Maiwan kosto

MAIWAN KOSTO

Kirj.

H. Rider Haggard

Suomentanut

Eino Kaltimo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1925.

I.

Eräänä päivänä – viikon verran sen jälkeen kuin Allan Quatermain oli kertonut minulle jutun "kolmesta leijonasta" ja Jim-Jimin surullisesta kuolemasta – kuljimme hän ja minä yhdessä kotiin metsältä. Hänellä oli Yorkshiressä sijaitsevan maatilansa ympärillä noin kahdentuhannen tynnyrinalan laajuinen metsästysalue, ja siitä oli yli sata tynnyrinalaa metsää. Tila oli tosin ollut vasta toista vuotta hänen hallussaan, mutta hänellä oli jo hyvä fasaanikanta, sillä hän oli täysverinen metsästäjä, joka piti haulikosta yhtä paljon kuin luodikosta.

Meitä oli sinä päivänä ollut kolme miestä metsällä, sir Curtis, vanha Quatermain ja minä, mutta sir Henryn täytyi lähteä pois aikaisemmin pitääkseen tilanhoitajansa kanssa tarkastuksen eräässä arentitalossaan. Hänen oli kuitenkin määrä palata päivälliselle ja tuoda mukanaan kapteeni Good, sillä Braley Hallista Grangeen oli vain pari kilometriä.

Metsästysretkemme oli onnistunut erittäin hyvin, varsinkin kun ottaa huomioon, että ammuimme yksinomaan koiraita. Sikäli kuin muistan, olimme ampuneet kaksikymmentäseitsemän fasaanikukkoa, yhden lehtokurpan ja kolme peltopyytä.

Edessämme oli nyt pitkä, kapea kaistale vesakkoa, jossa lehtokurpat mielellään oleksivat ja josta myöskin miltei aina tapasi pari fasaania.

"Mitä arvelet", virkkoi vanha Quatermain, "emmekö päättäjäisiksi yritä tässä?"

Suostuin mielelläni, ja hän kutsui metsänvartijan, joka seurasi meitä muutamien ajajien kanssa, ja käski hänen hätyyttää vesakon asujaimet liikkeelle.

"Hyvä, sir", vastasi mies, "mutta kohta on pilkkosen pimeää, ja sitäpaitsi on tuuli yltynyt oikeaksi myrskyksi, niin että jos siellä onkin jokunen lehtokurppa, ei niihin ainakaan helpolla osu."

"Huolehdi sinä vain siitä, että kurpat tulevat näkyviin, Jeffries", vastasi Quatermain hieman töykeästi, sillä hän ei pitänyt siitä, että muut sekaantuivat hänen asioihinsa, varsinkin kun oli kysymyksessä metsästys. – "Huolehdi sinä vain siitä, että kurpat tulevat näkyviin, kyllä me sitten poimimme ne."

Mies kääntyi ja tallusti hiukan loukkaantuneena tiehensä. Kuulin hänen sanovan alimetsänvartijalle: "Herra ampuu kyllä hyvin, siihen ei tietenkään ole mitään sanottavaa, mutta jos hän osuu lehtokurppaan tässä hämärässä ja tässä myrskyssä, saat sinä sanoa minua naudaksi."

Luulen, että Quatermain kuuli sen, vaikkei hän puhunut mitään. Myrsky kävi minuutti minuutilta yhä rajummaksi, ja kun ajo alkoi, tuuli niin, etten millään saanut pyssynpiippua pysymään paikoillaan. Seisoin metsikön oikeassa alakulmassa ja Quatermain vasemmassa, noin neljänkymmenen askeleen päässä minusta. Yht'äkkiä tuli vesakosta vanha fasaanikukko kiitäen ylitseni kuin raketti; ja pyrstösulat suhisivat kuin olisivat joka hetki olleet taittumaisillaan. Ammuin ensimmäisellä piipulla hyvän joukon syrjään, mutta en koskaan ole ollut niin tyytyväinen itseeni kuin osuessani toisella, sillä sepä ei ollutkaan helppo laukaus.

Hämärässä saatoin parahiksi nähdä, että Quatermain nyökkäsi minulle hyväksyvästi, kun samassa puiden suhinasta ja kohinasta erotin ajomiesten huudon: "Silmät auki! Oikealla!" Ja heti sen jälkeen kuului kokonainen sarja huutoja. "Kurppa oikealla! Kurppa vasemmalla! Kurppa suoraan edessä!"

Kohotin katseeni ja huomasin heti yhden lehtokurpista, joka tuulen mukana kiiti kuin salama minua kohti. Hämärässä en voinut seurata sen kaikkia liikkeitä, kun se lensi ristiin rastiin paljaitten puunlatvojen lomitse; näin sen vain silloin, kun siivet kohosivat. Nyt se oli ihan minun kohdallani – pau! Pari siipisulkaa putosi; olin ampunut harhaan. Taas pau! Nyt se kai tuli alas – ei, tuolla se jatkoi lentoaan vasemmalle.

"Kurppa; pidä varasi!" huusin minä ja astuin muutaman askeleen saadakseni Quatermainin itseni ja sammuvan päivänvalon väliin; halusin nähdä, tokko hän "kuivaisi silmäni". Tiesin, että hän ampui erinomaisen hyvin, mutta se kurppa saattaisi hänet varmasti hiukan ymmälleen, niin ajattelin.

Näin hänen kohottavan pienen pyssynsä ja kumartuvan eteenpäin, ja samalla hetkellä lehahtivat molemmat kurpat aukealle, se, jota minä olin ampunut, oikealle ja toinen vasemmalle.

Samassa kuului uudelleen huuto: "Kurppa suoraan edessä!" Ja kun katsoin metsään, näin korkealla latvojen yläpuolella kolmannen linnun, jota tuuli kiidätti kuin ruskeata, pyörivää lehteä Quatermainin ylitse. Ja nyt seurasi kaunein laukaus, mitä milloinkaan olen nähnyt. Oikeanpuoleinen lintu lensi matalalla, vajaan viidentoista kyynärän päässä eräästä pitkästä pensasaidasta, ja Quatermain otti sen ensin, koska se katoaisi nopeimmin. Vain se, jolla oli hänen haukansilmänsä, saattoi nähdä linnun. Mutta hän näki sen tarpeeksi hyvin ja ampui sen kuolleeksi kuin kivi. Sitten hän teki puolikäännöksen ja rojautti kohden toista lintua, joka nyt oli noin kuudenkymmenen kyynärän päässä hänestä, ja senkin oli pudottava.

Sillä hetkellä oli kolmas lehtokurppa aivan hänen päänsä päällä; se kiiti kuin salama tuulen mukana, nähdäkseni suunnilleen viidenkymmenen jalan korkeudessa.

Näin hänen vilkaisevan siihen; sitten hän avasi pyssyn, veti pois oikeanpuoleisen hylsyn, pisti piippuun uuden panoksen ja kääntyi. Nyt oli lehtokurppa noin seitsemän-, kahdeksankymmenen kyynärän päässä hänestä ja kiiti tiehensä huimaavaa vauhtia.

Hän kohotti pyssynsä ja laukaisi – niin, sitä asiaa ei tarvinnut epäillä – sen täytyi tulla alas. Raju tuulenpuuska tarttui kuolleeseen lintuun ja tempasi sen mukaansa kuin irtaantuneen tammenlehden, niin että se porhalsi kauas ja putosi maahan parinsadan kyynärän etäisyydessä.

"Kuulepas, Quatermain", sanoin minä, kun ajomiehet olivat ehtineet paikalle, "onko sinulla montakin tuommoista laukausta pyssyssäsi?

"Ei toki", vastasi hän kuivasti hymyillen. "Kun minun viimeksi täytyi ampua kolme laukausta yhtä nopeasti peräkkäin, tarkoittivat ne hiukan suurempia otuksia. Ne olivat norsuja. Minä tapoin ne yhtä tunnollisesti kuin nuo kurpat, mutta vähältä piti, ettei käynyt päinvastoin; tarkoitan, että olin itse vähällä saada niiltä matkapassin."

Samassa tuli metsänvartija. "No, osuitteko mihinkään kurpista, sir?" kysyi hän sen näköisenä kuin olisi edeltäkäsin ollut varma kielteisestä vastauksesta.

"Enköhän, Jeffries", vastasi Quatermain. "Yhden niistä löydät tuolta aidan takaa ja toisen sadan askeleen päästä pellolta, noilta kohdin."

Metsänvartija oli jo kääntynyt mennäkseen ja näytti ylen hämmästyneeltä; mutta Quatermain kutsui hänet takaisin.

"Varrohan, Jeffries", hän sanoi, "näetkö tuon karsitun puun tuolla oikealla parisataa askelta täältä? Hyvä, suoraan tällä linjalla on yksi pellolla, noin kuudenkymmenen askeleen päässä."

"Olipa se pirunmoinen laukaus!" mutisi Jeffries ja rämpi tiehensä.

Sitten menimme kotiin, ja pian meidän jälkeemme tulivat sir Henry Curtis ja kapteeni Good, jälkimmäinen hienoimmassa ja ruumiinmukaisimmassa juhlapuvussa, minkä milloinkaan olen nähnyt. Muistan vieläkin selvästi, että hänen paidassaan oli neljä vaaleanpunaista korallinappia.

II.

Päivällinen kului hyvin hupaisasti. Vanha Quatermain oli loistavalla tuulella, ja minä luulen sen osaksi johtuneen siitä, että hän oli saattanut Jeffriesin epäilyt häpeään. Goodin juttuvarasto oli tyhjentymätön. Hän kertoi meille muun muassa ihmeellisen tarinan vuorivuohen-metsästyksestään Kashmirissa. Oman kertomansa mukaan hän ajoi niitä vuorivuohia neljä päivää. Viidennen päivän aamuna hänen vihdoinkin onnistui päästä pyssynkantaman päähän laumasta, johon kuului tukeva pukkivanhus – sillä oli niin pitkät sarvet, etten uskalla toistaa sitä – ja viisi, kuusi vuohta. Good ryömi vatsallaan eteenpäin, pysytellen koko ajan varovaisesti kalliolohkareiden ja muiden kohopaikkojen takana. Vihdoin hän oli vain kolmensadan kyynärän päässä niistä, ja silloin hän otti tarkan tähtäyksen vanhaan pukkiin. Mutta samassa tuli harmillinen keskeytys. Muutamia kuljeskelevia vuorelaisia ilmaantui äkkiä hänen yläpuolelleen eräälle korkealle vuorenhuipulle. Vuohet tekivät silloin puolikäännöksen, syöksyivät salamannopeasti tiehensä ja katosivat pian Goodin näköpiiristä; mutta pukkivanhus valitsi tiensä rohkeammin. Sen edessä oli mahtava rotko, ainakin kolmekymmentä jalkaa leveä. Pukin oli päästävä rotkon yli, ja se hyppäsi. Ja juuri kun se oli ilmassa, ampui Good. Pukki suoritti täydellisen surmanhypyn ja putosi siten, että sen sarvet tarttuivat erääseen kallionulkonemaan kuilun toisella puolella. Siinä se riippui, kunnes Good tehtyään pitkän ja vaivalloisen kierroksen ehti paikalle, heitti lasson sen ympärille ja onki sen ylös.

Tämä repäisevä juttu otettiin vastaan hyvinansaituin epäilyin.

"Niinkuin haluatte", sanoi Good, "ellette tahdo uskoa kertomustani – ja aivan todenmukainen kertomus se on – niin voittehan tarjota jonkin paremman; minulle on samantekevää, onko se tosi vai ei."

Sitten hän vaikeni arvokkaasti.

"No, Quatermain", sanoin minä, "älä nyt anna Goodin voittaa itseäsi, kerrohan meille vähän siitä, miten surmasit ne kolme norsua, joista puhuit iltapäivällä, kun olit ampunut lehtokurpat."

"Miksipä en", vastasi Quatermain kuivasti, ruskeissa silmissään ivallinen pilkahdus, "vaikka onkin koko vaivalloista seurata Goodin jälkiä. Niin, ellemme olisi nähneet Goodin osuvan siihen nelistävään kirahviin yhdeksänsadan jalan päästä, niin voisinpa melkein vannoa, että tuo vuorivuohijuttu ei ollut ihan tosi."

"Mutta", jatkoi hän nousten ja sytyttäen piippunsa, "jos tosiaankin tahdotte, että kerron teille jotakin, noudatan kernaasti toivomustanne."

Hän asettui mukavasti tuoliinsa ja alkoi:

– Olin tehnyt onnistuneen metsästysretken luoteeseen Krokotiilivirrasta ja myynyt saaliin 5-600 punnasta. Sitten lähetin poikani Harryn kouluun Nataliin ja lopuilla rahoilla varustauduin vielä pitemmälle retkelle.

Tällä kertaa päätin lähteä kauemmaksi pohjoiseen kuin milloinkaan olin ollut ja sentähden ostin itselleni paikan eräässä kauppalaivassa, joka kulki Durbanin ja Delegoan lahden väliä. Sieltä ryhdyin marssimaan sisämaahan kahdenkymmenen kantajan seuraamana, ja tarkoitukseni oli matkata suoraan pohjoiseen Lunpopoa kohti kulkien rannikon suuntaan, mutta runsaan kolmenkymmenen mailin päässä siitä.

Kahtenakymmenenä ensimmäisenä päivänä kärsimme pahasti kuumeesta, tai oikeammin mieheni kärsivät, sillä itse olin kutakuinkin karaistunut vastustamaan kuumetta. Sitäpaitsi osoittautui vaikeaksi pitää retkikuntaa liharuo'assa, sillä vaikka seutu olikin hyvin harvaan asuttua, tuotti metsästys kovin vähän. En saanut ammutuksi muuta kuin yhden vesipukin, ja sellainen riista, niinkuin tiedätte, ei ole erikoisen maukasta.

Kahdentenakymmenentenä päivänä pääsimme suurelle Gonoru-joelle; kuljimme sen yli ja tunkeuduimme sitten syvemmälle sisämaahan kohden mahtavaa vuoristoa, jonka siniset huiput häämöttivät etäisyydessä pilvien kaltaisina. Tästä vuorijonosta, joka luultavasti muodostaa jatkon Natalin Lohikäärmevuorille, erkani rannikkoa kohti toinen kymmenen, kahdentoista mailin pituinen ja päättyi korkeaan etuvuoreen. Sain myöhemmin tietää, että tämä sivujono oli kahden kafferivaltion rajana. Toista – pohjoispuolella olevaa – hallitsi Wambe päällikkö ja eteläistä Nala. Jälkimmäinen oli erään sekarotuisen zulu-heimon päämies – niitä nimitettiin butianoiksi –, kun taas Wambe hallitsi paljon voimakkaampaa heimoa, nimeltä matukut. Siihen aikaan, josta minä puhun, olivat butianat matukujen alamaisia, viimeksimainitut olivat näet parikymmentä vuotta aikaisemmin yllättäneet heidät ja surmanneet heistä suurimman osan. Mutta heimo oli jälleen alkanut koota voimiaan eikä, niinkuin hyvin ymmärrätte, katsonut matukuja suopein silmin.

No niin, kuulin matkalla, että metsissä, jotka peittivät Wamben alueen rajavuorten juurta ja rinteitä, oli viljalti norsuja. Myöskin kuulin, että tuo mies, joka asui vuorilla niin lujasti linnoitetussa kraalissa, että sitä pidettiin valloittamattomana, oli tehnyt monia julmuuksia ja häpeämättömyyksiä. Sanottiin, että hän oli julmin kaikista Etelä-Afrikan päälliköistä ja että hän oli kylmäverisesti murhannut kokonaisen eurooppalaisseurueen, joka kuusi, seitsemän vuotta sitten oli lähtenyt hänen maahansa metsästämään norsuja.

Tämän seurueen oppaana oli ollut vanha ystäväni John Every, ja minä olin monesti valittanut hänen surullista ja ennenaikaista loppuaan. Mutta olipa Wambe millainen hyvänsä, päätin kuitenkin metsästää norsuja hänen maassaan. En ollut vielä milloinkaan pelästynyt ketään alkuasukasta enkä aikonut tällekään herralle osoittaa sitä kunniaa. Minussa on kerta kaikkiaan paljon fatalistia, niinkuin tiedätte, ja sentähden ajattelin, että jos kohtalo oli päättänyt, että Wambe lähettäisi minut samaa tietä kuin vanhan ystäväni John Everyn, niin se tulisi osakseni, menettelinpä miten tahansa, ja sillä oli asia selvä. Valmistauduin siis rohkealla mielellä metsästämään norsuja.

Kolme päivää sen jälkeen kuin olimme ensikerran nähneet mahtavan etuvuoren, seisoimme sen suunnattomassa varjossa. Seurasimme edelleen jokea, joka kiemurteli vuoren juurella kasvavan metsän läpi, ja pääsimme siten pahamaineisen Wamben alueelle. Se ei kuitenkaan tapahtunut synnyttämättä pientä erimielisyyttä kantajieni ja minun välillä, sillä kun olimme saapuneet paikalle, missä päällikön vallan katsottiin alkavan, istuutuivat kantajat maahan ja kieltäytyivät astumasta askeltakaan eteenpäin. Silloin minäkin istuuduin ja koetin puhua heille järkeä; yritin parhaani mukaan vaikuttaa heihin fatalistisilla mielipiteilläni. Mutta en millään saanut heitä näkemään asiaa siinä valossa, missä toivoin.

Sillä hetkellä, he sanoivat, heidän nahkansa joka tapauksessa oli ehjä, mutta jos he uskaltaisivat Wamben maahan ilman hänen lupaansa, he piankin näyttäisivät madonsyömiltä lehdiltä. Mikäpä minun oli istua siinä ja sanoa, että se oli vain kohtalo. Oli hyvin mahdollista, että kohtalo liikuskeli irrallaan Wamben maassa, mutta niin kauan kuin he pysyttelivät sieltä poissa, eivät he ainakaan suoraan juosseet sen suuhun.

"No", sanoin minä Gobolle, joukon päällysmiehelle, "mitä nyt sitten aiotte tehdä?"

"Aiomme palata rannikolle, Macumazahn", vastasi hän hyvin röyhkeästi.

"Vai niin, vai aiotte", sanoin minä katkeranmakean ystävällisesti, sillä olin kovin suutuksissani. "Kuulepas, pikku Gobo, sinä ja pari muuta ette koskaan pääse rannikolle, sillä näetkös, ystäväni" – samassa otin pikakiväärini ja asetin selkäni mukavasti puuta vasten – "minä olen juuri syönyt mukiinmenevän aamiaisen ja voin yhtä hyvin jäädä istumaan tähän kuin johonkin toiseen paikkaan, mutta jos sinä tai joku noista toisista ottaa askeleenkaan rannikolle päin, niin silloin paukkuu, ja sinä ehkä tiedät, etten minä ammu harhaan."

Mies seisoi ja heilutteli peistä, joka hänellä oli kädessään – onneksi olivat kaikki pyssyt puun juurella –, mutta vähitellen hän kääntyi kuin aikoen lähteä; kaikki toiset tuijottivat herkeämättä meihin. Minä nousin ja tähtäsin häneen, ja vaikka hän koetti näyttää välinpitämättömältä, näin varsin selvästi, että hän vilkuili koko ajan levottomasti minuun. Kun hän oli ottanut parikymmentä askelta, sanoin aivan rauhallisesti:

"No, Gobo, tuletko takaisin, vai ammunko minä?"

Se oli tietysti korkeata peliä. Minulla ei ollut oikeutta tappaa Goboa eikä ketään toisista pelkästään sen nojalla, että he eivät halunneet astua vihamielisen päällikön alueelle. Mutta minä tunsin, että jos halusin säilyttää kantajien kunnioituksen, oli minun pakko mennä äärimmäisyyksiin. Sentähden minä seisoin siinä kasvoillani saaliinhimoisen leijonan ilme ja pyssy suunnattuna Gobon kylkiluihin. Lopulta kävi tilanne sietämättömäksi, ja hän antoi perään.

"Älä ammu, Boos!" hän huusi ja kohotti kätensä. "Minä seuraan sinua."

"Tiesin sen", vastasin minä levollisesti. "Sinähän näet, että kohtalo liikkuu kaikilla teillä yhtä hyvin Wamben maassa kuin sen ulkopuolellakin."

Riita oli lopussa, sillä Gobo oli päämies, ja kun hän antautui, antautuivat muutkin. Kun kaikki siten oli päättynyt parhaaseen yksimielisyyteen, kuljimme rajan yli, ja seuraavana aamuna aloin ampua tosissani.

III.

Kierrettyämme runsaan mailin mainitsemani suuren vuoren juurta saavuimme samana päivänä eräälle kauneimpia seutuja, mitä olin nähnyt Afrikassa Kukuana-maan ulkopuolella. Sillä paikalla kohoaa sivujono – pääjono, josta se erkanee, ulottuu pilvenkorkuisin huipuin niin kauas pohjoiseen ja etelään kuin silmä kantaa – pohjoista kohden valtavana, seitsemän, kahdeksan mailin mittaisena kaarena, ja vuorenharjanteen juurella välkkyy joki kirkkaana hopeajuovana. Sen toisella puolella leviää laaja alue aaltomaista maastoa, jonkinlainen luonnonpuisto, jota peittävät ympärysmitaltaan toisinaan useiden mailien suuruiset pensaikot. Niiden välillä on isoja ruohokenttiä, joissa siellä täällä näkyy ryhmä korkeita puita, paikoin myöskin omituisen eristettyä nuorta metsää ja yksityisiä graniittilohkareita, jotka ovat kuin ihmiskäsien pystyttämiä muistomerkkejä. Lännessä tätä ihanaa tasankoa rajoittaa sama yksinäinen etuvuori, jonka reunalta se kuin aaltoillen laskeutuu kuumeiden rasittamaa rannikkoa kohti; mutta kuinka pitkälle se ulottuu pohjoiseen, sitä en tiedä – kahdeksan päivämatkan päähän, väittivät alkuasukkaat – ja siellä sen sanotaan muuttuvan tiettömäksi rämeeksi.

Joen toisella puolella kohtaa aivan toisenlainen näky. Pitkin rantaa, missä maa on matalaa, leviää suuria rämeikköjä. Niiden jälkeen tulee leveä ruohoakasvava vyöhyke; siellä vilisee kaikenlaista riistaa, ja maa kohoaa tasaisesti metsää kohti, joka alkaa tuhannen jalkaa tasangon yläpuolella ja verhoaa vuoria melkein huippuihin saakka. Metsässä on enimmäkseen mahtavia, korkeita puita, muutamat niinkin korkeita, ettei tavallinen pyssy kanna lintuihin, jotka istuvat niiden latvoissa. Niiden toinen erikoisuus on paksu sammalpeite, joka kattaa niitä juuresta latvaan. Tästä sammalesta alkuasukkaat liottavat mainiota, vahvaa purppuraväriä, jolla he värjäävät parkitsemansa nahkat ja myöskin vaatekappaleensa, jos ovat olleet niin onnellisia, että ovat saaneet sellaisia käsiinsä. Luulen, etten ole koskaan nähnyt mitään niin ihmeellistä kuin tällainen valtava puu, jota juuresta latvaan ympäröi ripsuisina köynnöksinä tuo alakuloinen harmaa sammal, jossa tuuli kuiskailee salaperäisesti seuloutuessaan ripsujen läpi ja pannessaan ne liikkeeseen. Kaukaa katsoen ne miltei näyttävät jättiläisen harmailta hiuksilta, joita vihreät lehväseppeleet koristavat.

Samana iltana, jolloin Gobolla ja minulla oli ollut pieni ajatustenvaihtomme, me leiriydyimme tämän suuren metsän reunaan, ja kun aamu sarasti, lähdin minä liikkeelle aloittaakseni metsästyksen. Kun meillä, kuten sanottu, oli hiukan tiukkaa lihasta, päätin ennen norsunmetsästykseen ryhtymistä ampua yhden puhvelin, jota lajia siellä oli runsaasti. Vajaan mailin päässä leiripaikalta tulimme polulle, joka oli tavallisen syrjätien levyinen ja jonka puhvelit todennäköisesti olivat polkeneet, kun ne aamun koitteessa nousivat laidunpaikoistaan rämeestä viettääkseen päivän ylämaan viileämmässä ilmastossa.

Seurasin tätä polkua ylöspäin; tuuli oli vastainen ja puhalsi siis puhveleista minuun. Noustuani mailin verran alkoi metsä käydä sakeammaksi, ja polun näöstä päättelin nyt olevani lähellä riistaa. Vielä sata askelta, ja metsä kävi niin tiheäksi, että olisi ollut mahdotonta tunkeutua sen läpi, ellei polkua olisi ollut. Mutta nyt alkoivat Gobo, joka kantoi isoa luodikkoani (pikakivääriä kannoin itse), ja molemmat muut miehet, jotka olin ottanut mukaani, osoittaa ilmeistä vastahakoisuutta matkan jatkamiseen, siellä kun ei muka ollut yhtään tilaa väistyä syrjään. Annoin heidän tietää, ettei heidän tarvinnut seurata, jos he olivat kovin peloissaan, mutta että minä aioin joka tapauksessa mennä edelleen. Se sai heidät hiukan häpeämään, ja he alkoivat taas tallustaa.

Vielä parikymmentä askelta, ja polku leveni pieneksi aukeamaksi. Panin pitkäkseni ja tähystelin tähystelemistäni, mutta puhveleita ei näkynyt. Oli ilmeistä, että lauma oli lähtenyt siitä – näin sen jäljistä – ja hajaantunut pieniksi ryhmiksi ylempänä olevaan tiheikköön. Kuljin siis suoraan aukean poikki, valitsin yhdet monista jäljistä – ja seurasin niitä hyvän matkaa, kunnes minulle selveni, että nyt olin puhvelien ympäröimänä. Mutta vesakko oli niin tiheätä, etten voinut nähdä niistä ainoatakaan. Muutaman kyynärän päästä vasemmalta saatoin kuitenkin kuulla yhden hankaavan sarviaan puuta vasten, ja oikealta kuului silloin tällöin syvä kurkkuääni, röhkinän ja ammumisen välimuoto, joka ilmaisi minulle sen vähemmän miellyttävän seikan, että olin vanhan härän läheisyydessä. Kuitenkin hiivin vielä lähemmäksi sitä, sydän kurkussa ja yhtä varovaisesti, kuin jos olisin vedon vuoksi ryöminyt munien yli. Jokaisen pikku oksan, joka tuli tielleni, nostin hellävaroin syrjään, jottei se taittuisi ja siten varoittaisi eläintä. Takanani seurasivat kolme apulaistani hanhenmarssissa, ja oli vaikea sanoa, kuka heistä näytti pelokkaimmalta ja säikkyneimmältä.

Hiivittyämme jonkin matkaa kosketti Gobo toista jalkaani; käänsin päätäni ja näin hänen osoittavan suoraan vasemmalle. Kohotin katseeni ja tirkistin muutamien lonkerokasvien yli; niiden takana kohosi teräväokainen aloe-tiheikkö, ja sen takana, tuskin viidentoista askeleen päässä meistä, näin vilaukselta vanhan härän sarvet, kaulan ja selkäjuovan.

Otin raskaan luodikkoni Gobolta, asetuin polvilleni ja valmistauduin lähettämään luodin härän kaulaan, aioin näet yrittää selkärankaan. Olin jo saanut siitä niin hyvän tähtäyksen kuin aloenlehdet sallivat, kun se päästi jonkinlaisen huokauksen ja paneutui makaamaan.

Katsoin epätoivoisena ympärilleni. Mitä nyt oli tehtävä? Niin kauan kuin se oli siinä, en nähnyt ampua sitä, vaikka luoti olisikin mennyt suoraan aloeiden läpi, mikä ei juuri ollut luultavaa; ja jos minä nousin, niin se joko juoksisi tiehensä tai syöksyisi kimppuuni. Mietin hetken ja tulin siihen lopputulokseen, etten voinut tehdä muuta kuin asettua pitkäkseni niinkuin härkäkin, sillä minua ei erikoisesti huvittanut etsiskellä muita puhveleita tästä tiheästä vesakosta. Jos puhveli on paneutunut pitkäkseen, on selvää, että sen ennemmin tai myöhemmin täytyy jälleen nousta, ja koko juttu oli siis vain kärsivällisyyskoe – "istumataistelu", niinkuin zulut sanovat.

Niinpä istuuduin ja sytytin piippuni, sillä arvelin, että sen haju kenties yltäisi puhveliin ja saisi sen nousemaan. Mutta tuuli kävi vastakkaiseen suuntaan, eikä savulla ollut vähäisintäkään vaikutusta. Kun ensimmäinen piipullinen oli poltettu, sytytin toisen. Myöhemmin sain syytä katua tätä ylimielisyyttä.

Sillä lailla sitten loikoilimme noin kolme neljännestuntia, kunnes koko homma alkoi minua pohjattomasti ikävystyttää. Se oli melkein yhtä väsyttävää kuin koomillisen oopperan viimeinen näytös. Kuulin puhvelien hönisevän ja liikuskelevan ympärillämme ja näin punanokkaisten kärpäsenpyydystäjien lähtevän lentoon niiden selästä viheltäen niinkuin pohjolan laulurastas, mutta härkävanhus nukkui varmaankin vanhurskaan unta, sillä se ei hievahtanutkaan.

Kun siinä par'aikaa makasin ja tuumin, että nyt oli pian tehtävä jotakin tilanteen pelastamiseksi, herätti huomiotani omituinen kihnuttava ääni. Aluksi luulin, että sen aikaansai jokin märehtivä puhveli, mutta sen ajatuksen hylkäsin kuitenkin pian, sillä ääni oli sellaiseksi liian voimakas. Käänsin varovasti päätäni ja tähystin tarkasti siihen suuntaan, mistä ääni tuntui tulevan, ja kerran olinkin näkevinäni, että jotakin harmaata liikkui runsaan sadan kyynärän päässä, mutta ihan varma en siitä ollut.

