[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJ7kUpuvWEE2raBdKI3jExyGz39xTc4AuWaZ5PXFuozw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2054,"Maiwan kosto","Haggard, H. Rider",1856,1925,"2054-haggard-h-rider-maiwan-kosto","2054__Haggard_H._Rider__Maiwan_kosto",null,"romaani",[],[],"fi",1888,24479,156227,true,[],[],[],"Allan Quatermain muistelee metsästysretkellään Afrikassa kokemaansa seikkailua, jossa hän päätyi auttamaan Maiwa-nimistä naista. Quatermain osallistuu heimojen väliseen sotaan kukistaakseen julman kuninkaan, pelastaakseen vangitun ystävänsä ja auttaakseen Maiwaa saamaan hyvityksen kokemistaan vääryyksistä.","H. Rider Haggardin 'Maiwan kosto' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2054. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","MAIWAN KOSTO\n\nKirj.\n\nH. Rider Haggard\n\n\nSuomentanut\n\nEino Kaltimo\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kansanvalta,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nEräänä päivänä -- viikon verran sen jälkeen kuin Allan Quatermain\noli kertonut minulle jutun \"kolmesta leijonasta\" ja Jim-Jimin\nsurullisesta kuolemasta -- kuljimme hän ja minä yhdessä kotiin\nmetsältä. Hänellä oli Yorkshiressä sijaitsevan maatilansa ympärillä\nnoin kahdentuhannen tynnyrinalan laajuinen metsästysalue, ja siitä\noli yli sata tynnyrinalaa metsää. Tila oli tosin ollut vasta toista\nvuotta hänen hallussaan, mutta hänellä oli jo hyvä fasaanikanta, sillä\nhän oli täysverinen metsästäjä, joka piti haulikosta yhtä paljon kuin\nluodikosta.\n\nMeitä oli sinä päivänä ollut kolme miestä metsällä, sir Curtis, vanha\nQuatermain ja minä, mutta sir Henryn täytyi lähteä pois aikaisemmin\npitääkseen tilanhoitajansa kanssa tarkastuksen eräässä arentitalossaan.\nHänen oli kuitenkin määrä palata päivälliselle ja tuoda mukanaan\nkapteeni Good, sillä Braley Hallista Grangeen oli vain pari kilometriä.\n\nMetsästysretkemme oli onnistunut erittäin hyvin, varsinkin kun ottaa\nhuomioon, että ammuimme yksinomaan koiraita. Sikäli kuin muistan,\nolimme ampuneet kaksikymmentäseitsemän fasaanikukkoa, yhden lehtokurpan\nja kolme peltopyytä.\n\nEdessämme oli nyt pitkä, kapea kaistale vesakkoa, jossa lehtokurpat\nmielellään oleksivat ja josta myöskin miltei aina tapasi pari fasaania.\n\n\"Mitä arvelet\", virkkoi vanha Quatermain, \"emmekö päättäjäisiksi yritä\ntässä?\"\n\nSuostuin mielelläni, ja hän kutsui metsänvartijan, joka seurasi meitä\nmuutamien ajajien kanssa, ja käski hänen hätyyttää vesakon asujaimet\nliikkeelle.\n\n\"Hyvä, sir\", vastasi mies, \"mutta kohta on pilkkosen pimeää, ja\nsitäpaitsi on tuuli yltynyt oikeaksi myrskyksi, niin että jos siellä\nonkin jokunen lehtokurppa, ei niihin ainakaan helpolla osu.\"\n\n\"Huolehdi sinä vain siitä, että kurpat tulevat näkyviin, Jeffries\",\nvastasi Quatermain hieman töykeästi, sillä hän ei pitänyt siitä, että\nmuut sekaantuivat hänen asioihinsa, varsinkin kun oli kysymyksessä\nmetsästys. -- \"Huolehdi sinä vain siitä, että kurpat tulevat näkyviin,\nkyllä me sitten poimimme ne.\"\n\nMies kääntyi ja tallusti hiukan loukkaantuneena tiehensä. Kuulin\nhänen sanovan alimetsänvartijalle: \"Herra ampuu kyllä hyvin, siihen\nei tietenkään ole mitään sanottavaa, mutta jos hän osuu lehtokurppaan\ntässä hämärässä ja tässä myrskyssä, saat sinä sanoa minua naudaksi.\"\n\nLuulen, että Quatermain kuuli sen, vaikkei hän puhunut mitään.\nMyrsky kävi minuutti minuutilta yhä rajummaksi, ja kun ajo alkoi,\ntuuli niin, etten millään saanut pyssynpiippua pysymään paikoillaan.\nSeisoin metsikön oikeassa alakulmassa ja Quatermain vasemmassa, noin\nneljänkymmenen askeleen päässä minusta. Yht'äkkiä tuli vesakosta vanha\nfasaanikukko kiitäen ylitseni kuin raketti; ja pyrstösulat suhisivat\nkuin olisivat joka hetki olleet taittumaisillaan. Ammuin ensimmäisellä\npiipulla hyvän joukon syrjään, mutta en koskaan ole ollut niin\ntyytyväinen itseeni kuin osuessani toisella, sillä sepä ei ollutkaan\nhelppo laukaus.\n\nHämärässä saatoin parahiksi nähdä, että Quatermain nyökkäsi minulle\nhyväksyvästi, kun samassa puiden suhinasta ja kohinasta erotin\najomiesten huudon: \"Silmät auki! Oikealla!\" Ja heti sen jälkeen kuului\nkokonainen sarja huutoja. \"Kurppa oikealla! Kurppa vasemmalla! Kurppa\nsuoraan edessä!\"\n\nKohotin katseeni ja huomasin heti yhden lehtokurpista, joka tuulen\nmukana kiiti kuin salama minua kohti. Hämärässä en voinut seurata sen\nkaikkia liikkeitä, kun se lensi ristiin rastiin paljaitten puunlatvojen\nlomitse; näin sen vain silloin, kun siivet kohosivat. Nyt se oli ihan\nminun kohdallani -- pau! Pari siipisulkaa putosi; olin ampunut harhaan.\nTaas pau! Nyt se kai tuli alas -- ei, tuolla se jatkoi lentoaan\nvasemmalle.\n\n\"Kurppa; pidä varasi!\" huusin minä ja astuin muutaman askeleen\nsaadakseni Quatermainin itseni ja sammuvan päivänvalon väliin; halusin\nnähdä, tokko hän \"kuivaisi silmäni\". Tiesin, että hän ampui erinomaisen\nhyvin, mutta se kurppa saattaisi hänet varmasti hiukan ymmälleen, niin\najattelin.\n\nNäin hänen kohottavan pienen pyssynsä ja kumartuvan eteenpäin, ja\nsamalla hetkellä lehahtivat molemmat kurpat aukealle, se, jota minä\nolin ampunut, oikealle ja toinen vasemmalle.\n\nSamassa kuului uudelleen huuto: \"Kurppa suoraan edessä!\" Ja kun\nkatsoin metsään, näin korkealla latvojen yläpuolella kolmannen linnun,\njota tuuli kiidätti kuin ruskeata, pyörivää lehteä Quatermainin\nylitse. Ja nyt seurasi kaunein laukaus, mitä milloinkaan olen nähnyt.\nOikeanpuoleinen lintu lensi matalalla, vajaan viidentoista kyynärän\npäässä eräästä pitkästä pensasaidasta, ja Quatermain otti _sen_ ensin,\nkoska se katoaisi nopeimmin. Vain se, jolla oli hänen haukansilmänsä,\nsaattoi nähdä linnun. Mutta hän näki sen tarpeeksi hyvin ja ampui sen\nkuolleeksi kuin kivi. Sitten hän teki puolikäännöksen ja rojautti\nkohden toista lintua, joka nyt oli noin kuudenkymmenen kyynärän päässä\nhänestä, ja senkin oli pudottava.\n\nSillä hetkellä oli kolmas lehtokurppa aivan hänen päänsä päällä; se\nkiiti kuin salama tuulen mukana, nähdäkseni suunnilleen viidenkymmenen\njalan korkeudessa.\n\nNäin hänen vilkaisevan siihen; sitten hän avasi pyssyn, veti pois\noikeanpuoleisen hylsyn, pisti piippuun uuden panoksen ja kääntyi. Nyt\noli lehtokurppa noin seitsemän-, kahdeksankymmenen kyynärän päässä\nhänestä ja kiiti tiehensä huimaavaa vauhtia.\n\nHän kohotti pyssynsä ja laukaisi -- niin, sitä asiaa ei tarvinnut\nepäillä -- sen täytyi tulla alas. Raju tuulenpuuska tarttui kuolleeseen\nlintuun ja tempasi sen mukaansa kuin irtaantuneen tammenlehden,\nniin että se porhalsi kauas ja putosi maahan parinsadan kyynärän\netäisyydessä.\n\n\"Kuulepas, Quatermain\", sanoin minä, kun ajomiehet olivat ehtineet\npaikalle, \"onko sinulla montakin tuommoista laukausta pyssyssäsi?\n\n\"Ei toki\", vastasi hän kuivasti hymyillen. \"Kun minun viimeksi täytyi\nampua kolme laukausta yhtä nopeasti peräkkäin, tarkoittivat ne hiukan\nsuurempia otuksia. Ne olivat norsuja. Minä tapoin ne yhtä tunnollisesti\nkuin nuo kurpat, mutta vähältä piti, ettei käynyt päinvastoin;\ntarkoitan, että olin itse vähällä saada niiltä matkapassin.\"\n\nSamassa tuli metsänvartija. \"No, osuitteko mihinkään kurpista, sir?\"\nkysyi hän sen näköisenä kuin olisi edeltäkäsin ollut varma kielteisestä\nvastauksesta.\n\n\"Enköhän, Jeffries\", vastasi Quatermain. \"Yhden niistä löydät tuolta\naidan takaa ja toisen sadan askeleen päästä pellolta, noilta kohdin.\"\n\nMetsänvartija oli jo kääntynyt mennäkseen ja näytti ylen\nhämmästyneeltä; mutta Quatermain kutsui hänet takaisin.\n\n\"Varrohan, Jeffries\", hän sanoi, \"näetkö tuon karsitun puun tuolla\noikealla parisataa askelta täältä? Hyvä, suoraan tällä linjalla on yksi\npellolla, noin kuudenkymmenen askeleen päässä.\"\n\n\"Olipa se pirunmoinen laukaus!\" mutisi Jeffries ja rämpi tiehensä.\n\nSitten menimme kotiin, ja pian meidän jälkeemme tulivat sir\nHenry Curtis ja kapteeni Good, jälkimmäinen hienoimmassa ja\nruumiinmukaisimmassa juhlapuvussa, minkä milloinkaan olen nähnyt.\nMuistan vieläkin selvästi, että hänen paidassaan oli neljä\nvaaleanpunaista korallinappia.\n\n\n\n\nII.\n\n\nPäivällinen kului hyvin hupaisasti. Vanha Quatermain oli loistavalla\ntuulella, ja minä luulen sen osaksi johtuneen siitä, että hän oli\nsaattanut Jeffriesin epäilyt häpeään. Goodin juttuvarasto oli\ntyhjentymätön. Hän kertoi meille muun muassa ihmeellisen tarinan\nvuorivuohen-metsästyksestään Kashmirissa. Oman kertomansa mukaan hän\najoi niitä vuorivuohia neljä päivää. Viidennen päivän aamuna hänen\nvihdoinkin onnistui päästä pyssynkantaman päähän laumasta, johon\nkuului tukeva pukkivanhus -- sillä oli niin pitkät sarvet, etten\nuskalla toistaa sitä -- ja viisi, kuusi vuohta. Good ryömi vatsallaan\neteenpäin, pysytellen koko ajan varovaisesti kalliolohkareiden ja\nmuiden kohopaikkojen takana. Vihdoin hän oli vain kolmensadan kyynärän\npäässä niistä, ja silloin hän otti tarkan tähtäyksen vanhaan pukkiin.\nMutta samassa tuli harmillinen keskeytys. Muutamia kuljeskelevia\nvuorelaisia ilmaantui äkkiä hänen yläpuolelleen eräälle korkealle\nvuorenhuipulle. Vuohet tekivät silloin puolikäännöksen, syöksyivät\nsalamannopeasti tiehensä ja katosivat pian Goodin näköpiiristä; mutta\npukkivanhus valitsi tiensä rohkeammin. Sen edessä oli mahtava rotko,\nainakin kolmekymmentä jalkaa leveä. Pukin oli päästävä rotkon yli, ja\nse hyppäsi. Ja juuri kun se oli ilmassa, ampui Good. Pukki suoritti\ntäydellisen surmanhypyn ja putosi siten, että sen sarvet tarttuivat\nerääseen kallionulkonemaan kuilun toisella puolella. Siinä se riippui,\nkunnes Good tehtyään pitkän ja vaivalloisen kierroksen ehti paikalle,\nheitti lasson sen ympärille ja onki sen ylös.\n\nTämä repäisevä juttu otettiin vastaan hyvinansaituin epäilyin.\n\n\"Niinkuin haluatte\", sanoi Good, \"ellette tahdo uskoa kertomustani --\nja aivan todenmukainen kertomus se on -- niin voittehan tarjota jonkin\nparemman; minulle on samantekevää, onko se tosi vai ei.\"\n\nSitten hän vaikeni arvokkaasti.\n\n\"No, Quatermain\", sanoin minä, \"älä nyt anna Goodin voittaa itseäsi,\nkerrohan meille vähän siitä, miten surmasit ne kolme norsua, joista\npuhuit iltapäivällä, kun olit ampunut lehtokurpat.\"\n\n\"Miksipä en\", vastasi Quatermain kuivasti, ruskeissa silmissään\nivallinen pilkahdus, \"vaikka onkin koko vaivalloista seurata Goodin\njälkiä. Niin, ellemme olisi nähneet Goodin osuvan siihen nelistävään\nkirahviin yhdeksänsadan jalan päästä, niin voisinpa melkein vannoa,\nettä tuo vuorivuohijuttu ei ollut ihan tosi.\"\n\n\"Mutta\", jatkoi hän nousten ja sytyttäen piippunsa, \"jos tosiaankin\ntahdotte, että kerron teille jotakin, noudatan kernaasti toivomustanne.\"\n\nHän asettui mukavasti tuoliinsa ja alkoi:\n\n-- Olin tehnyt onnistuneen metsästysretken luoteeseen\nKrokotiilivirrasta ja myynyt saaliin 5-600 punnasta. Sitten lähetin\npoikani Harryn kouluun Nataliin ja lopuilla rahoilla varustauduin vielä\npitemmälle retkelle.\n\nTällä kertaa päätin lähteä kauemmaksi pohjoiseen kuin milloinkaan olin\nollut ja sentähden ostin itselleni paikan eräässä kauppalaivassa, joka\nkulki Durbanin ja Delegoan lahden väliä. Sieltä ryhdyin marssimaan\nsisämaahan kahdenkymmenen kantajan seuraamana, ja tarkoitukseni oli\nmatkata suoraan pohjoiseen Lunpopoa kohti kulkien rannikon suuntaan,\nmutta runsaan kolmenkymmenen mailin päässä siitä.\n\nKahtenakymmenenä ensimmäisenä päivänä kärsimme pahasti kuumeesta, tai\noikeammin mieheni kärsivät, sillä itse olin kutakuinkin karaistunut\nvastustamaan kuumetta. Sitäpaitsi osoittautui vaikeaksi pitää\nretkikuntaa liharuo'assa, sillä vaikka seutu olikin hyvin harvaan\nasuttua, tuotti metsästys kovin vähän. En saanut ammutuksi muuta\nkuin yhden vesipukin, ja sellainen riista, niinkuin tiedätte, ei ole\nerikoisen maukasta.\n\nKahdentenakymmenentenä päivänä pääsimme suurelle Gonoru-joelle;\nkuljimme sen yli ja tunkeuduimme sitten syvemmälle sisämaahan kohden\nmahtavaa vuoristoa, jonka siniset huiput häämöttivät etäisyydessä\npilvien kaltaisina. Tästä vuorijonosta, joka luultavasti muodostaa\njatkon Natalin Lohikäärmevuorille, erkani rannikkoa kohti toinen\nkymmenen, kahdentoista mailin pituinen ja päättyi korkeaan etuvuoreen.\nSain myöhemmin tietää, että tämä sivujono oli kahden kafferivaltion\nrajana. Toista -- pohjoispuolella olevaa -- hallitsi Wambe päällikkö ja\neteläistä Nala. Jälkimmäinen oli erään sekarotuisen zulu-heimon päämies\n-- niitä nimitettiin butianoiksi --, kun taas Wambe hallitsi paljon\nvoimakkaampaa heimoa, nimeltä matukut. Siihen aikaan, josta minä puhun,\nolivat butianat matukujen alamaisia, viimeksimainitut olivat näet\nparikymmentä vuotta aikaisemmin yllättäneet heidät ja surmanneet heistä\nsuurimman osan. Mutta heimo oli jälleen alkanut koota voimiaan eikä,\nniinkuin hyvin ymmärrätte, katsonut matukuja suopein silmin.\n\nNo niin, kuulin matkalla, että metsissä, jotka peittivät Wamben alueen\nrajavuorten juurta ja rinteitä, oli viljalti norsuja. Myöskin kuulin,\nettä tuo mies, joka asui vuorilla niin lujasti linnoitetussa kraalissa,\nettä sitä pidettiin valloittamattomana, oli tehnyt monia julmuuksia\nja häpeämättömyyksiä. Sanottiin, että hän oli julmin kaikista\nEtelä-Afrikan päälliköistä ja että hän oli kylmäverisesti murhannut\nkokonaisen eurooppalaisseurueen, joka kuusi, seitsemän vuotta sitten\noli lähtenyt hänen maahansa metsästämään norsuja.\n\nTämän seurueen oppaana oli ollut vanha ystäväni John Every, ja minä\nolin monesti valittanut hänen surullista ja ennenaikaista loppuaan.\nMutta olipa Wambe millainen hyvänsä, päätin kuitenkin metsästää\nnorsuja hänen maassaan. En ollut vielä milloinkaan pelästynyt ketään\nalkuasukasta enkä aikonut tällekään herralle osoittaa sitä kunniaa.\nMinussa on kerta kaikkiaan paljon fatalistia, niinkuin tiedätte,\nja sentähden ajattelin, että jos kohtalo oli päättänyt, että Wambe\nlähettäisi minut samaa tietä kuin vanhan ystäväni John Everyn, niin se\ntulisi osakseni, menettelinpä miten tahansa, ja sillä oli asia selvä.\nValmistauduin siis rohkealla mielellä metsästämään norsuja.\n\nKolme päivää sen jälkeen kuin olimme ensikerran nähneet mahtavan\netuvuoren, seisoimme sen suunnattomassa varjossa. Seurasimme edelleen\njokea, joka kiemurteli vuoren juurella kasvavan metsän läpi, ja\npääsimme siten pahamaineisen Wamben alueelle. Se ei kuitenkaan\ntapahtunut synnyttämättä pientä erimielisyyttä kantajieni ja minun\nvälillä, sillä kun olimme saapuneet paikalle, missä päällikön vallan\nkatsottiin alkavan, istuutuivat kantajat maahan ja kieltäytyivät\nastumasta askeltakaan eteenpäin. Silloin minäkin istuuduin ja\nkoetin puhua heille järkeä; yritin parhaani mukaan vaikuttaa heihin\nfatalistisilla mielipiteilläni. Mutta en millään saanut heitä näkemään\nasiaa siinä valossa, missä toivoin.\n\nSillä hetkellä, he sanoivat, heidän nahkansa joka tapauksessa oli\nehjä, mutta jos he uskaltaisivat Wamben maahan ilman hänen lupaansa,\nhe piankin näyttäisivät madonsyömiltä lehdiltä. Mikäpä minun oli istua\nsiinä ja sanoa, että se oli vain kohtalo. Oli hyvin mahdollista, että\nkohtalo liikuskeli irrallaan Wamben maassa, mutta niin kauan kuin he\npysyttelivät sieltä poissa, eivät he ainakaan suoraan juosseet sen\nsuuhun.\n\n\"No\", sanoin minä Gobolle, joukon päällysmiehelle, \"mitä nyt sitten\naiotte tehdä?\"\n\n\"Aiomme palata rannikolle, Macumazahn\", vastasi hän hyvin röyhkeästi.\n\n\"Vai niin, vai aiotte\", sanoin minä katkeranmakean ystävällisesti,\nsillä olin kovin suutuksissani. \"Kuulepas, pikku Gobo, sinä ja pari\nmuuta ette koskaan pääse rannikolle, sillä näetkös, ystäväni\" --\nsamassa otin pikakiväärini ja asetin selkäni mukavasti puuta vasten\n-- \"minä olen juuri syönyt mukiinmenevän aamiaisen ja voin yhtä hyvin\njäädä istumaan tähän kuin johonkin toiseen paikkaan, mutta jos sinä tai\njoku noista toisista ottaa askeleenkaan rannikolle päin, niin silloin\npaukkuu, ja sinä ehkä tiedät, etten minä ammu harhaan.\"\n\nMies seisoi ja heilutteli peistä, joka hänellä oli kädessään --\nonneksi olivat kaikki pyssyt puun juurella --, mutta vähitellen hän\nkääntyi kuin aikoen lähteä; kaikki toiset tuijottivat herkeämättä\nmeihin. Minä nousin ja tähtäsin häneen, ja vaikka hän koetti näyttää\nvälinpitämättömältä, näin varsin selvästi, että hän vilkuili koko ajan\nlevottomasti minuun. Kun hän oli ottanut parikymmentä askelta, sanoin\naivan rauhallisesti:\n\n\"No, Gobo, tuletko takaisin, vai ammunko minä?\"\n\nSe oli tietysti korkeata peliä. Minulla ei ollut oikeutta tappaa\nGoboa eikä ketään toisista pelkästään sen nojalla, että he eivät\nhalunneet astua vihamielisen päällikön alueelle. Mutta minä tunsin,\nettä jos halusin säilyttää kantajien kunnioituksen, oli minun pakko\nmennä äärimmäisyyksiin. Sentähden minä seisoin siinä kasvoillani\nsaaliinhimoisen leijonan ilme ja pyssy suunnattuna Gobon kylkiluihin.\nLopulta kävi tilanne sietämättömäksi, ja hän antoi perään.\n\n\"Älä ammu, _Boos_!\" hän huusi ja kohotti kätensä. \"Minä seuraan sinua.\"\n\n\"Tiesin sen\", vastasin minä levollisesti. \"Sinähän näet, että\nkohtalo liikkuu kaikilla teillä yhtä hyvin Wamben maassa kuin sen\nulkopuolellakin.\"\n\nRiita oli lopussa, sillä Gobo oli päämies, ja kun hän antautui,\nantautuivat muutkin. Kun kaikki siten oli päättynyt parhaaseen\nyksimielisyyteen, kuljimme rajan yli, ja seuraavana aamuna aloin ampua\ntosissani.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKierrettyämme runsaan mailin mainitsemani suuren vuoren juurta\nsaavuimme samana päivänä eräälle kauneimpia seutuja, mitä olin nähnyt\nAfrikassa Kukuana-maan ulkopuolella. Sillä paikalla kohoaa sivujono --\npääjono, josta se erkanee, ulottuu pilvenkorkuisin huipuin niin kauas\npohjoiseen ja etelään kuin silmä kantaa -- pohjoista kohden valtavana,\nseitsemän, kahdeksan mailin mittaisena kaarena, ja vuorenharjanteen\njuurella välkkyy joki kirkkaana hopeajuovana. Sen toisella puolella\nleviää laaja alue aaltomaista maastoa, jonkinlainen luonnonpuisto,\njota peittävät ympärysmitaltaan toisinaan useiden mailien suuruiset\npensaikot. Niiden välillä on isoja ruohokenttiä, joissa siellä täällä\nnäkyy ryhmä korkeita puita, paikoin myöskin omituisen eristettyä nuorta\nmetsää ja yksityisiä graniittilohkareita, jotka ovat kuin ihmiskäsien\npystyttämiä muistomerkkejä. Lännessä tätä ihanaa tasankoa rajoittaa\nsama yksinäinen etuvuori, jonka reunalta se kuin aaltoillen laskeutuu\nkuumeiden rasittamaa rannikkoa kohti; mutta kuinka pitkälle se ulottuu\npohjoiseen, sitä en tiedä -- kahdeksan päivämatkan päähän, väittivät\nalkuasukkaat -- ja siellä sen sanotaan muuttuvan tiettömäksi rämeeksi.\n\nJoen toisella puolella kohtaa aivan toisenlainen näky. Pitkin rantaa,\nmissä maa on matalaa, leviää suuria rämeikköjä. Niiden jälkeen tulee\nleveä ruohoakasvava vyöhyke; siellä vilisee kaikenlaista riistaa,\nja maa kohoaa tasaisesti metsää kohti, joka alkaa tuhannen jalkaa\ntasangon yläpuolella ja verhoaa vuoria melkein huippuihin saakka.\nMetsässä on enimmäkseen mahtavia, korkeita puita, muutamat niinkin\nkorkeita, ettei tavallinen pyssy kanna lintuihin, jotka istuvat niiden\nlatvoissa. Niiden toinen erikoisuus on paksu sammalpeite, joka kattaa\nniitä juuresta latvaan. Tästä sammalesta alkuasukkaat liottavat\nmainiota, vahvaa purppuraväriä, jolla he värjäävät parkitsemansa\nnahkat ja myöskin vaatekappaleensa, jos ovat olleet niin onnellisia,\nettä ovat saaneet sellaisia käsiinsä. Luulen, etten ole koskaan nähnyt\nmitään niin ihmeellistä kuin tällainen valtava puu, jota juuresta\nlatvaan ympäröi ripsuisina köynnöksinä tuo alakuloinen harmaa sammal,\njossa tuuli kuiskailee salaperäisesti seuloutuessaan ripsujen läpi\nja pannessaan ne liikkeeseen. Kaukaa katsoen ne miltei näyttävät\njättiläisen harmailta hiuksilta, joita vihreät lehväseppeleet\nkoristavat.\n\nSamana iltana, jolloin Gobolla ja minulla oli ollut pieni\najatustenvaihtomme, me leiriydyimme tämän suuren metsän reunaan, ja\nkun aamu sarasti, lähdin minä liikkeelle aloittaakseni metsästyksen.\nKun meillä, kuten sanottu, oli hiukan tiukkaa lihasta, päätin ennen\nnorsunmetsästykseen ryhtymistä ampua yhden puhvelin, jota lajia siellä\noli runsaasti. Vajaan mailin päässä leiripaikalta tulimme polulle, joka\noli tavallisen syrjätien levyinen ja jonka puhvelit todennäköisesti\nolivat polkeneet, kun ne aamun koitteessa nousivat laidunpaikoistaan\nrämeestä viettääkseen päivän ylämaan viileämmässä ilmastossa.\n\nSeurasin tätä polkua ylöspäin; tuuli oli vastainen ja puhalsi siis\npuhveleista minuun. Noustuani mailin verran alkoi metsä käydä\nsakeammaksi, ja polun näöstä päättelin nyt olevani lähellä riistaa.\nVielä sata askelta, ja metsä kävi niin tiheäksi, että olisi ollut\nmahdotonta tunkeutua sen läpi, ellei polkua olisi ollut. Mutta nyt\nalkoivat Gobo, joka kantoi isoa luodikkoani (pikakivääriä kannoin\nitse), ja molemmat muut miehet, jotka olin ottanut mukaani, osoittaa\nilmeistä vastahakoisuutta matkan jatkamiseen, siellä kun ei muka ollut\nyhtään tilaa väistyä syrjään. Annoin heidän tietää, ettei heidän\ntarvinnut seurata, jos he olivat kovin peloissaan, mutta että _minä_\naioin joka tapauksessa mennä edelleen. Se sai heidät hiukan häpeämään,\nja he alkoivat taas tallustaa.\n\nVielä parikymmentä askelta, ja polku leveni pieneksi aukeamaksi. Panin\npitkäkseni ja tähystelin tähystelemistäni, mutta puhveleita ei näkynyt.\nOli ilmeistä, että lauma oli lähtenyt siitä -- näin sen jäljistä -- ja\nhajaantunut pieniksi ryhmiksi ylempänä olevaan tiheikköön. Kuljin siis\nsuoraan aukean poikki, valitsin yhdet monista jäljistä -- ja seurasin\nniitä hyvän matkaa, kunnes minulle selveni, että nyt olin puhvelien\nympäröimänä. Mutta vesakko oli niin tiheätä, etten voinut nähdä niistä\nainoatakaan. Muutaman kyynärän päästä vasemmalta saatoin kuitenkin\nkuulla yhden hankaavan sarviaan puuta vasten, ja oikealta kuului\nsilloin tällöin syvä kurkkuääni, röhkinän ja ammumisen välimuoto,\njoka ilmaisi minulle sen vähemmän miellyttävän seikan, että olin\nvanhan härän läheisyydessä. Kuitenkin hiivin vielä lähemmäksi sitä,\nsydän kurkussa ja yhtä varovaisesti, kuin jos olisin vedon vuoksi\nryöminyt munien yli. Jokaisen pikku oksan, joka tuli tielleni, nostin\nhellävaroin syrjään, jottei se taittuisi ja siten varoittaisi eläintä.\nTakanani seurasivat kolme apulaistani hanhenmarssissa, ja oli vaikea\nsanoa, kuka heistä näytti pelokkaimmalta ja säikkyneimmältä.\n\nHiivittyämme jonkin matkaa kosketti Gobo toista jalkaani; käänsin\npäätäni ja näin hänen osoittavan suoraan vasemmalle. Kohotin katseeni\nja tirkistin muutamien lonkerokasvien yli; niiden takana kohosi\nteräväokainen aloe-tiheikkö, ja sen takana, tuskin viidentoista\naskeleen päässä meistä, näin vilaukselta vanhan härän sarvet, kaulan ja\nselkäjuovan.\n\nOtin raskaan luodikkoni Gobolta, asetuin polvilleni ja valmistauduin\nlähettämään luodin härän kaulaan, aioin näet yrittää selkärankaan. Olin\njo saanut siitä niin hyvän tähtäyksen kuin aloenlehdet sallivat, kun se\npäästi jonkinlaisen huokauksen ja paneutui makaamaan.\n\nKatsoin epätoivoisena ympärilleni. Mitä nyt oli tehtävä? Niin kauan\nkuin se oli siinä, en nähnyt ampua sitä, vaikka luoti olisikin mennyt\nsuoraan aloeiden läpi, mikä ei juuri ollut luultavaa; ja jos minä\nnousin, niin se joko juoksisi tiehensä tai syöksyisi kimppuuni. Mietin\nhetken ja tulin siihen lopputulokseen, etten voinut tehdä muuta kuin\nasettua pitkäkseni niinkuin härkäkin, sillä minua ei erikoisesti\nhuvittanut etsiskellä muita puhveleita tästä tiheästä vesakosta.\nJos puhveli on paneutunut pitkäkseen, on selvää, että sen ennemmin\ntai myöhemmin täytyy jälleen nousta, ja koko juttu oli siis vain\nkärsivällisyyskoe -- \"istumataistelu\", niinkuin zulut sanovat.\n\nNiinpä istuuduin ja sytytin piippuni, sillä arvelin, että sen haju\nkenties yltäisi puhveliin ja saisi sen nousemaan. Mutta tuuli kävi\nvastakkaiseen suuntaan, eikä savulla ollut vähäisintäkään vaikutusta.\nKun ensimmäinen piipullinen oli poltettu, sytytin toisen. Myöhemmin\nsain syytä katua tätä ylimielisyyttä.