Nuori ylioppilas saapuu maanmittaustöihin Etelä-Pohjanmaan körttiläisseudulle ja asettuu asumaan paikalliseen taloon. Romaani kuvaa tulokkaan ja talon tytärten välistä suhdetta sekä uskonnollisen kyläyhteisön elämää lakeuksien keskellä. Teos on tunnelmallinen kertomus rakkaudesta, luonnosta ja maaseudun perinteistä.
Eino Railon 'Kuin uni ja varjo' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2055. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.
KUIN UNI JA VARJO
Romaani
Kirj.
EINO RAILO
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1935.
I
Oli taivaanrantaan katoava lakeus, täynnä aaltoilevia viljavainioita, heinäpeltoja, niittyjä ja latoja. Sen läpi virtasi rauhallisesti polveillen joki, joka myös katosi taivaan alle. Vain kaukaa pohjoisesta siinsi metsän sininen rajaviiva ja etelästä yksinäinen, korkea, havumetsäinen vuori. Idässä oli iso kylä ja kirkko.
Oli heinäkuu, kirkas sää ja puolipäivä. Hän, joka seisoi maantiellä lakeuden keskellä nojaten pyöräänsä, oli pysähtynyt siihen vartavasten katsellakseen ympärilleen. Hän oli vieras näillä mailla, Etelä-Pohjanmaan tasangolla, ja tunsi olonsa hiukan oudoksi. Ennenkuin meni perille kylään ja taloon tuolla ruisvainion takana, hän tahtoi tyynnyttää itseään, katsella ympärilleen, perehtyä näköalaan, joka viehätti.
Taivaankuvun alla oli ilmaa, korkeutta ja laajuutta yllättävä, valtava paljous. Ei ollut mitään, joka olisi estänyt katsetta, vaan yhdellä silmäyksellä saattoi pyyhkäistä suunnattoman ympyrän ja tuntea valtiaan ylpeätä mielihyvää seisoessaan sen keskipisteessä. Siinä oli häivähdys samaa mahtavaa tunnelmaa kuin katsoessa koulukaupungin satamasta meren rannattomalle ulapalle.
Pienen pilven varjo vaelsi laajana täplänä tasangon pinnalla, jossa valot ja värit vaihtelivat. Tuuli toi huumaavaa apilantuoksua, vainiot aaltoilivat, ruis nuokkui raskaasti. Virran rannalla kasvavat haavat rapisivat milloin kovemmin, milloin hiljaisemmin; kuului jostakin lehmäin ammumista ja sonnin käheätä, intohimoista kiljuntaa; pesukartut paukkuivat kylässä päin ja naiset puhuivat kimakasti. Kulkija vaistosi tämän kaiken ja siinä alla asuvan kauneuden herkästi, ehkä herkemmin kuin seudun alkuasukkaat, jotka olivat siihen tottuneet, sillä hän oli tähän saakka elänyt korkeiden vaarojen, sinisten salojen, tummien korpien, alakuloisten nevojen, vuolaiden virtojen ja avarien järvenselkien autereisessa ylämaassa.
Tuolla vainion toisella puolella oli siis se kylä ja talo, jossa hänen piti asua muutamia viikkoja, ehkä kuukausiakin. Korkean rukiin takaa näkyi vain rykelmä harmaita pärekattoja ja seiniä, rannalla kasvavien puiden latvoja ja kaivonvintti. Seinien harmaus loisti auringonkilossa väkevän sinertävältä, melkein punahohtoiselta, ja kaivonvintin viiva näytti jatkuvan rajattomasti korkeuteen.
Täältä katsoessa kylä oli uneliaan, torkkuvan tuntuinen, kuin olisivat ihmiset hylänneet sen ja se olisi alistuneesti ummistanut silmänsä. Siinä oli sadun ja arvauksen henkeä, salaperäisyyttä, se oli kuin tuntemattoman maailman portti, josta käy jännitettynä sisään, kun ei tiedä, mitä takana on.
Kylän maat oli jaettava omistajillensa uudelleen. Kaikki talot olivat joen rannalla tiheänä, tulen vaarallisena rykelmänä, ja viljelykset rinnakkain tai sekaisin pitkin suurta palstaa, joka ulottui joesta sinertävään metsänreunaan päin ja kauas sen sisään. Siellä oli metsäosuuksia ja varsinainen metsäpalsta vielä jossakin muualla, erillään. Ja joen rannoilla, alajuoksun varrella, oli siellä täällä yksinäisiä niittypalstoja. Tästä kaikesta koitui paljon hankaluuksia ja esteitä tarmokkaammalle, uudenaikaiselle viljelykselle, ja siksi olivat kylän isännät vihdoinkin pyytäneet vanhan isonjaon ajanmukaista järjestelyä. Ja siksi nojaili nyt nuori ylioppilas tuossa maantiellä pyöräänsä, tarkastellen edessänsä olevaa kylää: hänen näet piti tehdä sen maista kartta ja siten saattaa jako alulle.
Hänen mielessään asui kaukainen haluttomuuden tunne, kun hän mietti tätä tehtäväänsä. Jo kouluaikanaan hän oli ollut muutaman kesän näissä töissä – vain saadakseen elätetyksi itsensä suviloman ajan, tarvitsematta olla äitinsä rasituksena. Siksi hän oli vieläkin, tänä ensimmäisenä ylioppilaskesänään, jolloin ei osannut aloitella lukujaan, samoissa puuhissa. Mutta milloinkaan hän ei ollut tätä alaa varsinaiseksi urakseen ajatellut ja sen vuoksi hänestä oli väliin tuntunut, että hänen pitäisi tehdä jotakin muuta, joka olisi hänelle tärkeämpää kuin tämä.
Eipä silti, ettei tälläkin työllä olisi ollut viehätystänsä. Hän oli todennut sen vievän hänet syvälle kansan keskuuteen, läheiseen kosketukseen, tuttavuuteen ja ystävyyteen sen kanssa.
Ruis nuojui hiljaa siinä nuorukaisen katseen aha, välähdellen päivänkilossa harmaan hopeiselta, mutta hän ei nähnyt sitä. Hän katsoi omaan itseensä, sydämeensä, joka kuohui täynnä levottomuutta, aavistuksia, ihania häivähdyksiä, kuumaa onnen odotusta ja veren vaatimusta. Se oli luontoon kuuluvaa ja oikeutettua hänen iällään, suloista ja salaperäisesti itsetietoista. Oli kuin olisi joku, jolla oli valta, antanut hänelle maailman avaimen ja sanonut: "Mene ja avaa ovi sekä ota, mitä haluat. Sittenpähän näet". Tässä hän nyt seisoi ja punnitsi tuota avainta kädessään, empien, milloin käyttäisi sitä. Missä oli se ovi, jonka takana odotti hänelle määrätty onni? Ei suinkaan tuolla harmaassa kylässä, aaltoilevan ruisvainion toisella puolen?
Hän hyppäsi pyörälleen ja polki vinhasti, siten purkaen tunteidensa ja lihastensa patoutunutta voimaa. Pian oli tien vieressä harmaa aitta- ja tallirakennus ja sen keskellä, saman katon alla, porttisola, josta hän kääntyi pihaan. Tämä oli hänelle määrätty asuintalo. Hän talutti pyöränsä perempänä olevan kaksikerroksisen rakennuksen kuistin luo, jätti sen siihen, ja astui pimeään etehiseen, polkien lattiaa tahallaan hiukan lujemmin, että hänen tulonsa kuultaisiin. Sitten hän meni etehisestä vasemmalle pirttiin.
Se oli avara, matala huone, neli-ikkunainen, mutta niiden pienuuden ja joen puolella kasvavien puiden vuoksi hämärähkö. Vasemmassa ovinurkassa oli iso leivinuuni, jonka lattianurkassa oli pystyvalkean sija, takka, rauta-akselissa kääntyvän käsivarren varassa olevine patoineen. Oikeassa peränurkassa oli ristijalkainen pitkä pöytä ja sen takana kuuluvasti asteleva kello, seinäkaappi ja naulassa tukku sanomalehtiä. Vasemmassa peränurkassa oli kaksikerroksinen vuode, korea raanu esiripun tapaisena verhona, jonka alaosa oli käännetty syrjään. Vuoteen valkoiselta hurstipielukselta katsoivat häneen suuret siniset silmät. Hän ennätti lisäksi huomata enkelimäisen kauniit kalpeat tytönkasvot, joita ympäröi vaalea, suortuvainen tukka, ja totesi samalla seisovansa isännän edessä ja tervehtivänsä häntä.
Ylitalon isäntä oli odottanut vierastaan, nähnyt hänen ajavan pihalle ja kuultuaan töminää etehisestä noussut pöydän takaa ja astunut kolme askelta oveen päin ottaakseen hänet vastaan. Tulija näki edessään tukevan, korkean hahmon, noin viisissäkymmenissä olevan miehen, jonka keskeltä jaetussa, niskasta tasaiseksi leikatussa tummassa tukassa oli jo harmaata välkettä. Hänen otsansa oli korkea ja sileä, kulmakarvansa tuuheat, silmät terävät ja sinikirkkaat, nenä kookas ja suora, huulet ohuet ja tiukasti yhteen nipistetyt, leuka kohtuullisesti ulkoneva, lujaperäinen ja itsetietoinen. Kasvot olivat puhtaiksi ajellut ja niissä asui seesteinen rauha. Kun hän ojensi kätensä vieraalle, tämä totesi sen tapahtuvan sillä tyynellä varmuudella, joka on ominaista sukupolvesta toiseen, hämärästä muinaisuudesta saakka vapaina eläneille miehille. Tulija vaistosi tämän ja totesi samalla hiukan aralla mielellä joutuneensa heränneiden pariin: isännän hiusten ja hänen kaulaan saakka napitettujen sarkaliiviensä malli – hän oli paitahihasillaan – osoitti sen. Kaikki se, mikä tulijassa oli nuoren ylioppilaan anteeksiannettavaa itsetietoisuutta, suli pois ja hän kumarsi kohteliaasti tälle jykevälle miehelle, jonka kasvoille lennähti ystävällinen hymy hänen sanoessaan maakunnan ytimekkääseen, tulijaa erikoisesti miellyttävään puheentyyliin:
– Isnööri on tervetullut... Käyrään istumahan vaikka tänne kamarin puolelle.
Hän meni edellä ulko-oven vieressä olevasta kamarin ovesta, josta tultiin isännän oleskeluhuoneeseen, "tupakamariin". Siitä ei ollut ovea muualle. Ikkunan ääressä oli pöytä ja "lavitsa", joksi tuolia sanottiin, ovinurkassa kaappi, toisella eheällä seinällä kannellinen, nappula-aitainen sänkysohva, toisella raudoitettu arkku. Pöydällä oli Raamattu, Virsikirja ja Sionin virsiä. Vaikka huoneessa ei ollut ainoatakaan koristetta, se vaikutti silti, juuri hirsiseinäisen karuutensa vuoksi, eheältä ja jollakin tavalla lujalta ja miehekkäältä.
– Täs olis näitä herrastupakoita, puheli isäntä tarjoten vieraalleen sinisessä laatikossa olevia tukevia ja paksuja Beirutski-savukkeita. – Itse vetelen vain kessuja, mutta jos sentään seuran vuoksi sytyttäisin tällaisen minäkin.
Pirtistä kuului kuin keppien kolahtelua ja raahaavia askeleita. Isäntä sanoi selittävästi, hiukan arasti, melkein ujoilevasti:
– S'oon Eliina-tyttäreni, joka makas teirän tulles tuolla tuvas. Se sai kersana ollesnansa jalkoihinsa halpauksen ja pääsöö liikkumahan vain kainalosauvoilla. Se asuu tuos erustuvas, mutta oleksii joskus muuallakin, koska on huvempi siellä, mihnon väen liikettä. Aika käy pitkäksi, kun ei jaksa eikä voi tehrä juuri muuta kuin mitä hän vähän neuloo.
Hän jäi tuijottamaan ajatuksissaan lattiaan, kunnes sanoi kuin niiden päätökseksi:
– S'oon kova paikka, kun on muu ruumis pystyvä ja mieli virkeä, mutta jalat ei kanna – kun on melkein kuin nuorna kuollut.
"Isnööri" – hänen nimensä oli Yrjö – oli näkevinään, kuinka seinän takana vaaleatukkainen, kaunis tyttö kuunteli jännittyneenä. Hän ei osannut vastata isännälle muuta kuin kysymällä, oliko hänellä muita lapsia?
– On toinen tytär – täs se tulookin.
Ovi aukeni ja näkyviin ilmestyi nuori, parissakymmenissä oleva tyttö, kädessä kahvitarjotin. Hän oli puettu tummaan körttiröijyyn, hameeseen ja huiviin. Tyttö tuli ujosti vieraan eteen, nyykisti hiukan ja jäi odottamaan, että vieras ottaisi kahvia.
– Tämä on Johanna-tyttäreni, talon emäntä, selitti isäntä.
Yrjö tervehti tyttöä siitä vain istualtaan, edes kättä ojentamatta, se kaikki kun olisi ohut hankalaa kesken kahvin oton ja tytön pitäessä tarjotinta. Hän siis vain katsoi tyttöä silmiin ja tuli sanoneeksi rauhallisesti "Päivää Johanna!" kuin vanhalle tutulle. Itsestään hänen huulillensa lennähti hymy ja hänen silmänsä ehtivät tutkia tarkasti tytön kasvot ja muunkin olemuksen. Eliina oli vaalea, tullen varmaan äitiinsä, mutta Johanna oli isänsä mukaan tumma. Hiukset oli jaettu kahtia ja koottu kireäksi, tukevaksi palmikoksi, joka ulottui vyötärön alapuolelle, kuten saattoi nähdä Johannan kääntyessä isäänsä päin. Kulmakarvat olivat korkeasti kaarevat, nenän juuresta melkein yhteen kasvaneet, silmät suuret, siniharmaat, pitkien ripsien varjostamat, nenä suora ja siro, suu pieni ja huulet verevät kuin mesimarja. Suupielen kohdalla oli oikeassa poskessa hymykuoppa. Isältä peritty voimakas leuka oli pyöristynyt pehmeäksi ja herkäksi. Poskien väri hohti terveydestä ja kaulan iho oli puhdas ja valkoinen. Körttiröijy ei kyennyt salaamaan poven nuorta kimmoisuutta eikä vartalon kaunista viivaa, joka vastustamattomasti vangitsi nuorukaisen hämillisen, ujoilevan katseen. Johanna vaistosi olevansa vieraan tarkastelun alaisena ja puna alkoi hiljaa kohota hänen kaulalleen ja kasvoilleen. Onneksi hän pääsi samassa lähtemään. Isännän huomautellessa jotakin, jota Yrjö ei edes kunnollisesti tajunnut, hänen sielunsa kun seurasi juuri poistunutta tyttöä, hän kuuli pirtistä kuppien kilinää, pidätettyä naurua ja matalaa mutta sointuvaa nuorten äänten keskustelua. Yrjö oivalsi olevansa vuorostaan arvostelun alaisena, sillä olivathan molemmat sisaret nyt nähneet hänet ja saattoivat siis, kuten varmaan tekivät, vertailla vaikutelmiaan. Hän tunsi hiukan säpsähtävänsä tätä ajatellessaan. Mutta isäntä keskeytti hänen mietteensä kysymällä:
– Täällä on kyllä vitja- ja teikkimiehet orottamas, mutta alkaako isnööri ollenkaan töitä enää tänä päivänä?
– Mikä, ettei! vastasi Yrjö, jolla halutti päästä liikkeelle näkemään kylää lähemmin. – Voimmehan perkata nämä kotipään vanhat pyykkikivet selville ja suunnata selkälinjan, niin on siitä hyvä huomenaamulla jatkaa. Tavaranihan ovat jo täällä?
– Joo, vastasi isäntä ja nousi. – Ne on täällä erustuvas, jota ajattelimme teille niinkuin asuinhuoneheksi. Eihän meillä täällä oo sen parempia. Yläkerras on kyllä tyttöjen huones ja muitakin suojia, mutta meirän mielestämme erustupa on sittenkin paree.
He menivät pirttiin, jossa Johanna näkyi keittävän hahlapadassa jotakin Eliinan istuessa lavitsalla ja kutoessa. Yrjö meni tervehtimään Eliinaa, joka punastui ojentaessaan hänelle kätensä, mutta kohotti sitten katseensa ja silmäsi häntä rohkeasti ja kirkkaasti. Mitään hän ei sanonut. Yrjö ennätti todeta, että molemmat tytöt ja omaan eheään tyyliinsä soinnutettu tupa astiakaappeineen ja leipävartaineen sopivat hyvin yhteen ja muodostivat viehättävän, rauhallisen, samalla hämyisen, mutta tyttöjen kohdalta kirkkaasti valaistun taulun. Etehisen nurkasta portaat veivät toiseen kerrokseen, jossa huoneita varmaan oli sama luku kuin alhaallakin. Yrjö tuli kysäisseeksi:
– Miten Eliina voi päästä tuonne?
Isäntä katsahti häneen hiukan kummastuneesti ja vastasi:
– Eipä tietenkään omin voimin. Useimmiten kannan sen sinne itse, joskus Johanna, harvoin muut.
Eteispirtti oli samaa ankaraa mutta johdonmukaista hirsi-, orsi- ja muuta puutyyliä kuin väentupa. Sielläkin oli ristikkojalkainen pöytä, penkit ympäriinsä pitkin seiniä, puna- ja mustakuvioisen raidin verhoama kerrosvuode, iso, turvallinen uuni, ja Yrjön ihmeeksi joukko kirjoja pienellä, ilmeisesti juuri niitä varten laitetulla hyllyllä. Siellä vallitsi erikoinen hämy ja yksinkertainen kauneus, joka valtasi Yrjön tunteet miellyttävästi. Ikkuna oli auki, mikä oli outoa täällä, ja pöydälle oli asetettu puna-apiloista ja päivänkukista sommiteltu kukkakimppu. Tämä pieni seikka sykähdytti tulijan mieltä. Hänestä tuntui hetkisen, kuin olisi kukkien lämmin väri väräjöinyt huoneessa ja niiden vaiheilla vielä viipynyt se ajatus, joka oli tahtonut lausua hänet tervetulleeksi. Johanna oli tietysti tuonut kukat – vai oliko ehkä Eliina raahautunut vaivalloisesti lähimmälle apilapellolle ja poiminut ne sieltä kauniiden, salaperäisten, ujojen ajatusten vallassa?
Yrjö muutti vaatteensa, piilotti valkolakkinsa hellästi matkalaukkuunsa, otti mittanauhansa ja meni pihalle. Kuullessaan hänen askeleensa Eliina raahautui istumaan ikkunan ääreen, jonka pielen suojasta salavihkaa tarkasti pihalla puuhailevia miehiä. Johannakin tuli katsomaan ja tytöt panivat merkille Yrjön parille kolmelle aallolle heittäytyvän tukan, tummat kulmakarvat ja ylähuulta varjostavat viiksien alut – hänen rivakan ja keveän liikehtimisensä, joka oli toisenlaista kuin muiden miesten askeleiden raskas jykevyys. Ei, oli pihalla sentään toinenkin, jonka askeleet olivat vähintään yhtä riuskat kuin Yrjön: ensimmäinen vitjamies, Huhdan Akseli, torpanpoika takamaasta. Hän oli sekä solakka että jykevä, täynnä hillittyä, tarvittaessa luultavasti salamannopeata voimaa, ruskeasilmäinen ja kaunismuotoinen, kantaen päätänsä ryhdikkäästi ja katsellen maailmaa kirkkaasti ja avomielisesti. Hänen silmänsä pälyilivät ikkunoihin tuon tuostakin kuin hän olisi etsinyt jotakin. Eliina kosketti sisartansa kylkeen ja sanoi:
– Akseli kaipaa sua! Näytä nyt itses! Saat pitää hänet nyt yksin, sillä minä otankin tuon isnööriherran omakseni. Voi, kuinka se on komia!
– Oletko siinä! äsähti Johanna muka toruen ja meni askareihinsa.
Eliina nousi seisomaan, riippuen raskaasti kainalosauvojensa välissä. "Omakseni!" Hänen sieluaan viilsi tämän leikillisen kerskauksen pohjalla asuva syvä kohtalon iva: hän, raajarikko, ei saisi omakseen ketään, puhumattakaan tuosta kauniista nuoresta miehestä, joka oli yhtäkkiä pudonnut tänne heidän keskelleen kuin ilmestys ja jolla varmaan oli siellä, mistä oli tullut, omat hellät suhteensa, silmät, joihin hänen olisi lupa katsoa. Mitäpä auttoi, vaikka Eliinan hiukset olivat kuin vaaleata suortuvaista silkkiä, kasvot kauniit, silmät surumielisen haaveelliset ja silmäripset pitkät, kun jalat olivat surkean kuihtuneet, heiveröiset, voimattomat. Eliina ei voinut näyttää niitä kellekään muille kuin sisarelleen, jonka seurassa vain suostui menemään saunaan. Hän laski useinkin tuollaista leikkiä kuin äsken, sillä pulppuileva elämänhalu ja nimetön kaiho sai hänet unohtamaan tilansa, mutta joka kerta hän katui sitä, sillä herääminen muistamaan, kuinka outoja ja sopimattomia tuollaiset pilat olivat juuri hänelle, vihlaisi sanomattoman kipeästi hänen sydäntään. Hän raahautui vaivalloisesti erustuvan lipaston päällä olevan kuvastimen eteen ja tuijotti itseään silmiin, kurkussa karvas pala, joka ei tahtonut painua alas. Pihalla ja koko rakennuksessa oli nyt risahtamattoman hiljaista, niin että Eliina saattoi kuulla sydämensä sykinnän.
Hän toivoi, että se pysähtyisi.
Palattuaan illalla työstänsä Yrjö löysi erustuvan pöydältä ruokaa, jota oli asetettu siihen oikein valkealle liinalle odottamaan häntä. Pöydän vaatimattomuudesta katsoivat häneen Johannan kirkkaat, ujoilevat, melkein anteeksipyytävät silmät. Hän kuunteli talon ääniä, mutta huoneissa tuntui olevan kaikki hiljaa. Pihalta vain kantautui erilaisia elämän ilmauksia, lehmäin ammumista jostakin, naisten puhetta, kaivonvintin natinaa, oven paukahdus. Sitten sielläkin kaikki hiljeni. Nyt etehisessä kalahtelivat Eliinan kainalosauvat ja helähti hänen äänensä, kun hän sanoi pirtin puolelle jotakin. Yrjö nousi katsomaan ja näki ikkunanpielen suojasta raajarikon tytön laskeutuvan varovaisesti portaita alas, menevän raskaasti pihan poikki aitan ovelle, avaavan sen ja kääntyen epäilevästi vilkaisemaan asuinrakennukseen kumartuvan ja puoleksi kontaten raahautuvan sisään. Tuolla siis Eliina nukkui. Niinpä tietenkin – sellainen oli kansan tapa täällä. Aitan yläkertaan, luhtiin, hän ei pääsisi toisten avutta. Ehkä Johanna asui siellä. Tytöt asuivat aitoissaan ja luhdeissaan myöhään syksyyn, joskus kekriin saakka. Yrjö jäi tuijottamaan luhtiin, jonka etuseinän koristelu miellytti häntä. Tekijä oli ollut taiteilija, vaikka ei ollut itse sitä tiennyt. Mutta näki, että hän oli ainakin iloinnut työstään ja tehnyt sitä rakkaudella.
Kerrossängyn raanu oli käännetty syrjään ja vuode näkyi olevan valmiina. Sen vieressä oli tuoli ja sillä lasillinen vettä ja Vanha Virsikirja. Ajatus, että Eliina oli levännyt siinä ja nyt luovuttanut sen häntä varten, vieläpä ajatellut häntä niin paljon, että oli tuonut tuohon Virsikirjan, saattoi mielikuvituksen kutomaan jonkinlaista epäselvää, rusohohtoista seittiä, joka leijui jossakin tajunnan taustalla miellyttävänä sointuna. Virsikirja – se oli herännäistalolle kuvaavaa. Yrjö oli heti nähtyään isännän ja tytöt tuntenut, kuinka talon ilmapiirissä väreili sitä salaperäistä "surua", mystillistä tuijottamista tunnon jokahetkiseen syyllisyyteen, joka saa sielun viipymään Jumalan edessä alituisin polvirukouksin, huolissaan kohtalostaan. Se ei ollut hänelle aivan outoa, sillä hänen äitinsä lukeutui myös "sureviin", vaikka ei sivistyneeseen säätyyn kuuluvana käyttänytkään körttipukua, ja hänen äitinsä isä oli ollut heränneiden johtavia pappeja. Kouluaikanaan hän oli tullut tietämään tämän suunnan ihmisistä vielä erikoisesti sen kautta, että hänen rehtorinsa oli sen väkevin saarnaaja ja eturivin päällikkö.
Seisoessaan siinä ajatuksissaan Virsikirja kädessä Yrjö muisti äitinsä körttityylisen morsiuspuvun, jota tämä oli kerran hänelle näyttänyt tuulettaessaan vaatteitaan. Se oli mustaa, aaltokuvioista silkkiä ja sen pusero ei ollutkaan vartalon mukainen, kuten varsinkin siihen aikaan olisi odottanut, vaan suoraksi leikattu väljä röijy, helmasta alas kaareva. Reunoissa oli mustaa pitsiä ja hihat ulottuivat kalvosiin saakka, päättyen mustaan, harsomaiseen röyhelöön. Nappeja oli yksi tiheä, kaulasta alas saakka ulottuva rivi. Näyttäessään näitä onnensa muistoja nuorukaispojalleen äiti oli hymyillyt surumielisesti ja ollut hiukan hämillään, ja poika oli silittänyt röijyn hihaa ja sanonut: "Äidin pieni käsi oli varmaan hyvin sievä näkyessään tästä hihansuusta pitsiröyhelön alta?" Miksi Yrjö nyt yhtäkkiä muisti tätä, sitä hänen oli vaikea selittää, mutta se oli varmaan tulos itsetiedottomista miellesarjoista, joiden keskuksena oli Johanna. Sillä tuossa puvussa esiintyvä morsian ei ollutkaan enää hänen äitinsä, vaan Johanna, körttiläistyttö, jolle ei sopinut suruttomain hääleninki, mutta joka oli juuri tällaisessa äidin puvussa harvinainen viattomuuden ja erikoisen kauneuden ilmestys.
Yrjö lehteili Virsikirjaa hajamielisesti. Se oli hänelle tuttu, sillä hänen äitinsä käytti sitä ollessaan seuroissa eräiden vanhojen neitien luona. Siinä oli omituista, kömpelöä kieltä, joka tuntui paikoin hullunkuriselta. Yrjö tiesi heränneiden enimmäkseen veisaavan siitä – olivat lapsuudesta saakka tottuneet sen sävelten mukaviin kuvioihin. Hän sattui lukemaan säkeistön, joka säpsähdytti häntä, ja läpsäyttäen kirjan kiinni hän heitti sen pöydälle. Sitten hän kuitenkin nosti sen takaisin siihen, mihin Johanna oli sen asettanut, sillä hän tuli ajatelleeksi, että tämä saattaisi luulla hänen tarkoittaneen jotakin, jos havaitsisi sen siirretyksi pois vuoteen vierestä.
Hälventääkseen syntyneen ikävän tunnelman hän meni auki olevan ikkunan ääreen ja kumartui ulos katsomaan kesäyötä ja kuuntelemaan sen ääniä. Ikkuna oli joelle päin. Rakennuksen ja joen välissä oli ennen ollut puutarhantapainen, joka kuitenkin oli jäänyt hoitamatta ja jossa liian lähelle istutetut, korkeiksi ja tuuheiksi kasvaneet reunuspuut tekivät nyttemmin kasvamisen mahdottomaksi. Valkoiset kissankellot, siniset akvileijat, kuninkaankynttilät, leijonankidat ja särkyneet sydämet siellä kuitenkin rehoittivat nokkosten ja rikkaruohon seassa. Jokin seikka – herännäisyys ja sen aiheuttama maallisuuden halveksiminen ehkä, tai Ylitalon vaimon kuolema tai muusta johtunut hiljainen masennus, kukapa sen tietää – oli vähitellen tyrehdyttänyt puutarhaharrastuksen, niin että siitä oli nyt jäljellä vain villiintynyt muisto. Puiden alitse näki eräästä paikasta rantaan: siellä oli sauna, pesupenkki, muutamia karttuja ja musta pata. Vesi virtasi niin hiljaa, ettei sitä juuri huomannut; vain tarkkaan katsoen saattoi todeta, että pinnalla olevat vihreät "vedenneidon hiukset" olivat kaikki kääntyneet samanne päin ja että jokunen lumpeenlehti liikkui vähän edestakaisin, kuin olisi virran voima sitä viipottanut. Ilma oli edelleen helteistä ja sinertävän autereista, ja sille antoi oman hienon tuoksunsa kytösavu, jota kohosi vähän kaikkialta, läheltä ja kaukaa, missä vielä oli mustaa mutamultaa niin paksusti, että siitä raski ja saattoi polttaa ohuen kerroksen tuhkalannaksi. Yrjö hengitti sitä ja nautti siitä, sillä sen tuoksu oli samaa kuin lapsuuden onkiretkien nuotion tai sinisiltä saloilta kantautuvan kulovalkean, se vain erona, ettei siinä ollut minkäänlaista kirpeyttä, vaan ainoastaan tämän savun hienoimmat tekijät. Illan ääniä väreili ilmassa: lehmän ynähdys tai ammahdus silloin tällöin, nuorta, kirkasta puhetta ja naurua, ovenkäyntejä, ja lopuksi jostakin läheltä äkkiä soimaan remahtava ja taas kuin leikaten katkeava, terävästi ja tahdikkaasti viulusta riipaistu suruton polkanpätkä. Se jäi kaikumaan Yrjön korvissa, kun hän vihdoin alistui menemään levolle, niin että hän vihelteli sitä tietämättänsä itsekseen. Se jäi pois mielestä vasta sitten, kun hän muisti Johannan syvän ja vakavan katseen. Silloin hän ymmärsi, ettei tällainen suruton polkanpätkä sopinut tässä paikassa, ja alkoi miettiä, minkä näköinen Johanna oikeastaan oli. Ja niihin ajatuksiin, pohjalla koko ajan soimassa nuo sanat – "mun elon' kuin uni ja varjo tääll'" –, jotka olivat äsken sattuneet hänen silmiinsä, hän nukkui, ja vanhan erustuvan henki katseli häntä ihmetellen hämyisten orsien takaa ja uuninpäällyksen pimennosta.
II
Tasankomailla linjan kuljetus kävi joutuin: seuraava ilta tapasi Yrjön ja hänen miehensä kylän kymmenisen kilometriä pitkän alueen toisesta päästä, jonne he olivat saapuneet suoritettuaan helteessä hikisen päivätyön: avattuaan ja paalutettuaan viivasuoran linjan, vieläpä niin hyvällä onnella, ehkä taidollakin, että se ampui vain metrin verran ohi toisen pään vanhasta pyykkikivestä. Täällä oli Yrjön vitjamiehen, Huhdan Akselin, koti, torppa, jonne tämä nyt pyysi "isnööriä" yöksi. Yrjön ottaessa tähtäimellä taulullensa rajalinjojen kulmausta – takarajassa ei ollut aukaisemista, se kun kulki avointa niittymaata ja voitiin "teikittää" suoraan toisessa nurkassa olevaa, pyykin napakiven luo pystytettyä, kauas näkyvää riukua kohti – tuli paikalle nuori, ryhdikäs, tyynesti liikkuva mies, joka ilmoitti olevansa läheisen Talvitien talon isäntä ja tarjoavansa yösijaa; hän oli toimitukseen osallinen siksi, että omisti yhden kylänkin taloista, sen, joka oli Ylitalon vieressä. Yrjö kiitti, mutta vastasi jo sopineensa siitä Huhdan kanssa. Talvitien ulkomuoto tuntui hänestä erikoiselta, niin että hänen täytyi yhä uudelleen vilkaista häneen asetellessaan tauluaan vatupassilla vaakasuoraan ja koetellessaan tähtäintä ja neulojaan. Talvitie oli heränneiden puvussa, kasvot puhtaiksi ajellut, hiukset jaetut kahden puolen päätä ja niskasta tasatut. Piirteet olivat säännölliset, muoto komea ja ilme voimantunnosta tyyni. Hän oli tummaverinen ja silmät loistivat mustina, kosteina ja kauneina. Yrjön mielessä vilahteli kysyviä mielteitä ja arveluja siitä, mistä tuollainen tyyppi saattoi olla lähtöisin, mistä tuo erikoinen muoto ja nuo kauniit silmät, jotka varmaan saattoivat loistaa ilosta, itkeä surusta ja salamoida intohimojen palosta? Yrjö luuli nähneensä, mainitessaan äsken menevänsä yöksi Huhtaan, Talvitien silmien tuikahtaneen tyytymättömästi ja hänen harkitusti välttäneen katsomasta Akselia. Ja kuitenkin heidän täytyi olla läheisinä naapureina ja ilmeisinä ikätovereina tuttuja lapsuudesta saakka. Ei Akselikaan pannut Talvitiehen erikoisempaa huomiota eikä puuttunut puheisiin, istuipahan vain ojan syrjällä, oikoi saappaanvarsiaan ja vihelteli, hymyillen arvoituksellisesti. Erottaessa miehet menivät Talvitien mukana, Yrjö vain seurasi Akselia Huhtaan.
Huhta osoittautui olevan pieni torppa näillä seuduilla harvinaisen, melko korkean mäen laella, josta oli laaja näköala alavan tasangon viljelys-, suo- ja metsämaille. Harmaiden pikku rakennusten ympäröimä piha oli hauskasti ruohoinen, täynnä tuoksuvaa, sileäksi poljettua valkoapilaa. Kuopan takana rapisi haavikko ja aitta oli ison koivun ja pihlajan varjossa. Tuvan etehisen ja tuvankin oviaukko oli suomalaisten pieneläjäin tyyliin niin matala, että varsinkin pitkäin miesten kuten Akselin ja Yrjön täytyi niistä mennessään kumartua syvään. Näyttäessään tietä ja varoittaessaan vierastaan, ettei löisi päätään kamanaan, Akseli samalla hymyili ja katsahti kirkkaasti sillä tavalla, että siihen sisältyivät kaikki selitykset ja humoristiset, inhimilliset näkökohdat, mitä tällaisen asian yhteyteen suinkin voi asettaa, mutta ei ainoatakaan anteeksipyyntöä. Reippaalla, avomielisellä ja iloisella olemuksellaan Akseli oli jo päivän kuluessa saavuttanut nuoren esimiehensä suosion, ja tämä herkkeni nyt tuon hienon, miellyttävän ilmeen vuoksi ystävyyden lämpimäksi tunteeksi.
Tuvassa olivat Akselin isä ja äiti, ilmeisesti poikaansa odottamassa. He olivat molemmat jo vanhoja ja harmaantuneita, silmissä ja kasvoilla puhtaan, lapsellisen sydämen liikuttava kirkkaus. Yrjö ei saattanut olla panematta merkille äidin lämpimästi tuikkivaa katsetta, jota hän ei voinut irroittaa Akselista, ja isän ylpeätä ilmettä, kun hän silmäsi pitkää, solakkaa, mutta silti harteikasta poikaansa.
Yrjö istahti penkille väsyneenä päivän pitkästä kävelystä ja Huhdan pikku eukko pinkaisi kiireesti hakemaan juotavaa. Tupa oli vähäinen kuten täällä kaikki muukin, mutta sen koko asussa oli jotakin rauhallista ja kodikasta. Huhdan pikku ukko istahti ikkunapenkille pöydän päähän, joka nähtävästi oli hänen vakinainen hallitsijapaikkansa, ja aloitteli, lataillen piippuansa, arvokasta ja painavaa keskustelua ensinnäkin viime ajan sääoloista ja sitten nyt käsillä olevasta kartoitustyöstä. Yrjö vastaili huvitettuna ukon kauttarantaisiin kysymyksiin ja tuli siinä häntä katsoessaan huomanneeksi, ettei ukko ollutkaan körtti-, vaan tavallisessa suruttomain puvussa. Tarkemmin ajatellen olikin selvää, ettei tämä voinut olla "herännyt" talo, sillä tuossahan riippui seinällä viulu, paholaisen erikoisesti itselleen pyhittämä soittokone. Sitä soitteli tietysti Akseli – kukapa muu. Kenties juuri hän oli vetäissyt jonkun toisen viululla eilen kuuluneen kiperän polkan? Yrjö totesi siinä itsekseen, että tässä pienessä torpassa vallitsi toisenlainen ilman sävy kuin Ylitalossa, mutta ei voinut arvioida, kumman olisi asettanut korkeammalle. Ehkä ne olivatkin samalla tasolla, vain yhtä kaukana omalla haarallaan. Akseli siitä sitten poistui, minne lie mennyt, ja Yrjöä pyydettiin peukalonpään kokoiseen tupakamariin illalliselle. Hetken kuluttua hän oli jo valmis menemään levolle.
Hän loikoi unta odotellen ja hautoi ja mietiskeli näkemiänsä ilmeitä, kasvojenpiirteitä ja katseita. Eliinan valkea enkelinpää vilahti ja katsoi ujosti, Johannan harmaansininen katse tuijotti vakavasti, Ylitalo oli arvokas mutta huolestunut, Talvitie salaperäinen ja Akseli iloisesti miehekäs ja avomielinen. Taustalla viipyi vanha pariskunta, palvoen katseillaan uljasta, kaunista poikaansa. Yrjö tunsi tuon hyvin: joskus hän oli, vaikka ei ollut ollut siitä tietääkseenkään, nähnyt saman katseen äitinsä silmissä. Hän tunsi mieluisaa oloa muistaessaan Johannaa ja vaipui katselemaan hänen kuvaansa, kun samalla matala keskustelun mumina rupesi herättämään hänen huomiotansa. Hän ei voinut sanoa, kuuluiko ääni etehisestä vai mistä, mutta totesi pian, että keskustelijat olivat Akseli ja hänen äitinsä. Tämä oli siis vihdoinkin päässyt poikansa kanssa kahden kesken, saanut sellaisen hetken, joita äidit erikoisesti kaipaavat ja joiden aikana he koettavat omalla hienotunteisella tavallaan päästä perille lastensa elämästä, ajatuksista, aikeista ja salaisuuksista. Yrjö oli ymmärtänyt Akselin olleen kirkonkylässä jo useita viikkoja, joten äidillä oli paljon kyselemistä.
Yrjöä huvitti äidin äänen huolestuneen hellä hyrinä, jonka hän niin hyvin tunsi omasta kokemuksestaan, ja Akselin rauhallinen, harvasanainen, suojeleva sävy, josta saattoi ymmärtää hänen hymyillen tyynnyttelevän pikku äitiänsä. Sitten Yrjö kuuli sanoja ja lauseenosia, jotka äkkiä jännittivät: ilmeisesti oli puhetta Ylitalosta ja Johannasta. Yrjö kuvitteli äidin tiedustelevan, oliko Akseli tavannut Johannaa, oliko puhunut hänen kanssaan ja mitä hän oli sanonut – oliko tuo asia, jota kaikki äidit seuraavat mitä suurimman kiinnostuksen vallassa, ollenkaan edistynyt? Sitten Yrjö säpsähti, sillä hän oli selvästi kuulevinaan sanat: "Ylitalo ei anna tytärtään suruttomalle". Äänet muuttuivat nyt epäselväksi, mutta kiihkeäksi muminaksi, josta ei voinut erottaa muuta kuin Talvitien nimen. Sitä toistettiin monta kertaa, kunnes siihen liittyi "Johanna", "Johanna", ja lopuksi aivan selvästi: "Ylitalo on velkaa Talvitielle". Nyt äänet taas vain mumisivat, mutta Yrjön mielestä Akselin osuus siinä oli nyt huolestuneempaa ja kiihkeämpää kuin äidin, joka vuorostaan kuin pelästyneenä joidenkin sanojensa ja ilmoitustensa johdosta koetti tyynnytellä ja rauhoitella häntä.
Kun aamulla varhain työhön lähdettäessä juotiin kahvia pirtin pienen pöydän ääressä, liikutti Yrjöä uudelleen se kirkas, hellä ilme, joka asui torpan ukon ja eukon kasvoilla heidän katsellessaan ja palvoessaan uljasta poikaansa. Tämä oli siitä tietoinen, vilkaisi taas Yrjöä silmiin hymyillen inhimillisesti ja selittävästi, ja puhutteli vanhempiansa matalalla, rauhallisella, syvällä äänellä, josta värisi pohjalta miehekästä hellyyttä. Näki selvään, että kaikki voima ja valta oli tosiasiassa hänen hallussaan, mutta että hän tarkoin salasi sen ja puheli aina niin kuin olisi vain totellut vanhempiensa määräyksiä. Yrjö kuvitteli kuten asia olikin, että Akseli oli vanhusten ainoa tuki ja toivo, kuin nuori petäjä, johon he ihaillen turvasivat. Joka kaatoi sen, leikkasi samalla poikki heidän elämänsä.
Tuotaessa helteisenä päivänä alueen toista rajalinjaa takaisin kylään, joskus syvennyttäessä metsään, jossa tuoksui pihka ja ritisi kuiva jäkälä jalan alla, tai tarvottaessa suota, josta leyhähti lämmin ja puhdas kanervan väkevyys, tai kuljettaessa viljamaita, joilla keinui ruis, vihersi kaura, punersi jo niitettäväksi valmistuva apila, ja riippuivat raskaina ojien reunoilla parhaillaan kypsyvät mesimarjat, Yrjön mielessä auersivat ja väreilivät uudet ja kauniit, mutta samalla loppukohtaloitansa aavistelevat ja kyselevät mielikuvat. Hän tunsi päässeensä katsahtamaan näiden ihmisten keskinäiseen salattuun elämään niinkuin olisi vilkaissut oven raosta huoneeseen.
Kun illalla saavuttiin kylään ja Yrjö kääntyi solasta Ylitalon pihaan, niin eikös leyhähtänyt vastaan hienoa kotiinpaluun tuoksua. Hänen katseensa etsi heti kiihkeästi Johannaa, jonka näkeminen tuntui jollakin tavalla ravitsevalta ja tyydyttävältä. Mutta kun hän mennessään sisään kääntyi katsomaan pihalle ja huomasi Akselin seisahtuneen siihen hiukan neuvottomana, tullako sisään vai poistua, hänen tuntoaan vihlaisi hiukan. Hänelle kuvastui mieleen hämärästi jotakin sellaista, että hän tässä ajattelee Johannaa kuin omaansa, vaikka on aivan vieras ja satunnainen kävijä, jolla ei ole sellaiseen ollenkaan oikeutta. Tultuaan sisään hän vilkaisi pihalle ja näki Akselin vielä seisovan siellä, mittanauha ja merkkitikut kädessä. Mutta nyt hän ei ollut enää neuvottoman näköinen, vaan hänen uljas muotonsa säteili ilosta kuin hän olisi katsonut jotakin kaunista. Ja niin hän teki, sillä nyt hän vaihtoi sanan Johannan kanssa, joka askaroitsi pihalla. Etehisestä kuului kainalosauvojen kolahduksia ja Eliina tuli vaivalloisesti sisään. Yrjö teki avuttomia liikkeitä kuin olisi mielinyt auttaa rampaa tyttöä, mutta tämä viittasi kieltävästi, meni tuolin luo ja laittautui istumaan. Vasta nyt Yrjö huomasi, ettei Eliina ollutkaan körttipuvussa, vaan vaaleassa, lyhythihaisessa suvileningissä. Tyttö katseli häntä iloisen rohkeasti ja ujostelemattomasti kuin olisi ehtinyt ajatella itsensä tällä välin vanhaksi tuttavaksi, ja sanoi avomielisesti:
– Hyvä kun tulitte! Johanna on jo monta kertaa käynyt maantiellä kurkkimas, eikö teitä jo näkyis. On laittanut jos minkälaisia herkkuja, mutta kyllä kai sillä oli ikäväkin.
– Älkää nyt – mitä Johanna minua ikävöisi. Mutta ehkä Akselia?
Eliina katseli Yrjöä koko ajan tutkivasti ja oli kaunis siinä istuessaan. Kuullessaan mainittavan Akselia hän melkein kuin säpsähti, mutta naurahti sitten ja kysyi välttelevästi:
– Mitä te Akselista ja Johannasta tierätte?
– En mitään. Tulin vain ajatelleeksi, kun he ovat molemmat niin kauniita ja varmaan lapsuudentovereita.
– Niin ne kyllä on. Kun olin pieni, Akseli asui vielä täällä kyläs. Vasta silloin sen isä ja äitee muuttivat sinne kylmille jäänehesehen Huhdan torppahan. Akseli ja Johanna ovat aina ollehet hyviä ystäviä ja olivat samalla kertaa kansa- ja rippikouluskin.
– Silloinhan usein rakastutaan...
Eliina nauroi ujosti ja arveli:
– Saattaa olla, en tiera. Mutta Johanna pahoo sitä, että Akseli on...
– Mitä on?
– Suruton, niinkuin täällä sanotahan.
– Onko Eliina surevainen?
Eliina nauroi iloisesti, levitteli ja silitteli esiliinaansa joutenolosta pieniksi, siroiksi ja valkeiksi jääneillä käsillään, ja vastasi viimein:
– En oo – näettehän sen jo vaatteistanikin. Isä ja Johanna ovat siitä kyllä pahoillansa ja tyrkyttivät mulle ennen körttivaatteita. Mutta minä pirän kaunihista färiistä. Niistä tuloo iloiseksi aivan kuin kukista. Sanoin täs kerran isälle, jotta kun Jumala on antanut kaunihinväriset verhot kukille, niin hän varmahan mielellänsä sallii mun käyttää retonkia ja karttuunaa. Jonsei muutoinkaan, niin kumminkin korvaukseksi siitä, kun vei jalat. Sitten isä ei oo puhunut enää siitä asiasta mitään, mutta on joskus tuonut mulle kaupungista kangasta, silkkiäkin kerran, vaikk'en oo pyytänytkään. Kyllä isä ymmärtää. Oonhan minä muutoin aivan yhtä jumalinen. Mutta entäs te? Teistä näköö jo päältäkin, jotta te ootte suruton?
Hän katsoi Yrjöön kysyvästi ja odottavasti, ja tämä vastasi vältellen:
– Suruton? Niin kai... Äitini on surevainen, mutta en minä. En ole ajatellut sellaisia asioita. Nuorena on mielessä muuta.
Eliina huokasi pikkuvanhasti:
– Niin on! Körttiläispuvus jos olis, niin se aina painais alakuloiseksi. Ja minä tahron nauraa, tahtosin hypelläkin, jos vain nuo jalat kannattais. Mutta kun ne on rammat. Toinen ottaa juuri sen verran päällensä, jotta voi käyttää kainalokeppiä.
Hän veti ujostellen hamettaan niiden suojaksi, mutta ei voinut estää pieniksi jääneitä, melkein lastenkenkiin pistettyjä, hervottomina riippuvia jalkateriään näkymästä. Yrjöä säälitti ja hän sanoi osanottavasti:
– Eihän Eliinan niitä tarvitse ujostella. Minkä sille voi!
– Eihän kyllä, mutta täytyy, kun ne näet on rumat. Voi, kun ne olis tervehet!
– Mitä Eliina tekisi, jos jalat tulisivat terveiksi?
– Menisin heti ulos ja koittaisin, miltä tuntuu juosta – köykäisesti kuin tuuli. Rientäisin niityille, sinne, johna keväällä kasvaa keltaisna juhannusruusuja ja nyt tähän aikahan kypsyy mesimarjoja, ja hyppelisin ja riehuisin siellä niin kauan kuin jaksaisin. Ja illalla menisin suruttomain hyppyihin ja pyytäisin, jotta Akseli tanssittais mua aamuhun asti. Se Akseli vasta osaa – ei täällä muut nuoret miehet mitään oo. Paitsi Talvitietä, joka kans kyllä osais ja olis uljas, jonsei olis surevainen. Se on aina synkkä – raskahalla mielellä, mutta silti hänes on voimaa ja miehuutta. Ootteko nähnyt Talvitietä?
Yrjö myönsi ja sanoi olevansa sitä mieltä, että Talvitie oli komea mies, Akselin vertainen, vaikka toisenlainen. Sitten hän kysyi, oliko Talvitie harras herännyt, ja Eliina vastasi:
– On kyllä. Käy ainakin usein seurois, laulaa kaunihisti, kuunteloo tarkasti ja joskus puhuu. Seurois näet saa puhua kuka hyvänsä, jolla on syrämellänsä sanomista. Niis on jännittävää ja liikuttavaa, toisenlaista kuin kirkos. Muakin on haluttanut sanoa joskus jotakin, mutta en oo uskaltanut.
– Mitä Eliina olisi sanonut?
– Etten voi lakata moittimasta Jumalaa näistä rammoista jaloistani. Sitä aina ajattelen, jotta miks'en saanut kuolla samalla kuin nekin, että mitä tällaisesta elämästä, kun ei kykene mihinkään. Ei oo voimia.
– Mistä Talvitie puhuu?
– Useimmiten siitä, kuinka suunnattoman vaikia on nuorella iällä taistella syntiä vastahan. Kuinka veren poltet on kuin tulta ja vetää väkisinkin pahahan, viha ja uhma nousoo, jonsei saa vieryksi perille sitä mitä tahtoo, ja mielehen maalaantuu kaikenlaista, suurimmista rikoksista korkeimpahan hekumahan saakka. Siitä se puhuu ja osoittaa, jotta vain Jumalan jokahetkinen armo voi varjella ihmistä joutumasta tällaisille teille. Silloin sen mustat silmät palaa kuin kekälehet ja kaikki kuunteloo liikahtamatta kuin olisivat siihen paikkahan kivettynehet, eikä kukaan tahro uskaltaa alkaa laulua. Kaikki vähän kaihtavat Talvitietä. Kun se on vähän aikaa johnakin saapuvilla, sieltä vähitellen loppuu puhet ja nauru. Sellainen mies on Talvitie.
Heidän keskustelunsa taukosi, kun Johanna toi tarjottimella ruokaa. Ylitalo tuli hihasillaan ja palavissaan – oli varmaan juuri saapunut työstä –, tervehti Yrjöä rauhallisesti ja pyysi syömään. Pöytä oli, kuten Yrjö nyt huomasi, katettu kolmelle. Kolmantena oli Eliina, joka vaivalloisesti raahautui paikalleen. Yrjö sanoi Johannalle, joka siinä posket punoittaen ja tyhjä tarjotin kädessä tarkasti pöytää:
– Eikö Johannakin tule?
Johanna säpsähti, vilkaisi häneen loistavan kirkkaasti mutta samalla ujosti ja vastasi:
– Oon syönyt jo, ja sitä paitsi mulla on kiirus.
Hän naurahti ja meni. Yrjö totesi nyt vasta huomanneensa Johannan äänen sävyn. Se oli matala, rauhallinen, hiukan mollivireinen altto. Eliinalla oli kirkas sopraano. Johannan hampaat olivat vilahtaneet valkoisena rivinä ja hänen naurahtaessaan oli poskeen tullut kuoppa. Nähdessään Ylitalon ja Eliinan ristivän kätensä hiljaiseen ruokasiunaukseen Yrjö tunsi voimakasta kehoitusta tekemään samoin, mutta ei saanut sormiaan liittymään yhteen, vaan kuittasi asian jonkinlaisella pienellä kumarruksella. Istuutuen hämillään hän tuijotti lautaseen ja tunsi isännän katseen päällänsä. Sitten isäntä rupesi kyselemään harvakseen ja arvokkaasti siitä, kuinka linjain ajo oli onnistunut ja kuinka tiheään pikku linjoja oli saran poikki vedettävä, jotta varsinainen kartanteko luonnistuisi. Yrjön selitellessä näitä ammattiasioita isännän katse vartioitsi Eliinaa, joka haluttomasti pisti suuhunsa vain murun silloin tällöin. Juomalasiin asetetuista, keskellä pöytää olevista puna-apiloista leyhähti hienoa tuoksua.
Heidän seurustelunsa päättyi siihen, että isäntä lopuksi lausahti tyyneen tapaansa:
– Meillä kokoonnutahan tupahan viettämähän iltahartautta kello yhreksän ja silloin tuloovat kaikki saapuville, jonsei ole pätevää estettä. Pakkoa siihen ei oo eikähän tämä velvoita vierasta, mutta ilmoitan isnöörille vain siltä varalta, jotta haluaisitte nährä tätäkin tapaa, joka ei kyllä oo heränneiskään perheis yleinen...
Yrjö nyökkäsi ja he nousivat pöydästä. Isäntä meni Eliinan luo ja hellästi mutta voimakkaasti auttoi hänet kainalosauvojen varaan. Hiukan punehtuen Eliina sitten poistui isänsä jäljessä. Yrjö jäi seisomaan paikalleen. Hän aikoi kyllä olla saapuvilla tuossa iltahartaudessa, sillä se ei ollut hänelle outoa, mutta jostakin syystä – ujoudesta kenties – hänestä tuntui miellyttävämmältä pujahtaa pirttiin hiukan myöhemmin. Yrjön kotona ei ollut vietetty yhteistä iltahartautta, mutta hän oli nähnyt äitinsä koettavan säästää joka ehtoosta pienen hetken, tavallisimmin sen, jolloin hän oli muun talon rauhoituttua itsekin päässyt lepoon, ja käyttävän sen mietteliääseen viipymiseen Uuden Testamentin ääressä. Koulupoikana Yrjö oli joutunut olemaan yhden kesän erään toverinsa kotona, kaukaisessa pappilassa, joka sijaitsi kohisevan kosken liepeellä. Kun tuli ensimmäisen, arkana eletyn päivän ilta, kokoontui pappilan perhe – pastori itse, ryhdikäs, isopartainen, vakava ja harvasanainen mies, jossa kuitenkin tarmokkuuden, toimeliaisuuden ja viisauden alla asui, kun hänet oikein tunsi, sydämellistä, lämmittävää huumoria, hänen rouvansa, tyttärensä ja poikansa – saliin, viettämään yhteistä hiljentymisen ja rauhoittumisen hetkeä. Yrjölle ei sanottu mitään – hän sai tulla saapuville jos tahtoi, sillä pastori ei halunnut pakottaa ketään, mutta kun Yrjö ujona ja arkana pujahti sisään ja istahti ovensuutuolille, lehahti pastorin jykevälle muodolle tyytyväinen, lempeä ilme. Sitten pastori luki lyhyen palan jostakin hartauskirjasta ja Herran siunauksen, ja hämyiseksi käyvässä huoneessa vallitsi nöyrä ja turvallinen tunnelma. Yrjön koulutoveri, jo yläluokkalainen, tuijotti vakavana ikkunaan ja Yrjö oli näkevinään hänen rehellisessä, miellyttävässä muodossaan vastuuntuntoisten ajatusten heijastusta. Pian sitten äänettömyys taukosi ja virisi iloinen, sievimmilleen hillitty iltapakinointi, jolle hyvä omatunto antoi erikoisen kirkkauden. Yrjö oli tuskin kuunnellut noita luettuja sanoja eikä niiden sisällys mitenkään ollut häneen koskettanut, mutta kun hän ilta illan perästä oli näissä tunnelmatäyteisissä perhetilaisuuksissa saapuvilla, niistä ennenpitkää tuli joka päivän välttämätön loppusointu. Tämä kaikki oli ollut kauan unohduksissa, mutta virkosi nyt isännän ilmoituksen johdosta värikkäänä ja lämmittävänä eloon.
Hän meni etehiseen ja tunsi, että hänen täytyi voittaa itsessään jotakin, ennenkuin saattoi avata pirtin oven ja astua sisään. Salamannopeasti hän eritteli siinä tunnelmiaan ja kysyi, mistä johtui tämä melkein voittamaton vastenmielisyys tällaista tilaisuutta kohtaan. Varmaan siitä, että hänen sydämensä oli nuoruuden kiivaimmassa kapinatilassa uskonnollisia arvoja vastaan, aavistaen näiden pyrkivän joka suhteessa rajoittamaan niitä nautinto-oikeuksia, joita elämänkevään pursuava voima itselleen suunnitteli. Hän avasi oven, istahti heti siinä vasemmalla, uunin vieressä, olevalle rahille, ja katsahti varoen ympärilleen, ottamatta huomioon isännän silmäystä, joka pöydän takaa, lasien ylitse, häneen ilahtuneesti kohdistuneena kutsui peremmäksi. Isäntä oli paikoillaan yksin, kenenkään uskaltamatta tulla sinne saakka; ovensuupenkillä istuivat talon renki ja Akseli, katsellen lattiaan, vasemmalla, karsinanpuolella, karjakko, Johanna ja Eliina, viimeksimainittu vuoteessa puoleksi pitkällään, niinkuin Yrjön tullessa ensimmäistä kertaa taloon. Muita ei ollutkaan: Ylitalo oli pieni eikä siinä ollut väkeä tämän enempää; olihan sitä paitsi Akseli vieras. Iltarusko valaisi huoneen, kello asteli rauhallisesti naksahdellen, vallitsi hiljainen, raukea tunnelma. Yrjön silmien oli vaikea pysyä poissa Johannasta, jonka sievä, hurskas syrjäkuva näkyi tähän hänen paikalleen puhtaana ja hartaana, ja Eliinasta, joka katsoi häneen ujostelematta, kirkkaasti, melkeinpä hiukan ilkamoivasti. Oliko rammalla tytöllä niin terävät silmät, että hän oli huomannut talon nuoren vieraan jo joutuneen heidän ja varsinkin Johannan viehätysvoiman alaiseksi? Yrjö käänsi katseensa pois ja vilkaisi Akseliin. Tämä oli asettunut istumaan siten, että renki tuli suojaksi hänen ja isännän väliin, ja tuijotti nyt, voimatta tai huolimatta hillitä itseään, Johannaan, joka ilmeisesti oli siitä tietoinen, välähdytti kerran, pari, Akseliin loistavan silmäyksen, täynnä tulta, ujoutta, moitetta ja polttavaa rakkautta, arkuutta ja hätääntymistä, ja laski sitten katseensa lattiaan, tuijottaen siihen itsepäisesti. Punastus alkoi nousta hitaasti poskille, mutta iltarusko esti sen näkymästä kovin räikeänä. Akseli ei välittänyt tästä, vaan suojaten itseään rengin taakse riippui nälkäisin silmin ja janoisin huulin, nuoruuden palavalla, puhtaalla, avomielisellä intohimolla kiinni Johannan muodossa ja olennossa. Yrjö näki tämän selvästi ja pääsi sillä hetkellä ymmärtämään, ettei hänellä saanut eikä voinut olla minkäänlaista osuutta Johannaan, ei leikillä eikä todella, ei unissa eikä valveilla. Johanna kuului, tahtoipa tai ei, oli suruton tai surevainen, Akselille, tälle kauniille nuorelle miehelle, jonka sydämen tunteet paloivat tulena hänen ruskeissa silmissään.
Yrjö säpsähti hereille siitä, että ruvettiin laulamaan jotakin virttä, arvattavasti heränneiden omasta laulukirjasta. Johanna ja Eliina sitä etupäässä lauloivat, vapaasti, ujostelematta. Viimeksimainitulla oli melko kaunis ääni – Yrjö kuunteli sitä mielellään. Kun säkeistö oli loppunut, olivat kaikki hetkisen hiljaa, liikahtamatta. Luetun henki ja laulun sävel tuntuivat vielä keinuvan huoneessa kuin mainingit, jotka vähitellen, melkein huomaamatta, tyyntyvät, kunnes ulappa on kuvastinkirkas, heijastaen miettiväisenä taivasta ja aurinkoa. Sitten isännän pää liikahti, sisään päin kääntynyt katse sai eloa ja lumous laukesi. Hän rupesi puhelemaan tavallisella äänellä renkinsä ja Akselin, ja Yrjö samoin Eliinan ja Johannan kanssa. Mutta sitten viimeksimainitun täytyi lähteä vielä suorittamaan emännän milloinkaan loppumattomia askareita. Akseli katsoi ovea, josta hän meni, ja Yrjö poistui erustupaan. Siellä hän jälleen tapasi tuolilta Johannan siihen asettaman hartauskirjan ja pöydältä kimpun kedon kukkia. Niihin hän ei tavallisesti kohdistanut erikoisempaa huomiota, mutta kumartui nyt jostakin syystä tutkimaan niitä tarkasti. Hän totesi niiden olevan harvinaisesti, ujosti ja vaatimattomasti kauniita, ja toisten tuoksuvan hienosti, syvästi, ikäänkuin älykkäästi. Hän jäi seisomaan siihen mietteissään, tuijottaen virran kirkkaaseen kalvoon, ja avoinna olevasta ikkunasta kantautui sisään kaukaista kytösavun tuoksua ja maalaiskylän ilta-ääniä, joukossa nuoren tytön äkillinen, elämän rajatonta iloa ilmaiseva naurun helinä.
III
Ylitalo jäi muiden mentyä yksin paikalleen, vaipuen pää käsien varassa raskaisiin mietteisiin, silmät tuijottaen ikkunasta näkyvään kaukaiseen taivaanrantaan. Jos Akseli luuli olleensa rengin takana suojassa ja salanneensa isännältä katseensa palon, niin siinähän erehtyi: tämä oli kyllä huomannut sen ja nähnyt Johannan polttavan vastaleimauksen sekä kasvoille hiljaa kohoavan punan. Jo aikaisemmin isäntä oli lukenut heidän tunteensa kuin kirjasta ja seurannut tätä luonnonlain ilmausta omituisin ajatuksin. Hän tunsi, ettei hän voinut enää eläytyä rakkauteen niinkuin ennen nuorella iällä, että siitä oli hävinnyt sen kaunis, ihanteellinen henki ja että jäljellä, nähtävissä, oli vain elämänkokemuksen alastomaksi paljastama luonnon perustarkoitus. Ja se loukkasi häntä. Hän tunsi olevansa melkein kuin mustasukkainen tyttärensä puolesta.
Ylitalon täytyi myöntää aina pitäneensä Huhdan ukon pojasta, jonka kasvua oli tullut seuranneeksi kujalla kirkuvasta vekarasta alkaen tähän saakka, mutta oli silti vastenmielisesti säpsähtänyt huomattuaan Johannan ja Akselin lapsuudenleikkien pyrkivän muuttumaan elämän toveruudeksi. Tuo säpsähdys johtui noiden äskeisten mietteiden perusteista ja siitä, että hän oli aina itsestään selvänä asiana kuvitellut Johannan valitsevan sulhasekseen heränneen talollisen eikä suruttoman torpparin poikaa. Se sopi parhaiten suvun perinteisiin ja oli itsestään selvä asia. Tuo herännäisyys ei siinä ollut niinkään tärkeä puoli – Ylitalo oli itse nainut suruttoman tytön –, mutta talollisen säätyyn tuli sulhasen kuulua. Tälle kannalle Ylitalo oli vähitellen hiljaisuudessa vakaantunut ja oli levottomana odottanut, milloin nuoret tulisivat puhumaan aikeistaan.
Akselia oli sääli, sillä häntä ei voinut sanoa juuri miltään puolelta moitteenalaiseksi. Eihän nyt se, että hän soitteli viuluaan milloin vain suinkin ehti, laski tulemaan polkkaa ja tanssi mielellään, ollut körttiläisenkään arvostelun mukaan kuolemansynti, joskin kuului leveän tien menoon. Viinaa ei Akselin sen sijaan tiedetty käyttäneen – kohtuullisesti sitä nauttivat joskus körttiläisetkin – eikä liioin paiskineen kortteja, mihin muilla suruttomilla oli niin kova himo. Ei hän rentoillut voimillaan, joita hänellä kaikesta päättäen oli muillekin antaa, eikä ollut suuriääninen, kuten monet hänen iällään. Ylitalo oli kuullut sanottavan ja tiesi sen omastakin kokemuksestaan, ettei Akseli saastuttanut suutansa suruttomain hurjilla ja rumilla loilotuksilla, vaan milloin lauloi – luullen olevansa yksin, kuten loikoessaan kuormalla pitkillä ajomatkoilla –, hyräili kauniilla, syvällä äänellä joko niitä murheelliseksi ja alakuloiseksi tekeviä, mutta samalla kummallisesti lohduttavia ja nautintoa tuottavia sanoja ja säveliä, joita näillä lakeuksilla syntyi itsestään ja jotka olivat kuin hengellisiä lauluja – Ylitalo tunsi niiden laadun hyvin oman nuoruutensa ajoilta – tai kansakoulussa ja nuorisoseurassa oppimiaan kansanlauluja.
Ylitalo näin itsekseen hautoi tyttärensä asiaa. Ei hän olisi unohtunut pohtimaan sitä nyt näin hartaasti, ellei mielessä olisi ollut erästä seikkaa, joka oli viime aikoina tehnyt sen sekä jännittäväksi että tärkeästi kohtalokkaaksi. Salaisesti iloiten Ylitalo oli näet huomannut, että Talvitien nuori isäntä, joka oli Akselin ja Johannan ikätoveri ja juuri se kosija, jota hän oli toivonut, oli yhä selvemmin alkanut pyrkiä viimeksimainitun seuraan. Ylitalossa käydessään tai seuratilaisuuksissa hän tuijotteli Johannaan raskasmielisesti ja mustista silmistä loisti palo, josta ei voinut erehtyä. Johanna oli huomannut sen ja pyöriskeli Talvitiehen enimmäkseen syrjin ja selin, vain vahingossa päin. Talvitie ei ollut puhunut aikeistaan sanaakaan, vaan hautoi niitä tavalliseen vaiteliaaseen tapaansa ja ilmeisesti odotti sopivaa hetkeä. Päämäärästään hän ei tulisi vähällä luopumaan, siitä Ylitalo oli varma. Mutta mitä sanoisi Akseli päästyään selville, että tällainen arvokas, herännyt, rikas ja kaikin puolin sekä iältä että ulkonäöltä, käytökseltä ja maineelta moitteeton kilpakosija oli ilmestynyt hänen rinnalleen?
Vakavia kuvia välähti Ylitalon mieleen, niin vakavia, että hän tukahdutti ne liioiteltuina ja joutavina. "Johanna tietenkin ratkaisee asian ja rukkaset saanut tyytyköön kohtaloonsa!" hän ajatteli. "Mutta kyllä Johannan pitäisi ottaa huomioon Talvitien tarjouksen edut. Mies on aivan ensiluokkainen. Tilat ovat rajakkain ja järjestyvät jaossa vielä paremmin rinnakkain, niin että ne voi ottaa yhdysviljelykseen milloin haluaa. Sellainen etu on asiaa, kun taas tunteet, vaikka ovat nuorella iällä polttavia, viilentyvät ajan mukana. Sitä paitsi täytyy muistaa se laina, jonka häädyin kerran pyytämään Talvitieltä ja joka on vielä maksamatta – taitaa olla korkoakin rästissä. Hyvänä naapurina Talvitie ei ole sitä kiirehtinyt eikä hän sellainen olekaan, että hän sekoittaisi sitä asiaa tähän, mutta onhan niin, että velka on velipuoli, jollei sitä maksa. Hiljaisuudessa se painelee ajatuksia omaan suuntaansa. Pitäisiköhän tuosta sopivasti huomauttaa Johannalle, että jos hän ottaisi Talvitien, niin laina samalla raukeaisi? Mutta silloin tyttö tulee siihen käsitykseen, että haluan maksaa velkani hänellä. Tämä on ikävä asia. Ei, en voi puuttua siihen. Päättäköön Johanna vapaasti kohtalostaan, mutta olisi se kuitenkin ollut somaa, jos hänen avioliittonsa olisi järjestynyt näin..."
Hieno tunnonmoite siitä, että näissä ajatuksissa ja toiveissa oli jonkin verran itsekkyyttä, teki Ylitalon olon levottomaksi ja vaikeaksi. Hän moitiskeli itseään ja vakuutti yhä uudelleen, että Johanna kyllä saisi tehdä valintansa vapaasti, mutta aina väliin kuohahti mieleen vastaväitteitä. Eihän Akseli ole herännyt. Johannalle olisi sopivasti selitettävä, mitä merkitsi olo suruttoman soittoniekan vaimona.
Ristiriitaisin ajatuksin Ylitalo nousi ja lähti menemään omaan huoneeseensa. Oli jo hämyistä, mutta hän näki Akselin puhuttelevan Johannaa pihalla, luhtikujan juurella. Poika piti kiinni tytön kädestä, jota tämä koetti vääntää irti, samalla ujosti ja peläten katsahtaen tuvan ikkunoihin. Molempain asennossa oli jotakin, joka ilmaisi kuumaa tunteiden kuohua: Akselin pään kallistumisessa pyytävästi ja hellyttävästä, Johannan vaipumisessa syvään ujouden kumarrukseen. Ylitalo suuttui siinä itselleen erään ajatuksen johdosta, joka äkkiä säpsähdytti häntä ja johtui paljon nähneen elämänviisaudesta ja ihmisluonnon tuntemuksesta. Hän avasi äkkiä ovensa ja meni kamariinsa.
Ylitalo oli niitä ihmisiä, jotka elävät ja kokevat yhä uudelleen kaikki kerran tapahtuessaan sieluun ilon tai murheen tai moitteen merkin jättäneet vanhatkin asiat. Se käsitys, että aika parantaisi haavat, oli hänestä väärä, ainakin hänen omalle kohdalleen. Päinvastoin varsinkin oma syyllisyys, olipa se kuinka kaukaista tahansa, tai kärsitty loukkaus tai häpeä saattoivat yhtäkkiä verestyä hänen sielussaan aivan tuoreiksi, niinkuin olisivat tapahtuneet siinä samassa silmänräpäyksessä. Nuo parantumattomat elämänhaavat tuottivat hänelle suuria tuskia, mutta pitivät häntä samalla terveellisessä sielullisen nöyryyden ja synnintunnon tilassa.
Näin illoin varsinkin, kun talo oli mennyt levolle ja hän tunsi yksinäisyytensä koko painon, hän unta odotellessaan usein syventyi muistelemaan menneitä, eläytyen niihin uudelleen ja harkiten niitä joka puolelta. Ainoatakaan kertaa häneltä ei silloin jäänyt muistamatta vaimovainajansa, joka eli ja pysyi "suruttomana", mutta johon hän siitä huolimatta oli kiintynyt syvällä rakkaudella. Yöllä herätessään hän yhä vielä vaistomaisesti kuulosti hänen tutuksi käynyttä, vihlaisevaa yskäänsä. Se oli kaikesta hoidosta huolimatta lisääntynyt vuosi vuodelta ja parhaassa iässä oleva ihminen oli riutunut pois. Kuinka elävästi Ylitalo näki hänet iltainsa yksinäisyydessä: loistavat silmät, vaaleat hiukset, kuopalle painuneet posket, kumaraisen asennon, hiljaa liikkuvan, kärsivällisen ja alistuvaisen kuoleman kuvan – niin elävästi, että hän joskus heltyi itkemään. Ja syvimmässä sydämessään hän uskoikin niin, että hänen vaimonsa jollakin tavalla, hienommin ja näkymättömämmin kuin kukkien tuoksu tai ilma, oleili täällä vanhassa kodissaan, lastensa ja hänen vaiheillaan, pyytävänä, hätäilevänä, milloin iloisena, milloin surullisena, aina kuin sanomaisillaan jotakin, mutta saamatta silti ääneksi. Sisimmässään Ylitalo tunsi ikäänkuin alituisesti olevansa hänelle tilivelvollinen. Ja huoaten hänen täytyi myöntää, että paljon oli vuosien kuluessa sattunut laiminlyöntejä ja tullut tehdyksi sellaista, joka ei tuottanut tälle pyhälle suojelijalle iloa.
Ylitalon ajatukset näin vaeltelivat ja kuvailivat olleita ja menneitä, pysähtyen milloin minkin kohdan ääreen moittimaan ja suremaan. Niilläkin asioilla, jotka olivat kerran tehneet hänet kuolevaisista onnellisimmaksi, oli nyt, kun ne olivat häipyneet kauas menneisyyteen, surumielinen, kaihoisa loiste kuin iltaruskolla, joka alakuloisesti kultailee päivän touhun näyttämöä. Kun hän haki iloa niiden lahjain, kahden pienen tyttären, seurasta, jotka hänen vaimonsa oli hänelle antanut, sekautui siihen aina niin väkevä inhimillisen haurauden ja elämän vaaranalaisuuden tunne, että hän usein mielessään, palavien puolestarukouksien ohella, huomasi toivovansa, että hekin nukkuisivat turvassa äitinsä rinnalla. Heidän avuton hentoutensa, Johannan tummat ja Eliinan siniset tähtisilmät, joista loisti kastehelmen puhdas ja kirkas säde, koko heidän enkelimäinen pieni kauneutensa tuntui liian hyvältä ja puhtaalta siihen maailmaan, jonka laadun Ylitalo kyllä tunsi – siihen itsekkyyteen ja raakuuteen, joka oli sen pääominaisuus. Oudolla, tyrmistyttävällä tavalla pian elämän vaarallinen ympäristö ilmaisikin itsensä: tekemällä juuri kävelemään oppineen Eliinan rammaksi – lyömällä auringonsäteen jalattomaksi, niin ettei se enää voinutkaan kiitää avaruuden läpi kaikkien ilona ja virkistyksenä. Vaimonsa kuoleman Ylitalo oli jaksanut kestää, sillä hän oli monen riutuvan vuoden kuluessa, alituisesti kamppaillen Jumalan kanssa, ehtinyt siihen ajatukseen alistua ja tottua, mutta Eliinan kohtalo oli aluksi mennyt yli voimien, yli uskon ja nöyryyden. Kun näet lopuksi oli ruvettu oivaltamaan, ettei tämä outo jalkojen hervottomuus ottanutkaan häipyäkseen, vaan jäi pysyväiseksi, kun kultakiharainen lapsi ei voinutkaan lähteä juoksemaan isäänsä vastaan, vaan hätäillen vain ojensi häntä kohti käsiänsä, valtasi Ylitalon kapinallisuus elämän johtoa vastaan niin jyrkästi, että hänen uskonsa ja luottamuksensa luhistui olemattomiin. Kuin sokea hän harhaili pimeydessä, koettaen löytää sitä, joka oli aikaansaanut tällaisen järjettömyyden, voidakseen kostaa sille lapsensa puolesta. Kauaksi aikaa hän silloin kaikkosi heränneiden seuratilaisuuksista, joissa hänen mielestään saattoi esiintyä alistuvana ja nöyrtyvänä vain elämää kokematon, sen järjettömästä sattumanalaisuudesta tietämättömäksi jäänyt lapsellinen houkka. Vasta vähitellen, kun hän oli jo tottunut kantelemaan rampaa pienokaistaan ja kun sen silmistä, huulilta ja kasvoista kaikesta huolimatta rupesi loistamaan hänelle surumielisen suloista ja haikeata onnea, hänen pimeyteensä alkoi silloin tällöin puhjeta kirkkaita säteitä ja kuulua entisiä salaperäisiä kuiskauksia, jotka valaisivat sielun ja täyttivät sen pyhällä tuoksulla, sillä, joka ei ole maallista ja jonka laatua ei voi sitä kokemattomalle selittää. Mitään perusteita sille, miksi näin oli käynyt, hänelle ei kyllä annettu, mutta tilille vaatimisen halu oli jo kadonnut hänen sydämestään: hän tyytyi jälleen olemaan alistuvaisesti mukana elämän yhteisvirrassa, joka nopeasti kiitää iankaikkisuutta kohti milloinkaan pysähtymättä antamaan tietoa siitä, miksi toisen pursi meni karille ja toisen ohi. Niin hänen sielunelämänsä soluttautui jälleen entisiin uomiinsa, tarkkaamaan itseään alituiseen ja nöyrästi odottamaan, milloin, usein pitkienkin pimeydenkausien jälkeen, sitä virkistäisi jumalallisen armonvalon helo edes sen makeuden verran, mikä sisältyy yhteen hunajapisaraan.
Ja niin vuodet olivat taas lähteneet menemään ja hänen sydämensä oli kiintynyt erikoisella kipeän rakkauden sävyllä Eliinaan, sairaaseen tyttäreensä. Salaisesti ihastellen hän oli todennut katselevansa hänessä vaimovainajansa kuvaa, joka oli alkuperäisen mukainen pieniä yksityiskohtia myöten. Samoin kuin äitinsä, Eliina ihasteli kauniita vaatteita eikä Ylitalo hennonnut niitä häneltä kieltää, koska hän oli jäänyt muuten niin paljosta osattomaksi. Hän ajatteli tuodessaan hänelle joskus kauppiaasta tai kaupungista kangasta, että ehkäpä Eliina saadessaan sen ainakin sillä hetkellä unohtaa osattomuutensa ja tulee iloiseksi, hymyilee, nauraa, puhelee – katsoo isään juuri sillä tavalla kirkkaasti, josta isä pitää. Eihän körttipuvun käyttämistä ollut laissa säädetty, vaan sai kyllä pukeutua muutenkin, jos vain tunto sieti. Eliinalla sieti. Kauniit värit eivät olleet hänen yllänsä turhamaisuuden eivätkä suruttomuuden, vaan luonteen iloisen, kirkkaan puhtauden merkkinä, ilmauksena samasta tunne-elämästä, joka saa pienen tytön käsiään riemusta taputellen hyppelemään kukkaniityllä, ihastuksesta pyörällä päästään ja osaamatta päättää, mitä kukkia ensiksi ja eniten poimisi. Sitten oli tällaisia ikäänkuin huolettomia välivuosia, jolloin Eliina kävi kansakoulua ja jolloin kaikki se uusi, mitä hän siellä näki ja koki, täytti hänen sydämensä ilolla ja ihastuksella. Ylitalo oli hiukan epäröiden seurannut syrjästä, kun Eliina oli tuonut koulun kirjastosta kaikenlaisia "lorukirjoja", joiksi Ylitalo oli tottunut sellaisia maallisia kertomuksia sanomaan, mutta ei ollut voinut ilmaista moittivaa ja vastustavaa mielipidettänsä kieltona. Ihmeissään hän oli nähnyt, kuinka Eliina oli silmät säihkyen ja posket hehkuen vaipunut noiden kirjojen maailmaan, rikastuttaen sydämensä niin kukkuralleen, että hänen täytyi joskus purkaa sitä kertomalla lukemistaan asioista isälle ja Johannalle. Ja mikä sen lienee aiheuttanut – Eliinan ihastus ja ilo varmaankin –, mutta Ylitalo ei voinut enää ylisummaan suoralta kädeltä kaikkia noita kirjoja tuomita, vaan hänen oli pakko ollakseen rehellinen myöntää, että niiden kirjoittajia olivat ohjanneet korkeat, ylevät tunteet, Jumalan henki, niinkuin körttiläiset sanoivat, vaikka he eivät puhuneetkaan viimeksimainittujen tapaan. Ylitalo itse ei ollut käynyt kansakouluakaan, vaan oli saanut tyytyä kotona ja kiertokoulussa opittuun luku- ja kirjoitustaitoon eikä ollut sen enempää pyytänytkään. Hän oli lukenut vain Raamattua ja hartauskirjoja, joita oli kirjavasussa monenkinlaisia, eikä ollut tullut ajatelleeksi, että muissa kirjoissa olisi mitään ihmiselle tärkeätä. Vasta vaimovainajansa ja erikoisesti Eliinan sen suuntaisista harrastuksista hän oli ruvennut oivaltamaan, että näkyipähän olevan. Hänestä itsestään ei kyllä tullut tämänkään huomion jälkeen entistä ahkerampaa lukijaa, mutta asia ilahdutti häntä siksi, että Eliinan osaton elämä sai siitä vaihtelua ja virkistystä.
