[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVuIlce6P3lVsEcE0PZGrdz6jxoSJr6O02i7UmbtPDPQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2056,"Viimeiseen mieheen","Grey, Zane",1872,1939,"2056-grey-zane-viimeiseen-mieheen","2056__Grey_Zane__Viimeiseen_mieheen",null,"romaani",[],[],"fi",1921,1928,61368,397172,true,[],[],[],"Jean Isbel matkustaa Arizonaan auttamaan isäänsä karjanajajien ja lammastilallisten välisessä sukuriidassa. Karuun Tonto Basiniin sijoittuva tarina seuraa säälimätöntä kamppailua, jossa perheen kunnia ja orastava rakkaus asettuvat vastakkain.","Zane Greyn 'Viimeiseen mieheen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2056.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VIIMEISEEN MIEHEEN\n\nKirj.\n\nZane Grey\n\n\nEnglanninkielestä [\"To the Last Man\"] suomentanut\n\nVäinö Nyman\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1928.\n\n\n\n\n\n\nKarujen seutujen läpi jatkuneen ja vastamäkeen suuntautuneen\nratsastuksen jälkeen Jean Isbel purki kuormansa leiriytyäkseen\nseetrimetsikön laitaan, jossa pajuja ja pumpulipuita kasvava kanjoni\ntarjosi hänelle vettä ja ruohoa.\n\nHänen juhtansa olivat väsyneet, erittäinkin kuormamuuli, joka oli\nkantanut raskasta taakkaa. Huokaisten syvään huojennuksesta ne\nlaskeutuivat polvilleen ja piehtaroivat tomussa. Jean itsekin tunsi\njonkinlaista huojennusta päästäessään toverinsa laitumelle. Hän ei\nollut tottunut hedelmättömien seutujen kuumiin, tomuisiin, häikäisevän\nvaloisiin päiviin. Ojentaen pitkän ruumiinsa suoraksi pienen puron\nrannalle hän joi janoisesti sen punaisten kivien yli lorisevaa kirkasta\nvettä. Vesi oli kylmää, mutta katkeran makuista siihen liuonneen\nlipeäsuolan vuoksi, josta hän ei pitänyt. Hän ei ollut Oregonista\nlähtönsä jälkeen saanut maistaakaan kirkasta, makeaa, kylmää vettä,\nja kaipasi sitä yhtä paljon kuin hän ikävöi komeita varjoisia metsiä,\njoita oli rakastanut. Tämä villi, loppumaton Arizona näytti joka\nsuhteessa vihattavalta.\n\nKun hän vihdoin kiiruhtamatta oli toimittanut askareensa, oli ilta\nhämärtynyt ja nurmisudet olivat aloittaneet ulvontansa. Jean kuunteli\ntyytyväisenä niiden ulvontaa ja viileän tuulen huminaa seetreissä,\nsillä nämä yksinäiset äänet olivat hänelle tuttuja. Seetrinoksat\npaloivat kirkkaasti ja niiden savu tuoksui erittäin miellyttävältä.\n\n\"Luulenpa, että vielä opin pitämäänkin Arizonasta\", hän mumisi. \"Mutta\nikävöin vesiputouksia ja tummanvihreitä metsiä. Sen täytyy johtua\nminussa piilevästä intiaanista... Isäni on joka tapauksessa kovasti\napuni tarpeessa, niin että luultavasti jäänkin nyt tänne.\"\n\nJean heitti muutamia seetrinoksia tuleen, jonka valossa hän avasi\njälleen isänsä kirjeen, toivoen uudestaan lukiessaan käsittävänsä sen\nparemmin. Kirje oli viipynyt matkalla pari kuukautta, ennenkuin hän\noli saanut sen. Se oli kulkenut matkustajien mukana, postivaunuissa,\njunassa, veneessä ja lopuksi jälleen postivaunuissa. Koska se\noli kirjoitettu lyijykynällä vanhasta tilikirjasta reväistylle\nlehdelle, olisi sitä ollut vaikea lukea, vaikka kirjoitus olisi ollut\nselvempääkin.\n\n\"Isän käsiala on aina ollut huonoa, mutta en ole milloinkaan nähnyt sen\nolevan näin vapisevaa\", Jean sanoi ajatellen ääneen.\n\n/#\n    Grass-laakso, Arizona.\n\n    Poikani Jean! Tule kotiin. Täällä on kotisi ja täällä sinua\n    tarvitaan. Kun matkustimme Oregonista, luulimme kaikki, ettet\n    sinäkään jäisi sinne enää pitkäksi aikaa. Mutta siitä on jo\n    kulunut vuosia. Minä alan tulla vanhaksi, ja sinä olet aina ollut\n    uskollisin pojistani. En tarkoita, että milloinkaan olisit ollut\n    oikein vakava. Mutta luontosi veti sinua metsiin. Sinä olet\n    tullut äitiisi ja veljesi, Bill ja Guy, taasen minuun. Sinussa on\n    intiaaniverta, Jean, ja senvuoksi tarvitsen sinua nyt. Minulla on\n    paljon karjaa ja hevosia, ja laitumeni on mitä parhain. Olemme\n    kuitenkin viime aikoina menettäneet karjaa. Ja pahinta on, että\n    lammastarhureita on muuttanut Tontoon ja heidän katraansa syövät\n    paljaaksi koko Grass-laakson. Karjanomistajat ja lammastarhurit\n    eivät voi milloinkaan vetää yhtä köyttä tässä maassa. Huonot\n    ajat ovat tulossa. Minulla on vielä muitakin syitä huoliini\n    ja siihen, että tarvitsen apuasi, mutta saat kuulla niistä\n    suullisesti. Mitä tehnetkin, luovu siitä ja lähde niin ajoissa\n    matkalle Grass-laaksoon, että joudut tänne kevääksi. Pyydän sinua\n    tuomaan mukanasi muutamia pyssyjä ja runsaasti ammuksia. Piilota\n    ne matkatavaroittesi joukkoon. Jos kohtaat jonkun tullessasi\n    Tontoon, kuuntele enemmän kuin puhut. Ja lopuksi, poikani, älä\n    anna minkään pidättää itseäsi Oregonissa. Jos sinulla on morsian,\n    tuo hänet mukanasi tänne. Terveisiä isältäsi.\n\n    Gaston Isbel.\n#/\n\nJean mietiskeli tämän kirjeen sisältöä. Hän muisti, että hänen isänsä\noli aina ollut itseensäluottavainen, joten kirje oli hänelle järkyttävä\nyllätys. Hän ei käsittänyt kirjeen rivienvälistä merkitystä, vaikka oli\nviikkokausia matkalla ollessaan alituiseen mietiskellyt sitä.\n\n\"Niin, isä alkaa vanhentua\", mumisi Jean sekä hellästi että\nsurullisesti. \"Hänen täytyy olla jo paljon yli kuudenkymmenen...\nHän on rikas, mutta on menettänyt karjaa, ja lammastarhurit aikovat\nsyöttää lampailleen hänen laitumensa. Isä sietää rosvoamista, mutta ei\nlammastarhurien puolelta.\"\n\nJeania liikutti isänsä kirje, mutta samalla hän tunsi itsensä sen\njohdosta oudon vakavaksi. Entinen huolettomuus muuttui syväksi\nvakavuudeksi. Hän rakasti Oregonin laajoja, hiljaisia metsiä ja\nkohisevia virtoja; tämä rakkaus oli peräisin hänen luonteensa\nherkemmästä puolesta. Matkustaessaan laivassa San Diegoon ja\npostivaunuissa Sierra Madren halki, mutta varsinkin ratsastaessaan\nviimeistä taivaltaan tuntemattomien maiden poikki hän muuttui yhä\nvakavammaksi. Huolimatta uskollisuudestaan Oregonia kohtaan hänen oli\npakko myöntää maatessaan eräänä iltana makuuhuopiinsa kääriytyneenä,\nettä Arizona oli mielenkiintoinen maa. Seikkailurikas tulevaisuus\nodotti häntä täällä. Taivaskin, joka kaartui tummana ja tähtikirkkaana,\nnäytti erilaiselta -- paljon läheisemmältä, laajemmalta, sinisemmältä.\nSalvian ja seetrien voimakas tuoksu ja nuotion savu täytti ilman\nuuvuttaen hänet vähitellen uneen.\n\nAamun koitteessa hän nousi makuuhuopiensa välistä ja vedettyään\nkengät jalkaansa aloitti päivän iloisena ja virkistyneenä. Huurteinen\nkohiseva metsä ja kylmä nipistelevä ilma kannustivat häntä toimintaan.\nHänen hevosensa ja muulinsa olivat syöneet itsensä kylläisiksi yön\naikana, ja pienen kanjonin ruoho ja vesi oli virkistänyt niitä. Jean\nnousi satulaan ja ratsasti seetrimetsikköön iloiten siitä, että oli\nvihdoinkin jättänyt hedelmättömien seutujen loppumattomat taipaleet\ntaakseen.\n\nPolku, jota hän seurasi, näytti harvoin kuljetulta. Se vei suoraan\nerääseen paikkaan, jota nimitettiin Partaaksi. Partaalta saattoi jo\nnähdä alangossa sijaitsevan Grass-laakson. Maa kohosi vähitellen.\n\nKasviston luonne ilmaisi Jeanille, kuinka korkealle hän oli jo\ntullut. Surkastuneiden, kuivien seetrien sijaan ilmestyi tummempia,\nvihreämpiä ja tuuheampia. Senjälkeen seurasi pitkiä, tiheälehväisiä\nja vihreämarjaisia puita. Aukeilla tasamailla kasvoi salviapensaita\nja ruohoa, sitten tuli pinjoja, ja hetkisen kuluttua ilmestyi niiden\njoukkoon ruutukuorisia katajia. Jean tervehti ensimmäistä mäntyä\nlyömällä kämmenellään sen ruskeaa, rosoista kuorta. Se oli pieni\nkääpiömänty, joka taisteli siellä olemassaolonsa puolesta; seuraava oli\nsuurempi ja sitten niitä oli jo useampia. Noin puolenpäivän tienoissa\nJean pysähtyi vesilammikon rannalle, joka oli muodostunut sulaneesta\nlumesta, ja juotti hevosensa. Hän huomasi muutamia hirven jälkiä\nmudassa ja useita suuria linnunjälkiä, jotka olivat outoja hänelle. Hän\nluuli niitä villien kalkkunoiden tekemiksi.\n\nPolku haarautui lammikon vieressä, eikä Jeanilla ollut aavistustakaan,\nminkä haaran hän valitsisi. \"Luullakseni se on samantekevää\", hän\nmumisi aikoen nousta satulaan. Hänen hevosensa heristi korviaan ja\nkatseli taakseen tielle, Jeankin kuuli ravaavien kavioiden kapsetta ja\nnäki hetken kuluttua ratsastajan.\n\nJean oli tiukentavinaan hevosen satulavyötä tarkastellen samalla\nlähestyvää ratsastajaa. Kaikki tämän maan miehet herättivät hänessä\nsuurta mielenkiintoa. Kaukaa tämä mies näytti aivan samanlaiselta kuin\nmuutkin Jeanin tapaamat arizonalaiset. Hän oli pitkä ja laiha ja istui\nkuin satulaan valettuna. Hänellä oli suuri musta hattu ja kaulassa\nlikainen punainen huivi. Hänen liivinsä oli auki eikä hänellä ollut\ntakkia.\n\nMies ratsasti lähemmäksi pysähtyen muutaman askeleen päähän Jeanista.\n\n\"Päivää, vieras\", hän sanoi töykeästi.\n\n\"Päivää!\" Jean vastasi. Hän tajusi vaistomaisesti tämän kohtauksen\ntärkeyden. Mies tarkasteli Jeania ja tämän varusteita terävin\nsilmäyksin. Hänen kasvonsa olivat tomunväriset ja päivettyneet, kapeat\nja ankarat; pitkät kellertävät viikset peittivät hänen suunsa ja\nsilmien katse oli tuima. Tämä mies oli verraten nuori eikä näyttänyt\nvielä sanottavasti tutustuneen Lännen koviin kokemuksiin. Kun hän\nlaskeutui satulasta, näki Jean, että hän oli pitkä arizonalaiseksikin.\n\n\"Huomasin jälkenne tuolla jonkun matkan päässä\", mies sanoi ja irroitti\nkuolaimet juottaakseen hevosensa. \"Mihin olette matkalla?\"\n\n\"Olen luultavasti eksynyt\", Jean vastasi. \"Seutu on minulle outoa.\"\n\n\"Niin olette. Huomasin sen jäljistänne ja viimeisestä leiripaikastanne.\nNo niin, minne olitte matkalla, ennenkuin eksyitte?\"\n\nKysymys oli harkitsevan kylmä ja kajahti tiukalta ja kiivaalta. Jean\ntunsi siitä puuttuvan ystävällisyyttä ja myötämielisyyttä.\n\n\"Grass-laaksoon. Nimeni on Isbel\", hän vastasi lyhyesti.\n\nRatsastaja hoiteli hevostaan ja suitsitti sen. Heilauttaen pitkää\nsäärtään hän nousi satulaan:\n\n\"Tiesinkin että olitte Jean Isbel\", hän sanoi. \"Jokainen Tonton asukas\non kuullut vanhan Gass Isbelin lähettäneen sanan pojalleen.\"\n\n\"No niin, miksi siinä tapauksessa kysyitte sitä?\"\n\n\"Halusin vain kuulla, mitä vastaisitte.\"\n\n\"Niinkö? Hyvä on. Mutta minä en välitä siitä, mitä _te_ sanotte.\"\n\nHe mittelivät toisiaan taistelunhaluisin katsein.\n\n\"Se onkin luonnollista\", ratsastaja vastasi. Hän puhui hitaasti ja\nkaivoi pitkillä ruskeilla käsillään verkkaisesti savukkeen liivinsä\ntaskusta. \"Mutta koska nyt tiedän teidän olevan Isbeleitä, haluan sanoa\nsanottavani, tahtonettepa tahi ette. Nimeni on Colter ja olen noita\nlammastarhureita, jotka ovat suututtaneet Gass Isbelin.\"\n\n\"Colter, olen iloinen saadessani tutustua teihin\", Jean vastasi, \"ja\nvannon, että se, joka suututtaa isäni, suututtaa minutkin.\"\n\n\"Tietenkin; ellei asian laita olisi niin, ette olisikaan Isbeleitä\",\nColter vastasi naurahtaen julmasti. \"On helppo huomata, ettette ole\nvielä joutunut tekemisiin Tonton alangon miesten kanssa. No niin, aion\nkertoa teille, että isänne lörpötteli kuin akka Greavesin kaupassa,\nkehui teitä, kuinka osaatte taistella ja ampua, ja kuinka taitava\nolette seuraamaan miehen tahi hevosen jälkiä. Hän väitti, että te\nkarkoitatte jokaisen lammaspaimenen takaisin Partaalle... Kerron tästä,\nkoska me haluamme ilmoittaa teille, että aiomme laskea lampaamme\nlaitumelle Grass-laaksoon.\"\n\n\"Jopa jotakin! Saanko kysyä, keitä tarkoitatte sanalla 'me?'\" Jean\nkysyi lyhyesti.\n\n\"Tarkoitan kaikkia niitä lammastarhureita, jotka oleskelevat Partaalla\nBlack Buttesta apachien maahan saakka.\"\n\n\"Colter, olen muukalainen Arizonassa\", Jean sanoi hitaasti; \"tiedän\nhyvin vähän karjataloista ja lammastarhureista. Myönnän, että isäni\nlähetti minulle sanan, ja luulen hänen kerskailleenkin, koska hän on\ntaipuvainen suurentelemaan asioita. Hän on jo vanha. En voi sille\nmitään, että hän on kehunut minua, mutta jos hänen kantansa on oikea\ntässä riitakysymyksessä, aion tehdä kaiken voitavani näyttääkseni, että\nhänen kerskailunsa oli oikeutettua.\"\n\n\"Oivallan tarkoituksenne. Ymmärrämme toisiamme ja siitä on meille\nhyötyä. Kertokaa tämä isällenne\", sanoi Colter kääntäen hevosensa\nvasemmalle. \"Kulkekaa etelään vievää tietä. Kun tulette Partaalle,\nnäette alangossa paljaan alueen. Se on Grass-laakso.\"\n\nHän ratsasti metsään. Jean nojasi mietiskellen hevoseensa. Hänestä\ntuntui vaikealta olla kohtuudenmukainen Colteria kohtaan tämän ilmeisen\nvihamielisyyden vuoksi. Colter ei ollut rehellinen mies, sitä osoitti\nhänen puheensakin, joka oli täynnä vihjauksia ja sanankäänteitä. Vaikka\nJean ei olisikaan tiennyt mitään isänsä riidasta näiden lammastarhurien\nkanssa ja vaikka Colter olisi tullut hänen luokseen vain tervehtiäkseen\nhäntä, ei mies silloinkaan olisi tehnyt häneen suotuisaa vaikutusta.\nColter suututti häntä, synnytti hänessä sellaisen vastustushalun, jota\nhän harvoin oli tuntenut.\n\n\"Oh hoo!\" huokaisi nuori mies. \"Saan sanoa jäähyväiset metsästykselle\nja kalastukselle, sillä isä on varannut minulle miehen työn.\"\n\nHän ponnahti hevosensa selkään ja ohjasi kuormamuulin oikeanpuoleiselle\ntielle. Hän ratsasti käymäjalkaa koko iltapäivän saapuen auringon\nlaskiessa synkkään mäntymetsään. Varjoisten rotkojen pohjoisilla\nrinteillä oli siellä täällä valkoisia lumikinoksia. Tultuaan tähän\nrehevämpään ja tiheämpään metsävyöhykkeeseen Jean karkoitti synkät\najatuksensa. Nämä komeat männyt eivät olleet niin suuria kuin Oregonin\njättiläispuut, mutta jokainen metsien rakastaja saattoi olla onnellinen\nniitten varjossa. Hän kiipesi yhä korkeammalle, kunnes metsä hänen\nympärillään oli kuin tasainen puisto, jonka kummallakin puolella\noli siellä täällä viidakkoisia rotkoja. Hetken kuluttua hän saapui\nkorkeahkolle penkereelle. Paitsi mäntyjä kasvoi siellä kauniita puita,\njoita hän luuli kuusiksi. Nämä käpypuut olivat sopusuhtaisia ja\nkauniita. Niillä oli säännölliset oksat, joista riippui huntumaisia,\nkauniita, harmaanvihreitä naavatupsuja. Ilma oli kosteampaa ja\nkylmempää, siinä oli lumen tuoksua.\n\nJean leiriytyi miellyttävään paikkaan, sijoittaen kuitenkin\nvarovaisuuden vuoksi vuoteensa jonkun matkan päähän nuotiosta. Hänestä\ntuntui hupaisalta levätä hiljaa humisevien mäntyjen juurella, kun\nsuunnattomien aukeiden tasankojen aiheuttama kolkko tunnelma oli\nhaihtunut.\n\nVillien kalkkunoiden kotkotus herätti Jeanin. Niiden ja kesyjen\nkalkkunoiden kotkotuksella ei ollut suurtakaan eroa. Jean nousi ja\nottaen pyssynsä lähti harmaan aamusarastuksen valossa etsiskelemään\nniitä. Mutta aamu oli vielä liian pimeä, ja kun päivä lopulta valkeni,\nolivat ne jo poistuneet. Muuli oli lähtenyt harhailemaan ja sen\nhakeminen, aamiaisen valmistaminen ja tavaroiden kuormittaminen vei\nniin pitkän ajan, että hän vasta myöhään pääsi jatkamaan matkaansa.\nHän ei halunnutkaan kiirehtiä; kuljettuaan viikkokausia paahtavassa\nauringonpaisteessa ja tomuisessa tuulessa tuntui hänestä pääsy tähän\nsuloisen viileään, tummanvihreään metsään hyvin miellyttävältä. Tänään\nhän varmasti luuli pääsevänsä Partaalle. Mutta vähitellen hän kadotti\ntien näkyvistään. Se oli hävinnyt olemattomiin käytännön puutteesta.\nSilloin tällöin hän ratsasti jonkun vanhan tien poikki, ja kun hän\ntunkeutui syvemmälle metsään, näki hän usein kalkkunoiden, hirvien ja\nkarhujen jälkiä, joista varsinkin karhun jälkien paljous hämmästytti\nhäntä. Hetkisen kuluttua tunsivat hänen herkät sieraimensa lammasten\nhajua ja pian hän saapuikin leveälle lammaspolulle. Hän päätteli\njäljistä, että lampaat olivat kulkeneet sitä pitkin eilen.\n\nHän tunsi vastenmielisyyttä, sillä hän ei pitänyt lampaista. Tämäkin\nlammaskatras oli taas jättänyt jälkeensä leveän, paljaan, ruohottoman\nja kukattoman maakaistaleen. Lampaat hävittävät kokonaan sen maan\nkasvullisuuden, missä ne käyvät laitumella. Sen vuoksi Jean niitä\nvihasikin.\n\nTunnin kuluttua hän ratsasti pitkän puutarhamaisen rinteen laelle.\nSiellä kasvoi vihreätä ruohoa ja kukkasia, surkastuneet tammet\nkuvastuivat kyhmyisinä ja harmaina metsän vihreää taustaa vasten, ja\nvalkoinen lumikaistale kimalteli kuin virtaava joki sukeltaessaan\nmetsän pimentoon.\n\nJean kuuli tiukujen kilinää sekä lampaiden ja karitsoiden määkinää.\nKun hän ratsasti ääniä kohti, hyökkäsi koira haukkuen esille\ntammiviidakosta. Sitten Jean tunsi nuotion hajua ja huomasi pian\nsinisen kiemurtelevan savupatsaan ja vihdoin pienen suippopäisen\nteltan. Tammimetsikön takana hän kohtasi erään meksikolaisen pojan,\njolla oli ratsupyssy. Pojan tummat kasvot olivat miellyttävät ja\nJeanin tervehdykseen hän vastasi: \"_Buenas dias_\". Jean ymmärsi hieman\nespanjan kieltä ja sai vihdoin yksinkertaisilla kysymyksillään sen\nverran selville, ettei poika ollut siellä yksinään ja että vuonimisaika\noli parhaillaan.\n\nMetsästä kuuluikin lakkaamatonta määyntää ja surkeaa valitusta.\nKaikkialla leirin ympäristössä, rinteellä ja ahoilla oli lampaita.\nToiset söivät ruohoa, toiset makasivat. Useimmat olivat emälampaita,\njotka imettivät pieniä, horjuvia, villaisia karitsoitaan, joiden kimeä\nmääyntä sekaantui emojen karkeampaan ääneen.\n\nJean laskeutui satulasta ja talutti hevosensa leiriin odottaen\ntapaavansa siellä jonkun vanhemman meksikolaisen ja saavansa häneltä\nohjeita. Poika lähti hänen mukaansa. Sinne ei lampaiden surkea\nmääyntäkään kuulunut niin selvästi.\n\n\"Hei siellä!\" Jean huusi iloisesti lähestyessään telttaa.\n\nEi kuulunut minkäänlaista vastausta. Päästäen suitset irti hän jatkoi\nhitaasti matkaansa odottaen jonkun ilmestyvän näkyviin. Silloin\ntoiselta taholta kuuluva ääni säpsähdytti häntä.\n\n\"Hyvää huomenta, vieras.\"\n\nNuori tyttö astui esille männyn juurelta. Hänellä oli pyssy kädessään.\nKasvot olivat hyvin päivettyneet, mutta hän ei ollut meksikolainen.\nJean oli hieman hämillään.\n\n\"Pyydän anteeksi, neiti\", hän sai sanotuksi. \"En odottanut näkeväni\ntäällä naisia... Olen eksynyt matkallani Partaalle ja toivoin tapaavani\ntäällä jonkun lammaspaimenen, joka opastaisi minut sinne. En ymmärrä\ntämän pojan puhetta.\"\n\nHänen puhuessaan tytön kasvojen tarkkaavainen ja jännittynyt ilme\nlauhtui ja samalla niistä hävisi heikko vihamielisyyskin. Jean ei ollut\nvarma, oliko hän nähnyt oikein, mutta tytön kasvoissa oli kaikissa\ntapauksissa ollut jotakin, mikä nyt oli haihtunut.\n\n\"Olen iloinen saadessani opastaa teitä\", tyttö sanoi.\n\n\"Kiitoksia, neiti. Ehkä hieman levähdän ensin\", Jean vastasi. \"Olen\nväsyksissä, sillä tänne on pitkä ratsastusmatka San Diegosta. Kuuma ja\ntomuinen.\"\n\n\"San Diegosta! Tulette siis rannikolta?\"\n\n\"Niin tulen.\"\n\nJean oli ottanut hatun päästään nähdessään tytön ja seisoi nyt\nkunnioittavasti paljain päin. Se näytti kiinnittävän tytön huomiota.\n\n\"Pankaa vain hattu päähänne, vieras... En muista enää aikaa, jolloin\nminun edessäni joku olisi paljastanut päänsä.\" Hän naurahti katkerasti,\nhieman hämmentyneenä omasta suoruudestaan.\n\nJean istuutui maahan nojaten selkänsä mäntyyn. Laskien hatun viereensä\nhän tarkasteli kiinteästi tyttöä ikäänkuin selventääkseen ensimmäistä\nvaikutelmaansa hänestä. Tyttö puolittain istui, puolittain nojasi\npölkkyä vasten pitäen pientä kiiltävää ratsupyssyä poikittain\npolvillaan. Hän katsoi Jeania suoraan ja uteliaasti, mikä tästä tuntui\nkummalliselta. Hänen silmänsä olivat suuret ja soikeat, kirkkaat ja\nvakavat, ja niiden merenkullan-värisissä ruskeissa syvyyksissä oli\nmietiskelyn varjoja. Ne näyttivät katsovan Jeanin läpi, niin että tämän\noli pakko kääntää katseensa muualle, ja silloin hän huomasi tytön\nrisaisen kotikutoisen hameen ja sen alta näkyvät ruskeat, paljaat,\nvoimakkaat ja pyöreät nilkat. Muodottomat, kuluneet intiaanikengät\neivät kyenneet peittämään jalkojen siroutta. Äkkiä tyttö vetäisi\npiiloon sukattomat nilkkansa ja huonoihin kenkiin pistetyt pienet\njalkansa. Kun Jean jälleen kohotti katseensa, hän näki tytön kääntäneen\npäänsä puolittain syrjään; tämän kullan-värisiksi päivettyneissä\nposkissa oli punaisia täpliä. Lievä hämminki poisti tytön katseesta\nliikarohkeuden ja muutti hänet toisenlaiseksi. Hän näytti nyt\nsoveltuvan huonommin tähän villiin, raakaan metsäympäristöön.\n\n\"Luulen teidän olevan kotoisin Texasista\", Jean sanoi hetkisen kuluttua.\n\n\"Sieltä olenkin\", tyttö sanoi. Hänellä oli etelän ihmisten verkkainen\npuhetapa, jota oli hauska kuunnella. \"Mistä sen arvasitte?\"\n\n\"Texasilaisen voi aina tuntea. Siellä, josta tulen, on useita\nvanhasta Yksinäisen Tähden valtiosta kotoisin olevia uranuurtajia\nja karjanomistajia. Olen tehnyt työtä monelle heistä. Ja kun oikein\najattelen, juttelen mieluimmin juuri texasilaisen tytön kanssa.\"\n\n\"Tunnetteko montakin texasilaista tyttöä?\" tyttö kysyi kääntyen jälleen\nJeaniin päin.\n\n\"Luulenpa tuntevani.\"\n\n\"Seurustelitteko heidän kanssaan?\"\n\n\"Heidän kanssaanko? Luulen ymmärtäväni tarkoituksenne. Kyllä,\nseurustelin heidän kanssaan -- hieman\", Jean vastasi nauraen. \"Joskus\nsunnuntaisin tahi satunnaisissa tanssiaisissa, ja silloin tällöin\nratsastusretkillä.\"\n\n\"Se riittääkin\", tyttö sanoi miettiväisesti.\n\n\"Mihin sitten?\"\n\n\"Sen toteamiseen, että olette herrasmies\", vastasi tyttö pontevasti.\n\"Ah, en minäkään ole vielä unohtanut kaikkea! Minullakin oli ystäviä,\nkun asuimme Texasissa... Siitä on nyt kolme vuotta, vaikka aika onkin\ntuntunut pitemmältä; kolme surkeaa vuotta tässä kirotussa maassa.\"\n\nSitten hän puri huultaan, jotta ei lausuisi lisää tyhmyyksiä\nventovieraalle, ja tällöin Jeanin huomio kiintyi hänen suuhunsa. Vaikka\nhuulet olivatkin mehevät ja punaiset ja niiden kaari kaunis, oli niiden\nvaiheilla kuitenkin jonkinlaista surumielisyyttä ja katkeruutta. Nyt\nhänen hehkuvat ruskeat kasvonsa muuttuivat Jeanin mielestä kokonaan,\nne olivat nuoret, täynnä intohimoa ja itsekieltäymystä, ja niissä oli\nyllättävää voimaa, joka vaati kunnioitusta. Jean tunsi yhä suurempaa\nmielenkiintoa tyttöä kohtaan.\n\n\"No niin, luulen teidän imartelevan minua\", Jean sanoi koettaen\ntyynnyttää häntä. \"Olen vain sivistymätön metsästäjä ja kalastaja --\ntukkilainen ja hevosten pyydystäjä. En ole käynyt koulua riittävästi\nenkä seurustellut tarpeeksi teidänlaistenne suloisten tyttöjen kanssa.\"\n\n\"Olenko minä suloinen?\" tyttö kysyi äkkiä.\n\n\"Olette\", Jean vastasi hymyillen.\n\n\"Näissä rääsyissäkö?\" tyttö kivahti niin kiihkeän tulisesti, että Jean\nvallan hurmaantui. \"Katsokaa näitä reikiä.\" Hän näytti pukinnahkaisen\npuseronsa hihojen kuluneita paikkoja ja repeytymiä, joista vilahteli\npyöreä, ruskea käsivarsi. \"Osaisin kyllä ommella, jos minulla olisi\nneulaa ja lankaa... Katsokaa hamettani -- likainen ryysy. Ja tällaisia\non minulla vain kaksi... katsokaa!\" Tytön posket punastuivat jälleen\nviehättävästi, ollen ristiriidassa hänen sanojensa kanssa, mutta häpeä\nei nyt voinut hillitä hänen kiihkeyttään, vaan hän päästi valloilleen\nkauan kaivelleen mielikarvautensa. Hän kohotti risaisen hameensa\nmelkein polviensa korkeudelle. \"Ei sukkia! Ei kenkiä!... Voiko tyttö\nolla suloinen, kun hänellä ei edes ole säädyllisen naisen puhtaita\nvaatteita?\"\n\n\"Voiko -- voiko tyttö...\" Jean aloitti. \"Kuulkaahan nyt, neiti,\npyydän teiltä anteeksi käytöstäni. Ette kohtaa useinkaan vieraita ja\nkäyttäydyin väärin kiihdyttäessäni teidät puhumaan liikaa. Minulle on\nyhdentekevää kuka ja mikä olette. Mutta tapasimme toisemme... ja luulen\njotakin tapahtuneen -- ehkä enemmän minulle kuin teille... Sallikaa\nminun nyt sanoa mielipiteeni vaatteista ja naisista. Useimmat naiset\nkäyttävät mielellään kauniita vaatteita ja luulevat niissä näyttävänsä\nsuloisemmilta ja paremmilta, mutta he ovat väärässä, ja tekin olette\nerehtynyt. Ehkä on liikaa vaatia teidänlaiseltanne tytöltä, että\nolisitte onnellinen ilman kauniita vaatteita. Mutta te voitte olla\n-- ja olettekin aivan yhtä suloinen ja -- ja hieno -- ja huolimatta\nkaikesta, vielä viehättävämpikin minun mielestäni.\"\n\n\"Teidän täytyy todella suoda minulle anteeksi kiivauteni ja sopimaton\nkäytökseni\", tyttö vastasi tyynesti. \"Se ei suinkaan ollut varsin\nkaunista, enkä halua, että kukaan ajattelee minusta parempaa kuin\nansaitsen. Äitini kuoli Texasissa ja sen jälkeen olen elänyt täällä\nvillissä maassa -- yksinäinen tyttö raakojen miesten joukossa.\nTavattuani teidät ymmärrän, kuinka raakaa joukkoa he ovat -- ja mitä\nminulle on tehty.\"\n\nJean tukahdutti uteliaisuutensa, mutta tunsi vastoin tahtoaankin yhä\nsuurempaa mielenkiintoa ja sääliä tyttöä kohtaan.\n\n\"Oletteko lammaspaimen?\"\n\n\"Olen, silloin tällöin. Isäni on lammastarhuri ja asuu täällä\nlähistössä eräässä kanjonissa. Viime aikoina on paimenia ammuttu. Juuri\nnykyään on meillä vähän paimenia, joten minun on pakko olla toimessa,\nmutta minä pidän paimentamisesta; rakastan metsiä, Partaan kallioita ja\nkoko Tontoa. Jos ei olisi muusta kysymys, olisin onnellinen.\"\n\n\"Paimeniako ammuttu?\" Jean huudahti miettiväisesti. \"Kuka heitä on\nampunut ja miksi?\"\n\n\"Alangon karjanomistajat ja Partaan lammastarhurit ovat riitautuneet,\nja isä sanoo siitä varmasti syntyvän vakavia selkkauksia. Sanoin\nhänelle toivovani, että karjanomistajat karkoittaisivat hänet takaisin\nTexasiin.\"\n\n\"Siispä -- oletteko te karjanomistajien puolella?\" Jean kysyi koettaen\nsaada äänensä välinpitämättömäksi.\n\n\"En. Olen isäni puolella\", tyttö kiivastui, \"mutta olen taipuvainen\nmyöntämään, että karjanomistajat ovat luullakseni oikeassa.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Koska ruohoa on kaikkialla. Siinä ei ole mitään järkeä, että\nlammastarhurit muuttavat laitumiltaan syöttääkseen lampailleen\nkarjanomistajain laitumet. Se onkin syynä hälinään, ja Jumala yksin\ntietää, kuinka tämä päättyy, sillä melkein kaikki tämän paikkakunnan\nasukkaat ovat kotoisin Texasista.\"\n\n\"Niin on minullekin kerrottu\", Jean vastasi, \"ja olen kuullut senkin,\nettä melkein kaikki nämä texasilaiset on karkoitettu pois Texasista.\nOnkohan se totta?\"\n\n\"Kyllä\", tyttö vastasi vakavasti. \"Mutta, vieras, siitä puhuminen on\nvaarallista. Isääni esimerkiksi ei ole karkoitettu Texasista, enkä\nikinä ymmärrä, miksi hän muutti tänne. Hän on kyllä koonnut karjaa,\nmutta ei ole nyt niin rikas eikä varakas kuin ennen vanhaan kotona.\"\n\n\"Aiotteko jäädä asumaan tänne loppuiäksenne?\" Jean kysyi äkkiä.\n\n\"Mieluummin kuolisin kuin jäisin tänne\", tyttö vastasi synkästi. \"Mutta\nmitäpä mietiskeleminen hyödyttää? Ihmiset ajelehtivat paikasta toiseen.\nMitään ei voi edeltäpäin tietää. Mutta tämä keskustelu viivyttää teitä.\"\n\nHän näytti nyt alakuloiselta. Jean nousi heti mennen hevosensa luo.\nKoska tyttö ei tahtonut keskustella enempää, ei hän halunnut enää\nvaivata häntä. Tyttö näytti seistessään pitemmältä, ja vaikka hän ei\nollutkaan tanakka, oli hän ketterä ja notkea ja hänen olennossaan oli\njotakin sellaista, joka soveltui paikkaan. Jeanista tuntui ikävältä\nsanoa hänelle jäähyväiset.\n\n\"Missä päin Parras onkaan?\" hän kysyi ryhtyen tarkastamaan satulavyötä.\n\n\"Etelässä, suunnilleen puolentoista kilometrin päässä. Kävelen sinne\nkanssanne. Arvelen teidän olevan matkalla Grass-laaksoon?\"\n\n\"Kyllä; minulla on siellä sukulaisia\", Jean sanoi. Hän pelkäsi tytön\nseuraavaa kysymystä, jonka hän arveli koskevan hänen nimeään. Mutta\ntyttö ei kysynytkään. Tarttuen pyssyynsä hän kääntyi menemään. Jean\nkiiruhti hänen rinnalleen. \"Luulen, etten ratsastakaan, koska tekin\nkävelette.\"\n\nJean huomasi tytön kulkevan notkeasti kuin vuorelainen. Tämän hilkaton\nruskea pää oli melkein hänen olkapäänsä tasalla, ja pieni, kaunis pää\nse olikin, suloinen ja ryhdikäs. Paksu, pehmoinen ruskea tukka kiilteli\nkauniisti. Hän oli palmikoinut sen vähän epäsiististi ja sotkuisesti ja\nsitonut sen hirvennahkasuikaleella. Koko hänen asunsa ilmaisi köyhyyttä.\n\nJean kulki ajatuksiinsa vaipuneena antaen keskustelun raueta joksikin\naikaa. Hän tunsi itsensä iloiseksi saadessaan kävellä tytön rinnalla.\nTytön piirteet olivat säännölliset ja kauniit, mutta sivulta käsin\nhän ei voinut nähdä huulten pehmoista kaarelmaa. Tyttö koetti\nuseinkin aloittaa keskustelua, mutta Jean ei ollut kuulevinaankaan.\nSaatuaan selville mitä halusi sanoa Jean lausahti äkkiä: \"Pidän tästä\nseikkailusta. Pidättekö te?\"\n\n\"Seikkailusta? Siitäkö, että kohtasitte minut metsässä?\" ja tyttö\nnauroi nuorekkaasti. \"Teillä itsellänne on ollut varmaankin hyvin vähän\nseikkailuja?\"\n\n\"Pidättekö tästä?\" Jean toisti itsepäisesti tarkastellen toisen\npuolittain syrjään kääntyneitä kasvoja.\n\n\"Ehkä pitäisin\", tyttö vastasi rehellisesti, \"ellen olisi kiivaudessani\nkäyttäytynyt tyhmästi. En milloinkaan tapaa ketään, jonka kanssa\nviitsisin puhella. Kuinka ei siis jonkun uuden henkilön, muukalaisen,\nkohtaaminen olisi hauskaa?\"\n\n\"Olemme sellaisia, miksi meidät on luotu\", Jean sanoi vaatimattomasti.