Viimeiseen mieheen
Zane Grey (1872–1939)
Jean Isbel matkustaa Arizonaan auttamaan isäänsä karjanajajien ja lammastilallisten välisessä sukuriidassa. Karuun Tonto Basiniin sijoittuva tarina seuraa säälimätöntä kamppailua, jossa perheen kunnia ja orastava rakkaus asettuvat vastakkain.
Zane Greyn 'Viimeiseen mieheen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2056. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
VIIMEISEEN MIEHEEN
Kirj.
Zane Grey
Englanninkielestä ["To the Last Man"] suomentanut
Väinö Nyman
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.
Karujen seutujen läpi jatkuneen ja vastamäkeen suuntautuneen ratsastuksen jälkeen Jean Isbel purki kuormansa leiriytyäkseen seetrimetsikön laitaan, jossa pajuja ja pumpulipuita kasvava kanjoni tarjosi hänelle vettä ja ruohoa.
Hänen juhtansa olivat väsyneet, erittäinkin kuormamuuli, joka oli kantanut raskasta taakkaa. Huokaisten syvään huojennuksesta ne laskeutuivat polvilleen ja piehtaroivat tomussa. Jean itsekin tunsi jonkinlaista huojennusta päästäessään toverinsa laitumelle. Hän ei ollut tottunut hedelmättömien seutujen kuumiin, tomuisiin, häikäisevän valoisiin päiviin. Ojentaen pitkän ruumiinsa suoraksi pienen puron rannalle hän joi janoisesti sen punaisten kivien yli lorisevaa kirkasta vettä. Vesi oli kylmää, mutta katkeran makuista siihen liuonneen lipeäsuolan vuoksi, josta hän ei pitänyt. Hän ei ollut Oregonista lähtönsä jälkeen saanut maistaakaan kirkasta, makeaa, kylmää vettä, ja kaipasi sitä yhtä paljon kuin hän ikävöi komeita varjoisia metsiä, joita oli rakastanut. Tämä villi, loppumaton Arizona näytti joka suhteessa vihattavalta.
Kun hän vihdoin kiiruhtamatta oli toimittanut askareensa, oli ilta hämärtynyt ja nurmisudet olivat aloittaneet ulvontansa. Jean kuunteli tyytyväisenä niiden ulvontaa ja viileän tuulen huminaa seetreissä, sillä nämä yksinäiset äänet olivat hänelle tuttuja. Seetrinoksat paloivat kirkkaasti ja niiden savu tuoksui erittäin miellyttävältä.
"Luulenpa, että vielä opin pitämäänkin Arizonasta", hän mumisi. "Mutta ikävöin vesiputouksia ja tummanvihreitä metsiä. Sen täytyy johtua minussa piilevästä intiaanista... Isäni on joka tapauksessa kovasti apuni tarpeessa, niin että luultavasti jäänkin nyt tänne."
Jean heitti muutamia seetrinoksia tuleen, jonka valossa hän avasi jälleen isänsä kirjeen, toivoen uudestaan lukiessaan käsittävänsä sen paremmin. Kirje oli viipynyt matkalla pari kuukautta, ennenkuin hän oli saanut sen. Se oli kulkenut matkustajien mukana, postivaunuissa, junassa, veneessä ja lopuksi jälleen postivaunuissa. Koska se oli kirjoitettu lyijykynällä vanhasta tilikirjasta reväistylle lehdelle, olisi sitä ollut vaikea lukea, vaikka kirjoitus olisi ollut selvempääkin.
"Isän käsiala on aina ollut huonoa, mutta en ole milloinkaan nähnyt sen olevan näin vapisevaa", Jean sanoi ajatellen ääneen.
Grass-laakso, Arizona.
Poikani Jean! Tule kotiin. Täällä on kotisi ja täällä sinua
tarvitaan. Kun matkustimme Oregonista, luulimme kaikki, ettet
sinäkään jäisi sinne enää pitkäksi aikaa. Mutta siitä on jo
kulunut vuosia. Minä alan tulla vanhaksi, ja sinä olet aina ollut
uskollisin pojistani. En tarkoita, että milloinkaan olisit ollut
oikein vakava. Mutta luontosi veti sinua metsiin. Sinä olet
tullut äitiisi ja veljesi, Bill ja Guy, taasen minuun. Sinussa on
intiaaniverta, Jean, ja senvuoksi tarvitsen sinua nyt. Minulla on
paljon karjaa ja hevosia, ja laitumeni on mitä parhain. Olemme
kuitenkin viime aikoina menettäneet karjaa. Ja pahinta on, että
lammastarhureita on muuttanut Tontoon ja heidän katraansa syövät
paljaaksi koko Grass-laakson. Karjanomistajat ja lammastarhurit
eivät voi milloinkaan vetää yhtä köyttä tässä maassa. Huonot
ajat ovat tulossa. Minulla on vielä muitakin syitä huoliini
ja siihen, että tarvitsen apuasi, mutta saat kuulla niistä
suullisesti. Mitä tehnetkin, luovu siitä ja lähde niin ajoissa
matkalle Grass-laaksoon, että joudut tänne kevääksi. Pyydän sinua
tuomaan mukanasi muutamia pyssyjä ja runsaasti ammuksia. Piilota
ne matkatavaroittesi joukkoon. Jos kohtaat jonkun tullessasi
Tontoon, kuuntele enemmän kuin puhut. Ja lopuksi, poikani, älä
anna minkään pidättää itseäsi Oregonissa. Jos sinulla on morsian,
tuo hänet mukanasi tänne. Terveisiä isältäsi.
Gaston Isbel.Jean mietiskeli tämän kirjeen sisältöä. Hän muisti, että hänen isänsä oli aina ollut itseensäluottavainen, joten kirje oli hänelle järkyttävä yllätys. Hän ei käsittänyt kirjeen rivienvälistä merkitystä, vaikka oli viikkokausia matkalla ollessaan alituiseen mietiskellyt sitä.
"Niin, isä alkaa vanhentua", mumisi Jean sekä hellästi että surullisesti. "Hänen täytyy olla jo paljon yli kuudenkymmenen... Hän on rikas, mutta on menettänyt karjaa, ja lammastarhurit aikovat syöttää lampailleen hänen laitumensa. Isä sietää rosvoamista, mutta ei lammastarhurien puolelta."
Jeania liikutti isänsä kirje, mutta samalla hän tunsi itsensä sen johdosta oudon vakavaksi. Entinen huolettomuus muuttui syväksi vakavuudeksi. Hän rakasti Oregonin laajoja, hiljaisia metsiä ja kohisevia virtoja; tämä rakkaus oli peräisin hänen luonteensa herkemmästä puolesta. Matkustaessaan laivassa San Diegoon ja postivaunuissa Sierra Madren halki, mutta varsinkin ratsastaessaan viimeistä taivaltaan tuntemattomien maiden poikki hän muuttui yhä vakavammaksi. Huolimatta uskollisuudestaan Oregonia kohtaan hänen oli pakko myöntää maatessaan eräänä iltana makuuhuopiinsa kääriytyneenä, että Arizona oli mielenkiintoinen maa. Seikkailurikas tulevaisuus odotti häntä täällä. Taivaskin, joka kaartui tummana ja tähtikirkkaana, näytti erilaiselta – paljon läheisemmältä, laajemmalta, sinisemmältä. Salvian ja seetrien voimakas tuoksu ja nuotion savu täytti ilman uuvuttaen hänet vähitellen uneen.
Aamun koitteessa hän nousi makuuhuopiensa välistä ja vedettyään kengät jalkaansa aloitti päivän iloisena ja virkistyneenä. Huurteinen kohiseva metsä ja kylmä nipistelevä ilma kannustivat häntä toimintaan. Hänen hevosensa ja muulinsa olivat syöneet itsensä kylläisiksi yön aikana, ja pienen kanjonin ruoho ja vesi oli virkistänyt niitä. Jean nousi satulaan ja ratsasti seetrimetsikköön iloiten siitä, että oli vihdoinkin jättänyt hedelmättömien seutujen loppumattomat taipaleet taakseen.
Polku, jota hän seurasi, näytti harvoin kuljetulta. Se vei suoraan erääseen paikkaan, jota nimitettiin Partaaksi. Partaalta saattoi jo nähdä alangossa sijaitsevan Grass-laakson. Maa kohosi vähitellen.
Kasviston luonne ilmaisi Jeanille, kuinka korkealle hän oli jo tullut. Surkastuneiden, kuivien seetrien sijaan ilmestyi tummempia, vihreämpiä ja tuuheampia. Senjälkeen seurasi pitkiä, tiheälehväisiä ja vihreämarjaisia puita. Aukeilla tasamailla kasvoi salviapensaita ja ruohoa, sitten tuli pinjoja, ja hetkisen kuluttua ilmestyi niiden joukkoon ruutukuorisia katajia. Jean tervehti ensimmäistä mäntyä lyömällä kämmenellään sen ruskeaa, rosoista kuorta. Se oli pieni kääpiömänty, joka taisteli siellä olemassaolonsa puolesta; seuraava oli suurempi ja sitten niitä oli jo useampia. Noin puolenpäivän tienoissa Jean pysähtyi vesilammikon rannalle, joka oli muodostunut sulaneesta lumesta, ja juotti hevosensa. Hän huomasi muutamia hirven jälkiä mudassa ja useita suuria linnunjälkiä, jotka olivat outoja hänelle. Hän luuli niitä villien kalkkunoiden tekemiksi.
Polku haarautui lammikon vieressä, eikä Jeanilla ollut aavistustakaan, minkä haaran hän valitsisi. "Luullakseni se on samantekevää", hän mumisi aikoen nousta satulaan. Hänen hevosensa heristi korviaan ja katseli taakseen tielle, Jeankin kuuli ravaavien kavioiden kapsetta ja näki hetken kuluttua ratsastajan.
Jean oli tiukentavinaan hevosen satulavyötä tarkastellen samalla lähestyvää ratsastajaa. Kaikki tämän maan miehet herättivät hänessä suurta mielenkiintoa. Kaukaa tämä mies näytti aivan samanlaiselta kuin muutkin Jeanin tapaamat arizonalaiset. Hän oli pitkä ja laiha ja istui kuin satulaan valettuna. Hänellä oli suuri musta hattu ja kaulassa likainen punainen huivi. Hänen liivinsä oli auki eikä hänellä ollut takkia.
Mies ratsasti lähemmäksi pysähtyen muutaman askeleen päähän Jeanista.
"Päivää, vieras", hän sanoi töykeästi.
"Päivää!" Jean vastasi. Hän tajusi vaistomaisesti tämän kohtauksen tärkeyden. Mies tarkasteli Jeania ja tämän varusteita terävin silmäyksin. Hänen kasvonsa olivat tomunväriset ja päivettyneet, kapeat ja ankarat; pitkät kellertävät viikset peittivät hänen suunsa ja silmien katse oli tuima. Tämä mies oli verraten nuori eikä näyttänyt vielä sanottavasti tutustuneen Lännen koviin kokemuksiin. Kun hän laskeutui satulasta, näki Jean, että hän oli pitkä arizonalaiseksikin.
"Huomasin jälkenne tuolla jonkun matkan päässä", mies sanoi ja irroitti kuolaimet juottaakseen hevosensa. "Mihin olette matkalla?"
"Olen luultavasti eksynyt", Jean vastasi. "Seutu on minulle outoa."
"Niin olette. Huomasin sen jäljistänne ja viimeisestä leiripaikastanne. No niin, minne olitte matkalla, ennenkuin eksyitte?"
Kysymys oli harkitsevan kylmä ja kajahti tiukalta ja kiivaalta. Jean tunsi siitä puuttuvan ystävällisyyttä ja myötämielisyyttä.
"Grass-laaksoon. Nimeni on Isbel", hän vastasi lyhyesti.
Ratsastaja hoiteli hevostaan ja suitsitti sen. Heilauttaen pitkää säärtään hän nousi satulaan:
"Tiesinkin että olitte Jean Isbel", hän sanoi. "Jokainen Tonton asukas on kuullut vanhan Gass Isbelin lähettäneen sanan pojalleen."
"No niin, miksi siinä tapauksessa kysyitte sitä?"
"Halusin vain kuulla, mitä vastaisitte."
"Niinkö? Hyvä on. Mutta minä en välitä siitä, mitä te sanotte."
He mittelivät toisiaan taistelunhaluisin katsein.
"Se onkin luonnollista", ratsastaja vastasi. Hän puhui hitaasti ja kaivoi pitkillä ruskeilla käsillään verkkaisesti savukkeen liivinsä taskusta. "Mutta koska nyt tiedän teidän olevan Isbeleitä, haluan sanoa sanottavani, tahtonettepa tahi ette. Nimeni on Colter ja olen noita lammastarhureita, jotka ovat suututtaneet Gass Isbelin."
"Colter, olen iloinen saadessani tutustua teihin", Jean vastasi, "ja vannon, että se, joka suututtaa isäni, suututtaa minutkin."
"Tietenkin; ellei asian laita olisi niin, ette olisikaan Isbeleitä", Colter vastasi naurahtaen julmasti. "On helppo huomata, ettette ole vielä joutunut tekemisiin Tonton alangon miesten kanssa. No niin, aion kertoa teille, että isänne lörpötteli kuin akka Greavesin kaupassa, kehui teitä, kuinka osaatte taistella ja ampua, ja kuinka taitava olette seuraamaan miehen tahi hevosen jälkiä. Hän väitti, että te karkoitatte jokaisen lammaspaimenen takaisin Partaalle... Kerron tästä, koska me haluamme ilmoittaa teille, että aiomme laskea lampaamme laitumelle Grass-laaksoon."
"Jopa jotakin! Saanko kysyä, keitä tarkoitatte sanalla 'me?'" Jean kysyi lyhyesti.
"Tarkoitan kaikkia niitä lammastarhureita, jotka oleskelevat Partaalla Black Buttesta apachien maahan saakka."
"Colter, olen muukalainen Arizonassa", Jean sanoi hitaasti; "tiedän hyvin vähän karjataloista ja lammastarhureista. Myönnän, että isäni lähetti minulle sanan, ja luulen hänen kerskailleenkin, koska hän on taipuvainen suurentelemaan asioita. Hän on jo vanha. En voi sille mitään, että hän on kehunut minua, mutta jos hänen kantansa on oikea tässä riitakysymyksessä, aion tehdä kaiken voitavani näyttääkseni, että hänen kerskailunsa oli oikeutettua."
"Oivallan tarkoituksenne. Ymmärrämme toisiamme ja siitä on meille hyötyä. Kertokaa tämä isällenne", sanoi Colter kääntäen hevosensa vasemmalle. "Kulkekaa etelään vievää tietä. Kun tulette Partaalle, näette alangossa paljaan alueen. Se on Grass-laakso."
Hän ratsasti metsään. Jean nojasi mietiskellen hevoseensa. Hänestä tuntui vaikealta olla kohtuudenmukainen Colteria kohtaan tämän ilmeisen vihamielisyyden vuoksi. Colter ei ollut rehellinen mies, sitä osoitti hänen puheensakin, joka oli täynnä vihjauksia ja sanankäänteitä. Vaikka Jean ei olisikaan tiennyt mitään isänsä riidasta näiden lammastarhurien kanssa ja vaikka Colter olisi tullut hänen luokseen vain tervehtiäkseen häntä, ei mies silloinkaan olisi tehnyt häneen suotuisaa vaikutusta. Colter suututti häntä, synnytti hänessä sellaisen vastustushalun, jota hän harvoin oli tuntenut.
"Oh hoo!" huokaisi nuori mies. "Saan sanoa jäähyväiset metsästykselle ja kalastukselle, sillä isä on varannut minulle miehen työn."
Hän ponnahti hevosensa selkään ja ohjasi kuormamuulin oikeanpuoleiselle tielle. Hän ratsasti käymäjalkaa koko iltapäivän saapuen auringon laskiessa synkkään mäntymetsään. Varjoisten rotkojen pohjoisilla rinteillä oli siellä täällä valkoisia lumikinoksia. Tultuaan tähän rehevämpään ja tiheämpään metsävyöhykkeeseen Jean karkoitti synkät ajatuksensa. Nämä komeat männyt eivät olleet niin suuria kuin Oregonin jättiläispuut, mutta jokainen metsien rakastaja saattoi olla onnellinen niitten varjossa. Hän kiipesi yhä korkeammalle, kunnes metsä hänen ympärillään oli kuin tasainen puisto, jonka kummallakin puolella oli siellä täällä viidakkoisia rotkoja. Hetken kuluttua hän saapui korkeahkolle penkereelle. Paitsi mäntyjä kasvoi siellä kauniita puita, joita hän luuli kuusiksi. Nämä käpypuut olivat sopusuhtaisia ja kauniita. Niillä oli säännölliset oksat, joista riippui huntumaisia, kauniita, harmaanvihreitä naavatupsuja. Ilma oli kosteampaa ja kylmempää, siinä oli lumen tuoksua.
Jean leiriytyi miellyttävään paikkaan, sijoittaen kuitenkin varovaisuuden vuoksi vuoteensa jonkun matkan päähän nuotiosta. Hänestä tuntui hupaisalta levätä hiljaa humisevien mäntyjen juurella, kun suunnattomien aukeiden tasankojen aiheuttama kolkko tunnelma oli haihtunut.
Villien kalkkunoiden kotkotus herätti Jeanin. Niiden ja kesyjen kalkkunoiden kotkotuksella ei ollut suurtakaan eroa. Jean nousi ja ottaen pyssynsä lähti harmaan aamusarastuksen valossa etsiskelemään niitä. Mutta aamu oli vielä liian pimeä, ja kun päivä lopulta valkeni, olivat ne jo poistuneet. Muuli oli lähtenyt harhailemaan ja sen hakeminen, aamiaisen valmistaminen ja tavaroiden kuormittaminen vei niin pitkän ajan, että hän vasta myöhään pääsi jatkamaan matkaansa. Hän ei halunnutkaan kiirehtiä; kuljettuaan viikkokausia paahtavassa auringonpaisteessa ja tomuisessa tuulessa tuntui hänestä pääsy tähän suloisen viileään, tummanvihreään metsään hyvin miellyttävältä. Tänään hän varmasti luuli pääsevänsä Partaalle. Mutta vähitellen hän kadotti tien näkyvistään. Se oli hävinnyt olemattomiin käytännön puutteesta. Silloin tällöin hän ratsasti jonkun vanhan tien poikki, ja kun hän tunkeutui syvemmälle metsään, näki hän usein kalkkunoiden, hirvien ja karhujen jälkiä, joista varsinkin karhun jälkien paljous hämmästytti häntä. Hetkisen kuluttua tunsivat hänen herkät sieraimensa lammasten hajua ja pian hän saapuikin leveälle lammaspolulle. Hän päätteli jäljistä, että lampaat olivat kulkeneet sitä pitkin eilen.
Hän tunsi vastenmielisyyttä, sillä hän ei pitänyt lampaista. Tämäkin lammaskatras oli taas jättänyt jälkeensä leveän, paljaan, ruohottoman ja kukattoman maakaistaleen. Lampaat hävittävät kokonaan sen maan kasvullisuuden, missä ne käyvät laitumella. Sen vuoksi Jean niitä vihasikin.
Tunnin kuluttua hän ratsasti pitkän puutarhamaisen rinteen laelle. Siellä kasvoi vihreätä ruohoa ja kukkasia, surkastuneet tammet kuvastuivat kyhmyisinä ja harmaina metsän vihreää taustaa vasten, ja valkoinen lumikaistale kimalteli kuin virtaava joki sukeltaessaan metsän pimentoon.
Jean kuuli tiukujen kilinää sekä lampaiden ja karitsoiden määkinää. Kun hän ratsasti ääniä kohti, hyökkäsi koira haukkuen esille tammiviidakosta. Sitten Jean tunsi nuotion hajua ja huomasi pian sinisen kiemurtelevan savupatsaan ja vihdoin pienen suippopäisen teltan. Tammimetsikön takana hän kohtasi erään meksikolaisen pojan, jolla oli ratsupyssy. Pojan tummat kasvot olivat miellyttävät ja Jeanin tervehdykseen hän vastasi: "Buenas dias". Jean ymmärsi hieman espanjan kieltä ja sai vihdoin yksinkertaisilla kysymyksillään sen verran selville, ettei poika ollut siellä yksinään ja että vuonimisaika oli parhaillaan.
Metsästä kuuluikin lakkaamatonta määyntää ja surkeaa valitusta. Kaikkialla leirin ympäristössä, rinteellä ja ahoilla oli lampaita. Toiset söivät ruohoa, toiset makasivat. Useimmat olivat emälampaita, jotka imettivät pieniä, horjuvia, villaisia karitsoitaan, joiden kimeä määyntä sekaantui emojen karkeampaan ääneen.
Jean laskeutui satulasta ja talutti hevosensa leiriin odottaen tapaavansa siellä jonkun vanhemman meksikolaisen ja saavansa häneltä ohjeita. Poika lähti hänen mukaansa. Sinne ei lampaiden surkea määyntäkään kuulunut niin selvästi.
"Hei siellä!" Jean huusi iloisesti lähestyessään telttaa.
Ei kuulunut minkäänlaista vastausta. Päästäen suitset irti hän jatkoi hitaasti matkaansa odottaen jonkun ilmestyvän näkyviin. Silloin toiselta taholta kuuluva ääni säpsähdytti häntä.
"Hyvää huomenta, vieras."
Nuori tyttö astui esille männyn juurelta. Hänellä oli pyssy kädessään. Kasvot olivat hyvin päivettyneet, mutta hän ei ollut meksikolainen. Jean oli hieman hämillään.
"Pyydän anteeksi, neiti", hän sai sanotuksi. "En odottanut näkeväni täällä naisia... Olen eksynyt matkallani Partaalle ja toivoin tapaavani täällä jonkun lammaspaimenen, joka opastaisi minut sinne. En ymmärrä tämän pojan puhetta."
Hänen puhuessaan tytön kasvojen tarkkaavainen ja jännittynyt ilme lauhtui ja samalla niistä hävisi heikko vihamielisyyskin. Jean ei ollut varma, oliko hän nähnyt oikein, mutta tytön kasvoissa oli kaikissa tapauksissa ollut jotakin, mikä nyt oli haihtunut.
"Olen iloinen saadessani opastaa teitä", tyttö sanoi.
"Kiitoksia, neiti. Ehkä hieman levähdän ensin", Jean vastasi. "Olen väsyksissä, sillä tänne on pitkä ratsastusmatka San Diegosta. Kuuma ja tomuinen."
"San Diegosta! Tulette siis rannikolta?"
"Niin tulen."
Jean oli ottanut hatun päästään nähdessään tytön ja seisoi nyt kunnioittavasti paljain päin. Se näytti kiinnittävän tytön huomiota.
"Pankaa vain hattu päähänne, vieras... En muista enää aikaa, jolloin minun edessäni joku olisi paljastanut päänsä." Hän naurahti katkerasti, hieman hämmentyneenä omasta suoruudestaan.
Jean istuutui maahan nojaten selkänsä mäntyyn. Laskien hatun viereensä hän tarkasteli kiinteästi tyttöä ikäänkuin selventääkseen ensimmäistä vaikutelmaansa hänestä. Tyttö puolittain istui, puolittain nojasi pölkkyä vasten pitäen pientä kiiltävää ratsupyssyä poikittain polvillaan. Hän katsoi Jeania suoraan ja uteliaasti, mikä tästä tuntui kummalliselta. Hänen silmänsä olivat suuret ja soikeat, kirkkaat ja vakavat, ja niiden merenkullan-värisissä ruskeissa syvyyksissä oli mietiskelyn varjoja. Ne näyttivät katsovan Jeanin läpi, niin että tämän oli pakko kääntää katseensa muualle, ja silloin hän huomasi tytön risaisen kotikutoisen hameen ja sen alta näkyvät ruskeat, paljaat, voimakkaat ja pyöreät nilkat. Muodottomat, kuluneet intiaanikengät eivät kyenneet peittämään jalkojen siroutta. Äkkiä tyttö vetäisi piiloon sukattomat nilkkansa ja huonoihin kenkiin pistetyt pienet jalkansa. Kun Jean jälleen kohotti katseensa, hän näki tytön kääntäneen päänsä puolittain syrjään; tämän kullan-värisiksi päivettyneissä poskissa oli punaisia täpliä. Lievä hämminki poisti tytön katseesta liikarohkeuden ja muutti hänet toisenlaiseksi. Hän näytti nyt soveltuvan huonommin tähän villiin, raakaan metsäympäristöön.
"Luulen teidän olevan kotoisin Texasista", Jean sanoi hetkisen kuluttua.
"Sieltä olenkin", tyttö sanoi. Hänellä oli etelän ihmisten verkkainen puhetapa, jota oli hauska kuunnella. "Mistä sen arvasitte?"
"Texasilaisen voi aina tuntea. Siellä, josta tulen, on useita vanhasta Yksinäisen Tähden valtiosta kotoisin olevia uranuurtajia ja karjanomistajia. Olen tehnyt työtä monelle heistä. Ja kun oikein ajattelen, juttelen mieluimmin juuri texasilaisen tytön kanssa."
"Tunnetteko montakin texasilaista tyttöä?" tyttö kysyi kääntyen jälleen Jeaniin päin.
"Luulenpa tuntevani."
"Seurustelitteko heidän kanssaan?"
"Heidän kanssaanko? Luulen ymmärtäväni tarkoituksenne. Kyllä, seurustelin heidän kanssaan – hieman", Jean vastasi nauraen. "Joskus sunnuntaisin tahi satunnaisissa tanssiaisissa, ja silloin tällöin ratsastusretkillä."
"Se riittääkin", tyttö sanoi miettiväisesti.
"Mihin sitten?"
"Sen toteamiseen, että olette herrasmies", vastasi tyttö pontevasti. "Ah, en minäkään ole vielä unohtanut kaikkea! Minullakin oli ystäviä, kun asuimme Texasissa... Siitä on nyt kolme vuotta, vaikka aika onkin tuntunut pitemmältä; kolme surkeaa vuotta tässä kirotussa maassa."
Sitten hän puri huultaan, jotta ei lausuisi lisää tyhmyyksiä ventovieraalle, ja tällöin Jeanin huomio kiintyi hänen suuhunsa. Vaikka huulet olivatkin mehevät ja punaiset ja niiden kaari kaunis, oli niiden vaiheilla kuitenkin jonkinlaista surumielisyyttä ja katkeruutta. Nyt hänen hehkuvat ruskeat kasvonsa muuttuivat Jeanin mielestä kokonaan, ne olivat nuoret, täynnä intohimoa ja itsekieltäymystä, ja niissä oli yllättävää voimaa, joka vaati kunnioitusta. Jean tunsi yhä suurempaa mielenkiintoa tyttöä kohtaan.
"No niin, luulen teidän imartelevan minua", Jean sanoi koettaen tyynnyttää häntä. "Olen vain sivistymätön metsästäjä ja kalastaja – tukkilainen ja hevosten pyydystäjä. En ole käynyt koulua riittävästi enkä seurustellut tarpeeksi teidänlaistenne suloisten tyttöjen kanssa."
"Olenko minä suloinen?" tyttö kysyi äkkiä.
"Olette", Jean vastasi hymyillen.
"Näissä rääsyissäkö?" tyttö kivahti niin kiihkeän tulisesti, että Jean vallan hurmaantui. "Katsokaa näitä reikiä." Hän näytti pukinnahkaisen puseronsa hihojen kuluneita paikkoja ja repeytymiä, joista vilahteli pyöreä, ruskea käsivarsi. "Osaisin kyllä ommella, jos minulla olisi neulaa ja lankaa... Katsokaa hamettani – likainen ryysy. Ja tällaisia on minulla vain kaksi... katsokaa!" Tytön posket punastuivat jälleen viehättävästi, ollen ristiriidassa hänen sanojensa kanssa, mutta häpeä ei nyt voinut hillitä hänen kiihkeyttään, vaan hän päästi valloilleen kauan kaivelleen mielikarvautensa. Hän kohotti risaisen hameensa melkein polviensa korkeudelle. "Ei sukkia! Ei kenkiä!... Voiko tyttö olla suloinen, kun hänellä ei edes ole säädyllisen naisen puhtaita vaatteita?"
"Voiko – voiko tyttö..." Jean aloitti. "Kuulkaahan nyt, neiti, pyydän teiltä anteeksi käytöstäni. Ette kohtaa useinkaan vieraita ja käyttäydyin väärin kiihdyttäessäni teidät puhumaan liikaa. Minulle on yhdentekevää kuka ja mikä olette. Mutta tapasimme toisemme... ja luulen jotakin tapahtuneen – ehkä enemmän minulle kuin teille... Sallikaa minun nyt sanoa mielipiteeni vaatteista ja naisista. Useimmat naiset käyttävät mielellään kauniita vaatteita ja luulevat niissä näyttävänsä suloisemmilta ja paremmilta, mutta he ovat väärässä, ja tekin olette erehtynyt. Ehkä on liikaa vaatia teidänlaiseltanne tytöltä, että olisitte onnellinen ilman kauniita vaatteita. Mutta te voitte olla – ja olettekin aivan yhtä suloinen ja – ja hieno – ja huolimatta kaikesta, vielä viehättävämpikin minun mielestäni."
"Teidän täytyy todella suoda minulle anteeksi kiivauteni ja sopimaton käytökseni", tyttö vastasi tyynesti. "Se ei suinkaan ollut varsin kaunista, enkä halua, että kukaan ajattelee minusta parempaa kuin ansaitsen. Äitini kuoli Texasissa ja sen jälkeen olen elänyt täällä villissä maassa – yksinäinen tyttö raakojen miesten joukossa. Tavattuani teidät ymmärrän, kuinka raakaa joukkoa he ovat – ja mitä minulle on tehty."
Jean tukahdutti uteliaisuutensa, mutta tunsi vastoin tahtoaankin yhä suurempaa mielenkiintoa ja sääliä tyttöä kohtaan.
"Oletteko lammaspaimen?"
"Olen, silloin tällöin. Isäni on lammastarhuri ja asuu täällä lähistössä eräässä kanjonissa. Viime aikoina on paimenia ammuttu. Juuri nykyään on meillä vähän paimenia, joten minun on pakko olla toimessa, mutta minä pidän paimentamisesta; rakastan metsiä, Partaan kallioita ja koko Tontoa. Jos ei olisi muusta kysymys, olisin onnellinen."
"Paimeniako ammuttu?" Jean huudahti miettiväisesti. "Kuka heitä on ampunut ja miksi?"
"Alangon karjanomistajat ja Partaan lammastarhurit ovat riitautuneet, ja isä sanoo siitä varmasti syntyvän vakavia selkkauksia. Sanoin hänelle toivovani, että karjanomistajat karkoittaisivat hänet takaisin Texasiin."
"Siispä – oletteko te karjanomistajien puolella?" Jean kysyi koettaen saada äänensä välinpitämättömäksi.
"En. Olen isäni puolella", tyttö kiivastui, "mutta olen taipuvainen myöntämään, että karjanomistajat ovat luullakseni oikeassa."
"Kuinka niin?"
"Koska ruohoa on kaikkialla. Siinä ei ole mitään järkeä, että lammastarhurit muuttavat laitumiltaan syöttääkseen lampailleen karjanomistajain laitumet. Se onkin syynä hälinään, ja Jumala yksin tietää, kuinka tämä päättyy, sillä melkein kaikki tämän paikkakunnan asukkaat ovat kotoisin Texasista."
"Niin on minullekin kerrottu", Jean vastasi, "ja olen kuullut senkin, että melkein kaikki nämä texasilaiset on karkoitettu pois Texasista. Onkohan se totta?"
"Kyllä", tyttö vastasi vakavasti. "Mutta, vieras, siitä puhuminen on vaarallista. Isääni esimerkiksi ei ole karkoitettu Texasista, enkä ikinä ymmärrä, miksi hän muutti tänne. Hän on kyllä koonnut karjaa, mutta ei ole nyt niin rikas eikä varakas kuin ennen vanhaan kotona."
"Aiotteko jäädä asumaan tänne loppuiäksenne?" Jean kysyi äkkiä.
"Mieluummin kuolisin kuin jäisin tänne", tyttö vastasi synkästi. "Mutta mitäpä mietiskeleminen hyödyttää? Ihmiset ajelehtivat paikasta toiseen. Mitään ei voi edeltäpäin tietää. Mutta tämä keskustelu viivyttää teitä."
Hän näytti nyt alakuloiselta. Jean nousi heti mennen hevosensa luo. Koska tyttö ei tahtonut keskustella enempää, ei hän halunnut enää vaivata häntä. Tyttö näytti seistessään pitemmältä, ja vaikka hän ei ollutkaan tanakka, oli hän ketterä ja notkea ja hänen olennossaan oli jotakin sellaista, joka soveltui paikkaan. Jeanista tuntui ikävältä sanoa hänelle jäähyväiset.
"Missä päin Parras onkaan?" hän kysyi ryhtyen tarkastamaan satulavyötä.
"Etelässä, suunnilleen puolentoista kilometrin päässä. Kävelen sinne kanssanne. Arvelen teidän olevan matkalla Grass-laaksoon?"
"Kyllä; minulla on siellä sukulaisia", Jean sanoi. Hän pelkäsi tytön seuraavaa kysymystä, jonka hän arveli koskevan hänen nimeään. Mutta tyttö ei kysynytkään. Tarttuen pyssyynsä hän kääntyi menemään. Jean kiiruhti hänen rinnalleen. "Luulen, etten ratsastakaan, koska tekin kävelette."
Jean huomasi tytön kulkevan notkeasti kuin vuorelainen. Tämän hilkaton ruskea pää oli melkein hänen olkapäänsä tasalla, ja pieni, kaunis pää se olikin, suloinen ja ryhdikäs. Paksu, pehmoinen ruskea tukka kiilteli kauniisti. Hän oli palmikoinut sen vähän epäsiististi ja sotkuisesti ja sitonut sen hirvennahkasuikaleella. Koko hänen asunsa ilmaisi köyhyyttä.
Jean kulki ajatuksiinsa vaipuneena antaen keskustelun raueta joksikin aikaa. Hän tunsi itsensä iloiseksi saadessaan kävellä tytön rinnalla. Tytön piirteet olivat säännölliset ja kauniit, mutta sivulta käsin hän ei voinut nähdä huulten pehmoista kaarelmaa. Tyttö koetti useinkin aloittaa keskustelua, mutta Jean ei ollut kuulevinaankaan. Saatuaan selville mitä halusi sanoa Jean lausahti äkkiä: "Pidän tästä seikkailusta. Pidättekö te?"
"Seikkailusta? Siitäkö, että kohtasitte minut metsässä?" ja tyttö nauroi nuorekkaasti. "Teillä itsellänne on ollut varmaankin hyvin vähän seikkailuja?"
"Pidättekö tästä?" Jean toisti itsepäisesti tarkastellen toisen puolittain syrjään kääntyneitä kasvoja.
"Ehkä pitäisin", tyttö vastasi rehellisesti, "ellen olisi kiivaudessani käyttäytynyt tyhmästi. En milloinkaan tapaa ketään, jonka kanssa viitsisin puhella. Kuinka ei siis jonkun uuden henkilön, muukalaisen, kohtaaminen olisi hauskaa?"
"Olemme sellaisia, miksi meidät on luotu", Jean sanoi vaatimattomasti. "Mielestäni ette ole lainkaan käyttäytynyt tyhmästi. Jos niin ajattelisin, en haluaisi teitä enää tavatakaan."
"Todellako?" Tytön ruskeat kasvot kirkastuivat ilosta. Koska Jean halusi esiintyä tyynesti ja ystävällisesti, ei hän uskaltanut katsoa noihin eloisiin silmiin.
"Kyllä. Olen ehkä liian rohkea näin lyhyen tuttavuuden jälkeen, mutta enhän tiedä, onko minulla enää toista tilaisuutta tämän sanomiseen. Älkää siis pahastuko."
Lausuttuaan tämän Jean tunsi huojennusta ja riemuakin. Hän oli pelännyt, ettei hänellä olisi tarpeeksi rohkeutta näihin sanoihin. Tyttö jatkoi matkaansa entiseen tapaan. Hän oli vain taivuttanut päänsä hieman kumaraan ja katsoi maahan. Hänen poskissaan ei näkynyt muuta väriä kuin kullanruskea päivettyminen. Jean huomasi kaulan heikon sykähtelyn ja hänen huomionsa kiintyi sen suloisiin ääriviivoihin sekä siihen, kuinka kauniisti se liittyi olkapäitten kaarelmaan. Tuo sykähtelevä kaula ilmaisi tytön heikkouden ja naisellisuuden, jonka vastakohtana taas oli tytön vuorelaiskäynti ja pyssyn ympärille kiertyneiden voimakkaiden ruskeiden käsien ote. Tytön erikoinen olemus vaikutti Jeaniin selittämättömällä tavalla. Hänen täytyi jatkaa tunnustustaan.
"Kuulkaa, olemme vieraita toisillemme, mutta se ei haittaa. Olemme tavanneet toisemme ja se merkitsee jotakin minulle, sillä olen seurustellut tyttöjen kanssa kuukausimääriä tuntematta milloinkaan tällaista. En tiedä kuka olette enkä siitä välitäkään. Tiedän, ettette ole onnellinen. Olette yksinäinen. Ja vaikka en tahtoisikaan tavata teitä itseni vuoksi, haluaisin tavata teidän tähtenne. Te ilmaisitte minulle asioita, joita en voi heti unohtaa. Minulla on sisar ja tiedän, ettei teillä ole veljeä. Ja luulen..."
Jean tarttui huomaamattaan vakavana tytön käteen. Kosketus tukahdutti hänen sanatulvansa ja hän säikähti äkkiä uhkarohkeuttaan. Mutta tyttö ei yrittänytkään vetäistä kättään pois. Niinpä siis Jean, hengittäen syvään ja koettaen hämmennyksestään huolimatta ajatella selvästi, piteli tytön kättä omassaan. Hän kuvitteli tuntevansa heikkoa, lämmintä vastapuristusta. Tyttö oli nuori, vailla ystäviä ja kuumaverinen. Pitäessään hänen kättään omassaan Jean ymmärsi paremmin kuin milloinkaan ennen, kuinka yksinäinen tyttö oli. Silloin, juuri kun hän aikoi sanoa jotakin, vetäisi tyttö kätensä pois.
"Tässä on Parras", hän sanoi etelän ihmisten kummalliseen, venyttelevään tapaan. "Ja tuolla on teidän Tonto-alankonne."
Jean oli kiinnittänyt huomionsa vain tyttöön katselematta lainkaan ympärilleen. Nyt hän kohotti hämmästyneenä katseensa.
Hänen alapuolellaan sijaitsi valtava, syvä kuilu. Kauempana oli tumma, metsäinen alanko, niin synkkä ja villi, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt sellaista. Sen satoja maileja pitkä sinervä etäisyys loppui jylhään vuoristoon, joka utuisen purppuraisena kuvastui taivasta vasten. Alanko näytti mahdottoman suurelta kuilulta, jota rajoittivat kolmelta puolelta jyrkät, aaltoilevat vuorijonot ja tämä korkea vuorenseinämä, jolla seisoessaan hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut melkein taivaan partaalla.
"Tuolla kaakossa näette Sierra Anehan", tyttö sanoi viitaten kädellään. "Selänteessä näkyvä lovi on sola, jonka kautta lampaita kuljetetaan Phoenixeen ja Maricopaan. Nuo etelässä sijaitsevat korkeat rosoiset vuoret ovat Mazatzalin harjanteita. Lännessä taasen ovat Neljän Huipun selänteet. Ja te itse seisotte Partaalla."
Jean ei aluksi voinut ymmärtää, mitä Partaalla tarkoitettiin, mutta katsoessaan länteen hän ymmärsi tämän merkillisen luonnonilmiön. Suunnattoman korkea punakeltainen seinämä näytti kiemurtelevan länttä kohti penikulmittain. Tyhjyyteen kurottautuvat jyrkänteet olivat suurenmoiset ja jylhät. Ne suikertelivat länteen painuvaa aurinkoa kohti. Suurenmoisia olivat pitkät kumpujonotkin, jotka pengertyen alankoa kohti sulautuivat lopulta tummaan metsään. Jean ei ollut milloinkaan ennen nähnyt näin jylhää, korkeiden vuorien ja syvien kuilujen muodostamaa maisemaa. Hän seisoi vaieten.
"Katsokaa alas", tyttö käski.
Jean oli tottunut arvostelemaan korkeuksia, syvyyksiä ja etäisyyksiä. Tämä seinämä, jonka laella hän seisoi, vietti kohtisuoraan alaspäin niin syvälle, että hänen päätään alkoi huimata. Alhaalla ryhmyiset kalliot sulautuivat seetrejä kasvaviin rinteisiin. Vielä alempana oli sankkaa metsää kasvavia kuiluja, joista kuului virtaavan veden kohina.
"Ihmeellistä!" Jean huudahti.
"Sellaista todellakin", tyttö myönsi. "Tämä on Arizona. Tästä pidän. Näistä korkeuksista ja syvyyksistä – tämän erämaan jylhyydestä."
"Ja kuitenkin haluatte pois täältä."
"Haluan ja en. Rakastan tätä rauhallisuutta. Mutta käyn täällä vain harvoin."
"Mielestäni tämä maisema on suurenmoisen kaunis. Iloitsen tulostani ja siitä, että näin kaiken tämän teidän seurassanne."
Tyttökin näytti joutuneen ihmeellisen maiseman lumoihin.
Jean tarttui jälleen hänen käteensä. "Luvatkaa, että tulette tapaamaan minua tänne", hän sanoi syvällä äänellä.
"Lupaan sen varmasti", tyttö vastasi hellästi kääntyen häneen päin. Tällöin Jean ensi kerran näytti huomaavan, kuinka tavattoman kaunis tyttö oli, kauniimpi kuin hän milloinkaan oli uneksinutkaan. Hänen kauneutensa oli villiä, nuortean suloista, tähän ympäristöön sopivaa. Tyttö tarkasteli Jeania miettiväisesti ja hänen iloiset, ilmeikkäät silmänsä näyttivät ihmetteleviltä, kuvastaen hänen sielussaan liikkuvia outoja, hämmentäviä tunteita.
Hänen punaiset huulensa erkanivat toisistaan. Niiden värähtely vaikutti kuin magneetti Jeaniin. Jokin näkymätön, mahtava voima pakoitti hänet kumartumaan ja suutelemaan niitä. Mutta tämä ajattelematon teko rikkoi lumouksen.
Jean kavahti taaksepäin kuin lyöntiä peläten. "Minä – minä –" hän huohotti hämmästyneenä ja katuvaisena. "Suutelin teitä, mutta vannon, etten tehnyt sitä tahallani – en ensinkään aikonut..."
Jean seisoi hengittäen nopeasti ja odottaen vihanpurkausta, mutta sitä ei kuulunutkaan. Tyttö näytti nopeasti muuttuvan jälleen kaltaisekseen.
"Luulenpa aiheettomasti nimittäneeni teitä äsken herrasmieheksi", hän sanoi vain kuivasti ja katkerasti. "Olette sangen häikäilemätön."
"Ette siis loukkaantunut?" kysyi Jean kiireesti.
"Ah, minua on suudeltu jo ennenkin. Kaikki miehet ovat samanlaisia."
"Eivät ole", Jean vastasi kiivaasti tuntien äkkiä pettymystä, hurmauksen heikentymistä. "Älkää luulko minua niiden kaltaiseksi, jotka ovat suudelleet teitä. En ollut oma itseni niin tehdessäni ja olisin tahtonut polvistua eteenne pyytääkseni teiltä anteeksi... Mutta nyt en enää tahtoisi tehdä sitä enkä suudellakaan teitä, vaikkapa tahtoisitte."
Jean oli huomaavinaan tytön omituisessa katseessa jonkinlaista epäilyä, ikäänkuin tyttö olisi halunnut kysyä häneltä jotakin.
"Neiti, peruutan sanani", Jean sanoi lyhyesti. "Olen hyvin pahoillani, sillä tarkoitukseni ei ollut käyttäytyä raa'asti. Tein ilkeän kepposen suudellessani teitä, metsien yksinäistä tyttöä, joka on poikennut omalta tieltään opastaakseen minua. En ymmärrä lainkaan, kuinka saatoin unohtaa itseni niin kokonaan. Pyydän teiltä anteeksi."
Tyttö katsoi nyt etäälle, osoittaen kaukana näkyvää alankoa.
"Tuolla on Grass-laakso, tuo tuolla keskellä sijaitseva pitkä, harmaa alue. Sinne on noin parikymmentä kilometriä. Ratsastakaa tuonnepäin, kunnes saavutte tielle, se vie laaksoon."
"Olen teille suuressa kiitollisuuden velassa", Jean vastasi otaksuen tytön nyt tahtovan, että hän jatkaisi yksin matkaansa, ja alistuen vastahakoisesti. Kääntäen hevosensa hän pisti jalkansa jalustimeen ja katsoi sitten epäröiden tyttöön. Tytön katse, kun hän ajatuksissaan tuijotti etäisyyteen, ilmaisi surumielisyyttä ja huolestumista. Hän ei ajatellut lainkaan maisemaa, joka ihmeellisenä avautui hänen eteensä. Jeanin mieleen juolahti, että tyttö ehkä punnitsi hänen tunteissaan ja käytöksessään tapahtunutta äkillistä muutosta, ajatteli jotakin sellaista, mistä hänkin oli tietoinen, mutta mitä hän ei voinut määritellä.
"Tämä tarkoittanee siis jäähyväisiä", hän sanoi epäröiden.
"Adios, señnor", tyttö vastasi kääntyen jälleen häneen päin. Hän nosti pienen karbiininsa käsivarrelleen ja kääntyen puolittain näytti olevan valmis poistumaan.
"Tarkoittaako adios hyvästiä?" Jean kysyi.
"Kyllä, jäähyväisiä huomiseksi tahi ikuisiksi ajoiksi. Miten vain haluatte."
"Ettekö siinä tapauksessa tahtoisi tulla tapaamaan minua tänne ylihuomenna?" Kuinka kiihkeästi Jean puhuikaan hetken mielijohteesta, ajattelematta lainkaan tunteissaan äsken tapahtunutta epämääräistä muutosta.
"Olenko sitten kieltäytynyt?"
"Ette. Mutta luulin, ettette välittäisi enää tavata minua tuon jälkeen –" Jean vastasi hieman hämillään.
"Olen iloinen saadessani tulla tapaamaan teitä. Siis ylihuomenna iltapäivän puolivälissä tässä paikassa. Tuokaa kaikki uutiset Grass-laaksosta."
"Hyvä on. Kiitoksia. Siitä tulee suurenmoista", Jean vastasi tuntien puhuessaan lievää väristystä ja ollen innostunut kuin jonkin seikkailun edellä. Hän ihmetteli itsekin tunteitaan ymmärtämättä niiden syytä.
"En lainkaan muista ilmoititteko minulle, kuka olette", tyttö sanoi.
"Ette tietenkään, koska en ole sitä teille vielä ilmoittanutkaan", Jean vastasi. "Sanoin äsken, etten välitä siitä, kuka tahi mikä te olette. Ettekö te voi suhtautua minuun samalla tavalla?"
"Kenties voin", sanoi tyttö hämillään, katsoen ruskeilla silmillään häntä suoraan silmiin.
"Kohdatkaamme toisemme tietämättä sen enempää toisistamme kuin nytkään."
"Sehän sopii hyvin. Täällä suuressa, villissä Arizonassa tuntee kuitenkin jokainen itsensä niin mitättömäksi. Mitäpä nimet oikeastaan merkitsevätkään? Tahdon nimittää teitä 'vieraaksi' ja olla tyytyväinen; mutta onko mielestänne rehellistä, ettette kerro kuka olette."
"Rehellistäkö? Ei tietenkään", Jean sanoi pakotettuna tunnustamaan. "Nimeni on Jean – Jean Isbel."
"Isbel?" tyttö huudahti säpsähtäen kovasti. "Ette suinkaan ole vanhan Gass Isbelin poika... olen näet nähnyt hänen molemmat poikansa?"
"Hänellä on kolme poikaa", Jean vastasi huojentuneena, koska salaisuus nyt oli paljastunut. "Olen nuorin heistä, vain neljänkolmatta vuotias. Tulen Oregonista. Matkallani –"
Tytön kasvoista hävisi ruskettuma hitaasti, hän kalpeni ja hänen silmänsä alkoivat leimuta. Hänen notkea ruumiinsa näytti jäykistyvän.
"Minun nimeni on Ellen Jorth", hän tiuskaisi kiihkeästi. "Eikö se merkitse mitään teille?"
"En ole kuullut nimeänne milloinkaan ennen", Jean koetti selittää. "Otaksuin kuitenkin teidän kuuluvan noihin lammastarhureihin, jotka ovat riitaantuneet isäni kanssa. Senvuoksi minun olikin pakko ilmaista teille nimeni... Ellen Jorth – kuinka omituinen ja kaunis nimi! Luultavasti meistä tulee hyvät ystävät –"
"Ei kukaan Isbel voi milloinkaan tulla ystäväkseni", sanoi tyttö kylmästi ja katkerasti. Hän näytti nyt aivan muuttuneelta. Vieno miettiväisyys oli kadonnut, ja hän seisoi hetkisen Jeanin edessä kuin vihamielinen vastustaja. Äkkiä hän pyörähti ympäri ja poistui metsän pimentoon.
Hämmästynyt ja järkyttynyt Jean katseli hänen nopeaa, kevytaskelista poistumistaan haluten seurata häntä, huutaa hänelle, mutta suuttuneena tytön äkkiä ilmenneestä vihamielisyydestä hän jäi paikoilleen. Mutta kun metsän ruskeanvihreä seinämä kätki varjoihinsa solakan harmaan olennon, ei hän enää voinut tukahduttaa haluaan, vaan lähti seuraamaan häntä.
II
Ellen Jorthin intiaanikengät eivät jättäneet selviä jälkiä maata peittävään männynneulaskerrokseen, minkävuoksi Jean ei löytänyt häntä.
Hetkisen kestävä hyödytön hakeminen sieltä ja täältä viilensi hänen kiihkoaan ja palautti ylpeyden. Palaten hevosensa luo hän ponnahti satulaan, jatkaen huojentunein mielin matkaansa. Partaalla kasvoi paikoitellen pieniä mäntyjä niin tiheissä ryhmissä, että hänen oli pakko kiertää ne, jolloin purppurainen alanko katosi hänen näkyvistään. Joka kerta, kun hän tuli johonkin aukioon, josta saattoi katsella tätä villiä, jylhää seutua, hän alkoi yhä enemmän mieltyä siihen. Tähän asti oli Arizona näyttänyt hänestä rajattomalta, tuulten lakaisemalta ja auringon paahtamalta erämaalta. Nyt tämä käyttämättömien teiden tummametsäinen ja kallioharjanteinen maa miellytti häntä. Hän rakasti villejä seutuja, joissa saattoi harhailla mielensä mukaisesti ja elää omaa elämäänsä.
Ellen Jorthin hehkuvat kasvot muistuivat alituisesti hänen mieleensä. Hän muisti elävästi, kuinka tyttö oli katsonut häneen ja mitä hän oli puhunut. "Käyttäydyin tomppelimaisesti", hän tunnusti nöyryytettynä itselleen. "Tyttö ei käsittänyt, kuinka tosissani minä olin."
Tavatessaan sattumalta tällaisen tytön näin yksinäisellä seudulla hän oli hämmästyksissään käyttäytynyt typerästi. Tytön hempeys ja hänen vetoava käytöksensä oli varmaankin heti lumonnut hänet, vaikka hän ei ollut sitä huomannut, mutta hänen sanansa: "Ah, minua on suudeltu ennenkin!" olivat hillinneet hänen kuohuvia tunteitansa. Ennenkuin Jean huomasi edes arvostelevansa tyttöä, oli hän jo mielessään alkanut puolustaa tätä – ehkä oman, äkillisen kiintymyksensä puolustukseksi.
Hän totesi nyt, että hänen jo ensi katsannolla olisi pitänyt tytön katseesta, ryhdistä ja äänestä tuntea laji, jota hän nimitti jalorotuiseksi. Risainen ja likainen puku ei kyennyt sitä peittämään. Jean tunsi useita hyviin perheisiin kuuluvia hienoja, hyviä tyttöjä; sellainen oli hänen sisarensakin ja sellainen oli Ellen Jorthkin. Jean puolusti häntä uskollisesti.
Hän oli jo uskomaisillaan kuvitelmiaan, mutta silloin muistui hänen mieleensä tämän pienen näytelmän viimeinen osa, jolloin hän oli suudellut Ellen Jorthia saamatta moitteita. Miksi ei tyttö ollut vihastunut hänen teostaan? Kuvitelma, jonka hän niin haaveellisesti ja jalosti oli rakennellut, haihtui nyt kokonaan. "Ah, minua on suudeltu ennenkin!" Tyttö oli sanonut sen puolittain katkerasti, ivaten samalla itseään, häntä ja kaikkia miehiä, sillä tyttöhän oli sanonut kaikkia miehiä samanlaisiksi. Tämä lause kiusasi Jeania, koska siihen sisältyi sellainen herjaus, jota kaikki säädylliset miehet vihaavat. Tietysti jokainen onnellinen ja terve nuorimies haluaa suudella punaisia, suloisia huulia. Mutta jos nuo huulet olivat olleet tarjona muille, eivät ne kelpaisi enää milloinkaan hänelle. Jean muisti, ettei hän mieheksi vartuttuaan ollut suudellut ainoatakaan tyttöä, kunnes tämä päivettynyt Ellen Jorth sattui hänen tielleen. Hän ihmetteli sitä. Ja hän ihmetteli vielä enemmän sitä merkitystä, jonka hän antoi tapahtumalle. Eiköhän se sittenkin ollut pelkkä sattuma? Miksi hän sitä muistelisi? Mutta miksi hän tunsi omituista väristystä ajatellessaan näitä asioita?
Hän ratsasti eteenpäin niin ajatuksiinsa vaipuneena, että häneltä oli jäädä huomaamatta laaksoon vievä tie. Kun hän saapui jyrkänteen laidalle, täytyi hänen hypätä satulasta maahan, sillä tie oli jyrkkä, kapea ja kivien tukkima. Hänellä oli täysi työ laskeutuessaan alaspäin kuormamuulinsa ja vireän hevosensa kanssa. Jyrkkä rinne alkoi vihdoin pengertyä aaltomaisiksi, metsäisiksi harjanteiksi. Sinne kuului virtaavan veden kohina; tuuli humisi ja mehiläiset surisivat sointuisasti. Jeanin mielen valtasi erämaan rauha.
Hän löysi varjoisien puiden juurelta puron, jonka vesi oli yhtä raikasta ja hyvää kuin Oregonin lähdevesi. "Ah", hän huudahti, "tämäpä on todellakin hyvää!" Puron uoma oli tumma ja varjoisa, sananjalkoja ja sammalta kasvava, ja kaikkialla oli riistan jälkiä, harmaankarhun tekemistä suurista kuopista oravan pieniin lintumaisiin merkkeihin saakka. Jean kuuli tuttuja ääniä, kun hirvet kulkiessaan katkoivat kuivia oksia ja oravat tirskuttivat puissa. Tämä Partaan juurella sijaitseva viileä, tuoksuva kolkka palautti hänen mieleensä Oregonin metsät. Hän tunsi, että hän tällä seudulla tulisi viihtymään yhtä hyvin kuin sielläkin, mutta samalla hän tunsi epämääräistä levottomuutta ja mielikuvituksessaan hän näki eräät silmät ja huulet, jotka hänen piti unohtaa.
Hän jatkoi matkaansa, mutta kulku alhaalla oli vaivalloista. Jean ei nähnyt edes muutamien kymmenien jalkojen pituudeltakaan tasaista maata; puron uoman tukkivat talojen kokoiset kallionlohkareet, ja kahdeksan jalkaa paksut kuuset koettivat voittaa jykeviä mäntyjä.
Jeanin kuormamuuli vainusi karhun tahi puuman hajua ja lähti laukkaamaan kivistä tietä pitkin. Sen pysähdyttäminen ja vauhdin hillitseminen ei ollut helppoa, mutta tästä oli se hyöty, että matkaaminen kävi nopeammin.
Tie oli kääntynyt kaakkoa kohti sivuuttaen aaltoilevia harjanteita ja kumpuja; puuttuvia mäntyjä korvasi tiheä seetrimetsä. Kuuset olivat hävinneet olemattomiin jo kauan aikaa sitten. Katajaviidakkojen sijaan ilmestyi kauniita manzanitapensaita, kaktuksia ja tuuheita tammia. Ellei tietä olisi niin hyvin raivattu, olisi Jeanille käynyt huonosti tässä tiheässä sitkeässä pensaikossa.
Hän näki useita hirviä, muutamia nurmisusia ja pieniä villihevoslaumoja. Ratsastettuaan useiden pienten purojen poikki hän saapui vihdoin oikealle maantielle, jossa oli selviä suuremman liikenteen merkkejä. Sitä pitkin oli samana päivänä kulkenut hevosia, karjaa ja lampaita.
Maantie vietti alaspäin, mutta ei enää niin jyrkkäpolvisesti kuin äskeinen tie. Erään harjanteen takaa aukeni Jeanin eteen pieni, suoperäinen, ruohoa kasvava maatilkku. Tämä erämaan vihreä keidas merkitsi muutosta alangon luonnossa. Sen takana alkoi maa levitä ja aaltoilla kauniisti, tummanvihreät metsät vuorottelivat ruohoisten puistojen kanssa, kunnes Jean saapui laajaan, vihreään, kukkuloiden reunustamaan laaksoon. Hänen valtimonsa alkoivat sykkiä nopeammin. Hän näki karjan käyskentelevän lakeudella, ja siellä täällä oli veistämättömistä hirsistä kyhättyjä majoja ja aitauksia.
Grass-laakson asukasmäärä oli nähtävästi vähäinen. Hirsimajat ja talot sijaitsivat hajallaan, ikäänkuin asukkaat eivät olisi halunneet tunkeutua toistensa alueelle, ja ainoa huomattavampi rakennus oli kivestä rakennettu myymälä. Se oli melkein linnoituksen kaltainen, etenkin sen toinen, pitkä ja matala puoli, jonka tummat, pyöreät ikkunat sijaitsivat olkapään korkeudella maasta. Rakennus näytti vanhalta, tomuiselta ja likaiselta. Muutamia kauniita hevosia oli kiinnitetty koukkukaiteeseen.
Jean heitti ohjakset maahan ja laskeutuen satulasta astui matalaan kuistiin ja sitten leveästä avoimesta ovesta kauppaan. Eräät kasvot, jotka näyttivät harmailta hämärän vuoksi, hävisivät näkyvistä Jeanin astuessa sisään. Hän tiesi tulleensa huomatuksi. Pitkässä, matalassa huoneessa oli neljä miestä, jotka nähtävästi kaikki olivat syventyneet lautapeliin. Kaksi pelasi ja muut katselivat syrjästä. Eräs heistä, vanhahko, kapeanaamainen mies, kohotti sattumalta katseensa Jeanin tullessa kauppaan. Jean ehti silloin kiinnittää huomionsa miehen silmiin, aivan vaistomaisesti. Niiden ilme oli epämääräinen; ne eivät näyttäneet uteliailta eivätkä ystävällisiltä, vaan katsoivat häneen ikäänkuin hän olisi ollut pelkkää ilmaa.
"Hyvää iltaa", Jean sanoi.
Miehet eivät olleet kuulevinaankaan. Vihdoin, pitkän ajan kuluttua, kapeanaamainen mies vastasi: "Hyvää iltaa, Isbel."
Ääni oli persoonaton, kuiva, tyyni ja lyhyt eikä se kuitenkaan olisi voinut olla vaikuttavampi. Jeanin terävät silmät huomasivat kaiken. Ei ainoakaan näistä lierihattuisista, pitkäviiksisistä texasilaisista – sillä sellaisiksi Jean päätteli heti heidät – ollut ikinä nähnyt Jeania, mutta he tunsivat hänet ja tiesivät häntä odotettavan Grass-laaksoon. Kaikkien muiden, paitsi äskeisen puhujan, kasvot olivat leveälieristen hattujen varjossa. Kirjavissa vaatteissaan, tomuisissa kengissään ja revolverit vyöllä he tekivät Jeaniin samanlaisen, salaista voimaa uhoavan vaikutuksen kuin Colterkin.
"Saisinko tietää, missä asuu isäni, Gaston Isbel?" Jean kysyi mahdollisimman kohteliaasti.
Ei kukaan kiinnittänyt kysymykseen minkäänlaista huomiota. Jean olisi yhtä hyvin voinut olla sanomatta mitään. Odottaessaan puolittain huvitettuna ja puolittain ärtyisänä hän tarkasteli nopein silmäyksin kauppaa. Huoneessa ei ollutkaan paljon tavaraa. Tehdasvalmisteet ja säkit täyttivät pitkän jykevän myymäpöydän; kömpelöt laudakot olivat jaetut säilykkeitä sisältäviin kasoihin ja tyhjiin osastoihin; myymäpöydän takainen laudakko oli melkein täynnä ammuslaatikolta ja sen vieressä sijaitsi pyssyteline. Myymäpöydällä oli avonaisia laatikoita täynnä puserrettua tupakkaa, jonka haju oli melkein yhtä voimakas kuin rommin tuoksu.
Jeanin nopeasti harhaileva katse palasi miehiin, joista kolme oli syventynyt lautapeliin. Neljäs, sama, joka oli puhunut, suvaitsi nyt katsoa Jeaniin. Hänen luisevat, voimakaspiirteiset kasvonsa olivat laihat. Hän siveli leukaansa suurella vapisevalla kädellään, joka näytti tottuneemmalta suitsien pitelemiseen kuin käsisahan ja auran käyttöön. Se oli veltto käsi. Mieskin näytti laiskalta, ja hänen puheensa oli verkkaisaa. Jeanin itsesäilytysvaisto heräsi voimakkaana, kun hän tarkasteli näitä miehiä.
"Vanha Gass asuu alempana laaksossa, noin kilometrin päässä täältä", virkkoi kapeanaamainen texasilainen vihdoin osoittaen pitkällä kädellään etelää kohti. Sitten hän näytti unhottavan kysyjän kokonaan kiinnittäen tarkkaavaisuutensa peliin.
Jean mumisi kiitoksensa, meni pihalle ja ponnahti jälleen satulaan. Hän jatkoi matkaansa ajaen kuormamuulia edellään. "Taisinpa käydä tänään väärissä paikoissa", hän mumisi. "Ellen muista väärin, oli isäni sellainen mies, joka aina hankki itselleen uskollisia ystäviä. Uskallan lyödä vetoa, että täällä joudutaan vielä suuriin vaikeuksiin." Tien varrella kukkuloiden syvänteissä oli muutamia sieviä, kodikkailta näyttäviä karjataloja. Tie kääntyi länteen ja Jean sai katsella ensimmäistä auringonlaskua Tonto-alangossa. Se oli hurmaava näky, purppuraisten, hopeareunaisten pilvien hohtaessa ihanasti tummalla kullan-värisellä taivaalla. Hetken kuluttua Jean kohtasi lehmää ajavan pojan. "Hei, Johnny!" hän huudahti iloisesti. "Nimeni on Jean Isbel ja olen, koira vieköön, eksynyt täällä Grass-laaksossa! Voitko sanoa, missä isäni asuu?"
"Kyllä. Jatkakaa matkaanne suoraan eteenpäin, niin olette kohta perillä", vastasi poika hymyillen iloisesti. "Hän odottaa jo teitä."
"Mistä sen tiedät, poikaseni?" Jean kysyi pojan hymystä lämmenneenä.
"Kaikkialle laaksoon on levinnyt tieto, että ratsastatte tänne tänään. Minähän sen ilmoitin isällennekin ja hän antoi minulle kokonaisen dollarin."
"Tuliko hän iloiseksi kuullessaan sen?" Jean kysyi tuntien kurkkuaan kummallisesti kuristavan.
"Kyllä, hän tuli kovin iloiseksi."
"Ja kuka kertoi sinulle minun ratsastavan tänne tänään?"
"Kuulin sen kaupassa", vastasi poika luottavaisesti. "Muutamat lammastarhurit kertoivat sen Greavesille, kaupan omistajalle. Istuin kuistissa ja kuulin keskustelun. Muuan meksikolainen tuli tänään Partaalta ja kertoi uutisen." Poika katsahti salavihkaa ympärilleen ja kuiskasi sitten: "Joku oli lähettänyt meksikolaisen tänne. En kuullut enempää, mutta lammastarhurit näyttivät hyvin vihaisilta, ja eräs heistä potkaisi minua tullessaan kuistiin, hitto hänet vieköön. Tämä on todellakin onnenpäivä meille karjanhoitajille."
"Kuinka niin, Johnny?"
"Piakkoin alkaa Grass-laaksossa suuri taistelu. Isäni sanoi niin ja hän paimentaa teidän isänne karjaa."
"No jopa jotain!" Jean nauroi. "Entä sitten, poikaseni?"
Poika katseli häntä kirkkain silmin. "Ah, ette voi pettää minua! Tehän olette intiaani, Jean Isbel? Olette niin taitava hevosten jälkien seuraaja, etteivät rosvot voi pettää teitä, olette taitava ampuja ja olette tappanut harmaan karhun ilman aseita!"
Jean sanoi imartelevalle pojalle vakavasti jäähyväiset ja jatkoi sitten matkaansa. Hänen olisi ehkä hieman vaikeaa elää tämän kuuluisan maineensa mukaisesti.
Nähdessään ensi kerran uuden kotinsa Jean tuli syvästi liikutetuksi. Se oli suuri ja matala, epäsäännöllinen hirsirakennus. Sen takaa näkyi aitauksia, vajoja ja katoksia, mutta edustalla oli laajoja niittyjä, joissa lukemattomia nautoja ja hevosia kävi laitumella. Auringon laskiessa se oli mitä värikkäin näky. Karjatalo näytti rauhalliselta ja hyvinvoivalta. Aasien iloiset kiljahdukset ja lehmien ammuminen tuntuivat lausuvan Jeanin tervetulleeksi. Koira rupesi haukkumaan. Viileä tuulenpuuska toi savun ja paistetun silavan hajua.
Laitumella olevat hevoset laukkasivat kisaten aidan viereen hirnuen uusille tulokkaille. Jean näki niiden joukossa piirtopäisen mustan hevosen, joka miellytti häntä. "Hei, Piirtopää, istun vielä varmasti hajareisin sinun selässäsi!" Jean huusi sille. Sitten hän näki loivasti viettävän rinteen laella isänsä pitkän vartalon samanlaisena, kuin hän oli nähnyt sen tuhansia kertoja ennenkin: avopäin, paitahihasillaan ja kävellen pitkin askelin. Jean viittoili ja huusi hänelle.
"Päivää, tuhlaajapoika!" kuului vastaus. Niin, ääni oli isän – ja Jeanin mieleen välähtivät poika-ajan muistot. Hän kannusti hevosensa laukkaan. Ei, isä ei ollut enää samanlainen, hänen tukkansa oli harmaantunut ja hän oli muutenkin vanhentunut.
"Tässä nyt olen, isä", huusi Jean liikutettuna ja hyppäsi satulasta maahan.
"Poikani, olen todellakin iloinen saadessani lausua sinut tervetulleeksi", sanoi hänen isänsä puristaen hänen kättään. "Hyväinen aika, kuinka kookas sinä olet! Muistutat suuresti äitiäsi."
Jean tunsi isänsä rautaisesta kädenpuristuksesta, kauniin pään pystystä asennosta ja terävien silmien voimakkaasta, läpitunkevasta katseesta, että tämän elinvoimat olivat vielä entisellään, mutta entinen hymy ei voinut kätkeä hänen kasvoissaan olevia outoja ryppyjä ja vakoja.
"Isä, olen yhtä iloinen kuin sinäkin", Jean vastasi sydämellisesti. "Nyt nähdessäni sinut, tuntuu kuluneen pitkä aika siitä, kun erosimme. Oletko terve, isä, ja onko kaikki kunnossa?"
"Enpä voi juuri valittaakaan, poikani. Jaksan ratsastaa koko päivän yhtä vaivattomasti kuin ennenkin", hän vastasi. "No, tulehan nyt. Älä välitä hevosistasi, ne saavat kyllä hoitoa. Tule tervehtimään omaisiasi. On siunattu asia, että sinä vihdoinkin tulit."
Rakennuksen kuistilla odottivat häntä omaiset. Siellä oli suurisilmäisiä lapsia, jotka olivat ujoja ja valppaita. Hänen sisarensa tummat kasvot vastasivat hänen muistiinsa painunutta kuvaa, mutta hän näytti kuitenkin pitemmältä ja naisellisemmalta kuin ennen. "Ah, Jean, Jean, kuinka suuresti iloitsenkaan tulostasi!" hän huudahti syleillen veljeään. Hellyyteen, jota hän tunsi veljeään kohtaan, näytti yhdistyvän myöskin levottomuutta nykyisyyden vuoksi. Jean muisti Mary tätinsäkin, vaikka hän ei ollut nähnyt tätä vuosikausiin. Hänen velipuolensa, Bill ja Guy, olivat muuttuneet hyvin vähän, laihtuneet ehkä hieman ja käyneet metsistyneemmän näköisiksi. Bill muistutti isäänsä, vaikka olikin pikemmin hilpeän kuin vakavan näköinen. Guy oli pienempi, jäntevä ja luiseva; hän oli teräväsilmäinen ja hänen ruskeat kasvonsa olivat aina rauhalliset; hänellä oli paimenen väärät sääret. Molemmat olivat menneet naimisiin Arizonassa. Billin vaimo, Kate, oli tanakka, suloinen pieni nainen ja kolmen lapsen äiti. Toinen vaimo oli nuori, pulska tyttö, punatukkainen ja pisamainen, ja hänen kasvoissaan oli ihmeellisiä tuskien ja voiman uurtamia juovia. Jean muisti jonkun kirjoittaneen hänelle tytön surullisista elämänvaiheista: tämän ollessa vielä lapsi olivat apachit murhanneet kaikki hänen omaisensa. Sitten tervehtivät Jeania ujostellen pienet lapset, joihin tämä tärkeä hetki näytti tekevän syvän vaikutuksen. Jeanista tuntui suloiselta päästä kotiin omaisten luo, jotka rakastivat häntä ja lausuivat hänet tyynesti ja iloisesti tervetulleeksi. Mutta tapaamiseen liittyi jotakin muutakin. Jean huomasi pian talon naisväen silmissä piilevän levottomuuden, joka nyt osaksi näytti haihtuvan hänen läsnäolonsa aiheuttaman turvallisuuden tunteen johdosta.
"Poikani, Tonto on maidon ja hunajan maa", sanoi hänen isänsä, kun Jean katseli lumottuna runsasta illallista. Näillä illallisilla Jean suoritti oikein herkkusuiden sankaritekoja Mary tädin suureksi iloksi ja lasten ihmeeksi. "Ah, hän on kuoliaaksi nälkiintynyt!" kuiskasi muuan pieni poika sisarelleen. He alkoivat jo pitää tästä vieraasta sedästä. Jeanilla ei ollut tilaisuutta puhumiseen, sillä ruokailuaikana näytti jännitys herpaantuvan ja kaikki koettivat kilvan kertoa hänelle niin paljon asioita kuin suinkin. Kirkkaassa lampunvalossa näytti hänen isänsäkin tyynemmältä ja onnellisemmalta katsellessaan säteilevän iloisesti Jeania.
Illallisen jälkeen menivät miehet viereiseen huoneeseen, joka oli erittäin kodikas ja viihtyisä. Se oli pitkä ja koko rakennuksen levyinen; siinä oli suuret, kiviset uunit, matala veistetyistä hirsistä rakennettu katto, pienet ikkunat, joissa oli puuluukut sisäpuolella, ja kotitekoiset pöydät, tuolit ja matot.
"Katsohan, Jean, muistatko noita pyssyjä?" karjanomistaja kysyi viitaten takan yläpuolelle, jonne kiinnitetyissä hirven sarvissa riippui pari pyssyä. Toinen oli musketti, jota hänen isänsä oli käyttänyt vapaussodassa, toinen oli pitkä ja raskas, suustaladattava piilukkoinen luodikko, jolla Jean oli opetellut ampumaan.
"Muistan ne mainiosti, isä", Jean vastasi ottaen hellävaroin ja muistojen järkyttämänä nuo molemmat vanhat pyssyt tarkasteltavakseen.
"Jean, sinä käsittelet tuota vanhaa asetta hieman kömpelösti", sanoi Guy Isbel kuivasti, ja Bill huomautti, että Jean Oregonissa oli ehkä viettänytkin tyyntä ja ylellistä elämää. Sitten hän lisäsi: "Mutta luulenpa sentään hänen käyttävän omaa asettansa oikein texasilaiseen tapaan."
"Toin mukanani pari pyssyä", Jean sanoi hilpeästi. "Raskas ammus- ja pyssytaakkani oli vähällä katkaista muuli raukkani selän. Isä, mitä ajattelitkaan pyytäessäsi minua tuomaan tänne kokonaisen asevaraston?"
"Poikani, kaikki aseet ovat suuriarvoisia täällä Tontossa. Minähän vihjaisin, että tulisit tänne asestettuna."
Hänen tyyni, verkkaisa äänensä oli perin vakava. Jean tunsi heti ahdistavaa painostusta. Hänen veljensä olivat aivan pakahtua puhumishalusta, ja hänen isänsä muuttunut ulkomuoto palautti Jeanin mieleen menneet kriitilliset ajat. Lasten ja naisten tulo huoneeseen lopetti heidän luottavaisen keskustelunsa. Pienokaiset koettivat hillitä kiihkeyttään. He tulivat huoneeseen ennen äitiään, pienin poika ensimmäisenä ja hieman vastahakoisesti, äitinsä ja sisarustensa työntämänä; hän ujosteli, mutta halusi kuitenkin kiihkeästi sanoa jotakin. "Kas niin, Lee, sano: 'Mitä sinä toit meille, Jean setä?'" Poika epäröi katsoen ujostellen ja peläten Jeaniin; sitten hän rohkaisi mielensä, taaperteli eteenpäin ja lausui urhoollisesti äärettömän tärkeän kysymyksensä.
"Mitäkö toin teille?" Jean huudahti ihastuneena nostaen pojan polvelleen. "Tahtoisitko tietää sen? En unohtanut sinua, Lee. Muistin teitä kaikkia. Ah, millainen työ minulla olikaan teidän lahjojenne kuljettamisessa! No, Lee, koetapa nyt arvata."
"Ehkä toit mulle yssyn", Lee vastasi.
"Yssynkö? Tarkoitat kai pyssyä", Jean sanoi nauraen. "Kuuleppas, sinä nelivuotias texasilainen revolverisankari! Arvaa vielä kerran."
Tämä oli toisista pienokaisista kovin jännittävää. Kimeästi ja iloisesti huudahdellen he saartivat Jeanin kokonaan.
"Isä, missä tavarani ovat?" Jean huusi. "Nämä nuoret apachit himoitsevat päänahkaani."
"Luulen poikain tuoneen ne kuistiin."
Guy Isbel aukaisi oven ja meni pihalle. "Koira vieköön, täällähän on kolme kääröä. Minkä niistä tahdot, Jean?"
"Sen pitkän ja raskaan, lujasti nyöritetyn", Jean vastasi.
Guy tuli horjuen huoneeseen kantaen kääröä, joka pani pienokaiset kiljumaan ja naisten silmät loistamaan. Kuinka iloinen Jean nyt olikaan, kun hän oli muistanut ostella yhtä ja toista San Franciscosta, kuvitellen mielessään, millaiseksi vastaanotto kaukaisessa villissä Arizonassa muodostuisi.
Kun Guy pudotti käärön lattialle, tärähti huone.
"Jokaisen pitää pysytellä syrjässä ja suoda minulle liikkumistilaa", Jean määräsi mahtavasti. "Hyvät ihmiset, tahdon ilmoittaa teille, että tästä kääröstä on ollut minulle paljon vaivaa. Se painoi noin sata naulaa, kun nostin sen olalleni Market-kadun varrella Friscossa, se varastettiin minulta laivassa, mutta sain sen takaisin San Diegossa ja annoin varkaalle selkään. Sitä kuljetettiin aasin selässä San Diegosta Yumaan, ja kerran jo luulin aasin nääntyvän taakkansa alle; sitten sitä kuljetettiin Yumasta Coloradoa pitkin Ehrenbergiin ja siellä se sijoitettiin postivaunujen katolle. Jonkin ajan kuluttua lähtivät rosvot ajamaan meitä takaa ja hevosten laukatessa oli se vyörähtää maahan. Sitten se kiinnitettiin kuormamuulin selkään ja luulen, että se olisi jossakin muualla nyt, ellen olisi tavannut erästä rahtaajaa, joka oli matkalla pohjoiseen päin Phoenixistä Santa Fén tielle. Matkan viimeinen osa, jolloin se oli muulin selässä, oli vaikein ja täynnä vaaroja, joista pelastuminen tapahtui aivan viime tingassa. Muulini heitti pari kertaa kuorman selästään hajoittaen siten kaikki matkatavarani. Mutta kaikkein pahinta oli Partaalta laskeutuminen. Siellä minun oli hyvin vaikea pitää silmällä kääröäni. Joskus oli se ja joskus muuli päällimmäisenä, mutta vihdoin sain sen sentään onnellisesti tuoduksi tänne... Ja nyt aion avata sen."