\n\nSillä lailla sitten loikoilimme noin kolme neljännestuntia, kunnes\nkoko homma alkoi minua pohjattomasti ikävystyttää. Se oli melkein yhtä\nväsyttävää kuin koomillisen oopperan viimeinen näytös. Kuulin puhvelien\nhönisevän ja liikuskelevan ympärillämme ja näin punanokkaisten\nkärpäsenpyydystäjien lähtevän lentoon niiden selästä viheltäen niinkuin\npohjolan laulurastas, mutta härkävanhus nukkui varmaankin vanhurskaan\nunta, sillä se ei hievahtanutkaan.\n\nKun siinä par'aikaa makasin ja tuumin, että nyt oli pian tehtävä\njotakin tilanteen pelastamiseksi, herätti huomiotani omituinen\nkihnuttava ääni. Aluksi luulin, että sen aikaansai jokin märehtivä\npuhveli, mutta sen ajatuksen hylkäsin kuitenkin pian, sillä ääni oli\nsellaiseksi liian voimakas. Käänsin varovasti päätäni ja tähystin\ntarkasti siihen suuntaan, mistä ääni tuntui tulevan, ja kerran olinkin\nnäkevinäni, että jotakin harmaata liikkui runsaan sadan kyynärän\npäässä, mutta ihan varma en siitä ollut.\n\nVaikka kihnuttava ääni kuului edelleenkin, en erottanut mitään; siitä\nsyystä en enää viitsinyt ajatella sitä, vaan kohdistin huomioni jälleen\npuhveliin. Mutta pian se taas kääntyi muualle. Runsaan viidenkymmenen\nkyynärän etäisyydestä kuului äkkiä hirveätä läähätystä, joka lähinnä\nmuistutti veturin puhkuntaa, kun sen on saatava liikkeeseen hyvin\nraskas juna.\n\n\"Kas vain\", mietin minä ja käännyin jälleen sinnepäin, mistä\nkummallinen ääni oli tullut, \"se ei voi olla mikään muu kuin\nsarvikuono, ja se on vainunnut meidät.\"\n\nSamassa kuului hirveätä ryskettä ja töminää. Ennenkuin ehdin ajatella,\nmitä minun oli tehtävä, niin, ennenkuin edes ehdin nousta pystyyn,\nmurskautuivat pensaat takanani, ja valtavan, taistelunhaluisen\nsarvikuonon isot sarvet tulivat näkyviin tuskin kahdentoista kyynärän\npäässä meistä. Peto oli vainunnut meidät tai piippuni, en tiedä kumman,\nja näiden eläinten tapaan se oli syöksynyt suoraan hajua kohti.\n\nEn voinut nousta, en voinut edes heittää pyssyä poskelleni -- siihen\nei ollut aikaa. En voinut muuta kuin heittäytyä niin kauas eläimen\ntieltä kuin vesakko salli. Vielä hetki, ja se oli aivan minun päälläni,\nsen valtainen ruumis kohosi kuin vuori silmäini edessä, ja niin totta\nkuin tässä istun, en kokonaiseen viikkoon saanut sen hajua nenästäni.\nLuulen, että olosuhteet painoivat sen niin syvälle muistiini. Pedon\nkuuma hengitys puhalsi suoraan kasvoihini, sen etujalat hipaisivat\ntukkaani, ja sen vasen takajalka polki housunlahkeeseeni vieden palasen\nnahkaa mukanaan. Maatessani siinä selälläni näin eläimen ryntäävän\nylitseni, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kohtasi katsettani aivan\ntoisenlainen näky.\n\nMieheni olivat takanani, ihan sarvikuonon tiellä. Eräs heistä\nheittäytyi selälleen tiheikköön ja pelastui siten joutumasta\nruhjotuksi; toinen ponnahti pystyyn hurjasti huutaen ja hyppäsi kuin\nkumipallo aloeiden sekaan, jotka ottivat hänet vastaan avosylin\nja terävin okain; mutta kolmas, joka juuri oli ystäväni Gobo, ei\nennättänyt ajoissa tieltä.\n\nHän pääsi kyllä jaloilleen, mutta siinä olikin kaikki; sarvikuono\nkirmasi kohti pää painettuna maata vasten, sen suuri sarvi osui suoraan\nGobon jalkain väliin, ja kun jättiläinen tunsi painon kuonollaan,\noikaisi se äkisti niskansa, ja Gobo lensi korkealle ilmaan. Hän teki\ntäydellisen kuolemanhypyn, ja juuri sillä hetkellä näin hänen kasvonsa.\nNe olivat harmaat säikähdyksestä, ja hänen suunsa oli ammollaan.\nVinhalla vauhdilla hän putosi jälleen alas -- suoraan pedon pehmeään\nselkään, mikä jossakin määrin lievensi täräystä. Kaikeksi onneksi\nsarvikuonon päähän ei pälkähtänyt kääntyä, se syöksyi keskelle aloeita\naivan sen miehen ohi, joka oli paennut niiden turviin.\n\nNyt seurasi kumma näytelmä. Aloeiden toisella puolella nukkuva puhveli\nheräsi meluun ja ryntäsi pystyyn, mutta jäi hetkiseksi seisomaan\ntietämättä mitä tehdä. Samassa hyökkäsi sarvikuono sen kimppuun, sai\nsarvensa sen mahan alle ja antoi sille niin voimakkaan töytäyksen, että\nse kellahti selälleen ja hyökkääjä itse romahti päistikkaa sen päälle.\nMutta seuraavassa hetkessä sarvikuono oli jälleen pystyssä ja kiiti\npensaikon peittämää rinnettä alas tasangolle päin.\n\nNyt alkoi koko seutu elää, täyttyi kaikenlaisista äänistä. Joka\nsuunnalla syöksyi korskuvia puhveleita pienissä ryhmissä metsän halki,\nja haavoittunut härkä rupesi hirvittävästi mylvimään. Minä makasin\nhetken liikahtamatta ja rukoilin hartaasti, etteivät pakenevat puhvelit\nosuisi minun kohdalleni. Kun vaara kävi pienemmäksi, nousin pystyyn\nja katsoin ympärilleni. Eräs miehistäni, se joka oli heittäytynyt\npensaisiin, oli jo puolivälissä erästä puuta -- jos taivaan valtakunta\nolisi ollut sen latvassa, ei hän olisi voinut kiivetä nopeammin. Gobo\nmakasi vieressäni ja vaikeroi surkeasti, mutta oli nähdäkseni muuten\naivan vahingoittumaton, ja aloeiden keskeltä, jonne kolmas oli paennut,\nkuului vihlovaa parkua.\n\nKatsoin sinnepäin ja näin, että onnettomalla oli täysi syy ulvoa.\nIso aloenpiikki oli lävistänyt takaa hänen nahkavyönsä tunkeutumatta\nkuitenkaan ruumiiseen; mutta hän oli niin kiinninaulittuna, ettei\nmillään päässyt liikkumaan, ja kolmen, neljän kyynärän päässä hänestä\nmakasi haavoittunut puhveli mylvien ja potkien ja runnellen isoilla\nsarvillaan paksulehtisiä aloeita yrittäessään päästä jaloilleen ja\nrynnätä miehen kimppuun; se luuli ilmeisesti, että tämä oli syypää\nkaikkeen. Oivalsin heti, että jos halusin pelastaa miehen hengen,\nen saanut hukata hetkeäkään; sentähden tempasin ison luodikkoni,\njoka onneksi ei ollut vioittunut, astuin askeleen vasemmalle, sillä\nsarvikuono oli suurentanut pensaikon aukkoa, ja tähtäsin puhvelin\nvasempaan lapaluuhun. Siitä paikalta, missä seisoin, en näet voinut\nampua kunnollista sivulaukausta sydämeen. Nyt näin, että sarvikuono\noli reväissyt härän vatsaan ammottavan haavan ja että härän vasen\ntakajalka oli yhteentörmäyksessä taittunut. Minä laukaisin, luoti osui\nlapaluuhun ja ruhjoi sen, ja puhveli lysähti maahan. Tiesin, ettei se\nenää nousisi siitä, se kun oli haavoittunut sekä etu- että takajalkaan,\nja välittämättä sen kaameasta mylvinnästä astuin sen luokse. Siinä se\nmakasi raivokkaasti mulkoillen ja kuopien maata sarvillaan. Sitten\nastuin aivan sen viereen, tähtäsin niskanikamiin ja laukaisin. Eläimen\nsuuri pää putosi kumahtaen maahan, se ähkäisi ja heitti henkensä.\n\nKun se seikka oli selvitetty, menimme minä ja Gobo, joka nyt vihdoin\noli noussut, vapauttamaan onnetonta toveriamme aloen syleilystä. Se oli\nokainen tie ja maksoi meille monta pistoa ja naarmua, mutta lopulta\nsaimme hänet sentään raahatuksi pois kutakuinkin vahingoittumattomana\nja tavattoman hurskaassa ja jumalaapelkääväisessä mielentilassa. Hänen\nSuuri Henkensä oli varmasti katsonut sinnepäin, hän sanoi, muuten olisi\nhän nyt vainajana. Kun en koskaan tahdo loukata totista hurskautta,\nvaikenin seikasta, josta muuten olisi ollut syytä huomauttaa, nimittäin\nsiitä, että hänellä olisi ollut kovin vähän apua Hengestään, ellei\nminun luodikkoni olisi tähdännyt oikeaan kohtaan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKun olin lähettänyt miehen takaisin leiriin käskemään kantajat puhvelia\npaloittelemaan, tulin ajatelleeksi, että olin oikeastaan velkaa sille\nsarvikuonolle tervehdyksen, jonka totisesti halusin maksaa.\n\nMainitsematta sanallakaan aikeistani Gobolle, joka nyt oli entistä\nlujemmin vakuutettu siitä, että kohtalo kuljeskeli irrallaan Wamben\nmaassa, lähdin seuraamaan pedon jälkiä.\n\nSe oli, kuten sanottu, tunkeutunut tiheikön läpi kentälle. Hiukan\ntyynemmin -- sen näin jäljistä -- se sitten oli jatkanut kentän\npoikki, kääntynyt oikealle metsään ja suunnannut kulkunsa tiheikön\nreunan ja joen välistä aukeata maakaistaletta kohti. Seurattuani\njälkiä mailin verran huomasin vesakon loppuvan; otin senvuoksi esiin\nkiikarini ja tutkin kenttää. Noin mailin päässä näin jotakin ruskeata\n-- sarvikuonon, ajattelin. Kuljin suunnilleen tuhat kyynärää ja\ntähystin uudelleen -- se oli vain suuri muurahaispesä. Harmillinen\nseikka; mutta en tahtonut luopua kostostani, sillä jäljistä näin, että\neläin oli jossakin kohdin edessäni. Mutta koska tuuli puhalsi suoraan\nminusta sinnepäin, minne eläin oli kadonnut, ja sarvikuono kykenee\nvainuamaan ihmisen mailin etäisyydestä, ei jälkien seuraaminen -- sen\nhuomasin -- ollut turvallista. Tein senvuoksi runsaan mailin mittaisen\nkierroksen, kunnes saavuin muurahaispesän toiselle puolelle, ja sitten\ntutkin maastoa uudelleen. Turhaan -- mitään ei ollut näkyvissä. Olin jo\npäättänyt heittää kaiken sikseen, kun äkkiä näin sarvikuononi korkeassa\nruohikossa noin neljänsadan kyynärän päässä muurahaispesältä.\n\n\"Herra varjelkoon!\" tuumin itsekseni. \"Nyt se taas tulee.\" Mutta\nei, katseltuaan hiukan ympärilleen se jälleen laskeutui pitkäkseen\nruohikkoon.\n\nOlin nyt aivan ymmälläni. Niinkuin tiedätte, on sarvikuono erittäin\nlikinäköinen eläin; sen näköaisti on yhtä huono kuin sen hajuaisti\ntarkka.\n\nEläin tietää sen itse sangen hyvin, ja sentähden se aina käyttää\nsieraimiaan silmiensä tueksi. Niinpä se ei koskaan paneudu pitkäkseen\nkääntämättä kuonoaan tuulta vasten. Jos vihollinen tulee takaapäin,\nvoi se aina hyvissä ajoin vainuta sen ja sitten paeta tai hyökätä; jos\nvaara taas tulee edestäpäin, on sillä aina mahdollisuuksia nähdä se,\nennenkuin se on ihan kohdalla. Mutta toisinaan sen voi yllättää kuin\npeltopyyn, jos lähestyy sitä tuulta vasten, on kyllin varovainen ja voi\nkäyttää maastoa apunaan.\n\nViimeksimainitusta ei tässä tapauksessa ollut puhettakaan, ja sentähden\noli kaikkea muuta kuin helppo päästä ampumaan petoa. Harkittuani\nasiaa puolelta ja toiselta päätin yrittää sivuhyökkäystä; arvelin,\nettä sillä tavoin voisin päästä kyllin lähelle toimittaakseni\nluodin eläimen lapaan. Lähdimme siis jälleen etenemään seuraavassa\ntaistelujärjestyksessä: minä edellä, heti takanani Gobo ja sitten\ntoinen mies hänen perässään. Ensimmäiset neljäsataa kyynärää kävi\nkaikki hyvin, mutta sitten alkoivat vaikeudet; suuret eläinlaumat\nolivat näet syöneet ruohon niin pienelle sängelle, että oli melkein\nmahdotonta löytää mitään, mihin kätkeytyä. Siitä syystä oli\nvälttämätöntä painautua maahan ja kontata eteenpäin kaikilla neljällä.\n\nNo niin, olimme sillä tavoin ryömineet jo hyvän matkan, ja kaikki olisi\nluultavasti edelleenkin käynyt onnellisesti, elleivät Gobo ja hänen\nystävänsä olisi tehneet eräitä tyhmyyksiä. Olette varmaan itsekin\nhuomanneet, että alkuasukas, jonka on kätkeydyttävä, toimii samojen\nperiaatteiden mukaan kuin kamelikurki -- kun vain pää on piilossa, on\nkaikki hyvin. Ainakin tässä tapauksessa niin kävi.\n\nGobo ja se toinen poika ryömivät eteenpäin käsien ja polvien varassa,\npää huolellisesti alaspainettuna, mutta ruumiin tukevin osa jyrkästi\nkoholla, enkä minä huomannut sitä, ennenkuin se oli liian myöhäistä.\nNyt on asianlaita kuitenkin niin, että villieläimet pelkäävät yhtä\npaljon ihmisen _sitä_ päätä kuin sitä, missä kasvot ovat, ja sen minä\nsaatoinkin pian todeta.\n\nJuuri kun olimme tulleet kolmensadan jalan päähän pedosta ja minä\njo onnittelin itseäni siitä, etten ollut turhaan alistunut tähän\npitkälliseen ryömintään paahtavassa päivänpaisteessa, kuulin\nsarvikuonolintujen suhisevan äänen ja näin neljän, viiden lähtevän\nlentoon eläimen selästä, missä niiden miellyttävänä toimena oli\nhyönteisten noppiminen. Mutta lintujen pako merkitsee sarvikuonolle\nsamaa kuin sanat: \"Opettaja tulee!\" -- koulupojalle, se kehoittaa sitä\nolemaan varuillaan. Senvuoksi eivät linnut olleetkaan ehtineet kovin\nkorkealle, kun näin ruohon liikkuvan.\n\n\"Maahan!\" kuiskasin minä kaffereille, ja samassa sarvikuono nousi\nja katseli epäluuloisesti ympärilleen. Mutta _niille_ silmille ei\nmitään ollut näkyvissä; luulenpa, etteivät ne olisi havainneet meitä\nniin kaukaa, vaikka olisimme seisoneet pystyssä. Eläin veti pari\nkertaa ilmaa sieraimiinsa ja paneutui sitten jälleen pitkäkseen pää\nkäännettynä tuulta vasten, ja pian sen jälkeen laskeutuivat linnutkin\ntakaisin sen selkään.\n\nOlin kuitenkin selvillä siitä, että eläimen epäluulo ja viha olivat\nnyt heränneet, että se siitä syystä nukkui toinen silmä auki ja ettei\n_sillä_ tavoin kannattanut jatkaa; senvuoksi vetäydyimme varovasti\ntakaisin harkitsemaan, mitä oli tehtävä, ja tutkimaan maastoa. Tulos\nei ollut kovin tyydyttävä. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan piilopaikkaa\nlukuunottamatta muurahaispesää, joka oli. neljän-, viidensadan kyynärän\npäässä pedosta ja tuulen puolella. Lähestyinpä siis miltä taholta\nhyvänsä, se kuitenkin keksisi minut joko haju- tai näköaistillaan.\n\nHiukan harkittuani tein sentähden seuraavan päätöksen: minä hiipisin\nmuurahaispesälle, sitten eläin vainuaisi minut, mutta sen sijaan että\nminä ajaisin sitä, saisi se ajaa minua. Se oli hurjanrohkea yritys,\njohon en tahdo toisia neuvoa, mutta minä olin sillä kertaa päättänyt,\nettä _siitä_ leikistä oli tuleva loppu.\n\nSelitin aikomukseni molemmille seuralaisilleni, jotka kohottivat\nkätensä taivasta kohti säikähdyksestä. Heidän pelkonsa minun\nturvallisuudestani väheni kuitenkin jonkin verran, kun sanoin heille,\nettei ollut tarkoitukseni, että he tulisivat mukaan.\n\nGobo ilmaisi hartaan toivomuksensa, etten kohtaisi tielläni irrallaan\nkulkevaa kohtaloa, ja toinen rukoili vilpittömästi, että minun Suurella\nHengelläni olisi aikaa nähdä oikea suunta, kun sarvikuono ryntäisi\nminua kohti. Sitten he kiireesti perääntyivät turvaan.\n\nMinä otin ison luodikkoni ja pistin kuusi, seitsemän varapanosta\ntaskuuni; sitten kuljin pitkän kiertotien, pääsin muurahaispesälle ja\nkävin maahan. Aluksi ei tuullut vähääkään, mutta ei kestänyt kauan,\nennenkuin saapui pieni tuulenhenki, joka jatkoi kulkuaan sarvikuonon\nluo. Sivumennen, haluaisinpa kernaasti tietää, mikä ihmisessä niin\nkovasti haisee -- ruumis vaiko sielu? Siitä en ole koskaan päässyt\nperille. No niin, kumman ansiota se sitten olikin, joka tapauksessa\nsarvikuono pian vainusi minut, sillä puoli minuuttia sen jälkeen kuin\ntuo pieni tuulahdus oli sivuuttanut minut, nousi peto jaloilleen ja\nkääntyi saadakseen kuononsa oikein kunnollisesti tuuleen. Sillä tavoin\nse seisoi pari sekuntia ja veti henkeä, sitten se lähti liikkeelle,\naluksi ravaten, sitten, kun haju kävi voimakkaammaksi, hurjasti\nnelistäen. Eteenpäin se säntäsi puhkuen ja sähisten ja häntä suorana\nperässä; vaikka se olisi nähnyt minun makaavan keon takana, ei se olisi\nvoinut tulla tarkemmin suoraan minua kohti.\n\nVoin vakuuttaa, että oli kaikkea muuta kuin hauskaa maata siinä ja\nodottaa hyökkäystä, sillä peto näytti aivan liha- ja nahkavuorelta.\nKuitenkin päätin ampua vasta sitten, kun näkisin sen silmät; tämän\nsäännön avulla olen näet huomannut aina saavan oikean välimatkan, kun\non tekemisissä isojen otusten kanssa. Ojensin siis luodikkoni käyttäen\nmuurahaispesää tukikohtana ja odotin polvillani oikeata hetkeä.\nVihdoin, kun jättiläinen oli nelisenkymmenen kyynärän päässä, arvelin\najan tulleen, tähtäsin suoraan rintaan ja laukaisin.\n\nRaskas luoti teki retkensä, ja sarvikuono keikahti maahan hirveästi\npäristäen. Mutta erehdyttepä pahasti, jos luulette, että asia oli\nsillä selvä; seuraavassa silmänräpäyksessä eläin jälleen oli pystyssä\nja tuli minua kohti samaa vauhtia kuin ennenkin, pää hiukan alemmaksi\npainettuna.\n\nOdotin, kunnes se oli vain viidentoista kyynärän päässä minusta,\ntoivoen, että se paljastaisi rintansa; mutta siitä ei ollut\npuhettakaan. Ei siis ollut muuta mahdollisuutta kuin tyhjentää vasen\npiippu sen päähän, olipa siitä millaisia seurauksia hyvänsä. Ja\ntietysti piti käydä juuri niin, että eläin pani sarvensa aivan kuulan\ntielle; se lävisti sarven kolme tuumaa juuren yläpuolelta ja solahti\nsitten taas ilmaan.\n\nNyt alkoi tilanne käydä vakavanpuoleiseksi. Pyssyni oli tyhjänä, ja\nsarvikuono ryntäsi eteenpäin vinhaa vauhtia, niin vinhaa, että minä\nhuomasin parhaaksi väistyä sen tieltä. Sentähden nousin ja aloin\nvoimaini takaa juosta oikealle. Samassa peto saapui täyttä neliä,\npolki hyvän ystäväni muurahaispesän maan tasalle, mutta tupertui\nsitten nokilleen, kolmannen kerran sinä aamuna. Se antoi minulle\nmuutaman minuutin etumatkan, ja minä juoksin tuulen suuntaan -- Herra\nvarjele, miten minä juoksin! Pahaksi onneksi sarvikuono huomasi\nhäpeällisen pakoni, ja niin pian kuin oli päässyt jaloilleen, se alkoi\najaa minua takaa. No niin, maan päällä ei ole ihmistä, joka voisi\njuosta niin nopeasti kuin sarvikuono laukkaa, ja senvuoksi tiesin,\nettä se pian tavoittaisi minut. Minulla oli kuitenkin jonkin verran\nkokemusta tällaisissa asioissa, ja minä säilytin mielenmalttini, niin\nettä pystyin juostessani avaamaan luodikon, ottamaan vanhat hylsyt\nulos ja panemaan uudet sisään. Mutta voidakseni tehdä sen minun\ntäytyi hiljentää vauhtiani, ja kun löin pyssyn kiinni, kuulin pedon\npäristävän ja tömistävän muutaman askeleen päässä takanani. Välimatka\noli silloin vain yhdeksän, kymmenen kyynärää, mutta onneksi eläin\ntällä kertaa piti päätään koholla. Kohotin luodikon ja laukaisin.\nSe oli pikalaukaus, mutta luoti osui kuitenkin rintaan, noin kolmen\ntuuman päähän ensimmäisestä, ja tunkeutui keuhkoihin. Se ei kuitenkaan\npidättänyt eläintä, ja nyt ei ollut muuta neuvoa kuin hypätä syrjään,\nminkä teinkin hämmästyttävän nopeasti ja taitavasti, ja kun peto sitten\nsyöksyi ohitseni, lähetin sille toisen kuulan kylkeen. Se ratkaisi\nasian: se meni näet olan takaa suoraan sydämeen. Sarvikuono kaatui\nkyljelleen vihlovasti ulvahtaen -- kymmenkunta sikaa olisi tuskin\naikaansaanut sellaista musiikkia -- ja kuoli. Mutta sen ilkeät silmät\nolivat yhä auki.\n\nEntä minä? -- Niin, minä puhdistin aluksi nenäni, sitten menin\nsarvikuonon luo ja istuuduin sen pään päälle; tuumin itsekseni, että\nolin oikeastaan suorittanut sangen hyvän aamutyön.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKoska päivä oli jo kulumassa puoleen ja meillä nyt oli yllin kyllin\nlihaa, marssimme voitonriemuisina takaisin leiriin, jonne saavuttuamme\nminä ryhdyin valmistamaan muhennosta puhvelinlihasta ja säilystetyistä\nvihanneksista. Kun se oli valmista, asetuimme syömään, ja päivällisen\njälkeen minä otin pienet unet.\n\nKello neljän seuduissa minut kuitenkin herätti Gobo, ilmoittaen,\nettä erään Wamben kraalin päämies oli tullut leiriin ja halusi\npuhua kanssani. Käskin päästää miehen sisään, ja hän tuli -- pieni,\nkuihtunut, hyvin puhelias ukko, jolla oli miehustallaan vyö ja\nhartioillaan likainen ja kulunut kaniininnahka-viitta.\n\nPyysin häntä istumaan ja aloin sitten läksyttää häntä.\n\nMikä hänen tarkoituksensa oli, minä kysyin, kun hän rohkeni häiritä\nminua niin hävyttömällä tavalla? Kuinka hän ylimalkaan uskalsi herättää\nminun säätyiseni kuuluisan miehen pelkästään sen vuoksi, että tämä\nsaisi puhua moisen kurjan madon kanssa?\n\nPuhuin hänelle siihen sävyyn, koska tiesin, että sen vaikutus olisi\nminulle edullisin. Tuo on epäilemättä hyvin suuri mies -- niin hän\nvarmasti ajatteli -- koska uskalsi puhua hänelle _sillä_ tavoin.\nUseimmat villit ovat itse hirveän suurisuisia ja pitävät hävyttömyyttä\nvarmana vallan merkkinä.\n\nUkko nöyrtyikin heti. Hän oli perin häpeissään, hän sanoi, hänen\nsydämensä oli aivan musertunut, ja hän tunnusti kernaasti, miten\nalhaisesti hän oli menetellyt. Mutta hänen asiansa oli erittäin\ntärkeä. Hän oli kuullut, että lähistöllä oleskeli mahtava metsästäjä,\nihmeellisen kaunis valkoinen mies, mutta miten kaunis, ei hän\nkuitenkaan ollut osannut kuvitella, ennenkuin nyt näki minut (hän\nosasi totisesti imarrella), ja nyt hän tuli pyytämään minun apuani.\nAsianlaita oli näet niin, että kolme koirasnorsua, niin suurta,\nettei kukaan valkoinen mies vielä ollut nähnyt niiden veroisia, oli\nvuosikausia ollut hänen kraalinsa kauhuna ja vaivana. Heidän kraalinsa\noli vain pieni karjakraali, joka kuului Wambe päällikölle; siellä he\nelivät ja vartioivat karjaansa. Mutta varsinkin viime aikoina olivat\nnorsut tehneet heille tavattomasti vahinkoa; viimekin yönä ne olivat\ntallanneet kokonaisen maissipellon, ja he pelkäsivät, että jos norsut\nvielä kerran tulisivat, saisivat he seuraavana vuonna kuolla nälkään.\nEikö mahtava valkoinen mies suvaitsisi tulla tappamaan norsut? Sehän\nolisi hänelle pikkuasia -- niin, huvikseenhan hän sen tekisi! Hänenhän\ntarvitsisi vain kätkeytyä puuhun, sillä nyt oli täysikuu, ja kun\nnorsut tulisivat, puhuisi hän niille tulitorvellaan, ja ne kaatuisivat\nkuolleina maahan, ja kaikki heidän vastuksensa loppuisivat.\n\nTietysti minä ryiskelin, tein joukon vastaväitteitä ja olin\nosoittavinani hänelle äärettömän suurta suosiota, kun vihdoinkin\nalennuin noudattamaan hänen kutsuaan, vaikka sisimmässäni riemuitsin\ntästä mainiosta tilaisuudesta.\n\nEräs asettamistani ehdoista oli, että heti lähetettäisiin sanansaattaja\nWamben luo, jonka kraali oli parin päivämatkan etäisyydessä,\nilmoittamaan, että aikomukseni oli käydä hänen puheillaan pyytääkseni\nlupaa saada metsästää hänen maassaan. Sanansaattajan oli lisäksi\nviitattava siihen, että minä olin halukas antamaan joitakin lahjoja,\n_hongoja_, niinkuin kafferit niitä nimittivät, sekä että minä toivoin\nsaavani ostaa häneltä norsunluuta, jota hänellä kuulin olevan suuria\nmääriä.\n\nTämän sanansaattajan vanha herra lupasi lähettää heti, mutta hänen\nkäytöksessään oli jotakin, joka ilmaisi, että hänen mielestään oli\nvarsin kyseenalaista, otettaisiinko mies hyvin vastaan. Sitten lähdimme\nleiriltä ja suuntasimme kulkumme kraaliin, jonne saavuimme tuntia\nennen auringonlaskua. Kraali, jossa oli kymmenkunta yksinkertaisen\norjantappura-aidan ympäröimää majaa, sijaitsi vuorenrotkossa, jonka\nhalki virtasi pieni puro. Rotko oli ylempänä kokonaan metsän peitossa,\njoka kuitenkin loppui jonkin matkan päässä kraalista, ja pohjalla,\njossa oli puron tuomaa hedelmällistä multaa, olivat viljapellot, kaiken\nkaikkiaan kymmenisen tynnyrinalaa. Siellä alhaalla, samalla puolella\npuroa kuin kraali, oli myöskin yksinäinen maja, jota pidettiin viljan\nsäilytyspaikkana ja joka nyt väliaikaisesti oli erään vanhan eukon,\nystävämme päämiehen ensimmäisen vaimon, asuntona.\n\nMikäli saatoin havaita, oli vanhan naisen ja hänen miehensä välillä\nollut pieni perheriita eräästä nuoremmasta ja rakastettavammasta\nkanssavaimosta, joka ensinmainitun mielestä esiintyi liian\nmahdikkaasti, ja tämä kiista oli päättynyt siten, että vanha vaimo oli\nvalmistanut heille sen suuren surun, että oli muuttanut heidän luotaan\nja jättänyt heidät yksikseen toistensa pariin. Kostaakseen oikein perin\npohjin hän oli asettunut asumaan viljamakasiiniin. Niinkuin seuraavasta\ntulee käymään ilmi, oli hän niin tekemällä vain leikannut oman nenänsä\nkostaakseen omille kasvoilleen.\n\nAivan mainitun majan vieressä kasvoi iso apinanleipäpuu. Katsahtamalla\nmaissipellolle saatoin todeta, ettei ukko ollut suurennellut norsujen\njo melkein kypsälle viljalle tekemää vahinkoa. Miltei puolet siitä\noli hävitetty. Nuo suunnattomat eläimet olivat syöneet kaiken, minkä\nvoivat, ja loput ne olivat tallanneet. Menin pellolle tutkimaan niiden\njälkiä ja säpsähdin hämmästyksestä -- sellaisia jälkiä en milloinkaan\nennen ollut nähnyt. Ne olivat jättiläismäisiä, varsinkin erään\nvanhan koiraan, jolla alkuasukasten kertoman mukaan oli vain yksi\nsyöksyhammas. Sen jalanjäljessä saattoi mukavasti ottaa jalkakylpyjä.\n\nKun olin tutkinut ympäristön, oli minun ensitöikseni valmistauduttava\ntaisteluun. Alkuasukkaat sanoivat, että norsut olivat löydettävissä\nylempänä rotkossa sijaitsevasta tiheiköstä. Pidin senvuoksi\ntodennäköisenä, että ne palaisivat yöksi nauttimaan loput kypsästä\nviljasta. Siinä tapauksessa minä voisin käyttämällä hiukan viekkautta\nsaada kirkkaassa kuutamossa ammutuksi ainakin yhden niistä panematta\nomaa nahkaani alttiiksi vaaralle, ja juuri sille seikalle annoin\nerikoisen suuren merkityksen, sillä minä tunsin kaikkea mahdollista\nkunnioitusta hyökkäävän koirasnorsun voimaa kohtaan.\n\nSuunnitelmani oli nyt seuraava: Majan oikealla puolella, rotkoon\npäin katsoen, oli apinanleipäpuu, kuten juuri mainitsin. Se hallitsi\nkoko peltoa, ja siihen minä kiipeäisin. Kun norsut sitten tulisivat,\nampuisin minä niitä sieltä. Ilmoitin tämän ukolle, joka siitä ilostui\naivan suunnattomasti.