Kunnes hän lopuksi rupesi arvelemaan, että kenties Eliina oli saanut kirjoistaan sellaisiakin herätteitä, jotka kyllä olisivat tulleet joka tapauksessa, mutta ilman tätä tällaista lukemista jonkin verran myöhemmin, mikä olisi ollut hyvä. Isänä, joka alituiseen mietti ja suri tyttärensä kohtaloa ja seurasi tarkoin hänen kehitystään, hän ei voinut olla salaisella, aralla, melkein hämillisellä pelolla toteamatta, että jalkojen rampuudesta huolimatta yläruumis rupesi vuosien varrella kukoistamaan naisellisen kauniisti, että rinnat nousivat, käsivarret pyöristyivät ja silmiin tuli tuo kaihoisa, kirkas loiste, jonka Ylitalo omituisen onnen hervahduksen vallassa muisti vaimovainajastaan. Mutta ramman tytön käsivarret eivät juuri voi, olivatpa ne kuinka pyöreät tahansa, toivoa pääsevänsä kiertymään ihanteeksi kelpaavan, terveen nuoren miehen kaulaan, vaan saavat halata tyhjää ja kurkottaa vain veretöntä haavekuvaa kohti. Ja tämä elämän osattomuus tulisi olemaan Eliinalle – sen Ylitalo hyvin ymmärsi – kaikista pettymyksistä katkerin, niinkuin se on jokaiselle ihmiselle, terveelle tai sairaalle, jonka elämänkokemusten piiriin se sattuu. Ylitalo oli paljon miettinyt tätä ja toivonut Eliinan saaneen sellaisen mielenlaadun, että hän osaisi hakea tämänkin osattomuuden korvausta hurskaan kieltäymyksen tuottamasta pyhästä nautinnosta, mutta ei: Eliina päinvastoin ajatteli rakastumista, sulhasia, häitä ja lapsia, äitiyden ja perhe-elämän onnea mitä suurimmalla ilolla, piti erikoisesti niistä kirjoista, joissa sellaisista asioista kerrottiin, ja laski heläjävää kiusoitteluleikkiä Johannan ja muiden nuorten kanssa. Ylitalo tiesi hänen mitä kiihkeimmän uteliaisuuden vallassa kyselevän nuorisoseuran iltamista ja varsinkin tanssimisesta, siitä, miten kukin oli puettu ja kuka pojista oli paras tanssittaja. Ja kun hän kerran pääsi suruttomiin häihin – naapurisuhteiden vuoksi sellaisissakin täytyi käydä –, hän katseli posket palaen ja silmät loistaen nuorten piirileikkiä ja karkeloa, lähtemättä koko iltana pois siitä huoneesta, jossa näitä hääiloja pidettiin. Ylitalo itse ei mennyt tuohon hyppäyspaikkaan, mutta kävi usein sen ovella salavihkaa katsomassa tytärtään. Hänen täytyi myöntää – ja samaa mieltä olivat varmaan nuo nuoret miehet, jotka istuskelivat Eliinan ympärillä ja ilakoivat hänen kanssaan –, että tämä oli kasvoiltaan ja yläruumiiltaan kaunein, sirkein ja virkein kaikista saapuvilla olevista, kauniimpi Johannaakin, jonka punehtuvat piirteet aina jäivät jonkin verran körttihuivin varjoon. Oli murheellista nähdä, kuinka Eliina ilmeisesti mielikuvituksessaan ihan lensi tuossa toisten mukana, keveimpänä, siroimpana leikin kuningattarena, ja kuinka hän joskus ikäänkuin näiden ajatustensa päätökseksi hermostuneesti sormeili vieressään olevia kainalosauvoja. Kun Ylitalo vihdoinkin yömyöhällä sai houkutelluksi hänet lähtemään kotiin ja Johannan puettua hänen ylleen päällysvaatteet nosti hänet käsivarrelleen ja kantoi osaaottavaa mieltä ilmaisevan nuorisojoukon lävitse rekeen, Eliinan sanoessa iloisia jäähyväisiä joka puolelle, hän puhkesi katkerasti itkemään niin pian kuin oli päästy ihmisten kuuluvilta. Johanna koetti lohduttaa, jopa hiukan toruakin häntä moisesta maailmallisuuden rakkaudesta, mutta Ylitalo ei voinut, ei hennonnut sanoa mitään, vaan painui ajopenkillään kumaraan ja antoi säälinkyynelien tippua tyttöjen huomaamatta sitä pimeässä yössä.
IV
Kulkiessaan miestensä jäljessä, ottaessaan prismallaan kulmia, mitatessaan etäisyyksiä ja merkitessään niitä karttaluonnokseensa, mikä kaikki kävi koneellisesti, vaatimatta sanottavampaa harkintaa, Yrjö oleskeli ajatuksissaan ja mielikuvituksessaan aivan toisaalla. Vain joskus, kun tehtävä tuli jonkin esteen vuoksi mutkallisemmaksi tai kun ojan reunojen mesimarjat tai apilaniityn upeus ja tuoksu tai taivaalla mahtavana purjehtiva ukkospilvenlonka ja kaukaa kuuluva himmeä jyrinä herättivät hänet, hän saattoi hetkisen ihailla ilman ja maan avaraa, korkeaa kauneutta: kuinka vilja- ja heinäpellot aaltoilivat kuin meri, auer väräji rannattoman tasangon yllä, tuuli kuljetti valkoisia pilviä ja suhisi tässä ääressä nurmikossa tai poloisen niittyvillan valkopäissä. Silloin hän taas tunsi, kuinka taivaanrantaan joka haaralle esteettä ulottuva katse synnytti jonkinlaisen kaiken keskuksena ja valtiaana olon kuvan, joka kiihoitti nuoren mielen luonnollista itsekeskeisyyttä ja antoi siivet kauas tähtääville, kunnianhimoisille unelmille. Ne tempasivat hänet pois, satumaisten tuulentupien nuoreksi, voittoisaksi kuninkaaksi, niin että hän jäi siihen tuijottamaan eteensä, muistamatta hetken aikaan, missä olikaan. Mutta joskus tuo korkea näky vaikutti häneen toisin, koskettaen hänen olemuksensa syvimmässä asuvaa alakuloisuuden kaikupohjaa, ja silloin pilvien ikuinen matka täytti hänen sydämensä tummalla murheella. Ne toivat hänelle tervehdykset jostakin kaukaa, jossa myös asui ihmisiä, jossa elettiin samoja tunteita ja kysyttiin samoja ikuisia, sanoiksi pukeutumattomia asioita. Oli olemassa aina ja kaikkialla jotakin, joka odotti vastausta, joka väikkyi tämän näkyvän ja kuuluvan elämän taustalla sinä varsinaisena ikuisena pääolevaisena, mutta kun olisi pitänyt tarttua siihen, antaa sille sanoilla tajuttava, käsitteellinen muoto, niin se häipyi pois jättäen mieleen samalla tuskallisesti ja suloisesti kirveltävän kaihon, joka oli kuin menneen onnen muisto. Sitäkö nuo pilvet kuljettivat matkallansa, sitäkö hänelle suhisi tuuli, jonka kuisketta hän oli kuunnellut lapsuudesta saakka? Yrjön tunne-elämä väreili näin luonnon kauneuden kohteena, kärsien ja nauttien, iloiten ja surren samalla kertaa, ja oli varsinkin herkkää silloin, kun hänen sieluunsa ilmestyivät Johannan vakavat, syvät, siniharmaat silmät. Se kuului hänen ikäänsä eikä ollut hänelle outoa, mutta milloinkaan ennen ei hänen mielikuvituksensa ollut kohottanut siipiään niin innokkaasti, vienyt häntä niin korkealle ja näyttänyt hänelle salatun maailman aavistettuja ihanuuksia niin hurmaavina kuin nyt. Kun hän meni aamulla varhain työhönsä, näytti olevaisuus hänestä joskus oudon, ennen tuntemattoman kauniilta, aivan kuin uudelta, niin että hänen täytyi pysähtyä katselemaan ympärilleen; kun hän illalla palasi kuljettuaan reippaasti koko pitkän päivän, saattoi nuoren onnen ajatus yhtäkkiä karkoittaa väsymyksen ja hän intoutui kävelemään pää pystyssä ja rientävin askelin kuin janoinen eläin, joka elpyneenä ryntää vesipaikkaa kohti. Tämä salainen unelmain maailma, jossa Yrjö vietti arkisen työnsä ohella päivänsä enimmät hetket, oli värikäs, monipuolinen ja rikas, täynnä kaikkea sitä, jota nuori sydän ylinnä halajaa.
Mutta sitten tuli sadepäiviä, jolloin ei voinut kartantekoa jatkaa, ja silloin Yrjö jäi vuoteeseensa, kuluttaen harmaata, yksinäistä, vedestä lotisevaa aamua mieluisella levontunteella ja unen ja valveillaolon välimaille kuuluvilla haaveilla. Vasta kahdeksalta hän rupesi hankkimaan nousemista, juotuaan ensin kahvin, jonka Johanna oli alituisesta, hellittämättömästä kiireestään huolimatta ehtinyt käydä hänelle tuomassa. Johannalla ei ollut milloinkaan "sadepäiviä", vaan hän nousi joka aamu klo 1/2 5 palvelijattaren kanssa ja meni navettaan tai tarhaan lypsämään ja hoitamaan lehmiä, joiden äänekäs, vaativa, aina suunnilleen samalle kellonlyönnille sattuva ammuminen herätti koko kylän. Työnsä välillä hän piipahti suorittamassa välttämättömiä sisäaskareita, puuhaten väsymättä ja aina rauhallisena, vakavana, mutta silti jollakin tavalla iloisena koko pitkän päivän ja myöhäiseen iltaan saakka. Yrjöä kalvoi halu saada puhutella häntä enemmän, olla hänen seurassaan, katsoa häntä silmiin ja päästä lähemmin tuntemaan häntä, mutta sellaista levonhetkeä, jolloin tällainen olisi häiriöttä käynyt päinsä, ei näyttänyt tulevan. Nytkin tänä aamuna, kun Johanna turhia ujoilematta, palavissaan ja huivi niskaan valahtaneena toi kahvitarjottimen hänen vuoteensa ääreen ja hän yritti saada keskustelua alkuun kysymällä jotakin turhanpäiväistä, tyttö oli jo mennyt. Hän oli vastannut naurahtaen, kuoppa oli ilmestynyt poskeen, hampaat olivat vilahtaneet ja silmät olivat silmänräpäykseksi avautuneet, niin että niistä oli näkynyt naisellisen, hienon, autereisen, salaista toivojen ja haaveiden lumoelämää viettävän neitosielun valkeus. Ja samalla hän oli kadonnut. Oliko hän vilkaissut taaksensa tuosta ovelta, vai muutenko hänen kuvansa oli jäänyt sen aukkoon? Yrjö ei voinut sanoa sitä, vaan tuijotti vain tuohon kuvaan, jonka näki yhtä selvästi kuin jos Johanna olisi todella ollut siinä, ja tunsi omituista autuutta, joka samalla hurmasi riemulla ja hellytti selittämättömällä murheella. Sitten kuva katosi ja auringottoman päivän harmaus täytti huoneen ja neuvottomana tietämätöntä ja tuntematonta kaipaavan nuoren mielen.
Vaikka sadepäivät sallivatkin hiukan pitemmän aamulevon, ei Yrjö muuten kuluttanut niitä hukkaan, vaan käytti ne karttansa puhtaaksipiirustamiseen. Hän oli vapaa kuin lintu ja saattoi asua täällä Ylitalossa yhtä hyvin kuin esimiehensä kotona tuolla suuressa kirkonkylässä – sijoittua tänne siihen saakka, kunnes hänen osuutensa jaossa olisi valmis. Siksi hän oli – sovittuaan asiasta isännän kanssa – tuottanut tänne kaikki vähät tavaransa sekä kartanpiirustusvälineet ja asettunut paikoilleen vakinaisemmalla ilmeellä. Sekä hyvillään että vähän hämillään Ylitalo oli vastannut myöntäen hänen kysymykseensä. "Kyllähän se käy... Johanna vain mitä mahtaa sanoa, sille kun näet isnööristä tuloo eniten lisähommaa. Mutta kai sekin... Maksusta sovitahan. Eihän sitä toki paljoa näin yksinkertaisis olois..."
Yrjö ryhtyi karttapuuhaansa saadakseen työllä haihdutetuksi harmaan, yksinäisen ikäväntunteensa. Tämä ei kyllä aiheutunut sadesäästä, joka päinvastoin tuotti hänelle viihdyttävää, hiljaista, hienosti alakuloista nautintoa, vaan jostakin muusta, eräänlaisesta odotuksesta ja kärsimättömyydestä – kaipuusta, jonka kohde oli hänelle oikeastaan hämärä. Juuri, kun hän oli liottelemassa laajaa piirustuspaperiarkkia, tuli sisään Eliina, hiukan hämillään ja ujona ja kysyen arasti:
– Saanko tulla tänne, kun tuolla tuvas on niin hämärää ja ikävää?
Äänessä oli turvaton, surullinen sävy, mikä oli vierasta Eliinan tavalliselle olotavalle. Hän tuli Yrjön puolelle harvoin, vain silloin, kun Johanna oli toimittanut hänet ja isänsä aterioimaan Yrjön kanssa – kai jonkin laittamansa erikoisen ruoan johdosta. Silloin hän jäi aterian jälkeen istumaan Yrjön luo, ottaen vilkkaasti osaa keskusteluun, mutta poistui tavallisesti isänsä kanssa. He olivat tutustuneet aivan heti – Eliina oli sen luontoinen – ja puhelivat vapaasti, jo sinutellen toisiaan. Eliinan ujosteleva sävy johtui nyt siitä, että hän tuli Yrjön luo ilman asiaa, vain saadakseen olla hänen seurassaan. Yrjön sydämessä herkähti säälintunne ja hän vastasi:
– Niin mielellään! Oli hauskaa, että tulit, sillä ikävä minullakin on. Istu tänne piirustuspöydän luo, niin saat nähdä märkää paperia.
Eliina raahautui Yrjön tuomalle tuolille. Yrjö tunsi, että hänen olisi pitänyt auttaa tyttöä ainakin silloin, kun tämän täytyi irtautua sauvain varasta ja melkein pudota istumaan, mutta hän ei uskaltanut – ei voinut ottaa Eliinaa kainaloista niinkuin siinä tapauksessa olisi ollut tehtävä. Eliina arvasi hänen ajatuksensa, punastui ja sanoi:
– Minä oon sellainen jo nuorena rahjus. Ei mua tarvitse auttaa. En anna kenenkään muun tehrä sitä kuin joskus isän ja Johannan. On ikävää olla rampa.
Hän katsoi Yrjöön ja hänen ilmeessään väreili suru, mutta myös vähitellen pohjalta nouseva iloinen, nuorekas uhma. Yrjö ei voinut olla huomaamatta, kuinka kauniit hänen silmänsä olivat ja kirkas ja lapsellinen niiden katse – kuinka enkelimäinen vaaleiden suortuvaisten hiusten ja soikeiden kasvojen muodostama kokonaiskuva. Väkisin hänen katseensa totesi myös käsivarsien pyöreyden, vaikka ne eivät suinkaan olleet lihavat, ja nuorten, siveiden rintojen ujouden. Hienolla vaistolla Eliina ilmeisesti ymmärsi olevansa sen silmänräpäystarkastuksen kohteena, jonka mies tahtomattaankin nuoresta kauniista naisesta tekee, ja sanoi uudelleen punastuen:
– Mitä nyt puuhailet – mitä varten oot kastellut tuon suuren puhtahan paperin?
Yrjö selitti syyn ja Eliina seurasi uteliaasti, kun hän nosti sen piirustuslaudalle, kostutti reunat liimalla ja painoi ne kiinni nastoilla. Sitten hän vei laudan syrjään ja sanoi:
– Nyt sille ei voi tehdä mitään, ennenkuin se on kuivanut. Silloin paperi on taas valkoinen ja puhdas, kireällä kuin rummunkalvo. Mutta huomenna vasta. Mitä nyt tekisimme?
Hän katsoi kysyvästi Eliinaan, jonka silmät olivat herkeämättä kohdistetut häneen, täynnä säteilevää, onnellista ilmettä. Tyttö otti taskustaan virkkauskerän ja vastasi:
– Mulla on käsityö... Mitäpä täs nyt näin sarepäivänä... Jutellahan vain. Pian Johanna tuo kaffia ja kai isä tuloo silloin tänne. Isällä on vieras, Talvitie. Se tuli juuri äskön. Isä ja Talvitie istuvat tuolla isän kamaris.
Hän vaikeni ja molemmat kuuntelivat. Ylitalon huoneesta todellakin kuului puheen muminaa. Yrjö arveli puoleksi itsekseen:
– Mitähän se täältä?
Se oli aiheeton kysymys. Miksi ei Talvitiellä voinut olla aivan luontevaa, vieläpä perin aiheellista käynnin syytä. Mutta Yrjön ääneen lausutusta ajatuksesta kuvastui pelko, että Talvitien asia saattoi olla sellaista, joka oli hänestä, Yrjöstä, vastenmielistä, koska se voi koskea Johannaa. Niin paljon hän jo tiesi, että osasi uumoilla tällaista. Eliina katsoi häneen tutkivasti ja sanoi kuin vaistoten hänen ajatuksensa:
– Kyllä sen arvaa. Se hiljallensa kiertelöö ja aitailoo saalistansa, kunnes ryykää niskahan kuin kissa hiirtä. Yhä ahkerampaa se on ruvennut käymähän ja miks'ei kävis, kun isä suosii sen aikeita.
– Mutta entä Johanna?
– Johanna ei, sillä se rakastaa Akselia. Siitä on Johannalla ja isällä erimielisyyttä, mutta Johanna ei taivu. Ymmärrettäväähän se on: kun kerran oikein rakastaa jotakin, niin siitä ei voi luopua, jonsei kuolema tuu välihin. Eikä sittenkään! Kuolemankin jälkehen oikea ystävä varjeloo omaansa.
– Uskotko sellaista?
– Miks'en uskois! Kun kerran elämää jatkuu kuoleman jälkehen, niin tottakai meirän täytyy katsoa taaksemme maallisehen olotilahan ja varjella niitä, joita rakastamme. Muutoinhan rakkaus ei olis sitä, miksi sitä luulemme, eli heijastusta taivahallisesta voimasta, joka on ikuista.
Hän katsoi Yrjöön hiukan ujoillen ja punehtuen, silmissä ihmeellinen, haaveellinen loiste. Hämillään Yrjö sanoi:
– Ajattelet kauniisti. Mutta eikö olisi hiukan outoa ihan vakavissaan luulla, että se, jota olemme rakastaneet, olisi aina tai joskus tuossa rinnallamme, näkymättömänä, mutta silti todellisena? Eikö sinua peloittaisi sellainen, varsinkin pimeällä ja yksin?
Eliina hymyili ja tuijotti Yrjöön unelmoivasti. Hetkisen vaiettuaan hän vastasi:
– Ei ollenkaan! Ovathan suojelusenkelit meirän vieres ainakin silloin, kun oomme lapsia emmekä oo karkottanehet niitä synneillämme. Emmehän me pelkää niitäkään. Mitä varten pelkäisin esimerkiksi äiteetäni, joka varmasti on aina meirän luona varjelemas meitä ja hoivaamas meitä työs? Isäkin uskoo äireen olevan täällä. Joskus isä ajatuksisnansa puheloo äänehen äireen kans niinkuin se istuis vieresnänsä.
Yrjö tunsi joutuneensa vastakkain hänelle outojen ja ennen kokemattomien uskomusten kanssa, mutta ei tahtonut ruveta tekemään niitä tyhjäksi vastaväitteillä eikä järkeilyillä. Hän katseli vain kaunista, haaveellista, unelmissaan istuvaa rampaa tyttöä ja kysyi:
– Mistä tiedät äitisi olevan luonasi?
– En osaa selittää. Mutta kun menen levolle ja kaikki vähitellen hiljenöö, niin sillon yhtäkkiä jollakin tavalla tunnen, jotta nyt äitee on täällä, että nyt se ensin kuunteloo Johannan ja sitten mun hengitystäni, kunnes menöö isän kamarihin. Siellä se viipyy kauan ja keskusteloo isän kans. Sen saattaa kuulla isän huokauksista, puolinaisista sanoista ja muminoista. Äitee puoltaa Johannaa ja mua isän eres niinkuin tietenkin äireet aina tyttäriänsä. Joskus kuvittelen, minkä näkönen äitee on ollut – sanovat mun tullehen hänehen. Olin pieni, kun äitee kuoli – keuhkotautihin. Täällä on paljon keuhkotautia. Tämäntuosta aina joku rupiaa kuihtumahan ja yskimähän ja riutuu pois.
Hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat laajentuneina yhtäkkiä syntyneestä pelon tunteesta. Yrjön valtasi sääli ja hän kiiruhti hälventämään ikävää tunnelmaa kysymällä:
– Äitisi oli varmaan iloinen niinkuin sinäkin?
– Niin oli. Herännehet olivat ensin arvellehet, kun isäni meni naimisihin, jottei heillä oo enää Ylitaloohin asiaa, siellä kun nuori emäntä hyppelöö ja laulaa niin, jotta Luteeruksen kuva seinällä tärähtelöö. Mutta pian ne alkoivat käyrä taas ja seurois äitee oli mukana melkein aina silloin kun isäkin. Muutamihin vuosihin isä ei niis käynyt eikä niitä meillä piretty. Se oli sen jälkehen, kun minä tulin sairahaksi. En muista sitä itse, mutta niin ovat kertonehet. Isä kuuluu silloin ollehen synkkä ja vaitelias. Se varmahan suri näitä mun jalkojani. Isä on ollut aina mulle hyvä – ja Johannalle myös. Kun ei nyt vain tuon Talvitien vuoksi...
Etehisestä tuova ovi aukeni hiljaa ja sisään tuli Johanna kantaen kahvivälineitä. Yrjö tervehti häntä tuttavallisesti nyökäyttäen ja sanoen iloisesti: "Päivää Johanna!" Hän tunsi äänensä saaneen ihastuneempaa, tunteellisempaa lämpöä kuin olisi ollut tarpeellista ja tuli siitä hiukan hämilleen, mutta hillitsi sitten sävynsä keveän toverilliseksi. Hän oli tutustunut Johannaankin lähemmin ja puhutteli häntä "sinuksi" kuten Eliinaa, mutta kauan oli kestänyt, ennenkuin Johanna oli voinut vastata samoin hänelle. Vähitellen hän kuitenkin oli vapautunut, oli alkanut naurahdella Yrjön leikinlaskulle yhä kirkkaammin ja herttaisemmin, ja samalla hiukan punastuen rientänyt askareihinsa. Leuan pyöreys, posken kuoppa ja hampaiden helmivalkeus olivat joka kerta oudosti miellyttäneet Yrjöä, niin että hän oli usein unohtunut lakkaamatta ajattelemaan ja kuvittelemaan niitä ja aina tavatessa koettanut jollakin sopivalla sanalla saada ne näkymään. Hän tunsi voimakasta vetoa Johannan seuraan ja hänen nuoria käsivarsiaan aivan särki halu ottaa tuo nunnamainen körttiläistyttö syleilyynsä, mutta hän jaksoi kyllä täydellisesti hillitä itsensä. Mutta tästä huolimatta luonto saneli hänen sydämeensä tällaista kiihkeätä kaipausta. Se samalla sekä hurmasi että peloitti häntä ja oli juovuttavan salaperäistä siksi, ettei hänellä ollut minkäänlaisia kokemuksia siltä alalta. Hän ei ollut laskenut käsivarttaan tytön vyötäisille muuten kuin puhtaassa tanssittamisen tarkoituksessa, ei ollut yrittänytkään suudella ketään ja tunsi huimausta, kun hänen katseensa joskus unohtui seuraamaan nuoren vartalon sieviä viivoja. Rakastuminen, jonka uhriksi hän helposti joutui tulisen ja herkän luonteensa vuoksi, oli hänelle sekä polttavaa tuskaa että rajatonta autuutta, samalla kertaa elämän huippua ja kuoleman laaksoa, jonka takana hän oli näkevinään kokonaisen kuohuvan meren. Valtava voima tuntui kutsuvan häntä laskettamaan pitkin sen aaltoja täysin purjein, mutta toisaalta varoittava ääni esteli: "Odota! Ehdit vielä! Tulet sittenkin liian aikaisin!"
Tällä kertaa Johanna ei naurahtanut, ei edes katsahtanut Yrjöön, vaan rupesi vaiti ollen järjestelemään pöytää. Se tuntui Yrjöstä pahalta, sillä hän oli odottanut näkevänsä tuon hymyn ja hymykuopan, leuan pyöreyden ja kirkkaan katseen, joka oli kuin lämmin, salaperäistä iloa lupaava sanoma. Johannan katseessa ei kyllä ollut rakkautta – sen Yrjö oli saattanut todeta –, ei ainakaan sitä tulista, avointa, kaikkien esteiden läpi luokse astuvaa ja antautuvaa kimmellystä, jonka hän oli ollut joskus näkevinään tyttöjen silmissä ja joka herätti hänen omassa povessaan hurmaa, tuskaa ja kipeätä sääliä. Siinä oli vain raitista ystävyyttä ja samalla hiukan pelkäävää ihmettelyä sen johdosta, minkä näki säteilevän vastaansa Yrjön silmistä – väliin ihan pelkoa, varsinkin sellaisina arkaluontoisina hetkinä, jolloin hän joutui Yrjön kanssa kahden kesken. Hän ilmeisesti vältti silloin tulemasta tätä niin lähelle, että tämän käsi olisi voinut yltää häneen, ja kiiruhti pois niin pian kuin suinkin. Kumpainenkaan ei puhunut juuri mitään ja Yrjö hengästyi aiheettomasti.
Johanna oli nyt, kahvivälineitä järjestäessään, sanaton, punastunut, ilmeisesti kiihtynyt. Eliina, jonka kasvoille oli lennähtänyt tyytymätön varjo hänen nähdessään, minkä vaikutuksen Johannan tulo oli selvästi Yrjöön tehnyt, katsoi nyt sisareensa ihmetellen, kuin arvaillen, oliko jotakin erikoista tapahtunut. Mutta siitähän ei nyt ollut tilaisuutta saada selvitystä, ei Yrjön kuullen eikä varsinkaan siksi, että Ylitalo ja hänen vieraansa tulivat tällä samalla hetkellä isännän kamarista, varmaankin kahvikuppien kilinän kutsumina. Voihan olla – niin Yrjö siinä ajatteli –, että heidän neuvottelunsa oli jo tullut päätökseen tai joutunut vaiheeseen, josta mielellään pelastuu sellaisenkin pienen tekosyyn kuin kahvinjuonnin nojalla.
Tervehdittiin. Isäntä oli rauhallinen kuten aina, mutta hänen katseessaan oli – niin ainakin Yrjö kuvitteli – levottomuutta ja neuvottomuutta; hän oli myös kalpeampi kuin tavallisissa oloissa ja käsi oli hiukan kostea. Talvitietä Yrjön oli ensin vaikeahko katsoa silmiin, mutta juuri kätellessään hän häpesi tätä pelkuruuttaan ja loi edessänsä seisovaan mieheen katseen, joka säihkyen ilmaisi kaiken, mitä hän sillä hetkellä tunsi. He olivat yhtä pitkät ja harteikkaat, mutta ikävuosiltaan vanhempana Talvitie oli tukevampi. Yrjön täytyi mielessään tunnustaa, että hänen edessään seisoi tällä hetkellä komea mies, luotu sen näennäisesti rauhallisen, mutta samalla salamannopeata liikuntokykyä ja melkein rajatonta sisu- ja lihasvoimaa sisältävän tyypin mukaisesti, jonka hän oli oppinut täällä tuntemaan ja joka oli herättänyt hänen uteliaisuuttaan, kiinnostustaan ja kunnioitustaan. Mutta Talvitien ulkomuodossa oli lisäksi outoa piirteiden kotkamaisuutta ja katseen tummuutta, joka teki vastustamattoman, melkein peloittavan vaikutuksen. Katsoessaan hänen silmiinsä, joita luomet ja mustat ripsit peittivät raskasmielisesti, niin että niiden terä oli hautova ja verhottu, Yrjö näki niiden hitaasti avautuvan kuin olisi niiden päältä vedetty pois esirippu ja sen takana salassa ollut voima tai paremmin sanoen hehku ruvennut suihkuamaan näkyviin kuin ahjon mustaan hiilistöön yhtäkkiä puhkeava alla olevan tulen kuilu. Yrjö tunsi selvästi, kuinka tuo katse niinä muutamina sekunteina, joina he tuijottivat toisiaan silmiin, ikäänkuin mittasi ja luotasi hänen koko olemuksensa, totesi hänen asemansa talossa, tunteensa ja merkityksensä nyt kysymyksessä olevalle elämän vaiheelle, ja rauhoittuneena, pitäen häntä omille salaisille aikeilleen vaarattomana, antoi hänen mennä ohitsensa satunnaisena ilmiönä, jolla ei ollut sanottavaa vaikutusta parhaillaan kehittymässä oleviin asioihin.
Heidän molempien sitten istuutuessa ja ruvetessa vaihtamaan keskenään ja isännän kanssa välinpitämättömiä sanoja, joilla ihmiset ja varsinkin pinnalta nähden tyynimieliset kansanmiehet osaavat mestarillisesti salata sisimmät mielialansa ja ajatuksensa, Yrjö salavihkaa yhä edelleen tarkasteli Talvitietä. Erikoisella tavalla hänelle sopi sileästi kahden puolen suittu, niskasta tasaiseksi leikattu tukka, puhdas parrattomuus, valkoinen paidankaulus, kaksiriviset, ylös saakka napitettavat liivit ja lyhyt körttitakki. Kuinka soveltumaton olisikaan tälle miehelle ollut maalaisräätälin tehtaan kankaasta taitamattomasti tekemä herraskainen puku, mutta kuinka luonnon mukainen, joka suhteessa arvokas ja sopiva oli tämä kotoisesta sarasta leikattu koristelematon nuttu, kansan oman hengellisen säädyn harmaa asetakki, jonka kantajat muodostivat juurevan, vakavan, vähistä kohinoista säikähtymättömän rykmentin. Yrjö vaipui siinä, nähdessään, miten Talvitien katse väkisin hakeutui Johannan puoleen, miettimään, kuinka suurta itsensä hillintää tuo harmaa puku saattoi edustaa. Ilmaisiko se ajattelutapaa, joka oli korkeiden siveellisten käskyjen vaarinotolla totutettu juoksemaan vain sallittuja uria, joka temmattiin heti kiinni, kun se yritti poiketa syrjään, valoisan tien vierellä oleviin salaperäisiin, hämäriin tiheikköihin, viettelevien harhakuvien värikarkeloon? Kertoiko se tunne-elämästä, joka varhaisesta nuoruudesta saakka puhtaaksi koulutettuna ei enää ollut alttiina hehkuville ja polttaville äkkiyllätyksille? Vai oliko niin, että sen alla ikäänkuin kulumattomana säästynyt ja patoutunut intohimojen voima saattoi yhtäkkiä purkautua valtavalla hurjuudella, pyyhkäisten tieltään kaikki pidäkkeet ja totellen vain veren polttavaa käskyä? Nämä oudot kysymykset, jotka selittämättömästä syystä ja tuntemattomalta taholta nousivat Yrjön mieleen, jännittivät häntä värisyttäen kuin vilustava pelko ja herättäen aavistuksen siitä, että tässä hiljaisessa, rauhallisessa, verkkaisesti arkipäiväisistä asioista haastelevassa seurueessa oli läsnä vielä joku näkymätön, tuntematon, salaperäinen olento, joka arvoituksellinen hymy huulillaan katsoi heidän tulevaisuutensa näyttämölle.
Eliina oli tullut hiljaiseksi, virkkasi ahkerasti, ilmeili itsekseen ja katsahti loistavin silmin joskus Yrjöön. Talvitien katse vaelteli rauhatonna ympäri huonetta ja koetti joka hetki taistella haluansa vastaan, mutta joutui aina tappiolle ja kiintyi avuttomana, rukoilevana, polttavana ja kosteana Johannaan. Silloin hänen koko ilmeensä pehmeni, ankarat juonteet lieventyivät ja leuka hervahti omituisesti, suun avautuessa hiukan ja huulien kostuessa. Johannan nunnamaisissa, ujosti punehtuen alaspainuvissa piirteissä hänen sielunsa silloin riippui inhimillisenä, kärsivänä, alastomana, voimatta peittää tai hillitä sanomattoman tulista kaipuutansa. Johanna tunsi tämän ja poistui kiireesti niin pian kuin suinkin sopivasti pääsi. Hänen askeltensa kaiku kuului etehisestä, portailta, ja hävisi, ja huoneeseen jäi hänen jälkeensä ikäänkuin tyhjä tila, johon kaikkien ajatukset kuin ilman mukana virtasivat. Sade lotisi yksitoikkoisesti nurkan alle muodostuneeseen lammikkoon ja huoneessa tuntui hämärän, kostean alakuloiselta. Hetken kuluttua, kun keskustelu pyrki tyrehtymään katkonaisiksi sanoiksi, Eliina nousi vaivalloisesti, loi Yrjöön surumielisen, mutta samalla omituisesti loistavan katseen, ja mainiten jotakin menonsa syyksi poistui, punehtuen mennessään. Oli kuin huoneessa olisi särkynyt jotakin sielullisesti herkkää ja haurasta ja halkeamain ritinä jäänyt kipeästi vihlaisemaan mieltä. Yrjökin nousi, heitti huolettoman hyvästin isännälle ja Talvitielle, joka koruttomasti pyysi tulemaan luokseen asumaan niiksi päiviksi, jolloin työt vaatisivat oleskelemaan siinä päässä palstaa, ja temmaten öljytakkinsa kiiruhti ulos sateeseen, viilentämään sen kostealla raikkaudella hermojansa, jotka olivat kiihtyneinä ja kireällä. Pihalla mennessään hän huomasi Eliinan seisovan kainalosauvojensa varassa pirtin ikkunan ääressä tuijottaen yksinäisenä ja alakuloisena harmaaseen ilmaan.
Mutta navetan edustalla, rehukatoksen alla, seisoivat Akseli ja Johanna vakavina ja puhumattomina. Ilmeisesti Johanna oli äsken suoraan juossut sinne – tiesi ehkä Akselin häntä jossakin lähimailla odottavan –, kertonut Talvitien tulosta ja kukaties jostakin heidän kohtaloonsa tärkeästi koskevasta asiasta, jonka Yrjö melkein varmasti aavisti, ja tuossa he nyt molemmat seisoivat kuin ukkosen lyöminä, ensimmäisen kerran siinä tarinansa vaiheessa, jonka nimi on vakava tosi eikä enää nuoruuden huoleton haave. Huomattuaan Yrjön Johanna käännähti ujosti pois, mutta Akseli päinvastoin katsoi häneen avoimesti, kysyvästi, kuin olisi mielinyt pyytää apua. Vaikka katoksen alla oli hämärähköä, Yrjö oli silti näkevinänsä, että hänen ruskeista silmistänsä loisti tumma, kostea tuska, samalla kertaa suuttumus, murhe, outo tyrmistys.
Yrjö oli jo maantiellä ja läksi astumaan sitä myöten pitkin joen vartta, pois kylästä, lännen ilmaa kohti. Pian hän oli yksin lakeudella, jonka yksitoikkoisuutta virkisti vain rauhallisesti, suurin kaarroksin polveileva joki, sen rannalla joskus kasvava haapa- tai koivuryhmä, harmaa lato siellä täällä. Heinä oli jo tehty ja siemeneksi jätetyt apilan ja timotein hyöteimmät kasvupaikat olivat olkeutuneet ja ruskettuneet alakuloisen, kuolleen näköisiksi. Ruis oli myös leikattu, toisin paikoin vielä kuhilaalla, toisin jo ajettu pois. Kaura ja ohra vielä odottivat tuleentumistaan, nuokkuen alakuloisina raskaan sadevihman ja kostean tuulen niitä painaessa. Pilvet näyttivät olevan niin matalalla, että niiden alimmat sumujoukot ihan laahasivat maata, ja niistä purkautui sakeata tihkusadetta, jonka tuulenpuuska väliin kasvatti rankaksi, maata piiskaavaksi ryöpyksi. Se kiisi pitkin lakeutta kuin elävä, salaperäinen voima, vinkui kuloutuneessa ruohossa, löi vettä kasvoihin niin että kihelmöi, ropisutti vihaisesti öljytakkia ja kasteli polvet saappaiden varsien yläpuolelta. Täytyi kumarassa ponnistella sitä vastaan. Mutta se oli samalla raikasta ja miehuullista, sai hengästymään ja pakotti haukkaamaan täysin keuhkoin lakeuden puhdasta ilmaa – se oli vapaata ja itsenäistä, herättäen nuoressa sydämessä voimantuntoa ja taistelunhalua. Kiihkeät ajatukset myllersivät mielessä siivittäen askeleet, niin että pian oli tullut kuljetuksi pitkä taival. Havahtuen mietteistään Yrjö kääntyi katsomaan taakseen ja jäi tuijottamaan taivaanrantaan painunutta harmaata kylää kohti. Pieni väsymyksen häive sai hänet sitten istahtamaan vieressä olevan ladon kynnykselle. Se oli suojan puolella ja kuivien heinien tuoksu tuulahti ympärillä miellyttävästi. Yrjö istui siinä kauan, pohtien tarkoin sitä elämänsikermää, jonka todistajaksi, melkeinpä osanottajaksi oli joutunut, kuuli hiljaisen, varoittavan äänen kuiskaavan, että "sinun olisi parasta ajoissa irtautua näistä oloista, ennenkuin sekaannut niihin liian syvästi", mutta vaipui samalla suloisen viehtymyksen vallassa katselemaan Johannaa ja muistelemaan hänen vienosti punehtuvan muotonsa kauneutta. Omituisesti värähtäen hän näki siinä ohella, kuinka Eliinan kirkkaasti, ihmeellisesti sädehtivä katse loisti taustalta, tunkien joskus Johannan kuvan läpi. Hän ei voinut päättää mitään, ei saanutkaan lähteä vielä moniin viikkoihin, sillä työ oli vasta alkupuolessa, eikä tahtonutkaan. Hän oli nuori ja vapaa ja oli kiintynyt lakeuden runouteen, sen sydämien onneen ja tuskaan.
Kun hän monen tunnin kuluttua palasi kotiin, ajoi häntä vastaan hurjaa vauhtia leiskuvaharjaisella juoksijalla Talvitie. Hän tuskin huomasi Yrjöä, sillä niin kiinteästi hänen katseensa näytti tuijottavan silarenkaisiin. Hänen kasvoistansa kuvastui – niin ainakin Yrjö ajatteli – ristiriitainen taistelu, voimakas intohimo ja sen yhtä voimakas hillintä, ja tämä tuotti sietämätöntä sieluntuskaa, joka tuntui ohjaksia pitelevässä kädessäkin ja sähköttyi siitä peloittavana käskynä hevoseen saakka. Kääntyessään katsomaan hänen jälkeensä ja nähdessään hänen jykevät ja voimakkaat ääripiirteensä Yrjö tuli oudolla tavalla miettineeksi niitä mahdollisuuksia, joita todella väkevälle miehelle elämässä avautuu sekä hyvään että pahaan.
Tullessaan pihalle hän huomasi pirtin ikkunassa Eliinan alakuloiset kasvot ja lämmin sääli läikähti hereille hänen sydämessään. Hän meni pirttiin, jossa ei ollut muita kuin Eliina, ja sanoi tälle toverillisesti:
– Tule minun puolelleni juttelemaan. Pelataan vaikka tammilautaa, jos ei ole muuta hauskempaa.
Eliinan silmät loistivat kirkkaasti, ihastuneesti, ja hän läksi ramman sääliä herättävällä, avuttomalla kiireellisyydellä kompuroimaan Yrjön mukaan, tämän pitäessä hänelle ovia auki. Ja hetken kuluttua hän taas istui aamullisella paikallaan, pitsityö käsissään, silmäten silloin tällöin Yrjöön loistavan säteilevästi ja siirtäen tamminappulaa. Ja kun Yrjön nyt täytyi pelin vuoksi istua lähempänä, hän tuli väkisin panneeksi merkille Eliinan hipiän hienouden ja valkeiden käsien sirouden. He laskivat leikkiä, nauroivat ja ilakoivat, ja unohtuivat väliin kertomaan toisilleen kaikenlaisia asioita, Eliina vakavasti, naivisti, lapsena pysyneen sielun kauniilla sopusointuisuudella ja uskolla, Yrjö jo särkyneemmin, hienosti epäilevällä, kyynillisvivahteisella pohjasävyllä, joka näytti väliin surettavan ja säikähdyttävän Eliinaa. Ja koko ajan Yrjöä vaivasi eräänlainen hämärä pelko siitä, että hän oli nyt jollakin tavalla vaarallisella tiellä, että hänen oli peräydyttävä ajoissa, jos tahtoi välttää suurta onnettomuutta. Mutta miten peräydyttävä? Rupeamallako tylyksi Eliinalle, katkaisemalla tämä tuttavallinen, hauska ja inhimillinen toveruus? Sehän oli mahdotonta – sitähän ei voisi millään puolustaa – se varmaan loukkaisi rampaa tyttöä hengenvaarallisesti. Ei ollut tehtävissä muuta kuin mitä suurimmalla hyvyydellä ja kauneimmalla ystävyydellä koettaa tuoda edes hiukan vaihtelua ja iloa Eliinan surulliseen, yksitoikkoiseen elämään ja aurinkoa janoavaan sydämeen.
Päivä kului pian, samoin ilta. Johannaa ei näkynyt koko iltapäivänä, isäntä kuului menneen asioille kirkonkylään, kaikki oli harmaata, sadelotisevaa, alakuloista, hämärää.
V
Akseli oli aina pitänyt itsestään selvänä, että Johanna kuului hänelle. Istuessaan ikkunanpielessä viettämässä sadepäivää, väliin katsellen sumupintaisena lepäilevälle joelle, väliin soitellen teräskielisellä, savustuneella viulunrämällä jotakin alakuloista sävelenpalaa, joka oli jäänyt jostakin hänen korvaansa ja pyrki sieltä itsepintaisesti kuuluville arvaten olevansa, niinkuin olikin, erikoisen sopiva tällaista hetkeä ja mielentilaa varten, hän koko ajan näki silmissään Johannan ja heidän elämänsä. Hän ymmärsi nyt, kun vaaran varjo oli heittynyt heidän yhteiselle tielleen, että kaikki, mitä oli tähän saakka ollut, oli ollut lapsellista leikkiä, jolla ei ollut vielä ollut aihetta muuttua ankaraksi, peloittavaksi todellisuudeksi. Tuota leikkiä hän oli usein ennenkin muistellut, katsellut sitä mielessään kuin kuvakirjaa, mutta vasta nyt, kun se uhkasi loppua juuri kauniin toden kynnyksellä, se kirkastui hänelle häikäisevän selväksi pienintä yksityiskohtaansa myöten.
Yhtämittaa, aivan Akselin huomaamatta, hänen viulustansa laulautui kuuluville se alakuloinen sävelenpala, johon hän itsestänsä, ajattelematta, sovitti sanat "voi minun nuorta sydäntäni..." Nuo sanat olivat hyvin yleisiä tämän puolen lauluissa – ne kaikuivat vastaan melkein aina, milloin missäkin muodossa ja eri sävelillä, mutta niissä oli aina valittava, tumma sävy, joka samalla koski kipeästi ja viihdytti. Akseli piti niistä, sillä ne tulkitsivat jotakin, jota hän sekä tunsi että aavisti. Hän ei välittänyt iloisista lauluista, vaikka olikin iloinen, vaan suorastaan rakasti näitä alakuloisia säveliä, jotka kaikuivat joskus lakeuden yksinäisessä autiudessa kuin villi, itkevä huuto tai haukan kiljuna pilvien rajalta tai vainajaa saatteleva kuolonvirsi. Ne tulivat sydämestä – lohduttivat ihmistä – herättivät mielessä jotakin, jolle Akseli ei tiennyt nimeä. Johanna joskus torui häntä, kun hän hyräili niitä, moittien niitä "suruttomiksi". Nehän ne vasta "surullisia" olivatkin.
Johanna kuvastui hänen mieleensä ja hänen sydämensä hervahti heikoksi. Hän oli tuntenut Johannan aina, mutta vasta kansakoulun viimeisellä osastolla hän oli hänet ensimmäistä kertaa oikein "nähnyt". Johanna oli istunut hänestä viistoon eteenpäin, niin että syrjäkuva näkyi sievimmillään, kun hän katsoi opettajaan. Hän oli jo silloin körttipuvussa, ollen vakavan ja vanhan näköinen pieni nainen. Akseli muisti hänet elävästi, kuinka huivi oli laskettu hartioille, pienen, tiukan, tumman palmikon alle, kuinka huoneen liikalämmöstä punastunut poski hehkui pyöreänä ja puhtaana ja suupielen kohdalla oli pieni kuoppa. Alkoi tuntua niin kummastuttavan, salaperäisen onnelliselta, vapisuttavan oudolta, että ihan peloitti. Täytyi vilkaista muihin, etteihän vain kukaan mitään huomannut. Mutta näytti kuin Johanna olisi jollakin ihmeellisellä tavalla tuntenut Akselin katseen, kuin se olisi polttanut poskea. Johanna ei uskaltanut nostaa silmiään, ei vaikka mikä olisi, vaan tuijotti pulpetin kanteen itsepintaisesti. Ajatukset häiriytyivät ja korvanlehteä kuumotti. Välitunnilla Akseli kuin tietämättään hakeutui sellaiseen paikkaan, että siitä saattoi nähdä Johannan, joka tyttöjen joukossa tarkoin vältti katsomasta Akseliin. Äsken he vielä olivat olleet iloisia ja vapaita, ujostelemattomia lapsitovereita – nyt he välttivät toisiaan, eivät puhuneet enää juuri mitään ja punastuivat hiusmartoa myöten, jos yllättivät toisensa katsomasta tuolla erikoisella tavalla. Pian toverit huomasivat asian ja rupesivat kiusoittelemaan Akselia, mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä: tämä loukkautui hirmuisesti ikäänkuin häntä olisi syytetty rikoksesta tai halpamaisesta teosta, ja antoi kiusaajilleen, olipa heitä miten monta tahansa, armottoman selkäsaunan. Hänestä kyllä tuntui salaisesti itsetykönänsä mieluiselta tuo Johannalla kiusoittelu, mutta silti hän piti velvollisuutenaan suuttua; ellei hän olisi tehnyt niin, olisi jokin, jota hän hämärästi piti loukkauksena Johannaa kohtaan, jäänyt rankaisematta. Mikä tuo loukkaus oli, siitä hän ei päässyt aivan selvään käsitykseen, mutta jotakin sellaista se oli, että ajatuskin Johannasta ja "pojista" ikäänkuin heitti varjoa Johannan lumivalkoisiin enkelinsiipiin ja kimaltelevaan valkovaippaan. Hän oli tässä asiassa niin ankara, että näytti Johannallekin vähän aikaa tylyä ilmettä – vain osoittaakseen hänelle, ettei hän, Akseli, ollenkaan epäillyt häntä mistään "sellaisesta". Ja kun Johanna oli tämän johdosta surullisen näköinen, ensin luoden häneen kummastuneen, kysyvän, nuhtelevan katseen ja sitten ruveten hiukan nakkelemaan niskojaan ja uhmamielin nauramaan ystävättäriensä kanssa, niin se tuntui aivan erikoisen suloiselta ja kallisarvoiselta. Sitten oli niin autuaallista jossakin sopivassa tilaisuudessa, jolloin kukaan ei varmasti voinut huomata mitään, katseella tai pienellä kädenpuristuksella tai jollakin palveluksella ilmaista, että kaikki oli hyvin. Haikean onnellinen lämmön aalto tuntui silloin koko olemuksessa – sellainen, että sydän lakkasi hetkeksi sykkimästä ja oli samalla kertaa kylmä ja kuuma.
"Voi sydäntäni, herrajesta!" Akseli hymyili kuin kaunista unta näkeväinen istuessaan siinä Yllin pirtin ikkunanpielessä ja peukalolla napsutellessaan viulusta tuota alituista, lakkaamatonta mollivalitusta nuoren sydämen polttavista kärsimyksistä. Hän tuijotti harmajaan sadeilmaan ja joelle, mutta ei nähnyt mitään, sillä Johannan kuva oli kaikkialla edessä. Ei hän kuullutkaan mitään, vaikka talon piiat ja tyttäret heittivät hänelle rohkeita, luonnon vastustamattoman vietin kuumentamia ja tarkoittelevia kysymyksiä – hymyilihän vain raukean, hellän hajamielisesti, kysyi vastaukseksi "mitä?", ja katsoi heihin ruskeilla, loistavilla, syvästi lämpimillä silmillään. Hän ei voinut kuulla, sillä Johannan matala, vakava, harras ääni puhui hänelle nyt nuhtelevia sanoja suruttomuudesta, maailmallisuudesta, viulunsoiton ja tanssin synnistä, ja hän ihan riippui kiinni Johannan huulista kuin olisi niistä virrannut mannaa ja hunajaa. Hän herkistyi lemmennäyistään niin, että täytyi ruveta oikein vasituisesti soittamaan, vetelemään kitisevällä, harvajouhiseksi kuluneella käyräpahalla niitä kaikkein murheellisimpia säveliä.
Kunnes herkesi, unohtui taas napsuttelemaan kieliä ja katselemaan Johannan kuvaa. Kun kansakoulusta päästiin, niin ei uskaltanut vielä kunnolla puhutella, saati rinnalla kävellä. Se oli ikävintä, kun Johanna ei tullut milloinkaan muiden paitsi toisten heränneiden nuorten seuraan, sillä siitä johtui, että Akseli näki ja tapasi häntä harvoin. Jos olisi mennyt seuroihin, niin siellä olisi saanut ainakin nähdä, ehkä jossakin välissä puhutella, mutta Akseli ei käynyt niissä, kun ei kuulunut heränneihin. Väliin oli niin ikävä, että täytyi kulkea ihan vasiten Ylitalon ohi siinä toivossa, että olisi saanut nähdä edes vilahduksen, ja vartioida sunnuntai-aamuna tahi urkkia tietoa, menikö Johanna kirkkoon. Jos meni, niin se oli Akselille salaisen riemun sanoma. Silloin hänkin lähti sinne, katsoi tarkoin, missä Johanna istui, ja valitsi oman paikkansa niin, että saattoi kenenkään huomaamatta tarkastella Johannaa. Hän tunsi olevansa silloin omituisessa onnen auringon paisteessa, joka oli niin suloista, että hän olisi viipynyt siinä koko ikänsä, jos se vain olisi ollut mahdollista. Ja vaikka hän joskus oli melkein varma siitä, ettei Johanna tiennyt hänen tulleen kirkkoon, niin silti tämä ollessaan hetkisen Akselin katseen ja polttavien ajatusten kohteena tuli levottomaksi, rupesi liikahtelemaan, irroitti huiviansa kuin olisi ollut palava, ja lopuksi vilkaisi varovaisesti ympärilleen. Ja silloin heidän katseensa sattuivat yhteen, polttava puna kohosi Johannan poskille ja hän kumartui syvään penkkiinsä. Kotimatkalla Akseli koetti päästä Johannan seuraan, mutta tyttö ihan pelkäsi häntä, suhahti hätäilevästi, että "isä voi nähdä", ja pyrki muiden joukkoon muka välittämättä Akselista ollenkaan.
Tuli toki onneksi rippikoulu, jonka aikana sai ruokkia sieluaan Johannan kukkamaisella kauneudella ja puhtaudella aamusta iltaan, vieläpä saatella häntä kotiin. Omituisesti kaikki, mitä rovasti ja pastori opettivat, tuntui tarkoittavan tätä heidän salaista tunnettaan ja ennen kaikkea Johannaa. Milloin vain enkeli mainittiin, se oli Johanna, valkoisiin pukeutunut, värisyttävän puhdas ja siveä. Neitsyt Maria oli kuin Johanna, varsinkin silloin, kun tämä kallisti lapsellisen, pienen päänsä iltarukoukseen ja aurinko sattui heittämään hohdettaan hänen hiuksiinsa. Johannan hurskaus oli yhtä pyhää ja kaunista kuin Neitsyt Marian. Kuinka oudosti ja syvästi pyhät kertomukset rakkaudesta ja ankarat siveettömyyden ja huonojen ajatusten kiellot painuivatkaan Akselin mieleen. Katsoessaan Johannaa hän tunsi, että tämä oli todellinen Herran piika, jonka ajatteleminenkin vaati ehdotonta, kirkasta puhtautta. Kuinka mielellään Akseli olisikaan noudattanut Johannan ilmaisemaa harrasta toivomusta, että hänkin liittyisi körttiläisiin, jolloin Johannan isää ajatellen moni asia olisi muuttunut heidän salaiselle, vielä sanoiksi puhkeamattomalle toiveelleen edulliseksi, mutta kun hän ei voinut. Ei hän tahtonut millään tavalla rikkoa Johannaa vastaan, ei saastuttanut itseään teoilla, puheilla eikä ajatuksilla, joita koetti pitää ankarasti kurissa, mutta maailmassa oli puolia, joita hän ei voinut mitenkään jättää. Hänen sydämensä oli nuori ja särkymätön, täynnä tulista verta, tosin hetkellä millä hyvänsä valmis antamaan Jumalalle hartaan, vilpittömän kunnioituksensa, mutta vaipumatta maahan ja tuntematta itseään raadolliseksi. Siitä oli joskus puhetta Johannan kanssa tai oikeammin Johanna tutki hänen tilaansa. "Olet ylpeä ja uhmailevainen", hän sanoi huolestuneena, "Jumala nujertaa sinut vielä!" Ja Akseli tiesi Johannan usein rukoilevan hänen puolestaan ja hänelle tuli omituinen olo ajatellessaan sitä. Hän silloin ikäänkuin antautui kahdenkeskiseen puheluun oman Jumalansa kanssa, joka asui hänen sielussaan, ja katseli syrjästä polvistunutta Johannaa.
Rippikoulun jälkeen yhtäkkiä hävisi se ujous ja arkuus, joka oli ollut heidän seurustelunsa leimana siihen saakka. Johanna nauroi joskus vapautuneemmin ja Akselin valtasi väliin hurja halu ottaa hänet syliin. Kesäisin lauantai-iltoina, jolloin nuoret miehet hiiviskelivät tyttöjen aittojen vaiheilla naputtaen joskus sydän pamppaillen niiden ovelle ja päästen sisäänkin, Akselilla halutti kiihkeästi mennä Johannan aitalle, mutta hän jaksoi hillitä itsensä. Heränneet eivät sellaista hyväksyneet, vaikka siinä oli harvoin kysymyksessä muu kuin nuorten viaton seurustelu, eikä sitä olisi hyväksynyt Johannakaan. Naputtaminen hänen aittansa ovelle olisi ollut loukkaus häntä kohtaan ja alentanut Akselia hänen silmissään. Ei auttanut muu kuin tyytyä niihin harvoihin tapaamisiin, joita suopea sattuma joskus järjesti, ja silloinkin tarkoin varoa, ettei vain sopimattomasti koskenut tuohon nuoreen tyttöön, jonka siveys tuntui niin korkealta ja pyhältä, että täytyi hävetä itseään sitä ajatellessa. Ja tapaamiset harvenivat sitten, kun Akselin vanhemmat muuttivat Huhdan torppaan, josta ei pitkiin aikoihin ollut asiaa kylään. Sitä suloisempia ne olivat joskus tapahtuessaan. Jouduttuaan silloin Johannan kanssa kahden Akseli tunsi aivan tyrmistyvänsä eikä aluksi voinut juuri puhua, vaan omituisen raukeaksi hervahtaneena tuijotti Johannaa silmiin ja piti häntä käsistä, jotka Johanna hetkisen vastusteltuaan punehtuen luovutti hänen hyväiltävikseen. He eivät olleet tällöin puhuneet sanaakaan avioliitosta – eivät olleet yleensä ajatelleet mitään. Heille riitti vielä se tosiasia, että valtava rakkaus paloi heidän sydämessään, loistaen siellä kuin aurinko rävähtämättömällä, polttavalla, riuduttavalla valkohehkulla. Johannan huulet tuossa punoittivat kuin mesimarjat, hänen poskillansa hehkui lämmin palo, hänen pitkät silmäripsinsä loivat allensa himmeän, kauniin varjostuksen.
Kunnes sitten kerran tuli hänen tietoonsa, että Talvitie oli ruvennut käymään Ylitalossa ja hakeutumaan seuroissa Johannan lähelle. Tuo mies, joka oli aina ihan pelännyt naisväkeä ja jota he eivät olleet osanneet ajatellakaan. Hehän eivät olleet ajatelleet mitään – katsoneet vain toisiaan silmiin.
Siitä hetkestä saakka oli Akselin sydämestä rauha kadonnut. Hätääntyneenä hän oli kysellyt asiaa Johannalta, kertoen, mitä oli kuullut. Johanna oli myöntänyt sen todeksi ja lisännyt, että Talvitie oli varmaan maininnut aikeistaan isälle, koska tämä oli ruvennut puhumaan hänestä ikäänkuin totuttaakseen Johannaa Talvitien nimeen. Siitä he huomasivat Ylitalon suosivan Talvitien kosintaa ja isän tahto merkitsi sentään Johannalle paljon. Körttitytön oli vaikea mennä vasten isänsä tahtoa köyhälle suruttomalle. Sen saattoi kyllä tehdä, mutta silloin katkesi jotakin. Johanna itki, kun he keskustelivat tästä, ja Akseli tunsi olonsa tyrmistyneeksi.
Maantieltä kuuluva kärryjen ratina sai Akselin silmäämään sinne. Vastenmielisesti sävähtäen hän näki Talvitien ajavan komeasti sivu Ylitaloa kohti. Hän nousi äkkiä ja poistui, mielessä puoleksi itsetiedoton, hämärä käsitys, että Johanna voi pian joutua vaaraan, että nuo kaksi miestä, Ylitalo ja Talvitie, voivat ahdistaa nuoren heikon tytön myöntymään vaikka mihin.
Hän seisoskeli myrskyssä ja sateessa, kävi istumassa joen rannalla saunan kynnyksellä, meni siitä maantien puolelle, ja viivyskellen ja kuljeskellen lähestyi vähitellen levottomuutensa ajamana Ylitaloa ja pujahti kenenkään huomaamatta navetan etukatokseen toivoen, että Johanna askareissaan liikkuessaan näkisi hänet ja tulisi sinne. Hetken perästä Johanna saapuikin, ilmeisesti järkyttyneenä, mutta silti vaiteliaana ja arkana. Kiihkeästi Akseli kysyi:
– Mitä sillä on asiaa?
– En tierä. Isän kans istuivat kahren ja puhelivat, mutta ei heirän keskustelunsa muille kuulunut.
– Jokohan se nyt aikoo kosia?
– En tierä... En luule. Tahtoo varmahan vielä valmistella tietä isän kautta.
– Olethan luja!
Akselin äänessä oli hätääntynyt, vaikea sävy. Johanna katsoi nyt häntä kirkkaasti silmiin ja vastasi hiljaa, mutta selvästi:
– Olen, mutta erimielisyys isän kans tällaises asias on raskasta. Parempi olis, että Talvitie kosis, sillä silloinhan hän sais varman tieron. Mutta se ei tee sitä, vaan varttoo ja orottaa jotakin, ehkä isän puheiren vaikutusta.
– Eihän se vain kiristä saatavallansa?
Johanna vastasi miettiväisesti, kuin tarkastellen Talvitietä sielunsa silmillä:
– En usko, mutta isä ei voi olla ajattelematta sitä eikä näitä vieretysten olevia, yhrysviljelyksehen sopivia taloja. Siinä on isän suuri kiusaus. Ja ilman hänen suostumustansa ei meirän asiamme voi menestyä. Talvitiestä en huoli, mutta sua en voi ottaa vastoin isän tahtoa.
Johannan silmistä alkoivat valua kyyneleet. Akseli äännähti tyrmistyneestä ja sanoi:
– Mutta isäs suostuu sitten, kun tuloo selväksi, jotta Talvitie on lähtenyt pois pelistä. Mun täytyy tavata se mies. Tätä ei voi enää jatkua.
Johanna tarttui pelästyneenä hänen käsivarteensa.
– Älä Herran tähren! Siitä ei varmasti hyvä seuraa. Kuka tietää, mitä teirän välillänne voi tapahtua. Oon jo peljännyt teirän joutuvan vastatusten. Talvitie ei ole tavallinen mies eikä se puhumisella luovu aikeistansa. Orotetahan – aika tuo neuvon. Eihän Talvitie saa mua vastoin tahtoani.
He seisoivat vaiti ja neuvottomina. Silloin Yrjö meni ohitse ja vilkaisi heihin, ja he ehtivät nähdä hänen katseestaan kuultavan sadepäivän alakuloisuutta. Akseli tuijotti hänen jälkeensä hajamielisesti ja kysyi:
– Jääkö Talvitie yöksi, vai lähtöökö se kotiansa?
– Kotia kuuluu lähtövän. Sanoo olovan kiiruhia.
Akseli tuumi kuin itsekseen:
– Kotona olis munkin pitänyt käyrä, mutta kun en voinut lähteä.
– Miks'et?
– Yhren tytön silmät pirättivät. Toivoin saavani katsoa niihin ja niinpähän kävi!
Hän katsoi Johannaa silmiin ja niistä loisti häntä vastaan lämmin kirkkaus. Sitten Johanna säpsähti hereille ja sanoi:
– Ei, nyt täytyy mennä.
Hän vilahti pois keveästi ja Akseli jäi tuijottamaan hänen jälkeensä. Sitten hän läksi päättäväisin askelin suorinta tietä sitä maantien paikkaa kohti, josta Talvitien haara erosi. Siellä oli jonkin matkan päässä portti, jota Talvitien täytyisi nousta aukaisemaan. Siinä häntä sopisi mukavasti puhutella kuin sattumalta tavaten. Kiireesti kulkien suorinta linjaa hän ehtisi sinne ajoissa, sillä Talvitie viipyisi vielä ja maantie teki suuren mutkan.
Satoi rankasti, mutta Akseli ei nyt välittänyt sellaisesta. Hän näki kaukaa peltojen poikki Yrjön menevän maantietä, ponnistellen kumarassa tuulta vastaan. Akseli muisti aluksi, kun Yrjö oli tullut asumaan Ylitaloon, olleensa mustasukkainen Johannan vuoksi ja kärsineensä siitä varsinkin siksi, että Eliina oli hiukan peloitellut ja kiusoitellut häntä, mutta sitten hän oli rauhoittunut. Opittuaan tuntemaan Yrjöä lähemmin hän oli ymmärtänyt, ettei tämän puolelta ollut mitään pelättävissä. Hän katseli kyllä Johannaa kostean loistavasti, mutta samalla siten kuin olisi ollut täysin selvillä siitä, ettei hänellä ollut mitään toiveita tai ajatuksiakaan Johannaan päin. Akselin epäilykset olivat vähitellen vaihtuneet lämpimiksi ystävyydentunteiksi, jotka hän tietämättäänkin tuli ilmaisseeksi katseella, hymyllä, äänen sävyllä ja pienillä palveluksilla.
Hän astui vinhasti, hyppäsi aitain ja ojien yli keveästi kuin nuori ori, ja vaipui syvälle omien sielunnäkyjensä pariin. Jostakin kuului salaperäinen, varoittava kuiskaus: "älä mene!", "palaa pois!", mutta hän ei totellut sitä, vaikka sen sävy oli melkeinpä hätäinen, tuskasta värisevä, kuin se olisi tiennyt enemmän kuin sillä oli lupa sanoa. Tuo ääni hukkui siihen voimantunnon ylpeään kohinaan, joka oli ruvennut kuulumaan hänen sielustaan sitä huumaavampana, kuta kiihkeämmäksi mustasukkaisuus kasvoi. Vaikka vain torpanpoika, Akseli oli kuitenkin tottunut siihen, ettei kukaan asettunut hänen tielleen, eivät talolliset eivätkä itselliset. Siihen ei ollut aihetta ensiksikään sen puolesta, ettei hän yleensä lähtenyt millekään turhalle eikä joutavalle asialle, joka olisi vienyt häntä ristiriitoihin ihmisten kanssa, eikä sen, että tielle asettuja pian tunsi ainakin jossakin suhteessa tavanneensa väkevämpänsä. Työssä ja leikissä Akseli oli tottunut vaatimatta saamaan etusijan. Niinpä hänen sisunsa kuohahti ennen tuntemattomalla tavalla hänen todetessaan, että se ensi sija, josta hän todella itse välitti, aiottiin häneltä riistää.
Hänen täytyi tavata Talvitie! Veri jyskytti niitä sanoja hänen rinnassaan alituisesti. Kun hän koetti kysyä itseltään, mitä hän sitten tuolle miehelle sanoisi, hän ei voinut antaa selvää vastausta. Hän tunsi hämärästi, että tuo keskustelu tulisi joka tapauksessa olemaan sangen lyhyt ja pian muuttumaan toisenlaiseksi otteluksi kuin se, jota sanoilla käydään. Sekö oli hänen salainen, itselle tunnustamaton tarkoituksensa? Hän ei voinut sanoa mitään, sillä korvissa takoi itsepintaisesti ja huumaavasti: "Minun täytyy tavata Talvitie!" Sittenpähän nähtäisiin, mitä tapahtuisi, kun päästäisiin seisomaan vastakkain kahden kesken. Sydämessä soinnahti väliin tuo pieni surumielinen laulunpala, tuo viklanhuuto elämän rannattomalta suolta, ja silloin tuntui niin murheellisen suloiselta, niin itkettävän onnelliselta. Johannan nunnamainen, hurskas, valkea kuva alkoi väikkyä tuossa edessä ja vaikka se koetti torjuen nostaa käsiään ja kiellellä menemästä, niin sittenkin täytyi mennä, kun veren villi vimma käski.
Talvitie ajoi kuin unissaan, tuijottaen kiesien sepälautaan, mutta näkemättä sitä. Ainoa tietoisuus, mikä hänellä oli ulospäin, oli se, että hevosen piti mennä kiireesti, juosta parhainta neliään. Se ikäänkuin rauhoitti olemisen sietämätöntä levottomuutta, jonka uhrina hän oli jo kauan ollut. Kaikki oli hänen edessään avoimena ja selvänä kuin kuvakirja. Sitä hän selaili, tutki ja tuijotteli alituiseen – tätä oman elämänsä, sielunsa ja olemisensa kuvastoa, vaikka hyvin ymmärsi, että hänen olisi pitänyt kääntää siitä silmänsä pois, sulkea se ja heittäytyä elämään ajatellen vain muuta. Mutta kun ei voinut. Kun oli aivan huomaamattaan, kuin salaperäisen kohtalon ajamana, vähitellen sotkeutunut tähän asiaan yhä syvemmälle ja lujemmin, kuin hyönteinen hämähäkin verkkoon. Kun sielu oli sellainen, että jos se alkoi mitä kerran hautoa, niin se vaipui siihen auttamattomasti kuin hukkuva mereen eikä voinut selvitä siitä ennen, kuin oli kokenut jonkin jysähtävän, järkyttävän, kerrassaan lopullisen ratkaisun – sellaisen, joka jättää miehensä makaamaan tantereelle kuin olisi ukkosenvaaja hänet siihen iskenyt. Kyllä hän itsensä tunsi. Väliin oli kuin hän olisi astunut ulkopuolelleen ja tarkastellut siitä itseään kylmästi ja tutkivasti, pannen merkille kaikki pienimmätkin seikat ja sielunliikahdukset. Silloin ei tehnyt mieli katsoa itseään silmiin, sillä nuo kaksi tuossa olivat vieraita toisilleen, samassa suhteessa kuin syytetty ja tuomari, joka tuijottaen herkeämättä ja kylmästi lumoaa uhrinsa, piirittää hänet vähitellen viekkailla kysymyksillä, kiertää ja kaartaa huomaamatta yhä lähemmäksi sitä salaisinta, kipeintä paikkaa, ja lopuksi painaltaa siihen sormensa kuin valkohehkuisen raudan. Sihisten se polttaa lihaa, verta, luita ja ytimiä ja puristaa rinnasta kaamean tuskanhuudon.
Talvitie tunsi tarkoin sen aseman ja valaistuksen, johon oli puoleksi tahtomattansa joutunut. Kun hän Ylitalossa käydessään oli ensimmäisen kerran todennut, ettei kahvitarjotinta pitelevä Johanna enää ollutkaan alaikäinen lapsi, vaan kukkea neito, jonka vaiheilla asui viemaava, rusohohtoinen kirkastuksen pilvi, hänen sydämensä lakkasi hetkeksi lyömästä ja hänen kätensä vapisi niin, että kahvi läikkyi lautaselle. "Minun käteni!" hän lausui vieläkin mielessään ihmetellen ja katsoi ohjaksia pitelevää isoa kouraansa, joka oli varma ja voimantuntoinen kuin raudasta tehty, selkämyksessä mustia ihokarvoja, ihon alla jänteet lujia kuin metallista. Mistä johtui, että hän, joka oli näihin saakka elänyt omituisessa rauhan ja viileyden tilassa, ajatellen rakkautta ja avioliittoa asiana, joka voitiin siirtää tuonnemmaksi, oli yhtäkkiä tällä tavalla pudonnut tunnekuohuun, joka oli kuin noituutta tai sairautta? Oliko syynä se, minkä vain hän ja ehkä Ylitalo tiesivät, että Talvitien isä oli nuorena ajatellut sitä kaunista tyttöä, josta tuli sitten Johannan ja Eliinan äiti, ja kosinut häntä turhaan? Saattoipa hyvinkin tässä alla olla sama veren veto, pojassa vain kahta vertaa kiihkeämpänä siksi, ettei se ollut saanut vielä ollenkaan tyydytystä. Mistäpä sen voi ymmärtää – tuollaisen kummallisen tunnetilan, joka kuin ulkoa päälle painettuna tai sielun taivaanrannalta nousevana synkkää synkempänä pilvenä pian pimittää koko avaruuden eikä anna tilaa ainoallekaan muulle ajatukselle. Pimittää? – Päinvastoin valaisee heleästi kuin ylösnousemuksen taivaanhattara koko korkeuden, hellittää sydämen ja laulaa siellä lakkaamatta rakastetun valkeata puhtautta ja enkelikauneutta.
Talvitie oli kasvanut hartaassa, raskaassa jumalanpelossa, niinkuin hänen synkkä, hiljaa puhuva, mietteisiinsä vaipuva ja alakuloisesti katseleva jykevä körttiläisisänsä oli vaatinut – niinkuin tahtoi hänen vaitelias, arka äitinsä. Kai hänen luonteensa oli uskoon erikoisesti mahdollinen, sillä sangen harvoin tämä jumalisen elämän ankaruus oli häntä rasittanut. Päinvastoin hän oli jo nuorukaisena, silloin kun elämänhalu usein ilmenee villinä kuohuna ja kirmailee maailman tanhualla kuin ainakin riivattu, tuntenut sielussaan salaperäistä, onnelliseksi tekevää uskonhurmiota ja vaipunut siihen kuin pehmeään syliin, avaten sille koko olemuksensa ja saaden voidetta haavoihinsa. Tullessaan tietämään nuorten miesten viettelykset ja tuntiessaan niiden mahdollisuudet omassa veressään hän oli paennut tämän järjestyksessä olevan sielunelämänsä piiriin, etsinyt sieltä Jumalan vakavasti loistavan katseen ja painaen päänsä hänen pyhiin käsiinsä rukoillut voimaa säästymään tuolta kaikelta, jonka tunsi ei ainoastaan synniksi vaan myös omalle miehekkäälle olemukselleen sopimattomaksi rumuudeksi. Näin hän oli onnistunut säilymään monelta asialta, jonka näki kaukaa loistavan juovuttavana, punaisena hurmana, mutta jonka totesi jättävän tovereihinsa ja jo paljaasta ajattelemisesta omaan sieluunsa outoa tahramaista hometta. Silloin kun tuo hurma leimusi hänen silmissään punaisena lieskana ja täytti hänen sieraimensa viettelevällä tuoksulla, hän tunsi kipeätä tuskaa, joka raateli häntä ruumiillisestikin, mutta kun taistelu oli kestetty, oli palkintona hieno, terheninen rauha.
Hänen tultuaan pariinkymmeniin äiti alkoi vihjailla avioliitosta – äidit kun ovat aina semmoisiin asioihin erikoisen halukkaita. He olivat jo silloin kauan asuneet täällä pitäjän syrjäkulmalla, josta isä oli tullut ostaneeksi pakkohuutokauppaan joutuneen talon. Nyt Talvitie aavisti, miksi isä oli paennut tänne: hän ei ollut voinut nähdä naapurinsa, Ylitalon, onnea – hänen nuorta kaunista emäntäänsä, jonka olemus antoi koko pienelle harmaalle kylälle kirkasta hohtoa. Talvitie ymmärsi isänsä hyvin – saattoi käsittää olevan sietämätöntä edes ajatella rakastamaansa naista toisen omana niin täydellisesti kuin se avioliitossa tapahtuu. Nyt kun hänen omat tunteensa olivat kiintyneet Johannaan, hän aivan sävähti muistaessaan sen mahdollisuuden, että Johanna voisi hukkua toisen syleilyyn ja lahjoittaa puhtautensa salaperäisen pyhyyden toiselle. Jotakin ennen kokematonta välähti silloin hänen sielussaan – villin uhman välkettä, joka ei tahtonut eikä voinut tyytyä kohtaloonsa, vaan halusi taistella saaliistaan tai kuolla.
Äidin vihjaillessa avioliitosta ja puhuessa leikillä, kuinka hänen pojalleen oli Ylitalossa kasvamassa kaunis morsian, isä hymyili kummallisesti ja vaipui raskaisiin mietteisiin. Talvitie ymmärsi nyt, minkä vuoksi. Olihan kaunis, houkutteleva, vanhoja salaisia toiveita tyydyttävä ajatus, että pojalle onnistuisi se, mikä oli epäonnistunut isälle, että hänen palvomansa naisen tytär tulisi hänen poikansa omaksi. Silloin kaikki menneisyys unohtuisi ja vanhus voisi elää nuorten onnessa oman tarinansa. Mutta siitä ei näyttänyt tulevan mitään: tosin vanha Talvitie ja Ylitalo saattoivat seuroissa tavatessaan jo kätellä toisiaan rehellisesti ja katsoa kirkkaasti silmiin – olihan heidän erimielisyytensä aiheuttaja jo kauan uinunut kirkkomaassa –, mutta Johanna näytti aivan jäykistyvän pelosta joutuessaan Talvitien väen pariin. Mikähän veren vastarinta siinä saattoi olla pohjalla? Ehkä jokin mennyt salaisuus, kuka tietää, – naapurien välinen, esi-isien aikana sattunut tumma asia, joka teki sen, etteivät nämä kaksi sukua voineet eivätkä saaneet yhtyä. Sellaisesta oli kuultu – rankaisematta jääneistä rikoksista, huoruudesta, murhista ja muista synneistä, jotka olivat jääneet tuhansien keväiden tulvalietteen alle, tietämättömiin ikuisiksi ajoiksi. Mutta jos oli olemassa tällainen rangaistuksen laki, niin miksi sitten tunteet paloivat sinne päin hurjasti kuin kulovalkea? Siinäkö oli rangaistus, että kitalakea poltti ikuinen janon tuska, tulematta milloinkaan sammutetuksi?
Kyllä Talvitie asemansa ymmärsi. Ei hän aluksi pitkiin aikoihin mennyt Ylitaloon, koska tiesi, ettei ollut siellä tervetullut muille kuin isännälle. Mutta kun seuroissa unohtui salaa katsomaan Johannaa – miettimään hänen puhdasta, ylimaallista kauneuttaan silloin, kun olisi pitänyt vaipua maan tomuun ja sieltä nostaa katse ristiinnaulittuun Ristukseen –, niin siitä syntyi sellainen sielun säpsähdys, että se löi hengen langat sekaisin ja tuotti sietämätöntä sekä rakkauden että synnin hätää. Kun hän silloin, nuoruudestaan huolimatta, joskus puhkesi puhumaan ihan sitä varten, että saisi ääneensä nuhdella itseään lihan ja veren viasta, ruoskia selkäänsä, piehtaroida raadollisuudessaan, niin vain hän yksin tiesi, mistä todellisuudesta pulppusivat hänen sanansa, joita seuraihmiset jähmettyivät kuuntelemaan kalpeina ja säikähtyneinä. Ne leikkasivat varmaan syvältä, sillä niiden kertoma kärsimys oli todellista, ennen kokematonta, kauheaa. Hänen täytyi ponnistaa koko tahdonvoimansa, ettei olisi heittäytynyt siihen lattialle polvilleen ja kasvoilleen ja ristissäkäsin korottanut katseitaan samalla kertaa Ristukseen ja Johannaan, osaamatta tämän tuskansa hurmion hetkellä sanoa, kumpaa heistä enemmän palvoi, palavammin rukoili.
Ja siitä aina seurasi, että hänen täytyi mennä Ylitaloon, tehdä asiaa, poiketa sisään nälkäisenä kuin kerjäläinen – niin, nälkäisenä juuri, toivossa saada edes vilahdukselta nähdä häntä, joka voisi sammuttaa tuon nälän ainaiseksi, jos tahtoisi, tai lisätä sitä kerta kerralta yhä kiduttavammaksi, kunnes se kävisi niin vaaralliseksi, ettei enää ollut takeita siitä, mitä tapahtuisi. Ensin se oli vaikeaa, noloa, hävettävää, kun täytyi tunnustaa, ettei Johannan silmistä loistanut iloisen tervetulon toivotusta, että hän oli vain jääkylmästi, vaikenevasti, syrjinkarin siedetty. Se oli ylpeälle miehelle sanomattoman raivostuttavaa, mitä suurimmassa määrässä nöyryyttävää, mutta kun se tuli Johannan taholta, niin siitä ei voinut sittenkään pahastua. Se oli inhimillistä, sillä Talvitie ymmärsi Johannan siten suojelevan pientä sydäntään, johon oli jo kirjoitettu toinen nimi, se, jonka hän oli lapsena kömpelöin kirjaimin piirtänyt kivitaululle, kätkenyt neitona salaa Virsikirjan väliin, ja joka oli nyt palavasti kuiskattu, kuumasti suudeltu, molemmin käsivarsin kaihottu. Talvitie tunsi Johannan ja Akselin asian ja se kaiken lisäksi teki olon yhä hävettävämmäksi ja raskaammaksi. Mitä hän sekaantumaan kahden lapsuudenystävän väliin – kerjäämään toisen suosiota kuin pyytelevästi, nöyrästi katseleva mieron koira! Hänen täytyy tehdä tästä loppu – sanoa Ylitalolle, ettei hän tahdo eikä voi Johannan onnea häiritä.