Tämän pitkän ja vaikuttavan saarnan jälkeen, jonka aikana naisten jännitys lisääntyi ja pienokaiset hurjistuivat kokonaan, Jean aukoi hitaasti käärön monet solmut avaten sen. Hän oli pakannut käärön vaivalloista matkaa varten. Hän laski syrjään kolme kankaaseen käärittyä luodikkoa sekä pitkän, hyvin raskaan käärön, joka oli kiedottu ohuiden lautojen väliin. Hänen nostaessaan sitä se kilahti kuin metalli. "Ah, tiedän kyllä, mitä siinä on!" Lee huudahti rikkoen jännittyneen hiljaisuuden. Repien auki pitkän litteän mytyn Jean levitteli ällistyneiden loistavasilmäisten pienokaisten eteen niin oivallisia esineitä, etteivät he olleet milloinkaan osanneet uneksiakaan sellaisista – kuvakirjoja, huuliharppuja, nukkeja, leikkipyssyn ja -pistoolin, ihmeellisen pillin ja torven ja lopuksi makeisrasian. Pienet pojat ja tytöt polvistuivat näiden lattialle asetettujen aarteiden ääreen uskaltamatta tuskin koskettaa ihania tavaroita. Jean nautti tästä hetkestä, jota kuitenkin synkensi tuo jokin, mikä loi varjonsa näihin viattomiin, villissä seudussa rauhattomana aikana syntyneisiin lapsiin. Sitten Jean antoi sisarelleen lahjat – kauniin pukukankaan, nauhoja ja palasen pitsiä, nenäliinoja, nappeja ja metrittäin palttinaa, ompelurasian ja kokonaisen laatikollisen lankarullia, kamman, harjan, kuvastimen ja lopuksi espanjalaisen, granaateilla koristetun rintaneulan. "Nämä ovat sinulle, Annie", Jean sanoi. "Minun täytyy tunnustaa, että pyysin eräältä tyttöystävältäni Oregonissa neuvoja, millaisista esineistä sisareni mahtaisi pitää."
Veljen anteliaisuus aivan mykistytti Annien, ja toivuttuaan hän syleili Jeania niin kovasti, että tämän henki salpaantui. Hän ei ollut enää lapsi, se oli varmaa. Mary täti katsoi veitikkamaisesti Jeaniin, "Luulen, ettet olisi voinut parempaa keksiä ilahduttaaksesi Annieta enemmän. Hän on kihloissa, Jean, ja silloin tällaiset esineet ovat suuriarvoisia... Annie, sinut vihitään tuosta kankaasta valmistetussa puvussa." Ja hän osoitti kaunista kangasta, jonka Annie oli levittänyt näkyviin.
"Mitä tämä on?" kysyi Jean. Hänen sisarensa punastuminen tuomitsi hänet syylliseksi kaunistaen sitäpaitsi häntä suuresti.
"Tässä, Mary täti", Jean jatkoi, "on sinun osasi, ja nämä ovat uusille sisarilleni." Naiset olivat melkein yhtä onnellisia kuin lapsetkin. Jean otti kääröstä viimeisen mytyn ja kohottaen sitä aikoi sanoa jotakin, kun samassa eräs muisto järkytti häntä. Hän oli näkevinään aivan selvästi pienet jalat, joiden paljaat varpaat pistivät esille intiaanikenkien rei'istä, ja pyöreät, paljaat, sopusuhtaiset nilkat, joita pensaat olivat raapineet. Sitten hän oli näkevinään Ellen Jorthin kiihkeät kasvot tuona hetkenä, jolloin hän oli kiihkeydessään suudellut tyttöä. Tämän muiston vaikutuksesta hän laski hitaasti mytyn syrjään mitään virkkamatta.
"Isä, en tuonut sinulle enkä pojille juuri mitään", Jean jatkoi, "vain muutamia puukkoja ja piippuja ja tupakkaa. Ja pyssyt."
"Sinä olet todellinen Santa Claus, poikani", hänen isänsä vastasi. "Hyväinen aika, katsokaa noita lapsia! Ja katsokaa Marya ja Annietakin. No niin, alan tulla jo vanhaksi. Olen unohtanut kaikki nuo kauniit esineet ja kiiltokoreudet, jotka merkitsevät niin paljon naisille. Elämme täällä erillämme muusta maailmasta, ja saammepa melkein kiittää onneamme, että sinä olet elänyt erilläsi meistä, Jean, sillä palaamalla luoksemme nuo esineet mukanasi olet tehnyt hyväntyön. Poikani, olen sinulle sanomattoman kiitollinen. Olen ajatellut nykyään vakavia asioita, mutta unhoitin hetkeksi huoleni katsellessani naisten hymyä ja lasten iloa."
Samassa astui avonaisesta ovesta pitkä, nuori, paimenelta näyttävä mies. Hän muistutti vanhaa miestä, yksinpä kasvoiltaankin; ainoastaan silmät olivat nuoret, kauniit, hellät ja tummat.
"Kuinka täällä voidaan?" hän kysyi levollisesti.
Annie nousi seisoalleen polviltaan. Silloin ei kenenkään tarvinnut ilmoittaa Jeanille, kuka tämä uusi tulokas oli.
"Jean, tässä on ystäväni, Andrew Colmor."
Puristaessaan Colmorin kättä ja katsoessaan häntä silmiin Jean tunsi olevansa iloinen, että Annie oli lahjoittanut sydämensä heidän luokkaansa kuuluvalle miehelle. Samalla hän huomasi, että mies katseli häntä yhtä kunnioittavasti ja ihaillen kuin se poikakin, jolta hän oli kysynyt tietä isänsä taloon. Annie oli varmasti ylistellyt häntä sulhaselleen. Jean aavisti pahaa. Voisiko hän elää näin kuuluisan maineen mukaisesti? Elämää arvosteltiin kai eri tavalla täällä Tonto-alangossa.
Lapset, painaen aarteitaan rintaansa vasten, vietiin nukkumaan jonnekin talon perälle, josta kuului vielä kauan heidän onnellista nauruaan. Nyt oli sopiva aika jutteluun, ja Jean sai viipymättä innostuneen kuulijakunnan. Kuinka kiihkeästi nämä yksinäiset uranuurtajat kuuntelivatkaan uutisia muusta maailmasta! Jean puhui, kunnes hänen äänensä tuli käheäksi. Hänen kuulijansa kertoivat vuorostaan hänelle paljon sellaista, mitä ei ollut mahtunut niihin muutamiin lyhyihin kirjeisiin, jotka hän oli saanut jäätyään Oregoniin. Mutta lammastarhureista ja rosvoista ei puhuttu sanaakaan. Tilanne oli siis vakavampi kuin hän oli luullutkaan. Ilta oli kuitenkin sopusointuinen ja hauska, sillä kaikki olivat tyytyväisiä, kun perhe oli nyt jälleen koossa täysilukuisena. Jean ymmärsi tämän seikan tuottavan isälle syvää tyydytystä.
"Niin, asumme nyt kaikki yhdessä täällä", hän sanoi. "Täällä aloitin karjatalouteni ja pidän nyt suurinta osaa laaksosta omanani. Rakennamme talon Anniellekin heti, kun hän pyytää sitä. Entä sinä, Jean, missä on sinun tyttösi? Muistelen kirjoittaneeni, että toisit hänet tänne."
"Isä, minulla ei ole vielä morsianta", Jean vastasi.
"Toivoisin, että sinulla olisi. Voit rakastua johonkin tontolaistyttöön, jota en hyväksy miniäkseni."
"Hyväinen aika, isä, täällä laaksossa ei ole ainoatakaan sellaista tyttöä, johon Jean viitsisi katsahtaakaan", sekaantui Annie Isbel kiihkeästi puheeseen.
Jean nauroi koko asialle, mutta hänellä oli omat muistonsa. Mary täti väitti sukulaisen tapaan, että Jean tulisi tekemään suurta tuhoa uutisasutuksen naisten joukossa. Jean vastasi, että ainakin yhden Isbelin perheen jäsenen piti pysyä erillään tyhmyyksistä, rakkaudesta ja avioliitosta, joiden vuoksi perheessä oli enää näin vähän jäseniä. "Koetan viimeiseen asti välttää sitä kohtaloa", hän päätteli.
"Poikani, puhut nyt järkeä", sanoi hänen isänsä. "Tästä muistuu mieleeni setäsi, Jean Isbel, jonka kaima sinä olet... Hän oli nuorin veljeni ja kova tappelupukari. Äitimme oli ranskalainen kreoli Lousianasta, ja Jean oli varmaankin perinyt sotaisen luonteensa häneltä. Kun vapaussota alkoi, pestauduimme Jean ja minä sotaväkeen, mutta minä haavoituin, ennenkuin pääsimme rintamallekaan. Jean oli kuitenkin mukana kolme vuotta, ennenkuin hänet tapettiin. Hänen komppaniansa oli saanut määräyksen taistella viimeiseen mieheen. Ja Jean taisteli niin kauan, että hän jäi tuoksi viimeiseksi mieheksi."
Vihdoin oli Jean kahdenkesken isänsä kanssa.
"Olet varmaankin tottunut nukkumaan ulkosalla?" karjanomistaja kysyi äkkiä.
"Enimmäkseen."
"No niin, talossa on kyllä tilaa, mutta tahdon, että nukkuisit ulkosalla. Ota makuuhuopasi ja pyssysi. Minä opastan sinua."
He menivät kuistiin, jossa Jean heitti olalleen tervavaate- ja huopakäärynsä. Hänen satulantuppeen pistetty luodikkonsa nojasi ovea vasten. Hänen isänsä otti sen käteensä tarkastellen sitä tähtien valossa. "Neljäkymmentäneljä, vai mitä? No niin, parempaa asetta ei ole, jos vain mies osaa käyttää sitä oikein." Samassa juoksi kuistiin suuri harmaa koira ja nuuski Jeania. "Tässä on sinun vuodetoverisi, Shepp! Se on puolittain susi. Sen emä oli paimenkoira ja lemmikkini. Sen isä taasen oli suuri metsäsusi, jonka saimme tapetuksi vasta parin vuoden kuluttua pennun syntymästä. Täällä alangossa on hyvin ilkeitä susilaumoja."
Yö oli kylmä ja tyyni, tummankirkas kuutamossa ja tähtien valossa. Heinien haju sekaantui seetrien tuoksuun. Jean seurasi isäänsä talon taitse loivaa ruohoista rinnettä ylös seetrikön laitaan. Siellä oli puiden alaspainuneiden, tiheiden oksien alla synkkä, läpitunkematon suojapaikka.
"Poikani, setäsi oli Liggettin, erään Etelän kuuluisimman kapinallisen, vakooja", karjanomistaja sanoi, "ja sinusta tulee nyt Tonton Isbelin vakooja. Ehkä piankin huomaat, että toimesi on yhtä vaarallinen kuin setäsikin toimi ennen vanhaan. Laita makuupaikkasi tänne. Täältä sinä saatat katsella tasangolle, mutta kukaan ei näe sinua. Täällä on tapahtunut kummallisia asioita viime aikoina. Jos Shepp vain osaisi puhua, olisi sillä varmasti paljonkin kerrottavaa. Bill ja Guy ovat maanneet ulkosalla ja seuranneet outoja hevosenjälkiä, mutta he eivät saaneet mitenkään selville, kuka täällä oli ratsastellut ristiin rastiin. Se on varmaankin ollut joku ilkeä, viekas, kevyesti asteleva metsästäjä... Kolme päivää sitten, kun aamun valjettua tulin takaovesta pihalle, ampui joku minua. Luoti sivuutti pääni neljännestuuman verran. Huomenna näytän sinulle sen ovenpieleen tekemän rei'än ja harmaita hiuksiani, jotka se naulitsi siihen."
"Isä!" Jean huudahti kauhuissaan, "sehän on hirveätä! Sinä peloitat minua."
"Tässä ei ole aikaa pelkoon", hänen isänsä vastasi tyynesti. "Varmaankin he aikovat tappaa minut. Senvuoksi pyysinkin sinua tulemaan kotiin... Pujahda nyt tuonne sisälle ja rupea nukkumaan. Voit ehdottomasti luottaa Sheppiin, joka herättää sinut, jos se vainuaa tahi kuulee jotakin... Hyvää yötä nyt, poikani. Luulenpa nukkuvani levollisesti tänä yönä."
Jean katseli isäänsä kun tämä poistui hiukset hopeankimmeltävinä tähtien valossa. Sitten pitkä, tumma vartalo hävisi näkyvistä, ovi paukahti kiinni ja kaikki oli rauhallista. Shepp nuoli Jeanin kättä ja Jean oli kiitollinen tästä lämpimästä kosketuksesta. Hän istahti hetkiseksi makuupaikalleen, ajatellen järkytettynä isänsä kertomusta. Mutta vähitellen hän rauhoittui ja tuntien väsymystä valmisti vuoteensa.
Hän ojentautui mukavasti huokaisten syvään huojennuksesta. Kuinka autuaalliselta tämä lepo tuntuikaan! Kylmä tähtikirkas yö, seetrien tuoksu, tuulen humina, hiljaisuus – kaikki oli suloista. Useita viikkoja kestäneen pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen hän oli vihdoinkin kotona. Mikä kohtalo odottikaan häntä täällä? Naisten silmissä piilevä levottomuus – hänen isänsä traagilliset sanat! – Samassa muistui Ellen Jorth hänen mieleensä. Tapaisiko hän tyttöä jälleen? Tyttö nukkui nyt kaukana metsässä mäntyjen alla. Kuka hän oli? Millainen oli hänen tarinansa? Hänen katkerat sanansa ja kiihkeät, hehkuvat kasvonsa ahdistivat Jeanin mieltä. "Ehkä hän tarkoittikin jotakin aivan muuta kuin minä luulin", puheli Jean itsekseen. "Hän oli joka tapauksessa rehellinen." Jeania sekä hävetti että värisytti, kun hän ajatteli erästä aiettaan – uskaltaisiko hän mennä tapaamaan tyttöä voidakseen antaa hänelle lahjan, jonka hän oli tallettanut tyttöä varten? Mitä hänen lahjansa merkitsisikään köyhälle, risaiselle, kauniille Ellen Jorthille? Jean ei voinut karkoittaa tätä ajatusta. Hän koetti taistella sitä vastaan, mutta samassa hän taasen näki mielikuvituksissaan tytön – aineellisten puutteidenkin nöyryyttämänä ylpeän ja pystypäisen, Hänen ajatuksensa siirtyivät kuvasta kuvaan, hän muisteli tytön sanoja ja tekoja toista toisensa jälkeen, kunnes hän taas oli kuulevinaan seuraavat järkyttävät sanat: "Ah, minua on suudeltu ennenkin!" Mutta kuka? Ei ainoastaan yksi mies, vaan useat, hyvin monet, oli tyttö tarkoittanut. Pyh, hän itse olikin tuntenut vain myötätuntoa ja sääliä metsässä kohtaamaansa vierasta tyttöä kohtaan. Huomenna hän unhottaisi kaiken. Grass-laaksossa oli hänelle paljon työtä. Jean ajatteli levotonna isänsä kertomia asioita, kunnes vihdoin nukkui.
Jeanin poskeen painautunut kylmä kuono ja hiljainen vikinä herättivät hänet. Suuri Shepp oli hänen rinnallaan tarkkaavaisena, varovaisena ja valppaana. Yö näytti kohta vaihtuvan aamuksi. Jossakin kaukana kiekui kukko ja toinen vastasi siihen kimeästi. "Mitä siellä on, Shepp?" Jean kuiskasi nousten istualleen. Koira vainusi tahi kuuli jotakin epäilyttävää, mutta Jean ei voinut arvata, vainusiko se ihmistä vai eläintä.
III
Suuri, sinertävä aamutähti tuikki kirkkaalla yötaivaalla. Kuu oli jo laskenut ja tähdet vaalentuneet.
Hetkisen kuluttua Jeanin jännittyneet korvat kuulivat kavioiden hiljaista kapsetta. Se kuului aukean laakson eteläiseltä rinteeltä. Shepp käyttäytyi ikäänkuin se olisi odottanut komentoa: "Käy kimppuun!", mutta Jean ei päästänyt sitä minnekään. "Älä hätäile, Shepp!" kuiskasi hän. Vetäen kengät jalkaansa ja pukien takin ylleen Jean tarttui pyssyynsä ja hiipi tasangolle. Shepp oli hyvin opetettu, sillä huolimatta luonnollisesta taipumuksestaan juosta ottamaan selvää, mikä sen oli herättänyt, se pysyi paikoillaan. Jean arveli koiran vainuavan eläimiä. Jos karjakartanon ympärillä olisi hiiviskellyt miehiä, olisi Shepp ollut yhtä valpas, mutta tuskinpa se siinä tapauksessa olisi ollut niin halukas poistumaan hänen luotaan.
Aamu oli tyyni, joten Jeanilta kului hetkinen tuulen suunnan selville saamiseen. Tämä heikko tuulenhenki oli kuitenkin kantanut hänen korviinsa kavioiden hiljaisen kapseen. Kiertäen karjakartanon Jean kääntyi oikealle ja jatkoi matkaansa rinnettä pitkin pysytellen seetrien varjossa. Hänen mielensä juolahti äkkiä, kuinka sopiva tällainen tehtävä oli hänelle. Hän oli aina, paitsi kouluvuosinaan, tehnyt työtä taivasalla. Vapaa-aikansa hän oli käyttänyt mielihommiinsa, metsästykseen ja kalastukseen. Salojen kaipuu oli Jeanissa synnynnäistä. Tällä hetkellä hän tunsi ehdottoman varmasti, että hänen vaistonsa ja harjaantumisensa saattavat saada suuriakin aikaan, kun ne vain suunnataan ankaran ja vaativan päämaalin saavuttamiseen. Hänen isänsä ymmärsi tämän; vanhalla texasilaisella oli syytä luottamukseensa.
Käveltyään jälleen muutamia askelia Jean pysähtyi kuuntelemaan. Shepp kiihtyi yhä enemmän tahtoen syöksähtää tasangolle. Kun Jean oli kävellyt jonkun matkan päähän talosta, hän kuuli hajallaan juoksevan karjan jalkojen töminää ja kauempaa vasikan tukahdutettua ammuntaa. "Ahaa!" Jean mumisi. "Puuma tahi joku muu petoeläin on haavoittanut vasikan." Hän laukaisi pyssynsä ilmaan ja päästi kovan huudon. Sitten hän huudahti vielä kerran hillitäkseen Sheppiä.
Jean jatkoi matkaansa laaksoon kävellen siellä ristiin rastiin peloittaakseen pois pedon, joka oli säikähdyttänyt karjan, ja hakeakseen käsiinsä haavoittuneen vasikan. Hän kuuli useamman kerran karjan liikehtimistä, voimatta kuitenkaan nähdä sitä. Jean antoi Sheppin mennä toivoen sen löytävän tien. Mutta Shepp ei haukkunut eikä palannut takaisinkaan. Aamu alkoi jo koittaa. Jean jatkoi hakemistaan, kunnes vihdoin kompastui kuolleeseen vasikkaan, joka makasi pienessä notkossa. Pehmeässä maassa näkyi suuria suden jälkiä. "Susia", sanoi Jean polvistuen ja mitaten jälkeä kämmenellään. "Oregonissakin oli susia, mutta ei näin suuria... Ihmettelenpä, mihin susikoirani Shepp joutui. Onkohan siihen luottamista silloin, kun sudet ovat kysymyksessä, ja varsinkin jos naarassusia on läheisyydessä."
Jean löysi kahden suden jäljet ja seurasi niitä. "Ne eivät ole kovinkaan peloissaan", hän mumisi tarkastellen hitaasti juosseitten susien jälkiä. "No niin, te vanhat harmaat maleksijat, tapaamme kyllä vielä toisemme." Jean tiesi monen hyödyttömän metsästysretken perusteella, että sudet, kun niitä ryhdytään etsimään, ovat villeistä eläimistä kaikkein varovaisimpia ja viisaimpia. Erään kukkulan laelta hän katseli auringonnousua ja ymmärsi nyt isänsä kaunopuheisuuden tämän kertoessa ruohoisen laakson kauneudesta ja hedelmällisyydestä. Mutta laakso oli tarpeeksi suuri rikastuttamaan useitakin karjankasvattajia. Jean päätti tukahduttaa uteliaisuutensa, kunnes tilanne selitettäisiin hänelle tarkemmin.
Jean halusi sitäpaitsi rakastaa tätä ihmeellistä maata. Hän tahtoi olla vapaa voidakseen ratsastella, metsästellä ja harhailla mielin määrin, ja senvuoksi hän pelkäsikin isänsä vaatimuksia. Mutta hän tukahdutti nämä ajatukset. Ehkäpä hän luulotteli turhia. Aamu oli ihana ja kirkas, huurre alkoi jo sulaa kiviltä ja koko laakso loisti hopeanhohtoisena. Aasit kiljuivat, varsat telmivät niityillä, oriit hirnuivat ja lehmät ammuivat. Sininen savupilvi leijaili matalalla karjakartanon yläpuolella. Kaukaa laaksosta lähestyi muuan tumma ratsastajaryhmä kylää. Jean katseli ratsastajia ajatellen, että täällä oli syytä epäillä kaikkia outoja miehiä. Kaukaisen kylän takaa siintivät tummanvihreät kukkulat, jotka johtivat kallioisille rinteille. Niiden yläpuolella kohosi Parras, tuo punainen, mustapäärmeinen vuorenseinämä; yksinäisenä, tyynenä ja salaperäisenä se kuvastui vasten tasaista taivaanrantaa.
Palatessaan kartanoon hän lähestyi sitä laakson puolelta, saadakseen katsella paikkaa päivän valossa. Hänen isänsä oli rakentanut talonsa kestävyyttä silmälläpitäen ja nähtävästi oli pitkän, lujan ja maalauksellisen hirsirakennuksen historiassa ollut kolme rakennuskautta. Rakennusaineena oli käytetty nauloja ja sahattua puutavaraa, mutta ei lainkaan lasia. Voimakkaat ja taitavat kädet, kirveet ja käsisahat olivat olleet Isbelin asumusta pystyttämässä.
"Hyvää huomenta, poika", huusi iloinen ääni kuistista. "Kuulimme laukauksen, se ilahdutti meitä suuresti."
Bill Isbel kohotti katseensa satulasta, jonka vöitä hän korjaili, ja kysyi hilpeästi, nukkuiko Jean lainkaan öisin. Guy Isbel nauroi, ja katseessa, jonka hän loi Jeaniin, oli hellyyttä.
"Sinä vanha intiaani!" hän sanoi verkkaisesti. "Saitko tähtäimeesi mitään?"
"En. Ammuin vain peloittaakseni pois muutamia metsäsusia", Jean vastasi, "Kuulin niiden kellistävän vasikan ja näin kahden suuren ja vahvan suden jäljet. Löysin kuolleen vasikankin. Luulen, että sen liha voidaan käyttää ravinnoksi. Isä, menetät varmaankin paljon karjaa täällä?"
"Poikani, osuit naulan kantaan", vastasi karjanomistaja. "Puumain karhujen, susien ja erästä toista lajia olevien kaksijalkaisten maleksijain vuoksi olen viime vuonna menettänyt karjaa viidentuhannen dollarin arvosta."
"Isä, onko se mahdollista!" Jean huudahti hämmästyneenä. Hänen mielestään muodosti tällainen rahamäärä jo omaisuuden.
Hän pudisti päätään, ikäänkuin ei olisi voinut ymmärtää näin äärettömän suurta häviötä, kun lähettyvillä sentään asui valppaita, terveitä miehiä. "Mutta sehän on hirveätä, isä. Kuinka se on voinut tapahtua? Missä paimenesi ja lehmäpoikasi ovat olleet? Entä Bill ja Guy sitten?"
Jean oli nähtävästi iskenyt arkaan kohtaan. Bill heristi hänelle vihaisesti nyrkkiään ja vastasi tiukasti: "Missäkö olimme? No niin, oregolainen veljeni, olimme täällä koko vuoden nukkuen keskimäärin noin kolme tuntia jokaisesta neljästäkolmatta tunnista ja ratsastaen saappaamme palasiksi, voimatta silti vähentää menetystä."
"Jean, sinäkin saat vielä koettaa parastasi", sanoi Guy tyytyväisesti.
"Kuulehan nyt, poikaseni", karjanomistaja sanoi, "sinun pitää tietää eräitä valaisevia seikkoja, ettet tuomitsisi meitä väärin. Täällä on pari kolme susilaumaa, ja talvisaikaan olemme niiden kanssa pahemmassa kuin pulassa. Täällä on paljon puumiakin ja talvella nekin tekevät suurta vahinkoa. Karhut tappavat myös jonkun lehmän silloin tällöin. Toimin yhdessä muutamien muiden karjankasvattajien kanssa, mutta siitä huolimatta eivät miehemme voi pitää petoja kurissa. Ja pari vuotta sitten saapui tänne Tontoon Hakkelusveitsi-sakki."
"Hakkelusveitsi-sakki? Mikä kaunis nimi! Keitä siihen kuuluu?"
"Vain rosvoja, poika. Ja oikeita vanhoja texasilaisia lurjuksia. Koska vanha Yksinäisen Tähden valtio kävi heille liian kuumaksi, seurasivat he niiden monien muiden texasilaisten esimerkkiä, jotka kaipasivat terveellisempää ilmastoa. Täällä on noin parisataa texasilaista ja koko Tontossa on ehkä kaikkiaan kolmesataa asukasta, sekaisin hyviä ja huonoja. Puoleksi kumpiakin, luullakseni."
Keittiöstä kuuluva iloinen huuto keskeytti nyt miesten keskustelun.
"Tulkaa aamiaiselle!"
Aterian aikana puhui vanha karjanomistaja Billille ja Guylle päivän töistä, ja siitä alkoi Jean jo aavistaa, kuinka suurta karjakauppaa hänen isänsä harjoitti. Aamiaisen jälkeen halusivat Jeanin veljet tarkastella uusia pyssyjä. Ne otettiin esille pakkauksestaan, puhdistettiin ja vietiin koeteltaviksi. Kaikki kolme pyssyä olivat neljänkymmenenneljän-kaliiberin winchestereitä, joita Jean piti parhaina. Hän koetteli niitä ensin ja tulokset tyydyttivät häntä itseään sekä hämmästyttivät muita. Bill oli käyttänyt vanhaa Henry-luodikkoa. Guy taasen ei ollut mieltynyt mihinkään erityiseen pyssyyn. Karjanomistaja luotti suuresti kuuluisaan, vanhaan, kertalaukeavaan buffalolaiseen luodikkoon, jota tavallisesti nimitetään neulakivääriksi. "Luulenpa, että pysyn uskollisena entiselle pyssylleni. Ei voi opettaa vanhalle koiralle uusia temppuja. Mutta te, pojat, totutte varmaan piankin käyttämään näitä uusia luodikoita. Kiinnittäkää ne satulaanne ja käyttäkää niitä nähdessänne nurmisusia."
Jeanista tuntui vaikealta uskoa, että tällä ampumaharrastuksella olisi jokin pahaa ennustava tarkoitus. Hänen isänsä ja veljensä olivat aina olleet tällaisia. Luodikot ovat yhtä tärkeitä uranuurtajille kuin aurat, ja jokainen raja-asukas tahtoi harjaantua niiden taitavaan käyttämiseen. Isbelin perheenjäsenten keskuudessa oli aina vallinnut ystävällinen kilpailu ampumataidossa ja senpävuoksi oli Annie Isbelkin taitava ampuja. Mutta he eivät vetäneet vertoja Jeanille, joka oli harjaantunut ampuma-aseiden käyttöön metsissä. Bill ja Guy olivat synnynnäisiä karjankasvattajia – vanhan kallion liuskoja. Jean alkoi toivoa isänsä liioitelleen kirjeessään ja luuli hänen eilisiltaisten vakavien sanojensa "he aikovat tappaa minut", johtuneen vain alakuloisuuden aiheuttamasta taipuvaisuudesta katsella asioita synkästi. Mutta nytkin, koettaessaan olla toivorikkaampi, hän muisti monta kertomusta texasilaisista, jotka olivat tulleet kuuluisiksi ampuma-taitonsa, vainojensa ja leppymättömän vihansa vuoksi. Oregonissa olivat Isbelit eläneet useista valtioista kotoisin olevien, ahkerien ja rauhallisten uranuurtajien parissa. Elämä oli kyllä sielläkin ollut kovaa ja alkuperäistä, ja silloin tällöin oli taisteltukin, mutta kukaan heistä ei ollut tappanut siellä ainoatakaan miestä. Mutta nyt he olivat asettuneet asumaan villimpään, harvaan asuttuun maahan, omaan rotuunsa kuuluvien miesten joukkoon. Jean pelkäsi valoisampia toiveitaan turhiksi, mutta koetti yhä turvautua niihin. Olkootpa Grass-laakson olosuhteet kuinka ikävät tahansa, ne voidaan ehkä korjata järkiperäisellä toiminnalla, rohkeudella ja tarmolla. Jean ei tahtonut muistella Lännen ankaraa lakia, joka levottomina aikoina vaati lukuisia uhreja, ennenkuin rauha saatiin palautumaan.
"Menepäs sinäkin ratsastamaan poikain kanssa", karjanomistaja sanoi. "Käy tervehtimässä naapureitani, erittäinkin Jim Blaisdelliä. Tarkasta karja ja valitse muutamia hevosia itsellesi."
"Olen jo valinnut yhden", Jean sanoi nopeasti, "piirtopäisen mustan. Otan sen."
"Sinä näytät tuntevan hevoset. Musta on minunkin mielestäni mainio, mutta pojat ovat eri mieltä. Varsinkin Bill osoittaa huonoa makua ihailemalla potkivia hevosia. Anniekin uskaltaa ratsastaa mustalla. Koettele sitä tänä aamuna ja huvittele mielesi mukaan."
Ollen uskollinen ensimmäiselle vaikutelmalleen Jean nimitti mustan hevosen Piirtopääksi ja rakastui siihen, ennenkuin oli sillä ratsastanutkaan. Piirtopää näytti vireältä ja kuitenkin tyyneltä. Sitä oli harjoitettu hellävaroen, eikä sillä ollut minkäänlaista kokemusta lyönneistä, ruoskasta eikä kannuksista. Se halusi mielellään totella ratsastajan kaikkia käskyjä.
Toistasataa hevosta kävi laitumella ruohoisella niityllä, ja kun Jean ratsasti niiden joukkoon, oli hauska katsella, kuinka oriit keikauttelivat päätään ja hirnuivat tahi korskahtelivat. Varsalaumat ja parin vuoden vanhat hevoset laukkasivat liehuvin harjoin.
Näiden niittyjen takaa alkoi laidun, ja Jean näki siellä olevan tuhansia nautoja. Jeanin veljet opastivat häntä kaikkialle. He tapasivat muutamia karjanomistajan palkkaamia paimenia ja ratsastajia, joista eräs oli roteva, harmaatukkainen mies. Hänen silmänsä verestivät alituisesta tuulessa ja tuiskussa ratsastelemisesta. Hänen nimensä oli Everts ja hän oli sen pojan isä, jonka Jean oli kohdannut kylän läheisyydessä. Everts nylki paraillaan vasikkaa, jonka sudet olivat tappaneet. "Kuulkaahan nyt, Jean Isbel", hän sanoi, "oli jo aikakin teidän palata kotiinne. Olemme kaikki kuulleet teidän osaavan seurata jälkiä, joten te ehkä voitte tappaa tuon vanhan harmaan, joka on syyllinen tähänkin tekoon. Se on, tietääkseni, tappanut yhdeksän vasikkaa ja hiehoa näiden parin viime kuukauden aikana. Emmekä ole vielä koonneet karjaa kevättarkastukseen."
Grass-laakso laajeni kaakkoa kohti. Siellä oli tavattoman runsaasti laitumia ja monta karjakartanoa. Jeanille kerrottiin, että kaikkiin sellaisiin kukkuloiden välisiin notkoihin ja pieniin laaksoihin, joissa vain oli vettä ja ruohoa, oli asettunut asumaan karjankasvattajia. Joka kesä uskaltautui sinne muutamia uusia perheitä.
Blaisdell oli Jeanin mielestä tyypillinen texasilainen. Hänellä oli leveät rohkeailmeiset kasvot, suuri pää, ruskea, harjamainen pystytukka ja voimakas puhetapa. Hän ei ollut niin vanha kuin Jeanin isä. Hänen jyrisevä puheensa oli verkkaisaa ja hänen sinisissä silmissään oli vieläkin nuoruuden tulta. Hän oli aivan toisenlainen kuin ne laihat,, harhailevat, ankarannäköiset ja teräväsilmäiset miehet, joita Jean oli luullut texasilaisiksi.
Blaisdell tarkasteli Jeania hyvän aikaa. Tämä tarkastelu oli vilpitöntä ja ystävällistä; saattoi huomata, että hän oli itse tottunut arvostelemaan ihmisiä kuulopuheista välittämättä, ja tässä tapauksessa hänellä sitäpaitsi oli siihen omat erityiset syynsä.
"Olette sisarenne näköinen", sanoi Blaisdell, "ja lausuntoani saatte pitää kohteliaisuutena, nuori mies. Olette molemmat äitinne näköisiä. Mutta te olette silti Isbel. Texasissa on miehiä, joilla on revolveri höllästi vyössä, ja luulen, että jos joku heistä kohtaisi teidät äkkiä, tarttuisi hän revolveriinsa luullen vainajien nousseen haudoistaan."
Jean sai täten selvän käsityksen entisistä kuolleista Isbeleistä. Hän kuunteli erittäin tarkkaavaisena muitakin Blaisdellin juttuja. Texasilaisten sijoittuminen Tonto-alankoon oli aihe, josta usein väiteltiin. Blaisdellin isä oli kuulunut ensimmäiseen hurjanrohkeaan uranuurtajajoukkoon, joka oli vaeltanut alankoon etelästä, Mazatzalin vuoriston Reno-solan kautta. "Kuulin isäni sanovan, että hänen vaunukaravaaniinsa oli kuulunut sellaisia miehiä, joiden oli ollut pakko lähteä Texasista, mutta hän vannoi, ettei hän itse ollut kuulunut heidän joukkoonsa. Sellaiset puheet menivät muistaakseni täydestä parinkymmenen vuoden ajan, mikäli ei ollut kysymys sellaisista pahamaineisista rosvoista kuin Daggsista ja muista hänen kaltaisistaan miehistä. Alangollamme asuu muutamia hyvin ilkeitä miehiä. Täällä ei ole mitään lakia. Omistusoikeutta kunnioitettiin enemmän ennen vanhaan kuin nykyään. Daggs ja hänen Hakkelusveitsi-sakkinsa ovat alkaneet käyttäytyä kovin tyrannimaisesti. Köyhemmille karjanomistajille koituu suuria vahinkoja heidän kauttaan."
Blaisdell kertoi, että alkuaikoina ei Tontossa ollut montakaan lammastarhuria eikä karjankasvattajaa sen laajaan pinta-alaan nähden. Nämä olivat enimmäkseen sijoittuneet aukeaan Grass-laaksoon ja sen lähimpään ympäristöön. Mutta asukasluvun lisääntyessä muuttuivat laidun- ja vesioikeudet tärkeiksi kysymyksiksi. Lammastarhurit ajoivat laumansa kesäisin Partaalle ja talvisin alankoon. Voi sattua, että joku lammastarhuri laski muutamia tuhansia lampaita laitumelle karjanomistajan kartanon ympärille ja saattoi hänet vararikkoon. Laitumet olivat kaikkien yhteisiä. Lammastarhureilla samoin kuin karjanomistajillakin oli oikeus laiduntaa laumojaan missä tahansa. Tämä ei tietystikään koskenut sitä muutaman akren suuruista viljeltyä maatilkkua, jota jokainen karjanomistaja saattoi nimittää omakseen, mutta niin rajoitetulla alueella olisi voitu kasvattaa vain hyvin vähän karjaa. Blaisdell sanoi lammastarhurien menettelevän epärehellisesti, koska he olisivat menestyneet yhtä hyvin pysyttelemällä harjanteilla ja jättämällä aukean laakson ja pienet tasangot karjanomistajille. Ennen oli laaksossa kyllä ollut tilaa kaikille, mutta nyt sinne oli muuttanut yhä lukuisammin uusia lammastarhureita. Blaisdellin mielestä ei merkinnyt mitään, että rosvot olivat uhanneet syöttää lampailleen heidän laitumensa, mutta se oli vaarallista, ettei tiedetty, keitä nämä rosvot olivat. Sen sijaan tiedettiin, että he eivät tyytyneet lampaisiin, vaan tavoittelivat parempaa saalista.
"Texasissa oli ennen vanhaan liian paljon pahoja miehiä ja komeita sonneja", Blaisdell lopetti. "Useimmat edellisistä ja muutamat jälkimmäisistä ovat saapuneet tänne Tontoon. Lammastarhurit voivat nyt myydä villansa ja lampaansa Maricopaan ja Phoenixiin. He alkavat tulla yhä voimakkaammiksi ja rohkeammiksi."
"Niinkö? Ja kuinka luulette tämän sekasorron loppuvan?" Jean kysyi.
"Kysykää sitä isältänne", Blaisdell vastasi.
"Tahtoisin tietää teidän mielipiteenne."
"No niin, lyhyesti sanottuna on asia niin, että texasilaiset karjanomistajat eivät milloinkaan luovuta lammastarhureille laitumiaan."
"Millainen mies on Greaves?" Jean jatkoi. "En ole milloinkaan ennen tavannut ketään hänenlaistaan."
"Hänestä on hyvin vaikea päästä selville. Kaupoissa hän on viekas vekkuli, mutta hän kohtelee ystävällisesti köyhiä. Hänen sanotaan olevan kotoisin Missourista. Mutta hän on yhtä texasilainen kuin minäkin. Hän oli rutiköyhä tullessaan Tontoon. Jonkun ajan kuluttua hän rakensi kivitalonsa ja rahtaa nyt elintarpeita tänne Phoenixistä ja ostaa ja myy melkoisesti karjaakin. Jonkin aikaa hän näytti haluavan pysyä puolueettomana. Molemmat puolueet kokoontuivat hänen kauppaansa ja hän kuunteli kumpaistakin, mutta nyt viime aikoina hän on mennyt lammastarhurien puolelle. Ei kukaan ole vielä syyttänyt häntä, mutta nyt pitää karjanomistajien vaatia hänet tilille."
"Kai täällä alangossa on rehellisiä ja oikeudenmukaisiakin lammastarhureita?" Jean kysyi.
"On kyllä, ja muutamat heistä ovat melko järkeviäkin. Mutta ne miehet, jotka ovat tunkeutuneet alueellemme viime vuosina, ovat eri maata. Heidän kanssaan joudumme otteluun."
"Entä Jorth, lammastarhuri, millainen hän on?" Jean jatkoi hieman epäröiden ja vastahakoisesti.
"Jorth on sen lammaspuolueen johtaja, joka tekee kiusaa meille karjankasvattajille. Hän ei uhkaile eikä kerskaile, kuten muutamat heistä, mutta hän ostaa ja kasvattaa yhä enemmän lampaita. Hänen paimenensa ovat laiduntaneet lampaitaan kaikkialla ympäristössämme tänä talvena. Jorth on niin ollen otettava lukuun."
"Kuka hän on?"
"En tiedä varmaan. Luulen isänne ja Jorthin tunteneen toisensa Texasissa ennen vanhaan. Olen nähnyt Jorthin vain kerran, Greavesin kaupassa. Isänne ja Jorth tapasivat silloin toisensa ensi kerran tässä maassa. He jäykistyivät katsoen toisiinsa. Isänne oli jo vetäisemäisillään revolverinsa esille, mutta Jorth pysyi aloillaan."
Jeanin pää meni aivan pyörälle; vyyhti, johon hänkin oli kietoutunut, sotkeutui yhä pahemmin. Hän tunsi äkillistä mielipahaa, joka ei johtunut hänen myötämielisyydestään omaisiaan kohtaan.
"Tapasin toissapäivänä Partaan metsikössä erään lammastarhurin, joka nimitti itseään Colteriksi. Kuka hän on?"
"En tunne häntä", Blaisdell vastasi.
"Colter hämmästytti minua mainitsemalla nimeni", jatkoi Jean. "Keskustelumme ei ollut ystävällistä. Hän tiesi kertoa, että minut on kutsuttu tänne karkoittamaan lammastarhureita pois maasta?"
"Niin, siitä puhutaan kaikkialla", Blaisdell vastasi vakavasti.
"Kuka on sellaisen huhun levittänyt?"
"En minä ainakaan. Mutta huhua pidetään täällä totena. Lammastarhurit ovat levottomia ja kiukuissaan."
"Niinkö? Senpä vuoksi Colter näytti hieman arastelevan minua. No niin, hän sanoi heidän aikovan laskea lampaansa laitumelle Grass-laaksoon ja pyysi minua ilmoittamaan sen isälleni."
Blaisdell oli kallistanut tuolinsa taaksepäin ja tukenut raskaat saappaansa kuistin pilariin, mutta nyt hän mätkähti oikeaan asentoon, hänen niskansa paisui äkillisestä verentulvasta ja silmistä leimahteli sininen tuli.
"Voi sen vietävää!" hän huudahti hämmästyneenä ja raivoissaan.
Jean ihmetteli nähdessään vanhan karjankasvattajan hillittömän raivonpuuskan. Kylmä, tyyni texasilainen oli menettänyt kokonaan malttinsa; hän kiroili ja heilutteli hurjasti käsivarsiaan. Vihdoin hän tyyntyi ja laskien ruskean kätensä Jeanin polvelle sanoi:
"Tämä tarkoittaa Grass-laakson sotaa."
Vasta myöhään iltapäivällä Jean sai kuulla isänsä mielipiteen asiasta. Sopivan hetken tultua tämä vei Jeanin seetrikköön, jossa he saivat olla kahdenkesken.
"Poikani, minusta on vastenmielistä muuttaa kotiintuloasi ikäväksi", hän sanoi hieman liikutettuna, "mutta Jumala minua auttakoon, muuta keinoa ei ole!"
"Isä, nimitit minua tuhlaajapojaksi, ja mielestäni olitkin oikeassa. Laiminlöin velvollisuuteni sinua kohtaan, mutta nyt olen valmis hyvittämään laiminlyöntini", Jean vastasi tunteellisesti.
"No niin, puhut kovin kauniisti, poikani... Istuutukaamme tähän keskustelemaan oikein perusteellisesti. Ensiksikin, mitä Jim Blaisdell kertoi sinulle?"
Jean selosti lyhyesti naapuristossa asuvan karjanomistajan lausunnon. Sitten hän kertoi kohtauksestaan Colterin kanssa ja lopetti ilmoittamalla, kuinka Blaisdell oli raivostunut saatuaan kuulla lammastarhurin uhkauksen. Jean odotti isänsäkin vihastuvan, mutta erehtyi. Tämä ei ollut millänsäkään.
"No niin", hän aloitti miettiväisesti, "Jimin puheessa on vain pari sellaista kohtaa, joihin minun pitää puuttua. Grass-laakson sota on todellakin edessä, ja Jimin ajatukset asiasta ovat samanlaisia kuin muidenkin karjanomistajien. Kilpailevien lammastarhurien ja karjanomistajien välinen sota tulee olemaan häpeätahrana Tonto-alangon historiassa. Turhanpäiväistä taistelua vesipaikoista ja laitumista!... Jean poikani, se on väärin. Siitä ei syty lammastarhurien ja karjanomistajien välistä sotaa, vaan rehellisten karjanomistajien sota lammastarhureiksi naamioituja rosvoja vastaan!... Muista, etten puhu halveksivasti Arizonan lammastarhurien ja karjanomistajien välisistä vaikeuksista. Ne ovat yhtä todellisia kuin vakaviakin. Laidunkysymyksen järjestämiseen tarvitaan lakeja ja oikeutta. Jonakin päivänä hallitus määrää, ettei lampaita saa kasvattaa karja-alueella... Koeta senvuoksi määrätä tarkasti kantasi, poikani. Voit luottaa siihen, että isänäsi kerron sinulle ehdottoman totuuden. Tässä taistelussa voimme menettää henkemme, mutta tiedämme silloin, että se tapahtuu oikeuden ja totuuden puolesta. Oikeuden puolesta taistelija on sata kertaa urhoollisempi kuin se, joka tietää olevansa valehtelija ja varas."
Hengittäen syvään vanha karjanomistaja pyyhki hikisiä kasvojaan. Jean tarkasteli ihmetellen vanhuksen teräväpiirteisiä, jännittyneitä kasvoja.
"Siirtykäämme nyt Jimin sanoihin, että sinä muka tultuasi tänne karkoitat kaikki lammastarhurit laaksosta... Jean, minä panin liikkeelle tuon huhun. Minulla oli omat ovelat syyni siihen. Tunnen nämä lammastarhuri-roistot ja tiedän, kuinka suuresti texasilaiset kunnioittavat taitavaa ampujaa. Muutamat sanovat minun kerskailleen, toiset pitävät minua puolihöperönä vanhuksena, joka hourailee lempipojastaan. Mutta he vihaavat ja pelkäävät minua. Puhuakseni totta, poikani, minä panin tahallani liikkeelle tämän huhun. Tiesin puhuvani totta ylistäessäni sinua. Pystyt samaan kuin minäkin, ollessani sinun ikäisesi. Ei, saat aikaan enemmänkin. Luotan syntyperääsi, Jean, sinussa on intiaanin, texasilaisen ja ranskalaisen verta, olet harjaantunut mieheksi Oregonin metsissä. Olit jo poikasena niin hyvä ampuja, että vain harvat pystyivät kilpailemaan kanssasi. Sinulla on verraton kuulo ja näkö. Olet todellinen eränkävijä. No niin, tämän vuoksi ja tietäessäni, millaiset vaikeudet meitä Isbeleitä odottavat, ylistin sinua joka paikassa. Kerskailin sellaisten miesten kuullen, joiden uskoin panevan suuren painon sanoilleni. Esimerkiksi: muutamia viikkoja sitten menetin hieman karjaa ja kun eräänä lauantai-iltana satuin menemään Greavesin kauppaan, puhuin siellä suuni puhtaaksi. Hänen kauppansa oli täynnä miehiä, joista muutamat olivat vihollisiani. Greaves suuttui hieman puheistani ja sanoi: 'No niin, Gass, olet ehkä oikeassa, ehkä täällä on muutamia karjanvarkaita, mutta nehän voivat yhtä hyvin olla sinun tahi minun tahi jonkun muun meikäläisen ystäviä ja sukulaisia?' Silloin riitauduin Greavesin kanssa ja huusin hänelle: 'Eivät, Jumalan nimessä, voikaan! Minun ja omaisteni maine on puhdas. Mutta sinun, Greaves, ja hengenheimolaistesi maine on sangen epämääräinen.' Siihen hän vastasi ilkeästi: 'No niin, jos vain voisit ottaa selon kaikista Tonton hämäristä poluista, hämmästyisit suuresti.' Ja silloin annoin tulla. Vannoin, että noita hämäriä polkuja seurattaisiin niiden rosvojen luoliin saakka, jotka olivat tallanneet ne. Kerroin lähettäneeni sanan sinulle ja sanoin kaikkien epäilyttävien ja salaperäisten varkaiden, olivatpa keitä tahansa, saavan ansaitun palkkansa sinun tultuasi. Greaves myönsi toivovansa samaa, mutta sanoi pelkäävänsä, että olen puolueellinen intiaanipoikaani kohtaan. Vaihdoimme kiivaita sanoja. Blaisdell koetti sovitella. Poistuessani sinkautin hänelle vielä eropiston. 'Greaves, sinun pitäisi tuntea Isbelit, koska itsekin olet kotoisin Texasista. Nyt ivaat minua, kun olen ylistellyt poikaani, mutta usko minua, hänessä on intiaaniverta ja hänen vastustajilleen käy vielä huonosti. Saat piakkoin huomata, että hän on yhtä taitava ampuja kuin Poggin, Reddy Kingfisher, Hardin tahi kuka tahansa noista texasilaisista ampujista, jotka sinäkin muistat... Greaves, täällä luonasi on parhaillaan sellaisia miehiä, joiden jälkiä intiaanipoikani tulee seuraamaan'."
Jeanin pää painui kumaraan. Mikä suunnaton maine ja luottamus olikaan sälytetty hänen hartioilleen! Hän tunsi itsensä yhtäkkiä monta vuotta vanhemmaksi. Veri kohisi kuumana hänen suonissaan, hän oli valmis taisteluun, valmis osoittamaan päättäväisyyttä ja kovuutta.
"Poikani, jos olisi ollut vähintäkään toivoa, että asiat olisivat selvinneet rauhallisesti, taistelutta, en olisikaan tällaista mainetta sinusta levittänyt", karjanomistaja jatkoi. "Ilmaisen nyt sinulle salaisuuteni; toiset poikani ja Annie eivät tiedä siitä. Jim Blaisdell epäilee jotakin olevan tekeillä, mutta ei ole varma. Kerron tämän vain sinulle, ja sinun pitää luvata, että säilytät salaisuuteni nyt ja kuolemanikin jälkeen."
"Lupaan sen", Jean vastasi.
"No niin, kuuntele siis", hänen isänsä aloitti hengittäen syvään. Hänen kasvonsa vääntyivät ja kädet puristuivat nyrkkiin. "Se lammastarhuri, jonka kanssa minun täytyy selvittää välini täällä, on nimeltään Lee Jorth ja hän on ikuinen viholliseni. Synnyimme samassa kaupungissa, leikimme toistemme kanssa lapsina ja tappelimme keskenämme kuin pojat ainakin. Emme voineet sietää toisiamme. Ja rakastuimme molemmat samaan tyttöön. Elimme jonkun aikaa kuin kissa ja koira. Ellen Sutton kuului erääseen etelän vanhimmista perheistä. Hän oli kaunotar ja hänellä oli paljon kosijoita, mutta minä voitin hänet omakseni ja menimme kihloihin. Silloin syttyi sota. Veljeni Jean ja minä pestauduimme joukkoihin. Hän neuvoi minua menemään naimisiin Ellenin kanssa ennen lähtöäni, mutta en halunnut. Se oli elämäni suurin tyhmyys. Jonkun ajan kuluttua lakkasi Ellen kirjoittamasta minulle, mutta en epäillyt häntä. Aika oli kauhea ja olot sekavat. Sitten haavoituin ja jouduin sairaalaan, ja noin vuoden kuluttua lähetettiin minut kotiin."
Tästä kertomuksen kohdasta alkaen Jean ei katsonut isäänsä kasvoihin.
"Lee Jorthin ei tarvinnut lähteä sotaan", karjanomistaja jatkoi hiljaisemmalla, synkemmällä äänellä. "Hän oli mennyt naimisiin morsiameni, Ellenin, kanssa... Kuulin siitä jo ennen parantumistani. Jorth oli ahdistellut häntä kuin koira jänistä... ja Ellen suostui menemään naimisiin hänen kanssaan. No niin, heti kun pääsin kävelemään, menin puhuttelemaan Elleniä ja Jorthia. Kuulustelin heitä kumpaakin. Tahdoin tietää, minkä vuoksi Ellen oli hylännyt minut. Lee Jorth oli panetellut minua Ellenille, valehdellut, että minä olin kunniaton mies, mutta ilman näitä valheitakin Jorth olisi voittanut hänet itselleen. Näin hänen rakastavan Jorthia kiihkeämmin kuin milloinkaan minua. Se teki lopun jalomielisyydestäni. Jos Jorthin valheet olisivat pettäneet Ellenin ja vieroittaneet hänet minusta ja jos hän olisi kaivannut minua hieman, olisin ehkä antanut hänelle anteeksi. Mutta hän jumaloi Jorthia, oli hänen orjansa. Ja silloin opin tuntemaan, mitä viha on.
"Suttonit olivat joutuneet vararikkoon, kuten monet muutkin eteläläiset. Lee Jorth ryhtyi kasvattamaan karjaa. Hän oli saanut haltuunsa Suttonien laitumet ja alkoi koota karjaa. Noina aikoina jokainen karjanomistaja oli pieni varas. Jokainen kokosi vasikoita ja merkitsi ne, vaikka ei voinutkaan vannoa niitä omikseen. No niin, me Isbelit olimme maan rikkaimmat karjankasvattajat. Viritin loukun Lee Jorthille, sain hänet kiinni sellaisten vasikoiden merkitsemisestä, jotka minä olin jo ennen merkinnyt, ja todistin hänet varkaaksi. Saatoin hänet vararikkoon. Kohtasimme toisemme kerran, mutta Jorth ei ollut taitava ampuja, ei ainakaan kenenkään Isbelin veroinen. Hän poistui maasta. Hänellä oli ystäviä ja sukulaisia ja he antoivat hänelle jälleen varoja karjankasvattamiseen. Mutta hän alkoi pelata ja joutui huonoon seuraan. Luisuttuaan yhä alemmaksi hän palasi vihdoin kotiin. Kun näin, minkälainen muutos ylpeässä ja kauniissa Ellen Suttonissa oli tapahtunut, ja kuinka hän vieläkin jumaloi Jorthia, olin tulla hulluksi säälistä ja vihasta... Vannon, että texasilaisen viha kestää ikuisesti. Sitten pyörähti onnenratas kummallisesti. Join ja pelasin siihen aikaan, kuten useimmat muutkin nuorukaiset. Eräänä iltana kohtasin Jorthin ja erään väärinpelaajan. He kynivät minut puhtaaksi. Me riitelimme. Revolverit tempaistiin esille ja tapoin miehen... Juuri niinä aikoina rupesi moni texasilainen karjankasvattajaksi.. Ja, poikani, kun sanoin, ettei minua ole milloinkaan karkoitettu Texasista, puhuin ehdottomasti totta. Ratsastin sieltä pois hevosellani.
"Matkustin Oregoniin. Menin siellä pian naimisiin ja siellä syntyivät Bill ja Guy. Heidän äitinsä ei elänyt pitkää aikaa, ja sitten näin äitisi, Jean. Hänessä oli hieman intiaaniverta, joka minun mielestäni teki hänet vain hienommaksi. Hän oli ihmeellinen nainen ja olimme hyvin onnelliset. Muistat tietysti hänet ja nuo kotoiset päivät Oregonissa. Tein toisen suuren tyhmyyden muuttaessani tänne Arizonaan, mutta karjamaa on minua aina erityisesti viehättänyt. Olin kuullut kerrottavan villistä Tonto-alangosta. Ja Jim Blaisdell kutsui minua tulemaan sanoen tätä seutua Lännen paratiisiksi. No niin, sellainen tämä onkin. Ja äitisi oli jo kuollut –
"Kolme vuotta sitten Lee Jorth ajelehti Tontoon. Ja kummallisinta oli, että noin vuoden kuluttua hänen tulostaan Hakkelusveitsi-sakki saapui tänne Texasista. Jorth kasvattaa lampaita ja asuu muutamien muiden lammastarhurien kanssa Partaan kanjoneissa. Tuolla nummien takana on Hakkelusveitsi-sakin piilopaikka. Muut eivät aavistakaan, että eversti Jorth, kuten häntä nimitetään, on yhteishommissa Daggsin ja hänen joukkonsa kanssa. Blaisdell on ainoa, jolla on asiasta hieman vihiä. Lammastarhurina Jorthilla on laillinen oikeus vihata karjanomistajia, mutta hän ei ole enää rehellinen, koska hän on samoissa puuhissa Daggsin kanssa. En voi todistaa, että hän olisi epärehellinen, mutta tiedän sen. Näin sen Jorthin kasvoista sinä päivänä, jolloin kohtasin hänet Greavesin kaupassa. Ja näin vielä muutakin, sen, mitä hänellä on mielessä. Hän on ehdottomasti päättänyt turmella perheeni ja minut samalla tavalla kuin minä kerran tuhosin hänet. Mutta hän tarkoitti jotain muutakin, Jean. Täällä syttyy verinen sota. Tontossa on pahoja miehiä – muutamia niistä pahimmista, joita ei ammuttu Texasissa. Jorth saa puolelleen heidät... Pitääkö meidän nyt odottaa, kunnes lampaat syövät laitumemme putipuhtaiksi, tai kunnes meidät ammutaan väijyksistä?"
"Ei, älkäämme odottako!" Jean vastasi tyynesti.
"Mennään nyt kotiin", karjanomistaja sanoi. Hän kulki vaieten edellä, kunnes he olivat perillä. Vanhus pysähtyi oven eteen pistäen sormensa seinässä miehen pään korkeudella olevaan pieneen, luodin tekemään reikään. Jean huomasi reiän laitoihin tarttuneen harmaita hiuksia. Karjanomistaja meni niin lähelle ovenpieltä, että hänen päänsä oli tuuman päässä seinästä. Sitten hän katsoi Jeaniin säihkyvin silmin.
"Poikani, tämä salalaukaus ammuttiin toissapäivänä, aamulla. Satuin liikauttamaan hieman päätäni ennen pamahdusta. Hämmästyin kovasti ja peräännyin heti takaisin huoneeseen."
Jean oli niin kiihtynyt, että tuskin kuuli viimeisiä sanoja. Hirmuinen jännitys oli laukeamaisillaan. Ensimmäinen laukaus oli ammuttu, se oli kuin taistelunhaaste. Todellakin, hän oli Isbel ja aikoi olla nimensä veroinen. Veri oli sakeaa. Isä ei ollut puhunut kuuroille korville. Hänen alkuperäiset, rajut vaistonsa heräsivät nyt veriheimolaisuuden kutsusta.
"Nyt tiedät kaiken, poikani", karjanomistaja lopetti. "Minusta tuntuu, että kuolemani on lähellä. Tunnen sen täällä." Hän laski leveän kätensä juhlallisesti rinnalleen. "Ja, Jean, öisin kuulen kummallisia kuiskauksia. Minusta tuntuu kuin äitisi kutsuisi tahi koettaisi varoittaa minua. En voi selittää noita omituisia ääniä, mutta aavistan jotain erikoista tapahtuvan."
"Jorthilla on puoluelaisensa, totta kai sinullakin on omasi", Jean sanoi jännittyneenä.
"Varmasti, poikani, ja ne ovatkin seudun parhaimpia miehiä", karjanomistaja vastasi ylpeästi. "Luultavasti taistelu on lyhyt ja verinen texasilaiseen tapaan. Luotan sinuun, Jean, ja tiedänkin sinun pitävän huolta siitä, ettei nimemme joudu häpeään."
"Hyvä Jumala, isä, eikö ole olemassa mitään muuta keinoa? Ajattele sisartani Annieta, veljieni vaimoja ja kaikkia muita naisia! Isä, nämä kirotut texasilaiset kahakat ovat julmia ja kauhistuttavia!"
"Olisiko naistemme asema parempi, jos sallisimme noiden miesten ampua meidät kylmäverisesti?"
"Voi, ei, ei – ymmärrän, ettei tässä ole muuta keinoa!... Mutta, isä, en ajatellut nyt itseäni. Viis minusta! Kun vain kerran pääsen alkuun, taistelen kyllä urheasti."
Jean nojasi käsivartensa seinään ja painaen päänsä sitä vasten antautui rinnassaan riehuvan myrskyn valtaan. Hänen mielestään haihtui poikamaisuus ja toivorikkaus, ja sijalle kohosi hitaasti hänen perintönsä synkkä vuoksi, tuo äidiltä peritty villi itsesäilytysvaisto ja texasilaisen isän tulinen, rauhaton verenhimo.
Mutta taas hän muisti Ellen Jorthin kasvot, kun tämä oli katsellut haaveilevasti etäisyyteen – nuo hellät ja ristiriitaiset, surulliset ja miettiväiset kasvot, värähtelevät huulet ja kauas katsovat tummat silmät, joissa kuvastui kaipuuta ja odotusta. Jean muisteli häntä hämmentyneenä ja tuntien outoa tuskaa.
"Isä, tämä on kovaa nuorille", hän sanoi katkerasti. "Isäin pahat teot – Entä mitä tiedät Jorthista? Onko hänelläkin lapsia?"
Jean näki isänsä katseessa kummallista uteliaisuutta ja epäluuloa.
"Hänellä on tytär, Ellen Jorth, äitinsä kaima. Nähdessäni ensi kerran Ellen Jorthin luulin häntä sen tytön haamuksi, jota olin rakastanut. Minusta tuntui kuin olisin saanut veitsenpiston kylkeeni. Mutta hänen ulkomuotonsa ja luonteensa eivät sovi yhteen. Vaikka olenkin vanha, on sydämeni – pyh! Ellen Jorth on kirottu lutka."
Jean Isbel meni yksinään seetrikköön. Nyt kun hän oli alistunut isänsä päätökseen, hänen olisi pitänyt tuntea kiihkeää taistelunhalua ja vihaa toista puoluetta kohtaan. Mutta nämä tunteet syrjäytti taaskin jokin – eräät kasvot olivat itsepintaisesti painuneet hänen muistiinsa.
Isän tuomitsevat sanat olivat järkyttäneet häntä. Oliko hän tavannut Ellen Jorthin vasta eilen? Jean muisti äkkiä hänen hiustensa tuoksun ja hänen huultensa suloisen viileyden. Häntä vapisutti.
"Hm, se kai minua vaivaakin!" hän mutisi. "Hänen ulkomuotonsa ja tuo suukkonen ovat järkyttäneet minua kovasti. Minun ei olisi pitänyt jäädä hänen kanssaan keskustelemaan. Ja minun on pakko tappaa hänen isänsä ja jättää tyttö alttiiksi, Jumala ties, vaikka mille."
Jotakin oli hullusti. Jean unohti kokonaan, että hän äsken oli antanut pyhän lupauksen taistella isänsä vihamiehiä vastaan. Jos hän olisi ymmärtänyt itseänsä, olisi hän todennut, ettei tämä lupaus ollut sen järkyttävämpi kuin tuo uusi tunnekaan, jonka valtaan hän oli joutunut.
"Ellen Jorth! Isäni nimittää siis häntä kirotuksi lutkaksi! Se selittää hänen käytöksensäkin – sen, ettei hän sivaltanut minua korvalle, kun suutelin häntä. Entä hänen sanansa sitten, vaivattomat ja tyynet? Lutka! Se tarkoittaa, että hän on huono – huono ihminen! Hän ivailikin minua ehkä senvuoksi, että suuteloni oli niin viaton. Ja niin se olikin. Hän sanoi vain: 'Ah, minua on suudeltu ennenkin'!"
Jean raivostui, kun ei voinut karkoittaa tyttöä mielestään. Oliko hän hurmaantunut Ellen Jorthiin yhdessä päivässä? Oliko hän mustasukkainen kaikille niille miehille, joilla oli etuoikeus tytön suudelmiin? Ei! Ja oli kuitenkin! Hän oli tavannut kauniin tytön metsässä ja joutunut hänen viehätysvoimansa uhriksi, siinä ei ollut mitään häpeämisen syytä. Hän oli ennenkin ihastunut tyttöihin, mutta ei vielä milloinkaan näin pian.
Silloin hän oli äkkiä kuulevinaan isänsä katkerat sanat: "Mutta hänen ulkomuotonsa ja luonteensa eivät sovi yhteen!" Nämä sanat vaivasivat Jeania.
"Hänen ulkomuotonsa! Niin, hän oli kaunis, vaikka en huomannut sitä alussa. Olin niin kiihoittunut. Halusin vain katsella häntä." Ja nyt hän tieten tahtoen muisteli tytön kasvoja, jotka hän mielikuvituksessaan näki yhä suloisempina. Hän muisteli tytön ruskettunutta, puhdasta ja sileää ihoa, hänen tummien, rohkeiden ja viattomien silmiensä vilpitöntä katsetta ja hänen punaisia, surullisia ja suloisia huuliaan. Tytön voimakkaat, puhtaat ja hienot kasvot muistuivat Jeanin mieleen milloin innokkaina ja miettiväisinä, haaveellisen hellinä, milloin taas myrskyisen kiihkeinä, täynnä vihaa ja kaipuuta, mutta sitä salaperäisempinä ja kauniimpina.
"Hän on kaunis, mutta silti huono tyttö", päätteli Jean lopulta katkerasti. "Olisin ehkä voinut rakastua Ellen Jorthiin, jos hän olisi ollut toisenlainen."
Mutta Jeania ahdisti alituisesti tytön muisto, jota hän ei kyennyt karkoittamaan mielestään. Myöhemmin samana iltana hän keskusteli hetkisen kahden kesken sisarensa kanssa.
"Annie, oletko milloinkaan tavannut Ellen Jorthia?" hän kysyi.
"Kyllä, mutta en viime aikoina", Annie vastasi.
"No niin, tapasin hänet eilen ratsastaessani tänne. Hän paimensi lampaita", Jean jatkoi nopeasti. "Pyysin häntä neuvomaan minulle tien Partaalle, ja hän opasti minua jonkun matkaa. Hän herätti mielenkiintoani. Tahdotko kertoa minulle, mitä tiedät hänestä?"
"Kyllä, Jean", hänen sisarensa vastasi katsoen hänen huolestuneita kasvojaan ihmetellen ja ystävällisesti tummilla silmillään. "Olen kuullut paljonkin hänestä, mutta en usko kaikkea mitä kerrotaan täällä Tonto-alangossa. Kohtasin Ellen Jorthin ensi kerran pari vuotta sitten. Emme tienneet silloin toistemme nimiä. Hän oli kaunein tyttö, mitä milloinkaan olen nähnyt. Pidin hänestä. Hänkin piti minusta ja näytti onnettomalta. Seuraavan kerran tapasimme toisemme eräässä tarkastustilaisuudessa. Siellä oli tyttöjä, jotka moittivat häntä, mutta minä erosin heistä ja menin hänen luokseen. Nuo moitteet järkyttivät häntä. Hän oli niin yksinäinen eikä hänellä ollut ystäviä. Hän kertoi itsestään – kuinka hän vihaa ihmisiä, mutta rakastaa Arizonaa. Hänellä ei ollut edes kunnollisia vaatteita. Ymmärsin muiden kertomattakin, että hän oli tottunut parempiin pukuihin. Juuri kun näytti siltä, että meistä tulisi ystävät, ilmaisi hän minulle nimensä ja kysyi minun nimeäni. Sanoin sen hänelle. Jean, en olisi voinut loukata häntä syvemmin, vaikka olisin sivaltanut häntä kasvoihin. Hän kalpeni ja huohotti. Ja sitten hän juoksi tiehensä. Näin hänet jälleen noin vuosi sitten ratsastaessani oikotietä kartanoon, jossa eräs ystäväni asuu. Ja silloin näin Ellen Jorthin ratsastavan erään miehen kanssa, jota en ollut ennen nähnyt. Tie oli umpeen kasvanut ja varjoisa. He ratsastivat lähemmäksi eivätkä heti huomanneet minua. Mies kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, mutta hän työnsi miehen pois. Näin hänen nauravan. Silloin mies tarttui häneen jälleen ja suuteli häntä; miehen hevonen ponnahti syrjään nähdessään minun hevoseni. Sitten he ratsastivat ohitseni. Ellen Jorth piti päätään pystyssä eikä katsahtanutkaan minuun."
"Annie, luuletko häntä huonoksi tytöksi?" Jean kysyi suoraan.
"Huonoksiko! Voi, Jean!" Annie huudahti hämmästyneenä ja järkytettynä.
"Isä nimitti häntä kirotuksi lutkaksi."
"Jean, isä vihaa Jortheja."
"Sisko, sano, mitä ajattelet Ellen Jorthista? Rupeaisitko hänen ystäväkseen, jos voisit?"
"Kyllä."
"Et siis pidä häntä huonona?"
"En. Ellen Jorth on yksinäinen ja onneton. Hänellä ei ole äitiä, hän elää raakojen miesten keskuudessa. Sellainen tyttö ei voi estää miehiä syleilemästä ja suutelemasta häntä. Ehkä hän on liian vapaa ja raju, mutta hän on rehellinen, Jean, voit luottaa naisen vaistoon. Kun hän ratsasti ohitseni tuona päivänä, olivat hänen kasvonsa kalpeat ja ylväät. Hän oli Jorth ja minä olin Isbel. Hän vihasi itseään ja minua. Mutta ei kukaan huono tyttö voi näyttää sellaiselta. Hän tietää kyllä, mitä hänestä puhutaan laaksossa, mutta ei välitä siitä."
"Kiitoksia, Annie", Jean sanoi käheästi. "Pyydän sinua, ettet kertoisi kenellekään kohtauksestani Ellen Jorthin kanssa. Lupaatko sen?"
"Tietysti, Jean."
Jean poistui. Hän oli kiitollinen Annielle, koska tämä oli puolustanut tyttöä. Nyt hän saattoi taas tuntea ritarillista kunnioitusta naista kohtaan. Hänen mielensä oli iloinen ja rohkaistunut. Mutta tuska ei silti haihtunut; uusia epäluuloja ja arveluita tunkeutui hänen mieleensä. Hänen isänsä oli arvostellut väärin Elleniä, sisar oli oikeassa puolustaessaan häntä. "Nyt tiedät kaiken", oli isä sanonut. Mutta olikohan siinä sittenkään kaikki? Jean käveli edestakaisin seetrien varjossa, katseli auringonlaskua ja kuunteli nurmisusien ulvontaa. Hän viivyskeli siellä illalliskutsunkin jälkeen, kunnes hän, ristiriitaisten tunteittensa ja päätelmiensä ahdistamana päätti mennä vielä kerran puhuttelemaan Ellen Jorthia.
IV
Ellen Jorth kiiruhti takaisin metsään kiihkeän vihaisena sattumalle, joka oli vienyt hänet Isbelin seuraan.
Inho täytti hänet – inho sentähden, että hän oli ollut ystävällinen sen vihatun perheen jäsenelle, joka oli saattanut hänen isänsä turmioon. Hän käveli puiden varjoon nopeasti ja pystyssä päin katsoen suoraan eteensä ja tuntien jokaisen askeleen suovan huojennusta.
Päästyään leiriin kiintyi hänen huomionsa muualle. Pepe, meksikolainen poika, koetti parin paimenkoiran avulla ajaa lampaita tiheämpään laumaan suojellakseen karitsoita nurmisusilta. Ellen piti noista villaisista, horjuvista pienistä vuonista ja vihasi metsän hiipiviä petoja. Sudet, puumat ja karhut, joista viimeksimainitut olivat useinkin rohkeita ja vaarallisia, ahdistivat tähän vuodenaikaan laumaa viikkokausia. Ellen pelkäsi erittäinkin vanhoja harmaakarhuja, jotka tappoivat emoja, syöden vain niiden utareet. Hän osasi ampua tarkasti luodikolla, mutta hänen isänsä oli käskenyt hänen antaa karhujen olla rauhassa. Onneksi oli näitä karhuja vähän ja niitä metsästelivät karjakartanon miehet. Meksikolaiset paimenet eivät kyenneet suojelemaan laumoja niiltä. Ellen auttoi Pepeä lampaiden kokoamisessa ja ampui monta kertaa nurmisusia, jotka väijyivät pensaikon laidassa. Lampaiden sopi yöpyä tähän metsän aukeamaan. Koirat suojelisivat laumaa ja karkoittaisivat pedot tiehensä.
Ellen istui punertavan leirinuotion ääreen ja hänen ajatuksensa palasivat jälleen tuohon kummalliseen seikkailuun. Häpeillen hän koetti ajatella jotakin muuta. Mutta se ei auttanut, ja silloin hän tahallansa palautti mieleensä jokaisen sanan ja liikkeen, jonka vain voi muistaa. Ja tämä mietiskely palautti hänen ajatuksensa vihdoin tekoon, jonka muistaminen pani polttavan veren kohoamaan niskaan ja poskiin, niin että hänen täytyi piilottaa kasvot käsiinsä. "Mitä hän mahtoikaan minusta ajatella?" hän mutisi epäilevästi. Oli kyllä aivan yhdentekevää, mitä Jean ajatteli, mutta Ellen ei silti voinut olla arvailematta, ja muistaessaan Jeanin suudelman hän kärsi enemmän kuin myönsi itselleenkään. Ivallisesti ja katkerasti hän huudahti: "Hän ei tietystikään voinut ajatella mitään hyvää minusta!"
Seuraava puolituntinen ei ollut lainkaan hauska. Ylpeä, intohimoinen ja lujatahtoinen Ellen Jorth huomasi joutuneensa ristiriitaisten tunteiden valtaan. Päivän tapahtuma oli vielä liian tuoreessa muistissa. Hän ei kyennyt ymmärtämään sitä. Inho, ylenkatse ja iva eivät voineet tehdä sitä olemattomaksi. Ylpeys ei kyennyt karkoittamaan sitä hänen mielestään. Lopuksi hän suuttuneena hajoitti leirinuotion ja meni pieneen lämpimään telttaansa kääriytyäkseen makuuhuopiinsa.
Asettuen mukavasti ja lämpimästi makaamaan, paimenkoiran kyyristyessä teltan aukkoon, hän sulki silmänsä toivoen unen haihduttavan hänen hämmennyksensä. Mutta uni ei kutsumalla tullutkaan. Hän valvoi kuunnellen nuotion rätinää, pässien tiukujen kilinää, vuonien määkymistä, tuulen huminaa männyissä ja kaukaisuudesta kuuluvaa nurmisusien nälkäistä ulvontaa. Pimeys masensi häntä yhä enemmän. Väsymyksestään huolimatta hän ei saanut unta moneen tuntiin.
Hän heräsi myöhään ja vailla tavallista reippauttaan. Pepe ja paimenkoira tulivat katselemaan häntä hämmästyneinä ja levottomina. Ellen oli alakuloinen tänä aamuna, hänen verensä kiersi hitaasti ja hän oli taipuvainen surkuttelemaan itseään. Tällainen surumielisyyteen vaipuminen, minkä hänen terve järkensä käsitti aivan aiheettomaksi, tuotti hänelle nyt nautintoa.
"Pepe, milloin Antonio palaa takaisin?" hän kysyi.
Poika ei voinut vastata hänelle tyydyttävästi. Ellen oli vapaaehtoisesti ruvennut lammaspaimenen sijaiseksi muutamiksi päiviksi, mutta halusi nyt kiihkeästi päästä kotiin. Hän katseli metsän vihreitä kujanteita, kunnes väsyi. Antonio ei palannut. Ellen kulutti päivän lampaiden joukossa ja unohti mietteensä hoidellessaan tuhansia vasta syntyneitä karitsoita. Sinä päivänä loppui sen kauden vuoniminen. Metsä oikein kaikui moniäänisestä määkynästä. Illan tultua, hän oli iloinen päästessään vuoteeseen, koska hän unen puutteesta ja väsymyksestä voi tuskin pitää silmiään auki.
Seuraavana aamuna hän heräsi varhain reippaana ja innostuneena, odottavana ja elämänhaluisena. Hän oli nyt erikoisen herkkä tuoksuvan metsän kauneudelle ja suloisuudelle, ja omituisesti kiihdyksissä.
Hetkisen kuluttua Ellen ymmärsi tämän uuden ja viehättävän tunteittensa muutoksen johtuvan siitä tosiseikasta, että Jean Isbel oli luvannut ratsastaa tänään Partaalle tapaamaan häntä. Äkkiä hänen iloisuutensa haihtui ja hymynsä katosi. Kevätaamu menetti taikavoimaisen loistonsa.
"Käyttäydyn kummallisesti iloitessani, tietämättä mitään varmaa. Hyvä Jumala, kuinka yksinäinen mahtanen ollakaan! Iloita nyt jonkun Isbelin tapaamisesta, vaikka hän olisikin toisenlainen kuin muut."
Ja kun hän huomasi myöntävänsä, että Jean Isbel oli erilainen kuin muut, suuttui hän senvuoksi itseensä. Hän päätteli lopuksi olevansa vain heikkoluonteinen, vaihteleva, älytön pieni hölmö.
Mutta huolimatta kaikesta tästä hän oli jo tehnyt päätöksensä. Hän tahtoi välttämättä ja ehdottomasti tavata vielä kerran Jean Isbelin. Kauan hän taisteli kummallista mielijohdettaan vastaan. Ja vihdoin hän keksi sopivan puolustuksen menettelylleen, ettei olisi kokonaan kadottanut itsekunnioitustaan. Hän vihasi kaikkia Isbeleitä, vihasi jokaista heistä ja erittäinkin Jean Isbeliä. Hän oli vain utelias – äärettömän utelias näkemään, palaisiko Jean takaisin ja jos hän palaisi, mitä hän tekisi. Hän halusi vain pitää häntä silmällä jostakin piilopaikasta. Hän ei tahtonut mennä hänen lähelleen, ei näyttäytyä, eikä sallia Jeanin arvata hänen sielläoloaan. Siten hän rauhoitti loukattua turhamaisuuttaan.
Ja sovittuna kohtausaikana, ennenkuin aurinko oli alkanut painua länteen iltapäivän puolivälissä, Ellen suuntasi askeleensa Parrasta kohti. Hän tunsi häpeävänsä kiihkoaan ja hänellä oli kovin paha omatunto. Mutta olisi niin hauska katsella Jeania, pitää häntä silmällä, petkuttaa häntä ja antaa hänen odottaa.