\n\"Mielestäni ette ole lainkaan käyttäytynyt tyhmästi. Jos niin\najattelisin, en haluaisi teitä enää tavatakaan.\"\n\n\"Todellako?\" Tytön ruskeat kasvot kirkastuivat ilosta. Koska Jean\nhalusi esiintyä tyynesti ja ystävällisesti, ei hän uskaltanut katsoa\nnoihin eloisiin silmiin.\n\n\"Kyllä. Olen ehkä liian rohkea näin lyhyen tuttavuuden jälkeen, mutta\nenhän tiedä, onko minulla enää toista tilaisuutta tämän sanomiseen.\nÄlkää siis pahastuko.\"\n\nLausuttuaan tämän Jean tunsi huojennusta ja riemuakin. Hän oli\npelännyt, ettei hänellä olisi tarpeeksi rohkeutta näihin sanoihin.\nTyttö jatkoi matkaansa entiseen tapaan. Hän oli vain taivuttanut päänsä\nhieman kumaraan ja katsoi maahan. Hänen poskissaan ei näkynyt muuta\nväriä kuin kullanruskea päivettyminen. Jean huomasi kaulan heikon\nsykähtelyn ja hänen huomionsa kiintyi sen suloisiin ääriviivoihin\nsekä siihen, kuinka kauniisti se liittyi olkapäitten kaarelmaan. Tuo\nsykähtelevä kaula ilmaisi tytön heikkouden ja naisellisuuden, jonka\nvastakohtana taas oli tytön vuorelaiskäynti ja pyssyn ympärille\nkiertyneiden voimakkaiden ruskeiden käsien ote. Tytön erikoinen olemus\nvaikutti Jeaniin selittämättömällä tavalla. Hänen täytyi jatkaa\ntunnustustaan.\n\n\"Kuulkaa, olemme vieraita toisillemme, mutta se ei haittaa. Olemme\ntavanneet toisemme ja se merkitsee jotakin minulle, sillä olen\nseurustellut tyttöjen kanssa kuukausimääriä tuntematta milloinkaan\ntällaista. En tiedä kuka olette enkä siitä välitäkään. Tiedän, ettette\nole onnellinen. Olette yksinäinen. Ja vaikka en tahtoisikaan tavata\nteitä itseni vuoksi, haluaisin tavata teidän tähtenne. Te ilmaisitte\nminulle asioita, joita en voi heti unohtaa. Minulla on sisar ja tiedän,\nettei teillä ole veljeä. Ja luulen...\"\n\nJean tarttui huomaamattaan vakavana tytön käteen. Kosketus tukahdutti\nhänen sanatulvansa ja hän säikähti äkkiä uhkarohkeuttaan. Mutta tyttö\nei yrittänytkään vetäistä kättään pois. Niinpä siis Jean, hengittäen\nsyvään ja koettaen hämmennyksestään huolimatta ajatella selvästi,\npiteli tytön kättä omassaan. Hän kuvitteli tuntevansa heikkoa, lämmintä\nvastapuristusta. Tyttö oli nuori, vailla ystäviä ja kuumaverinen.\nPitäessään hänen kättään omassaan Jean ymmärsi paremmin kuin\nmilloinkaan ennen, kuinka yksinäinen tyttö oli. Silloin, juuri kun hän\naikoi sanoa jotakin, vetäisi tyttö kätensä pois.\n\n\"Tässä on Parras\", hän sanoi etelän ihmisten kummalliseen,\nvenyttelevään tapaan. \"Ja tuolla on teidän Tonto-alankonne.\"\n\nJean oli kiinnittänyt huomionsa vain tyttöön katselematta lainkaan\nympärilleen. Nyt hän kohotti hämmästyneenä katseensa.\n\nHänen alapuolellaan sijaitsi valtava, syvä kuilu. Kauempana oli tumma,\nmetsäinen alanko, niin synkkä ja villi, ettei hän milloinkaan ennen\nollut nähnyt sellaista. Sen satoja maileja pitkä sinervä etäisyys\nloppui jylhään vuoristoon, joka utuisen purppuraisena kuvastui taivasta\nvasten. Alanko näytti mahdottoman suurelta kuilulta, jota rajoittivat\nkolmelta puolelta jyrkät, aaltoilevat vuorijonot ja tämä korkea\nvuorenseinämä, jolla seisoessaan hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut\nmelkein taivaan partaalla.\n\n\"Tuolla kaakossa näette Sierra Anehan\", tyttö sanoi viitaten kädellään.\n\"Selänteessä näkyvä lovi on sola, jonka kautta lampaita kuljetetaan\nPhoenixeen ja Maricopaan. Nuo etelässä sijaitsevat korkeat rosoiset\nvuoret ovat Mazatzalin harjanteita. Lännessä taasen ovat Neljän Huipun\nselänteet. Ja te itse seisotte Partaalla.\"\n\nJean ei aluksi voinut ymmärtää, mitä Partaalla tarkoitettiin, mutta\nkatsoessaan länteen hän ymmärsi tämän merkillisen luonnonilmiön.\nSuunnattoman korkea punakeltainen seinämä näytti kiemurtelevan länttä\nkohti penikulmittain. Tyhjyyteen kurottautuvat jyrkänteet olivat\nsuurenmoiset ja jylhät. Ne suikertelivat länteen painuvaa aurinkoa\nkohti. Suurenmoisia olivat pitkät kumpujonotkin, jotka pengertyen\nalankoa kohti sulautuivat lopulta tummaan metsään. Jean ei ollut\nmilloinkaan ennen nähnyt näin jylhää, korkeiden vuorien ja syvien\nkuilujen muodostamaa maisemaa. Hän seisoi vaieten.\n\n\"Katsokaa alas\", tyttö käski.\n\nJean oli tottunut arvostelemaan korkeuksia, syvyyksiä ja etäisyyksiä.\nTämä seinämä, jonka laella hän seisoi, vietti kohtisuoraan alaspäin\nniin syvälle, että hänen päätään alkoi huimata. Alhaalla ryhmyiset\nkalliot sulautuivat seetrejä kasvaviin rinteisiin. Vielä alempana oli\nsankkaa metsää kasvavia kuiluja, joista kuului virtaavan veden kohina.\n\n\"Ihmeellistä!\" Jean huudahti.\n\n\"Sellaista todellakin\", tyttö myönsi. \"Tämä on Arizona. _Tästä_ pidän.\nNäistä korkeuksista ja syvyyksistä -- tämän erämaan jylhyydestä.\"\n\n\"Ja kuitenkin haluatte pois täältä.\"\n\n\"Haluan ja en. Rakastan tätä rauhallisuutta. Mutta käyn täällä vain\nharvoin.\"\n\n\"Mielestäni tämä maisema on suurenmoisen kaunis. Iloitsen tulostani ja\nsiitä, että näin kaiken tämän teidän seurassanne.\"\n\nTyttökin näytti joutuneen ihmeellisen maiseman lumoihin.\n\nJean tarttui jälleen hänen käteensä. \"Luvatkaa, että tulette tapaamaan\nminua tänne\", hän sanoi syvällä äänellä.\n\n\"Lupaan sen varmasti\", tyttö vastasi hellästi kääntyen häneen päin.\nTällöin Jean ensi kerran näytti huomaavan, kuinka tavattoman kaunis\ntyttö oli, kauniimpi kuin hän milloinkaan oli uneksinutkaan. Hänen\nkauneutensa oli villiä, nuortean suloista, tähän ympäristöön sopivaa.\nTyttö tarkasteli Jeania miettiväisesti ja hänen iloiset, ilmeikkäät\nsilmänsä näyttivät ihmetteleviltä, kuvastaen hänen sielussaan liikkuvia\noutoja, hämmentäviä tunteita.\n\nHänen punaiset huulensa erkanivat toisistaan. Niiden värähtely vaikutti\nkuin magneetti Jeaniin. Jokin näkymätön, mahtava voima pakoitti hänet\nkumartumaan ja suutelemaan niitä. Mutta tämä ajattelematon teko rikkoi\nlumouksen.\n\nJean kavahti taaksepäin kuin lyöntiä peläten. \"Minä -- minä --\" hän\nhuohotti hämmästyneenä ja katuvaisena. \"Suutelin teitä, mutta vannon,\netten tehnyt sitä tahallani -- en ensinkään aikonut...\"\n\nJean seisoi hengittäen nopeasti ja odottaen vihanpurkausta, mutta sitä\nei kuulunutkaan. Tyttö näytti nopeasti muuttuvan jälleen kaltaisekseen.\n\n\"Luulenpa aiheettomasti nimittäneeni teitä äsken herrasmieheksi\", hän\nsanoi vain kuivasti ja katkerasti. \"Olette sangen häikäilemätön.\"\n\n\"Ette siis loukkaantunut?\" kysyi Jean kiireesti.\n\n\"Ah, minua on suudeltu jo ennenkin. Kaikki miehet ovat samanlaisia.\"\n\n\"Eivät ole\", Jean vastasi kiivaasti tuntien äkkiä pettymystä,\nhurmauksen heikentymistä. \"Älkää luulko minua niiden kaltaiseksi, jotka\novat suudelleet teitä. En ollut oma itseni niin tehdessäni ja olisin\ntahtonut polvistua eteenne pyytääkseni teiltä anteeksi... Mutta nyt en\nenää tahtoisi tehdä sitä enkä suudellakaan teitä, vaikkapa tahtoisitte.\"\n\nJean oli huomaavinaan tytön omituisessa katseessa jonkinlaista epäilyä,\nikäänkuin tyttö olisi halunnut kysyä häneltä jotakin.\n\n\"Neiti, peruutan sanani\", Jean sanoi lyhyesti. \"Olen hyvin pahoillani,\nsillä tarkoitukseni ei ollut käyttäytyä raa'asti. Tein ilkeän kepposen\nsuudellessani teitä, metsien yksinäistä tyttöä, joka on poikennut\nomalta tieltään opastaakseen minua. En ymmärrä lainkaan, kuinka saatoin\nunohtaa itseni niin kokonaan. Pyydän teiltä anteeksi.\"\n\nTyttö katsoi nyt etäälle, osoittaen kaukana näkyvää alankoa.\n\n\"Tuolla on Grass-laakso, tuo tuolla keskellä sijaitseva pitkä, harmaa\nalue. Sinne on noin parikymmentä kilometriä. Ratsastakaa tuonnepäin,\nkunnes saavutte tielle, se vie laaksoon.\"\n\n\"Olen teille suuressa kiitollisuuden velassa\", Jean vastasi otaksuen\ntytön nyt tahtovan, että hän jatkaisi yksin matkaansa, ja alistuen\nvastahakoisesti. Kääntäen hevosensa hän pisti jalkansa jalustimeen ja\nkatsoi sitten epäröiden tyttöön. Tytön katse, kun hän ajatuksissaan\ntuijotti etäisyyteen, ilmaisi surumielisyyttä ja huolestumista. Hän ei\najatellut lainkaan maisemaa, joka ihmeellisenä avautui hänen eteensä.\nJeanin mieleen juolahti, että tyttö ehkä punnitsi hänen tunteissaan\nja käytöksessään tapahtunutta äkillistä muutosta, ajatteli jotakin\nsellaista, mistä hänkin oli tietoinen, mutta mitä hän ei voinut\nmääritellä.\n\n\"Tämä tarkoittanee siis jäähyväisiä\", hän sanoi epäröiden.\n\n\"_Adios, señnor_\", tyttö vastasi kääntyen jälleen häneen päin. Hän\nnosti pienen karbiininsa käsivarrelleen ja kääntyen puolittain näytti\nolevan valmis poistumaan.\n\n\"Tarkoittaako _adios_ hyvästiä?\" Jean kysyi.\n\n\"Kyllä, jäähyväisiä huomiseksi tahi ikuisiksi ajoiksi. Miten vain\nhaluatte.\"\n\n\"Ettekö siinä tapauksessa tahtoisi tulla tapaamaan minua tänne\nylihuomenna?\" Kuinka kiihkeästi Jean puhuikaan hetken mielijohteesta,\najattelematta lainkaan tunteissaan äsken tapahtunutta epämääräistä\nmuutosta.\n\n\"Olenko sitten kieltäytynyt?\"\n\n\"Ette. Mutta luulin, ettette välittäisi enää tavata minua tuon jälkeen\n--\" Jean vastasi hieman hämillään.\n\n\"Olen iloinen saadessani tulla tapaamaan teitä. Siis ylihuomenna\niltapäivän puolivälissä tässä paikassa. Tuokaa kaikki uutiset\nGrass-laaksosta.\"\n\n\"Hyvä on. Kiitoksia. Siitä tulee suurenmoista\", Jean vastasi tuntien\npuhuessaan lievää väristystä ja ollen innostunut kuin jonkin seikkailun\nedellä. Hän ihmetteli itsekin tunteitaan ymmärtämättä niiden syytä.\n\n\"En lainkaan muista ilmoititteko minulle, kuka olette\", tyttö sanoi.\n\n\"Ette tietenkään, koska en ole sitä teille vielä ilmoittanutkaan\", Jean\nvastasi. \"Sanoin äsken, etten välitä siitä, kuka tahi mikä te olette.\nEttekö te voi suhtautua minuun samalla tavalla?\"\n\n\"Kenties voin\", sanoi tyttö hämillään, katsoen ruskeilla silmillään\nhäntä suoraan silmiin.\n\n\"Kohdatkaamme toisemme tietämättä sen enempää toisistamme kuin nytkään.\"\n\n\"Sehän sopii hyvin. Täällä suuressa, villissä Arizonassa tuntee\nkuitenkin jokainen itsensä niin mitättömäksi. Mitäpä nimet oikeastaan\nmerkitsevätkään? Tahdon nimittää teitä 'vieraaksi' ja olla tyytyväinen;\nmutta onko mielestänne rehellistä, ettette kerro kuka olette.\"\n\n\"Rehellistäkö? Ei tietenkään\", Jean sanoi pakotettuna tunnustamaan.\n\"Nimeni on Jean -- Jean Isbel.\"\n\n\"_Isbel_?\" tyttö huudahti säpsähtäen kovasti. \"Ette suinkaan ole vanhan\nGass Isbelin poika... olen näet nähnyt hänen molemmat poikansa?\"\n\n\"Hänellä on kolme poikaa\", Jean vastasi huojentuneena, koska salaisuus\nnyt oli paljastunut. \"Olen nuorin heistä, vain neljänkolmatta vuotias.\nTulen Oregonista. Matkallani --\"\n\nTytön kasvoista hävisi ruskettuma hitaasti, hän kalpeni ja hänen\nsilmänsä alkoivat leimuta. Hänen notkea ruumiinsa näytti jäykistyvän.\n\n\"Minun nimeni on Ellen Jorth\", hän tiuskaisi kiihkeästi. \"Eikö se\nmerkitse mitään teille?\"\n\n\"En ole kuullut nimeänne milloinkaan ennen\", Jean koetti selittää.\n\"Otaksuin kuitenkin teidän kuuluvan noihin lammastarhureihin, jotka\novat riitaantuneet isäni kanssa. Senvuoksi minun olikin pakko ilmaista\nteille nimeni... Ellen Jorth -- kuinka omituinen ja kaunis nimi!\nLuultavasti meistä tulee hyvät ystävät --\"\n\n\"Ei kukaan Isbel voi milloinkaan tulla ystäväkseni\", sanoi tyttö\nkylmästi ja katkerasti. Hän näytti nyt aivan muuttuneelta. Vieno\nmiettiväisyys oli kadonnut, ja hän seisoi hetkisen Jeanin edessä kuin\nvihamielinen vastustaja. Äkkiä hän pyörähti ympäri ja poistui metsän\npimentoon.\n\nHämmästynyt ja järkyttynyt Jean katseli hänen nopeaa, kevytaskelista\npoistumistaan haluten seurata häntä, huutaa hänelle, mutta suuttuneena\ntytön äkkiä ilmenneestä vihamielisyydestä hän jäi paikoilleen. Mutta\nkun metsän ruskeanvihreä seinämä kätki varjoihinsa solakan harmaan\nolennon, ei hän enää voinut tukahduttaa haluaan, vaan lähti seuraamaan\nhäntä.\n\n\n\n\nII\n\n\nEllen Jorthin intiaanikengät eivät jättäneet selviä jälkiä maata\npeittävään männynneulaskerrokseen, minkävuoksi Jean ei löytänyt häntä.\n\nHetkisen kestävä hyödytön hakeminen sieltä ja täältä viilensi hänen\nkiihkoaan ja palautti ylpeyden. Palaten hevosensa luo hän ponnahti\nsatulaan, jatkaen huojentunein mielin matkaansa. Partaalla kasvoi\npaikoitellen pieniä mäntyjä niin tiheissä ryhmissä, että hänen oli\npakko kiertää ne, jolloin purppurainen alanko katosi hänen näkyvistään.\nJoka kerta, kun hän tuli johonkin aukioon, josta saattoi katsella tätä\nvilliä, jylhää seutua, hän alkoi yhä enemmän mieltyä siihen. Tähän\nasti oli Arizona näyttänyt hänestä rajattomalta, tuulten lakaisemalta\nja auringon paahtamalta erämaalta. Nyt tämä käyttämättömien teiden\ntummametsäinen ja kallioharjanteinen maa miellytti häntä. Hän rakasti\nvillejä seutuja, joissa saattoi harhailla mielensä mukaisesti ja elää\nomaa elämäänsä.\n\nEllen Jorthin hehkuvat kasvot muistuivat alituisesti hänen mieleensä.\nHän muisti elävästi, kuinka tyttö oli katsonut häneen ja mitä hän oli\npuhunut. \"Käyttäydyin tomppelimaisesti\", hän tunnusti nöyryytettynä\nitselleen. \"Tyttö ei käsittänyt, kuinka tosissani minä olin.\"\n\nTavatessaan sattumalta tällaisen tytön näin yksinäisellä seudulla hän\noli hämmästyksissään käyttäytynyt typerästi. Tytön hempeys ja hänen\nvetoava käytöksensä oli varmaankin heti lumonnut hänet, vaikka hän\nei ollut sitä huomannut, mutta hänen sanansa: \"Ah, minua on suudeltu\nennenkin!\" olivat hillinneet hänen kuohuvia tunteitansa. Ennenkuin\nJean huomasi edes arvostelevansa tyttöä, oli hän jo mielessään alkanut\npuolustaa tätä -- ehkä oman, äkillisen kiintymyksensä puolustukseksi.\n\nHän totesi nyt, että hänen jo ensi katsannolla olisi pitänyt tytön\nkatseesta, ryhdistä ja äänestä tuntea laji, jota hän nimitti\njalorotuiseksi. Risainen ja likainen puku ei kyennyt sitä peittämään.\nJean tunsi useita hyviin perheisiin kuuluvia hienoja, hyviä tyttöjä;\nsellainen oli hänen sisarensakin ja sellainen oli Ellen Jorthkin. Jean\npuolusti häntä uskollisesti.\n\nHän oli jo uskomaisillaan kuvitelmiaan, mutta silloin muistui hänen\nmieleensä tämän pienen näytelmän viimeinen osa, jolloin hän oli\nsuudellut Ellen Jorthia saamatta moitteita. Miksi ei tyttö ollut\nvihastunut hänen teostaan? Kuvitelma, jonka hän niin haaveellisesti ja\njalosti oli rakennellut, haihtui nyt kokonaan. \"Ah, minua on suudeltu\nennenkin!\" Tyttö oli sanonut sen puolittain katkerasti, ivaten samalla\nitseään, häntä ja kaikkia miehiä, sillä tyttöhän oli sanonut kaikkia\nmiehiä samanlaisiksi. Tämä lause kiusasi Jeania, koska siihen sisältyi\nsellainen herjaus, jota kaikki säädylliset miehet vihaavat. Tietysti\njokainen onnellinen ja terve nuorimies haluaa suudella punaisia,\nsuloisia huulia. Mutta jos nuo huulet olivat olleet tarjona muille,\neivät ne kelpaisi enää milloinkaan hänelle. Jean muisti, ettei hän\nmieheksi vartuttuaan ollut suudellut ainoatakaan tyttöä, kunnes tämä\npäivettynyt Ellen Jorth sattui hänen tielleen. Hän ihmetteli sitä.\nJa hän ihmetteli vielä enemmän sitä merkitystä, jonka hän antoi\ntapahtumalle. Eiköhän se sittenkin ollut pelkkä sattuma? Miksi hän sitä\nmuistelisi? Mutta miksi hän tunsi omituista väristystä ajatellessaan\nnäitä asioita?\n\nHän ratsasti eteenpäin niin ajatuksiinsa vaipuneena, että häneltä\noli jäädä huomaamatta laaksoon vievä tie. Kun hän saapui jyrkänteen\nlaidalle, täytyi hänen hypätä satulasta maahan, sillä tie oli jyrkkä,\nkapea ja kivien tukkima. Hänellä oli täysi työ laskeutuessaan alaspäin\nkuormamuulinsa ja vireän hevosensa kanssa. Jyrkkä rinne alkoi\nvihdoin pengertyä aaltomaisiksi, metsäisiksi harjanteiksi. Sinne\nkuului virtaavan veden kohina; tuuli humisi ja mehiläiset surisivat\nsointuisasti. Jeanin mielen valtasi erämaan rauha.\n\nHän löysi varjoisien puiden juurelta puron, jonka vesi oli yhtä\nraikasta ja hyvää kuin Oregonin lähdevesi. \"Ah\", hän huudahti, \"tämäpä\non todellakin hyvää!\" Puron uoma oli tumma ja varjoisa, sananjalkoja\nja sammalta kasvava, ja kaikkialla oli riistan jälkiä, harmaankarhun\ntekemistä suurista kuopista oravan pieniin lintumaisiin merkkeihin\nsaakka. Jean kuuli tuttuja ääniä, kun hirvet kulkiessaan katkoivat\nkuivia oksia ja oravat tirskuttivat puissa. Tämä Partaan juurella\nsijaitseva viileä, tuoksuva kolkka palautti hänen mieleensä Oregonin\nmetsät. Hän tunsi, että hän tällä seudulla tulisi viihtymään yhtä hyvin\nkuin sielläkin, mutta samalla hän tunsi epämääräistä levottomuutta ja\nmielikuvituksessaan hän näki eräät silmät ja huulet, jotka hänen piti\nunohtaa.\n\nHän jatkoi matkaansa, mutta kulku alhaalla oli vaivalloista. Jean ei\nnähnyt edes muutamien kymmenien jalkojen pituudeltakaan tasaista maata;\npuron uoman tukkivat talojen kokoiset kallionlohkareet, ja kahdeksan\njalkaa paksut kuuset koettivat voittaa jykeviä mäntyjä.\n\nJeanin kuormamuuli vainusi karhun tahi puuman hajua ja lähti\nlaukkaamaan kivistä tietä pitkin. Sen pysähdyttäminen ja vauhdin\nhillitseminen ei ollut helppoa, mutta tästä oli se hyöty, että\nmatkaaminen kävi nopeammin.\n\nTie oli kääntynyt kaakkoa kohti sivuuttaen aaltoilevia harjanteita ja\nkumpuja; puuttuvia mäntyjä korvasi tiheä seetrimetsä. Kuuset olivat\nhävinneet olemattomiin jo kauan aikaa sitten. Katajaviidakkojen sijaan\nilmestyi kauniita manzanitapensaita, kaktuksia ja tuuheita tammia.\nEllei tietä olisi niin hyvin raivattu, olisi Jeanille käynyt huonosti\ntässä tiheässä sitkeässä pensaikossa.\n\nHän näki useita hirviä, muutamia nurmisusia ja pieniä\nvillihevoslaumoja. Ratsastettuaan useiden pienten purojen poikki\nhän saapui vihdoin oikealle maantielle, jossa oli selviä suuremman\nliikenteen merkkejä. Sitä pitkin oli samana päivänä kulkenut hevosia,\nkarjaa ja lampaita.\n\nMaantie vietti alaspäin, mutta ei enää niin jyrkkäpolvisesti kuin\näskeinen tie. Erään harjanteen takaa aukeni Jeanin eteen pieni,\nsuoperäinen, ruohoa kasvava maatilkku. Tämä erämaan vihreä keidas\nmerkitsi muutosta alangon luonnossa. Sen takana alkoi maa levitä ja\naaltoilla kauniisti, tummanvihreät metsät vuorottelivat ruohoisten\npuistojen kanssa, kunnes Jean saapui laajaan, vihreään, kukkuloiden\nreunustamaan laaksoon. Hänen valtimonsa alkoivat sykkiä nopeammin.\nHän näki karjan käyskentelevän lakeudella, ja siellä täällä oli\nveistämättömistä hirsistä kyhättyjä majoja ja aitauksia.\n\nGrass-laakson asukasmäärä oli nähtävästi vähäinen. Hirsimajat ja\ntalot sijaitsivat hajallaan, ikäänkuin asukkaat eivät olisi halunneet\ntunkeutua toistensa alueelle, ja ainoa huomattavampi rakennus oli\nkivestä rakennettu myymälä. Se oli melkein linnoituksen kaltainen,\netenkin sen toinen, pitkä ja matala puoli, jonka tummat, pyöreät\nikkunat sijaitsivat olkapään korkeudella maasta. Rakennus näytti\nvanhalta, tomuiselta ja likaiselta. Muutamia kauniita hevosia oli\nkiinnitetty koukkukaiteeseen.\n\nJean heitti ohjakset maahan ja laskeutuen satulasta astui matalaan\nkuistiin ja sitten leveästä avoimesta ovesta kauppaan. Eräät kasvot,\njotka näyttivät harmailta hämärän vuoksi, hävisivät näkyvistä Jeanin\nastuessa sisään. Hän tiesi tulleensa huomatuksi. Pitkässä, matalassa\nhuoneessa oli neljä miestä, jotka nähtävästi kaikki olivat syventyneet\nlautapeliin. Kaksi pelasi ja muut katselivat syrjästä. Eräs heistä,\nvanhahko, kapeanaamainen mies, kohotti sattumalta katseensa Jeanin\ntullessa kauppaan. Jean ehti silloin kiinnittää huomionsa miehen\nsilmiin, aivan vaistomaisesti. Niiden ilme oli epämääräinen; ne eivät\nnäyttäneet uteliailta eivätkä ystävällisiltä, vaan katsoivat häneen\nikäänkuin hän olisi ollut pelkkää ilmaa.\n\n\"Hyvää iltaa\", Jean sanoi.\n\nMiehet eivät olleet kuulevinaankaan. Vihdoin, pitkän ajan kuluttua,\nkapeanaamainen mies vastasi: \"Hyvää iltaa, Isbel.\"\n\nÄäni oli persoonaton, kuiva, tyyni ja lyhyt eikä se kuitenkaan olisi\nvoinut olla vaikuttavampi. Jeanin terävät silmät huomasivat kaiken.\nEi ainoakaan näistä lierihattuisista, pitkäviiksisistä texasilaisista\n-- sillä sellaisiksi Jean päätteli heti heidät -- ollut ikinä nähnyt\nJeania, mutta he tunsivat hänet ja tiesivät häntä odotettavan\nGrass-laaksoon. Kaikkien muiden, paitsi äskeisen puhujan, kasvot olivat\nleveälieristen hattujen varjossa. Kirjavissa vaatteissaan, tomuisissa\nkengissään ja revolverit vyöllä he tekivät Jeaniin samanlaisen,\nsalaista voimaa uhoavan vaikutuksen kuin Colterkin.\n\n\"Saisinko tietää, missä asuu isäni, Gaston Isbel?\" Jean kysyi\nmahdollisimman kohteliaasti.\n\nEi kukaan kiinnittänyt kysymykseen minkäänlaista huomiota. Jean olisi\nyhtä hyvin voinut olla sanomatta mitään. Odottaessaan puolittain\nhuvitettuna ja puolittain ärtyisänä hän tarkasteli nopein silmäyksin\nkauppaa. Huoneessa ei ollutkaan paljon tavaraa. Tehdasvalmisteet\nja säkit täyttivät pitkän jykevän myymäpöydän; kömpelöt laudakot\nolivat jaetut säilykkeitä sisältäviin kasoihin ja tyhjiin osastoihin;\nmyymäpöydän takainen laudakko oli melkein täynnä ammuslaatikolta ja sen\nvieressä sijaitsi pyssyteline. Myymäpöydällä oli avonaisia laatikoita\ntäynnä puserrettua tupakkaa, jonka haju oli melkein yhtä voimakas kuin\nrommin tuoksu.\n\nJeanin nopeasti harhaileva katse palasi miehiin, joista kolme oli\nsyventynyt lautapeliin. Neljäs, sama, joka oli puhunut, suvaitsi nyt\nkatsoa Jeaniin. Hänen luisevat, voimakaspiirteiset kasvonsa olivat\nlaihat. Hän siveli leukaansa suurella vapisevalla kädellään, joka\nnäytti tottuneemmalta suitsien pitelemiseen kuin käsisahan ja auran\nkäyttöön. Se oli veltto käsi. Mieskin näytti laiskalta, ja hänen\npuheensa oli verkkaisaa. Jeanin itsesäilytysvaisto heräsi voimakkaana,\nkun hän tarkasteli näitä miehiä.\n\n\"Vanha Gass asuu alempana laaksossa, noin kilometrin päässä täältä\",\nvirkkoi kapeanaamainen texasilainen vihdoin osoittaen pitkällä\nkädellään etelää kohti. Sitten hän näytti unhottavan kysyjän kokonaan\nkiinnittäen tarkkaavaisuutensa peliin.\n\nJean mumisi kiitoksensa, meni pihalle ja ponnahti jälleen satulaan.\nHän jatkoi matkaansa ajaen kuormamuulia edellään. \"Taisinpa käydä\ntänään väärissä paikoissa\", hän mumisi. \"Ellen muista väärin, oli\nisäni sellainen mies, joka aina hankki itselleen uskollisia ystäviä.\nUskallan lyödä vetoa, että täällä joudutaan vielä suuriin vaikeuksiin.\"\nTien varrella kukkuloiden syvänteissä oli muutamia sieviä, kodikkailta\nnäyttäviä karjataloja. Tie kääntyi länteen ja Jean sai katsella\nensimmäistä auringonlaskua Tonto-alangossa. Se oli hurmaava näky,\npurppuraisten, hopeareunaisten pilvien hohtaessa ihanasti tummalla\nkullan-värisellä taivaalla. Hetken kuluttua Jean kohtasi lehmää ajavan\npojan. \"Hei, Johnny!\" hän huudahti iloisesti. \"Nimeni on Jean Isbel\nja olen, koira vieköön, eksynyt täällä Grass-laaksossa! Voitko sanoa,\nmissä isäni asuu?\"\n\n\"Kyllä. Jatkakaa matkaanne suoraan eteenpäin, niin olette kohta\nperillä\", vastasi poika hymyillen iloisesti. \"Hän odottaa jo teitä.\"\n\n\"Mistä sen tiedät, poikaseni?\" Jean kysyi pojan hymystä lämmenneenä.\n\n\"Kaikkialle laaksoon on levinnyt tieto, että ratsastatte tänne tänään.\nMinähän sen ilmoitin isällennekin ja hän antoi minulle kokonaisen\ndollarin.\"\n\n\"Tuliko hän iloiseksi kuullessaan sen?\" Jean kysyi tuntien kurkkuaan\nkummallisesti kuristavan.\n\n\"Kyllä, hän tuli kovin iloiseksi.\"\n\n\"Ja kuka kertoi sinulle minun ratsastavan tänne tänään?\"\n\n\"Kuulin sen kaupassa\", vastasi poika luottavaisesti. \"Muutamat\nlammastarhurit kertoivat sen Greavesille, kaupan omistajalle. Istuin\nkuistissa ja kuulin keskustelun. Muuan meksikolainen tuli tänään\nPartaalta ja kertoi uutisen.\" Poika katsahti salavihkaa ympärilleen ja\nkuiskasi sitten: \"Joku oli lähettänyt meksikolaisen tänne. En kuullut\nenempää, mutta lammastarhurit näyttivät hyvin vihaisilta, ja eräs\nheistä potkaisi minua tullessaan kuistiin, hitto hänet vieköön. Tämä on\ntodellakin onnenpäivä meille karjanhoitajille.\"\n\n\"Kuinka niin, Johnny?\"\n\n\"Piakkoin alkaa Grass-laaksossa suuri taistelu. Isäni sanoi niin ja hän\npaimentaa teidän isänne karjaa.\"\n\n\"No jopa jotain!\" Jean nauroi. \"Entä sitten, poikaseni?\"\n\nPoika katseli häntä kirkkain silmin. \"Ah, ette voi pettää minua! Tehän\nolette intiaani, Jean Isbel? Olette niin taitava hevosten jälkien\nseuraaja, etteivät rosvot voi pettää teitä, olette taitava ampuja ja\nolette tappanut harmaan karhun ilman aseita!\"\n\nJean sanoi imartelevalle pojalle vakavasti jäähyväiset ja jatkoi\nsitten matkaansa. Hänen olisi ehkä hieman vaikeaa elää tämän kuuluisan\nmaineensa mukaisesti.\n\nNähdessään ensi kerran uuden kotinsa Jean tuli syvästi liikutetuksi.\nSe oli suuri ja matala, epäsäännöllinen hirsirakennus. Sen takaa näkyi\naitauksia, vajoja ja katoksia, mutta edustalla oli laajoja niittyjä,\njoissa lukemattomia nautoja ja hevosia kävi laitumella. Auringon\nlaskiessa se oli mitä värikkäin näky. Karjatalo näytti rauhalliselta\nja hyvinvoivalta. Aasien iloiset kiljahdukset ja lehmien ammuminen\ntuntuivat lausuvan Jeanin tervetulleeksi. Koira rupesi haukkumaan.\nViileä tuulenpuuska toi savun ja paistetun silavan hajua.\n\nLaitumella olevat hevoset laukkasivat kisaten aidan viereen hirnuen\nuusille tulokkaille. Jean näki niiden joukossa piirtopäisen mustan\nhevosen, joka miellytti häntä. \"Hei, Piirtopää, istun vielä varmasti\nhajareisin sinun selässäsi!\" Jean huusi sille. Sitten hän näki loivasti\nviettävän rinteen laella isänsä pitkän vartalon samanlaisena, kuin hän\noli nähnyt sen tuhansia kertoja ennenkin: avopäin, paitahihasillaan ja\nkävellen pitkin askelin. Jean viittoili ja huusi hänelle.\n\n\"Päivää, tuhlaajapoika!\" kuului vastaus. Niin, ääni oli isän -- ja\nJeanin mieleen välähtivät poika-ajan muistot. Hän kannusti hevosensa\nlaukkaan. Ei, isä ei ollut enää samanlainen, hänen tukkansa oli\nharmaantunut ja hän oli muutenkin vanhentunut.\n\n\"Tässä nyt olen, isä\", huusi Jean liikutettuna ja hyppäsi satulasta\nmaahan.\n\n\"Poikani, olen todellakin iloinen saadessani lausua sinut\ntervetulleeksi\", sanoi hänen isänsä puristaen hänen kättään. \"Hyväinen\naika, kuinka kookas sinä olet! Muistutat suuresti äitiäsi.\"\n\nJean tunsi isänsä rautaisesta kädenpuristuksesta, kauniin pään pystystä\nasennosta ja terävien silmien voimakkaasta, läpitunkevasta katseesta,\nettä tämän elinvoimat olivat vielä entisellään, mutta entinen hymy ei\nvoinut kätkeä hänen kasvoissaan olevia outoja ryppyjä ja vakoja.\n\n\"Isä, olen yhtä iloinen kuin sinäkin\", Jean vastasi sydämellisesti.\n\"Nyt nähdessäni sinut, tuntuu kuluneen pitkä aika siitä, kun erosimme.\nOletko terve, isä, ja onko kaikki kunnossa?\"\n\n\"Enpä voi juuri valittaakaan, poikani. Jaksan ratsastaa koko päivän\nyhtä vaivattomasti kuin ennenkin\", hän vastasi. \"No, tulehan nyt.\nÄlä välitä hevosistasi, ne saavat kyllä hoitoa. Tule tervehtimään\nomaisiasi. On siunattu asia, että sinä vihdoinkin tulit.\"\n\nRakennuksen kuistilla odottivat häntä omaiset. Siellä oli\nsuurisilmäisiä lapsia, jotka olivat ujoja ja valppaita. Hänen sisarensa\ntummat kasvot vastasivat hänen muistiinsa painunutta kuvaa, mutta\nhän näytti kuitenkin pitemmältä ja naisellisemmalta kuin ennen. \"Ah,\nJean, Jean, kuinka suuresti iloitsenkaan tulostasi!\" hän huudahti\nsyleillen veljeään. Hellyyteen, jota hän tunsi veljeään kohtaan, näytti\nyhdistyvän myöskin levottomuutta nykyisyyden vuoksi. Jean muisti\nMary tätinsäkin, vaikka hän ei ollut nähnyt tätä vuosikausiin. Hänen\nvelipuolensa, Bill ja Guy, olivat muuttuneet hyvin vähän, laihtuneet\nehkä hieman ja käyneet metsistyneemmän näköisiksi. Bill muistutti\nisäänsä, vaikka olikin pikemmin hilpeän kuin vakavan näköinen. Guy oli\npienempi, jäntevä ja luiseva; hän oli teräväsilmäinen ja hänen ruskeat\nkasvonsa olivat aina rauhalliset; hänellä oli paimenen väärät sääret.\nMolemmat olivat menneet naimisiin Arizonassa. Billin vaimo, Kate, oli\ntanakka, suloinen pieni nainen ja kolmen lapsen äiti. Toinen vaimo oli\nnuori, pulska tyttö, punatukkainen ja pisamainen, ja hänen kasvoissaan\noli ihmeellisiä tuskien ja voiman uurtamia juovia. Jean muisti jonkun\nkirjoittaneen hänelle tytön surullisista elämänvaiheista: tämän\nollessa vielä lapsi olivat apachit murhanneet kaikki hänen omaisensa.\nSitten tervehtivät Jeania ujostellen pienet lapset, joihin tämä tärkeä\nhetki näytti tekevän syvän vaikutuksen. Jeanista tuntui suloiselta\npäästä kotiin omaisten luo, jotka rakastivat häntä ja lausuivat hänet\ntyynesti ja iloisesti tervetulleeksi. Mutta tapaamiseen liittyi\njotakin muutakin. Jean huomasi pian talon naisväen silmissä piilevän\nlevottomuuden, joka nyt osaksi näytti haihtuvan hänen läsnäolonsa\naiheuttaman turvallisuuden tunteen johdosta.\n\n\"Poikani, Tonto on maidon ja hunajan maa\", sanoi hänen isänsä, kun\nJean katseli lumottuna runsasta illallista. Näillä illallisilla Jean\nsuoritti oikein herkkusuiden sankaritekoja Mary tädin suureksi iloksi\nja lasten ihmeeksi. \"Ah, hän on kuoliaaksi nälkiintynyt!\" kuiskasi\nmuuan pieni poika sisarelleen. He alkoivat jo pitää tästä vieraasta\nsedästä. Jeanilla ei ollut tilaisuutta puhumiseen, sillä ruokailuaikana\nnäytti jännitys herpaantuvan ja kaikki koettivat kilvan kertoa hänelle\nniin paljon asioita kuin suinkin. Kirkkaassa lampunvalossa näytti hänen\nisänsäkin tyynemmältä ja onnellisemmalta katsellessaan säteilevän\niloisesti Jeania.