Mutta kun ei voinut luopua siitä hienosta toivosta, joka silloin tällöin kuiskaili, että ehkäpä sittenkin jonkin käänteen kautta onni rupeaa hymyilemään ja Johanna ottaakin hänet, uskonheimolaisen ja naapurin, puhtaan miehen joka suhteessa? Ylitalossa tuli edelleen käydyksi, kun oli ilmestynyt asioita ja kun oli muutenkin tultu läheisiksi. Hän oli lainannut rahaa Ylitalolle, kun tämä oli äkkiä joutunut pulaan. Oli hävettävää ajatella, että hänen ehkä luultiin rahalla Johannaa pyydystävän – ilkeät kielet kuuluivat vihjailevan sellaista. Jumala tietää, ettei Talvitien sydämessä asunut moisia taka-ajatuksia. Kuultuaan noista puheista hän oli pikastuksissaan viskannut velkakirjan uuniin. Vähät hän siitä. Mutta ihminen on niin kummallisesti luotu, että tämä asia silti vaikutti vetäen sekä Ylitalon että hänen ajatuksiaan Johannaan päin. Ei, kyllä hänen täytyi nyt tehdä asiasta selvä. Tänään Johanna katseli häntä kuin vihollista, Ylitalo oli harvasanainen ja hämillään – "pelkäsi kai minun ajattelevan rahojani ja korkojani" –, Eliina-raukka oli sekä surullinen että pilkallinen, ja se ylpeä, tummakulmainen vieras nuorimies silmäili häntä äänettömänä halveksien päästä jalkoihin. Ja minä siinä nöyränä pyytelemässä ja kerjäämässä Johannalta edes yhtä pientä ystävällistä hymyä, vaikka toisaalta sisuni kuohui kuin tulinen terva ja oli täysi työ pidättäytyä lähtemästä sanaa sanomatta iäksi tiehensä. "Mutta niinhän en voisi tehdä – anna anteeksi, Jumala, nämä tällaiset ajatukset! Anna minulle voimia reväistäkseni tämän asian rinnastani kerta kaikkiaan pois, vaikka sydämeni lohkeaisi irti samalla ja kuolisin siihen paikkaan! Kun eläisivät vielä isäni ja äitini, niin menisin Amerikkaan ja koettaisin siellä unohtaa kaikki".
Näitä ajatellessaan Talvitie oli saapunut kotitiensä portille. Tasangon matala metsikkö ulotti siihen paikkaan naavaisen korpiniemekkeen, niin että siinä oli näin sateisena iltapäivänä hämärähköä. Siitä ja kiihkeistä ajatuksista kai johtui, että kun Talvitie laskeutui kärryistä ja meni aukaisemaan porttia, hän vasta siinä huomasi portinpylvääseen rauhallisena nojaavan miehen, jonka oudosti säpsähtäen tunsi Akseliksi. Hän suoraan sanoen aivan säikähti eikä osannut häkellyksissään virkkaa mitään, sillä kaikista maailman henkilöistä hän olisi tällä hetkellä viimeiseksi halunnut tavata tuota miestä. Mutta Akseli sanoi tyynesti, joskin äänessä oli heti alusta saakka jännityksen kumeaa sävyä:
– Iltaa! Orottelin täs sua, kun tiesin sun ollehen kylällä ja olis ollut vähän puhumista.
Talvitie oli ehtinyt kuluneiden sekuntien aikana rauhoittaa verensä säpsähtäneen kihinän ja vastasi rauhalliseen tapaansa, mutta äänessään hänelläkin kaukainen jännityksen käheys:
– Nouse sitten kärryille ja ajetahan meille. Siellä voit selittää asias.
– Kyllä se käy hyvin päinsä täskin – mun täytyy pian mennä kotia ja sieltä jo heti takaisin kylähän. Niin, tuota...
Akseli vaikeni hämillään ja käänteli kengänkärjellä somerta. Talvitien sydän jyskytti kiihkeästi ja hän tuijotti Akselin huuliin, arvaten sieltä pian tulevan sanoja, jotka koskisivat heidän molempain kalleinta asiaa. Vihdoin Akseli sai sanotuksi:
– Johannasta minä... Että kai tierät meillä ollehen lapsuuresta saakka hyvät ja selvät välit?
Talvitie loi silmänsä maahan, mietti hetkisen ja vastasi sitten:
– Oon tiennyt saman, minkä koko kylä, että näet ootte seuroitellehet kansakoulusta alkain, mutta sitä en, jotta välinne olis sen piremmälle ehtinehet.
Akseli punastui vähän ja selitti:
– Ne on niin pitkällä ja selvät kuin ne voivat Johannan iällä olla. Ja nyt meillä oli aikomus saattaa ne lopullisehen päätöksehen, kun... kun...
Talvitie odotti jännittyneenä, veren huminan pauhatessa korvissa. Akseli sai vihdoin sanotuksi:
– Kun sinä tulit välihin ja Ylitalo alkoi toimittaa Johannaa sulle. Ja ilman isän suostumusta Johanna ei tuu mulle.
Talvitie kysyi matalalla, käheällä äänellä:
– Ja mikä oli nyt sun varsinainen asias?
– Se, jotta etkö voisi hyvällä siirtyä syrjähän, sillä eihän ole kaunista näin tuppautua häiritsemähän toisten syrämellistä väliä?
Akseli vaikeni ja puri huultansa, sillä hän tunsi käyttäneensä sanoja, joista Talvitie voisi loukkautua. Tämän silmät välähtivätkin, äsken vielä aivan kalpeat posket punastuivat ja ääni oli matala, samalla katkera ja uhmaava, hänen kysyessään vastaukseksi:
– Mitä varten sanot hyvällä? Yritätkö tuupata syrjähän pahalla, jonsen väisty vapaaehtoisesti?
Akseli tunsi verensä väkisinkin kuumenevan – ei niin paljon Talvitien kysymyksen kuin sen johdosta, että hän vaistosi vastassaan seisovan miehen, joka oli kuin muuri. Hän etsi sopivaa sanaa, jolla saisi asiansa solumaan eteenpäin toivottuun suuntaan, mutta ei löytänyt mieleistään ja tuli vastanneeksi jo kiivaammalla sävyllä:
– En oo ajatellut muuta kuin etten voi kärsiä kenenkään sekaantuvan Johannan ja mun väleihini!
– Mutta jospa hänen isänsä suosii mua ja uskoo Johannan mielen muuttuvan? Johanna on vielä nuori.
– Ja sitä sinä kehtaisit kulkea orottelemas vuodesta toisehen... vartioimas kuin kissa hiirtä? Mutta Johannan mieli on täs asias järkkymätön eikä isä voi sitä pakottaa, vaikka kuuluukin olevan sulle velkaa.
Talvitie oli jälleen tullut kalpeaksi. Hän kysyi käheällä äänellä:
– Mitä tarkoitat? Väitätkö mun vaanivan tyttöä saamiseni maksuksi? Minä en oo ihmiskauppias! Rakastan Johannaa niinkuin sinäkin ja mulla on isän lupa ja täysi oikeus olla hänen kosijansa siihen saakka, kunnes kuulen tuomioni tytön omasta suusta.
– Siispä mene kysymähän Johannalta, niin pääset selville!
– Sen isä on pyytänyt, jotten tekis sitä vielä, koska Johanna on kovin nuori.
– Tietää, että saisit nahat ja haluaa voittaa aikaa. Siinä koko juttu. Mutta minä vaarin, että luovut kosimismeiningistä ja ilmoitat sen Ylitalolle.
Talvitie oikaisihen ja vastasi:
– Mulle et voi asettaa mitään vaatimuksia, sillä tämän asian ratkaisen vapahasti itse. Väisty tieltä, jotta saan avata portin ja lähteä ajamahan. Täs ei oo enää selvitettävää.
Hän astahti Akselia kohti. Kun tämä ei väistynyt, koskettivat heidän nappinsa melkein toisiaan. Akseli tunsi verensä kumean kuohun läpi, että jos hän nyt tyytyy tähän ratkaisuun, se merkitsee Talvitien voittoa – sitä, että tämä jatkaa kosimistaan, jos haluaa, pelkäämättä häntä millään tavalla. Talvitie taas tunsi, että aikoi hän menetellä itse pääasiassa miten hyvänsä, vaikkapa luopuakin Johannasta, hänen miehenarvolleen ja uroskunnialleen oli ehdottomasti mahdotonta vastata Akselille myöntävästi, sillä se olisi merkinnyt alistumista sopimattomaan holhoukseen. Heillä oli molemmilla tunto siitä, että asiat olivat yhtäkkiä, sisäisen pakottavan luonteensa vuoksi, kaiken pohjalla asuvan kalvavan ja polttavan mustasukkaisuuden takia, kuohahtaneet korkeaksi vaahtopäähyrskyksi, joka vihan vimmaisena valtahyökynä upotti heidät...
He tarttuivat äkkiä, silmänräpäyksessä, kuin yhteisestä sopimuksesta, toisiaan vyötäisistä ja alkoivat painia. Heidän otteissaan oli alusta alkaen jotakin vaistomaisen ritarillista, joka itsestään sulki pois miehelle sopimattomat teot ja esti rynnistelyn muuttumasta raa'aksi, reuhtovaksi ja lyöväksi tappeluksi. Voiman vain tuli ratkaista. He tunsivat tämän molemmat huohottaessaan pää toisen olkapäällä, polttava poski poskea vastaan, kasvot sinistyneinä ponnistuksesta, silmät palaen luonnottoman pistävinä, suu auki, valkoiset hampaat yhteen purtuina kuin pedoilla ja otsasuonet pullistuneina. Mustasukkaisuuden ja rakkauden kaamea, samea roihu siinä kuiskaili ja kuvaili heille molemmille mahdollisen tappion sietämätöntä katkeruutta ja tuskaa sekä voiton ja koston hurmaa. Talvitiellä oli lisäksi mielenkuohunsa syynä muutakin: koko se herännyt, seesteinen ja rauhallinen sieluntila, joka oli tähän silmänräpäykseen saakka estänyt häntä joutumasta tällaisiin intohimaisiin, synnillisiin kohtauksiin, oli nyt menetetty, ja samoin se tyyni, koskematon, ylpeä tietoisuus omasta asemasta, joka sanattomana lakina kielsi isäntämiehiä sekaantumasta arvottomuuksiin – antautumasta voimain koetteluun maanteillä tai missään ja varsinkaan alempiensa kanssa. Pettymyksen tunne siitä, että oli sallinut asian mennä näin pitkälle – vaikka mitä hän olisi oikeastaan voinut tehdä estääkseen sitä? – kiristi hänen sydäntänsä kuin rautavanne ja mielessä asui synkkä pelko kuin ukkospilvi, että "jos nyt menetän tämän ottelun, niin silloin olen hukassa... silloin sieluni pimenee ja saatana saa siellä vallan..."
He junnailivat vastakkain kuin kaksi härkää, koetellen toistensa voimia ja valmistuen tekemään niitä heittoja, jotka ratkaisisivat kamppailun. Talvitie tunsi levottomana vastustajansa olevan ei vain yhtä väkevä kuin hän, mutta lisäksi sukkelampi, nopeampi. Isäntämiehenä Talvitie ei ollut kuluneen suven aikana saanut samaa jokapuolista ruumiin harjoitusta kuin Akseli ja totesi varsinkin hengästyvänsä. Hän kokosi äkkiä voimansa ja koetti heittää vastustajaansa irti jaloilta, mutta yritys epäonnistui: Akseli odotti sitä ja vältti sen, vaikkakin äärimmäisin ponnistuksin. Ja silloin tapahtui ratkaiseva ote: kun Talvitie luopui yrityksestään ja ikäänkuin levähtäen hiukan tuli herpauttaneeksi käsivarsiaan, solautti Akseli salamannopeasti ja voimakkaasti toisenkin kätensä Talvitien käden alle ja sai täten täyden vartalo-otteen. Tämä oli senkin puolesta edullinen, että Talvitie oli tuona silmänräpäyksenä sattunut seisomaan Akselia niin lähellä, että tämän kädet ulottuivat yhteen. Alkoi valtava ponnistelu Talvitien pyrkiessä riistäytymään ulommaksi ja irti, ja Akselin karhun voimin ja hampaat valkeana kiristyneenä rivinä puristaessa häntä yhä lähemmäksi, yhä tiukempaan syleilyynsä. Siitä ei voinut päästä – Talvitie olisi voinut tarttua vastustajansa kurkkuun ja kuristaa hänet, sillä olivathan hänen molemmat käsivartensa aivan vapaat, ihan toimettomat, hän olisi yltänyt ottamaan Akselin puukon, joka killui tuppirustingissaan tuossa vasemman lonkan kohdalla, ja olisi saattanut iskeä sen vartta myöten ahdistajansa selkään, mutta hän ei tehnyt kumpaakaan, sillä tässä ei ollut kysymys sell...
Yhtäkkiä Akseli rynnisti kuin hurjaan puskuun riehaantuva sonni, sai äkäisellä, äärimmäisellä ponnistuksella tempaistuksi Talvitien syliinsä, rautaisten käsivarsiensa hirvittävään puristukseen, joka salpasi hengityksen ja lamautti voimat, ja samalla kohotetuksi hänet ilmaan. Talvitie tunsi pyörivänsä ympäri, totesi kuin salaman valossa kaiken menetetyksi ja jysähti tantereeseen raskaasti kuin jykevä honka, niin että maa tärähti ja oudoksuva sekä korskuva hevonen säikähtäen peruutti kiesinsä ojaan. Akseli kaatui heittonsa mukana hänen päälleen, painoi häntä olkapäistä lujasti maahan ja kysyi käheällä, hengästyneellä, raivostuneella äänellä:
– Joko nyt uskot?
Mutta Talvitie makasi silmät ummessa, kuolemankalpeana, vastaamatta mitään, melkein hervotonna ja tekemättä ylöspyrkimisen merkkiäkään. Akseli katsoi häneen tarkkaavaisesti ja ponnahti samassa seisoalleen, peräytyen vastustajansa äärestä kuin peläten. Hän tunsi siinä hämärästi, kuin olisi uusi valaistus vaihtunut hänen sieluunsa, että se, mikä nyt juuri oli tapahtunut: tämä väkivaltainen teko, oli ollut niinkuin Johanna ja hänen oma varjelijansa olivat varoittaneet, väärä ja vahingollinen. Hän ei ymmärtänyt, miksi niin oli, mutta siitäkin huolimatta, että Talvitie nyt tämän perinpohjaisen nöyryytyksen jälkeen väistyisi hänen tieltään ja hän siis tällä ottelulla saavuttaisi päämääränsä, hän hartaasti toivoi tehtyä tekemättömäksi. Jotakin tuskallista vilahti hänen sydämensä pohjalla, vieläpä inhoa, jota hän oikeastaan aina oli tuntenut joutuessaan joskus näkemään humalaisten tappelua häissä ja iltamapaikoissa. Ja nyt hän oli itse joutunut syypääksi sellaiseen – niin, hän oli vartioinut tässä rauhallisesti kotiinsa ajelevaa Talvitietä, haastanut riitaa tämän, arvokkaan körttiläisen isäntämiehen kanssa, joka ei milloinkaan erehtynyt moisiin kohtauksiin, ja lyönyt hänet tantereeseen. Ja kaiken tämän hän oli tehnyt muka Johannan ja rakkautensa vuoksi. Johannan? Jos tämä saisi kuulla moista tapahtuneen, hän pahastuisi niin, ettei häntä saisi enää mitenkään lepytetyksi. Ja rakkauden? Ei Johanna ainakaan hyväksyisi rakkautta, joka puhkeaa väkivallanteoiksi.
Voimakkaat, sekavat, hämärästi risteilevät itsesyytökset tekivät Akselin olon painin jälkeisinä silmänräpäyksinä oudoksi ja epävarmaksi. Masentuneena hän meni Talvitien luo ja kumartuen hänen puoleensa tarttui hänen käteensä ja sanoi hiljaisesti:
– Nouse ylähä... Et kai loukannut itseäsi? Tämä meni piremmälle kuin oli tarkoitukseni.
Talvitie avasi silmänsä kuin heräten huumauksesta ja nousi äkkiä, ilman Akselin apua. Sanaa sanomatta hän ajoi kiesit tielle, kiipesi niihin ja nykäisi hevosensa juoksuun, kadoten Akselin avaamasta portista vilauksena nyt jo vahvasti hämärtyvälle tielle. Ja Akseli jäi katsomaan hänen jälkeensä mielessä voiton tuottaman tyydytyksen sijasta kalvava, hävettävä tunne siitä, että oli joutunut seuraamaan harhapolkua ja antanut aihetta Luoja tietää mihin onnettomuuksiin. Ja lähtiessään kiireesti palaamaan kylään hän harkitsi, pitikö hänen kertoa asiasta kellekään, edes Johannalle, ja tuli kielteiseen tulokseen. Ei Johannallekaan. Siten asia painuisi unhoon, sillä Talvitie ei varmasti tuiskahtaisi siitä sanaakaan. Tapahtumasta ei hänenkään maineensa kostuisi.
VI
Sattui jälleen sateinen päivä, minkä vuoksi Yrjö jäi sisätyöhön. Se oli sitäkin hauskempaa, kun oli lauantai. Talvitien käynnistä oli kulunut viikon verta ja sen alakuloiseksi tekevä vaikutus oli alkanut hälventyä: isäntä ei ollut kai puhunut Johannalle mitään sitä koskevaa, sillä Johannan surullinen muoto oli taas kirkastunut ja hän hyppeli töissään keveästi ja joskus naurahti Eliinan ja Yrjön pilanteolle. Vain Akseli oli muuttunut: Yrjö oli huomannut hänen olevan hajamielisempi kuin ennen, niin että toinen vitjamies, perässä tuleva meheväsanainen hulivili Vasarus-Kustaa, sai väliin herättää hänet ryppyotsaisista mietteistä ihan ärjäisemällä. Vaiteliaampi hän oli myös ja pyyhkäisi joskus otsaansa kuin karkoittaakseen kiusallisia ajatuksia. Nyt hän oli mennyt kotiinsa, sillä maanantai-aamusta työ alkaisi siitä päästä. Asunnoksi oli Yrjölle määrätty Talvitie, joka oli lähin sopiva paikka, mutta sunnuntaiksi ja sitten kun mittaus siellä loppuisi hän palaisi Ylitaloon.
Hän piirsi karttaansa, johon oli ensin vetänyt alueen ulkorajat ja mittauslinjat, otti passarillaan pituudet kaava-asteikosta, merkitsi ne paikoilleen luonnoksensa mukaan ja tunsi onnistuneen työn tuottamaa mielihyvää nähdessään, kuinka rakennukset, pihat, solat, tiet, rajat ja pellot vähitellen kasvoivat näkyviin ja järjestyivät täsmällisiksi kuvioiksi. Vaikka työ oli melkein koneellista ja sujui itsestään, siinä kuitenkin oli jotakin, joka tyydytti Yrjöä: suorituksen alusta alkaen perusteellinen tarkkuus, joka tieteellisellä varmuudella johti oikeaan, pätevään lopputulokseen. Kun hänen kerran täytyi tehdä tätä työtä, hän muutti sen jännittäväksi ja nautittavaksi koettamalla suorittaa sen matemaattisen tarkasti ja hienosti.
Eliina siinä taas istui ääressä, kutoi sukkaa, kertoi kylän asioista ja katsahti joskus Yrjöön loistavin silmin. Hänellä oli nyt yllään vaaleanharmaa villapusero – kai kostean ilman ja alituiseen vaivaavan yskän vuoksi –, jossa oli isoja mustia vaatenappeja ja leukaan saakka ulottuva musta samettikaulus. Tätä reunusti valkea, poimutettu harsokankaan liuska. Yrjö ajatteli siinä kumarassa piirtäessään ja aina välillä katsoessaan Eliinaa, että tämän pää oli kaunis, melkein ylimaallinen, kohotessaan tuosta valkoreunaisesta kaulantiestä. Hänen hiuksensa olivat kuin kullanväristä pilveä, piirteet hienot, silmät avaruudensiniset ja iho rusottavasti herkkä ja läpikuultava. Ohuet, valkeat sormet pitelivät ja liikuttelivat sukkapuikkoja sirosti ja nopeasti.
Kuluneella viikolla posti oli tuonut Yrjölle pakettilähetyksen, jonka hän oli avannut tässä karttansa ääressä, Eliinan istuessa tuossa samassa paikassa. Yrjö tiesi avaamattakin, mitä lähetys sisälsi: siinä olivat hänen ylioppilasvalokuvansa, jotka hän oli keväällä Helsingissä otattanut ja tilannut, kuten muutkin toverit. Kai ne olisivat joutuneet jo aikaisemmin, ellei hän olisi samalla äitiä varten tilannut suurennusta. Hän hymyili ajatellessaan ja katsellessaan sitä: äiti oli nimenomaan pyytänyt sellaista voidakseen kehystää sen ja asettaa seinälle. Hän oli jo malttamattomasti kirjoittanut sieltä pohjoisen kaupungin pienestä kodista, että eikö valokuva jo tule, että kysymyksessä on varmaan erehdys tai unohduksesta sattunut viivytys. Saattoipa niin ollakin. Yrjö oli varmuuden vuoksi työntänyt Helsinkiin tiedustelukortin ja hetipähän olivat kuvat tulleet. Hän ei ollut ihmetellyt äidin malttamattomuutta, sillä äitihän ei ollut vielä nähnyt häntä ylioppilaana. Rahanpuutteen vuoksi Yrjö oli Helsingistä palattuaan jäänyt tähän välille, kesätyöpaikkaansa, jatkamatta matkaa koulukaupunkiin, näyttämään lakkia äidille. Hän oli vain kirjoittanut tulevansa sitten joskus syksyllä, kun saisi kootuksi vähän rahaa ja selvitetyksi, mistä saisi varat Helsinkiin menoa varten. Äiti oli tyytynyt siihen lausumatta ainoatakaan nuhteen sanaa – kaiho ja ikävä vain loisti kirjeiden iloisten rivien välistä. Nyt, noita kuvia hiukan ujostellen katsellessaan, Yrjö vasta oivalsi, mikä raskas pettymys se oli äidille ollut.
Hän oli hymyillyt katsellessaan kuvaansa, ja Eliina, joka polttavin poskin ja loistavin silmin oli seuraillut paketin aukaisua, nähnyt siellä olevan valokuvia ja saanut niitä katseltavakseen, kysyi uteliaasti, mille hän hymyili ja muisteliko hän ehkä sitä, joka oli antanut nuo rinnassa olevat kauniit kukat. Ja Yrjö vastasi todenmukaisesti tekevänsä juuri niin. Eliina kysyi jännittyneesti, melkein mustasukkaisesti:
– Onko hän kaunis?
Yrjö mietti hetken ja vastasi sitten varmasti ja päättäväisesti:
– Ei ole, ei edes sievä!
– Minkä värinen tukka?
– Tummanruskea, karhea, ihan pystyyn kammattu.
– Silmät?
– Myös tummanruskeat, kirkkaat ja iloiset.
– Entä suu?
– Sellainen tavallinen... Huulet melko mehevät ja punaiset, mutta mitäpä niistä, kun ylähuulella on vahvat viikset.
Eliina ihan tyrmistyi:
– Kamalaa! Se on sitten aivan mahrotonta, jos naisella on viikset! Mikä sen nimi on, jos saa kysyä?
– Saa toki – ei se salaisuus ole. Hänen nimensä on Frekke.
– Frekke? Eikö se sitten ookkaan nainen?
– Ei. Luokkatoverini.
Eliina torui:
– Ettes häpeä huiputtaa noin! Mutta miten se tuli antaneheksi kukkia sinulle?
– Satuimme näet valokuvaajaan samalla kertaa ja kun Frekke näki, ettei minulla ollut rintapielissäni edes ruohonkortta, hän vallan äimistyi ja sanoi, että hittojako se sinun heilasi on ajatellut, kun ei ole toimittanut kukkia, että toimittipahan minun, vaikka on yhtä kaukana kuin sinun. Pistähän nämä rintaasi, niin menee yksillä kukilla ja saman likan rakkaudella kaksi komeaa poikaa. Mukava äijä, se Frekke. Niin että ne ovat siis hänen morsiamensa kukkia nuo tuossa rintapielessäni.
Eliina tarkasti kuvaa innokkaasti. Hän yritti sanoa jotakin, mutta pidätti. Yrjö oli arvannut hänen ajatuksensa ja virkkoi:
– Saanko tarjota sinulle kuvani? Jäisihän muistoksi tästä ajasta ja ystävyydestämme. Ottaisin mielelläni sinun kuvasi, jos sinulla sattuisi olemaan?
Eliina punastui. Hän katsoi Yrjöön kirkkaasti ja kuvaa pitelevä käsi alkoi vavista. Ujolla, hämmästyneen iloisella äänellä hän vastasi:
– Kiitos! Ei mulla nyt oo. Isä on luvannut vierä mun joskus, ehkä pikoohin, kaupunkihin. Siellä käyn oikias valokuvaajas, jotta saan onnistunehia niinkuin tämä. Kirkonkylän valokuvaaja ei osaa – niistä tuloo kaikista niin suttuisia. Sitten annan tai lähretän sulle.
Yrjö otti häneltä kuvan ja kirjoitti siihen nimensä, sanoen naurahtaen:
– Ettet unohtaisi, kuka olen.
Eliina tuijotti kuvaan vakavasti ja virkkoi hiljaa:
– En minä unohra – enhän toki, mutta miten käynöö sun, sillä ethän tietenkään tule enää koskaan tänne, kun syksyllä lähret.
Hän muutti väkisin äänensä alakuloisen sävyn iloisemmaksi ja koetti sanoa leikillisesti:
– Varsinkin kun sulla on heila siellä johnakin, mihnä lienöö. Hieno herrastyttö tietenkin. Mitäpä sellaisen seuras enää muistelisit tällaisia maalaistollukoita kuin Johannaa ja mua, ja erittäinkin mua, joka oon rampa. Ei, älä vakuuttelekkaan, s'oon aivan turhaa. Sinä et saakkaan muistella meitä, sillä sun elämäs menöö toista linjaa kuin meirän. Mutta mitä me nyt näistä tällaisista ikävistä asioista. Kuinka tulivatkaan puheeksi. Jutellahan ja ollahan iloisia. Huomenna on nuorisoseuran talossa iltama – kuuluu olevan näytelmä –, menetkö sinne?
Yrjö oli levottomana tajunnut sen syvän katkeruuden, joka kaikui Eliinan äänestä hänen teeskennellystä iloisuudestaan huolimatta, sen syytöksen, mikä siihen sisältyi, että näet hän istui tässä syrjäkylän talossa ja tyytyi viettämään aikaansa näiden vaatimattomien ihmisten parissa, kun ei ollut muka parempaa seuraa. Tullaan tänne, kävellään metsäpolkua ja nypitään tien ohesta kukkanen, syödään hajamielisesti, muuta ajatellen, niityn pientarelta mesimarja. Hän oli aamulla ollessaan kirkonkylässä huomannut sillankorvan talon seinässä, kylän yhteisessä ilmoituspaikassa, tiedoituksen iltamasta ja päättänyt mennä sinne, koska nuorekas huvinhalu oli äkkiä herännyt. Mutta jo silloin hän oli samalla hiukan levottomana ajatellut, että Eliina tulee siitä varmaan pahoilleen, koska jäisi yksin sunnuntai-illaksi, jotka he olivat tavallisesti viettäneet yhdessä, jopa kahden, Johanna ja isäntä kun usein menivät seuroihin. Hiukan hämillään hän vastasi, kumartuen piirtämään palstalla harhailevan puron mutkittelevaa rantaviivaa:
– Kyllähän se on mielessäni ollut, mutta ihan varmaan en ole päättänyt. Miten tuo nyt olisi? Näin ilmoituksesta, että siellä tanssitaan yhteinen purpuri. Sitä pitäisi nähdä. Sehän kuuluu eläneen tässä pitäjässä katkeamatta vanhoilta ajoilta ja kansanpelimannit osaavat vielä soittaa kaikki tuurit?
Eliinan posket punoittivat. Hän tuijotti kutimeensa ja sanoi:
– Niin on elänyt. Tynjälän häis sitä hypeltihin, jotta minäkin sain kerran nährä sitä. Ylioppilahat täällä sitä kovasti harrastavat ja ovat ruvennehet menemähän sitä häis ja iltamis. Vanhat pelimannit ovat opettanehet tuurit nuoremmille. Akseli varsinkin vetelöö niitä kuin olis voirellut rukansa – tulopelinkin eri hyvin. Sitä ei kaikki saa oikein nuotillensa – kuuluu olovan tahti ja trillit vaikeampia kuin muis kappalehis.
Hän huokasi, vaikeni hetkiseksi, katsahti Yrjöön ja jatkoi puoleksi itsekseen:
– Olis se mukavaa, kun sais mennä joukos. Se näytti niin sopivalta, varsinkin silloin, kun tytöt ymmärsivät tanssia keveästi kuin liitämällä. Kaikki eivät osaa, vaan menöövät raskahasti ja kömpelösti, jotta aivan palkit natajavat. Pojat eivät oo juuri sen parempia – toiset aivan köntyksiä, jotka ei saa koskaan polvenmurtumiansa aivan suoriksi. Mutta Akseli kun menee oikein reippahas tahris, niin on kuin katsoisi kuningasta. Ajattelin silloin Tynjäläs, jotta kun olis Akselilla parina Johanna ja vielä puettuna valkoisihin tai muuhun oikeahan morsiuspukuhun.
– Tai sinä.
Yrjö katui silmänräpäyksessä, mitä oli sanonut, mutta se oli myöhäistä. Eliina meni valkoiseksi ja nosti kuin tukehtuva kättänsä sydämelleen, hengittäen raskaasti. Hetken kuluttua hän sanoi väkinäisesti naurahtaen:
– En tiera itsestäni, minkälainen olisin. Kai kömpelö kuin ainakin maalainen. Sen vain tierän, että hauskaa se olis.
– Kuule, Eliina, lähde sinäkin iltamaan, niin saat nähdä näytelmän ja purpurin ja kaikki.
Eliinan silmät säteilivät, mutta hän vastasi epäröiden:
– Minä? Enhän toki voi kainalosauvoilla niin pitkää matkaa kulkea.
– Etpä tietenkään, mutta onhan teillä hevonen ja hyvät kiesit. Nostan sinut niihin, kannan juhlasaliin paikallesi ja tuon taas kotiin. Ajetaan komeasti niinkuin ainakin tämän maakunnan kansa. Vai etkö luule minun jaksavan?
– Kyllä kai – enhän paljoa painakaan. Mutta eikö sua hävettäis kantaa mua koko juhlaväen nähren sisälle ja ulos ja vielä istua vieresnäni?
– Mitä siinä olisi ujostelemista? Tottahan jokainen ymmärtää sinun kohtasi. Tekisin sen niin mielelläni. Ja sitten katsoisimme yhdessä purpuria.
– Ei! Sun pitäis mennä mukahan. Haluaisin nährä sun tanssivan purpuria – ja muutakin.
– Mutta kun en ole milloinkaan edes nähnyt sitä.
– Ei se mitään! Kyllä siihen heti oppii. Teköö samoin kuin erellämenevät. Näin Tynjäläs, jotta ol'sin osannut heti. Mutta tämä on turhaa puhetta, sillä en minä tuu sinne sun rasituksekses eikä isä sitäpaitsi anna lupaa.
– Mutta minä otan hankkiakseni luvan ja silloin varmasti lähdet. Oletko ollut milloinkaan tuollaisessa iltamassa tai nähnyt teatteria?
– Tiatteria? Siunakkohon! Sehän vasta kuuluu olovan kauhiata syntiä. Jos isä saa tietää, jotta siellä tiatteria pelatahan, niin silloin on tie tukos.
He vaikenivat. Eliina kutoi niin että puikot kilahtelivat ja Yrjö piirusti tuota kylän alueen poikki polveilevaa puroa, jonka kartalle saamisessa oli ollut melkoinen touhu, se kun oli siksi leveä ja vielä savirantainen, ettei sen yli tehnyt mieli hypätä. Sade lotisi ikkunoihin ja silloin tällöin kuului ovenkäyntiä ja askeleita. Etehisen palkit natisivat raskaasti, käsi hamuili hiukan lukkoa ja sisään tuli isäntä, vähän niin äkkiä kuin olisi kuunnellut heidän äskeistä keskusteluaan. Eliina kääri sukkansa kerän ympärille, pisti sen puikolla kiinni ja tarttuen sauvoihinsa läksi raahautumaan vaivalloisesti pois, sanoen menevänsä tupaan. Ylitalo istahti raskaasti hänen äskeiselle tuolilleen, katseli hetkisen karttaa, jota Yrjö vaieten kumarassa edelleen piirusti, ja sanoi:
– Isnööri se on ystävällinen, kun sallii Eliinan olla täällä. Se on sille suuri hupi. Kunhan ei vain olisi häiriöksi, kun on niin puhelias?
– Ei hän häiriöksi... Pitkäksi tulee varmaan hänen aikansa – kesäpäivinä esimerkiksi, jolloin koko talo on tyhjä ja ruoka valmistetaan tuolla alakeittiössä?
– Tuloo niinkin. Siksi se kai on harrastunut noihin lorukirjoihin, jotka eivät kyllä sovi herännehen taloohin, mutta joita en oo saattanut kieltää, kun se viihtyy niin hyvästi niiren ääres.
– Eihän Eliina käytä heränneiden pukua.
– Ei. Se on sitä samaa ramman lohrutusta se, että oon sallinut sen pitää minkälaista pukua tahtoo. Ei oo körttiröijy pakollinen Johannallekaan – itse se on sen valinnut. Syrän on sillä herkkä sinne päin. Eihän puku Eliinaa sen syntisemmäksi tee – Jumala ei katso sellaisehen – syrämehen vain. En usko Eliinan puhtauren samentunehen hänen pukunsa kauniista färiistä enkä hänen suruttomuutensa lisääntynehen noista kirjoista, niin joutavia kuin ne ovatkin.
Ylitalo vaikeni ja Yrjö ajatteli, että nyt oli sopiva tilaisuus ottaa puheeksi äskeinen asia. Hän aloitti epävarmasti:
– Tässä oli meillä Eliinan kanssa keskustelua huomisesta iltamasta. Aion mennä siihen ja tulin ajatelleeksi, että siitähän olisi Eliinalle pitkäksi aikaa hauskaa muistelemista. Hän kuitenkin sanoi lähtönsä riippuvan siitä, lupaako isä.
Ylitalo tuijotti ulos harmaisiin sadepilviin ja puheli ajatuksissaan:
– Eliina tuloo äiteehensä, jonka ilmetty kuva se on. Jos sillä olis tervehet jalat, niin sen askelehet olisivat köykäiset kuin perhosen lento. Mutta juuri se, jottei sillä niitä oo, jotta sen täytyy jäärä vaille nuoren ihmisen liikkumisen iloa, riisuu mun asehettomaksi hänen eresnänsä ja viiltää syräntäni joka Jumalan päivä. Kun kattelen, kuinka se tuos koittaa liikkua ja olla iloinen, ja kuinka se varsinkin viime aikoina on ruvennut näyttämähän riutunehelta, minusta tuntuu kuin Eliina olis Jeftan tytär, jonka on sallittu iloita vuorilla ystäviensä kans vielä jonkin aikaa, ennenkuin kuolema korjaa pois. Satuin kuulemahan äskösen puheenne ja tulin sanomahan, jotta saatte toki mennä ja jotta isnööri teköö jalosti, kun sillä tavalla tarjourutte rampa-raukkaa saattelemahan. Kyllä Eliinan syrän sihvilöittee pois sen, mitä silmät ja korvat siellä jumalatonta näköö ja kuuloo, eikähän sitä muuallakaan voi maailmasta aivan erillensä airata.
Hän vaikeni ja tuijotti eteensä. Yrjö näki hänen kasvoillaan sen hajamielisen ilmeen, joka varastautui niihin aina, kun ulkonaiset seikat eivät kiinnittäneet Ylitalon huomiota. Hän oli kuluneiden viikkojen aikana ruvennut aavistamaan, että tämä päältä nähden niin lujan ja varman näköinen pohjalainen kantoi rinnassaan herkkää sydäntä.
Kun sitten Eliina tuli taas sisään ja Yrjö sanoi karttansa äärestä kuin ohimennen, että "kyllä me sitten huomenna menemme iltamaan, koska isälläsi ei kuulu olevan mitään sitä vastaan", seurasi ensin punastuminen ja kalpeneminen, sitten kiitollinen silmäys isään ja lopuksi hätäinen huuto, että "Johanna-aa!" Ja Johannan tultua saapuville kävi muka selväksi, ettei Eliinalla ollut minkäänlaista sellaiseen tilaisuuteen sopivaa pukua. Sisarukset menivät etehiseen, josta alkoi kuulua toiseen kerrokseen vievien portaiden natinaa. Kun sitten pian Eliinan sauvat kolahtelivat tyttöjen huoneen eli alakerran tupakamaria vastaavan suojan lattialla, Yrjö ymmärsi Johannan kantaneen sisarensa sinne. Siellä alettiin kai kiireesti penkoa arkkujen vaatevarastoja ja puhua taukoamatta, Johanna matalammalla, muka toruvalla äänellä, mutta kuitenkin äidillisen kiinnostuneesti, Eliina heleällä sopraanollaan, tuon tuostakin puhjeten kirkkaaseen naurun lirahdukseen. Sitä kuunnellessaan Yrjö oli näkevinään hänet valkoisessa suvileningissä, ihan terveenä, keveänä kuin kukkien terillä karkeloiva hengetär, ja heräsi alakuloiseen todellisuuteen kuullessaan taas pian kainalosauvojen raskaat kolahdukset.
Hän vietti illan isännän seurassa ja oli hänen kanssaan saunassa. "Istukaahan tuohon pallalle", puheli isäntä harvakseen, matalalla, melkein hellällä äänellä, "niin pesen selkänne, sillä se on täs talos isännän rakkaurenpalvelus vierahillensa". Ja kun Yrjö sanoi, ettei se sovi, että hänen on ainakin ensin pestävä isännän selkä, tämä jatkoi puoleksi itsekseen, että "kyllä se sopii", että "pesihän Vapahtaja opetuslapsiensa jalat". Ylitalo ei ollut tähän saakka puhellut Yrjön kanssa juuri muusta kuin välttämättömistä asioista, mutta nyt, ehkä Eliinan kohtalon ja saunahetken herkistämänä, hän alkoi haastella harvakseen, kuin itseksensä, syvimpiä mietteitänsä ja uskonnollisia kokemuksiansa. Isäntä ei näyttänyt odottavankaan vastausta, joten Yrjö ei puhunut mitään, vaan kiintyi yhä tarkkaavaisemmin kuuntelemaan hänen filosofiaansa, joka liukui asiasta toiseen, mutta palasi aina Eliinaan, vaikka olisi kierrellyt kuinka kaukana. Se oli se kipeä kohta, jota hänen täytyi tuon tuostakin koskettaa.
– Kun se herra, mikä sen nimi taas olikaan, ampui kesäkuus siellä Helsingis sen ryssäin päämiehen, niin oli se semmoinen paukaus, jotta se kuului kaukaisimpahankin korpehen. Olin panemas perunoita tuos maantiepellolla, kun naapuri ajoi kirkolta ja ohi mennesnänsä huusi tullehen tieron, jotta Poprikoffi on ammuttu. Kysyin, jotta aivanko kuoliahaksi, jolloin naapuri sanoi, jotta kyllä siinä vielä kuuluu henki olovan, mutta että hyviä toivehia on. Minkälaisia toivehia, tinkasin minä, jolloin naapuri sanoi, jotta tottakai sellasia, jotta siitä nyt varmasti henki lähtöö. Jäin aivan tyrmistynehenä seisomahan aurankurjen nojahan ja ajattelin, jotta mihinkä oonkaan nyt joutunut? Vaikka murha on murha ja Jumala on sanonut, jottei sun pirä tappaman, niin siltä outo riemu täyttää mieleni enkä osaa muuta kuin iloita siitä, että se mies on vihroinkin saanut tuomionsa. Ja kun tuo "tuomion" sana tuli ajatelluksi, niin silloin mulle valkeni, jotta tämä oli tietenkin Jumalan erikoisen tuomion toimehenpano. Niitä voi olla niin suuria ja kavalia rikollisia, jottei niihin yllä tavallisen vallesmannin eikä poliisin käsi – sellaisia, jotka raiskaavat ja murhaavat kokonaisen kansan – niinkuin nyt Poprikoffi tämän Suomen kansan – ja joita varten tarvitahan toisellaiset oikeusistuimet kuin tavalliset raastuvat ja kihlakunnanoikeuret. Jumala kulkoo omia teitänsä tarvitsematta ihmisten lakeja ja käsirautoja. Mikä täs asias ollee perimmäinen tarkoitus, sitä ei voi tietää, mutta mun ainakin oli mieleni hyvä. Tuntui kuin olis yhtäkkiä taivahan holvi avaantunut entistä korkiammaksi ja silmä ruvennut näkemähän kaukana taivahanrannas uutta aikaa, joka on toisenlainen kuin tämä. Ristihin siinä menivät käteni ja pyhällä mielellä, niinkuin olis Jumala yhtäkkiä kääntänyt minuhun katsehensa, kiitin häntä palavasti siitä, mitä oli tapahtunut. Ja se on täällä kansan pohjimmainen mielipire huolimatta siitä, mihin puolueehin kuuluvat ja miten muutoin keskenänsä kinasteloovat. Kulkivathan ne kehoitukset, että pitäis kansan lausua paheksumisensa, jotta ei sortaja suuttumuksesta virmapäisenä tekis ihan hirmutöitä, mutta eipä noihin papereihin kuulu juuri nimiä kertynehen. Miten kertyis, kun teon paheksujia ei oo.
Yrjö otti tällä kerralla osaa perheen iltahartauteen. Oli jo niin hämärää, että Johanna toi isänsä eteen tuijulampun, jotta hän olisi voinut lukea. Vaisulla yksinäisellä liekillään se valaisi juuri kirjan kohdan ja isännän otsan, jota kahtaalle jaettu harmahtava tukka kauniisti reunusti, mutta teki muun tuvan melkeinpä pimeämmäksi. Raamatusta, psalmeista, Ylitalo jotakin luki – sellaista kaunista, jykevää, miehen totista mieltä ilmaisevaa sanaa, joka vaikuttaa jo pelkällä komealla kaiullaan ja tahdillaan, ilman syvällistä aatepohjaansakin. Yrjö oli aina nauttinut noista muinaisen runouden korkeista, suurista kuvista, jotka kuvastuivat mieleen mahtavina kuin salama olisi piirtänyt ne tulen-eläviksi taivasholviin ja ukkonen selittänyt niitä jylinällään. Kun hänen rehtorinsa oli iltarukouksissa, päivän työstä väsyneenä ja ikäänkuin inhimillistyneenä, lukenut jonkin psalmeista, oli hänen äänensä sävy ilmaissut sen sanojen ja ajatusten tuottavan hänelle mitä suurinta, rauhoittavinta lohdutusta ja tyydytystä. Lukiessaan lopuksi Herran siunauksen ja luodessaan katseensa edessänsä hiljaisena ja nöyränä seisovaan poikaparveen hänen sielunsa oli ilmeisesti salaperäisen, korkean jumalterhenen vallassa, joka avasi hänelle suuria näkyjä tutkimattomaan tulevaisuuteen. Tuo pyhä auer välittyi rehtorin miettivästä katseesta, hänen syvästi tuntevasta äänestään ja Jumalan sanasta oppilaisiin, niin että nämä sävähtäen ja hiljentyen tunsivat oudon hartauden koskettaneen sieluaan. Joskus tuollaisena hämärtyvän talvipäivän iltahetkenä laskeva aurinko saattoi lähettää lännen ikkunoista punaista, surumielisesti hehkuvaa rusotusta, joka ihmeellisellä tavalla ikäänkuin vahvisti rehtorin sanojen herättämää tunnelmaa. Ensimmäiseltä luokalta asti Yrjö oli tämän oivaltanut ja kätkenyt sen sydämeensä kouluaikansa kauneimpana, hienon runollisena muistona. Nyt hän oli tavannut saman terhenen täältä, tästä yksinkertaisesta maalaiskodista, todennut hämmästyen kuin uutena asiana sen lehahtavan hereille lakeuden tuhansissa taloissa, olevan jotakin keskeisesti tärkeätä koko tämän kansan elämässä. Hänen ajatuksensa haparoivat pyrkiessään selkeästi käsittämään sitä, mistä tässä oli pohjaltaan kysymys, ilmaisemaan kirkkain, loogillisin lausein näiden ihmisten uskon, että kuulumme iankaikkisuuden emmekä katoavaisuuden piiriin.
Pirtin hämäryys oli viihdyttävää ja isännän vakava ääni teki sen koruttomuuden pyhäksi kuin seimen. Eliinan vaalea pää näkyi tuolta toiselta puolen, vuoteelta, jossa hän tapansa mukaan oli puoleksi makuullaan. Valonsäde sattui hänen silmäteriinsä, heijastuen niistä kirkkaasti Yrjöön päin. Eliina hymyili ja oli kaunis. Johanna istui karsinaikkunan pielessä huivi hartioilla, puhtaana ja punaposkisena, mutta kasvoilla huolestunut ilme. Hän tuijotti eteensä lattiaan. Renki ja piika odottivat isännän luvun loppumista päästäkseen ulos, jonne heitä kutsui lauantai-illan viekoitteleva, hämyinen salaperäisyys.
VII
Yrjö oli välttänyt poliittisia keskusteluja sekä esimiehensä että Ylitalon kanssa, koska tiesi heidän ajattelevan toisin kuin se suunta, jonka hän itse oli epäilyksittä, luonteellensa ainoana sopivana, omaksunut, eikä tahtonut mahdollisten, turhien väittelyjen kiihkeydellä vaarantaa heitä kohtaan tuntemaansa ystävyyttä eikä kunnioitusta. Ylitalon poliittisen puoluekannan hän oli arvannut samaksi, mikä oli tällä seudulla yleisin, ja todennut sitä paitsi tuosta lehdestä, joka ripustettiin pirtin seinälle kellon viereen sitten, kun isäntä oli ensin lukea jamannut sen kiinteästi, hellittämättömän tarkkaavaisesti, ensimmäisen palstan alusta viimeiseen ilmoitukseen saakka. Täällä syrjäkylässä politiikka oli muutenkin jäänyt pois mielestä, painunut taivaan rannan taa kuin ukkospilvi, jonka kaukainen, himmeä jyminä vain silloin tällöin tunkeutuu tietoisuuteen. Yrjö oli uponnut uuteen maalaisympäristöönsä niin, ettei lukenut edes sanomalehtiä – suven kauneuteen, vaaleina ja epämääräisinä väikkyviin arkoihin unelmiin, yksinäiseen, rauhalliseen oloonsa ja pitkien kouluvuosien jälkeen syntyneeseen levon ja mielihyvän tunnelmaan, jolle antoi erikoista suloa Eliinan ja Johannan läsnäolo. Mutta nyt, kun isäntä oli tullut koskettaneeksi Bobrikoffin kuolemaa ja ilmaisseeksi oman tuntemuksensa sen johdosta, Yrjössä sävähti taas hereille se, joka oli koko tämän raukean suviajankin ollut hänen sielunsa taustalla. Poistuttuaan iltahartauden jälkeen huoneeseensa hän riisuutuessaan yhä mielessään kuunteli isännän kertomusta siitä, miten sanoma sortajan kuolemasta oli yllättänyt Suomen talonpojan aurankurjesta, kirkastanut kesäisen päivän ja kohottanut taivaan kantta.
Yrjöllä oli koettuna ja tunnettuna isänmaan sorto sen ensimmäisistä oireista alkaen aina tuohon hetkeen saakka, jolloin vapisemattoman käden ojentama kohtalokas ase pamahti. Hänen ikäluokkansa oli ikäänkuin kasvanut rinnan sen kanssa, nähnyt sen rikosten sarjan ja voitonriemun yhä lisääntyvän, mutta tuntenut samalla itsekin kasvavansa ja aavistellut hämärästi tulevan tuomion päivää, uhitellen ja uhmaillen jo nuorekkaan voimantunnon vallassa. Lukemattomat kuvat syttyivät elämään hänen ajatellessaan kuluneita vuosia, ja tuoreimpana niistä tuo äskeinen, jota isäntä oli koskettanut.
Yrjö oli lähtenyt Helsingistä edellisenä päivänä ja saanut kuulla tapahtumasta eräässä välikaupungissa, jonne oli jäänyt tervehtimään sukulaisiaan. Päiväpaisteinen tori ja senaatinlinna olivat äkkiä kuvastuneet hänen mieleensä sellaisina kuin hän oli nähnyt ne yliopiston portailta, lähtiessään menemään viistoon torin halki venäläiseen kirjastoon, jossa tutkittiin "valtakunnan kielen" taitoa. Hän oli katsonut epäluuloisesti ja vihaisesti tuota suurta rakennusta, josta sortaja koetti hankkia pahimmillekin pyyteilleen laillisuuden kiilloitusta, ja hänen sielunsa oli ollut palaen täynnä epäselvää uhmaa ja toivomuksia koston ja rangaistuksen leimauksesta. Mutta samalla hän oli pessimistisesti aatteillut, ettei taida sellaista oikeutta maailmassa olla, ja kääntäen pois katseensa palannut jälleen arkisen elämän välttämättömyyteen. Tuo epäilty oikeus saavutti hänet seuraavana päivänä, ilmoittautui hänelle suurena uutisena, kuin vasituisena vastauksena hänen salaisimpiin toivomuksiinsa. Se oli käsittämätön yllätys, jysähtävä isku vasten rintaa, kaikkia epäileviä pitämyksiä järkyttävä maantärähdys, joka ensin mykisti hänet, mutta täytti sitten mielen riemulla. Hänen sukulaisensa perhe oli säikähtyneen, samalla tyytyväisen ja aran näköinen keskustellessaan asiasta ja katsoi melkein paheksuen Yrjöön, joka puhkesi hymyilemään syvän tyydytyksen ilmeellä. Kaikki opitun moraalin lait unohtaen hän antautui ensin rentonaan alkeellisen ilon valtaan, mutta otti heti sen jälkeen itsensä kiinni ikäänkuin luvattomalta polulta. Hän tunsi hämärästi, ettei tällainen tunteiden ilmaisu ollut sopivaa, että oli tapahtunut jotakin niin jylhää ja juhlallista, ettei nauru ollut sen yhteydessä paikallaan. Ainoa oikea tapa, millä siihen saattoi suhtautua – sen hän ymmärsi nyt – oli Ylitalon: piti tuntea päivän kirkastuneen ja taivaan laen kohonneen.
Niin hän oli tuntenutkin istuessaan seuraavan päivän junassa ja matkatessaan pohjoista kohti kevätkesän hennoissa väreissä itseään ihastelevan maiseman läpi. Hän oli katsellut koko ajan ulos, taivaalle, jossa keinui valkohattaroita, metsiin, joissa koivujen vasta puhjennut vaaleus teki havupuut entistä tummemmiksi, ja todennut mielensä ennen kokemattoman kirkkaaksi ja keveäksi. Se aiheutui tietysti suoritetusta tutkinnosta, jonka tuottama onni väreili alituisena lauhana tuoksuna hänen koko olemisensa pohjalla, ajatteli tai teki hän mitä hyvänsä, mutta myös tuosta suuresta tapahtumasta, sankarin laukauksesta, jonka kaiku parhaillaan kantautui ympäri Eurooppaa. Yhä uudelleen hän lausui mielessään riemuiten, että jopahan osoitti suomenkansa voimansa.
Tuo kaikki oli keväällistä. Sitten oli tullut kesä, ikäänkuin laillinen loma, jonka aikana ei välttämättä tarvinnut ajatella politiikkaa. Oli tullut sitä paitsi muuta miettimistä: se varsinainen elämä, joka asuu politiikan ja kaiken näkyväisen alla, ihmisten sydämissä, oli raoittanut oveansa ja suonut katsahtaa huoneeseensa.
Sunnuntai-aamu valkeni kirkkaana. Yrjö avasi ikkunan ja jäi sen ääressä kuuntelemaan kirkonkellon juhlallista ääntä, kun se syvästi kumahdellen aina vain vakavasti uudisti kutsunsa. Hän seurasi jännittyneenä ääniaaltojen väreilyä ja tunsi kutsun tehon, mutta ei noudattanut sitä. Hän ei voinut tehdä sitä rehellisesti – tahtoi olla vapaa ja selvittää kaikki johdonmukaisesti ja vaikeuksitta ymmärrettäväksi olevaisuuden ongelman ratkaisuksi. Hän oli niin nuori ja niin vakuutettu tällaisen selvityksen mahdollisuudesta, ettei hän osannut hymyillä itselleen. Sitten hän vietti päivänsä mietiskelevän, joutilaan, rauhallisen oleilun vallassa, enimmäkseen yksin, mielessä katse tutkivasti kohdistuneena omaan itseen. Tuli iltapäivä ja hän muutti ylleen uuden puvun, sen, joka oli teetetty Helsinkiin menoa varten ja jota hän ei ollut vielä täällä Ylitalossa ollessaan pitänyt. Hän ajoi leukansa puhtaaksi, pudottaen armotta pois siihen näinä viikkoina kasvaneen, pehmeän untuvaparran, jota hän oli niin rakastanut ja alituiseen viisaasti sormeillut. Tummina näkyvät viiksien alut hän sensijaan säästi tuntien mielihyvää, kun ne kuvastimesta katsottuina vilahtivat jo ihan komeilta ja miehekkäiltä. Sitten hän painoi päähänsä valkolakin, joka oli säilynyt silkkipaperikääreessään uuden uutukaisena ja hohtavan puhtaana, ja meni pirttiin tyytyväisenä itseensä, hämärästi moitiskellen ja ujostellen näitä turhamaisia hienosteluhommia. Hänestä tuntui kuitenkin mieluiselta, kun siellä isäntä, Johanna ja Eliina selvästi tekivät sen ilmeen kuin olisivat ihastuen hämmästyneet hänet nähdessään.
Isäntä istui pöydän takana hiukan hämillään ja Johanna hääräili vielä Eliinan ympärillä, joka istui tuolilla, kainalosauvat poikkiteloin polvillaan. Hänellä oli valkoinen leninki, yksinkertainen, mutta sievä, niin pitkä, ettei jalkateriä juuri näkynyt. Siksi hän ei ollutkaan enää rampa, vaan solakka, kaunis nuori tyttö, joka arasti punehtuen silmäsi Yrjöön kuin odottaen hänen arvosteluaan, "kelpaako". Yrjö pääsi sanomasta mitään, sillä hänen ilmeensä varmaan kertoi, mitä hän ajatteli. Hän istahti ja virkkoi:
– Eikö Johannakin tulisi?
Eliinan kasvoilla vilahti varjo, mutta Johanna katsahti Yrjöön ihmeissään ja vastasi:
– En, kuinka minä sinne! En sallis Eliinankaan menevän, jos vain saisin määrätä. Mutta isä myöntyy kaikkehen maailmallisehenkin, jos Eliina tahtoo. Lähremme seuroihin, isä ja minä.
Ylitalo hymyili alakuloisesti ja puheli:
– Menkää te vain ja pitäkää itsenne puhtahina niinkuin aina muulloinkin maailman keskellä, josta ette kumminkaan voi pysyä erillänne. Näkyy olovan jo ruuna valjahis – annamme teille sen, se kun on sävyisä eikä kiusaannu, vaikka seisoo kauemminkin. Isnööri sitoo sen vain renkahasen, ottaa suitset pois ja heittää heiniä etehen. Nyt on kuutamo, niin että näette hyvin ajaa kotia. Annahan kun vien sun kärryihin.
Johanna oli nyt pukenut Eliinan täysin valmiiksi ja sitonut hänen päähänsä valkoisen silkin, Eliina kun ei ollut edistynyt maailmallisuudessa niin pitkälle, että olisi hankkinut itselleen hattua. Ylitalo nosti hänet syliinsä keveästi kuin höyhenen ja läksi viemään pihalle, ja hämillään Eliina kallisti päätänsä hänen leveän rintansa turviin. Ottaen kainalosauvat Yrjö seurasi heitä, ehtien mennessään huomata, että Johannan silmät kostuivat. Ylitalon ilme oli samalla hellä ja vakava, katse hajamielisen aatteellinen, kirkas. Näki selvästi hänen kantavan kallista taakkaa, jonka suojaksi koko hänen jykevä voimansa kokoontui – ehkä muistavan kantaneensa samanlaista joskus ennen ja tunteneensa silloinkin ujon, vaalean pään hämillään, mutta luottavaisena painuvan hänen rintansa puoleen. Ylitalo vei Eliinan kärryjen luo ja asetti varovasti istuimelle kuin olisi pelännyt hänen särkyvän. Nyt Eliina jo nauroi ja kysyi Yrjöltä:
– Oo'ko milloinkaan ajanut hevosta?
Yrjön täytyi tunnustaa, että se oli vähäistä, mutta ei silti aivan koettamatonta, ja Eliina sanoi:
– Ja oonhan täs minä, joka kyllä osaan.
He lähtivät ja Eliina kääntyi ahtaassa porttisolassa vilkuttamaan isälleen ja sisarelleen, jotka olivat jääneet katsomaan heidän menoaan.
Kun tultiin seuratalolle, oli pihalla nuorisoa, joukossa tuttava ylioppilas, joka tunnettuaan Yrjön saapui puomin luo katsomaan, kun Yrjö sitoi ruunan kiinni, otti pois suitset ja heitti heiniä eteen. Eliina istui ujostuksissaan paikallaan, virkkamatta mitään ja uskaltamatta vilkaistakaan tuohon vieraaseen ylioppilaaseen, joka katseli heitä uteliaasti. Mutta Yrjö otti kainalosauvat, ojensi ne tuttavalleen ja sanoi:
– Tuohan sinä nämä – minä vien tämän lapsen.
Hän nosti syliinsä Eliinan, joka punehtui ujosti ja oli vähän hämillään, oikein tietämättä, mihin asettaisi käsivartensa, jotka aluksi olivat itsestään kiertyä Yrjön kaulaan niinkuin isänkin kantaessa. Nuoriso ja muu juhlaväki, jota kansan tavan mukaan oleili ja tungeskeli portaiden vaiheilla ja etehisessä, antoi vakavana tietä. Joukosta kuului ääni, iloisesti lausuen Eliinan tervetulleeksi. Eliina unohti jo ujoutensa ja katseli kirkkaasti ympärilleen, vilkuttaen jollekin tuttavalleen. Yrjö asetti hänet vaatenaulakon pöydälle, auttoi päällysvaatteen pois, kävi ostamassa liput, nosti hänet uudelleen syliinsä ja kantoi tyynesti ja rauhallisesti etupenkille saakka, jossa heidän paikkansa olivat. Ja se vieras ylioppilas toi yhtä tyynesti jäljessä kainalosauvoja, asetti ne Eliinan viereen ja virkkoi ystävällisesti ja luonnollisesti:
– Tuo Yrjö on siksi vankka mies, jotta kyllä se olis teitä piremmänkin välin kantanut. Tehän ootte sitäpaitsi köykäinen "kuin höyhen kämmenellä vain".
Eliina nauroi ujosti. "Kun puheloo tuolla tavalla rohkiasti, vaikka ei oo tuttavakaan", hän ajatteli siinä. Sitten ylioppilas sanoi:
– Minä oon Heikki Niemi tuolta naapuripitäjehestä, yhren asemavälin päästä – kuule, Yrjö, mikä tämän sun heilasi nimi on?
Yrjö hymyili, sillä Heikin kodikas puhetapa tuntui hänestä hauskalta. Hän esitteli:
– Eliina Ylitalo tuolta naapurikylästä, jossa olen töissä. Tultiin iltamaan, kun kuulutaan täällä purpuri tanssittavan.
– Joo, vastasi Heikki, niin tehrään ja siksi minäkin tänne tulin. Olin eilen oikein sepäs vahvistamas koipirautojani, jotta kestävät, kun meinaan tänä iltana mennä elämäni ensimmäistä purpuria.
Nyt vasta Eliina huomasi Heikin pitävän oikeata jalkaansa suorana ja muisti hänen kävellessäänkin niin tehneen. Hän vilkaisi hämillään Heikkiä silmiin, mutta tämä vain nauroi ja puheli:
– Minä oon vallan hullu hyppelemähän, erittäinkin valssia. Tämä mun parempi jalkani on näet kuin rautainen akseli, jonka ympäri pyörii koko muu roska ja tyttö varsinkin. Saattepa nährä tänä iltana.
Yrjö jäi kuuntelemaan Heikin juttelua, johon Eliina pian vastaili tavalliseen ujostelemattomaan, kirkassilmäiseen tapaansa, ja ajatteli samalla muita asioita. Hän oli ollut tässä salissa ennen ja tunsi useita saapuvilla olevia ylioppilaita, mutta ei ollut silti vielä päässyt kotiutumaan. Ihmiset olivat täällä peloittavan ylpeitä ja itsetietoisia, ei tahallaan, vaan siksi, että he olivat asuneet omalla konnullaan muinaisuuden aamuhämärästä saakka, aina vapaina ja itsenäisesti toimeentulevina. Se lyö leimansa – sellaisten perinteiden kasvatti tuntee olevansa kuninkaiden vertainen. Sitä paitsi heidän isänsä olivat taistelleet ja kuolleet vapauden puolesta. Heidän puheensakin oli jyrkkää, arvokasta, miehekästä, harvasanaista, horjahtamatta milloinkaan liialliseen vuolauteen, saati lörpöttelyyn. Nuoriso täällä oli puuhakasta – ylioppilaidensa johdolla se ylläpiti korkeata sivistyselämää ja isänmaallista mieltä. Se oli kyllä melkein poikkeuksetta mennyt kutsuntaan – Talvitie mm., Akseli ei –, koska johtomiehet olivat pitäneet sitä viisaimpana, mutta Yrjö tunsi selvästi, ettei siitä saanut tehdä mitään sortajan aikeille edullisia johtopäätöksiä. Päinvastoin hän ymmärsi, että täällä kertyi noiden yhteenpurtujen, tiiviiden hammasrivien taa vuosi vuodelta yhä katkerampaa, kostonhimoisempaa sisua, joka varmasti kerran riehahtaisi elämän ja kuoleman kamppailuksi. Tuo pitkä, solakka, vaalea, nuori nimismies, joka virkansa puolesta joutui joskus edustamaan vallanpitäjäin uusia tylyjä pyrkimyksiä, oli silti yhtä uskollinen isänmaalleen kuin muutkin, odottaen vaiti ollen aikaa parempaa. Tällaista oli pitäjän tänne kertynyt kansa – tuonne johonkin körttiseurataloon oli mennyt sen toinen puoli. Siellä asui sama järkkymätön henki.
– Mitä te sitä surette, kuuli Yrjö Heikin sanovan kuin lohduttaen Eliinalle, joka varmaan oli tanssista puheen ollen vihjannut kykenemättömyyteensä.
Eliinan posket punoittavat ja silmät loistavat, kun hän tuossa nyt kuuntelee suuren sekakuoron laulua. Taitaa olla hänelle uutta – ehkä sentään on jossakin sattunut kuulemaan. Nyt hänen silmänsä kostuvat ja itku kohoaa kurkkuun. Ei ole kumma, jos käykin äkkioudokselta tunteille. Ne laulavat nyt Karjalaa, komeaa ja vaikuttavaa laulua...
Yrjö huomioitsee syrjästä Eliinan ilmeitä, jotka selvästi tulkitsevat laulun ja soiton herättämää tunne-elämää. Hän oli usein kummastellen ja ihaillen pysähtynyt katsomaan poimulehtien suuria kastepisaroita, kumartunut niiden puoleen ja koettanut mitä varovaisimmin irroittaa lehteä kohottaakseen tuon taivaan kirkkainta hohtoa kuvastelevan vesitimantin huulilleen ja juodakseen sen. Mutta jo saapuva askel näytti säikähdyttävän sitä, niin että se alkoi hätäillen täristä ja sädehtiä kuin olisi ollut elävä ja tuntenut suurta pelkoa. Ja tuskin oli käsi koskettanut lehden vartta, hiivittäytynyt sen luo vaikka kuinka varovasti ja ihan kuin huomaamatta puristautunut sen ympärille, niin samassa timantti oli kadonnut, välkkyvä vesihelmi pujahtanut pois, näkymättömiin, saavuttamattomiin. Yrjö oli tuosta melkein tyrmistynyt muutamiksi sekunneiksi, tullut murheelliseksi ja tuntenut hämärästi särkeneensä kätensä arkisella kosketuksella jotakin kaunista, joka oli kadonnut ainaiseksi.
Nuori ylioppilas laulaa tenorisooloa vanhoista laulelmista, joita "usein ma lasna kuulin". Hänellä on kauniit, tummanruskeat silmät, tummahkot kasvot ja pehmeät viikset, leveähkö suu ja kauniit hampaat, jotka vilahtelevat valkoisina hänen laulaessaan. Hän on jännitetty tehtävänsä tärkeydestä ja katsoo kiinteästi johtajaa silmiin – tarmokasta vanhempaa veljeään, joka on koko tämän kulttuurielämän sieluna ja liikkeeilepanijana –, mutta ei anna syvästi musikaalisena henkilönä hermojen häiritä lauluaan, vaan hoitaa sen loppuun saakka hienosti ja taiteellisesti. Hänen heleä, pehmeä tenorinsa sai hänen tunteistaan vain lisälämpöä. Yrjö näki katsahtaessaan Eliinaan, kuinka poimulehden kastehelmi värisi ja säteili yhä kirkkaammin, kuin olisi sen yläpuolelle avautunut kesän kauneus hurmaavimmassa täydellisyydessään, ja kuinka ennen kokemattoman puhtaan nautinnon ja onnen autuus melkein säikähdytti sitä.
Yrjö heräsi mietteistään kuuntelemaan juhlapuhetta, joka oli jännittävä ohjelmanumero siksi, että tahdottiin tietää, kuinka paljon puhuja osasi sanoihinsa sisällyttää ja kuinka pitkälle hän uskalsi mennä. Janoisena yleisö suorastaan riippui nuoren puhujan huulista, juoden jokaisen niiltä tulevan sanan kuin se olisi ollut vesipisara, joka putoaa nääntyvän kielelle. Sydän sykkien Yrjö yhtäkkiä tunsi, että juhlasalin katto ikäänkuin kohosi pois, että yllä olikin Ylitalon kuvaama taivaan kansi, josta tuon ylioppilaan rohkeat, nuoret, miehuulliset sanat tulvivat kevätkiurun laulunvirtana. Jotakin järkyttävää, ennen kokemattoman ihanaa syttyi eloon Yrjön rinnassa: juovuttavaa aistimusta vapauden hurmiosta ja isänmaanrakkauden polttavasta tulesta. Hän istui kalpeana, purren hammasta, voimakkain ponnistuksin painaen alas liikutusta, joka myrskysi hänen rinnassaan. Mutta poimulehden kastehelmi tulvi yli äyräidensä ja valui hiljaisina pisaroina maahan, liikutuksen värisyttäessä sen hentoa vartta ja outojen, ihmeellisten, suurien näkyjen kimallellessa sen taivaalla.
Yleisö istui vakavana, tuijottaen mietteissään eteensä. Yrjö ymmärsi vilkaistessaan taaksensa, että sen sydämeen oli sattunut tulinen nuoli, joka oli iskeytynyt vartta myöten ja värisi nyt haavassaan, tuottaen polttavaa tuskaa. "Isänmaa" ei ollut täällä tyhjä sana, joka jättää mielen kalseaksi, vaan todellakin viuhuva nuoli tai palava soihtu, joka särki ja sytytti sydämet, tehden kaikkensa antavan rakkauden ja kuolemaan ulottuvan uhrin läheiseksi, sankarillisesti houkuttelevaksi. Tuolla lakeudella, pienen matkan päässä, oli hautakumpu, jossa lepäsivät lähes sata vuotta sitten tällä tantereella isänmaan puolesta kaatuneet. Joka kesä seudun kansa piti taistelupäivänä juhlan ja kokoontui kummun ympärille. Yrjökin oli ollut siellä. Ihmiset olivat liikkuneet hiljaa, pyhän arkuuden vallassa kuin Herran huoneessa, kuin olisivat pelänneet häiritsevänsä nukkuvia sankareita. Aurinko oli heloittanut helteisesti, sirkat olivat sirittäneet hiljaa kuin vain kuiskutellen, apilan tuoksu oli tuntunut ja ruis oli nuojunut loppumattomana hopeanharmaana ulappana. Päät olivat paljastuneet ja yhtäkkiä oli ruvennut kaikumaan se virsi, jota nuo vainajat olivat taisteluun mennessään laulaneet. Yrjö ei ollut kuullut sitä milloinkaan, ei ollut tottunut sen runokuviin ja ajatukseen, ja siksi se vaikutti häneen järkyttävästi. Hiukan ujosti ja arastellen kansa lauloi, mutta hartaasti ja vakavasti, ja alakuloinen sävel tuntui keinuvan avaruudessa. Ainaiseksi olivat nuo säkeet jääneet Yrjön mieleen:
Ma matkamies olen vaivainen,
mont' vaarallist' vaellan retkee,
kun käyn isänmaatani etsien
ja odotan ehtoon hetkee.
Tääll' surutonta en sijaa saa,
siks' täytyy mun sinne kiiruhtaa,
miss' ikuinen rauha mun kätkee.Säpsähtäen hän oli sittemmin huomannut, että sehän oli sama "unen ja varjon" virsi, joka oli auennut hänen eteensä ensimmäisenä iltana Ylitalossa. Hän oli miettinyt, mikä sittenkin oli niin tuttua noissa sanoissa, ja todennut, että nehän ilmaisivat tämän maakunnan kansan uskonnollisen elämänymmärryksen, joka päivä täällä lausutun ja tunnetun totuuden. Ja sen alaisena vaeltaessaan tuo kansa olisi empimättä valmis antamaan saman uhrin kuin nuo turpeen alla nukkuvat vainajat – veren ja hengen uhrin.
Yrjö heräsi kiihkeistä, palavista mielikuvistaan Heikin arkiseen, rauhalliseen ääneen, joka sanoi Eliinalle:
– Olipa lujaa puhetta! Mulle tuloo sellainen kipiän suloinen olo sydänalahan, kun puhuja on isänmaan puolesta oikein totinen ja kattoo vakavasti silmihin jotta nyt!
Eliina ei voinut nauraa, vaikka ymmärsi Heikin puhelevan näin vain peittääkseen omaa liikutustaan. Hän ei ollut kuullut tällaista puhetta sitten kun kansakoulussa, jossa se oli vaatimatonta, lapsille tarkoitettua. Tämä oli toista, aiottua nuorille miehille.
Hänen mietteensä keskeytyivät, sillä hänen ihmeekseen esirippu vedettiin syrjään ja näyttämöltä alkoi kuulua kirkkaita sanoja. Oltiin jossakin etelässä – niin, Jerusalemissa kai. Voi, kuinka Lea on kaunis ja suloinen ja kuinka Aram rakastaa häntä. Kaikkialla puhutaan vain rakkaudesta. Eliina painaa kädellä sydäntään, sillä se sykkii liian voimakkaasti tämän hänelle ensimmäistä kertaa auenneen näyn johdosta, joka on hänestä ylimaallisen, taivaallisen kaunis.
Sitten oli tullut se ohjelman osa, purpuri, jota Eliina oli koko illan kiihkeästi odottanut. Tuolit ja penkit oli yhtäkkiä siirretty seinustoille, jonne Yrjö ja Heikki olivat sievästi nostaneet Eliinan, ja nuoret olivat ruvenneet järjestymään pareiksi. Katsottuaan sitä vähän aikaa Heikki rykäisi ja sanoi:
– Ei, kyllä mun täytyy mennä pitämähän puoliani ja valittemahan paria, sillä muutoin ne jättävät mulle kaikista rumimman.
Sanoi ja meni. Kun Yrjö ei näyttänyt pitävän kiirettä, virkkoi Eliina:
– No, mene! Muutoin käy sulle niinkuin Heikki pelkäsi käyvän itsellensä. Mulla on täs hauska istua ja katsoa. Tulkaa väliajoilla juttelemahan.
Yrjö katsoi tyttöjen puolelle ja tiesi heti, ketä menisi pyytämään: ruskeat silmät vastasivat hänen silmäykseensä juuri niin kauan, että hän tiesi niiden tummapalmikkoisen, punahuulisen, ujon omistajattaren kernaasti kävelevän hänen rinnallansa vaikka pitemmänkin matkan. Hän meni tytön luo, joka punehtuen, mutta empimättä antoi hänelle kätensä, ja niin lähdettiin kulkemaan alkumarssia, sillä siinä samassa pelimanni alkoi soittaa. Siinä oli monenlaista väkeä: ylioppilaita, joiden varsi ja ryhti oli säilynyt solakkana ja pystynä, neitoja, joiden pieni jalka otti siroja askelia, nuoria maamiehiä, jotka astuivat jykevinä ja leveäharteisina kuin auran jäljessä, ja tyttöjä, joiden tukevuus, katsottiinpa sitten poskia, vartaloa, lanteita tai pohkeita, ei jättänyt lisän toivon varaa. Palkit natisivat, kun tämä raskas kulkue astua jymisti salin ympäri, pelimannin tahdikkaasti raappiessa rintaan nojaamastaan viulusta vanhaa, juhlallista säveltä. Tytöt katsoivat lattiaan ja punehtuivat ujosti, pojat silmäilivät kuin uhmaillen ympärilleen, mutta olivat silti hiukan hämillään. Joku antoi parillensa sormillaan pienen, näkymättömän, tuskin tuntuvan, kysyvän ja toivovan puristuksen, ja sai vastauksen, joka pakotti silmäämään salamannopeasti, autuaasti.
Mutta sitten alkoivat "tuurit", milloin juhlalliset, hitaat, kehittyen arvokkain kuvioin, milloin nopeammat, tömisevänä polskana leiskuen tai sirona katrillina kiiruhtaen. Tanssijat lämpenivät, unohtivat ujoutensa. Tuolta vastaan karkeloivan ja valmiiksi käsiään ojentavan neidon silmät jo säihkyivät, ja punaiset huulet, joilla hymy karehti, olivat puoleksi raollaan, jättäen näkyviin valkoiset hampaat. Nyt nuorukainen otti hänet vastaan, tarttui vyötäisistä ja kuljetti kuvion mukaan, pyöräyttäen joskus huimasti. Ja silloin tyttö sulki muutamaksi sekunniksi silmänsä ja mielessä välähti salainen, mutta tulinen toivo: näin, näin, aina näiden käsivarsien varassa!
Eliina tuijotti tanssiviin ja hänen poskensa hohtivat. Hän tutki tarkoin jokaisen parin ja arvosteli heidän taitoaan. Tuo astelee liian raskaasti, tuo samoin, mutta nuo tuolla – ne osaavat. Ei saa jymisyttää lattiaa eikä tallata koko jalkapohjalla, vaan pitää liitää joustavasti ja keveästi kuin lentäisi – jalkaterässä pitää olla notkea jousi ja hartioissa perhosen siivet. Kas, kuinka kauniisti tuolla valkoinen leninki hetkeksi kiertyy vartalon ympärille, hulmahtaen jo seuraavassa silmänräpäyksessä valloilleen kuin pilvi. Hei! Nyt kaikki lyövät käsiään yhteen ja lähtevät kahtena rivinä ryntäämään vastakkain. Kaikki kiljahtavat riemusta, lattia tömisee, tytöt hukkuvat poikain parveen, vilisee vain hohtavia poskia, punaisia huulia ja säihkyviä silmiä, ja sitten taas kuviot alkavat selvitä ja nuoren elämän huima pyörre jatkaa kiertoansa.
Poimulehden kastepisara värisee ja välkkyy, kun elämän kauneuden karkelo näin lainehtii. Jokainen siro askel, vartalon sievä notkahdus, valkohameen hulmahdus, lemmekäs, kostean kirkkaasti tuikahtava katse – kaikki heijastuu siitä ilmielävänä. Eliina on tuolla joukossa Yrjön rinnalla – hän näkee itsensä ihan selvästi. Hän näkee terveet, sirot, pienet jalkansa, jotka liitävät lattialla keveästi kuin eivät koskettaisikaan siihen, valkoisen leninkinsä, notkean, solakan vartalonsa, kauniisti kaarevan kaulansa, hymyilevän suunsa ja kirkkaat silmänsä. Nyt hän liitää Yrjöä vastaan ja autuaan hurman vallassa antautuu hetkeksi hänen vietäväkseen. He tanssivat niin kauniisti ja uljaasti, että aina kun heidän vuoronsa tulee, kaikki kääntyvät katsomaan heitä ja kuiskuttelevat merkitsevästi keskenään. Eliina kyllä tietää, mitä he sanovat. Hän vilkaisee Yrjöä silmiin – totisesti, kysyvästi, juuri sillä tavalla kuin sydän käskee, ja Yrjö vastaa hänen katseeseensa. Hei! Nyt lyödään käsiä yhteen ja lähdetään liitämään toisiaan vastaan. Nuorista silmistä loistaa autuus, kaikki seinät katoavat yhtäkkiä ympäriltä, edessä on elämän satumainen kukkasniitty kuin ihana kirjomatto, taivaalla purjehtii valkoisia hahtuvapilviä, lauha tuuli puhaltelee hellän virvoittavasti ja nuoret parit katoavat kukin haaralleen kuin olisivat olleet kesän kukkien keveintä höytyvää.
He ajoivat kotiin öisen tasangon halki, jota täysikuu valaisi kirkkaasti. Oli kylmää ja rauhallista ja ilmassa tuntui perunanvarsien väkevää tuoksua. Molemmat olivat vaiti, Yrjö tutkien sydäntään ja ajatuksiaan, Eliina yhä hurmautuneiden, kauniiden karkelonäkyjensä vallassa, mutta jo hiljaa ja väristen palautuen niistä armottoman todellisuuden harmauteen. Molemmat pelkäsivät, että toinen aavistaisi toisen ajatukset, melkein pidättivät hengitystään ja varoivat koskettamasta toisiaan kiesien ahtaalla istuimella. Sitten Yrjö ei voinut enää hillitä itseään, vaan kääntyi katsomaan Eliinaa, joka samalla kertaa, saman hellän voiman pakottamana, vilkaisi häneen. Heidän sieluunsa virtasi sekunnin ajan ihmeellistä, kirkasta valoa, sanomatonta onnea, kunnes he säpsähtäen käänsivät päänsä pois, ja Yrjö kysyi, oliko Eliinalla kylmä.