Hän käveli intiaanien tapaan pitkin metsän pehmoista neulasmattoa, eivätkä hänen kevyet intiaanikenkäiset jalkansa jättäneet mitään jälkiä. Hän teki intiaanien tapaan pitkän kierroksenkin ja saapui Partaalle neljännesmailin päähän siitä paikasta, missä oli jutellut Jean Isbelin kanssa. Kääntyessään siitä itää kohti hän piti varansa astumalla vain paljaille kiville. Tämä oli hänen elämänsä ensimmäinen seikkailu. Muulloin tullessaan Partaalle hän oli aina pysähtynyt katselemaan, ihmettelemään ja ihailemaan, mutta tällä kertaa hän tuskin katsahtikaan sinisiin syvyyksiin. Hän oli naisellisen ylpeytensä pakoittamana kokonaan syventynyt jälkiensä piilottamiseen. Päästäkseen piilopaikkaansa hänen piti kulkea pahojen louhikoiden poikki ja kiertää tuulen kaatamia puita. Epätasainen metsäinen niemeke sijaitsi hieman ylempänä sitä paikkaa; jota Ellen halusi pitää silmällä. Kääpiömäntyjen muodostama tiheikkö ulottui sen laidalle saakka. Se oli sellainen piilopaikka, jota Jean Isbelin intiaanisilmätkään eivät voisi keksiä. Ja sitäpaitsi, jos hän sattuisi aiheuttamaan melua tahi herättäisi epäluuloja, voisi hän perääntyä huomaamatta ja piiloutua suurten kallioiden väliin Partaan juurelle, mistä ei kärppäkään voisi löytää häntä.
Saatuaan suunnitelmansa valmiiksi Ellen alkoi odotella Jeania. Hän tunkeutui tiheikön toiselle laidalle Partaan reunalle, mistä saattoi katsella ja kuunnella. Hän tiesi kuulevansa Isbelin hevosen kavioiden kapseen jo paljoa ennenkuin Isbel ilmestyisi näkyviin. Oli aivan mahdotonta, että hän tulisi jalkaisin.
"Sinä, Ellen Jorth, olet hyvin kummallinen tyttö", hän mutisi. "Nyt vasta taidankin oppia tuntemaan sinut?"
Hänen alapuolellaan ammotti ihmeellisen syvä kanjoni, kuoppainen ja kallioinen; sen pohjoisella rinteellä kasvoi vain muutamia mäntyjä, mutta eteläinen rinne oli kokonaan tummanvihreän metsän peitossa. Vastapäisen metsän puut olivat pitkiä ja keihäsmäisiä. Vaaleanvihreät haapalehdot kuvastuivat selvästi tummaa taustaa vasten. Ellenin alapuolella oli jyrkkä rinne, jossa oli kapeita, syviä kuiluja. Varjoisat kohdat erosivat jyrkästi kirkkaasti valaistuista paikoista. Alhaalla levisi alanko, villi, metsien peittämien selänteitten ja kuilujen, laaksojen ja kukkuloiden muodostama alue, joka aaltoili ja vyöryi tummanvihreinä laineina Sierra Anchasta kohti.
Mutta Ellen ei nyt katsellut tätä erämaan jylhää panoraamaa. Hän oli vaipunut kuuntelemaan ja samalla hän alinomaa tarkasteli Partaan aukeita paikkoja. Alussa, kun hän oli kiihoittunut, aika lensi kuin siivillä, mutta vähitellen, kun aurinko alkoi painua länteen, hän alkoi tulla levottomaksi. Putoilevien männynkäpyjen heikot humahdukset, naavakaarnaisissa kuusissa hyppelehtivien oravien aiheuttama ritinä ja rapautuneiden kallioiden halkeileminen sai hänet hätkähtämään ja vapisemaan. Vihdoin hän kuuli ääntä, joka muistutti kengättömien kavioiden kapsetta kiviin. Hän tarttui silloin varovasti pyssyynsä ja hiipi takaisin mäntytiheikön läpi piilopaikkaansa. Pienet puut olivat niin lähellä toisiaan, että hänen oli pakko ryömiä niiden runkojen lomitse. Maata peitti pehmeä, ruskea ja tuoksuva neulasmatto. Kiireissään hän haavoitti kätensä terävään männynkäpyyn, niin että siitä vuoti verta. Hän imi pientä haavaa ihmetellen, oliko tämä huono ennen.
Hän makasi piilopaikassaan hetkisen huoahtaakseen ja kohosi sitten kyynärpäittensä varaan. Pensaikon aukosta hän saattoi selvästi nähdä sen jyrkänteen, jossa oli seisonut Jean Isbelin kanssa, ja tien, jota pitkin Isbelin piti saapua. Hän totesi hermostuneena, että hänen piilopaikkansa oli tuskin sadan jalan päässä jyrkänteestä. Hänen piti välttämättä olla aivan hiljaa. Harmaa hirvi kiisi aukeaman poikki, ja Ellen päätteli sen aiheuttaneen melun, jota hän äsken oli kuullut. Sitten hän laittautui mukavampaan asentoon odottamaan. Hän tarkkasi itsepintaisesti metsästä kuuluvia ääniä haihduttaakseen ajatuksiaan. Hän ei halunnut pohtia sitä, kuinka hän, ylpeä Ellen Jorth, makasi täällä väijyksissä vain saadakseen katsella Jean Isbeliä.
Pitkä tunti kului. Hänen mieleensä juolahti äkkiä jotakin. "Jean ei tulekaan!" hän kuiskasi. Siinä samassa hän tuli surulliseksi – tunsi pettymystä. Tähän hän ei ollut valmistautunut. Hän tunsi olevansa yksinäinen, syyllinen ja surkuteltava tyttö, herkkä ja heikko ylpeydestään huolimatta. Ojentautuen suoraksi hän kätki kasvonsa männynneulasiin, kaivaen sormensa niihin ja toivoen kiihkeästi, että ne peittäisivät hänet. Ellenin mielestä elämä oli tällä hetkellä inhoittavaa. Terävät männynneulaset, jotka pistelivät hänen ranteitaan ja poskiaan, tuottivat hänelle huojennusta.
Äkkiä kuului läheisyydestä hevosen kimeää hirnuntaa. Ellen jäykistyi hätkähtäen; hän kohottautui varovasti ja äänettömästi kyynärpäittensä varaan ja tirkisti pensaiden välisestä aukosta. Hän näki erään miehen sitovan hevosensa kiinni pensaaseen, sitten mies otti luodikkonsa satulatupesta ja astui jyrkänteelle. Hän katseli ajatuksiinsa vaipuneena alankoa, sitten hän kääntyi katsomaan metsään, ikäänkuin olisi odottanut jotakin.
Ellen tunsi hänen solakan vartalonsa ja tummat kasvonsa, jotka niin suuresti muistuttivat intiaania. Mies oli Isbel. Hän oli tullut. Hänen saapumisensa tuntui jostakin syystä ihmeelliseltä ja peloittavalta. Elleniä vapisutti, kun hän nojautui kyynärpäihinsä. Jean Isbel, uskollisena lupaukselleen, oli tullut tapaamaan häntä, huolimatta hänen ivastaan. Tämä oli luonnotonta, sillä Isbel oli hänen isänsä vihollinen, ja sellainen huhu oli jo kauan aikaa kulkenut suusta suuhun, että vanha Gass Isbel oli lähettänyt sanan intiaanipojalleen, kutsuen tätä sotimaan Jortheja vastaan. Jean Isbel – texasilaisen poika – varma ampuja – taitava jälkien seuraaja – paha ja vaarallinen mies! Silloin juolahti Ellenin mieleen kiihkeä ajatus – jos se on totta, jos tämä mies on hänen isänsä vihollinen, jos Jorthien ja Isbelien välinen taistelu on välttämätön, pitäisi hänen ampua Jean Isbel heti, tuohon paikkaan. Millainen hölmö mies olikaan ajatellessaan, että Ellen tulisi sinne. Ellen painautui maahan ja painoi päänsä kumaraan, kunnes hänen käsivarsiensa kummallinen vapiseminen lakkasi. Äskeinen synkkä ja julma ajatus palasi takaisin. Mutta eihän hän ollut tullut murhaamaan miestä väijyksistä, vaan ainoastaan pitämään häntä silmällä, ottamaan selville hänen tarkoituksensa ja tyydyttämään uteliaisuuttaan.
Hetken kuluttua hän katsoi jälleen Isbeliä. Tämä oli istuutunut Partaan korkeimmalle kohdalle, josta saattoi pitää silmällä sekä metsän aukiota että alankoa. Jean oli alistunut odottamiseen. Hänellä oli yllään uusi hirvennahkainen puku, joka todellakin oli toisennäköinen kuin se risainen ja likainen vaatetus, joka hänellä oli ollut yllään viime kerralla, Jean ei näyttänyt nyt niin kookkaalta. Ellen oli tottunut pitkiin, laihoihin ja metsistyneisiin arizonalaisiin ja texasilaisiin. Tämän miehen ruumiinrakenne oli erilainen. Hänellä oli leveämmät hartiat, ja senvuoksi hän näytti lyhyemmältä, mutta hänen notkeat jäsenensä ja jäntevät lihaksensa ilmaisivat voimaa. Kädet olivat ristissä polvien ympärillä; ne olivat ruskeat, jäntevät ja melko suuret ja ranteet olivat paksut ja voimakkaat. Hänen kauluksensa oli auki eikä hän käyttänyt sellaista huivia kuin Ellenin tuntemat miehet. Vihdoin Ellen uteliaisuutensa pakottamana rupesi tarkastelemaan Jean Isbelin päätä ja kasvoja. Tämän päässä oli ohuesta turkiksesta valmistettu lakki. Tukka oli suora, lyhyt ja sysimusta. Hänen ihonsa ei ollut punertava, vaan tumma ja päivettynyt. Poskipäät eivät olleet niin ulkonevat eikä nenä niin kyömy kuin tavallisesti sellaisten valkoisten miesten, jotka olivat puolittain intiaaneja. Jeanissa oli kuitenkin intiaaniverta. Sen huomasi hänen tummista, tarkkaavaisista, terävistä silmistään, melkein yhteenkasvaneista, suorista, tuimista kulmakarvoista ja sileiden kasvojen ankarasta välinpitämättömyydestä. Hänen sivukuvansa oli suora ja selvä.
Ellen kuiskasi itsekseen: "Arvostelin häntä oikein toissapäivänä. Jean Isbel on kaunein mies, mitä milloinkaan olen nähnyt... Senkövuoksi tulinkin tänne?"
Hän painautui taaskin maahan ja pannen käsivartensa ristiin rinnalleen etsi itselleen pienemmän tirkistysreiän, josta saattoi vakoilla Isbeliä. Ja hänen katsellessaan Jeania tuli uusia kysymyksiä hänen mieleensä. Miksi Jean oli palannut takaisin? Mikä oli Jeanin tarkoitus? Tutustuminen ja ystävyys ei käynyt päinsä. Jean oli käyttäytynyt kohteliaasti, kunnioittavasti ja miellyttävästi häntä kohtaan siihen hetkeen saakka, jolloin oli suudellut häntä. Kaikki hänen tässä villissä maassa tapaamansa miehet olivat raakoja ja rohkeita, ja useimmat olivat tahtoneet mennä naimisiin hänen kanssaan, mutta epäonnistuttuaan siinä jatkaneet kuitenkin hellää huomaavaisuuttaan, joka ei ollut kovin imartelevaa eikä kunniallistakaan. He olivat pahoja miehiä, ja seurustelu heidän kanssaan oli jäähdyttänyt hieman hänen tunteellisuuttaan. Mutta tämä Jean Isbel oli varmaankin kunnonmies. Ellen koetti olla rehellinen ja arvostella häntä oikeudenmukaisesti. Jean oli kyllä suudellut häntä raa'asti ja väkivaltaisesti, mutta hänen suutelonsa ei ollut tuntunut loukkaavalta. Se Ellenin täytyi tunnustaa. Hän muisti Jeanin rehellisen hämmästyksen, häpeän ja masentumisen, kun tämä oli koettanut kömpelösti selittää tekonsa syitä. Samalla hän muisti äkillisen muutoksen, joka miehessä oli tapahtunut, kun Ellen oli sanonut: "Ah, minua on suudeltu ennenkin!" Ellen oli iloinen, että hän oli sanonut niin. Mutta olikohan hän sittenkään oikein iloinen?
Hän katseli Jeania. Tämä oli kääntynyt siten, että aurinko paistoi hänen kasvoihinsa, jolloin Ellen näki hänen silmiensä pistävän hehkun. Jean kuunteli. Odottiko Jean häntä? Ellen koetti rauhoittaa tunteittensa myrskyä. Hän tunsi itsensä hyvin nuoreksi, ujoksi ja kummalliseksi, ja koko ajan hän oikeastaan vihasi Jeania, koska tämä nähtävästi odotti hänen tuloaan. Jean nousi usein kävelemään, katsoi länteen painuvaa aurinkoa ja pudisti päätään. Sitten hän taas istuutui. Hän näytti kiveen hakatulta patsaalta ja oli Ellenin mielestä kummallisesti yksinäisen ja surullisen näköinen. Ajattelikohan Jean tuota surkuteltavaa taistelua, jonka johtajaksi hänet oli valittu – miettikö hän sen aiheuttamia hyödyttömiä tuskia ja vihaa? Ellen näytti lukevan hänen ajatuksensa ja heltyi. Hän tunsi olevansa suruissaan Jeanin vuoksi. Mitähän, jos Jean olikin rakastunut häneen. Ellen muisti Jeanin kiinnostuksen, ihmettelyn ja ihailun, ja hänen loistavan katseensa. Ja Eilenkin oli pitänyt Jeanista, kunnes tämä oli ilmoittanut nimensä. "Mitä nimi vaikuttaa asiaan?" tyttö mutisi. "Hän on kyllä Isbel – mutta voi siitä huolimatta olla suurenmoinen ja jalo... Ah, vihaan häntä joka tapauksessa."
Ellen tunsi äkkiä kylmien väreiden puistattavan ruumistaan. Isbelin läpitunkeva katse oli suunnattu suoraan hänen piilopaikkaansa kohti. Hänen sydämensä lakkasi sykkimästä. Jos vain Jean näkisi hänet, kuolisi hän häpeästä. Tämä teräväsilmäinen ja tarkkakuuloinen intiaani saattoi ehkä nähdä hänen pensasten suojaamaan piilopaikkaansa ja kuulla hänen sydämensä sykinnän. Hän tunsi ääretöntä huojennusta nähdessään Jeanin kääntyvän pois ja rupeavan kävelemään jyrkänteen laidalla pää kumarassa ja kädet selän takana. Äkkiä hän kääntyi katsomaan länteen ja hänen kasvoihinsa sattuvasta valosta Ellen näki auringonlaskun lähestyvän. Kalkkunat alkoivat kotkottaa kauempana harjanteella.
Isbel meni hevosensa luo ja irroitti jotakin satulan takaa. Kun hän palasi, näki Ellen hänen kantavan pientä paperiin kiedottua kääröä. Sitten hän lähti kävelemään Ellenin leiriä kohti ja katosi hetkisen kuluttua metsään.
Ellen makasi hetkisen hämmentyneenä paikallaan. Minne Jean Isbel oli lähtenyt? "Onpa tämä kummallista", hän tuumi. "Mitä hänellä oli tuossa käärössä? Mitä hän aikoo sillä tehdä?"
Ellen olisi kovin halukkaasti hiipinyt hänen jälkeensä metsään saadakseen selville hänen tarkoituksensa, mutta Jeanin maine vaikutti häneenkin, joten hän ei uskaltanut ryhtyä kilpailemaan viekkaudessa tämän kanssa. Parasta oli odottaa, kunnes hän palaisi hevosensa luo. Päätettyään näin Ellen painautui jälleen piiloonsa ja alkoi uteliaana miettiä äskeistä tapahtumaa. Pikemmin kuin hän oli odottanutkaan Jean palasi metsästä tyhjin käsin. Hän ei ollut ottanut pyssyäänkään mukaansa, joten hänellä ei todellakaan näyttänyt tänään olevan mitään vihamielisiä aikomuksia. Ellen näki hänen kävelevän nopeasti hevosensa luo, irroittavan marhaminnan ja nousevan satulaan. Hänen nuolimaisen suoran vartalonsa jäntevä notkeus ja sulo tekivät syvän vaikutuksen Elleniin. Jean katsoi taakseen ikäänkuin painaakseen mieleensä jyrkänteen ulkomuodon ja ratsasti pois. Ellen katseli hänen poistumistaan. Mikä vaivasi häntä itseään? Hän tunsi huojennusta, mutta jotakin oli sittenkin hullusti.
Ellen käveli nopein askelin leiriä kohti. Aurinko laski. Pitkiä kultaisia viiruja tunkeutui metsään, sitten ne vaalenivat ja katosivat. Mäntyjen ja kuusien latvat muuttuivat kullan-värisiksi. Käheä-ääninen vanha kalkkunakukko kaakatti jossakin ja naaraskalkkunat vastasivat siihen hiljaisemmin. Ellen oli aivan hengästynyt tullessaan perille. Pari tavarakääröä ja kaksi lurppakorvaista aasia ilmaisivat hänelle, että Antonio oli saapunut. Sepä oli hyvä uutinen. Hän kuuli vuonien määkynän ja tiukujen kilinän yhä lähempää. Ja hän oli iloinen tietäessään paimenien olleen poissa leiristä Isbelin käydessä siellä.
Katsahtaessaan telttaansa hän huomasi heti käärön, jota Isbel oli kantanut. Se oli hänen vuoteellaan. Ellen tuijotti siihen hämmästyneenä. "Kuinka hän julkeaa!" tyttö huudahti vihoissaan, potkaisten käärön pois teltasta. Antaen pidätetylle raivolleen vallan hän aikoi potkia sen savuavaan nuotioon saakka, mutta ei kuitenkaan tehnyt niin. Hän antoi sen lojua maassa.
Pepe ja Antonio tulivat näkyviin ajaen edellään kisailevaa villaista katrasta. Ellen ei halunnut näyttää heille kääröä, vaan potkaisi sen takaisin telttaan halveksien itseään, mutta kuitenkin jo hieman lauhtuneena. Mitähän siinä oli? Hän tirkisti telttaan suunniltaan uteliaisuudesta. Tuollaisia sieviä hyvin sidottuja kääröjä ei usein nähty Tonto-alangossa. Ellen päätti odottaa, kunnes illallinen syötäisiin, ja heittää sen sitten aukaisemattomana tuleen. Hänestä oli yhdentekevää, mitä se sisälsi? Siinä oli nähtävästi jokin lahja. Hän uskotteli olevansa hyvin vihainen julkealle Isbelille, joka uskalsi tuoda hänelle lahjoja.
Iloinen ja hyväntuulinen Antonio oli palannut vaiteliaana ja synkkänä takaisin. Hän sanoi lammaspaimenen ammatin muuttuneen nykyään kovin vaaralliseksi rauhaa rakastaville meksikolaisille. Antonio oli kuullut jotakin, mitä ei halunnut kertoa. Ellen auttoi illallisen valmistuksessa ja söi vaieten ateriansa. Hänelläkin oli omat huolensa. Antonio ilmoitti Ellenin isän määränneen, ettei Ellen saisi lähteä ratsastamaan kotiinsa pimeässä. Illallisen jälkeen poistuivat paimenet omiin telttoihinsa jättäen Ellenin leirinuotion ääreen. Hän haki nyt käärön aikoen polttaa sen, mutta naisellinen uteliaisuus kiusasi häntä. Hän ei malttanut olla kopeloimatta ja puristelematta kääröä ja lopulta hän repäisi yhden nurkan auki. Hän huomasi muutamia lyijykynällä kirjoitettuja sanoja. Kumartuen lähemmäksi liekkejä hän luki: "Annie siskolleni!" Ellen katseli suurta rohkeaa käsialaa, joka oli selvää ja kaunista. Äkkiä hän repäisi päällimmäisen paperin pois. Toiseen paperiin painetuista sanoista hän sai selville käärön olevan peräisin jostakin San Franciscon kaupasta. "Hän toi varmaankin kotiinsa paljon lahjoja omaisilleen – lapsille ja sisarelleen", mutisi Ellen. "Kuinka hyvä hän on! Hän oli tietysti tarkoittanut tämän Annie sisarelleen, olipa tässä sitten mitä tahansa. Hyväinen aika, Annie on varmaankin tuo mustasilmäinen tyttö, jonka tapasin ja josta pidin niin paljon, ennenkuin tiesin hänen olevan Isbeleitä... Hänen sisarensa!"
Ellen vei käärön toisen kerran telttaansa. Hän ei hennonnut vielä polttaa sitä. Hellä-äänisen, ystävällisen ja kauniin Isbelin tytön muisto haihdutti hänen vihansa. "Ihmettelenpä, onko Jean sisarensa kaltainen", Ellen mietiskeli. "Hän on ainakin sisarensa näköinen. On ikävää, että he kuuluvat sellaiseen perheeseen, joka tuhosi isäni."
Ellen meni vuoteeseen avaamatta tai polttamatta kääröä, mutta hänen suureksi harmikseen se oli aina tiellä, asettuipa hän millaiseen asentoon tahansa. Pienessä teltassa oli hyvin vähän tilaa. Ensin hän asetti käärön vuoteen pääpuoleen pyssyn viereen, mutta kun hän kääntyi, kosketti hänen poskensa siihen. Hän vavahti, kuin olisi häntä pistetty jollakin. Hän siirsi sen toiseen paikkaan, mutta silloin osui hänen kätensä siihen. Vihdoin hän heitti sen vuoteen jalkopäähän, mutta sielläkin tästä vastenmielisestä ja salaperäisestä lahjasta oli vastusta.
Lopulta hän nukkui nähden unta, että käärö oli hyväilevä käsi, joka hapuili hänen kättään, puristaen sitä hellästi ja voimakkaasti. Kun hän heräsi, tuntui hänen oikea kämmenensä omituiselta. Se oli kostea, sykähtelevä ja kuuma. Hän valvoi. Yö oli pimeä ja tyyni, hiljainen tuuli humisi männyissä, joskus kilahti lampaan tiuku. Ellen tunsi olevansa hyvin pieni ja yksinäinen levätessään siinä synkän metsän keskellä, ja hänen ajatuksensa olivat nyt aivan toisenlaiset kuin kirkkaalla päivällä. Viha, ylpeys ja suuttumus olivat haihtuneet. Hänen mieleensä tuli hellempiä ja ystävällisempiä muistoja ja tunteita kuin pitkiin aikoihin. Mikään ei kiusannut ja pahoittanut hänen mieltään niin kovasti kuin lapsuuden iloisten ja onnellisten päivien, suloisen äidin ja vanhan kodin muisteleminen. Sitten hänen ajatuksensa palasivat Isbeliin ja hänen lahjaansa. Siitä oli kulunut jo vuosia, kun joku oli antanut hänelle lahjan. Millainen tämä mahtoikaan olla? Se oli samantekevää, mutta ihmeellisintä oli, että Jean Isbel oli tuonut sen hänelle.
Tytön tunteet olivat vielä aamullakin hyvin vaihtelevat. Vihdoin hän kietoi inhoittavan käärön huopapeitteisiinsä päättäen viedä sen kotiinsa ja luovuttaa sen siellä liekkien saaliiksi. Antonio sitoi hänen tavaransa aasin selkään. Ellenillä ei ollut hevosta ja hänen oli senvuoksi pakko kävellä monta kilometriä päästäkseen isänsä karjataloon.
Hän lähti reippaasti astumaan taluttaen aasia ja kantaen pyssyään. Pian hän oli syvällä tuoksuvassa metsässä. Aamu oli kirkas ja niin kylmä, että auringon valaisema ruoho kimalteli kuin timanttimatto. Ellen tunsi uutta, kummallisen kiihkeää elämänhalua. Hänen nuoruutensa vaati osansa, se sykähteli ja kaipasi. Hän hyräili jotakin vanhaa laulua ja jokainen askel antoi hänelle uutta iloa, ikäänkuin se olisi vienyt hänet lähemmäksi tulevaa onnea. Hänen sydämensä sykki kovasti hänen rinnassaan ja hän käveli kuin unissaan.
Suuret, harmaat, valkohäntäiset oravat puikkelehtivat tien poikki, kiisivät neulasten peittämää maata pitkin hypähtäen puihin, joista sitten katselivat hänen kulkuaan. Äänekkäät punaiset oravat narskuttivat ja juttelivat hänelle. Viidakoista kuului kalkkunoiden kaakatusta, ja siniset närhit kirkuivat puiden latvoissa.
Vaipuneena onnellisiin haaveiluihin Ellen saapui tielle, joka vei Chevelon kanjonin villeihin viidakkoihin. Tie muuttui vaikeakulkuiseksi ja haaveiluun vähemmän soveltuvaksi. Haaveet haihtuivat vihdoin kokonaan ja hän tunsi ahdistusta, kuten aina ennenkin, palatessaan isänsä karjataloon. Hän lähestyi sitä vastahakoisena ja katkeran tyytymättömänä, tuntien, ettei kaikki ollut niinkuin pitäisi.
Kanjonin laidassa pienellä tasaisella niityllä oli yksihuoneinen ruma hirsimaja, jonka kattoa koristi kallistunut punainen savupiippu. Tässä asui kummallinen vanha mies. Hänen nimensä oli John Sprague ja hänen toimenaan oli aasien kasvattaminen. Hänellä ei ollut lampaita, ei karjaa, hevosia eikä edes koiraakaan. Huhu kertoi, että Sprague oli kullanhakija, yksi niistä monista, jotka hakivat täältä kadonnutta kultakaivosta. Sprague tunsi tarkkaan koko seudun. Black Buttesta Cibiqueen ja Chevelon Buttesta Reno Passiin saakka hän tunsi jokaisen tien, kanjonin, harjanteen ja lähteen, ja kykeni löytämään nämä paikat pimeimpinäkin öinä. Mutta kuuluisaksi hän oli tullut aasinkasvattajana, sillä hän kasvatti vain mustia aaseja, joilla oli valkoinen piirto päässä. Nämä aasit olivat alangon hienointa rotua ja hyvin haluttuja. Sprague myi niitä joka vuosi ja oli lahjoittanut yhden Ellenillekin. Tämä vanhus oli Ellenin ainoa ystävä.
John-eno oli ollut vierailulla Grass-laaksossa silloin, kun Ellen oli lähtenyt Partaalle. Siksipä tyttö nyt ilostuikin nähdessään sinisen savun kiemurtelevan hitaasti vanhasta piipusta ja kuullessaan aasien epäsointuista kiljuntaa. Kun hän tuli aukiolle, huomasi Sprague hänet majansa ovelta.
"Hei, John-eno!" tyttö huusi.
"Kas, Ellenkö sieltä tuleekin!" vastasi vanhus sydämellisesti. "Kun näin piirtopäisen aasin, arvasin heti, kuka sitä talutti. Missä olet ollut, tyttö?"
Sprague oli pieni kumarainen mies, harmaatukkainen ja -partainen. Hänen ovelat vanhat silmänsä katsoivat punaisten poskien yläpuolelta ystävällisesti Elleniin. Tämä ei pitänyt ukon harmaan parran tupakkatäplistä eikä hänen likaisista, risaisista, pahalta haisevista vaatteistaan, mutta oli luopunut hyödyttömistä kokeistaan taivuttaa ukkoa suurempaan puhtauteen.
"Olen paimentanut lampaita", Ellen vastasi; "mutta missä sinä olet ollut, eno? Kaipasin sinua lähtiessäni Partaalle."
"Lähdin hankkimaan hieman ruokaa, mutta viivyinkin Grass-laaksossa kauemmin kuin aioin. Mutta se olikin luonnollista, kun ajatellaan –"
"Mitä?" kysyi Ellen, kun vanhus vaikeni.
Sprague kaivoi esille mustan piipun liivinsä taskusta ja alkoi sormillaan puhdistaa sen koppaa. Hän katsoi Elleniin vakavasti ja ystävällisesti, miltei säälien. Ellen tahtoi kuulla uutisia kylästä.
"No, tulehan ensin sisään ja istuudu", Sprague sanoi.
"Ei, kiitoksia", vastasi Ellen istuutuen hakkuupölkylle. "Kerro minulle, eno, mitä laaksossa tapahtuu."
"Ei mitään ole vielä tapahtunut, mutta huhuillaan kaikenlaista."
"Hm! Siellä on aina juoruiltu", Ellen sanoi halveksivasti. "Grass-laakso on ilkeä, juoruinen, inhoittava paikka!"
"Ellen, syttyy sota – vanhassa Tonto-alangossa syttyy verinen sota", Sprague jatkoi vakavasti.
"Sotako?... Keiden välillä sitten?"
"Isbelien ja heidän vihollistensa. Luullakseni ovat useimmat laakson asukkaat ja ainakin kaikki karjanomistajat vanhan Gassin puolella, kuten Blaisdell, Gordon, Fredericks, Blue – ja monet muut."
"Miksi he aloittavat sodan?" Ellen kysyi tiukasti.
"No niin, kerrotaan peittelemättä, että lammastarhurit pakottavat heidät sotaan. Mutta on varomatonta puhua tästä."
"John-eno, voit pelkäämättä kertoa minulle kaikki", Ellen sanoi, "en anna sinua milloinkaan ilmi. Olet aina ollut hyvä ystäväni."
"Tahdon aina ollakin, Ellen", Sprague vastasi nyökäyttäen harmaata päätään. "Ei ole lainkaan helppoa pitää sinusta minun tavallani ja vaieta... Haluaisin tietää erään asian. Onko sinulla jossakin sukulaisia, joiden luo voisit matkustaa odottamaan, kunnes sota on ohi?"
"Ei. Kaikki sukulaiseni ovat täällä, mikäli tiedän."
"Entä ystäviä?"
"John-eno, minulla ei ole ketään", vastasi Ellen surullisesti, painaen päänsä kumaraan.
"Kuinka tämä pahoittaakaan mieltäni! Toivoin sinun voivan matkustaa jonnekin."
Ellen kohotti kasvonsa. "Et suinkaan luule minun lähtevän pakoon, jos isäni on pakko ryhtyä taisteluun?" hän tiuskaisi.
"Toivon sinun lähtevän."
"Olen Jorth!" Ellen sanoi synkästi, painaen jälleen päänsä kumaraan.
Sprague nyökäytti vakavasti päätään. Hän oli nähtävästi hyvin huolissaan Ellenin vuoksi.
"Etkö tahtoisi lähteä pois minun kanssani?" hän kysyi. "Voisimme paeta Mazatzalin vuoristoon ja elää siellä taisteluiden loppuun saakka."
"Kiitoksia vain, John-eno. Olet ystävällinen ja hyvä, mutta jään mieluummin isäni luo. Hänen huolensa ovat minunkin huoliani."
"Niinkö!... Arvasinhan sen... Ellen, mikä on kantasi tässä lammas- ja karjakysymyksessä?"
"Ajattelen, että se, mikä on luvallista toiselle, on luvallista toisellekin. En pidä lampaista niin paljon kuin karjasta, mutta nythän ei ole siitä kysymys. Laitumet ovat vapaita. Otaksu nyt, että sinulla on karjaa ja minulla lampaita. Silloin meillä kumpaisellakin olisi yhtäläinen oikeus laiduntaa lampaitamme ja karjaamme missä tahansa."
"Aivan niin. Mutta kuinka silloin kävisi, jos ajaisit lammaslaumasi laitumilleni ja ne söisivät ruohon niin tarkkaan, että karjani pitäisi siirtyä muualle tahi kuolla nälkään?"
"En tietenkään ajaisi laumojani sinun laitumillesi", vastasi Ellen ylpeästi.
"Olet nyt vastannut kysymyksen toiseen puoleen. Otaksu, että rosvot ovat varastaneet minulta paljon karjaa, mutta ei ainoatakaan lammasta. Mitä siinä tapauksessa ajattelisit?"
"Ajattelisin rosvojen varastavan mieluummin karjaa siksi, ettei lammasten varastaminen kannata."
"Aivan niin. Mutta etkö huomaisi siinä jotakin kummallista?"
"En tiedä. Miksi kummallista? Mitä tarkoitatkaan, John-eno?"
"Eikö mieleesi voisi lainkaan juolahtaa, että rosvot käyttäytyvät – sanokaamme hieman liian ystävällisesti lammastarhureita kohtaan?"
Ellen tunsi äkkiä värisyttävää järkytystä. Veri kohosi hänen kulmiinsa ja vapisten koko ruumiiltaan hän nousi seisoalleen.
"John-eno!" hän huudahti.
"Sinun ei pidä kiihoittua noin hirveästi, tyttöseni. Istuudu, äläkä –"
"Uskallatko vihjaista, että isäni on –?"
"Ellen, en vihjaise mitään", vanhus keskeytti, "pyydän sinua vain ajattelemaan. Siinä kaikki. Olet jo kasvanut nuoreksi naiseksi, ja olet järkevä. Meitä odottavat kovat ajat, ja minusta tuntuu ilkeältä katsella sinun sekaantumistasi leikkiin."
"Voi, kyllä sinä panetkin minut ajattelemaan", Ellen vastasi karvastelevat kyyneleet silmissään. "Teet minut onnettomaksi. Ah, tiedän kyllä, ettei isästäni pidetä täällä karjamaassa! Mutta se on väärin. Hän rupesi lampaiden kasvattajaksi, mutta toivoisin, ettei hän olisi tehnyt sitä. Se oli erehdys. Isä kasvatti aina karjaa ennen tänne tuloamme, mutta hänellä oli vihollisia, jotka saattoivat hänet perikatoon, ja onnettomuudet ovat kaikkialla kohdanneet häntä... Mutta, John-eno, isäni on rehellinen mies!"
"No, no, tyttöseni, tarkoitukseni ei ollut itkettää sinua", sanoi vanhus hellästi, kääntäen syrjään huolestuneen katseensa. "Viis siitä, mitä sanoin. Olen vanha hölmö. Kunpa sinä vain et olisi tyttö!... Kas, nyt puhuin jälleen pötyä. Ellen, mene rohkeasti tulevaisuuttasi vastaan ja raivaa tie itsellesi. Siten pitää kaikkien nuorten tehdä. Ja se on oikeaa taistelua, joka tekee ihmisistä oikeita miehiä ja naisia. Sinun pitää vain tietää varmasti tahtosi. Toisin sanoen, sinun pitää etsiä olemuksestasi todellisin, rehellisin ja paras osa, puolustaa sitä ja kuolla taistelussa sen puolesta. Olet jo nuori nainen ja vieläpä kirotun kauniskin. Senpävuoksi sinulla onkin enemmän vaikeuksia ja kovempi taistelu. Tämä maa ei ole suopea naiselle, jonka maineen juorut ovat tahranneet."
"En välitä juoruista?" Ellen vastasi. "Tiedän heidän luulevan minua huonoksi naiseksi. En ole oikaissut heidän mielipiteitään, vaan pikemminkin vakiinnuttanut niitä."
"Olet ollut väärässä, tyttöseni", Sprague sanoi vakavasti. "Ylpeyttä ja sisua! Sinun ei pidä sallia kenenkään ajatella pahaa sinusta, vielä vähemmän kannustaa ketään siihen."
"Vihaan kaikkia laakson asukkaita", Ellen huusi kiihkeästi. "Vihaan heitä niin kovasti, että oikein nautin heidän pahoista ajatuksistaan!... Äitini oli jalointa texasilaista sukua ja minä olen hänen tyttärensä. Tiedän kyllä, kuka olen! Senvuoksi en välitäkään alangon asukkaiden kehnoista, alhaisista epäluuloista. Ne osoittavat, miten suuri ero on meidän välillämme, ja siitä minä riemuitsen."
"Ellen, olet villi, uppiniskainen tyttö", vanhus sanoi ankarasti. "Nyt on jälleen solvattu hyvää nimeäsi – kunniaasi. Ja etkö itse ole antanut aihetta siihen?"
Ellen tunsi kasvojensa kalpenevan ja veren syöksähtävän sydämeen. Vanhuksen sanat vaikuttivat häneen kuin veitsen pisto. Niiden tarkoitus loukkasi verisesti hänen naisellisuuttaan. Hän seisoi ääneti tuijottaen ukkoon, ruskeiden vapisevien käsien kohotessa rintaa kohti kuin torjuakseen toista kuolettavaa iskua.
"Ellen", huudahti Sprague käheästi, "käsitit sanani väärin! En tarkoittanut sitä, mitä luulet, vannon sen... Ellen, olen vanha ja töykeä. En ole tottunut naisiin, mutta rakastan ja kunnioitan sinua, tyttöseni, aivan kuin olisit oma lapseni... Ja tiedän, että olet kunnon tyttö.... Suo minulle anteeksi... Tarkoitin vain, että olet ollut hieman ajattelematon."
"Ajattelematonko?" Ellen kysyi katkerasti ja hiljaa.
"Hyvin ajattelematon ja sokea sen perusteella, että olet sallinut miesten suudella ja hyväillä itseäsi, vaikka todellisuudessa olet jo nuori nainen."
"Niin olenkin", Ellen kuiskasi.
"Miksi siis olet niin käyttäytynyt?"
"En tiedä... en ajatellut sitä. Miehet eivät anna minun milloinkaan olla rauhassa, eivät milloinkaan. Väsyin siihen, että minun oli pakko alituisesti puolustautua heitä vastaan. Ja joskus, kun he olivat ystävällisiä ja kun tunsin itseni yksinäiseksi, en välittänyt, vaikka joku heistä hieman hulluttelikin kanssani. En tullut ajatelleeksi seurauksia, en ainakaan sellaista mistä äsken puhuit... Saatuani kuulla mitä minusta puhuttiin, yllytin kiusallakin miehiä sellaiseen... Ah, olen – olen varmaankin häpeämätön pieni lutka!"
"Älä puhu niin", vanhus sanoi tarttuen hänen käteensä. "Ellen, olet vain nuori, yksinäinen ja katkera. Sinulla ei ole äitiä eikä ystäviä – tovereina sinulla on vain raakoja miehiä. On oikein ihmeellistä, että olet voinut pysyä viattomana. Mutta nyt ovat silmäsi auenneet, Ellen. Ne ovat kauniit ja rohkeat, tyttöseni, ja jos vain seuraat niiden johtoa, voitat kaikki vaikeudet ja sinusta tulee onnellinen. Älä unohda sitä milloinkaan. Elämä on kyllä kovaa, Luoja paratkoon, mutta sellainen mies tahi nainen, joka etsii parhaimman itsestään ja auttaa sen kehittymistä, läpäisee elämänsä voitokkaasti."
"John-eno, sinä puhut niin ystävällisesti. Annat minulle toivoa. Maailmassa näyttää todellakin olevan niin vähän sellaista, minkä vuoksi kannattaa elää ja toivoa... Mutta minusta ei tule enää koskaan pelkuria eikä ajattelematonta hölmöä. Etsin jonkun hyvän puolen itsestäni tahi luon sellaisen, enkä petä sitä milloinkaan, tulipa sitten mitä tahansa. Muistan sanasi. Uskon, että tulevaisuus on varannut minulle ihmeellisen kohtalon... Olen vasta kahdeksantoistavuotias. En varmastikaan vietä koko ikääni täällä. Ehkä tämä uhkaava taistelu pyyhkäisee pois... Ehkä jossakin maailmankolkassa on kiltti tyttö, joka haluaa ruveta ystäväkseni – sisareksi minulle... Ja ehkä joku mieskin, joka uskoo minusta hyvää, kaikista heidän puheistaan huolimatta."
"No niin, Ellen, nytpä muistui mieleeni asia, jonka halusin kertoa sinulle tullessani tänne... Kuulin eilen kapakassa sinua nimitettävän lutkaksi. Mutta siellä sattui olemaan mies, joka ryhtyi taistelemaan puolestani. Hän oli vähällä tappaa erään miehen ja pakotti toisen peruuttamaan heti sanansa. Ja hän säikäytti kovasti koko joukkoa."
Vanha John Sprague pudisti harmaata päätään ja nauroi katsoen Elleniin niin iloisesti, kuin muisto siitä, mitä hän oli nähnyt, lämmittäisi hänen sydäntään.
"Sinäkö?" Ellen kysyi vapisten.
"Minäkö? Mitäpä minusta. Ellen, se mies oli vikkelä kuin kissa ja hänen liikkeensä ja sanansa olivat kuin salaman leimauksia."
"Kuka hän oli?" Ellen kuiskasi.
"Eräs juuri näille seuduille saapunut vieras – muuan Isbel. Jean Isbel."
"Ah!" Ellen huudahti heikosti.
"Kapakassa, joka oli täynnä miehiä – lammastarhurien ystäviä ja Jorthin puoluelaisia – Jean Isbel suuttui, koska Ellen Jorthista lausuttiin loukkaavia sanoja."
"Ei suinkaan!" Ellen huudahti kauhistuneena..
"Kyllä, ja sinulle on hyödyllistä kuulla koko juttu."
V
Vanha John Sprague kertoi:
"Oleskelin Greavesin kaupan läheisyydessä melkein pari päivää ja kuulin paljon asioita. Muutamat niistä olivat vain vanhojen miesten jaarituksia, mutta sain kuitenkin selville eräitä Grass-laaksoa koskevia asioita. Eilen aamulla kuormitin aasejani Greavesin takapihalla enkä hätäillyt kannellessani elintarpeita kaupasta sinne. Kun menin sisään viimeisen kerran, näin siellä oudon, pulskan miehen, jolla oli yllään hirvennahkainen puku. Hänen tukkansa oli musta kuin aasien karva, kasvonsa tummat ja silmänsä terävät – hän muistutti ylimalkaan intiaania. Hänen pyssynsä oli noita uusia winchestereitä ja sitten hänellä oli mukanaan käärö, jota hän suojeli tarkasti. Hän oli kiinnittänyt uumilleen vyön ja siihen pistettyä suurta veistä hän kantoi samalla tavalla kuin rajaseutujen vakoojat ja intiaanit seitsenkymmenluvulla. Se oli oudonnäköistä. Ja kaikki huomasivat suuren kuudestilaukeavan, jota hän kantoi texasilaiseen tapaan. No niin, en aavistanut lainkaan, että tämä mies oli Isbel, ennenkuin kuulin Greavesin mainitsevan hänen nimensä.
"'Isbel', Greaves sanoi, 'rahanne eivät kelpaa täällä. En myy teille mitään'.
"'Luulisinpa kelpaavan', nuori mies vastasi heittäen muutamia kiliseviä kultakolikoita myyntipöydälle. 'Eikö tämä ole kauppa? Haluan hihnan'.
"Greaves näytti ärtyisältä. Olin pitänyt häntä silmällä noina päivinä. Hän ei ollut nukkunut juuri lainkaan. Vuoteeni oli näet aivan kaupan takana ja kuulin, kuinka miehiä tuli yöllä hänen luokseen neuvottelemaan hänen kanssaan. Suunnitelmat eivät nähtävästi tyydyttäneet häntä. Ja päättelin, ettei nuoren Isbelin näkeminen ilahduttanut Greavesin kipeitä silmiä. Mutta hän ei kiinnittänyt enää huomiota Isbeliin, vaan käyttäytyi, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan Isbelin pyytävän hihnaa.
"Jäin silloin kauppaan. Siellä oli paljon miehiä, joita olin puhutellut ja joista tunsinkin muutamia. Korttia lyötiin ja samalla tietysti juotiin. Huomasin pian, että yleinen mielipide oli vihamielinen Isbelille. Hänkin huomasi sen heti, mutta ei poistunut. Näin meidän kesken sanoen tunnustan hieman mieltyneeni häneen, ja pidin häntä silmällä niin tarkasti kuin suinkin, salavihkaa. Muutkin menettelivät samalla tavalla, josta huomasin, että he kaikki olivat lammastarhureita tahi näiden ystäviä. Edellisenä päivänä olin kuullut puhuttavan paljon nuoresta Isbelistä, ja kun näin hänet, oli minun pakko myöntää hänet maineensa veroiseksi.
"No niin, hetkisen kuluttua tuli kauppaan pari uutta miestä. Tunsin heidät molemmat, ja minun täytyy surukseni ilmoittaa, että sinäkin tunnet heidät. Aion näet nyt kertoa sellaista, mikä järkyttää sinua. Toinen miehistä oli isäsi meksikolainen työnjohtaja, Lorenzo, ja toinen oli Simm Bruce. Bruce ei ollut luullakseni juovuksissa, mutta oli kuitenkin jonkunverran nauttinut punaista viinaa. Nähdessään Isbelin hän alkoi heti pöyhistellä ja pullistella kuin vanha hullaantunut kalkkunakukko.
"'Greaves', hän sanoi, 'jos tuo mies on Jean Isbel, en ole sinulle lainkaan kiitollinen hankkimastasi seurasta'. Ja hän viittasi kursastelematta Isbeliin. Greaves katsahti häneen tuimasti ja ärtyisästi sanoen halveksivasti: 'No niin, Simm, meillä ei ollut juuri valinnan varaa. Hän on Jean Isbel. Ehkä sinä voit saada hänet uskomaan, ettei hänen seuraansa eikä rahojaan kaivata täällä!'
"Jean Isbel istuutui myyntipöydälle ja katseli jokaista, mutta ei sanonut mitään. Mutta hän katseli Brucea sellaisella tavalla, että odotin tapahtuvaksi mitä hyvänsä. Olen aikoinani pitänyt silmällä monia miehiä ja tunnen tilanteet. Bruce kaatoi itselleen kovan ryypyn ja maleksi sitten lattian poikki Isbelin eteen.
"'Oletko sinä Jean Isbel, vanhan Gass Isbelin poika?' hän kysyi peräytyen hieman ja kohauttaen vyötään.
"'Kyllä, sir, se on nimeni', Isbel vastasi kauniisti ja kohteliaasti.
"'Nimeni on Bruce. Kasvatan lampaita täällä ja olen Kurnel Lee Jorthin liikkeen osakas'.
"'Miten voitte, herra Bruce?' Isbel sanoi kohteliaasti ja tyynesti. Bruce silmäili joukkoa, joka kuunteli ja katseli. Hän horjui lähemmäksi Isbeliä.
"'Kuulin sinun tulleen tänne Tontoon karkoittamaan meidät lammastarhurit pois laitumilta. Onko se totta?'
"'Olette kuullut väärin', Isbel vastasi tyynesti. 'Tulin työskentelemään isälleni, ja työn laatu riippuu siitä, mitä tapahtuu.'
"Brucen kasvot alkoivat punastua ja hän pudisteli uhkaavasti nyrkkiään Isbelin edessä. 'Sanon sinulle, Kyömynokka –' ja kun hän keskeytti vetääkseen henkeä, sanoi Greaves: 'Simm, luulen, että Kyömynokka on hänelle sopiva nimi.' Joukko nauroi ja Bruce jatkoi: 'Sanon sinulle, Kyömynokka, että on jo tapahtunut sellaista, että sinun on parasta laputtaa tiehesi Arizonasta'.
"'Ette suinkaan tarkoita totta. Mitä esimerkiksi?' kysyi Isbel äkkiä ivallisesti.
"Bruce puhisi ja syljeskeli. 'Mitäkö on tapahtunut? Hyväinen aika, sinä kirottu sekarotuinen, saat lähteä täältä tiehesi siksi, että olet hakkaillut Ellen Jorthia. Sellainen ei käy päinsä tässä maassa. Ja ainakin Isbelille se on aivan mahdotonta!'
"'Olette valehtelija!' Isbel huusi loikaten alas pöydältä kuin suuri kissa. Kuulin hänen intiaanikenkiensä kopsahtavan pehmeästi lattiaan, ja olin varma siitä, että hän oli yhtä vaarallinen kuin nopeakin. Mutta hänen äänensä ja ulkomuotonsa eivät muuttuneet ollenkaan.
"'En ole valehtelija!' Bruce huusi. 'Pakotan sinut peruuttamaan sanasi. Voin todistaa puheeni... Sinut nähtiin Ellen Jorthin seurassa Partaalla toissapäivänä. Sinua pidettiin silmällä. Olit hänen seurassaan ja mielistelit, vieläpä suutelitkin häntä... Ja olen tullut sanomaan sinulle, Kyömynokka, että olet merkitty mies näillä laitumilla'.
"'Kuka minut näki?' Isbel kysyi tyynesti ja kylmästi. Huomasin hänen kasvojensa kalvenneen.
'Et voi väittää, että tämä olisi valhetta', Bruce huusi heiluttaen käsiään. 'Et arvannutkaan, että Lorenzo näki sinut, seurasi sinua ja piti sinua silmällä.' Bruce viittasi nauravaan meksikolaiseen. 'Lorenzo on Kurnel Jorthin työnjohtaja. Hän näki sinun kosiskelevan Ellen Jorthia, ja kun hän kertoo sen Kurnelille ja Tädille ja Jackson Jorthille, – on helvetti sinulle viileämpi paikka kuin Tonto'.
"Greaves ja hänen miehensä olivat tulleet lähemmäksi ja olivat äärettömästi mielissään tästä metelistä. Huomasin kuitenkin heidän pysyttelevän tarpeellisen välimatkan päässä – pelosta, että Isbel tekisi jotakin... No niin, Isbel käänsi katseensa Lorenzoon. Sitten hän yhdellä nykäyksellä tempaisi hänet luokseen. Lorenzo lakkasi nauramasta ja alkoi näyttää hieman sairaalta, mutta oli selvää, että hänellä oli oikeus puolellaan.
"'Sanot nähneesi minut?' Isbel kysyi.
"'Si, sennor', Lorenzo vastasi.
"'Kerro, mitä näit'.
"'Näin sennorin ja sennoritan. Olin piilossa manzanitapensaikossa. Näin sennoritan pitävän kauniista sennorista hyvin paljon. Hän nautti sennorin suutelosta. Hän –'
"Silloin Isbel iski pientä meksikolaista suulle. Ja se olikin isku! Lorenzo lensi myyntipöydän yli ja lysähti lattialle kuin halkotaakka, eikä noussut enää.
"'Herra Bruce', Isbel sanoi, 'ja te muut, jotka kuuntelitte meksikolaisen valheita, tunnustan teille kohdanneeni Ellen Jorthin. Ja menetin itsehillintäni vihdoin niin kokonaan, että suutelin häntä... Mutta se oli vain sattuma enkä aikonut loukata häntä. Pyysin anteeksi ja koetin selittää mieletöntä tekoani... siinä kaikki. Meksikolainen valehteli. Ellen Jorth oli niin ystävällinen, että opasti minut tielle. Keskustelimme hetkisen ja silloin jouduin pyörälle päästäni, koska hän oli nuori, kaunis ja suloinen. Hän oli ehdottomasti viaton. Tuo kirottu meksikolainen valehteli häikäilemättömästi kertoessaan hänen pitäneen minusta. Hän päinvastoin inhosi minua, niin hän ainakin sanoi, ja kun hän kuuli, että olen Jean Isbel, käänsi hän minulle selkänsä ja meni tiehensä'."
Päästyään tähän kohtaan vanhus keskeytti kertomuksensa hetkeksi. Näiden tapahtumien kuvaileminen huvitti Spragueta äärettömästi. Hän oikein hehkui innosta. Ja mitä taasen Elleniin tulee, oli jännitys mykistyttänyt hänet kokonaan. Hän odotti vain saadakseen kuulla kertomuksen loppuun saakka ja pyysi Spragueta kiirehtimään.
"Toivoisin voivani sivuuttaa seuraavan luvun ja kertoa vain viimeisen", vanhus virkkoi huolestuneesti laskien raskaan kätensä hänen kädelleen. "Simm Bruce purskahti äänekkääseen nauruun... 'Kuulehan nyt, Kyömynokka!' hän huusi loukkaavasti, 'olemme liian kokeneita lammastarhureita antaaksemme peittää villalla silmiämme. Tiedämme aikeesi Ellen Jorthia kohtaan. Olit tyhmä ilmoittaessasi hänelle olevasi Jean Isbel'.
"'Miten niin?' Jean kysyi.
"'Käyttäydyit kovin tyhmästi, jos aikomuksesi oli päästä Ellen Jorthin rakastajaksi', Bruce sanoi ivallisesti, 'sillä ellet olisi lähtenyt tiehesi, olisi se käynyt helposti päinsä'.
"Brucen tarkoitus oli selvä, miehet purskahtivat nauruun. Isbel tarkasteli heitä kutakin erikseen, ja kääntyen sitten Greavesin puoleen hän sanoi harkitusti: 'Bruce ansaitsee pienen läksytyksen. Arvaan, että olette lammastarhurien ja Jorthin puolella lammaslaidunkysymyksessä'.
"'Olet oikeassa, Kyömynokka', vastasi Greaves kuivasti. Hän ojensi pitkän käsivartensa toisia miehiä kohti, ikäänkuin ilmoittaakseen, että leikki oli nyt alkanut.
"'Hyvä on, olette siis kaikki Jorthin puoluelaisia. Eikö teistä kellään ole mitään sanottavaa Ellen Jorthin puolustukseksi? Vannon teille meksikolaisen valehdelleen'.
"Muutamat miehet nauroivat jälleen, mutta eivät enää niin äänekkäästi, ja huoneessa alkoi kuulua hermostunutta jalkojen siirtelemistä. Isbel oli hieman omituisen näköinen. Hänen niskansa oli paisunut kaulusta korkeammalle, ja hänen silmänsä näyttivät hehkuvilta mustilta hiililtä. Greaves levitti jälleen suuret kätensä kuin pestäkseen ne puhtaiksi koko jutusta.
"'Kun naiset tulevat kysymykseen, heitän korttini pois enkä missään tapauksessa ryhdy pelaamaan sellaisen villikissan kuin Jorthin tytön puolesta', Greaves sanoi kylmästi ja vakavasti. 'Mutta Brucen pitäisi tuntea hänet. Täällä liikkuvista huhuista ja hänen omista puheistaan päättäen Ellen Jorth on ollut hänen rakastajattarenaan pari vuotta'.
"Silloin Isbel kääntyi Bruceen, ja jalkani alkoivat vapista.
"'Sanokaa se minullekin!' hän huusi.
"'Hän on minun ja senvuoksi aion karkoittaakin sinut pois näiltä laitumilta'.
"Isbel hyökkäsi Brucen kimppuun. 'Sinä kirottu juopunut roisto! Sinä ilkeäkielinen valehtelija!... Olen kyllä Isbel, mutta et voi loukata tyttöä minun kuulteni!'... Kuulin hänen nyrkkinsä sattuvan Bruceen, joka kaatui pitkin pituuttaan lattialle ja, koira vieköön, kun hän nousi, oli Isbelkin saapuvilla. Bruce horjui seisoalleen verissä päin, huusi ja syljeskeli hampaita suustaan. Isbel katsahti Greavesin joukkoon ja sanoi: 'Jos joku teistä liikahtaa, tarkoittaa se revolverileikkiä.' Eikä kukaan liikahtanut. Greavesin miehillä ei todellisuudessa ollutkaan revolvereja mukanaan, ei ainakaan näkyvissä. Kun Bruce pääsi seisomaan – hän on pitkä mies – huitaisi Isbel häntä toisen kerran niin kovasti, että hän lensi huoneen poikki myyntipöytää vasten. Tiedäthän, kuinka mies huutaa loukkauduttuaan pahasti. Bruce sai iskun suoraan suureen punaiseen nenäänsä... Isbel oli nopea kuin salama. Hän ponnahti pöydän yli samassa silmänräpäyksessä, kun Bruce vyörähti sen taakse, ja saatuaan siten Greavesin joukon suoraan eteensä, niin että voi pitää silmällä sen kaikkia liikkeitä, hän iski Brucea oikealle ja vasemmalle ja takoi hänen päätään pöytään. Kun Bruce meni hervottomaksi ja kaatui, jätti Isbel hänet rauhaan, hypäten takaisin pöydän yli. Kuivattuaan veren käsistään hän heitti nenäliinansa Brucen kasvoille. Tämä ei ollut kuollut eikä pahasti loukkautunutkaan, oli vain saanut kovasti selkäänsä. Hän vaikeroi ja kuolasi. Isbel potkaisi häntä, ei kovasti, vaan hieman halveksivasti. Sitten hän virkkoi. 'Greaves, nyt näitte, mitä ajattelen Simm Brucestanne. Sanokaa hänelle, että hän seuraavalla kerralla nähdessään minut vetäisee revolverinsa esille.' Isbel tarttui pyssyynsä, otti käärönsä pöydältä ja meni tiehensä. Hän ei katsahtanutkaan taakseen. Näin hänen nousevan satulaan ja ratsastavan pois... No niin, tyttöseni, mitä nyt arvelet?"
Ellen sanoi vain jäähyväiset niin hiljaa, että sanat tuskin kuuluivat. Hän riensi aasinsa luo. Kyyneleet tulvivat hänen silmistään. Hänestä tuntui kuin hänen pitäisi rientää jonnekin, minne tahansa, itseään pakoon. Jalat kompastelivat tiellä. Tuo loppumaton tarina! Kuinka pitkä aika sen kertomiseen olikaan kulunut! Hän nyyhkytti kiskoen aasia jäljessään. Hän istui ja nousi, kiiruhti ja pysähtyi. Ajatukset eivät antaneet hänelle rauhaa. Tuntui kuin verho olisi repäisty hänen silmiltään. Hän totesi katkerana heimonsa miesten ilkeyden ja vihollisen miehuullisuuden ja ritarillisuuden. Nyt hän oli joutunut vastakkain todellisuuden kanssa, joka pakotti hänet epäilemään kaikkea sitä, mihin hän oli luottanut, varoitti häntä surullisen ja verisen taistelun kauhuista ja opetti hänelle tuon ylevän, niin ihanalta ja kuitenkin niin kauhistuttavalta tuntuvan totuuden, ettei hän voi rangaistuksetta rikkoa naisellisuuden lakeja.
Noin puolenpäivän aikaan Ellen saapui kummulle, jossa hänen isänsä karjatalo sijaitsi. Kumpu oli kolmen yhtyneen kanjonin suussa. Se oli pensaikon ja seetrikön peittämä; siellä täällä näkyi sammaltuneiden kallioiden harjoja. Kummun juurella oli laaja, rehevää ruohoa kasvava niitty, jonka halki pajujen reunustama puronen virtasi epätasaisessa kivilohkareitten peittämässä uomassaan. Vettä oli tähän vuodenaikaan runsaasti, ja syvät, rinteiltä johtavat märät notkot kertoivat sadekuuroista ja kovista myrskyistä. Niityllä oli hevosia ja karjaa laitumella. Kanjonin luoteista rinnettä peitti tiheä kuusikko, ja vastakkaisella rinteellä, joka oli aurinkoinen ja sentähden vähemmän luminen talvisin, kasvoi keltaisia mäntyjä. Eversti Jorthin karjatalo sijaitsi suurimman kanjonin jylhän mutkan takana hyvässä suojassa. Sen kömpelöt ja ränsistyneet hirsimajat, likainen ympäristö ja mustat, rapaiset karja-aitaukset tekivät kolkon vaikutuksen.
Ellen Jorth lähestyi kotiaan hitaasti, laahustavin ja vastahakoisin askelin. Maja, jossa hän asui isänsä kanssa, oli yksihuoneinen rakennus, jossa oli vain yksi ovi eikä ainoatakaan ikkunaa. Sen lattiapinta-ala oli noin neljäsataa neliöjalkaa. Suuri rikkinäinen kiviuuni oli muurattu ulkopuolelle siten, että sen laaja avonainen takka oli majan sisäpuolella. Savua kohosi piipusta. Pysähtyessään ovelle ja alkaessaan purkaa tavaroitaan aasin selästä Ellen kuuli miesten äänekästä, laiskaa naurua. Läheisessä hirsimajassa oli kaksi osaa, joita yhdisti toisiinsa leveä eteinen. Ovet olivat vastakkain ja toisella ovella seisoi pitkä mies. Ellen tunsi Daggsin, erään naapuristossa asuvan lammastarhurin, joka kulutti suurimman osan ajastaan täällä hänen isänsä seurassa. Omaa kotia hänellä tuskin olikaan. Ellen ei ainakaan ollut nähnyt sitä milloinkaan. Hän kuuli miehen sanovan vitkastellen: "Jorth, tyttäresi on tullut kotiin."
Ellen kantoi vuoteensa majaan ja levitti sen kaukaisimpaan nurkkaan oksista kyhätylle alustalle. Hän oli unohtanut Jean Isbelin käärön ja nyt se kierähti näkyviin. Hän piilotti sen nopeasti. Eräs meksikolainen nainen, Antonion sukulainen ja talon ainoa palvelijatar, istui intiaanien tapaan takan ääressä ja hämmensi papupataa. Hän ja Ellen eivät pitäneet toisistaan ja puhelivat senvuoksi harvoin. Pienen kolmikulmaisen nurkkansa poikki Ellen oli jännittänyt hamppukangasverhon, jonka taakse hän voi piiloutua. Hänellä oli hyvin vähän tavaroita. Kömpelön nelikulmaisen pöydän hän oli kyhännyt itse. Pöydällä oli pieni, vanhanaikainen saksanpähkinäpuupuitteinen kuvastin, harja, kampa ja aukivedettävä tumma laatikko, jossa oli kaikenlaista tavaraa ja jonka näkeminen väänsi aina hänen huulensa halveksivaan itsesäälivään hymyyn. Pöydän alla oli vanha nahka-arkku. Sen hän oli tuonut mukanaan Texasista, ja siinä oli hänen äidilleen kuuluneita vaatteita ja muita kapineita. Naulakossa vuoteen kohdalla riippuivat hänen vähät vaatteensa. Pienellä laudakolla oli muutamia kuluneita kirjoja.
Kun hänen isänsä nukkui majassa, mikä kesän aikana tapahtui harvoin, käytti hän siihen tarkoitukseen vastakkaiseen nurkkaan sijoitettua alustaa. Kömpelö kaappi, joka sisälsi elintarpeita ja astioita, oli kyhätty takan viereiselle seinälle. Majan keskellä oven läheisyydessä oli kömpelö pöytä ja pari lavitsaa. Maja oli pimeä ja haisi savulta, vanhoilta ruoanjätteiltä ja laholta puulta. Sinne tulvi valoa katon redistäkin, koska epätasaiseksi veistetyt kattopiirut olivat jo ränsistyneet ja halkeilleet. Astiakaapin toisella puolella riippui liikkiökappale ja toisella hirvenlapa. Ellen halveksi meksikolaista naista tämän likaisuuden vuoksi. Majan sisusta oli siistimättömän näköinen kuten aina ennenkin, Ellenin oltua poissa sieltä muutamia päiviä. Ellen oli näissä kurjissa oloissakin säilyttänyt puhtaudenvaistonsa ja aloitti nytkin heti palattuaan siistimisen.
Meksikolainen nainen siirtyi äreänä omaan asuntoonsa ulkopuolelle, ja Ellen sai työskennellä rauhassa. Hänen ajatuksensa työskentelivät yhtä ahkerasti kuin kätensäkin. Kun hän siisti, lakaisi ja pyyhki tomuja, kuuli hän silloin tällöin miesten ääniä, kengitettyjen hevosten kavioiden kapsetta ja karjan ammumista. Kului pitkälti aikaa, ennenkuin häntä häirittiin. Pitkä vartalo himmensi oviaukon.
"Kuinka voit, pienokaiseni?" sanoi laiska, verkkaisa ääni. "Olet siis palannut kotiin."
Ellen suoristautui. Komeavartaloinen mies nojautui ovenpieleen. Hän oli vaaleatukkainen ja -silmäinen, kuten useimmat texasilaiset. Hänen kasvonsa olivat juovaiset ja kovat ja pitkät, hiekan-väriset viikset, joiden päät kiertyivät ylöspäin, peittivät hänen suunsa. Kannuksilla varustettuna, saapasjalkaisena ja revolveri vyöhön pistettynä hän oli Ellenin mielestä oudonnäköinen. Todellakin, hänestä näytti nyt kaikki kummalliselta.
"Hyvää päivää, Daggs", Ellen vastasi.
"Missä isäni on?"
"Hän pelaa korttia Jacksonin ja Colterin kanssa. Hän pelaa huonosti ja se harmittaa häntä."
"Pelaavatko he rahasta?" Ellen kysyi.
"Lapsi, luuletko Kurnel Jorthin pelaavan huvikseen?" Daggs sanoi naurahtaen laiskasti. "Pöydällä on kokonainen kultakasa, jonka setäsi Jackson voittaa varmasti. Colterilla ei näytä olevan onnea."
Daggs tuli majaan. Hän oli notkea ja hidas ja hänen pitkät kannuksensa kilisivät. Hän laski huolettomasti kätensä Ellenin olkapäälle.
"Kuulehan nyt, tyttöseni, anna minulle suukkonen", hän sanoi.
"Daggs, en ole sinun tyttösi", Ellen vastasi livahtaen hänen kätensä alta.
Muuttuen äkkiä rohkeaksi ja määrääväksi Daggs kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, ei väkivaltaisesti eikä raa'asti, vaan huolettomasti ja hellän varmasti. Ellen ponnisteli vapautuakseen, ja päästyään pöydän taakse turvaan hän katsoi Daggsia suoraan silmiin.
"Daggs, pidä käpäläsi erillään minusta."
"Mutta, Ellen, enhän minä ole mikään karhu", Daggs vastasi. "Mikä sinua vaivaa, tyttöseni?"
"En ole enää mikään tyttönen eikä minua vaivaa mikään. Sinun pitää vain hallita käsiäsi, siinä kaikki."
Daggs koetti tarttua häneen pöydän yli ja hänen liikkeensä olivat yhtä laiskat kuin hymynsäkin. Hänen äänensä oli houkutteleva.
"Mutta, kultaseni, sinähän istuit polvellani tässä muuanna päivänä, etkö istunutkin?"
Ellen tunsi punastuvansa.
"Olin silloin vielä lapsi."
"Kuulkaahan nyt tätä täysikasvuista nuorta naista. Ja kaikki vain muutamassa päivässä... Älä viitsi vastustella, Ellen.... Tule nyt suutelemaan minua."
Ellen katsoi häntä suoraan silmiin. Miehen silmät olivat kirkkaat ja kovat kuin kotkan silmät, säihkyen vallattomuudesta. Hän ei näyttänyt ymmärtävän ensinkään Elleniä. Tämä hetki erotti äkkiä Ellenin äärettömän kauaksi hänestä ja kaikista muistakin hänenlaisistaan henkilöistä.
"Daggs, olin silloin lapsi", hän toisti. "Olin yksinäinen ja viaton ja kaipasin hellyyttä. Olin sitäpaitsi huoleton ja ajattelematon, enkä tuntenut miehiä. En arvannut teidän tarkoituksianne. Karkoitin sellaiset ajatukset mielestäni. Tiedän nyt, mitä tarkoitatte – mitä olette uskotelleet ihmisille minusta."
"Kas vain! Ymmärrän viittauksesi", Daggs vastasi muuttuneella äänellä. "Mutta minähän pyysin sinua vaimokseni."
"Niin teitkin, ja vieläpä ensimmäisenä päivänä, kun tulit tänne isäni taloon. Pyysit minua vaimoksesi, sen jälkeen kuin huomasit, ettet voi menetellä kanssani mielivaltaisesti. Sinulle ei toinen seikka merkinnyt enempää kuin toinenkaan."
"Käyttäydyin kuitenkin toisin kuin Simm Bruce ja Colter", Daggs vastasi. "He eivät ole milloinkaan pyytäneet sinua vaimokseen."
"Eivät olekaan. Ja jos voisin kunnioittaa heitä hiemankaan, tekisin sen juuri siksi."
"No nyt en ymmärrä sinua ollenkaan", Daggs huudahti miettiväisesti sivellen pitkiä viiksiään.
"Sanon heille saman, minkä sinullekin", Ellen jatkoi. "Pyydän isää järjestämään niin, että saan olla rauhassa. En kuolemaksenikaan haluaisi mennä naimisiin sellaisen laiskurin kanssa kuin sinäkin olet. Epäilen teitä kaikkia. Olette huonoa sakkia."
Daggs muuttui äkkiä. Miehen vallaton välinpitämättömyys haihtui.
"No niin, neiti Jorth, tarkoitatte kai, että olemme huonoja lammastarhureita", hän sanoi kylmästi ja tyynesti texasilaiseen tapaan.
"Ei!" Ellen tiuskaisi, "en puhunut mitään lammastarhureista, sanoin vain teitä kaikkia pahoiksi."
"Ah, niinkö!" Daggs sanoi kylmästi, pyörähti sitten kantapäillään ja poistui. Hän kohtasi majan edustalla Ellenin isän. Ellen kuuli Daggsin sanovan: "Lee, pieni villikissasi on palannut takaisin. Ja usko minua, joku on puhunut hänelle meistä."
"Kuka sitten?" hänen isänsä kysyi käheällä äänellä. Ellen tiesi heti hänen juopotelleen.
"Sen tietää yksin Jumala, mutta kertoja ei ole ollut ystäviäsi."
"Emme voi vaientaa ihmisten kieliä", Jorth sanoi alistuvasti.
"Siitä en ole niinkään varma", Daggs jatkoi naurahtaen kylmästi. "Kuolleet eivät ainakaan lörpöttele."
Ellenin isä tuli hetken kuluttua majaan. Hänen tummat alakuloiset kasvonsa kirkastuivat, kun hän näki tyttärensä. Ellen tiesi olevansa ainoa henkilö maailmassa, jota isä vielä rakasti, ja Ellen oli varma hänen rakkaudestaan. Hänen pelkkä läsnäolonsa muutti isän heti toisenlaiseksi. Ja vuosien vieriessä hän oppi rakastamaan isäänsä sitä enemmän, kuta kovemmin heitä onnettomuudet kohtasivat.
"Päivää, Ellen!" hän sanoi syleillen tytärtään. Juopoteltuaan hän ei milloinkaan suudellut Elleniä. "Olen iloinen, että olet tullut kotiin. Tämä luola on ikävä, mutta sinun poissaollessasi se on sietämätön... Olen nälissäni."
Ellen kantoi pöydälle ruokaa ja juomaa katsomatta isäänsä. Hän pelkäsi uuden selvänäköisyytensä voimaa.
Lee Jorth oli aikoinaan ollut tavattoman kaunis mies. Hän oli pitkä, mutta hänellä ei ollut ratsastajan vartaloa. Hänen tummassa tukassaan oli harmaita hiuksia ja kulmilta se oli aivan valkoinen. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja laihat ja niissä oli syviä juovia. Pyöreiden, ulkonevien, ruskeiden silmien alla, jotka muistuttivat sammuneita sulatusuuneja, oli sinisiä paisuneita poimuja. Hänen suunsa oli katkerapiirteinen ja hänen heikkoa leukaansa peitti pujoparta. Yllään hänellä oli pitkä päällystakki ja päässä leveälierinen hattu; molemmat olivat mustat ja niin vanhat, likaiset ja risaiset, että saattoi huomata hänen käyttäneen niitä Texasista tulostaan saakka. Jorth halusi itsepintaisesti aina pukeutua valkoiseen pellavapaitaan, joka oli muisto hänen entisestä varallisuudestaan, ja tänään se oli yhtä risainen ja likainen kuin muulloinkin.
Ellen katseli isänsä aterioimista. Hänestä tuntui oudolta, ettei isä milloinkaan kysellyt lampaista eikä vastasyntyneistä vuonista. Hänen terävä naisellinen vaistonsa ilmaisi, ettei Jorth välittänyt niistä ollenkaan.
"Ellen, minkätähden Daggs suuttui?" hänen isänsä kysyi hetkisen kuluttua. "Hänen silmänsä oikein leimusivat."
Kerran Ellen oli kannellut isälleen, kun eräs mies oli loukannut häntä. Hänen isänsä oli silloin ollut vähällä tappaa miehen. Sen jälkeen hän oli huolellisesti salannut huolensa isältä. Ellei hänen isänsä olisi ollut sokeasti syventynyt omiin ajatuksiinsa, olisi hän kyllä huomannut monta seikkaa, jotka olisivat suututtaneet hänen ylpeätä luonnettaan.
"Daggs pyysi taas minua vaimokseen, mutta sanoin hänen kuuluvan pahaan sakkiin."
Jorth nauroi ivallisesti. "Hölmö!... Hyvä Jumala, Ellen, kyllä olemme vaipuneet alas, koska jokainen kirottu rosvo – lammastarhuri, joka vain tulee tänne, luulee voivansa mennä naimisiin kanssasi."
Ellen katsoi maahan kuullessaan hänen keskeyttävän lauseensa hetkeksi. Pienet seikat, joita hän ei ennen ollut huomannutkaan, saivat nyt suuren merkityksen.
"Viis siitä, isä! He eivät voi mennä naimisiin kanssani."
"Daggs kertoi jonkun jutelleen sinulle meistä. Kuinka sen asian laita on?"
"Vanha John Sprague oli juuri palannut Grass-laaksosta. Poikkesin hänen luokseen ja hän kertoi minulle kaikki kylän juorut."
"Kuulitko sellaista, joka koskee minuakin?" kysyi Jorth synkästi.
"Kyllä, isä, pelkään kuulleeni", Ellen vastasi epäröiden. Sitten hän kertoi isälleen huhun lammastarhurien ja karjanomistajien välisestä sodasta ja siitä, että vanhalla Isbelillä oli puolellaan Blaisdell, Gordon, Fredericks, Blue ja kaikki muutkin tunnetut karjanomistajat, ja että hänen poikansa, Jean Isbel, joka on kuulemma kuuluisa taistelija, vakooja ja jälkien seuraaja, oli saapunut Oregonista, sekä että verinen sota syttyisi varmasti.
"Vai niin!" Jorth huudahti ja hieman punaa ilmestyi hänen kuoppaisiin poskiinsa. "Nämä eivät ole minulle mitään uutisia. Tiesin jo kaiken."
Ellen arvaili, oliko isä jo kuullut hänen ja Jean Isbelin tapaamisesta. Ellei, kuulisi hän sen heti Simm Brucen ja Lorenzon palattua. Hän päätti ehtiä ennen heitä.
"Isä, tapasin Jean Isbelin. Hän tuli leiriini kysyäkseen tietä Partaalle. Opastin hänet sinne. Keskustelimme hieman, ja meistä oli juuri tulla hyvät tutut, kun hän ilmoitti minulle nimensä. Silloin erosin hänestä ja kiiruhdin takaisin leiriin."
"Colterkin tapasi Isbelin metsässä", Jorth vastasi miettiväisesti. "Hän kertoi miehen muistuttavan intiaania – näyttävän häikäilemättömältä ja viekkaalta."
"Olen samaa mieltä", sanoi Ellen kuivasti. Hän olisi voinut nauraa ääneen petokselleen, mutta hän ei ollut kuitenkaan valehdellut.
"Millaisen vaikutuksen tämä nuori Isbel teki sinuun?" kysyi hänen isänsä katsahtaen äkkiä häneen.
Ellen tunsi veren kohoavan kasvoihinsa. Hän ei voinut sille mitään. Mutta hänen isänsä ei huomannut sitä ollenkaan. Hän katsoi Elleniin näkemättä mitään.
"Hän oli aivan erilainen kuin nämä miehet täällä", tyttö änkytti.
"Kertoiko Sprague sinulle tästä puoli-intiaanista ja hänen maineestaan?"
"Kyllä."
"Näyttikö hän sinusta todelliselta eränkävijältä?"
"Kyllä. Hänellä oli yllään hirvennahkainen puku. Liikkuen nopeasti ja pehmeästi hän oli metsässä kuin kotonaan. Hänen silmänsä olivat tummat kuin yö ja terävät kuin salama. Ne huomasivat kaiken, mitä siellä oli nähtävää."
Jorth pureskeli viiksiään ja vaipui ajatuksiinsa.
"Isä, sano minulle, syttyykö sota?" Ellen kysyi hetkisen kuluttua.
Jorthin silmät leimahtivat. Hänen ruumiinsa hätkähti.
"Kyllä. Voin ilmoittaa sen sinulle empimättä."
"Lammastarhurien ja karjanomistajien välillä?"
"Niin."
"Tuleeko sinusta lammastarhurien ja Gaston Isbelistä karjanomistajien päällikkö?"
"Tyttäreni, niin on asia."
"Isä, eikö tätä sotaa voida välttää?"
"Unohdat olevasi kotoisin Texasista", isä vastasi.
"Eikö ole mitään muuta keinoa?" Ellen toisti itsepäisesti.
"Ei!" Jorth vastasi käheästi ja kiihkeästi.
"Miksi ei?"
"Siksi, että me lammastarhurit aiomme kasvattaa lampaita missä haluamme, ja karjanomistajat eivät aio mukaantua siihen."
"Mutta, isä, sehän on niin tyhmää", Ellen sanoi vakavasti, "ette suinkaan te lammastarhurit voi kasvattaa lampaita karja-alueella?"
"Voimme."
"Isä, olen toista mieltä. Tunnen maan. Täällä on vielä vuosikausiksi tilaa sekä lampaille että karjalle ilman tungosta. Jos laitumen jossakin osassa on enemmän ruohoa ja vettä kuin toisessa, täytyy ensiksi sinne tulleen saada pitää se hallussaan. Se on oikeudenmukaista ja järkevää."
"Ellen, nuo mielipiteet olet saanut joltakin karjanomistajalta", sanoi Jorth katkerasti.
"Isä!" Ellen huudahti kiivaasti.
Tämä keskustelu oli Jorthille oikea koetus. Hän näytti joutuneen kahden tulen väliin. Riutuneena, vilkuillen sinne tänne ja leuka vapisten hän puhkesi puhumaan:
"Kuulehan nyt, tyttö! Alangossa on karjanomistajien lahkokunta, jonka päällikkönä on Isbel. He ovat vastustaneet lammastarhurien tulemista laaksoon, koska he vaativat koko alueen itselleen, siinä syy. On vielä muitakin syitä. Kaikki Isbelit ovat pettureita. He ovat karja- ja hevosvarkaita – ovat olleet vuosikausia. Gaston Isbel on aina ollut kurja rosvo. Hän on tullut nyt vanhaksi ja rikkaaksi, ja haluaa senvuoksi piilottaa jälkensä. Hän aikoo syyttää meitä lammastarhureita näistä karja- ja hevosvarkauksista ja karkoittaa meidät maasta."
