[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSfmKDjZ62AvmDT8A0pA7fA_oyUVQH8xlO-3Pk6Keaco":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2052,"Suomen kansan seikkailusatuja","Härkönen, Iivo",1882,1941,"2052-harkonen-iivo-suomen-kansan-seikkailusatuja","2052__Härkönen_Iivo__Suomen_kansan_seikkailusatuja","Kolmas sarja suomalaisia satuja lapsille ja nuorisolle","lastenkirja",[14,15],"seikkailu","kansanperinne",[],"fi",1914,null,29728,174184,false,60094,[25],"Fairy tales -- Finland",[27,28,29],"Adventure","Children & Young Adult Reading","Mythology, Legends & Folklore","\"Suomen kansan seikkailusatuja\" by Iivo Härkönen is a collection of Finnish folk tales written in the early 20th century. The book gathers a variety of enchanting stories often centered around themes of adventure, magic, and moral lessons, tailored for children and youth. It features characters like Mikko Mieheläinen, a strong and audacious young man, as well as other captivating figures engaged in trials and tribulations that intertwine traditional folklore with imaginative plots.  At the start of the collection, we are introduced to Mikko Mieheläinen, who, despite his parents' fears of his great strength and potential for destruction, faces various formidable tasks in the wild. His journey includes encounters with mystical creatures and challenges set by other characters who underappreciate his capabilities. With a mix of cunning, strength, and sometimes luck, Mikko triumphs over threats like the Hiiden sika (an enormous wild boar) and develops alliances with fellow adventurers, laying the groundwork for more adventures to unfold in the tales that follow. Each story promises a blend of excitement, moral lessons, and a touch of humor, making the collection appealing to a broad readership. (This is an automatically generated summary.)",[],184,"Kokoelma suomalaisia kansansatuja sisältää erityisesti taianomaisia lumo- ja tenhosatuja sekä seikkailullisia kertomuksia. Mukana on tarinoita väkevästä Mikko Mieheläisestä, vankina pidetyistä kuninkaantyttäristä ja hiidenpeikoista. Teos tarjoaa katsauksen suomalaiseen satuperinteeseen lapsille ja nuorisolle kerrottuna.","Iivo Härkösen 'Suomen kansan seikkailusatuja' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2052. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUOMEN KANSAN SEIKKAILUSATUJA\n\nKolmas sarja suomalaisia satuja lapsille ja nuorisolle\n\n\nKertonut\n\nIIVO HÄRKÖNEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKansanopettajain Osakeyhtiö Valistus,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusana ensi painokseen.\nMikko Mieheläinen.\nRyöstetty kuninkaanpuoliso ja hänen poikansa.\nSisarukset Vetehisen vankina.\nKadonneet kuninkaanpojat eli hevoseksi muutettu poika.\nPaha taikamestari ja nokkela oppipoika.\nVuorenpeikon hävittäminen.\nPoika suurella merellä, meren saaressa, vaskisessa linnassa.\nPoika ja hiidenpeikko.\nHiiri morsiamena.\nPaimenpoika ja hänen sisarensa.\nSisar veljeä etsimässä.\nYksi-, kaksi- ja kolmesilmäinen.\nAntti Puuhaara.\nTaivaan vitjoja hakemassa.\nAina soittavaa kannelta etsimässä.\nUkon ja akan tytär eli avannolla kehrääjät.\nMyllärin tytär.\nKuninkaanpoika ja hänen pieni palveluspoikansa.\nUkon tytär pidoissa käymässä.\nMaan ja meren kulkija laiva.\nKuninkaantytär lasivuorella.\nPöllön linna.\nSilmivoiteen haennassa.\nKalastajan vaimo.\nHiidessä käynnit ja suolamylly.\nHiiden laiva.\nKaksi kaupankävijä-veljestä.\nKolme sanaa.\nHaastelevat eläimet.\nSuulas akka.\nVastahakoinen akka.\nUkko akan töissä, akka ukon töissä.\n\n\n\n\nAlkusana ensi painokseen.\n\n\nTämä uusi kokoelma Suomen kansan satuja lapsille ja nuorisolle\nkerrottuna sisältää n.s. varsinaiset sadut, niiden oleellisimman osan,\nlumo- eli tenhosadut (sellaiset, joissa on joku yliluonnollinen\nseikka). Lisäksi on aivan loppuun otettu kolme aihetta n.s.\npilasaduista, joista myöhemmin ehkä tulee eri kokoelma valmistettavaksi.\n\nMuodostelussa on tällä kertaa eräiden aiheiden suhteen käytetty\nsuurempaakin vapautta kuin ennen, kun aihe muuten olisi muistuttanut\nliian paljon edellisiä tai jälempiä satuja, mutta on sisältänyt siksi\narvokkaita ja tyypillisiä yksityiskohtia, ettei ole tehnyt mieli jättää\nsitä kokonaan käyttämättä. Saduissa yleensä esiintyviä arvokkaita\npiirteitä on koetettu sijotella eri satuihin, etteivät ne esiintyisi\nkaikkialla. Eräitä täydentäviä piirteitä on täytynyt kertojan lisäillä.\n\nToivottavasti tämäkin kokoelma lisää nuorisossamme rakkautta vanhaan\nsatuaarteistoomme, ja ehkäpä siitä löytää jotain mielenkiintoista\naikuinenkin lukija.\n\nPääkohdissaan tulee Suomen kansan satuaiheisto täten\nloppuunkäsitellyksi.\n\nHelsingissä toukokuun lopulla 1914.\n\n_Iivo Härkönen_.\n\n\n\n\nMikko Mieheläinen.\n\n\n1.\n\nSyntyipä kerran, ukolle ja akalle poika. Tälle pantiin nimeksi Mikko\nMieheläinen. Nimensä veroinen mies hänestä tulikin, kun hän kasvoi\nsuuremmaksi.\n\nHänestä tuli ylen vahva ja väkevä mies. Jo pienenä poikasena\nhämmästytti hän kaikkia suurella voimallaan ja kiukullaan. Kun hän\nmihin suuttui, niin tarttui hän heti siihen ja väänsi sen hetkessä\nkappaleiksi. Kukaan ei uskaltanut vastustella häntä, eikä sanoa häntä\nvastaan.\n\nSen vuoksi toivoivat melkein kaikki hänen katoavan ihmisilmoilta, sillä\neihän hänestä olisi muuta kuin kiusaa. Yksinpä vanhemmatkin sitä\ntoivoivat. He pelkäsivät, että hän kerran heidät murjoo hengettömiksi.\n\nNo, sentähden he kerran lähettivät hänet saloon, suurelle Hiiden\nkankaalle, siellä asustelevaa suurta Hiiden sikaa pyydystämään. Kun hän\ntämän näkee, niin tyrmistyy hän ja silloin se suuri metsäsika ruhjoo\nhänet kuoliaaksi. Niin ajateltiin. Ja niin päästään Mikosta.\n\nMutta Mikko ei säikähtänyt, vaan lähti urheasti sitä metsäsikaa\npyydystämään. Ja kun hän sen näki, niin niinkuin tuuliaispää hän\nhyökkäsi siihen ja tarttuen sen jalkoihin ja kuonoon, murjoi sen\nhetkisessä kappaleiksi Ja ehjänä ja voitokkaana hän palasi siltä\nmatkaltaan.\n\nToisen kerran lähetettiin hänet pahaa vesisikaa pyytämään Hiiden\njoesta. Sillä tiellä hän varmaan kuolee, tuumittiin. Se Hiidenjoen\nvesisika on sellainen. Sen kynsistä ei pääse. Nytkään ei Mikko\nällistynyt, vaan lähti pelotta matkalle. Hän otti mukaansa pitkän\nteräväpiikkisen keksin ja pikkuveljensä vanhan mekkopahaisen. Tultuaan\nHiidenjoelle täytti hän sen mekon sammalilla ja oksilla ja asetti sen\nsitten pojannäköisenä istua kököttämään joen rannalle. Itse hän\nkeksineen sen jälkeen asettui suuren puun taakse lähelle rantaa\nseisomaan ja kävi odottamaan.\n\nKun vesisika saapui sille kohdalle jokea, jossa pojannäköinen istua\nkökötti rannalla, hyökkäsi se kiivaasti sitä kohti. Silloin Mikko\nsyöksi piilostaan ja iski vimmatusti sikaa kuonoon, ja hetkessä oli\nsika rannalla hengettömänä.\n\nNo sitten lähetettiin hänet suurta Hiiden haukkaa pyytämään Hiiden\naholta. Sille tielle hän varmasti sortuu, toivottiin. Se Hiiden haukka\non sellainen otus, ja sen oleskelupaikkakin on semmoinen. -- Mitenkä\nMikolle sillä matkalla kävi, kertoo siitä sadun jatko.\n\n\n2.\n\nKun Mikko lähti kulkemaan Hiiden aholle, tapasi hän matkallaan erään\nomituisen miehen. Se istui lammin rannalla ja onki ongella, jossa oli\nkokkohonka vapana ja suuri lehmä syöttinä. Olihan Mikosta oudonlainen\ntuo näky. Hän ei voinut olla pysähtymättä ja sanomatta miehelle:\n\n-- Ohoh, onpa sinulla vehkeet! Mahtaa sinulla olla voimiakin, kun\ntuollaisia esineitä onkiessa käytät.\n\n-- Ka, onhan näitä, vastasi mies. -- Vaan mitä nämä ovat minun voimani!\nMikko Mieheläisellä sitä vasta kuuluu olevan voimia. Se mies se kuuluu\nvasta olevan väkevä.\n\n-- Vai niin, arveli Mikko. -- No, mitä sanoisit, jos hän tulisi\nvastaasi? Mitä tekisit?\n\n-- Lähtisinpä heti hänen mukaansa! Kyllä sitä kelpaisi sellaisen miehen\nmatkassa olla!\n\n-- No, lähde sitten. Minä olen se Mikko.\n\n-- Ohoh! No, jo minä arvelin. No, minne sinä menet?\n\n-- Hiiden haukkaa ampumaan.\n\n-- Vuotahan kotvanen. Panen nämä vehkeet korjuuseen ja sitten lähden.\n\nMies pani onkivehkeet korjuuseen ja lähti Mikon mukaan.\n\nNo, astuvat he kahden miehen sen päivän, tulee toisena päivänä heitä\nvastaan mies, joka mäen kumpuralla seisoo, pitää kahta kalliota\nkäsissään ja niitä vastakkain kalkuttelee. Hämmästyttää se ensin\nmatkalaisia, mutta jo he siihen seisattuvat ja sanovat sille\nkalkuttelijalle:\n\n-- Onpa sinulla voimia!\n\n-- Onhan näitä, vaan mitä ne ovat sen rinnalla, mitä Mikko\nMieheläisellä kuuluu olevan!\n\n-- No, mitä sanoisit, jos hän sattuisi vastaasi tulemaan? kysyy Mikko.\n\n-- Paikalla lähtisin mukaan.\n\n-- No, tee se; minä olen se Mikko.\n\n-- Minnekäs sinä menet?\n\n-- Hiiden haukkaa ampumaan.\n\n-- Odotahan vähän, paikalla lähden.\n\nLähdetään siitä kolmen miehen Hiiden aholle päin astumaan.\n\nTullaan sinne, nähdään se ammuttava otus siellä eräässä puussa istua\nkököttävän. Käydään sitä miehissä ampumaan. Ammutaan kolme päivää\nperäkkäin, mutta ei osata. Tuopas kummaa.\n\nVihdoin tulee heille kova nälkä. Heidän pitäisi jo saada syötävää.\n\nKuljeskeli siinä lähistöllä suuri karja. Kun se on ilman isäntää,\npäättävät he siitä kaataa yhden lehmän ja keittää sen syötäväksi.\nKaatavatkin he sen, ja kun toiset odotellessaan lähtevät tarkastamaan\nseutua, jää yksi keittäjäksi, se kokkohongalla-onkija.\n\nSe keittäjä ei saa tehdä työtään rauhassa.\n\nKun keitto alkaa valmistua, tulee siihen hänen luokseen ylen\noudonnäköinen, outo vieras. Ilkeä vuoreneukko se on ja vaatii keittoa\nsyötäväkseen.\n\nMies ei antaisi, mutta eihän siinä auta. Eukko syö kuin syökin keiton.\nSitten painuu takaisin sinne, mistä oli tullut: suureen vuoreen.\n\nKeittäjä tulee tuosta kovaan huoleen. Mitäs nyt syötät tovereille, kun\ntuo akka riiviö söi kaiken keiton. Mikäs muu keinoksi kuin ruveta\nluista ja vedestä uutta keittoa keittämään...\n\nKun toverit tulevat tarkastusmatkaltaan ja rupeavat syömään, on keitto\nkovin vetistä ja mautonta. Heitä kummastuttaa se, mutta minkäs siinä\nmahtaa, täytyy syödä vain. Nälkä on kova. Eihän se keitto\nkummasteluista parane. Keittäjä ei mitenkään anna selvitystä keiton\nkehnoudesta.\n\nKun tulee uusi päivä, käydään taas ampumaan haukkaa ja ammutaan pari\npäivää, ja taashan se tulee nälkä.\n\nKaadetaan siitä toinen lehmä siitä kuljeskelevasta karjasta ja se\nkallionkalkuttajamies jää nyt keittämään.\n\nKun keitto saa valmiiksi, tulee taas se vuorenakka osaansa vaatimaan.\nEi se keittäjä tahtoisi antaa, mutta minkäs voi. Se on semmoinen akka.\n\nJa kun toverit tulevat tarkastusmatkaltaan, on keitto taas vetistä.\nOnkija-mies se arvaa asian, mutta ei mitään virka. Eikäpä se itse\nkeittäjä sitä selitä. Täytyy kun täytyykin syödä taas keitto\nsellaisenaan.\n\nSeuraavana päivänä jää itse Mikko Mieheläinen keiton keittäjäksi.\n\nKun se tulee valmiiksi, tulee taas se vuorenakka vieraisille vaatien\nkeittoa. Mutta Mikko Mieheläinenpä sanoo siihen, että on sillä keitolla\nparempiakin syöjiä kuin tuommoinen koukkuleuka. Samassa tarttuu hän\nakkaan ja paiskaa sen kallionjuureen niin että tuskin jälkeä tuntuu.\n\nKun nyt toverit tulevat tarkastusmatkaltaan, on keitto aivan makeata ja\nhyvää. Arvelevat he kysyä syytä siihen, mutta eivätpä kuitenkaan virka\nmitään. Mikko selittää sen kysymättä.\n\nHän sanoo, ettei se akka ainakaan neljättä kertaa tule keittoa\nvaatimaan. Se on tuossa kallion juuressa että tuskin tuntuu.\n\n-- Mennäänpä sitä katsomaan!\n\nMutta kun he menevät sitä katsomaan, ei sitä akkaa siinä ollutkaan.\n\n-- Ahaa, se on vironnut ja mennyt pesäänsä. Tuosta aukosta se on\npujahtanut vuoreen. Mutta eläpäs huoli, mennäänpäs jälestä. Näin puheli\nMikko ja haki kaadettujen lehmäin nahat sekä rupesi niistä\nviileskelemään kaitoja, pitkiä nahkanauhoja. Sitten sitoi hän ne\npääksyttäin, jotta niistä tuli pitkä nahkaköysi. Tämän köyden avulla\nhän pääsee vuoren sisään. Kun hän tarttuu sen toiseen päähän ja toverit\nsitten sopivasti päästävät sen vuoreen tulemaan, on hän kohta perillä,\nja sitten on toverien odoteltava aukon suulla, kunnes hän nykäsee.\nSilloin on vedettävä hänet pois vuoresta. Näin on tehtävä, ja kyllä se\nakka ilkimys pian tietää, kenen rokkia se on käynyt syömässä.\n\nNiinhän tehtiinkin kuin Mikko neuvoi.\n\n\n3.\n\nKun Mikko laski kylliksi syvälle vuoren sisään, jotta pohja tuli, niin\nnäki hän siellä samanlaisia maailmoja kuin vuoren yläpuolellakin oli.\nHän näki siellä maita ja metsiä ja niiden keskellä suuren suunnattoman\nlinnan.\n\nHän meni tuohon linnaan ja teki tervehdykset.\n\nSiellä oli nuori tyttö vastassa, ja kun tämä näki hänet, sanoi se\nhänelle kauhistuen:\n\n-- Voi, vierahan maan mies, kyllä sinulle nyt huonosti käy.\n\n-- Kuinka niin? kysyi Mikko.\n\n-- Tämä linna on Syöjättären ja minä, joka olen yläilmoista kotoisin,\nolen ainoa, jonka hän on säästänyt. Muut kaikki on hän syönyt tai\nlyönyt mäsäksi seinään.\n\n-- Olenpa tainnut minäkin tehdä samanlaisia temppuja. Luultavasti tämä\non juuri se sama akka, jonka tuolla yläilmoissa löin kallion juureen,\nniin että se ainakin sillä hetkellä siihen jäi.\n\n-- Mutta täällä vuoressa on hän mahdikkaampi. Täällä et voita häntä.\nTai -- ehkä voitat, jos seisatut tuon vesisuihkun alle ja hädän\ntullessa kastat siinä äkkiä pääsi, kääntyi tyttö neuvomaan Mikkoa.\n\n-- No, voinhan koettaa, jos ei muu auta, vastasi Mikko.\n\n-- Ahaa, täälläkös oletkin, jo olen sinua kaivannutkin, sanoi akka ja\nhyökkäsi Mikkoa kohden.\n\n-- Eläpäs, kivahti Mikko, kastaisi äkkiä päänsä suihkuvedessä ja\ntarttui eukkoon. Samassa hetkessä oli eukko mäsänä linnanseinässä, eikä\nse siitä enää ikinä noussut.\n\nNyt oli päästävä pois vuoresta.\n\nMutta Mikko oli huomannut, että se vuoressa oleva tyttönen oli kaunis,\nja hän päätti ottaa hänet mukaansa. Hän esitti asian tytölle ja kun\ntyttö suostui, rupesivat he yhdessä valmistelemaan lähtöä.\n\nKeräsivät he kaikki talon rikkaudet suureen myttyyn ja sitten\nlähdettiin kulkemaan vuorenaukolle päin. Siellä mytty sidottiin\nnahkaköyden päähän ja sitten kiinnityttiin siihen itse, ensin tyttö,\nsitten Mikko. Sitten nykäsi Mikko nuorasta.\n\nMiehet rupesivat vetämään nuoraa ylös.\n\nMutta kun vetäjät aukon suulla näkivät nuorassa olevan ensin suuren\nmytyn rikkauksia ja sitten kauniin tytön, päättivät he ottaa vain nämä\nja jättää Mikon vuoreen. He sieppasivatkin äkkiä mytyn ja tytön\nkäsiinsä ja Mikon edestä leikkasivat nuoran, jolloin hän pudota\nmoksahti takasin syvälle vuoreen.\n\nKumppanukset rupesivat jakamaan saalistaan. Mikko jäi vuoreen.\n\n\n4.\n\nEnsimäinen ajatus Mikolla, pudottuaan alas, oli tietysti, miten pääsisi\nsieltä pois.\n\nHän lähti kävelemään pitkin Hiidenvuoren maita päinvastaiseen suuntaan\nkuin missä oli Syöjättären linna.\n\nEräänä päivänä tulee hän suuren meren rannalle.\n\nSiinä rannikolla itkee nuori tyttö.\n\n-- Mitä sinä itket? kysyy Mikko,\n\n-- Itken, kun isäni on määrännyt minut lohikäärmeen syötäväksi eikä\nketään ilmaannu pelastajaksi.\n\n-- No, kenenkä tytär sinä olet?\n\n-- Kuninkaan, tämän valtakunnan kuninkaan.\n\n-- No, samanlaisiapa näyttävät täällä olevan kuninkaatkin, millaisia\nalamaiset, tuumi Mikko ja kysyy edelleen:\n\n-- Mitä pahaa sinä sitten olet tehnyt?\n\n-- En muuta kuin etten tahtonut mennä sille miehelle, jolle isäni\nmääräsi.\n\n-- Jos suit pörröttyneen pääni, niin katsotaan, mikä elävä se on, joka\nsinut syö.\n\nMielihyvällä suostuu tyttö sukimaan Mikko Mieheläisen pörröttynyttä\npäätä.\n\nKun työ on tehty, hakee Mikko metsästä suuren tukin ja sitten asettuu\nodottamaan lohikäärmeen tuloa.\n\nKohta tämä ilmestyykin merelle. Kun se lähenee rantaa, huutaa Mikko\nMieheläinen sille:\n\n-- Kuuleppas, kyrmyniska, avaappas sitä suurta suutasi, että näen,\nsopiiko tämä tyttö siihen.\n\nLohikäärme luulee tätä puhetta hyväntahtoisuudeksi ja avaa mielihyvällä\nsuuren suunsa. Silloin Mikko tempaa maasta tukin ja syöksee sen\nkaikella voimalla pedon kitaan. Peto siihen paikkaan kuolee. Tyttö\npelastuu.\n\nToisena päivänä pelastaa Mikko samalla tapaa kuninkaan toisen pedolle\njätetyn tyttären ja kolmantena kolmannen.\n\nKun kuningas, jonka tyttäret ne olivat, huomasi, etteivät tyttäret\nkuolleetkaan, vaan löydettiin heidät elävinä rannikolta, äkäili hän\nensin kauvan aikaa näille, mutta sitten käänsi vihansa Mikkoa kohtaan,\nja käski tuoda hänet puheilleen. No, Mikko etsittiin käsiin ja tuotiin\nkuninkaan eteen.\n\nKuningas sanoi hänelle ivallisesti:\n\n-- No, sinä olet pelastanut nämä tyttäreni lohikäärmeen kidasta ja\nsinua tulisi palkita. Teenkin sen. Ota heidät kaikki vaimoiksesi.\n\n-- Ohoh, sanoi Mikko hiukan nolostuen, tulipa heitä, mutta jatkoi\nsitten: -- Otetaan pois vain! Mutta kun kerran tyttäret annoit, niin\nantanet meille vapaan matkankin kotimailleni.\n\nKuninkaan ei auttanut muu kuin antaa vapaa matka Mikon elinmaille.\nMutta hän teki sen omalla tavallaan.\n\nHän huhusi ilmaan ja kutsui Mikon ja hänen seuralaistensa kulettajaksi\nsen haukan, jota Mikko ja hänen toverinsa olivat kolme päivää turhaan\nampuneet.\n\n-- Tuossa sinulle kyytimies!\n\nMikko hämmästyi ensin, mutta sitten arveli, että kyytimieshän se on\nsekin, ja tarttui haukan niskaan sekä kehotti sitä lähtemään. Kyllä se\nvastusteli ja vikuroi ja oli matkalla pudottaa heidät kolmasti suureen\nmereen, mutta päästiin kuin päästiinkin siitä onnellisesti perille,\nMikon maille.\n\nTäällä Mikko ensi töiksi antoi saamansa kuninkaan tyttäret emänniksi\nhyville ystävilleen ja sitten etsi käsiin ne toverinsa, jotka olivat\nhänet vuoren sisään moksahuttaneet. Nämä riitelivät yhä saaliistaan.\nTämä riita loppui heti, kun Mikko tuli. He tiesivät, ettei Mikon kera\nollut leikkimistä ja pötkivät heti pakoon, kun Mikko heitä läheni,\njättivät siihen sekä tytön että rikkaudet.\n\nMikko otti saaliit ja jäi elelemään isänsä maille.\n\nJa onnellisesti hän eli.\n\nEivätkä vanhemmat suinkaan enää pelänneet häntä eivätkä vihanneet.\n\n\n\n\nRyöstetty kuninkaanpuoliso ja hänen poikansa.\n\n\n1.\n\nOlipa eräällä kuninkaalla nuori, kaunis puoliso, mutta tämä katosi\nkerran salaperäisesti ollessaan kävelyllä puutarhassa. Eikä häntä\nmistään löydetty, vaikka kuinka etsittiin. Kuninkaalla oli kolme pientä\npoikaa.\n\nKun nämä kasvoivat suuriksi, kysyivät he kerran isältään:\n\n-- Isä, missä on meidän äitimme?\n\n-- En tiedä, poikaseni; katosi kerran ollessaan kävelyllä puutarhassa.\n\n-- Me tahdomme hänet etsiä!\n\n-- Jospa löytäisitte!\n\n-- Kyllä me löydämme!\n\nJa niin lähtivät vanhin ja keskimäinen poika etsimään äitiään. Olisi\nlähtenyt nuorinkin, mutta hän oli veljiensä mielestä niin kovin\nmitätön, ettei häntä otettu mukaan.\n\nMutta kun vanhemmat veljet olivat lähteneet, suorisi nuorin veli yksin\nsamoille teille.\n\nKun vanhemmat veljet olivat kulkeneet kappaleen matkaa, tuli eräs ukko\nheitä vastaan.\n\n-- Minne menette, poikaset? kysyi hän.\n\n-- Mitä sinulla on siitä tekemistä?\n\n-- Ei mitään, mutta kun ajattelin, että olisitte kuninkaan poikia ja\nmenisitte äitiänne etsimään, niin arvelin antaa teille erään neuvon.\n\n-- Minkä neuvon sinä voisit meille antaa? Mene matkoihisi!\n\nHuusi ukko kuitenkin heidän jälkeensä:\n\n-- Kuulkaahan kuitenkin, että siinä tiepuolessa on vanha, suuri tammi,\nja jos onnistuisitte ampumaan jousillanne sen latvaan, niin kenties\nlöytäisitte äitinne.\n\n-- Viis sinun neuvoistasi!\n\nKorskeasti pojat jatkoivat matkaa eivätkä välittäneet vähääkään\ntiepuolessa olevasta tammesta. Nauroivat vain koko puulle ja ukon\nneuvolle. Mutta niinpä he sotkeutuivatkin heti jäliltä ja eksyivät\nsuureen metsään.\n\nNuorin veli otti heti vaarin ukon neuvon. Hän pani mieleensä tammen ja\ntultuaan sen kohdalle rupesi tähtäämään sen latvaan. Hän osuikin\nsiihen. Se oli hyvä seikka. Heti paikalla saapui siihen se sama ukko,\nantoi hänelle tarpeelliset matkaneuvot ja antoipa vielä pienen\nihmeellisen sauvankin, sanoen: Hädän tultua tätä maahan kopahuta!\n\nLähdettyään matkaan tuli nuorin veli erään suuren vuoren luo, jonka\nkyljessä oli omituinen, vuoreen vievä onkalo ja sen perällä\nrautaportti. Hän rupesi kolkuttamaan portille. Heti paikalla ilmestyi\nsiihen nuori tyttönen, joka kysyi pojan asiaa. Tämä pyysi avaamaan\nportin. Tyttö ei tahtonut avata. Sanoi, että portin avaaminen on aina\nkielletty, mutta nyt on vielä isäntä, vuorenpeikko, kotona.\n\nNo, kun asia oli niin, ei poika enempää puhunut, kysäsi vaan:\n\n-- Onko siellä vuoressa ketään vankeudessa?\n\n-- On eräs kuninkaanpuoliso, vastasi tyttö.\n\n-- Hyvä on.\n\nJa hän lähti astuskelemaan pois vuoren luota. Kuljeskeltuaan jonkun\naikaa saapui hän siihen metsään, johon hänen veljensä olivat eksyneet\nja kysyi näiden kokemuksia. Ne eivät tienneet mitään. Silloin kertoi\nhän omat kokemuksensa heille ja vei heidät sen vuorenaukon luo, jonka\nluona oli käynyt.\n\nHän kolkutti hiljaa rautaportille ja samassa oli se nuori tyttönen\nsiinä portin toisella puolella.\n\n-- Onko nyt vuoren isäntä kotona? kysyi nuorin veli tytöltä.\n\n-- Ei; lähti juuri kolmipäiväiselle matkalle.\n\n-- No, silloinhan voit päästää meidät sisään, -- päästä, -- emme me\ntahdo pahaa!\n\n-- En voi, sillä johan sanoin, että se on kielletty, ja sitäpaitsi tämä\nportti on semmoinen, että jos sen aukaisee, niin soipi sen päällä oleva\nrautakello, ja vuorenpeikko kuulee samassa hetkessä sen kaikkialle ja\ntulee kotiin.\n\n-- Mutta onhan tässä portin pielessä pieni aukko, -- tästähän me\npääsemme ilman porttiin koskemista. Auta meitä sisään ja isäntäsi\nlinnaan, sillä kuninkaanpuoliso, joka on siellä vankeudessa, on --\nmeidän äitimme.\n\nKun nuorin veli näin kauniisti puhui, antoi tyttö luvan tulla sisään,\nja pojat pujottautuivat siitä portin pielessä olevasta aukosta portin\ntoiselle puolelle. Tytön johdattamina laskeutuivat he sitten kaarteisia\nportaita myöten alas vuoreen, vuorenisännän valtakuntaan.\n\nTäällä mentiin vuorenpeikon linnaan ja siellä tyttö neuvoi heille,\nmissä heidän äitinsä oli. Linnan viimeisessä, hopealle hohtavassa\nhuoneessa tämä istui mekoissa, kultaisissa vaatteissa, kultakengät\njaloissa, kultakruunu päässä. Mutta hän oli aivan kokonaan muuttunut,\nei osannut enää edes ihmisen äänellä puhuakaan, vaan koiran äänellä\nräkytti.\n\nNuorin pojista, nähtyään tämän, rupesi itkemään.\n\nSiiloin tuli opastyttö hänen luoksensa ja sanoi, että jos vangittu\nvoitaisiin säikähdyttää, niin tulisi se heti ihmisen kaltaiseksi,\nalkaisi ihmisen äänellä puhua.\n\nSilloin nuorin veli särki äkkiä suuren peilin huoneen seinältä. Se\nsäikähdytti vangitun, ja hän rupesi ihmisen äänellä puhumaan.\n\n-- Mitä te tahdotte? kysyi hän pojilta.\n\n-- Tahdomme vapauttaa sinut, vastasi nuorin veli.\n\n-- Ketä te sitten olette?\n\n-- Etkö tunne meitä, -- lapsiasi?\n\nSilloin äiti tunsi poikansa ja riisti päältään korut ja pyysi heitä\nsaattamaan hänet heti pois vuoresta.\n\nPojat saattoivat hänet vuoren onkalon kohdalle sekä siitä\nkaarreportaita myöten ylös rautaportille. Mutta kun oli tultu tänne ja\näiti ja vanhemmat veljet olivat päässeet aukosta ulos, vierittivät\nvanhemmat veljet äkkiä suuren kiven aukon suulle ja nuorin veli jäi\nvuoreen, eikä päässyt ulos. Vanhemmat veljet, jotka muutenkin vihasivat\nnuorinta, tahtoivat, että ansio ja kunnia äidin pelastuksesta lankeisi\nyksin heille.\n\n\n2.\n\nVuoreen jäätyään ei nuorin veli tiennyt alussa, mitä tehdä. Mutta\nsamassa muisti hän sen vanhan ukon antaman sauvan ja kolahutti sitä\nmaahan.\n\nSamassa tuli mies peukalon pituinen hänen luoksensa ja kysyi:\n\n-- Mitä armollinen herra tahtoo?\n\n-- Avaa tuo portti, että pääsisin ulos.\n\nPeukalon pituinen avasi portin ja poika pääsi siitä ulos.\n\n-- Hankippas nyt tähän hyvät syömiset ja juomiset, sillä minulla on\nnälkä!\n\nPeukalo-ukko hankki pojan eteen syömistä ja juomista, mitä parasta\ntiesi.\n\n-- No, nyt saat mennä, kunnes kopahutan.\n\nUkko hävisi, poika kävi syömään.\n\nSyötyään kävi hän miettimään, mitä tehdä. Jos lähtisi veljien jälestä,\nei heitä ehkä tapaisi enää matkalla, ja jos he olisivat ehtineet ennen\nhäntä kuninkaan linnaan, niin olisivat he tosiaankin panetelleet ja\nparjanneet hänet pahanpäiväiseksi kuninkaalle, ja niin olisi hänen\nkiirehtimisensä aivan turha. Niinpä hän ei lähdekään heitä tavottamaan,\npäätteli hän.\n\nHän lähti kulkemaan omia teitään ja tuli parin päivän päästä mökkiin\nkuninkaan linnan lähellä, jossa asui eräs suutari. Poika pyrki tälle\noppipojaksi.\n\nMielellään otti suutari hänet oppipojaksi. Näyttihän hän näppärältä\npojalta ja suutari oli apulaisen tarpeessa.\n\nPoika jäi pitemmäksikin aikaa suutarin apulaiseksi.\n\nEletään, ollaan, niin jonkun ajan perästä rupeaa kuninkaan puoliso\nhalajamaan niitä koruja, joita hänellä oli ollut vuoren vankeudessa\nollessaan. Hän sanoo kerran kuninkaalle:\n\n-- Kuuleppas, hanki minulle sellaiset kengät jalkoihini, millaiset\nminulla oli vuoressa ollessa.\n\nKuningas hätäytyy tuosta, ei tiedä millaiset ne kengät oli, mistä ne\nsaada. Vihdoin menee hän hädissään sen mökissä asuvan suutarin luo ja\nkysyy siltä, eikö se voisi toimittaa hänelle sellaisia kenkiä.\n\n-- Mistä minä se sellaiset, hätäytyy suutari ja rupeaa ajattelemaan,\nettä mitä nyt tehdä tällaisessa pulassa. Pitäisihän ne toki kuninkaalle\npuolisonsa haluamat kengät hankkia! Mutta mistä ne semmoiset!\n\nHän miettii koko illan asiaa, vihdoin menee oppipoikansa luo.\n\n-- Etkö sinä voisi hankkia kuninkaalle sellaisia kenkiä, jollaiset\nkuningattarella oli vuoressa ollessaan jaloissa?\n\n-- Ka, jospa olisi koettaa. Tulehan aamulla tiedustamaan.\n\n-- Todellako voit sellaiset saada!\n\n-- Tule aamulla!\n\nSuutari menee aamulla tiedustamaan, ja pojalla ovat ne pyydetyt kengät\nvalmiina. Hän oli vain yöllä kopahuttanut keppiään ja heti saanut\nkengät peukalo-ukon avulla.\n\nSuutari ihastuu iki-hyväksi ja lähtee tanssiaskelin kenkiä kuninkaalle\nviemään.\n\nYhtä iloiseksi tulee kuningas, ja kuningatar saa kengät. Seikasta on\nselvitty. Mutta jonkun ajan perästä tahtoo kuningatar saada itselleen\nsellaisen hameen, jollainen hänellä oli ollut vuoressa päällä.\n\nKuningas tulee taas suutarin luo.\n\n-- Voi, voi, mistä minä sellaisen saan, enhän minä ole mikään\nhamemestari, päivitteli suutari.\n\nMutta eihän hänen auttanut nytkään ruveta kieltäytymään.\n\nJa kun ei hameita muualta saanut, meni hän taas oppipoikansa luo ja\nselitti hänelle pulansa.\n\n-- Ole huoleti, ehkä nekin saadaan!\n\n-- Koeta veikkonen!\n\nAamulla oli hame hankittuna. Sen pikku-ukon avulla oli poika taas\nsaanut ihmeitä aikaan yöllä.\n\nMutta vähän ajan perästä tahtoi kuningatar saada vielä sellaisen\nkruununkin, jollainen hänellä oli ollut vuoressa päässä.\n\nNo, sekin saatiin suutarin oppipojan avulla.\n\nKaikki oli jonkun aikaa hyvin, mutta nyt rupeaa kuningas epäilemään,\nettä mistä se suutari semmoiset esineet niin äkkiä sai. Hän tahtoo\npanna tiedustelun toimeen ja kutsuu suutarin luokseen.\n\n-- Kuuleppas sinä kenkämestari, mitenkäs ja mistä sinä ne ihme-esineet\nhankit? Äsken uskon sinun oikealla tavalla ne saaneesi, jos tähän\nlinnani viereen huomenaamuksi kohotat toisen samanlaisen linnan ja olet\naamulla siinä kuninkaallisissa vaatteissa minua vastaanottamassa!\n\n-- Nyt se viimeisen teki, arveli suutari ja tunsi kauhua. Hätäytyneenä\nriensi hän kotiinsa ja kertoi asian oppipojalle.\n\nOppipoika sanoi rauhallisesti:\n\n-- Elä ole milläsikään, kyllä tämäkin asia selvitetään. Anna se minun\nhuolekseni.\n\nMielellään suutari antoi sen hänen huolekseen.\n\nYöllä oppipoika kopahutti taas sauvaansa, ja aamulla oli se komea linna\nvalmiina kuninkaan linnan vieressä. Sitten kopahutti hän itselleen\nkomeat kuninkaalliset puvut ja kävi niissä suutarin sijasta\nodottelemaan kuningasta uuden linnan komeimmassa huoneessa.\n\nKun kuningas aamulla herää, niin ei hän ole uskoa silmiään. Mitä, saiko\nse ukko linnan siihen! Katsohan kummaa! Sitä kummastuneemmaksi tuli\nhän, kun näki -- uuteen linnaan seurueineen mentyään -- siellä oltavan\nmyöskin vastaanottamassa vaatimuksen mukaan.