Kuu valaisi rannatonta tasankoa kuin merta ja Yrjöllä oli outo olo. Hän oli nähnyt tämän lakeuden päivällä, mutta ei vielä milloinkaan kuutamolla. Se oli nyt epätodellinen, melkein peloittava, ja herkensi hänen sieluansa. Sitten hänen huomionsa kiintyi siihen, että heidän takaansa alkoi kuulua rattaiden ratinaa, kunnes tulija saavutti heidät ja hillitsi hevosensa Yrjön hevosen mukaiseen kulkuun. Hän oli yksinäinen ajaja ja alkoi hetken kuluttua laulaa:
Tyttö oli nuori ja lapsellinen,
se kauan orotteli,
Hautalan Heikki se Vaasan linnas
syksyhyn asti eli.Ehkä hän oli hyräillyt alkusäkeistöt aikaisemmin ja lopetti nyt laulunsa. Tuo alakuloinen nuotti ja sanoissa hienosti ilmaistu tragiikka koskettivat kipeästi sitä sydämen kohtaa, joka oli Yrjöllä muutenkin tällä hetkellä herkkä. Hän vilkaisi Eliinaan ja huomasi tämän tuijottavan eteensä surullisesti hymyillen. Yrjö kiirehti hevosta ja pian he olivatkin kotipihalla, jossa arvattavasti kylältä juuri kotiutunut renki otti hevosen huostaansa. Isäntä ja Johanna eivät olleet vielä tulleet.
Yrjö nosti Eliinan syliinsä ja kantoi hänet tupakamariin, jossa hänen oli määrä tänä yönä nukkua. Sen pienestä ikkunasta loisti kuu ja siellä oli salaperäistä. Yrjö aikoi laskea hänet istumaan vuoteen reunalle, kun samalla viivähdyttikin häntä vielä käsivarsillaan ja katsoi häntä silmiin. Ja sitten hän suuteli Eliinaa, huipentaen huuliensa kosketukseen kaikki ne hellät ja kauniit tunteet, joita oli kuluneena iltana kokenut, ja laskien hänet sylistään poistui kiireesti, mitään sanomatta, kuin paeten. Mutta Eliina jäi istumaan vuoteensa reunalle kalpeana, väristen, ja painaen kädellä huuliaan kuin ne olisivat palaneet. Ja sitten hänen huulensa muuttuivat suudelmaksi, joka viipyi kauan, kaihoisana, hellänä, polttavana hänen oman kätensä selällä, kunnes siihen tippuvat kyyneleet herättivät hänet.
Yrjö pujahti peitteensä alle kuin piiloon ja koetti saada kiivaasti sykkivää sydäntään rauhoittumaan. Mitä hän oli tehnyt – kuinka hän oli uskaltanut? Mitä Eliina mahtoi ajatella? Luuliko hän ehkä liikoja tällaisesta tapahtumasta? Oliko Yrjö tehnyt väärin – pudottanut poimulehdeltä sen kirkkaasti helmeilevän, aran timantin?
Yrjö mietti ja tarkasteli itseään, mutta havahtui aina siihen, että Eliinan kaunis, kalpea, kiharainen pää ilmestyi hänen eteensä. Hän unohtui katsomaan tytön sinisiä silmiä, suloista hymyä, solakkaa vartaloa ja siroja käsiä. Sitten hän kuuli hevosen ajavan pihalle ja hetken kuluttua isännän ja Johannan tulevan sisään. Johanna meni suoraan, hiljaa mutta kiireesti, Eliinan luo tupakamariin, josta pian alkoi kuulua matalaa, mutta silti seinän läpi kantautuvaa puhelua. Äidillisesti siellä Johanna tietenkin kyseli, miten siskon iltamaretki oli onnistunut, ja jännittyneenä Yrjö arvaili, mahtoiko Eliina kertoa sisarelleen – kaikkea. Toiselta puolen hänen mielessään asui vakaumus, ettei Eliina tee sitä, että tuo suudelma – Yrjön ensimmäinen ja varmaan Eliinankin – jäisi heidän yhteiseksi salaisuudekseen, jota ei kukaan saisi milloinkaan tietää ja jota he muistelisivat ja katselisivat ollessaan yksin, kuten luvatta hankittua ja piilossa säilytettyä aarretta. Välillä Yrjö jo pelkäsi Eliinan itkevän tai olevan muuten murheissaan, mutta sitten kuuluva kirkas naurunhelähdys rauhoitti hänet. Eliina ei ollut surullinen, mutta miten oli Johannan laita? Eikö tuo ollut Johannan itkua – eikö hän puhunut kuin olisi rukoillut – kiihkeästi, palavasti, seuroissa herkentyneen tunne-elämän kuohulla? Varmaan hän teki niin ja nyt kuului Eliinan rauhoittavaa ääntä, leppoisaa puhelua, niinkuin äiti olisi lohduttanut tuskittelevaa, kärsivää lastansa. Yrjö oli huomannut Eliinan joskus puhuttelevan Johannaa tällä tavalla ja sisarusten ilmeisesti siten kaipuunsa pakottamina leikkivän äitiä ja lasta. Nyt Johanna meni pois, koetti sulkea hiljaa ovea ja hiipiä eteisen läpi. Mutta vanhat palkit natisivat yön hiljaisuudessa äänekkäästi. Häveten itseään, mutta voimatta silti hillitä uteliaisuuttaan Yrjö nousi äänettömästi vuoteesta ja hiipien ikkunan ääreen kurkisti sen suojasta varovaisesti pihalle. Taivas oli syvä ja tumma, täynnä tähtiä, ja täysikuun hopeinen kirkkaus kimmelsi katoilla ja kasteisessa ruohikossa. Pihan poikki meni siro varjo nopeasti ja äänettömästi ja aikoi nousta portaita myöten ylös luhdin solaan. Mutta ennenkuin se ehti astua ensimmäiselle askelmalle, pistäytyi seinustan syvästä varjosta näkyviin solakka, pitkä hahmo, joka pyytävästi ojensi kätensä Johannaa kohti. Ja sitten seurasi hiljainen neuvottelu, jonka tuloksena oli, että tuo solakka hahmo nousi Johannan jäljessä luhtiin.
Taas kuutamo kimmelsi häiriintymättömänä hetken, kunnes porttisolan mustasta pimennosta tuli näkyviin renki-Jussi, joka ei siis ollut malttanut vielä mennä levolle. Hän seisattelihen siinä vähän aikaa, kunnes meni hiljaa "krossottelemaan" piika-Taavan aitan ovelle. Pitkien kuiskailevien neuvottelujen jälkeen tämä aukenikin ja Jussi pujahti äänettömästi sisään.
Sitten alkoi kuulua kovaa ajoa ja huutoa, joka räikeästi särki yön hiljaisuuden. Hetkiseksi, ajajain ollessa talon kohdalla, huuto paisui aivan villiksi, kunnes alkoi vaimeta, hurjien nuorten miesten yökulkueen ehtiessä kauemmaksi. Yhä väheni räikkinä ja kumu, kunnes taas kaikki oli hiljaa. Yrjö hiipi takaisin vuoteeseensa omituisten, tyrmistyneiden mietteiden vallassa. Johanna siis päästi Akselin luoksensa. Mutta mitä pahaa siinä oli – se oli maakunnan tapa. Nuorten täytyi saada rauhassa neuvotella asioistansa.
Yrjö nousi aamulla vielä varhaisemmin kuin tavallisesti ja lähti ajamaan Talvitien taloa kohti. Hän vilkaisi pirtin ikkunaan, mutta ei huomannut mitään, Eliina kun näet pysytteli tarkoin piilossa, tuijottaen hänen jälkeensä surullisin silmin. Kyytimieheksi lähti renki-Jussi, jonka vasen poski oli ajettunut, punoitti lihavasti ja ilmeisesti valmistautui vetäytymään siniseen pitkäaikaiseen pilveen, joka ennen kirkastumistaan muuttuisi keltaiseksi ja viheriäksi. Yrjö ei pitänyt sopivana tiedustaa, mistä tällainen muodonmuutos oli aiheutunut. Johanna liikkui jo aamuaskareissaan, piika-Taava oli happaman näköinen, ja isäntä seisoi totisena paitahihasillaan kuistilla. Oli todellakin arkinen maanantai-aamu.
Yllin porttisolasta ilmestyi Akseli, teki juron huomenen ja nousi vakavana kärryihin. Lähdettiin ajamaan. Lakeus oli harmaana sumumerenä.
VIII
Johanna säpsähti aivan hervottomaksi kuullessaan Akselin kuiskauksen. Hän oli luullut tämän menneen kotiinsa ollakseen siellä valmiina maanantai-aamuna töiden alkaessa, mutta jos oli mennytkin, niin tuossa oli nyt. Hän oli huomannut, että Akselia vaivasi levottomuus, että hän pyrki yhä useammin puheille ja tahtoi toimittavaksi niin, että heidän asiansa ratkeaisi. Hän ilmeisesti pelkäsi Talvitietä nyt enemmän kuin ennen. Johanna taas epäröi ja pyysi vielä siirtämään kosintaa tuonnemmaksi, isä kun nyt luultavasti kieltäisi tai ainakin jättäisi kaikki epävarmaksi.
Jos Johanna olisi ollut entisellään, hän olisi kieltänyt Akselia tulemasta luhtikamariinsa, mutta kun hän ei sitä ollut, kun olo seuroissa ja isän puheet paluumatkalla olivat järkyttäneet häntä mitä syvimmin, niin että hän huusi apua kuin hukkuva ja nimenomaan juuri Akselilta, hän salli tämän tulla pyhäkköönsä. Oli kuin olisi sallimus siten vastannut hänen avunhuutoonsa ja tehnyt luvalliseksi sen, mikä muuten olisi ollut mahdotonta. Hän ei tällä hetkellä pelännyt edes sitä, että isä saattoi nähdä Akselin vilahtavan luhdin portaiden alapäässä. Nähköön! Sellainen uhkamielinen ajatus vilahti todellakin nöyrän ja tottelevaisen Johannan mielessä ja sen saneli siellä kypsynyt nainen, joka luonnonlain vastustamattomalla valtuutuksella itse valitsee miehensä, alistumatta siinä asiassa kenenkään määräyksiin. Johanna tunsi rinnassaan outoa voimaa ja hänen poskensa hehkuivat. Hän ei ollut vastannut isälle mitään, mutta tunsi nyt uskaltavansa tehdä sen epäröimättä, kun loppuratkaisun hetki koittaisi.
Matala ovi narahti painuessaan kiinni heidän jälkeensä. Akseli kääntyi vääntääkseen sen lukkoon, kuten tytöt aina tekivät, ettei kukaan voisi yllättää heitä. Mutta leimuavin silmin Johanna sanoi:
– Anna olla! Onhan valmihiksi auki, jos isä sattuu lähtemähän tarkastukselle. Ei täällä mitään salattavaa tehrä.
Akseli katsahti häneen kummastuneesti ja arasti. Johannassa oli nyt jotakin uutta, entisestä poikkeavaa. Tullessaan äsken pihan yli hän oli itkeneen näköinen, mutta nyt oli itku kaukana. Silmät loistivat oudon kirkkaina ja tummina – ne ihan sädehtivät – ja posket hehkuivat. Hämillään Akseli istahti pienen ikkunapöydän ääressä olevalle, koristeellisin leikkauksin somistetulle lavitsalle ja uskaltamatta sanoa mitään odotti, että Johanna virkkaisi jotakin. Mutta äänettömänä tämä riisui päällysvaatteensa ja mustan huivinsa, pisti edellisen ovensuussa olevaan naulaan ja heitti jälkimmäisen orrelle, istuutui vuoteensa reunalle ja – ratkesi taas itkemään.
Kuu loisti ikkunasta ja täytti pienen huoneen ihmeellisellä hämyllä. Orsilla riippuivat Johannan morsiuskapiot, joita hän oli maakunnan tavan mukaan ruvennut jo varhain valmistamaan. Akseli oli käynyt Johannan luhdissa päivällä ja tiesi siis, mitä se sisälsi. Tuossa oli pellavaisia kudoksia – lakanoita, liinoja, jos mitä, tuossa tummanruskea villainen miehenkangas, josta nuori aviomies saisi puvun. Johanna siis oli ajatellut, että hänen miehensä olisi körttinen, tai ainakin uskoi hänestä sellaisen tulevan, koska oli kutonut tuollaisen kankaan. Puhtaan pellavan, seinänrakoihin pistettyjen kuivaneiden tuomen- ja pihlajankukkien sekä vaatteiden joukossa olevien hajuheinäpalmikkojen tuoksu leijaili huoneessa. Akseli tunsi olonsa epävarmaksi ja ahdistuneeksi ja kysyi, laskien hiljaa kätensä Johannan olkapäälle, mitä oli tapahtunut?
Johanna kuivaili silmiänsä, pidätti itkuansa ja sai sanotuksi:
– Nyt isä puhui siitä Talvitien asiasta – kun tulimme kotia.
– Oliko Talvitie sitten kysynyt isältäs sua ja kosimisen lupaa?
– En tierä – ei isä sanonut siitä mitään. Talvitie oli kyllä siellä saapuvilla, mutta en huomannut hänen pyytänehen isää kahren kesken. Saattoi kuitenkin tehrä sen, sillä siellä oli paljon väkeä, niin etten kaikiste ehtinyt isää vartioimahan.
– Oikeinko isäs pakottamalla?
– Ei se pakottamalla, vaan suostuttelemalla. Sanoi, jotta se olis hänelle niin mieluista, että tuntuis niin turvalliselta uskoa minut Talvitielle, joka on naapuri, varakas ja vielä uskonveli, puhumattakaan Talvitien kunnollisuudesta muutoin.
– Mitä vastasit?
Akselin äänestä kuulsi tyrmistys, suuttumus ja epäilyksen vivahdus, ikäänkuin hän olisi luullut Johannan suostuneen. Johanna sanoi hiljaa:
– En vastannut mitään – en osannut muuta kuin itkeä. Jos se olis puhunut pakottavasti ja vaativasti, olis ollut helppo antaa luja kielto, mutta kun se vain hiljaa selitteli asiaa oikeastansa suorahan kysymättä, ei siihen ollut tilaisuutta juuri mitään sanoa. Mutta kyllä se siihen käsityksehen jäi, etten voi myöntyä hänen tuumihinsa.
Akselin ajatukset kiehuivat koskena. Hän oli todellakin luullut, huolimatta tuon painikohtauksen jättämästä ilkeästä jälkitunnelmasta, Talvitien saaneen tarpeekseen ja luopuneen pelistä, jonka jatkamisen tiesi varmasti vievän uusiin yhteenottoihin. Ääneensä ajatellen hän nyt löi nyrkkiä polveensa:
– Eikö se sittenkään uskonut!
Johanna katsoi häneen hämmästyneenä ja kysyi:
– Kuka uskonut ja mitä? Isääkö tarkoitat?
Akseli meni hämilleen, sillä hän ei halunnut kertoa tuosta kohtauksesta Johannalle, ja vastasi vältellen:
– En minä isääsi – muutoin vain tuli sanotuksi.
Mutta rakastavan terävällä silmällä Johanna huomasi Akselin nolostuneen ja tarttuen hänen käteensä sanoi vaativasti:
– Salaat jotakin. Mitä on tapahtunut? Kerro heti! Ketä tarkoitit äskön? Talvitietäkö?
– Talvipa- talvi... Ei se mitään tärkiää...
Mutta Johannan epäluulot olivat heränneet ja pian Akselin täytyi kertoa koko asia. Pelästyneenä Johanna siunaili ja torui:
– Puuttui vain, että olisitte lyönehet puukolla toisianne. Tätä en olis susta koskaan uskonut. Talvitie ei anna sitä ikänä anteheksi, vaan kostaa sulle sekä viemällä mun että saattamalla sun johonkin onnettomuutehen. Se on sisukas ja ylpiä eikä voi unohtaa tällaista loukkausta. Miks'et totellut mua, kun kielsin sua menemästä tapaamahan häntä! Näet nyt, mikä siitä oli seurauksena. Ilman sitä loukkausta Talvitie olis varmaan nurjuuteni vuoksi heittänyt toivonsa, mutta nyt se jatkaa kosintaansa uhallakin. Kaikki meirän vastoinkäymiset johtuvat sun pahuurestas ja jumalattomuurestas. Että saatatkin sillä tavalla käyrä maantiellä rauhallisen kulkijan kimppuhun kuin mettärosvo. Hyi, en huolis susta, en vaikka! Voit vielä lyörä muakin! Kun ei tuntos jo särjy – kun et heitä suruttomuuttas ja herää! Tokko koskaan ruko'let Jumalaa, mokoma tunnoton pölkky! Tuosta saat! Ja tuosta!
Ja Johanna livautti Akselia kerran kummallekin korvalle ja vaipuen hänen syliinsä purskahti taas itkuun, painaen päätään sulhasensa olkapäälle. Ja Akselista, joka oli ihan tyrmistynyt Johannan kiivastumisesta ja ravakoista pikku puusteista, tuo itku oli mieluisinta mitä hän saattoi kuvitella. Hän silitti tytön hartioita ja sanoi:
– Jos vaikka löisit vielä, niin ehkä se helpottais.
Mutta Johanna kohotti yhtäkkiä päätänsä, katsoi häntä silmiin ja kuiskasi:
– Kuulitko mitään? Eivätkö portahat narahtanehet? Joku on tulos luhtihin – varmahan isä..
– Ei siellä ketään oo, arveli Akseli, ja jos tuloo, niin tulkohon. Enhän minä tästä pakohon lähre, vaikka olis kuka. Sitä selvemmiksi asiat tulisivat.
Johanna tuijotti häneen vakavasti, hypisteli palmikkoaan ja sanoi hiljaa:
– Mua välihin soimaa tunto siitä, jotta oon suostunut suhun, vaikka oot suruton. Joku joskus kuiskaa mielesnäni, jottei se voi olla siunaukseksi – jottei sen, jolla on herännyt tunto, pirä mennä maailmallisen ihmisen mukahan, sillä siellä tunto paatuu ja Jumalan ääni häipyy kuulumattomaksi. Mun pitäis uhrata rakkauteni Jumalalle – luopua susta. Niin mulle sanotahan ja monet rukoilevat Jumalaa antamahan mulle voimia tekemähän sen.
Kyyneleet alkoivat vuotaa uudelleen. Johanna sanoi pyytävästi ja murheellisesti:
– Kun et sinäkin voi herätä! Olis niin turvallista ja onnellista, jos tuntisit ja ajattelisit niinkuin minä. Silloin ei isä vastustais meirän liittoa eikä Talvitie näyttäis aikeitansa, sillä siinä tapauksessa se olis sopimatonta. Ootko eres koskaan rukoillut Jumalaa vaikuttamahan syrämehes – osaatko eres rukoilla? Katto silmihin ja vastaa, kun kysyn suita!
– Lieneekö tuota tullut rukoiltua... sitä enempää kuin muutakaan, tapaili Akseli hämillään ja nolona. – Eihän se nyt Jumala... tarkoitan, että kyllä kai Jumalalla on omat aikansa ja hetkensä niin mulle kuin muille, Häntä nyt tarvitsematta ihmisen muistuttaa. Älä, rakas Johanna, anna tuollaisten ajatusten mielehes juurtua, sillä ne ovat vain isäs ja Talvitien toivehien tuomia ja voivat turmella meirän onnen. Johanna oli sen näköinen kuin ei olisi kuullut Akselin sanoja. Haaveellisin, sädehtivin silmin hän tuijotti sulhaseensa ja sanoi:
– Jumala kuuloo rukouksemme, jos asiamme on oikea. Rukoilkaamme Häneltä nyt apua yhres. Polvistu viereheni tähän sänkyni äärehen ja oo hengessäs mukana siinä, mitä sanon. Saat nährä, jotta osamme pian kääntyy parahin päin, ja vaikka ei kääntyiskään, me ainakin saamme voimia kestämähän kohtalomme, oli se mikä vain.
Johanna polvistui ja viittasi käskevästi Akselille. Ylenmäärin hämillään tämä kynsi korvallistaan ja tapaili:
– Niin että polvilleniko? Tuota – pirätkö sinä sitä nyt aivan välttämättömänä... Kun minä oon sellaisehen niin tottumaton – eiväthän körttiläisetkään erikoisemmin polvirukouksia harjoita...
Mutta Johanna punastui kuin olisi kiivastunut ja sanoi nuhtelevasti:
– Enkö oo sun mielestäs siis yhren polvistumisen arvoinen? Jos tietäisit saavas mun Jumalalta sillä hinnalla, niin etkö suostuis maksamahan sitä?
Akseli oli vakavan ja ahdistuneen näköinen:
– Asetat kysymykses väärin, rakas Johanna. Tieräthän, että olisin valmis maksamahan susta minkä ja kuinka suuren hinnan tahansa, kunhan se vain on rehellinen. Mutta se, että minä nyt, aikamies, täs polvistuisin sun vierehes yhtäkkiä, ilman tunnon valmistusta, vain sen takia, että arvelisin siten voivani tehrä hyvän kaupan Jumalan kans, ei, hyvä Johanna, ole mahrollista. Tuota – suorahan sanoen häpeisin itseäni, jos tekisin sen, sillä tottakai Jumala näkee valehen valeheksi, olipa sillä kuinka kaunis asu tahansa. Mutta sen voin luvata sulle puhtahalla, vilpittömällä tunnolla, että oon henges hartahasti mukana sun sanoissas, että yhryn niihin syrämeni pohjasta. Uskon, jotta Jumala pitää sellaisen puoleltani otollisempana kuin jos häveten tekopyhyyttäni painuisin täs kontalleni. Se on kaunista, kun sinä sen teet, ja voi olla kaunista kerran munkin kohraltani, mutta nyt se ei olis sitä – päinvastoin. Mitä ei voi tehrä rehellisellä tunnolla, sitä ei pirä tehrä.
Hän jäi katsomaan Johannaa, joka oli painanut pään käsiinsä. Kuun himmeä kajo sattui hänen niskaansa, joka kuulsi valkoisena ja hentona. Sitten Johanna alkoi puhua ja Akseli kuunteli häntä ankaran jännityksen vallassa kuin olisi joka hetki pelännyt tapahtuvan jotakin järkyttävää.
– Rakas Jumala, puheli Johanna yksinkertaisesti ja koruttomasti kuin isälleen, anna anteheksi Akselille se, jottei se ymmärrä sun hyvyyttäs eikä voi polvistua etehes sillä tunnolla, että se olis suuri riemu ja autuus. Herätä sinä Akseli, nujerra sen ylpiä syrän, paina se maahan, jotta se sais tuntia pyhyytes voimaa. Anna henkes virrata hänehen, niin että hän sais kokia, miten sun läheisyytes herättää syrämes miehellistä, virvoittavaa nöyrtymisen halua. Ymmärräthän, rakas Jumala, jotta Akselin herääminen olis meirän rakkautemmekin tähren välttämätöntä, sillä välistä mun on niin vaikia ajatella menemistä suruttomalle miehelle. Se on melkein kuin syntiä ja arastuttaa tuntoa. Suruton ihminen – tokko se osannee ja halunneekaan olla avioliitos puhtahasti ja siviästi. Kun olet kumminkin herättänyt syrämesnäni häntä kohtahan niin suuren rakkauren, että se on mulle kuolemaksi, ellen saa kuulua hänelle, niin toimita toki, hyvä Jumala, niin, jotta sen tunto herää ja se saattaa rehellisesti astua rinnallani käsi käres sun etehesi, katsoa sinua silmihin, uskoa sulle kaikki huolensa ja polvistuvas nöyryyres ja kunnioitukses tuntia läsnäolosi virvoitusta. Silloin uskon kaikkien vaikeuksiemme katoavan ja koleikkojen siliävän. Mutta kuule vielä, rakas Jumala, yksi asia. Etkö voisi muuttaa Talvitien – naapurimme, tieräthän – mieltä, jotta se lakkais kokonansa ajattelemasta mua. Näet minä en voi mitenkään mennä hänelle, sillä enhän rakasta häntä. Sun tahtos mukaista ei voi olla, että suostuisin avioksi miehelle, jota en rakasta. Vaikka hän olis herännytkin, kuten Talvitie on, niin rakkaurettomuus teköö elämisen hänen kans epäsiveelliseksi ja inhoittavaksi. Jos vaarit mua alistumahan siihen, niin mun täytyy, suo se anteheksi, olla sulle tottelematon – mieluhummin kuolen kuin taivun sellaisehen. Miksi oot antanut tämän aikehen syntyä hänen syrämesnänsä? Näen, kuinka hän kärsii, ja mun tuloo välistä häntä sääli. Ja entäpä kun hän ja Akseli yltyvät tähteni vihahan ja vielä tappavat toisensa, niin mitä sitten sanotahan? Silloin on myöhä'stä katua. Enhän toki, rakas Jumala, tarkoita vaatia sua tilille siitä, mitä oot sallinut tapahtua, mutta pyyrän vain, jotta käännä hyvyyressäs tämä asia solumahan parhain päin. Voi, voi, yö kuluu ja isä voi tulla. Hänestä mun piti puhua vielä. Valaise, rakas Jumala, hänen mielensä, niin jotta hän luopuis tästä Talvitien puuhasta. Avaa hänen silmänsä huomaamahan, jotta häntä ajaa siinä mammona eikä mun parahani, jotta hän mietiskelöö maatilansa tulevaisuutta eikä mun. Lähretä sieltä taivahas salista äiteeni sanomahan tämä ja muistuttamahan, jottei herännehen ihmisen, jonka syntivelan poikas on rakkauren käskystä maksanut, sovi unohtaa, että maallinenkin rakkaus on pyhää sillon, kun se on siviää ja puhrasta, ja ettei sitä suinkaan saa ajallisilla aikeilla häiritä. Tee tämä, rakas Jumala, ja silmää suopiasti tänne meirän syrjäkylällämme, sillä täällä on suru ja hätä ja me tarvitsemme apuasi! Mutta ensimmäiseksi herätä Akselin syrän synnin unesta, polta sitä tulellas ja lähretä sinne pyhä suru! Tätä rukoiloo sulta hartahasti nöyrä tyttäres Johanna. Kuule mua, pyyrän sitä Jeesuksen Ristuksen tähren, amen!
Johanna nousi ja katsoi kirkastuneella ilmeellä Akseliin, jonka pää oli painunut syvälle polvia kohti ja hartiat nytkähtelivät kuin hän olisi itkenyt. Johanna aikoi juuri sanoa hänelle jotakin, kun samalla luhdin portailta aivan selvästi kuului natinaa ja varovasti laskeutuvia askeleita. Johanna kuunteli jännittyneenä ja kuiskasi:
– Rakas Akseli, nyt sun täytyy mennä. Varmahan isä on ollut oven takana. Lähre nyt! Oon saanut rauhan – Jumala on ottanut meirän asian omaksensa.
Akseli nousi hiljaa, oikaisihen täyteen pituuteensa ja katsoi läpitunkevasti, surullisesti Johannaan. Silloin tämä huomasi, että hänen silmänsä olivat vielä kosteat ja poskipäät märät, ja laskien kätensä hanen kaulaansa sanoi ihastuneesti:
– Et suostunut polvistumahan Jumalan etehen, mutta annoit kyllä kyyneltes vuotaa. Katsoppas – se alkaa juuri siitä, herääminen näet, itkusta, joka on samalla kipiää ja makiaa. Jumala on aloittanut työnsä syrämes särkemiseksi. Nyt oon ilonen – tämä koittelemus onkin ollut vain parhaaksemme.
Akseli sulki hänet syleilyynsä ja Johanna painui hänen leveälle rinnalleen kuin kukka kalliota vastaan. Kun hän nosti päänsä ylös katsoakseen Akselia silmiin, tämä suuteli häntä hellästi, ajattelematta mitään, luonnollisena asiana, ensimmäisen, ikuisesti ja kuvaamattomasti suloisen, polttavan kerran. Johanna antoi huultensa viipyä suudelman hekumassa yhden värisevän, salaman tulena koko olemuksen läpi kiitävän sekunnin, kunnes jo riistäytyi irti ja ujosti punastuneena ja hätäilevänä ihan työnsi Akselia ovea kohti.
Laskeuduttuaan hiirenhiljaa luhdin portaita pihalle, joka yhä valvoi kuutamoyksinäisyydessään, hopeaisen aavekimmellyksen hiljaa sädehtiessä kasteisesta ruohosta, Akseli vilkaisi pelokkaasti asuinrakennukseen ja pujahti samalla seinän suojaan. Pian ilmaisivat maantieltä kuuluvat, somerikossa karskahtelevat askeleet hänen olevan menossa Yllin taloon päin, jossa hän tavallisesti asui kylässä ollessaan. Kun niiden viimeinenkin häly oli lakannut, aukeni tallin ovi varovaisesti ja näkyviin tuli Ylitalo. Katsellen ympärilleen hän astui muutaman askeleen pirttiä kohti, mutta seisahtui sitten keskelle pihaa ja silmäili mietteissään taivaalle, Johannan luhtiin ja eteensä maahan, silloin tällöin huoaten ja neuvotonna, järkyttyneenä, pyyhkäisten otsaansa. Samoin kuin Yrjö, isäntä oli nähnyt Johannan menevän pihan poikki luhtiin, huomannut Akselin varjon ilmestyvän häntä puhuttelemaan ja molempain katoavan aavemaisen hiljaa portaiden aukkoon. Ylitalo oli tuntenut, kuinka elämää kokeneen miehen epäluulot olivat loukkaavasti lehahtaneet hereille hänen mielessään, ja oli väkivoimin painanut ne näkymättömiin, koska ei tahtonut eikä voinut uskoa Johannasta mitään sellaista, josta olisi syntynyt hänen enkelinsiipiinsä pienintäkään tahraa. Hänen isänsydämensä ja inhimillinen säälinsä heräsi, ja valittavan katumuksen surullisella sävyllä hän ajatteli siinä pihalle tuijottaessaan katkonaisesti: "Se rakastaa, lapsiraukka, tuota Akselia, eikähän siinä imehtelemistä olekaan. Ja minä kun aina vain sitä Talvitietä... Ja tulin vielä puhuneheksi siitä Johannalle. Kumma, että Talvitie kajos siihen asiahan vasta nyt ja vielä tuolla seuratalos, vaikka sillä olis ollut paljoa parempia tilasuuksia. Mutta sillä näytti polttavan mieltä niin, jotta täytyi siellä pyytää kahren kesken. Enhän minä voinut sille Johannaa luvata, mutta sanoin kyllä puhuvani hänen puolestaan. Ja niin se tuli kotimatkalla tehryksi. Vähällä oli, ettei tyttöraukan syrän särkynyt – niin se näytti ottavan lujille. Mutta vastahan ei pannut – vesi vain tippui rinnalle huivin suojasta. Kaikkia munkin pitää puuhailla! Luottaisit Jumalahan ja antaisit hänen järjestää asiat, pyrkimättä mestaroimahan häntä maallisilla taka-aikeillas. Oot täs vielä muka ristitty ihminen, Ylitalo, ja kuitenkin tierät puuhaavas tätä asiaa maallisista etusyistä..."
Hän oli siirtyillyt etehiseen avaten oven äänettömästi ja siitä yhtä hiljaa kuistille. Ulko-ovi narahti kiusallisesti ja hän seisahtui sydän pamppaillen kuin säikähtäneellä varkaalla. Kuistilla hän viivähteli hetkisen, katseli kuun rauhallista kimmellystä luhtirakennuksen sammaltuneella katolla ja pihan kasteisessa kuloheinikossa, mielessä isän rakkaus ja huoli, laskeutui siitä sitten pihalle ja polulle, joka vei suoraan luhtirakennukselle, tuohon kohtaan, josta portaat lähtivät vinosti nousemaan. Kuumana kesäpäivänä tuo polku tuntui avojalkaan sileältä ja viileältä; se ei milloinkaan kulunut mustalle mullalle, vaan piha-apilas pysytteli sen kosteassa savessa virkeänä, polkeutuen sileäksi nukkamatoksi. Ylitalo muisti siinä seisoessaan yhtäkkiä monta helteistä kesäpäivää – ensin sellaisen, jolloin hän oli pellolta tultuaan palavissaan istahtanut portaille ja jolloin luhdin aliaitasta oli tuota polkua myöten tullut hänen vaimonsa. Hän oli ollut silloin siunatussa tilassa, riutuneen ja kalpean näköinen, eläen vain sille, jota odotti. Nähdessään miehensä hän oli hymyillyt väsyneen onnellisesti ja istunut häntä vastapäätä porrasaukon toiselle puolelle. Siinä hän oli vaieten tuijottanut piharuohikkoon, kai näkemättä mitään, suruisasti ilahtuneen näköisenä, varmaan ajatellen vain häntä, tulevaa ihmettä. Ylitalo oli herkistynyt ja voittaen jäykkyytensä saanut ojennetuksi vaimolleen kätensä ja he olivat menneet yhdessä sisään. Sitten näky muuttui ja polkua pitkin tulivat pehmeästi, vielä epävarmasti, pienet ruskeat jalat, jotka uupumattomasti pyrkivät seuraamaan äidin askeleita: Johannan jalat, hänen, jolla oli nyt luhdissa luonansa nuori mies. Äiti oli taas siunatussa tilassa, povessansa se, josta oli tuleva Ylitalon suurin suru ja ilo, sallimuksen katkeransuloinen oas hänen sydämessänsä, alituinen Jumalan huomautus elämäntarkoitusten salaisuuksista.
Ylitalo säpsähti aprikoidessaan siinä näitä menneitä asioita, sillä yhden tovin hänestä tuntui kuin hänen vaimonsa olisi todellakin seisonut tuossa polulla ja viitannut häntä tulemaan luhtiin päin. "Silmäthän ne sellaista valehtelevat", totesi Ylitalo mielessään, mutta lähti verkalleen astumaan polkua, ajatellen joka askeleella lukemattoman sarjan elämänkuvia ja katsellen niiden surumielistä kajoa. "Se on suuri siunaus", hän ajatteli siinä, "ettei mielestä katoa ainakaan se tärkein, mikä on elämän varrella ilona tai suruna, hyvänä tai pahana sen läpi kulkenut ja siihen naarmun jättänyt. Ja että onnen hetkistä jää sellainen kumma kajo, jonka katseluun saattaa vaipua kuin hurmoksiin. Tapahtunutta ei kyllä saa takaisin, mutta se on silti yhtä kallisarvoista kuin jos olisi vielä tuossa kohdalla, sinä silmänräpäyksenä, jota parhaillaan elämme. Kuinka polttavina ne uudistuvatkaan silloin nuo muistot, sellaisetkin, joiden mieluiten sallisi vaipua unhoon. Mutta eipäs: ne juuri nostavatkin päätänsä kuin jalan alle joutuva käärme, joka sihisee uhkaavasti ja siinä tuokiossa iskee nilkkaasi, ellet vetäise jalkaasi pois. Jumala pitää siten tuntoasi vereslihalla ja masentaa sinua, ettet paatuisi ja vierautuisi hänen armostaan".
Huomaamattaan Ylitalo oli saapunut luhdin portaiden juureen. Hän seisahtui siihen kuuntelemaan, mutta Johannan ja Akselin kuiskaava puhe ei jaksanut kantautua tähän saakka. Ylitalo katsoi luhdin solaan ja harkitsi, mennäkö ylös vai palatako. Hän tunsi tekevänsä rumasti vakoillessaan näin tytärtään, johon ehdottomasti luotti, mutta kun hän oli toisaalta jyrkästi kaiken tällaisen talossaan kieltänyt ja kun Talvitie oli juuri avannut kosintansa... Jos Talvitie saisi tietää Akselin samana yönä olleen Johannan aitassa, niin siihen taitaisivat kosinta-aikeet kuivaa. "Kyllä minun täytyy mennä..."
Ylitalo kiipesi hiljaa, niin keveästi, etteivät tikapuut juuri narahtaneet. Hän ei ymmärtänyt, miksi hän liikkui näin varovaisesti eikä mennyt komeasti ja sanonut, että ovi auki ja vieras tielle! Hänen yläruumiinsa oli jo luhdin solassa ja hän oli astumaisillaan viimeiset askeleet, kun kuuli Johannan äänen ja pysähtyi kuin kivettyneenä.
Johanna rukoili parhaillaan, lausuen ensimmäisiä sanojaan, ja niiden lapsellinen, koruton sisällys ja äänen kiihkeä, hätäinen sävy vihlaisivat Ylitalon sydäntä. Hengitystä pidättäen hän seurasi rukoilijaa, kunnes pääsi niin pitkälle, että sai kuulla lapsensa suusta oman tuomionsa. Silloin hän ähkäisi tuskasta ja laskeutui kiireesti pihalle, josta pujahti talliin, vilkaistuaan ympärilleen kuin pakolainen. Hevoset hörhöttelivät hänelle tutusti, mutta hän ei kuullut sitä, vaan istahti parvelle vievien portaiden puolapuulle ja vaipui tunnottomaan tyrmistyksen tilaan. Maahan lyöty oman arvon tunto vaikeroi kuin kiven alle joutunut ihminen, voimatta nostaa katsettaan, koska tiesi kohtaavansa tyttärensä nuhtelevat silmät ja ojennetun sormen. Hänen tuntoansa poltti kuin tulessa ja hän haparoitsi sysipimeässä, löytämättä mistään pelastuksen kajoa. "Mutta nyt tämä onneton asia on saatettava päätöksehen – huomenna jo ilmoitan Johannalle, jotta saa ottaa Akselin... Mitä ihmettä minä täs heirän väleihinsä sekaantumahan – kuinka lienöö johtunutkaan mieleheni..."
Ylitalo kuuli jonkun ajavan sivu ja hetken kuluttua someron karskahtelevan poistuvan Akselin askelissa. Sitten hän palasi pihalle, jossa seisoi kauan sameissa, moittivissa mietteissä, katsellen kuutamon rauhallista kimmellystä ja sumuun peittyvää virran pintaa ja peltolakeutta. Sitten hänen huomiotansa herätti sieltä päin, jonne Akseli oli poistunut ja äskeinen ajaja mennyt, kuuluva outo ääni kuin tantereen jyrinä, kun sitä raskaasti poljetaan, ja se, että piika-Taavan aitan ovi avautui hiljaa ja varovaisesti, mutta kuitenkin kerran äänekkäästi narahtaen, ja päästi näkyviin renki-Jussin, joka kääntyi vielä kynnykseltä sanomaan jotakin nyt jo äkäisesti sihahtelevalle Taavalle. Käännyttyään sitten menemään tallia kohti, jonka ylisillä hänellä oli makuupaikkansa, Jussi totesikin seisovansa isännän edessä. Ylitalo sanoi tiukasti:
– Minähän oon ilmoittanut sulle tahtoni olovan, jottet tuppauru Taavan aittahan. Meillä ei sellaiset tavat sovi.
Jussia ensin ujostutti ja hän ajatteli pujahtaa tiehensä virkkamatta mitään, mutta sitten isännän vähän liiaksi komentava sävy kävi hänen sisulleen ja hän sanoi jurosti, mutta tarkoittavasti:
– Lieneekö tuo tapa niin tuntematon täskään talos.
Ylitalon käsi kohosi äkkiä ja iski kuin salama häntä korvalle. Hän tuuskahti kenttään kuin heitettynä ja olisi varmaan pyörtynyt, jos Ylitalo olisi lyönyt nyrkillä. Mutta tämä oli vetäissyt vain pehmeällä kämmenellä. Iskun kipeä lisahdus poukkoili kaikuna piharakennusten välissä. Jussi hieroi poskeaan, hyppäsi pystöön ja tuhisi tyrmistyneenä:
– Johan nyt on itte tulenpalava perkeles!
Isäntä seisoi tyynesti paikallaan ja kysyi:
– Joko nyt uskot, ettei sellainen oo meillä tapana ja ettei sitä tieretä koskaan sattunehen?
Jussin sisu kuohui ja villit tappelupyyteet karsivat pitkin hänen suonikkaita käsivarsiaan, mutta hän ymmärsi nyt isännän pohjimmaisen tarkoituksen, nousi ja meni mitään vastaamatta talliin. Isäntä katsoi hänen jälkeensä ja mutisi itsekseen:
– Pääsköhän se nyt selville siitä, ettei Johannan luhris ole ketään ollut, vai pitäiskö sille valaista asiaa vielä? Mutta kyllä kai se sentään ymmärsi tarkoitukseni? Mikähän miehellinen jytinä se muutoin kuului tuolta maantieltä? Jos se ajaja olikin Talvitie ja se karkas Akselin kimppuhun? No, aamullapahan kuullahan.
IX
Talvitien asuinrakennus oli kaksikerroksinen, punaseinäinen, valkoikkunainen, sitä komeahkoa, erikoista tyyliä, joka oli maakunnan taloille ominainen. Se oli matalalla kunnaalla, avaran suo- ja peltolakeuden reunassa; sen takana oli harvaa metsää, vähän ulompana olevan harmaan aitan vieressä iso koivu. Piha oli hoidetun näköinen eikä ajelehtivia työkaluja eikä tarvepuita näkynyt, mistä Yrjö tuli tehneeksi sen johtopäätöksen, että talossa vallitsi järjestys. Väki oli hereillä, navettapihalta kuului lehmien ynähtelyä, lypsävien naisten kimakkaa puhetta, maitokannujen rämähtelyä. Sitten alkoi maitokamarista kantautua separaattorin kumeaa surinaa: oli varmaan pitkähkö matka meijeriin, joten sinne vietiin vain kerma.
Talvitie istui Yrjön tullessa pirttinsä pöydän takana juomassa aamukahvia. Hän nousi tervehtimään vierastaan ja pyysi pöytään: siinä oli kuppi häntä odottamassa. Yrjö katseli salavihkaa isäntää, hänen tummaa, kahtaalle kaatuvaa tukkaansa, komeata kotkanenäistä muotoansa ja salaperäisinä, tutkimattomina välähteleviä silmiänsä, joita pitkien, mustien ripsien reunustamat luomet raskaasti varjostivat. Keskustelu oli harvasanaista, koska isäntä rajoitti puhelunsa vähään, mutta väärin olisi ollut pitää häntä epäkohteliaana. Päinvastoin hänen kysymyksissänsä ja selityksissänsä oli niiden lyhyydestä huolimatta hillittyä, hienoa arvokkuutta ja samalla huomaavaisuutta, mikä miellytti Yrjöä. Hän pääsi ymmärtämään Talvitien olevan tietopuolisesti niin pitkällä kuin voi pyytääkin hänen asemassaan olevalta mieheltä, ja sen ohessa perillä yhteiskunnallisista ja valtiollisista asioista – mikäli Yrjö kykeni arvostelemaan. Pirtin seinällä riippuva pääkaupungin lehti todisti hyvää isännän yleisen ajattelun laajuudesta – Ylitalo piti vain paikallislehteä. Mutta ilmeisesti Talvitie ei voinut mitään sille, että hän huomaamattaan unohtui syviin, raskaisiin ajatuksiin, tuijottaen eteensä silmät puoleksi ummessa, terät kiiluen luomien välistä hehkuen kuin kissalla, otsa synkästi rypyssä, kulmakarvat pöyhöllään ja hampaat yhteenpurtuina. Yrjö huomasi tämän heti, vaikka Talvitie koettikin vartioida itseään ja säpsähtäen pyyhkäisi otsansa sileäksi ja kirkasti katseensa. Vaikutelmana oli se, että tuon miehen sydäntä jäyti jokin raskas asia, huolekas ajatus tai voimakas intohimo, joka ei päästänyt häntä hetkeksikään rauhaan, vaan poltti tulisena keränä keskellä rintaa. Sovittiin siinä tarpeellisista käytännöllisistä asioista ja isäntä ohjasi Yrjön tämän huoneeseen, rakennuksen toisessa päässä olevaan erustupaan, pyytäen häntä olemaan tervetullut illalla työstä palattua. Ja niin alkoi kartoitus alueen tästä päästä: loppumaton kulku pitkin linjoja, kulmien otto, välimatkojen mittaus, kuvioiden piirtely – ja siinä ohella hiljainen, hautova mietiskely, mielikuvasarjojen katselu, kun ne vaelsivat värikkäinä ja sykähdyttävinä, ristiriitainen onnen ja moitteen taistelu, kun mieltä poltti eilisen illan kuuma muisto, harkitsematon teko, pehmeiden, ujojen huulien sulo, ramman tytön säikähtynyt, hätääntynyt, mutta samalla omituisesti riutuva ilme. Mitähän Eliina mahtoi tällä hetkellä ajatella? Muistiko Yrjöä – eilistä iltaa – ajoa kuutamossa kotiin? Kipeä moite leikkasi Yrjön tuntoa, suostumatta lieventymään, vaikka olisi kuinka lepytellyt. Sillä ajatteli, tunteili, teki hän mitä tahansa, kaiken taustalla asui selkeänä se vakaumus, että tämä suhde – tuttavuus – ystävyys – rakkaus, sanoipa sitä miksi hyvänsä, leikkautuisi armotta poikki, kun junan lähtökello kalahtaisi muutaman viikon päästä – muuttuisi muistoksi, joka pian olisi kuin uni ja varjo, täynnä surumielistä suloa ja kauneutta.
Tullessaan kotiin silloin sateisena iltana, jolloin oli joutunut otteluun Akselin kanssa, Talvitie oli tuntenut olevansa kuin turtunut sekä ruumiin että sielun puolesta. Se ei johtunut ruumiillisesta tärähdyksestä, vaan liian äkillisestä, yllättävästä ja jyrkästä sielullisesta vastoinkäymisestä, sellaisesta, jota hän ei ollut siihen saakka kokenut. Riisuessaan hevostaan ja viedessään sitä talliin, ruokkiessaan ja sukiessaan sitä hän koko ajan kuin ulkopuoleltansa tarkasteli itseään, seuraillen kulkuansa lapsuudesta alkaen tuohon äskeiseen hetkeen asti, jolloin hän, Talvitien isäntä, makasi selällään somerikossa, väkevien käsivarsien heittämänä, voitettuna, kunniattomana, miehen maineen menettäneenä – kilpakosijan masentamana. Päästyään siihen silmänräpäykseen hän tunsi, kuinka veri yhtäkkiä nousi päähän, korvat alkoivat humista, silmissä leimahteli keltaisia salamoita – kuinka syvällä, mielen pimeimmässä onkalossa, jymisi kammottava ukonilma ja kaikui kiihkeä huuto: "Kosto!" Säikähtäen hän silloin ikäänkuin tapaili itseään kiinni luvattomilta teiltä, mutta ei saanutkaan ja jäi turtana ja jäätyneenä tuijottamaan elämänpolullensa, jonka näki alkavan ohuena kirkkaana lankana kaukaa, suikertelevan rauhallisesti ja onnellisesti lähemmäksi kuin pitkin kesäisiä pellonpientareita, joilla kukkivat kissankello ja päivänkakkara, katoavan sitten korven pimentoon ja nousevan näkyviin tuolla portilla. Siihen se pysähtyi, sillä siinä aukeni eteen odottamaton, syvä ja ylipääsemätön kuilu, siinä oli kaikki entinen mennyt pirstoiksi, turvallisilta ja luotettavilta tuntuneet ajoneuvot särkyneet.
Hän meni sisään, söi illallista väkensä kanssa ja taisteli raskaissa mietteissään, vaipuen suupalojensa välissä, käsi puoleksi kohotettuna, tuskan ja kuohuvan veren humisevaan ryöppyyn. Vaikka väki oli tottunut isäntänsä synkkään harvapuheisuuteen, se kuitenkin huomasi nyt jotakin erikoista myllertävän hänen mielessään ja katsahti häneen joskus uteliaasti ja peläten. Mutta isäntä ei näyttänyt tuota huomaavan, vaan lopetettuaan syömisen piti tavalliseen tapaan iltahartauden. Vain tarkin korva joukosta huomasi isännän lukevan oudolla, ontolla äänellä, kuin olisi ajatellut kokonaan muuta, ja ilmeisesti jättävän veisuun aivan kuulematta. Kun sen viimeinen raskas sävel oli haihtunut, isäntä nousi kuin olisi ollut äärettömän väsynyt, ja meni kamariinsa, jossa kuulosti istahtavan vuoteensa reunalle. Vanha Tiina, talon emännän sijainen ja isännän toinen äiti, se näin levottomana huomioitsi kasvattinsa ja silmäteränsä tavallisuudesta poikkeavaa käytöstä, arvaillen itsekseen, mitä kylässä oli mahtanut tapahtua, kun isäntä palasi sieltä näin synkällä tuulella. Ja Tiina päätteli, että kyllä sen täytyi olla jossakin yhteydessä Johannaan, sillä muu tuskin olisi koskenut noin kovasti. Mitä talossa kasvanut kaukainen sukulainen ja orpotyttö Kerttu ajatteli, sitä ei kukaan kysynyt. Hän sai mietiskellä ja surra Juho Talvitien synkkyyttä salassa.
Talvitie istui jo aivan pimentyneessä huoneessaan tekemättä tulta. Hän ei tarvinnut valoa, sillä se maailma, johon hän nyt herkeämättä tuijotti, oli roihuavan vihanrovion valaisema, veripunaisena loimottava, kammottava. Hän oli elänyt tähän saakka niin körttiläisnuttunsa ja vanhempiensa rauhallisen maailman, perittyjen uskomusten suojissa, ettei kiusaus eikä vastoinkäyminen ollut päässyt kohahtamaan muuta kuin jalkojen juureen, raueten siinä tyhjäksi vaahdoksi ja järkyttämättä häntä enempää kuin hetkisen kestäneellä, oudon houkuttelevalla ja samalla kipeällä tuskalla. Hän oli luullut kaiken olevan järjestyksessä ja oli vielä äsken, ajaessaan maantiellä, hyvien vaikutinten johtamana päättänyt luopua pelistä ja lakata häiritsemästä Johannan onnea, kun samalla Akselin ilmestyminen hänen tielleen ja siitä seuranneet tapahtumat olivat mullistaneet kaikki. Vihan ja koston laine oli nyt humahtanut hänen päälleen niin korkeana aaltona, että hän oli hautautunut siihen, hukkunut, vetänyt sen vettä keuhkoihinsa ja kuollut kaikelle muulle kuin sille. Hän oli usein, lukiessaan lehdistä uutisia veritöistä tai kuullessaan sellaisista tapahtumista täällä omassa maakunnassaan, jossa niistä ei ollut puutetta, jäänyt miettimään ja kuvittelemaan, miten saattoi olla mahdollista, että mies voi tahallisesti suunnata murha-aseen toista vastaan. Hän ei ollut voinut käsittää sitä, mutta nyt, jolloin onnettoman rakkauden, mustasukkaisuuden ja katkeran, hänen itsetuntoonsa soveltumattoman nöyryytyksen tuska lieskasi hänen sydämessään, hän voi tuon selvästi ymmärtää. Hän ei jaksanut olla kuvittelematta tuollaista tekoa ja tunsi koston hunajan juovuttavaa makeutta. Tämän äärimmäisen kiihoittavan ajattelun johdosta veri nousi päähän niin huumaavasti, että ohimosuonet pullistuivat ja korvissa suhisi.
Säpsähtäen hän ryöstäytyi irti näistä kolkoista mielikuvista ja alkoi tuskanhien vallassa moittia itseään kuin olisi jo tuollaisen rikoksen tehnyt. Hänen ajatuksissaan vilahtelivat vakavina vanhat sanat synnistä, joka väijyy ovella ja jolla "on halu sinuun", sekä varoitus "hallitse sinä sitä", mutta toisaalta katkera ääni kuiskasi, että voit pestä kätesi ja olla vapaa vastuusta, tapahtui mitä tahansa. Miksi Akseli johdatettiin tähän tekoon juuri silloin, kun hän, Talvitie, oli voittamassa itsensä ja luopumassa kaikesta? Miksi tällainen kiusaus tärkeimmällä, kauneimmalla hetkellä? Talvitie tunsi ajatusmaailmansa sekaantuvan jouduttuansa näin riitelemään Jumalalta koston oikeutta itselleen ja väittämään Häntä perussyylliseksi koko selkkaukseen. Se mikä hänen uskonkäsityksissään oli ennen ollut itsestään selvää ja kirkasta, romahti nyt, kun asia kerran koski häntä itseään, sirpaleiksi, jättäen hänet turtana ja tainnoksissa paljaalle kalliolle.
Hän kohotti päätänsä alennustilastaan ja vilkaisi salavihkaa Jumalan puoleen. Hän näet tunsi, ettei häntä voisi pidättää hänen sieluunsa maalautuvista kauhuntöistä kukaan muu kuin Hän, yliluonnollinen voima, sama, jolle hänen huulensa olivat äsken lausuneet kiitoksen tuolla pirtissä. Hän ikäänkuin katseli ylöspäin, etsi hiljalleen kaikkialta, pilvien raoista ja takaa, koputteli kuin vankikopin seiniä, hamuili pimeässä toivoen, että jostakin alkaisi kuultaa valoa, mutta ketään ei näkynyt, ainoatakaan valonsädettä ei pilkahtanut, koko maailmankaikkeus oli mykkä, tutkimaton, kuollut. Silloin hänen sielunsa hätä purkautui avunhuudoksi, joka tuntui jylisten täyttävän koko avaruuden, vaikka olikin vain yhden maanmatosen ääni. Se raikui pilvien välissä mahtavana kaikuna, vapisuttaen koko luomakuntaa ja ikäänkuin vaatien Jumalaa tulemaan näkyviin ja kuuluviin, antamaan tehokasta apua. Mutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt – ei voinut, sillä Talvitie tunsi taistelunsa pohjalla olevansa jollakin tavalla epärehellinen, kykenemätön huutamaan Jumalaa vilpittömästi, tekevänsä sen kuin körttisen velvollisuudentunnosta, virallisesti, ja samalla vaivihkaa pelkäävänsä, että Herra vielä kuulee hänen avunhuutonsa ja estää hänen hunajalta maistuvan kostonsa. Toiselta puolen nämä katalat, inhoittavat ajatukset, jotka tulivat viekkaasti ja käskemättä jostakin sielun kuilusta kuin irvistelevät yölepakot, häntä kovasti vaivasivat, repien hänen sieluansa alhaisen taistelun ristiriidoilla. Hän nousi, alkoi riisuutua ja päästi auki heloilla koristetun tuppivyönsä, jolloin puukko sattui hänen käteensä. Silloin hän pysähtyi, veti hiljaa aseen tupesta ja koetteli peukalolla sen kärkeä ja terää, samalla väristen inhosta ja synnin ennakkotyrmistyksestä. Yö olisi ollut pimeä, ellei se kuu, joka sitten myöhemmin valaisi Yrjön ja Eliinan kotimatkaa, olisi jo ollut kasvamassa ja kuin terävällä veitsellä tehtynä viiltona valaissut himmeästi autiota, hiljaista lakeutta. Talvitiestä tuntui kuin olisi avaruus tuijottanut häneen yhtenä ainoana, suurena, rävähtämättömänä silmänä ja katsoen sielun salaisimpaan sopukkaan saakka nähnyt nuo kammottavat ajatukset, nuo itsestään, käsittämättömällä tavalla, heti ensimmäisessä silmänräpäyksessä, jo silloin, kun hän makasi tuolla maantiellä tarmottomana kuin tallukka – "mikä minun voimanikin vei, että annoin sillä tavalla itseni heittää!" – syntyneet kirkkaat ja kavalat suunnitelmat, joita hän oikeastaan oli siitä asti hautonut, vaikka ei ollut kehdannut sitä itselleen tunnustaa. Mistähän sellaiset tulevat niin äkkiä ja niin yksityiskohtaisina ja valmiina, ettei parempia voisi keksiä vaikka kuinka kauan miettisi? "Omassa päässä ne eivät voi syntyä, sillä enhän ole sellaista silmänräpäystäkään tuuminut. Mutta kuinka lienee sittenkin?" Talvitie tuijottaa ulos synkkään tuonenhimmeyteen, epäselvinä, kummitusmaisina häämöttäviin rakennuksiin, ja myöntelee hiljaa, että kun ei vain olisi vilahtanut mielessä tällaistakin niinä hetkinä, jolloin mustasukkaisuus kaiveli mieltä tavallista polttavammin. Olipa tietenkin silloin sielussa välähdellyt kuvia, joiden kaikkien yhteisenä sisällyksenä oli se, että Huhdan Akseli oli kuollut ja Johanna alkoi tyytyä kohtaloonsa ja valmistua taipumaan isänsä tahtoon. Se oli ollut viettelevä ajatus – hän oli aina säpsähtäen karkoittanut sen ja kutsumattahan se oli tullutkin.
Talvitie pyyhkäisee tuskanhiestä märkää otsaansa. Mitä hirveitä murhasuunnitelmia hän hautookaan! Häntä kuvottaa ja hän heittää puukkonsa pöydälle, niin että se vyörähtelee siinä kolahtaen muutaman kerran. Sitten hän heittäytyy vuoteelleen ja painaen kasvonsa pielukseen uhkaa vaikka tukehduttaa itsensä, ellei muuten pääsisi irti näistä kiduttavista, alhaisista mielikuvista.
Tämä kaikki oli sen illan taistelua, jolloin Akseli oli iskenyt hänet maahan. Asia ei sen jälkeen poistunut silmänräpäykseksikään hänen mielestään, työskenteli hän kuinka ahkerasti tai oli kuinka tyynen näköinen tahansa, vaan kalvoi hänen sydäntään kuin taukoamaton kipu. Kunniaa, niin, miehen kunniaa oli nyt loukattu niin, että se voitiin pestä pois vain verellä. Hän kiihtyi joskus ajatuksistaan niin, että maailma muuttui hänen silmissään punertavaksi, ja koetti turhaan saarnata itselleen, että mitä siinä joutavia jaarittelet kunniasta. Eihän se sinulle kuulu, maallinen kunnia, vaan jos ajatuksesi kiintyvät siihen ja alat sitä jumalanasi palvoa ja rukoilla, niin hae nöyryytystä, piiskaa itseäsi, painu maahan ja käske vihamiehesi tai halvimman palkkalaisesi asettaa jalkansa niskallesi. Kunniaasi voit loukata vain itse – kukaan ulkopuolinen ei voi sitä tehdä. Kunhan et vain olisi menetellyt vastoin kunniasi vaatimuksia ruvetessasi miettimään Johannaa ja saanut juuri sen johdosta kärsiä nöyryytyksiä.
Talvitie alkoi vältätä vanhoja nurmisarkoja, joiden turve oli jo niin sitkeätä, että tarvittiin kaksi hevosta. Raskas oli iso rautavältti yhdelle hevoselle muutenkin, keveämmässäkin maassa. Hänen tullessaan pellolle oli vielä varhainen, kylmä, sumuinen aamu. Usvan riekaleita kantautui vienon, juuri viriämässä olevan tuulen mukana ja sikäli kuin ne hajosivat näytti lakeuden piiri vähitellen laajenevan. Ilmassa tuntui kirpeä syksyn tuoksu: perunanvarsien ja mätänevän ruohon väkevä lemu. Kauempana varisparvi piti käräjiään raakkuen korvia särkevän rumasti. Pian olisi tämän kesän satu lopussa, kadonnut lukemattomien muiden joukkoon, olemattomuuteen, perintönä vain kipeä haava rinnassa tai salainen, kaunis muisto tai rikos, miten kenelläkin. Tyhjäksi jäänyttä menneen suven kohtaa tokko lienee kenenkään sydämessä. Hupsua tarinaa tämä elämä. Jos kuuntelisi syrjäisenä, kuinka joku sitä kuvaisi, sitä täytyisi sanoa mielipuolen unennäöksi.
Hän hoputti hevosensa liikkeelle, nosti lujin käsivarsin vältin uralleen ja alkoi astua tanakasti pitkin syrjään kääntyvän viilloksen kiiltävän sileää pohjaa. Vältti ei tuntunut painavan juuri mitään hänen nostellessaan ja ohjatessaan sitä. Jos Akselin kanssa tulisi paini nyt, niin eipä tietäisi, miten tuossa kävisi. Mikä vei häneltä voimat eilen illalla, häneltä, joka ei ollut uskonut voittomiestänsä löytävänsäkään? Olikohan paha omatunto, häpeä sen johdosta, että oli tuppautunut Johannan kosijaksi, herpaissut hänet, vai oliko Jumala nähnyt hänen ylpeytensä ja tahtonut nöyryyttää? Sitä ei voi ihminen tietää. Totta oli kyllä, että hän oli ylpeä, mutta oliko hän sitä liiaksi ja miten suuri ylpeys oli sallittua, siitä hän ei ollut selvillä. Johonkin määrään saakka sen täytyi olla luvallista, sillä miksi Jumala olisi muuten sallinut sen kasvaa ihmisen rintaan? Se on miehen merkki, ylpeys – ilman sitä mies on tallukka ja antaa maailman hyppiä nenälleen. Ei heränneenkään tule sallia mitä tahansa – se ei voi olla Jumalan tahto.
Häntä raivostutti taas ja hän komensi hevosensa kiireimpään kävelyyn, toivoen, että ne olisivat voineet juosta. Hän ei luopuisi kosinnastaan missään tapauksessa ennenkuin kuulisi kiellon Ylitalon ja Johannan omasta suusta. Pian olisivat kirkonkylässä seurat – hän menisi sinne ja sopivana hetkenä puhuisi asiansa Ylitalolle. Niin paljon hän tunsi tämän mielitekoja, ettei kielto olisi hänelle helppoa. Ja körttiset osaavat kyllä velvoittaa lapsensa tottelemaan. Ne on pienestä saakka säikytetty niin perinpohjin jumalansanalla ja helvetillä, että ne lopuksi aina tekevät, mitä vanhemmat käskevät. Huhdan Akselin ei ole syytä vielä ylpeillä.
Häntä värisytti outo hurma. Hän oli kokematon, puhdas, välttynyt kaikelta, mikä likaa nuoren miehen. Mutta mitä hyötyä siitä oli ollut? Se, jota varten hän oli itsensä säilyttänyt ja jolle hän oli tahtonut tarjoutua, kääntyi hänestä pois peläten, suostumatta häneen ollenkaan. Toinen, joka kenties oli jo tähän mennessä saanut elämältä jos mitä, poimisi tämän kukkasen ihan hänen nenänsä edestä. Se oli huono palkinto hyvästä elämästä. Jos olisi elänyt kuin enimmät nuoret miehet – juonut ja ajaa hurrannut pitkin kyliä, istunut tyttöjen vuoteen reunalla ja kutkutellut heitä –, niin kukaties olisi kosijana paljoa tervetulleempi kuin nyt, tällaisena synkkänä pyhimyksenä, jonka tieltä kaikki väistyivät peläten kuin olisivat nähneet mielipuolen. Hänpä heittää tämän tekopyhän haarahelmanutun nurkkaan ja ottaa osansa maailman ilosta, siitä synnistä, jota körttiset kauhistuvat, mutta joka mahtaa olla erikoisen hekumallista, koska suruton kansa ei raski siitä millään luopua. Viinallahan se tavallisesti aloitetaan – se kuuluu poistavan hävyn ja antavan rohkeutta mihin tahansa. Sitä tavaraa oli kyllä Talvitien takana: tupakamarin seinäkaapissa isän isomahainen musta pullo ihan täynnä. Isä oli aina pitänyt sitä kotona, ottanut itse joskus viluunsa ryypyn, antanut väliin väelleenkin – siitä ei ollut tullut hänen hoidossaan pahennusta. Mutta hän – poika – ei ollut sitä milloinkaan maistanut, vaan oli katsellut pulloa melkein peläten, kun hänen hakiessaan kaapista jotakin kynnet olivat kilahtaneet sen salaperäisesti kiiltävään pintaan. Vanha voimansa siinä varmaan olisi, sillä tulppa oli pitävä.
Nöyryytys, mustasukkaisuus ja kostonhimo näin alituiseen jäytivät Talvitien siveellistä olemusta koettaen saada häntä poikkeamaan siltä tieltä, jonka hän kyllä ymmärsi oikeaksi ja pysyvään onneen ja rauhaan vieväksi. Hän näki kulkevansa kapeata suoporrasta, jonka molemmilla puolilla oli hyllyvä, pohjaton mutaletto, ja arveluttavasti horjahtelevansa, niin että oli viimeistä vailla, syöksyikö päälleen rimpeen. Häntä nöyryyttivät nämä alhaiset, saastaiset ajatukset ja hän ponnisteli toisin ajoin väkevästi päästäkseen niistä irti, mutta vaikka hän kuinka olisi katsellut ylöspäin, sieluunsa näkyvien ukkospilvien väliin, niin päivän sädettä ei ilmestynyt – vain himmeää kajoa joskus, joka kuitenkin sammui pian. "Näinkö siis ihminen jätetään turvattomaksi kiusauksen ja synnin valtaan, vaille turvaa ja apua, vaikka sitä kuinka rukoilisi?" hän ihmetteli toisinaan, suoritettuaan mielikuvituksessaan tekoja, joille hän ei havahduttuaan unelmistaan kehdannut antaa nimeäkään.
Sunnuntain saapuessa hän valjasti hevosensa ja lähti kirkonkylään. Hän tiesi, ettei hänellä ollut sinne asiaa – ettei hänen pitäisi mennä sinne, mutta kun hän kuitenkin meni, meni uhallakin. Hänestä tuntui, että häntä kuljetti nyt vieras, outo voima, jota hän ei ollut ennen totellut, mutta joka nyt oli saanut hänet valtaansa. Se kuiskutteli hänelle varsin vakuuttavasti, että siellä ihmisten parissa huolet vähän helpottuvat ja mieli virkistyy. Siellähän ovat sitä paitsi seurat, joissa voi saada paljonkin lohdutusta. Talvitie inhosi itseään ajatellessaan menevänsä seuroihin tällä mielellä. Kaiken tämän kuiskuttelun hän tiesi valheeksi: hän meni kirkonkylään ja seuroihin saadakseen nähdä Johannan ja mikäli tilaisuus myöntäisi puhutellakseen Ylitaloa. Miksi hän ei tekisi sitä? Olihan hänellä siihen täysi oikeus. Eikä hän väistäisi, vaikka sattuisi tapaamaan Akselin.
Seuratalossa hän oli tuttu, arvossapidetty vieras, joka heti pyydettiin tupakamariin kahville. Häntä kuitenkin vaivasi ihmisten luottava ystävällisyys, sillä hän tunsi, ettei voinut ottaa sitä rehellisesti vastaan. Seuratuvassa hän istuutui vähän syrjemmäksi ja alkoi vasta sitten, kun veisuu jo aaltoili ilmassa, varovaisesti silmäillä pitkin penkkirivejä. Tuolla toisella puolella, kyyristyneenä kuin haukkaa pelkäävä pyy oksan juureen, istui Johanna, musta huivi hartioilla, posket hehkuen kuin hänellä olisi ollut kuuma. Talvitie ummisti silmänsä ja käänsi päänsä pois, ettei olisi herättänyt jo nyt levottomasti liikahtelevan Johannan huomiota. Talon vanha isäntä alkoi tärisevällä äänellä lukea Sielun aarretta ja yleisö näytti kuuntelevan tarkkaan. Jos jokin luetun paikka koskettaisi erikoisesti jonkun kuulijan kokemuspiiriä, niin siitä saattaisi syntyä tämän illan seurakeskustelu.
Talvitie unohti kuuntelemisen kääntyessään jälleen varovaisesti katsomaan Johannaa. Sitten hän taas ummisti silmänsä ja ajatteli, että nyt ne luulevat hänen vaipuneen pyhien asioiden hartaaseen mietiskelyyn. Mutta hän kun onkin susi lampaan taljassa ja muistelee tässä vain Johannaa, tuota nuorta ihmistä, jonka puoleen hänellä on vimmattu veto. Hän näkee itsensä selvästi Johannan puolisona, hänen omistajanaan – näkee väkisin joka asian, vaikka kuinka koettaisi hillitä mielikuvitustaan – ihan salaisimmat ja polttavimmat tapahtumat. Hän on samanlainen kuin kaikki nuoret miehet: katsoo naiseen himotakseen häntä ja tekee siis Jeesuksen sanan mukaan huorin hänen kanssaan. Se on totta! Sitä ei voi estää! Kun syntiset asiat, himot ja halut, oikein pesiytyvät mieleen, niin ne rupeavat palamaan kuin öljy, jota ei vesi sammuta – ei muu kuin Jumalan ihme. Ja saatana siinä häärää ympärillä hankoineen ja viekkaasti kaataa uutta öljyä tuleen, uusia raatelevan polttavia ja hekumallisia ajatuksia mieleen. Kuka takaa, mitä näiden hurskaan ja vakavan näköisten ihmisten salaisimmassa tajunnassa liikkuu? Eivät hekään voi ajatuksiaan hallita, vaan ne kaluavat ja käsittelevät alituisesti sitä salaista syntiä, jota he kaikki tietenkin hautovat, koska sellainen on jokaisella. Kuka uskaltaa sanoa, ettei hänellä sitä olisi? Ja kun he sitten säikähtävät sitä ja yrittävät paeta Jumalan turviin, niin siinä tienhaarassa, josta Hänen luoksensa poiketaan, seisookin perkele eikä päästä kulkemaan. Ihan tuntuu siltä, että Jumala on heittänyt ihmisparan irralleen, paiskannut ovensa kiinni, vieläpä lukinnut sen, ja jättänyt hänet alastomana hangelle. Ole siinä sitten – tulipalopakkasessa, pimeydessä, paholaisten kynsissä ja perkele aina korvaan kuiskuttelemassa, että mitä sinä aina tuosta Jumalasta. Lähde minun matkaani, niin et ole köyhä etkä kipeä ja maakunnan koreimmat likat kaatuvat luokona eteesi. Et tunne vielä maailman hekumaa! Sillä on puolensa – eivät sitä turhan tautta uskovaiset pelkää. Vesi heidän suuhunsa valahtaa pyhimmälläkin hetkellä, kun vain sattuvat muistamaan sitä. Sattuvat – alvaria ne sitä ajattelevat ja tappelevat itsensä kanssa. Eikä se mitään syntiä ole – luonnollista ja selvää asiaa alusta loppuun saakka – niinkuin nyt tämä miesten ja naisten seurustelu. Tottakai – mitä varten sellainen muuten olisi maailman lujin laki, jota et voi olla tottelematta.
Talvitie pyyhkäisee otsaansa ja häpeää näitä synkkiä ja kapinallisia ajatuksiaan ja mielikuviaan, joita hän ei kykene tukahduttamaan. Hän kokoaa kaikki voimansa ja keskittää henkensä Jumalaan, etsien hänen kirkasta katsettaan. Mutta hänen täytyy todeta sama kuin jokaisena silmänräpäyksenä kuluneiden päivien aikana: Jumala näyttää hylänneen hänet – hän on todellakin kuin reestä nietokseen tipahtanut pikku poika, joka unohdetaan yksin tuiskuyöhön, susien saaliiksi, ja kulkea taapertaa epätoivoisena. Jumalan sanakin, jota hän on taistellen ja rukoillen paljon lukenut ja joka parhaillaankin kaikuu hänen ympärillään, tuntuu menettäneen voimansa, käyneen aivan kalpeaksi, mykäksi. Ei se edes kuulu kunnollisesti, vaikka kuinka huulin höpiseisi sitä, vaan tulee kaukaa kuin olisivat korvat aina lumpeessa. Kuinka ihania olivat joskus ennen ne harvinaiset hetket, jolloin Jumalan sana yhtäkkiä jyrähti soimaan tunnossa tai lehahti loistamaan heloittavana kirkkautena kuin aurinko suvipäivänä hahtuvapilven takaa, valaen maahan ihmeellistä loistetta. "Minun rauhani minä annan teille..."
Talvitie ihan ojentaa käsiään, unohtuen odottamaan ja pyytämään tuota "minun rauhaani". Mutta se ei tule ja hän ymmärtää, että ennenkuin sen on mahdollistakaan tulla, hänen sydämessään täytyy tapahtua muutos. Hän herää taistelustaan seuraamaan kokouksen menoa. Johanna istuu tuolla puhtaana ja kauniina kuin Jumalan lahja. Mistä se nyt vapisevalla mutta selkeällä äänellä todistaa tuo yhdeksättäkymmenettä jo puolivälissä menevä Luoman paappa, joka oli nuoruudessaan hurja juomari ja tappelija ja on istunut puukotuksesta ja taposta vuosia kuritushuoneessa? Talvitieltä oli ajatuksiensa kiihkeyden vuoksi jäänyt seurain meno tarkkaamatta. Siitä samasta se, josta aina, että näet pahimmankin kiusauksen ja hylättynä olon hetkellä pitää vaikka pakottaa itsensä, jos ei syntinen sisu muuten taivu, laskeutumaan Jumalan jalkain juureen ja kurottamaan kätensä hänen puoleensa, pyytäen armoa kuin alhaisin ja kurjin kerjäläinen. Siinä pitää hengessä olla liikahtamatta, katse teroitettuna korkeutta kohti, oli tämä vaikka kuinka sumuinen, lakkaamatta pyytävällä mielellä. Kerran varmasti, omalla hetkellään, Jumalan vasama tulee, halkaisee verta vuotavan sydämesi ja lääkitsee sen sitten kalliosta Kristuksesta vuotavilla hunajapisaroilla. Se ei Luoma paljoa Jumalaa muistanut silloin suruttomuutensa aikana, vaan rellusi nuorten miesten joukossa kuin "kirkon seinästä irti reväisty perkeles", jollainen kerran oli kerskannut olevansa, mutta niinpähän sai määräajaksi ruunun ruokon. Ei sen sisu siitäkään vielä lannistunut, vaan ylpeänä mies hyppäsi käräjätalon pihalla täydet raudat nilkoissa vankivyörärin kärryille ja ärjäisi: "Hevonen, hei! Pää Kakolahan päin!" Vasta siellä perillä – niin se on sitä jälkeenpäin muistellut – alkoi vähitellen maailman ja eletyn elämän väri muuttua ja raskas tuska vaivata ei vain mieltä, vaan koko ruumista. Tapettu mies, jota hän ei ollut siihen saakka juuri muistanutkaan, oli alkanut kummitella unissa – tullut sellin ovesta sisään, istuutunut vuoteen jalkapäähän ja siinä katsellut häntä rävähtämättömillä silmillä kuin lasikuulilla. Ja puukonhaavasta oli vuotanut verta oistonaan. Puukko oli sattunut pahimmoilleen sydämeen ja uponnut syvään – Luoma oli kertonut samassa silmänräpäyksessä säikähtäneensä ja katumoissaan kironneensa, että "jumal'auta perkeles, mikä tuli tehryksi!", mutta se oli myöhäistä. Tuska oli vain yltynyt ja olo käynyt senkin vuoksi sietämättömäksi, että suussa oli alkanut olla alituista veren makua, kaikki oli näyttänyt punaiselta ja kädet olivat tuntuneet niljakkailta. Lopuksi elämä kävi hänelle niin mahdottomaksi, että hän koetti hirttäytyä, mutta se estettiin, minkä jälkeen vartiointia tiukennettiin. Toinnuttuaan tainnoksista hän oli katsellut samein silmin lääkäriä ja sanonut pettyneenä: "Vieläkö minä saatana elän!" Hän turtui nyt niin, ettei osannut ajatella muuta kuin "olen murhaaja", ja istui paikoillaan yöt päivät tuijottaen vain noihin sanoihin. Mutta eräänä päivänä hänen luokseen tuli hänen vanha äitinsä, mukanaan kotipitäjän pappi, sama, jonka aikaansaamaa herätyksen voimaa Luoma oli erikoisesti vihannut, varsinkin siksi, että se oli tunkeutunut hänenkin taloonsa. Äiti oli istuutunut hänen viereensä, laskenut kuivettuneen, vanhan, ryppyisen kouransa hänen käsivarrelleen ja kysynyt yksinkertaisesti: "Miten sinä nyt voit, Juha?" Luoma oli kuullut kysymyksen, katsonut äitiinsä ja vastannut vain nuo sanat: "Oon murhamies". – "Jumala armahtaa ja antaa anteheksi!" oli äiti koettanut sanoa, mutta hän vain siihen: "Oon murhamies". Silloin pastori oli virkkanut hiljaa ja vakavasti: "Murhamies minäkin olen". Luoma oli herännyt turtuneisuudestaan ja sanonut: "Mitä pastori turhaa – ette te tierä, miltä tuntuu, kun puukko uppoaa ihmisen syrämehen, ja millaista on olo murhamiehenä". – "Totta kyllä, etten tiedä puukoniskusta mitään, mutta siitä, miten naulat, isot, teräväsärmäiset raaspiikit, tunkeutuvat kämmenien ja nilkkojen läpi, repien lihakset ja hermot ja rikkoen luut, niin että ydin tirsuaa ulos, olen hyvin tarkoin selvillä samoin kuin siitäkin, millä mielellä murhamies kulkee". Luoma tunsi niin kovaa pelkoa tätä kuullessaan, että hänen koko ruumiinsa alkoi täristä ja hän kysyi peläten: "Mitä pastori tarkoittaa?" – "Sinä olet tosin", puheli pastori hiljakseen, "surmannut ihmisen, mikä on raskas synti, kieltämättä, hyvin raskas. Mutta olen sitä mieltä, että Jumala antaa sen kernaasti anteeksi ja palauttaa sinulle tunnonrauhan, koska hän rakkaudessaan pyyhkii pois vielä suuremmat rikkomukset. Arvelen näet, että meidän kaikkien osuus Jeesuksen ristinkuolemaan on sentään Jumalan edessä vielä raskaampi teko kuin sinun miestapposi – ainakin sen mielestä, joka elävästi näkee silmissään Vapahtajan kärsimykset ja tuntee olleensa mukana ruoskimassa häntä, painamassa okaseppelettä hänen ohimoilleen ja naulaamassa häntä ristiin. Kaikesta siitä edesvastuusta, jota meidän sanomaton saastaisuutemme tuottaa – eikä siinä ole kukaan murhamiestä parempi –, voi vapahtaa vain Jumala, näetkös Luoma, Jumala, jonka ääni kyllä vielä puhkeaa puhumaan sielussasi silloin, kun et arvaakaan – nyt – hetken perästä – ensi yönä. Mutta sinun tulee rukoilla Häntä, masentaa ylpeytesi, vaipua maahan kuin kurja mato. Muuten tukehdut syntiesi paljouteen kuin inhoittavaan likatulvaan..."
