettaessasi tunkeutua sormenpään kokoisesta reiästä sisään. Mutta\nniitä ihmeitä ei tehdä sepänpajan edustalla.\n\nSiitä lähtien pelkää peikko seppää.\n\n\n\n\nPeikko kosii kaunista tyttöä.\n\n\nKerran peikko näki kauniin tyttösen ja hän rupesi häntä kosiskelemaan.\n\nTyttö sanoi:\n\n-- Jos ojennat tämän käyristyneen hiuskiharan, niin tulen sinulle.\n\nPeikko rupesi käyristynyttä hiuskiharaa oikasemaan.\n\nMutta minkä hän sitä näppien välissä vetää, sen käyremmäksi tulee\nkihara.\n\nLopulta hän sanoo tytölle:\n\n-- Mikä kihara tämä on, kun tämä tulee vain yhä kiharammaksi?\n\n-- No, kun et voi tuollaista työtä suorittaa, niin elä ajattelekaan,\nettä tulisin sinulle.\n\n-- Voi, voi, elä toki anna niin pian kieltävää vastausta. Anna joku muu\ntyö!\n\n-- No mene tuonne jäälle ja mätä toisesta avannosta vettä toiseen,\njotta edellinen tulisi tyhjäksi. Sitten tulen.\n\n-- Voi toki, teen toki sen.\n\nJa peikko meni jäälle toista avantoa toiseen tyhjentämään.\n\nMutta eihän siitä mitä tullut. Yhtä täytenä pysyi kumpikin avanto.\n\nTaas sanoi peikko tytölle:\n\n-- Mutta eihän tämä avanto tyhjenekään.\n\n-- No, kun ei tyhjene, niin mene matkoihisi! Minäkö mokomalle\nsarvipäälle tulisin!\n\nEikä peikko tyttöä saanut.\n\n\n\n\nPeikko varkaana.\n\n\nLopulta peikko vimmautui varastelemaan. Kuukki kylissä ja otti sieltä\nmitä sai.\n\nKerran varasti hän mylläriä. Kun hän oli kantanut kaiken muun tältä\nniin lähti hän eräänä yönä viemään myllynkiveä sen talolta omille\npihoilleen. Pisti sen sopivasti nuoraan ja lähti sitä selässään\nkantamaan.\n\nMutta kivi oli raskas ja tultuaan erään joen partaalle tahtoi peikko\nsiinä levähtää. Hän asetti kiven pystyyn vierelleen, kääri nuoran\nkäteensä ja kävi loikomaan.\n\nMutta kuinka hän siinä lie sattunut hiukan sysäämään kiveä jalallaan ja\nkivi lähti vierimään jokeen päin. Peikolla oli nuora kovasti käteen\nkäärittynä ja hän lähti kierimään perästä. Ja aina jokeen asti hän\nkiven perästä kieri. Ja ihan joen pohjaankin olisi peikko parka\njoutunut, ellei viime hetkessä olisi onnistunut päästämään nuoraa\nkädestään.\n\nSen pituinen se.\n\n\n\n\nPeikko toisen kerran varkaissa.\n\n\nToisen kerran yltyi peikko varastamaan maamiestä. Hän kolusi tämän\naitoissa, eteisissä ja tuvissa. Lopulta, kun ei ruvennut enää näihin\npääsemään, kävi hän tyhjentelemään maamiehen riihtä. Vei sieltä ahoksen\nja jyväkasan toisensa jälkeen.\n\nMaamies mietti, mitenkä hän saisi tuon epämieluisen vieraan käynnit\nloppumaan. Viimein teki hän suurensuuret virsut ja asetti ne pystyyn\nriihen oven vierelle.\n\nKun peikko tuli taas seuraavana yönä maamiehen riihtä tarkastelemaan,\nhuomasi hän nuo suuret jalkineet oven vieressä.\n\n-- Mitä, mitkä ne nuo ovat? kysyi hän hämmästyneenä itseltään. -- Mutta\nnehän ovat virust, miehen jalkineet. Mutta kylläpä siellä on suuri mies\nsisällä, -- ei, tästä on lähdettävä kiireellä käpälämäkeen. Sellaisen\nmiehen kera ei ole hyvä joutua tekemisiin.\n\nJa peikko lakkasi käymästä maamiehen talossa.\n\n\n\n\nPeikon viimeiset vaiheet.\n\n\nVihdoin olisi puhuttava peikon viimeisistä vaiheista. Ne olivat\nkovaosaisia. Ensin kohtasi tätä hupaista veijaria kova onnettomuus,\nsitten veivät vastoinkäymiset koko miehen.\n\nHän tapasi nimittäin miesjoukon, joka valoi tinaa. Oli uudenvuodenyö ja\nmiehet tekivät tavallista uudenvuodentaikaansa.\n\n-- Mitä teette, miehet? kysyi peikko lähestyessään heitä.\n\n-- Valamme tinaa silmään.\n\n-- Mitä, tinaako silmään? Mitä varten?\n\n-- Sitä varten, että se, joka saa tinaa silmään, näkee näkemättömätkin,\ntulee tietämään kaikki.\n\n-- No valakaa, veikkoset, tinaa minunkin silmääni!\n\n-- Hyvin mielellämme.\n\nJa miehet valamaan tinaa peikon silmään. Työnsä tehtyään pötkivät he\npois.\n\nMutta peikon silmä tuli tinasta sokeaksi ja sitäpaitsi tunsi hän\nhirveitä kipuja. Hän rupesi kovasti huutamaan ja kutsumaan miehiä.\nMutta ne eivät tulleet. Peikon ei auttanut muu kuin tyytyä kohtaloonsa\nja jäädä toissilmäksi.\n\nToisen kerran sattui hän, palatessaan eräältä elonkokoomisretkeltä,\njoutumaan yhteen matkaan erään miehen kera. Peikko kun oli lopulla\nikäänsä tullut ylen ahneeksi, kiinnitti hän huomiota kaikkeen ja tahtoi\nsaada ne omakseen.\n\nNiinpä nytkin kulkiessa kun hän mitä näki, kysyi että mikä se tuo on ja\npyysi saada ottaa sen. Mies tietysti antoi ottaa.\n\nTultiin erään heinähaasian luo ja peikko kysyi:\n\n-- Mikä se tuo on?\n\n-- Se on minun äitini pirta.\n\n-- Enkö minä saisi sitä ottaa?\n\n-- Ota, veikkonen.