[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$frA0Ss1fIlZu8ohdw9iXr_U5EFCjSpJZmERPK3FrUH_8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2053,"Lehtisiä mietekirjastani","Topelius, Zacharias",1818,1898,"2053-topelius-zacharias-lehtisia-mietekirjastani","2053__Topelius_Zacharias__Lehtisiä_mietekirjastani",null,"muistelmat",[],[],"fi",1909,30626,206484,false,60049,[22,23],"Christian life","Essays",[25,26,27],"Essays, Letters & Speeches","Philosophy & Ethics","Religion/Spirituality","\"Lehtisiä mietekirjastani\" by Zacharias Topelius is a philosophical and reflective work written in the late 19th century. The book explores a wide range of themes related to faith, existence, and morality, drawing on the author's personal beliefs and experiences. It serves as a collection of essays addressing profound questions about life, death, and the human condition.  The opening of the work presents a preface outlining the author's intention of compiling his thoughts and reflections over many years. It reveals that Topelius began this endeavor over a decade prior, with an aim to share his views on eternal truths that resonate with the questions of time and existence. In the initial segments, he discusses the nature of thought and belief, emphasizing the importance of faith as a foundation for understanding human existence and the universe. Through philosophical musings, he addresses the limitations of human perception and knowledge, while encouraging readers to reflect deeply on their own beliefs and the mysteries of life. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Aho, Juhani",202,"Topeliuksen kuoleman jälkeen julkaistu kokoelma sisältää kirjailijan mietteitä elämän suurista kysymyksistä, uskosta ja kuolemasta. Juhani Ahon suomentamat esseet perustuvat Topeliuksen pitkän elämän kokemuksiin ja henkilökohtaiseen maailmankatsomukseen.","Z. Topeliuksen 'Lehtisiä mietekirjastani' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2053. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LEHTISIÄ MIETEKIRJASTANI\n\nKirj.\n\nZacharias Topelius\n\n\nSuomentanut Juhani Aho\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nUlosantajain esipuhe\nKuinka ajatukset kuihtuvat\nUskoni\nUsko ja tieto\nKuolemattomuus\nIankaikkinen elämä\nSynti, armo ja omatunto\nPaha\nKaikki-yhteisyys\nSallimus\nIhmeteot\nEnkelit\nTuhatvuotinen valtakunta\nTuomio ja maailman loppu\nMaanpallo maailman-kaikkeudessa\nIhminen maailman-kaikkeudessa\nValo\nElämä\nSuku ja yksilö\nMinä\nLapsi\nNuoruus\nElämän kesä ja syksy\nRakkaus\nKoti\nKoulu\nKansa ja isänmaa\nKirkko\nSaarnamies\nOpettaja\nPainetun sanan edesvastaus\nSanomalehdistö\nPuolueet\nRaha\nTyö\nAjatus\nSuuruus\nUnhotetut\nMuistopatsaat\nMaine\nKirja\nMääräperäisyys maailman historiassa\nPerusviivat\n\n\n\n\nULOSANTAJAIN ESIPUHE\n\n\nTähän toistakymmentä vuotta sitten alkoi Z. Topelius koota\n\"Mietekirjansa\" hajanaisia lehtiä, jonka ensi suunnitelman hän jo\noli laatinut v. 1870. Hänen tarkoituksensa oli antaa jälkimaailmalle\ntilaisuutta tutustua hänen personalliseen käsitykseensä ajan ja\niankaikkisuuden suurista kysymyksistä, ei sen vuoksi, että hän olisi\npannut mielipiteilleen mitään ratkaisevaa merkitystä, vaan koska\nhän tunsi sisällistä tarvetta esittää ne hedelminä pitkän elämän\nkokemuksista.\n\nAlkuperäinen suunnitelma sisälsi paljon suuremman määrän kirjoituksia\nkuin mitä tekijä ehti sepittää. Nämä ovat vaan \"Lehtisiä\nmietekirjastani\", jotka nyt hänen kuoltuaan julaistaan. Puhtaaksi\nkirjoittaessaan ja järjestäessään eri kirjoituksia ovat ulosantajat\nseuranneet tekijän viimeistä suunnitelmaa: kirjan sisällöksi, mutta\nniitä lehtiä uudelleen painoon toimitettaessa, jotka ovat olleet\njulaistuina aikakauskirjoissa ja kalentereissa, on seurattu aikaisempia\nkäsikirjoituksia, koska tekijä tuollaista lehteä satunnaisesti\njulaistessaan siihen usein kokosi ja supisti useampien kirjoitusten\nsisällön.\n\nKunkin kirjoituksen alla olevasta päiväyksestä näkyy, että kaikkein\nuseimmat niistä ovat syntyneet v. 1895 eli vähän sen jälkeen kuin\ntekijä seitsemänkymmenen seitsemän vuoden vanhana oli parantunut\nhengenvaarallisesta taudista. Sen johdosta Mietekirjan suunta osaksi\nmuuttui. Hengellinen sisältö tuli pääasiaksi, ja lehdet uudesta\noikeinkirjoituksesta, naiskysymyksestä, kuvaamataiteesta, tieteistä,\nkuolemanrangaistuksesta, ruumiinpoltosta y.m. jäivät kirjoittamatta.\n\nMuissakin suhteissa on tätä Topeliuksen viimeistä teosta pidettävä\nvalmistumatonna. Siinä on aukkoja ja puutteita, joita tekijä työtään\nviimeistellessä aikoi täyttää. Siitä ovat osoitteena käsikirjoitukseen\ntehdyt reunamuistutukset. Mutta ainoastaan katkonaisimmat ja tekijän\nitsensä hylkäämät kirjoitukset ovat poisjätetyt. Eräs luku sodasta on\nulotettu ja useita kertoja puhtaaksi kirjoitettu, viimeksi Helmikuun\n12 p:nä 1898, joka oli viimeinen päivä, jolloin tekijä oli terveenä ja\ntyövoimissaan.\n\nZ. Topelius tunsi, enemmän kuin monet muut kirjailijat,\nvastuunalaisuutta lausumastaan sanasta. Hän sanoo eräässä tämän kirjan\nesipuheen katkelmassa: \"Jokainen sana, Kaikkivaltiaan: tulkoon! yhtä\npaljon kuin lapsen soperrus, luopi oman ajatusmaailmansa. Sentähden ei\nmikään sana voi palata alkulähteeseensä jälkeä jättämättä. Luonnonäänet\nhaihtuvat, ajatus semmoisenaan on itämätön siemen, mutta sana on teko,\njolla on edesvastuunsa.\"\n\nHelsingissä Lokakuulla 1898.\n\n\n\n\nKUINKA AJATUKSET KUIHTUVAT\n\n\nOlen lukenut monenlaisia määritelmiä ajatuksesta. Filosoofi rakentelee\nja sitoo sen mittausopillisiin viivoihin -- runoilija ratsastelee\nsillä pilvissä ja painaa sen tunteiden vahaan -- koronkiskuri lyö sen\nrahaksi, -- suutari naulitsee sen kengän pohjaan -- tylsämielinen\ntuijottaa siihen niinkuin huuhkaja päivään, mutta mikä se on, sitä ei\nvoi kenkään sanoa. Se on minä, se on sinä, se on yhtaikaa kaikki ja\nei mitään. Kuitenkin on se maailman valtias. Sen historia on maailman\nhistoria.\n\nKoettakaamme sitä kuvin esittää -- olettakaamme, että se on aalto:\nettä se syntyy meressä ja vaipuu merehen takaisin. Että on lintu: joka\nlentää ja uupuu. Kukka: joka itää ja kuihtuu. Kautta vuosisatojen voi\nse kulkea, niinkuin valonsäde kautta avaruuksien, mutta ei ikuisesti --\njos se on syntynyt ihmisen aivoissa -- se vaipuu alas, uupuu, kuihtuu,\nsammuu. Siinä on sen rajoitus rajattomassa avaruudessa. Ikuisuuden\najatuksen -- Jumalan ajatuksen edessä täytyy sen taipua tahtoen tai\ntahtomattaan.\n\nAjatukset ovat sielun kasvimaailma. Tahdotko tietää, kuinka\najatusmaailma itää, niin kysy sitä kevähältä! Kuinka kuihtuu, kysy\nsyksyltä. Kevät katsoo aina eteenpäin, syksy aina jälelleen, mutta\nsyksyllä on se etu, että voi katsoa eteenpäin uusiin keväihin. Siinä on\nvanhain onni.\n\nMonet kuihtuneet ajatukset ovat vaan kuihtuneita kaprifolioita. Elä\ntuomitse niitä kuolemaan, ne ovat monikesäisiä. Anna niille sadetta,\npaistetta ja lämmintä ilmaa: ne voivat vielä tuoksua.\n\n2.7.1890.\n\n\n\n\nUSKONI\n\n\nUsko on ihmishengen pohja. Henki ilman uskoa on vaan pohjaton meri.\nSentähden alkaa jokainen elämänkäsitys uskolla.\n\nUskoni on yksityisasia Jumalan ja minun välillä ja liikuttaa muita\nainoastaan siinä määrin, mikä vaikutus sillä voi olla. Tunnustan tämän\nuskoni milloin tahansa ja missä tahansa minun tulee siitä todistaa,\nmutta minusta on tarpeetonta näytellä sitä pääsylippuna taivaaseen.\nTässä on minun nyt vaan esittäminen elämäni perustus.\n\nOlen onnellinen siitä, että olen kasvanut lutherilaisen kirkon\nuskossa, jota rakastan ja kunnioitan, en sen vuoksi, että pidän tätä\nkirkkoa erehtymättömänä ja ainoana autuaaksi tekevänä, vaan siksi,\nettä se rehellisesti etsii totuutta Jumalan ilmoitetusta sanasta.\nUskon kansakoululapsen tavoin Lutheruksen pieneen katkesmukseen, siis\nkolmiyhteiseen Herraan Jumalaan, hänen lakiinsa ja evankeliumiinsa. Ja\nsen minä uskon sielustani ja sydämmestäni, en omasta voimastani, en\njärkeni ja oppini avulla, vaan Jumalan armosta, joka Kristuksen kautta\non kutsunut minut ihmeelliseen valoonsa.\n\nYhtä en tahdo salata, nimittäin että katson kristinuskon sisimmässä\nluonteessaan olevan elämää eikä uskoa. Kirkkojen opinkappaleet ovat\nsyntyneet uskon sisällön selittämiseksi ja rajoittamiseksi, mutta\novat ainoastaan puutteellisia inhimillisiä kokeita sovittaa sanoiksi\nsitä, jota voidaan elää ainoastaan hengessä. Mitä rikkoutumisia, mitä\nkiusallisen katkeria riitoja kristittyjen kesken onkaan tämä sanoiksi\nsovittaminen synnyttänyt! Olen sitä mieltä, että kristinuskon koko\nvarsinainen sisältö voidaan lausua muutamin yksinkertaisin sanoin:\n_Uskon Jumalaan Kaikkivaltiaaseen, Isääni, taivaan ja maan luojaan.\nUskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, Ihmisen Poikaan, minun\nja maailman Vapahtajaan. Uskon Jumalan Pyhään Henkeen ja iankaikkiseen\nelämään._\n\nEi sanaakaan enemmän, mutta ei myöskään pilkkuakaan vähemmän. Yhdistä\nkaikki särkyneet kirkot, lahkot ja mielipiteet tähän tunnustukseen,\njoka sisältyy pääajatuksena kaikkien kristittyjen uskossa; pidä kiinni\ntästä yhdyssiteestä, älä pane arvoa sen rinnalla oleviin sivuasioihin,\nja kaikki tulevat yhtymään Kristuksen ristin ympärillä, samalla kun\npaljon rauhattomuutta ja paljon pahennusta on katoava maailmasta.\n\nEn ymmärrä sitä suvaitsevaisuutta, joka katsoo kaiken uskon yhtä\nhyväksi, kunhan se vaan on vilpitön. On oleva raja totuuden ja\nerehdyksen välillä. En tunnusta mitään kristinoppia ilman raamatun\nKristusta. Minä tuomitsen erehdyksen, en sitä, joka erehtyy. En voi\nnähdä kanssaihmiseni sisimpään. En tunne niitä teitä, joita myöten\nJumalan Henki voi johdattaa meitä kaikkia pimeyden kautta valoon;\ntiedän vaan, että niitä on paljon. Miksi olisi minun tieni ainoa oikea,\nainoa mahdollinen?\n\nKristinusko on salaisuus, jonka perille voidaan tulla ainoastaan\nsisällisen kokemuksen tietä. Sitä _puuttuen_ päättelemme niinkuin sokea\nväreistä, sen _omistaen_ täytyy meidän taipua niinkuin lapset Jumalan\nja raamatun auktoriteetin eteen. Mutta se ei estä meitä ajattelemasta,\ntutkimasta ja kysymästä, aina kuitenkin nöyrinä pysyen. Raamattu itse\non vastaava kysymyksiin, ei niin, että me poimimme siitä ne paikat,\njotka tukevat meidän ennakkomielipiteitämme ja jätämme huomaamatta\ntai kiellämme ne, jotka ovat niiden kanssa ristiriidassa, vaan niin,\nettä heitämme omamme hetkeksi syrjään ja vertailemme näennäisesti\nristiriitaisia niinkuin opetuslapset, jotka rehellisesti etsivät\ntotuutta.\n\nOlen oppimaton raamattua tulkitsemaan enkä vaadi mielipiteelleni mitään\narvoa. Mutta minä kysyn, niinkuin monet muutkin kysyvät, ja tahdon nyt\ntehdä pari kysymystä, joihin luulen löytäneeni vastauksen.\n\nOlen esim. löytänyt erehdyttävän käännösvirheen Lutheruksen\npienessä katkesmuksessa, toisessa uskonkappaleessa. Lutherus tapasi\nkreikkalaisessa alkutekstissä sanan _hades_, kuoleman valtakunta,\njohon sanaan katolilaiset perustavat oppinsa kiirastulesta. Tätä oppia\nvälttääkseen käänsi Lutherus sanan _hades_ sanalla _helvetti_, \"alas\nastui helvettiin\". Mutta Math. 25: 41:n mukaan on helvetti ennen\ntuomiota valmistettu ainoastaan perkeleille, ja olisi Kristus siis\nastunut heidän luokseen. Luen siis sen kaiken toisessa uskonkappaleessa\nnäin: \"astui alas kuoleman valtakuntaan\".\n\nTärkeämpää raamatun tutkimuksen vapaudelle on oppi Jumalan\nkolminaisuudesta, joka epäilijälle on mitä pahin loukkauskivi.\nUskallan tehdä selityksen koetuksen 1 Kor. 15: 24--28 perusteella.\nPaavali sanoo, että lopussa on Kristus, sittenkun kaikki hänen allensa\ntuomiossa heitetyt ovat, antava valtakunnan Isälle ja myös itse hänen\nallensa heitettävä, että Jumala kaikki kaikissa olisi. Kun me siis\ntunnustamme kolmiyhteistä Herraa Jumalaa, ei meitä samalla mikään\nestä ajattelemasta kolmijakoisuutta rajoitetuksi Kristuksen tehtävään\nmaailman vapahtamiseksi, se on aikaan, ajanjaksoon (aion) maailman\nluomisesta maailman loppuun. Sen jälkeen seuraa ajaton iankaikkisuus,\njolloin jakamaton Jumala on kaikki kaikissa.\n\nAjatukseni ei voi ulottua yli ajan rajain. Kristus on tässä samoin kuin\nkaikessa muussakin valinnut nuo inhimilliset vertaukset, Isä, Poika,\nja Henki, joiden avulla ajatuksemme voi käsittää pelastustyön, ja\npanee senvuoksi painoa yhteydelleen Isän kanssa ja jakamattoman Isän\nylevämmyydelle. Muistakoot muuten epäilijät, että ihminen, Jumalan\nkuvaksi luotu, on samalla tavalla ajassa kolmiyhteinen olento ruumista,\nsielua ja henkeä, mutta tulevassa elämässä tuomion jälkeen olennoltaan\nhenkeä.\n\n1.8.1895.\n\n\n\n\nUSKO JA TIETO\n\n\nUsko käsittää ihmisen päävoimat ja on, sekä toimiessaan että\nlevätessään, suurin valta maailmassa. Uskoa verrataan voimaan, joka\nvuoria liikuttaa; usko kaataa ja nostaa, parantaa ja tappaa? Kuka\nraivoo niinkuin uskonvimmainen? Kuka kärsii niinkuin marttyyri? Kuka\nrakastaa niinkuin vastarakkauden saavuttanut, kuka vihaa niinkuin\nhyljätty? Uskovainen yksin on varma taivaan autuudesta. Ja tämän voiman\nuskaltaa tieto uhkamielisyydessään kieltää ja sitä pilkata, tuo tieto,\njoka aina etsii, kysyy, arvelee eikä voi väittää mitään varmaksi\ntänään, jota ei toinen tieto jo huomenna väittäisi valheeksi! Tieto on\nJuno-pilvissä, jota ajatus aina on syleilevinään sumussa ja jonka se\naina uudelleen kadottaa näkyvistään. Halveksinko tietoa? Kysy minulta,\ntahdonko palata Ptolemaion maantieteeseen, kysy minulta, olenko koskaan\ntuntenut ihmishengen sammumatonta janoa tutkimaan ja kysymään! Ja\nkuitenkin sanon minä, että tieto, joka mittaa tähdet ja valtameret, on\nheikko lapsi sen jättiläisuskon rinnalla, joka voittaa maailman, joka\non nähnyt sen luomisen ja ennustaa sen häviötä.\n\nMonet pitävät uskoa ja tietoa sovittamattomina vastakohtina.\nKristityt sanovat: järki ei saa mestaroida uskoa. Tieto taas asettaa\nensimmäiseksi ohjeekseen uskon kieltämisen. Molemmat erehtyvät: usko\nja tieto sopivat kyllä toisiinsa, täydentävät toisensa ja sisältyvät\ntoisiinsa, niinkuin lähde sisältyy jokeen, niinkuin taru historiaan.\nRaamattu, joka niin usein rankaisee väärää oppia ja varoittaa siitä\ntiedosta, joka hulluttaa, ei milloinkaan aseta yhdenvertaiseksi\ntietoa ja epäuskoa. Kristus sanoo: minä olen totuus. Paavali sanoo:\nme _tiedämme_, ketä _uskomme_. Järkiperäinen tieto sisältyy uskoon\ntodistettuna sisällisenä kokemuksena, samoinkuin usko sisältyy ilman\ntodistuksia tieteen selviöihin. Luonnontiede rakentaa maailman\natoomeista: näytä minulle atoomit, näytä eetteri! Niitä ei ole\nmissään, ne ovat todistamaton usko, ja kuitenkaan ei kukaan epäile\nniiden olemassa oloa. Lähde kieltää joen pysymällä reunojensa sisällä,\njoki kieltää lähteen liikkumalla eteenpäin. Ja kuitenkaan ei lähde\nole muuta kuin lepäävä joki, joki ei muuta kuin liikkuva lähde.\nMolempien päämäärä ja tarkoitus on ääretön meri. Usko alkaa ja loppuu\nJumalassa, joka on korkein tieto. Tiede alkaa olettamisella, joka ei\nole mitään muuta kuin uskoa, ja päättyy äärettömyyden eteen asetettuna\nkysymykseen. Mitä on tämä sitten muuta kuin kulkua uskosta uskoon,\nlähteeltä mereen?\n\nSentähden on usko aina liikkuvan, vaihtelevan ja väreilevän ihmishengen\npohja, jonka voimakkuuteen kansojen elinvoima perustuu. Kansa on\nvoimakas ulkonaisesti ja sisällisesti ainoastaan niin kauvan kuin\nse säilyttää tietoisuutensa Jumalasta, uskonsa. Kun se katoo, alkaa\nkuihtuminen, jota ei mikään loistava sivistys ajan oloon voi estää.\nSivistys koskettaa ainoastaan ihmisen olennon kehää eikä sen sisustaa,\nja joutuu, itse katoavainen ollen, kaiken katoavaisen kohtalon\nalaiseksi.\n\nUskoton mies on kuin rannaton aalto, juureton ja pohjaton, joka\nkiertää oman itsensä tai katoavaisten tarkoitusperien ympärillä, jotka\nsiksi kerrakseen kiinnittävät hänen huomiotaan. Miehellä on kuitenkin\nedes nämä tarkoitusperänsä, mutta uskoton nainen on ristiriidassa\noman itsensä kanssa. Vaikka olisi kuinkakin älykäs ja teräväpäinen,\nei hän näitä lahjojaan käyttämällä voi löytää elämänsä keskustaa;\nhänen tekojaan määräävät vaikuttimet ovat kasvaneet kiinni siihen\nvälittömyyteen ja ehdottomaan uhraavaisuuteen, joka on uskon sisin\nolento. Riistä häneltä tämä elämän pohja, opeta häntä perustautumaan\narvostelevaan ajatukseen, ja hän ei ole enää nainen, vaan arvostelun ja\ntunteen, järjen ja intohimojen sekasikiö, joka häilyy molempien välillä\nja joutuu molempien erehdysten uhriksi.\n\nOllessaan kristillinen elinvoima on uskolla vastakohtanaan epäusko,\nolkoon että tämä tunnustaa opin ja kieltää elämän, tai peittelemättä\nkieltää, elämän ja opin. Edellinen muoto on tavallisin; tunnustuksella\non kuitenkin niin syvät juuret, että ihmiset sitä ainakin kantavat\nkuolleena uskona huulillaan, vaikka sydän olisikin kylmennyt ja\nkovennut. Mutta epäusko siinä merkityksessä, ett'ei mitään uskota, on\nsisällötön sana. _Natura abhorret a vacuo_, luonto ei siedä mitään\ntyhjää. Kun meissä syntyy sellainen tyhjä aukko, hyökkäävät peikot\nsijaan. Niin eroittamaton on usko ihmisen sisimmästä olennosta, että\nsenkin, joka kaikki kieltää, lopulta täytyy uskoa omaan itseensä.\nVapaa-ajattelijat erehtyvät: se Jumala, jonka he kieltävät, palaa\nehdottomasti takaisin epäjumalana. Se aikakausi, joka järkeä palveli,\noli ääriään myöten täynnä taikauskoa. Sinä, joka kutsut Jumalaa\nvanhaksi lastentaruksi, polvistu Cagliostron edessä, vaadi vastausta\nkuolleilta tai palvele omaa itseäsi!\n\n8.8.1895.\n\n\n\n\nKUOLEMATTOMUUS\n\n\nJos meillä takanamme olisi tyhjyys ja edessämme ainoastaan kuolema,\nhauta ja uusi tyhjyys, mitä varten eläisimme? Mitä varten lempisimme,\ntaistelisimme, kärsisimme, kieltäytyisimme, työskentelisimme,\nuskoisimme ja ajattelisimme?\n\nNiin, mitä varten? Kaikkihan olisi vaan katoavaa unelmaa, niin vähän\nkaikkien tähän elämään panemiemme huolien arvoista, että me yhtä hyvin\njäädä nukkumaan ensimmäiseen lapsuutemme kehtoon ja odottaa kuolemaa\nkuin ruveta näkemään niin paljon vaivaa toivottomasta elämästä.\nOlisihan silloin päiväperhonen onnellisempi meitä, sillä hän syntyy\nja kuolee päivän auringon mukana eikä ennätä kysyä, mitä varten on\nolemassa. Mutta meillä on levottomat ajatuksemme, jotka eivät anna\nmeille mitään rauhaa, meillä on sammumaton onnen janomme, ahnaat\naistimme, tutkiva henkemme, joka ei koskaan lakkaa kysymästä. Mitä jää\ntähteeksi kuolleelle, kun kaikki hänen takanaan ja edessään on ijäksi\nohitse? Pimeys, hiljaisuus, yksinäisyys, kylmyys, unohdus, horrostila,\nhäviö. Mikä kolkko kaukamaa, katsottuna lämpöisen ihmiselämän\nvaloisilta vaaroilta!\n\nSentähden ovat ne, jotka eivät usko tulevaa elämää, pakotetut hakemaan\ntoivoa, onnea, palkkaa ja päämääräänsä maallisuuden ahtaiden rajojen\nsisältä, maallisesta kunniasta, vallasta, nautinnoista ja himojen\ntyydytyksestä. Se onnistuu heille ehkä nuoruudessa, niinkauvankun pitkä\ntulevaisuus lupaa heille kaikkea, mutta vanhalla, parantumattomalla\nsairaalla, elämästään pettyneellä ei ole enää huomista päivää. Ja\nitsessään nautinnossa kummittelee jo sen toivoton, pikainen loppu.\nIlman kuolemattomuutta sotkeutuvat elämän arvoitukset avautumattomiksi\numpisolmuiksi.\n\nNe taas, jotka hakevat palkkaansa jalossa toiminnassa kansansa ja\nihmiskunnan hyväksi, eivät voi itseltään salata, että he työskentelevät\nunhotusta varten. Mitä jää jälelle heidän työstään, kun ei heitä enää\nole olemassa? Katoava nimi, uusia tuntemattomia tarpeita ja hauta, jota\nvälinpitämättömät tallaavat. Ilman uskoa elämään tämän elämän jälkeen\nemme voi antautua edes jaloimpienkaan tarkoitusten hyväksi toimimaan,\nkoska kaikki on päättyväistä, katoavaista, tyydytystä vailla, kysymys\nilman vastausta ja olemassaolo ilman jälkeä.\n\nMitä on elämä, joka kuolee? Hauta vastaa: se on toivottomasti haihtunut\ntoivo! Ei, sanoo Kristus: elämä, joka kuolee, on siemen maassa! Se\nkylvetään katoavaisuudessa ja nousee katoamattomuudessa; se kylvetään\nvoimattomuudessa ja nousee voimassa. Minä olen ylösnousemus ja elämä,\njoka uskoo minuun, hän elää, ehkä hän olisi kuollut.\n\nMitkä sanat nämä keskellä katoavaisuutta! Minä kuvittelen mielessäni,\nettä näitä sanoja lausuttaessa vavahtivat vuoret, yö valkeni ja syvä\nhelpotuksen huokaus humahti läpi luomakunnan. Kuolon varjo on vaan\nelämän sarastusta. Kauhistuksen kuningas rukoilee elämän Herraa ja\ntäydentää hänen töitään.\n\nIlman iankaikkista elämää olisi Jumalan luomakunta ristiriidassa\nitsensä kanssa. Luonnontieteet sanovat meille, ett'ei hitunenkaan\nainetta huku, ainoastaan muuttaa muotoaan. Olisiko nyt Jumalasta\nsyntynyt, kaikkia hallitseva henki yksin hävityksen lain alainen?\nKuinka paljon kuihtuukaan ympärillämme ennen aikojaan, kuolee\nkehtoonsa, päättyy keski-eräisenä tietämättä edes eläneensäkään!\n\nKuolemattomuus yksin vastaa kaikkiin kysymyksiin, ratkaisee kaikki\nnäennäisesti ratkaisemattomat pulmat ja avaa äärettömän avarat näköalat\ntuolla puolen mustan esiripun, jonka takana lyhytnäköinen maallinen\nsilmämme näkee vaan usvia ja yötä. Kuolemattomuus on oikeutta, tuomiota\nja laupeutta. Ilman sitä ei Jumala enää olisi rakkaus, hän olisi\noikullinen, julma, kova kohtalo.\n\nSinä, joka kevein mielin tuhlailet maisen elämäsi lyhyitä hetkiä,\nniinkuin ei niistä koskaan loppua tulisi, muistaos, että painut virran\nmukana rannatonta merta kohti! Ja sinä, joka petyit elämän luullusta\nonnesta, joka olet uupunut, olet epätoivossa ja uppoat, etkä enää voi\nkohottautua ylös, nosta itkettyneet silmäsi sitä äärettömyyttä kohti,\njota me kutsumme lopuksi, mutta joka onkin vaan alku, ja kyyneliesi\nläpi kuumottaa sinulle uusi aamu, jonka aurinko ei ikinä laske!\n\n\n\n\nIANKAIKKINEN ELÄMÄ\n\n\nBuddhan ja spiritistien mukaan ei iankaikkinen elämä ole muuta kuin\nloppumattomissa kehityssarjoissa jatkuvaa maallista elämää. Epäilemättä\nsisältyy aika häviävänä osana iankaikkisuuteen, mutta kuinka äärettömän\nerilaiseksi muuttuukaan kaikki, kun maailman ja ajan rajoitus\nkatoaa! Siirtyminen äärellisyydestä äärettömyyteen synnyttää uuden\nolemassaolon, uuden elämän.\n\nKaikkia kuvittelujamme iankaikkisesta elämästä hämmentää aistillinen\nkäsityksemme, josta emme voi vapautua. Ajattelemme tuolla puolen\nhaudan yhtäällä maallisen paratiisin, toisaalla palavan syvyyden\ntulikivijärvineen. Se ei ole paljoa korkeampi käsitys kuin villin,\njoka panee leipää vainajan kirstuun. Hakisimmeko sitten vertauskohtaa\nhenkielämälle filosofian itseensä sulkeuneesta, puhtaasta\najatusmaailmasta? Mahdotonta. Tuo maailma on kolkko ja autio erämaa,\n\"die Wüste des Denkens\"... Kristinusko ei voi tyytyä tähän jääkylmään\nabsoluuttisuuteen; se julistaa eloa tykkivän persoonallisuuden jatkuvaa\nelämää kuolemankin jälkeen. Sen korkein autuus on \"Jumalan kasvojen\nkatseleminen\", persoonallinen suhde Kristukseen ja yhteys autuaitten\nhenkien kanssa. Ajatuksen erämaan täyttää uhkuva elämä, joka on\njatkuvan kehityksen ehto.\n\nEi mikään riitele vastaan, vaan kaikki saattaa aavistamaan sielujen\nkehitystä kuoleman jälkeen, kirkkaudesta kirkkauteen Jumalaa kohti,\nhämäryydestä pimeyteen pois Jumalasta. Monet kristityt eivät tahdo\ntunnustaa ikuista helvetin rangaistusta ja kieltävät Jumalan rakkauden\nnojalla sen, että yhden ainoan iankaikkinen kadotus tekisi tyhjäksi\nkaikkien muiden autuuden. Niin, Jumala on rakkaus, mutta kuinka voi\nhän itseensä yhdistää ne, jotka _eivät tahdo_? Jumala ei ole voinut\narmahtaa perkelettä, kieltämättä persoonallisuuden pääehtoja, tahdon\nvapautta. Me emme voi päästä Kristuksen selvistä sanoista: \"se tuli,\njoka ei koskaan sammu, se mato, joka ei koskaan kuole\".\n\nYksi toivo vielä on. Raamatussa usein käytetty sana _aionios_, jonka\nLutherus on kääntänyt sanalla _iankaikkinen_, merkitsee kreikkalaisessa\nalkutekstissä pitkää ajanjaksoa, jota voi toinenkin seurata. Kristuksen\najallinen tehtävä tapahtuu aikana ennen tuomiota. Täyttämyksen\niankaikkisuudessa, kun Kristus on jättänyt kaiken vallan Isälle,\nkatoo aika ja Jumala on kaikki, ja kaikki on Jumala. Siellä ei ole\npahalla eikä siis myöskään kärsimyksellä mitään sijaa. Perkeleen ja\nauttamattomasti paatuneiden kohtaloksi jää siis täydellinen häviäminen,\njää se, jota raamattu kutsuu _toiseksi_ iankaikkiseksi kuolemaksi.\nEnsimmäinen kuolema on ainoastaan persoonallisen olemassaolon uusi\nmuoto.\n\nSinä, joka vaikeroit iankaikkisen rangaistuksen soveltumattomuutta\nJumalan anteeksi, antavaan rakkauteen, sinä joka loukkaudut hyvän\nja pahan kaksinaisuudesta, alistu sen äärettömän viisauden alle,\njoka yhdistää Jumalan pyhyyden ja vanhurskauden hänen armahtavaan\nlaupeuteensa ja suopi suurimmillekin syntisille parannuksen toivon, kun\nhe vaan _tahtovat_!\n\nAika kestää maailman loppuun ja tuomioon. Ensimmäisen kuoleman kautta\nvapautuneet henget tuovat kanssansa maalliset muistonsa, jotka tekevät\nheidät joko onnellisiksi tai onnettomiksi, mutta ikäänkuin nukkuvat,\ntietämättöminä ajan lennosta. Kaikki tarvinnevat enemmän tai vähemmän\naikaa vähitellen tottuakseen uuteen olemiseen; Kristus, jolla ei syntiä\nollut, tarvitsi vapautumiseensa neljäkymmentä päivää ylösnousemisensa\njälkeen. Todenmukaista on, että muut kuolevaiset tarvitsevat pitemmän\nväliajan, riippuen siitä, missä määrin heidän sielunsa on kiinni\nmaallisissa. Endorin noita kutsui Samuelin hengen esiin kaksikymmentä\nvuotta hänen kuolemansa jälkeen. Ei ole mitään syytä kieltää sitä, että\nsaiturit ja pahantekijät kuoltuaan harhailevat aarteittensa kätköjen\ntai pahatekojensa paikan ympärillä. Meillä on oikeus ajatella, että\nrakkaat vainajat ovat näkymättöminä läheisyydessämme vielä jonkun aikaa\nkuolemansa jälkeen, mutta heidän henkiensä rauhan vuoksi on meidän\ntoivominen heille täydellistä lepoa.\n\nSillä elämässä ja kuolemassa löytää henki rauhansa ainoastaan\nlepäämällä Jumalassa. Autuaat henget eivät kummittele. Kadotetut,\npuuttuvaiset, odottavat, maahan vielä kytketyt henget ovat kuoleman\njälkeen vailla kaikkia keinoja halujensa tyydyttämiseksi. Heidän\nitsetietoinen ajatuksensa elää, heidän muistonsa seuraavat heitä,\nvaikkakin voimattomina. Kuoleman valtakunnan tyhjyys ja hiljaisuus\nsulkee heidät heihin itseensä ja sitoo heidät näkymättömillä\nsiteillä. Vielä elää heidän tahtonsa siihen suuntaan kuin ennenkin.\nKristus ei unhota heitä, hän tarjoo heille vielä viimeisen toivon.\nKun se hyljätään, asettuvat pahat henget hänen sijalleen. Ylöspäin\ntai alaspäin kulkeminen on yhä heidän vallassaan, mutta se on vaan\npassiivista vastaanottamista eikä aktiivista toimintaa, niinkuin\nelämässä. Elkää luulko, että kehitys pysähtyy! Sen täytyy tuomiolla\nesittää ratkaiseva tulos.\n\nHeittäkää pois kaikki unelmat maallisista paratiiseista tuolla puolen\najan! \"Mitä ei mikään silmä ole nähnyt eikä mikään korva kuullut\nja mikä ei minkään ihmisen sydämmessä ole syntynyt\", sen on Jumala\nsäilyttänyt uskollisilleen. Paikan äärettömyys ja kaikki loistavat\ntähtimaailmat ovat avoimina heidän silmiensä edessä. Aikain etäisyyttä\nja menneiden sukupolvien unhotusta ei ole heillä enää olemassa. He\nlepäävät Jumalan kaikkivaltiudessa, Jumalan rakkaudessa ja Jumalan\nkiitoksessa, mutta he lepäävät alati enenevässä, alati täydellisemmässä\nkirkkaudessa. Kristuksen kirkastuminen on ainoa kuva, joka meillä on\niankaikkisesta elämästä.\n\n\n\n\nSYNTI, ARMO JA OMATUNTO\n\n\nElämä ja kuolema ovat yhdistetyt synnistä ja armosta, Eevasta\nja Mariasta, lankeemuksesta ja sen hyvityksestä. Vanhurskaus on\nihmismaailman perusajatus, pyhyys on Jumalan. Ilman syntiä ei olisi\nmitään vanhurskautta: se on ihmisen suuri puute. Ilman armoa ei olisi\nmitään pyhyyttä: se on Jumalan täydellisyys. \"Jumala katseli ihmisten\nlapsia, ja katso, heidän joukossaan ei ollut yhtään vanhurskasta, ei\nainoatakaan.\" Ihminen katsoi ylös Jumalaan Kristuksessa, ja katso,\nsiellä oli enemmän kuin vanhurskautta, siellä oli lain täyttämys yli\nkaiken inhimillisen mitan, siellä oli vanhurskaus muuttunut Jumalan\npyhyydeksi.\n\nMe emme voi ajatella vanhurskautta ilman koettelemusta, ilman\nkiusausta, ilman lankeemuksen mahdollisuutta. Jumala ei ole tahtonut\nluoda mitään niin valmista, ett'ei sen tarvitsisi kehittyä: hänen\ntäytyisi silloin uusia oma itsensä. Jumala yksin on täysin valmis,\niankaikkisesti täydellinen; hänen kehitystään voidaan ajatella\nainoastaan hänen luomassaan, joka säteilee hänen suuruuttaan. Mitä\nJumala olisi yksistään omassa itsessään ilman sitä, minkä hän on\nluonut, on meille käsittämätöntä ja sentähden tarpeetonta koettaa\nsaada selville. Filosofia hakee turhaan sanaa, johon Jumalan käsite\nsemmoisenaan sisältyisi. \"Absoluuttinen?\" -- Sisällötön sana.\n\nKukistetun ylpeyden, mutta samalla myöskin helpoituksen tunne\nrinnassamme astumme me taas alas tästä käsittämättömyydestä\naistiperäiseen inhimilliseen näköpiiriimme kaikkine sen puutteineen.\nSiellä tapaamme Jumalan ihmishaamussa, kaikkivaltiaana kuninkaana,\njoksi häntä mielessämme kernaasti kuvailemme, viisaana ja vanhurskaana\nisänä, joka tuntee niinkuin me tunnemme, joka tuomitsee niinkuin me\ntuomitsemme korkeimman rakkauden ja oikeuden mukaan, mitä voimme\najatella. Ja silloin huomaamme, että tämä tuttu, inhimillinen Jumala on\nmeitä paljoa lähempänä kuin kaikki kokeemme luoda Jumalaa aistittomista\naatteista. Tämän Jumalan, eikä tieteen laatiman Jumalan kanssa me\nteemme tilimme synnistä ja armosta.\n\nMitä on synti? Kapina Jumalaa ja hänen siveellistä\nmaailmanjärjestystään vastaan, joka on hänen laissaan ilmoitettu.\nUseimmat käsittävät sen niiksi ulkonaisiksi rikoksiksi, jotka ovat\nluetellut kymmenissä käskyissä, ja katsovat olevansa vanhurskaita niin\nkauvan kun heidän omatuntonsa ei soimaa heitä semmoisista. Kristus\non näihin lisännyt ajatussynnit, tunnesynnit ja sanasynnit, joita me\nkauhistumme, kun tutkimme itseämme, ja joista ei viattominkaan meistä\nvoi vapautua. Jo siitä me ymmärrämme, että vanhurskaus ihmisten edessä\nei merkitse mitään sydänten tutkijan edessä. Mutta siihen tulevat\nlisäksi vielä laiminlyöntisynnit, jotka Kristus erittäin mainitsee\ntuomiopäivänä. Hyvän laiminlyömisen asettaa hän yhdenvertaiseksi pahan\ntekemisen kanssa. Mikä kauhistava syvyys _tässä_ tuomiossa! Ei ole\nkyllä siinä, ett'emme varasta, murhaa, valhettele, panettele, vihastu,\nkadehdi, vihaa: joka kerta kun olemme laiminlyöneet jonkun rakkauden\ntyön, joka kerta kun emme ole antaneet anteeksi vihamiehelle tai\nhäntä rakastaneet, olemme me rikkoneet täydellisen rakkauden lakia\nvastaan emmekä voi puolustautua. Se pieni synnin puronen, jonka olemme\nnäkevinämme juoksevan elämämme läpi, paisuu Vapahtajan sanoja kuullessa\nkuohuvaksi koskeksi, joka tempaa kaiken luulotellun vanhurskautemme\nkuiluunsa.\n\nJa kuitenkin on sinulla, vanhurskas Jumala, vielä pelastava siltapuu\nmeitä varten. Ainoa synnitön ihmisten seassa ojentaa meille kätensä,\nniinkuin hän ojensi sen Pietarille kuohuvissa aalloissa, ja sanoo:\n\"joka uskoo minuun, hän elää, ehkä hän olisi kuollut\". Synti on\nkuoleman äiti, Kristus on elämän herra ja elämä Kristuksessa on synnin\nkuolema.\n\nTämä on armoa. Tämä on vanhurskauttamista entisen elämämme suhteen,\npyhyyttä tulevan elämän suhteen. Joka päivä luiskahdamme vaeltaessamme\nalas syvään koskeen, ja joka päivä ojentaa meille Kristus taas kätensä\njyrkänteiden yli. Joka kerta kun teemme syntiä, kuohuu menneisyyden\nkoko koski ylitsemme, ja joka kerta kun Kristus nostaa meidät, on virta\ntakanamme kuivana kuin kevätpuronen kesän auringossa.\n\nVedotaan hyvään omaantuntoon. Niin, omatunto on se enkeli, jonka Jumala\npani vartioimaan sydämmemme porttia, ja lapsuuden päivinä kuulemme me\nselvästi sen äänen. Myöhemmin käymme usein vähäkuuloisiksi. Niin pian\nkun omatuntomme on muuttunut kahlekoiraksi, opimme lahjomaan sitä oma\nvanhurskaudella. Puolustautua me aina voimme ja me teemme sitä niin\nkauvan, että talonvartijan haukku vähitellen vaikenee. Sellainen on\nmonen hyvä omatunto. Kokonaan vaieta se ei kuitenkaan koskaan voi.