Vaikka kihnuttava ääni kuului edelleenkin, en erottanut mitään; siitä syystä en enää viitsinyt ajatella sitä, vaan kohdistin huomioni jälleen puhveliin. Mutta pian se taas kääntyi muualle. Runsaan viidenkymmenen kyynärän etäisyydestä kuului äkkiä hirveätä läähätystä, joka lähinnä muistutti veturin puhkuntaa, kun sen on saatava liikkeeseen hyvin raskas juna.

"Kas vain", mietin minä ja käännyin jälleen sinnepäin, mistä kummallinen ääni oli tullut, "se ei voi olla mikään muu kuin sarvikuono, ja se on vainunnut meidät."

Samassa kuului hirveätä ryskettä ja töminää. Ennenkuin ehdin ajatella, mitä minun oli tehtävä, niin, ennenkuin edes ehdin nousta pystyyn, murskautuivat pensaat takanani, ja valtavan, taistelunhaluisen sarvikuonon isot sarvet tulivat näkyviin tuskin kahdentoista kyynärän päässä meistä. Peto oli vainunnut meidät tai piippuni, en tiedä kumman, ja näiden eläinten tapaan se oli syöksynyt suoraan hajua kohti.

En voinut nousta, en voinut edes heittää pyssyä poskelleni – siihen ei ollut aikaa. En voinut muuta kuin heittäytyä niin kauas eläimen tieltä kuin vesakko salli. Vielä hetki, ja se oli aivan minun päälläni, sen valtainen ruumis kohosi kuin vuori silmäini edessä, ja niin totta kuin tässä istun, en kokonaiseen viikkoon saanut sen hajua nenästäni. Luulen, että olosuhteet painoivat sen niin syvälle muistiini. Pedon kuuma hengitys puhalsi suoraan kasvoihini, sen etujalat hipaisivat tukkaani, ja sen vasen takajalka polki housunlahkeeseeni vieden palasen nahkaa mukanaan. Maatessani siinä selälläni näin eläimen ryntäävän ylitseni, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kohtasi katsettani aivan toisenlainen näky.

Mieheni olivat takanani, ihan sarvikuonon tiellä. Eräs heistä heittäytyi selälleen tiheikköön ja pelastui siten joutumasta ruhjotuksi; toinen ponnahti pystyyn hurjasti huutaen ja hyppäsi kuin kumipallo aloeiden sekaan, jotka ottivat hänet vastaan avosylin ja terävin okain; mutta kolmas, joka juuri oli ystäväni Gobo, ei ennättänyt ajoissa tieltä.

Hän pääsi kyllä jaloilleen, mutta siinä olikin kaikki; sarvikuono kirmasi kohti pää painettuna maata vasten, sen suuri sarvi osui suoraan Gobon jalkain väliin, ja kun jättiläinen tunsi painon kuonollaan, oikaisi se äkisti niskansa, ja Gobo lensi korkealle ilmaan. Hän teki täydellisen kuolemanhypyn, ja juuri sillä hetkellä näin hänen kasvonsa. Ne olivat harmaat säikähdyksestä, ja hänen suunsa oli ammollaan. Vinhalla vauhdilla hän putosi jälleen alas – suoraan pedon pehmeään selkään, mikä jossakin määrin lievensi täräystä. Kaikeksi onneksi sarvikuonon päähän ei pälkähtänyt kääntyä, se syöksyi keskelle aloeita aivan sen miehen ohi, joka oli paennut niiden turviin.

Nyt seurasi kumma näytelmä. Aloeiden toisella puolella nukkuva puhveli heräsi meluun ja ryntäsi pystyyn, mutta jäi hetkiseksi seisomaan tietämättä mitä tehdä. Samassa hyökkäsi sarvikuono sen kimppuun, sai sarvensa sen mahan alle ja antoi sille niin voimakkaan töytäyksen, että se kellahti selälleen ja hyökkääjä itse romahti päistikkaa sen päälle. Mutta seuraavassa hetkessä sarvikuono oli jälleen pystyssä ja kiiti pensaikon peittämää rinnettä alas tasangolle päin.

Nyt alkoi koko seutu elää, täyttyi kaikenlaisista äänistä. Joka suunnalla syöksyi korskuvia puhveleita pienissä ryhmissä metsän halki, ja haavoittunut härkä rupesi hirvittävästi mylvimään. Minä makasin hetken liikahtamatta ja rukoilin hartaasti, etteivät pakenevat puhvelit osuisi minun kohdalleni. Kun vaara kävi pienemmäksi, nousin pystyyn ja katsoin ympärilleni. Eräs miehistäni, se joka oli heittäytynyt pensaisiin, oli jo puolivälissä erästä puuta – jos taivaan valtakunta olisi ollut sen latvassa, ei hän olisi voinut kiivetä nopeammin. Gobo makasi vieressäni ja vaikeroi surkeasti, mutta oli nähdäkseni muuten aivan vahingoittumaton, ja aloeiden keskeltä, jonne kolmas oli paennut, kuului vihlovaa parkua.

Katsoin sinnepäin ja näin, että onnettomalla oli täysi syy ulvoa. Iso aloenpiikki oli lävistänyt takaa hänen nahkavyönsä tunkeutumatta kuitenkaan ruumiiseen; mutta hän oli niin kiinninaulittuna, ettei millään päässyt liikkumaan, ja kolmen, neljän kyynärän päässä hänestä makasi haavoittunut puhveli mylvien ja potkien ja runnellen isoilla sarvillaan paksulehtisiä aloeita yrittäessään päästä jaloilleen ja rynnätä miehen kimppuun; se luuli ilmeisesti, että tämä oli syypää kaikkeen. Oivalsin heti, että jos halusin pelastaa miehen hengen, en saanut hukata hetkeäkään; sentähden tempasin ison luodikkoni, joka onneksi ei ollut vioittunut, astuin askeleen vasemmalle, sillä sarvikuono oli suurentanut pensaikon aukkoa, ja tähtäsin puhvelin vasempaan lapaluuhun. Siitä paikalta, missä seisoin, en näet voinut ampua kunnollista sivulaukausta sydämeen. Nyt näin, että sarvikuono oli reväissyt härän vatsaan ammottavan haavan ja että härän vasen takajalka oli yhteentörmäyksessä taittunut. Minä laukaisin, luoti osui lapaluuhun ja ruhjoi sen, ja puhveli lysähti maahan. Tiesin, ettei se enää nousisi siitä, se kun oli haavoittunut sekä etu- että takajalkaan, ja välittämättä sen kaameasta mylvinnästä astuin sen luokse. Siinä se makasi raivokkaasti mulkoillen ja kuopien maata sarvillaan. Sitten astuin aivan sen viereen, tähtäsin niskanikamiin ja laukaisin. Eläimen suuri pää putosi kumahtaen maahan, se ähkäisi ja heitti henkensä.

Kun se seikka oli selvitetty, menimme minä ja Gobo, joka nyt vihdoin oli noussut, vapauttamaan onnetonta toveriamme aloen syleilystä. Se oli okainen tie ja maksoi meille monta pistoa ja naarmua, mutta lopulta saimme hänet sentään raahatuksi pois kutakuinkin vahingoittumattomana ja tavattoman hurskaassa ja jumalaapelkääväisessä mielentilassa. Hänen Suuri Henkensä oli varmasti katsonut sinnepäin, hän sanoi, muuten olisi hän nyt vainajana. Kun en koskaan tahdo loukata totista hurskautta, vaikenin seikasta, josta muuten olisi ollut syytä huomauttaa, nimittäin siitä, että hänellä olisi ollut kovin vähän apua Hengestään, ellei minun luodikkoni olisi tähdännyt oikeaan kohtaan.

IV.

Kun olin lähettänyt miehen takaisin leiriin käskemään kantajat puhvelia paloittelemaan, tulin ajatelleeksi, että olin oikeastaan velkaa sille sarvikuonolle tervehdyksen, jonka totisesti halusin maksaa.

Mainitsematta sanallakaan aikeistani Gobolle, joka nyt oli entistä lujemmin vakuutettu siitä, että kohtalo kuljeskeli irrallaan Wamben maassa, lähdin seuraamaan pedon jälkiä.

Se oli, kuten sanottu, tunkeutunut tiheikön läpi kentälle. Hiukan tyynemmin – sen näin jäljistä – se sitten oli jatkanut kentän poikki, kääntynyt oikealle metsään ja suunnannut kulkunsa tiheikön reunan ja joen välistä aukeata maakaistaletta kohti. Seurattuani jälkiä mailin verran huomasin vesakon loppuvan; otin senvuoksi esiin kiikarini ja tutkin kenttää. Noin mailin päässä näin jotakin ruskeata – sarvikuonon, ajattelin. Kuljin suunnilleen tuhat kyynärää ja tähystin uudelleen – se oli vain suuri muurahaispesä. Harmillinen seikka; mutta en tahtonut luopua kostostani, sillä jäljistä näin, että eläin oli jossakin kohdin edessäni. Mutta koska tuuli puhalsi suoraan minusta sinnepäin, minne eläin oli kadonnut, ja sarvikuono kykenee vainuamaan ihmisen mailin etäisyydestä, ei jälkien seuraaminen – sen huomasin – ollut turvallista. Tein senvuoksi runsaan mailin mittaisen kierroksen, kunnes saavuin muurahaispesän toiselle puolelle, ja sitten tutkin maastoa uudelleen. Turhaan – mitään ei ollut näkyvissä. Olin jo päättänyt heittää kaiken sikseen, kun äkkiä näin sarvikuononi korkeassa ruohikossa noin neljänsadan kyynärän päässä muurahaispesältä.

"Herra varjelkoon!" tuumin itsekseni. "Nyt se taas tulee." Mutta ei, katseltuaan hiukan ympärilleen se jälleen laskeutui pitkäkseen ruohikkoon.

Olin nyt aivan ymmälläni. Niinkuin tiedätte, on sarvikuono erittäin likinäköinen eläin; sen näköaisti on yhtä huono kuin sen hajuaisti tarkka.

Eläin tietää sen itse sangen hyvin, ja sentähden se aina käyttää sieraimiaan silmiensä tueksi. Niinpä se ei koskaan paneudu pitkäkseen kääntämättä kuonoaan tuulta vasten. Jos vihollinen tulee takaapäin, voi se aina hyvissä ajoin vainuta sen ja sitten paeta tai hyökätä; jos vaara taas tulee edestäpäin, on sillä aina mahdollisuuksia nähdä se, ennenkuin se on ihan kohdalla. Mutta toisinaan sen voi yllättää kuin peltopyyn, jos lähestyy sitä tuulta vasten, on kyllin varovainen ja voi käyttää maastoa apunaan.

Viimeksimainitusta ei tässä tapauksessa ollut puhettakaan, ja sentähden oli kaikkea muuta kuin helppo päästä ampumaan petoa. Harkittuani asiaa puolelta ja toiselta päätin yrittää sivuhyökkäystä; arvelin, että sillä tavoin voisin päästä kyllin lähelle toimittaakseni luodin eläimen lapaan. Lähdimme siis jälleen etenemään seuraavassa taistelujärjestyksessä: minä edellä, heti takanani Gobo ja sitten toinen mies hänen perässään. Ensimmäiset neljäsataa kyynärää kävi kaikki hyvin, mutta sitten alkoivat vaikeudet; suuret eläinlaumat olivat näet syöneet ruohon niin pienelle sängelle, että oli melkein mahdotonta löytää mitään, mihin kätkeytyä. Siitä syystä oli välttämätöntä painautua maahan ja kontata eteenpäin kaikilla neljällä.

No niin, olimme sillä tavoin ryömineet jo hyvän matkan, ja kaikki olisi luultavasti edelleenkin käynyt onnellisesti, elleivät Gobo ja hänen ystävänsä olisi tehneet eräitä tyhmyyksiä. Olette varmaan itsekin huomanneet, että alkuasukas, jonka on kätkeydyttävä, toimii samojen periaatteiden mukaan kuin kamelikurki – kun vain pää on piilossa, on kaikki hyvin. Ainakin tässä tapauksessa niin kävi.

Gobo ja se toinen poika ryömivät eteenpäin käsien ja polvien varassa, pää huolellisesti alaspainettuna, mutta ruumiin tukevin osa jyrkästi koholla, enkä minä huomannut sitä, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Nyt on asianlaita kuitenkin niin, että villieläimet pelkäävät yhtä paljon ihmisen sitä päätä kuin sitä, missä kasvot ovat, ja sen minä saatoinkin pian todeta.

Juuri kun olimme tulleet kolmensadan jalan päähän pedosta ja minä jo onnittelin itseäni siitä, etten ollut turhaan alistunut tähän pitkälliseen ryömintään paahtavassa päivänpaisteessa, kuulin sarvikuonolintujen suhisevan äänen ja näin neljän, viiden lähtevän lentoon eläimen selästä, missä niiden miellyttävänä toimena oli hyönteisten noppiminen. Mutta lintujen pako merkitsee sarvikuonolle samaa kuin sanat: "Opettaja tulee!" – koulupojalle, se kehoittaa sitä olemaan varuillaan. Senvuoksi eivät linnut olleetkaan ehtineet kovin korkealle, kun näin ruohon liikkuvan.

"Maahan!" kuiskasin minä kaffereille, ja samassa sarvikuono nousi ja katseli epäluuloisesti ympärilleen. Mutta niille silmille ei mitään ollut näkyvissä; luulenpa, etteivät ne olisi havainneet meitä niin kaukaa, vaikka olisimme seisoneet pystyssä. Eläin veti pari kertaa ilmaa sieraimiinsa ja paneutui sitten jälleen pitkäkseen pää käännettynä tuulta vasten, ja pian sen jälkeen laskeutuivat linnutkin takaisin sen selkään.

Olin kuitenkin selvillä siitä, että eläimen epäluulo ja viha olivat nyt heränneet, että se siitä syystä nukkui toinen silmä auki ja ettei sillä tavoin kannattanut jatkaa; senvuoksi vetäydyimme varovasti takaisin harkitsemaan, mitä oli tehtävä, ja tutkimaan maastoa. Tulos ei ollut kovin tyydyttävä. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan piilopaikkaa lukuunottamatta muurahaispesää, joka oli. neljän-, viidensadan kyynärän päässä pedosta ja tuulen puolella. Lähestyinpä siis miltä taholta hyvänsä, se kuitenkin keksisi minut joko haju- tai näköaistillaan.

Hiukan harkittuani tein sentähden seuraavan päätöksen: minä hiipisin muurahaispesälle, sitten eläin vainuaisi minut, mutta sen sijaan että minä ajaisin sitä, saisi se ajaa minua. Se oli hurjanrohkea yritys, johon en tahdo toisia neuvoa, mutta minä olin sillä kertaa päättänyt, että siitä leikistä oli tuleva loppu.

Selitin aikomukseni molemmille seuralaisilleni, jotka kohottivat kätensä taivasta kohti säikähdyksestä. Heidän pelkonsa minun turvallisuudestani väheni kuitenkin jonkin verran, kun sanoin heille, ettei ollut tarkoitukseni, että he tulisivat mukaan.

Gobo ilmaisi hartaan toivomuksensa, etten kohtaisi tielläni irrallaan kulkevaa kohtaloa, ja toinen rukoili vilpittömästi, että minun Suurella Hengelläni olisi aikaa nähdä oikea suunta, kun sarvikuono ryntäisi minua kohti. Sitten he kiireesti perääntyivät turvaan.

Minä otin ison luodikkoni ja pistin kuusi, seitsemän varapanosta taskuuni; sitten kuljin pitkän kiertotien, pääsin muurahaispesälle ja kävin maahan. Aluksi ei tuullut vähääkään, mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin saapui pieni tuulenhenki, joka jatkoi kulkuaan sarvikuonon luo. Sivumennen, haluaisinpa kernaasti tietää, mikä ihmisessä niin kovasti haisee – ruumis vaiko sielu? Siitä en ole koskaan päässyt perille. No niin, kumman ansiota se sitten olikin, joka tapauksessa sarvikuono pian vainusi minut, sillä puoli minuuttia sen jälkeen kuin tuo pieni tuulahdus oli sivuuttanut minut, nousi peto jaloilleen ja kääntyi saadakseen kuononsa oikein kunnollisesti tuuleen. Sillä tavoin se seisoi pari sekuntia ja veti henkeä, sitten se lähti liikkeelle, aluksi ravaten, sitten, kun haju kävi voimakkaammaksi, hurjasti nelistäen. Eteenpäin se säntäsi puhkuen ja sähisten ja häntä suorana perässä; vaikka se olisi nähnyt minun makaavan keon takana, ei se olisi voinut tulla tarkemmin suoraan minua kohti.

Voin vakuuttaa, että oli kaikkea muuta kuin hauskaa maata siinä ja odottaa hyökkäystä, sillä peto näytti aivan liha- ja nahkavuorelta. Kuitenkin päätin ampua vasta sitten, kun näkisin sen silmät; tämän säännön avulla olen näet huomannut aina saavan oikean välimatkan, kun on tekemisissä isojen otusten kanssa. Ojensin siis luodikkoni käyttäen muurahaispesää tukikohtana ja odotin polvillani oikeata hetkeä. Vihdoin, kun jättiläinen oli nelisenkymmenen kyynärän päässä, arvelin ajan tulleen, tähtäsin suoraan rintaan ja laukaisin.

Raskas luoti teki retkensä, ja sarvikuono keikahti maahan hirveästi päristäen. Mutta erehdyttepä pahasti, jos luulette, että asia oli sillä selvä; seuraavassa silmänräpäyksessä eläin jälleen oli pystyssä ja tuli minua kohti samaa vauhtia kuin ennenkin, pää hiukan alemmaksi painettuna.

Odotin, kunnes se oli vain viidentoista kyynärän päässä minusta, toivoen, että se paljastaisi rintansa; mutta siitä ei ollut puhettakaan. Ei siis ollut muuta mahdollisuutta kuin tyhjentää vasen piippu sen päähän, olipa siitä millaisia seurauksia hyvänsä. Ja tietysti piti käydä juuri niin, että eläin pani sarvensa aivan kuulan tielle; se lävisti sarven kolme tuumaa juuren yläpuolelta ja solahti sitten taas ilmaan.

Nyt alkoi tilanne käydä vakavanpuoleiseksi. Pyssyni oli tyhjänä, ja sarvikuono ryntäsi eteenpäin vinhaa vauhtia, niin vinhaa, että minä huomasin parhaaksi väistyä sen tieltä. Sentähden nousin ja aloin voimaini takaa juosta oikealle. Samassa peto saapui täyttä neliä, polki hyvän ystäväni muurahaispesän maan tasalle, mutta tupertui sitten nokilleen, kolmannen kerran sinä aamuna. Se antoi minulle muutaman minuutin etumatkan, ja minä juoksin tuulen suuntaan – Herra varjele, miten minä juoksin! Pahaksi onneksi sarvikuono huomasi häpeällisen pakoni, ja niin pian kuin oli päässyt jaloilleen, se alkoi ajaa minua takaa. No niin, maan päällä ei ole ihmistä, joka voisi juosta niin nopeasti kuin sarvikuono laukkaa, ja senvuoksi tiesin, että se pian tavoittaisi minut. Minulla oli kuitenkin jonkin verran kokemusta tällaisissa asioissa, ja minä säilytin mielenmalttini, niin että pystyin juostessani avaamaan luodikon, ottamaan vanhat hylsyt ulos ja panemaan uudet sisään. Mutta voidakseni tehdä sen minun täytyi hiljentää vauhtiani, ja kun löin pyssyn kiinni, kuulin pedon päristävän ja tömistävän muutaman askeleen päässä takanani. Välimatka oli silloin vain yhdeksän, kymmenen kyynärää, mutta onneksi eläin tällä kertaa piti päätään koholla. Kohotin luodikon ja laukaisin. Se oli pikalaukaus, mutta luoti osui kuitenkin rintaan, noin kolmen tuuman päähän ensimmäisestä, ja tunkeutui keuhkoihin. Se ei kuitenkaan pidättänyt eläintä, ja nyt ei ollut muuta neuvoa kuin hypätä syrjään, minkä teinkin hämmästyttävän nopeasti ja taitavasti, ja kun peto sitten syöksyi ohitseni, lähetin sille toisen kuulan kylkeen. Se ratkaisi asian: se meni näet olan takaa suoraan sydämeen. Sarvikuono kaatui kyljelleen vihlovasti ulvahtaen – kymmenkunta sikaa olisi tuskin aikaansaanut sellaista musiikkia – ja kuoli. Mutta sen ilkeät silmät olivat yhä auki.

Entä minä? – Niin, minä puhdistin aluksi nenäni, sitten menin sarvikuonon luo ja istuuduin sen pään päälle; tuumin itsekseni, että olin oikeastaan suorittanut sangen hyvän aamutyön.

V.

Koska päivä oli jo kulumassa puoleen ja meillä nyt oli yllin kyllin lihaa, marssimme voitonriemuisina takaisin leiriin, jonne saavuttuamme minä ryhdyin valmistamaan muhennosta puhvelinlihasta ja säilystetyistä vihanneksista. Kun se oli valmista, asetuimme syömään, ja päivällisen jälkeen minä otin pienet unet.

Kello neljän seuduissa minut kuitenkin herätti Gobo, ilmoittaen, että erään Wamben kraalin päämies oli tullut leiriin ja halusi puhua kanssani. Käskin päästää miehen sisään, ja hän tuli – pieni, kuihtunut, hyvin puhelias ukko, jolla oli miehustallaan vyö ja hartioillaan likainen ja kulunut kaniininnahka-viitta.

Pyysin häntä istumaan ja aloin sitten läksyttää häntä.

Mikä hänen tarkoituksensa oli, minä kysyin, kun hän rohkeni häiritä minua niin hävyttömällä tavalla? Kuinka hän ylimalkaan uskalsi herättää minun säätyiseni kuuluisan miehen pelkästään sen vuoksi, että tämä saisi puhua moisen kurjan madon kanssa?

Puhuin hänelle siihen sävyyn, koska tiesin, että sen vaikutus olisi minulle edullisin. Tuo on epäilemättä hyvin suuri mies – niin hän varmasti ajatteli – koska uskalsi puhua hänelle sillä tavoin. Useimmat villit ovat itse hirveän suurisuisia ja pitävät hävyttömyyttä varmana vallan merkkinä.

Ukko nöyrtyikin heti. Hän oli perin häpeissään, hän sanoi, hänen sydämensä oli aivan musertunut, ja hän tunnusti kernaasti, miten alhaisesti hän oli menetellyt. Mutta hänen asiansa oli erittäin tärkeä. Hän oli kuullut, että lähistöllä oleskeli mahtava metsästäjä, ihmeellisen kaunis valkoinen mies, mutta miten kaunis, ei hän kuitenkaan ollut osannut kuvitella, ennenkuin nyt näki minut (hän osasi totisesti imarrella), ja nyt hän tuli pyytämään minun apuani. Asianlaita oli näet niin, että kolme koirasnorsua, niin suurta, ettei kukaan valkoinen mies vielä ollut nähnyt niiden veroisia, oli vuosikausia ollut hänen kraalinsa kauhuna ja vaivana. Heidän kraalinsa oli vain pieni karjakraali, joka kuului Wambe päällikölle; siellä he elivät ja vartioivat karjaansa. Mutta varsinkin viime aikoina olivat norsut tehneet heille tavattomasti vahinkoa; viimekin yönä ne olivat tallanneet kokonaisen maissipellon, ja he pelkäsivät, että jos norsut vielä kerran tulisivat, saisivat he seuraavana vuonna kuolla nälkään. Eikö mahtava valkoinen mies suvaitsisi tulla tappamaan norsut? Sehän olisi hänelle pikkuasia – niin, huvikseenhan hän sen tekisi! Hänenhän tarvitsisi vain kätkeytyä puuhun, sillä nyt oli täysikuu, ja kun norsut tulisivat, puhuisi hän niille tulitorvellaan, ja ne kaatuisivat kuolleina maahan, ja kaikki heidän vastuksensa loppuisivat.

Tietysti minä ryiskelin, tein joukon vastaväitteitä ja olin osoittavinani hänelle äärettömän suurta suosiota, kun vihdoinkin alennuin noudattamaan hänen kutsuaan, vaikka sisimmässäni riemuitsin tästä mainiosta tilaisuudesta.

Eräs asettamistani ehdoista oli, että heti lähetettäisiin sanansaattaja Wamben luo, jonka kraali oli parin päivämatkan etäisyydessä, ilmoittamaan, että aikomukseni oli käydä hänen puheillaan pyytääkseni lupaa saada metsästää hänen maassaan. Sanansaattajan oli lisäksi viitattava siihen, että minä olin halukas antamaan joitakin lahjoja, hongoja, niinkuin kafferit niitä nimittivät, sekä että minä toivoin saavani ostaa häneltä norsunluuta, jota hänellä kuulin olevan suuria määriä.

Tämän sanansaattajan vanha herra lupasi lähettää heti, mutta hänen käytöksessään oli jotakin, joka ilmaisi, että hänen mielestään oli varsin kyseenalaista, otettaisiinko mies hyvin vastaan. Sitten lähdimme leiriltä ja suuntasimme kulkumme kraaliin, jonne saavuimme tuntia ennen auringonlaskua. Kraali, jossa oli kymmenkunta yksinkertaisen orjantappura-aidan ympäröimää majaa, sijaitsi vuorenrotkossa, jonka halki virtasi pieni puro. Rotko oli ylempänä kokonaan metsän peitossa, joka kuitenkin loppui jonkin matkan päässä kraalista, ja pohjalla, jossa oli puron tuomaa hedelmällistä multaa, olivat viljapellot, kaiken kaikkiaan kymmenisen tynnyrinalaa. Siellä alhaalla, samalla puolella puroa kuin kraali, oli myöskin yksinäinen maja, jota pidettiin viljan säilytyspaikkana ja joka nyt väliaikaisesti oli erään vanhan eukon, ystävämme päämiehen ensimmäisen vaimon, asuntona.

Mikäli saatoin havaita, oli vanhan naisen ja hänen miehensä välillä ollut pieni perheriita eräästä nuoremmasta ja rakastettavammasta kanssavaimosta, joka ensinmainitun mielestä esiintyi liian mahdikkaasti, ja tämä kiista oli päättynyt siten, että vanha vaimo oli valmistanut heille sen suuren surun, että oli muuttanut heidän luotaan ja jättänyt heidät yksikseen toistensa pariin. Kostaakseen oikein perin pohjin hän oli asettunut asumaan viljamakasiiniin. Niinkuin seuraavasta tulee käymään ilmi, oli hän niin tekemällä vain leikannut oman nenänsä kostaakseen omille kasvoilleen.

Aivan mainitun majan vieressä kasvoi iso apinanleipäpuu. Katsahtamalla maissipellolle saatoin todeta, ettei ukko ollut suurennellut norsujen jo melkein kypsälle viljalle tekemää vahinkoa. Miltei puolet siitä oli hävitetty. Nuo suunnattomat eläimet olivat syöneet kaiken, minkä voivat, ja loput ne olivat tallanneet. Menin pellolle tutkimaan niiden jälkiä ja säpsähdin hämmästyksestä – sellaisia jälkiä en milloinkaan ennen ollut nähnyt. Ne olivat jättiläismäisiä, varsinkin erään vanhan koiraan, jolla alkuasukasten kertoman mukaan oli vain yksi syöksyhammas. Sen jalanjäljessä saattoi mukavasti ottaa jalkakylpyjä.

Kun olin tutkinut ympäristön, oli minun ensitöikseni valmistauduttava taisteluun. Alkuasukkaat sanoivat, että norsut olivat löydettävissä ylempänä rotkossa sijaitsevasta tiheiköstä. Pidin senvuoksi todennäköisenä, että ne palaisivat yöksi nauttimaan loput kypsästä viljasta. Siinä tapauksessa minä voisin käyttämällä hiukan viekkautta saada kirkkaassa kuutamossa ammutuksi ainakin yhden niistä panematta omaa nahkaani alttiiksi vaaralle, ja juuri sille seikalle annoin erikoisen suuren merkityksen, sillä minä tunsin kaikkea mahdollista kunnioitusta hyökkäävän koirasnorsun voimaa kohtaan.

Suunnitelmani oli nyt seuraava: Majan oikealla puolella, rotkoon päin katsoen, oli apinanleipäpuu, kuten juuri mainitsin. Se hallitsi koko peltoa, ja siihen minä kiipeäisin. Kun norsut sitten tulisivat, ampuisin minä niitä sieltä. Ilmoitin tämän ukolle, joka siitä ilostui aivan suunnattomasti.

Nyt, hän sanoi, saattoivat hänen lapsensa nukkua rauhassa, sillä mahtava valkoinen metsästäjä istui siellä ylhäällä kuin henki, joka huolehti hänen kraalinsa menestyksestä; mitäpä silloin tarvitsi pelätä?

Sanoin hänelle, että hän oli kiittämätön lurjus, kun sillä tavoin aikoi nukkua kaikessa rauhassa, sillä välin kuin minä sain haavoittuneen kotkan kaltaisena istua puussa ja valvoa hänen turvallisuuttaan. Silloin hän jälleen alkoi liehakoida ja teeskennellä ja sanoi, että minun sanani olivat "ankaria, mutta tosia".