\n\nNo peikko heitti sen selkäänsä ja lähdettiin edelleen.\n\nTultiin siitä vanhan veneen luo ja peikko kysyi:\n\n-- Mikä se tuo on?\n\n-- Se on minun äitini kenkä.\n\n-- Saanko minä sen ottaa?\n\n-- Ota, veikkonen.\n\nPeikko otti senkin ja lähdettiin edelleen.\n\nSiitä tultiin vanhan, suuren myllynkiven luo. Vaikka peikko oli jo\nkerran ennen ollut tekemisissä myllynkiven kera, kysyi hän mieheltä:\n\n-- Mikä se tuo on?\n\n-- Ka -- äitini vanha rukinpyörä.\n\n-- Enkö saisi sitäkin ottaa?\n\n-- Ota, veikkonen.\n\n-- Mutta minnekä tämän panisin, -- paha selässä kantaa.\n\n-- Pane kaulaasi.\n\nPeikko empi ensin hetken, mutta pisti sitten kiven kaulaansa, johon se\nhyvin sopikin.\n\nAstuttiin siitä matkaa vähäsen, tuli järvi vastaan.\n\n-- Mitenkäs tästä yli päästään?\n\n-- Onhan sinulla vene matkassasi.\n\n-- Ka, tosiaan! Käydään veneesen.\n\n-- Ei, minä lähden tästä toisaanne, minä en tule veneesen.\n\n-- Ka, hyvästi sitten.\n\n-- Hyvästi, hyvästi.\n\nPeikko istui veneesen ja lähti soutamaan järvelle. Mutta vene oli vanha\nja pieni, ja kivi oli suuri ja raskas. Järven selälle tultua painoi\nkivi veneen järven pohjaan. Ja tietysti meni sinne peikkokin. Haasia\nkyllä piti vähän aikaa veden pinnalla, mutta ei kauvan. Meni kuin meni\npeikko. Oli huutanut ja pitänyt melua, mutta ei sekään auttanut.\n\nSiihen päättyvät sadut tuhmasta peikosta.\n\n\n\n\n\n\nII. Suomen kansan legendoja.\n\n(Uskonnollisaiheisia satuja.)\n\n\n\n\nVapahtaja ja Pyhä Pietari yösijaa hakemassa.\n\n\nKulkivatpa kerran Vapahtaja ja Pyhä Pietari kyliä ja tulivat eräänä\niltana erääseen rikkaaseen taloon pyytämään yösijaa. Rikkaan talon\nemäntä kun näki kaksi huonoihin vaatteihin puettua matkalaista, ärjäsi\nheille jo ennen kun he kerkisivät kunnolla lausua lausuttavaansa:\n\n-- Vai minä teille yösijaa -- senkin ryysyläiset! Menkää matkoihinne!\n\nNo, eihän auttanut matkalaisten muu kuin mennä matkoihinsa, tulla\ntoisiin taloihin yösijaa pyytämään. Tulivat he köyhän talon kynnykselle\nja kysyivät:\n\n-- Eikö hyvästä talosta annettaisi yösijaa?\n\n-- Ka, eihän meillä tässä suuria tiloja ole, mutta kun tullette niissä\ntoimeen, niin olkaa -- mielellämme annamme teille moisen yösijan. --\nPiika, laitappas vieraille ensin syötävää ja juotavaa ja laadi sitten\nvuode tuonne kamaripuoleen!\n\nNäin vastasi köyhän talon emäntä vieraiden kysymykseen ja kestitsi\nheitä parhaansa mukaan sekä antoi sitten heille paraan paikan\nyösijaksi.\n\nAamulla kun vieraat rupesivat lähtemään, lausui Vapahtaja, että \"me\nolemme köyhiä ja varattomia miehiä, emmekä voi rahalla palkita\nvaivojanne, vaan sen minkä voimme, sen teemme ja sanomme sinulle, hyvä\nemäntä: kun meitä köyhyydestäsi huolimatta näin hyvin kohtelit ja\nkestitsit, niin seuratkoon siunaus sinun sitä työtäsi, mihin tänä\npäivänä ensiksi ryhdyt.\" Ja sitten he lähtivät pois.\n\nNo, kun vieraat lähtivät pois, rupesi emäntä jatkamaan eilisiltana\nkesken jäänyttä työtään, palttinan mittaamista. Mutta kun hän kävi sitä\ntekemään, ei mitattavasta ruvennutkaan tulemaan loppua, vaan sai hän\nmitata sitä kokonaista kolme päivää peräkkäin. Ja palttinaa ja vaatetta\ntuli koko ilmaiseksi ikää sille talolle ja talo rupesi rikastumaan.\n\nMutta kun rikkaan talon emäntä kuuli tämän, rupesi hän katumaan\ntekoansa ja päätti ensi kerralla menetellä toisin köyhien matkalaisten\nsuhteen.\n\nNo, vuosien kuluttua tulivatkin Vapahtaja ja Pyhä Pietari samassa\nasussa samaan kylään ja menivät ensiksi rikkaaseen taloon. Talon emäntä\notti heidät mitä parhaiten vastaan, tarjosi heille parasta, mitä\ntalossa oli ja pani heidät parhaimmille paikoille nukkumaan.\n\nKun vieraat aamulla rupesivat lähtemään, sanoi heistä toinen,\nVapahtaja:\n\n-- Me olemme köyhiä ja varattomia miehiä, emmekä voi sentähden\nvaivojanne rahalla palkita, mutta palkitsemme sillä, millä voimme:\nSeuratkoon, emäntä, siunaus sitä työtäsi, johon tänä aamuna ensiksi\nryhdyt!\n\n-- Voi, voi, on sitä siinäkin palkkaa, enemmän kuin ansaitsen, lausui\nemäntä kiitellen ja teeskennellen vaatimattomuutta.\n\nJa kun vieraat olivat lähteneet veti hän esille rahakukkaronsa ja aikoi\nruveta lukemaan siinä olevia rahoja. Mutta samassa huomasi hän\npihamaahan tulleen kaksi naapurin sikaa ja hän lähti ensin ajamaan\nniitä pois pihasta. Mutta kun hän rupesi niitä ajamaan, tuli niitä yhä\nuusia ja uusia pihamaalle ja sai hän ajaa niitä aina kolme päivää, eikä\nne sittenkään tahtoneet loppua. Ja kun hän sitten tuli lukemaan\nrahojaan eivät ne enää karttuneetkaan, vaan oli siunaus seurannut tuota\nsikain ajoa.