\n\nIllallisen jälkeen menivät miehet viereiseen huoneeseen, joka oli\nerittäin kodikas ja viihtyisä. Se oli pitkä ja koko rakennuksen\nlevyinen; siinä oli suuret, kiviset uunit, matala veistetyistä hirsistä\nrakennettu katto, pienet ikkunat, joissa oli puuluukut sisäpuolella, ja\nkotitekoiset pöydät, tuolit ja matot.\n\n\"Katsohan, Jean, muistatko noita pyssyjä?\" karjanomistaja kysyi\nviitaten takan yläpuolelle, jonne kiinnitetyissä hirven sarvissa\nriippui pari pyssyä. Toinen oli musketti, jota hänen isänsä oli\nkäyttänyt vapaussodassa, toinen oli pitkä ja raskas, suustaladattava\npiilukkoinen luodikko, jolla Jean oli opetellut ampumaan.\n\n\"Muistan ne mainiosti, isä\", Jean vastasi ottaen hellävaroin ja\nmuistojen järkyttämänä nuo molemmat vanhat pyssyt tarkasteltavakseen.\n\n\"Jean, sinä käsittelet tuota vanhaa asetta hieman kömpelösti\", sanoi\nGuy Isbel kuivasti, ja Bill huomautti, että Jean Oregonissa oli ehkä\nviettänytkin tyyntä ja ylellistä elämää. Sitten hän lisäsi: \"Mutta\nluulenpa sentään hänen käyttävän omaa asettansa oikein texasilaiseen\ntapaan.\"\n\n\"Toin mukanani pari pyssyä\", Jean sanoi hilpeästi. \"Raskas ammus- ja\npyssytaakkani oli vähällä katkaista muuli raukkani selän. Isä, mitä\najattelitkaan pyytäessäsi minua tuomaan tänne kokonaisen asevaraston?\"\n\n\"Poikani, kaikki aseet ovat suuriarvoisia täällä Tontossa. Minähän\nvihjaisin, että tulisit tänne asestettuna.\"\n\nHänen tyyni, verkkaisa äänensä oli perin vakava. Jean tunsi heti\nahdistavaa painostusta. Hänen veljensä olivat aivan pakahtua\npuhumishalusta, ja hänen isänsä muuttunut ulkomuoto palautti Jeanin\nmieleen menneet kriitilliset ajat. Lasten ja naisten tulo huoneeseen\nlopetti heidän luottavaisen keskustelunsa. Pienokaiset koettivat\nhillitä kiihkeyttään. He tulivat huoneeseen ennen äitiään, pienin\npoika ensimmäisenä ja hieman vastahakoisesti, äitinsä ja sisarustensa\ntyöntämänä; hän ujosteli, mutta halusi kuitenkin kiihkeästi sanoa\njotakin. \"Kas niin, Lee, sano: 'Mitä sinä toit meille, Jean setä?'\"\nPoika epäröi katsoen ujostellen ja peläten Jeaniin; sitten hän rohkaisi\nmielensä, taaperteli eteenpäin ja lausui urhoollisesti äärettömän\ntärkeän kysymyksensä.\n\n\"Mitäkö toin teille?\" Jean huudahti ihastuneena nostaen pojan\npolvelleen. \"Tahtoisitko tietää sen? En unohtanut sinua, Lee. Muistin\nteitä kaikkia. Ah, millainen työ minulla olikaan teidän lahjojenne\nkuljettamisessa! No, Lee, koetapa nyt arvata.\"\n\n\"Ehkä toit mulle yssyn\", Lee vastasi.\n\n\"Yssynkö? Tarkoitat kai pyssyä\", Jean sanoi nauraen. \"Kuuleppas, sinä\nnelivuotias texasilainen revolverisankari! Arvaa vielä kerran.\"\n\nTämä oli toisista pienokaisista kovin jännittävää. Kimeästi ja\niloisesti huudahdellen he saartivat Jeanin kokonaan.\n\n\"Isä, missä tavarani ovat?\" Jean huusi. \"Nämä nuoret apachit\nhimoitsevat päänahkaani.\"\n\n\"Luulen poikain tuoneen ne kuistiin.\"\n\nGuy Isbel aukaisi oven ja meni pihalle. \"Koira vieköön, täällähän on\nkolme kääröä. Minkä niistä tahdot, Jean?\"\n\n\"Sen pitkän ja raskaan, lujasti nyöritetyn\", Jean vastasi.\n\nGuy tuli horjuen huoneeseen kantaen kääröä, joka pani pienokaiset\nkiljumaan ja naisten silmät loistamaan. Kuinka iloinen Jean nyt\nolikaan, kun hän oli muistanut ostella yhtä ja toista San Franciscosta,\nkuvitellen mielessään, millaiseksi vastaanotto kaukaisessa villissä\nArizonassa muodostuisi.\n\nKun Guy pudotti käärön lattialle, tärähti huone.\n\n\"Jokaisen pitää pysytellä syrjässä ja suoda minulle liikkumistilaa\",\nJean määräsi mahtavasti. \"Hyvät ihmiset, tahdon ilmoittaa teille, että\ntästä kääröstä on ollut minulle paljon vaivaa. Se painoi noin sata\nnaulaa, kun nostin sen olalleni Market-kadun varrella Friscossa, se\nvarastettiin minulta laivassa, mutta sain sen takaisin San Diegossa ja\nannoin varkaalle selkään. Sitä kuljetettiin aasin selässä San Diegosta\nYumaan, ja kerran jo luulin aasin nääntyvän taakkansa alle; sitten\nsitä kuljetettiin Yumasta Coloradoa pitkin Ehrenbergiin ja siellä se\nsijoitettiin postivaunujen katolle. Jonkin ajan kuluttua lähtivät\nrosvot ajamaan meitä takaa ja hevosten laukatessa oli se vyörähtää\nmaahan. Sitten se kiinnitettiin kuormamuulin selkään ja luulen, että\nse olisi jossakin muualla nyt, ellen olisi tavannut erästä rahtaajaa,\njoka oli matkalla pohjoiseen päin Phoenixistä Santa Fén tielle.\nMatkan viimeinen osa, jolloin se oli muulin selässä, oli vaikein ja\ntäynnä vaaroja, joista pelastuminen tapahtui aivan viime tingassa.\nMuulini heitti pari kertaa kuorman selästään hajoittaen siten kaikki\nmatkatavarani. Mutta kaikkein pahinta oli Partaalta laskeutuminen.\nSiellä minun oli hyvin vaikea pitää silmällä kääröäni. Joskus oli\nse ja joskus muuli päällimmäisenä, mutta vihdoin sain sen sentään\nonnellisesti tuoduksi tänne... Ja nyt aion avata sen.\"\n\nTämän pitkän ja vaikuttavan saarnan jälkeen, jonka aikana naisten\njännitys lisääntyi ja pienokaiset hurjistuivat kokonaan, Jean aukoi\nhitaasti käärön monet solmut avaten sen. Hän oli pakannut käärön\nvaivalloista matkaa varten. Hän laski syrjään kolme kankaaseen\nkäärittyä luodikkoa sekä pitkän, hyvin raskaan käärön, joka oli\nkiedottu ohuiden lautojen väliin. Hänen nostaessaan sitä se kilahti\nkuin metalli. \"Ah, tiedän kyllä, mitä siinä on!\" Lee huudahti\nrikkoen jännittyneen hiljaisuuden. Repien auki pitkän litteän mytyn\nJean levitteli ällistyneiden loistavasilmäisten pienokaisten eteen\nniin oivallisia esineitä, etteivät he olleet milloinkaan osanneet\nuneksiakaan sellaisista -- kuvakirjoja, huuliharppuja, nukkeja,\nleikkipyssyn ja -pistoolin, ihmeellisen pillin ja torven ja lopuksi\nmakeisrasian. Pienet pojat ja tytöt polvistuivat näiden lattialle\nasetettujen aarteiden ääreen uskaltamatta tuskin koskettaa ihania\ntavaroita. Jean nautti tästä hetkestä, jota kuitenkin synkensi\ntuo jokin, mikä loi varjonsa näihin viattomiin, villissä seudussa\nrauhattomana aikana syntyneisiin lapsiin. Sitten Jean antoi sisarelleen\nlahjat -- kauniin pukukankaan, nauhoja ja palasen pitsiä, nenäliinoja,\nnappeja ja metrittäin palttinaa, ompelurasian ja kokonaisen\nlaatikollisen lankarullia, kamman, harjan, kuvastimen ja lopuksi\nespanjalaisen, granaateilla koristetun rintaneulan. \"Nämä ovat sinulle,\nAnnie\", Jean sanoi. \"Minun täytyy tunnustaa, että pyysin eräältä\ntyttöystävältäni Oregonissa neuvoja, millaisista esineistä sisareni\nmahtaisi pitää.\"\n\nVeljen anteliaisuus aivan mykistytti Annien, ja toivuttuaan hän syleili\nJeania niin kovasti, että tämän henki salpaantui. Hän ei ollut enää\nlapsi, se oli varmaa. Mary täti katsoi veitikkamaisesti Jeaniin,\n\"Luulen, ettet olisi voinut parempaa keksiä ilahduttaaksesi Annieta\nenemmän. Hän on kihloissa, Jean, ja silloin tällaiset esineet ovat\nsuuriarvoisia... Annie, sinut vihitään tuosta kankaasta valmistetussa\npuvussa.\" Ja hän osoitti kaunista kangasta, jonka Annie oli levittänyt\nnäkyviin.\n\n\"Mitä tämä on?\" kysyi Jean. Hänen sisarensa punastuminen tuomitsi hänet\nsyylliseksi kaunistaen sitäpaitsi häntä suuresti.\n\n\"Tässä, Mary täti\", Jean jatkoi, \"on sinun osasi, ja nämä ovat uusille\nsisarilleni.\" Naiset olivat melkein yhtä onnellisia kuin lapsetkin.\nJean otti kääröstä viimeisen mytyn ja kohottaen sitä aikoi sanoa\njotakin, kun samassa eräs muisto järkytti häntä. Hän oli näkevinään\naivan selvästi pienet jalat, joiden paljaat varpaat pistivät esille\nintiaanikenkien rei'istä, ja pyöreät, paljaat, sopusuhtaiset nilkat,\njoita pensaat olivat raapineet. Sitten hän oli näkevinään Ellen Jorthin\nkiihkeät kasvot tuona hetkenä, jolloin hän oli kiihkeydessään suudellut\ntyttöä. Tämän muiston vaikutuksesta hän laski hitaasti mytyn syrjään\nmitään virkkamatta.\n\n\"Isä, en tuonut sinulle enkä pojille juuri mitään\", Jean jatkoi, \"vain\nmuutamia puukkoja ja piippuja ja tupakkaa. Ja pyssyt.\"\n\n\"Sinä olet todellinen Santa Claus, poikani\", hänen isänsä vastasi.\n\"Hyväinen aika, katsokaa noita lapsia! Ja katsokaa Marya ja Annietakin.\nNo niin, alan tulla jo vanhaksi. Olen unohtanut kaikki nuo kauniit\nesineet ja kiiltokoreudet, jotka merkitsevät niin paljon naisille.\nElämme täällä erillämme muusta maailmasta, ja saammepa melkein kiittää\nonneamme, että sinä olet elänyt erilläsi meistä, Jean, sillä palaamalla\nluoksemme nuo esineet mukanasi olet tehnyt hyväntyön. Poikani, olen\nsinulle sanomattoman kiitollinen. Olen ajatellut nykyään vakavia\nasioita, mutta unhoitin hetkeksi huoleni katsellessani naisten hymyä ja\nlasten iloa.\"\n\nSamassa astui avonaisesta ovesta pitkä, nuori, paimenelta näyttävä\nmies. Hän muistutti vanhaa miestä, yksinpä kasvoiltaankin; ainoastaan\nsilmät olivat nuoret, kauniit, hellät ja tummat.\n\n\"Kuinka täällä voidaan?\" hän kysyi levollisesti.\n\nAnnie nousi seisoalleen polviltaan. Silloin ei kenenkään tarvinnut\nilmoittaa Jeanille, kuka tämä uusi tulokas oli.\n\n\"Jean, tässä on ystäväni, Andrew Colmor.\"\n\nPuristaessaan Colmorin kättä ja katsoessaan häntä silmiin Jean tunsi\nolevansa iloinen, että Annie oli lahjoittanut sydämensä heidän\nluokkaansa kuuluvalle miehelle. Samalla hän huomasi, että mies katseli\nhäntä yhtä kunnioittavasti ja ihaillen kuin se poikakin, jolta hän\noli kysynyt tietä isänsä taloon. Annie oli varmasti ylistellyt häntä\nsulhaselleen. Jean aavisti pahaa. Voisiko hän elää näin kuuluisan\nmaineen mukaisesti? Elämää arvosteltiin kai eri tavalla täällä\nTonto-alangossa.\n\nLapset, painaen aarteitaan rintaansa vasten, vietiin nukkumaan jonnekin\ntalon perälle, josta kuului vielä kauan heidän onnellista nauruaan.\nNyt oli sopiva aika jutteluun, ja Jean sai viipymättä innostuneen\nkuulijakunnan. Kuinka kiihkeästi nämä yksinäiset uranuurtajat\nkuuntelivatkaan uutisia muusta maailmasta! Jean puhui, kunnes\nhänen äänensä tuli käheäksi. Hänen kuulijansa kertoivat vuorostaan\nhänelle paljon sellaista, mitä ei ollut mahtunut niihin muutamiin\nlyhyihin kirjeisiin, jotka hän oli saanut jäätyään Oregoniin. Mutta\nlammastarhureista ja rosvoista ei puhuttu sanaakaan. Tilanne oli siis\nvakavampi kuin hän oli luullutkaan. Ilta oli kuitenkin sopusointuinen\nja hauska, sillä kaikki olivat tyytyväisiä, kun perhe oli nyt jälleen\nkoossa täysilukuisena. Jean ymmärsi tämän seikan tuottavan isälle syvää\ntyydytystä.\n\n\"Niin, asumme nyt kaikki yhdessä täällä\", hän sanoi. \"Täällä aloitin\nkarjatalouteni ja pidän nyt suurinta osaa laaksosta omanani. Rakennamme\ntalon Anniellekin heti, kun hän pyytää sitä. Entä sinä, Jean, missä on\nsinun tyttösi? Muistelen kirjoittaneeni, että toisit hänet tänne.\"\n\n\"Isä, minulla ei ole vielä morsianta\", Jean vastasi.\n\n\"Toivoisin, että sinulla olisi. Voit rakastua johonkin\ntontolaistyttöön, jota en hyväksy miniäkseni.\"\n\n\"Hyväinen aika, isä, täällä laaksossa ei ole ainoatakaan sellaista\ntyttöä, johon Jean viitsisi katsahtaakaan\", sekaantui Annie Isbel\nkiihkeästi puheeseen.\n\nJean nauroi koko asialle, mutta hänellä oli omat muistonsa. Mary täti\nväitti sukulaisen tapaan, että Jean tulisi tekemään suurta tuhoa\nuutisasutuksen naisten joukossa. Jean vastasi, että ainakin yhden\nIsbelin perheen jäsenen piti pysyä erillään tyhmyyksistä, rakkaudesta\nja avioliitosta, joiden vuoksi perheessä oli enää näin vähän jäseniä.\n\"Koetan viimeiseen asti välttää sitä kohtaloa\", hän päätteli.\n\n\"Poikani, puhut nyt järkeä\", sanoi hänen isänsä. \"Tästä muistuu\nmieleeni setäsi, Jean Isbel, jonka kaima sinä olet... Hän oli nuorin\nveljeni ja kova tappelupukari. Äitimme oli ranskalainen kreoli\nLousianasta, ja Jean oli varmaankin perinyt sotaisen luonteensa\nhäneltä. Kun vapaussota alkoi, pestauduimme Jean ja minä sotaväkeen,\nmutta minä haavoituin, ennenkuin pääsimme rintamallekaan. Jean oli\nkuitenkin mukana kolme vuotta, ennenkuin hänet tapettiin. Hänen\nkomppaniansa oli saanut määräyksen taistella viimeiseen mieheen. Ja\nJean taisteli niin kauan, että hän jäi tuoksi viimeiseksi mieheksi.\"\n\nVihdoin oli Jean kahdenkesken isänsä kanssa.\n\n\"Olet varmaankin tottunut nukkumaan ulkosalla?\" karjanomistaja kysyi\näkkiä.\n\n\"Enimmäkseen.\"\n\n\"No niin, talossa on kyllä tilaa, mutta tahdon, että nukkuisit\nulkosalla. Ota makuuhuopasi ja pyssysi. Minä opastan sinua.\"\n\nHe menivät kuistiin, jossa Jean heitti olalleen tervavaate- ja\nhuopakäärynsä. Hänen satulantuppeen pistetty luodikkonsa nojasi ovea\nvasten. Hänen isänsä otti sen käteensä tarkastellen sitä tähtien\nvalossa. \"Neljäkymmentäneljä, vai mitä? No niin, parempaa asetta ei\nole, jos vain mies osaa käyttää sitä oikein.\" Samassa juoksi kuistiin\nsuuri harmaa koira ja nuuski Jeania. \"Tässä on sinun vuodetoverisi,\nShepp! Se on puolittain susi. Sen emä oli paimenkoira ja lemmikkini.\nSen isä taasen oli suuri metsäsusi, jonka saimme tapetuksi vasta parin\nvuoden kuluttua pennun syntymästä. Täällä alangossa on hyvin ilkeitä\nsusilaumoja.\"\n\nYö oli kylmä ja tyyni, tummankirkas kuutamossa ja tähtien valossa.\nHeinien haju sekaantui seetrien tuoksuun. Jean seurasi isäänsä talon\ntaitse loivaa ruohoista rinnettä ylös seetrikön laitaan. Siellä oli\npuiden alaspainuneiden, tiheiden oksien alla synkkä, läpitunkematon\nsuojapaikka.\n\n\"Poikani, setäsi oli Liggettin, erään Etelän kuuluisimman kapinallisen,\nvakooja\", karjanomistaja sanoi, \"ja sinusta tulee nyt Tonton Isbelin\nvakooja. Ehkä piankin huomaat, että toimesi on yhtä vaarallinen kuin\nsetäsikin toimi ennen vanhaan. Laita makuupaikkasi tänne. Täältä sinä\nsaatat katsella tasangolle, mutta kukaan ei näe sinua. Täällä on\ntapahtunut kummallisia asioita viime aikoina. Jos Shepp vain osaisi\npuhua, olisi sillä varmasti paljonkin kerrottavaa. Bill ja Guy ovat\nmaanneet ulkosalla ja seuranneet outoja hevosenjälkiä, mutta he eivät\nsaaneet mitenkään selville, kuka täällä oli ratsastellut ristiin\nrastiin. Se on varmaankin ollut joku ilkeä, viekas, kevyesti asteleva\nmetsästäjä... Kolme päivää sitten, kun aamun valjettua tulin takaovesta\npihalle, ampui joku minua. Luoti sivuutti pääni neljännestuuman verran.\nHuomenna näytän sinulle sen ovenpieleen tekemän rei'än ja harmaita\nhiuksiani, jotka se naulitsi siihen.\"\n\n\"Isä!\" Jean huudahti kauhuissaan, \"sehän on hirveätä! Sinä peloitat\nminua.\"\n\n\"Tässä ei ole aikaa pelkoon\", hänen isänsä vastasi tyynesti.\n\"Varmaankin he aikovat tappaa minut. Senvuoksi pyysinkin sinua\ntulemaan kotiin... Pujahda nyt tuonne sisälle ja rupea nukkumaan. Voit\nehdottomasti luottaa Sheppiin, joka herättää sinut, jos se vainuaa\ntahi kuulee jotakin... Hyvää yötä nyt, poikani. Luulenpa nukkuvani\nlevollisesti tänä yönä.\"\n\nJean katseli isäänsä kun tämä poistui hiukset hopeankimmeltävinä\ntähtien valossa. Sitten pitkä, tumma vartalo hävisi näkyvistä, ovi\npaukahti kiinni ja kaikki oli rauhallista. Shepp nuoli Jeanin kättä\nja Jean oli kiitollinen tästä lämpimästä kosketuksesta. Hän istahti\nhetkiseksi makuupaikalleen, ajatellen järkytettynä isänsä kertomusta.\nMutta vähitellen hän rauhoittui ja tuntien väsymystä valmisti vuoteensa.\n\nHän ojentautui mukavasti huokaisten syvään huojennuksesta. Kuinka\nautuaalliselta tämä lepo tuntuikaan! Kylmä tähtikirkas yö, seetrien\ntuoksu, tuulen humina, hiljaisuus -- kaikki oli suloista. Useita\nviikkoja kestäneen pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen hän oli\nvihdoinkin kotona. Mikä kohtalo odottikaan häntä täällä? Naisten\nsilmissä piilevä levottomuus -- hänen isänsä traagilliset sanat! --\nSamassa muistui Ellen Jorth hänen mieleensä. Tapaisiko hän tyttöä\njälleen? Tyttö nukkui nyt kaukana metsässä mäntyjen alla. Kuka hän oli?\nMillainen oli hänen tarinansa? Hänen katkerat sanansa ja kiihkeät,\nhehkuvat kasvonsa ahdistivat Jeanin mieltä. \"Ehkä hän tarkoittikin\njotakin aivan muuta kuin minä luulin\", puheli Jean itsekseen. \"Hän\noli joka tapauksessa rehellinen.\" Jeania sekä hävetti että värisytti,\nkun hän ajatteli erästä aiettaan -- uskaltaisiko hän mennä tapaamaan\ntyttöä voidakseen antaa hänelle lahjan, jonka hän oli tallettanut\ntyttöä varten? Mitä hänen lahjansa merkitsisikään köyhälle, risaiselle,\nkauniille Ellen Jorthille? Jean ei voinut karkoittaa tätä ajatusta.\nHän koetti taistella sitä vastaan, mutta samassa hän taasen näki\nmielikuvituksissaan tytön -- aineellisten puutteidenkin nöyryyttämänä\nylpeän ja pystypäisen, Hänen ajatuksensa siirtyivät kuvasta kuvaan,\nhän muisteli tytön sanoja ja tekoja toista toisensa jälkeen, kunnes\nhän taas oli kuulevinaan seuraavat järkyttävät sanat: \"Ah, minua on\nsuudeltu ennenkin!\" Mutta kuka? Ei ainoastaan yksi mies, vaan useat,\nhyvin monet, oli tyttö tarkoittanut. Pyh, hän itse olikin tuntenut vain\nmyötätuntoa ja sääliä metsässä kohtaamaansa vierasta tyttöä kohtaan.\nHuomenna hän unhottaisi kaiken. Grass-laaksossa oli hänelle paljon\ntyötä. Jean ajatteli levotonna isänsä kertomia asioita, kunnes vihdoin\nnukkui.\n\nJeanin poskeen painautunut kylmä kuono ja hiljainen vikinä herättivät\nhänet. Suuri Shepp oli hänen rinnallaan tarkkaavaisena, varovaisena ja\nvalppaana. Yö näytti kohta vaihtuvan aamuksi. Jossakin kaukana kiekui\nkukko ja toinen vastasi siihen kimeästi. \"Mitä siellä on, Shepp?\"\nJean kuiskasi nousten istualleen. Koira vainusi tahi kuuli jotakin\nepäilyttävää, mutta Jean ei voinut arvata, vainusiko se ihmistä vai\neläintä.\n\n\n\n\nIII\n\n\nSuuri, sinertävä aamutähti tuikki kirkkaalla yötaivaalla. Kuu oli jo\nlaskenut ja tähdet vaalentuneet.\n\nHetkisen kuluttua Jeanin jännittyneet korvat kuulivat kavioiden\nhiljaista kapsetta. Se kuului aukean laakson eteläiseltä rinteeltä.\nShepp käyttäytyi ikäänkuin se olisi odottanut komentoa: \"Käy\nkimppuun!\", mutta Jean ei päästänyt sitä minnekään. \"Älä hätäile,\nShepp!\" kuiskasi hän. Vetäen kengät jalkaansa ja pukien takin ylleen\nJean tarttui pyssyynsä ja hiipi tasangolle. Shepp oli hyvin opetettu,\nsillä huolimatta luonnollisesta taipumuksestaan juosta ottamaan selvää,\nmikä sen oli herättänyt, se pysyi paikoillaan. Jean arveli koiran\nvainuavan eläimiä. Jos karjakartanon ympärillä olisi hiiviskellyt\nmiehiä, olisi Shepp ollut yhtä valpas, mutta tuskinpa se siinä\ntapauksessa olisi ollut niin halukas poistumaan hänen luotaan.\n\nAamu oli tyyni, joten Jeanilta kului hetkinen tuulen suunnan selville\nsaamiseen. Tämä heikko tuulenhenki oli kuitenkin kantanut hänen\nkorviinsa kavioiden hiljaisen kapseen. Kiertäen karjakartanon Jean\nkääntyi oikealle ja jatkoi matkaansa rinnettä pitkin pysytellen\nseetrien varjossa. Hänen mielensä juolahti äkkiä, kuinka sopiva\ntällainen tehtävä oli hänelle. Hän oli aina, paitsi kouluvuosinaan,\ntehnyt työtä taivasalla. Vapaa-aikansa hän oli käyttänyt\nmielihommiinsa, metsästykseen ja kalastukseen. Salojen kaipuu oli\nJeanissa synnynnäistä. Tällä hetkellä hän tunsi ehdottoman varmasti,\nettä hänen vaistonsa ja harjaantumisensa saattavat saada suuriakin\naikaan, kun ne vain suunnataan ankaran ja vaativan päämaalin\nsaavuttamiseen. Hänen isänsä ymmärsi tämän; vanhalla texasilaisella oli\nsyytä luottamukseensa.\n\nKäveltyään jälleen muutamia askelia Jean pysähtyi kuuntelemaan. Shepp\nkiihtyi yhä enemmän tahtoen syöksähtää tasangolle. Kun Jean oli\nkävellyt jonkun matkan päähän talosta, hän kuuli hajallaan juoksevan\nkarjan jalkojen töminää ja kauempaa vasikan tukahdutettua ammuntaa.\n\"Ahaa!\" Jean mumisi. \"Puuma tahi joku muu petoeläin on haavoittanut\nvasikan.\" Hän laukaisi pyssynsä ilmaan ja päästi kovan huudon. Sitten\nhän huudahti vielä kerran hillitäkseen Sheppiä.\n\nJean jatkoi matkaansa laaksoon kävellen siellä ristiin rastiin\npeloittaakseen pois pedon, joka oli säikähdyttänyt karjan, ja\nhakeakseen käsiinsä haavoittuneen vasikan. Hän kuuli useamman kerran\nkarjan liikehtimistä, voimatta kuitenkaan nähdä sitä. Jean antoi\nSheppin mennä toivoen sen löytävän tien. Mutta Shepp ei haukkunut eikä\npalannut takaisinkaan. Aamu alkoi jo koittaa. Jean jatkoi hakemistaan,\nkunnes vihdoin kompastui kuolleeseen vasikkaan, joka makasi pienessä\nnotkossa. Pehmeässä maassa näkyi suuria suden jälkiä. \"Susia\",\nsanoi Jean polvistuen ja mitaten jälkeä kämmenellään. \"Oregonissakin\noli susia, mutta ei näin suuria... Ihmettelenpä, mihin susikoirani\nShepp joutui. Onkohan siihen luottamista silloin, kun sudet ovat\nkysymyksessä, ja varsinkin jos naarassusia on läheisyydessä.\"\n\nJean löysi kahden suden jäljet ja seurasi niitä. \"Ne eivät ole\nkovinkaan peloissaan\", hän mumisi tarkastellen hitaasti juosseitten\nsusien jälkiä. \"No niin, te vanhat harmaat maleksijat, tapaamme\nkyllä vielä toisemme.\" Jean tiesi monen hyödyttömän metsästysretken\nperusteella, että sudet, kun niitä ryhdytään etsimään, ovat villeistä\neläimistä kaikkein varovaisimpia ja viisaimpia. Erään kukkulan laelta\nhän katseli auringonnousua ja ymmärsi nyt isänsä kaunopuheisuuden tämän\nkertoessa ruohoisen laakson kauneudesta ja hedelmällisyydestä. Mutta\nlaakso oli tarpeeksi suuri rikastuttamaan useitakin karjankasvattajia.\nJean päätti tukahduttaa uteliaisuutensa, kunnes tilanne selitettäisiin\nhänelle tarkemmin.\n\nJean halusi sitäpaitsi rakastaa tätä ihmeellistä maata. Hän tahtoi olla\nvapaa voidakseen ratsastella, metsästellä ja harhailla mielin määrin,\nja senvuoksi hän pelkäsikin isänsä vaatimuksia. Mutta hän tukahdutti\nnämä ajatukset. Ehkäpä hän luulotteli turhia. Aamu oli ihana ja kirkas,\nhuurre alkoi jo sulaa kiviltä ja koko laakso loisti hopeanhohtoisena.\nAasit kiljuivat, varsat telmivät niityillä, oriit hirnuivat ja\nlehmät ammuivat. Sininen savupilvi leijaili matalalla karjakartanon\nyläpuolella. Kaukaa laaksosta lähestyi muuan tumma ratsastajaryhmä\nkylää. Jean katseli ratsastajia ajatellen, että täällä oli syytä\nepäillä kaikkia outoja miehiä. Kaukaisen kylän takaa siintivät\ntummanvihreät kukkulat, jotka johtivat kallioisille rinteille. Niiden\nyläpuolella kohosi Parras, tuo punainen, mustapäärmeinen vuorenseinämä;\nyksinäisenä, tyynenä ja salaperäisenä se kuvastui vasten tasaista\ntaivaanrantaa.\n\nPalatessaan kartanoon hän lähestyi sitä laakson puolelta, saadakseen\nkatsella paikkaa päivän valossa. Hänen isänsä oli rakentanut\ntalonsa kestävyyttä silmälläpitäen ja nähtävästi oli pitkän,\nlujan ja maalauksellisen hirsirakennuksen historiassa ollut kolme\nrakennuskautta. Rakennusaineena oli käytetty nauloja ja sahattua\npuutavaraa, mutta ei lainkaan lasia. Voimakkaat ja taitavat kädet,\nkirveet ja käsisahat olivat olleet Isbelin asumusta pystyttämässä.\n\n\"Hyvää huomenta, poika\", huusi iloinen ääni kuistista. \"Kuulimme\nlaukauksen, se ilahdutti meitä suuresti.\"\n\nBill Isbel kohotti katseensa satulasta, jonka vöitä hän korjaili, ja\nkysyi hilpeästi, nukkuiko Jean lainkaan öisin. Guy Isbel nauroi, ja\nkatseessa, jonka hän loi Jeaniin, oli hellyyttä.\n\n\"Sinä vanha intiaani!\" hän sanoi verkkaisesti. \"Saitko tähtäimeesi\nmitään?\"\n\n\"En. Ammuin vain peloittaakseni pois muutamia metsäsusia\", Jean vastasi,\n\"Kuulin niiden kellistävän vasikan ja näin kahden suuren ja vahvan\nsuden jäljet. Löysin kuolleen vasikankin. Luulen, että sen liha voidaan\nkäyttää ravinnoksi. Isä, menetät varmaankin paljon karjaa täällä?\"\n\n\"Poikani, osuit naulan kantaan\", vastasi karjanomistaja. \"Puumain\nkarhujen, susien ja erästä toista lajia olevien kaksijalkaisten\nmaleksijain vuoksi olen viime vuonna menettänyt karjaa viidentuhannen\ndollarin arvosta.\"\n\n\"Isä, onko se mahdollista!\" Jean huudahti hämmästyneenä. Hänen\nmielestään muodosti tällainen rahamäärä jo omaisuuden.\n\nHän pudisti päätään, ikäänkuin ei olisi voinut ymmärtää näin äärettömän\nsuurta häviötä, kun lähettyvillä sentään asui valppaita, terveitä\nmiehiä. \"Mutta sehän on hirveätä, isä. Kuinka se on voinut tapahtua?\nMissä paimenesi ja lehmäpoikasi ovat olleet? Entä Bill ja Guy sitten?\"\n\nJean oli nähtävästi iskenyt arkaan kohtaan. Bill heristi hänelle\nvihaisesti nyrkkiään ja vastasi tiukasti: \"Missäkö olimme? No niin,\noregolainen veljeni, olimme täällä koko vuoden nukkuen keskimäärin\nnoin kolme tuntia jokaisesta neljästäkolmatta tunnista ja ratsastaen\nsaappaamme palasiksi, voimatta silti vähentää menetystä.\"\n\n\"Jean, sinäkin saat vielä koettaa parastasi\", sanoi Guy tyytyväisesti.\n\n\"Kuulehan nyt, poikaseni\", karjanomistaja sanoi, \"sinun pitää tietää\neräitä valaisevia seikkoja, ettet tuomitsisi meitä väärin. Täällä on\npari kolme susilaumaa, ja talvisaikaan olemme niiden kanssa pahemmassa\nkuin pulassa. Täällä on paljon puumiakin ja talvella nekin tekevät\nsuurta vahinkoa. Karhut tappavat myös jonkun lehmän silloin tällöin.\nToimin yhdessä muutamien muiden karjankasvattajien kanssa, mutta siitä\nhuolimatta eivät miehemme voi pitää petoja kurissa. Ja pari vuotta\nsitten saapui tänne Tontoon Hakkelusveitsi-sakki.\"\n\n\"Hakkelusveitsi-sakki? Mikä kaunis nimi! Keitä siihen kuuluu?\"\n\n\"Vain rosvoja, poika. Ja oikeita vanhoja texasilaisia lurjuksia. Koska\nvanha Yksinäisen Tähden valtio kävi heille liian kuumaksi, seurasivat\nhe niiden monien muiden texasilaisten esimerkkiä, jotka kaipasivat\nterveellisempää ilmastoa. Täällä on noin parisataa texasilaista ja\nkoko Tontossa on ehkä kaikkiaan kolmesataa asukasta, sekaisin hyviä ja\nhuonoja. Puoleksi kumpiakin, luullakseni.\"\n\nKeittiöstä kuuluva iloinen huuto keskeytti nyt miesten keskustelun.\n\n\"Tulkaa aamiaiselle!\"\n\nAterian aikana puhui vanha karjanomistaja Billille ja Guylle päivän\ntöistä, ja siitä alkoi Jean jo aavistaa, kuinka suurta karjakauppaa\nhänen isänsä harjoitti. Aamiaisen jälkeen halusivat Jeanin veljet\ntarkastella uusia pyssyjä. Ne otettiin esille pakkauksestaan,\npuhdistettiin ja vietiin koeteltaviksi. Kaikki kolme pyssyä olivat\nneljänkymmenenneljän-kaliiberin winchestereitä, joita Jean piti\nparhaina. Hän koetteli niitä ensin ja tulokset tyydyttivät häntä\nitseään sekä hämmästyttivät muita. Bill oli käyttänyt vanhaa\nHenry-luodikkoa. Guy taasen ei ollut mieltynyt mihinkään erityiseen\npyssyyn. Karjanomistaja luotti suuresti kuuluisaan, vanhaan,\nkertalaukeavaan buffalolaiseen luodikkoon, jota tavallisesti nimitetään\n_neulakivääriksi_. \"Luulenpa, että pysyn uskollisena entiselle\npyssylleni. Ei voi opettaa vanhalle koiralle uusia temppuja. Mutta\nte, pojat, totutte varmaan piankin käyttämään näitä uusia luodikoita.\nKiinnittäkää ne satulaanne ja käyttäkää niitä nähdessänne nurmisusia.\"\n\nJeanista tuntui vaikealta uskoa, että tällä ampumaharrastuksella olisi\njokin pahaa ennustava tarkoitus. Hänen isänsä ja veljensä olivat aina\nolleet tällaisia. Luodikot ovat yhtä tärkeitä uranuurtajille kuin\naurat, ja jokainen raja-asukas tahtoi harjaantua niiden taitavaan\nkäyttämiseen. Isbelin perheenjäsenten keskuudessa oli aina vallinnut\nystävällinen kilpailu ampumataidossa ja senpävuoksi oli Annie\nIsbelkin taitava ampuja. Mutta he eivät vetäneet vertoja Jeanille,\njoka oli harjaantunut ampuma-aseiden käyttöön metsissä. Bill ja Guy\nolivat synnynnäisiä karjankasvattajia -- vanhan kallion liuskoja.\nJean alkoi toivoa isänsä liioitelleen kirjeessään ja luuli hänen\neilisiltaisten vakavien sanojensa \"he aikovat tappaa minut\", johtuneen\nvain alakuloisuuden aiheuttamasta taipuvaisuudesta katsella asioita\nsynkästi. Mutta nytkin, koettaessaan olla toivorikkaampi, hän muisti\nmonta kertomusta texasilaisista, jotka olivat tulleet kuuluisiksi\nampuma-taitonsa, vainojensa ja leppymättömän vihansa vuoksi. Oregonissa\nolivat Isbelit eläneet useista valtioista kotoisin olevien, ahkerien\nja rauhallisten uranuurtajien parissa. Elämä oli kyllä sielläkin ollut\nkovaa ja alkuperäistä, ja silloin tällöin oli taisteltukin, mutta\nkukaan heistä ei ollut tappanut siellä ainoatakaan miestä. Mutta nyt\nhe olivat asettuneet asumaan villimpään, harvaan asuttuun maahan,\nomaan rotuunsa kuuluvien miesten joukkoon. Jean pelkäsi valoisampia\ntoiveitaan turhiksi, mutta koetti yhä turvautua niihin. Olkootpa\nGrass-laakson olosuhteet kuinka ikävät tahansa, ne voidaan ehkä korjata\njärkiperäisellä toiminnalla, rohkeudella ja tarmolla. Jean ei tahtonut\nmuistella Lännen ankaraa lakia, joka levottomina aikoina vaati lukuisia\nuhreja, ennenkuin rauha saatiin palautumaan.\n\n\"Menepäs sinäkin ratsastamaan poikain kanssa\", karjanomistaja sanoi.\n\"Käy tervehtimässä naapureitani, erittäinkin Jim Blaisdelliä. Tarkasta\nkarja ja valitse muutamia hevosia itsellesi.\"\n\n\"Olen jo valinnut yhden\", Jean sanoi nopeasti, \"piirtopäisen mustan.\nOtan sen.\"\n\n\"Sinä näytät tuntevan hevoset. Musta on minunkin mielestäni mainio,\nmutta pojat ovat eri mieltä. Varsinkin Bill osoittaa huonoa makua\nihailemalla potkivia hevosia. Anniekin uskaltaa ratsastaa mustalla.\nKoettele sitä tänä aamuna ja huvittele mielesi mukaan.\"\n\nOllen uskollinen ensimmäiselle vaikutelmalleen Jean nimitti mustan\nhevosen Piirtopääksi ja rakastui siihen, ennenkuin oli sillä\nratsastanutkaan. Piirtopää näytti vireältä ja kuitenkin tyyneltä. Sitä\noli harjoitettu hellävaroen, eikä sillä ollut minkäänlaista kokemusta\nlyönneistä, ruoskasta eikä kannuksista. Se halusi mielellään totella\nratsastajan kaikkia käskyjä.