\n\n-- No, tuota, si... sinä... oletko sinä todella se suutari, joka tälle\nminun puolisolleni hankit ne koruesineet ja joka tämän linnankin olet\ntähän kohottanut? Sinäkö?\n\n-- _Minä_, vastasi poika nousten seisoalleen ja vetäen vieraat korut\npäältään sekä ilmestyen seurueen eteen siinä asussa, jossa hän oli\nollut silloin, kun lähti äitiään etsimään.\n\nSilloin kuningas seurueineen tyrmistyi ja kuninkaanpuoliso lankesi\npoikansa kaulaan.\n\n-- Sinä, sinäkö se olet, joka minut pelastit ja puhumaan saatoit,\nlausui hän itkien ja iloiten.\n\n-- Minä, äitiseni.\n\n-- Tuota, jotta, sinäkö se olet se minun nuorin poikani, tapaili\nkuningas:\n\n-- Minä, ukkoraukkaseni!\n\n-- Entä nämä toiset pojat -- mitä ne ovat tehneet äitinsä\npelastukseksi?\n\n-- Ne eivät olisi päässeet hänen luokseenkaan, ellen minä olisi\nopastanut heitä, mutta kylläpä he osasivat jättää minut vuoreen, kun\noli päästy vuoren portille, vastasi pelastajapoika.\n\n-- Vai niin! suuttui kuningas ja pyysi nuorinta poikaansa määräämään\nrangaistuksen vanhemmille pojilleen.\n\n-- Olkoot he täst'edes tallirenkejämme, hevostemme hoitajia, vastasi\nkuningaspukuinen poika ja ojensi kätensä kuin kuningas ainakin.\n\nKuningas hänestä tulikin, ensin puolen valtakunnan ja sitten, isänsä\nkuoltua, koko valtakunnan.\n\nJa veljistä tuli tallirenkejä. Mutta siitä suutarista tuli sen uuden\nlinnan hoitaja. Ja siinä se taitaa asua mahtailla vieläkin.\n\n\n\n\nSisarukset Vetehisen vankeina.\n\n\nOlipa kerran talo, jonka alla oli pelto ja pellon alla järvi. Isäntä\nkynti kerran peltoa ja häntä rupesi kovasti janottamaan. Hän meni\njärven rantaan, kumartui rantakivien ylitse ja rupesi juomaan. Silloin\ntarttui Vetehinen häntä partaan ja rupesi häntä vetämään järveen päin.\n\n-- Annatko vanhimman tyttäresi omakseni, niin päästän partasi irti?\nsanoi Vetehinen.\n\n-- Ka pitänee antaa, kun et muuten päästäne.\n\n-- En päästä muuten. Mene käske vanhin tyttäresi tänne järven rantaan!\n\nMies lähti, kumarapäisenä astui pirttiin, siellä alakuloisesti virkkoi\nvanhimmalle tyttärelleen:\n\n-- Menepäs, vanhin tyttäreni, hakemaan järvirannasta länget, --\nunohtuivat sinne hevosta riisuessani.\n\nKun vanhin tytär meni järven rantaan, tempasi Vetehinen hänet ja vei\nmukanaan.\n\nHän joutui syvälle vesien alle, suureen, komeaan linnaan. Täällä\nVetehinen hänet emännäkseen otti, valtiaaksi tunnusti ja sanoi hänelle\nmatkalle lähtiessään:\n\n-- Kun olen poissa, niin kaikissa huoneissa liiku vapaasti, mutta\nperimmäiseen huoneeseen elä pistäydy, sitä varo. Kaikissa liiku ja\nhaltioi kuni suuren, komean linnan emäntä ainakin, mutta tuota huonetta\nkierrä.\n\nNo, meni Vetehinen matkalle, jäi emäntä yksin. Liikkuessaan Vetehisen\nkomean linnan huoneissa tuumi emäntä erään kerran, että mikäpä se\nperimmäinen huone lienee semmoinen, ettei siellä saa käydä. Käynpä\ntuolla, mikäpä tuosta tullee!\n\nMeni sinne perinnäiseen huoneeseen. Se oli synkkä, pimeä kammio ja sen\nkeskellä oli suuri amme, verta täynnä. Sen keskellä, veren päällä,\nkellui suuri kultainen sormus.\n\n-- Ahaa, tuonpa tähden se kielsikin, tuon suuren sormuksen tähden.\nKoettelenpa sitä sormeeni!\n\nMutta kun hän kävi ottamaan sitä suurta kelluvaa sormusta ammeesta,\ntarttui ammeen verestä suuri musta tahra hänen sormeensa ja se ei\nlähde, vaikka hän sitä kuinka koettaa pois hangata.\n\nJa kun Vetehinen tuli kotiin, niin hän helposti näkee sen tahran\nsormesta ja kiinnittää huomiota siihen.\n\n-- Mistä sinä sen olet saanut?\n\n-- En mistään, kieltää vaimo.\n\n-- Kyllä minä arvaan, sanoo Vetehinen ja ottaa hänet heti hengiltä sekä\nvie ruumiin kielletyn huoneen veriammeeseen.\n\nIsäntä siellä talossa, josta vanhimman tyttären oli Vetehinen vienyt,\non kauvan aikaa apeilla mielin. Surullisena hän soutelee kerran\njärvensä selkää. Yhtäkkiä tarttuu vene keskelle selkää ilman mitään\nsyytä. Tarttuu, ei paikalta liikahda. Mikä tuli venheelle, eihän tässä\nole luotoa eikä muuta, arvelee mies. Hän katselee, kurkistelee, ei\nhuomaa mitään syytä. Yhtäkkiä kuulee hän veden alta puhetta:\n\n-- Antanet keskimäisen tyttäresi, niin päästän veneesi kulkemaan.\n\n-- Ahaa, sama mies kuin viime kerralla. En anna!\n\n-- En päästä venettäsi kulkemaan!\n\n-- Ka täytyneehän sitten antaa, kun et muuten päästäne.\n\n-- Mene käskemään keskimäistä tytärtäsi tänne järven rantaan!\n\nMenee mies taas pirttiin, sanoo alakuloisella äänellä:\n\n-- Menepäs, keskimäinen tyttäreni, hakemaan järven rannalta kalakorini,\nse jäi sinne.\n\nMenee tyttö, mutta sille tielleen jää. Vetehisen linnaan syvälle vetten\nalle joutuu. Ja siellä käy hänelle samalla tavalla kuin vanhimmalle\ntyttärelle. Veriammeeseen joutuu.\n\nVielä on talossa nuorin tyttö, mutta tätä tahtoo isä kaikin mokomin\nsäilyttää. En tahdo antaa sitä Vetehiselle. Mutta kerran ollessaan\nkaskea polttamassa järven toisella rannalla löytää hän kasken reunaa\nkävellessään uudet virsut, kuin nimenomaan hänelle varatut. Hän ei\nmalta olla niitä jalkoihin koettelematta.\n\nMutta kun hän on pannut ne jalkoihin, alkavat ne vetää häntä järveen\npäin. Aavistaen pahaa koettaa mies kaikin tavoin pitää vastakynttä,\nmutta kovin vetävät virsut rantaan päin. Vievätpä aina veden rajaan.\nMikä ihme iässä on? arvelee mies hätäytyneenä.\n\nSilloin kuuluu ääni veden alta:\n\n-- Antanet nuorimman tyttäresi, niin käännän virsut viemään maalle\npäin.\n\n-- En anna ainoata, viimeistä tytärtäni!\n\n-- Et antane, niin astu syvemmälle!\n\nMies joutuu vyötäröä myöten veteen.\n\n-- Joko annat tyttäresi?\n\n-- En anna, jo kylliksi sait.\n\n-- Suistu yhä syvemmälle!\n\nMies on jo kaulaansa myöten vedessä.\n\nVieläkään hän ei lupaa tytärtään.\n\nMutta kun hän joutuu partaansa myöten veteen niin jo hän lupaa\ntyttärensä, viimeisen, nuorimman tyttärensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun nuorin tytär joutuu Vetehisen valtakuntaan, Vetehisen linnan\nemännäksi, niin hän saa samat ohjeet kuin toisetkin tyttäret. Mutta kun\nhän sisartensa tavoin menee Vetehisen poissaollessa linnan perimäiseen\nhuoneeseen ja näkee siellä verisammion ja siinä kelluvan sormuksen,\nniin hän ei koskekaan siihen, vaan rupeaa sitä varovaisesti\ntarkastamaan. Hän huomaa sieltä ammeen pohjalta sisartensa ruumiit. Hän\nkauhistuu, mutta samassa havaitsee, että huoneessa on toinenkin sammio,\nja se on täynnään selvää, kirkasta vettä. Hän vetää silloin veren\npäällä kelluvista hiuksista sisartensa ruumiit pois verisammiosta ja\nvalelee ne kirkkaalla vedellä ja tuossa paikassa ovat sisaret elävinä.\n\nSitten ruvetaan yhdessä tuumimaan, mitenkä päästä sieltä Vetehisen\nluota pois. Nuorin sisar huomaa erään huoneen nurkasta joukon suuria\nrauta-arkkuja ja silloin juohtuu hänelle juoni mieleen. Hän käskee\nsisariensa mennä yhden yhteen, toisen toiseen noista arkuista ja\nolemaan siellä sinnes, kunnes arkut avataan. Hän lupaa, että he\npääsevät arkkujen kera pois vankeudesta. Mutta arkuissa on oltava hyvin\nhiljaa, aivan liikahtamatta.\n\nSisaret tekevät neuvon mukaan, ja neuvoja-sisar lukitsee arkut sekä käy\nVetehistä odottamaan.\n\nKun tämä tulee kotiin, tarkastaa hän tarkoin emäntänsä sormet, mutta\nkun ei huomaa niistä mitään merkkejä, asettaa hän tyytyväisin mielin\npäänsä emäntänsä suittavaksi.\n\nEletään huomiseen päivään, niin emäntä sanoo Vetehiselle, että kun ei\nolla sinne kotitaloon koskaan mitään lahjoja lähetetty ja ollaan\nrikkaat, niin eikö nyt kerran sopisi lähettää sinne jotain lahjaa,\nvaikka yhtä noista suurista arkuista. Niissähän on rahaa ja ne sopivat\nhyvin lähetettäviksi. Vetehinen miettii hetken, ja kun on tyytyväinen\nvaimoonsa, suostuu ehdotukseen. Vieläpä hän lupaa arkun itse kotitaloon\nkantaakin.\n\nJa niin hän tekeekin.\n\nSiten pelastuu ensimäinen ryöstetyistä tyttäristä Vetehisen kynsistä.\n\nJo seuraavana päivänä ehdottaa Vetehisen emäntä, että eikö vietäisi\ntoistakin raha-arkkua lahjaksi kotitaloon. Vetehinen kun on ylen\nhyvillä mielin, suostuu tähänkin ehdotukseen ja vie toisenkin arkun\nappelaan. Siten pelastuu toinen tyttäristä.\n\nMutta nyt on vielä itse pelastaja pelastumatta.\n\nSilloin suunnittelee hän rohkean juonen itsensä pelastamiseksi.\n\nHän kantaa muutamana päivänä erään raha-arkun huoneista linnan pihalle,\nlaittaa huhmaresta, pellavista y.m. itsensä näköisen ihmisen istumaan\nlinnan katolle, asettaa kuontalon sen alle ja sitten sijottautuu itse\ntuohon pihamaalle kannettuun raha-arkkuun ja käy siellä odottamaan\nVetehisen tuloa.\n\nKun tämä tulee pihaan, lausuu emäntä arkusta hänelle äänellä kuin se\nkuuluisi katolta:\n\n-- Terve, terve, ukkoseni, kauvanpa viivyitkin matkalla! Vuotellessani\nsinua nousin tänne katolle kuontaloa kehräämään, sinua täältä\nodottamaan. Ja kun tänään on kulunut vuosi siitä kun minut tänne toit,\npuin parhaisiini ja lisäksi päätin pyytää sinua, että veisit tuon\nkolmannenkin raha-arkun kotiväelle lahjaksi. Jos lähdet sitä viemään,\nkatson koko ajan täältä katolta matkaasi.\n\nNo, kun emäntä on näin leppeällä mielellä, ihastuu Vetehinen ikihyväksi\nja lähtee hetipaikalla saattamaan pihalle tuotua arkkua emäntänsä\nkotitaloon.\n\nMutta arkku on tavattoman raskas. Kantajan täytyy matkan puolivälissä\nlaskea se selästään ja levähtää. Samalla päättää hän katsastaa, mitä se\nniin raskas arkku oikein sisältää, eikö jotain muutakin kuin rahaa.\n\nSilloin Vetehisen emäntä huudahtaa sellaisella äänellä kuin se kuuluisi\nkaukaa linnan katolta:\n\n-- Joko väsyitkin, ukkoseni; kovinpa pian väsyit. Elä viitsi katsoa\narkkua, vie availematta, kauniimmin teet.\n\n-- Ka, ka, kun vielä sieltä asti näkee ja puhuttelee, virkkaa Vetehinen\nsekä hämmästyneenä että tyytyväisenä ja jättää katsomisensa sekä lähtee\nedelleen kantamaan arkkua.\n\nMutta taas käy arkku ylen raskaaksi ja Vetehinen päättää katsoa sitä.\n\nMutta emäntä haastelee taaskin arkusta niin kuin se kuuluisi kaukaa\nkatolta ja kieltelee katsomasta.\n\n-- Kah, yhäkin näkee -- en katso, sanoo Vetehinen ja lähtee jatkamaan\nmatkaansa.\n\nKolmannenkin kerran yrittää hän vielä katsoa arkkuansa, mutta kun\nemäntä puhuttelee häntä vieläkin, niin ei hän tälläkään kertaa toteuta\naiettaan, vaan kantaa kuin kantaakin arkun katsomatta perille.\n\nJa niin pääsee kolmaskin tytär Vetehisen vankeudesta.\n\nMutta kun Vetehinen kotiinsa palattuaan huomaa katolla istuvan ihmisen\nvaleihmiseksi ja äkkää, mitä arkkuja hän on appelaan vienyt, niin\nkylläpä hän ällistyy, ja kyllä siitä syntyy vetten alla elämä, meno\nsellainen, ettei sitä oltu ennen kuultu.\n\n\n\n\nKadonneet kuninkaan pojat eli hevoseksi muutettu poika.\n\n\nKatosipa eräältä kuninkaalta poika eikä häntä mistään löydetty.\nApeissaan lähti kuningas ajelemaan laivallaan suuria meriä, suruaan\nhaihduttaakseen ja mahdollisesti saadakseen joitakin tietoja pojastaan.\nMutta matka vei häneltä toisenkin pojan. Erään kerran, ajaessaan\nlaivallaan erään aavan meren selkää, kohoaa yhtäkkiä vuori merestä,\naivan laivan edestä, ja siihen tarttuu laiva. Eikä lähde pois, vaikka\nmitä keinoa koetettaisiin. Lausuu kuningas vuorelle:\n\n-- Mikä lienetkin meren kummitus, lähde pois edestäni!\n\n-- En lähde, ellet lupaa minulle sitä, joka kotonasi ensiksi syntyy,\nvastaa vuori.\n\n-- En lupaa.\n\n-- Seiso siinä sitten se ilmoinen ikäsi!\n\n-- En tahdo seista, lähde pois edestäni!\n\n-- Suostu ehtooni!\n\n-- No, kun et muuten päästäne, niin eihän auta muu, lausuu kuningas\nlohduttaen itseään sillä, että kotona kenties syntyy ensiksi varsa tai\nvasikka tai koiranpentu.\n\nMutta kotona syntyy ensinnä poika kuninkaalle, ja sehän se joutuukin\nmeren kummitukselle. Ja se meren kummitus ei ollut muu kuin\nvuorenpeikko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuvattu kuninkaan poika kun joutui vuorenpeikon valtoihin -- suureen\nvuorilinnaan kaukana maiden ja merten takana --, niin kasvatettiin\nhäntä aluksi lellitellen, parasta syöttäen ja juottaen, ilman mitään\ntyötä ja tointa, vuorenpeikon linnan paraissa huoneissa, parailla\nruuilla. Mutta kun hänestä kasvoi suuri, vanttera poika, pantiin hänet\nerään vuorenpeikon hevosen hoitajaksi.\n\nPoikanen ei aluksi kääntänyt mitään huomiota hevoseensa, kuten ei juuri\nmuuhunkaan, elelihän vain omia aikojaan, omissa mietteissään. Mutta\nkerran, eräänä yönä, hänen ollessaan hevosensa luona tallissa, kääntyi\ntämä hänen puoleensa ja kysyi häneltä:\n\n-- Kuule, etkö sinä kaipaa pois täältä?\n\nSilloin poikanen säikähti ja sanoi hevoselleen:\n\n-- Mi-mitä sinä tarkotat?\n\n-- Sitä vain, mitä kysyin. Tunnetko olevasi täällä oikeassa paikassa?\n\n-- E-en, en käsitä sinua!\n\n-- Olet liian nuori ja liian nuorena tänne joutunut, et oivalla\nkohtaloasi, lausui vakavasti hevonen ja jatkoi:\n\n-- Kuule, olet vuorenpeikon vankeudessa syntymästä saakka ollut\nkuninkaanpoika. Et ole täkäläistä väkeä. Siksi kysyin, etkö koskaan ole\nhalunnut pois täältä.\n\nSilloin kuninkaan pojalta putosivat suomukset silmistä, hän ravisti\npäätään, hieroi silmiään ja rupesi itkemään.\n\nHevonen rientää lohduttamaan:\n\n-- Elä itke; ei sillä pitkälle päästä. Suostu tuumaani, niin pääset\npois täältä.\n\nKuninkaanpoika kysyy ilahtuen:\n\n-- Mitä tarkotat?\n\n-- Sitä, että pakene pois täältä!\n\n-- Mutta kuinka se on mahdollista? Miten sinä sellaista neuvot? Kuka\nsinä itse olet?\n\n-- Sen saat tietää myöhemmin; nyt sanon vain, että jos ehdotukseeni\nsuostut, niin pääset täältä. Minä rupean auttajaksesi!\n\nKuninkaanpoika ihastuu ikihyväksi ja tahtoo lähteä heti matkaan.\n\n-- Ei vielä! Ensin on tehtävä muutamia valmistuksia. -- Mene aluksi\nkatsomaan, nukkuuko isäntämme vai onko valveilla.\n\nKuninkaanpoika rientää vuorenpeikon huoneeseen ja lausuu tultuaan:\n\n-- Nukkuu.\n\n-- Hyvä. Nyt mene ja koeta hänen huoneestaan saada käsiisi pöydällä\noleva havu, kivi ja vesimalja ja sängyn viereltä pitkä miekka. Jos\nmiekka ei rupea kohoamaan paikoiltaan, niin kasta kätesi siinä vierellä\nolevassa ammeessa, niin se nousee. Riennä!\n\n-- Koetan.\n\nPoika rientää uudestaan peikon huoneeseen ja ottaa sieltä pöydältä\nhavun, kiven ja vesimaljan ja vuoteen vierestä koettaa sitä pitkää\nmiekkaa. Saatuaan senkin tulee hän hevosen luuksi talliin.\n\n-- Tässä ovat,\n\n-- Hyvä; nyt -- nouse selkääni!\n\nPoika nousee hevosen selkään, ja samassa ollaan matkalla, huimalla,\nkiihkeällä pakomatkalla vuorenpeikon linnasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vuorenpeikko ei kauvan nuku, kun miekka ja ne muut mahtiesineet\novat poissa hänen luotaan. Hän herää silmänräpäyksessä ja lähtee\npakenijoita takaa-ajamaan.\n\nPojan hevonen kyllä juoksee niin, että neljällä hyppäyksellä on virsta\nkatkaistu, mutta yhtäkaikki on vuorenpeikko kohta heidän kintereillään.\nJo kuuluu humu ja kohina heidän takanaan. Poikanen hätäytyy, mutta\nhevonen sanoo pojalle:\n\n-- Katsoppas, kuinka lähellä se jo on.\n\n-- Aivan jo tuossa perässä, vastaa poika.\n\n-- Viskaa se havun lehvä tielle!\n\nPoika viskaa havun tielle, ja samassa on siihen heidän jälkeensä\nkasvanut suuri suunnaton metsä, niin suuri ja sakea, ettei sen läpi\nmitenkään pääse. Paha lähteä myös sitä ympäri kiertämään. Peikko\nlaskeutuu sen luona hevosensa selästä ja rupeaa kirveellään hakkaamaan\nsitä. Mutta aikaahan siinäkin kuluu. Sillä välin kerkiävät pakenijat\npäästä aika pitkälle hänestä.\n\nMutta pian on peikko selvinnyt metsästä ja taas on hän heidän\nkintereillään. Jo kuuluu huohotus ja kumu.\n\nHevonen sanoo pojalle.\n\n-- Katso, kuinka lähellä on.\n\n-- Aivan kintereillä jo tuossa.\n\n-- Viskaa se kivenpala tielle jälkeemme!\n\nPoika viskaa kivenpalan tielle, ja samassa on siihen heidän jälkeensä\nkasvanut vuori semmoinen, ettei siitä yli voi mitenkään päästä. Paha\nlähteä myös sitä kiertämään. Vuorenpeikko rupeaa sitä vuorta hakkaamaan\nkirveellään. Mutta aikaahan siihenkin kuluu. Sillä aikaa kerkiävät\nkarkulaiset taaskin päästä pitkälle hänestä.\n\nMutta pian on se taas heidän jälessään. Jo kuuluu huohotus ja kumu.\n\nHevonen sanoo pojalle:\n\n-- Katsoppas, miten lähellä se on.\n\n-- Tuossa aivan jo kintereillä.\n\n-- Viskaapas se vesimalja tielle jälkeemme!\n\nPoika viskaa vesimaljan tielle ja samassa on siihen suuri meri heidän\ntaakseen syntynyt.\n\nVuorenpeikko kun tulee meren rannalle, niin ei näe muuta keinoa kuin\nruveta juomaan sitä merta. Mutta ylen paljon on siinä vettä, ja kun\nvuorenpeikko juo, juo sitä, niin hän lopulta siihen veden paljouteen\nhalkeaa ja kuolee.\n\nSe on vuorenpeikon loppu, ja poika ja hevonen pääsevät rauhassa\njatkamaan matkaansa kuninkaan linnaan.\n\nMutta kun he tulevat linnan pihaan ja poika pyytää päästä kuninkaan\npuheille, vastataan hänelle kopeasti, ettei siellä häntä tunneta, eikä\nsitä kaikkia maankiertäjiä päästetä kuninkaan puheille.\n\nPoika kertoo tämän hevoselle.\n\nHevonen vastaa:\n\n-- Hyvä on, pannaan mieleen! Menkäämme nyt tuonne metsikköön, ja pane\nsinä minulle heiniä eteeni ja sitten odota määräyksiäni.\n\nPoika tekee niin.\n\nSyötyään sanoo hevonen pojalle:\n\n-- Niinkuin itsekin tiennet, on nyt isälläsi suuri sota erästä\nvihollisvaltakuntaa vastaan. Tämä sota on tähän asti ollut isällesi\ntappioksi. Nyt alkaa taas uusi taistelu. Kun se alkaa, niin asetu\ntuohon sotatien varteen jonkun konin selkään ja ole muka kiirehtivinäsi\nsinäkin sotaan. Hevosesi on huono eikä se pääse mihinkään.\nSotaankulkijat pilkkaavat sinua. Anna heidän pilkata. Mutta kun he ovat\nohi, jätä se koni siihen ja tule tänne, niin minä lennätän sinut\nsotatanterelle ennen muita ja tällä miekallasi sinä kaadat yksin kaiken\nvihollisjoukon.\n\nPoika tekee neuvon mukaan. Sotajoukko kun kulki hänen ohitsensa,\npilkkasi se häntä ja huusi, ettei hän tuolla hevosella pääse ikinä\nsotatanterelle. Mutta kun joukko oli mennyt ohi, jätti hän koninsa\nsiihen ja riensi oikean hevosensa luo ja huristi sillä ennen muita\nsotatanterelle ja kaatoi siellä ihmeellisellä miekallaan yksin kaiken\nvihollisjoukon. Kuninkaan väellä ei ollut siellä enää mitään tekemistä.\nTyönsä tehtyään palasi hän samalla vauhdilla takasin, vei hevosensa\nmetsikköön ja istuutui sitten sen saman konin selkään, ollen yhä\npyrkivinään sotaan.\n\nKuningas ja kuninkaan väki sai ihmettelemällä ihmetellä sellaista\nsodasta-selviytymistä ja aprikoitsi, kuka se oli sellaisen urotyön\ntekijä. Mutta eiväthän he voineet arvata eikä aavistaa, että se olisi\nollut tuo konin selässä istuva poika. Sitä he pilkkasivat.\n\nKuninkaalla oli muitakin vihollisia kuin tuo yksi, ja kohta kun\nensimäinen sota oli päättynyt, nosti toinen vihollinen sodan kuningasta\nvastaan. Taas oli riennettävä sotatanterelle.\n\nHevonen neuvoi poikaa taas lähtemään apuun, ja poika teki neuvon\nmukaan. Taas istuutui hän sotajoukon lähtiessä konin selkään sotatien\nvarrella ja antoi itseänsä pilkata, ja sitten kun joukko oli mennyt\nohitse, riensi hän oikean hevosensa luo ja huristi sillä\nsotatantereelle ennen muita ja kaatoi siellä ihmeellisellä miekallaan\nyksin kaiken joukon.\n\nTällä kerralla sai hän sodassa haavan käteensä, ja kun hän sotatieltä\npalattuaan istui taas koninsa selässä, oli hänen pakko hoidella siinä\nhaavaansa.\n\nKun sotaväki saapui hänen kohdalleen, pilkkasi se taas häntä ja lausui:\n\n-- No, nyt on jo toinenkin sota voitettu, ja sinä yhä tässä olet!\n\nMutta kuningas sattui huomaamaan, että poika hoiteli haavaa kädessä ja\nlausui hänelle:\n\n-- Mitä haavaa sinä sidot?\n\n-- Haavaa kuin haavaa.\n\n-- Taitaa olla tämänkin pojan kera niin kuin ennen, että toiset\ntappelun tappelee, toiset haavoja saavat, virkkoi pilkallisesti eräs\nsotapäälliköistä.\n\n-- Elähän pilkkaa, sanoi kuningas ja lähestyi poikaa.\n\n-- Oletko sinä ollut sodassa? kysyi hän.\n\n-- Missäpä minä, vastasi poika. -- Mutta paholaiselle luvattu poikasi\non siellä ollut ja sen voittanutkin, sanoi poika uljaasti saatuaan\nhaavansa sidotuksi. Tahdotko nähdä hänet?\n\n-- Tahdon, tuo hänet nähtäväkseni! lausui kuningas.\n\nSamassa poika kutsui metsikössä olevan hevosensa luokseen, nousi\nreippaasti sen selkään ja välähytti esiin miekkansa, jolla oli\nvoittonsa saanut.\n\n-- Tunnetko nyt, vai vieläkö ajat hänet maankiertäjänä linnasi pihalta?\nsanoi hän.\n\n-- Mitä! oletko sinä se, joka olet nämä voitot saanut? Ja oletko sinä\nse sama, jonka hoviherrani äskettäin ajoivat pois linnani pihalta?\n\n-- Odotahan, sanoi silloin pojan hevonen pojalle, -- laskeudu nyt\nselästäni ja lyö sillä miekallasi pääni poikki. Elä estele, et tee\nsillä mitään pahaa minulle. Tee se pian!\n\nPoika empi ensin, mutta löi sitten miekallaan pään poikki hevoseltaan.\nSamassa katosi hevonen ja sijaan tuli kaunis nuorukainen. Se lausui\nkuninkaalle:\n\n-- Ja tässä on sinun toinen kadonnut poikasi, joka on ollut saman\nisännän valloissa kuin nuorempikin poikasi. Tunnetko nyt sotiesi\nvoittajat ja linnaasi pyrkijät?\n\n-- Tunnen, tunnen, lausui kuningas liikutettuna ja syöksi poikainsa\nkaulaan. Hän ei voinut puhua ilosta ja kyynelistä.\n\nSuurenivatpa sotaväeltäkin silmät, kun he huomasivat tämän, ja he\nrupesivat kaikin tavoin pyytelemään pojilta tekoaan anteeksi. Pojat\nantoivatkin anteeksi, ja sitten heidät saatettiin suurella ilolla ja\njuhlallisuudella kuninkaan linnaan, jossa pantiin toimeen\nviikkokautiset ilojuhlat heidän saapumisensa johdosta.\n\n\n\n\nPaha taikamestari ja nokkela oppipoika.\n\n\nOlipa ennen ukolla ja akalla poika, jota paha taikamestari houkutteli\noppilaakseen. No, kun vanhemmat olivat köyhiä ja mestari lupasi antaa\nopin ilmaiseksi, niin suostuivat vanhemmat panemaan pojan mestarin\nkouluun.\n\nMutta kun koulu oli päättynyt, niin lupauksestaan huolimatta vaatikin\nmestari vanhemmilta suuret summat pojan opettamisesta.\n\nTästä tulivat nämä kovin pahoille mielin ja valittivat siitä pojalle.\n\nSilloin poika, jolla itselläkin oli kaunaa oppimestariaan kohtaan,\nsillä se oli pidellyt häntä kovin pahoin kouluaikanaan, sanoi isälleen:\n\n-- No, jos ryhdyt leikkiini, niin otetaan siltä nuo oppimaksut\nmoninkerroin takaisin.\n\nIsä suostui leikkiin. -- Mutta, jatkoi hän, mitenkä sinä siltä ne rahat\nsaat takasin?\n\n-- Ole huoleti, kyllä se minulla sellaisen koulun käytti.\n\nNo, käytiin sitten pojan oppeja koettamaan.\n\nHän muutti itsensä komeaksi hevoseksi ja käski isän lähteä kauppaamaan\nsitä oppimestarille.\n\n-- Elä myö vähemmästä kuin tuhannesta ruplasta, ja kaupan kun olet\ntehnyt, niin elä jätä päitsiä päähäni, vaan ota ne pois!\n\nNo, isä teki niin kuin käsketty oli, sai mestarilta tuhat ruplaa ja\notti päitset lähtiessä pois hevosen päästä.\n\nAivan heti kun isä oli palannut kotiin, muuttihe poika takaisin\nihmiseksi ja palasi isänsä luo.\n\n-- Nyt mene ja myö minut toinen kerta samalle miehelle, sanoi hän -- ja\nvaadi tällä kertaa kaksituhatta ruplaa sekä ota päitset taas päästäni!\n\nIsä teki neuvon mukaan ja sai kaksituhatta ruplaa.\n\nNiin pian kuin isä oli saapunut kotiin, muuttihe poika taas ihmiseksi\nja tuli isänsä luo.\n\n-- Nyt voit vielä kolmannenkin kerran myydä minut sille ja ottaa tällä\nkertaa kolmetuhatta ruplaa. Sillä minä muutan nyt itseni kolmea kertaa\nkomeammaksi hevoseksi.\n\nIsä teki neuvon mukaan, sai kolmetuhatta ruplaa, mutta päitsiä hän ei\ntällä kertaa saanut pois, vaan jäivät ne hevosen päähän. Oppimestari\npiti tällä kertaa varansa.\n\nKun päitset jäivät päähän, ei poika voinutkaan enää muuttaa itseään\ntakasin ihmiseksi, vaan jäi hevoseksi oppimestarin luo.\n\nTalvella lähti oppimestari hevostaan markkinoille kaupitsemaan.\n\nMitenkä hän siellä lieneekin innostunut, että pistäytyi kapakkaan\nottamaan jonkun ryypyn. Sillä ajalla hevonen pihalla pyysi läsnäolevia\npoikasia ottamaan päitset hänen päästään. Nämä tekivätkin sen ja\nhevonen oli vapaa muuttumaan ihmiseksi. Mutta samassa tuli oppimestari\nulos kapakasta ja aie jäi kesken.\n\nSilloin hevonen hyökkäsi karkuun ja hyökkäsi lähellä olevan järven\njäälle. Siinä huomasi hän avannon, ja kun ei nähnyt muun auttavan, niin\nhyppäsi siihen. Siellä vedessä pääsi hän muuttautumaan hauiksi.\n\nMestari ei ollut neuvoton, vaan tuiskahti samaan avantoon ja\nmuuttihe siellä hänkin hauiksi sekä lähti kiihkeästi takaa-ajamaan\npakenija-haukia.\n\nTämä yritti jo joutua pahaan pulaan, mutta silloin muuttihe hän\npieneksi sormukseksi ja painui pohjamutiin, josta ei mestari saanut\nhäntä käsiinsä.\n\nSormus sattui pohjamudissa viereksiessään joutumaan lähelle\nkuninkaanlinnan rantaa ja kevään tultua löysivät sen kuninkaanlinnan\nhovineitoset ja veivät kuninkaan tyttärelle.\n\nTämä pisti sen sormeensa.\n\nEräänä yönä muuttui sormus ihmiseksi, nuoreksi, sorjaksi nuorukaiseksi\nja rupesi puhelemaan kuninkaantyttärelle:\n\n-- Olen sormukseksi muuttunut ihminen ja muutun taas takaisin siksi.\nPaha oppimestarini ajaa minua takaa. Huomenna se tulee minua perimään\nkuninkaalta. Se tahtoo ostaa sormuksenne. Elkää suostuko sitä myömään.\nJos kuningas tahtoo sen väkisin myödä, heittäkää se lattiaan. Silloin\nmuutun hernekasaksi. Se paha oppimestari muuttuu silloin kukoksi ja\nrupeaa nokkimaan herneitä, mutta minä muutun samassa revoksi ja syön\nsen kukon. Siten pelastun minä, ja silloin voitte ottaa minut vaikka\npuolisoksenne.\n\nKun kuninkaan tytär kerkesi mieltyä sorjaan sormus-nuorukaiseen, niin\nhän mielellään suostui tähän ehdotukseen. Lupasi tehdä niinkuin poika\nneuvoi.\n\nAamulla tulikin paha oppimestari tiedustelemaan sormusta\nkuninkaanlinnasta. Kuningas tahtoi myödä sen, kun oppimestari tarjosi\nsiitä hyvää hintaa. Silloin viskasi kuninkaan tytär sormuksen lattiaan.\nSe muuttui heti hernekasaksi. Mutta yhtä nopeaan oppimestari muuttui\nkukoksi ja rupesi niitä herneitä nokkimaan. Herneetpä muuttuivat\nrevoksi, ja repo söi kukon. Se oli oppimestarin loppu, mutta oppipoika\nmuuttui revosta siksi nuorukaiseksi, joka oli yöllä kuninkaantytärtä\npuhutellut.\n\nKuningas ei olisi ensin tahtonut antaa tytärtään näin oudosti\nsyntyneelle nuorukaiselle, mutta kun tytär kertoi hänelle\nnuorukaisen seikkailut, muutti hän mieltään, ja -- kohta pidettiin\nkuninkaanlinnassa sen kauniin tyttären ja nokkelan oppipojan häät.\n\n\n\n\nVuorenpeikon hävittäminen.\n\n\nAsuipa kerran lahden toisella puolen talonpoika ja toisella puolen\nvuorenpeikko. Vuorenpeikosta oli suurta haittaa talonpojalle, ja tämä\ntahtoi kaikin mokomin saada pahan naapurinsa hävitetyksi sieltä lahden\ntakaa.\n\nHän puhui kerran siitä pojilleen.\n\nPoikia oli kolme, ja kaksi näistä oli vahvaa ja ylvästelevää, mutta\nkolmas pieni, vähäpätöinen ja heikko Niilo.\n\nVanhemmat veljet olivat heti valmiit lähtemään peikon talolle, mutta he\neivät tahtoneet ottaa tälle matkalle Niiloa. Tämä tahtoi kuitenkin\nkaikin mokomin mukaan. Lopulta veljet, kun ei mikään auttanut,\nsuostuivat ottamaan hänet matkaan.\n\nNo, mentiin yhdessä yli lahden, ja ruvettiin tuumimaan, miten alottaa\ntehtävä. Ennenkuin he kuitenkaan ehtivät ryhtyä mihinkään, tuli paha\nnaapuri heitä vastaan ja sanoi heille:\n\n-- Ahaa, teitä on kolme veljestä, hyvä! -- Teistähän minä saankin\nkaikille tyttärilleni sulhaset. Heitäkin on kolme. Tulkaapa pirttiin ja\nkäykää taloksi!\n\nKun vuorenpeikko tapasi veljekset näin arvaamatta, ei heidän auttanut\nmuu kuin totella käskyä. Mitäpä muuta he voivat. Mikään juoni ei\nsaattanut enää tulla kysymykseen, -- asia oli menetetty! He astuivat\nsiis pirttiin ja illan tultua täytyi heidän ruveta nukkumaan niinkuin\ntalon miesten ainakin.\n\nHeidät pantiin nukkumaan samaan huoneeseen, missä vuorenpeikon\ntyttäretkin nukkuivat. Ennen nukkumaan käymistä pantiin heille kaikille\npäähän lakit, pojille punaiset ja tyttärille valkoiset lakit. Vanhemmat\nveljet eivät siitä välittäneet mitään, mutta Niilo-veli pani sen\nmerkille. Ja hän piti sitä mielessään koko yön ajan. Toiset nukkuivat,\nmutta hän ei. Häntä epäilytti tuo merkki. Ja niin levoton hän oli, että\nkun hetken aikaa oli nukuttu, nousi hän ylös ja muutti lakit nukkujain\npäässä niin, että punaiset lakit tulivat tytöille ja valkoiset lakit\npojille. Sitten kävi hän vuoteelle, mutta ei vieläkään nukkunut, vaikka\noli nukkuvinaan.