Ellen Jorth tarkasteli vakavasti isänsä kasvoja toisin, selvänäköisemmin silmin. Osan tahi ehkä kaiken isä valehteli. Häntä värisytti hieman, mutta hän koetti uskollisesti etsiä jotain puolustuksia isälleen. Ehkä isä ajatellessaan onnettomuuksiaan ja huoliaan oli taipuvainen tuomitsemaan väärin. Ellen ei voinut väittää isänsä puheita ja tekoja epärehellisiksi, mutta hän ei ollut enää pitkiin aikoihin oikein voinut luottaa isäänsä. Peläten ikävää totuutta hän, huolimatta jyrkästä päätöksestään ottaa selko kaikesta, jälleen peräytyi.
"Isä, äiti kertoi minulle ennen kuolemaansa Isbelien saattaneen sinut turmioon", Ellen sanoi hyvin hiljaa. Nähdessään isänsä peittävän kasvonsa, hän kärsi niin, että tuskin voi jatkaa: "Saattamalla sinut häviöön he olivat syyllisiä meidän kaikkien perikatoon. Tiedän, että olimme ennen varakkaita, mutta olemme menettäneet useamman kerran kaiken omaisuutemme. Äiti vihasi Isbeleitä ja hän opetti minutkin vihaamaan heidän nimeäänkin. Mutta en ole koskaan kuullut, kuinka he saattoivat sinut häviöön – ja miksi – ja milloin. Tahdon nyt tietää sen."
Nyt ei Jorthin tarvinnut valehdella. Nykyisyys oli unohdettu. Hän muisteli menneitä aikoja. Uudelleen leimahtava viha kiihdytti häntä ja hän puhui nuorekkaan vilkkaasti:
"Gaston Isbel ja minä olimme samanikäisiä poikasia asuessamme Westonissa Texasissa", aloitti Jorth nopeasti ja kiihkeästi. "Kävimme koulua yhdessä. Rakastimme samaa tyttöä, äitiäsi. Kun sota syttyi, oli hän kihloissa Isbelin kanssa. Hänen sukunsa oli rikas ja he taivuttivat tytön omaiset puolelleen, mutta hän rakasti minua. Kun Isbel lähti sotaan, meni hän naimisiin kanssani. Isbel palasi ja kuulusteli meitä. Hyvä Jumala, en voi unohtaa sitä milloinkaan! Äitisi tunnusti olleensa hänelle uskoton ja ivaili häntä. Isbel syytti minua, että olin voittanut tytön itselleni valheilla, mutta äitisi sanoi aina rakastaneensa minua. Isbel ei suonut sitä hänelle milloinkaan anteeksi ja saattoi minut turmioon. Hän taivutti muut uskomaan, että olen korttihuijari ja petkutan parhaita ystäviäni. Maineeni tahraantui. Myöhemmin hän sekoitti minut oikeusjuttuihin, pakotti minut luopumaan omaisuudestani ja syyttäen minua vihdoin karjanvarkaudesta karkoitti minut Texasista."
Jorthin synkät ja toivottoman, kiihkeän vihan vääristämät kasvot olivat kauhistuttavan näköiset. Ellen oli aivan masentunut. Isän tuhoa ja hänen omaa turmiotaan koskeva totuus riitti. Mitä väliä olikaan kaikella muualla? Jorth iski pöytään vapisevan, hermostuneen kätensä.
"Auttakoon minua Jumala, se on hyvitettävä verellä!" sähisi hän.
Ellen ei virkkanut enää mitään. Hän hiipi nurkkaan verhon taakse ja lepäsi vuoteellaan puolipimeässä kykenemättä hillitsemään kuohuvia tunteitaan. Hän makasi iltapäivän puolivälistä seuraavaan aamuun.
Kun hän heräsi, luuli hän olevansa voimaton nousemaan – hän toivoi sitä – mutta samalla tunsi hän kiihkeää toimintahalua. Hänen olennossaan oli ennen ollut jotakin nuorta, suloista ja toivorikasta. Niiden sijalle oli nyt tullut naisen intohimo: oppia itsekseen, pitää silmällä tapahtumia, kohdata välttämätön ja elää.
Aamiaisen jälkeen, jonka hän söi yksinään, päätti hän panna Isbelin käärön syrjään, niin ettei se enää suututtaisi häntä. Mutta kun hän tarttui siihen, sai uteliaisuus vallan.
"Haluan ainakin katsoa, mitä siinä oikeastaan on", hän mutisi aukaisten nopein sormin käärön. Silloin paljastui kaksi paria hienoja pehmeitä kenkiä, jollaisia hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, ja neljä paria sukkia, joista kaksi paria oli lujia villaisia ja toiset kaksi jotakin hienompaa kudosta. Ellen katseli niitä hämmästyneenä. Tällaista hän ei ollut odottanut näkevänsä. Ja kummallista kyllä, juuri näitä hän olisi kipeimmin tarvinnut. Oli luonnollista, että hän tuli ottaneeksi ne käteensä tunnustellen niiden pehmeyttä ja lämpöisyyttä.
"Niin, hän näki sääreni ja antoi minulle sisarelleen tarkoitetut lahjat... Hän häpesi ja surkutteli minua... Ja minä kun luulin hänen katselevan vain rohkeasti, kuten minuun tavallisesti katsotaan täällä. Isbel tahi ei, hän on ainakin..."
Mutta Ellen keskeytti lauseensa.
"Olisi sääli polttaa näitä", hän mutisi. "En voi tehdä sitä. Voin ehkä joskus lähettää ne Annie Isbelille."
Tämän jälkeen hän kääri ne jälleen paperiin ja piilotti käärön vanhan arkkunsa pohjalle. Painaessaan hitaasti kannen kiinni hän kuiskasi katsellen synkästi eteensä: "Jean Isbel!... Vihaan häntä!"
Myöhemmin lähtiessään ulos hän otti pyssyn mukaansa.
Aamu oli aurinkoinen ja lämmin. Ryhmä paitahihasillaan olevia miehiä vetelehti kaksiosaisen majan eteisessä ja kuistin edustalla. Hänen isänsä käveli edestakaisin puhuen kiivaasti. Ellen kuuli hänen käheän äänensä. Kun hän lähestyi, lopetti isä puheensa ja hänen kuuntelijainsa tarkkaavaisuus laimeni. Ellen tarkasteli heitä nopeasti – Daggsia ja hänen jalomuotoista haukkamaista päätään; salaperäisesti ja viekkaasti katselevaa Colteria ja tämän harmaita laihoja kasvoja; suurta, laihaa ja kömpelöä setäänsä, Jackson Jorthia, jonka mustassa parrassa ja tukassa oli harmaita haivenia ja jonka silmät loistivat aavemaisesti; Tad Jorthia, isän nuorempaa veljeä, jonka silmät verestivät ja nenä punoitti ja joka oli heikkoluonteinen romminjuoja. Siellä laiskoitteli kolme muutakin vääräsääristä Daggsin texasilaista toveria. Nämä olivat päivettyneitä, vaaleatukkaisia, sinisilmäisiä, kummallisesti toistensa kaltaisia miehiä tomuisista korkeakantaisista saappaistaan leveälierisiin mustiin hattuihinsa saakka. He sanoivat olevansa lammastarhureita. Ellen tiesi kuitenkin vain sen, että Rock Wells vietti suurimman osan ajastaan talossa hakien sopivaa tilaisuutta hänen ahdistamiseensa, Springer oli peluri ja kolmas, jota nimitettiin Queeniksi, oli hiljainen, laiska, mutta valpassilmäinen mies. Hän ei milloinkaan vetänyt kinnasta oikeaan käteensä eikä häntä ikinä nähty ilman revolveria.
"Hyvää päivää, Ellen. Et kai aio sanoa hyvää huomenta tälle ilkeälle sakille", sanoi Daggs hyväntuulisen ivallisesti.
"Kyllä, varmasti! Hyvää huomenta, te kovasti työskentelevät, ahkerat ja aamunvirkut lammastarhurit", Ellen vastasi kylmästi.
Daggs tuijotti häneen. Toiset näyttivät hämmästyvän kuullessaan tällaisen tervehdyksen. Jackson Jorth purskahti käheään nauruun, muutamat nostivat hattuaan ja Rock Wells sanoi hitaasti ja kohteliaasti hyvää huomenta.
Ellenin tervehdys näytti kuitenkin hämmästyttäneen enimmin hänen isäänsä, joka ei pitänyt siitä ollenkaan.
"Ellen, en pidä sanoistasi", sanoi hän vihaisesti.
"Isä, kun pelaat korttia, etkö sano pataa padaksi?"
"Tietysti!"
"Niin minäkin teen."
"Loruja!" murahti Jorth kääntäen katseensa muualle. "Mihin olet menossa pyssyinesi? Tahtoisin mieluummin, että pysyttelisit kotona."
"Minun pitää totuttautua kantamaan pyssyäni alituisesti", Ellen vastasi. "Minua kohdellaan silloin niinkuin miestä."
Samassa hän huomasi ne miehet, joita oli odottanut koko aamun. Simm Bruce ja Lorenzo ratsastivat majaa kohti. Kaikkien huomio kiintyi heihin. "He ovat pakahtumaisillaan uutisten paljoudesta", sanoi Daggs.
"He ovat ratsastaneet kovaa vauhtia", huomautti toinen.
"Mitä nyt?" huudahti Jorth. "Minusta Bruce näyttää hyvin kummalliselta."
"Punaista viinaa", Tad Jorth sanoi terävästi. "Te kaikki tunnette Greavesin konjakin."
"Ei, Simm ei ole juovuksissa", sanoi Jackson Jorth, "katsokaa hänen veristä paitaansa."
Miesten välinpitämättömyys haihtui, kun he huomasivat Jackson Jorthin mainitseman seikan. Daggs ponnahti yhdellä ainoalla joustavalla liikkeellä täyteen pituuteensa. Brucen kasvot olivat ajettuneet ja runnellut, sillä haavat eivät olleet vielä parantuneet. Siinä kohdassa, missä hänen oikean silmänsä olisi pitänyt olla, olikin vain tummanpunainen kuhmu. Hänen toinen silmänsä hehkui vihaisesti ja synkästi. Hän ojensi Jorthille suuren vapisevan kätensä.
"Kyömynokka Isbel pieksi minut melkein kuoliaaksi", karjui hän.
Jorth tuijotti tiukasti tähän traagilliseen ja eriskummaiseen olentoon ja hänen ruhjottuihin kasvoihinsa, eikä saanut sanaa suustaan. Daggs sai vastata Brucelle.
"No niin, Simm, olet, totta vie, sen näköinenkin."
"Pieksi sinut! Minkätähden ja millaisella aseella?" Jorth huudahti äkkiä.
"Luulin hänen heiluttavan kirvestä, mutta Greaves vannoi hänen käyttäneen vain nyrkkejään", kiljui Bruce raivoissaan.
"Missä revolverisi oli?" kysyi Jorth tiukasti.
"Revolveriniko? Helvetissä!" huusi Bruce huitoen käsivarsiaan. "Kysy Lorenzolta. Hänellä oli revolveri ja hän sai iskun leukaansa, ennenkuin minun vuoroni tuli. Kysy häneltä!"
Kaikki katsoivat nyt meksikolaiseen; hänenkin oliivin värisissä kasvoissaan nähtiin suuri kirjava pakura. Lorenzo näytti vakavalta.
"Puhu suusi puhtaaksi!" Jorth huusi kärsimättömästi.
"Sennor Isbel sivalsi minua hyvin nopeasti", Lorenzo vastasi tehden kuvaavan liikkeen. "Näin tuhansia tähtiä, sitten paljon pimeää ja lopulta oli kaikki yötä."
Kuullessaan tämän jotkut Daggsin miehet nojautuivat seinään kuivasti nauraen. Daggsinkin ankarat kasvot vääntyivät hymyyn, mutta eversti Jorth ei nyt huomannut mitään naurun aihetta.
"Kerro meille, mistä se johtui. No, nopeasti nyt!" hän määräsi. "Missä se tapahtui? Ja miksi? Kuka sen näki? Mitä sinä teit?"
Bruce aloitti synkkänä: "Satuin menemään Greavesin kauppaan ja tapasin siellä Jean Isbelin. Hain juuri häntä ja olin päättänyt, mitä teen, mutta ryhdyinkin soittamaan suutani ampumisen asemesta. Nimitin häntä Kyömynokaksi, toistin hänelle kaikki nuo huhut, kuinka vanha Gass Isbel oli kutsunut hänet avukseen ja käskin hänen korjata luunsa Tontosta. Olin juuri päässyt vauhtiin, kun se tapahtui. Hän iski Lorenzoa vain kerran, ja Lorenzo vaipui rauhallisesti myyntipöydän taakse. En ehtinyt vielä ajatellakaan revolverin sieppaamista, kun hän hyökkäsi kimppuuni iskien suustani kaksi hammasta, joista nielin toisen."
Ellen seisoi piilossa miesten takana. Hän ei yhtynyt Brucen selostusta seuranneeseen nauruun. Hän oli tiennyt, että Bruce valehtelisi, mutta ei vielä tiennyt miten hän menettelisi, vaan odotteli lisää katkerana ja raivoisana todetessaan Brucen kehnouden.
"No, minut voidaan vaikka hirttää!" sanoi Daggs.
"Mitä ajattelet tällaisesta taistelusta?" Jorth kysyi.
"En tiedä", Daggs vastasi hämmentyneenä. "Se ei ainakaan ole texasilaisen tapaista. Ehkä tämä nuori Isbel onkin todella sellainen kuin vanha Gass vannoi. Bruce ei kykene pitämään puoliaan kenellekään oikealle ampujalle. Minusta näyttää siltä, että Isbel on nolannut Greavesin ja antanut miehillesi selkään käyttämättä revolveriaan."
"Ehkä Isbel ei halua itselleen revolverisankarin nimeä" vihjaisi Jorth.
"Siinä tapauksessa hän on samanlainen kuin Gass", sanoi Rock Wells tyynesti. "Paimensin ennen vanhaan Gassin karjaa Texasissa."
"Kuulehan nyt, Bruce", Daggs sanoi, "koskiko teidän kiistanne noita vanhoja laidunasioita? Hänen isänsä laitumia ja lähteitä? Vai lampaitako?"
"No niin, soitin suutani", Bruce sanoi epäröiden, "mutta en muista kaikkia sanojani, koska olin juovuksissa... Kysymys oli varmasti noista vanhoista asioista, jotka ovat vieneet meidät yhä lähemmäksi aseellista ratkaisua."
Daggs käänsi terävän katseensa Brucesta. "No niin, Jorth, mielipiteeni on tällainen: jos vain Bruce puhuu totta, ei meidän tarvitse lainkaan pelätä tätä nuorta Isbeliä. Olen tuntenut aikoinani monta revolverisankaria ja minusta tuntuu, ettei Jean Isbel kuulu heidän luokkaansa. Sellaista revolverisankaria ei löydy, joka iskemällä jotakin uskaltaa panna vaaraan oikean kätensä."
"Vai niin", Bruce pisti äreästi väliin, "ette usko sanojani, mutta saatte olla vakuutetut, että Kyömynokka Isbel kykenee käsittelemään jokaista teistä aivan samalla tavalla kuin minuakin ja aivan yhtä helposti. Ja hän on sitäpaitsi saanut selville Greavesin kannan, ja tehän kaikki tiedätte Greavesin olevan –"
"Lopeta tuollaiset puheet!" Jorth komensi tiukasti. "Sano suoraan, johtuiko riita lampaista?"
"Johtuipa tietenkin! Minähän jo sanoin sen!" Bruce huusi.
Ellen tuli esille miesten takaa.
"Bruce, sinä valehtelet", hän sanoi purevasti.
Hänen äkillinen ilmestymisensä tyrmistytti Brucen. Hänen kasvonsa kalpenivat, ja hän hengitti huohottaen. Ponnistellen tuskallisesti tointuakseen järkytyksestään hän änkytti jotain puolustuksekseen.
"Sinä olet enemmänkin kuin valehtelija", Ellen huusi katsoen häneen leimuavin silmin ja tarttuen uhkaavasti pyssyynsä. "Tuo riita ei johtunut lampaista... Jean Isbel ei antanut sinulle selkään lampaiden vuoksi... Vanha John Sprague oli Greavesin kaupassa silloin ja kuuli sanasi. Hän näki, kuinka Jean Isbel antoi sinulle selkään ansiosi mukaan... Ja hän kertoi kaiken minulle!"
Ellen huomasi Brucen pelkäävän henkeään, ja huolimatta raivostaan häntä inhoitti Brucen kuvittelu, että hän haluaisi tahrata kätensä Brucen verellä. Mutta sitten hän huomasi, että Bruce pelkäsikin enemmän hänen isänsä silmien uhkaavia salamoita kuin häntä.
"Tyttö, mitä pirua sinä nyt puhutkaan?" huudahti Jorth käheästi ja hämmästyneenä.
"Isä, anna minun hoitaa tämä asia", Ellen vastasi.
Daggs astui Jorthin rinnalle, vieläpä hänen oikealle puolelleen. "Anna tytön olla rauhassa, Lee", neuvoi hän kylmästi. "Hänellä on varmasti jotakin sanottavaa Brucelle."
"Simm Bruce, tahrasit siellä nimeni!" huusi Ellen kiihkeästi.
Daggs tarttui Jorthin oikeaan käteen, päästämättä sitä irti. "Juuri niinkuin ajattelinkin", hän sanoi. "Pysy rauhallisena, Lee. Katsotaan, kuinka tyttö kurittaa häntä."
"Jean Isbel antoi sinulle selkään siksi, että solvaisit tyttöä, joka ei ollut siellä... Minua! Sinä kurja valehtelija!"
"Mutta, Ellen, eihän kaikki sentään ollut valhetta", Bruce sanoi käheästi. "Olin puolittain juovuksissa ja hirveästi mustasukkainen. Tiedät Lorenzon nähneen, kuinka Isbel suuteli sinua. Voin todistaa sen."
Ellen kohotti päänsä pystyyn häpeän ja vihan punan tulvahtaessa hänen kasvoihinsa.
"Niin!" hän huusi kaikuvasti. "Hän näki Jean Isbelin suutelevan minua. Kerran vain!... Ja se oli ainoa säädyllinen suutelo, jonka olen saanut vuosikausiin. Isbel ei tahtonut loukata minua. En tiennyt, kuka hän oli, mutta hänen suutelostaan opin tietämään miesten välisen eron... Pakotit Lorenzon valehtelemaan, tahrasit lopullisesti nimeni Grass-laaksossa. Uskottelit hänelle, että minä olen sinun tyttösi! Sinä koira! Minun pitäisi tappaa sinut... Syö sanasi nyt – peruuta ne tahi teen sinusta raajarikon koko iäksesi."
Ellen suuntasi pyssynsä hänen jalkaansa kohti.
"Tietysti, Ellen, peruutan kaikki sanani", Bruce nieleskeli. Hän katseli värähtelevää pyssynpiippua ja sitten Ellenin isän kasvoja. Vaisto ilmaisi hänelle, missä todellinen vaara piili.
Kylmä ja harkitseva Daggs kykeni hallitsemaan tilannetta.
"Kuunnelkaa!" hän huusi. "Simm Bruce oli varmasti juovuksissa ja pyörällä päästään. Hän peruutti sanansa. Emme halua ainoatakaan raajarikkoa tähän leiriin. Anna hänen olla rauhassa. Isäsi toi minut tänne johtamaan Jortheja, ja vaadin sinua tottelemaan... Simm, olet todellakin kurja valehtelija. Pysy erilläsi Ellenistä tämän jälkeen tahi ammun sinut itse... Jorth, tekisit viisaasti, jos unohtaisit olevasi texasilainen, kunnes tyynnyt. Anna Brucen saada nahkaansa hieman isbeliläistä lyijyä. Jorthien ja Isbelien välinen sota on todellakin alkanut ja meidän on luullakseni parasta uskoa vanhan Gassin puheet pojastaan tosiksi."
VI
Tästä hetkestä alkaen Ellen kohdisti kaiken terästyneen järkensä ja tahdonvoimansa työskentelyyn. Tulevana kriitillisenä aikana hän ei halunnut olla sokea eikä heikko. Haaveileminen ja huolettomuus, jotka useinkin suovat lohtua yksinäisille olennoille, eivät auttaisi häntä sen kovan kokeen läpäisemiseen, jota hän aavisti ja pelkäsi. Taistelussa hänen pitäisi auttaa isäänsä; omat naiselliset aatteensa ja tunteensa hän saisi armotta uhrata.
Senvuoksi Ellen lakkasi haaveilemasta ja koetti karaista itseään. Hän työskenteli ahkerasti nauttien työn suomasta tyydytyksestä ja rauhasta.
Jorth ratsasti pois joka päivä, joskus yhden tahi kahden miehen, mutta useimmiten suuremman joukon kanssa. Hän uskotteli Ellenille käyvänsä naapuriensa karjataloissa tahi lammaslaitumilla. Hän ei useinkaan palannut samana päivänä, jolloin oli lähtenyt. Palatessaan hän haisi viinalta ja näytti olevan kovasti unen tarpeessa, ja hänen hevosensa olivat tomuiset ja hikiset. Ellen tunsi aina levotonta pelkoa hänen palaamiseensa saakka. Jorth muuttui päivä päivältä yhä synkemmäksi ja riutuneemman näköiseksi; hän valvoi usein myöhään yöhön väitellen miesten kanssa hämärästi valaistussa majassa, missä he joivat ja tupakoivat, mutta harvoin enää pelasivat. Kun miehet eivät pelanneet, oli se merkki siitä, että heillä oli jotakin vakavampaa tekeillä. Ellen ei ollut vielä alentunut kuuntelemaan salaa, mutta pian kai koittaisi aika, jolloin hänen täytyisi niin tehdä.
Näinä viimeisinä toukokuun päivinä Ellen oppi käsittämään monien seikkojen merkityksen, joita hän oli ennen pitänyt luonnollisina. Hänen isänsä ei hallinnut karjataloa. Siellä ei työskennelty lainkaan. Ellenin täytyi usein hakata halotkin itse. Jorthilla ei ollut auraa. Vanha John Spraguekin kasvatti edes vähän heinää, juurikkaita ja turnipsia, mutta Jorthin karja ja hevoset kärsivät puutetta talvisin. Ellen muisti, kuinka ne tavallisesti jyrsivät nuorten tammi- ja haapavesojen kuorta ja monet niistä kuolivat lumeen. Lammaskatraat ajettiin sentään alankoon syksyisin ja Renosolan kautta Phoenixiin ja Maricopaan.
Tilalla ei ollut ainoatakaan aidan seivästä, ei hituistakaan suolaa hevosille eikä karjalle, ei vankkureita, eikä merkkiäkään keritsemisvehkeistä. Ellen ei ollut milloinkaan nähnyt kerittävän ainoatakaan lammasta. Hän ei voinut oppia oikein tuntemaan noita monia hevosia, jotka juoksentelivat irrallaan tahi olivat lie'assa talon läheisyydessä. Metsissä oli laumoittain hevosia, joista muutamat olivat aivan villejä. Hän tiesi jo aikoja sitten, että hänen isänsä ja setänsä olivat innokkaita hevoskauppiaita.
Sitten Ellen alkoi ratsastella saadakseen selville, minne lukuisat talosta lähtevät tiet veivät. Daggsin lammastalon piti sijaita vain muutamien kilometrien päässä harjanteiden takana Bear-kanjonissa, mutta Ellen ei ollut nähnyt sitä milloinkaan. Tämä seikka ihmetytti häntä niin, että hän meni ystävänsä Spraguen luo ja pyysi tätä oppaakseen Bear-kanjoniin, jotta hän osaisi sinne varmasti. Hän tutki koko Bear-kanjonin löytämättä sieltä ainoatakaan taloa, majaa tahi aitausta. Sprague sanoi, ettei koko seudulla ollut muita sen nimisiä kanjoneita. Daggs oli kuvaillut hänelle tarkasti talonsa aseman ja niin oli tehnyt hänen isänsäkin. Olivatko he valehdelleet? Olivatko he erehtyneet kanjonista? Ellen tutki kaikki kanjonit seitsemän tahi kahdeksan mailin päähän kotoaan, sekä itään että länteen, mutta ei löytänyt niistä muuta kuin pari hirsimajaa, jotka jo aikoja sitten oli jätetty autioiksi. Hän ei kuitenkaan seurannut kaikkia teitä niiden päähän saakka. Useat veivät niin syviin, jylhiin ja villeihin kuiluihin ja viidakkoihin, ettei hän ollut nähnyt sellaisia milloinkaan ennen. Näitä teitä pitkin ei karjaa eikä lampaita ajettu.
Ellenin isä sai vihdoin kuulla näistä ratsastusretkistä. Ellen luuli hänen vihastuvan, mutta isä vain pyysi häntä rajoittamaan retkensä niittylaaksoon ja unohti heti koko jutun. Todellisuudessa hänen ajoittainen hajamielisyytensä ja ääretön hermostuneisuutensa, hänen kohtuuton juopottelunsa ja kiihkeä väittelynsä miesten kanssa alkoivat huolestuttaa Elleniä. Ne ennustivat hänen isänsä rappeutumista ja lähestyvän taistelun aiheuttamia ikävyyksiä.
Eräänä päivänä Jorth ratsasti kotiinsa varhain aamulla oltuaan poissa pari päivää. Ellen kuuli jo kaukaa hevosten kavioiden kapseen.
"Hei, Ellen! Tule tänne!" hänen isänsä huusi.
Ellen keskeytti työnsä ja meni pihalle. Eräs tuntematon mies oli tullut taloon isän mukana, nuori jättiläinen, jolla oli teräväpiirteiset kasvot, kärppämäiset silmät ja vaalea parta. Hän oli pitkä ja veltto, ja hänen kätensä ja jalkansa olivat tavattoman suuret. Sitten Ellen näki mustan hevosen, jonka he nähtävästi olivat tuoneet mukanaan. Hänen isänsä piti kiinni sen kaulaan kiinnitetystä nuorasta. Musta hevonen näytti Ellenistä hyvin kauniilta ja jalorotuiselta.
"Ellen, tässä on sinulle hevonen", sanoi Jorth hieman ylpeästi. "Ostin sen itseäni varten, mutta se on liian säyseä ja ehkä liian pienikin painolleni."
Ellen tunsi itsensä pitkästä ajasta onnelliseksi. Hänellä oli harvoin ollut hyvää hevosta eikä milloinkaan tällaista.
"Ah, isä", hän huudahti kiitollisena.
"Saat sen omaksesi, mutta vain yhdellä ehdolla", sanoi hänen isänsä.
"Millä sitten?" Ellen kysyi hyväillen levotonta hevosta.
"Sinä et saa ratsastaa sillä kanjonia ulommaksi."
"Suostun siihen... Se on kokonaan musta, paitsi tuota valkoista viirua, Mikä sen nimi on, isä?"
"En muistanut kysyä sitä", Jorth vastasi ruveten irroittamaan satulaa oman hevosensa selästä. "Slater, mikä tämän mustan nimi on?"
Hontelo jättiläinen nauroi. "Se oli muistaakseni Pata."
"Patako?" Ellen huudahti hämmästyneenä. "Millainen nimi!... Mutta sopiihan se kyllä sille. Pata on ainakin musta."
"Ellen, kiinnitä se liekaan, milloin et ratsasta sillä", neuvoi hänen isänsä.
Pata oli hikinen ja tomuinen, ja sen satiinimainen nahka värähteli. Sillä oli hienot, tummat, ymmärtäväiset silmät, jotka seurasivat Ellenin jokaista liikettä. Ellen tiesi, kuinka hänen isänsä ja isän ystävät kiskoivat ja ajoivat hevosia metsässä epätasaisilla teillä. Hän huomasi heti, että tämä hevonen oli ollut jonkun lemmikki. Ellen harjasi sen puhtaaksi ja antoi sille ruokaa. Sitten hän sovitti suitset sen päähän ja satuloi sen. Sen ilmeinen kiitollisuus hänen ystävyydestään osoitti, että se oli lauhkea. Hän nousi satulaan ja ratsastaessaan sillä huomasi sen käynnin kovin miellyttäväksi. Se käveli ja ravasi hänen tahtonsa mukaan, totellen pienintäkin viittausta. Se näytti olevan valmis juoksuun pienimmästäkin nykäyksestä, mutta Ellen tyytyi tällä ensimmäisellä matkallaan ratsastamaan hitaampaa vauhtia.
"Pata, olet nyt lyönyt aasini, Jinnyn, laudalta", sanoi Ellen pahoitellen. "Katsos, naiset ovat oikullisia."
Seuraavana päivänä hän ratsasti näyttämään Pataa ystävälleen John Spraguelle, mutta vanha aasinkasvattaja ei ollutkaan kotona. Koska hänen ovensa oli auki ja tuli paloi takassa, päätteli Ellen hänen piakkoin palaavan. Hän ryhtyi senvuoksi odottamaan. Laskeuduttuaan satulasta hän päästi hevosen syömään tuoretta ruohoa. Ellen piti tästä pikku majasta ja olikin ennen vanhaan käynyt usein vanhuksen luona, mutta viime aikoina hän oli pysytellyt poissa, sillä Spraguen uutiset ja hänen huonosti salattu säälinsä vaivasivat häntä.
Hetkisen kuluttua kuului kavioiden kapsetta samalta suunnalta, mistä Ellen oli tullut. Oli tuskin luultavaa, että Sprague palaisi sieltä päin. Ellen otaksui isän lähettäneen jonkun paimenen hakemaan häntä, mutta nähdessään haapain välitse vilahduksen lähestyvästä ratsastajasta hän ei tuntenutkaan miestä. Ellen kuuli hänen hevosensa pysähtyvän. Mies oli ehkä huomannut hänet, muuten ei ainakaan voinut selittää hänen pysähtymistään. Nähdessään hänet vilahdukselta Ellen oli huomannut miehen kumartuneen tutkimaan tietä, ikäänkuin tarkastellakseen jälkiä. Sitten ratsastaja jälleen lähestyi, mutta hitaammin. Vihdoin hevonen ravasi aukiolle ja pysäytettiin äkkiä, jolloin Ellen tunsi hirvennahkaista pukua käyttävän leveähartiaisen miehen. Tämä oli Jean Isbel.
Ellen joutui värisyttävän mielenliikutuksen valtaan, jollaista hän ei ollut kokenut milloinkaan ennen.
Isbel ratsasti hitaasti aukion poikki häntä kohti. Ellenistä tuntui hänen lähestymisensä kummallisen nopealta – niin nopealta, ettei hän kerinnyt tointua mielenliikutuksestaan. Hän koetti olla ulkonaisesti tyyni ja kylmä, mutta pelkäsi Isbelin kuitenkin huomaavan hänen hämmennyksensä.
Mutta Isbel ei ollut enää sama mies kuin ennen. Hänen nuoruutensa ja eloisuutensa oli haihtunut.
Hän pysäytti hevosensa. Ellen oli seisonut kaatuneen männyn rungon vieressä ja peräytyi nyt vaistomaisesti sitä vasten. Kuinka hänen jalkansa vapisivatkaan! Isbel otti lakin päästään ja puristi sitä hermostuneesti paljaalla ruskealla kädellään.
"Hyvää huomenta, Ellen neiti!" hän sanoi.
Ellen ei vastannut hänen tervehdykseensä, vaan kysyi melkein huohottaen: "Ratsastitteko te talomme ohi?"
"En! Kiersin sen", vastasi Isbel.
"Jean Isbel, mitä haette täältä?" Ellen kysyi.
"Ettekö tiedä sitä?" Isbel vastasi. Hänen silmänsä olivat äärettömän mustat ja terävät. Ne näyttivät tunkeutuvan Ellenin sieluun saakka. Siihen katseeseen vastaaminen oli koetus, jonka tyttö kesti kiihtyvän raivonsa avulla.
Ellen tunsi huulillaan pyörivän ivallisen viittauksen hänen sekarotuisesta intiaanimaisesta luonteestansa ja maineestansa, joista oli kuultu ennen hänen tuloaan, mutta ei voinutkaan sanoa sitä.
"En", hän vain vastasi.
"Minusta tuntuu vaikealta väittää naista valehtelijaksi",. sanoi Jean katkerasti, "mutta te kai olette sellainen, koska olette Jortheja."
"Valehtelijaksiko? En valehtele teille, Jean Isbel", Ellen vastasi. "En valehtelisi teille henkenikään pelastamiseksi."
Jean tarkasteli häntä terävästi, synkkänä ja alakuloisena. Hänen silmiensä tumma tuli värisytti Elleniä.
"Jos se vain on totta, olen iloinen."
"Se on varmasti totta. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miksi tulitte tänne."
Ellen alkoi aavistaa hämärästi jotakin. Mutta jos hän antautuisi näiden aavistuksiensa valtaan, ei hän voisi esiintyä niin halveksivasti, ivallisesti eikä pelottomasti tätä miestä kohtaan kuin halusi.
"Asuuko vanha Sprague täällä?" Isbel kysyi.
"Kyllä. Odotan hänen palaavan pian... Tulitteko tapaamaan häntä?"
"En... Kertoiko Sprague teille siitä taistelusta, johon hän näki minun ottavan osaa?"
"Ei – ei sanaakaan", vastasi Ellen valehdellen jäykin huulin. Mutta hänhän oli äsken vannonut, ettei hän voisi valehdella! Hän tunsi kuuman veren lähtevän sydämestä ja kohoavan aaltona. Minkävuoksi hänen tahtonsa pakoitti hänet valehtelemaan? Mitä salattavaa hänellä oli Jean Isbeliltä? Ja hiljainen ääni kuiskasi, että hänen piti salata se Ellen Jorth, joka oli odottanut Isbeliä eräänä päivänä, joka oli vakoillut häntä, joka oli piilottanut lahjan, koska ei ollut voinut hävittää sitä, joka oli painanut alakuloiseen mieleensä sen tosiseikan, että Isbel oli puolustanut hänen mainettaan.
"Se ilahduttaa minua", Isbel sanoi miettiväisesti.
"Tulitteko tänne tapaamaan minua?" Ellen kysyi. Hän tunsi, ettei hän voinut enää kestää Isbelin hienotunteisuutta ja hänen kunnioitustaan. Hän paljastaisi itsensä – paljastaisi sen, mitä ei vielä itsekään tiennyt. Heidän täytyy pakostakin päästä samanlaiseen keskinäiseen jännittyneeseen ja vihamieliseen suhteeseen kuin muutkin Jorthit ja Isbelit.
"En, Ellen neiti, tunnustan sen suoraan", vastasi Isbel nöyrästi. "Ilmoitan teille heti syyn tulooni. En tullut tänne tapaamaan teitä... En kiellä, että halusin... mutta se on nyt samantekevää. Ette tullut tapaamaan minua Partaalle tuona päivänä."
"Tapaamaanko teitä?" Ellen toisti kylmästi. "Ette suinkaan odottanutkaan minua?"
"Odotin hieman", vastasi Isbel katsoen häneen läpitunkevilla silmillään. "Vein sinä päivänä jotakin telttaanne. Löysittekö sen?"
"Kyllä", Ellen vastasi hyvin kylmästi.
"Mihin panitte sen?"
"Potkaisin sen tietysti ulos."
Ellen näki hänen hätkähtävän.
"Ette siis avannut sitä?"
"En tietenkään! Ettekö tunne lainkaan ihmisiä?... Vaikka olettekin Isbel, ette ole syntynyt Texasissa."
"En, Jumalan kiitos!" Isbel vastasi. "Olen syntynyt kauniissa maassa, jossa on synkkiä metsiä, leveitä virtoja ja vihreitä niittyjä, enkä hedelmättömässä erämaassa, missä ihmiset saavat viettää yhtä kuivaa ja kovaa elämää kuin kaktukset. Siellä, mistä tulen, eivät ihmiset elä vihasta. He antavat anteeksi toisilleen."
"Antaa anteeksi!... Voisitteko te antaa anteeksi jollekin Jorthille?"
"Kyllä."
"Teidän on helppo sanoa niin, koska kaikki vääryydet ovat teidän puolellanne", Ellen sanoi katkerasti.
"Ellen Jorth, omaisenne olivat syypäät ensimmäiseen vääryyteen", Jean vastasi empimättä. "Isänne varasti isäni morsiamen käyttämällä valhetta, panettelua ja epärehellisyyttä ja ahdistelemalla häntä lakkaamatta isäni poissaollessa."
"Se on valhe!" Ellen huudahti kiihkeästi.
"Eikä ole", Jean sanoi juhlallisesti.
"Jean Isbel, vannon teidän valehtelevan!"
"Enkä valehtele! Mutta teille on nähtävästi valehdeltu", jyrähti Jean.
"Mutta äiti rakasti isääni enemmän."
"Niin, jälkeenpäin. Eikä ihmekään, naisraukka!... Mutta isänne ja äitinne olivat syypäät kaikkeen. Teidän pitää kuulla totuus, Ellen Jorth... Nämä vihan vuodet ovat kantaneet hedelmää. Ei Kaikkivaltiaskaan voi enää pelastaa meitä. Verta tullaan pakostakin vuodattamaan. Jorthit ja Isbelit eivät voi elää samassa maailmassa... Ja teidän pitää kuulla totuus siksi, että juuri me saamme kärsiä enimmin tämän taistelun vuoksi."
Ellen tunsi suurta heikkoutta, hänen tukenaan oli enää vain viha, josta Isbel puhui.
"Ei milloinkaan, Jean Isbel!" hän huusi. "En tahdo ikinä kuulla totuutta teiltä... En halua jakaa milloinkaan mitään kanssanne – en edes helvettiäkään!"
Isbel laskeutui satulasta hänen eteensä, päästämättä ohjaksia käsistään. Raudikko pureskeli kuolaimiaan ja heitteli päätään.
"Miksi vihaatte minua niin äärettömästi?" hän kysyi. "En mahda sille mitään, että olen isäni poika. En ole milloinkaan tehnyt mitään teille enkä omaisillenne. Kohtasin teidät... ja rakastuin teihin heti, vaikka käsitinkin sen vasta jälkeenpäin... Miksi vihaatte minua niin hirveästi?"
Ellen tunsi raskaan tukahduttavan painon rinnallaan. "Olette Isbeleitä... Älkää puhuko rakkaudesta minulle."
"En aikonutkaan puhua, mutta vihanne tuntuu niin luonnottomalta. Emmekä me luultavasti tapaa enää milloinkaan toisiamme. – En voi sille mitään, että rakastan teitä. Rakastuin teihin heti. Jean Isbel ja Ellen Jorth! Kummallista, vai mitä?... Kalkki oli niin omituista. Kohtasin teidät niin yksinäisenä ja onnettomana, huomasin teidän olevan suloinen ja kaunis, luulin teitä hyväksi, huolimatta –"
"Se oli todellakin omituista", Ellen keskeytti naurahtaen ivallisesti. Hän oli keksinyt puolustuskeinon. Loukkaamalla Jeania hän saattoi kätkeä oman tuskansa. "Luulitte minua hyväksi, huolimatta – minähän tunnustin, että minua on suudeltu ennenkin!"
"Niin, kaikesta huolimatta", Isbel sanoi.
Ellen ei voinut katsoa Jeaniin tämän kumartuessa hänen puoleensa. Kova taistelu riehui hänen sydämessään. Kaikki, mitä hän puhui, oli valhetta.
"Niin, minua oli suudeltu, ennenkuin tapasin teidät, ja vielä senkin jälkeen", hän sanoi ivallisesti. "Ja nauran sille, mitä nimitätte rakkaudeksi, Jean Isbel."
"Naurakaa vain, jos haluatte, mutta uskokaa, että se oli suloista, rehellistä – parasta minussa", Jean vastasi hyvin vakavasti.
"Pyh!" huudahti Ellen tuskan, häpeän ja vihan vallassa.
"Jumalan nimessä, olette varmasti erilainen kuin otaksuin!" huudahti Isbel käheästi.
"Toivon olevani... No, herra Jean Isbel, nouskaa satulaan ja poistukaa!"
Ellen tyyntyi hieman lausuessaan nämä sanat jäähyväisiksi ja katsoi Jeaniin hämärtynein silmin. Tämän muuttunut ilme valmisti Elleniä vastaanottamaan aavistamansa iskun.
"Teillä on kaunis musta hevonen."
"Niin on", Ellen vastasi säikähtyneenä.
"Pidättekö siitä?"
"Rakastan sitä."
"Hyvä on, lahjoitan sen siinä tapauksessa teille. Se saa helpommat päivät ja saa osakseen hieman parempaa kohtelua kuin jos minä käyttäisin sitä. Minun täytyy tehdä hyvin rasittavia ratsastusmatkoja."
"Te – te lahjoitatte –" Ellen kuiskasi jäykistyen hitaasti.
"Niin. Se on minun", Isbel vastasi kääntyen samalla viheltämään hevoselle. Pata kohotti päänsä, korskahti ja lähti ravaamaan heitä kohti, ja kuta lähemmäksi se pääsi, sitä nopeammaksi muuttui sen vauhti. Hevonen oli äärettömän ihastunut nähdessään rakastamansa isännän. Isbel laski kätensä eläimen kaulalle ja hyväili sitä. Kääntyen jälleen Ellenin puoleen hän jatkoi: "Valitsin sen isäni monien jalorotuisten hevosten joukosta. Olemme sopineet mainiosti keskenämme. Sisareni Annie on usein ratsastanut sillä... Se varastettiin laitumeltamme toissapäivänä; lähdin seuraamaan sen jälkiä ja löysin sen täältä. Eksyin sen jäljiltä vain kerran tullessani talonne läheisyyteen ja minun oli pakko kiertää löytääkseni ne jälleen."
"Varastettu – laitumelta – seurannut sitä tänne!" Ellen toisti yhtä kylmästi kuin ennenkin. Hän näytti todellakin muuttuneen kiveksi.
"Sen jälkien seuraaminen oli helppoa. Toivon kuitenkin teidän vuoksenne, että se olisi ollut mahdotonta", Jean sanoi töykeästi.
"Minunko vuokseni?" Ellen toisti aivan samanlaisella äänellä.
Tämä ärsytti Jeanin suunniltaan. Hän ymmärsi sen väärin. Hän kohotti melkein väkivaltaisesti Ellenin painuneen pään niin, että hän saattoi katsella tyttöä silmiin.
"Niin, juuri teidän vuoksenne!" hän sanoi käheästi. "Eikö teillä ole sen verran järkeä, että ymmärtäisitte sen?... Millaista peliä luulette voivanne pitää minun kanssani?"
"Peliäkö?... Mitä peliä?" Ellen kysyi.
"Hyväinen aika – tietämättömyyden ja viattomuuden peliä – tuota vanhaa peliä sellaisen miehen pettämiseksi, joka koettaa olla rehellinen."
Tällä kertaa Ellen katsoi häneen mykkänä ja hämmästyneen kysyvästi, mikä suututti Isbeliä.
"Tiedätte kai sen, että isänne on hevosvaras?" Isbel kysyi tiukasti.
Ellen pysyi ulkonaisesti entisellään. Hän oli valmistautunut hirvittävään iskuun, ja nyt se oli annettu. Eikä hänen olemuksensa, jota tuki ylpeyden ylevä rohkeus ja viha, ilmaissut hänen mielensä ja sielunsa musertavaa tuhoa. Hän nojautui liikkumattomana runkoon kohdaten Isbelin silmien pistävän tulen ja nähden niissä oikeudenmukaista ja hirmuista ivaa. Alaston totuus paljastui nyt hänelle. Tuhansia pulmia oli ratkaistu muutamassa sekunnissa.
"Ellen Jorth, tiedätte varmaankin, että isänne kuuluu rosvojen Hakkelusveitsi-sakkiin?" Isbel jyrisi.
"Kyllä", Ellen vastasi kylmästi, tyynesti, huolettoman uhmaavasti kuten aito texasilainen.
"Tiedättekö hänen kutsuneen Daggsin tänne johtamaan taistelua Isbeleitä vastaan?"
"Kyllä."
"Tiedättekö, että kaikki lammastarhurien puheet karjanomistajien vääryyksistä ovat valhetta?"
"Tiedän."
Isbel katsoi häneen synkästi. Hänen vihansa oli haihtunut. Mutta Ellenin kummallinen ilme ja tuo hänestä uhoava käsittämätön jokin lumosi hänet. Hänen kalpeat vakavat kasvonsa näyttivät riutuneilta, kun hän pudisti tummaa päätään ja kohotti suuren kätensä rinnalleen.
"Voidaanko nyt ajatella kummempaa, että minun pitikin rakastua teidänlaiseenne henkilöön!" hän huudahti tehden kädellään surullisen, avuttomuutta ja kärsimättömyyttä ilmaisevan liikkeen.
Helvetti, josta Isbel oli puhunut, sai nyt Ellenin mielen, sielun ja ruumiin valtoihinsa. Isbelin häpäisemä ja ivailema ja kuitenkin hänen rakastamansa! Käsittäessään sen hän joutui hurjan ja tulisen kiihkon valtaan, haluten loukata, repiä, iskeä, antaa Jeaninkin kokea tätä pistävää tuskaa. Hänen ajatuksensa raatelivat häntä kuin ruoskaniskut. Jorthien ylpeys! Vanhan texasilaisen sinisen veren ylpeys! Se lepäsi kuolleena hänen jaloissaan sen perheen viimeisen jäsenen tappamana, jolle hän oli kiitollisuudenvelassa kurjuudestaan. Hän oli siis hevosvarkaan ja rosvoa tytär! Synkkinä, ilkeinä ja julmina kuohahtelivat hänen tunteensa tuomiten hänen vihollisensa ja pysyen uskollisina Jorthien verelle. Isän pahat teot joutuisivat siis tyttären vastattaviksi.
"Olisitte varmasti saanut minut tuona päivänä Partaalla, ellette olisi ilmoittanut nimeänne", hän sanoi ivallisesti katsoen miehen silmiin naisellisen salaperäisesti.
Isbelin voimakas ruumis vapisi kuin tuskasta. "Tyttö, mitä tarkoitattekaan?"
"Olisin tuntenut itseni äärettömän imarrelluksi, jos vain olisitte kosinut minua", Ellen vastasi. Rakkaus, jolle Isbel ei voinut mitään, tempaisi hänetkin nyt omakseen vastustamattomalla voimalla. Naisellisen vihansa vallassa hän koetti hävittää kaiken jalon, uskollisen ja hyvän Isbelistä.
"Ellen Jorth, te valehtelette!" Jean tiuskaisi käheästi.
"Jean, olin ollut näiden rosvojen leikkikaluna jo tarpeeksi kauan. Olin väsynyt heihin ja kaipasin uutta rakastajaa. Ja ellette olisi ilmaissut nimeänne –"
Ennenkuin Ellen oli käsittänyt Jeanin tarkoitusta, tämä oli läimäyttänyt häntä nopeasti suulle. Hän tunsi haavoittuneesta huulestaan vuotavan kuuman veren suolaisen maun.
"Vaietkaa, lutka!" Isbel komensi raa'asti. "Ettekö lainkaan häpeä?... Sisareni Annie puhui hyvää teistä. Hän puolusti ja sääli teitä."
Ellen horjahti saatuaan tämän viimeisen, kaikkein kovimman iskun. Hän ei voisi enää kauan kestää tätä luonnotonta ja hirvittävää tilannetta.
"Jean Isbel, menkää tiehenne", hän sanoi kärsimättömästi. "Odotan täällä Simm Brucea."
Hän oli vihdoinkin osunut suoraan Jeanin sydämeen. Jean oli viimeiseen asti koettanut uskoa hyvää Ellenistä; intohimoisena ja mustasukkaisena hän ei voinut kestää viimeistä pistoa. Ellen oli terävän vaistonsa ohjaamana löytänyt juuri ne sanat, jotka kiduttivat Isbeliä eniten. Itse hän kärsi yhtä paljon. Jean tarttui häneen niin äkkiä, ettei hän ehtinyt liikauttaa kättäänkään. Toinen käsivarsi puristui hänen ympärilleen kuin teräsvanne ja toinen kiertyi rinnan ja niskan ympärille taivuttaen hänen päänsä taaksepäin. Hän koetti vääntäytyä irti, mutta oli aivan voimaton. Isbelin tummat kasvot kumartuivat yhä lähemmäksi. Äkkiä Ellen lakkasi taistelemasta. Hän oli kuin käärmeen pistävien, hypnotisoivien silmien lamaannuttama voimaton eläin. Hän pelkäsi Jeanin tappavan hänet, mutta kuolema olisi ollut hänelle tervetullut.
"Ellen Jorth, luulen vieläkin teidän valehtelevan!" Jean sanoi hiljaa ja jännittyneesti hampaittensa välistä.
"Ei! Ei!" huusi tyttö hurjasti. Hänen rohkeutensa petti. Hän ei voinut enää kestää miehen säkenöivien silmien kauheata katsetta. Hänen petoksensa oli onnistunut. Isbel uskoi häntä kirjaimellisesti, Ellen oli lopultakin saanut hänet vakuutetuksi.
"Taivaan nimessä, siinä tapauksessa otan minä teiltä jotakin sittenkin!" Isbel mutisi epäselvästi.
Ellen näki veren paisuttavan hänen voimakasta niskaansa. Hän näki Isbelin tummien, ankaroiden kasvojen, jotka nyt näyttivät kummallisilta ja kauhistuttavilta, painuvan yhä lähemmäksi. Hän tunsi Isbelin joustavien lihaksien paisuvan, värähtelevän ja jännittyvän. Sitten painautuivat hänen huulensa Ellenin huulia vasten hurjasti, raa'alla voimalla. Ellenin tunteet huumaantuivat, ja hän oli pyörtymäisillään. Hän oli tukehtua. Jännitys laukesi ja veren kiihkeä kierto herätti hänet kiduttavaan ja hirvittävään tajuntaan. Isbel puristi häntä hetkisen niin kovasti, että hänen rintansa tuntui murtuvan. Hänen väkivaltaiset suutelonsa polttivat ja raatelivat hänen huuliaan.
Mutta äkkiä säälimättömät syleilyt ja kuumat, hurjat suutelot lakkasivat. Isbel päästi hänet irti ja horjui muutamia askelia taaksepäin, kääntämättä kuitenkaan pistävää katsettaan Ellenistä. Hänen kasvonsa, jotka olivat olleet tummanpunaiset, olivat nyt aivan kalpeat.
"Ei, Ellen Jorth", hän huohotti, "en halua teiltä mitään tällä tavalla." Ja äkkiä hän vaipui istumaan rungolle ja peitti kasvonsa käsillään. "Rakastin teitä kunnon tyttönä."
Ellen hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin villikissa takoen häntä raivoissaan nyrkeillään. Isbel ei liikahtanutkaan ja Ellenin raivo haihtui. Hän horjui taaksepäin vapisten ja hervottomana:
"Te kirottu Isbel!" hän huohotti kiihkeästi käheällä äänellä. "Te loukkasitte minua!"
"Loukkasinko minä teitä?" Isbel naurahti katkeran ivallisesti. "Mutta sehän on mahdotonta."
"Ah!. Minä tapan teidät!" Ellen sähisi.
Isbel nousi seisoalleen pyyhkien verta kasvoistaan. "Tehkää se. Tuolla on pyssyni", hän sanoi viitaten satulantuppeensa. "Jonkun on aloitettava Jorthien ja Isbelien välinen taistelu. Siitä tulee iljettävä juttu. Se inhoittaa minua jo nyt.... Tappakaa minut!... Vuodattakoon Ellen Jorth ensi veren."
Elleniä oli tähän asti viha pitänyt pystyssä, mutta nyt hänen voimansa olivat lopussa ja hän alkoi horjua. Hän tuijotti Isbelin pyssyyn. "Tapa hänet!" kuiskasi vihan ääni, mutta hän oli niin hervoton kuin olisi vieläkin ollut Jeanin syleilyssä.
"Tahtoisin tappaa teidät", hän kuiskasi, "mutta en voi. Jättäkää minut rauhaan."
"Ette ole sen enempää Jorth kuin minäkään Isbel. Meitä ei pitäisi sekoittaa tähän juttuun", Isbel sanoi vakavasti. "Olen enemmän pahoillani teidän kuin itseni vuoksi... Olette vain tyttö... Teillä oli kerran hyvä äiti ja säädyllinen koti. Elämänne täällä on ollut kurjaa, mutta pahempaa saatte vielä kokea. Vieköön hitto kaikki ne miehet, jotka ovat turmelleet teidät! Aion tappaa muutamia heistä."
Sanottuaan sen hän ponnahti satulaan ja lähti ratsastamaan pois. Ellen huusi hänelle, että hän ottaisi hevosensa mukaansa, mutta hän ei pysähtynyt eikä katsonut taakseen. Ellen huusi jälleen, mutta hänen äänensä oli heikko ja Isbel ratsasti jo täyttä laukkaa. Ellen vaipui hitaasti runkoa vasten. Kuinka kummallista huojennusta hän tunsikaan! Hän katseli, kuinka Jean ratsasti haapalehdon läpi rinteelle ja kuinka hän vihdoin katosi näkyvistä mäntyjen väliin. Ellenistä tuntui siltä kuin Isbel olisi vienyt mukanaan jotakin sellaista, mikä oli ollut hänen omaisuuttaan. Tuskallinen päänkipu hämmensi hänen ajatuksiaan. Mitä hänelle olikaan tapahtunut? Hänen käsissään oli verta. Häntä värisytti. Oliko tämä jokin paha enne? Vaipuen yhä alemmas runkoa vasten hän sulki silmänsä.
Vanha John Sprague ei palannut. Tunnit kuluivat hitaasti – nämä synkät tunnit, joiden aikana Ellen lepäsi masentuneena rungon vieressä. Vihdoin toivottomuuden aiheuttama horrostila alkoi haihtua ja hän kykeni vähitellen ajattelemaan järkevästi.
Mitä hän oli saanut tietää? Ruohoa syövän mustan hevosen näkeminen antoi hänelle vastauksen. Pata oli Jean Isbelin hevonen. Ellenin isä tahi joku tämän tovereista oli varastanut sen. Isbelin kehuttu jälkienseuraamistaito ei ollut pelkkää kerskailua. Hänen isänsä oli hevosvaras ja rosvo, mutta lammastarhuri vain nimeltään ja Daggsin, Hakkelusveitsi-sakin johtajan, liittolainen. Ellen muisti hyvin, kuinka huonossa maineessa tämä joukko oli ollut Texasissa ennen vanhaan. Hänen isänsä oli liittynyt tähän kuuluisaan rosvojoukkoon edistääkseen omia tarkoituksiaan – Isbelien tuhoamista. Ellen ymmärsi nyt kaiken.
"Hevosvarkaan ja rosvon tytär!" mutisi hän.
Ja hänen ajatuksensa liitivät takaisin hänen tyttöaikaansa. Hän oli ollut onnellinen ainoastaan elämänsä varhaisimpana kautena. Nyt hän ymmärsi, mistä olivat johtuneet nuo monet asunnon muutokset, nopea siirtyminen Texasin asumattomille seuduille, köyhyyden ja äkillisen varallisuuden kaudet ja lopullinen matka tänne Jumalan hylkäämään Arizonaan. Hänen isänsä oli ollut rikollinen, ja hänen äitinsä oli tiennyt sen. Isä oli tuhonnut äidinkin elämän. Suru oli tappanut hänet. Ellen tunsi äkillistä kapinallisuutta isäänsä vastaan. Hän arvaili, oliko Gaston Isbel tietoisesti ja epärehellisesti pakoittanut isän vaipumaan yhä alemmaksi? Vaikka hän vihasikin Isbeleitä kuvaamattoman kiihkeästi, tahtoi hän kuitenkin oikeudenmukaisesti arvostella asioita ja punnita, kumpiko puolue oli oikeassa. Hän tahtoi olla uskollinen itselleen – sille minälle jonka vain hän tunsi. Jos Jorthit ovat syyllisiä ja jos hän liittyisi heihin ja heidän heimoonsa, olisi hänkin yksi heistä.
"Mutta sitä en tahdo!" hän mutisi ääneen. "Nimeni on kyllä Jorth ja minulla on paha luonne, vaikka se paljastuikin vasta tänään, mutta olen ollut rehellinen. Olen ollut hyvä – niin, hyvä juuri, kuten äitini minua opetti – kaikesta huolimatta... Ylpeyteni johti minut harhaan... Ja minun pitää nyt valita. Olen Jorth! Minun pitää auttaa isääni."
Nämä päätelmät eivät kuitenkaan rauhoittaneet häntä.
Mitä hän olikaan tehnyt tänään? Ja vastaus jyskytti hänen korvissaan kuin vasaran iskut. Häpeän ja vihan vallassa hän oli tehnyt vääryyttä itselleen. Hän oli tahrannut kunniansa. Hän oli raadellut säälimättömästi sen miehen jaloa sydäntä, joka rakasti häntä. Ah! mutta tämä raateleminen oli kohdistunut takaisin häneen itseensä ja jättänyt tämän hirvittävän tuskan hänen rintaansa. Rakasti häntä! Niin, se oli kummallinen ja sietämätön totuus. Hänen piti nyt taistella, ei isäänsä, häpeäänsä eikä Jean Isbeliä, vaan omaa sieluansa vastaan. Ihmeitten ihmeenä voitiin pitää, että sellainen rakkaus oli tullut hänen osakseen. Suurin häpeä oli se tosiasia, että hän oli myrkyllisin valhein tappanut sellaisen rakkauden. Minkävuoksi hän oli niin tehnyt? Haavoittaakseen Isbeliä samalla tavalla kuin Isbelkin oli haavoittanut häntä. Mutta se oli ollut ilkeää. Hän ei olisi uskonut voivansa vajota niin alas. Kuinka kummallisen itsepäisesti Isbel oli luottanut hänen kunniaansa! Voisiko hän unhottaa sitä koskaan? Hänen täytyy. Mutta hän ei voisi milloinkaan unhottaa, miten Isbel oli ivaillut noita ilkeitä miehiä Greavesin kaupassa – miten hän oli antanut Brucelle selkään Ellenin nimen häpäisemisestä – miten hän itsepäisesti oli kieltäytynyt uskomasta hänen omia viittauksiaan. Hän oli nyt nainen – ja kokeneempi nainen. Hänen intohimoinen olentonsa värähteli, kun hän muisteli miehekästä puolustajaansa. Mutta hän koetti olla uskollinen vihalleen. Viha ja rakkaus taistelivat hänen rinnassaan. "Mitä minulla nyt on jäljellä?" Ellen mutisi. "Minä olen varmasti mennyttä kalua tavalla tahi toisella... Pitääkö minun auttaa isää... vai tappaa itseni?"
Ellen ratsasti Padalla takaisin karjataloon. Hän ratsasti tuulen nopeudella. Kun hän kääntyi tieltä aukealle niitylle, synnytti hänen ilmestymisensä hälinää majan edustalla vetelehtivien miesten joukossa. Hän lasketti paikalle täyttä laukkaa.
"Kuka ajaa sinua takaa?" hänen isänsä huusi, kun hän pysähdytti mustan. Jorthilla oli pyssy kädessään. Daggs, Colter ja toiset Jorthit olivat samaten asestettuja, valppaita ja jännittyneitä.
"Minua ei aja kukaan takaa", Ellen vastasi, "Voinhan ratsastaa nopeasti, vaikkei minua ajettaisikaan takaa."
Jorth näytti huojentuneelta.
"Olet käyttäytynyt kummallisesti näinä päivinä ja olet kummallisen näköinenkin. En pidä siitä."
"Nämä ovatkin kummallisia aikoja Jortheille", Ellen vastasi ivallisesti.
"Daggs näki vieraan hevosen jälkiä niityllä", sanoi hänen isänsä. "Ja se huolestutti meitä. Joku on nuuskinut talomme ympäristöä, ja kun näimme sinun ratsastavan sellaista vauhtia, luulimme jonkun ajavan sinua takaa."
"Ei; koetin vain Pataa nähdäkseni, kuinka nopeasti se voi juosta. Kun meitä ryhdytään ajamaan takaa, tarvitaan minun kiinniottamiseeni kova vauhti."
"Niinpä totisesti!" Daggs karjaisi. "Puhut totta, Ellen."
"Tyttö, ei ainoastaan ratsastuksesi ja ulkomuotosi tunnu oudolta, vaan vieläpä puheesikin", Jorth sanoi hämmentyneenä ja synkästi.
"Isä, et ole tottunut siihen, että pataa sanotaan padaksi", sanoi Ellen laskeutuessaan satulasta.
"Mitä loruat!" huudahti hänen isänsä ajatellen, että oli turha yrittääkään ymmärtää naisia. "Kuulehan, näitkö sinäkin vieraan hevosen jälkiä?"
"Kyllä, ja tiedänpä vielä senkin, kenen ne olivat."
Jorth jäykistyi. Hänen takanaan seisovat miehet muuttuivat äkkiä jännittyneen tarkkaavaisiksi.
"Kenen?" Jorth kysyi.
"Jean Isbelin vain", Ellen vastasi kylmästi. "Hän tuli hakemaan täältä mustaa hevostaan."
"Jean Isbel – hakemaan – mustaa – hevostaan!" toisti hänen isänsä.
"Niin. Häntä ei ole turhan vuoksi kehuttu jälkien seuraajaksi, se on nyt ainakin varmaa."
Kaikki vaikenivat. Ellen tarkasteli heitä salavihkaa alkaen aukoa satulansa hihnoja. Hetkisen kuluttua Jorth rikkoi hiljaisuuden kiroten karkeasti ja Daggs seurasi hänen esimerkkiään ivallisesti nauraen.
"Niin, isäntä, mitä minä sanoinkaan sinulle?" hän sanoi.
Jorth meni Ellenin luo ja pyöräyttäen hänet ympäri pakotti hänet katsomaan silmiinsä.
"Tapasitko Isbelin?"
"Kyllä", Ellen vastasi yhtä tiukasti kuin isä oli kysynyt.
"Puhuttelitko häntä?"
"Puhuttelin."
"Mitä hän täällä teki?"
"Minähän sanoin sen jo sinulle. Hän etsi mustaa hevostaan, jonka sinä olit varastanut."
Jorthin käsivarret vaipuivat hervottomina alas. Hänen kellertävät kasvonsa tulivat lyijynharmaiksi. Sitten hänen hämmästyksensä muuttui raivoksi. Hän kohotti kätensä lyödäkseen Elleniä, mutta Daggs tarttui hänen ranteeseensa. Jorth vääntelehti päästäkseen irti. "Päästä irti, Daggs!" hän huusi käheästi. "Älä sekaannu asioihini, sillä enhän ole nyt juovuksissa?"
"Et olekaan", rosvo vastasi ivallisesti. "Mutta haluan keskustella kanssasi kahden kesken."
Jorth tyyntyi, mutta saattoi huomata, että hän oli kovasti järkytetty.
"Ellen, näkikö Jean Isbel mustan hevosen?"
"Näki. Hän kysyi minulta, kuinka olin saanut sen, ja minä kerroin sen hänelle."
"Sanoiko Isbel, että hevonen oli hänen?"
"Kyllä, ja todistikin sen. Huomaahan heti, milloin hevonen rakastaa isäntäänsä."
"Tarjositko sitä hänelle takaisin?"
"Isbel ei ottanut sitä."
"Vai niin! Miksi ei?"
"Hän sanoi tahtovansa mieluummin, että minä pitäisin sen. Hän sanoi piakkoin sekautuvansa inhoittavaan, veriseen taisteluun ja olevansa senvuoksi kykenemätön hoitamaan hienoa hevosta... En tahtonut sitä. Pyysin Isbeliä ottamaan sen takaisin, mutta hän ratsasti pois... Eikä siinä enää muuta ollutkaan."
"Olipahan", Jorth vastasi pureskellen viiksiään ja katsoen Elleniin synkästi ja tarkkaavaisesti. "Olet kohdannut jo kahdesti tämän Isbelin."
"Se ei ole minun syyni", Ellen vastasi.
"Kuulin hänen rakastuneen sinuun. Kuinka sen asian laita on?"
Ellenin poskiin ja ohimoihin tulvahti veri, mutta tämä johtui vain muistojen aiheuttamasta häpeästä. Hän ei välittänyt lainkaan siitä, mitä isä ja muut ajattelivat. Kuitenkin hän vastasi isän epäilevään katseeseen rehellisesti leimuavin silmin.
"Kuulin Brucen ja Lorenzon kertovan siitä", jatkoi hänen isänsä. "Ja Daggs sanoo –"
"Daggs ei ole sanonut mitään", keskeytti tämä suurmies. "Älä sekoita minua juttuun. En ole sanonut enkä ajatellut mitään."
"Niin, Jean Isbel oli rakastunut minuun, isä... mutta nyt on kaikki lopussa", Ellen vastasi hiljaa. Sanottuaan sen hän irroitti satulan hevosensa selästä ja heittäen sen olalleen meni majaansa.
Hän oli tuskin ehtinyt sisälle, kun hänen isänsäkin tuli sinne.
"Ellen, en tiennyt tuon hevosen kuuluvan Isbelille", hän aloitti käheästi ja hätäisesti. "Vannon sen. Ostin sen Slaterilta... Jumala olkoon todistajani, etten aavistanutkaan sitä varastetuksi!... Hyväinen aika, sanoessasi minun varastaneen hevosen, tuntui minusta kuin olisit pistänyt minua veitsellä!"
Ellen istui pöydän ääressä isän puhuessa ja kävellessä levottomana edestakaisin. Hän puhui yhtä mittaa, ikäänkuin hänen kaunopuheisuutensa voisi saada Ellenin vakuutetuksi hänen viattomuudestaan. Mutta Ellen ymmärsi nyt kaiken selvemmin kuin milloinkaan ennen. Jorth tahtoi kaikella muotoa säilyttää tyttärensä kunnioituksen – ei rakkautensa vuoksi, vaan siksi, ettei Ellen huomaisi, kuinka syvälle hän oli vajonnut.
Hän sääli isäänsä kaikesta sydämestään. Ellen oli hänelle kaikki kaikessa ja hän taasen oli Ellenin koko maailma. Kuunnellessaan isänsä epäjohdonmukaisia joutavia väitteitä ja puolustuksia, hän säälistä ja rakkaudesta tätä kohtaan teki ratkaisevan päätöksensä. Hänen isänsä alkoi lopuksi, kuten aina ennenkin, moittia Isbeleitä ja sitä kurjuutta, mihin he olivat hänet saattaneet. Hänen kärsimyksensä olivat todellisia ainakin Ellenin läsnäollessa. Ellen oli ainoa rengas, joka liitti hänet menneisiin onnellisempiin aikoihin. Ellen tahtoi olla yhtä uskollinen isälleen kuin äitikin, joka oli pettänyt toisen miehen hänen vuokseen ja seurannut häntä turmioon ja perikatoon.
"Isä, älä raivoa noin", Ellen sanoi keskeyttäen isänsä. "Tahdon olla uskollinen sinulle, kuten äitikin... Olen Jorth! Sinun kotisi on minunkin kotini ja taistelusi minunkin taisteluni... Älä puhu minulle enää koskaan menneisyydestä. Jos Jumala pelastaa henkemme tässä taistelussa, lähdemme pois täältä ja aloitamme elämän uudestaan jossakin kaukana, missä ei kukaan ole ikinä kuullut puhuttavankaan Jortheista. Mutta ellemme säily hengissä, olemme ainakin vihdoinkin kostaneet kirotuille Isbeleille."
VII
Kesäkuussa ei Jean Isbel enää poistunut Grass-laaksosta.
Oli tehty toinen yritys Gaston Isbelin tappamiseksi. Häntä oli taas raukkamaisesti ammuttu väijyksistä, tällä kertaa männiköstä, joka reunusti Blaisdellin taloon vievää tietä. Blaisdellkin kuuli tämän laukauksen, sillä se ammuttiin niin lähellä hänen kotiaan. Piiloutuneesta vihollisesta ei voitu löytää jälkeäkään. Maa oli kaikkialla niin neulasten peittämä, ettei siinä näkynyt mitään jälkiä. Epäiltiin Jorthien käskeneen tahi ainakin yllyttäneen jotakuta tähän raukkamaiseen ilkityöhön, mutta sitä ei voitu todistaa. Ja Gaston Isbelillä oli muitakin vihollisia Tonto-alangossa kuin lammastarhurit. Vanhus raivosi kuin leijona tämän salakähmäisen murhayrityksen vuoksi, ja hänen ystävänsä Blaisdell kehoitti häntä kokoamaan heti sukunsa ja ystävänsä avukseen. "Lopettakaamme tilojemme hoito, kunnes nämä vaikeudet loppuvat", hän sanoi. "Miehittäkäämme kaikki tiet ja menkäämme puolitiehen noita miehiä vastaan... Miksi odottaisimme, kunnes sinut ammutaan kuin koira." Ja monet muutkin Isbelin kannattajat neuvoivat samaa.
"Ei, me odotamme, kunnes saamme varmuuden asiasta", kuului itsepäisen karjanomistajan vastaus kaikkiin näihin kehoituksiin.
"Varmuudenko? Mitä vielä! Löytihän Jean mustan hevosensa Jorthin talon läheisyydestä?" sanoi Blaisdell. "Tarvitsemmeko enää muita todistuksia?"
"Jean ei tiennyt varmaan, oliko Jorth varastanut hevosen."
"Mutta minäpä, koira vieköön, tiedän sen!" Blaisdell murahti. "Ja olemme menettäneet karjaa koko ajan. Kuka niitä varastaa?"
"Me olemme alusta alkaen menettäneet karjaa."
"Gass, luulen sinun haluavan, että Jorth aloittaisi tämän taistelun avoimesti."
"Se alkaa kyllä tarpeeksi pian", kuului Isbelin synkkä vastaus.
Jean oli koettanut seurata menetetyn tahi varastetun karjan jälkiä. Olosuhteet olivat olleet häntä vastaan. Kesämyrskyt alkoivat varhain ja rankkasateet olivat virutelleet pois tuoreet jäljet, joita hän olisi voinut seurata. Laidun oli laaja ja karjaa oli kaikkialla. Joskus ei jonkun pään menettämistä huomattu viikkokausiin. Gaston Isbelin pojat olivat nyt ainoat kartanoon jääneet paimenet. Pari paimenta oli eronnut uhkaavan sodan vuoksi ja Isbel oli antanut muillekin matkapassit. Jean ei senvuoksi useinkaan saanut tietää karjanvarkauksista, ennenkuin jäljet vanhenivat. Ja etsimistä vaikeutti vielä sekin seikka, että Grass-laaksossa oli sekä hevosten että karjan jälkiä. Rosvot, keitä he lienevätkään, olivat pelanneet tätä peliään jo kauan aikaa.
Ilmat muuttuivat heinäkuun alussa helteisiksi.
Tontoa ympäröivillä punaisilla rinteillä vallitsi erämaan kuumuus.
Yöt olivat viileät ja varhaiset aamut miellyttävät, mutta päiviä oli melkein mahdoton kestää. Kun valkoiset pilvet kohosivat lounaasta muuttuen paksummiksi ja tummemmiksi ja liittyen mustiin ukkospilviin, oli Jean hyvillään. Hän katseli mielellään sateen virtaamista maahan synkältä taivaalta, ja sen puita rytisyttävä voima, kun se lähestyi kuin marssiva armeija, oli aina tervetullut. Ruohoiset tasangot, punaiset harjanteet, kallioiset rinteet ja manzanita-, pensastammi- ja kaktusviidakot olivat tomuisia ja hehkuvia kuuman kesäauringon paisteessa. Jean ikävöi Partaan viileitä korkeuksia, varjoisia mäntyjä, hopeakuusten juurilla versovaa tummanvihreää kasvistoa ja kirkkaiden purojen lirinää ja kohinaa. Hän kaipasi usein jotakin muutakin, minkä kuitenkin karkoitti katkerana mielestään.
Jeanin toveri, terävävainuinen paimenkoira, oli kadonnut eräänä päivänä, palaamatta enää takaisin. Karjatalon miehet olivat eri mieltä Sheppin kohtalosta. Vanha karjanomistaja luuli, että se oli myrkytetty tahi ammuttu; Bill ja Guy otaksuivat lammaspaimenien, jotka aina varastelivat koiria, varastaneen sen, mutta Jean oli taipuvainen uskomaan, että Shepp oli poistunut metsäsusien mukana. Tosiasiana pysyi, ettei Shepp palannut, ja Jean kaipasi sitä.
Eräänä aamuna auringon noustessa Jean kuuli karjan ammuvan ja möyryävän laaksossa, ja päästyään kummulle, jolta oli laaja näköala, hän hämmästyi nähdessään noin viisisataa päätä sisältävän sonnilauman ahdistelevan yksinäistä sutta. Jeanin isä oli nähnyt ennenkin tällaisen tapauksen, mutta Jeanille se oli uutta. Susi oli kookas mustanharmaa peto, jäntevä ja voimakas, mutta sen oli vaikea päästä sonneja pakoon. Se oli nähtävästi ahdistellut laumaa koettaen tunkeutua sen keskelle tappaakseen jonkun hiehon, mutta lopulta olivatkin sonnit ryhtyneet ajamaan sitä takaa. Jean pysytteli laakson laidalla toivoen, että ne ajaisivat suden pyssyn kantomatkalle, mutta varovainen susi huomasikin hänet ja poikkesi syrjään päästen vähitellen eroon takaa-ajajistaan.
Jean palasi taloon aamiaiselle ja lähti sitten ratsastamaan laakson poikki. Hänen isällään oli pieni lammaskatras, jota ei vielä oltu ajettu Partaalle, jossa kaikkia seudun lampaita hoidettiin Tonton kuivan, kuuman kesän aikana. Nuori Evarts ja meksikolainen Bernardino-niminen poika paimensivat niitä. Vakinainen meksikolainen paimen, kokenut mies, oli luopunut toimestaan, eivätkä nämä pojat uskaltaneet lähteä lampaiden kanssa vihollisten alueelle.
Katras kävi laitumella Grass-laakson sivuhaarassa, jossa pensaat loivat hieman varjoa ja jossa oli tarpeeksi vettä ja ruohoa. Ennenkuin Jean pääsi määräpaikkaansa, kuuli hän laukauksen. Se ei ollut luodikon laukaus, mikä seikka huolestutti häntä hieman. Evartsilla ja Bernardinolla oli pyssyt, mutta ei hänen tietääkseen minkäänlaista pientä asetta. Jean ratsasti eräälle pyöreälle kummulle, joka kohosi Grass-laakson eteläiseltä laidalta, ja katseli sieltä tarkkaavaisesti seutua. Ensin hän huomasi vain karjaa ja aukeita niittyjä, matalia polveilevia harjanteita ja kukkuloita. Mutta hetken kuluttua hän eroitti laakson päässä ratsastajaryhmän, joka suuntasi kulkunsa kylää kohti. Hän ei voinut laskea heidän lukumääräänsä. Tuo joukko näytti Jeanista salaperäiseltä ja uhkaavalta. Keitä he olivat? Miehet olivat niin kaukana, ettei hän voinut tuntea hevosia, vielä vähemmän ratsastajia. He ratsastivat sitäpaitsi hyvin nopeasti.
Jean katseli heidän häipymistään, käänsi sitten hevosensa jälleen myötämäkeen lähtien suorittamaan tehtäväänsä. Tuollainen ratsumiesjoukko oli hyvin harvinainen näky Grass-laaksossa. Mikä tarkoitus heillä oli? Hieman levottomana hän jatkoi matkaansa lähestyen paimenien leiriä. Äkkiä hän kuuli käheitä huutoja. Nuori Evarts ilmestyi näkyviin pensaikosta ja juoksi hurjasti. Jean kannusti hevosensa raviin ja oli pian hänen luonaan. Evarts näytti olevan suunniltaan kauhusta.
"Poika, mikä sinua vaivaa?" Jean kysyi laskeutuessaan satulasta pyssy kädessään. Hän katseli tarkasti Evartsin kalpeita kasvoja, leiriä ja ympäristöä.
"Bernardino! Bernardino!" poika huohotti väännellen käsiään.
Jean juoksi muutamat kymmenet askeleet, jotka erottivat hänet leiristä. Hän näki pienen teltan, sammuneen nuotion, puolittain lopetetun aterian ja sitten meksikolaisen pojan, joka makasi kuolleena maassa, kuulan reikä kalpeissa kasvoissaan. Hänen vieressään oli vanha kuudestilaukeava revolveri.
"Kenen revolveri tämä on?" kysyi Jean ottaen sen maasta.
"Bernardinon", vastasi Evarts käheästi. "Hän sai sen muutamia päiviä sitten."
"Ampuiko hän itsensä tapaturmaisesti?"
"Voi, ei! Hän ei tehnyt sitä!"
"Kuka sitten?"
"Nuo miehet, jotka tulivat tänne ratsain, ampuivat hänet", huohotti Evarts.
"Tunsitko sinä heidät?"