\n\nNyt, hän sanoi, saattoivat hänen lapsensa nukkua rauhassa, sillä\nmahtava valkoinen metsästäjä istui siellä ylhäällä kuin henki, joka\nhuolehti hänen kraalinsa menestyksestä; mitäpä silloin tarvitsi pelätä?\n\nSanoin hänelle, että hän oli kiittämätön lurjus, kun sillä tavoin aikoi\nnukkua kaikessa rauhassa, sillä välin kuin minä sain haavoittuneen\nkotkan kaltaisena istua puussa ja valvoa hänen turvallisuuttaan.\nSilloin hän jälleen alkoi liehakoida ja teeskennellä ja sanoi, että\nminun sanani olivat \"ankaria, mutta tosia\".\n\nKuitenkin he nyt näyttivät olevan siinä uskossa, että pyhää hautaa\npuolustettiin hyvin, ja illalla meni jok'ainoa kraalin sielu,\nmaissiladossa asustava mustasukkaisuuden iäkäs uhri mukaanluettuna,\nnukkumaan turvallisena ja rohkean välinpitämättömänä norsujen ja\nkaikkien muiden villien eläinten suhteen, jotka tekivät ryöstöretkiä\nöisin. Minä puolestani sijoitin leirini kraalin alapuolelle ja\nhankittuani ukolta vanhan parrun asetin sen kahden oksan varaan, jotka\nlähtivät apinanleipäpuusta noin kahdenkymmenenviiden jalan korkeudessa,\nniin että kaksi miestä saattoi istua sen päällä jalat riippuen ja selkä\nrunkoa vasten. Kun se oli tehty, menin takaisin leiriin ja illastin.\nKello yhdeksän seuduissa, puoli tuntia ennen kuun nousua, kutsuin\nluokseni Gobon, joka mielestään oli sinä päivänä saanut tarpeekseen\nisojen eläinten metsästyksestä eikä ollut erikoisen halukas ottamaan\nosaa tähän uuteen yritykseen. Hänen vastaväitteistään ei kuitenkaan\nollut apua; hän sai ison luodikkoni olalleen, ja minä itse otin\npikakiväärin. Ja sitten suuntasimme kulkumme puulle.\n\nOli hyvin pimeätä, mutta löysimme sinne kuitenkin suuremmitta\nvaikeuksitta. Puuhun pääseminen sen sijaan vaati koko joukon enemmän\nvaivaa. Lopulta se sentään onnistui, ja me istuimme nyt parrulla\nkuin kaksi pojannaskalia tuolilla, joka on heille liian korkea. En\nuskaltanut tupakoida, sillä muistin sarvikuonon ja pelkäsin, että\nnorsut tuntisivat tupakan hajun; siitä syystä odotusaika kävi vielä\npitemmäksi ja ikävämmäksi. Lopulta minä vaivuin ajatuksiini ja istuin\nsiinä syvän hiljaisuuden lumoissa.\n\nVihdoin nousi kuu, ja samalla alkoi puhaltaa heikko tuuli, joka rikkoi\nhiljaisuuden ja kuiski salaperäisesti lehvästössä ympärillämme.\nKaukaiset, suuret vuorijonot, laaja lakeus ja tumma metsä näyttivät\nuudessa valaistuksessa aavemaisilta, enemmän puoliksi tiedottomalta\nunelmalta kuin maalliselta todellisuudelta, ja ellei parru, jolla\nistuin, olisi ollut niin riivatun kova, olisi kaunis näköala lopulta\nsaanut minut ihan tunteelliseksi; mutta haluaisinpa nähdä sen ihmisen,\njoka kykenee tulemaan romanttiselle tuulelle istuessaan puussa\nkovalla, kulmikkaalla parrulla kafferin hien hajussa. Tyydyin siis\nvain toteamaan, että oli hyvin kaunis ilta, ja käänsin sitten huomioni\nsiihen suuntaan, mistä norsuja odotettiin.\n\nMutta norsuja ei kuulunut, ja kun olin odottanut tunnin verran,\nalkoivat päivän ponnistukset vaikuttaa, ja minä vaivuin jonkinlaiseen\npuoliuneen. Kuten mainitsin, istui Gobokin parrulla, mutta\nmahdollisimman kaukana toisessa päässä, jottei hänen tuoksunsa\nhäiritsisi minua kovin pahasti -- taikka minun häntä, sillä valkoiset\nja mustat syyttävät kumpikin toisiaan siitä, että levittävät hirveätä\nhajua -- niin, Gobo istui parrulla, ja äkkiä hän näpsäytti sormillaan.\n_Sen_ merkin minä tunsin, sitä käyttävät kaikki alkuasukasmetsästäjät\nja -pyssynkantajat, ja tiesin nyt, että hän oli nähnyt tai kuullut\njotakin. Katsoin hänen kasvoihinsa ja huomasin, että hän tuijotti\njännittyneenä pimeään metsänreunaan maissipellon tummanvihreän juovan\ntoiselle puolen. Minäkin käänsin katseeni sinnepäin ja kuuntelin.\nHetken kuluttua kuulin heikon, kahisevan äänen, aivan kuin jättiläinen\nolisi levittänyt hitaasti kätensä ja painanut maahan viljapellon\ntähkät. Sitten oli vähän aikaa hiljaista, ja pian ilmaantui aukealle\npellolle juhlallisesti astellen suurin norsu, minkä milloinkaan olen\nnähnyt ja tulen näkemään. Herra varjele, millainen peto! Sen ainoa\nkomea syöksyhammas välkkyi kuutamossa, kun se seisoi siinä keskellä\nmaissinkorsikkoa hitaasti liikutellen suunnattomia korvalehtiään ja\nhaistellen kärsällään tuulta.\n\nMinä tuijotin vielä jättiläistä mykkänä ihmetyksestä ja koetin arvailla\ntuon tavattoman hampaan painoa, jonka vannoin omistavani ennen pitkää,\nkun toinenkin koiras tuli näkyviin ja astui ensimmäisen rinnalle.\nSe oli tuskin yhtä korkea, mutta se tuntui minusta melkein vielä\ntanakammalta, ja sitäpaitsi sillä oli molemmat upeat syöksyhampaansa\njäljellä. Taas hetkinen, ja kolmas esittäytyi. Se oli lyhyempi kuin\nmolemmat muut, mutta korkeampi hartioiden kohdalta kuin toinen, ja kun\nsanon teille, että pienin näistä kolmesta mahtavasta koiraasta oli\nhartioista mitattuna kaksitoista jalkaa ja puoli tuumaa korkea, niin\nvoitte saada jonkinlaisen käsityksen niiden suuruudesta. Ne marssivat\neteenpäin rivissä ja jäivät seisomaan pariksi minuutiksi, jolloin\nyksihampainen norsu hyväili vasemmanpuoleista hellästi kärsällään.\n\nSitten ne alkoivat syödä edeten samalla etuviistoon oikealle; ne\nkokosivat kärsiinsä isoja nippuja mehevää maissia ja pistivät\nne sitten suuhunsa. Sitä tehdessään ne koko ajan pysyivät yli\nsadankahdeksankymmenen kyynärän päässä minusta, minkä helposti saatoin\nnähdä, kun päivällä olin mitannut etäisyyden askelin eri suuntiin\npuusta, eikä niin kaukaa kannattanut ampua niitä, varsinkaan siksi\nepävarmassa valaistuksessa. Syödessään ne yhä etenivät puoliympyrässä\nja lähenivät lähenemistään majaa, jossa vilja säilytettiin ja jossa\nvanha vaimo nukkui.\n\nKului tunti, jopa puolitoistakin, ja minä vaapuin yhä toivon ja\npettymyksen välimailla, kunnes aloin vakavasti tuumia maahan\nlaskeutumista ja metsästykseen ryhtymistä aukealla kentällä. Sehän\nolisi ollut sulaa hulluutta, mutta että siitä huolimatta olin jo\nvähällä tehdä sen, osoittaa parhaiten, missä mielentilassa olin. Mutta\nkaikki tulee aikanaan sille, joka osaa odottaa, ja toisinaan sillekin,\njoka ei osaa, ja niin tulivat silloinkin loppujen lopuksi nämä norsut\ntai tarkemmin sanoen yksi niistä minun luokseni.\n\nSyötyään niin paljon kuin jaksoi, eikä se ollut vähän, asettui jalo\nkolmiapila jälleen yhteen riviin pellonreunassa, noin sadan kyynärän\npäässä majasta ja runsaasti sadankahdenkymmenen kyynärän päässä\npiilopaikastani. Sitten yksihampainen päästi kärsästään omituisen\npäristävän äänen, aivan kuin se olisi puhdistanut nenäänsä, minkä\njälkeen se hiukan arvellen alkoi marssia majaa kohti, missä eukko\nnukkui. Tarkastin luodikkoni, katsoin sitten kuuhun -- ja havaitsin,\nettä vastukseni eivät vielä olleet lopussa. Mainitsin juuri, että\nkuun noustessa alkoi tuulla, no niin -- tämä tuuli toi sadepilviä\nmuassaan. Joitakin keveitä edeltäkävijöitä oli jo kulkenut kuun yli\nkietoen meidät ohueen varjoon, mutta nyt kohosi kaksi uutta, ja ne\nolivat mustia ja paksuja. Ensimmäinen oli pitkä ja kapea, mutta se,\njoka tuli jäljessä, oli sekä pitkä että leveä. Muistan selvästi,\nettä ne muistuttivat huvittavasti hyvin pitkän ja laihan hevoskaakin\nvetämiä vesirattaita. Nyt kävi tietysti niin, että juuri kun norsu\ntuli kolmen-, neljänkymmenen kyynärän päähän minusta, tuo hevospilvi\npeitti kuun ja teki ampumisen mahdottomaksi. Vielä oli kuitenkin sen\nverran valoa, että saatoin erottaa, miten harmaa möhkäle läheni majaa.\nMutta sitten valo kokonaan katosi, ja minun täytyi turvautua yksinomaan\nkorviini. Kuulin norsun kopeloivan kärsällään jotain, arvatenkin\nmajan kattoa, sitten kuului olkien kahinaa, minkä jälkeen syntyi syvä\nhiljaisuus.\n\nPilvi alkoi liukua pois kuun edestä, saatoin erottaa norsun ääriviivat;\nse seisoi ihan majan oviaukon kohdalla. Sen kärsää en nähnyt -- eikä\nihme: se oli _sisällä majassa_. Se oli pistänyt sen suoraan katon läpi,\nluultavasti viljan hajun houkuttelemana, ja seisoi nyt tonkien maissia\nkärsällään. Nyt oli jälleen aivan valoisaa, ja minä panin luodikkoni\nkuntoon.\n\nSilloin kuului äkkiä hirveätä kiljuntaa; minä näin kärsän ilmaantuvan\nmajasta, ja sen mukana seurasi eukko, joka oli nukkunut siellä.\nHän tuli ulos aukosta kuin anjovis haarukan päässä, yhä peittoonsa\nkääriytyneenä, mutta laihat kädet ja jalat kaikkiin ilmansuuntiin\ntörröttäen, ja hän huusi ja kirkui kuin pistetty porsas.\n\nEn tosiaankaan tiedä, kumpi meistä ällistyi enemmän, minä vai norsu;\njälkimmäinen näytti joka tapauksessa hyvin ällistyneeltä. Se oli\nkalastellut maissia, mutta saanut käsiinsä vanhan akan; ei ollut\nniinkään ihmeellistä, että se menetti malttinsa. Se päästi kärsästään\nvaltavan torventoitahduksen ja heitti sitten eukon luotaan korkean\nmimosapuun latvukseen, johon tämä jäi riippumaan ulvoen yhtä kovaa kuin\nkaikki Lontoon tehtaanpiiput kello kuusi illalla. Sitten vanha koiras\nnosti häntänsä, heilautti suuria, kulmikkaita korviaan ja valmistautui\nlähtemään tiehensä. Silloin kohotin nopeasti ison luodikkoni, tähtäsin\nkiireessä sen hartioitten yläosaan (sillä se käänsi kylkensä minuun\npäin) ja laukaisin. Laukaus paukahti kuin ukkosen jyrähdys, ja tuhat\nkaikua vastasi hiljaisista korkeuksista. Näin norsun lysähtävän maahan\nkaikille neljälle jalalleen kuin kuolleena. Silloin -- johtuiko se\nsitten raskaan luodikon töytäyksestä vai siitä, että Gobo-älliö\nsäpsähti liian perusteellisesti, vaiko kummastakin seikasta -- joka\ntapauksessa laho parru murtui kahtia, ja minä putosin alas ja romahdin\nvissille ruumiinosalleni puun juurelle. Tärähdys oli niin ankara,\nettä luulin kaikkien hampaitteni lentävän päälakeen; mutta vaikka\njäin muutamaksi sekunniksi istumaan miltei pökertyneenä, en onneksi\nkuitenkaan ollut vahingoittunut, sillä olin pudonnut pehmeään maahan.\n\nSillä välin alkoi haavoittunut norsu karjua pelosta ja raivosta,\nja huutojen kutsumina riensivät molemmat muut jättiläiset juosten\npaikalle. Etsin käsilläni luodikkoa; sitä ei löytynyt. Samassa muistin,\nettä olin pannut sen erääseen oksanhaarautumaan voidakseni paremmin\ntähdätä -- ja se oli todennäköisesti vieläkin siellä. Asemani ei ollut\nerikoisen miellyttävä. En uskaltanut yrittää kiivetä puuhun, olin\nnäet siksi kolhittu, että se olisi ollut minulle sangen vaikeata, ja\nnorsu olisi epäilemättä huomannut minut. Ja Gobo, joka oli saanut\nkiinni jostakin oksasta ja jäänyt riippumaan, oli yhä puussa, ja\nhänellä oli toinen pyssy. Paeta en myöskään voinut, sillä lähistöllä\nei ollut yhtään piilopaikkaa. Näin ollen saatoin menetellä vain\nyhdellä tavalla: hiivin mahdollisimman äänettömästi rungon taakse, ja\npitäen koko ajan silmällä norsuja kuiskasin Gobolle, että hän tulisi\npyssyineen maahan, jotta voisin seurata tapausten kehitystä valmiina\nampumaan. Tiesin, että elleivät norsut raivoltaan näkisi minua, minun\nvarmasti onnistuisi välttää niiden huomio, sillä vainuta ne eivät\nminua voineet, koska olin tuulen alla. Mutta Gobo ei kuullut tai ei\nollut kuulevinaan minua. Hän väitti tosin jälkeenpäin edellistä, mutta\nminä puolestani uskon hänen teeskennelleen, sillä tiesin, ettei hän\nollut tarpeeksi innokas urheilija vaihtaakseen varman paikan puussa\nnorsunmetsästykseen kuutamossa aukealla kentällä. Minä seisoin siis\npuun takana aseettomana, kiukuissani, mutta hyvin jännittyneenä, sillä\nse, mitä näin, oli totisesti tavattoman mielenkiintoista.\n\nKun molemmat muut koiraat saapuivat, lakkasi niiden haavoittunut\nvirkaveli kiljumasta ja alkoi sen sijaan kumeasti valitella, samalla\nkuin kärsällään kosketteli varovasti haavaansa, josta veri pursui.\nToiset ymmärsivät sen heti, siltä ainakin näytti; ne polvistuivat\nnäet haavoittuneen kummallekin puolelle, työnsivät kärsänsä ja\nsyöksyhampaansa sen alle ja auttoivat sen sillä tavoin voimakkaalla\nvetäisyllä jaloilleen. Sitten ne kumpikin omalla puolellaan\npainautuivat sitä vasten tukeakseen sitä ja marssivat siten kraalia\nkohti. Se näytti ihan liikuttavalta, ja kun katselin sitä, tuntui\nminusta, kuin olisin ollut innoittavan julma ja verenhimoinen ihminen.\n\nHaavoittunut koiras elpyi ennen pitkää huomattavasti, sillä norsujen\nkäynti muuttui nyt raviksi, ja sen jälkeen en enää voinut seurata\nniitä silmilläni, toinen musta pilvi kun oli nyt peittänyt kuun ja\nsammuttanut sen valon niinkuin liekki tukahdutetaan kynttiläsaksilla.\nKuuloni avulla saatoin kuitenkin muodostaa hämärän käsityksen siitä,\nmitä tapahtui. Kun pilvi oli liukunut ohi, olivat jättiläiset matkalla\nsuoraan kraaliin, arvatenkin siitä syystä, että tie sinne oli tasainen\nja helppo. Luulen kuitenkin, että pimeys oli saanut ne hiukan päästään\npyörälle, sillä kun ne olivat saapuneet kraalin orjantappura-aitauksen\nkohdalle, eivät ne väistyneet, vaan tallustivat suoraan sen läpi. Ja\nkun ne nyt kerran olivat selviytyneet aitauksesta, olivat ne varmaankin\nsitä mieltä, että saattoivat yhtä hyvin ottaa majatkin, ja ravasivat\nedelleen niiden yli. Muudan kuutionmuotoinen maja, joka lähinnä oli\nniiden tiellä, kaatui aivan nurin, niin että lattia kohosi ilmaan, ja\nkun minä tulin paikalle, sätkyttelivät ja teutaroivat majan asukkaat\nsiellä kuin mehiläiset, joiden yörauhaa on häiritty. Kaksi muuta\nmajaa norsut polkivat ihan maan tasalle, ja eräästä kolmannesta ne\ntyönsivät yhden sivun sisään. Merkillistä kyllä ei ainoakaan asukkaista\nvahingoittunut, vaikka oli hiuskarvan varassa, ettei monikin joutunut\nnorsun jalkoihin.\n\nTullessani näin päämiehen tanssivan majansa raunioiden edessä niin\nhurjin hypyin ja villein liikkein, kuin olisi skorpioni pistänyt häntä.\n\nKysyin tietysti, mikä häntä vaivasi, jolloin hänestä kimposi oikea\nrankkasade moitteita ja haukkumasanoja. Hän nimitti minua velhoksi,\nlurjukseksi, petkuttajaksi, pahan ilman linnuksi! Minä olin luvannut\nsurmata norsut ja nyt olinkin toimittanut niin, että norsut olivat\nmelkein surmanneet heidät j.n.e.\n\nMoinen oli kuitenkin minusta hiukan liikaa. Tunsin vieläkin äskeisen\nputoamisen aiheuttamat tuskat, olin ollut hengen hädässä noiden\nihmisten vuoksi, ja tämä oli nyt kiitos, jonka siitä sain. Syöksyin\nvanhan ystäväni luo, tartuin häntä korvaan ja jyskytin hänen päätänsä\nhänen oman majansa ovipaalua vasten -- muuta ei majasta ollutkaan\njäljellä.\n\n\"Sinä vanha kurja lurjus\", minä sanoin, \"sinä kehtaat valittaa omia\npieniä vahinkojasi, ja kuitenkin juuri _sinä_ annoit minulle lahon\nparrun istuttavaksi ja jätit minut siten alttiiksi norsujen raivolle.\n(Jyskis! Jyskis! Jyskis!) Sinun sietäisi ennemmin ajatella hiukan omaa\nvaimoasi (jyskis!), joka ajettiin sinun majastasi (jyskis!) niinkuin\netana kuorestaan (jyskis!) ja jonka 'tärisyttäjä' sitten heitti\npuuhun.\" (Jyskis! Jyskis!)\n\n\"Armoa, isäni, armoa!\" läähätti ukko. \"Minä olen erehtynyt -- niin,\nminä olen erehtynyt, sen sanoo sydämeni minulle!\"\n\n\"Totisesti, toivon, että se sanoo sen (jyskis!), senkin kiittämätön\nvanha kummitus!\" (Jyskis!)\n\n\"Armoa, suuri valkoinen mies! Minä luulin, että parru oli tuore. Mutta\nmitä sanoo suuri, verraton päällikköni? Onko vaimoni, se vanha noita,\ntodellakin kuollut? Ah, jos niin hyvin olisi, niin kaikkihan olisi taas\nkääntynyt parhaaksi.\"\n\nJa hän löi kätensä yhteen ja katsoi hurskaasti taivaalle, missä kuu\njälleen loisti kirkkaana ja ystävällisenä.\n\nPäästin hänen korvansa ja purskahdin sydämelliseen nauruun. Koko\nkohtaus ja ukon hurskaat toiveet paremman tai oikeastaan huonomman\npuoliskonsa kuolemasta olivat äärettömän koomillisia.\n\n\"Ei, vanha lurjus\", vastasin. \"Jätin hänet erään piikkisen puun\nlatvaan, missä hän riippui ja kiljui kuin paha itse. Norsu se hänet\nsinne ripusti.\"\n\n\"Ah, ah\", huokasi ukko. \"Härän selkä on luotu kantamaan raskaita\ntaakkoja -- varmastikin, isäni, hän tulee alas, kun väsyy istumaan\nsiellä.\"\n\nJa sitten hän alkoi puhaltaa lieden hiipuvaan hiilokseen piittaamatta\nsen enempää aviosiipastaan.\n\nTietysti ei kestänytkään kuin pari minuuttia, ennenkuin vaimo saapui\npaikalle, naarmuissa ja säikähdyksestä puolikuolleena, mutta ei\nvähääkään lempeämpänä.\n\nSitten minä palasin pieneen leiriini, jonka norsut onneksi olivat\nsivuuttaneet; siellä kiedoin peiton ympärilleni ja vaivuin pian syvään\nuneen.\n\nNiin päättyi ensimmäinen kahakkani niiden kolmen norsun kanssa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKun seuraavana aamuna heräsin, oli mielessäni joitakin tuskallisia\nmuistoja, mutta kuitenkin olin kiitollinen kohtalolle siitä, että\nvielä _saatoin_ herätä. Edellinen päivä oli ollut hiukan levoton,\nniin, olisinpa voinut sanoa sitä hyvinkin levottomaksi, kun muistelin\npuhvelia, sarvikuonoa ja norsuja. Tämä oli ensimmäinen ajatukseni,\nmutta sitten aloin ajatella noita uhkeita torahampaita, jotka, niin\naikaista kuin vielä olikin, saivat minut rikkomaan kymmenettä käskyä\nvastaan. Himoitsin lähimmäiseni hampaita, vaikka vatsani kurisi;\nnorsun voi näet hyvin sanoa olevan minun lähimmäiseni raamatullisessa\nmielessä, koska se inhimillisesti katsoen oli ollut lähimmäiseni\nmuutama tunti aikaisemmin, vieläpä hiukan läheisempi lähimmäinen\nkuin minulle oikeastaan oli mieleen, sen saattoi eräs ruumiinosani\npätevästi todistaa. Mutta kun himoitsee lähimmäisensä tavaraa, on\nparas mitä voi tehdä -- ellei se ehkä olekaan kaikkein moraalisinta --\nastua mahdollisimman voimakkaana ja hyvin asestettuna hänen taloonsa\nja ottaa se tavara. Kovin vahva mies minä en tosin ollut, mutta\nasestettu sentään olin, sillä olin saanut ison luodikkoni puusta\nalas. Valmistauduin siis taisteluun elämästä ja kuolemasta, toisin\nsanoen kutsuin arvoisat seuralaiseni kokoon ja ilmoitin heille, että\naikomukseni oli seurata näitä kolmea norsua vaikka maailman ääriin.\nOlisi synti sanoa, että he ihastuivat tähän pikaiseen päätökseen, mutta\nhe eivät kuitenkaan väittäneet vastaan -- koska eivät uskaltaneet,\nsillä siitä päivästä, jolloin minä kaikella asiaankuuluvalla\njuhlallisuudella olin nöyryyttänyt niskoittelevan Gobon, olivat he\nosoittaneet syvää kunnioitusta minua kohtaan.\n\nSitten poistuin hyvästelemään vanhaa päämiestä; tapasin hänet vuoroin\ntarkastelemassa kraalinsa raunioita, vuoroin -- viimeisen vaimonsa\nuskollisesti avustamana -- pieksämässä mustasukkaista akkaa, joka\noli ollut maissimajassa ja joka ukon mielestä oli syypää hänen\nonnettomuuksiinsa.\n\nJätin nämä perheriidat heidän itsensä selvitettäviksi ja lähdin\nsitten kraalista otettuani sitä ennen mukaani koko joukon syötäviä\nvihanneksia. Vaadin ne palkkioksi heille tekemistäni palveluksista ja\nannoin heille vastalahjaksi siunaukseni. Miten he muuten selvittivät\nvälinsä, sitä en tiedä, sillä sen jälkeen en ole koskaan nähnyt heitä.\n\nLähdimme sitten liikkeelle seurataksemme norsujen jälkiä. Ensimmäisellä\npuolen mailin taipaleella kraalilta lähdettyämme maa oli hyvin kivistä,\nja siinä kasvoi yksinäisiä pensaita. Aamupuolella oli satanut, ja se\nteki yhdessä maaston kanssa jälkien seuraamisen erittäin vaikeaksi.\nHaavoittuneesta norsusta oli vuotanut runsaasti verta, mutta sade oli\nhuuhtonut sen lehdiltä ja ruohikosta, ja kun maa oli kovaa ja kivistä,\nolivat niiden jalanjäljet aivan huomaamattomia.\n\nEteenpäin kuitenkin kuljimme, osaksi verijälkien, osaksi yksityisten\nveripilkkujen opastamina, joita vielä näkyi varsinkin lehtien ja\nruohonkorsien alapinnalla. Mutta hitaasti se kävi, meiltä meni\npuolitoista tuntia, ennenkuin pääsimme rämeelle. Sinne ehdittyämme\nkävi työmme paljon helpommaksi, sillä pehmeään maahan oli jäänyt\nenemmän kuin riittäviä todistuksia noiden isojen eläinten vaelluksesta.\nKuljettuamme rämeen yli saavuimme vihdoin joelle erään kaalamon\nkohdalle, ja siellä näimme, miten haavoittunut norsu-parka oli\npiehtaroinut mudassa ja vedessä koettaen siten lievittää tuskiaan. Näki\nmyöskin selvästi, kuinka molemmat uskolliset toverit olivat auttaneet\nsen jälleen pystyyn.\n\nMenimme kaalamon yli, löysimme jäljet helposti uudelleen ja seurasimme\nniitä joen toisella puolella olevaa sammalikkovyöhykettä pitkin. Siellä\nei ollut satanut, ja verijäljet olivat siitä syystä paljon lukuisammat.\n\nKoko päivän seurasimme noita kolmea koirasta milloin aukeiden kenttien\npoikki, milloin pienempien vesakkojen halki. Ne tuntuivat ravanneen\nlevähtämättä eteenpäin, ja haavoittunut norsu näytti vähitellen\nvoimistuneen. Sen jalanjäljet näyttivät käyneen vakaammiksi, ja\nmolemmat toiset olivat lakanneet tukemasta sitä. Vihdoin tuli pimeä;\nolimme silloin kulkeneet suunnilleen neljä mailia ja olimme lopen\nväsyksissä. Sentähden asetuimme leiriin.\n\nEnnen aamunkoittoa olimme taas jalkeilla, ja ensimmäiset päivänsäteet\ntapasivat meidät jälkiä seuraamasta. Puoli kuuden ajoissa pääsimme\nsiihen paikkaan, missä norsut olivat syöneet ja nukkuneet. Kummallakin\nhaavoittumattomalla koiraalla oli ollut hyvä ruokahalu, sen näimme\nlähellä olevien pensaiden alastomuudesta; mutta vahingoittunut ei\nollut maistanut mitään. Se oli viettänyt yönsä nojaten erääseen\nkeskikokoiseen puuhun, joka oli taipunut sen painosta.\n\nNiiden lähdöstä ei voinut olla kauan, ja niiden täytyä siis olla\naivan meidän edessämme, varsinkin kun haavoittunut koiras seisottuaan\nliikkumatta koko yön oli käynyt niin kankeaksi, että molempien muiden\noli jälleen pitänyt tukea sitä. Mutta norsut etenevät hyvin nopeasti,\nvaikka ne näennäisesti liikkuvat hitaasti, sillä pensaat ja köynnökset,\njotka tekevät eteenpäin pääsyn ihmiselle melkein mahdottomaksi, eivät\nestä niitä lainkaan. Ne olivat nyt kääntyneet vasemmalle ja kulkeneet\nkaartaen vuoria kohti, arvatenkin päästäkseen takaisin vanhoille\nlaidunmailleen joen toiselle puolelle.\n\nMeillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata niitä; lähdimme\nsiis jälleen jokea kohden. Koko pitkän, kuuman päivän me vaelsimme\nsivuuttaen matkamme varrella kaikenlaista muuta riistaa ja monia\nmuiden norsujen jälkiä. Mutta seuralaisteni rukouksista välittämättä\nen kiinnittänyt niihin vähäkään huomiota: joko ne isot hampaat tai ei\nmitään, minä sanoin.\n\nIllan hämärtäessä olimme aivan pakolaisten kintereillä, kenties vain\ntuhannen kyynärän päässä niistä, mutta olimme tulleet tiheään vesakkoon\nemmekä voineet nähdä niistä vilahdustakaan. Niin ollen meidän täytyi\nasettua leiriin, kovasti harmissamme epäonnestamme. Myöhemmin illalla,\nheti kuun noustua ja juuri kun minä istuin piippua poltellen selkä\npuuta vasten, kuulin norsun päristävän kärsällään, aivan kuin se olisi\nsäikähtänyt jotakin. Se ei voinut olla neljääsataa kyynärää kauempana.\n\nOlin hyvin väsynyt, mutta uteliaisuuteni voitti väsymykseni ja\nsanomatta mitään miehilleni, jotka jo hurskaasti nukkuivat, viskasin\nnorsuluodikon olalleni, pistin muutamia panoksia taskuuni ja suuntasin\nkulkuni ääntä kohti.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nEläinten polkema polku, jota olimme seuranneet koko päivän, meni\njuuri siihen suuntaan, mistä ääni tuli. Se oli kapea, mutta hyvin\nraivattu, ja kuudan lankesi kirkkaana sen valkealle viivalle. Hiivin\nvarovasti polkua pitkin ja olin kai kulkenut noin kolmesataa kyynärää,\nkun se äkkiä laajentui tavattoman kauniiksi pikku aukeamaksi, missä\nruoho kasvoi korkeana ja missä yksityiset puut kohottelivat tasaisia\nlatvojaan. Kokeneena metsästäjänä seisoin hetken hiljaa, ennenkuin\nastuin kentälle.\n\nPian huomasin, mikä oli aiheuttanut norsun torventoitahduksen. Keskellä\nkenttää seisoi iso koirasleijona. Se oli aivan liikkumatta, murisi\nvain hiljaa kuin kehräävä kissa ja heilutteli pitkää häntäänsä.\nSamassa jakautui korkea ruohikko puolisensadan kyynärän päässä siitä\nvasemmalle, ja näkyviin tuli naarasleijona, joka riensi mahtavin,\näänettömin loikkauksin koiraan luo. Siinä se lakkasi juoksemasta yhtä\näkkiä kuin oli alkanutkin ja kihnutti päätänsä toisen hartioihin;\nsitten ne molemmat alkoivat kehrätä hyvin äänekkäästi, niin\näänekkäästi, että se illan hiljaisuudessa kuului ainakin parinsadan\nkyynärän etäisyyteen.\n\nMuutaman minuutin kuluttua, kun minä yhä seisoin miettien, mitä\ntehdä, ne vapauttivat minut enemmästä tuumailusta lähtemällä jälleen\nliikkeelle. Ne olivat varmaankin joko vainunneet minut tai väsyneet\nseisomaan paikallaan. Joka tapauksessa ne ikäänkuin yhtaikaisesta,\näkillisestä mielijohteesta lähtivät rinnan loikkimaan tiehensä ja\nkatosivat vasemmalle tiheikköön.