\n\nHetkisen jälkeen avautuukin huoneen ovi ja sisään astuu vuorenpeikko,\niso kirves kädessä. Tutkittuaan hetken nukkujia lyö hän kuoliaaksi ne,\njoilla on punaiset lakit päässä ja hiipii sitten pois tuvasta.\n\nNyt ei Niilo nukkunut sitäkään vähää. Varovasti herätti hän veljensä ja\njohti heidät salateitä ulos. Sieltä kierrettiin kiireesti lahden ympäri\nkotipihaan. Siellä vasta huokaistiin. Ja kylläpä siellä syntyi ilo ja\nkaikki olivat Niilolle kiitollisia.\n\nOlihan osa vuorenpeikon väestä hävitetty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vielä oli paljon pahaa jälellä. Vielä oli tehtävä uusi yritys\nvuorenpeikon talolle.\n\nKun Niilo oli ensi kerralla niin suuresti kunnostautunut, lähetettiin\nhänet toisella kertaa yksin vuorenpeikon puolelle.\n\nVuorenpeikko huomasi hänen tulonsa. Vahingoniloisesti hän huusi hänelle:\n\n-- Ahaa, sieltähän se tuleekin se pikku Niilo, joka viime kerralla teki\nminulle niin paljon pahaa. Hyväänpä aikaan tuletkin! Tässä on tulossa\npidot ja niihin kyllä paistia tarvitaan! Tuleppas tännemmäs!\n\nNiilo tuli lähemmä ja vuorenpeikko tempasi hänet niskasta, vei\neukolleen ja käski paistaa hänet illalla pidettäviin pitoihin\npaistiksi. Itse lähti hän vähän käväsemään metsällä ennen juhlia.\n\nEukko ryhtyi paistintekopuuhiin. Lämmitti uunin ja rupesi sitten\ntyöntämään Niiloa siihen. Mutta hän ei osannut sitä tehdä. Mitenkäs se\ntehdäänkään, aprikoi hän. Niilo ehti neuvojaksi:\n\n-- Käyhän tuohon kyyrysillesi lapion päähän, niin minä näytän, miten\nihminen työnnetään uuniin. Minä osaan sen konstin.\n\nMielellään eukko suostui siihen. Hän istuutui lapiolle. Silloin\ntyönnälsi Niilo rivakasti lapion eukkoineen uuniin, sulki tiukasti\nuunin suun ja lähti rientämään kotiinsa. Kun vuorenpeikko tuli kotiin\nillalla, tapasi hän eukkonsa paistuneena uunissa Niilon sijasta.\n\nNyt oli jo vuorenpeikon eukkokin hävitetty, mutta itse vuorenpeikko oli\nvielä elosta. Niilo lähti kolmannen kerran hänen talolleen.\n\nKun hän nyt tuli sinne, oli isäntä poissa, ainoastaan palvelustyttö oli\nkotona.\n\nTämä oli ihmisen sukua, ja tältä sai Niilo hyviä neuvoja. Hän sai\nkuulla tytöltä, että vuorenpeikko oli luvannut Niilon tultua panna\ntoimeen suuret juomingit ja koettaa niiden avulla hävittää Niilon. Hän,\nvuorenpeikko, juo väkeväisvettä, mutta Niilolle juottaa tulivettä. Näin\noli isäntä uhannut.\n\nPalvelustyttö sanoi auttavansa Niiloa. Näiden juominkien avulla\nsaataisi juuri hän itse, vuorenpeikko, hävitetyksi. Niin puheli\npalvelustyttö.\n\n-- Ensinnäkään ei sinun tarvitse juoda tulivettä, sillä minä panen sen\nsijaan tynnöriin simavettä. Väkeväisvedestä taas peikko juopuu. Koeta\nsilloin aamuyöstä, auringon noustessa, saada hänet katsomaan kohti\naurinkoa, ellet muusta, niin tuosta seinänraosta. Hän ei sitä mitenkään\ntekisi, sillä hän tietää saavansa siten surman. Mutta kun hän on\nkovasti päihdyksissä, voi hänet helposti johtaa vaikka mihin. Koeta\nsiis saada hänet katsomaan aurinkoa kohti!\n\nNiilo lupasi tehdä parhaansa mukaan.\n\nKun sitten illalla vuorenpeikko tuli kotiin ja pani toimeen suuret\njuomingit, täytti Niilo tuuman. Simavesi ei hänelle tehnyt pahaa, mutta\nväkeväisvedestä peikko pahasti päihtyi. Siinä tilassa sai Niilo hänet\nhelposti houkutelluksi katsomaan aamulla seinänraosta aurinkoa kohti.\nJa silloin peikko kuoli.\n\nNiin hävitettiin väkevä peikko perinpohjin pienen Niilon avulla.\n\n\n\n\nPoika suurella merellä, meren saaressa, vaskisessa linnassa.\n\n\nOlipa kerran eräs poika, joka lähti soutelemaan suurelle merelle.\nSiellä tapasi hänet kova myrsky. Aallot kaatoivat hänen pienen veneensä\nnurin ja hän joutui veteen. Siellä ajelehti, ajelehti hän, kunnes hän\neräänä päivänä joutui erään saaren rannalle, korkean kallion juureen.\nKallion reunalta riippui nuora alas, ollen sen pää käden yletyttävissä\nveden pinnasta.\n\nPoika tarttui nuoran päähän ja kiipesi sitä myöten ylös, kallion\npäälle. Sieltä lähti pieni polku viemään eteenpäin. Kun hän seurasi\nsitä, johtui hän kallionluolalle ja siitä lähtivät kiviset portaat\nviemään alas vuoren sisään. Hän lähti astumaan niitä portaita alas ja\nennenpitkää tuli hänen eteensä suuri vaskinen linna. Hän astui tuohon\nlinnaan. Vanha, ystävällisen näköinen ukko tuli häntä vastaan.\n\n-- Mistä matkaat poikaseni? kysyi ukko.\n\n-- Meren selkää soutelin, suuri myrsky nousi, vene kaatui, ajelehdin\ntämän saaren juureen, siitä korkealle vuorelle nousin ja siltä pieni\npolku toi tähän linnaan. Mikä tämän perästä tullee, sitä en tiedä.\n\n-- Ka, voihan tiesi tähän päättyäkin. Etkö talooni apulaisisännäksi\njää?\n\n-- Miksikä en, jäänhän mielellänikin, jos vain niin sovitaan.\n\n-- Hyvä, sinä jäät talooni apulaisisännäksi. Ja tässä jo heti avaimet\nkäteesi annan, ja näitä avaimia on kaksikymmentä neljä. Ja kaikissa\nmuissa huoneissa vapaasti liiku, mutta kahdettakymmenettäneljättä voit\nkarttaakin. Jos käyt siellä, niin itse vastaa. Minä en puutu siihen\nasiaan. Huomenna lähden matkoilleni.\n\nHuomenna lähti ukko matkoille ja poika jäi sen suuren vaskisen linnan\nisännäksi. Kun hän jäi yksin siihen, niin hän kävelee, kävelee noissa\nkahdessakymmenessä kolmessa huoneessa, mutta ei mene viimeiseen. Mutta\nkerran hän ajattelee:\n\n-- Mitähän tuolla mahtaa olla? Mitähän jos menen siihenkin! Eihän\ntuosta mahtane mitään tulla!\n\nEihän se siitä niin kovin kieltänytkään. Sanoi vain: itse vastaakin!\nTottahan mies aina teoistaan vastaa!\n\nJa hän väännälsi sen viimeisen huoneen oven auki ja meni siihen.\n\nKorkealla istuimella kauniin seinämän edessä istui siellä nuori kaunis,\nneitonen. Se hymyili, yksin istui. Poika hämmästyi ensin, mutta sitten\njo kysyi:\n\n-- Mitäs sinä täällä istut?\n\n-- Sitä, kun ei ole kukaan tähän asti tullut tänne ottamaan pois minua,\nvastasi tyttö.\n\n-- Lähtisitkös ja pääsisitkös sitten pois täältä?\n\n-- Ken vain tämän huoneen oven avasi, se jo päästikin minut täältä. Sen\nmukaan lähden. Sen oma olen.\n\nNo poika, joka aivan ensi silmäykseltä mieltyi tyttöön, päästi\nmielellään tytön pois ja otti mukaansa. Ja kun tyttö kerran oli\nsanonut, että hän on sen oma, joka hänet huoneesta vapauttaa, rupesi\nhän sen kera asustelemaan linnassa niinkuin omansa kera ainakin.\n\nKerran päivällisen syötyä johdatti tyttö pojan linnan suureen\npuutarhaan. Siellä kultalintuset laulelivat, elämänpuut kukkivat ja\nsomat lähteet lorisivat heleän päivän paistaessa. Erään puun juurelle\nistuttiin. Kultahedelmiä syötiin, lorisevista lähteistä vettä juotiin.\nYhtäkkiä poika puunjuurelle nukahti.\n\nKun hän heräsi, oli tyttö poissa.\n\nHän hätäytyy ja ryhtyy kiireisesti etsimään tyttöä, mutta tätä ei\nmistään löydä. Hän on miltei itkuun apeutua kun ei löydä tyttöä.\n\nSamassa se vaskisen linnan varsinainen isäntä, vanha ukko on siinä ja\nkysyy pojalta hymysuin:\n\n-- No, mitäs itket, poikaseni?\n\n-- Sitä, kun siihen viimeiseen huoneeseen menin, siellä kauniin\ntyttösen näin, sen otin sieltä ja rupesin sitten sen kera yhdessä\nelelemään tässä linnassa kuin omani kera vain... mutta kas, kun sitten\nmenimme tuonne puutarhaan puun alle istumaan, niin siihen nukahdin ja\nherättyäni oli tyttö poissa.\n\n-- Hehehee, hohohoo! Niin käy, kun siellä käy, minkä voisi jättää\nkäymättäkin, nauraa ukko hyväntahtoisesti.\n\n-- Mutta olenhan jo aikamies ja ethän tuohon huoneeseen käymästä niin\nkovin kieltänytkään. Sanoit vain, että jos käyt, niin vastaakin.\n\n-- Ka, vastaapa nyt!\n\n-- Elä pilkkaa minua, vaan neuvo, miten saisin tytön takaisin!\n\n-- No, saadaanhan se.\n\n-- Mitenkä?\n\n-- Kyllä se saadaan, vaan selviätkö sitten sen jälkeen hänen kanssaan?\n\n-- Olen jo vahingosta viisastunut.\n\n-- No, kun olet, niin tuossa on tyttö!\n\nSe olikin siinä, punaposkisena, naurusuisena.\n\n-- Joko tuli ikävä? kysyi se pojalta.\n\n-- Et saa enää koskaan paeta luotani, sanoi poika.\n\n-- Voinet sinä paeta minulta, etten sinua mistään löydä, niin en\nsinulta enää koskaan karkaa!\n\nPoika hämmästyi. Mitä tyttö tarkoitti! Miten se tulisi käymään päinsä?\n\nSaapui siihen se vanha ukko ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n-- Pakene juoksevan jäniksen sydämeen, niin nähdään, löytääkö!\n\nPoika lähti kulkemaan, kulki, kulki, tuli niitty vastaan, kulki taas,\ntuli kaunis mäenkumpu vastaan, kulki, tuli kaunis aho; sitä juoksi\nharmaa jänis, ja hän piilottautui sen sydämeen.\n\nAamulla kun vaskisen linnan tyttö heräsi, katsahti hän kirjoihinsa,\nnäki, että poika on kulkenut, kulkenut, tullut häntä niitty vastaan,\nkulkenut taas, tullut kaunis mäenkumpu vastaan, kulkenut taas, tullut\nkaunis aho vastaan; sitä juossut jänönen ja poika piilottautunut sen\nsydämeen. Aivan heti hän löysi pojan jäniksen sydämestä.\n\n-- Etpä voinutkaan paeta löytämättömäksi, sanoi hän sille, kun se\nsaapui vaskiseen linnaan. Koetapas uudelleen!\n\n-- Pakene nyt karjuvan karhun sydämeen, neuvoi ukko.\n\nPoika lähti ukon neuvosta kulkemaan, kulki, kulki, tuli metsä vastaan,\nkulki, kulki, tuli suuri vuori vastaan; vuoren takana oli rikeä korpi\nja siellä mörisi karhu. Hän pakeni sen mörisijän sydämeen.\n\nAamulla kun linnan tyttö katsoi kirjoista, näki hän heti, minne poika\noli piilottautunut. On kulkenut, kulkenut, tullut metsä vastaan,\nkulkenut taas, tullut suuri vuori vastaan, sen vuoren takana ollut\nrikeä korpi, siellä mörisevä karhu, ja sen mörisijän sydämeen on poika\npaennut. Aivan heti hän löysi sieltäkin pojan.\n\n-- Etpäs taaskaan voinut paeta löytämättömäksi!\n\n-- Pakene nyt omaan sydämeesi, neuvoi ukko.\n\nPoika pakeni omaan sydämeensä. Kulki, kulki, tuli meri vastaan, merellä\njoutui hän veden varaan, ajelehti korkean rantakallion juureen, nousi\nsen päälle, astui polkua, joutui suuren vuoren sisään, siitä vaskiseen\nlinnaan, siitä omaan nuoreen sydämeensä.\n\nAamulla kun tyttö katsoi kirjoihin, niin eipä havainnutkaan, minne\npoika oli paennut. Alkumatkan kyllä havaitsi: on kulkenut, kulkenut,\ntullut meri vastaan, joutunut meren aaltoihin, ajelehtinut korkean\nkallion viereen, noussut kalliolle, astunut polkua, tullut vuoreen,\nvaskilinnaan, mutta minne sitten joutunut, sitä hän ei huomaa.\n\n-- Ahaa, etpäs löytänytkään, huudahti poika sydämestään.\n\n-- Mitä, sinäkö olet paennut?\n\n-- Tänne!\n\n-- Kuka sinut sinne johdatti?\n\n-- Sinä!\n\n-- Mikset minun sydämeeni paennut?\n\n-- Siksi, että sieltä olisit minut kaikkein nopeimmin löytänyt.\n\nJa sen jälkeen poika ja tyttö elelivät saaressa kuin kaksi kultapoikaa,\nkultakäkien saaren kummuilla kukkuessa.\n\n\n\n\nPoika ja hiidenpeikko.\n\n\nKiertelipä kerran pieni poika maailmaa ja hänellä oli vain kolme leipää\nkontissaan. Häntä vastaan tuli vanha ukko ja pyyti häneltä almua.\n\n-- No, eipä tässä itsellänikään ole muuta kuin kolme leipää kontissa,\nmutta annanpa sinulle sentään yhden niistä, jäähän itselleni vielä\nkaksi, arveli poika ja antoi ukolle leivän.\n\n-- No, kun sinä olet noin hyvä poika, niin annan sinulle vastalahjaksi\ntämän laukun, tämän vanhan, kuluneen laukun, mutta jolla ehkä voit\njotain aikaan saada. Panet siihen vaikka nuo leipäsi, lykkäät kontin\ntiepuoleen; ja kun leivät loppuu tahi muuten pulaan joudut, niin sanot\nvain: \"jopa tässä nyt, onhan minulla tuo laukku\", niin ehkä jotain apua\ntulee!\n\nPoika otti lahjan, kiitti siitä ja lähti marssimaan eteenpäin.\n\nKolme päivää kuljettuaan loppuivat häneltä leivät ja hänelle tuli\nnälkä. Hän istuutui kivelle ja ajatteli, että mitäpä tässä nyt olisi\ntehdä. Silloin muisti hän ukolta saamansa lahjan ja neuvon sekä sanoi:\n\n-- Jopa tässä nyt, onhan minulla tuo laukku!\n\nSamassa lensi päänpäällä lentävästä suuresta hanhikarjasta kaksi suurta\nhanhea hänen laukkuunsa. Toisen antoi hän olla laukussaan, toisen otti\nsieltä, paistoi ja söi.\n\nIllalla tuli hän erään talon edustalle. Hän oli kovin väsynyt ja tahtoi\npäästä sisään. Hän kolkutti portille, mutta sitä ei avattu. Taloon ei\ntahdottu häntä mitenkään laskea. Silloin muisti hän ylijääneen hanhen\nlaukussaan ja lausui:\n\n-- Laskekaa toki, saatte hanhen palkaksenne!\n\n-- Kyllä muuten päästäisimme, sanoi isäntä, mutta meillä on vapaana\nvain tuo vanha pirtti, ja siellä käy öisin hiidenpeikko.\n\n-- Kyllä minä sellaisista selviän!\n\n-- No, kun selvinnet, niin käy taloon!\n\nPoika astui taloon ja asettui vanhaan pirttiin yöksi.\n\nKeskiyöllä tuli hiidenpeikko pirttiin.\n\n-- Ahaa, täällä on vieras, sanoi se.\n\n-- On kyllä, sanoi poika reippaasti.\n\n-- Kylläpä sinä olet suuriääninen; et näy tietävänkään, kuka minä olen.\n\n-- Etkä sinä näy tietävän, kuka minä olen, vastasi poika.\n\n-- Tämä on minun pirttini!\n\n-- Tämä on minun yösijani!\n\n-- Kumpi meistä kontin kantaa?\n\n-- Koetetaan!\n\nHe rupesivat tappelemaan. Temmelsivät kotvan, ja kas: poikanen rupesi\nväsymään ja jäämään allekynnen. Silloin muistui hänelle se lahjalaukku\nja hän sanoi:\n\n-- Jopa nyt tässä, onhan minulla se laukku!\n\nSamassa laukku avautui, laajeni ja kohtapa oli myös hiidenpeikko sen\nsisässä, laukun suu ummessa. Se oli sellainen laukku. Kaikki puoleensa\nveti, eikä siitä mikään päässyt pois.\n\nHiidenpeikko kun näki, ettei hän pääse pois laukusta, muuttui hän\nnöyräksi ja rupesi pyytämään pojalta armoa.\n\n-- Mitäs annat, jos päästän?\n\n-- Lähden pois tästä talosta ijäksi.\n\n-- En tyydy siihen.\n\n-- Annan sinulle sellaisen pyyhkimen, että sillä kun mitä tahansa\npaikkaa pyyhit, niin se heti tulee terveeksi.\n\n-- En tyydy siihen.\n\n-- Annan sinulle sellaisen istuimen, että sille kun ken tahansa\nistuutuu, ei pääse siitä koskaan pois.\n\n-- No, kaikki nämä lupaukset kun täytät ja siirryt lopuksi ikääsi\npieneen saareen elämään, niin päästän sinut pois laukusta.\n\n-- Täytän. Mutta sinun täytyy luvata, ettet koskaan tule tuohon saareen\nminua häiritsemään, tai jos tulet, niin saan syödä sinut.\n\n-- Syö pois!\n\nNiin sovittiin asiat ja poika päästi hiidenpeikon laukustaan.\n\nLupauksensa mukaan pakeni peikko heti pienelle saarelleen. Poika jäi\nelelemään muuhun maailmaan. Ihme-esineillään saavutti hän paljon\nsuosiota ja rahaa. Pyyhkimellään paranteli hän tauteja, rahillaan ja\nlaukullaan teki lystikkäitä temppuja.\n\nKerran sattui hän soutelemaan sillä merellä, jonka saaressa oli\nhiidenpeikolla pakopaikka. Tuuli ajoi hänet sen saaren rantaan. Hän ei\naavistanut sitä ja teki kaikessa rauhassa tulen saaren rannalle ja\nrupesi siinä lämmittelemään sekä keittämään ruokaa ateriakseen.\n\nSamassa tuli hiidenpeikko siihen.\n\n-- Ahaa, etpäs muistanutkaan lupaustasi, tulit saarelleni, sanoi se.\n\n-- Niinpähän näyn tehneen.\n\n-- Mutta nytpä satuitkin semmoiseen paikkaan, että siitä et lähde\nelävänä. Syön sinut.\n\n-- Elähän vielä syö, anna ensin keitän tämän keiton valmiiksi ja syön\nsen. Olen silloin parempi pala sinulle. Istu siksi aikaa tuolle\nrahilleni!\n\nPahaa aavistamatta istuutui hiidenpeikko sille.\n\nSilloin tarttui hän siihen ijäksi. Se oli sellainen rahi, hänen, peikon\nitsensä, antama. Siltä ei koskaan päässyt. Omaan loukkuunsa tarttui\npeikko.\n\nJa poika souti pois saarelta.\n\n\n\n\nHiiri morsiamena.\n\n\nOlipa kerran kuninkaalla kolme poikaa, joista kolmas oli Tuhkimus.\nKutsuu isä kerran heidät kaikki eteensä ja sanoo heille:\n\n-- Te olette nyt kaikki aikamiehiä ja sentähden pitäisi teidän kaikkien\nsaada itsellenne jo morsiamet. Ajatelkaapas asiaa tämä ilta, ja\nhuomenna kello yhdeksän on teillä kaikilla oltava morsiamet\ntiedossanne.\n\nSe oli ankara määräys. Veljet kävivät sitä miettimään. No, kahdella\nheistä oli helppoa saada morsiamet itselleen, he kun olivat komeita ja\npitkiä poikia, he saivat ne jo sinä iltana, mutta kolmas kun oli\nTuhkimus, niin hänen oli paljoa vaikeampi saada. Hän oli pieni\nja ruma. Hän joutuikin sen vuoksi suureen suruun, kun ajatteli tätä\nmorsian-asiaa, ja veljet siitä vielä pilkkasivat häntä.\n\nSuruissaan lähti hän illan suussa astuskelemaan pitkin tietä metsään\npäin ja arveli, että mitä nyt tehdä.\n\nTien varrella oli pieni mökki. Ajatuksissaan hän astui siihen.\n\nMökissä ei ollut ketään kotona, pieni hiiri vain istua nökötti pöydän\nnenässä, etujalat ristissä, huivi päässä.\n\n-- Terve tähänkin taloon!\n\n-- Terve, terve, mitäpä kuuluu? Näin hiiri vastasi.\n\n-- No, onpa tuokin tervehtijä, arveli poika ja istuutui lavitsalle.\n\n-- Taitaa olla suru mieltä painamassa, virkkoi hiiri.\n\n-- Ka, mikäpä ei olisi!\n\n-- No, mimmoinen se apea on?\n\n-- Mimmoinen lienee.\n\n-- Kerro pois vain!\n\n-- Lähteneekö apua!\n\n-- Lähtee siitä, kerro pois vain!\n\nKertoi hän hiirelle surunsa. Kuultuaan sen tokaisi hiiri terhakasti:\n\n-- Ota minut morsiameksesi!\n\n-- Ohoh, sinutko! virkkoi hämmästyen poika.\n\n-- Minut, -- mitäs kummaa siinä! Vaikka olenkin vain hiiri, niin ota\nvain. Taidan pitää taloa, laittaa oluet, leivät paistaa, -- ota vain!\n\n-- Mutta kun veljilläni on toisella senaattorin, toisella piispan tytär\nmorsiamena, niin kuinkapa minä silloin --\n\n-- Elä huolehdi, ota minut vain!\n\nNo, mikäs siinä, Tuhkimus otti hiiren morsiamekseen, sen pienen hiiren.\n\nAamulla kello yhdeksän ilmotti hän isälleen, että hänelläkin on jo\nmorsian.\n\n-- Kukapa se? kysyivät veljet irvistellen.\n\n-- Kukapa tuo lienee! -- Metsällä illalla kävin, sieltä sain, -- metsän\nanteja!\n\n-- Metsän anteja, hahahaa, nauroivat veljet.\n\nSeuraavana päivänä sanoi isä pojilleen:\n\n-- No, kun teillä nyt on kaikilla morsiamet, niin tuokaapa huomisaamuna\nkello yhdeksän kukin morsiamenne laittamaan olutta maisteltavakseni!\n\nOhoh, ajatteli Tuhkimus. Miten saisi hän hiiren laittamaan olutta ja\nminkälaista se olisi! Astui hän kuitenkin sinne metsä-mökkiin ja puhui\nhiirelle asiansa. Tämä lausahti:\n\n-- Elä ole milläsikään! Johan kerran sanoin: taidan laittaa oluet,\npaistaa leivät. Nuku vain yö rauhassa mökissäni ja aamulla on oluet\nvalmiina.\n\nPoika kävi nukkumaan, -- hiirellä oli aamulla olut valmis.\n\nTuhkimus ajatteli, että mitähän tuo lienee, mutta vei sen kuitenkin\nisälle.\n\nIsästä se oli parhainta poikain morsianten laittamista oluista.\n\nSeuraavaksi aamuksi käski isä tuoda morsianten leipomaa leipää\nmaistettavakseen.\n\nSiitä Tuhkimukselle uusi huoli. Meni hän kuitenkin taas sinne mökkiin\nja kertoi hiirelle asiansa. Se leipoi hänelle aamuksi leipää, ja se\nTuhkimon morsiamen leipäkin oli isästä paras.\n\nIsä määräsi silloin.\n\n-- Nyt on teidän kaikkien tuotava morsiamenne nähtävikseni; tahdon\nnähdä, kenen morsian on kaikkein kaunein.\n\nTuhkimus tuosta aivan säikähti. Miten hän voisi viedä hiiren\nmorsiamenaan isän eteen! Mutta eihän siinä auttanut, piti vain viedä --\nmennä metsämökille hiirtä isän luoksi tuomaan.\n\nHän ei siellä metsämökillä tahtonut mitenkään ilmaista asiaansa.\nVihdoin hän sen lausui:\n\n-- Tuota nyt murehdin, kun minun pitäisi nyt viedä sinut isäni luo,\nmorsiamena näytettäväksi! Se minusta on kaikkein vaikeinta! Kuinka minä\nvoin viedä sinut isäni ja veljieni nähtäväksi!\n\n-- Elä veikkonen, selvitään siitäkin! Lähdetään vain ajamaan kuninkaan\nlinnaan -- sinä edellä, minä omalla valjakollani sinun perässäsi!\nSittenpähän nähdään!\n\nNo, mikäs auttoi. Piti lähteä. Ja lähdettiin: Tuhkimo edellä, pieni,\nmitätön hiiri perässä, pienellä omalla pikku valjakollaan.\n\nAjettiin, tuli joki vastaan. Sen yli ajaessa sattui tulemaan vastaan\neräs mies. Nähtyään sellaisen merkillisen ajajan kuin hiirivaljakko\noli, räjähti tämä ensin kovalla äänellä nauramaan ja sitten potkasi\nkoko valjakon sillalta jokeen.\n\nSe oli rohkea teko. Mutta vielä hämmästyttävämpää tapahtui. Niinpian\nkuin valjakko oli joutunut jokeen, kohosi sieltä yhtäkkiä kolme\nuljasta, kullassa ja hopeassa välkkyvää oritta, niiden perästä kullassa\nja hopeissa välkkyvät vaunut, ja niissä istui nuori, kaunis neitonen,\npunasiin ja sinisiin puettuna, kruunu päässä.\n\nItse Tuhkimuskin ällistyi. Mutta vaunuissa istuva neito ehti\nrauhottamaan:\n\n-- Elä säikähdä, sulhaseni, olen sinun morsiamesi -- se pieni hiiri.\nTähän asti olin noiduttu tuoksi pieneksi hiireksi, mutta nyt tuon\nmiehen potkusta tuolla joessa muutuin takasin siksi, mikä ennen olin\n-- kuninkaan tyttäreksi. Tämmöinen minä olen oikeassa muodossani ja\nkysyn: joko nyt julkeat näyttää morsiantasi isällesi?\n\n-- Jo, jo, anna anteeksi, en tätä aavistanut, pyyteli Tuhkimus\ntuhannesti anteeksi ja siirtyi morsiamensa ajoneuvoihin, joissa lähti\najamaan isänsä linnaa kohti.\n\nIsä ihastui ikihyväksi ja julisti Tuhkimon morsiamen kaikista\nkauniimmaksi; ja kun veljesten häät olivat ohi, tehtiin hiiren\nsulhasesta kiireisesti isän valtakunnan perijä.\n\n\n\n\nPaimenpoika ja hänen sisarensa.\n\n\nOli ennen ukko ja akka ja heillä oli poika ja tytär; ja ylen kauniita\nnämä olivat molemmat. Läksipä veli kuninkaaseen, ja siellä pantiin\nhänet paimeneksi, mutta sisar jäi vanhaan kotiinsa.\n\nVeli ikävöi sisartansa, yhä muistui entinen koti hänen mieleensä.\nKerrankin paimenessa ollessaan piirsi hän sisarensa kuvan kepin päähän\nja vei kepin kerallansa linnoille. Sattuipa kuninkaan poika näkemään\nkuvan kepissä, ihastui heti tyttöön ja sanoi pojalle:\n\n-- Tuo heti siskosi tänne. Minä otan hänet morsiamekseni, ja sinäkin\nsaat paremman toimen.\n\nPoika lähti kotiin ja sanoi sisarelleen:\n\n-- Nyt pitää sinun, siskoni, lähteä linnaan. Kuninkaan poika tahtoo\nsinut morsiamekseen. Lähde!\n\nMutta tytär teki vastusta, sanoi:\n\n-- En lähde, ennenkun tämän isoni ja emoni antaman jauhinkiven\njauhamalla rikon.\n\nSilloin veli särki salaa kiven niin, että se vain vaivoin koossa pysyi.\n\nKun sisar ryhtyi työtään jatkamaan, hajosi kivi kappaleiksi. Veli\nkysyi:\n\n-- Jokos nyt lähdet, siskoni?\n\n-- En, ennenkun tämä emoni antama rukki polennasta särkyy.\n\nVeli särki salaa sen rukinkin niin, että se vain vaivoin koossa pysyi.\nKun sisar rupesi kehruutaan jatkamaan, meni rukki kappaleiksi.\n\n-- Jokos nyt, siskoni, lähdet?\n\n-- En, ennenkun taattoni pirtin kynnyksen helmoillani kulutan.\n\nVeli silloin sisarensa tietämättä hakkasi pirtin kynnyksen kirveellä\nmatalaksi ja kysyi sisareltaan:\n\n-- Joko nyt lähdet?\n\n-- Jo, nyt lähden. Paraat vaatteet otan aitasta ja kiirehdin veljeni\nmatkaan!\n\nLinnoille oli mentävä meritse. Kun oltiin juuri lähtemässä, tuli tytön\nnimikkokoira siihen ja pyrki mukaan. Eipä tyttö hennonnut jättää sitä,\nvaan otti sen matkaan veneeseen. Vasta sitten lähdettiin soutamaan.\n\nVähän matkaa soudettuaan näkivät he Syöjättären tytön seisovan erään\nniemen nenässä, ja se huuteli sieltä:\n\n-- Ottakaapa, ukon poika ja tytär, minutkin venheeseenne!\n\n-- Otammeko, sisko? kysyi veli.\n\n-- Emme, se on pahan ihmisen sukua, vastasi sisar.\n\nEi otettu, soudettiin toisen niemen kohdalle. Siellä se sama\nSyöjättären tyttö taas seisoi ja huuteli:\n\n-- Ottakaa, ukon poika ja tytär, minut veneeseenne!\n\n-- Otammeko, sisko?\n\n-- Emme ota, paha pahasta tulee.\n\nSoudettiin taas vähän matkaa, tultiin kolmannen niemen kohdalle.\nSielläkin se Syöjättären tyttö seisoi niemen nenässä ja huhuili:\n\nEi olisi sisar vieläkään tahtonut ottaa sitä mukaan, mutta veli jo otti\nsen veneeseen.\n\nSyöjättären tyttö kun pääsi veneeseen, teki se kohta tekojaan: saattoi\nsisaren kuuroksi.\n\nJonkun matkaa mentyä alkoi kuninkaan linna kuumottaa edestä. Sanoi veli\nveneen perästä sisarellensa:\n\n-- Somenna, sisko, soutoasi, kohenna koristuksiasi. Kuninkaan linna jo\nkuumottaa.\n\nMutta tyttö kun oli kuuro, ei kuullut veljensä puhetta, sanoi vaan:\n\n-- Mitäs, veli veikkoseni, sanot?\n\nSyöjättären tyttö ehätti selittämään:\n\n-- Sanoo, että: herkeä soutamasta ja hyppää mereen!\n\nTyttö ei kuitenkaan hypännyt mereen, herkesi vain vähän soutamasta.\n\nSoudettiin siitä vähän matkaa, taas sanoi veli:\n\n-- Somenna, sisko, soutoasi, kohenna koristeitasi. Kuninkaan linna jo\nkuumottaa.\n\n-- Mitä sanot, vieno veikkoseni? kysyi sisar.\n\n-- Sitä sanoo veikkosesi, että riisu vaatteesi ja hyppää mereen.\nSyöjättären tyttö taas ennätti veneen keskeltä.\n\nTyttö riisuikin jo vaatteensa ja heitti ne veneeseen sekä aikoi hypätä\nveteen. Mutta ei sentään vielä hypännyt.\n\nKuljettiin vähän matkaa, hoputteli veli:\n\n-- Pane, sisko, vaatteesi takasin päällesi ja laita entistä paremmin.\nKuninkaan linna jo aivan lähellä on.\n\n-- Mitä sanot, vieno veikkoseni?\n\n-- Hyppää mereen, hyppää mereen, yllytti Syöjättären tyttö.\n\n-- No, hyppäänpä tuonne, kun kerran oma veljeni käskee, arveli sisar ja\nsyöksyi veteen.\n\nSamassa ehätti syöjättären tyttö airoihin ja tempasi veneen\nvoimakkailla vedoilla loitos paikalta. Kun veli hätäytyneenä yritti\nsisartaan tavottamaan, oli tämä jo kaukana ja veden alla.\n\nVeli vaipuu suureen suruun. Sisar on mennyt ja kenenkä nyt viet\nmorsiameksi kuninkaan pojalle. Mitä kuninkaanpoika sanoo!\n\nSyöjättären tyttö ennättää häntä lohduttelemaan:\n\n-- Vie minut kuninkaanpojalle sisaresi asemesta. Sillähän pulastasi\npääset ja surusi sisarestasi kyllä ajan kera katoo.\n\nPoika kun ei tiedä tuskassaan muuta neuvoa, niin suostuu tuumaan.\nSyöjättären tyttö pukeutuu sisaren vaatteisiin, ja sitte lähdetään\nlinnaan päin.\n\nKohta päästään perille. Kuninkaan poika tulee jo rantaan heitä vastaan,\nmorsiantaan näet tervehtimään. Mutta kun hän huomaa pojan mukana olevan\nniin ruman ja riettaan näköisen ihmisen, niin hän kovin hämmästyy,\nkysyy pojalta:\n\n-- Mitä, tämmöinenkö se sinun siskosi on?\n\n-- Tämmöinen, vastaa poika.\n\nNo, kun se on pojan sisar, niin ottaahan kuninkaan poika tytön\nmorsiamekseen ja saattaa hänet linnaansa. Mutta veljelle hän antaa\nrangaistuksen ja sanoo henkivartijoilleen:\n\n-- Koska tämä mies on pettänyt minut, niin ottakaapa hänet ja viekää\nhänet kyiden, käärmeiden sekaan!\n\nMiehet ottavat pojan ja vievät hänet kyiden, käärmeiden sekaan pahaan\nrotkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPojan sisar mereen jouduttuaan ei kuole, vaan eloon jää, ja hänet ottaa\nsiellä merenkuninkaan poika morsiamekseen. Muuten menettelisi hänen\nelämisensä siellä jotenkuten, mutta suru on veljeänsä. Hän suree sitä,\nettä veljeä petoksen johdosta kenties miten rangaistaan.\n\nKerran hän ompeli kullalla ja hopealla koristellun kauniin liinan ja\ntahtoi viedä sen lepyttimiksi kuninkaanpojalle.\n\nMutta hän ei pääse mitenkään sitä viemään, hänet on sidottu kahleisiin.\nTosin ne ovat kauniit hopeakahleet, mutta kahleet kuitenkin. Sallivat\nmennä vain meren rantaan asti, ei etemmä.\n\nEräänä yönä tapaa hän merenrannassa rakkaan nimikkokoiransa ja antaa\nsen viedä lahjansa kuninkaanpojalle.\n\nKoira viekin lahjan perille, juoksee hiljaa linnaan, pujotteleikse\nkuninkaanpojan makuuhuoneeseen ja pistää kauniin liinan kuninkaanpojan\npäänpohjiin. Juoksee sitte takaisin emäntänsä luoksi ja kertoo, että\nniin kävi.\n\n-- Tule vielä, halliseni, kahtena yönä tähän rannalle, tarvitsen vielä\nsilloin sinua!\n\nSitten vaipuu sisar takasin mereen, aaltojenalaiseen olinpaikkaansa.\n\nOn aamu sen jälkeen. Kuninkaanpoika kun nousee makaamasta, niin keksii\nhän kauniin liinan päänpohjissaan. Hän oudostuu sitä ja kysyy:\n\n-- Mistä tämä kaunis liina on tähän joutunut?\n\nSyöjätär-morsian sanoo silloin:\n\n-- Minähän sen yöllä sinulle ompelin.\n\nKuninkaanpoika ei kuitenkaan sitä usko, vaan miettii mielessään:\n\n-- Ei tämä ole hänen käsialojaan! Eikä tämmöistä yössä tehdä.\n\nHän panee toimeen kuulustelun linnan väen keskuudessa. Mutta kukaan ei\nosaa sanoa mitään.\n\nToisena yönä saa hän vielä koreamman liinan päänpuoliinsa, kolmantena\nkolmannen. Merenkuninkaan vankeudessa oleva tyttö ne hänelle koiransa\navulla lähettää.\n\nKuninkaanpoika joutuu yhä enemmän ihmeisiinsä. Hän menee vihdoin\ntietäjäeukon luo asiasta selvää saamaan.\n\n-- Sano minulle, eukko hyvä, mistä minulle tulevat ne koreat kulta- ja\nhopealankaliinat päänpohjiini öisin, sano, en saa muuten rauhaa!