Luoman paappa oli kertonut noiden pastorin sanojen tunkeutuneen kuin tulikipinät hänen sumuiseen mieleensä. Ensiksi hän vanhaan tapaansa suuttui ja aikoi rynnätä pastorin kimppuun heittääkseen hänet ulos, mutta sitten hän tunsi äidin vanhan käden rauhoittavasti sivelevän käsivarttansa ja vilkaisten häneen näki hänen pyytävän, kostean katseensa. Hän rauhoittui ja painaen päänsä käsiin katsoi murjottaen alta kulmain ja sormien välitse, kuinka pastori laskeutui hänen vuoteensa ääreen polvilleen, ujostelematta ja vähääkään säälimättä mustia housujaan. Hän jo varustautui paaduttamaan sydäntään, kun äiti noudatti pastorin esimerkkiä ja lysähti lattialle poikansa jalkain juureen. Kyhjöttäessään siinä polvillaan mustassa körttipuvussaan, huivi niin alas vedettynä, ettei pään ollessa kumarassa näkynyt muuta kuin täräjävä leuka, pienenä, laihana ja vanhana, kädet nöyrästi ristissä, hän oli niin säälittävän ja liikuttavan näköinen, että Luoman kurkkua alkoi polttaa kuristava, tukahduttava tuska. Ja kun sitten pastori alkoi ääneensä rukoilla, nöyrästi pyydellen Jumalalta armoa ei vain Luomalle vaan itselleen ja äidille, ja ikäänkuin rauhallisesti, velvoittavasti vaatien sitä, koska Hän oli sen luvannut eikä tahtonut syntisen kuolemaa, ja kun äiti huoaten tuon tuostakin vahvisti pastorin puhetta hiljaa lausuen: "niin", "anna sen tapahtua, Herra Jumala", "armahra ainoata poikaani, Herra, oman ainoan poikas tähren", "muista omaa äiteetäs, Herra Jeesus, joka itki ristis juurella", "armahrithan ryöväriä, vaikka hän oli ehkä surmannut usehia", ei Luoma enää kyennyt hallitsemaan itseään. Hänen rinnastaan puristui koriseva, tuskallinen ääni ja hän alkoi huojuttaa ruumistaan edestakaisin kuin olisi tuntenut suurta kipua. Hänen sydämensä paatumus, joka oli iskostunut sinne villien syntivuosien varrella, särkyi Jumalan voiman vaikutuksesta räjähtäen ja hän kaatui lattialle äitinsä eteen kuin isketty härkä, pyrkien vielä maatakin matalammalle ja takoen päätänsä permantoon. Mutta äidin kyyneleet eivät lakanneet vuotamasta, vaan tippuivat tasaisena sateena hänen päällensä; käsi vain pistäytyi esiin ja silitti suojelevasti ja rauhoittavasti hänen päätänsä, ja rukouksen muminaan tuli riemuitseva sävy ja joukosta kuului kiitoksen sanoja. Pastori ei keskeyttänyt puheluansa Jumalalle, vaikka näki, mitä oli tapahtunut; päinvastoin hänen sanansa yhä lämpenivät ja niistä kuvastui salaperäistä, kirkastunutta uskonriemua.
Tästä elämänsä suurtapahtumasta ja käännekohdasta Luoman paappa aina puhuu, kertoo vieläkin yhtä tuoreesti kuin se olisi sattunut eilen. Ei voi kieltää, etteikö hänen vaelluksensa olisi sen jälkeen ollut pätevä todistus siitä, että Jumala oli antanut hänen syntinsä anteeksi. Hänen ulkomuotonsa kertoi puhtaan mielen kauneudesta, hänen tekonsa syvästä hurskaudesta. Nytkin tuolla puhuessaan hän oli jalon näköinen kuin profeetta.
Talvitie näin miettii ja kuvittelee seuraillessaan Luoman vanhuksen puhetta. Hän on itse Luoma – on mielikuvituksessaan iskenyt puukkonsa Akselin rintaan ja kärsinyt Jumalan hylkäämän paatuneen syntisen kaikki tuskat. Mutta hänellä ei ole enää äitiä, joka saapuisi hänen puolestaan rukoilemaan, vaan sen tekee Johanna. Autuaalla tunteella Talvitie näkee hänen hurskaasti polvistuvan vankilan lattialle ja rukoilevan armoa hänelle, oman rakastetun murhaajalle. Johannasta hän ei voisi milloinkaan luopua, ei! Kuvitelma kasvaa niin eläväksi ja liikutus kohoaa niin valtavaksi, että Talvitien täytyy liikahtaa, muuttaa asentoa, katsahtaa ympärilleen ja pihalle, päästäkseen jälleen tietoiseksi todellisuudesta ja säilyttääkseen itsehillintänsä. Silloin hän huomaa Ylitalon, joka keskustelee pihalla talon isännän kanssa, ja hänen mieleensä juolahtaa ajatus: "Mitähän, jos menisin puhumaan hänelle Johannasta? Seuratilaisuuksissa sellaisia asioita usein vaivihkaa käsitellään".
Talvitie nousi ja meni ulos, eikä sitä kukaan edes huomannut, sillä kaikki kuuntelivat jännittyneinä Luoman paapan opetuksia. Samassa talon isäntä tuli sisään, joten Talvitie sai Ylitalon ihan luontevasti kahden kesken. Välinpitämättömästi hän virkkoi, että olisi vähän puhuttavaa, että mentäisiinkö askel, pari, vaikka tuonne riihirakennukselle päin, joka näytään kunnostetun uuteen lajiin. Ylitalon mieltä sävähdyttää lievä pelko ja hämmästys: "Sitä saatavaansakohan se?", mutta hän ei ilmaise mitään, vaan kääntyy sanaa sanomatta riihelle päin, odottaen toisen esittävän asiansa. Mutta tämä puhelee aivan tavallisia vuodentulo- ja muita kuulumisia, Ylitalon voimatta päästä selville, minne ollaan menossa. Vasta sitten, kun Talvitie sivumennen, talousasioiden yhteydessä, koettaen olla leikillinen kosketti emännättömyyttänsä, hän ymmärsi, mistä oli kysymys. Auttaen suopeilla ilmeillä ja ääntelyillä miestä tielle Ylitalo oli pian saanut kuulla Talvitien toiveet, jopa vilkaista hänen sydämeensä ja nähdä siellä hyrskyvän vaikean tunteiden aallokon. Hän totesi Talvitien vapisevista huulista ja leimuavista silmistä, että hänen tilansa oli vakava ja vaati tarkkaa huolenpitoa ja hoitoa. "Naapuri hyvin ymmärtää", hän sanoi istuutuen riihen kynnykselle ja alkaen ajatuksissaan vuoleskella tikunpätkää, "että mielelläni soisin kosintas menestyvän ja Johannan taipuvan sinulle, joka oot kunnon mies, herännyt ja vielä rajanaapuri. Kun ei mulla oo poikaa, olisit sopivin kaikista vävykseni, ottaakses molemmat talot hallintahas. Lupaan siis itse olla puhemiehenäs ja eristää asiaas niin pitkälle kuin se on mahrollista ilman pakkoa. Mutta siihen sen täytyy myös jäärä, jonsei Johanna suostu, sillä minkäänlaista painostusta, pakosta puhumattakaan, en voi Johannaan nähren harjoittaa. Asia luonnistuis kyllä hyvin, jonsei Huhran Akselia olis; mutta pelkään hänen lyöneen Johannan nilkkoihin sellaiset raurat, jottei tyttö taira hevillä niistä selvitä. Koita myös itse puolestasi suostutella Johannaa".
Ylitalo pisti puukkonsa tuppeen ja nousi. "Eiköhän olis mentävä seuratupahan", hän sanoi, mutta vielä lähtemättä katsoi Talvitiehen ystävällisesti ja vakavasti sekä jatkoi: "Oon kovin mitätön puhumahan Jumalasta, jonka suuttumuksen varjon tunnen lepäävän päälläni joka hetki kaikkien itsekästen toivojeni vuoksi, mutta en voi silti olla ajattelematta, jotta sun niinkuin munkin täytyy jättää tämä asia Hänen haltuhunsa ja ottaa nöyrästi vastahan se, minkä Hän sallii. Eihän ainoakaan hetki oikeastaan toteuta sitä, mitä toivomme ja suunnittelemme, vaan antaa joko vähemmän tai enemmän tai aivan muuta, jota emme oo osannehet ajatellakaan. Saamme aina tottua yllätyksihin ja vasta pitkien aikojen kuluttua alkaa himmiästi häämöttää aavistus, jotta niin tais sittenkin olla parasta kuten kävi. Ja välistä ei synny tällaistakaan, vaan kaikki jää hämäräksi ja käsittämättömäksi. Mutta hätäkö täs olis elää, jos ereltäpäin tietäis Jumalan tiet".
Ylitalo meni, mutta Talvitie jäi paikalleen miettimään saamaansa vastausta. Hän tunsi, että hänen täytyi olla yksin, ja istuutui riihen kynnykselle, hämyiseen aukkoon, katselemaan sielunsa ikävää hämärää, sen puuskapäitä ja taas alakuloisesti masentuvaa aallokkoa. Ilta tummeni kylän yllä, lakeus muuttui syväksi ja salaperäiseksi, kuutamo alkoi kimmeltää valjusti ja kylmästi. Seuratuvan avatuista ikkunoista kuului veisuuta ja puhetta, sitten ovet kävivät ja kylän äänet remahtivat äkkiä joukkoon, kunnes taas kaikki haipui pois ja oli hiljaista. Talvitie nousi vihdoin ja totesi istuneensa siinä kauan, unohtaneensa ajan tuijottaessaan oman sielunsa sopukkoihin. Hän meni seuratupaan ja oli saapuvilla viimeisessä puheessa ja virressä. Ylitalo ja Johanna olivat jo lähteneet. Se tuntui Talvitiestä hyvältä, sillä hän ei tahtonut tavata heitä enää. Siksi hän lähti ajamaan verkkaiseen, ettei vain olisi tavoittanut heitä.
Ajettuaan Ylitalon ohi, yhä mietteissään ja samaa hidasta käymäjalkaa, hän kuuli takaansa ja kohta viereltään kiireisiä askelia. Hänen verensä värähtivät oudosti ja lähtivät kiertämään huimaavaa vauhtia, kun hän tunsi kävelijän Akseliksi. Mistä tämä saattoi olla tulossa? Ei mistään muualta kuin Ylitalosta, jossa tietenkin oli ollut kyttäämässä Johannaa. Kenties oli tavannutkin häntä – ollut hänen luhdissaan? Kyllä körttitytötkin joskus päästivät poikia luokseen – ainakin sulhasensa. Mustasukkaisuus leimahti Talvitien sydämessä ja hän sanoi äkkiä:
– Kuules, mies, pysährytit minut täs taannoin – sanoit olovan asiaa. Mitähän, jos minä vuorostani pysähryttäisin sinut?
Hän oli riipaissut suitsista ja seisauttanut hevosensa. Paikka oli suojaisa, riihi- ja muiden ulkorakennusten välissä. Akseli katsoi häneen tutkivasti, tyynesti, mutta ei uhmailevasti, ja virkkoi:
– Niin tein silloin ja turhaahan se oli. Onko sulla siis nyt asiaa mulle?
Talvitie tuijotti häneen alta kulmain, silmät lieskaten. Hänen ohjaksia pitelevä kätensä vapisi hiukan, kun hän vastasi:
– On kyllä.
Akseli tarkasteli häntä edelleen ja arvasi kyllä hänen "asiansa". Hän ei suinkaan pelännyt tuota miestä, jota ajatteli juuri nyt sen johdosta, mitä äsken oli Johannalta kuullut, inhoten ja vihaten, mutta siitä huolimatta hänestä tuntui se kohtaus, jonka tiesi olevan tulossa, vastenmieliseltä. Tuollainen tunne oli herännyt hänessä ensimmäisen kerran silloin, kun hän oli heittänyt Talvitien tantereeseen, eikä ollut enää jättänyt häntä. Päinvastoin se oli alituiseen karvastellut sydämessä kuin paranematon naarmu. Siksi hän kysyi:
– Onko se nyt ihan välttämätöntä?
Vastaukseksi Talvitie hyppäsi rattailta ja tullen niin lähelle, että rinnukset koskivat, kysyi silmät leimuten:
– Mistä tuut?
– Ei kuulu sulle.
– Johannan luota?
– Mun asiani.
– Ylitalo lupas tänä iltana tyttärensä mulle.
– Lupas liikoja. Sen Johanna päättää itte.
Talvitie karkasi häneen käsiksi kuin karhu ja sai hyökkäyksensä äkillisyydellä hiukan yllätetyksi, puristetuksi hänet lujaan syliotteeseen. Mutta Akseli ei siitä hätääntynyt, vaan nutjautteli, kun Talvitie kohotti hänet ilmaan ja valmistautui heittämään, voimakasta ja notkeaa ruhoaan kuin kimmoisaa jännettä niin lujasti, että Talvitien ote löyhtyi. Hän ei voinut tehdä heittoansa, vaan laski Akselin maahan, ja niin siinä junnattiin leuka toisen olkapäällä, hampaat puristuksissa ja otsasuonet pullollaan. Molempain puukko oli käden ulottuvilla, mutta kumpainenkaan ei tarttunut siihen, sillä sen käyttäminen oli heille vierasta. Akseli tunsi kyllä voimiensa riittävän ainakin pitääkseen puolensa, mutta ei ollut silti niin varma itsestään kuin silloin tuolla portin luona: jokin salaperäinen syyllisyyden ja vastenmielisyyden tunne herpaisi häntä. Talvitien silmistä lieskasi sitä paitsi tuli, joka kammotti Akselia. Siinä ponnistellessaan ja kuunnellessaan korvansa vierestä hänen sähisevää hengitystään ja hampaidensa kirskunaa Akseli tuli ajatelleeksi, että Talvitie oli hullu. Hän riistäytyi kylläytyneenä irti vastustajastaan ja torjuen hänet kohotetulla kädellä sanoi jyrkästi:
– Kuule, Talvitie, lopetetahan! Tämä ei oo soveliasta sulle eikä mulle – näin emme voi Johannan asiaa ratkaista.
Mutta näytti siltä kuin ei Talvitie olisi kuullut. Pää alas painuneena ja tuijottaen mustien, tuuheiden kulmien alta palavin silmin hän vastaamatta ryntäsi käsiksi Akseliin, ruveten peloittavana raivolla tempoilemaan ja reuhtomaan niin, ettei sitä syrjäinen olisi enää juuri tappelusta erottanut. Akseli sai ponnistaa voimansa äärimmilleen välttyäkseen lennähtämästä tantereeseen, kun Talvitie ruhtoen puristeli häntä, nostaen ilmaan kuin lyhteen ja rysähdyttäen maata kohti kuin raskaan paaden. Vaikka Akseli tunsi tämän johdosta äskeisen pienen herpautumisensa häviävän ja kiihtymyksen alkavan jännittää hermoja ja lihaksia, hän silti pysyi kylmäverisesti puolustuskannalla ajatellen, että "ruhdohan pois kuin niittomies – minä kyllä maltan odottaa vuoroani". Hän huomasi, kuinka äkilliset, ylivoimaiset ponnistukset vähensivät nopeasti Talvitien voimia, kuinka tempoilut raukenivat ja hengitys muuttui huohotukseksi, ja odottaen silmänräpäystä, jolloin uupumus tuntuisi olevan korkeimmillaan, hän tarrasi salamannopeasti kumarassa kyräävää vastustajaansa rinnuksista kiinni, sysäsi häntä taaksepäin niin, että sai hänet ponnistamaan kaikin voimin vastaan, ja heittäytyen äkkiä selälleen tempasi Talvitien ylitsensä ilmaan. Talvitien jalat tekivät komean kaaren ja tanner jymähti, kun hän putosi siihen selälleen, huumautuen tärähdyksen voimasta ja jääden makaamaan liikkumattomana, silmät ummessa, kuten silloin siellä portilla. Mutta Akseli nousi jaloilleen vikkelästi kuin kissa, katsoi hetkisen vastustajaansa vakavasti, miettiväisesti, melkein osanottavaisella ilmeellä, ja läksi sitten kiireesti pois, pudistellen maantien roskia vaatteistaan.
X
Yrjö oli nyt lopettanut mittaustyönsä. Sen saman viikon lauantai-aamuna, joka oli alkanut tuona vaiherikkaana sunnuntai-yönä, hän oli kartoittanut alueen nurkkauksessa olevan Huhdan torpan maat ja istui nyt tyytyväisenä torpan tuvassa, odotellen Huhdan eukon kahvin valmistumista. Sikäli kuin mittaus oli edistynyt, hän oli piirtänyt karttansa puhtaaksi, maalannut sen ja numeroinut kuviot; loppuviikolla jo alkaisi jyvitys, ja niin olisi pian lähtö käsissä. Häntä ihan poltti halu päästä pois suurempaan maailmaan, Helsinkiin, aloittamaan sitä elämää, joka oli varsinaisesti hänen. Tämä täällä oli hänelle kuulumatonta sivuhommaa, jota hän teki vain toistaiseksi. Mielikuvituksessa välähteli jotakin selittämättömän kaunista, epämääräistä, mutta silti pehmeästi, kimaltelevasti hulmuavaa, sellaista, jota nuoret näkevät unelmissaan, voimatta täsmällisesti sanoa, mitä se on. Mutta lähelle totuutta osutaan, jos myönnetään, että tuossa valkoisessa pilvinäyssä ovat keskeisinä kauniit neidon kasvot, sädehtivät silmät, valkoiset hampaat, että se, mikä siinä hulmuaa, on valkoista silkkiä kauniin vartalon ympärillä. Ja taustana on kunnia, joka kultaa koko maiseman, ja voiman myrsky, joka lakaisee kaikki tieltänsä. Nuoren miehen silmiin avautuva näky, kun hän näin seisoo Nebon vuorella ja katsoo maahan, joka on hänelle luvattu, on niin täynnä elämän rikkautta ja kauneutta, etteivät sanat kykene sitä ilmaisemaan.
Hän oli varmaan ajatuksissaan ollen vastaillut hajamielisesti Huhdan ukolle, joka istui pöydän takana valtiaspaikallaan ja silloin tällöin aatteili ja järkeili elämän menosta. Huomattuaan näet jäävänsä kunnon vastausta vaille ukko vaikeni ja vaipui hänkin ajatuksiinsa, odotellen vieraansa heräämistä. Eukko vilkaisi heihin molempiin ja poikaansa puuhaillessaan takan ääressä, jossa musta kahvipannu alkoi kihistä yhä äänekkäämmin, ja se huolen ja rakkauden sekoitus, joka vakinaisesti täytti hänen sydämensä ja jonka ainaisina kohteina olivat hänen poikansa ja miehensä, purkautui kuuluville ja näkyville pienenä huokauksena ja silmien kuumana vesikiehteenä. Vanhojen äitien kyyneleet ovat uskomattoman herkässä: ei tarvitse muuta kuin että ajatus silmänräpäykseksi unohtuu johonkin menneeseen onnen hetkeen, tuollaiseen kohtaan aikoja sitten kuljetun elämänpolun varrella, jossa on niityn kukkasten väriä ja tuoksua, kimalaisten unettavaa surinaa, auringonpaistetta ja henkäys lämmintä suvituulta, niin heti kyyneleet kohoavat silmiin ja kurkkua ahdistaa surumielisen nautintorikas onnenitkun puristus, joka samalla nielaistessa rauhoittuu ja jättää mieleen hartautta. Eikä ole vanhojen isienkään syytä ylpeillä lujuudestaan, sillä heti kun heidänkin sielussaan valkenee menneen onnen hetki, tärähtää leuka ja silmät kostuvat väkisin. Ja varsinkin ne ovat valmiit täyttymään silloin, kun katsellessa omaa uljasta poikaa huomaa salaisella ilolla, että kaikki se, mitä oli kerran hänestä kuvitellut, on ilmeisesti toteutumassa – että se, millaiseksi on toivonut oman itsensä, on muuttunut hengeksi ja ruumiiksi tuossa uljaassa nuoressa miehessä. Huhdan ukon sielun täyttää salaperäinen, selittämätön onnen ja ylpeyden tunne, kun hän katsoo ikkunan ääressä istuvaa Akselia; hän ei tiedä sen olevan ihmisen itsetiedotonta iloa ja tyydytystä siitä, että on saanut luoduksi oman itsensä uudelleen, vieläpä parannetussa muodossa, taatuksi syvimmän olemuksensa jatkuvaisuuden ja sikäli kuolemattomuuden.
Yrjön katse osui seinällä riippuvaan viuluun ja hän sanoi äkkiä Akselille:
– Soitappas hiukan tuota konettasi, että saan kuulla, minkälainen pelimanni olet. Eliina kehui sinua parhaimmaksi näillä seuduilla. Kesällä kylässä muutamana iltana joku soitti oikein vikevästi polkan pätkää, jota olen sitten turhaan muistellut – lienetkö ollut sinä?
Akseli meni hämilleen, liikahteli hiukan vaivautuneesti ja sanoi:
– Olleeko se kunnoskaan, kun ei oo tullut pitkähän aikahan soitetuksi. Taisin minä joskus kyläs yrittää. Enhän minä parempien pelimannien korvalle...
– No, älä nyt kursaile, vaan riipaise tulemaan, mitä parasta osaat!
Huhdan ukko puuttui asiaan järkeillen:
– Kun täs oikein muistelen, niin ethän oo soittanut viikkomäärihin. Ja ennen oli peli hyppysis aina, ihan liiaksi. Koetahan nyt, että isnööri saa kuulla, saatko rukallas ääniä irti.
Akseli nousi haluttomasti, otti viulunsa ja alkoi viritellä sitä ja napsutella peukalon kyljellä kieliä. Saatuaan sen vireeseen hän puristi sen leukansa alle ja heilautti käyräänsä kuin ruvetakseen soittamaan, mutta ei ruvennutkaan, vaan jäi ajatuksissaan tuijottamaan eteensä lattiaan. Hän näki kymmenet hyppytilaisuudet, hämärät riihet, avarat tuvat, pimeät ladot ja etehiset, kuuli kiihkeitä kuiskeita, vielä viattomina säilyneiden tyttöjen siveätä, pelkäävää hätäilyä, irstasta naurua, juopuneiden kirouksia ja törkeäsanaista loilotusta, näki itsensä soittamassa hurjinta rytkypolkkaansa, terästäen tahtia jalan poljennolla, ja joukon karkeloimassa vimmatusti, uupumatta, hikisenä ja palavin poskin, lattian kumeasti jyskyessä.
Yrjö luuli hänen miettivän, mitä soittaisi, ja sanoi kehoittavasti:
– Soita sitä kesällistä polkkaasi, jos et muuta tällä hetkellä muista.
Se oli juuri tuo riihitanssien kiperä polkka, joka hypitti uupumattomasti. Sitä hän oli äsken nähnyt itsensä soittamassa. Mikä oli aiheuttanut sen, että se nyt tuntui vastenmieliseltä, että koko hänen mielialansa, hänen sielunsa vire, oli sen muistamiseenkin aivan haluton, kerrassaan taipumaton. Johannan asiasta se oli alkanut, saanut lisäyllykettä silloin, kun hän ensimmäisen kerran heitti Talvitien tantereeseen, tullut tuskaksi Johannan lapsellisesti rukoillessa heidän asiansa puolesta, ja hulmahtanut tuleksi heti sen jälkeen, kun hän oli uudelleen joutunut lannistamaan kilpakosijansa. Se oli alituista vaivaa, hiljaa kalvavaa tautia, joka jäyti ontoksi sisältä päin ja piti ajatukset aina kääntyneinä sinne. Olevaisuus oli muuttunut unikuvaksi, ulkoinen maailma näkyi kuin lasin lävitse, ja sen äänet kuuluivat epäselvinä kaukaa. Vaikka mitä olisi tehnyt, niin rauhattomuus vain eneni, niin että se nyt jo tuntui peloittavasti hätäännyttävältä ahdistukselta, joka pakotti silmäämään ympärilleen, että mistä apua? Milloinkaan aikaisemmin Akseli ei ollut tällaista kokenut – ei ollut osannut kuvitellakaan, että ihmisen voisi vallata tällainen ulkonaisesti arvostellen aiheeton ja käsittämätön hätä, jossa äsken niin runsaina kuohahtelevat nuoruuden voimat eivät tuntuneet merkitsevän mitään. Oliko tämä – sitä Akseli oli alkanut pelätä – jonkinlaista "herätystä", joka lopuksi veisi hänet körttiläisten joukkoon? Jumalako oli siis ruvennut etsimään häntä sytyttämällä rovion hänen rintaansa? Mutta hän ei tahtonut alistua sellaiseen – hän voisi olla rehellinen, oikeamielinen mies ilmankin.
Hän havahtui ja huomasi kaikkien odottavan hänen soittoansa. Äiti vain oli tarkalla vaistollaan uumoillut, ettei hänen poikansa ollut entisellään, ja katsoi häneen huolestuneena, köpitellessään siinä pannuineen ja kuppeineen pöydän, takan ja astiahyllyn väliä. Akseli miehisti itsensä, ettei kukaan huomaisi mitään, ja vetäisi käyrällään ensimmäiset tahdit. Ja vaikka tuo polkka tuntui hänestä nyt suorastaan inhoittavalta, loihtien ilmieläviksi kaikki ne asiat, joita hän ei tosin ollut milloinkaan hyväksynyt, mutta joihin hän oli hurjalla soitollaan lukemattomia kertoja myötävaikuttanut, ja oli sävyltään hänen mielialalleen niin vastakkaista, että jokainen ääni kihelmöi tulisena viiltona, hän antoi sen tulvia viulustaan ihan uhmaillen, niin raisusti, että äänet remahtivat kaikumaan pölyisen katon alla kuin paholaisen nauru. Kaikukoot, naurakoon paholainen! – hän ei välitä, vaan soittaa uhallakin, soittaa, soittaa...
Mutta mikä oli, että sormet tuntuivat jäykistyvän ehtimättä iskeä kieliin juuri sekunnilleen sillä kohdalla, jolloin olisi pitänyt, että käyrää kuljettava käsivarsi puutui ja rannetta rupesi omituisesti väsyttämään? Jousi ei hypellyt kielillä niin keveästi ja suihkavasti kuin ennen, eikä ääni ollut täyteläistä ja pyöreästi lujaa, vaan kirskahteli pikkaisen kitisevästi. Ja rinnassa oli ahdistava tunne ihan kuin olisi ollut tukehtuminen uhkaamassa. Akseli hiljensi soittonsa loppuun ja alkoi taas napsutella kieliä, vaipuen ajatuksiinsa ja tuijottaen lattiaan.
Yrjö oli ilahtuen kuunnellut hänen repäisevän tahdikasta soittoansa ja hänen silmiinsä oli ilmestynyt sarja eloisia lähikuvia seudun nuorison tanssi-illoista. Mutta hän ei huomannut niissä mitään, joka olisi tuntunut arveluttavalta, vaan kaikki oli nuoren elämänhalun luonnollista, voimakasta, kuumaa ilmenemistä. Vilisten hänen silmäinsä editse kiisi joukko nuoria pareja, voimakkaita vartaloita, hulmuavia hameita, syvästi ja kuuman kosteasti loistavia silmiä, ja repäisevän tahdikkaana kaikui taukoamatta tulinen, kiihdyttävä, hypittävä sävel. Mutta sitten hän oli todennut rytmin kompastelevan ja oli katsahtanut Akseliin, huomaten nyt tämän kasvoilla hätääntymistä, melkeinpä tuskan ilmettä. Ja kun Akseli sitten lopetti soittonsa ja napsutteli otsa rypyssä viulunsa kieliä, Yrjö ajatteli sitä samaa kuin joka päivä viime viikkojen aikana, että näet Akseli oli huomattavasti muuttunut siitä, minkälainen oli ollut heidän tutustumisensa alkaessa.
Hajamielisesti, yhä ajatuksissaan ja huolestuneen näköisenä Akseli nyt melkein kuin tietämättään nosti viulun leuan alle ja alkoi soittaa hiljaa matalaa, surumielistä säveltä. Joka ei olisi tuntenut siihen kuuluvia sanoja, olisi luullut sitä virreksi, sillä niin vakava ja syvämietteinen se oli, mutta Yrjö tunsi ne sanat ja tiesi sävelen olevan juomalaulu. Hän ihmetteli siinä kuunnellessaan sielunrakennetta, kun se saattoi valita juomalaulukseenkin raskaan, jykevän mollisävelen, joka kulkee aluksi kuolemantotisena kuin "Tuomion päiv' on kauhistava" ja parkaisee sitten tuskansa kuuluville epätoivoisena huutona kuin haavoitettu. Suru ja ikävä ne saavat miehen juomaan – tuska, joka syttyy palamaan sydämessä näillä alakuloisilla, rannattomilla lakeuksilla, tuulen riehuessa esteettömästi ja haukan kiljuessa pilvien alla. Täällä asui ilmassa jotakin, joka säikähdytti ihmisen, pakotti hänet katsomaan sieluunsa, ravisti hänet hereille, herätti hänessä outoja, valtavia voimia ja pyrkimyksiä.
Mutta nyt Yrjö totesi, ettei Akseli soittanutkaan enää tuota äskeistä jykevää, kuin kuolemaan tuomittujen miesten vielä kerran elämässään laulamaa juomalaulua, vaan oli huomaamattaan muuttanut sen toiseksi. Yrjö oli seuratessaan ja aavistellessaan Akselin sielunkamppailuja näinä minuutteina vähitellen aristunut ja jännittynyt, ja aivan säpsähti nyt kuullessaan, kuinka viulusta alkoi tulla hartaasti ja alistuneesti, syvällisen vakaumuksen sävyllä, se maakunnan kansan sävel, joka kuljettaa sen vaivaisena matkamiehenä kehdosta oikeaan isänmaahan ja ikuisen rauhan kätköön. Liikutuksen puristusta tuntui yhtäkkiä hänen kurkussaan. Vaikka olikin vain nuorukainen, Yrjö silti saattoi joskus välähdyksittäin tuntea päivänselvänä tosiasiana kaiken turhuuden ja todeta sielussaan kaukaista aavistusta kuin hienoa tuoksua ikuisen rauhan ihanuudesta. Hiukan ujostellen hän vilkaisi Akselin isään ja äitiin ja näki näiden katsovan poikaansa säikähtäneen näköisinä, oudoksuen hänen säveltänsä. Eivät varmaankaan olleet tottuneet kuulemaan hänen viulustaan tällaista.
Sitten Akseli säpsähti ja lakkasi äkkiä soittamasta kuin olisi tavattu teosta, jonka oli aikonut salata. Hän vilkaisi Yrjöön hämillään, nousi ja vei viulun naulaan mutisten, ettei nyt soitto tuntunut sujuvan. Juotiin kahvia vaiti ollen, sillä pienessä tuvassa vallitsi vakava tunnelma. Akseli vain tuijotteli lattiaan pitkät tovit, muistamatta ryypätä kupistaan. Enempää ei sitten tapahtunutkaan. Yrjö sanoi hyvästit ja läksi Talvitiehen, josta hänet piti hevosella saatettaman Ylitaloon. Akseli jäi kotiinsa, sillä mittauksen päätyttyä hänenkin työnsä oli lopussa. Mennessään pihalla Yrjö tunsi Huhdan ukon katsovan hänen jälkeensä tuvan pienestä ikkunasta ja ajattelevan häntä ystävällisesti. Hän totesi hyvänoloa siitä ja kääntyen vilkaisi taakseen: niinpähän oli, siellä oli ukko ikkunassa vakavan ja arvokkaan näköisenä, kessupiippu tupsahdellen toisessa suupielessä. Yrjö heilautti kättään ja katosi samassa tuvan näkyvistä kuopan kummun ja sen juurella kasvavan haapavesakon taa. Hän ajatteli siinä kulkiessaan, että sinne jäi Huhdan ukon tupa ja että se on nyt täynnä omituista ilmaa, vanhempien arkaa, kyselevää odotusta ja Akselin vaikeata, selittämätöntä oloa, joka tekee hänet umpimieliseksi ja harvasanaiseksi. Yrjö arvasi tämän johtuvan Johannan asiasta, jossa oli nyt varmaan tapahtunut tai oli tulossa ratkaisu. Omituista, että Johanna oli päästänyt Akselin luhtiinsa. Sitä Yrjö ei voinut käsittää. Hän ei olisi kehdannut edes vihjaista Johannalle sellaista, että hän haluaisi tulla Johannan luo yöllä, sitten kun kaikki muut nukkuisivat. Jos hän tekisi niin, niin Johanna varmasti kääntäisi hänelle ainaiseksi selkänsä. Miten nuo talonpoikaiset nuoret miehet saattoivat vain rauhallisesti mennä tyttöjen luhtiin ja kuinka tytöt voivat sallia sellaista? Mutta olihan Yrjö suudellut Eliinaa. Oliko se sitten vähemmän ujostuttavaa? Yrjö tunsi sitä muistaessaan omituista, kaihoisaa, pehmeää lämpöä. Ei hän ollut ajatellut silloin mitään – ei ujostelemista eikä muuta. Eliinan kasvot olivat olleet niin kauniit siinä hänen käsivarrellaan, ja kun hän kamariin tultua oli hymyillyt, niin että huulien välistä oli hiukan kuultanut hampaiden hohdetta, Yrjö oli äkkiä painanut huulensa niitä vastaan, ensin huomaamattakaan, mitä teki. Vasta muutamaa sekuntia myöhemmin hän oli todennut, mitä oli tapahtunut. Se asia oli nyt hänen ja Eliinan yhteisenä salaisuutena. Yrjö oli miettinyt sitä koko viikon vaeltaessaan vitjamiestensä perässä ja ollut sekä onnellinen että surullinen. Hän ei ollut myöntänyt itselleen sitä, mitä todella tunsi tai ainakin pelkäsi tuntevansa Eliinaa kohtaan, mutta totuus ponnisteli ja kolkutti hänen sisimmässään, pyrkien tulemaan lausutuksi julki. Mutta se ei saanut tapahtua. Yrjö ei tahtonut ajatella Eliinaa sellaisin tuntein – hän halusi vain sääliä häntä, olla hänelle hyvä, ihmetellä ja ihailla hänen enkelimäistä päätänsä, sädehtiviä tähtisilmiänsä ja surullista kohtaloansa. Ja nyt, kun hän tiesi muutaman tunnin kuluttua tapaavansa Eliinan, hänen mielensä täytti iloinen, onnellinen odotus.
Syyspäivä oli kirkas ja raikas, täynnä sänkien ja kynnettyjen sarkojen sekä kuloutuvan ruohon tuoksua. Siinä oli oma erikoinen sävynsä, tyytyväisesti, työnsä loppuun saattaneesti levolle laskeva, mielessä salainen voimantietoisuus ja tulevaisuuden odotus. Ilmassa oli elinvoimaa, joka virkistäen siveli ihoa ja hermoja sekä herätti halua ponnistelemaan. Yrjön sielussa väreili jotakin kirkasta, jossa oli vivahdus helliä, omituisesti kiehtovia haavetunteita ja häivähdys häntä nyt ympäröivästä lakeuden rajattomuudesta ja taivaan korkeudesta. Tuo kirkas auer hulmusi kuin loistava hopeaharso ja ylensi kauneudellaan hänen mielensä omituisen hartaaksi kuin hän olisi ollut ryhtymässä johonkin suureen tehtävään. Mietteissään hän tapansa mukaan vihelteli huomaamatta ollenkaan, mitä, ja melkein säpsähti todetessaan hyräilevänsä tuota Akselin äsken soittamaa "vaivaisen matkamiehen" säveltä. Hän koetti muuttaa sitä, mutta vaipui taas mietteisiinsä heräten hetken perästä toteamaan viheltävänsä nyt tuota "vihan päivän" tuomioilmeistä juomalaulua. Sitten hän jo saapui Talvitiehen.
Se oli tuossa hänen edessään ihan aution näköisenä: väki oli arvatenkin töissä. Kotona oli kai vain vanha Tiina, jonka suosioon Yrjö oli jo ehtinyt päästä, päättäen eukon osoittamasta tavattomasta huolenpidosta. Yrjö meni tupaan ja jäi hämmästyneenä, yllätettynä, seisomaan ovelle.
Tupakamarista näet kuului voimallisena ja synkkänä tuon äskeisen juomalaulun sävel ja sen seuraavat yksinkertaiset sanat:
Olut on kaljan kaltaista,
mutta viina se menöö päähän –
no, eihän sitä viinaa nautita
kuin suruhun ja ikävähän...Vanha Tiina askarteli takan ääressä hätääntyneen näköisenä, vilkaisi Yrjöön häpeilevästi ja alkoi ääntä hiljentäen selittävästi sopottaa:
– Mikä lienöö tullut isännälle, joka ei oo tähän saakka eres maistanut, kun nyt ratkes juomahan. Oon koko viikon sitä epäillyt, kun se ei oo mennyt työhön, vaan on päiväkauret vain istunut tuolla kamaris ja ähkinyt raskahasti kuin sillä olis ollut kova tuska. Ja kerran tunsin sen hengen tulovan viinalta. Jokin asia sitä vaivaa yötä päivää, en tierä mikä – vaikka kyllähän sen tieränkin, vaikka en rohkene sanoa. Saa peljätä, jotta kuinka siinä käyrähän, jotta jos se menettää järkensä, poika poloinen. Se on hänen sukunsa sellaista, jotta mihnä kerran vain sen mielihalu kiintyy, niin siitä se ei voi irtaantua muutoin kuin Jumalan imehen kautta. Kun aamulla isnöörin työn loputtua toinen vitjamies, Vasarus-Kustaa, ilmestyi tänne – viinan haju kai sitä veti, mokomaa hyväkästä –, niin heti ne alkoivat ryypätä tuolla kamaris ja sitä ovat siitä pitäen tehnehet. Vasarus-Kustaa osaa laulaa ja siksi isäntä otti sen seuraksensa. Mutta kyllä se saakin nyt näyttää konstiansa, sillä isäntä ei kuulu kyllääntyvän ollenkaan. Ja kun hän käsköö, niin Kustaan on parasta totella niin kauan kuin ääni edes hiukan kurkusta pihisöö, sillä muutoin voi käyrä huonosti. Kuulkaa nyt – tuota samaa sille pitää alvaria veisata...
"Olut on kaljan kaltaista..." – sitä Vasarus-Kustaa lauloi taas kirkkaalla, heleällä äänellä, jonka viina oli voidellut ja päihtymys pehmentänyt tunteelliseksi, ja kun hän ehti loppuun, jossa suru ja ikävä selitetään viinan nauttimisen syyksi, siihen yhtyi Talvitie matalasti ja kumeasti, syvän epätoivon ja kipeän synnintunnon ilmeisellä ahdistuksella. Vanha Tiina huokasi:
– Kyllä sen kuuloo, jotta sillä on tunto vereslihalla. Kun se tuosta häpiästä kerran selviää, niin vielä vaikka itsensä menettää.
Kamarista kuului Talvitien jyrkkä ääni:
– Laula, mies! Mikä on, jottet laula, vaikka istut siinä sitä varten? Eikö kurkkus kestä – häh! Tuos on voiretta – kaara se menemähän! Etkö älyä totella – pitääkö mun auttaa!
Kuului tuolin ryminää ja raskaita askeleita sekä Vasarus-Kustaan humalainen, mutta hätäilevä ja pelkäävä pyytely:
– Kyllä, kyllä, isäntä, kyllä minä juon – on vain liika iso ryyppy kerraksensa. Piretähän hiukan väliä... Mitä nyt laulettaisihin – ei suinkaan tuota äsköistä enää? Se on niin surullinen. Otetahan iloisempaa, kun ollahan näin hauskalla päällä.
– Ei, sanoi Talvitie jyrkästi, ei iloista, vaan surullista. Valitse kaikista murheellisin veisusi ja laula se, niin ehkä pääset eres aavistamahan mun suruni synkkyyttä. Laula Talapakan Nikolaista, joka sai olla murhasta syytettynä kaunihimman kesän Vaasan linnas. Kuule, sinähän oot ollut puukotuksesta valtion hoiros? Mitä varten sinä löit sitä miestä ja miltä se tuntui?
Vasarus-Kustaa meni arvattavasti hämilleen tästä odottamattomasta kysymyksestä, koska natisutti tuolia hetken ajan ennenkuin vastasi:
– Mitäpä niistä mennehistä – eihän mies sentähän onneksi kuollut. Ei siinä ollut sen kummempaa syytä kuin että se alkoi liikuskella sen aitan ympärillä, johon mulla oli mielestäni paree oikeus, ja kun se ei totellut hyvää sanaa, vaan ryppyili ynsiästi, niin ajattelin, jotta laskenpahan vähemmäksi ylpeitä veriäs, ja vetelin siltä hiukan pintaa halki. Ei siitä olis kannattanut asiaa tehrä, mutta se silloinen vallesmanni oli turhantarkka mies, jonka piti haastaa ihmisiä käräjihinsä kaikesta joutavastakin. Että miltäkö tuntui? En minä häntä muista – oothan tehnyt lahtia ja tierät siis, mitenkä lämmin liha halkiaa terävän puukon alla. Miksikö en sitten nainut sitä tyttöä? Olihan mulla kyllä sellainen aikomus, mutta siitä ei tullut mitään sen vuoksi, että tyttö tuli vahvaksi ja hajos kahreksi kesken riijaamisen. Kun tiesin olovani viaton tähän lisääntymisehen, arvelin, jotta tottapahan korjaa se, joka on tielle purottanutkin, ja siirryin krossottelemahan toisten likkain aittoihin. Ei oo kuitenkaan korjannut – ne kuihkivat, jotta tytön kimpus on ollut isäntämies.
Vasarus-Kustaan irvokkaan-hävytön muistelu keskeytyi äkkiä ja muuttui hätääntyneeksi kirkunaksi. Talvitie oli ilmeisesti karannut hänen kimppuunsa ja karjui nyt kumealla juopuneen äänellä:
– Valehtelet, elukka! Sinä itse viettelit tyttöparan ja jätit sitten. Te ootte aina piikain kimpus kuin kärvinkoirat ettekä hellitä ennenkuin ootte saanehet mitä haluatte. Mutta nyt maksan tekojes palkan!
Kamarin ovi rysähti sepposen selälleen ja siitä tulla rojahti Vasarus-Kustaa voimakkaan käden heittämänä kuin halko. Kustaa ei pysähtynyt vaatimaan isäntää tilille tästä kovakouraisesta kohtelusta, vaan vilkaisten säikähtyneenä ympärilleen pakeni kuin jänis suinpäin ulos. Mutta Talvitie jäi seisomaan kamarinsa ovelle tuijottaen Yrjöön, jonka näkeminen oli hänelle ilmeinen ja vastenmielinen yllätys. Häpeä, suuttumus ja uhma kuvastelivat hänen kasvoillaan, kun hän seisoi siinä paidanrinnus auki, tukka villisti valahtaneena otsalle ja silmät palaen. Yrjö tunsi, että tilanne saattoi muodostua jännittäväksi, ja koetti johtaa sitä rauhalliselle suunnalle sanomalla tyynesti:
– Päivää, isäntä! Odottelen tässä, milloin sopisi tulla kyytiin, kun näet pitäisi lähteä kirkonkylään. Työ loppui täältä tällä kerralla, kuten kai jo tiedättekin.
Talvitie ei vastannut mitään, tuijottihan vain Yrjöön synkästi ja huojui edestakaisin. Tuon työvaatteissakin aina siistin herrasnuorukaisen näkeminen herätti hänessä eloon jokaisen talonpojan sielussa asuvan herravihan, joka leimahti nyt liekkiin sitäkin halukkaammin, kun siihen yhtyi sokea, kaikkiin Johannan läheisyydessä oleviin nuoriin miehiin kohdistuva mustasukkaisuus. Hurjat mielteet virtailivat pitkin hänen hermojaan houkutellen häntä ryntäämään Yrjön kimppuun ja hakemaan tyydytystä väkivallanteosta. Yrjö aavisti jotakin tällaista ja tuntien pirtin ilman ikäänkuin latautuvan jännityksestä herkisti ruumiinsa nopeaan puolustukseen. Tilanteen pelasti kuitenkin vanha Tiina, joka nyt vasta selvisi tyrmistyksestään ja sanoi kiireesti:
– Totta kai isnöörille hevonen! Isäntä itte lähtöö kyytihin, sillä sullahan on asiaa säästöpankkihin. Kun lährette heti, ehritte parahiksi aukiolo-aikahan.
Tiinan hätääntyneessä puheessa oli jotakin sellaista sävyä, että se käänsi Talvitien mietteet toisaalle. Hän hymähti hiukan ällistyneenä ja kysyi Tiinalta:
– Mullako asiaa pankkihin?
– Niinhän tuota aamulla sanoit. Mene nyt valjastamahan, että jourutte.
– Mutta ei oo kotona muita levännehiä hevosia kuin oris ja se on liian vauhka.
– Joko nyt Talvitien isäntä on ruvennut hevosta pelkäämähän – menetkö siitä heti taikka muutoin!
Tiina oli vihoissaan ja peloissaan. Talvitien silmät välähtivät, kun hän ulos mennessään sanoi:
– Enhän minä pelkää, vaan miten lienöö isnöörin laita, kun ei oo tottunut hevosihin. Kootkaa tavarat, niin lähretähän, sillä taitaa mulla sittenkin olla asiaa pankkihin, kun oikein muistelen.
Yrjö nosti vähät sälynsä portaille ja katseli siinä, kuinka isäntä veti kiesit pihalle ja lähti noutamaan Intoa, oritta, joka oli pellossa navetan päässä. Se oli iso, musta, kiiltäväkarvainen, täynnä voimaa ja hurjuutta, joka oli yltynyt kiihkeäksi kiimaksi siksi, että tamma oli työssä aidan takana ja ettei sitä oltu pitkään aikaan käytetty varsinaiseen tarkoitukseensa. Tuntien hevosensa Talvitie oli ottanut kiesien seviltä ruoskan ja meni nyt oritta kohti. Tämä alkoi jo kaukaa hirnua kimakasti ja kohosi takajaloilleen, iskien ilmaa etukavioillaan ja leiskuttaen tuuheaa harjaansa. Voi olla, että se vaistosi isännässään jotakin outoa – oli ehkä ollut joskus juopuneen ajettavana ja tunsi viinan hajun. Yrjö totesi yhtäkkiä säikähtäen isännän olevan hengenvaarassa ja rientäen pellolle päin huusi häntä tulemaan pois. Mutta Talvitie ei ollut kuulevinaan, vaan meni vain pystyssäpäin hevosta kohti, joka milloin ryntäsi hurjaan laukkaan, kiertäen hänen ympäritsensä laajaa piiriä kuin valtava musta tiikeri, milloin taas hyppi pystyyn, hirnuen villisti ja iskien etukavioillaan. Nyt Talvitie oli jo aivan lähellä – näytti kauempaa siltä kuin sortaisi ori tuossa tuokiossa hänet kavioihinsa –, kun samalla kuului hänen oudon terävä, jyrkän tiukasti käskevä karjahduksensa: "Into!" ja mäjähti kipeä, viiltävä ruoskan isku hevosen silkkimustaan turpaan. Nahkainen, palmikoitu siima teki tulisen, polttavan jäljen ja isännän ääni ilmaisi ihmisen selittämätöntä, outoa mahtia: hevosen etukaviot putosivat maahan ja sen ruumis alkoi täristä sekä tuskasta että pelosta. Talvitie ärjäisi uudelleen yhden lyhyen kerran, pujotti nopeasti päitset päähän, kääräisi marhaminnan kireästi alaleuan ympäri ja läksi taluttamaan nyt jo nöyrää eläintä pihalle. Sanaa sanomatta hän valjasti sen kiesien eteen, sitaisi kiinni tallin seinässä olevaan renkaaseen ja virkkoi Yrjölle:
– Mennähän juomahan lähtökaffit. Eikös Tiinalla ollut juuri pannu selviämässä.
He menivät suoraan tupakamariin. Isännän pöydällä seisoi leveä, iso, musta pullo. Hän katsoi Yrjöön arvoituksellisesti, samalla häpeissään ja uhmaillen, ivallisesti ja ylimielisesti, ja kysyi:
– Ryyppy?
Yrjö ei ollut tehnyt raittiuslupausta – päinvastoin hänellä oli ylioppilaskekkereistään sekava ja ikävä muisto – ja oli siis sikäli esteetön vastaamaan isännän tarjoukseen miten tahtoi. Mutta nuoruudestaan huolimatta hän oli kuitenkin ehtinyt saada tältä alalta erään tinkimättömän vakaumuksen: hän halveksi herroja, jotka antautuivat ryyppäämään talonpoikien kanssa, ja talonpoikia, jotka tuppautuivat herrojen juomaveljiksi. Hän oli ehtinyt huomata, kuinka edelliset viinan voimasta vähitellen menettivät sen aseman ja arvokkuuden, minkä sivistys oikein hallittuna omistajalleen tuottaa, ja kuinka talonpojat viekkaasti odottivat sitä humalan astetta, jolloin tuo äskeinen "herra" olisi samanlainen sika kuin hekin. Samoin hän oli huomannut, kuinka talonpoika makeillessaan herroille kerrassaan menetti sen arvon, mikä kuului hänelle maailman jaloimman elinkeinon itsenäisenä harjoittajana. Muistaen kotipitäjänsä pientä nimismiestä, joka, vaikka ei kyllä sylkenyt lasiin, ylpeästi kieltäytyi ottamasta ryyppyä, jota hänelle talonpoika rohkeni tarjota kievarin pihalla, jaellessaan viinaansa miesjoukolle, Yrjö vastasi isännän kysymykseen lyhyesti: "Ei".
– Kun ei, niin ei, sanoi Talvitie, kaatoi itselleen puoli juomalasillista ja oli viemässä sitä huulilleen, kun Yrjö laski kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi:
– Kuulkaa, isäntä, älkää maistako enää.
Talvitie katsoi häneen yllätettynä, mustissa silmissä pohjaton ilme. Oli hiuskarvan varassa, suuttuisiko hän, jolloin oli edessä hirvittävä paini ja tappelu, vai taipuisiko vieraansa pyyntöön. Mutta Yrjön äänessä oli ollut vilpitöntä, sydämellistä sävyä, ja se auttoi Talvitien paremman luonnon voitolle. Hän laski lasin pöydälle ja kysyi:
– Miksi ei?
– Siksi, että heränneen ryyppääminen on kovin ruman näköistä.
– Onko suruttoman ryyppääminen sitten kaunihimpaa?
Yrjö meni hämilleen, sillä hän tunsi asemansa ristiriitaiseksi, kun ei itsekään ollut raitis. Hän vastasi vältellen:
– Ei ole kehumista siinäkään, mutta likaisessahan ei uusi lika näy niin selvästi kuin puhtaassa ja valkoisessa. Syntisen rypemistä ei kukaan kummeksi, sillä siihen ovat kaikki tottuneet, mutta annahan kun jumalinen lankeaa, niin sitä juoksevat katsomaan kaikki. Eihän Johannakaan pitäisi siitä, että käytätte väkijuomia.
Viimeinen huomautus oli erehdys. Talvitien silmät välähtivät ja hän kaatoi äkkiä ryypyn suuhunsa, mutisten, että vähät hän Johannan pitämisistä. Sitten hän painoi pään käsiinsä ja istui liikahtamatta, vastaamatta Tiinan kahvitarjoukseen. Yrjö katseli häntä siinä juodessaan kahvia ja näki hänen hartiainsa nytkähtelevän. Hänet valtasi lämmin sääli ja hän nousi:
– Lähdetäänkö jo?
Talvitie veti ylleen körttitakkinsa ja otti naulasta mustan hattunsa. Hänen liikkeensä olivat liioitellun varmoja kuten ainakin juopuneen, joka siten koettaa salata tilaansa. He menivät pihalle, jossa ori jo kuopi malttamattomana. Yrjö istui vasemmalle puolelle, Talvitie oikealle, ja siinä samassa oltiin lentäen ja räikkyen menemässä. Kun oli tultu isolle tielle johtavalle portille, Yrjö hyppäsi aukaisemaan sitä. Kiivettyään takaisin kieseihin hän huomasi Talvitien vaipuneen melkein kuin nuokuksiin, tuijottaen sivulleen maantielle. Sitten hän yhtäkkiä heräsi, puri hammasta kuin olisi tuntenut kipeää tuskaa ja ärjäisten komensi hevosen liikkeelle. Ja vaikka ori juoksi halusta, niin että harja hulmusi vauhdin viimasta ja silmät säihkyivät, Talvitie karjahteli tuon tuostakin, kiihdyttäen juoksijansa ihan lentoon. Yrjö huusi hänen korvaansa:
– Pakahdutatte hevosenne! Hiljentäkää!
Mutta Talvitie ei ollut kuulevinaan, vaan ahdisti oritta yhä, ja taival katkesi vilisten. Ensin Yrjö pelkäsi, mutta huomasi hevosen pian talttuvan rasituksesta, ja vaipui rauhoittuneena katselemaan syysautiota lakeutta ja taivaan valkoisia pilviä, jotka jatkoivat ikuista matkaansa. Ja hän ymmärsi täydelleen, että tuota hänen vieressään istuvaa miestä vaivasi kova sieluntuska, että hän itse, Talvitie ja Akseli, Johanna, Eliina ja Ylitalo, olivat kokeneet paljon sen jälkeen, kun ensimmäisen kerran tapasivat toisensa, kokeneet ja muuttuneet. Ja tästä hänen ajatuksensa kohdistuivat Eliinaan, ikäänkuin sitä itselleenkään tunnustamatta nauttimaan siitä sydämen sykinnästä, jota hänen kuvansa katseleminen, hänen viattomien huuliensa äkkiä tunnettu ja muisteltu lämpö herätti. Koko viikon Yrjö oli miettinyt sitä ainoata asiaa, että mitä Eliina oli ajatellut tuosta yöllisestä kohtauksesta – oliko ottanut sen kovin vakavasti, nähnyt siinä enemmän kuin tuollaisen säälinsekaisen tai muuten tytöltä siepatun suudelman tarvitsee sisältää? Yrjö halveksi itseään näiden ajatusten johdosta, sillä hän tiesi ne valheellisiksi. Jokin kuiskasi hänelle, etteivät nuo suudelmat suinkaan olleet niin keveitä ja helposti unohtuvia pikkuasioita kuin kirjoista tai nuorten puheista saattoi päätellä, vaan että päinvastoin niistä jokainen oli ainaiseksi sieluun painuva elämänkokemus, polttava sesam-sana, joka aukaisee siihen saakka suljettuna pysyneen portin. Siten oli varmaan Eliina käsittänyt huuliinsa painuneen kosketuksen ja silloin auenneet tunteet ja mietteet olivat täyttäneet hänen sielunsa kuluneella viikolla. Miksi hän olisi erilainen kuin Yrjö itse, joka ei ollut tuon yön jälkeen ajatellut ketään eikä mitään muuta kuin Eliinaa ja hänen murheellisen hentoa, rampaa kauneuttansa?
XI
Yrjö istui karttansa ääressä ja laski ahkerasti sen kuvioiden pinta-aloja. Hän mietti siinä, työskennellessään melkein koneellisesti, että jos nuo viivat ja kuviot kertoisivat kaikki, mitä hän niitä tehdessään oli ajatellut, niin siitä syntyisi kokonainen kirja, nuoren lyhyen kesän romaani. Kartta ei sisältänyt ainoastaan peltojen, niittyjen, metsien, kallioiden, kankaiden ja soiden kuvia, vaan myös salaperäiset merkinnät ajatuksista ja tunteista, kauneista näyistä, surumielisistä päätelmistä ja murheellisista välttämättömyyksistä, jotka nyt hienon kimaltelevana utuna väräjöivät hänen silmissään, kun hän tuijotti työhönsä haaveillen, mitään näkemättä. Hän ei erottanut hetkeen aikaan todellakaan mitään, sillä eteispirtin hämy oli valjun auringon äsken kadottua syventynyt salaperäisen tummaksi.
Hän nousi työnsä äärestä ja katsahti ympärilleen. Tämä vanha talonpoikaistupa oli hänelle nyt niin tuttu, että se oli tullut jo kodikkaaksi. Siinä oli päiväiseenkin aikaan jotakin miellyttävää, eheätä ja tyylikästä, joka hämärässä sulautui vielä eheämmäksi kokonaisuudeksi ja sai näin hiljaisuudessa melkein äänen. Yrjö ajatteli usein, katsellessaan sileiksi höylättyjä orsia, ikkunalautoja, laatikkolavitsoita, uunin muotoja, kerrosvuodetta ja astiahyllyjä, niitä vaatimattomia maalaismestareita, jotka olivat luoneet tuon kaiken oman tiedottoman kauneuskäsityksensä mukaan ja saavuttaneet tuloksen, jonka rinnalla – se oli Yrjölle näinä viikkoina valjennut – uusi rakennustyyli tai paremminkin tyylittömyys oli ala-arvoista. Hänen mielensä askarteli usein kiinteästi siinä kysymyksessä, mistä noille oppimattomille, tuskin omalta paikkakunnalta muualla käyneille miehille oli tullut pyrkimys käsitellä kaikki, mitä tekivät, yksinkertaisin tuoli, uunin peltien sulkulaitos, orresta riippuva lapsen kiikku, rukin kuontalon lapasin, puolainkori, kangaspuut, niin, etteivät ne vain tyytyneet täyttämään varsinaista käytännöllistä tarkoitustaan, vaan edustivat linjoillaan ja koristeillaan kauneuden iloa? Yrjö ei ymmärtänyt tätä – ei ollut sitä milloinkaan aikaisemmin ajatellut –, mutta hän nautti siitä, oli ylpeä noiden vanhojen timperien puolesta ja tunsi pitävänsä heistä.
Hän tuijotti hämyisen tuvan uunia kohti ja vaipui katselemaan eilisen päivän kuvia. Hän näki Johannan puuhaavan reippaana ja palavissaan leipomishommissa, kiidättävän lapiollaan leipiä uuniin ja ottavan kypsyneitä sieltä pois. Happaman leivän väkevä mutta miellyttävä tuoksu tuntui pirtissä vieläkin. Johannassa oli jotakin hentoa ja liian nuorta kantamaan emännän vastuuta, vaikka hän oli yritteliäs ja urhoollinen. Kun hän liikkui tuossa touhuissaan ja vilkaisi väliin ujoilevasti Yrjöön, jonka katse liian kernaasti riistäytyi hänen puoleensa, herkähti tämän sydämessä valveille hieno, osanottoinen sääli. Ja kun Yrjö joskus katsahti Eliinaan, joka istui karsinaikkunan ääressä kutoen, ja kuuli sisarten vaihtavan jonkin sanan, niin tuo sääli tuli yhä kipeämmäksi. Miksi? Ehkä siksi, että hän tiesi kummallakin olevan sydänsurun, joka saatteli heitä kaikkiin askareihin, oli mukana Johannan viedessä leipää uuniin ja kietoutui joka silmän mukana Eliinan kudelmaan. Heidän työnsä oli samanlaista kuin Yrjön kartta: siihen liittyi näkymättömänä osana kertomus heidän sydämensä tilasta, sen ajatuksista, tunteista, ilon, murheen, pelon ja toiveen säpsähdyksistä.
Kun Talvitie pysähdytti vaahtoavan hevosensa Ylitalon porttisolan kohdalle ja itse maassa käymättä jätti Yrjön tavaroineen siihen sekä läksi hyvästiä sanomatta ajamaan takaisin, Yrjö aluksi viivähti tiellä ja katsoi hänen jälkeensä. He eivät olleet vaihtaneet sanaakaan koko matkalla, lukuunottamatta Yrjön hillitsemisyritystä taipaleen alussa, ja Yrjö jäi ihmettelemään Talvitien kummallista käytöstä ja syvällistä, aatteellista humalatilaa. Sitten hän otti tavaransa ja meni sisään, todeten, ettei kukaan ollut nähnyt hänen saapuvan. Tultuaan eteispirttiin hän huomasi Eliinan istuvan karsinaikkunan ääressä, ompelutyö sylissä, ja suurin, sädehtivin silmin tuijottavan häneen, verilaineiden kulkiessa hänen valkealla ihollaan. Mutta siinä samassa hän jo pienensi ja pimensi katsettansa kuin olisi saanut itsensä kiinni luvattomilta teiltä, pisti ompeluksensa esiliinan taskuun – se näytti olevan jotakin pientä korutyötä – ja tervehtien iloisesti alkoi haparoida sauvojaan kuin lähteäkseen pois. Mutta Yrjön jännitys oli lauennut hänen vapaasta, iloisesta tervehdyksestään ja hän sanoi estellen:
– Miksi lähdet!
Hän meni Eliinan luo, antoi kättä ja istui viereen ikkunan toiseen pieleen, katsoen milloin ulos, syysruskealle lakeudelle ja hiljaa virtaavalle joelle, milloin vilkaisten kysyvästi ja ujosti Eliinaan, joka ei nostanut silmiään lattiasta. Yrjö oli kyllä hämillään, mutta tunsi toisaalta, kuinka tuon yöllisen kokemuksen kautta, niin pieni kuin se olikin – vai oliko se pieni? – paljon sellaista, mikä oli pidättänyt heitä lähentymästä toisiaan, oli kaatunut heidän väliltään. Hän tunsi onnea katsoessaan Eliinan kaunista päätä ja kysyi sanoakseen jotakin:
– Mitä ompelet?
– Ei se erikoista...
– Näytä – tuollako se on esiliinan taskussa?
Yrjö koetti siepata sitä sieltä, mutta Eliina esti. Silloin hän tarttui Eliinan käsiin ja aikoi ottaa sen väkisin. Eliina vastusti, jolloin hänen käsiensä valkea voimattomuus herätti Yrjön säälin. Hän päästi ne irti ja sanoi lepyttelevästi:
– Suo anteeksi! Eihän vain koskenut?
Eliina purskahti äkkiä kirkkaaseen nauruun ja sanoi ottaen sauvansa:
– Ei se koskenut. Nyt mun täytyy mennä.
Hän läksi, siirrellen raskaasti sauvojaan. Ovelta hän katsoi Yrjöön, mutta nyt hänen silmistään ei enää loistanut naurun ilo, vaan vesikiehteiden kimalle. Hän sanoi kuitenkin tyynesti:
– Tuvassa on kaffia, mutta kun en voi tuora sitä tänne eikä Johanna ole sisällä, täytyy sun tulla sinne.
Yrjö meni Eliinan jäljessä. Hänen teki mieli kaapata tyttö syliin ja kantaa hänet eteisen läpi tupaan, mutta Eliinan olemuksessa oli jotakin arvokasta "älä koske", joka kielsi. Eliina istuutui pöydän ääreen ja sanoi nyt taas hymyillen:
– Ota kupit, sokeri ja maittila kaapista ja tuo ne tänne. Siellä on koris tuoresta nisua, jota Johanna on leiponut sua varten. Ja pannu on tuos takan reunalla.
Yrjö laittoi varusteet pöydälle kuten käsketty oli ja istuutui Eliinan viereen. Vasta silloin tämä sanoi itseään toruen:
– No mutta liinahan tähän olis pitänyt levittää! Mua talonpoikaistollukkaa, kun en sitä havainnut! On näet niin harvoin herroja vierahina, jotten oo tottunut sellaisiin hienouksihin. Mene ylähä meirän kamarihin ja avaa vasemmas ovinurkas oleva arkku. Siinä on päällimmäisenä sopiva liina – tuo se tänne. Mutta älä kaivele arkkua sen enempää.
– Miksi ei?
– Se on mun arkkuni eikä sun sovi sitä mullistaa. Taitaa olla parasta, ettet menekään, sillä kelpaahan tämä näinkin. Mutta mene sentään – onhan niin hauskaa, kun on vähän siistimpää. Ethän juo täällä kaffia enää monta kertaa.
Yrjö meni. Hän oli kuullut Eliinan viimeisistä sanoista hienon värähdyksen, joka herätti hänen sielussaan sarjan surumielisiä aaltorenkaita. Hän kiipesi ullakolle, avasi neuvotun arkun ja jäi hetkiseksi seisomaan sen ääreen.
Se oli täynnä pellavavaatteita, mitä lienevät olleetkaan, ja päällimmäisenä kuin käytäntöön otettuna se liina, jota Eliina varmaan oli tarkoittanut. Arkusta leyhähti hieno hajuheinän tuoksu ja sen mukana niiden haaveiden ja unelmien ilo, joiden vallassa rampa tyttö oli vuosien kuluessa valmistanut kapioitansa. Varmaankaan hän ei ollut voinut tehdä niitä siinä tarkoituksessa, että todella olisi odottanut jonkun tulevan kysymään häntä, vaan ainoastaan kokeakseen elämästä edes tämän ilon, haaveillakseen sulhosta kuin nunna, joka kirjailee koruompelukseensa unelmoidun ritarin tarinan.
Tultuaan tupaan hän huomasi Eliinan ponnistautuvan iloiseksi ja touhuten siirtävän kahvivarusteet syrjään, että Yrjö voisi levittää liinan. Kun kaikki oli järjestyksessä, hän sanoi huoaten:
– Muuten olis hyvä, mutta kukkia puuttuu. Herrasväes kuuluu olovan, jos se on muutoin mahrollista, kahvipöyräs kukkia. Onko teillä niin?
– On joskus, ainakin kesäiseen aikaan, kun kukkia saa ja sattuu olemaan vähän juhlallisempaa. Mutta minäpä juoksaisen hakemassa tuolta rantahaavasta kellastuneita lehtiä – ne ovat kauniita.
Eliina nauroi.
– Mene, hän virkkoi, ne sopivat meille hyvin.
Vihdoin kaikki oli valmista. Eliina kaatoi kahvia kuppeihin ja sanoi:
– Herra isnööri on hyvä ja ottaa! Sopii kastaa pullaa enemmältäkin.
He nauroivat ja tunsivat olonsa hauskaksi. Tupa oli risahtamattoman hiljainen, katsoen kuin hengitystään pidättävä, piilossa oleva ihminen, näitä kahta nuorta, vielä lasta. Poika oli kuin itse terveys, posket ahavan rusketuttamat, ylähuulella ja leuassa ensimmäisen parran tummaa untuvaa, silmissä terävästi tuikahtava katse; tyttö tuossa rinnalla, pöydän takana, niin että alaruumis oli näkymättömissä, kaunis kuin päivänkukka, iloinen ja samalla ujosti punehtuva, naurava ja kohta liikutuksesta hiljentyvä. Pojan sydämessä ailahti rakkauden onni, jonka rinnalla asui alituinen varmuus pian lähestyvästä eron hetkestä ja moite siitä, että oli vastoin parhaita päätöksiään päästänyt sellaisen tunteen heräämään itsessään ja Eliinassa. Olisi pitänyt olla vieras, ylpeä. Silloin Eliina olisi ruvennut vihaamaan häntä ja säästynyt monilta tuskilta. Tyttö vaistosi hänen ajatuksensa ja tunsi, kuinka kylmä pilvi laskeutui heidän välilleen. Häntä värisytti ja hän liikahti hiljaa poispäin. Silloin Yrjö heräsi ristiriitaisista mietteistään, katsoi häneen ja puolestaan ymmärsi äskeisten ajatusten siirtyneen Eliinaan ja sumentaneen hänen ilonsa. Sääli valtasi hänet ja pehmensi hänen pidättyväisyyttänsä: voimatta hillitä itseään hän kumartui tytön puoleen ja suuteli häntä – taas, muistamatta päätöstään ja kuulematta tuntonsa nuhteita. Eikä Eliina vastustellut, ei työntänyt häntä pois, vaan sulkien silmänsä vaipui hänen syleilyynsä, ollen siinä samanlainen kuin silloin yöllä kuutamossa – kaunis, suloinen, ujosti ja puhtaasti värisevä. Yrjö tunsi omituista huimausta, miehisti itsensä ja sanoi, päästäen Eliinan irti, hämillään sopertaen:
– Suo anteeksi – emme saa... Olkaamme järkeviä... Sinähän ymmärrät...
Mutta Eliina helähti kirkkaaseen nauruun. Hänen poskensa hehkuivat ja silmissä oli autuas, hurmaantunut ilme. Hän ojensi kätensä ja painaen sen Yrjön huulille sanoi:
– Älä pyyrä anteheksi äläkä selitä mitään! Minä ymmärrän kaikki, kaikki! Mutta mehän emme muista juora kaffia! Kas niin – herra isnööri on hyvä ja kastaa! Eikö meillä ole nyt hauskaa!
Hän taputti käsiään ja nauroi taas kirkkaasti ja vallattomasti, niin että ääni helisi tuvassa kuin pääskysen viserrys. Mutta kesken kaiken hän sattui sysäämään pöydän nojassa olevia kainalosauvoja, jotka kaatuivat kolisten. Nauru katkesi ja hän jäi säikähtyneen näköisenä tuijottamaan niihin. Sitten hän painoi kädellään sydämensä kohdalle ja supisi itsekseen. Yrjö oli kuulevinaan hänen sanovan: "Minä rampa hupsu!", ja ojensi hänelle osaaottavasti kätensä. Eliina laski niihin omansa, katsoi häntä silmiin pitkään, vakavasti, tutkivasti, ja ratketen itkemään kallistui kuin apua anova Yrjön puoleen. Ja silloin ei tämäkään voinut hillitä tunteitaan, vaan suuteli taas hänen vapisevia huuliaan ja tunsi hänen suolaisten kyyneliensä maun. Rauhoituttuaan hetkisen kuluttua Eliina irtautui hänestä kuin säikähtäen, katsoi sauvojaan surumielisesti ja kuiskasi: "Rakkaat, rakkaat sauvat!" Pian hän sitten alkoi hymyillä, antaen aurinkoisen luonteensa taas päästä voitolle.
Näin he viettivät harvinaista hetkeä vanhassa tuvassa, kuulematta edes tahdikkaasti astelevan könniläisen ääntä, kun se pienin mutta nopein annoksin mittasi heille määrättyjä autuuden minuutteja. Kumpainenkaan ei ollut milloinkaan katsonut tytön tai pojan silmiin näin läheltä, ei tuntenut ihon tuoksua eikä huulien lämpöä, ja molemmat olivat siksi kuin ujoilevia lapsia, jotka ovat löytäneet oudon, kauniin esineen eivätkä oikein tiedä, saisiko siihen koskea ja uskaltaisiko sitä ottaa käteensä.
Yrjö heräsi mietteistään. Hän vaipui niihin aina ollessaan yksin ja eli uudelleen kaikki ne tilanteet, joihin oli joutunut seurustellessaan Eliinan kanssa. Hän oli ensin nuhdellut itseään kevytmielisyydestä ja pelännyt tuottavansa Eliinalle parantumattoman surun, mutta oli vähitellen rauhoittunut ja alkanut ymmärtää hänen hienoa ajatustapaansa ja kirkasta, jaloa sieluansa. "Ei ole tapahtunut mitään, joka kaipaisi selityksiä. Ei unia voi selittää eivätkä ne merkitse mitään. Ne ovat vain kauniita, kestävät hetken ja haihtuvat pois. Niiden valtaan voi vaipua ja toivoa, että ne kestäisivät aina, mutta niinhän ne eivät tee. Kerran me heräämme ja toteamme, että unemme on kadonnut kuin varjo. Tiedäthän, kuinka hartaasti joskus toivomme, ettemme olisi heränneet, että olisimme saaneet nähdä tuon unen edes loppuun. Mutta sitä ei sallita: kauniit unet loppuvat aina kesken". Yrjö oli ymmärtänyt, että Eliinan sydämessä asui jalo urheus ja suuri viisaus, ja tunsi sikäli saaneensa lahjan, jonka kirkas puhtaus liikutti häntä. Muutenkin Eliina osasi pitää heidän pienen suhteensa korkealla, vaikeasti kauniilla ja runollisella tasolla, kuin se olisi ollut poimulehden kourassa väräjävä kastehelmi, johon taivas kuvastuu ja jonka pieninkin varomaton kosketus karkoittaa. Ne suudelmat, joita he joskus joutuivat vaihtamaan, olivat aamun raikkaassa ilmassa liiteleviä perhosia, väikkyen kaiken aistillisuuden yläpuolella kuulaassa, pyhässä ihannemaailmassa. Ja Eliina väisti niitä nyt, nostaen torjuen kätensä ja katsoen Yrjöön kummallisen sädehtivästi. Yrjö ei muistanut nähneensä kenelläkään niin omituisen kirkkaita, timantin tavoin säihkyviä silmiä. Hän saattoi kiintyä tutkimaan niitä ulkokohtaisen uteliaasti: niiden valkoista helmiäisloistoa, ihmeellistä, läpikuultavaa, puhdasta siniharmautta, terän syvää sädettä ja vaaleiden ripsien tiheätä, pitkää rikkautta. Aitan hämyssä, jossa Yrjö oli nyt ollut Eliinan vieraana, ne ihan näyttivät valaisevan.
Hänen mietteensä keskeytyivät isännän tullessa sisään. Ylitalo oli tottunut viettämään illat Yrjön seurassa, jolle oli vähitellen yhä enemmän paljastanut käsityksiään elämän menosta. Ja tavallista oli, että ennenpitkää tulivat saapuville Eliina ja Johannakin, viimeksimainittu vain sikäli kuin pääsi ainaisilta askareiltaan. Silloin kun Yrjö oli tultuaan ollut pirtissä kahden Eliinan kanssa, tämä oli kysynyt, oliko Akseli tullut kylään, ja saatuaan kieltävän tiedon tuuminut, että olisi se saanut nyt tulla. "Tuskinpa isä häntä enää pois ajais", hän oli naurahtaen huomauttanut. Siitä ja Eliinan muista vihjailuista sekä Johannan kirkkaista, samalla toivorikkaasti ja pelkäävästi isään suuntautuvista katseista Yrjö oli päässyt ymmärtämään hänen asiassaan tapahtuneen onnellisen käänteen. Hänen oli monta kertaa tehnyt mieli ruveta Akselin puhemieheksi, mutta oli onneksi jaksanut hillitä itsensä: hän, poikanen, puhemieheksi! Ylitalo olisi voinut pitää sitä sekaantumisena asiaan, joka ei kuulunut Yrjölle.
Isäntä istahti raskaasti pöydän ääreen ja alkoi, kun Yrjö oli sytyttänyt lamppuun tulen, tarkastella siinä olevaa, nyt jo aivan valmista karttaa. Mutta tällä kerralla hän ei ruvennut puhumaan siitä eikä muista maanmittaustaidon salaisuuksista, vaan kysyi:
– Onko tyttöjen tullut sanotuksi isnöörille, jotta meillä on huomen-iltana seurat?
Oli lauantai ja eilinen tavallista suurempi leipomatouhu oli aiheutunut juuri sunnuntaiksi määrätyistä seuroista. Yrjö tiesi sen ja vastasi myöntäen. Isäntä jahkaili edelleen:
– Tuloo vähän kaukaisempiakin seuraystäviä, jotka tavallisesti ovat ollehet yötä ja lähtenehet kotia vasta aamulla. Ovat nukkunehet täs erustuvas. Niin jotta olisko isnöörillä mitään sitä vastahan, että ootte sen yön vaikka tuolla Yllin talon paapankamaris, joka on tyhjä? Kysyin siitä Ylliltä ja se sanoi, että sopiihan se.
Yrjö myönsi, ettei hänellä ollut siihen mitään sanomista. Isäntä jatkoi:
– Ei oo tarkoitukseni ajaa teitä pois, mutta kun arvaan, jottette jaksa kuunnella jumalansanaa niin myöhäisehen kuin me ja veisuu herättäis teirät meirän yliskamaris, niin onhan mukavampaa mennä nukkumahan rauhallisehen paikkahan silloin kun mieli teköö.
– Mikä sen nätimpää on, arveli Yrjö, – kiitoksia vain isännälle.
Johanna tuli ilmoittamaan saunan olevan valmiina ja laski samalla molempain eteen pöydälle puhtaat alusvaatteet. Sitä tehdessään hän vilkaisi Yrjöön ujosti ja Yrjöstäkin tuntui jollakin kaukaisella, hienolla tavalla – hän ei ymmärtänyt miksi – miellyttävältä, että Johanna näin kodikkaasti hoiti hänenkin vähiä vaatteitaan. Pesu pesulta ne olivat siirtyneet Johannan haltuun, tuonne seinäkaapin laudalle, vieläpä tarkoin korjailtuina ja parsittuina. Viimeksi-mainitun työn oli kyllä tainnut suorittaa Eliina, mutta hän oli tehnyt sen Yrjöltä salaa, tämän ollessa ulkotyössä.
Isäntä nousi raskaasti pöydän äärestä, otti vaatteensa ja todeten, että taas oli siis tullut lauantain siunattu saunahetki läksi menemään ja pyysi vierasta mukaansa. He laskeutuivat pihalle, astuivat peräkkäin saunapolkua ja tunsivat viileän syysillan raikkaan kylmyyden ihollaan. Saunan edessä molemmat seisahtuivat tietämättä miksi, katselivat vaiti ollen mahtavana, syvänä ja tummana kaartuvaa taivaanholvia, joka jo säkenöi miljoonin tähdin, ja kuuntelivat kuin jännittyneinä läpitunkemattomaan himmeyteen ja lauantain savuntuoksuiseen saunarauhaan vaipuneen kylän ääniä. Ne olivat tuttuja ja kotoisia: kaivonvintin narinaa, lasten kilkatusta saunatieltä, eukkojen keskustelua raja-aitojen molemmin puolin, mutta juuri siksi mieluisia ja mieleenpainuvia, edustaen kaiken tämän takana asuvan, rakkaaksi ja tutuksi käyneen elämän onnelliseksi tekevää todellisuutta. Tätä he vaistosivat siinä illan viileydessä saunan edustalla, isäntä kokeneesti, nöyrästi ja kiitollisesti, nuorukainen aavistelevin, elämän suurille arvoille vähitellen avautuvin tunnoin.
Riisuutuessaan isäntä katseli salavihkaa nuorta herrasystäväänsä. Kesän kuluessa hän oli oppinut tuntemaan hänet ja alkanut pitää hänestä. Sen Yrjö oli huomannut. Jo ennen, muualla ollessaan, hän oli todennut, että kun hänen työtoverinaan ja apulaisenaan oleva vaatimaton jätkä, mikä nimi ei sisältänyt Yrjön kielenkäytössä halveksintaa, alkoi ajatella nuorta esimiestään ystävällisin tuntein, tämä samalla ilmeni hänen sanoistaan, äänestään, katseistaan ja teoistaan. Ei ollut mitään, jota olisi voinut pitää mielistelynä ja lähteneenä epärehellisistä tarkoituksista, vaan kaikki oli naivin sydämen välitöntä, usein juuri kömpelyytensä vuoksi liikuttavaa ystävyyttä, joka olisi vaaran tullen ollut valmis antamaan vaikka henkensä. Se sekä ujostutti Yrjöä että teki hänet kiitolliseksi, se antoi lämmintä, humaanista sisällystä hänen "kansa"-käsitteelleen ja opetti hänet tajuamaan, mikä onni asuu ihmisten sydänten veljeydessä säätyyn katsomatta. Tuo sama, tuttu ilme oli ruvennut kuvastelemaan Ylitalon kasvoilta, kun he olivat syventyneet yhä laajempiin keskusteluihin ja Yrjö oli puolestaan innostuen isännän esimerkistä rohjennut selitellä niitä asioita, jotka olivat hänen nuorina ihanteinaan. Ylitalo oli iästään ja kokemuksistaan huolimatta hänkin välitön, tunteellinen kansanmies, jonka sydämen herkkyys helposti, aivan huomaamatta, värähti lämpönä hänen sanoissaan ja pehmensi hänen päällikönpiirteensä lempeäksi paisteeksi. Yrjö oli omituisen ujouden vallassa tuntenut, kuinka hänen elämänsä Ylitalossa oli tästä ja muistakin syistä saanut viime aikoina yhä tiiviimpää tunnetaustaa.