\n\nMinä jäin seisomaan ja odotin hetken nähdäkseni, oliko lähistössä\nenemmänkin \"keltaista nahkaa\", mutta kun en havainnut mitään, tulin\nsiihen tulokseen, että leijonat olivat säikähdyttäneet norsut\nkarkuun ja että olin tehnyt retkeni ihan turhaan. Mutta juuri kun\nolin kääntymässä takaisin, olin kuulevinani oksan taittuvan aukeaman\ntoisella puolella, ja tyhmänrohkea päähänpisto sai minut seuraamaan\nääntä. Hiivin aukeaman yli äänettömästi kuin oma varjoni. Polku jatkui\ntoisella puolen. Seurasin sitä, vaikka hiukan epäröiden. Vesakko oli\nsiellä niin tiheä, että se melkein punoutui yhteen pääni päällä ja\npeitti valon, näin että töin tuskin saatoin seurata polkua. Pian polku\nkuitenkin leveni ja päättyi muutama askel etempänä toiseen aukeamaan,\njoka oli hiukan pienempi kuin edellinen. Sen toisella puolella, runsaan\nsadan kyynärän päässä minusta, seisoivat ne kolme jättiläisnorsua.\n\nSuoraan minun edessäni ja kasvot minua kohti seisoi haavoittunut\nyksihampainen koiras nojaten kuivuneeseen mimosa-puuhun -- muita\npuita ei sillä kohtaa ollut. Se näytti hyvin kurjalta. Ihan sen\nvieressä seisoi toinen koiras, ikäänkuin sen olisi tullut pitää huolta\ntoveristaan, mutta kolmas oli hiukan lähempänä minua, kylki minuun\npäin. Minun vielä tuijottaessani niitä asteli viimeksimainittu pois ja\nkatosi jotakin polkua myöten vesakkoon oikealle.\n\nMinulla oli nyt kaksi mahdollisuutta valittavana: saatoin joko mennä\ntakaisin leiriin ja lykätä norsunmetsästyksen aamuun taikka myöskin\nhyökätä heti niiden kimppuun. Edellinen olisi tietysti ollut viisainta\nja varminta. Yksinäisen miehen on uhkarohkeata antautua taisteluun jo\nyhdenkin norsun kanssa kuutamossa, kolmen kimppuun käyminen on sulaa\nhulluutta. Mutta toiselta puolen minä tiesin, että ne olisivat matkalla\njo ennen aamunkoittoa, niin että minun täytyisi taas marssia koko\npäivä, ennenkuin näkisin ne uudelleen, ja sitäpaitsi ne saattoivat\nsitten kokonaan päästä käsistäni.\n\n\"Ei\", mietin minä, \"rohkea rokan syö. Minä menen peliin ja laitan, että\npääsen ampumaan niitä.\"\n\nMutta miten? Aukeaman poikki en voinut mennä, sillä silloin ne olisivat\nnähneet minut; ainoa keino oli kiertää pensasten varjossa ja koettaa\nsiten päästä pyssynkantaman päähän.\n\nHiivittyäni seitsemän, kahdeksan minuuttia tulin sen polun kohdalle,\njota myöten kolmas norsu oli mennyt. Molemmat toiset olivat nyt noin\nseitsemänkymmenen kyynärän päässä minusta. Kuudan lankesi siinä\nsellaisessa kulmassa vesakkoon, ettei kentälle syntynyt varjoa, enkä\nsiitä syystä tietänyt, miten päästä lähemmäksi tulematta huomatuksi.\nJäin siihen miettimään ja tähystelin polulle, jota norsu oli seurannut.\nSeitsemän, kahdeksan kyynärän päässä se kääntyi oikealle erään pensaan\nohi. Minut valtasi vastustamaton halu kurkistaa käänteestä ja menin\nsenvuoksi varovaisesti pensaalle toivoen saavani vilaukselta nähdä\nnorsun hännän. Mutta kävikin niin, että näin kärsän, joka juuri silloin\nilmestyi käänteestä. Ei ole erikoisen miellyttävä yllätys nähdä norsun\nkärsä, kun odottaa näkevänsä sen hännän, ja hetken minä seisoin kuin\nlamautuneena melkein tuon jättiläisen pään alla, sillä se oli vain\nkahdeksan kyynärän päässä minusta. Norsukin pysähtyi, se oli siis joko\nnähnyt tai vainunnut minut, luultavasti vainunnut; sitten se heilautti\nkärsänsä ilmaan ja päästi toitahduksen, joka ennusti taistelua. Nyt\nolin kiikissä. En voinut pensailta päästä pakoon kummallekaan puolelle\nenkä liioin uskaltanut kääntää selkääni norsulle. Sentähden tein\nainoan, mikä tehtävissä oli: kohotin luodikon ja laukaisin umpimähkään\npedon mahtavaa rintaa kohti. Oli siksi pimeää, etten voinut tarkasti\ntähdätä; piti mennä, miten meni.\n\nLaukaus pamahti hiljaisuudessa kuin ukkosenjyrähdys, ja norsu vastasi\nsiihen mylvähtäen; sitten se painoi kärsänsä alas ja seisoi pari\nsekuntia liikkumattomana kuin olisi ollut kiveen hakattu. Myönnän,\nettä menetin malttini; minun olisi tietysti pitänyt ampua toisella\npiipulla, mutta sitä en tehnyt. Sen sijaan aukaisin pyssyni nopeasti,\nvedin hylsyn ulos ja pistin piippuun uuden panoksen. Mutta ennenkuin\nehdin sulkea sen, hyökkäsi norsu kimppuuni. Näin sen ison kärsän\nlentävän ylös ruskean parrun kaltaisena ja nyt en enää odottanut. Tein\ntäyskäännöksen ja juoksin henkeni edestä norsun seuratessa tömisten\nperässäni. Juoksin suoraan aukeamalle, ja silloin -- Herran kiitos! --\njuuri kun norsu oli tavoittamaisillaan minut, teki luoti tehtävänsä; se\noli varmaankin lävistänyt sydämen tai keuhkot, sillä norsu kaatui nyt\nmätkähtäen maahan ja oli kuollut.\n\nMutta olin vain välttänyt Skyllan joutuakseni suoraan Kharybdiin\nkitaan. Kuulin norsun kaatuvan ja katsahdin taakseni. Suoraan edessäni,\ntuskin viisitoista askelta minusta, olivat molemmat muut koiraat. Ne\ntähystelivät ympärilleen, ja juuri sillä hetkellä ne huomasivat minut.\nSitten ne tulivat -- kuin ukonnuolet ne tulivat, kumpikin taholtaan.\nEhdin hädin tuskin sulkea piiput, kohottaa pyssyn ja ampua -- taaskin\numpimähkään -- lähintä norsua.\n\nTe tiedätte kyllä kaikki, että afrikkalaisen norsun pääkoppa ei\nole kovera niinkuin intialaisen, vaan kupera ja että senvuoksi on\ntavattoman uhkarohkeata ja useimmiten hyödytöntä ampua sitä päähän.\nLuoti kimmahtaa luusta, sillä hyvä. Mutta siinä on kuitenkin yksi arka\nkohta, ja jos luoti osuu siihen, pääsee se nenäonteloon ja sitä kautta\naivoihin. Ja niin juuri kävi nyt; luoti osui tuohon arkaan paikkaan\nlähelle silmää ja meni siitä suoraan aivoihin. Norsu lysähti maahan\nkuin **summaton lumppusäkki. Samassa minä käännyin kohtaamaan kolmatta,\nsitä yksihampaista hirviötä, jota olin haavoittanut kaksi päivää\naikaisemmin.\n\nSe oli jo melkein kohdallani, ja epämääräisessä kuutamossa se näytti\ntalolta, joka oli kaatumassa päälleni. Kohotin luodikkoni, tähtäsin\nkaulaan ja vedin liipasinta. Nalli ei syttynyt. Samassa muistin, että\nhana oli vain puolivireessä. Siinä piipussa oli vieteri kehnonlainen,\nja kun muutamaa päivää aikaisemmin ammuin erästä antilooppia, oli\noikeata piippua laukaistessani vasemmankin hana iskenyt, ja odottamaton\nkaksoislaukaus oli tuupannut minut selälleni. Siitä saakka olin pitänyt\nhanaa vain puolivireessä, kunnes halusin laukaista.\n\nTein epätoivoisen hypyn oikealle, ja vaikka jalkani on ontuva, en\nusko, että kukaan olisi voinut tehdä sitä paremmin. Mutta se olikin\nyhdestoista hetki, sillä hypätessäni tunsin ilman suhisevan korvissani\npedon kärsän iskiessä hirvittävällä voimalla maahan. Sitten aloin\njuosta.\n\nJuoksin kuin naarashirvi, mutta en silti päästänyt pyssyä kädestäni.\nAikomukseni -- mikäli minulla mitään selvää aikomusta oli -- oli\nsyöksyä polulle, jota olin tullut, niinkuin kaniini koloonsa; toivoin\nnäet, että norsu siinä hämärässä kadottaisi minut näkyvistä. Riensin\nsuoraan aukeaman poikki. Onneksi norsu ei haavansa vuoksi voinut juosta\ntäyttä vauhtiaan, mutta siitä huolimatta se juoksi yhtä nopeasti kuin\nminäkin. Minun oli mahdotonta lisätä etumatkaani tuumallakaan, ja sen\nkärsä oli yhä vain kolmen jalan päässä minusta. Olimme nyt aukeaman\ntoisessa laidassa, ja pikaisesti silmäämällä huomasin, että olin\nerehtynyt suunnasta ja tullut liiaksi oikealle aukosta. Enää ei sinne\nollut yrittämistä, olisin silloin vain juossut suoraan norsun suuhun.\n\nMinulla ei nyt ollut muuta mahdollisuutta kuin heittäytyä syrjään\nahdistetun jäniksen tavoin ja juosta pitkin vesakon reunaa etsien\naukkoa, johon voisin sukeltaa. Sain hiukan etumatkaa, sillä norsu ei\npäässyt kääntymään yhtä nopeasti kuin minä, ja käytin sitä nyt parhaan\nkykyni mukaan. Mutta mitään aukkoa ei näkynyt. Vesakko kohosi tiheänä\nkuin muuri, ja norsu alkoi saavuttaa minua. Nyt se oli vain kuuden\njalan päässä -- ja sen läähättäessä tai oikeammin karjuessa tunsin\nniskassani sen kuuman hengityksen.\n\nHyvä Jumala, miten minä pelkäsin!\n\nOlimme nyt juosseet kolme neljäsosaa kentän ympäryksestä, ja noin\nkahdeksankymmenen kyynärän päässä oli edessäni se yksinäinen\nkuivettunut mimosa-puu, johon eläin oli nojannut. Ponnistaen viimeiset\nvoimani lisäsin vauhtia päästäkseni sen luo; se oli viimeinen toivoni.\nVaikka juostessani sain kehitetyksi erittäin suuren nopeuden, kesti\nmielestäni ikuisuuden, ennenkuin pääsin perille. Ojensin oikean käteni,\ntarrasin puuhun ja pyörähdin ympäri, niin että jouduin seisomaan silmä\nsilmää vasten norsun edessä. En ehtinyt kohottaa luodikkoani, ehdin\nvain virittää hanan ja juosta syrjään, kun norsu jo oli paikalla.\nRuskis! Se ryntäsi otsa edellä puuta vasten, joka taittui kuin porkkana\nnoin kolmen kyynärän korkeudelta. Onneksi vältin rungon, mutta muutamat\nkuivat oksat osuivat rintaani puun kaatuessa ja lakaisivat minut kumoon.\n\nKaaduin selälleni, ja norsu syöksyi edelleen näkemättä minua.\nAjatustoimintani oli lamassa, mutta vaistomaisesti minä kohotin pyssyn\ntoisella kädelläni ja painoin liipasinta. Laukaus pamahti, ja --\nniinkuin jälkeenpäin totesin -- luoti meni eläimen kylkiluiden välistä.\nMutta raskaan luodikon töytäys oli ankara. Se väänsi käteni taaksepäin\nja löi perän niin lujasti olkapääni yläosaan ja kaulani juureen, että\naivan herpaannuin ja pyssy putosi kädestäni.\n\nNorsu jatkoi kuitenkin menoaan. Se juoksi parikymmentä askelta\npuun toiselle puolelle, mutta pysähtyi sitten äkkiä. Minä tunsin\nepämääräistä pelkoa, että se nyt tulisi takaisin ruhjomaan minut, mutta\ntämäkään pikaisen ja hirveän kuoleman mahdollisuus ei saanut minua\ntoimimaan. Olin ihan menehtynyt, en parhaalla tahdollanikaan voinut\nliikkua.\n\nToimettomana, melkein välinpitämättömänä minä tarkkasin sen liikkeitä.\nHetken se seisoi hiljaa, päästi sitten toitahduksen, joka kaikui kauas\nhiljaiseen ympäristöön, ja lopuksi se uupui hitaasti ja arvokkaasti\npolvilleen.\n\nSamassa minä kadotin tajuntani.\n\nKun toinnuin, näin kuun asemasta, että olin ollut tajuttomana pari\ntuntia. Olin ihan märkä kasteesta ja värisin kylmästä. Herätessäni\nen heti tietänyt, missä olin, mutta kun nostin päätäni ja näin\nyksihampaisen norsun, joka yhä oli polvillaan parinkymmenen askeleen\npäässä minusta, nousin pystyyn; mutta sain jälleen niin ankaran\npahoinvointikohtauksen, että olin vähällä pyörtyä toistamiseen. Pian\ntunsin kuitenkin oloni paremmaksi ja aloin harkita tilannetta. Tiesin,\nettä kaksi norsua oli kuollut, mutta miten oli kolmannen laita? Tuon,\njoka oli polvillaan tuolla juhlallisessa kuutamossa. Oliko se kuollut,\nvai lepäsikö se vain? Siitä oli nyt kysymys. Laskeuduin polvilleni,\nlatasin pyssyni ja ryömin sitten suurella vaivalla muutaman askeleen\nlähemmäksi.\n\nNyt saatoin nähdä sen silmät, sillä kuutamo lankesi suoraan niihin\n-- ne olivat auki ja ikäänkuin pullistuivat päästä. Istuin hetken\ntuijottaen niihin. Silmäluomet eivät liikkuneet, eivät myöskään suuri,\nruskea ruho, kärsä, korvat ja häntä -- kaikki oli liikkumatonta.\nSilloin uskoin, että se oli kuollut.\n\nHiivin sen luokse yhä pitäen pyssyä valmiina laukaistavaksi. Kun\nolin perillä, töykkäsin sitä pyssynpiipulla ja ajattelin samalla,\nmiten vähällä oli ollut, etten itse ollut saanut iskua sen asemasta.\nJättiläinen ei liikahtanut. Se oli siis kuollut, mutta oliko minun\nluotini sattunut surmaamaan sen vai oliko sen kuolema johtunut\nsydänhalvauksesta, jonka hurja töytäys puuta vasten oli aiheuttanut,\nsitä en vielä tänäkään päivänä tiedä.\n\nEn usko, että milloinkaan olen nähnyt mitään omalla tavallaan niin\nvaikuttavaa näkyä kuin tämä valtava eläin kuolemassa polvistuneena ja\njuhlallisen kuun valaisemana.\n\nKun vielä seisoin siinä ihaillen näkyä ja kiittäen onneani\nihmeellisestä pelastuksestani, aloin jälleen tuntea pahoinvointia.\nVaivautumatta katsomaan muita norsuja nilkutin senvuoksi kiireesti\nleiriin. Kaikki seuralaiseni nukkuivat levollisesti. En herättänyt\nheitä; otin vain pari kulausta konjakkia ja riisuin sitten kenkäni ja\ntakkini, käärin peiton ympärilleni ja nukuin pian yhtä rauhallisesti\nkuin muutkin.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKun heräsin, oli jo valoisaa, ja minä luulin aluksi, että olin nähnyt\nfaaraon unen. Samassa satuin kuitenkin kääntämään päätäni ja olin heti\nselvillä siitä, että se ei ollut ollut unta, sillä olkapääni ja kaulani\nolivat niin kipeät pyssynperän töytäyksestä, että niiden liikuttaminen\ntuotti minulle suurta tuskaa. Jäin vielä loikomaan pariksi minuutiksi\npuolihorroksessa. Gobo ja muudan toinen mies istuivat peittoihinsa\nkietoutuneina kuin kaksi munkkia, pienen tulen ääressä, jonka he\nolivat sytyttäneet, koska aamu oli kylmä ja kostea, ja he puhelivat\ninnokkaasti, kun luulivat, että minä vielä nukuin.\n\nGobo sanoi, että hän oli jo mielestään tarpeeksi juossut noiden\nnorsujen perässä, joita kuitenkaan ei koskaan saanut käsiinsä.\nMacumazahn (se olin minä) oli kyllä kelpo vanha metsästäjä, joka ampui\noikein hyvin, mutta suuri hullu hän joka tapauksessa oli. Kukapa\nmuu kuin sellainen houkkio viitsisi ravata mailin toisensa jälkeen\nnorsujen perässä, joita ei kuitenkaan päässyt ampumaan, kun oli yllin\nkyllin toisia jälkiä, joita oli helpompi seurata. Niin, varmasti hän\noli hullu, mutta hän saisi luvan lopettaa tyhmyytensä, sillä hän,\nGobo, oli lujasti päättänyt tehdä moisesta lopun. Hän yksinkertaisesti\nkieltäytyisi olemasta enää mukana mokomassa metsästyksessä.\n\nNiin, vastasi toinen, oli ilmeistä, että sillä onnettomalla oli ruuvit\nlöysällä päässä, ja oli jo aika asettaa raja hänen typeryyksilleen,\nniin kauan kuin heillä vielä oli tuuma ehyttä nahkaa jalkapohjissa.\nHän oli sitäpaitsi jo saanut tarpeekseen tästä Wamben maasta, sillä se\noli ihan varmasti täynnä pahoja henkiä. Viimekin yönä hän oli kuullut\nniiden kummittelevan; ne olivat näet liikkeellä ja ampuivat, siltä\nainakin kuului. Se oli kyllä merkillistä, mutta kenties heidän hullu,\nkuukausraivoinen isäntänsä...\n\n\"Gobo, sinä lurjus!\" huusin minä nyt hypäten pystyyn vuoteeltani. \"Älä\nenää istu siinä puhumassa tyhmyyksiä, vaan mene keittämään minulle\nkahvia!\"\n\nJa Gobo ja hänen ystävänsä nousivat kiireesti ja alkoivat hääräillä\nympärilläni hyvin kunnioittavasti, mikä oli täydellisessä ristiriidassa\nsen ylimielisen halveksimisen kanssa, jota he olivat osoittaneet\nkeskustelussaan. Kuitenkin olivat he tarkoittaneet totta sillä,\netteivät enää halunneet ajaa takaa noita norsuja, sillä ennenkuin olin\nlopettanut kahvinjuontini, kokoontui koko joukko eteeni ja selitti,\nettä jos halusin seurata noita norsuja, oli minun mentävä yksin, sillä\n_he_ eivät lähtisi mukaan.\n\nKoetin saada heitä toisiin ajatuksiin, aivan kuin olisin joutunut hyvin\ntukalaan asemaan. Norsut eivät voineet olla etäällä, minä sanoin, siitä\nolin vakuutettu, sillä olin kuullut niiden toitahduksia yöllä.\n\nNiin, selittivät miehet salaperäisinä, hekin olivat kuulleet jotakin\n-- asioita, joiden kuuleminen ei ennustanut hyvää; he olivat kuulleet,\nettä henget olivat liikkeellä ja ampuivat, eivätkä he tahtoneet enää\nviipyä päivääkään maassa, joka oli niin noiduttu.\n\nVastasin, etten ollut milloinkaan kuullut moista lorua. Kun henget\nmetsästivät, käyttivät ne tietysti ilmapyssyjä eikä ruutia, ja\nilmapyssyjen äänihän ei kuulu. Mutta koska he olivat sellaisia\nraukkoja, etteivät uskaltaneet tulla mukaan, en minä tietenkään\ntahtonut pakottaa heitä; kuitenkin halusin tehdä erään sopimuksen\nheidän kanssaan. Heidän piti vain luvata seurata norsuja puolen tuntia,\nja ellemme me siihen mennessä tapaisi niitä, jättäisin minä takaa-ajon\nsikseen ja menisin suoraa päätä Wamben, matukujen päällikön luo\nantamaan hänelle _hongon_.\n\nTähän he mielellään suostuivat. Puoli tuntia myöhemmin lähdimme siis\nliikkeelle, ja vammoistani huolimatta olin silloin niin hyvällä\ntuulella, etten koskaan muista olleeni paremmalla. Eihän sitä joka\npäivä satu, että aamulla herätessään muistaa edellisenä yönä yksinään\nsurmanneensa kolmella laukauksella kolme Afrikan suurinta norsua. En\ntiedä, onko sellaista urotyötä ennen suoritettu, ja senvuoksi olin\nsinä aamuna sangen miestä mielestäni. Se vain minua harmitti, ettei\nkukaan tulisi minua uskomaan, jos kertoisin tämän tapauksen, sillä kun\nmetsästäjä kertoo merkillisistä tapauksista, ovat kaikki taipuvaisia\nluulemaan, että hän valehtelee.\n\nNo niin, marssimme siis edelleen, sivuutimme ensimmäisen aukeaman, sen,\nmissä olin nähnyt leijonat, ja saavuimme vesakkoon, joka erotti sen\ntoisesta aukeamasta, missä surmatut norsut olivat. Siellä aloin käydä\nvarovaiseksi, muun muuassa komentaen Gobon kulkemaan muutaman askeleen\nmeidän muiden edellä ja tähystelemään tarkasti, ettemme ihan oikopäätä\njoutuisi norsujen joukkoon. Hän noudatti ohjeitani ylimielisesti\nhymyillen ja meni edelle. Pian sen jälkeen näin hänen äkkiä pysähtyvän\nkuin ammuttuna ja napsauttavan sormillaan.\n\n\"Mitä siellä on?\" kuiskasin minä.\n\n\"Iso norsu -- se, jolla on vain yksi torahammas -- se on polvillaan!\"\n\nHiivin hänen luokseen. Siinä se makasi, samassa asennossa, johon olin\njättänyt sen yöllä, ja siellä olivat toisetkin koiraat.\n\n\"Mitä arvelet, nukkuvatko nuo norsut?\" kuiskasin hämmästyneelle Gobolle.\n\n\"Niin, Macumazahn, ne nukkuvat.\"\n\n\"Ei, Gobo, ne ovat kuolleita.\"\n\n\"Kuolleita? Miten ne voivat kuolleita olla? Kuka on tappanut ne?\"\n\n\"Mikä minun nimeni on, Gobo?\"\n\n\"Sinun nimesi on Macumazahn.\"\n\n\"Entä mitä merkitsee Macumazahn?\"\n\n\"Se merkitsee miestä, joka pitää silmänsä auki, joka on liikkeellä\nöisin.\"\n\n\"Niin, ja se mies olen _minä_. Näettekö nyt, te laiskat, kelvottomat\npelkurit, sillä välin kuin te makasitte ja nukuitte viime yönä,\nminä nousin ja metsästin yksinäni näitä isoja norsuja ja tapoin ne\nkuutamossa. Minä annoin niille kullekin yhden luodin -- yhden vain, ja\nne kaatuivat kuolleina maahan. Katsokaapas\" -- ja minä menin aukeamalle\n-- \"tässä ovat minun jälkeni, ja tässä ovat sen suuren norsun jäljet,\njoka ajoi minua takaa, ja tässä on puu, jonka turviin minä pakenin;\nnäettekö, miten norsu taittoi sen rynnätessään. Te raukat, jotka\ntahdoitte heittää ajon sikseen, vaikka verijäljet höyrysivät teidän\nnenänne alla, katsokaa, mitä minä olen yksinäni tehnyt, sillä aikaa\nkuin te nukuitte, katsokaa ja hävetkää!\"\n\n\"_Ou!_\" sanoivat miehet, _ou koos! Koos y umcool!_ (Päällikkö! Suuri\npäällikkö!)\" -- ja sitten he vaikenivat ja menivät isojen hirviöiden\nluo katsellakseen niitä tarkemmin.\n\nSiitä päivästä he kunnioittivat minua kuin yliluonnollista olentoa,\neikä minulla ollut enää sen jälkeen vastusta heistä. Luulenpa melkein,\nettä jos olisin käskenyt heidän hypätä kuiluun ja luvannut, ettei\nheille tapahtuisi mitään vahinkoa, niin he olisivat uskoneet minua.\n\nMenin tietysti itsekin tarkastelemaan norsuja läheltä. Sellaisia\nsyöksyhampaita en ollut koskaan nähnyt enkä koskaan enää näe.\nMeiltä meni koko päivä niiden irroittamiseen, ja kun ne suurella\nvaivalla saatiin lopulta Delegoan lahdelle, vaikka ne eivät silloin\nenää olleet minun hallussani, painoi suurimman koiraan valtava\nhammas seitsemänkymmentäkaksi ja puoli kiloa ja muut keskimäärin\nneljäkymmentäviisi ja puoli kiloa, mikä on aivan ainutlaatuinen paino.\nValitettavasti minun oli pakko sahata suurin hammas kahteen osaan,\nmuuten emme mitenkään olisi voineet kuljettaa sitä mukanamme.\"\n\n\"Voi, Quatermain, millainen vandaali sinä olet ollut!\" keskeytin minä\nhänet. \"Oli tosiaankin synti ja häpeä turmella sellainen hammas! Kyllä\nminä vain olisin säilyttänyt sen kokonaisena, vaikka minun olisi itseni\ntäytynyt kantaa se.\"\n\n\"Helppo sanoa, nuori mies\", vastasi Quatermain. \"Mutta jos sinä olisit\nollut siinä asemassa, johon minä muutamaa tuntia myöhemmin jouduin,\nniin luulenpa että olisit heittänyt hampaan maahan ja juossut henkesi\nedestä karkuun.\"\n\n\"Ahaa\", sanoi Good. \"Juttu ei siis vielä ole lopussa? Mainio juttu\nmuuten, Quatermain. Minäkään en olisi voinut keksiä parempaa.\"\n\nVanha metsästäjä katsoi katkerasti Goodiin, sillä häntä harmitti aina,\njos joku epäili hänen juttujensa todenperäisyyttä.\n\n\"En ymmärrä, mitä tarkoitat, Good, en voi käsittää, että todenmukaista\nkertomusta todellisesta seikkailusta voisi mitenkään verrata sinun\nmahdottomiin juttuihisi vuorivuohista, jotka jäävät riippumaan\nsarvistaan. Ei, tähän ei kertomus lopu; jännittävin osa on vielä\nkertomatta. Mutta olenpa puhunut tarpeekseni tänä iltana, ja jos sinä\njatkat _tähän_ tapaan, Good, kestää kyllä kauankin, ennenkuin kerron\nteille mitään lisää.\"\n\n\"Älähän nyt suutu, Quatermain, enhän minä tosissani puhunut\", virkkoi\nGood innokkaasti. \"Juokaamme lasillinen merkiksi siitä, ettet enää ole\nminulle vihoissasi.\"\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSeuraavana päivänä söimme jälleen päivällistä yhdessä ja monien\ntaivuttelujen jälkeen -- vanha Quatermain ei ollut vielä unohtanut\nGoodin huomautuksia -- saimme hänet vihdoin jatkamaan kertomustaan.\n\n\"Muutama minuutti ennen auringonlaskua\", hän kertoi, \"oli hampaiden\nkiskominen lopultakin suoritettu. Olimme tehneet työtä koko päivän\nja keskeyttäneet vain kerran päivällistä syödäksemme. Ei ollut näet\nhelppo tehtävä irroittaa kolme sellaista hammasta kuin ne, jotka\nnyt olivat edessäni valkeassa, välkkyvässä rivissä. Mutta saimmepa\nmyöskin päivällisruokaa, jota kelpasi syödä, sen saatte uskoa, sillä\nme herkuttelimme suuren yksihampaisen norsun sydämellä, ja se oli\nniin iso, että miehen, jonka lähetin norsuun hakemaan sitä, täytyi\nhakata se kahdeksi kappaleeksi saadakseen sen ulos. Leikkasimme sen\nviipaleiksi ja paistoimme sen rasvassa, enkä minä milloinkaan ole\nsyönyt niin herkullista sydäntä; se ihan suli suussa. Tarkastin muuten\nnorsun leukapielet: sillä ei ollut koskaan ollutkaan muuta kuin yksi\nsyöksyhammas, toisesta ei näkynyt merkkiäkään.\n\nNo niin, siinä ne siis olivat nuo viisi ihanuutta tai oikeastaan neljä,\nsillä Gobo ja eräs toinen sahasivat par'aikaa suurinta kahteen osaan.\nSiihen annoin käskyn vasta pitkän harkinnan ja monien huokausten ja\nvalitusten jälkeen, tultuani monien kokeiden avulla vakuutetuksi siitä,\nettä sitä oli mahdoton muulla tavoin kuljettaa. Seitsemänkymmentäkaksi\nja puoli kiloa norsunluuta on aivan liian raskas taakka kahden miehen\nkannettavaksi raivaamattomassa maastossa, jossa monesti ei ollut päästä\nlainkaan eteenpäin. Minä istuin tyytyväisenä syrjässä työtä seuraten\nja piippuani poltellen, kun pensaikko äkkiä jakautui ja hyvin kaunis\nja komea alkuasukastyttö, nähtävästi kahdenkymmenen korvilla, seisoi\nedessäni pitäen vasua päänsä päällä.\n\nVaikka hämmästyin suuresti nähdessäni naisen tässä asumattomassa\npaikassa ja niin kaukana lähimmästä kraalista, olin kuitenkin kuin ei\nmitään olisi tapahtunut; kutsuin vain yhden miehistä ja käskin hänen\nhieroa kaupat naisen kanssa hedelmistä, jotka hänellä oli vasussaan,\nja kysyä, saisiko niitä lähiseuduilta enemmänkin. Sitten käänsin pääni\ntoiseen suuntaan ja jatkoin työn valvomista.\n\nÄkkiä lankesi varjo ylitseni. Kohotin katseeni ja näin tytön seisovan\nihan edessäni, vasu yhä päänsä päällä.\n\n\"_Mareme, mareme_\", sanoi hän ja taputti hiljaa käsiään. Sana _mareme_\nmerkitsee matukuilla samaa kuin zulujen _koos_ (päällikkö), ja tytön\nkättentaputus oli tervehdys, joka on hyvin yleinen basutu-heimojen\nkeskuudessa.\n\n\"Mitä tahdot, tyttö?\" kysyin sisutu-murteella. \"Ovatko hedelmäsi\nkaupan?\"\n\n\"Eivät, suuri valkoinen metsästäjä\", vastasi tyttö zulu-kielellä, \"minä\ntuon ne sinulle lahjaksi\".\n\n\"Hyvä\", sanoin, \"voit panna ne tuohon\".\n\n\"Lahja lahjasta, valkoinen mies.\"\n\n\"Vai niin\", mutisin minä, \"vanha juttu -- kaikesta pitää maksaa tässä\nmatoisessa maailmassa. No, mitä haluat -- helmiäkö?\"\n\nTyttö nyökkäsi, ja aioin juuri käskeä jonkun miehistä hakemaan muutamia\nkääröstä, kun tyttö pidätti minut.\n\n\"Lahja antajan kädestä on kaksinkertainen lahja\", hän sanoi, ja minusta\ntuntui, että hänen äänensävyssään piili vissi tarkoitus.\n\n\"Tahdot siis, että annan ne sinulle itse?\"\n\n\"Niin, se on toivomukseni.\"\n\nNousin seuratakseni häntä.\n\n\"Miten on mahdollista, että sinä, joka elät matukujen keskuudessa,\npuhut zulujen kielellä?\" kysyin epäluuloisena.\n\n\"Minä en ole matuku\", vastasi tyttö, kun olimme päässeet niin kauas\nmiehistä, etteivät he enää voineet kuulla sanojamme. \"Minä olen Nalan\nkansaa, joka heimo on butiana-heimo ja joka asuu tuolla.