\nKun se on kauvan nukkunut ja viimein herää, tuntuu sen ääni läpi\nkuparimuurien ja ajaa meitä edellään kuin rosvoja yöllä.\n\nOn sitkeäunisia ja herkkäunisia omiatuntoja. Herkkäuniset voivat käydä\nlevottomiksi väärinkäsitetystä sanasta, kielletystä ruokalajista,\npunasesta nauhanpalasta. Tällaisia omiatuntoja täytyy kohdella kuin\nsairaita lapsia; ei saa \"pahentaa yhtä näistä pienimmistä\".\n\nOnnellinen se, joka voi rauhallisesti tutkia ajatuksia, sanoja,\ntunteita ja tekoja Jumalan sanan kuvastimessa, ja tutkia niitä niin,\nett'ei käy sanan ääreen ennakolta laadituilla mielipiteillä. Ainoastaan\npuhdassydämmiset voivat nähdä Jumalan. Ainoastaan ne, jotka heittävät\npois kaiken oman viisauden, tulevat osallisiksi Jumalan viisaudesta.\n\n20.8.1895.\n\n\n\n\nPAHA\n\n\n\"Jumala katsoi kaikkia kuin hän tehnyt oli, ja katso, ne olivat sangen\nhyvät!\" -- Mistä tuli sitte paha maailmaan?\n\nEi, Jumala ei ole luonut pahaa, vaan hän on luonut vapauden. Ilman\nvapautta olisi Jumalan luoma ilman mitään siveellistä arvoa. Ilman\nvalitsemisen vapautta ei hyvällä ole oikeutta kutsua itseään hyväksi,\nja väärinkäytettynä on vapaus pahan alku.\n\nMitä? -- huudahtaa loukkautunut tunteeni, olisiko vapaus, järjellisen\nolennon korkein etu, vapaus, jonka puolesta maailman parhaimmat ja\njaloimmat ovat kaikkina aikoina taistelleet ja vertaan vuodattaneet,\nolisiko se pahan alku? Muistele historian hirmuvaltiaita, pystytä\nkunniapatsaita Filip II:lle ja Metternichille, polvistu, orja, Aasian\nitsevaltiaiden edessä! ja julista tätä oppia silmät häpeästä maahan\nluotuina!\n\nKärsivällisyyttä! Vapaus on jokaisen ajattelevan olennon ensimmäinen\ntarve. Minä palaan vielä siihen. Mutta vapaus on valtaa ja valta\nviekoittelee. Mahtava tahtoo olla yksin mahtava, vapaa tahtoo olla\nyksin vapaa. Meidän tulee muistella kertomusta ensimmäisestä luomisesta\nlöytääksemme pahan juurta.\n\nEnsimmäiset luodut olennot olivat enkeleitä, joille oli annettu vapaus,\njoka oli paljoa suurempi kuin ihmisille annettu, koska he eivät\nniinkuin hän olleet sidotut aikaan eikä paikkaan eikä maan tomuun. He\nolivat mahtavampia kuin maailman mahtavimmat; mutta tyytyivätkö he\nsiihen? Eivät, heidän vapautensa oli yhdessä ainoassa kohden rajoitettu\nsiten, että heidän tulisi tunnustaa ja totella luojaansa herranaan\nja mestarinaan. Tämä ainoa side painoi heitä, tuntui riistävän\nvapaudelta kaiken sen arvon. He nousivat tätä ainoata sidettä vastaan\nsaavuttaakseen täydellistä vapautta. Heille oli tuntematonta se, mitä\nme kutsumme rakkaudeksi ja kiitollisuudeksi.\n\nKaunein ja lahjakkain näistä onnellisista, vapaista olennoista oli\nSaatana, -- ei se tyhmä, pilkattu, kurja, sarvipäinen ja kaviojalkainen\nperkele, joksi kansantaru vihassaan ja pelossaan on hänet alentanut,\nvaan Miltonin Saatana, ylienkeli, jonka äly on terävä ja jonka voima on\njättiläisen. Muutamat uskovat, että Saatana oli asunut maailmassa ennen\nihmisen luomista ja että hän sentähden vihasi jälkeläistään ihmistä,\nmutta tätä vaikutinta ei tarvita. Tekemällä tyhjäksi sen, mitä Jumala\noli tarkoittanut ihmisellä, kosti hän Jumalalle.\n\nHistorian takainen tapahtuma muutamain enkelien kapinasta ja\nkukistumisesta on meille tunnettu raamatun hämäristä viittauksista.\nTämä oli ensimmäinen paha maailmassa, ja se oli syntynyt vapauden\nväärinkäyttämisestä ylpeydessä ja vallanhimossa. Ja tässä pahassa\nkehittyivät langenneet enkelit yhä enemmän kärsiessään tappion häpeää\nja rangaistuksen kahleita. Alkujaan hyvä Saatana paatui yhä enemmän ja\nmuuttui pahan periaatteeksi, lakkaamatta silti olemasta persoonallisuus.\n\nVoisihan, inhimillisesti puhuen, sanoa, että Jumala on tehnyt kokeita\nvapauden kanssa. Ensin korkeamman vapauden kanssa, joka ei onnistunut.\nSitten rajoitetumman vapauden kanssa, joka annettiin ihmiselle, eikä\nsekään onnistunut. Mutta Jumala ei kokeile, ja kaikkein vähimmin\nkokeilee hän luotujen olentojensa onnen kanssa. Kaikki oli ennakolta\ntiedettyä, kaikki oli koetusta, jossa luomakunnan korkein positiivinen\nperusajatus olisi voitettava, samalla kun kuona, alhaisempi ja\nnegatiivinen omaan mitättömyyteensä menehtyi.\n\nSeurasivat sitten nuo perityt, itämaiseen pukuun puetut muistot\nparatiisista, käärmeestä ja ihmisen ensimmäisestä synnistä. Nuo\nkaksi lasta eivät voineet vastustaa lasten halua makeaan hedelmään.\nTämän lasten tarun salaperäinen syvyys on siinä, että se vielä\ntänäkin päivänä uudistuu jokaisessa lastenkamarissa ja jokaisessa\nihmissydämmessä. Kaikki synti on, niinkuin näiden lasten synti oli,\nihmisen tahdon kapinoimista Jumalan tahtoa vastaan. Heidän heräävä\nomatuntonsa, heidän verukkeensa, häpeänsä ja katumuksensa, uudistuu\nyhä aivan samoissa pääpiirteissä. Vielä tänäkin päivänä hävittää hyvän\nja pahan tiedon puu lapsuuden paratiisin. Käärmeen sanat: \"Te tulette\nniinkuin Jumala\" kuuluvat vielä jokaisessa ihmissielussa, Kristus antoi\nnäille sanoille toisen merkityksen: \"Teidän tulee olla pyhät, niinkuin\ntaivaallinen isänne pyhä on\".\n\nPaha syntyi siis vapauden väärinkäyttämisestä ja teki vapaudesta sen\nvastakohdan. \"Jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja.\" Ihminen\non maan elävä sielu ja käsittää sen vuoksi koko alemman luomakunnan.\nHänen lankeemuksestaan seurasi luonnon lankeemus, kaikkien sota kaikkia\nvastaan ja kaikki se hirvittävä itsekkäisyys, joka nyt saastuttaa ja\nsurettaa kaikkia eläviä olennoita. Petoeläimiä ja myrkyllisiä kasveja\nei ollut paratiisissa. Kuolema seurasi heti kohta lankeemuksen jälkeen.\nJumala antoi alastomalle ihmiselle hänen ensimmäiset vaatteensa\neläinten nahoista, siis tapetuista eläimistä.\n\nSaatanan, perkeleen, joka on kapinoitsija, murhamies ja valehtelija\nalusta pitäen, on Kristus voittanut, mutta hänellä on lupa kiusata\nja koetella ihmistä tuomiopäivään saakka, koska ainoastaan se, joka\non \"voittanut\", on otollinen tulemaan Jumalan valtakuntaan. Lutherus\nlaulaa: \"Kavala, kauhia, On kiivas, kiukkuinen\". Ja tämän kavaluuden\nvoima on suurin silloin, kun emme aavista hänen läsnäoloaan tai\nkiellämme hänen olemassaolonsa. Hänen parhaita temppujaan on se, että\nhän antaa nauraa ja pilkata itseään, ett'ei kukaan pelkäisi häntä.\nKuulosta, ja sinä olet jokaisessa sanassa, jokaisessa itsekkäässä\najatuksessa tunteva hänen käärmeen äänensä sisimmässäsi! Mutta elä\npelkää häntä, seiso häntä vastaan, ja hän on pakeneva luotasi: hän\non pelkuri, niinkuin kaikki tyrannit. Valvo, rukoile, ja sinä olet\npaljastava valhettelijan tuhanten valepukujen takaa. \"Yksi ainoa sana\nvoi hänet langettaa.\"\n\nPaha ei ole itsessään mitään. Paha on olemassa ainoastaan sen kautta,\nettä se kieltää hyvän, niinkuin pimeys on olemassa ainoastaan sen\nkautta, että valoa puuttuu. Ei ole kahta maailman valtiasta, paha ja\nhyvä, ainoastaan yksi valtias, hyvä. Sillä vastoin tahtoaankin palvelee\npahakin Jumalan tarkoituksia, eikä se muuta voi kuin voimattomuudessaan\nkieltää. Mutta kaikki kieltäminen haihtuu pois omaan tyhjyyteensä. Paha\non vaan ohimenevä kohta ajassa ja häviää iankaikkisuudessa.\n\n5.8.1895.\n\n\n\n\nKAIKKI-YHTEISYYS\n\n\nElämä on täynnä arvoituksia. Ensi vuonna, sanoo tilastotiede, tulee\ntässä maassa tapahtumaan niin ja niin monta tapaturmaa, varkautta,\nryöväystä ja murhaa, niin ja niin monet tulevat sokeiksi, kuuroiksi,\nhalvatuiksi, mielipuoliksi, juomareiksi, myrkyttäjiksi, väärentäjiksi,\nitsemurhaajiksi. Turhaan me vedoten ihmisen vapaaseen tahtoon panemme\nvastalauseemme, joskaan ei onnettomuutta, niin ainakin rikosta vastaan.\nKauhuksemme toteutuvat kaikki nämä ennustukset ja vaikkakin numerot\novat epätasaiset lyhemmiltä ajanjaksoilta, ovat ne aina pysyvät ja\nsäännölliset pitemmiltä. Vähennys yhtenä vuonna synnyttää enennyksen\ntoisena. Kuinka on tämä selitettävissä? Olemme olevinamme vapaita ja\nhuomaamme olevamme luonnon voimain orjia!\n\nEikä sillä hyvä. Ensi vuonna tulevat nälänhätä, kulkutaudit, sodat,\ntulvat, maanjäristykset tuhoamaan niin ja niin monta ihmistä. Ensi\nvuonna tulee niin ja niin monta laivaa joutumaan haaksirikkoon, niin\nja niin monta tulipaloa syttymään, niin ja niin monta syntymään ja\nniin ja niin monta kuolemaan. Pahat ja hyvät, syylliset ja syyttömät\njoutuvat saman kohtalon alaisiksi. Minkätähden? Niin, minkätähden on\nkirjoitettu, että Jumala rankaisee lapsia isäin pahoista teoista aina\nkolmanteen ja neljänteen polveen? Onko sitten Jumala julmempi kuin\nmikään tyranni maan päällä?\n\nEikä vielä silläkään hyvä: ihminen, esi-isä, on tehnyt syntiä, ja\nsuku sukunsa perästä saa polvi polvelta pitkien aikojen kuluessa\nkantaa seurauksia hänen synnistään! Ihminen, Kristus, on yksin\nvanhurskaudessaan täyttänyt Jumalan lain, ja suku sukunsa perästä tulee\nikuisiksi ajoiksi osalliseksi hänen vanhurskaudestaan, ne näet, jotka\nuskovat hänen nimeensä!\n\nJumala antaa aurinkonsa paistaa hyville ja pahoille maailmassa. Vastaus\nkaikkiin näihin kysymyksiin on kätkettynä yhdessä ainoassa sanassa:\n_kaikki-yhteisyys_, joka merkitsee kaikkein yhteistä ja keskinäistä\nvastuunalaisuutta, yksi kaikkien ja kaikki yhden edestä. Sama veri,\nsama liha ja luu, sama henki, sama sielu, samat puutteet ja edut, sama\nkehitys ja sama tarkoitusperä on maailman järjestyksen kannalta meillä\nkaikilla. Se on raudankova, kauhea side, rikki repimätön kuparikahle,\njoka sitoo kaikki ihmiset ilman eroitusta samaan tuomioon.\n\nMe nääntyisimme kaikki tämän taipumattoman kohtalon alle, ell'emme\nlöytäisi kaikkea sovittavaa vastapainoa Jumalan vapaassa armossa,\njota eivät mitkään rajoitukset sido. Rakkauden katsantokanta on\nkorkeampi kuin luonnon järjestyksen. Samalla kun suvun kaikki-yhteisyys\nkietoo meitä synnin ja kuoleman kahleihin, jakavat Jumalan rakkaus\nja Kristuksen sovitus korkeampaa oikeutta. Tässä astuu yksilö esiin\nja suku väistyy takaisin. Se syyllisyys, joka on meissä kaikissa,\non asteettainen syyllisyys, joka riippuu uskosta ja töistä. Mikä\nihmeellinen viisaus! Jokainen meistä punnitaan: punnitaan perinnölliset\ntaipumuksemme, voimamme tai heikkoutemme, ympäristömme aina kehdosta\nalkaen, kasvatuksemme, kohtalomme ja niiden vaikutus aina hautaan\nsaakka, ja niiden mittain mukaan pannaan meidän tiliimme syntiset\najatuksemme ja syntiset tekomme. Toisessa vaakakupissa on Kristuksen\nsovitus ja ihmisen usko, ja uskokin on pantu asteihin. Uskon mittana\non sen vilpittömyys eikä sen voima. Vanhurskaus tuomitsee, armo antaa\nanteeksi. Lopputuomio lykätään aikain loppuun, mutta luopi se varjonsa\njo maalliseenkin elämään.\n\nMiksi nurkua epävapaan luonnonlain taipumattomuutta? Miksi ei\nkernaammin kääntää kasvojaan siihen armahtavaan rakkauteen, joka\ntasoittaa kaikki näennäiset vääryydet, vastaa kalkkiin vastaamatta\njääneihin kysymyksiin ja antaa aina etsivän, tutkivan, ikävöivän\nihmishengen löytää olemisensa tarkoituksen kuivumattomassa\nalkulähteessään.\n\n6.8.1895.\n\n\n\n\nSALLIMUS\n\n\nOn jo mainittu, että tilastotiede, joka pitää kirjaa ajan ilmiöistä,\nlyhyempien ajanjaksojen kuluessa osoittaa paljon epäsäännöllisyyksiä,\njota vastoin se näyttää yhä säännöllisempiä tuloksia, kuta pitempi on\nse ajanjakso, jota tarkastelemme. Kaksikymmen-vuotisesta nuorukaisesta\nnäyttää hänen kulunut elämänsä mutkaiselta, jyrkältä mäeltä;\nviisikymmen-vuotiaana näkee hän kukkulain ja tasankojen vaihtelevan;\nseitsemänkymmenen viiden vuoden vanhana esiintyy kaikki tasankona,\nkoska välimatka tasoittaa kukkulat ja syvänteet.\n\nHistoriata kohtaa sama ilmiö sen luodessa katseensa yli vuosituhanten.\nKukkulat, jyrkänteet, laaksot ja tasangot kyllä ovat olemassa,\nmutta katsoja näkee vain meren, jonka aallot haihtuvat kauvas\nsilmän siintämättömiin. Olen nähnyt historiaa esitettävän monelta\neri kannalta, ajanjaksolliselta, valtiolliselta, kansalliselta,\nsivistyshistorialliselta; mutta en ole siinä huomannut maailman\njohtoa ulkopuolella kristillistä elämän katsomusta. Olen nähnyt\naaltoja ja taas aaltoja, mutta en merta. Missä on meri? Missä\nyhtenäisyys, johtopäätös, johtava käsi? Yksityiskohdat rasittavat\nja himmentävät katsettamme. Vähän auttaa, että lopputarkoituksiksi\nasetamme yleisiä näkökohtia: sivistyksen, jalostumisen, onnen,\nvapauden, veljeyden. Missä on meillä todistus siitä, että tämä\ntarkoitus joka hetki vaikuttaa maailman tapahtumiin ja että jokainen\nnäennäinen taantumisaskel kokonaisuuden kannalta katsottuna osoittautuu\nedistykseksi?\n\nKoetan tuonnempana selittää tätä puhuessani \"maailman historian\npääpiirteistä\". [Esitelmä tästä aineesta, nimeltään \"Det providentiela\ni verldshistorien\" kirjoitettiin jo v. 1890 yliopiston 250\nvuotis-riemujuhlaan Turussa. _Ulosantajan muistutus_.] Aine on niin\nrunsas ja tärkeä-arvoinen, että sen voi valaista ainoastaan historia\nitse.\n\nKoska jokainen ihminen on pienoismaailma, mikrokosmos, ja koska häneen\nsiis sisältyy koko ihmiskunta, uusiutuu maailman hallinto jokaisen\nyksilön elämässä ja kohtaloissa. Ei ole mitään kohtaa elämässämme,\nsuurta tai pientä, jossa voisimme välttää sen vaikutusta. Vaikea on\nsaada tätä mahtavata vaikutusta sopimaan tahdon vapauteen. Meillä\non tässä yksi inhimillisen olemuksen salaperäisimpiä arvoituksia.\nFilosofia ja sen determinismi ovat purreet hampaansa rikki tähän\nkivikovaan pähkinään. Antiikin kohtalo ja muhamettilaisten fatalismi\ntekivät ihmisestä orjan. Ainoastaan kristillinen maailmankatsomus\nvapauttaa meidät yhdistämällä Jumalan ja ihmisen rukouksessa:\n\"tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaissa!\"\n\nOn verrattain helppoa ajatella sallimuksen johtoa suuressa, mutta yhtä\nhelppoa ei ole ajatella, missä johto päättyy pienessä? Taistelussa\njoudutaan tappiolle, valtaistuin kukistuu, laiva joutuu haaksirikkoon,\nystäviä pelastuu hengenvaarasta, sen me kyllä ymmärrämme, se oli niin\nsallittu, mutta mitä se on, kun jalkani kompastuu, hammastani pakottaa,\nkun lehti putoaa puusta tai nappi liivistäni? Kristus on sanonut:\nTeidän hiuksenne ovat kaikki luetut.\n\nKun on kysymys maailman hallinnosta, täytyy meidän luopua tavallisista\nkäsitteistämme, mikä on _pientä_ ja _suurta_. Jalka, hammas, lehti\nja nappi ovat yhtä hyvin sijoitetut tapausten sarjaan kuin taistelu,\nvaltaistuin, laiva ja ystävän pelastus. Se, mitä me kutsumme\n_sattumaksi_, on vain kykenemättömyytemme nähdä yli tapausten\nsyiden ja seurauksien. Putoavalla lehdellä on entisyytensä puun\nkasvamisessa, maanlaadussa ja vuodenajassa, ja tulevaisuutensa siinä\nkasvullisuudessa, jota tämä lehti on edistävä, sittenkun se itse on\nmädäntynyt. Liivini napilla on entisyytensä nappitehtaassa, rihmassa,\nräätälissä ja siinä, millä tavalla minä kulutan; tulevaisuutensa on\nsillä siinä, mikä kerran on tuleva tästä napista, kun se on murentunut\natoomeiksi. Kaikki tämä on meille yhtä arvaamatonta pienessä kuin\nsuuressakin. Kuka voi sanoa, mikä hedelmällinen kasvullisuus vielä voi\nversoa pudonneesta lehdestä tai mitä uusia elimistöjä kerran on syntyvä\nnapin atoomeista?\n\nAlentuuko se käsi, joka ohjaa maailmoita, suuntailemaan korttipelin\npieniä tapahtumia? Me häpeämme sitä tunnustamasta ja kuitenkin uskovat\nmonet hyvään ja huonoon onneen pelissä, ennakolta määrättyyn myötä- tai\nvastoinkäymiseen tuhansissa pikku asioissa! Taikausko on vaan uskon\nirvikuva. Lakkaa hakemasta lukemattomia sommitelmia, joista et koskaan\nvoi saada selkoa, ja etsi sallimuksen johtoa kaikessa, jossa sinulle\nja maailmalle näyttää olevan järjellinen merkitys. Käy rauhallisesti\nlevolle köyhänä, neuvotonna ja auttamatonna tietämättäsi, mistä\nhuomenna olet löytävä leivän tai keksivä keinon; isäsi taivaassa tietää\ntarpeesi.\n\nMikä suuri tyydytys sinulle tietäessäsi, että on olemassa aina valvova\nsilmä, aina uupumaton rakkaus kaitsemassa tuota aina vaihtelevaa ja\nylen heikkoa ihmiselämää!\n\n21.2.1895.\n\n\n\n\nIHMETEOT\n\n\nMitä on ihmeteko?\n\n-- Se on sitä, joka on ristiriidassa tunnettujen luonnonlakien kanssa\ntai jota ei niiden avulla voida selittää.\n\n-- Tunnemmeko kaikki luonnonlait?\n\n-- Emme, me tunnemme vaan osan ja keksimme yhä uusia, ennen\ntuntemattomia.\n\n-- Kuinka rohkenemme siis epäillä ihmetekoa? Sehän voidaan selittää\nuuden, vielä tuntemattoman luonnonlain avulla.\n\n-- Näytä se ensin tosiasiaksi, niin tahdomme me tutkia sen syitä ja\nseurauksia.\n\n-- Eivätkö raamatun ihmeet ole todistettuja tosiasioita, henkilöiden\nnäkemiä, jotka kahdeksantoista vuosisataa on tunnustanut luotettaviksi?\n\n-- Anteeksi, todistajain luotettavaisuutta ei kukaan ole epäillyt,\non ainoastaan epäilty heidän ja heidän aikakautensa kykyä oikein\narvostella näitä luultuja tosiasioita.\n\n-- Kuka vallitsee luonnon lait?\n\n-- Olkoon vaan, että se on Jumala, joka on ne luonut.\n\n-- Onko Jumala kaikkivaltias?\n\n-- On, epäilemättä.\n\n-- Mutta jos Jumala on kaikkivaltias, niin voipihan hän jotain\ntarkoitustaan varten muuttaa luonnonlain tai siksi kerrakseen\nlakkauttaa sen voiman.\n\n-- Ei, hän on luonut ne muuttumattomasti vaikuttaviksi, koska hänen\nluomakuntansa ilman sitä ei voisi pysyä.\n\n-- Mistä me sen tiedämme?\n\n-- Siitä, että sama voima muuttumattomasti synnyttää saman vaikutuksen,\nniin pitkälle kuin kokemuksemme ulottuu.\n\n-- Kokemuksemme ei ulotu pitkälle. Olisiko Jumala tässä ainoassa\ntapauksessa, mitä luonnonlakeihin tulee, rajoittanut kaikkivaltiutensa?\n\n-- Olen jo huomauttanut, että ilman sitä tulisi hänen luomakuntansa\nkukistumaan. Jos aurinko olisi pysähtynyt minuutiksikaan Ajalonin\nlaaksossa, olisi maailman järjestys tullut häirityksi ja koko\naurinkokunta olisi romahtanut pirstaleiksi.\n\n-- Ei pidä käyttää tieteen raskainta moukaria murskatakseen niin hentoa\nperhosta kuin on rahvaanluulo. Eikö ole silminnähtävää, että raamattu\ntässä mainitsee vaan rahvaanluulon? Emmekö sano, että aurinko seisoo\nkolme päivää yhdessä kohti kevät- ja syyspäivän tasauksen aikana?\n\n-- Ahaksen päiväkellosta ja auringosta Ajalonin laaksossa ei puhuta\nrahvaanluulona, vaan ihmeenä.\n\n-- Raamatun ihmeet tarkoittavat aina ihmisten uskoa. Tosiasia on,\nettä Israelin kansa näki illan valkenevan, olkoon syy siihen nyt\nsitten mikä tahansa, näki siinä ihmeen ja sai rohkeutta voittamaan. On\nvaikeamminkin selitettävä ihme, johon Vapahtajakin vetoo, nimittäin\nJoonas merieläimen vatsassa. Ja kuitenkaan ei kertomuksessa (Joon. 2\nluku) panna mitään painoa eläimeen, mutta sitä enemmän meren syvyyteen.\nSellaista on luettava lapsen uskolla. Ei ole sekotettava pääasiaa\nsivuasioihin.\n\n-- No hyvä. Maailman avaruuden mekaniikka perustuu vetovoimaan,\npainolakiin. Jos painolaki hetkeksikään lakkautetaan, sortuu koko\nmaailma. Ja kuitenkin sanotaan, että Vapahtaja kulki veden päällä.\n\n-- Painolaki, joka on aineen mekaniikka, ei voi sitoa aineetonta\nhenkeä. Jos nyt aineen mekaniikka hetkeksi lakkautetaan joka kerta\nkun ihminen tai eläin vapaasta tahdostaan nostaa kättä, jalkaa tai\nsiipeä, kuinka paljon nopeammin liikkuukaan henkiruumis? Ja Jumalako\nolisi sidottu lakiin, joka ei voi sitoa hyönteistä! Tarkistakaa\nluonnonlakinne korkeamman mittakaavan mukaan! Joka kesä muuttaa aurinko\nja kasvikunta veden rypäleessä viiniksi, ja nyt ei Jumala muka olisi\nvoinut jouduttaa tätä muutosta Kanaan häissä! Joka päivä synnyttävät\nvielä vaillinaisesti tunnetut elimelliset vaikutukset terveyttä tai\ntauteja; niin, pelkkä ajatus voi tehdä meidät joko sairaiksi tai\nterveiksi, mutta Jumala ei muka voisi silmänräpäyksessä tehdä sairaasta\ntervettä! Jokainen kevät herättää eloon kuolleen luonnon, mutta\nJumala ei muka voisi herättää kuollutta haudastaan! Kuinka kurjan\nvoimattomaksi teette te tuon Jumalan, jota te teeskennellen kutsutte\nkaikkivaltiaaksi!\n\n-- Niinkauvan kun ei kenenkään ole onnistunut esittää tieteellisesti\nvarmaa todistusta siitä, että Jumala on näkyväisiä tarkoituksiaan\nvarten käyttänyt muita keinoja kuin luonnonvoimia, emme katso\nvelvollisuudeksemme uskoa ihmeitä.\n\n-- Hyvä! Onko maailmankaikkeus tieteellisesti todistettu? On. Ovatko\nsen alku, sen loppu, sen laajuus, sen liikunta, sen keskipiste myöskin\ntodistetut? Eivät. Siis on maailman kaikkeuskin jo ihme. Samaten\nmyöskin luonnonlait, koska me vaan voimme huomata niiden vaikutukset,\nmutta emme tiedä niiden alkua ja sisällistä olentoa. Samaten\nihmishenki. Samaten sinun ja minun persoonallisuuteni. Kaikkialla\ntodistettuja ilmiöitä, mutta vaikuttimet, pohja, alku ja loppu ovat\ntuntemattomat. Mikä sitten tässä maailmassa lopulta _ei ole_ ihmettä?\nMe epäilemme todistamattomia tosiasioita, kun kaikki ympärillämme ja\nme itsekin olemme todistamattomia. Me olemme lasten kaltaisia, jotka\ntuntevat tien ainoastaan omalle portilleen, mutta rupeavat näyttämään\nmatkamiehelle tietä maailman laitaan. Tunnemme ainoastaan vähäisen\nmurtoman aineen luonnonlaeista ja vielä vähemmän hengen laeista. Tämän\npäivän keksinnöt voittavat aina eiliset, ja kuitenkin me kirjoitamme\nlakeja maailman hallitsijalle: tuon hän voi tehdä, tuota ei voi. Suokaa\nanteeksi: onko tämä järkeä?\n\n-- Sallikaa meidän sitä siksi kutsua, kunnes löydämme paremman!\n\nSanokaa: kunnes me voimme nöyryyttää ylpeytemme korkeamman järjen\nedessä, joka yhtämittaa osoittaa meidän erehtyneen, mutta jota me emme\nkoskaan voi lakata mestaroimasta!\n\n25.2.1895.\n\n\n\n\nENKELIT\n\n\nKäytetään väärin rahvaanluuloa ja kulutetaan sitä niin kauvan, ett'ei\nlopulta kukaan siihen usko. Ei ole enkelien vika, että jokainen\nkisälli maalaa niitä seinälle, että jokainen narri sekoittaa niitä\nkaunopuheliaisuuteensa ja että jokainen keikari häikäilemättä kohtelee\nniitä kuin mitä muutakin taikauskoa.\n\nUskon enkelien olemassa oloa, en ainoastaan sen vuoksi, että ne\nsisältyvät pääajatuksena raamatun kertomukseen maailman luomisesta,\nvaan koska ne ovat välttämätön rengas älykkäiden olentojen ylenevässä\nsarjassa. Uskon näkymättömän henkimaailman olemassa oloa, joka\nkaikkialla ympärillämme täyttää suuren tyhjyyden taivaan ja maan\nvälillä ja jota ilman ei voi ajatella ainaista yhteyttä näiden\nvälillä. Pilkatkoot luonnontutkijat enkelien siipiä ja sanokoot niitä\nsopimattomiksi kasvannaisiksi -- ja kuka voi väittää, että enkeleillä\non siivet sentähden, että me kuvailemme heitä lentävinä? Tehkööt vaan\nfilosoofit heistä vertauskuvia tai ruumiittomia ajan aatteita ihmisten\nmielikuvituksessa. Jos kerran kysymme tieteeltä neuvoa, niin hyväksyn\nkernaammin seuraavan Godet'n laatiman kehityssarjan, joka määrittelee\nsuvun ja yksilön suhdetta tahdon vapauteen nähden: 1) elimetön\nluomakunta on suku ilman yksilöitä; 2) elimellinen luomakunta, kasvit\nja eläimet, on epävapaa sukuunsa sidottu yksilö; 3) ihminen on suvun\nyhteydessä oleva vapaa yksilö, jonka tahto on riippumaton; 4) enkelit\novat vapaita, suvuttomia yksilöitä. Ei ainoatakaan näistä renkaista\nvoida jättää pois, murtamatta ankarasti johdonmukaista ajatussarjaa.\n\nMeidän on ajatteleminen jokainen enkeli erikoisena luotuna olentona,\njolla ei ole esivanhempia eikä jälkeläisiä. Heidän vapautensa on\nsuurempi kuin ihmisen, koska he eivät niinkuin hän ole sidotut aikaan,\npaikkaan tai aineelliseen ruumiiseen. Muuten kuvaa raamattu heitä\nkuolemattomiksi, ruumiittomiksi sukupuolettomiksi palvelijoiksi, jotka\novat määrätyt auttamaan Jumalaa hänen johtaessaan luonnonvoimia ja\nihmisten kohtaloita, siis maallisiin tarkoituksiin. Mutta se ei estä,\nettä heidän tehtävänsä ulottuu yli koko maailman-kaikkeuden, joka näkyy\nsiitä, että he ovat Jumalan ylistyksen tulkkia koko luomakunnassa,\nsamalla kun heidän historiansa osoittaa, että he itse ovat kehityksen\nalaisia. Tämä heidän yhtäläisyytensä ihmisen kanssa selittää myöskin\nheidän vilkkaan osanottonsa kaikkeen, joka on tärkeää Jumalan\nvaltakunnalle ihmismaailmassa. He surevat ja iloitsevat ihmisten\nkanssa, auttavat Jumalan valituita heidän taisteluissaan, vaaroissaan\nja kiusauksissaan, vastaanottavat heidän henkensä kuolemassa,\njulistavat maailman tuomion ja ovat sen elonkorjaajia.\n\nKeskenään ovat he jaetut luokkiin, joilla on vähempi tai enempi voimaa\nja vapautta. Enkelit esiintyvät ainoastaan maailman-historiallisten\ntapahtumain aikana, mutta näkymättöminä ovat he alinomaisessa\ntoiminnassa. Enkelien vartiotoimi ja heidän suojeluksensa ilmenee\nkauttaaltaan maailman historiassa. Olen aivan varma siitä, että\nainoastaan epäuskomme ja Jumalasta ja yliluonnollisesta poiskäännetyt\najatuksemme estävät meitä tuntemasta heidän läsnäoloaan useissa\nelämämme tilaisuuksissa. En ole koskaan nähnyt, en koskaan kuullut\nyliluonnollisia olennoita, mutta minä olen -- samoinkuin monet\nmuutkin -- useissa tilaisuuksissa aivan selvästi huomannut heidän\nläsnäolonsa hämmästyessäni jotain ihmeellistä pelastusta tunnetuista\ntai tuntemattomista vaaroista tai jotain yht'äkkistä hyvän tai pahan\nvaikutusta. Sellaiset tilaisuudet jäävät usein huomaamatta. Me kutsumme\nniitä sattumiksi, mutta maailmanjärjestys ei tiedä sattumista; tai\nkutsumme me niitä sallimukseksi ja unhotamme nuo tämän sallimuksemme\naina toimivat välikappaleet.\n\nEi voi lukea mitään hellempää ja suloisempaa kuin Kristuksen sanat\nlapsille: \"heidän enkelinsä taivaissa alati näkevät taivaissa olevan\nisäni kasvoja\". Jumala on lapsia niin isällisesti läsnä sentähden, että\nmaailma monine kirjavine vaikutuksineen ei vielä ole ehtinyt tunkea\nhänen ja heidän väliinsä.\n\nTaivaan ja maan vaiheilla, mutta lähinnä maan ilmakehää, tulee\nmeidän vielä ajatella oleviksi demonit eli pahat henget, langenneet\nenkelit. Jo nimityksessä \"langenneet\" on kätkettynä alempi kanta,\nja Paavalikin ajattelee heidät asuviksi ilmakehässä. Niinkuin hyvät\nenkelit ovat kehittyneet korkeampaan vapauteen, ovat pahat kehittyneet\norjuuteen. Heitä kuvataan kahleisiin sidottuina, koska he ovat\nkahlehditut pahuuteen ja itsekkäisyyteen eivätkä voi siitä irrottautua.\nVapautettuina hävittäisivät he luomakunnan, mutta heidän on vaan\nsallittu kiusata, pettää ja hävittää niin kauvas kuin kahletta ulottuu,\nsamalla kun heitä painaa se nöyryytys, että heidän pahatkin ajatuksensa\nedistävät Jumalan tarkoituksia.\n\nBuddha, spiritismi ja rahvaanluulo sekoittavat kuolleiden henget\nenkeleihin. Mutta kirjoitettu on, että ainoastaan lapset ja\nJumalan lapset kerran tulevat \"_enkelien kaltaisiksi_\", niin, jopa\ntuomitsevatkin (langenneita) enkeleitä. Ei kukaan kuollut voi nousta\nylös enkelinä. Enkelit ovat korkeampia luotuja olentoja ilman\nperhesiteitä, mutta me toivomme kerran vielä voivamme nähdä poismenneet\nrakkahimpamme ja itse heiltä tunnettaa.\n\nJos silmämme eivät olisi luodut vain aistilliseen näkemiseen, jos me\nvoisimme ajatuksen silmällä nähdä sitä, mikä nyt on meille näkymätöntä,\nniin tulisimme havaitsemaan jotakin, joka muistuttaa tomuhiukkasia\nvalaisevaa auringon sädettä hämärässä huoneessa. Näkisimme yht'äkkiä\nilmassa ympärillämme vilisevän lukemattomia eläviä ja alati liikkuvia\nolennoita; keksisimme kaikkialla enkeleitä ja pahoja henkiä häärimässä\nmäärätyissä tehtävissään, ja heidän seassaan harhailevia, vielä\nunen horroksissa olevia olennoita, jotka äskettäin vielä ovat\nolleet maan päällä. Samaten kuin joka hetki hengitämme bakterioita,\naavistamattakaan niiden olemassa oloa, vaikka ne vaikuttavat joko\nvahingollisesti tai hyödyllisesti ruumiiseemme, niin huomaisimme me\nmyöskin ihmeeksemme, että suuri osa siitä, jota me luulemme joko\nsatunnaisiksi vaikutuksiksi tai oman tahtomme vapaiksi teoiksi,\ntodellisuudessa onkin noiden näkymättömien olentojen vaikutusta,\njotka lähenevät ja hallitsevat meitä kukin lajinsa mukaan, ollen\nhyviä, jos me itse hyviä ollen olemme heidän kaltaisiaan, tai pahoja,\njos me lähenemme heitä pahoine ajatuksinemme tai taipumuksinemme.\nMe näkisimme silloin alinomaisen eri vaikutuksien kilpailun. Meidän\ntäytyisi luopua osasta toimintavapauttamme menettämättä kuitenkaan omaa\npäättämisoikeuttamme. Me tulisimme vissiin määrään saakka säilyttämään\nvapautemme ja seuraamaan tai vastustamaan heitä, mutta se hetki voisi\ntulla, jolloin me kadottaisimme vastustusvoimamme ja vaipuisimme orjina\ntottelemaan meitä voimakkaampia himoja. \"Jokainen, joka tekee syntiä,\non synnin orja\". Mutta me oppisimme myöskin avonaisin silmin paremmin\nvaarinottamaan järjellisten olentojen vapautta. Me näkisimme niinkuin\nElisan palvelija Dothanissa taivaan sotalaumain loistavissa tamineissa\npuolustavan meitä pahan vaikutuksia vastaan.\n\nHyvä on, että me heikot olennot, jotka helposti horjumme ja helposti\nkaadumme, emme ole yksin tässä koettelemusten maailmassa.\n\nDaniel antaa meidän uudella tavalla tutustua enkelien salaperäiseen\ntarkoitukseen. Hän esittää heidät joukkopersoonallisuuksina, maailman\nhistorian eri kansain edustajina, Persian ruhtinaana, Median\nruhtinaana. Enkeli muuttuu siinä kansan pääominaisuudeksi, kansanhengen\nilmestysmuodoksi persoonallisuutena, suojelusenkelinä. Se kuuluu meistä\nitämaiselta tarulta, mutta saa toisen merkityksen, kun muistamme, mikä\nvoima on aatteiden yhdynnässä. Kun useita yksilöjä, erittäinkin suuria\nkansanpaljouksia yhdistää rukous, laulu, kauhu, henkinen kulkutauti,\nuskonnollinen heräys, harhaoppi tai ajan kysymys, jota tavallisesti\nkutsumme ajan hengeksi, voipi se levitä hämmästyttävällä nopeudella\nja voimalla. Me sanomme: se on aate! Niin, mutta tämä aate muuttuu\ntoimiessaan maailman historiaksi.\n\n22.5.1895.\n\n\n\n\nTUHATVUOTINEN VALTAKUNTA\n\n\nTuhatvuotinen valtakunta on ensimmäisten kristittyjen lohduttava\ntoivo siitä, että, yhtä varmaan kuin heidän rakastettu herransa\nensitulemisensa aikana astui maahan köyhänä ja halpana palvelijan\nhaamussa, yhtä varmaan kuin hän silloin kärsi kiittämättömyyttä,\npilkkaa ja ristin kuolemaa, yhtä varmaan on hän kerran palaava\nkuninkaallisella kunnialla taivaan pilvissä ja paneva kaikki\nvihamiehensä astinlaudakseen. \"He saavat nähdä, ketä ovat pistäneet.\"\nMaailman tuomio ja loppu eivät tule, ennenkun tämä Herran toinen\ntuleminen on sitä ennen tapahtunut.\n\nOn paljon juutalaisuutta tässä käsityksessä -- kosto, hyvitys,\nvoitonriemu, Israelin voitto ja Jerusalemin asettaminen maailman\npääkaupungiksi. Herran apostolit tulevat istumaan kahdellatoista\nvaltaistuimella ja tuomitsemaan Israelin kahtatoista sukua. Zebedeuksen\npoikain julkea rukous kunniaistuimesta ja Esaian kaunis ennustus\nikuisesta rauhasta tulevat toteutumaan jo ajassa, sillä missä ovat\nihmiset maailman lopussa?\n\nMutta kuka ei samalla tässä käsityksessä tunne syvää ja liikuttavaa,\nkoko ihmiskunnan rinnasta nousevaa huokausta? On ikäänkuin itkevät,\nautioille poluille eksyneet lapset näkisivät kaukaa pimeässä yössä\nvalonsäteen tuikkavan kotoaan. Niin paljon kärsiviä, kuolevia, etsiviä,\nhapuilevia sukupolvia oikeutta huutamassa, niin monta vuosisataa\npisaroina häviämässä iankaikkisuuteen, eikä vielä sittenkään näy mitään\nloppua maailman murheista! Vuosituhannet odottavat, mutta yhä näyttää\nrauhan ja rakkauden aikakausi olevan yhtä kaukana kuin ennen! Onko\nJumala siis lupauksensa unohtanut? Ei, hän on luvannut uskollisilleen\nsabbatin levon jo ajassa, ja hän on sen heille antava. \"Niin, tule,\nHerra Jeesus!\" Ja tuo rakastettu, hartaasti toivottu vastaa: Katso,\nminä tulen pian ja palkkani tulee kanssani!\n\nOi, tämä pian, tämä _pian_, se on Herralle niinkuin tuhannen vuotta!\n\n_Milloin_ on hän tuleva, lohduttaja, kaikesta pahasta pelastaja?