\n\n-- Oo, poikaseni, sanoo tietäjäakka, mielelläni sen sanon. -- Yöllä\nnousee merestä nuori kaunis neitonen meren rannalle. Hän kullassa\nkulajaa, hopeassa heläjää ja on niin kaunis, ettei voi virressä vetää,\nei saarnassa sanoa. Hänellä on mukanaan tuollainen kaunis liina ja\nkoiransa avulla lähettää hän sen sinun päänpohjiisi. -- Hän on sinun\noikea morsiamesi, se entisen paimenpoikasi sisar. Sen paimenen panit\nkyiden ja käärmeiden sekaan, mutta hän on syytön, samoin hänen\nsisarensa. Matkalla sinun luoksesi, meren selällä, tapasivat he\nSyöjättären tytön niemessä, se saattoi paimenpojan sisaren mereen, itse\nasettui hänen sijaansa. Paimenen sisar, tietäen sinun kostoksi\npetoksesta heittäneen veljensä kyiden ja käärmeiden sekaan, lähettää\nsinulle noita koreita kulta- ja hopealiinoja lepyttimiksi. Niin ovat\nasiat. Syyttä rankaiset paimenta; Syöjättären tyttö on kaiken alku ja\njuuri. Ja se Syöjättären tyttö on sinun morsiamenasi.\n\nKuninkaanpoika kuultuaan tämän joutuu aivan raivoihinsa ja tahtoo mennä\nheti kostamaan Syöjättären tytölle semmoisesta ilkityöstä. Mutta\ntietäjäakka pidättää häntä ja sanoo:\n\n-- Elä vielä mene, vaan jää tänne. Kohta tulee tuo ihmeellinen meren\nneitonen neljännen kerran tuomaan lahjaansa meren rannalle. Katso,\nhänen koiransa jo juoksee tänne. Jää sitä katsomaan. Ja jos sinä voisit\ntähän saada suuret timanttiset sakset, niin niiden avulla voisit saada\ntytön omaksesikin. Voisit leikata poikki ne hopeaiset kahleet, jotka\novat hänen ympärillään yöllisillä matkoillaan. Hanki ne, saat hänet\nmorsiameksikin!\n\nKuninkaanpoika noutaa neuvoa ja rientää kohta kotiinsa noita suuria\ntimanttisia saksia hakemaan. Sitten hän tietäjäakan kera menee meren\nrannalle vuottelemaan sen kuulun neidon tuloa.\n\nEi aikaakaan kun impi hopeassa heläjävä, kullassa kulajava, tulee,\nvedestä nousee. Samassa jo rientää kuninkaanpoika hänen luokseen ja\nilmaisee hänelle itsensä sekä katkaisee hänen kahleensa saksillaan.\nSitten kutsuu hän siihen komeimmat hevosensa ja vaununsa ja lähtee\nniillä sen meren valloissa olleen neitosen kera ajamaan linnoihinsa. Ja\nsiellä hän julistaa hänet oikeaksi morsiamekseen, vapauttaa veljen\nvankeudestaan ja sen Syöjättären tyttären sidottaa villin hevosen\nhäntään ja antaa sen sillä kyydillä mennä niin pitkälle kuin tietä\nriittää.\n\n\n\n\nSisar veljiä etsimässä.\n\n\nKatosipa kerran tytöltä yhdeksän veljeä; metsämatkalle lähtivät, sinne\njäivät. Etsittiin, etsittiin, ei löydetty.\n\nTyttö suri veljiään, pyysi äidiltä lupaa lähteä heitä etsimään. Äiti\nesteli, esteli, mutta vihdoin sanoi:\n\n-- No, paista kyynelten kera kakkara, mene etsimään!\n\nTyttö paistoi kakkaran, otti pienen koiransa mukaansa ja lähti veljiään\netsimään.\n\nKoko matkan kulkiessa se kyynelkakkara vieri kulkijan edessä, peni\njuoksi perässä, ja niin aina eteenpäin päästiin.\n\nTulipa Syöjättären tyttö kulkijoita vastaan, kysyi matkan syytä.\n\nKuultuaan sen tahtoi hän välttämättä lähteä mukaan.\n\n-- Elä ota, elä ota, varotti koira, mutta tyttö ei aavistanut pahaa ja\notti Syöjättären tytön matkaan.\n\nVähän matkaa kuljettua tuli pieni lampi eteen.\n\n-- Lähde uimaan, sanoi Syöjättären tyttö seuralaiselleen.\n\n-- Elä lähde, elä lähde, varotti koira.\n\nEi lähtenytkään tyttö, totteli koiraa.\n\nSyöjättären tyttö huomasi, että koira varottaa tyttöä uimaan lähtemästä\nja potkasi sitä takajalkaan, potkasi sen poikki. Koira vinkui, tunsi\nkovaa kipua, mutta ei kuitenkaan jäänyt jälelle, vaan lähti juoksemaan\nperästä.\n\nKuljettiin taas vähän matkaa, tuli toinen lampi eteen. Syöjättären\ntyttö kärtti taas uimaan. Mutta koira varotti taas ja tyttö ei\nlähtenyt.\n\nSilloin Syöjättären tyttö potkasi koiralta toisen takajalan poikki.\nMutta tämä lähti vain perästä jouduttamaan.\n\nTultiin kolmannen lammin rannalle ja siinä Syöjättären tyttö taas\nhoukutteli tyttöä lampiin. Mutta koira kerkisi tälläkin kertaa varottaa\nja tyttö välttyi vieläkin vaaralta.\n\nMutta Syöjättären tyttö potkasi silloin koiralta toisen etujaloista\npoikki ja silloin ei tämä enää päässyt seuraamaan matkalaisia. Ja kun\ntultiin neljännen lammin rannalle, niin siinä tyttö, kun vielä oli niin\nkuuma päivä ja matka oli käynyt rasittavaksi, suostui Syöjättären tytön\nehdotukseen, meni uimaan.\n\nSiellä Syöjättären tyttö viskasi kolmasti vettä tytön silmille ja\nsamassa hetkessä oli tämä muuttunut rumaksi, kierosilmäksi, Syöjättären\ntytön näköiseksi, kun taas Syöjättären tyttö tuli kauniiksi, edellisen\nkaltaiseksi. Vieläpä otti Syöjättären tyttö seuralaiseltaan\npuhelahjankin, mykäksi muutti hänet.\n\nOsat näin vaihtuneina lähdettiin matkaa jatkamaan vierivän kakkaran\njälestä, Syöjättären tyttö edellä, veljien sisar jälestä.\n\nKakkara vieri, vieri, tuli suuren talon pihaan suuressa salossa,\nkorkealla selänteellä. Talo oli kadonneiden veljien talo.\n\nTupaan tultua ilmaisi Syöjättären tyttö itsensä veljien sisareksi ja\nettä hän oli lähtenyt heitä etsimään ja pelastamaan. Veljet ihastuivat\ntästä suuresti, sillä tätenhän he tosiaankin pääsevät siitä synkästä\nkirouksesta, jonka tähden he olivat tänne kauvas erille omaisistaan\njoutuneet. Kun sisar tai joku omainen vain tulee heitä hakemaan, niin\npääsevät he korven lumoista kotiinsa. Sitäpaitsi ihastuivat he\nsisarensa näkemisestä. Mutta Syöjättären tyttö ei näin ajatellut, vaan\nsuunnitteli kokonaan toista -- vaikka ei hän tätä ajatustaan ilmaissut.\n\n-- Mutta kuka on tämä tyttönen, joka on mukanasi? kysyivät veljet\nhetken päästä, kääntyen rumaan ja puhumattomaan seuralaiseen.\n\n-- Löysin sen tieltä ja otin mukaani arvellen teidän tarvitsevan\nkarjanpaimenta tai muuta apulaista, selitti Syöjättären tyttö.\n\nVeljet tulivat yhä kiitollisemmiksi ja iloisemmiksi.\n\nSyöjättären tyttö jäi veljien emännäksi, veljien sisar pantiin karjan\npaimeneen.\n\nMetsälle lähtiessä aamusin antoi Syöjättären tyttö hänelle puhelahjan\ntakasin, mutta illalla hänen palattuaan pihaan otti sen häneltä pois.\n\nNäin eletään veljien talossa aikoja, päiviä. Veljet eivät huomaa tässä\nmenossa mitään kieroa, ainoastaan sitä väliin ihmettelevät, että miksi\nhe eivät pääse jo pois salosta, kun sisar kerran on tullut heidän\nluokseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä, veljien ollessa metsällä, kuulevat he kaunista,\nsurullista laulua jostakin kaukaa vaaroilta. He ovat toisinakin päivinä\nkuulleet sentapaista, mutta eivät niin selvään kuin nyt. Se on kaunista\nnaisäänen laulua. He lähtevät joukoin siitä selvää ottamaan.\n\nÄänen luo tultuaan tapaavat he oman ruman paimentyttönsä.\n\n-- Mitä, sinäkö täällä laulelet! Mutta etkö sinä ole mykkä?\n\n-- En ole mykkä, puhuva olen, mutta yönajoiksi ottaa emäntäni minulta\npuhelahjan pois, vain päiviksi näin satunnaisesti sen antaa. Enkä ole\nalkuaan ollut näin rumakaan, vaan emäntäni teki minut tällaiseksi\nteidän luokse tullessamme.\n\n-- Mitä, sisaremmeko niin teki? Kuinka hän voisi olla niin julma, --\nkuinka hänestä uskallat sellaista puhua, närkästyivät veljet.\n\n-- Elkää närkästykö, kuulkaa, kun vielä selitän. Hän ei ole teidän\nsisarenne, vaikka niin sanoo. Ei hän lähtenyt teitä etsimään, vaikka\nniin ilmottaa. Minä se olen teidän oikea sisarenne. Minä se lähdin\nkierivän kakkaran perästä pikkukoirani kera tietä etsimään, mutta tämä,\nSyöjättären tytär, tuli minua vastaan, ja, saatuaan urkituksi asiani ja\npotkittuaan koiraltani jalat poikki, houkutteli minut lampiin uimaan.\nSiellä viskasi hän vettä kolmasti silmilleni ja muutti minut\ntällaiseksi, rumaksi, kierosilmäksi ja puhumattomaksikin. Sen jälkeen\nlähti hän johtamaan matkaani, ja mitä sitten tapahtui, sen tiedätte\nilman selitystäni.\n\nSilloin raivostuivat veljet ja päättivät lähteä heti kostamaan\nilkimykselle. Mutta samassa he hillitsivät itsensä, ruveten\najattelemaan, mitenkä he samalla saisivat sisarensa muutetuksi takaisin\nentiselleen.\n\n-- Voisitko sanoa, miten muuttuisit takaisin entiselleen?\n\n-- Jos saisitte hänet uudestaan viskaamaan vettä silmilleni, ehätti\ntyttö neuvomaan, -- niin paranisin. Samassa hetkessä kun hän viskaa\nvettä silmilleni, muutun minä entisennäköiseksi.\n\n-- Mutta kuinka viemme sinut näin keskellä päivää kotiin ja kuinka\nehdotamme tuota parannuskeinoa ilman, ettei hän huomaisi.\n\n-- Minä heityn sairaaksi, viekää minut pahaan metsätautiin\nsairastuneena kotiin.\n\n-- Se on viisas neuvo, huudahtavat veljet ja lähtevät viemään sisartaan\nkotiinsa.\n\nKun he tuovat hänet sinne, ärjäsee Syöjättären tytär jo kaukaa heille:\n\n-- Mikä teidät pani sen löytämään ja tuomaan keskellä päivää tänne\npihaan?\n\n-- Sairaana löysimme metsäkunnaalta ja sen vuoksi toimme tänne sinun\nparannettavaksesi.\n\n-- Kyllä minä hänet parannan!\n\n-- Ei, elä ole hänelle pahansuopa, onhan hän muutenkin orpo, ja kun me,\nsinun veljesi, sitä niin pyydämme, niin paranna hänet, paranna!\n\n-- Millä minä hänet parantaisin!\n\n-- Viskaa vettä hänen silmilleen!\n\nSyöjättären tytär ei huomannut ansaa, ja viskasi vettä paimentytön\nsilmille.\n\nSilloin tämä heti muuttui entisenlaiseksi, somaksi ja kauniiksi\ntyttöseksi, ja kiepsahti veljiensä kaulaan. Veljet eivät\nhuomanneetkaan, kun samassa hetkessä oli Syöjättären tytär muuttunut\nentiseksi rumaksi ja riettaaksi ilkimystytöksi. Mutta vielä enemmän\ntapahtui. Sauna oli lämmitettävä ja Syöjättären tytär meni sitä\ntekemään. Mutta sillä välillä oli hauta, syvä ja pohjalta täynnään\ntulisia kiviä -- olihan talo alkujaan jonkun pahansuopaisen voiman,\njoka veljiä piti siellä vankina. Syöjättären tyttö sen haudan tiesi,\nmutta nyt suutuspäissään syöksähti siihen ja siellä palaen poroksi sai\npalkkansa ilman veljien rangaistusta.\n\n\n\n\nYksi-, kaksi, ja kolmesilmäinen.\n\n\nOlipa kerran kolme sisarusta, yksi-, kaksi- ja kolmesilmäinen. Yksi- ja\nkolmesilmäinen, kuten arvatakin sopii, olivat kovin rumia ja mitä\nSyöjättären sukua lienevät olleetkin. Mutta yhtäkaikki he pitivät\nkaksisilmäistä, joka oli ihmisen sukua ja ihmisennäköinen, kaunis\ntyttönen, itseään rumempana ja huonompana muutenkin sekä häntä\nverisesti vihasivat. He saivat äidinkin puolelleen ja teettivät hänellä\nkaikki työt, pitivät häntä huonoissa vaatteissa, eivätkä antaneet\nhänelle juuri mitään syötävää. Tavallisimmin pitivät he häntä karjan\npaimenessa, ja sinne annettiin hänelle usein evääksi vain kivikova\nleipäkannikka.\n\nKerrankin oli kaksisilmäinen karjan paimenessa eikä voinut syödä\nkannikkaansa. Hänelle tuli ylen paha mieli, ja hän hyrähti itkemään.\n\nSilloin ilmestyi hänen eteensä hahmontapainen, valkea nainen ja sanoi\nhänelle:\n\n-- Heitä itkusi, on sinullakin vielä omat puoltajasi ja auttajasi. Olet\nsyötävää vailla. Sanoppa tuolle pienelle valkealle vuohelle, että\n\n    vuohi, vuohi pienonen\n    tuoppas tähän pöytänen,\n\nniin kohta on edessäsi kukkurapää pöytä syötävää. Sitten kun olet\nsyönyt, niin sano:\n\n    vuohi, vuohi pienonen,\n    vieppäs pois jo pöytänen,\n\nniin katso, pöytä katoaa edestäsi, tullakseen takasin taas kun pyydät.\nNäin elosi korjautuu. Ja jos vielä minua tarvitset, niin sano vain:\n\n    nainen, nainen valkea,\n    tarvitsen taas apua!\n\nTulen silloin luoksesi ja tulen niin, että sinä vain näet, muut eivät\nminua huomaa.\n\nNäin puhui valkea nainen ja poistui. Tyttönen kiitti ja jäätyään yksin\nsanoi kohta pienelle vuohelle neuvotut sanat. Tämän jälkeen kohta\nilmestyikin hänen eteensä pieni kukkurapää pöytä kaikenlaista syötävää.\nSyötyään siitä kyllikseen sanoi tyttönen vuohelleen ne poisvientisanat\nja pöytä poistui.\n\nTyttösen elämä korjautui. Ei hänen enää tarvinnut nähdä nälkää, ei\nkuivaa kannikkaa kavertaa.\n\nMutta kun kotona huomattiin, ettei hän syönyt mukaan annettuja eväitä\neikä kotonakaan suuresti koskettanut ruokiin, mutta siitä huolimatta\nlihoi ja kaunistui, niin siellä olijat rupesivat kovin kummastelemaan,\nettä mikä siihen on syynä. Vihdoin äiti ja kolmesilmäinen päättivät\nlähettää yksisilmäisen hänen mukaansa metsään ottamaan selvää asiasta.\n\nPaimentyttö joutui pahaan pulaan yksisilmäisen tultua hänen mukaansa.\nHän ei saanutkaan sanoa vuohelleen säädettyjä sanoja, ja niin hän jäi\nsyömättä sinä päivänä. Mutta kestipä hän sen päivän, vieläpä toisenkin,\nmutta kolmantena jo tuli kova nälkä. Hänen täytyi jo saada syötävää.\nMutta yksisilmäinen oli vielä vahdissa.\n\nSilloin kutsui hän sanoillaan valkeata naista. Se liihotti hänen\neteensä ja kysyi, miksi tyttönen oli häntä pyytänyt. Tyttönen kertoi\nasiansa. Nainen sanoi:\n\n-- Nukuta sisaresi! Sano, että\n\n    yksisilmä siskoni,\n    eikö sua nukuta,\n    yksisilmä, nukahda,\n    aika pitkä valvoa.\n\nKun hän on nukkunut, niin voit lausua sanasi vuohelle ja taas saat\nsyötävää.\n\nTyttö teki neuvon mukaan. Vartija nukahti ja tyttö sai ruokaa.\n\n-- No saitko selville asian, kysyivät kotonaolijat kolmannen päivän\nillalla yksisilmäiseltä.\n\n-- En. En nähnyt mitään erikoista.\n\n-- Huono vartija! Huomenna menköön kolmesilmäinen vahtiin. Näin määräsi\näiti.\n\nJa huomenna lähti kolmesilmäinen vahtiin.\n\nNyt tuli paimentytölle uusi pula, hän ei tiennyt miten se sisar\nnukuttaa. Silloin ilmestyi se valkea nainen itsestään ja neuvoi, miten\ntässä on meneteltävä. Oli muutettava puhuttelusanat nukutuslaulussa\nsiten, että yksisilmäsanan sijaan tulee kolmesilmä-sana, niin kaikki\nselviää.\n\nTyttö totteli, mutta teki laulunsa lopulla pienen erehdyksen. Hän\nlauloi:\n\n    -- -- --\n    kaksisilmä, nukahda,\n    aika pitkä valvoa!\n\nSen johdosta siltä kolmesilmältä menikin vain kaksi silmää umpeen,\nkolmas jäi auki. Tällä silmällään hän näki kaiken, mitä aholla tytön ja\nvuohen kesken tapahtui. Ja kotiin mentyään kertoi hän tämän äidilleen\nja sisarelleen.\n\nSilloin suuttuivat nämä ja se valkea vuohi päätettiin tappaa.\n\nPaimentytölle tuli siitä suuri murhe ja hän riensi vielä samana iltana\nkysymään neuvoa valkealta naiselta.\n\nTämä sanoi, ettei vuohen tappamista voida estää, mutta tyttö voi pyytää\nsen sydänkeriä itselleen ja istuttaa ne sitten kotipihan keskelle.\n\nTyttönen riensi kotiin ja teki neuvon mukaan: pyysi sydänkeriä.\n\n-- No jos et muuta tarvitse, niin saat ne!\n\nTyttönen istutti ne kotipihansa keskelle.\n\nSamassa kasvoi siihen kaunis hopeaoksainen puu, jonka oksista puhkesi\nkultaisia omenia.\n\nVaikka äiti ja yksi- ja kolmesilmäinen tietysti heti omistivat tämän\npuun, oli siitä kaksisilmällekin iloa. Hän sai katsella sitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran sattui nuori ja kaunis kuninkaanpoika kulkemaan talon ohi ja\nhuomasi sen ihmeellisen puun. Hän tahtoi saada siitä omenia.\n\nHän tuli taloon ja kysyi talonväkeä. Äiti ja yksi- ja kolmisilmäinen\nkomensivat kaksisilmaisen heti tynnörin alle pihassa ja asettuivat\nsitten kolmisin saapujaa vastaanottamaan.\n\n-- Menkää ottamaan minulle omenia puustanne! Ken saa niitä ja tarjoaa\nminulle, sen otan morsiamekseni!\n\nYksisilmäinen riensi omenia tavoittelemaan. Mutta hänpä ei saanutkaan\nniitä käsiinsä. Oksat kyllä painuivat, mutta omenat kimposivat ylös\ntytön yrittäessä koskea niihin. Mikä ihme! Äiti käski kolmisilmäistä\nniitä ottamaan, mutta hänelle kävi samoin.\n\n-- No, eikö teillä ole muita tyttäriä? kysyi kuninkaanpoika.\n\n-- O -- onhan meillä vielä yksi, sanoi äiti, mutta se on semmoinen,\nettei siitä ole miksikään! Se on niin ruma ja muutenkin kehno!\n\n-- Missä se on?\n\n-- Tuolla tynnörin alla häpeämässä.\n\n-- Ei kenenkään tarvitse hävetä muotoaan. Pois siis tynnörin alta ja\nomenaa tavottamaan!\n\nTätä ei uskallettu vastustaa ja tyttönen nousi omenia tavottamaan.\nMitäs: kun hän vain kurkotti omeniin, olivat ne jo heti hänen\nkourissaan. Hän sai niitä miten paljon halusi ja saatuaan antoi ne\nkaikki kuninkaanpojalle.\n\nTämä ihastui tuosta kovin ja samalla kiinnitti huomiota tytön\nkauneuteen ja näppäryyteen. Huomattuaan hänet kaikin puolin sopivaksi,\njulisti hän hänet morsiamekseen ja vei mukaansa kuninkaan linnaan. Ja\nsiitä seurasi häät, ettei moisia ole kuultu.\n\n\n\n\nAntti Puuhaara.\n\n\nSattuipa kerran kaksi tietäjäukkoa yöpymään yhteen mökkiin, siitä\nyösijaa pyytämään. Mutta mökissä oli jo ennestään yöniekka, eräs rikas\nkauppias. Ei ollut pienessä tuvassa uusille pyrkijöille tilaa.\nSentähden tarjottiin näille uusille matkalaisille navetan ylisiä\nmakuupaikaksi. No, ukot suostuivat mielellään siihen.\n\nKeskiyöllä alkoi tuvasta kuulua itkua ja parkua, -- mökin emännälle\nsyntyi siellä lapsi, poika.\n\nTietäjäukot heräsivät siihen ja rupesivat navetan ylisillä kahdenkesken\njuttelemaan.\n\n-- Mutta tästä lapsesta se vielä kerran rikas mies paisuu, sanoi yksi.\n\n-- Niinkö arvelet? kysyi toinen.\n\n-- Niin. Siitä tulee sen tuvassa makaavan kauppiaan perijä, vahvisti\npuheen alottanut.\n\nTämänpä keskustelun sattui kuulemaan se rikas kauppias. Hänkin oli\nherännyt siihen itkuun ja lähtenyt hetkiseksi pihamaalle\nvilvottelemaan. Ennustuksen kuultuaan joutui hän suureen huoleen\nja rupesi miettimään keinoa, miten päästä tuosta pojasta.\n\nHän päätti pyytää pojan ottolapsekseen ja senjälkeen sen sopivalla\ntavalla hävittää.\n\nAamulla esitti hän asiansa mökin isännälle ja emännälle:\n\n-- Teillä kun on tässä jo ennestäänkin lapsia, niin ettekö antaisi tätä\nvastasyntynyttä lasta minulle ottolapseksi? Minulla ei ole ennestään\nyhtään poikaa.\n\nMielellään suostuttiin siihen.\n\nSaatuaan lapsen lähti rikas kauppias kiireesti pois mökiltä ja tultuaan\nerääseen metsään nosti hän sen suuren puun haaraan, sitoi sen siihen\nnuoralla ja lähti sitten jatkamaan matkaansa.\n\nSattuipa siitä eräänä päivänä kulkemaan muuan metsämies sen puun sivu\nja hän kuuli lapsen itkua puun latvasta. Katsahdettuaan sinne näki hän\nsiellä riippuvan lapsen nuorilla sinne kytkettynä. Hän aprikoi hetken\nja otti lapsen puusta pois. Sitten vei hän sen kotiinsa. Siellä rupesi\nhän kasvattamaan siitä ottopoikaa itselleen. Ja kasvatilleen antoi hän\nnimeksi Antti Puuhaara.\n\nAntti Puuhaara kun tuli jo suureksi nuorukaiseksi sattui se rikas\nkauppias osumaan kerran siihen metsämiehen mökkiin. Siellä kuuli hän\nmökin nuorta miestä kutsuttavan Antti Puuhaaraksi. Tästä säpsähti\nkauppias ja kysyi tuon nimen syytä. Tämä selitettiin hänelle. Silloin\nkauppias huomasi, että se olikin sama poika, jonka hän oli kerran\npuunhaaraan jättänyt. Hän tuli taas kovin murheihinsa ja rupesi\nmiettimään, mitenkä nyt päästä tuosta pojasta.\n\nHän esitti metsämiehelle, että kun hänen nyt olisi kaikinmokomin\nmentävä toisaanne ja kun hänen samalla olisi lähetettävä tärkeä viesti\nkotiin, niin eikö tuo nuorimies saisi lähteä tuota viestiä viemään.\n\n-- Miksikäs ei saanut, aivan hyvin voi mennä.\n\nKauppias ilahtui ja kirjotti kotiväelleen kirjeen, että kun tämä\nkirjeentuoja sinne tulee, niin on hänet heti hirtettävä ja hävitettävä.\nSitten antoi hän tämän kirjeen Antin vietäväksi.\n\nAntti lähti matkalleen.\n\nMutta matka oli pitkä ja Antille tuli välillä väsymys. Eräälle kankaan\nreunamalle tultua hän istuutui pienen lammin rannalle, joi siitä vettä,\nmutta kohta nukahtikin siihen.\n\nSattuipa siitä hänen makuupaikkansa ohi kulkemaan kaksi nuorta\noppivaista.\n\nHe näkivät nuoren pojan nukkumassa lampareen rannalla ja kirjeen hänen\nkourassaan. He ottivat kirjeen, avasivat sen ja lukivat. Siinä näkivät\nhe sen kauppiaan määräyksen. Heille tuli kovin sääli nuorta kaunista\npoikaa ja he ottivat ja hävittivät sen kirjeen ja kirjottivat uuden\nkirjeen sijaan. Siinä he määräsivät, että poika on perille tultua\notettava sulhaseksi talon tyttärelle ja annettava hänelle puoli taloa\nhallittavaksi. Sen kirjeen pistivät he pojan kouraan ja lähtivät\nmatkaansa.\n\nPoika kun heräsi, lähti jatkamaan kulkuaan.\n\nKauppiaan talossa suuresti hämmästyttiin, kun saatiin sellainen kirje,\njossa oli sellaiset määräykset. Mutta eihän siinä muu auttanut kuin\nmenetellä sen mukaan. Poika otettiin talon tyttären sulhaseksi ja\nannettiin hänelle puoli taloa hallittavaksi.\n\nKylläpä kauppias hämmästyi ja säikähti, kun hän tuli kotiin ja näki,\nmiten asiat ovat. Mutta eihän siinä auttanut mitään, -- ei sopinut\nruveta omaa määräystään vastaan taistelemaan.\n\nHän päätti muulla keinoin pojan hävittää.\n\nHän kutsui kerran Antti Puuhaaran luokseen ja sanoi\n\n-- No, nyt kun sinä olet tullut minun vävykseni, niin nyt sinä aluksi\net tarvitse ryhtyä talon töihin, vaan saat tehdä vierailumatkan\nsisareni luo. Hän asuu kaukana, mutta tie on sinne hyvä ja ainahan\nmaailman näkemisestä on hyötyä. Kysy samalla sisareltani, milloin hän\ntulee täällä käymään.\n\n-- Voihan tuolla käydä, miksikäs en lähtisi, sanoi Antti.\n\nHän huomasi kyllä, että kauppias lähettää hänet Syöjättären luo eikä\ntoivo hänen siltä matkaltaan koskaan palaavan, mutta minkäpä tässä\noikeastaan voi -- kyllähän isäntä keksisi jonkun uuden juonen! Parasta\nsiis lähteä! Ja hän lähti.\n\nAstuttuaan päivän, pari, huomasi hän erään kallion juurella suuren,\nvillin miehen hyppyyttävän tulisilmäistä hevosta kallion päälle. Mutta\nhevonen ei koskaan päässyt kallion päälle eikä mies näkynyt voivan\njättää työtään.\n\n-- Ahaa, tuossa on ensimäinen puutospaikka, arveli Antti ja hiljensi\naskeleitaan.\n\n-- Ka, ka, jopa tuli mies luokseni, josta saan sammuketta suureen\nnälkääni, virkkoi hevosenhyppyyttäjä ja keskeytti työnsä.\n\n-- Jokos syön sinut, sanoi hän tullen Antin luo.\n\n-- Elä, veikkonen, syö, -- teen sinulle jonkin hyvän työn. Olen menossa\nSyöjättären luo.\n\n-- Mitä, menetkö sinä sinne? No, kun sinne menet, niin tuo veikkonen\nsieltä minulle tieto, miten pääsisin tästä työstäni vapaaksi. Silloin\nen syö sinua.\n\n-- Tuon kyllä, ole varma! Antti pääsi ohi ensi koetuksesta. Pari kolme\npäivää astuttuaan tapasi hän erään lammin rannalla suuren,\njulmannäköisen miehen, joka onki lammista suurta vesihirviötä, saamatta\nsitä koskaan onkeensa.\n\nNähtyään Antin keskeytti hän työnsä ja sanoi:\n\n-- Ka, ka, jopa tulee mies, josta saan sammuketta suureen nälkääni.\nTulehan lähemmä!\n\n-- Elähän, veikkonen, syö, minä olen menossa semmoiseen paikkaan, että\nvoin tuoda sinulle tiedon, jonka avulla pääset vapaaksi tuosta\ntyöstäsi!\n\n-- No, jos sen teet, niin en syö, -- mene rauhassa!\n\nKolmen päivän perästä tuli Antti joen rannalle, jossa suuri, ilkeä\njättiläinen saattoi ihmisiä joen ylitse. Nähtyään Antin, rähähti se\nnauramaan ja sanoi:\n\n-- Ka, ka, jopa tulee mies, jonka mieluummin syön kuin saatan joen\nylitse!\n\n-- Elä, veikkonen, syö, olen menossa sellaiseen paikkaan, josta tuon\nsinulle tiedon, minkä avulla pääset pois tuosta työstäsi!\n\n-- Vai niin, no sitten saatan sinut mieluummin ylitse kuin syön.\n\nAntti pääsi viimeisestä pälkähästään.\n\nTultuaan Syöjättären linnaan, tapasi Antti linnan ensin tyhjänä, mutta\nsitten tuli siihen nuori kaunis tyttönen. Tämä tyttönen, joka ei ollut\nSyöjättären sukua eikä siis näyttänyt olevan saapujalle vihamielinen,\nkysyi häneltä matkan syytä.\n\nPoika vastasi kierrellen, mutta sanoen kuitenkin suoraan, että tämä on\nSyöjättären linna.\n\n-- On, kyllä on, ja siksi sinulta kyselenkin tuloasi. Sillä tässä voi\nsinulle käydä huonosti. Sano siis suoraan, mitä varten tulit tänne?\n\n-- No, jos sanon suoraan, niin lähetti minut ilkeä isäntäni.\n\nMutta sitäpaitsi pitäisi minun saada selkoa kolmeen seikkaan.\nEnsinnäkin, miten pääsisi työstään vapaaksi se mies tässä matkan\nvarrella, joka ijät päivät ajaa suurta, hurjaa hepoa jyrkälle\nkalliolle. Toinen taas onkii hirveätä vesipetoa lammista ja kolmas\nsaattaa kulkevaisia joen yli, eivätkä hekään kuulu työstään koskaan\npääsevän. Mitenkä he siitä pääsisivät.\n\n-- En yhteenkään näistä kysymyksistä osaa vastata etkä niihin saa\nvastausta Syöjättäreltäkään suoraan, vaan jos teet niinkuin neuvon,\nniin ehkä saat selityksen jollakin tavoin. Käy tuonne uuninkoloon yön\najaksi ja jos minä yöllä puolestasi saan nuo kysymykset Syöjättärelle\ntehdyksi ja jos hän niihin minulle vastaa, niin ehkä sinäkin saat siten\nkuulla ne vastaukset. Mutta olekin hiljaa kolossa ja livistä sitten\ntiehesi niin pian ja taitavasti kuin voit, sillä Syöjätär on tosiaan\narmoton!\n\nNämä neuvot katsoi poika sangen hyviksi ja kiitettyään niistä meni\nuuninkoloon.\n\nSyöjätär tulikin kohta kotiin ja huomasi heti, että linnassa oli käynyt\nihminen.\n\n-- Kävi kyllä, mutta meni poiskin, sanoi tyttö.\n\n-- No, mitä hän täällä kävi? ärähti Syöjätär.\n\n-- Ka, eräisiin kysymyksiin vastausta hakemassa. Mutta kun et ollut\nkotona, niin lähti edelleen, etsimään muualta vastausta.\n\n-- No, mistä hän luulee sellaiset neuvojat löytävänsä! Kuka on minua\nviisaampi? -- Mitä kysymyksiä hänellä oli -- tiedustelitko?\n\n-- No, ensiksikin se, että miten pääsisi vapaaksi työstään se\njättiläinen, joka tämän tien alkumatkassa hurjaa hevosta ikuisesti\nvuorelle ajaa. Toiseksi, miten loppuisi työ siltä onnettomalta, joka\nvesipetoa ikuisesti onkii. Vihdoin kolmanneksi: kuinka pääsisi\nkohtalostaan se, joka tämän tien loppuosassa ikuisesti saattelee\nihmisiä joen yli.\n\n-- Kylläpä ihmiset ovat tyhmiä, rähähti Syöjätär nauramaan tämän\nkuultuaan. -- Kaikkea ne kyselevätkin. Ettei sekään jättiläishoukka\ntiedä, että kun vain jättäisi sen hevosensa hyppyyttämisen, niin kohta\npääsisi siitä! Ja toinen sen petonsa onkimisen! Ja kolmas taas kun vain\nihmisiä joesta yli saattaessaan asettuisi istumaan veneen keulapuolelle\nja kun veneen keula on kolahtanut maahan, hyppäisi siitä äkkiä maalle\nja työnnältäisi veneen saatettavineen takasin virtaan, niin pääsisi.\nTuon vertaa eivät tiedä! Semmoiset konstit, ei yhtään enempää! -- No,\neikö hän muuta kysynyt?\n\n-- No, kysyihän se vielä. Sanoi tulleensa tänne erään rikkaan kauppiaan\nkäskystä, joka oli sanonut itseänsä sinun sukulaiseksesi ja käskenyt\nkysyä sinulta, että milloinka hänen rakas sukulaisensa tulee hänen\nluonaan käymään.\n\n-- Sitä käyntiä se rakas sukulainen saa odottaa! Mutta olisinpahan\nsaattanut sille kysyjälle siihen sanoa, että jos tuo kauppias pitää\nminua sukulaisenaan, niin tulkoon itse täällä käymään. Kyllä hänet\ntäällä vastaanotetaan. -- Ja Syöjätär nauroi tämän vastauksensa päälle.\n\nSitten kävi hän nukkumaan.\n\nSilloin solahti Antti hiljaa pois uunin kolosta ja ulos huoneestakin ja\nniinpä hän olikin vapaa palausmatkalleen.\n\nTällä tapasi hän nuo onnettomat jättiläiset ja ne tulivat oikein\niloisiksi, kun saivat kuulla ne Syöjättären neuvot. Vieläpä sai Antti\nheiltä suuria rikkauksia palkakseen. Joen yli saattajalle ilmotti hän\nkuitenkin neuvonsa vasta sitten, kun oli päässyt toiselle rannalle.\n\nKauppiaan talossa luultiin hänen aikoja jo kuolleen ja kadonneen ja\nsentähden hänen paluunsa herätti suurta hämmästystä.\n\nKauppias itse aivan kauhistui nähtyään Antin ilmielävänä edessään.\n\n-- Niin, tässä minä olen ja sisaresi lähetti hyvin paljon terveisiä!\nKutsuipa käymäänkin!\n\nKauppias ei siihen mitään vastannut. Hänestä tuntui kaikki menetetyltä.\nHän huomasi, ettei tuosta pojasta eikä siitä tietäjäukkojen\nennustuksesta suinkaan päässyt. Ja siitä aivan epätoivoon joutuneena\nhävisi hän talosta eikä siltä tieltään enää koskaan palannut. Toiset\nsanoivat, että hän olisi lähtenyt sitä Syöjättären kutsua noudattamaan,\nmutta toiset väittivät, että hän hukuttautui lampiin.\n\nMutta Antti jäi rikkaan talon isännäksi ja omaisuuksien haltijaksi. Ja\nelänee vieläkin.\n\n\n\n\nTaivaan vitjoja hakemassa.\n\n\nKävipä kerran yhdeksän joutsenta kylpemässä pojan talon edustalla,\nkauniissa hiekkarantaisessa lahdelmassa. Poika kauvan aikaa aprikoi,\nettä mitähän kummia joutsenia nuo ovat, jotka aina samassa paikkaa\nkäyvät uimassa, mutta ei sitten kiinnittänyt siihen erityistä huomiota.\n\nKerran sattui hän kävelemään rannalla ja huomasi noiden outojen\nkylpijöiden taas lentävän hänen lahdelmalleen.\n\nHän näki niiden laskeutuvan hietikolle, heittävän siipensä pois ja --\nmitä kummaa! -- muuttuvan nuoriksi, soreiksi neitosiksi. Yksi heistä\noli erittäin kaunis ja ihana.