\n\nNiin kävi rikkaan talon emännälle köyhien matkalaisten kohtelemisen\njohdosta.\n\n\n\n\nRikas talo ja köyhä ukko.\n\n\nKerran kulki eräs köyhä mies maantietä pienen poikansa kera. Tuli ilta\nja heidän piti saada yösija. He tulivat erääseen rikkaaseen taloon.\n\nSiinä pidettiin häitä, eikä heille annettu yösijaa. Sanottiin: menkää\nsaunaan!\n\nMutta siinä talossa makuutettiin koiratkin kamarissa ja annettiin\nheille herkkuja.\n\nKöyhä mies ajatteli surulla köyhäin kulkevaisten kohtaloa ja päätti\nkoettaa konstiensa tehokkuutta. Hän kääntyi saunan nurkkaan päin,\nsopotteli siellä hieman ja sanoi pojalleen:\n\n-- Menepäs katsomaan, mitä hääväki tuvassa tekee.\n\nPoika meni ja toi viestin:\n\n-- Se siellä seinille hyppii.\n\n-- Hyvä; vielä ovat siis konstini tehokkaat.\n\nSitten kääntyi hän toisen kerran nurkkaan päin ja sopotteli taas sekä\nsanoi:\n\n-- Menepäs nyt katsomaan, mitä se nyt tekee.\n\n-- Se karjuen ja möristen toistensa päälle hyppii, sanoi poika pirtissä\nkäytyään.\n\n-- Aivan oikein! kerta vain vielä ja kaikki on tehty. Ja sitten kääntyi\nhän kolmannen kerran sopottelemaan nurkassa ja sanoi pojalleen:\n\n-- Menepäs nyt katsomaani\n\n-- Nyt se nelinkontin ja karjuen metsään menee.\n\n-- Juuri niin! Ja nyt voimme lähteä muita kaksijalkaisia karhuja\nnelijalkaisiksi tekemään, sanoi ukko pojalleen ja lähti pois rikkaasta\ntalosta.\n\n\n\n\nPyhä Pietari ja leivänpaistajaeukko.\n\n\nKerran käveli Pyhä Pietari yksin kylillä ja tuli taloon, jossa emäntä\npaistoi leipiä. Pietarilla oli kova nälkä ja hän kysyi:\n\n-- Eikö hyvä emäntä antaisi minulle yhtä leipää?\n\nEmäntä mietti hetken ja sanoi:\n\n-- No, olkoon menneeksi!\n\nJa hän rupesi ojentamaan Pietarille juuri uunista ottamaansa leipää.\nMutta hänen tätä tehdessään rupesi leipä ylen suuresti laajenemaan ja\nlaajeni aina pöydän kokoiseksi. Emäntää rupesi tämän nähdessä\nlupauksensa kaduttamaan ja hän sanoi:\n\n-- Elähän, minä otankin toisen leivän sinulle uunista!\n\n-- No, sama se, lausui Pietari.\n\nEmäntä laski laajentuneen leivän pöydälle ja rupesi ottamaan toista\nuunista. Mutta tällävälin olivat siellä olleet leivät palaneet\npahanpäiväisiksi ja pöydälle asetettu laajentunut leipä supistui monta\nvertaa entistään pienemmäksi.\n\n\n\n\nVapahtaja ja Pyhä Pietari pajassa.\n\n\nErään kerran ajoivat Vapahtaja ja Pyhä Pietari hevosella ja rattailla.\nYhtäkkiä hevosen jaloista pääsivät kengät ja heidän piti päästä\njohonkin pajaan niitä takaisin kiinnittämään.\n\nHe näkivätkin erään pajan siinä lähettyvillä ja ajoivat sen luo.\n\n-- Hyvää päivää, hyvä seppä, saisimmeko me vähän käyttää sinun pajaasi,\nkun meidän hevosemme jaloista pääsivät kengät, lausui Vapahtaja pajan\novella sepälle, joka par'aikaa kiinnitti vanteita tynnyriin.\n\nMutta seppä ei virkkanut mitään.\n\nVapahtaja korotti ääntänsä ja sanoi toistamiseen:\n\n-- Hyvää päivää, hyvä seppä, emmekö me saisi käyttää vähän sinun\npajaasi.\n\nSeppä käänsi vain vähän päätään ja mulkaisi silmillään, ei virkannut\nmitään.\n\nSilloin Vapahtaja ja Pyhä Pietari lähtivät edelleen ajamaan, eivät\ntahtoneet enempää seppää vaivata.\n\nTulipa siitä eräs köyhä, vaivainen vaimoihminen heitä vastaan ja he\nkysyivät häneltä:\n\n-- Ruuleppas, vaimokulta, mikä tuota seppää vaivaa, kun se ei vastaa\nkysymyksiin mitään?\n\n-- No, mitenkäs te kysyitte?\n\n-- Näin ja näin. Saisimmeko me, hyvä seppä j.n.e.\n\n-- Voi, veikkoset, kun te ette osanneet kysyä. Olisittepa te sanoneet:\nHyvää päivää, hyvä ja korkea seppämestari, sinä kuuluisin alasimen\nkalkuttaja tällä seutukunnalla j.n.e., niin olisittepa nähneet, kuinka\nhän olisi vastannut ja puhunut. Menkääpäs ja tehkää niin!\n\n-- Kiitoksia, vaimohyvä, teemme niin.\n\nJa Vapahtaja ja Pyhä Pietari ajoivat takaisin sepän luo.\n\nTultuaan pajan ovelle sanoi edellinen heistä:\n\n-- Hyvää päivää, hyvä ja korkea seppämestari, sinä kuuluisin alasimen\nkalkuttaja tällä paikkakunnalla, etkö antaisi meidän vähän käyttää\npajaasi, kun meidän hevosemme jaloista pääsivät kengät.\n\n-- Ka, mikäs tässä, ken kunnian antaa, se kunnian saa. Käykää sisään,\nkäykää sisään vaan, te matkalaiset!\n\nNäin sanoi mulkosilmäinen seppä ja keskeytti oman työnsä tehdäkseen\ntilaa vieraitten toimille.\n\nVapahtaja ja Pyhä Pietari riisuivat nyt hevosensa ja rupesivat\nkengityspuuhiin. Ja ne puuhat olivat yhtä omituisia kuin Vapahtajan ja\nPyhän Pietarin puuhat aina. He kulettivat hevosensa pajaan, kohottivat\nsen ahjoon ja rupesivat painamaan palkeita ja kohentelemaan hiiliä. Kun\nhevonen oli jonkun aikaa seissyt kohisevassa ahjossa otettiin se pois\nja kas, se oli ehjissä, uusissa kengissä. Tuli ei ollut polttanut siitä\nmitään, vaikka se oli aina sen kupeille asti leimunnut. Seppä ja muut\npajassaolevat katsoivat tapausta suuresti ihmetellen.