"En. Näin heidän tulevan ja pelästyin. Bernardino oli mennyt noutamaan vettä. Juoksin pakoon ja piilouduin pensaikkoon. Tahdoin huutaa ja varoittaa häntä, mutta miehet olivat jo liian lähellä... Sitten kuulin heidän keskustelevan. Bernardino palasi takaisin. Miehet näyttivät ystävällisiltä ja kuulin erään pyytävän, että Bernardino näyttäisi hänelle revolveriaan ja Bernardino ojensi sen hänelle. Mies katseli sitä nauraen, heitti sen ilmaan ja kun se putosi hänen käteensä, paukahti se... Ja Bernardino kaatui... Piilouduin pelosta jäykistyneenä. Kuulin heidän vieläkin keskustelevan, mutta en erottanut heidän sanojaan. Sitten he ratsastivat pois... Ja minä pysyin piilossa, kunnes näin teidän tulevan."
"Onko sinulla hevosta?" Jean kysyi tiukasti.
"Ei, mutta voin ratsastaa Bernardinon aasilla."
"Kiiruhda sitten heti Blaisdellin luo ja käske hänen lähettää sana Bluelle, Gordonille ja Fredericksille, että he ratsastaisivat niin nopeasti kuin suinkin isäni taloon. Kiiruhda nyt!"
Nuori Evarts juoksi tiehensä vastaamatta. Jean katseli nuoren meksikolaisen hervotonta ruumista. "Taivaan nimessä", hän huudahti julmasti, "Jorthien ja Isbelien välinen sota on alkanut. Tämä oli harkittu kylmäverinen murha! Uskallan lyödä vaikka vetoa, että tämä on Daggsin työtä. Hänelle on uskottu johtajantoimi... Bernardino, vaikka olitkin meksikolainen, olit uskollinen poika ja kuolemasi kostetaan viipymättä."
Jean ei tuhlannut aikaa. Haettuaan teltasta tervavaatteen hän peitti ruumiin sillä ja riensi sitten hevosensa luo. Hypättyään satulaan hän lasketteli laukkaa pienten punaisten harjanteiden yli ja sitten laaksoon, kannustaen siellä hevosensa juoksuun.
Liikunto haihdutti kauhun, jonka Bernardinon näkeminen oli aiheuttanut. Jean tunsi sitäpaitsi kummallista, julmaa huojennusta. Pitkät, hitaasti kuluneet odotuspäivät olivat loppuneet, Jorthin joukko oli aloittanut leikin. Verenvuodatus oli alkanut. Ja sitä vuotaisi nyt viimeiseen mieheen saakka. Olisiko se mies Jorth vai Isbel? "Vaistoni ei pettänyt minua", hän mutisi ääneen... "Tuo hevoslauma järkytti minua omituisesti." Jean tarkasteli ruohoista laaksoa, jonka poikki hän kiisi nopeasti, ja sitten kylää, näkemättä kuitenkaan merkkiäkään synkästä ratsumiesjoukosta. He olivat poikenneet Greavesin kauppaan juomaan ja värväämään joukkoonsa Isbelien vihollisia. Jeanin mieleen muistui äkkiä Ellen Jorth. "Kuinka hänelle käy?... Millainen kohtalo odottaa kaikkia naisia? Sisartani!... Entä kaikkia lapsia!"
Ketään ei ollut näkyvissä talon ympärillä. Se ei Jeanin mielestä ollut milloinkaan näyttänyt rauhallisemmalta ja idyllisemmältä. Laitumella käyskentelevä karja, puolittain syöty heinäsuova, aidatulla laitumella käyvät lehmät, hitaasti taivaalle kohoava sininen savupatsas, kanojen kaakatus, lujat hyvin rakennetut asumukset kaikki uhkui syvää rauhaa. Sinisellä kesäisellä taivaalla ei ollut pilven hattaraakaan.
Jeanin ajaessa täyttä laukkaa kujanteille näki joku hänet ovelta, ja sitten Bill, Guy ja heidän harmaapäinen isänsä tulivat kuistiin. Jean näki, kuinka isä viittasi naisia poistumaan. Bill ja Guy ehtivät hänen rinnalleen, kun Jean pysähdytti vaahtoavan hevosensa. Kaikki katsahtivat Jeaniin nopeasti ja tarkkaavaisesti ja heidän silmissään oli tuikea ilme. He ehkä aavistivat, ennenkuin sanaakaan oli puhuttu, mitä saisivat kuulla.
"Sinullapa kiire oli", huomautti hänen isänsä.
"Mitä hittoa nyt on tekeillä?" Bill kysyi vakavasti.
Guy Isbel ei sanonut mitään, vaan kalpeni hieman. Jean laskeutui maahan hevosensa selästä.
"Bernardino on juuri tapettu – murhattu hänen omalla revolverillaan."
Gaston Isbelin rinta paisui. Hänen silmiinsä tuli uhkaava, jäätävän kylmä kiilto.
"Hyväinen aika!" huudahti Bill Isbel käheästi.
Ei kukaan näistä kolmesta miehestä kysynyt tappajan nimeä. He vaikenivat, vaipuen kukin omiin salaisiin ajatuksiinsa. Sitten he kuuntelivat tarkkaavaisesti Jeanin lyhyttä tarinaa.
"No niin, nyt meillä on oikeus sekaantua asiaan", sanoi hänen isänsä. "Toivon vain, että meillä olisi enemmän aikaa. Minun olisi pitänyt kuunnella neuvoanne ja koota mieheni läheisyyteen. Jacobs ratsasti tänne sattumalta. Meitä on siis viisi, paitsi naisia."
"Isä, et suinkaan usko heidän piirittävän meitä tänne?" kysyi Guy Isbel.
"Pojat, olen aina pelännyt sitä", vanhus vastasi. "Mutta en ole milloinkaan oikein uskonut heidän uskaltavan ryhtyä siihen. Minun olisi pitänyt tuntea Daggs paremmin. Nuo väijyksistä ammutut salakähmäiset laukaukset meitä kohti olivat varmasti Jorthien ampumia, ja nyt meidän pitää taistella ystäviemme avutta."
"Tulkoot he vain", Jean sanoi. "Lähetin sanan Blaisdellille, Bluelle, Gordonille ja Fredericksille. Ehkä he ehtivät tänne ajoissa. Mutta elleivät, ei kuitenkaan ole syytä huoleen. Me voimme pitää puoliamme täällä kauemmin kuin Jorthin joukko jaksaa pysytellä ympärillämme. Rakennukseen on vain kannettava paljon vettä, halkoja ja muonaa."
"Pidän huolta siitä", hänen isänsä vastasi. "Jean, sinun täytyy hiipiä jonnekin läheisyyteen vahtimaan ja vakoilemaan."
"Kuka ilmoittaa tämän naisille?" kysyi Guy Isbel.
Hetken kestävä painostava hiljaisuus oli tämän miesten välisen taistelun julmimman ja surullisimman puolen kaunopuheisin todistus. Miehet ovat ikimuistoisista ajoista vihanneet ja tappaneet toisiaan naistensa surkeudeksi ja alennukseksi. Vanhan Gaston Isbelin uurteiset kasvot paljastivat tämän surullisen tosiseikan.
"Minä kerron sen heille", hän sanoi. "Teidän ei tarvitse olla lainkaan huolissanne heidän vuokseen. He pysyvät kyllä rohkeina."
Jean ratsasti lyhyen matkan päässä talosta sijaitsevalle aukealle kummulle asettuen sinne vahtimaan. Talon takana kohoava seetrejä kasvava harjanne oli ainoa kohta, jonka suojassa Jorthin joukko saattoi päästä huomaamatta lähelle, mutta vaikka he hyökkäisivät siltäkin suunnalta, ehtisi Jean kuitenkin ratsastaa takaisin taloon estämään yllätystä. Hetket kuluivat hitaasti ja tunnin kuluttua Jean alkoi jo toivoa Blaisdellin saapuvan ajoissa. Eikä hänen toivonsa pettänytkään. Hän kuuli hetken kuluttua kavioiden kapsetta etelästä päin ja kääntyessään katsomaan näki ystävällisen naapurin pyssy kädessä ratsastavan nopeasti tietä pitkin suurella valkoisella hevosella. Jeanin mieli lämpeni hänen nähdessään hänet. Hän oli muuan niitä texasilaisia, joka tahtoi sotia Isbelien puolesta viimeiseen asti. Jean katseli hänen tuloaan taloon – katseli hänen ja hänen vanhan toverinsa kohtaamista. Jeanin korviin kantautui Blaisdellin raikuva huudahdus.
Sitten viheriään Grass-laaksoon, jonka pitkä aaltoileva tasanko vietti kylää kohti, ilmestyi liikkuva tumma pilkku. Hevoslauma! Jeanin ruumis hätkähti hieman, veri tunkeutui äkkiä kaikkiin hänen suoniinsa. Noilla hevosilla ratsastettiin. Ne suuntasivat kulkunsa suoraan aukeaa laaksoa pitkin Isbelin karjataloa kohti. Tuossa lähestymisessä ei ollut mitään karttelevaa, salaista eikä hiiviskelevää! Kuumat väreet karmivat Jeanin selkää.
"Taivas varjelkoon, niillä on tosi mielessä!" hän mutisi. Hän oli tähän hetkeen saakka tietämättään toivonut, ettei Jorthin joukko lähestyisi noin rohkeasti. Mutta nyt hän sai varmuuden, ettei hyökkäys ollut luuloa eikä arvelua, vaan todellisuutta. Katseltuaan vielä hetkisen tummaa, viheriää taustaa vasten kuvastuvaa ratsumiesjoukkoa Jean kiiruhti takaisin taloon. Nähdessään Jeanin palaavan hänen isänsä tuli pihalle häntä vastaan.
"Isä, Jorth on tulossa!" Jean sanoi käheästi. Kuinka vastenmieliseltä hänestä tuntuikaan tämän ilmoittaminen isälle! Pojanrakkaus oli leimahtanut liekkiin.
"Missä?" vanhus kysyi tarkastellen kotkankatseellaan taivaanrantaa.
"Tietä pitkin Grass-laaksosta. Et voi nähdä heitä täältä."
"No niin, tule sisään valmistautumaan otteluun."
Isbelin taloa ei oltu rakennettu kestämään intiaanien hyökkäystä. Vain päärakennuksen pitkä arkihuone kelpasi puolustukseen ja suojaksi. Siinä oli pari ikkunaa ja ovi kujanteelle päin, kummassakin päässä oli vielä ovet, joista toinen vei keittiöön ja toinen viereiseen myöhemmin rakennettuun huoneeseen. Tämän suurimman huoneen hirret olivat jykevät ja ovet ja ikkunaluukut niin paksut, että siellä oli paremmin suojassa luodeilta kuin muissa huoneissa.
Kun Jean meni sisään, hän näki vain kalpeita kasvoja: Hänen sisarensa Annie, hänen kälynsä ja lapset katselivat häntä äänettöminä ja vakavina.
"Blaisdell, Jean sanoi Jorthien olevan tulossa tänne rosvojensa kanssa", karjanomistaja ilmoitti.
"Vieköön minut hitto, ellei tästä koidu ikävä päivä Lee Jorthille!" sanoi Blaisdell.
"Tyhjentäkää pöytä", Isbel määräsi, "ja tuokaa tänne kaikki pyssyt ja ammukset."
Kun ne oli koottu pöydälle, muodostivat ne peloittavan sota-aseiston; siinä oli Jeanin rannikolta tuomat uudet winchesterit, suuri buffalo- eli niin sanottu "neula"-pyssy, jota Gaston Isbel oli käyttänyt vuosikausia, Blaisdellin tuoma Henry-luodikko ja kuusi revolveria. Ammuskasat ja -kääröt peittivät muun osan pöytää.
"Lajitelkaa ammukset", sanoi Isbel. "Jokaisen pitää ottaa omansa."
Taloon poikennut Jacobs-niminen naapuri oli tanakka parrakas mies, joka näytti sangen hyväntuuliselta näiden laihojen texasilaisten joukossa. Hänellä oli vanhanaikainen luodikko. "Pojat, jos vain olisin aavistanut tällaisen leikin alkavan, olisin ottanut mukaani enemmän ammuksia. Minulla on niitä vain yksi makasiinillinen. Ehkä nuo uudet ammukset sopivat minunkin pyssyyni."
Huomattiin ammusten, joita Jean oli tuonut paljon mukanaan, sopivan Jacobsinkin pyssyyn.
"Saamme todellakin kiittää onneamme", Gaston Isbel sanoi.
Naiset istuivat erillään keittiönpuoleisessa nurkassa seuraten jännittyneinä miesten puheita ja toimintaa. Jacobsin vaimo oli pieni nainen, jolla oli rehelliset kasvot ja kirkkaat silmät. Jean otaksui hänestä olevan apua seuraavina vaikeina tunteina.
Jean meni aina vähän päästä ikkunaan tirkistellen tielle. Hänen toverinsa luottivat nähtävästi häneen, koska ei kukaan muu katsonut ulos. Nyt, kun päiviä ja viikkoja kestänyt epätietoisuus oli haihtunut, suhtautuivat texasilaiset tilanteeseen rauhallisen päättäväisesti.
Vihdoin Jean huomasi tumman ratsastajaryhmän laaksoon vievällä tiellä. Miehet ratsastivat käymäjalkaa lähellä toisiaan ja keskustellen vakavasti. Jean sai lasketuksi yksitoista hevosta, jokaisella ratsastaja selässään.
"Isä, tule katsomaan!" Jean huusi.
Gaston Isbel meni ovelle ja katseli joukkoa äänettömänä.
Miehet kokoontuivat ikkunoiden ääreen. Blaisdell kirosi hiljaa. Jacobs sanoi: "Koira vieköön, he tulevat vieraisille luoksemme!" Naiset istuivat vakavina ja jännittyneinä. Lapset lopettivat leikkinsä ja katsoivat peloissaan äitiinsä.
Ratsastajat pysähtyivät pyssyn kantomatkan ulkopuolelle ja erkanivat puoliympyrään. He olivat niin lähellä, että Jean näki heidän liikkeensä, mutta ei voinut tuntea heidän kasvojaan. Hänestä tuntui kummalliselta, ettei kellään heistä ollut naamioita.
"Jean, tunnetko jonkun heistä?" hänen isänsä kysyi.
"Ei, en vielä. He ovat liian kaukana."
"Isä, haen vanhan kiikarisi tänne", sanoi Guy Isbel juosten viereiseen huoneeseen.
Blaisdell pudisti suurta karvaista päätään ja jyrähdytti härkämäisestä kurkustaan: "No, nyt kun olette tulleet tänne, lammastarhurit, mitä aiotte tehdä?"
Guy Isbel palasi tuoden metrin pituisen vanhan kiikarin ja antaen sen isälleen. Vanhus tarttui siihen vapisevin käsin. Äkkiä hän hätkähti ja laski vapisten kiikarin maahan; hänen kasvonsa muuttuivat lyijynharmaiksi katkerasta vihasta.
"Jorth!" hän kirosi käheästi.
Jean katsoi isäänsä huomaten tämän suuren mielenliikutuksen. Mutta pian vanhus tointui tarkastellen jälleen joukkoa kiikarilla. "Blaisdell, joukossa on entinen texasilainen ystävämme Daggskin", hän sanoi kuivasti, "ja Greaves, rehellinen kauppiaamme täältä Grass-laaksosta. Ja tuolla on Stonewell Jackson Jorthkin. Ja Tad Jorth punanenäisenä, kuten ennenkin... Ja kuulehan, joukossa on Queenkin; hitto vieköön, sen taitavampaa ampujaa ei ole koko Texasissa. Luulin hänen saaneen surmansa Big Bendmaassa. Kuulin puhuttavan siitä... Ja tuolla on Craig, toinen rehellinen lammastarhuri Grass-laaksosta... Muita en tunne."
Jean tarttui nyt kiikariin ja tarkasteli hitaasti kaikkia ratsastajia. "Simm Bruce", sanoi hän heti. "Näen Colterinkin ja Greavesin. Olen nähnyt hänen vieressään olevan miehenkin, jolla on liikkiötä muistuttavat kasvot..."
"Se on varmasti Craig", keskeytti isä.
Jean tunsi Lee Jorthin tummat kasvot, sillä ne muistuttivat Elleniä, ja tämä seikka ahdisti hänen mieltään. Hän luuli tuntevansa muutkin Jorthit. Hänen isänsä näytti hänelle Daggsin ja Queenin. Oli selvää, että Jeanin täytyi oppia tuntemaan nämä miehet vastaisuudenkin varalta. Sitten Blaisdell pyysi kiikaria ja kun hänkin oli katsellut tarpeekseen ja kiroillut, ojensi hän sen toisille, kunnes kaikki olivat tarkastelleet tarpeekseen, jolloin kiikari palautettiin vanhalle karjanomistajalle.
"Daggs viittailee kädellään kuin kenraali, joka lähettää vakoojia. Ja minusta näyttää, että hän tarkastelee hevosiamme, mutta sehän on rosvolle luonnollista. Hän ei voi olla varastamatta, lähtipä hän sitten taisteluun, päivällisille tahi hautajaisiin."
"Hän saa kutsun omiin hautajaisiinsa, jos hän vain alkaa hiiviskellä hevosten ympärillä", sanoi Guy Isbel tirkistäen levottomana oven raosta.
"Niin, poikani, ainakin jonkun hautajaisiin", vastasi hänen isänsä.
Jean ei kiinnittänyt juuri lainkaan huomiota keskusteluun. Katsellen tiukasti ratsastajia hän koetti päästä selville heidän tarkoituksestaan. Daggs viittasi hevosiin, jotka olivat laitumella lähellä rakennusta. Nämä eläimet olivat kartanon parhaimmat ja kuuluivat enimmäkseen Guy Isbelille, joka oli perheen hevosmies ja -kauppias. Hevoset olivat hänen intohimonsa.
"Näyttää siltä kuin he aikoisivat varastaa hevosia", sanoi Jean.
"Anna minulle kiikari", Guy sanoi kiivaasti. Hän tarkasteli miesryhmää kauan aikaa ojentaen sitten kiikarin takaisin Jeanille.
"Menen hakemaan hevoseni pois", hän sanoi.
"Etkä mene!" hänen isänsä huudahti.
"Miehet ovat tulleet varastamaan eivätkä taistelemaan. Ettekö nyt näe sitä? Jos he aikoisivat taistella, aloittaisivat he ampumisen. Nyt he väittelevät vain hevosistani."
Guy tarttui pyssyynsä. Hän näytti äreän päättäväiseltä eikä hänen silmiensä kiilto ilmaissut pelkoa.
"Poika, tunnen Daggsin", hänen isänsä sanoi. "Ja tunnen Jorthinkin. He ovat tulleet tänne tappaakseen meidät. Jos vain menet ulos, kohtaa sinua varma kuolema."
"Lähden joka tapauksessa. He eivät saa varastaa hevosiani silmieni edestä. Eivätkä miehet ole pyssynkantomatkan päässäkään."
"Guy, sinun ei tarvitse lähteä yksinäsi", sanoi Jacobs iloisesti tullen lähemmäksi.
Guy Isbelin punatukkainen nuori vaimo ei muuttanut ilmettäkään. Hänet oli kasvatettu kovassa koulussa, hän tiesi, millaisia miehet ovat tällaisina hetkinä. Mutta Jacobsin vaimo pyysi: "Bill, älä pane henkeäsi vaaraan parin hevosen tähden."
Jacobs nauroi ja vastasi: "Eipä tässä ole suurtakaan vaaraa", ja lähti Guyn mukaan. Heidän tekonsa tuntui Jeanista tyhmänrohkealta. Hän piti heitä ja ratsastajaryhmää tarkasti silmällä ja huomasi, että Daggsilla ja Jorthilla oli vakavat aikomukset. Jean näki Daggsin laskeutuvan satulasta pyssy kädessään, muiden seuratessa hänen esimerkkiään, kunnes puolet heistä oli laskeutunut maahan.
"Isä, he aikovat ampua", Jean huusi kovasti. "Huutakaa Guylle ja Jacobsille. Pakoittakaa heidät palaamaan takaisin."
Vanhus ja Bill Isbel huusivat ja Blaisdell karjui jyrisevällä äänellään.
Jeankin huusi kimeästi: "Guy, juokse, juokse!"
Mutta Guy Isbel meni laitumelle toverinsa kanssa välittämättä huudoista – ikäänkuin uhkaavia hevosvarkaita ei olisi olemassakaan. He olivat kulkeneet noin neljänneksen matkasta laitumen poikki ja lähestyivät juuri hevosia, kun Jean näki punaisia välähdyksiä, ja valkoiset savupilvet tuoksahtivat ilmaan rosvojoukosta. Sitten kuului pyssyjen kovia, kaikuvia pamahduksia.
Guy Isbel pysähtyi äkkiä ja pudottaen pyssynsä kohotti käsivartensa ilmaan ja kaatui suulleen. Jacobs käyttäytyi kuin olisi äkkiä saanut näkymättömän lyönnin. Häneenkin oli osunut. Käännyttyään hän alkoi juosta ja juoksikin nopeasti muutamia askelia. Silloin kuului jälleen kiivaita laukauksia. Hän heitti pyssyn kädestään ja keskeytti juoksunsa huutaen käheästi, mutta jatkoi kuitenkin kulkuansa kumarassa ja horjuen. Nyt pamahti jälleen laukaus ja Jean kuuli luodin sattuvan häneen. Jacobs vaipui polvilleen ja sitten kasvoilleen.
Tämä äkillinen murhenäytelmä lamaannutti Jeanin. Hän ei voinut irroittaa katsettaan liikkumattomista ruumiista.
Hänen käsivarteensa tarttui käsi – vapiseva naiskäsi, hento, kova ja jännittynyt.
"Bill on tapettu!" kuiskasi murtunut ääni. "Pidin heitä silmällä... He ovat molemmat kuolleet."
Jacobsin ja Guyn vaimot olivat hiipineet Jeanin taakse ja katselleet hänen selkänsä takaa murhenäytelmää.
"Pyysin Billiä, ettei hän menisi", änkytti Jacobsin vaimo. Peittäen kasvonsa käsillään hän horjui huoneen nurkkaan, missä toiset naiset puristivat hänet syliinsä vapisten ja kalpeina. Guy Isbelin vaimo seisoi ikkunan luona katsellen Jeanin olkapään yli. Hän oli rohkea kuin mies. Hän oli katsellut kuolemaa silmiin ennenkin.
"Niin, he ovat kuolleet", hän sanoi katkerasti. "Mutta kuinka saamme heidän ruumiinsa sieltä?"
Tämä kysymys näytti herättävän Gaston Isbelin jäätävästä lumouksesta, jonka vallassa hän oli.
"Hyvä Jumala, tämä on helvetillistä naisillemme!" hän huusi käheästi. "Poikani! Poikani!... Jorthit murhasivat hänet!"
Jean näki osan rosvoista ratsastavan pois ja toisten alkavan kiertää vasemmalle taluttaen hevosiaan.
"Heillä on varmasti mielessään jokin kepponen", sanoi Bill Isbel.
"Bill, hakkaa reikä takaseinän viidenteen hirteen", isä määräsi. "Meidän täytyy pitää heitä silmällä."
Vanhempi poika tarttui kirveeseen ja karkoitettuaan pois lapset, jotka olivat leikkineet takanurkan läheisyydessä, alkoi hakata reikää määrättyyn kohtaan. Pienokaiset perääntyivät ihmettelevin, vakavin silmin. Naiset siirsivät tuolejaan ja painautuivat lähemmäksi toisiaan, odottaen ja kuunnellen.
Jean piti silmällä rosvoja, kunnes he katosivat näkyvistä siirtyen pohjoisten ja läntisten rakennusten takaiselle viettävälle, pensaita kasvavalle maalle.
"Ilmoita minulle, sittenkuin reikä on valmis", Jean pyysi mennen keittiöön ja sieltä varovasti matalaan vajamaiseen rakennukseen. Siellä säilytettiin talon halkovarastoa talvisin. Koska rakoja ei oltu tukittu savella, saattoi hän katsella kolmelle taholle. Rosvot olivat matkalla katajikkoon. He katosivat näkyvistä, mutta palasivatkin hetkisen kuluttua takaisin ilman hevosia. Jeanista näytti kuin he aikoisivat hyökätä rakennukseen, mutta he pysähtyivätkin pensaikon laitaan ja neuvottelivat kauan aikaa. Jean näki heidät selvästi, vaikka he olivatkin niin kaukana, ettei hän tuntenut heitä erikseen. Muuan heistä erkani yhteensulloutuneesta joukosta. Jean luuli häntä joko Daggsiksi tahi Jorthiksi. Kuka hän lie ollut, mutta hänen kovasta, käheästä äänestään ja liikkeistään päättäen Jean alkoi epäillä hänen toimivan pullon vaikutuksesta.
Hetkisen kuluttua Bill Isbel huusi Jeanille hiljaa: "Jean, reikä on valmis, mutta emme näe ketään."
"Minä näen heidät", Jean vastasi. "He neuvottelevat. Minusta näyttää aivan siltä kuin joko Jorth tahi Daggs olisi juovuksissa. Hän yllyttää miehiä hyökkäämään kimppuumme, mutta miehet vastustelevat. Käske isän ja muidenkin olla varuillaan; ilmoitan teille heti, kun he alkavat liikehtiä."
Jorthin joukko ei pitänyt kiirettä. Toiset istuutuivat maahan ja toiset kävelivät edestakaisin. Hetken kuluttua katosi pari miestä pensaikkoon, luultavasti takaisin hevosten luo. Jonkin ajan kuluttua he palasivat kantaen taakkaa, ja kun se oli laskettu maahan, istuutuivat kaikki rosvot sen ääreen. He olivat noutaneet ruokaa ja juomaa. Jeanin oli pakko naurahtaa vakavasti heidän kylmäverisyydelleen. Hän muisti samalla monta Hakkelusveitsi-sakin suorittamaa uhkarohkeaa tekoa. Jean oli kiitollinen lykkäyksestä. Kuta kauemmin rosvot viivyttäisivät hyökkäystään, sitä paremmin olisi Isbelin puoluelaisilla aikaa kokoontua tänne. Mutta hyökkääminen päivän aikaan olisi kovin uhkarohkeaa. Yö antaisi siihen paljon suotuisamman tilaisuuden.
Bill tuli pari kertaa kuiskaamaan jotakin Jeanille. Jännitys suuressa huoneessa, josta ei voitu pitää silmällä rosvoja, oli varmaankin kova. Jean kertoi hänelle mitä oli nähnyt. "Syövät ja juovat!" Bill huudahti. "Hitto vieköön, mutta –! Tämä ärsyttää vanhusta. Hän haluaa lopettaa taistelun."
"Sano hänelle sen voivan loppua liiankin pian, ellei hän ole hyvin varovainen", Jean vastasi tiukasti.
Bill palasi rakennukseen mutisten itsekseen. Sitten seurasi pitkä epätietoinen odottaminen, jonka kuluessa Jean katseli, kuinka rosvot virkistivät itseään. Päivä oli kuuma ja tyyni. Rakennuksessa vallitsevan luonnottoman hiljaisuuden rikkoivat silloin tällöin lasten iloiset naurahdukset. Nämä äänet järkyttivät Jeania. Leikkivät lapset! Sitten toinen ääni, joka oli niin heikko, että hänen oli pakko jännittää korviaan kuullakseen sen, häiritsi häntä tehden hänet surulliseksi – hänen isänsä hitaat askeleet, kun tämä lakkaamatta käveli edestakaisin huoneessa. Mitä hänen isänsä mielessä mahtoikaan tänään liikkua!
Vihdoin rosvot nousivat ja ottaen pyssynsä lähtivät laskeutumaan rinnettä yhtenä miehenä. He tulivat monta sataa metriä lähemmäksi, kunnes Jean suunnaten uhkaavasti pyssynsä mutisi itsekseen, että jos he vielä lähestyisivät muutamia kymmeniä metrejä, merkitsisi se monen joukkoon kuuluvan miehen loppua. Mutta miehet tiesivät pyssyjen kantomatkan tarpeeksi hyvin ja poikkesivat vielä kerran suorakulmaisesti syrjään. Kun he pääsivät aitausten kohdalle, painautuivat he maahan kadoten Jeanin näkyvistä. Tämä tosiseikka teki hänet levottomaksi. Miehet koettivat tietysti ryömiä rakennuksia kohti. Noiden aitausten päässä oli oja, jonka penkereet olivat niin korkeat, että ne kelpasivat suojaksi, ja sitäpaitsi jatkui oja yhdensuuntaisesti rakennusten kanssa tuskin sadan metrin päässä niistä ja oli niin ruohon ja pienten pensasten peitossa, että rosvot saattoivat ampua niiden takaa ikkunoihin ja savella täytettyihin rakoihin, joutumatta itse juuri ollenkaan vaaraan. Kun he eivät ilmestyneet enää näkyviin, luuli Jean saaneensa selville heidän suunnitelmansa. Hän odotti kuitenkin vielä hetkisen, kunnes huomasi pieniä tomupilviä kohoavan penkereen äärimmäisestä päästä. Tehtyään tämän huomion hän kiiruhti keittiön kautta suureen huoneeseen, missä hänen äkillinen ilmestymisensä säikäytti miehiä.
"Menkää pois näkyvistä!" hän määräsi tiukasti mennen nopeasti ovelle ja sulkien sen. "He ovat penkereen takana aitauksen luona ja aikovat ryömiä pitkin ojaa lähemmäksi meitä... Tämä näyttää pahalta. He voivat ampua meitä ruohon ja pensaiden takaa. Meidän pitää olla hyvin varovaisia katsoessamme ulos."
"Hyvä on!" hänen isänsä vastasi. "Te naiset pysytte lasten kanssa siinä nurkassa. Ja parasta on, että paneudutte pitkäksenne lattialle."
Blaisdell, Bill Isbel ja vanhus kyyristyivät suuremman ikkunan viereen ja tirkistelivät ulos raoista. Jean asettui pienemmän ikkunan ääreen, ja hänen terävät silmänsä värähtelivät kuin kompassin neula. Hänen tarkkaava katseensa huomasi jokaisen ruohonkorren liikkeen ja heinäsirkan hypyn.
"Katsokaa nyt tarkasti!" hän huusi toisille miehille. "Näen tomua... He ovat tulossa penkereen paljaan paikan kohdalla... näen pyssyn suun... mustan hatun... ja enemmän tomua. He hajaantuvat penkereen taakse."
Kovat äänet ja penkereen korkeimman, pensaisimman kohdan takaa kohoavat keltaiset tomupilvet todistivat oikeaksi Jeanin huomion. Rosvot näyttivät halveksivan vaaraa.
Äkkiä Jean näki vilahdukselta jonkun liikkuvan pensaiden takana. Hän jännittyi heti kuin ruoskansiima.
Sitten pitkä hatuton ja takiton mies tuli kokonaan näkyviin. Aurinko valaisi hänen vaaleaa takkuista tukkaansa. Daggs!
"Hei siellä, Isbelit!" hän huusi ivallisen rohkeasti. "Tulkaa esille taistelemaan!"
Jean suuntasi salamannopeasti pyssynsä ja laukaisi. Hän näki hiustukkoja lentävän Daggsin päästä ja punaisen verivirran. Sitten kajahtivat hänen toveriensa nopeat laukaukset. Kaikki kuulat sattuivat rosvon horjuvaan ruumiiseen, mutta Jean tiesi, että hänen kuulansa oli tappanut Daggsin, ennenkuin nuo toiset kolme olivat osuneet häneen. Daggs kaatui suulleen penkereelle, niin että puolet hänen ruumiistaan ja käsivarret jäivät näkyviin. Sitten rosvot vetivät hänet alas. Kuului käheitä huutoja. Paikalta kohonnut keltainen tomu ajelehti tuulen mukana pois.
"Daggs!" huudahti Gaston Isbel. "Jean, ammuit hänen päälakensa puhki. Näin sen painaessani liipasinta. Me muut tuhlasimme turhaan ammuksemme."
"Hyvä Jumala, hän oli varmaankin hullu tahi juovuksissa näyttäytyessään tuolla tavalla ja uhmatessaan meitä", sanoi Blaisdell hengittäen kiivaasti.
"Arizona kohtelee ilkeästi meitä texasilaisia", Isbel sanoi ivallisesti. "Täällä on varmasti ollutkin aivan liian rauhallista. Rosvot eivät ole harjaantuneet taisteluun, ja luulenpa Daggsin unhottaneen taitonsa."
"Daggs käyttäytyi yhtä tyhmästi kuin Guy ja Jacobs", Jean sanoi. "He olivat tyhmänrohkeita ja Daggs oli juovuksissa. Olkoon se meille opiksi."
Jean oli tuntenut whiskyn hajua palatessaan huoneeseen. Bill ryyppäsi kernaasti eikä isäkään ollut kohtuullinen. Blaisdellkin joi itsensä joskus päihdyksiin. Jean päätti mielessään, ettei hän salli viinan turmella heidän mahdollisuuksiaan.
Pyssyt alkoivat pamahdella ja penkereen takaa nousi savupilviä. Kuulat lensivät vinkuen karkeiden uutimien läpi sattuen paksuun oveen, ja muuan rikkoi hirsien välisen saven Jeanin edessä ollen vähällä sattua häneen. Toinen yhteislaukaus seurasi toistaan. Rosvoilla oli makasiiniluodikot ja he tyhjensivät ne. Jean siirtyi toiseen paikkaan. Toisetkin miehet seurasivat hänen järkevää esimerkkiään. Yhteislaukaukset muuttuivat yhdeksi ainoaksi jatkuvaksi paukkinaksi. Sitten se lakkasi äkkiä. Huone oli täynnä tomua, joka oli sekoittunut Jeanin ja hänen toveriensa ampumien laukausten savuun. Jean kuuli lasten hillityn hengityksen. He olivat nähtävästi hyvin peloissaan, mutta eivät huutaneet. Naisetkin vaikenivat.
Penkereen takaa huusi muuan kova ääni:
"Tulkaa näkyviin! Haluatteko tulla tapetuiksi kuin lampaat?"
Tähän ivaan ei vastattu. Jean palasi paikalleen ikkunan ääreen ja toisetkin seurasivat hänen esimerkkiään. He tirkistivät varovaisesti ulos.
"Pojat, älkää ampuko, ennenkuin näette jonkun", sanoi Gaston Isbel. "Ehkä he hetken kuluttua tulevat huolettomiksi. Jorth kyllä varoo näyttämästä itseään."
Rosvot eivät uudistaneet enää yhteislaukauksiaan, vaan alkoivat harkitusti ammuskella vuorotellen eri kulmilta. Muutamia kuulia sattui seiniin, muutamat taasen osuivat ikkunoiden pieliin rikkoen ne, mutta useimmat tunkeutuivat hirsien välisen saven läpi. Jean käsitti piakkoin, etteivät nämä vaaralliset laukaukset olleet vahingonlaukauksia. Ne oli tarkasti suunnattu ja useimmat niistä sattuivat alimmaisiin rakoihin. Viekkauden rosvojen joukossa oli hyviä ampujia, ja he koettivat nyt hakea rakennuksen julkipuolen heikompia kohtia. Ellei Jean olisi maannut pitkällään, olisi häneen osunut pari kertaa. Hänen mieleensä juolahti iskeä kiiloja korkealle hirsien väliin, ja nousten polvilleen niiden varaan hänen onnistui katsella ulos ikkunan yläosasta, mutta tämä asento oli niin kömpelö ja vaikea, ettei hän voinut pysytellä siinä kauan aikaa.
Hän kuuli luodin sattuvan johonkin huoneessa olijaan, joka ei kuitenkaan päästänyt ääntäkään. Jean kääntyi katsomaan. Bill Isbel painoi olkapäätään, ja punaisia pilkkuja ilmestyi hänen paitaansa. Hän pudisti päätään Jeanille nähtävästi ilmoittaakseen, ettei haava ollut vaarallinen. Naiset ja lapset makasivat suullaan eivätkä siis voineet nähdä tapahtumaa. Oli selvää, ettei Bill halunnut ilmaista sitä heille. Blaisdell sitoi verisen olkapään huivilla.
Rosvot ampuivat yhtämittaa laukaisten aina muutamien minuuttien kuluttua. Isbelit eivät vastanneet. Jean ei ampunut enää ainoatakaan laukausta sinä iltapäivänä. Auringonlaskun lähestyessä, kun piirittäjät näyttivät tulevan levottomiksi, Blaisdell ampui jotakin pensaiden takana liikkuvaa, ja samalla paukahti Gaston Isbelin suuri buffalo-pyssykin.
"Mitähän he aikovat tehdä pimeän tultua ja mihin meidän on parasta ryhtyä?" Blaisdell mutisi.
"He eivät mitenkään uskalla hyökätä kimppuumme", Gaston sanoi.
"Mutta saattavat sytyttää rakennukset palamaan", Bill Isbel lisäsi. Hän oli synkin veljeksistä. Jokin näytti painavan hänen mieltään.
"Jorthit ovat kyllä ilkeitä, mutta he eivät luullakseni uskalla polttaa meitä", Blaisdell vastasi.
"Pyh!" Gaston Isbel huudahti. "Kylläpä sinä tunnet vähän Lee Jorthia. Hän nylkisi minut mielellään elävältä ja sirottelisi tulisia hiiliä veriselle lihalleni."
Niin he juttelivat illan pimetessä. Jean Isbel ei puhunut juuri mitään, vaan punnitsi mahdollisuuksia mielessään. Pimeys muutti rosvojen hyökkäyssuunnitelman. He asettivat miehiä rakennusten neljälle puolelle ja nämä etuvartiat ampuivat säännöllisin väliajoin. Luodit sattuivat hirsiin häiritsemättä Isbeleitä lainkaan.
"Jean, mitä ajattelet tästä?" kysyi vanha karjanomistaja.
"Minusta näyttää, että he ovat valmistautuneet pitkälliseen taisteluun", Jean vastasi. "He ampuvat vain näyttääkseen meille olevansa varuillaan."
"Niinkö luulet? Millaisiin toimenpiteisiin aiot ryhtyä?"
"Lähden kohta vakoilemaan."
Gaston Isbel oli tyytyväinen kuullessaan Jeanin aikeen.
Huoneessa oli aivan pilkkopimeä. Naisilla oli vettä ja ruokaa läheisyydessä. Jean piti kaikkia tarkasti silmällä syödessään lihaa, leipää ja maitoa. Vihdoin nukahtivat väsyneet lapset; naiset kuiskailivat keskenään nurkassa.
Noin yhdeksän aikaan Jean ilmoitti lähtevänsä vakoilemaan.
"He olivat voitolla päivän aikaan, mutta eivät pimeässä", hän tuumi,
Jean kiinnitti uumilleen ammusvyönsä, suuren puukkonsa ja revolverinsa ja meni pyssy kädessään keittiön ovesta pihalle. Yö oli tavallista pimeämpi, sillä tähdetkin olivat pilvien peitossa. Hän nojautui seinään odottaessaan, kunnes hänen silmänsä tottuisivat pimeään. Hän kykeni intiaanien tapaan näkemään hyvin yölläkin ja tunsi sitäpaitsi kaikki paikat rakennusten, vajojen ja aitausten ympärillä sekä jokaisen hirren, puun ja kiven taloin läheisyydessä. Noin neljännestunnin kuluttua Jean hiipi pois.
Hän pysytteli seinien varjossa, sitten hedelmäpuiden ja vihdoin viinamarjapensaiden suojassa. Kyyristyen pensaiden taakse hän pysähtyi katselemaan ja kuuntelemaan. Hän oli nyt aukean maan rajalla ja hänen edessään oli vähitellen kohoava rinne. Hän näki seetrien ja katajien tummat ryhmät; rakennuksen pohjoispuolella välähti tuli ja laukaus pamahti. Jean kuuli luodin sattuvan rakennukseen. Hiljaisuus kietoi sitten vaippaansa yksinäisen talon ja pimeys peitti sen kuin musta vaippa. Ilmasta kuului hiljaista hyönteisten surinaa, himmeät salamat valaisivat silloin tällöin eteläistä taivaanrantaa. Hän kuuli kerran ääniäkin, voimatta sanoa, miltä suunnalta ne tulivat. Silloin paukahti toinen laukaus. Luoti lensi Jeanin yli ja sattui rakennukseen.
Hän livahti piilostaan ja hiipien kuulumattomin askelin pääsi ensimmäiseen katajikkoon. Siellä hän odotti kärsivällisesti ja liikkumatta rosvojen toista laukausta. Kuultuaan toisen laukauksen Jean kiersi oikealle. Pensaikot, katajikot ja yksinäiset seetrit peittivät tätä rinnettä soveltuen oivallisesti Jeanin tarkoituksiin. Hän aikoi näet kiertää siltä puolelta ammuskelevan rosvon taakse. Jean kiipesi harjanteen laelle, laskeutui vastakkaisen rinteen juurelle, kääntyi sitten vasemmalle lähestyen vihdoin hitaasti sitä paikkaa, jonka läheisyyteen hän otaksui rosvon asettuneen. Pitkällinen oleskelu luonnonhelmassa vuorokaudet läpeensä oli kehittänyt hänen suunta-aistinsa melkein yhtä varmaksi kuin näönkin. Tulen välähdys todisti hänen tulleen suoraan miestä kohti. Jeanin tarkoitus oli ryömiä tämän Jorthin joukkueeseen kuuluvan miehen luo ja tappaa hänet äänettömästi veitsellä. Jos suunnitelma onnistuisi, aikoi Jean sen jälkeen ryömiä toisen rosvon luo. Laskien pyssynsä maahan hän ryömi eteenpäin käsillään ja polvillaan hiljaa kuin kissa. Kulku oli kuitenkin hyvin hidasta. Hänen piti hapuilla eteenpäin ja varoa tarkasti katkaisemasta oksia tahi vyöryttämästä kiviä. Hänen hirvennahkaiset vaatteensa eivät kahisseet pensaita vasten. Jean näki rosvon istuvan kummun laella aukion keskellä. Hän oli yksinään. Jean näki hänen hehkuvan savukkeensa pään. Kummun laki oli kallioinen ja sopimaton Jeanin tarkoitukseen. Hän ei voinut ryömimällä päästä rosvon kimppuun. Hän palasi senvuoksi kärsivällisesti ja hitaasti takaisin hakemaan pyssyään.
Löydettyään sen hän alkoi hiiviskellä takaisin vielä hitaammin kuin äsken, sillä pyssy vaikeutti hänen liikkeitään. Mutta hän ei aiheuttanut pienintäkään ääntä ja saapui vihdoin aukean laen laidalle vakoilemaan rosvoa, jonka tumma vartalo kuvastui taivasta vasten. Välimatka ei ollut viittäkymmentä metriä pitempi.
Kun Jean kohottautui polvilleen ja nosti varovasti pyssyään, johtui muuan ajatus hänen mieleensä. Jos tuo mies sattuisikin olemaan Ellen Jorthin isä! Vapisten koko ruumiiltaan Jean laski pyssynsä alemmaksi. Hän ei halunnut tappaa Ellenin isää – ei voinut tehdä sitä niin suuresti hän rakasti tyttöä. Tänä julmana hetkenä, kun hän tiesi, kuinka suurta etua hänellä olisi tässä taistelussa intiaanimaisesta viekkaudestaan ja kyvyistään, hän totesi täydellisesti kummallisen, toivottoman ja vastustamattoman rakkautensa tyttöön. Hän ei koettanutkin kieltää sitä enää. Kuin yö ja autio erämaa, kuin Jorthien ja Isbelien välisen taistelun välttämättömyys, oli tämäkin rakkaus olennainen kieltämätön tosiseikka. Hän ei voisi tappaa Ellenin isää. Hän ei voisi tehdä sitä harkitusti. Ja miksi ei? Tähän kysymykseen ei kuulunut vastausta. Eikö hän ollut uskoton isälleen? Hän ei voinut milloinkaan toivoa saavansa Ellen Jorthia omakseen. Hän ei halunnut sellaisen tytön rakkautta. Mutta hän rakasti tyttöä. Hänen piti taistella tätä petollista ja salaperäistä intohimoaan vastaan. Jean muisteli tytön kauneutta ja suloutta, rohkeutta ja mielenkiintoa, häpeää ja alennusta, mutta ylinnä säilyi kuitenkin muisto tytön suloudesta. Jean kohotti kasvonsa tummansinisen, tähtikirkkaan taivaan äärettömiä avaruuksia kohti. Hän saattoi tuntea, että hänenkin olentonsa oli atomi maailmankaikkeudessa. Mikä oli hän, mikä oli hänen kostonhimoinen isänsä, mitä olivat viha, intohimot ja taistelut verrattuina nimettömään, äärettömään ja aina pysyvään, johonkin, minkä olemassaolon hän tunsi tänä synkkänä hetkenä?
Mutta rosvot, nuo Daggsit ja Jorthit, olivat tappaneet hänen veljensä Guyn, murhanneet hänet raa'asti ja säälimättömästi. Guy oli ollut Jeanin leikkitoveri ja hänen lempiveljensä. Bill oli aina ollut salaperäinen ja itsekäs, ja Jean ei ollut milloinkaan rakastanut häntä yhtä suuresti kuin Guytä. Nyt lepäsi Guy kuolleena niityllä. Taistelu oli alkanut verisesti. Jean karaisi mieltään; veri alkoi jälleen virrata kuumana hänen suonissaan. Synkkä kostonhimo valtasi hänet. Hänen täytyi tappaa, aina ja missä tahansa. Tämä mies saattoi tuskin olla Ellenin isä, sillä Jorth oli varmasti pääjoukkonsa keskuudessa. Jean voisi vallan mainiosti ampua rosvon, ja joukko otaksuisi hänen laukaustaan tämän heidän toverinsa säännönmukaisesti ampumaksi. Kohottaen äkkiä pyssynsä Jean suuntasi sen tummaa olentoa kohti ja painoi liipasinta. Pamahduksen jälkeen hän nousi ja hiipi pois. Hän ei katsellut eikä kuunnellut laukauksensa vaikutusta. Kylmä hiki peitti hänen kasvonsa, kämmenensä ja rintansa. Kauhistuttava, lyijynraskas, kuvottava tunne kouristi hänen sydäntään. Luonto oli varustanut hänet intiaanin lahjoilla, mutta niiden käyttäminen tällaiseen tarkoitukseen synnytti kapinan hänen sielussaan.
Isbelien veri hallitsi häntä kuitenkin. Tuuli puhalsi kylmästi hänen kasvoihinsa ja hänen olonsa alkoi tuntua keveämmältä. Mentyään kujanteen poikki hän sivuutti läntiset vajat kiertäen niiden taitse niitylle. Ruohikossa hän ryömi äänettömästi oikealle ollen yhtä varovainen kuin äsken rinteellä, mutta täällä hän ei pysähtynyt niin usein eikä liikkunut niin hitaasti. Hän aikoi ryömiä niin kauaksi oikealle, että voisi sivuuttaa penkereen pään, jonka takana rosvot olivat hyvässä turvassa. Tähän ojaan kokoontui vettä keväisin ja kesämyrskyjen aikana niin paljon, että se riitti karjalle.
Jean erehtyi suunnasta ja tuli penkereelle lähelle sen päätä. Hän ei kuitenkaan tullut levottomaksi, vaan painautui siihen hetkiseksi pitkäkseen kuuntelemaan. Jonkun ajan kuluttua pamahti laukaus. Hän ei nähnyt välähdystä, mutta päätteli sen kuuluneen rakennusten pohjoispuolelta.
Jean sai selville, että lähin vahti ammuskeli penkereen laidalta noin sadan metrin päässä hänestä ja seuraava taasen muutamia metrejä tuonnempaa. Siis pari rosvoa aivan lähekkäin. Hän mietti hetkisen, mitä hänen nyt olki paras tehdä, päättäen vihdoin ryömiä heidän taakseen niin lähelle kuin mahdollista.
Penkereen takaisessa ojassa oli hyvä polku, jota pitkin oli mainio lähestyä vihollisia. Se oli kuiva, hiekkainen ja korkean rikkaruohon reunustama. Ainoa hankaluus oli, että hänen oli melkein mahdotonta estää ruohoa kahisemasta. Hän kiemurteli eteenpäin vatsallaan kuin etana tuuma tuumalta; vihdoin hän huomasi istuvan miehen, joka kuvastui mustana tummansinistä taivasta vasten. Tämä rosvo oli laukaissut pyssynsä kolmasti Jeanin lähestyessä. Jean katseli ja kuunteli hetkisen, ryömi sitten yhä lähemmäksi, kunnes mies oli parinkymmenen askeleen päässä hänestä.
Jean tunsi tupakan hajua voimatta kuitenkaan nähdä savukkeen tahi piipun hehkumista, koska mies istui selin häneen.
"Kuulehan, Ben", tämä mies sanoi toverilleen, joka istui kumarassa muutamien metrien päässä, "minusta tuntuu kummalliselta, ettei Craig enää ammuskelekaan tuolla."
Jean tunsi Greavesin kuivan verkkaisen äänen, ja hänen ruumiinsa jännittyi kuin hyppyyn kyyristyneen pantterin.
VIII
"Minäkin ajattelin samaa", toinen mies vastasi, "ja kuulehan, eikö tuo viimeinen laukaus ollut liian terävä Craigin pyssyn pamahdukseksi?"
"Nyt kun ajattelen sitä, myönnän sinun olevan oikeassa", Greaves sanoi.
"Minäpä lähden sinne katsomaan."
Rosvon tumma vartalo hävisi näkyvistä penkereen taakse.
"Sinun on parasta lähestyä häntä hitaasti ja varovasti", varoitti Greaves. "Mene vain niin lähelle, että voit huutaa hänelle... Ehkä tuo kirottu sekarotuinen Isbel hyökkää kimppuumme kuin intiaani."
Jean kuuli pehmeiden askelten etääntyvän märässä ruohikossa ja sitten oli kaikki hiljaa. Hän lepäsi vatsallaan poski hiekassa ja hänen oli pakko katsella ylöspäin nähdäkseen Greavesin tumman vartalon penkereellä. Hän aikoi tappaa Greavesin tavalla tahi toisella, mutta hänellä oli sentään niin paljon tahdonvoimaa, että jaksoi vastustaa kiihkoa, joka myrskysi hänen rinnassaan kovemmin kuin milloinkaan ennen. Jos hän nousisi ja ampuisi rosvon, tekisi se tyhjäksi hänen suunnitelmansa hiipiä kiertotietä pitkin niiden rosvojen kimppuun, jotka ampuivat rakennuksia. Hän halusi huutaa hiljaa Greavesille: "Tässä näet sekarotuisen!" ja tappaa hänet, kun hän kääntyisi hämmästyneenä katsomaan. Hän aikoi viipymättä toteuttaa vaarallisen suunnitelmansa ja hyökätä miehen kimppuun.
Jean henkäisi syvään. Laskien pyssynsä maahan ja nousten varjomaisen hiljaa seisoalleen hän vetäisi veitsen esille. Sitten hän kevein nopein hyppäyksin liukui pengertä pitkin. Greaves kuuli varmaankin kahinaa tahi intiaanikenkien pehmeitä nopeita kumahduksia, koska hän kääntyi säpsähtäen. Ja samassa silmänräpäyksessä Jeanin vasen käsivarsi kiertyi voimakkaasti ja lujasti kuin käärme Greavesin kaulaan. Jeanin oikea käsi, joka piteli veistä, oli vapaa, joten hän olisi voinut suorittaa tekonsa heti, yhdellä iskulla, mutta kun hänen paljas käsivartensa puristui kuuman, paisuvan niskan ympärille, sai villi intiaaniveri hänessä vallan. Hänen isänsä vihollisen pelkkä tappaminen ei riittänyt. Jean tunsi samanlaista synkkää iloa, kuin iskiessään ensi kerran Simm Brucea kasvoihin, jolloin Greaves oli ivaillut – oli yhtynyt Brucen ilkeään, Ellen Jorthia koskevaan viittaukseen.
Greaves oli raskas ja voimakas. Hän pyörähti jalat edellä taaksepäin, niinkuin suopunkiin joutunut sonni. Mutta Jeanin ote kesti. He vyörähtivät penkereeltä hiekkaiseen ojaan ja Jean joutui päällimmäiseksi.
"Greaves, otaksumisesi oli oikea", Jean sähisi. "Olen tuo sekarotuinen... Ja nyt aion iskeä sinua veitselläni ensin Ellen Jorthin ja sitten Gaston Isbelin vuoksi."
Jean katsoi vastustajaansa leimuavin silmin. Sitten hänen oikea kätensä heilautti suurta veistä, joka välähtäen upposi kahvaa myöten Greavesin ruumiiseen.
Silloin Greavesin raskas jäntevä ruumis vetäytyi kokoon ja ponnahti suoraksi. Hän oli kuin kuolintuskissaan kamppaileva voimakas eläin. Päästäen tukahtuneen, hirvittävän ja kaamean huudon hän vääntäytyi irti ja kohoten polvilleen sukkelasti ja notkeasti ojensi pyssynsä, mutta Jean hyökkäsi jälleen hänen kimppuunsa ja puristi hänet syliinsä kuin karhu. Greaves ampui, mutta ei voinut kääntää pyssyä niin, että laukaus olisi osunut. Irroitettuaan oikean kätensä Jean heilautti taas suurta veistään. Greavesin voimat sammuivat hirvittävään, käheään huutoon. Hänen pyssynsä pamahti jälleen pudoten sitten hänen käsistään. Hän horjui ja Jean päästi hänet irti. Isbelien vihollinen kaatui hervotonna ojaan. Jean haki pyssyä ja näkikin sen kiiltelevän tähtien valossa. Tarttuen siihen hän hyppäsi penkereen yli ja juoksi suoraan rakennuksia kohti Jorthin joukon kiljuessa ja huutaessa raivoissaan.
Jean ponnahti aidan yli, kiiruhti kujanteen poikki aitauksen suojaan ja pääsi hetkisen kuluttua ensimmäisen rakennuksen luo. Hän nojautui sen seinään huoahtaakseen hieman. Hänen sydämensä tykytti haljetakseen, veri kohisi ja sykki kuumana hänen valtimoissaan. Hän oli purrut hampaansa yhteen ja hänen täytyi ponnistaa voimiaan voidakseen avata suunsa ja saattaakseen hengittää vapaammin ja syvempään. Mutta nämä ruumiilliset tunteet eivät olleet mitään verrattuina hänen mielensä tilaan. Hän oli kostanut Guyn puolesta, harventanut Jorthien rivejä ja todistanut isänsä kerskailun oikeaksi. Nämä seikat soivat hänelle jonkin verran tyydytystä. Mutta ei edes se katkeransuloinen tosiasia, että Ellen Jorthin maineen tahraaja oli saanut palkkansa, voinut haihduttaa jonkinlaista epäilyä ja pahoittelua, joka tuntui vain lisääntyvän tuntien kuluessa.
Päästyään hapuilemalla halkovajaan hän meni keittiöön ja sitten ääntäen hiljaa suureen huoneeseen.
"Jean! Jean!" kuului sieltä hänen isänsä vapiseva ääni.
"Niin, olen palannut", Jean vastasi.
"Oletko haavoittumaton?"
"Olen, paitsi säärtäni, jossa on luullakseni pieni kuulan raapaisema naarmu. En tiennytkään siitä mitään, ennenkuin nyt... Siitä vuotaa hieman verta, mutta vaarallinen se ei ole."
Jean kuuli hiljaisia askelia ja joku ojensi häntä kohti vapisevat kätensä. Sisar Annie syleili häntä. Jean tunsi hänen rintansa kohoilemisen ja sykinnän.
"Hyväinen aika, Annie, en ole vahingoittunut!" hän sanoi painaessaan tyttöä rintaansa vasten. "Paneudu nyt lepäämään ja koeta nukkua."
Jean talutti hänet pimeässä nurkkaan; hänen sydämensä oli täysi. Puhuminen oli vaikeata, sillä pelkkä Annien käden kosketus muistutti hänelle, ettei hänen onnistunut seikkailunsa millään tavalla muuttanut naisten kohtaloa.
"Mitä siellä tapahtui?" kysyi Blaisdell.
"Nujersin pari heistä", Jean vastasi. "Sen miehen, joka ammuskeli läntiseltä harjanteelta, ja Greavesin."
"Mitä?" huudahti hänen isänsä.
"Greavesko siellä huusikin", Blaisdell sanoi. "Hyvä Jumala, en ole milloinkaan kuullut sellaisia huutoja! Mitä teit hänelle, Jean?"
"Iskin häntä veitselläni. Katsokaa, olin suunnitellut, että hiivin toisen luota toisen luo, enkä senvuoksi halunnut aiheuttaa melua, mutta en päässytkään Greavesia etemmäksi."
"Se lopettaa varmasti heidän ammuskelemisensa pimeän aikana", mutisi Gaston Isbel. "Nyt saamme odottaa jotakin muuta – tulta luultavasti."
Vanhan karjanomistajan otaksuminen toteutui osaksi. Jorthin miehet lopettivat ampumisen. Heistä ei kuultu eikä nähty enää mitään, mutta tätä hiljaisuutta ja piirityksen keskeyttämistä oli vaikeampi kestää kuin ampumista. Pitkät pimeät tunnit kuluivat hitaasti. Miehet valvoivat ja lepäsivät vuorotellen, mutta ei ainoakaan heistä nukkunut. Vihdoin pimeys vaaleni ja harmaa sarastus alkoi pilkoittaa idästä. Taivas alkoi rusottaa kaukaisten selänteiden takana ja päivä valkeni.
Lapset heräsivät nälkäisinä ja äänekkäinä nukuttuaan pois pelkonsa. Naiset käyttivät hyväkseen rauhallista aamua ja valmistivat kuuman aamiaisen.
"Ehkä he ovat menneet tiehensä", vihjaisi Guy Isbelin vaimo tirkistäen ulos ikkunasta. Hän oli tehnyt niin monta kertaa aamunkoiton jälkeen. Jean näki hänen tarkastelevan vakavana laidunta, kunnes hänen katseensa pysähtyi Guyn tummaan liikkumattomaan ruumiiseen, joka lepäsi suullaan ruohikossa. Hänen katseensa huolestutti Jeania.
"Ei, Esther, he eivät ole vielä poistuneet", Jean vastasi. "Näin muutamia heistä tuon pensaikon laidassa."
Blaisdell oli toivorikas. Hän sanoi Jeanin yöllisen teon masentaneen Jorthin puoluelaisia, joten he eivät uskaltaisi jatkaa piiritystään niin päättäväisesti kuin eilen. Huomattiin kuitenkin pian, että Blaisdell oli väärässä. Heti auringonnousun jälkeen rosvot alkoivat ampua yhteislaukauksia neljältä puolelta ja paljon lähempää kuin eilen. Yöllä he olivat luoneet multavalleja ja rakentaneet puisia rintavarustuksia, joiden takaa he nyt ampuivat. Jean ja hänen toverinsa näkivät välähdykset ja savukiehkurat niin hyvin, että alkoivat vastata tuleen.
Puolen tunnin kuluttua huone oli niin täynnä savua, ettei Jean nähnyt nurkkaan painautuneita naisia. Hurja ammuskeleminen laimeni hieman muuttuen samalla tarkemmin suunnatuksi. Ponnahtava luoti raapaisi Blaisdellin päätä tehden tuskallisen, mutta vaarattoman haavan. Esther Isbel tyrehdytti verenvuodon ja sitoi Blaisdellin pään, tehden sen taitavasti ja pelkäämättä. Vanha texasilainen ei voinut istua hiljaa tämän tehtävän aikana. Katsellessaan käsiään, joista hän koetti hieroa pois verta, hän kiihoittui kovasti.
"Isbel, meidän pitää lähteä sinne ja tappaa heidät kaikki", hän toisteli yhtämittaa.
"Meidän pitää päinvastoin pysytellä täällä", vastasi Gaston Isbel. "Odotan Blueta, Gordonia ja Fredericksiä; he aloittavat ampumisen tuolta. Heidän pitäisi olla jo täällä, ja uskallanpa lyödä vetoa, että he muuttavat taistelun kulun toisenlaiseksi."
Mutta Isbelin toiveet eivät toteutuneet. Ampumista jatkui yhtämittaa päivälliseen saakka, jolloin Jorthin puoluelaiset lopettivat sen.
"Mitähän niillä nyt on mielessä?" Isbel kysyi. "Pojat, lopettakaa tekin ampumisenne ja odottakaa."
Savu haihtui vähitellen, kunnes huone oli taas valoisa. Esther käytti hyväkseen tätä käännettä luodakseen vielä kerran silmäyksen niitylle. Jean näki hänen säpsähtävän äkkiä kovasti ja sitten jäykistyvän kauhusta.
"Katsokaa!" hän huusi.
"Esther, peräydy!" vanha karjanomistaja määräsi. "Pysy poissa sieltä ikkunan vierestä!"
"Mitä hittoa!" Blaisdell mutisi. "Onko hän menettänyt järkensä."
Esther näytti muuttuneen kiveksi. "Katsokaa, siat ovat murtautuneet laitumelle!... Ne syövät suuhunsa Guyn ruumiin!"
Estherin sanat kauhistuttivat jokaista. Jean tarkasti nopeasti laitumen. Suuri musta sikalauma oli todellakin ilmestynyt laitumelle ja tonki ruohikossa hyvin lähellä sitä paikkaa, jossa Guy Isbelin ja Jacobsin ruumiit olivat. Tämä sikalauma kuului karjanomistajalle ja sai kuljeskella vapaana.
"Jane, nuo siat –" Esther änkytti Jacobsin vaimolle. "Tule katsomaan!... Tiedätkö mitään sikojen tavoista?"
Nainen riensi ikkunaan katsomaan. Hän jäykistyi kuten Estherkin..
"Isä, syövätkö siat ihmislihaakin?" Jean kysyi huohottaen.
Vanhus tuijotti niitylle hämmästyksen vallassa. Tämä täydellisesti odottamaton tilanne järkytti häntä.
"Jean, voitko ampua noin kauaksi?" hän kysyi käheästi.
"Noita sikojako? En, sillä ne ovat pyssynkantomatkan ulkopuolella."
"Jumalan nimessä, olemme vangittuina tänne ja saamme voimattomina katsella kauhistuttavaa näkyä!" vanhus huudahti hyvin peloissaan. "Katsokaa tuota aitaan ilmestynyttä aukkoa! Jorthit ovat tehneet sen... päästääkseen siat niitylle."
"Isbel, asiat eivät sentään voine olla niin pahasti", Blaisdell vastusti pudistaen veristä päätään. "Ei suinkaan Jorthkaan voisi tehdä niin helvetillistä kepposta."
"Se on jo tehty!"
"Ehkä siat eivät löydäkään Guyn ja Jacobsin ruumiita", sanoi Blaisdell hiljaa. Hän nähtävästi itsekin epäili tämän toiveensa toteutumista.
"Katsokaa!" huudahti Esther kimakasti. "Ne kulkevat suoraan laitumen laitaa kohti!"
Sellaiselta näytti Jeanistakin kohtalokas totuus. Hän katseli niitylle kalpeana, pahoinvointia tuntien. Anniekin tuli tirkistämään ikkunasta ja huudahti kauhusta. Jacobsin vaimo seisoi vaieten, kauhun lamauttamana.
Blaisdell vannoi hirmuisen valan. "Isbel, emme voi jäädä tänne katsomaan, kuinka siat syövät ruumiit!"
"Meidän on pakko! Mitä voisimmekaan tehdä?"
Esther kääntyi miesten puoleen. Hän oli kalpea ja tyyni, mutta hänen silmänsä leimusivat kuin harmaat liekit.
"Jonkun pitää kiirehtiä tuonne hautaamaan kuolleet miehemme", hän sanoi.
"Hyväinen aika, lapsi, se tuottaisi varman kuoleman. Sinähän näit, mitä tapahtui Guylle ja Jacobsille... Meidän pitää mukaantua siihen. Koettakaamme olla katselematta ulos."
Jean arvaili, voisiko kukaan olla katsomatta kauheaa näkyä. Tilanne oli hirveä. Suuret siat tonkivat ja repivät ruohikkoa, toiset laiskasti ja toiset nopeasti, koko lauman lähestyessä vähitellen molempia ruumiita. Johtaja, suuri laiha karju, joka oli saanut nähdä nälkää täällä hedelmättömässä maassa, oli tuskin viidenkymmenen jalan päässä Guy Isbelistä.
"Annie, tuo minulle äkkiä joku pukusi ja hattu", Jean sanoi tointuen lamaannuksestaan. "Lähden sinne valepuvussa. Ehkä voin haudata heidät."
"Ei!" määräsi hänen isänsä jyrkästi ja hänen tummat kasvonsa hehkuivat, "Guy ja Jacobs ovat kuolleet. Emme voi nyt auttaa heitä."
"Mutta, isä –" rukoili Jean. Estherin kiihko ja muiden naisten kasvoissa näkyvä tuska liikuttivat häntä kovasti.
"Kiellän sen ehdottomasti!" Gaston Isbel komensi.
"Minä lähden!" huusi Esther kaikuvalla äänellä.
"Sinun ei tarvitse lähteä yksinäsi!" sanoi Jacobsin vaimo toistaen tietämättään miehensä sanat.
"Te pysytte täällä!" huusi Gaston Isbel käheästi.
"Minä lähden", vastasi Esther. "Teillä ei ole mitään oikeutta kieltää minua. Mieheni on kuollut. Kukaan ei voi pidättää minua. Aion karkoittaa siat pois ja haudata mieheni."
"Kuuntele nyt, taivaan nimessä, minua, Esther!" huudahti Isbel. "Jos näyttäydyt niityllä, tappaa Jorthin joukkue sinut."
"He voivat olla ilkeitä, mutta ei kukaan valkoinen mies ole sentään niin kurja."
He rukoilivat häntä luopumaan aikeesta, mutta turhaan. Hän työnsi heidät syrjään rientäen keittiön kautta pihalle, Jacobsin vaimon seuratessa häntä. Jean ehti parahiksi ikkunaan katsomaan, kuinka molemmat naiset kääntyivät kujanteelle. Hän odotteli peloissaan laukauksia, mutta piirittäjien joukosta kuului vain äänekästä melua. Jeanin helpotukseksi kuului sieltä raakaa naurua. Ehkä Jorthit eivät sentään olleet niin kehnoja kuin hänen isänsä luuli. Molemmat naiset menivät avonaiseen vajaan ja palasivat sieltä kantaen kuokkia ja lapioita.
"Heidän pitää kiiruhtaa kovasti", Gaston Isbel huudahti.
Kääntäessään katseensa Jean huomasi, että lauman johtaja oli vainunnut ruumiit ja lähti laukkaamaan niitä kohti.
"Juokse, Esther, juokse!" Jean huusi niin kovasti kuin suinkin.
Naiset riensivät. Jean alkoi ampua. Karju pääsi jo Guyn ruumiin viereen. Jeanin laukaukset eivät kantaneet eivätkä peloittaneet sitä. Toisetkin siat olivat nyt vainunneet ruumiit ja kiiruhtivat johtajansa luo. Esther ja hänen toverinsa katosivat äkkiä näkyvistä vajan taakse, heidän huutonsa kajahtelivat kovasti ja kimakasti, ja niiden sävyssä oli jotakin kauhistuttavaa. Siat näyttivät pelästyvän. Johtaja kohotti pitkän kärsänsä, katseli ja kääntyi pois. Toiset olivat pysähtyneet, sitten nekin kääntyivät ja kiirehtivät pakoon.
Huoneessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus; samoin Jorthin miesten keskuudessa. Kaikkien silmät olivat nähtävästi kohdistuneet noihin urhoollisiin vaimoihin. He hakkasivat turpeen rikki ja kaivoivat haudan Guy Isbelille. Esther kietoi hänet hartiahuiviinsa, koska hänellä ei ollut muuta kääreliinaa. Haudattuaan hänet he kiiruhtivat senjälkeen Jacobsin luo, joka lepäsi muutamien metrien päässä. He kaivoivat haudan hänellekin. Rouva Jacobs riisui hameensa ja kääri hänet siihen. Molemmat naiset ponnistelivat kovasti nostaessaan hänet maasta ja laskiessaan hänet hautaan, sillä hän oli hyvin painava. Kun hänet oli peitetty, polvistui leski haudan ääreen. Esther meni toisen haudan luo, mutta jäi seisomaan eikä ollut lainkaan sen näköinen kuin olisi rukoillut. Hän näytti traagilliselta – naiselta, joka oli menettänyt isänsä, äitinsä, sisarensa, veljensä ja nyt miehensä täällä verisessä Arizonassa.
Näiden murhattujen miesten vaimojen urhoollinen käyttäytyminen sai varmasti Jorthin ja hänen miehensä häpeämään. He eivät ampuneet laukaustakaan toimituksen aikana eivätkä antaneet muitakaan merkkejä itsestään.
Huoneessa oltiin hiljaa. Jeanin silmät kyyneltyivät, niin että hänen oli pakko tämän tästä pyyhkiä niitä. Vanha Isbel ei koettanutkaan peitellä kyyneliään. Blaisdell huojutti karvaista päätään ja nieleskeli yhtämittaa. Naiset tuijottivat jonnekin avaruuteen, ja lapset katselivat vanhempiaan hämmästyneinä ja suurin silmin.
"Nyt he palaavat", Isbel sanoi tuntien ääretöntä huojennusta, "ja hämmästyksekseni Jorth salli heidän haudata kuolleensa."
Tämä tosiseikka tuntui kummalliselta Gaston Isbelistä. Kun naiset tulivat huoneeseen, sanoi vanhus änkyttäen: "Olen todellakin iloinen... Olin väärissä vastustaessani teitä... ja väärässä siinäkin, mitä sanoin Jorthista."
Ei kukaan ehtinyt vastata hänelle, koska Jorthin joukko, ikäänkuin korvatakseen menetetyn ajan ja rasittavan häpeäntunteensa, uudisti hyökkäyksensä ampuen yhtämittaa hurjasti. Huoneessa-olijoiden piti maata pitkällään alimmaisen hirren vieressä varjeltuakseen luodeilta. Kuulia satoi ikkunasta huoneeseen, ja hirsien välinen savi oli ammuttu kokonaan pois seinien alaosasta. Ampumista kesti toista tuntia, mutta sitten se vähitellen harveni lakaten vihdoin kokonaan.
"Huh, nyt he ovat ampuneet loppuun kaikki ammuksensa", sanoi Gaston Isbel.
"En ole varma siitä", vastasi Blaisdell, "mutta kyllä he ovat tuhlanneet niitä kosolti."
"Kuunnelkaa!" Jean huusi äkkiä, "joku huutaa."
"Hei, Isbel!" huudettiin kovalla, käheällä äänellä. "Antakaa naistenne taistella puolestanne."
Gaston Isbel ponnahti säpsähtäen istualleen ja hänen kasvonsa kalpenivat. Jean ei tarvinnut muuta todistusta tietääkseen, että puhuja oli Jorth. Vanha karjanomistaja oikaisihe täyteen pituuteensa ja välittämättä lainkaan hengestään riensi ikkunaan. "Jorth", hän huusi, "haastan sinut taistelemaan mies miestä vastaan!"
Siihen ei vastattu. Jean kiskoi isänsä pois ikkunan luota. Sen jälkeen seurasi jännittynyt hiljaisuus, jonka Blaisdell vihdoin rikkoi sanoen uskovansa taistelun loppuneen ainakin tällä haavaa. Kukaan ei väittänyt vastaan. Gaston Isbel ei näyttänyt uskovan sitä. Jean, joka oli asettunut vahtiin keittiöön, totesi vihdoin Jorthin joukon luopuneen piirityksestään, sillä hän näki heidän kokoontuvan pensaikon laitaan hieman alemmaksi kuin edellisenä päivänä. Muulien vetämät vankkurit ilmestyivät tielle ja kääntyivät rinnettä kohti. Satuloituja hevosia talutettiin esille katajikosta. Jean näki miesten kantavan kaatuneensa vankkureihin, jotka sitten suuntasivat kulkunsa kylää kohti. Seitsemän ratsastajaa, jotka taluttivat neljää miehetöntä hevosta, ratsasti laaksoon.
"Isä, he ovat poistuneet", Jean sanoi. "Me voitimme tässä taistelussa... Kunpa vain Guy ja Jacobs olisivat kuunnelleet varoituksiamme!"
Vanhus nyökäytti alakuloisena päätään. Hän oli vanhentunut melkoisesti näinä kovina päivinä. Hänen tukkansa oli entistään harmaampi. Nyt, kun taistelun aiheuttama kiihko oli haihtunut, muuttui hänen käytöksensä kokonaan. Hän oli hiljainen ja sairaalloisen surullinen, alistuen vastustelematta kohtaloonsa.
Isbelit eivät jatkaneet entistä totuttua elämäntapaansa. Blaisdell ratsasti kotiinsa, järjestääkseen siellä asiat sellaiseen kuntoon, että hän saattaisi uhrata kaiken aikansa tähän taisteluun. Gaston Isbel ryhtyi odottamaan sukunsa kokoontumista.
Hänen perheensä miehiset jäsenet vahtivat vuorotellen kartanoa seuraavan yön. Ja sitten valkeni toinen päivä. Se toi sanan Blaisdelliltä, että Blue, Fredericks, Gordon ja Colmor olivat matkallaan Isbelien luo poikenneet hänen luokseen. Tämä uutinen näytti nuorentavan suuresti Gaston Isbeliä, mutta hänen innostuksensa ei kestänyt kauan. Alakuloisena ja kärsimättömänä hän kierteli rakennusten ympärillä tuijotellen etäälle, joskus Blaisdellin taloa kohti, mutta enimmäkseen Grass-laaksoon.
Jeanista tuntui kummalliselta, etteivät Esther ja rouva Jacobs halunneet haudata uudestaan miehiään. Nämä molemmat naiset eivät pyytäneet apua, vaan menivät laitumelle ja kuluttivat siellä monta tuntia laittaessaan hautoja kuntoon. He loivat kummut peittäen ne turpeilla ja asettivat sitten kiviä kumpaankin päähän. Lopuksi he aitasivat ne.
"Luulenpa, että valjastan hevoset ja ajan takaisin kotiin", sanoi rouva Jacobs palattuaan taloon. "Minulla on siellä paljon tehtävää ja suunnittelemista. Matkustan ehkä äitini luo. Hän on vanha ja ilostuu saadessaan minut luokseen."
"Kunpa minullakin olisi jokin paikka, minne voisin lähteä", sanoi Esther Isbel katkerasti.
Gaston Isbel kuuli hänen huomautuksensa. Hän kohotti päänsä vihaisesti ja loukkautuneena.
"Esther, et ole lainkaan ystävällinen", hän sanoi.
Tämä punatukkainen nainen, joka ei ollut enää tyttö, pysähtyi hänen tuolinsa eteen katsoen häneen hirveän vihaisesti ja ivallisesti harmailla silmillään.
"Gaston Isbel, aion sanoa teille muutamia seikkoja", hän vastasi kovalla äänellä. "Koska te ja Lee Jorth vihaatte toisianne, miksi ette voi käyttäytyä kuin miehet?... Te kirotut texasilaiset sekoitatte verisiin riitoihinne jokaisen sukulaisenne ja ystävänne, voidaksenne tappaa toisenne. Arizonalaiset miehet eivät menettele niin. Kaikki saamme nyt kärsiä ja meidän naisten elämä tuhoutuu ikuisiksi ajoiksi vain siksi, ettette voi sopia Jorthin kanssa. Jos olisitte mies, menisitte tappamaan hänet itse, saattamatta naisia leskiksi ja lapsia orvoiksi."
Jean vääntelehti ivan vaikutuksesta. Gaston Isbel kalpeni lyijynharmaaksi. Hän ei voinut vastata Estherille. Säälimätön totuus vaiensi hänet. Painaen päänsä hitaasti kumaraan hän jäi liikkumattomaksi näyttäen säälittävän traagilliselta, ja siinä asennossa hän pysyi, kunnes nopea kavioiden kapse ilmaisi jonkun ratsastajan lähestyvän. Blaisdell tuli taloon valkoisella ratsullaan taluttaen kuormahevosta, ja hänen takanaan ratsasti ryhmällinen hampaisiin asti asestautuneita miehiä, joilla myös oli kuormahevoset.
"Laskeutukaa maahan ja tulkaa huoneeseen", Isbel tervehti heitä. "Bill, pidä sinä huolta heidän matkatavaroistaan, mutta älä irroita satuloita ratsujen selästä."
Ratsastajat, joilla oli jalassa saappaat ja kannukset, kokoontuivat huoneeseen ja heidän asunsa sopi heidän tehtäväänsä. Jean tunsi heidät kaikki. Fredericks oli hontelo texasilainen, jonka iho oli tomunvärinen ja silmät kirkkaat ja terävät kuin haukalla. Hänen äitinsä oli ollut Isbeleitä. Gordonkin oli kaukaista sukua Jeanin perheelle. Hän oli pikemminkin uutteran kaivostyöläisen kuin varakkaan karjanomistajan näköinen. Blue oli vieraista huomattavin ja kuuluisin. Pienenä, kyyryisenä ja harmaasilmäisenä miehenä, jonka olentoon vuosikausia kestänyt paimenelämä oli painanut leimansa, hän oli aito texasilainen, rauhallinen, kylmä ja vaarallinen. Bluen texasilainen maine oli hämärä ja siihen viitattiinkin harvoin, koska epäedulliset lausunnot olivat osoittautuneet vaarallisiksi. Hän oli ainoa joukosta, jolla ei ollut luodikkoa mukanaan. Mutta hänellä oli vyössään pari revolveria, mitä tapaa texasilaiset harvoin käyttävät.