\n\nHän arveli, että hänpä tekee niille kepposen, ja kun ne olivat\nkaalaneet veteen, hiipi hän siipien luo, varasti ne kaikkein\nkauneimmalta neitoselta ja vetäytyi pensaan taa piiloon.\n\nKun kylpy oli kylvetty, tulivat neitoset takasin rantaan, etsivät\nsiipensä ja muuttuivat jälleen joutseniksi. Mutta se kaikkein kaunein\nei löytänytkään siipiään eikä päässyt muuttumaan joutseneksi. Toiset\nlähtivät lentoon, mutta se yksi jäi hietikolle seisomaan.\n\nHätäytyneenä rupesi hän huutelemaan: -- Ken lienetkin vienyt siipeni,\ntuo pois! Jos olet itseäni vanhempi, otan isäkseni, jos olet itseäni\nnuorempi, otan veljekseni, jos olet samanikäiseni, otan sulhokseni.\n\nPoika ilmaisi silloin itsensä, ja kun hän oli samanikäinen tytön kera,\noli tämän otettava hänet sulhasekseen. Neitonen ei tuosta suinkaan\nhämmästynyt, suostui kylläkin morsiameksi, mutta yksi ehto oli:\n\n-- Nyt olet saanut minut morsiameksesi ja myös takasin ihmiseksi\njoutsenesta, joksi olen ollut noiduttu; mutta täältä en voi lähteä\nmukaasi, vaan täytyy minun mennä ensin isäni luo kuninkaan linnaan ja\nsinun tulla minua sieltä omaksesi pyytämään. Muuten voisin vielä joutua\ntakasin joutseneksi.\n\nNo, poika suostui siihen.\n\nHe lähtivät yhdessä kuninkaan linnaan. Kuningas pani jyrkästi vastaan,\nmutta pojan hartaista pyynnöistä jo suostui seuraavalla ehdolla:\n\n-- No, jos saanet taivaasta riippuvat kultaviljat käsiisi Tuonenvuoren\ntakaa, niin saat tyttäreni omaksesi. Muuten et!\n\nPoika joutui suureen suruun eikä tiennyt, mitä vastata. Mitenkä hän\nsaisi ne vitjat? Huolissaan meni hän morsiamensa luo kysymään neuvoa.\n\n-- Pahanpa ehdon pani, pahan, virkkoi morsian. -- Mutta koetahan\nsentään. Istu sen hevosen selkään, jonka pihaan käsken ja aja sillä\nhurauta, aja ummessa silmin, aja minne se vienee, ylämaita, alamaita,\nvesien yli, vuorien yli, suurien metsien halki. Aja sinnes, kunnes\nhevonen putoaa altasi. Silloin kouraise kaksin käsin ilmaa päältäsi, ja\nsilloin ovat kultavitjat käsissäsi!\n\nPoika teki neuvon mukaan. Ajoi morsiamen antamalla hevosella ummessa\nsilmin sinne, minne tämä vei, alamaat, ylämaat, metsät, vuoret, vedet\nyli, ajoi, kunnes hänen altaan hevonen putosi. Silloin kourasi hän\nilmaa kaksinkäsin päältään ja samassa olivat vitjat hänen käsissään.\nMutta samassa putosi hän itsekin, putosi jonnekin hyvin alas, syvään\nrotkoon, aivan kuin maan alle.\n\nHän on aluksi aivan tajuttomana sinne pudottuaan, ei tiedä, mitä tehdä,\nminne lähteä. Näkee ympärillään vain suuren, synkän laakson, puita,\nkasveja, mutta kaikki ovat aivan kuolleita. Vihdoin lähtee hän\neteenpäin kävelemään, minnepäin lähteneekin. Kuuleepa hän silloin\nomituista tappelunjyminää jostakin, nujakkaa, mistä erottaa vain luiden\nkalketta vastakkain. Hän lähtee astumaan sitä kohti. Vähän matkaa\nkuljettuaan huomaa hän kaksi vainajaa tapella kähmivän keskenään. Hän\nhämmästyy, mutta tekee sitten tervehdyksen ja kysyy:\n\n-- Mitä te, veikkoset, tappelette?\n\n-- Ahaa, siinähän tulikin riitamme ratkaisija, sanoo toinen\ntappelijoista ihastuen. -- Tämä naapuri tahtoo minulta periä velkaa,\njonka minä muka olen ottanut. Mutta minä en ole sitä ottanut. Mitä sinä\nsiihen sanot?\n\n-- Minäkö mitä? No, en tiedä. Vaan luulenpa, ettei teillä enää ole\nmitään velkojen perimisiä keskenänne, kun olette jo kuolleet. Mitä\nvainajilla on jakamista!\n\n-- Mitä, olemmeko jo kuolleet, huudahtavat vainajat, -- no, mitäpä\nsilloin tosiaankaan jakamista! Sopikaamme pois! Ei, emme enää tappele.\nTässä on sinulle palkka!\n\nToinen vainajista pistää pojalle taskuun pienen kiven ja vainajat\nlähtevät kaulakkain poispäin astumaan.\n\nJonkun ajan perästä kuulee poika taas samanlaista tappelua ja\nkuunneltuaan hetken ihmetellen lähtee tappeluun päin astumaan. Siellä\nniinikään kaksi vainajaa tapella nujuuttaa.\n\n-- No, kah, taas sama leikki! Mitäs te tappelette?\n\n-- Ka sitä, kun tämä naapuri sanon omaksi maakseen sitä, mikä on\nvarmasti minun maatani. Rajariita. Ratkaise veikkonen, sinä se! Mitä\nsinä arvelet?\n\n-- No, arvelen, että ei teillä taida enää olla mitään jakamista\nkeskenänne, kun olette jo kuolleita. Heittäkää pois tuo kiista!\n\n-- Ka, ka, tosiaanko! Joko olemme kuolleita? No, mitäpä sitte enää\nriitelemistä! Jättäkäämme pois vain se!\n\nJa nekin tappelijat sopivat ja pistävät miehelle palkaksi pienen kiven\ntaskuun ja lähtevät pois halaillen ja kaulaillen toisiaan.\n\nKolmannenkin kerran kuulee poika samanlaista tappelun ääntä. Sielläkin\nkaksi vainajaa kähmäilevät keskenään. He riitelevät siitä, kumman vaimo\noli taitavampi ja toimellisempi, toisenko vai toisen.\n\nPoika ratkaisee näidenkin riidan ja saa taas pienen kiven palkakseen.\n\n-- No, nyt näitä kiviä alkaa olla, arvelee poika, mutta mitä näillä\ntehdään? Ja mitenkä täältä kalman rotkosta pois päästään?\n\nYhtäkkiä ottaa hän taskustaan kultaiset vitjat ja käy katselemaan\nniitä. Pidellessä ne helähtelevät.\n\nSilloin sujahtaa siihen hänen eteensä kaikki veen eläimet, suurista\npetokaloista lähtien.\n\n-- No, mitä te tähän tulitte?\n\n-- Ka, etkö tarvitse meitä, kysyi eräs saapuneista. Heläytithän\nvitjoja!\n\n-- Tarvitsen, vaan mitä te voisitte minulle tehdä?\n\n-- Mitä tahdot meidän tekevän?\n\n-- Viekää minut omille mailleni.\n\n-- Voi, sitäkös! Sitä me emme voi tehdä, emme, pudistavat pyrstöjään\nkalat.\n\n-- Siinäpä se. Menkää matkoihinne!\n\nKalat menevät ja mies jää yksin.\n\nNyt ottaa hän toisen kerran ne vitjat käsiinsä ja ne taas helähtävät.\nSilloin syöksähtävät siihen kaikki metsäneläimet pienimmästä\nsuurimpaan.\n\n-- Mitäs te tähän keräydyitte?\n\n-- Sinua palvelemaan.\n\n-- Mitä te voisitte tehdä?\n\n-- Mitä tahdot?\n\n-- Viekää minut omille mailleni!\n\n-- Emme voi sitä tehdä.\n\n-- No, menkää sitten matkoihinne!\n\nPoika on taas yksin eikä tiedä mitä tehdä.\n\nHelähdyttää hän huvin vuoksi kolmannenkin kerran vitjojaan.\n\nSilloin suhahtavat kaikki ilman eläimet hänen ympärilleen.\n\n-- Mitä te tulitte tähän?\n\n-- Sinua palvelemaan.\n\n-- No, voitteko viedä minut omille mailleni?\n\nEi linnuissakaan ensin näytä olevan ketään, joka voisi tuon työn\nsuorittaa, mutta jo astuu siihen esiin kokko joukosta ja katsoo\ntiukasti pojan silmiin ja kysyy häneltä:\n\n-- No, ovatko sinulla ne kultavitjat taskussasi?\n\n-- Ovat.\n\n-- Ovatko ne kolme kiveäkin tallessa?\n\n-- Ovat.\n\n-- No, nouse sitten selkääni, pistä vitjat suitsikseni, pidä kivet\nesillä ja anna mennä!\n\nPoika noudattaa neuvoa ja lähtee.\n\nLentää, lentää se kokko kohisuttaa, yrittää jo väsyä erään suuren meren\nkohdalla, mutta silloin käskee pojan pudottamaan ensimmäisen kiven\ntaskustaan. Kun se on pudonnut mereen, kohoaa siihen korkea vuori ja\nsiinä kokko levähtää hiukan itseään. Lentää, lentää sitten, jo tulee\ntoinen suuri meri alle ja taas yrittää väsyä kokko, mutta sitten käskee\nheittämään toisen kiven taskusta mereen -- nousee siihen uusi\nlevähtämispaikka. Ja niin käy kolmannenkin meren kohdalla, ja vihdoin\nollaan perillä.\n\nTullaan kuninkaan linnaan.\n\nSielläkös ilot ja ihastelut syntyy, ja se kuningas antaa ilomielellä\ntyttärensä semmoiselle miehelle, joka semmoiset matkat tekee ja taivaan\nkultavitjat tuo.\n\n\n\n\nAina soittavaa kannelta etsimässä.\n\n\nSattuipa kerran mies olemaan metsällä oravaa ampumassa. Ampui samaa\noravaa kolme päivää peräkkäin, ei osannut siihen, ei saanut sitä alas.\nArveli vihdoin kolmantena päivänä:\n\n-- Mikäpä orava sinä lienet, kun en saa sinua ammutuksi!\n\nVastasi orava miehen arveluun:\n\n-- Mikähän lienenkin, mutta päästähän minut elävänä alas eläkä ammu!\n\nNo, mies arveli, että kun en tuota ole saanut kolmeen päivään hengiltä,\nniin antaapa tulla elävänä alas.\n\nMaahan tultuaan muuttui orava kauniiksi neitoseksi ja pyysi päästä\npojan morsiameksi.\n\n-- No, enpä tuota tiedä, mitä äitimuori sanonee, arveli poika.\n\n-- Mitä sinä muoreista! Itsehän sinä jo olet itsesi isäntä; suostu pois\nvain ottamaan minut!\n\n-- No, olkoon menneeksi!\n\nMies suostui ottamaan neitosen, meni kotiinsa ja rupesi siellä hänen\nkanssaan elämään. Ja hyvähän olikin elää. Toimelias, taitava oli\nemäntä. Ja kaunis kuin päivänpaiste.\n\nKuulipa sen kuninkaanpoika, jolta juuri oli entinen puoliso kuollut.\nHän kutsui kauniin emännän omistajan luokseen ja sanoi hänelle: --\nAnnapa minulle morsiamesi!\n\n-- Kuinka antaisin, säikähti mies.\n\n-- Anna vain pois, minä tahdon hänet!\n\nMies rukoilemaan ja pyytämään, ettei kuninkaanpoika ottaisi häneltä\nhänen hyvää ja niin erikoisella tavalla saatua emäntäänsä.\n\n-- Minkä erikoisella tavalla saa, siitä pitää erikoiset lunnaatkin\nmaksaa! Meneppä nyt ja hanki minulle sellainen kannel, joka aina\nsoittaa, mutta ei pidä erityistä iloa eikä erityiseen suruunkaan mieltä\npaina, vaan aina vain kohtalaisesti soittaa, sillä ilman sitä en minä\nvoi elää ja sinä taas menetät emäntäsi, jos et sellaista saa!\n\nMies tuli yhä surullisemmalle mielelle ja pyysi kuninkaanpojalta, että\ntämä asettaisi hänelle helpomman ehdon. Ei kuninkaanpoika hellittänyt.\nJa sentähden kauniin emännän omistavan miehen piti, vaikkakin ylen\nraskaalla mielellä, lähteä tällaista kannelta hakemaan.\n\nAstuttuaan monta päivää, tuli hän erääseen taloon, jossa ei ollut\nkotona muita kuin pieni tyttönen.\n\n-- Oletko sinä talon väkeä? kysyi mies.\n\n-- Olen, vastasi tyttönen; -- mutta mikä sinä olet ja mitä sinä etsit?\n\n-- Olen mies, joka etsin sellaista kannelta, joka aina soittaa; mutta\nsen pitäisi soittaa vielä aivan erikoisella tavalla.\n\n-- Meidän talossa osataan tehdä kanteleita, sanoi iloisesti tyttönen.\nOlehan iltaan, niin miehet kun tulevat kotiin, niin kysytään,\nrupeisivatko he tekemään sinulle kanteletta.\n\nNo, odotellaan!\n\nMiehet tulivat kotiin illalla ja olivat merkillisen näköisiä. Ken oli\nsuden, ken ilveksen kasvoinen, ken koiran kuonolainen. Mutta he olivat\niloisia, hyväluontoisia miehiä ja rupesivat pian ja ilomielellä\ntekemään sellaista pyydettyä kanteletta. He kantoivat tupaan suuria\nkokkohonkia, ikipetäjäin ja kuusten tyviä ja mitä puita vain sattui\npihalla olemaan. Mutta se ei haitannut mitään, juuri niistä he saivat\nkohta kokoonkyhätyksi kapineen, joka oli kuin olikin kantele ja heti\nrupesi soimaan sekä ei näyttänyt siitä lakkaavankaan.\n\nSiinähän kapine!\n\nMutta sillä oli yksi paha vika. Se soitti ylen iloisia kappaleita,\noikein hurjia hyppy- ja tanssikappaleita, ja sehän ei sopinut\nkuninkaanpojalle. Ei siis siitä ollut hyötyä etsijämiehelle, ja\nsentähden hän apeana, alla päin lähti talosta matkalle, uutta parempaa\npaikkaa etsimään.\n\nToisessa talossa oli niinikään tyttönen kotona. Tämäkin sanoi samat\nsanat ja mies jäi sen talon miesväkeä illalla kotiin saapuvaksi\nodottamaan.\n\nKun nämä tulivat kotiin, olivat ne ihmisen näköisiä. Mutta\nheidän silmiensä alla olivat syvät juovat ja heidän kaikesta\nkäyttäytymisestään osottautui raskaus, apeamielisyys.\n\nKun he rupesivat kanteletta tekemään, niin he toivat sisälle tavallisia\npuita, mutta ne olivat kovin rosoisia, vettyneen näköisiä, raskaita\nhakoja; ja kun he niistä pyydetyn esineen saivat valmiiksi, niin se\nrupesi soittamaan kovin surumielisiä kappaleita, että aivan itkettämään\nrupesi heti, kun se rupesi soimaan.\n\nSe ei sopinut miehelle sekään enempää kuin se toinen, ja sentähden hän\nlähti tyytymättömänä edelleen.\n\nKolmannessa talossa istui kaksi vanhusta pöydän päässä, mies ja vaimo.\nKeskenkasvuinen poikanen askarteli lattialla ja suurempi rakenteli\njotain lavitsan reunamalla.\n\n-- Mitä tuo poikanen tekee? kysyi mies tultuaan sisään.\n\n-- Rakentaa kanteletta!\n\n-- Minkälaista kanteletta?\n\n-- Aina soivaa!\n\n-- Mutta sellaistahan minä tarvitsisin ja antaisin vaikka mitä, jos\nsellaisen saisin! Sillä siitä riippuu minun elämäni, kotionneni ja muu,\nja vieläpä armollisen kuninkaanpoikammekin kotionni! Mutta sen pitäisi\nolla sellaisen ja sellaisen -- --\n\n-- Meidän kanteleemme ei pidä suurta hälinää. Se vain hiljalleen soi.\nNiitä meillä on paljonkin, ja jos tahdot kuunnella, niin kuulet niiden\nääntä kaikkialta. Kas, et kuullut tullessasi, et tähän asti, mutta\naina, aina ne vain silti soivat. -- Ne ovat olemassa ja ikäänkuin eivät\nolisikaan...\n\n-- Juuri sellaisen minä tahtoisin, juuri sellaisen, huudahteli mies\nnousten seisoalleen ja nostellen käsiään. -- Kas, jo kuulen! Noin,\nnoiden pitää soittaa! Mitenkä minä voisin saada yhden sellaisista ja\nmillä voisin sen maksaa!\n\n-- Ei niitä tarvitse millään maksaa ja saat niitä vaikka useampia.\nMeidän poikamme niitä tekee ja minäkin tässä joudan niissä häntä\nohjailemaan! Meillä on vielä vanhempikin poika ja hän meitä elättää. Me\ntässä vanhimmat ja nuorimmat joudamme hiljaisuudessa näistä\nkantelepuolista huolta pitämään. Ota niitä vaikka kymmenkunta, --\nkatso, orret täydet!\n\nMies otti orrelta pari kanteletta, toisen itselleen ja toisen\nkuninkaanpojalle, ja lähti iloisena kotimökkiään kohden rientelemään.\n\n\n\n\nUkon ja akan tytär eli avannolla kehrääjät.\n\n\nOlipa ennen ukko ja akka ja heillä tytär. Mutta ukolta akka kuolee ja\nhän jää leskeksi. No, kun ei jaksa kauvan yksinään elää, ottaa uuden\nemännän. Mutta siksi saa hän Syöjättären. Tälle syntyy jonkun ajan\nkuluttua tytär, ja niin talossa on nyt kaksi tytärtä, ukon tytär ja\nakan tytär. Syöjätär vihaa kuin surmaa ukon tytärtä, vainoaa ja vihaa.\nKoettaa keksiä jos jotakin keinoa sen hävittämiseksi.\n\nKerran lähettää hän molemmat tyttäret avannolle kehräämään. Antaa\nkuontalon kummallekin, sanoo:\n\n-- Istukaa ja kehrätkää siellä, mutta jos jommaltakummalta värttinä\npääsee avantoon vierähtämään, se syöksyköön heti sen perästä jään alle!\n\nNo, kehräävät tyttäret avannolla siellä, niin ukon tyttärelle sattuukin\nkäymään niin onnettomasti, että värttinä avantoon vierähtää. No, hänen\nei auta muu kuin syöksyä heti avantoon sen värttinän perästä.\n\nNo, tyttö kun veden alle joutuu, niin hän ei kuolekaan, ei tukehdu\nsiihen paikkaan, vaan hänen eteensä aukenevat siellä maailmat uudet ja\navarat, aivan kuin veden päällä. Kaunis metsämaisema ja leveä tie.\nLähtee tyttö sitä myöten astumaan. Tulee talo eteen, linnaksi pieni,\ntaloksi suuri. Tyttö nousee tuohon taloon. Täällä ystävällisen näköinen\nleskiakkanen talon pitäjänä, hänelle sanoo:\n\n-- No, kenpä lienet, mistä saapunet, lapsukaiseni?\n\n-- Ka, olenpa tuolta vesien päällisistä maailmoista, ukon tytär, ukon,\njoka otti Syöjättären toiseksi vaimokseen. Tämä pani minut oman\ntyttärensä kera avannolle kehräämään, siinä lait moiset luki, että\nkeltä värttinä avantoon vierähtänee, sen on heti värttinän perästä\nveteen syöksyttävä. No, minulle onnettomallehan sitä sattui niin\nkäymään, että ensin värttinä veteen vierähti ja sitten minä jouduin\ntänne vesien valtakuntaan.\n\n-- Elä sure, tyttöseni, rupea minulle palvelukseen!\n\n-- Miksikä en rupeaisi, -- rupean kylläkin.\n\nHän rupesi sen ystävällisen näköisen akkasen palvelukseen. Ensi\ntyökseen sai hän lämmittää saunan ja kylvettää siellä akkasen\nsisiliskot. Hän saunan lämmitti, kantoi sinne veet, kuumensi ne, pesi\nja puhdisti lattiat ja lavat, löylyt lievensi ja rupesi sitten\nsisiliskoja kylvettelemään. Eivät ne olleet kovin mieluisia\nkylvetettäviä, mutta hellävaraisesti ja huolitellen hän kuitenkin ne\nkylvetteli ja vei sitten eukkoselle.\n\n-- No, mitenkä teidät kylvetti? kysyi eukkonen sisiliskoilta kylvyn\njälkeen.\n\n-- Hyvin kylvetti, ylen hyvin, kiittivät sisiliskot yhdestä suusta, --\nhellästi ja huolellisesti pesi ja sen jälkeen vielä varovaisesti\nkuivaili.\n\n-- No hyvä, hyvä; hyvin kuulut tehneen tehtäväsi tyttöseni; mene nyt\nuittamaan porsaani joessa!\n\nNo, tyttö lähti porsaita uittelemaan ja hyvin senkin suoritti: uitteli,\nsen jälkeen possut varovaisesti pesi ja puhdisti ja pyyhkeillä\nhuolitellen kuivasi.\n\n-- No kuinka uitti? kysyi leskiakkanen taas pestäviltä.\n\n-- Hyvin, ylen hyvin uitti, varovaisesti pesi ja puhdisti ja pyyhkeillä\nhuolitellen kuivasi ja hoivaeli, kehuivat porsaat.\n\n-- Hyvä on, mene nyt läävään, pesemään ja puhdistamaan lehmieni jalat\nsiellä.\n\nTyttönen meni läävään ja teki sielläkin tunnollista ja hellävaraista\ntyötä -- pesi lehmien jalat, sen jälkeen ne esiliinallaan kuivasi.\n\nKun akkanen sai lehmiltäkin kiittävän arvostelun tytön työstä, sanoi\nhän tälle:\n\n-- No, nyt olet palveluksestani vapaa, ja tässä on sinulle palkka\ntyöstäsi, nämä kaksi lipasta. Mene niiden kera samaa tietä kuin\ntulitkin, ja kun tulet avannon alle, on siinä pienet portaat; nouset\nniitä ja pääset järven jäälle, ja siitä kotiisi osannet kyllä. Sitten\nkotonasi avaa nämä lippaat, ennen elä avaa.\n\nTyttönen otti ne lippaat, kiitti ja lähti palausmatkalle. Avannon\nvieressä oli pienet portaat, niitä myöten pääsi jään päälle ja siitä\nkotiin hyvin osasi.\n\nTäällä vei hän lippaat isälleen, ja kun ne avattiin, niin olivat ne\nyksi kultaa, toinen hopeaa täysi.\n\nSyöjätär kun näki, että ukon tytär sai semmoiset aarteet\navantomatkaltaan, niin pani hän tyttäret toisen kerran avannolle\nkehräämään ja helpostihan hän sai asetetuksi niin, että tällä kertaa\nhänen tyttärensä pudotti värttinän avantoon.\n\nAkan tytär kun joutui veden alle, niin hänenkin eteensä avautuivat\nsamanlaiset kauniit maailmat kuin ukon tyttären: sama metsämaisema ja\nleveä tie ja sama talo eteen kohosi.\n\nHän astui tuohon taloon. Täällä ystävällisen näköinen leskiakkanen taas\nvastassa ja kysyy häneltä:\n\n-- Kenen tyttönen olet?\n\n-- Kenenkö? Mitä se sinuun kuuluu! En tullut sitä varten, vaan\nkysymään, onko sinulla mitä työtä.\n\nNäin ärjähtää tyttö vastaukseksi.\n\n-- Ka, onhan minulla työtä, on, vaan mitä työtä sinä oikein tehnet ja\ntahtonet? vastaa tapaelee hämmästyneenä akkanen.\n\n-- Mitä tahansa! Mitä vain annat!\n\n-- No, mene, lämmitä kyly ja kylvetä siellä sisiliskoni!\n\n-- Hoh, mokomaa työtä, vai sellaista! No, mitäpä siitä! Näin vastaa\nakan tytär ja menee saunaa lämmittämään. Mutta sen hän lämmittää kovin\nsavuiseksi ja katkuiseksi, eikä sitä puhdista eikä vesiä kunnolla\nkuumenna, kuten ukon tytär. Sitten kun hän rupeaa kylvettämään\nsaunotettaviaan, niin vain sieltä täältä niitä siipoo ja puhdistellessa\non heiltä aivan jalat katkoa, niin heitä tempoo ja ruhjoo. Eikä\nsuinkaan heitä kuivaile.\n\nKun leskiakkanen kylyn jälkeen kysyy sisiliskoiltaan kylvetyksen laatua\nniin nämä yhdestä suusta valittavat, että he olivat aivan kuolla\nkylvettäjän käsiin.\n\n-- Vai niin, vai niin hyvin kylvetti, virkkaa eukkonen ja panee tytön\nseuraavaan työhön: porsaita puhdistamaan. Tämä työ tulee tehdyksi\nsamalla tavalla kuin ensimäinen. Akan tytär oli porsaat aivan jokeen\nhukuttaa ja senjälkeen heitä vain jalalla potki ja ajoi pihaan korennon\nkera. Samoin teki hän kolmannenkin työn.\n\n-- No, nyt olet palveluksestani vapaa, sanoi akkanen tytölle, kun työt\noli tehty, ja antoi hänellekin palkaksi kaksi lipasta, kuitenkin hiukan\nsuurempaa. Ja niitä antaessa sanoi: Näitä elä avaa ennen kuin kotona,\nja parempi on, jos avaat ne jossakin ulkosuojassa.\n\nTyttönen kun tuli kotiin, niin pyysi hän äitiään riiheen tai johonkin\nmuuhun loitompaan ulkosuojaan, jotta tulisi sekä käsky noudatetuksi\nettä muiden katseet vältetyksi.\n\nHe menivät riiheen, joka oli täynnä ahosta ja ruumenia.\n\nTäällä kun lippaat avattiin niin tuiskahti toisesta tulta ja toisesta\ntervaa ja pianhan ne sytyttivät riihen sekä polttivat vielä heidätkin\nsinne. Ei löytynyt heistä luun siruakaan.\n\nSiten pääsivät ukko ja ukon tytär pahoista Syöjättäristä ja saivat\ntalon kahden asuttavaksi.\n\n\n\n\nMyllärin tytär.\n\n\nOlipa eräällä myllärillä kaunis tytär ja mylläri, joka oli iloinen ja\nhauska mies, kehueli tytärtään ei ainoastaan kauniiksi, vaan vielä\ntaitavaksi ja kaikinpuolin merkilliseksi.\n\nNiinpä kerran, kun eräs metsästäjä sattui osumaan hänen mökilleen ja\nnäki hänen pöydällään kullatun maljan ja kysyi, mistä mylläri oli sen\nsaanut, niin keikahti tämä keveästi lattialle ja laulahti tyttärestään:\n\n-- Senkö mistä olen saanut! Tyttäreni sen on tehnyt! Minulla,\nveikkonen, on semmoinen tytär, että se kun mihin koskee, niin se heti\npaikalla kullaksi muuttuu!\n\n-- Sen varsin valehtelet, sanoi metsästäjä suuttuen ja jalkaa\npolkaisten. -- Tiedä, että olen tämän valtakunnan kuningas, enkä salli\nvaltapiirissäni turhan puhumista! Sanon siis sinulle: Tule aamulla\ntyttärinesi linnaani, ja jos ei tyttäresi siellä voi täyttää\nasettamiani ehtoja, niin otan sekä hänet että sinut hengiltä, mutta jos\nhän voi ne täyttää, niin -- sittenpähän nähdään!\n\nMylläriparka aivan tyrmistyi tuon sanan kuultuaan, ja vielä enemmän\nkauhistui tytär; mutta eihän siinä auttanut, sanaa oli toteltava.\nAamulla oli heidän molempain mentävä kuninkaan linnaan. He menivätkin.\n\nSiellä kuningas heti pistätti myllärin toiseen vankikoppiin, tyttären\ntoiseen, toi viimemainitulle kasan olkia koppiin ja sanoi:\n\n-- Nämä olet on sinun huomenaamuksi kehrättävä kultalangoiksi!\n\nTyttö pillahti itkemään, sillä eihän hän mitenkään voinut sellaista\ntöitä tehdä. Itki, itki siellä kopissa, kollotteli puoleen yöhön.\nVihdoin aukee kopin lattiasta luukku ja siitä kohoaa vanha ukko\nkoppiin. Sanoo tytölle:\n\n-- Itket. Elä itke! Luvannet minulle ensimäisen lapsen, mikä sinulle\nsyntyy, niin autan sinua, kehrään nämä olet kultalangoiksi.\n\n-- Koskapa minulle lapsi syntyy, arveli tyttö itsekseen ja suostui ukon\nehtoon. Samassa huone täyttyi omituisen näköisellä naisväellä, joilla\noli suuret kuontalot käsissä, ja kohta olivat olet kultalankoina.\n\nAamulla kun kuningas tuli koppiin, oli ehto täytetty. Hän hämmästyi,\nmutta ei suinkaan tyytynyt siihen, vaan asetti vielä toisen ehdon ja\nsanoi:\n\n-- Toimitan sinulle kopin täyteen heiniä ja ruumenia, ja aamulla on\nniiden oltava kultakankaina.\n\nTyttö pillahti taas itkemään ja itkeä uikutteli puoleen yöhön. Silloin\navautui taas luukku lattiasta ja vanha ukko nousi siitä.\n\n-- Luvannet minulle toisen lapsesi, niin kohta ovat nämä rojut\nkultakankaina.\n\n-- Koskapa minulle lapsia tulee, arveli tyttö, mutta suostui taas ukon\nehtoon. Kun se oli tehty, oli kohta huone täynnä kummallisia kutojia ja\nkangaspuita, ja tuokiossa olivat heinät ja ruumenet kultakankaina.\n\nAamulla näki kuningas taaskin ehdon täytetyksi. Vaan ei hän vieläkään\ntyytynyt. Hän asetti vielä kolmannen tehtävän:\n\n-- Tuon sinulle kasan halkoja ja puupaloja, ja aamuksi ne on saatava\nhuonekaluiksi, kultaisiksi sängyiksi ja pöydiksi!\n\nTaas tapahtui samaa ja kun tyttö oli suostunut ukon ehtoon kolmannesta\nlapsesta, niin pian oli koppi täynnä kummallisia puuseppiä ja\npuuseppälaitoksia, ja yhtä nopeasti oli kuninkaan asettama työ\nsuoritettu.\n\n-- No, kun nyt olet täyttänyt ehtoni, sanoi kuningas aamulla tytön\nkoppiin tultuaan, -- olen päättänyt ottaa sinut morsiamekseni. Isäsi\notan ylimmäksi hovimiehekseni.\n\nTyttö ilahtui, eikä hän voinut muuta kuin riemuisena lähteä kuninkaan\nmukaan.\n\nNo, eletään, ollaan kuninkaan linnassa, kaunis myllärin tytär kuninkaan\npuolisona ja mylläri kuninkaan ylimpänä hovimiehenä, niin jo kuningas\nsaa perhettä -- kokonaista kolme lasta kuninkaan puolisolle syntyy.\n\nSilloin eräänä yönä ilmestyy se salaperäinen ukko kuninkaan puolison\neteen ja sanoo:\n\n-- No nyt, -- nyt olisi ne lupaukset täytettävä! Annapas lapsesi!\n\nKuninkaan puoliso säikähtää ja rupeaa pyytämään armoa ukolta:\n\n-- Elä, ukkohyvä, elä vie minulta rakkaimpia olentojani maailmassa,\narmahda minua, unohda lupaukseni!\n\n-- No, jos arvaat mikä on nimeni, niin unohdan, muuten en!\n\nKuninkaan puoliso säikähtää uudestaan, mutta eihän auta muu kuin\nsuostuminen. Hän käy yötä päivää miettimään, mikä sen ukon nimi olisi.\nMutta turhaan.\n\nPaneepa hän jo koko hoviväkensä saamaan selvää siitä asiasta.\n\nEipä saa koko hoviväkikään selvää siitä ukon nimestä.\n\nMutta eräänä iltana sattuu eräs hovityttönen kävelemään hovipuutarhassa\nja näkee siellä jäniksen ja ketun rauhassa istuvan kahdella\nlähekkäisellä kannolla ja kuulee heidän keskustelevan. Kettu istuu\nhyvätuulisena, keikuttaa jalkaansa, polttaa tupakkaa ja kysyy\njänikseltä:\n\n-- Kuuleppas, tiedätkös, että siellä meidän linnassamme on suuri suru.\n\n-- Mikähän lienee, olen kuullut; mutta mikä tosiaan sitä meidän\nkuninkaan puolisoamme vaivaa.\n\n-- Turha juttu! Se armollinen rouvamme on kerran suuressa hädässä\nollessaan sattunut lupaamaan kolme ensimäistä lastaan eräälle ukolle,\nhädästä pelastajalle, ja nyt tulee tuo ukko noita luvattuja perimään.\nRouva oli silloin naimaton, mutta nyt on hänellä lapsia, juuri nuo\nkolme. Hän ei tahtosi mitenkään antaa niitä ukolle, vaan pyytää armoa.\nNo, antaa ukko, se sanoo: \"Jos arvaat, mikä minun nimeni on, niin\narmahdan.\" Tätäpä nimeä ei kuninkaanrouva kuitenkaan arvaa ja siitä se\nsuru.\n\n-- No, mikäs sen ukon nimi sitten on? kysyy jänis.\n\n-- Jonnin joutava! Se vain, että \"ken moisessa hädässä ihmistä auttaa,\nse ei tule koskaan palkkaansa perimään.\" Se vain.\n\nSilloin se paimentyttö lähtee heti juoksemaan kuninkaan linnaan ja\nkertoo asian kuninkaanpuolisolle. Tämäpä ei toista neuvoa tarvitsekaan\nja kun salaperäinen ukko tulee taas perimään häneltä palkkaansa, niin\neipä hän viivyttele sanoessa ukon nimeä ja niin pääsee ijäksi rauhaan\nhänestä.\n\nSemmoinen oli se satu ja kaunis myllärin tytär elelee vieläkin\nonnellisena linnassaan.\n\n\n\n\nKuninkaanpoika ja hänen pieni palveluspoikansa.\n\n\nOli kerran kuninkaanpoika, joka elellä rallatteli ja hoilaili niin,\nettä hänelle jäi viimein vain kolme kopekkaa rahaa taskuun ja vanha\ntammahevonen ajeltavaksi. No, eipä niillä enää pitkälle päässyt,\netenkään, kun tuo hevosraiska oli vielä aika laiska, sellainen mistään\nvälittämätön pattijalka.\n\nNo, kuninkaanpoika lähtee sillä pattijalallaan ajella kompuroimaan,\nkunhan lähtee, minne ajelleekin. Yhtäkkiä tulee hänelle pieni poikanen\nvastaan ja kysyy häneltä:\n\n-- No, kenpä sitä sinä vielä olet?\n\n-- Ka, olin ennen kuninkaanpoika ja se kai lienen vieläkin, mutta nyt\non asiat sillä lailla, että on jälellä enää vain kolme kopekkaa rahaa\ntaskussa ja tämä hevoskomuri tässä ajettavanani.\n\n-- No, onpa tuota omaisuutta vielä tuossakin. Minulla ei ole sitäkään.\nElä ole siis milläsikään. Minä tulen sinun palvelijaksesi.\n\n-- No, mitä sinä vielä tässä tekisit? Miten sinä voisit minua auttaa?\n\n-- No, sittepähän nähdään; ota vain palvelukseesi! Otatko?\n\n-- No, sopiihan tätä maantietä myöten kulkemaan.\n\n-- Kun sopii, niin sopii, vastasi poikanen, ryhtyi palvelukseen ja\nlähti kuninkaanpoikaa seuraamaan.\n\nKun tultiin erään majatalon läheisyyteen eräänä iltana, niin poikanen\nyhtäkkiä käskee isäntänsä pysähtymään ja lähtee kovalla vauhdilla\njuoksemaan taloon päin sekä huutaa sinne juostessaan:\n\n-- Hoi, hoi, täältä tulee kuninkaanpoika, korkea-arvoinen\nkuninkaanpoika, varustautukaa, varustautukaa häntä vastaanottamaan ja\npitämään häntä yötä luonanne! Hän tekee teille sen armon; te varustakaa\nparaimmat makuupaikat, paraimmat keitot keittäkää; varustautukaa,\nvarustautukaa häntä vastaanottamaan.\n\nMajatalosta kun kuullaan tuo, niin hätäydytään pahanpäiväisesti ja\nryhdytään kaikin tavoin valmistamaan kuninkaanpojan vastaanottoa. Sehän\non aivan ennenkuulumatonta, että sellainen vieras tulee!\n\nJa kun tämä sitten tulee sinne, niin on siellä kaikki valmiina, kaikki\nparaat palat ja paikat ja kaikki ovat myös häntä vastaanottamassa.\nTosin hieman ihmetellään, kun vieras lähestyy taloa niin\nyksinkertaisena ja halpa-asuisena, mutta eihän siinä mikä auta:\nkuninkaanpoika kuin kuninkaanpoika! Häntä on tosiaan parhailla\nsyötettävä, parhailla makuutettava. Ja seuraavana päivänä, kun hän\nrupeaa joutumaan matkalleen, maksuista puhumattakaan, isäntä vielä\nantaa hänelle palveluspoikansa kautta kauniin lahjankin, parhaan, mikä\ntalossa oli poisluovutettavaksi: vanhan, reikäpohjan hatun.\n\nKuninkaanpoika ei jaksa kylliksi ihmetellä majatalon suhtautumista ja\nyhtä paljon hän ihmettelee ja kiittelee palveluspoikansa nokkeluutta.