\n\nHetken perästä valjastivat vieraat hevosensa rattaiden eteen ja\nrupesivat tekemään lähtöä. Mutta silloin muistivat he sen köyhän,\nvaivaisen vaimon, joka oli heille antanut ne äskeiset ohjeet. He\nlaskeutuivat rattailta ja kutsuivat pihaan tulleen vaimon luokseen ja\nkysyivät häneltä:\n\n-- Sinä hyvät neuvot antanut vaimovanhus, tahtoisitko tulla terveeksi\nja nuoreksi?\n\n-- Kuinka en tahtoisi, eihän kukaan tahtoisi olla vanha ja vaivainen!\n\n-- No, tule tänne pajaan, sanoi Vapahtaja ja vei vaimon ahjon suulle ja\nrupesi painamaan palkeita. Painoi niin että kipunat peittivät vaimon ja\nsitten pesi vaimon kasvot karkaisuvedessä. Samassa tämä tuli terveeksi\nja nuoreksi.\n\n-- Nämäpä vieraat, arvelivat seppä ja muut läsnäolevat.\n\nJa vieraiden poistuttua arveli seppä, että minäpä teen samalla tavalla.\nMinäkin saatan samoin tavoin kengättömän hevoseni uusiin kenkiin ja\nsamalla tavalla teen myös vanhan, vaivaisen eukkoni terveeksi ja\nnuoreksi.\n\nMutta kun hän saattoi kengättömän hevosensa ahjoon seisomaan ja painoi\nkotvasen palkeita, paloi siinä hevonen pahanpäiväisesti ja hänen vanha\nja vaivainen vaimonsa sai tuossa parannuspaikassa sellaiset haavat ja\ntuskat, että niihin hetken perästä kuoli.\n\n\n\n\nVapahtaja ja työtoveri.\n\n\nKerran Vapahtaja teki erään miehen kera rakennusta saloon ja kun\nrakennus oli saatu valmiiksi, lähtivät he saloa myöten kotiinpäin\nkulkemaan. Puolivälissä taivalta oli yksinäinen mökkinen ja kun heitä\nväsytti ja nukutti ja Vapahtajalla oli vielä työpalkkakin miehelle\nmaksamatta, menivät he mökkiin. Palkkaa maksaessaan sanoi Vapahtaja\nmiehelle:\n\n-- Tässä sinulle palkka työstäsi; puolet rahoistani annan sinulle,\ntoiset jätän itselleni.\n\nSitten kävivät he lepäämään.\n\nVapahtaja nukahti heti, mutta kumppani jäi valveille. Häntä ei\nnukuttanut. Hän päätti, seuralaisensa vaivuttua sikeään uneen, yhtäkkiä\nkuristaa hänet kuoliaaksi, ottaa häneltä kaikki rahat ja sitten\nvierittää ruumiin hautaan, jota rupesi kiireisesti kaivamaan mökin\nulkopuolelle.\n\nMutta saatuaan haudan valmiiksi ei hän päässytkään siitä pois. Koetti\nja koetti, mutta ei päässyt. Kuin tervassa istui siellä.\n\nSiihen heräsi jo Vapahtajakin. Näki miehen haudassa, kysyi:\n\n-- Mitä sinä siellä teet?\n\n-- Voi, veikkonen, elä kysy, vastasi matkakumppani häpeissään ja\nvalittaen, -- rupesin sinulle kaivamaan hautaa, mutta nyt en pääse itse\nsiitä pois.\n\nVapahtaja hymähti ja meni nostamaan miestä pois kuopasta. Matkaa\njatkettaessa sanoi hän tälle:\n\n-- Se on niin, hyvä ystäväni, että kun rupeaa toiselle kuoppaa\nkaivamaan, pitää se kaivaa sellaiseksi, että pääsee itse siitä pois.\n\n\n\n\nPahamies, rikas veli ja köyhä veli.\n\n\nKerran oli pahamies taas liikkeellä maailmassa ja tuli erääseen\nrikkaaseen taloon pyytämään hevosta kyytiin. Mutta sitä ei sieltä\nannettu, vaan neuvoi talon isäntä häntä menemään naapuritaloon,\nveljensä luo, sanoen, että siellä on hevosia ja siellä annetaan.\n\nMutta siinä talossa ei ollut hevosia eikä mitään -- sen talon oli rikas\nveli aivan typötyhjäksi riistänyt ovelilla ja tunnottomilla\nkeinoillaan.\n\nTämän tiesi paholainen, mutta meni kuitenkin köyhän veljen luo ja kysyi\nhevosta.\n\n-- Ei ole, veikkonen, en voi antaa.\n\n-- No, kuka sinut on niin tyhjäksi tehnyt? kysyi paholainen.\n\nEi tahtonut köyhä veli sitä ilmaista.\n\n-- No, lähtisitkö kyytiin, jos saisit hevosen, sanoi paholainen\nreippaasti.\n\n-- No, sitten lähden.\n\n-- Tuoss' on sinulle hevonen, sanoi paholainen ja toi pihaan rikkaan\nveljen, jonka oli muuttanut hevoseksi. -- Ja siinä on sinulle hevosta\nkoko vuodeksi.\n\nKöyhä veli lähti paholaista kyytiin.\n\nMatkalta palattuaan kuuli hän, että hänen veljensä oli kadonnut,\nkadonnut hyvin omituisella tavalla, vaipunut kuin maan alle väkensä\nkeskeltä. Ja se oli tapahtunut juuri kuin hän, köyhä veli, oli lähtenyt\nvierastaan kyytiin. Sanoma koski kovasti köyhään veljeen.\n\nMutta eihän hän, enempää kuin muutkaan, voinut asiaa selittää.\n\nKun tapahtumasta oli kulunut vuosi, ilmestyi rikas veli takaisin\nomaistensa keskuuteen. Samalla katosi köyhältä veljeltä hevonen.