\nEnnustukset ovat hämärät ja näennäisesti ristiriitaiset, ovat kaukaisia\nmaisemia ja muodottomia kuvia. Vapahtajan sanoissa (Math. 24) ovat\ntuhatvuotinen valtakunta ja maailman loppu asetetut kohta jälkeen\nJerusalemin hävityksen roomalaisten kautta. Apostolit odottivat Herraa\njo eläessään. Kautta vuosisatojen ovat ennustajat ajan merkkien mukaan,\nDanielin ja Johanneksen Ilmestyksen mukaan, puhuneet tästä _pikaisesta_\ntulemisesta ja tuskin on yksi ajan määräys osoittautunut vääräksi,\nkun jo toinen osoittaa lähimpään tulevaisuuteen. Kaikista uusin puhuu\nhuhtikuusta 1898. Eräs englantilainen lady on kutsunut Vapahtajata\nasumaan talossaan Lontoossa ja sisustaa nyt huoneitaan mitä komeimmalla\ntavalla häntä vastaan ottaakseen.\n\nMitä on meidän kaikesta tästä ajatteleminen? Onko meidän kuunneltava\nhaaveilijoita, jotka alinomaa näkevät Ihmisen pojan merkit taivaalla?\nTai onko meidän uskominen uutta teologiaa, joka koettaa päästä\nihmeellisestä ennustuksesta selittämällä, että tuhatvuotinen valtakunta\nja maailman tuomio ovat jo osittain toteutuneet maailman historiassa?\nMutta Herra sanoo, että hän on tuleva niinkuin salama, niinkuin varas\nyöllä, kun häntä vähin odotamme. Pois kaikki ajan laskut ja kaikki\nselitykset! Meidän on otettava vaaria merkeistä, odotettava häntä jo\ntänään ja odotettava yhä edelleen, vaikka hän viipyisikin kymmeniä\ntuhansia vuosia! Meidän ei ole tultava kärsimättömiksi, vaikka merkit\nmeidän aikanamme tulevat yhä selvemmiksi, vaikkakin vastakohdat käyvät\nyhä räikeämmiksi, vaikkakin esiriput lankeavat haudan ja tulevan\nelämän salaisuuksien eteen, vaikka kehitys suin päin liukuu viettävätä\npintaa ja vaikka ihmiskunta puolen vuosisadan aikana on saanut luonnon\nvoimia enemmän valtaansa kuin ennen puolen vuosituhannen. Meidän tulee\nodottaa, odottaa ja valvoa ja katsoa, ett'ei öljy lampuissa sammu,\nennenkun ylkä tulee. Hän tulee kyllä, tulee yhtä varmaan kuin aamu\nseuraa mustaa yötä ja pilvet jo punottavat idässä!\n\nMutta ne, jotka silloin elävät, saavat nähdä mullistuksen, josta meillä\ntuskin voi olla käsitystäkään. Ensimmäinen ylösnousemus kutsuu Jumalan\nuskollisimmat uuteen kirkastettuun elämään maailmassa. Elävät tapaavat\njo kauvan sitte kuolleita, kaikki maallinen hallitus lakkaa, kaikki\nmaalliset asiat henkevöityvät ja luonnonelämän ja henkielämän väliset\naidat katoovat. Meillä ei ole mitään kokemusta semmoisesta, mutta me\nvoimme käsittää, että se uusi ihminen, joka silloin asuu maailmassa\nja on saavuttanut historian lopputarkoituksen, on kohotessaan myöskin\nnostava alemman ja alimman luomakunnan lankeemuksen kirouksesta ja\naineen orjuudesta vapauteen ja uuteen ja korkeampaan olemukseen. Mitä\ntoiveita! Mikä unelma! sanovat toiset. Olkoon vaan unelma, niinkuin\ntämä elämä on unelma, josta me heräämme iankaikkisuuteen: Onnelliset\nne, jotka hiljaisuudessa odottavat! Herra kysyy: \"Kun Ihmisen Poika\ntulee, onko hän vielä löytävä uskoa maailmassa?\" Oi, tule, Herra\nJeesus, ja kohtaa meitä uskossamme!\n\n12.2.1895.\n\n\n\n\nTUOMIO JA MAAILMAN LOPPU\n\n\nBuddhaopin sielujen vaellus, jonka mukaan on olemassa yhä jatkuva\nsarja maallisia, aineeseen kytketyitä olemusmuotoja, on loppumatonta\nkidutusta Kristuksen oppiin verraten, että me kerran kuolemme ja sitten\ntulemme tuomiolle. Buddhan oppi särkee hengen yhteyden tuhansiin\ntoisistaan tietämättömiin pirstaleihin. Meistä näyttää siltä kuin\nsielujen vaellus paljastaisi perittyjen taipumusten ja ennen aikojaan\nkeskeytyneiden olemusmuotojen selittämättömät arvoitukset. Mutta se\nolento, joka kerran oli kivi, kerran heinänkorsi, kerran sammakko,\nkerran krokodiili tai ihminen, oli jokaisessa näissä olemuksensa\nmuodoissa eri olento. Se koettelemus, jota tällä tarkoitetaan, ei ole\nenää itsetietoinen oman itsensä koettelemus, vaan kokonaan riippuvainen\nolemisehdoistaan ja ulkonaisesta ympäristöstään. Buddhan opilta\npuuttuu kristinopin kaksi ruhtinaallista aateluskirjaa: jumalankuva ja\nihmishengen vapaa itsensä määrääminen.\n\nEi mikään ole elämässä niin varmaa, ei mikään yön ja päivän tavoin\nseuraa toistaan niin täsmälleen kuin tuomio seuraa rikosta. Tuomio\nseuraa ihmiskuntaa, tuomio kansoja, tuomio joka ihmistä hänen itsensä\ntähden, tuomio ajatuksia, sanoja ja tekoja, tuomio kaikkea elämää,\njoka vapaan tahtonsa avulla voi valita hyvän ja pahan. Ne, jotka\nkevytmielisesti ajattelevat Jumalan kaikkea anteeksi antavaksi\nJumalaksi, joka peittää kaikki sokealla rakkaudellaan, eivät ole\nlukeneet maailman historiaa eivätkä tarkastaneet elämää ympärillään\neivätkä omia kokemuksiaan. Tuomion täytyy seurata joka rikosta, muuten\nei olisi mitään pyhää ja vanhurskasta Jumalaa, ainoastaan tuomio\nvanhurskaudessa ja tuomio armossa. Nykyisyys todistaa siitä joka hetki;\nmutta jos me etsimme todistusta menneisyydestä, tapaamme me sen kansan,\njoka muodostaa maailman historian keskustan, Juudaan kansan, ja joka\nvielä tänäkin päivänä todistaa tuomion vanhurskautta ja yhtä varmasti\non kerran todistava lupauksen armosta.\n\nNoiden tuhannen vuoden jälkeen, jotka Kristuksen valtakunta on oleva\nolemassa maan päällä, katoavat kaikki ajan määräykset hämärään\nkaukaisuuteen. Onko tuomiota ja maailman loppua odotettava heti tämän\ntuhatvuotisen valtakunnan loputtua tai onko niiden välillä vielä oleva\naika, joka on täynnä taisteluja ja mullistuksia, siitä väitelkööt eri\nraamatun selitykset. Yksi asia on vaan varma, se, että kaikki yritykset\nselittää ennustuksia jo osaksi maailman historiassa toteutuneiksi, ovat\nturhia vääristyksiä. Nimittäkää jo päättyneitä aikakausia tulevain\ntapahtumain kuvastuksiksi tai kutsukaa niitä maailmanhistorian\nlogiikaksi, sen me kyllä ymmärrämme, mutta elkää juljetko kieltää\nilmoitetun sanan todistusta aikain päättymisestä!\n\nSe on Anti-Kristus, synnin ihminen, joka viimeisinä aikoina on nouseva\nkaikkea vastaan, jota vielä pidetään pyhänä maailmassa, ja jonka\njo Johannes oli tuntevinaan, se on hän, joka on johtanut raamatun\ntulkitsijat harhaan, Hänellä on voinut olla edeltäjiä; Muhamettia,\nPaavia, Napoleon I:stä (Apollyon) on pidetty Anti-Kristuksena, -- tai\nolkoon hän personoitu synti, Jumalan pilkka, aikain epäusko, mutta\nhänet kuvataan kuitenkin siksi varmasti persoonallisena, että hänen\ntäytyy olla joku vielä tuntematon henkilö. Godet sanoo nerokkaasti:\nAnti-Kristuksen täytyy olla juutalaisen. Tuo valittu kansa, joka\nristiinnaulitsi Kristuksen, on ainoa, joka voi synnyttää hänen\ntäydellisen vastakohtansa.\n\nRaamattu käyttää voimakkaita sanoja niistä tapahtumista, jotka käyvät\nedellä ja valmistavat maailman loppua. Taivaan voimat vapisevat,\ntähdet putoavat, vuodet pakenevat, maa kääritään kokoon kuin vaate,\nkansat kuihtuvat, kuolleet nousevat ylös. Kaikki tapahtuu yhtäkkiä ja\nodottamatta tulen kautta eikä, niinkuin nyt kuullaan kamariviisaiden\nennustavan, siten että vedet kuivuvat ja auringon valo vähenee,\nkunnes kaikki elämä jäätyy niinkuin kuussa. Lähempänä raamattua on\nyhteentörmäyksen mahdollisuus maan ja jonkun pyrstötähden kanssa, jota\nmahdollisuutta tähtitiede ja fysiikka eivät uskalla kieltää. Onhan\nmaailman avaruus täynnä kosmillista tomua, murskautuneiden maalimain\npirstaleita, jotka kerran ovat olleet, mitä meidän maamme nyt on, ja\nennustavat sen kohtaloa.\n\nTavallisesti käsitetään maan loppu maailman kaikkeuden loppuna. Mutta\nraamatun käsitys käy selville sen ennustuksesta, että nykyistä maata\nseuraa uusi taivas ja uusi maa, \"joissa vanhurskaus asuu\". Kirkastettu\nihmishenki muuttuu uuteen ja korkeampaan olemukseen jollekin\ntaivaankannen loistavista auringoista, joissa kaikki on valoa Jumalan\nkirkkauden loisteessa. Vaan eivät nämäkään auringot ole ikuisia, niillä\non aikansa ja ne katoovat väistyäkseen vielä täydellisempien luotujen\ntieltä, ja niin voimme me ajatella uuden siirtymisen maailmasta\nmaailmaan, kirkkaudesta kirkkauteen. Mutta ei mikään ajallinen ja\naineellinen asia sovellu täysin ikuisuuden aatteeseen. Ja niin\npysähdytään lopulta siihen tuntemattomaan, näkymättömään, aineettomaan\nkeskustaan, jota kaikki kappaleet kiertävät ja joka ei voi olla mikään\nmuu kuin kaiken luomakunnan alkulähde, ikuinen henki, Herra Jumala.\n\nMikä syvyys maailman tuomiossa, jommoisena Kristus esittää sen Math.\n24 luvussa! Ei mitään varsinaista rikosta panna kadotettujen syyksi,\nainoastaan laiminlyöminen; ei mitään varsinaista hyvettä lueta\nautuaitten ansioksi, ainoastaan rakkauden käskyjen täyttämys. Sisäiseen\nytimeensä keskitettyinä todistavat nämä tuomiot vaan itsekkäästä\nepäuskosta tai uhrautuvasta uskosta. Sielun taipumus Jumalaan tai\nhänestä pois jää ratkaisevaksi. Ja toinen kuolema, täydellinen tyhjyys\non toivottomain armo. Siis kuitenkin armo viimeiseen saakka. Mitä muuta\nvoidaan vaatia rakkauden Jumalalta? Armoa elämässä, armoa kuolemassa ja\narmoa tuomiolla, kaikki, kaikki, vaan vanhurskautta ja armoa!\n\n27.6.1895.\n\n\n\n\nMAANPALLO MAAILMANKAIKKEUDESSA\n\n\nKristitty, joka takertuu vanhaan uskoon siitä, että maa ja ihminen ovat\nmaailman keskipiste, pyörii maailman kanssa kehässä itsensä ympäri\neikä pääse koskaan vapaaksi. Epäilijä, joka on vapautunut kaikesta\nuskosta keskustaan, ei myöskään löydä kehää, vaan suistuu haparoivana\ntoivottomaan kaokseen. Vapautta on vaan äärettömässä avaruudessa, mutta\nsillä täytyy olla kiinnekohtansa Jumalassa, jossa kaikki rajat ja\nkaikki mitat katoavat.\n\nMikä hyppäys uskon tutusta, kodikkaasta maailmasta käsittämättömään,\nkauhistuttavaan tuntemattomuuteen! Mitä jää jälelle kristinopista, kun\nmaa on alennettu mitättömäksi saareksi äärettömässä maailman meressä\nja ihminen katoavaksi tomuhiuteeksi äärettömässä luomakunnassa? Eikö\nKopernikus ole suistanut Kristusta valtaistuimeltaan?\n\nIisakki Newton ja monet suurimmat luonnontutkijat ovat vastanneet\ntähän kysymykseen kieltävästi, ja kuitenkin on mahdotonta kieltää\nKopernikuksen järjestelmän kristinuskoa vastaan tekemien väitteiden\nmerkitystä. Se saa monet omattunnot levottomiksi ja on kolmensadan\nvuoden kuluessa ollut uudenaikaisen epäuskon päälinnoitus, jota näyttää\nolevan vaikea, jopa mahdotonkin hävittää.\n\nEnsiksi on huomautettava, että aseet ja taistelutanner ovat erilaiset.\nKristityt tunnustavat tieteen tuomio-oikeuden kaikissa niissä\nasioissa, jotka kuuluvat tiedon piiriin, mutta vaativat itselleen\nsamaa tunnustusta hengellisissä elinkysymyksissä. Tiede on rajoitettu,\nusko rajoittamaton. \"Luonnollinen ihminen ei tajua mitään siitä, mitä\nJumalan henkeen kuuluu.\"\n\nOlen jo huomauttanut, että usko ja tieto eivät ole vihollisia, eivät\nole sovittamattomia; ne täydentävät toisensa, ne sisältyvät toisiinsa.\n\"Me _tiedämme_, ketä me _uskomme_.\" Järjellinen tieto sisältyy uskoon\ntodistettuna, sisällisenä kokemuksena, samoinkuin usko sisältyy ilman\ntodistuksia tieteen selviöihin.\n\nAsettukaamme hetkeksi uskon ulkopuolelle tieteen alalle tutkiaksemme\nsitä kristinuskoa hävittävää tulosta, joka muka on seurauksena\nKopernikuksen järjestelmästä.\n\nMiten kieltää tämä järjestelmä kristinuskon? Siten, että se siirtää\nmaan, ihmisen ja maailman vapahtajan luomakunnan keskeltä sen\nkaukaisimpaan kolkkaan.\n\nMissä on tämä todistettu? Missä on keskipiste? Missä on kehä? Missä\non kolkka? _Ensimmäinen_ tosiasia on ääretön, rajoittamaton avaruus.\n_Toinen_ on aurinkokuntain ja kaikkien taivaankappalten liikunta\neteenpäin, josta loogillisella välttämättömyydellä seuraa _kolmas_:\ntuntematon maailman keskusta, jonka ympäri kaikki kiertää. Ja nämä\nkolme tulosta johtavat yhtä suurella loogillisella välttämättömyydellä\n_neljänteen_, nimittäin maailmankaikkeuden keskinäiseen\nkaikki-yhteisyyteen kaikissa sen osissa.\n\nOnko näissä tieteen havaannoissa mitään, joka kieltää kristinuskon?\nEmmekö päinvastoin näe niistä Luojan kaikkivaltiutta ja viisautta,\nsuurenmoista kehityssarjaa, yhteistä syyllisyyttä, tuomiota, armoa ja\nkoko maailmankaikkeudelle yhteistä pelastusta, joka kaikki on kuin\nkultaisilla kirjaimilla kirjoitettu tähtitaivaaseen? Miten olisi siis\nKopernikus kieltänyt Kristuksen?\n\nSiten, että hän on siirtänyt pelastuspaikan pieneen, vähäpätöiseen\ntaivaankappaleeseen, joka tahdottomasti seuraa toista, mahtavampiin\ntaivaankappaleihin verrattuna vähäpätöistä aurinkoa. _Maailman_\nvapahtajako olisi astunut alas noin katoavan pieneen paikkaan\nluomakunnassa? Ihmiskunnanko syyllisyys ja pelastus vaikuttaisi koko\nluomakuntaan? Mahdotonta!\n\nVoi sinuas epäusko, sinä pieni pullisteleiva sammakko, sinä lankeat\nsamaan ansaan kuin se esi-isäimme lapsellinen usko, joka tahtoi pitää\nmaata kaiken keskustana! _Sinä_ et usko, sinä vaan mittaat. Ja millä\nsinä mittaat? Samalla mitättömällä maallisella mittapuulla, jolla\nturhaan olet koettanut mitata taivaanavaruuksia ja jonka tuhat kertaa\nolisi pitänyt vakuuttaa sinua omasta riittämättömyydestäsi. Mikä on\nluomakunnassa _pientä_ ja mikä _suurta_? Mikä ero on sekunnin ja\nvuosituhannen välillä? Mikä on suurempi ja mikä pienempi: aurinko, joka\non 324,000 kertaa maata suurempi vai tuo pieni bakterio, jota täytyy\nsuurentaa 5000 kertaa, ennenkun näemme sen tuskin näkyvänä pisteenä?\nMene, mittaa äärettömyys ja sano sitten, että maa ei ole mitään,\nniinkuin aurinko ja niinkuin kaikki tunnetut suuruudet eivät ole\nmitään, mutta elä puhu tämän kurjan verrannollisen mittapuusi turvissa\nmaan pienuudesta!\n\nUsko tuntee muitakin henkiolentoja kuin ihmisen, mutta ei tiedä muiden\ntaivaankappalten asukkaista. Tiede tietää yhtä vähän ja saa tyytyä\nmahdollisuuksien laskemiseen. Suurissa tulipalloissa ei voi ajatella\nolevaksi mitään elimellistä elämää. Raamattu ja historia osoittavat,\nettä Jumala käyttää suuria joukkoja pienten kehityksen pohjana ja\nettä hän mielellään viljelee niitä tarkoitustensa välikappaleina.\nTodenmukaista on, että elimellinen elämä ja äly ainoastaan\nkiertotähdissä löytävät olemisensa ehdot.\n\nMyönnä aluksi todeksi, että Kopernikuksen järjestelmä ei mitään\nvaikuta kristinuskoon! Tämä järjestelmä on löytänyt ihmeellisen\navaimen maailmankaikkeuden koneistoon, mutta se on vasta alullaan\neikä ole vielä läheskään sanonut viimeistä sanaansa. Sen vastaiset\nkeksinnöt tulevat näyttämään uusia, vielä aavistamattomia yhtymäkohtia\nkristillisen maailmankatsomuksen kanssa. Jo nyt myönnetään, ett'ei\nmikään estä valonsädettä, joka leimahti Jerusalemissa Kristuksen\nristinpuusta sinä ja sinä päivänä, jatkamasta vielä tänäkin päivänä\nmatkaansa läpi avaruuden. Spektraalianalyysi tutkii muiden säteiden\nkanssa taivaankappaleita ja jatkaa suurien keksintöjen tekemistä\nmaailmojen yhteydestä. Yksi olettaminen tunkee tieltään toisen. Miksi\nvaihtaisivat kristityt varman uskonsa näin epävarmaan tietoon?\n\n\n\n\nIHMINEN MAAILMANKAIKKEUDESSA\n\n\nJos on katsottava turhamaisuudeksi, että ihminen luulee olevansa luotu\nJumalan kuvaksi, annettakoon se hänelle anteeksi sentähden, että hän\ntuntee ainoastaan alhaisempia, itsensä alapuolella olevia elimistöjä,\njoihin hän voi verrata itseään. Hän hakee korkeampaa vertauskohtaa,\nmutta löytää yläpuolella itseään ainoastaan Jumalan. Kun ei hänellä\nole mitään aavistusta Jumalan persoonallisesta muodosta, olettaa hän\nväärinkäsitetyn ilmoitetun sanan johdosta, että hänen oma muotonsa on\njälkipainos Jumalan muodosta, vaikkakin äärettömästi pienennettynä.\nMutta ilmoitettu sana ei voi tarkoittaa ulkomuotoa. Jumalan kuva\nihmisessä on käsitettävä henkisesti ja ajateltava älyllisesti,\nvapaalla tahdolla, omallatunnolla, kehityksen mahdollisuudella ja\nkuolemattomuuden elon siemenellä varustetuksi hengeksi. Ihminen luulee\nkuitenkin oman muotonsa täydellisemmäksi ja kuvaa sen vuoksi Jumalan ja\nenkelit inhimillisissä muodoissa, varustaen kuitenkin enkelit siivillä,\nkoska hän ajattelee heidät lentäviksi.\n\nHän ei tyydy kuvaamaan Jumalaa ainoastaan ihmisen muotoisena, hän\nantaa hänelle myöskin ihmisen ajatuksia, sanoja, tunteita, haluja ja\nhimoja. Nauramme Homeron jumalille, jotka aseilla varustettuina käyvät\ntaistelemaan kuolevaisten rivissä, mutta mitä on vanhan testamentin\nvihastuva, vihaava, kostava ja julma Jumala muuta kuin ihmisen kuva.\nNe ovat lasten käsityksiä ja lasten lauseita sellaiset, että Mooses\nnäki Jumalan selän. Vähitellen muuttuu Jumala rakastavammaksi ja\nhenkisemmäksi olennoksi, kunnes Kristus, samalla kun hän selvyyden\nvuoksi käyttää inhimillisiä vertauksia, nimenomaan sanoo: Jumala on\nhenki ja tahtoo, että häntä on palveltava hengessä ja totuudessa.\n\nEmme tapaa mitään olentoa maailman-kaikkeudessa, johon voisimme verrata\nitseämme. Me voimme lapsellisten esi-isäimme tavoin ajatella olevamme\nluotujen olentojen ensimmäisiä tai voimme me niinkuin pessimistit\npitää itseämme epätäydellisimpinä. Luultavinta on, että olemme\nväliasteessa meitä korkeampien ja toisten meitä alempien olentojen\nvälillä. Jo Herder huomautti, että maamme on keskellä aurinkokuntaa,\njosta seuraisi, että olemme kehittyneempiä kuin nuoremman Venustähden\nasukkaat ja kehittymättömämpiä kuin Marsin, joka on vanhempi kuin\nmaanpallo. Asukkaista juoksevassa tilassa olevalla Jupiterilla ja\nkaukaisemmilla kiertotähdillä, kiintotähdistä puhumattakaan, ei\nmeillä ole mitään käsitystä. Vertaamalla maanpalloa niihin joudumme\najattelemaan, että kaikki taivaankappaleet ovat, ovat olleet tai\ntulevat olemaan asutut. Mutta varmaa se ei suinkaan ole. Meistä näyttää\nmahdottomalta, että auringossa ja pyrstötähdissä voisi olla eläviä\nolentoja. Tuo suuri määrä hengetöntä maailman avaruudessa harhailevaa\ntomua on ehkä tarkoitettu synnyttämään uusia taivaankappaleita\ntai ylläpitämään aurinkojen lämmön säteilyä. Kuka sanoo, ett'ei\navaruuksissakin ole erämaita?\n\nKuuta arvellaan asumattomaksi, ilman vettä ja ilmaa, ikäänkuin\nmeidän uteliaisuutemme kiusaksi. Tähän olettamiseen ei meillä ole\nmuuta todistusta kuin maassa eläväin elimistöjen tarpeet. Vaan\nkuka sanoo meille, ett'ei elämää voi olla ilman vettä ja ilmaa?\nOllen lähin naapurimme kuun jälkeen on Marstähti joutunut uusimpain\ntutkimustemme esineeksi. On luultu siellä huomattavan järjellisten\nihmisten mietittyjä töitä, kanavia; haaveillaan liikeyhteyden\naikaansaamista mittausopillisten kuvioiden tapaan tehtyjen merkkitulien\navulla. Ei mikään ole mahdotonta. Spektraalianalyysi osoittaa, että\naurinkokuntamme aineelliset osat ovat, muutamia vielä tuntemattomia\naineita lukuunottamatta, samat kuin maanpallon ja viittaavat yhteiseen\nalkuperään.\n\nOllen maailman kansalainen voi ihminen vedota eräihin yhtäläisyyksiin\nmaailman-kaikkeuden kanssa. Hänen päänsä on pallonmuotoinen samoin\nkun taivaan kappaleet, hänen kiireensä on kuin taivaan kupukansi.\nJos oletamme kiekuran liikunnan perusvoimaksi, tapaamme ihmisessä\nsen pehmoset aaltoviivat. Ihmisen silmissä tuikkaa tähtien valo.\nVeren kulku sydämmeen ja sieltä pois muistuttaa vetovoimaa\nja taivaankappalten liikkeitä. Ihmisen ajatus on samoinkuin\nmaailmankaikkeus riippumaton ajasta ja paikasta. Ihmishenki on\nsyvyyteensä ja liikevoimaansa nähden sukua äärettömälle maailman\navaruudelle ja hakee vaistomaisesti jotain kiintonaista paikkaa lepoa\nlöytääkseen. Näihin vertailuihin nähden tuntuu hiukan köyhältä,\njohtaa ihmisen elimistöä alemmista ja alimmista olemusmuodoista.\nLähintä puuttuvaa rengasta ihmisestä apinaan, hännällistä ihmistä, ei\nvalitettavasti ole löydetty, yhtä vähän kuin on löydetty tuota luultua\nalkulimaa, protoplasmaakaan.\n\nMiksi ei tahdota tunnustaa ihmistä vapaaksi luoduksi olennoksi? Miksi\ntahdotaan sitoa hänen olemistaan alempain elimistöjen asteettaiseen\nkehitykseen? Eikö hänellä maallisessa ruumiissaan jo ole tarpeeksi\ntomua ja katoavaisuutta? Miksi vielä kytkeä hänen vapaa henkensä\naineen kehityssarjaan? Olen nähnyt erään kirjan kansikuvan, jossa\ntahdotaan todistaa, että koiran ja ihmisen sikiöt ennen syntymistä ovat\nhiuskarvalleen toistensa näköiset. Miksi unohti tekijä liiallisessa\nujoudessaan varoittamasta luontoa? Olisihan luonto voinut yhtäläisyyden\neksyttämänä tunnustaa koiran herrakseen ja haltijakseen.\n\nOi sinua ihmeellinen ihmisolento, joka kukistat maan ja mittaat\ntaivaat, kuinka ylpeilisitkään sinä voimistasi, jos et samalla olisi\nturvaton lapsi, joka kantaa aarteensa hauraassa saviastiassa, minkä\ntuulenpuuska voi maahan murskata! Ihminen on kuin kukkanen kedolla;\nkun tuuli sen yli puhaltaa, ei se enää ole siinä, eikä tunne enää\npaikkaansa. Mutta Herran armo kestää suvusta sukuun niille, jotka häntä\npelkäävät.\n\n16.3.1895.\n\n\n\n\nVALO\n\n\nNiin, minä rakastan sinua, taivaan puhdas valo, Jumalan ihanuuden\nloisto, joka valaiset maat ja rakennat sillan maailmain välille.\nEi mitään säihkyviä jalokiviä, ei mitään vartiotulia, ei palatsien\nsähkötulia, ei sammuvia ilotulia, ei mitään näyttämön valaistuksia,\nei revontulten kalpeaa loimua, ei edes salaman terävää säilää,\njoka lävistää ukonpilven, voi verrata sinun hyödylliseen valoosi.\nAinoastaan talviyön korkea, aavisteleva tähtitaivas vetää vertoja\nrauhalliselle kauneudellesi. Rakastan kirkkaita värejäsi nähdessäni\nniitä sateenkaaren vivahduksissa, aamun ruskossa tai auringon laskiessa\nkullan kirkkaana meren helmaan. En tiedä mitään komeampaa kuin on\nmusta pilviseinä idässä, laskeva, kirkas aurinko lännessä ja niiden\nvälissä vihertelevä maisema, jonka yli vaakkuu mustaa pilveä vasten\nvälkkyvä valkea kalalokki. Sameat värisekoituksesi, tuhkanharmaat\npilvet ja untelot usvasi eivät ole minua varten. Aamuhämärä on minulle\nrakas, koska se odottaa aamua, mutta iltapuhde vaikuttaa minuun\nkuin surullinen hyvästin heitto. Rakkaampi on minulle pimeimmillään\noleva yön varjo ja minä tiedän, ett'ei se voi enää mustemmaksi\nmuuttua, vaan että sen helmasta on puhkeava syntymätön valo. Yö on\nluomakunnan äiti, samoinkuin jouluyö on Vapahtajan syntymähetki, mutta\nainoastaan sentähden, että kaikki korkeampi elämä syntyy kuolemasta,\nkaikki pysyvä ilo syvästä surusta ja kaikki taivaallinen toivo\ntoivottomasta nykyisyydestä, josta kaikki toivo näyttää kadonneen.\nYön ja päivän vaihtelu tuottaa lepoa silmälle ja tyydyttää sydämmen\nhäilyväisyyttä. Emme rakastaisi valoa, ell'emme pelkäisi pimeyttä.\nNapaseutujen naapurit ovat saaneet suuren lahjan, kun heille on annettu\nkeskeytymätön pitkä päivä ja pitkä yö.\n\n    \"Valossa välkkyen vuoron ja vuoron peittyen yöhön.\"\n\nVastakohtain voima on täällä herättänyt kiihkeän elämän halun, jota\npäiväntasaajan mailta puuttuu. Voima näkyy nukkuvan talviyössä, mutta\nsen tarmo on kevätauringon herättämänä kykenevä vuoria murtamaan.\nIkävöiden tähystelee pohjoismaalainen tammikuussa ensimmäistä aamun\nvaloa, hänen sydämmensä heltyy ensimmäisen tähden ilmestyessä\nloppupuolella heinäkuuta, sittenkun taivaan kauniit lyhdyt ovat olleet\nkolme kuukautta kadoksissa!\n\nValo on luomakunnan sielu, joka paistaa läpi aineen kovan kuoren.\nKaikki aineelliset kappaleet: maa, vuori, ilma, vesi, metsä, kasvit,\neläimet ja ihminen ovat alkujaan _itsestään loistavia_. Se on vaan\nmeidän silmämme, joka voi tajuta niiden nyt heikontunutta valoa. Mutta\nse esiytyy välistä siellä, missä emme olisi sitä aavistaneetkaan,\nilmassa, vedessä, lahossa puussa, eräiden eläinten fosfori-välkkeessä\nja uudempien havaintojen mukaan myöskin ihmisen silmässä, sormenpäissä\nja sydänalassa. Sähkövalo ei ole muuta kuin keskittynyttä, kaikissa\nkappaleissa piilevää valoa. Se on ollut voimakkaampaa kiertotähtien\naikaisempina aikoina ja sitten vähentynyt. Tiede on nyt osoittanut\noikeaksi, että Moos. 1: 3:n valo luotiin ennen kun auringon säteet\ntunkivat läpi sumujen sakeuden; alkuaikain jättiläismetsät kasvoivat\nsähkövalossa. Fysiikan unelma, että kaikki punnitsemattomat aineet:\nvalo, lämpö, sähkö, magnetismi ovat ainoastaan eri ilmauksia samasta\nalkuvoimasta, alkaa yhä enemmän toteutua. Ja kun kaikesta tästä syntyy\nliikettä ja voimaa, on niinkuin olisi meidän täten suotu kurkistaa\nluomisen äärettömään koneistoon ja me näkisimme kellon yhden ainoan\nponnistimen panevan liikkeelle lukemattomia vaihdepyöriä.\n\nOptiikan nerokkaat keksinnöt -- valoaaltojen heijastus, imeytyminen,\nyhdyntäsekoitukset, taittumiskulmat, valopaino, napautuminen,\nvärispektrumit, kiinnitys valokuvauksessa -- ovat kaikki tieteen\nkauneimpia tuloksia, ja kuinka paljon on kuitenkin vielä\nselittämätöntä! Kuinka nähdä, kuinka tuntea tuota eetteriä, joka\nväreilynsä kautta saattaa valo-aallot heilahtelemaan biljoonia\nkertoja sekunnissa? Eetterin olemassa olo on välttämätön olettaa,\nmutta missä on se todistettu? Jos maailman avaruus olisi, niinkuin\noletetaan, täynnä eetteriä, niin pitäisi sen vastustuksellaan taivuttaa\npyrstötähden häntää niiden elliptisillä radoilla. Tapahtuuko niin? Ei.\nEetteriltä, jos sitä lie olemassa, puuttuu kaikki tiheys ja paino ja\nyhtäkaikki se muka väräjäisi ja värähdykset synnyttäisivät valoa? Mitä\non sitten tämä valo? Onko se vaan toisen voiman ilmiö? Onko se syy vai\nseuraus, voima vai ominaisuus, yksinomaan aineellinen vai yksinomaan\nihanteellinen vai niiden sekoitus? Emme tiedä. Ehkä on sen salaisuus\npaljastettu muille, uskotuimmille tähdille, joille valonsäde maailmasta\non tuhansien vuosien perästä kertova, mitä täällä tätä nykyä tapahtuu.\nTeleskoopin kantomatkaa ei rajoita mikään muu kuin vaikeus valmistaa\ntarpeeksi suurta täydellisesti läpikuultavaa linssiä. Valokuvaus\nratsastaa valonsäteen päällä valloittamaan maailman avaruutta, ja missä\nolisi raja, jos voitaisiin lisätä levyn tunteellisuutta lisääntyvän\nmatkan mukaan?\n\nEi, valo ei ole elementti, niinkuin muut kokoonpantu aineesta,\nvaikkakin se vaikuttaa elementteihin ja sen ilmiöt voidaan niissä\nlaskea ja mitata; valo on henkivoimaa, joka johtuu suoraan maailman\nhengestä, Jumalasta. Koko sen esiintyminen viittaa siihen. Kun se\ntulee, niin kaikki herää, syntyy uudesta, kasvaa, kukkii, iloitsee\nja toivoo. Kun se katoo, niin kaikki hapuilee, häviää, katoo\ntuntemattomaan tyhjyyteen. Käyskelen kotiseutuni polkuja aamun\nvalossa: kaikki on tuttavallista, rakasta ja iloista, Jumalan kirkkaus\nkulkee kanssani ja tasoittaa kaikki polut, paljastaa kaikki kätketyt\nkuilut. Kulen saman tien yön sakeassa pimeydessä; kaikki on toisin,\ntuntematonta ja eksyttävää, uhkaavaa; kuilut aukeavat, jalkaa livettää;\nmissä olen? Jumalani, anna kasvojesi valaista minua, ohjaa minua\nkotiini!\n\nMitä on valo? Esi-isämme kumartivat aurinkoa; ne olivat lasten luuloja,\njotka vielä häikäsevät meitä, kun me palvelemme kultaa, komeutta,\nkunniaa, kaikkea, joka loistaa ja hurmaa. Valo ei ole Jumala; se on\nvaan hänen hameensa lieve. \"Valo on Jumalan vaatteus\" (Ps. 104: 2).\n\n\n\n\nELÄMÄ\n\n\nSanokaa minulle, arvoisat herrat filosoofit, fysioloogit ja runoilijat:\nmitä on elämä? Eipä silti, ett'en voisi elää sitä ajattelematta, mutta\nonhan hetkiä, jolloin tekee mieli kysyä.\n\nNo niin, vastataan minulle: elämä on ilmiö, fyysillinen ja älyllinen,\nruumiillinen ja henkinen. Elämä on kyky liikkua, tuntea, ajatella,\nvastaanottaa vaikutuksia. Elämä on aivojen, sydämmen, keuhkojen,\nhermojen toimintaa, verenkulkua, hengitystä kaikkine niihin kuuluvine\nseikkoineen. Muutamat lisäävät: se on tietoisuus; Spencer sanoo:\nse on yhteys ympäristön kanssa. Onko vielä useampia vastauksia?\nOn, lukemattomia. Hyvä. Sanokaa minulle nyt, mikä on valekuollut,\ntylsämielinen, mielipuoli, suonenvedon kangistama? Onko hän elävä vai\nkuollut?\n\nOnko vaikea määritellä näin laajaa käsitettä. Voi sanoa Calderonin\ntavoin: elämä on unelma. Tai Salomonin tavoin: elämä on varjo, savu.\nTai kreikkalaisen viisaan tavoin: elämä on savun varjo, _skia kapnes_.\n\nEhkä uskallan minä vaatimattomasti lisätä: elämä on elimellisesti\nkiertokulkua heikkoudesta heikkouteen, jonka keskellä on verrannollinen\nvoima. Elämä on psykillisesti ja henkisesti kysymysten kiertokulkua, ja\nvastauksista riippuu sen tulos.\n\nYksi on varma: että kullakin elämällä on tarkoituksensa, tehtävänsä\nja ett'ei mikään elämä häviä jäljettömiin itseensä ja ympäristöönsä\nnähden. Mitä varten se muuten olisi olemassa? Ei ole mitään sattumaa\nluomakunnassa, ei mitään hyödytöntä tai tarkoituksetonta. Meistä\nnäyttää siltä kuin tuhlaileisi luonto äärettömästi synnyttäessään\nelämää, joka pian katoaa ja kuitenkin on häviö uuden elämän ehto.\n\nTässä avartuu näköpiiri, ja vastaväitteiden luku lisääntyy\nmoninkertaisesti. Kenen on edesvastaus epäonnistuneesta elämästä, jonka\njälet pysyvät? Perityt taipumukset, yhteiskunnan kasvatus ovat tehneet\nkurjan ja rikoksentekijän semmoisiksi.\n\nTurhaa kaunistelua. Jos kaikki rikokset ja kaikki kurjuus ovat\ntoisten tuottamia, ei ihmiskunta ole muuta kuin tahdoton lammaslauma.\nJos ulkoapäin tulevat vaikutukset olisivat yksin määrääviä, olisi\nkaikki mekaniikkaa. Näitä vaikutuksia vastaan, jotka meitä kaikkialla\nympäröivät, meitä uhkaavat, meitä kiusaavat, on meillä vastapainona\ntahdon vapaus. Tahdon kasvatuksesta ja vastustusvoimasta riippuu\nlopulta kaikki. Vapautus edesvastauksesta tulee vasta sitten, kun\nulkonainen pakko tai siveellinen syyntakeettomuus on todistettavasti\nhervaissut tahdon vapauden.\n\nMinun nuoruudessani ei ollut Darwinia, mutta oli kuitenkin jo\nmielipiteitä, jotka pitivät kiinni _generatio aequivoca_'sta,\npuolustivat elämän syntymistä suoraan elottomasta aineesta. Mooseksen\nluomishistoria oli luonnonfilosoofien ivan esineenä. Oken esitti\nviehättävän olettamisen ensimmäisen ihmisen synnystä. Ihminen oli\nauringon valon, ilman ja kosteuden vaikutuksesta syntynyt suuren\nintialaisen kukan kuvussa, joka oli niin suuri ja ruokainen, että se\nvoi kantaa lasta kahden tai kolmen vuoden vanhaksi. Runollista! Entäpä\nuskottavaa?\n\nSitten tuli uusi tiede, biologia, joka alkoi tarkemmin tutkia\n_generatio aequivoca_'a. Ja katso, silloin huomattiin tarkimpien\ntutkimusten kautta, että missä ei elimellistä elämää ennen ollut\nolemassa, siinä oli mahdoton synnyttää elämää suoraan aineesta! Elämä\nsyntyy ainoastaan elämästä, ilman korkeampaa herätystä on ja pysyy\naine kuolleena. Jokainen uusi elämä on uusi luomistoimi. Hyvästi,\nprotoplasma, alkulima, kehitysteoria kaikkine siihen kuuluvineen!\n\nEn ole tarvinnut Henry Drummondin vakuutusta tästä totuudesta, jossa\nusko ja tieto yhtyvät täydellisessä sopusoinnussa. Olen pienestä pitäen\nvihannut materialistista maailmankatsomusta. Ihmishengen etsiminen\naivoista ja elävän elimistön etsiminen raadosta on minusta aina ollut\nyhtä arvotonta kuin että ihmisruumis olisi hiiltä, vetyä, happea,\ntyppeä, fosforia ja kalkkia. Miksi tonkia liassa, kun on saanut\nsilmät katsoakseen ylös? Ihminen on tuhkaan puettu henki! Ihmisyys ei\nyksin riitä. Ilman jumaluutta päättyy kaikki ihmisyys auttamattomasti\neläimellisyyteen.\n\nEi ole minulla mitään syytä oman elämänkatsantoni vuoksi halveksia\nmuiden katsantoa. Tunnustan materialismin voiman analyysin teossa.\nMutta sitä nimetöntä sisällistä maailmaa, jonka idealismi asettaa\nainaiseen ja erottamattomaan yhteyteen ulkoapäin tulevain vaikutusten\nkanssa, en voi koskaan kieltää. Tämä sisäinen maailma, sen\nveriset taistelut, sen riemuisat voitot, sen surkeat tappiot, sen\nsyntiinlankeemus ja ylösnousemus annossa, sen vaihtelut, toiveet,\nsurut ja ilot ovat näkymättöminä olleet elämäni koko todellisuus, jota\nvastoin ulkonaiset tapahtumat ovat vaan koskettaneet sen kehää.\n\nKaikki luonnossa katsoo elämää korkeimmaksi hyväksi ja puolustaa\nsitä vaistomaisesti. Ihminen yksin näkee ja hakee jotain korkeampaa.\nHän yksin voi kärsimättömyydessään katsoa elämää kuormaksi.\nKuolemanrangaistusta ja itsemurhaa ei saa asettaa yläpuolelle\nsiveellistä maailmanjärjestystä.\n\nJa kuitenkin on elämä kaikkine mahdollisuuksineen rikkaista rikkainta.\n\"Kun se parhaimmillaan on ollut, on se ollut vaivaa ja työtä.\" Niin,\nparasta ja hyödyllisintä ihmiselämässä on sen työ rakkaudessa ja\nuskossa.\n\n18.6.1895.