\nNiinpä hän antaa tämän seuraavassakin majapaikassa järjestää asiat\nsamalla tavalla. Täällä annetaan hänelle palveluspojan kautta\nlähtöaamuna lahjaksi vanha paikattu tupakkakukkaro.\n\nSamoin käy sitten vielä kolmannessakin majapaikassa, josta saadaan\nlahjaksi vanha ruostunut sapeli.\n\nSiitä kolmannesta majapaikasta lähdettyä aletaan tulla jo vieraille\nmaille ja sieltä kuumottaa jo sen vieraan valtakunnan hallitsijan\nlinna. Ennen sinne tuloa esittää palveluspoika isännälleen ne\nmajapaikoista saadut lahjat.\n\n-- Kas, niin ystävällisiä oltiin niissä majapaikoissa, että annettiin\nvielä tämmöiset mainiot lahjat, lausuu hän herralleen.\n\n-- Mitkä lahjat, ärähtää kuninkaanpoika ja ne nähtyään tempaa ne pojan\nkäsistä ja viskaa loitos tievarteen.\n\n-- Mokomat lahjat!\n\n-- Et olisi sentään viskannut, vastaa palveluspoika ja hakee salaa ne\nsieltä tiepuolesta.\n\nSiitä lähdetään jatkamaan matkaa ja tullaan siihen vieraan valtakunnan\nlinnaan.\n\nSiellä on koko hovi surussa, koko valtakuntakin. Kuningas kun sairastaa\nsellaista ihmeellistä tautia, että se saattaa syyttä ja aina raapimaan\nkorvallista ja kuningatarkin sairastaa sellaista tautia, että se\nsaattaa syyttä hyppimään paikoiltaan ja lisäksi vielä kuninkaan ainoaa\ntytärtä vaanii se vaara, että suuri meripeto uhkaa sen syödä, kolmena\nyönä jo on käynyt linnan muurien ulkopuolella uhkaamassa. Eikä kukaan\nvoi näistä pulista pelastaa. Kuninkaanneuvosto on jo tästä kaikesta\npitänyt suuria neuvottelujakin ja luvannut kuninkaan parantamisesta\npuolen valtakuntaa, kuningattaren terveeksisaattamisesta toisen puolen\nvaltakuntaa ja tyttären pelastamisesta tämän itsensä. Mutta ei\nsittenkään ketään pelastajaksi ja parantajaksi ilmesty. Ei ole kellään\nsellaisia tenhokaluja, jotka niistä pulista pelastaisivat.\n\n-- Kun olisi vanha reikäpohja hattu ja ijänikuinen paikattu\ntupakkakukkaro ja hylkyyn joutunut ruostunut sapeli, niin niillä\nvoitaisiin nämä pulat poistaa, mutta kelläpä ne olisivat. Ei kukaan\nniitä sellaisia säilytä! Sillä hatulla saataisiin kuningas terveeksi,\nkukkarolla kuningatar, ja sapelilla sipaistaisiin sen julman meripedon\npää poikki.\n\nNämä sanat kuulevat myös saapujat, se kuninkaanpoika ja se hänen\npalveluspoikansa.\n\nSilloin vanhan tamman selässä istuva kuninkaanpoika aivan hypähtää ylös\nja ärähtää palveluspojalleen.\n\n-- Minne sinä panit ne meidän lahjakapineemme. Nyt niitä tarvittaisiin.\nKuule, hae ne sieltä tiepuolesta!\n\n-- Täällä ne jo ovat!\n\n-- Voi, sinä kultainen palveluspoika; jos saan näillä esineillä nuo\npulat häädetyksi ja siten saan sekä valtakunnan että tyttären, niin\nsinä olet oleva hovini ylin mies!\n\n-- Tässä ne ovat!\n\nSilloin kuninkaanpoika karauttaa linnaan ja hetkessä tekee turhiksi\nsitä vainoavat vaarat ja taudit. Ja hän saa kuninkaantyttären ja\nvaltakunnan, ja perästä juokseva palveluspoika tulee hänen hovinsa\nylimmäksi mieheksi, mieheksi, jonka perästä nyt vuorostaan moni mies\nsaa juosta.\n\n\n\n\nUkon tytär pidoissa käymässä.\n\n\nKerran pantiin kuninkaan linnassa isot pidot toimeen ja niihin\nkutsuttiin kaikki, ketä vain tavattiin, rujot, rammat. Niinpä\nkutsuttiin ukkokin, jolla oli Syöjätär vaimona ja kaksi tytärtä, toinen\nedellisestä vaimosta, toinen nykyisestä.\n\nValmistautuivat ukko ja akka pitoihin, parahimpiinsa pukivat.\n\n-- Otammeko tyttäret mukaan? kysyi ukko.\n\n-- Otamme nuoremman tyttären, mutta mitä siitä vanhemmasta, sellaisesta\nuuninkolossa istujasta, sanoi Syöjätär. -- Jääköön kotiin!\n\n-- Ka, jääköön vaan, myöntyi ukko.\n\nJa nuorempi tytär joudutettiin pitoihin, mutta vanhempi jätettiin\nkotiin. Laittoi vielä Syöjätär asiat niin, että särki mökissä\nuuninkiukaan ja sanoi kotiinjäävälle:\n\n-- Sinun on tuo kiuvas meidän tuloksemme ehjäksi laitettava!\n\nNo, kun toiset olivat lähteneet pitoihin, pillahti kotiinjäänyt\ntyttönen itkemään, itki, itki, niin että oli vedeksi vierrä. Meni\nsitten äitinsä haudalle ja itki siellä, että hautakumpu oli vedeksi\nmuuttua. Hänkin olisi tahtonut lähteä pitoihin, sitäpaitsi suretti tuo\nuuninkiukaan korjaaminen.\n\nÄiti ehti haudasta lohduttamaan.\n\n-- Elä itke, tyttöseni! Katkase siinä haudan päällä kasvavasta pajusta\nvitsa ja mene ja iske sillä kerta ristiinrastiin kiuvasta, niin se heti\nehjäksi muuttuu ja sitten mene pellon pientarelle suuren tammen luo ja\niske sillä vitsalla kerta sitä tammea ristiin-rastiin, niin ehkäpä\npääset pitoihinkin.\n\nTyttönen kuivaa kyyneleensä ja tekee niin kuin äitinsä käskee. Katkasee\nvitsan, menee mökkiin ja iskee sillä kerran kiuvasta ristiin-rastiin,\nse muuttuu heti ehjäksi, menee sitten pellon pientarelle ja iskee\nsiellä kerran tammea ristiin-rastiin. Silloin tammi aukenee ja sieltä\ntulee hänen eteensä korea silkkinen puku ja kohta sen jälkeen komea\ntähtiotsa hevonen, koreilla satuloilla varustettu ja valmis viemään\nmihin tahansa.\n\nHän pukee kiireisesti siihen silkkiseen pukuun, peseikse siinä tammen\njuurella olevassa lähteessä, nousee hevosen selkään ja lähtee ajamaan\nkuninkaan linnaan.\n\nSiellä ovat jo pidot alkaneet, mutta ei kauvan myöhästy ukon tytär; ja\nkun hän komeissa vaatteissaan ja komealla tähtiotsalla hevosellansa\nsinne saapuu, niin kaikki säikähtävät ja käyvät häntä katsomaan kuin\nihmettä. Yksin kuninkaanpoikakin kääntää häneen huomionsa ja mieltyy\nhäneen silmittömästi. Niin kaunis ja korea hän on. Akan tytär, joka\nsiihen asti on hänkin herättänyt jonkinlaista huomiota, nyt jää aivan\nvarjoon.\n\nAika näin ihmetellään ja hälistään suurissa juhlissa, mutta sitten se\nukon tytär salaa hiipii hevosensa luoja ajaa karauttaa sillä takaisin\ntammensa luoksi, ja kun siellä iskee kerran tammea pajunvitsallaan,\nhevoset ja korut ja kaikki katoavat. Sitten pukeikse hän takaisin\nentisiin pukimiinsa ja istuikse mökissä lieden ääreen, niinkuin ei\njuhlia olisi koskaan uneksinutkaan.\n\nUkko ja akka ja akan tytär kun tulevat juhlista, niin he eivät ensin\npuhu mitään, mutta sitten jo rupeavat kertomaan siitä suuresta ihmeestä\nja harvinaisesta juhlavieraasta, joka oli siellä linnassa käynyt ja\nkaikki häikäissyt.\n\n-- Ohoh, kukahan tuo oli, lausuu ukon tytär ujona.\n\n-- No, et suinkaan sinä, ärähtää akan tytär.\n\nVähän aikaa kuluu, niin kuningas panee toimeen toiset juhlat linnassaan\nja kutsuu niihinkin kaikki.\n\nUkko, akka ja akan tytär joutuvat taas niihin, mutta ukon tytärtä ei\ntaaskaan oteta. Särkee vielä taaskin Syöjätär mökin uuninkiukaan\nlähtiessään ja sanoo kotiin jäävälle:\n\n-- Tuo kiuvas on sinun meidän tuloksemme ehjäksi laitettava!\n\nTaas pillahtaa tyttö itkemään, mutta ei itke niin kauvan, vaan menee\npian äidin haudalle ja kysyy häneltä neuvoa. Nyt äiti vastaa:\n\n-- Katkase nyt siitä haudan päältä tuomen oksa ja mene ja tee sillä\nsamoin kuin viime kerralla pajun vitsalla.\n\nTyttö tekee niin ja tällä kerralla, kun kiuvas ensin on korjautuneena,\ntulee tammesta hopeainen puku ja kuutamo-otsa komea hevonen, ja tällä\nhän nyt lähtee linnaan lennättämään.\n\nTäällä taas kaikki häntä ihailemaan, ja kuninkaanpoika on tulla aivan\nhulluksi hänen tähtensä. Aikansa kun on siellä, hiipii tyttö taas\nlinnasta pois ja lähtee palausmatkalle.\n\nMutta kuninkaanpoika, joka on niin mielistynyt tuohon outoon kävijään,\npäättää seuraavalla kerralla ottaa tarkan selon hänestä. Hän\nsuunnittelee: kun seuraavat pidot on kutsuttu ja vieraat saapuneet,\nmyöskin tuo outo vieras, niin hän vähää ennen vieraiden poislähtöä\nsalaa tervaa linnan kynnyksen ja eteisen lattian, niin että kun tuo\nvieras lähtee ennen muita pois pidoista, sen kenkä tarttuu siihen ja\nhän saa siten selvän kävijästä.\n\nKun uudet juhlat kutsutaan linnaan, niin ukko ja akka ja akan tytär\ntaas joutuvat linnaan, mutta ukon tytärtä ei oteta. Särjetäänpä taaskin\nuuni hänen sillä aikaa korjattavaksi.\n\nUkon tytär menee äitinsä haudalle. Äiti käskee nyt katkasemaan pihlajan\noksan siitä haudan päältä ja tekemään samoin kuin edellisillä\nkerroilla.\n\nTammesta tulee tällä kertaa kultainen puku kultaisine kenkineen ja\nkorskuva, päivä-otsa hevonen linnaan ratsastamista varten. Tyttö nousee\nselkään ja lähtee tässä kaikkein kauneimmassa asussa linnaa kohti\nkiidättämään.\n\nTäällä taas kaikki huomio kiintyy häneen, ja kuninkaanpoika ei tiedä,\nmiten osottaisi hänelle ihastustaan. Samassa muistaa hän suunnitelmansa\nja menee ja tervaa linnansa eteisen ja kynnyksen.\n\nKun ukon tytär lähtee pois juhlista, tarttuu hänen kultainen kenkänsä\ntervattuun kynnykseen. Kuninkaanpoika rientää heti tytön jälkeen\nottaakseen tuon kengän talteen.\n\nMuutaman päivän perästä kutsuu kuninkaanpoika kaikki valtakunnan nuoret\nneitoset luokseen linnaan. Hän tahtoo koetella, kenen jalkaan sopii se\nkynnyksestä löydetty kultainen kenkä, ja kenen jalkaan se sopii, sen\nhän ottaa omakseen. Näin kuuluttaa hän kaikkiin ilman suuntiin.\n\nSe akankin tytär lähtee kuninkaan linnaan näyttämään jalkaansa. Mutta\naikoopa lähteä ukon tytärkin. Täytyyhän lähteä, kun kaikki nuoret tytöt\nkerran on kutsuttu.\n\n-- Vai sinäkin, senkin uuninkolossa istuja! pilkataan häntä mökissä.\nSinunko jalkaasi se sopisi. Vai sinäkin, turjake!\n\nMutta lähtee hän toki, eikä voida estää. Pukee parhaisiinsa ja rientää\nkuninkaan linnaan.\n\nNo, kun hän sinne saapuu, niin hänen jalkaansahan se kenkä sopii. Ja\nkun näin tapahtuu, niin kuninkaanpoika ilmottaa ottavansa hänet\nomakseen.\n\nSitä ei hän kuitenkaan tee iloisella mielellä. Koko kuninkaan linnan ja\nvaltakunnankin valtaa suru, kun sellainen köyhä, arvoton tyttö joutui\nkuninkaanpojan osaksi. Tyttökin on ensin alakuloinen, mutta sitten vie\nkuninkaanpojan hiukan sivulle ja sanoo hänelle:\n\n-- Elä sure! Et aivan turhaan ja tyhjään tyttöön sattunut. Jos vain\nminuun muuten tyytyisit, niin koruja ja pukuja saataisiin! Lähdehän\nkanssani!\n\nKuinkas ei kuninkaanpoika lähtisi, kun tyttö kuitenkin on hänen\nmorsiamensa, ja tämä vie hänet sinne kotipeltonsa pientareelle, siellä\nolevan tammen luo ja tekee siellä ne äitinsä neuvomat temput. Iskee\nkerran sitä tammea pajuvitsalla, jo tulevat siitä silkkipuvut ja\ntähtiotsat hevoset, iskee toisen, jo hohahtavat hopeapuvut ja\nkuutamo-otsat hevoset ja kolmannella kerralla kumpuavat kultapuvut, ja\npäiväotsat hevoset ja vielä paljon muutakin hyvyyttä ja helyä.\n\n-- Mitä, oletko sinä se juhlieni ihmeteltävä kävijä? kysyy\nkuninkaanpoika ihastuksissaan ja hämmästyksissään.\n\n-- Olen, vastaa tyttö, eihän kenkä muuten olisi jalkaani sopinutkaan.\n\n-- Silloin olenkin minä löytänyt sen, jota olen halunnut, sanoo\nkuninkaanpoika ja ottaa ilolla tytön morsiamekseen.\n\n\n\n\nMaan ja meren kulkija laiva.\n\n\nKuninkaalla oli tytär, ylen korea ja ihana, eikä hän tahtoisi häntä\nkellekään antaa. Ei tahtoisi luopua hänestä. Mutta tyttären mieli on\nkovasti päästä miehelään. Pitihän sen vuoksi ukon vihdoin suostua\ntuumaan, ruveta ajattelemaan tyttären antamista pois kotoa.\n\nMutta eri mies sen pitää olla ja kovat ehdot sen tulee täyttää, joka\ntyttäreni saa, ajatteli kuningasvanhus lohdutuksekseen ja kuulutti\nkaikelle valtakunnalle, että sen, joka aikoo saada hänen tyttärensä,\npitää hankkia sellainen ihmeellinen maat ja meret kulkeva laiva.\n\nNo, koko valtakunta rupeaa asiaa aprikoimaan, kaikki nuoret miehet sitä\nlaivaa tuumailemaan. Mutta kukapas sen semmoisen onnistuisi tekemään,\nsaamaan -- ei kukaan.\n\nOnpa eräässä talossa kolme veljestä ja hekin rupeavat sitä ihmeellistä\nlaivaa miettimään. Kaksi heistä on tavallista miestä, mutta kolmas on\nuunilla makailija, laiskansujakka, huonossa asussa kävijä, unikeko,\ntuhkapöperö. Tuhkimukseksi häntä sanotaankin. No, häntä ei ajatellakaan\nlähteväksi. Mutta ne toiset kaksi lähtevät uljaasti matkalle, ottavat\nkiluja, kaluja mukaansa, kulkevat röyhkeästi, matkalla vain kaikkia\ntieltään sysivät. Niinpä kun eräässä tien kohdassa eräs vaivainen ukko\nvoivottelee tiepuolessa ja pyytää heitä hiukan auttamaan häntä\npäästäkseen ylös, niin eivät miehet häneen päätäkään käännä, vaan\nmenevät nopeasti, kopeasti ohi ja vielä ukkoa pilkkaavat. Mekö tässä\nkaikkia kampuroita tiepuolista kohottelemaan.\n\nMutta tästä mahtavasta menosta huolimatta he eivät sillä matkalla saa\nmitään aikaan, eivät suinkaan tehdyksi sitä sellaista laivaa, joka\nmaat, meret itsestänsä kulkisi. Jonkunlainen laivantapainenhan se kyllä\nsaadaan aikaan, mutta se ei kule maalla, se paha vika sillä on. Tyhjin\ntoimin täytyy siis heidän palata kotiinsa.\n\nNo, lähteepä sitten se Tuhkimuskin liikkeelle onneansa koettamaan.\nVeljet nauraa virnistävät hänelle ja jopa muutkin siihen yhtyvät. Mutta\nTuhkimus vain lähtee, lähtee rohkeasti.\n\nTiellä hän auttaa kaikkia, ketä vain vastaan sattuu tulemaan. Niinpä\nkun lammas nurmen laidalla määkyy ja pyytää keritsemään ihostaan\nliikoja villoja, niin tekee hän sen mielellään. Samoin kun lehmä pyytää\nlypsämään liikoja maitoja utarista, niin tekee senkin. Suuri sika kun\ntulee vastaan ja valittaa, että ellei hänen kaulastaan päästetä sitä\nsuurta ruokapurtiloa, joka siinä on, niin täytyy hänen syödä itsensä\nkuoliaaksi --, kas, Tuhkimus päästää sen sikaonnettomankin pintehestä.\n\nTulee vihdoin se vanha ukkokin vastaan, joka siellä tiepuolessa loikoo\nja pyytää auttamaan itseään ylös. No, Tuhkimus auttaa.\n\n-- No, kun sinä minua näin autoit, niin otapa minut matkaasi, en\npahaksi liene, sanoo ukko.\n\n-- No, mitäpä sinä voisit tällä tiellä apua antaa?\n\n-- Sittepähän näet. Sanohan kuitenkin, minnekä olet matkalla?\n\n-- Pitäisi tästä mennä saamaan sellainen laiva, joka maat, meret\nitsestänsä kulkee. Se tämän valtakunnan kuningas näet on sellaisen\nkuulutuksen antanut, että ken sellaisen laivan soisi, se saisi hänen\ntyttärensä puolisokseen. Kun muutkin ovat koettaneet onneaan tuossa,\nniin arvelen, että mitäpä, jos minäkin.\n\n-- Vai sellaisille matkoille sinä! No, silloinpa taisit oikeaan ukkoon\nyhtyäkin, kun kerran sellaisille matkoille olet menossa.\n\n-- Mitenkä niin?\n\n-- Annahan olla! Lähdetäänhän matkaan.\n\nNo, lähdetään matkaan, tullaan eräälle kuivalle, korkealle kankaalle,\nja kas, siinä sanoo ukko:\n\n-- Jäähän sinä tähän keittelemään syötävää, niin minä menen tuonne\nkankaalle vähän jotain hommailemaan.\n\n-- Hyvä on!\n\nJa poika jää siihen keittelemään syötävää ja ukko lähtee kankaalle.\nMutta kun hän sieltä vähän ajan perästä tulee, niin kas, -- suuri,\nihmeellinen laiva, maat ja meret kyntelevä se sieltä hänen perässään\ntulee.\n\n-- Mitä, siinäkö se jo onkin! Sinäkö sen sait?\n\n-- Minä!\n\n-- Sinäpä vasta ukko!\n\n-- Ka, ainahan sitä maailmoja kiertäessään jotakin oppii.\n\nPoika ei tiedä, mitenkä hän osottaisi kiitollisuuttaan ukolle.\n\n-- Elä kiittele, syödään ennen se keitto.\n\nNo, syödään se keitto, ja sitten lähdetään sillä laivalla ajaa\nköröttelemään sinne kuninkaanlinnoille.\n\nUkko istuu perään ja poika keulapuolelle.\n\nMatkalla sattuu heitä vastaan tulemaan eräitä kulkijoita ja kaikkihan\nne pyrkivät heidän matkaansa, heidän ihmeelliseen laivaansa, se kun on\nsellainen ennennäkemätön.\n\nTulee ensinnäkin moinen mies, joka toista jalkaansa kainalossa koukussa\npitää, toisella vain kävelee. Pyrkii heidän matkaansa.\n\n-- Otammeko? kysyy poika ukolta.\n\n-- Ota vain, kaikkia matkalla tarvitaan, vastaa ukko kenoselkäisenä\nperässä.\n\nLähdetään siitä jatkamaan matkaa kolmin miehin, ja kas jo tulee heitä\nvastaan mokoma mies, joka toista silmää pitää kiinni, toista vain auki.\nPyrkii laivaan.\n\n-- Otammeko? kysyy poika.\n\n-- Ota vain, meneehän tässä!\n\nSen jälkeen tulee taas vastaan semmoinen mies, että se toista puolta\nsuuta pitää kiinni, toista vain auki. Sekin pyrkii matkaan.\n\nSekin otetaan.\n\nVielä tulee neljäskin mies, ja se semmoinen, että se vettä seulalla\nkantaa; mitäs, kaikki menee.\n\nNiin lähdetään kuusin miehin ajaa köröttelemään kuninkaan linnaan ja\nkomeasti ajetaankin. Linnan pihassa ajetaan joku pojan nulikka nurin ja\nsitten Tuhkimus ukon kera lähtee kuninkaalle ilmottamaan tulostaan. Nyt\nse on saatu se sellainen maat ja meret kulkeva laiva, lausuu Tuhkimus,\n-- minä olen sen saanut ja minä tulin perimään palkkaani!\n\n-- Sinäkö, tuollainen tuhkio, virkkaa hämmästyneenä kuningas.\n\n-- Minä, juuri minä! Ei ole katsottava kehnoa karvaan. Ja sitäpaitsi --\nlaiva on pihalla.\n\nNo, siellähän se pihalla oli laiva ja todella maat ja meret kulkeva. Ei\nsiitä mihinkään päässyt. Ja kun Tuhkimus kerran oli sen saanut, niin\nhänellehän se tytärkin oli annettava.\n\nMutta kovin surulliselta ja raskaalta se kuninkaasta tuntui, aivan\nmahdottomalta, ja sentähden hän asetti vielä muutamia ehtoja\ntäytettäväksi ennenkuin antaisi, asetti toivoen, ettei Tuhkimus ehkä\nniitä voi täyttää.\n\nSanoi turjukselle:\n\n-- Kokoappa tähän metsästä aina vapaudessa elänyt jäniskarjani. Jos sen\nsaat, niin saat tyttäreni.\n\nTuhkimus hämmästyi. Mitäs nyt tehdä? Mutta silloin astui esiin se\nheidän seurassaan ollut mies, joka oli jalkaa koukussa pitänyt ja sanoi\nhänelle:\n\n-- Kyllä se tehdään, elä ole milläsikään!\n\nJa samassa tämä koukkupolvi mies ojensi toisen jalkansa ja lähti\nvihurina juoksemaan metsiin. Hetken siellä juoksenneltuaan tuli hän\npihaan jänikset mukanaan. Mutta kuningas ei vielä tyytynyt.\n\n-- Nyt, sanoi hän, sinun pitää tältä paikalta katsoa, missä minun\nsotalaivastoni tällä hetkellä purjehtii ja sanoa se minulle, lausui\nkuningas.\n\n-- Kyllä sekin tehdään, sanoi se toista silmäänsä kiinnipitävä mies,\nnousi pitkään puuhun ja avasi siellä toisen silmänsä sekä katsoi\nympäriinsä, ja kas, kohta hänellä oli selvillä, missä kuninkaan\nlaivasto tällä hetkellä oli ja purjehti.\n\n-- En vieläkään anna tytärtäni, sanoi kuningas, vaan pitää sinun vielä\njuoda kaikki minun kellarini viinit yhteen mittaan, sitten vasta annan.\n\n-- No nythän minä olen ihmeissä, tuumi Tuhkimus.\n\nSilloin astui esiin se puolta suutaan kiinnipitävä mies ja tarjoutui\ntämän ehdon täyttäjäksi. Ja mainiosti hän sen täyttikin, -- avasi vain\nsuunsa toisen puolen ja samalla joi kaikki kuninkaan viinit.\n\nVielä asetti kuningas sen ehdon, että on kannettava vettä seulalla\nhänen pihaansa valtakunnan rajalla olevasta lähteestä, mutta sen ehdon\ntäytti se veden seulalla kantaja ja niin oli kaikki suoritettu.\n\nSilloin ei kuninkaan auttanut enää muu kuin antaa tytär turjakkeelle.\nSitäkin enemmän, kun tytär itse jo mieltyi poikaan ja halusi päästä\ntuollaiselle merkilliselle miehelle. Ja eihän miehessä mitään vikaa\nollutkaan, olihan hän hyväntapainen, taitava ja sorja nuorukainen ja\nsorjemmaksi hän tuli kun hänelle pantiin kuninkaan hovin vaatteet\npäälle ja kuninkaalliset arvot annettiin.\n\nJa siitäkös seurasi häiden rymyt. Ja niitä häitä, joissa ylimpänä\nmiehenä leiskui se toisella puolella suutaan kuninkaan viinivarastot\njuonut mies, rymistänee vieläkin.\n\n\n\n\nKuninkaantytär lasivuorella.\n\n\nEräs toinen kuningas asetti kerran tyttärensä korkealle lasivuorelle,\nhänelle kukan käteen antoi ja kuulutti, että se, joka ratsuhevosella\najaa karauttaa tuonne vuorelle ja saa tuon kukkasen tytön kädestä, se\nsaa tytön morsiamekseen. No, siinä alkoi ajamisen rynnistely sellainen,\nettei ole ikinä kuultu eikä nähty. Kaikki koettivat onneaan, sekä hyvät\nettä huonot. Mutta kaikilla oli onni kovin ohrainen.\n\nOlipa eräässä talossa taas kolme veljestä, joista kolmas oli Tuhkimus.\nMaata nuhjotteli vain uunilla, ei silmiään pessyt, ei vaatteitaan\nvaihtanut, tuskin syömäänkään uunilta tuli. Semmoinen mies,\numpimielinen jurrikka.\n\nNo, nämä kolme veljestäkin yrittävät koettaa tuota kukansaamisen onnea.\nMutta ennen sitä sattuu heille pieni selkkaus kotonaan. Heidän\nheinäladossaan rupeaa juuri niinä päivinä käymään öisin rosvo, joka ei\njuuri paljoa varasta, mutta sensijaan pitää siellä ladossa kauheaa\nmekastusta, kuin seiniin moukarilla löisi, huutaisi, hoilaisi, nauraa\nräkättäisi. Talonväki ei saa siltä mitenkään rauhassa nukkua. Tuo oli\nsaatava ensin lakkauttamaan käyntinsä ladossa, sitten vasta sopi lähteä\nsitä kukka-urotyötä tekemään.\n\nNo, lähtee sitä mekastavaa vierasta ensin vanhin veli ladosta\nhäätämään, ensin latoon yöksi menee. Mutta kun se outo kävijä yöllä\nsaapuu latoon ja rupeaa siellä sitä elämätään pitämään, niin eihän\nsillä vanhimmalla veljellä luonto mitenkään kestä, vaan hän heti\nkiireen kautta lähtee pakoon pihaan päin, ei taakseenkaan katso.\n\nToisena yönä lähtee toinen veli, mutta samoin käy hänellekin.\n\nLähtee siitä kolmanneksi yöksi Tuhkimus latoon, sitä käypäläistä\nkarkottamaan. No, hän ei pelkää sitä; se kun, riiviö, saapuu sinne\nlatoon elämäänsä pitämään, niin hyökkää nuorin veli nuolena sen\nniskaan, nutuuttaa sitä ja sitten vielä yrittää sen upottaa vieressä\nolevaan lampiin.\n\n-- Elä, veikkonen, elä upota, päästä minut pois, niin minä annan\nsinulle semmoiset tehokkaat suitset, että niillä voit tehdä vaikka\nmitä.\n\n-- No, mimmoiset?\n\n-- Semmoiset, että kun niitä vain ramahutat, niin saat sellaisen\nhevosen, että sillä voit ajaa vaikka minne, ja kun toisen kerran\nramahutat, niin saat vielä uljaamman hevosen ja kolmannella aivan\nkuulumattoman, ja samalla vielä päällesi mitä koreimmat vaatteet ja\npitkän miekan vyöllesi sidottavaksi.\n\n-- No, jos ne annat, niin olkoon menneeksi, en upota!\n\nNo antaahan se yövieras semmoiset suitset ja toinen päästää hänet\nvapaaksi.\n\nKun täten tuo paha yövieras saatiin häädetyksi, niin sittenhän jo sopi\nlähteä sitä onnenkukkaa sieltä kuninkaantytön kädestä lasivuorelta\ntavottelemaan.\n\nVanhemmat veljet lähtivät ensin ja koettivat ajaa sinne vuorelle moneen\nkertaan, mutta eivät päässeet.\n\nNuorin velikin Tuhkimus, siteen lähti, lähti veljien estelyistä ja\npilkasta huolimatta. Kahtena ensimäisenä päivänä ei hänkään sinne\nlasivuorelle päässyt. Vaikka hän suitsiensa avulla sai hevoset kuin\nkipunat tai päivänsäteet, eivät ne päässeet aivan vuoren huipulle.\nMutta kolmantena päivänä hän sai niiden suitsiensa avulla hevosen kuin\nsalaman, ja kun hän sillä ajaa karautti vuorta kohti, niin jopa pääsi\nvuoren huipulle ja sai sen kukan siellä istuvan kuninkaantytön kädestä.\n\nTämän tehtyään pisti hän kukan poveensa, ramautti suitsiaan ja\npäästyään hevosestaan ja tamineistaan, astuskeli rauhallisesti\nkotiinsa, jossa nousi uuninpäällyställeen ja rupesi viettämään aikojaan\nkuten ennen. Kuningas rupesi etsimään tuota kukan saajaa, mutta eipä\nsitä ilmestynyt, ja vihdoin hän kuulutti suuren yleisen tarkastuksen\nmiehien kesken koko valtakunnassaan. Kun kaikki miehet tarkastetaan,\nniin täytyyhän sen kukan löytyä vihdoin.\n\nNo, löytyihän se, Tuhkimukselta se saatiin likaisista liiveistä.\n\nKuningas oli aivan pyörtyä tämän todettuaan ja arvatahan voi, ettei hän\nmitenkään olisi tahtonut antaa tytärtään tuolle ihmeelliselle\nsankarille. Mutta täytyihän se tehdä, kuninkaan sana oli kallis.\n\nNo, annettiin tytär Tuhkimukselle, mutta sulhasmiestä ei mihinkään\narvoon korotettu, ei otettu edes kuninkaanlinnaan asumaan, vaan\nannettiin hänelle pieni mökkinen linnan lähistöllä, jossa sai\npuolisoineen asua.\n\nNo, ollaan, eletään, aikoja, päiviä vietetään, syttyy kuninkaalle suuri\nsota naapurivaltakuntaa vastaan. Siinä sodassa käy huonosti\nkuninkaalle, ja hänen täytyy ruveta panemaan jo viimeisiä voimiaan\nvihollista vastaan. Taistelun ollessa kiivaimmillaan lähtee Tuhkimus\nhuvikseen sotaan. Ramahuttaa niitä ihmeellisiä suitsiaan, saa siihen\nkipunasilmäisen hevosen ja lähtee sillä sotaan. Siellä voittaa\nkaikki, tasapäiksi kaikki lyö, pyssyt vitsoiksi vääntelee. Illalla\ntuuliaispäänä kotiin tulee, ramahuttaa suitsiaan, -- hevoset, miekat\nkatoaa.\n\nToisessa sodassa hän samaten päivänsäteisellä hevosella kaikki kaataa.\n\nKolmannessa sodassa salamanvälkkyisellä hevosella tuhoja tekee.\n\nJopa kuningas on ihmeissään. Ja hän tahtoo kaikin mokomin nähdä ja\ntavata sen miehen, joka sellaiset ihmeet ja urotyöt on tehnyt. Eipä hän\nollut siihen toivomukseen nähden huoleton jo itse sodissa olleessaan.\nKolmannessa sodassa ollessa hän kiireisessä sekasortoisessa melskeessä\npäästyään lähelle sankaria pistää äkkiä miekallaan haavan sen\nkäsivarteen ja samassa sysää oman kuninkaallisen nenäliinansa siihen\ntukkeeksi ja sitten karahuttaa pois.\n\nSankari pitää haavaansa ja ajat kuluvat. Ei mitään erikoista tapahdu,\nkunnes kuningas panee toimeen suurehkot juhlat linnassaan ja kutsuu\nniihin tyttärensäkin, Tuhkimuksen puolison. Itseä Tuhkimoa ei kutsu,\nkysyy ainoastaan tyttäreltään siitä:\n\n-- No, mitenkä se uunilla-makaaja jaksaa?\n\n-- Hyvinhän se, mutta sotien aikoina on ollut poissa ja kun kolmannesta\nsodasta palasi, niin oli sillä haava käsivarressaan, ja joku nenäliina\ntukkeena siinä.\n\n-- Mitä, nenäliinako siinä?\n\n-- Niin minusta on näyttänyt.\n\nKuninkaalle ei enempää tarvitsekaan. Heti lähtee hän Tuhkimusta\nkatsomaan. Tultuaan hänen luokseen näkee hän sen haavan ja oman\nnenäliinansa siinä tukkeena. Silloin kuningas muuttaa heti mielensä\nvävypojastaan ja kutsuu hänet jo pidettäviin juhliinsa parhaaksi\nvieraaksi.\n\n\n\n\nPöllön linna.\n\n\nKerran oli mies, joka kaiken ikänsä oli halunnut päästä käymään\nkuninkaan linnassa ja olemaan siellä vaikka hetken sen väen parissa.\nErään kerran on hän metsästysmatkalla, juuri kepittämässä teiriä\nansastaan, kun kettuviikari tulla lieputtelee hänen lähettyvilleen ja\nsanoo:\n\n-- No, sinäkö se olet se mies, joka koko ikäsi olet halunnut päästä\nkuninkaan linnaan ja olemaan siellä vaikka hetken kuninkaan väen\nparissa?\n\n-- Ka minä, vastaa hämmästyen mies.\n\n-- No nyt se toivosi toteutuu. Nyt kun vain lähdet minun matkaani, niin\nsaat käydä kuninkaan linnassa ja siellä kenties vielä mitä muuta\nihmettä tapahtuu!\n\n-- Elä, veikkonen, mitä puhelet, mitenkä se semmoinen on mahdollista,\nsaatikka ketun parissa!\n\n-- No lähde vain, lähde pois vain, niin saat nähdä, että vaikkapa sinut\nsiellä vielä itse kuninkaan tyttäreen naitettaisiin!\n\n-- Elä, elä puhele, joutavia liehakoitset, ei semmoista tapahdu --\nsinunkaan kanssasi!\n\n-- Lähde vain!\n\nNo mitäs, ylen mielelläänhän mies lähteekin; ja kun on käväisty miehen\nkotona vähän pukeutumassa parempaan asuun, niin lähtee mies kevein\nkengin ketun jälestä kuninkaan linnaa kohti liipottamaan.\n\nKun tullaan linnan portille, niin kettu kääntyy miehen puoleen ja kysyy\nhäneltä:\n\n-- Onko sinulla nelikkoa?\n\n-- Ei. En muistanut sitä mukaan ottaa. Mitä sinä sillä tekisit?\n\n-- Mitäkö tekisin! Semmoinen hölö olet, ettet muista semmoista tärkeää\nesinettä mukaasi ottaa! Nyt sentähden saattaa vielä koko matkamme\nmitättömiin mennä! Se olisi ollut meidän tärkein välikappaleemme! --\nNo, ehkäpä sentään saan sen lainatuksi tuolta linnan sisäpihalta!\nOlehan tässä nyt hetkinen ja odota, niin käyn siellä sisäpihalla tätä\nsekä muita puheillepääsy-asioitamme järjestämässä!\n\n-- Hyvä, on mene!\n\nKettu menee linnanmuurien sisään ja sieltä jostakin saa käsiinsä suuren\nnelikon. Sen saatuaan kaivelee hän sieltä täältä sirukasoista\nkatinkullan y.m.s. kiiltävän näköisiä sirusia ja ne siroteltuaan\nnelikon pohjaan menee kuninkaan luo, suoraan hänen asuntoonsa, --\nhelpostihan hän, kettu, sinne pääseekin.\n\nKun hän tulee kuninkaan luo, notkistaa hän toisen etupolvensa ja sanoo\nalamaisesti valtiaalle:\n\n-- Armollinen kuningas, siellä ulkona on mies, rikas niinkuin pajari,\nmutta tyhmä kuin tohveli ja se pyrkii sinun puheillesi. Suuri\nhallitsija, saanko tuoda hänet luoksesi?\n\nKuningas katsoo ihmetellen tuota kummallista sisäänpääsyn pyytäjää ja\npäämiehensä esittelijää sekä kaikkein enimmän tuota ketun kolistellen\ntuomaa nelikkoa, mutta jo hän kysyy varsin uteliaana:\n\n-- Mikä mies se on?\n\n-- Se, miksi sanoin. Semmoinen, millaista ei ole näillä mailla nähty.\n\n-- Mistä voit tietää ja millä voit osottaa, että hän on niin rikas?