\n\nSilloin valkeni asia sekä hänelle, köyhälle veljelle, että muille. Ja\nsamalla päättivät he, veljekset, tehdä ikuiset sovinnot keskenään, --\nrikas veli sitä oikein vesissä silmin toivoi. Mutta samassa hetkessä\nhe, ennenkuin kerkisivät tehdä mitään sovintoa, molemmat kuolivat.\n\n\n\n\nPahamies hyväntekijänä.\n\n\nKerran eräs kova kartanonvuoti ahdisteli kovasti erästä vanhaa\ntorppariaan.\n\nKerrankin vei hän hänet heinäniitylle ja käski hänen niittämään yhtä\nkovasti kuin hän itse tekee. Asetti hänet niitylle vierelleen ja käski\npysyä samassa rinnassa hänen kanssaan. Mitäs, eihän vanha ja kivuloinen\nmies mitenkään pysynyt rotevan ja terveen voudin rinnalla, vaan jäi\njälelle. Vouti torui ja löi häntä siitä sekä sanoi lopuksi:\n\n-- Jos et huomenna pysy kanssani samassa rinnassa niittysaralla, niin\najan sinut pois torpastasi.\n\nTorppari pyysi ja valitti, mutta ei auttanut.\n\nHän lähti murtuneena kotiinsa päin astumaan.\n\nTulipa pahamies häntä vastaan. Näki hänet murtuneena ja kysyi:\n\n-- Mikäs sinua, vanhus, vaivaa?\n\n-- Vaivaapahan se, että kun vouti määräsi, että jos en huomenna jaksa\nniittää hänen kanssaan yhdessä rinnassa, niin ajaa hän minut pois\ntorpastani.\n\n-- No, elä hätäile, vanha mies, kyllä siitä selvitään. Tiedän sinut\nrehelliseksi mieheksi ja tahdon auttaa sinua. Tulen aamulla luoksesi ja\npukeudun sinun vaatteisiisi ja lähden sijastasi voudin kera\nkilpailemaan niitossa.\n\nVanha torppari kiitti ja lupasi odottaa aamulla häntä.\n\nAamulla tuli pahamies torpparin luo, puki torpparin vaatteet päälleen\nja meni sitten voudin luo heinänummelle.\n\n-- No, jokos olet valmis?, kysyi vouti kopeasti.\n\n-- Jo, vastasi pahamies ykskantaan.\n\n-- No, käydään sitten.\n\n-- Käydään vain.\n\nJa niin käytiin niittämään kilpaa, vouti ja torpparin sijassa oleva\npahamies. Vouti niitti parhaansa mukaan toivoen voivansa jo ensi\nsaroilla kumppaninsa väsyttää. Mutta tämäpä ei väsynytkään, pysyi aivan\nyhdessä rinnassa hänen kerallaan, pyrkipä edellekin menemään. Tämähän\nkummaa, ajatteli vouti ja paransi vauhtia. Mutta kumppani pysyi yhä\nedelleen hänen rinnallaan. Vouti kummasteli ja paransi vauhtia. Mutta\nkumppani ei vain jäänyt jälelle. Silloin vouti vähensi vaatteitaan ja\nlähti rientämään kuin tuulispää heinäsaralla. Mutta kumppani pysyi\nyhäkin vierellä. -- No, sinähän mies, sanoi jo vouti kumppanilleen ja\nkohosi huoahtamaan. -- Ka, täytyyhän tässä, kun on torppa kysymyksessä,\nvastasi mies ja nojasi viikatteesensa. -- Mutta sen minä sanon, ettet\nsinä pysy nyt minun rinnallani, sanoi vouti ja sylkäistyään kouriinsa\nrupesi kuin hullu huitomaan. Mutta kumppani pysyi yhä edelleen hänen\nrinnallaan. Silloin vouti aivan kirosi ja pani viimeisensä liikkeelle.\nMutta se oli niin kova koetus, että hän saran päähän päästyä kaatui\nkuolleena maahan.\n\nNiin pääsi torppari pahasta voudistaan ja pahamies tuli kerran\ntehneeksi hyvääkin.\n\n\n\n\nMuurahainen, paimen, hämähäkki ja Jumala.\n\n\nKerran muurahainen puri paimenta ja paimen tästä pahastuneena pisti\nkepin muurahaisen pesään. Tästä suuttuneena päätti muurahainen kannella\npaimenesta Jumalalle. Mutta minkä hän ottaisi kantelun aiheeksi, sillä\njos hän kertoisi asian niinkuin se oli, ei paimen joutuisi syyhyn. Hän\ntarkasteli paimenen syöntiä ja kun hän näki, että tämä syödessään\npudotteli muruja maahan, päätti hän tehdä siitä aiheen.\n\nHän meni Jumalan luo ja selitti hänelle, että paimen syödessään\npudotteli muruja maahan.\n\nJumala kuunteli ilmotusta, mutta sanoi sitten:\n\n-- Kyllähän sinä, muurahainen, asian niin kerrot, mutta onko sinulla\ntähän todistajia.\n\nMuurahaisella ei ollut sillä kertaa todistajia ja hän lähti niitä\nhakemaan.\n\nHän tuli hämähäkin luo ja sanoi:\n\n-- Sinähän tiedät paimenten syödessään pudottelevan muruja maahan, tule\ntodistamaan Jumalalle siitä.\n\n-- Tiedän kyllä, voin tullakin.\n\nMuurahainen ja hämähäkki menivät Jumalan luo.\n\nJumala kysyi hämähäkiltä, että onko totta, että paimen pudottelee\nmuruja maahan syödessään.\n\n-- On kyllä, sanoi hämähäkki.\n\n-- Mutta sano minulle, minkätähden hän niin tekee? kysyi Jumala.\n\nHämähäkki mietti asiaa ja sanoi:\n\n-- Sentähden että paimenella ei ole pöytää eikä lavitsaa, ei edes\npirtin lattiaakaan, siksi hänen murunsa maahan putoavat.\n\n-- Sinäpä toden sanoit, sanoi Jumala ja tuomitsi muurahaisen kantelun\nhalpamieliseksi sekä iski rangaistukseksi häntä kalikalla selkään, niin\nettä hänen ruumiinsa jakautui kahteen osaan. Mutta hämähäkin asetti\nJumala kauniissa, kultaisessa rihmassa kellumaan kirkkaan taivaan ja\nviheriän maan välille, ja siinäpä hän, toden puhuja, kelluu vieläkin\ntaivaan kirkkaana helottaessa ja maan kesäisenä vihertäessä.