\n\n\n\n\nSUKU JA YKSILÖ\n\n\nMitä on siemen? Tulevan kasvin syntymätön elämä, ajatus, joka odottaa\nsanaa, kysymys, joka odottaa vastausta. Tulevaisuus, suuruus, kauneus,\ntaistelu, voitto, tappio, kaikki on kätkettynä tähän mitättömään\nsiemeneen, jonka varpunen voi niellä. Kaikki on mahdollista, ei mikään\nole varmaa. Tuuli tempaa siemenen ja sirottaa sen minne sattuu, ei\nkukaan tiedä paikkaa. Ehkä putoaa se mereen, tai vuorelle; missä on sen\ntulevaisuus? Ehkä hedelmälliseen maahan ja tekee tainta. Vielä ei ole\nsen tulevaisuus taattu: rikkaruoho sitä tukahduttaa, eläimet ja ihmiset\ntallaavat sitä, halla tappaa sen, sade huuhtoo sen pois, aurinko kuivaa\nsen. Monet ovat ennenaikaisen kuoleman mahdollisuudet. Ja kuitenkin\nvoittaa elämä. Yksi sadasta juurtuu ja korvaa ne yhdeksänkymmentä\nyhdeksän, jotka hävisivät. Eikö tämä tapahtuisi ennakolta määrätyn lain\nmukaan?\n\nJa mitä on ihmiselämän historia muuta kuin siemenen historiaa? Se\näidinkohtu, joka sitä kantaa, on itse alkanut ja läpikäynyt pitkän\nsarjan vaikutuksia. Toinen sarja sattumuksia, jotka kuitenkin ovat\nennakolta määrättyjä renkaita maailman järjestyksessä, vie yhteen\nmäärätyn miehen ja määrätyn naisen, ja heistä saa alkunsa kolmas\nlapsi. On mahdotonta, ett'ei tämä yhtyminen olisi ennakolta määrätty.\nKutsukaa ennemmin mitä tahansa sattumaksi: lapsi ei voi olla sattumus.\nLapsi on uusi, itsenäinen, henkinen olento, jolla on tehtävänsä ja\nvastuunalaisuutensa, jota ei koskaan voida luoda sattuman niskaan.\nMutta molempain vanhempain vaikutukset, sekä ruumiilliset että\nhenkiset, sisältyvät lapseen ja yhtyvät siinä muihin elämän ja\nympäristön vaikutuksiin. Tuloksena on joka kerta kolmellainen yhteys\nperinnöllisiä taipumuksia, elämän kasvatusta ja omaa kehitystä.\nKiellätkö sinä perisynnin? Miks'ei yhtä hyvin kieltää perityitä\njäseniä, perityitä taipumuksia? Suku on ruumiin ja sielun pääpiirteihin\nnähden keskenään kaikkiyhteistä, niinkuin meri on sitä veteensä nähden.\nAallot ne ne vaan pinnalla vaihtelevat. Ja lopputarkoitus on yhtäkaikki\nyhteistä: henkevöitynyt uusi ihminen. Mikä suuremmoinen ajatus\nvapauttaa meri vesihöyryiksi! Mikä maailman uudistus vapauttaa ihminen\ntomun orjuudesta \"Jumalan lasten ihanaan vapauteen\"!\n\nSuku hallitsee meitä ruumiillisesti ruumiin toiminnan kautta, jota\nkukaan ei voi välttää, mutta henkisesti voi se meidän vapaassa\ntahdossamme synnyttää vaan taipumuksia. _Stellae inclinant,\nnonnecessitant_. Ei mikään perisynti, eivät mitkään perityt vaistot,\nhimot ja halut voi vapauttaa meitä omasta syystämme. Ne kiusaavat\nmeitä, vaivaavat meitä, eivät anna meille mitään rauhaa, mutta ne eivät\norjuuta meitä, me olemme ennen kaikkia muita luotuja saaneet voiman\nvastustaa heitä vapaalla tahdollamme. Siinä on valtamme salaisuus\nmaailmassa, ja siinä on meidän tuomiomme. Ei kukaan ole vanhurskas\nJumalan edessä, koska ei kukaan ole kestänyt siinä taistelussa, joka\non pantu taisteltavaksemme. Kaikki olemme kokonaan taikka osaksi\nkutistuneet aineen orjuuden alle, jonka voittamiseen vapaa henkemme on\nsaanut voiman.\n\nJokainen yksityinen ihminen kätkee itsessään koko ihmiskunnan ja on\nosallinen sen edesvastauksesta. Sama voima, sama heikkous, samat\ntarpeet, samat viholliset, samat taistelut, sama juuri ja sama pohja\nJumalassa. Jokainen rikos ihmistä vastaan, jokainen hyväteko on\nrikos tai hyväteko kaikkia vastaan. Kristuksen selitys käsitteestä\n\"lähimmäinen\" sitoo meidät kaikki yhteen. Se ratkaisee samalla\nkertaa sen, missä määrin _kuolemanrangaistus_ ja rangaistus yleensä\non oikeutettu. Murhayritys yhtä ihmistä vastaan on murhayritys\nkaikkia vastaan. Yhden oikeuden loukkaaminen on kaikkien oikeuden\nloukkaamista. Itsemurha on rikos ei ainoastaan itsemurhaajaa vastaan,\nmutta myöskin sitä ihmiskuntaa vastaan, johon hän kuuluu ja josta hän\non vastuunalainen. Kokonaisuus on jokaista osaansa suurempi. Oikeus\non kaikkien oikeuden yhteys, eikä voi olla riippuvainen yksilön\nmielivallasta.\n\nJos nyt tämän mukaan jokainen rikos periaatteellisesti on rangaistava\nsuuruutensa mukaan, niin olisi meillä olemassa Vanhan Testamentin laki,\njoka määrää silmän silmästä ja hampaan hampaasta. Mutta sentähden on\nKristuksen rakkaus lähetetty maailmaan, ei päästämään laista, vaan\nlakia täyttämään. Rakkaus on korkeampi kuin oikeus, koska rakkaus yksin\non täydellisin oikeus. Toinen ihminen ei voi tuomita toisen sisäisimpiä\ntarkoituksia, koska hänellä aina voi olla salaisia vaikuttimia, jotka\ntekevät, että inhimillinen oikeus itse asiassa muuttuu vääryydeksi\nja tuomitsee umpisilmin. Sentähden sanoo Kristuksen laki: rakasta\nlähimmäistäsi niinkuin itseäsi, etsi toisessa samat lieventävät\nasianhaarat, jotka löydät itsessäsi. Ja seuraus tästä on se, että laki:\nhammas hampaasta ja silmä silmästä, verrattuna toisen tuntemattomiin\nvaikuttimiin, tähtää yli maalinsa ja tappaa tutkimatta. Kristuksen\nlaki ei enää pane kuolemanrangaistusta täytäntöön sen ehdottomassa\nankaruudessa, mutta hän on pannut sen täytäntöön omassa itsessään,\nyksi kaikkien edestä, koska hän kantoi koko ihmiskunnan syyllisyyden,\nja koska tämä syyllisyys, johon sisältyi luomakunnan kapina luojaa\nvastaan, välttämättömästi oli rangaistava.\n\nOnko siis Jumala ollut sokea kaikkien ihmisten heikkoudelle, niille\nlukemattomille lieventäville asianhaaroille, joita nämä voivat\nesiintuoda synnin kiusausten puolustukseksi? Ei, hän on nähnyt\nkaikki, ja sentähden hän on sälyttänyt synnin rangaistuksen,\nkuoleman, sen ainoan synnittömän ja pyhän niskoille, joka yksin voi\nkärsiä kaikkien muitten edestä, koska hän kärsi syyttömästi. Tämä\non armoa ei ainoastaan teoloogien selitysten mukaan, mutta myöskin\nyleisinhimillisessä merkityksessä. Korkein oikeus punnitsi samalla\nvaa'alla kaiken synnin ja kaiken heikkouden.\n\nLeo Tolstoi väittää, ett'ei rangaistus ole oikeutettu, ja perustaa\nmielipiteensä Kristuksen sanoihin. \"Sinun ei pidä oleman pahaa\nvastaan\", sinun pitää voittaman paha hyvällä. Kenelle sanoi Kristus\nnämä rakkauden sanat? Samoille lyhytnäköisille ihmisille, joille hän\nennen oli sanonut: \"elkää tuomitko, ett'ei teitä tuomittaisi!\" Ja\nkuitenkin rankaisi hän ei ainoastaan viikunapuuta, joka ei kantanut\nhedelmiä, vaan myöskin farisealaisia, Jerusalemia ja Juudaan kansaa, ja\nviimeisellä tuomiolla hän on sanova niille, jotka ovat hänen vasemmalla\nsivullansa: \"menkää pois minusta, te kirotut!\" Ei, Kristus ei ole\nkieltänyt rikosta eikä myöskään rangaistusta.\n\nTolstoin mukaan ei Paavali olisi kristitty, koska hän on sanonut,\nett'ei esivalta miekkaa hukkaan kanna, ja saman kirjailijan mukaan\nolisivat yhteiskunta ja laki epäkristillisiä, koska ne eivät voi\npysyä pystyssä pahaa rankaisematta. Erehdys on siinä, että Kristus on\nvaroittanut yksityistä ihmistä oman käden oikeudesta, ja Tolstoi on\nsovittanut nämä sanat yhteiskuntaan ja lakiin, välittämättä siitä, että\nhän sen kautta hävittää sekä lain että yhteiskunnan, jotka eivät voi\npysyä pystyssä ilman tuomio-oikeutta. Kristus on sanonut: \"minä en ole\ntullut laista päästämään, vaan lakia täyttämään\", nimittäin rakkauden\nkorkeampaa lakia. Samaten ei kristillisen yhteiskunnan lakia kaikkine\nsen puutteineen peruuteta, vaan täydennetään sitä rakkauden lailla.\nSillä jos Jumala on antanut Mooseksen laille oikeuden tuomita Israelin\nkansaa, niin on hän myöskin laatinut rakkauden lain tuomitsemaan\nsamalla oikeudella Kristuksen kansaa. Tässä on vaan kysymys kaiken sen\nvihan ja koston poiskitkemisestä, jotka hämmentävät Mooseksen lakia\n\"heidän sydämmiensä kovuuden tähden\". Kristuksen laki saa tuomita ja\nrangaista, mutta ei vihata ja kostaa. Rangaistuksen rakkaus on siinä,\nettä sen tulee poistaa rikos ja johtaa rikollinen takaisin loukkaamansa\nihmiskunnan helmaan. Ja rangaistuksen oikeus on siinä, että rangaistu\non saanut sen oikeuden, joka sillä on vaadittavana yhteiskunnalta,\nnimittäin sovituksen syyllisyydestään.\n\n1.4.1895.\n\n\n\n\nMINÄ\n\n\nMissä on itsevaltias, joka hallitsee kaikkia eläviä olennoita\nkehdosta hautaan ja tuolla puolellakin haudan, -- joka seuraa\nsinua uskollisemmin kuin varjo, missä kulkenetkin, joka suojelee\nsinua kaikkia vastaan, paitse itseäsi vastaan, joka vartioi sinun\npienimpiäkin askeleitasi, ylentää sinut yli kaikkien muiden ja polkee\nkaikki muut, joka aina puolustaa sinun oikeuksiasi ja etujasi, mutta\njoka myöskin sisällisen voiman häntä pakottaessa voi lahjoittaa\nsinut pois, lahjoittaa pois oikeutesi ja etusi? Missä hän on tuo,\njoka ei koskaan jätä sinua, ei edes hulluuden yössä, hän, jonka sinä\naina näet, jota kuulet, jonka tunnet ja jota puhuttelet, jolle uskot\nsalaisimmat ajatuksesi ja jolta aina kysyt neuvoa suurissa ja pienissä\ntarpeissasi, mutta joka niin usein pettää sinut ja jättää sinut\navuttomaksi, silloinkun häntä enin olisit tarvinnut? Missä on hän, jota\nvaistomaisesti rakastat yli kaiken muun maailmassa ja jota kuitenkin\nkatumuksen hetkenä voit inhota, vihata ja syntymättömäksi toivoa?\n\nNiin, kuka on hän tuo salaperäinen aina vaihteleva, uskollinen ja\nuskoton ruumiin ja sielun valtias, joka aina määrää ajatuksesi,\npäätöksesi ja toimesi? Sinä ajattelet Herraa Jumalaa taivaassa, tuota\nkorkeinta, ensimmäistä, viimeistä ja ainoata, mutta hän ei petä\nkoskaan, ei muutu koskaan niinkuin maallisen elämän haltija. Hän\nse siis ei voi olla. Sinä ajattelet suojelusenkeliäsi, joka sinua\nkaikkialla seuraa. Mutta hänkään se ei voi olla, hän ei ylennä sinua,\nensiksi sinua masentamatta. Vielä vähemmin voi se olla joku maan\nmahtavista, jotka vallitsevat tänään ja huomenna ei kukaan enää tiedä,\nmissä heidän sijansa on.\n\nHyvä; etsi häntä sielusi sisimmästä salakammiosta, siellä on hänen\nvaltaistuimensa ja asuntonsa; hänen nimensä on _Minä_ ja vielä\nvarmemmaksi vakuudeksi _Minä Itse_. Hän on tarun peikon kaltainen:\nhänen voimansa on hänen nimessään, eikä hänen taikavoimansa vaikuta\nsiihen, joka tietää hänen nimensä. Sille, joka tietää hänen nimensä,\nvoipi hän käydä vastukselliseksi seuralaiseksi, ahdistelevaksi,\nirvisteleväksi epäjumalaksi, josta turhaan koetamme vapautua. Niille,\njotka eivät tunne hänen nimeänsä, on hän sitävastoin mitä miellyttävin\nseuraystävä, mitä älykkäin ja luotettavin neuvonantaja ja välittäjä,\njoka tietää kaikki, ymmärtää kaikki ja osaa ennustaa kaikki paremmin\nkuin kukaan muu. Jos epäilet tämän valtiaan kaikkitietoisuutta, teet\nmajesteettirikoksen; jos loukkaat häntä, on se kuoleman synti; jos\nlaiminlyöt tai unhotat hänet, silloinkun hän vaatii kaikkien huomiota,\non se joko anteeksiantamatonta sokeutta tai mitä suurinta hävyttömyyttä.\n\nSemmoinen on tämän mahtavan miehen peritty luonne, kun hän esiintyy\nmitä erilaisimpiin pukuihin puettuna, milloin vaateliaana, milloin\nteeskennellyn vaatimattomana. Hän on raudasta ja savesta tehty\njättiläinen, hän voi olla sitkeä ja hauras, itsepäinen aina\nparantumattomuuteen saakka ja nöyrä aina siihen määrin, että kieltää\nperityn luonteensa. Hän kovenee loukkauksista, hän heltyy rakkaudesta.\nHän voi hellyytensä hetkinä, niin, jopa kautta koko elämänsä kieltää,\nunohtaa ja uhrata tämän taipumattoman itsensä, joka on juurtunut häneen\nsyntymästä saakka. Kovan ulkonaisen painon alla voi hän tulla toisen\ntahdon orjaksi; rakkauden vastustamattoman sisäisen ponnistuksen\nvoimasta voi hän muuttua mitä rakastettavimmaksi, luotettavimmaksi ja\nhellimmäksi toisten etujen valvojaksi.\n\nHänen nimensä, hänen kaikkea polkevan perityn luonteensa ja hänen\nolojen mukaan aina vaihtelevan olentonsa takana piilee nimittäin yksi\nluomakunnan perusajatuksia, joka elähdyttää kaikkia eläviä ja joka on\nelämän sisin juuri, jonka vuoksi sen myöskin täytyy löytyä alkulähteenä\nelämän luojassa ja ylläpitäjässä, nimittäin _personallisuus_.\nPersonaton Jumala personallisten olentojen maailmassa olisi kaiken\nelämän kuolema. Ilman personallisuutta olisi kaikki elimellinen elämä\ntuomittu avuttomasti menehtymään luonnon voimien ja muiden elävien\nolentojen ylivoiman alle. Personallisuus on annettu kaikelle, joka\nyksilönä elää, sen olemisen säilyttämiseksi ja suojelemiseksi. Sen\nensimmäinen tunnusmerkki on oman elämän suojeleminen joko vastustuksen,\npaon eli petoksen kautta. Ne eläimet, jotka eivät voi puolustautua,\npakenevat; ne kasvit ja eläimet, jotka eivät voi paeta, naamioivat\nitsensä pettääkseen ja eksyttääkseen vihollistansa. Kasvikunnassa\nja suurimmassa osassa eläinkuntaa on, lukuunottamatta perhettä ja\nsikiöitä, jotka ovat suojeltavat, jokainen yksilö jokaisen toisen\nyksilön vihollinen tai ainakin hänen onnestansa välittämätön.\nIhmismaailmassa kilpaili jokainen alkujaan naapurinsa kanssa olemisen\ntarpeista, ja oli siis vihollinen. Hitaasti ovat ihmiset kehittyneet\ntunnustamaan käsitteitä _lähimmäinen_ ja _veljenrakkaus_, mutta\npersonallisuuden synnynnäinen itsekkäisyys pysyy ja ajaa yhä yksilöitä,\nkansanluokkia ja kansoja tuimiin taisteluihin olemisen puolesta.\n\nNäin on _Minä Itse_ kaikkina aikoina pysynyt maallisen elämän\nhaltijana, sillä erotuksella kuitenkin, että hän kasvi- ja\neläinmaailmassa on pysynyt tiedotonna tai puolitietoisena _yksilönä_,\njota vastoin hän ainoastaan ihmismaailmassa on saavuttanut täydellisen\nolemusmuotonsa itsetietoisena _personallisuutena_. Tässä olemuksessa,\nsamoinkuin kaikissa muissakin, on eri asteensa. Kaikki elimellinen\nelämä pitää huolta suvun jatkumisesta, mutta jo kasveissa ja vielä\nenemmän eläimissä tulee siihen halu yhtyä yhteiskuntiin ja toimia\nyhteisin voimin. Korkeammissa eläimissä näkyy yhteisen itsepuolustuksen\njälkiä; ihmisessä kehittyy kaikkiyhteys-ajatus: yksi kaikkien ja kaikki\nyhden puolesta. Kaikki tämä osoittaa vääräksi väitteen yksinänsä\nhallitsevasta minästä.\n\nLuomakunnan laki on se, että jokainen voima sidotaan vastapainonsa\nkautta: vetovoima keskipakoisuusvoiman kautta, elämän ilmiöt\nkatoavaisuuden kautta, valo pimeyden, itsekkäisyys rakkauden, ylpeys\nnöyryytyksen ja rikos tuomion kautta. Inhimillinen laki ja yhteiskunta\novat rakennetut vastapainojen pohjalle ja lopputuloksena on tasapaino.\nMutta kuinka paljon yli kaiken korkeammalla mahtanee olla se ikuinen\npersonallisuus, joka ei ainoastaan pidä kädessään kaikkia tasapainon\ntaistelevia ja toisiaan hävittäviä voimia, vaan vielä sen lisäksi\nvoi niistä kehittää elämän suuren tarkoituksen: oikeuden, totuuden,\nkauneuden, hyvyyden ja pyhyyden, ja lopputarkoituksenaan kaiken\ntäydellisyyden!\n\n8.4.1895.\n\n\n\n\nLAPSI\n\n\nJoskin elimellinen elämä on kiertokulkua heikkoudesta heikkouteen,\njolla vaan keskustassaan on jotain verrannollista voimaa, niin\non tämä voima kuitenkin elämän tarkoitus, sen _raison d'être_.\nLapsuus ja vanhuus ovat alku ja loppu, hyvää-huomenta ja hyvää-yötä.\nMaailmanhistoriallisessa merkityksessään on elämä kuolematonta voimaa,\nja Jumalan voimassa ainoaa todellista, koska kuolema on ainoastaan\nylimeno elämästä elämään.\n\nElämän lyhyt kiertokulku kehityksen sisässä, jonka laajuus on\nainoastaan seitsemän- tai kahdeksankymmentä vuotta, on nöyryytys\nihmishengen ylpeydelle, mutta sopii ihmeellisen hyvin kiertotähtien\nkulkuaikoihin. Muutamien satojen tai tuhansien vuosien vanha ihminen\nolisi kuin kuivettunut, aikojen homeen peittämä mumia, joka olisi\nkauhistus ihmiselle itselleenkin. Nyt ehtii inhimillinen suuruus tuskin\npöyhistäytyä, ennenkun sen vuori jo särkyy. Elinvoimien uudistus\njouduttaa kehitystä. Alkuunpanija kuolee pois keskentekoisesta\ntyöstään; seuraava sukupolvi täydentää ja laajentaa työtä. Eläissään\nhän kätkee itsessään kaiken edellisen elämän ja jättää suuren\nperintönsä lisättynä jälkeläisilleen.\n\nLapsi alkaa siinä, missä kaikki elämä alkaa, äidin kohdussa, sen\nensimmäinen elämä on kasvin elämää. Se elostelee, juo, nukkuu, itkee\nja hymyilee siitä tietämättään. Salaperäisiä elimellisiä muutoksia\ntapahtuu. Aivot ja pääkallo vahvovat, ruuansulattimet kehittyvät,\nhampaat näyttäytyvät. Ruumis ja sielu kasvavat yhtä rintaa.\nEnsimmäinen, toinen ja kolmas ymmärrettävä ääni syntyy tavallisesti\nsattumalta, ja saadaan niiden jatkoa usein kauvankin odottaa. Neljäs\nääni on kuin auringonnousu; se on ensimmäinen itsetietoisuuden ilmaus.\nSitten seuraavat ensimmäiset askeleet, ensimmäinen tahto, ensimmäinen\nmielikuvitus matkimisen muodossa, ja ensimmäinen tunne, joka ilmestyy\njoko mieltymyksenä tai inhona. Lasten taudit ovat kehitysasteita.\nKolmen ja neljän vuoden välillä esiintyvät taipumukset ja muisto.\nKahdeksan ja kymmenen vuoden vaiheilla on lapsimaailman näköpiiri niin\nlaajentunut kuin se voi olla särkymättä, ja nyt alkaa elämän, kirjan\nja koulun vaikutuksen alainen päiväntasausaika. On vanhamaisia lapsia,\nsamoinkuin on myöhään kehittyneitä.\n\nRuumiin kehitys on ajanut sielunkehityksen edelle. Mutta\nkahdennellatoista vuodella -- aikaisemmin tai myöhemmin -- syntyy niin\nsyvä kuilu, ett'ei elämässä sen syvempää. Mikä on tavallinen lapsi?\nElä vastaa minulle: _viaton_ lapsi. Ei, lapsi ei ole viaton siinä\ntarkoituksessa, että se olisi ilman syntiä, itsekkäisyyttä, kateutta,\nitsepäisyyttä ja muita vikoja, perityitä tai opituita; ne ilmaantuvat\njo ennen kuin lapsi tuskin voi puhuakaan. Lapsi on viaton ainoastaan\nsiinä tarkoituksessa, että se _ei ole teoistaan vastuunalainen_. Se ei\nvoi yhdistää syytä ja vaikutusta, tekoa ja sen seurausta; se toimii\nvälittömästi hetkellisten vaikutuksien mukaan. Rikos ja rangaistus,\nsyy ja anteeksianto ovat hyvin tunnetuita, mutta vaikuttimet ovat\ntuntemattomia. Ja tämä syyntakeettomuus ja välittömyys, joka on lapsen\nheikkous, on samalla sen suurin voima. Aiheeton teko voi mennä harhaan\nja vahingoittaa, mutta harkinnan puutteesta syntyy tarkoituksien\npuhtautta ja hartautta ja luottamusta, jotka epäilemättä ovat niitä\nominaisuuksia, joita Kristus vaatii taivaan valtakuntaan pyrkiviltä.\nTäytyy ymmärtää tämä ollakseen lasta halveksimatta. Nostakaamme\nennemminkin katseemme sameasta näköpiiristämme kohden uskollista,\nkirkasta lapsensilmää.\n\nSyynä on se, että lapsi näkee maailman kokonaisena ja rikkomatonna,\nse on, niinkuin sanotaan, objektiivisena. Täysikasvuisen mielessä\nolevaa juopaa luonnon ja hengen välillä ei ole tässä satumaailmassa.\nLeikkikalu elää ja _on_ sitä, mitä se esittää. Eläin puhuu, metsä\nlaulaa, kukka iloitsee ja suree; kaikella luonnossa on elämänsä,\näänensä, tunteensa ja tarkoituksensa; kaikki ymmärtävät lasta, ja lapsi\nymmärtää heidät. Jos lapsi yhtäkkiä muutettaisiin satoja penikulmia\nentiseltä paikaltaan, ei se hämmästyisi siitä vähääkään. Tässä\nkorkeassa ja rakastettavassa objektiivisessa katsantotavassa tunnemme\nme alku-ihmisen ja hänen kadotetun paratiisinsa. Käärmeitä piilee sen\nkukkien alla, mutta lapsi ei ymmärrä niitä eikä pelkää niitä. Miksi\nopettaa sitä pelkäämään?\n\nJuopa! juopa! Ensimmäisen nuoruuden portilla seisoo rakennusmestari,\njoka on kohottanut korkeita muuria maailmassa, mutta muurin lapsuuden\nEedenin ympärillä repii hän säälittä maahan. Mietintö särkee maailman\npirstaleiksi. Se tunkee kuin teräskiila luonnon ja hengen väliin, se\nkysyy ja kaikki särkyy. Lapsikin kysyy ja kysyy usein itsepintaisesti,\nmutta se ei tutki vastausta, se uskoo. Mietintä ei mitään usko, se\nvaatii todistuksia. Ja tämä maailman ensimmäinen ja suurin pedagoogi,\njoka alkaa opetuksensa jo ennen minkään koulun alkamista, ei lakkaa\nennen kuin hän on repinyt lapsen onnellisen ja ehyen maailman\ntuhanneksi repaleeksi tuulen viedä.\n\nElkäämme nurkuko sitä, mikä on välttämätöntä. Mietintä on henkivoima,\nmaailman voima, sen täytyy tulla, se on kehityksen ponnistin ja sen\nehto. Mutta se ei saa tulla ennen aikojaan. Se ei saa muuttaa nuppua ja\nkukkaa heti kohta hedelmäksi, sillä siitä syntyy epäkypsä raakile. Voi\nteitä vanhemmat, tädit ja viisaat koulumestarit, jotka ennen aikojaan\ntahdotte nostaa ymmärtämättömän lapsen omalle, muka korkeammalle\nkannalle; jos te voisitte aavistaa, minkä maailman te olette\nhävittäneet, ei kaikki viisautenne riittäisi ostamaan takaisin niitä\nuskon ja onnen aarteita, jotka olette riistäneet paljaaksi ryöstetyltä\nlapseltanne.\n\nEi ole mitään hedelmällisempää maanalaa hyville ja huonoille siemenille\nkuin lapsen sydän. Sana itää, saatu vaikutus juurtuu, rakkaus kantaa\nhedelmiä. Sanotaan, että lapset helposti unohtavat. Niin, heidän\nmielensä on onneksi syntyjään keveä. Elämän pienet ja suuret surut\nkulkevat heidän ohitsensa kuin jäljettömät tuulenpuuskat. Unhotus on\nsiinä, että he elävät aina uusista vaikutuksista, niinkuin perho elää\nauringosta. Onnellinen aika, jolloin\n\n    Pahe oli peikko vain\n    Ja surut unohdin,\n    Kun muista, paitse luvustain\n    Huoletta iloitsin.\n\nNiin, onnellinen aika, kun luulee olevansa kaikki, uskoo kaikki, tietää\nkaikki ja taitaa kaikki.\n\n18.6.1895.\n\n\n\n\nNUORUUS\n\n\nElämä on kuin maisema, jossa on kaksi yhtäsuuntaista metsäistä\nharjannetta ja niiden välissä syvä laakso. Lapsi on likinäköinen, hän\nseisoo ensimmäisellä kukkulalla, kirkkaassa ilmassa taivaan sineä\nvastaan ja näkee allaan kukkivan maailman. Nuorukainen on liukunut\nrinnettä alas laaksoon, jossa kaikki tuulet temmeltävät, ja katsoo ylös\ntaivasta kohti, mutta näkee sen korkealla päänsä päällä, ja maailma\nesiintyy hänelle tulevaisuuden näköpiirinä laakson aukeamassa. Hän\npyrkii korkeammalle, hän kiipee ylemmä. Ylös täytyy hänen päästä,\nvaikka aina pilviin saakka. Mies on kiivennyt vähän matkaa vastapäätä\nolevan kukkulan rinteelle eikä useinkaan näe entisyyttä allaan eikä\ntulevaisuutta päänsä päällä, koska puut peittävät hänen näköalansa.\nHän elää nykyisyydessä, jossa kaikki halujen ja kunnianhimon esineet\nvetävät puoleensa hänen huomionsa. Vanhus on vaikeuksien kanssa\ntaistellen saavuttanut vastapäisen kukkulan harjan, hän näkee taivaan\ntulevaisuutena päänsä päällä ja maailman menneisyytenään alhaalla\nlaaksossa. Taas tuntee hän hengittävänsä raittiimpaa ilmaa, myrskyt\neivät enää ulotu tänne, hänen katseensa kantaa pitkälle, mutta hän\ntuntee olevansa uupunut kiipeämisestä ja etsii itselleen suojaisen\nlepopaikan harmaiden kallioiden välissä.\n\nEi ole epäilystäkään siitä, ett'eivät elämän ensimmäiset ja viimeiset\nasteet olisi verrattain korkeampia, vaikkakin voimassa heikompia, eikä\npidä väliasteiden sentähden niitä kumpaakaan halveksia. Eroa niiden\nmolempien välillä tulee meidän tarkastaa.\n\nNuoruus näyttää olevan nopeata nousemista. Ja kuitenkaan ei ole\nelämässä mitään syvempää _lankeemusta_ kuin lapsesta nuorukaiseksi.\nKoko tuo rikkomaton objektiivisten huomioiden maailma, joka on\nlapsen onnellinen Eedeni, on särkynyt loistaviksi pirstaleiksi, ja\njokainen pirstale tahtoo olla erikoinen maailma. Luonto on kadottanut\nelämänsä, äänensä ja myötätuntoisuutensa, se ei enää ymmärrä entistä\nlapsen kieltään, ei tunne enää sitä tuttavallista henkeä, joka asui\nlapsessa. Nuoruuden vasta kasvanut, etsivä henki ei enää tunne omaa\nitseään luonnossa. Molemmat rakastavat yhä edelleen toisiaan, niin,\nlapsuuden ystävyys on muuttunut rakkauden hehkuksi. Luonto pukeutuu\nihanimpaan kukkaisloistoonsa miellyttääkseen nuoruutta ja nuoruus etsii\nunelmoiden ihanteensa luonnosta. Mutta he eivät enää voi sinutella\ntoisiaan. Haaveet asettuvat huomioiden sijalle. Entinen vapaa veljeys\non muuttunut rakkauden ujoudeksi, he eivät etsi toisissaan enää\ntodellisuutta, vaan vertauskuvia. Ihanteellinen usvaharso on vetäytynyt\nheidän välilleen; he ovat vieraantuneet toisistaan. Minä en ole enää\nsinä, ja sinä et ole enää minä; käykäämme etsimään toisiamme!\n\nOnko tämä lankeemus? On, aivan varmaan. Voivatko luonto ja henki, jotka\nkerran olivat yhtä, haleta kahtia menettämättä vastinettaan? Voivatko\nosat, kukin erältään, vastata kokonaisuutta? Ja kuitenkin on ero\nkorkeamman edistyksen ehto. Me tapaamme sen viimeisessä asteessa.\n\nOlen jo maininnut, mikä on se leppymätön, välttämätön voima, joka\nerottaa nuo molemmat. Se on _mietiskely_, ihmiskunnan voittamaton halu\nverrata itseään ympäristöönsä voidakseen syventyä omaan itseensä.\nMietiskely sisältää aina kysymyksen: mitä, miksi, mihin? Se alkaa\ntiedottomasti lapsen kiusailevissa kysymyksissä, mutta lapsi ei voi\npitää kiinni ajatuksesta, vaan päästää sen. Lakkaamatta uudistuu\nkysymys, kunnes lapsi löytää vastauksen omassa itsessään. Mietiskely on\nseppä, joka yöt ja päivät takoo kylmää rautaa, kunnes se alkaa hehkua.\n\nIkärajaa ei voida määrätä, koska se muutamilla alkaa aikaisin, toisilla\nmyöhemmin, riippuen saaduista vaikutuksista. Keskirajan voi olettaa\nolevan kahdentoista ja kolmentoista ikävuoden vaiheilla. Sen jälkeen\nkäy kehitys niin pian, että yhden tai kahden vuoden kuluessa huomion\nmaailma on muuttunut tunteen ja ajatuksen maailmaksi. Ruumiillinen\nkehitys alkaa ja henkielämä seuraa hitaammin jälestä. Syntyy sisäisiä\nristiriitaisuuksia, epävarmuutta, ujoutta ja kömpelyyttä. Personallinen\nitsetietoisuus on herännyt ja luulee kaikkialla näkevänsä kiittäjiä\ntai laittajia. Lapsi ei tahdo enää kutsuttaa lapseksi ja sellaisena\nkohdeltaa. Lapsi, mikä loukkaus! Ei mikään ikäkausi halveksi niin\nsuuresti lapsuuden leikkejä kuin tuo kolmen-, neljän- ja viidentoista\nvuoden muka korkeampi viisaus.\n\nParin tai kolmen vuoden kuluttua on tämä ylpeys jo haihtunut ja lasta\nkatsotaan vieraaksi olennoksi, mutta jota kuitenkin voidaan sietää.\nTuhannet muut asiat tunkevat esiin, rakkaus kaikkine asteineen ja\nmuotoineen, kunnia, jolla ei ole mitään maalia liian korkeata, oma\nvoima, rohkeus, itseluottamus, joka pyyhkii sanan \"mahdotonta\" kielensä\nsanakirjasta, suuruuden ihailu, kauneus, nero, uljuus; ja lopuksi nuo\nihannoivat unelmat, jotka joskus löytävät tyydytyksensä rakkaudessa,\njoskus isänmaassa, toisen vuoron taas häviävät johonkin tuntemattomaan\ntaivaan ja maan välillä. Ajatusmaailma on tässä ijässä suuri ja\nrikas, mutta vielä suurempi ja rikkaampi on tunteitten maailma. On\nihmeellinen viehätys nuoruuden haaveissa. Niiden kauneuden salaisuus\non niiden rajattomassa innostuksessa. Oi, tuota innostusta, joka voi\nsulkea syliinsä kaikki, kieltäytyä kaikesta ja kyetä kaikkeen, sitä ei\nvoi mikään muu korvata! Elkää uskoko tunteiden pysyväisyyteen, mutta\nuskokaa niiden vilpittömyyteen! Nuoruus voi pettää itsensä, mutta\nvilppi on sen luontoa vastaan. Olen vanhaksi käynyt ja usein pettynyt,\nmutta uskon nuoruuteen niinkuin siihen, mikä on parasta minussa\nitsessäni. Eikä koskaan voi nuoruus asettaa päämaaliaan tarpeeksi\nkorkealle, jos mieli jotain jäädä jälelle, sittenkun elämä on kyninyt\nkotkalta siipihöyhenet. Ken ei ole kerran elämässään lähtenyt maailmaa\nvalloittamaan? Kaiken toivominen ei auta vielä kaikkeen kykenemään,\nmutta se on uskomista voiton mahdollisuuteen!\n\nKenellepä elämä tarjoisikaan niin paljon kuin nuorukaiselle? Koko tuo\näärettömän pitkä, rajaton tulevaisuus on hänen, ja kuitenkin voi hän\nuhrata elämänsä mitättömästä asiasta. Katumetelien aikana Pariisissa\nv. 1848 nähtiin nuorten poikain yhtämittaa kaatuvan kartessikuulain\nsatuttamina, ja yhtä mittaa kiipeili uusia poikia katuvarustusten\npäälle saadakseen olla mukana näkemässä.\n\nNuoruus on elämän vastustamaton liikevoima. Ei kaikki suuri ole\nnuorison luomaa, mutta kaikki suuri on alkanut nuorison unelmissa\nja vakaantunut sen uhrautuvassa innostuksessa. Jumala itse, sanoo\nAlmqvist, ei ollut neljääneljättä vuotta vanhempi kuollessaan maailman\nedestä.\n\n8.4.1895.\n\n\n\n\nELÄMÄN KESÄ JA SYKSY\n\n\nKesällä tulee suurin lämpö aina suurimman valon jälkeen. Korkein hengen\nkehitys ilmaantuu tavallisesti myöhemmin kuin suurimmat ruumiilliset\nvoimat. Tavallisesti on ruumiillinen kehitys korkeimmillaan\nkolmannella-, äly neljännellä- tai viidennelläkymmenennellä\nikävuodella. Mutta luonnonlait täydentävät toisiaan. Tylsämielinen\nja mielipuoli voivat olla ruumiillisesti voimakkaita, vaikka sielu\nlepää, ja monet kuuluisimmat runoilijat ja oppineet ovat tuotantonsa\nkorkeimmillaan ollessa olleet ruumiiltaan kukistuneita. Ruumis ja sielu\ntaipuvat ihmishengen vapauden alle, mutta hengen taistelu lihaa vastaan\nja lihan taistelu henkeä vastaan pysyvät kaikkina aikoina yhtäläisinä.\n\nMonet, ja varsinkin herkkäveriset luonteet, pysyvät pohjaltaan lapsina\ntai nuorukaisina vielä vanhoillaankin, niin, jopa aina kuolemaansa\nsaakka. On niinkuin tuntisi keväisen ilman tuulahduksia Joulukuussa.\nEi mikään ole näiltä onnellisilta voinut hävittää lapsuuden välittömiä\nvaikutuksia eikä nuoruuden ihanteita. Kylmä järki nauraa heille; minä\nrakastan heitä -- ja tunnen heidät.\n\nElämän taistelun tavallinen meno on se, että välitön vaikutus\nensiksi kalpenee ja että kokemus kovakätisesti oikoo haavekuviamme.\nKeski-ikäisellä miehellä ja naisella on liian paljon tekemistä\nympäristönsä ja todellisuuden kanssa ehtiäkseen haaveilla.\nLukuunottamatta surujen arpia ja rakkaita muistoja ovat menneisyys\nja tulevaisuus menettäneet merkityksensä. Tarkastakaa historian\nkirjoittajaa ja muinaistutkijaa! Tutkivatko he mennyttä niinkuin\nolisivat he itse siinä eläneet? Eivätkö he tee sitä enemmän ajatellen\nsen tuloksia nykyisyydessä?\n\nKeski-ikäinen kutsuu tulevaisuudeksi virkaylennyksiä, eläke-ikää,\npääomaa, lasten kasvatusta, virkoja ja avioliittoja, perheen perinnöitä\nja etuja, tai myöskin Jumalan valtakuntaa ja iankaikkista elämää.\nKuinka nykyisyys kokonaan kiinnittää tämän ikäluokan huomiota,\nnäkyy muun muassa sananlaskusta \"terveys ennen kaikkea\". Terveys on\nlapsuudessa, samoinkuin kyyneleetkin, hyvin helposti haihtuva huoli,\nja nuoriso ajattelee sitä ainoastaan silloin, kun henki on vaarassa.\nKeski-ikäinen sitävastoin pelkää aina olevansa sairas, turvautuu\nrohtoihin ja tekee vuosisopimuksia lääkärien kanssa. Ei kukaan rakasta\nelämää niinkuin se, jolle se on saanut käytöllisen merkityksen; on\nvielä niin paljon tekemistä, täytyy pitää tarkasti elämätään.\n\nAmmatti, toimeentulo, virka, ammattitutkinnot, koti, perhe, lapset,\ntalous, seuraelämä, puoluetaistelut, politikka, kokoukset, naapurit\nvievät keski-ikäisen ihmisen ajan. Se ei ole työ, joka kuluttaa\nelämän lankaa, vaan sisällinen ja ulkonainen rauhattomuus, surut,\npelko, epäilys, odotus, pettynyt toivo, rakkaus ja ystävyys, omat ja\nmuiden hairahdukset, erehdykset, epäluulot, pettymykset, katumus,\nkuvailut, hullutukset, tavat, paheet -- ne ovat ne, jotka elämän lankaa\nkuluttavat. Ei ole enää kykyä unohtamaan eikä aikaa hyvittämään.\nKeskittämällä tahdon voimamme nykyisyyteen toimitamme me käytännössä\nmitä voimme. Jos me pidämme kirjaa elämästämme, huomaamme me, että\ntoimintamme summa on suurin keski-ijällä. Mutta nykyisyydessä eläminen\non samalla kahleutumista sen vaatimuksiin, kykenemättömyyttä lepäämään\nmuistoissa ja löytämään lohdutusta toivossa. Päivä toistaan seuraa, ja\nmitä on meidän syöminen, mitä juominen ja millä itseämme vaatettaminen?\n\nKristus sanoo: hakekaa ensin Jumalan valtakuntaa ja sen vanhurskautta!\nMissä ei tämä vastaus anna elämälle uutta sisältöä, siellä kuihtuvat\nruumis ja sielu sitä mukaa kuin elämän ajalliset päämaalit katoavat.\nUupumus ottaa osansa, hermot ja jänteet höllenevät, ajatus aaltoilee\nyhä hitaammin, ja ennenkun aavistammekaan, päädymme siihen rauhan\nsuvantoon, jota kutsutaan vanhuudeksi ja joka ei ole rauhallinen sen\nvuoksi, että olisimme siinä suojatut myrskyiltä ja huolilta, vaan koska\nmaalliset velvollisuudet painavat vähemmin ja koska elämän sudet,\nintohimot, silloin tavallisesti ovat lakanneet ulvomasta.