\n\nToistasataa hevosta kävi laitumella ruohoisella niityllä, ja kun\nJean ratsasti niiden joukkoon, oli hauska katsella, kuinka oriit\nkeikauttelivat päätään ja hirnuivat tahi korskahtelivat. Varsalaumat ja\nparin vuoden vanhat hevoset laukkasivat liehuvin harjoin.\n\nNäiden niittyjen takaa alkoi laidun, ja Jean näki siellä olevan\ntuhansia nautoja. Jeanin veljet opastivat häntä kaikkialle. He\ntapasivat muutamia karjanomistajan palkkaamia paimenia ja ratsastajia,\njoista eräs oli roteva, harmaatukkainen mies. Hänen silmänsä verestivät\nalituisesta tuulessa ja tuiskussa ratsastelemisesta. Hänen nimensä\noli Everts ja hän oli sen pojan isä, jonka Jean oli kohdannut kylän\nläheisyydessä. Everts nylki paraillaan vasikkaa, jonka sudet olivat\ntappaneet. \"Kuulkaahan nyt, Jean Isbel\", hän sanoi, \"oli jo aikakin\nteidän palata kotiinne. Olemme kaikki kuulleet teidän osaavan seurata\njälkiä, joten te ehkä voitte tappaa tuon vanhan harmaan, joka on\nsyyllinen tähänkin tekoon. Se on, tietääkseni, tappanut yhdeksän\nvasikkaa ja hiehoa näiden parin viime kuukauden aikana. Emmekä ole\nvielä koonneet karjaa kevättarkastukseen.\"\n\nGrass-laakso laajeni kaakkoa kohti. Siellä oli tavattoman runsaasti\nlaitumia ja monta karjakartanoa. Jeanille kerrottiin, että kaikkiin\nsellaisiin kukkuloiden välisiin notkoihin ja pieniin laaksoihin, joissa\nvain oli vettä ja ruohoa, oli asettunut asumaan karjankasvattajia. Joka\nkesä uskaltautui sinne muutamia uusia perheitä.\n\nBlaisdell oli Jeanin mielestä tyypillinen texasilainen. Hänellä oli\nleveät rohkeailmeiset kasvot, suuri pää, ruskea, harjamainen pystytukka\nja voimakas puhetapa. Hän ei ollut niin vanha kuin Jeanin isä. Hänen\njyrisevä puheensa oli verkkaisaa ja hänen sinisissä silmissään oli\nvieläkin nuoruuden tulta. Hän oli aivan toisenlainen kuin ne laihat,,\nharhailevat, ankarannäköiset ja teräväsilmäiset miehet, joita Jean oli\nluullut texasilaisiksi.\n\nBlaisdell tarkasteli Jeania hyvän aikaa. Tämä tarkastelu oli vilpitöntä\nja ystävällistä; saattoi huomata, että hän oli itse tottunut\narvostelemaan ihmisiä kuulopuheista välittämättä, ja tässä tapauksessa\nhänellä sitäpaitsi oli siihen omat erityiset syynsä.\n\n\"Olette sisarenne näköinen\", sanoi Blaisdell, \"ja lausuntoani saatte\npitää kohteliaisuutena, nuori mies. Olette molemmat äitinne näköisiä.\nMutta te olette silti Isbel. Texasissa on miehiä, joilla on revolveri\nhöllästi vyössä, ja luulen, että jos joku heistä kohtaisi teidät äkkiä,\ntarttuisi hän revolveriinsa luullen vainajien nousseen haudoistaan.\"\n\nJean sai täten selvän käsityksen entisistä kuolleista Isbeleistä.\nHän kuunteli erittäin tarkkaavaisena muitakin Blaisdellin juttuja.\nTexasilaisten sijoittuminen Tonto-alankoon oli aihe, josta usein\nväiteltiin. Blaisdellin isä oli kuulunut ensimmäiseen hurjanrohkeaan\nuranuurtajajoukkoon, joka oli vaeltanut alankoon etelästä, Mazatzalin\nvuoriston Reno-solan kautta. \"Kuulin isäni sanovan, että hänen\nvaunukaravaaniinsa oli kuulunut sellaisia miehiä, joiden oli ollut\npakko lähteä Texasista, mutta hän vannoi, ettei hän itse ollut kuulunut\nheidän joukkoonsa. Sellaiset puheet menivät muistaakseni täydestä\nparinkymmenen vuoden ajan, mikäli ei ollut kysymys sellaisista\npahamaineisista rosvoista kuin Daggsista ja muista hänen kaltaisistaan\nmiehistä. Alangollamme asuu muutamia hyvin ilkeitä miehiä. Täällä ei\nole mitään lakia. Omistusoikeutta kunnioitettiin enemmän ennen vanhaan\nkuin nykyään. Daggs ja hänen Hakkelusveitsi-sakkinsa ovat alkaneet\nkäyttäytyä kovin tyrannimaisesti. Köyhemmille karjanomistajille koituu\nsuuria vahinkoja heidän kauttaan.\"\n\nBlaisdell kertoi, että alkuaikoina ei Tontossa ollut montakaan\nlammastarhuria eikä karjankasvattajaa sen laajaan pinta-alaan nähden.\nNämä olivat enimmäkseen sijoittuneet aukeaan Grass-laaksoon ja sen\nlähimpään ympäristöön. Mutta asukasluvun lisääntyessä muuttuivat\nlaidun- ja vesioikeudet tärkeiksi kysymyksiksi. Lammastarhurit\najoivat laumansa kesäisin Partaalle ja talvisin alankoon. Voi sattua,\nettä joku lammastarhuri laski muutamia tuhansia lampaita laitumelle\nkarjanomistajan kartanon ympärille ja saattoi hänet vararikkoon.\nLaitumet olivat kaikkien yhteisiä. Lammastarhureilla samoin kuin\nkarjanomistajillakin oli oikeus laiduntaa laumojaan missä tahansa.\nTämä ei tietystikään koskenut sitä muutaman akren suuruista viljeltyä\nmaatilkkua, jota jokainen karjanomistaja saattoi nimittää omakseen,\nmutta niin rajoitetulla alueella olisi voitu kasvattaa vain hyvin vähän\nkarjaa. Blaisdell sanoi lammastarhurien menettelevän epärehellisesti,\nkoska he olisivat menestyneet yhtä hyvin pysyttelemällä harjanteilla\nja jättämällä aukean laakson ja pienet tasangot karjanomistajille.\nEnnen oli laaksossa kyllä ollut tilaa kaikille, mutta nyt sinne oli\nmuuttanut yhä lukuisammin uusia lammastarhureita. Blaisdellin mielestä\nei merkinnyt mitään, että rosvot olivat uhanneet syöttää lampailleen\nheidän laitumensa, mutta se oli vaarallista, ettei tiedetty, keitä\nnämä rosvot olivat. Sen sijaan tiedettiin, että he eivät tyytyneet\nlampaisiin, vaan tavoittelivat parempaa saalista.\n\n\"Texasissa oli ennen vanhaan liian paljon pahoja miehiä ja komeita\nsonneja\", Blaisdell lopetti. \"Useimmat edellisistä ja muutamat\njälkimmäisistä ovat saapuneet tänne Tontoon. Lammastarhurit voivat nyt\nmyydä villansa ja lampaansa Maricopaan ja Phoenixiin. He alkavat tulla\nyhä voimakkaammiksi ja rohkeammiksi.\"\n\n\"Niinkö? Ja kuinka luulette tämän sekasorron loppuvan?\" Jean kysyi.\n\n\"Kysykää sitä isältänne\", Blaisdell vastasi.\n\n\"Tahtoisin tietää teidän mielipiteenne.\"\n\n\"No niin, lyhyesti sanottuna on asia niin, että texasilaiset\nkarjanomistajat eivät milloinkaan luovuta lammastarhureille laitumiaan.\"\n\n\"Millainen mies on Greaves?\" Jean jatkoi. \"En ole milloinkaan ennen\ntavannut ketään hänenlaistaan.\"\n\n\"Hänestä on hyvin vaikea päästä selville. Kaupoissa hän on viekas\nvekkuli, mutta hän kohtelee ystävällisesti köyhiä. Hänen sanotaan\nolevan kotoisin Missourista. Mutta hän on yhtä texasilainen kuin\nminäkin. Hän oli rutiköyhä tullessaan Tontoon. Jonkun ajan kuluttua hän\nrakensi kivitalonsa ja rahtaa nyt elintarpeita tänne Phoenixistä ja\nostaa ja myy melkoisesti karjaakin. Jonkin aikaa hän näytti haluavan\npysyä puolueettomana. Molemmat puolueet kokoontuivat hänen kauppaansa\nja hän kuunteli kumpaistakin, mutta nyt viime aikoina hän on mennyt\nlammastarhurien puolelle. Ei kukaan ole vielä syyttänyt häntä, mutta\nnyt pitää karjanomistajien vaatia hänet tilille.\"\n\n\"Kai täällä alangossa on rehellisiä ja oikeudenmukaisiakin\nlammastarhureita?\" Jean kysyi.\n\n\"On kyllä, ja muutamat heistä ovat melko järkeviäkin. Mutta ne miehet,\njotka ovat tunkeutuneet alueellemme viime vuosina, ovat eri maata.\nHeidän kanssaan joudumme otteluun.\"\n\n\"Entä Jorth, lammastarhuri, millainen hän on?\" Jean jatkoi hieman\nepäröiden ja vastahakoisesti.\n\n\"Jorth on sen lammaspuolueen johtaja, joka tekee kiusaa meille\nkarjankasvattajille. Hän ei uhkaile eikä kerskaile, kuten muutamat\nheistä, mutta hän ostaa ja kasvattaa yhä enemmän lampaita. Hänen\npaimenensa ovat laiduntaneet lampaitaan kaikkialla ympäristössämme tänä\ntalvena. Jorth on niin ollen otettava lukuun.\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"En tiedä varmaan. Luulen isänne ja Jorthin tunteneen toisensa\nTexasissa ennen vanhaan. Olen nähnyt Jorthin vain kerran, Greavesin\nkaupassa. Isänne ja Jorth tapasivat silloin toisensa ensi kerran\ntässä maassa. He jäykistyivät katsoen toisiinsa. Isänne oli jo\nvetäisemäisillään revolverinsa esille, mutta Jorth pysyi aloillaan.\"\n\nJeanin pää meni aivan pyörälle; vyyhti, johon hänkin oli kietoutunut,\nsotkeutui yhä pahemmin. Hän tunsi äkillistä mielipahaa, joka ei\njohtunut hänen myötämielisyydestään omaisiaan kohtaan.\n\n\"Tapasin toissapäivänä Partaan metsikössä erään lammastarhurin, joka\nnimitti itseään Colteriksi. Kuka hän on?\"\n\n\"En tunne häntä\", Blaisdell vastasi.\n\n\"Colter hämmästytti minua mainitsemalla nimeni\", jatkoi Jean.\n\"Keskustelumme ei ollut ystävällistä. Hän tiesi kertoa, että minut on\nkutsuttu tänne karkoittamaan lammastarhureita pois maasta?\"\n\n\"Niin, siitä puhutaan kaikkialla\", Blaisdell vastasi vakavasti.\n\n\"Kuka on sellaisen huhun levittänyt?\"\n\n\"En minä ainakaan. Mutta huhua pidetään täällä totena. Lammastarhurit\novat levottomia ja kiukuissaan.\"\n\n\"Niinkö? Senpä vuoksi Colter näytti hieman arastelevan minua. No niin,\nhän sanoi heidän aikovan laskea lampaansa laitumelle Grass-laaksoon ja\npyysi minua ilmoittamaan sen isälleni.\"\n\nBlaisdell oli kallistanut tuolinsa taaksepäin ja tukenut raskaat\nsaappaansa kuistin pilariin, mutta nyt hän mätkähti oikeaan asentoon,\nhänen niskansa paisui äkillisestä verentulvasta ja silmistä leimahteli\nsininen tuli.\n\n\"Voi sen vietävää!\" hän huudahti hämmästyneenä ja raivoissaan.\n\nJean ihmetteli nähdessään vanhan karjankasvattajan hillittömän\nraivonpuuskan. Kylmä, tyyni texasilainen oli menettänyt kokonaan\nmalttinsa; hän kiroili ja heilutteli hurjasti käsivarsiaan. Vihdoin hän\ntyyntyi ja laskien ruskean kätensä Jeanin polvelle sanoi:\n\n\"Tämä tarkoittaa Grass-laakson sotaa.\"\n\nVasta myöhään iltapäivällä Jean sai kuulla isänsä mielipiteen asiasta.\nSopivan hetken tultua tämä vei Jeanin seetrikköön, jossa he saivat olla\nkahdenkesken.\n\n\"Poikani, minusta on vastenmielistä muuttaa kotiintuloasi ikäväksi\",\nhän sanoi hieman liikutettuna, \"mutta Jumala minua auttakoon, muuta\nkeinoa ei ole!\"\n\n\"Isä, nimitit minua tuhlaajapojaksi, ja mielestäni olitkin oikeassa.\nLaiminlöin velvollisuuteni sinua kohtaan, mutta nyt olen valmis\nhyvittämään laiminlyöntini\", Jean vastasi tunteellisesti.\n\n\"No niin, puhut kovin kauniisti, poikani... Istuutukaamme tähän\nkeskustelemaan oikein perusteellisesti. Ensiksikin, mitä Jim Blaisdell\nkertoi sinulle?\"\n\nJean selosti lyhyesti naapuristossa asuvan karjanomistajan lausunnon.\nSitten hän kertoi kohtauksestaan Colterin kanssa ja lopetti\nilmoittamalla, kuinka Blaisdell oli raivostunut saatuaan kuulla\nlammastarhurin uhkauksen. Jean odotti isänsäkin vihastuvan, mutta\nerehtyi. Tämä ei ollut millänsäkään.\n\n\"No niin\", hän aloitti miettiväisesti, \"Jimin puheessa on vain pari\nsellaista kohtaa, joihin minun pitää puuttua. Grass-laakson sota\non todellakin edessä, ja Jimin ajatukset asiasta ovat samanlaisia\nkuin muidenkin karjanomistajien. Kilpailevien lammastarhurien ja\nkarjanomistajien välinen sota tulee olemaan häpeätahrana Tonto-alangon\nhistoriassa. Turhanpäiväistä taistelua vesipaikoista ja laitumista!...\nJean poikani, se on väärin. Siitä ei syty lammastarhurien ja\nkarjanomistajien välistä sotaa, vaan rehellisten karjanomistajien sota\nlammastarhureiksi naamioituja rosvoja vastaan!... Muista, etten puhu\nhalveksivasti Arizonan lammastarhurien ja karjanomistajien välisistä\nvaikeuksista. Ne ovat yhtä todellisia kuin vakaviakin. Laidunkysymyksen\njärjestämiseen tarvitaan lakeja ja oikeutta. Jonakin päivänä hallitus\nmäärää, ettei lampaita saa kasvattaa karja-alueella... Koeta senvuoksi\nmäärätä tarkasti kantasi, poikani. Voit luottaa siihen, että isänäsi\nkerron sinulle ehdottoman totuuden. Tässä taistelussa voimme menettää\nhenkemme, mutta tiedämme silloin, että se tapahtuu oikeuden ja totuuden\npuolesta. Oikeuden puolesta taistelija on sata kertaa urhoollisempi\nkuin se, joka tietää olevansa valehtelija ja varas.\"\n\nHengittäen syvään vanha karjanomistaja pyyhki hikisiä kasvojaan. Jean\ntarkasteli ihmetellen vanhuksen teräväpiirteisiä, jännittyneitä kasvoja.\n\n\"Siirtykäämme nyt Jimin sanoihin, että sinä muka tultuasi tänne\nkarkoitat kaikki lammastarhurit laaksosta... Jean, minä panin\nliikkeelle tuon huhun. Minulla oli omat ovelat syyni siihen. Tunnen\nnämä lammastarhuri-roistot ja tiedän, kuinka suuresti texasilaiset\nkunnioittavat taitavaa ampujaa. Muutamat sanovat minun kerskailleen,\ntoiset pitävät minua puolihöperönä vanhuksena, joka hourailee\nlempipojastaan. Mutta he vihaavat ja pelkäävät minua. Puhuakseni totta,\npoikani, minä panin tahallani liikkeelle tämän huhun. Tiesin puhuvani\ntotta ylistäessäni sinua. Pystyt samaan kuin minäkin, ollessani\nsinun ikäisesi. Ei, saat aikaan enemmänkin. Luotan syntyperääsi,\nJean, sinussa on intiaanin, texasilaisen ja ranskalaisen verta, olet\nharjaantunut mieheksi Oregonin metsissä. Olit jo poikasena niin hyvä\nampuja, että vain harvat pystyivät kilpailemaan kanssasi. Sinulla on\nverraton kuulo ja näkö. Olet todellinen eränkävijä. No niin, tämän\nvuoksi ja tietäessäni, millaiset vaikeudet meitä Isbeleitä odottavat,\nylistin sinua joka paikassa. Kerskailin sellaisten miesten kuullen,\njoiden uskoin panevan suuren painon sanoilleni. Esimerkiksi: muutamia\nviikkoja sitten menetin hieman karjaa ja kun eräänä lauantai-iltana\nsatuin menemään Greavesin kauppaan, puhuin siellä suuni puhtaaksi.\nHänen kauppansa oli täynnä miehiä, joista muutamat olivat vihollisiani.\nGreaves suuttui hieman puheistani ja sanoi: 'No niin, Gass, olet\nehkä oikeassa, ehkä täällä on muutamia karjanvarkaita, mutta nehän\nvoivat yhtä hyvin olla sinun tahi minun tahi jonkun muun meikäläisen\nystäviä ja sukulaisia?' Silloin riitauduin Greavesin kanssa ja huusin\nhänelle: 'Eivät, Jumalan nimessä, voikaan! Minun ja omaisteni maine\non puhdas. Mutta sinun, Greaves, ja hengenheimolaistesi maine on\nsangen epämääräinen.' Siihen hän vastasi ilkeästi: 'No niin, jos vain\nvoisit ottaa selon kaikista Tonton hämäristä poluista, hämmästyisit\nsuuresti.' Ja silloin annoin tulla. Vannoin, että noita hämäriä polkuja\nseurattaisiin niiden rosvojen luoliin saakka, jotka olivat tallanneet\nne. Kerroin lähettäneeni sanan sinulle ja sanoin kaikkien epäilyttävien\nja salaperäisten varkaiden, olivatpa keitä tahansa, saavan ansaitun\npalkkansa sinun tultuasi. Greaves myönsi toivovansa samaa, mutta\nsanoi pelkäävänsä, että olen puolueellinen intiaanipoikaani kohtaan.\nVaihdoimme kiivaita sanoja. Blaisdell koetti sovitella. Poistuessani\nsinkautin hänelle vielä eropiston. 'Greaves, sinun pitäisi tuntea\nIsbelit, koska itsekin olet kotoisin Texasista. Nyt ivaat minua, kun\nolen ylistellyt poikaani, mutta usko minua, hänessä on intiaaniverta ja\nhänen vastustajilleen käy vielä huonosti. Saat piakkoin huomata, että\nhän on yhtä taitava ampuja kuin Poggin, Reddy Kingfisher, Hardin tahi\nkuka tahansa noista texasilaisista ampujista, jotka sinäkin muistat...\nGreaves, täällä luonasi on parhaillaan sellaisia miehiä, joiden jälkiä\nintiaanipoikani tulee seuraamaan'.\"\n\nJeanin pää painui kumaraan. Mikä suunnaton maine ja luottamus olikaan\nsälytetty hänen hartioilleen! Hän tunsi itsensä yhtäkkiä monta vuotta\nvanhemmaksi. Veri kohisi kuumana hänen suonissaan, hän oli valmis\ntaisteluun, valmis osoittamaan päättäväisyyttä ja kovuutta.\n\n\"Poikani, jos olisi ollut vähintäkään toivoa, että asiat olisivat\nselvinneet rauhallisesti, taistelutta, en olisikaan tällaista mainetta\nsinusta levittänyt\", karjanomistaja jatkoi. \"Ilmaisen nyt sinulle\nsalaisuuteni; toiset poikani ja Annie eivät tiedä siitä. Jim Blaisdell\nepäilee jotakin olevan tekeillä, mutta ei ole varma. Kerron tämän vain\nsinulle, ja sinun pitää luvata, että säilytät salaisuuteni nyt ja\nkuolemanikin jälkeen.\"\n\n\"Lupaan sen\", Jean vastasi.\n\n\"No niin, kuuntele siis\", hänen isänsä aloitti hengittäen syvään. Hänen\nkasvonsa vääntyivät ja kädet puristuivat nyrkkiin. \"Se lammastarhuri,\njonka kanssa minun täytyy selvittää välini täällä, on nimeltään Lee\nJorth ja hän on ikuinen viholliseni. Synnyimme samassa kaupungissa,\nleikimme toistemme kanssa lapsina ja tappelimme keskenämme kuin pojat\nainakin. Emme voineet sietää toisiamme. Ja rakastuimme molemmat samaan\ntyttöön. Elimme jonkun aikaa kuin kissa ja koira. Ellen Sutton kuului\nerääseen etelän vanhimmista perheistä. Hän oli kaunotar ja hänellä\noli paljon kosijoita, mutta minä voitin hänet omakseni ja menimme\nkihloihin. Silloin syttyi sota. Veljeni Jean ja minä pestauduimme\njoukkoihin. Hän neuvoi minua menemään naimisiin Ellenin kanssa ennen\nlähtöäni, mutta en halunnut. Se oli elämäni suurin tyhmyys. Jonkun\najan kuluttua lakkasi Ellen kirjoittamasta minulle, mutta en epäillyt\nhäntä. Aika oli kauhea ja olot sekavat. Sitten haavoituin ja jouduin\nsairaalaan, ja noin vuoden kuluttua lähetettiin minut kotiin.\"\n\nTästä kertomuksen kohdasta alkaen Jean ei katsonut isäänsä kasvoihin.\n\n\"Lee Jorthin ei tarvinnut lähteä sotaan\", karjanomistaja jatkoi\nhiljaisemmalla, synkemmällä äänellä. \"Hän oli mennyt naimisiin\nmorsiameni, Ellenin, kanssa... Kuulin siitä jo ennen parantumistani.\nJorth oli ahdistellut häntä kuin koira jänistä... ja Ellen suostui\nmenemään naimisiin hänen kanssaan. No niin, heti kun pääsin kävelemään,\nmenin puhuttelemaan Elleniä ja Jorthia. Kuulustelin heitä kumpaakin.\nTahdoin tietää, minkä vuoksi Ellen oli hylännyt minut. Lee Jorth oli\npanetellut minua Ellenille, valehdellut, että minä olin kunniaton mies,\nmutta ilman näitä valheitakin Jorth olisi voittanut hänet itselleen.\nNäin hänen rakastavan Jorthia kiihkeämmin kuin milloinkaan minua. Se\nteki lopun jalomielisyydestäni. Jos Jorthin valheet olisivat pettäneet\nEllenin ja vieroittaneet hänet minusta ja jos hän olisi kaivannut\nminua hieman, olisin ehkä antanut hänelle anteeksi. Mutta hän jumaloi\nJorthia, oli hänen orjansa. Ja silloin opin tuntemaan, mitä viha on.\n\n\"Suttonit olivat joutuneet vararikkoon, kuten monet muutkin\neteläläiset. Lee Jorth ryhtyi kasvattamaan karjaa. Hän oli saanut\nhaltuunsa Suttonien laitumet ja alkoi koota karjaa. Noina aikoina\njokainen karjanomistaja oli pieni varas. Jokainen kokosi vasikoita ja\nmerkitsi ne, vaikka ei voinutkaan vannoa niitä omikseen. No niin, me\nIsbelit olimme maan rikkaimmat karjankasvattajat. Viritin loukun Lee\nJorthille, sain hänet kiinni sellaisten vasikoiden merkitsemisestä,\njotka minä olin jo ennen merkinnyt, ja todistin hänet varkaaksi.\nSaatoin hänet vararikkoon. Kohtasimme toisemme kerran, mutta Jorth\nei ollut taitava ampuja, ei ainakaan kenenkään Isbelin veroinen. Hän\npoistui maasta. Hänellä oli ystäviä ja sukulaisia ja he antoivat\nhänelle jälleen varoja karjankasvattamiseen. Mutta hän alkoi pelata ja\njoutui huonoon seuraan. Luisuttuaan yhä alemmaksi hän palasi vihdoin\nkotiin. Kun näin, minkälainen muutos ylpeässä ja kauniissa Ellen\nSuttonissa oli tapahtunut, ja kuinka hän vieläkin jumaloi Jorthia,\nolin tulla hulluksi säälistä ja vihasta... Vannon, että texasilaisen\nviha kestää ikuisesti. Sitten pyörähti onnenratas kummallisesti.\nJoin ja pelasin siihen aikaan, kuten useimmat muutkin nuorukaiset.\nEräänä iltana kohtasin Jorthin ja erään väärinpelaajan. He kynivät\nminut puhtaaksi. Me riitelimme. Revolverit tempaistiin esille ja\ntapoin miehen... Juuri niinä aikoina rupesi moni texasilainen\nkarjankasvattajaksi.. Ja, poikani, kun sanoin, ettei minua ole\nmilloinkaan karkoitettu Texasista, puhuin ehdottomasti totta. Ratsastin\nsieltä pois hevosellani.\n\n\"Matkustin Oregoniin. Menin siellä pian naimisiin ja siellä syntyivät\nBill ja Guy. Heidän äitinsä ei elänyt pitkää aikaa, ja sitten näin\näitisi, Jean. Hänessä oli hieman intiaaniverta, joka minun mielestäni\nteki hänet vain hienommaksi. Hän oli ihmeellinen nainen ja olimme\nhyvin onnelliset. Muistat tietysti hänet ja nuo kotoiset päivät\nOregonissa. Tein toisen suuren tyhmyyden muuttaessani tänne Arizonaan,\nmutta karjamaa on minua aina erityisesti viehättänyt. Olin kuullut\nkerrottavan villistä Tonto-alangosta. Ja Jim Blaisdell kutsui minua\ntulemaan sanoen tätä seutua Lännen paratiisiksi. No niin, sellainen\ntämä onkin. Ja äitisi oli jo kuollut --\n\n\"Kolme vuotta sitten Lee Jorth ajelehti Tontoon. Ja kummallisinta oli,\nettä noin vuoden kuluttua hänen tulostaan Hakkelusveitsi-sakki saapui\ntänne Texasista. Jorth kasvattaa lampaita ja asuu muutamien muiden\nlammastarhurien kanssa Partaan kanjoneissa. Tuolla nummien takana on\nHakkelusveitsi-sakin piilopaikka. Muut eivät aavistakaan, että eversti\nJorth, kuten häntä nimitetään, on yhteishommissa Daggsin ja hänen\njoukkonsa kanssa. Blaisdell on ainoa, jolla on asiasta hieman vihiä.\nLammastarhurina Jorthilla on laillinen oikeus vihata karjanomistajia,\nmutta hän ei ole enää rehellinen, koska hän on samoissa puuhissa\nDaggsin kanssa. En voi todistaa, että hän olisi epärehellinen, mutta\ntiedän sen. Näin sen Jorthin kasvoista sinä päivänä, jolloin kohtasin\nhänet Greavesin kaupassa. Ja näin vielä muutakin, sen, mitä hänellä\non mielessä. Hän on ehdottomasti päättänyt turmella perheeni ja minut\nsamalla tavalla kuin minä kerran tuhosin hänet. Mutta hän tarkoitti\njotain muutakin, Jean. Täällä syttyy verinen sota. Tontossa on pahoja\nmiehiä -- muutamia niistä pahimmista, joita ei ammuttu Texasissa.\nJorth saa puolelleen heidät... Pitääkö meidän nyt odottaa, kunnes\nlampaat syövät laitumemme putipuhtaiksi, tai kunnes meidät ammutaan\nväijyksistä?\"\n\n\"Ei, älkäämme odottako!\" Jean vastasi tyynesti.\n\n\"Mennään nyt kotiin\", karjanomistaja sanoi. Hän kulki vaieten edellä,\nkunnes he olivat perillä. Vanhus pysähtyi oven eteen pistäen sormensa\nseinässä miehen pään korkeudella olevaan pieneen, luodin tekemään\nreikään. Jean huomasi reiän laitoihin tarttuneen harmaita hiuksia.\nKarjanomistaja meni niin lähelle ovenpieltä, että hänen päänsä oli\ntuuman päässä seinästä. Sitten hän katsoi Jeaniin säihkyvin silmin.\n\n\"Poikani, tämä salalaukaus ammuttiin toissapäivänä, aamulla. Satuin\nliikauttamaan hieman päätäni ennen pamahdusta. Hämmästyin kovasti ja\nperäännyin heti takaisin huoneeseen.\"\n\nJean oli niin kiihtynyt, että tuskin kuuli viimeisiä sanoja. Hirmuinen\njännitys oli laukeamaisillaan. Ensimmäinen laukaus oli ammuttu, se oli\nkuin taistelunhaaste. Todellakin, hän oli Isbel ja aikoi olla nimensä\nveroinen. Veri oli sakeaa. Isä ei ollut puhunut kuuroille korville.\nHänen alkuperäiset, rajut vaistonsa heräsivät nyt veriheimolaisuuden\nkutsusta.\n\n\"Nyt tiedät kaiken, poikani\", karjanomistaja lopetti. \"Minusta tuntuu,\nettä kuolemani on lähellä. Tunnen sen täällä.\" Hän laski leveän\nkätensä juhlallisesti rinnalleen. \"Ja, Jean, öisin kuulen kummallisia\nkuiskauksia. Minusta tuntuu kuin äitisi kutsuisi tahi koettaisi\nvaroittaa minua. En voi selittää noita omituisia ääniä, mutta aavistan\njotain erikoista tapahtuvan.\"\n\n\"Jorthilla on puoluelaisensa, totta kai sinullakin on omasi\", Jean\nsanoi jännittyneenä.\n\n\"Varmasti, poikani, ja ne ovatkin seudun parhaimpia miehiä\",\nkarjanomistaja vastasi ylpeästi. \"Luultavasti taistelu on lyhyt ja\nverinen texasilaiseen tapaan. Luotan sinuun, Jean, ja tiedänkin sinun\npitävän huolta siitä, ettei nimemme joudu häpeään.\"\n\n\"Hyvä Jumala, isä, eikö ole olemassa mitään muuta keinoa? Ajattele\nsisartani Annieta, veljieni vaimoja ja kaikkia muita naisia! Isä, nämä\nkirotut texasilaiset kahakat ovat julmia ja kauhistuttavia!\"\n\n\"Olisiko naistemme asema parempi, jos sallisimme noiden miesten ampua\nmeidät kylmäverisesti?\"\n\n\"Voi, ei, ei -- ymmärrän, ettei tässä ole muuta keinoa!... Mutta, isä,\nen ajatellut nyt itseäni. Viis minusta! Kun vain kerran pääsen alkuun,\ntaistelen kyllä urheasti.\"\n\nJean nojasi käsivartensa seinään ja painaen päänsä sitä vasten\nantautui rinnassaan riehuvan myrskyn valtaan. Hänen mielestään haihtui\npoikamaisuus ja toivorikkaus, ja sijalle kohosi hitaasti hänen\nperintönsä synkkä vuoksi, tuo äidiltä peritty villi itsesäilytysvaisto\nja texasilaisen isän tulinen, rauhaton verenhimo.\n\nMutta taas hän muisti Ellen Jorthin kasvot, kun tämä oli katsellut\nhaaveilevasti etäisyyteen -- nuo hellät ja ristiriitaiset, surulliset\nja miettiväiset kasvot, värähtelevät huulet ja kauas katsovat tummat\nsilmät, joissa kuvastui kaipuuta ja odotusta. Jean muisteli häntä\nhämmentyneenä ja tuntien outoa tuskaa.\n\n\"Isä, tämä on kovaa nuorille\", hän sanoi katkerasti. \"Isäin pahat teot\n-- Entä mitä tiedät Jorthista? Onko hänelläkin lapsia?\"\n\nJean näki isänsä katseessa kummallista uteliaisuutta ja epäluuloa.\n\n\"Hänellä on tytär, Ellen Jorth, äitinsä kaima. Nähdessäni ensi kerran\nEllen Jorthin luulin häntä sen tytön haamuksi, jota olin rakastanut.\nMinusta tuntui kuin olisin saanut veitsenpiston kylkeeni. Mutta hänen\nulkomuotonsa ja luonteensa eivät sovi yhteen. Vaikka olenkin vanha, on\nsydämeni -- pyh! Ellen Jorth on kirottu lutka.\"\n\nJean Isbel meni yksinään seetrikköön. Nyt kun hän oli alistunut isänsä\npäätökseen, hänen olisi pitänyt tuntea kiihkeää taistelunhalua ja\nvihaa toista puoluetta kohtaan. Mutta nämä tunteet syrjäytti taaskin\njokin -- eräät kasvot olivat itsepintaisesti painuneet hänen muistiinsa.\n\nIsän tuomitsevat sanat olivat järkyttäneet häntä. Oliko hän tavannut\nEllen Jorthin vasta eilen? Jean muisti äkkiä hänen hiustensa tuoksun ja\nhänen huultensa suloisen viileyden. Häntä vapisutti.\n\n\"Hm, se kai minua vaivaakin!\" hän mutisi. \"Hänen ulkomuotonsa ja tuo\nsuukkonen ovat järkyttäneet minua kovasti. Minun ei olisi pitänyt jäädä\nhänen kanssaan keskustelemaan. Ja minun on pakko tappaa hänen isänsä ja\njättää tyttö alttiiksi, Jumala ties, vaikka mille.\"\n\nJotakin oli hullusti. Jean unohti kokonaan, että hän äsken oli antanut\npyhän lupauksen taistella isänsä vihamiehiä vastaan. Jos hän olisi\nymmärtänyt itseänsä, olisi hän todennut, ettei tämä lupaus ollut sen\njärkyttävämpi kuin tuo uusi tunnekaan, jonka valtaan hän oli joutunut.\n\n\"Ellen Jorth! Isäni nimittää siis häntä kirotuksi lutkaksi! Se selittää\nhänen käytöksensäkin -- sen, ettei hän sivaltanut minua korvalle, kun\nsuutelin häntä. Entä hänen sanansa sitten, vaivattomat ja tyynet?\nLutka! Se tarkoittaa, että hän on huono -- huono ihminen! Hän ivailikin\nminua ehkä senvuoksi, että suuteloni oli niin viaton. Ja niin se\nolikin. Hän sanoi vain: 'Ah, minua on suudeltu ennenkin'!\"\n\nJean raivostui, kun ei voinut karkoittaa tyttöä mielestään. Oliko hän\nhurmaantunut Ellen Jorthiin yhdessä päivässä? Oliko hän mustasukkainen\nkaikille niille miehille, joilla oli etuoikeus tytön suudelmiin? Ei!\nJa oli kuitenkin! Hän oli tavannut kauniin tytön metsässä ja joutunut\nhänen viehätysvoimansa uhriksi, siinä ei ollut mitään häpeämisen syytä.\nHän oli ennenkin ihastunut tyttöihin, mutta ei vielä milloinkaan näin\npian.\n\nSilloin hän oli äkkiä kuulevinaan isänsä katkerat sanat: \"Mutta hänen\nulkomuotonsa ja luonteensa eivät sovi yhteen!\" Nämä sanat vaivasivat\nJeania.\n\n\"Hänen ulkomuotonsa! Niin, hän oli kaunis, vaikka en huomannut\nsitä alussa. Olin niin kiihoittunut. Halusin vain katsella häntä.\"\nJa nyt hän tieten tahtoen muisteli tytön kasvoja, jotka hän\nmielikuvituksessaan näki yhä suloisempina. Hän muisteli tytön\nruskettunutta, puhdasta ja sileää ihoa, hänen tummien, rohkeiden\nja viattomien silmiensä vilpitöntä katsetta ja hänen punaisia,\nsurullisia ja suloisia huuliaan. Tytön voimakkaat, puhtaat ja hienot\nkasvot muistuivat Jeanin mieleen milloin innokkaina ja miettiväisinä,\nhaaveellisen hellinä, milloin taas myrskyisen kiihkeinä, täynnä vihaa\nja kaipuuta, mutta sitä salaperäisempinä ja kauniimpina.\n\n\"Hän on kaunis, mutta silti huono tyttö\", päätteli Jean lopulta\nkatkerasti. \"Olisin ehkä voinut rakastua Ellen Jorthiin, jos hän olisi\nollut toisenlainen.\"\n\nMutta Jeania ahdisti alituisesti tytön muisto, jota hän ei kyennyt\nkarkoittamaan mielestään. Myöhemmin samana iltana hän keskusteli\nhetkisen kahden kesken sisarensa kanssa.\n\n\"Annie, oletko milloinkaan tavannut Ellen Jorthia?\" hän kysyi.\n\n\"Kyllä, mutta en viime aikoina\", Annie vastasi.\n\n\"No niin, tapasin hänet eilen ratsastaessani tänne. Hän paimensi\nlampaita\", Jean jatkoi nopeasti. \"Pyysin häntä neuvomaan minulle\ntien Partaalle, ja hän opasti minua jonkun matkaa. Hän herätti\nmielenkiintoani. Tahdotko kertoa minulle, mitä tiedät hänestä?\"\n\n\"Kyllä, Jean\", hänen sisarensa vastasi katsoen hänen huolestuneita\nkasvojaan ihmetellen ja ystävällisesti tummilla silmillään. \"Olen\nkuullut paljonkin hänestä, mutta en usko kaikkea mitä kerrotaan\ntäällä Tonto-alangossa. Kohtasin Ellen Jorthin ensi kerran pari\nvuotta sitten. Emme tienneet silloin toistemme nimiä. Hän oli kaunein\ntyttö, mitä milloinkaan olen nähnyt. Pidin hänestä. Hänkin piti\nminusta ja näytti onnettomalta. Seuraavan kerran tapasimme toisemme\neräässä tarkastustilaisuudessa. Siellä oli tyttöjä, jotka moittivat\nhäntä, mutta minä erosin heistä ja menin hänen luokseen. Nuo moitteet\njärkyttivät häntä. Hän oli niin yksinäinen eikä hänellä ollut ystäviä.