Kuitenkin he nyt näyttivät olevan siinä uskossa, että pyhää hautaa puolustettiin hyvin, ja illalla meni jok'ainoa kraalin sielu, maissiladossa asustava mustasukkaisuuden iäkäs uhri mukaanluettuna, nukkumaan turvallisena ja rohkean välinpitämättömänä norsujen ja kaikkien muiden villien eläinten suhteen, jotka tekivät ryöstöretkiä öisin. Minä puolestani sijoitin leirini kraalin alapuolelle ja hankittuani ukolta vanhan parrun asetin sen kahden oksan varaan, jotka lähtivät apinanleipäpuusta noin kahdenkymmenenviiden jalan korkeudessa, niin että kaksi miestä saattoi istua sen päällä jalat riippuen ja selkä runkoa vasten. Kun se oli tehty, menin takaisin leiriin ja illastin. Kello yhdeksän seuduissa, puoli tuntia ennen kuun nousua, kutsuin luokseni Gobon, joka mielestään oli sinä päivänä saanut tarpeekseen isojen eläinten metsästyksestä eikä ollut erikoisen halukas ottamaan osaa tähän uuteen yritykseen. Hänen vastaväitteistään ei kuitenkaan ollut apua; hän sai ison luodikkoni olalleen, ja minä itse otin pikakiväärin. Ja sitten suuntasimme kulkumme puulle.

Oli hyvin pimeätä, mutta löysimme sinne kuitenkin suuremmitta vaikeuksitta. Puuhun pääseminen sen sijaan vaati koko joukon enemmän vaivaa. Lopulta se sentään onnistui, ja me istuimme nyt parrulla kuin kaksi pojannaskalia tuolilla, joka on heille liian korkea. En uskaltanut tupakoida, sillä muistin sarvikuonon ja pelkäsin, että norsut tuntisivat tupakan hajun; siitä syystä odotusaika kävi vielä pitemmäksi ja ikävämmäksi. Lopulta minä vaivuin ajatuksiini ja istuin siinä syvän hiljaisuuden lumoissa.

Vihdoin nousi kuu, ja samalla alkoi puhaltaa heikko tuuli, joka rikkoi hiljaisuuden ja kuiski salaperäisesti lehvästössä ympärillämme. Kaukaiset, suuret vuorijonot, laaja lakeus ja tumma metsä näyttivät uudessa valaistuksessa aavemaisilta, enemmän puoliksi tiedottomalta unelmalta kuin maalliselta todellisuudelta, ja ellei parru, jolla istuin, olisi ollut niin riivatun kova, olisi kaunis näköala lopulta saanut minut ihan tunteelliseksi; mutta haluaisinpa nähdä sen ihmisen, joka kykenee tulemaan romanttiselle tuulelle istuessaan puussa kovalla, kulmikkaalla parrulla kafferin hien hajussa. Tyydyin siis vain toteamaan, että oli hyvin kaunis ilta, ja käänsin sitten huomioni siihen suuntaan, mistä norsuja odotettiin.

Mutta norsuja ei kuulunut, ja kun olin odottanut tunnin verran, alkoivat päivän ponnistukset vaikuttaa, ja minä vaivuin jonkinlaiseen puoliuneen. Kuten mainitsin, istui Gobokin parrulla, mutta mahdollisimman kaukana toisessa päässä, jottei hänen tuoksunsa häiritsisi minua kovin pahasti – taikka minun häntä, sillä valkoiset ja mustat syyttävät kumpikin toisiaan siitä, että levittävät hirveätä hajua – niin, Gobo istui parrulla, ja äkkiä hän näpsäytti sormillaan. Sen merkin minä tunsin, sitä käyttävät kaikki alkuasukasmetsästäjät ja -pyssynkantajat, ja tiesin nyt, että hän oli nähnyt tai kuullut jotakin. Katsoin hänen kasvoihinsa ja huomasin, että hän tuijotti jännittyneenä pimeään metsänreunaan maissipellon tummanvihreän juovan toiselle puolen. Minäkin käänsin katseeni sinnepäin ja kuuntelin. Hetken kuluttua kuulin heikon, kahisevan äänen, aivan kuin jättiläinen olisi levittänyt hitaasti kätensä ja painanut maahan viljapellon tähkät. Sitten oli vähän aikaa hiljaista, ja pian ilmaantui aukealle pellolle juhlallisesti astellen suurin norsu, minkä milloinkaan olen nähnyt ja tulen näkemään. Herra varjele, millainen peto! Sen ainoa komea syöksyhammas välkkyi kuutamossa, kun se seisoi siinä keskellä maissinkorsikkoa hitaasti liikutellen suunnattomia korvalehtiään ja haistellen kärsällään tuulta.

Minä tuijotin vielä jättiläistä mykkänä ihmetyksestä ja koetin arvailla tuon tavattoman hampaan painoa, jonka vannoin omistavani ennen pitkää, kun toinenkin koiras tuli näkyviin ja astui ensimmäisen rinnalle. Se oli tuskin yhtä korkea, mutta se tuntui minusta melkein vielä tanakammalta, ja sitäpaitsi sillä oli molemmat upeat syöksyhampaansa jäljellä. Taas hetkinen, ja kolmas esittäytyi. Se oli lyhyempi kuin molemmat muut, mutta korkeampi hartioiden kohdalta kuin toinen, ja kun sanon teille, että pienin näistä kolmesta mahtavasta koiraasta oli hartioista mitattuna kaksitoista jalkaa ja puoli tuumaa korkea, niin voitte saada jonkinlaisen käsityksen niiden suuruudesta. Ne marssivat eteenpäin rivissä ja jäivät seisomaan pariksi minuutiksi, jolloin yksihampainen norsu hyväili vasemmanpuoleista hellästi kärsällään.

Sitten ne alkoivat syödä edeten samalla etuviistoon oikealle; ne kokosivat kärsiinsä isoja nippuja mehevää maissia ja pistivät ne sitten suuhunsa. Sitä tehdessään ne koko ajan pysyivät yli sadankahdeksankymmenen kyynärän päässä minusta, minkä helposti saatoin nähdä, kun päivällä olin mitannut etäisyyden askelin eri suuntiin puusta, eikä niin kaukaa kannattanut ampua niitä, varsinkaan siksi epävarmassa valaistuksessa. Syödessään ne yhä etenivät puoliympyrässä ja lähenivät lähenemistään majaa, jossa vilja säilytettiin ja jossa vanha vaimo nukkui.

Kului tunti, jopa puolitoistakin, ja minä vaapuin yhä toivon ja pettymyksen välimailla, kunnes aloin vakavasti tuumia maahan laskeutumista ja metsästykseen ryhtymistä aukealla kentällä. Sehän olisi ollut sulaa hulluutta, mutta että siitä huolimatta olin jo vähällä tehdä sen, osoittaa parhaiten, missä mielentilassa olin. Mutta kaikki tulee aikanaan sille, joka osaa odottaa, ja toisinaan sillekin, joka ei osaa, ja niin tulivat silloinkin loppujen lopuksi nämä norsut tai tarkemmin sanoen yksi niistä minun luokseni.

Syötyään niin paljon kuin jaksoi, eikä se ollut vähän, asettui jalo kolmiapila jälleen yhteen riviin pellonreunassa, noin sadan kyynärän päässä majasta ja runsaasti sadankahdenkymmenen kyynärän päässä piilopaikastani. Sitten yksihampainen päästi kärsästään omituisen päristävän äänen, aivan kuin se olisi puhdistanut nenäänsä, minkä jälkeen se hiukan arvellen alkoi marssia majaa kohti, missä eukko nukkui. Tarkastin luodikkoni, katsoin sitten kuuhun – ja havaitsin, että vastukseni eivät vielä olleet lopussa. Mainitsin juuri, että kuun noustessa alkoi tuulla, no niin – tämä tuuli toi sadepilviä muassaan. Joitakin keveitä edeltäkävijöitä oli jo kulkenut kuun yli kietoen meidät ohueen varjoon, mutta nyt kohosi kaksi uutta, ja ne olivat mustia ja paksuja. Ensimmäinen oli pitkä ja kapea, mutta se, joka tuli jäljessä, oli sekä pitkä että leveä. Muistan selvästi, että ne muistuttivat huvittavasti hyvin pitkän ja laihan hevoskaakin vetämiä vesirattaita. Nyt kävi tietysti niin, että juuri kun norsu tuli kolmen-, neljänkymmenen kyynärän päähän minusta, tuo hevospilvi peitti kuun ja teki ampumisen mahdottomaksi. Vielä oli kuitenkin sen verran valoa, että saatoin erottaa, miten harmaa möhkäle läheni majaa. Mutta sitten valo kokonaan katosi, ja minun täytyi turvautua yksinomaan korviini. Kuulin norsun kopeloivan kärsällään jotain, arvatenkin majan kattoa, sitten kuului olkien kahinaa, minkä jälkeen syntyi syvä hiljaisuus.

Pilvi alkoi liukua pois kuun edestä, saatoin erottaa norsun ääriviivat; se seisoi ihan majan oviaukon kohdalla. Sen kärsää en nähnyt – eikä ihme: se oli sisällä majassa. Se oli pistänyt sen suoraan katon läpi, luultavasti viljan hajun houkuttelemana, ja seisoi nyt tonkien maissia kärsällään. Nyt oli jälleen aivan valoisaa, ja minä panin luodikkoni kuntoon.

Silloin kuului äkkiä hirveätä kiljuntaa; minä näin kärsän ilmaantuvan majasta, ja sen mukana seurasi eukko, joka oli nukkunut siellä. Hän tuli ulos aukosta kuin anjovis haarukan päässä, yhä peittoonsa kääriytyneenä, mutta laihat kädet ja jalat kaikkiin ilmansuuntiin törröttäen, ja hän huusi ja kirkui kuin pistetty porsas.

En tosiaankaan tiedä, kumpi meistä ällistyi enemmän, minä vai norsu; jälkimmäinen näytti joka tapauksessa hyvin ällistyneeltä. Se oli kalastellut maissia, mutta saanut käsiinsä vanhan akan; ei ollut niinkään ihmeellistä, että se menetti malttinsa. Se päästi kärsästään valtavan torventoitahduksen ja heitti sitten eukon luotaan korkean mimosapuun latvukseen, johon tämä jäi riippumaan ulvoen yhtä kovaa kuin kaikki Lontoon tehtaanpiiput kello kuusi illalla. Sitten vanha koiras nosti häntänsä, heilautti suuria, kulmikkaita korviaan ja valmistautui lähtemään tiehensä. Silloin kohotin nopeasti ison luodikkoni, tähtäsin kiireessä sen hartioitten yläosaan (sillä se käänsi kylkensä minuun päin) ja laukaisin. Laukaus paukahti kuin ukkosen jyrähdys, ja tuhat kaikua vastasi hiljaisista korkeuksista. Näin norsun lysähtävän maahan kaikille neljälle jalalleen kuin kuolleena. Silloin – johtuiko se sitten raskaan luodikon töytäyksestä vai siitä, että Gobo-älliö säpsähti liian perusteellisesti, vaiko kummastakin seikasta – joka tapauksessa laho parru murtui kahtia, ja minä putosin alas ja romahdin vissille ruumiinosalleni puun juurelle. Tärähdys oli niin ankara, että luulin kaikkien hampaitteni lentävän päälakeen; mutta vaikka jäin muutamaksi sekunniksi istumaan miltei pökertyneenä, en onneksi kuitenkaan ollut vahingoittunut, sillä olin pudonnut pehmeään maahan.

Sillä välin alkoi haavoittunut norsu karjua pelosta ja raivosta, ja huutojen kutsumina riensivät molemmat muut jättiläiset juosten paikalle. Etsin käsilläni luodikkoa; sitä ei löytynyt. Samassa muistin, että olin pannut sen erääseen oksanhaarautumaan voidakseni paremmin tähdätä – ja se oli todennäköisesti vieläkin siellä. Asemani ei ollut erikoisen miellyttävä. En uskaltanut yrittää kiivetä puuhun, olin näet siksi kolhittu, että se olisi ollut minulle sangen vaikeata, ja norsu olisi epäilemättä huomannut minut. Ja Gobo, joka oli saanut kiinni jostakin oksasta ja jäänyt riippumaan, oli yhä puussa, ja hänellä oli toinen pyssy. Paeta en myöskään voinut, sillä lähistöllä ei ollut yhtään piilopaikkaa. Näin ollen saatoin menetellä vain yhdellä tavalla: hiivin mahdollisimman äänettömästi rungon taakse, ja pitäen koko ajan silmällä norsuja kuiskasin Gobolle, että hän tulisi pyssyineen maahan, jotta voisin seurata tapausten kehitystä valmiina ampumaan. Tiesin, että elleivät norsut raivoltaan näkisi minua, minun varmasti onnistuisi välttää niiden huomio, sillä vainuta ne eivät minua voineet, koska olin tuulen alla. Mutta Gobo ei kuullut tai ei ollut kuulevinaan minua. Hän väitti tosin jälkeenpäin edellistä, mutta minä puolestani uskon hänen teeskennelleen, sillä tiesin, ettei hän ollut tarpeeksi innokas urheilija vaihtaakseen varman paikan puussa norsunmetsästykseen kuutamossa aukealla kentällä. Minä seisoin siis puun takana aseettomana, kiukuissani, mutta hyvin jännittyneenä, sillä se, mitä näin, oli totisesti tavattoman mielenkiintoista.

Kun molemmat muut koiraat saapuivat, lakkasi niiden haavoittunut virkaveli kiljumasta ja alkoi sen sijaan kumeasti valitella, samalla kuin kärsällään kosketteli varovasti haavaansa, josta veri pursui. Toiset ymmärsivät sen heti, siltä ainakin näytti; ne polvistuivat näet haavoittuneen kummallekin puolelle, työnsivät kärsänsä ja syöksyhampaansa sen alle ja auttoivat sen sillä tavoin voimakkaalla vetäisyllä jaloilleen. Sitten ne kumpikin omalla puolellaan painautuivat sitä vasten tukeakseen sitä ja marssivat siten kraalia kohti. Se näytti ihan liikuttavalta, ja kun katselin sitä, tuntui minusta, kuin olisin ollut innoittavan julma ja verenhimoinen ihminen.

Haavoittunut koiras elpyi ennen pitkää huomattavasti, sillä norsujen käynti muuttui nyt raviksi, ja sen jälkeen en enää voinut seurata niitä silmilläni, toinen musta pilvi kun oli nyt peittänyt kuun ja sammuttanut sen valon niinkuin liekki tukahdutetaan kynttiläsaksilla. Kuuloni avulla saatoin kuitenkin muodostaa hämärän käsityksen siitä, mitä tapahtui. Kun pilvi oli liukunut ohi, olivat jättiläiset matkalla suoraan kraaliin, arvatenkin siitä syystä, että tie sinne oli tasainen ja helppo. Luulen kuitenkin, että pimeys oli saanut ne hiukan päästään pyörälle, sillä kun ne olivat saapuneet kraalin orjantappura-aitauksen kohdalle, eivät ne väistyneet, vaan tallustivat suoraan sen läpi. Ja kun ne nyt kerran olivat selviytyneet aitauksesta, olivat ne varmaankin sitä mieltä, että saattoivat yhtä hyvin ottaa majatkin, ja ravasivat edelleen niiden yli. Muudan kuutionmuotoinen maja, joka lähinnä oli niiden tiellä, kaatui aivan nurin, niin että lattia kohosi ilmaan, ja kun minä tulin paikalle, sätkyttelivät ja teutaroivat majan asukkaat siellä kuin mehiläiset, joiden yörauhaa on häiritty. Kaksi muuta majaa norsut polkivat ihan maan tasalle, ja eräästä kolmannesta ne työnsivät yhden sivun sisään. Merkillistä kyllä ei ainoakaan asukkaista vahingoittunut, vaikka oli hiuskarvan varassa, ettei monikin joutunut norsun jalkoihin.

Tullessani näin päämiehen tanssivan majansa raunioiden edessä niin hurjin hypyin ja villein liikkein, kuin olisi skorpioni pistänyt häntä.

Kysyin tietysti, mikä häntä vaivasi, jolloin hänestä kimposi oikea rankkasade moitteita ja haukkumasanoja. Hän nimitti minua velhoksi, lurjukseksi, petkuttajaksi, pahan ilman linnuksi! Minä olin luvannut surmata norsut ja nyt olinkin toimittanut niin, että norsut olivat melkein surmanneet heidät j.n.e.

Moinen oli kuitenkin minusta hiukan liikaa. Tunsin vieläkin äskeisen putoamisen aiheuttamat tuskat, olin ollut hengen hädässä noiden ihmisten vuoksi, ja tämä oli nyt kiitos, jonka siitä sain. Syöksyin vanhan ystäväni luo, tartuin häntä korvaan ja jyskytin hänen päätänsä hänen oman majansa ovipaalua vasten – muuta ei majasta ollutkaan jäljellä.

"Sinä vanha kurja lurjus", minä sanoin, "sinä kehtaat valittaa omia pieniä vahinkojasi, ja kuitenkin juuri sinä annoit minulle lahon parrun istuttavaksi ja jätit minut siten alttiiksi norsujen raivolle. (Jyskis! Jyskis! Jyskis!) Sinun sietäisi ennemmin ajatella hiukan omaa vaimoasi (jyskis!), joka ajettiin sinun majastasi (jyskis!) niinkuin etana kuorestaan (jyskis!) ja jonka 'tärisyttäjä' sitten heitti puuhun." (Jyskis! Jyskis!)

"Armoa, isäni, armoa!" läähätti ukko. "Minä olen erehtynyt – niin, minä olen erehtynyt, sen sanoo sydämeni minulle!"

"Totisesti, toivon, että se sanoo sen (jyskis!), senkin kiittämätön vanha kummitus!" (Jyskis!)

"Armoa, suuri valkoinen mies! Minä luulin, että parru oli tuore. Mutta mitä sanoo suuri, verraton päällikköni? Onko vaimoni, se vanha noita, todellakin kuollut? Ah, jos niin hyvin olisi, niin kaikkihan olisi taas kääntynyt parhaaksi."

Ja hän löi kätensä yhteen ja katsoi hurskaasti taivaalle, missä kuu jälleen loisti kirkkaana ja ystävällisenä.

Päästin hänen korvansa ja purskahdin sydämelliseen nauruun. Koko kohtaus ja ukon hurskaat toiveet paremman tai oikeastaan huonomman puoliskonsa kuolemasta olivat äärettömän koomillisia.

"Ei, vanha lurjus", vastasin. "Jätin hänet erään piikkisen puun latvaan, missä hän riippui ja kiljui kuin paha itse. Norsu se hänet sinne ripusti."

"Ah, ah", huokasi ukko. "Härän selkä on luotu kantamaan raskaita taakkoja – varmastikin, isäni, hän tulee alas, kun väsyy istumaan siellä."

Ja sitten hän alkoi puhaltaa lieden hiipuvaan hiilokseen piittaamatta sen enempää aviosiipastaan.

Tietysti ei kestänytkään kuin pari minuuttia, ennenkuin vaimo saapui paikalle, naarmuissa ja säikähdyksestä puolikuolleena, mutta ei vähääkään lempeämpänä.

Sitten minä palasin pieneen leiriini, jonka norsut onneksi olivat sivuuttaneet; siellä kiedoin peiton ympärilleni ja vaivuin pian syvään uneen.

Niin päättyi ensimmäinen kahakkani niiden kolmen norsun kanssa.

VI.

Kun seuraavana aamuna heräsin, oli mielessäni joitakin tuskallisia muistoja, mutta kuitenkin olin kiitollinen kohtalolle siitä, että vielä saatoin herätä. Edellinen päivä oli ollut hiukan levoton, niin, olisinpa voinut sanoa sitä hyvinkin levottomaksi, kun muistelin puhvelia, sarvikuonoa ja norsuja. Tämä oli ensimmäinen ajatukseni, mutta sitten aloin ajatella noita uhkeita torahampaita, jotka, niin aikaista kuin vielä olikin, saivat minut rikkomaan kymmenettä käskyä vastaan. Himoitsin lähimmäiseni hampaita, vaikka vatsani kurisi; norsun voi näet hyvin sanoa olevan minun lähimmäiseni raamatullisessa mielessä, koska se inhimillisesti katsoen oli ollut lähimmäiseni muutama tunti aikaisemmin, vieläpä hiukan läheisempi lähimmäinen kuin minulle oikeastaan oli mieleen, sen saattoi eräs ruumiinosani pätevästi todistaa. Mutta kun himoitsee lähimmäisensä tavaraa, on paras mitä voi tehdä – ellei se ehkä olekaan kaikkein moraalisinta – astua mahdollisimman voimakkaana ja hyvin asestettuna hänen taloonsa ja ottaa se tavara. Kovin vahva mies minä en tosin ollut, mutta asestettu sentään olin, sillä olin saanut ison luodikkoni puusta alas. Valmistauduin siis taisteluun elämästä ja kuolemasta, toisin sanoen kutsuin arvoisat seuralaiseni kokoon ja ilmoitin heille, että aikomukseni oli seurata näitä kolmea norsua vaikka maailman ääriin. Olisi synti sanoa, että he ihastuivat tähän pikaiseen päätökseen, mutta he eivät kuitenkaan väittäneet vastaan – koska eivät uskaltaneet, sillä siitä päivästä, jolloin minä kaikella asiaankuuluvalla juhlallisuudella olin nöyryyttänyt niskoittelevan Gobon, olivat he osoittaneet syvää kunnioitusta minua kohtaan.

Sitten poistuin hyvästelemään vanhaa päämiestä; tapasin hänet vuoroin tarkastelemassa kraalinsa raunioita, vuoroin – viimeisen vaimonsa uskollisesti avustamana – pieksämässä mustasukkaista akkaa, joka oli ollut maissimajassa ja joka ukon mielestä oli syypää hänen onnettomuuksiinsa.

Jätin nämä perheriidat heidän itsensä selvitettäviksi ja lähdin sitten kraalista otettuani sitä ennen mukaani koko joukon syötäviä vihanneksia. Vaadin ne palkkioksi heille tekemistäni palveluksista ja annoin heille vastalahjaksi siunaukseni. Miten he muuten selvittivät välinsä, sitä en tiedä, sillä sen jälkeen en ole koskaan nähnyt heitä.

Lähdimme sitten liikkeelle seurataksemme norsujen jälkiä. Ensimmäisellä puolen mailin taipaleella kraalilta lähdettyämme maa oli hyvin kivistä, ja siinä kasvoi yksinäisiä pensaita. Aamupuolella oli satanut, ja se teki yhdessä maaston kanssa jälkien seuraamisen erittäin vaikeaksi. Haavoittuneesta norsusta oli vuotanut runsaasti verta, mutta sade oli huuhtonut sen lehdiltä ja ruohikosta, ja kun maa oli kovaa ja kivistä, olivat niiden jalanjäljet aivan huomaamattomia.

Eteenpäin kuitenkin kuljimme, osaksi verijälkien, osaksi yksityisten veripilkkujen opastamina, joita vielä näkyi varsinkin lehtien ja ruohonkorsien alapinnalla. Mutta hitaasti se kävi, meiltä meni puolitoista tuntia, ennenkuin pääsimme rämeelle. Sinne ehdittyämme kävi työmme paljon helpommaksi, sillä pehmeään maahan oli jäänyt enemmän kuin riittäviä todistuksia noiden isojen eläinten vaelluksesta. Kuljettuamme rämeen yli saavuimme vihdoin joelle erään kaalamon kohdalle, ja siellä näimme, miten haavoittunut norsu-parka oli piehtaroinut mudassa ja vedessä koettaen siten lievittää tuskiaan. Näki myöskin selvästi, kuinka molemmat uskolliset toverit olivat auttaneet sen jälleen pystyyn.

Menimme kaalamon yli, löysimme jäljet helposti uudelleen ja seurasimme niitä joen toisella puolella olevaa sammalikkovyöhykettä pitkin. Siellä ei ollut satanut, ja verijäljet olivat siitä syystä paljon lukuisammat.

Koko päivän seurasimme noita kolmea koirasta milloin aukeiden kenttien poikki, milloin pienempien vesakkojen halki. Ne tuntuivat ravanneen levähtämättä eteenpäin, ja haavoittunut norsu näytti vähitellen voimistuneen. Sen jalanjäljet näyttivät käyneen vakaammiksi, ja molemmat toiset olivat lakanneet tukemasta sitä. Vihdoin tuli pimeä; olimme silloin kulkeneet suunnilleen neljä mailia ja olimme lopen väsyksissä. Sentähden asetuimme leiriin.

Ennen aamunkoittoa olimme taas jalkeilla, ja ensimmäiset päivänsäteet tapasivat meidät jälkiä seuraamasta. Puoli kuuden ajoissa pääsimme siihen paikkaan, missä norsut olivat syöneet ja nukkuneet. Kummallakin haavoittumattomalla koiraalla oli ollut hyvä ruokahalu, sen näimme lähellä olevien pensaiden alastomuudesta; mutta vahingoittunut ei ollut maistanut mitään. Se oli viettänyt yönsä nojaten erääseen keskikokoiseen puuhun, joka oli taipunut sen painosta.

Niiden lähdöstä ei voinut olla kauan, ja niiden täytyä siis olla aivan meidän edessämme, varsinkin kun haavoittunut koiras seisottuaan liikkumatta koko yön oli käynyt niin kankeaksi, että molempien muiden oli jälleen pitänyt tukea sitä. Mutta norsut etenevät hyvin nopeasti, vaikka ne näennäisesti liikkuvat hitaasti, sillä pensaat ja köynnökset, jotka tekevät eteenpäin pääsyn ihmiselle melkein mahdottomaksi, eivät estä niitä lainkaan. Ne olivat nyt kääntyneet vasemmalle ja kulkeneet kaartaen vuoria kohti, arvatenkin päästäkseen takaisin vanhoille laidunmailleen joen toiselle puolelle.

Meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata niitä; lähdimme siis jälleen jokea kohden. Koko pitkän, kuuman päivän me vaelsimme sivuuttaen matkamme varrella kaikenlaista muuta riistaa ja monia muiden norsujen jälkiä. Mutta seuralaisteni rukouksista välittämättä en kiinnittänyt niihin vähäkään huomiota: joko ne isot hampaat tai ei mitään, minä sanoin.

Illan hämärtäessä olimme aivan pakolaisten kintereillä, kenties vain tuhannen kyynärän päässä niistä, mutta olimme tulleet tiheään vesakkoon emmekä voineet nähdä niistä vilahdustakaan. Niin ollen meidän täytyi asettua leiriin, kovasti harmissamme epäonnestamme. Myöhemmin illalla, heti kuun noustua ja juuri kun minä istuin piippua poltellen selkä puuta vasten, kuulin norsun päristävän kärsällään, aivan kuin se olisi säikähtänyt jotakin. Se ei voinut olla neljääsataa kyynärää kauempana.

Olin hyvin väsynyt, mutta uteliaisuuteni voitti väsymykseni ja sanomatta mitään miehilleni, jotka jo hurskaasti nukkuivat, viskasin norsuluodikon olalleni, pistin muutamia panoksia taskuuni ja suuntasin kulkuni ääntä kohti.

VII.

Eläinten polkema polku, jota olimme seuranneet koko päivän, meni juuri siihen suuntaan, mistä ääni tuli. Se oli kapea, mutta hyvin raivattu, ja kuudan lankesi kirkkaana sen valkealle viivalle. Hiivin varovasti polkua pitkin ja olin kai kulkenut noin kolmesataa kyynärää, kun se äkkiä laajentui tavattoman kauniiksi pikku aukeamaksi, missä ruoho kasvoi korkeana ja missä yksityiset puut kohottelivat tasaisia latvojaan. Kokeneena metsästäjänä seisoin hetken hiljaa, ennenkuin astuin kentälle.

Pian huomasin, mikä oli aiheuttanut norsun torventoitahduksen. Keskellä kenttää seisoi iso koirasleijona. Se oli aivan liikkumatta, murisi vain hiljaa kuin kehräävä kissa ja heilutteli pitkää häntäänsä. Samassa jakautui korkea ruohikko puolisensadan kyynärän päässä siitä vasemmalle, ja näkyviin tuli naarasleijona, joka riensi mahtavin, äänettömin loikkauksin koiraan luo. Siinä se lakkasi juoksemasta yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin ja kihnutti päätänsä toisen hartioihin; sitten ne molemmat alkoivat kehrätä hyvin äänekkäästi, niin äänekkäästi, että se illan hiljaisuudessa kuului ainakin parinsadan kyynärän etäisyyteen.

Muutaman minuutin kuluttua, kun minä yhä seisoin miettien, mitä tehdä, ne vapauttivat minut enemmästä tuumailusta lähtemällä jälleen liikkeelle. Ne olivat varmaankin joko vainunneet minut tai väsyneet seisomaan paikallaan. Joka tapauksessa ne ikäänkuin yhtaikaisesta, äkillisestä mielijohteesta lähtivät rinnan loikkimaan tiehensä ja katosivat vasemmalle tiheikköön.

Minä jäin seisomaan ja odotin hetken nähdäkseni, oliko lähistössä enemmänkin "keltaista nahkaa", mutta kun en havainnut mitään, tulin siihen tulokseen, että leijonat olivat säikähdyttäneet norsut karkuun ja että olin tehnyt retkeni ihan turhaan. Mutta juuri kun olin kääntymässä takaisin, olin kuulevinani oksan taittuvan aukeaman toisella puolella, ja tyhmänrohkea päähänpisto sai minut seuraamaan ääntä. Hiivin aukeaman yli äänettömästi kuin oma varjoni. Polku jatkui toisella puolen. Seurasin sitä, vaikka hiukan epäröiden. Vesakko oli siellä niin tiheä, että se melkein punoutui yhteen pääni päällä ja peitti valon, näin että töin tuskin saatoin seurata polkua. Pian polku kuitenkin leveni ja päättyi muutama askel etempänä toiseen aukeamaan, joka oli hiukan pienempi kuin edellinen. Sen toisella puolella, runsaan sadan kyynärän päässä minusta, seisoivat ne kolme jättiläisnorsua.