\n\nEivät kaikki vanhat ymmärrä vanhuuden etuja. Tavat ja intohimot\nriippuvat sitkeästi kiinni meissä vielä vanhuutemmekin päivinä\nja kieltäymys on vaikeasti opittava taito. Vanhuus riisuu yöksi\nensin koristeensa, sitten elämän arkivaatteet, lopuksi läheisimmän\nympäristönsä. Se, joka voi tyynesti toimittaa tämän riisuntansa ja\nhaudata menneisyytensä tai kätkeä maahan rakkaimpansa, voi toivoa ne\njälleen näkevänsä; se, joka ulkomaailman pala palalta murtuessa hänen\nedessään, kuitenkin voi säilyttää itsensä ja uskonsa, hän on voittanut\nvuosiensa vihat, hän ei huku yöhön, vaan odottaa aamua. Hänen ehtoonsa\non kuin pohjolan juhannusyö, jolloin aamu ja iltarusko ojentavat\ntoisilleen kätensä yhtyvässä valossaan.\n\nSilloin, vasta silloin, on tämä ruumiillisesti voitettu, mutta\nhenkisesti murtumaton kiipeilijä saavuttanut vastapäisen kukkulan,\nmaallisen elämän kukkuloista korkeimman. Kaikki vanhukset katsovat\ntakaisin pitkää, kulettua taivalta, kaikki seisovat he tornissa --\nja elävät muistoissaan, mutta niille, jotka ovat saavuttaneet tuon\nkukkulan, avautuu ääretön taivaanranta, korkeampi kuin lapsuuden,\navarampi kuin nuoruuden, aukeampi kuin keski-ijän. Tämä vanhus on\npalannut takaisin lapsuuden katsantotapaan siinä, että ulkonainen\nja sisällinen maailma, luonto ja tietoisuus ovat hänessä yhdeksi\nkutoutuneet. Hän ei mietiskele enää, hän tuntee, ja joskin hän\nvertailee, ei hän arvostele. Hän on saanut takaisin välittömän\nvaikutuksen lahjan, mutta sitä hallitsee nyt tietoisuus ja jalostaa\ntyytymys. Enkelit ja luonto eivät enää puhu, ja kuitenkin tajuaa hän\nheidän äänettömän kielensä. Hän elää, ei kuitenkaan enää hän, vaan se\näärettömyys, joka samaan syliinsä sulkee menneisyyden, nykyisyyden\nja tulevaisuuden ja jota kristityt kutsuvat jumalaksi. Tottahan on,\nettä katselijan täytyy olla kristitty ajatellaksensa kaikkea ennakolta\nnäkevää ja kaikkea yhdistävää ja rakastavasti suojelevaa personallista\nJumalaa, jossa hän ei katoa, vaan jossa hän yhä pysyttää olemisensa\nyksilönä. Hänen tulee olla kristitty ollakseen pelkäämättä hävitystä,\njoka aina seisoo epäilijän oven edessä, mutta myöskin vanha pakana\nkuolee rauhassa aavistellessaan koittavaa aamua katoavan elämän takana.\n\nMikä erilainen ehtoo! Yksi alkaa yönsä kärtyisenä ja nurkuvana,\ntoinen uupuneena, tylsänä ja välinpitämättömänä, kolmas lähtee\nvalveilla ja toivovana tuohon tuntemattomaan maahan, varmana siitä,\nettä hän käy elämästä elämään, heikkoudesta voimaan, inhimillisestä\nkeskentekoisuudesta hengen täydellisyyteen, epäilyksestä avaruuteen,\nuskosta näkemiseen, hämärästä kirkkauteen, olemisen kuohuvasta koskesta\nsen rauhalliseen lähteeseen Jumalassa.\n\n11.4.1895.\n\n\n\n\nRAKKAUS\n\n\nMiksi jakautuu vapaa ihmisolento kahteen toisistaan niin suuresti\neroavaan vastakohtaan kuin ovat mies ja nainen? Koska kaikella pitää\nolla vastakohtansa, ett'ei häviäisi itsekkäisyyteensä. Kahtia jako on\nlaskettu vaan maallista elämää varten. Haudan tuolla puolen ei ole\nmiestä eikä naista.\n\nEttä mies ja nainen, vaikka eroavatkin suuresti toisistaan ruumiin\nmuotojen, kehityksen ja henkisten taipumustensa kautta, kuitenkin\novat yhtä, se käy selville siitä, että se kuolematon osa, joka heistä\njää jälelle, on yhtäläinen molemmilla, samoin kuin heitä molempia\nyhdistää sama syntymä ja kuolema, sama edesvastaus, ihmisoikeus ja\nkansallisoikeus Jumalan valtakunnassa.\n\nKapalolapsi, vaikka hänen sukupuolensa onkin jo määrätty, on kuitenkin\ntiedottomuudessaan luomakunnan alkuolento, jakamaton ihminen. Hajaannus\nnäyttäytyy jo varhain lahjoissa ja taipumuksissa, mutta liikuttavaa\non lapsuudessa se, jota kutsutaan viattomuudeksi ja jota minä kutsun\nsyyntakeettomuudeksi, nimittäin, että lapsessa aina on jälellä jotain\njakamattomasti inhimillistä.\n\nSeitsemännestä ikävuodesta viidenteen- ja kuudenteentoista ja välistä\nkauvemminkin, on olemassa sotakanta pojan ja tytön välillä. Poika\nesiintyy toimivana, ahdistavana, ylpeänä, tyttö vastaa kyynelillä,\nmutta on kärtyisä ja arka. He ovat kaksi vastakkaista sähkövirtaa,\njotka räiskähtelevät kohdatessaan. Koti ja yhteiskoulut koettavat\ntasoittaa näitä virtoja saattamalla ne yhtämittaiseen yhteyteen\nkeskenään ja onnistuvatkin, joskaan ei sammuttamaan kipinöitä, niin\nainakin tekemään ne vaarattomiksi.\n\nKun virrat noin karkoittavat toisiaan, näyttäytyy samalla vastakkainen\nvoima, sisäinen vetovoima. Sota jatkuu yhdenikäisten kesken, mutta\nlapsuuskin luopi itselleen ihanteita ja hakee ne yläpuolelta itseään.\nPoika halveksii pieniä tyttöjä, mutta rakastuu samalla muutamia vuosia\nvanhempaan tyttöön. Koulutyttö ihailee hiljaisuudessa nuorta opettajaa,\njoka hänestä on kaiken täydellisyyden kukkula. Se on tuo pyhä, puhdas\nensimmäinen rakkaus, joka uskoo kaikkeen ja on valmis uhraamaan kaikki,\neikä pyydä mitään muuta kuin saadakseen olla tuntematon ja kätketty.\nEi sanaakaan. Ei selityksiä. Pieninkin epäilys olisi onnettomuus ja\nilmitulo olisi pyhyyden raiskausta.\n\nTämä kaino liekki voi joskus muuttua todellisuudeksi ja kehittyä\navonaisiksi suhteiksi, mutta useimmiten sammuu se ja jää rakkaaksi\nlapsuuden muistoksi, niin kauniiksi ja araksi, ett'ei sitä saa epäpyhin\nkäsin kosketella. Rakkaus ja runous, sanoo Bulwer, ovat lapsentauteja,\nmutta onnellinen se nuorukainen, joka ikänsä päiväntasausmyrskyissä\nsäilyttää tämän rakkautensa ensimmäisen pyhän muistonsa rikkomatonna.\nSe on oleva hänen suojelusenkelinsä kiusauksen hetkinä, se pysyttää\nhänen sydämmensä salakammioissa uskon kaikkeen puhtaaseen elämässä,\nuskon hänen omaansa ja naisen siveelliseen arvoon.\n\nOn puhuttu ja kirjoitettu niin paljon rakkaudesta, että se, joka\non tuntenut kaikki sen virit ja myrskyt, tuskin tietää mitä\nlisäisi. Jos sanon, että kuusitoistavuotiaan rakkaus on toinen kuin\nkaksikymmentäkaksivuotiaan ja kolmekymmenvuotiaan taas toinen kuin\nneljä- tai viisikymmenvuotiaan, niin on se samaa kuin on sanottu sata\nkertaa ennen. Jos sanon, että kahdeksantoistavuotiaan naisen rakkaus\non leikkiä verrattuna kolmekymmen-vuotiaan naisen rakkauteen, joka\non hänelle koko hänen elämänsä, on sekin ennen sanottu. Jos lisään,\nettä mustasukkainen mies tappaa sekä kilpailijansa että rakastettunsa,\nmutta mustasukkainen nainen ainoastaan kilpailijansa, on sekin jo ennen\nkoettu. Ainoastaan ensimmäinen rakkaus on, seuraaviin verrattuna,\nepäitsekäs. Kaikessa maallisessa rakkaudessa, jopa korkeimmassa\nja puhtaimmassakin, äidin rakkaudessa, on itsekkyys kätkettynä\nsalaisena ehtona. Kaikki, äitikin, pyytävät jotain takaisin, nimittäin\nvastarakkautta. Jos hänen täytyy siitäkin luopua, murtuu hänen\nsydämmensä.\n\nRakkauden sisin juuri on kuitenkin itsensä ja kaiken kieltäminen sen\nvuoksi, jota rakastetaan. Suomenkielessä ei ole sanaa semmoiselle\nantautuvalle alttiudelle. Roomalaiset ymmärsivät _caritas_-sanalla\nmerkitsemällään rakkaudella toista kuin sanalla _amor_. Taivaallinen\nrakkaus, _caritas_, ei vaadi palkkaansa. Paavali on kirjoittanut sen\nohjelman 1 Kor. 13 luvussa. Sen korkein esikuva on Jumalan rakkaus\nKristuksessa. Sen maalliset seuraajat taistelevat kaiken ikänsä\nitsekkäisyyttä vastaan ja voittavat, verta vuotaen Jumalan voimassa.\nEi se ole patsaspyhimys, joka ylpeydestä uhraa itsensä, ei katumuksen\ntekijä, joka tahtoo olla oma vapahtajansa, ei hyväntekijä, joka\nmerkitsee nimensä keräyslistaan ihmisten kiitoksen vuoksi, ei sotilas,\njoka kuolee kunnian vuoksi, ei tiedemies, joka toivoo suuren keksinnön\nkautta tulevansa kuolemattomaksi, ei mikään kansa tai yhteiskunta tai\nyksityinen, joka riemuiten rientää voittamaan, olkoonkin vaikka suuren\naatteen vuoksi, -- ei, sanalla sanoen, kukaan eikä mikään niistä,\njotka etsivät omaa kunniaa ja palkkaa; vaan ne, jotka unhotettuina\ntyöskentelevät, kärsivät, taistelevat ja kuolevat rakkautensa vuoksi.\nNe ovat ne, jotka ihmetellen kysyvät tuomiopäivänä: Herra, milloin\nnäimme sinun isoovana, alastonna, sairaana tai vangittuna ja tulimme\ntykösi? He ovat unohtaneet kiitoksensa sentähden ett'eivät odottaneet\npalkkaansa. Ilmaiseksi ovat he saaneet, ilmaiseksi antavat he takaisin.\n\nMitä voin minä tämän jälkeen lisätä maallisesta rakkaudesta? Miksi\ntulevat niin monet avioliitot onnettomiksi tai ainakin pettyvät\nrakkaudestaan? Sentähden, että jokaiseen tällaiseen yhteyteen\ntarvitaan molemminpuolista kieltäymistä. Mistä tulevat niin monet\npettyneet toiveet, kylmenneet ystävyyden suhteet, rikotut lupaukset ja\nodottamattomat pettymykset? Siitä, että me itsekkäinä olemme käyneet\ntoisiamme kohtaamaan ja pyytäneet palkkaamme, silloinkun meidän olisi\npitänyt antaa rakkautemme.\n\nRakkaus on kuin elämän perusajatus ja seuraa sitä kehdosta hautaan\nja haudan toiselle puolelle. Rakkaus rakentaa, yhdistää, sovittaa ja\nsitoo yhteen kaikki, mihin koskee. Ota pois rakkaus, ja maailma on\noleva, mitä luullaan kuun olevan, hedelmätön erämaa. Vetovoima on\nrakkauden tiedoton valta elottoman aineen yli, mutta se on pakkovalta,\njoka sitoo eikä koskaan päästä. Rakkaus totuudessaan on itse vapaa ja\nkaikkea vapauttava. Elä usko tottumusta, elä velvollisuutta, käskyä,\nihailua, intohimoa, elä usko selittämätöntä hypnoottista vaikutusta,\njoiden usein nähdään sitovan kaksi olentoa toisiinsa; usko ainoastaan\nsitä rakkautta, joka antaa vapaasti ja ottaa vapaasti! Onnettomat ne\nkansat ja yksityiset, jotka vihaavat! Vaikkakin viha olisi seurauksena\nverisistä vääryyksistä! Viha on raskas paino, joka auttamattomasti\nvetää uhrinsa pohjattomaan kuiluun. Kartago vihasi Roomaa ja hävisi.\nPuolalaiset vihasivat venäläisiä, ranskalaiset vihaavat saksalaisia,\nirlantilaiset vihaavat englantilaisia eivätkä ymmärrä, ett'ei vihalla\nole tulevaisuutta; vihalla ei ole muuta toivoa kuin kosto ja kosto\nkilpistyy takaisin kostajaan. Mitä olisi maailma ilman anteeksi antoa?\nMitä olisi taistelu ilman sovitusta? Taivu, itsevanhurskas, itserakas\nja jäykkä sen Jumalan edessä, joka on rakkaus, ennenkun hän antaa sinun\nhävitä vihan pohjattomaan kuiluun!\n\n15.4.1895.\n\n\n\n\nKOTI\n\n\nPerhe, yhteiskunta, valtio vastaavat nuorella ijällä kotia, koulua,\nisänmaata. En määrittele niitä, valaisen niitä omalta kannaltani.\nOlen lähtenyt rakastetusta kodista, joka oli juureni aina viidenteen\nkymmenenteen vuoteeni saakka. Erosin aina kaipauksella tästä kodistani,\npalasin sinne aina ikävöiden. Isäni jälkeen, joka minun ollessani\nkolmannellatoista kutsuttiin pois työstään isänmaan palveluksessa,\noli minulla äiti, jota rakastin enemmän kuin mitään muuta maailmassa.\nRukoilin sen vanhan pihlajan juurella, jonka alle kaksi pientä\nveljeäni oli haudattu, mutta minä olin saanut pitää sisaren, jonka\nmaailmankatsanto erosi paljon omastani, mutta joka kuitenkin oli\nminulle niin rakas, ett'ei mielipiteiden eroavaisuus koskaan häirinnyt\nsopuamme. Löysin puolison, joka oli uskottuni sekä suruissa että\niloissa, ja Jumala antoi meille hyviä, lahjakkaita lapsia, jotka\novat jakaneet kanssamme surut, ilot ja toiveet, lapsia kolmanteen ja\nneljänteen polveen. Meillä oli jokapäiväinen leipämme alinomaisessa\nluottamuksessa Herraamme, paimeneemme. Meille suotiin paljon ystävyyttä\nja paljon rakkautta, terveyttä, työvoimia ja mieluinen vaikutusala. Kun\ntähän lisään iankaikkisen elämän siemenen, jonka äitini varhain kylvi,\nja Jumalan varjeluksen kurituksessa ja lohdutuksessa, on käsitykseni\nkodista täten juurineen paljastettu.\n\nEnhän voi asettaa onnellista kotiani malliksi kaikille kodeille, mutta\nvertaillessani tulen minä siihen tulokseen, että kodin vaikutukseen\nperustuu hyvä tai paha meissä koko elämäksemme. Sen vaikutukset jäävät\nkulumattomiksi läpi elämän vaihtelevien kokemusten. Äitini kuoli\nseitsemänkymmenen seitsemän vuoden vanhana, ja viimeisenä hetkenään,\nkun kaikki välillä oleva oli unhotettu, kulkivat hänen ajatuksensa taas\ntakaisin hänen lapsuutensa kotiin, kun hän oli kymmenen vuoden vanha.\n\nIsässä, äidissä ja sisaressa opimme me ensin rakastamaan ihmisiä.\nHevonen, koira, lammas ja linnut saattavat meitä tutustumaan elämään\nja luomakuntaan. Kotipihamme koivu, lapsuutemme järvi, poriseva\npurosemme opettavat meitä ensiksi rakastamaan isänmaatamme. Kun lapsena\npalasin koulusta, syleilin minä riemuissani haapojani puutarhassamme,\nne levittivät lehtensä minun ylitseni ja tervehtivät minua lehviensä\nsuhinalla. Näistä puista kasvoi maani ja kansani; tuulen suhinasta\npuhui minulle luonnon kieli.\n\nKaupunkien lapset, jotka asuvat vuokratuissa asunnoissa, kasvavat\nilman tätä kasvattavaa rakkautta vakituiseen kotiin. Perhe on meille\nisänmaa, mutta jos perheen jäsenet ovat kadonneet virkahuoneeseen\ntai seurapiireihin, jää lapsille ainoastaan muisto palvelusväestä,\ntovereista ja kirjoista. Nämä lapset ovat vaarassa kasvaa itsekkäiksi\nja ahdasmielisiksi. Ystävä voi johtaa heitä, isänmaallinen juhla voi\nylentää heidän ajatuksiaan, mutta lapsuuden vaikutukset ajavat toisiaan\ntakaa alinomaisessa vaihtelussa ja hyviä esimerkkejä täytyy, niinkuin\nsatuja, aina uudelleen esittää.\n\nKodit ilman jumalanpelkoa kasvattavat lapsia ilman pohjaa. Kodit,\njoissa uskonto on ulkonaista tapaa, kasvattavat sunnuntai-kristityitä.\nKodit, joissa lapsia pakotetaan kuulemaan saarnoja, joita eivät\nymmärrä, kasvattavat ulkokullatuita. Kiroukset, riidat, panettelut,\njuorut, epäjärjestys ja valhe, istuttavat lapsiin samoja vikoja.\n\"Pienilläkin padoilla on korvat.\" Sana, josta sitä kaikkein\nvähimmin aavistamme, on tarttunut ja itää. Mitä kodin kuriin\ntulee, on kokemukseni se, että kaikki liiottelu on vahingollista.\nAnkaria, kiivaita vanhempia ja järjetöntä kuritusta koettaa lapsi\nvälttää hätävalheilla ja silmänpalveluksella. Höllyys synnyttää\ntottelemattomuutta, suositteleminen ylvästelyä ja kateutta.\nRuikuttelevat nuhteet synnyttävät välinpitämättömyyttä. Hyvin\npedagoogiset isät asettavat kasvatuksen ohjeeksi vapauden ilman\nmuuta rajoitusta kuin ilmeiset lainrikokset ja avonaisen uhkan. Olen\nnähnyt enemmän huonoja kuin hyviä seurauksia tästä järjestelmästä.\nSe on ikkunain auki pitämistä kaikille tuulille. Vaikutuksia tulvii\nkaikilta tahoilta ja tarpeen on, että ne kotona tarkastetaan.\nKokemukseni on se, että kuritus on oikeutettu valheesta ja tahallisesta\ntottelemattomuudesta kolmesta seitsemään vuoteen kaikille, ja pojille\nkahdestatoista kolmeentoista vuoteen. Lievemmät rangaistukset, niinkuin\naresti (ei kuitenkaan pimeässä huoneessa), nurkkaan paneminen ja\npakotus pyytämään anteeksi sovitetaan rikoksen laadun mukaan. Rakkaus\nei ole rakkautta, jos sitä ei yhdistetä kuritukseen. Lapsen tulee nähdä\nvanhempien surevan heidän tottelemattomuuttaan. \"Joka kuritta kasvaa,\nse kunniatta kuolee\".\n\nVaikk'ei kodin vaikutus olekaan yhtä tärkeä aikaihmiselle, on\nse kuitenkin aina voimakas. Anna hänen nauttia järjestyksestä,\npuhtaudesta, hauskuudesta ja tyynestä ja lempeästä yhdyselämästä, niin\nei hänen ole tarvis hakea huviaan ulkoapäin kaikista sen karkeammissa\nja hienoimmissa muodoissa. Anna hänelle kaiken tuon vastakohta ja hän\non pakeneva tuota kotia, jossa hän viihtyy huonosti ja joka on hänelle\nvaan pakollinen yösija.\n\nKiittäköön se, joka on saanut hyvän kodin, joka päivä Jumalaansa tästä\nsiunatusta lahjasta, ja verratkoon kohtaloaan ei ainoastaan tämän\nmaailman onnettomiin, kodittomiin paimentolaisiin, vaan myöskin niihin\nvanhoihin naimattomiin miehiin, jotka viettävät raihnaisen vanhuutensa\npalkattujen palvelijain hoidossa ja lopettavat itsekkään elämänsä\nhaudassa, jonka partaalla ei kukaan rakkauden kyyneliä vuodata!\n\n17.4.1895.\n\n\n\n\nKOULU\n\n\nHarvoista aineista on keskusteltu niin paljon kuin nuoren ihmislapsen\nkasvatuksesta koulussa ja harva ansaitsee suurempaa huomiota. Koulu\non kodin käytävä elämän itsenäiseen toimintaan ja koe yhdistää kodin\nja elämän kokemukset. Pinttyneimmät pedagoogit ajattelevat koulua\nomaa tarkoitustaan varten olemassa olevaksi. Olkoon menneeksi, vaikka\ntavallisen ihmisjärjen onkin vaikea käsittää ja ajatella jotain muusta\nerillään seisovata, jolla on alku takanaan ja jatko jälessään.\n\nTunnustan nyt kuitenkin harhaoppisen kasvatusoppini. Muutamien\ntuhansien vuosien käytännön ja kahden tai kolmensadan vuoden\nperiaatteellisen keskustelun jälkeen on koulu minun mielestäni niin\nvähän saavuttanut tarkoitustaan, että se on siitä kauvempana nyt kuin\nkaksi tuhatta vuotta sitten. Persialaiset asettivat perussäännöksi:\ntotella ja puhua totta. Kreikkalaiset tahtoivat kasvattaa ihmisen\nruumiin ja sielun sopusointuun. Syynä siihen, ett'eivät he täysin\nsaavuttaneet tätä oikeata päämaalia, oli se, että he liiaksi rakastivat\naistillisesti luonnonihanaa, jonka vuoksi hengen korkeampi maailma,\nhuolimatta heidän suurista filosoofeistaan, jäi toiseen alempaan sijaan.\n\nKristinusko loi katseensa iankaikkiseen elämään ja piti maallista\nolemista vaan katoavana kehitysasteena. Aistillinen kauneus oli\nsiitä vaan side ja kiusaus. Kun keskiaika pitkällisen raakuuden\njälkeen perusti oppineen koulunsa, tuli henkinen tarkoitus pääasiaksi\nja maallinen tarkoitus sai merkityksensä ainoastaan sikäli kuin\nse oli henkisyyden palveluksessa. Keskiajan skolastiikka asetti\ntärkeimmäksi ajatuksen kasvatuksen uskon kurin alla ja siitä seurasi,\nettä myöhempinä aikoina koulun ensimmäiseksi ja lopulta ainoaksi\nopettajaksi ajatuksen tulkkina ja sanansaattajana tuli kirja. Tämän\nitsevaltiaan tieltä täytyi kaiken muun väistyä: ruumiin terveyden\nja sielun perusvoiman, kaiken muun paitse ajatuksen itsensä, jota\noli rikastutettava ankariin sääntöihin asetetuilla tiedoilla.\nTunnen tämän koulun, olen itse läpikäynyt sen, jommoisena se vielä\nkuusikymmentä vuotta sitten yksin hallitsi patukkansa, teologiansa ja\nlatinansa avulla mistään muusta välittämättä. Se koulu oli kuitenkin\njohdonmukaisesti rakennettu järjestelmä, se tiesi, mitä tahtoi, ja\nosoitti kykenevänsä kasvattamaan luonteita. Se oli raudankovan kirkon\nraudankova tytär, laki ilman evankeliumia; se oli 17:s vuosisata, ei\n19,:s. En toivo sitä takaisin, mutta kirjoitan haudalleen: _requiescas\nin pace_.\n\nKun se kukistui v. 1844, tuli sen sijaan uusi koulu, joka kerralla\ntahtoi poistaa kaikki puutteet ja kokeilla kaikkien aikain\nkasvatusopillisten kokemusten kanssa. Nyt piti oppia kaikkea ja ehtiä\nkaikkea, vaikkakin vanhan kaavan mukaan. Alettiin opettaa voimistelua,\nlaulua ja piirustusta, mutta kirja pysyi yhä pääasiana, ajatuksen\nkehittäminen pääsuuntana, muut sivuasioina. Kun nähtiin, ett'ei\nkaikkea ehditty opettaa ja että lapset rasittuivat, alettiin riidellä\nsiitä, mikä on välttämätöntä ja vähemmän tärkeää, etupäässä latinasta.\nPyyhittiin, paikattiin, jatkettiin, kokeiltiin eikä kuitenkaan koskaan\nvalmistuttu, ei koskaan päästy rauhaan ja tasapainoon. Niin on nyt\nollut viisikymmentä vuotta, ja miten koulu edistyneekin, pysyy se aina\nkokeilevana, niinkauvankun se pyrkii kasvattamaan tietoa sen sijaan,\nettä kasvattaisi ihmistä.\n\nMitä on tieto, kirjatieto, järjen harjoitus? Suuri rikas maakunta\nhengen valtakunnassa, mutta ei läheskään koko tämä valtakunta, jota\nhallitsevat aivan toiset, tietoa paljon suuremmat voimat. Missä on\ntunne, joka niin usein kulkee omia teitään, tiedolta kysymättä?\nMissä on mielikuvitus, joka ei mistään tiedosta välitä? Missä tahdon\nvoima, joka on valtakunnan laillinen hallitsija, kun tieto on vaan\nsen neuvonantaja? En näe näitä voimia oppineessa koulussamme, jonka\nkuitenkin pitäisi tuntea ne, ja jos ne sattumalta siellä esiintyvät,\nkiinnitetään niihin vaan varsin vähän huomiota. Millainen on terveyden\nhoito ruumiin arimpana kehityskautena? Kotilukuja jatkuu, rasitusta\njatkuu, lääkäreiltä kysytään neuvoja voimistelusta, josta useinkin\nkolmas osa oppilaista saa olla poissa heikkouden ja haluttomuuden\nvuoksi. Leikit, juhlat, kesäkävelyt ovat satunnaisia. Ilmanvaihdosta ja\naterioista on nyt pidetty parempaa huolta, mutta liikettä lyödään vielä\nlaimin. Ja missä on nyt sitten lopuksi se tieto, jonka hankkiminen yhä\non koulun tärkein tehtävä? Mitä saavat oppilaat kirjoistaan tietää\nluonnon elämästä, vapaasta elämästä? Tuntevatko he linnun ja hänen\nlaulunsa? Osaavatko erottaa rukiin ohrasta, petäjän kuusesta, ketun\nkoirasta? Mitä tietävät he mittausopista nuo kirjanoppineet, jotka\neivät osaa vapaalla kädellä piirustaa ympyrää, tai edes vetää suoraa\nviivaa? Mitä tietävät he matematiikasta, jota eivät koskaan saa panna\nkäytäntöön? Mitä tietävät he historiasta, joka on kangistunut nimiin ja\nvuosilukuihin, tai maantieteestä, joka on vaan piirretty kartalle? Ja\nmitä tietävät he noista heiltä niin paljon aikaa ja työtä kysyneistä\nvieraista kielistä, kun tahtovat tulla toimeen ulkomailla? Eikö se\nkaikki ole humbugi-tietoa, jonka tarkoitus on loistaa ja joka unohtuu,\nkun koulu on lopussa?\n\nMikä on ihminen? Näen hänet oppineessa koulussa ainoastaan vihreänä,\nkypsymätönnä raakilana, joka on pantu uuniin kypsymään. Näen hänet\nkarkeampitekoisena, mutta luonnollisempana ja todellisempana\nkansakoulussa, näen hänet siellä usein kieroksi kasvaneena, mutta\nenempi käsin tehtynä. Parhaiten tunnen hänet \"lastentarhoissa\"\n[Fröbelin pikkukoulut], joissa hänen luonnollisia juuriaan hoidetaan\nja kastellaan. Puhu pedagoogille ihmisestä ja hän on kertova\nkauniisti kaikista kasvatustavoista, mutta hänen oma kasvatustapansa,\njohon hän on pinttynyt ja jota hän on käyttänyt niin suurella\nmenestyksellä, on kuitenkin lopulta ainoa oikea. Kuka uskaltaa epäillä\nhänen menestystään? Tahdotaanko moittia häntä kodin ja myöhemmin\nelämän vaikutuksista? Minä vastaan: eikö ole koulun asia poistaa\nmenneisyyden pahoja vaikutuksia ja estää vastaisia? Jos koulu nyt\nkasvattaa rasittuneita, heikkohermoisia, verettömiä, mielikuvitusta\nvailla olevia, tahdottomia, epäkäytännöllisiä, todellisessa elämässä\nsaamattomia oppilaita, onko se elämän syy? Tuloksissa on koulun tuomio.\n\nEn voi olla sitä lausumatta: koko oppineen koulun nykyinen perustus,\ntieto ja taas tieto ainoana tarpeellisena, on perin väärä. Todistuksena\nsiitä on yhä jatkuva mielten kuohu, tyytymättömyys ja nuo alinomaiset\nmuutokset koulun alalla, vaikka kaiken hyvän opetuksen tulee olla\npysyväistä. Paikkaukset eivät mitään hyödytä, koko järjestelmä\non alusta alkaen muutettava. Koko ihmisen tulee astua osansa\ntiedon sijaan, ja se tulee vasta silloin oikeaan arvoonsa hengen\nkehitysjaksossa. Se on suuri ja vaikeasti ratkaistava kysymys, mutta se\non ratkaistava. Mistä päästä alkuun?\n\nEn tahdo sanoa, että ainoa mahdollinen tapa -- vaikka onkin ainoa,\nminkä minä tunnen -- ratkaista tätä kysymystä, on se katsantotapa,\njota on koetettu toteuttaa Fröbelin lastentarhoissa. Ala niistä ja\njärjestä ne ensimmäiseksi renkaaksi siinä sarjassa, joka alkaa koulusta\nja asteettain viepi yliopistoon. On olemassa pitkä kehitysjakso\ntässä nyt vielä vaan vasta-alkajille aiotussa, puoleksi leikkiin\nperustuvassa, puoleksi totisessa alussa. Alota istuttamalla lapseen\nkäsitteet jumalanpelko, vapaus, totuus, järjestys, tottelevaisuus, työ,\nkieltäymys, rakkaus, elämänilo; hoida huolellisesti kutakin erikseen ja\nkaikkia yhteisesti, ajatusta, tunnetta, mielikuvitusta, tahdon voimaa,\nsovita ne kaikki varmoihin itseperäisiin ja kouluijälle helposti\ntajuttaviin tapauksiin; kehitä ja koettele niitä sovittelemisen\nkautta; käy tunnetusta tuntemattomaan; kehoita huomioiden tekemiseen;\njärjestä edistys ja vaatimukset kyvyn ja taipumusten mukaan; elä rasita\nvähempi-lahjaisia eläkä kiihoita lahjakkaampien kunnianhimoa; laita,\nettä työ tehdään mielellään eikä vastenmielisesti; saata oppilas\nymmärtämään, että hän on osa luokasta, koulusta ja isänmaasta; opeta\nhänet rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähinnä häntä hänen luotuja\ntekojaan luontoa, ihmisiä, eläimiä, kasveja; opeta hänelle, mikä on\npysyväisen suurta, todellista jaloa, nöyrää ja lämminsydämmistä,\nvaatimatonta ja hyvää, -- ja joskaan tämä koulu ei kykene\ntasoittamaan kaikkia elämän epätasaisuuksia tai voittamaan kaikkia\nsen kiusauksia, on se kuitenkin ainakin minun nähdäkseni ratkaissut\nkahdennenkymmenennen sataluvun koulukysymyksen.\n\n18.4.1895.\n\n\n\n\nKANSA JA ISÄNMAA\n\n\nSe elämä, joka virtailee ulos kodista ja koulusta, jakaantuu kahteen\njokihaaraan, realiseen eli käytännölliseen ja ihanteelliseen. Valinta\nriippuu milloin taipumuksista, milloin pakosta, milloin ympäristöstä.\nKäytännön mies toimittaa enemmän yksityiskohdissa, ihanteiden mies\nenemmän laajuudessa. Käytännön miehen tehtävä on hetken, ihanteitten\nmiehen tehtävä tulevaisuuden; edellisen ahdas, mutta varma, jälkimäisen\nrajoittamaton, mutta epävarma.\n\nKansa ja isänmaa ovat käsitteitä, jotka jakavat ihmiskunnan parsiin. Ne\novat olleet olemassa niin kauvan kun historia muistaa, ja ne tulevat\nolemaan niin kauvan kun eri maat tarjoavat eri elinehtoja. Muukalainen\noli aina raakalainen, helleeni ja juutalainen olivat aina valituita.\nKansat ovat yksilöiden hyvien ja huonojen ominaisuuksien, mutta\netupäässä heidän itsekkäisyytensä kollektiivisia inkarnatsiooneja.\nSe itsekkäisyys, jota yksilö koettaa voittaa toisten vuoksi, pääsee\nvalloilleen kansoissa, ilmaantuu heissä säälimättömämmin ja väistyy\nainoastaan väkivallan tieltä. Väkivallan, viekkauden ja kaikellaisen\nvääryyden harjoittamista kansansa ja isänmaansa hyväksi kutsutaan\nisänmaan rakkaudeksi; maansa vihollisten hävittäminen, ryöstäminen,\ntappaminen ja tuhoaminen on kunniakasta ja urhokasta. Oman kansan\nja oman maan ylistäminen ja muiden halventaminen on kansallista\nitsetuntoa. Onnellisia ne kansat, joita luonto ja asema pakottaa\npysymään nöyrinä; he voivat vielä toivoa itselleen tulevaisuutta.\n\nSe oli ainoastaan Kristuksen suuri sydän, joka voi sulkea koko\nihmiskunnan samaan veljen syliin ja julistaa oppia rakkaudesta kaikkia\nkohtaan. Hänen sanansa kulkevat kaikkea yhdistäen, kaikkea sovittaen\nmaailman yli ja loiskivat kuin kevätsade jäävuoria vastaan. Kaikkialla\nkohtaa niitä vastarinta. Kansat tarttuvat aseihin toisiaan vastaan,\nviekastavat ja pettävät toisiaan. Yksilöt joutuvat käsikähmään,\njopa itse uskonnotkin sotivat. On käytännöllisiä kansoja, niinkuin\nenglantilaiset, ja ihanteellisia, niinkuin ranskalaiset ja saksalaiset.\nMutta ovatko he silti vähemmin itsekkäitä? Englantilaiset kulettavat\nsamassa laivassa raamatuita, epäjumalankuvia ja opiumia. Saksalaiset\ntahtovat omikseen anastaa jokaisen suuren aatteen ja persoonallisuuden.\nEroavaisuus näkyy siinä, miten nämä kansat sivistävät vieraita\nvalloitettuja kansoja. Englantilainen järjestää, käyttää kaikki\nhyväkseen, hallitsee niin kauvan kun voi, mutta jättää, sittenkun\non pakotettuna luopumaan saaliistaan, vapauteen kasvatetun kansan.\nSaksalainen alistaa kaikki kauppaetujensa alle, saksalaistuttaa,\nsivistää, polkee ja jättää poistuessaan köyhän kansan, joka on\nkadottanut uskon omaan itseensä. Ranskalainen tuhlaa verensä kunnian\nvuoksi, sivistää vallan vuoksi, ei halveksi voittoa, mutta uskottelee\nitselleen, kun on pakotettu jättämään valloituksensa, että hän on\nsivistyttänyt raakalaisia.\n\nNiin ihmeellinen on maailman hallituksen mekaniikka, että tämä kaikkien\nitsekkäisyys toisia kohtaan on aina vaikuttava liikevoima, joka vie\nkansoja, yksilöitä ja ihmiskuntaa eteenpäin. Mitä olisi tämä suuri\nihmissuku, koottuna yhteen ainoaan suureen laumaan ilman eroittavia\nrajoja ja kansallisuuksia? Mitä olisi tämä suku ilman tarpeita, ilman\nkilpailua, ilman harrastuksia, vaatimuksia ja vastakohtia, niin,\nmitä olisi se ilman himoja, kateutta ja halua johonkin kaivattuun\nja toivottuun? Ei voi ajatella sellaista viatonta, mutta samalla\nmyöskin tahdotonta ihmiskuntaa muullaisena kuin Itämaiden muinaisten,\nsuunnattoman suurien valtakuntain kaltaisena, joissa hirmuvaltias\nhallitsi orjia. Minkä kautta on Eurooppa, maan osista pienin eikä\nsuinkaan rikkain, vähitellen kohonnut kaikkia muita mahtavammaksi?\nSen kautta, että sopivasti sijotetut meret, maat ja vuoret ovat\nmuodostaneet rajoja ja synnyttäneet toisistaan erotettuja kansoja.\nNäiden kansain yhteys ja kilpailu ovat synnyttäneet Euroopan\nsivistyksen, jota vastoin Aasian arot ja Afrikan erämaat ovat milloin\nyhdistäneet kansoja suuriksi laumoiksi, milloin eroittaneet heidät\ntoisistaan. Euroopassa on Venäjä samoista syistä jäänyt takapajulle,\nmutta leviää kevättulvan voimalla itäänpäin.\n\nLuulisi, että maanpallon 1,500 miljoonaa asukasta, jotka jokainen\novat itsekkäitä yksilöitä ja joista ei kukaan ole täysin toisensa\nkaltainen ruumiin ja sielun puolesta, tarjoisivat tarpeeksi vaihtelua,\nmutta yksilön kokonaisuus ei riitä, edistys vaatii sen lisäksi vielä\nmoninaisia kansoja. Ei mikään ole hullumpaa kuin katoolisen kirkon\nvaatimus puustavin yhtäläisyydestä samassa uskossa. Sitä ei Kristus ole\nkoskaan tarkoittanut puhuessaan \"yhdestä lammashuoneesta ja yhdestä\npaimenesta\"; hän on lisännyt, että \"Jumala tahtoo palveltaa hengessä\nja totuudessa\", puustavista riippumatta, mutta hengessä. Ei mikään ole\nvaltiollisesti lyhytnäköisempää kuin panslavisuuden ja pangermanisuuden\nyritykset sulattaa eri kansoja pakottamalla heitä oppimaan häiritseväin\nkieltä ja käsitystä isänmaasta siten vahvistaakseen valtion yhteyttä.\nOletetaan, että n.k. suuret kansat kerran tulevat nielemään pienet\nkansat paljoutensa vetovoiman avulla. Aineen painolakeja ei kuitenkaan\nvoida sovittaa vapaaseen ihmishenkeen. Pakko mikä hyvänsä synnyttää\nvastustusta eikä edistä yhteyttä, mutta hajoittaa sitä. Poista pakko\nja pane sijaan vapaus, silloin on olettaminen oikea, vaikka onkin\nepätietoista, onko siitä kehitykselle hyötyä. Historia todistaa,\nettä kehitystä ja edistystä autetaan parhaiten siten, että eri\nkatsantokannat saavat murtua toisiaan vastaan ja sen kautta kilpailla\nkeskenään.\n\nOvatko siis kansa ja isänmaa itsekkäisyytensä vuoksi esteenä\nihmisten sovulle ja onnelle? Eivät. Esiintyen itsekkäisinä ulospäin\nvalmistavat he keskuudessaan vaikutusalaa rakkaudelle ja tarkoitusperää\nkieltäymykselle. Kansa ja isänmaa ovat välttämättömiä renkaita\nkehityksen ketjussa, ja on niiden tarkoitus ketjun maallisessa päässä\nsulautua ihmiskuntaan. Kristuksen tuhatvuotisessa valtakunnassa ei ole\nenää oleva kansoja eikä vieraita, ainoastaan omaisia, uskotuita ystäviä\nsaman isän helmassa.\n\nMaantiede ja tilastotiede ovat yksimieliset siitä, että jokainen maa\nasemansa, ilmastonsa ja hedelmällisyytensä kautta kasvattaa sen kansan,\njoka siinä asuu, ja päinvastoin, että jokainen kansa sivistyksensä\nvoiman kautta luopi uudestaan sen maan, jossa se asuu. Sovita tähän\ntosiasiaan maailman hallitus ja me ymmärrämme, että Jumala on antanut\njokaiselle maalle ennen määrätyn kansan ja jokaiselle kansalle\nennen määrätyn maan, jossa se voi toteuttaa samaten ennen määrättyä\ntehtävätään. Tarkasta vaan tuota pientä, ahdasrajaista Palestiinaa!\nEikö tämän kolmen maanosan ja kahden valtameren, itä- ja länsimaiden\nvälillä oleva pieni maa, johon sisältyy kaikki luonnon ja historian\nvastakohdat, ole edeltäpäin määrätty suorittamaan tehtävää maailmassa?\nJa eikö meille kaikki sano, että ennustukset siellä tulevat toteutumaan\nja että Jerusalem aikain täyttyessä on määrätty maailman pääkaupungiksi?\n\nSosialistit sanovat olevansa kosmopoliitteja. Mitä on kosmopoliitti?\nMaailmanmatti ilman maata ja kansaa, \"ein hiesiger\", joka luulee\nolevansa kotonaan kaikkialla, mutta ei ole kotonaan missään. Onko hän\nkristitty? Rakastaako hän ihmisiä? Ei, hän rakastaa vaan itseään, ei\nvälitä kenestäkään muusta. Hävitköön maailma, kunhan hän vaan löytää\nlaudanpalasen sen päällä pelastuakseen.\n\nIsänmaakin voi muuttua epäjumalaksi ja onkin muuttunut siksi monelle,\ntoisille on se kaunis nuoruuden unelma. Ja kuitenkin on tässä aatteessa\njotain pyhää, jotain suurta, ylentävää, sovittavaa, yhdistävää. Isänmaa\non monen turva, monen koti, monen hauta, ja kuitenkin on se niin\nkokonaan minun, että kannan sen sydämmessäni ja katsantotavassani.