\n\n\n\n\n\n\nIII. Suomen kansan kertomussatuja.\n\n\n\n\nKuninkaantytär ja paimenpoika.\n\n\nOlipa kerran kuninkaantytär, joka ymmärsi kaikkia kieliä, tajusi\nkaikkien puhetta. Hän oli hyvin kaunis ja moni kävi häntä kosimassa,\nmutta hän tahtoi mennä vain sellaiselle, joka puhuisi kieltä, jota hän\nei ymmärtäisi. Sentähden ei kukaan saanut häntä ja uskottiin, ettei\nkukaan häntä saisikaan, sillä ei tiedetty olevan sitä kieltä, jota hän\nei ymmärtäisi.\n\nKuulipa tuosta kummasta prinsessasta eräs köyhä paimenpoika ja hän\npäätti lähteä häntä kosimaan. Kaikki kieltelivät häntä tästä tuumasta\nja suorastaan sille nauroivatkin, mutta paimenpoika vain lähti. Hän\notti suuren kontin selkäänsä ja kokosi siihen matkalla kaikenlaisia\neläimiä, kuten varpusen, oravan, variksen, korpin, tilhin ja\ntarhapöllön, ja lähti niiden kera kuninkaan linnaa kohti kulkemaan.\n\nTultuaan perille ilmaisi hän aikeensa. Kaikki rupesivat nauramaan\nkuultuaan hänen asiansa.\n\n-- Sinäkö kuninkaan tytärtä kosimaan!\n\n-- Sinäkö, joka et osaa mitään oudompaa kieltä!\n\n-- Sinäkö, tuollainen konttiniekka!\n\n-- Voi, veikkonen, mille asialle tulit!\n\nMutta paimenpoika vain tahtoi päästä kuninkaantyttären puheille. --\nSittenpähän nähdään, kun koetetaan, sanoi hän. Olen kuullut, että\nprinsessa menee vain sellaiselle miehelle, joka puhuu sellaista kieltä,\njota hän ei ymmärrä. Tiedän nämä ehdot. Jos minä voin osottaa, ettei\nhän ymmärrä kaikkia kieliä, olen kai minä oikeutettu hänet saamaan,\nvaikka olenkin vain tällainen paimenpoika. Eikö asia ole selvä?\n\n-- On, on, myönteli kuninkaan väki naurussa suin ja poika päästettiin\nkuninkaan tyttären puheille.\n\nKaunis ja viisas kuninkaantytär otti yksinkertaisesti puetun, mutta\nnäppärännäköisen paimenpojan suosiollisesti vastaan.\n\n-- Mitä sinä tahdot? kysyi hän lempeästi.\n\n-- Tulin sinua, armollinen prinsessa kosimaan, vastasi poika avoimesti.\n\n-- Kosimaan, vai kosimaan, virkkoi kuninkaantytär ja jatkoi:\n\n-- Mutta tiedätkö, että minua ei ole kukaan saanut. Minun saamiseeni\novat näet sellaiset vaikeat ehdot.\n\n-- Tiedän ne. Armollinen kuninkaantytär puhuu ja ymmärtää kaikkia\nkieliä, mutta arvelee, että on olemassa sellaisiakin kieliä, joita hän\nei ymmärrä. Ja joka niitä osottaa olevan, se saa hänet omakseen.\n\n-- Niin.\n\n-- No, koetetaan nyt, mitä kieliä armollinen prinsessa ymmärtää ja mitä\nei.\n\n-- Koetetaan vain.\n\nPaimenpoika käänsi silloin konttinsa eteensä, pisti kätensä sinne ja\npuristi varpusta pyrstöstä. Varpunen äännähti:\n\n-- Tshiu, tshiu!\n\n-- Mitä kieltä se oli? kysyi poika.\n\nKuninkaantytär hämmästyi, sillä hän ei sitä kieltä ymmärtänyt. -- Hänen\ntäytyi myöntää:\n\n-- En ymmärrä sitä.\n\n-- Kas niin, etpäs ymmärräkään kaikkia kieliä.\n\nSitten poika pisti kätensä uudestaan konttiin ja puristi oravaa\nhännästä. Tämä alkoi hätäisesti rakuttaa:\n\n-- Rakrakrakrak, kakakakakakaka!\n\n-- Ymmärrätkö sitä kieltä?\n\n-- E-en sitäkään.\n\n-- Kas niin, etpäs ymmärrä sitäkään kieltä.\n\nSitten puristi hän varista pyrstöstä. Se alkoi vaakkua:\n\n-- Vaak, vaak, vaak!\n\n-- Mitä kieltä se on?\n\n-- En, en sitäkään ymmärrä, virkkoi kuninkaantytär painaen päänsä.\n\n-- Entäs mitä kieltä tämä on? kysyi paimenpoika pannen korpin\nääntelemään: kronk, kronk, kronk!\n\n-- En, en sitäkään ymmärrä..\n\n-- Siinäpä se. Ja vielä vähemmin kai ymmärtänet näitä kieliä, lausui\npoika antaen tilhin äännellä \"thiuu, thiuu\" ja tarhapöllön huudella\n\"puuh, puuh, puuh\".\n\n-- En, en niitäkään ymmärrä.\n\n-- Kas niin. Niitä on siis sittenkin paljon kieliä, joita et ymmärrä,\nvaikka olet viisas. Siksi ei olisi pitänyt asettaa sellaista ehtoa.\nMitäs nyt? Nyt on käynyt niin, että minä, paimenpoika, olen osottanut,\nettä on olemassa kieliä, joita armollinen kuninkaantytär ei ymmärrä, ja\nnäin ollen -- --\n\n-- Näin ollen olet sinä saapa kuninkaantyttären, lausui siihen\nkuningas, joka oli saapunut asiaa seuraamaan. -- Sinä olet osottanut,\nettä on kieliä, joita ei kuninkaantytär ymmärrä ja sen mukaan sinä saat\ntyttäreni. Ota hänet!\n\n-- Niin, ota hänet, vahvisti kauvempana seisova hoviväki. Sinä olet\ntäyttänyt ehdot.\n\nJa näin sai köyhä paimenpoika kauniin ja viisaan kuninkaantyttären\npuolisokseen ja lisäksi puolen valtakuntaa ja -- heidän häitänsä\nvietetään vieläkin.\n\n\n\n\nKuningas ja mökin poika.