\n\n-- Tällä, herra kuningas! Katsokaapas tämän nelikon pohjaan! Eikö sen\npohjauurteet ja nurkat kiillä kullan murusista? Juuri tuolla linnan\nportin ulkopuolella mittasimme hänen rikkauksiensa runsautta, niiden,\njotka olivat hänen matkassaan. Mitä hänellä on kotonaan, siitä ei ole\ntietoakaan. Semmoinen mies ja -- pyytää tytärtäsi omakseen.\n\n-- Pyytää tytärtäni omakseen, -- ohoh! Mutta onpa kummallinen mies\ntosiaan! Tyhmä niinkuin tohveli, mutta rikas kuin pajari! Ei ole\nsellaista miestä paljon täällä liikkunut. No niin, olkoon menneeksi,\ntulkoon hän sisään! Ja olkoon hänelle luvattu myös tyttäreni!\n\nKuningas huiskauttaa kädellään ja ilmottaa tämän ketulle. Kettu\nnöyristäytyy ja kiittää sekä lähtee nopeasti viemään sanaa miehelle.\n\nMies kun kuulee tämän, niin on hän aivan maahan pudota, mutta eihän\nauta, opastelija kiirehtii ja täytyy rientää kuninkaan luo.\n\nKun he tulevat sisään, kuninkaan suureen saliin, niin kyllähän siellä\nkovasti ihmetellään ja oudostellaan, että tämmöinen tämä merkillinen\nmies on, mutta eihän auta eikä sovi kovin näkyväisesti tätä kummastelua\nosottaa, sillä onhan mies sentään sellainen merkillinen, ennen\nkuulumattoman rikas ja muutenkin ihmeellinen. Ei sitä sellaista miestä\naina vieraaksi satu. Eikä näin syrjähovien vävypojiksikaan. Ja\nsitäpaitsi on kuningas hänelle jo tyttärensä luvannut.\n\nJa kun alkuvalmistelut on tehty ja esijuhlat pidetty, niin ruvetaan\nsuurella hälyllä ja melulla niitä häitäkin häilymään, noita suuren,\nrikkaan, yksinkertaisen teerenpyytäjätalonpojan ja tavallisen maahovin\nkuninkaantyttären kuulumattomia häitä.\n\nJa kun ilo edistyy ja aika kuluu, niin hupaisa kuningasvanhus jo aivan\nvävypoikaansa kaulasta halaillen hänen kanssaan pitkien pöytien ääressä\nistui. Mutta sitten lystikkään appiukon päähän pälähtää, että hänen\nloppujuhlaa ja ehtineen yön loppuosaa viettämään pitäisi väkineen\nlähteä sinne vävypojan suureen linnaan, sinne ihmeelliseen, loistavaan\nhoviin.\n\nHän esittää sen ajatuksen vävypojalleen ja iloisena lyöden tämän\nolkapäälle nousee ylös pöydästä.\n\nSilloin vävypoika joutuu suureen hätään. Mitä, mitä hän, tämä appiukko,\nesittää! Missä hänellä on linna, hänellä köyhällä metsäeläinten\npyytäjällä?\n\nHän katsahtaa tuskaisena ympärilleen. Missä on kettu, missä hänen hyvä\nystävänsä ja tänne ihmeellisiin kunnioihin saattajansa?\n\nMutta sitä ei näy. Missä lieneekään, -- jossakin joukon seassa\nliepakertamassa. Tai jos olisikin alunpitäen lähtenyt häntä näihin\npuliin saattamaan! Voi, voi sitä kettuveijaria!\n\nKun se nyt tulisi!\n\nMutta tuleehan se jo vihdoin. Tulee, ja ikäänkuin missäkin liehkassa,\nhäätuulessa hänkin, kurkottaa miehen puoleen, suhkasee hänen korvaansa\nja viippaisee käpälällään:\n\n-- Mitä sinä suret, -- onhan sinulla se Pöllön linna! Vie sinne!\n\n-- Mi -- missä se on? läähättää hengenhädän ja äkillisen toivon\nvaiheella mies ja yrittää tempaista kettua, mutta tämä ei jää enää\nhänen käsiinsä, vaan sujahtaa pois ja mennessä vain häntää huiskaisten\nvirkahtaa:\n\n-- Missä, -- siellä missä kaikki Pöllön linnat!\n\nSiinä on mies samassa kauhussa ja kadotuksessa.\n\nMutta eihän hänen auta, ei mitenkään, ei voi viivyttää enää\nvastaustaan, kaikki odottavat, kaikki hänen päälleen katselevat,\nkuningas, tämän puoliso, punotteleva tytär, kaikki hoviväki. Jo on\nannettava vastaus. Ja ihan kuin hengenhädässä hän ärjähtää:\n\n-- Niin, niin, mennään vain sinne minun suureen linnaani! Kaikki,\nkaikki!\n\nJa kaikin lähdetään.\n\nOn talviyö, tähtikiiluva. Ajajia tulee vastaan suuressa salossa, mutta\nkukaan ei virka mitään. Tai jos virkkaa, niin -- kun mies salaa koettaa\njuuri heiltä jotain selvyyttä saada tämän matkan käsittämättömään\npäämäärään nähden -- niin ne vain yliolkaisesti yrähtävät,\nhoihkaisevat:\n\n-- Siellä, siellä, mene vain!\n\nMutta sitä linnaa ei ala kuulua. Eikä tule enää vastaanajajiakaan. Ei\nhivahda hiiren äännähdystä salossa, ei kolahda kumeavartisin honka, ei\ntupsahda lumi, ei mitään elonmerkkiä ilmene. Ja kun mies katsahtaa\nympärilleen, niin ei hän näe enää omaa saattojoukkoaankaan. Ei näe\nhevosia edessä, ei rekiä perässä, ei enää omaa hevostaankaan. Ja\niloinen appiukko ja punottava nuori puoliso, nekin ovat poissa. Hän\nyksin vain -- itsestään kulkevassa reessä...\n\nJa kohta ei hän näe muuta kuin saman viidakkorantaisen metsän reunan,\njossa hän oli äsken ansojaan keritellyt. Hän oli nukahtanut ja nähnyt\npahaa unta. Viidakkorannassa vielä sama kettukin vilahtaa ja\nhäpeämättömästi häntäänsä huiskasee.\n\nHän ottaa puupölikän maasta ja viskaa sen hännänhäilyttäjään päin. Ei\nhän enää toiste lähde kuninkaan linnaan. Mutta kaukaa rytisevästä\nmetsästä on hän kuulevinaan äänen, jonka hän arvaa saman\nruskeaturkkisen narrailijan pakinaksi:\n\n-- Mutta saithan sentään kerran käydä kuninkaan linnassa!\n\n\n\n\nSilmivoiteen haennassa.\n\n\nKerran kuningas sairasti kovaa silmätautia ja hänen nuorin poikansa\nlähetettiin hakemaan voidetta, joka tämän taudin parantaisi. Se lääke\noli hyvin kaukana, hyvin kaukana, ja vielä sellaisessa paikassa, josta\nei kukaan tiennyt mitään. Vanhemmat veljet eivät uskaltaneet\najatellakaan sellaiselle matkalle lähtemistä ja nuorintakin veljeä he\nkovin siitä estelivät, mutta tämä oli urmakka poika ja lähti vain\nsille.\n\nVanhalla nimikkohevosellaan lähti hän ajelemaan tietä pitkin.\n\nAjettuaan kappaleen matkaa tuli eteen kolmen tien haaraus, johon joka\nhaaran suulle oli pantu kirjotus. Yhden tien suulla ilmotettiin, että\nsille tielle ken lähtenee, sitä itseään kyllä pidetään hyvänä, mutta\nhevosta aivan nälässä; toisen tien kirjotuksessa taas sanottiin, että\nsillä tiellä pidetään kyllä hevosta hyvästi, mutta miestä itseään\nnälässä ja kolmannen tien kirjotuksessa sanottiin vihdoin, että\n\"sittepähän kokee kun koettaa\".\n\nTällehän kolmannelle tielle poika lähti.\n\nAjettuaan kotvan aikaa sitä tunsi hän väsymystä ja nälkää, jonka vuoksi\nhän eräässä mutkassa laskeutui alas hevosensa selästä ja istuutui\nlevähtämään ja aterioitsernaan.\n\nYhtäkkiä tuli siihen susi ja sanoi hänelle:\n\n-- Kuinka olet uskaltanut lähteä tätä tietä kulkemaan? Minne olet\nmenossa?\n\n-- Isälle silmilääkettä hakemaan, vastasi poika katsoen vakavasti\nsuteen.\n\n-- Ohoh, oletpa ottanut vaikean tehtävän, lausui susi ja jatkoi, --\npahalle, pahalle tielle olet, poikaseni, lähtenyt. Mutta jos antanet\nminulle kappaleen leivästäsi, niin koetan sinua auttaa, ettet pahimpaan\npulaan joudu.\n\nPoika antoi kappaleen sudelle ja tämä sanoi hänelle:\n\n-- Kun nyt lähdet eteenpäin vaeltamaan, niin kolme taloa ensin matkan\nvarrella sinua vastaan tulee ja nämä talot ovat pahat. Mutta sinä vain\nkunkin kohdalla tällä varvulla kolmasti ilmaan lyö, niin pääset niistä\nohi kulkemaan. (Samassa antoi hän pojalle varvun.) Sitten tulee suuri\nlinna eteesi. Se on jo se paikka, jossa on tuota silmivoidetta. Erään\npienen huoneen ikkunalla on kultahäkki, siinä pieni kultalintu, sen\nhäkin vierellä on pullo, -- siinä sitä lääkettä! Mutta elä mene linnaan\npäivällä, vaan sydänyöllä ja silloinkin hyvin varovasti, sillä sen\nhuoneen kynnyksen tienoilla on näkymätön lanka, joka on kellosia täynnä\nja jos vain vähänkin kosketat siihen lankaan, rupeavat sen kelloset\nsoimaan, ja sinun käy huonosti. Tee siis tarkoin niinkuin käskin. Mutta\nellet sinä varovaisuudessasikaan onnistuisi vaaraa välttämään, niin\npyydä vain ennen pahinta päästä pistäytymään hetkeksi linnan\npuutarhaan, ja siellä kun vain lyöt kolmasti tällä varvulla ilmaan,\nniin teen mitä voin avuksesi.\n\nPoika kiitti neuvoista, nousi hevosen selkään ja lähti edelleen.\nNiinkuin susi oli sanonut, tuli matkalla kolme taloa eteen ja niistä\nkaikista hyökättiin äkäisesti häntä vastaan, mutta kun hän vain sillä\nsuden antamalla varvulla löi kolme kertaa ilmaan, niin hävisi kaikki\nvaara ja hän pääsi rauhassa jatkamaan.\n\nPäästyään viimeisen talon ohi tuli suuri linna häntä vastaan. Ahaa,\ntässähän se onkin! Ja hän laskeutui hevosen selästä ja kävi linnan\nedustalla odottamaan yötä. Sydänyöllä lähti hän varovaisesti hiipimään\nlinnaan. Siellä pääsi hän onnellisesti mainittuun pieneen huoneeseen\nasti, huoneeseen, jossa oli se kultahäkki ikkunalla, saipa sieltä häkin\nvierestä sen lääkepullonkin käsiinsä, ja pääsi myös pois huoneesta.\nMutta kun hän oli tullut hevosensa luo linnan edustalle, rupesi hän\najattelemaan sitä kultahäkkiä ja siinä olevaa pientä kultalintua\nikkunalla, ja hän katui, ettei ollut ottanut niitäkin mukaansa. Samalla\ntiellähän ne olisivat nekin tulleet. Hän päätti lähteä uudestaan\nlinnaan. Hän tekikin niin ja pääsi myös siihen pieneen huoneeseen sekä\nsai häkin. Mutta kun hän lähti sieltä tulemaan pois, koskettikin hän\njalallaan siinä kynnyksen tienoilla olevaa tiukulankaa ja ne tiuvut\nrupesivat soimaan. Samassa koko linna heräsi. Hänet otettiin kiinni ja\npantiin tilille käynnistään. Hänen täytyi tuoda lääkepullo takasin.\nVieläpä hänet rangaistukseksi tuomittiin tyrmään suljettavaksi.\n\nKun ei muu auttanut, pyysi hän ennen tuomion täytäntöönpanoa päästä\nhiukan pistäytymään puutarhassa, hevonen kun sinne oli jäänyt\nsitomatta. No, siihen suostuttiin. Mutta kun hän oli päässyt\npuutarhaan, löi hän sillä suden antamalla varvulla ilmaa kolmasti; ja\nniin pian kun hän oli sen tehnyt, suden lupaus täyttyi siten, että susi\nitse ilmestyi siihen.\n\n-- No mitäs nyt, oletko joutunut vaaraan? kysyi susi.\n\n-- Olen, tyrmään olen tuomittu.\n\n-- Mikset ollut varovaisempi! Mene nyt heti takaisin linnaan ja esitä\nsiellä kuninkaalle, että hän vaihtaisi rangaistuksen siksi, että sinä\ntoisit hänelle minkä tahansa ihmeellisen esineen tai elävän ja sen\nperusteella pääsisit vapaaksi.\n\nPoika meni linnaan ja esitti kuninkaalle suden neuvon mukaan.\n\n-- No, jos tuot minulle puhuvan ja laulavan hevosen, niin päästän sinut\nvapaaksi. Mene hankkimaan! -- Kuningas vastasi yksikantaan ja lyhyesti.\n\nPoika tuli suden luo ja kertoi tälle, mitä kuningas oli sanonut.\n\n-- No, ei huolta mitään! Kyllä siitä selvitään. Minä muuttaudun heti\ntuoksi hevoseksi ja sinä saatat tämän kuninkaalle. Sen jälkeen sitten\nelä ole huolissasi minusta, vaan kun olet päässyt vapaaksi, mene\nseuraavana yönä uudestaan linnaan ja koeta saada se lääkepullo. Nyt on\nse pantu siihen huoneeseen, jossa kuninkaan tytär nukkuu, ja nytkin on\ntuo tiukulanka kynnyksen tienoilla. Koeta siis liikkua vieläkin\nvarovammin! Kun sitten olet saanut pullon, niin lyö varvullasi kolme\nkertaa ilmaan, se on merkki minulle, että voin muuttua takasin sudeksi.\nLuonnollisesti pyydät nytkin päästä puutarhaan ja lyöt varvulla ilmaan,\njos joudut vaaraan.\n\nPoika kiitti neuvosta ja lupasi tehdä neuvon mukaan. Susi teki silloin\npari kolme kuperkeikkaa tantereella ja samassa muuttui siksi laulavaksi\nja puhuvaksi hevoseksi. Poika vei sen kuninkaalle ja -- pääsi vapaaksi.\n\nSeuraavana yönä lähti hän uudestaan sitä silmävoidepulloa hakemaan.\nHänen onnistui päästä huoneeseen, saada myös se lääkepullo, pääsipä\nsieltä huoneesta poiskin, kuten ensi kerralla. Mutta kun hän oli tullut\nhevosensa luoksi, rupesi hän taas ajattelemaan, että siellä\nhuoneessahan nukkui kaunis kuninkaantytär ja sitä olisi saattanut\nkauemmin ja tarkemmin katsella. Hän lähti uudestaan linnaan. Taaskin\nhän pääsi huoneeseen, samoin sai tarkastella nukkujaa, mutta kun hän\nrupesi lähtemään sieltä pois, satutti taaskin jalkansa siihen\ntiukulankaan, ja silloin taaskin koko linnanväki heräsi.\n\nPoikanen joutui uudestaan kiinni ja tuomio oli nyt entistä ankarampi.\nHäneltä vaadittiin se lääkepullo takaisin, sitten tuomittiin hänet\nsyöstäväksi heti syvään maanalaiseen hautaan.\n\nSilloin tuli hänen avukseen kuninkaantytär. Se oli ensin, hälinän\nsyntyessä, pahasti säikähtänyt, mutta sitten muisteltuaan pojan soreaa\nulkomuotoa ja ajatellen hänen pientä rikostaan suureen rangaistukseen\nnähden, oli ruvennut häntä säälimään, ja kävi hartaasti pyytämään\nisältään armoa.\n\nTyttärensä vaikutuksesta isä myönsi sen lievityksen, että salli pojan\nennen tuomion täytäntöönpanoa käväistä puutarhassa. Siellä poika löi ne\nmäärätyt kerrat varvulla ilmaan ja kun se oli tehty, oli siinä taas\nsusi kysymässä ja auttamaan valmiina.\n\n-- No, mitä nyt?\n\nPoika kertoi hänelle sattumansa.\n\n-- No, mene nyt kuninkaan luo ja pyydä, että sinä saisit tuoda nyt\nhänelle vieläkin ihmeellisemmän elävän tai muun, minkä kuningas määrää.\n\nKuningas suostui siihen ja määräsi pojan tuomaan tyttärelleen\nmaankuulun ja veenvalion miehen.\n\nPoika kiitti ja tuli suden luo.\n\n-- Mitäs nyt? sanoi hän.\n\n-- Ei mitään hätää, vastasi susi. -- Minä muutun tuoksi mieheksikin ja\nkun olet vienyt sen kuninkaalle, niin käyt kolmannen kerran hakemassa\nsitä silmivoidepulloa. Mutta nyt elä käänny uudestaan vaaralliselle\ntiellesi, vaari mene heti matkaan. Minusta elä huolehdi, minä kyllä\nselviän!\n\n-- Mutta, mutta... empi poika,\n\n-- Mitä epäilet?\n\n-- Sitä... kun minä haluaisin saada sen kuninkaantyttärenkin. Se on\nniin kaunis ja et voi arvata, miten lempeästi se pyysi armoa minulle.\nOttaisin hänet niin mielelläni morsiamekseni.\n\n-- Vai sellaiset tuumat sinulla, iski susi silmää. -- No, sitten\nmuutetaan suunnitelmaa. -- Minä muutun sulhaseksi ja sinä viet sen\nkuninkaalle. Sitten tulet sinä lääkepulloa hakemaan. Minä pyydän päästä\nnukkumaan samaan huoneeseen, missä kuninkaantytär nukkuu ja missä se\npullo on. Kun sinä sitten olet saanut sen pullon ja päässyt pois,\nlähden minäkin kuninkaantyttären kera ulos, muka vilvottelemaan, ja me\ntulemme luoksesi. Silloin minä selitän kuninkaantyttärelle, kuinka asia\noikein on, muutun sudeksi, ja silloin voit hyvin asiasi selvittää. Jos\nhän suostuu morsiameksesi, niin ei muuta kuin istut hänen kanssaan\nhevosesi selkään ja ajat matkoihisi.\n\nPoika ihastui ikihyväksi ja ryhtyi suunnitelmaa toteuttamaan. Kun susi\noli muuttunut siksi ihmeelliseksi mieheksi, vei poika sen kuninkaalle\nja tämä, joka ihastui siihen, päästi heti pojan vapaaksi. Yöllä poika\nhaki sitten sen lääkepullon ja susi-sulhanen toi sen kauniin\nkuninkaantyttären pojan luo. Siinä selvitettiin asian loppu. Iloisena\nsuostui tyttö pojalle morsiameksi. Lähdettiin ajamaan kohti kotimaita.\nSusi saattoi heitä siihen tien mutkaan asti, jossa oli poikaan yhtynyt\nja antoi hänelle sen ihmevarvun. Siinä tuli jäähyväiset. Pojan tuli\noikein haikea, mutta susi lohdutti, että hän kyllä selviää. Hänen\ntehtävänään on auttaa ihmisiä näillä oudoilla teillä, vaikka monikin\nkammoo ja karttaa häntä.\n\n\n\n\nKalastajan vaimo.\n\n\nOlipa ennen kalastaja ja hänellä vaimo. Kerran ukko saa verkkoon kalan,\nkultaisen kalan, mutta kun kala niin hartaasti pyytää päästämään\nvapaaksi, mies laskeekin sen irralleen, päästää veteen. Sanoo kala\nmiehelle mennessään:\n\n-- Sinulle vielä jonkun hyvän työn tehnen!\n\nMutta kun ukko tulee kotiin ja vaimo kuulee, miten on käynyt, niin\ntoruu hän ukkopahaansa minkä kerkiää ja sanoo viimein:\n\n-- Sen minä sanon, että mene nyt heti paikalla ja pyydä siltä kalalta,\nettä se nämä entiset talot ja tilat heti suureksi kartanontilaksi\nmuuttaisi, sillä kuka näissä rähjissä enää kehtaa asua! Tehköön nyt sen\nlupaamansa hyvän työn.\n\nUkko menee rantaan, pyytää kalan täyttämään tuon eukon toivomuksen.\n\nKala miettii hetken, mutta lupaa sitten täyttää pyynnön. Kun ukko tulee\ntakaisin kotiin, niin hän ei enää oikein tunnekaan taloaan omakseen,\nsillä sen sijalla on komea kartano, suuri linna. Sellaiseksi oli kala\nhänen talonsa muuttanut. Ja eukko, se siellä loistavassa kartanossa\nkomeana rouvana mahtailee ja määräilee.\n\nNo, tämä hyvä; mutta se eukko taas tulee pahantuuliseksi ja sanoo\nukolle:\n\n-- Mene nyt sen kalan luo ja sano sille, että se tämän kartanon\nkuninkaanlinnaksi muuttaisi ja minut kullassakäveleväksi\nkuninkaanrouvaksi!\n\nNo, eihän auta; ukko menee ja esittää kalalle eukkonsa toivomuksen.\nTämä taas miettii, mutta taas myöntää ja lupaa täyttää toivon. Kun ukko\ntulee talolleen, niin tapaa hän sen tosiaankin kuninkaanlinnaksi\nmuuttuneena ja vaimonsa kuninkaanrouvana kävelevänä.\n\nMutta akka ei tyydy tähänkään, vaan käskee jonkun ajan päästä kalalta\npyytämään, että se tämän linnan kirkoksi, jumalankartanoksi muuttaisi\nja hänet jumalankuvaksi nurkkaan korottaisi, jotta kaikki häntä\nkumartaisivat ja hänelle kunniaa antaisivat.\n\nUkko hämmästyy tuota pyyntöä, ei lähtisi sitä esittämään, mutta eukko\non ankarana, täytyy lähteä vain.\n\nKala kuuntelee myös totisena pyyntöä, pudistelee päätään, mutta vihdoin\nhuiskauttaa vettä pyrstöllään ja lausuu ukolle:\n\n-- No olkoon menneeksi, tulkoon eukkosi jumalankuvaksi nurkkaan!\n\nKun ukko tulee nyt kotipihaansa, ei hän tapaa enää mitään linnoja, ei\nkartanojakaan, vaan entisen, entistään rähjäisemmänkin talonsa, ja kun\nhän astuu pirttiin, tapaa hän siellä vaimonsa nurkassa istua\nkyyröttämässä kuin kurjimman kerjäläisvaimon, ryysyihin puettuna,\nryppyiseksi vanhentuneena ja vaivaiseksi kontistuneena.\n\nSe oli akan suurien toivomuksien tulos.\n\n\n\n\nHiidessä käynnit ja suolamylly.\n\n\nI.\n\nOli ennen rikas veli ja köyhä veli.\n\nRikas veli panee pidot toimeen, muut kaikki niihin kutsuu, mutta ei\nköyhää veljeä, häntä kohden vihaa kantaa. No, köyhä veli arvelee:\nlepytän veljen! Hän parhaan lehmän karjastaan iskee ja lähtee sen kera\nveljensä pitoihin.\n\n-- Tässä, veliseni, sinulle lehmän toin... pitoihin laskenet.\n\n-- Vie hiiteen vaivaiset lihasi! ärjäsee rikas veli eikä päästä köyhää\nveljeä pitoihin.\n\nNo, hiiteen kun käski lehmän lihat veli viedä, niin sinnehän tästä on\nlähdettäväkin, köyhä veli arvelee. Hän lähtee hiiteen, lihoja sinne\nviemään.\n\nMatkalla tapaa hän erään ukon, joka kuultuaan hänen asiansa, sanoo,\nettä Hiidessä onkin nyt lihasta kova puute, ja sentähden on siellä\npyydettävä hyvää vastalahjaa moisesta vietävästä.\n\n-- Mitäpä tuolta pyytäisin? kysäsee lihainviejä, joka on ensikertoja\nnäillä matkoilla ja muutenkin huono kauppamies.\n\n-- Pyydä sieltä sellaista myllyä, joka mitä tahansa jauhaa ja kuinka\nkauvan tahansa.\n\n-- No, hyvä, sitä pyydän.\n\nNo, saattaa mies lihansa Hiiteen, sen isännälle. Tämä kovin ihastuu\ntuomisesta ja kysyy, mitä hän haluaisi siitä.\n\n-- Ka, sitähän minä myllyn-häkkyrää arvelin.\n\n-- Mielelläni sen annan!\n\nMies lähtee paluulle, mutta matkalla pistäytyy levähtämään erään\nakkasen mökkiin. Tämä kun saa selville, mistä mies tulee ja mikä esine\nhänellä on säkissä, vaihtaa salaa tuon Hiidestä saadun myllyn omaan\ntavalliseen myllyynsä. Mies kun lähtee mökistä, ei huomaa erotusta, vie\nsen eukon myllyn kotiinsa.\n\nTäällä kun koetetaan sitä myllyä, niin eihän se mitä jauha, se kun on\nse eukon mylly, ei kerrassaan mitään.\n\n-- Vie hiiteen mokoma myllysi, kivahtaa silloin miehen emäntä, niin\nsuuttuu mokomasta petoksesta.\n\n-- Ka, hyvinpä tämä sinne joutaa, arvelee mies ja lähtee jauhamatonta\nmyllyä Hiiteen takaisin hynttyyttämään.\n\n-- No, mitä sinä taas tänne tulit? kysyy Hiiden isäntä häneltä\nkummastuen.\n\n-- Tulinpa tätä myllyä johonkuhun muuhun vaihtamaan, kun tämä ei jauha\nkerrassaan mitään.\n\nNo, hänelle annetaan nyt siellä sellainen pöytäliina, että sen kun\nmihin tahansa levittää, niin siihen heti paikalla tulee mitä tahansa\nsyötävää.\n\nMutta tullessaan mies taas pistäytyy sen eukon mökkiin levähtämään, ja\nse taas vaihtaa sen esineen salaa toiseen samalta näyttävään.\n\nKun mies saapuu kotiin, niin eihän siitä liinastakaan ole mihinkään, ja\nsen vuoksi eukko taas sanoo hänelle:\n\n-- Vie hiiteen tämäkin pöytäliinasi!\n\n-- No, sinnepä tämä hyvin joutaa!\n\nJa hän lähtee taas Hiitolaan.\n\nTäältä saa hän nyt sellaisen pussin, että siihen kun kiljasee, että\n\"pois, pojat, pussista!\" ja samalla määrää jonkun tehtävän, niin\nsamassa hetkessä nousee sieltä joukko poikia, jotka heti tekevät tuon\nmäärätyn tehtävän. Mutta ellei heille mitään työtä määrää ennen\nkiljasemista, niin pojat käyvät käskijäänsä lyömään.\n\nNo, mies paluumatkalla sattuu taas sen pahan akan luo ja saa taas\nselvittäneeksi, mitä hänellä on matkassaan.\n\n-- Sille kun vain sanoo, että \"pois, pojat, pussista!\" niin ne heti\nsieltä pussista nousevat ja tekevät mitä tahansa.\n\n-- Vai semmoinen esine sinulla nyt on, virkkaa akka ja vaihtaa taas\nsalaa sen omaan tavalliseen pussiinsa. Mutta hän tahtoo sitä jo heti\nkoettaa, ennenkuin mies vielä kunnolla ennättää pois pihastakaan.\nKarjasee hän siis pussille, asettuen sen viereen seisomaan:\n\n-- Pois, pojat, pussista!\n\nMutta hänpä ei osannutkaan ennen kiljasemista määrätä niille mitään\ntyötä, jonka vuoksi ne, kun nousivat pussista, alkoivatkin pieksää\nakkaa.\n\nEukko huutamaan.\n\nMies kuulee sen huudon pihalle ja tulee takaisin tupaan.\n\n-- No, mitä sinä, akka, huudat?\n\n-- Tässä nämä pojat..., alkaa eukko, mutta samassa huomaa hän\njoutuneensa tunnustamaan kieron vaihtokauppansa.\n\n-- Vai et tunnustaisi, ärjäsevät pojat ja yltyvät entistä kovemmin\npehmittämään eukkoa.\n\nMieskin silloin huomaa, mistä on kysymys, huomaapa, että tämähän se on\nne edellisetkin esineet toisiin vaihtanut ja rupeaa kilpaa poikain kera\neukkoa pehmittämään. Tällä tapaa saa mies takasin ei ainoastaan oikean\npussinsa, vaan myöskin oikean pöytäliinansa ja myllynsä, jonka jälkeen\nhän komentaa pojat pussiin ja lähtee kotiinsa päin astumaan. Ja täällä\non nyt toisenlainen vastaanotto kuin edellisillä kerroilla, ja loppujen\nlopuksi siitä köyhästä veljestä vähitellen koituu rikas mies niiden\nihme-esineittensä avulla.\n\n\nII.\n\nKöyhä veli kun Hiidestä saamainsa esineitten avulla vähitellen\nrikastuu, niin jopa rupeaa rikkaan veljen mieli kääntymään köyhän\nveljen oloihin ja olentoihin, -- hän tahtoo saada selville, mistä se\nrikastuminen johtuu.\n\n-- Sillä on semmoinen ihmeellinen pussi ja pöytäliina ja sellainen\nmylly, että kun sen mitä tahansa panee jauhamaan, jauhaa se sitä kuinka\nkauvan tahansa, selitetään rikkaalle veljelle sen köyhän veljen\nrikastumisen syitä.\n\nTuon kun kuulee rikas veli, tahtoo hän kaikin mokomin saada ne esineet\nveljeltä, etenkin sen myllyn. Hän menee ja rupeaa sitä ihmejauhajaa\nostelemaan, tarjoaa siitä tynnyreitä kultaa ja hopeita.\n\nNo, köyhä veli kun on tarpeekseen kaikenlaista hyvyyttä jauhattanut\nitselleen, niin viimein myö sen merkillisen myllyn veljelleen.\n\nTämä panee sen heti toimeen. Panee sen suolaa jauhamaan laivaan ja\nlähettää sitten laivan myllyineen päivineen maailmoille, kauppaa\nkäymään. Lähtee itsekin mukaan, nähdäkseen miten tuo ihme-esine toimii.\n\nNo, toimiihan se, moitteettomasti toimii. Mutta toimii liiemmaksikin.\n\nOstaessaan sitä ei ostaja älynnyt myyjältä kysyä, mitenkä se laitos\npannaan seisomaan, kun se on jauhanut tarpeiksi asti. Nyt se koje olisi\npitänyt jo seisauttaa, sillä laiva oli jo suoloja täysi, mutta mitenkäs\nse tehdä. Laivan isännälle jo hätä käteen, ei osata kojetta seisauttaa.\nLaiva täyttyy jo suoloista, on upota. Ruvetaan jo huutamaan apua, mutta\nääni ei minnekään kuulu. Vihdoin laiva uppoaa. Ja sen kera menevät\nsinne meren pohjaan sekä isännät että muut.\n\nJa siellä jauhanee se suolamylly suolojaan vielä tänä päivänäkin ja\ntehnee meriä yhä suolaisemmiksi.\n\n\n\n\nHiiden laiva.\n\n\nKerran sattuu eräs mies metsämatkoillaan osumaan Hiiden maille,\nhiitolaisten pihaan. Täällä nämä, palassääriset, karvaihoiset, tapella\nmetakoivat keskenään siitä, kuka heistä saisi omakseen turkin, jonka\neräs heistä on joku aika sitten metsästä löytänyt. On heillä myöskin\nlaiva ja ihmeellinen onkin, maat ja meret itsestään kulkeva, mutta se\nei ole heistä nyt minkään arvoinen, turkki on tärkeämpi.\n\nKun mies saapuu heidän luoksensa, niin he kääntyvät kaikin hänen\npuoleensa pyytäen, että hän ratkaisisi riidan.\n\n-- Saat tuon laivan palkaksesi, jos päästät meidät pulasta.\n\nNo, päästäähän mies heidät pulasta. Sanoo, että kun hän nyt ampuu\nnuolen jousestaan, niin se, ken ensinnä löytää sen, saa turkin.\n\nMainio ratkaisu, nerokas ehdotus; ja kun mies ampuu nuolen jousestaan,\nniin kaikki lähtevät sinne sen perästä juoksemaan. Ennen sitä he ovat\nkuitenkin neuvoneet, miten se palkkioksi luvattu laiva saadaan\nliikkeelle ja seisatetuksi.\n\nMies nousee laivaan ja lähtee matkoihinsa.\n\nHän kun on aikoja kappaleen matkaellut sillä ihmelaivallaan, niin tulee\nhän erään kuninkaanlinnan edustalle. Siinä hän aivan uhallakin\npysähdyttää. Eikös satu ikkunasta katsahtamaan kuninkaantytär ja kun se\nnäkee tämän ihmekojeen hyökkää heti ulos ja huudahtaa miehelle:\n\n-- Sinullapa outo laiva, etkö ottaisi minua matkatoveriksesi?\nSellaiselle miehelle rupeaisin morsiameksikin.\n\n-- Olkaa, veikkonen, armollinen prinsessa, semmoisia puhumatta, ettehän\nte toki minulle tule, ilvehditte vain; minähän olen vain tällainen\nyksinkertainen mies. En ota teitä laivaani.\n\n-- Ota, ota, en ilvehdi, tulen todella morsiameksesi!\n\nNo, silloin ottaa mies kuninkaantyttären laivaansa jopa morsiameksikin.\nSillä se kuninkaantytär on kaunis ja korea ja kaikin puolin sopiva ja\nhyvä. Hyvällä mielellä mies ottaa, ja sitten lähdetään yhdessä ajamaan\npois siitä kuninkaan pihasta, minne lähdettäneekin.\n\nTullaan ihmeelliseen saareen suuren meren keskellä, kauniiseen, kukkia\nkasvavaan saareen, hedelmälliseen ja heleäilmaiseen saareen.\n\nNo, kun se on sellainen kaunis saari, niin siihenhän elämään jäädään.\n\nMarjoilla ja puun hedelmillä siinä saaressa eletään, kirkasta\nlähdevettä juodaan ja laulellen aikoja kulutetaan. Marjoja ja hedelmiä\nkasvaa maassa sekä puussa, ja hyvä heidän on siellä elää.\n\nMutta kerran mies yltyy poimimaan ja syömään noita ihania marjoja niin,\nettä jää sinne marjikkoon niin, ettei muista tulla sieltä poiskaan,\nunohtaa morsiamensa ja laivansa. Jää sinne aivan moniksi päiviksi.\n\nMorsian odottelee, odottelee, huutelee, huutelee, etsii, etsii, -- ei\ntule mies, ei palaa.\n\nVihdoin hän suuttuu, ikävystyy, -- polkee laivan polkimelle, tarttuu\nperäsimeen ja ajaa pois saarelta.\n\nKun on aikansa siellä marjikossa ollut, tointuu vihdoin mies sieltä ja\npalaa lähtöpaikkaansa. Mutta siellä hän ei tapaa enää ketään, kaikki on\npoissa.\n\nSilloin hän hämmästyy ja käy kiihkeästi kadonneita etsimään. Mutta\nturhaan. Poissa ovat ne. Miestä jo suututtaa, mutta ei auta, täytyy\njäädä vain levollisesti odottamaan.\n\nJa sitä odotusta riittää. Ei kuulu laivaa, ei morsianta, ei ilmesty\nmitään muutakaan, mikä tuottaisi vaihtelua tai päästäisi pois saarelta.\n\nSiinä odotellessa sattuu vielä pieni, omituinen selkkaus. Kerran sattuu\nhän syömään marjoja, jotka jo heti syötyäkin tuntuvat oudoilta, mutta\nsitten kasvaa niistä hänelle suuret sarvet päähän.\n\n-- No, tämä vielä piti, arvelee hän tuskastuneena. -- Kuinka nyt ilkeät\nedes ihmisten eteen käydä, jos niitä milloin sattuisi tänne osumaan!\n\nMutta jonkun ajan perästä sattuu hän syömään toisia marjoja, jotka nuo\nsarvet heti päästä pudottavat.\n\n-- No, tämä oli sentään onni, huudahtaa mies ja pistää huvin vuoksi\nsekä toisia että toisia noista oudoista marjoista taskuunsa sekä käy\njatkamaan odottelevaa elämäänsä.\n\nJonkun ajan perästä sattuu siitä ajamaan ohi joku laiva ja kun mies\nnostaa saaressa suuren huudon, niin laivassa se kuullaan ja tullaan\nhänet sieltä noutamaan.\n\nMannerrannoille päästyään kävelee hän päivän, pari ilman määrää, mutta\njoutuu sitten erään kuninkaanlinnan suureen, kauniiseen puutarhaan.\n\nSiellä istuutuu hän soman, vettä korkealle suihkuttavan lähteen\nrannalle ja, kun on kovin väsynyt ja hikinen, käy sen rannalla\npeseytymään ja puhdistautumaan, kasvoja sekä jalkoja pesemään. Mutta\nsehän on kovin sopimatonta. Kohta saapuu siihen joku linnan\nhoviherroista ja käy häntä kovin torumaan moisista puuhistaan.\n\n-- Kuinka sinä, mieshyvä, käyt tässä kasvojasi ja jalkojasi pesemään?\nEtkö näe, että tämä on kuninkaanlinnan puutarha ja tämä lähde sen\nkauniimpia suihkukaivoja! Kuinka voitkaan sellaista tehdä!\n\n-- Ohoh, onko tämä kuninkaanlinna! No, onko tämä ehkä se\nkuninkaanlinna, jonka kuninkaantytär on ollut pitkillä matkoilla ja\npalannut äskettäin ihmeellisen laivan kera?