\" Hän osoitti\nvuorille päin. \"Mutta sen lisäksi minä olen yksi Wamben vaimoista\" --\nja hänen silmänsä salamoivat, kun hän mainitsi sen nimen.\n\n\"Entä miten tulit tänne?\"\n\n\"Jaloillani\", vastasi hän lyhyesti.\n\nOlimme nyt saapuneet tavarakääröjemme luo, ja avattuani yhden otin\nsiitä kourallisen helmiä.\n\n\"No\", sanoin. \"Lahja lahjasta. Anna minulle hedelmäsi.\"\n\nHän otti helmet vastaan suomatta niille silmäystäkään, mikä minusta oli\nhyvin ihmeellistä, sitten hän laski vasun maahan ja tyhjensi sen.\n\nSen pohjalla oli muutamia omituisen muotoisia lehtiä, jotka\nmuistuttivat hiukan kumipuun lehtiä, mutta olivat koko joukon\npaksumpia. Kuin ohimennen otti tyttö yhden näistä lehdistä ja haisteli\nsitä. Sitten hän ojensi sen minulle. Otin sen ja luullen, että minunkin\npiti haistella sitä, aioin viedä sen nenälleni, kun samassa silmiini\nosuivat kummalliset punaiset koukerot sen pehmeässä pinnassa.\n\n\"Niin\", sanoi tyttö -- jonka nimi muuten oli Maiwa -- puhuen\nhiljaisella äänellä, \"lue vain nämä merkit, valkoinen mies\".\n\nVastaamatta hänelle tuijotin yhä lehteen. Siihen oli raaputettu\ntai oikeammin kirjoitettu jollakin terävällä aseella, ja joka\nkohdassa, johon tämä ase oli koskettanut, oli lehden lihan hapahko\nmehu tunkeutunut esiin rikotun pintakerroksen läpi ja muuttunut\nverenpunaiseksi. Löysin pian kirjoituksen alun ja luin sen. Se oli\nlaadittu englanninkielellä ja peitti tämän ja kahden muun vasussa\nolevan lehden pinnan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    \"Minä kuulen, että eräs valkoinen mies metsästää Matuku-maassa,\n    ja minä tahdon täten varoittaa häntä ja kehoittaa häntä\n    pakenemaan vuorien yli Nalan luo. Wambe lähettää päivänkoitteessa\n    _impin_ surmaamaan hänet, koska hän on metsästänyt tuomatta\n    _hongoa_. Kuka lienettekään, auttakaa minua Jumalan nimessä! Minä\n    olen nyt ollut tämän Wambe-paholaisen orjana seitsemän vuotta,\n    ja minua kiusataan ja kidutetaan herkeämättä. Hän murhasi kaikki\n    muut, mutta piti minut, koska osasin tehdä rautatöitä. Maiwa,\n    hänen vaimonsa, tuo tämän; hän pakenee Nalan, isänsä, luo,\n    sen tähden että Wambe tappoi hänen lapsensa. Koettakaa saada\n    Nala hyökkäämään Wamben kimppuun. Maiwa osaa näyttää teille\n    tien vuorten yli. Ettekä te tee sitä turhaan, sillä Wamben oma\n    kraali on rakennettu norsunhampaista. Jumalan nimessä, tulkaa\n    ja vapauttakaa minut, muuten tapan itseni. En voi kestää enää\n    kauemmin.\n\n                                               _John Every_\".\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahdin minä. \"Every! -- Se on varmasti vanha\nystäväni!\"\n\nTyttö tai oikeastaan vaimo osoitti lehden toista puolta, siihen oli\nkirjoitettu jotakin lisää. Se kuului:\n\n\"Olen juuri nyt kuullut, että valkoista miestä sanotaan Macumazahniksi.\nJos se on totta, on hän siis vanha ystäväni Quatermain. Herra suokoon,\nettä niin olisi, sillä tiedän, ettei hän hylkää vanhaa telttatoveriaan\nhädässä. En toivo sitä siitä syystä, että pelkäisin kuolemaa, se ei\nmerkitse minulle mitään, mutta tahtoisin ensin maksaa velkani Wambelle.\"\n\n\"Ei, vanha veikko\", tuumin itsekseni, \"enpä luule tulevani hylkäämään\nsinua niin kauan kuin on vähänkään toivoa saada sinut pelastetuksi\npälkähästä. Olen jo kerran aikaisemmin leikkinyt kettua tuollaisen\nhyeenan kanssa, ja minussa on vielä jäljellä hiukan viekkautta. Minun\ntäytyy tehdä suunnitelma. Ja sitten se hammaskasa -- totisesti, sitä en\nmyöskään aio päästää käsistäni.\"\n\nSitten käännyin jälleen naisen puoleen.\n\n\"Sinun nimesi on Maiwa?\"\n\n\"Niin, herra.\"\n\n\"Sinä olet Nalan tytär ja Wamben vaimo?\"\n\n\"Niin, herra.\"\n\n\"Sinä pakenet Wamben luota Nalan luo?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Miksi sinä pakenet? Mutta odota, minä annan miehilleni määräyksen.\"\n-- Kutsuin Gobon ja käskin hänen koota miehet ja panna kaikki kuntoon\npikaista lähtöä varten.\n\nNainen, joka, kuten sanottu, oli hyvin nuori ja hyvin kaunis, pisti\nkätensä antiloopinnahkaiseen laukkuun, joka riippui hänen vyöstään, ja\nveti kauhukseni esiin pienen kuihtuneen lapsenkäden, joka ilmeisesti\noli kuivatettu savuun ripustamalla.\n\n\"Tämän vuoksi minä pakenen\", hän vastasi ja ojensi pienen käsiraukan\nminua kohti. \"Kuule minua! -- Minä synnytin lapsen. Wambe oli sen isä.\nKahdeksantoista kuukautta lapsi eli, ja minä rakastin sitä yli kaiken.\nMutta Wambe ei rakasta lapsiaan; hän surmaa ne kaikki. Hän pelkää, että\nne varttuvat ja surmaavat hänet. Tämänkin lapsen hän tahtoi surmata,\nmutta minä rukoilin sen puolesta. Eräänä päivänä muutamat soturit\nkulkiessaan majan ohi huomasivat pojan ja tervehtivät häntä nimittäen\nhäntä 'pian tulevaksi päälliköksi'. Wambe kuuli sen ja vimmastui.\nHän löi lasta, ja se itki. Silloin Wambe sanoi, että se saisi vielä\nsyytäkin itkeä. Niiden tavaroiden joukossa, jotka hän on ryöstänyt\nsurmaamiltaan valkoisilta miehiltä, on häkki, jota käytetään leijonien\nvangitsemiseen ja säilyttämiseen. Niin vahva tämä loukku on, että\nkahden miehen täytyy nousta sen päälle, yhden kummallekin sivulle,\nennenkuin se aukeaa.\"\n\n(Tässä vanha Quatermain keskeytti.\n\n\"Ei, ystäväni\", hän sanoi, \"en voi kertoa jatkoa; minun on aina ollut\nvaikea nähdä pienten lasten kärsimyksiä tai puhua niistä. Arvaattehan\nitse, mitä se paholainen teki ja mitä äitiraukan oli pakko katsella.\nMutta luuletteko, että hänen kasvojenilmeensä muuttui, kun hän kertoi\nsiitä? Ei, tuntui, kuin se olisi ollut hänelle aivan samantekevä\nasia. Kuitenkin panin merkille, että hänen silmäluomensa koko ajan\nvärähtelivät.)\n\n\"Hyvä\", vastasin minä yhtä välinpitämättömästi kuin olisin puhunut\nlampaan kuolemasta, vaikka olin aivan sairas kuulemastani ja kiehuin\nraivosta. \"Entä mitä aiot nyt tehdä, Maiwa, Wamben vaimo?\"\n\n\"Minä aion tehdä tämän, valkoinen mies\", vastasi hän ojentautuen\ntäyteen pituuteensa ja puhuen äänellä, joka oli kova kuin teräs ja\nkylmä kuin jää, \"minä aion toimia, toimia ja toimia saadakseni sen\ntapahtumaan, kunnes se viimeinen tapahtuu, se, että minä näen näillä\nsilmilläni Wamben kuolevan sen kuoleman, jonka hän valmisti lapselleen\nja minun lapselleni!\"\n\n\"Oikein sanottu\", virkoin minä.\n\n\"Niin, oikein sanottu, Macumazahn, oikein sanottu eikä helpolla\nunohdettu. Kuka voisi sen unohtaa -- ah, kuka voisi sen unohtaa? Katso,\nniinkuin tämä kuollut käsi lepää sylissäni, niin lepäsi kerran elävä\npoikani. Ja nyt -- vaikka hän on kuollut, hiipii hän kuitenkin joka yö\nvuoteeltaan minun luokseni ja silittää tukkaani ja taputtaa poskeani\nja tarttuu sormiini hennolla kädellään. Joka yö hän tekee niin; hän\npelkää kai, että minä unohtaisin hänet. Ah, lapseni, lapseni! Kymmenen\nyötä sitten painoin sinut rintaani vasten, ja nyt ei sinusta ole muuta\njäljellä kuin tämä\" -- ja hän suuteli kuihtunutta kättä vavisten\nliikutuksesta, mutta yhtään kyyneltä ei vierinyt hänen silmistään.\n\n\"Kuule edelleen\", hän jatkoi, \"valkoinen mies, joka oli vankina Wamben\nkraalissa, hän oli ystävällinen minulle. Hän piti lapsesta, joka on\nkuollut, hän itki, kun sen isä surmasi sen, ja pani oman henkensä\nvaaraan sanomalla Wambelle, minun miehelleni -- niin, minun miehelleni\n-- millainen konna tämä oli. Hän myöskin keksi tämän suunnitelman:\n\n'Mene, Maiwa', hän sanoi, 'mene puhdistamaan itsesi kansasi tavan\nmukaan metsässä, koska olet kajonnut kuolleeseen. Sano Wambelle,\nettä menet yksinäsi metsään kansasi tavan mukaan ja viivyt siellä\nviisitoista päivää. Pakene silloin isäsi Nalan luo ja yllytä hänet\nsotaan Wambea vastaan murhatun lapsen vuoksi.'\n\n\"Tämän hän sanoi, ja hänen sanansa tuntuivat minusta hyviltä.\nMutta illalla, ennenkuin minä olin lähtenyt puhdistamaan itseäni,\ntuli sana, että valkoinen mies metsästi maassa, ja Wambe, joka oli\nhullu juomisesta, raivostui kovasti ja antoi määräyksen, että oli\nkoottava _impi_ tappamaan valkoinen mies ja hänen seuralaisensa ja\nottamaan hänen tavaransa. Silloin kirjoitti 'Raudan vasara' (Every)\nilmoituksensa vihreille lehdille ja pyysi minua etsimään sinut ja\nkertomaan sinulle kaikki, jotta sinä pelastuisit pakenemalla. Katso,\nkaiken tämän olen nyt tehnyt, Macumazahn, metsästäjä ja norsuntappaja.\"\n\n\"Niin\", vastasin minä, \"ja minä kiitän sinua siitä. Mutta kuinka monta\nmiestä on Wamben _impissä_?\"\n\n\"Sata miestä ja puoli sataa.\"\n\n\"Entä missä se _impi_ on?\"\n\n\"Tuolla pohjoisen puolella. Se seuraa sinun jälkiäsi. Se meni minun\nohitseni tänä aamuna, mutta minä arvelin, että sinä olisit lähempänä\nvuoria, ja tulin senvuoksi tätä tietä ja löysin sinut. Huomenna\npäivänkoitteessa ovat murhaajat täällä.\"\n\n\"Hyvin mahdollista\", mietin minä, \"mutta Mabumazahnia ne tuskin\nlöytävät. Olisipa muuten hauska sirottaa hiukan strykniiniä noihin\nnorsuihin, se tekisi niille oikein hyvää.\"\n\nTiesin, että ne jäisivät syömään norsuja -- minkä ne sitten tekivätkin\nantaen meille siten tilaisuuden lisätä etumatkaamme -- mutta luovuin\nmyrkyttämis-ajatuksesta, koska minulla ei ollut tarpeeksi strykniiniä.\"\n\n(\"Tai siitä syystä, ettet hennonut, Quatermain\", huomautin minä\nhymyillen.\n\n\"Minä sanoin: koska minulla ei ollut tarpeeksi strykniiniä kolmen\nnorsun myrkyttämiseen\", vastasi vanha metsästäjä äreästi. Hän tahtoi\nkäydä kovasta ja armottomasta miehestä.)\n\n\"No niin\", hän jatkoi, \"samassa tuli Gobo ilmoittamaan, että olimme\nvalmiit lähtemään.\n\n\"Minua ilahduttaa, että te olette valmiit\", sanoin, \"sillä ellette nyt\nota jalkoja allenne ja ripeästi, ette enää milloinkaan tarvitse niitä.\nWambe on lähettänyt _impin_ surmaamaan meidät, ja se on kohta täällä.\"\n\nGobon kasvot kävivät ihan vihreiksi säikähdyksestä, ja hänen polvensa\ntutisivat.\n\n\"Ah, johan minä sanoin!\" hän huudahti. \"Kohtalo kuljeksii irrallaan\nWamben maassa.\"\n\n\"Niin, niin se on, eikä meillä ole muuta keinoa kuin kulkea hiukan\nnopeammin kuin se. Ei, ei, noita norsunhampaita emme ainakaan jätä --\nälkää luulkokaan, että minä aion luopua niistä.\"\n\nGobo ei sanonut mitään, antoi vain miehille nopeasti merkin ottaa\ntaakat; sitten hän kysyi, mitä tietä meidän oli mentävä.\n\n\"Niin\", sanoin Maiwan puoleen kääntyen, \"mitä tietä?\"\n\n\"Tuolla\", vastasi Maiwa osoittaen korkeata sivujonoa, joka kohosi\ntaivasta kohti kymmenisen mailin etäisyydessä ja erotti Wamben ja Nalan\nalueet, \"tuolla pienimmän huipun alla on paikka, jonka kautta ihmiset\nvoivat kulkea, ja siellä on vain se yksi. Sen voi myös helposti sulkea\nylhäältä päin. Niiden, jotka eivät pääse siitä yli, täytyy tehdä kahden\nja puolen päivämatkan kierros ison etuvuoren ympäri.\"\n\n\"Kuinka kaukana se sola on täältä?\"\n\n\"Koko yö sinun tulee kulkea ja koko päivä huomenna, ja jos sinä kuljet\nnopeasti, seisot sinä seuraavan auringonnousun aikaan huipulla.\"\n\nMinä vihelsin, sillä tämähän tiesi yli kymmenen mailin marssia\nnukkumatta. Sitten annoin miehille määräyksen, että kunkin piti\nottaa mukaansa niin paljon keitettyä norsunlihaa kuin vaikeuksitta\nsaattoi kantaa. Minäkin otin osani ja pakotin Maiwan syömään hiukan.\nSain ponnistella aikalailla, ennenkuin sain hänet suostumaan siihen,\nsillä hän näytti vakaasti päättäneen vaeltaa eteenpäin nukkumatta,\nlevähtämättä ja syömättä, niin hän kaipasi kostoa.\n\nLähdimme sitten liikkeelle, ja Maiwa oli oppaanamme. Kuljettuamme puoli\ntuntia tasaisesti kohoavaa rinnettä aukeni eteemme vesakkoa kasvava\nlaakso, joka muistutti kuivuneen järven pohjaa. Tätä notkoa rajoitti\nvastakkaisella puolella kutakuinkin jyrkkä rinne, ja sen harjalla Maiwa\npysähtyi ja katsoi taakseen varjostaen kädellä silmiään.\n\nHeti sen jälkeen hän hipaisi olkaani ja osoitti erästä verraten\nalastonta vuorijonoa, joka oli puolentoista mailin päässä meistä. Minä\ntuijotin siihen ja äkkiä näin jonkin välähtävän mailleen painuvan\nauringon säteissä. Hetkinen -- ja taas näin pikaisen välähdyksen.\n\n\"Mitä se on?\" kysyin.\n\n\"Ne ovat Wamben _impin_ keihäät, ja ne liikkuvat nopeasti\", vastasi\nMaiwa kylmästi.\n\nLuulen, että kasvoni ilmaisivat, miten epämieluinen se tieto minulle\noli, sillä hän jatkoi:\n\n\"Älä pelkää, ne pysähtyvät herkuttelemaan norsuilla, ja niiden syödessä\nme vaellamme. Me voimme vielä päästä niiden käsistä.\"\n\nSitten marssimme taas, kunnes oli niin pimeää, että meidän täytyi\npysähtyä odottamaan kuuta. Se vei aikaa, mutta toiselta puolen se\nmyös soi meille lepoa. Onneksi ei kukaan miehistä ollut nähnyt noita\nkeihäänvälähdyksiä, muussa tapauksessa olisin tuskin voinut pitää heitä\nkurissa. Nyt he sitävastoin marssivat nopeammin kuin koskaan olen\nnähnyt kuormitettujen alkuasukasten marssivan -- niin suuri oli heidän\nhalunsa päästä pois Wamben maasta.\n\nOlin kyllin varovainen kulkeakseni viimeisenä, etteivät he voisi\nheittää taakkojaan maahan; ne lurjukset luopuivat kyllä vaikka mistä,\nkun nahka oli vaarassa. Jos hurskas Aeneas, hän joka kantoi isänsä\nselässään Troijasta, olisi ollut delagoalainen alkuasukas, olisi\nAnchiseella, isällä, ollut hyvin vähäiset toiveet päästä kaupungista --\nedellyttäen, että poika olisi tietänyt hänen tehneen oikean testamentin.\n\nKun kuu oli noussut, lähdimme uudelleen matkaan, ja vaelsimme vain\njoskus sattumalta pysähtyen aamunkoittoon asti, jolloin meidän\noli pakko levätä ja syödä. Puoli kuudelta aloimme taas kulkea, ja\nkeskipäivän aikaan menimme joen yli.\n\nSitten alkoi pitkä, vaivalloinen kapuaminen tiheän viidakon läpi, saman\nmissä olin ampunut puhvelihärän, vain neljä, viisi mailia länteen siitä\npaikasta ja viisi, kuusi mailia Wamben kraalin toisella puolella.\nTiheikköä riitti puolitoista mailia, ja sen läpi oli tavattoman vaikea\ntunkeutua. Sitä seurasi vyöhyke jokseenkin harvaa metsää, ja siitä\nselviydyimme helpommin, vaikka maa siinä olikin viettävämpää. Metsän\nyläpuolella alkoi pitkä, jyrkkä rinne, joka oli täynnä isoja vierukiviä\nja joka ulottui pienen vuorenhuipun juurelle saakka; sitä oli vajaa\nmaili.\n\n\n\n\nX.\n\n\nJuuri kun lopen väsyneinä ja jalkapohjat julman hellinä saavuimme\nrinteelle, sattuivat muutamat miehistä vilkaisemaan taakseen ja\nhuomasivat _impin_ keihäät, jotka kiiruhtivat meitä kohti vain mailin\nverran alempana.\n\nHe joutuivat heti silmittömän kauhun valtaan ja yrittivät heittää\ntaakkansa maahan ja juosta tiehensä; minun täytyi turvautua\näärimmäisiin keinoihini ja huutaa heille, että ensimmäisen, joka\nlivistäisi, ampuisin siihen paikkaan. Heidän tuli vain luottaa minuun,\nniin veisin heidät varmasti turvaan.\n\nSe arvovalta, jonka olin hankkinut itselleni ampumalla yksinäni kolme\nnorsua, tuli nyt hyvään tarpeeseen, ja minun onnistui kuin onnistuikin\nsaattaa heidät järkiinsä. Kiiruhdimme sitten ylöspäin niin nopeasti\nkuin taisimme; enpä usko, että alppiklubin jäsenet olisivat pysyneet\nrinnallamme.\n\nKun olimme kulkeneet mailin, alkoivat keihäät sukeltaa esiin\nmetsänreunasta, ja soturien huudot, kun ne huomasivat meidät,\nkantautuivat korviimme. Niin nopeaa kuin marssimme siihen saakka olikin\nollut, kävi se nyt vielä nopeammaksi, sillä pelko antoi urhoollisille\nmiehilleni siivet. Mutta he olivat, kuten sanottu, sangen uuvuksissa\nja heidän taakkansa raskaat, ja Wamben soturit, hurjannäköinen joukko,\njolla oli pitkät keihäät ja pikku kilvet, pääsivät senvuoksi yhä\nlähemmäksi meitä, niin nopeasti kuin me juoksimmekin tai oikeammin\nkapusimme.\n\nTämän hupaisan kilpajuoksun viimeistä mailia voisi verrata ketunajoon,\njossa me kettuina olimme koko ajan metsästäjien näkyvissä. Eniten minua\nihmetytti Maiwan ainoalaatuinen kestävyys ja miehekkyys. Ei puhettakaan\nsiitä, että hän olisi jäänyt jälkeen tai antanut huomata itsessään\nmitään väsymyksen merkkejä. Sen naisen lihakset olivat varmasti rautaa,\ntai kenties hänen voimakas tahtonsa piti häntä pystyssä. Hän pääsi\ntoisena pikku vuorenhuipun juurelle, Gobo-paran, joka oli mainio\njuoksija, ehtiessä ensimmäisenä.\n\nHeti jälkeen tulin minä läähättäen heidän luokseen ja silmäilin\nsolaa. Edessämme kohosi suunnilleen puolentoistasadan jalan korkuinen\nerilaisista kerrostumista muodostunut kallioseinämä; kerrostumat olivat\nlatoutuneet siten, että muodostivat jonkinlaisia porrasaskelmia, jotka\nolivat siksi lähellä toisiaan, että niitä saattoi kutakuinkin helposti\nnousta, yhtä paikkaa lukuunottamatta, missä oli pakko kavuta erään\nesiintyöntyvän kallionkulman yli.\n\nSiitä paikasta ei sinänsä ollut erikoisen vaikea selviytyä, mutta\nhiukan vaaralliseksi sen teki se seikka, että ihan sen alla ammotti\nsyvä kuilu, jonka vuorenhuipuilta virtaava vesi epäilemättä oli aikojen\nkuluessa kovertanut. Tämä kuilu saattoi helposti tulla kohtalokkaaksi\nvaromattomalle kiipijälle, niinkuin kävikin. Kun tuo kallionkulma oli\nsivuutettu, kävi nousu hyvin helpoksi. Seinämän ylimmässä osassa oli\nkuljettava veden uurtamaa ahdasta rotkoa myöten, jonka kohdalla kallio\nulkoni siinä määrin, että yksikin iso vierukivi rotkon yläpäässä olisi\nsulkenut tien jokaiselta, joka ei ollut varustettu köydellä.\n\nWamben soturit olivat sillä hetkellä noin tuhannenviidensadan kyynärän\npäässä meistä; oli ilmeistä, että aika oli täpärällä. Käskin miesten\nheti nousta, ja Maiwa, joka tunsi paikan erittäin hyvin, meni edeltä\nnäyttämään tietä. Miehet alkoivatkin suurella kiireellä kavuta\ntyöntäen ja nostellen taakkojaan. Kun ensimmäiset saapuivat mainitun\nkallionkulman kohdalle, laskivat he taakkansa maahan ja kiipesivät\nkulman yli. Ylös päästyään he asettumalla vatsalleen kivelle, jonka\nolivat vierittäneet paikalle, saattoivat ottaa vastaan kääröt, jotka\nalhaalla olevat miehet heille ojensivat.\n\nVihollinen oli nyt viidensadan kyynärän etäisyydessä, ja\npikakivääri oli valmistettu vain neljänsadanviidenkymmenen päähän\nkantavaksi. Tiesin kuitenkin, että se todellisuudessa selviytyisi\nviidestäsadastakin. Wamben soturien etunenässä juoksi kaksi miestä,\narvatenkin _impin_ päälliköt; toinen niistä oli hyvin pitkä. Asetin\ntähtäimen neljällesadalleviidellekymmenelle kyynärälle, sitten\nnojauduin kalliota vasten ja hengitin pari kertaa syvään saadakseni\nkäteni hiukan rauhoittumaan, minkä jälkeen tähtäsin pitkään\nroikaleeseen. Laukaisin, ja ennenkuin osuneen luodin ääni kantoi\nkorviini, näin miehen levittävän kätensä ja kaatuvan nenälleen\nmaahan. Hänen toverinsa pysähtyi heti, tarjoten siten minulle hyvän\nmaalitaulun. Laukaisin jälleen; hän pyörähti kerran ympäri ja keikahti\nsitten kumoon.\n\nTämä aikaansai pienen pysähdyksen _impin_ hyökkäyksessä; ne eivät\nolleet koskaan ennen nähneet ihmisiä surmattavan niin pitkältä matkalta\nja luulivat senvuoksi, että siinä oli jotakin yliluonnollista. Käytin\ntilaisuutta hyväkseni; ojensin pikakiväärin takaisin Gobolle, heitin,\nwinchesterin hihnaan olalleni ja aloin kiivetä.\n\nKun pääsin kallionkulmalle, oli kaikki taakat nostettu ylös\nlukuunottamatta hampaita, jotka suuren painonsa ja sileytensä vuoksi\naiheuttivat suurimmat vaikeudet. Tietysti minun olisi pitänyt jättää\nne, ja monta kertaa on omaatuntoani vaivannut, etten tehnyt niin,\nmutta minähän olen luonteeltani hiukan itsepäinen enkä voinut suostua\nluopumaan uhkeista hampaista, jotka vaaroja uhmaten ja ankarilla\nponnistuksilla olin hankkinut. Niin, ne olivat olleet vähällä maksaa\nhenkeni, ja Gobo-paran ne joka tapauksessa maksoivat, niinkuin\npian kuulette, puhumattakaan niistä aukoista, jotka kiväärini teki\nvihollisen riveihin.\n\nPäästyäni kalliolle havaitsin, että miehet tyhmyydessään yrittivät\nojentaa hampaita terävä pää edellä. Seurauksena oli, että ylhäällä\nolevat saattoivat tarttua vain luun sileään pintaan, ja kun heidän\nlisäksi täytyi maata vatsallaan, eivät he voineet saada siitä niin\nhyvää otetta, että olisivat jaksaneet nostaa raskaan taakan. Käskin\nheidän kääntää hampaat toisinpäin, niin että rosoinen pää tuli edellä.\nNiin tapahtui, ja molemmat ensimmäiset olivat pian turvassa ylhäällä.\n\nSillä hetkellä katsoin taakseni ja näin matukujen kiipeävän hajarivissä\nrinnettä vain sataviisikymmentä metriä meidän alapuolellamme. Viritin\nwinchesterin hanan ja lähetin niille luodin toisensa jälkeen. En tiedä\ntarkalleen, moneenko osuin, mutta siitä olen varma, etten milloinkaan\nole ampunut paremmin. Se oli ihan kuin fasaanien ampumista hyvästä\nkulmapaikasta. Minun tarvitsi vain siirtää pyssyä toisesta toiseen\nja sitten ampua melkein tähtäämättä, vain silmämäärällä, niinkuin ne\npika-ampujat, jotka esiintyvät julkisesti ja ampuvat lasipallosiin.\n\nMutta niin nopeasti kuin se kävikin, kaatui vihollisia kuitenkin\ntiheään, ja kun olin tyhjentänyt karbiinin kahdestatoista panoksestaan,\noli hyökkäys hetkeksi keskeytetty. Nopeasti pistin pyssyyn vielä\ntusinan panoksia, ja tuskin oli se tehty, kun vihollinen, joka näki,\nettä olimme pääsemäisillämme sen kynsistä, syöksyi jälleen eteenpäin\nhirveästi huutaen.\n\nSilloin olivat enää molemmat isoimman hampaan puoliskot jäljellä.\nMinä ammuin ampumistani ja yhtä tehokkaasti kuin ennenkin, mutta\ntarkkaavaisuudestani huolimatta välttivät muutamat ensimmäisistä\nluotini ja alkoivat kiivetä kalliota. Pian oli pyssyni taas tyhjänä.\nHeitin sen olalle ja otin esiin revolverini; hyökkääjät olivat näet\nnyt ihan kintereillämme. Samassa kilahti kallioon keihäs juuri pääni\nyläpuolelle.\n\nSillä hetkellä katosi viimeinen hampaanpuolisko kulman taakse, ja\nminä huusin Gobolle ja häntä auttaneelle miehelle, että heidän oli\nlivistettävä mahdollisimman pian.\n\nGobo paralle sitä ei tarvinnut kahta kertaa sanoa, mutta hänen\nkiireensä koitui hänen turmiokseen. Hampaan pää pisti vielä esiin,\nja kallion sijasta Gobo tarttui kavutessaan siihen; hänen kätensä\nluistivat sen sileästä pinnasta, hänen otteensa höltyi, ja hän putosi.\nPäästäen sydäntäsärkevän huudon hän katosi alas kuiluun, ja pudotessaan\nhän melkein hipaisi minua. Hetken seisoimme kaikki hiljaa, kauhun\nlamauttamina, sitten kuulimme raskaan mäjähdyksen; hänen ruumiinsa oli\nehtinyt kuilun pohjaan. Mies parka, hän oli kohdannut kohtalonsa, jonka\nhän oli sanonut kuljeksivan irrallaan Wamben maassa. Hurjasti kiroten\nkiipesi nyt viimeinen mies kulman yli. Minä seisoin yhä paikoillani\npuoliksi huumaantuneena tuosta hirvittävästä onnettomuudesta, kunnes\nnäin keihään iskevän jalkojeni väliin. Se herätti minut jälleen\ntajuihini, ja minä aloin kiivetä kalliota kuin kissa. Olin jo saanut\nkiinni Maiwan kädestä -- tuo urhea nainen oli näet laskeutunut\nauttamaan minua miesten ryömiessä norsunhampaineen eteenpäin -- kun\ntunsin käden tarttuvan nilkkaani.\n\n\"Vedä, Maiwa, Jumalan tähden!\" minä läähätin, ja hän veti voimainsa\ntakaa. Maiwa oli harvinaisen väkevä nainen, enkä milloinkaan\naikaisemmin ollut _niin_ vilpittömästi ihaillut naisen ruumiinvoimia.\nHän veti minua vasemmasta kädestäni, ja alhaalla oleva villi raastoi\nvasemmasta nilkastani, kunnes lopulta aloin tuntea, että pian oli\njommankumman hellitettävä. Onneksi säilytin malttini niinkuin mies,\njoka talonsa palaessa heitti anoppinsa ikkunasta ja kantoi matrassin\nportaita myöten alas. Oikea käteni oli vielä vapaana, ja siitä riippui\nrevolverini, joka oli kiinnitetty nahkahihnalla ranteeseen. Hana\noli vireessä, ja nyt ojensin revolverin muitta mutkitta alaspäin ja\nlaukaisin. Vaikutus oli nopea ja minulle hyvin mieluinen. Luoti osui\nmieheen -- en tiedä mihin, mutta joka tapauksessa hän päästi jalkani ja\nsyöksyi päistikkaa kuiluun Gobon luo. Hetkeä myöhemmin olin kalliolla\nja juoksin viimeiset portaat kuin lyhdynsytyttäjä. Muudan toinen soturi\nyritti vielä ahdistaa minua, mutta eräs miehistäni älysi ampua häntä\nnorsuluodikollani. En tiedä, osuiko hän vai säikähdyttikö vain miehen,\njoka tapauksessa tämä heti katosi; _sen_ kuitenkin tiedän, että hän\noli vähällä osua _minuun_, sillä tunsin selvästi luodin synnyttämän\nilmavirran.\n\nVielä puoli minuuttia, ja Maiwa ja minä seisoimme läähättäen, mutta\nehjin nahoin kallion huipulla.\n\nMieheni, jotka Maiwa oli pannut työhön, olivat onneksi jo vierittäneet\nmuutamia jättiläiskiviä solaan, ja niillä heidän pian onnistui saada se\nsuljetuksi, niin etteivät Wamben soturit voineet enää kiivetä etemmäksi.\n\nNähdäkseni eivät ne sitä yrittäneetkään -- niiden sydämet olivat\nkäyneet liian lihaviksi, niinkuin zulut sanovat.