\nSe sisältää kaiken, joka on minulle rakasta ja kallista maailmassa,\nmenneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden, työn palkan, rakkauteni\nhuolenpidon ja elämäni lähimmän päämaalin. Sano, voiko kuolla tämän\nmaan edestä? Voi -- ja elää! On helpompi kuolla kuin elää aatteelleen;\nvoimamme on heikkoutta, tahtomme häilyväisyyttä. Mutta tietäen tai\ntietämättään ovat kaikkina aikoina monet tuhannet eläneet, kärsineet ja\nkuolleet tämän maan puolesta, joka joka aamu kutsuu meitä seuraamaan\nisiemme jälkiä. Kyllästy tähän maahan, valita sen köyhyyttä, pudista\nsen tomu jaloistasi, muuta pois rikkaampiin maihin, koeta unohtaa\nlapsuutesi kehto, äitisi rukous! Turhaan, sinä et pääse erillesi\nkansastasi ja maastasi, sinä viet sen mukanasi, minne maailmassa\nmatkannetkin, se on sisin juuresi, et voi siitä irtautua, ja jos\nvoitkin, tunnet voimiesi ja hyvinvointisi kukkulallakin ollessasi, että\njokin, joka antoi elämällesi sen sisällön, on sinussa kuollut.\n\n21.4.1895.\n\n\n\n\nKIRKKO\n\n\nOlen sanonut ja pysyn siinä, että rakastan ja kunnioitan lutherilaista\nkirkkoamme, ja olen onnellinen siitä, että olen syntynyt sen helmassa,\nettä minua on sen käsivarsilla kannettu kasteeseen ja kristinuskoon,\neikä tämä perustu tottumukseen tai auktoriteettiuskoon, vaan elämässä\nkypsyneeseen vakaumukseen. En mistään hinnasta tahtoisi vaihtaa\ntunnustusta, joka tyydyttää tietoisuuttani Jumalasta ja on kasvanut\nkiinni sydänjuuriini; mutta siitä huolimatta olen minä kirkon\nnykyisiin muotoihin nähden paljonkin eriävällä kannalla. Tämän aineen\nkoskettaminen ei ole minulle vaikea sen vuoksi, että pelkäisin oikaisua\nkirkon oppineemmilta ja kokeneemmilta jäseniltä, vaan siihen nähden,\nett'en tahtoisi lisätä niiden monien toisistaan eriävien ajatussuuntain\nlukua, jotka nyt ampiaisparvien tavoin surisevat tuon vanhan\nkunnianarvoisen temppelin ympärillä ja eksyttävät uskovia.\n\nValtiokirkko vai kansankirkko? Epäilemättä jälkimäinen. Kirkko laissa\nmääriteltyine uskoineen ja valtio palkkaamine pappeineen olisi\nkristinuskon asettamista lasikaappiin ja sen kansanjuurien repimistä.\nKansankirkko ilman yleistä lakia, jätettynä ilman johtoa päivän\nvaihtelevien mielipiteiden heiteltäväksi, olisi sielujen laillistettua\nanarkiaa. Jonkunlainen kompromissi näiden molempien kesken olisi\nsaatava aikaan siten, että valtio, s.o. kansan oikeudentunto, tukee\nkristinuskoa järkähtämättömänä pohjanaan, mutta tunnustaa omantunnon\nvapauden yksilön järkähtämättömänä oikeutena.\n\nKuinka yhdistää nämä kaksi ehtoa? Valtio sanoo: me olemme kristitty\nkansa, me tunnustamme kristinuskon kaikkien lakiemme, laitoksiemme\nja kaiken kasvatuksemme pohjana. Jokaisen tuomarin, virkamiehen ja\nopettajan täytyy tunnustaa Jeesus Kristus, vaikka hän kuuluisikin\nmuihin uskontunnustuksiin kuin lutherilaiseen. Lutherilaisten uskonnon\nopettajana tulee hänen olla lutherilainen. Kaikissa oppilaitoksissa,\npaitsi teknillisissä ammattikouluissa, opetetaan uskontoa oppilaiden\nuskontunnustuksen mukaan. Kristinuskoon kuulumattomat saakoot elää\nmeidän lakiemme turvissa sillä ehdolla, että noudattavat lakejamme, ja\nharjoittaa elinkeinoja, mutta käännytystyö olkoon heiltä kielletty.\nAvioliiton rakentaminen kristittyjen ja ei-kristittyjen välillä olkoon\nmyös sallittu sillä ehdolla, että lapset kasvatetaan kristinuskoon.\nVapaa eriuskolaislaki, ei mitään ehtoollispakkoa, vapaa sielunpaimenten\nvaali, ei mitään keisarinpitäjiä. Valtio valvoo, seurakunta vallitsee\nja hallitsee. Ei mitään pappisylimystöä.\n\nTämä viimemainittu on onneton perintö katooliselta ajalta, samoinkuin\npappisvalta valtion armosta on onneton perintö juutalaisilta.\nPappisylimystö, kirkkoherrat kirkon paimenten sijassa ovat\nsietämättömät siellä, missä etevimpien ja ensimmäisten tulee olla\nkaikkien palvelijoita. Ruotsalainen \"prest\". (pappi) tulee sanasta\n_presbyteros_, joka merkitsee seurakunnan vanhinta. Pappi on pyhän\nhengen välittäjä ja palvelija, joka ei voi syntyä jokapäiväistä\nleipää varten tuomiokapitulin valtakirjan kautta. Ei myöskään saa\nsallia jokaisen suulaan suutarin esiintyä sananjulistajana ja kirkon\npalvelijana. Kolportöörit hakevat häikäisykeinoja ja saastuttavat usein\nJumalan sanaa. Tarkastus on tarpeellinen ja tapahtuu ehkä sopivimmin\nseurakunnan valitsemien kokeneiden kristittyjen avulla, jotka\nmuodostavat kirkkoraadin. Tämän valtuuttaa taas toimeensa synoodi,\njonka eri maanpaikat valitsevat.\n\nTunnettuja ovat ne kiihoitukset ja ne vehkeet, jotka usein\nseuraavat papinvaaleja, ja ankarat pakkomääräykset ovat sen vuoksi\npuolustettavissa. Saakoon kirkkoraati sitä varten määräävän vallan,\nvalitusosoituksella synoodiin. Uusi laki sisältäköön kaikki\nkansankirkon itsehallinnon osat.\n\nKaupunkien kirkot olkoot auki joka päivä niinkuin katoolisetkin\nniille, jotka tuntevat tarvitsevansa siellä hakea Jumalaansa. Hänellä\non vähän iloa meidän sunnuntai-kristillisyydestämme. Maalaiskirkoissa\njätettäköön tämä riippuvaksi lähinnä asuvien toivomuksista. Seurakunnan\nsielunpaimen on vapautettava kunnallisista toimista, jotka nyt nielevät\nniin suuren osan hänen kallista aikaansa.\n\nNykyisistä kirkonmenoista on monta väärinkäytöstä poistettu, mutta\ntoisia on vielä jälellä. Evankeliumin kahteen kertaan lukeminen on\nkoulukäsky, ja Isä meidän (miksei nyt jo \"Meidän isä\"?) lukeminen\nkolmeen kertaan saman jumalanpalveluksen aikana on katolilaisten\nlörpöttelevää _paternoster_'ia. Saarnan vanhastaan pinttynyt jakaminen\nensimmäiseen, toiseen ja kolmanteen osaan on kaikkea elämää tappava\njäännös teoloogisista kouluaineista. On hyvä, että koko seurakunta\nottaa osaa virren veisuuseen, eikä niinkuin monin paikoin kuuntele\nvalmista urkulehteriltä, mutta kun kirkkoveisuu useinkin on hyvin\nvaillinaista, olisi hyvä, jos harjoitetut kansakoulunoppilaat joka\nseurakunnassa johtaisivat virren veisuuta.\n\nVirsikirjojamme, sekä ruotsalaista, että suomalaista, on komiteain\ntoimesta paljonkin parannettu entisestään, mutta ne ovat kuin ovatkin\npaikatuita. Kansan hyvinkin yleisen epäluulon niihin oikeuttaa niiden\nliiaksi uudenaikainen kieli. Olen ruotsalaisessa virsikirjakomiteassa\nturhaan koettanut osoittaa, että virsi on luonteeltaan henkevöitynyt\nkansanlaulu. Puustavi kuolettaa. Voima ei ole sanoissa, vaan elämässä.\n\nSaarnamiehistä tuonnempana.\n\nJumalan henki käy tuulahduksen tavoin läpi maailman eikä sen kulkua\nvoi kukaan laskea. Kaikki ajan vihurit puhaltavat nyt kirkkomme\npuutteellisia muotoja vastaan, ja moni ennustaa sen pikaista häviötä.\nMinä en usko niin käyvän. Minä uskon, että se tarvitsee uutta\npuhdistusta vanhalla pohjalla, ja se on tuleva ensi vuosisadalla. Minä\nuskon, etteivät kuoleman portit tule olemaan sitä mahtavammat. Ruoho\nkatoo, kansa on kuin ruoho, mutta Jumalan sana pysyy iankaikkisesti.\n\n31.8.1895.\n\n\n\n\nSAARNAMIES\n\n\nKun huomasin itseni kykenemättömäksi lääkärin toimeen, kävin\nmiettimään, eikö minun ehkä pitäisi ruveta lukemaan jumaluusoppia.\nMutta tuo dogmatiikka, joka haihduttaa kristinuskon ytimen elottomiksi\najatusdogmeiksi, pelotti minua ja tuntui epämiellyttävältä. Minulla oli\nrakas ystävä ja sukulainen, pappi, joka toden teolla järjesti elämänsä\nevankeliumikirjan mukaan; ihailin yhtä tai kahta \"kuninkaallisesta\npapistosta\", jotka puhuivat Jumalan hengen sanoja janooville sieluille,\nmutta useimmat sielunpaimenet olivat minusta palkkapaimenia, joiden\nsanat kantoivat kauhtanaa ja kaulusta, mutta jotka mielessään ja\nelämässään palvelivat Mammonaa. Meillä ei ollut silloin vielä\nvaltiopäiviä, mutta kun sittemmin näin pappissäädyn koolla, ei\nystävyyteni ja kunnioitukseni useita sen jäseniä kohtaan voinut estää\nminua saamasta samaa vaikutusta, jota tunsin katsellessani apteekkarien\nkokousta, mistä tuulahti vastaani rohtojen ja sairashuoneiden lemua.\n\nNämä univormuihin puetut sielujen parantajat tuntuivat minusta yhdessä\njoukossa nähtyinä kovin epähenkisiltä keskustellessaan maallisista\nasioista, ja kaikki papin toimen loisto näytti häviävän säädyssä.\nLuovuin jumaluusopista.\n\nToisen kerran näin minä lahjakkaan koulunopettajan esiintyvän ilman\npapin kaulustaa, ainoastaan tavalliseen mustaan takkiin puettuna,\nTukholman baptistikirkossa ja puhuvan sieluille elämän yksinkertaisia\nsanoja ilman noita tavallisia puheenparsia. En hyväksy baptistien\nkeppihevosta, uutta kastetta, joka on minusta Vapahtajan sanain\nhalveksimista: \"sallikaa lasten tulla minun tyköni elkäätkä kieltäkö\nsitä heiltä\"; mutta tuo vilpitön, sytyttävä, elävä elämä, joka pulppusi\ntämän baptistipapin sanoista, oli minusta parempaa kristillisyyttä kuin\nmoni oikeauskoisen kansankirkon kirjoitettu saarna.\n\nOmat puutteellisuudet ovat opettaneet minua varovasti arvostelemaan\nmuiden puutteita. Tunnen osanottoa tuota vast'alkavaa saarnamiestä\nkohtaan, joka ahkerasti harjoitteleikse ja tarkkaan miettii ainettaan\nja varmuuden vuoksi kirjoittaa saarnansa. Hän tahtoo tunnollisesti\ntäyttää velvollisuutensa, mutta hänen puhujalahjansa eivät ole\nkeskinkertaista paremmat ja kaipaavat harjoitusta. Hän on lukenut\nsaarnansa kuin ulkoläksyn, mutta muisti pettää ja hänen täytyy tuon\ntuostakin katsoa paperiin. Saarnatuolissa on hämärä, hän ei pääse\nheti päästä kiinni, hän pysähtyy, etsii, änkyttää muutamia sanoja\nja hakee taas. Suuri, äänetön, odottava seurakunta tuolla alhaalla\nkirkossa leviää kuin pilvi hänen silmäinsä eteen ja hämmentää hänen\najatustensa juoksua. Hän ei näe enää mitään, ei muista mitään, lopettaa\nsaarnansa kesken kaikkea ameneen ja turvautuu käsikirjan määräämiin\nrukouksiin saarnan jälkeen. Ne hän onneksi muistaa ja hätätilassa on\nhänellä kirjansa. Nuo monet päät tuolla alhaalla kumartuvat, saarna\non päättynyt ja nöyryytetty nuori saarnamies hiipii alas rappuja ja\nkatoo sakastiin. Ei mitään kirkkopahennusta ole tapahtunut, ainoastaan\nmuutamat tottuneet kirkossa kävijät ja pappien arvostelijat kuiskaavat\ntoisilleen apostoolisten jäähyväissanojen jälkeen: \"hän hätääntyi\".\n\nSeuraavana sunnuntaina näen minä toisen papin kirkon puhujalavalla.\nHän on sileäleukainen keski-ikäinen mies, kaulassa hyvin kiilloitettu\nkaulustin, ja sujuvalla puhelahjalla varustettu taitava saarnamies.\nEi aikoihin ole hän enää saarnojansa kirjoittanut, eivätkä ne tuota\nhänelle suurta vaikeutta. Hän on silmäillyt päivän tekstiä ja merkinnyt\nkohdat 1, 2, 3 saarnaoppaastaan. Hän puhuu tunnin ajan kuin kirjasta:\nensiksi, toiseksi, kolmanneksi ja niin edespäin. Kyllähän usein\nkerrotaan samoja asioita, täytyyhän kuulijoihin tyrkyttää sanoja, kun\npuuttuu ajatuksia, mutta sanatulva jatkuu keskeymättä ja tavanmukaisen\nkolmantensa ja neljäntensä jälkeen pääsee hän onnellisesti loppuun.\nVanhat kirkkomiehet sanovat toisilleen: se oli hyvä saarna! Joka\nmerkitsee sitä, että kaikki kävi niinkuin pitikin, vaikk'ei\njättänytkään mitään jälkeä. Ja saarnamies itse sanoo kotiin tultuaan\nvaimolleen: oli vahinko, mamma, ett'et ollut kirkossa tänään!\n\nSeuraavana sunnuntaina esiintyy vaalisaarnaaja, hänkin vanhempi\npappismies, joka on kokenut ammatissaan ja harjaantunut voittamaan\nääniä papinvaaleissa. Hän on perinpohjin valmistautunut sulattamaan\nkovimpiakin sydämmiä, joskaan ei vaalimiesten, niin ainakin heidän\nvaimojensa. Hän alkaa heti tuolla laulavalla äänellä, jota moni\npitää jumalisuuden oikeana leimana. Tämän itkevän esityksen kanssa\non sopusoinnussa selonteko kaikesta siitä liikuttavasta, jonka\nsiihen tottunut ja taitava saarnamies voipi puristaa jokaisesta\nsaarnatekstistä. Ei kestä kauvan, ennenkun eukkojen kokoon käärityt\nnenäliinat etsivät juoksevia kyynelvirtoja. Lopulta kuuluvat tukahdetut\nnyyhkytykset, jotka ovat jokaisen saarnamiehen oikea ylpeys, vastaavan\nhänen omaan itkuiseen ääneensä. Tämä pappi on välttämättä valittava.\nSemmoinen jumalinen mies! Ja kuinka hän saarnaa! Hän voisi kiviä\nliikuttaa...\n\nJos näihin kolmeen lisätään neljäs, joka kuivasti kuin sanakirja ja\nkylmästi kuin talvinen uusikuu esittää katkismuksen pääkappaleet\nuuvuttavalla yksitoikkoisuudella, tai viides, joka päin vastoin kuin\nhänen kolmas virkaveljensä julistaa puustavin tuomiota kaikkien eri\ntavalla ajattelevien yli, -- niin missä on pappi? Missä on rakkauden\nevankeliumi, joka on eroittamattomasti yhdistetty vanhurskaan Herran\nJumalan pyhyyden vaatimukseen? Missä on lohduttaja kaikissa suruissa,\nauttaja kaikissa vaikeuksissa, Kristuksen seuraaja kaikille niille,\njotka tekevät työtä ja ovat raskautetut? Sanoja, sanoja, sanoja! Missä\non hän, joka sanoi: ne sanat, joita puhun teille, ovat henkeä ja elämää?\n\nTiedätkö sinä, saarnamies, joka seisot siinä yläpuolella\nseurakuntalaisiasi heidän luottamuksensa kutsumana ja kutsumana\nMestarisi olemaan hänen kylvömiehenään tuolla suurella, hedelmällisellä\nvaimolla, tiedätkö sinä, kenelle sinä puhut? Ymmärrätkö sinä, ett'et\nseiso siinä täyttämässä virkavelvollisuuttasi ja sitten hyvän\nomantunnon rauha rinnassasi istuaksesi odottavaan päivällispöytääsi?\nOletko unhottanut puhuvasi sadoille, ja taaskin sadoille janooville\nsieluille, jotka tunkeilevat ympärilläsi juodaksensa sanoistasi\niankaikkisen elämän virvoittavaa vettä? Tänne tullessaan ne eivät tule\nkouluun eivätkä kinkerille tavaillakseen opituita läksyjään ja saamaan\ntodistusta kristinopin taidostaan. Tänne tulevat he vapaasti ja ilman\npakkoa Kristuksen seurakunnan jäseninä, monet ehkä tottumuksesta ja\ntavasta, mutta monet myöskin sielun sisimmästä tarpeesta kuullakseen\nJumalan äänen puhuvan sinun huuliltasi. Mitä annat sinä heille? Mikä\ntuomio odottaa sinua, jos sinä annat heille kiviä leivän asemasta,\nsanoja hengen asemasta? Paljon syvemmälle täytyy sinun nöyrtyä\nkuin nöyrryt tuossa painaessasi alas pääsi ja ajattelemattomasti\nladellaksesi Isämeitääsi; -- nöyrry, tomu, iankaikkisen hengen eteen,\njonka edustaja olet! Kuule hänen ääntänsä, joka sanoo sinulle: Samuel!\nJa vastaa niinkuin Samuel: Herra, sinun palvelijasi kuulee! Katso,\nhän käy maailman läpi meidän aikanamme ja kaikkina aikoina niinkuin\nmeren aalto ja pyörremyrsky, mutta sinä matelet maassa ulkoa opittuine\nsunnuntailäksyinesi! Mene, seuraa häntä, puhu, mutta elä puhu omia\nsanojasi, voimaton, vaan puhu hänen sanojaan, jos tahdot, että sielut\nsinua kuulevat ja huomaavat siitä muun hedelmän kypsyvän kuin henkisen\nunen tai muun palkan koituvan kuin palkkapaimenen palkan: nuo määrätyt\ntynnörisi jyviä vuodessa!\n\nNiin, minä tiedän, että Jumalan henki puhuu kuuluvasti meidänkin\naikanamme, puhuu heikoin tomusta tehdyin kielin, mutta kuitenkin\nkielin, joissa Mestarin voima puhuu. Näiden rasitetuilla olkapäillä\nlepää vielä muodoissaan puutteellinen kirkko Kristuksen sanan\nkalliolla. Tule sinäkin yhdeksi heistä!\n\n1.11.1890. 2.9.1895.\n\n\n\n\nOPETTAJA\n\n\nKirkon ja papin, kansan ensimmäisen opettajan, jälkeen tulee\nmonihaarainen sarja muita opettajavoimia, joiden tehtävänä uudemmassa\nyhteiskunnassa on valaista jokaista majaa maassa ja jokaista älyn\naluetta. Tässä on ensin huomautettava, että tieto ei vielä muodosta\nluonnetta, elämän pohjaa, vaikka se sisältyykin siihen ja ett'ei\nopettajan toimi vielä ole kasvatusta, vaikka se vaikuttaakin siihen.\nSe suuri, keskiajasta peritty erehdys, että tieto olisi samaa kuin\nsiveellinen jalostus, on ominainen ajan koko katsantotavalle ja\nheittää, samalla kun se virittää valistuksen soihdun, eksyttävän\nhäikäisevän valon suuriin aukkoihin _ihmisen_ kasvatuksesta.\n\nOpettajan tulee vaikuttaa oppilaaseen yhtä paljon oman esimerkkinsä\nkuin antamainsa tietojen kautta. Vaikkakin tämä myönnetään, heikontaa\nhänen kasvatustaan usein tuo erehdys, että tieto riittää kaikkeen.\nOpettajan tulee herättää yhtä paljon kuin opettaa; tuleehan koko hänen\ntehtävänsä olla älyn herättämistä. Opettajan tulee ohjata taipumuksia\noikealle uralle, ei kohdella niitä kuin kuollutta ainetta, ei kohdella\npuuttuvia taipumuksia samalla tavalla kuin eteviä. Koulun suurimpia\nvikoja on aina se, että annetaan samat läksyt ja asetetaan samat\nvaatimukset sekä hyvä- että huonolahjaisille oppilaille. Ainoastaan\ntylsämielinen on vailla mitään taipumuksia. Olemassa olevan taipumuksen\nkeksiminen ja ohjaaminen vaatii samaa suurta taitoa, jota valtiomies\ntarvitsee valitessaan kykeneviä apumiehiä ja sotapäällikkö valitessaan\noikeaa miestä oikealle paikalle. Kuinka monet taipumukset menevätkään\nhukkaan, kun niitä pakotetaan muille aloille kuin mitkä luonto on\nniille osoittanut, ja kuinka moni elämän onni murtuukaan herätessään\nliika myöhään tietoisuuteen oikeasta tarkoituksestaan!\n\nOpettajan työ on usein raskasta, mutta hänen edesvastuunsa musertaisi\nhänet, jos hän voisi arvata kaikki opetustapansa seuraukset siinä\nelämässä, jota hän valmistaa. Jos hän tekee parhaan kykynsä mukaan\nvelvollisuutensa, täytyy hänen samoinkuin lääkärinkin lohduttaa itseään\nsillä, että on onnistunut jonkun kerran, vaikkakin olisi paljoa\nuseammin ollut onnistumatta. Se, että osa edesvastauksesta kohtaa kotia\nja elämän vaikutuksia, voi jossain määrin lohduttaa hänen omaatuntoaan,\nmutta ei voi kuitenkaan vapauttaa häntä osallisuudesta ihmisen\nhunningolle joutumiseen.\n\nUseimmat nuoret opettajat astuvat toimeensa luottaen kokoamaansa\ntietovarastoon ja luulevat vaan tarvitsevansa avata ilmareiän\nantaakseen oppinsa tulvailla oppilaihinsa. Kuinka pian tulevatkaan he\nhuomaamaan, että kaiken kylvön menestys on siinä maassa, johon siemen\nlankee! Onneksi on lapsuuden ja nuoruuden kylvövainio herkkä kasvamaan.\nOpettajan innostus tarttuu; jos hänen esityksensä on elävää, herättää\nse elämää, jos se on kylmää ja kuivaa, haukottelee nuoriso. Elköön\nhän luulko, että oppiaine elähyttää; se voi enemmän tai vähemmän\nkiihoittaa huomiota, mutta värityksensä ja eloisuutensa saa se vasta\nhänen esityksestään. Hän puhuu sille ikäluokalle, jolloin mielikuvitus\non vireimmillään ja värittää kaikkea. Olen nähnyt opettajia, joiden\non onnistunut innostuttaa oppilaitaan niin kuivaan aineeseen kuin\nkielioppiin, samalla kun toiset ovat torkkuneet kuunnellessaan niin\nelähyttävää ainetta kuin on historia.\n\nOpettajan asema kouluun ja luokkaan synnyttää vaatimuksia\nerehtymättömyydestä, jota eivät kaikki opettajat voi täyttää.\nLapsilla ja nuorilla on tarkka silmä huomaamaan heikkouksia, vikoja,\nomituisuuksia puheessa, tavoissa, puvuissa ja arvostelevat he säälittä\ntuota muka erehtymätöntä. Paraskin ja rakastetuinkin opettaja ei\npienimmänkään erehdyksen sattuessa pääse tämän ampiaisparven käsistä\nja saapi alistua kärsimään sen salaista pilkkaa. Jos hän kiivastuu,\npahentaa hän vaan asiansa; jos hänestä tulee koulun narri, on hän\nhukassa. Paras keino noita ampiaisia vastaan on kylmäverisyys; mutta\njos hän sen lisäksi on tunnettu oikeamielisyydestään, joka enemmän kuin\nmikään muu vaikuttaa nuorisoon, voi se samalla rakastaa häntä ja nauraa\nhänelle. Kuria, joka niin usein koettelee opettajan kärsivällisyyttä,\nylläpidetään parhaiten siten, että sattuvia hairahduksia käsitellään\nankaralla oikeudella ja samalla kertaa lempeydellä. Liiallinen ankaruus\nnostaa kapinaan, velttous synnyttää vallattomuutta. Paitse valhetta ja\npetosta ovat lasten rikokset usein ainoastaan elämän ilon hillittömiä\nhairahduksia. Opettaja, joka osaa samalla kertaa herättää kunnioitusta\nja luottamusta, pysyy kauvimmin oppilaittensa suosiossa.\n\nMinun kouluaikanani hallitsi vitsa koulussa, ja minä olen yhäkin sitä\nmieltä, että kohtuullinen ja oikea ruumiillinen kuritus neljäätoista\nvuotta nuoremmille ei haittaa oppilasta eikä opettajaa. Nykyaika on\nkasvattanut usein liiallista itsetuntoa. Yksilö astuu usein liiaksi\nedelle yleisen järjestyksen. Laki, että ruumiillinen kuritus on\npoistettu, mutta että se, joka on ansainnut kurituksen, on asetettu\nulkopuolelle lakia, tuottaa häpeää. On myönnettävä, että opettajan\nasema nyt on parempi kuin patukan aikana. Epävarmaa on, onko hän\ntullut oppilasta lähemmä, mutta hillittömän kiivastumisen vaara on nyt\npienempi ja hän on oppinut pitämään parempaa vaaria itsestään; oppilas\nvuorostaan kasvattaa häntä. Vaikka hän yhäkin saa olla säästäväinen, ei\nhän enää, käytyään kelpaamattomaksi sekä koululle että kirkolle, näe\nnälkää odottaessaan kirkkoherran paikkaa.\n\n3.9.1895.\n\n\n\n\nPAINETUN SANAN EDESVASTAUS\n\n\nAjatus istui ääneti yksinäisessä luostarikammiossaan, kyllästyi\nhautomaan omaa itseään, lähti maailmalle ja löysi sanoja. Sana tuli\najatuksen ruumiiksi, muuttui toiminnaksi ja loi maailman.\n\nSana oli katoava ääni, etsi jalansijaa ja löysi kirjoituksen. Kirjoitus\nsäilytti sanan, mutta oli kytketty lehteensä, haki siipiä ja löysi\npainokoneen. Tiedonannon kannalta katsoen on sana ajatuksen toukka,\nkirjoitus sen kotelo, painokone sen täysivalmis perhonen. Nämä kolme\nkehitysmuotoa jakavat maailman historian itsensä mukaan.\n\nJokaisessa näistä muodoista kasvaa ajatuksen voiman kanssa myöskin sen\nvastuunalaisuus. Jumala yksin tuomitsee sanattoman ajatuksen. Puhuttu\nsana tuomitaan todistajain sanan mukaan, kirjoitettu todistaa itse\nitsestään, painettu sana seisoo kaikkien tuomioistuimen edessä. Sillä\npuhuttu tai kirjoitettu sana on keskustelua muutamain harvain kanssa,\npainettu on keskustelua koko maailman kanssa.\n\nPainettua sanaa ei voi mikään rajoittaa ajan ja paikan rajain sisällä.\nSe syntyy tänään ja elää vuosisatoja. Se osaa kaikkialle, tulvailee\nläpi kaikkien porttien ja rakojen. Päästyään kerran liikkeelle,\nei se ole minkään ihmisvoiman kiinni saatavissa. Lyö kuoliaaksi\nse kurikalla: lyöt ilmaan! Polta se: polta ajatus! Sensuuri on\nhullutusta; ei ole mitään muuta sulkua painetulle sanalle kuin kaiken\nlukutaidon hävittäminen. Mutta sekin sulku murtuu, sillä jos joku kansa\nsaataisiinkin palautetuksi raakalaisen tietämättömyyden kannalle, olisi\naina joku tietäjä, joka osaisi merkkejä selittää.\n\nMutta nyt ei kirjoitettu sana, joka lyö maahan ja nostaa maasta,\nkuolettaa ja antaa elämää, ole ainoastaan toimintaa, mutta\ntuhatkertaista toimintaa, joka lähtee tuhansin jaloin ja tuhansin käsin\naikaansaamaan pahaa tai hyvää. Kuinka on tämä toiminta todistettava\nja tuomittava? Vapaa yhteiskunta voi yhtä vähän tulla toimeen ilman\npainolakia kuin kivihuoneista rakennettu kaupunki voi tulla toimeen\nilman paloruiskua. Kuinka vangita sana, joka on joustava kuin ilma?\nValaoikeuksienko avulla? Sitä on koetettu: keino on välistä parempi,\nvälistä huonompi kuin ei mikään keino.\n\nKysymys on pulmallinen. Vapaa, lain kautta järjestetty sananvapaus\non yhteiskunnan elinilma. Ei ole mitään muuta kestävää muuria sanan\nväärinkäytöstä vastaan kuin yleisen mielipiteen paino, joka rajottaa\nsen käyttämisen. Paino painoa vastaan.\n\nOn turhaa sanoa kirjailijalle: hyvä herra tai rouva, ettekö ymmärrä,\nettä se sana, jonka heitätte maailmalle tänään, tulee tuomitsemaan\nteitä haudallanne? Se ei ole enää teidän ettekä tiedä, missä se tulee\njuurtumaan; ette aavista, missä se hedelmänsä tekee, ja edesvastaus on\nteidän.\n\nYhtä turhaa on sanoa kustantajalle: hyvä herra, tarkastakaa sitä\nteosta, jonka julkaisette, sillä te saatte osanne sen tuomiosta!\nKirjailija kirjoittaa hetken innostuksessa; te arvostelette\nkylmäverisesti hänen työtänsä, sen tähden on teidän edesvastuunne\nsuurempi. Jos te myrkytätte kaivon, ette voi edes puolustautua\nsillä, että se, joka siitä juo, syyttäköön itseään, sillä te olette\nreklaameillanne tehneet kaiken voitavanne houkutellaksenne siitä\njuomaan.\n\nKaikki tämä on jo sanottu satoja kertoja ennen ja yhtä usein unhotettu.\nMutta vaikka huonon kirjallisuuden lukijaa olisikin sata kertaa tätä\nennen muistutettu hänen osallisuudestaan tähän pahaan, tahtoisin minä\nkerran vielä sanoa hänelle: miksi ostatte te semmoista, jota teidän\nparemman arvostelunne täytyy halveksia? Ettekö tiedä, että juuri te\nylläpidätte ja edistätte tuota kurjaa kirjallisuutta? Ilman teidän\npennejänne ja markkojanne ei sitä ilmestyisi. Ilman lukijakuntaa\nkirjoittaa kirjailija yksinpuheluja ainoastaan latojalle; se väsyttää\nlopulta ja kannattaa huonosti. Hyvä herra tai neiti, te ette ansaitse\nparempaa kirjallisuutta kuin mitä luette ettekä voi vaatia, että\narvostelullenne mitään arvoa annettaisiin!\n\nPainoasetus on välttämätön, mutta on aina heikkouden merkki. Ei ole\nmitään muita tokeita kurjaa sanaa vastaan kuin yleinen ylenkatse. Ei\nmistään hinnasta, ei edes väärinkäytösten pelossa saa kansa luopua\nvapaan sanan oikeudesta.\n\nEll'en olisikaan niinä kohta viitenä kymmenenä vuotena, joiden\nkuluessa olen ollut tekemisissä paperin ja painomusteen kanssa,\nmuuta oppinutkaan, niin olen kuitenkin oppinut pelkäämään sanan\nedesvastausta. Elämä on paljoa enemmän vaikutuksia kuin tekoja. Kun\nnyt jumalallinen ja inhimillinen laki tuomitsee noin ankarasti tekoja,\nkuinka paljoa ankarammin onkaan tuomittava vaikutus, joka on teon juuri!\n\nOlin kuusitoistavuotias kokematon ylioppilas, kun eräässä\nhuutokaupassa sain käsiini aikoinaan paljon luetun, mutta nyt jo\nkauvan sitten unhotetun kirjan nimeltä \"_Nouveau Parterre du Parnasse\nFrançois_\", painettu Haagissa v. 1739. Se oli valikoima sen ajan\nuusinta runoutta, erittäin sukkelaa, mutta samalla hillitöntä pilaa\nkaikesta, mikä on pyhää ja puhdasta. Että kirja oli ollut ilmaus\naikansa korkeimmasta sivistyksestä ja vaikuttanut sen etevimpiin\nedustajiin, se näkyi sen omistajain kansiin kirjoittamista omakätisistä\nnimikirjoituksista: Hedvig Charlotta Nordenflycht, Carl Gustaf Tessin,\nCarl Fredrik Mennander. Ja mitä likaa kuitenkin, näistä kuuluisista\nnimistä huolimatta! Se takertui kiinni nuorukaisen vilkkaaseen\nmielikuvitukseen, se tahrasi hänen pilaantumattoman maailman\nkatsomuksensa ja tarvittiin vuosien taisteluita, lankeemuksia ja\nparannuksia sen poistamiseksi, joka ei ehkä koskaan oikein onnistunut.\nKuinka monta nuorta sydäntä olikaan tämä ainoa pieni 272-sivuinen\nduodeesi jo turmellut yhden vuosisadan kuluessa!\n\nTottahan on, että inhimilliset intohimot eivät koskaan katoo. Kaikissa\nmaissa ja kaikissa suuremmissa kaupungeissa tulee aina olemaan\nroskajoukkoa. Mutta tämä roska ei saa koskaan pöyhistäytyä kansan\nedustajaksi, sen kirjallisuus ei saa anastaa itselleen ajan suunnan\nmerkitystä! Jos se sitä koettaa, on vakaa sana, johon he vetoovat,\nnouseva heitä vastaan, paljastava heidät ja antava heidät ylenkatseelle\nalttiiksi.\n\nJokainen sana on siemen, josta vaikutuksia itää, mutta painettu sana on\nkaikkien oma, se on rajoittamaton. Painettu sana lentää ulos maailmaan\nkuin haavan untuva, jota kevättuuli levittelee: ei kukaan tiedä, mihin\nse kerran on juurtuva; ei kukaan voi laskea niitä taimia, jotka tänään,\nhuomenna tai miespolvien kuluttua versovat sen siemenestä. Harvoin\najattelemme sitä nuoruutemme päivinä. Kirjoitusmuste vuotaa niin\nkeveästi kynästä ja tuntuu niin omituisen viehättävältä, mustenee ja\nsaa täysikelpoisuuden mainekirjan, kun painomuste sen jalostaa. Mutta\nse sana ei ole enää minun...\n\n6.7.1887.\n\n\n\n\nSANOMALEHDISTÖ\n\n\nKolme kotkaa lähti levitetyin, joka kerta kasvavin siivin lentämään\najatuksen munasta: puhuttu sana, kirjoitettu sana ja painettu sana.\nKaikki ovat muodottoman äitinsä ajatuksen muodostuneita olentoja, mutta\nensimmäinen on häviävä ääni, toinen katoava muoto, kolmas elää siitä\nharhaluulostaan, että se rajattomasti hallitsee aikaa ja paikkaa.\nSanon sitä harhaluuloksi, sillä painetunkin sanan rajoittaa aine ja\nihmiskunnan oma olemus, mutta tämä harhaluulo tekee painetusta sanasta\nmaailman vallan. Jokainen painettu sana, joka ei vapaaehtoisesti suostu\nelämään ja kuolemaan sinä päivänään kuin syntyy, tahtoo käydä kaikkien\nluo, vaikuttaa kaikkiin ja elää kaikkia muita vanhemmaksi.\n\nOlen puhunut kirjain painamisesta ja tahdon nyt puhua jokapäiväisestä\npainetusta sanasta, jota tavallisesti kutsutaan sanomalehdistöksi.\nSen elämä on päiväperhosen elämää; sitä kilvan tavoitellaan sillä\nhetkellä, kun se esiintyy; se voi saada kuohumaan maat ja kansat,\nse voi hetken kuohuvien tunteiden tulkkina ilahduttaa, surettaa,\nhaavoittaa ja parantaa; mutta huomenna on se jo niin unohtunut kuin ei\nsitä koskaan olisi ollut olemassakaan. Sanomalehdistön lapsuuden aikana\nsäilytti sanomalehdistö vielä huomisena päivänään ajatuksia ja asioita,\njotka ansaitsevat jäädä elämään. Lehti nidottiin ja varustettiin\nainehistolla, tutkijat hakivat siitä aineksia historian ja päivän\ntapahtumain esittämiseen. Tämä ylijäämä on nyttemmin harvinaista.\nKaikki kirjoitetaan ja elää päivän kysymyksiä silmällä pitäen, jotka\nhuomenna väistyvät toisten tieltä; tämän päivän oraakeli on huomenna\nmakulatuuria, ainoastaan muutamat kirjastot täyttävät vielä hyllynsä\nnoilla menneen elämän arvottomilla tähteillä.\n\nJa kuitenkin voi ainoastaan pinttynyt virkavaltainen, eikä edes\nhänkään, kieltää jokapäiväisen sanomalehdistön merkitystä hetken\nsuurvaltana. Se tunkee kaikkialle, koskettaa kaikkia ja jättää aina\nuudistuvia vaikutuksia, jotka vähitellen iskevät ihmisiin joskaan ei\nvakaumusta, niin kuitenkin aina katsantotapoja. Elä sano minulle,\nettä sinä vaan uutisten vuoksi joka päivä luet sanomalehteä, jonka\nmielipiteitä et hyväksy, niin, jota halveksitkin. \"Sano minulle, kenen\nkanssa sinä seurustelet, ja minä sanon sinulle, kuka sinä olet.\" Sana\non sielun ravintoa; emme voi joka päivä nauttia samaa ruokaa voimatta\nsiitä joko hyvin tai pahoin. Onhan ryhdittömiä lehtiä, niinkuin niitä\non johdonmukaisia ja tarmokkaita; seuraa tuuliviirin heilauksia, ja\ntottumus tekee sinut yhtä ryhdittömäksi.\n\nSanomalehdistö on meidän aikanamme pysyväinen puhujalava ja _perpetuum\nmobile_'ksi muuttunut kirjoituskynä. Ei kukaan, ei matalimman\nmajan asukas, ei edes koulutyttökään, joka ahmii esillä olevaa\nnurkkanovellia, vältä sen vaikutusta. Päivän mielipiteet, arvostelu,\nkatsantotavat tarjotaan lukijalle valmiiksi laitettuina. Hänen ei\ntarvitse etsiä, ei kysyä, ajatella, ei epäillen ja koetellen taistella\nitselleen vakaumusta. Se tulee hänen luokseen joka aamu kutsumatonna\npuhuen tuolla tuntemattomalla kielellä, joka on edustavinaan yleistä\nmielipidettä ja jonka salaperäinen voima suurimmaksi osaksi on\nsiinä, että se on tuntematon. On tahdottu saada aikaan se muutos,\nettä kirjoittajat panisivat nimensä johtavain kirjoitusten alle, ja\nolisihan jo tämäkin tarkastus toivottava, olisi mies sanan takana,\nmutta useimmat toimitukset tahtovat pysyttää nimettömyyttä, koska\nnimi poistaa sanalta sen orakelimaisen salaperäisyyden loiston. Ja\nniin synnyttää tottumus saada mielipiteensä tarjottimella esitetyksi\nhaluttomuuden itse tutkia sitä kysymystä, joka on esillä. Ainoastaan\nmuutamilla harvoilla on voimaa vastustaa yhä uudistuvia vaikutuksia.\nMuutamat panevat vastalauseitaan, mutta yhtyvät lopulta siihen\nmielipiteeseen, jota heille joka päivä syötetään. Tällä tavalla\nsanomalehdet luovat yleistä mielipidettä, samalla kun ovat olevinaan\nvaan sen tulkkeja. Ja lukija, suuri yleisö, tottuu yhä enemmän olemaan\npunnitsematta itsenäisesti asioita, luullen sitä kuitenkin tekevänsä,\nkun se ottaa omanaan pussista sen, mikä sinne jo ennen on säkistä\npistetty.\n\nSamalla kun sanomalehdet selittävät ja tulkitsevat päivän yleistä\nmielipidettä ja keskittävät sen polttopisteeseensä, seuraa heidän\njokapäiväisestä vaikutuksestaan se perusteellisuuden ja todellisen\nvakaumuksen puute, joka nykyään on niin yleinen n.s. sivistyneessä\nkansanluokassa. Nykyään luetaan kyllä enemmän kuin koskaan ennen,\nmutta luetaan ohimennen ja unohdetaan, pian, yksi vaikutus karkoittaa\ntieltään toisen, pelätään ajattelemisen vaivoja ja valitaan helppoa\nlukemista. Lukijan pintapuolisuus on yhtä suuri kuin kirjoittajan.