\n\n\nKerran oli kuningas metsästysretkellä. Tiepuolessa hän näki erään mökin\nja hänessä heräsi yhtäkkiä ajatus, että hänpä menee hevosineen\npäivineen tuohon mökkiin. Mutta mökin ovi oli matala, eikä hän päässyt\npitemmälle kuin että hänen eturuumiinsa ja hevosen pää tulivat mökin\nsisäpuolelle, mutta muu jäi ulkopuolelle. Tässä asennossa ollen teki\nhän kysymyksen mökkiin:\n\n-- Onko täällä ketään?\n\n-- On puolitoista miestä ja hevosen pää, vastasi uunin päällä loikova\npoikanen, joka oli yksin mökissä.\n\n-- Niinkö! Missäs sinun isäsi on? kysyi kuningas, ihmetellen ja\nhämmästellen viisasta vastausta.\n\n-- On vähästä paljoa saamassa, vastasi poika alkamaansa tapaan.\n\n-- Vai niin. No missäs on äitisi?\n\n-- Hän on menneen vuotisia leipiä leipomassa.\n\n-- No, oletpa sinä aika poika! Mutta sanoppa, missä on sisaresi?\n\n-- Hän on menneen vuotisia naurujaan itkemässä.\n\nKuningas joutui nyt aivan ymmälle, mutta sitä hän ei tahtonut suinkaan\nosottaa ja sentähden lähti hän pois mökin ovelta ilman muuta. Mutta\nkotiinsa tultuaan hän ei saanut rauhaa noilta pojan vastauksilta ja\nsentähden hän kutsutti seuraavana päivänä pojan luokseen tekemään\nselvää niiden tarkotuksista. Koottuaan hovinsa viisaimmat miehet\nympärilleen kysyi hän pojalta:\n\n-- Sanoppas, mitä tarkotit, kun sanoit, että isäsi on vähästä paljoa\nsaamassa.\n\n-- En mitään muuta kuin sitä, että hän on nauriita kylvämässä.\nNauriinsiemenistähän, jotka mahtuvat kouraan, saadaan kuopallisia\nnauriita.\n\n-- Aivan oikein. Mutta mitäs tarkoitit sillä, kun sanoit, että äitisi\non menneen vuotisia leipiä leipomassa?\n\n-- Sitä, että me otimme viime vuonna naapurista leipiä velaksi ja nyt\noli äitini leipomassa leipiä, joilla tuo velka maksettaisiin.\n\n-- Hyvä on. Vaan entäs mitä tarkotit sillä, kun sanoit siskosi olevan\nmenneen vuotisia naurujaan itkemässä?\n\n-- Sillä tarkoitin sitä, että siskoni meni viime vuonna naimisiin,\nmutta nyt äskettäin kuoli hänen miehensä ja hän oli sitä surua\nitkemässä.\n\n-- Sinä olet ihmeellinen ja kekseliäs poika sinä, lausui kuningas\nselitykset kuultuaan, -- mutta joka tapauksessa on sinun vastauksissasi\njonkun verran vallatonta ja julkeata. Senpätähden asetan sinulle vielä\nyhden kysymyksen, ja jos et siihen osaa antaa oikeata vastausta, niin\npistetään sinut tyrmään, pimeään vankikoppiin. Sanoppas siis minulle,\nkumpi on valkeampi, maitoko vai päivä?\n\nPoika mietti hetken asiaa ja sanoi sitten rohkeasti:\n\n-- Päivä.\n\n-- Ahaa, jopa vastasitkin väärin, lausui kuningas, -- maitopa onkin\nvalkeampi kuin päivä. Kaadappas maitoa lattialle sen paikan viereen,\nmihin päivä paistaa, niin huomaat, kumpi on valkeampi. Se on maito. Ja\nsentähden saat astua vankikoppiin!\n\nPoika ei voinut siinä hetkessä todistaa väitettään oikeaksi ja sai\nsentähden käydä vankikoppiin. Mutta sinne jouduttuaan rupesi hän\nmiettimään, miten hän pulmasta selviäisi. Ja pian keksikin hän keinon\nsiihen. Hän asetti hänelle evääksi annetun maitoastian vankikopin oven\neteen, kynnyksen alle, ja jäi sitten odottelemaan kuninkaan tuloa\nsinne. Kuningas tulikin sinne aamulla, ja vaikka koppi olikin jo\nvaloisa, astui hän ensiksi oven eteen asetettuun maitoastiaan, josta\nroiskahti maitoa ei ainoastaan lattialle vaan kuninkaan vaatteillekin.\n\n-- Mikäs siinä, kysyi kuningas hämmästyen.\n\n-- Siinä sattui olemaan maitoastia. Kuningas väitti, että maito on\npäivää valkeampi, mutta nyt huomaakin hän ennemmin päivänvalon kuin\nmaidon. Kumpi siis on kiistan voittanut?\n\n-- Sinä, vastasi kuningas, myöntäen itsensä olleen väärässä, -- ja\nniinpä olet tästä rangaistuksesta vapaa. Mutta jotta sinä pääsisit\ntäysin vapaaksi ja saavuttaisit kaiken suosioni, niin teepäs minulle\nseuraava teko: Tule linnaani sellaisella ajalla, joka ei ole yö eikä\npäivä, tule tietä, joka ei ole tietä eikä tien viertä, tule niin, ettet\ntule hevosella etkä jalan, ja kun perille pääset, niin ole linnassani\nniin, ettet ole sisällä etkä ulkona.\n\n-- No, täytyy koettaa, sanoi poika ja lähti pois kopista.\n\nKun sitten tuli seuraava aamu lähti hän liikkeelle aamuhämyssä, kun\nvielä oli yö, mutta jo samalla aamukin, ja kulki kuninkaan linnaan\nnelinkontin tienvieristä ojaa myöten. Perille tultuaan asettui hän\nseisomaan linnan ovelle sillä tavoin, että toinen jalka oli\nsisäpuolella ja toinen ulkopuolella.\n\nKun kuningas tuli tutkimaan hänen saapumistapaansa, niin selittivät\nlinnanvahdit, että poika oli saapunut linnaan aamuhämyssä, jolloin ei\nole yö eikä aamu, nelinkontin, siis ei hevosin eikä jalkasin,\nojanpohjaa myöten, siis ei teitse eikä tienviertä, ja perillä oli hän\nasettunut seisomaan linnan ovelle, niin että toinen jalka oli\nsisäpuolella ja toinen ulkopuolella.