Suoraan minun edessäni ja kasvot minua kohti seisoi haavoittunut yksihampainen koiras nojaten kuivuneeseen mimosa-puuhun – muita puita ei sillä kohtaa ollut. Se näytti hyvin kurjalta. Ihan sen vieressä seisoi toinen koiras, ikäänkuin sen olisi tullut pitää huolta toveristaan, mutta kolmas oli hiukan lähempänä minua, kylki minuun päin. Minun vielä tuijottaessani niitä asteli viimeksimainittu pois ja katosi jotakin polkua myöten vesakkoon oikealle.

Minulla oli nyt kaksi mahdollisuutta valittavana: saatoin joko mennä takaisin leiriin ja lykätä norsunmetsästyksen aamuun taikka myöskin hyökätä heti niiden kimppuun. Edellinen olisi tietysti ollut viisainta ja varminta. Yksinäisen miehen on uhkarohkeata antautua taisteluun jo yhdenkin norsun kanssa kuutamossa, kolmen kimppuun käyminen on sulaa hulluutta. Mutta toiselta puolen minä tiesin, että ne olisivat matkalla jo ennen aamunkoittoa, niin että minun täytyisi taas marssia koko päivä, ennenkuin näkisin ne uudelleen, ja sitäpaitsi ne saattoivat sitten kokonaan päästä käsistäni.

"Ei", mietin minä, "rohkea rokan syö. Minä menen peliin ja laitan, että pääsen ampumaan niitä."

Mutta miten? Aukeaman poikki en voinut mennä, sillä silloin ne olisivat nähneet minut; ainoa keino oli kiertää pensasten varjossa ja koettaa siten päästä pyssynkantaman päähän.

Hiivittyäni seitsemän, kahdeksan minuuttia tulin sen polun kohdalle, jota myöten kolmas norsu oli mennyt. Molemmat toiset olivat nyt noin seitsemänkymmenen kyynärän päässä minusta. Kuudan lankesi siinä sellaisessa kulmassa vesakkoon, ettei kentälle syntynyt varjoa, enkä siitä syystä tietänyt, miten päästä lähemmäksi tulematta huomatuksi. Jäin siihen miettimään ja tähystelin polulle, jota norsu oli seurannut. Seitsemän, kahdeksan kyynärän päässä se kääntyi oikealle erään pensaan ohi. Minut valtasi vastustamaton halu kurkistaa käänteestä ja menin senvuoksi varovaisesti pensaalle toivoen saavani vilaukselta nähdä norsun hännän. Mutta kävikin niin, että näin kärsän, joka juuri silloin ilmestyi käänteestä. Ei ole erikoisen miellyttävä yllätys nähdä norsun kärsä, kun odottaa näkevänsä sen hännän, ja hetken minä seisoin kuin lamautuneena melkein tuon jättiläisen pään alla, sillä se oli vain kahdeksan kyynärän päässä minusta. Norsukin pysähtyi, se oli siis joko nähnyt tai vainunnut minut, luultavasti vainunnut; sitten se heilautti kärsänsä ilmaan ja päästi toitahduksen, joka ennusti taistelua. Nyt olin kiikissä. En voinut pensailta päästä pakoon kummallekaan puolelle enkä liioin uskaltanut kääntää selkääni norsulle. Sentähden tein ainoan, mikä tehtävissä oli: kohotin luodikon ja laukaisin umpimähkään pedon mahtavaa rintaa kohti. Oli siksi pimeää, etten voinut tarkasti tähdätä; piti mennä, miten meni.

Laukaus pamahti hiljaisuudessa kuin ukkosenjyrähdys, ja norsu vastasi siihen mylvähtäen; sitten se painoi kärsänsä alas ja seisoi pari sekuntia liikkumattomana kuin olisi ollut kiveen hakattu. Myönnän, että menetin malttini; minun olisi tietysti pitänyt ampua toisella piipulla, mutta sitä en tehnyt. Sen sijaan aukaisin pyssyni nopeasti, vedin hylsyn ulos ja pistin piippuun uuden panoksen. Mutta ennenkuin ehdin sulkea sen, hyökkäsi norsu kimppuuni. Näin sen ison kärsän lentävän ylös ruskean parrun kaltaisena ja nyt en enää odottanut. Tein täyskäännöksen ja juoksin henkeni edestä norsun seuratessa tömisten perässäni. Juoksin suoraan aukeamalle, ja silloin – Herran kiitos! – juuri kun norsu oli tavoittamaisillaan minut, teki luoti tehtävänsä; se oli varmaankin lävistänyt sydämen tai keuhkot, sillä norsu kaatui nyt mätkähtäen maahan ja oli kuollut.

Mutta olin vain välttänyt Skyllan joutuakseni suoraan Kharybdiin kitaan. Kuulin norsun kaatuvan ja katsahdin taakseni. Suoraan edessäni, tuskin viisitoista askelta minusta, olivat molemmat muut koiraat. Ne tähystelivät ympärilleen, ja juuri sillä hetkellä ne huomasivat minut. Sitten ne tulivat – kuin ukonnuolet ne tulivat, kumpikin taholtaan. Ehdin hädin tuskin sulkea piiput, kohottaa pyssyn ja ampua – taaskin umpimähkään – lähintä norsua.

Te tiedätte kyllä kaikki, että afrikkalaisen norsun pääkoppa ei ole kovera niinkuin intialaisen, vaan kupera ja että senvuoksi on tavattoman uhkarohkeata ja useimmiten hyödytöntä ampua sitä päähän. Luoti kimmahtaa luusta, sillä hyvä. Mutta siinä on kuitenkin yksi arka kohta, ja jos luoti osuu siihen, pääsee se nenäonteloon ja sitä kautta aivoihin. Ja niin juuri kävi nyt; luoti osui tuohon arkaan paikkaan lähelle silmää ja meni siitä suoraan aivoihin. Norsu lysähti maahan kuin **summaton lumppusäkki. Samassa minä käännyin kohtaamaan kolmatta, sitä yksihampaista hirviötä, jota olin haavoittanut kaksi päivää aikaisemmin.

Se oli jo melkein kohdallani, ja epämääräisessä kuutamossa se näytti talolta, joka oli kaatumassa päälleni. Kohotin luodikkoni, tähtäsin kaulaan ja vedin liipasinta. Nalli ei syttynyt. Samassa muistin, että hana oli vain puolivireessä. Siinä piipussa oli vieteri kehnonlainen, ja kun muutamaa päivää aikaisemmin ammuin erästä antilooppia, oli oikeata piippua laukaistessani vasemmankin hana iskenyt, ja odottamaton kaksoislaukaus oli tuupannut minut selälleni. Siitä saakka olin pitänyt hanaa vain puolivireessä, kunnes halusin laukaista.

Tein epätoivoisen hypyn oikealle, ja vaikka jalkani on ontuva, en usko, että kukaan olisi voinut tehdä sitä paremmin. Mutta se olikin yhdestoista hetki, sillä hypätessäni tunsin ilman suhisevan korvissani pedon kärsän iskiessä hirvittävällä voimalla maahan. Sitten aloin juosta.

Juoksin kuin naarashirvi, mutta en silti päästänyt pyssyä kädestäni. Aikomukseni – mikäli minulla mitään selvää aikomusta oli – oli syöksyä polulle, jota olin tullut, niinkuin kaniini koloonsa; toivoin näet, että norsu siinä hämärässä kadottaisi minut näkyvistä. Riensin suoraan aukeaman poikki. Onneksi norsu ei haavansa vuoksi voinut juosta täyttä vauhtiaan, mutta siitä huolimatta se juoksi yhtä nopeasti kuin minäkin. Minun oli mahdotonta lisätä etumatkaani tuumallakaan, ja sen kärsä oli yhä vain kolmen jalan päässä minusta. Olimme nyt aukeaman toisessa laidassa, ja pikaisesti silmäämällä huomasin, että olin erehtynyt suunnasta ja tullut liiaksi oikealle aukosta. Enää ei sinne ollut yrittämistä, olisin silloin vain juossut suoraan norsun suuhun.

Minulla ei nyt ollut muuta mahdollisuutta kuin heittäytyä syrjään ahdistetun jäniksen tavoin ja juosta pitkin vesakon reunaa etsien aukkoa, johon voisin sukeltaa. Sain hiukan etumatkaa, sillä norsu ei päässyt kääntymään yhtä nopeasti kuin minä, ja käytin sitä nyt parhaan kykyni mukaan. Mutta mitään aukkoa ei näkynyt. Vesakko kohosi tiheänä kuin muuri, ja norsu alkoi saavuttaa minua. Nyt se oli vain kuuden jalan päässä – ja sen läähättäessä tai oikeammin karjuessa tunsin niskassani sen kuuman hengityksen.

Hyvä Jumala, miten minä pelkäsin!

Olimme nyt juosseet kolme neljäsosaa kentän ympäryksestä, ja noin kahdeksankymmenen kyynärän päässä oli edessäni se yksinäinen kuivettunut mimosa-puu, johon eläin oli nojannut. Ponnistaen viimeiset voimani lisäsin vauhtia päästäkseni sen luo; se oli viimeinen toivoni. Vaikka juostessani sain kehitetyksi erittäin suuren nopeuden, kesti mielestäni ikuisuuden, ennenkuin pääsin perille. Ojensin oikean käteni, tarrasin puuhun ja pyörähdin ympäri, niin että jouduin seisomaan silmä silmää vasten norsun edessä. En ehtinyt kohottaa luodikkoani, ehdin vain virittää hanan ja juosta syrjään, kun norsu jo oli paikalla. Ruskis! Se ryntäsi otsa edellä puuta vasten, joka taittui kuin porkkana noin kolmen kyynärän korkeudelta. Onneksi vältin rungon, mutta muutamat kuivat oksat osuivat rintaani puun kaatuessa ja lakaisivat minut kumoon.

Kaaduin selälleni, ja norsu syöksyi edelleen näkemättä minua. Ajatustoimintani oli lamassa, mutta vaistomaisesti minä kohotin pyssyn toisella kädelläni ja painoin liipasinta. Laukaus pamahti, ja – niinkuin jälkeenpäin totesin – luoti meni eläimen kylkiluiden välistä. Mutta raskaan luodikon töytäys oli ankara. Se väänsi käteni taaksepäin ja löi perän niin lujasti olkapääni yläosaan ja kaulani juureen, että aivan herpaannuin ja pyssy putosi kädestäni.

Norsu jatkoi kuitenkin menoaan. Se juoksi parikymmentä askelta puun toiselle puolelle, mutta pysähtyi sitten äkkiä. Minä tunsin epämääräistä pelkoa, että se nyt tulisi takaisin ruhjomaan minut, mutta tämäkään pikaisen ja hirveän kuoleman mahdollisuus ei saanut minua toimimaan. Olin ihan menehtynyt, en parhaalla tahdollanikaan voinut liikkua.

Toimettomana, melkein välinpitämättömänä minä tarkkasin sen liikkeitä. Hetken se seisoi hiljaa, päästi sitten toitahduksen, joka kaikui kauas hiljaiseen ympäristöön, ja lopuksi se uupui hitaasti ja arvokkaasti polvilleen.

Samassa minä kadotin tajuntani.

Kun toinnuin, näin kuun asemasta, että olin ollut tajuttomana pari tuntia. Olin ihan märkä kasteesta ja värisin kylmästä. Herätessäni en heti tietänyt, missä olin, mutta kun nostin päätäni ja näin yksihampaisen norsun, joka yhä oli polvillaan parinkymmenen askeleen päässä minusta, nousin pystyyn; mutta sain jälleen niin ankaran pahoinvointikohtauksen, että olin vähällä pyörtyä toistamiseen. Pian tunsin kuitenkin oloni paremmaksi ja aloin harkita tilannetta. Tiesin, että kaksi norsua oli kuollut, mutta miten oli kolmannen laita? Tuon, joka oli polvillaan tuolla juhlallisessa kuutamossa. Oliko se kuollut, vai lepäsikö se vain? Siitä oli nyt kysymys. Laskeuduin polvilleni, latasin pyssyni ja ryömin sitten suurella vaivalla muutaman askeleen lähemmäksi.

Nyt saatoin nähdä sen silmät, sillä kuutamo lankesi suoraan niihin – ne olivat auki ja ikäänkuin pullistuivat päästä. Istuin hetken tuijottaen niihin. Silmäluomet eivät liikkuneet, eivät myöskään suuri, ruskea ruho, kärsä, korvat ja häntä – kaikki oli liikkumatonta. Silloin uskoin, että se oli kuollut.

Hiivin sen luokse yhä pitäen pyssyä valmiina laukaistavaksi. Kun olin perillä, töykkäsin sitä pyssynpiipulla ja ajattelin samalla, miten vähällä oli ollut, etten itse ollut saanut iskua sen asemasta. Jättiläinen ei liikahtanut. Se oli siis kuollut, mutta oliko minun luotini sattunut surmaamaan sen vai oliko sen kuolema johtunut sydänhalvauksesta, jonka hurja töytäys puuta vasten oli aiheuttanut, sitä en vielä tänäkään päivänä tiedä.

En usko, että milloinkaan olen nähnyt mitään omalla tavallaan niin vaikuttavaa näkyä kuin tämä valtava eläin kuolemassa polvistuneena ja juhlallisen kuun valaisemana.

Kun vielä seisoin siinä ihaillen näkyä ja kiittäen onneani ihmeellisestä pelastuksestani, aloin jälleen tuntea pahoinvointia. Vaivautumatta katsomaan muita norsuja nilkutin senvuoksi kiireesti leiriin. Kaikki seuralaiseni nukkuivat levollisesti. En herättänyt heitä; otin vain pari kulausta konjakkia ja riisuin sitten kenkäni ja takkini, käärin peiton ympärilleni ja nukuin pian yhtä rauhallisesti kuin muutkin.

VIII.

Kun heräsin, oli jo valoisaa, ja minä luulin aluksi, että olin nähnyt faaraon unen. Samassa satuin kuitenkin kääntämään päätäni ja olin heti selvillä siitä, että se ei ollut ollut unta, sillä olkapääni ja kaulani olivat niin kipeät pyssynperän töytäyksestä, että niiden liikuttaminen tuotti minulle suurta tuskaa. Jäin vielä loikomaan pariksi minuutiksi puolihorroksessa. Gobo ja muudan toinen mies istuivat peittoihinsa kietoutuneina kuin kaksi munkkia, pienen tulen ääressä, jonka he olivat sytyttäneet, koska aamu oli kylmä ja kostea, ja he puhelivat innokkaasti, kun luulivat, että minä vielä nukuin.

Gobo sanoi, että hän oli jo mielestään tarpeeksi juossut noiden norsujen perässä, joita kuitenkaan ei koskaan saanut käsiinsä. Macumazahn (se olin minä) oli kyllä kelpo vanha metsästäjä, joka ampui oikein hyvin, mutta suuri hullu hän joka tapauksessa oli. Kukapa muu kuin sellainen houkkio viitsisi ravata mailin toisensa jälkeen norsujen perässä, joita ei kuitenkaan päässyt ampumaan, kun oli yllin kyllin toisia jälkiä, joita oli helpompi seurata. Niin, varmasti hän oli hullu, mutta hän saisi luvan lopettaa tyhmyytensä, sillä hän, Gobo, oli lujasti päättänyt tehdä moisesta lopun. Hän yksinkertaisesti kieltäytyisi olemasta enää mukana mokomassa metsästyksessä.

Niin, vastasi toinen, oli ilmeistä, että sillä onnettomalla oli ruuvit löysällä päässä, ja oli jo aika asettaa raja hänen typeryyksilleen, niin kauan kuin heillä vielä oli tuuma ehyttä nahkaa jalkapohjissa. Hän oli sitäpaitsi jo saanut tarpeekseen tästä Wamben maasta, sillä se oli ihan varmasti täynnä pahoja henkiä. Viimekin yönä hän oli kuullut niiden kummittelevan; ne olivat näet liikkeellä ja ampuivat, siltä ainakin kuului. Se oli kyllä merkillistä, mutta kenties heidän hullu, kuukausraivoinen isäntänsä...

"Gobo, sinä lurjus!" huusin minä nyt hypäten pystyyn vuoteeltani. "Älä enää istu siinä puhumassa tyhmyyksiä, vaan mene keittämään minulle kahvia!"

Ja Gobo ja hänen ystävänsä nousivat kiireesti ja alkoivat hääräillä ympärilläni hyvin kunnioittavasti, mikä oli täydellisessä ristiriidassa sen ylimielisen halveksimisen kanssa, jota he olivat osoittaneet keskustelussaan. Kuitenkin olivat he tarkoittaneet totta sillä, etteivät enää halunneet ajaa takaa noita norsuja, sillä ennenkuin olin lopettanut kahvinjuontini, kokoontui koko joukko eteeni ja selitti, että jos halusin seurata noita norsuja, oli minun mentävä yksin, sillä he eivät lähtisi mukaan.

Koetin saada heitä toisiin ajatuksiin, aivan kuin olisin joutunut hyvin tukalaan asemaan. Norsut eivät voineet olla etäällä, minä sanoin, siitä olin vakuutettu, sillä olin kuullut niiden toitahduksia yöllä.

Niin, selittivät miehet salaperäisinä, hekin olivat kuulleet jotakin – asioita, joiden kuuleminen ei ennustanut hyvää; he olivat kuulleet, että henget olivat liikkeellä ja ampuivat, eivätkä he tahtoneet enää viipyä päivääkään maassa, joka oli niin noiduttu.

Vastasin, etten ollut milloinkaan kuullut moista lorua. Kun henget metsästivät, käyttivät ne tietysti ilmapyssyjä eikä ruutia, ja ilmapyssyjen äänihän ei kuulu. Mutta koska he olivat sellaisia raukkoja, etteivät uskaltaneet tulla mukaan, en minä tietenkään tahtonut pakottaa heitä; kuitenkin halusin tehdä erään sopimuksen heidän kanssaan. Heidän piti vain luvata seurata norsuja puolen tuntia, ja ellemme me siihen mennessä tapaisi niitä, jättäisin minä takaa-ajon sikseen ja menisin suoraa päätä Wamben, matukujen päällikön luo antamaan hänelle hongon.

Tähän he mielellään suostuivat. Puoli tuntia myöhemmin lähdimme siis liikkeelle, ja vammoistani huolimatta olin silloin niin hyvällä tuulella, etten koskaan muista olleeni paremmalla. Eihän sitä joka päivä satu, että aamulla herätessään muistaa edellisenä yönä yksinään surmanneensa kolmella laukauksella kolme Afrikan suurinta norsua. En tiedä, onko sellaista urotyötä ennen suoritettu, ja senvuoksi olin sinä aamuna sangen miestä mielestäni. Se vain minua harmitti, ettei kukaan tulisi minua uskomaan, jos kertoisin tämän tapauksen, sillä kun metsästäjä kertoo merkillisistä tapauksista, ovat kaikki taipuvaisia luulemaan, että hän valehtelee.

No niin, marssimme siis edelleen, sivuutimme ensimmäisen aukeaman, sen, missä olin nähnyt leijonat, ja saavuimme vesakkoon, joka erotti sen toisesta aukeamasta, missä surmatut norsut olivat. Siellä aloin käydä varovaiseksi, muun muuassa komentaen Gobon kulkemaan muutaman askeleen meidän muiden edellä ja tähystelemään tarkasti, ettemme ihan oikopäätä joutuisi norsujen joukkoon. Hän noudatti ohjeitani ylimielisesti hymyillen ja meni edelle. Pian sen jälkeen näin hänen äkkiä pysähtyvän kuin ammuttuna ja napsauttavan sormillaan.

"Mitä siellä on?" kuiskasin minä.

"Iso norsu – se, jolla on vain yksi torahammas – se on polvillaan!"

Hiivin hänen luokseen. Siinä se makasi, samassa asennossa, johon olin jättänyt sen yöllä, ja siellä olivat toisetkin koiraat.

"Mitä arvelet, nukkuvatko nuo norsut?" kuiskasin hämmästyneelle Gobolle.

"Niin, Macumazahn, ne nukkuvat."

"Ei, Gobo, ne ovat kuolleita."

"Kuolleita? Miten ne voivat kuolleita olla? Kuka on tappanut ne?"

"Mikä minun nimeni on, Gobo?"

"Sinun nimesi on Macumazahn."

"Entä mitä merkitsee Macumazahn?"

"Se merkitsee miestä, joka pitää silmänsä auki, joka on liikkeellä öisin."

"Niin, ja se mies olen minä. Näettekö nyt, te laiskat, kelvottomat pelkurit, sillä välin kuin te makasitte ja nukuitte viime yönä, minä nousin ja metsästin yksinäni näitä isoja norsuja ja tapoin ne kuutamossa. Minä annoin niille kullekin yhden luodin – yhden vain, ja ne kaatuivat kuolleina maahan. Katsokaapas" – ja minä menin aukeamalle – "tässä ovat minun jälkeni, ja tässä ovat sen suuren norsun jäljet, joka ajoi minua takaa, ja tässä on puu, jonka turviin minä pakenin; näettekö, miten norsu taittoi sen rynnätessään. Te raukat, jotka tahdoitte heittää ajon sikseen, vaikka verijäljet höyrysivät teidän nenänne alla, katsokaa, mitä minä olen yksinäni tehnyt, sillä aikaa kuin te nukuitte, katsokaa ja hävetkää!"

"Ou!" sanoivat miehet, ou koos! Koos y umcool! (Päällikkö! Suuri päällikkö!)" – ja sitten he vaikenivat ja menivät isojen hirviöiden luo katsellakseen niitä tarkemmin.

Siitä päivästä he kunnioittivat minua kuin yliluonnollista olentoa, eikä minulla ollut enää sen jälkeen vastusta heistä. Luulenpa melkein, että jos olisin käskenyt heidän hypätä kuiluun ja luvannut, ettei heille tapahtuisi mitään vahinkoa, niin he olisivat uskoneet minua.

Menin tietysti itsekin tarkastelemaan norsuja läheltä. Sellaisia syöksyhampaita en ollut koskaan nähnyt enkä koskaan enää näe. Meiltä meni koko päivä niiden irroittamiseen, ja kun ne suurella vaivalla saatiin lopulta Delegoan lahdelle, vaikka ne eivät silloin enää olleet minun hallussani, painoi suurimman koiraan valtava hammas seitsemänkymmentäkaksi ja puoli kiloa ja muut keskimäärin neljäkymmentäviisi ja puoli kiloa, mikä on aivan ainutlaatuinen paino. Valitettavasti minun oli pakko sahata suurin hammas kahteen osaan, muuten emme mitenkään olisi voineet kuljettaa sitä mukanamme."

"Voi, Quatermain, millainen vandaali sinä olet ollut!" keskeytin minä hänet. "Oli tosiaankin synti ja häpeä turmella sellainen hammas! Kyllä minä vain olisin säilyttänyt sen kokonaisena, vaikka minun olisi itseni täytynyt kantaa se."

"Helppo sanoa, nuori mies", vastasi Quatermain. "Mutta jos sinä olisit ollut siinä asemassa, johon minä muutamaa tuntia myöhemmin jouduin, niin luulenpa että olisit heittänyt hampaan maahan ja juossut henkesi edestä karkuun."

"Ahaa", sanoi Good. "Juttu ei siis vielä ole lopussa? Mainio juttu muuten, Quatermain. Minäkään en olisi voinut keksiä parempaa."

Vanha metsästäjä katsoi katkerasti Goodiin, sillä häntä harmitti aina, jos joku epäili hänen juttujensa todenperäisyyttä.

"En ymmärrä, mitä tarkoitat, Good, en voi käsittää, että todenmukaista kertomusta todellisesta seikkailusta voisi mitenkään verrata sinun mahdottomiin juttuihisi vuorivuohista, jotka jäävät riippumaan sarvistaan. Ei, tähän ei kertomus lopu; jännittävin osa on vielä kertomatta. Mutta olenpa puhunut tarpeekseni tänä iltana, ja jos sinä jatkat tähän tapaan, Good, kestää kyllä kauankin, ennenkuin kerron teille mitään lisää."

"Älähän nyt suutu, Quatermain, enhän minä tosissani puhunut", virkkoi Good innokkaasti. "Juokaamme lasillinen merkiksi siitä, ettet enää ole minulle vihoissasi."

IX.

Seuraavana päivänä söimme jälleen päivällistä yhdessä ja monien taivuttelujen jälkeen – vanha Quatermain ei ollut vielä unohtanut Goodin huomautuksia – saimme hänet vihdoin jatkamaan kertomustaan.

"Muutama minuutti ennen auringonlaskua", hän kertoi, "oli hampaiden kiskominen lopultakin suoritettu. Olimme tehneet työtä koko päivän ja keskeyttäneet vain kerran päivällistä syödäksemme. Ei ollut näet helppo tehtävä irroittaa kolme sellaista hammasta kuin ne, jotka nyt olivat edessäni valkeassa, välkkyvässä rivissä. Mutta saimmepa myöskin päivällisruokaa, jota kelpasi syödä, sen saatte uskoa, sillä me herkuttelimme suuren yksihampaisen norsun sydämellä, ja se oli niin iso, että miehen, jonka lähetin norsuun hakemaan sitä, täytyi hakata se kahdeksi kappaleeksi saadakseen sen ulos. Leikkasimme sen viipaleiksi ja paistoimme sen rasvassa, enkä minä milloinkaan ole syönyt niin herkullista sydäntä; se ihan suli suussa. Tarkastin muuten norsun leukapielet: sillä ei ollut koskaan ollutkaan muuta kuin yksi syöksyhammas, toisesta ei näkynyt merkkiäkään.

No niin, siinä ne siis olivat nuo viisi ihanuutta tai oikeastaan neljä, sillä Gobo ja eräs toinen sahasivat par'aikaa suurinta kahteen osaan. Siihen annoin käskyn vasta pitkän harkinnan ja monien huokausten ja valitusten jälkeen, tultuani monien kokeiden avulla vakuutetuksi siitä, että sitä oli mahdoton muulla tavoin kuljettaa. Seitsemänkymmentäkaksi ja puoli kiloa norsunluuta on aivan liian raskas taakka kahden miehen kannettavaksi raivaamattomassa maastossa, jossa monesti ei ollut päästä lainkaan eteenpäin. Minä istuin tyytyväisenä syrjässä työtä seuraten ja piippuani poltellen, kun pensaikko äkkiä jakautui ja hyvin kaunis ja komea alkuasukastyttö, nähtävästi kahdenkymmenen korvilla, seisoi edessäni pitäen vasua päänsä päällä.

Vaikka hämmästyin suuresti nähdessäni naisen tässä asumattomassa paikassa ja niin kaukana lähimmästä kraalista, olin kuitenkin kuin ei mitään olisi tapahtunut; kutsuin vain yhden miehistä ja käskin hänen hieroa kaupat naisen kanssa hedelmistä, jotka hänellä oli vasussaan, ja kysyä, saisiko niitä lähiseuduilta enemmänkin. Sitten käänsin pääni toiseen suuntaan ja jatkoin työn valvomista.

Äkkiä lankesi varjo ylitseni. Kohotin katseeni ja näin tytön seisovan ihan edessäni, vasu yhä päänsä päällä.

"Mareme, mareme", sanoi hän ja taputti hiljaa käsiään. Sana mareme merkitsee matukuilla samaa kuin zulujen koos (päällikkö), ja tytön kättentaputus oli tervehdys, joka on hyvin yleinen basutu-heimojen keskuudessa.

"Mitä tahdot, tyttö?" kysyin sisutu-murteella. "Ovatko hedelmäsi kaupan?"

"Eivät, suuri valkoinen metsästäjä", vastasi tyttö zulu-kielellä, "minä tuon ne sinulle lahjaksi".

"Hyvä", sanoin, "voit panna ne tuohon".

"Lahja lahjasta, valkoinen mies."

"Vai niin", mutisin minä, "vanha juttu – kaikesta pitää maksaa tässä matoisessa maailmassa. No, mitä haluat – helmiäkö?"

Tyttö nyökkäsi, ja aioin juuri käskeä jonkun miehistä hakemaan muutamia kääröstä, kun tyttö pidätti minut.

"Lahja antajan kädestä on kaksinkertainen lahja", hän sanoi, ja minusta tuntui, että hänen äänensävyssään piili vissi tarkoitus.

"Tahdot siis, että annan ne sinulle itse?"

"Niin, se on toivomukseni."

Nousin seuratakseni häntä.

"Miten on mahdollista, että sinä, joka elät matukujen keskuudessa, puhut zulujen kielellä?" kysyin epäluuloisena.

"Minä en ole matuku", vastasi tyttö, kun olimme päässeet niin kauas miehistä, etteivät he enää voineet kuulla sanojamme. "Minä olen Nalan kansaa, joka heimo on butiana-heimo ja joka asuu tuolla." Hän osoitti vuorille päin. "Mutta sen lisäksi minä olen yksi Wamben vaimoista" – ja hänen silmänsä salamoivat, kun hän mainitsi sen nimen.

"Entä miten tulit tänne?"

"Jaloillani", vastasi hän lyhyesti.

Olimme nyt saapuneet tavarakääröjemme luo, ja avattuani yhden otin siitä kourallisen helmiä.

"No", sanoin. "Lahja lahjasta. Anna minulle hedelmäsi."