\nAinoastaan aikakauskirjoissa tavataan vielä tarkoin mietittyjä\nkirjoituksia; sanomalehtien käsikirjoitukset eivät ehdi kuivaa,\nennenkun ne nakataan latojan käsiin, ja tämä, jota kirjainten hurja\nriento yökauden kuluttaa, heittää samalla kuumeentapaisella kiiruulla\nvedoksensa unisen korjaajan eteen. Se on leipurinsällin yötyötä sitä\nvarten, että se yleisö, joka on nukkunut rauhassa, saisi syödä tuoreet\nlämpöset aamukahvinsa kanssa.\n\nAika ajoin näkyy selviä merkkejä siitä, että niin suuri\nyhteiskunnallinen voima kuin sanomalehdistö tarvitsee tehokasta\ntarkastusta. Sensuuri, tuo vapaan sanan vanginvartija, joka siivilöi\nhyttysiä ja nielee kameleita, on yhtä voimaton kuin vihattu. Sulje\nvirran väylä ja vesi tulvii rannalle! Tehokkaampi on sanomalehtien\noma keskinäinen tarkastus, sana sanaa vastaan, mielipide mielipidettä\nvastaan, oikea väärää vastaan, totuus valhetta vastaan, puolustus\npanettelua vastaan, silloinkuin tätä lain käyttöä ovat tukemassa\npuolueettomat tuomarit, joita ei kuitenkaan valitettavasti aina ole\nolemassa. Sekä sanomalehdet että yleisö ovat inhimillisesti heikkoja,\nheitäkin vaivaa ammattikateus, puolueellisuus, itserakkaus ja usko\nomaan erehtymättömyyteensä. Ainoa täysin tepsivä tarkastus olisi\nlukijain, tilaajain toimeenpanema. Elä osta, elä lue, elä kannata\nhäväistyssanomalehdistöä, ja se kuolee nälkään. Mutta mistä löytää\ntarpeeksi yleistä ja päättäväistä oikeudentuntoa tämän rangaistuksen\ntoimeenpanemiseksi? Missä häväistyslehdet elävät ja kukoistavat; siellä\nei yhteiskunta parempaa ansaitse.\n\nMeillä ovat tuohon suuntaan käyvät yritykset toistaiseksi vielä menneet\nmyttyyn. Meidän sanomalehtemme eivät myy sanaansa, eivät ota lahjoja,\neivät alennu hallituksen tai rahapohattain kuuliaisiksi palvelijoiksi.\nMeidän sanomalehdistömme on vielä rehellinen. Sitä voidaan kuitenkin\nmoittia siitä, että se on raskas ja riitaisa ilman sukkeluutta ja\nleikillisyyden suolaa ja että se helposti muuttuu mieskohtaiseksi.\nSiltä puuttuu kokonaan kirjoitustavan hienoutta ja sulavuutta ja\nriidat pienistä kysymyksistä jatkuvat loppumattomiin suomalaisella\nitsepäisyydellä, samalla kun siltä puuttuu suuria näköaloja ja suuret,\npäivän näköpiirin ulkopuolella olevat kysymykset useimmittain jäävät\nkoskematta.\n\nSanomalehtimiehen toimi, joka tähän saakka on ollut sivutoimi\nmuiden rinnalla, muuttuu vähitellen ammatiksi. Se anastaa nykyään\nharjoittajansa kaiken ajan, kysyy valpasta silmää, terävätä\narvostelua, paljon edellä käypiä opintoja, taitoa, hienotuntoisuutta\nja mukautumiskykyä, se hermostuttaa helposti ja kuluttaa pian.\nTottumus milloin kiitettynä, milloin pilkattuna lausumaan yleistä\nmielipidettä antaa sanomalehtimiehelle omissa silmissään arvon, jota\nhänen personallisuutensa ei aina vastaa. Hän tahtoo olla valtiomies\nja valtiotalouden tuntija, arvostelija ja reportteri, samalla kun\nhän on kronikoitsija, uutisten urkkija ja liikemies. Hänen korvansa\nkuuntelee kaikkialla, hänen huomionsa on suunnattuna tuhansille\ntahoille, ja kuitenkin täytyy hänen täsmälleen ja nopeasti käsittää,\nmitä asema vaatii. Harva voi täyttää näitä vaatimuksia, hän on syntynyt\npaistinkääntäjäksi ja hänet on pantu kokiksi, ja sentähden tavataan\ntässä kirjavassa joukossa usein haaksirikkoon joutuneita olennoita,\njotka eivät ole kelvanneet tai viihtyneet olemaan muilla aloilla.\n\nOlen kaksikymmentä vuotta ollut sanomalehtimiehenä sanomalehdistömme\nviattoman lapsuuden aikana, tunnustan sen yhteiskunnalliseksi tarpeeksi\nja aikamme puhuvaksi kieleksi, mutta pidän oman vakaumukseni enkä niele\nsitä muilta saamana lämpöisenä, minä vaikenen ja kuulen.\n\n4.11.1895.\n\n\n\n\nPUOLUEET\n\n\nPuolueet ovat vapauden ja hirmuvaltiuden äpärälapsia. Heidän äitinsä\non äänestysuurna, joka kaikkine puutteineen kuitenkin tahtoo esiintyä\nyksilöllisenä vapautena, joka on kutsuttu aseihin puolustamaan yleistä\nvapautta. Mutta puolue ei tyydy tähän. Se muodostuu ja järjestyy\nvoittaakseen vallan omalle käsitykselleen, joka puolueelle merkitsee\nvaltaa vallan vuoksi. Valta on siis puolueen oikea isä ja synnyttäjä,\ntuo valta, joka ollen itsessään epävapaa, koska se kieltää muiden\nvapauden, on yleisen vapauden verivihollinen. Vallan asettaminen\npäämääräksi on, huolimatta kaikista puheista, kaikista hyvän asian\nharrastuksista ja kaikesta uskosta omanvoiton pyytämättömyyteen,\ntodellisuudessa vaan oman vapauteni ja kaikkien vapauden toisiinsa\nsekoittamista, samalla kun se alentaa äänestysuurnan itsekästen\npyyteiden nuotan peräksi.\n\nJos väitetäänkin, että valta vapaassa maassa on kansantahdon ilmaus\nja että se siis vaan on vapautta, niin ei silti voida väittää, että\npuolueen tahto olisi kansan tahto. Puolueen sisimpänä tarkoituksena on\npäin vastoin kaikkien muiden tahdon syrjäyttäminen valmistaakseen tilaa\nvaan muutamain harvain tahdolle. Tälläkin tiellä päätyy puolue lopulta\nepävapauden auttamattomaan umpikujaan.\n\nJos taas väitetään, että puolue tahtoo koota kansantahdon, keskustella\nsiitä ja sitä selvittää, niin on sen katsantokanta jo alusta alkaen\nkierossa, koska kaikkea katsotaan vaan yhdeltä puolen. Ja jos tahdotaan\npuolustaa puolueen olemassa olon oikeutta sillä, että vastapuolueen\nkatsantokanta on yhtä yksipuolinen ja että oikeuden tulee syntyä juuri\nnäiden kahden vastakohdan taistelusta, niin olisi tämä oikein, jos\nainoastaan mielipiteet murtuisivat toisiansa vastaan, mutta sen voivat\nne tehdä ilman puoluetta. Kun kaksi puoluetta taistelee keskenään, on\nmielipide sivuasia ja valta pääasia.\n\nEpävapaus on niin syvästi juurtunut koko puoluejärjestykseen, että\npuolue on pakotettu tappamaan kaiken yksilöllisen vapauden omassakin\npiirissään. Ei mikään itsevaltius ole ankarampi kuin puoluekurin.\nAinoastaan ehdoton alistuminen tuottaa voiton. Johtajat tekevät\nvaalilistan. Mutta, -- väittää joku kapinoitsija vaalikarjassa, jota\najetaan kuin lammaslaumaa uurnalle -- tämä nimi vaalilistallamme on\nkelvoton, sen omistaja on taitamaton, epäluotettava, huonomaineinen!\n-- Vaiti! -- Tämä toimenpide on mahdoton, epäkäytännöllinen, väärä!\n-- Tottele! -- Ja karja kulkee uurnalle vastoin vakaumustaankin\nsaavuttaakseen edes jotakin, puolueen voiton, vallan.\n\nPaitsi puolueen voittoa on olemassa toinenkin vaikutin, vastapuolueen\ntappio. Puoluejohtajat tietävät varsin hyvin, että tämä viimeinen\nvaikutin usein on voimakkaampi kuin edellinen ja käyttävät sitä\ntaitavasti hyväkseen. Mielipiteiden taistelu värittää aina\npuoluetarkoituksia varten henkilöitä. Jonkun nimen värillä,\ntodellisella tai luulotetulla, on tavallisesti ratkaiseva merkitys.\nEnglannissa ja muualla esittävät ehdokkaat toki ohjelmansa ennen\nvaalia. Meillä äänestetään nimien mukaan, jotka valmiina syötetään\nvalitsijoille.\n\nLista tehdään ja tarkastetaan ennakolta, joko puolueen toimikunnan\ntai muutamain luotettavain valitsijain keskuudessa. Vastapuolue\nharjoittaa kiihoitusta, pieninkin hajaannus voi tuottaa tappion. Pois\nkurittomat, se on, ne itsenäiset, jotka uskaltavat ajatella ja toimia\noman vakaumuksensa mukaan! He ovat noita \"villiä\", jotka puolueiden\nväliin puristettuina harvoin saavat aikaan muuta kuin haja-ääniä. Jos\nei puoluetta olisi, voisivat itsenäiset liittoutua jossain määrätyssä\nasiassa ja saada äänensä kuuluville. Mutta puolueelle on asia,\nsamoinkuin isänmaakin, sivuasia ja puolueen voitto pääasia.\n\nEpävapaus on kaiken puolue-elämän tunnusmerkki. Johtajat itsekin,\njotka tanssittavat nuoralla nukkejaan, ovat vuorostaan riippuvaiset\njoukkojen kannatuksesta ja ovat pakoitetut tinkimään vakuutuksensa\nkanssa pysyäkseen johdossa. Niinkuin kaikki itsevaltiaat kuluvat he\npian. On harvinaista ja vaatii yhtä harvinaisia lahjoja, että vanha\njohtaja niinkuin Gladstone on voinut pitää puolueen ohjia kädessään\nmelkein ikänsä loppuun saakka. Tavallisesti syntyy muutamien vuosien\nkuluttua nuorempi puolueryhmä, jonka ohjelma on jyrkempi ja keinot\nankarammat, poistaakseen vanhat johtajat. Aika on kasvanut vanhoista\nvaatteistaan ja vaatii uusia miehiä uusille aatteilleen. Oikein, mutta\nei sekään edusta koko totuutta! Sillä siihen tulee nuoremman sukupolven\nlevottomuus vallan perimiseen. Aina ja aina vaan tuo valta! Missä on\nisänmaa?\n\nOnhan kyllä ymmärrettävää, että yhtäläiset mielipiteet tahtovat\nryhmittyä ja taistella yhdessä. Se on joukkojen painolakia ja on\nvälttämätön menestymiselle, Ilman sitä olisi tahtojen anarkia\nmielipiteiden anarkiaa ja yleinen mielipide mahdoton. Mutta yleisen\nasian puolesta yksissä taisteleminen ei ole vielä puoluetaistelua.\nMielipiteet voivat yhtyä yhdessä asiassa ja erota toisessa. Puolueen\noikea tunnusmerkki on juuri erilaisten kysymysten yhdistäminen samaan\nsotahuutoon, vaikk'ei sillä olisikaan asian kanssa mitään tekemistä.\nKaikki sanovat olevansa samaa mieltä itse asiasta, mutta kun ratkaisun\nhetki tulee, vaatii puolue taas osansa, ja kykenevin edustaja saa\nväistyä kenen keikarin tieltä tahansa, joka vaan tunnustaa oikeata\nväriä.\n\nOnko tällainen puoluekarja kelvollinen äänestämään maansa onnesta tai\nonnettomuudesta?\n\n6.11.1890. 27.9.1895.\n\n\n\n\nRAHA\n\n\nRaha, sinä niin monien epäjumala, niin monien epätoivo, niin monien\ntoivo ja pettymys! Rakastanko sinua? En. Vihaanko ja pelkäänkö sinua?\nEn. Halveksinko sinua? En. Olet minulle samantekevä tullessasi,\ntarpeenkin hetkenä tullessasi, ja yhtä vähän välitän sinusta\nmennessäsikin samaa tietä, jota tulit. Ainoastaan silloin, kun sinun\navullasi voin auttaa tarvitsevia, olet minulle arvokas, onneakin\narvokkaampi.\n\nSanotaan, että olet onnen antaja. \"Es ist jedes Menschen Pflicht dem\nGlücke die Hand darzubieten\" [Jokaisen ihmisen velvollisuus on tarjota\nonnelle kätensä], sanovat saksalaiset raha-arpajaispaperin tyrkyttäjät.\nOnni ja raha ovat heille ja monelle muulle sama asia. Tämä on yksi\nkaikkein kimmeltävimpiä valheita, joita ajan ilmassa välkkyy. Onni ja\nraha ovat toisiinsa verrattavat ainoastaan kestämättömyyteensä nähden,\ntoinen päämaalina, toinen keinona, hurmaavana päämaalina, kehnona\nkeinona! Olen tuntenut kunnioitettavia, rehellisiä miehiä, jotka\nodottamattoman perinnön tai arpajaisvoiton kautta ovat menettäneet\nruumiinsa ja sielunsa. Olen tuntenut niitä, jotka ovat rikastuneet\nahkeruutensa ja säästäväisyytensä kautta ja jotka ovat sanoneet\nitselleen: \"sielu, sinä olet koonnut paljon hyvää moneksi vuodeksi;\nsyö, juo, vietä hyviä päiviä!\" Ja noita hyviä päiviä viettäessään ovat\nhe kuulleet äänen sielunsa salaisesta syvyydestä sanovan: \"sinä hullu,\ntänä yönä otetaan sinulta sielusi pois!\"\n\nNopea rikastuminen synnyttää ylpeyttä, hidas itseluottamusta, köyhyys\nkateutta ja epätoivoa. Elämän viisaus on rukouksessa: \"köyhyyttä ja\nrikkautta elä minulle anna, Herra; anna minulle ansaitsemani osa!\"\n\nJa jos minä olisin yksi Ameriikan miljoonamiehistä, mistä saisin\nminä ostaa omantunnon rauhan, rakkauden iloissa ja suruissa, toivon\niankaikkisesta elämästä ja mistä terveyden, jota ilman kaikki maalliset\ntavarat ovat minulle arvottomat? Voin herkutella kaikissa nautinnoissa,\nvoin ajaa takaa kaikkia hetken huveja täyttääkseni tyhjyyttä sielussani\nja karkoittaakseni ikävyyttä, joka seuraa minua minne mennenkin\nja kuitenkin riippuu kyllästys elämään kuin lyijypaino nautinnon\nliiallisuudessa. Laahustan sieluani perässäni, ja tämä sielu on nyt\nniin luotu, ett'ei se löydä lepoa eikä rauhaa missään muualla kuin\nJumalassa.\n\nSe etu on rikkailla, että he voivat lieventää toisten puutetta, tukea\nnuorison horjuvia askeleita, lohduttaa monta murheellista, rohkaista\nepätoivoisia ja hyväätekevissä laitoksissa jättää jälkeensä siunatun\nmuiston. Usein olen ollut kiusauksessa _sen vuoksi_ toivomaan itselleni\nrikkauksia. Mutta sitten ovat nämäkin tarkoitukset tuntuneet minusta\nkovin katoavaisilta ja kovin rajoitetuilta. Aika on hävittävä tekoni ja\nmuistoni. Niiden tarpeiden rinnalla, joita minun on onnistunut poistaa,\non ilmaantuva uusia ja aina uusia ja lopulta tulevat kaikki miljoonat\nkatoamaan kuin pisarat mereen. Silloin ovat ne siemenet pysyvämmät,\njoita köyhä saarnamies tai opettaja kylvää ihmissieluihin; mutta näitä\nsiemeniä ei ole rahassa. Kuka voi tyydyttää janoovia ihmissieluja\nkullalla?\n\nKaikki, paitse saituri aarteensa ääressä, ovat yksimieliset siitä,\nettä raha ei ole mitään itsessään, vaan ainoastaan välineenä jonkun\nmuun saavuttamiseen, että se on vaihtotavaraa niinkuin kaikki\nmuukin. Rahapulat syntyvät, niinkuin markkinapulat, kun tavaran\ntarjonta ja kysyntä joutuvat pois tasapainostaan. Mutta niin\nkauvan kun luonnontuotteet välittivät vaihtoa, rasittivat sitä,\nsamoinkuin spartalaisten rautarahain käyttämistä, kuletukset ja\nvälimatkat. Silloin otti saatana palasen helvetin hehkua ja heitti\nsen kultakimpaleena ihmisten keskeen. Ja kun kultakin huomattiin\nliika raskaaksi voidakseen valua kädestä käteen, otti hän palasen\npaperia, merkitsi siihen kullan arvon ja pani sen kiertämään setelinä\ntai vekselinä. Nyt oli kaikki keveätä kuin lentävä paperilappu, nyt\nkiersivät miljoonat helpommin kuin ennen pikkurahat, nyt oli kultakuva\nsaanut siivet ja nyt tuli siitä joukkojen epäjumala. Yöt päivät\nsuitsuttavat he kiitosuhrejaan tälle paperileijalle; kullankaivaja\nrientää muuttamaan aarteensa vekseliksi ja kulta kimmeltää nyt vaan\nraskaana arvoaineena rahapajain valinkauhoissa, kultaa kirkkojen\nristejä ja vahvistaa tulevaisuuden lupaukset morsiamen sormessa.\nSaatana on saavuttanut tarkoituksensa, hänen tulensa hehku lentää\njokaisen tuulenpuuskan mukana ympäri maailman, \"und es ist jedes\nMenschen Pflicht dem Glücke seine Hand darzubieten\".\n\nSinä pieni 5 markan seteli, tai sinä suuri 500:n seteli, eli sinä\nmiljoonain kreditiivi, sinä et paina edes niin paljon kuin kurja\nkupariraha ja pieninkin tuulenpuuskahdus puhaltaa sinut pois helpommin\nkuin sen; sinut hävittää kipinä, joka ei taida mitään kuparille. Sinun\nmerkityksesi on niissä numeroissa ja sanoissa, jotka ihmiskäsi on\npiirtänyt hienolle lehdellesi, ja ilman niitä et olisi arvokkaampi kuin\nmikä hylkypaperi tahansa. Väärentäjä voi jäljentää sinut nykyaikaisilla\nkeinoillaan, lapsi voi repiä sinut, mustetahra voi pilata sinut, ja\nkuitenkin on sinussa ihmisten onni, tuhannet sinua halajavat, sinä olet\ntyömiehen palkka, tutkijan keksinnön tarkoitus, saarnamiehen leipä,\nvaihtajan tai keinottelijan toivo tai epätoivo. Mene tiehesi, sinä et\nansaitse et rakkautta, et ylenkatsetta, sinä olet kultaa tänään ja\ntuhkaa huomenna! Täytä hetkellinen tehtäväsi ja katoa jäljettömiin!\n\nMuutamat luulevat, että maan sisusta on suurimmaksi osaksi kultaa,\njoka painonsa vuoksi on uponnut syvimmälle ja että se määrää\ntaivaankappaleen pyörinnän akselinsa ympäri. Se on vertauskuvallista,\nehk'ei olekaan muuta. Mutta jos onnistuisimme saamaan käsiimme tuon\nloistavan sisustan, jos löytäisimme vuoria puhtaasta kullasta tai\nhopeasta, tokkohan raha silti katoaisi? Ei, keksittäisiin uusi vaihdon\nvälittäjä, platina tai joku muu aine, joka olisi yhtä harvinaista kuin\nkulta ja siis yhtä kallisarvoista. Raha, sen himo, epäjumala olisi\njälellä yhtä itsevaltiaana. Raha on kuolematon, niinkuin ihmisen onnen\netsintä, nautinto, valta. Helvetin hehku on kärventänyt meihin liika\nsyvän palohaavan voidakseen enää parantua umpeen.\n\nKateus murisee: omaisuus, tavara on sen varastamista, jolla ei mitään\nole! Miksi ei siis työ ole laiskalta varastamista, tieto tyhmältä\nvarastamista, pienet tarpeet suurilta tarpeilta varastamista? Tasoita\ntyö, tieto ja tarpeet yhtäläisiksi kaikille, ja raha on katoova. Mutta\nperustaaksemme sellaisen malliyhteiskunnan, täytyisi 1,500 miljoonaa\nihmistä valaa samaan muottiin, niinkuin savenvalajan savikukot, ja\nihmiskunta alennettava heinäsirkkalaumaksi ilman tahtoa ja vapautta.\n\nRaha on valtaa, kun se tehdään välineeksi, raha on helvetin hehkua, kun\nse tehdään tarkoitukseksi.\n\n10.12.1895.\n\n\n\n\nTYÖ\n\n\nKuningas Taavetti sanoo: \"Meidän elinaikamme on seitsemänkymmentä\nvuotta, taikka enintään kahdeksankymmentä vuotta ja kun se _paras_\nollut on, niin on se tuska ja työ ollut.\"\n\nAlleviivaa sana _paras_!\n\nPolttavan aurinkonsa alla asuvat itämaalaiset rakastivat lepoa ja\nkatsoivat sen rangaistukseksi, että Jumala lankeemuksen jälkeen\nantoi ihmiselle tuskaa ja työtä. Kaikki kansat, joihin kristinusko\nei ole päässyt vaikuttamaan, katsovat työtä vapaalle miehelle\nalentavaksi ja rasittavat sillä naisia ja orjia. Kristinusko on\njulistanut työn kunnian, ja sen tytär sivistys tekee työtä uupumatta.\nSosiaalidemokraattien korkeimman palkan vaatimus mahdollisesti\npienimmästä työstä sotii sekä kristinuskoa että sivistystä vastaan.\n\nKoska elämä on voimaa, on työ elämän tarkoitus ja sen päiväpuoli.\nYöpuoli, lepo, tuntuu niin suloiselta siksi, että se on työn äiti. Ota\npois voiman uudistus, ja lepo on ainoastaan kuoleman etehinen.\n\nEi kuitenkaan kukaan tee työtä vaan työtä tehdäkseen. Työ on keino eikä\ntarkoitus; se on tie johonkin edessä olevaan. Ja tästä toisesta riippuu\ntyön arvo.\n\nKaikenlainen epäitsekäs ruumiillinen tai henkinen työ oman leipämme\ntai perheemme leivän hankkimiseksi palvelee, tietäen tai tietämättään,\nkorkeampaa tarkoitusta, Jumalaa, ihmiskuntaa, isänmaata. Ainoastaan\nitsekkäät tarkoitukset, valta, kunnia, voitto, nautinto alentavat työn\norjuudeksi, koska ne, ollen itse katoovia, kytkevät työmiehen tomuun,\njoka katoaa. Niin synnynnäinen on äärettömyys vapaassa ihmishengessä,\nettä jokainen äärellinen, persoonallinen halu on vaan voimaton yritys\npuhaltaa elämää savesta tehtyyn epäjumalaan.\n\nKiitä Jumalaa siitä, että hän rankaisi siunauksella, eikä kirouksella\nkahden lapsen tottelemattomuuden paratiisissa! Niin voi ainoastaan\nJumala rangaista.\n\nMitä olisimme me ilman työtä? Ajattelemattomia, epävapaita, nukkuvia\nolennoita, jotka otamme aina vastaan, mutta emme koskaan anna takaisin,\njotka emme kykene muuttamaan tahtoamme toiminnaksi, mutta jotka\nkuitenkin yhä ikävöimme, etsimme ja kysymme, edessämme äärettömyys\nja sisässämme palava janomme iankaikkiseen elämään, jota varten me\nsynnyimme.\n\n\n\n\nAJATUS\n\n\nMitä on se, joka on minä, sinä, hän, se, kaikki ja samalla ei mitään?\nMitä on se, joka asuu kokospähkinän suuruisessa kuoressa ja joka ei\nkuitenkaan mahdu maailman rajain sisälle? Mitä on se, joka yhtämittaa\nsyntyy ja yhtämittaa kuolee, kukoistaa ja kuihtuu ja elää kaikkina\naikoina? Mikä on se samalla heikoin ja voimakkain kaikista maallisista\nvoimista, tuo aina liikkuva luopääsemätön, joka ollen eetteriä ja\nvaloa keveämpi, ei ole sidottavissa, vangittavissa, kuritettavissa,\nhukutettavissa, laskettavissa, punnittavissa, mitattavissa,\npyyhittävissä, leikattavissa, tulitettavissa eikä verotettavissa? Mitä\nse on, sensuuri? Mitä se on, suurinkvisiittori? Sinun pitänee tietää\nse. Se oli päivällä raskaana huolenasi, yöllä epätoivoisena unenasi.\nSinä tapoit sen, ja se eli yhä; sinä sammutit sen, ja se loisti yhä;\nsinä kutsuit koko maailman todistajaksi, että olit haudannut sen\nikuisen unhotuksen helmaan, ja katso, silloin seisoi se edessäsi\nkeskellä toria ja puhkesi puhumaan kaikille, jotka tahtoivat kuulla, ja\njokainen ymmärsi sen!\n\nKauhun ja häpeän valtaamana tarjosi ajatuksen vanginvartija\nkäsivartensa uskon vanginvartijalle, ja molemmat menevät he\nhirttäytymään siihen ihmeelliseen ansaan, jonka he tahtoivat hävittää\nmaailmasta, ja jota he itse eivät voineet paeta.\n\nAjatus, tuo paljon maailmoita matkustellut, oli paluumatkalla\npurjehdusretkeltään maapallon ympäri ja istuutui perhona lepäämään\npuhtaalle paperipalaselle.\n\nTunsin hänet. -- Oletko minun ajatukseni? kysyin minä.\n\n-- Sinun ja kaikkien, niinkuin auringonvalo, vastasi perhonen.\n\n-- Olet niin pitkiä matkoja kulkenut etkä ole uupunut, jatkoin minä.\n\n-- En, minä palasin hetkeksi omaan itseeni.\n\n-- Etkö ole aina oma itsesi?\n\nMinusta oli kuin olisivat perhosen siivet hymyyn lehahtaneet. --\nJos minä aina olisin oma itseni, sanoi perhonen, mitä olisi sitten\nmaailma? Minä olen sinä, ja minua kutsutaan rakkaudeksi, minä olen hän\ntai se, ja minua kutsutaan itsekkääksi haluksi. Maailman historia on\nkokoonpantu minusta, sinusta, hänestä, siitä, mutta yläpuolella heitä\non välittömyys.\n\n-- Mitä on välittömyys?\n\n-- Se, joka on minä, mutta jota minä en ole. Se, joka käsittää minut ja\nkäsittää kaikki, mutta jota minä en käsitä.\n\n-- Mitä? Onko siis jotain, jota sinä et hallitse? Tiedätkö sinä, kaiken\nherra, että tämä ainoa kukistaa valtaistuimesi?\n\n-- Tiedän, mutta minä nousen sitä vastaan, en voi tunnustaa mitään\nherraa. Etsin hänen nimeänsä vangitakseni ja sitoakseni häntä; olen\nhakenut kaikkia nimiä ihmisten huulilta ja kaikkia sanoja omasta\najatusmaailmastani. Vielä en ole onnistunut sitoa häntä mihinkään\nnimeen enkä mihinkään käsitteeseen, mutta minä etsin yhä, ja minä olen\nlöytävä hänet. Asevarastoni on tyhjentymätön.\n\n-- Ja jos et onnistu?\n\n-- Silloin kiellän minä hänet. Olen usein kieltänyt hänet, pilkannut\nhäntä ja luullut ijäksi päiväksi vanginneeni tai tuhonneeni hänet,\nmutta hän on ilmestynyt uudestaan, mahtavampana kuin ennen, ja sitonut\nminut näkymättömillä kahleilla, joita en voi välttää. Tuo julkea!\nMinähän tässä hallitsen taivaita ja maita! Lepäisinkö ennen kun olen\nvoittanut väkevämpäni?\n\n-- Sinä kepeäsiipinen perhonen, mitä uskallat sinä sanoa! Sinä kiellät\nsen, joka on luonut sinut ja tehnyt sinusta maailman herran. Etkö vuoda\nsinä hänen ikuisesta alkulähteestään?\n\n-- Niinhän on minulle sanottu, mutta todistettu sitä ei ole. Jos\nminun onnistuu löytää alku, jossa kaikki polveutuu itsestään atoomien\nsattuman kautta, silloin olen minäkin irtautettu ja vapautettu kaikista\nsiteistä.\n\n-- Perho, perho, miksi etsiä alkua, joka alentaa luomakunnan atoomien\nleikkikaluksi? Olet jo itse ollut pakotettu myöntämään, että tämä\nkeksintösi ei enää ole ajatus, mutta voimatonta uhkaa! Etkö ymmärrä,\nettä julkeudellasi et kiellä ainoastaan alkuperääsi, mutta myöskin\nitsesi.\n\n-- Todista se! Enkö ole kuolematon? Enkö ole kaikkivaltias? Minähän\nolen maailmankin luonut! Ja minäkö nöyristyisin!\n\n-- Tämä välitön ja sanoin selittämätön, jolle turhaan haet nimeä,\ntämä sinun kieltämäsi, pilkkaamasi, tappamasi ja taas ylösnoussut\nhallitsijasi on itse alentanut itsensä niin, että astui alas\naistimaailmaasi maallisessa ruumiissa, on ajatellut ajatuksiasi ja\ntaistellut taistelujasi, mutta ilman uhkaa, ilman ylpeyttä, ilman\nkateutta ja vallanhimoa. Olet kieltänyt hänet, ja hän on tunnustanut\nsinut rakastetuksi, kadonneeksi, jälleen löydetyksi lapsekseen;\nolet häntä häväissyt, lyönyt, panetellut ja tappanut hänet, ja\nhän on antanut sinulle kaikki anteeksi; olet vyöryttänyt kallion\nhänen haudalleen ja painanut sinettisi siihen ja kuitenkin on hän\nvoitollisena noussut ylös haudastaan elämän herrana, mutta ainoastaan\nrakastaakseen sinua, antaakseen sinulle taas anteeksi ja pyhittääkseen\nsinut. Oletko enempi kuin hän, ett'et tahdo kohota hänen luokseen, kun\nhän on kumartunut sinua kohti, ja tulla hänen ihanuutensa perilliseksi,\nniinkuin hän on pukeutunut sinun kurjuuteesi?\n\nPerhonen leyhytteli levottomasti siipiään, niinkuin olisi taas tahtonut\nsanoa: todista minulle, että kaikki tämä on totta!\n\nMinä jatkoin: -- Epäileminen on synnynnäinen oikeutesi, mutta etsi\nmyöskin, se on yhtä synnynnäinen velvollisuutesi! Elä etsi nimiä,\nelä sanoja, elä monimielisiä käsitteitä: etsi välittömyyttä lapsen\nsekoittumattomissa mielijohteissa, ennenkun se vielä on herännyt sinun\nsärkyneeseen ajatusmaailmaasi; etsi sitä omassatunnossa, katumuksessa,\nuskovaisen rukouksessa; etsi sitä luotujen kappalten yhteydessä ja\ntarkoituksessa; etsi sitä elämän sanoissa, jotka ovat vuotaneet suoraan\nikuisista lähteistä; yhdistä nämä kaikki toisiinsa, elä kiellä itseäsi,\nmutta kiellä julkeutesi ja kutsu itseäsi uskoksi, mutta jos tämä\nsana pelottaa sinua, kutsu itseäsi tutkimuksen tulokseksi! Tee tämä\nvarmuudella, ja sinä olet löytänyt sen totuuden, jota olet etsinyt.\n\nTaas liikahtivat perhon siivet. Olin kuulevinani tukahdutetun\nhuokauksen: mikä on totuus? -- Ja samassa oli hän kadonnut teille\ntietämättömille.\n\nPoissa! Minä houkko! Selittää ajatukselle sitä, mitä on mahdoton\najatella, eikö se ole sama kuin jos tahtoisin pakottaa sanan sanomaan\nsitä, mikä on mahdoton sanoa? Milloin ymmärtää ajatus sitä ihmeellistä,\njoka kaukana hänen havainnoistaan elää hengen korkeampaa elämää meissä\nja korkealla meidän päällämme? Hän vaatii todistuksia, ja me tarjoomme\nhänelle todistuksia historiasta ja elämästä, että henkimaailma\nkaikkialla vaikuttaa aistimaailmaan, mutta uskooko hän meitä? Ei,\nhän ei voi uskoa, niinkuin me uskon ymmärrämme, hän voi vaan kysyä,\nvertailla, tulla vakuutetuksi ja tietää. Niinpiankun hän kohtaa jotain\nyliaistillista, pudottaa hän siipensä, ja hänen ääretön rikkautensa\nmuuttuu auttamattomaksi köyhyydeksi. Hän voi istua apostolin vieressä\nvankilassa, Lutheruksen vieressä luostarin kammiossa ja palvella heitä\njumalallisen sanan kieliä taitavana tulkkina, mutta jos he kysyvät\nhäneltä sanan tarkoitusta ja sisältöä, vastaa hän: se olen minä. Sehän\non hän, joka on keksinyt jumaluusopin. En sano, että hän teeskentelee;\nhän luulee todellakin, että hänen oppinsa on elämää.\n\nPoista vaan tämä ainoa salaperäisyys, jota hän kutsuu välittömyydeksi,\nkoska se ei ole syntynyt hänen välityksellään, ja hän on rikkaista\nrikkain, mahtavista mahtavin. Hän etsii sanaa eikä useinkaan löydä. Hän\nlöytää sen vihdoin ja esiintyy köyhänä ja heikkona; ei kukaan kuule\nhäntä, kaikki ylenkatsovat häntä. Hän lankee kalliolle, kukoistaa ja\nkuihtuu; orjantappuroihin ja tukehtuu; tielle ja häviää; hedelmälliseen\nmaahan ja juurtuu. Hän kasvaa, levittelekse ja sulkee syliinsä ajat\nja sukukunnat, muuttuu maailman ajatukseksi ja muuttaa historian.\nNämä ovat valituita ajatuksia; paljoa useammat kuolevat ensimmäisiä\nsydänlehtiä tehdessään; toiset leimuavat revontulten tavoin yli jonkun\naikakauden, mutta kalpenevat jo seuraavana ja turhaan etsit niitä\nenää taivaalta. Ajatus on kuin virtaileva ilma, se tarttuu ja muuttuu\nkulkutaudiksi, johon monet sairastuvat; toisen kerran puhdistaa se\nilman kuin pauhaava myrsky. Sillä se on kaikellaisten mielijohteiden\nkaltainen, hyvien ja huonojen, kuka voi seurata sitä, kuka vartioida?\n\nVapaus on hänen elinehtonsa. Takertuneena tapoihin ja etuluuloihin\nkutistuu hän kääpiöksi, epäilys loukkaa häntä, turhamaisuus huikasee\nhäntä, kunnianhimo häiritsee hänen yörauhaansa, kateus raatelee\nhäntä tulisilla nuolilla, viha kiukustuttaa häntä, kosto vainoo\nhäntä. Välistä repii hän itsensä rikki mustasukkaisuudesta, välistä\nliiallisesta miettimisestä, välistä jonkun aatteen vuoksi, joka häilyy\nhänen edessään, mutta jolle hän ei voi antaa muotoa. Kuta vapaammaksi\nhän tuntee itsensä, sitä onnellisempana, sitä mahtavampana käy hän\ntaistelemaan, ja voittamaan. Olen nähnyt hänet kuninkaallisen korkeana\ntutkijan matalassa työhuoneessa; olen tuntenut auringon lämmön hänen\nloistavista silmistään, kun hän on paljastanut jonkun vääryyden tai\npuolustanut viatonta; olen nähnyt ihmiskunnan kruunun kimmeltävän hänen\nkumartuneella otsallaan, kun hän nöyränä, näkymättömänä, kieltäytyvänä\non polvistunut kärsivien majoissa. Vaikkakin hän usein inhimillisessä\nvajavaisuudessaan on niin heikko kuin sammuva kipinä, jonka tuulahdus\nkarkoittaa, varjo sammuttaa. Kuinka ihmeteltävän suuri ja voimakas\nvoikaan hän olla toiste, kun mittailee taivaiden valtamerta, tai\nihmissydämmen syvyyttä!\n\nLiihoitteleva perhonen, en polvistu edessäsi, sillä sinä et ole mikään\nJumala, vaikka joskus luulet olevasi, mutta minä rakastan vapauttasi,\nihmettelen voimaasi, siunaan sinua tekemistäsi jaloista töistä\nmaailmassa.\n\n29.4.1895.\n\n\n\n\nSUURUUS\n\n\nAjattelen jotain suurta nimeä menneisyydessä tai nykyisyydessä, ja\nkysyn itseltäni: mitä on suuruus? Onko se vaan mainetta vai onko\nsisäistä arvoa? Ja koska kaikki suuri ja pieni ovat vaan verrannollisia\nkäsitteitä, joiden arvo saadaan vertailemalla niitä johonkin pienempään\ntai suurempaan, mikä on sitten tavallista suurempaa, mikä sitten\nkohoo yli ihmisten yleisen tasapinnan, tuon jokapäiväisyyden, joka\nmahdollisesti on hyvin kunnioitettavaa, hyvin rakastettavaa, mutta joka\ntavataan useimmilla, joskaan ei kaikilla?\n\nJos kysyn tuolta maineelta, joka on takertunut kiinni johonkin\nhenkilöön ja tungettelevasti toitottaa hänen nimeään, maineelta,\njoka niin usein sekoittaa parjauksen kiitokseen ja toisen kerran\nylistää jotain pikku piirrettä, kun toisen kerran taas unohtaa\nurotyön tai sitä vääristelee, niin vastaa minulle tämä maine: suuruus\non loistava urotyö, suuruus on toimintakyky, joka voi kaikki mitä\ntahtoo, suuruus on äly, joka kaikki vallitsee, joka murtautuu läpi\nvuorten ja milloin kohottaa milloin polkee jalkainsa alle kaiken, mikä\ntielleen sattuu. Suuruus voi kantaa vastoinkäymiset, onnettomuudet,\nniin, jopa kukistumisensakin, mutta ei alentumistaan; suuruus ei voi\nalentua alhaiseen, jota se ylenkatsoo, eikä jokapäiväiseen, josta se\nnotkeasti kohotakse ponnistelevain voimainsa avulla. Se voi rikkoa\nja katua, mutta ei nöyrtyä; se voi murtua, mutta ei taipua; se voi\nlahjoittaa pois kaikki ja kuitenkin säilyttää oman itsensä. Se on\noikullinen siksi, että sillä on itsessään oma mittansa, ja jos se sen\nmukaan mittaa muita ja huomaa ne olevan olemassa ainoastaan häntä\nitseään palvellakseen, niin elkäämme sitä ihmetelkö, sillä se on luotu\nhallitsemaan ja valittu johtamaan ihmislaumoja.\n\nNämä ovat maineen tunnusmerkit, jotka, niinkuin näkyy, sopivat\nuseimpiin historian mainioimpiin miehiin, ei kuitenkaan kaikkiin.\nEnsimmäinen vaillinaisuus niissä on niiden ominaisuuksien\ntäydellinen puute, jotka jumalallinen laki määrää ihmisten ylimmäksi\nojennusnuoraksi, nimittäin nöyryyden, itsensä kieltämisen ja rakkauden.\nMeistä näyttää pikemminkin siltä kuin inhimillinen itsekkäisyys\nylistäisi omia voittojaan tässä jumaloimassaan suuruuden kuvassa.\nOnko kukaan laskenut niitä verisiä uhreja, jotka musertuvat voittajan\nriemuvaunun alle? Itkeekö kukaan säälin kyyneltä kaiken sen hävinneen\nihmisonnen tähden, kaiken sen siveellisen turmeluksen ja kurjuuden\nja kaikkien niiden loukattujen ihmisoikeuksien tähden, joita tämä\nmiekkaa, valtioviisautta tai älyä aseinaan käyttävä voittaja\ntarvitsee tehdessään itselleen tietä yli ihmisten päitten? Ja onko\nkukaan muistanut kaikkea sitä, mitä tämä näin ylevä henkilö olisi\nvoinut tehdä, mutta ei ole tehnyt, kohottaakseen, lohduttaakseen,\njalostaakseen ja onnelliseksi tehdäkseen noita inhimillisiä olennoita,\njotka tahdottomina häntä tottelevat ja joilla kuitenkin, kullakin\nerikseen, on ollut vaatimuksensa elämän korkeampiin tarkoituksiin\nnähden?\n\nEi, minä en kysy maineelta, minä en tunnusta oikeaksi sen antamaa\ntodistusta. Kysyn jumalalliselta sanalta, kysyn historian\nomaltatunnolta ja siltä lahjomattomalta sisälliseltä tuomarilta, joka\njakaa oikeutta minulle ja kaikille muille. Ne sanovat minulle, että\nmaineen antamat tunnusmerkit kuvaavat kuorta ja ulkonäköä, mutta eivät\nkosketa suuruuden todellista arvoa. Ainoastaan yhdessä kohden koskettaa\nmaine todellista suuruutta, nimittäin siinä, että se vaatii ylhäältä\npäin, vaatii tahdon voimaa, joka on tavallista mittaa isompi, mutta\njoka useammin tavataan vähän huomatuissa ja unhotetuissa kuin niissä,\njotka maine julistaa suosikeikseen.\n\nSuuruuden korkeammat tuomarit sanovat minulle 1) ett'ei ole mikään\nsuuruus se, joka ei voi kieltäytyä ja uhrautua korkeamman tarkoituksen\nhyväksi; 2) ett'ei ole mitään suuruutta ilman tätä korkeampaa\ntarkoitusta, jonka äly käsittää ja tahto toteuttaa; sekä 3) että\nnöyryys ja rakkaus liittyvät läheisesti käsitykseen tästä samasta\ntarkoituksesta, jonka vuoksi voi uhrata kaikki.