\n\nLevättyämme muutaman minuutin otimme taas taakkamme -- myöskin nuo\nnorsunhampaat, jotka jo olivat aiheuttaneet niin monen miehen kuoleman\n-- ja marssimme vaiti runsaan puoli mailia, kunnes saavuimme hyvin\ntiheään vesakkoon. Siihen asetuimme leiriin yöksi, sillä olimme kaikki\njulman väsyneitä. Olin kuitenkin siksi varovainen että asetin pari\nmiestä vahtiin turvatakseni meidät mahdollisilta yllätysyrityksiltä.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKaikista sen päivän rasituksista huolimatta, tai kenties juuri niiden\nvuoksi, minä nukuin yöllä yhtä sikeästi kuin Gobo-parka, jonka\nruhjoutunutta ruumista nyt varmaankin hyeenat raatelivat.\n\nLevänneinä ja virkistyneinä nousimme päivänkoitteessa ja jatkoimme\nmatkaamme Nalan kraalia kohti, jonne saavuimme yön tullessa. Se on\nzululaistapaan rakennettu avoimelle paikalle, ja sen muodostavat\nkuutionmuotoiset majat, joita ympäröi pyöreä orjantappura-aita.\nEläinkraali on sen takana, hiukan vasemmalla siitä. Emme saaneet tavata\nNala päällikköä sinä yönä. Hänen tyttärensä Maiwa meni hänen majaansa,\nheti kun olimme saapuneet kraaliin, ja pian sen jälkeen tuli eräs Nalan\nalipäälliköistä meidän luoksemme tuoden mukanaan lampaan sekä hedelmiä\nja maitoa.\n\n\"Päällikkö lähettää teille tervehdyksensä\", mies sanoi, \"ja toivoo\nsaavansa nähdä teidät huomenaamulla\". Nyt hänen oli käsketty viedä\nmeidät lepopaikkaan, jossa saatoimme nukkua rauhassa. Sitten hän vei\nmeidät muutamiin erikoisen hyviin majoihin, jotka olivat aivan Nalan\naitauksen edessä, ja siellä meidän oli oikein hyvä nukkua.\n\nKello kahdeksan seuduissa seuraavana aamuna tuli alipäällikkö\ntakaisin ja sanoi, että Nala halusi nähdä minut. Menin miehen kanssa\nhänen herransa aitaukseen, ja siellä minut esiteltiin päällikölle,\nviisissäkymmenissä olevalle miehelle jolla oli miellyttävät kasvot ja\nkaunis vartalo. Hän istui majansa edustalla allaan parkittu härännahka\nHänen vieressään istui hänen tyttärensä Maiwa ja heidän ympärillään\nistui kyykyllään kolmattakymmentä _indunaa_ eli alipäällikköä, joiden\nlukumäärä jatkuvasti kasvoi uusista paikalle saapuvista.\n\nAstuessani sisään nämä miehet tervehtivät minua, ja päällikkö nousi ja\ntarttui käteeni, minkä jälkeen hän käski yhden miehistä hakea minulle\ntuolin. Kun istuuduin, kiitti hän minua hyvin kaunopuheisesti ja\nmonin kukoistavin kohteliaisuuksin siitä, että olin suojellut hänen\ntytärtään siinä kiusallisessa ja vaarallisessa tilanteessa johon tämä\noli joutunut, ja ylisti myös suuresti solan puolustuksessa osoittamaani\nurhoollisuutta -- hän suvaitsi käyttää sitä sanaa.\n\nVastasin samalla puhetavalla ja sanoin, että tämä kiitos oikeastaan\nkuului Maiwalle itselleen, sillä ellei hän olisi varoittanut meitä ja\nellei hänen maantuntemuksensa olisi ollut apunamme, emme olisi täällä\ntänä päivänä. Solan puolustuksessa taas minä taistelin oman henkeni\npuolesta, eikä siis ollut ihmeellistä, että olin urhoollinen.\n\nPäästyämme näistä kohteliaisuuksista kehoitti Nala tytärtänsä Maiwaa\nkertomaan tarinansa alipäälliköille, ja Maiwa totteli, puhuen hiljaa,\nmutta hyvin vaikuttavasti.\n\nHän palautti heidän mieliinsä, että hän oli vasten tahtoaan joutunut\nWamben vaimoksi ja ettei hänestä oltu maksettu yhtään eläintä, vaan\noli Wambe uhannut sodalla, ellei häntä olisi lähetetty ilmaisena\nlahjana. Siitä saakka kuin hän oli astunut Wamben kraaliin, olivat\nhänen päivänsä olleet surun päiviä ja hänen yönsä itkun öitä. Häntä oli\nlyöty, häntä oli halveksittu, ja hänen oli ollut pakko toimittaa halvan\norjan askareita -- hänen, päällikön tyttären. Hän oli synnyttänyt\nlapsen, mutta millainen oli hänen lapsensa kohtalo... Ja syvän\nhiljaisuuden vallitessa hän kertoi heille sen hirvittävän tapauksen,\njonka hän jo aikaisemmin oli kertonut minulle. Kun hän oli lopettanut,\nhuusivat hänen kuulijansa äänekkäästi: \"_Ou!_ Maiwa, Nalan tytär!\"\n\n\"Niin\", jatkoi kertoja silmät salamoiden, \"niin, se on totta, minun\nsuuni on täynnä totuutta, niinkuin kukka hunajaa, ja minun silmäni ovat\ntäynnä kyyneliä, niinkuin ruoho kastetta aamuhetkellä.\n\nSe on totta, että näin lapseni kuolevan -- katsokaa, tässä on\ntodistus.\" Ja hän veti esiin tuon pienen kuihtuneen käden ja piti sitä\nheidän edessään.\n\n\"_Ou!_\" huudahtivat miehet jälleen. \"_Ou!_ Se on kuollut käsi!\"\n\n\"Niin\", jatkoi Maiwa, \"tämä on minun kuolleen lapseni kuollut käsi, ja\nminä pidän sitä mukanani, jotten koskaan unohtaisi, en hetkeksikään,\nettä minä elän vain nähdäkseni Wamben kuolevan ja saadakseni\nkostetuksi. Voitko kärsiä sitä, isäni, että matuku on kohdellut sillä\ntavoin sinun tytärtäsi ja sinun tyttäresi poikaa? Voitteko te kärsiä\nsitä, minun oman kansani miehet?\"\n\n\"Ei\", vastasi muudan vanha _induna_ nousten seisomaan, \"_tätä_ ei voi\nkärsiä. Nyt me olemme kärsineet tarpeeksi niistä matuku-koirista ja\nheidän kerskailevasta herrastaan, nyt mieluummin kuolemme kuin kärsimme\nenempää!\"\n\n\"Tätä ei todellakaan voi kärsiä\", sanoi Nala, \"mutta miten voimme\nryhtyä sotaan niin suurta kansaa vastaan?\"\n\n\"\"Kysy Macumazahnilta -- kysy Macumazahnilta, valkoiselta, viisaalta\nmieheltä\", sanoi Maiwa osoittaen minua.\n\n\"Miten voimme voittaa Wamben, metsästäjä Macumazahn?\"\n\n\"Miten voittaa shakaali leijonan, Nala?\"\n\n\"Viekkaudella, Macumazahn.\"\n\nSamassa saapui muudan mies ilmoittamaan, että Wamben luota oli tullut\nsanansaattajia.\n\n\"Mikä on heidän sanomansa?\"\n\n\"He ovat tulleet vaatimaan, että sinun tyttäresi Maiwa lähetetään\ntakaisin ja hänen mukanaan valkoinen metsästäjä.\"\n\n\"Mitä on minun vastattava tähän, Macumazahn?\" kysyi Nala miehen\nvetäydyttyä etemmäksi.\n\n\"Sinun on vastattava näin: Nainen lähetetään takaisin ja hänen\nmukanaan valkoinen mies. Odota, minä kätkeydyn majaan, niin etteivät\nsanansaattajat näe minua.\"\n\nPian sen jälkeen näin eräästä majan seinässä olevasta raosta\nsanansaattajien tulevan. Niitä oli neljä, ja ne näyttivät hyvin\nraaoilta ja barbaarisilta. Ne olivat ilmeisesti vaeltaneet koko yön,\nsillä niiden askeleet olivat laahustavia.\n\n\"Mikä on asianne?\" sanoi Nala rypistäen otsaansa.\n\n\"Me tulemme Wamben luota ja tuomme Wambelta käskyjä Nalalle, hänen\npalvelijalleen\", vastasi lähetystön puheenjohtaja.\n\n\"Puhu!\" sanoi Nala kärsimättömästi.\n\n\"Nämä ovat Wamben sanat. Lähetä takaisin nainen, joka on paennut minun\nkraalistani, ja lähetä yhdessä hänen kanssaan valkoinen mies, joka on\nuskaltanut metsästää minun maassani luvatta ja joka on tappanut minun\nsotureitani. Nämä ovat Wamben sanat.\"\n\n\"Entä jos minä nyt sanoisin, että en tahdo lähettää heitä?\" kysyi Nala.\n\n\"Silloin julistamme sinulle Wamben nimessä sodan. Wambe tuhoaa sinut.\nHän tulee hävittämään sinun jälkesi maan päältä, sinun kraalisi\ntallataan maan tasalle -- näin\" -- ja mies polki rikki multamöykyn,\njoka oli hänen jalkojensa juuressa.\n\n\"Nuo ovat kovia sanoja\", sanoi Nala. \"Anna minun neuvotella, ennenkuin\nvastaan.\"\n\nNyt seurasi pieni komedia, joka osoitti näillä villeillä olevan\nrunsaasti näyttelijän taipumuksia. Lähettiläät vetäytyivät hiukan\ntaaksepäin, jääden kuitenkin näkyviin, ja Nala oli neuvottelevinaan\nhyvin innokkaasti ja vakavasti _indunainsa_ kanssa. Hetken kuluttua\nMaiwa heittäytyi hänen jalkoihinsa ja oli kerjäävinään ja rukoilevinaan\nsuojelusta, mutta isä vain väänteli käsiään neuvottomana ja\nepätoivoisena. Vihdoin hän viittasi sanansaattajat luokseen ja sanoi,\nMaiwan mestarillisesti nyyhkyttäessä hänen jalkojensa juuressa:\n\n\"Wambe on suuri päällikkö, ja tämä nainen on hänen vaimonsa, jonka hän\non oikeutettu vaatimaan takaisin. Hänen on palattava Wamben luo; mutta\nhänen jalkansa ovat hellät pitkästä vaelluksesta, hän ei voi tulla nyt.\nKahdeksan päivän kuluttua tästä päivästä hänet jätetään takaisin Wamben\nkraaliin, ja minä lähetän hänet sinne miesjoukon saattamana.\n\nMitä tulee valkoiseen mieheen ja hänen väkeensä, ei minulla ole mitään\ntekemistä heidän kanssaan, enkä minä voi vastata heidän pahoista\ntöistään. He ovat tulleet kutsumatta minun luokseni, ja minä lähetän\nheidät sinne, mistä he ovat tulleet, ja Wambe tuomitkoon heidät oman\nlakinsa mukaan. Heidät lähetetään samalla kertaa kuin nainen. Ja nyt\nte voitte mennä. Ruokaa teille annetaan kraalin ulkopuolella ja lahja\nWambelle sovitukseksi minun tyttäreni rikoksesta. Minä olen puhunut.\"\n\nTuntui siltä, kuin sanansaattajat olisivat vaatineet, että Maiwa\nseuraisi heitä heti, mutta kun hänen turvonneet jalkansa näytettiin\nheille, antoivat he lopulta perään ja lähtivät.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKun sanansaattajat olivat poistuneet, tulin minä majasta ulos, ja\nsitten me aloimme harkita tilannetta ja laatia suunnitelmiamme.\nEnnen kaikkea oli minulle tärkeätä saada Nalalle selväksi, etten\nvoinut ilmaiseksi asettaa kokeneisuuttani ja palveluksiani hänen\nkäytettävikseen. Olin kuullut, että Wambella oli kraalinsa ympärillä\nnorsunhampaista tehty aitaus; nuo hampaat minä vaadin osuudekseni,\njos me voittaisimme, ja pyysin myöskin, että Nala luovuttaisi minulle\ntarpeellisen määrän miehiä saadakseni ne kuljetetuiksi rannikolle.\n\nTähän vaatimattomaan pyyntöön Nala ja hänen miehensä suostuivat\nsydämellisen alttiisti, kenties osaksi siitä syystä, etteivät\nodottaneet lainkaan saalista.\n\nLisäksi vaadin, että jos voittaisimme, valkoinen mies John Every oli\nluovutettava minulle samoin kuin kaikki tavarat, jotka hän pyytäisi.\nMinun tarvinnee tuskin sanoa, että hänen julma vankeutensa oli ainoa\nsyy, minkä vuoksi antauduin niin uhkarohkeaan yritykseen, mutta\ntietysti olin siksi viisas, etten antanut heidän huomata sitä. Tähänkin\nNala myöntyi.\n\nKolmas vaatimukseni oli, ettei ketään naista eikä ala-ikäistä saisi\ntappaa, ja kun siihenkin suostuttiin, siirryimme neuvottelemaan\npäämäärästä ja keinoista. Wambe oli kaikesta päättäen verraten mahtava\nheimopäällikkö, ja hänellä oli aina kolme-, neljätuhatta asestettua\nmiestä kraalinsa ympärillä, jota pidettiin valloittamattomana. Nala\nsitävastoin saattoi lyhyessä ajassa koota vain tuhatkaksi-, kolmesataa\nmiestä, mutta ollen zuluheimoa ne toiselta puolen olivat parempia\nsotureita kuin Wamben matukut.\n\nSotajoukkojen erilaisen miesluvun johdosta ei siis tarvinnut heittää\ntoivoa. Eniten vähensi voitonmahdollisuuksiamme sitävastoin se seikka,\nettä oli vaikea suunnata mitään ratkaisevaa hyökkäystä Wamben vahvaa\nkraalia vastaan. Se oli näet, niin sanottiin, varustettu joka taholta\nkivivalleilla, joiden sisäpuolella oli pieniä linnakkeita; niissä taas\noli lukuisasti koloja ja asumuksia, jotka oli kaivettu kallioseinämiin.\nKerrottiin, että suuri zulu-kuningas Dingaan aikoinaan oli vienyt\nvaltavan _impin_ kraalille, jota silloin hallitsi joku Wamben\nesi-isistä, ja että hänet oli lyöty takaisin menetettyään toistatuhatta\nmiestä.\n\nMietittyäni asiaa kyselin Maiwalta yksityiskohtaisesti paikan\nlinnoituksia ja asemaa ja sain tarkkoja tietoja. Hänen selityksestään\nilmeni, että kraali oli aivan valloittamaton edestäpäin hyökättäessä,\nmutta takaa, missä se ulottui vuorenrinteelle, se oli huomattavasti\nheikommin linnoitettu, sitä kun siellä suojasi vain kaksi kivivallia.\nTämä johtui siitä, ettei vuorta voinut nousta muuta kuin erästä\nsalaista polkua myöten, jonka vain kuninkaan ja hänen lähimpien\nuskottujensa luultiin tietävän.\n\n\"Hyvä\", sanoin minä, kun Maiwa oli lopettanut puheensa, \"se siis on\nheikko kohta; mutta tiedätkö sinä tuon polun?\"\n\n\"Tiedän\", vastasi Maiwa, \"minä en ole houkka, Macumazahn. Ken tietää,\non voimakas, ja minä keksin polun salaisuuden.\"\n\n\"Ja sinä voit johdattaa _impin_ sitä myöten, niin että se voi hyökätä\nkraaliin takaapäin?\"\n\n\"Kyllä, minä voin tehdä sen, kunhan vain Wamben väki ei tiedä, että\n_impi_ tulee, sillä jos he tietävät sen, voivat he sulkea tien.\"\n\n\"Siinä tapauksessa on minun suunnitelmani tämä. Kuule minua, Nala, ja\nsano, onko se hyvä, ja jos sinulla on parempi, niin esitä se. Lähetä\nsanansaattajia kutsumaan kokoon koko sinun _impisi_, niin että se voi\nolla täällä koossa kolmen päivän kuluttua. Anna sen sitten Maiwan\nopastuksella lähteä täältä neljäntenä päivänä, nousta vuorten yli\nja marssia edelleen niiden toiselle puolelle, kunnes se tulee sille\nkohdalle, jonka takana sijaitsee Wamben kraali. Tämä tulee kaiken\nkaikkiaan viemään noin kolme päivää. Anna sitten Maiwan kolmantena\npäivänä johdattaa _impi_ kaikessa hiljaisuudessa salaista polkua pitkin\nvuorenhuipulle, joka kohoaa linnoituksen edessä. Siellä heidän tulee\nkätkeytyä kallioiden taakse.\n\nKäske sitten jonkun indunasi lähteä liikkeelle kuudentena päivänä\nkahdensadan kiväärillä varustetun miehen kanssa ja viedä mukanaan\nvankeina minut ja minun mieheni sekä joku sinun kansasi tyttö, joka\nmuistuttaa Maiwaa kasvoiltaan ja vartaloltaan ja jonka kädet on\nsidottu. Anna heidän mennä sitä tietä, jota me olemme tulleet, kapean\nsolan läpi Wamben kraalille. Mutta miehillä ei saa olla kilpiä eikä\nhöyhentöyhtöjä, vaan ainoastaan kiväärinsä ja lyhyt keihäs, ja kun\nhe tapaavat Wamben väkeä, pitää heidän sanoa, että he ovat tulleet\nluovuttamaan naisen ja valkoisen miehen seuralaisineen Wambelle.\nSilloin he saavat kulkea rauhassa. Seitsemännen päivän iltana me\nsaavumme Wamben kraalin edessä oleville varustuksille, ja Maiwa\nsanoo, että siellä on lähellä portteja muudan pieni linnake, joka on\ntäynnä luolia ja kalliolohkareita, mutta jossa ei ole sotureita kuin\nsota-aikana tai joka tapauksessa on vain muutama, jotka voi helposti\nvoittaa.\n\nKun tämä on tapahtunut, tulee vuorella kaupungin takana olevan\n_impin_ sytyttää tuli ja panna siihen märkää ruohoa, niin että\nsyntyy paljon savua. Kun me näemme sen, alamme me linnakkeesta\nampua Wamben kaupunkia, minkä jälkeen kaikki Wamben soturit\nryntäävät ulos tappaakseen meidät. Mutta me pidämme puolemme, ja\nmeidän taistellessamme tulee _impin_ rientää alas vuorelta, kiivetä\nkivivallien yli ja tappaa ne, jotka puolustavat niitä. Sitten heidän on\nhyökättävä yllättäen kaupunkiin ja puhdistettava se Wamben sotureista\nniinkuin myrsky riistää kukasta haivenet. Minä olen puhunut.\"\n\n\"_Ou_\", sanoi Nala, \"se suunnitelma on hyvä, se on hyvin hyvä.\nValkoinen mies on viekkaampi kuin shakaali. Nouskoon nyt butiana-kansan\nkäärme pyrstölleen ja antakoon meille onnea taistelussa, sillä silloin\nme vapaudumme Wambesta ja koko hänen hirmuvallastaan.\"\n\nSen jälkeen Maiwa nousi, otti vielä kerran esiin pienen lapsenkäden ja\nantoi isänsä ja hänen etevimpien neuvonantajiensa vannoa sen kautta,\nettä kävisivät tämän katkeran kostosodan loppuun saakka. Siitä syystä\nrupesivat naapuriheimot nimittämään sotaa, joka nyt syttyi, pienen\nkäden sodaksi.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nNyt seurasi kaksi kiireistä päivää. Sanansaattajia lähetettiin\nkaikkiin suuntiin, ja jokainen butiana-heimon mies, joka kykeni\naseita kantamaan, kutsuttiin \"suureen tanssiin\". Mutta maa oli pieni,\nja joukko, jonka toisena aamuna saatoimme tarkastaa, käsitti vain\ntuhatkaksisataaseitsemänkymmentä _assegailla_ ja kilvellä varustettua\nmiestä. Komea ja urhoollinen parvi se kuitenkin oli. Seuraavan päivän\naamulla lähti päävoima matkaan Nalan komentamana. Hän tiesi elämänsä\nja päällikkyytensä olevan taistelun tuloksen varassa ja oli senvuoksi,\nviisaasti kyllä, päättänyt itse johtaa väkeään. Heidän mukanaan lähti\nMaiwa, jonka oli määrä olla oppaana. Meidän täytyi antaa heille kahden\npäivän etumatka, sillä heidän oli marssittava kolmattakymmentä mailia\nkurjaa maastoa, muun muassa sen suuren vuorijonon yli, joka kulkee\npohjoisesta etelään. Heidän oli näet tehtävä pitkä kierros päästäkseen\nperille huomiota herättämättä.\n\nMutta kuudentena päivänä tulomme jälkeen minä vihdoinkin lähdin\nmatkalle yhdessä kovin vastahakoisten kantajieni kanssa, jotka olivat\nkaikkea muuta kuin mielissään siitä, että sillä tavoin joutuivat\npistämään päänsä leijonan kitaan. Ja vain Nalan keihäiden pelko ja\nheikko luottamus minuun sai heidät antautumaan seikkailuun. Meidän\nmukanamme lähti noin kaksisataa erilaisilla pyssyillä varustettua\nbutianaa. Mutta heillä ei ollut kilpiä eikä höyhentöyhtöjä, ja he\nnäyttivät yleensäkin mahdollisimman vähän sotaisilta. Ja vihdoin meillä\noli mukanamme eräs Maiwan sisarpuoli, joka muistutti Maiwaa suuresti\nsekä kasvoiltaan että vartaloltaan ja jonka tehtävänä oli näytellä\nkaranneen vaimon osaa.\n\nEnsimmäisenä iltana asetuimme leiriin kapeasolaisen vuoren huipulle,\nja seuraavana aamuna, heti kun ensimmäiset päivänsäteet pilkistivät\ntaivaanrannalta, vieritimme pois ne raskaat kivet, joilla olimme\nsulkeneet rotkon muutamaa päivää aikaisemmin, ja laskeuduimme rinnettä\nalas. Siellä makasivat vielä niiden miesten ruumiit tai oikeammin\nluurangot, jotka luodikkoni oli kaatanut. Matukut olivat jättäneet\nkuolleet toverinsa korppikotkien haudattaviksi. Minä laskeuduin\nkuiluun, jonka Gobo-parka oli saanut viimeiseksi leposijakseen, ja\nhaeskelin hänen ruumistaan, mutta turhaan, vaikka löysinkin paikan,\njohon hän ja se toinen mies olivat pudonneet, sekä jälkimmäisen\nluurangon, jonka tunsin vyöstä. Varmaankin oli jokin petoeläin\nraahannut pois Gobon maalliset jäännökset, tai sitten olivat matukut\nvieneet ne mukanaan samoin kuin pikakiväärini, joka Gobolla oli ollut.\nMissään tapauksessa en myöhemmin enää nähnyt enkä kuullut niistä mitään.\n\nTultuamme Wamben maahan etenimme mahdollisimman varovasti.\nViitisenkymmentä miestä kulki ketjussa edellämme turvatakseen meidät\näkkihyökkäykseltä, ja yhtä monta oli samalla tavoin ja samasta\nsyystä jälkijoukkona. Loput sata marssivat yhdessä rykelmässä etu-\nja jälkijoukkojen välissä, ja keskellä tätä ryhmää kuljimme minä,\nkantajani ja Maiwan edustaja. Me olimme aseettomat, ja muutamia\nmiehistäni oli kytketty yhteen, jotta näyttäisimme vangeilta; tytön pää\noli peitetty huntuun, ja hänen ryhtinsä ilmaisi suurta alakuloisuutta.\nMatkasimme suoraan kohti Wamben kraalia eli linnoitusta, joka oli noin\nkuuden mailin päässä solalta.\n\nMarssittuamme runsaan mailin kohtasimme viitisenkymmentä Wamben\nsoturia, jotka ilmeisesti oli lähetetty tähystelemään meitä. He\npysähdyttivät meidät, ja heidän päällikkönsä kysyi, minne aioimme.\nPäällikkömme vastasi silloin, että hän vei Maiwaa, Wamben karannutta\nvaimoa, sekä valkoista metsästäjää ja hänen kantajiaan Wambelle, koska\ntämä oli sitä vaatinut. Sitten päällikkö tahtoi tietää, minkä vuoksi\nmeitä oli niin monta, ja siihen meidän päällikkömme vastasi, että minä\nja mieheni olimme kovin itsepäisiä ja niskoittelevia, ja jos meidät\nolisi lähetetty pienemmän joukon saattamana, olisimme helposti voineet\nriistäytyä irti ja paeta ja tuottaa häpeän ja Wamben vihan heidän\nheimolleen. Sen jälkeen alkoi tuo matuku-päällikkö huvitella minun\nkustannuksellani ja tehdä minusta pilkkaa, sanoen, että Wambe kyllä\nantaisi minun maksaa tappamani soturit. Hän pistäisi minut \"purevaan\ntaloon\", toisin sanoen leijonapyydykseen ja antaisi minun kuolla\njalastaan takertuneen shakaalin tavoin. En vastannut siihen mitään,\nvaikka harmini olikin suuri; olin vain olevinani kovin peloissani.\nNo niin, sehän ei ollut erikoisen vaikeata, sillä minä todellakin\npelkäsin. En voinut salata itseltäni, että tämä oli epätoivoinen yritys\nja että minä hyvin luultavasti muutaman päivän kuluttua saisin tehdä\ntuttavuutta leijonapyydyksen kanssa. Mutta minä en myöskään voinut\njättää Every-parkaa oman onnensa nojaan; minun täytyi siis kulkea\nedelleen vaarallista polkuani ja turvata sallimukseen, kuten minun niin\nmonesti muulloinkin on täytynyt tehdä.\n\nNyt ilmaantui uusi vaikeus. Wamben soturit eivät millään suostuneet\njättämään meitä, vaan tekivät vielä kaikkensa kiiruhtaakseen\nmarssiamme; he pitivät erikoisen tärkeänä, että ennättäisimme\nheidän päällikkönsä kaupunkiin ennen iltaa. Meillä taas oli täysi\nsyy viivytellä pimeän tuloon, me kun luotimme siihen, että pimeys\nhelpottaisi kaupunkia hallitsevan linnakkeen valloitusta.\n\nLopulta he kävivät niin itsepäisiksi, että meidän suorastaan täytyi\nkieltäytyä marssimasta nopeammin ilmoittaen syyksi tytön väsymyksen.\nSitä syytä he eivät kuitenkaan hyväksyneet, ja minä aloin jo pelätä,\nettä syntyisi käsikähmä, sillä butianat ja matukut eivät juuri\nsiedä toisiaan; lopulta viimeksimainitut kuitenkin antoivat perään,\narvatenkin siksi, että huomasivat olevansa paljon heikompia, ja\nsallivat meidän marssia niinkuin itse tahdoimme. Toivoin hartaasti,\nettä he menisivät myönnytyksissään vielä pitemmälle ja jättäisivät\nmeidät omiin hoteisiimme, mutta siitä he jyrkästi kieltäytyivät. He\nseurasivat meitä edelleen askel askeleelta jatkaen yhä vihjauksiaan\n\"purevasta talosta\", jonka nimi sorahteli pahasti korvissani ja piti\npelkoani vireillä.\n\nKello puoli viiden seuduissa iltapäivällä tulimme kalliopohjaiselle\nylängölle, mistä näimme selvästi Wamben kaupungin, joka oli noin\npuolentoista mailin etäisyydessä ja kolmisentuhatta jalkaa meitä\nalempana. Kaupunki on rakennettu laaksoon, lukuunottamatta Wamben omaa\nkraalia, joka sijaitsee eräiden taempana kohoavien vuorten rinteellä\nolevien onkaloiden suulla; juuri niillä vuorilla toivoin aamulla\nnäkeväni _impimme_ auringossa kimaltelevat keihäät.\n\nJo sieltäkin, missä nyt olimme, oli helppo nähdä, miten vahvasti tuo\npaikka oli varustettu linnakkeilla ja valleilla ja miten vaikeata\noli päästä sen lähelle. Ellei sitä saanut otetuksi yllättämällä,\nei sotajoukolla, jolla ei ollut kanuunia, mielestäni ollut mitään\nmahdollisuuksia valloittaa sitä, ja kanuunienkin avulla se olisi ollut\nvarsin vaikeata.\n\nNyt meidän oli laskeuduttava ylängöltä, ja se oli kaikkea muuta kuin\nhauskaa, sillä polku, mikäli sitä siksi voi nimittää, oli melkein\nkauttaaltaan täynnä isoja vierukivimöhkäleitä, joita pitkin me saimme\nhyppiä kuin heinäsirkat. Laskeutuminen vei suunnilleen kolme tuntia,\nja kun me vihdoin pääsimme alas, olin minä lopen väsynyt kuumuudesta\nja ponnistuksista. Pian sen jälkeen, juuri kun alkoi hämärtää,\nme saavuimme ensimmäiselle linnoitusvyöhykkeelle. Sen muodosti\nkolminkertainen kivivalli, jonka katkaisi sisäänkäytävä, niin ahdas,\nettä vain vaivoin pääsi tunkeutumaan sen läpi. Kun mukanamme oli\nWamben sotureita, laskettiin meidät siitä ilman muuta. Nyt seurasi\nrunsaan kolmensadan askeleen levyinen alue, joka oli hyvin kurjaa\nmaastoa ja aivan asumaton. Siinä sijaitseviin luoliin kätkettiin\neläimet sota-aikana. Sitten seurasi toinen linnoitusvyöhyke, jossa oli\nV:n muotoinen sisäänkäytävä, ja vallin takaa näimme sen linnakkeen\nkohoavan, joka meidän oli määrä vallata.\n\nKulkiessamme eteenpäin kuiskasin päällikölle uudet suunnitelmani, ja\nniitä seuraten hän tullessamme toiselle läpikäytävälle kääntyi Wamben\npäällikön puoleen ja sanoi, että aioimme odottaa siinä, kunnes Wambe\nlähettäisi meille sanan marssia kaupunkiin. Wamben päällikkö sanoi\nmielellään suostuvansa siihen, mutta siinä tapauksessa oli vangit\nannettava hänelle, jotta hän voisi viedä ne Wamben kraaliin, sillä\nWambe janosi sitä hetkeä, jolloin saisi käydä heihin käsiksi ja hänen\nsydämensä tahtoi nähdä valkoisen miehen kuolevan, ennenkuin hän itse\nlaskeutui levolle, ja vaimollensa hän valmistaisi lämpimän vastaanoton.\nPäällikkömme vastasi, ettei hän voinut suostua siihen; hän oli saanut\nkäskyn luovuttaa vangit Wambelle hänen omassa kraalissaan, eikä hän\nvoinut rikkoa sitä käskyä vastaan. Hänhän ei voisi vastata vangeista,\njos päästäisi ne käsistään! Ei, he odottaisivat siinä, kunnes Wambe\nkäskisi heidän tulla.\n\nHetken riideltyään mies antoi perään ja meni, luvaten pian palata\ntakaisin. Sivuuttaessaan minut hän osoitti sammuvaa iltaruskoa ja sanoi\npilkallisesti: \"Katso nyt viimeisen kerran valoa, valkoinen mies,\npurevassa talossa on pimeää!\"\n\nSeuraavana päivänä tulin ampuneeksi tuon herran ja luulenpa melkein,\nettä hän on ainoa kaikista pyssyni tielle joutuneista, jolle en ole\nsuonut säälivää tai katuvaa ajatusta.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nSiinä paikassa, johon olimme pysähtyneet, juoksi pieni puro. Satuin\nhuomaamaan sen, ja mieleeni juolahti: \"Linnakkeessa ei ole vettä.\"\nIlmaisin arveluni päällikölle, joka seurasi neuvoani ja antoi kaikkien\nmiesten mennä purolle juomaan niin paljon kuin jaksoivat sekä\ntäyttämään vedellä mukanamme olevat seitsemän, kahdeksan keittoastiaa.