Hän otti helmet vastaan suomatta niille silmäystäkään, mikä minusta oli hyvin ihmeellistä, sitten hän laski vasun maahan ja tyhjensi sen.

Sen pohjalla oli muutamia omituisen muotoisia lehtiä, jotka muistuttivat hiukan kumipuun lehtiä, mutta olivat koko joukon paksumpia. Kuin ohimennen otti tyttö yhden näistä lehdistä ja haisteli sitä. Sitten hän ojensi sen minulle. Otin sen ja luullen, että minunkin piti haistella sitä, aioin viedä sen nenälleni, kun samassa silmiini osuivat kummalliset punaiset koukerot sen pehmeässä pinnassa.

"Niin", sanoi tyttö – jonka nimi muuten oli Maiwa – puhuen hiljaisella äänellä, "lue vain nämä merkit, valkoinen mies".

Vastaamatta hänelle tuijotin yhä lehteen. Siihen oli raaputettu tai oikeammin kirjoitettu jollakin terävällä aseella, ja joka kohdassa, johon tämä ase oli koskettanut, oli lehden lihan hapahko mehu tunkeutunut esiin rikotun pintakerroksen läpi ja muuttunut verenpunaiseksi. Löysin pian kirjoituksen alun ja luin sen. Se oli laadittu englanninkielellä ja peitti tämän ja kahden muun vasussa olevan lehden pinnan.

    "Minä kuulen, että eräs valkoinen mies metsästää Matuku-maassa,
    ja minä tahdon täten varoittaa häntä ja kehoittaa häntä
    pakenemaan vuorien yli Nalan luo. Wambe lähettää päivänkoitteessa
    impin surmaamaan hänet, koska hän on metsästänyt tuomatta
    hongoa. Kuka lienettekään, auttakaa minua Jumalan nimessä! Minä
    olen nyt ollut tämän Wambe-paholaisen orjana seitsemän vuotta,
    ja minua kiusataan ja kidutetaan herkeämättä. Hän murhasi kaikki
    muut, mutta piti minut, koska osasin tehdä rautatöitä. Maiwa,
    hänen vaimonsa, tuo tämän; hän pakenee Nalan, isänsä, luo,
    sen tähden että Wambe tappoi hänen lapsensa. Koettakaa saada
    Nala hyökkäämään Wamben kimppuun. Maiwa osaa näyttää teille
    tien vuorten yli. Ettekä te tee sitä turhaan, sillä Wamben oma
    kraali on rakennettu norsunhampaista. Jumalan nimessä, tulkaa
    ja vapauttakaa minut, muuten tapan itseni. En voi kestää enää
    kauemmin.

                                               John Every".

"Hyvä Jumala!" huudahdin minä. "Every! – Se on varmasti vanha ystäväni!"

Tyttö tai oikeastaan vaimo osoitti lehden toista puolta, siihen oli kirjoitettu jotakin lisää. Se kuului:

"Olen juuri nyt kuullut, että valkoista miestä sanotaan Macumazahniksi. Jos se on totta, on hän siis vanha ystäväni Quatermain. Herra suokoon, että niin olisi, sillä tiedän, ettei hän hylkää vanhaa telttatoveriaan hädässä. En toivo sitä siitä syystä, että pelkäisin kuolemaa, se ei merkitse minulle mitään, mutta tahtoisin ensin maksaa velkani Wambelle."

"Ei, vanha veikko", tuumin itsekseni, "enpä luule tulevani hylkäämään sinua niin kauan kuin on vähänkään toivoa saada sinut pelastetuksi pälkähästä. Olen jo kerran aikaisemmin leikkinyt kettua tuollaisen hyeenan kanssa, ja minussa on vielä jäljellä hiukan viekkautta. Minun täytyy tehdä suunnitelma. Ja sitten se hammaskasa – totisesti, sitä en myöskään aio päästää käsistäni."

Sitten käännyin jälleen naisen puoleen.

"Sinun nimesi on Maiwa?"

"Niin, herra."

"Sinä olet Nalan tytär ja Wamben vaimo?"

"Niin, herra."

"Sinä pakenet Wamben luota Nalan luo?"

"Niin."

"Miksi sinä pakenet? Mutta odota, minä annan miehilleni määräyksen." – Kutsuin Gobon ja käskin hänen koota miehet ja panna kaikki kuntoon pikaista lähtöä varten.

Nainen, joka, kuten sanottu, oli hyvin nuori ja hyvin kaunis, pisti kätensä antiloopinnahkaiseen laukkuun, joka riippui hänen vyöstään, ja veti kauhukseni esiin pienen kuihtuneen lapsenkäden, joka ilmeisesti oli kuivatettu savuun ripustamalla.

"Tämän vuoksi minä pakenen", hän vastasi ja ojensi pienen käsiraukan minua kohti. "Kuule minua! – Minä synnytin lapsen. Wambe oli sen isä. Kahdeksantoista kuukautta lapsi eli, ja minä rakastin sitä yli kaiken. Mutta Wambe ei rakasta lapsiaan; hän surmaa ne kaikki. Hän pelkää, että ne varttuvat ja surmaavat hänet. Tämänkin lapsen hän tahtoi surmata, mutta minä rukoilin sen puolesta. Eräänä päivänä muutamat soturit kulkiessaan majan ohi huomasivat pojan ja tervehtivät häntä nimittäen häntä 'pian tulevaksi päälliköksi'. Wambe kuuli sen ja vimmastui. Hän löi lasta, ja se itki. Silloin Wambe sanoi, että se saisi vielä syytäkin itkeä. Niiden tavaroiden joukossa, jotka hän on ryöstänyt surmaamiltaan valkoisilta miehiltä, on häkki, jota käytetään leijonien vangitsemiseen ja säilyttämiseen. Niin vahva tämä loukku on, että kahden miehen täytyy nousta sen päälle, yhden kummallekin sivulle, ennenkuin se aukeaa."

(Tässä vanha Quatermain keskeytti.

"Ei, ystäväni", hän sanoi, "en voi kertoa jatkoa; minun on aina ollut vaikea nähdä pienten lasten kärsimyksiä tai puhua niistä. Arvaattehan itse, mitä se paholainen teki ja mitä äitiraukan oli pakko katsella. Mutta luuletteko, että hänen kasvojenilmeensä muuttui, kun hän kertoi siitä? Ei, tuntui, kuin se olisi ollut hänelle aivan samantekevä asia. Kuitenkin panin merkille, että hänen silmäluomensa koko ajan värähtelivät.)

"Hyvä", vastasin minä yhtä välinpitämättömästi kuin olisin puhunut lampaan kuolemasta, vaikka olin aivan sairas kuulemastani ja kiehuin raivosta. "Entä mitä aiot nyt tehdä, Maiwa, Wamben vaimo?"

"Minä aion tehdä tämän, valkoinen mies", vastasi hän ojentautuen täyteen pituuteensa ja puhuen äänellä, joka oli kova kuin teräs ja kylmä kuin jää, "minä aion toimia, toimia ja toimia saadakseni sen tapahtumaan, kunnes se viimeinen tapahtuu, se, että minä näen näillä silmilläni Wamben kuolevan sen kuoleman, jonka hän valmisti lapselleen ja minun lapselleni!"

"Oikein sanottu", virkoin minä.

"Niin, oikein sanottu, Macumazahn, oikein sanottu eikä helpolla unohdettu. Kuka voisi sen unohtaa – ah, kuka voisi sen unohtaa? Katso, niinkuin tämä kuollut käsi lepää sylissäni, niin lepäsi kerran elävä poikani. Ja nyt – vaikka hän on kuollut, hiipii hän kuitenkin joka yö vuoteeltaan minun luokseni ja silittää tukkaani ja taputtaa poskeani ja tarttuu sormiini hennolla kädellään. Joka yö hän tekee niin; hän pelkää kai, että minä unohtaisin hänet. Ah, lapseni, lapseni! Kymmenen yötä sitten painoin sinut rintaani vasten, ja nyt ei sinusta ole muuta jäljellä kuin tämä" – ja hän suuteli kuihtunutta kättä vavisten liikutuksesta, mutta yhtään kyyneltä ei vierinyt hänen silmistään.

"Kuule edelleen", hän jatkoi, "valkoinen mies, joka oli vankina Wamben kraalissa, hän oli ystävällinen minulle. Hän piti lapsesta, joka on kuollut, hän itki, kun sen isä surmasi sen, ja pani oman henkensä vaaraan sanomalla Wambelle, minun miehelleni – niin, minun miehelleni – millainen konna tämä oli. Hän myöskin keksi tämän suunnitelman:

'Mene, Maiwa', hän sanoi, 'mene puhdistamaan itsesi kansasi tavan mukaan metsässä, koska olet kajonnut kuolleeseen. Sano Wambelle, että menet yksinäsi metsään kansasi tavan mukaan ja viivyt siellä viisitoista päivää. Pakene silloin isäsi Nalan luo ja yllytä hänet sotaan Wambea vastaan murhatun lapsen vuoksi.'

"Tämän hän sanoi, ja hänen sanansa tuntuivat minusta hyviltä. Mutta illalla, ennenkuin minä olin lähtenyt puhdistamaan itseäni, tuli sana, että valkoinen mies metsästi maassa, ja Wambe, joka oli hullu juomisesta, raivostui kovasti ja antoi määräyksen, että oli koottava impi tappamaan valkoinen mies ja hänen seuralaisensa ja ottamaan hänen tavaransa. Silloin kirjoitti 'Raudan vasara' (Every) ilmoituksensa vihreille lehdille ja pyysi minua etsimään sinut ja kertomaan sinulle kaikki, jotta sinä pelastuisit pakenemalla. Katso, kaiken tämän olen nyt tehnyt, Macumazahn, metsästäjä ja norsuntappaja."

"Niin", vastasin minä, "ja minä kiitän sinua siitä. Mutta kuinka monta miestä on Wamben impissä?"

"Sata miestä ja puoli sataa."

"Entä missä se impi on?"

"Tuolla pohjoisen puolella. Se seuraa sinun jälkiäsi. Se meni minun ohitseni tänä aamuna, mutta minä arvelin, että sinä olisit lähempänä vuoria, ja tulin senvuoksi tätä tietä ja löysin sinut. Huomenna päivänkoitteessa ovat murhaajat täällä."

"Hyvin mahdollista", mietin minä, "mutta Mabumazahnia ne tuskin löytävät. Olisipa muuten hauska sirottaa hiukan strykniiniä noihin norsuihin, se tekisi niille oikein hyvää."

Tiesin, että ne jäisivät syömään norsuja – minkä ne sitten tekivätkin antaen meille siten tilaisuuden lisätä etumatkaamme – mutta luovuin myrkyttämis-ajatuksesta, koska minulla ei ollut tarpeeksi strykniiniä."

("Tai siitä syystä, ettet hennonut, Quatermain", huomautin minä hymyillen.

"Minä sanoin: koska minulla ei ollut tarpeeksi strykniiniä kolmen norsun myrkyttämiseen", vastasi vanha metsästäjä äreästi. Hän tahtoi käydä kovasta ja armottomasta miehestä.)

"No niin", hän jatkoi, "samassa tuli Gobo ilmoittamaan, että olimme valmiit lähtemään.

"Minua ilahduttaa, että te olette valmiit", sanoin, "sillä ellette nyt ota jalkoja allenne ja ripeästi, ette enää milloinkaan tarvitse niitä. Wambe on lähettänyt impin surmaamaan meidät, ja se on kohta täällä."

Gobon kasvot kävivät ihan vihreiksi säikähdyksestä, ja hänen polvensa tutisivat.

"Ah, johan minä sanoin!" hän huudahti. "Kohtalo kuljeksii irrallaan Wamben maassa."

"Niin, niin se on, eikä meillä ole muuta keinoa kuin kulkea hiukan nopeammin kuin se. Ei, ei, noita norsunhampaita emme ainakaan jätä – älkää luulkokaan, että minä aion luopua niistä."

Gobo ei sanonut mitään, antoi vain miehille nopeasti merkin ottaa taakat; sitten hän kysyi, mitä tietä meidän oli mentävä.

"Niin", sanoin Maiwan puoleen kääntyen, "mitä tietä?"

"Tuolla", vastasi Maiwa osoittaen korkeata sivujonoa, joka kohosi taivasta kohti kymmenisen mailin etäisyydessä ja erotti Wamben ja Nalan alueet, "tuolla pienimmän huipun alla on paikka, jonka kautta ihmiset voivat kulkea, ja siellä on vain se yksi. Sen voi myös helposti sulkea ylhäältä päin. Niiden, jotka eivät pääse siitä yli, täytyy tehdä kahden ja puolen päivämatkan kierros ison etuvuoren ympäri."

"Kuinka kaukana se sola on täältä?"

"Koko yö sinun tulee kulkea ja koko päivä huomenna, ja jos sinä kuljet nopeasti, seisot sinä seuraavan auringonnousun aikaan huipulla."

Minä vihelsin, sillä tämähän tiesi yli kymmenen mailin marssia nukkumatta. Sitten annoin miehille määräyksen, että kunkin piti ottaa mukaansa niin paljon keitettyä norsunlihaa kuin vaikeuksitta saattoi kantaa. Minäkin otin osani ja pakotin Maiwan syömään hiukan. Sain ponnistella aikalailla, ennenkuin sain hänet suostumaan siihen, sillä hän näytti vakaasti päättäneen vaeltaa eteenpäin nukkumatta, levähtämättä ja syömättä, niin hän kaipasi kostoa.

Lähdimme sitten liikkeelle, ja Maiwa oli oppaanamme. Kuljettuamme puoli tuntia tasaisesti kohoavaa rinnettä aukeni eteemme vesakkoa kasvava laakso, joka muistutti kuivuneen järven pohjaa. Tätä notkoa rajoitti vastakkaisella puolella kutakuinkin jyrkkä rinne, ja sen harjalla Maiwa pysähtyi ja katsoi taakseen varjostaen kädellä silmiään.

Heti sen jälkeen hän hipaisi olkaani ja osoitti erästä verraten alastonta vuorijonoa, joka oli puolentoista mailin päässä meistä. Minä tuijotin siihen ja äkkiä näin jonkin välähtävän mailleen painuvan auringon säteissä. Hetkinen – ja taas näin pikaisen välähdyksen.

"Mitä se on?" kysyin.

"Ne ovat Wamben impin keihäät, ja ne liikkuvat nopeasti", vastasi Maiwa kylmästi.

Luulen, että kasvoni ilmaisivat, miten epämieluinen se tieto minulle oli, sillä hän jatkoi:

"Älä pelkää, ne pysähtyvät herkuttelemaan norsuilla, ja niiden syödessä me vaellamme. Me voimme vielä päästä niiden käsistä."

Sitten marssimme taas, kunnes oli niin pimeää, että meidän täytyi pysähtyä odottamaan kuuta. Se vei aikaa, mutta toiselta puolen se myös soi meille lepoa. Onneksi ei kukaan miehistä ollut nähnyt noita keihäänvälähdyksiä, muussa tapauksessa olisin tuskin voinut pitää heitä kurissa. Nyt he sitävastoin marssivat nopeammin kuin koskaan olen nähnyt kuormitettujen alkuasukasten marssivan – niin suuri oli heidän halunsa päästä pois Wamben maasta.

Olin kyllin varovainen kulkeakseni viimeisenä, etteivät he voisi heittää taakkojaan maahan; ne lurjukset luopuivat kyllä vaikka mistä, kun nahka oli vaarassa. Jos hurskas Aeneas, hän joka kantoi isänsä selässään Troijasta, olisi ollut delagoalainen alkuasukas, olisi Anchiseella, isällä, ollut hyvin vähäiset toiveet päästä kaupungista – edellyttäen, että poika olisi tietänyt hänen tehneen oikean testamentin.

Kun kuu oli noussut, lähdimme uudelleen matkaan, ja vaelsimme vain joskus sattumalta pysähtyen aamunkoittoon asti, jolloin meidän oli pakko levätä ja syödä. Puoli kuudelta aloimme taas kulkea, ja keskipäivän aikaan menimme joen yli.

Sitten alkoi pitkä, vaivalloinen kapuaminen tiheän viidakon läpi, saman missä olin ampunut puhvelihärän, vain neljä, viisi mailia länteen siitä paikasta ja viisi, kuusi mailia Wamben kraalin toisella puolella. Tiheikköä riitti puolitoista mailia, ja sen läpi oli tavattoman vaikea tunkeutua. Sitä seurasi vyöhyke jokseenkin harvaa metsää, ja siitä selviydyimme helpommin, vaikka maa siinä olikin viettävämpää. Metsän yläpuolella alkoi pitkä, jyrkkä rinne, joka oli täynnä isoja vierukiviä ja joka ulottui pienen vuorenhuipun juurelle saakka; sitä oli vajaa maili.

X.

Juuri kun lopen väsyneinä ja jalkapohjat julman hellinä saavuimme rinteelle, sattuivat muutamat miehistä vilkaisemaan taakseen ja huomasivat impin keihäät, jotka kiiruhtivat meitä kohti vain mailin verran alempana.

He joutuivat heti silmittömän kauhun valtaan ja yrittivät heittää taakkansa maahan ja juosta tiehensä; minun täytyi turvautua äärimmäisiin keinoihini ja huutaa heille, että ensimmäisen, joka livistäisi, ampuisin siihen paikkaan. Heidän tuli vain luottaa minuun, niin veisin heidät varmasti turvaan.

Se arvovalta, jonka olin hankkinut itselleni ampumalla yksinäni kolme norsua, tuli nyt hyvään tarpeeseen, ja minun onnistui kuin onnistuikin saattaa heidät järkiinsä. Kiiruhdimme sitten ylöspäin niin nopeasti kuin taisimme; enpä usko, että alppiklubin jäsenet olisivat pysyneet rinnallamme.

Kun olimme kulkeneet mailin, alkoivat keihäät sukeltaa esiin metsänreunasta, ja soturien huudot, kun ne huomasivat meidät, kantautuivat korviimme. Niin nopeaa kuin marssimme siihen saakka olikin ollut, kävi se nyt vielä nopeammaksi, sillä pelko antoi urhoollisille miehilleni siivet. Mutta he olivat, kuten sanottu, sangen uuvuksissa ja heidän taakkansa raskaat, ja Wamben soturit, hurjannäköinen joukko, jolla oli pitkät keihäät ja pikku kilvet, pääsivät senvuoksi yhä lähemmäksi meitä, niin nopeasti kuin me juoksimmekin tai oikeammin kapusimme.

Tämän hupaisan kilpajuoksun viimeistä mailia voisi verrata ketunajoon, jossa me kettuina olimme koko ajan metsästäjien näkyvissä. Eniten minua ihmetytti Maiwan ainoalaatuinen kestävyys ja miehekkyys. Ei puhettakaan siitä, että hän olisi jäänyt jälkeen tai antanut huomata itsessään mitään väsymyksen merkkejä. Sen naisen lihakset olivat varmasti rautaa, tai kenties hänen voimakas tahtonsa piti häntä pystyssä. Hän pääsi toisena pikku vuorenhuipun juurelle, Gobo-paran, joka oli mainio juoksija, ehtiessä ensimmäisenä.

Heti jälkeen tulin minä läähättäen heidän luokseen ja silmäilin solaa. Edessämme kohosi suunnilleen puolentoistasadan jalan korkuinen erilaisista kerrostumista muodostunut kallioseinämä; kerrostumat olivat latoutuneet siten, että muodostivat jonkinlaisia porrasaskelmia, jotka olivat siksi lähellä toisiaan, että niitä saattoi kutakuinkin helposti nousta, yhtä paikkaa lukuunottamatta, missä oli pakko kavuta erään esiintyöntyvän kallionkulman yli.

Siitä paikasta ei sinänsä ollut erikoisen vaikea selviytyä, mutta hiukan vaaralliseksi sen teki se seikka, että ihan sen alla ammotti syvä kuilu, jonka vuorenhuipuilta virtaava vesi epäilemättä oli aikojen kuluessa kovertanut. Tämä kuilu saattoi helposti tulla kohtalokkaaksi varomattomalle kiipijälle, niinkuin kävikin. Kun tuo kallionkulma oli sivuutettu, kävi nousu hyvin helpoksi. Seinämän ylimmässä osassa oli kuljettava veden uurtamaa ahdasta rotkoa myöten, jonka kohdalla kallio ulkoni siinä määrin, että yksikin iso vierukivi rotkon yläpäässä olisi sulkenut tien jokaiselta, joka ei ollut varustettu köydellä.

Wamben soturit olivat sillä hetkellä noin tuhannenviidensadan kyynärän päässä meistä; oli ilmeistä, että aika oli täpärällä. Käskin miesten heti nousta, ja Maiwa, joka tunsi paikan erittäin hyvin, meni edeltä näyttämään tietä. Miehet alkoivatkin suurella kiireellä kavuta työntäen ja nostellen taakkojaan. Kun ensimmäiset saapuivat mainitun kallionkulman kohdalle, laskivat he taakkansa maahan ja kiipesivät kulman yli. Ylös päästyään he asettumalla vatsalleen kivelle, jonka olivat vierittäneet paikalle, saattoivat ottaa vastaan kääröt, jotka alhaalla olevat miehet heille ojensivat.

Vihollinen oli nyt viidensadan kyynärän etäisyydessä, ja pikakivääri oli valmistettu vain neljänsadanviidenkymmenen päähän kantavaksi. Tiesin kuitenkin, että se todellisuudessa selviytyisi viidestäsadastakin. Wamben soturien etunenässä juoksi kaksi miestä, arvatenkin impin päälliköt; toinen niistä oli hyvin pitkä. Asetin tähtäimen neljällesadalleviidellekymmenelle kyynärälle, sitten nojauduin kalliota vasten ja hengitin pari kertaa syvään saadakseni käteni hiukan rauhoittumaan, minkä jälkeen tähtäsin pitkään roikaleeseen. Laukaisin, ja ennenkuin osuneen luodin ääni kantoi korviini, näin miehen levittävän kätensä ja kaatuvan nenälleen maahan. Hänen toverinsa pysähtyi heti, tarjoten siten minulle hyvän maalitaulun. Laukaisin jälleen; hän pyörähti kerran ympäri ja keikahti sitten kumoon.

Tämä aikaansai pienen pysähdyksen impin hyökkäyksessä; ne eivät olleet koskaan ennen nähneet ihmisiä surmattavan niin pitkältä matkalta ja luulivat senvuoksi, että siinä oli jotakin yliluonnollista. Käytin tilaisuutta hyväkseni; ojensin pikakiväärin takaisin Gobolle, heitin, winchesterin hihnaan olalleni ja aloin kiivetä.

Kun pääsin kallionkulmalle, oli kaikki taakat nostettu ylös lukuunottamatta hampaita, jotka suuren painonsa ja sileytensä vuoksi aiheuttivat suurimmat vaikeudet. Tietysti minun olisi pitänyt jättää ne, ja monta kertaa on omaatuntoani vaivannut, etten tehnyt niin, mutta minähän olen luonteeltani hiukan itsepäinen enkä voinut suostua luopumaan uhkeista hampaista, jotka vaaroja uhmaten ja ankarilla ponnistuksilla olin hankkinut. Niin, ne olivat olleet vähällä maksaa henkeni, ja Gobo-paran ne joka tapauksessa maksoivat, niinkuin pian kuulette, puhumattakaan niistä aukoista, jotka kiväärini teki vihollisen riveihin.

Päästyäni kalliolle havaitsin, että miehet tyhmyydessään yrittivät ojentaa hampaita terävä pää edellä. Seurauksena oli, että ylhäällä olevat saattoivat tarttua vain luun sileään pintaan, ja kun heidän lisäksi täytyi maata vatsallaan, eivät he voineet saada siitä niin hyvää otetta, että olisivat jaksaneet nostaa raskaan taakan. Käskin heidän kääntää hampaat toisinpäin, niin että rosoinen pää tuli edellä. Niin tapahtui, ja molemmat ensimmäiset olivat pian turvassa ylhäällä.

Sillä hetkellä katsoin taakseni ja näin matukujen kiipeävän hajarivissä rinnettä vain sataviisikymmentä metriä meidän alapuolellamme. Viritin winchesterin hanan ja lähetin niille luodin toisensa jälkeen. En tiedä tarkalleen, moneenko osuin, mutta siitä olen varma, etten milloinkaan ole ampunut paremmin. Se oli ihan kuin fasaanien ampumista hyvästä kulmapaikasta. Minun tarvitsi vain siirtää pyssyä toisesta toiseen ja sitten ampua melkein tähtäämättä, vain silmämäärällä, niinkuin ne pika-ampujat, jotka esiintyvät julkisesti ja ampuvat lasipallosiin.

Mutta niin nopeasti kuin se kävikin, kaatui vihollisia kuitenkin tiheään, ja kun olin tyhjentänyt karbiinin kahdestatoista panoksestaan, oli hyökkäys hetkeksi keskeytetty. Nopeasti pistin pyssyyn vielä tusinan panoksia, ja tuskin oli se tehty, kun vihollinen, joka näki, että olimme pääsemäisillämme sen kynsistä, syöksyi jälleen eteenpäin hirveästi huutaen.

Silloin olivat enää molemmat isoimman hampaan puoliskot jäljellä. Minä ammuin ampumistani ja yhtä tehokkaasti kuin ennenkin, mutta tarkkaavaisuudestani huolimatta välttivät muutamat ensimmäisistä luotini ja alkoivat kiivetä kalliota. Pian oli pyssyni taas tyhjänä. Heitin sen olalle ja otin esiin revolverini; hyökkääjät olivat näet nyt ihan kintereillämme. Samassa kilahti kallioon keihäs juuri pääni yläpuolelle.

Sillä hetkellä katosi viimeinen hampaanpuolisko kulman taakse, ja minä huusin Gobolle ja häntä auttaneelle miehelle, että heidän oli livistettävä mahdollisimman pian.

Gobo paralle sitä ei tarvinnut kahta kertaa sanoa, mutta hänen kiireensä koitui hänen turmiokseen. Hampaan pää pisti vielä esiin, ja kallion sijasta Gobo tarttui kavutessaan siihen; hänen kätensä luistivat sen sileästä pinnasta, hänen otteensa höltyi, ja hän putosi. Päästäen sydäntäsärkevän huudon hän katosi alas kuiluun, ja pudotessaan hän melkein hipaisi minua. Hetken seisoimme kaikki hiljaa, kauhun lamauttamina, sitten kuulimme raskaan mäjähdyksen; hänen ruumiinsa oli ehtinyt kuilun pohjaan. Mies parka, hän oli kohdannut kohtalonsa, jonka hän oli sanonut kuljeksivan irrallaan Wamben maassa. Hurjasti kiroten kiipesi nyt viimeinen mies kulman yli. Minä seisoin yhä paikoillani puoliksi huumaantuneena tuosta hirvittävästä onnettomuudesta, kunnes näin keihään iskevän jalkojeni väliin. Se herätti minut jälleen tajuihini, ja minä aloin kiivetä kalliota kuin kissa. Olin jo saanut kiinni Maiwan kädestä – tuo urhea nainen oli näet laskeutunut auttamaan minua miesten ryömiessä norsunhampaineen eteenpäin – kun tunsin käden tarttuvan nilkkaani.

"Vedä, Maiwa, Jumalan tähden!" minä läähätin, ja hän veti voimainsa takaa. Maiwa oli harvinaisen väkevä nainen, enkä milloinkaan aikaisemmin ollut niin vilpittömästi ihaillut naisen ruumiinvoimia. Hän veti minua vasemmasta kädestäni, ja alhaalla oleva villi raastoi vasemmasta nilkastani, kunnes lopulta aloin tuntea, että pian oli jommankumman hellitettävä. Onneksi säilytin malttini niinkuin mies, joka talonsa palaessa heitti anoppinsa ikkunasta ja kantoi matrassin portaita myöten alas. Oikea käteni oli vielä vapaana, ja siitä riippui revolverini, joka oli kiinnitetty nahkahihnalla ranteeseen. Hana oli vireessä, ja nyt ojensin revolverin muitta mutkitta alaspäin ja laukaisin. Vaikutus oli nopea ja minulle hyvin mieluinen. Luoti osui mieheen – en tiedä mihin, mutta joka tapauksessa hän päästi jalkani ja syöksyi päistikkaa kuiluun Gobon luo. Hetkeä myöhemmin olin kalliolla ja juoksin viimeiset portaat kuin lyhdynsytyttäjä. Muudan toinen soturi yritti vielä ahdistaa minua, mutta eräs miehistäni älysi ampua häntä norsuluodikollani. En tiedä, osuiko hän vai säikähdyttikö vain miehen, joka tapauksessa tämä heti katosi; sen kuitenkin tiedän, että hän oli vähällä osua minuun, sillä tunsin selvästi luodin synnyttämän ilmavirran.

Vielä puoli minuuttia, ja Maiwa ja minä seisoimme läähättäen, mutta ehjin nahoin kallion huipulla.

Mieheni, jotka Maiwa oli pannut työhön, olivat onneksi jo vierittäneet muutamia jättiläiskiviä solaan, ja niillä heidän pian onnistui saada se suljetuksi, niin etteivät Wamben soturit voineet enää kiivetä etemmäksi.

Nähdäkseni eivät ne sitä yrittäneetkään – niiden sydämet olivat käyneet liian lihaviksi, niinkuin zulut sanovat.

Levättyämme muutaman minuutin otimme taas taakkamme – myöskin nuo norsunhampaat, jotka jo olivat aiheuttaneet niin monen miehen kuoleman – ja marssimme vaiti runsaan puoli mailia, kunnes saavuimme hyvin tiheään vesakkoon. Siihen asetuimme leiriin yöksi, sillä olimme kaikki julman väsyneitä. Olin kuitenkin siksi varovainen että asetin pari miestä vahtiin turvatakseni meidät mahdollisilta yllätysyrityksiltä.