\n\nEi voi heikoilta kuolevaisilta, joiden koko elämän läpi kaikellaiset\neri vaikuttimet virtailevat, vaatia täysin johdonmukaisia tahdon\nilmauksia, niin että heidän silmänsä aina olisivat suunnatut\ntuohon korkeaan elämän päämäärään. Annan heille anteeksi heidän\nepäjohdonmukaisuutensa ja erehdyksensä, en lue heikkouksia enkä\nsyntejä, kunhan suunta vaan on oikea. Niin, menen niin pitkälle,\nettä elämä voi olla suurimmaksi osaksi hukkaan mennyt ja kuitenkin\nloppukohtauksessaan saada suuruuden leiman.\n\n14.12.1895.\n\n\n\n\nUNHOTETUT\n\n\nSeisoa kaiken maailman epävakaisen suosion parvekkeella, olla sen\noikkujen orjana ja sen kateuden esineenä ja aina pelätä heikkoutensa\npaljastamista, se ei enää ole oman elämänsä elämistä. Tehdä työtä\nunhotettuna varjossa elämänsä kutsumusta täyttääkseen, ilman mainetta\nja ilman kateutta, se on oman elämänsä elämistä ja maansa ja Jumalansa\npalvelemista.\n\nNöyryyttävää ihmisten ylistyksessä on ristiriitaisuus oman tietämänsä\npuutteellisuuden ja toisten antaman arvon välillä. Suomalainen\nsananlasku sanoo: \"Ei niin hyvä kuin kiitetään, ei niin huono kuin\nlaitetaan\". Kristus sanoo suuressa arvossa pidetyistä: \"He ovat\nsaaneet palkkansa\". He ovat kuluttaneet pääomansa, saaneet sen mitä\novat hakeneet, tyydytetyn turhamaisuuden katoavan nautinnon, kunnian\ntänään, unhotuksen huomenna. Seneca sanoo: \"He ovat ahertaneet kaiken\nelämänsä hautakirjoitustaan varten\". Mitä jää jälelle? Haudan tuolla\npuolen ei ole riemukaaria, ei laakeriseppeleitä, ei kätten taputuksia,\nei ylisteleviä sanomalehtiä, ei edes sitä lohduttavaa tyhjyyttä,\njota muutamat sanovat uskovansa. Ett'eivät he sitä usko, siitä on\ntodistuksena se, että he tuolla puolen haudan toivovat kunnioitettua\nnimeä. Niin, kunniallinen, joskaan ei kunnioitettu nimi on kyllä\nkallisarvoinen perintö _ajassa_, mutta ei siinä iankaikkisuudessa,\njohon kuollut käy sisälle. Raamattu ei sano, että nimi seuraa häntä\nsinne. Nimi on olento; ajan nimet ovat lumeen kirjoitetut. Raamattu\nsanoo, että valitut saavat uuden nimen. Kuollutta seuraavat teot -- ja\ntuomio.\n\nIhmiselämä tarvitsee muistamista ja osanottoa niinkuin se tarvitsee\naurinkoa ja rakkautta. Ainoastaan narri ja tylsämielinen tyytyvät\nomaan itseensä. Tunnustaminen elähyttää ja kohottaa, silloinkun se ei\nylpistä, unhotus lamauttaa ja painaa, silloinkun ei elämän tarkoitus\nole sille vastapainona. Almqvist on sanonut: \"Köyhänä oleminen on\nturvautumista omaan itseensä\". Unhotus on yksinäisyyden köyhyyttä: jos\nsinulla on yksikään, joka sinut ymmärtää, olet rikas! Jos tämä ainoa\nsinulta otetaan pois, jää kuitenkin yksi, joka kaikki ymmärtää ja\nkaikki muistaa, ystävä Jumala.\n\nKun sinulla on tämä ainoa ystävä ja Jumala rinnallasi, voit sinä kestää\nkaikkien muiden unhotuksen painon. Työsi suuntautuu ulospäin, maailmasi\nja painopisteesi sisäänpäin. Kieltäymys on suurvalta, joka terästää\nyksilöt ja kasvattaa aikakaudet. Unhotettu työ on elämän salainen\nsäästökassa ja sukupolvien jälkimaailmalle jättämän perinnön loppusumma.\n\nJos muisto kuoleman jälkeen olisi ainoa lohdutus ja ainoa palkinto\nvaikeuksissa ja murheissa vietetystä elämästä, mitä varten ovat\nsitten nuo lukemattomat eläneet, joiden tuntemattomia hautoja\njälkimaailma välinpitämättömästi tallaa? Työmiehen lapset, ehkä\nlastenlapsetkin muistavat häntä vielä: neljännen sukupolven muistosta\non hän kadonnut. Mutta, sanot sinä, hänen tekonsa elävät. Niin,\nne elävät seurauksissaan, koska ei mikään ihmiselämä katoa aivan\njäljettömiin. Mutta nämä työt tai seuraukset ovat menettäneet kaiken\npersonallisen leimansa, joka voisi antaa niille lohduttavaa arvoa. Teon\nkuolemattomuus, joka maailman viisaiden silmissä korvaa personallisen\nkuolemattomuuden, on vaan virvatuli. Tottahan on, että jokaisessa\nmuistossa on jotain personallista. Historia katselee kaikkea suurin\njoukoin, ja kuitenkin on personallisuus sen elävä sielu. Kansantaru\netsii kaikilta personallisuutta ja piirtää sen puumerkin kaikkiin\ntapahtumiin tai esineihin, jotka ovat sille jonkin arvoisia. Mutta\nkaikki tämä on _ajan_ käsitystä, ja kuollut on ajan ulkopuolella.\n\nElköön realismi ylpeilkö tästä tunnustuksesta, joka perustuu kaikkien\nkorkeimpaan idealismiin, kristinuskoon. Köyhyys ja kieltäymys, eikä\npersonallinen kunnia ovat kristillisiä. \"Kaikki kukkulat alennetaan ja\nkaikki laaksot ylennetään.\"\n\n\n\n\nMUISTOPATSAAT\n\n\nOn virtoja ja vastavirtoja useimmassa ihmissydämmessä. Toisaalta tarve\nkohottaa omaa suuruuttaan toisten pienuudella, toisaalta tarve kohottaa\nomaa pienuuttaan toisten suuruudella. Tehdään niin mielellään nollia\ntai epäjumalia. Nolla on lähimmäiseni, epäjumala on nimi, joka heittää\nloistoaan minunkin nimeeni.\n\nKun Norja oli saanut pyhän Olavin, ei Ruotsikaan enää voinut tulla\ntoimeen ilman pyhimystä ja keksi pyhän Eerikin. Kun Ruotsi vielä sen\nlisäksi sai pyhän Brigitan, ei Suomi tahtonut olla huonompi ja keksi\npyhän Henrikin. Vielä tänäkin päivänä vaatii paavin arvo, että hän\nkeksii ainakin yhden uuden pyhimyksen.\n\nMutta pyhimyksen kunniakehä alkoi himmetä, ja palattiin roomalaisten\nvanhaan tapaan, jotka palvelivat Caesaria jumalanaan. Muistopatsaiden\npitkä sarja alkoi keisareilla ja kuninkailla, jotka vuorostaan\npystyttivät patsaita sotapäälliköilleen. Heitä seurasivat\nsuuret löytöretkeilijät, tiedemiehet, ajattelijat, runoilijat,\nkansallissankarit, teollisuuden harjoittajat. Hautakuvat olivat kauvan\nikuistuttaneet suuria ja pieniä ihmisiä.\n\nSuomi lienee ainoa maa, joka on rikkonut tämän arvoasteikon, sillä sen\nensimmäinen muistopatsas pystytettiin tiedemiehelle, toinen ja kolmas\nrunoilijalle. Heitä seurasi siviilisäätyyn kuuluva hallintomies, piispa\nja lopuksi keisari, josta muualla on ollut tapana alottaa.\n\nSuotakoon kansalle kernaasti se inhimillisen heikkouden tyydytys,\nettä saa kuuluistuttaa itseään suurissa miehissään. Rakkaudelle on\njotakin annettava anteeksi ja saakoon esimerkki edes jossakin muodossa\njäädä pysymään. Kuolema, joka tasoittaa suuret ja pienet, kohottaa\npoismenneet jalustalle. Puutteet katoavat, elämän merkitys jää jälelle\nsekoittumatonna. On puhdistavaa ja virkistävää nähdä jotain, johon\nkateus ei pääse käsiksi.\n\nJos jatketaan niinkuin on alotettu, nähdään ensi vuosisadalla enemmän\nkuolleita marmorissa ja pronssissa kuin eläviä kansojen ensimmäisissä\nriveissä. Kiveen hakattu kansa vaikuttaa kovin aavemaisesti. Haetaan\nhaudoista sitä elävää suuruutta, jota ei enää tavata elävien joukossa.\n\nJos marmori tai pronssi voisi hymyillä, kuinka usein väreilisikään\nsäälivä iva noiden jalustalle asetettujen ihmiskunnan sankarien\nkankeilla huulilla! _Vanitas vanitatum_.\n\n\n\n\nMAINE\n\n\nByron heräsi eräänä aamuna ja huomasi olevansa kuuluisa. Tunsiko hän\nolevansa onnellisempi silloin kuin ennen taistellessaan tuntematonna\nrunouden kruunun puolesta? Ehkä, ehkä ei. Hän löysi kunnian, mutta\nrauhaansa ei hän löytänyt. Hänen koko elämänsä oli rauhaton aalto.\nOikeutetuimmassakin taistelussa tarvitsee sielu hengähtää päämääränsä\nvarjossa.\n\nKunnianhimo ei tunne mitään lepoa. Pieni personallisuus asettuu aina\nsuuren tarkoitusperän eteen ja himmentää sen varjollaan. Ajallinen\ntarkoitus sekaantuu aina suureen tulevaisuuden ajatukseen. Kaarle IX\nolisi tarkkanäköisyyteensä katsoen ollut Ruotsin suurin kuningas,\nell'ei hänen olisi tarvinnut taistella säilyttääkseen valtaistuinta\nsuvussaan.\n\nKristinusko antaa suuren arvon rakkaudelle, pienen maineelle.\nSuurimmat ja jaloimmat ihmiset ovat tunteneet suurempaa onnea\nlapsen tai tuntemattoman talonpojan vilpittömästä ihailusta kuin\nistuessaan riemuvaunuissaan riemuitsevien joukkojen heille hurraata\nhuutaessa. Ylistyspuheet ja julkiset kunnianosoitukset tuntuvat\nheistä nöyryytykseltä, koska tuomari heidän sisässään punnitsee\nheitä kultavaa'alla ja huomaa heidät liian köykäisiksi. Herjattaessa\nja paneteltaessa vaipuu vaaka joskus liika syvälle. Mielittely on\naina loukkaus, koska se alentaa mielitellyn arvostelun mielistelijän\narvostelun alle.\n\nJos tutkimme ylistellyn miehen tai naisen arvoa, tapaamme joskus\nhiukan kunnioitusta ja rakkautta, mutta aina paljon vaahtoa. Useimmat\nihailijat matkivat, mitä muut ovat sanoneet ennen heitä; muutamat\ntuomitsevat mieltymystensä mukaan, toisia ihastuttavat erityiset valon\nvälähdykset. Arvostelijat taas mittaavat ennen tekemänsä kaavan mukaan.\nYlen harvat ymmärtävät personallisuuden kokonaisuudessaan; yksi ainoa\nsuora ja tarkkanäköinen ystävä on enemmän arvoinen kuin tuhansien\nylistykset.\n\nElämän tarkoitus on kaikki, sen maine ei ole mitään. Tarjoa Ferdinand\nLessepsille Aasia ja Afrika alusmaiksi, jos hän täyttää Suezin\nkanavan soralla, ja hän on vastaava: olkaa hyvä ja odottakaa,\nkunnes olen kaivanut Panaman kannaksen! Mutta tarjoudu vaihtamaan\nnuorukaisen 20 vuotta hänen 82 vuottaan vastaan, jos hän tahtoo luopua\nmaailman-historiallisesta maineestaan ja hän on vastaava: kernaasti,\nsaanhan sitten aikaa yhdistää kaksi uutta maanosaa toisiinsa.\n\n\n\n\nKIRJA\n\n\nMikä on kirja? Aatemaailman varjo, jähmettynyt sana, paperille\nvalokuvattuna. Ei ei-mitään, ei kaikki. Kirja on aina jotain, aina\npalanen ihmiselämää, vaan sittenkin ainoastaan palanen. On ainoastaan\n_yksi_ kokonainen kirja, raamattu, joka yksin käsittää Jumalan ja\nihmisen, henkielämän ja luonnon elämän. Kaikki muut kirjat puhuvat\nihmisestä tai hänen asioistaan, joka ilman Jumalaa on pyörivä kivi\npyörivän pallon päällä.\n\nKaikki muut kirjat ovat katkelmia, osia. Ei mikään, ei edes kaikkein\ntäydellisimmin sepitetty tieteellinen jäjestelmäkään voi tyhjentää\najatusta tai kokonaan kuvastaa elämää. Ammenna kauhalla valtamerestä!\nMutta kaikki kirjat sisältävät pisaroita tästä merestä. Ei mikään kirja\nole niin kokonaan aatteita vailla, niin tyhjä, ett'ei siitä löytyisi\npohjakerros ihmiselämää. Ei ole mitään niin köyhää ihmiselämää, ett'ei\nsiinä olisi tähteitä ihmisyydestä. Mielisairaan katkonainen ajatuksen\njuoksu voidaan hetkeksi liittää yhteen, niinkuin stereoskoopin kaksi\nkuvaa yhdistyvät toisiinsa yhdeksi kuvaksi. Tylsämielinen nukkuva\nsielu voi välistä hänen katseessaan kuvastaa salattua sisäistä elämää.\nKehnoinkin kirja voi sisältää opetuksen. Vanha ilmoituskalenteri, joka\naikoja sitten on tehtävänsä täyttänyt, voi todistaa siitä elämästä,\njoka sen ilmestymisaikana alettiin. Polta rekilaulu, niinkuin poltetaan\nmadonpesä tai kuivanut risukoko, kelpaahan tuhka aina johonkin, mutta\nelä luule, että se on jälkeä jättämättä kulkenut maailman läpi!\n\nKirjat voivat elää, se on niitä luetaan vuosituhansien kuluessa,\nniinkuin muinaisintialaisia, kreikkalaisia ja roomalaisia, mutta\nniinkuin eläinmaailmalla on kirjamaailmallakin keinonsa liiallisen\ntuotannon ehkäisemiseksi. Eivät edes kalliopaasien ja assyrialaisten\ntiilikivien kirjoitusmuumiat säily häviämästä. Niistä lukuisista\nlampaiden luista, eläinten nahoista, pergamenteista, papyruksista,\nlumppu-, riisi- ja puupapereista, joihin ihmishenki on puumerkkinsä\npiirtänyt kirjoitettuna tai painettuna, on jälellä vaan puoleksi\nunhotettuja repaleita kirjastoissa.\n\nMitä on kirjasto? Ihmishengen kirkkotarha täynnä tulevien keväiden\nsiemeniä, mutta vielä täydempänä kuluneiden kesien kuihtuneita lehtiä.\nKirjailijan maine on omenankukka: omena syödään tänään; kuka muistaa\nsen huomenna ja kuka muistaa kukkaa? Ensimmäinen uusi tuulahdus hävitti\nsen lehdet: joka oli elinehto uusille kukille ensi kevännä.\n\nKun meidän aikanamme näkee kirjastojen huolellisesti vuosi vuodelta\nkokoovan kaikkia kirjoja, joutuu ihmettelemään, kuinka kauvan riittää\nlatoja näille kuihtuneille lehdille. Saksan kirjamarkkinoilla kaupitaan\nvuosittain 30,000 uutta teosta 30 miljoonassa kappaleessa. Se on kalain\nmätiä ja hyönteisten munia: lyhyen ajan kuluessa täyttyisi niistä meret\nja maat, ell'ei luonnonlaki tuomitseisi 99:ää 100:sta ennenaikaiseen\nhäviöön. Mikä läksytys herkkäuskoiselle kirjailijalle, että hänen\nnimensä on muka oleva kuolematon ja hänen vaikutuksensa pysyvä! Kuka\nmuistaa huomenna niiden kirjain ja kirjailijain nimiä, jotka tänään\novat kaikkien huulilla? Muutamat pysyvät pinnalla yhden sukupolven ja\nuppoavat sitten vähitellen, nousevat ylös, uppoavat taas syvyyteen\nja hautautuvat lopulta luetteloihin, saaden hautauskirjoituksensa\nkirjallisuushistoriassa.\n\nVaikutus tekemällä tehdystä kirjasta, joka rakentaa talonsa\npiirustuksen mukaan, ei voi vetää vertoja eletyn kirjan vaikutukselle,\njoka kertoo elämänsä tarinan, missä lukija aina tuntee jotain omasta\nitsestään.\n\nVälistä tulee käsky ylhäältä: kirjoita! -- Puhu, Herra, sinun\npalvelijasi kuulee!... Silloin selviävät nopeasti ne arvoitukset, joita\nmietinnän avulla on turhaan koettanut ratkaista; vuosikausien turhat\nvaivat kantavat odottamattoman hedelmän, ja välikappale, joka epäillen\npiirtää nimensä kansilehdelle, osaa helposti erottaa sen, mikä hänelle\nannettiin, siitä, mikä on omaatekemää, mikä vaan on sen varjoa.\n\nOn siunatuita kirjoja, samoinkuin on kirotuita kirjoja. Eikö\nihmiselämä ole täynnä itsetiedottomia tai puoleksi itsetiedottomia\nmielijohteita? Miksi ajatus yksin jäisi niiden vaikutusta vaille?\nTaiteilija ja kirjailija taistelevat usein tuota epätoivoista\ntaistelua teoksensa synnyttämisestä, kunnes Prometheon kipinä antaa\neloa kuolleelle sanalle. Kaikki vuosisatoja kestäneet teokset ovat\nsyntyneet inspiratsioonista. Taito valmistaa, henki käskee tekemään.\nJuhana Gutenberg sovittaa yhteen muutamia puusauvoja ja keksii\nkirjapainotaidon. Tuomas Kempiläinen kirjoittaa muistiin yksinäisten\nhetkien ajatuksia hämärässä luostarikammiossa, ja vielä 400 vuotta\nhänen kuolemansa jälkeen luetaan näitä ajatuksia mökkiläisten majoissa\nSuomen saloilla...\n\n1.7.1887.\n\n\n\n\nMÄÄRÄPERÄISYYS MAAILMAN HISTORIASSA\n\n\nKaikki tiede alkaa edellytyksellä ja päättyy tulokseen. Historia\non rajoitettu, mutta sen ala, aika, jäsen aine, ihmiskunta, ovat\nrajoittamattomat. Sen takana on jotain, joka on ennen ollut, ja sen\nedessä on jotain, joka on tuleva.\n\nSinä tänpäiväinen, joka silmäilet eilistä, ajattele tähtikirkasta yötä,\nrannatonta valtamerta, laineilla keinuvaa laivaa. Kannella seisoo\nmies, tarkastellen tähtitaivasta. Yön, avaruuden ja meren yksinäisyys,\nkorkeuksien säteilevä rauha, kaikki häntä virvoittaa, kokoo ja\nkehoittaa. Tämä mies etsii kiinnekohtaa, mutta missä on löydettävissä\nkiinnekohta aaltoilevassa meressä?\n\nHän kysyy: -- ihmishenki kysyy aina. Hänestä on kuin seisoisi hän\näärettömän, onton pallon sisässä. Hänen päänsä päällä taivaan kumottu\nmalja, hänen allansa meren sitä vastaava peilikuva; kaikkialla\ntähtiä, kaikkialla ijäisyyttä. Pallo on täydellinen. Kaikki säteet\nkeskipisteestä kulkevat sen kehään; kaikki säteet kehästä heijastuvat\ntakaisin keskipisteeseen. Ja _hän_ on keskipiste. Se on hän, joka\nvallitsee maailman kaikkeutta.\n\nTämän katselijan saama vaikutus on ihmisen ensimmäinen vaikutus\ntähtitaivaan alla, ja jumalaistaru on nimittänyt yön kaiken äidiksi.\nSiitä käsitys, että universumi kiertää maata. Siitä astroloogin uni\ntähtien vaikutuksesta. Siitä aina ja aina uudistuva käärmeen kehunta,\nettä ihminen on Jumala. Ja kuitenkin ilmaisee tämä kuviteltu asema\nmaailman keskipisteessä jotain paljon enempää kuin näköhäiriön. Hän,\nkatselija, jonka silmä syttyi katsomaan maailmaa eilen ja sammuu\nhuomenna, -- tämä lyhytnäköinen kuolevainen, jonka täytyy turvautua\nvoimakkaampaan kaukoputkeen saadakseen tietää jotain kiertotähtensä\nlähimmistä naapureista, -- hän, tuo häviävässä pienuudessaan turvaton,\ntuntee solidaarisuutensa luomakunnan kanssa, aukeamattoman yhteytensä\nhistorian äärettömyyden kanssa takanaan ja historian äärettömyyden\nkanssa edessään.\n\nJokainen ajatteleva olento on pienoismaailma, joka kantaa itsessään\nmaailman kaikkeuden.\n\nKykenemättä käsittämään palloa käsittää katsojan silmä selvästi sen\nkehän. Tuo kehä, jota on sanottu kauneimmaksi ja täydellisemmäksi\nkaikista mittausopillisista viivoista, miksi on se yhtä kova kuin se\non kaunis? Miksi sulkee se tämän äärettömän pallon? Miksi rajoittaa\nse rajattoman, miksi kahlehtii se vapaan henkemme aistilliseen\nkäsitykseen, joka, kuinka avara lieneekin, kuitenkin on liika ahdas\näärettömyyttä varten. Jos kaikki luomakunnassa, ja sen kautta\nkaikki ihmiselämässä, on itsessään lopetettua kiertokulkua, niin ei\nole olemassa mitään todellista äärettömyyttä, ei mitään edistystä\nmaailmassa eikä mitään toivoa maailmalle. Personallisuus syntyy\natoomien sattumasta, elää päivän, miettii kohtaloaan, kuihtuu ja\nkuolee. Kuolevainen, miksi kysyt; olethan tuomittu häviämään.\nKahlehdittuna kohtalojen ja vaihteiden alati uudistuvaan kehään,\nlaskee historia lannistuneena kynänsä merkitäkseen aikakirjan kuolleen\nvuosiluvun viereen: \"ei mitään uutta auringon alla\".\n\nUsko, joka on ennustanut \"kirkkaudesta kirkkauteen\", väittää vastaan.\nTiede, joka vaatii kehitystä, väittää vastaan. Ihmishenki, joka etsii\näärettömyyttä, väittää sekin vastaan. Kaikki turhaan. Luonnon vaikutus\npysyy: elämä on kehä: luoteen jälkeen vuoksi, vuoksen jälkeen luode.\n\"Kaikki on niinkuin se on alusta alkaen ollut.\"\n\nAvaa kehä!\n\nHistoria seisoo tärkeimmän kysymyksensä edessä. Liikkuuko ihmismaailma?\nJa jos se liikkuu, jota tuskin voi epäillä, liikkuuko se kehässä, vai\nliikkuuko se eteenpäin?\n\nAvaa kehä!\n\nVoidaanko se todellakin avata tuo taipumattoman kehän lukittu portti,\njoka rajoittaa meidän olemuksemme? Jos se voidaan avata, silloin\non historia vapautuva ja ihmiskunta murretuin kahlein virtaava\näärettömyyteen.\n\nAvaa kehä!\n\nHyvä. Mutta _missä_ on sen avain?\n\nTaas vastaa usko: annoinhan sinulle avaimen jo kauvan sitte. Avain on\nKristus.\n\nTiede aina epäilevä, ei tyydy tähän vastaukseen. Väsymättömästi tutkii\ntiede yhä maailman avaruutta, kunnes se viimein löytää avaimen, joka\navaa lukitun portin -- ruuviavaimen! Sama luonto, joka on sitonut\nolemuksen kehällä, päästää sen kierteellä. Se pallo, josta me kysymme\nja josta me otamme mittakaavamme, se aurinko, joka meitä valaisee, ne\nlukemattomat, mahtavat pallot, jotka säteilevät yöllisellä taivaalla,\nkaikki ne maailmat liikkuvat eteenpäin ei _kehissä_, vaan _kierteissä_.\n\nEi koskaan ole luonto selvemmin vastannut ihmisen kysymykseen. Tämä\nvastaus koskee kaikkeen, avaa kehän sitä hävittämättä ja selittää\nmeille liikunnan arvoituksen. Mutta liikunta on elämää: kierre käy\nelämäämme käsiksi. Kehä ei ole ijäisyys, niinkuin on kuviteltu,\nluonnon vaikutuksen perusteella. Tuo \"käärme, joka puree purstoaan\"\non sitä, mikä on äärellistä, itsekästä, itsessänsä kiertelevää, siis\nluonnon elämää niinkuin vuodenaikain vaihtelu, eikä henkielämää, joka\nedellyttää edistymistä. Tämä korkeampi ja täydellisempi elämä, tämä\näärettömyys, jolla on päämäärä ja keskipiste samalla haavaa itsessään\nja ulkopuolella itseään, on rikkonut kehän ja muuttanut sen liikunnan\nkierteeksi. Mutta jos aurinkokunnat pyörivät kierteissä eteenpäin, ei\nmikään aistillisesti tajuttava olemus, ei edes valekuollut kivikään,\nvoi päästä tästä liikunnan muodosta vapaaksi. Ihmiselämän näennäinen\nkiertokulku, kansain ilmeneminen ja katoaminen, suvun kehitys, kohtalot\nja vaiheet, sanalla sanoen kaikki se aine ja elämä, jota historia\non kutsuttu kirjoittamaan muistiin, kaikki se pyörii alinomaisessa\nliikunnassa eteenpäin, kierteisessä liikunnassa.\n\nEteenpäin kulkeva liikunta edellyttää päämaalia, ja tämä taas\nmaailman ohjelmaa, maailman hallintoa. Täytyy todella olla kova\notsa voidakseen näin selvä johtopäätös silmäinsä edessä kieltää\nJumalaa. Mutta oleta, erään tunnetun koulun mukaan, että tämä Jumala\non itse aine -- eli ihminen, jos se kaikuu kauniimmalta meidän\nturhamaisuudellemme. Välttääksemme uskonkaavaa kutsukaamme maailman\nhallintoa _määräperäiseksi_, jättäen kunkin ajateltavaksi, jos hän\nvoi, miten järkevä on maailman suunnitelma, jonka ovat luoneet ja\njärjestäneet ja jota johtavat se tai ne, jotka itse ovat olleet\nluotavat, järjestettävät ja johdettavat.\n\nMääräperäinen -- alusta alkaen suunniteltu, varmaan tarkoitukseen\nvalmistettu ja kaikissa yksityiskohdissa loppuun saatettu\nmaailmanjärjestys -- se on historian ajatus. _Ilman_ sitä on kaikki\nmieletöntä sattumaa tai toivotonta kiertokulkua. Sen _kautta_ saa\nnäennäisesti satunnainenkin merkityksensä. Se, mitä me ihmiset sanomme\nsattumaksi, on vaan meidän oma kykenemättömyytemme käsittää ilmiöitä\nniiden johdonmukaisessa yhteydessä.\n\nMaailman kellolla on tuntiviisari, historia, ja minuuttiviisari,\ntilastotiede. Molemmat käsittelevät ne paljouksia, tasoittavat pieniä\neriä ja pitävät kirjaa loppusummista rajoitettuja ajanjaksoja varten.\nMutta se, mikä meitä tilastotieteessä täyttää kauhulla, on, että me\nnäemme tämän peloitta van kirjanpitäjän alistavan yksinpä ihmisen\nvapaan tahdonkin luonnonlakien pakon alle. Niistä ei ole mitään muuta\npelastusta kuin tuo salaperäinen määräperäisyys, joka, yhtä ankarasti\nkuin tilastotiede, mutta paljoa hellemmin, painaa sinetin suuren\najattelijan periaatteen alle: \"todellinen on järkevää\". Se on uskon\nkannalta: \"Herran tiet eivät ole meidän tiemme ja hänen ajatuksensa\neivät ole meidän ajatuksiamme.\"\n\nJos me voisimme rakentaa historian näkötornin korkeammaksi kuin\nEiffeltornin, niin korkeaksi, että jokainen yksityinen ja lopuksi\nmyöskin kansat silmissämme katoaisivat ihmiskuntaan, silloinhan\nseisoisimme siinä valtameri allamme. Mutta silloin eivät valtameren\naallot niin säännöttömästi kuin näyttävät olevan olisi joka\ntuulenhenkäyksen heiteltävinä; ne kulkisivat määrättyyn, ei minkään\nmyrskyn häiritsemään suuntaan niinkuin joisto pääuomansa kautta\nilmaisee maan kaltevuuden. Me silloin havaitsisimme, joskaan emme\nvoisi sitä ymmärtää, avonaisessa kehässä esiintyvän ihmiskunnan\nkierteen. Tämän välimatkan päästä katsottuna tulisi, kierteen luonnon\nmukaan, moni näennäinen edistys näyttämään taka-askeleelta, samalla\nkun moni tapaus, joka läheltä katsottuna näyttää taka-askeleelta,\ntodellisuudessa osoittautuisi olevansa askel eteenpäin. Moni katkera\nsuru näyttäisi tältä välimatkalta katsottuna antavan aihetta iloon,\nmoni kuolema olisi elämää ja päinvastoin. Semmoinen on kierre.\nSen ruuvinmuotoinen liikunta eteenpäin näyttää meille kussakin\nsilmänräpäyksessä ainoastaan puolet pyörivän kehän ympärystässä, jota\nvastoin toinen puoli, jota tarvitsemme oikean arvostelumme pohjaksi, on\nmeiltä varjossa.\n\nOn välttämätöntä muistaa tämä saadakseen käsitystä määräperäisyydestä\nhistoriassa ja elämässä. Sillä määräperäisyyden eniten silmäänpistävät\npiirteet, ne, jotka herättävät meissä nurinaa, koska ne häiritsevät\nomaa tahtoamme ja meidän käsitystämme maallisesta onnesta, ovat ankara\njohdonmukaisuus, solidaarisuus, vastuunalaisuus, tuomio, edistys ja\nlopputarkoitus. Katsottuina tarpeellisen välimatkan päästä, semmoisina,\nkuin ne näkyvät maailman hallinnon kannalta katsottuina, tulisivat\nnuo lait, jotka nyt ovat meissä niin säälimättömän kovia, jopa\njulmiakin, osoittautumaan olevansa -- taaskin kierteen luonnon mukaan\n-- rakkautta, armeliaisuutta, vanhurskautta, pyhyyttä. Pienoismaailma\nyksilössä sisältää sen, että samat määräperäiset ilmiöt tavataan\njokaisessa yksityisessä ihmiselämässä. Tullaksemme siitä vakuutetuiksi,\ntarvitsee meidän vaan luoda itseämme tarkastava silmäys takaisin\njokaiseen pitempään taipaleeseen, joka on takanamme.\n\nErityisesti valaiseva käsitystämme määräperäisyydestä\nmaailmanhistoriassa on juudankansan historia. Ainoa edeltä\nmäärättyyn tarkoitukseensa nähden, erikoinen luonteeltaan ja ollen\nvielä sanomatta viimeistä sanaansa, tuopi tämä kansa vaiheissaan\nkaikkialla esikuvallisia piirteitä maailman suunnitelmasta. Meidän\noppilaitoksissamme alkaa historiallinen opetus juudankansalla, koska\nme siinä näemme kristinuskon juuret paljastettuina. Voisimme lisätä:\nmaailman historian juuret. Juutalainen on vielä tänäkin päivänä enne\nsen taivaalla.\n\nVertaamalla hänen historiaansa määräperäisyyden ilmaisijana muiden\nkansain historiaan piirrämme, ryhtymättä sovitteluihin, joita jokainen\nitse voi tehdä, ja uskaltamatta toivoa onnistuvamme muutamiin riveihin\npuristaa vuosituhansien arvoitukset, seuraavat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPERUSVIIVAT\n\n1. Henki on kaikki kaikissa, ensimmäinen ja viimeinen, ainoa itsessään\ntosi, itsessään hyvä, ja senkautta itsessään vapaa. Se luopi\nrakkaudessa ja luopi kaikki itsestään, itsessään, itseensä, siis oman\nesikuvansa mukaan. Koska luotu ei ole luoja, esiintyy se, esikuvaan\nverrattuna, epävapaana, keskieräisenä, hakien hänessä vapautensa\nja täydellisyytensä. Kaikki elämä on kasvatusta häneksi, toivolle\nasetettua, vapautukseen aiottua. Vapautukseen kasvatus edellyttää vaali\nvapautta, ja tämä on meidän pallollamme annettu ainoastaan ihmisille.\nSentähden elää maapallomme hänessä henkistä elämäänsä, hän on sen sielu\nja vapaa tahto, sentähden sen herra. Sentähden vetää hän myöskin koko\nhänelle alistuvan alemman luonnon joko kanssansa lankeemukseen tai\nvapautukseen.\n\n2. Kaikki on ennakolta järjestettyä mitä hellimmällä huolella.\nMaa on alusta alkaen laitettu tyydyttämään asujantensa tarpeita\nvuosituhansiksi eteenpäin, jokainen vyöhyke elimistöjänsä varten,\njokainen maa kansaansa varten, jokainen seutu alkuasukastaan\nvarten, eikä päinvastoin. Vuorovaikutus on olemassa, mutta \"meidän\npäämme ovat kaikki luetut\". Moninaisuus eikä yhteys on elämänehto.\n1,400 miljoonasta ihmisestä ei ainoakaan ole toisensa kaltainen,\nja maanosista pienin on voimakkain monikansaisuutensa kautta.\nEnnakkohuolenpito vaikuttaa jokaiseen momenttiin maan kehityksessä ja\nsen asukasten elämän joka vaiheessa.\n\n3. Ihmissuku, joka on kasvanut samasta juuresta, luotu samaa päämäärää\nvarten ja joka on riippuva samoista elinehdoista, on keskenään\nsolidaarinen, suku yksilön kanssa ja yksilö suvun kanssa. [Godet\nrakentaa seuraavan progressionin, josta viimeisenä hypoteesina: a)\nepäorgaaninen materia: suku ilman yksilöä; b) kasvi- ja eläinmaailma:\nsuku, joka hallitsee yksilöä; c) yksilö, joka hallitsee sukua;\nd) enkelit: yksilö ilman sukua.] Yksi kaikkien ja kaikki yhden\nedestä. Yksilön olemassa olo on turvattu hänen persoonallisuutensa\n(itsetietoisuutensa) kautta ja hänen oman kehityskulkunsa (mikrokosmos)\nkautta.\n\n4. Lukemattomat yksilöt käytetään ja heitetään pois, näennäisesti\narvottomina, toivottomina, jälkeä jättämättöminä, mutta hietajyväsien\ntavoin sisältyvinä suuren rakennusaineeseen. Monien elämä on hukkaan\nmennyttä kansalta ja ihmiskunnalta, mutta ei kukaan elä jättämättä\njälkeä itseensä ja ympäristöönsä.\n\n5. Muutamat harvat elinvoimaiset yksilöt valitaan ja kasvatetaan\nkansan tietoisuuteen, johon sisältyy mahdollisuus kaikenpuoliseen\nkehitykseen. Kansa on kollektiivinen yksilö, jonka luonteenpiirteet\nesiintyvät kansassa kootun voiman teroittamina ja keskinäisen\nvastapainon sitomina. Yksilön itsekkäisyys esiintyy kansassa\nhäikäilemättömänä patriotismin nimellä. Sota on raaka itsekäs vaisto,\njoka kunnialoistostaan riisuttuna paljastaa villipedon. Kansainoikeus\non yritys kesyttää tiikerinpoikia, ennenkun ne ovat kasvaneet suuriksi.\n\"Ikuinen rauha\" on kaikkien tunnustama solidaarisuus.\n\n6. Fyysillisesti ja henkisesti ovat kansat elimistöjä, jotka ovat\nitämisen, kukoistamisen ja kuihtumisen lain alaisia, mutta joilla on\njärjellisten olentojen itsemääräämiskyky, siis vastuunalaisuus hyvästä\nja pahasta.\n\n7. Jokainen vastuunalaisuus jaetaan mitan mukaan, jokainen syyllisyys\nrangaistaan. Yksi kansa lähetetään toimeenpanemaan tuomiota toisen\nyli. Jokainen aikakausi tuomitsee edeltäjänsä ja saa tuomionsa\njälkeentuleviltaan. Historia on tuomio eri asteissa ja vetoo\njälkimaailmaan. Korkein tuomioistuin on aikain takana.\n\n8. Nykyisyydellä on aina juurensa edellisessä ja kukkansa tulevassa.\nKaikki nopeasti kukoistava kuihtuu pian. Kaikki pysyväisesti suuri\nalkaa pienestä, palvelee nöyryydessä, kehittyy koettelemuksissa.\nKukoistukseen ja lankeemukseen voivat ulkonaiset syyt vaikuttaa, mutta\nulospäin suunnattu voima riippuu kansantietoisuuden ja sisäänpäin\nsuunnattu voima riippuu jumalantietoisuuden intensiteetistä.\n\n9. Kansantietoisuus (kansallisuus) syntyy kolmesta yhdyssiteestä:\na) _kansantieteellisestä_: syntyperästä ja kielestä; b)\n_maantieteellisestä_: maasta ja luonnonsuhteista; c)\n_traditsionellisestä_: uskonnosta, oikeustajunnasta, kulttuurista,\nyhteiskunnasta, poliittisista kohtaloista, onnettomuuden ja onnen\nyhteydestä, ystävyydestä ja vihollisuudesta. Ei mikään näistä\nkolmesta siteestä yksin aiheuta kansallisuutta, mutta historiallinen\ntraditsiooni valtaa edeltäjänsä ja on kansojen kehto.\n\n10. Kulttuuri (sivilisatsioni) on kansan kukka ja siementyminen.\nSen laadusta ja sisällyksestä riippuu, lisääkö vai tyhjentääkö\nsivilisatsioni kansan elinvoimaa. Kun korkein sivilisatsioni tulee sen\n_jälkeen_ kuin kansa on saavuttanut korkeimman tietoisuuden itsestään\nja korkeimman tietoisuuden jumalasta, seuraa mädäntyminen. Kansa voi\nelostella pitkät vuosisadat, niinkuin madon syömä puu elää kaarnan\nmehuista. Sen kaatuminen riippuu tuulenpuuskasta.\n\n11. Kullakin kansalla on tehtävänsä maailman suunnitelmassa ja\nsisältyy se siihen omituisuudellaan. Pienet kansat valitaan kernaammin\nvälikappaleiksi määräperäisten tarkoitusten toteuttamiseksi kuin\nsuuret ja mahtavat. Miksi? Siksi, että valta ylpistyttää, ja heikkous\nkasvattaa. Inhimilliset käsitykset suuruudesta ja pienuudesta eivät\nsisälly maailman suunnitelmaan. Ne esiintyvät siinä usein päinvastoin.\nMitta on toinen. Kvantitatiivinen väistyy kvalitatiivisen tieltä.\n\n12. Ihmiselämä liikkuu taivaankappalten ja aurinkokuntain kanssa\nkierteisesti eteenpäin. Sen päämaali on vapautus kasvatuksen kautta\ntotuudessa ja rakkaudessa esikuvan kaltaisuuteen (kohta 1). Kaikki muut\npäämaalit -- ulkonainen vapaus ja onni, tieto, ihmisyys -- haihtuvat\nitsekkäisiin unelmiin. Jos tämä maallinen elämä olisi kaikki, kieltäisi\nkuolema maailmanjärjestyksen. Jos siveellinen maailmanjärjestys\nseisoisi yhdessä kohden, jos uskonnot olisivat vaan tuloksia kansain\nkulttuurin määrästä, ja intelligenssin edistysaskeleet ainoat\ntodelliset [Buckle, Englands Civilisation, sivut 100, 151 ja 102], niin\nliikkuisi yksi kehä ihmisiä eteenpäin, kun muut seisoisivat paikallaan,\njoka on järjetöntä. Ihmisyys ilman jumaluutta päättyy eläimellisyyteen.\nAinoa järjellinen lopputarkoitus, minkä historia tuntee, on se\nvapautus, joka yhtyy uskon ihmiselämälle asettamaan päämäärään:\n\"_uuteen ihmiseen_\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKenties kysyy joku, jonain kireänä hetkenä, kuinka nämä peruspiirteet\novat sovitettavat suomenkansan historiaan.\n\nHuomautettakoon tässä vaan eräitä kohtia, jotka voidaan erittäin\nsovittaa meidän kansaamme. Suomenkansassa ilmenee määräperäisyys\nhuomattavimmin selvässä rotuvalinnassa (5), pitkällisessä\nkasvatuksessa pienuudessa kovien koettelemusten alla (8), pienten\nkansain tehtävässä (11) ja aina jatkuvassa edistymisessä sisäiseen\nvapautumiseen ulkonaisen pakon alla (12). Aikalaisten silmissä\nniin ääretön taka-askel kuin isoviha osoittautui, sata vuotta\njälkeenpäin, edistysaskeleena kansan tietoisuudessa. Kansalla, joka\non kokenut sellaisia kohtaloita, ei ole oikeutta joutua epätoivoon\ntulevaisuudestaan. Se voidaan lyödä maahan, mutta se nousee jälleen. Se\nei _voi_ kuolla, ennenkun se on kadottanut itsensä.\n\n\n\n"]