Annie Isbelin sulhanen, Colmor, oli suvun nuorin ja läheisin Jeanille. Hänen ja Annien kohtalo liikutti syvästi Jeania kypsyttäen samalla aatteen, jota Jean oli suunnitellut mielessään. Hänen sisarensa rakasti suuresti tätä laihakasvoista teräväsilmäistä arizonalaista, ja helposti saattoi huomata, että Colmorkin vastasi hänen tunteisiinsa. He olivat nuoria ja heillä oli pitkä elämä edessään. Colmorin sekoittaminen tähän sotaan tuntui senvuoksi Jeanista säälittävältä. Tarkastellessaan heitä, kun he keskustelivat keskenään erillään muista, Jean näki Annien sivelevän Colmorin rintaa ja hänen tummien, kaunopuheisten, nälkäisten ja pelästyneiden silmiensä lausuvan kysymyksiä, joita hänen huulensa eivät ilmaisseet. Jean meni heidän luokseen laskien käsivartensa heidän hartioilleen.
"Colmor, sinun on Annien vuoksi parasta pysyä erilläsi Jorthien ja Isbelien välisestä taistelusta", kuiskasi hän.
Colmor näytti loukkautuneelta. "Mutta, Jean, tässähän on kysymyksessä Annien isä", vastasi hän. "Minähän kuulun melkein perheeseenne."
"Olet Annien sulhanen ja, taivaan nimessä, minä varoitan sinua lähtemästä mukaamme!" Jean kuiskasi.
"Mukaanneko?" Annie änkytti.
"Niin. Isä lähtee heti ajamaan takaa Jortheja. Etkö ole huomannut sitä? Ja siellä syntyy helvetillinen taistelu."
Annie katsoi Colmoriin sielukkain silmin sanomatta mitään. Hänen katseensa oli jalo. Hän halusi ohjata sulhastaan oikeaan, ja kuitenkin pysyi hänen suunsa suljettuna. Ja Colmorkin paljasti mielensä ahdingon. Miesten laki sitoi häntä eikä hän voinut rikkoa sitä, vaikka hän käsittikin tällä hetkellä, kuinka kokonaan väärä se oli.
"Jean, isäsi auttoi minua pääsemään alkuun", hän sanoi vakavasti, "ja kaikki on menestynyt hyvin tähän saakka. Kun pyysin häneltä Annieta vaimokseni, sanoi hän olevansa iloinen saadessaan minut perheensä jäseneksi... No niin, kun alettiin puhua tästä taistelusta, pyysin isältäsi lupaa liittyä hänen joukkoonsa, mutta hän ei halunnut kuulla siitä puhuttavankaan. Vasta jonkin ajan kuluttua, kun hänelle ilmestyi uusia vihollisia, hän vihdoin suostui. Luulen hänen nyt tarvitsevan minua. En voi peräytyä, en edes Annienkaan vuoksi."
"Minä tekisin niin sinun asemassasi", Jean vastasi tietäen valehtelevansa.
"Jean, uskallan lyödä vaikka vetoa, että selviydyn tästä taistelusta hengissä", Colmor sanoi hymyillen. Hän ei aavistellut mitään eikä tuntenut sellaista sairaalloista epävarmuutta kuin Jean.
"Hyväinen aika, kyllä kai – sinulla on yhtä hyvät mahdollisuudet kuin kaikilla muillakin", vastasi Jean. "En ollutkaan niin paljon huolissani sen asian vuoksi."
"Minkävuoksi sitten?" kysyi Annie vakavasti.
"Vaikka Andrew pääsisikin hengissä taistelusta, ovat hänen kätensä silti tahraantuneet vereen", Jean sanoi kiihkeästi. "Hän ei voi selviytyä siitä muuten... Alan jo ymmärtää, miltä lähimmäisen tappaminen tuntuu... ja tahtoisin, ettei miehesi ja lastesi isän tarvitsisi sitä milloinkaan kokea."
Colmor ei ymmärtänyt Jeania niin täydellisesti kuin Annie. Hän säpsähti hieman ja hänen tummat silmänsä laajenivat, mutta hän oli nuori, hurjapäinen ja uskollinen Isbeleille.
"Jean, sinun ei tarvitse olla huolissasi minun omantuntoni vuoksi", hän sanoi katse terävänä. "Olisin äärettömästi mielissäni, jos vain saisin ampua kaikki nuo kirotut Jorthit."
Tämä oli hänen kantansa Jorthien ja Isbelien välisessä taistelussa. Jeanilla ei ollut enää mitään sanottavaa. Hän kunnioitti Annien ystävää ja oli hyvin suruissaan Annien vuoksi.
Gaston Isbel käski kantaa pöydälle lihaa ja leipää vierailleen. Kun hänen käskyään oli toteltu, veivät naiset lapset viereiseen huoneeseen ja sulkivat oven.
"No, nyt voimme syödä ja keskustella."
Vastatulleet halusivat aluksi kuulla kaikki tähän astiset tapahtumat. Blaisdell oli kyllä kertonut näkemänsä ja kuulemansa, mutta se ei riittänyt. He ahdistivat Gaston Isbeliä kysymyksillään. Tämä selosti pontevasti talon ympärillä tapahtuneen taistelun vaiheet omien vaikutelmiensa mukaisesti. Bill Isbeliäkin kehoitettiin puhumaan, mutta hän oli viime aikoina muuttunut synkäksi ja vaiteliaaksi. Huolimatta Jeanin valppaudesta hän oli jatkanut juopotteluaan. Sitten pyydettiin Jeania kertomaan, mitä hän oli nähnyt ja tehnyt. Jean oli aikonut vaieta kaikesta ensiksikin itsensä vuoksi ja toiseksi siksi, ettei hän halunnut puhella omista töistään, mutta kuullessaan näiden vakavien tarkkaavaisten miesten pyynnön hän käsitti, että kuta tarkemmin hän kuvailisi heidän vihollistensa julmuutta ja ilkeyttä ja kuta vilkkaammin hän selostaisi omaa osanottoansa sodan ensimmäiseen taisteluun, sitä lujemmin hän liittäisi nämä ystävät Isbeleihin. Siispä hän puhui kaiken, aloittaen tilanteesta, jolloin oli kohdannut Colterin Partaalla, ja lopettaen selostukseen, kuinka oli tappanut Greavesin. Hänen kuuntelijansa istuivat koko hänen kertomuksensa ajan hyvin tarkkaavaisina nojautuen sen lopussa pöytään huohottaen ja jännittyneinä.
"Ah, Greaves sai vihdoinkin ansionsa mukaan!" huudahti Gordon.
Pöydän ympärillä istuvat miehet lausuivat kukin mielipiteensä ja viimeiseksi Blue, jonka lausunto järkytti Jeania kovasti.
"Olipa se omituinen ja helvetillinen tappamistapa! Miksi menettelit niin, Jean?"
"Minähän selitin sen jo. Halusin karttaa melua ja toivoin pääseväni useamman kimppuun."
Blue nyökäytti mietteissään laihaa kotkanpäätään.
Hetkisen kuluttua hän sanoi:
"Olen jo kauan aikaa epäillyt, että joku tämän laakson asukas on varastanut karjaa ja myynyt eläimet rosvoille, ja nyt olen siitä aivan varma."
Tämä lausunto ei näyttänyt hämmästyttävän Gaston Isbeliä niinkään kovasti kuin Jean oli odottanut.
"Tarkoitatko Greavesia vai joitakin hänen ystäviään?"
"En. Heistä ei kukaan ole sekaantunut niin paljon karja-asioihin kuin me. Me tiesimme kyllä kaikki, että Greaves on rikollinen. Tarkoitan vain sitä, että joku rehellisenä pidetty mies joukostamme on tehnyt epärehellisiä kauppoja."
Blue oli enemmän toiminnan kuin sanojen mies, ja koska kaikki tunsivat hänet hyvin luotettavaksi ja teräväjärkiseksi, tekivät hänen voimakkaat sanansa syvän vaikutuksen melkein kaikkiin Isbelin puoluelaisiin. Mutta Jeanin hämmästykseksi hänen isänsä ei raivostunut. Blaisdell sen sijaan puhkesi vihaisiin herjauksiin. Bill Isbelkin osoittautui näistä asioista kummallisen välinpitämättömäksi. Jeanin mieleen juolahti äkkiä epämääräinen ajatus, ehkäpä sama, mikä oli muidenkin mielessä, ja hän arvaili, tiesikö hänen veljensä Bill jotakin tästä rikollisesta toiminnasta. Mutta karkoittaen epäluulonsa hän kuunteli tarkkaavaisesti.
"Ja jos se on totta, on selvää, ettemme voi syyttää Jorthia kaikista varkauksista", lopetti Blue.
"Se on valhetta", sanoi Gaston Isbel töykeästi, "Jorth ja hänen Hakkelusveitsi-sakkinsa ovat tehneet kaikki varkaudet laaksossamme monina vuosina ja heidät on tuhottava."
"Isbel, mielestäni on meille kaikille edullista, että puhumme asioista suoraan", Blue sanoi kylmästi. "Olen tullut tänne puolustamaan Isbeleitä ja sinä tiedät, mitä se tarkoittaa, mutta minä en ole tullut tänne taistelemaan Jorthia vastaan senvuoksi, että hän on rosvo. Muilla voi olla omat syynsä, mutta minulla on seuraava: Sinä autoit minua kerran Texasissa, kun tarvitsin ystävää. Autan sinua nyt puolestani. Koska Jorth on sinun vihollisesi, on hän minunkin."
Gaston Isbel tuli näistä sanoista melkein yhtä liikutetuksi kuin Estherin moitteista. Hänen raivoisa ja sairaalloinen vihansa Jorthia kohtaan oli syöpynyt hänen sydämeensä kuin loiseläin, joka herkuttelee uhrinsa verellä. Bluen teräkseltä helähtelevä ääni ja kylmät harmaat silmät paljastivat hänen ennakkoluulottomuutensa ja hänen uskollisuutensa heimoaan kohtaan. Tässä jälleen, vaikka eri tavalla, Gaston Isbel sai kuulla sen tosiseikan, että muiden täytyi kärsiä, kenties kuollakin, hänen vihansa vuoksi. Ja vanhan karjanomistajan sielu ryhtyi nähtävästi kiihkeästi kapinoimaan hänen luonteensa sokeaa, häikäilemätöntä ja alkuperäistä voimaa vastaan. Niin tuntui Jeanista, joka rakkaudessaan ja sääliväisyydessään arvasi isänsä ajatukset. Oliko se jo liian myöhäistä? Valitettavasti se oli. Gaston Isbeliä ei voitu enää käännyttää takaisin.
"Ryhdytään nyt puhumaan asioista", sanoi Blaisdell töykeästi. "Ehdotan Bluea johtajaksemme ja vaadin, että kaikki tottelevat häntä."
Gaston Isbel vastusti tätä ehdotusta loukkautuen siitä. Hän itse aikoi johtaa puoluelaisiaan.
"Hyvä niinkin. Ilmoita meille vain, mitä pitää tehdä", vastasi Blaisdell.
"Lähdemme seuraamaan Jorthin jälkiä, ja tavalla tahi toisella tapamme hänet – tapamme hänet!... Se lopettaa varmasti taistelun."
Mitä olikaan vanhalla Isbelillä mielessään? Hänen kuuntelijansa pudistivat päätään.
"Ei ollenkaan", Blaisdell sanoi. "Jorthin tappaminen voisi ehkä tyydyttää toiveesi, Isbel, mutta ei millään tavalla lopettaa sotaamme. Meidän on mentävä vielä pitemmälle... Jos lähdemme seuraamaan Jorthin jälkiä täältä, tarkoittaa se, että meidän pitää hävittää koko rosvojoukko olemattomiin tahi kestää viimeiseen mieheen."
"Juuri niin!" huudahti Fredericks.
"Ryypätään sen vahvistukseksi!" sanoi Blue. Oli omituista, että he kaikki kääntyivät tämän teksasilaisen ampujan puoleen, kunnioittaen vaistomaisesti hänen järkeään, sydäntään ja entisiä tekojaan. Blue saattoi menettää tässä taistelussa kaiken, ansaitsematta mitään, ja kuitenkin hänen luonteensa oli sellainen, ettei hän voinut jättää mitään velkaa maksamatta. Hän oli sitäpaitsi kuin taistelijaksi luotu – sen osoitti hänen äänensä, ulkomuotonsa ja vaikutusvaltansa. Kaikki joivat hänen kanssaan, Jeankin, joka vihasi viinaa. Ja tämän maljan juominen oli neuvottelun huippukohta. Ryhdyttiin heti valmistuksiin, jotta voitaisiin lähteä seuraamaan Jorthin jälkiä.
Jeanilta meni vain vähän aikaa omiin valmistuksiinsa. Hevonen, makuuhuopa, reppu, jossa oli lihaa ja leipää, matkaleili, aseet ja niin suuri ammusmäärä kuin hän vain voi ottaa mukaansa, muodostivat hänen varustuksensa. Hänellä oli yllään hirvennahkainen pukunsa, säärystimet ja intiaanikengät. Ratsujoukko oli piakkoin valmis lähtemään. Jean koetti olla katsomatta, kuinka Bill Isbel hyvästeli lapsiaan, mutta ei voinut. Millainen mies Bill lienee ollutkin, hän oli noiden lasten isä ja rakasti niitä. Oli omituista, että pienokaiset näyttivät ymmärtävän näiden jäähyväisten merkityksen. He pysyivät urhoollisina, vakavina ja kalpeina viimeiseen saakka, mutta sitten he murtuivat ja purskahtivat itkuun. Tunsivatko he, ettei heidän isänsä enää milloinkaan palaisi? Jean aavisti tätä synkkää kohtaloa, ja Bill Isbelin vääristyneet kasvot ilmaisivat hänenkin aavistavan samaa. Jean ei nähnyt hänen sanovan jäähyväisiä vaimolleen, mutta hän kuuli vaimon valituksen. Vanha Gaston Isbel unohti lausua jäähyväiset lapsille, tahi ei voinut. Hän ei luonut heihin silmäystäkään. Ja hänen jäähyväisensä Annielle olivat sellaiset kuin hän olisi aikonut viipyä kylässä vain päivän. Jean näki Annien silmien ilmaisevan naisen rakkautta, naisen aavistuskykyä ja naisen surua. Hän ei voinut paeta sisartaan. "Ah, Jean! Ah, veljeni!" Annie kuiskasi syleillessään häntä. "Tämä on hirveätä! Tämä on väärää, väärää, väärää!... Hyvästi!... Jos sinun kerran täytyy tappaa, niin tapa Jorthit!... Hyvästi!"
Anniessakin, vaikka hän olikin ystävällinen ja lempeä, Isbelien veri vihdoin ilmaisi itsensä. Jean luovutti Annien kalpealle Colmorille, joka puristi hänet syliinsä. Sitten Jean pakeni hevosensa luo. Tällainen kodin kylmäverinen hävittäminen oli melkein enemmän kuin hän jaksoi sietää. Täällä oli rakkautta, mutta mitä tänne jäisi?
Colmor tuli viimeiseksi hevosten luo. Hän ei kävellyt suorana eikä sellaisen henkilön tapaan, jonka näkö on kirkas. Kun vaikenevat, jännittyneet ja vakavat miehet nousivat satulaan, ilmestyi Bill Isbelin vanhin lapsi, poika, ovelle. Hänen pieni ruumiinsa näytti jännittyneen voimasta, joka ei ollut surua. Hänen kasvonsa olivat kuin Gass Isbelin kasvot.
"Isä, tapa heidät kaikki!" huusi hän niin äärettömän kiihkeästi, ettei se lainkaan sopinut hänen lapsenäänelleen.
Myrkky oli tarttunut isästä poikaan.
IX
Puolen mailin päässä Isbelin karjatalosta ratsujoukko sivuutti Evartsien hirsimajan, sen pojan kodin, joka oli paimentanut lampaita Bernardinon kanssa.
Gaston Isbel pysähtyi siihen. Heidän ei tarvinnut huutaa, sillä Evarts ja hänen poikansa tulivat heti ulos heidän saavuttuaan paikalle.
"Mitä kuuluu, Jake?" Isbel sanoi. "Haluan puhutella sinua kahden kesken."
"Kyllä, isäntä, laskeutukaa satulasta ja tulkaa sisään."
Isbel vei hänet syrjään ja jutteli hetken kiihkeästi hänen kanssaan. Isbel kielsi Evartsia ottamasta osaa Jorthien ja Isbelien väliseen taisteluun. Evarts oli ollut kauan aikaa Isbelien palveluksessa ja hänen ryppyiset kasvonsa kuvastivat hänen suurta uskollisuuttaan, kun hän itsepäisesti vastusti Isbeliä. Vanhus kovensi lopuksi ääntään: "Ei, sanon sen sinulle! Ja sinä saat tyytyä siihen!"
He palasivat hevostensa luo; Isbel katsoi vakavasti nuoreen Evartsiin, ennenkuin nousi satulaan.
"Poika, hautasitko Bernardinon?."
"Isä ja minä menimme sinne eilen", vastasi poika, "ja olin kovin iloissani, kun nurmisudet eivät olleet raadelleet ruumista."
"Entä lampaat, missä ne ovat?"
"Jätin ne sinne. Aioin jäädä sinne, mutta en uskaltanut, koska olin yksinäni... Lampaat menestyvät mainiosti. Siellä on hyvää vettä ja runsaasti ruohoa, eivätkä pedotkaan tähän vuoden aikaan ahdistele niitä."
"Jake, pidä silmällä laumaa", Isbel vastasi. "Ja ellen sattuisi palaamaan, saat kaikki nuo lampaat omiksesi... Tahtoisin, että poikasi ratsastaisi kylään. Ei meidän kanssamme, niin että joku voisi nähdä hänet, mutta jälkeenpäin. Pysähdymme Abel Meekerin luo."
Jean aavisti levottomana, että hänen isällään oli jälleen jokin salainen ajatus tahi suunnitelma, jota hän ei ollut ilmoittanut tovereilleen. Kun seurue lähti jälleen jatkamaan matkaansa, ratsasti Jean isänsä rinnalle tiedustellen häneltä, miksi hän oli kutsunut Evartsin pojan Grass-laaksoon. Vanhus vastasi siihen, että koska poika saattoi mennä kylään ja palata sieltä ilman vaaraa, voisi hän hyödyttää heitä selostamalla, mitä oli tekeillä Greavesin kaupassa, jossa Jorthin joukko nyt epäilemättä oleskeli. Koska tämä kuulosti järkevältä, hillitsi Jeankin vastustamishalunsa.
Laaksotie oli autio. Kun ratsastajat mailin verran edettyään sivuuttivat kylän laidassa sijaitsevat majat, keksivät Jeanin tarkat silmät muutamia uteliaita ja pelästyneitä ihmisiä, jotka koettivat salaa katsella heitä. Kylän asukkaat olivat tietysti epätietoisia ja kauhuissaan.
He saapuivat pian kylän ulkolaitaan. Siellä oli nähtävästi odotettu heidän tuloaan, koska Jean näki miesten, naisten ja lasten tirkistelevän nurkkien takaa tahi raollaan olevista ovista. Kauempana Jean näki miesten kiiruhtavan takateitä pitkin hedelmätarhojen ja puutarhojen läpi ja juoksevan pohjoiseen päin kylän keskustaa kohti. Olivatko miehet Jorthin joukon ystäviä, jotka kiiruhtivat varoittamaan miehiä? Jean oli varma siitä. Hän huomasi vähitellen, ettei hänen isänsä ollut arvostellut oikein Jorthin ja hänen miestensä suhdetta naapureihinsa. Kylässä oli luultavasti paljonkin sellaisia miehiä, jotka olivat rehellisesti liittyneet Jorthiin, koska he olivat enemmän kiinnostuneet lampaiden kuin karjan kasvattamiseen. Toiset taasen olivat epäilemättä epärehellisiä.
Gaston Isbel johti joukkoaan Grass-laakson keskitse vievää leveää tietä pitkin, kunnes saapui Abel Meekerin asunnon kohdalle. Jean huomasi samaa uteliaisuutta Meekerin ovien ja ikkunoiden takana kuin muuallakin tien varrella. Mutta hetkisen kuluttua aukeni ovi ja lyhyt tummaverinen mies ilmestyi näkyviin. Hänellä oli pyssy kädessään.
"Hyvää päivää, Gass!" sanoi hän. "Mitä hyvää kuuluu?"
"Kuuluu vain pahaa, Abel. Taistelu on alkanut. Pyydän sinua luovuttamaan meille asuntosi."
"Olette tervetulleita. Lähetän omaiseni Jimin luo", sanoi Meeker. "Ja jos tarvitset apuani, olen puolellasi, Isbel."
"Kiitoksia vain, Abel, mutta en aio sekoittaa tähän juttuun enää useampia ystäviä enkä sukulaisia."
"No, olkoon niin, mutta haluaisin hyvin mielelläni liittyä sinuun. Veljeäni Tediä ammuttiin viime yönä."
"Tediäkö? Onko hän kuollut?" Isbel huudahti hämmästyneenä.
"Emme ole saaneet sitä selville", vastasi Meeker. "Jim kertoi Jeff Campbellin sanoneen Tedin menneen Greavesin kauppaan eilen illalla. Greavesin puoluelaiset olivat ystävällisiä Tedille, mutta Greaves ei ollut siellä –"
"Ei varmasti ollutkaan", Isbel keskeytti hymyillen synkästi, "eikä tulekaan sinne enää."
Meeker nyökäytti päätään ymmärrettyään asian ja hänen kasvonsa synkistyivät.
"No niin, Campbell vannoi kuulleensa tapahtuman joltakin, joka oli ollut siellä. Jorthit olivat ryypänneet kovasti ja hieroneet riitaa Tedin kanssa jonkin vanhan lammasjutun vuoksi ja vihdoin joku oli ampunut Tediä. Campbell kertoi, että Ted heitettiin pihalle takaovesta, mutta ettei häntä tapettu."
"Olen pahoillani, Abel, että perheesi joutui kärsimään tästä. Ehkä Ted ei ole pahastikaan haavoittunut. Toivon ainakin niin... ja sinun ja Jimin pitää joka tapauksessa pysyä erillänne tästä."
"Hyvä on, Isbel. Tahdon kuitenkin ilmoittaa sinulle, että jos tämä taistelu kehittyy pitkälliseksi, liittyvät siihen kaikki alangon asukkaat, puolelle tahi toiselle."
"Abel, olet oikeassa", sanoi Blaisdell, "ja juuri senvuoksi aiommekin toimia nopeasti."
"Kuulin, että olitte ampuneet Daggsin", kuiskasi Meeker katsellen ympärilleen.
"Kuulit oikein", vastasi Blaisdell.
Meeker mutisi jotakin partaansa. "Oliko Daggskin Jorthin miesten mukana?"
"Oli".
"Entä missä Guy Isbel on?" kysyi Meeker.
"Kuollut ja haudattu, Abel", vastasi Gaston Isbel. "Olisin nyt kiitollinen, jos laittaisit omaisesi matkalle niin pian kuin suinkin, jotta saisimme asuntosi ja aitauksesi haltuumme. Onko sinulla heiniä hevosille?"
"Kyllä. Vajat ovat puolillaan heiniä", Meeker vastasi poistuessaan. "Tulkaa tupaan."
"Ei; odotamme, kunnes olette lähteneet."
Kun Meeker oli mennyt, tarkastivat Isbel ja hänen miehensä hevosensa hoidellen niitä ja keskustellen hiljaa. Heidän tuloaan oli odotettu ja pieni kylä heräsi huomaamaan läheisen taistelun uhkaavan vaaran. Meekerin asunnosta kuului naisten ääniä ja kiireellisen lähdön aiheuttamaa hälinää.
Leveän tien toiselta puolen tirkisteli ihmisiä joka suunnalta, toiset piileskellen ja toiset kävellen edestakaisin ja kuiskaillen pienissä ryhmissä. Kauempana leveän tien mutkassa sijaitsi Greavesin linnoitusmainen kivirakennus. Matalana, litteänä ja erillisenä se oli uhkaavan ja ilkeän näköinen. Jean huomasi, kuinka tummapukuisia tahi paitahihasillaan olevia miehiä ilmestyi suurelle ovelle katsomaan tielle.
"Vain noin viisisataa pitkää hevosaskelta erottaa meidät noista roistoista", sanoi Blaisdell.
Ei kukaan vastannut tähän pilaan. Gaston Isbel katseli silmät terävinä Greavesin kauppaa. Bluekin näytti vakavalta, ja miettiväiseltä. Kyläläisten käyttäytyminen, Jorthin puoluelaisten levoton odotus ja Isbelin ja tämän miesten vaitelias uhkaava rintama paljastivat Jeanille sen peloittavan tosiseikan, että nyt oli edessä taistelu elämästä tai kuolemasta.
Jean ja Bill taluttivat hevoset aituukseen. Juottaessaan ja ruokkiessaan niitä Jean huomasi, että Bill olisi tahtonut kertoa hänelle jotakin, purkaa hänelle sydämensä. Billin omituinen luonne paljastui aina, kun hän oli täydellisesti selvä. Hän ei ollut kuitenkaan milloinkaan puhunut eikä tehnyt mitään harvinaista. Ellei Colmor samassa olisi häirinnyt heitä, olisi Bill nyt ehkä uskoutunut veljelleen.
"Pojat, vanhus on määrännyt, että meidän pitää vakoilla Greavesin kauppaa kolmelta taholta ja pysytellä ampumamatkan ulkopuolella, kunnes löydämme hyvän suojan, ja sitten hiipiä lähemmäksi ja ampua jokainen Jorthin mies, joka vain näyttäytyy."
Bill Isbel poistui vastaamatta mitään Colmorille.
"No niin, minusta se tuntuu hieman vaaralliselta", sanoi Jean miettiväisesti. "Jorthilla on täällä paljon ystäviä. Joku voisi ampua meidät."
"Minäkin olin sitä mieltä, mutta vanhus tukki suuni. Hän ei siedä nyt minkäänlaista vastustusta. Mutta hänen määräyksensä on joka tapauksessa sangen kummallinen."
"Ehkä hän ymmärtää parhaiten. Ilmoittiko hän mitä hän itse ja muut aikovat tehdä?"
"Ei. Blue kysyi sitä häneltä saaden samanlaisen vastauksen kuin minäkin."
"Minusta tuntuu siltä kuin hän haluaisi erottaa meidät taistelusta", Jean sanoi miettiväisesti. "Ehkä sentään... Isä ei ole mikään hölmö. Colmor, sinun pitää odottaa täällä, kunnes pääsen pois näkyvistä. Kierrän ja hiivin sitten takaapäin niin lähelle Greavesin kauppaa kuin suinkin. Sinun pitää hiipiä sen oikealle puolelle ja pysytellä piilossa."
Jean poistui kiertäen tallin ja kävellen sitten suoraan hedelmätarhan poikki aukiolle, minkä jälkeen hän kiipesi aidan yli kylän pohjoispuolella. Hän pysytteli vajojen ja aitausten suojassa tielle saakka. Hän oli nyt noin neljäsosa mailin päässä Greavesin kaupasta. Jean ei nähnyt ketään. Tie, kedot, pihat ja rakennusten taustat näyttivät autioilta. Mentyään tien poikki Jeanin täytyi lähellä olevien rakennuksien takia tehdä suuri kierros. Greavesin kaupan takana kohosi pensaiden ja viidakon peittämä rinne, jota pitkin hän pääsisi turvallisesti aivan Greavesin kaupan luo. Hän kääntyi sitä kohti. Hetkisen kuluttua hän lähestyi jälleen erästä rakennusta, jonka asukkaat huomasivat hänet. Heidän käyttäytymisensä ilmaisi, kuinka järkyttyneitä he olivat. Jean odotti heidän ampuvan häntä, mutta erehtyikin. Muuan tuntematon mies katseli tarkasti hänen varovaisia liikkeitään heilauttaen sitten kättään kuin ilmoittaakseen Jeanille, ettei hänellä ollut mitään pelättävää. Tämän jälkeen mies katosi. Jean arveli, että mies ei siis kuulunut Isbelien vihollisiin. Senvuoksi hän sivuutti rakennuksen ja päästyään tiheään tammipensaikkoon piiloutui sinne vahtimaan. Tästä paikasta hän näki Greavesin kaupan takapihan, joka oli kuitenkin niin kaukana, ettei hän tiennyt varmasti, kantaisiko hänen pyssynsä sinne asti. Kylän muut rakennukset olivat kaupan kummallakin puolen. Kaupan edustalla oli tie. Jean ei voinut vahtipaikastaan nähdä Meekerin asunnolta johtavaa tietä. Hän tarkasteli ympäristöään toivoen huomaavansa paremman vahtipaikan. Kiertäen rakennuksen hän kiiruhti rohkeasti sen oikealla puolella olevan aukion poikki päästen pian vanhojen vankkurien luo, joiden takana hän aikoi pitää vahtia. Hän ei voinut nähdä kaupan ikkunoita eikä ovea, mutta jos joku Jorthin miehistä tulisi pihalle takaovesta, joutuisi hän Jeanin pyssyn kantomatkalle. Jean antautui siihen vaaraan, että häntä voitiin ampua kummaltakin sivulta.
Hänen näkönsä oli niin terävä ja tarkasteleva, että hän pian huomasi Colmorin, joka hiiviskeli eteenpäin noin sadan metrin päässä vasemmalla. Kaikki hänen ponnistuksensa nähdä vilahdustakaan Billistä olivat turhia. Tämä tuntui Jeanista kummalliselta, koska oikealla puolella oli montakin hyvää paikkaa, joista Bill olisi voinut pitää silmällä Greavesin kaupan julkipuolta.
Colmor katosi pensaikkoon ja Jean jäi yksikseen vahtimaan tyhjentynyttä, hiljaista kylää. Kuunnellessaan ja vahtiessaan hänestä tuntui aika pitkältä.
Äkkiä kantautui Jeanin korviin kova pyssynpaukahdus. Hän ponnahti seisoalleen jännittyneenä ja väristen. Laukaus oli kuulunut kaupan julkipuolelta. Sitä seurasivat kumeat ja kovat revolverien paukahdukset niin nopeasti, ettei hän kyennyt laskemaan niitä. Kuului käheä, ivallinen ja riemuitseva huudahdus. Sitten kuului toisia hurjia ja kummallisia huutoja. Vihdoin oli aivan hiljaista.
Jean oli varma siitä, että jotkut Jorthin heimoon kuuluvat miehet näyttäytyisivät. Hän koetti tyyntyä äkillisten laukausten ja tuon merkillisen huudon aiheuttamasta järkytyksestä. Mutta ketään ei ilmestynyt näkyviin eikä Jeanin korviin kantautunut enää mitään huutoja. Epätietoisuus kävi nyt sietämättömäksi. Hän tahtoi tietää, mitä oli tapahtunut. Hänen synkät aavistuksensa, että jokin onnettomuus oli tapahtunut, muuttuivat ennen pitkää varmuudeksi. Luodikon pamausta oli seurannut äkkiä revolverinlaukauksia. Mitä ne tarkoittivatkaan? Mitä tarkoittivat nuo useat revolverien laukaukset, jotka varmasti olivat eri miesten ampumia? Nämä laukaukset eivät sentään olleet syynä Jeanin pelkoon, vaan niitä seurannut huuto. Vihdoin Jean poistui piilostaan juosten kuin hirvi aukion poikki ja sitten pihan läpi, saapuen tielle. Sinne hän varovaisuuden vuoksi pysähtyi. Hän ei nähnyt ainoatakaan elävää olentoa. Lähtien taas juoksemaan hän saapui pian Meekerin talon takapihalle, mennäkseen sieltä niin nopeasti kuin suinkin huoneeseen.
Colmor seisoi huohottaen pihalla. Hänen kasvonsa nytkähtelivät ja hänen edessään oli monta miestä kyyrysillään pyssyt valmiina laukaistaviksi. Tie oli aivan autio, mikäli Jean voi huomata. Blue istui kynnyksellä ja sytytteli savuketta. Blaisdellkin ilmestyi äkkiä ovelle. Jean ei ollut milloinkaan nähnyt häntä sellaisena.
"Jean, katso tuonne tielle", hän sanoi katkonaisesti ja viittasi isolla vapisevalla kädellään Greavesin kauppaan päin.
Jean katsahti salamannopeasti tielle. Hän huomasi miehen makaavan liikkumattomana keskellä tietä. Mies oli pitkähkö ja hänen paitahihaiset käsivartensa olivat levällään ja harmaa päänsä tomussa – kuolleena! Jean tunsi silmänräpäyksessä, että mies oli hänen isänsä. He olivat tappaneet hänet! Jorthit! Se oli tehty. Hänen isänsä aavistus kuolemastaan oli ollut oikea. Näitä nopeita ajatuksia seurasi huumaava tyhjyyden tunne, joka vaihtui syväksi suruksi. Tällaista tuskaa Jean oli tuntenut vain äitinsä kuoleman jälkeen. Mutta kiduttava tuska haihtui veren voimakkaaseen, hurjaan myrskyyn.
"Kuka sen teki?" kuiskasi Jean.
"Jorth!" Blaisdell vastasi käheästi. "Poika, emme voineet pidättää isääsi, emme mitenkään. Hän oli kuin leijona... Hän suorastaan syöksyi surman suuhun! Ah, se on hirveätä! Mehän olemme tulleet tänne ampumaan ja ammuttaviksi, mutta ei tällä tavalla... Taivaan nimessä, se oli murha – murha!"
Jeanin mykät huulet muodostivat helposti ymmärrettävän kysymyksen.
"Kerro se hänelle, Blue. Minä en voi", Blaisdell jatkoi horjuen takaisin huoneeseen.
"Istuudu, Jean, ja koeta olla rauhallinen", sanoi Blue kylmästi. "Sinähän tiedät meidän jokaisen aavistaneen, että meidät ammutaan tässä taistelussa. Vähät siitä, kuinka monta luotia mies saa nahkaansa. Pääasia on, että toisenkin puolueen miehet saavat suudella tomua samalla tavalla kuin isäsikin."
Tämän miehen tyyneys, hänen rauhallinen alistumisensa kohtaloon, vaikutti rohkaisevasti Jeaniin. Pieni ampuja näytti omaavan kalkkarokäärmeen hävittämisvaiston. Jean istuutui kuivaten hikisiä kasvojaan.
"Jean, isäsi otaksui voivansa yksinään sopia rehellisesti välinsä Jorthin kanssa ja pelastaa meidät kaikki", Blue aloitti puhaltaen savupilven suustaan, "mutta hän myöhästyi. Jos hän olisi vuosia sitten tahi muutamia kuukausiakaan takaperin haastanut Jorthin taisteluun mies miestä vastaan, ei Jorthien ja Isbelien välistä sotaa olisi milloinkaan syttynyt. Gaston Isbelin omatunto heräsi liian myöhään."
"Kiiruhtakaa! Kertokaa minulle, kuinka se tapahtui", huohotti Jean.
"Hetken kuluttua sinun lähtösi jälkeen näin isäsi kirjoittavan jotakin Meekerin raamatusta repäisemälleen lehdelle. Minusta se tuntui kummalliselta. Nuori Evarts saapui sitten tänne. Vanhus vei hänet pihalle kuulomatkan ulkopuolelle ja puhui hänelle, sitten näin hänen antavan pojalle jotakin, jonka jälkeenpäin käsitin tuoksi raamatun lehdeksi, jolle hän oli kirjoittanut. Blaisdell ja minä koetimme pakottaa häntä ilmaisemaan meille tarkoituksensa, mutta hän ei paljastanut sitä sanallakaan. Pidin kaikkea silmällä ja näinkin nuoren Evartsin livahtavan tiehensä takapihan kautta. Noin puolen tunnin kuluttua näin erään paljasjalkaisen pienokaisen menevän tien poikki Greavesin kauppaan... Silloin päätin ottaa selon kaikesta isältäsi. Hän oli lähettänyt Jorthille kirjeen, että tämä tulisi kohtaamaan häntä tielle mies miestä vastaan...
"Eversti Lee Jorth astui kaupasta ulos ja käveli tännepäin noin sata askelta. Sitten hän pysähtyi. Hänellä oli yllään pitkä musta takkinsa ja päässään musta leveälierinen hattu ja hän seisoi liikkumattomana kuin kivi.
"'Mitä helvettiä'! huudahti Blaisdell tointuen horroksistaan.
"Me muut vain katselimme. Näimme isäsi tulevan pihalle. Jokainen aavisti silloin pahaa. Huusin hänelle ja Blaisdell pyysi häntä palaamaan. Samaa pyysivät muutkin, mutta turhaan. Silloin ryhdyin moittimaan häntä ja sanoin olevan päivänselvää, että Jorthin aikomukset eivät olleet rehelliset. Tiesin Jorthin hautovan jotakin kepposta. En ole turhan vuoksi taitava ampuja.
"Isälläsi ei ollut pyssyä. Hän oli sitonut revolverinkotelon kiinni reiteensä. Hän käveli tietä pitkin kuin jättiläinen kiihdyttäen vain vauhtiaan ja pitäen päätään pystyssä. Häntä oli todellakin hauska katsella. Mutta minä olin huolissani. Kuulin Blaisdellin vaikeroivan ja Fredericks kiroili hurjasti... Kun isäsi pysähtyi noin viidenkymmenen askeleen päähän Jorthista, jähmetyimme kaikki. Kuulin isäsi äänen ja sitten Jorthin. Ne leikkasivat kuin veitset. Kuulimme niiden sävystä, kuinka katkerasti he vihasivat toisiaan."
Bluen ääni muuttui hieman käheäksi.
"Isäsi ja Jorth tarttuivat revolvereihinsa yhtä aikaa ja heidän mahdollisuutensa olivat samanlaiset, mutta siinä samassa ampui joku luodikolla kaupasta. Luodikko oli varmasti hyvin suurireikäinen ja kuula sattui luullakseni isääsi keskiruumiiseen. Hän vaipui polvilleen. Ja hän ampui hurjasti, niin hurjasti, etteivät hänen luotinsa osuneet. Sitten hän huojui, ja Jorth juoksi muutamia askelia lähemmäksi ampuen nopeasti, kunnes isäsi kaatui suulleen... Jorth kiiruhti nyt aivan hänen viereensä, kumartui hänen puoleensa ja suoristautui sitten kiljahtaen kuin intiaani... Sen jälkeen hän, pitäen koko ajan varansa, peräytyi hitaasti kaupan luo ja meni sisään."
Bluen ääni hiljeni. Jean painoi pään käsiinsä, heikon väristyksen vapisuttaessa hänen ruumistaan. Tämä kohtaus meni kuitenkin hitaasti ohi, ja Jean huomasi tylsästi ihmettelevänsä omaa välinpitämättömyyttään.
Blaisdell laski suuren kätensä ystävällisesti hänen olkapäälleen.
"Rohkaise mielesi, poikani!" hän sanoi kirkkaalla ja kaikuvalla äänellä. "Isäsihän aavisti tätä, ja samanlainen kohtalo odottaa ehkä meitä muitakin... Jos aikomuksesi oli tappaa Jorth ennen tätä onnettomuutta, niin – Nyt kai tapat hänet varmasti."
"Blaisdell puhuu pötyä", Blue sanoi kylmästi. "Lee Jorth ei tule enää näkemään auringonnousua."
Nämä vetoomukset Jeanin alkuperäisiin vaistoihin, intiaaniin, eivät olleet turhia. Mutta kuitenkin ahdisti hänen mieltään hänelle määrätyn tehtävän julmuus. Hänen mieleensä muistuivat taas Ellen Jorthin kasvot kalpeina ja haihtuvina kuin jonkun ohitse liitelevän haamun.
"Blue", sanoi Blaisdell, "meidän pitää hakea Isbelin ruumis niin pian kuin suinkin ja haudata se. Voimme luullakseni tehdä sen yöllä."
"Varmasti", vastasi Blue. "Mutta huolehtikaa te siitä, sillä minulla on tärkeämpää ajateltavaa."
Bluella näytti todellakin olevan jotakin mielessä, ja se merkitsi pahaa noille nelikulmaiseen kivirakennukseen piiloutuneille miehille. Hän käveli edestakaisin pihalla ja portille vievällä polulla, tuli sitten huoneeseen ja käveli sielläkin edestakaisin yhä nopeammin, kunnes äkkiä pysähtyen kuin paikoilleen naulittuna kohotti kummallisen kiivaasti käsivartensa.
"Jean, kutsu miehet huoneeseen!" hän sanoi jyrkästi. Kaikki tulivat peräkkäin huoneeseen hiljaisina ja vakavina katsellen jännittyneinä pientä texasilaista. Hänen valtansa muihin oli ilmeinen.
"Gordon, seiso sinä ovella ja pidä kaikkea tarkasti silmällä", jatkoi Blue. "Kuunnelkaahan nyt, pojat! Olen ajatellut kaiken valmiiksi. Tällainen ihmismetsästys on minulle yhtä tuttua kuin karjankasvattaminen teille. Ja entisistä kokemuksistani on meille nyt suurta hyötyä. Aion tappaa Lee Jorthin! Hänet ensin ja ehkä hänen veljensäkin. Minun oli pakko ajatella monta keinoa, ennenkuin keksin tämän ainoan kelvollisen. Kuunnelkaa nyt suunnitelmaani. Uskallan lyödä vaikka vetoa, että Jorth juopottelee nyt miestensä kanssa melkoisesti. He eivät aio poistua kaupasta. Ja tietysti he odottavat, että me aloittaisimme taistelun. He luulevat meidän piirittävän kaupan, kuten hekin piirittivät Isbelin talon, mutta me emme menettelekään siten. Aion yllättää heidät. Heidän joukossaan on vain yksin vaarallinen mies, nimittäin Queen. Tunnen hänet, mutta hän ei tunne minua. Ja aion lopettaa työni, ennenkuin hän tutustuu minuun. Sen jälkeen on kaikki hyvin."
Blue keskeytti hetkiseksi. Hänen silmänsä supistuivat ja hänen kasvonsa muuttuivat ankaroiksi ja miettiväisiksi.
"No, kuinka aiot menetellä?" kysyi Blaisdell.
"Tehän tunnette Greavesin kaupan", jatkoi Blue. "Sen ikkunoiden puiset luukut estävät valon näkymästä ulos. No niin, Jorthin joukko ryhtyy varmasti pimeän tultua juhlimaan. He rupeavat juomaan, sytyttävät lampun palamaan ja sulkevat luukut. He eivät ole lainkaan huolissaan meidän vuoksemme. Kauppa on kuin linna eikä pala, ja he uskovat varmasti, ettemme uskalla hyökätä heidän kimppuunsa siellä. No niin, heti kun ilta pimenee, kierrämme tontit päästäksemme Greavesin kaupan kohdalle tien toiselle puolelle. Meidän on parasta jättää Isbelin ruumis paikoilleen taistelun loppuun saakka, koska saamme ehkä muitakin haudattavia. Ryömimme pensaiden taitse Colemannin pihan laidalle, ja silloin on Jeanin vuoro sekaantua leikkiin. Ottakoon hän kirveen ja revolverinsa ja hiipiköön kuin intiaani Greavesin kaupan takapihalle. Ja, Jean, sinun pitää suorittaa tehtäväsi perinpohjaisesti. Mutta vannon, ettei se tule olemaan vaikeata. Siellä on pimeä kuin säkissä, jos joku sattuisikin katsomaan pihalle, ja luulen sinun pääsevän perille saakka, jollet vain hätäile. Ellet muista, millainen Greavesin takapiha on, selitän sen sinulle."
Blue polvistui nyt lattialle piirtäen siihen sormellaan kartan Greavesin tallista ja aidasta, takaovesta ja ikkunasta, ja erittäinkin kivijalan aukosta, jonka kautta mentiin kellariin, jossa Greaves säilytti halkoja ja muita sellaisia tavaroita, jotka eivät pilaudu ulkoilmassa.
"Jean, paina erittäinkin mieleesi, missä tämä aukko sijaitsee", Blue sanoi, "sillä voit piiloutua sinne, jos miehet hyökkäävät pihalle.... No niin, kun olet ryöminyt lähelle Greavesin takaovea ja odottanut siellä tarpeeksi kauan kuunnellen ja katsellen, pitää sinun ponnahtaa jaloillesi ja särkeä kirveelläsi ikkunanluukku. Katsahda samalla nopeasti sisään, jos haluat, sillä se voi olla hyödyllistä. Hyppää sitten äkkiä hakkaamaan ovea. Seiso sen toisella puolen, niin etteivät miehet osu sinuun, jos he alkavat ampua oven läpi. Koeta särkeä ovi, jos suinkin vain voit... Nyt koittaa minun vuoroni. Kun heilutat kirvestäsi, kiiruhdan kaupan edustalle, koska Jorth ja hänen miehensä kiinnittävät tietysti huomionsa takaoveen sattuviin iskuihisi. Niin ainakin luulen. Ja he katsovat sinnepäin. Silloin hyökkään sisään, huudan ja ammun Jorthin seulaksi."
"Hm! Siinäkö kaikki?" kysyi Blaisdell.
"Siinä, ja siinä onkin mielestäni aivan tarpeeksi", Blue vastasi kuivasti.
"Kuinka meidän pitää auttaa sinua?"
"Te voitte suojella minua", vastasi Blue. "Aikomukseni on näet tappaa Jorth ja ehkä hänen veljensäkin. Ehdin ehkä laukaista Queeniakin kohti, mutta haluan olla varma Jorthista. Pääsen ehkä helpostikin pois sieltä; jos niin käy, saatte te siitä tiedon ja voitte silloin antaa pyssyjemme paukkua."
"No niin, Blue, vaikka kunnioitankin sinua suuresti, en todellakaan pidä suunnitelmastasi", sanoi Blaisdell. "Onnistumisesi johtuu hyvin pienistä seikoista, joista jokunen voi mennä myttyyn."
"Blaisdell, luulenpa tuntevani tämän leikin paremmin kuin sinä", vastasi Blue. "Revolverisankari tottelee vaistoaan. Tämä kepponen kyllä onnistuu."
"Mutta entäpä, jos kaupan julkipuolen ovi onkin teljetty. Kuinka silloin käy?" vastusti Blaisdell.
"Siinä ei ole salpaa", Blue sanoi.
"Oletko varma siitä?"
"Olen."
"Hitto soikoon, mies! Etköhän sentään antaudu liian suureen vaaraan?"
Blue vastasi tähän luomalla Blaisdelliin katseen, joka kohotti veren tämän kasvoihin. Karjanomistaja ymmärsi vasta nyt, että tämä pieni ampuja oli pelottomasti saanut katsoa kuolemaa silmiin ennenkin ja että hän nytkin antautui tähän vaaralliseen leikkiin noudattaakseen ainoastaan omia kummallisia kunnianlakejaan.
"Blaisdell, kuulitko milloinkaan puhuttavan minusta Texasissa?" Blue kysyi kuivasti.
"En, Blue, en ainakaan uskalla vannoa sitä", vastasi karjanomistaja anteeksipyytävästi, "ja Isbel oli aina hieman salaperäinen jutellessaan sinusta."
"Nimeni ei ole Blue."
"Mitä! Mikä se sitten on, jos saan kysyä?" Blaisdell sanoi töykeästi.
"King Fisher!"
Blaisdell, samaten kuin muutkin, meni hämmästyksestä sanattomaksi. Jeankin hämmästyi ja joutui sekavien tunteiden valtaan huomatessaan joutuneensa vastakkain pahamaineisimman texasilaisen kanssa, mitä milloinkaan oli syntynyt – henkipaton, jonka otaksuttiin jo aikoja sitten kuolleen.
"Miehet, olisin säilyttänyt salaisuuteni, jos vain hiemankaan toivoisin pääseväni tästä taistelusta hengissä", Blue sanoi. "Mutta minä kaadun. Tunnen sen... Isbel oli ystäväni. Hän pelasti kerran henkeni Texasissa, ja kiitokseksi siitä minä tapan Jorthin. Tekisitte minulle suuren palveluksen, jos joku teistä pääsee tästä hengissä, kertomalla muille, kuka olin ja miksi olin Isbelin puolella, koska tämä lammas- ja karjasota – nämä puheet Jorthista ja Hakkelusveitsi-sakista harmittavat minua. Tiedän Isbelinkin puolella olleen rikollista toimintaa enkä mitenkään halua sellaista mainetta, että tapoin Jorthin senvuoksi, että hän oli rosvo."
"Jumalan nimessä, Blue, tuollaiset puheet ovat nyt turhia!" tiuskaisi Blaisdell kiivaasti ja hämmästyneenä. "Mutta ehkäpä tiedät, mitä puhut... En todellakaan halua kuunnella enempää."
Bill Isbel tuli nyt tyynesti huoneeseen. Jean oli aivan varma siitä, ettei hän ollut kuullut Bluen vakuutuksia, koska hänen raskaat askeleensa olivat kuuluneet soraiselta tieltä vasta Bluen lopettaessa puheensa. Mutta Billin ilmeessä ja hänen tulossaan huoneeseen, sekä siinä tavassa, millä Blue käänsi pois laihat kasvonsa, oli kuitenkin jotain salaperäistä, mitä Jean ei voinut ymmärtää. Jorthien ja Isbelien väliseen sotaan oli siis sellaisiakin syitä, joista Jean ei tiennyt mitään.
Tiesikö Bill sen, minkä Bluekin? Luultavasti. Ja katkerana Jean katsoi autiolle tielle, jossa hänen kuollut isänsä lepäsi valkotukkaisena ja kalpeana auringonvalossa.
"Blue, olisitte voinut salata tämän seikan samoin kuin oikean nimennekin", hän sanoi katkerasti. "Nyt on liian myöhäistä hyvittää mitään... Mutta olen kiitollinen isääni kohtaan tuntemastanne ystävyydestä ja olen valmis auttamaan suunnitelmanne toteuttamisessa."
Jeanin päätös lopetti Blaisdellin ja muiden vastustuksen. Bluen synkkä hymy ilmaisi tyytyväisyyttä. Sitten näyttivät useimmat miehistä joutuvan kovan jännityksen valtaan. He menivät pihalle, kävelivät ja katselivat, ja palasivat sitten huoneeseen levottomina ja vakavina. Jean katseli kerta toisensa jälkeen tiellä makaavaa ruumista. Näky oli säälittävä. Mikä vahinko! Gaston Isbel makaamassa suullaan tien tomussa. Hänen selässään ja valkoisen paidan peittämässä olkapäässä näkyi veritäpliä. Katsellessaan niitä Jean joutui raivoisan kostonhimon valtaan.
Iltapäivän tunnit kuluivat hitaasti. Kylä oli aivan asumattoman ja aution näköinen. Ei edes koiria näkynyt sivuteillä. Jorth ja hänen miehensä tulivat kaupasta istuutuen portaille neuvottelemaan. He näyttivät huolettomilta ja voitostaan varmoilta. Auringonlaskun aikaan he palasivat kauppaan sulkien oven ja ikkunaluukut. Silloin Blaisdell kutsui Isbelin puoluelaisia ruualle.
Jean ei ollut nälkäinen, eikä Bluekaan, joka oli pysytellyt erillään muista, näyttänyt haluavan syödä. Hän ei tupakoinutkaan, vaikka hän aikaisemmin päivällä ei ollut tullut hetkistäkään toimeen ilman savukettaan.
Tuli hämärä ja sitten pimeä. Mistään ei näkynyt valon pilkahdustakaan.
"Nyt on hetki koittanut", Blue sanoi mennen miesten edellä pihalle ja tontin taakse. Jean käveli hänen takanaan kantaen pyssyään ja kirvestään. Muut seurasivat heitä hiljaa. Blue kääntyi vasemmalle ja opasti heitä kedon poikki, kunnes he pääsivät tumman puuryhmän turviin.
"Tuossa on tien mutka", hän sanoi Jeanille. "Ja tämä on Colemannin talon takalistoa... Onneksi olkoon, Jean!"
Jean tunsi raudanlujan kädenpuristuksen ja näki pimeässäkin Bluen silmien hehkun. Hän ei osannut vastata mitään lyhytsanaiselle Bluelle, puristi vain kovasti tämän laihaa kättä ja kiiruhti sitten pimeään.
Jeanin osalle tullut tehtävä oli juuri hänelle sopiva. Tällä hetkellä se näytti tärkeältä, mutta hänestä tuntui, että Blue oli kylmäverisesti valinnut itselleen vaarallisimman osan. Ja tämä paimen, jolla oli jo harmahtava tukka, oli siis todellisuudessa kuuluisa King Fisher! Jean ihmetteli tätä tosiseikkaa. Häntä värisytti ajatellessaan Jorthin kohtaloa. Hän tiesi, että kymmenen tahi viidentoista minuutin kuluttua Jorth sylkisi veristä vaahtoa ja vaipuisi maahan. Hän käveli nopeasti. Juostuaan tien poikki hän pysytteli samassa maastossa, jonka oli tutkinut iltapäivällä, ja seisoi hetkisen kuluttua huohottaen Greavesin kaupan takana.
Heikko valojuova tunkeutui pimeään. Jean säpsähti. Jorthin miehet olivat panneet tulen suureen lamppuun, joka riippui Greavesin kaupan katosta. Jean kuunteli. Äänekkäät sanat ja raaka nauru häiritsivät yön surullista hiljaisuutta. Bluen vaisto oli taas opastanut hänet oikeaan. Gaston Isbelin kuolemaa juhlittiin juomingeilla.
Jean tyyntyi, keskittäen kaiken tarmonsa tehtäväänsä. Hänen kuulonsa ja näkönsä tarkistuivat entistä enemmän. Hänen liikkeensä olivat aivan äänettömät. Päästyään vankkurien luo hän kyyristyi niiden suojaan hetkiseksi.
Pimeyden läpi tunkeutui ohut, kirkas valojuova Greavesin nelikulmion muotoisesta rakennuksesta, jonka yläpuolelta siinti puiden harmaa lehdistö ja ääretön tummansininen avaruus.
Koira haukkui surullisesti jossakin kauempana. Miesten äänet kuuluivat nyt selvemmin, toiset syvinä ja hiljaisina, toiset kovina ja varomattomina, ikäänkuin ei vaaraa olisi olemassakaan.
Jean liukui eteenpäin keveästi ja nopeasti noin kymmenen lyhyttä askelta. Hänen terävät silmänsä näkivät juuri niin kauaksi. Jos kaupan ulkopuolella olisi ollut vahti, olisi Jean huomannut hänet, ennenkuin vahti olisi nähnyt Jeanin. Kiivettyään aidan yli hän livahti tallin mustaan varjoon. Hän tuijotti pimeään, mutta ketään ei näkynyt.
Jean liukui hiljaa eteenpäin pysähtyen sitten. Ulkopuolella ei ollut vahtia. Jean kuuli lasien kilinää, jonkun texasilaisen verkkaisaa, laiskaa puhetta ja sitten Jorthin voimakkaan, käheän äänen. Jeanin koko ruumis värähteli hänen kuullessaan tuon äänen. Hänen sisimmässään paloi polttava tuli, vaikka kylmät väreet karmivatkin hänen selkäänsä. Hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen itseään niin paljon, että saattoi kuunnella, katsella ja varmistua kaikesta.
Hänen verensä virtasi kuumana. Muutamilla harppauksilla hän pääsi oven ja ikkunan välisen matkan puoliväliin. Hän asetti pyssynsä kiviseinää vasten ja heilautti sitten kirvestään. Räiskis! Ikkunaluukku särkyi pudoten huoneen lattialle. Hiljaisuuden rikkoi käheä:
"No, mitä nyt?"
Jean iski nyt raskaalla kirveellään kaikin voimin ovea. Kuului räsähdys ja sen alimmainen peili taipui sisäänpäin pudoten lattialle. Reiästä tunkeutui kirkasta valoa pihalle.
"Varokaa!" huusi joku mies säikähtyneenä. "He särkevät takaoven."
Jean iski jälleen särkyneen oven ylimmäiseen osaan niin kovasti, että palaset sinkoilivat sisäpuolelle.
"Ne ovat varustautuneet kirveillä!" huusi toinen ääni käheästi. "Siirtäkää myyntipöytä oven eteen!"
"Ei!" karjaisi muuan komentava ääni, mutta senkin sävyssä oli kauhua. "Antakaa heidän tulla sisään. Vetäiskää revolverinne esille ja piiloutukaa!"
"He eivät tule sisään", kuului käheä vastaus. "He ryhtyvät ampumaan meitä pimeästä."
"Sammuttakaa lamppu!" huusi toinen.
Jeanin voimakas isku särki oven ylimmäisen osan melkein kokonaan. Huudot ja kiroukset sekaantuivat kovaan jalkojen kopinaan ja penkkien siirtelemiseen. Tämän sekamelskan lopetti ja vaiensi läpitunkeva, tavattoman uhkaava huuto. Se lopetti Jeaninkin iskut, pakotti hänet pudottamaan kirveen ja tarttumaan pyssyyn.
"Älköön kukaan liikahtako!"
Tämä ääni rikkoi hiljaisuuden kuin teräsruoskan sivallus. Blue oli tullut huoneeseen. Jean tirkisti nopeasti oveen ilmestyneestä raosta. Useimmat miehet näyttivät kauhun jäykistämiltä. Jorth seisoi miestensä edessä hatuttomana ja takittomana, toinen käsivarsi ojennettuna suoraksi. Hänen tuimat kasvonsa olivat kääntyneet oven vieressä seisovaan pieneen mieheen päin. Tämä mies oli Blue. Jeanin tarvitsi vain vilkaista Bluen kasvoihin ja hänen ojennettuihin, värähteleviin revolvereihinsa ymmärtääkseen, miksi Blue oli valinnut tämän keinon.
"Kuka te olette?" kysyi Jorth käheästi.
"Olen Isbelin uskollinen apuri", kuului pureva vastaus. "Minut tunnettiin ennen vanhaan Texasissa melko hyvin... Olen King Fisher!"
Tämä nimi ennusti varmaa kuolemaa. Jorth tunsi henkipaton tietäen samalla oman kohtalonsa. Hänen kasvonsa muuttuivat lampun valossa vihertäviksi, ja hänen ojennettu kätensä laskeutui.
Bluen revolveri kohosi. Paukahti useita jyrähteleviä laukauksia. Jorthin käsivarsi vaipui hervotonna sivulle heittäen revolverin menemään, ja hänen ruumiinsa taipui. Hänen kätensä hapuilivat kuin katkenneet siivet painautuen vihdoin vatsaa vasten. Hänen kuolonkalpeiden kasvojensa ankara ilme ei muuttunut hetkeksikään, eikä hän kääntynyt, mutta hänen huohottava huutonsa ilmaisi kauhistuttavaa, sairaalloista raivoa ja kauhua. Sitten hän alkoi horjua, kääntämättä kummallisesti muuttuneita ankaria kasvojaan murhaajastaan, kunnes kaatui.
Hänen kaatumisensa rikkoi lumouksen. Blue, sellainen revolverisankari kuin olikin, oli jäänyt katselemaan Jorthin viimeisiä nytkähdyksiä. Jorthin toverit alkoivat nyt ampua ja Jean näki Bluen vastalaukauksen kaatavan erään suuren miehen, joka lysähti poikittain Jorthin ruumiille. Silloin Jean salamannopeasti kohotti pyssynsä ampuen suuren lampun palasiksi. öljy syttyi palamaan ja lamppu putosi lattialle. Tuli pilkkopimeätä. Revolverien punaiset välähdykset tekivät pimeyden vieläkin synkemmäksi. Kaupassa syntyi laukausten, huutojen, kirousten ja kompuroivien kenkien aiheuttama pirullinen meteli. Jean työnsi pyssynsä piipun oven raosta huoneeseen ja suunnaten sen alas ja liikuttaen sitä puolelta toiselle painoi vipusinta ja liipasinta, kunnes makasiini tyhjeni. Sitten vetäisten esille kuudestilaukeavansa hän tyhjensi sen. Kaupan edustalta kuuluva pyssyjen pauke ilmaisi Jeanille, että hänen toverinsa olivat yhtyneet leikkiin. Luodit tunkeutuivat särjetyn oven läpi. Jean juoksi nopeasti nurkan ympäri kiertäen hieman vasemmalle ja päästyään pois rakennuksen takaa näki toveriensa ampuvan tien keskellä. Blaisdell ja muut ampuivat oviaukosta kauppaan. Jean latasi pyssynsä jäykistynein sormin. Sitten hän juoksi nopeasti tien poikki päästäkseen toveriensa taakse. Heidän ampumisensa oli harvennut. Jean näki heidän peräytyvän häntä kohti.
"Hei, Blaisdell!" huudahti hän varoittavasti.
"Sinäkö siellä olet, Jean?" vastasi karjanomistaja tullen hänen luokseen. "Emme olleet huolissamme sinun vuoksesi."
"Missä Blue on?" Jean kysyi tiukasti.
Pieni tumma olento kävellä laahusti Jeanin ohi.
"Kuinka voit, Jean?" kysyi Blue kuivasti. "Suoritit hyvin tehtäväsi. Minut on sidottava, mutta en luullakseni ole haavoittunut pahastikaan.".
"Colmor on haavoittunut", huusi Gordon muutamien metrien päästä. "Jonkun pitää auttaa minua!"
Jean riensi Gordonin avuksi tukemaan horjuvaa Colmoria. "Oletko haavoittunut pahastikin?" hän kysyi levottomana. Nuoren miehen pää nuokkui hervotonna. Hän hengitti vaivalloisesti eikä vastannut. Heidän piti melkein kantaa häntä.
"Tulkaa pois, miehet!" huusi Blaisdell kääntyen niiden puoleen, jotka vielä ampuivat. "Olemme tehneet tehtävämme tällä haavaa... Fredericks ja Bill, tulkaa auttamaan minua kantamaan vanhuksen ruumista. Se on täällä jossakin."
Hakijat löysivät jonkun matkan päästä vanhuksen ruumiin. He nostivat sen maasta ja seurasivat Jeania ja Gordonia, jotka tukivat haavoittunutta Colmoria. Jean katsoi taakseen ja näki Bluen laahustavan yksinään jäljessä. Vaikka hän ei pimeässä voinutkaan nähdä tarkasti, sai hän kuitenkin sellaisen vaikutelman, että Blue oli vaikeammasti haavoittunut kuin oli luullutkaan. Matka Meekerin asuntoon ei ollut pitkä, mutta Jeanin mielestä kului paljon kallista aikaa, ennenkuin he pääsivät sinne. Colmor horjui yhä enemmän. Kun tämä kulkue saapui Meekerin pihalle, oli Blue vielä melkoisen matkan päässä.
"Blue, miten on laitasi?" Blaisdell huusi huolestuneena.
"Sain sittenkin osani kaikesta huolimatta", Blue vastasi käheästi.
Hän kävellä laahusti pihalle, vaipui ruohikkoon ja ojentautui suoraksi.
"Mies, sinä olet vaikeasti haavoittunut!" huudahti Blaisdell. Toiset keskeyttivät hitaan marssinsa laskien Isbelin ruumiin maahan. Sitten Blaisdell polvistui Bluen viereen. Jean jätti Colmorin Gordonin huostaan ja kiiruhti katsomaan Bluen kelmeisiin kasvoihin.
"Ei, en ole haavoittunut", Blue sanoi paljon heikommalla äänellä. "Minut on vain tapettu!... Queenhän sen teki!... Te kaikki kuulitte minun sanovan Queeniä joukon pahimmaksi mieheksi. Tiesin sen ja olisin voinut tappaa hänet, mutta halusin ensin ampua Lee Jorthin – ja hänen veljensä..."
Bluen ääni lakkasi nyt kuulumasta.
"Hyväinen aika!" huudahti Blaisdell.
"Jorthin kasvot muuttuivat – naurettavasti – kun sanoin – King Fisher", Blue kuiskasi, "ja vielä naurettavammasti, kun ammuin hänet... Mutta Queen piti varansa –"
Hänen kuiskauksensa häipyi kuulumattomiin.
"Blue!" huudahti Blaisdell kovasti. Kun hän ei saanut vastausta, kumartui hän tähtien valossa lähemmäksi ja laski kätensä miehen rinnalle.
"Hän on kuollut!... Ihmettelen, onko hän todellakin entinen texasilainen King Fisher. Sitä on vaikea uskoa... mutta koska hän tappoi Jorthit, lienee se varmaa."
X
Pari viikkoa kestänyt yksinäisyys metsässä oli saanut Ellen Jorthissa aikaan suuren muutoksen.
Kesäkuun lopulla hänen isänsä ja setänsä olivat täyttäneet reppunsa ja ratsastaneet pois Daggsin, Colterin ja kuuden muun miehen kanssa. Kaikki olivat hampaisiin asti asestettuja, toiset synkkiä väkijuomien vaikutuksesta ja toiset säälimättömiä ja julmia taistelun kiihkosta. Ellenille ei oltu annettu minkäänlaisia määräyksiä. Hänen isänsä oli unohtanut sanoa hänelle jäähyväiset tahi karttanut sitä. Heidän synkän tehtävänsä laatu oli painanut leimansa heidän kasvoihinsa.
Niin, he olivat menneet, ja vaikka Ellen olikin surrut kovasti, oli heidän poistumisensa sentään suonut hänelle huojennusta. Hän oli kuullut heidän kerskailevan ja ylvästelevän niin usein, että hän epäili koko Jorthien ja Isbelien välistä taistelua. Haukkuvat koirat eivät pure. Kummallakin puolella haavoittuu ehkä joku vaikeasti tahi kuolee ja sitten jatkuu riita entiseen tapaan, supistuen enimmäkseen puheisiin. Hän ei ollut enää yhtä herkkäuskoinen kuin ennen. Hänen mielialansa oli kovin vaihteleva; iltaisin hän vihasi itseään ja koko maailmaa, mutta aamunkoitteessa hän saattoi nousta laulaen.
Jorth oli jättänyt Ellenin kotiin meksikolaisen naisen ja Antonion kanssa. Ellen näki heidät vain ruoka-aikoina eikä usein silloinkaan, koska hän vieraili usein vanhan John Spraguen luona ja palasi kotiinsa myöhään keittäen itse ruokansa.
Spraguen majalle oli vain lyhyt matka, jonka hän käveli, lakattuaan ratsastamasta mustalla hevosellaan. Pata oli tottunut saamaan jyviä, ja usein aamuisin se tuli hirnuen taloon. Ellen oli vannonut, ettei hän ikinä ruokkisi hevosta, ja pyysi senvuoksi Antoniota tekemään sen. Mutta eräänä aamuna Antonio oli poissa. Hän ruokki silloin hevosen itse. Kun Ellen tarttui sen harjaan ja kun se hieroi turpaansa hänen olkapäähänsä, ei hän ollut lainkaan varma siitä, vihasiko hän sitä. "Miksi vihaisin sitä?" hän kysyi. "Hevonen ei voi sille mitään, että se on – on –" Yksinäisyys alkoi Ellenistä tuntua yhä suloisemmalta.
Päivät kuluivat nopeasti hiljaisessa metsässä. Hän oli unelmiensa vallassa. Aamut olivat aina kirkkaita, aurinkoisia, suloisia, tuoksuvia ja värikkäitä, ja silloin hänkin oli vakava, miettiväinen ja haaveileva. Mutta sitä mukaa kuin tunnit kuluivat, hänen ajatuksensakin muuttuivat, pakottaen hänet ensin muistelemaan, sitten häpeämään ja vihdoin katumaan. Hän oli joka ilta kävellä laahustanut takaisin taloon synkkänä, sairaana ja voitettuna.
Heinäkuun myrskyt tulivat, ja metsäinen maa, joka oli ollut kärventynyt ja ruskea, kuiva ja tomuinen, muuttui kuin taikavoimasta. Sinne ilmestyi vihreää ruohoa, kasvit alkoivat kukkia ja kanjonien pohjilla huojuivat sananjalat tuulessa taivuttaen kauniit lehtensä kellertävän veden yli. Ellen haki viileitä, mäntyjen varjostamia sammaleisia rotkoja. Hän kuljeskeli yksinään. Mutta hänen tovereinaan olivat metsän puut ja pienten vesiputousten kohina. Jos hän olisi voinut elää aina tällaisessa yksinäisyydessä, palaamatta milloinkaan kotiinsa, olisi hän unhottanut ja ollut onnellinen.
Hän piti myrskyistä. Seutu oli kuivaa ja hän oli vuosien kuluessa oppinut lausumaan tervetulleiksi lounaasta kohoavat kellertävät pilvet. Ne peittivät taivaan tummentuen ja asettuivat vihdoin vuoren harjanteelle purkaen sisästään häikäisevän kirkkaita salamoita ja harmaita sadekuuroja. Salamat iskivät harvoin talon läheisyyteen, mutta Partaalla ne aina halkaisivat tahi iskivät pirstaleiksi muutamia jaloja mäntyjä. Myrskykautena leiriytyivät lammaspaimenet ja eränkävijät harvoin mäntyjen juurelle. Alkuasukkaat pelkäsivät salamoita syntymästään alkaen, mutta Ellen ei pelännyt noita häikäisevän kirkkaita valojuovia ja kumeita jyrähdyksiä. Myrsky kevensi hänen mieltään. Syvälle hänen sydämeensä oli piiloutunut uhkaava myrsky. Ja ollessaan ulkosalla luonnonvoimien raivotessa, kun maa vavahteli ja taivas näytti menevän pirstaleiksi, hän tunsi kummallista huojennusta.
Kesäpäivistä tuli viikkoja ja Ellen sai yhä viettää aikaansa yksinäisyydessä. Hän koetti taistella vapautuakseen synkistä muistoistaan, mutta ei onnistunut. Lopulta hän lakkasi taistelemasta antautuen taas unelmiensa valtaan. Muistellessaan Jean Isbeliä ja hänen rakkauttaan sekä omaa pelkurimaista petollisuuttaan vapisutti häntä hieman, ja hän laski tietämättään kätensä rinnalleen, vaipuen epämääräisiin ja miettiväisiin unelmiin. Puhdas, parantava metsä, kuiskailevat tuulet ja yksinäisyys olivat muuttaneet Ellenin, haihduttaneet likaisen lammastalon ja synkkien vuosien aiheuttaman uhman. Hänen parempi, naisellinen minänsä oli saanut voiton; hän oli nyt ajatteleva, haaveileva ja romanttinen tyttö, joka eli mielikuvituksessaan sellaista elämää, jota hän rakasti.
Vihdoin koitti sellainen kesäaamu, joka toi Ellenille kummallisia uutisia. Heti herätessään hänestä tuntui, että hänelle tulisi tapahtumaan jotakin. Hän aavisti sen ja pelkäsi, sillä mitään kaunista ja hyvää ei hänelle milloinkaan tapahtunut. Hän oli syntynyt onnettomuuksiin, kärsimään, joutumaan unhotuksiin ja kuolemaan yksinäisyydessä. Ihana, aurinkoinen kesäaamu ei kuitenkaan sallinut hänen kauan hautoa sairaalloisia mietteitään.
Ellen meni asuntonsa ovelle ja levitti käsivartensa ikäänkuin syleilläkseen suloista ilmaa ja luontoa. Silloin muuan tuttu ääni keskeytti hänen riemunsa.
"Tyttöseni, tahdon nähdä sinut onnellisena ja olen vihainen itselleni siitä, että tulin. Olen näet oleskellut Grass-laaksossa pari päivää ja tuon sinulle uutisia sieltä."
Vanha John Sprague seisoi pihalla hymyillen, mutta huolestuneen näköisenä.
"Ah, John-eno! Sinä säikäytit minua", huudahti Ellen palaten säpsähtäen todellisuuteen. Ja hän lisäsi hitaasti: "Grass-laakso! Uutisia!"
Hän ojensi vetoavasti kätensä, johon Sprague tarttui nopeasti ja tyynnyttävästi.
"Niin, eivätkä ne olekaan huonoja teille Jortheille. Jorthien ja Isbelien välisen sodan ensimmäinen taistelu on ohi. Muistat kai, että olen luvannut kertoa sinulle kaiken kuulemani. En siis malttanut odottaa sinua luokseni."
"Aivan niin", sanoi Ellen jäykästi. Mitä tämä petollinen tyyneys merkitsikään, kun hänen sydämensä tuntui kärsivän kivimoukarin iskuista? Ensimmäinen taistelu, eikä niinkään paha Jortheille! Siinä tapauksessa se oli ollut paha Isbeleille. Hän oli kuin puutunut.
"Istutaan tänne ulkosalle", Sprague sanoi. "Nyt on kaunis aurinkoinen aamu. Olen aivan hengästynyt, sillä en ole tottunut kävelemään. Ja olen sitäpaitsi väsynytkin lähdettyäni Grass-laaksosta jo yöllä. Mutta suo minulle anteeksi, että viivyin kylässä niin kauan. Siellä oli –"
"Ketkä kaatuivat?" keskeytti Ellen hiljaisesti, tukahtuneella äänellä.
"Guy Isbel ja Bill Jacobs Isbelien, Daggs, Craig ja Greaves isäsi puolella", luetteli Sprague nopeasti.
"Ah!" huokaisi Ellen nojautuen huojentunein mielin rakennuksen seinään.
Sprague istuutui hirrelle hänen viereensä katsellen häntä. Hänellä oli kerrottavana vakavia ja tärkeitä uutisia.
"Kuulin montakin ristiriitaista selostusta", sanoi hän vakavasti. "Kylän asukkaat ovat kauhuissaan eikä tarvitse uskoa heidän kertomuksiaan, mutta kuulin suoraan Jake Evartsilta kaiken, mitä oli tapahtunut. Taistelu alkoi toissapäivänä. Isäsi joukko oli ratsastanut Isbelien talolle ja Daggs oli nähtävästi halunnut anastaa muutamia Isbelin hevosia, kertoi Evarts. Silloin olivat Guy Isbel ja Jacobs juosseet laitumelle, ja Daggs ja jotkut muut olivat ampuneet heidät..."
"Tappoivatko he heidät siten?" keskeytti Ellen tiukasti.
"Evarts kertoi niin. Hän oli ollut harjanteella ja vannoi nähneensä kaikki. He tappoivat Guyn ja Jacobsin kylmäverisesti. Heille ei suotu minkäänlaista mahdollisuutta taisteluun eikä henkensä pelastamiseen... No niin, sitten miehet olivat piirittäneet Isbelin rakennukset. Taistelu oli kestänyt koko sen päivän ja yön ja seuraavan päivän. Evarts kertoi Guyn ja Jacobsin maanneen niityllä koko ajan. Ja sikalauma oli murtautunut niitylle ja alkanut syödä ruumiita..."
"Hyvä Jumala!" Ellen huudahti. "John-eno, et kai tarkoita, ettei isä halunnut keskeyttää taistelua siksi ajaksi, että siat olisi voitu karkoittaa pois ja ruumiit haudata?"
"Evarts kertoi heidän lopettaneen taistelun, mutta vain pitääkseen silmällä sikoja", sanoi Sprague. "Ja mitä luulet sitten tapahtuneen? Naiset tulivat laitumelle – tuo punatukkainen Guyn vaimo ja Jacobsin vaimo – karkoittivat siat pois ja hautasivat ruumiit niittyyn. Evarts kertoi nähneensä kummut."
"Ottakoot nämä verenhimoiset texasilaiset oppia naisistaan", sanoi Ellen kiivaasti.
"Daggs oli juovuksissa ja nousten seisoalleen penkereelle, jonka takana miehet piileskelivät, hän vaati Isbeleitä tulemaan näkyviin. He ampuivat hänet palasiksi. Ja seuraavana yönä joku Isbeleistä ampui Craigin, joka oli yksinään vahdissa... Ja lopuksi juuri tätä minä tulinkin kertomaan sinulle – Jean Isbel oli hiipinyt pimeässä Greavesin kimppuun ja iskenyt häntä veitsellä."
"Miksi juuri tämän tahdoit välttämättä kertoa minulle?"'kysyi Ellen hitaasti.
"Koska tapauksen yksityiskohdat ovat niin omituiset – ja koska, Ellen, nimesikin mainittiin samassa tilaisuudessa", sanoi Sprague varmasti.
"Nimenikö!" Ellen huudahti. Lisääntyvä hämmästys karkoitti kauhun ja inhon. "Kuka sen mainitsi?"
"Jean Isbel."
Ellen istui liikkumatta kädet helmassa. Hän tunsi veren hitaasti pakenevan kasvoistaan ja ajatustensa seisahtuvan.