\nHän kertoi itsestään -- kuinka hän vihaa ihmisiä, mutta rakastaa\nArizonaa. Hänellä ei ollut edes kunnollisia vaatteita. Ymmärsin muiden\nkertomattakin, että hän oli tottunut parempiin pukuihin. Juuri kun\nnäytti siltä, että meistä tulisi ystävät, ilmaisi hän minulle nimensä\nja kysyi minun nimeäni. Sanoin sen hänelle. Jean, en olisi voinut\nloukata häntä syvemmin, vaikka olisin sivaltanut häntä kasvoihin.\nHän kalpeni ja huohotti. Ja sitten hän juoksi tiehensä. Näin hänet\njälleen noin vuosi sitten ratsastaessani oikotietä kartanoon, jossa\neräs ystäväni asuu. Ja silloin näin Ellen Jorthin ratsastavan erään\nmiehen kanssa, jota en ollut ennen nähnyt. Tie oli umpeen kasvanut ja\nvarjoisa. He ratsastivat lähemmäksi eivätkä heti huomanneet minua. Mies\nkiersi käsivartensa hänen ympärilleen, mutta hän työnsi miehen pois.\nNäin hänen nauravan. Silloin mies tarttui häneen jälleen ja suuteli\nhäntä; miehen hevonen ponnahti syrjään nähdessään minun hevoseni.\nSitten he ratsastivat ohitseni. Ellen Jorth piti päätään pystyssä eikä\nkatsahtanutkaan minuun.\"\n\n\"Annie, luuletko häntä huonoksi tytöksi?\" Jean kysyi suoraan.\n\n\"Huonoksiko! Voi, Jean!\" Annie huudahti hämmästyneenä ja järkytettynä.\n\n\"Isä nimitti häntä kirotuksi lutkaksi.\"\n\n\"Jean, isä vihaa Jortheja.\"\n\n\"Sisko, sano, mitä ajattelet Ellen Jorthista? Rupeaisitko hänen\nystäväkseen, jos voisit?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Et siis pidä häntä huonona?\"\n\n\"En. Ellen Jorth on yksinäinen ja onneton. Hänellä ei ole äitiä, hän\nelää raakojen miesten keskuudessa. Sellainen tyttö ei voi estää miehiä\nsyleilemästä ja suutelemasta häntä. Ehkä hän on liian vapaa ja raju,\nmutta hän on rehellinen, Jean, voit luottaa naisen vaistoon. Kun hän\nratsasti ohitseni tuona päivänä, olivat hänen kasvonsa kalpeat ja\nylväät. Hän oli Jorth ja minä olin Isbel. Hän vihasi itseään ja minua.\nMutta ei kukaan huono tyttö voi näyttää sellaiselta. Hän tietää kyllä,\nmitä hänestä puhutaan laaksossa, mutta ei välitä siitä.\"\n\n\"Kiitoksia, Annie\", Jean sanoi käheästi. \"Pyydän sinua, ettet kertoisi\nkenellekään kohtauksestani Ellen Jorthin kanssa. Lupaatko sen?\"\n\n\"Tietysti, Jean.\"\n\nJean poistui. Hän oli kiitollinen Annielle, koska tämä oli puolustanut\ntyttöä. Nyt hän saattoi taas tuntea ritarillista kunnioitusta naista\nkohtaan. Hänen mielensä oli iloinen ja rohkaistunut. Mutta tuska\nei silti haihtunut; uusia epäluuloja ja arveluita tunkeutui hänen\nmieleensä. Hänen isänsä oli arvostellut väärin Elleniä, sisar oli\noikeassa puolustaessaan häntä. \"Nyt tiedät kaiken\", oli isä sanonut.\nMutta olikohan siinä sittenkään kaikki? Jean käveli edestakaisin\nseetrien varjossa, katseli auringonlaskua ja kuunteli nurmisusien\nulvontaa. Hän viivyskeli siellä illalliskutsunkin jälkeen, kunnes hän,\nristiriitaisten tunteittensa ja päätelmiensä ahdistamana päätti mennä\nvielä kerran puhuttelemaan Ellen Jorthia.\n\n\n\n\nIV\n\n\nEllen Jorth kiiruhti takaisin metsään kiihkeän vihaisena sattumalle,\njoka oli vienyt hänet Isbelin seuraan.\n\nInho täytti hänet -- inho sentähden, että hän oli ollut ystävällinen\nsen vihatun perheen jäsenelle, joka oli saattanut hänen isänsä\nturmioon. Hän käveli puiden varjoon nopeasti ja pystyssä päin katsoen\nsuoraan eteensä ja tuntien jokaisen askeleen suovan huojennusta.\n\nPäästyään leiriin kiintyi hänen huomionsa muualle. Pepe, meksikolainen\npoika, koetti parin paimenkoiran avulla ajaa lampaita tiheämpään\nlaumaan suojellakseen karitsoita nurmisusilta. Ellen piti noista\nvillaisista, horjuvista pienistä vuonista ja vihasi metsän hiipiviä\npetoja. Sudet, puumat ja karhut, joista viimeksimainitut olivat\nuseinkin rohkeita ja vaarallisia, ahdistivat tähän vuodenaikaan laumaa\nviikkokausia. Ellen pelkäsi erittäinkin vanhoja harmaakarhuja, jotka\ntappoivat emoja, syöden vain niiden utareet. Hän osasi ampua tarkasti\nluodikolla, mutta hänen isänsä oli käskenyt hänen antaa karhujen olla\nrauhassa. Onneksi oli näitä karhuja vähän ja niitä metsästelivät\nkarjakartanon miehet. Meksikolaiset paimenet eivät kyenneet suojelemaan\nlaumoja niiltä. Ellen auttoi Pepeä lampaiden kokoamisessa ja ampui\nmonta kertaa nurmisusia, jotka väijyivät pensaikon laidassa. Lampaiden\nsopi yöpyä tähän metsän aukeamaan. Koirat suojelisivat laumaa ja\nkarkoittaisivat pedot tiehensä.\n\nEllen istui punertavan leirinuotion ääreen ja hänen ajatuksensa\npalasivat jälleen tuohon kummalliseen seikkailuun. Häpeillen hän\nkoetti ajatella jotakin muuta. Mutta se ei auttanut, ja silloin hän\ntahallansa palautti mieleensä jokaisen sanan ja liikkeen, jonka vain\nvoi muistaa. Ja tämä mietiskely palautti hänen ajatuksensa vihdoin\ntekoon, jonka muistaminen pani polttavan veren kohoamaan niskaan ja\nposkiin, niin että hänen täytyi piilottaa kasvot käsiinsä. \"Mitä hän\nmahtoikaan minusta ajatella?\" hän mutisi epäilevästi. Oli kyllä aivan\nyhdentekevää, mitä Jean ajatteli, mutta Ellen ei silti voinut olla\narvailematta, ja muistaessaan Jeanin suudelman hän kärsi enemmän kuin\nmyönsi itselleenkään. Ivallisesti ja katkerasti hän huudahti: \"Hän ei\ntietystikään voinut ajatella mitään hyvää minusta!\"\n\nSeuraava puolituntinen ei ollut lainkaan hauska. Ylpeä, intohimoinen ja\nlujatahtoinen Ellen Jorth huomasi joutuneensa ristiriitaisten tunteiden\nvaltaan. Päivän tapahtuma oli vielä liian tuoreessa muistissa. Hän\nei kyennyt ymmärtämään sitä. Inho, ylenkatse ja iva eivät voineet\ntehdä sitä olemattomaksi. Ylpeys ei kyennyt karkoittamaan sitä hänen\nmielestään. Lopuksi hän suuttuneena hajoitti leirinuotion ja meni\npieneen lämpimään telttaansa kääriytyäkseen makuuhuopiinsa.\n\nAsettuen mukavasti ja lämpimästi makaamaan, paimenkoiran kyyristyessä\nteltan aukkoon, hän sulki silmänsä toivoen unen haihduttavan hänen\nhämmennyksensä. Mutta uni ei kutsumalla tullutkaan. Hän valvoi\nkuunnellen nuotion rätinää, pässien tiukujen kilinää, vuonien\nmääkymistä, tuulen huminaa männyissä ja kaukaisuudesta kuuluvaa\nnurmisusien nälkäistä ulvontaa. Pimeys masensi häntä yhä enemmän.\nVäsymyksestään huolimatta hän ei saanut unta moneen tuntiin.\n\nHän heräsi myöhään ja vailla tavallista reippauttaan. Pepe ja\npaimenkoira tulivat katselemaan häntä hämmästyneinä ja levottomina.\nEllen oli alakuloinen tänä aamuna, hänen verensä kiersi hitaasti ja\nhän oli taipuvainen surkuttelemaan itseään. Tällainen surumielisyyteen\nvaipuminen, minkä hänen terve järkensä käsitti aivan aiheettomaksi,\ntuotti hänelle nyt nautintoa.\n\n\"Pepe, milloin Antonio palaa takaisin?\" hän kysyi.\n\nPoika ei voinut vastata hänelle tyydyttävästi. Ellen oli\nvapaaehtoisesti ruvennut lammaspaimenen sijaiseksi muutamiksi päiviksi,\nmutta halusi nyt kiihkeästi päästä kotiin. Hän katseli metsän vihreitä\nkujanteita, kunnes väsyi. Antonio ei palannut. Ellen kulutti päivän\nlampaiden joukossa ja unohti mietteensä hoidellessaan tuhansia vasta\nsyntyneitä karitsoita. Sinä päivänä loppui sen kauden vuoniminen. Metsä\noikein kaikui moniäänisestä määkynästä. Illan tultua, hän oli iloinen\npäästessään vuoteeseen, koska hän unen puutteesta ja väsymyksestä voi\ntuskin pitää silmiään auki.\n\nSeuraavana aamuna hän heräsi varhain reippaana ja innostuneena,\nodottavana ja elämänhaluisena. Hän oli nyt erikoisen herkkä tuoksuvan\nmetsän kauneudelle ja suloisuudelle, ja omituisesti kiihdyksissä.\n\nHetkisen kuluttua Ellen ymmärsi tämän uuden ja viehättävän tunteittensa\nmuutoksen johtuvan siitä tosiseikasta, että Jean Isbel oli luvannut\nratsastaa tänään Partaalle tapaamaan häntä. Äkkiä hänen iloisuutensa\nhaihtui ja hymynsä katosi. Kevätaamu menetti taikavoimaisen loistonsa.\n\n\"Käyttäydyn kummallisesti iloitessani, tietämättä mitään varmaa. Hyvä\nJumala, kuinka yksinäinen mahtanen ollakaan! Iloita nyt jonkun Isbelin\ntapaamisesta, vaikka hän olisikin toisenlainen kuin muut.\"\n\nJa kun hän huomasi myöntävänsä, että Jean Isbel oli erilainen kuin\nmuut, suuttui hän senvuoksi itseensä. Hän päätteli lopuksi olevansa\nvain heikkoluonteinen, vaihteleva, älytön pieni hölmö.\n\nMutta huolimatta kaikesta tästä hän oli jo tehnyt päätöksensä. Hän\ntahtoi välttämättä ja ehdottomasti tavata vielä kerran Jean Isbelin.\nKauan hän taisteli kummallista mielijohdettaan vastaan. Ja vihdoin\nhän keksi sopivan puolustuksen menettelylleen, ettei olisi kokonaan\nkadottanut itsekunnioitustaan. Hän vihasi kaikkia Isbeleitä, vihasi\njokaista heistä ja erittäinkin Jean Isbeliä. Hän oli vain utelias\n-- äärettömän utelias näkemään, palaisiko Jean takaisin ja jos hän\npalaisi, mitä hän tekisi. Hän halusi vain pitää häntä silmällä jostakin\npiilopaikasta. Hän ei tahtonut mennä hänen lähelleen, ei näyttäytyä,\neikä sallia Jeanin arvata hänen sielläoloaan. Siten hän rauhoitti\nloukattua turhamaisuuttaan.\n\nJa sovittuna kohtausaikana, ennenkuin aurinko oli alkanut painua\nlänteen iltapäivän puolivälissä, Ellen suuntasi askeleensa Parrasta\nkohti. Hän tunsi häpeävänsä kiihkoaan ja hänellä oli kovin paha\nomatunto. Mutta olisi niin hauska katsella Jeania, pitää häntä\nsilmällä, petkuttaa häntä ja antaa hänen odottaa.\n\nHän käveli intiaanien tapaan pitkin metsän pehmoista neulasmattoa,\neivätkä hänen kevyet intiaanikenkäiset jalkansa jättäneet mitään\njälkiä. Hän teki intiaanien tapaan pitkän kierroksenkin ja saapui\nPartaalle neljännesmailin päähän siitä paikasta, missä oli jutellut\nJean Isbelin kanssa. Kääntyessään siitä itää kohti hän piti varansa\nastumalla vain paljaille kiville. Tämä oli hänen elämänsä ensimmäinen\nseikkailu. Muulloin tullessaan Partaalle hän oli aina pysähtynyt\nkatselemaan, ihmettelemään ja ihailemaan, mutta tällä kertaa hän tuskin\nkatsahtikaan sinisiin syvyyksiin. Hän oli naisellisen ylpeytensä\npakoittamana kokonaan syventynyt jälkiensä piilottamiseen. Päästäkseen\npiilopaikkaansa hänen piti kulkea pahojen louhikoiden poikki ja kiertää\ntuulen kaatamia puita. Epätasainen metsäinen niemeke sijaitsi hieman\nylempänä sitä paikkaa; jota Ellen halusi pitää silmällä. Kääpiömäntyjen\nmuodostama tiheikkö ulottui sen laidalle saakka. Se oli sellainen\npiilopaikka, jota Jean Isbelin intiaanisilmätkään eivät voisi keksiä.\nJa sitäpaitsi, jos hän sattuisi aiheuttamaan melua tahi herättäisi\nepäluuloja, voisi hän perääntyä huomaamatta ja piiloutua suurten\nkallioiden väliin Partaan juurelle, mistä ei kärppäkään voisi löytää\nhäntä.\n\nSaatuaan suunnitelmansa valmiiksi Ellen alkoi odotella Jeania. Hän\ntunkeutui tiheikön toiselle laidalle Partaan reunalle, mistä saattoi\nkatsella ja kuunnella. Hän tiesi kuulevansa Isbelin hevosen kavioiden\nkapseen jo paljoa ennenkuin Isbel ilmestyisi näkyviin. Oli aivan\nmahdotonta, että hän tulisi jalkaisin.\n\n\"Sinä, Ellen Jorth, olet hyvin kummallinen tyttö\", hän mutisi. \"Nyt\nvasta taidankin oppia tuntemaan sinut?\"\n\nHänen alapuolellaan ammotti ihmeellisen syvä kanjoni, kuoppainen ja\nkallioinen; sen pohjoisella rinteellä kasvoi vain muutamia mäntyjä,\nmutta eteläinen rinne oli kokonaan tummanvihreän metsän peitossa.\nVastapäisen metsän puut olivat pitkiä ja keihäsmäisiä. Vaaleanvihreät\nhaapalehdot kuvastuivat selvästi tummaa taustaa vasten. Ellenin\nalapuolella oli jyrkkä rinne, jossa oli kapeita, syviä kuiluja.\nVarjoisat kohdat erosivat jyrkästi kirkkaasti valaistuista paikoista.\nAlhaalla levisi alanko, villi, metsien peittämien selänteitten ja\nkuilujen, laaksojen ja kukkuloiden muodostama alue, joka aaltoili ja\nvyöryi tummanvihreinä laineina Sierra Anchasta kohti.\n\nMutta Ellen ei nyt katsellut tätä erämaan jylhää panoraamaa. Hän oli\nvaipunut kuuntelemaan ja samalla hän alinomaa tarkasteli Partaan\naukeita paikkoja. Alussa, kun hän oli kiihoittunut, aika lensi kuin\nsiivillä, mutta vähitellen, kun aurinko alkoi painua länteen, hän alkoi\ntulla levottomaksi. Putoilevien männynkäpyjen heikot humahdukset,\nnaavakaarnaisissa kuusissa hyppelehtivien oravien aiheuttama ritinä\nja rapautuneiden kallioiden halkeileminen sai hänet hätkähtämään ja\nvapisemaan. Vihdoin hän kuuli ääntä, joka muistutti kengättömien\nkavioiden kapsetta kiviin. Hän tarttui silloin varovasti pyssyynsä\nja hiipi takaisin mäntytiheikön läpi piilopaikkaansa. Pienet puut\nolivat niin lähellä toisiaan, että hänen oli pakko ryömiä niiden\nrunkojen lomitse. Maata peitti pehmeä, ruskea ja tuoksuva neulasmatto.\nKiireissään hän haavoitti kätensä terävään männynkäpyyn, niin että\nsiitä vuoti verta. Hän imi pientä haavaa ihmetellen, oliko tämä huono\nennen.\n\nHän makasi piilopaikassaan hetkisen huoahtaakseen ja kohosi sitten\nkyynärpäittensä varaan. Pensaikon aukosta hän saattoi selvästi nähdä\nsen jyrkänteen, jossa oli seisonut Jean Isbelin kanssa, ja tien, jota\npitkin Isbelin piti saapua. Hän totesi hermostuneena, että hänen\npiilopaikkansa oli tuskin sadan jalan päässä jyrkänteestä. Hänen piti\nvälttämättä olla aivan hiljaa. Harmaa hirvi kiisi aukeaman poikki, ja\nEllen päätteli sen aiheuttaneen melun, jota hän äsken oli kuullut.\nSitten hän laittautui mukavampaan asentoon odottamaan. Hän tarkkasi\nitsepintaisesti metsästä kuuluvia ääniä haihduttaakseen ajatuksiaan.\nHän ei halunnut pohtia sitä, kuinka hän, ylpeä Ellen Jorth, makasi\ntäällä väijyksissä vain saadakseen katsella Jean Isbeliä.\n\nPitkä tunti kului. Hänen mieleensä juolahti äkkiä jotakin. \"Jean\nei tulekaan!\" hän kuiskasi. Siinä samassa hän tuli surulliseksi\n-- tunsi pettymystä. Tähän hän ei ollut valmistautunut. Hän tunsi\nolevansa yksinäinen, syyllinen ja surkuteltava tyttö, herkkä ja heikko\nylpeydestään huolimatta. Ojentautuen suoraksi hän kätki kasvonsa\nmännynneulasiin, kaivaen sormensa niihin ja toivoen kiihkeästi, että\nne peittäisivät hänet. Ellenin mielestä elämä oli tällä hetkellä\ninhoittavaa. Terävät männynneulaset, jotka pistelivät hänen ranteitaan\nja poskiaan, tuottivat hänelle huojennusta.\n\nÄkkiä kuului läheisyydestä hevosen kimeää hirnuntaa. Ellen jäykistyi\nhätkähtäen; hän kohottautui varovasti ja äänettömästi kyynärpäittensä\nvaraan ja tirkisti pensaiden välisestä aukosta. Hän näki erään miehen\nsitovan hevosensa kiinni pensaaseen, sitten mies otti luodikkonsa\nsatulatupesta ja astui jyrkänteelle. Hän katseli ajatuksiinsa\nvaipuneena alankoa, sitten hän kääntyi katsomaan metsään, ikäänkuin\nolisi odottanut jotakin.\n\nEllen tunsi hänen solakan vartalonsa ja tummat kasvonsa, jotka niin\nsuuresti muistuttivat intiaania. Mies oli Isbel. Hän oli tullut. Hänen\nsaapumisensa tuntui jostakin syystä ihmeelliseltä ja peloittavalta.\nElleniä vapisutti, kun hän nojautui kyynärpäihinsä. Jean Isbel,\nuskollisena lupaukselleen, oli tullut tapaamaan häntä, huolimatta\nhänen ivastaan. Tämä oli luonnotonta, sillä Isbel oli hänen isänsä\nvihollinen, ja sellainen huhu oli jo kauan aikaa kulkenut suusta\nsuuhun, että vanha Gass Isbel oli lähettänyt sanan intiaanipojalleen,\nkutsuen tätä sotimaan Jortheja vastaan. Jean Isbel -- texasilaisen\npoika -- varma ampuja -- taitava jälkien seuraaja -- paha ja\nvaarallinen mies! Silloin juolahti Ellenin mieleen kiihkeä ajatus\n-- jos se on totta, jos tämä mies on hänen isänsä vihollinen, jos\nJorthien ja Isbelien välinen taistelu on välttämätön, pitäisi hänen\nampua Jean Isbel heti, tuohon paikkaan. Millainen hölmö mies olikaan\najatellessaan, että Ellen tulisi sinne. Ellen painautui maahan ja\npainoi päänsä kumaraan, kunnes hänen käsivarsiensa kummallinen\nvapiseminen lakkasi. Äskeinen synkkä ja julma ajatus palasi takaisin.\nMutta eihän hän ollut tullut murhaamaan miestä väijyksistä, vaan\nainoastaan pitämään häntä silmällä, ottamaan selville hänen\ntarkoituksensa ja tyydyttämään uteliaisuuttaan.\n\nHetken kuluttua hän katsoi jälleen Isbeliä. Tämä oli istuutunut Partaan\nkorkeimmalle kohdalle, josta saattoi pitää silmällä sekä metsän\naukiota että alankoa. Jean oli alistunut odottamiseen. Hänellä oli\nyllään uusi hirvennahkainen puku, joka todellakin oli toisennäköinen\nkuin se risainen ja likainen vaatetus, joka hänellä oli ollut yllään\nviime kerralla, Jean ei näyttänyt nyt niin kookkaalta. Ellen oli\ntottunut pitkiin, laihoihin ja metsistyneisiin arizonalaisiin ja\ntexasilaisiin. Tämän miehen ruumiinrakenne oli erilainen. Hänellä oli\nleveämmät hartiat, ja senvuoksi hän näytti lyhyemmältä, mutta hänen\nnotkeat jäsenensä ja jäntevät lihaksensa ilmaisivat voimaa. Kädet\nolivat ristissä polvien ympärillä; ne olivat ruskeat, jäntevät ja\nmelko suuret ja ranteet olivat paksut ja voimakkaat. Hänen kauluksensa\noli auki eikä hän käyttänyt sellaista huivia kuin Ellenin tuntemat\nmiehet. Vihdoin Ellen uteliaisuutensa pakottamana rupesi tarkastelemaan\nJean Isbelin päätä ja kasvoja. Tämän päässä oli ohuesta turkiksesta\nvalmistettu lakki. Tukka oli suora, lyhyt ja sysimusta. Hänen ihonsa\nei ollut punertava, vaan tumma ja päivettynyt. Poskipäät eivät olleet\nniin ulkonevat eikä nenä niin kyömy kuin tavallisesti sellaisten\nvalkoisten miesten, jotka olivat puolittain intiaaneja. Jeanissa oli\nkuitenkin intiaaniverta. Sen huomasi hänen tummista, tarkkaavaisista,\nterävistä silmistään, melkein yhteenkasvaneista, suorista, tuimista\nkulmakarvoista ja sileiden kasvojen ankarasta välinpitämättömyydestä.\nHänen sivukuvansa oli suora ja selvä.\n\nEllen kuiskasi itsekseen: \"Arvostelin häntä oikein toissapäivänä. Jean\nIsbel on kaunein mies, mitä milloinkaan olen nähnyt... Senkövuoksi\ntulinkin tänne?\"\n\nHän painautui taaskin maahan ja pannen käsivartensa ristiin rinnalleen\netsi itselleen pienemmän tirkistysreiän, josta saattoi vakoilla\nIsbeliä. Ja hänen katsellessaan Jeania tuli uusia kysymyksiä hänen\nmieleensä. Miksi Jean oli palannut takaisin? Mikä oli Jeanin tarkoitus?\nTutustuminen ja ystävyys ei käynyt päinsä. Jean oli käyttäytynyt\nkohteliaasti, kunnioittavasti ja miellyttävästi häntä kohtaan siihen\nhetkeen saakka, jolloin oli suudellut häntä. Kaikki hänen tässä\nvillissä maassa tapaamansa miehet olivat raakoja ja rohkeita, ja\nuseimmat olivat tahtoneet mennä naimisiin hänen kanssaan, mutta\nepäonnistuttuaan siinä jatkaneet kuitenkin hellää huomaavaisuuttaan,\njoka ei ollut kovin imartelevaa eikä kunniallistakaan. He olivat pahoja\nmiehiä, ja seurustelu heidän kanssaan oli jäähdyttänyt hieman hänen\ntunteellisuuttaan. Mutta tämä Jean Isbel oli varmaankin kunnonmies.\nEllen koetti olla rehellinen ja arvostella häntä oikeudenmukaisesti.\nJean oli kyllä suudellut häntä raa'asti ja väkivaltaisesti, mutta hänen\nsuutelonsa ei ollut tuntunut loukkaavalta. Se Ellenin täytyi tunnustaa.\nHän muisti Jeanin rehellisen hämmästyksen, häpeän ja masentumisen,\nkun tämä oli koettanut kömpelösti selittää tekonsa syitä. Samalla hän\nmuisti äkillisen muutoksen, joka miehessä oli tapahtunut, kun Ellen oli\nsanonut: \"Ah, minua on suudeltu ennenkin!\" Ellen oli iloinen, että hän\noli sanonut niin. Mutta olikohan hän sittenkään oikein iloinen?\n\nHän katseli Jeania. Tämä oli kääntynyt siten, että aurinko paistoi\nhänen kasvoihinsa, jolloin Ellen näki hänen silmiensä pistävän\nhehkun. Jean kuunteli. Odottiko Jean häntä? Ellen koetti rauhoittaa\ntunteittensa myrskyä. Hän tunsi itsensä hyvin nuoreksi, ujoksi ja\nkummalliseksi, ja koko ajan hän oikeastaan vihasi Jeania, koska\ntämä nähtävästi odotti hänen tuloaan. Jean nousi usein kävelemään,\nkatsoi länteen painuvaa aurinkoa ja pudisti päätään. Sitten hän taas\nistuutui. Hän näytti kiveen hakatulta patsaalta ja oli Ellenin mielestä\nkummallisesti yksinäisen ja surullisen näköinen. Ajattelikohan Jean\ntuota surkuteltavaa taistelua, jonka johtajaksi hänet oli valittu\n-- miettikö hän sen aiheuttamia hyödyttömiä tuskia ja vihaa? Ellen\nnäytti lukevan hänen ajatuksensa ja heltyi. Hän tunsi olevansa\nsuruissaan Jeanin vuoksi. Mitähän, jos Jean olikin rakastunut häneen.\nEllen muisti Jeanin kiinnostuksen, ihmettelyn ja ihailun, ja hänen\nloistavan katseensa. Ja Eilenkin oli pitänyt Jeanista, kunnes tämä\noli ilmoittanut nimensä. \"Mitä nimi vaikuttaa asiaan?\" tyttö mutisi.\n\"Hän on kyllä Isbel -- mutta voi siitä huolimatta olla suurenmoinen ja\njalo... Ah, vihaan häntä joka tapauksessa.\"\n\nEllen tunsi äkkiä kylmien väreiden puistattavan ruumistaan. Isbelin\nläpitunkeva katse oli suunnattu suoraan hänen piilopaikkaansa kohti.\nHänen sydämensä lakkasi sykkimästä. Jos vain Jean näkisi hänet, kuolisi\nhän häpeästä. Tämä teräväsilmäinen ja tarkkakuuloinen intiaani saattoi\nehkä nähdä hänen pensasten suojaamaan piilopaikkaansa ja kuulla hänen\nsydämensä sykinnän. Hän tunsi ääretöntä huojennusta nähdessään Jeanin\nkääntyvän pois ja rupeavan kävelemään jyrkänteen laidalla pää kumarassa\nja kädet selän takana. Äkkiä hän kääntyi katsomaan länteen ja hänen\nkasvoihinsa sattuvasta valosta Ellen näki auringonlaskun lähestyvän.\nKalkkunat alkoivat kotkottaa kauempana harjanteella.\n\nIsbel meni hevosensa luo ja irroitti jotakin satulan takaa. Kun hän\npalasi, näki Ellen hänen kantavan pientä paperiin kiedottua kääröä.\nSitten hän lähti kävelemään Ellenin leiriä kohti ja katosi hetkisen\nkuluttua metsään.\n\nEllen makasi hetkisen hämmentyneenä paikallaan. Minne Jean Isbel oli\nlähtenyt? \"Onpa tämä kummallista\", hän tuumi. \"Mitä hänellä oli tuossa\nkäärössä? Mitä hän aikoo sillä tehdä?\"\n\nEllen olisi kovin halukkaasti hiipinyt hänen jälkeensä metsään\nsaadakseen selville hänen tarkoituksensa, mutta Jeanin maine vaikutti\nhäneenkin, joten hän ei uskaltanut ryhtyä kilpailemaan viekkaudessa\ntämän kanssa. Parasta oli odottaa, kunnes hän palaisi hevosensa luo.\nPäätettyään näin Ellen painautui jälleen piiloonsa ja alkoi uteliaana\nmiettiä äskeistä tapahtumaa. Pikemmin kuin hän oli odottanutkaan\nJean palasi metsästä tyhjin käsin. Hän ei ollut ottanut pyssyäänkään\nmukaansa, joten hänellä ei todellakaan näyttänyt tänään olevan\nmitään vihamielisiä aikomuksia. Ellen näki hänen kävelevän nopeasti\nhevosensa luo, irroittavan marhaminnan ja nousevan satulaan. Hänen\nnuolimaisen suoran vartalonsa jäntevä notkeus ja sulo tekivät syvän\nvaikutuksen Elleniin. Jean katsoi taakseen ikäänkuin painaakseen\nmieleensä jyrkänteen ulkomuodon ja ratsasti pois. Ellen katseli hänen\npoistumistaan. Mikä vaivasi häntä itseään? Hän tunsi huojennusta, mutta\njotakin oli sittenkin hullusti.\n\nEllen käveli nopein askelin leiriä kohti. Aurinko laski. Pitkiä\nkultaisia viiruja tunkeutui metsään, sitten ne vaalenivat ja katosivat.\nMäntyjen ja kuusien latvat muuttuivat kullan-värisiksi. Käheä-ääninen\nvanha kalkkunakukko kaakatti jossakin ja naaraskalkkunat vastasivat\nsiihen hiljaisemmin. Ellen oli aivan hengästynyt tullessaan perille.\nPari tavarakääröä ja kaksi lurppakorvaista aasia ilmaisivat hänelle,\nettä Antonio oli saapunut. Sepä oli hyvä uutinen. Hän kuuli vuonien\nmääkynän ja tiukujen kilinän yhä lähempää. Ja hän oli iloinen\ntietäessään paimenien olleen poissa leiristä Isbelin käydessä siellä.\n\nKatsahtaessaan telttaansa hän huomasi heti käärön, jota Isbel\noli kantanut. Se oli hänen vuoteellaan. Ellen tuijotti siihen\nhämmästyneenä. \"Kuinka hän julkeaa!\" tyttö huudahti vihoissaan,\npotkaisten käärön pois teltasta. Antaen pidätetylle raivolleen vallan\nhän aikoi potkia sen savuavaan nuotioon saakka, mutta ei kuitenkaan\ntehnyt niin. Hän antoi sen lojua maassa.\n\nPepe ja Antonio tulivat näkyviin ajaen edellään kisailevaa villaista\nkatrasta. Ellen ei halunnut näyttää heille kääröä, vaan potkaisi\nsen takaisin telttaan halveksien itseään, mutta kuitenkin jo hieman\nlauhtuneena. Mitähän siinä oli? Hän tirkisti telttaan suunniltaan\nuteliaisuudesta. Tuollaisia sieviä hyvin sidottuja kääröjä ei usein\nnähty Tonto-alangossa. Ellen päätti odottaa, kunnes illallinen\nsyötäisiin, ja heittää sen sitten aukaisemattomana tuleen. Hänestä oli\nyhdentekevää, mitä se sisälsi? Siinä oli nähtävästi jokin lahja. Hän\nuskotteli olevansa hyvin vihainen julkealle Isbelille, joka uskalsi\ntuoda hänelle lahjoja.\n\nIloinen ja hyväntuulinen Antonio oli palannut vaiteliaana ja synkkänä\ntakaisin. Hän sanoi lammaspaimenen ammatin muuttuneen nykyään kovin\nvaaralliseksi rauhaa rakastaville meksikolaisille. Antonio oli\nkuullut jotakin, mitä ei halunnut kertoa. Ellen auttoi illallisen\nvalmistuksessa ja söi vaieten ateriansa. Hänelläkin oli omat huolensa.\nAntonio ilmoitti Ellenin isän määränneen, ettei Ellen saisi lähteä\nratsastamaan kotiinsa pimeässä. Illallisen jälkeen poistuivat paimenet\nomiin telttoihinsa jättäen Ellenin leirinuotion ääreen. Hän haki nyt\nkäärön aikoen polttaa sen, mutta naisellinen uteliaisuus kiusasi häntä.\nHän ei malttanut olla kopeloimatta ja puristelematta kääröä ja lopulta\nhän repäisi yhden nurkan auki. Hän huomasi muutamia lyijykynällä\nkirjoitettuja sanoja. Kumartuen lähemmäksi liekkejä hän luki: \"Annie\nsiskolleni!\" Ellen katseli suurta rohkeaa käsialaa, joka oli selvää\nja kaunista. Äkkiä hän repäisi päällimmäisen paperin pois. Toiseen\npaperiin painetuista sanoista hän sai selville käärön olevan peräisin\njostakin San Franciscon kaupasta. \"Hän toi varmaankin kotiinsa paljon\nlahjoja omaisilleen -- lapsille ja sisarelleen\", mutisi Ellen. \"Kuinka\nhyvä hän on! Hän oli tietysti tarkoittanut tämän Annie sisarelleen,\nolipa tässä sitten mitä tahansa. Hyväinen aika, Annie on varmaankin\ntuo mustasilmäinen tyttö, jonka tapasin ja josta pidin niin paljon,\nennenkuin tiesin hänen olevan Isbeleitä... Hänen sisarensa!\"\n\nEllen vei käärön toisen kerran telttaansa. Hän ei hennonnut vielä\npolttaa sitä. Hellä-äänisen, ystävällisen ja kauniin Isbelin tytön\nmuisto haihdutti hänen vihansa. \"Ihmettelenpä, onko Jean sisarensa\nkaltainen\", Ellen mietiskeli. \"Hän on ainakin sisarensa näköinen. On\nikävää, että he kuuluvat sellaiseen perheeseen, joka tuhosi isäni.\"\n\nEllen meni vuoteeseen avaamatta tai polttamatta kääröä, mutta hänen\nsuureksi harmikseen se oli aina tiellä, asettuipa hän millaiseen\nasentoon tahansa. Pienessä teltassa oli hyvin vähän tilaa. Ensin\nhän asetti käärön vuoteen pääpuoleen pyssyn viereen, mutta kun hän\nkääntyi, kosketti hänen poskensa siihen. Hän vavahti, kuin olisi häntä\npistetty jollakin. Hän siirsi sen toiseen paikkaan, mutta silloin osui\nhänen kätensä siihen. Vihdoin hän heitti sen vuoteen jalkopäähän,\nmutta sielläkin tästä vastenmielisestä ja salaperäisestä lahjasta oli\nvastusta.\n\nLopulta hän nukkui nähden unta, että käärö oli hyväilevä käsi, joka\nhapuili hänen kättään, puristaen sitä hellästi ja voimakkaasti. Kun\nhän heräsi, tuntui hänen oikea kämmenensä omituiselta. Se oli kostea,\nsykähtelevä ja kuuma. Hän valvoi. Yö oli pimeä ja tyyni, hiljainen\ntuuli humisi männyissä, joskus kilahti lampaan tiuku. Ellen tunsi\nolevansa hyvin pieni ja yksinäinen levätessään siinä synkän metsän\nkeskellä, ja hänen ajatuksensa olivat nyt aivan toisenlaiset kuin\nkirkkaalla päivällä. Viha, ylpeys ja suuttumus olivat haihtuneet. Hänen\nmieleensä tuli hellempiä ja ystävällisempiä muistoja ja tunteita kuin\npitkiin aikoihin. Mikään ei kiusannut ja pahoittanut hänen mieltään\nniin kovasti kuin lapsuuden iloisten ja onnellisten päivien, suloisen\näidin ja vanhan kodin muisteleminen. Sitten hänen ajatuksensa palasivat\nIsbeliin ja hänen lahjaansa. Siitä oli kulunut jo vuosia, kun joku\noli antanut hänelle lahjan. Millainen tämä mahtoikaan olla? Se oli\nsamantekevää, mutta ihmeellisintä oli, että Jean Isbel oli tuonut sen\nhänelle.\n\nTytön tunteet olivat vielä aamullakin hyvin vaihtelevat. Vihdoin\nhän kietoi inhoittavan käärön huopapeitteisiinsä päättäen viedä sen\nkotiinsa ja luovuttaa sen siellä liekkien saaliiksi. Antonio sitoi\nhänen tavaransa aasin selkään. Ellenillä ei ollut hevosta ja hänen oli\nsenvuoksi pakko kävellä monta kilometriä päästäkseen isänsä karjataloon.\n\nHän lähti reippaasti astumaan taluttaen aasia ja kantaen pyssyään. Pian\nhän oli syvällä tuoksuvassa metsässä. Aamu oli kirkas ja niin kylmä,\nettä auringon valaisema ruoho kimalteli kuin timanttimatto. Ellen\ntunsi uutta, kummallisen kiihkeää elämänhalua. Hänen nuoruutensa vaati\nosansa, se sykähteli ja kaipasi. Hän hyräili jotakin vanhaa laulua ja\njokainen askel antoi hänelle uutta iloa, ikäänkuin se olisi vienyt\nhänet lähemmäksi tulevaa onnea. Hänen sydämensä sykki kovasti hänen\nrinnassaan ja hän käveli kuin unissaan.\n\nSuuret, harmaat, valkohäntäiset oravat puikkelehtivat tien poikki,\nkiisivät neulasten peittämää maata pitkin hypähtäen puihin, joista\nsitten katselivat hänen kulkuaan. Äänekkäät punaiset oravat\nnarskuttivat ja juttelivat hänelle. Viidakoista kuului kalkkunoiden\nkaakatusta, ja siniset närhit kirkuivat puiden latvoissa.\n\nVaipuneena onnellisiin haaveiluihin Ellen saapui tielle, joka vei\nChevelon kanjonin villeihin viidakkoihin. Tie muuttui vaikeakulkuiseksi\nja haaveiluun vähemmän soveltuvaksi. Haaveet haihtuivat vihdoin\nkokonaan ja hän tunsi ahdistusta, kuten aina ennenkin, palatessaan\nisänsä karjataloon. Hän lähestyi sitä vastahakoisena ja katkeran\ntyytymättömänä, tuntien, ettei kaikki ollut niinkuin pitäisi.