XI.

Kaikista sen päivän rasituksista huolimatta, tai kenties juuri niiden vuoksi, minä nukuin yöllä yhtä sikeästi kuin Gobo-parka, jonka ruhjoutunutta ruumista nyt varmaankin hyeenat raatelivat.

Levänneinä ja virkistyneinä nousimme päivänkoitteessa ja jatkoimme matkaamme Nalan kraalia kohti, jonne saavuimme yön tullessa. Se on zululaistapaan rakennettu avoimelle paikalle, ja sen muodostavat kuutionmuotoiset majat, joita ympäröi pyöreä orjantappura-aita. Eläinkraali on sen takana, hiukan vasemmalla siitä. Emme saaneet tavata Nala päällikköä sinä yönä. Hänen tyttärensä Maiwa meni hänen majaansa, heti kun olimme saapuneet kraaliin, ja pian sen jälkeen tuli eräs Nalan alipäälliköistä meidän luoksemme tuoden mukanaan lampaan sekä hedelmiä ja maitoa.

"Päällikkö lähettää teille tervehdyksensä", mies sanoi, "ja toivoo saavansa nähdä teidät huomenaamulla". Nyt hänen oli käsketty viedä meidät lepopaikkaan, jossa saatoimme nukkua rauhassa. Sitten hän vei meidät muutamiin erikoisen hyviin majoihin, jotka olivat aivan Nalan aitauksen edessä, ja siellä meidän oli oikein hyvä nukkua.

Kello kahdeksan seuduissa seuraavana aamuna tuli alipäällikkö takaisin ja sanoi, että Nala halusi nähdä minut. Menin miehen kanssa hänen herransa aitaukseen, ja siellä minut esiteltiin päällikölle, viisissäkymmenissä olevalle miehelle jolla oli miellyttävät kasvot ja kaunis vartalo. Hän istui majansa edustalla allaan parkittu härännahka Hänen vieressään istui hänen tyttärensä Maiwa ja heidän ympärillään istui kyykyllään kolmattakymmentä indunaa eli alipäällikköä, joiden lukumäärä jatkuvasti kasvoi uusista paikalle saapuvista.

Astuessani sisään nämä miehet tervehtivät minua, ja päällikkö nousi ja tarttui käteeni, minkä jälkeen hän käski yhden miehistä hakea minulle tuolin. Kun istuuduin, kiitti hän minua hyvin kaunopuheisesti ja monin kukoistavin kohteliaisuuksin siitä, että olin suojellut hänen tytärtään siinä kiusallisessa ja vaarallisessa tilanteessa johon tämä oli joutunut, ja ylisti myös suuresti solan puolustuksessa osoittamaani urhoollisuutta – hän suvaitsi käyttää sitä sanaa.

Vastasin samalla puhetavalla ja sanoin, että tämä kiitos oikeastaan kuului Maiwalle itselleen, sillä ellei hän olisi varoittanut meitä ja ellei hänen maantuntemuksensa olisi ollut apunamme, emme olisi täällä tänä päivänä. Solan puolustuksessa taas minä taistelin oman henkeni puolesta, eikä siis ollut ihmeellistä, että olin urhoollinen.

Päästyämme näistä kohteliaisuuksista kehoitti Nala tytärtänsä Maiwaa kertomaan tarinansa alipäälliköille, ja Maiwa totteli, puhuen hiljaa, mutta hyvin vaikuttavasti.

Hän palautti heidän mieliinsä, että hän oli vasten tahtoaan joutunut Wamben vaimoksi ja ettei hänestä oltu maksettu yhtään eläintä, vaan oli Wambe uhannut sodalla, ellei häntä olisi lähetetty ilmaisena lahjana. Siitä saakka kuin hän oli astunut Wamben kraaliin, olivat hänen päivänsä olleet surun päiviä ja hänen yönsä itkun öitä. Häntä oli lyöty, häntä oli halveksittu, ja hänen oli ollut pakko toimittaa halvan orjan askareita – hänen, päällikön tyttären. Hän oli synnyttänyt lapsen, mutta millainen oli hänen lapsensa kohtalo... Ja syvän hiljaisuuden vallitessa hän kertoi heille sen hirvittävän tapauksen, jonka hän jo aikaisemmin oli kertonut minulle. Kun hän oli lopettanut, huusivat hänen kuulijansa äänekkäästi: "Ou! Maiwa, Nalan tytär!"

"Niin", jatkoi kertoja silmät salamoiden, "niin, se on totta, minun suuni on täynnä totuutta, niinkuin kukka hunajaa, ja minun silmäni ovat täynnä kyyneliä, niinkuin ruoho kastetta aamuhetkellä.

Se on totta, että näin lapseni kuolevan – katsokaa, tässä on todistus." Ja hän veti esiin tuon pienen kuihtuneen käden ja piti sitä heidän edessään.

"Ou!" huudahtivat miehet jälleen. "Ou! Se on kuollut käsi!"

"Niin", jatkoi Maiwa, "tämä on minun kuolleen lapseni kuollut käsi, ja minä pidän sitä mukanani, jotten koskaan unohtaisi, en hetkeksikään, että minä elän vain nähdäkseni Wamben kuolevan ja saadakseni kostetuksi. Voitko kärsiä sitä, isäni, että matuku on kohdellut sillä tavoin sinun tytärtäsi ja sinun tyttäresi poikaa? Voitteko te kärsiä sitä, minun oman kansani miehet?"

"Ei", vastasi muudan vanha induna nousten seisomaan, "tätä ei voi kärsiä. Nyt me olemme kärsineet tarpeeksi niistä matuku-koirista ja heidän kerskailevasta herrastaan, nyt mieluummin kuolemme kuin kärsimme enempää!"

"Tätä ei todellakaan voi kärsiä", sanoi Nala, "mutta miten voimme ryhtyä sotaan niin suurta kansaa vastaan?"

""Kysy Macumazahnilta – kysy Macumazahnilta, valkoiselta, viisaalta mieheltä", sanoi Maiwa osoittaen minua.

"Miten voimme voittaa Wamben, metsästäjä Macumazahn?"

"Miten voittaa shakaali leijonan, Nala?"

"Viekkaudella, Macumazahn."

Samassa saapui muudan mies ilmoittamaan, että Wamben luota oli tullut sanansaattajia.

"Mikä on heidän sanomansa?"

"He ovat tulleet vaatimaan, että sinun tyttäresi Maiwa lähetetään takaisin ja hänen mukanaan valkoinen metsästäjä."

"Mitä on minun vastattava tähän, Macumazahn?" kysyi Nala miehen vetäydyttyä etemmäksi.

"Sinun on vastattava näin: Nainen lähetetään takaisin ja hänen mukanaan valkoinen mies. Odota, minä kätkeydyn majaan, niin etteivät sanansaattajat näe minua."

Pian sen jälkeen näin eräästä majan seinässä olevasta raosta sanansaattajien tulevan. Niitä oli neljä, ja ne näyttivät hyvin raaoilta ja barbaarisilta. Ne olivat ilmeisesti vaeltaneet koko yön, sillä niiden askeleet olivat laahustavia.

"Mikä on asianne?" sanoi Nala rypistäen otsaansa.

"Me tulemme Wamben luota ja tuomme Wambelta käskyjä Nalalle, hänen palvelijalleen", vastasi lähetystön puheenjohtaja.

"Puhu!" sanoi Nala kärsimättömästi.

"Nämä ovat Wamben sanat. Lähetä takaisin nainen, joka on paennut minun kraalistani, ja lähetä yhdessä hänen kanssaan valkoinen mies, joka on uskaltanut metsästää minun maassani luvatta ja joka on tappanut minun sotureitani. Nämä ovat Wamben sanat."

"Entä jos minä nyt sanoisin, että en tahdo lähettää heitä?" kysyi Nala.

"Silloin julistamme sinulle Wamben nimessä sodan. Wambe tuhoaa sinut. Hän tulee hävittämään sinun jälkesi maan päältä, sinun kraalisi tallataan maan tasalle – näin" – ja mies polki rikki multamöykyn, joka oli hänen jalkojensa juuressa.

"Nuo ovat kovia sanoja", sanoi Nala. "Anna minun neuvotella, ennenkuin vastaan."

Nyt seurasi pieni komedia, joka osoitti näillä villeillä olevan runsaasti näyttelijän taipumuksia. Lähettiläät vetäytyivät hiukan taaksepäin, jääden kuitenkin näkyviin, ja Nala oli neuvottelevinaan hyvin innokkaasti ja vakavasti indunainsa kanssa. Hetken kuluttua Maiwa heittäytyi hänen jalkoihinsa ja oli kerjäävinään ja rukoilevinaan suojelusta, mutta isä vain väänteli käsiään neuvottomana ja epätoivoisena. Vihdoin hän viittasi sanansaattajat luokseen ja sanoi, Maiwan mestarillisesti nyyhkyttäessä hänen jalkojensa juuressa:

"Wambe on suuri päällikkö, ja tämä nainen on hänen vaimonsa, jonka hän on oikeutettu vaatimaan takaisin. Hänen on palattava Wamben luo; mutta hänen jalkansa ovat hellät pitkästä vaelluksesta, hän ei voi tulla nyt. Kahdeksan päivän kuluttua tästä päivästä hänet jätetään takaisin Wamben kraaliin, ja minä lähetän hänet sinne miesjoukon saattamana.

Mitä tulee valkoiseen mieheen ja hänen väkeensä, ei minulla ole mitään tekemistä heidän kanssaan, enkä minä voi vastata heidän pahoista töistään. He ovat tulleet kutsumatta minun luokseni, ja minä lähetän heidät sinne, mistä he ovat tulleet, ja Wambe tuomitkoon heidät oman lakinsa mukaan. Heidät lähetetään samalla kertaa kuin nainen. Ja nyt te voitte mennä. Ruokaa teille annetaan kraalin ulkopuolella ja lahja Wambelle sovitukseksi minun tyttäreni rikoksesta. Minä olen puhunut."

Tuntui siltä, kuin sanansaattajat olisivat vaatineet, että Maiwa seuraisi heitä heti, mutta kun hänen turvonneet jalkansa näytettiin heille, antoivat he lopulta perään ja lähtivät.

XII.

Kun sanansaattajat olivat poistuneet, tulin minä majasta ulos, ja sitten me aloimme harkita tilannetta ja laatia suunnitelmiamme. Ennen kaikkea oli minulle tärkeätä saada Nalalle selväksi, etten voinut ilmaiseksi asettaa kokeneisuuttani ja palveluksiani hänen käytettävikseen. Olin kuullut, että Wambella oli kraalinsa ympärillä norsunhampaista tehty aitaus; nuo hampaat minä vaadin osuudekseni, jos me voittaisimme, ja pyysin myöskin, että Nala luovuttaisi minulle tarpeellisen määrän miehiä saadakseni ne kuljetetuiksi rannikolle.

Tähän vaatimattomaan pyyntöön Nala ja hänen miehensä suostuivat sydämellisen alttiisti, kenties osaksi siitä syystä, etteivät odottaneet lainkaan saalista.

Lisäksi vaadin, että jos voittaisimme, valkoinen mies John Every oli luovutettava minulle samoin kuin kaikki tavarat, jotka hän pyytäisi. Minun tarvinnee tuskin sanoa, että hänen julma vankeutensa oli ainoa syy, minkä vuoksi antauduin niin uhkarohkeaan yritykseen, mutta tietysti olin siksi viisas, etten antanut heidän huomata sitä. Tähänkin Nala myöntyi.

Kolmas vaatimukseni oli, ettei ketään naista eikä ala-ikäistä saisi tappaa, ja kun siihenkin suostuttiin, siirryimme neuvottelemaan päämäärästä ja keinoista. Wambe oli kaikesta päättäen verraten mahtava heimopäällikkö, ja hänellä oli aina kolme-, neljätuhatta asestettua miestä kraalinsa ympärillä, jota pidettiin valloittamattomana. Nala sitävastoin saattoi lyhyessä ajassa koota vain tuhatkaksi-, kolmesataa miestä, mutta ollen zuluheimoa ne toiselta puolen olivat parempia sotureita kuin Wamben matukut.

Sotajoukkojen erilaisen miesluvun johdosta ei siis tarvinnut heittää toivoa. Eniten vähensi voitonmahdollisuuksiamme sitävastoin se seikka, että oli vaikea suunnata mitään ratkaisevaa hyökkäystä Wamben vahvaa kraalia vastaan. Se oli näet, niin sanottiin, varustettu joka taholta kivivalleilla, joiden sisäpuolella oli pieniä linnakkeita; niissä taas oli lukuisasti koloja ja asumuksia, jotka oli kaivettu kallioseinämiin. Kerrottiin, että suuri zulu-kuningas Dingaan aikoinaan oli vienyt valtavan impin kraalille, jota silloin hallitsi joku Wamben esi-isistä, ja että hänet oli lyöty takaisin menetettyään toistatuhatta miestä.

Mietittyäni asiaa kyselin Maiwalta yksityiskohtaisesti paikan linnoituksia ja asemaa ja sain tarkkoja tietoja. Hänen selityksestään ilmeni, että kraali oli aivan valloittamaton edestäpäin hyökättäessä, mutta takaa, missä se ulottui vuorenrinteelle, se oli huomattavasti heikommin linnoitettu, sitä kun siellä suojasi vain kaksi kivivallia. Tämä johtui siitä, ettei vuorta voinut nousta muuta kuin erästä salaista polkua myöten, jonka vain kuninkaan ja hänen lähimpien uskottujensa luultiin tietävän.

"Hyvä", sanoin minä, kun Maiwa oli lopettanut puheensa, "se siis on heikko kohta; mutta tiedätkö sinä tuon polun?"

"Tiedän", vastasi Maiwa, "minä en ole houkka, Macumazahn. Ken tietää, on voimakas, ja minä keksin polun salaisuuden."

"Ja sinä voit johdattaa impin sitä myöten, niin että se voi hyökätä kraaliin takaapäin?"

"Kyllä, minä voin tehdä sen, kunhan vain Wamben väki ei tiedä, että impi tulee, sillä jos he tietävät sen, voivat he sulkea tien."

"Siinä tapauksessa on minun suunnitelmani tämä. Kuule minua, Nala, ja sano, onko se hyvä, ja jos sinulla on parempi, niin esitä se. Lähetä sanansaattajia kutsumaan kokoon koko sinun impisi, niin että se voi olla täällä koossa kolmen päivän kuluttua. Anna sen sitten Maiwan opastuksella lähteä täältä neljäntenä päivänä, nousta vuorten yli ja marssia edelleen niiden toiselle puolelle, kunnes se tulee sille kohdalle, jonka takana sijaitsee Wamben kraali. Tämä tulee kaiken kaikkiaan viemään noin kolme päivää. Anna sitten Maiwan kolmantena päivänä johdattaa impi kaikessa hiljaisuudessa salaista polkua pitkin vuorenhuipulle, joka kohoaa linnoituksen edessä. Siellä heidän tulee kätkeytyä kallioiden taakse.

Käske sitten jonkun indunasi lähteä liikkeelle kuudentena päivänä kahdensadan kiväärillä varustetun miehen kanssa ja viedä mukanaan vankeina minut ja minun mieheni sekä joku sinun kansasi tyttö, joka muistuttaa Maiwaa kasvoiltaan ja vartaloltaan ja jonka kädet on sidottu. Anna heidän mennä sitä tietä, jota me olemme tulleet, kapean solan läpi Wamben kraalille. Mutta miehillä ei saa olla kilpiä eikä höyhentöyhtöjä, vaan ainoastaan kiväärinsä ja lyhyt keihäs, ja kun he tapaavat Wamben väkeä, pitää heidän sanoa, että he ovat tulleet luovuttamaan naisen ja valkoisen miehen seuralaisineen Wambelle. Silloin he saavat kulkea rauhassa. Seitsemännen päivän iltana me saavumme Wamben kraalin edessä oleville varustuksille, ja Maiwa sanoo, että siellä on lähellä portteja muudan pieni linnake, joka on täynnä luolia ja kalliolohkareita, mutta jossa ei ole sotureita kuin sota-aikana tai joka tapauksessa on vain muutama, jotka voi helposti voittaa.

Kun tämä on tapahtunut, tulee vuorella kaupungin takana olevan impin sytyttää tuli ja panna siihen märkää ruohoa, niin että syntyy paljon savua. Kun me näemme sen, alamme me linnakkeesta ampua Wamben kaupunkia, minkä jälkeen kaikki Wamben soturit ryntäävät ulos tappaakseen meidät. Mutta me pidämme puolemme, ja meidän taistellessamme tulee impin rientää alas vuorelta, kiivetä kivivallien yli ja tappaa ne, jotka puolustavat niitä. Sitten heidän on hyökättävä yllättäen kaupunkiin ja puhdistettava se Wamben sotureista niinkuin myrsky riistää kukasta haivenet. Minä olen puhunut."

"Ou", sanoi Nala, "se suunnitelma on hyvä, se on hyvin hyvä. Valkoinen mies on viekkaampi kuin shakaali. Nouskoon nyt butiana-kansan käärme pyrstölleen ja antakoon meille onnea taistelussa, sillä silloin me vapaudumme Wambesta ja koko hänen hirmuvallastaan."

Sen jälkeen Maiwa nousi, otti vielä kerran esiin pienen lapsenkäden ja antoi isänsä ja hänen etevimpien neuvonantajiensa vannoa sen kautta, että kävisivät tämän katkeran kostosodan loppuun saakka. Siitä syystä rupesivat naapuriheimot nimittämään sotaa, joka nyt syttyi, pienen käden sodaksi.

XIII.

Nyt seurasi kaksi kiireistä päivää. Sanansaattajia lähetettiin kaikkiin suuntiin, ja jokainen butiana-heimon mies, joka kykeni aseita kantamaan, kutsuttiin "suureen tanssiin". Mutta maa oli pieni, ja joukko, jonka toisena aamuna saatoimme tarkastaa, käsitti vain tuhatkaksisataaseitsemänkymmentä assegailla ja kilvellä varustettua miestä. Komea ja urhoollinen parvi se kuitenkin oli. Seuraavan päivän aamulla lähti päävoima matkaan Nalan komentamana. Hän tiesi elämänsä ja päällikkyytensä olevan taistelun tuloksen varassa ja oli senvuoksi, viisaasti kyllä, päättänyt itse johtaa väkeään. Heidän mukanaan lähti Maiwa, jonka oli määrä olla oppaana. Meidän täytyi antaa heille kahden päivän etumatka, sillä heidän oli marssittava kolmattakymmentä mailia kurjaa maastoa, muun muassa sen suuren vuorijonon yli, joka kulkee pohjoisesta etelään. Heidän oli näet tehtävä pitkä kierros päästäkseen perille huomiota herättämättä.

Mutta kuudentena päivänä tulomme jälkeen minä vihdoinkin lähdin matkalle yhdessä kovin vastahakoisten kantajieni kanssa, jotka olivat kaikkea muuta kuin mielissään siitä, että sillä tavoin joutuivat pistämään päänsä leijonan kitaan. Ja vain Nalan keihäiden pelko ja heikko luottamus minuun sai heidät antautumaan seikkailuun. Meidän mukanamme lähti noin kaksisataa erilaisilla pyssyillä varustettua butianaa. Mutta heillä ei ollut kilpiä eikä höyhentöyhtöjä, ja he näyttivät yleensäkin mahdollisimman vähän sotaisilta. Ja vihdoin meillä oli mukanamme eräs Maiwan sisarpuoli, joka muistutti Maiwaa suuresti sekä kasvoiltaan että vartaloltaan ja jonka tehtävänä oli näytellä karanneen vaimon osaa.

Ensimmäisenä iltana asetuimme leiriin kapeasolaisen vuoren huipulle, ja seuraavana aamuna, heti kun ensimmäiset päivänsäteet pilkistivät taivaanrannalta, vieritimme pois ne raskaat kivet, joilla olimme sulkeneet rotkon muutamaa päivää aikaisemmin, ja laskeuduimme rinnettä alas. Siellä makasivat vielä niiden miesten ruumiit tai oikeammin luurangot, jotka luodikkoni oli kaatanut. Matukut olivat jättäneet kuolleet toverinsa korppikotkien haudattaviksi. Minä laskeuduin kuiluun, jonka Gobo-parka oli saanut viimeiseksi leposijakseen, ja haeskelin hänen ruumistaan, mutta turhaan, vaikka löysinkin paikan, johon hän ja se toinen mies olivat pudonneet, sekä jälkimmäisen luurangon, jonka tunsin vyöstä. Varmaankin oli jokin petoeläin raahannut pois Gobon maalliset jäännökset, tai sitten olivat matukut vieneet ne mukanaan samoin kuin pikakiväärini, joka Gobolla oli ollut. Missään tapauksessa en myöhemmin enää nähnyt enkä kuullut niistä mitään.

Tultuamme Wamben maahan etenimme mahdollisimman varovasti. Viitisenkymmentä miestä kulki ketjussa edellämme turvatakseen meidät äkkihyökkäykseltä, ja yhtä monta oli samalla tavoin ja samasta syystä jälkijoukkona. Loput sata marssivat yhdessä rykelmässä etu- ja jälkijoukkojen välissä, ja keskellä tätä ryhmää kuljimme minä, kantajani ja Maiwan edustaja. Me olimme aseettomat, ja muutamia miehistäni oli kytketty yhteen, jotta näyttäisimme vangeilta; tytön pää oli peitetty huntuun, ja hänen ryhtinsä ilmaisi suurta alakuloisuutta. Matkasimme suoraan kohti Wamben kraalia eli linnoitusta, joka oli noin kuuden mailin päässä solalta.

Marssittuamme runsaan mailin kohtasimme viitisenkymmentä Wamben soturia, jotka ilmeisesti oli lähetetty tähystelemään meitä. He pysähdyttivät meidät, ja heidän päällikkönsä kysyi, minne aioimme. Päällikkömme vastasi silloin, että hän vei Maiwaa, Wamben karannutta vaimoa, sekä valkoista metsästäjää ja hänen kantajiaan Wambelle, koska tämä oli sitä vaatinut. Sitten päällikkö tahtoi tietää, minkä vuoksi meitä oli niin monta, ja siihen meidän päällikkömme vastasi, että minä ja mieheni olimme kovin itsepäisiä ja niskoittelevia, ja jos meidät olisi lähetetty pienemmän joukon saattamana, olisimme helposti voineet riistäytyä irti ja paeta ja tuottaa häpeän ja Wamben vihan heidän heimolleen. Sen jälkeen alkoi tuo matuku-päällikkö huvitella minun kustannuksellani ja tehdä minusta pilkkaa, sanoen, että Wambe kyllä antaisi minun maksaa tappamani soturit. Hän pistäisi minut "purevaan taloon", toisin sanoen leijonapyydykseen ja antaisi minun kuolla jalastaan takertuneen shakaalin tavoin. En vastannut siihen mitään, vaikka harmini olikin suuri; olin vain olevinani kovin peloissani. No niin, sehän ei ollut erikoisen vaikeata, sillä minä todellakin pelkäsin. En voinut salata itseltäni, että tämä oli epätoivoinen yritys ja että minä hyvin luultavasti muutaman päivän kuluttua saisin tehdä tuttavuutta leijonapyydyksen kanssa. Mutta minä en myöskään voinut jättää Every-parkaa oman onnensa nojaan; minun täytyi siis kulkea edelleen vaarallista polkuani ja turvata sallimukseen, kuten minun niin monesti muulloinkin on täytynyt tehdä.

Nyt ilmaantui uusi vaikeus. Wamben soturit eivät millään suostuneet jättämään meitä, vaan tekivät vielä kaikkensa kiiruhtaakseen marssiamme; he pitivät erikoisen tärkeänä, että ennättäisimme heidän päällikkönsä kaupunkiin ennen iltaa. Meillä taas oli täysi syy viivytellä pimeän tuloon, me kun luotimme siihen, että pimeys helpottaisi kaupunkia hallitsevan linnakkeen valloitusta.

Lopulta he kävivät niin itsepäisiksi, että meidän suorastaan täytyi kieltäytyä marssimasta nopeammin ilmoittaen syyksi tytön väsymyksen. Sitä syytä he eivät kuitenkaan hyväksyneet, ja minä aloin jo pelätä, että syntyisi käsikähmä, sillä butianat ja matukut eivät juuri siedä toisiaan; lopulta viimeksimainitut kuitenkin antoivat perään, arvatenkin siksi, että huomasivat olevansa paljon heikompia, ja sallivat meidän marssia niinkuin itse tahdoimme. Toivoin hartaasti, että he menisivät myönnytyksissään vielä pitemmälle ja jättäisivät meidät omiin hoteisiimme, mutta siitä he jyrkästi kieltäytyivät. He seurasivat meitä edelleen askel askeleelta jatkaen yhä vihjauksiaan "purevasta talosta", jonka nimi sorahteli pahasti korvissani ja piti pelkoani vireillä.

Kello puoli viiden seuduissa iltapäivällä tulimme kalliopohjaiselle ylängölle, mistä näimme selvästi Wamben kaupungin, joka oli noin puolentoista mailin etäisyydessä ja kolmisentuhatta jalkaa meitä alempana. Kaupunki on rakennettu laaksoon, lukuunottamatta Wamben omaa kraalia, joka sijaitsee eräiden taempana kohoavien vuorten rinteellä olevien onkaloiden suulla; juuri niillä vuorilla toivoin aamulla näkeväni impimme auringossa kimaltelevat keihäät.

Jo sieltäkin, missä nyt olimme, oli helppo nähdä, miten vahvasti tuo paikka oli varustettu linnakkeilla ja valleilla ja miten vaikeata oli päästä sen lähelle. Ellei sitä saanut otetuksi yllättämällä, ei sotajoukolla, jolla ei ollut kanuunia, mielestäni ollut mitään mahdollisuuksia valloittaa sitä, ja kanuunienkin avulla se olisi ollut varsin vaikeata.

Nyt meidän oli laskeuduttava ylängöltä, ja se oli kaikkea muuta kuin hauskaa, sillä polku, mikäli sitä siksi voi nimittää, oli melkein kauttaaltaan täynnä isoja vierukivimöhkäleitä, joita pitkin me saimme hyppiä kuin heinäsirkat. Laskeutuminen vei suunnilleen kolme tuntia, ja kun me vihdoin pääsimme alas, olin minä lopen väsynyt kuumuudesta ja ponnistuksista. Pian sen jälkeen, juuri kun alkoi hämärtää, me saavuimme ensimmäiselle linnoitusvyöhykkeelle. Sen muodosti kolminkertainen kivivalli, jonka katkaisi sisäänkäytävä, niin ahdas, että vain vaivoin pääsi tunkeutumaan sen läpi. Kun mukanamme oli Wamben sotureita, laskettiin meidät siitä ilman muuta. Nyt seurasi runsaan kolmensadan askeleen levyinen alue, joka oli hyvin kurjaa maastoa ja aivan asumaton. Siinä sijaitseviin luoliin kätkettiin eläimet sota-aikana. Sitten seurasi toinen linnoitusvyöhyke, jossa oli V:n muotoinen sisäänkäytävä, ja vallin takaa näimme sen linnakkeen kohoavan, joka meidän oli määrä vallata.

Kulkiessamme eteenpäin kuiskasin päällikölle uudet suunnitelmani, ja niitä seuraten hän tullessamme toiselle läpikäytävälle kääntyi Wamben päällikön puoleen ja sanoi, että aioimme odottaa siinä, kunnes Wambe lähettäisi meille sanan marssia kaupunkiin. Wamben päällikkö sanoi mielellään suostuvansa siihen, mutta siinä tapauksessa oli vangit annettava hänelle, jotta hän voisi viedä ne Wamben kraaliin, sillä Wambe janosi sitä hetkeä, jolloin saisi käydä heihin käsiksi ja hänen sydämensä tahtoi nähdä valkoisen miehen kuolevan, ennenkuin hän itse laskeutui levolle, ja vaimollensa hän valmistaisi lämpimän vastaanoton. Päällikkömme vastasi, ettei hän voinut suostua siihen; hän oli saanut käskyn luovuttaa vangit Wambelle hänen omassa kraalissaan, eikä hän voinut rikkoa sitä käskyä vastaan. Hänhän ei voisi vastata vangeista, jos päästäisi ne käsistään! Ei, he odottaisivat siinä, kunnes Wambe käskisi heidän tulla.

Hetken riideltyään mies antoi perään ja meni, luvaten pian palata takaisin. Sivuuttaessaan minut hän osoitti sammuvaa iltaruskoa ja sanoi pilkallisesti: "Katso nyt viimeisen kerran valoa, valkoinen mies, purevassa talossa on pimeää!"

Seuraavana päivänä tulin ampuneeksi tuon herran ja luulenpa melkein, että hän on ainoa kaikista pyssyni tielle joutuneista, jolle en ole suonut säälivää tai katuvaa ajatusta.

XIV.

Siinä paikassa, johon olimme pysähtyneet, juoksi pieni puro. Satuin huomaamaan sen, ja mieleeni juolahti: "Linnakkeessa ei ole vettä." Ilmaisin arveluni päällikölle, joka seurasi neuvoani ja antoi kaikkien miesten mennä purolle juomaan niin paljon kuin jaksoivat sekä täyttämään vedellä mukanamme olevat seitsemän, kahdeksan keittoastiaa. Nyt oli meidän ratkaistava tärkeä kysymys: miten valloittaa linnake? Kun päällikkö tiedusteli mielipidettäni, vastasin, että oli parasta marssia eteenpäin ja ottaa se saman tien, ja niin teimmekin. Tultuamme kapealle sisäänkäytävälle meidät, niinkuin olimme odottaneetkin, pidätti kaksi vahdissa olevaa soturia, kysyen, minne aioimme. Päällikkömme vastasi, että olimme muuttaneet mieltämme ja aioimme Wamben kraaliin. Soturit kielsivät pääsyn; nyt meidän oli odotettava.