\n\n-- O -- on, -- kuinka sitä kysyt?\n\n-- Siksi vain, että kun tämä on se linna, niin ette suinkaan te, niin\nkauniin ja korean kuninkaantyttären hoviherra, tahdo minua tällaisesta\npikkusyystä moittia. Menkää ilmottamaan armolliselle neidillenne, että\nminä tästä teostani hyvitykseksi tahdon tehdä hänet vielä kauniimmaksi,\nkoreammaksi ja nuoremmaksi kuin hän on.\n\n-- Elä nyt, -- mitenkä sinä sen tekisit! Annahan kun menen ja ilmotan\nprinsessalle. Odota kotvanen!\n\nMies naurahti itsekseen. Hän oli huomannut joutuneensa oman morsiamensa\npihaan ja päätti tehdä pikkukolttosen morsiamelleen kostoksi hänen\näkillisestä lähdöstään ihmesaaresta. Näin muuttuneessa ja ränstyneessä\nasussa ei morsian häntä tuntisi ja kaikki kävisi hyvin päinsä.\n\nHalusihan toki kuninkaantytär tulla kauniimmaksi ja koreammaksi ja\nnuoremmaksi. Juoksujalassa saapui hän seurueineen suihkulähteelle ja\nkäski miestä heti ryhtymään toimeen. Eikä hän tuntenut miestä, vaikka\ntämä tunsi hänet heti.\n\nMies syötti hänelle niitä marjoja, jotka kasvattivat hänelle sarvet\npäähän. Sen tekivät ne kuninkaantyttärellekin ja tämä ei suinkaan\nkaunistanut häntä, vaan päinvastoin rumensivat.\n\nKuninkaantytär ja kaikki hovi joutui aivan kauhuisinsa tästä\nonnettomuudesta ja kaikki vaipuivat synkkään suruun. Toruttiin kyllä\nmiestä, uhattiinpa oikeudenkäynnilläkin ja rangaistuksella, mutta mitäs\nse auttoi: sarvet olivat kasvaneet prinsessan päähän eivätkä lähteneet\nmillään. Ja olihan mieskin surevinaan tapausta, selitti, ettei hänelle\nollut sellaista ennen sattunut.\n\nMutta kun surua oli kannettu muutama päivä, niin ilmestyi mies uudessa\nasussa kuninkaanlinnaan ja ilmotti, että hän on keksinyt lääkkeen,\njolla nuo sarvet voidaan saada pois. Kaikki ihastuivat siitä ja\nantoivat miehen koettaa konstejaan. Mies kun antoi prinsessan syödä\nniitä toisia marjoja, niin sarvet heti putosivat. Siitäkös ilo\nlinnassa! Ja lisäsihän iloa sekin, kun mies ilmaisi itsensä ja nauraen\nselitti, että hän oli tehnyt tämän vain turhanpäiväiseksi koetukseksi\nja ikäänkuin kostoksi saareen jäämisestään, mikä kyllä oli ollut\nenemmän omaa syytä. Sula sopu vallitsi kohta kuninkaan linnassa.\n\n\n\n\nKaksi kaupankävijä-ueljestä.\n\n\nKauppamiehellä oli ennen muinoin kaksi poikaa, joille kuollessaan antoi\nkummallekin laivan perinnöksi. Pojat lähtivät siitä yhdessä\npurjehtimaan ulkomaille ja erotessaan toisistaan merellä tekivät sen\nliiton keskenään, että kun he vuoden purjehtivat eri merillä, he\nyhtyvät tässä samalla paikalla, missä nyt eroavat. Kului määräaika\ntuosta ja veljet tavaralla täytettyine aluksineen tulivat yhteen\npuhutulla paikalla. Mutta toinen, vanhempi veli, oli saanut laivansa\ntäyteen valhetta ja vääryyttä harjottaen, kun taas nuorempi veli oli\ntotuutta ja rehellisyyttä rakastaen sen kukkurapääksi saattanut. Tästä\nsyntyikin heillä puhe yhteen tultuaan, mutta arvaahan sen, että heille\ntuli heti riita ja tora. Vanhempi veli puolusti vääryyttä, nuorempi\noikeutta.\n\nKun ei asiasta muuten sovittu, määräsivät he riitansa ratkaisijaksi\nsen, joka heidän kotiin purjehtiessaan ensiksi heitä vastaan sattuu; ja\nse, jonka väite voittaa, se saa toiselta laivan tavaroineen, toinen sen\nhäviää.\n\nPurjehtivat he siis edelleen, no, tuli heitä vastaan venheellä mies,\nmikä lie ollutkin miehiään. Vanhempi veli huusi kohta laivastaan sille:\n\n-- Mies hoi, totuusko vai valhe voittaa maailmassa?\n\n-- Etkö sitä ennestään tiedä, valhehan se maailmassa vallitsee! vastasi\nmies veneestä ja souti edelleen.\n\n-- Siinä kuulit, ähähti vanhempi veli ilkeässä voitonriemussaan\nnuoremmalle ja kun oli vedon voittanut, otti armotta tältä laivan\ntavaroineen. Vieläpä sydämettä puhkasi hänen silmänsä ja työnsi hänet\nsitten pienessä veneessä aaltoja aavoja ajelehtimaan.\n\nNäin surkeasti kävi nuoremmalle veljelle, joka ei ollut mitään pahaa\ntehnyt. No, kun hän oli jonkun aikaa aavoja selkiä ajelehtinut, joutui\nhän jollekin tuntemattomalle, kaukaiselle rannalle. Siinä nousee hän\nmaalle ja alkaa etsiä jotain kuivempaa olopaikkaa, jota voisi pitää\nyösijanaankin. Löytääkin hän suuren kiven ja nousee sille istumaan.\nIstuessaan siinä kuulee hän äkkiä lähestyvää suksen suhinaa metsästä.\nHän kuuntelee ja tarkkailee ja lausuu vihdoin:\n\n-- Ken lienetkin suksen suhisuttaja, tule avukseni ja armokseni!\n\nSuksen suhisuttaja tulee ja kysyy häneltä:\n\n-- Mikäs sinä olet istujoita. Miten olet joutunut tänne ja oletko sinä\ntodella -- näenkö oikein -- silmätön?\n\nKivellä istuja kertoo kohtalonsa ja virkkaa, että olisipa se mies, joka\nhänelle hänen näkönsä toisi takaisin.\n\nSuksen suhisuttaja siihen vastaa:\n\n-- Oletpa surkuteltava olento! Nouse näille suksille ja anna niiden\nviedä minne vievät; kun tulet lähteelle, niin pese siinä silmäsi sen\nlähteen vedellä.\n\nOnneton kiittää avusta ja nousee suksille. Ne vievät lähteelle ja siinä\nhän pesee silmänsä. Aivan samassa saa hän näkönsä takaisin. Nyt kun hän\nnousee suksille, vievät ne takaisin sille kivelle, josta hän oli ne\nsaanut. Se avun antaja on siinä vielä ja otettuaan suksensa pois kysyy\nnyt autettavaltaan:\n\n-- No, oletkos nyt vielä muuta vajaa?\n\n-- No, jos pääsisin omalle maalleni!\n\n-- No, nouse vielä näille suksilleni, seiso niillä; jos ne vievät sinut\nsuuren hongan luokse, niin nouse sen latvaan ja vietä siellä yösi! Ja\njos olet oikein tarkkaavainen, niin ehkäpä siellä onnesi käsität,\nellet, niin en voi sinua enää auttaa. Sukset tulevat kyllä itsestään\ntakaisin luokseni.\n\nMies ei tiennyt, kuinka kiittäisi neuvojataan ja nousi suksille. Ne\nlähtivät heti kulkemaan ja toivat hänet illan ruskossa suuren hongan\nluokse. Siinä heitti hän sukset jaloistaan ja kipusi hongan latvaan.\nSukset lähtivät heti takaisin suhisemaan. Olla olettelee mies\nsiellä hongan latvassa, niin jopa yöllä tulee joukko omituisia\nkoirankuonolaisia siihen hongan juurille ja ne alkavat haastella siinä:\n\n-- Tiedättekös mitä? kysyy yksi.\n\n-- Tiedetään mitä tiedetään, sanoo toinen.\n\n-- Tiedättekö mitä minä tiedän?\n\n-- Ettepä te kumpainenkaan tiedä, mitä minä tiedän, sanoo eräs.\n\n-- No, puhupas sinä, mitä tiedät!\n\n-- Minä tiedän semmoiset asiat, että eräällä kuninkaalla on tytär, joka\non kymmenen vuotta sairastanut erästä omituista tautia, mutta tätä ei\nsaada mitenkään parannetuksi. Se kuitenkin paranisi, kun vain\npäivännousun aikana vietäisiin hänet isänsä puutarhaan ja aamukasteella\nvoideltaisiin hänen kasvojansa sekä rintaansa.\n\n-- Minä tiedän taas sen, sanoo toinen, että samalla kuninkaalla on\nkaivo, josta viime aikoina ei ole saatu yhtään vettä, mutta siitä\nsaataisiin sitä aivan heti, kun vain hakattaisiin siinä linnan pihalla\nkasvava suuri, kaunis koivu maahan ja sen juuret väännettäisiin pois,\n-- heti paikalla kohoisi vettä kaivoon.\n\n-- Tiedänpä minäkin jotakin, sanoo eräs. -- Samalla kuninkaalla on\nlinnansa lähellä puisto, jossa ennen oleili laumottain kauniita hirviä,\nmutta nyt ei enää ole yhtään ainoata moneen vuoteen käynyt siinä. Ne\nhirvet tulisivat takaisin puistoon, kun vain otettaisiin ne hirven\nsarvet pois siitä puiston veräjältä, jossa niitä koristuksena pidetään.\n\nNäin haastelevat ne oudot miehet, ja kun kukin on parhaansa\njaaritellut, luikkivat ne joukolla pois.\n\nMies kuulee nuo heidän juttunsa ja painaa ne syvälle sydämeensä. Jospa\nniitä puheita tarkottikin se suksenantaja-mies. Ja kun aamu tulee, niin\nlaskee hän alas puusta ja lähtee astumaan, astumaan, minne lähteneekin,\nastuupa vain. Kun on aikoja, päiviä astuskellut, niin tulee suuren\nlinnan pihaan, ja kun hän hetken sitä katselee, niin huomaa sen\nkuninkaanlinnaksi. Jospa olisikin se onnen linna...\n\nJoka tapauksessa hän menee siihen ja pyytää heti siitä jotain työtä.\n\n-- No, tarvittaisiinhan tässä vedenkantajata, sanotaan linnassa, --\nvaan se on vaikeanlainen toimitus, kun linnan seudussa ei ole mitään\nkaivoa eikä lähdettä, vaan on vesi matkojen päässä.\n\n-- No, kannan minä kauvempaakin. Hyvä, kunhan edes jotain työtä saan,\nvastaa mies ja aavistaa kohta, että tämä on se outojen miesten puhuma\nkuninkaanlinna.\n\nJonkun aikaa linnan palveluksessa oltuaan sattuu hänet tapaamaan linnan\npuistossa kävelyllä oleva kuningas ja sanoo hänelle:\n\n-- Ihme ja kumma, kun meidän nykyään täytyy niin pitkien matkojen\npäästä hakea vettä eikä sekään ole oikein hyvää.\n\n-- Niinpä näkyy täytyvän, vastaa vedentuoja. Mutta ettekö tiedä, mikä\non syynä, ettei vettä ole lähempänä?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Mutta jospa linnanne pihalta koetteeksi hakkauttaisitte sen suuren\nkoivun, joka siinä kasvaa ja väännättäisitte sen juuret maasta, niin\nehkäpä silloin tulisi vettä kaivoonne.\n\n-- Jokohan tulisi, vilkastuu kuningas. Jos tulisi, niin heti\nhakkauttaisin sen maahan.\n\n-- Hakkuuttakaahan nyt koetteeksi, niin sittenhän nähdään. Ei sitä\ntiedä, mistä se vedettömyys johtuu.\n\n-- Ei sitä tiedä!\n\nKuningas hakkautti heti sen koivun siitä pihalta pois ja väännätti sen\njuuret maasta, ja kas, kun se oli hakkuutettu, heti kuninkaan lähikaivo\ntäyttyi kirkkaalla vedellä.\n\n-- Sinäpä vasta mies, kiittää kuningas vedenkantajaa ja ylentää hänet\nomaksi erikoiseksi vedenkantajakseen.\n\nSitten toisen kerran taas kuningas kävellessään puistossaan sanoo\nvedenkantajalleen:\n\n-- Ihme ja kumma! Tässä meidän huvipuistossamme eleli ennen hirviä kuin\nmitäkin sotajoukkoa, mutta nyt ei ole niitä moneen vuoteen nähty\npäätäkään; mikähän sen lienee aiheuttanut?\n\n-- Koettakaapas otattaa tuosta puiston veräjältä nuo suuret hirven\nsarvet pois, niin mitähän siitä seuraisi!\n\n-- No, koetetaan.\n\nHän otatti heti ne hirvensarvet pois, ja kas, kun se oli tehty, oli\nhirviä puisto täynnä.\n\nYhä iloisemmaksi tuli kuningas ja korotti vedenkantajansa lähimmäksi\nneuvonantajakseen.\n\nErään kerran kuningas kävelyllään ollessaan on hyvin suruissaan.\n\n-- Mitäpä, hyvä kuningas pahottelette? kysyy mukana oleva neuvonantaja.\n\n-- On syytä paljonkin, vastaa kuningas, on syytä sellaista, että minun\nainoa tyttäreni on jo kymmenen vuotta ollut sairas eikä parane millään.\n\n-- Niinkö, kuninkaiseni? Mutta jospa siihenkin koetettaisiin keinoja!\n\n-- Koeta, koeta, veikkonen, jos voit! Puolen valtakuntaa antaisin, jos\nvoisit!\n\n-- Antaahan olla!\n\nNeuvonantaja vetää esiin nyt sen viimeisen keinonsa. Hän kuljetuttaa\nsairaan kuninkaantyttären eräänä varhaisena kesäaamuna, päivän juuri\nnoustessa, linnan puutarhaan, kosteiselle nurmikolle. Siinä ottaa hän\nkäteensä pienen liinasen, kastelee sen heinikossa ja käy sillä hiljaa\nhivelemään sairaan kasvoja ja rintoja. Kun hän on sitä jonkun aikaa\ntehnyt, avaa sairas silmänsä, nostaa päänsä ja alkaa iloisesti puhella.\nJa hän on niinkuin ei olisi sairas ollutkaan. Hän on tullut aivan\nterveeksi.\n\nSilloin kuningas tarttuu auttajaansa ja lupaa hänelle kaikkea, mitä\nvoi. Puoli valtakuntaa ei riitä, enemmän pitää antaa. Kun hän tästä\nenemmästä puhuu, tarttuu parannettu parantajansa käteen ja tarjoutuu\nhänen morsiamekseen. Ja ilomielellä sekä parantaja että kuningas siihen\nsuostuvat. Ja siitä seuraa juhlat ja ilot, joita on harvoin pidetty.\n\nMutta se toinen veli, vanhempi, joka tällekin kuninkaalle tavaroita\ntoimitteli, joutui vääryydestä kiinni ja eli loput ikäänsä pelkillä\nveljensä armoilla eikä hänen laivansa enää tavaroilla täyttynyt.\n\n\n\n\nKolme sanaa.\n\n\nOli eräs ukko ja akka, köyhiä eläjiä.\n\nKutoo akka kauniin loimen ja lähettää miehensä myömään sitä.\n\nMies menee markkinoille, kaupittelee sitä kunnes sanoo eräs hänelle:\n\n-- Myönet sen hyvään sanaan, niin ostan sen.\n\nNo, aprikoi mies asiaa, katsoo rahan hyväksi, mutta hyvän sanan myös\nhyväksi; punnitsee, harkitsee, -- jo myö loimensa hyvään sanaan.\n\nSe sana on:\n\n-- Aikana rauta kalliimpi, toisena kulta.\n\nKotona eukko kovasti toruu ukkoaan siitä, kun möi kalliin loimen\nsemmoiseen tyhjään sanaan, koko päivän toruu ja soimaa. Kutoo hän\nkuitenkin toisen loimen ja lähettää taas ukon markkinoille.\n\nTämä kaupittelee, kaupittelee taas sitä, vihdoin myö senkin hyvään\nsanaan.\n\nSe sana on:\n\n-- Omaa merta etemmä elä mene kalaan.\n\nTaas eukko toruu miestään, soimaa kaksikin päivää moisesta tuhmasta\nkaupasta, mutta kutoo kolmannen loimen ja lähettää miehensä myömään\nsitä.\n\nTämä myö sen taas hyvään sanaan.\n\nSe sana on:\n\n-- Nosta käsi, vaan elä iske!\n\nNo, tämän kaupan kun mies tekee, niin ei hän uskallakaan enää kotiinsa\nmennä, vaan menee merenrantaan ja palkkautuu siellä laivamieheksi.\n\nNo, merellä kun muita maita kohti ajetaan, niin nousee kova myrsky,\nylen julma ja äkäinen. Aivan jo yrittää laivan kaataa. Lausuu silloin\neräs laivaväestä: -- Yksi tässä täytyy mereen heittää, muuten ei myrsky\nalene! No, heitetään se loimenmyyjä-mies mereen. No, mies kun mereen\njoutuu, niin putoaa hän pohjaan ja siellä kauniisiin lasisiin linnoihin\njoutuu.\n\nTäällä linnanisäntä ja linnanemäntä kovassa riidassa ovat.\n\nRiita on siitä, että isäntä väittää raudan kultaa kalliimmaksi, mutta\nemäntä taas kullan rautaa kalliimmaksi.\n\n-- Ratkaise sinä mieskulta meidän riitamme, ratkaise veikkonen, muuten\nei siitä tule loppua!\n\nNäin rukoilevat he miestä.\n\nNo, mies muistaa sen ensimäisen hyvän sanan ja lausuu:\n\n-- Aikana kulta kalliimpi, toisena rauta.\n\n-- Sepä hyvä, se oli oikea sana, ilahtuvat molemmat riitelijät ja\npalkitsevat miehen suurella kasalla kultaa ja nostavat vielä hänet\nveden pinnalle.\n\nMies kun tänne tulee, niin tapaa hän tyhjän, toisesta päästä avonaisen\ntynnörin köllehtimässä veden päällä. Hän heittää rikkaudet sen pohjaan\nja nousee tynnöriin sekä lähtee sitten tynnöriä nytkien koettamaan,\neikö pääsisi jonnekin rantaan.\n\nNo, tynnöri vähitellen edistyy ja vie häntä suurta kuninkaan linnaa\nkohden. Hän nousee rantaan ja astuu linnaan.\n\nTäällä linnassa on myöskin kova riita ja siellä kiistetään siitä, että\nkun kuninkaanlinnan kaivoista ovat vedet loppuneet, niin onko parempi\nhakea vettä toisen valtakunnan kaivoista, vai omista vesistä.\n\nMies tulee kuin kutsuttu riidan ratkaisijaksi, ja kun hän muistaa sen\ntoisen loimenostajan sanat, lausuu hän niille riitelijöille:\n\n-- Omaa merta etemmä elä mene kalaan!\n\nSe on oikea ratkaisu ja ihastuneina siitä antavat riitelijät hänelle\nsuuret määrät kultaa ja hopeata palkaksi.\n\nSiitä mies lähtee jo kotiinsa päin astuskelemaan, kun on kerran niin\nrikkaaksi tullut. Mutta kun hän on jo monia vuosia ollut kotoa poissa,\nniin on hänen pieni poikansa kasvanut suureksi mieheksi. Nyt mies\nkotiin tullessaan tapaa pojan nukkumassa samassa huoneessa kuin\nemäntänsä. Hän raivostuu, ottaa kirveen ja aikoo tappaa miespuolisen\nmakaajan.\n\nSilloin hän muistaa sen kolmannen loimenostajan sanan, että \"nosta\nkäsi, elä iske\", ja hänen kätensä vaipuu alas.\n\nSe olikin suuri onni, sillä samassa kun äiti ja poika heräävät,\nselittävät he asian oikean laidan. Ja mies siunaa niitä kolmea hyvää\nsanaa enemmän kuin saamiaan kultia ja hopeita.\n\n\n\n\nHaastelevat eläimet.\n\n\nKerran mies on metsämatkoilla, oravia, lintuja ampuelee, kettuja ja\njäniksiä pyydystelee. Hän viivästyy liiaksi retkellään, iltaan pimeään\nasti; hänen täytyy jäädä metsille yöksi. No, hän pyssynsä ja laukkunsa\nkuusen juurelle heittää ja asettuu siihen yöksi.\n\nKoirat, joita hänellä on mukana pari, kolme, asettuvat tuonnemmaksi\ntoisten puiden juurille.\n\nMies on käynyt jo makuullekin, mutta keskiyöllä hän herää ja silloin\nkuulee hän koirien haastelevan siellä syrjemmällä:\n\n-- On se tuokin meidän isäntämme; tällaisella koiranviralla itseään\nelättää, saloja juoksentelee, soita samoilee! Ja elämä toisenlainen\nolisi hänellä aivan käsissä, elämä monta vertaa mukavampi. Tutkisi vain\ntarkemmin sen pihassaan kasvavan vanhan kuusen juuria ja käväisisi\njoskus siinä naapurissaan. Mutta se miespoloinen ei älyä onneaan.\n\nNo, mies kun tämän kuulee, niin ei häntä enää nukuta siinä kuusen\njuurilla, vaan valveilla jo pysyy. Hän rupeaa miettimään noita koirain\nsanoja. Mitä ne tarkottavat? Eikä hän enää siinä loikoilekaan, vaan\nnousee ylös, nostaa pyssyn olalleen ja lähtee kotiinsa.\n\nSiellä hän yhä edelleen ajattelee noita eläinten haasteluja ja vihdoin\nmenee sen pihassaan kasvavan vanhan kuusen luo, käy tarkkaelemaan sitä\nja sen juuria. Eikös hänen silmäänsä pistä jotakin outoa sen lahojen\njuurien lomista, ja samalla tulee hän melkein tahdottaan sysäisseeksi\nsitä puuta. Silloin se, laho, kaatuu, ja katsoppas vaan -- sieltä\njuurien alta ilmestyy vanha raudoitettu arkku, aivan kuin vanhat\naarrehauta-arkut ovat. Aarrehauta-arkku se onkin ja täynnä kultaa.\n\n-- Ilmankos ne eläimet haastelivat, virkahtelee mies iloissaan ja vie\narkun aittaansa.\n\nSamana päivänä lähtee hän vielä pistäytymään siinä lähimmässä\nnaapurissakin, katsomaan, mitä siellä olisi erinomaista.\n\nSiellä on soma tyttönen, joka on kuin luotu hänelle emännäksi.\n\nSen ottaa hän emännäkseen, ja niin ovat koirain puheet toteutuneet ja\nhän elelee kuin uutta elämää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta onpa eräs puuttuva kohta hänen elämässään. Eukko on alussa hyvä,\nmutta pian jo muuttuu pahaksi -- komentelevaksi. Hän joutuu oikean\neukkovallan alle. Se hänen elämäänsä häiritsee ja onneaan synkistää.\nJopa hänen elämänsä käy niinkin tukalaksi, että hän mietiskelee ottaa\nitsensä hengiltä.\n\nSitä miettiessään hän eräänä sunnuntaina lavitsalla silmät ummessa ja\nhievahtamatta loikoessaan kuulee yhtäkkiä kukon, joka on kanoineen\nlattialla herneitä nokkimassa, ylenkatseellisesti ja mahtavasti\nkököttävän perheelleen:\n\n-- Kot, kot, kot, siinä on mies, hänellä on vain yksi akka eikä jaksa\nsitäkään pitää kurissa ja minulla on viisikymmentä akkaa ja kaikki ne\nhallitsen!\n\nSenpä kun mies kuulee, niin se käy pahasti hänen luonnolleen. Vai niin,\nvai sellaista se haastelee! Eläpäs!\n\nTuokiossa kavahtaa hän pystyyn, astuu päättäväisesti eukkonsa luo ja\nsanoo tälle jyrkästi:\n\n-- Lämmitäpäs nyt kyly!\n\n-- Kyly! Mitä sinä sillä teet? Mikä kylyn aika nyt on?\n\n-- Lämmitä nyt vain kyly, sanon sinulle!\n\n-- Ka, ka, tuota, mitä sinä tarkotat? hämmästelee eukko.\n\n-- Lämmitä vain kyly, elä kysele!\n\nKun ukko noin jyrkäksi käy, niin eihän eukon auta muu kuin lähteä kylyä\nlämmittämään. Mikä lie sille nyt tullut, ei ole toiste ollut, arvelee\nhän ja menee ja panee kylyn lämpiämään. Ja kun ukko toistekin samalla\npäättävällä kivakalla äänellä käskee, niin eihän sitä silloinkaan auta\nmuu kuin täyttää sen käskyt ja toivomukset. Ja niinpä jo muuttuu\njärjestys talossa. Eipä eukko enää komentelekaan ja ärhentele, vaan\nsuostuu sopuisasti ukkonsa kera neuvottelemaan. Ja ukko taas, kun eukko\nnäin sopuisaksi muuttuu, niin hänkin jo taas antaa myöten, ja niin koko\nelämä korjautuu talossa. Ja niinpä vähitellen taas onni vallitsee\ntalossa.\n\n\n\n\nSuulas akka.\n\n\nOlipa ennen akka, joka oli ylen suulas ja kerkeä kertomaan kylälle\nkaiken sen, mitä kotona tapahtui. No, ukko tästä pahoin tuskailee,\nhuomaa tuon kielevyyden olevan monessa seikassa pahaksi haitaksi talon\nelämälle.\n\nKerran ukko sattuu löytämään metsästä aarteen, ja arvaahan sen, mikä\nilo hänen mielessään syntyy. Mutta samassa muistaa hän akkansa\nkielevyyden ja riemu vähenee aikatavalla, sillä akkahan kertoisi asian\nkylällä ja kukatiesi, mitkä rettelöt siitä syntyisivät -- kenties koko\naarre menisi!\n\nUkko aprikoi asiaa, jopa keksii hyvän juonen. Hän rientää ansatielleen,\nottaa sieltä eräästä ansasta teiren ja vie sen järvessä olevaan\nverkkoonsa, ja verkosta ottaa hän taas kalan ja vie sen ansaan. Sitten\nmenee hän kotiinsa ja lausahtaa iloisena:\n\n-- Kuulehan, eukkoseni, minä löysin aarteen.\n\n-- Sinäkö aarteen, mistä, mistä, sano, sano, elä peitä, mistä sinä\naarteen, vai aarteen, no johan sinä, mitä sinä oikein, mistä sinä sen\naarteen...!\n\n-- No, no, elähän hätäile, -- lähdetäänhän hakemaan!\n\n-- Niin, niin, sitähän minäkin, lähdetään hakemaan, haetaan, haettava\nse on!\n\nJa he lähtevät aarretta hakemaan.\n\nAarre kun saadaan erään puun juurilta, niin ukko sanoo siitä eukolleen,\nettä mennäänpä samalla katsomaan ansojakin ja verkkoja.\n\n-- Mennään vain, mennään, mitäs muuta!\n\nMennään niitä katsomaan ja ansasta löydetään kala, verkosta teiri.\nEukko hämmästyy tuosta, mutta eihän siinä auta: mikä sattunut, se\nsattunut.\n\nJa he lähtevät kotiinsa kulkemaan.\n\nKotimatkalla tietysti eukko toitottaa koko kylälle, että he ovat\nlöytäneet aarteen.\n\nMutta kotiin tultua ukko tekee vielä erään konstin. Hän sanoo eukolle,\nettä nyt se tulee se maailmanloppu, ja jos tahtoo pelastua siitä, on\nmentävä suuren tynnörin alle. Akka menee tynnörin alle, ja ukko kaivaa\nnäverillä reikiä tynnörin pohjaan ja rupeaa sen päällä polttamaan\ntervaa, jota rei'istä tippuu akan päälle. No nyt on se pahimman\nhävityksen aika, lausuu hän akalle, mutta pian tuo näyttää menevän ohi!\n\nPian se meneekin ohi, ja akka nousee tynnörin alta.\n\nNo, siitä aarteen löydöstä syntyvät tietysti suuret rettelöt ja ukko ja\nakka vedetään oikeuteen sen löytämisestä ja salaamisesta.\n\nKyläläiset ovat kannelleet oikeudelle ja parhaana todistuksena\nesitetään akan puheet. Kun kyläläiset ovat kylliksi puhuneet\noikeudessa, niin lausuu ukko tuomarille:\n\n-- Kuulustelkaahan, korkea oikeus, minun eukkoanikin; hänen\npuheistaanhan se on koko tämä juttu syntynyt.\n\n-- Niin, se on oikeus ja kohtuus, lausuu tuomari ja käy kuulustelemaan\neukkoa.\n\n-- No, mistä se tämä aarre sitten oikein löydettiin? alottaa hän.\n\n-- Sekö, mistä, tuostako? Ettekö sitä tiedä? Sieltä, sieltä, mistä se\nlöytyi, puun juurilta, kannon alta, aivan oikeasta paikasta, sieltä,\nsieltä, puun juurilta, kannon alta...\n\n-- No, hyvä -- milloin se löydettiin?\n\n-- Milloinkako! Kaikkia kysyttekin! Silloin, kun me saimme kalan\nansasta ja teiren verkosta ja silloin kun oli se suuri maailmanloppu...\n\n-- Astukaa ulos, lausuu tuomari ja antaa hetken perästä päätöksen,\njossa eukko julistetaan hulluksi, kanne aiheettomana kumotaan ja\nkantelijoille sakkoa määrätään.\n\nNiin sai ukko pitää rauhassa aarteen, kenenkään häntä siitä enää\nhäiritsemättä.\n\n\n\n\nVastahakoinen akka.\n\n\nOlipa ennen semmoinenkin ukko, jolla oli akka, joka teki kaikki\ntoisinpäin kuin ukko tahtoi. Jos ukko toivoi sitä, niin akka teki tätä,\nja jos ukko tahtoi tätä, niin akka teki sitä.\n\nNiinpä kun kerran olivat joulunpyhät tulossa ja ukko arveli, ettei\ntällä kertaa pidetä minkäänlaisia juhlia joulun kunniaksi, niin akka\nsanoi laittavansa siksi kertaa mitä suurimmat juhlat.\n\n-- No, ei ainakaan vehnäsiä paisteta!\n\n-- Paistetaanpa kuin paistetaankin!\n\n-- No, ei ainakaan olutta panna!\n\n-- Pannaanpa kuin pannaankin!\n\n-- No, ei ainakaan vieraita kutsuta!\n\n-- Kutsutaanpa kuin kutsutaankin! Pirtin täysi kutsutaan.\n\nJa laittoihan se eukko juhlat mitä suurimmat ja vieraita pirtin täyden\nkutsui.\n\nNo, käypi eukko jo vastuksiksi ukolle, kovin suureksi kiusaksi käy.\nMutta minkäpä sille voit, mikä sallittu, se sallittu.\n\nLähdetään siitä kerran heinäniitylle.\n\nNurmelle mentäessä täytyy mennä yli joen ja joki, vaikka on kaita, on\nvirtava ja vuolas. Ylimenopaikkaa ei ole muuta kuin pahainen poikkipuu\nerään virtavimman paikan kohdalla. Ukko pelkää, että tässä mahtaa käydä\nhuonosti, se kun hänen eukkonsa on sellainen itsepäinen ja vastaan\npistävä. Vielä jutkahtaa jokeen, ja mikä vahinko tulisi!\n\nNo, tullaan sille poikkipuulle. Ukko pääsee hyvin yli, mutta eukon\nsuhteen kun hän pahaa pelkää, niin sanoo tälle toiselta rannalta, että\nelä hypähtele sillä poikkipuulla, koeta tulla varovasti, sillä se on\nhuono puu, elä hypähtele!\n\n-- Hypähtelenpä uhallakin, vastaa eukko uhittelevana ja käy aivan puun\nkeskikohdilla keikkumaan ylös ja alas. No, eihän se puu kestä, se\nkatketa paukahtaa ja eukko jokeen pudota jutkahtaa.\n\nSe piti, lausahtaa ukko ja kun se oma eukko on, niin jo hätäänkin\njoutuu ja lähtee kiireesti joen vartta alaspäin juoksemaan. Mutta\nsamassa muistaa hän eukkonsa suuren vastahakoisuuden ja kääntää\naskeleensa ylöspäin. Heinäväki sattuu sen huomaamaan ja kysyy häneltä:\n\n-- No, minne sinä juokset, mitä etsit?\n\n-- E -- eukkoani veikkoset, se kun sattui tuosta poikkipuulta jokeen\npolskahtamaan.\n\n-- Mutta vastavirrastahan sinä, veikkonen, sitä etsit; myötävirtaanhan\ntuo toki lienee mennyt.\n\n-- Eikö mitä; se kun oli eläessään niin vastahakoinen, niin\nvastavirtaan se varmaan kuoltuaankin lienee lähtenyt pyrkimään.\n\nSen pituinen se.\n\n\n\n\nUkko akan töissä, akka ukon töissä.\n\n\nOlipa ennen ukkokin ylen omalaatuinen, ja hän rupesi kovasti\nkapinoimaan sitä vastaan, että hänen pitää aina tehdä ulkotöitä, kun\nsitä vastoin eukko saa aina olla lämpimässä tuvassa ja keveissä\nsisätöissä.\n\n-- No, vaihdetaan virkoja, vaihdetaan virkoja, ukkoseni, sanoo akka, --\nsinä jäät tekemään sisätöitä ja minä lähden ulkotöihin. Sinullahan\nlienee nyt puunvetoa -- minä valjastan hevosen ja lähden metsään --,\nsinä kirnua täällä tuvassa maidot, hoida lapsi, katso porsas, jauha\njauhot, keitä puurot, syötä lehmä.\n\n-- No, tehdään niin, ilahtui ukko.\n\nJa akka lähti puunvetoon, ukko jäi sisätöihin.\n\nHän rupesi kirnuamaan voita, kirnusi, kirnusi, mutta lapsi rupesi\npyytämään juotavaa. -- Ahaa, täytyy lähteä hakemaan kaljaa! Hän lähti\nhakemaan kaljaa aitasta, jätti kirnun tuvan lattialle. Aitassa\nkaljatynnörin tapin auvaistuaan muisti hän, että se sika voi kaataa\nkirnun tuvassa ja kiiruhti sinne. Siellä porsas, hänen tulostaan\nsäikähtäen tölmäsi kirnua vasten ja kaatoi kirnukset lattialle; aitassa\ntaas kaljatynnöri, joka oli jäänyt auki, vuoti tyhjäksi.\n\n-- No, hyvin tämä alkaa, arveli ukko ja kynsäsi päätään. Pani kuitenkin\nuudet maidot kirnuun ja rupesi uudella onnella valmistamaan voita.\nSilloinpa muisti hän, että ne jauhotkin olisi jauhettavat. No, hän pani\njyviä kiveen ja alkoi jauhaa jylkytellä. Mutta kun ne voitkin oli\nvalmistettava, arveli hän, että panenpa kirnun selkään, niin siellä\nheiluenhan ne samalla maidot voiksi valmistuvat. No, hyvinhän se aluksi\nkävi, mies kirnusi ja jauhoi yhtaikaa.\n\nMutta sitten piti panna puuro tulelle ja sitä varten oli käytävä\nkaivosta vettä noutamassa. Kirnu unohtui hänelle selkään, ja kun hän\nkumartui ottamaan kaivosta vettä, syöksähtivät kirnukset kaivoon.\n\n-- No, hyvinpä tämä jatkuukin, siunaili ukko ja kaatoi kolmannet\nkirnukset kirnuun sekä rupesi niitä voiksi valmistamaan. Mutta silloin\nmuisti hän puuronkeittoaikomuksensa. Hän pani vedet ja jauhot kattilaan\nja rupesi keittämään puuroa. Se keskeytyi, kun hän muisti, että\nlehmähän se oli vielä ruokittava. Hän jätti kattilan siihen ja riensi\nlehmän luo.\n\nMissäpä tuota syöttäisin, tuumiskeli hän. Mökin katolla, koska se oli\nmatala ja tasainen turvekatto, rehevää ruohoa kasvava. Hän vuovasi\nlehmänsä sinne syömään. Mutta se voi pudota sieltä, arveli mies ja\nsiltä varalta haki hän liiteristä nuoraa ja sitoi sen toisen pään\nlehmän jalkaan. Toisen pään hän taas pujotti uuninpiipun kautta mökkiin\nja sitoi sen omaan jalkaansa. Nyt oli kaikki hyvin ja hän rupesi\njatkamaan puuronsa keittämistä. Mutta silloin se lehmä sieltä katolta\nputosi maahan. Nuora kiristyi ja ukko vetäytyi nurinniskoin\nuuninpiippuun.\n\nKylläpä hämmästyi eukko, kun saapui metsältä mökille. Lehmä riippui\nnuorassa katonräystään ja maaperän välillä. Ukko oli suinpäin\nuuninpiipussa. Siinä oli tarpeen nopeat toimet. Kiireisesti hän\nleikkasi nuoran lehmän yläpuolelta. Lehmä putosi maahan ja oli\npelastettu. Mutta mitenkä kävi ukon uuninpiipussa? Se putosi\npäälaelleen siihen suureen puurokattilaan, jossa oli koko päivän puuroa\nkeittää jytkytellyt.\n\nOlipa eukolla työtä ukkoa pelastaessa, ja kun se oli tehty, vannoi\nukko, ettei hän ikinä vaihda virkoja eukkonsa kera.\n\n\n\n"]