\n\nKanjonin laidassa pienellä tasaisella niityllä oli yksihuoneinen ruma\nhirsimaja, jonka kattoa koristi kallistunut punainen savupiippu. Tässä\nasui kummallinen vanha mies. Hänen nimensä oli John Sprague ja hänen\ntoimenaan oli aasien kasvattaminen. Hänellä ei ollut lampaita, ei\nkarjaa, hevosia eikä edes koiraakaan. Huhu kertoi, että Sprague oli\nkullanhakija, yksi niistä monista, jotka hakivat täältä kadonnutta\nkultakaivosta. Sprague tunsi tarkkaan koko seudun. Black Buttesta\nCibiqueen ja Chevelon Buttesta Reno Passiin saakka hän tunsi jokaisen\ntien, kanjonin, harjanteen ja lähteen, ja kykeni löytämään nämä paikat\npimeimpinäkin öinä. Mutta kuuluisaksi hän oli tullut aasinkasvattajana,\nsillä hän kasvatti vain mustia aaseja, joilla oli valkoinen piirto\npäässä. Nämä aasit olivat alangon hienointa rotua ja hyvin haluttuja.\nSprague myi niitä joka vuosi ja oli lahjoittanut yhden Ellenillekin.\nTämä vanhus oli Ellenin ainoa ystävä.\n\nJohn-eno oli ollut vierailulla Grass-laaksossa silloin, kun Ellen oli\nlähtenyt Partaalle. Siksipä tyttö nyt ilostuikin nähdessään sinisen\nsavun kiemurtelevan hitaasti vanhasta piipusta ja kuullessaan aasien\nepäsointuista kiljuntaa. Kun hän tuli aukiolle, huomasi Sprague hänet\nmajansa ovelta.\n\n\"Hei, John-eno!\" tyttö huusi.\n\n\"Kas, Ellenkö sieltä tuleekin!\" vastasi vanhus sydämellisesti. \"Kun\nnäin piirtopäisen aasin, arvasin heti, kuka sitä talutti. Missä olet\nollut, tyttö?\"\n\nSprague oli pieni kumarainen mies, harmaatukkainen ja -partainen.\nHänen ovelat vanhat silmänsä katsoivat punaisten poskien yläpuolelta\nystävällisesti Elleniin. Tämä ei pitänyt ukon harmaan parran\ntupakkatäplistä eikä hänen likaisista, risaisista, pahalta haisevista\nvaatteistaan, mutta oli luopunut hyödyttömistä kokeistaan taivuttaa\nukkoa suurempaan puhtauteen.\n\n\"Olen paimentanut lampaita\", Ellen vastasi; \"mutta missä sinä olet\nollut, eno? Kaipasin sinua lähtiessäni Partaalle.\"\n\n\"Lähdin hankkimaan hieman ruokaa, mutta viivyinkin Grass-laaksossa\nkauemmin kuin aioin. Mutta se olikin luonnollista, kun ajatellaan --\"\n\n\"Mitä?\" kysyi Ellen, kun vanhus vaikeni.\n\nSprague kaivoi esille mustan piipun liivinsä taskusta ja alkoi\nsormillaan puhdistaa sen koppaa. Hän katsoi Elleniin vakavasti ja\nystävällisesti, miltei säälien. Ellen tahtoi kuulla uutisia kylästä.\n\n\"No, tulehan ensin sisään ja istuudu\", Sprague sanoi.\n\n\"Ei, kiitoksia\", vastasi Ellen istuutuen hakkuupölkylle. \"Kerro\nminulle, eno, mitä laaksossa tapahtuu.\"\n\n\"Ei mitään ole vielä tapahtunut, mutta huhuillaan kaikenlaista.\"\n\n\"Hm! Siellä on aina juoruiltu\", Ellen sanoi halveksivasti.\n\"Grass-laakso on ilkeä, juoruinen, inhoittava paikka!\"\n\n\"Ellen, syttyy sota -- vanhassa Tonto-alangossa syttyy verinen sota\",\nSprague jatkoi vakavasti.\n\n\"Sotako?... Keiden välillä sitten?\"\n\n\"Isbelien ja heidän vihollistensa. Luullakseni ovat useimmat laakson\nasukkaat ja ainakin kaikki karjanomistajat vanhan Gassin puolella,\nkuten Blaisdell, Gordon, Fredericks, Blue -- ja monet muut.\"\n\n\"Miksi he aloittavat sodan?\" Ellen kysyi tiukasti.\n\n\"No niin, kerrotaan peittelemättä, että lammastarhurit pakottavat\nheidät sotaan. Mutta on varomatonta puhua tästä.\"\n\n\"John-eno, voit pelkäämättä kertoa minulle kaikki\", Ellen sanoi, \"en\nanna sinua milloinkaan ilmi. Olet aina ollut hyvä ystäväni.\"\n\n\"Tahdon aina ollakin, Ellen\", Sprague vastasi nyökäyttäen harmaata\npäätään. \"Ei ole lainkaan helppoa pitää sinusta minun tavallani\nja vaieta... Haluaisin tietää erään asian. Onko sinulla jossakin\nsukulaisia, joiden luo voisit matkustaa odottamaan, kunnes sota on ohi?\"\n\n\"Ei. Kaikki sukulaiseni ovat täällä, mikäli tiedän.\"\n\n\"Entä ystäviä?\"\n\n\"John-eno, minulla ei ole ketään\", vastasi Ellen surullisesti, painaen\npäänsä kumaraan.\n\n\"Kuinka tämä pahoittaakaan mieltäni! Toivoin sinun voivan matkustaa\njonnekin.\"\n\nEllen kohotti kasvonsa. \"Et suinkaan luule minun lähtevän pakoon, jos\nisäni on pakko ryhtyä taisteluun?\" hän tiuskaisi.\n\n\"Toivon sinun lähtevän.\"\n\n\"Olen Jorth!\" Ellen sanoi synkästi, painaen jälleen päänsä kumaraan.\n\nSprague nyökäytti vakavasti päätään. Hän oli nähtävästi hyvin\nhuolissaan Ellenin vuoksi.\n\n\"Etkö tahtoisi lähteä pois minun kanssani?\" hän kysyi. \"Voisimme paeta\nMazatzalin vuoristoon ja elää siellä taisteluiden loppuun saakka.\"\n\n\"Kiitoksia vain, John-eno. Olet ystävällinen ja hyvä, mutta jään\nmieluummin isäni luo. Hänen huolensa ovat minunkin huoliani.\"\n\n\"Niinkö!... Arvasinhan sen... Ellen, mikä on kantasi tässä lammas- ja\nkarjakysymyksessä?\"\n\n\"Ajattelen, että se, mikä on luvallista toiselle, on luvallista\ntoisellekin. En pidä lampaista niin paljon kuin karjasta, mutta nythän\nei ole siitä kysymys. Laitumet ovat vapaita. Otaksu nyt, että sinulla\non karjaa ja minulla lampaita. Silloin meillä kumpaisellakin olisi\nyhtäläinen oikeus laiduntaa lampaitamme ja karjaamme missä tahansa.\"\n\n\"Aivan niin. Mutta kuinka silloin kävisi, jos ajaisit lammaslaumasi\nlaitumilleni ja ne söisivät ruohon niin tarkkaan, että karjani pitäisi\nsiirtyä muualle tahi kuolla nälkään?\"\n\n\"En tietenkään ajaisi laumojani sinun laitumillesi\", vastasi Ellen\nylpeästi.\n\n\"Olet nyt vastannut kysymyksen toiseen puoleen. Otaksu, että rosvot\novat varastaneet minulta paljon karjaa, mutta ei ainoatakaan lammasta.\nMitä siinä tapauksessa ajattelisit?\"\n\n\"Ajattelisin rosvojen varastavan mieluummin karjaa siksi, ettei\nlammasten varastaminen kannata.\"\n\n\"Aivan niin. Mutta etkö huomaisi siinä jotakin kummallista?\"\n\n\"En tiedä. Miksi kummallista? Mitä tarkoitatkaan, John-eno?\"\n\n\"Eikö mieleesi voisi lainkaan juolahtaa, että rosvot käyttäytyvät --\nsanokaamme hieman liian ystävällisesti lammastarhureita kohtaan?\"\n\nEllen tunsi äkkiä värisyttävää järkytystä. Veri kohosi hänen kulmiinsa\nja vapisten koko ruumiiltaan hän nousi seisoalleen.\n\n\"John-eno!\" hän huudahti.\n\n\"Sinun ei pidä kiihoittua noin hirveästi, tyttöseni. Istuudu, äläkä --\"\n\n\"Uskallatko vihjaista, että isäni on --?\"\n\n\"Ellen, en vihjaise mitään\", vanhus keskeytti, \"pyydän sinua vain\najattelemaan. Siinä kaikki. Olet jo kasvanut nuoreksi naiseksi, ja\nolet järkevä. Meitä odottavat kovat ajat, ja minusta tuntuu ilkeältä\nkatsella sinun sekaantumistasi leikkiin.\"\n\n\"Voi, kyllä sinä panetkin minut ajattelemaan\", Ellen vastasi\nkarvastelevat kyyneleet silmissään. \"Teet minut onnettomaksi. Ah,\ntiedän kyllä, ettei isästäni pidetä täällä karjamaassa! Mutta se on\nväärin. Hän rupesi lampaiden kasvattajaksi, mutta toivoisin, ettei\nhän olisi tehnyt sitä. Se oli erehdys. Isä kasvatti aina karjaa ennen\ntänne tuloamme, mutta hänellä oli vihollisia, jotka saattoivat hänet\nperikatoon, ja onnettomuudet ovat kaikkialla kohdanneet häntä... Mutta,\nJohn-eno, isäni on rehellinen mies!\"\n\n\"No, no, tyttöseni, tarkoitukseni ei ollut itkettää sinua\", sanoi\nvanhus hellästi, kääntäen syrjään huolestuneen katseensa. \"Viis siitä,\nmitä sanoin. Olen vanha hölmö. Kunpa sinä vain et olisi tyttö!... Kas,\nnyt puhuin jälleen pötyä. Ellen, mene rohkeasti tulevaisuuttasi vastaan\nja raivaa tie itsellesi. Siten pitää kaikkien nuorten tehdä. Ja se on\noikeaa taistelua, joka tekee ihmisistä oikeita miehiä ja naisia. Sinun\npitää vain tietää varmasti tahtosi. Toisin sanoen, sinun pitää etsiä\nolemuksestasi todellisin, rehellisin ja paras osa, puolustaa sitä\nja kuolla taistelussa sen puolesta. Olet jo nuori nainen ja vieläpä\nkirotun kauniskin. Senpävuoksi sinulla onkin enemmän vaikeuksia ja\nkovempi taistelu. Tämä maa ei ole suopea naiselle, jonka maineen juorut\novat tahranneet.\"\n\n\"En välitä juoruista?\" Ellen vastasi. \"Tiedän heidän luulevan minua\nhuonoksi naiseksi. En ole oikaissut heidän mielipiteitään, vaan\npikemminkin vakiinnuttanut niitä.\"\n\n\"Olet ollut väärässä, tyttöseni\", Sprague sanoi vakavasti. \"Ylpeyttä\nja sisua! Sinun ei pidä sallia kenenkään ajatella pahaa sinusta, vielä\nvähemmän kannustaa ketään siihen.\"\n\n\"Vihaan kaikkia laakson asukkaita\", Ellen huusi kiihkeästi.\n\"Vihaan heitä niin kovasti, että oikein nautin heidän pahoista\najatuksistaan!... Äitini oli jalointa texasilaista sukua ja minä olen\nhänen tyttärensä. Tiedän kyllä, _kuka olen!_ Senvuoksi en välitäkään\nalangon asukkaiden kehnoista, alhaisista epäluuloista. Ne osoittavat,\nmiten suuri ero on meidän välillämme, ja siitä minä riemuitsen.\"\n\n\"Ellen, olet villi, uppiniskainen tyttö\", vanhus sanoi ankarasti.\n\"Nyt on jälleen solvattu hyvää nimeäsi -- kunniaasi. Ja etkö itse ole\nantanut aihetta siihen?\"\n\nEllen tunsi kasvojensa kalpenevan ja veren syöksähtävän sydämeen.\nVanhuksen sanat vaikuttivat häneen kuin veitsen pisto. Niiden tarkoitus\nloukkasi verisesti hänen naisellisuuttaan. Hän seisoi ääneti tuijottaen\nukkoon, ruskeiden vapisevien käsien kohotessa rintaa kohti kuin\ntorjuakseen toista kuolettavaa iskua.\n\n\"Ellen\", huudahti Sprague käheästi, \"käsitit sanani väärin! En\ntarkoittanut sitä, mitä luulet, vannon sen... Ellen, olen vanha ja\ntöykeä. En ole tottunut naisiin, mutta rakastan ja kunnioitan sinua,\ntyttöseni, aivan kuin olisit oma lapseni... Ja _tiedän_, että olet\nkunnon tyttö.... Suo minulle anteeksi... Tarkoitin vain, että olet\nollut hieman ajattelematon.\"\n\n\"Ajattelematonko?\" Ellen kysyi katkerasti ja hiljaa.\n\n\"Hyvin ajattelematon ja sokea sen perusteella, että olet sallinut\nmiesten suudella ja hyväillä itseäsi, vaikka todellisuudessa olet jo\nnuori nainen.\"\n\n\"Niin olenkin\", Ellen kuiskasi.\n\n\"Miksi siis olet niin käyttäytynyt?\"\n\n\"En tiedä... en ajatellut sitä. Miehet eivät anna minun milloinkaan\nolla rauhassa, eivät milloinkaan. Väsyin siihen, että minun oli pakko\nalituisesti puolustautua heitä vastaan. Ja joskus, kun he olivat\nystävällisiä ja kun tunsin itseni yksinäiseksi, en välittänyt, vaikka\njoku heistä hieman hulluttelikin kanssani. En tullut ajatelleeksi\nseurauksia, en ainakaan sellaista mistä äsken puhuit... Saatuani kuulla\nmitä minusta puhuttiin, yllytin kiusallakin miehiä sellaiseen... Ah,\nolen -- olen varmaankin häpeämätön pieni lutka!\"\n\n\"Älä puhu niin\", vanhus sanoi tarttuen hänen käteensä. \"Ellen, olet\nvain nuori, yksinäinen ja katkera. Sinulla ei ole äitiä eikä ystäviä\n-- tovereina sinulla on vain raakoja miehiä. On oikein ihmeellistä,\nettä olet voinut pysyä viattomana. Mutta nyt ovat silmäsi auenneet,\nEllen. Ne ovat kauniit ja rohkeat, tyttöseni, ja jos vain seuraat\nniiden johtoa, voitat kaikki vaikeudet ja sinusta tulee onnellinen. Älä\nunohda sitä milloinkaan. Elämä on kyllä kovaa, Luoja paratkoon, mutta\nsellainen mies tahi nainen, joka etsii parhaimman itsestään ja auttaa\nsen kehittymistä, läpäisee elämänsä voitokkaasti.\"\n\n\"John-eno, sinä puhut niin ystävällisesti. Annat minulle toivoa.\nMaailmassa näyttää todellakin olevan niin vähän sellaista, minkä vuoksi\nkannattaa elää ja toivoa... Mutta minusta ei tule enää koskaan pelkuria\neikä ajattelematonta hölmöä. Etsin jonkun hyvän puolen itsestäni tahi\nluon sellaisen, enkä petä sitä milloinkaan, tulipa sitten mitä tahansa.\nMuistan sanasi. Uskon, että tulevaisuus on varannut minulle ihmeellisen\nkohtalon... Olen vasta kahdeksantoistavuotias. En varmastikaan vietä\nkoko ikääni täällä. Ehkä tämä uhkaava taistelu pyyhkäisee pois...\nEhkä jossakin maailmankolkassa on kiltti tyttö, joka haluaa ruveta\nystäväkseni -- sisareksi minulle... Ja ehkä joku mieskin, joka uskoo\nminusta hyvää, kaikista heidän puheistaan huolimatta.\"\n\n\"No niin, Ellen, nytpä muistui mieleeni asia, jonka halusin kertoa\nsinulle tullessani tänne... Kuulin eilen kapakassa sinua nimitettävän\nlutkaksi. Mutta siellä sattui olemaan mies, joka ryhtyi taistelemaan\npuolestani. Hän oli vähällä tappaa erään miehen ja pakotti toisen\nperuuttamaan heti sanansa. Ja hän säikäytti kovasti koko joukkoa.\"\n\nVanha John Sprague pudisti harmaata päätään ja nauroi katsoen Elleniin\nniin iloisesti, kuin muisto siitä, mitä hän oli nähnyt, lämmittäisi\nhänen sydäntään.\n\n\"Sinäkö?\" Ellen kysyi vapisten.\n\n\"Minäkö? Mitäpä minusta. Ellen, se mies oli vikkelä kuin kissa ja hänen\nliikkeensä ja sanansa olivat kuin salaman leimauksia.\"\n\n\"Kuka hän oli?\" Ellen kuiskasi.\n\n\"Eräs juuri näille seuduille saapunut vieras -- muuan Isbel. Jean\nIsbel.\"\n\n\"Ah!\" Ellen huudahti heikosti.\n\n\"Kapakassa, joka oli täynnä miehiä -- lammastarhurien ystäviä ja\nJorthin puoluelaisia -- Jean Isbel suuttui, koska Ellen Jorthista\nlausuttiin loukkaavia sanoja.\"\n\n\"Ei suinkaan!\" Ellen huudahti kauhistuneena..\n\n\"Kyllä, ja sinulle on hyödyllistä kuulla koko juttu.\"\n\n\n\n\nV\n\n\nVanha John Sprague kertoi:\n\n\"Oleskelin Greavesin kaupan läheisyydessä melkein pari päivää ja\nkuulin paljon asioita. Muutamat niistä olivat vain vanhojen miesten\njaarituksia, mutta sain kuitenkin selville eräitä Grass-laaksoa\nkoskevia asioita. Eilen aamulla kuormitin aasejani Greavesin\ntakapihalla enkä hätäillyt kannellessani elintarpeita kaupasta sinne.\nKun menin sisään viimeisen kerran, näin siellä oudon, pulskan miehen,\njolla oli yllään hirvennahkainen puku. Hänen tukkansa oli musta kuin\naasien karva, kasvonsa tummat ja silmänsä terävät -- hän muistutti\nylimalkaan intiaania. Hänen pyssynsä oli noita uusia winchestereitä\nja sitten hänellä oli mukanaan käärö, jota hän suojeli tarkasti. Hän\noli kiinnittänyt uumilleen vyön ja siihen pistettyä suurta veistä\nhän kantoi samalla tavalla kuin rajaseutujen vakoojat ja intiaanit\nseitsenkymmenluvulla. Se oli oudonnäköistä. Ja kaikki huomasivat suuren\nkuudestilaukeavan, jota hän kantoi texasilaiseen tapaan. No niin,\nen aavistanut lainkaan, että tämä mies oli Isbel, ennenkuin kuulin\nGreavesin mainitsevan hänen nimensä.\n\n\"'Isbel', Greaves sanoi, 'rahanne eivät kelpaa täällä. En myy teille\nmitään'.\n\n\"'Luulisinpa kelpaavan', nuori mies vastasi heittäen muutamia kiliseviä\nkultakolikoita myyntipöydälle. 'Eikö tämä ole kauppa? Haluan hihnan'.\n\n\"Greaves näytti ärtyisältä. Olin pitänyt häntä silmällä noina\npäivinä. Hän ei ollut nukkunut juuri lainkaan. Vuoteeni oli näet\naivan kaupan takana ja kuulin, kuinka miehiä tuli yöllä hänen\nluokseen neuvottelemaan hänen kanssaan. Suunnitelmat eivät nähtävästi\ntyydyttäneet häntä. Ja päättelin, ettei nuoren Isbelin näkeminen\nilahduttanut Greavesin kipeitä silmiä. Mutta hän ei kiinnittänyt enää\nhuomiota Isbeliin, vaan käyttäytyi, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan\nIsbelin pyytävän hihnaa.\n\n\"Jäin silloin kauppaan. Siellä oli paljon miehiä, joita olin puhutellut\nja joista tunsinkin muutamia. Korttia lyötiin ja samalla tietysti\njuotiin. Huomasin pian, että yleinen mielipide oli vihamielinen\nIsbelille. Hänkin huomasi sen heti, mutta ei poistunut. Näin meidän\nkesken sanoen tunnustan hieman mieltyneeni häneen, ja pidin häntä\nsilmällä niin tarkasti kuin suinkin, salavihkaa. Muutkin menettelivät\nsamalla tavalla, josta huomasin, että he kaikki olivat lammastarhureita\ntahi näiden ystäviä. Edellisenä päivänä olin kuullut puhuttavan paljon\nnuoresta Isbelistä, ja kun näin hänet, oli minun pakko myöntää hänet\nmaineensa veroiseksi.\n\n\"No niin, hetkisen kuluttua tuli kauppaan pari uutta miestä. Tunsin\nheidät molemmat, ja minun täytyy surukseni ilmoittaa, että sinäkin\ntunnet heidät. Aion näet nyt kertoa sellaista, mikä järkyttää sinua.\nToinen miehistä oli isäsi meksikolainen työnjohtaja, Lorenzo, ja toinen\noli Simm Bruce. Bruce ei ollut luullakseni juovuksissa, mutta oli\nkuitenkin jonkunverran nauttinut punaista viinaa. Nähdessään Isbelin\nhän alkoi heti pöyhistellä ja pullistella kuin vanha hullaantunut\nkalkkunakukko.\n\n\"'Greaves', hän sanoi, 'jos tuo mies on Jean Isbel, en ole sinulle\nlainkaan kiitollinen hankkimastasi seurasta'. Ja hän viittasi\nkursastelematta Isbeliin. Greaves katsahti häneen tuimasti ja\närtyisästi sanoen halveksivasti: 'No niin, Simm, meillä ei ollut juuri\nvalinnan varaa. Hän on Jean Isbel. Ehkä sinä voit saada hänet uskomaan,\nettei hänen seuraansa eikä rahojaan kaivata täällä!'\n\n\"Jean Isbel istuutui myyntipöydälle ja katseli jokaista, mutta ei\nsanonut mitään. Mutta hän katseli Brucea sellaisella tavalla, että\nodotin tapahtuvaksi mitä hyvänsä. Olen aikoinani pitänyt silmällä monia\nmiehiä ja tunnen tilanteet. Bruce kaatoi itselleen kovan ryypyn ja\nmaleksi sitten lattian poikki Isbelin eteen.\n\n\"'Oletko sinä Jean Isbel, vanhan Gass Isbelin poika?' hän kysyi\nperäytyen hieman ja kohauttaen vyötään.\n\n\"'Kyllä, sir, se on nimeni', Isbel vastasi kauniisti ja kohteliaasti.\n\n\"'Nimeni on Bruce. Kasvatan lampaita täällä ja olen Kurnel Lee Jorthin\nliikkeen osakas'.\n\n\"'Miten voitte, herra Bruce?' Isbel sanoi kohteliaasti ja tyynesti.\nBruce silmäili joukkoa, joka kuunteli ja katseli. Hän horjui lähemmäksi\nIsbeliä.\n\n\"'Kuulin sinun tulleen tänne Tontoon karkoittamaan meidät\nlammastarhurit pois laitumilta. Onko se totta?'\n\n\"'Olette kuullut väärin', Isbel vastasi tyynesti. 'Tulin\ntyöskentelemään isälleni, ja työn laatu riippuu siitä, mitä tapahtuu.'\n\n\"Brucen kasvot alkoivat punastua ja hän pudisteli uhkaavasti nyrkkiään\nIsbelin edessä. 'Sanon sinulle, Kyömynokka --' ja kun hän keskeytti\nvetääkseen henkeä, sanoi Greaves: 'Simm, luulen, että Kyömynokka on\nhänelle sopiva nimi.' Joukko nauroi ja Bruce jatkoi: 'Sanon sinulle,\nKyömynokka, että on jo tapahtunut sellaista, että sinun on parasta\nlaputtaa tiehesi Arizonasta'.\n\n\"'Ette suinkaan tarkoita totta. Mitä esimerkiksi?' kysyi Isbel äkkiä\nivallisesti.\n\n\"Bruce puhisi ja syljeskeli. 'Mitäkö on tapahtunut? Hyväinen aika,\nsinä kirottu sekarotuinen, saat lähteä täältä tiehesi siksi, että olet\nhakkaillut Ellen Jorthia. Sellainen ei käy päinsä tässä maassa. Ja\nainakin Isbelille se on aivan mahdotonta!'\n\n\"'Olette valehtelija!' Isbel huusi loikaten alas pöydältä kuin suuri\nkissa. Kuulin hänen intiaanikenkiensä kopsahtavan pehmeästi lattiaan,\nja olin varma siitä, että hän oli yhtä vaarallinen kuin nopeakin. Mutta\nhänen äänensä ja ulkomuotonsa eivät muuttuneet ollenkaan.\n\n\"'En ole valehtelija!' Bruce huusi. 'Pakotan sinut peruuttamaan sanasi.\nVoin todistaa puheeni... Sinut nähtiin Ellen Jorthin seurassa Partaalla\ntoissapäivänä. Sinua pidettiin silmällä. Olit hänen seurassaan ja\nmielistelit, vieläpä suutelitkin häntä... Ja olen tullut sanomaan\nsinulle, Kyömynokka, että olet merkitty mies näillä laitumilla'.\n\n\"'Kuka minut näki?' Isbel kysyi tyynesti ja kylmästi. Huomasin hänen\nkasvojensa kalvenneen.\n\n'Et voi väittää, että tämä olisi valhetta', Bruce huusi heiluttaen\nkäsiään. 'Et arvannutkaan, että Lorenzo näki sinut, seurasi sinua\nja piti sinua silmällä.' Bruce viittasi nauravaan meksikolaiseen.\n'Lorenzo on Kurnel Jorthin työnjohtaja. Hän näki sinun kosiskelevan\nEllen Jorthia, ja kun hän kertoo sen Kurnelille ja Tädille ja Jackson\nJorthille, -- on helvetti sinulle viileämpi paikka kuin Tonto'.\n\n\"Greaves ja hänen miehensä olivat tulleet lähemmäksi ja olivat\näärettömästi mielissään tästä metelistä. Huomasin kuitenkin heidän\npysyttelevän tarpeellisen välimatkan päässä -- pelosta, että Isbel\ntekisi jotakin... No niin, Isbel käänsi katseensa Lorenzoon. Sitten hän\nyhdellä nykäyksellä tempaisi hänet luokseen. Lorenzo lakkasi nauramasta\nja alkoi näyttää hieman sairaalta, mutta oli selvää, että hänellä oli\noikeus puolellaan.\n\n\"'Sanot nähneesi minut?' Isbel kysyi.\n\n\"'Si, sennor', Lorenzo vastasi.\n\n\"'Kerro, mitä näit'.\n\n\"'Näin sennorin ja sennoritan. Olin piilossa manzanitapensaikossa.\nNäin sennoritan pitävän kauniista sennorista hyvin paljon. Hän nautti\nsennorin suutelosta. Hän --'\n\n\"Silloin Isbel iski pientä meksikolaista suulle. Ja se olikin isku!\nLorenzo lensi myyntipöydän yli ja lysähti lattialle kuin halkotaakka,\neikä noussut enää.\n\n\"'Herra Bruce', Isbel sanoi, 'ja te muut, jotka kuuntelitte\nmeksikolaisen valheita, tunnustan teille kohdanneeni Ellen Jorthin. Ja\nmenetin itsehillintäni vihdoin niin kokonaan, että suutelin häntä...\nMutta se oli vain sattuma enkä aikonut loukata häntä. Pyysin anteeksi\nja koetin selittää mieletöntä tekoani... siinä kaikki. Meksikolainen\nvalehteli. Ellen Jorth oli niin ystävällinen, että opasti minut tielle.\nKeskustelimme hetkisen ja silloin jouduin pyörälle päästäni, koska hän\noli nuori, kaunis ja suloinen. Hän oli ehdottomasti viaton. Tuo kirottu\nmeksikolainen valehteli häikäilemättömästi kertoessaan hänen pitäneen\nminusta. Hän päinvastoin inhosi minua, niin hän ainakin sanoi, ja kun\nhän kuuli, että olen Jean Isbel, käänsi hän minulle selkänsä ja meni\ntiehensä'.\"\n\nPäästyään tähän kohtaan vanhus keskeytti kertomuksensa hetkeksi.\nNäiden tapahtumien kuvaileminen huvitti Spragueta äärettömästi. Hän\noikein hehkui innosta. Ja mitä taasen Elleniin tulee, oli jännitys\nmykistyttänyt hänet kokonaan. Hän odotti vain saadakseen kuulla\nkertomuksen loppuun saakka ja pyysi Spragueta kiirehtimään.\n\n\"Toivoisin voivani sivuuttaa seuraavan luvun ja kertoa vain viimeisen\",\nvanhus virkkoi huolestuneesti laskien raskaan kätensä hänen\nkädelleen. \"Simm Bruce purskahti äänekkääseen nauruun... 'Kuulehan\nnyt, Kyömynokka!' hän huusi loukkaavasti, 'olemme liian kokeneita\nlammastarhureita antaaksemme peittää villalla silmiämme. Tiedämme\naikeesi Ellen Jorthia kohtaan. Olit tyhmä ilmoittaessasi hänelle\nolevasi Jean Isbel'.\n\n\"'Miten niin?' Jean kysyi.\n\n\"'Käyttäydyit kovin tyhmästi, jos aikomuksesi oli päästä Ellen Jorthin\nrakastajaksi', Bruce sanoi ivallisesti, 'sillä ellet olisi lähtenyt\ntiehesi, olisi se käynyt helposti päinsä'.\n\n\"Brucen tarkoitus oli selvä, miehet purskahtivat nauruun. Isbel\ntarkasteli heitä kutakin erikseen, ja kääntyen sitten Greavesin puoleen\nhän sanoi harkitusti: 'Bruce ansaitsee pienen läksytyksen. Arvaan, että\nolette lammastarhurien ja Jorthin puolella lammaslaidunkysymyksessä'.\n\n\"'Olet oikeassa, Kyömynokka', vastasi Greaves kuivasti. Hän ojensi\npitkän käsivartensa toisia miehiä kohti, ikäänkuin ilmoittaakseen, että\nleikki oli nyt alkanut.\n\n\"'Hyvä on, olette siis kaikki Jorthin puoluelaisia. Eikö teistä kellään\nole mitään sanottavaa Ellen Jorthin puolustukseksi? Vannon teille\nmeksikolaisen valehdelleen'.\n\n\"Muutamat miehet nauroivat jälleen, mutta eivät enää niin äänekkäästi,\nja huoneessa alkoi kuulua hermostunutta jalkojen siirtelemistä. Isbel\noli hieman omituisen näköinen. Hänen niskansa oli paisunut kaulusta\nkorkeammalle, ja hänen silmänsä näyttivät hehkuvilta mustilta hiililtä.\nGreaves levitti jälleen suuret kätensä kuin pestäkseen ne puhtaiksi\nkoko jutusta.\n\n\"'Kun naiset tulevat kysymykseen, heitän korttini pois enkä missään\ntapauksessa ryhdy pelaamaan sellaisen villikissan kuin Jorthin tytön\npuolesta', Greaves sanoi kylmästi ja vakavasti. 'Mutta Brucen pitäisi\ntuntea hänet. Täällä liikkuvista huhuista ja hänen omista puheistaan\npäättäen Ellen Jorth on ollut hänen rakastajattarenaan pari vuotta'.\n\n\"Silloin Isbel kääntyi Bruceen, ja jalkani alkoivat vapista.\n\n\"'Sanokaa se minullekin!' hän huusi.\n\n\"'Hän on minun ja senvuoksi aion karkoittaakin sinut pois näiltä\nlaitumilta'.\n\n\"Isbel hyökkäsi Brucen kimppuun. 'Sinä kirottu juopunut roisto!\nSinä ilkeäkielinen valehtelija!... Olen kyllä Isbel, mutta et voi\nloukata tyttöä minun kuulteni!'... Kuulin hänen nyrkkinsä sattuvan\nBruceen, joka kaatui pitkin pituuttaan lattialle ja, koira vieköön,\nkun hän nousi, oli Isbelkin saapuvilla. Bruce horjui seisoalleen\nverissä päin, huusi ja syljeskeli hampaita suustaan. Isbel katsahti\nGreavesin joukkoon ja sanoi: 'Jos joku teistä liikahtaa, tarkoittaa\nse revolverileikkiä.' Eikä kukaan liikahtanut. Greavesin miehillä ei\ntodellisuudessa ollutkaan revolvereja mukanaan, ei ainakaan näkyvissä.\nKun Bruce pääsi seisomaan -- hän on pitkä mies -- huitaisi Isbel häntä\ntoisen kerran niin kovasti, että hän lensi huoneen poikki myyntipöytää\nvasten. Tiedäthän, kuinka mies huutaa loukkauduttuaan pahasti. Bruce\nsai iskun suoraan suureen punaiseen nenäänsä... Isbel oli nopea kuin\nsalama. Hän ponnahti pöydän yli samassa silmänräpäyksessä, kun Bruce\nvyörähti sen taakse, ja saatuaan siten Greavesin joukon suoraan\neteensä, niin että voi pitää silmällä sen kaikkia liikkeitä, hän\niski Brucea oikealle ja vasemmalle ja takoi hänen päätään pöytään.\nKun Bruce meni hervottomaksi ja kaatui, jätti Isbel hänet rauhaan,\nhypäten takaisin pöydän yli. Kuivattuaan veren käsistään hän heitti\nnenäliinansa Brucen kasvoille. Tämä ei ollut kuollut eikä pahasti\nloukkautunutkaan, oli vain saanut kovasti selkäänsä. Hän vaikeroi ja\nkuolasi. Isbel potkaisi häntä, ei kovasti, vaan hieman halveksivasti.\nSitten hän virkkoi. 'Greaves, nyt näitte, mitä ajattelen Simm\nBrucestanne. Sanokaa hänelle, että hän seuraavalla kerralla nähdessään\nminut vetäisee revolverinsa esille.' Isbel tarttui pyssyynsä, otti\nkäärönsä pöydältä ja meni tiehensä. Hän ei katsahtanutkaan taakseen.\nNäin hänen nousevan satulaan ja ratsastavan pois... No niin, tyttöseni,\nmitä nyt arvelet?\"\n\nEllen sanoi vain jäähyväiset niin hiljaa, että sanat tuskin kuuluivat.\nHän riensi aasinsa luo. Kyyneleet tulvivat hänen silmistään. Hänestä\ntuntui kuin hänen pitäisi rientää jonnekin, minne tahansa, itseään\npakoon. Jalat kompastelivat tiellä. Tuo loppumaton tarina! Kuinka\npitkä aika sen kertomiseen olikaan kulunut! Hän nyyhkytti kiskoen\naasia jäljessään. Hän istui ja nousi, kiiruhti ja pysähtyi. Ajatukset\neivät antaneet hänelle rauhaa. Tuntui kuin verho olisi repäisty\nhänen silmiltään. Hän totesi katkerana heimonsa miesten ilkeyden ja\nvihollisen miehuullisuuden ja ritarillisuuden. Nyt hän oli joutunut\nvastakkain todellisuuden kanssa, joka pakotti hänet epäilemään kaikkea\nsitä, mihin hän oli luottanut, varoitti häntä surullisen ja verisen\ntaistelun kauhuista ja opetti hänelle tuon ylevän, niin ihanalta ja\nkuitenkin niin kauhistuttavalta tuntuvan totuuden, ettei hän voi\nrangaistuksetta rikkoa naisellisuuden lakeja.\n\nNoin puolenpäivän aikaan Ellen saapui kummulle, jossa hänen isänsä\nkarjatalo sijaitsi. Kumpu oli kolmen yhtyneen kanjonin suussa. Se oli\npensaikon ja seetrikön peittämä; siellä täällä näkyi sammaltuneiden\nkallioiden harjoja. Kummun juurella oli laaja, rehevää ruohoa kasvava\nniitty, jonka halki pajujen reunustama puronen virtasi epätasaisessa\nkivilohkareitten peittämässä uomassaan. Vettä oli tähän vuodenaikaan\nrunsaasti, ja syvät, rinteiltä johtavat märät notkot kertoivat\nsadekuuroista ja kovista myrskyistä. Niityllä oli hevosia ja karjaa\nlaitumella. Kanjonin luoteista rinnettä peitti tiheä kuusikko, ja\nvastakkaisella rinteellä, joka oli aurinkoinen ja sentähden vähemmän\nluminen talvisin, kasvoi keltaisia mäntyjä. Eversti Jorthin karjatalo\nsijaitsi suurimman kanjonin jylhän mutkan takana hyvässä suojassa. Sen\nkömpelöt ja ränsistyneet hirsimajat, likainen ympäristö ja mustat,\nrapaiset karja-aitaukset tekivät kolkon vaikutuksen.\n\nEllen Jorth lähestyi kotiaan hitaasti, laahustavin ja vastahakoisin\naskelin. Maja, jossa hän asui isänsä kanssa, oli yksihuoneinen\nrakennus, jossa oli vain yksi ovi eikä ainoatakaan ikkunaa. Sen\nlattiapinta-ala oli noin neljäsataa neliöjalkaa. Suuri rikkinäinen\nkiviuuni oli muurattu ulkopuolelle siten, että sen laaja avonainen\ntakka oli majan sisäpuolella. Savua kohosi piipusta. Pysähtyessään\novelle ja alkaessaan purkaa tavaroitaan aasin selästä Ellen kuuli\nmiesten äänekästä, laiskaa naurua. Läheisessä hirsimajassa oli kaksi\nosaa, joita yhdisti toisiinsa leveä eteinen. Ovet olivat vastakkain\nja toisella ovella seisoi pitkä mies. Ellen tunsi Daggsin, erään\nnaapuristossa asuvan lammastarhurin, joka kulutti suurimman osan\najastaan täällä hänen isänsä seurassa. Omaa kotia hänellä tuskin\nolikaan. Ellen ei ainakaan ollut nähnyt sitä milloinkaan. Hän kuuli\nmiehen sanovan vitkastellen: \"Jorth, tyttäresi on tullut kotiin.\"\n\nEllen kantoi vuoteensa majaan ja levitti sen kaukaisimpaan nurkkaan\noksista kyhätylle alustalle. Hän oli unohtanut Jean Isbelin käärön\nja nyt se kierähti näkyviin. Hän piilotti sen nopeasti. Eräs\nmeksikolainen nainen, Antonion sukulainen ja talon ainoa palvelijatar,\nistui intiaanien tapaan takan ääressä ja hämmensi papupataa. Hän\nja Ellen eivät pitäneet toisistaan ja puhelivat senvuoksi harvoin.\nPienen kolmikulmaisen nurkkansa poikki Ellen oli jännittänyt\nhamppukangasverhon, jonka taakse hän voi piiloutua. Hänellä oli hyvin\nvähän tavaroita. Kömpelön nelikulmaisen pöydän hän oli kyhännyt itse.\nPöydällä oli pieni, vanhanaikainen saksanpähkinäpuupuitteinen kuvastin,\nharja, kampa ja aukivedettävä tumma laatikko, jossa oli kaikenlaista\ntavaraa ja jonka näkeminen väänsi aina hänen huulensa halveksivaan\nitsesäälivään hymyyn. Pöydän alla oli vanha nahka-arkku. Sen hän oli\ntuonut mukanaan Texasista, ja siinä oli hänen äidilleen kuuluneita\nvaatteita ja muita kapineita. Naulakossa vuoteen kohdalla riippuivat\nhänen vähät vaatteensa. Pienellä laudakolla oli muutamia kuluneita\nkirjoja.