\n\nSilloin kuningas ei enää epäillyt pojan viisautta ja hän päästi hänet\ntäydellisesti vapaaksi ja antoi hänelle palkkioksi kauniin kartanon,\ntyttärensä ja puolen valtakuntaa.\n\n\n\n\nPiispa, pappi ja talonpoika.\n\n\nOlipa kerran eräs piispa ja eräs pappi. Piispa oli ankara mies ja pani\ntoimeen myötäänsä tarkastuksia. Pappi taas oli vähän yksinkertainen.\nPahemmaksi muuttui asia, kun seurakuntalaiset rupesivat kantelemaan\ntästä piispalle. Kerrankin kantelivat he oikein joukolla hänen\ntyhmyydestään ja silloin piispa tuli oikein ankaralle tutkimusretkelle\npitäjään.\n\nHän kutsui papin luokseen ja asetti hänelle neljä kysymystä. Ne olivat:\n\n    ensimäinen: kuinka syvä on meri?\n    toinen: kuinka paljon on matkaa taivaaseen?\n    kolmas: kuinka paljon tulee tervahaudasta savua? ja\n    neljäs: mitä minä, piispa, ajattelen, kun näitä sinulta,\n    papilta, kysyn?\n\nPappi ei voinut aavistaakaan vastauksia näihin ja sentähden hän pyysi\nsaada antaa ne hänelle huomenna. Mutta mitenkäpä hän huomennakaan\nosaisi ne antaa -- mistä saisi selvityksen? Ja jos ei osaisi, niin\nmenisi virka armotta, -- niin oli piispa sanonut. Sentähden lähti hän\nylen murheellisella mielellä kotiinsa päin astumaan.\n\nTulipa hänelle talonpoika vastaan. Tämä näki hänen alakuloisuutensa ja\nkysyi:\n\n-- Mikäs herra kirkkoherraa vaivaa?\n\n-- Se, kun piispa on tullut tarkastusmatkalle pitäjään ja asettanut\nvastattavakseni neljä kysymystä, joihin minun on aivan mahdotonta\nvastata. Mutta jos en huomenna osaa vastata, on virkani mennyt.\n\n-- No mitkä kysymykset ne ovat?\n\nPappi selitti talonpojalle ne kysymykset.\n\n-- Voi, veikkonen, kun olette vähään hätäytynyt. Hetihän nuo kysymykset\novat vastatut. Annatteko tämänvuotiset rästini anteeksi, niin menen\nhuomenna puolestanne nuo vastaukset antamaan. Mutta tietysti teidän\npitää antaa minulle myös virkapukunne.\n\n-- Hyvin mielelläni suostun ehtoihisi, mene vain puolestani piispalle\nvastailemaan.\n\nAsia sovittiin ja huomenna oli talonpoika papin puvussa piispan edessä\ntämän kysymyksiin vastailemassa.\n\nPiispa otti hyvin juhlallisen asennon ja teki ensimäisen kysymyksensä:\n\n-- Niin, vastaapas tähän ensimäiseen kysymykseen. Kuinka pitkälti on\nmatkaa meren pohjaan?\n\nTalonpoika-pappi mietti hetken asiaa, yskäsi ja lausui vakaisesti:\n\n-- Oi, herra piispa, kuinka yksinkertaiseksi minut luulettekaan, ettekö\nusko minun tuota tietävän. Kiven putoamahan sinne on matkaa, sillä jos\nkiven mereen heittää, niin menee se varmasti pohjaan, ellei tänään niin\nhuomenna.\n\nPiispa joutui tuosta vastauksesta aivan ymmälle ja katsoen kovin\ntarkkaavaisesti tutkittavaansa lausui hänelle:\n\n-- Niin, aivan oikein, mutta vastatkaapa minulle siihen toiseen\nkysymykseen. Kuinka pitkältä on matkaa taivaaseen?\n\nTalonpoika-pappi mietti taas hetken asiaa ja vastasi taas yhtä\nvakaisesti:\n\n-- Oi, herra piispa, ettekö luule minun tuota tietävän.\nSilmänkantamahan sinne on matkaa, ja jos silmä kantaa lähemmäksi, niin\non taivas lähempänä, mutta jos se kantaa kauvemmaksi, niin se on\nkauvempana.\n\nPiispalle kelpasi tämäkin vastaus ja hän teki kolmannen kysymyksensä jo\naivan leppyneellä mielellä:\n\n-- Mutta entäs se kolmas kysymys. Kuinka paljon lähtee tervahaudasta\nsavua?\n\n-- Oi, herra piispa, siihen on vähän vaikeampi vastata, lausui\nvastaaja, mutta kun oikein tarkkaan ajattelee, niin saadaan selvyys\nsiihenkin. Kun puut punnitaan tervahautaan pantaessa ja sitten haudan\npoltettua punnitaan tuhka ja hiilet, niin nämät vähentämällä puiden\npainosta jää itsestään selväksi, kuinka paljon on savua tervahaudasta\nnoussut.\n\nSe vastaus lepytti piispan jo aivan kokonaan ja hän kysyi vastaajalta\nneljännen kysymyksen oikein taputellen häntä olkapäälle:\n\n-- Entä sitten viimeinen kysymys: mitä luulette minun ajattelevan näitä\nkysyessäni.\n\nTalonpoika-pappi korjasi ryhtiänsä ja vastasi sitten voitokkaasti:\n\n-- Oi, herra piispa, te luulette minun olevan teidän ahdistelemanne\nkirkkoherran, mutta hänkö itse olisi viitsinyt tulla näin alentavan\ntutkimuksen alaiseksi, ei, vaan hän lähetti yhden tyhmimmistä\ntalonpojistaan puolestaan vastailemaan. Tässä pitäjässä ovat tyhmimmät\ntalonpojatkin näin viisaita, eikä vain itse kirkkoherra!\n\nSilloin ei piispa enää kauvemmin kantanut epäluuloa pappia kohtaan,\nvaan antoi hänelle täyden tunnustuksensa, ja -- talonpoika sai kaikki\nvanhat rästinsä anteeksi.\n\n\n"]