Vastaukseksi työnsimme vain heidät syrjään mennäksemme sitten hanhenmarssissa läpi portin, joka oli vain sadanviidenkymmenen kyynärän päässä linnakkeesta. Kulkiessamme juoksivat syrjään töykkäämämme miehet kaupunkiin päin huutaen apua, mikä kuultiinkin heti, sillä minuuttia myöhemmin näimme asestettujen miesjoukkojen kiiruhtavan meitä kohti. Silloin aloimme mekin juosta linnakkeeseen päin. Niin pian kuin aikeemme kävi heille selväksi, kiiruhtivat he vielä askeleitaan ehtiäkseen ennen. Meillä oli kuitenkin hyvänlainen etumatka, ja yhtä ainoata miestä lukuunottamatta, joka kompastui ja kaatui, pääsimme kaikki ehjin nahoin linnakkeeseen, ennenkuin toiset ennättivät sinne. Tuon miehen he ottivat vangiksi, ja kun taistelu seuraavana päivänä alkoi ja hän kieltäytyi antamasta tietoja suunnitelmistamme, he surmasivat hänet. Onneksi he eivät ennättäneet panna häntä piinapenkkiin, minkä he muussa tapauksessa varmasti olisivat tehneet, sillä noille matukuille on vihollisten kiduttaminen suurta nautintoa.

Kun olimme ehtineet linnakkeeseen, joka käsittää noin 5,000 neliökyynärää, pysähtyivät sotamiehet, jotka olivat yrittäneet katkaista meiltä paluutien; he näet tunsivat linnakkeen vahvuuden. Saimme siten aikaa tarkastella paikkaa hiukan lähemmin, ennenkuin valo kokonaan katosi. Havaitsimme, että linnaketta ympäröi säännöllinen kivivalli-labyrintti, että siinä oli kolme isoa ja monta pientä luolaa ja ettei siinä ollut lainkaan varusväkeä. Lähin tehtävämme oli sitten, mikäli pimeässä näimme, jakaa miehet keskellä oleviin korkeimpiin kohtiin; he olivat melkein käyttökelvottomia, niin peloissaan he olivat, ja minä aloin jo pelätä, että he yrittäisivät karata Wamben luo ja ilmaista hänelle suunnitelmamme pelastaakseen siten oman nahkansa. Vartioin heitä sentähden kuin silmäteriäni ja sanoin heille, että heidät ammuttaisiin paikalle, jos he liikkuisivat mihinkään.

Sillä välin oli tullut pimeä, ja pimeyden halki kuulin äänen – se oli meitä saattaneen päällikön – joka vaati meitä tulemaan alas. Vastasimme, että oli aivan liian pimeätä voidaksemme ajatella sellaista. Kolhisimme vain jalkamme kipeiksi kiviin. Hän jauhoi kuitenkin yhä edelleen samaa asiaa, niin että meidän lopulta täytyi nimenomaan kieltäytyä noudattamasta hänen vaatimustaan, lisäten, että jos meitä yritettäisiin karkoittaa, avaisimme heti tulen. Kun pimeässä ei kannattanut hyökätä, vetäytyivät he heti takaisin, mutta vartiotulista, joita pian syttyi ympärillemme, käsitimme, että meitä pidettiin tarkasti silmällä joka taholta.

Tämä yö oli hyvin jännittävä, mehän näet olimme kuin ansassa emmekä voineet saada vähäisintäkään tietoa siitä, miten tilanne ympärillämme kehittyi. Onneksi olimme ottaneet ruokaa mukaamme, niin ettei meidän tarvinnut nähdä nälkää; oli myöskin onni, että ennen linnakkeeseen tuloamme olimme perusteellisesti sammuttaneet janomme, sillä niinkuin olin arvannut ei koko linnakkeessa ollut ainoatakaan vesipisaraa.

Vihdoinkin yö meni, ja heti kun taivaanrannalla alkoi näkyä sarastusta, ryhdyin minä kompuroimaan kivisiä polkuja saadakseni kaikki kuntoon, jotta voisimme torjua hyökkäyksen, joka varmasti tapahtuisi jonkin tunnin kuluttua. Miehet olivat marssin jälkeen kankeina ja menehtymäisillään kylmästä ja senvuoksi hyvin masentuneita ja haluttomia taistelemaan, mutta minä rohkaisin heitä parhaan kykyni mukaan, muistutin heille, mitä heimoa he olivat, ja kehoitin heitä olemaan antamatta perään mokomille matuku-koirille. Alkoi jo olla aivan valoisaa, ja me näimme muutamien soturijoukkueiden etenevän linnaketta kohti.

Ne pysähtyivät runsaan kahdensadan kyynärän päähän, paikkaan, jossa olivat suojassa, ja juuri kun aurinko nousi, astui muudan kuuluttaja esiin ja huusi meille. Päällikkömme nousi eräälle kallionlohkareelle ja vastasi.

"Nämä ovat Wamben sanat", sanoi kuuluttaja. "Poistukaa linnakkeesta, luovuttakaa pahantekijät meille ja lähtekää rauhassa kotiinne – tai jääkää sinne ja kuolkaa."

"On vielä hiukan liian aikaista lähteä liikkeelle", vastasi päällikkömme diplomaattisen viekkaasti. "Kun aurinko on kuivannut kasteen, silloin me tulemme. Jäsenemme ovat vielä kylmästä jäykät."

"Ei, tulkaa heti!" sanoi kuuluttaja.

"Taidatpa pettyä, ystäväiseni", tuumin minä itsekseni, mutta päällikkö vastasi tulevansa sitten kun halusi eikä hetkeäkään aikaisemmin.

"Valmistaudu siis kuolemaan", lausui kuuluttaja – hirveän näköinen ryöväri – ja astui juhlallisesti takaisin soturien luo.

Minä viimeistelin valmistukseni ja katsoin sitten pelko sydämessä vuorenhuippua, jonka ympäriltä sumu alkoi haihtua. Siellä ei näkynyt savua. Vihelsin hiljaa; jos pääjoukkomme oli myöhästynyt tai erehtynyt tiestä, oli edessämme kova urakka. Meillä oli vain sen verran vettä jäljellä, että hädin tuskin saatoimme kostuttaa miesten suut, ja kun se oli lopussa, emme me voineet kauankaan pitää puoliamme polttavassa auringon paahteessa.

XV.

Vihdoin, juuri kun aurinko kohosi kaikessa loistossaan takanamme olevien vuorten yläpuolelle, päästi tuhatviisisataa matuku-soturia omituisen viheltävän äänen, joka muuttui raa'aksi sotalauluksi. Sitten kuului yksityisiä laukauksia – matukuilla oli vain muutamia kiväärejä; ne jäivät tuloksettomiksi, mutta yksi luodeista meni aivan erään miehemme pään ohi.

"Kas niin, nyt se alkaa!" tuumin minä enkä paljon erehtynytkään, sillä minuuttia myöhemmin jakautui sotajoukko kolmeen yhtä suureen osaan ja ryhtyi lakkaamatta ampuen hyökkäämään kimppuumme yht'aikaa kolmelta taholta.

Miehemme olivat nyt kaikki hyvässä suojassa, eikä tuli siitä syystä vahingoittanut meitä. Minä asetuin eräälle korkealle kalliolle hallitakseni katseellani mahdollisimman suurta osaa linnakkeesta ja kentästä ja sieltä huusin miehilleni, että heidän oli pidättäydyttävä ampumasta, kunnes minä käskisin – silloin heidän oli tähdättävä matalalle, laukaistava ja sitten ladattava niin pian kuin saattoivat. Tiesin, että he, niinkuin muuten kaikki alkuasukkaat, olivat kerrassaan taitamattomia ampujia, ja sitäpaitsi olivat heidän pyssynpiippunsa valmistetut vanhoista kaasuputkista, niin ettei niillä voinut olla mitään vaikutusta viholliseen, ennenkuin se oli aivan kimpussa.

No niin, matukut riensivät hyvää vauhtia eteenpäin, pian he olivat vain runsaan sadan kyynärän päässä meistä, ja minä panin merkille, että he lähetessään kokosivat rivinsä yhteen – sitä parempi meille.

"Emmekö ammu nyt, isäni?" kysyi päällikkömme.

"Emme, senkin kirottu tolvana" vastasin minä. "Yhdeksänkymmentä kyynärää – kahdeksankymmentä – seitsemänkymmentä! – Laukaiskaa nyt, lurjukset!" minä huusin ja näytin heille hyvää esimerkkiä tyhjentämällä norsuluodikkoni molemmat piiput sankimpaan vihollisjoukkoon.

Koko linnake ritisi ja jyskyi kahdensadan vanhan pyssyn paukkuvasta yhteislaukauksesta, ja ilmassa suhisi ja vinkui kaikenlaisia panoksia, vanhoista padanjaloista lyijyllä päällystettyihin raudankappaleisiin ja pikkukiviin saakka.

Tulos oli moitteeton. Matukut olivat niin lähellä meitä, ettemme mitenkään voineet olla osumatta heihin, ja viidenkymmenen kyynärän päästä on kaasuputkipiipun lennättämä lyijyyn kapaloitu kivi vähintään yhtä tehokas kuin martini-luodikon kuula. Hyökkääjiä kaatuikin kymmenittäin maahan, kun taas jäljellä olevat tekivät täyskäännöksen ja pakenivat. Lähetimme heille vielä monta padanjalkaa ja pikkukiveä, kunnes he olivat päässeet pyssynkantamaa kauemmaksi, ja minun norsuluodikkoni toimi koko ajan esilaulajana. Sitten aloimme jälleen ladata, ja miehet olivat nyt saaneet uutta rohkeutta, sillä me emme olleet menettäneet ainoatakaan miehistämme, kun taas matukut olivat jättäneet tantereelle yli puoli sataa kuollutta ja haavoittunutta. Kuitenkin vähensi iloani huomattavasti se seikka, etten tähystelyistäni huolimatta nähnyt jälkeäkään savusta edessämme kohoavalla vuorella.

Suunnilleen puoli tuntia kului vihollisen antamatta merkkiäkään itsestään, mutta sitten ne jälleen alkoivat lähestyä ja ihan toisella tavalla. Opittuaan, miten vaarallista oli hyökätä kimppuumme tiheissä riveissä, ne hajaantuivat kuusi, seitsemän miestä käsittäviin pikkuryhmiin ja parveilivat sillä tavoin meitä kohti suoraan aukean kentän poikki.

Aivan linnakkeen juuressa oli syvä alho, jonka pohjaan emme päässeet ampumaan, ja siihen koettivat Wamben soturit nyt koota ylivoimaiset joukkonsa.

Tietysti tuotimme heille kykymme mukaan vahinkoa heidän kiiruhtaessaan sinne, mutta sellainen ammunta kysyy hyviä ampujia, ja niitä meillä ei ollut ylen määrin. Toinen epäsuotuisa seikka oli, että poikkeuksetta kaikki miehemme tahtoivat tyhjentää pyssynsä jokaiseen pikku ryhmään, joka näyttäytyi; siitä oli seurauksena, että ensimmäiset ryhmät ammuttiin aivan riekaleiksi, kun taas myöhemmät pääsivät isommitta vaurioitta turvaan, sillä miestemme pyssynkuvien lataaminen vei tietysti paljon aikaa. Minä puolestani ammuin norsuluodikollani ja pikakarbiinillani, kunnes ne olivat niin kuumat, etten niihin enää voinut kajota, mutta yhden miehen ponnistukset eivät kuitenkaan voineet pysähdyttää moista tulvaa eivätkä vähentää vihollisen mieslukua kyllin tuntuvassa määrässä.

Lopulta oli alhossa, muutaman kyynärän päässä meistä, vähintään tuhat miestä, ja ne, joilla oli pyssy, ylläpitivät kovaa tulta linnakkeen ylimpiin osiin. Kun siellä juuri olivat minun omat mieheni, kohdistui se heihin. Kaksi heistä kaatuikin, ja yksi haavoittui vaikeasti.

Tilanne kävi nyt yhä vakavammaksi, ja uhkausten ja rukousten avulla sain lopulta useimmat miehet jättämään panostensa hyödyttömän tuhlauksen ja valmistautumaan rynnistyksen vastaanottoon.

Tuskin oli se tapahtunut, kun vihollinen syöksyi kohti huutaen ja kirkuen. Minun täytyy myöntää, etten milloinkaan olisi uskonut matukujen voivan hyökätä niin rohkeasti ja kuolemaa halveksien. Muudan iso osasto kiersi kukkulan juuren hyökätäkseen sivulta päin, kun taas toiset hajaantuivat kaikkialle, mistä jalansijaa löysivät, niin että meidän kimppuumme käytiin joka taholta.

"Ampukaa!" huusin minä, ja me kajautimme jälleen tuhoisan yhteislaukauksen. Monta vihollista kaatui, mutta vaikka he horjuivatkin, emme kuitenkaan voineet pysähdyttää heitä. He syöksyivät uudelleen eteenpäin, valloittivat ensimmäisen puolustuslinjan ja surmasivat monta sen puolustajista. Nyt oli aika käydä käsiksi kylmään teräkseen, sillä emme ehtineet enää ladata. Sellainen kamppailu sopikin butianoille parhaiten, sillä terävä assegai on ase, jota he osaavat käyttää. Ne miehistämme, jotka pelastuivat ensimmäisestä puolustuslinjasta, pakenivat toiseen, jossa minäkin seisoin rohkaisten heitä, ja siellä alkoi taistelu toden teolla.

Useat vihollisjoukoista olivat jo tunkeutuneet toisen vallin yli, tosin vain kaatuakseen butianojen keihäisiin, mutta uusia tuli lakkaamatta, ja minä käsitin hyvin, että miten urhoollisesti taistelimmekin, olisimme pian tuhon omia. Ylivoima oli aivan liian suuri, ja yhä uusia vihollisjoukkoja riensi kentän yli hyökkääjien avuksi. Sentähden päätin vihdoin antaa käskyn, että kaikkien oli vetäydyttävä luoliin taistellakseen siellä viimeisen taistelunsa ja myydäkseen henkensä mahdollisimman kalliista hinnasta; minä itse taistelin kuin piru keskellä vihollisjoukkoa, samalla katuen syntejäni ja murehtien onnetonta kohtaloani. Juuri silloin minä ammuin ystäväni päällikön, joka edellisenä päivänä oli osastoineen saattanut meitä. Hän oli nähnyt minut ja heitti ilkeästi hymyillen keihäänsä vatsaani kohti, mistä kuitenkin selviydyin hyppäämällä syrjään, ja samalla hän aloitti taas ärsyttävät viittailunsa "purevaan" – hän ei ehtinyt pitemmälle, sillä minä ammuin hänet, ennenkuin hän pääsi "taloon".

No niin, peli näytti menetetyltä, näin jo erään miehen heittävän keihäänsä maahan antautumisen merkiksi – mikä muuten maksoi hänen elämänsä – kun äkkiä hyökkääjien joukossa syntyi suurta sekaannusta.

"Katsokaa, katsokaa, vuorelle!" he huusivat. "Impi vuorenrinteellä!"

XVI.

Katsoin sinne. Aivan oikein, vuorenrinteen puolivälissä, juuri ensimmäisen kivivallin kohdalla kiiruhtivat Nalan soturit hyökkäykseen. Pitkät töyhdöt hulmusivat heidän juostessaan, ja kiiltävät keihäät välkehtivät aamuauringon loisteessa. Saimme jälkeenpäin tietää, että muudan tulviva joki oli hidastuttanut heidän kulkuaan, eivätkä he senvuoksi olleet ehtineet vuorenhuipulle auringonnousun hetkeksi. Kun he vihdoin saapuivat sinne, näkivät he, että taistelu oli "puhjennut kukkaan", niinkuin he sanoivat, ja syöksyivät siitä syystä eteenpäin pysähtymättä sytyttämään merkkinuotiota.

Kuitenkin oli heidät jo huomattu kaupungissakin, ja soturijoukkoja riensi täyttä vauhtia jyrkkää vuoripolkua ylöspäin miehittääkseen linnakkeet ja niiden takana olevan toisen puolustusvyöhykkeen.

Ensimmäistä vyöhykettä ne eivät yrittäneetkään puolustaa; Nala oli jo liian lähellä niitä. Mutta linnakkeet tai, tarkemmin sanoen, syvät luolat, joita suojelivat kivivallit ja joihin kuhunkin mahtui kahdestatoista kahteenkymmeneen mieheen, he ottivat haltuunsa ja avasivat heti tulen niistä ja ulkonevilta, suojaisilta kallioilta. Loin sitten katseeni kaupungin porteille, joista toinen oli pohjoisessa, toinen etelässä. Niissä näkyi jo sadoittain pakenevia naisia ja lapsia, jotka olivat matkalla kallioille ja luoliin päästäkseen turvaan viholliselta.

Nalan impin esiintyminen paransi tavattomasti meidän asemaamme. Hyökkääjät, jotka näkivät, että kaupunkia uhattiin takaapäin, kapusivat kaikki maahan linnakkeesta ja kiiruhtivat kaupunkiin puolustaakseen kotejaan tätä uutta vihollista vastaan. Viiden minuutin kuluttua oli jok'ainoa poistunut lukuunottamatta niitä, jotka eivät enää voineet liikkua tai olivat liian vaikeasti haavoittuneita kyetäkseen pakenemaan.

Olin vähällä huutaa juhlallisesti: "Pelastettu!" – kuin kaikki olisi ollut vain huvinäytelmää, mutta maltoin mieleni, sillä hetki oli vakava eikä vaara vielä suinkaan ollut ohi.

Sen sijaan tarkastin joukkomme ja laskin mieshukkamme suuruuden. Se nousi viiteenkymmeneenyhteen kuolleeseen ja haavoittuneeseen, joista kuusitoista oli kuollut paikalle. Sitten lähetin muutaman miehen keittoastioilleen purolle, ja nyt juotiin tavallista runsaammin. Kun kaikki olivat saaneet tarpeekseen, panin kantajani, jotka lähinnä oli luettava "sotapalvelukseen aivan sopimattomien" luokkaan, hoitamaan haavoittuneita; itse aloin katsella taistelua, jota käytiin kaupungin takana.

Nalan impi oli vastustusta kohtaamatta sivuuttanut ensimmäiset linnoitukset ja hyökkäsi nyt sotalauluaan laulaen pitkänä ketjuna kivivallien välissä sijaitsevia linnakkeita eli luolia kohti. Pian sen jälkeen alkoi näistä tupsahdella pieniä savupilviä, ja kaukoputken avulla näin monen miehistämme sortuvan maahan. Kun hyökkääjien pitkä ketju tuli jonkin linnakkeen kohdalle, keräytyivät sen lähellä olevat soturit tiheämmäksi joukoksi ja syöksyivät mistään piittaamatta siihen. Näin selvästi heidän hyppäävän vallin yli ja katoavan sen sisäpuolelle. Monet eivät kuitenkaan ehtineet niin pitkälle, vaan putosivat takaisin vihollisen luotien tai keihäiden lävistäminä.

Sitten seurasi tragedian toinen osa. Linnakkeen takaosasta syöksyivät esiin ne vihollisista, jotka vielä olivat elossa, toisinaan vain kolme, neljä kappaletta, paetakseen hyökkääjät kintereillään kaupunkiin päin. Yksi kerrallaan heidät saavutettiin, leveäteräinen keihäs välähti auringossa, ja pakolainen kaatui kuolleena maahan. Näin kymmenen meidän miestämme hyppäävän erääseen isoon linnakkeeseen, mutta vaikka odotin pitkän aikaa, en nähnyt kenenkään tulevan enää esiin, en ystävän enkä vihollisen. Taistelun päätyttyä tarkastimme paikan ja tapasimme kaikki miehemme kuolleina yhdessä kahdenkymmenenkolmen matukun kanssa. Kukaan heistä ei ollut tahtonut antautua, ja senvuoksi he olivat taistelleet, kunnes kaikki olivat nujertuneet maahan.

Lopulta lähestyivät meikäläiset toista kivivallia, jonka taakse koko jäljellä oleva vihollisjoukko, noin kaksituhatta miestä, nopeasti kokoontui. Hengähdettyään hetken he ryntäsivät eteenpäin huutaen hurjasti: "Bulala matuku! (Surma matukuille!)" – niin että tunsin selässäni kylmiä väreitä. Sitten kuului toisten äänekkäitä sotahuutoja ja useita laukauksia, minkä jälkeen näin miestemme peräytyvän koko lailla harvalukuisempina kuin rynnätessään. He olivat saaneet lämpimän vastaanoton, sillä matukut taistelivat erikoisen hyvin vallien ja kaivantojen takaa. Käsitin, että minun oli käännettävä heidän ajatuksensa toisaalle, muussa tapauksessa me kaiken todennäköisyyden mukaan vetäisimme lyhyemmän korren. Kutsuin päällikkömme luokseni ja esitin kaikessa kiireessä ehdotukseni.

Nähdessään, miten suuri vaara oli, hän selitti olevansa halukas yrittämään, ja kaksi minuuttia myöhemmin kiiruhdimme me kaikki, omia miehiäni lukuunottamatta, jotka jätettiin palvelemaan haavoittuneita, kentän poikki ja hyljätyn kaupungin läpi sitä paikkaa kohti, missä taistelu riehui.

Seitsemän, kahdeksan minuutin kuluttua saavuimme pienelle majaryhmälle. Se oli erään päällikön kraali ja sijaitsi vajaan sadan kyynärän päässä kivivallista. Valtasimme sen kenenkään huomaamatta. Vihollisen huomio oli kokonaan kääntynyt hyökkääjiin, ja sitäpaitsi oli välillämme pieni harjanne. Jäimme hengähtämään majoihin pariksi minuutiksi, ja sinä aikana annoin minä ohjeeni. Niin pian kuin kuulimme butiana-impin uudelleen ryntäävän, oli meidän pitkässä ketjussa kiiruhdettava harjanteelle ja ammuttava laukauksemme vallien takana olevien vihollisjoukkojen selkään. Sitten heittäisimme kiväärimme pois ja ottaisimme assegait käsiimme. Meillä ei tosin ollut lainkaan kilpiä, mutta sitä ei nyt voinut auttaa; kiväärien lataamiseen ei jäisi aikaa, ja oli aivan välttämätöntä saattaa vihollinen epäjärjestykseen juuri sillä hetkellä, jolloin päähyökkäys tehtiin.

Miehemme, jotka olivat voimakkaita ja aseiden käyttöön tottuneita ja joiden taisteluhalu nyt oli herännyt, hyväksyivät tämän suunnitelman, vaikka havaitsivatkin sen hyvin uhkarohkeaksi. Samaa mieltä olin itsekin, mutta tiesin, että peli olisi kokonaan hukassa, jos impi lyötäisiin toistamiseen takaisin, ja ainakin minulle se olisi merkinnyt vapaata asuntoa "purevassa talossa", ja se mahdollisuus täytti sydämeni valtavalla rohkeudella.

Meidän ei tarvinnut odottaa kauan. Pian kuulimme butianojen hurjan sotalaulun; he olivat aloittaneet hyökkäyksen. Annoin merkin, ja nuo sataviisikymmentä soturia virtasivat minun johdollani kraalista, hajaantuivat pitkäksi, koko lailla epäsäännölliseksi ketjuksi ja alkoivat nopeasti nousta edessämme olevaa rinnettä. Kolmenkymmenen sekunnin kuluttua olimme harjanteella, ja aivan allamme seisoi matukujen pääjoukko odottaen kiväärit ja keihäät valmiina vihollisten tuloa. Nytkään ne eivät huomanneet meitä, siinä määrin kiinnitti odotettu hyökkäys heidän mieltään. Annoin miehilleni merkin, että heidän oli tähdättävä huolellisesti ja huusin sitten: "Ampukaa!" He noudattivat halusta kehoitustani ja kaatoivat kolme-neljäkymmentä matukua.

"Eteenpäin!" mylvin minä sitten heittäen kädestäni savuavan luodikon ja ottaen esiin revolverin; muut seurasivat esimerkkiäni tarttumalla keihäisiin, jotka ampuessaan olivat laskeneet maahan. Sitten he päästivät pari hirveätä huutoa ja syöksyivät juoksujalkaa eteenpäin. Sadat matuku-soturit kääntyivät äärimmäisen neuvottomina ja kovasti säikähtyneinä tästä odottamattomasta yhteislaukauksesta meihin päin, ja ennenkuin olin astunut kolmeakymmentä kyynärää, näin jotain muutakin. Äkkiä, kuin maasta kasvaen, ilmestyi vuorenharjanteen takaa satoja leveäteräisiä keihäitä, ja niitä seurasi satoja hurjia kasvoja, joita liehuvat töyhdöt varjostivat. Kamalasti kiljuen ja valkeita kilpiään heilutellen ne hyppäsivät vallille ja sieltä hämmentyneen vihollisen joukkoon.

Ryskis! Matukut karkasivat heitä vastaan ja taistelivat kuin paholaiset. Ryskis! – toiselta puolelta: Nalan impi oli täydessä työssään, ja yhä kasvoi vallin takaa keihäitä ja töyhtöjä hypätäkseen maahan ja käydäkseen myrskynä vihollisen kimppuun. Tämä kääntyi milloin puoleen, milloin toiseen, neuvottomana ja hämmentyneenä, epäröinnin ja säikähdyksen vallassa.

Mutta aseet eivät silti levänneet; kummallakin puolen välkkyivät keihäät, ja hurjat voitonhuudot halkoivat ilmaa. Keskellä vallia seisoi myöskin Maiwa, valkoinen vaate liehui hänen hartioillaan, assegai välkkyi hänen kädessään, hänen rintansa aaltoili, silmät salamoivat. Keskellä taistelun pauhinaa kaikui hänen kimeä äänensä, joka yllytti sotureita taisteluun ja voittoon.

Mutta voitto ei ollut helposti saavutettavissa. Wamben soturit vetäytyivät jälleen yhteen ja työnsivät suuremman mieslukunsa avulla meikäläiset takaisin. Nämä antoivat perään, hyökkäsivät jälleen, horjuivat uudelleen, ja sillä tavoin kallistui taistelun vaaka milloin toisen, milloin toisen eduksi.

"Iskekää, sotakoirat!" huusi Maiwa muurilta. "Pelkäättekö te? Te naiset, te jäniksensydämiset akat! Iskekää, niin että puree, tai kuolkaa kuin koirat! Mitä! Pakenetteko te? Ei, seuratkaa minua, te Nalan pojat!"

Pitkään ja hurjasti kiljahtaen hän hyppäsi vallilta kuin pelästynyt antilooppi ja syöksyi keihäs korkealle kohotettuna keskelle vihollisjoukkoa. Soturit näkivät hänet ja kohottivat sotahuudon, joka kaikui kuin ukkonen. He liittyivät yhteen, ja seuraten hänen valkeata vaatettaan syöksyivät hekin suoraan vihollisjoukkoon. Matukuita kaatui heidän edessään kuin pyörremyrskyssä puita. Mikään ei voinut vastustaa sellaista rynnistystä; se oli kuin tulviva joki, joka murtaa kaikki padot. Pitkin linjaa he murtautuivat vastustamattomalla voimalla eteenpäin, ja Maiwan valkea vaate väikkyi edelleenkin ensimmäisenä.

He tunkeutuivat joka kohdassa vihollisen rintaman läpi, ja silmittömän pelon vallassa syöksyivät Wamben soturit pakoon voittajien askelten kumistessa heidän kintereillään.

Taistelu oli päättynyt; me olimme voittaneet, ja minä istuuduin ja kuivasin otsani hiestä kiittäen samalla sallimusta siitä, että vielä olin elossa ja sain nähdä taistelun päätöksen. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin alkoivat Nalan soturit palata, huohottaen ja puhkuen. He kertoivat, että Wamben soturit olivat etsineet suojaa metsästä ja tiheiköstä, jonne heidän mielestään ei ollut viisasta seurata niitä, mutta lisäsivät kerskaten, että moni oli jäänyt tien varrelle.

Olin äärimmäisen väsynyt, ja nyt, kun taistelu oli päättynyt, oli kuin kaikki tarmoni olisi jättänyt minut, enkä huomannut mitään, ennenkuin kuulin jonkun mainitsevan nimeni. Kohotin katseeni ja näin Nala päällikön, jolla oli käsivarressaan verinen haava. Hänen vieressään seisoi Maiwa läähättäen, mutta vahingoittumattomana, ja hänen kasvoillaan oli ylpeä, mutta kauhistuttava ilme.

"He ovat poissa, Macumazahn", sanoi päällikkö. "Heistä ei meillä enää ole suurta pelkoa; heidän sydämensä ovat musertuneet. Mutta missä on heidän päällikkönsä? Missä on Wambe? Ja missä on valkoinen mies, jota sinä tulit pelastamaan?"

"Sitä en tiedä", vastasin.

Aivan vieressämme makasi muudan matuku, nuori poika, joka oli saanut luodin jalkaansa. Haava ei ollut vaarallinen, mutta se oli estänyt hänet pakenemasta.

"Sano meille, sinä koira", virkkoi Nala potkaisten häntä ja heiluttaen punaista keihästään hänen silmiensä edessä, "sano meille, missä on Wambe? Puhu, taikka minä pistän sinut. Oliko hän soturien mukana?"