\n\nKun hänen isänsä nukkui majassa, mikä kesän aikana tapahtui harvoin,\nkäytti hän siihen tarkoitukseen vastakkaiseen nurkkaan sijoitettua\nalustaa. Kömpelö kaappi, joka sisälsi elintarpeita ja astioita, oli\nkyhätty takan viereiselle seinälle. Majan keskellä oven läheisyydessä\noli kömpelö pöytä ja pari lavitsaa. Maja oli pimeä ja haisi savulta,\nvanhoilta ruoanjätteiltä ja laholta puulta. Sinne tulvi valoa katon\nredistäkin, koska epätasaiseksi veistetyt kattopiirut olivat jo\nränsistyneet ja halkeilleet. Astiakaapin toisella puolella riippui\nliikkiökappale ja toisella hirvenlapa. Ellen halveksi meksikolaista\nnaista tämän likaisuuden vuoksi. Majan sisusta oli siistimättömän\nnäköinen kuten aina ennenkin, Ellenin oltua poissa sieltä\nmuutamia päiviä. Ellen oli näissä kurjissa oloissakin säilyttänyt\npuhtaudenvaistonsa ja aloitti nytkin heti palattuaan siistimisen.\n\nMeksikolainen nainen siirtyi äreänä omaan asuntoonsa ulkopuolelle,\nja Ellen sai työskennellä rauhassa. Hänen ajatuksensa työskentelivät\nyhtä ahkerasti kuin kätensäkin. Kun hän siisti, lakaisi ja pyyhki\ntomuja, kuuli hän silloin tällöin miesten ääniä, kengitettyjen hevosten\nkavioiden kapsetta ja karjan ammumista. Kului pitkälti aikaa, ennenkuin\nhäntä häirittiin. Pitkä vartalo himmensi oviaukon.\n\n\"Kuinka voit, pienokaiseni?\" sanoi laiska, verkkaisa ääni. \"Olet siis\npalannut kotiin.\"\n\nEllen suoristautui. Komeavartaloinen mies nojautui ovenpieleen. Hän\noli vaaleatukkainen ja -silmäinen, kuten useimmat texasilaiset. Hänen\nkasvonsa olivat juovaiset ja kovat ja pitkät, hiekan-väriset viikset,\njoiden päät kiertyivät ylöspäin, peittivät hänen suunsa. Kannuksilla\nvarustettuna, saapasjalkaisena ja revolveri vyöhön pistettynä hän oli\nEllenin mielestä oudonnäköinen. Todellakin, hänestä näytti nyt kaikki\nkummalliselta.\n\n\"Hyvää päivää, Daggs\", Ellen vastasi.\n\n\"Missä isäni on?\"\n\n\"Hän pelaa korttia Jacksonin ja Colterin kanssa. Hän pelaa huonosti ja\nse harmittaa häntä.\"\n\n\"Pelaavatko he rahasta?\" Ellen kysyi.\n\n\"Lapsi, luuletko Kurnel Jorthin pelaavan huvikseen?\" Daggs sanoi\nnaurahtaen laiskasti. \"Pöydällä on kokonainen kultakasa, jonka setäsi\nJackson voittaa varmasti. Colterilla ei näytä olevan onnea.\"\n\nDaggs tuli majaan. Hän oli notkea ja hidas ja hänen pitkät kannuksensa\nkilisivät. Hän laski huolettomasti kätensä Ellenin olkapäälle.\n\n\"Kuulehan nyt, tyttöseni, anna minulle suukkonen\", hän sanoi.\n\n\"Daggs, en ole sinun tyttösi\", Ellen vastasi livahtaen hänen kätensä\nalta.\n\nMuuttuen äkkiä rohkeaksi ja määrääväksi Daggs kiersi käsivartensa hänen\nympärilleen, ei väkivaltaisesti eikä raa'asti, vaan huolettomasti ja\nhellän varmasti. Ellen ponnisteli vapautuakseen, ja päästyään pöydän\ntaakse turvaan hän katsoi Daggsia suoraan silmiin.\n\n\"Daggs, pidä käpäläsi erillään minusta.\"\n\n\"Mutta, Ellen, enhän minä ole mikään karhu\", Daggs vastasi. \"Mikä sinua\nvaivaa, tyttöseni?\"\n\n\"En ole enää mikään tyttönen eikä minua vaivaa mikään. Sinun pitää vain\nhallita käsiäsi, siinä kaikki.\"\n\nDaggs koetti tarttua häneen pöydän yli ja hänen liikkeensä olivat yhtä\nlaiskat kuin hymynsäkin. Hänen äänensä oli houkutteleva.\n\n\"Mutta, kultaseni, sinähän istuit polvellani tässä muuanna päivänä,\netkö istunutkin?\"\n\nEllen tunsi punastuvansa.\n\n\"Olin silloin vielä lapsi.\"\n\n\"Kuulkaahan nyt tätä täysikasvuista nuorta naista. Ja kaikki vain\nmuutamassa päivässä... Älä viitsi vastustella, Ellen.... Tule nyt\nsuutelemaan minua.\"\n\nEllen katsoi häntä suoraan silmiin. Miehen silmät olivat kirkkaat ja\nkovat kuin kotkan silmät, säihkyen vallattomuudesta. Hän ei näyttänyt\nymmärtävän ensinkään Elleniä. Tämä hetki erotti äkkiä Ellenin\näärettömän kauaksi hänestä ja kaikista muistakin hänenlaisistaan\nhenkilöistä.\n\n\"Daggs, olin silloin lapsi\", hän toisti. \"Olin yksinäinen ja viaton\nja kaipasin hellyyttä. Olin sitäpaitsi huoleton ja ajattelematon,\nenkä tuntenut miehiä. En arvannut teidän tarkoituksianne. Karkoitin\nsellaiset ajatukset mielestäni. Tiedän nyt, mitä tarkoitatte -- mitä\nolette uskotelleet ihmisille minusta.\"\n\n\"Kas vain! Ymmärrän viittauksesi\", Daggs vastasi muuttuneella äänellä.\n\"Mutta minähän pyysin sinua vaimokseni.\"\n\n\"Niin teitkin, ja vieläpä ensimmäisenä päivänä, kun tulit tänne isäni\ntaloon. Pyysit minua vaimoksesi, sen jälkeen kuin huomasit, ettet voi\nmenetellä kanssani mielivaltaisesti. Sinulle ei toinen seikka merkinnyt\nenempää kuin toinenkaan.\"\n\n\"Käyttäydyin kuitenkin toisin kuin Simm Bruce ja Colter\", Daggs\nvastasi. \"He eivät ole milloinkaan pyytäneet sinua vaimokseen.\"\n\n\"Eivät olekaan. Ja jos voisin kunnioittaa heitä hiemankaan, tekisin sen\njuuri siksi.\"\n\n\"No nyt en ymmärrä sinua ollenkaan\", Daggs huudahti miettiväisesti\nsivellen pitkiä viiksiään.\n\n\"Sanon heille saman, minkä sinullekin\", Ellen jatkoi. \"Pyydän isää\njärjestämään niin, että saan olla rauhassa. En kuolemaksenikaan\nhaluaisi mennä naimisiin sellaisen laiskurin kanssa kuin sinäkin olet.\nEpäilen teitä kaikkia. Olette huonoa sakkia.\"\n\nDaggs muuttui äkkiä. Miehen vallaton välinpitämättömyys haihtui.\n\n\"No niin, neiti Jorth, tarkoitatte kai, että olemme huonoja\nlammastarhureita\", hän sanoi kylmästi ja tyynesti texasilaiseen tapaan.\n\n\"Ei!\" Ellen tiuskaisi, \"en puhunut mitään lammastarhureista, sanoin\nvain teitä kaikkia pahoiksi.\"\n\n\"Ah, niinkö!\" Daggs sanoi kylmästi, pyörähti sitten kantapäillään ja\npoistui. Hän kohtasi majan edustalla Ellenin isän. Ellen kuuli Daggsin\nsanovan: \"Lee, pieni villikissasi on palannut takaisin. Ja usko minua,\njoku on puhunut hänelle meistä.\"\n\n\"Kuka sitten?\" hänen isänsä kysyi käheällä äänellä. Ellen tiesi heti\nhänen juopotelleen.\n\n\"Sen tietää yksin Jumala, mutta kertoja ei ole ollut ystäviäsi.\"\n\n\"Emme voi vaientaa ihmisten kieliä\", Jorth sanoi alistuvasti.\n\n\"Siitä en ole niinkään varma\", Daggs jatkoi naurahtaen kylmästi.\n\"Kuolleet eivät ainakaan lörpöttele.\"\n\nEllenin isä tuli hetken kuluttua majaan. Hänen tummat alakuloiset\nkasvonsa kirkastuivat, kun hän näki tyttärensä. Ellen tiesi olevansa\nainoa henkilö maailmassa, jota isä vielä rakasti, ja Ellen oli varma\nhänen rakkaudestaan. Hänen pelkkä läsnäolonsa muutti isän heti\ntoisenlaiseksi. Ja vuosien vieriessä hän oppi rakastamaan isäänsä sitä\nenemmän, kuta kovemmin heitä onnettomuudet kohtasivat.\n\n\"Päivää, Ellen!\" hän sanoi syleillen tytärtään. Juopoteltuaan hän ei\nmilloinkaan suudellut Elleniä. \"Olen iloinen, että olet tullut kotiin.\nTämä luola on ikävä, mutta sinun poissaollessasi se on sietämätön...\nOlen nälissäni.\"\n\nEllen kantoi pöydälle ruokaa ja juomaa katsomatta isäänsä. Hän pelkäsi\nuuden selvänäköisyytensä voimaa.\n\nLee Jorth oli aikoinaan ollut tavattoman kaunis mies. Hän oli pitkä,\nmutta hänellä ei ollut ratsastajan vartaloa. Hänen tummassa tukassaan\noli harmaita hiuksia ja kulmilta se oli aivan valkoinen. Hänen kasvonsa\nolivat kapeat ja laihat ja niissä oli syviä juovia. Pyöreiden,\nulkonevien, ruskeiden silmien alla, jotka muistuttivat sammuneita\nsulatusuuneja, oli sinisiä paisuneita poimuja. Hänen suunsa oli\nkatkerapiirteinen ja hänen heikkoa leukaansa peitti pujoparta. Yllään\nhänellä oli pitkä päällystakki ja päässä leveälierinen hattu; molemmat\nolivat mustat ja niin vanhat, likaiset ja risaiset, että saattoi\nhuomata hänen käyttäneen niitä Texasista tulostaan saakka. Jorth\nhalusi itsepintaisesti aina pukeutua valkoiseen pellavapaitaan, joka\noli muisto hänen entisestä varallisuudestaan, ja tänään se oli yhtä\nrisainen ja likainen kuin muulloinkin.\n\nEllen katseli isänsä aterioimista. Hänestä tuntui oudolta, ettei isä\nmilloinkaan kysellyt lampaista eikä vastasyntyneistä vuonista. Hänen\nterävä naisellinen vaistonsa ilmaisi, ettei Jorth välittänyt niistä\nollenkaan.\n\n\"Ellen, minkätähden Daggs suuttui?\" hänen isänsä kysyi hetkisen\nkuluttua. \"Hänen silmänsä oikein leimusivat.\"\n\nKerran Ellen oli kannellut isälleen, kun eräs mies oli loukannut häntä.\nHänen isänsä oli silloin ollut vähällä tappaa miehen. Sen jälkeen hän\noli huolellisesti salannut huolensa isältä. Ellei hänen isänsä olisi\nollut sokeasti syventynyt omiin ajatuksiinsa, olisi hän kyllä huomannut\nmonta seikkaa, jotka olisivat suututtaneet hänen ylpeätä luonnettaan.\n\n\"Daggs pyysi taas minua vaimokseen, mutta sanoin hänen kuuluvan pahaan\nsakkiin.\"\n\nJorth nauroi ivallisesti. \"Hölmö!... Hyvä Jumala, Ellen, kyllä olemme\nvaipuneet alas, koska jokainen kirottu rosvo -- lammastarhuri, joka\nvain tulee tänne, luulee voivansa mennä naimisiin kanssasi.\"\n\nEllen katsoi maahan kuullessaan hänen keskeyttävän lauseensa hetkeksi.\nPienet seikat, joita hän ei ennen ollut huomannutkaan, saivat nyt\nsuuren merkityksen.\n\n\"Viis siitä, isä! He eivät voi mennä naimisiin kanssani.\"\n\n\"Daggs kertoi jonkun jutelleen sinulle meistä. Kuinka sen asian laita\non?\"\n\n\"Vanha John Sprague oli juuri palannut Grass-laaksosta. Poikkesin hänen\nluokseen ja hän kertoi minulle kaikki kylän juorut.\"\n\n\"Kuulitko sellaista, joka koskee minuakin?\" kysyi Jorth synkästi.\n\n\"Kyllä, isä, pelkään kuulleeni\", Ellen vastasi epäröiden. Sitten hän\nkertoi isälleen huhun lammastarhurien ja karjanomistajien välisestä\nsodasta ja siitä, että vanhalla Isbelillä oli puolellaan Blaisdell,\nGordon, Fredericks, Blue ja kaikki muutkin tunnetut karjanomistajat, ja\nettä hänen poikansa, Jean Isbel, joka on kuulemma kuuluisa taistelija,\nvakooja ja jälkien seuraaja, oli saapunut Oregonista, sekä että verinen\nsota syttyisi varmasti.\n\n\"Vai niin!\" Jorth huudahti ja hieman punaa ilmestyi hänen kuoppaisiin\nposkiinsa. \"Nämä eivät ole minulle mitään uutisia. Tiesin jo kaiken.\"\n\nEllen arvaili, oliko isä jo kuullut hänen ja Jean Isbelin tapaamisesta.\nEllei, kuulisi hän sen heti Simm Brucen ja Lorenzon palattua. Hän\npäätti ehtiä ennen heitä.\n\n\"Isä, tapasin Jean Isbelin. Hän tuli leiriini kysyäkseen tietä\nPartaalle. Opastin hänet sinne. Keskustelimme hieman, ja meistä oli\njuuri tulla hyvät tutut, kun hän ilmoitti minulle nimensä. Silloin\nerosin hänestä ja kiiruhdin takaisin leiriin.\"\n\n\"Colterkin tapasi Isbelin metsässä\", Jorth vastasi miettiväisesti. \"Hän\nkertoi miehen muistuttavan intiaania -- näyttävän häikäilemättömältä ja\nviekkaalta.\"\n\n\"Olen samaa mieltä\", sanoi Ellen kuivasti. Hän olisi voinut nauraa\nääneen petokselleen, mutta hän ei ollut kuitenkaan valehdellut.\n\n\"Millaisen vaikutuksen tämä nuori Isbel teki sinuun?\" kysyi hänen\nisänsä katsahtaen äkkiä häneen.\n\nEllen tunsi veren kohoavan kasvoihinsa. Hän ei voinut sille mitään.\nMutta hänen isänsä ei huomannut sitä ollenkaan. Hän katsoi Elleniin\nnäkemättä mitään.\n\n\"Hän oli aivan erilainen kuin nämä miehet täällä\", tyttö änkytti.\n\n\"Kertoiko Sprague sinulle tästä puoli-intiaanista ja hänen maineestaan?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Näyttikö hän sinusta todelliselta eränkävijältä?\"\n\n\"Kyllä. Hänellä oli yllään hirvennahkainen puku. Liikkuen nopeasti ja\npehmeästi hän oli metsässä kuin kotonaan. Hänen silmänsä olivat tummat\nkuin yö ja terävät kuin salama. Ne huomasivat kaiken, mitä siellä oli\nnähtävää.\"\n\nJorth pureskeli viiksiään ja vaipui ajatuksiinsa.\n\n\"Isä, sano minulle, syttyykö sota?\" Ellen kysyi hetkisen kuluttua.\n\nJorthin silmät leimahtivat. Hänen ruumiinsa hätkähti.\n\n\"Kyllä. Voin ilmoittaa sen sinulle empimättä.\"\n\n\"Lammastarhurien ja karjanomistajien välillä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Tuleeko sinusta lammastarhurien ja Gaston Isbelistä karjanomistajien\npäällikkö?\"\n\n\"Tyttäreni, niin on asia.\"\n\n\"Isä, eikö tätä sotaa voida välttää?\"\n\n\"Unohdat olevasi kotoisin Texasista\", isä vastasi.\n\n\"Eikö ole mitään muuta keinoa?\" Ellen toisti itsepäisesti.\n\n\"Ei!\" Jorth vastasi käheästi ja kiihkeästi.\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Siksi, että me lammastarhurit aiomme kasvattaa lampaita missä\nhaluamme, ja karjanomistajat eivät aio mukaantua siihen.\"\n\n\"Mutta, isä, sehän on niin tyhmää\", Ellen sanoi vakavasti, \"ette\nsuinkaan te lammastarhurit voi kasvattaa lampaita karja-alueella?\"\n\n\"Voimme.\"\n\n\"Isä, olen toista mieltä. Tunnen maan. Täällä on vielä vuosikausiksi\ntilaa sekä lampaille että karjalle ilman tungosta. Jos laitumen\njossakin osassa on enemmän ruohoa ja vettä kuin toisessa, täytyy\nensiksi sinne tulleen saada pitää se hallussaan. Se on oikeudenmukaista\nja järkevää.\"\n\n\"Ellen, nuo mielipiteet olet saanut joltakin karjanomistajalta\", sanoi\nJorth katkerasti.\n\n\"Isä!\" Ellen huudahti kiivaasti.\n\nTämä keskustelu oli Jorthille oikea koetus. Hän näytti joutuneen kahden\ntulen väliin. Riutuneena, vilkuillen sinne tänne ja leuka vapisten hän\npuhkesi puhumaan:\n\n\"Kuulehan nyt, tyttö! Alangossa on karjanomistajien lahkokunta, jonka\npäällikkönä on Isbel. He ovat vastustaneet lammastarhurien tulemista\nlaaksoon, koska he vaativat koko alueen itselleen, siinä syy. On\nvielä muitakin syitä. Kaikki Isbelit ovat pettureita. He ovat karja-\nja hevosvarkaita -- ovat olleet vuosikausia. Gaston Isbel on aina\nollut kurja rosvo. Hän on tullut nyt vanhaksi ja rikkaaksi, ja haluaa\nsenvuoksi piilottaa jälkensä. Hän aikoo syyttää meitä lammastarhureita\nnäistä karja- ja hevosvarkauksista ja karkoittaa meidät maasta.\"\n\nEllen Jorth tarkasteli vakavasti isänsä kasvoja toisin,\nselvänäköisemmin silmin. Osan tahi ehkä kaiken isä valehteli.\nHäntä värisytti hieman, mutta hän koetti uskollisesti etsiä jotain\npuolustuksia isälleen. Ehkä isä ajatellessaan onnettomuuksiaan ja\nhuoliaan oli taipuvainen tuomitsemaan väärin. Ellen ei voinut väittää\nisänsä puheita ja tekoja epärehellisiksi, mutta hän ei ollut enää\npitkiin aikoihin oikein voinut luottaa isäänsä. Peläten ikävää totuutta\nhän, huolimatta jyrkästä päätöksestään ottaa selko kaikesta, jälleen\nperäytyi.\n\n\"Isä, äiti kertoi minulle ennen kuolemaansa Isbelien saattaneen sinut\nturmioon\", Ellen sanoi hyvin hiljaa. Nähdessään isänsä peittävän\nkasvonsa, hän kärsi niin, että tuskin voi jatkaa: \"Saattamalla sinut\nhäviöön he olivat syyllisiä meidän kaikkien perikatoon. Tiedän, että\nolimme ennen varakkaita, mutta olemme menettäneet useamman kerran\nkaiken omaisuutemme. Äiti vihasi Isbeleitä ja hän opetti minutkin\nvihaamaan heidän nimeäänkin. Mutta en ole koskaan kuullut, kuinka he\nsaattoivat sinut häviöön -- ja miksi -- ja milloin. Tahdon nyt tietää\nsen.\"\n\nNyt ei Jorthin tarvinnut valehdella. Nykyisyys oli unohdettu. Hän\nmuisteli menneitä aikoja. Uudelleen leimahtava viha kiihdytti häntä ja\nhän puhui nuorekkaan vilkkaasti:\n\n\"Gaston Isbel ja minä olimme samanikäisiä poikasia asuessamme\nWestonissa Texasissa\", aloitti Jorth nopeasti ja kiihkeästi. \"Kävimme\nkoulua yhdessä. Rakastimme samaa tyttöä, äitiäsi. Kun sota syttyi, oli\nhän kihloissa Isbelin kanssa. Hänen sukunsa oli rikas ja he taivuttivat\ntytön omaiset puolelleen, mutta hän rakasti minua. Kun Isbel lähti\nsotaan, meni hän naimisiin kanssani. Isbel palasi ja kuulusteli\nmeitä. Hyvä Jumala, en voi unohtaa sitä milloinkaan! Äitisi tunnusti\nolleensa hänelle uskoton ja ivaili häntä. Isbel syytti minua, että\nolin voittanut tytön itselleni valheilla, mutta äitisi sanoi aina\nrakastaneensa minua. Isbel ei suonut sitä hänelle milloinkaan anteeksi\nja saattoi minut turmioon. Hän taivutti muut uskomaan, että olen\nkorttihuijari ja petkutan parhaita ystäviäni. Maineeni tahraantui.\nMyöhemmin hän sekoitti minut oikeusjuttuihin, pakotti minut luopumaan\nomaisuudestani ja syyttäen minua vihdoin karjanvarkaudesta karkoitti\nminut Texasista.\"\n\nJorthin synkät ja toivottoman, kiihkeän vihan vääristämät kasvot\nolivat kauhistuttavan näköiset. Ellen oli aivan masentunut. Isän tuhoa\nja hänen omaa turmiotaan koskeva totuus riitti. Mitä väliä olikaan\nkaikella muualla? Jorth iski pöytään vapisevan, hermostuneen kätensä.\n\n\"Auttakoon minua Jumala, se on hyvitettävä verellä!\" sähisi hän.\n\nEllen ei virkkanut enää mitään. Hän hiipi nurkkaan verhon taakse ja\nlepäsi vuoteellaan puolipimeässä kykenemättä hillitsemään kuohuvia\ntunteitaan. Hän makasi iltapäivän puolivälistä seuraavaan aamuun.\n\nKun hän heräsi, luuli hän olevansa voimaton nousemaan -- hän toivoi\nsitä -- mutta samalla tunsi hän kiihkeää toimintahalua. Hänen\nolennossaan oli ennen ollut jotakin nuorta, suloista ja toivorikasta.\nNiiden sijalle oli nyt tullut naisen intohimo: oppia itsekseen, pitää\nsilmällä tapahtumia, kohdata välttämätön ja elää.\n\nAamiaisen jälkeen, jonka hän söi yksinään, päätti hän panna Isbelin\nkäärön syrjään, niin ettei se enää suututtaisi häntä. Mutta kun hän\ntarttui siihen, sai uteliaisuus vallan.\n\n\"Haluan ainakin katsoa, mitä siinä oikeastaan on\", hän mutisi aukaisten\nnopein sormin käärön. Silloin paljastui kaksi paria hienoja pehmeitä\nkenkiä, jollaisia hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, ja neljä paria\nsukkia, joista kaksi paria oli lujia villaisia ja toiset kaksi jotakin\nhienompaa kudosta. Ellen katseli niitä hämmästyneenä. Tällaista hän ei\nollut odottanut näkevänsä. Ja kummallista kyllä, juuri näitä hän olisi\nkipeimmin tarvinnut. Oli luonnollista, että hän tuli ottaneeksi ne\nkäteensä tunnustellen niiden pehmeyttä ja lämpöisyyttä.\n\n\"Niin, hän näki sääreni ja antoi minulle sisarelleen tarkoitetut\nlahjat... Hän häpesi ja surkutteli minua... Ja minä kun luulin hänen\nkatselevan vain rohkeasti, kuten minuun tavallisesti katsotaan täällä.\nIsbel tahi ei, hän on ainakin...\"\n\nMutta Ellen keskeytti lauseensa.\n\n\"Olisi sääli polttaa näitä\", hän mutisi. \"En voi tehdä sitä. Voin ehkä\njoskus lähettää ne Annie Isbelille.\"\n\nTämän jälkeen hän kääri ne jälleen paperiin ja piilotti käärön vanhan\narkkunsa pohjalle. Painaessaan hitaasti kannen kiinni hän kuiskasi\nkatsellen synkästi eteensä: \"Jean Isbel!... Vihaan häntä!\"\n\nMyöhemmin lähtiessään ulos hän otti pyssyn mukaansa.\n\nAamu oli aurinkoinen ja lämmin. Ryhmä paitahihasillaan olevia miehiä\nvetelehti kaksiosaisen majan eteisessä ja kuistin edustalla. Hänen\nisänsä käveli edestakaisin puhuen kiivaasti. Ellen kuuli hänen käheän\näänensä. Kun hän lähestyi, lopetti isä puheensa ja hänen kuuntelijainsa\ntarkkaavaisuus laimeni. Ellen tarkasteli heitä nopeasti -- Daggsia ja\nhänen jalomuotoista haukkamaista päätään; salaperäisesti ja viekkaasti\nkatselevaa Colteria ja tämän harmaita laihoja kasvoja; suurta, laihaa\nja kömpelöä setäänsä, Jackson Jorthia, jonka mustassa parrassa ja\ntukassa oli harmaita haivenia ja jonka silmät loistivat aavemaisesti;\nTad Jorthia, isän nuorempaa veljeä, jonka silmät verestivät ja nenä\npunoitti ja joka oli heikkoluonteinen romminjuoja. Siellä laiskoitteli\nkolme muutakin vääräsääristä Daggsin texasilaista toveria. Nämä\nolivat päivettyneitä, vaaleatukkaisia, sinisilmäisiä, kummallisesti\ntoistensa kaltaisia miehiä tomuisista korkeakantaisista saappaistaan\nleveälierisiin mustiin hattuihinsa saakka. He sanoivat olevansa\nlammastarhureita. Ellen tiesi kuitenkin vain sen, että Rock Wells\nvietti suurimman osan ajastaan talossa hakien sopivaa tilaisuutta\nhänen ahdistamiseensa, Springer oli peluri ja kolmas, jota nimitettiin\nQueeniksi, oli hiljainen, laiska, mutta valpassilmäinen mies. Hän ei\nmilloinkaan vetänyt kinnasta oikeaan käteensä eikä häntä ikinä nähty\nilman revolveria.\n\n\"Hyvää päivää, Ellen. Et kai aio sanoa hyvää huomenta tälle ilkeälle\nsakille\", sanoi Daggs hyväntuulisen ivallisesti.\n\n\"Kyllä, varmasti! Hyvää huomenta, te kovasti työskentelevät, ahkerat ja\naamunvirkut lammastarhurit\", Ellen vastasi kylmästi.\n\nDaggs tuijotti häneen. Toiset näyttivät hämmästyvän kuullessaan\ntällaisen tervehdyksen. Jackson Jorth purskahti käheään nauruun,\nmuutamat nostivat hattuaan ja Rock Wells sanoi hitaasti ja kohteliaasti\nhyvää huomenta.\n\nEllenin tervehdys näytti kuitenkin hämmästyttäneen enimmin hänen\nisäänsä, joka ei pitänyt siitä ollenkaan.\n\n\"Ellen, en pidä sanoistasi\", sanoi hän vihaisesti.\n\n\"Isä, kun pelaat korttia, etkö sano pataa padaksi?\"\n\n\"Tietysti!\"\n\n\"Niin minäkin teen.\"\n\n\"Loruja!\" murahti Jorth kääntäen katseensa muualle. \"Mihin olet menossa\npyssyinesi? Tahtoisin mieluummin, että pysyttelisit kotona.\"\n\n\"Minun pitää totuttautua kantamaan pyssyäni alituisesti\", Ellen\nvastasi. \"Minua kohdellaan silloin niinkuin miestä.\"\n\nSamassa hän huomasi ne miehet, joita oli odottanut koko aamun. Simm\nBruce ja Lorenzo ratsastivat majaa kohti. Kaikkien huomio kiintyi\nheihin. \"He ovat pakahtumaisillaan uutisten paljoudesta\", sanoi Daggs.\n\n\"He ovat ratsastaneet kovaa vauhtia\", huomautti toinen.\n\n\"Mitä nyt?\" huudahti Jorth. \"Minusta Bruce näyttää hyvin kummalliselta.\"\n\n\"Punaista viinaa\", Tad Jorth sanoi terävästi. \"Te kaikki tunnette\nGreavesin konjakin.\"\n\n\"Ei, Simm ei ole juovuksissa\", sanoi Jackson Jorth, \"katsokaa hänen\nveristä paitaansa.\"\n\nMiesten välinpitämättömyys haihtui, kun he huomasivat Jackson Jorthin\nmainitseman seikan. Daggs ponnahti yhdellä ainoalla joustavalla\nliikkeellä täyteen pituuteensa. Brucen kasvot olivat ajettuneet\nja runnellut, sillä haavat eivät olleet vielä parantuneet. Siinä\nkohdassa, missä hänen oikean silmänsä olisi pitänyt olla, olikin vain\ntummanpunainen kuhmu. Hänen toinen silmänsä hehkui vihaisesti ja\nsynkästi. Hän ojensi Jorthille suuren vapisevan kätensä.\n\n\"Kyömynokka Isbel pieksi minut melkein kuoliaaksi\", karjui hän.\n\nJorth tuijotti tiukasti tähän traagilliseen ja eriskummaiseen olentoon\nja hänen ruhjottuihin kasvoihinsa, eikä saanut sanaa suustaan. Daggs\nsai vastata Brucelle.\n\n\"No niin, Simm, olet, totta vie, sen näköinenkin.\"\n\n\"Pieksi sinut! Minkätähden ja millaisella aseella?\" Jorth huudahti\näkkiä.\n\n\"Luulin hänen heiluttavan kirvestä, mutta Greaves vannoi hänen\nkäyttäneen vain nyrkkejään\", kiljui Bruce raivoissaan.\n\n\"Missä revolverisi oli?\" kysyi Jorth tiukasti.\n\n\"Revolveriniko? Helvetissä!\" huusi Bruce huitoen käsivarsiaan. \"Kysy\nLorenzolta. Hänellä oli revolveri ja hän sai iskun leukaansa, ennenkuin\nminun vuoroni tuli. Kysy häneltä!\"\n\nKaikki katsoivat nyt meksikolaiseen; hänenkin oliivin värisissä\nkasvoissaan nähtiin suuri kirjava pakura. Lorenzo näytti vakavalta.\n\n\"Puhu suusi puhtaaksi!\" Jorth huusi kärsimättömästi.\n\n\"Sennor Isbel sivalsi minua hyvin nopeasti\", Lorenzo vastasi tehden\nkuvaavan liikkeen. \"Näin tuhansia tähtiä, sitten paljon pimeää ja\nlopulta oli kaikki yötä.\"\n\nKuullessaan tämän jotkut Daggsin miehet nojautuivat seinään kuivasti\nnauraen. Daggsinkin ankarat kasvot vääntyivät hymyyn, mutta eversti\nJorth ei nyt huomannut mitään naurun aihetta.\n\n\"Kerro meille, mistä se johtui. No, nopeasti nyt!\" hän määräsi. \"Missä\nse tapahtui? Ja miksi? Kuka sen näki? Mitä sinä teit?\"\n\nBruce aloitti synkkänä: \"Satuin menemään Greavesin kauppaan ja tapasin\nsiellä Jean Isbelin. Hain juuri häntä ja olin päättänyt, mitä teen,\nmutta ryhdyinkin soittamaan suutani ampumisen asemesta. Nimitin häntä\nKyömynokaksi, toistin hänelle kaikki nuo huhut, kuinka vanha Gass Isbel\noli kutsunut hänet avukseen ja käskin hänen korjata luunsa Tontosta.\nOlin juuri päässyt vauhtiin, kun se tapahtui. Hän iski Lorenzoa vain\nkerran, ja Lorenzo vaipui rauhallisesti myyntipöydän taakse. En ehtinyt\nvielä ajatellakaan revolverin sieppaamista, kun hän hyökkäsi kimppuuni\niskien suustani kaksi hammasta, joista nielin toisen.\"\n\nEllen seisoi piilossa miesten takana. Hän ei yhtynyt Brucen selostusta\nseuranneeseen nauruun. Hän oli tiennyt, että Bruce valehtelisi, mutta\nei vielä tiennyt miten hän menettelisi, vaan odotteli lisää katkerana\nja raivoisana todetessaan Brucen kehnouden.\n\n\"No, minut voidaan vaikka hirttää!\" sanoi Daggs.\n\n\"Mitä ajattelet tällaisesta taistelusta?\" Jorth kysyi.\n\n\"En tiedä\", Daggs vastasi hämmentyneenä. \"Se ei ainakaan ole\ntexasilaisen tapaista. Ehkä tämä nuori Isbel onkin todella sellainen\nkuin vanha Gass vannoi. Bruce ei kykene pitämään puoliaan kenellekään\noikealle ampujalle. Minusta näyttää siltä, että Isbel on nolannut\nGreavesin ja antanut miehillesi selkään käyttämättä revolveriaan.\"\n\n\"Ehkä Isbel ei halua itselleen revolverisankarin nimeä\" vihjaisi Jorth.\n\n\"Siinä tapauksessa hän on samanlainen kuin Gass\", sanoi Rock Wells\ntyynesti. \"Paimensin ennen vanhaan Gassin karjaa Texasissa.\"\n\n\"Kuulehan nyt, Bruce\", Daggs sanoi, \"koskiko teidän kiistanne noita\nvanhoja laidunasioita? Hänen isänsä laitumia ja lähteitä? Vai\nlampaitako?\"\n\n\"No niin, soitin suutani\", Bruce sanoi epäröiden, \"mutta en muista\nkaikkia sanojani, koska olin juovuksissa... Kysymys oli varmasti noista\nvanhoista asioista, jotka ovat vieneet meidät yhä lähemmäksi aseellista\nratkaisua.\"\n\nDaggs käänsi terävän katseensa Brucesta. \"No niin, Jorth, mielipiteeni\non tällainen: jos vain Bruce puhuu totta, ei meidän tarvitse\nlainkaan pelätä tätä nuorta Isbeliä. Olen tuntenut aikoinani monta\nrevolverisankaria ja minusta tuntuu, ettei Jean Isbel kuulu heidän\nluokkaansa. Sellaista revolverisankaria ei löydy, joka iskemällä\njotakin uskaltaa panna vaaraan oikean kätensä.\"\n\n\"Vai niin\", Bruce pisti äreästi väliin, \"ette usko sanojani, mutta\nsaatte olla vakuutetut, että Kyömynokka Isbel kykenee käsittelemään\njokaista teistä aivan samalla tavalla kuin minuakin ja aivan yhtä\nhelposti. Ja hän on sitäpaitsi saanut selville Greavesin kannan, ja\ntehän kaikki tiedätte Greavesin olevan --\"\n\n\"Lopeta tuollaiset puheet!\" Jorth komensi tiukasti. \"Sano suoraan,\njohtuiko riita lampaista?\"\n\n\"Johtuipa tietenkin! Minähän jo sanoin sen!\" Bruce huusi.\n\nEllen tuli esille miesten takaa.\n\n\"Bruce, sinä valehtelet\", hän sanoi purevasti.\n\nHänen äkillinen ilmestymisensä tyrmistytti Brucen. Hänen kasvonsa\nkalpenivat, ja hän hengitti huohottaen. Ponnistellen tuskallisesti\ntointuakseen järkytyksestään hän änkytti jotain puolustuksekseen.\n\n\"Sinä olet enemmänkin kuin valehtelija\", Ellen huusi katsoen häneen\nleimuavin silmin ja tarttuen uhkaavasti pyssyynsä. \"Tuo riita ei\njohtunut lampaista... Jean Isbel ei antanut sinulle selkään lampaiden\nvuoksi... Vanha John Sprague oli Greavesin kaupassa silloin ja kuuli\nsanasi. Hän näki, kuinka Jean Isbel antoi sinulle selkään ansiosi\nmukaan... Ja hän kertoi kaiken _minulle!_\"\n\nEllen huomasi Brucen pelkäävän henkeään, ja huolimatta raivostaan häntä\ninhoitti Brucen kuvittelu, että hän haluaisi tahrata kätensä Brucen\nverellä. Mutta sitten hän huomasi, että Bruce pelkäsikin enemmän hänen\nisänsä silmien uhkaavia salamoita kuin häntä.\n\n\"Tyttö, mitä pirua sinä nyt puhutkaan?\" huudahti Jorth käheästi ja\nhämmästyneenä.\n\n\"Isä, anna minun hoitaa tämä asia\", Ellen vastasi.\n\nDaggs astui Jorthin rinnalle, vieläpä hänen oikealle puolelleen. \"Anna\ntytön olla rauhassa, Lee\", neuvoi hän kylmästi. \"Hänellä on varmasti\njotakin sanottavaa Brucelle.\"\n\n\"Simm Bruce, tahrasit siellä nimeni!\" huusi Ellen kiihkeästi.\n\nDaggs tarttui Jorthin oikeaan käteen, päästämättä sitä irti. \"Juuri\nniinkuin ajattelinkin\", hän sanoi. \"Pysy rauhallisena, Lee. Katsotaan,\nkuinka tyttö kurittaa häntä.\"\n\n\"Jean Isbel antoi sinulle selkään siksi, että solvaisit tyttöä, joka ei\nollut siellä... Minua! Sinä kurja valehtelija!\"\n\n\"Mutta, Ellen, eihän kaikki sentään ollut valhetta\", Bruce sanoi\nkäheästi. \"Olin puolittain juovuksissa ja hirveästi mustasukkainen.\nTiedät Lorenzon nähneen, kuinka Isbel suuteli sinua. Voin todistaa sen.\"\n\nEllen kohotti päänsä pystyyn häpeän ja vihan punan tulvahtaessa hänen\nkasvoihinsa.\n\n\"Niin!\" hän huusi kaikuvasti. \"Hän näki Jean Isbelin suutelevan minua.\nKerran vain!... Ja se oli ainoa säädyllinen suutelo, jonka olen\nsaanut vuosikausiin. Isbel ei tahtonut loukata minua. En tiennyt,\nkuka hän oli, mutta hänen suutelostaan opin tietämään miesten välisen\neron... Pakotit Lorenzon valehtelemaan, tahrasit lopullisesti nimeni\nGrass-laaksossa. Uskottelit hänelle, että minä olen sinun tyttösi! Sinä\nkoira! Minun pitäisi tappaa sinut... Syö sanasi nyt -- peruuta ne tahi\nteen sinusta raajarikon koko iäksesi.\"\n\nEllen suuntasi pyssynsä hänen jalkaansa kohti.\n\n\"Tietysti, Ellen, peruutan kaikki sanani\", Bruce nieleskeli. Hän\nkatseli värähtelevää pyssynpiippua ja sitten Ellenin isän kasvoja.\nVaisto ilmaisi hänelle, missä todellinen vaara piili.\n\nKylmä ja harkitseva Daggs kykeni hallitsemaan tilannetta.\n\n\"Kuunnelkaa!