Mutta hän ei tiennyt, mikä seikka varsinkin oli herkistänyt Ylitalon mielenkiintoa häntä kohtaan ja mikä nytkin asui hänen tutkivan mutta arvoituksellisen katseensa pohjalla. Sinä päivänä, jolloin hän oli istunut Eliinan vieressä kahvipöydän ääressä, luullen olevansa tämän kanssa turvallisesti kahden, Ylitalo oli sattumalta lähestynyt taloansa siltä suunnalta, josta ei tavallisesti kuljettu, ja itse näkymättömänä joutunut näkemään Yrjön ja Eliinan lapsellisen kisailun. Se oli ensiksi jysähdyttänyt hänen sydäntänsä ja ajanut äkkisuuttumuksen kipenöitsevät veret liikkeelle, mutta sitten hän oli onneksi jaksanut hillitä itsensä, painunut rantatörmän suojaan ja istahtanut sinne miettimään, mitä pitäisi tehdä. Ylimpänä kuohui vihaava, melkein inhon sekainen epäilys tuota nuorukaista kohtaan siitä, että tämä kenties oli houkutellut hänen tyttärensä kevytmieliseen leikkiin, mikä teko oli jollakin tavalla vielä edesvastuuttomampi siksi, että tyttö oli rampa. Mutta kuta kauemmin Ylitalo siinä pohti asiaa ja tarkasteli sitä kaikilta puolilta, sitä pienemmäksi hänen suuttumuksensa kutistui. Varmaan Yrjöllä ei voinut olla mitään moitittavia aikomuksia, sillä sellaiseen hän oli luonteensa ja vielä lapsellisen ujoutensakin puolesta aivan kykenemätön; sen Ylitalo oli hänestä huomannut. Hän ei ollut tarkoittanut mitään – oli, poika poloinen, ihastunut Eliinan sievään ulkomuotoon ja olentoon, enää huomaamattakaan, että tyttö oli raajarikko. Ja Eliinan rakastumisessa Yrjöön ei totisesti ollut ihmettelemistä. Mitä tässä siis oikeastaan oli suuttumista? Ei mitään! Ainoa, millä oli asiassa todella sijaa, oli sääli, kipeä sääli.
Ylitalo oli varma siitä, että Eliina ymmärsi tunteidensa toivottomuuden, rakentamatta minkäänlaisia tuulentupia. Hän oli pitänyt tytärtänsä salaa silmällä ja nähnyt, kuinka rakkaus lämmitti hänen pientä sydäntänsä. Se tuikahteli hänen silmistään hellänä, kirkkaana säteilynä ja paloi hänen poskillaan rusottavana hohteena. Yrjön ollessa saapuvilla hän ei voinut irroittaa hänestä katsettaan, samalla ilmeisesti koko ajan peläten, että muut saattaisivat huomata jotakin. Ja jos Yrjö oli poissa, hän oli levoton, raahautuen pirtin ja erustuvan väliä ja seisoen ikkunain ääressä polttavan kaihon kiusaamana. Ja joskus Ylitalo oli joutunut kuulemaan, kuinka sisarukset puhuivat huoliaan ja salaisuuksiaan, ja lohduttivat toisiaan. Tai Eliina teki sitä, sillä lopuksi hänellä sittenkin oli uljaampi luonne, mikä ehkä johtui siitä oman kohtalon varmuudesta, jonka kainalosauvat antoivat. Väliin Eliina näytti niin iloiselta ja onnelliselta, livertäen kuin pääskynen, että olisi luullut hänen siinä samassa lähtevän lentoon. Ylitalo tapasi itsensä silloin haaveilemassa sellaisesta ihmeestä, että kainalosauvat kaatuisivat pois ja Eliina tuntisi voivansa seisoa, kävellä ja juosta. Ylitalo oli usein nähnyt unta siitä. Jo silloin, kun Eliina tuli rammaksi eikä päässyt omin voimin mihinkään, kun hän ojenteli pieniä käsivarsiaan jokaista saapuvilla olevaa kohti, silmissään rukoileva, tuskastunut pyyntö, Ylitalon mieleen oli syntynyt hänestä terveen lapsen kuva. Aina ajatellessaan Eliinaa hän näki hänet kävelevänä, karkeloivana, ja niin myös unissa, se vain erona, että tällöin kaikki muukin maallinen näytti pudonneen pois ja hän liiteli keveästi kuin valkoinen kukanhöytyvä. Ja joka kerta, kun kainalosauvan kopsahdus herätti hänet näistä haaveista, repi uusi tuska hänen sydäntänsä kuin hänen tyttärensä olisi tullut rammaksi vasta sillä hetkellä, jonkin äkillisen onnettomuuden kautta. Kun nyt oli tapahtunut se, jota Ylitalo oli isän huolin usein peläten ja ihmetellen ajatellut, että näet rakkaus oli tavoittanut Eliinan sydämen, hän nyt mietti, oliko tämä onneksi vai onnettomuudeksi. Oliko sallimus tahtonut tuottaa hänelle kuin kainalosauvojen kevennykseksi elämän suurimman ilon, rakkauden, ja siksi johtanut tuon oudon, polkuansa aloittelevan nuoren miehen menemään tästä ohi? Hän oli tullut, pysähtynyt ajatuksissaan, nähnyt edessään kukkasen, jonka varsi oli polkaistu poikki, ja ihaili nyt sen kauniita terälehtiä, kosketellen niitä huulillaan. Mutta pian hän heittäisi kukan pois ja jatkaisi matkaansa – miten silloin Eliinan kävisi? Vaikka hänen täytyisi ymmärtää, että näin olisi käyvä, niin voisiko hän silti alistua kohtaloonsa? Jos voisi, niin silloin tämä rakkaus olisi hänen elämänsä ihanin muisto, kuin valkoinen pilvi kuljetun taipaleen yllä.
Ylitalo havahtui mietteistään siihen, että Yrjö, joka oli jo riisuutunut, löi löylyä, niin että kiuas kohahti ja kivet ritisivät. Katsoessaan häntä siinä Ylitalo muisti yhtäkkiä Raamatun sanat Saulista, jonka ruumiissa ei niiden mukaan ollut ainoatakaan virheä. Nuoruuden, voiman ja miehuuden kauneus ilmestyi kajastuksena Ylitalon vanhenevaan sieluun ja hän muisti yhtäkkiä itseään, vaimoaan, joka oli joskus samoin kuin Yrjö nyt selin häneen puuhannut kiukaan ääressä valkeana, ujona ja siveänä.
He kylpivät, nauttien kuumuudesta ja vastojen tuoksusta. Ja sitten Ylitalo taas pesi vieraansa selän, mihin Yrjö hymyillen suostui, koska ymmärsi sen kuuluvan isännän rakkaudenpalvelukseen ja nöyryydenharjoitukseen. Sitä tehdessään Ylitalo yhtäkkiä muisti Johannaa ja Akselia sekä tämän nuorta, uljasta kauneutta, ja hänen sydämessään heräsi häntä kohtaan lämmin rakkaus. Mennessään pirttiin hän tunsi puhdistuneensa myös sielullisesti ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta hänen suorittaessaan aina siunatun lauantain iltahartautta. Eliina oli entisellä paikallaan, vuoteella, puoleksi makuullaan, ja katsoi sieltä salavihkaa Yrjöön, joka ilmeisesti oli ajatuksissaan harhautunut jonnekin kauas. Johanna istui jakkaralla takan edessä ja piti silmällä illalliskeittoa, jonka tuoksu tuntui pirtissä. Sisaret olivat olleet saunassa: heidän hiuksensa olivat vielä vähän kosteita ja poskilla oli lämmin, puhdas, pehmeä puna.
XII
Talvitie ei lopettanut juomistansa vielä sinä päivänä, jolloin saattoi Yrjön kylään, eikä seuraavinakaan, vaan jatkoi sitä sitkeästi huolimatta yhä kiihtyvistä tunnon nuhteista. Hän näet huomasi viinan toisaalta tuovan unohdusta, jopa kohottavan joskus jonkinlaiseen uhkamielisen riemun tilaan, josta putoaminen tosin oli sitä synkempää. Väliin taas Johannan kuvan herättämä hellyyden ja kaihon aalto oli mukana seuranneesta murheesta huolimatta niin juovuttavan hurmaava, että sen olisi toivonut jatkuvan siihen saakka, kunnes olisi siihen hukkunut ja kuollut. Kukaan ei uskaltanut häiritä häntä, vaan hän joi niin kauan kuin viinaa riitti – sitäkin viinaa, jota Vasarus-Kustaa oli hankkinut entisen lisäksi ja hankki, kun vain sanottiin.
Mutta vähitellen omantunnon paine kasvoi niin voimakkaaksi, että sen pidäkkeet särkyivät ja se sai äänensä kuuluviin. Hän heräsi yöllä pitkästä, kauan kestäneestä humalaisen unesta ja tunsi olonsa sekä ruumiillisesti että sielullisesti sanomattoman viheliäiseksi. Pahat, rikolliset mielikuvat olivat kyllä aikaisemmin aiheuttaneet hänen mielessään saastaisuuden tunnetta, mutta siitä hän oli aina vähitellen vapautunut, koska ne olivat jääneet hänen salaisuudekseen ja koska hän ei ollut vielä mitään suoranaista pahaa kenellekään tehnyt. Mutta nyt hän tunsi ensimmäistä kertaa elämässään polttavaa, kalvavaa, maahan masentavaa häpeää, sellaista ihmisarvonsa alenemista ja likastumista, joka oli hankittu julkisesti, kaikkein nähden, iljettävällä, eläimellisellä rypemisellä, eikä siis ollut mitenkään salattavissa ja yksin pois pestävissä. Niin kauan kuin hän muisti oli pieninkin häpeäntunne tuottanut hänen ylpeälle, intohimoiselle luonteelleen mitä kipeimpiä kärsimyksiä, ja siksi hän oli varonut itseään, ettei antaisi aihetta sellaiseen. Mitään vaarallisempaa ei ollutkaan siinä suhteessa sattunut ennenkuin hänen rakastuttuaan ja tunnettuaan olevansa hyleksitty kosija. Se nöyryytti ja raivostutti häntä sanomattomasti. Mutta hän olisi hiljalleen taistellut itsensä irti koko asiasta ja päässyt miehuulliseen tasapainoon, ellei olisi ollut tuota kohtausta siinä portilla, jolloin Akseli heitti hänet, isäntämiehen, kuin rukkasen tantereeseen. Ja sitä toista ottelua siellä kylän raitilla, jolloin hän jäi pyörtyneenä somerikkoon kuin hännästä seinään lyöty kissa. Se oli kaatanut nurin hänen koko elämänsä, katkaissut hänen siveellisen ryhtinsä, tuottanut hänelle sellaisen häpeän ja kostonjanon, ettei sitä voinut pestä pois eikä sammuttaa muuten kuin verellä. Raivonpuuska valtasi hänet taas niin, että hän vapisi vuoteellaan kuin kaisla virrassa ja purki suustansa kaameita, synkeitä kirouksia – hän, herännyt mies, joka ei vielä muutamia viikkoja sitten olisi viattomimmallakaan sellaisella suutansa liannut.
Mutta sitten hän lakkasi äkkiä ja tuijotti pimeyteen. Kuin tulinen, kolmikulmainen silmä sieltä loisti hänen omatuntonsa – kuin hehkuva hiili, joka palaa tasaisesti ja polttaa syvästi. Uudelleen hänet tavoitti inhon löyhkä, kuvottaen niin, että katkera oksennus ja sappi tulvahti äkkiä suun täydeltä hänen rinnalleen ja vuoteelleen, tahrien vaatteet ja levittäen huoneeseen ellottavaa viinan ja vatsanesteen hajua. Talvitien täytyi oikein ääneensä koristen ilmaista inhoaan itseään ja koko elämäänsä vastaan. Hän nousi, hamuili takin päälleen, sai ovenpielestä hatun ja meni pirttiin tietämättä, miksi – vain päästäkseen pois tuolta kamarista, saastansa keskeltä, itsensä hirvittävästä seurasta, omantunnon polttamana ja paholaisen ajamana. "Missä olet, Jumala!?" raikui hänen sielussaan kumea huuto, "miksi et auta minua, vaikka olen rukoillut sinua viikkokausia rähmälläni kuin hurskas akka? Mitä olen tehnyt, että johdatat minut tällaisiin kiusauksiin? Estäisit edes sen verran, että näkisin, onko sinulla voimaa – onko sinua olemassakaan!"
Joku nousi istumaan vuoteessa – oli kai herännyt hänen äsken tullessaan kamarista tai sen johdosta, että hän ehkä oli lausunut haasteensa Jumalalle ääneen, mahdollisesti huutamalla. Nukkujan valkoinen yöröijy kuulsi himmeästi pimeän läpi. Talvitien sielussa jysähti kuin olisi sinne sattunut ukonvaaja, ja kauan salassa kyteneen, mutta aina alas painetun kiusauksen palo leimahti liekkiin. Ihmisen sielu – se vasta varastopaikka, jonne mahtuu jos mitä. Niin hän oli ajatellut joskus huomattuaan havainneensa Kertun rintojen ja lanteiden pyöristyneen ja hänen koko nuoren tyttömäisyytensä kypsyneen kiehtovaksi naisellisuudeksi. Silloin syttyneet mielikuvansa, jotka olivat – vaikka vain vilahduksena – syvältä polttaneet hänen sieluaan, hän oli luullut painaneensa näkymättömiin, mutta eipäs: nyt, jolloin kaikki hänen pidäkkeensä olivat heikoimmillaan, jolloin viina oli kiihoittanut hänen intohimonsa luonnottomiksi, ne ryntäsivät näkyviin kuin rosvot pimeydestä ja tekivät hänestä tahdottoman välikappaleensa. Ajattelematta mitään, vain polttavan viettinsä ohjaamana, hän meni suoraan Kertun luo, istuutui hänen vuoteensa reunalle ja laski kätensä hänen rintansa päälle, loukaten hänen puhdasta, arkaa koskemattomuuttansa. Tyttö kirkaisi säikähtyneenä, työnsi pois häntä neitseellisen inhon vallassa, ja purskahti katkeraan itkuun, parahtaen: "Isäntä, Juho, ootko mieletön! Etkö häpee!"
Jotakin välähti Talvitien sielussa, joka yhtäkkiä muutti hänen verensä suunnan. "Juho", miksi Kerttu sanoi häntä "Juhoksi"? Olisiko sittenkin? Talvitien mieleen palautui hämärästi se lämmin, loistava katse, jolla Kerttu oli salavihkaa seuraillut häntä parin viime vuoden aikana, mutta johon hän ei ollut kiinnittänyt erikoisempaa huomiota. "Etkö häpee!" Kerttuko näin oli huutanut? Ja mitä hän oli ollut nyt tekemäisillään? Häpeä! Niin, se hulvahti taas äskeistä inhoittavampana hänen päälleen, niin että hänen täytyi nousta ja lähteä koristen pahoinvoinnista horjumaan ulos.
Hän seisahtui pihalle ja katsoi taivaalle. Se oli pilvien peitossa, pimeä ja tähdetön. Kuuta ei ollut. Kaikki tuntui kuolleelta ja hylätyltä. Mihin hän nyt menisi ja mitä tekisi? Sinnekö, jonne paholainen oli alituiseen viime vuorokausien aikana osoitellut, Huhdan mökille, kostamaan, tekemään pimeyden töitä? "Ei, ei!" jokin huusi hänen sisässään, mutta silloin jo hänen jalkansa olivat tahdottomina kulkemassa tuttua tietä. Nythän oli varhainen sunnuntai-aamuyö. Kuka tietää, vaikka Akseli pian lähtisi kylään, tulisi sattumalta vastaan tässä pimeällä tiellä, esimerkiksi tuossa notkossa, jossa on syvä liejuinen oja. Helposti sinne miehen hautaisi. "Mutta olenko minä ihan hullu, kun mietin tällaista! Ja miksi menen tänne päin? Eihän minulla ole Huhdan mökille asiaa". Mutta ajatteli ja kyseli hän mitä hyvänsä, aina vain jalat astuivat edelleen. Vasta tuon äskeisen ojan kohdalla, askelten kumahdellessa sillanrumpuun, hän pysähtyi, tunsi yhtäkkiä väsymystä ja istuutuen tien viereen alkoi taas uudemman kerran selvitellä hajanaista tilaansa ja pestä käsistänsä häpeän likaa, jota oli ryytynyt niihin paksuksi saastakerrokseksi. Ja silloin pimeydestä leimahti loistamaan omantunnon hiili ja hänet valtasi niin ankara tuska, että täytyi painaa suu huurteiseen kulonurmikkoon, ettei huutaisi ja särkisi räikeästi ympärillä tuijottavan syysyön synkkää hiljaisuutta.
Akseli oli Yrjön lähdettyä jäänyt kotiinsa ja ryhtynyt tekemään isänsä töitä, jotka olivat jonkin verran kärsineet siitä, että hän oli ollut niin kauan poissa. Mutta Huhta oli niin pieni talous, että kun Akseli raatoi viikon, toista, rästit alkoivat olla maksettuina ja talo kunnossa kuin olisi pesty. Ukko-Huhta oli mielissään ja koetti pysyä tomerasti poikansa rinnalla, mutta siirtyi pian, huomattuaan jäävänsä jälkeen, muihin töihin, pieniin tekemättä viruneisiin nikartelu- ja astiain vannehtimispuuhiin, joista eukko oli monesti marmattanut, kun ne eivät milloinkaan valmistuneet. Meluistahan niitä olikin teheskellä: mennä väliin vakavana kirves olalla hakemaan vannepuuta, seisahdella raikkaassa syysilmassa ja vilkaista tuonne alankoon, jossa Akseli kuokki viimeisen tekomaan loppusarkaa pelloksi. Hyvä mieli sykähdytti Huhdan ukkoa: "Ka siinä se on poika, Akseli! Ei sen vertaista löyry monen kirkonkellon kuulumilta. Se on niin kova kuokkamieskin, jotta ruhtoo kokoisensa juurakot irti sulin käsin ja möyrii maata sulaksi ruokalepoja pitämättä kuin konet. Oma talo sillä pitäis olla – oikein iso, johna olis paljon tekomaata. Siinä kun se teuhais aikansa ja käyttäis vielä vierasta apua, niin hyvä isä: aivan silmänkantamattomihin juoksisivat ruissarat taivahanrantaa kohren ja jumalanviljaa tulis niin, jottei tietäis, mihinkä panis. Eivät siinä Ylitalon jyvälaarit kauan riittäis, kun Akseli kantais joka syksy entisestään kaksinkertaisen määrän hehtoja sisälle. Niin että Ylitaloon? Mitenkäs minä täs Ylitalon laareja ajattelen? Niin noh! Siksipä tietenkin, jotta sanovat Akselin mielistynehen niinkuin on tehnytkin Ylitalon Johannahan, joka jos tulis avioksi, niin samalla tois talon tullesnansa, sen ison talon, jota Akseli tarvittoo. Turhaahan Ylitalo ahnehtii Talvitien maita – Johanna ei huoli Talvitiestä. Mammona kiusaa Ylitaloa, mammona, joka on rakas herännehellekin. Sitä Johannan asiaa Akseli varmahan suroo – on käynyt puhumattomaksi ja nauramattomaksi eikä nuku muuta kuin aina vain keppuroi kyljeltä toiselle. Sillä ei ole puhemiestä, poika paralla, joka selittäis Ylitalolle asian juurta jaksain ja sanois tytön isälle, jotta mikä pössöö sinä oot, kun et ymmärrä ottaa vävyksesi tuollaista poikaa! Näkeehän sen, että Akselin ja Johannan liittohon loppuis heikkous Ylitalon suvusta – loppuis äkkiä, kun vankkaa poikaa ja tyttöä alkais tulla niin taajahan kuin suinkin lupa olis. Johanna on sentään verevä tyttö, joka kyllä pitäis puolensa. Se rampa likka olis omiansa hoitelemahan niitä vauvoja. Eikö tuo liene parasta, jotta kirkolla käyresnäni pistäyn Ylitalon puheella. Tuttu mieshän se on – ei aja ulos mihnään tapaukses ja varmahan kuunteloo tarkkahan, kun avaan hänen silmänsä huomaamahan oman etunsa. Mutta tästä ei passaa sanoa eukolle eikä Akselille mitään, sillä ne estäisivät – eukko varsinkin alkais pölpöttää, että älä, älä! vielä sotket asian! Kattotahan nyt, miten täs olis paras menetellä, sillä kyllä poikaa pitää auttaa".
Huhdan eukko oli onnellinen saadessaan pitää poikaansa kotona, seuraili häntä kostein silmin kaikkialle, missä hän vain liikkui, ja silitti hihaa tai takin rintamusta, jos sattui niin lähelle pääsemään. Olisi haluttanut koskettaa kättä ja hiuksia, mutta ei voinut, ei uskaltanut, sillä sellaista hellyyttä ei täällä harjoitettu – sitä ujosteltiin. Jos Huhdan eukko olisi rohjennut, hän olisi laskenut kädet poikansa kaulaan ja itkenyt siinä vedeksi koko onnensa, joka värisi hänen sydämessään kauniina kuin sateenkaari. Se oli asunut siellä siitä asti, kun Akseli oli syntynyt hänen äidinsyliinsä, ja niin kauan kuin poika oli pieni, hän oli voinut antaa sille täyden vallan. Mutta kun hän kasvoi nuorukaiseksi ja mieheksi, ei äiti enää voinut osoittaa rakkauttansa niin kuin olisi tahtonut, ja niin se patoutui hänen sydämeensä, näkyen sieltä silmien kosteana loisteena, kasvojen lempeänä paisteena ja käden ujona kosketuksena. Aina vähäväliä täytyi mennä ikkunaan tai seisahtaa pihan polulle katsomaan, vieläkö Akseli reutoi kuokkamaalla vai oliko ehkä poistunut jonnekin. Täytyi laittaa "sitä" ruokaa, sillä siitä Akseli piti erikoisesti, ja keittää kahvia kolmesti päivässä, marisipa ukko tuhlaavaisuudesta vaikka kuinka. Hätäkö hänellä oli keittäessä, kun Akseli oli isältä salaa antanut ison setelin "äidille kahvirahaksi". He olivat silloin olleet kahden tupakamarissa ja hän oli hiljaa kysellyt Johannasta. Kummallista oli, että hän oli siinä seikassa kyllä rohkea, vaatien pojaltaan tarkan tilin kaikesta, ja että Akseli tällöin vastaili nöyrästi, vaikka oli muuten harvapuheinen ja murahteleva. Vika oli selvästi siinä, ettei Akseli ollut puhunut asiaansa suoraan ja selvästi Ylitalolle, joka varmaan tällöin antaisi suostumuksensa. Akselilla pitäisi olla kunnollinen puhemies. "Ei suinkaan täs auttane muu kuin täytyy itte lähtiä puhuttelemahan Ylitaloa. Eihän se sentähän elävältä syö! Olihan kerran sellainenkin aika, jolloin Ylitalo olis puhutellut mua hyvinkin mielellään, jos vain olisin antanut siihen tilaisuuren, mutta minä kun en tehnyt sitä, vaan pyörin aina selin, tuli Ylitalo miltä puolelta tahansa. Se oli silloin – rippikoulun aikahan – Ylitalon silmät loistivat kaunihisti. Mutta minkä sille teki, kun olin katsonut toisahalle. Siitä asiasta ei vaihrettu koskaan sanaakaan ja kuitenkin se oli niin selvä kuin ikinä olla saattaa. Kumma, kuinka juuri nuo tuumat ovatkin aivan puhumatta valmiita. Poika vain ojentaa kätensä, tyttö laskoo siihen omansa, jos on laskeaksensa, ja niin lähtövät menemähän yhres elämänpolkua enää kysymättä entistä kotia, isää, äiteetä, siskoa tahi veljeä. Kyllä täytyy mennä Ylitalon puheille ja saara asia sujumahan, sillä muutoin poika suroo ittensä kuoliahaksi. Kuuluu tulovan pian seurat Ylitaloohin – täytyy kärttää ukkoa lähtemähän niihin, vaikka harvoin sellaisis käymme. Johnakin välis pitää saara Ylitalo kahren kesken. Olis niin mukavaa taas pitkästä aikaa nährä Johannaa. Se on hyvä tyttö ja tuo suuren onnen miehellensä".
Mutta se, joka vaivasi Akselia alituisesti näinä aikoina, ei ollut huoli siitä, saisiko hän Johannaa ja milloin asia selviäisi, sillä siinä suhteessa hän oli rauhoittunut ja varma: hän menisi nyt aivan pian pyytämään Johannaa Ylitalolta, eikä tämä enää kieltäisi. Toinen seikka se oli, joka piti häntä levottomana: outo kerä rinnassa, tuskallinen mielen ahdistus, olotila semmoinen, ettei hän ollut sen laatuista ennen tuntenut eikä kokenut. Hän näki alituiseen silmissään kaksi kuvaa: Talvitien makaamassa maassa kalman kalpeana, pettyneen raivon mykistämänä ja jäykistämänä siihen paikkaan kuin kuolleeksi, ja sitten Johannan polvillaan vuoteensa ääressä ja itsensä siinä vieressä kuin turtuneena, raatelevan ristiriidan uhrina, toisaalta haluten tehdä kuin Johanna, toisaalta taistellen vastaan tahtonsa koko voimalla. Teki hän mitä hyvänsä, aina hän näki nämä samat kuvat – Talvitien syvän loukkaantumisen, jota hän ei voisi ikinä unohtaa, ja Johannan kyynelistä kosteat posket, joista himmeä kuutamo vaisusti kimmelsi. Hänestä tuntui koko ajan, että joku piti häntä silmällä katsoen läpitunkevasti jostakin syrjästä, kuin piilopaikasta, ja odottaen kärsivällisesti. Mitä odottaen? Akseli aavisti ja pelkäsi, ettei tuo katse olisi tyytyväinen ennenkuin näkisi hänet samassa asennossa kuin Talvitien – maahan lyötynä, murskattuna ja nöyryytettynä, tai kuin Johannan – kokonaan luopuneena itsestään ja omasta tahdostaan, heittäytyneenä ehdoitta ja varauksitta Jumalan armon varaan. Akselin sydäntä poltti oudosti ja hän tunsi ruumiinsa tärisevän. Yöllä vuoteessa häntä vaivasi levottomuus, hiki ja silmissä alituiseen lentelevät tulipalloset. Hän tunsi ihan selvästi, kuinka salaperäinen voima painoi häntä polvilleen – nyt tässä kuokoksellakin, painoi niin kovasti, että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa pysyäkseen seisoallaan ja vaiti – ettei olisi painunut maahan ja samalla parkaissut, hukkunut johonkin tuntemattomaan, joka samalla sekä peloitti että viemasi päätä mahtavalla voimalla. "Enhän minä vain ole tulossa hulluksi?" jysähti silloin hänen mieleensä outo, kaamea kysymys ja hänestä tuntui kuin hän olisi silmänräpäykseksi päässyt astumaan itsensä ulkopuolelle ja tarkastellut sieltä tuota suoveden likaamaa, väkevää nuorta miestä, jolla oli otsa huolestuneissa rypyissä ja silmissä surullinen katse. Ei, hänen täytyi lähteä kylään tapaamaan Johannaa ja Ylitaloa, tekemään asiat selviksi ja sopimaan Talvitien kanssa, jos se vain olisi mahdollista.
Näin kuluivat päivät Huhdan torpassa siihen yöhön saakka, jolloin Talvitie heräsi oivaltamaan häpeänsä ja kamppaili viimeistä otteluansa siitä, mille tielle lopullisesti lähtisi. Huhdan ukko ja Akseli olivat saunassa ja ukko katseli ylpeydestä kimaltelevin silmin poikansa ruumiillista uljuutta ja kauneutta. "Minun poikani!" Ne sanat kaikuivat alituiseen hänen mielessään, sisältäen kaiken, mitä ukko suinkin voi ilmaista isänrakkauden ja suvun itsetiedottoman jatkumisylpeyden uljailta, ihmismieltä oudon komeasti ja urhokkaasti tyydyttäviltä tunnealoilta. Hän köpitteli laihana ja kumaraisena poikansa vaiheilla, löi löylyä, hautoi vastat ja pyrki tekemään kaikenlaista palvelusta, sanoen lopuksi, että "annahan pesen tuosta lapojen välistä selkäsi, kun siihen ei käsi oikein ulotu". Ja Akseli suostui, tehden sitten saman palveluksen isälleen. Hän oli salavihkaa seuraillut isän puuhia ja ottanut vastaan hänen vaatimattomia rakkaudenosoituksiaan, koska ymmärsi tekevänsä siten isällensä mieliksi. Ja koko ajan hänen kurkkuaan oli puristanut sanomaton rakkauden ja säälin liikutus, joka oli ollut puhkeamaisillaan itkuksi silloin, kun hän oli hangannut saippualla ukon laihaa, kovan työn ja iän kumaraksi koukistamaa selkää, josta luut pongottivat terävinä ja korkeina. Isälle oli ruvennut ilmestymään hengenahdistusta, minkä hyvin saattoi kuulla istuessa hänen vieressään: rinnassa pihisi joka vedolla. Nytkin se kuului selvästi. Akselia vihlaisi surullisesti.
He menivät pirttiin ja alkoivat pienen, yksitotisen tuijun valossa syödä illallista. Akseli tunsi isää ja äitiä kohtaan suurta syyllisyyttä sen johdosta, että oli ollut nämä päivät vaitelias ja juro, vaikka oli huomannut heidän odottavan avomielistä ja kirkasta puhetta niinkuin ennen. Mutta minkä sille teki, kun ei voinut. Äiti joskus pyysi soittamaan, mutta oli lakannut sitten, kun hän oli sanonut, ettei hän voinut soittaa, ettei tiennyt, soittaisiko enää milloinkaan. Nyt tässä lauantai-illan aterian ääressä hän pakotti itsensä puhumaan, kertoillen kylän asioista, mittaustyöstä ja muusta sellaisesta, ja kysellen isän tuuminkeja. Siitä tuntui syntyvän rauhoittunutta mielialaa ja tyytyväisenä pikku torpan väki painautui levolle. Sitä Akseli hiukan ihmetteli, että molemmilla vanhuksilla oli tullut halu seuroihin, joissa he eivät juuri käyneet, ja että he näyttivät tehneen päätöksensä toisistaan tietämättä, koskapa kahahtivat pikku riitaan siitä, kuka sitten hoitaisi lehmän, jos molemmat lähtisivät. Mutta ei siitä pulaa tullut – naapurimökin akka kyllä tulisi kotimieheksi. Jotakin aavistusta heräsi mielessä, että kunhan ne eivät vain menisi seuroihin siksi, että nämä pidettiin Ylitalossa, koska tällöin saisivat nähdä, ehkäpä puhutellakin Johannaa kenenkään panematta siihen erikoista huomiota, mutta menkööt. Hän lähtisi itse kylään jo aikaisemmin, ehkä jo varhain aamulla – hän sanoi siitä vanhemmilleen eivätkä nämä estelleet. Kyllähän he yksinkin pääsevät. Ja hyvässä lykyssä joku täältä päin ajava ottaa kärryilleen.
Akseli taisteli vuoteellaan omituisen rauhattomuuden ja ikävän vallassa. Yön hiljainen pimeys tuntui hänestä sietämättömältä. Häntä painosti raskaasti se mielikuva, että joku pitää häntä silmällä tuijottaen jostakin selittämättömästä piilopaikasta, samalla kaukaa ja ihan läheltä, ulkopuolelta ja omasta sydämestä. Se esti häntä nukkumasta ja vei alati ajatukset omituiseen pelkosuuntaan. Väliin hän torkahti hiukan, tietämättä, kuinka kauan, heräsi taas ja katsoi peläten ympärilleen, vaikka kamarissa oli säkkipimeää. Johannan kuva paloi polttavana hänen mielessään ja hän alkoi äkkiä pukeutua. "Lähden kylään nyt heti", hän ajatteli, "ja koetan tavata Johannaa. Huomenna en kuitenkaan saa häntä puhutella, hänellä kun on seurapuuhia koko päivän. Hän nukkuu vielä aitassaan ja päästää kyllä sisään".
Hän hiipi ulos. Äiti kuuli hänen menevän, mutta ei ollut tietävinään, sillä hän osasi arvata poikansa aikeet. "Ehkä Johanna päästää aittaansa", hän ajatteli, "vaikka en sitä oikein uskoisi".
Huhdan eukon sydäntä lämmitti kaukaa kuultava nuoruuden kajastus hänen herkin korvin seuratessaan poikansa häipyviä askeleita.
Kun Talvitie oli irroittanut kätensä Kertusta, joka oli nyt ensimmäistä kertaa kokenut miehen intohimojen peloittavaa paloa, lähtenyt hoiperrellen ulos ja häipynyt pimeyteen, oli Kerttu noussut istumaan vuoteessaan ja sydän jyskyttäen, ujostuksesta ja säikähdyksestä polttavin poskin, kuunnellut hänen askeleitansa, mielessä levoton, pelkäävä kysymys: "Mihinkähän se nyt mahtoi mennä?" Hän oli pitänyt isäntää jo kauan silmällä, kuunnellut hänen juopuneita kirouksiansa ja uhkauksiansa ja oivaltanut, mistä oli kysymys. "Jos hän tapaa tuossa tilassa Huhdan Akselin, niin silloin tapahtuu tappo", hän päätteli. Ja sitten Kertun mieleen juolahti se ilkeä ajatus, että jos isäntä nyt, juovuksissa, kun ei osaa hillitä itseään, vaan tahtoo ihan – tuollaista, menee pyrkimään karjakon luo, jolla on rinnat kuin utareet ja joka on kuka tietää minkälainen ja aina pälyilee isäntään ja makeilee? Mustasukkaisuus vihlaisi Kerttua, vaikka hän ei sitä sellaiseksi ymmärtänyt, ja hän nousi kiireesti, pukeutui ja riensi pihalle, seisahtuen sinne kuuntelemaan. Lehmä liikahteli parressaan, jotakin kahahti ruohikossa ja tieltä, jo kauempaa, kuului vaisua askelten ääntä ja itsekseen jahkailevan juopuneen korinaa. Ilahtuen siitä, ettei isäntä ollut mennyt karjakon luo, Kerttu tiukensi huivia hartioilleen ja lähti juosta sipsuttamaan isännän jälkeen. Hän ei tiennyt, miksi hän teki niin – tunsi vain, että hänen oli mentävä Juhon perässä varjelemaan häntä jostakin, joka saattaisi uhata häntä. Mutta hän ei tahtonut ilmaista itseään Talvitielle, joka olisi voinut siitä suuttua, vaan hiipi näin perässä, seisahtuen ja edeten sikäli kuin toinenkin. Hän tunsi olonsa oudoksi ja tuskalliseksi sekä kyseli, miksi hän nyt tässä näin isäntää vakoili, mutta ei osannut selittää – ei uskaltanut edes itselleen ilmaista sydämensä suurinta salaisuutta. Mutta siitä se johtui – siitä salaisesta elämästä yksinäisten onnen ajatusten parissa. Ja nyt, kunhan päästään kotiin, hän ryhtyy rohkeasti taistelemaan isännän juomista vastaan, takavarikoi viinat ja ajaa pois Vasarus-Kustaan, joka on aina valmis hankkimaan uutta, jos entinen loppuu. Käskihän täti-vainaja Kertun pitää Juhosta huolta, vaikka Kerttu oli vielä silloin lapsi. "Mitähän varten täti sanoi niin? Oliskohan se ajatellut, jotta Juho ja minä? Mutta ei Juho oo katsonutkaan minuhun – se rakastaa Ylitalon Johannaa ja on menos turmiohon, jonsei saa häntä".
Kerttu seisahti, sillä Talvitie oli pysähtynyt. Kerttu oli näkevinään tai arvasi kuulemistaan äänistä Talvitien istahtaneen tuossa kohden olevan puron sillan luo. Mitä hän tekee siinä ja ketä hän odottaa? Huhdan Akselia tietenkin, ketäpä muuta. Mutta Akseli ei tulle kotoa eikä kylästäkään tähän aikaan. Pitäisikö mennä houkuttelemaan Juhoa kotiin? Sitä ei uskalla tehdä, sillä se voi suuttua, tai ainakin käydä kiinni ja ruveta taas... Täällä on niin yksinäistä ja peloittavaa! Ei auta muu kuin odottaa.
Kerttu laskeutui hiljaa tieltä ja hiipi lähemmäksi siltaa, kyykistyen pensaan suojaan. Häntä värisytti, sillä yö oli kylmä, ja hän pelkäsi Juhon vilustuvan. Hänellä halutti mennä peittämään häntä huivillaan, mutta hän ei uskaltanut, sillä Juho voisi siepata hänet kiinni. Ja sitä Kerttu ei tahtonut – ei millään hinnalla, Juhon itsensä tähden. Hän tiesi, että jos Juho tilansa vuoksi erehtyisi tähän tai muuhun onnettomuuteen, hän ei selvittyään voisi kestää tekoansa, vaan synkkenisi lopullisesti. Juho ei ollut samanlainen kuin muut – hän oli outo, peloittava – komea. Kerttu vapisi ajatellessaan, että Juho kerran ehkä rakastaisi häntä.
Yhtäkkiä hän säpsähti: kuului kiireisiä askeleita. Joku lähestyi nopeasti Huhdasta päin – yön hiljaisuudessa askeleet kumisivat selvästi tuossa vähän matkan päässä kovemmalla maalla. Se ei voi olla kukaan muu kuin Akseli, joka on jostakin syystä lähtenyt näin aikaisin kylään. Nyt kahisi ruoho sillan luona: Talvitie oli myös havahtunut kuulemaan jonkun olevan tulossa. Kerttu vapisi tuskasta ja kauhusta, sillä hän oli selvästi näkevinään, kuinka Talvitie varautui hyökkäämään kuin peto, kourassa puukko. Nyt tulija on jo ihan ääressä – kulkee melkein juosten – lieneekö Akseli – ehkä Talvitie ei humalaisena kerkeä tavoittamaan – kuuluu kaamea kirous...
Kerttu päästi läpitunkevan kirkaisun, sillä hän näki ja kuuli, kuinka kiireiset juoksuaskeleet mennä tömistivät hänen ohitseen, ensin yhdet, keveät, ja sitten toiset, raskaat, kömpelömmät. Ja kun hänen kirkaisunsa oli repäissyt rikki yön hiljaisuuden ja hän itsekin jäänyt sitä säikähtäen tyrmistyneenä ja jäykistyneenä paikalleen, kuin odottamaan rangaistustaan, nuo edelliset askeleet vain lisäsivät vauhtia, häipyen pian pois kuuluvista, mutta jälkimmäiset pysähtyivät, tallasivat hetken kuin typertyneinä paikoillaan, kunnes mies kaatui rojahtaen, jääden siihen liikkumattomaksi kuin kuollut. Silloin Kertulta katosi tyrmistys – vilahduksena hän oli tiellä, polvillaan kaatuneen vieressä, sydän pelosta halkeamaisillaan koettaen kuunnella, sykkiko Talvitien sydän, hengittikö hän, elikö hän vai oliko kuollut vihansa paloon ja säikähdyksen kaameaan jysähdykseen. Mutta kun pyörtynyt alkoi muutamien pitkien minuuttien kuluttua liikuttaa käsiään ja koristen äännellä, Kertun taas valtasi pelko ja hän peräytyi hiljaa ulommaksi. Ja kuultuaan vihdoin Talvitien liikahtelevan kuin yrittäisi nousta, Kerttu läksi juosta sipsuttamaan kotiin tiitterästi kuin västäräkki, hyvillään siitä, että oli onnistunut estämään kuka tietää vaikka murhan, mutta samalla silmät pyöreinä kummastuksesta ja pelosta siksi, että oli yhtäkkiä joutunut tällaiseen seikkailuun. Mutta kotiin päästyään hän sytytti tuijun ja alkoi suu inhon irvessä siivota isännän kamaria ja vuodetta. Ison mustan viinapullon, jossa vielä kuulosti hilkkuvan ainetta, hän vei pois ja kätki omaan arkkuunsa, päättäen kestää vaikka mitä ennenkuin suostuisi antamaan sitä kenellekään. Koko ajan hän kuunteli herkin korvin, olisiko Talvitie palaamassa kotiin, mutta oli saanut olla vuoteessaankin jo hyvän tovin, ennenkuin isäntä tuli raskain, väsynein askelin pirttiin ja seisahtui keskilattialle. Kerttu oli nukkuvinaan ja tunsi, kuinka isännän katse oli kohdistuneena häneen kauan aikaa, mutta hän ei pelännyt enää. Ne voimat, jotka olivat yöllä riivanneet isäntää, olivat nyt herpautuen irroittaneet hänestä kyntensä. Harmaan syysaamun hiljaa valjetessa Kerttu yhä valvoi ja ihmetteli, mitä päivä toisi tullessaan.
XIII
Sunnuntai-aamu oli kulunut jo pitkälle, ennenkuin Yrjö välitti nousta. Sammutettuaan illalla myöhään lamppunsa hän oli tuntenut vanhan erustuvan heräävän omaan salattuun elämäänsä, jonka saattoi vaistota mielikuvituksen ja tunteiden avulla. Ajatellen kaikkea sitä ja melkein kuin peläten muistaen Eliinan uskoa, että hänen äitinsä hiipi täällä näkymättömänä suojelushenkenä, Yrjö nukahti saunan raukeuden, pimeyden ja hiljaisuuden suomaan syvään uneen. Hänen herätessään oli jo täysi päivä, aamu pitkällä ja Johanna tarjottimineen vuoteen vieressä. Yrjö katsoi häneen ihaillen ja sanoi:
– Miksi passaat tällä tavalla – olenhan kieltänyt! Tulen kyllä pöydän ääreen, kunhan pukeudun.
– No kun on sunnuntai ja sopii muutoinkin hyvin. Sittenpähän ei tarvitse vahtia, milloin nouset ylähä.
Johannan kasvoissa oli vielä edellisen illan saunahehkua. Yrjö viivytteli ottaessaan kahvia saadakseen katsoa häntä vähän kauemmin näin läheltä, kun hän seisoi siinä hiukan kumartuneena. Johannan silmäterät avautuivat hänelle vain yhden ainoan leimahtavan kerran. Sitten hän hymyili, hampaita näkyi hiukan pehmeiden, täyteläisten huulien välistä, poskeen ilmestyi kuoppa ja punastus levisi hiljaa kasvoille ja kaulalle. Hän käänsi päätänsä pois ja sanoi kiirehtivästi:
– No, ota pian! Mulla on kiirus laittamahan seuravarustehia!
Hän meni. Yrjö jäi katsomaan hänen jälkeensä kuten niin monesti ennenkin kuluneen kesän aikana ja hänestä näytti, että Johannan kuva värisi hetken tuossa kynnyksellä kauniina, puhtaana, hurskaana ja siunattuna, kunnes vähitellen haihtui pois. Hän ei noussut vieläkään, vaan ummistaen silmänsä nautti näistä ja muista mielikuvistaan, jotka kohoilivat kuin saippuapallot kesäpäivän tyynessä ilmassa, kun lapset puhaltelevat ja ihailevat niitä, ojennellen innostuneina käsiään niitä kohti. Kuta lähemmäksi hänen lähtönsä tuli, sitä hurmaavammalta alkoi tuntua kaikki se, josta hän oli ollut niin kauan erillään: sivistynyt elämä, kulttuuri, taide, henkiset harrastukset, kaikki se, mikä odotti häntä pääkaupungissa, alkavana opintokautena – "maailman hekuma", niinkuin Ylitalon isäntä sanoisi, jos tietäisi hänen ajatuksensa. Se elpyi nyt hänen mielessään värikkäämpänä ja houkuttelevampana kuin milloinkaan ennen – niin lumoavana, että hän vasta tällä hetkellä tajusi sen onnen koko suuruuden, mikä koituu oikeudesta päästä siihen osalliseksi. Mutta juuri kun hän oli näiden kuvittelujensa korkeimmalla huipulla, alkoi jostakin takatajunnasta kuulua hiljaista nuhdetta ja hän muisti Eliinan. Eliinallakin oli omat kaukaiset onnenkuvittelunsa, mutta samalla niiden rinnalla ainainen selvä varmuus, ettei saavuttaisi niitä milloinkaan, ei edes pienintä osaakaan. Niihin sisältyi joltakin puolelta Yrjö, ehkä keskeisimpänä tällä hetkellä, mutta muutaman päivän perästä aseman kello kalahtaisi hyvästiksi ja hän lipuisi pois Eliinan elämästä, todennäköisesti ainaiseksi.
Aamiaisen jälkeen Eliina ja Yrjö jäivät erustupaan kahden, isännän poistuttua tupakamariin ja Johannan ainaisille, loppumattomille askareilleen, jotka seurapuuha oli lisännyt moninkertaisiksi. Eliina oli ottanut uuden puvun, jota Yrjö ei ollut vielä hänellä nähnyt, oli kammannut hiuksensa sykerölle, joka teki hänet kypsemmän, täysikäisemmän, entistä naisellisemman näköiseksi, ja istui nyt raikkaana ja levollisena, luoden Yrjöön avomielisen, kirkkaan katseen. Yrjön käsi hiivittäytyi väkisin hänen puoleensa ja epäröimättä, vapaasti, Eliina laski siihen omansa. Sitten hän kysyi:
– Aiotko olla saapuvilla seurois?
Yrjö oli mietiskellyt tuota koko aamun ja vastasi nyt sen mukaan:
– Sitä juuri olen tässä ajatellut, että mitenkä tuo olisi. Isäsi taitaisi olla siitä hyvillään ja sittenhän olisi nähtynä sekin meno. Haluaisitko sinä, että olisin?
– Totta kai! Vaikka en ookkaan kuin körttiläiset, niin silti oon mielelläni seurois. Eikähän sun trenkää olla loppuhun saakka, jonset tahro.
– Tuleekohan Talvitie?
– Tuskin – siitä on kulkeunut ikäviä puheita – kuuluu ruvennehen juomahan.
Eliina rypisti kulmiaan, katsoi lattiaan ja sanoi:
– Tierän kyllä, minkä tähren Talvitie juo. Onnettomasta rakkauresta se johtuu. Hyvä, jottei oo tehnyt pahempaa. Minä säälin Talvitietä, sillä ei hän Johannaa saa. Mutta sitä en ymmärrä, miksi pitäis juora sen vuoksi, että on rakastunut onnettomasti. Sehän vain likaisi kaunihin asian. Kuolla siitä vois, sen käsitän, mutta juora tai tehrä jotakin muuta rumaa – sitä en. Meno pois iankaikkisuutehen, mieles viimeiseskin silmänräpäykses rakastetun kuva, se olis mieluista, varsinkin jos olis muutoin väsynyt. Sitä ajattelen usein seurois, kun puhutahan iankaikkisesta autuuresta.
Yrjö liikahti levottomasti, sillä Eliinan sanat tuntuivat hänestä kääntyvän vaaralliselle tolalle. Mutta ymmärtäen tämän Eliina sanoi rauhoittaen:
– Älä pelkää! En minä rupia vetistelemähän. Mitä varten tekisin niin? Eihän mulle oo tapahtunut mitään, joka antaisi sellaisehen aihetta. Päinvastoin oon ollut tänä kesänä niin iloinen, jotten milloinkaan ennen, enkä ensi häräs tuu olemahankaan. Jos näet mun salaa hiukan itkeskelövän, niin sano itsellesi, jotta tuo hupsu tyttö itköö ilosta. Niinkuin teenkin. Eikö meillä ollut hauskaa silloin iltamas? Tänä iltana seuroissa kuvittelen, että oomme taas yhres siellä ja että palaamme sitten kotia kahren. Emmehän tosin saa kuulla yhtä kaunista laulua kuin siellä, mutta puheet ovat yhtä hyviä. Siellä luvattihin meille vapaa isänmaa – täällä luvatahan iankaikkinen autuus. Sinä ehkä näet isänmaan vapaana ja onnellisena – minä en. Mutta sen sijaan näen iankaikkisen autuuren pikemmin kuin sinä. Siihen uskon palavasti ja tunnen syrämesnäni sen riemun kirkasta aavistusta. Kuule, miten on sinun laitasi, uskotko Jumalaan, ajatteletko kuoleman jälkehistä elämää?
Hän katsoi Yrjöön kysyvästi, vakavin ilmein, ajatukset kääntyneinä sisäisiin maailmoihin. Yrjö painoi katseensa alas, vastaamatta mitään. Eliina sanoi surumielisesti:
– Kyllä tierän teirät, herrasnuorukaiset ja ylioppilahat – ette te mitään usko, vaan ajattelette vain ittiänne. Oon lukenut teistä – te ootte muka niin viisahia ja taistelette sielullisia taisteluja. Oon minäkin sellaista hiukan kokenut, mutta kun jalkani ovat voimattomat, en oo kyennyt poikkeamahan syrjäpoluille. Kainalokepit ovat pitänehet mun tiellä niin täs kuin muuskin suhtehes. Mutta lupaa mulle, jottet oo milloinkaan ylimielinen ja että seisahrut kuulemahan, jos joskus syrämesnäs kuiskais outo, vakava ääni. Isä aina opettaa, jotta Jumala asuu syrämes ja sanoo sanansa silloin, kun ratkaiseva hetki tuloo, – jotta siihen saakka ihminen on pimiäs hapuileva sokia. Mutta nythän jo saarnaan kuin Luoman paappa – kuule, olis asiaa ullakolle – tulsikko viemähän mua sinne?
He menivät. Eliina ei ollut vielä tähän saakka antanut Yrjön kantaa itseään sinne – hän oli yleensä hyvin arka ja tarkka siitä, kuka häneen koski ja miten. Punehtuen hän nyt salli Yrjön ottaa hänet käsivarsilleen niinkuin silloin yöllä ja kantaa yläkertaan. Kainalosauvat, joita hän riiputti toisessa kädessään, merkitsivät säännöllisesti kolahdellen askelmien luvun ja ilmoittivat samalla pysyvänsä mukana ja estävänsä irtautumisen maasta, lähdön lentoon. Kuinka keveä Eliina olikaan, hento ja laiha, heikomman näköinen kuin kesällä. Yrjö katsoi hänen kapeaa, siroa kaulaansa ja puseron alla ujosti täriseviä, pieniä, lapsellisia rintojansa, ja tunsi omituista hartauden ja säälin sekaista sielun kipeyttä. Hän vei Eliinan tyttöjen kamariin ja yritti suudella häntä ennenkuin laski hänet vuoteen reunalle, mutta Eliina pisti käden eteen ja sanoi vakavasti:
– Ei – et saa! Tämä pitää lopettaa. Oomme ollehet ajattelemattomia – sellainen ei kuulu mulle. Istu tuohon pöyrän vierehen.
Yrjö totteli. Eliina katseli häntä siinä kauan ja sanoi sitten:
– Mulla olis sulle pieni muistolahja – jos se vain kelpais etkä halveksuis sitä. Se on siinä pöyrän looras – avaa se ja ota se sieltä.
Hän odotti punastuen, kun Yrjö avasi laatikon. Heti etualalla oli Yrjön nimikirjaimista ommeltu pieni koristeellinen sommitelma, jollaisia pidettiin palttoon vuorissa omistajan merkkinä. Sitä Eliina oli ommellut silloin tuonoisena kertana, kun hän piilotti jotakin Yrjöltä, ja sen hän nyt halusi antaa erojaislahjaksi. Yrjön silmät sumenivat, kun hän katseli sitä siinä – sen lapsellista suunnitelmaa ja hiukan epävarmoja pisteitä – sen kultalankoja, joita siis oli vartavasten tilattu kaupungin ompeluliikkeestä. Siitä tulvahtivat hänen mieleensä kaikki ne kauniit, ujosti neitomaiset, naisellista viehkeyttä uhkuvat ajatukset, joita siihen oli kiinnittynyt jokaisella pistolla. Yrjö katsahti Eliinaan, joka tuijotti häneen kiihkeästi odottavin, pelkäävin ja ujostelevin silmin, ja istuutui sitten hänen viereensä. Hän katsoi tyttöä silmiin kauan ja tutkivasta, ja hänellä oli vaikea olo. Lopuksikaan hän ei osannut virkkaa muuta kuin yhden sanan: "Kiitos!" Se tuntui köyhältä ja laihalta, ja tarttuen Eliinan käsiin hän jatkoi kiireesti kuin korjatakseen kylmyyttänsä:
– Minun täytyy ostaa Helsingissä uusi palttoo – ompelen tämän siihen, vasemmalle puolelle.
Samalla hän muisti saaneensa edellisenä talvena kaupungissa eräältä tytöltä yhtäläisen koristeen – sellaisten tekeminen ja lahjoittaminen poikaystäville oli silloin muodissa. Mutta sehän oli onneksi jo kiinni vanhassa palttoossa – tämä saisi sijansa uudessa. Eliina vaistosi terävästi hänen ajatuksensa ja sanoi:
– Mutta kai sulla on jo tällaisia tarpeheksi? Ehkä et tee tällä mitään? Anna se pois – viskaan sen uunihin!
Hän sieppasi merkin Yrjön kädestä, katseli ja silitti sitä sekä virkkoi taas pehmeästi ja ystävällisesti:
– Ota se kuitenkin! Jos et tarvitse sitä heti, niin pirä tallella, vaikka kirjanmerkkinä. Joskus se sieltä vilahtaa silmihis ja silloin muistat mua. Lopuksi se saattaa hautaantua kirjoihis ja nousoo etehes sitten, kun oot jo vanha mies. Silloin nuoruutes aika lehahtaa mielesnäs kirkkahaksi ja näet ittes istumas täällä yliskamaris ramman tytön vieres, joka ompeli sen ja...
– Jonka kanssa vietin kerran ihanan suven...
Yrjö ei voinut olla vetämättä Eliinaa puoleensa eikä tämä nyt vastustellut. Hänen silmänsä sädehtivät taas kirkkaasti, iloisesti ja hän puheli melkein hätäisesti:
– Eihän sun ja mun välillä voi olla muuta kuin ystävyyttä, sehän on selvää, enkähän ole toisin ajatellutkaan, mutta mulle riittää sekin. Nyt jo muistelen tätä kesää kuin ainuttani, jonka kaltaista ei toista enää tuu – tulleeko minkäänlaista. Eihän tämä vain liene syntiä, että oon näin ujostelematta sylisnäs... Sitä ei ole mulle kukaan ennen tehnyt eikä tee milloinkaan tämän jälkehen – se on outoa ja viehättävää. Jumalalta se on tullut ja on imehellinen silmisnämme – niin uskon. Sitten kun suutelet häntä, jonka valitset vaimokses ja joka on kuten sinä itse iso, kaunis ja väkevä, sellainen ihana nuori nainen, joista kirjois kerrotahan ja jollainen sentään Johannakin on, vaikka ei ole tarpeheksi pitkä, täynnä nuorta kuumaa elämänhurmaa, oon minä näkymättömänä saapuvilla siunaamas liittoanne ja iloitsemas siitä, että sun ja hänen kohralla täyttyy se, mikä on multa kielletty. Orotan kiihkeästi, jotta Johanna ja Akseli menisivät pian naimisihin, sillä tunnen heiränkin onnensa omakseni, ja että Talvitie rauhoittuis ja ottais Kertun, joka on kultainen tyttö ja rakastaa häntä niin, jotta on sairas. Voi, kuinka miehet on sokeita – kulkevat vain ohi huomaamatta toisen silmien paloa tai kuulematta nyyhkytystä, jota milloin mikin tyttö turhaan koittaa tukahruttaa aittansa pimiäs päänalusellensa. Kuinka mun osani onkaan hyvä, kiitos olkohon näille kainalokepiille! Ne estävät rakentelemasta turhia tuulentupia, mutta ovat silti niin armeliahia, jotta sallivat mun kokia niin suurta onnea kuin milloinkaan olen osannut toivoakaan. Vai eikö ole kummallista, käsittämätöntä, että sinä, uppo-outo herrasnuorukainen, kaunis vielä ja uljas – älä tuu itterakkahaksi – kiinnyt sentään tämän verran rampahan talonpoikaistyttööhin, että pirät näin? Vai ootko ehkä kevytmielinen ja haluat vietellä minun, niinkuin kirjois usein kerrotahan? Vastaappas totuus, poika! Mikä on syvin aikomukses, sinä kavala käärme, joka olet hiipinyt elämähäni, sinä alituinen ja unohtumaton ajatusteni ja kaipaukseni esine. Ollesnas mittaustöissä en iltapäivin enää voinut olla sisällä, vaan raahauruin pihalle ja portille orottamahan sua. Kaikki sen jo huomasivat ja nauroivat – isä vain oli totinen ja huokas joskus. Isä näet ymmärtää enemmän kuin muut. Mutta sitten kun näin lakkis vilkkuvan kaukana kujalla, mulle tuli kiirus sisälle, johna sitten olin olovinani kuin en olis muistanutkaan sua. Nakkelin niskojani vain, kun Taava ja Johanna kiusoittelivat, mutta tulin kuitenkin lopuksi jollakin tekosyyllä huonehesees. Kai ymmärsit sen – tottakai, mutta sitähän salaa toivoinkin.
Näin hän puhui, väliin naurahtaen, katsoen Yrjöä silmiin ja toisen kerran haaveellisesti ikkunasta taivaalle. Yrjö ei voinut sanoa mitään – kuunteli vain tämän kauniin olennon omituista puhetta ja ihmetteli näin paljastuvaa rakkauden onnea, joka oli kuin kalpea hillankukka, määrätty kuolemaan syntyissään. Hänen kokematon sydämensä melkein pelkäsi tätä kaikkea eikä uskaltanut antautua viehtymykseensä niin kokonaan kuin Eliina, joka tietäen mahdollisuutensa ja rajansa heittäytyi onnensa valtaan iloisena ja huolettomasti kuin keinuun. Yrjö muisti taas yhtäkkiä poimulehden helmeä ja oivalsi pitävänsä sitä nyt kädessään: hän ei saisi juoda eikä varistaa sitä, vaan hänen tulisi säilyttää se sellaisenaan, laskea hiljaa maahan ja varoen poistua äärestä, ettei se vain säikähtäisi askelten tärinää.
Kuului Johannan ääni portailta: "Eliina!"
Eliina irtautui säpsähtäen ja huokasi. Lämmin puna oli kohonnut hänen poskilleen ja hän järjesti siroin liikkein tukkaansa, joka oli hiukan pörrööntynyt. Sitten hän kysyi:
– Onko tuo kirjainompelus nyt taskusnas?
– On.
– Etkä halveksi sitä, vaikka se onkin huonosti onnistunut, minä kun en oo ennen tehnyt sellaisia?
– Hyväinen aika, rakas Eliina, mitä luuletkaan minusta! –
Hän hymyili onnellisena ja sanoi hetken kuluttua:
– Saat nyt kantaa mun alaha – täytyy mennä auttamahan Johannaa. Nosta hitahasti ja pitele turvallisesti, astu harvaksensa, että viipyisit kauan. Kunpa matka olis pitkä, pitkä, tästä kaukaisehen hautahan saakka, kulkien vain kesäistä joen törmää, johna kasvaa keltaisena juhannuskukkia kuin kultapalloja. Tuulis hiljaa etelästä ja tuoksuis hajuruoholta, olis lämmintä ja kirkasta.
Heidän laskeutuessaan etehiseen ja kainalosauvojen ilmoittaessa varoittavasti askelmien lukua isäntä tuli ulkoa ja sanoi:
– Isnöörillä on siinä kallis taakka. Antakaahan mulle, niin vien sen tupahan. Rehellisesti voin sanoa, että Eliina on asunut näillä käsivarsilla enemmän kuin lattialla. Milloin vain hän on kuroittanut kätensä isäänsä kohti, minä oon ojentanut omani hänelle, eikä tätä oo tapahtunut ainoatakaan kertaa, etten olis samalla syrämesnäni rukoillut Jumalalta samaa parantavaa voimaa kuin on hänen käsivarsisnansa silloin, kun Hän ojentaa ne tänne maailman kurjahan alhohon nostaaksensa meirät valohon.
Isäntä oli vakavan ja juhlallisen näköinen ja hänen puhtaalla, kauniilla muodollansa oli miettiväinen, kirkas ilme. Totutusti, luottavaisesti Eliina kiersi käsivartensa isän kaulaan ja ummisti hetkiseksi silmänsä kuin olisi ollut väsynyt. Pirtissä isäntä asetti hänet penkille ja Johanna toi hänelle hämmennettäväksi jonkin taikinanjuuren. Eliina kääri hihansa ja paljasti hennot, valkeat käsivartensa, ruveten liikuttamaan vispilää tottuneesti. Hän oli ollut muutaman silmänräpäyksen alakuloinen, mutta katsoi nyt iloisesti ympärilleen ja naurahti heleästi.
Sitten oli tullut odotettu seurailta. Körttiläisiä oli saapunut ajaen ja kävellen pitkin päivää, sen jälkeen kun kirkonaika oli loppunut; useimmat olivat olleet ensin kirkossa. Miehillä oli mustat huopahatut, naisilla mustat huivit. Hiljaa ja vakavina, muodolla kirkas puhtaus, he tervehtivät isäntää ja Johannaa ja asettuivat sitten istumaan pirttiin kannetuille penkeille, miehet ja naiset eri puolelle. Pujahtaessaan syrjäisen penkin päähän ja tarkastaessaan seuraväkeä salavihkaa Yrjö totesi, että siinä oli jotakin armeijamaista. Pukujen samanlaisuus, hiusten sama tasaleikkaus ja sileä kampauskuosi, puhtaiksi ajellut kasvot, joilla oli tyyni, miehekäs ilme – kaikki tämä antoi sille oman, eheän ja komean leiman. Lisäksi Yrjö tunsi hämärästi mutta voimakkaasti eräänlaista historiallista, innostavaa aavistelua siitä, että miehet tuossa olivat kaukaa pakanuuden yöstä alkavan vapaan linjan jatkajia, taipumattomia ja jyrkkiä sotureita, joiden esi-isät olivat saapuneet tänne ammoisina aikoina jostakin etelän puolesta, ehkä siellä riitauduttuaan tai jouduttuaan allekynnen taistellessaan uutta, väkevämpää sinne tulijaa vastaan tai sammumattoman kaukokaipuun ajamina. Kuka tietää syyt, jotka määräilivät esi-isien suksien suuntaa? Mutta varmaan niiden joukossa oli paljon sellaisia, jotka pakottivat nuo miekan ja keihään käyttöön tottuneet soturit asettamaan vaakaan oman tai vihollisensa hengen, huipentamaan taistelun olemassaolosta iskuiksi, joita jakeli alkuperäinen, veltostumaton, hurja voima. Siitä asti oli vapauden tuli sekä kytenyt että palanut näillä lakeuksilla, sammumatta milloinkaan, väliin riehahtaen liekiksi, aina asuen syvällä rinnassa voimakkaana intohimona.
Tuossa saapui tämän armeijan kenraali, korkeasta iästään huolimatta vielä suoravartinen Luoman paappa. Ihaillen Yrjö katseli hänen kasvojaan, joille tuuhea valkotukka, korkea kotkannenä ja pään takakeno asento antoivat juhlallista jalopeuramaista ilmettä, ja jonka sininen, samalla sekä lempeä että terävä katse siirtyi rauhallisena läsnäolijasta toiseen kuin olisi tässä todellakin päällikkö tarkastellut joukkojaan. Hetkisen ukon katse viivähti myös Yrjössä, joka tunsi sen säpsähtäen ja vaistoten paljastuvansa alastomaksi sielunsa sopukoita myöten. Hän vaipui kuvittelemaan, minkälainen Luoman paappa oli ollut miehuutensa kukoistuksen aikana, silloin, kun hän oli tehnyt tappotyönsä ja joutunut ruunun leipiin. Sen voiman, joka kykeni särkemään hänen sisukkaan sydämensä ja tekemään hänestä tuollaisen kuninkaan, on täytynyt olla suuri.
Tuossa saapuivat – johan nyt oli ihme! – Huhdan ukko ja eukko. Yrjö näki ja oli ainoa, joka pani asiaan huomiota – muut eivät kääntäneet päätänsäkään – kuinka vanhukset ilmestyivät ovelle, ukko arvokkaana ja tyynenä, eukko hiukan hätäilevänä, nyhjäisten ukkoa joskus hihasta ja lujittaen päähuiviaan, joka oli valkoinen. Hehän eivät olleet körttisiä eivätkä siis käyttäneet näiden pukua. Ukko oli harmaissa, sarkaisissa, tavallisentyylisissä vaatteissa, tukevat housut siksi alas valahtaneina – tuppivyö ei pitänyt niitä tarpeeksi korkealla –, että takamus pääsi kävellessä lyömään tuttua suomalaiskansallista ristikuviota. Päähineenä hänellä oli haalistunut verkainen lakki, jonka alkuaan kiiltonahkainen lippa oli halkeillut sadoiksi pieniksi pinnoiksi. Eukolla oli musta hame ja röijy, mutta ne eivät olleet körttiläisten kangasta, vaan jotakin maailmallisempaa lajia. He seisahtuivat epäröiden ovensuuhun. Kauan heidän ei kuitenkaan tarvinnut olla epätietoisia siitä, olivatko tervetulleita, sillä huomattuaan heidät Eliina läksi karsinapenkiltä, sauvojen kolahdellessa kiireesti, heidän luokseen ja ojensi heille kätensä. Huhdan eukon kielenkanta irtautui ja hän alkoi selittää:
– Kun oltihin kirkolla, niin tultihin...
– Onko täällä Akselia näkynyt?
Huhdan ukko siihen pisti väliin ennenkuin eukko ehti pitempiin selityksiin. Eliina vastasi:
– En minä ainakaan... Johanna tuo tietänöö.
Johanna tuli juuri ulkoa punoittaen kiireissään ja ujostuksissaan. Hän sanoi hämillään, tervehtiessään tulijoita:
– Kyllä Akseli on kyläs, mutta ei täällä. En tierä, tulleeko eres seuroihin, kun se ei niis juuri käy. Mutta ehkäpä tulee nyt, kun vanhempansa ovat täällä. Käykäähän tupakamarihin – isä on siellä.
Huhdan ukko selitti:
– Akseli kun lähti jo yöllä, milloin lienöö lähtenytkään, niin minä arvelin, jotta kylähän se on mennyt, ja tulin tästä ohimennesnäni ajatelleheksi, jotta jos vaikka Johanna olis sattunut näkemähän hänet. Eipä sillä, että mulla olis sille erikoisempaa asiaa – kyllähän minä sitä kerkiän tavata riittämihin toisellakin kerralla.
Hän meni tupakamarin ovelle ja sanoi eukolleen, kun tämä yritti jälkeen:
– Jää sinä, akka, tänne tuvan puolelle ja istu vaikka tuon valkoisen likan vierehen.
Hän meni sisään, mutta eukko istuutui Eliinan viereen, hypisteli hänen villaista, kaunisrantuista, viheriäistä esiliinaansa ja puheli:
– Luulin kaikkien täs talos olovan körttiläisiä, mutta eivätpähän näy olovan, kun sulla on tällainen maailmallinen kauhavalainen kaati. Etkö sinä oo siis uskohon tullutkaan?
Eliina nauroi ja vastaili välttelevästi:
– Pitävät ne joskus körtliläisetkin vähän värikkähämpää, ainakin minä. Enkä minä rohkene sanoa uskostani mitään – eikö se oo kaikilla heikonpuoleista?
– Niin se vissisti on, heikkoapa heikkoa. Ka, tuollahan on isnööri-herrakin – onko se sitten tullut uskohon, kun istua tojottaa täällä?
– Ei suinkaan – taitaa olla vain uteliaisuuresta, kun ei oo ennen nähnyt tällaisia menoja.
– Meirän Akseli se on paljon muuttunut...
– Kuinka niin?
– Ei soita enää eikä paljoa puhu – murheellisena vain oleksii päivät ja yöt. Saaneeko tuo juuri nukutuksikaan.
– Mikähän sille on tullut?
– Kai sen Johanna osaisi selittää – ja isäsi – ja Talvitie.
Eukko huokasi, niiskautti kerran ja lujitti huiviaan. Eliina kysyi jännittyneenä, kuiskaamalla:
– Onko Talvitiestä kuulunut erikoisempia?
– Eihän siitä – samaa juomista se jatkaa, minkä parisen viikkoa sitten alkoi. Kuuluu latkinehen Vasarus-Kustaan kans Vaasan viinapuorin kuivihin – niin oikoisehen kaataa vain suusta sisälle. Tiina pistääntyi meillä itkemäs sitä surkeutta ja käski varoittaa Akselia, jota Talvitie kuuluu juovuspäisnänsä uhkailovan.
– Sanoitteko Akselille mitään?
– Yritinhän minä, mutta se tukki suun heti ja äsähti, jotta mitä Tiina joutavia. Ei hän Talvitietä pelkää enempää kuin muitakaan housullisia.
– Tulookohan Talvitie nyt tänne seuroihin?
– Kehranneeko tuo näyttää ryvettynyttä naamaansa puhtahalle ristitylle kansalle. Mutta hyvä olis, jos tulis, jotta saisivat ristiveljet hänet käsitellä niin kuin se ansaittoo. Johan tuollaista juomista häpiää surutonkin, saati sitten körttiläinen. Akseli tuo toki on pysynyt viinasta erillänsä. Voi, voi, kun saisin tavatuksi isääs kahren kesken, jotta voisin puhua sille yhrestä tärkiästä asiasta, niin tärkiästä, että jonsei sitä järjestetä pian, tapahtuu vaikka onnettomuus.
– Mikä asia se semmoinen?
– En minä voi sanoa sitä Eliinalle... Kun ei vain tuo ukon turjake menis omin päinsä puhumahan siitä isälles. Sitä ei tierä, minkälaista sen suusta valahtaa. Mitenkähän olis, jos menisin tuonne kamarihin?
– Ei siellä nyt voi kahrenkeskistä puhua, siellä kun on muitakin. Ehkä tuloo illan kulues tilaisuus – minä koitan järjestää. Nythän ne jo tulevat pois.
Ovi aukeni ja muutamia Yrjölle tuntemattomia isäntiä tuli tupaan. Ylitalo oli viimeisenä, mutta juuri kun hänen piti astua Huhdan ukon jäljessä kynnyksen yli, ukko kääntyi, laski kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi:
– Olis kahrenkeskistä asiaa?
Yrjö näki heidät siinä – Ylitalon katsovan tutkivasti ja pitkään, melkein hymyilevästi, pienikokoiseen mutta arvokkaaseen vieraaseensa, ja tämän seisovan hajalla säärin, takamukset tukevasti ristikolla. Sitten he peräytyivät kamariin ja ovi painui kiinni. Huhdan eukko näki myös heidät ja liikahteli levottomasti kuin aikoen hänkin sinne, mutta Eliina pidätti hihasta ja sopotti jotakin hänen korvaansa. Johanna oli samoin huomannut isänsä ja Huhdan ukon jäävän kamariin ja rakkauden herkän vaiston nostama puna alkoi kuumentaa hänen poskiaan. Mutta asiasta, joka näin jännitti hämyiseksi käyvän tuvan ilmapiiriä, ei varsinainen seuraväki tiennyt mitään. Luoman paappa istui kumarassa, pää pystyssä, leuka molempien kämmenien nojassa, ja hänen henkensä ilmeisesti lajitteli elämän moninaisia tapahtumia; joku toinen, näkövoimainen körttiläinen, lehteili – nenänvarrella pyöreät sankalasit – Raamattua, vieressään vaisusti valaiseva tuiju; ja yhtäkkiä, ilman neuvottelua tai varoitusta, naisten puolelta alkoi kuulua surumielistä, sointuvaa veisuuta. Virren näyttivät kaikki osaavan ulkoa – joku kuiskasi toiselle sen numeron ja kolmas haki sen Vanhasta virsikirjasta, jota Yrjön kummastukseksi täällä käytettiin. Sanat olivat omituisia, säkeet kuin kömpelöitä, muhkuraisia oksia, jotka eivät mitenkään tahtoneet sopia pinoon paikoilleen, ja sävel kummallisesti kiekauttelevaa ja venähdyttelevää, mutta kokonaisuus silti – ehkä laulajain hartauden ja kielen vanhanaikaisuuden vuoksi – vaikuttavaa, oudosti liikuttavaa. Tuo vielä nuorehko nainen tuossa – läheisen talon parhaissa vuosissaan oleva emäntä, nyt jo viiden lapsen äiti, jonka silmistä loisti aina naisellinen, antautuva raukeus, mikä varmaan hurmasi hänen miehensä yhä uudelleen – johti laulua kirkkaalla äänellä. Hänen tuuhea tumma tukkansa laskeutui raskaana palmikkona lattiaan saakka ja körttiröijy oli painunut vyötäisten kohdalta vielä jäntevän ruumiin mukaiseksi. Karsinapenkiltä kuului Eliinan ääni. Yrjön katsoessa sinne sieltä loisti silmäpari, josta kuvastui hartaus ja rauha, mitään pyytämätön onni. Hänen vieressään Huhdan eukko huojutti levottomasti ruumistaan, katsoen herkeämättä kamarin oveen.
Sitten etehiseen vievä ovi aukeni narahtaen ja Yrjö näki, kuinka Akseli pujahti sisään, koettaen tulla niin varkain, ettei kukaan huomaisi. Näkyikin olevan täällä tapana, ettei tulijoita eikä menijöitä pantu merkille edes ilmeelläkään, koska tiedettiin jokaisen kulkevan ikäänkuin salaisella, pyhällä asialla, vaipuneena tehtäväänsä kuin kantaisi piripintojaan täynnä olevaa maljaa, jolloin ei ehdi kiinnittää huomiota muualle, tai olevan joka hetki sydämessään kahden kesken Herransa kanssa, uponneena hänen silmiinsä. Silloinhan ei pitänyt ketään häiritä. Se oli vapauttavaa, suurta hienotunteisuutta, joka osoitti terävää sielullisten ilmiöiden oivallusta. Yrjö huomioi salaa Akselia, joka painautui hämyyn ovensuuhun, uuninvieruslavitsan päähän, katsellen sieltä ympärilleen kalpean, melkein hätääntyneen näköisenä ja silloin tällöin säpsähtäen kuin olisivat hermot häntä nykkineet.
Tultuaan silloin seurasunnuntain varhaisella aamuhetkellä Johannan luo Akseli ei kertonutkaan mitään Talvitiestä. Kun Johanna sitten kiirehti askareilleen ja jatkamaan seurojen valmistelua, Akseli meni kylälle ja oleili siellä niin kuin oli tottunut. Sitten kello alkoi kumahdella ja hän tunsi yhtäkkiä kiihkeätä halua kirkkoon. Hän totteli tuon äänen kutsua ja alkoi astella kirkolle, ja tarkasteli kulkiessaan koko ajan itseään. Mennessään ennen kirkkoon Johannan vuoksi häntä ei ujostuttanut, sillä hän tiesi, ettei kukaan luullutkaan hänen kulkevan sinne jumalansanan janossa, ettei toki kylän nuorta pelimannia voitu epäilläkään sellaisesta naurettavasta heikkoudesta. Vapaasti hän saattoi rentona istahtaa vaikka jyrkimmän körttiläisen rinnalle. Mutta kun hän nyt meni sinne todellakin oikeassa asiassa, niinkuin hänen täytyi rehellisesti myöntää, siinä toivossa, että jumalansanan kuulosta koituisi lohdutusta sydämen surulle, hän häpeili tekoaan, tuntien olevansa kuin varas, joka koetti kenenkään huomaamatta hiipiä sieppaamaan kallista aarretta. Sellainen kurja raukka hän oli: heikko pelkuri, joka epäili jokaisen vastaantulijan näkevän, miten hänen laitansa oli, toteavan sen muka suunnattoman häpeän, että outo pyhä voima myllersi hänen sielussaan vaatien häntä antautumaan Jumalan johdettavaksi.
Tämä kaksinkertainen häpeä: toinen maailman ja toinen heikkouden vuoksi, kieri hänen rinnassaan polttavana keränä, jonka sähinää säesti sielun taustalta lakkaamatta kumeana kuuluva tuomiokellon soitto. Kirkonkelloko se oli, joka alati uudisti äänensä, vai kaikuiko tuo vakava jyminä hänen sielustaan? Akseli tunsi, että hänen viikkoja kestänyt taistelunsa oli juuri nyt, ehkä kellon kutsun ja kirkon läheisyyden aiheuttaman tunnelman herkistämänä, kiihtymässä kuumimmilleen, niin ankaraksi, ettei hän tuhoutumatta voisi sen enempää kiristymistä kestää. Hänen olonsa oli vaikeata, veri tykytti kuin kovan jännityksen hetkellä, päätä huimasi ja askeleet pyrkivät horjahtamaan. Kalpeana ja hammasta purren hän kuitenkin asteli kirkkoa kohti, tuntien sen kutsun saavan yhä vaativampaa sävyä.
Sillan korvassa tuossa, punaisen rakennuksen seinustalla, oli kylän nuorten miesten kokouspaikka. Akseli tunsi sen hyvin, sillä hän oli ollut siinä ahkerasti saapuvilla pitkät ajat. Hän tiesi ulkoa joka sanan, mikä siinä lausuttiin, ilmeen, naurun, silmäniskun, hokemaisen, laulunpätkän ja hävyttömyyden – mikään sen kohdan elämänkuvassa ei ollut vierasta hänelle, joka oli ollut tuon nuoren miesjoukon vastaansanomaton johtaja. Ainoa, joka oli tässä suhteessa ryppyillyt jonkin verran vastaan, oli tuo harteikas, kulmainsa alta synkästi katseleva Alatalon Oskari, joka näkyi nyt olevan joukon keskuksena, veltosti nojaillen kulumisesta jo kiiltävään seinään. Akseli oli aikoja sitten jättäytynyt tästä joukosta erilleen – se oli Johannan vaikutusta –, ja vaikka hän hyvin tiesi, että suurin osa noista nuorista pojista ja miehistä oli kunnollista väkeä, josta aikanansa varttuisi tanakoita, itsetietoisia ja sisukkaasti päämääriinsä pyrkiviä isäntiä ja työmiehiä, ja että he oleksivat näin nuorten miesten luontaisen vaiston vuoksi, tietämättään etsien tilaisuutta, jolloin saisivat käyttää ja näyttää sisussansa ja lihaksissansa jyllästävää voimaa, hänelle yhtäkkiä valkeni tässä heitä lähestyessänsä tuollaisen raittivetelehtimisen arvottomuus. Hän muisti kaikki ne likaisuudet, joihin puheet silloin väkisinkin pyrkivät kääntymään, ja sen häpeämättömyyden ja julkeuden, jolla kylän tyttöjen siveyttä käsiteltiin – Johannankin varmasti, kun hän ei ollut saapuvilla. Ennen tuo asia ei ollut häneen koskenut – hän ei ollut edes huomannut sitä sopimattomaksi –, mutta nyt sen muistaminenkin leikkasi hänen tuntoansa. Hänen lähestyessänsä erottui Vasarus-Kustaan laulu:
Ne lehdet, jotka syksyllä varisee,
ne ovat niin kevehiä;
ne ajat, joita mielestä pois en saa,
ovat aikoja mennehiä –katketen samalla, arvattavasti sen huomion johdosta, jota hänen tulonsa herätti. Akselia oli kaivattu sekä reiluna miehenä että hyvänä pelimannina, ja siksipä Vasarus-Kustaa tervehtikin häntä nyt iloisesti ja kysyi:
– Härsilän riihes saarahan tänä iltana hypellä ja tarvittaisihin pelimannia. Tuu taas roikkahan pitkästä aikaa!