"Ei, Herra, sitä en usko", ähkyi säikähtynyt miesparka, "hän ei taistellut meidän kanssamme. Wamben vatsa ei ole luotu taisteluun. Ehkä hän on kraalissaan tai luolassa kraalin takana", – ja hän osoitti pientä aitausta vuorenrinteellä noin kuusisataa kyynärää meistä oikealle.

"Menkäämme sinne ja katsokaamme", sanoi Nala ja kutsui soturinsa kokoon.

XVII.

Impi kokoontui – ah, tuntia aikaisemmin se oli ollut ainakin kolmatta osaa suurempi kuin nyt. Nala lähetti aluksi parisataa miestä kokoamaan ja hoitamaan haavoittuneita ja antoi minun pyynnöstäni ankaran käskyn, ettei ainoatakaan haavoittuneista vihollisista ja vielä vähemmän heidän naisistaan ja lapsistaan saanut tappaa, niinkuin villeillä yleensä on tapana tehdä. He saivat päinvastoin tehtäväkseen antaa vihollisille luvan lähettää naisilleen sana, että nämä saattoivat pelotta tulla hoitamaan heitä, sillä Nala kävi sotaa vain tyranni Wambea eikä matuku-heimoa vastaan.

Neljäsataa miestä mukanamme lähdimme liikkeelle päällikön kraalia kohden. Pian olimme perillä. Kraali sijaitsi, kuten olen maininnut, vuorenrinteellä, mutta varustusvyöhykkeen sisäpuolella, ja peitti kaiken kaikkiaan noin tynnyrinalan maata. Sitä ympäröi hyvin kaunis ruokoaita, ja sen sisäpuolella oli puoliympyrässä joukko majoja, päällikön arvokkaimpien vaimojen asumuksia.

Maiwa, joka itse oli asunut siellä, tunsi tietysti kraalin jokaisen sopukan, ja hän vei meidät suoraan portille. Katsoimme siitä – ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Näimme vain majat ja hyvinhoidetun, aukean paikan, joka oli päällystetty jonkinlaisella kovaksi poljetulla savilaastilla ja jossa aurinko paahtoi hirveästi; mitään muuta ei näkynyt eikä kuulunut.

"Shakaali on ryöminyt maan alle", sanoi Maiwa, "hän on varmasti luolassa tuon majan takana", – ja hän osoitti toista pienempää aitausta; sen sisäpuolella oli iso maja, jonka takaseinänä oli itse kallio. Jäin tuijottamaan tuohon aitaukseen – niin, hyvä Jumala, se oli totta! Se oli valmistettu yksinomaan norsunhampaista, jotka oli kaivettu maahan kärki ylöspäin. Pienimmät niistä – vaikka yhtäkään ei voinut sanoa pieneksi – oli sijoitettu lähimmäksi kalliota, mutta siitä lähtien niiden suuruus asteittain kasvoi, kunnes ne puoliympyrän keskikohdassa päättyivät kahteen valtavaan hampaaseen, jotka yhtyivät ylhäällä ja muodostivat siten nurinkäännettyä V:tä muistuttavan portin. Minä jäin aivan sanattomaksi ihastuksesta ja haluaisinpa nähdä norsunmetsästäjän, jonka ei olisi käynyt samoin, jos hän olisi saanut nähdä sata upeata norsunhammasta asetettuina yhteen riviin saaliiksi sille, joka tahtoi tulla ja ottaa ne.

Tietysti niistä oli tullut "mustaa norsunluuta", toisin sanoen: hampaiden pinta oli mustunut oltuaan vuosia, kenties vuosisatoja tuulen ja sateen piestävänä; siitä huolimatta ne olivat hyvää tavaraa. Ajattelematta vaaraa, johon antauduin, riensin innossani suoraan aukean paikan poikki, vedin esiin veitseni ja aloin raaputtaa yhtä suurimmista hampaista nähdäkseni, miten syvään tumma kerros ulottui. Niinkuin olin odottanutkin, ei niissä ollut mitään vikaa; mustan pinnan alla loisti valkea norsunluu. Olisin tahtonut hypätä pilviin ilosta – minussa kun kerta kaikkiaan on aimo annos kauppiasta – mutta samassa kuulin äkkiä heikkoa avunhuutoa.

"Apua, apua", huusi ääni situtu-murteella jostakin majan takaa, "apua – ah, minut murhataan!" Sen äänen minä tunsin: se oli John Everyn. Voi, millainen saituri minä olinkaan! Kurjan norsunluun takia olin hetkeksi kokonaan unohtanut vanhan ystäväni, ja nyt – nyt se kenties oli liian myöhäistä!

Nala, Maiwa ja soturit olivat sillä välin tulleet luokseni. Hekin olivat kuulleet huudon ja käsittäneet, mitä se tarkoitti, vaikka eivät ymmärtäneetkään sanoja.

"Tätä tietä!" huusi Maiwa, ja me juoksimme Wamben majan ympäri. Sen takana näkyi luolan ahdas aukko. Syöksyimme sisään vaaraa ajattelematta, ja millainen näky kohtasikaan silmiämme, kun ne olivat tottuneet luolan hämärään! Keskellä luolaa oli paksuilla paaluilla lattiaan kiinnitettynä iso leijonapyydys, joka oli varustettu kaksinkertaisilla jousilla ja reunustettu terävillä piikeillä. Jouset oli jännitetty pyyntiä varten, ja pyydyksen takana, niin, ihan lähellä sitä, käytiin hirveätä taistelua. Muudan alaston tai melkein alaston valkoinen mies kamppaili epätoivoisesti kuutta, kahdeksaa naista vastaan, jotka töykkien ja vetäen koettivat saada häntä pyydykseen. Hänen lisäkseen oli huoneessa vielä eräs lihava mies, jolla oli pienet silmät, riippuvat huulet ja kasvoillaan alhainen, julma ilme. Se oli Wambe päällikkö; hän seisoi pyydyksen vieressä valmiina pakottamaan uhrin sinne, niin pian kuin naiset olivat vetäneet sen tarpeeksi lähelle.

Juuri silloin he huomasivat meidät, ja syntyi hetken odotus, mutta ennenkuin käsitin miehen aikomusta, kohotti Maiwa assegainsa ja sinkautti sen Wamben päätä kohti. Näin välkkyvän teräksen lentävän häneen päin, ja sen hän lienee itsekin nähnyt, sillä hän astui askeleen taaksepäin väistääkseen – ja joutui suoraan pyydykseen! Hän kiljui tuskasta, kun "purevan talon" hampaat syöksähtivät esiin elävien kynsien lailla ja upposivat hänen lihaansa. Sellaista kiljahdusta en koskaan ennen ollut kuullut. Nyt sai hän lopuksi maistaa samaa kidutusta, jonka oli valmistanut niin monelle, ja vaikka minä luulen ansaitsevani kristityn nimen, täytyy minun myöntää, etten voinut surkutella häntä.

Assegai taas jatkoi lentoaan ja kohtasi erään niistä naisista, jotka raahasivat Every-parkaa, ja lävisti hänen kätensä. Hänen täytyi senvuoksi hellittää otteensa, ja kaikki seurasivat silmänräpäyksessä hänen esimerkkiään, niin että Every, joka reuhtoi kaikin voimin vastaan, kaatui pitkin pituuttaan maahan ja jäi huohottaen makaamaan.

"Tappakaa ne noidat!" karjui Nala ukkosen äänellä ja osoitti naisia.

"Ei", läähätti Every, "säästäkää heidät; hän pakotti heidät siihen" – ja hän osoitti pyydyksessä olevaa ihmispaholaista. Silloin viittasi Maiwa meitä peräytymään, sillä koston hetki oli tullut. Me tottelimme, ja hän astui miehensä luo, heitti valkean vaatteen hartioiltaan ja seisoi hänen edessään hurjat, kauniit kasvot kuin kiveen hakattuina.

"Kuka minä olen?" hän huusi niin hirvittävällä äänellä, että Wambe herkesi kiljumasta. "Olenko minä se nainen, joka annettiin sinulle vaimoksi ja jonka lapsen sinä surmasit? Vai olenko minä kostava henki, joka on tullut katsomaan sinun kuolemaasi.

"Mikä tämä on?" jatkoi hän ottaen taskustaan kuihtuneen käden.

"Onko tämä lapsen käsi? Ja miksi on tämä käsi niin yksinäinen? Kuka löi sen irti lapsesta? Ja missä on lapsi? Onko se käsi, vai onko se käden hirmukuva, joka kohta raatelee sinun kurkkuasi?"

"Missä ovat soturisi, Wambe? Nukkuvatko he ja syövät ja menevät toimittamaan sinun määräyksiäsi? Vai ovatko he ehkä kuolleet ja hajonneet kuin talven kuihtuneet lehdet?"

Mies ähkyi ja pyöritteli silmiään, mutta nainen jatkoi:

"Oletko sinä vielä päällikkö, Wambe? Vai ottaako toinen sinun paikkasi ja sanoo: Orja, mitä täällä teet? Mene täältä orjanmerkki polvessasi!"

"Onko tämä unta, Wambe, mahtava herra ja päällikkö, vai" – tässä hän kohotti nyrkkinsä miehen kasvoja kohti – "onko naisen kosto kohdannut sinut ja naisen viekkaus voittanut sinun voimasi? Ja onko sinut nyt jätetty kuolemaan hitaasti tuskissa, jotka ovat hirveät ajatellakin, oi sinä pienten lasten kirottu murhaaja."

Pitkään ja villisti huutaen hän löi Wambea kasvoihin kuolleen lapsen kädellä ja kaatui sitten tiedottomana lattialle.

Mutta pyydyksessä oleva paholainen peräytyi niin pätkälle kuin rautahampaat sallivat, ja hänen keltaiset silmänsä pullistuivat kuopistaan pelosta ja tuskasta. Sitten hän alkoi uudelleen kiljua.

En voinut kestää tuota hirveätä näytelmää.

"Nala", sanoin, "tästä täytyy tehdä loppu. Tuo lurjus tuossa on kyllä paholainen, mutta me emme sittenkään voi antaa hänen kuolla tällä tavoin. Tee siitä loppu!"

"Ei", vastasi Nala synkästi hymyillen, "antaa hänen itsensä maistaa sitä ruokaa, jolla hän on niin monta ruokkinut. Antaa hänen jäädä tuohon, kunnes kuolema syö hänet."

"Ei, minä en tahdo sitä; anna hänelle pikainen kuolema, kuuletko."

"No niinkuin tahdot, Macumazahn", vastasi päällikkö olkapäitään kohauttaen, "mutta ensin on valkoinen mies ja nainen vietävä ulos".

Soturit astuivat esiin ja veivät Everyn ja Maiwan raittiiseen ilmaan. Kun ensinmainittu kannettiin vihollisen ohi, osoitti tämä entistä selvemmin, miten raukkamainen hänen ilkeä sydämensä oli: hän pyysi ja rukoili Everyä puhumaan hänen puolestaan ja pelastamaan hänet siitä kohtalosta, joka olisi odottanut Everyä itseään, ellemme me olisi ehtineet oikealla hetkellä.

Nyt menin minäkin ulos, ja hetkeä myöhemmin oli maailma vapautettu eräästä kaikkein halpamaisimpia olentoja, jotka ovat sortaneet ja kiduttaneet kanssaihmisiään.

XVIII.

Päästyään raittiiseen ilmaan Every pian jälleen toipui. Vasta nyt, ulkona kirkkaassa valossa, saatoin kunnolla tarkastaa häntä, ja pelko ja suru täyttivät sydämeni. Hänen kasvonsa olivat kuusikymmenvuotiaan vanhuksen, eikä hän kuitenkaan ollut vielä neljääkymmentä. Hänen ruumiinsa oli täynnä haavoja ja arpia ja muita merkkejä kidutuksista, joita Wambe vuosien kuluessa oli valmistanut hänelle.

Niin pian kuin hän oli toipunut ja saattoi liikkua, ryömi hän polvillaan minun luokseni, purskahti kouristuksentapaiseen itkuun, syleili sääriäni laihtuneilla käsillään ja olisi tahtonut suudella jalkojani.

"Mitä tämä merkitsee, vanha ystävä?" sanoin minä, sillä en ollut lainkaan tottunut sen tapaisiin tervehdyksiin eivätkä ne minua ollenkaan miellyttäneet.

"Ah, Jumala siunatkoon sinua", mutisi hän. "Jumala siunatkoon sinua! Kunpa tietäisit, mitä kaikkea olen saanut kestää! Ja sinä olet pannut oman henkesi alttiiksi tullaksesi minulle avuksi! Niin, sinä olet aina ollut uskollinen ystävä – niin, niin, uskollinen ystävä!"

"Tyhmyyksiä!" sanoin minä. "Kauppasaksa minä olen ja tuota norsunluuta minä tulin hakemaan" – viittasin samalla norsunhammas-aitaukseen. "Tunnetko yhtäkään norsunmetsästäjää, joka ei olisi pannut kuolematonta sieluaan alttiiksi moisen kasan vuoksi, hengestä puhumattakaan."

Hän ei kuitenkaan piitannut selityksistäni, vaan jatkoi siunauksiaan, kunnes tulin ajatelleeksi, että tilkka konjakkia, jota minulla oli pullollinen mukanani, kenties hiukan rauhoittaisi hänen hermojaan. Ojensin pullon hänelle enkä pettynytkään odotuksissani, sillä sen vaikutus oli erinomainen. Sitten käyskentelin Wamben majan ympärillä ja löysin nahkaviitan, jolla peitin hänen haavoittuneen olkapäänsä, ja nyt hän oli pian taas täysi mies.

"Mutta kuulehan", sanoin, "minkä tähden edesmennyt, syvästi kaivattu Wambe oikeastaan tahtoi heittää sinut tuohon pyydykseen?"

"Niin, katsos, heti kun hän kuuli, että taistelu uhkasi päättyä hänelle onnettomasti ja että Maiwa oli Nalan impin etunenässä, kertoi eräs naisista hänelle nähneensä minun kirjoittavan joillekin lehdille ja antavan ne Maiwalle, ennenkuin tämä lähti puhdistautumaan. Sentähden Wambe tietysti aavisti minun sormieni olevan mukana pelissä, kun sinä valtasit linnakkeen ja puolustit sitä Nalan impin hyökätessä kaupunkiin vuorelta, ja niinpä hän päätti kiduttaa minut kuoliaaksi, ennenkuin ehtisin saada apua. Armelias taivas, mikä ilo on jälleen kuulla äidinkieltään!"

"Kuinka kauan olet ollut täällä vankina, Every?" kysyin.

"Kuusi vuotta, vähän seitsemättä, Quatermain. Viime aikoina en ole pitänyt kovin tarkkaa lukua kuukausista. Minä tulin tänne majuri Aldayn ja kolmen muun herrasmiehen sekä neljänkymmenen kantajan seurassa, mutta tuo Wambe-paholainen asettui väijyksiin ja murhasi koko retkikunnan päästäkseen käsiksi sen kivääreihin. Niistä hänelle ei kylläkään ole ollut paljoa hyötyä, sillä ne ovat takaaladattavia, ja hänen hullut soturinsa kuluttivat kaikki panokset loppuun parissa kuukaudessa. Mutta pyssyt ovat vielä tallella, ne riippuvat majassa. Minua ne eivät tappaneet, kun eräs niistä juuri ennen hyökkäystä sattui näkemään, miten minä korjasin yhtä pyssyistä; ne luulivat minua kai asesepäksi. Kaksi kertaa olen koettanut paeta ja molemmilla kerroilla olen joutunut kiinni. Viime kerralla Wambe ruoskitutti minut melkein kuoliaaksi – voit nähdä arvet selässäni. En varmaankaan olisi selviytynyt siitä hengissä, ellei Maiwa salaa olisi hoitanut minua. Wamben meiltä ryöstämien tavaroiden joukossa oli myöskin tuo kirottu leijonan pyydys, ja minä luulen, että hän on kiduttanut toistasataa ihmistä kuoliaaksi siinä. Se oli hänen mielihuviaan, ja hän saattoi istua ja katsella uhriaan, kunnes tämä kuoli. Välistä hän antoi uhrille ruokaa ja vettä pitääkseen elämää vireillä hänessä ja lupasi mielellään päästää hänet vapaaksi, jos hän eläisi määrättyyn päivään. Mutta koskaan hän ei pitänyt lupaustaan. Ne kuolivat sinne kaikki, ja minä voin näyttää sinulle heidän luunsa kallion takana."

"Sitä paholaista", sanoin minä hammasta purren, "nyt toivon melkein, etten olisi rukoillut hänen puolestaan; hän olisi ansainnut saman kuoleman kuin onnettomat uhrinsakin."

"No, hän sai joka tapauksessa maistaa sitä", sanoi Every, "ja se ilahduttaa minua. Se on vain oikeus ja kohtuus. Mutta nyt hän on mennyt helvettiin, ja minä toivon, että siellä on toinen pyydys valmiina häntä varten. Tahtoisinpa virittää sen hänelle."

Sillä tavoin hän puheli, ja minä istuin ja kuuntelin ihmetellen, että hänen järkensä oli säilynyt noina vuosina. Mutta hän puhui kaikkea muuta kuin puhdasta englantia; hän ilmaisi ajatuksensa hyvin hitaasti ja ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin suussaan, ja matuku-sana toisensa jälkeen pääsi häneltä, hän kun oli unohtanut, mitä se oli englanniksi.

Vihdoin tuli Nala luoksemme ilmoittaen, että meille oli valmistettu ruokaa, ja iloissamme me siitä olimme, sen saatte uskoa. Syötyämme pidimme neuvottelun. Tuhatkunta Wamben miestä oli tehty taisteluun kykenemättömiksi, mutta ainakin kaksituhatta piileskeli metsissä, ja nuo miehet saattoivat ympärillä olevien kraalien ohella käydä meille hyvin vaarallisiksi. Senvuoksi oli nyt päätettävä, ajaisimmeko niitä takaa vai jättäisimmekö ne omiin hoteisiinsa.

Odotin, kunnes kaikki olivat puhuneet ja lausuneet mielipiteensä. Sitten ilmoitin, että minun mielestäni Nalan tuli kulkea suuren zulu-päällikön Chakan jälkiä, ei siis hävittää heimoa sukupuuttoon, vaan alistaa se valtansa alle. Meillä oli vankiemme joukossa useita naisia; heidät oli lähetettävä soturien piilopaikoille ilmoittamaan, että niin miehet kuin naisetkin säästettäisiin, jos he laskisivat aseensa ja tervehtisivät Nalaa herranaan. Vain Wamben karja vietäisiin sotasaaliiksi. Ja koska Wambe ei ollut jättänyt jälkeensä lapsia, tulisi Maiwa, hänen vaimonsa, olemaan heidän päällikkönään.

Elleivät he suostuisi tähän ehdotukseen seuraavaan aamuun mennessä, pitäisimme me sitä merkkinä siitä, että he halusivat jatkaa sotaa. Heidän kylänsä poltettaisiin, heidän karjansa koottaisiin ja teurastettaisiin ja heitä itseään ahdistettaisiin kuin petoja.

Tätä ehdotusta pidettiin parhaana. Naiset lähetettiin matkaan, ja minä näin heidän kasvoistaan, etteivät he milloinkaan olisi luulleet pääsevänsä niin vähällä ja että he uskoivat onnistuvansa tehtävässään. Kuitenkin vietimme iltapäivän varustautumalla mahdollisen äkkirynnäkön varalle ja keräämällä haavoittuneet sairaalaan, jonka kaikessa kiireessä olimme järjestäneet muutamiin majoihin ja jossa hoidimme heitä parhaan kykymme mukaan.

Sinä iltana poltti Every ensimmäisen piipullisensa moniin vuosiin – miesparka, hän melkein itki siitä ilosta. Yö kului ilman minkäänlaisia vihollisuuksia, ja aamulla aloimme havaita tiedonantomme vaikuttaneen, sillä sekä naisia että lapsia ja joitakuita miehiäkin tuli pienissä ryhmissä takaisin ja otti majansa haltuunsa. Seuraavana aamuna tuli joukko päälliköitä ja useita heidän sotureitaan, ja keskipäivän aikaan esittäytyi meille edellisten lähetystö aseettomana.

Heidät oli voitettu, he sanoivat, ja Wambe oli kuollut, sentähden he nyt tulivat kuulemaan leijonan sanoja, joka oli tuhonnut heidät, ja hyvän valkoisen miehen, shakaalin, joka oli kaivanut heille kuopan, ja Maiwan, sodan valtiattaren, joka oli johtanut hyökkäystä ja ohjannut taistelun kohtaloa.

Niinpä annoimme heidän kuulla sanoja, ja kun olimme puhuneet, nousi muudan vanhus ja sanoi, että hän kansan nimessä otti päälleen sen ikeen, joka pantaisiin heidän hartioilleen, ja he ottivat sen napisematta vastaan, sillä ei naisenkaan hallitus voinut tulla pahemmaksi kuin Wamben oli ollut. Sitäpaitsi he tunsivat Maiwan, sodan valtiattaren, eivätkä pelänneet häntä, vaikka hän oli velhonainen ja hirveä nähdä taistelussa.

Sen jälkeen kysyi Nala juhlallisesti tyttäreltään, oliko tämä halukas hallitsemaan heimoa hänen alaisenaan päällikkönä.

Maiwa, joka kostonsa suoritettuaan oli ollut hyvin vaitelias, vastasi tähän myöntävästi. Hän lupasi, että hänen hallituksensa olisi lempeä ja hyvä niille, jotka olivat hänelle lempeitä ja hyviä, mutta tottelemattomia ja kapinallisia hän hallitsisi rautasauvalla, ja mikäli minä tunsin hänen luonnettaan, oli mielestäni hyvin todennäköistä, että hän pitäisi sanansa.

Iäkäs päällikkö sanoi, että se oli hyvä sana, josta he eivät voineet valittaa, ja siihen kokous päättyi.

XIX.

Seuraava päivä meni lähtövalmisteluihin. Minun tehtävänäni oli pääasiassa valvoa norsunluuaitauksen maasta kaivamista, ja se tuotti minulle suurta nautintoa. Niitä oli kaiken kaikkiaan sata hammasta. Kysyin Everyltä, mitä hän tiesi niistä, ja hän kertoi aitauksen olleen siellä niin kauan, ettei kukaan tietänyt, kuka ne alkuaan oli koonnut; niihin liittyi koko joukko taikauskoa, mikä oli estänyt päälliköitä myymästä suurta aarrettaan. Every ja minä tarkastimme norsunluun hyvin huolellisesti ja havaitsimme, että se iästään huolimatta oli mitä parhainta laatua. Aluksi pelkäsin, ettei Nala luopuisikaan kallisarvoisesta saaliista, nyt kun minä olin tehnyt tehtäväni, mutta pelkoni oli aiheeton.

"Ota se, Macumazahn, ota se", hän sanoi, "sinä olet sen rehellisesti ansainnut" – ja vaikka itse sanon, oli hän mielestäni todellakin oikeassa. Sitten pakotimme muutamia matuku-kantajia palvelukseemme ja seuraavana päivänä marssimme tiehemme koko ihanuus mukanamme.

Ennenkuin lähdimme, hyvästelin minä juhlallisesti Maiwaa, jonka jätimme kaupunkiin kolmisata-miehisen henkivartijajoukon kanssa. Hän ojensi hyvin majesteetillisesti kätensä suudeltavakseni ja sanoi:

"Macumazahn, sinä olet hyvä mies ja olet ollut minulle uskollinen ystävä hädässä. Jos sinä joskus tarvitset apua tai turvapaikkaa, muista silloin, että Maiwa ei unohda ystäviään eikä vihollisiaan. Kaikki, mitä omistan, on sinun."

Kiitin häntä ja poistuin. Hän oli todellakin harvinainen nainen. Pari vuotta myöhemmin kuulin, että hänen isänsä Nala oli kuollut ja että tytär oli tullut hänen jälkeensä molempien heimojen korkeimmaksi päälliköksi ja että hän oli oikeudenmukainen ja voimakas hallitsija.

Voin vakuuttaa teille, että nyt kulkiessamme Wamben kaupunkiin johtavaa käytävää olivat tunteemme koko lailla toiset kuin muutamaa päivää aikaisemmin siitä tullessamme. Mutta kun minäkin jouduin kokonaan kiitollisuuden tunteen valtoihin, voitte kai kuvitella, miten Every-paran laita oli. Hän heittäytyi koko impin nähden polvilleen ja kiitti taivasta pelastuksestaan, kyynelten valuessa pitkin poskia. Mutta hänen hermonsahan olivatkin pahasti pilalla – vaikka hän muuten nyt saatuaan vaatteita ylleen, partansa leikatuksi ja toivon rintaansa näytti sangen siistiltä eikä ollenkaan muistuttanut sitä kurjaa olentoa, jonka olimme pelastaneet kidutuksesta ja kuolemasta.

Sen kapean solan kohdalla, missä Gobo oli menettänyt henkensä, erosimme Nalasta. Every ja minä ja norsunluu suuntasimme kulkumme joelle, jota myöten joitakin viikkoja aikaisemmin olin tullut, päällikkö taas takaisin kraaliinsa vuorten toiselle puolelle. Hän antoi kuitenkin mukaamme sataviisikymmen-miehisen saattojoukon, jonka oli seurattava meitä kuusi päivää ja pidettävä matukukantajat kurissa. Minä tiesin näet, että noiden päivien kuluttua pääsisimme paikkaan, josta saisimme yllin kyllin kantajia ja josta voisimme helposti kuljettaa norsunluun Delegoan lahdelle."

"Ja te saitte sen onnellisesti sinne?" kysyin minä.

"Ah, ei", vastasi Quatermain, "me menetimme siitä noin neljännen osan kulkiessamme erään joen yli. Tuli näet tulva, juuri kun me kahlasimme sen poikki, ja useiden miesten täytyi heittää taakkansa pelastaakseen henkensä. Meillä ei ollut mitään neuvoja, millä kalastaa ne jälleen ylös, ja senvuoksi meidän täytyi jättää ne sinne, niin harmillista kuin se olikin. Loput myimme sentään lähes seitsemästätuhannesta punnasta, niin ettei se sittenkään ihan huono kauppa ollut. En tietenkään tarkoita, että minä olisin saanut kaikki seitsemäntuhatta, ei, pakotin Everyn ottamaan puolet. Miesparka, hän oli kyllä raatanut ja kärsinyt sen edestä enemmän kuin kukaan toinen. Hän järjesti omalla osuudellaan laivatarpeiden kaupan Kapkaupunkiin ja elää nyt varsin hyvissä oloissa."

"Mutta mitä teitte leijonanpyydykselle?" kysyi sir Henry.

Sen minä otin mukaani, ja tultuani kotiini Durbaniin asetin sen huoneeseeni. Mutta minulle kävi sietämättömäksi katsella sitä, kun iltaisin polttelin piippuani. Minä kuvittelin näkeväni naisraukan ja hänen kuolleen lapsensa käden ja kaikenlaisia muita kauhuja, joihin sitä oli käytetty, ja lopulta minua alkoi vaivata omituinen tunne, että pyydys sulki minut syleilyynsä. Se oli liikaa hermoilleni; senvuoksi tilasin sille ison laatikon ja lähetin sen valmistajalleen, jonka nimi oli kaiverrettu teräkseen. Samalla lähetin hänelle kirjeen, jossa selitin, mihin tuota pirullista konetta oli käytetty. Luulisin, että hän on lahjoittanut sen jollekin museolle."

"Entä niiden kolmen norsun isot syöksyhampaat – ne kai sinun täytyi jättää Nalan kraaliin?"

Vanhan metsästäjän kasvoille levisi surumielinen hymy.

"Ah", hän vastasi, "se on hyvin surullinen juttu. Nala lupasi lähettää ne muiden tavaroitteni mukana asiamiehelleni Delagoaan, ja sen hän tekikin. Mutta miehet, jotka kuljettivat niitä, olivat aseettomia ja kohtasivat kaikeksi onnettomuudeksi erään orjakaravaanin, jota johti muudan portugalilainen sekasikiö; tämä anasti hampaat ja, mikä vielä hirveämpää, kertoi kaikille itse ampuneensa eläimet, joille ne olivat kuuluneet. No, minä maksoin sen kyllä hänelle jälkeenpäin", jatkoi Quatermain tyytyväisesti hymyillen, "vaikk'en enää saanutkaan norsunluutani takaisin. Niistä on varmaankin jo aikoja sitten tehty hammasharjoja", lisäsi hän huokaisten.

"Niin", sanoi Good, "tuo oli todellakin hyvin hyvä juttu, Quatermain, mutta..."

"Mutta mitä?" kysyi kertoja terävästi, vainuten pilkkaa.

"Mutta se ei mielestäni sittenkään ole niin hyvä kuin minun vuohijuttuni: sillä ei ole niin hyvää loppua."

Mutta vanha Quatermain oli vaiti, hän ei vaivautunut vastaamaan Goodille.

"Tiedättekö, herrat", huomautti hän hetken kuluttua, "että kello on jo puoli kolme, ja jos aiomme huomenna metsästää läpi koko ison metsän, täytyy meidän lähteä täältä viimeistään kello yhdeksän."

"Niin, mutta vaikka metsästäisit sata vuotta, et kuitenkaan voi lyödä sitä ennätystä, jonka eilen saavutit ampuessasi ne kolme lehtokurppaa", sanoin minä.

"Tai silloin kun ammuit ne kolme norsua", lisäsi sir Henry.

Sitten menimme kaikki makuulle, ja minä näin unta, että olin mennyt naimisiin kauniin ja miehekkään Maiwan kanssa, mutta kaduin sitä taas, sillä pelkäsin kovasti joutuvani tohvelin alle.