\nNyt oli meidän ratkaistava tärkeä kysymys: miten valloittaa linnake?\nKun päällikkö tiedusteli mielipidettäni, vastasin, että oli parasta\nmarssia eteenpäin ja ottaa se saman tien, ja niin teimmekin. Tultuamme\nkapealle sisäänkäytävälle meidät, niinkuin olimme odottaneetkin,\npidätti kaksi vahdissa olevaa soturia, kysyen, minne aioimme.\nPäällikkömme vastasi, että olimme muuttaneet mieltämme ja aioimme\nWamben kraaliin. Soturit kielsivät pääsyn; nyt meidän oli odotettava.\n\nVastaukseksi työnsimme vain heidät syrjään mennäksemme sitten\nhanhenmarssissa läpi portin, joka oli vain sadanviidenkymmenen kyynärän\npäässä linnakkeesta. Kulkiessamme juoksivat syrjään töykkäämämme\nmiehet kaupunkiin päin huutaen apua, mikä kuultiinkin heti, sillä\nminuuttia myöhemmin näimme asestettujen miesjoukkojen kiiruhtavan meitä\nkohti. Silloin aloimme mekin juosta linnakkeeseen päin. Niin pian\nkuin aikeemme kävi heille selväksi, kiiruhtivat he vielä askeleitaan\nehtiäkseen ennen. Meillä oli kuitenkin hyvänlainen etumatka, ja yhtä\nainoata miestä lukuunottamatta, joka kompastui ja kaatui, pääsimme\nkaikki ehjin nahoin linnakkeeseen, ennenkuin toiset ennättivät\nsinne. Tuon miehen he ottivat vangiksi, ja kun taistelu seuraavana\npäivänä alkoi ja hän kieltäytyi antamasta tietoja suunnitelmistamme,\nhe surmasivat hänet. Onneksi he eivät ennättäneet panna häntä\npiinapenkkiin, minkä he muussa tapauksessa varmasti olisivat tehneet,\nsillä noille matukuille on vihollisten kiduttaminen suurta nautintoa.\n\nKun olimme ehtineet linnakkeeseen, joka käsittää noin 5,000\nneliökyynärää, pysähtyivät sotamiehet, jotka olivat yrittäneet\nkatkaista meiltä paluutien; he näet tunsivat linnakkeen vahvuuden.\nSaimme siten aikaa tarkastella paikkaa hiukan lähemmin, ennenkuin valo\nkokonaan katosi. Havaitsimme, että linnaketta ympäröi säännöllinen\nkivivalli-labyrintti, että siinä oli kolme isoa ja monta pientä luolaa\nja ettei siinä ollut lainkaan varusväkeä. Lähin tehtävämme oli sitten,\nmikäli pimeässä näimme, jakaa miehet keskellä oleviin korkeimpiin\nkohtiin; he olivat melkein käyttökelvottomia, niin peloissaan he\nolivat, ja minä aloin jo pelätä, että he yrittäisivät karata Wamben luo\nja ilmaista hänelle suunnitelmamme pelastaakseen siten oman nahkansa.\nVartioin heitä sentähden kuin silmäteriäni ja sanoin heille, että\nheidät ammuttaisiin paikalle, jos he liikkuisivat mihinkään.\n\nSillä välin oli tullut pimeä, ja pimeyden halki kuulin äänen -- se\noli meitä saattaneen päällikön -- joka vaati meitä tulemaan alas.\nVastasimme, että oli aivan liian pimeätä voidaksemme ajatella\nsellaista. Kolhisimme vain jalkamme kipeiksi kiviin. Hän jauhoi\nkuitenkin yhä edelleen samaa asiaa, niin että meidän lopulta täytyi\nnimenomaan kieltäytyä noudattamasta hänen vaatimustaan, lisäten,\nettä jos meitä yritettäisiin karkoittaa, avaisimme heti tulen. Kun\npimeässä ei kannattanut hyökätä, vetäytyivät he heti takaisin, mutta\nvartiotulista, joita pian syttyi ympärillemme, käsitimme, että meitä\npidettiin tarkasti silmällä joka taholta.\n\nTämä yö oli hyvin jännittävä, mehän näet olimme kuin ansassa emmekä\nvoineet saada vähäisintäkään tietoa siitä, miten tilanne ympärillämme\nkehittyi. Onneksi olimme ottaneet ruokaa mukaamme, niin ettei meidän\ntarvinnut nähdä nälkää; oli myöskin onni, että ennen linnakkeeseen\ntuloamme olimme perusteellisesti sammuttaneet janomme, sillä niinkuin\nolin arvannut ei koko linnakkeessa ollut ainoatakaan vesipisaraa.\n\nVihdoinkin yö meni, ja heti kun taivaanrannalla alkoi näkyä\nsarastusta, ryhdyin minä kompuroimaan kivisiä polkuja saadakseni\nkaikki kuntoon, jotta voisimme torjua hyökkäyksen, joka varmasti\ntapahtuisi jonkin tunnin kuluttua. Miehet olivat marssin jälkeen\nkankeina ja menehtymäisillään kylmästä ja senvuoksi hyvin masentuneita\nja haluttomia taistelemaan, mutta minä rohkaisin heitä parhaan kykyni\nmukaan, muistutin heille, mitä heimoa he olivat, ja kehoitin heitä\nolemaan antamatta perään mokomille matuku-koirille. Alkoi jo olla aivan\nvaloisaa, ja me näimme muutamien soturijoukkueiden etenevän linnaketta\nkohti.\n\nNe pysähtyivät runsaan kahdensadan kyynärän päähän, paikkaan, jossa\nolivat suojassa, ja juuri kun aurinko nousi, astui muudan kuuluttaja\nesiin ja huusi meille. Päällikkömme nousi eräälle kallionlohkareelle ja\nvastasi.\n\n\"Nämä ovat Wamben sanat\", sanoi kuuluttaja. \"Poistukaa linnakkeesta,\nluovuttakaa pahantekijät meille ja lähtekää rauhassa kotiinne -- tai\njääkää sinne ja kuolkaa.\"\n\n\"On vielä hiukan liian aikaista lähteä liikkeelle\", vastasi\npäällikkömme diplomaattisen viekkaasti. \"Kun aurinko on kuivannut\nkasteen, silloin me tulemme. Jäsenemme ovat vielä kylmästä jäykät.\"\n\n\"Ei, tulkaa heti!\" sanoi kuuluttaja.\n\n\"Taidatpa pettyä, ystäväiseni\", tuumin minä itsekseni, mutta päällikkö\nvastasi tulevansa sitten kun halusi eikä hetkeäkään aikaisemmin.\n\n\"Valmistaudu siis kuolemaan\", lausui kuuluttaja -- hirveän näköinen\nryöväri -- ja astui juhlallisesti takaisin soturien luo.\n\nMinä viimeistelin valmistukseni ja katsoin sitten pelko sydämessä\nvuorenhuippua, jonka ympäriltä sumu alkoi haihtua. Siellä ei näkynyt\nsavua. Vihelsin hiljaa; jos pääjoukkomme oli myöhästynyt tai erehtynyt\ntiestä, oli edessämme kova urakka. Meillä oli vain sen verran vettä\njäljellä, että hädin tuskin saatoimme kostuttaa miesten suut, ja kun\nse oli lopussa, emme me voineet kauankaan pitää puoliamme polttavassa\nauringon paahteessa.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nVihdoin, juuri kun aurinko kohosi kaikessa loistossaan takanamme\nolevien vuorten yläpuolelle, päästi tuhatviisisataa matuku-soturia\nomituisen viheltävän äänen, joka muuttui raa'aksi sotalauluksi. Sitten\nkuului yksityisiä laukauksia -- matukuilla oli vain muutamia kiväärejä;\nne jäivät tuloksettomiksi, mutta yksi luodeista meni aivan erään\nmiehemme pään ohi.\n\n\"Kas niin, nyt se alkaa!\" tuumin minä enkä paljon erehtynytkään, sillä\nminuuttia myöhemmin jakautui sotajoukko kolmeen yhtä suureen osaan ja\nryhtyi lakkaamatta ampuen hyökkäämään kimppuumme yht'aikaa kolmelta\ntaholta.\n\nMiehemme olivat nyt kaikki hyvässä suojassa, eikä tuli siitä syystä\nvahingoittanut meitä. Minä asetuin eräälle korkealle kalliolle\nhallitakseni katseellani mahdollisimman suurta osaa linnakkeesta ja\nkentästä ja sieltä huusin miehilleni, että heidän oli pidättäydyttävä\nampumasta, kunnes minä käskisin -- silloin heidän oli tähdättävä\nmatalalle, laukaistava ja sitten ladattava niin pian kuin saattoivat.\nTiesin, että he, niinkuin muuten kaikki alkuasukkaat, olivat kerrassaan\ntaitamattomia ampujia, ja sitäpaitsi olivat heidän pyssynpiippunsa\nvalmistetut vanhoista kaasuputkista, niin ettei niillä voinut olla\nmitään vaikutusta viholliseen, ennenkuin se oli aivan kimpussa.\n\nNo niin, matukut riensivät hyvää vauhtia eteenpäin, pian he olivat vain\nrunsaan sadan kyynärän päässä meistä, ja minä panin merkille, että he\nlähetessään kokosivat rivinsä yhteen -- sitä parempi meille.\n\n\"Emmekö ammu nyt, isäni?\" kysyi päällikkömme.\n\n\"Emme, senkin kirottu tolvana\" vastasin minä. \"Yhdeksänkymmentä\nkyynärää -- kahdeksankymmentä -- seitsemänkymmentä! -- Laukaiskaa nyt,\nlurjukset!\" minä huusin ja näytin heille hyvää esimerkkiä tyhjentämällä\nnorsuluodikkoni molemmat piiput sankimpaan vihollisjoukkoon.\n\nKoko linnake ritisi ja jyskyi kahdensadan vanhan pyssyn paukkuvasta\nyhteislaukauksesta, ja ilmassa suhisi ja vinkui kaikenlaisia panoksia,\nvanhoista padanjaloista lyijyllä päällystettyihin raudankappaleisiin ja\npikkukiviin saakka.\n\nTulos oli moitteeton. Matukut olivat niin lähellä meitä, ettemme\nmitenkään voineet olla osumatta heihin, ja viidenkymmenen kyynärän\npäästä on kaasuputkipiipun lennättämä lyijyyn kapaloitu kivi vähintään\nyhtä tehokas kuin martini-luodikon kuula. Hyökkääjiä kaatuikin\nkymmenittäin maahan, kun taas jäljellä olevat tekivät täyskäännöksen\nja pakenivat. Lähetimme heille vielä monta padanjalkaa ja pikkukiveä,\nkunnes he olivat päässeet pyssynkantamaa kauemmaksi, ja minun\nnorsuluodikkoni toimi koko ajan esilaulajana. Sitten aloimme jälleen\nladata, ja miehet olivat nyt saaneet uutta rohkeutta, sillä me emme\nolleet menettäneet ainoatakaan miehistämme, kun taas matukut olivat\njättäneet tantereelle yli puoli sataa kuollutta ja haavoittunutta.\nKuitenkin vähensi iloani huomattavasti se seikka, etten tähystelyistäni\nhuolimatta nähnyt jälkeäkään savusta edessämme kohoavalla vuorella.\n\nSuunnilleen puoli tuntia kului vihollisen antamatta merkkiäkään\nitsestään, mutta sitten ne jälleen alkoivat lähestyä ja ihan toisella\ntavalla. Opittuaan, miten vaarallista oli hyökätä kimppuumme tiheissä\nriveissä, ne hajaantuivat kuusi, seitsemän miestä käsittäviin\npikkuryhmiin ja parveilivat sillä tavoin meitä kohti suoraan aukean\nkentän poikki.\n\nAivan linnakkeen juuressa oli syvä alho, jonka pohjaan emme päässeet\nampumaan, ja siihen koettivat Wamben soturit nyt koota ylivoimaiset\njoukkonsa.\n\nTietysti tuotimme heille kykymme mukaan vahinkoa heidän kiiruhtaessaan\nsinne, mutta sellainen ammunta kysyy hyviä ampujia, ja niitä meillä ei\nollut ylen määrin. Toinen epäsuotuisa seikka oli, että poikkeuksetta\nkaikki miehemme tahtoivat tyhjentää pyssynsä jokaiseen pikku ryhmään,\njoka näyttäytyi; siitä oli seurauksena, että ensimmäiset ryhmät\nammuttiin aivan riekaleiksi, kun taas myöhemmät pääsivät isommitta\nvaurioitta turvaan, sillä miestemme pyssynkuvien lataaminen vei\ntietysti paljon aikaa. Minä puolestani ammuin norsuluodikollani ja\npikakarbiinillani, kunnes ne olivat niin kuumat, etten niihin enää\nvoinut kajota, mutta yhden miehen ponnistukset eivät kuitenkaan voineet\npysähdyttää moista tulvaa eivätkä vähentää vihollisen mieslukua kyllin\ntuntuvassa määrässä.\n\nLopulta oli alhossa, muutaman kyynärän päässä meistä, vähintään tuhat\nmiestä, ja ne, joilla oli pyssy, ylläpitivät kovaa tulta linnakkeen\nylimpiin osiin. Kun siellä juuri olivat minun omat mieheni, kohdistui\nse heihin. Kaksi heistä kaatuikin, ja yksi haavoittui vaikeasti.\n\nTilanne kävi nyt yhä vakavammaksi, ja uhkausten ja rukousten avulla\nsain lopulta useimmat miehet jättämään panostensa hyödyttömän\ntuhlauksen ja valmistautumaan rynnistyksen vastaanottoon.\n\nTuskin oli se tapahtunut, kun vihollinen syöksyi kohti huutaen ja\nkirkuen. Minun täytyy myöntää, etten milloinkaan olisi uskonut\nmatukujen voivan hyökätä niin rohkeasti ja kuolemaa halveksien. Muudan\niso osasto kiersi kukkulan juuren hyökätäkseen sivulta päin, kun taas\ntoiset hajaantuivat kaikkialle, mistä jalansijaa löysivät, niin että\nmeidän kimppuumme käytiin joka taholta.\n\n\"Ampukaa!\" huusin minä, ja me kajautimme jälleen tuhoisan\nyhteislaukauksen. Monta vihollista kaatui, mutta vaikka he\nhorjuivatkin, emme kuitenkaan voineet pysähdyttää heitä. He syöksyivät\nuudelleen eteenpäin, valloittivat ensimmäisen puolustuslinjan ja\nsurmasivat monta sen puolustajista. Nyt oli aika käydä käsiksi kylmään\nteräkseen, sillä emme ehtineet enää ladata. Sellainen kamppailu\nsopikin butianoille parhaiten, sillä terävä assegai on ase, jota he\nosaavat käyttää. Ne miehistämme, jotka pelastuivat ensimmäisestä\npuolustuslinjasta, pakenivat toiseen, jossa minäkin seisoin rohkaisten\nheitä, ja siellä alkoi taistelu toden teolla.\n\nUseat vihollisjoukoista olivat jo tunkeutuneet toisen vallin yli, tosin\nvain kaatuakseen butianojen keihäisiin, mutta uusia tuli lakkaamatta,\nja minä käsitin hyvin, että miten urhoollisesti taistelimmekin,\nolisimme pian tuhon omia. Ylivoima oli aivan liian suuri, ja yhä uusia\nvihollisjoukkoja riensi kentän yli hyökkääjien avuksi. Sentähden\npäätin vihdoin antaa käskyn, että kaikkien oli vetäydyttävä luoliin\ntaistellakseen siellä viimeisen taistelunsa ja myydäkseen henkensä\nmahdollisimman kalliista hinnasta; minä itse taistelin kuin piru\nkeskellä vihollisjoukkoa, samalla katuen syntejäni ja murehtien\nonnetonta kohtaloani. Juuri silloin minä ammuin ystäväni päällikön,\njoka edellisenä päivänä oli osastoineen saattanut meitä. Hän oli nähnyt\nminut ja heitti ilkeästi hymyillen keihäänsä vatsaani kohti, mistä\nkuitenkin selviydyin hyppäämällä syrjään, ja samalla hän aloitti taas\närsyttävät viittailunsa \"purevaan\" -- hän ei ehtinyt pitemmälle, sillä\nminä ammuin hänet, ennenkuin hän pääsi \"taloon\".\n\nNo niin, peli näytti menetetyltä, näin jo erään miehen heittävän\nkeihäänsä maahan antautumisen merkiksi -- mikä muuten maksoi hänen\nelämänsä -- kun äkkiä hyökkääjien joukossa syntyi suurta sekaannusta.\n\n\"Katsokaa, katsokaa, vuorelle!\" he huusivat. \"_Impi_ vuorenrinteellä!\"\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nKatsoin sinne. Aivan oikein, vuorenrinteen puolivälissä, juuri\nensimmäisen kivivallin kohdalla kiiruhtivat Nalan soturit hyökkäykseen.\nPitkät töyhdöt hulmusivat heidän juostessaan, ja kiiltävät keihäät\nvälkehtivät aamuauringon loisteessa. Saimme jälkeenpäin tietää, että\nmuudan tulviva joki oli hidastuttanut heidän kulkuaan, eivätkä he\nsenvuoksi olleet ehtineet vuorenhuipulle auringonnousun hetkeksi. Kun\nhe vihdoin saapuivat sinne, näkivät he, että taistelu oli \"puhjennut\nkukkaan\", niinkuin he sanoivat, ja syöksyivät siitä syystä eteenpäin\npysähtymättä sytyttämään merkkinuotiota.\n\nKuitenkin oli heidät jo huomattu kaupungissakin, ja soturijoukkoja\nriensi täyttä vauhtia jyrkkää vuoripolkua ylöspäin miehittääkseen\nlinnakkeet ja niiden takana olevan toisen puolustusvyöhykkeen.\n\nEnsimmäistä vyöhykettä ne eivät yrittäneetkään puolustaa; Nala oli\njo liian lähellä niitä. Mutta linnakkeet tai, tarkemmin sanoen,\nsyvät luolat, joita suojelivat kivivallit ja joihin kuhunkin mahtui\nkahdestatoista kahteenkymmeneen mieheen, he ottivat haltuunsa ja\navasivat heti tulen niistä ja ulkonevilta, suojaisilta kallioilta. Loin\nsitten katseeni kaupungin porteille, joista toinen oli pohjoisessa,\ntoinen etelässä. Niissä näkyi jo sadoittain pakenevia naisia ja lapsia,\njotka olivat matkalla kallioille ja luoliin päästäkseen turvaan\nviholliselta.\n\nNalan _impin_ esiintyminen paransi tavattomasti meidän asemaamme.\nHyökkääjät, jotka näkivät, että kaupunkia uhattiin takaapäin, kapusivat\nkaikki maahan linnakkeesta ja kiiruhtivat kaupunkiin puolustaakseen\nkotejaan tätä uutta vihollista vastaan. Viiden minuutin kuluttua oli\njok'ainoa poistunut lukuunottamatta niitä, jotka eivät enää voineet\nliikkua tai olivat liian vaikeasti haavoittuneita kyetäkseen pakenemaan.\n\nOlin vähällä huutaa juhlallisesti: \"Pelastettu!\" -- kuin kaikki olisi\nollut vain huvinäytelmää, mutta maltoin mieleni, sillä hetki oli vakava\neikä vaara vielä suinkaan ollut ohi.\n\nSen sijaan tarkastin joukkomme ja laskin mieshukkamme suuruuden. Se\nnousi viiteenkymmeneenyhteen kuolleeseen ja haavoittuneeseen, joista\nkuusitoista oli kuollut paikalle. Sitten lähetin muutaman miehen\nkeittoastioilleen purolle, ja nyt juotiin tavallista runsaammin. Kun\nkaikki olivat saaneet tarpeekseen, panin kantajani, jotka lähinnä oli\nluettava \"sotapalvelukseen aivan sopimattomien\" luokkaan, hoitamaan\nhaavoittuneita; itse aloin katsella taistelua, jota käytiin kaupungin\ntakana.\n\nNalan _impi_ oli vastustusta kohtaamatta sivuuttanut ensimmäiset\nlinnoitukset ja hyökkäsi nyt sotalauluaan laulaen pitkänä ketjuna\nkivivallien välissä sijaitsevia linnakkeita eli luolia kohti. Pian sen\njälkeen alkoi näistä tupsahdella pieniä savupilviä, ja kaukoputken\navulla näin monen miehistämme sortuvan maahan. Kun hyökkääjien pitkä\nketju tuli jonkin linnakkeen kohdalle, keräytyivät sen lähellä olevat\nsoturit tiheämmäksi joukoksi ja syöksyivät mistään piittaamatta siihen.\nNäin selvästi heidän hyppäävän vallin yli ja katoavan sen sisäpuolelle.\nMonet eivät kuitenkaan ehtineet niin pitkälle, vaan putosivat takaisin\nvihollisen luotien tai keihäiden lävistäminä.\n\nSitten seurasi tragedian toinen osa. Linnakkeen takaosasta syöksyivät\nesiin ne vihollisista, jotka vielä olivat elossa, toisinaan vain kolme,\nneljä kappaletta, paetakseen hyökkääjät kintereillään kaupunkiin päin.\nYksi kerrallaan heidät saavutettiin, leveäteräinen keihäs välähti\nauringossa, ja pakolainen kaatui kuolleena maahan. Näin kymmenen meidän\nmiestämme hyppäävän erääseen isoon linnakkeeseen, mutta vaikka odotin\npitkän aikaa, en nähnyt kenenkään tulevan enää esiin, en ystävän enkä\nvihollisen. Taistelun päätyttyä tarkastimme paikan ja tapasimme kaikki\nmiehemme kuolleina yhdessä kahdenkymmenenkolmen matukun kanssa. Kukaan\nheistä ei ollut tahtonut antautua, ja senvuoksi he olivat taistelleet,\nkunnes kaikki olivat nujertuneet maahan.\n\nLopulta lähestyivät meikäläiset toista kivivallia, jonka taakse koko\njäljellä oleva vihollisjoukko, noin kaksituhatta miestä, nopeasti\nkokoontui. Hengähdettyään hetken he ryntäsivät eteenpäin huutaen\nhurjasti: \"_Bulala matuku!_ (Surma matukuille!)\" -- niin että tunsin\nselässäni kylmiä väreitä. Sitten kuului toisten äänekkäitä sotahuutoja\nja useita laukauksia, minkä jälkeen näin miestemme peräytyvän koko\nlailla harvalukuisempina kuin rynnätessään. He olivat saaneet lämpimän\nvastaanoton, sillä matukut taistelivat erikoisen hyvin vallien\nja kaivantojen takaa. Käsitin, että minun oli käännettävä heidän\najatuksensa toisaalle, muussa tapauksessa me kaiken todennäköisyyden\nmukaan vetäisimme lyhyemmän korren. Kutsuin päällikkömme luokseni ja\nesitin kaikessa kiireessä ehdotukseni.\n\nNähdessään, miten suuri vaara oli, hän selitti olevansa halukas\nyrittämään, ja kaksi minuuttia myöhemmin kiiruhdimme me kaikki, omia\nmiehiäni lukuunottamatta, jotka jätettiin palvelemaan haavoittuneita,\nkentän poikki ja hyljätyn kaupungin läpi sitä paikkaa kohti, missä\ntaistelu riehui.\n\nSeitsemän, kahdeksan minuutin kuluttua saavuimme pienelle majaryhmälle.\nSe oli erään päällikön kraali ja sijaitsi vajaan sadan kyynärän päässä\nkivivallista. Valtasimme sen kenenkään huomaamatta. Vihollisen huomio\noli kokonaan kääntynyt hyökkääjiin, ja sitäpaitsi oli välillämme pieni\nharjanne. Jäimme hengähtämään majoihin pariksi minuutiksi, ja sinä\naikana annoin minä ohjeeni. Niin pian kuin kuulimme butiana-_impin_\nuudelleen ryntäävän, oli meidän pitkässä ketjussa kiiruhdettava\nharjanteelle ja ammuttava laukauksemme vallien takana olevien\nvihollisjoukkojen selkään. Sitten heittäisimme kiväärimme pois ja\nottaisimme assegait käsiimme. Meillä ei tosin ollut lainkaan kilpiä,\nmutta sitä ei nyt voinut auttaa; kiväärien lataamiseen ei jäisi aikaa,\nja oli aivan välttämätöntä saattaa vihollinen epäjärjestykseen juuri\nsillä hetkellä, jolloin päähyökkäys tehtiin.\n\nMiehemme, jotka olivat voimakkaita ja aseiden käyttöön tottuneita ja\njoiden taisteluhalu nyt oli herännyt, hyväksyivät tämän suunnitelman,\nvaikka havaitsivatkin sen hyvin uhkarohkeaksi. Samaa mieltä olin\nitsekin, mutta tiesin, että peli olisi kokonaan hukassa, jos _impi_\nlyötäisiin toistamiseen takaisin, ja ainakin minulle se olisi merkinnyt\nvapaata asuntoa \"purevassa talossa\", ja se mahdollisuus täytti sydämeni\nvaltavalla rohkeudella.\n\nMeidän ei tarvinnut odottaa kauan. Pian kuulimme butianojen hurjan\nsotalaulun; he olivat aloittaneet hyökkäyksen. Annoin merkin, ja nuo\nsataviisikymmentä soturia virtasivat minun johdollani kraalista,\nhajaantuivat pitkäksi, koko lailla epäsäännölliseksi ketjuksi ja\nalkoivat nopeasti nousta edessämme olevaa rinnettä. Kolmenkymmenen\nsekunnin kuluttua olimme harjanteella, ja aivan allamme seisoi\nmatukujen pääjoukko odottaen kiväärit ja keihäät valmiina vihollisten\ntuloa. Nytkään ne eivät huomanneet meitä, siinä määrin kiinnitti\nodotettu hyökkäys heidän mieltään. Annoin miehilleni merkin, että\nheidän oli tähdättävä huolellisesti ja huusin sitten: \"Ampukaa!\" He\nnoudattivat halusta kehoitustani ja kaatoivat kolme-neljäkymmentä\nmatukua.\n\n\"Eteenpäin!\" mylvin minä sitten heittäen kädestäni savuavan luodikon\nja ottaen esiin revolverin; muut seurasivat esimerkkiäni tarttumalla\nkeihäisiin, jotka ampuessaan olivat laskeneet maahan. Sitten he\npäästivät pari hirveätä huutoa ja syöksyivät juoksujalkaa eteenpäin.\nSadat matuku-soturit kääntyivät äärimmäisen neuvottomina ja kovasti\nsäikähtyneinä tästä odottamattomasta yhteislaukauksesta meihin päin, ja\nennenkuin olin astunut kolmeakymmentä kyynärää, näin jotain muutakin.\nÄkkiä, kuin maasta kasvaen, ilmestyi vuorenharjanteen takaa satoja\nleveäteräisiä keihäitä, ja niitä seurasi satoja hurjia kasvoja, joita\nliehuvat töyhdöt varjostivat. Kamalasti kiljuen ja valkeita kilpiään\nheilutellen ne hyppäsivät vallille ja sieltä hämmentyneen vihollisen\njoukkoon.\n\nRyskis! Matukut karkasivat heitä vastaan ja taistelivat kuin\npaholaiset. Ryskis! -- toiselta puolelta: Nalan _impi_ oli täydessä\ntyössään, ja yhä kasvoi vallin takaa keihäitä ja töyhtöjä hypätäkseen\nmaahan ja käydäkseen myrskynä vihollisen kimppuun. Tämä kääntyi milloin\npuoleen, milloin toiseen, neuvottomana ja hämmentyneenä, epäröinnin ja\nsäikähdyksen vallassa.\n\nMutta aseet eivät silti levänneet; kummallakin puolen välkkyivät\nkeihäät, ja hurjat voitonhuudot halkoivat ilmaa. Keskellä vallia seisoi\nmyöskin Maiwa, valkoinen vaate liehui hänen hartioillaan, assegai\nvälkkyi hänen kädessään, hänen rintansa aaltoili, silmät salamoivat.\nKeskellä taistelun pauhinaa kaikui hänen kimeä äänensä, joka yllytti\nsotureita taisteluun ja voittoon.\n\nMutta voitto ei ollut helposti saavutettavissa. Wamben soturit\nvetäytyivät jälleen yhteen ja työnsivät suuremman mieslukunsa avulla\nmeikäläiset takaisin. Nämä antoivat perään, hyökkäsivät jälleen,\nhorjuivat uudelleen, ja sillä tavoin kallistui taistelun vaaka milloin\ntoisen, milloin toisen eduksi.\n\n\"Iskekää, sotakoirat!\" huusi Maiwa muurilta. \"Pelkäättekö te? Te\nnaiset, te jäniksensydämiset akat! Iskekää, niin että puree, tai\nkuolkaa kuin koirat! Mitä! Pakenetteko te? Ei, seuratkaa minua, te\nNalan pojat!\"\n\nPitkään ja hurjasti kiljahtaen hän hyppäsi vallilta kuin pelästynyt\nantilooppi ja syöksyi keihäs korkealle kohotettuna keskelle\nvihollisjoukkoa. Soturit näkivät hänet ja kohottivat sotahuudon, joka\nkaikui kuin ukkonen. He liittyivät yhteen, ja seuraten hänen valkeata\nvaatettaan syöksyivät hekin suoraan vihollisjoukkoon. Matukuita kaatui\nheidän edessään kuin pyörremyrskyssä puita. Mikään ei voinut vastustaa\nsellaista rynnistystä; se oli kuin tulviva joki, joka murtaa kaikki\npadot. Pitkin linjaa he murtautuivat vastustamattomalla voimalla\neteenpäin, ja Maiwan valkea vaate väikkyi edelleenkin ensimmäisenä.\n\nHe tunkeutuivat joka kohdassa vihollisen rintaman läpi, ja silmittömän\npelon vallassa syöksyivät Wamben soturit pakoon voittajien askelten\nkumistessa heidän kintereillään.\n\nTaistelu oli päättynyt; me olimme voittaneet, ja minä istuuduin ja\nkuivasin otsani hiestä kiittäen samalla sallimusta siitä, että vielä\nolin elossa ja sain nähdä taistelun päätöksen. Kaksikymmentä minuuttia\nmyöhemmin alkoivat Nalan soturit palata, huohottaen ja puhkuen. He\nkertoivat, että Wamben soturit olivat etsineet suojaa metsästä ja\ntiheiköstä, jonne heidän mielestään ei ollut viisasta seurata niitä,\nmutta lisäsivät kerskaten, että moni oli jäänyt tien varrelle.\n\nOlin äärimmäisen väsynyt, ja nyt, kun taistelu oli päättynyt, oli kuin\nkaikki tarmoni olisi jättänyt minut, enkä huomannut mitään, ennenkuin\nkuulin jonkun mainitsevan nimeni. Kohotin katseeni ja näin Nala\npäällikön, jolla oli käsivarressaan verinen haava. Hänen vieressään\nseisoi Maiwa läähättäen, mutta vahingoittumattomana, ja hänen\nkasvoillaan oli ylpeä, mutta kauhistuttava ilme.\n\n\"He ovat poissa, Macumazahn\", sanoi päällikkö. \"Heistä ei meillä enää\nole suurta pelkoa; heidän sydämensä ovat musertuneet. Mutta missä on\nheidän päällikkönsä? Missä on Wambe? Ja missä on valkoinen mies, jota\nsinä tulit pelastamaan?\"\n\n\"Sitä en tiedä\", vastasin.\n\nAivan vieressämme makasi muudan matuku, nuori poika, joka oli saanut\nluodin jalkaansa. Haava ei ollut vaarallinen, mutta se oli estänyt\nhänet pakenemasta.\n\n\"Sano meille, sinä koira\", virkkoi Nala potkaisten häntä ja heiluttaen\npunaista keihästään hänen silmiensä edessä, \"sano meille, missä on\nWambe? Puhu, taikka minä pistän sinut. Oliko hän soturien mukana?