"Ellen, selostus on hyvin kummallinen – liian kummallinen ollakseen valhe", jatkoi Sprague. "Kuuntelehan nyt! Evarts oli kuullut sen Meekeriltä. Ja Ted Meeker oli kuullut sen Greavesilta, joka kuoli vasta seuraavana päivänä puukotuksen jälkeen. Ja isäsi oli ampunut Tediä senvuoksi, että hän oli kertonut kuulemansa... Ei, Greavesia ei surmattu heti, vaan häntä iskettiin puukolla hirveästi pariin kohtaan. He sitoivat hänet niin hyvin kuin osasivat ja kuljettivat hänet seuraavana päivänä vankkureilla Grass-laaksoon. Evarts kertoi Ted Meekerin olleen Greavesin ystävän ja menneen katsomaan häntä, kun hän lepäsi huoneessaan kaupan vieressä. Meekerin kertomuksen mukaan Greaves oli tullut tajuihinsa ja puhunut. Hän oli kertonut istuneensa penkereellä pimeässä ja ampuneensa silloin tällöin Isbelin rakennukseen, kun oli kuullut kahinaa takaansa ruohikosta. Hän tiesi jonkun ryömivän kimppuunsa, mutta ennenkuin ehti suunnata pyssynsä, hyökkäsi hänen kimppuunsa joku, jota hän luuli harmaakarhuksi. Mutta se olikin mies. Hän oli vähällä kuristaa Greavesin kuoliaaksi ja veti hänet mukanaan ojaan. Ja hän oli sanonut: 'Greaves, minä olen tuo sekarotuinen. Ja aion iskeä sinua ensin Ellen Jorthin ja sitten Gaston Isbelin vuoksi!'... Greaves sanoi Jeanin iskeneen häntä suurella veitsellä... Greaves ei muistanut muuta. Hän kuoli melkein heti kerrottuaan tarinan. Hän oli taistellut tavattoman kovasti. Isbelin toinen pisto oli lävistänyt hänen ruumiinsa.. Muutamat miehet olivat läsnä Greavesin puhuessa ja tietysti he ihmettelivät, miksi Jean Isbel oli sanonut: 'Ensin Ellen Jorthin vuoksi!'... Joku heistä muisti silloin Greavesin häpäisseen hyvää nimeäsi, Ellen, ja silloin he ymmärsivät Isbelin sanat. Siitä puhuttiin paljon, ja kun Simm Bruce kerskaili, purskahti joku nauruun ja ennusti, että Simm saa vielä hänkin piston Jean Isbelin veitsestä. Ollen puolihumalassa Bruce alkoi kiroilla ja raivota, että Jean Isbel on rakastunut hänen tyttöönsä. Onnettomuudeksi sattui samassa muutamia miehiä tulemaan kauppaan ja he rupesivat kyselemään Meekeriltä kaikkea. Tämä ehti juuri toistaa: 'Greaves, minä olen tuo sekarotuinen ja aion iskeä sinua ensin Ellen Jorthin vuoksi', kun huoneeseen astui isäsi... Silloin hän vaati Meekeriä kertomaan, mitä Isbel oli sanonut ja tehnyt ja miksi ja kuinka Greaves oli kannattanut Simm Brucea, hänen solvatessaan sinua."
Sprague keskeytti katsoen tiukasti Elleniin.
"Ah – mitä isä silloin teki?" kuiskasi Ellen.
Hän sanoi: "Hyvä Jumala, sekarotuinen tahi ei, Isbelien joukossa on ainakin yksi mies!' Ja hän ampui Brucen heti ja haavoitti Meekeriä pahasti. Joku esti häntä ampumasta Meekeriä uudelleen. He heittivät Meekerin tielle ja hän ryömi erääseen naapuritaloon, jossa Evarts tapasi hänet."
Spraguen karkea, mutta ystävällinen käsi tarttui Ellenin käteen. "Mitä sinä nyt ajattelet Jean Isbelistä?" hän kysyi.
Ellen ei jaksanut ajatella mitään. Hän oli aivan huumaantunut.
"Sanon sinulle, Ellen Jorth", vanhus jatkoi, "että Jean Isbel rakastaa sinua – rakastaa kiihkeästi – ja uskoo sinusta vain hyvää."
"Ah, ei! Erehdyt!" änkytti Ellen.
"Hän uskoo sinusta pelkkää hyvää."
"Ah, John-eno, hän ei voi uskoa!" Ellen huusi.
"Tietysti hän voi. Olet hyvä – hyvä kuin kulta, Ellen, ja hän tietää sen... Kuinka kummallista tämä kaikki onkaan! Mies raukka! Vaikka hän rakastaakin sinua niin kiihkeästi, pitää hänen taistella omaisiasi vastaan! Ellen, isäsi oli oikeassa. Isbel tahi ei, hän on mies... On surullista, että viha erottaa teidät, viha, johon te ette ole syypäät." Sprague taputti hänen päätään ja nousi mennäkseen. "Ehkä tämä taistelu lopettaa vaikeudet. Luulen niin. Älä menetä toivoasi, vaan odota tyyneesti, Ellen... Minun täytyy nyt kiiruhtaa kotiini. En ehtinyt purkaa kuormiakaan aasieni selästä. Tule käymään luonani niin pian kuin suinkin... Ja kuulehan, Ellen, älä ajattele enää pahaa Jean Isbelistä."
Sprague lähti, mutta Ellen ei kuullut eikä nähnyt hänen poistumistaan. Hän istui aivan liikkumattomana, mutta hänellä oli kummallinen tunne, ikäänkuin jokin näkymätön, mahtava voima olisi kohottanut häntä. Hän oli kuin unissaan. Hänen verensä virtasi kohisten hänen suonissaan, ja hän tunsi vastustamatonta halua rientää, syöksyä eteenpäin, purkaa mielensä kuohu.
Juuri sillä hetkellä musta hevonen, Pata, tuli niityltä ja hirnui nähdessään hänet. Ellen ponnahti seisoalleen ja juoksi nopeasti, vaikka hänen jalkansa kompastelivatkin. Kiertäen käsivartensa hevosen kaulaan hän piilotti polttavat kasvonsa sen harjaan. Sitten hän kiiruhti nopeasti hakemaan satulaansa ja suitsiaan. Heitettyään satulan mustan selkään hän kiinnitti hihnat ja soljet kiihkein käsin. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, ettei hän ollut edes pukeutunut ratsastusta varten. Satulaan hän ponnahti ja hevonen, tuntien hänen mielenlaatunsa, lahti ravaamaan nopeasti ja kevyesti kanjonin tietä pitkin.
Raju ratsastus ja liikunto eivät rauhoittaneet häntä. Hän kaipasi yksinäisyyttä, syvintä erämaan rauhaa.
Pata nelisti joustavasti keinuen kiemurtelevaa tietä pitkin ylöspäin. Tuuli lietsoi Ellenin kuumia kasvoja. Kumea ukkosenjyrähdys vapisutti aurinkoista ilmaa ja kellertäviä, vähitellen tummuvia pilviä alkoi kokoontua taivaalle. Ellen sitoi suitset satulannastaan antaen Padan nelistää mielensä mukaan. Hänen kätensä eivät voineet pysyä hetkistäkään yhdessä kohti. Ne ojentuivat hyväilemään valkoisia haapoja, repivät irti vaahteran lehtiä, kokosivat tuoksuvia katajanmarjoja ja painoivat sydäntä, – joka sykki haljetakseen.
Pata saapui tasaiselle metsäiselle maalle. Pitkät, vihertävän ruskeat männyt näyttivät taivuttavan ilmavia oksiaan tytön puoleen suojelevasti ja ymmärtävästi! Puiden välistä vilahteli sininen korkeus. Suuret valkoiset pilvet leijailivat taivaalla ja männynneulaset kimaltelivat auringon kultaisten säteiden tunkeutuessa lehtikatoksen läpi.
Ellen oli ratsastanut nopeasti Partaalle suoraan siihen kohtaan, josta oli pitänyt silmällä Jean Isbeliä tuona unhottumattomana päivänä. Ratsastaen mäntytiheikön takana sijaitsevan jyrkänteen laidalle hän pysähtyi katselemaan maisemaa.
Taivas, pilvet ja syvä kuilu muodostivat mahtavan näyn. Tuoksui palaneelta puulta puihin iskeneiden salamain jälkeen. Yläpuolella leijailevasta ohuesta, harmaasta pilvestä putoili muutamia raskaita sadepisaroita. Myrsky raivosi idempänä, jossa Partaan rinnettä vasten painuneesta mustasta pilvestä irtaantui pitkiä sumuisia huntuja, joista sade valui virtanaan alankoon. Sen ropina muistutti kosken yhtämittaista kohinaa. Sitten vaaleansininen, tavattoman kirkas salama välähti mustasta pilvestä. Sitä seurannut kumea jyrähdys tärisytti rotkon kiviseinämiä. Sade alkoi ropista maahan muodostaen kohisevia putouksia.
Ellen katseli tätä kaikkea painaen kädellään rintaansa ja tuntien kuvaamatonta nautintoa nähdessään myrskyn ja kuilun, jotka muistuttivat hänen sieluaan, kunnes taasen äkkiä aurinko pilkisti esille läntisen taivaan purppuraisten pilvien takaa kirkastaen maailman kultaisella valollaan.
"Tuo on minulle!" huusi Ellen. "Mielelleni, sydämelleni ja sielulleni! Ah, tiedän sen nyt!... Rakastan häntä – rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta!"
Hän huusi sen luonnonvoimille. "Ah, rakastan Jean Isbeliä!"
Hänen intohimonsa voima oli kuin auringon kuumuus. Kaikki muu suli sen rinnalla mitättömäksi. Äkillinen totuus himmensi hänen näkönsä. Hän ryömi kuivien oksien välitse tuoksuvaa neulasmattoa pitkin mäntytiheikköön samaan piilopaikkaan, josta hän kerran oli vakoillut Jean Isbeliä. Ja siellä hän makasi suullaan jonkun aikaa, lyötynä ja voimattomana, puristellen kädellään neulasia ja painautuen lujasti maahan. Mutta hänen elinvoimansa oli tavattoman sitkeä. Heikkous haihtui ja hän heräsi rakkauden tajuntaan.
Mutta se ei alussa ollut täyttä tajuntaa, vaan uutta aistielämää, aineellista ja alkuperäistä, miljoonien perittyjen vaistojen vapautumista, värisyttävää ruumiillista hehkua, jota Ellen ei voinut sen paremmin hallita kuin auringonpaistettakaan. Jos hän ajatteli ollenkaan, ajatteli hän vain haluaan piiloutua eläinten tapaan niin lähelle maata kuin suinkin vihreän tiheikön varjoon villin luonnon keskelle. Hän palasi luontoon. Rakkaus oli syntynyt hänen sisimmässään kuin kumpuava kirkasvetinen lähde, joka kauan solistuaan maan sisässä pulpahtaa pinnalle.
Ellenin jäykkyys haihtui vähitellen kadoten vihdoin kokonaan. Hän kääntyi, kunnes auringon ja oksien kultaiset varjot kirjailivat hänen kasvojaan. Muutamia yksinäisiä sadepisaroita ropisi hänen kasvoilleen. Ilma oli kuuma ja tuoksui kuivalta männyn- ja kuusen pihkalta, johon sekautui salamain tulikiven katkua. Pesä, missä hän lepäsi, oli lämmin ja mukava. Kuvaamattoman ihana hymy väreili hänen huulillaan, haaveileva, surullinen, aistillinen, tietämättömän onnen hymy.
Ellen ei käsittänyt tunteitaan. Tällainen hurmiotila oli yliluonnollista. Tällainen onni oli kuin maailman ensimmäisen aamun koitto ensimmäiselle ihmiselle. Se oli peräisin menneiltä ajoilta. Ellen alkoi vähitellen ymmärtää elämän tarkoitusta. Hänen tehtävänään maailmassa oli rakkauden käskyjen täyttäminen.
Nyt hän oli saanut oikean käsityksen siitä miehestä, jota hän rakasti – Jean Isbelistä. Aina tuosta hetkestä alkaen, jolloin hän oli katsonut Jean Isbelin tummiin kasvoihin, hän oli rakastanut Jeania. Hän ei ollut vain tiennyt sitä. Hänestä tuntui kuin Isbelin ensimmäinen viileä, ystävällinen ja arka suutelo vieläkin hivelisi hänen huuliaan. Ja hänen silmänsä ummistuivat ja kuumia kyyneliä valui luomien alta. Hän alistui täydellisesti rakkauden vastustamattomaan voimaan. Hänen orpoutensa, kuljeskeleminen paikasta toiseen, yksinäinen elämä häikäilemättömien, raakojen miesten joukossa olivat kehittäneet hänessä kiihkeän rakkaudenkaipuun. Hänen ylpeytensä masentui kokonaan ja hän kuiskasi nöyrtyen. "Lähden hänen luokseen, kerron hänelle rakkaudestani. Pyydän häntä viemään minut pois pois jonnekin maailman äärimmäiseen kolkkaan – pois täältä, ennenkuin se on liian myöhäistä."
Hetki oli juhlallinen ja kaunis. Mutta viimeinen ajatus jäi ahdistamaan hänen mieltään. "Onko se jo liian myöhäistä?" kuiskasi hän.
Ja hänestä tuntui äkkiä kuin jäätävä käsi olisi kouristanut hänen sydäntään. Liian myöhäistä! Se oli liian myöhäistä. Hän oli itse tappanut Jeanin rakkauden. Hänen suonissaan virtaava Jorthien veri – tuo myrkyllinen viha – oli keksinyt ilkeimmän keinon jalon miehen haavoittamiseksi. Ilkeästi, luopuen naisellisuudestaan, hän oli valehdellut häpeällisesti. Hän vääntelehti ja vapisi. Mennyttä! Mennyttä! hän vaikeroi surkeudessaan. Äsken hän olisi antanut sielunsa hänen suuteloistansa, mutta nyt hän olisi antanut henkensä saadakseen takaisin hänen kunnioituksensa. Nähdessään hänet ensi kerran Jean Isbel oli suonut hänelle sen kunnioituksen, jota hän tietämättään oli kaivannut, ja rakkautensa, josta olisi tullut hänen pelastuksensa. Millaisen elämänpituisen erehdyksen hän olikaan tehnyt! Ei hänen äitinsä, vaan hänen isänsä veri – Jorthien veri oli tuhonnut hänen elämänsä.
Ellen heittäytyi jälleen pehmeälle neulasmatolle suulleen, kaivautuen ja hautautuen siihen, sillä hän ei voinut sietää valoa. Hänen entiset kärsimyksensä eivät merkinneet mitään näihin verrattuina. Hän oli vihdoinkin herännyt tuntemaan ihanaa, kohottavaa rakkautta sellaista miestä kohtaan, jota oli kuvitellut vihaavansa. Tämä mies oli taistellut hänen nimensä puolesta ja tappanut kostaakseen hänen luulotellun häpeänsä. Ellen oli nyt menettänyt Jeanin rakkauden, ja mikä oli vielä paljon kauheampaa, Jean ei enää uskonut hänen puhtauteensa. – Tämä särki hänen sydämensä.
XI
Kun Ellen, äärettömästi väsyneenä sekä ruumiiltaan että sielultaan, palasi kotiinsa tänä surullisena päivänä, alkoi helteinen ilta jo hämärtyä. Itäistä taivaanrantaa valaisivat silloin tällöin oikulliset, kirkkaat salamat. Rakennukset olivat autiot. Antonio ja meksikolainen nainen olivat menneet tiehensä. Tämä seikka ihmetytti häntä, mutta hän oli liian väsynyt ja alakuloinen voidakseen ajatella mitä se merkitsi. Hän ruokki ja juotti hevosen päästäen sen laitumelle aituukseen. Syömättä ja täysissä pukeissa hän sitten heittäytyi vuoteelleen vaipuen heti raskaaseen uneen.
Johonkin aikaan yöllä hän heräsi. Nurmisudet ulvoivat ja siitä hän päätteli aamunkoiton olevan lähellä. Hänen ruumistaan pakotti ja järki tuntui tylsältä. Unisena hän oli nukkua jälleen, mutta kuuli samassa nopeaa kavioiden kapsetta. Hän kohotti säikähtyneenä päätään ja kuunteli. Miehet palasivat takaisin. Huojennus, johon sekautui pelkoakin haihdutti hänen horroksensa.
Nelistävät hevoset pysähtyivät kujanteen toiselle puolelle vastapäätä hänen asuntoaan, luultavasti sen aitauksen viereen, mihin hän oli laskenut hevosensa laitumelle. Hän kuuli sen hirnuvan. Kavioiden kapseesta hän päätti hevosia olevan kuusi tahi kahdeksan. Miesten hiljaiset äänet sekoittuivat hihnojen läjähdyksiin, solkien kilinään ja satuloiden mäjähdyksiin, kun ne heitettiin maahan. Sen jälkeen kuului raskaita askelia vastakkaisen rakennuksen kuistista. Jonkin oven saranat kitisivät. Sitten lähestyivät hitaat askeleet, joita kannusten kilinä säesti, Ellenin asuntoa, ja voimakas käsi koputti ovelle. Hän tiesi, ettei tämä henkilö voinut olla hänen isänsä.
"Hei, Ellen!"
Hän tunsi äänestä Colterin. Jostakin syystä hänen selkäänsä hieman karmi.
"Hei, Ellen, oletko siellä?" jatkoi Colter kovaäänisemmin.
"Olen tietysti. Mitä haluat?"
"Olen todella iloinen, että olet kotona", Colter sanoi. "Antonio on paennut vaimonsa kanssa, ja olin hieman huolissani sinun vuoksesi."
"Keitä sinun mukanasi on, Colter?" Ellen kysyi nousten istualleen.
"Rock Wells ja Springer. Tad Jorthkin oli mukanamme, mutta meidän oli pakko jättää hänet erääseen vajaan tien varrelle."
"Mikä häntä vaivaa?"
"Hän on pahasti haavoittunut", vastasi Colter hitaasti.
Ellen kuuli Colterin kannusten kilisevän, ikäänkuin hän olisi siirrellyt levottomana jalkojaan.
"Missä isä ja setä Jackson ovat?"
Seurasi painostava hiljaisuus, joka lisäsi Ellenin pelkoa. Vihdoin Colter vastasi: "He jäivät vain hieman jälkeen ja meidän pitää kohdata heidät sen vajan luona, johon jätimme Tadin."
"Aiotteko ratsastaa jälleen pois?"
"Kyllä.... Ja, Ellen, sinun pitää lähteä mukaamme."
"Mutta minäpä en lähde!"
"Sinun täytyy, vaikka meidän pitäisi kantaa sinua", sanoi Colter kiivaasti. "Täällä ei ole enää turvallista. Tuo kirottu sekarotuinen Isbel ja hänen miehensä seuraavat jälkiämme."
Tämä nimi tunkeutui kuin hehkuva veitsi Ellenin sydämeen, Hän tahtoi tehdä Colterille satoja kysymyksiä, voimatta kuitenkaan lausua ainoatakaan.
"Ellen, meidän on pakko lähteä matkaan ja piiloutua", Colter jatkoi levottomasti. "Et voi jäädä tänne yksinäsi. Otaksu, että Isbelit saisivat sinut kiinni! .. He riisuisivat sinut alasti ja köyttäisivät sinut puuhun kiinni. Ellen, sinun täytyy lähteä... Kuuletko sanani?"
"Kyllä – minä lähden", vastasi Ellen haluttomasti.
"No, se on hyvä", Colter sanoi nopeasti. "Ja kiiruhda. Meidän täytyy koota tavaramme."
Colterin kannusten hiljainen kilinä ja hänen hitaat askeleensa etääntyivät ja lakkasivat kuulumasta. Siirrettyään makuuhuovat syrjään Ellen laski jalkansa lattialle ja istui siinä hetkisen tuijottaen aamunkoiton harmaassa hämärässä tyhjään huoneeseen. Aamu näytti yhtä kylmältä, ikävältä ja synkältä kuin hänen elämänsäkin. Ja hänen oli pakko tehdä sellaista, mitä hän vihasi. Koska hän oli Jortheja, piti hänen lähteä tuntemattomille teille ja piiloutua kuin kaniini pensaikkoihin.
Ellen avasi oven ja päästi valoa huoneeseen. Päivä alkoi koittaa idässä, jossa aamutähti vielä valkoisena loisti. Punertava kajastus ennusti auringonnousua. Ellen aukaisi sotkeutuneen palmikkonsa, harjasi ja kampasi tukkansa. Hänen sydämeensä koski kummallisesti, kun hän näki männyn neulasia ruskeassa tukassaan. Sitten hän pesi kätensä ja kasvonsa. Aamiaisen valmistaminen vei melkoisesti aikaa ja hän oli nälissään.
Aurinko nousi muuttaen harmaan aamun kultahohteiseksi. Ensi kerran elämässään Ellen vihasi kullanväristä kirkkautta, taivaan ihmeellistä sineä, kotkan kirkunaa ja närhien huutoja. Hän ei muistanut sinä aamuna oraviakaan, joita hän oli aina niin mielellään ruokkinut.
Colter tuli huoneeseen. Ellen tarkasteli tutkivasti hänen aito texasilaisia, laihoja, julmia kasvojaan. Ellen katseli hänen kellertävää ihoaan, pitkiä, riippuvia viiksiään ja kirkkaita, teräviä kotkansilmiään; hän tunsi vaistomaisesti, että tämä mies oli vaarallinen. Colter ei ollut käyttäytynyt niin julkeasti eikä raa'asti kuin Daggs, mutta oli samanlainen ja ehkä vaarallisempikin salaperäisyytensä ja kylmän tutkimattomuutensa vuoksi.
"Hyvää huomenta, Ellen. Olet todellakin virkistävä näky kipeille silmille."
"Älä lausu minulle kohteliaisuuksia, Colter", Ellen vastasi, "eivätkä sinun silmäsi ole kipeät."
"Olen kipeä taistelemisesta, ratsastamisesta ja väijymisestä", sanoi Colter töykeästi.
"Kerro minulle kaikki tapahtumat", Ellen pyysi.
"Tyttö, tarina on pitkä eikä meillä ole nyt aikaa. Odota, kunnes pääsemme leiriin."
"Pitääkö minun ottaa tavarani mukaan vai jättää ne tänne?" kysyi Ellen.
"Sinun on luullakseni parasta jättää ne tänne."
"Mutta ellemme palaakaan –"
"Emme tietääkseni palaakaan aivan ensi tilassa", Colter sanoi karttelevasti.
"Colter, tahdon ottaa vaatteita mukaani."
"Ellen, meidän pitää ottaa mukaamme niin paljon elintarpeita kuin suinkin, Nyt emme aio lähteä vierailemaan naapurien luo. Meillä on vähän kuormahevosia. Mutta laitahan kääröön sellaiset tavarat, joista pidät, ja välttämättömät vaatteesi."
Colterin poistuessa Ellen katseli epäilevästi hänen jälkeensä. Ellen ei ymmärtänyt itsekään, miksi hän epäili miestä. Turhaan hän koetti vakuuttaa itselleen, että hänen ennakkoluulonsa olivat järjettömiä.
Laittaessaan tavaroitaan kääröön hän joutui pulaan. Hän ei osannut päättää, mitä ottaisi mukaansa ja mitä jättäisi tänne. Paitsi äitinsä tavaroita tuntuivat hänestä kalleimmilta nuo kauan aikaa piilossa olleet Jean Isbelin lahjat. Hän ei voinut erota kumpaisistakaan.
Kun hän valitsi ja laittoi kääröä kuntoon, tuli Colter jälleen huoneeseen ja alkoi puhumatta mitään vääntää mullin mallin sitä nurkkaa, missä hänen isänsä säilytti tavaroitaan. Tämä ärsytti Elleniä.
"Mitä sinä sieltä haet?" hän kysyi.
"Isäsi halusi saada paperinsa, tänne jättämänsä kullan ja toiset vaatteet. Hän on kai niiden tarpeessa, vai kuinka", vastasi Colter kylmästi.
"Tietysti. Mutta luulin sinun tahtovan, että minä sulloisin ne reppuun."
Colter ei vastannut mitään, vaan jatkoi mullistelemistaan, heitellen tavaroita sikinsokin ympärilleen. Ellen käänsi hänelle selkänsä. Colterin poistuttua hän tarkasti isänsä tavarat ja huomasi, että Colter oli ottanut sieltä mukaansa ainoastaan kullan. Ehkä hän kuitenkin erehtyi, sillä hän ei tullut katsoneeksi, oliko Colterilla poistuessaan kääröä kainalossa vai ei. Hänen isänsä vanhat, homeiset paperit olivat hajallaan, mutta Ellen kokosi ne yhteen ja sijoitti kääröönsä.
Colter tahi joku miehistä oli satuloinut Padan. Se oli nyt kiinni aidassa pureksien kuolaimiaan ja kuopien maata. Ellen kääri leipää ja lihaa viittaansa ja sidottuaan sen satulansa taakse oli valmis lähtemään. Mutta hänen piti odottaa ja koska hän halusi oleskella mieluummin ulkosalla, hän jäi hevosensa luo. Hetken kuluttua katsellessaan miesten hommia hän huomasi, että Springerin pää oli siteissä. Hänen liikkeensä olivat hitaat ja tarmottomat. Elleniä värisytti, mutta hän koetti karkoittaa tuskalliset ajatuksensa. Hän saisi liiankin pian tietää kaikki tapahtumat ja voisi ehkä itsekin pian joutua keskelle taistelua. Hän katseli miehiä, jotka kiireissään huolimattomasti keräsivät elintarpeita molemmista rakennuksista ja pakkasivat niitä. Colterin leimuava katse kohdistui Elleniin useamman kerran, eikä tämä pitänyt siitä.
"Ratsastan hyvästelemään Spragueta", hän huusi Colterille.
"Sitä et tee", Colter vastasi.
Hänen äänensä oli niin komentava, että se suututti Elleniä. Hänen vihaansa kiihdytti vielä sekin seikka, että kaikessa tässä oli jotakin salakähmäistä, kummallista, mitä hän ei ymmärtänyt. Molemmat toiset texasilaiset nauroivat ääneen, mutta Colterin hiljaiset töykeät kiroukset vaiensivat äkkiä heidät. Ellen käveli edemmäksi, istuutuen muutamalle pölkylle odottamaan, kunnes Colter huusi hänelle:
"Nouse satulaan ja lähde ratsastamaan!"
Ellen totteli tätä määräystä ja ratsastaen kolmen miehen takana hän poistui talosta, joka oli vuosikausia ollut hänen kotinaan. Hän ei katsonut kertaakaan taakseen, vaan toivoi, ettei hänen enää koskaan elämässään tarvitsisi nähdä tätä likaista, synkkää karjataloa.
Colter ja toiset ratsastajat ajoivat kuormahevoset niityn poikki syrjään tieltä ja sitten ylös rinnettä metsään. Ellen huomasi pian, että Colter koetti peittää heidän jälkiänsä. He karttelivat tomuisia, paljaita paikkoja ja kuivia, kuumuuden halkomia savikkoja, joissa oli keväisin vettä, ja valitsivat kulkupaikoiksi ruohoisia aukeita laaksoja ja pitkiä männynneulasten peittämiä kujanteita. Ellen ratsasti takana ja katseli huvikseen heidän jälkiään. Colter menetteli hyvin taitavasti osoittaen rosvon oveluutta, mutta Ellen epäili, voisiko hän pettää kokenutta eränkävijää. Mutta oli mahdollista, että Colter halusi vain vaikeuttaa takaa-ajoa, päästäkseen tovereineen niin kauas kuin suinkin takaa-ajajien edelle. Ellen ei uskonut, että heitä ajettaisiin takaa, mutta Colter, Springer ja Wells näyttivät olevan varmoja siitä, koska heidän tavallinen kylmä ja ajattelematon käytöksensä muuttui synkäksi, pahaa ennustavaksi ja hiiviskeleväksi.
Karttaen tasaisia seutuja he ratsastivat synkkää metsää kasvavan harjanteen poikki suoraan toiseen kanjoniin, sitten epätasaisten kallioisten jyrkänteiden poikki taas uuteen rotkoon. He suuntasivat kulkunsa luoteeseen päin ja jokainen kilometri vei yhä villimpiin ja epätasaisempiin seutuihin, kunnes Ellen, voimatta enää muistaa kanjonien ja harjanteiden lukumäärää, ei aavistanutkaan, missä oltiin. Ei puolenpäivän aikanakaan pysähdytty lepuuttamaan väsyneitä, hikisiä kuormahevosia.
Jos olisi ollut kysymys huvittelusta, niin Ellen olisi nauttinut vaikeasta ratsastuksesta yhä tihenevässä ja tummenevassa metsässä. Mutta laaksojen ja kuusikkoisten rinteiden ja syvien punaseinäisten kanjonien kauneus ei voinut nyt lämmittää hänen mieltään.
Seutu muuttui yhä hedelmällisemmäksi ja vihreämmäksi, kuta kauemmaksi länteen he saapuivat. Ruoho oli pitkää ja mehevää. Vettä oli kaikissa syvänteissä.
Ellen tiesi päivän alkavan kallistua iltaa kohti. Hän ei ollut milloinkaan ennen ratsastanut näin synkässä metsässä eikä näin jylhiä kanjoneita ylös ja alas. Ennen auringonlaskua täytyi heidän pysähtyä syvän ja kallioisen kanjonin auetessa heidän eteensä. Colter ratsasti oikealle hakien kohtaa, josta voitaisiin päästä sen pohjalle. Hän laskeutui hetken kuluttua satulasta ja muut seurasivat hänen esimerkkiään. Ellen huomasi, ettei hän voinut taluttaa Pataa, koska se liukui rinnettä alas istuallaan, minkä vuoksi hän sitoi suitset satulannastaan päästäen hevosen irti. Hänen itsensä onnistui laskeutua pohjalle pitelemällä kiinni oksista ja liukumalla koko matkan rinteen juurelle saakka. Hän kuuli hevosten katkovan oksia, korskuvan ja huohottavan. Tämän syvän viheriäseinäisen rotkon pohjalla kohisi pieni virta. Tämä kapea kuilu oli varjoisa, viileä, sammaleinen ja kostea. Se oli jylhin paikka, mitä Ellen milloinkaan oli nähnyt. Hän saattoi nähdä auringon valaisemat kultalatvaiset kuuset kaukana yläpuolellaan. Miehet kuormittivat jälleen hevoset ja matkaa jatkettiin eteenpäin, pitkin kanjonin pohjaa ylöspäin. Siellä ei ollut ratsutietä, lukemattomia hirven ja karhun polkuja vain. Aurinko laski ja taivas himmeni, mutta miehet jatkoivat vieläkin matkaansa, ja kuta kauemmaksi he ratsastivat, sitä jylhemmäksi muuttui kanjoni.
Vihdoin Colter murtautui tiheän pajukon läpi erääseen sivukanjoniin, jonka suuta Ellen ei ollut edes huomannutkaan. Se kääntyi ja laajeni päättyen vihdoin suojaiseen pohjukkaan, joka oli umpinainen ja mitä soveliain paikka takaa-ajetuille rosvoille. Kuusikon suojassa oli pari vanhaa kämppää, jotka olivat aivan samanlaiset kuin Jorthin talon kaksoiskämpät.
Ellen tunsi savun hajua ja kierrettyään kämpät hän näki kirkkaasti palavan nuotion. Sen vieressä seisoi muuan mies katsellen Colterin joukkoa, jonka tulon hän nähtävästi oli kuullut.
"Hei, Queen!" sanoi Colter. "Kuinka Tad jaksaa?"
"Hän toipuu mainiosti", vastasi Queen kumartuen tuleen päin ja käännellen paistuvia lihapalasia.
"Missä isä on?" kysyi Ellen äkkiä Colterilta.
Mutta Colter vain irroitteli väsyneenä taakkoja, eikä ollut kuulevinaankaan Ellenin kysymystä.
Queen katsoi häneen. Nuotion tuli valaisi vain osittain hänen kasvonsa. Ellen ei nähnyt niiden ilmettä. Hän alkoi yhä selvemmin aavistaa jotain onnettomuutta, koska Queenkään ei vastannut hänen kysymykseensä. Ehkä hänen isänsä oli vielä suorittamassa tehtäväänsä, tahi ehkä hänen poissaoloonsa oli syynä jokin ikävämpi seikka. Ellen puri hampaansa yhteen ja ryhtyi hoitamaan hevostaan.
"Queen, onko Tad-setäni täällä?" hän kysyi.
"Kyllä, hän on tuolla sisällä", Queen vastasi viitaten lähimpään kämppään.
Ellen kiiruhti tummaa oviaukkoa kohti. Hän näki kämpän olevan ränsistyneen ja hataran. Kun hän katsoi sisään, kumartui Colter hänen puoleensa ja laski kätensä tuttavallisesti ja hieman komentavasti hänen olkapäälleen. Ellen antoi sen olla siinä hetkisen. Hän ei aina jaksanut vastustaa näitä raakoja miehiä, joiden seuraan kohtalo oli hänet heittänyt? Tarkoittiko Colterkin samaa kuin Daggs? Ellen tunsi olevansa väsynyt, heikko sekä ruumiiltaan että sielultaan, mutta hän ei voinut sietää Colterin tuttavallisuutta, vaan livahti pois hänen kätensä alta.
"Tad-setä, oletko siellä?" hän huusi pimeään. Hän kuuli hiirien säikähtynyttä rapinaa ja tunsi kauan käyttämättä olleen kämpän homeisen, ummehtuneen hajun.
"Hei, Ellen!" vastasi ääni, jonka hän tunsi setänsä ääneksi, vaikka siinä olikin jotakin vierasta. "Niin, olen täällä – onnettomuudekseni!... Kuinka sinä voit, tyttöseni?"
"Minulla ei ole mitään hätää, Tad-setä. Olen vain väsynyt ja huolissani. Minä –"
"Tad, kuinka haavasi laita on?" keskeytti Colter.
"Sitä ei pakota enää niin kovasti", vastasi Jorth väsyneesti, "mutta olen silti hyvin huonossa kunnossa. Syljen vieläkin verta. Sanoin Queenille luodin jääneen keuhkoihini, mutta hän väittää sen menneen läpi."
"No, koetahan kestää, Tad", sanoi Colter iloisesti, mutta Ellen tunsi, kuinka välinpitämätön hän todellisuudessa oli.
"Mitä hittoa se sitten hyödyttää!" huudahti Jorth. "Olemme kaikki mennyttä kalua, Colter!"
"Tuki siinä tapauksessa suusi", Colter vastasi äreästi. "Huutaminen ei hyödytä sinua eikä meitä."
Tad Jorth ei vastannut. Ellen kuuli hänen nopean, korisevan hengityksensä. Sitten hän sylkäisi. Ellen painautui ovea vasten. Setä hengitti veristä vaahtoa.
"Setä, onko sinulla tuskia?" kysyi hän.
"Kyllä, Ellen. Haavaani polttaa kuin tulessa."
"Ah, olen niin pahoillani!... Voinko auttaa sinua jotenkin?"
"Et. Queen teki kaiken, mitä voidaan tehdä. Ehkä sentään voisit auttaa minua rukoilemalla puolestani."
Colter nauroi tuota hidasta, venyttelevää, kevyttä texasilaista naurua, mutta Ellen tunsi sääliä haavoittunutta setäänsä kohtaan. Ellen oli aina vihannut häntä. Hän oli ollut juoppo, peluri ja hänen isänsä omaisuuden hävittäjä, mutta nyt hän oli pakolainen, tuskissaan viruva ihminen ja ehkä kuolettavasti haavoittunut.
"Lupaan rukoilla puolestasi, setä", Ellen sanoi hellästi.
Sedän ääni oli surullinen.
"Ellen, sinä olet ainoa hyvä ihminen kirotussa suvussamme", sanoi setä. "Hyvä Jumala, ymmärrän nyt kaiken!... Olemme saattaneet sinut suureen kurjuuteen!"
"Niin, Tad-setä", Ellen vastasi murtuneella äänellä.
"Sinä joudut vielä, ellet –"
"Ah, lopeta jo tuollaiset puheet!" keskeytti Colter äkäisesti.
Elleniä hämmästytti, että Colter uskalsi komennella setää, vaikka tämä olikin haavoittunut. Tad Jorth ei tavallisesti totellut ketään, saatikka sitten Hakkelusveitsi-sakin rosvoa.
"Ellen, onko Colter kertonut sinulle Leestä ja Jacksonista?" kysyi haavoittunut mies.
Ellen koetti rohkaista mieltään.
"Colter kertoi minulle, että isä ja Jackson-setä kohtaisivat meidät täällä", hän vastasi nopeasti.
Jorth hengitti vaikeasti, ryki ja sylki.
"Ellen, hän valehteli sinulle. He eivät kohtaa meitä milloinkaan."
"Miksi eivät?" kuiskasi Ellen.
"Koska – Ellen –" hän vastasi käheästi huohottaen "isäsi ja – Jackson-setä – ovat kuolleet – ja haudatut!"
Ellen tyrmistyi; hänen polvensa alkoivat vähitellen notkahdella. Ne antoivat vihdoin myöten ja hän vajosi ruohikkoon kämpän seinää vasten. Hän ei pyörtynyt, huumautunut eikä menettänyt näköään, mutta hänen ajatuskykynsä pysähtyi joksikin ajaksi. Sitten seurasi läheisten omaisten korvaamattoman menetyksen aiheuttama mielenkiikutus, sen jälkeen suru ja katkera tuska.
Tunnin kuluttua Ellen oli sen verran tointunut, että saattoi mennä nuotion luo nauttimaan ruokaa ja juomaa, joiden tarpeessa hänen ruumiinsa oli.
Colter ja hänen miehensä odottivat häntä huolestuneina ja vaieten ja katsoivat häneen salavihkaa silloin tällöin mustien hattujensa varjosta. Yö oli pimeä, sillä taivaalla ei näkynyt tähtiä. Tuuli humisi surullisesti männyissä; luonto oli sopusoinnussa Ellenin ajatusten kanssa.
"Tyttö, olet todellakin urhoollinen", sanoi Colter ihailevasti. "Etkä sinä varmastikaan ole perinyt tätä luonteenominaisuuttasi Jortheilta."
"Tad tuolla on myös urhoollinen", sanoi Queen, heikosti vastustaen.
"Ei ainakaan minun mielestäni", Colter vastasi. "Ja Lee Jorth ja Jackson olivat pelkureita. He olivatkin syntyneet Lousianassa eivätkä Texasissa... He eivät olleet texasilaisia enemmän kuin minäkään. Ellenin suonissa täytyy virrata jotain muuta verta."
Heidän sanansa eivät merkinneet mitään Ellenille. Hän nousi ja kysyi: "Missä saan nukkua?"
"Sytytän valon hetken kuluttua; saat laittaa vuoteesi tuonne kämppään Tadin viereen", vastasi Colter.
"Niin, siitä minäkin pitäisin."
"Jos luulet voivasi houkutella hänet puhumaan, erehdyt suuresti", sanoi Colter kylmään tapaansa, joka koski Ellenin hermoihin kuin teräs. "Panin hänet koville ja käskin hänen pitää suunsa kiinni. Puhuminen panee hänet rykimään ja rykiminen kohottaa veren suuhun... Ja ainoastaan minä voinkin kertoa sinulle, kuinka isäsi ja setäsi kuolivat. Tad ei nähnyt sitä, koska oli jo pahasti haavoittunut sen tapahtuessa."
"Colter, kerro minulle", Ellen pyysi.
"No, olkoon menneeksi. Tule tänne", hän vastasi vieden Ellenin nuotion luota pimeään. "Lapsi raukka, minua surettaa todellakin." Hän kiersi pitkän käsivartensa Ellenin ympärille ja puristi hänet rintaansa vasten. Ellen ei vastustellut. Hän oli vaipunut surulliseen odotukseen.
"Ellen, sinähän olet aina tiennyt minun rakastavan sinua, etkö olekin?" kysyi mies pidättäen henkeään.
"En, Colter. Se on minulle kokonaan uutta enkä halua kuunnella sellaista."
"Tiedät sen nyt", Colter sanoi. "Se on totta. Ja vielä tärkeämpää on, että isäsi lahjoitti sinut minulle ennen kuolemaansa."
"Mitä! Colter, nyt sinä varmasti valehtelet!"
"Ellen, vannon puhuvani totta", Colter vastasi kiihkeästi. "Pysyin isäsi luona hänen viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Hän tiesi minun rakastaneen sinua vuosikausia, ja hän sanoi luovuttavansa sinut mieluummin minulle kuin kenellekään muulle."
"Antoiko isäni sinulle luvan mennä kanssani naimisiin?" huudahti Ellen hämmentyneenä.
Colterin varmuus alkoi horjua tästä kysymyksestä. Oli ilmeistä, että Ellenin sanat hieman hämmästyttivät häntä.
"Kuinka hän olisi tahtonut naittaa minut rosvolle, Hakkelusveitsi-sakin jäsenelle?" Ellen huudahti hyvin epäilevästi.
"Isäsikin kuului Daggsin joukkoon, kuten minäkin", Colter vastasi yhtä kiihkeästi kuin äsken.
"Eikä kuulunut!"
"Hän kuului siihen monta vuotta", sanoi Colter tiukasti. "Jo ennen asuessanne Texasissa. Ja Daggs tuli isäsi pyynnöstä tänne Arizonaan."
Ellen koetti riistäytyä irti, mutta hänen voimansa ja rohkeutensa alkoivat vähetä, ja Colter vain lujensi käsivartensa otetta. Hänen ruumiinsa herpaantui äkkiä kokonaan. Voiko hän paeta kohtaloaan. Ei ollut enää jäljellä mitään, jonka puolesta olisi kannattanut taistella.
"Hyvä on, mutta älä purista minua niin kovasti", huohotti hän. "Kerro nyt minulle, kuinka isä surmattiin ja kuka sen teki."
Colter kumartui katsomaan Elleniä silmiin ja pimeässäkin Ellen näki, kuinka miehen silmät hehkuivat. Kaikki tuntui epätodelliselta, hirvittävältä unelta – tämä pimeys, tuulen humina; omituinen yksinäisyys ja tämä rosvo, jonka käsi ja tahdonvoima olivat kuin kylmää terästä.
"Palasimme Greavesin kauppaan", aloitti Colter, "ja koska Greaves oli kuollut, käyttelimme vapaasti hänen viinojaan. Muutamat meistä juopuivat. Bruce oli juovuksissa, kuten Tadkin. Isäsikin joi enemmän kuin milloinkaan ennen, juopumatta silti täydellisesti. Hän tuli vain hentomieliseksi ja rupesi pelkäämään. Hän pyysi jonkun meistä hakemaan Isbelit kauppaan, jotta voitaisiin ryhtyä neuvottelemaan taistelun lopettamisesta...
"Se oli hänen aikomuksensa. Daggsin kuolema ja se hirvittävä tapa, millä Jean Isbel oli silponut Greavesin, lannistivat isäsi rohkeuden. Hän sanoi minulle: 'Colter, otamme Ellenin mukaamme ja poistumme tästä maasta ja aloitamme uudestaan elämämme jossakin maailman kolkassa, missä meitä ei kukaan tunne'."
"Sanoiko hän todellakin niin?"... Ellen mutisi nyyhkyttäen.
"Vannon sen kuolleen äitini muiston nimessä!" sanoi Colter. "No niin, kun ilta pimeni, hyökkäsivät Isbelit kimppuumme ja alkoivat ampua. He särkivät oven, koettivat savustaa meidät ulos ja metelöivät kaupan ympärillä jonkun aikaa. Sitten he poistuivat ja me luulimme kaiken loppuneen siksi yöksi. Vahdimme kuitenkin vuorotellen. Koska olin selvin, komensin muita. Jouduimme pieneen riitaan juopottelun vuoksi. Isäsi sanoi surman perivän meidät, jos vain jatkamme juomista, ja hän aikoi lähettää seuraavana aamuna sanan Isbeleille, että hän oli valmis solmiamaan välirauhan. Minun piti sopia siitä Gaston Isbelin kanssa. No niin, isäsi meni nukkumaan Greavesin huoneeseen ja hetken kuluttua Jacksonkin meni sinne. Miehet laittoivat itselleen vuoteen kauppaan ja paneutuivat myös levolle. Olin vahdissa noin kolmeen saakka aamulla, mutta silloin tulin niin uniseksi, etten voinut pitää silmiäni auki. Herätin senvuoksi Wellsin ja Slaterin vahtimaan, toisen toiseen ja toisen toiseen päähän rakennusta. Sitten paneuduin pitkäkseni myyntipöydälle uinahtaakseni hetkisen."
Colterin hiljainen, liikutettu ääni, mielenliikutus, jonka vallassa hän näytti olevan, ja erittäinkin selostuksen vaatimattomuus ja asiallisuus pakottivat Ellenin luottamaan ehdottomasti häneen. Hänen epämääräiset epäluulonsa olivat johtuneet Colterin käytöksestä häntä itseään kohtaan. Mielenliikutus himmensi hänen järkensä. Colterin kuvaus tapahtumista oli yhtä todellinen kuin tämän villin rotkon pimeys ja öisen autiuden yksinäisyys – yhtä tosi kuin sekin seikka, että hän itse lepäsi tahdottomana rosvon sylissä.
"Heräsin hetken kuluttua", Colter jatkoi selvittäen kurkkuaan. "Aamu alkoi koittaa. Kaikki oli hiljaista kuin haudassa... mutta jotakin oli silti hullusti. Wells ja Slater olivat ryhtyneet uudestaan juomaan ja olivat nyt sikahumalassa tahi nukkuivat. Kun potkaisin heitä, eivät he liikahtaneetkaan. Silloin kuulin vaikeroimista. Se kuului isäsi ja setäsi huoneesta. Menin sinne ja siellä oli niin valoisaa, että voin nähdä setäsi Jacksonin makaavan lattialla melkein kahtia halkaistuna ja kuolleena... Isäsi oli vuoteessa. Hän oli vielä henkitoreissaan ja sanoi: 'Tuo sekarotuinen Isbel puukotti meitä nukkuessamme!'... Ikkunaluukku oli auki ja siitä Jean Isbel oli tullut huoneeseen ja poistunut. Näin hänen jälkensä maassa ulkopuolella ja huoneessakin, kun hän oli astunut Jacksonin vereen palatessaan ikkunan luo. Voit itsekin katsella noita verisiä jälkiä, jos vain jolloinkin vielä satut poikkeamaan Greavesin kauppaan... Isäsi loppu lähestyi nopeasti... Hän sanoi: 'Colter, pidä huolta Ellenistä'. Sitten hän jatkoi: 'Hyvä Jumala, kunpa vain olisin tavannut Gaston Isbelin, ennenkuin se oli myöhäistä!' ja sitten hän houraili hieman kuin olisi ollut pyörällä päästään... Hän kuoli. Herätin miehet, ja auringonnousun aikaan kannoimme isäsi ja setäsi pois kylästä ja hautasimme heidät... Kaivaessamme hautoja ampuivat Isbelit meitä koko ajan. Silloin haavoittui Tad. Sen jälkeen peräydyimme Jorthin taloa kohti... Tässä, Ellen, on koko tarina. Isäsi oli valmis hautaamaan sotakirveensä vanhan vihollisensa kanssa. Ja tuo Kyömynokka Jean Isbel murhasi isäsi ja setäsi kuin hiiviskelevä villi, jollainen hän onkin... Iski isääsi hirvittävän haavan – saattoi hänet kärsimään helvetin tuskia kostaakseen Isbelien puolesta."
Kun Colterin käheä ääni lakkasi kuulumasta, kuiskasi Ellen jäykin, jääkylmin huulin: "Päästä minut irti... jätä minut tänne yksikseni!"
"Kyllä! Ymmärrän sinua", vastasi Colter. "Tämän kertominen oli vaikeata, mutta sinun täytyi kuulla totuus tuosta sekarotuisesta... Vien tavarasi kämppään ja levitän makuuhuovat lattialle."
Laskettuaan hänet vapaaksi Colter poistui pimeään. Ellen vaipui alemmaksi, kunnes makasi liikkumattomana maassa. Hän ei tuntenut kylmää eikä kosteutta, toivottomuus oli musertanut hänet; hänestä tuntui kuin hän olisi vajonnut mustaan, pohjattomaan kuiluun. Hän tunsi helvetin tuskia ja ikävöi kuolemaa, joka vapauttaisi hänet näistä sietämättömistä kärsimyksistä. Raahattuna toisesta yksinäisestä, synkästä ja likaisesta paikasta toiseen, saamatta milloinkaan tuntea rakkautta, rauhaa tahi kodin suomaa iloa, pakotettuna oleskelemaan väkivaltaisten ja ilkeiden miesten keskuudessa, rakastaen polttavan kiihkeästi sekarotuista miestä, erästä Isbeliä, hänen omaistensa ja lopulta hänen isänsä säälimätöntä vihollista – niin, mitä Jumalan nimessä hänellä olikaan enää jäljellä sellaista, minkä vuoksi hänen olisi kannattanut elää? Kostoko? Vaatisiko hän silmän silmästä, elämän elämästä? Mutta hän ei voisi tappaa Jean Isbeliä. Jonkun toisen naisen rakkaus voi kyllä muuttua vihaksi, mutta ei Ellen Jorthin. Jean saisi raahata häntä hiuksista tomussa, lyödä häntä, tehdä hänestä halveksittavan olennon ja iskeä häntä kuolettavasti villissä ja sammumattomassa kostonhimossaan, mutta viimeisellä hengenvedollaan hän kuiskaisi Jeanille rakastavansa häntä ja tunnustaisi valehdelleensa hänelle. Juuri tämä Jeanin kummallinen luottamus hänen puhtauteensa oli sytyttänyt hänen rakkautensa. Kuinka Jean kaikkien miesten joukosta saattoikin olla ainoa, joka käsitti hänen todellisen minänsä, hänen vielä tahraamattoman naisellisuutensa – kuinka kummallista, peloittavaa ja musertavaa se olikaan? Hän oli todellakin petollinen Jortheja kohtaan. Yhtä petollinen kuin hänen äitinsä oli ollut erästä Isbeliä kohtaan. Hänen sielunsa tuska ja ahdistus oli synnin palkka – hänen vanhempiensa synnin, josta hän nyt sai kärsiä.
"En jaksa elää!" kuiskasi hän yön varjoille, jotka leijailivat hänen ympärillään. Hän ei ollut mikään pelkuri – tuska, silvotut jäsenet, kuolema tahi tuleva salaperäinen elämä kuoleman jälkeen, eivät peloittaneet häntä. Jos hän suutelisi niitä Partaan kallioita, joille Jean oli astunut, ja heittäytyisi sitten syvyyteen. Hän oli viimeinen Jorth. Niin tulisivat vääryyttä kärsineet Isbelit kostetuiksi.
"Mutta silloin hän ei saisi tietää milloinkaan, ei milloinkaan, että valehtelin hänelle!" vaikeroi tyttö yötuulelle.
Hän oli häviön oma – häviön oma maailmassa, voimatta toivoa pääsyä taivaaseenkaan. Hänellä ei ollut oikeutta elää eikä kuollakaan. Hän oli vain lastunen elämänpolulla, poljettu ja likaan tahrattu. Hän oli rakkauden, vihan ja koston sotkeutuneen verkon yksi ainoa lahonnut lanka. Ja se oli nyt katkennut.
Hän näytti vajoavan yhä alemmaksi. Eikö tässä toivottomuuden kuilussa ollutkaan pohjaa? Jos vain Colter olisi palannut, olisi hän saanut syleillä Elleniä kuin jotakin häväistyä olentoa ja pitää häntä leikkikalunaan, jotta hän painuisi yhä syvemmälle lokaan, jotta hän saisi rangaistuksen erään miehen jalon rakkauden ja oman naisellisuutensa hävittämisestä, jotta hänen ruumiinsa, mielensä ja sielunsa kokonaan tahrattaisiin. Mutta Colter ei palannut.
Tuuli humisi surullisesti, huuhkajat huusivat, lehdet kahisivat, hyönteiset surisivat öistä lauluaan ja nuotio leimahteli ja himmeni. Tämä villi metsämaa, luonto, johon hän tunsi niin läheisesti kuuluvansa, soi hänelle lievennystä. Vaikka Jumala olikin hylännyt hänet, oli luonto vielä hänen ystävänsä. Tämä yksinäinen puiden, sananjalkojen, kukkien ja purojen maailma, täynnä villejä lintuja ja eläimiä, maailma, missä sammaleiset kalliot osasivat puhua ja missä yksinäisyydellä oli korvat, oli hänen uskottunsa.
Synkän taivaan tummat pilvet hajaantuivat hetkiseksi paljastaen näkyviin loistavan tähden kylmän, puhtaan, kirkkaan silmän. Ellen katseli sitä, kunnes kiitävät pilvet taas peittivät sen.
Mitä oli tuolla tähdellä tekemistä helvetin kanssa? Hänenkin elämänsä voidaan kyllä turmella ja hävittää, mutta eikö sen takana ole sentään jotakin? Voisiko kaikki loppua syntymiseen, kärsimiseen ja kuolemaan? Hänen rintansa tuskat eivät lieventyneet, mutta hän ei sortunut, sillä hiljainen metsä, avaruuden tuikkivat tähdet ja hänen oman sydämensä ääni todistivat hänelle Jumalan ja iankaikkisuuden olemassa-olon.
XII
Kylmä, harmaa sarastus alkoi koittaa, kun Ellen ryömi kämppään vuoteelleen huopapeitteiden alle nukkuakseen väsyneen unta.
Kun hän heräsi, oli päivä jo pitkälle kulunut. Kämpän luhistuneen ja ränsistyneen katon aukoista näkyi palanen taivasta. Hänen setänsä, Tad Jorth, lepäsi makuuhuopien peittämällä huonolla oksavuoteella. Valo sattui hänen kärsiviin, juovaisiin kasvoihinsa. Hän ei ollut kuollut, koska Ellen kuuli hänen hengittävän.
Kämpässä oli savilattia. Katto oli veistetty kömpelöistä lankuista ja ulottui viereiseen kämppään asti muodostaen samalla katon kämppäin väliselle kuistille. Alimmaisten lahonneiden seinähirsien välissä kasvoi runsaasti rikkaruohoa. Majassa ei ollut muuta kalustusta kuin heidän vuoteensa. Katto muodosti ylhäälle jonkinlaisen ullakon, jonne päästiin lankkuihin naulatuita tikapuita pitkin.
Ellen tunsi savun ja paistetun lihan hajua ja kuuli miesten ääniä. Hän katsoi ulos ja huomasi Slaterin ja Somersin liittyneen joukkoon. Tämä seikka voi ehkä vahvistaa joukon puolustuskuntoisuutta, mutta ei parantanut lainkaan hänen olosuhteitaan. Somers oli aina näyttänyt hänestä sellaiselta mieheltä, jota oli paras karttaa.
Colter huomasi hänet ja huusi: "Tule, tyttö, puurolle!" Hänen toverinsa nauroivat hiljaa, ikäänkuin haluten karttaa melua. Tad Jorth heräsi alkaen heittelehtiä ja vaikeroida vuoteessaan.
Ellen kiiruhti hänen luokseen huomaten hänen olevan kovassa kuumeessa ja muutenkin hyvin arveluttavassa tilassa. Hänen heittelehtiessään edestakaisin aukeni haava, joka oli hänen rinnassaan oikealla puolella. Häntä ei oltu kunnollisesti sidottu; oli kiedottu ainoastaan huivi hänen kaulansa ja olkapäänsä ympärille. Tämä huono side oli irtaantunut. Mennen ovelle Ellen huusi:
"Tuokaa minulle hieman vettä!" Colterin tuotua sitä haki Ellen kääröstään jotakin vaatetta tahi pyyheliinaa voidakseen sitoa haavan uudestaan.
"Miksi ei leukaan teistä ole viitsinyt hoitaa setääni?" Ellen kysyi.
"No, mitä hittoa nyt?" Colter vastasi. "Teimme kaiken voitavamme. Luuletkos, että hänen hilaamisensa Partaalle oli niinkään helppoa!"
"Teen kaiken voitavani lieventääkseni hänen tuskiaan", Ellen sanoi.
"Tee vain! Kun tuo sekarotuinen ampuu tahi puukottaa minua, toivon sinun oleskelevan läheisyydessä, jotta voit hoitaa minuakin."
"Näytät olevan hyvin varma kohtalostasi, Colter."
"Varmapa hyvinkin!" Colter tiuskaisi synkästi. "Somers oli nähnyt Isbelin ja hänen miehiensä seuranneen jälkiämme Jorthin karjatalolle saakka."
"Aiotteko jäädä tänne odottamaan heitä?"
"Olen riidellyt miesten kanssa samasta kysymyksestä. Haluaisin lähteä maasta, mutta Queen, tuo kirottu revolverisankari, on lujasti päättänyt tappaa Blue-nimisen paimenen, joka vannoi olevansa King Fisher, entinen texasilainen henkipatto. Vain hän haluaa jatkaa taistelua. Eivätkä he sitäpaitsi halua jättää Tad Jorthia tänne yksikseen." Sitten Colter kumartui ovesta huoneeseen kuiskaten: "Ellen, en kykene johtamaan näitä miehiä. Erotkaamme senvuoksi heistä. Minulla on halussani isäsi kulta. Ratsastakaamme tulevana yönä pois näiltä seuduilta."
Hän poistui ovelta hiljaa mutisten ja palasi toveriensa luo. Ellen oli saanut ensimmäisen todisteen hänen pelkurimaisuudestaan. Colterin maininta hänen isänsä kullasta askarrutti Ellenin ajatuksia niin, ettei hän ponnistuksistaan huolimatta voinut kiinnittää koko tarkkaavaisuuttaan setänsä hoitamiseen. Setä palasi sen verran tajuihinsa, että ymmärsi Ellenin häntä hoitavan ja kiitti häntä liikuttavalla katseella. Sedän kärsimysten ja lähestyvän kuoleman vuoksi hän unohti omat huolensa. Hän hoiti setäänsä puoliyöhön saakka koettaen rauhoittaa häntä ja lievittää hänen tuskiaan. Vihdoin setä nukkui.
Ellenin aika kului haavoittuneen hoitamisessa ja hän pysyttelikin yhä enemmän sairaan luona toivoen siellä olevansa paremmassa turvassa Colterilta.
Colter oli väijynyt häntä, kun hän meni noutamaan lähteestä vettä, ja hyökännyt hänen kimppuunsa kuin karhu tahtoen syleillä häntä. Mutta Ellen oli väistänyt.
"No, aiotko lähteä kanssani pois täältä?" kysyi Colter.
"En. Jään tänne hoitamaan setääni", Ellen vastasi.
Colter näytti olevan kahdenvaiheilla: lähteäkö vai jäädä. Ellen näki Colterin ja hänen toveriensa joutuneen kovan jännityksen valtaan. Heillä oli kyllä rohkeutta, mutta vain rajoitetussa määrässä. Colteria näytti riivaavan rakkaus häneen, ja vaikka Ellen ei vielä pelännytkään häntä, totesi hän kuitenkin miehen vaarallisuuden. Tämän tapahtuman jälkeen hän oli hyvin varuillaan poistuen vain silloin setänsä vuoteen vierestä, kun Colter oli muualla.
Päivät kuluivat hänen pitäessään kaikkea silmällä, hoitaessaan setäänsä ja odottaessaan mitä tapahtuisi.
Colter seurasi hänen kintereillään kuin koira. Hän houkutteli alituisesti Elleniä pakenemaan kanssaan, peloitteli häntä Isbeleillä ja rukoili häntä omakseen. Vihdoin menivät asiat niin pitkälle, ettei hän saanut olla rauhassa muulloin kuin syödessään miesten kanssa ja öisin kämpässä, teljettyään oven. Hän ei kuitenkaan tuntenut turvallisuutta, vaikka ovi olikin teljetty, koska Colter yhdellä ainoalla voimakkaalla töytäisyllä olisi voinut särkeä sen. Colter tiesi tämän yhtä hyvin kuin Eilenkin. Ellen piti pyssyä aina vierellään tuntien siten olonsa turvallisemmaksi.
Ellen sai kokea hetkiä, jolloin hän oli heikko – heikko ruumiillisesti, sielullisesti, henkisesti ja moraalisesti jolloin hän ei jaksanut torjua Colterin lähentelyjä.
Colter saattoi tulla kämppään ja välittämättä lainkaan Tad Jorthista ruveta rohkeasti ja hillittömästi kosiskelemaan häntä. Hän oli suunniltaan ihastuksesta, kun hän sattui saamaan Ellenin käsiinsä jonakin heikkona hetkenä ja sai puristaa hänet syliinsä ja suudella häntä. Lopuksi hän kuitenkin aina päästi Ellenin vapaaksi, tämän ollessa jo pyörtymäisillään. Colter näytti panevan merkille, että vaikka Ellen joskus ivaten karkoittikin hänet, ei hän taas toisina hetkinä voinut vastustaa häntä.
Ellen totesi toivottomana ratkaisevan, vaarallisen hetken lähestyvän. Kuinka hirveätä tämä kaikki olikaan! Hän halusi tulla hyväksi ja jaloksi, mutta vajosi päivä päivältä yhä alemmaksi. Pitikö hänen luhistua ja sortua noiden lahoavien hirsien tapaan? Välistä hän antautui toivottomuuden valtaan. Mitä tällainen hyödytti? Kaikki oli yhdentekevää! Muistelisiko kukaan enää Ellen Jorthia? "Voi, hyvä Jumala!" kuiskasi hän epätoivoissaan, "eikö mitään ole jäljellä – eikö hiventäkään?"
Sitten seurasi joitakin päiviä, jolloin Elleniä ei niin kovasti kidutettu. Hänen setänsä tila parani huomattavasti, ja Colter antoi hänen olla rauhassa. Tämä viimeinen seikka hämmästytti Elleniä. Hän oletti Isbelien uhkaavan lähenemisen alkavan Colterista tuntua niin kauhistuttavalta, että hän unohti Ellenin joksikin aikaa.
Sitten eräänä kirkkaana elokuun aamuna, kun hänen alituinen valppautensa oli alkanut laimentua ja hän jo hengitti vapaammin, Colter hyökkäsi hänen kimppuunsa odottamatta, kävi häneen käsiksi ja kaatoi hänet maahan. Hän taisteli hurjasti, mutta odottamaton hyökkäys oli vienyt häneltä voimat. Hän tunsi uuvuttavaa heikkoutta Colterin kantaessa hänet nopeasti pois kämppien läheisyydestä kanjonin seinämän juurella kasvavan kuusikon laitaan.
"Colter, minne – ah, minne sinä minua oikeastaan viet?" saattoi hän vihdoin huutaa.
"Hitto vieköön, kunpa itsekään tietäisin!" vastasi Colter äärettömän kiihkeästi. "Olin hölmö, kun en vienyt sinua pois jo aikoja sitten. Mutta minä odotin. Toivoin sinun rakastuvan minuun!... Nyt on Isbelin joukko piirittänyt meidät. Somers näki sekarotuisen kallioilla. Ja Springer näki muiden hiiviskelevän läheisyydessä. Riennän hakemaan hevosemme tänne ja –"
"Entä Tad-setä?... Emme voi jättää häntä yksikseen!" huusi Ellen.
"Meidän on pakko", Colter vastasi julmasti. "Kun vain Jean Isbel saa setäsi käsiinsä; ei sinun sitten enää tarvitse olla huolissasi hänen vuokseen."
"Ah, anna minun jäädä tänne!" Ellen rukoili. "Minä pelastan hänet."
Colter nauroi hänen mahdottomalle pyynnölleen. Hän laski äkkiä Ellenin maahan jaloilleen. "Pysy hiljaa!" hän määräsi. Ellen näki hänen suuren satuloidun raudikkonsa, jonka selkään oli kiinnitetty makuuhuopa ja käärö, seisovan erään kuusen juurella. Colter irroitti sen marhaminnan nopein käsin ja ponnahti sen selkään, siirtämättä sekunniksikaan terävää katsettaan Ellenistä. Hän ojentautui tarttuen Elleniin. "No, satulaan nyt!... Pistä jalkasi jalustimeen!" Ellen ei voinut vastustaa hänen voimakkaita käsivarsiaan. Colter nosti hänet eteensä ja hevonen syöksähti eteenpäin. Ellenin polvet ja jalat sattuivat kipeästi oksiin ja risuihin. Colter kannusti hevosensa laukkaan pakottaen sen tunkeutumaan tiheän pajukon läpi, joka peitti sivukanjonin suuta. Päästyään leveämpään ja aukeampaan kanjoniin Colter hillitsi hevosensa vauhdin juoksuksi. Hetken kuluttua hän ohjasi hevosensa vähitellen ylenevälle rinteelle antaen sen kävellä. He ratsastivat männikön keskitse. Colter pysäytti äkkiä hevosensa pyöräyttäen sen takaisinpäin. Ellen kuuli huudon ja tunsi Queenin äänen.
"Käänny takaisin, Colter! Käänny takaisin!"
Colter käänsi kiroten hevosensa. "Kirottua, että minun pitikin ratsastaa suoraan heitä kohti!" hän huusi käheästi. Ja kannustettu hevonen ehti tuskin lähteä liikkeelle, kun laukaus pamahti. Ellen tunsi kovan tärähdyksen, ja sitten hän tunsi irtautuvansa satulasta ja putoavansa maahan. Hän putosi pehmeään ruohikkoon loukkautumatta. Kova tärähdys oli kuitenkin pannut hänet haukkomaan ilmaa. Ennenkuin hän voi nousta, oli Colter jo hänen luonaan koettaen nostaa häntä jaloilleen. Hän näki hevosen makaavan maassa verissä päin. Pitkiä mäntyjä kasvoi kaikkialla ympärillä. Toinen laukaus pamahti. "Juokse!" Colter sähähti ja lähti juoksemaan raahaten häntä kädestä mukanaan. Kuului toinen huuto: "Täällä me olemme, Colter!" Se oli jälleen Queenin kimeä ääni. Ellen juoksi niin nopeasti kuin voi, sydän kurkussa. Sitten hän menetti tasapainonsa ja oli kaatumaisillaan, mutta Colterin teräksinen ote piti häntä pystyssä. Häntä raahattiin ja vihdoin kannettiin synkkään varjoon. Hän oli kuin sokaistu. Puut pyörivät hänen silmissään. Kaukaa kuului ääniä ja laukauksia. Lopulta hän meni tajuttomaksi.
Kun hän tointui, hän tunsi jonkun kantavan häntä metsän läpi.
"No niin, pienokaiseni, sinulle oli käydä huonosti", sanoi Colter kovalla, mutta hieman kirkkaammalla äänellä.
Colter kantoi häntä kevyesti käsivarsillaan, ja hänen päänsä lepäsi Colterin olkaa vasten. Ellen näki kuin harmaan sumun läpi hänen leimuavat silmänsä ja kasvonsa, jotka olivat kalpeat ja hikiset. Colter käänsi päätään katsoakseen taakseen metsään, ja hänen liikkeensä ilmaisivat terävää, hurjaa valppautta. Hänen laihan, päivettyneen niskansa suonet olivat paisuneet kuin ruoskan jäljet. Pari miestä käveli hänen rinnallaan. Ellen kuuli heidän varovaiset askeleensa ja tunsi Colterin mutkittelevan tien toiselta laidalta toiselle. He jatkoivat matkaansa hitaasti ja varovasti. "Meidän on parasta kulkea hitaasti ja katsoa eteemme, ennenkuin lähdemme juoksemaan", sanoi toinen mies, jonka Ellen tunsi Springeriksi.
"Niinpä kyllä. En pidä tuosta aukeasta rinteestä, koska ystävämme Kyömynokka hiiviskelee ympäristössä", sanoi Colter laskien Ellenin maahan.
Toinen rosvo nauroi. "Hän näyttää osaavan puikkelehtia metsässä. Ammuin häntä neljästi, mutta häneen on vaikeampi osua kuin ohitse kiitävään kalkkunaan."
Tämä leikillinen mies oli ilkeä, ivallinen Somers. Hänellä oli kaksi pyssyä ja kaksi ammusvyötä uumenillaan.
"Ellen, et ole enää niin kalmankalpea kuin äsken", Colter huomautti kutkuttaen tyttöä tuttavallisesti leuan alta. "Istuudu tuohon. En tahdo, että haavoittuisit, ja tilanne on nyt hyvin epävarma."
Ellen totteli. Hän huomasi heidän sijoittuneen synkkää metsää kasvavan rinteen juurelle, josta saattoi nähdä alempana sijaitsevan kanjonin ruohoisen pohjan. Somers, Colter ja Springer pitivät tarkasti silmällä kaikkia suuntia ja erittäinkin sitä, mistä he olivat tulleet. He odottelivat välinpitämättöminä, että heidät löydetään ja saarretaan. Somers sytytti savukkeen ja Springer kuivasi kasvonsa likaisella kädellään laskien vähät ammuksensa. Colter ojensi pitkän kaulansa, kuunnellen tarkkaavaisesti.
"Kuunnelkaa!" hän sanoi tiukasti, kallistaen päätään.
Kaikki kuuntelivat. Ellen kuuli sydämensä sykinnän, lehtien kahinan, tikan hakkaamisen ja hiljaisia, kaukaisia ääniä.
"Hirviä, luullakseni", sanoi Somers.
"Niin! Takaa-ajajat eivät ole päässeet vielä jäljillemme", vastasi Colter. "Me petimme heidät ovelammasti kuin he meidät."
"Juuri niin!" huudahti Springer ottaen mustan hatun päästään ja työntäen likaisen sormensa hatunkupuun ilmestyneen reiän läpi. "Noin läheltä se piti! Makasin pölkyn takana piilossa, ja kun kohotin hieman päätäni, niin hiu vain! Hattuni rupesi vuotamaan."
"Missä Queen on?" Colter kysyi.
"Hän oli aluksi minun vieressäni", vastasi Somers, "mutta kun ampuminen lakkasi osuttuani Isbelin suureen, punakkaan, valkotukkaiseen toveriin –"
"Mies oli varmasti Blaisdell", keskeytti Springer.
"Queen väsyi väijymiseen", Somers jatkoi, "ja halusi toimintaa."
"Kuulin hänen purevan hammasta ja kysyttyäni mitä hän söi, hän ponnahti seisoalleen ja murahti lopettavansa tällaisen intiaanimaisen taistelun. Ja hän livahti metsään."
"Niin revolverisankarin tapaista", Colter sanoi pudistaen päätään. "Aina siitä alkaen, jolloin Blue-niminen paimen uhmasi meitä sanoen olevansa King Fisher, Queen on käynyt yhä ärtyisämmäksi. Hän ei voi sille mitään. Hän koettaa tehdä samanlaisen kepposen kuin Bluekin. Hän on oikea texasilainen."
"Kuulehan, luuletko todellakin, että Blue oli King Fisher?" kysyi Somers.
"En! Moni kerskaileva revolverisankari on lainannut Fisherin nimen, mutta Fisher kuoli monta vuotta sitten."
"Niinkö luulet? Olet ehkä oikeassa, mutta sen vain sanon, ettei Blue kerskaillut", sanoi Somers. "Hän ei ollut sellainen."
"Se on totta", Springer vakuutti.
Tämä keskustelun aihe ärsytti Colteria ja hän lopetti sen kysymällä kiihkeästi:
"Kuinka monta miestä on vielä jäljellä Isbelin joukossa?"
"En osaa sanoa. Heitä oli kuitenkin sangen monta", Somers vastasi. "Metsä oli täynnä lentäviä luoteja... Springer, laskitko sinä heidät?"
"En – en lainkaan", vastasi Springer kuivasti. "Pidin vain silmällä sekarotuista... Olin hyvin hermostunut."
"Oliko Slater huutaessaan lähellä sinua?"
"Ei, hän makasi Somersin vieressä."
"Niin, kyllä ihminen voi käyttäytyä kummallisesti!" sanoi Somers. "Luoti sattui hänen selkäänsä, hänen maatessaan vatsallaan. Haava ei ollut vaarallinen, mutta teki niin kipeätä, että hän ponnahti seisoalleen ja horjui sinne tänne, tarjoten oivallisen maalitaulun vastustajillemme. Ehkäpä hänestä sentään on rippeet tallella!"
"Juuri silloin minun onnistui keikauttaa Bill Isbel", kertoi Colter tyytyväisenä. "Kun he ampuivat hevosen altani, piti minun ajatella Elleniä enkä siis saanut pyssyäni käsiini. Minun täytyi lähteä pakoon, kuten näitte. No niin, koska minulla oli vain kuudesti laukeavani, en voinut muuta kuin maata paikoillani ja kuunnella luotien viheltämistä. Wells seisoi puun takana noin kolmenkymmenen metrin päässä minusta. Hän haavoittui ja alkoi kaaduttuaan ryömiä minua kohti päästämättä pyssyä kädestään. Ryömin häntä vastaan, mutta hän tuupertui matkan puoliväliin. Jatkoin matkaani hänen luokseen ja otin hänen pyssynsä ja ammusvyönsä. Kun tirkistin erään kuusen takaa, näin Bill Isbelin. Hän ampui nopeasti, kuten hänen toverinsakin.... No niin, ammuin Bill Isbeliä suoraa vatsaan. Hän pudotti pyssynsä, kaatui maahan ja rupesi kierimään alaspäin, kunnes putosi partaalta kanjoniin. Hän makaa varmasti tuon kuivuneen kuusen läheisyydessä. Haluaisin mielelläni katsella häntä."
"Jos sen tekisit, olisit yhtä mieletön kuin Queenkin", sanoi Somers. "Emme ole poissa metsästä vielä."
"Emme olekaan", Colter vastasi. "Ja minä olen menettänyt hevoseni. Minne te jätitte omanne?"
"Ne ovat kanjonissa pajukon takana. Meidän pitää mennä katsomaan niitä ennen pimeää."
"Colter, mihin aiomme ryhtyä?" kysyi Springer.
"Meidän täytyy odottaa täällä jonkin aikaa, sitten hiipiä kanjonin poikki ja kiertää jyrkänteen vieritse takaisin kämppään."
"Entä sitten?" Somers kysyi katsellen epäillen Colteria.
"Meidän pitää syödä ja ottaa mukaamme huopapeitteitä", vastasi Colter äreästi. "Ja luullakseni voimme piiloutua sinne ja suoriutua taistelusta paremmin siellä kuin täällä metsässä."
"Minusta kuitenkin näytti siltä kuin olisit paennut taistelua", sanoi Somers.
"Ja vieläpä tytön kanssa", lisäsi Springer. "Se tuntui minusta hyvin kummalliselta."
Molemmat rosvot katselivat Colteria synkästi ja epäilevästi, mutta Colterin huomio oli kiintynyt muualle.
"Onko tuo susi?" hän kysyi viitaten kanjonin laidalle.
Hänen molemmat toverinsa katsoivat hänen viittaamaansa suuntaan, mutta Ellen ei voinut nähdä sinne paikaltaan.
"Kyllä, se on suuri uros", sanoi Somers. "Se on vainunnut meidät."
"Se kulkee pitkin laitaa", Colter huomautti, "eikä näytä lainkaan valppaalta. Minusta se on hyvä merkki. Ehkä Isbelit ovat lähteneetkin toiselle suunnalle."
"Minusta se päinvastoin näyttää pahalta", Springer vastasi synkästi.
"Miksi?" kysyi Colter.
"Olen nähnyt tuon eläimen ennenkin. Luulin sitä ensin harhailevaksi urossudeksi, mutta toisella kertaa se oli hyvin lähellä Isbeleitä. Ja vieköön minut hitto, ellei se ole Gass Isbelin sekarotuinen lammaskoira!"
"Entä sitten?"
"Meidän ei siinä tapauksessa tarvitse lainkaan piiloutua", vastasi Springer terävästi. "Jean Isbel kykenee sen avulla seuraamaan heinäsirkankin jälkiä."
"Vieköön sinut hitto!" mutisi Colter. He alkoivat nähdä tilanteen uudessa valossa. Miehet muuttuivat vaiteliaiksi ja valppaiksi, pitäen tarkasti silmällä ympäristöään. Somers hiipi pensaikkoon, mutta palasikin hetken kuluttua hyvin tärkeän näköisenä.
"Kuulin jotakin", kuiskasi hän viitaten peukalollaan taaksepäin. "Vyöryvää soraa ja risujen katkeilemista. Se ei ollut hirvi... Olisi viisainta, jos kiertäisimme koko tämän penkereen."
"Te voitte lähteä, mutta minä jään vahtimaan tänne", vastasi Colter.
"Et jääkään!" Somers sanoi, ja Springer nauroi viekkaasti.
Colter raivostui, mutta hillitsi itsensä. Hetken mietittyään hän kääntyi Ellenin puoleen. "Sinun pitää odottaa täällä palaamistani. Mutta ellen palaa ajoissa, pitää sinun livahtaa kanjonin poikki ja pajukon läpi; takaisin kämppään. Odota pimeään saakka." Ottaen pyssynsä sekä ammusvyönsä Colter liittyi vaieten tovereihinsa. He hiipivät kolmisin äänettömästi pensaikkoon.
Ellen ei ajatellutkaan olla tottelematta Colterin määräyksiä. Hänen haavoittunut setänsä oli jäänyt yksin ja hän halusi päästä takaisin tämän luokse. Ja sitäpaitsi, vaikka hän olisi halunnutkin paeta Colteria, niin minne hän olisi lähtenyt? Jos hän lähtisi yksinään metsiin, hän eksyisi ja kuolisi nälkään. Hänen oli pakko pysyä Jorthin miesten puolella loppuun saakka, joka ei näyttänyt olevankaan kaukana.
Hetken kuluttua kuului useita laukauksia kaukaa sivukanjonista hänen oikealta puoleltaan ja niihin vastattiin lähempää. Taistelu oli jälleen alkanut. Mutta laukaukset eivät enää toistuneet. Kärpäset surisivat, aurinko paahtoi kuumasti ja vieno, lämmin tuuli humisi haapalehdoissa.
Äkkiä Ellen kuuli nopeita, lyhyitä haukahduksia. Hän kuunteli jännittyneenä. Haukkuja ei varmastikaan ollut susi, tuskinpa arosusikaan. Se oli paimenkoiran haukuntaa. Hän oli kuullut sitä ennenkin. Ja hän nousi muuttaen istumaan paikkaan, josta saattoi nähdä ylempänä sijaitsevalle kallioiselle penkereelle. Hetken kuluttua hän huomasi eläimen, joka todellakin näytti suurelta metsäsudelta. Mutta haukunnasta hän kuuli, että se oli todellakin koira. Hän tarkasteli sitä ja saikin pian selville, että koira halusi laskeutua penkereeltä. Se juoksi edestakaisin ja katosi vihdoin näkyvistä. Nyt alkoi sen haukunta kuulua alempaa penkereen juurelta. Viisas koira koetti nähtävästi kutsua jotakuta avukseen. Ellen arvasi, että koira haukkui sillä paikalla, jonne Colter oli sanonut Bill Isbelin vyörähtäneen jyrkänteen laidalta. Haukkuisikohan koira noin, jos mies olisi kuollut? Ellen epäili sitä.