– Ei mun sovi, vastasi Akseli vältellen ja aikoi pysähtymättä jatkaa matkaansa, kun joukosta kuului ivallinen huomautus:
– Eipä tietenkään, kun pitää mennä Ylitaloohin seuroihin –
– Laulamahan kilpaa körttiläisten kans –
– Ja istuskelemahan Johannan vierehen.
Sitten Alatalon Oskari sanoi huolettomasti:
– Istuskelemahan! Johan se oli Johannankin lutinovi narahtanut, vai kuulinko väärin. Kyläs akat siitä suhisivat, mutta kerrankos ne puhuvat liikoja. Vaikka eihän körtti tytönkään aitanovi oo niin lujasti lukittu, jottei aukee, kun noin komia poika kuin Huhran Akseli aikansa krossotteloo.
Akseli pysähtyi niin äkkiä, että tanner tömähti, käännähti kuin vihuri ja läksi astumaan suoraan Oskaria kohti. Hänen kasvonsa olivat menneet valkeiksi ja hän puri hampaitaan. Oskari näki hänen tulonsa ja muuttuneen muotonsa, röyhisti äskeistä velttoa ryhtiänsä ja odotti häntä kylmäverisesti, joskin kalpeana ja tummien kulmien alla kiiluva suden katse. Akseli sanoi hänelle matalalla, tukahtuneella äänellä:
– Tuu mukahan tuohon syrjemmäksi – olis asiaa!
– Ei niitä oo kielletty täskään sanomasta – asioita, väitteli Oskari ja lujitti tuppivyötänsä.
– Et uskalla, sähisi Akseli, mutta jonset lähre hyvällä, niin tuut muutoin!
– Mentävä sun on, Oskari, tuomitsi nyt Vasarus-Kustaa. – Puhuit äskön siihen lajihin, jotta sun täytyy vastata sanoistas.
Joukko murisi myöntymistä ja lähti laiskasti kääntymään rakennuksen päitse sen toiselle puolelle, pois maantien ja kirkkokansan näkyvistä. Oskarin täytyi nyt mennä mukana, sillä muuten hänen maineensa pelkäämättömänä miehenä olisi kärsinyt pahan kolahduksen. Häntä kadutti hölöttävä puheensa, jolla ei ollut oikeastaan tarkoittanut loukata Johannan kunniaa – se oli saanut alkunsa jonkun yöllisen kulkijan joutavista viittailuista –, ja jota ei kukaan uskonut, nuoret miehet kun kerskailivat useinkin tyttöasioista ylimielisesti –, mutta "kun tuo nyt tuli sanotuksi ja Huhdan torpan poika otti siitä turhaan itseensä – se on aina kukkoillut liikaa –, niin täytyy olla sanansa mittainen, vaikka henki menisi. Muu ei auta eikä miehelle sovi". Hän kiihtyi omista ajatuksistaan, pysähtyi äkkiä ja ärjäisi:
– Niin mikä on nyt sitten se sun tärkiä asias?
– Että julistat täs kaikkien kuullen puhunehes kunniallisesta tytöstä perättömiä juoruja ja valehia.
– Ne on kylän hölinöitä eivätkä mun, eikä mulla oo tapana peruutella sanojani. Eikä tämän pitäjän tyttöjen maine ole ennenkään siitä kärsinyt, vaikka ovat päästänehet poikia aittahansa ja hyväs lykys lullannehet vauvaa jo viikon perästä siitä, kun olivat kyykähtänehet vihkipallan päälle. Niin että mitä turhia siinä sisuttelet – eihän Johanna mikään pappilan neiti oo!
– Sinä, Alatalon Oskari, oot saanut kasvaa ilman tarpehellista kuria siksi, että isäs ja äitees olivat sulle hyvyyresnänsä liiaksi perähänantavaisia ja ruoskan käyttöhön heikko voimaisia. Paina siis mielehes –, ja samoin te kaikki, jotka ootte täs näkijöinä –, jotta tuut nyt saamahan koron kans kaikki ne selkäsaunat, joita vaille oot tähän saakka jäänyt, vieläpä niin perinpohjin, jotteivät ne makkarat, joita kohta nousoo selkäruotos molemmin puolin, mätäne hauraskaan.
Oskarin käsi hamuili vaistomaisesti puukkoa. Vasarus-Kustaa karjaisi: "Pois puukot!" ja kävi sieppaamassa ne sekä Oskarin että Akselin tupesta ennenkuin nämä vielä ehtivät liikahtaakaan. Toiset pojat siirsivät maasta syrjään halot ja tiilikivet, joita siinä oli hajallaan, ja peräytyivät sitten sivummaksi katsoakseen, miten paini tai tappelu, joka tästä ilmeisesti kehittyisi, alkaisi luonnistua. Mutta ottelu viivästyi sen johdosta, että nurkan takaa ilmestyi saapuville Luoman paappa, joka tiukasti kysyi, mitä oli tekeillä.
– Senkö täytinen tuon äijän nyt tähän nakkas! ihmetteli Vasarus-Kustaa puoliääneen. – Kai se haistoi, vanha puukkojunkkari kun on, jotta täällä tapellahan pyhäpäivän kunniaksi, ja tahtoi vielä kerran elämäsnänsä nährä kansallishuviansa. Jahka minä käyn selittämäs sille asian.
Puheltuaan hetkisen Vasarus-Kustaan kanssa Luoman paappa heitti valkotukkaista harjapäätänsä ja kysyi Oskarilta:
– Et siis halua myöntää puhunehes sopimattomia?
– Ei mun oo tapanani puhua juoruja enkä oo tiennyt tämän kylän tyttöjen siveyren tullehen niin kallihiksi, että sitä pitää käsitellä varovaisesti kuin silmäterää.
– Hohoi-ja-jaa, sanoi silloin Luoman paappa ja istuutuen syrjemmäksi aidan selkäpuulle puheli: – Ei tällainen oo sopivaa koskaan, saati sitten sunnuntaina ja kirkonaikana, mutta kun ei oo toisahalta syytä mennä välihin silloin, kun Jumala jakeloo kuritustansa, niin antakaa huhkia mun puolestani. Onko niiltä otettu pois puukot? – jahah! – No sitten! Mutta se muistakaa, jottei hengen päälle saa käyrä ja ettei tästä pirä hiiskahtaakaan vallesmannille. Jumalan tuomioihin ei ole ruununmiehillä asiaa.
Hän katseli säihkyvin silmin kuin vanha sotaori, joka kuulee puhalluksen taisteluun ja muistaa entisten sotakenttien juovuttavan vimman, kuinka Akseli ja Oskari jämähtivät yhteen kuin kaksi ilvestä ja alkoivat voimainsa takaa punnertaa ja riuhtoa. Akseli tunsi Oskarin näihin töihin tottuneemmaksi kuin Talvitie oli ollut, mikä oli luonnollista, koska Oskari oli alituiseen tappelun nahinassa milloin missäkin. Ei hän eikä Akseli osannut oikeastaan muuta kuin heittää sylipainia – ei lyödä nyrkillä eikä puolustautua iskuja vastaan –, joten vastustaja oli masennettava paljaalla silkalla voimalla. Sen heiton, jolla Akseli viimeksi oli paiskannut Talvitien mäkeen, Oskari tietenkin tunsi, eikä Akseli välittänyt sitä nyt koettaa. Ei, hän tahtoi temmata tuon raa'an lurjuksen, jonka lupausten mitättömyyttä moni tyttö jo itki soudattaessaan yksinäistä lastaan, maasta irti, ravistaa hänessä sekaisin kaikki tajut ja tuumingit, ja lopuksi lyödä hänet tantereeseen niin, että olisi tyytyväinen, kun saisi levätä siinä paikoillaan. Jo ajatus, että tuo mies oli ulottanut iljettävät mietteensä Johannaan saakka, raivostutti häntä niin, että hänen täytyi taltuttaa itseään. Akselin voittamattomuuden salaisuutena oli ei vain hänen harvinainen voimansa ja uskomaton, salamannopea ripeytensä, vaan myös hänen älykäs kylmäverisyytensä, joka salli hänen säästää tarmonsa lopullista, sopivaa ja ratkaisevaa silmänräpäystä varten. Oskarilta puuttui tämä kyky: nyt hän jo tuossa väänsi ja heitteli vastustajaansa vihan vimmassa, äheltäen kuin sonni kannon kimpussa, älyämättä, että tyynesti työskentelevä Akseli vain usutti häntä tuhlaamaan voimia. Jo kompastui Oskarin jalka ensimmäisen kerran, hieman vain, mutta Akseli tiesi sen merkitsevän sitä, että polven taipeessa tuntui herpautumista. Sallimatta Oskarin levätä silmänräpäystäkään hän paransi oman otteensa lujuutta, niin että Oskarin täytyi panna jo kaikkensa liikkeelle, nytkäytteli häntä syrjään ja eteenpäin äkillisin, lujin tempauksin, jotka saivat miehen astahtelemaan epävarmasti sinne tänne, kuten huohottava, lääpästynyt ihminen tekee kantaessaan liian raskasta taakkaa, ja odotti näin kuin hiirellä leikkivä kissa oikeata hetkeä. Ja nyt se tuli! Kun Oskari yltyi vielä viimeisillä voimillaan oikein ruhmoen masentamaan häntä, työntäen koko voimallaan etunojossa, hän tarttui lujin käsin Oskaria rinnuksista kiinni, kooten kouransa täyteen vaatetta, peräytyi sitten, Oskarin juuri ponnistaessa enintänsä, salamannopeasti tempaisten niin, että Oskari hervahti mukaan kompastelevin juoksuaskelin, ja käyttäen täten syntynyttä vauhtia apuna riipaisi vastustajansa maasta irti ja pyöritti häntä ympäritsensä hurjaa vauhtia, niin että jalat kiisivät ilmassa, kädet haparoivat avuttomina, ja ilma melkein vinkui. "Hih!" kiljaisi Luoman paappa innostuneena ja nousi seisomaan, "oh!" sanoivat pojat peläten ja ihmeissään. Mutta siinä samassa jo kaikki loppui: Akseli otti lisää vauhtia ja löi sitten vastustajansa suulleen maahan, temmaten vikkelästi hänen käsivartensa selän puolelle ja siten tehden hänet kykenemättömäksi kaikkeen vastustukseen. Huohottaen ponnistuksesta hän kysyi:
– Peruutatko nyt?
– En. Vaikka tapa, niin en!
Oskarin ääni oli käheä väsymyksestä ja raivosta. Akseli painoi hänen päätänsä hiekkaan ja kysyi:
– Peruutatko nyt?
– Vie henki – en peruuta!
Silloin tuli saapuville Luoman paappa, ojensi Akselille tappelua katsoessaan siitä äärestä rantteelta karsimansa notkean koivukepin ja puheli:
– Voiteleppas tuolla! Neljäkymmentä paria annettihin ennen paljoa paremmille miehille kuin tämä Oskari, mutta en halua silti ruveta määräilemähän lukua, mikä sen nyt on saatava. Sen kuitenkin pyyrän – hän alensi äänensä –, jotta annat eres parikymmentä Aholan Iitan puolesta, joka kuten tierät istuu kuritushuonehes lapsensa murhasta ja on Oskarin viettelemä, vaikka sitä ei saatu totehen.
Ja silloin raivo valtasi Akselin ja hän hakkasi kepin pirstoiksi Oskarin selkään, tämän silti päästämättä ähkäystäkään. Tuntien sitten äkillistä inhoa koko tilannetta kohtaan Akseli kääntyi Luoman paapan puoleen, pyysi tätä tulemaan pois ja lähti maantielle päin. Hänen otettuaan muutaman askeleen kuului äkkiä Vasarus-Kustaan hätäinen ääni:
– Akseli, varo!
Odottamatta lisäselityksiä, edes katsomatta taakseen, käsittämättömän nopeasti, Akseli käännähti ja löi samassa oikealla, nyrkkiin puristuneella kädellään laajan, kaartavan iskun, jolle hänen pyörähdyksensä antoi lisävoimaa. Se sattui Oskarin leukaperiin sekuntia ennen kuin tämän puukko, jonka hän oli ylös rynnätessään lähimmän miehen tupesta temmannut, ehti upota Akselin hartioihin. Kuului lisahtava mäjähdys ja sitten raskas jymähdys, kun mies kaatui kuin petäjä kannoltaan ja jäi nukkumaan syvän pyörtymyksen unta. Panematta asiaan minkäänlaista huomiota Akseli sitten jatkoi menoansa, mutta Luoman paappa käänsi senverran päätänsä, että saattoi sanoa takahankaan, olkapäänsä yli:
– Ei se siitä kuole – heittäkää vähän ajan kuluttua ämpärillinen vettä sen niskahan. Ja muistakaa: vallesmannille ei hiiskaustakaan!
Akselille hän virkkoi:
– Ei meistä nyt ole kirkkohon, kun ovat kätemme näin tuoreeltaan synnis likautunehet. Lähretähän meille, niin saamme puhella vähän – mulla on sulle asiaa.
He istuivat Luoman tupakamarissa, paappa hitaasti nytkähtelevässä keinutuolissa, vanha visakoppa tukevasti kourassa, Akseli ovensuutuolilla, pää käsien varassa, synkkänä, levottomana, katuen, että oli taas joutunut käsikähmään. Todennäköisesti Johanna saisi tietää sen ennen iltaa ja antaisi hänelle kovat nuhteet, kun hän menisi seuroihin. Mutta mitä hän saattoi tehdä? Pitikö hänen sormeakaan liikahduttamatta sallia Johannaa sillä tavalla häväistävän? Hän puhui siitä paapalle ja tämä harkitsi:
– Kyllä kai se niin on, jotta sun olis pitänyt kestää niiren hävyttömyyksiä ja luottaa siihen, jotta paha kilpistyy pois Johannan puhtauresta ja saa varmasti aikanansa rangaistuksensa. Mutta tämän sanon paremmin niinkuin ristillisen opin ja käskyn enkä oman syvimmän tuntoni puolesta. Minäkin näet oon heikko ihminen, johna entisen puukkojunkkarin sisu leimahtaa helposti palamahan. Ei se tosin enää halua häiritä siivollista elämää niinkuin nuoruuresnani, vaan päinvastoin yltyy hulmuamahan juuri niitä vastahan, jotka sitä pyrkivät tekemähän. Silloin musta tuntuu siltä, jotta kyllä ristityllekin täytyy olla luvallista iskiä pahuutta päin kuonoa myös lihallisilla aseilla eli siis selvällä nyrkkipelillä, eikä tyytyä vain sanan voimahan. Jonsei niin tehrä, niin ne hyppivät silmille ihan iltiksensä, välittämättä nuhteesta tai rukouksista. Ainakin täällä Pohjanmaalla tuntuis Jumalan tahto olovan sellainen, miten sitten lienöö muualla, isommas maailmas. Vaikka kyllä ne puhuvat Ameriikasta sellaista, jottei siellä häjyjä kärsitä. Sinne muutti aikoinansa naapuripitäjästä usioita pahimpia tappelijoita ja miehiä niistä kuuluu tullenen kaikista muista paitti yhrestä, jonka vanha nahka oli ollut niin synnin liemes parkkiintunut, jottei enää lähtenyt päältä. "No, mitä te sille sitten teitte, kun se vain häjyili eikä ruvennut elämähän ihmisiksi?" oli miehiltä kysytty, kun ne tulivat huviksensa kattomaan vanhaa maata. "Se täytyi tappaa", olivat miehet sanonehet ja kertonehet Ameriikan vallesmannien kovasti kunnioittanehen ja kiittänehen suomalaisia siitä, että nämä ilman viranomaisten apua leikkasivat pois yhteiskunnan puusta tällaiset sopimattomasti ja pahasti kasvanehet oksat. Kuri pitää olla maakunnas! Sen opettivat näis pitäjis nuoruuteni aikaiset vallesmannit lyömällä niin kovaa, jotta vieläkin selkääni jomottaa sitä muistaisnani. Näet kun hurjuuresnani ja pahuuresnani tulin puukottaneheksi naapuriani – tytön tähren siinä pohjaltansa riita syntyi –, niin se silloinen vallesmanni löi mun este leiviskäisihin rautoihin ja antoi sitten kuulustelun alkajaisiksi pampulla selkähän niin kovaa, jotta taisin jo olla reisun pyörryksis. Kun siitä toivuin, niin mua hiukas ja janotti niin, jotten muista milloinkaan kaivanneheni niin hartahasti suolasilakkaa, leipää ja piimää. Sentähren vastasin, kun vallesmanni löylyn jälkehen aikansa haukuttuansa kysyi, halusinko lisää, jotta "ennenkuin jatkatte, herra vallesmanni, niin antakaa toki vähän haukata silakkaa ja leipää!" Se siitä este ärtyi ja yritti jo ruveta uurestansa lyömähän, mutta naurahti sitten ja sanoi, "ettei noilta piruilta sisu taitu", ja käski tuora ruokaa. Kun jotkut kummastelivat, miks'en kantanut päälle laittomasta pieksämisestä ja antanut syynätä sitä varten selkääni, jonka varas ei kärsinyt viikkokausihin maata, sanoin niille, jotta mitä sellaisista pienistä turhista käräjöimähän. Se on oikein, jotta vallesmanni hoitaa virkaansa tivihisti ja pitää järjestystä, joka olikin tällä paikkakunnalla ollut pitemmän ajan puuttehellinen. No, hyvä veli – huono ja kestämätönhän pamppujärjestys lopultakin on – sen oon kyllä tullut kokemahan. Se muuttuu pysyväksi vasta sitten, kun tunto herää ja sisu nöyrtyy, kun maailma lehahtaa toisen färiseksi ja silmät rupiavat hakeutumahan ylähä mäkihin päin. Olethan tietenkin kuullut, miten mun lopuksi kävi – oon kertonut siitä jo kymmeniä vuosia rohkaistakseni niitä, joita painaa suru, mutta jotka luulovat kääntymistä häpiäksi ja pelkäävät sitä. Mutta katto nyt mua, hyvä Akseli. Enhän tosin oo vieläkään muuta kuin tavallinen syntinen, jonka tunto asuu aina kipiänä sen johrosta, ettei saa piretyksi aisoissa pahoja, likakärpäsinä sinkoilevia ajatuksiansa, mutta siitä huolimatta saanen kysyä, onko herääminen ollut mulle häpiäksi? Useinhan ristityt valittavat sitä – ja niinhän Vapahtaja itte sanoi –, kuinka maailma muka heitä vihaa ja halveksii, mutta siinä asias rohkenen olla eri mieltä. Vapahtaja varmahankin tarkoitti sitä aikaa, jolloin ristinusko oli vielä vainon alaisena, eikä sitä, jolloin se oli jo voittanut. Kyllähän sen jokahinen tietää ja näkee, että kuka vain on herkällä, rehellisellä ja inhimillisellä tunnolla ja koittaa parahansa mukahan nourattaa Jumalan käskyjä ja kattoa lähimmäisensä hyvää eikä milloinkaan häpiä Jeesuksen Ristuksen nimeä, se on juuri tämän vuoksi kaikkien kunnioittama ja arvossapitämä. Mutta jonsei ristillisyys ole totta, vaan valesta, niin maailmalla on terävä silmä huomaamahan sen ja sellaista se vihaa – vihaa näet siksi, että se näköö siinä oman kelvottomuutensa. Niin ovat kummasti asiat, jotta syntisen maailman ylin toivo on juuri totinen, puhras ristillisyys; mihnä se sen löytää, siinä se antaa sille kaiken kunnian. Niinpä aina, kun akat ja jotkut papitkin määkivät, kuinka maailma muka heitä vihaa ja vainoo ja kuinka risti on pahennus kaikille muille paiti tietenkin niille muutamille harvoille viisahille, jotka Jumala on ottanut yleisestä vastaanottohuonehestansa valiovierahina yksityispuolellensa ja siellä avannut heiltä silmät erikoisvoitehella, ajattelen, että täyrellä syyllä se niin teköökin. Mitä he ovat muuta ansainnehetkaan, sillä tällä määkimisellänsä ne teköövät ristinuskosta tekopyhien akkain lohrutuksen ja raukkamaisten sielujen litanian, väärentävät ja alentavat sen ihantehen, jota syntinen maailma kaipaa ja jota kohti se, tuntien sen olovan ilmas, johnakin saapuvilla, ojentaa käsiään hamuillen kuin sokia. Mutta ainakin näillä lakeuksilla pakkaa usein mielehen ajatus, jotta ristityn pitää olla uljas ja pelkäämätön, iloinen ja miehuullinen, ettei Jeesus sietänyt raukkamaisuutta ollenkaan – johan nyt, hän, joka omalla vapaehtoisella kuolemallansa toristi, jotta "saatta uskoa, niin on kuin sanon, pääni annan täten pantiksi" – ei ollenkaan, vaan suomi nuoranpätkällä peehariseukset ja rahanvaihtajat temppelistä pellolle niin että roiki. Ja siksi vanhaa sisuani – jos tein väärin, niin suo, hyvä Jumala, anteheksi – oikein hiveli nähresnäni äskön, kuinka Jumala oli johrattanut tuon häjyn Oskarin nokitusten sun kanssas, saamahan eres jonkinlaista rangaistusta ylettömäksi käynehestä pahuurestansa... Jaa, tuota, se mulla vain oli sulle asiana, että koettaisit tehrä sovinnon Talvitien kans... Älä sano mitään – tunnen kyllä riitanne syyn enkä halua moittia sua. Talvitie on vain sen luontoinen, jotta jonsei tämä asia rupia selviämähän hyvähän päin, niin sitä ei tierä, miten hänen lopuksi käy.
– Sovin kernahasti hänen kansnansa, sanoi Akseli alakuloisesti, mutta se on kai mahrotonta tällä hetkellä, koska hän yritti tappaa minut viime yönä.
Ja hän kertoi paapalle asian. Tämä kuunteli tyrmistyneenä, teki asiantuntevia kysymyksiä ja päätteli lopuksi:
– Jumala varjeli sinut! Mutta älä kanna Talvitielle kaunaa. Se on ollut jo kauan järjetönnä viinasta ja rakkauren kivuista. Kun ne kaksi liittyvät yhtehen ja alkavat villitä ihmistä, niin silloin pakenee järki tiehensä kuin peljästynyt lammas. Mulla on siinä suhtehes hiukan kokemusta. Täytyis saara se lopettamahan juomisensa... No, ehkä se nyt siitä selviää – minä tykkään kovasti Talvitiestä – se on paikkakunnan parahia nuoria miehiä. Viimeiseksi olisin luullut sen joutuvan perkelehen kyytihin, vaan joutuipas. Mutta ei se kauan pysy paholaisen kelkas – pian tuloo vastamäki, johna pirulta katkeevat ruomat ja Talvitie hyppää tiepuolehen. Ethän oo puhunut tuosta puukotusyrityksestä kellenkään? Et. Hyvä, se on oikein – ei niistä pirä jutella, ne ovat ikäviä asioita. Kerrankos täällä puukko sattuu miehen kourahan ajattomalla ajaalla – Jumala paratkohon!
Illalla seuroihin tultuaan Akseli ei rohjennut mennä suoraan tupaan, vaan lähetti pyytämään Johannaa ulos. Tämä tuli, vei hänet syrjään, Eliinan luhtiin, ja torui hänet siellä lämpimäksi aamullisesta tappelusta, josta oli kuullut ja jonka jälki näkyi muuten Akselin melkoisesti turvonneesta poskesta. Se kai esti Johannaa livauttamasta häntä korvalliselle, mitä rakkauden osoitusta Akseli kaihoten odotteli. Helpotuksen tunteella hän totesi, ettei Johanna ainakaan ilmaissut mitään siitä, tiesikö tappelun oikeaa alkusyytä. Sitten Johanna pyyhki pois torumisensa jäljet äkillisellä hyväilyllä ja oli samassa mennyt.
Laulu häipyi pois ja huoneessa vallitsi hetkisen raskasmielinen, aatteellinen hiljaisuus, itsekunkin odottaessa ja hautoessa jotakin. Nyt jo Raamatun lehteilijä otti äänen ja tankaten luki kertomuksen Nikodeemuksesta, joka uskonjanossaan, mutta häveten maailmaa, meni salaa kerjäläisprofeetan luo ja sai häneltä kuulla yksinkertaisen mutta syvällisen totuuden. Sitten lukija jatkoi ja tankkasi kertomuksen samarialaisesta vaimosta, jolle Jeesus lausui ihmeelliset sanat ainaiseksi tyydytetystä janosta ja ikuiseen elämään kumpuavan veden lähteestä. Yrjö oli kuullut ja lukenut noita raamatunpaikkoja lapsuudesta saakka, huomaamatta niissä mitään erikoista, mutta nyt, tässä ympäristössä, näiden koruttomain ihmisten keskellä, yhä hämyisemmäksi käyvässä pirtissä, jossa mystiikka leijaili katonrajassa kuin suitsutus, hän oudon jännittyneenä totesi yhtäkkiä niiden lehahtavan salaperäisen kirkkaiksi. Hänelle selkeni, että juuri hän itse oli Nikodeemus, samanlainen pelkuri ja maailmaa häpeilevä totuuden etsijä kuin tuo fariseus, puolinainen sielu, jolta puuttui rohkeutta antautua vakaumukselleen avoimesti ja kokonaan, joka aina herpaisi otteensa omilla epäilyksillään ja arveluillaan. Sielussa häämötti salaperäisenä aavistuksena, enemmän pyhänä tuoksuna kuin näkynä, tunne uuden syntymisen onnesta, jonka jälkeen vallitsisi seesteinen rauhankajo, kirkas, paistava tyyneys. Ja sitten välähti mielessä valtava kuva erämaasta ja sen suunnattomasta kuivuudesta sekä toiselta puolen hiljaa kumpuilevasta lähteestä, jonka vedellä on sanomattoman virvoittava voima. Selvästi Yrjö tunsi tällä hetkellä sellaista janoa, jota ei voi tyydyttää maallisella vedellä, selittämätöntä kaipausta, joka samalla sekä ihastutti että säikähdytti. Hän ymmärsi olevansa syvällisen totuuden äärellä, joka oli lentänyt kuin lintu ikuisuudesta hänen luokseen ja istui nyt tuossa hänen ulottuvillaan, valmiina laskeutumaan hänen kädelleen, jos hän ojentaisi sen. Hänet valtasi suuri liikutus ja hän kumartui sekä tuijotti lattiaan, näkemättä mitään.
Mutta nyt oli jo Luoman paappa äänessä. Yrjö oli kuullut hänestä siksi paljon, että tiesi synnin, armon ja uuden syntymisen olevan hänen parhaita tekstejään. Olihan ukko itse sanan joka mielessä "paljon puhuva" esimerkki tämän sielullisen kokemuskaaren merkityksestä ja siksi Yrjö nyt unohtui halukkaasti kuuntelemaan hänen filosofiaansa. Sellaista se näet oli, vieläpä, mikäli Yrjö kykeni ymmärtämään, joka suhteessa sielullisesti totta, kohoavaa monipuolisista sekä hyvistä että huonoista elämänkokemuksista, joiden muisto näytti säilyneen ukon mielessä tuoreena, ruveten kuin murhatun kuolinhaava vuotamaan verta joka kerta, kun yhä tunnonvaivoissa vaikerteleva rikollinen lähestyi sitä. Omituista, peloittavaa, kuinka ukko muistikin tarkoin kaikki tuntonsa taistelut varhaisimmasta lapsuudestaan alkaen ja kuinka hän oli tutkinut niitä ja kehrännyt niistä sallimuksen katkeamattoman langan, jonka päätä piti nyt kädessään seisoessaan hautansa reunalla ja katsoessaan taaksensa. Tuossa oli se seikka, tuossa se toinen, ja tässä kohden se ankara solmukohta. Niin tultiin hiljakseen sitä hetkeä kohti, jolloin salama leimahti ja löi miehen. Yrjö tunsi pelkoa, sillä ukon elämänkuvissa asui arkailematon totuus ja hänen sanoistaan hehkui hiillyttävä kokemuksen ja vakaumuksen poltto, joka vaikutti vastustamattoman hypnoottisesti. Hänen valkoinen leijonanharjansa häilähteli hämyisessä valaistuksessa oudosti ja hänen vanha äänensä kohosi innostuksen hetkinä melkein karjunnaksi, joka herätti mielessä epäselviä, petomaisia areenakuvia. Mutta nämä taas hävisivät, kun ukko muutti puheensa lempeäksi, kirkkaaksi lohdutukseksi, joka silloin huokui hänen koko olemuksestaan. Sitten hän äkkiä vaikeni ja jäi istumaan liikkumattomana, silmät ummessa, pää takakenossa, koko sisällinen ihminen kaukana täältä, pyhissä maailmoissa.
Mutta miksi isäntä ja Huhdan ukko viipyvät niin kauan tuolla kamarissa?
Huhdan ukko alkoi lakkiaan pyöritellen hitaasti selittää asiaansa, mutta kun ei päässyt siinä sen pitemmälle, sanoi yhtäkkiä ihan suoraan, kyllästyneenä kiertelyyn:
– Meirän Akseli on sellainen poika, jottei täs pitäjäs oo verrempää.
Ja kun Ylitalo katsahti häneen kuin kysyäkseen, miksi hän nyt julisti tämän väitteen, hän selitti:
– Vaikka olis minkälainen talo, niin se hoitais sen kuin herrain rekoolin.
Nyt Ylitalo myönteli:
– On, miesten mies on Akseli. Harvoin näköö verrempää. Eikä pelkää työtä, vaan isköö tuimasti kiinni.
– Joo, sanoi Huhdan ukko, niin teköö, vaikka oonkin jäävi sitä siitä kehumahan. Mutta kun kerran ajattelet näin, niin miksi se ei sitten kelpaa sulle vävyksi?
Ylitalo oli aavistanut, minne Huhdan ukko kaarteluillaan tähtäsi, eikä ollut siis aivan valmistautumaton tähän kysymykseen. Ukko pudotti sen kuitenkin niin äkkiä, että Ylitalo silti häkeltyi ja soperteli, siirtäen tupakkalaatikkoa vieraansa eteen:
– Siinä olis tupakkaa – tuota... Onko siitä eres ollut vakavampaa kysymystä? Ei ainakaan Akseli ole mulle suorahan mitään puhunut. Onko hän pyytänyt sua puhemieheksensä?
– Ei oo. Se ei tierä, jotta olin päättänyt puhua sulle, eikä olis varmahan sallinutkaan sitä. Mutta se on nyt sillä tavalla, jotta tämä asia on saatava selväksi, sillä muutoin menöö multa poika ja mahrollisesti sulta tytär.
– Kuinka niin?
– Siten niin, etteivät ne voi kauempaa kestää tätä rakkauren tautia, vaan tuloovat onnettomiksi, jonseivät pääse yhtehen. Ja entäs Talvitie? Jonsei kauppaa lyörä lopullisesti lukkohon, niin se vain kiusaantuu turhain toivojen tähren, juo ja teköö kuka tietää mitä.
– Selvähän tämä asia on, puheli nyt Ylitalo hiljaisesti, eikä parane viivyttämisestä. Mun on pitänyt sanoakin se Johannalle, mutta on jäänyt, kun ei oo tullut siitä puhetta ja alkuperäinen aikomus on ollut mieluisampi. Mutta aikoja sitten oon vanhoista toivoistani luopunut, sillä eihän nykymaailmas enää näis asiois pakkoa panna.
– Eikä siitä olis ollut mitään hyötyä, sillä Akseli olis kuitenkin lopuksi vienyt Johannan, ilmoitti nyt Huhdan ukko täsmällisesti.
– Miten vienyt?
– Ka, tullut vain, ottanut Johannan vasemmalle käsivarrelle, pyyhkäissyt teirät syrjähän, kantanut hänet rovastin kanslian tiskille ja käskenyt kirkkiherran panna kuulutuksihin. Ei se sen konstikkahampaa olis ollut.
Huhdan ukon silmät kiilsivät innostuksesta kuin hän olisi uskonut komeaan mielikuvaansa. Ylitalo huomasi sen ja sanoi hymähtäen:
– Niinköhän tuo olis helposti käynyt. Mutta siitä on tarpehetonta väitellä nyt, kun annan Johannan suosiolla. Enkä suinkaan tahro sanoa, että Akseli olis mulle millään tavalla vastenmielinen. Kyllä Akselista tuloo talohoni ensiluokan isäntä, siitä oon vissi.
– Ja ne saa paljon lapsia, poikia kuin ampiaisia ja tyttäriä kuin västäräkkejä, huomautti Huhta säteilevin silmin.
– Hyväs lykys kerkiämme vielä nährä senkin. Mutta häät täytyy pitää ensin.
Johanna joskus pistäytyy saapuville, liikkuen hiljaa ja käyden sanomassa jotakin Eliinalle, joka vastaukseksi kuiskuttaa hänen korvaansa, ja menee taas etehiseen. Akselin silmät seuraavat häntä väkisin ja nyt hän jo pujahtaa Johannan jälkeen. Sitä on tuskin kukaan huomannut, sillä he liikkuvat hiljaa, ovi ei narise ja tuvassa on jo hyvin hämyistä. Sitä paitsi uusi puhuja on ottanut äänen, pyytäen koruttomasti, ujostellen, läsnäolevain esirukousta – Yrjö ei tahdo uskoa korviaan – Talvitielle, joka on harhautunut syntiin eikä pääse nousemaan siitä omin voimin. Yrjöä ujostuttaa tällainen ja hän nousee ylpeydessään kapinaan moista huolenpitoa vastaan, mutta kuunneltuaan hetkisen Luoman paapan sanoja tästä asiasta hän unohtuu ajattelemaan muuta. Niissä ei näet ole ollenkaan tuomitsevaa sävyä, vaan ne myöntävät avoimesti ja rehellisesti lankeemuksen mahdollisuuden olevan kenellä hyvänsä ja ehkä eniten sillä, joka luulee olevansa lujimmassa turvassa. Ja omiin voimiin ei voi luottaa, sillä ne ovat heikot – tietääpä sen lihan ja veren, jotka ovat synnin alle annettuja. Luoman paappa puhelee monipuolisesti, kiertää Jumalaa yhä lähemmäksi, velvoittelee ja pyytelee häntä yhä palavammasti, kunnes ikäänkuin laskee kätensä hänen käsiinsä, nostaa uskovan rohkeudella katseensa hänen puoleensa ja julistaa tulleensa vakuutetuksi siitä, että tämä kiusaus oli nyt Talvitien kohdalta loppuva ja hän jälleen saavuttava tunnonrauhan.
Nyt kamarin ovi narahtaa ja isäntä ja Huhdan ukko ilmestyvät tupaan. Isäntä istahtaa penkinpäähän ja yhtyy hiljalleen lauluun, jonka joku on virittänyt. Akseli tulee etehisestä ja painautuu äskeiselle paikalleen. Nähtyään hänet Huhdan ukko menee levollisesti hänen luokseen, istuutuen viereen. Huomattuaan tämän Huhdan eukko tulee supattamaan hänen korvaansa, mutta ukko hätistää hänet pois, sanoen tyynesti jotakin sinne päin, "että kerkiätpä tuon kuulla myöhemmin". Mutta Yrjö on näkevinään hänen kasvoillaan onnellisen hymyn ja eikös hänkin tapaile virren nuotista kiinni?
Seuranpito jatkui tasaisesti, tunnelman yhä herkistyessä, mutta milloinkaan rikkomatta näihin ihmisiin lähtemättömäksi juurtunutta arvokkuuden ja tahdikkuuden vaistoa. Yrjöstä tuntui kuin hän olisi saanut perinpohjaisen kurssin uskonnollisen sielunelämän perusteissa ja hän pujahti pois ennen loppua, väsyneenä ajattelusta ja ahdistavasta liikutuksesta. Etehisessä oli pilkkopimeä, mutta silti hän löysi sieltä Eliinan ja sanoi hänelle "hyvää yötä". Erustuvan ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi Johanna kysymään, eikö Yrjö odottaisi niin kauan, että ryhdyttäisiin syömään? Arvokkaammille ja pitempimatkaisille seuraystäville näet tarjottiin illallista. Mutta ei Yrjö nyt välittänyt ruoasta, vaan meni. Hän kompasteli pimeässä pihan ja talojen välisillä poluilla ja veräjillä, kuuli jonkin aitan vaiheilta hillittyä tyttöjen naurua, näki tupakantulen leimahtavan jossakin, ja oli mielissään osuttuaan vihdoin Yllin talon yläkertaan, paapan kamariin, jossa aivan oikein häntä odotti puhdas vuode. Ja nurkassa tuolla oli toinen sija, arvattavasti jotakin seuravierasta varten. Ennenkuin oli vielä nukkunut, Yrjö kuulikin portaiden natisevan, oven aukenevan ja jonkun heittäytyvän riisuutumatta vuoteelle. Yrjöstä tuntui, että tulija oli Akseli, jolle varmaan Johanna oli varannut tänne yösijan. Hän aristui kuullessaan tulijan tyrskähtävän jonkin kerran niinkuin olisi ollut suuren liikutuksen vallassa tai suorastaan itkenyt.
Seuratuvassa Akselin ajatukset pyörivät ja kiertelivät sekavina, hänen olematta selvillä muusta kuin siitä yleisestä tosiasiasta, että hänellä oli levoton, paha olo. Se oli nyt lisääntynyt niin vaikeaksi, ettei hän enää voinut ajatella mitään muuta kuin sitä, ja hätäisenä miettiä, mistä saisi siihen lievitystä. Nuo, jotka tuossa puhuivat ja lauloivat niin rauhallisina ja onnellisina, olivatko ne kokeneet samaa ja oliko heillä siihen jokin lääke? Hänellä teki mieli kysyä sitä, ottaa nämä asiat puheeksi, mutta eihän sitä voinut – ei löytänyt sopivia sanoja. Sitä paitsi kaikki katsoivat häneen oudostellen – niin hänestä ainakin tuntui –, kuin olisivat nähneet suoraan hänen sieluunsa ja todenneet siellä olevan tapahtumassa sen ihmeellisen asian, joka oli heille omasta kokemuksesta tuttu. Ja sitten Akselin sydäntä vilahduksen ajaksi hurmasi valkea onni, kuin hajuheinän tuoksu niityltä, jota juuri rauhallisena iltaansa kallistuva aurinko korkeasti ja kultaavasti valaisee, kunnes kaikki samassa vaihtui syksyisen sadepäivän harmaudeksi, jolloin luonto omia aikojansa itkeskelee hiljalleen maan syntejä ja vääryyksiä. Luoman paapan puhe ja esirukous Talvitien puolesta järkyttivät häntä niin, että hänen teki mieli rynnätä tuohon kaikkien eteen, vaipua siihen maahan ja huutaa kuin kuoleman hädässä – ja hän tunsi todellakin olevansa siinä tilassa –, että "rukoilkaa minunkin puolestani, sillä minä palan! Ei Talvitiellä mitään hätää ole – Jumala vain opettaa häntä niinkuin varsaa ajokkaaksi –, mutta minulla on äärimmäinen tuska, joka polttaa minut kuoliaaksi, ellen pian saa siihen lievitystä!" Hänen kasvonsa vääristyivät ja hänen täytyi painaa ne käsiinsä ja ponnistaa kaikki voimansa, ettei todella tekisi niin kuin aikoi, kuin salaperäinen voima vaati ja suorastaan pakotti. Ei, hän ei mene! Hän koetti ajatella jotakin muuta, että olisi päässyt kuulemasta paapan ytimekkäitä, kuin kellojen pauhuna korviin tunkevia sanoja, mutta ei voinut: koko olemus keskittyi kuin mahtavan taian voimasta tuohon paapan esittämään asiaan. Ei, nyt hän ei enää kestä, nyt hänen täytyy...
Hän ei kuitenkaan mennyt, vaan rauhoittui ja istui sielullisesti kipeänä myöhäiseen saakka, milloin nousten korkealle tunteidensa kuohussa, milloin vaipuen matalalle aallonpohjaan. Sydän raskaana hän hiipi ulos seuratuvasta syksyn pimeyteen, joka tuntui tuijottavan häneen kaikkialta suurin, kysyvin, rävähtämättömin silmin, ja sitten levolle Yllin talon paapankamarin nurkkaan. Maatessaan siinä sysipimeässä hän tunsi outoa, kaameata pelkoa, kuin olisi joutunut kammottavien, niljakkaiden hirviöiden keskelle, jotka valmistautuivat repimään hänet kappaleiksi. Taas hädän tunne oli puristaa avunhuudon hänen kurkustaan, mutta hän sai hillityksi itsensä, ja liittäen äkillisen voiman pakosta kätensä ristiin käänsi katseensa Jumalaan, tuonne jonnekin salaperäiseen kaukaisuuteen, joka ei ole enää mikään inhimillisen ajatuksen mukainen "paikka", vaan olevaisuuden ikuinen keskus, ja koetti rukoilla, saamatta mielessään sanoiksi muuta kuin "Jumala!", "Jumala!" Vähitellen kuitenkin rauha palasi hänen sieluunsa ja pitkän päivän ja herkeämättömien mielenliikutusten aiheuttama väsymys tuuditti hänet raskaaseen, tainnostilan kaltaiseen uneen.
Hän uneksi jotakin, joka oli hyvin kaunista ja kirkasta, vakavaa, pyhää ja onnellistuttavaa, mutta silti niin epäselvää, ettei hän saanut siitä muuta selkoa kuin sen aiheuttaman väkevän tunnelman. Oli kuin olisi kimalteleva virta ympäröinyt hänet tai hän suorastaan uinut sen mukana, läpinäkyvissä valoaalloissa, jotka virkistivät sekä sielua että ruumista ihanalla tuoksulla ja haalealla loiskeella. Sen hän myös ymmärsi, että oltiin menossa jonnekin kauas, jossa odotti kaikkien pulmien lopullinen ratkaisu, mutta minne, sitä hän ei tarkemmin tiennyt. Oli kuin olisivat hänen kysellessään sitä hyväntahtoiset silmät katsoneet häneen samalla ilmeellä kuin isä malttamattomasti odottelevaa pikku poikaansa. Mutta sitten tuo kirkkaus alkoi hämärtyä, ilmaan tuli tukahduttavaa, henkeä ahdistavaa käryä, ja virran aallot muuttuivat yhä kuumemmiksi, niin että ne lopuksi ihan polttivat. Hän ponnisteli ankarasti päästäkseen nousemaan niistä pois, mutta ei voinut liikahtaakaan, ja hänen kauhunsa lisääntyi, kun hän silmäten kauemmaksi näki virran laskevan tuliseen järveen, jonka pinta kiehui sakeiden savupilvien peitossa kuin pienkeittäjän kattila ja rannoilla hääri hankoniekkoja perkeleitä. Uudelleen hän ponnisti epätoivoisesti, mutta turhaan: virta vei häntä helvettiä kohti ja hän tunsi sydämensä rupeavan hidastuttamaan käyntiään. "Miksi minun piti käydä näin?" hän ajatteli, "Jumala, pelasta minut, sillä sinuahan olen tämänkin päivää etsinyt kuin metsään kadonnut kotiansa!" Ja sitten hän näki, kuinka savun läpi tunkeutui kirkas vene, soutaen häntä kohti, ja totesi Jumalan kuulleen hänen huokauksensa. Alistuen kohtaloonsa hän ummisti silmänsä ja alkoi tyynesti odottaa kuolemaa, vaikka elämän lupaama suuri onni asuikin katkerana kaihona hänen sydämessään ja kellot soittivat jostakin kaukaa hopeanheleästi: "Johanna!"
XIV
Talvitie heräsi raskaasta juopuneen ja äärimmilleen rasittuneen ihmisen tainnostilasta, jota oli kestänyt kauas sivu puolen päivän. Hän oli nähnyt unensa lopummalla jo keventyessä kauniita näkyjä, jotka olivat täyttäneet hänen sielunsa syvällä onnen tunteella. Kaikki raatelevat intohimot ja rumat, rikolliset mielikuvat olivat hävinneet ja sijaan oli tullut seesteinen pouta. Hän oli niinkuin ennenkin – puhdas ja reipas, mutta erona oli se, että hänen rinnallaan asui lisäksi uudenlainen elämä, nuori ja kuuma kosketus, uskollinen huokaus, sanomaton hellyys. Siihen hän olisi tahtonut vaipua ainaiseksi.
Avattuaan silmänsä hän sulki ne säpsähtäen heti ja makasi sitten liikkumattomana. Herätessään kaiken sen tietoisuuteen, mitä oli tapahtunut ja mistä hänen viinaiset aivonsa muistivat räikeimmät ja inhoittavimmat puolet, ja tuntiessaan ellottavan oksennuksen löyhkän vaatteistaan hänestä oli kuin hän olisi saanut huumaavan iskun tai painunut umpisukkeloon johonkin äärimmäisen kuvottavaan aineeseen. Hän toivoi, että kuolema olisi temmannut hänet pois tästä sietämättömän todellisuuden nöyryytyksestä.
Mutta sitäpä se ei tehnyt. Päinvastoin hänen tuskasta porottavat aivonsa työskentelivät mahdollisimman kirkkaasti, näyttäen, vaikka silmät olivat kiinni, hänet itsensä, kamarin, tuvan, vanhan Tiinan, Kertun – koko talon niin tarkoin, ettei pieninkään piirto unohtunut. Ja Tiina ja Kerttu pyrkivät kääntämään hänelle selkäänsä, edellisen joskus pyyhkäistessä itkusta punoittavia silmiänsä ja jälkimmäisen väliin heittäessä häneen leimahtavan, nuhtelevan, kirkkaan silmäyksen. Väen kasvoilla asui alakuloinen, kummasteleva ilme; vain irstas karjakko oli sen näköinen, että kunhan vielä jatkat tällaista muutaman ajan, niin varmasti lankeat pauloihini ja minusta tulee tämän talon emäntä. Vasarus-Kustaan naurunhohotus sitten sekaantui hänen näkyihinsä: hän kuuli pitäjän suruttomien yhteen ääneen ja kahta kämmentä polviin lyöden pauhaavan, että jopahan erehtyi herännytkin ja lankesi syntiin niin että mätkähti. Kuului yrittäneen raiskata piikaansa, mutta tämä sattui olemaan siksi tomera tyttö, että oli heittänyt hänet päältänsä lattiaan kuin tyhjän säkin. Ja sitten se oli vaaninut Huhdan Akselia ja tavoittanut puukolla, mutta oli ollut niin päissään, että oli kaatunut tielle kesken kaiken. Ja välillä kuuluu veisanneen virsiä ja rukoilleen kuin urakalla, mutta lopuksi oli taas tullut kirousten ja viinan vuoro. Hah-hah-hah-haa! räikkyi pilkkanauru Talvitien korviin ilkeästi kuin satojen variksien rähinä, ja hän tunsi niin suurta ja kipeää häpeää, että hänen täytyi öristä tuskasta.
Varmaan pirtissä vartioiva Kerttu kuuli sen, sillä hän tuli nyt kamariin piimätuoppi kädessä, katsoi isäntäänsä pitkään, sekä halveksien ja suuttuneena että myös säälien ja kuumasti rakastaen, ja sanoi komentavasti, melkein tylysti:
– Siinä on – nouse ylähä ja juo! Muutoin vielä sytyt palamahan kuin viinahan kastettu rasu!
Talvitie katseli häntä rakoisin silmin ja näki hämärästi Kertun puhtauden ja terveyden. Hänelle juolahti mieleen kummallinen ajatus: että tuollainen tyttö on Jumalan kuva. Niinkuin Johanna selvästi on – ja Kerttu. Mitä hän yritti tehdä Kertulle viime yönä? Muistaakohan tyttö sitä – se oli jo raakaa! Tuossa se vain seisoo, vääntelee käsiään ja väliin huokaa ja siunaa murheellisesti. Talvitie ärähti:
– Pääsetkö tupahan siitä!
Hän puhui näin tuimasti vain peittääkseen omaa tuskaansa. Oikeastaan hänen olisi pitänyt heittäytyä tuohon lattialle suulleen ja kuolla siihen häpeästä kuin päälle polkaistu mato.
Kerttu ei totellut hänen käskyään, vaan sieppasi seinältä pienen kuvastimen, toi sen Talvitien eteen ja komensi katsomaan. Talvitie näki sieltä veripunaiset silmät, pörröisen tukan ja siivottomiksi parroittuneet kasvot.
Hän viskasi kuvastimen menemään ja hyppäsi lattialle, Kertun poistuessa pirttiin. Mikä päivä tänään oli? Sunnuntai varmaan, koska pirtistä kuului Tiinan kimakka veisuu. Mitä se lauloi? Tietääpä sen – oli löytänyt Vanhasta virsikirjasta oikein sopivat värssyt, joita nyt Talvitielle parannukseksi veteli tärisevällä, pistävän kimakalla ja soinnuttomalla vanhan naisen äänellä:
Vesitaudit, ruumiin tuskat,
rinnan ahdistus, pään pakko,
pahat puuskat, häijyt yskät,
posken rypyt ja jako;
kätten väristys, kasvoin kohistus,
hengen myös häijy haju,
silmäin puna, paha pullistus,
näin ylönjuomisest' hajoo.
Rikas mies joi tääll' mettä, viinaa,
pois pääsit hänelt' hyvät päiväns';
hän helvetiss' täärää piinaa,
suu tulta, tulikivee päänäns.
Se mahtaa kallis olu olla,
kuin raha ei voi maksaa;
sun helvetiss' täytyy its' ijät olla
piinass' katkerass' kitumassa.Talvitietä hävetti ja harmitti. Vaikka tunsi viinaa kohtaan mitä syvintä inhoa, hän silti päätti akkain uhallakin ottaa kohmeloryypyt, jotka muuten tiesi tässä tilassaan tuiki tarpeellisiksi. Hän katsahti pöydälle – se oli tyhjä, meni kaapille – samoin, ja yhä enemmän ärsyttyen huusi Kerttua. Tämä ilmestyi ovelle ja katsoi vakavasti.
– Mihnä viina?
– En tierä.
– Tierät kyllä – oot vienyt potin ja kätkenyt sen?
Talvitie oli puhuessaan mennyt hänen luokseen ja tempasi hänet nyt kamariin ja sulki oven. Hän puristi tyttöä käsivarsista ja sanoi:
– Jonset hae viinaa, saat nährä kummia!
Kerttu katsoi häneen lujasti ja pelkäämättömästi sekä vastasi:
– Vaikka tappaisit mun tähän paikkahan, en anna sulle viinaa – en vaikka paistaisit mun roviolla, josta päästäisit pois, kunhan saisit eres yhren tipan tuota paholaisen myrkkyä kielelles. Niin että nyt sen kuulet!
Talvitie puristeli hänen pyöreitä, kimmoisen pehmeitä, nuoria käsivarsiaan. Kerttu salasi sen, että niihin koski, katsoi häntä silmiin ja purskahtaen itkemään sanoi:
– Juho, mikä suhun on mennyt, kun oot tuollainen? Lopeta jo! Tuon sulle ruokaa tänne, että saat syörä. Sitten ajat partas ja peset, ja niin lähretähän Ylitaloohin seuroihin. Sieltä on tullut pyyntö. Tokko oot eres selvillä siitä, mistä kaikesta Jumala on sua varjellut?
Talvitien sameisiin silmiin ilmestyi kirkas älyn välähdys ja hän näki itsensä tuossa sillankorvassa örisevänä, taidottomaksi juopuneena, muisti heräävänsä lähestyvien askelien äänestä, oivaltavansa tulijan Akseliksi ja ryntäävänsä puukko kourassa hänen jälkeensä, kun samassa outo kirkaisu oli säikähdyttänyt hänet hervottomaksi ja hän oli lysähtänyt siihen pyörryksiin. Mikähän huuto se oikein oli ollut? Olisikohan joku ollut vartioimassa häntä? Kerttu ehkä juossut hänen jäljessään, peläten hänen puolestaan? Talvitie katsoi tytön silmiin tutkivasti, huomaamatta muuta kuin että niistä loisti rukoileva, murhemielinen hellyys. Hän sysäsi tytön tylysti pois ja sanoi:
– Tuo sitten ruokaa!
Hän alkoi ajaa partaansa, mikä onnistui huonosti, kädet kun vapisivat. Raitis vesi virkisti ja harikko vaimensi sietämätöntä janon poltetta. Mutta tämä kaikki oli ulkonaista puuhaa, ikäänkuin mullan heittämistä sysimiiluun, jonka sisusta hehkuu palavana ahjona. Syötyään ahneesti hän lähti ulos, pyytämättä mukaansa Kerttua, joka jäi valmiiksi pukeutuneena surullisin silmin tuijottamaan hänen jälkeensä. Hevosta hän ei ottanut, vaan alkoi mennä kylään päin jalan, niin ajatuksissaan ja tuskissaan, että väliin kompasteli sileällä tiellä. Tuossa portilla, jossa Akseli oli voittanut hänet, hän pysähtyi ja muisteli asian, ja tuoreena taas viha ryöpsähti hereille. Mennessään siitä eteenpäin hän jonkin aikaa hekumoi kostonkuvitelmilla ja hautoi suunnitelmaa, joka veisi ne perille. Mutta sitten viha taas vaimeni, jo hämärtyvän lakeuden yksinäisyys ja päivän viimeisen kajon alakuloisuus herätti murheen ja kipeän sovituksen kaihon hänen sydämessään. Hän kulki ja seisahteli, viivytteli ja mietti, ja lähti aina vain painumaan seurataloa kohti. Sinne häntä veti vastustamaton, salaperäinen voima – sinne hänen täytyi mennä, vaikka perille saapuessa olisi jo myöhäinen yö.
Seurat olivat loppumaisillaan. Luoman paappa oli innostunut lausuilemaan vielä kerran syviä kokemuksen sanoja ihmisen huonoudesta ja avuttomuudesta ja Jumalan suoman armon ihmeellisestä, herättävästä vaikutuksesta, joka kykenee muuttamaan murhamiehenkin – niinkuin hänet – entisen elämänsä inhoajaksi. Tunnelma oli herkimmillään, korkeimmillaan, ja laulu väreili pimeän lakeisen alla innostuneena, uskovana. Silloin ovi aukeni ja sisään tuli joku. Olihan siitä kuljettu pitkin iltaa kenenkään kääntymättä katsomaan, kuka tuli ja meni, mutta nyt sen aukeamisessa oli jotakin, joka sai kaikki vilkaisemaan sinne päin. Säpsähtäen silloin todettiin, että tuo pitkä, kalmankalpea mies, jonka mustista silmistä loisti outo tuska, oli Talvitie, sama, jonka puolesta täällä oli äsken palavasti rukoiltu. Ylitalo nousi ja meni häntä vastaan, ojentaen kätensä, mutta Talvitie ei huomannut sitä, vaan käveli väsyneesti ihmisjoukon halki perälle, istuutui Luoman paapan viereen ja painaen pään käsiinsä huokasi raskaasti. Paappa laski ystävällisesti kätensä hänen harteilleen, kumartui ja alkoi kuiskailla. Koko tuvassa vallitsi risahtamaton hiljaisuus, sillä kaikki ymmärsivät jännittyneinä nyt käytävän taistelua siitä, särkyisikö sydän, murtuisivatko lankeemuksen ja synnin patorakennukset syvältä pulppuilevan ja yhä voimakkaammaksi paisuvan puhdistumisen virran tieltä. Silloin jännitys laukesi ja hiljaisuus rikkoutui odottamattomalla tavalla.
Ovi lensi auki ja pirttiin ilmestyi Johanna silmät kauhusta pyöreinä, huutaen:
– Yllin talo palaa ja isnööri ja Huhran Akseli nukkuvat yläkerras, paapan kamaris!
Silmänräpäyksessä kaikki tömähtivät liikkeelle. Ylitalon voimakas ääni kuului komentavan:
– Naiset hakemahan sankoja ja kiiruhusti vesiketjuhun! Miehet mun mukanani! Ottakaa meirän tikat ja keksit!
Huhdan ukko oli ensimmäisenä ovella, jossa syntyi hetkiseksi tungosta. Sitten pirtti tyhjeni, jääden kuin kummastuneena miettimään äskeisen ja nykyisen säikähdyttävää vastakohtaisuutta. Pihalta kuului huutoja, ja Huhdan ukko ja Luoman paappa tuntuivat saaneen nuoruutensa voimat takaisin tarratessaan raskaisiin tikapuihin ja lähtiessään touhuten kuljettamaan niitä tulipalopaikalle. Punainen tervasroihun kajastus levisi jo syyspimeään yöhön, valaisten aavemaisesti rakennuksia ja pihoja. Väliin sen välke sattui kasvoihin, joilla asui kalpea, säikähtynyt ilme.
Ainoa, joka jäi tyrmistyneenä paikalleen, oli Talvitie. "Yllin talo palaa – isnööri ja Huhdan Akseli – vaarassa siis?" Hän nousi mielessä omituinen turtumus, joka vähitellen alkoi selvitä kaukaisen, viekkaan kiusauksen ääneksi. "Entäpä Huhdan Akseli menehtyy tuonne – on jo menehtynyt? Minkä minä sille voin? Kyllä siellä on miehiä, jotka pystyvät pelastamaan heidät siinä kuin minäkin. Sitten Johanna on vapaa..."
Häveten ajatuksiaan hän horjui ulos ja kiirehti tulipalopaikalle. Maantien puoleinen, paapankamaria vastapäätä oleva osa roihusi jo sakean savun ja liekkien vallassa, jotka punaisina kielinä pursusivat alakerran ikkunoista ja hulmusivat peloittavan ahnaina kuin olisi kammottava jättiläispaholainen tuhon nautinnon hekumassa nuoleskellut ylähuultansa. Etehisessäkin valkea jo riehui, joten pääsy yläkerrasta sitä tietä oli mahdotonta. Pirtissä ja paapankamarissa ei vielä näkynyt tulta, mutta sinne oli tunkeutunut savua, jota pursusi jo seinien saumoista. Oli vain minuuttien kysymys, milloin tämäkin pää hulmahtaisi ilmivalkeaan. Paapankamarista ei kuulunut minkäänlaista vastausta miesten karjuviin huutoihin eikä näkynyt elonmerkkiä: oli pelättävä, että molemmat nukkujat olivat pyörtyneet häkään ja savuun. Erustuvan nukkujatkin, Yllin vaimo ja nuorimmat lapset, jotka vain olivat olleet kotona, pääsivät pelastautumaan viimeisellä hetkellä.
Pihalla vallitsi huimaava, hätäinen vilske, mutta ei neuvottomuus. Ylitalo oli ottanut kuin yhteisestä sopimuksesta komennon, saanut nopeasti vesiketjun toimimaan, vähäiset ruiskut syytämään vettä paloa kohti, ja pyörämiehen kirkolle kiirehtimään apua. Kaikkea tätä hoputti tekemään äärimmäisen nopeasti joka sekunti lisääntyvä ihmishenkien vaara. Ylitalon mielestä kaikki tuntui sujuvan sietämättömän hitaasti ja hän sieppasi jättiläisvoimin miesten käsistä raskaat tikapuut, kaatoi ne ikkunaa vastaan ja oli juuri kirves kädessä lähdössä ylös, kun joku tempasi hänet syrjään. Hän kääntyi melkein raivostuneena, kun totesikin, että tempaaja oli Talvitie ja että tämä oli jo tuolla ikkunan luona iskemässä rikki ruutuja ja välipuuta. Kun sitten tällä samalla sekunnilla alakerta hulmahti palamaan kuin räjähtäen ja valtavat tulikielekkeet alkoivat pursuta ikkunoista ryömien ahneesti seinää pitkin yläkertaa ja Talvitietä kohti, Ylitalo komensi karjuen ja vimmaisen kiihtyneenä: "Ruisku tänne! Vettä! Ruiskuttakaa hänen päälleen vettä – kiireesti!" Mutta silloin, kun suihku nousi ikkuna-aukkoon, Talvitie oli jo ehtinyt käydä sisässä ja ilmestyä taas näkyviin sankan savupilven keskeltä, sylissään tainnoksissa, hervottomana retkottava Yrjö. Hän laski taakkansa poikkipuolin tikapuille, karjaisi käheästi: "Ottakaa vastaan!" ja päästi hänet pyörimään liekin läpi kuin halon. Kymmenet kädet olivat Yrjöä vastassa ja sammuttivat hänen vaatteensa, jotka olivat syttyneet suihkulta kuiviksi jääneistä kohdista.
Talvitie tunsi olevansa tukehtumisen äärimmäisellä rajalla. Yrjön hän oli jaksanut kaapata helposti syliinsä ja kantaa ikkunan luo, sillä siihen hänen keuhkojensa ilma vielä riitti. Mutta kun hän ei saanutkaan ikkunasta raitista ilmaa, siinä kun pilveili sakea, pistävän tervainen savu, hän tunsi joutuvansa taistelemaan ei vain Akselin vaan omastakin hengestään. Ajatukset työskentelivät salamannopeina kuvina. "Mihnä se nukkuu? Koittelen seiniä pitkin. Täs. Pyörtynyt on – ihan tajuton. Nyt ikkunalle, lattia on jo tulikuuma. Mihnä on ikkuna – minä oon sokia. Tuos välähti lieska – siinä on ikkuna. Nyt sitä kohren – viimeinen ponnistus! Voi, kun tulis vettä. Nyt päästän Akselin tuosta... Ottanevat kai vastahan. Heittäännyn ittekkin – Herra Jeesus – nyt en enää voi mitään – mun täytyy palaa ja kuolla tähän – Johanna – Kerttu – Jumala – oli toki hyvä, jotta sain pelastetuksi heirät..."
Talvitie koetti heittäytyä tikapuille luistaakseen niitä myöten alas, mutta voimat loppuivat ennen ja hän jäi taintuneena ikkunanpenkille, pää ja yläruumis retkottaen ulkopuolella. Korkealle hulmahtava liekki kärvensi hänen kasvonsa ja hiuksensa. Mutta samassa jo tulen läpi ylös kiiruhtaneen Ylitalon voimakas käsi tempasi hänet tikapuille, joita myöten he yhdessä luisuivat alas siellä kiihkeästi odottavien käsivarsien turviin. Ja silloin Huhdan ukon leuka alkoi tutista ja hän itki kuin lapsi istuessaan siinä vaimonsa kanssa tainnuksissa makaavan poikansa ääressä. Eikä kukaan kummastellut sitä, että Johanna oli heidän vieressään, hänkin itkien, mutta nyt jo pelastuksen riemun tunteella, onnellisena, salaamatta rakkauttaan. Eliina ei voinut kumartua eikä koskea maassa makaajaan, joten hänen täytyi tyytyä olemaan vain ääressä ja peläten ja kärsien katsomaan, kuinka raitis ilma ja miesten ahkerasti antama tekohengitys vähitellen saivat elontoiminnan virkoamaan. Se oli ollut katkeamaisillaan ja syvän yön uni alkamassa, kun sallimus antoi sen vielä jatkua. Kipeä, suloinen tunne asui Eliinan sydänalassa, kun hän seisoi siinä Yrjön vieressä, väristen vilusta ja hermojen järkytyksestä ja toimittaen miehiä kantamaan pyörtyneitä suojaan.
Sitten Huhdan ukko nousi poikansa vierestä ja meni Talvitien luo, joka makasi Luoman paapan turvissa vähän syrjempänä. Oli kuin hän olisi muistanut jotakin, sillä hän nousi äkkiä, kuin säikähtyneenä. Kumartuen Talvitien puoleen hän otti lakin päästänsä ja pani kätensä ristiin. Sen nähtyään Luoman paappa katsoi häneen kirkkaasti ja ymmärtäväisesti.
Mutta palo sai pian lopullisen vallan. Katto ja välilattiat humahtivat sisään, miljoonat kipinät lennähtivät taivaalle, syyspimeä yö valkeni kuin päiväksi. Tulen peloittava humina, turvaan kuljetettujen nautain säikähtynyt, römeä ammuminen, hevosten korskuminen, naisten kimakka, huutava puhe, lasten itku ja sammutusväen herkeämätön, karjuva ja hälisevä taistelu läheisten rakennusten varjelemiseksi sulautuivat kammottavaksi näyksi ja tämän synkäksi, oudosti epäsointuiseksi ja juuri siksi syvästi koskevaksi säestykseksi.
XV
Herätessään monen epätoivoisen tunnin kuluttua erustuvan penkillä Akseli ei aluksi tahtonut päästä selville, missä oli ja miksi oli näin heikko. Kirpeä savun haju uhosi hänen ihostaan ja hiuksistaan, ja tulinen, viiltävä tuska repi päätä. Mutta kun tajunta alkoi kirkastua ja esineet saada selviä piirteitä, hän näki, että Johanna istui kumartuneena hänen puoleensa, ja tunsi, kuinka kasvoille tippui kuumia kyyneleitä. Ja sitten hän erotti hämärässä liikkuvia ihmisiä ja kuuli oudon äänen sanovan, että "nyt se jo virkoaa – nyt ovat kaikki kolme hengissä!" Hän vaistosi, että puhuja oli lääkäri, koska äänessä oli tietävä, varma sävy. Mutta sitten kuului ilon kirkaisu – se oli Eliina. Hän istui tuolla vuoteen ääressä, Yrjön vieressä, joka nyt voihkien alkoi heiluttaa päätänsä sietämättömän kivun vallassa. Mutta tuossa keskellä lattiaa makasi kolmas – kuka, sitä Akseli ei tiennyt; hänen päänsä ja kätensä näyttivän olevan valkoisissa siteissä. Melkein tietämättään hän tätä kaikkea huomioi ja alkoi hämärästi tajuta, että oli ollut tulipalo, johon hän ja Yrjö sekä tuo kolmas mies olivat varmaan olleet kuolla: ensin tukehtua savuun ja häkään ja sitten palaa, ja että joku oli pelastanut heidät. Samalla hän saikin vahvistuksen otaksunnalleen: Luoman paappa polvistui yhtäkkiä ja alkoi – kaiken kansan lakoutuessa maahan hänen rinnalleen ja lääkärin säikähtyneenä peräytyessä seinustalle – liikutuksesta värisevällä äänellä kiittää Jumalaa näiden ihmisraukkojen pelastuksesta ja siitä, että hän oli ratkaisevalla hetkellä herättänyt jalon rohkeuden ja itsensä uhraamiseen riittävän voiman Talvitiessä. Ja silloin Akselin sydän särkyi ja hän tunsi, kuinka hän vihdoinkin saattoi luopua itsestään ja kuinka se valo, josta hän tähän saakka oli nähnyt vain joskus vilahduksen, nyt puhkesi loistamaan hänen sielussaan rauhallisena paisteena.
Ylitalo ilmoitti tahtonsa Johannalle ja Akselille heti, kun tämä oli toipunut tulipalon seurauksista. Talvitie oli jo silloin viety pois ja Yrjö valmistautui parhaillaan lähtemään. He istuivat kaikki erustuvassa – oli kirkas aamupäivä. Kuultuaan isännän puhuvan Johannan ja Akselin kihlauksesta kuin vanhasta sovitusta asiasta Yrjö katsoi uteliaasti Johannaan ja näki, kuinka veret vaihtelivat hänen poskillaan ja silmäterät laajenivat hämmästyksestä. Hän istui hetkisen aivan tyrmistyneenä, mutta nousi sitten äkkiä, katsahti ympärilleen kuin äkkiä herännyt, joka ei ole oikein selvillä siitä, missä on, ja huudahtaen omituisen, riemukkaan voihkaavasti "ih!" riensi isänsä kaulaan. Akseli nousi seisomaan ja oli neuvottoman näköinen, kunnes meni puristamaan Ylitaloa kädestä, heiluttaen sitä hyvän aikaa kuin pumpunvartta.
Puhuessaan tästä tärkeästä asiasta isäntä oli tahallaan ollut katsomatta Johannaan ja sen sijaan pitänyt silmällä Eliinaa, joka istui karsinapenkillä sukankudin kädessä. Eliinankin poskilla vaihtelivat värit ja käsi painui rintaa vastaan kuin olisi sydäntä ahdistanut. Hänen silmänsä alkoivat loistaa ja hän heitti Yrjöön nopean, samalla riemuitsevan ja ujon katseen, jonka kuitenkin heti siirsi Johannaan. Ja saatuaan halailluksi ja kiitellyksi isänsä Johanna vaistosi Eliinan toivomuksen ja riensi hänen luokseen, langeten polvilleen hänen eteensä ja painaen päänsä hänen helmaansa. Äidillisesti Eliina silitti hänen hiuksiansa ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa, ja uudelleen Yrjö totesi sen, että rampa sisko oli jollakin tavalla terveen siskonsa äiti, turva ja uskottu.
Ylitalo katseli salaa Eliinaa ja luki hänen ilmeistään, sanoistaan ja naurustaan kuin kirjasta kaiken, mitä hänen sydämessään eli pohjimmaisena. Hän tunsi olevansa ylpeä tyttärestään – siitä, miten tämä uljaasti kantoi kohtalonsa, josta tuskin saattoi enää olla epätietoinen. Kun kihlautuneet ja Yrjö hetken kuluttua poistuivat, istahti Ylitalo tyttärensä viereen ja katseli häntä siinä säälien, kun hän tuijotti kutimeensa ja herkeämättä liikutti tikkujaan. Kipeästi Ylitalo tunsi siinä moitetta sen johdosta, ettei ollut suhtautunut tyttäreensä herkemmin, avonaisemmin kuin oli tehnyt, ettei ollut kokonaan kaatanut sitä seinää, joka aina pyrki nousemaan hänen tunteidensa tielle. Kuinka hento ja laiha tuo käsi olikaan ja poski kalvakka, vaikka keskellä heloittikin punertava hohde. Ujostellen Ylitalo pysäytti kutovat kädet, pidätti toisen niistä omaansa ja kysyi:
– Miltä tuntuu nyt olosi?
Eliina käänsi kummastuneena syvän, siniharmaan, kysyvän katseen isäänsä ja vastasi:
– Kyllä minä hyvin voin. Kuinka niin?
– Ajattelin vain, kun oot mielestäni käynyt entistä kalvakammaksi ja yskit alituisehen. Vilustuit silloin tulipaloyönä?
– Taisinpa vähän, mutta kyllä se siitä korjaantuu.
– Kun tuloo täs jonkin ajan kuluttua meno kaupunkihin, niin saat tulla mukahan, käyräksemme tohtoris.
– Ja valokuvaajas.
– Niinpä vain. Eihän susta olekkaan kunnollista kuvaa.
Ylitalo oli surumielissään jatkamaisillaan lausettaan siihen suuntaan, että "jäisi edes se muistoksi", mutta onneksi huomasi keskeyttää ajoissa ja jäi tuijottamaan lattiaan. Eliina vilkaisi häneen tutkivasti ja painaen sitten päätänsä alemmaksi aloitti uudelleen kutomisen. Hetken kuluttua hän sanoi:
– Älä ole huolisnas musta, isä, oon kyllä täydes turvas ja onnellinen.
Ylitalo huokasi ja puheli:
– Vaan jos siirretähän Johannan häät tuonnemmaksi ja lähretetähän sinut este parannuksille? Sitten on iloisempi pitää juhlaa, kun oot terve ja vankka.
– Ei millähän ehrolla! sanoi Eliina nyt kiihkeästi. – Häät on vietettävä niin pikoohin kuin mahrollista. Oonhan terve, kuten näet, liikkehellä ja työs kuten ennenkin – miksi niitä siis mun vuokseni siirrettäisihin? Tahron ja voin olla Johannan häis, jos pirätte ne pian, mutta jos lykkäätte niitä, voi käyrä toisin.
Ylitalo oli mennyt, mutta Yrjö oli ilmestynyt hänen paikalleen. Hänen oli määrä lähteä nyt, ihan näinä hetkinä, ensin kirkonkylään esimiehensä luo tekemään tiliä koko kesän asioista, ja sitten seuraavana aamuna varhain junalla pikakäynnille kauas pohjoiseen äidin luo ja sieltä muutaman päivän kuluttua takaisin etelään, täällä pysähtymättä. Se oli selvää kuin kartasta katsoen. Tuossa olivat lattialla hänen vähät tavaransa, Eliinan paikkaamat paidat ja parsimat sukat – tässä oli hänen silmissään koko heidän kesäkauden kestänyt ystävyytensä, joka oli väreillyt ja kimallellut kuin poimulehden vesihelmi, mutta säilynyt niin häiriytymättömänä, ettei ollut särkynyt eikä pujahtanut piiloon. Jo viikkoja tämä lähdön hetki oli kummitellut Yrjön mielessä uhkaavana ja vaikeana kuin ylipääsemätön vuori, oli lähestynyt kuin armoton kohtalo ja oli nyt tässä saapuvilla kiitävänä hetkenä, josta oli jotenkuten selviydyttävä. Yrjö pelkäsi itseään tietäen, että jos hän ilmaisisi kaiken, mitä nyt tunsi Eliinaa kohtaan – säälin, joka oli samalla rakkautta, ja rakkauden, joka oli puoleksi sääliä –, hänet voisi vallata suuri liikutus. Ja se voisi taas antaa eron hetkelle sävyn, joka ei ollut terveellinen kumpaisellekaan. Toiselta puolen hänen oli mahdotonta lausua jäähyväisiään keveään tapaan, tahallisen iloisesti ja pinnallisesti, että "hyvästi nyt, Eliina, ja kiitos kaikesta!" Se oli mahdotonta siksi, että hän aavisti eroavansa tytöstä ainaiseksi – menevänsä pois tulematta milloinkaan takaisin. Heidän kesäinen leikkinsä oli tosin ollut tietoista molemmin puolin, mutta siitä huolimatta heidän välilleen oli syntynyt jotakin vakavaa ja pyhää, joka väreili sielussa onnea tuovana tunnelmana. Siitä ei voinut erota keveällä lauseella – sitä ei voinut katkaista noin vain.
Miettiessään tätä ja tuntiessaan kurkkuansa ahdistavan Yrjö oli tietämättään tuskaisen näköinen, minkä johdosta Eliina sanoi luontevasti ja rauhallisesti:
– Nyt siis lähret – pian on kesä kulunut. Mutta lährettävähän sun on valmistumahan niille aloille, joihin oot varsinaisesti aiottu. Tällaiset muutamia kuukausia kestävät oleskelut kuin nyt tämä meillä ovat sun elämäsnäs vain pieniä pysähryksiä, jotka unohtuu mielestä heti, kun lähret uurestansa liikkehelle.
– Älä sano niin, Eliina!
– Sanon kyllä, mutta en ollenkaan moittiakseni. Olkaamme iloisia ja tyytyväisiä, sillä onhan meillä ollut hauskaa. Isä pitää susta kuin pojastansa ja Johanna ja minä kuin – veljestä. Tuutkohan milloinkaan enää käymähän?
– Vaikeata sanoa, vastasi Yrjö. – Kun tulevat tehtäviksi toisenlaiset työt, ei minulla ole tänne asiaa, paitsi jos pysähdyn kyläilemään ohi ajaessani.
– Tervetuloa!
Eliina nauroi iloisesti ja puheli:
– Olis ollut hauskaa, jos olisit tullut Johannan häihin, jotka varmahan vietetähän pian, mutta sitä tuskin teet, ne kun sattuvat keskelle sun lukukauttas. Sillehän ei voi mitään. Muista nyt sentään siellä suures maailmas joskus meitäkin – tätä pientä taloa ja elämää täällä, isää, Johannaa ja mua.
– Kyllä muistan!
– Mitenkähän käynöö! nauroi Eliina. – Siellä tuloovat vastahan entiset tuttavat, ne tytöt, jotka eivät tarvitse kainalosauvoja, vaan tanssivat keviästi kuin enkelit. Siellä ajatellesnas ja verratesnas meitä suuren kaupungin hienoihin ihmisihin huomaat, kuinka kömpelöitä ja vaatimattomia kesälliset talonpoikaistytöt olivatkaan, ne, joista toinen oli körttiläinen ja toinen rampa. Silloin et voi ymmärtää, kuinka saatoit kiintyä heihin eres niin paljon kuin teit.
Eliina katseli Yrjöä uneksivin silmin ja jatkoi:
– Nyt kun hetken kuluttua lähret, niin sano reirusti hyvästit eikä mitään muuta. Täs vain, kun ei oo ketään saapuvilla, pirä hetkinen käsiäni omissas ja anna mun katsoa hiuksias, otsaas, tummia kulmias, silmiäs ja koko muotoas. Voi, kuinka lämpimät ja väkevät sun kätes ovat, niinkuin nuori ja miehekäs elämä, täynnä voimaa ja polttoa; mun ovat kuten tunnet kylmät ja kosteat kuin kuollehella – minä olenkin pian kuollut enkä toivokkaan muuta. Älä anna silmies kostua, sillä se on turhaa ja teköö vain eron vaikiammaksi. Lährettyäs jää sieluhuni loistamahan aurinko, jonka näen aina, kattonpa minne vain, yön pimeyres ja päivällä, ja joka rikastuttaa elämäni ainaiseksi juhannukseksi. Hyvästi, rakas Yrjö – sallithan mun sanoa niin –, hyvästi! Voi, kuinka olen kiitollinen sulle tästä autuahasta kesästä, elämäni ainoasta poutapäivästä, jonkalaista en aavistanutkaan sallimuksen mulle varannehen. Mutta olipahan tehnyt sen! Kun ensimmäisen kerran astuit tuvan ovesta sisälle, ajattelin maatesnani siinä ikävisnäni vuotehella, jotta voi! Nuori, kaunis mies – ylioppilas! Voi, jos joskus sellainen katsois muhun lämpöisesti niinkuin ystävä, niinkuin kirjois kerrotahan ja Akseli katsoo Johannahan, niin en pyytäis elämältä enää mitään, vaan kuolisin tyytyväisenä. Ja siitä, mikä oli uskomatonta, tuli tosi, ja rakkaus poikkesi hetkiseksi munkin luokseni. Munkin huuliani suuteli nuori mies – ei, nyt ei niitä saa enää suurella, sillä ne ovat sairahat, vihityt kuolemalle. Niinkö, etkö välitä sairauresta? – viimeisen kerranko? – ei, vaan poskelle, tuohon kohtahan, johna mulla oli ennen sievä kuoppa kuten Johannalla vieläkin. Huules polttavat – kunpa sais pyörtyä niiden polttohon. Ei, nyt ei enää! Ollahan järkeviä niinkuin tähänkin saakka. Isän askelia kuuluu porstuasta – hyvästi, Yrjö! Joka hetki rukoilen Jumalaa puolestas – yöt kaikki oon polvillani hänen eresnänsä pyytäen, että hän auttais sua kaikes ja tekis susta miesten miehen, sellaisen, johon lahjas sua kutsuvat. Muistakkin pitää itses kuris – ne kertovat ylioppilahista ja herroista vaikka mitä, että maalta ne kyllä lähtöövät viattoman näköisinä, mutta annas kun pääsöövät Helsinkihin, niin äkkiä unohtavat lupaukset ja hyvät päätökset, mammat ja morsiamet. Ei, en usko susta sellaista – se on mahrotonta. Hyvästi –
Ylitalo tuli sisään, heitti heihin tutkivan silmäyksen ja ilmoitti hevosen olevan valmiina. Ja Yrjö nousi, ojensi Eliinalle kätensä sanomatta mitään, hyvästeli etehisessä Johannan, joka alkoi itkeä, ja Akselin, joka ponnisteli voimakkaasti salatakseen liikutustaan. Ja kääntyessään katsomaan taaksensa kärryistä, jotka hitaasti liikkuivat porttisolaa kohti, Yrjö näki erustuvan ikkunassa Eliinan, joka seisoi siinä kainalosauvojensa varassa kalpeana, vaaleakiharaisena, pää surullisesti kallellaan ja posket märkinä kyynelistä. Nyt hevonen kääntyi isolle maantielle ja Eliina katosi Yrjön silmistä.