\"\n\n\"Ei, Herra, sitä en usko\", ähkyi säikähtynyt miesparka, \"hän ei\ntaistellut meidän kanssamme. Wamben vatsa ei ole luotu taisteluun. Ehkä\nhän on kraalissaan tai luolassa kraalin takana\", -- ja hän osoitti\npientä aitausta vuorenrinteellä noin kuusisataa kyynärää meistä\noikealle.\n\n\"Menkäämme sinne ja katsokaamme\", sanoi Nala ja kutsui soturinsa kokoon.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\n_Impi_ kokoontui -- ah, tuntia aikaisemmin se oli ollut ainakin\nkolmatta osaa suurempi kuin nyt. Nala lähetti aluksi parisataa miestä\nkokoamaan ja hoitamaan haavoittuneita ja antoi minun pyynnöstäni\nankaran käskyn, ettei ainoatakaan haavoittuneista vihollisista ja\nvielä vähemmän heidän naisistaan ja lapsistaan saanut tappaa, niinkuin\nvilleillä yleensä on tapana tehdä. He saivat päinvastoin tehtäväkseen\nantaa vihollisille luvan lähettää naisilleen sana, että nämä saattoivat\npelotta tulla hoitamaan heitä, sillä Nala kävi sotaa vain tyranni\nWambea eikä matuku-heimoa vastaan.\n\nNeljäsataa miestä mukanamme lähdimme liikkeelle päällikön kraalia\nkohden. Pian olimme perillä. Kraali sijaitsi, kuten olen maininnut,\nvuorenrinteellä, mutta varustusvyöhykkeen sisäpuolella, ja peitti\nkaiken kaikkiaan noin tynnyrinalan maata. Sitä ympäröi hyvin kaunis\nruokoaita, ja sen sisäpuolella oli puoliympyrässä joukko majoja,\npäällikön arvokkaimpien vaimojen asumuksia.\n\nMaiwa, joka itse oli asunut siellä, tunsi tietysti kraalin jokaisen\nsopukan, ja hän vei meidät suoraan portille. Katsoimme siitä --\nainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Näimme vain majat ja hyvinhoidetun,\naukean paikan, joka oli päällystetty jonkinlaisella kovaksi poljetulla\nsavilaastilla ja jossa aurinko paahtoi hirveästi; mitään muuta ei\nnäkynyt eikä kuulunut.\n\n\"Shakaali on ryöminyt maan alle\", sanoi Maiwa, \"hän on varmasti\nluolassa tuon majan takana\", -- ja hän osoitti toista pienempää\naitausta; sen sisäpuolella oli iso maja, jonka takaseinänä oli itse\nkallio. Jäin tuijottamaan tuohon aitaukseen -- niin, hyvä Jumala, se\noli totta! Se oli valmistettu yksinomaan norsunhampaista, jotka oli\nkaivettu maahan kärki ylöspäin. Pienimmät niistä -- vaikka yhtäkään\nei voinut sanoa pieneksi -- oli sijoitettu lähimmäksi kalliota, mutta\nsiitä lähtien niiden suuruus asteittain kasvoi, kunnes ne puoliympyrän\nkeskikohdassa päättyivät kahteen valtavaan hampaaseen, jotka yhtyivät\nylhäällä ja muodostivat siten nurinkäännettyä V:tä muistuttavan\nportin. Minä jäin aivan sanattomaksi ihastuksesta ja haluaisinpa nähdä\nnorsunmetsästäjän, jonka ei olisi käynyt samoin, jos hän olisi saanut\nnähdä sata upeata norsunhammasta asetettuina yhteen riviin saaliiksi\nsille, joka tahtoi tulla ja ottaa ne.\n\nTietysti niistä oli tullut \"mustaa norsunluuta\", toisin sanoen:\nhampaiden pinta oli mustunut oltuaan vuosia, kenties vuosisatoja\ntuulen ja sateen piestävänä; siitä huolimatta ne olivat hyvää tavaraa.\nAjattelematta vaaraa, johon antauduin, riensin innossani suoraan aukean\npaikan poikki, vedin esiin veitseni ja aloin raaputtaa yhtä suurimmista\nhampaista nähdäkseni, miten syvään tumma kerros ulottui. Niinkuin olin\nodottanutkin, ei niissä ollut mitään vikaa; mustan pinnan alla loisti\nvalkea norsunluu. Olisin tahtonut hypätä pilviin ilosta -- minussa kun\nkerta kaikkiaan on aimo annos kauppiasta -- mutta samassa kuulin äkkiä\nheikkoa avunhuutoa.\n\n\"Apua, apua\", huusi ääni situtu-murteella jostakin majan takaa, \"apua\n-- ah, minut murhataan!\" _Sen äänen minä tunsin_: se oli John Everyn.\nVoi, millainen saituri minä olinkaan! Kurjan norsunluun takia olin\nhetkeksi kokonaan unohtanut vanhan ystäväni, ja nyt -- nyt se kenties\noli liian myöhäistä!\n\nNala, Maiwa ja soturit olivat sillä välin tulleet luokseni. Hekin\nolivat kuulleet huudon ja käsittäneet, mitä se tarkoitti, vaikka eivät\nymmärtäneetkään sanoja.\n\n\"Tätä tietä!\" huusi Maiwa, ja me juoksimme Wamben majan ympäri.\nSen takana näkyi luolan ahdas aukko. Syöksyimme sisään vaaraa\najattelematta, ja millainen näky kohtasikaan silmiämme, kun ne olivat\ntottuneet luolan hämärään! Keskellä luolaa oli paksuilla paaluilla\nlattiaan kiinnitettynä iso leijonapyydys, joka oli varustettu\nkaksinkertaisilla jousilla ja reunustettu terävillä piikeillä. Jouset\noli jännitetty pyyntiä varten, ja pyydyksen takana, niin, ihan lähellä\nsitä, käytiin hirveätä taistelua. Muudan alaston tai melkein alaston\nvalkoinen mies kamppaili epätoivoisesti kuutta, kahdeksaa naista\nvastaan, jotka töykkien ja vetäen koettivat saada häntä pyydykseen.\nHänen lisäkseen oli huoneessa vielä eräs lihava mies, jolla oli pienet\nsilmät, riippuvat huulet ja kasvoillaan alhainen, julma ilme. Se oli\nWambe päällikkö; hän seisoi pyydyksen vieressä valmiina pakottamaan\nuhrin sinne, niin pian kuin naiset olivat vetäneet sen tarpeeksi\nlähelle.\n\nJuuri silloin he huomasivat meidät, ja syntyi hetken odotus, mutta\nennenkuin käsitin miehen aikomusta, kohotti Maiwa assegainsa ja\nsinkautti sen Wamben päätä kohti. Näin välkkyvän teräksen lentävän\nhäneen päin, ja sen hän lienee itsekin nähnyt, sillä hän astui askeleen\ntaaksepäin väistääkseen -- ja joutui suoraan pyydykseen! Hän kiljui\ntuskasta, kun \"purevan talon\" hampaat syöksähtivät esiin elävien\nkynsien lailla ja upposivat hänen lihaansa. Sellaista kiljahdusta\nen koskaan ennen ollut kuullut. Nyt sai hän lopuksi maistaa samaa\nkidutusta, jonka oli valmistanut niin monelle, ja vaikka minä luulen\nansaitsevani kristityn nimen, täytyy minun myöntää, etten voinut\nsurkutella häntä.\n\nAssegai taas jatkoi lentoaan ja kohtasi erään niistä naisista, jotka\nraahasivat Every-parkaa, ja lävisti hänen kätensä. Hänen täytyi\nsenvuoksi hellittää otteensa, ja kaikki seurasivat silmänräpäyksessä\nhänen esimerkkiään, niin että Every, joka reuhtoi kaikin voimin\nvastaan, kaatui pitkin pituuttaan maahan ja jäi huohottaen makaamaan.\n\n\"Tappakaa ne noidat!\" karjui Nala ukkosen äänellä ja osoitti naisia.\n\n\"Ei\", läähätti Every, \"säästäkää heidät; hän pakotti heidät siihen\" --\nja hän osoitti pyydyksessä olevaa ihmispaholaista. Silloin viittasi\nMaiwa meitä peräytymään, sillä koston hetki oli tullut. Me tottelimme,\nja hän astui miehensä luo, heitti valkean vaatteen hartioiltaan ja\nseisoi hänen edessään hurjat, kauniit kasvot kuin kiveen hakattuina.\n\n\"Kuka minä olen?\" hän huusi niin hirvittävällä äänellä, että Wambe\nherkesi kiljumasta. \"Olenko minä se nainen, joka annettiin sinulle\nvaimoksi ja jonka lapsen sinä surmasit? Vai olenko minä kostava henki,\njoka on tullut katsomaan sinun kuolemaasi.\n\n\"Mikä tämä on?\" jatkoi hän ottaen taskustaan kuihtuneen käden.\n\n\"Onko tämä lapsen käsi? Ja miksi on tämä käsi niin yksinäinen? Kuka löi\nsen irti lapsesta? Ja missä on lapsi? Onko se käsi, vai onko se käden\nhirmukuva, joka kohta raatelee sinun kurkkuasi?\"\n\n\"Missä ovat soturisi, Wambe? Nukkuvatko he ja syövät ja menevät\ntoimittamaan sinun määräyksiäsi? Vai ovatko he ehkä kuolleet ja\nhajonneet kuin talven kuihtuneet lehdet?\"\n\nMies ähkyi ja pyöritteli silmiään, mutta nainen jatkoi:\n\n\"Oletko sinä vielä päällikkö, Wambe? Vai ottaako toinen sinun paikkasi\nja sanoo: Orja, mitä täällä teet? Mene täältä orjanmerkki polvessasi!\"\n\n\"Onko tämä unta, Wambe, mahtava herra ja päällikkö, vai\" -- tässä hän\nkohotti nyrkkinsä miehen kasvoja kohti -- \"onko naisen kosto kohdannut\nsinut ja naisen viekkaus voittanut sinun voimasi? Ja onko sinut nyt\njätetty kuolemaan hitaasti tuskissa, jotka ovat hirveät ajatellakin, oi\nsinä pienten lasten kirottu murhaaja.\"\n\nPitkään ja villisti huutaen hän löi Wambea kasvoihin kuolleen lapsen\nkädellä ja kaatui sitten tiedottomana lattialle.\n\nMutta pyydyksessä oleva paholainen peräytyi niin pätkälle kuin\nrautahampaat sallivat, ja hänen keltaiset silmänsä pullistuivat\nkuopistaan pelosta ja tuskasta. Sitten hän alkoi uudelleen kiljua.\n\nEn voinut kestää tuota hirveätä näytelmää.\n\n\"Nala\", sanoin, \"tästä täytyy tehdä loppu. Tuo lurjus tuossa on kyllä\npaholainen, mutta me emme sittenkään voi antaa hänen kuolla tällä\ntavoin. Tee siitä loppu!\"\n\n\"Ei\", vastasi Nala synkästi hymyillen, \"antaa hänen itsensä maistaa\nsitä ruokaa, jolla hän on niin monta ruokkinut. Antaa hänen jäädä\ntuohon, kunnes kuolema syö hänet.\"\n\n\"Ei, minä en tahdo sitä; anna hänelle pikainen kuolema, kuuletko.\"\n\n\"No niinkuin tahdot, Macumazahn\", vastasi päällikkö olkapäitään\nkohauttaen, \"mutta ensin on valkoinen mies ja nainen vietävä ulos\".\n\nSoturit astuivat esiin ja veivät Everyn ja Maiwan raittiiseen ilmaan.\nKun ensinmainittu kannettiin vihollisen ohi, osoitti tämä entistä\nselvemmin, miten raukkamainen hänen ilkeä sydämensä oli: hän pyysi ja\nrukoili Everyä puhumaan hänen puolestaan ja pelastamaan hänet siitä\nkohtalosta, joka olisi odottanut Everyä itseään, ellemme me olisi\nehtineet oikealla hetkellä.\n\nNyt menin minäkin ulos, ja hetkeä myöhemmin oli maailma vapautettu\neräästä kaikkein halpamaisimpia olentoja, jotka ovat sortaneet ja\nkiduttaneet kanssaihmisiään.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nPäästyään raittiiseen ilmaan Every pian jälleen toipui. Vasta nyt,\nulkona kirkkaassa valossa, saatoin kunnolla tarkastaa häntä, ja pelko\nja suru täyttivät sydämeni. Hänen kasvonsa olivat kuusikymmenvuotiaan\nvanhuksen, eikä hän kuitenkaan ollut vielä neljääkymmentä. Hänen\nruumiinsa oli täynnä haavoja ja arpia ja muita merkkejä kidutuksista,\njoita Wambe vuosien kuluessa oli valmistanut hänelle.\n\nNiin pian kuin hän oli toipunut ja saattoi liikkua, ryömi hän\npolvillaan minun luokseni, purskahti kouristuksentapaiseen itkuun,\nsyleili sääriäni laihtuneilla käsillään ja olisi tahtonut suudella\njalkojani.\n\n\"Mitä tämä merkitsee, vanha ystävä?\" sanoin minä, sillä en ollut\nlainkaan tottunut sen tapaisiin tervehdyksiin eivätkä ne minua\nollenkaan miellyttäneet.\n\n\"Ah, Jumala siunatkoon sinua\", mutisi hän. \"Jumala siunatkoon sinua!\nKunpa tietäisit, mitä kaikkea olen saanut kestää! Ja sinä olet pannut\noman henkesi alttiiksi tullaksesi minulle avuksi! Niin, sinä olet aina\nollut uskollinen ystävä -- niin, niin, uskollinen ystävä!\"\n\n\"Tyhmyyksiä!\" sanoin minä. \"Kauppasaksa minä olen ja tuota norsunluuta\nminä tulin hakemaan\" -- viittasin samalla norsunhammas-aitaukseen.\n\"Tunnetko yhtäkään norsunmetsästäjää, joka ei olisi pannut kuolematonta\nsieluaan alttiiksi moisen kasan vuoksi, hengestä puhumattakaan.\"\n\nHän ei kuitenkaan piitannut selityksistäni, vaan jatkoi siunauksiaan,\nkunnes tulin ajatelleeksi, että tilkka konjakkia, jota minulla oli\npullollinen mukanani, kenties hiukan rauhoittaisi hänen hermojaan.\nOjensin pullon hänelle enkä pettynytkään odotuksissani, sillä sen\nvaikutus oli erinomainen. Sitten käyskentelin Wamben majan ympärillä ja\nlöysin nahkaviitan, jolla peitin hänen haavoittuneen olkapäänsä, ja nyt\nhän oli pian taas täysi mies.\n\n\"Mutta kuulehan\", sanoin, \"minkä tähden edesmennyt, syvästi kaivattu\nWambe oikeastaan tahtoi heittää sinut tuohon pyydykseen?\"\n\n\"Niin, katsos, heti kun hän kuuli, että taistelu uhkasi päättyä hänelle\nonnettomasti ja että Maiwa oli Nalan _impin_ etunenässä, kertoi eräs\nnaisista hänelle nähneensä minun kirjoittavan joillekin lehdille ja\nantavan ne Maiwalle, ennenkuin tämä lähti puhdistautumaan. Sentähden\nWambe tietysti aavisti minun sormieni olevan mukana pelissä, kun\nsinä valtasit linnakkeen ja puolustit sitä Nalan _impin_ hyökätessä\nkaupunkiin vuorelta, ja niinpä hän päätti kiduttaa minut kuoliaaksi,\nennenkuin ehtisin saada apua. Armelias taivas, mikä ilo on jälleen\nkuulla äidinkieltään!\"\n\n\"Kuinka kauan olet ollut täällä vankina, Every?\" kysyin.\n\n\"Kuusi vuotta, vähän seitsemättä, Quatermain. Viime aikoina en ole\npitänyt kovin tarkkaa lukua kuukausista. Minä tulin tänne majuri\nAldayn ja kolmen muun herrasmiehen sekä neljänkymmenen kantajan\nseurassa, mutta tuo Wambe-paholainen asettui väijyksiin ja murhasi\nkoko retkikunnan päästäkseen käsiksi sen kivääreihin. Niistä hänelle\nei kylläkään ole ollut paljoa hyötyä, sillä ne ovat takaaladattavia,\nja hänen hullut soturinsa kuluttivat kaikki panokset loppuun parissa\nkuukaudessa. Mutta pyssyt ovat vielä tallella, ne riippuvat majassa.\nMinua ne eivät tappaneet, kun eräs niistä juuri ennen hyökkäystä\nsattui näkemään, miten minä korjasin yhtä pyssyistä; ne luulivat\nminua kai asesepäksi. Kaksi kertaa olen koettanut paeta ja molemmilla\nkerroilla olen joutunut kiinni. Viime kerralla Wambe ruoskitutti minut\nmelkein kuoliaaksi -- voit nähdä arvet selässäni. En varmaankaan olisi\nselviytynyt siitä hengissä, ellei Maiwa salaa olisi hoitanut minua.\nWamben meiltä ryöstämien tavaroiden joukossa oli myöskin tuo kirottu\nleijonan pyydys, ja minä luulen, että hän on kiduttanut toistasataa\nihmistä kuoliaaksi siinä. Se oli hänen mielihuviaan, ja hän saattoi\nistua ja katsella uhriaan, kunnes tämä kuoli. Välistä hän antoi uhrille\nruokaa ja vettä pitääkseen elämää vireillä hänessä ja lupasi mielellään\npäästää hänet vapaaksi, jos hän eläisi määrättyyn päivään. Mutta\nkoskaan hän ei pitänyt lupaustaan. Ne kuolivat sinne kaikki, ja minä\nvoin näyttää sinulle heidän luunsa kallion takana.\"\n\n\"Sitä paholaista\", sanoin minä hammasta purren, \"nyt toivon melkein,\netten olisi rukoillut hänen puolestaan; hän olisi ansainnut saman\nkuoleman kuin onnettomat uhrinsakin.\"\n\n\"No, hän sai joka tapauksessa maistaa sitä\", sanoi Every, \"ja se\nilahduttaa minua. Se on vain oikeus ja kohtuus. Mutta nyt hän on mennyt\nhelvettiin, ja minä toivon, että siellä on toinen pyydys valmiina häntä\nvarten. Tahtoisinpa virittää sen hänelle.\"\n\nSillä tavoin hän puheli, ja minä istuin ja kuuntelin ihmetellen, että\nhänen järkensä oli säilynyt noina vuosina. Mutta hän puhui kaikkea\nmuuta kuin puhdasta englantia; hän ilmaisi ajatuksensa hyvin hitaasti\nja ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin suussaan, ja matuku-sana\ntoisensa jälkeen pääsi häneltä, hän kun oli unohtanut, mitä se oli\nenglanniksi.\n\nVihdoin tuli Nala luoksemme ilmoittaen, että meille oli valmistettu\nruokaa, ja iloissamme me siitä olimme, sen saatte uskoa. Syötyämme\npidimme neuvottelun. Tuhatkunta Wamben miestä oli tehty taisteluun\nkykenemättömiksi, mutta ainakin kaksituhatta piileskeli metsissä, ja\nnuo miehet saattoivat ympärillä olevien kraalien ohella käydä meille\nhyvin vaarallisiksi. Senvuoksi oli nyt päätettävä, ajaisimmeko niitä\ntakaa vai jättäisimmekö ne omiin hoteisiinsa.\n\nOdotin, kunnes kaikki olivat puhuneet ja lausuneet mielipiteensä.\nSitten ilmoitin, että minun mielestäni Nalan tuli kulkea suuren\nzulu-päällikön Chakan jälkiä, ei siis hävittää heimoa sukupuuttoon,\nvaan alistaa se valtansa alle. Meillä oli vankiemme joukossa useita\nnaisia; heidät oli lähetettävä soturien piilopaikoille ilmoittamaan,\nettä niin miehet kuin naisetkin säästettäisiin, jos he laskisivat\naseensa ja tervehtisivät Nalaa herranaan. Vain Wamben karja vietäisiin\nsotasaaliiksi. Ja koska Wambe ei ollut jättänyt jälkeensä lapsia,\ntulisi Maiwa, hänen vaimonsa, olemaan heidän päällikkönään.\n\nElleivät he suostuisi tähän ehdotukseen seuraavaan aamuun mennessä,\npitäisimme me sitä merkkinä siitä, että he halusivat jatkaa sotaa.\nHeidän kylänsä poltettaisiin, heidän karjansa koottaisiin ja\nteurastettaisiin ja heitä itseään ahdistettaisiin kuin petoja.\n\nTätä ehdotusta pidettiin parhaana. Naiset lähetettiin matkaan, ja\nminä näin heidän kasvoistaan, etteivät he milloinkaan olisi luulleet\npääsevänsä niin vähällä ja että he uskoivat onnistuvansa tehtävässään.\nKuitenkin vietimme iltapäivän varustautumalla mahdollisen äkkirynnäkön\nvaralle ja keräämällä haavoittuneet sairaalaan, jonka kaikessa\nkiireessä olimme järjestäneet muutamiin majoihin ja jossa hoidimme\nheitä parhaan kykymme mukaan.\n\nSinä iltana poltti Every ensimmäisen piipullisensa moniin vuosiin --\nmiesparka, hän melkein itki siitä ilosta. Yö kului ilman minkäänlaisia\nvihollisuuksia, ja aamulla aloimme havaita tiedonantomme vaikuttaneen,\nsillä sekä naisia että lapsia ja joitakuita miehiäkin tuli pienissä\nryhmissä takaisin ja otti majansa haltuunsa. Seuraavana aamuna tuli\njoukko päälliköitä ja useita heidän sotureitaan, ja keskipäivän aikaan\nesittäytyi meille edellisten lähetystö aseettomana.\n\nHeidät oli voitettu, he sanoivat, ja Wambe oli kuollut, sentähden he\nnyt tulivat kuulemaan leijonan sanoja, joka oli tuhonnut heidät, ja\nhyvän valkoisen miehen, shakaalin, joka oli kaivanut heille kuopan, ja\nMaiwan, sodan valtiattaren, joka oli johtanut hyökkäystä ja ohjannut\ntaistelun kohtaloa.\n\nNiinpä annoimme heidän kuulla sanoja, ja kun olimme puhuneet, nousi\nmuudan vanhus ja sanoi, että hän kansan nimessä otti päälleen sen\nikeen, joka pantaisiin heidän hartioilleen, ja he ottivat sen\nnapisematta vastaan, sillä ei naisenkaan hallitus voinut tulla\npahemmaksi kuin Wamben oli ollut. Sitäpaitsi he tunsivat Maiwan, sodan\nvaltiattaren, eivätkä pelänneet häntä, vaikka hän oli velhonainen ja\nhirveä nähdä taistelussa.\n\nSen jälkeen kysyi Nala juhlallisesti tyttäreltään, oliko tämä halukas\nhallitsemaan heimoa hänen alaisenaan päällikkönä.\n\nMaiwa, joka kostonsa suoritettuaan oli ollut hyvin vaitelias, vastasi\ntähän myöntävästi. Hän lupasi, että hänen hallituksensa olisi lempeä\nja hyvä niille, jotka olivat hänelle lempeitä ja hyviä, mutta\ntottelemattomia ja kapinallisia hän hallitsisi rautasauvalla, ja mikäli\nminä tunsin hänen luonnettaan, oli mielestäni hyvin todennäköistä, että\nhän pitäisi sanansa.\n\nIäkäs päällikkö sanoi, että se oli hyvä sana, josta he eivät voineet\nvalittaa, ja siihen kokous päättyi.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nSeuraava päivä meni lähtövalmisteluihin. Minun tehtävänäni oli\npääasiassa valvoa norsunluuaitauksen maasta kaivamista, ja se tuotti\nminulle suurta nautintoa. Niitä oli kaiken kaikkiaan sata hammasta.\nKysyin Everyltä, mitä hän tiesi niistä, ja hän kertoi aitauksen olleen\nsiellä niin kauan, ettei kukaan tietänyt, kuka ne alkuaan oli koonnut;\nniihin liittyi koko joukko taikauskoa, mikä oli estänyt päälliköitä\nmyymästä suurta aarrettaan. Every ja minä tarkastimme norsunluun\nhyvin huolellisesti ja havaitsimme, että se iästään huolimatta oli\nmitä parhainta laatua. Aluksi pelkäsin, ettei Nala luopuisikaan\nkallisarvoisesta saaliista, nyt kun minä olin tehnyt tehtäväni, mutta\npelkoni oli aiheeton.\n\n\"Ota se, Macumazahn, ota se\", hän sanoi, \"sinä olet sen rehellisesti\nansainnut\" -- ja vaikka itse sanon, oli hän mielestäni todellakin\noikeassa. Sitten pakotimme muutamia matuku-kantajia palvelukseemme ja\nseuraavana päivänä marssimme tiehemme koko ihanuus mukanamme.\n\nEnnenkuin lähdimme, hyvästelin minä juhlallisesti Maiwaa, jonka jätimme\nkaupunkiin kolmisata-miehisen henkivartijajoukon kanssa. Hän ojensi\nhyvin majesteetillisesti kätensä suudeltavakseni ja sanoi:\n\n\"Macumazahn, sinä olet hyvä mies ja olet ollut minulle uskollinen\nystävä hädässä. Jos sinä joskus tarvitset apua tai turvapaikkaa, muista\nsilloin, että Maiwa ei unohda ystäviään eikä vihollisiaan. Kaikki, mitä\nomistan, on sinun.\"\n\nKiitin häntä ja poistuin. Hän oli todellakin harvinainen nainen. Pari\nvuotta myöhemmin kuulin, että hänen isänsä Nala oli kuollut ja että\ntytär oli tullut hänen jälkeensä molempien heimojen korkeimmaksi\npäälliköksi ja että hän oli oikeudenmukainen ja voimakas hallitsija.\n\nVoin vakuuttaa teille, että nyt kulkiessamme Wamben kaupunkiin\njohtavaa käytävää olivat tunteemme koko lailla toiset kuin muutamaa\npäivää aikaisemmin siitä tullessamme. Mutta kun minäkin jouduin\nkokonaan kiitollisuuden tunteen valtoihin, voitte kai kuvitella, miten\nEvery-paran laita oli. Hän heittäytyi koko _impin_ nähden polvilleen\nja kiitti taivasta pelastuksestaan, kyynelten valuessa pitkin poskia.\nMutta hänen hermonsahan olivatkin pahasti pilalla -- vaikka hän muuten\nnyt saatuaan vaatteita ylleen, partansa leikatuksi ja toivon rintaansa\nnäytti sangen siistiltä eikä ollenkaan muistuttanut sitä kurjaa\nolentoa, jonka olimme pelastaneet kidutuksesta ja kuolemasta.\n\nSen kapean solan kohdalla, missä Gobo oli menettänyt henkensä, erosimme\nNalasta. Every ja minä ja norsunluu suuntasimme kulkumme joelle, jota\nmyöten joitakin viikkoja aikaisemmin olin tullut, päällikkö taas\ntakaisin kraaliinsa vuorten toiselle puolelle. Hän antoi kuitenkin\nmukaamme sataviisikymmen-miehisen saattojoukon, jonka oli seurattava\nmeitä kuusi päivää ja pidettävä matukukantajat kurissa. Minä tiesin\nnäet, että noiden päivien kuluttua pääsisimme paikkaan, josta saisimme\nyllin kyllin kantajia ja josta voisimme helposti kuljettaa norsunluun\nDelegoan lahdelle.\"\n\n\"Ja te saitte sen onnellisesti sinne?\" kysyin minä.\n\n\"Ah, ei\", vastasi Quatermain, \"me menetimme siitä noin neljännen osan\nkulkiessamme erään joen yli. Tuli näet tulva, juuri kun me kahlasimme\nsen poikki, ja useiden miesten täytyi heittää taakkansa pelastaakseen\nhenkensä. Meillä ei ollut mitään neuvoja, millä kalastaa ne jälleen\nylös, ja senvuoksi meidän täytyi jättää ne sinne, niin harmillista kuin\nse olikin. Loput myimme sentään lähes seitsemästätuhannesta punnasta,\nniin ettei se sittenkään ihan huono kauppa ollut. En tietenkään\ntarkoita, että minä olisin saanut kaikki seitsemäntuhatta, ei, pakotin\nEveryn ottamaan puolet. Miesparka, hän oli kyllä raatanut ja kärsinyt\nsen edestä enemmän kuin kukaan toinen. Hän järjesti omalla osuudellaan\nlaivatarpeiden kaupan Kapkaupunkiin ja elää nyt varsin hyvissä oloissa.\"\n\n\"Mutta mitä teitte leijonanpyydykselle?\" kysyi sir Henry.\n\nSen minä otin mukaani, ja tultuani kotiini Durbaniin asetin sen\nhuoneeseeni. Mutta minulle kävi sietämättömäksi katsella sitä, kun\niltaisin polttelin piippuani. Minä kuvittelin näkeväni naisraukan ja\nhänen kuolleen lapsensa käden ja kaikenlaisia muita kauhuja, joihin\nsitä oli käytetty, ja lopulta minua alkoi vaivata omituinen tunne, että\npyydys sulki minut syleilyynsä. Se oli liikaa hermoilleni; senvuoksi\ntilasin sille ison laatikon ja lähetin sen valmistajalleen, jonka nimi\noli kaiverrettu teräkseen. Samalla lähetin hänelle kirjeen, jossa\nselitin, mihin tuota pirullista konetta oli käytetty. Luulisin, että\nhän on lahjoittanut sen jollekin museolle.\"\n\n\"Entä niiden kolmen norsun isot syöksyhampaat -- ne kai sinun täytyi\njättää Nalan kraaliin?\"\n\nVanhan metsästäjän kasvoille levisi surumielinen hymy.\n\n\"Ah\", hän vastasi, \"se on hyvin surullinen juttu. Nala lupasi lähettää\nne muiden tavaroitteni mukana asiamiehelleni Delagoaan, ja sen hän\ntekikin. Mutta miehet, jotka kuljettivat niitä, olivat aseettomia\nja kohtasivat kaikeksi onnettomuudeksi erään orjakaravaanin, jota\njohti muudan portugalilainen sekasikiö; tämä anasti hampaat ja, mikä\nvielä hirveämpää, kertoi kaikille itse ampuneensa eläimet, joille ne\nolivat kuuluneet. No, minä maksoin sen kyllä hänelle jälkeenpäin\",\njatkoi Quatermain tyytyväisesti hymyillen, \"vaikk'en enää saanutkaan\nnorsunluutani takaisin. Niistä on varmaankin jo aikoja sitten tehty\nhammasharjoja\", lisäsi hän huokaisten.\n\n\"Niin\", sanoi Good, \"tuo oli todellakin hyvin hyvä juttu, Quatermain,\nmutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\" kysyi kertoja terävästi, vainuten pilkkaa.\n\n\"Mutta se ei mielestäni sittenkään ole niin hyvä kuin minun\nvuohijuttuni: sillä ei ole niin hyvää loppua.\"\n\nMutta vanha Quatermain oli vaiti, hän ei vaivautunut vastaamaan\nGoodille.\n\n\"Tiedättekö, herrat\", huomautti hän hetken kuluttua, \"että kello on jo\npuoli kolme, ja jos aiomme huomenna metsästää läpi koko ison metsän,\ntäytyy meidän lähteä täältä viimeistään kello yhdeksän.\"\n\n\"Niin, mutta vaikka metsästäisit sata vuotta, et kuitenkaan voi lyödä\nsitä ennätystä, jonka eilen saavutit ampuessasi ne kolme lehtokurppaa\",\nsanoin minä.\n\n\"Tai silloin kun ammuit ne kolme norsua\", lisäsi sir Henry.\n\nSitten menimme kaikki makuulle, ja minä näin unta, että olin mennyt\nnaimisiin kauniin ja miehekkään Maiwan kanssa, mutta kaduin sitä taas,\nsillä pelkäsin kovasti joutuvani tohvelin alle.\n\n\n\n"]