Ei ketään tullut ja yhtämittainen haukunta alkoi vaivata Elleniä. Se oli ilmeisesti avunpyyntöä ja vihdoin Ellen päätti lähteä katsomaan koiraa. Päivän tapahtumat olivat saattaneet hänet kauhun valtaan, josta hän ei vieläkään ollut täysin toipunut. Hän oli ruvennut pelkäämään Isbeleitä. Mutta ajateltuaan nyt vakavasti asiaa hän uskoi, ettei hän voisi joutua tukalampiin oloihin heidänkään luonaan. Hän lähti siis hakemaan koiraa.
Metsäinen penger kohosi epätasaisina kallioisina kumpuina parrasta kohti. Koiran haukunta ei kuulunut kaukaa, mutta matkan viimeinen osa oli vaikeata kiipeämistä louhikkojen ja tiheiden pensaikkojen läpi. Huohottaen ja kuumissaan hän vihdoin pääsi jyrkänteelle, joka olikin melko matala.
Koira oli vainunnut hänet ja oli tulossa häntä kohti. Se oli suuri, takkuinen, harmaa peto, jonka terävä kuono ja silmät näyttivät villeiltä. Se lähestyi Elleniä viisaasti ja varovasti, mutta näytti kuitenkin ystävälliseltä.
"Mikä sinua vaivaa, koiraparka?"
Koira haukahti, sen korvat menivät lerpalleen, ruumis kyyristyi hieman ja tuuhea häntä heilui. Kuinka kirkkaasti ja ymmärtäväisesti se katsoikaan Elleniin! Sitten se lähti juoksemaan takaisin.
Ellen seurasi sitä jyrkänteen toiselle puolelle ja näki tuntemattoman miehen makaavan maassa selällään. Tuoretta multaa ja soraa oli hänen ympärillään, mikä todisti hänen pudonneen siihen ylhäältä. Hänellä ei ollut takkia eikä hattua, hänen jalkansa olivat katkenneet. Kun Ellen kiiruhti hänen luokseen, näki häh miehen paidan olevan märkänä verestä. Mutta mies jaksoi vielä kohottaa päätään, hänen silmänsä olivat auki ja hän oli täydessä tajussaan. Ellen ei tuntenut hänen tomuisia, naarmuisia kasvojaan, vaikka hänen piirteensä ja katseensa tuntuivatkin kummallisesti tutuilta.
"Olette Jorthin tytär", sanoi mies hiljaa, hämmästyneenä.
"Kyllä, olen Ellen Jorth", vastasi hän. "Oletteko te Bill Isbel?"
"Olen, sen verran kuin minusta enää on jäljellä. Mutta kiitän Jumalaa, että joku tuli – vaikkapa joku Jorthkin."
Ellen polvistui hänen viereensä ja tarkasti hänen vatsassaan olevaa haavaa. Suuri luoti oli todellakin lävistänyt hänet kokonaan, kuten Colter oli sanonutkin. Ei ollut mitään toivoa. Elleniä värisytti. Kuinka kummallisia miehet olivatkaan! Kuinka julmia, verenhimoisia ja ajattelemattomia!
"Isbel, olen pahoillani, mutta toivoa ei ole", sanoi hän hiljaa.
"Kuolette pian enkä voi auttaa teitä. Jumala tietää, että tekisin sen, jos vain voisin."
"Kaikki on siis lopussa!" huokaisi Bill katsellen hänen ohitseen. "Se ilahduttaa minua todellakin... Mutta te voitte tehdä jotakin puolestani, jos vain haluatte."..
"Tietysti minä haluan. Sanokaa toivomuksenne", Ellen vastasi kohottaen hänen tomuisen päänsä polvelleen. Hänen kätensä vapisivat, kun hän siveli miehen kosteat hiukset pois otsalta.
"Minulla on jotakin omallatunnollani", Bill kuiskasi.
Ellen ymmärsi ja sääli häntä.
"Niinkö", hän rohkaisi Billiä.
"Varastin karjaa isältäni ja Blaisdellilta ja myin eläimet Daggsille... Jorthin puoluelaisia – ei voida syyttää kaikesta vääryydestä... Haluan, että veljeni Jean saisi tietää tämän."
"Koetan ilmoittaa sen hänelle", Ellen kuiskasi hyvin hämmästyneenä.
"Olimme kaikki huonoja miehiä, paitsi Jean", Isbel jatkoi. "Ei isäkään toiminut rehellisesti... Hyvä Jumala, kuinka hän vihasikaan Jorthia! Niin, Jorthia juuri – teidän isäänne... No niin, nyt heidän välinsä ovat kuitit."
"Kuinka niin?" änkytti Ellen.
"Isänne tappoi minun isäni... Isä halusi – viimeiseen saakka suojella meitä. Hän lähetti sanan – hän tahtoi kohdata isänne kahden kesken – ja lopettaa siten riidan. He tapasivat toisensa tiellä... Mutta joku ampui isää – luodikolla – ja sitten isänne surmasi hänet."
"Ja sitten, Bill", lisäsi Ellen tietämättään ivallisen katkerasti, "veljenne tappoi isäni."
"Mitä?" kuiskasi Bill. "Teille on varmasti valehdeltu. Jean olisi kyllä voinut – tappaa isänne – mutta ei halunnut. Se ihmetytti meitä kaikkia."
"Ah!... Kuka sitten tappoi isäni?" Ellen huudahti sykkivin sydämin.
"Blue. Hän meni kauppaan yksinään – uhmaten koko joukkoa. Yllätti heidät, soimasi heitä – ja ilmoitti heille olevansa King Fisher... Sitten hän ampui isänne ja Jackson Jorthin... Jean oli ulkona – takapihalla ja me muut olimme kaupan edustalla. Ammuttiin kovasti ja Colmor haavoittui. Blue juoksi ulos kaupasta vaikeasti haavoittuneena... Molemmat kuolivat Meekerin pihalla."
"Jean Isbel ei ole siis tappanut ainoatakaan Jorthia?" kysyi Ellen tukahtuneesti.
"Ei", vastasi Bill vakavasti. "Mutta tämä taistelu on ollut vaikeinta juuri Jeanille. Hän ei ole asunut täällä... Ja sisareni Annie sanoi hänen – rakastuneen teihin... Onko se totta."
Ellenin silmät täyttyivät hitaasti karvailla kyynelillä ja hänen päänsä painui yhä alemmaksi.
"On", mutisi hän värähtelevällä äänellä.
"Voi sentään! Se selittää asian", Bill vastasi ihmetellen. "Kuinka ikävää!... Siitä olisi voinut tulla jotakin... Ihminen suhtautuu kaikkeen eri tavalla kuollessaan... Kunpa vain – saisin elää – elämäni uudestaan!... Lapsi raukkani – joutuvat nyt orvoiksi – ja heidän elämänsä tuhoutuu! Ja kaikki vain tyhjän vuoksi... Antakoon Jumala anteeksi –"
Sitten hän yski ja pyysi vettä.
Ellen laski hänen päänsä maahan ja ottaen hänen hattunsa kiiruhti rinnettä alas. Juosten, hyppien ja liukuen pitkin rapautunutta rinnettä hän saapui penkereelle, kiiti sen poikki ja sitten alas aukeaan kanjoniin pajukon reunustamalle purolle. Hän täytti hatun vedellä ja lähti takaisin, mutta nyt hänen oli pakko kulkea hitaasti ja huolellisesti.
Hän ei läikyttänyt tippaakaan kalliista vedestä eikä astunut ainoatakaan harha-askelta, mutta hän oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut kiivenneensä jyrkän mäen laelle, ennenkuin koira haukkuen toivotti hänet tervetulleeksi. Sitten hän polvistui antaakseen vettä kuolevalle viholliselleen, jonka sanat olivat muuttaneet hänen heikkoutensa voimaksi, vihan rakkaudeksi ja toivottomuuden synkän helvetin sanoin kuvaamattomaksi riemuksi. Mutta hän oli palannut liian myöhään. Bill Isbel oli kuollut.
XIII
Taluttaen susikoiraansa, Sheppiä, hihnasta Jean Isbel seurasi Jorthin puolueen vaarallisimman miehen, revolverisankari Queenin, jälkiä. Tummat veriläikät ja teräväkantaisten kenkien painamat selvät jäljet osoittivat hänelle haavoittuneen ja hitaasti etenevän pakolaisen tien. Isbel talutti koiraa kulkien eteenpäin teräväsilmäisenä ja varovaisena kuin intiaani.
Haluten kilpailla Bluen kanssa panemalla toimeen äkkiyllätyksen Queen oli ilmestynyt Isbelin puoluelaisten leiriin viime yönä. Jean oli huomannut hänet niin ajoissa, että oli ehtinyt syöksyä varjoon, mutta Queen oli ehtinyt ampua luodin hänen olkapäähänsä. Sitten Queen oli ampunut Gordonin ja Fredericksin. Horjuen ja keräten viimeiset voimansa nämä olivat laukaisseet revolverinsa pakottaen rosvon perääntymään.
Aseettomana ja tuskallisen haavansa valvottamana Jean oli viettänyt leirissä yönsä. Aamun valjettua hän hautasi Gordonin ja Fredericksin jäykistyneet ruumiit. Hän oli nyt todellakin viimeinen Isbelin heimosta. Hän tunsi villiä, raivokasta kostonhimoa. Jean pesi haavansa ja sitoi sen lujasti. Lyijyn aiheuttamat tuskat ja poltteet muistuttivat häntä alituisesti siitä julmasta työstä, joka oli jäänyt hänen suoritettavakseen. Hänen omaisensa ja sukulaisensa olivat kaatuneet toinen toisensa jälkeen; tyttö, jota hän oli rakastanut nuoruuden puhtaalla, romanttisella rakkaudella, oli halpamaisesti solvaissut häntä. Hänellä ei ollut maailmassa enää muuta jäljellä kuin kosto – elää ja kuolla Jorthien ja Isbelien välisen sodan viimeisenä miehenä.
Jean lähti leiristään auringon noustessa ottaen mukaansa vain pienen repullisen lihaa ja leipää, ja ryhtyi, taluttaen kiihkeää hurjistunutta Sheppiä, seuraamaan Queenin verisiä jälkiä...
Kiville tipahdellut musta veri ja säännöttömät jäljet todistivat Jeanille, että revolverisankari oli pahasti haavoittunut. Tuohon hän oli kaatunut, tuohon polvistunut tahi istuutunut sitomaan haavojaan. Jean löysi verisiä, pois heitettyjä riepuja. Kivissä ei näkynyt enää verta. Synkässä kuusikossa, hopeapäisten pitkien oksien varjossa Queen oli levähtänyt, ehkäpä nukkunutkin. Laahustaen ja ontuen hän oli jatkanut matkaansa ylöspäin aukealle ja kuivalle mäntyjä kasvavalle harjanteelle. Siellä hän oli levähtänyt ja nähtävästi odottanut saadakseen selville, ajetaanko häntä takaa. Kaikesta päättäen revolverisankari tiesi, että häntä seurattiin. Ehkäpä hän oli nähnytkin vihollisensa. Jean jatkoi senvuoksi matkaansa hitaasti ja varovaisesti, lähestymättä milloinkaan revolverin ampumamatkalle ja pannen kaiken eränkävijäntaitonsa liikkeelle voidakseen seurata tätä miestä ja kuitenkin säilyttää henkensä. Queen kulki hitaasti joko senvuoksi, että hän oli haavoittunut, tahi siksi, että hän koetti väijyä takaa-ajajaansa. Jean sovitti vauhtinsa Queenin vauhdin mukaiseksi. Siitä lähtien he eivät olleet milloinkaan kaukana toisistaan, eivät koskaan pyssyn laukauksen kuulumattomissa.
Varhainen pakkanen oli koskettanut ylänköjä taikasauvallaan. Metsä oli rauhallinen ja kaunis, mutta Jean ei nyt joutanut ihailemaan luontoa. Hän tarkasteli terävästi punaisia pilkkuja, joita Queen oli jälleen jättänyt harmaaseen sammalikkoon ja kiville. Hän värähteli kuin vainuava pantteri.
Aurinko laski, alkoi hämärtää ja tuli pimeä. Jean ryömi tiheän, pitkäoksaisen kuusen juurelle, söi hieman lihaa ja leipää, ruokki koiransa ja paneutui pitkäkseen lepäämään ja nukkumaan. Hänen ajatuksensa olivat raskaat ja synkät kuin yö. Yksinäinen susi ulvoi nälkäisestä kaivaten toveria. Shepp värähteli Jeanin käsivarren alla. Samanlainen kutsu oli viekoitellut sen pois karjatalosta. Sen sudenveri ikävöi luontoon. Jean sitoi koiran hihnan ranteeseensa. Suoritettuaan kostonsa hän päästäisi Sheppin vapaaksi; se saisi liittyä tuohon yksinäiseen toveriin, joka ulvoi niin kaipaavasti. Sitten Jean nukkui.
Aamu koitti kylmänä, kirkkaana ja kuuraisena. Hopeoitu ruoho säteili ja kahisi putoilevien haavanlehtien painosta. Auringon noustessa Jean lähti jälleen seuraamaan Queenin jälkiä. Kuuraisen, sananjalkojen reunustaman puron rannalla Jean sammutti janonsa nojautuen kiveen, jossa oli veritäpliä. Queeninkin oli ollut pakko sammuttaa tässä janonsa. Jean ihmetteli rosvon pelkurimaisuutta. Miksi tämä ei odottanut jossakin aukeamassa taistellakseen rehellisesti hänen kanssaan? Missä oli nyt revolverisankarin suurenmoinen ja peloittava rohkeus?
Vihdoin koitti sellainenkin aika, ettei Queen enää koettanut asettua väijyksiin yllättääkseen takaa-ajajaansa odottamalla häntä jossakin piilopaikassa. Hän ei koettanutkaan enää peittää jälkiään. Hänen voimansa kasvoivat tahi toivottomuudessaan hän ponnisti viimeiset voimansa, niin että hän saattoi puolta nopeammin jatkaa matkaansa erämaan halki. Hän alkoi kiertää luoteeseen päin, takaisin tuota syvää kanjonia kohti, missä Blaisdellin ja Bill Isbelin maallinen vaellus oli päättynyt. Queen oli eronnut tovereistaan, oli halunnut taistella yksinään viimeisen taistelunsa, mutta koetti nyt päästä takaisin heidän luokseen. Jorthin puolueen viimeiset miehet olivat löytäneet jostakin tällaisesta villistä viidakosta itselleen hyvän piilopaikan. Jean antoi Queenin opastaa hänet sinne.
Ellen Jorth oli varmasti heidän joukossaan. Jean oli nähnyt hänet. Hänen laukauksensa oli tappanut Colterin hevosen ja hän oli lakannut ampumasta, koska Colter oli raahannut tyttöä jäljessään käyttäen häntä kilpenään. Ennemmin tahi myöhemmin Jean pääsisi heidän leiriinsä. Ellen olisi siellä. Hänen tumman kauneutensa muisteleminen, josta nuo rosvot nauttivat, lisäsi hänen kuolettavaa raivoaan ja oikeutettua vihaansa. Jos Ellen vielä kerran kerskailisi alennuksellaan hänen kuultensa, tappaisi hän tytön sen Jumalan nimessä, jonka tyttö oli hylännyt ja lopettaisi siten Jorthien heimon.
Tuli toinen pimeä, kylmä ja tähdetön yö. Tuuli humisi metsän puissa. Shepp oli rauhaton ja nuuski ilmaa. Jeanin jälkiä seurattiin. Jälleen rikkoi hiljaisuuden surullinen, kiihkeä, villi ja nälkäinen sudenulvonta. Se oli syvää ja hiljaista kuin koiran ulvominen, mutta paljon villimpää. Shepp tempoi päästäkseen vapaaksi. Yöllä, Jeanin nukkuessa, sen onnistui purra nahkainen hihna poikki ja juosta tiehensä.
Mutta seuraavana päivänä hän saattoi seurata Queenin jälkiä ilman koiraakin. Sumu, matalalla leijailevat pilvet ja usvainen sade olivat eksyttäneet rosvon. Hän oli eksynyt suunnastaan ja näytti tietävän sen. Hän oli kierrellyt ja kävellyt sumuisessa metsässä, kunnes pääsi erääseen kanjoniin. Se oli muuan niistä, jotka uursivat Parrasta jatkuen sitten kilometrittäin alaspäin alankoa kohti. Queen oli huomannut liian myöhään erehdyksensä.
Hän oli jatkanut matkaansa yöllä, mutta pimeässä hän olikin eksynyt manzanitarinteille ja kaatunut uupuneena maahan.
Queen koettaisi nyt varmasti viimeistä keinoa ja odottaisi tuolla pirullisessa tiheikössä Jeania voidakseen ampua hänet. Eteneminen tässä piikkisessä pensaikossa oli äärimmäisen vaikeaa. Täytyi joko kulkea loppumattomia kiertoteitä pitkin, tahi murtautua väkivaltaisesti pensaiden lomitse tahi kulkea niiden yli. Jean valitsi tämän viimeisen keinon, ei senvuoksi, että se oli helpoin, vaan siksi, että hän saattoi silloin nähdä paljon kauemmaksi eteensä. Niinpä hän siis käveli manzanitapensaiden päällitse. Hän astui haarasta haaraan, oksalta oksalle, pysytellen tasapainossa kuin intiaani ja ollen kärsivällinen kuin mies, joka on päämäärästään varma. Vihdoin Jean näki Queenin kaukana edellään ryömivän rinnettä ylös. Jean oli kiihtynyt kuin saalistaan ajava koira. Hitaasti, mutta varmasti hän seurasi vihollistaan. Tätä etanamaista kulkua jatkui koko iltapäivän.
Rinteen puolivälissä loppui manzanitapensaikko. Queen kääntyi hitaasti ylenevälle harjanteelle jättäen verisiä jälkiä kaikkialle, mutta Jean eksyi niiltä lisäytyvässä pimeässä.
Seuraavana päivänä ajoa jatkui. Vihdoin Queenin voimat alkoivat loppua. Hän oli ryöminyt erään tomuisen aukion poikki ja jättänyt siihen selviä todisteita tilastaan. Jean alkoi varovaisesti kiertää aukiota, mutta pysähtyi äkkiä nähdessään erään miehen istuvan puun takana.
Hän tuijotti mieheen ollakseen varma, etteivät hänen silmänsä pettäneet. Monta kertaa aikaisemmin olivat kannot, pölkyt ja kivet muistuttaneet erehdyttävästi seisovaa tahi kyyristynyttä miestä. Jean liukui puulta puulle, kunnes oli aivan varma siitä, että tämä istuva olento todellakin oli mies, joka istui suorana katsellen aukiolle ja nojaten käsiään polviinsa. Katsellessaan tarkemmin häntä Jean näki hänen pitävän revolveria kummassakin kädessään.
Queen! Hän oli vihdoinkin saanut takaisin rohkeutensa. Koska hän ei ollut voinut ryömiä enää pitemmälle eikä päästä pakoon, oli hän epätoivon rohkeudella valinnut aukion, voidakseen kohdata vihollisensa ja kuolla. Jeanin oli pakko tahtomattaankin ihailla rosvoa. Hän astui esille mäntyjen varjosta ja käveli eteenpäin pyssy tanassa.
Queenin täytyi pakostakin huomata Jean, mutta hän ei tehnyt pienintäkään liikettä, ja sitäpaitsi näytti hänen jäykkä luonnoton asentonsa Jeanista niin kummalliselta, että hän pysähtyi. Hän oli nyt noin viidenkymmenen askeleen päässä Queenistä, siis revolverin ampumamatkan päässä. Hän huusi kovasti: "Queen!", mutta mies ei liikahtanutkaan.
Jean eteni muutamia askelia pyssy tanassa ja valmiina ampumaan heti, kun Queen kohottaisi revolverejaan. Kylmä hiki kohosi Jeanin otsalle. Hän pysähtyi tarkastellen terävästi tuota liikkumatonta olentoa. Äkkiä hänen mieleensä juolahti totuus. Queen oli kuollut. Hän oli nojautunut mäntyyn valmiina kohtaamaan vihollisensa ja kuollut siihen. Jean ei osannut epäillä mitään lähtiessään eteenpäin. Hän tiesi nyt, ettei Queenin veri tulisi tahraamaan hänen käsiään. Gordon ja Fredericks olivat kuolintuskissaan haavoittaneet rosvoa kuolettavasti. Jean jatkoi matkaansa ihmetellen, kuinka pieneltä ja aavemaiselta Queen näytti! Näinä neljänä pakopäivänä hän oli saanut kärsiä helvetin vaivoja.
Kun Jean pääsi hänen viereensä, katsoi rosvo häneen tuijottavin silmin. Revolverit oli sidottu hänen käsiinsä. Jean säpsähti. Nopea silmäys todisti, että Queen oli asetettu istumaan puuta vasten, ja että maassa oli jalan jälkiä.
"Taivas varjelkoon, he ovat pettäneet minut!" sähähti Jean ja hypähti äkkiä männyn taakse. Mutta viekkaat rosvot, jotka olivat asettuneet väijymään häntä olivat vielä nopeammat. Jean tunsi tärähdyksen ja lyijyn purevan polton, ennenkuin kuuli pyssyn pamahduksen. Luoti oli lävistänyt hänen vasemman käsivartensa kyynärpään alapuolelta. Hän näki savukiehkuran kohoavan kummun laelta. Uusiintuvat valkoiset savukiehkurat ja kajahtavat laukaukset ilmaisivat kohdan, johon vehkeilijät olivat piiloutuneet. Luodit raapivat kaarnaa männystä ja vihelsivät ohi. Jean näki erään miehen hyökkäävän kallion takaa ja juoksevan kumarassa toista kalliota kohti, mutta Jeanin nopea laukaus pysähdytti hänet matkan puoliväliin. Hän kaatui, nousi jälleen ja laahautui erään pensaan taakse. Jean ampui tuohon pensaaseen yhä uudestaan, mutta hänen ammuksensa loppuivat kesken. Hän kirosi ja koetteli kädellään vyötään. Hänen kuudestilaukeavansakin oli pudonnut, koska sen tuppi oli ollut liian huonosti kiinnitetty. Hän oli kyllä sitonut revolverinsa kiinni siihen, mutta nauhat olivat katkenneet. Rosvot ampuivat jälleen. Luodit sattuivat mäntyyn tahi vihelsivät ohi. Kumartuen varovasti Jean tarttui Queenin toiseen revolveriin ja kiskaisi sen irti hänen kädestään. Ase oli tyhjä. Queenin molemmat revelverit olivat tyhjät. Jean lähti nopeasti juoksemaan pakoon metsään ja pääsikin piiloon. Kimeät huudot hänen takanaan ilmaisivat, että hänet oli huomattu ja että hänen pakonsa syy oli arvattu. Katsoessaan taakseen hän näki parin kolmen miehen laskeutuvan jyrkänteeltä. Sitten kajahti pelästyneen hevosen hirnahdus.
Heittäen pois hyödyttömän pyssynsä Jean suuntasi kulkunsa metsää kasvavan rinteen juurelle. Hän pysytteli koko ajan tiheimmässä männikössä ja kiersi kaikki kuusikot. Hänen täytyisi päästä takaisin samaan leiripaikkaan, johon hän oli haudannut Gordonin ja Fredericksin, saadakseen sieltä toisen pyssyn ja ammuksia. Hän tunsi kuuman veren virtaavan käsivarrestaan, mutta tuskia ei ollut. Metsä oli liian aukea hyväksi piilopaikaksi. Hän ei uskaltanut juosta vastamäkeen, vaan suoraan eteenpäin, mutta myötämaa päättyikin äkkiä jyrkänteeseen, joka oli melkein kohtisuora. Kun hän pysähtyi huohottaen, kuuli hän kavioiden kapsetta ja sitten pehmeää maata pitkin juoksevien hevosten tasaisesti kumahtelevia askelia. Rosvot olivat saaneet selville suunnan, jolle hän oli kääntynyt. Jean ei tuhlannut aikaa katsoakseen taakseen eikä olisi ehtinytkään, sillä kiitäessään kallioita pitkin oikealle, kuului pamahdus ja luoti vihelsi hänen päänsä yli. Hyppien halkeamien ja kallioiden yli, tuulen humistessa hänen korvissaan, hän riensi nopeasti eteenpäin, kunnes huomasi jyrkänteen juurella kasvavan tiheän kuusikon. Hän hyppäsi alas metsikköön pudoten ylimmäisten oksien läpi, kunnes sai kiinni oksasta, joka kesti hänen painonsa. Siirrellen käsiään hän läheni kuusen runkoa ja päästyään sen viereen löysi muita oksia niin läheltä toisiaan, että voi ote otteelta ja askel askeleelta laskeutua alemmas, kunnes hänen yläpuolellaan oli vain tumma paksu lehvistö ja alapuolellaan ruskeapohjainen rinne. Ollen varma siitä, ettei häntä voitu huomata ylhäältä, Jean liukui puiden varjossa äänettömästi alemmas.
Päästyään harmaan jäkälän peittämälle kalliolle hän pysähtyi lepäämään ja kuuntelemaan. Hiljaista kavioiden kapsetta kantautui hänen korviinsa ylempää, nähtävästi kaukaa oikealta puolelta. Hän tunsi tällä haavaa olevansa turvassa. Hän tarkasteli käsivartensa haavaa. Luoti oli lävistänyt sen murtamatta ainoatakaan luuta. Hänen paitansa hiha oli märkä verestä. Jean kääri sen ylös ja kiersi huivinsa lujasti haavan ympärille, mutta tummanpunainen veri tihkui sen läpi. Hän alkoi tuntea jäytävää, kolottavaa tuskaa.
Hän ei tuhlannut aikaa. Hän oli päässyt pakoon ja vaara oli toistaiseksi ohi. Tällaisessa synkässä epätasaisessa maastossa eivät rosvot voisi saada häntä kiinni, mutta hänellä ei ollut muuta asetta kuin veitsi ja hänen takkinsa taskussa oli vain vähän lihaa. Suolaa ja tulitikkuja hänellä oli tarpeeksi. Hänen piti nyt vain välttämättä löytää viimeinen leiripaikka, mistä hän voisi hankkia itselleen pyssyn ja ammuksia, leipoa leipää ja levähtää, ennenkuin jälleen lähtisi ajamaan rosvoja takaa.
Hän jatkoi matkaansa hitaasti ja varovasti kuin intiaani, tuumiskellen äskeistä tapahtumaa. Queen oli pyrkinyt manzanitarinteen laelle ja Partaalle, toveriensa kokoontumispaikalle, mutta hänen voimansa olivat loppuneet harjanteella. Jean päätteli Queenin ryhtyneen odottamaan takaa-ajajaansa revolverit käsissään, koska ei ollut enää voinut kulkea kauemmaksi. Ja hän oli kuollut siihen asentoon. Silloin hänen toverinsa olivat sattumalta kohdanneet hänet ja ymmärtäen tilanteen ottaneet ammukset pois hänen revolvereistaan ja asettaneet hänet puuta vasten pettääkseen Jeanin. He olivat järjestäneet mitä viekkaimman kepposen. Colter varmaankin oli sen keksinyt. Isbelin talon luona tapahtuneesta taistelusta alkaen tämä Colter-niminen mies oli ollut paljon voimakkaampi ja vaarallisempi vastustaja kuin Jorth ja Daggs. Ennen sitä eivät Isbelin puoluelaiset häntä juuri tunteneetkaan. Colter komensi nyt joukon viimeisiä miehiä ja piti Ellen Jorthia hallussaan.
Jeanin oikealta puolelta kohoava kanjonin seinämä muuttui rosoisemmaksi ja korkeammaksi, ja vasemmalta puolelta alkoi näkyä metsäisiä rinteitä ja viidakkoja ja vihdoin laaja lakeus, joka lännessä rajoittui mutkittelevaan pajukkoon ja idässä pitkään ja matalaan mäntyjen peittämään penkereeseen. Tässä samassa kanjonissa useiden mailien päässä oli se paikka, jossa Queen oli yllättänyt Jeanin ja hänen toverinsa nuotiotulen ääressä, Ja jossakin täällä läheisyydessä oli rosvojen piilopaikkakin.
Jean jatkoi matkaansa hyvin varovaisesti ja tarkaten kaikkea! Hän hämmästyi tuntiessaan äkkiä lampaiden hajua. Jossakin läheisyydessä oli varmasti kokonainen katraallinen niitä. Pian hän huomasikin puron mutaisessa penkereessä lampaiden jälkiä. Sitten hän kuuli tiukujen hiljaista kilinää ja vihdoin, kun hän saattoi nähdä kauemmaksi aukeaan kanjoniin, hän hämmästyi nähdessään äärettömän suuren lammaslauman. Siellä laidunti tuhansia lampaita, mutta hän ei huomannut paimenia eikä koiria. Hän tiesi, että koiria täytyi olla tämän äärettömän suuren lauman läheisyydessä, ja niiden näköä ja vainua oli paras karttaa. Hänen täytyisi siis palata samaa tietä takaisin, odottaa pimeää, hiipiä sitten kanjonin poikki, kiivetä sen toiselle laidalle ja kiertää sen kautta määräpaikkaan. Hän kääntyi aikoen hiipiä takaisin, mutta kavioiden kapse pysähdytti hänet.
Hevosia oli tulossa siltä suunnalta, jonne hän halusi lähteä, ja ne olivat jo melko lähellä. Hän päätteli nopeasti, että hänen takaa-ajajansa olivat laskeutuneet Partaalta kanjoniin. Katsellessaan ympärilleen hän näki, ettei hänellä ollut mitään varmaa piilopaikkaa läheisyydessä. Olisi vaarallista, jos hän antaisi miesten sivuuttaa hänet tässä paikassa, sillä metsävyöhyke oli kapea ja harva.
Pysytellen aivan kanjonin seinämän vieressä hän hiipi eteenpäin törmäten lopulta kallionmutkaan, ja kierrettyään sen hän huomasi sen jatkuvan suorakulmaisesti siitä seinämästä, jonka vierustaa pitkin hän juuri oli hiipinyt. Tirkistellessään pajujen lävitse hän huomasi, että kanjonin pääseinämässä oli kapea aukko. Se oli alempana pajukon ja ylempänä kuusien peitossa. Villi, salainen piilopaikka. Seinämän vieressä oli pienten eläinten jälkiä. Paikka tuoksui samanlaiselta kuin muutkin tiheät viidakot, mutta ei ollut kuiva. Siellä lirisi vettä jossakin. Jean hengitti vapaammin. Hän päätti tunkeutua hieman kauemmaksi ja sitten odottaa, kunnes voisi turvallisesti hiipiä takaisin.
Mutta kellanharmaa hämärä kirkastuikin äkkiä. Ylhäältä kuulti valoa, ja taivutettuaan pajut syrjään hän näki edessään kapean kiemurtelevan kanjonin, jonka keskustassa oli aukea, ruohoinen, pajukkoa kasvava kujanne ja sen molemmilla puolilla kapea kaistale metsää.
Hän tointui äkkiä hämmästyksestään. Pajukkoon tunkeutuvien hevosten aiheuttama rytinä säikähdytti häntä. Hän juoksi seinämän vierustaa puiden taakse. Hän olisi voinut kätkeytyä kuusten oksien alle, mutta koska hän oli varma, että paimenkoiria oli läheisyydessä, päätti hän piiloutua vasta viime tingassa. Ehkäpä nämä ratsastajat olivatkin lammaspaimenia. Hän kuuli kavioiden kapsetta, mutta nyt kauempaa. Hänen edessään laajeni kapea rotko kuin pullon kaula. Hän päätti juosta sen päähän ja hakea sieltä kohdan, josta voisi kiivetä rotkon laidalle.
Vaikka Jean olikin levoton ja kiireissään, ehti hän kuitenkin kiinnittää huomionsa tämän sivukanjonin kummallisen villiin luontoon. Kun hän jatkoi matkaansa laajeni rotko yhä villimmän ja jylhemmän näköiseksi. Puiden lävitse hän näki kohdan, missä seinämä muodosti soikean syvänteen, jonka laadusta hän ei päässyt selville. Mutta se olikin pieni aukko, jota ympäröivät tiheät viidakot ja eteenpäin työntyvät seinämät. Hänen levottomuutensa muuttui peloksi. Miten hänelle kävisi, jollei hän löytäisikään sellaista kohtaa, josta hän saattaisi kiivetä korkeiden kallioiden yli? Jean pysähtyi huolestuneena. Tilanne alkoi muuttua arveluttavaksi. Hänen ruumiillinen tilansakin paheni. Unen, levon ja ruoan puute, pitkä takaa-ajo sekä haava käsivarressa olivat heikontaneet häntä niin paljon, ettei hän enää kyennyt mihinkään kovempaan ponnistukseen.
Hän oli vähällä kompastua pieneen puiden varjossa olevaan kämppään, jonka edessä oli pieni aukio. Se oli samanlainen vanha ränsistynyt maja kuin muutkin, joita hän oli nähnyt kanjoneissa. Hän lähestyi sitä varovasti ja tirkisti nurkan takaa. Ensimmäiseksi hän totesi, että se oli kauan ollut käyttämättömänä. Mutta Jeanilla ei ollut aikaa empimiseen. Nelistävien hevosten kavioiden kapse kuului yhä lähempää. Koska takaisin kääntyminen oli vaarallista ja eteenpäin juokseminen kohtalokasta, oli siis piiloutuminen ainoa keino.
Hän livahti kämpän edustalle.
Kumartuen ovesta hän aikoi tirkistää sisään, kun samassa kavioiden kapse ja läheisyydestä kuuluvat äänet saivat hänet pitämään kiirettä. Puiden välisistä kapeista aukoista vilahteli jo punaista. Hevosia! Hänen täytyi kiiruhtaa. Astuessaan ovesta hän tunsi lahoneen puun hajua ja näki paljaan lattian. Kämppä oli asumaton. Hän pysähtyi ja katsahti nopeasti ympärilleen. Hän huomasi ensimmäiseksi tikapuut, jotka nojasivat seinään aivan oven vieressä. Hän katsoi ylös. Ne veivät ullakolle, joka pimeänä ja synkkänä ulottui kämpän puoliväliin saakka. Vastustamaton vaisto opasti Jeania. Hän livahti kämppään ja kiipesi tikapuita pitkin ullakolle. Siellä oli pilkkopimeä, mutta hän ryömi kauemmaksi kömpelösti veistettyjä lautoja pitkin ja kääntyen aukkoa kohti ojentautui suoraksi ja makasi hiljaa. Jeanin jännittyneet korvat erottivat kannusten kilinää ja kumahtelevia askelia.
"No niin, kultaseni, nyt olemme jälleen kotona", virkkoi hidas, kylmä, ivallinen texasilainen ääni.
"Kotonako? Ihmettelenpä, Colter, onko sinulla milloinkaan ollutkaan kotia – äitiä – sisarta – vielä vähemmän kultasta", kuului katkera ja karvas vastaus.
Jean sävähti jäykistyen sitten liikkumattomaksi. Hänen sydämensäkin tuntui taukoavan sykkimästä. Hän tunsi äänestä naisen Ellen Jorthiksi. Tuo ääni oli säilynyt hänen unelmissaan. Hän oli siis sattumalta joutunut Jorthin miesten asunnolle. Kova oli todellakin ollut niiden Jorthien ja Isbeleiden kohtalo, jotka olivat saaneet väkivaltaisen kuoleman, mutta ei mitään, ei Queenin kamppailuakaan, voitu verrata tähän toivottomaan tilanteeseen. Hän oli rakastanut Ellen Jorthia omituisesti ja ihmeellisesti, ja halveksien ihmisten puheita uskonut hänen olevan puhdas. Hän oli säästänyt Ellenin isän ja sedän henkeä. Hän rakasti Elleniä nytkin toivottomasti ja äärettömästi, vaikka oli kuullut Ellenin omasta suusta, kuinka arvoton tämä oli. Ja häntä viimeistä Isbeliä – kohtasi julmin rangaistus. Hänen oli nyt pakko maata avuttomana ja revolveritta; kuunnella ja ehkä nähdäkin Ellen Jorthin käyttäytyvän ivailevan vihjauksensa mukaisesti. Hän oli vannonut jäävänsä Jorthien ja Isbelien välisen sodan viimeiseksi mieheksi. Mutta voisiko hän maata siellä kuuntelemassa ja katselemassa, kun hänellä oli veitsi aseenaan?
XIV
Sitten kuului läjähdyksiä, kun nahkaiset satulat heitettiin maahan, ja irtilaskettujen hevosten kavioiden töminää.
Jean kuuli melua kämpän ovelta, kahinaa ja sitten kolahduksen, kun jokin kova esine sattui seinään. Hän käänsi hiljaa päätään voidakseen katsella kämppään lautojen välisestä raosta. Hän näki ovenpieltä vasten asetetun pyssyn kiiltelevän, ja sitten aukko pimeni. Ellen Jorth istuutui lattialle huokaisten pitkään ja väsyneesti. Hän irroitti päähineensä, ja valo sattui hänen kiharaan tummanruskeaan tukkaansa, jonka palmikko oli aivan sotkeutunut. Hänen kaareva niskansa oli päivettynyt ruskeaksi. Hänellä oli yllään harmaa, likainen ja rikkinäinen pusero, joka suojasi hänen hentoja hartioitaan.
"Colter, mitä aiot tehdä?" kysyi Ellen äkkiä. Hänen äänessään oli uusi sointu.
"Jäämme tänne", kuului vastaus.
"Minä en ainakaan jää tänne", Ellen sanoi. "Tulen sairaaksi ajatellessani, että Tad-setä kuoli tänne yksinään, avutonna. Täällä kummittelee."
"Ehkä se on sinulle vaikeata... Mutta mitä hittoa voimme tehdä?"
Nyt seurasi pitkä hiljaisuus, jota Ellen ei rikkonut.
"Täällä on tapahtunut jotakin sitten aamun", Colter sanoi. "Somers ja Springer eivät ole palanneet ja Antonio on mennyt matkoihinsa... Sano nyt rehellisesti, Ellen, kuulitko laukauksia joltakin suunnalta?"
"Kuulin kyllä", Ellen vastasi synkästi.
"Mistä päin?"
"Jostakin jyrkänteeltä hyvin kaukaa."
"Niin kuulin minäkin ja olen miettinyt sitä pääni ympäri. Sinähän tiedät Somersin sattumalta löytäneen Isbelien viimeisen leirin. Ja hän penkoi maata, kunnes löysi Jim Gordonin ja erään toisen miehen ruumiin. Queen oli pitänyt lupauksensa. Hän uhmasi Isbelin joukkoa ja tappoi nuo miehet. Mutta joko hän tahi Jean Isbel pakeni sieltä jättäen maahan verisiä jälkiä. Jos Queen pakeni, voit olla varma siitä, että Isbel lähti ajamaan häntä takaa, mutta jos ne olivat Isbelin jälkiä, seurasi Queen niitä varmasti. Somers ja Springer eivät olisi kyenneet siihen. He ovat hyvin taitamattomia jälkien seuraajia. He ovat päiväkausia ratsastelleet ristiin rastiin metsissä toivoen löytävänsä Queenin, mutta ovatkin ehkä kohdanneet Isbelin hänen asemestaan. Jos asian laita on niin ja jos he selvittivät välinsä Isbelin kanssa, tulevat he tänne ennemmin tahi myöhemmin. Mutta jos Isbel osoittautui ylivoimaiseksi, ryhtyy hän nyt hakemaan minun jälkiäni. Lyön vaikka vetoa, että joko Queen tahi Jean Isbel on kuollut. Toivon, että se on Isbel, sillä ellei hän ole kuollut, on hän viimeinen Isbeleistä, ja minä olen ehkä viimeinen Jortheista... En ole lainkaan halukas kohtaamaan tuota sekarotuista. Senvuoksi olen päättänyt jäädä tänne. Tämän parempaa piilopaikkaa tuskin on olemassakaan koko tässä maassa. Meillä on tarpeeksi ruokaa ja kanjonissa on vettä ja ruohoa."
"Kuinka minä voisin jäädä tänne yksinäni sinun luoksesi?"
Jean pidätti jännityksestä henkeään. Hän oli koettanut vakuuttaa itselleen, että Ellen Jorth oli kunniaton, halveksittava nainen, olihan hän kuullut sen Ellenin omilta huulilta, mutta kaikesta huolimatta hän ei sisimmässään sittenkään voinut uskoa sitä. Mitähän, jos Ellen Jorth tyynesti hyväksyisi Colterin ehdotuksen? Mutta Ellen Jorth vaikeni. Hänen ruskea päänsä painui miettiväisesti kumaraan.
"Ellen, mitä sinulle onkaan tapahtunut?" jatkoi Colter.
"Kaikki onnettomuudet, joita naiselle voi tapahtua", vastasi Ellen alakuloisesti.
"Minä en tarkoita mitään sellaista", Colter jatkoi taivuttavasti. "En halua väittää valheiksi elämäsi kovia tosiseikkoja. Isäsi oli huono mies... Mutta tarkoitan, etten voi ymmärtää sinussa tapahtunutta muutosta."
"Et tietenkään!."
Colter naurahti hiljaa.
"No niin, haluan vain tietää, kauanko aikaa aiot pysyä tällaisena?"
"Millaisena sitten?" Ellen kysyi tiukasti.
"Tällaisena kylmänä, torjuvana neitosena."
"Colter, olenhan sanonut sinulle, että sinun pitää antaa minun olla rauhassa", Ellen sanoi äreästi.
"Samaa olet sanonut aina. Mutta tällä kertaa olet erilainen... Ja se väsyttää minua."
Texasilaisen kylmässä äänessä oli uhkaava sävy.
Ellen Jorth kohautti hartioitaan ja nousten hitaasti seisoalleen tarttui pieneen luodikkoonsa ja kääntyi mennäkseen kämppään.
"Colter", hän sanoi, "tuo kääröni ja makuuhuopani tänne."
"Kyllä", Colter vastasi hyväntuulisesti.
Jean näki Ellenin asettavan pyssynsä pitkinpäin kahden hirren väliin ja kääntävän sitten hitaasti selkänsä seinään päin. Jean näki silloin hänen ruskeat kasvonsa, jotka näyttivät vanhemmilta ja vakavammilta. Hän katseli kiihkeästi ja nälkäisesti noita rakkaita kasvoja. Ellenissä oli tapahtunut jokin kuvaamaton muutos, mutta hän oli vieläkin kaunis, vaikkakin hieman eri tavalla. Hänen punaiset huulensa olivat raollaan ja hänen miettiväiset silmänsä loistivat ihmeellisinä, sysimustina, tummien kulmakarvojen alta.
Ellenin täyteläinen rinta kohoili repaleisen puseron alla. Hän puristi kätensä nyrkkiin sivuilleen, kuullessaan kannussaappaiden kiliseviä, hitaita askelia. Ne lähenivät ja Ellen muuttui äkkiä naiseksi, joka salaa tunteensa. Hän mukaantui ja hänen silmiensä synkkä, kova ja raivokas ilme näytti haihtuvan.
Colter ilmestyi ovelle kantaen makuuhuopakääröä ja reppua.
"Heitä ne tänne", Ellen sanoi. "Sinun ei tarvitse tulla sisään."
Tämä suututti miestä. Harpaten kynnyksen yli kämppään hän heitti huovat ja repun Ellenin jalkoihin. Sitten hän istuutui tahallaan kynnykselle Elleniä vastapäätä. Hän sieppasi hatun päästään heittäen sen maahan ja kaivoi toisella kädellään liivinsä ylimmäisestä taskusta pienen tupakkapussin, kääntämättä hetkeksikään katsettaan Ellenistä.
"No niin, Ellen, luullakseni on parasta, että selvitämme välimme heti", hän sanoi alkaen kiertää savuketta. Mutta hän ei nytkään kääntänyt katsettaan Ellenistä.
"Kuinka niin?"
"Aion saattaa asiat samanlaiselle kannalle kuin ne ennen olivat ja enemmänkin", Colter vastasi. Savukepaperi tärisi hänen käsissään.
"Mitä tarkoitatkaan?"
"Kyllä sinä sen tiedät", vastasi Colter. Hänen itsehillintänsä alkoi olla lopussa.
"Ehkä minä en tiedä sitä. Sinun on parasta puhua selvästi."
Rosvon kellanharmaat silmät olivat kirkkaat kuin kristalli, mutta nyt niistä tuikahteli kiukun kipinöitä.
"Viime kerralla syleillessäni sinua näin turhaa vaivaa ja se on suututtanut minua."
"Colter, isken sinua jälleen, jos vain kosket minuun", sanoi Ellen katsoen häneen suoraan ja vihaisesti, otsa rypyssä.
"Puhutko totta?" Colter kysyi synkästi.
"Kyllä!"
Colter uskoi häntä.
"Tässä minä olen nyt odottanut, että rakastuisit minuun", sanoi hän äänessään hiven tunteellisuutta. "Antautumisesi ilman rakkautta ei merkinnyt minulle suuriakaan."
Kuullessaan nämä rosvon sanat Jean vavahti sulkien silmänsä. Hänen unelmansa oli haihtunut, vihdoinkin hän oli kuullut totuuden.
Ellen alkoi puhua yhä kovemmin ja tiukemmin, lausuen sanoja, joita Jeanin huumaantuneet korvat eivät kuulleet.
"– – – sinä!... En ole koskaan alistunut enkä milloinkaan alistukaan tahtoosi!"
"Mutta, tyttö, minähän suutelin ja syleilin sinua", Colter väitti, keskeyttäen savukkeensa kiertämisen.
"Niin, sen sinä kyllä teit, raakimus – kun olin niin alakuloinen ja heikko, etten jaksanut kättäni kohottaa", tiuskaisi Ellen.
"Tarkoitatko, etten voisi tehdä sitä nyt?"
"Haluaisinpa nähdä sen, Jim Colter!" vastasi Ellen.
"Hyvä, saammepa nähdä hetken kuluttua", Colter jatkoi painokkaasti. "Olen kuitenkin hyvin utelias... Eihän Daggskaan ollut mielestäsi minkään arvoinen?"
"Ei enempää kuin sinäkään", sanoi Ellen nolaavasti. "Hänen tapansa oli ahdistella minua ennen vanhaan... Olin silloin viaton tyttönen ja tunsin vain raakoja miehiä. Joskus, ennenkuin tiesinkään – En välittänyt siitä. Olin lapsi. Suutelo ei merkinnyt minulle mitään. Mutta sen jälkeen kuin opin tietämään –"
Ellen painoi päänsä kumaraan ja vaikeni miettiväisenä.
"Luuletko minun uskovan kaikkea tätä?" Colter kysyi ivallisesti.
"Pyh! Luuletko minun välittävän siitä, mitä sinä uskot?" huudahti Ellen kohottaen päänsä pystyyn.
"Entä Simm Bruce?"
"Se nurmisusi!... Hän valehteli minusta kaiken, Jim Colter. Sehän nyt jokaisen olisi pitänyt ymmärtää."
"No niin, Simm ainakin kerskaili alituisesti, että olet hänen tyttönsä. Eikä hän ollut erittäin hienotunteinen kertoessaan suhteestanne."
Ellen katsoi ovesta kanjoniin, ikäänkuin hakien turvapaikkaa metsästä. Hän nähtävästi tunsi miehessä olevan muutakin kuin mitä kävi ilmi hänen hitaasta puheestaan ja huolettomasta asennostaan. Hänen huulensa jäykistyivät suoraksi viivaksi, ikäänkuin hän olisi halunnut hillitä niiden värähtelyä. Jean piti heitä tarkasti silmällä. Ellen Jorth ei vielä pelännyt tuota miestä, mutta tunsi vaistomaisesti vaaran. Jeanista alkoi kaikki tuntua epätodelliselta. Hän heräisi varmaan piankin painajaisestaan. Ja kuitenkin, yhtä varmasti kuin hän makasi tässä väristen, hän tunsi uhkaavan ratkaisevan hetken lähestymisen.
Colter jatkoi mietteissään unohtuneen savukkeensa kiertämistä. Käärien sen valmiiksi hän sytytti sen; vetäistyään muutamia haikuja hän äkkiä katsahti Elleniin leimuavin silmin.
"No niin, Ellen – entä Jean Isbel, tuo sekarotuinen, Kyömynokka-ystävämme, jonka näimme kohtelevan sinua sangen tuttavallisesti?"
Ellen Jorth säpsähti kuin ruoskan iskusta ja hänen ruskeat kasvonsa punehtuivat, mutta kalpenivat sitten lumivalkoisiksi.
"Paha sinut periköön, Jim Colter!" hän huudahti raivoisasti. "Toivon, että Jean Isbel hyppäisi tänne tuosta ovesta tahi tuolta ullakolta!... Hän tappoi Greavesin minun nimeni solvaamisesta!... Ja hän tappaisi sinutkin samasta syystä... Ja minä katselisin sitä mielelläni... Sinä kylmäverinen texasilainen! Sinä varasteleva rosvo! Sinä valehtelija!... Valehtelit kaiken isäni kuolemasta, ja minä tiedän syyn siihen. Varastit isäni kullan... Ja nyt sinä himoitset minua – toivot minun heittäytyvän syliisi... Hyväinen aika, etkö osaa erottaa kunnon naista huonosta naisesta? Oliko äitisi kunnon ihminen? Oliko sisaresi samanlainen?... Pyh! Ei kannata puhua kuuroille korville. Mutta sinun täytyy kuitenkin kuulla seuraava, Jim Colter. En ole sellainen kuin luulet! En ole sellainen nainen, jollaiseksi te valehtelijat olette minut kuvailleet... Olen Jorth, ja se riittääkin! Minulla ei ole kotia, sukulaisia eikä ystäviä. Minun on ollut pakko elää rosvojen parissa – sellaisten ilkeiden miesten kuin sinun ja Daggsin seurassa... mutta olen silti pysynyt puhtaana. Kuuletko... Olen hyvä, ja, Jumala minua auttakoon, sinä et saa minusta huonoa kaikella ilkeydelläsikään."
Colter ponnahti täyteen pituuteensa ja hänen velttoutensa katosi.
Kuultuaan Ellenin sanat Jean tunsi jännityksestään huolimatta ääretöntä huojennusta ja riemua.
Hän veti hiljaa veitsen tupesta ja makasi väijyen kuin villikissa. Heti kun Colter astuisi tarpeeksi lähelle ullakon reunaa, aikoi Jean ponnahtaa seisoalleen ja syöksyä hänen niskaansa. Mutta hänen täytyi nyt odottaa. Colterilla oli revolveri vyössään, eikä Jean aikonut suoda hänelle tilaisuutta sen käyttöön.
"Niinkö? Vai haluaisit sinä, että Jean Isbel olisi täällä!" sanoi Colter. "Olen säälinyt sinua hieman tähän saakka, mutta nyt alkaa toinen leikki."
Hän ojensi pitkän käsivartensa niin äkkiä, ettei Ellen ehtinyt liikahtaakaan, ja tarttui häneen lujasti. Hän paiskasi Ellenin melkein kämpän keskelle niin rajusti, että Ellenin puseron hiha jäi hänen käteensä. Ellen ojensi torjuen paljaan käsivartensa, kun mies lähestyi häntä pitkin, hitain askelin.
Vastustamattoman kiihkon valtaamana Jean kohottautui aikoen syöksähtää alas... Mutta välimatka oli liian pitkä. Vaikka Colter tällä hetkellä olikin sokea kaikelle ulkonaiselle, ehtisi hän sentään laukaista revolverinsa, ennenkuin Jean pääsisi hänen kimppuunsa. Vapisten kuin lehti Jean vaipui takaisin paikalleen.
Ellen ei peräytynyt, huutanut eikä liikahtanut. Hän oli varustautunut taisteluun, ja hänen silmiensä vihaiset leimahdukset olisivat pidättäneet jotakin vähemmän paatunutta raakalaista.
Colterin suuri käsi sukelsi Ellenin käsivarsien alle tarttuen hänen puseronsa rintamukseen. Hän ei koettanut pitää Elleniä kiinni eikä vetää häntä lähemmäksi itseään; hänen hillitön kiihkonsa puhkesi väkivaltaisuuksiin. Yhdellä ainoalla hurjalla tempaisulla hän repäisi puseron tytön yltä paljastaen hänen valkoiset pyöreät olkapäänsä ja kohoilevan rintansa.
Rosvon peloittavan väkivaltaisuuden lannistamana Ellen vaipui polvilleen kalpein kasvoin ja laajentunein silmin, koettaen ristiin pannuilla käsivarsillaan suojella alastomuuttaan.
Samassa alkoi tieltä kuulua kavioiden kapsetta.
"Hitto vieköön!" huudahti Colter. "Kukahan sieltä tulee?" Paiskaten Ellenin puseron jäännökset vasten tämän kasvoja hän kääntyi ovelle.
Jean näki Ellenin ottavan puseron ja koettavan kietoa sitä ympärilleen. Kavioiden kapse lakkasi juuri kämpän edustalla.
"Jim, nyt on piru merrassa!" huusi käheä ääni.
"No niin, Springer, toivoin sinun suoriutuvan yksinäsikin, häiritsemättä minua asioissani", vastasi Colter kylmästi ja tiukasti.
"Asioissasiko? Unohdat varmasti rakastelemisesi minuutissa", sanoi Springer, "kunhan vain ehdin huoahtaa."
"Missä Somers on?" Colter kysyi.
"Hänet on ammuttu seulaksi, elleivät silmäni pettäneet."
"Missä hän on?" huusi Colter.
"Pensaikossa jyrkänteen laidalla. En jäänyt tarkemmin katsomaan, mutta häneen osui monta luotia ja hän kaatui kuin kananpoika, jolta on katkaistu kaula."
"Missä Antonio on?"
"Hän pakeni kuin meksikolainen ainakin", Springer vastasi inhoten.
"Vai niin! Entä Queen sitten?" kysyi Colter painostavan väliajan jälkeen.
"Hänkin on kuollut!"
Jean näki tytön nousevan ja painaen toisella kädellään puseroa rintaansa vasten horjuvan ovea kohti masentuneen näköisenä.
"Kerro minulle kaikki", komensi Colter käheästi.
"Somers ja minä otimme Antonion mukaamme. Hän jätti vaimonsa lampaiden luo. Ratsastimme kanjonin yläpäähän, kiipesimme sen laidalle ja kiersimme takaisin harjanteelle. Ja erään paljaan aukion laidassa kohtasimme Queenin, joka istui maassa nojaten puuhun ja katsoen eteensä. En ole milloinkaan nähnyt kummallisempaa näkyä. Kirottu revolverisankari oli istuutunut odottamaan Jean Isbeliä, joka luullaksemme ajoi häntä takaa, ja oli kuollut siihen. Hän ei ollut vielä kylmäkään, kun löysimme hänet. Somers keksi sitten äkkiä oivan kepposen. Hän nosti Queenin puuta vasten istualleen ja sitoi revolverit hänen käsiinsä – ja, Jim, kummallisinta oli, että Queenin revolverit olivat tyhjät. Niissä ei ollut ammustakaan jäljellä. Se hämmästytti meitä... Jätimme hänet siihen ja piilouduimme korkealle jyrkänteelle noin sadan metrin päähän hänestä. Hevoset sidottiin jyrkänteen taakse tiheikköön. Saimme odottaa siellä kauan aikaa, mutta sekarotuinen tuli kuin tulikin vihdoin sinne. Sa pahus oli ovela kuin intiaani. Hän ei kulkenut aukion poikki, vaan kiersi sen. Ja sitten hän huomasi Queenin. Katselimme jännittyneinä hänen käyttäytymistään. Jonkun ajan kuluttua hän laski pyssynsä tanaan ja käveli suoraan Queeniä kohti. Halusin silloin ampua ja olisin osunutkin häneen, mutta Somers käski minun odottaa, jotta voisin olla varmempi asiastani. Isbelin päästyä Queenin luo, en jaksanut odottaa enempää, vaan ammuin ja osuinkin häneen. Silloin alkoivat toverinikin ampua. Somers näyttäytyi ja silloin Isbel tyhjensi Somersiin koko makasiininsa ja lopetti sitten äkkiä ammunnan. Käsitin hetken kuluttua, että hänen ammuksensa olivat loppuneet. Ja nähdessäni hänen juoksevan, olin varma siitä. Silloin palasimme hevosten luo ja ratsastimme Isbelin jälkeen. Hetkisen kuluttua näin hänen juoksevan kuin hirvi harjannetta alas. Huusin ja kannustin hevoseni hänen jälkeensä. Siellä erosi Antonio minusta, mutta minä jatkoin takaa-ajoa ja ammuin vielä kerran Isbeliä, ennenkuin hän katosi näkyvistä. Seurasin hänen verisiä jälkiään niin kauaksi kuin suinkin, kunnes lopuksi eksyin niiltä. Hän hyppäsi luultavasti jyrkänteeltä laaksoon, sillä muuten olisin nähnyt hänet. Löysin hänen pyssynsä ja tässä se onkin todistamassa, etten valehtele. Minun täytyi palata takaisin päästäkseni pois Partaalta ja ratsastin sitten kovaa vauhtia kanjonia pitkin. Hän on minun ymmärtääkseni jossakin läntisen seinämän vierellä pensaikossa pahasti haavoittuneena."
"Tämä hämmästyttää minuakin!" huudahti Colter.
"Jim, mitä meidän on tehtävä?" Springer kysyi kiihkeästi. "Jos vain olemme viekkaita, voimme kyllä vangita hänet. Hän on viimeinen Isbeleistä."
"Enemmänkin, toveri. Hän on viimeinen Isbelin puolueesta", sanoi Colter. "Jos vain viet minut hänen verisille jäljilleen, haen hänet käsiini."
"Sepä tietty", toinen rosvo vastasi. "Mutta kuulehan nyt! Eikö olisi parasta ottaa ensin selko siitä, kulkiko hän kanjonin poikki? Ellei hän tehnyt sitä, piileskelee hän jossakin läntisen seinämän juurella. Hänellä ei ole revolveriakaan. Hän ei mitenkään olisi juossut sillä tavalla, jos hänellä olisi... Jim, hän on kohta meidän käsissämme!"
"Niin kyllä, mutta hänellä on vielä veitsensä", Colter sanoi miettiväisesti.
"Meidän ei tarvitse olla huolissamme senvuoksi", toinen sanoi kiihkeästi. "Hän on pahasti haavoittunut. Meidän ei tarvitse tehdä muuta kuin hakea hänen veriset jälkensä ja seurata niitä varovaisesti. Hän on painautunut jonnekin kuin haavoittunut susi."
"Springer, tahdon itse tappaa tuon sekarotuisen", Colter sähisi. "Antaisin kymmenen vuotta elämästäni, jos saisin laukaista revolverini hänen kurkkuunsa."
"Hyvä on. Kiiruhtakaamme. Ehkä siihen ei tarvita kymmentä minuuttia pitempää aikaa, sillä löydämme hänet varmasti."
"Jätä hevosesi minulle ja mene edeltä", rosvo sanoi tylysti. "Minulla on vielä tehtävää kämpässä."
"Niinkö?... No niin, Jim, menen tuonne tielle odottamaan. En halua hiipiä Jean Isbelin kimppuun yksinäni, älä luulekaan. Muistanhan, kuinka hän veitsellään raateli Greavesin. Mielestäni sinun pitäisi antaa Jorthin tytön olla rauhassa jonkin aikaa, kunnes –"
"Springer, minun on pakko sitoa hänet –" Colterin ääni muuttui epäselväksi ja askeleet ilmaisivat miesten hitaasti poistuvan.
Jean oli kuunnellut tarkkaavaisesti, jotta ainoakaan tavu ei menisi hukkaan, ja katsellut samalla Ellen Jorthia, joka seisoi oven luona. Tyttökin kuunteli. Hän oli selin Jeaniin, niin ettei Jean voinut nähdä hänen kasvojaan; hän näki ainoastaan tytön paljaat, valkoiset hartiat. Ellen tirkisteli ovelta. Sitten hän vetäisi äkkiä päänsä pois kääntäen kasvonsa hieman syrjään ja kohottaen hitaasti valkoisen käsivartensa. Siinä näkyivät Colterin kovien sormien jäljet.
Ellen huudahti hiljaa ja hänen silmänsä muuttuivat suuriksi ja tuijottaviksi. Hän tarkasteli kauhistuneena kättään, jonka hän oli vetäissyt takaisin tikapuiden pienalta. Käsi oli rannetta myöten verinen.
Jeanin sydän sykähti suonenvedon tapaisesti; hän huomasi tahranneensa verellään tikapuut kiivetessään ullakolle. Tilanne oli kauhistuttava.
Ellen Jorthin kasvot kalpenivat, hänen silmänsä tummenivat ja laajenivat suunnattomasta hämmästyksestä ja kauhusta. Hän aavisti tikapuiden pienoille ilmestyneen veren olevan jossakin yhteydessä Jean Isbelin kanssa.
Hän nojautui seinään liikkumattomana kuin kuva. Sitten hän näytti ymmärtävän kaiken. Hän vilkaisi kohoilevin rinnoin tikapuille ja ullakolle. Hän ei nähnyt mitään, ja kuitenkin hän tiesi ja Jeankin tiesi hänen tietävän, että hän oli siellä. Tytön kasvot muuttuivat ihmeellisesti. Jeanin kurkkua kuristi, niin että hän oli tukehtua. Ellen työnsi hitaasti verisen kätensä taakseen, toisen vieläkin painaessa revittyä puseroa rintaa vasten.
Colterin hitaat askeleet kuuluivat ulkopuolelta. Jean katseli kummissaan Elleniä, sillä naisellisen vaistonsa ohjaamana tämä muuttui silmänräpäyksessä aivan toisenlaiseksi. Hän horjui seinää vasten kummallisen alistuvaan asentoon, ikäänkuin kaikki teräs olisi sulanut hänen ruumiistaan. Ja kun Colterin pitkä varjo pimensi oviaukon, puhkesi Ellen kiihkeästi puhumaan:
"Jim – kuulin kaiken – mitä Springer kertoi sinulle."
"No entä sitten?" kysyi Colter käheästi pysähtyen oviaukkoon, toinen jalka kynnyksen sisäpuolella. Hän katseli Elleniä pahaa ennustavan kiihkeästi ja epäilevästi.
"Minä pelkään", Ellen kuiskasi.
"Ketä sitten? Minuako?"
"Ei, vaan Jean Isbeliä. Hän saattaisi tappaa sinut ja mihin minä silloin joutuisin?"
"No, eipä nyt kummempaa!" huudahti rosvo. "Mikä sinuun on mennyt?"
"Jim, minä vihasin sinua hetki sitten", sanoi Ellen, "mutta nyt, kun Jean Isbel piileskelee jossakin läheisyydessä odottaen hetkeä, jolloin hän voisi tappaa sinut ja ehkä minutkin, en vihaa sinua enää... Vie minut pois täältä."
"Tyttö, oletko tullut pelkuriksi?" kysyi Colter.
"Hyvä Jumala, Colter, etkö nyt voi käsittää?" Ellen rukoili. "Etkö halua viedä minua pois?"
"Haluan kyllä hetken kuluttua", Colter vastasi julmasti. "Mutta sinun pitää odottaa, kunnes ehdin puhkaista luodeillani Isbelin silmät."
"Ei!" Ellen huusi. "Vie minut pois heti!... Silloin alistun kaikkeen ja teen, mitä haluat... Saat käsitellä minua mielesi mukaan."
Colterin veri rupesi kuohumaan. Hän harppasi kynnyksen yli kumartuen uhkaavasti tytön puoleen.
"Olenko minä menettänyt järkeni vai sinä?" hän kysyi hiljaisella käheällä äänellä. Hänen tummat kasvonsa näyttivät äärettömän hämmästyneiltä.
"Jim, tarkoitan totta", Ellen kuiskasi siirtyen kalpein kasvoin hiukan lähemmäksi miestä; hänen silmänsä olivat tutkimattomat, salaperäiset. "Sinä olet ainoa ystäväni... Tahdon tulla omaksesi... Olen mennyttä kalua... mutta se on yhdentekevää!... Jos himoitset minua... ota minut nyt... ennenkuin tapan itseni."
"Ellen Jorth, sinun laitasi on hullusti", vastasi Colter, "Puhuitko totta väittäessäsi, ettet milloinkaan ole ollut Simm Brucen rakastajatar?"
"Puhuin."
"Minkätähden solvasit minua äsken ilkeimmillä haukkumanimillä, mitä suinkin voit keksiä?"
"Ah, suutuin niin hirveästi! Halusin olla rauhassa."
"Suutuitko sinä? No, siltä se minustakin kuulosti", Colter sanoi vakavasti. "Ja nyt sinä olet joko hullu tahi valehtelet. Tunti sitten en saanut koskeakaan sinuun."
"Saat nyt, jos vain lupaat viedä minut pois heti. Tämä paikka vaivaa hermojani. En voisi nukkua täällä, kun tuo Isbel hiiviskelee jossakin läheisyydessä. Voisitko sinä?"
"Luulen, etten nukkuisi oikein sikeästi."
"Lähtekäämme siis pois."
Colter pudisti kotkamaista päätään epäilevän kiukkuisesti ja hänen terävä katseensa tutki tyttöä epäluuloisesti. Ja kuitenkin värähteli hänen ruumiinsa koko ajan intohimosta, jota hän vain tahdonvoimallaan piti kurissa.
"Miten käy siinä tapauksessa puhtaudellesi?" hän kysyi ivallisesti.
"Viis siitä, mikä on mennyttä!" Ellen tiuskaisi yhtä synkän kiihkeästi kuin hänkin. "Olen tehnyt tarjoukseni."
"Sinulla on jonkinlainen petos mielessä", Colter mutisi käheästi.
"Mies, voisinko tarjota enempää?" Ellen kysyi ivallisesti.
"Et, mutta sinä valehtelet. Jos veisin sinut pois, pettäisit minut ja pakenisit, Jumala ties, mihin. Kaikki naiset ovat valehtelijoita."
Hän ei nähtävästi voinut uskoa Ellenin vilpittömyyttä. Ellenin hurjat ja kiihkeät solvaukset ja syytökset olivat selvästi loukanneet hänenkin paatunutta mieltään, mutta kaikesta huolimatta hän tahtoi kiihkeästi päästä omien tarkoitustensa perille. Ellenin tuuliviirimäinen kääntyminen hämmensi häntä. Hän horjui rakkauden ja vihan välillä.
Ellen luki Colterin ajatukset. Hän heitti revityn puseron kädestään ja seisoi miehen edessä häpeämättä. Hänen valkoinen povensa aaltoili, sysimustat silmät leimusivat helvetillisesti ja kasvot olivat kalpeat, surulliset ja kauhistavat, mutta kuitenkin kummallisesti viehättävät.
"Vie minut pois", hän kuiskasi ojentaen valkoiset käsivartensa miestä kohti.
Hänen liikahtaessaan Colter syöksyi loistavin kasvoin syleilemään häntä. Mutta juuri kun Ellen aikoi kiertää käsivartensa Colterin kaulaan, huomasikin tämä, että tytön käsi oli verinen. Hänen kiihkonsa haihtui – hän kohotti päänsä pystyyn kuin saalista vaaniva eläin.
"Verta! Mitä hittoa?" huudahti hän temmaten Ellenin lähemmäksi. "Mistä se johtuu? Oletko haavoittunut?... Pysy hiljaa!"
Ellen ei voinut vapauttaa kättään.
"Raapaisin itseäni", hän sanoi.
"Mihin?... Näin paljon verta!" Ja äkkiä hän heitti rajusti Ellenin käden irti ja hänen keltaiset silmänsä välähtivät. Ne tunkeutuivat Ellenin sieluun saakka lukien hänen salaisen petollisuutensa. Colter peräytyi hitaasti, hänen kätensä läheni varovasti revolveria ja hän tarkasteli vaanien kämpän sisustaa. Hänen katseensa kohdistui maahan oven edessä. Hän liikutti päätään tavattoman hitaasti, ikäänkuin olisi tutkinut tomua mikroskoopin avulla – kauemmas vasemmalle – tikapuiden juurelle – ja sitten ensimmäiselle pienalle – toiselle – kolmannelle – koko matkan ullakolle saakka. Vetäisten revolverin tupesta hän pyörähti tyttöön päin.
"Ellen, olet piilottanut sekarotuisesi tänne!" sanoi hän kaameasti hymyillen.
Ellen ei liikahtanut eikä puhunut.
Seisoen ovella Colter ojensi pitkän käsivartensa koskettaen tikapuiden pienaa. Vetäistyään sen pois hän näytti Ellenille veristä kämmentään.
"Katso nyt!"
"Kyllä näen!" Ellen sanoi kaikuvasti.
Colter joutui raivon valtaan. "Siis kaikki tuo poistumisesi minun kanssani – ja alistumisesi – oli valhetta!"
"Ei, Colter. Se oli totta. Lähden vieläkin mukaasi, jos vain säästät hänen henkensä!" Hän kuiskasi viimeisen sanan ja viittasi heikosti ullakolle.
"Tyttö!" Colter huudahti epäilevästi. "Sinä rakastat tätä sekarotuista – tätä Isbeliä!... Sinä rakastat häntä!"
"Koko sydämestäni!... Jumalan kiitos! Se on ollut ihanaa... ja olisi ehkä voinut pelastaakin minut... Mutta nyt lähden mielelläni helvettiin kanssasi, jos vain säästät hänen henkensä."
"Hitto vieköön!" huudahti rosvo, äänessään kunnioituksen tapaista. "Te naiset!... Jorth kääntyy haudassaan. Hän nousee sieltä, jos Isbel vain saa sinut."
"Kiiruhda! Kiiruhda!" pyysi Ellen. "Springer saattaa tulla takaisin. Luulen kuulleeni huudon."
"No niin, Ellen Jorth, en säästä Isbelin enkä sinunkaan henkeäsi", Colter vastasi synkästi ja uhkaavan ivallisesti kääntyessään kiipeämään ullakolle tikapuita pitkin.
Jean odotti ratkaisua. Lihakset jännittyneinä hän valmistautui hyppäämään Colterin niskaan samassa silmänräpäyksessä, kun Colter astuisi ensimmäiselle pienalle. Mutta Ellen huudahti kimakasti, sieppasi pyssynsä seinältä ja vetäisten hanan vireeseen suuntasi sen Colteria kohti.
"Colter!"
Ellenin huuto pysähdytti Colterin.
"Sinun pitää säästää Jean Isbelin henki!" Ellen huusi. "Heitä revolverisi pois – heitä se pois!"
"Kyllä, Ellen... älähän hermostu.... Annan Isbelin mennä", hän huohotti käheästi ja hänen ruumiinsa painui värähdellen kumaraan.
"Heitä revolverisi pois! Älä käänny... Colter minä tapan sinut!"
Mutta Colter ei vieläkään ymmärtänyt.
"Mitä turhia, Ellen", hän maanitteli kovemmalla ja käheämmällä äänellä aikoen jälleen kääntyä.
Räiskis! Pyssyn sisältö tyhjeni Colterin rintaan. Hänen ruumiinsa suoristui ja hän pudotti revolverinsa. Molemmat käsivarret ojentuivat vapisten Elleniä kohti ja hänen kasvonsa muuttuivat kammottavasti.
"Auttakoon – minua – Jumala!" hän kuiskasi samealla äänellä. Sitten, sokeasti hapuillen, hän ojentautui Elleniä kohti vapisevin käsin. "Sinä – sinä valkokurkkuinen lutka!... Minä..."
Hän tarttui tärähtelevään pyssynpiippuun. Räiskis! Ellen ampui häntä jälleen. Kun hän horjahti Elleniä kohti ja kaatui, täytyi Ellenin hypätä syrjään. Miehen kouristuva käsi vetäisi pyssyn pois Ellenin käsistä, sitten hän nytkähteli suonenvedon tapaisesti ja vyörähti selälleen. Ellen peräytyi ruumiin luota kauhun valtaamana.
Silloin kuului ulkoa kimeä huuto ja nopeita askelia. Ellen nojautui seinään tuijottaen vieläkin Colteriin. "Hei, Jim, mitä sinä ammuskelet?" huusi Springer huohottaen.
Miehen astuessa ovelle Jean kokosi vielä kerran kaiken lihasvoimansa kauhistuttavaan hyppyyn.
Springer huomasi ensin tytön ja näytti säikähtävän. Hänen leukansa loksahti alas. Hän ei säikähtänyt Ellenin vartalon valkoista loistoa, vaan tytön kauhistunutta ilmettä tämän tuijottaessa johonkin maassa. Hän näki Colterin.
"Sinä ammuit hänet!" huusi hän. "Miksi, sinä lutka?... Ellen Jorth, jos sinä tapoit hänet, ammun minä..."
Hän astui lähemmäksi Colterin ruumista.
Nousten hiljaa Jean astui askeleen ja heittäytyi kuin tiikeri rosvon kimppuun. Springer katsahti ylöspäin ja kiljahti. Jean potkaisi hänet seinää vasten. Kun puolittain huumaantunut Springer vetäisi revolverinsa esille, syöksähti Jean eteenpäin heilauttaen käsivarttaan.
Ellen juoksi horjuen ovesta ulos ja päästyään kynnyksen yli hoiperteli ruohikkoon vaipuen siihen polvilleen. Kirkas auringonpaiste valaisi hänen valkoisia käsivarsiaan ja hartioitaan. Jean oli tulossa ulos, mutta nähdessään Ellenin hän pyörähti takaisin kämppään hakemaan tämän puseroa. Mutta Springer oli kaatunut sen päälle. Jean sieppasi silloin huopapeitteen kainaloonsa ja juoksi ulos.
"Ellen! Ellen! Ellen!" huusi hän. "Se on ohi!" ja saavuttuaan tytön luo hän koetti kietoa hänet peitteeseen.
Ellen kiersi hurjasti käsivartensa hänen polviensa ympärille. Jean näki vain hänen kalpeat tuskaiset kasvonsa ja tummat silmänsä, joiden ilme oli kauhistuttavan jännittynyt.
"Tapoitko sinä – tapoitko sinä...?" Ellen kuiskasi.
"Kyllä – se on ohi", Jean vastasi vakavasti. "Ellen, nyt on Isbelien ja Jorthien välinen sota päättynyt."
"Ah, Jumalan kiitos!" Ellen huusi murtuneella äänellä. "Jean, olet haavoittunut... pienat olivat veriset!"
"Käsivarteni vain. Katso. Haava ei ole vaarallinen... Ellen, anna minun kääriä tämä ympärillesi." Kiertäen peitteen hänen hartiainsa ympärille hän kehoitti Elleniä nousemaan seisoalleen, mutta Ellen vain puristi kovemmin hänen jalkojaan, piilottaen kasvonsa hänen polviensa väliin. Hänen ruumiinsa värähteli niin kovasti, että peite ja Jeanin kädetkin tärisivät. Epätoivoissaan Jean ei tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Ja hänen oma sydämensäkin oli halkeamaisillaan.
"Ellen, et saa olla polvillasi sillä tavalla", rukoili hän.
"Jean! Jean!" Ellen vaikeroi ja painautui lähemmäksi.
Jean koetti nostaa häntä, mutta hän oli aivan hervoton ja näytti takertuneen Jeanin jalkoihin.
"Minä tapoin Colterin", huohotti hän. "Minun oli pakko tappaa hänet!... Lupasin antautua hänelle..."
"Niin, voidaksesi pelastaa minut!" Jean huusi. "Ah, Ellen, Ellen!... Älä toistele sitä. Tietysti sinä tapoit hänet ja pelastit siten henkeni, koska en missään tapauksessa olisi sallinut sinun lähteä hänen mukaansa... Niin, sinä tapoit hänet... Olet Jorth ja minä olen Isbel... Olemme kumpikin tahranneet kätemme vereen – minä sinun ja sinä minun vuokseni!"
Hänen surullinen äänensä liikutti Elleniä; kumartuen taaksepäin Ellen kohotti kalpeita kasvojaan, voidakseen katsoa Jeaniin. Tytön traagillinen ja hempeä sulo värisytti Jeania sydänjuuria myöten.
"Käteni ovat veriset!" kuiskasi tyttö. "Niin. Hänen tappamisensa hirvitti minua... Mutta en välitä muusta kuin anteeksiannostasi ja uskostasi, joka pelasti sieluni."
"Lapsi, minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa", Jean vastasi. "Ei mitään!... Älä nyt, Ellen..."
"Minä valehtelin sinulle!" Ellen huusi. "Minä valehtelin sinulle!"
"Ellen, kultaseni, kuuntelehan nyt." Kuullessaan tämän hellän nimityksen Ellen painautui jälleen lujasti Jeania vasten.
"Tiedän nyt kaiken", Jean sanoi. "Sain tänään kuulla totuuden. Vannon Jumalan ja kuolleen äitini muiston nimessä, etten milloinkaan sydämessäni uskonut sitä, mitä he – mitä sinä koetit pakottaa minua uskomaan. En koskaan!"
"Jean, minä rakastan sinua, rakastan sinua äärettömästi!" kuiskasi Ellen sanomattoman kiihkeästi ja hellästi. Hän suuntasi polttavan katseensa Jeaniin.
"Ellen, en jaksa nostaa sinua ylös, koska käsivarteni on haavoittunut", Jean sanoi värähtelevällä äänellä, "voin ainoastaan polvistua rinnallesi..."