XVI
Ylitalo tunsi olossansa outoa tyhjyyttä ja ymmärsi tämän ikävyydentunteen aiheutuneen siitä, että hänen kesävieraansa oli poissa. Oli sentään ollut somaa jutella hänen kanssaan maailman asioista, tarinoida joka ilta, saada lauantaiksi mieluisa saunatoveri. Nuori ja kokematon se vielä oli – aivan poikanen –, mutta kyllä sillä silti oli monenlaista sellaista tietoa, jota ei kyntämällä näkyviin käännetä, vaikka kuinka syvään auraa painaisi. Se oli tullut, ollut tässä aikansa ja mennyt – niin sen käynti oli kuin unta vain. Lieneekö jättänyt syvänkin jäljen Eliinan mieleen? Ei olisi kumma, vaikka olisi, sillä kyllä se sellainen poika on, että moni tyttö sen vuoksi vielä itkee. Ei siitä Eliinalle mitään haittaa ole – Jumala sen lähetti, että sai lapsi ennen kuolemaansa kokea senkin puolen elämästä. Ja taisipa Eliinankin muoto painua nuoren herran mieleen, vaikka onkin tyttö rampa, piirtyä niin syvään, että tokko milloinkaan kadonnee aivan jäljettömiin. Vaikka ei sitä tiedä: siellä suuressa maailmassa tulevat vastaan toiset muodot, kauniit ja tuliset, ja polttavat pois kaiken entisen.
Ylitalo huokasi. Milloinkaan ennen hän ei ollut huomannut syksyä näin yksitoikkoiseksi, pimeäksi ja alakuloiseksi kuin nyt. Lakeus oli jo kuloutunut ruskeaksi – vain ruislaihot vihersivät raikkaasti – ja pilvet ajelehtivat matalalla, ihan hipoen maata. Joki oli hiukan paisunut, mutta ei silti kiirehtinyt kulkuaan, vaan matkaili uneliaasti kuin muistellen pois häipynyttä suvea. Ihmiset olivat puhumattomia, miettien omia salaisuuksiaan, astuen raskaasti ja kömpelösti, ja tehden töitänsä hitaasti ja haluttomasti. Vain lauantai-illan saunalämmin virkisti heitä hiukan, niin että he joskus saattoivat puhua iloisen sanan. Heränneet hautoivat sydämensä kipeintä kohtaa ja olivat onnellisia synnintuntonsa karvastelevan herkkyyden vuoksi; suruttomat jos tulivat ottaneeksi äänen, kirosivat entistä karmeammin, niin että akat kujilla siunailivat seisoessaan siinä juoruamassa vatsa pystössä ja kädet vyöliinan alla. Tiet olivat kuraisia, kosteata ja alakuloista oli kaikkialla, elämä tuntui pysähtyneen harmajan, sateisen rokulipäivän pitoon.
Ylitalo istui tutulla paikallaan tuvan pöydän takana, oli lukevinaan edessään avoinna olevaa lehteä ja katseli lasiensa ylitse milloin pihalle, milloin askareissaan hyörivää Johannaa ja vuoteellaan lepäilevää Eliinaa. Hänen ajatuksensa tekivät siinä hiljaista, puoleksi itsetiedotonta tilinpäätöstä kuluneiden kuukausien tapahtumista ja hän tunsi voivansa olla sekä tyytyväinen että tyytymätön, kuten elämässä aina. Ei hänellä ollut mitään Akselia vastaan, vaan tämä sai mielellään tulla taloon vävyksi ja pian isännäksi. Olipa hän suorastaan mieltynyt Akselin miehekkyyteen, josta kuvastui hänen oma nuoruutensa, ja saattoi nyt antaa hänelle Johannan. Se asia ei tuntunut hänestä enää vastenmieliseltä niinkuin vielä kesällä, vaan oli muuttunut salaisesti hyväileväksi uuden elämän toivoksi, epäselviksi aavistuksiksi oman olemuksen jatkumisesta uusissa muodoissa. Tätä hän jäi usein ajattelemaan tarkatessaan Johannaa, joka onnensa pyörteessä työskenteli entistä uutterammin sekä talon että kapioidensa kunnostamiseksi ja hyväili isänsä sielua vaiheillansa auertavalla nuoren, koskemattoman naisellisuuden hienolla lumouksella.
Siinä asui onni – tuossa asiassa, hauras mutta sanomattoman kaunis nuori ihmisonni täydellisyydessään. Sen Ylitalo nyt ymmärsi ja sitä hän palvoi nöyrästi ja hartaasti. Se oli juuri sitä, jota suruttomissa lorukirjoissa sanottiin "kauniiksi". Sen tulo ihmisen elämään merkitsee hänelle suurinta mahdollista autuutta, mitä ajallisuudessa voi olla. Ihminenhän luotiin Jumalan kuvaksi – Ylitalo siinä aatteili – ja niinpä tämä rakkauden valkea onni on hänen jumalallisuutensa päämerkki. Ei se muuten voisi olla niin erilaista ja korkeampaa kuin kaikki muu ihmisessä: valmista uhraamaan henkensäkin tuon toisen edestä.
Oikein ajatellessaan kulunutta kesää Ylitalo muisti aivan selvästi, ilme ilmeeltä, vivahdus vivahdukselta, heti alusta saakka todenneensa, kuinka elämän korkein asia, nuori rakkaus, alkoi lähestyä Eliinaakin, siitä huolimatta, että hän, tuntien mahdottomuutensa, melkein kuin hätääntyneenä koetti molemmin käsin torjua sitä pois. Mutta se tuli – Ylitalo näki sen: se oli kuin Eliinan äiti hennoimman neitoutensa päivinä –, katsoi häntä silmiin ja hymyili, suuteli hänen huuliansa, silitti hänen suortuvaista tukkaansa, taputti häntä poskille, syleili häntä, houkutteli kyyneleet vuotamaan puhtaasta onnesta – ja huumautuneena lapsiparka vaipui sen valtaan. Se oli peloittavaa – Ylitalo ei ollut ensin ymmärtänyt, mitä hänen piti tehdä, mutta vähitellen kaikki alkoi selvitä itsestään. Ja nyt se tarina on mennyt – Eliina makailee tuossa vuoteellaan ja muistelee sitä. Kas, nyt hän hymyilee ja huulet liikkuvat: jos hän olisi yksin, hän kai puhuisi ääneen, lausuisi julki kaikki ne hyväilysanat, jotka kenties ovat jääneet sanomatta. Niillä on erikoinen merkitys hänelle, joka ei saa käyttää niitä todellisuudessa – niissä asuvat rinnakkain suurin riemu ja katkerin kärsimys. Siksi Eliina aina muistelmiensa, mietteidensä ja näkyjensä lopputulokseksi itkee haikeasti, jos on yksin, ja taistelee kovasti kyyneleitä vastaan, jos muita on saapuvilla.
Kaiken tuon Ylitalo nyt ymmärtää, herkistyttyään. Arkkunsa Eliina on tuottanut erustupaan, jossa toistaiseksi asuu, ja istuu sen ääressä tuntikaudet muka ommellen jotakin, mutta todellisuudessa vahdaten ylioppilasherran valokuvaa, jota pitää helmassaan. Sen Ylitalo oli nähnyt, vaikka ei ollut ollut näkevinään. Eliinan arkku oli muuten tyhjentynyt melkein kokonaan, sillä hän oli antanut kapionsa Johannalle. Tämän vastustellessa Eliina oli pyytämällä pyytänyt häntä vastaanottamaan ne nyt, hänen eläessään, lahjana, että hänellä olisi niistä edes antamisen ilo; perintönähän Johanna kyllä saisi ne pian, mutta siitä ei Eliinalla olisi mitään hauskuutta. Silloin Johannan oli täytynyt taipua. Ylitalo oli lepäillyt erustuvan penkillä ja syrjästä kuunnellut tyttäriensä keskustelua. "Kaiken muun lahjoitan sulle", oli Eliina sanonut, "myötäjäisiksi elämää varten, jota pian aloitat, paitsi tätä hienoista silkkihuivia, kaunehinta paitaa ja näitä valkoisia sukkia, jotka oon valmistanut kaupungin kankahasta ja langoista. Ne tarvitsen itse, omihin häihin, jois minut vihitähän kuoleman omaksi. Muista, Johanna, pukea mun niihin ja tee se omin käsin, sievästi ja hellästi, että oon arkus kaunis. En tahro olla ruma enkä kömpelö – arkushan ei kukaan näe jalkojani. Ei, kuule, pistä sentään kainalosauvat vierelleni, toinen toiselle puolelle niinkuin eläesnänikin on ollut..." – Älä, rakas Eliina, puhu noin!
Postin tulosta ei heidän talossaan ollut tähän saakka kukaan pitänyt erikoisempaa väliä: lehti saapui aikanaan ja ylen harvoin kirje, kenenkään niitä odottelematta ja kyselemättä. Mutta nyt Eliina vartoi kiihkeästi postipäivää, tosin sanomatta siitä mitään, mutta kuitenkin niin, että kaikki sen huomasivat. Ja kun se tuli, hän oli niin malttamaton kuulemaan, mitä se toi, että saapuville kiiruhtaessaan kerran lankesi sauvoiltaan tuvan permannolle. Se oli hänelle syvä nöyryytys, niin syvä, että hän painoi kädet kasvoilleen ja jäi siihen kuin kuollut. Onneksi Ylitalo sattui olemaan saapuvilla ja nostaen tyttärensä syliin niinkuin lukemattomia kertoja ennen, varsinkin silloin, kun Eliina oli vielä lapsi ja alituiseen ojensi lattialta käsiään isän puoleen, ujeltaen kärsimättömästi ja valittavasti, kantoi hänet tupakamariin, vuoteelle. Eliina lepäsi hetkisen ääneti, kunnes koettaen molemmilta sivuiltaan kuin olisi etsinyt jotakin sanoi kuin nuhdellen:
– No mutta isä, unohrithan sauvat. Tairat luulla, etten niitä enää tarvittekkaan.
– Kunpa olisikin niin hyvin!
– Pian saat nährä sen imehen. Toiko posti mulle mitään?
– Täs on kirje.
– Isä, etkö menis tupahan – haluaisin olla yksin.
Sitä iloa! Silmät loistavat ja kädet vapisevat, vaikka kuinka koettaisi hillitä itseänsä. Ylitalon tullessa runsaan puolen tunnin kuluttua takaisin kamariin Eliina yhä lukee kirjettään, aloittaen aina alusta ja viipyen hartaasti joka kirjaimessa. Harvoin ylioppilasherra kirjoitti – lieneekö lähettänyt muuta kuin tuon yhden kunnollisen kirjeen ja pari maisemakorttia, joissa oli vain "tervehdys". Eliina ei ollut vielä vastannut niihin, sillä hän tahtoi ensin saada valokuvat kaupungista lähettääkseen sellaisen Yrjölle. Silloin hän kirjoittaisi pitemmästi ja kertoisi, mitä täällä olisi siihen mennessä tapahtunut – Johannan häistä, jotka kai ehdittäisiin sitä ennen pitää, Talvitiestä ja muusta.
Ylitalo näin kertailee mielessään asioita katsellessaan Eliinaa. Johannan ja Akselin puolesta todellakin elämä oli kääntynyt onneksi, mutta Eliinan ja Talvitien kohtalo taas himmensi sitä murheellisesti, heittäen sen päälle kuoleman ja sokeuden varjon. Edellinen oli varma – oli pureutunut kiinni lapseen kuin verenhimoinen peto, joka ei hellitä ennenkuin on imenyt viimeisen verenpisaran, jälkimmäinen miten ollee. Sanovat, että voisi vielä näkö palata, jos silmähermoihin sattuisi ihmeen kautta elämä syttymään. Tiedä häntä – Johannan häihin Talvitie tahtoo joka tapauksessa tulla, mikä sopii hyvin senkin puolesta, että hän niihin aikoihin pääsee pois sairaalasta. Ei kuulu mies enää kostuvan siitä hoidosta. Halunnee kai koetella itseään, kestääkö kuulla Johannan ja Akselin aviolupausta. Kestää hyvinkin, sillä Talvitie on taitanut tulla siinä asiassa uudelleen näkeväiseksi ja huomannut lähteneensä marjaan naapurista, vaikka kotipihalla on yhtä hyvä marikko. Mikäli Eliinan arveluissa on perää. Ja kyllä niissä on, sillä se tyttö on tarkka ottamaan selkoa näistä asioista. Eliinahan tässä hommaa Johannan häitä – ei niissä ole muilla ollenkaan sanomisen sijaa. On kuin hän ajattelisi omia häitänsä, uneksuisi itsensä Johannan tilalle ja laskisi joka aamu herättyään: "Nyt ollaan taas yhtä vuorokautta häitä lähempänä!" Niissä on elämän kauneinta onnea noissa nuorten tyttöjen ujoissa häävalmisteluissa – Ylitalo hymähti surumielisesti katsellessaan näköaloja, joita näiden ajatusten johdosta sielussa alkoi avautua – sitä samaa onnea, jota nuorten rakkaus tuo mukanaan. Elämän suurinta juhlaa silloin vietetään – ei ole kumma, että siitä puhutaan Raamatussa Korkean veisun henkeen. Sen Eliina tuntee ja siksi hän noin ihastuneena hommaa sisarensa vihkiäisiä. Ne ovat todella kuin hänen omansa. Hän kohtelee ja pitelee Johannaa kuin äiti ainakin – neuvoo kuin viisas ja kokenut – mistä lienee saanutkin kaikki ajatuksensa ja tietonsa – noista maailmallisista kirjoistaan tietysti. Valkoista hääleninkiä hänelle parhaillaan ommellaan – Johanna tyytyy korttiröijyynsä ja mustaan huiviinsa. Se sopii nyt erikoisen hyvin siksikin, että Akselihan myös pukeutuu körttiseksi. Eliina on ainoa valkopukuinen häävieras – kaikki muut ovat surevaisia. Mutta antaa olla vain – sitä kauniimmalta hän näyttää – erilaiselta kuin muut, mikä sopii hyvin, hän kun onkin muista eroava ja pian pois lähtevä.
Talvitie oleili kaupungin sairaalassa – ei siksi, että hän olisi ollut ruumiiltaan sairas, vaan siksi, että tuo kasvoja ja hiuksia kärventänyt liekki oli ollut vähän liian kirkas, liian polttava. Kasvojen haavat alkoivat kyllä parantua – senhän Talvitie tunsi todetessaan niistä irtautuvan rupipintaa ja alta paljastuvan pehmeätä, aivan sileätä ihoa –, mutta silmiin oli jäänyt sellaista heikkoutta, ettei oman pitäjän lääkäri ottanut niiden hoitoa vastuulleen, vaan toimitti sairaalaan. Niillä ei näet nähnyt mitään: kaikki oli mustaa pimeyttä, läpinäkymätöntä kuin synkin yö. Aluksi Talvitie ei ollut siitä välittänyt, vaan oli ajatellut, että kyllä ne ajanoloon kirkastuvat, mutta kun niin ei käynyt, kun täytyi ottaa Kerttu mukaan taluttajaksi, lähti vaikka kuinka lyhyelle matkalle, niin silloin sydäntä jysähdytti outo säikähdys: "Entäpä minä jään sokeaksi?"
Silloin hän oli tullut tänne ja ruvennut saamaan kaikkea mahdollista hoitoa, mitä vain viisaat ja tietävät lääkärit osasivat. Side silmillä hän sai viettää päivänsä. Kosketellessaan parantuneita kasvojaan hän muuten tuli aina yhä uteliaammaksi, sillä hän huomasi, ettei leukaan eikä huuliin enää ilmestynytkään parransänkeä: iho pysyi oudon sileänä ja pehmeänä ja huulia alkoi omituisesti kiristää ja kuroa kuin olisi ympäröivä nahka kutistunut ja vetänyt niitä kiinteälle. Vähitellen hän näin tuli ymmärtämään kasvojensa muuttuneen entisestä – tulleen palaneen ja parantuneen ihon kaltaisiksi, vaaleanpunaisiksi ja lihaisiksi, niinkuin hän muisti lapsuudestaan eräällä miehellä olleen. Sen huulia kiristi ilmeisesti tällä tavalla, niin että nauru oli kuin huulettoman pääkallon irvistystä. Sitä ei ollut hauskaa nähdä. Hän oli siis nyt sellainen ja vielä lisäksi, ainakin toistaiseksi – sokea.
Sen ajatuksen tultua ensimmäisen kerran tosiasiana hänen tietoisuuteensa hänen päänsä painui syvälle käsien varaan. Olisiko mahdollista, että sellainen kohtalo uhkaisi häntä, ja mikä oli se niin suunnaton synti, että häntä niin ankarasti rangaistaisiin? Mutta tämän kapinallisen kysymyksen hän tukahdutti siinä samassa: oli sallimuksella varattuna hänelle mitä hyvänsä, hän ei kapinoisi, ei samentaisi enää milloinkaan sitä helakkaa onnen ja rauhan kirkkautta, jonka oli korkean, ihmeellisen silmänräpäyksen lahjana saanut sieluunsa yöllisen tulipalon jännittävimmällä hetkellä. Näet silloin, kun hän uudistuneen kiusauksen nostaessa niljakkaa päätänsä seisoi palopaikalla ja odottaen savun ja tulen tekevän tehtävänsä laiskasti toisella kädellä paineli ruiskun vipua, kun hänen sydämensä vielä oli kuuro Johannan itkulle, yhtäkkiä kuin salaman iskusta hänen parempi ihmisensä heräsi pitkällisestä turtumuksestaan ja hän näki itsensä ja kaikki asiansa uudessa valossa. Jotakin irtautui hänestä ja putosi maahan kuin likainen kuori, ja hän hyppäsi liikkeelle kuin hurjistunut ehtien parahiksi estämään vanhaa Ylitaloa menemästä varmaan kuolemaan. Ja kun hän oli saanut Akselin pelastetuksi, hänen sielunsa oli valjennut oudon kirkkaaksi, hohteiseksi kuin kesäinen iltapäivä, jolloin touhu jo raukenee, on tyyntä ja avaruudessa leijailee kaukaisen, rauhallisen kytösavun tuoksu. Siihen hän oli nukkunut tuona silmänräpäyksenä, joka tuntui kuitenkin hänen sielunsa maailmassa pitkältä sunnuntailta, ilmassa malmin kumea, kaukaa hiljaa kantautuva kaunis helinä. Ja kun hän vihdoin – lääkärin sitkeän työskentelyn johdosta – heräsi tainnuksistaan, jatkui tuota valkeata rauhan väreilyä hänen sydämessään ja hän vaipui onnellisena sen turviin. Sitten hän alkoi kuulla kuiskailevia ääniä ja keskustelua, joka lähtemättömästi painui hänen mieleensä. Ensin Johanna sanoi niin läheltä, että hän varmaan oli kumartuneena hänen puoleensa:
– Nyt, nyt se herää! Jumalalle, Jumalalle kiitos!
Sitten Akselin tuttu, miehekäs, mutta nyt jollakin tavalla oudosti vapiseva ääni kuului vastaavan vuoteen toiselta puolen:
– Ei se saanut kuolla nyt...
Silloin Talvitien valtasi vastustamaton halu viedä omalta osaltaan loppuun tämä asia, josta oli hänelle aiheutunut niin paljon outoja, peloittavia kokemuksia, ja ponnistaen hän sai kätensä peitteen alta ja alkoi namuilla etsien ympäriltään jotakin. Ja löydettyään mitä haki – Johannan ja Akselin kädet –, hän puristi niitä lujasti, päästämättä niitä erilleen. Hän olisi hymyillyt ja sanonut jotakin iloista onnittelua, ilmaistakseen sydämensä seesteisyyden, mutta ei voinut, sillä hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan kääreissä ja niitä kirveli polttavasti. Silmät olivat peitossa ja niitä jomotti kuin ne olisivat olleet paistumassa palavan hiilistön hehkussa. Muutenkin häntä heikotti sanomattomasti, sillä hänellähän oli hirmuinen kohmelo ja syöminen oli ollut huonoa viime päivinä. Ne eivät tietäneet siitä – kärsiköön vain syntinen ruumis nälkää ja janoa – ei, kuka kaatoi nyt hänen suuhunsa lusikalla vettä? Nyt se puheli matalasti toisille ja laitteli samalla peitettä – sehän oli Kerttu! Talvitie hapuili taas sinne tänne, kunnes tavoitti lujan, työstä sieroittuneen, nuoren ja lämpimän käden, jonka sulki omaan suureen kouraansa päästämättä sitä enää irti. Hetken perästä se alkoi kuitenkin pyristellä vastaan ja kun hän ei laskenut sitä, kuului vuoteen jalkapäästä kirkas naurun helähdys. Se oli Eliinan ääni. Talvitie ihan näki, kuinka Kerttu punastuen vilkaisi ympärilleen ja Eliina uteliaana, onnellisena katsoi, miten hän piti Kerttua kädestä päästämättä irti ensimmäisellä pyynnöllä. Kunnes hellitti ja antoi tytön mennä, jääden siihen mielessään tutkimaan sitä iloista, kaunista tunnetta, joka väräjöi ei vain sielussa vaan ruumiissakin. Hän ihmetteli nyt omaa sokeuttansa – sitä, ettei ollut nähnyt aarretta, joka oli ollut hänen kätensä ulottuvilla.
Talvitie heräsi näistä unelmistansa, joiden lumoissa vietti sekä päivät että yöt. Ovelle koputettiin ja käskyä odottamatta tulivat sisään Ylitalo ja Eliina. Sen Talvitie tiesi heti toisen tulijan tervehdyksestä ja toisen askelten yhtaikaa sattuvasta kopsahduksesta – kainalosauvoista. Ylitalo oli ehtinyt käydä katsomassa häntä kerran aikaisemmin ja silloin oli ollut mukana Johanna. Hän oli päässyt ymmärtämään tämän saapuneen ostamaan kihlasormusta ja arvattavasti häätarpeita – häät kuulemma vietettäisiin niin pian kuin mahdollista. Talvitie tunsi niitä ajatellessaan hiljaista, rauhallista onnea ja muisti itseään ja Kerttua, sitä aikaa, jolloin hän ehkä taas näkisi.
– Kas, kun Eliina on lähtenyt kaupunkihin, hän sanoi ystävällisesti kuullessaan tytön laittautuvan istumaan hänen lähelleen. Hän haki Eliinan käden ja jatkoi: – Kylmähän tämä on – joko siellä pakastaa?
– Jo vähän, vastasi Ylitalo. Tultihin Eliinan kans oikein kaupungin tohtorihin, kun se ei tahro päästä yskästänsä ollenkaan.
– Onko sitä ollut jo kauankin?
– On sitä hienostaasehen ollut, mutta ei oo erikoisemmin huomattu ennenkuin tulipalon jälkehen. Se vissihin vilustui silloin kosteures ja kylmäs. Siitä aikain se on rykinyt kuuluvasti ja syönyt huonosti.
– Mitä tohtori sanoi?
– Ei se erikoisempia – kuunteli ja koputteli, määräs lääkkehiä ja käski lihottaa ittiänsä niin paljon kuin suinkin. Mutta lihota nyt Eliinaa, joka on aina syönyt vain kärpäsen veron.
Talvitie koetteli Eliinan käsivarsia ja sanoi:
– Niin ovat ohuet kuin piipunvarret.
Nyt Eliina, joka oli hengästyneenä portaista ja oudon pitkästä kävelystä ollut tähän saakka vaiti, helähti nauramaan:
– Mitä isä turhia! Ei mua mikään vaivaa – kertako nyt lapsilla yskää! Emmehän me tohtorihin tullehet, vaan isän omille asioille. Samalla matkalla vain vähän muutakin toimiteltihin.
– Mitä muuta? kysyi Talvitie.
– No ei sen kummempaa kuin että oltihin valokuvaajas – on ollut semmoinen lupaus voimas mun puoleltani, jotta Eliina saa käyrä oikein kaupungin kuvaajas. Ei se oo sitä ennen kiirehtinyt, vaan nyt, kun sillä on isnöörin kuva pöyrällänsä, rupes vaatimahan, hänelle kun näet pitää lährettää velan maksuksi oma.
Ylitalo selitteli tätä leikilliseen sävyyn, vaikka äänen pohjalla väreili alakuloisuus. Hän ei kertonut mitään siitä, että oli tutkimuksen jälkeen puhutellut tohtoria kahden kesken ja saanut vahvistuksen sille, mitä itse pelkäsi. Hän oli ollut vaimovainajansa kanssa usein lääkärissä, jäänyt samoin kuin nyt tohtorin puheille ja oppinut tuntemaan, mitä merkitsivät tämän välttelevä katse, vakava ilme ja ylimalkaisesti rohkaisevat ja "parasta toivovat" sanat. Saman tohtorin luona oli oltu nytkin – se vain oli erona, että siitä kerrallisesta nuoresta lääkäristä, jonka silmät loistivat lämpimästi ja joka tappeli tauteja vastaan niin sisukkaasti kuin olisi uskonut voittavansa ne kaikki, oli tullut keski-ikäinen, harmahtava, vakava, melkein väsähtänyt mies, joka hymähteli surumielisen leikillisesti liian tutuksi, aina samanlaiseksi ja yksitoikkoiseksi käyneelle elämälle. "Vai tämä se on Eliina, se lapsi, jolta halpautuivat jalat", oli lääkäri puhellut puoleksi itsekseen, "hyvin muistan hänet, äitinsä ja teidät, isäntä, vaikka onkin jo aikoja siitä, kun viimeksi tapasimme. Ei taida olla elämä helppoa, kun ovat jalat huonot – mitä? Eikö ole ehtinyt sitä suremaan? Taitaa olla Eliinalla iloinen luonne, niin että on jaksanut lyödä leikiksi senkin, jonka muru jo olisi riittänyt toiselle pitkän itkun aiheeksi. Sittenhän tässä ei pahempaa hätää olekaan. Se on usein elämässä sillä tavalla, että jos on mistä kohdasta vajaa, niin sen korvaukseksi annetaan täyttöä toiseen paikkaan. Pysyy näet elämän vaaka siten tasapainossa. Iloinenhan Eliinan äitikin oli, vaikka... Niin, tuota, kuunnellaanpas nyt, mitä täällä rinnassa sanotaan, vaikka kyllähän tuon tietää, mikä nuoren tytön povessa raksuttaa. Yskäisehän hiukan – vielä – vielä... kas niin. Mutta laihahko Eliina on – täytyisi kasvattaa olkapäihin ja koko kroppaan ihan niskasta alas asti parin sentin vahvuinen kerros oikein kaunista pullataikinaa tai ihan selvää hallihylkeen päkkiä. Siitä vasta voimaa lähtee. Täyttyisivät sileiksi tuosta olkapäiden juuresta nuo laihuuden kuopat ja kaula ylenisi solevasti kuin joutsenella. Kas niin – puehan yllesi – tulee pian kylmä. Yskittää? Otetaanpa täältä minun pullostani muutama tippa tällaista kullankeltaista rohtoa. Eliina menee nyt tuonne odotushuoneeseen – puhelen tässä isän kanssa hiukan vielä. Hyvästi, hyvästi!"
Ylitalo kuunteli ja katseli näin uudelleen kaiken sen, minkä oli äsken kokenut. Samalla hän tarkasteli hajamielisesti Talvitietä, joka silmät siteessä ja kasvoissa, varsinkin suun ympärillä, lihavan punoittavat, kiristävät paloarvet istui pää kumarassa vuoteensa reunalla. Huone oli tahallaan tehty himmeän hämäräksi. Ylitalo huomasi nyt saman kuin aikaisemminkin, että näet Talvitien koko olennossa, hänen päänsä, hartiainsa ja käsiensä asennossa, oli jotakin hiljaisesti, rauhallisesti alistuvaista ja nöyrää, ei murtunutta, vaan sellaista, joka on selvinnyt kapinallisesta uhmastaan ja suuresta synnistään sydämen kirkastumisen ja siveellisen nousun kautta. Hänen entinen maailmallinen lihallinen voimailmeensä, joka oli vaikuttanut peloittavalta, oli muuttunut hengistyneeksi ylemmyydeksi, vuorilla-asujan ylhäältä kauas katsovaksi rauhaksi, jonka osana on itsensä voittaneen järkkymätön tyyneys. Ylitalo tunsi äänensä väkisin vapisevan kysyessään:
– Onko tohtori mitään sanonut?
Talvitie säpsähti, sillä sen hetkisen kuluessa, jonka he olivat olleet vaiti, hän oli jo ehtinyt vaipua mietteisiinsä, tällä kerralla muistelemaan Kerttua ja sitä omituista onnen tunnetta, joka virtasi häneen tytön uskollisesta kädestä tämän taluttaessa häntä. Riistäytyen irti mielikuvistaan hän vastaili harvakseen:
– Joo, kyllä se on sanonut, jotta orotellaanhan vielä, että ehkä kolmisen viikon perästä voi ruveta valo häämöttämähän. Ei saa kattella liika aikaisin – siitä se on tärkiä. Varsinkin kirkkahan lumen häikäisyä se pelkää. Tulleeko noihin sitten lopultakaan näköä.
– Varmasti tuloo! ehätti siihen Eliina. – Neljän viikon jälkehen pääset siis näkevänä kotia ja Johannan häihin. Ne ovat näet silloin! Voi, kuinka hausk...
Hän keskeytti puheensa keskelle sanaa ja meni hämilleen, tullen vasta silloin ajatelleeksi, että ehkä Talvitiestä ei ollutkaan hauskaa ajatella Johannan häitä. Mutta Talvitie vastasi tyynesti, äänessään kaukainen alakuloisuuden kajo:
– Mikäpä olis sen mieluisampaa kuin päästä Johannan häihin. Jos Jumala suo mulle silmieni näön, niin se teköö sen varmahan nimenomaan tahtoen lährettää mun Johannan ja Akselin onnen silminnäkijäksi ja toristajaksi. Siinä silloin päättyis polku, joka on kulkenut mutkia ja suoria, päivän kirkkauren ja pimeyren kauhun kautta aina uusihin kokemuksihin. Onko Johanna muistanut mua ja mitä ajatteloo Akseli?
– Tervyysiä lährettivät ja sanoivat onnensa jäävän puolinaiseksi, jos valo kieltäytyy palaamasta sun silmihis. Ne muistavat sua alati.
Eliina näin selitteli ja hänen silmänsä kihahtivat kosteiksi. Hän tarttui Talvitien käteen ja silitti sitä. Ylitalo katsoi tyttärensä laihoja, nyt jo sinertävän valkoisia käsiä, jotka olivat lapsellisen hennot ja pienet Talvitien valtavien maamyyrän kämmenien rinnalla, ja jatkoi huoaten:
– Seuraväki kokonaisuuresnansa muistaa sua ja rukoiloo puolestas niinkuin silloin tulipaloiltana.
– Jolloin sen rukous tuli ajois kuulluksi, Jumalalle olkohon kiitos! Miten lienöökään saanut minus pahuus sellaisen vallan, jotta hiuskarvaa vaille murhamieheksi saakka langetti.
– Ei oo kenelläkään kehumista, kiirehti Ylitalo vakuuttamaan kuullessaan Talvitien puheen kääntyvän vaikealle taholle. – Ne on kaikki anteheksi annettu ja unohrettu, ja silmies näkö on olova sovituksen viimeinen merkki.
– Kunpa olis niin, mutta siitä ei oo varmuutta ennenkuin se on tapahtunut tosi. Jumalan johratukset ovat useimmiten, ainakin läheltä katsottuina, käsittämättömiä, näyttäen jopa vääriltä ja kohtuuttomilta, ja kirkastuvat vasta myöhähän, elämän illan tulles ja kuljetun poluun päätyttyä haudan partahalle. Ehkä siinä seisoja voi katsahtaessansa taaksensa nährä vaiheisnansa jotakin sellaista, jota ei matkan varrella huomannutkaan, mutta joka nyt osoittautuukin matkamiehen arvokkahimmaksi, kallehimmaksi aarteheksi, siksi salaiseksi voimaksi, joka on taluttanut häntä kuoppaises korves. Kun istuskelen täällä pimeyres kuin ainakin sokia, olen tullut ajatelleheksi tällaisia asioita ja muistelleheksi Luoman paapan puheita niiltä päiviltä, jotka se oleili meillä juuri ennen lähtöäni tänne sairaalahan. Oli kuin hän olis aavistanut tai melkein ollut vakuutettu siitä, jotta tuun jäämähän sokiaksi, ja koitti siksi valmistaa mua alistumahan kohtalohoni. Ja syrämesnäni asuukin välistä niin suuri onni ja tyytymys, jottei se tunnukkaan vaikialta. Voihan olla, että salainen paranemisen toivo antaa mulle rohkeutta sanoa näin, mutta sittenkin uskon luottavaisesti, että jos ruumihillinen näköni vierähän, sen sijaan annetahan mulle korvaukseksi sielun kirkkaus. Ja tästä oon lankeemusteni ja tuskieni jälkehen saanut sen verran kokemusta ja esimakua, jotten vaihtaisi sitä mihinkään ulkonaisehen ja maailmallisehen, en eres silmieni näköhön, niin nautinnollista kuin oliskin vielä kerran nährä luonnon ja ilman kauneutta ja kotoista lakeutta ja...
Hän keskeytti puheensa, mietti hetkisen ja kysyi:
– Miten lienövät asiat meillä?
Ylitalo selitti:
– Hyvin ovat. Kävin siellä vartavasten vähän niinkuin tarkastuksella, kun Akselin vanhempien luona vieraillesnani se hyvin sopi. Vanha Tiina on vielä topakka akka, joka hoitais kaksikin taloa, ja Kerttu uurastaa aamusta iltahan. Syystyöt on saatettu loppuhun ja kaikki hoirettu hyvin. Sulla näkyy olovan kunnollista väkeä. Tervyysiä lährettivät ja pyysivät tulemahan pian kotia.
Talvitie istui pää kumarassa, kuin nukahtaneena. Ei milloinkaan tätä ennen, ei silmin eikä mietteissään, hän ollut nähnyt taloaan, kotikunnastaan, lakeutensa piiriä ja väkeänsä niin yliluonnollisen kirkkaasti ja selvästi kuin tällä ruumiillisen sokeuden hetkellä. Hänen sielunsa lämpeni ennen kokemattomalla tavalla ja sen täytti valtava koti-ikävä ja onnen kaiho. Tietämättään hän ojensi käsiään ja huokasi raskaasti, kun samalla jo hillitsi itsensä ja sanoi asian, joka oli koko ajan pyörinyt hänen huulillaan:
– Kun olis Akselin sopinut pistääntyä täällä. On näet välillämme sattunut sellaista, joka ei oo sovitettu vielä sillä, mitä tähän saakka on tapahtunut... Painaa tuntoa ja vaatis puhumista.
– Heti toimitan tulemahan, kun pääsemme kotia, vastasi Ylitalo. – Kyllä ne ovat sitä puhunehetkin, jotta pitäis mennä kattomahan Talvitietä, joka ikävisnänsä orottaa silmäinsä paranemista, mutta eivät ole saanehet äntihin, sua kun on oroteltu pian palaavaksi. Mutta kyllä ne nyt tuloo.
– Eikö Kerttukin sais tulla, niin vois kertoa Tiinalle asiat oikein omasta näkemästänsä? kysyi Eliina.
– Ka miksipä ei, naurahti Talvitie, mutta lisäsi sitten vähän alakuloisesti: – Kun ei vain Kerttu säikähtäis, kun kasvoni ovat mennehet tällaisiksi. Oon tietenkin nyt aivan erinäköinen kuin ennen – ehkä hyvinkin peloittava ja irvistävä. Tunnen sen, kun koitan leukaani ja varsinkin huuliani.
XVII
Johannaa ujostutti, kun hänen piti lähteä Akselin kanssa tupakamarista pirttiin, jossa jo rovasti ja hääkansa odottivat. Eliina pyöräytteli häntä edessään nähdäkseen, oliko puku hyvä, ja antoi hänet sitten Akselille sanoen:
– Ota nyt, vie, annan hänet sulle. Tartu kärestä ja taluta kaunihisti sekä ole onnellinen, sillä sellaista morsianta ei oo monella. Älä itke, Johanna, sillä tieräthän, ettei rovasti sellaista suvaitse. Pitää oppia hillitsemähän tuntehensa. Menkää nyt, jotta minäkin pääsen. Kas niin, pikku morsian, lähre jo!
He menivät, Johannalla huivi otsalle vedettynä, ja seisahtuivat lattialle levitetylle raanulle vihkipallien ja papin eteen. Eliinalle hänen isänsä nosti heidän lähelleen lavitsan, auttaen tyttärensä istumaan siihen. Rovasti odotti juhlallisena siksi, kunnes tämä oli tehty, ja aloitti sitten ytimekkääseen tapaansa toimituksen.
Mutta tuskin hän oli ehtinyt sanoa ensimmäiset sanat, kun pirtin ovi aukeni hitaasti ja varovaisesti, ja siitä hiipi sisään pelkäävän ja aran näköisenä Kerttu, taluttaen Talvitietä. Tämä tuli pystypäisenä ja pitkänä kuten aina, mutta silmillä oli liina ja kasvojen alaosa täynnä paksuja palohaavojen arpia, jotka kiristivät huulia niin, että hampaita pyrki näkymään. Kädessä hänellä oli keppi, jolla hän taluttajasta huolimatta varovaisesti tunnusteli tietänsä. Hääväki väistyi heidän edestään melkein kuin peläten, niin että he joutuivat vihkiparin viereen, vastapäätä Eliinaa ja hänen isäänsä. Kerttu katsoi peläten rovastiin ja yritti peräytyä Talvitien taakse, mutta tämä pidätti hänet tyynesti rinnalleen ja jäi seisomaan korkeana ja liikkumattomana, pää hiukan kumarassa, molemmat kädet kepin varassa, tarkkaavaisesti kuunnellen rovastin sanoja. Ylitalo huomasi ajattelevansa katsoessansa siinä vihkiparia, Eliinaa, Talvitietä ja Kerttua, että hänen tyttärensä häistä oli tullut kummalliset, tavallisuudesta poikkeavat, että Talvitie tuossa oli sekä ruumiin että sielun puolesta runneltu, mutta silti kaikista harvinaisin häävieras, joka kenties oli heittänyt jättiläisen painia Jumalan kanssa, menettänyt ja samalla voittanut. Hän vilkaisi Akseliin ja näki tämän terveellä, puhtaalla muodolla valoisan, rauhallisen ilmeen, mikä osoitti, ettei hän ollut Talvitien tulosta häiriytynyt. Johannan kasvoilla taas vaihtelivat säikähdys ja sääli, kunnes hänkin rauhoittui kuuntelemaan rovastin puhetta. Mutta Eliinan silmät säteilivät kirkkaasti Kerttua kohti, joka hämillään yritti vielä kerran turhaan väistyä Talvitien taakse.
Rovasti vuoroin nosti, vuoroin laski kulmiansa, niin että otsa milloin rypistyi matalaksi, milloin sileni korkeaksi, ja lausuili pitkän vihkimäkaavan sanoja voimallisesti, tuijottaen vakavasti isojen, pyöreiden, kultasankaisten lasiensa takaa vihittäviä. Sanat eivät olleet hänen suussansa tyhjää ääntä, vaan täynnä ytimekästä elämän totuutta, sitä hengellistä ja maallista kokemusta, joka elpyi mielessä hänen katsellessaan sulhasta ja morsianta, Eliinaa, Talvitietä – koko saapuvilla olevaa körttiseurakuntaa, jonka sielunelämä oli hänelle kaikilta puolilta niin tuttua kuin se olisi ollut avoin kirja tässä hänen kädessään. Melkein jokaista hän oli tavalla tai toisella joutunut auttamaan yhteisellä elämänmatkalla, eikä joukossa taas ollut toiselta puolen ainoatakaan, jolta rovasti itse ei olisi saanut jotakin. Nuo tasatukkaiset, jykevänmuotoiset, tummat körttimiehet, tanakat emännät, voimaa uhkuvat nuorukaiset ja puhtaasti katselevat, körttipuvuissaan eriskummallisen pikkuvanhoilta näyttävät tytöt olivat rovastin omaa kansaa, jonka johtaja ja hallitsija hän oli ei vain hengellisissä vaan sangen pitkälle myös maallisissa asioissa. Heidän onnensa ja menestyksensä siunaaminen oli rovastille joka kerta tapahtuessaan uusi ja pyhä toimitus, joka innosti hänen henkensä tuoreeseen, väljähtymättömään voimaan. Nuoret tässä hänen edessään olivat vanhalle kansan johtajalle mieluinen näky, joka avasi hänen sielussaan suurten toiveiden näköalat. Jumalan siunausta hän heille rukoili yhtä hartaasti kuin konsanaan isä tyttärelleen tällaisella hetkellä – elämän kaikkea onnea ja varsinkin perillisten runsautta, niin että hänen kansansa lisääntyisi ja painaisi henkensä ja elämänkäsityksensä leiman ei vain yhä laajemmalle kotimaakuntaan, vaan myös tämän ulkopuolelle, koko isänmaahan ja sen kohtaloihin.
Jykevällä äänellä rovasti messusi, niinkuin asiaan kuului, "Herra olkoon teidän kanssanne". Lukkari ei ollut voinut saapua häihin, minkä vuoksi rovasti oli ennakolta pyytänyt veisuuntaitoista Yllin isäntää laulamaan vastauksen. Mutta luonnostaan verkkainen Ylli ei ehtinyt vielä rykäistäkään, kun kaikkien hämmästykseksi tähän asti melkein elon merkkiä ilmaisematon Talvitie korotti äänensä ja vastasi seurakunnan puolesta kirkkaasti ja kauniisti niinkuin piti. Eliina katsoi Kerttuun iloisesti ja tämä tuijotti ujona ja punastuneena eteensä. Tuvan ilmassa tuntui erikoista, harvinaista juhlallisuutta, korkeampaa kuin jos varsinainen lukkari olisi ollut laulamassa, sillä häneen oli totuttu. Niin jatkui toimitus ja Eliina huomasi Talvitien ihan pidättävän hengitystään sillä kohdalla, jolloin Johannan piti sanoa "tahdon".
Lausuttuaan viimeiset sanansa rovasti liikuttuneena onnitteli morsianta ja sulhasta. Muut onnittelut eivät kuuluneet maakunnan tapaan, minkä vuoksi nuori pari jäi paikalleen hiukan hämillään, tietämättä, mihin nyt mennä. Silloin kaikkien huomiota herätti se, että Talvitie kopautti kuuluvasti kepillään lattiaan kuin vaatien hiljaisuutta ja alkoi puhua hitaasti ja selvästi kuin kauan harkitsemaansa asiaa. Jännittyneinä ihmiset tarkkasivat hänen sanojansa ja rovasti liikutteli kulmakarvojansa nopeasti kuin olisi ollut levoton siitä, mitä tästä saattoi seurata. Huhdan ukko, joka oli seisoskellut eukkonsa vieressä taampana, tunkeutui nyt yhtäkkiä eturiviin kuin olisi arvellut poikansa ehkä pian tarvitsevan isän tukevaa kättä. Eliina vain oli levollinen.
– Tullesnani silloin tulipaloiltana tähän samahan huonehesehen, hän puhui, olin ollut kauan aikaa sen sokeuren vallassa, jota sanotahan hengelliseksi ja joka on kuten tierätte paljon pahempaa kuin ruumihillinen. Kun sitten tulipalon liekki hulmahti silmihini, se poisti silloin hengellisen, mutta toi sijahan ruumihillisen sokeuren. Siitä hetkestä alkaen on sieluni kirkastunut yhä näkeväisemmäksi, niin että moni asia, joka ennen nosti itsekkyyteni ja ylpeyteni kuohuvahan kapinahan, tuntuu nyt juuri sellaiselta kuin ollakin pitää. Vaillinaistahan tämä tällainen näkeminen aina on, kuten tierämme, mutta onhan kuitenkin, onnistuuhan silti päivä aina joskus pääsemähän pilven takaa, ja silloin elämän näköala – lakeuren kansana tunnette asian – kirkastuu kaunihiksi, korkiaksi ja laajaksi. Ruumihilliset silmäni sen sijahan tulivat sokeiksi eikä verho oo poistunut niiden päältä muualla kuin lääkärin pimiäs huonehes. Jos olisin vielä hengellisestikin sokia, niin en olisi enemmän arvoinen kuin silmänsä menettänyt elukka, enkä siis kelvollinen elämähän. Sellaises tilas mulla ei olis siihen voimiakaan. Mutta uurestansa syttynyt hengellinen valoni on niin kirkasta ja mieltä tyynnyttävää, jotta sen avulla jaksan iloisesti alistua kohtalohoni, kulkia taluttajan turvin ja koitella kepillä tietäni sekä kärellä tätä muuttunutta, rangaistua muotoani. Sieluni silmillä näen itteni näin kulkemas pitkin maantietä, joka suikerteloo loppumattomana rajattoman lakeuren halki, ja oon jo ehtinyt tähän näkyhyn tottua. Mutta mun piti oikeastansa vain kertoa teille, mitä tohtori sanoi lähtiesnäni sairaalasta. "Älkää kiirehtikö repimähän huivia silmiltänne", se neuvoi, "vaan antakaa niiren vielä parantua ja levätä. Eipä tierä, vaikka alkais lopuksi valoa häämöttää". Tuli silloin mieleheni, että jospa annan niiren olla peitos Johannan häihin saakka ja avaan ne vasta silloin. Jos niihin on milloinkaan valo tullaksensa, niin kyllä se tuloo silloin, jolloin lopullisesti kaikki on kääntynyt hyväksi. Nyt otan siis huivin pois.
Hän kohotti kättänsä, mutta laski sen taas ja sanoi hiukan vapisevalla äänellä:
– Ihminen näkyy olovan kaikista päätöksistänsä huolimatta niin heikko, ettei rikkumattoman uljahasti ja pelottomasti rohkene katsella lopullista totuutta silmihin. Kyllä kai se niin on ollut. Ja nyt en uskalla avata silmiäni siitä pelosta, että ne osoittautuisivatkin sokeiksi.
Hän yritti taas nostaa käsiään, mutta nämä vapisivat ja vaipuivat alas raskaasti kuin olisivat olleet lyijyä. Hikikarpalot vuosivat pitkin poskia ja hän supatteli itsekseen kuin muistamatta, missä oli. Syyspäivä alkoi hämärtää, mutta iltaruskon kajo piti vielä tupaa valoisana, sattuen erikoisesti morsiuspariin ja Talvitiehen. Kaikki katsoivat häneen jännityksestä kalpeina, suurin silmin, ja rovasti oli juuri puuttumaisillaan asiaan rohkaisevin sanoin, kun hän voitti heikkoutensa ja poisti tyynesti huivin. Avaamatta silmiään hän seisoi hetkisen jännittyneenä ja kysyi sitten:
– Onko tuvas iltaruskon kajoa?
– On!
Hän avasi silmänsä hyvin hitaasti, nostamalla luomiansa vain värähdyksen kerralla, kohotti päänsä, painoi sen taas nöyrästi, ja sanoi tyynesti:
– Mitään valoa ei mun silmihini kuulla – oon umpisokia.
Syntyneessä hämmästyksen ja surun tyrmistyksessä ei kukaan heti huomannut, että Eliinan pää retkahti rinnalle kuin hän olisi pyörtynyt, ja että leninki, joka vielä äsken oli ollut hohtavan valkoinen, muuttui nyt punaiseksi. Veri tippui norona ja levisi harsomaisessa kankaassa nopeasti kuin olisi elänyt – ihan palanut hulmuten ja laajentuen. Johannan hätäiseen äännähdykseen kuitenkin kaikki äkkiä heräsivät, ja siepaten Eliinan käsivarsilleen Ylitalo kantoi hänet kamariin, omaan vuoteeseensa, jonka Johanna kiireesti levitti.
Koko sen ajan kun sitten kenkkärit juoksuttivat pöytään lipeäkalaa, sillisalaattia, paistia, riisiryynipuuroa ja luumukeittoa, jotka olivat paikkakunnan totuttuja hääruokia, ja pöytäkunta vuoronsa jälkeen nousi ravittuna, kiitti veisaamalla virren säkeistön ja siirtyi erustupaan saamaan kahvia, Ylitalo istui Eliinan luona seuraten tuskallisella mielellä lapsensa vaikeaa kamppailua ja odottaen malttamattomana lääkäriä, jota oli heti lähdetty hakemaan. Kuinka pieni ja hento hän olikaan maatessaan tuossa raanun alla, kuihtunut ja laihtunut kuin olisi aikonut kadota olemattomiin. Siihen hän oli siis päässyt – isän vuoteeseen, paikkaan, johon oli pienenä joka aamu pyrkinyt, tyytymättä ennen kuin oli saanut tahtonsa perille. Siellä, isän leveän selän takana tai kädet lujasti kaulan ympärillä, hän makasi onnellisena, jokeltaen ja puhellen kaipaamatta mitään, ja itkien ja ojennellen käsiään, kun isän lopuksi täytyi nousta ja jättää hänet. Ylitalo oli tuntenut silloin ja tunsi nyt lapsensa täten osoittaman rakkauden niin suureksi, että se teki hänet nöyräksi kuin ansaitsematta anteeksi saatu kymmenentuhannen leiviskän velka. Rysähtäen hän vaipui vuoteen ääreen ja heiluttaen päätänsä suuren tuskan vallassa kapinoitsi Jumalaa vastaan, vaatien selitystä siihen, miksi Eliinan ja Talvitien kohtalo oli näin julma. Siinäkö palkka ja kiitos siitä, että Eliina oli rampuudestaan ja heikkoudestaan huolimatta ollut ympäristölleen päivän säteenä ja onnen lähteenä, esimerkkinä terveille ja täysivoimaisille? Siinäkö palkinto Talvitielle, joka oli oman henkensä uhalla pelastanut ihmisiä kuolemasta? Se oli vääryyttä – vääryyttä! – Ylitalon teki mieli huutaa tuo sana koko hääväen kuullen, kun samalla Eliinan käsi haparoi hänen kasvojansa ja pysähtyi hiljaa silittämään hänen poskeansa. Kumartuen hänen puoleensa Ylitalo kuuli hänen koettavan kuiskata:
– Isä, älä mene pois! Pirä mua kärestä, niin kuolen onnellisna.
Mutta tuvassa alkoi seurameno, laulun ja puheiden vaihtelu, ihmisen hengellisten kokemusten, tappioiden ja toivojen todistelu, kaikessa nyt murheellinen, hillitty, lohduttava sävy. Ylitalo kuuli kaikki, rovastin ytimekkäät sanat, Luoman paapan pidätetystä vakaumuksesta värisevän äänen, ja ymmärsi heidän tarkoituksensa. Vaivihkaa, hienotunteisesti, he tahtoivat totuttaa häntä siihen ajatukseen, että kuolema saattoi tulla pian vierailemaan hänen taloonsa – ehkä odotti jo tuvassa? –, ja ettei sitä pitänyt pelätä. Eihän se näet ollut mitään muuta kuin sen portin vartija, jonka takana kaikki se tulee täydelliseksi, mikä on nyt vajaata.
Mutta kuolema ei vielä tullut kamarin ovesta, vaan jäi odottelemaan pirttiin joksikin aikaa. Eliina parani ja voimistui sen verran, että jaksoi jo istua vuoteessa. Kun sitten eräänä päivänä nuo kauan odotetut valokuvat vihdoinkin saapuivat, hän alkoi kirjoittaa Yrjölle kirjettä.
XVIII
Se juna, jossa Yrjö matkusti Helsinkiin, sivuutti Eliinan aseman myöhään illalla. Hän tuijotti pimeään sille suunnalle, jossa, vainioiden takana, tiesi pienen kylän olevan. Sen elämä kuvastui hänen mieleensä selvästi – Ylitalon isäntä ja tyttäret, erustupa, kamari ja pirtti, oleilu takkavalkean ääressä, keskustelu, iltahartaus ja lopuksi syvä rauha. Eliina ehkä lukee jotakin "lorukirjaa", jonka on ottanut lainastosta, ja nostaen välillä päätänsä katselee kirkkaasti viime puhujaa. Muistaneeko minua? Yrjö tunsi varmasti hänen niin tekevän – ehkä enemmän kuin oli terveellistä. Muistihan hänkin Eliinaa alituiseen – hänen kaunista päätänsä, kirkkaita silmiänsä ja iloista nauruansa – ja vaipui ajattelemaan häntä ja kesän monia hetkiä, varsinkin niitä kahta, jolloin he palasivat iltamasta ja viettivät kahvihetkeä tuvassa. Yrjö ei voinut olla yhä uudelleen tutkimatta niitä ja silloin syntyneitä sielullisia kokemuksiansa, ja totesi joka kerta, että niissä oli jotakin samalla valoisaa ja murheellista, ikäänkuin viehättävää leikkiä ikuisen eron kynnyksellä.
– Sitä kirkassilmäistä tyttölastako, joka oli kesällä mukanas iltamis, koitat siinä tiirailla pimeyren läpi? kysyi Heikki, joka oli noussut samaan junaan ja aikoi Yrjön asuintoveriksi.
– Sitä kai, vastasi Yrjö vältellen ja painui istumaan.
– Vahinko, että se on rampa, tyttöparka, jatkoi Heikki. – Jos sillä olis tervehet jalat, niin se olis kuin pajun vitsa. Katselin minä sitä sen verran. Minkälainen se oli kotioloissa – nöyrä ja hyvätapainen, vai?
– Iloinen ja älykäs, sivistynyt. Koko talo ja kaikki sen ihmiset olivat mieluisia. Ikävöin heitä vilpittömästi.
– Uskon sen. Mutta kun tyttö on rampa, niin on parasta ajoissa keskeyttää, jottei pääse kiintymähän liiaksi. Jos niin käy, niin se alkaa eron jälkehen nuutua ja saattaa vaikka kuolla suruhunsa. Ne ovat tytöt sellaisia – sanotahan –, sillä enhän minä kokemuksesta puhu. Ei mulla tietääkseni pitäis olla ketään niin äkäistä perähänsurijaa.
– Taitavat tytöt tuntea sinut liian tarkkaan?
– Tierä häntä, mitä tehnövät – totuures minä niiren kans koitan olla. Mikä sitten lienöö syynä, etteivät ne tahro oikein tulisimpahan vimmahan yltyä, vaan töyttivät pois, kun musta näyttäis kosintapusu alkavan olla paikallansa. Ei niiren luulis katsovan karsahasti tätä rauroitettua koipeanikaan, sillä onhan laajalta mainittu asia, että oon siitä huolimatta tai oikiastansa juuri sen tähren maakunnan parahia valssin tanssijoita – sinä tierät?
Yrjö myönsi asian niin olevan.
– No! jatkoi Heikki ylpeästi. – Mutta vaikka ne antavatkin tanssittaa ittiänsä aivan vyyhreksi, niin eivätpä silti suostu tulemahan jäährytyskävelylle, vaan keksivät jos mitä verukkehia. Ja mulla kun on tuo partakin kutittavimmillansa, niin että luulis sen tuntuvan poskehen aika mukavalta...
– Oletko siinä juttuinesi ja partoinesi!
Yrjö tiesi Heikin suutelu- ja muut puheet turhaksi kerskailuksi – mies pelkäsi tyttöjä niin, ettei olisi koskenut heihin suurin surmin –, mutta silti häntä niiden pieni kyynillinen vivahdus harmitti ja loukkasi. Hän painui penkinnurkkaukseen, nosti palttoonsa liepeen suojakseen ja alkoi elää uudelleen äskeistä kesää. Se oli hänestä nyt äärettömän pitkä ja erotti hänen ylioppilaskeväänsä kulumassa olevasta syksystä niin jyrkästi kuin helakka raita katkaisee valkoisen kankaan. Tuo, mitä Heikki oli sanonut, oli ollut pohjalla koko ajan ja tehnyt kaiken siksi, mitä se nyt oli. Mutta Eliina oli ymmärtänyt sen ja samoin hän, eikä heillä ollut mitään syytä pitää pahaa omaatuntoa. Elämä oli näin järjestänyt – tuo salaperäinen "elämä", joka oli kolmessa lyhyessä kuukaudessa tehnyt nuorukaisesta melkein miehen – antanut hänen aavistaa rakkauden autuutta, puhunut hänelle vakavien ihmisten erikoisista sielullisista kokemuksista, ja käyttänyt häntä kuoleman kynnyksellä, temmaisten hänet siitä omalle puolelleen viimeisessä silmänräpäyksessä. Näiden asioiden muisto värisytti häntä ja istuessaan siinä nyt hänestä tuntui kuin hän olisi ollut palaamassa tuntemattomasta maasta, löytöretkeltä, jonka kuluessa oli kokenut jännittäviä sielullisia ja ruumiillisia seikkailuja.
Ja nyt hän oli Helsingissä – oli ollut jo muutaman viikon – ja asui pienessä vanhassa puutalossa jossakin Albertinkadun puolella, huonetoverina Heikki. Se romantiikka, joka oli kimallellut tämän "suurkaupungin" ilmassa keväällä, oli alkanut jo haihtua, suoden vähitellen sijaa harmaalle arjelle. Opinnot olivat vielä epäselvää, epätoivoista kaaosta, jonka takaa päämäärä ei päässyt häämöittämäänkään, mutta tiedon viehätyksestä oli silti jo tuntunut tuulahdus, herättäen voimakkaasti eloon sen kaipuun, jonka valtaan Yrjö oli jo koulussa joutunut. Se kiehtoi samoin kuin taide, teatteri ja musiikki; ajatellessaan sitä Yrjö näki elämän lämpimän punaisena, karmiinin värisenä, upeasti poimuttaneena, raskaana samettiesirippuna, jonka keskeltä saattoi milloin hyvänsä tulla näkyviin nuori, kaunis, juhlapukuinen nainen, täysikasvuinen sekä ulkonaisesti että älyllisesti, muhkea, värisyttävän ihana. Väkevä jano valtasi hänet ja hän tahtoi rynnäten ottaa omakseen kaikki olevaisuuden aarteet.
Ne olivat hänen unelmiaan ja hän hymähti niille silmätessään ympärilleen koruttomaan huoneeseensa, joka oli kaikista vähiten mikään aarrekammio. Mutta mitäpä siitä – unelmissa saattoi olla vaikka kuningas. Hän ei ollut viime aikoina ehtinyt harrastamaan lukujaan juuri ollenkaan, sillä osakunta puuhasi suuria arpajaisia oman talon rakennusrahaston hyväksi. Siinä hommassa olivat menneet monet illat ja viime aikoina päivätkin, ja kaikki muu oli pyrkinyt unohtumaan. Kieltämättä se oli hauskaa. Yrjön täytyi myöntää tätä huvia suuresti lisänneen sen, että hän oli sattunut samaan komiteaan kuin Alli, vanha tuttava sieltä kotikaupungista, "flamma", niinkuin siellä sanottiin, viime kevään ylioppilas hänkin. Kuinka kauan hän oli tuntenut Allin? Siitä asti, kun he molemmat kävivät valmistavaa koulua ja Alli juoksi joka aamu häntä vastaan kirjalaukku kädessä. Sitten oli kävelty Kirkkokadulla, laskettu mäkeä, luisteltu ja käyty tanssiretkillä Knuutilassa. Mutta ei Yrjö myöntänyt siinä mitään erikoista olleen, ei ainakaan rakkautta, – vain ystävyyttä. Kertaakaan hän ei ollut ajatellutkaan mitään sellaista kuin suutelemista, vaan he olivat aina seurustelleet reiluina tovereina. Keväällä Helsingissä tuskin nähtiin. Mutta käydessään nyt syksyllä äidin luona Yrjö oli tavannut Allin – ei voinut olla tapaamatta, kun tämä tuli Yrjön äidin luo, jossa kuului usein pistäytyneen. Ja kun hän ilmestyi pienen kamarin kynnykselle luvuistaan levähtäneenä, punaposkisena, raikkaana, naisellisesti ja kypsyneesti muhkeana, sekä tervehti häntä samalla ujon siveästi ja salatun rohkeasti, Yrjö tunsi muuttuneensa kesän kuluessa ja olemuksensa vastaavan Allin tenhovoimaan toisin kuin ennen. Siitä seurasi pakostakin alituista yhdessäoloa, jota oli itsestään selvänä asiana jatkunut Helsingissä. Vaikka Yrjö tunsi olevansa jollakin tavalla uskoton Eliinalle ja kärsi tästä, hän ei kuitenkaan voinut olla pyrkimättä Allin seuraan. Hän ymmärsi kyllä, ettei hänellä ollut mitään uskollisuuden velvollisuutta ja ettei sellainen olisi ollut järkevääkään, mutta siitä huolimatta hänen herkkää tuntoaan vaivasi luulottelu, että hän oli jollakin tavalla "hylännyt" Eliinan. Kesällinen tarina oli sittenkin ollut niin puhdas, kaunis ja ehdoton, että se ikäänkuin vaati "uskollisuutta kuolemaan saakka". Allin ilmestyminen Eliinan kuvan rinnalle särki sen, toi siihen ristiriitaa ja kipeyttä. Sille ei voinut mitään – nämä asiat olivat salaperäisiä ja noudattivat omia lakejaan.
Helsingissä Allin tapaaminen oli romanttisempaa kuin kotikaupungissa, jossa kaikkien silmät vartioivat heitä. Täällä heitä ei kukaan tuntenut, vaan he olivat kuin aarniometsässä tai merellä, aina vain kahden. Kuin huomaamattaan Yrjö kerran pisti kätensä Allin kynkkään eikä tämä ollut siitä milläänkään. Turvallisesti toisiinsa nojaten he kulkivat näin Allin ovelle saakka. Siitä Yrjö ei kuitenkaan mennyt sisään ja Alli sanoi nopeasti hyvästit. Mutta Yrjö näki mielessään Eliinan surumielisen katseen ja tunsi tunnossaan piston. Hän kirjoitti silloin Eliinalle kirjeen, jossa kertoi laajemmin oloistaan ja asioistaan, mutta varoen tarkoin päästämästä mihinkään kohtaan sellaista sävyä, jonka Eliina olisi saattanut tulkita "rakkaudeksi". Hän tunsi sen olevan viisainta ja järkevintä, mutta inhosi samalla itseään, sillä eikö koko tuo kirje ollut silkkaa valhetta? Niin ainakin hänestä näytti sillä hetkellä, mutta hän tukahdutti tämän tunteen ja antoi kirjeen mennä.
Eräänä päivänä hän sitten osti uuden palttoon – Allin suorittaessa toimeliaasti tarpeelliset tinkimiset. Yrjö oli nolo ja ujoileva, sillä hän huomasi juutalaisen pitävän heitä kihlattuna parina, ehkä naimisissa olevina. Sen jälkeen he menivät Yrjön luo, koska tämän täytyi jättää sinne vanha palttoonsa. Siellä hänelle muistui mieleen Eliinan lahjoittama monogrammi ja hän aikoi jo pyytää Allia ompelemaan sen paikalleen. Käsi jo veti auki laatikon, jossa se oli – samassa paikassa kuin Eliinan kömpelöllä käsialalla kirjoittama kortti ja kirje –, kun hän huomasi olevan jollakin tavalla sopimatonta ehdottaa Allille sellaista. Tämä alkaisi tietenkin kysellä, kuka sen oli ommellut, jolloin Yrjön täytyisi kertoa kenties enemmän kuin halusi; sitten hän luultavasti pitäisi Eliina-raukan koruommelta huonosti tehtynä ja rumana, jollainen se todella olikin, kuten Yrjö oli eräänä päivänä sitä katsellessaan huomannut. Siitä oli ikäänkuin haihtunut jotakin – niiden päivien onnen tunnelmaa, joiden kuluessa se oli ommeltu – ja sen piirustus ja värit sekä kultakimalteet olivat jollakin tavalla kömpelöitä ja – talonpoikaisia. Yrjön sielusta kuului kipeä parahdus hänen ajatellessaan näin – "että hän saattoi olla näin julma ja tunteeton!"
Hän painoi laatikon kiinni sanomatta mitään ja he lähtivät jälleen ulos, teatteriin, niinkuin olivat jo aikaisemmin päättäneet, katsomaan Romeota ja Juliaa. Yrjö tunsi, ettei hän voisi ainakaan nyt kiinnittää tuota koruommelta palttooseensa, sillä se ei kestäisi Allin hienotunteisintakaan arvostelua. Vaikka Alli ei sanoisi mitään, niin se olisi silti loukkaus häntä kohtaan. Yrjö totesi olevansa pelkuri raukka, kurja olento, menetellessään näin, mutta ei voinut muuta. Jos hän olisi menetellyt oikein, hän mietti, hän olisi pyytänyt Allia ompelemaan korun kiinni ja vastannut rehellisesti hänen kaikkiin siitä johtuviin kysymyksiinsä. Ehkäpä hän erehtyi Allista – piti häntä huonompana kuin hän ansaitsi? Ehkä Alli saattaisi hänet häpeämään ymmärtämällä täysin oikein ja osaaottavasti Eliina-raukan hienot ja kauniit tunteet? Se voisi olla Allille sopiva koetus: ellei hän kestäisi sitä, hänen luonteensa ei olisikaan niin jalo kuin Yrjö vaati.
Mutta mitä hän nyt tässä sellaisia kokeita toimeenpanemaan – niistä tulee vain ikävyyksiä. Ehkä ei Eliinakaan haluaisi näyttää koruansa kellekään? Olkoon nyt tämä asia. Toveritkin moisille merkeille väliin ilkamoivat, kysellen, ovatko ne morsiamen kiinnityssinettejä, joilla ovat asianomaisen ikuisesti omakseen "plombeeranneet"?
Yrjö heräsi mietteistään Heikin tullessa touhuten sisään ja alkaessa heti toruen julistaa:
– Täällä sinä vain uinailet silmät auki etkä ole vielä partaas ajanut. Ja juhla alkaa jo tunnin päästä. Minä kävin oikein herrasparturis, niin että kyllä minun nyt pitäis kelvata. Hävettää, kun aikainen mies tuloo näin hyvälle. Tunnetko? Kuin ruusut ja kukkaset. Alahan kaapia pois untuvias, että jourutahan ajois, tarvitsematta juosta lääpästyksihin.
He alkoivat pukeutua. Heikki selitti:
– Tuo frakkipaita pilaa multa juhlan – sen tunnen ereltäpäin. Näet siinä ovat nuo rintanappien reiät sen verran laajentunehet – tai se silittäjäeukko pössöö on typeryyresnänsä kovottanut ne irvollensa –, jotta jos siellä tiimellyksen kuumuures, juuri kun parahillansa mennähän pas de quatrea tai pas d' Espagnea tai mignonia – et taira tuntiakkaan näitä uusia herrasväen karkeloita? –, hiukan laajennan rintakehääni – ja se laajenoo varmahan, jos Aino – "Ah, Aino, Aino, jos tietäisit, kuin kerran lemmin mä sua" – se ei oo hullumpi laulu, sopii allekirjoittanehen olosuhteisihin ja vaiheisihin vähän perhanan hyvin – "Niin itkisit, niin itkisit joka kerta, kun muistelet mua" – juuri vissisti tekisit sen, likka-riepu –, niin, jos Aino eres yhren ainoan kerran avaa silmäteränsä ja päästää niistä valovirran kurjahan syrämeheni, niin silloin napin kanta saattaa nuljahtaa läpi ja koko suuren paalisalongin nähtäväksi paljastuu eteläpohjalaisen puukkojunkkarin ja päähäjyn hirviä karvainen rinta. Kammottava paikka, totisesti! Mistä siepatahan niin paljon hajusuolaa, jotta kaikki pyörtynehet saarahan virvoitetuksi?
– Onhan siellä vesiposti seinässä – päästä siitä suihku liikkeelle, niin kyllä virkoavat.
– Älä pilkkaa pyhää asiaa! nuhteli Heikki ja jatkoi:
– Siitä oon ollut viime aikoina hiukan huolisnani, jotta mitenkä oikein pärjään pas de quatressa, siinä kun pitää yhres paikas mukavasti notkahruttaa toista polvea, juuri sitä, joka ei mulla suju vaikka mitä tekis. Olin huomaavinani päivällä, kun vähän harjoittelimme juhlahommain lomas, Ainon kasvoilla jonkin verran kauhistunehen ilmehen, ja se vihlais mun nuorta syräntäni, joka on "ajatuksia täynnä", kuten laulus väitetähän...
Istuessaan Allin vieressä, jonka muhkea avokaulaisuus ja verevä kauneus herätti hänessä melkein pelkoa, Yrjö muisti kesällistä juhlaa, jossa oli ollut Eliinan kanssa. Se johtui hänen mieleensä etsimättä senkin vuoksi, että osakunnan inspehtori, joka tuossa juuri piti puhetta, loihti kaukaisen kotiseudun ilmieläväksi. Ero sen ja tämän tilaisuuden, niiden ja näiden ihmisten välillä oli suuri, ja sen ajatteleminen herätti Yrjön mielessä jonkinlaista epäselvää syyllisyyden tunnetta. Oli kuin hän olisi tehnyt jollakin tavalla väärin istuessaan tässä loistavassa salissa, hienosti puettujen, iloisten ihmisten joukossa, ylellisyyden ympäröimänä, samalla kertaa kun suuret joukot, lähes koko kansa, olivat kaikkea tätä vailla ja kärsivät puutetta kaukaisissa perukoissa. Mutta puhujakin oli todennut tällaisen parempiosaisten hienon syyllisyydentunteen olemassaolon ja käänsi nyt sanansa innostavaksi kehoitukseksi nuorisolle asettamaan elämänsä viitat niin, että tuloksena olisi epäitsekäs, uhrautuva työ kansan kohottamiseksi sekä aineellisesti että henkisesti. Innostuksen kohahdus humahti nuorisoparven läpi ja Yrjön sielussa lehahti kirkkaaksi ja auvoisaksi kaikki se, mitä hän oli tähän saakka isänmaasta kokenut ja ymmärtänyt – kevät ja silloin täällä Helsingissä sattunut kohtalokas tapahtuma, matka Pohjanmaalle ja olo siellä, Ylitalon vakavat puheet ja miettiväinen katse, auran kurjessa uupumatta astuva kansa – rakas isänmaa!
Juhla jatkui, innostus kohosi ja nuoruus pääsi oikeuksiinsa. Suuren sähkökruunun alla keinui keskeytymättä merellinen monenväristä silkkiä ja taivaallinen kirkkaita tähtiä, joista säteili korkein maallinen onni. Yrjö heittäytyi karkelon pyörteeseen ja Alli heitti häneen rohkeita, säihkyviä katseita, jotka lävistivät hänet kuin sähkövirta. Mutta koko ajan hänellä oli omituinen tunne tai mielikuva – hän ei voinut oikein ymmärtää, mitä se oli –, että joku noista valkoisimmista, keveimmistä, kirkassilmäisimmistä silkki- ja harsoneidoista olikin oikeastaan Eliina, joka oli parantunut, saanut takaisin kaiken sen nuoruuden, mistä oli rampuutensa vuoksi jäänyt osattomaksi, salaperäisellä tavalla kiitänyt tänne, ja nautti nyt karkelohaaveensa toteutumisesta. Tämä mielikuva tuli niin todelliseksi ja eläväksi, että Yrjö vilkaisi melkein peläten ympärilleen. Hän katsoi tanssiessaan seiniä peittäviin isoihin kuvastimiin, joista välkkyi keskeytymättä silkin loistoa, harson sumumaista kauneutta ja koristeiden säihkyvää kimalletta. "Tuo voisi olla Eliina", hän kuvitteli samalla kuin vaihtoi sanan tanssitoverinsa kanssa, "tai tuo, joka on hento ja keveä kuin poutapilvi suvipäivänä lakeuden yllä". Hänen mielikuvansa muuttui niin eläväksi, että hänen täytyi silmänräpäykseksi ummistaa silmänsä päästäkseen näkemästä sitä. Eriskummallinen ajatus lensi hänen mielteidensä piiriin kuin taivaalle ilmestyvä outo lintu: "Ehkä Eliina onkin täällä – sittenkin jollakin selittämättömällä tavalla mukana tanssissamme – tässä vieressäni?"
Syystalven pimeä, räntäinen, alakuloinen aamupäivä oli jo kulunut pitkälle, ennenkuin Yrjö heräsi juhlavalvonnan aiheuttamasta raskaasta unesta. Hän makasi liikkumattomana, ummessa silmin, ettei kadottaisi mitään siitä herkästä, suloisesta tunnelmasta, johon Allin ja hänen iltansa oli kohonnut ja päättynyt. Hän muisteli ja eritteli sen kaikkia vivahduksia, varsinkin eroa Allin ovella.
Mutta Allista hän ei ollut nähnyt unta niinkuin oli toivonut, vaan Eliinasta. Se oli omituista, pyhää, vakavaa ja epäselvää, niin ettei siitä jäänyt muistiin muuta kuin tunnelma – häivähdys jostakin satumaisesta kukkasniitystä, jolla keveä, valkea olento riemuiten karkeloi, ja sitten käsittämättömistä tähtimaailmoista, joissa kuljettiin ei kävellen vaan liitäen keveästi kuin kukanhöytyvä. Selvimpänä säilyi muistissa hellä, kirkas katse, huulien keveä kosketus ja kuiskaus, joka tuntui sanovan ikuiset hyvästit.
Hänen täytyi nyt herätä, sillä vuokraemännän lapset, pieni poika ja tyttö, tulivat meluten sisään palvelijattaren mukana, joka toi kahvia. Säpsähtäen hän huomasi tarjottimella kirjeen ja tunsi tutun käsialan. Pyytäen lapsia poistumaan, "etteivät herättäisi Heikki-setää", hän otti kirjeen ja viivytti sitä epäröiden kädessään. Kuori oli harmaa ja vaatimaton, liimaus niin huono, että kieli oli melkein irtautunut, ja käsiala liikuttavan alkeellista. Sisässä oli jotakin kovaa. Hän repäisi kirjeen auki ja otti sieltä ensimmäiseksi Eliinan valokuvan.
Yrjö silmäili sitä melkein pelkäävän hartauden ja liikutuksen vallassa. Se oli hyvä: Eliinan pää esiintyi siitä kauniisti, joskin silmät olivat vähän säikähtyneen näköiset. Hän oli tietysti ollut jännittynyt sitä otettaessa – maalaisten valokuvissa on usein tällainen ilme. Katsottuaan sitä kauan Yrjö alkoi lukea kirjettä.
Rakas Yrjö!
Et kai pitäne pahana, vaikka kirjoitankin näin – Rakas Yrjö? Se tuloo itsestänsä, minä kun mielesnäni aina puhuttelen sua siten. Eihän sitä tarvitse kenenkään tietää eikä se merkitse mitään, mun on vain niin mukava olo, kun saan sanoa siten. Täällä ovat ollehet Johannan ja Akselin häät kuten tierät ja hyvin ne menivät. Mutta sitä et oo tainnut kuulla, että Talvitie oli niis läsnä. Sen talutti tänne Kerttu, josta se nyt oikein kovasti tykkää, ja se sanoi säästänehensä sitehen pois oton tähän asti. Ja kun se otti sen pois sitten kun vihkitoimitus oli suoritettu, niin se sanoi kaikkien tyrmistykseksi olovansa umpisokia. Se oli kauhia asia eikä sitä voi yhtään ymmärtää, miksi hänen niin kävi. Mutta sille ei voi mitään – täytyy vain nöyrästi alistua kohtalohonsa. Talvitie kantaa osansa kuin mies ja sanoo tullehensa vain sitä näkevämmäksi sielusnansa. Hän nai Kertun ja heitä on jo reisun kuulutettukin. Ne on hyvin onnellisia ja samoin Akseli ja Johanna, jotka asuvat erustuvas. Minä asun nyt tupakamaris ja isä on muuttanut yläkertahan, paapan kamarihin, koska hän nyt kerta pian paapan virkahan joutaa. Niinkuin siis tästä näet, täällä on kaikesta surusta huolimatta syntynyt onni ja rauha.
Mun terveyteni on ollut erinomaisen hyvä – se yskäkin, josta silloin pois lähtiesnäs huolehrit, on parantunut kokonansa. Oloni on niin keviä ja mieleni iloinen, että pian heitän nuo rakkahat sauvani nurkkahan ja rupian hyppelemähän ittenäisesti. Ja muutoinkin oon tyytyväinen elämähäni. Muistelen aina mennyttä kesää ja sua, kun olit täällä meillä, ja kuinka hauskaa meillä oli yhres. Ethän sä kuulu tänne eikä sun pirä suinkaan ajatella, että olisit sitonut itses minuhun jollakin tavalla – mun täytyy tästä sulle nimenomaan sanoa, jotta tuntisit olos vapahaksi, kun jourut siellä suures maailmas nuorten naisten seurahan ja torenteolla rakastut johonkin niistä. Vaikka oonkin pössöö maalaistyttö, niin ymmärrän, että näin täytyy olla. Älä siis huolehri äläkä välitä musta – oon sulle hyvin kiitollinen, kun toit ystävyyrelläs elämähäni niin suuren rikkauren, että nämä pimiät syksypäivätkin tuntuvat valoisilta, kun sitä ajattelen. Jumalalta se on tullut ja se on imehellinen meirän silmisnämme. Kiitos sulle, rakas Yrjö, kaikesta – vieläkin sanon, etten olis ikänä luullut mun raukan kohralle sellaista imestä tapahtuvan. Nyt voin kuolla tyytyväisnä, sillä vaikka eläisin saran vuoren vanhaksi, en tulis tätä rikkahammaksi.
Lähretän nyt sen valokuvan, josta kesällä oli puhe. Ei se oo onnistunut, sillä mua ujostuttaa ja peljästyttää valokuvaajas, maalainen kun oon. Sun kuvas on paljo paree – ostin siihen kaupungista raamit ja se on nyt tuos pöyrällä. Ei sun pirä panna mun kuvaani näkyvihin – pirä sitä looras, niin että näet sen joskus, kun avaat sen. Jos olis pöyrällä, niin vierahat kyselisivät, kuka se on, ja sitä niiren ei tarvitte tietää. Minä olin sun matkallas vain pieni leikkitoveri, joka on pikoohin muuttuva uneksi ja varjoksi, niinkuin kaikki muukin täs ajallises elämäs.
Eikä mulla ookkaan muuta sanomista ja paperikin jo loppuu. Hyvästi siis, rakas, rakas Yrjö, ja vielä kerta kiitos kaiken erestä. Minä rukoilen sun puolestas Jumalaa joka aamu ja ilta ja koko päivän, että menestyisit puuhisnas ja tulisit kunnon mieheksi. Kaikki lährettävät sulle paljon tervyysiä, mutta eniten kesällinen tuttavas
Eliina Ylitalo.