\" hän huusi. \"Simm Bruce oli varmasti juovuksissa ja\npyörällä päästään. Hän peruutti sanansa. Emme halua ainoatakaan\nraajarikkoa tähän leiriin. Anna hänen olla rauhassa. Isäsi toi minut\ntänne johtamaan Jortheja, ja vaadin sinua tottelemaan... Simm, olet\ntodellakin kurja valehtelija. Pysy erilläsi Ellenistä tämän jälkeen\ntahi ammun sinut itse... Jorth, tekisit viisaasti, jos unohtaisit\nolevasi texasilainen, kunnes tyynnyt. Anna Brucen saada nahkaansa\nhieman isbeliläistä lyijyä. Jorthien ja Isbelien välinen sota on\ntodellakin alkanut ja meidän on luullakseni parasta uskoa vanhan Gassin\npuheet pojastaan tosiksi.\"\n\n\n\n\nVI\n\n\nTästä hetkestä alkaen Ellen kohdisti kaiken terästyneen järkensä\nja tahdonvoimansa työskentelyyn. Tulevana kriitillisenä aikana hän\nei halunnut olla sokea eikä heikko. Haaveileminen ja huolettomuus,\njotka useinkin suovat lohtua yksinäisille olennoille, eivät auttaisi\nhäntä sen kovan kokeen läpäisemiseen, jota hän aavisti ja pelkäsi.\nTaistelussa hänen pitäisi auttaa isäänsä; omat naiselliset aatteensa ja\ntunteensa hän saisi armotta uhrata.\n\nSenvuoksi Ellen lakkasi haaveilemasta ja koetti karaista itseään. Hän\ntyöskenteli ahkerasti nauttien työn suomasta tyydytyksestä ja rauhasta.\n\nJorth ratsasti pois joka päivä, joskus yhden tahi kahden miehen, mutta\nuseimmiten suuremman joukon kanssa. Hän uskotteli Ellenille käyvänsä\nnaapuriensa karjataloissa tahi lammaslaitumilla. Hän ei useinkaan\npalannut samana päivänä, jolloin oli lähtenyt. Palatessaan hän haisi\nviinalta ja näytti olevan kovasti unen tarpeessa, ja hänen hevosensa\nolivat tomuiset ja hikiset. Ellen tunsi aina levotonta pelkoa hänen\npalaamiseensa saakka. Jorth muuttui päivä päivältä yhä synkemmäksi\nja riutuneemman näköiseksi; hän valvoi usein myöhään yöhön väitellen\nmiesten kanssa hämärästi valaistussa majassa, missä he joivat ja\ntupakoivat, mutta harvoin enää pelasivat. Kun miehet eivät pelanneet,\noli se merkki siitä, että heillä oli jotakin vakavampaa tekeillä. Ellen\nei ollut vielä alentunut kuuntelemaan salaa, mutta pian kai koittaisi\naika, jolloin hänen täytyisi niin tehdä.\n\nNäinä viimeisinä toukokuun päivinä Ellen oppi käsittämään monien\nseikkojen merkityksen, joita hän oli ennen pitänyt luonnollisina.\nHänen isänsä ei hallinnut karjataloa. Siellä ei työskennelty lainkaan.\nEllenin täytyi usein hakata halotkin itse. Jorthilla ei ollut auraa.\nVanha John Spraguekin kasvatti edes vähän heinää, juurikkaita ja\nturnipsia, mutta Jorthin karja ja hevoset kärsivät puutetta talvisin.\nEllen muisti, kuinka ne tavallisesti jyrsivät nuorten tammi- ja\nhaapavesojen kuorta ja monet niistä kuolivat lumeen. Lammaskatraat\najettiin sentään alankoon syksyisin ja Renosolan kautta Phoenixiin ja\nMaricopaan.\n\nTilalla ei ollut ainoatakaan aidan seivästä, ei hituistakaan\nsuolaa hevosille eikä karjalle, ei vankkureita, eikä merkkiäkään\nkeritsemisvehkeistä. Ellen ei ollut milloinkaan nähnyt kerittävän\nainoatakaan lammasta. Hän ei voinut oppia oikein tuntemaan noita monia\nhevosia, jotka juoksentelivat irrallaan tahi olivat lie'assa talon\nläheisyydessä. Metsissä oli laumoittain hevosia, joista muutamat olivat\naivan villejä. Hän tiesi jo aikoja sitten, että hänen isänsä ja setänsä\nolivat innokkaita hevoskauppiaita.\n\nSitten Ellen alkoi ratsastella saadakseen selville, minne lukuisat\ntalosta lähtevät tiet veivät. Daggsin lammastalon piti sijaita vain\nmuutamien kilometrien päässä harjanteiden takana Bear-kanjonissa, mutta\nEllen ei ollut nähnyt sitä milloinkaan. Tämä seikka ihmetytti häntä\nniin, että hän meni ystävänsä Spraguen luo ja pyysi tätä oppaakseen\nBear-kanjoniin, jotta hän osaisi sinne varmasti. Hän tutki koko\nBear-kanjonin löytämättä sieltä ainoatakaan taloa, majaa tahi aitausta.\nSprague sanoi, ettei koko seudulla ollut muita sen nimisiä kanjoneita.\nDaggs oli kuvaillut hänelle tarkasti talonsa aseman ja niin oli tehnyt\nhänen isänsäkin. Olivatko he valehdelleet? Olivatko he erehtyneet\nkanjonista? Ellen tutki kaikki kanjonit seitsemän tahi kahdeksan mailin\npäähän kotoaan, sekä itään että länteen, mutta ei löytänyt niistä muuta\nkuin pari hirsimajaa, jotka jo aikoja sitten oli jätetty autioiksi.\nHän ei kuitenkaan seurannut kaikkia teitä niiden päähän saakka. Useat\nveivät niin syviin, jylhiin ja villeihin kuiluihin ja viidakkoihin,\nettei hän ollut nähnyt sellaisia milloinkaan ennen. Näitä teitä pitkin\nei karjaa eikä lampaita ajettu.\n\nEllenin isä sai vihdoin kuulla näistä ratsastusretkistä. Ellen luuli\nhänen vihastuvan, mutta isä vain pyysi häntä rajoittamaan retkensä\nniittylaaksoon ja unohti heti koko jutun. Todellisuudessa hänen\najoittainen hajamielisyytensä ja ääretön hermostuneisuutensa, hänen\nkohtuuton juopottelunsa ja kiihkeä väittelynsä miesten kanssa alkoivat\nhuolestuttaa Elleniä. Ne ennustivat hänen isänsä rappeutumista ja\nlähestyvän taistelun aiheuttamia ikävyyksiä.\n\nEräänä päivänä Jorth ratsasti kotiinsa varhain aamulla oltuaan poissa\npari päivää. Ellen kuuli jo kaukaa hevosten kavioiden kapseen.\n\n\"Hei, Ellen! Tule tänne!\" hänen isänsä huusi.\n\nEllen keskeytti työnsä ja meni pihalle. Eräs tuntematon mies oli tullut\ntaloon isän mukana, nuori jättiläinen, jolla oli teräväpiirteiset\nkasvot, kärppämäiset silmät ja vaalea parta. Hän oli pitkä ja veltto,\nja hänen kätensä ja jalkansa olivat tavattoman suuret. Sitten Ellen\nnäki mustan hevosen, jonka he nähtävästi olivat tuoneet mukanaan. Hänen\nisänsä piti kiinni sen kaulaan kiinnitetystä nuorasta. Musta hevonen\nnäytti Ellenistä hyvin kauniilta ja jalorotuiselta.\n\n\"Ellen, tässä on sinulle hevonen\", sanoi Jorth hieman ylpeästi. \"Ostin\nsen itseäni varten, mutta se on liian säyseä ja ehkä liian pienikin\npainolleni.\"\n\nEllen tunsi itsensä pitkästä ajasta onnelliseksi. Hänellä oli harvoin\nollut hyvää hevosta eikä milloinkaan tällaista.\n\n\"Ah, isä\", hän huudahti kiitollisena.\n\n\"Saat sen omaksesi, mutta vain yhdellä ehdolla\", sanoi hänen isänsä.\n\n\"Millä sitten?\" Ellen kysyi hyväillen levotonta hevosta.\n\n\"Sinä et saa ratsastaa sillä kanjonia ulommaksi.\"\n\n\"Suostun siihen... Se on kokonaan musta, paitsi tuota valkoista viirua,\nMikä sen nimi on, isä?\"\n\n\"En muistanut kysyä sitä\", Jorth vastasi ruveten irroittamaan satulaa\noman hevosensa selästä. \"Slater, mikä tämän mustan nimi on?\"\n\nHontelo jättiläinen nauroi. \"Se oli muistaakseni Pata.\"\n\n\"Patako?\" Ellen huudahti hämmästyneenä. \"Millainen nimi!... Mutta\nsopiihan se kyllä sille. Pata on ainakin musta.\"\n\n\"Ellen, kiinnitä se liekaan, milloin et ratsasta sillä\", neuvoi hänen\nisänsä.\n\nPata oli hikinen ja tomuinen, ja sen satiinimainen nahka värähteli.\nSillä oli hienot, tummat, ymmärtäväiset silmät, jotka seurasivat\nEllenin jokaista liikettä. Ellen tiesi, kuinka hänen isänsä ja isän\nystävät kiskoivat ja ajoivat hevosia metsässä epätasaisilla teillä.\nHän huomasi heti, että tämä hevonen oli ollut jonkun lemmikki. Ellen\nharjasi sen puhtaaksi ja antoi sille ruokaa. Sitten hän sovitti\nsuitset sen päähän ja satuloi sen. Sen ilmeinen kiitollisuus hänen\nystävyydestään osoitti, että se oli lauhkea. Hän nousi satulaan\nja ratsastaessaan sillä huomasi sen käynnin kovin miellyttäväksi.\nSe käveli ja ravasi hänen tahtonsa mukaan, totellen pienintäkin\nviittausta. Se näytti olevan valmis juoksuun pienimmästäkin\nnykäyksestä, mutta Ellen tyytyi tällä ensimmäisellä matkallaan\nratsastamaan hitaampaa vauhtia.\n\n\"Pata, olet nyt lyönyt aasini, Jinnyn, laudalta\", sanoi Ellen\npahoitellen. \"Katsos, naiset ovat oikullisia.\"\n\nSeuraavana päivänä hän ratsasti näyttämään Pataa ystävälleen John\nSpraguelle, mutta vanha aasinkasvattaja ei ollutkaan kotona. Koska\nhänen ovensa oli auki ja tuli paloi takassa, päätteli Ellen hänen\npiakkoin palaavan. Hän ryhtyi senvuoksi odottamaan. Laskeuduttuaan\nsatulasta hän päästi hevosen syömään tuoretta ruohoa. Ellen piti tästä\npikku majasta ja olikin ennen vanhaan käynyt usein vanhuksen luona,\nmutta viime aikoina hän oli pysytellyt poissa, sillä Spraguen uutiset\nja hänen huonosti salattu säälinsä vaivasivat häntä.\n\nHetkisen kuluttua kuului kavioiden kapsetta samalta suunnalta, mistä\nEllen oli tullut. Oli tuskin luultavaa, että Sprague palaisi sieltä\npäin. Ellen otaksui isän lähettäneen jonkun paimenen hakemaan häntä,\nmutta nähdessään haapain välitse vilahduksen lähestyvästä ratsastajasta\nhän ei tuntenutkaan miestä. Ellen kuuli hänen hevosensa pysähtyvän.\nMies oli ehkä huomannut hänet, muuten ei ainakaan voinut selittää hänen\npysähtymistään. Nähdessään hänet vilahdukselta Ellen oli huomannut\nmiehen kumartuneen tutkimaan tietä, ikäänkuin tarkastellakseen\njälkiä. Sitten ratsastaja jälleen lähestyi, mutta hitaammin. Vihdoin\nhevonen ravasi aukiolle ja pysäytettiin äkkiä, jolloin Ellen tunsi\nhirvennahkaista pukua käyttävän leveähartiaisen miehen. Tämä oli Jean\nIsbel.\n\nEllen joutui värisyttävän mielenliikutuksen valtaan, jollaista hän ei\nollut kokenut milloinkaan ennen.\n\nIsbel ratsasti hitaasti aukion poikki häntä kohti. Ellenistä tuntui\nhänen lähestymisensä kummallisen nopealta -- niin nopealta, ettei hän\nkerinnyt tointua mielenliikutuksestaan. Hän koetti olla ulkonaisesti\ntyyni ja kylmä, mutta pelkäsi Isbelin kuitenkin huomaavan hänen\nhämmennyksensä.\n\nMutta Isbel ei ollut enää sama mies kuin ennen. Hänen nuoruutensa ja\neloisuutensa oli haihtunut.\n\nHän pysäytti hevosensa. Ellen oli seisonut kaatuneen männyn rungon\nvieressä ja peräytyi nyt vaistomaisesti sitä vasten. Kuinka hänen\njalkansa vapisivatkaan! Isbel otti lakin päästään ja puristi sitä\nhermostuneesti paljaalla ruskealla kädellään.\n\n\"Hyvää huomenta, Ellen neiti!\" hän sanoi.\n\nEllen ei vastannut hänen tervehdykseensä, vaan kysyi melkein\nhuohottaen: \"Ratsastitteko te talomme ohi?\"\n\n\"En! Kiersin sen\", vastasi Isbel.\n\n\"Jean Isbel, mitä haette täältä?\" Ellen kysyi.\n\n\"Ettekö tiedä sitä?\" Isbel vastasi. Hänen silmänsä olivat äärettömän\nmustat ja terävät. Ne näyttivät tunkeutuvan Ellenin sieluun saakka.\nSiihen katseeseen vastaaminen oli koetus, jonka tyttö kesti kiihtyvän\nraivonsa avulla.\n\nEllen tunsi huulillaan pyörivän ivallisen viittauksen hänen\nsekarotuisesta intiaanimaisesta luonteestansa ja maineestansa, joista\noli kuultu ennen hänen tuloaan, mutta ei voinutkaan sanoa sitä.\n\n\"En\", hän vain vastasi.\n\n\"Minusta tuntuu vaikealta väittää naista valehtelijaksi\",. sanoi Jean\nkatkerasti, \"mutta te kai olette sellainen, koska olette Jortheja.\"\n\n\"Valehtelijaksiko? En valehtele teille, Jean Isbel\", Ellen vastasi. \"En\nvalehtelisi teille henkenikään pelastamiseksi.\"\n\nJean tarkasteli häntä terävästi, synkkänä ja alakuloisena. Hänen\nsilmiensä tumma tuli värisytti Elleniä.\n\n\"Jos se vain on totta, olen iloinen.\"\n\n\"Se on varmasti totta. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miksi\ntulitte tänne.\"\n\nEllen alkoi aavistaa hämärästi jotakin. Mutta jos hän antautuisi näiden\naavistuksiensa valtaan, ei hän voisi esiintyä niin halveksivasti,\nivallisesti eikä pelottomasti tätä miestä kohtaan kuin halusi.\n\n\"Asuuko vanha Sprague täällä?\" Isbel kysyi.\n\n\"Kyllä. Odotan hänen palaavan pian... Tulitteko tapaamaan häntä?\"\n\n\"En... Kertoiko Sprague teille siitä taistelusta, johon hän näki minun\nottavan osaa?\"\n\n\"Ei -- ei sanaakaan\", vastasi Ellen valehdellen jäykin huulin. Mutta\nhänhän oli äsken vannonut, ettei hän voisi valehdella! Hän tunsi\nkuuman veren lähtevän sydämestä ja kohoavan aaltona. Minkävuoksi hänen\ntahtonsa pakoitti hänet valehtelemaan? Mitä salattavaa hänellä oli Jean\nIsbeliltä? Ja hiljainen ääni kuiskasi, että hänen piti salata se Ellen\nJorth, joka oli odottanut Isbeliä eräänä päivänä, joka oli vakoillut\nhäntä, joka oli piilottanut lahjan, koska ei ollut voinut hävittää\nsitä, joka oli painanut alakuloiseen mieleensä sen tosiseikan, että\nIsbel oli puolustanut hänen mainettaan.\n\n\"Se ilahduttaa minua\", Isbel sanoi miettiväisesti.\n\n\"Tulitteko tänne tapaamaan minua?\" Ellen kysyi. Hän tunsi, ettei hän\nvoinut enää kestää Isbelin hienotunteisuutta ja hänen kunnioitustaan.\nHän paljastaisi itsensä -- paljastaisi sen, mitä ei vielä itsekään\ntiennyt. Heidän täytyy pakostakin päästä samanlaiseen keskinäiseen\njännittyneeseen ja vihamieliseen suhteeseen kuin muutkin Jorthit ja\nIsbelit.\n\n\"En, Ellen neiti, tunnustan sen suoraan\", vastasi Isbel nöyrästi.\n\"Ilmoitan teille heti syyn tulooni. En tullut tänne tapaamaan teitä...\nEn kiellä, että halusin... mutta se on nyt samantekevää. Ette tullut\ntapaamaan minua Partaalle tuona päivänä.\"\n\n\"Tapaamaanko teitä?\" Ellen toisti kylmästi. \"Ette suinkaan\nodottanutkaan minua?\"\n\n\"Odotin hieman\", vastasi Isbel katsoen häneen läpitunkevilla\nsilmillään. \"Vein sinä päivänä jotakin telttaanne. Löysittekö sen?\"\n\n\"Kyllä\", Ellen vastasi hyvin kylmästi.\n\n\"Mihin panitte sen?\"\n\n\"Potkaisin sen tietysti ulos.\"\n\nEllen näki hänen hätkähtävän.\n\n\"Ette siis avannut sitä?\"\n\n\"En tietenkään! Ettekö tunne lainkaan ihmisiä?... Vaikka olettekin\nIsbel, ette ole syntynyt Texasissa.\"\n\n\"En, Jumalan kiitos!\" Isbel vastasi. \"Olen syntynyt kauniissa maassa,\njossa on synkkiä metsiä, leveitä virtoja ja vihreitä niittyjä, enkä\nhedelmättömässä erämaassa, missä ihmiset saavat viettää yhtä kuivaa ja\nkovaa elämää kuin kaktukset. Siellä, mistä tulen, eivät ihmiset elä\nvihasta. He antavat anteeksi toisilleen.\"\n\n\"Antaa anteeksi!... Voisitteko te antaa anteeksi jollekin Jorthille?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Teidän on helppo sanoa niin, koska kaikki vääryydet ovat teidän\npuolellanne\", Ellen sanoi katkerasti.\n\n\"Ellen Jorth, omaisenne olivat syypäät ensimmäiseen vääryyteen\",\nJean vastasi empimättä. \"Isänne varasti isäni morsiamen käyttämällä\nvalhetta, panettelua ja epärehellisyyttä ja ahdistelemalla häntä\nlakkaamatta isäni poissaollessa.\"\n\n\"Se on valhe!\" Ellen huudahti kiihkeästi.\n\n\"Eikä ole\", Jean sanoi juhlallisesti.\n\n\"Jean Isbel, vannon teidän valehtelevan!\"\n\n\"Enkä valehtele! Mutta teille on nähtävästi valehdeltu\", jyrähti Jean.\n\n\"Mutta äiti rakasti isääni enemmän.\"\n\n\"Niin, jälkeenpäin. Eikä ihmekään, naisraukka!... Mutta isänne\nja äitinne olivat syypäät kaikkeen. Teidän pitää kuulla totuus,\nEllen Jorth... Nämä vihan vuodet ovat kantaneet hedelmää. Ei\nKaikkivaltiaskaan voi enää pelastaa meitä. Verta tullaan pakostakin\nvuodattamaan. Jorthit ja Isbelit eivät voi elää samassa maailmassa...\nJa teidän pitää kuulla totuus siksi, että juuri me saamme kärsiä\nenimmin tämän taistelun vuoksi.\"\n\nEllen tunsi suurta heikkoutta, hänen tukenaan oli enää vain viha, josta\nIsbel puhui.\n\n\"Ei milloinkaan, Jean Isbel!\" hän huusi. \"En tahdo ikinä kuulla\ntotuutta teiltä... En halua jakaa milloinkaan mitään kanssanne -- en\nedes helvettiäkään!\"\n\nIsbel laskeutui satulasta hänen eteensä, päästämättä ohjaksia\nkäsistään. Raudikko pureskeli kuolaimiaan ja heitteli päätään.\n\n\"Miksi vihaatte minua niin äärettömästi?\" hän kysyi. \"En mahda sille\nmitään, että olen isäni poika. En ole milloinkaan tehnyt mitään teille\nenkä omaisillenne. Kohtasin teidät... ja rakastuin teihin heti,\nvaikka käsitinkin sen vasta jälkeenpäin... Miksi vihaatte minua niin\nhirveästi?\"\n\nEllen tunsi raskaan tukahduttavan painon rinnallaan. \"Olette\nIsbeleitä... Älkää puhuko rakkaudesta minulle.\"\n\n\"En aikonutkaan puhua, mutta vihanne tuntuu niin luonnottomalta. Emmekä\nme luultavasti tapaa enää milloinkaan toisiamme. -- En voi sille\nmitään, että rakastan teitä. Rakastuin teihin heti. Jean Isbel ja Ellen\nJorth! Kummallista, vai mitä?... Kalkki oli niin omituista. Kohtasin\nteidät niin yksinäisenä ja onnettomana, huomasin teidän olevan suloinen\nja kaunis, luulin teitä hyväksi, huolimatta --\"\n\n\"Se oli todellakin omituista\", Ellen keskeytti naurahtaen ivallisesti.\nHän oli keksinyt puolustuskeinon. Loukkaamalla Jeania hän saattoi\nkätkeä oman tuskansa. \"Luulitte minua hyväksi, huolimatta -- minähän\ntunnustin, että minua on suudeltu ennenkin!\"\n\n\"Niin, kaikesta huolimatta\", Isbel sanoi.\n\nEllen ei voinut katsoa Jeaniin tämän kumartuessa hänen puoleensa. Kova\ntaistelu riehui hänen sydämessään. Kaikki, mitä hän puhui, oli valhetta.\n\n\"Niin, minua oli suudeltu, ennenkuin tapasin teidät, ja vielä senkin\njälkeen\", hän sanoi ivallisesti. \"Ja nauran sille, mitä nimitätte\nrakkaudeksi, Jean Isbel.\"\n\n\"Naurakaa vain, jos haluatte, mutta uskokaa, että se oli suloista,\nrehellistä -- parasta minussa\", Jean vastasi hyvin vakavasti.\n\n\"Pyh!\" huudahti Ellen tuskan, häpeän ja vihan vallassa.\n\n\"Jumalan nimessä, olette varmasti erilainen kuin otaksuin!\" huudahti\nIsbel käheästi.\n\n\"Toivon olevani... No, herra Jean Isbel, nouskaa satulaan ja poistukaa!\"\n\nEllen tyyntyi hieman lausuessaan nämä sanat jäähyväisiksi ja katsoi\nJeaniin hämärtynein silmin. Tämän muuttunut ilme valmisti Elleniä\nvastaanottamaan aavistamansa iskun.\n\n\"Teillä on kaunis musta hevonen.\"\n\n\"Niin on\", Ellen vastasi säikähtyneenä.\n\n\"Pidättekö siitä?\"\n\n\"Rakastan sitä.\"\n\n\"Hyvä on, lahjoitan sen siinä tapauksessa teille. Se saa helpommat\npäivät ja saa osakseen hieman parempaa kohtelua kuin jos minä\nkäyttäisin sitä. Minun täytyy tehdä hyvin rasittavia ratsastusmatkoja.\"\n\n\"Te -- te lahjoitatte --\" Ellen kuiskasi jäykistyen hitaasti.\n\n\"Niin. Se on minun\", Isbel vastasi kääntyen samalla viheltämään\nhevoselle. Pata kohotti päänsä, korskahti ja lähti ravaamaan heitä\nkohti, ja kuta lähemmäksi se pääsi, sitä nopeammaksi muuttui sen\nvauhti. Hevonen oli äärettömän ihastunut nähdessään rakastamansa\nisännän. Isbel laski kätensä eläimen kaulalle ja hyväili sitä. Kääntyen\njälleen Ellenin puoleen hän jatkoi: \"Valitsin sen isäni monien\njalorotuisten hevosten joukosta. Olemme sopineet mainiosti keskenämme.\nSisareni Annie on usein ratsastanut sillä... Se varastettiin\nlaitumeltamme toissapäivänä; lähdin seuraamaan sen jälkiä ja löysin sen\ntäältä. Eksyin sen jäljiltä vain kerran tullessani talonne läheisyyteen\nja minun oli pakko kiertää löytääkseni ne jälleen.\"\n\n\"Varastettu -- laitumelta -- seurannut sitä tänne!\" Ellen toisti yhtä\nkylmästi kuin ennenkin. Hän näytti todellakin muuttuneen kiveksi.\n\n\"Sen jälkien seuraaminen oli helppoa. Toivon kuitenkin teidän\nvuoksenne, että se olisi ollut mahdotonta\", Jean sanoi töykeästi.\n\n\"Minunko vuokseni?\" Ellen toisti aivan samanlaisella äänellä.\n\nTämä ärsytti Jeanin suunniltaan. Hän ymmärsi sen väärin. Hän kohotti\nmelkein väkivaltaisesti Ellenin painuneen pään niin, että hän saattoi\nkatsella tyttöä silmiin.\n\n\"Niin, juuri teidän vuoksenne!\" hän sanoi käheästi. \"Eikö teillä ole\nsen verran järkeä, että ymmärtäisitte sen?... Millaista peliä luulette\nvoivanne pitää minun kanssani?\"\n\n\"Peliäkö?... Mitä peliä?\" Ellen kysyi.\n\n\"Hyväinen aika -- tietämättömyyden ja viattomuuden peliä -- tuota\nvanhaa peliä sellaisen miehen pettämiseksi, joka koettaa olla\nrehellinen.\"\n\nTällä kertaa Ellen katsoi häneen mykkänä ja hämmästyneen kysyvästi,\nmikä suututti Isbeliä.\n\n\"Tiedätte kai sen, että isänne on hevosvaras?\" Isbel kysyi tiukasti.\n\nEllen pysyi ulkonaisesti entisellään. Hän oli valmistautunut\nhirvittävään iskuun, ja nyt se oli annettu. Eikä hänen olemuksensa,\njota tuki ylpeyden ylevä rohkeus ja viha, ilmaissut hänen mielensä\nja sielunsa musertavaa tuhoa. Hän nojautui liikkumattomana\nrunkoon kohdaten Isbelin silmien pistävän tulen ja nähden niissä\noikeudenmukaista ja hirmuista ivaa. Alaston totuus paljastui nyt\nhänelle. Tuhansia pulmia oli ratkaistu muutamassa sekunnissa.\n\n\"Ellen Jorth, tiedätte varmaankin, että isänne kuuluu rosvojen\nHakkelusveitsi-sakkiin?\" Isbel jyrisi.\n\n\"Kyllä\", Ellen vastasi kylmästi, tyynesti, huolettoman uhmaavasti kuten\naito texasilainen.\n\n\"Tiedättekö hänen kutsuneen Daggsin tänne johtamaan taistelua Isbeleitä\nvastaan?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Tiedättekö, että kaikki lammastarhurien puheet karjanomistajien\nvääryyksistä ovat valhetta?\"\n\n\"Tiedän.\"\n\nIsbel katsoi häneen synkästi. Hänen vihansa oli haihtunut. Mutta\nEllenin kummallinen ilme ja tuo hänestä uhoava käsittämätön jokin\nlumosi hänet. Hänen kalpeat vakavat kasvonsa näyttivät riutuneilta, kun\nhän pudisti tummaa päätään ja kohotti suuren kätensä rinnalleen.\n\n\"Voidaanko nyt ajatella kummempaa, että minun pitikin rakastua\nteidänlaiseenne henkilöön!\" hän huudahti tehden kädellään surullisen,\navuttomuutta ja kärsimättömyyttä ilmaisevan liikkeen.\n\nHelvetti, josta Isbel oli puhunut, sai nyt Ellenin mielen, sielun\nja ruumiin valtoihinsa. Isbelin häpäisemä ja ivailema ja kuitenkin\nhänen rakastamansa! Käsittäessään sen hän joutui hurjan ja tulisen\nkiihkon valtaan, haluten loukata, repiä, iskeä, antaa Jeaninkin\nkokea tätä pistävää tuskaa. Hänen ajatuksensa raatelivat häntä kuin\nruoskaniskut. Jorthien ylpeys! Vanhan texasilaisen sinisen veren\nylpeys! Se lepäsi kuolleena hänen jaloissaan sen perheen viimeisen\njäsenen tappamana, jolle hän oli kiitollisuudenvelassa kurjuudestaan.\nHän oli siis hevosvarkaan ja rosvoa tytär! Synkkinä, ilkeinä ja julmina\nkuohahtelivat hänen tunteensa tuomiten hänen vihollisensa ja pysyen\nuskollisina Jorthien verelle. Isän pahat teot joutuisivat siis tyttären\nvastattaviksi.\n\n\"Olisitte varmasti saanut minut tuona päivänä Partaalla, ellette olisi\nilmoittanut nimeänne\", hän sanoi ivallisesti katsoen miehen silmiin\nnaisellisen salaperäisesti.\n\nIsbelin voimakas ruumis vapisi kuin tuskasta. \"Tyttö, mitä\ntarkoitattekaan?\"\n\n\"Olisin tuntenut itseni äärettömän imarrelluksi, jos vain olisitte\nkosinut minua\", Ellen vastasi. Rakkaus, jolle Isbel ei voinut mitään,\ntempaisi hänetkin nyt omakseen vastustamattomalla voimalla. Naisellisen\nvihansa vallassa hän koetti hävittää kaiken jalon, uskollisen ja hyvän\nIsbelistä.\n\n\"Ellen Jorth, te valehtelette!\" Jean tiuskaisi käheästi.\n\n\"Jean, olin ollut näiden rosvojen leikkikaluna jo tarpeeksi kauan. Olin\nväsynyt heihin ja kaipasin uutta rakastajaa. Ja ellette olisi ilmaissut\nnimeänne --\"\n\nEnnenkuin Ellen oli käsittänyt Jeanin tarkoitusta, tämä oli\nläimäyttänyt häntä nopeasti suulle. Hän tunsi haavoittuneesta\nhuulestaan vuotavan kuuman veren suolaisen maun.\n\n\"Vaietkaa, lutka!\" Isbel komensi raa'asti. \"Ettekö lainkaan häpeä?...\nSisareni Annie puhui hyvää teistä. Hän puolusti ja sääli teitä.\"\n\nEllen horjahti saatuaan tämän viimeisen, kaikkein kovimman iskun. Hän\nei voisi enää kauan kestää tätä luonnotonta ja hirvittävää tilannetta.\n\n\"Jean Isbel, menkää tiehenne\", hän sanoi kärsimättömästi. \"Odotan\ntäällä Simm Brucea.\"\n\nHän oli vihdoinkin osunut suoraan Jeanin sydämeen. Jean oli viimeiseen\nasti koettanut uskoa hyvää Ellenistä; intohimoisena ja mustasukkaisena\nhän ei voinut kestää viimeistä pistoa. Ellen oli terävän vaistonsa\nohjaamana löytänyt juuri ne sanat, jotka kiduttivat Isbeliä eniten.\nItse hän kärsi yhtä paljon. Jean tarttui häneen niin äkkiä, ettei\nhän ehtinyt liikauttaa kättäänkään. Toinen käsivarsi puristui hänen\nympärilleen kuin teräsvanne ja toinen kiertyi rinnan ja niskan\nympärille taivuttaen hänen päänsä taaksepäin. Hän koetti vääntäytyä\nirti, mutta oli aivan voimaton. Isbelin tummat kasvot kumartuivat yhä\nlähemmäksi. Äkkiä Ellen lakkasi taistelemasta. Hän oli kuin käärmeen\npistävien, hypnotisoivien silmien lamaannuttama voimaton eläin. Hän\npelkäsi Jeanin tappavan hänet, mutta kuolema olisi ollut hänelle\ntervetullut.\n\n\"Ellen Jorth, luulen vieläkin teidän valehtelevan!\" Jean sanoi hiljaa\nja jännittyneesti hampaittensa välistä.\n\n\"Ei! Ei!\" huusi tyttö hurjasti. Hänen rohkeutensa petti. Hän ei voinut\nenää kestää miehen säkenöivien silmien kauheata katsetta. Hänen\npetoksensa oli onnistunut. Isbel uskoi häntä kirjaimellisesti, Ellen\noli lopultakin saanut hänet vakuutetuksi.\n\n\"Taivaan nimessä, siinä tapauksessa otan minä teiltä jotakin\nsittenkin!\" Isbel mutisi epäselvästi.\n\nEllen näki veren paisuttavan hänen voimakasta niskaansa. Hän näki\nIsbelin tummien, ankaroiden kasvojen, jotka nyt näyttivät kummallisilta\nja kauhistuttavilta, painuvan yhä lähemmäksi. Hän tunsi Isbelin\njoustavien lihaksien paisuvan, värähtelevän ja jännittyvän. Sitten\npainautuivat hänen huulensa Ellenin huulia vasten hurjasti, raa'alla\nvoimalla. Ellenin tunteet huumaantuivat, ja hän oli pyörtymäisillään.\nHän oli tukehtua. Jännitys laukesi ja veren kiihkeä kierto herätti\nhänet kiduttavaan ja hirvittävään tajuntaan. Isbel puristi häntä\nhetkisen niin kovasti, että hänen rintansa tuntui murtuvan. Hänen\nväkivaltaiset suutelonsa polttivat ja raatelivat hänen huuliaan.\n\nMutta äkkiä säälimättömät syleilyt ja kuumat, hurjat suutelot\nlakkasivat. Isbel päästi hänet irti ja horjui muutamia askelia\ntaaksepäin, kääntämättä kuitenkaan pistävää katsettaan Ellenistä. Hänen\nkasvonsa, jotka olivat olleet tummanpunaiset, olivat nyt aivan kalpeat.\n\n\"Ei, Ellen Jorth\", hän huohotti, \"en halua teiltä mitään tällä\ntavalla.\" Ja äkkiä hän vaipui istumaan rungolle ja peitti kasvonsa\nkäsillään. \"Rakastin teitä kunnon tyttönä.\"\n\nEllen hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin villikissa takoen häntä\nraivoissaan nyrkeillään. Isbel ei liikahtanutkaan ja Ellenin raivo\nhaihtui. Hän horjui taaksepäin vapisten ja hervottomana:\n\n\"Te kirottu Isbel!\" hän huohotti kiihkeästi käheällä äänellä. \"Te\nloukkasitte minua!\"\n\n\"Loukkasinko minä teitä?\" Isbel naurahti katkeran ivallisesti. \"Mutta\nsehän on mahdotonta.\"\n\n\"Ah!. Minä _tapan_ teidät!\" Ellen sähisi.\n\nIsbel nousi seisoalleen pyyhkien verta kasvoistaan. \"Tehkää se.\nTuolla on pyssyni\", hän sanoi viitaten satulantuppeensa. \"Jonkun\non aloitettava Jorthien ja Isbelien välinen taistelu. Siitä tulee\niljettävä juttu. Se inhoittaa minua jo nyt.... Tappakaa minut!...\nVuodattakoon Ellen Jorth ensi veren.\"\n\nElleniä oli tähän asti viha pitänyt pystyssä, mutta nyt hänen voimansa\nolivat lopussa ja hän alkoi horjua. Hän tuijotti Isbelin pyssyyn. \"Tapa\nhänet!\" kuiskasi vihan ääni, mutta hän oli niin hervoton kuin olisi\nvieläkin ollut Jeanin syleilyssä.\n\n\"Tahtoisin tappaa teidät\", hän kuiskasi, \"mutta en voi. Jättäkää minut\nrauhaan.\"\n\n\"Ette ole sen enempää Jorth kuin minäkään Isbel. Meitä ei pitäisi\nsekoittaa tähän juttuun\", Isbel sanoi vakavasti. \"Olen enemmän\npahoillani teidän kuin itseni vuoksi... Olette vain tyttö... Teillä oli\nkerran hyvä äiti ja säädyllinen koti. Elämänne täällä on ollut kurjaa,\nmutta pahempaa saatte vielä kokea. Vieköön hitto kaikki ne miehet,\njotka ovat turmelleet teidät! Aion tappaa muutamia heistä.\"\n\nSanottuaan sen hän ponnahti satulaan ja lähti ratsastamaan pois. Ellen\nhuusi hänelle, että hän ottaisi hevosensa mukaansa, mutta hän ei\npysähtynyt eikä katsonut taakseen. Ellen huusi jälleen, mutta hänen\näänensä oli heikko ja Isbel ratsasti jo täyttä laukkaa. Ellen vaipui\nhitaasti runkoa vasten. Kuinka kummallista huojennusta hän tunsikaan!\nHän katseli, kuinka Jean ratsasti haapalehdon läpi rinteelle ja kuinka\nhän vihdoin katosi näkyvistä mäntyjen väliin. Ellenistä tuntui siltä\nkuin Isbel olisi vienyt mukanaan jotakin sellaista, mikä oli ollut\nhänen omaisuuttaan. Tuskallinen päänkipu hämmensi hänen ajatuksiaan.\nMitä hänelle olikaan tapahtunut? Hänen käsissään oli verta. Häntä\nvärisytti. Oliko tämä jokin paha enne? Vaipuen yhä alemmas runkoa\nvasten hän sulki silmänsä.\n\nVanha John Sprague ei palannut. Tunnit kuluivat hitaasti -- nämä synkät\ntunnit, joiden aikana Ellen lepäsi masentuneena rungon vieressä.\nVihdoin toivottomuuden aiheuttama horrostila alkoi haihtua ja hän\nkykeni vähitellen ajattelemaan järkevästi.\n\nMitä hän oli saanut tietää? Ruohoa syövän mustan hevosen näkeminen\nantoi hänelle vastauksen. Pata oli Jean Isbelin hevonen. Ellenin\nisä tahi joku tämän tovereista oli varastanut sen. Isbelin kehuttu\njälkienseuraamistaito ei ollut pelkkää kerskailua. Hänen isänsä oli\nhevosvaras ja rosvo, mutta lammastarhuri vain nimeltään ja Daggsin,\nHakkelusveitsi-sakin johtajan, liittolainen. Ellen muisti hyvin, kuinka\nhuonossa maineessa tämä joukko oli ollut Texasissa ennen vanhaan. Hänen\nisänsä oli liittynyt tähän kuuluisaan rosvojoukkoon edistääkseen omia\ntarkoituksiaan -- Isbelien tuhoamista. Ellen ymmärsi nyt kaiken.\n\n\"Hevosvarkaan ja rosvon tytär!\" mutisi hän.\n\nJa hänen ajatuksensa liitivät takaisin hänen tyttöaikaansa. Hän oli\nollut onnellinen ainoastaan elämänsä varhaisimpana kautena. Nyt hän\nymmärsi, mistä olivat johtuneet nuo monet asunnon muutokset, nopea\nsiirtyminen Texasin asumattomille seuduille, köyhyyden ja äkillisen\nvarallisuuden kaudet ja lopullinen matka tänne Jumalan hylkäämään\nArizonaan. Hänen isänsä oli ollut rikollinen, ja hänen äitinsä oli\ntiennyt sen. Isä oli tuhonnut äidinkin elämän. Suru oli tappanut hänet.\nEllen tunsi äkillistä kapinallisuutta isäänsä vastaan. Hän arvaili,\noliko Gaston Isbel tietoisesti ja epärehellisesti pakoittanut isän\nvaipumaan yhä alemmaksi? Vaikka hän vihasikin Isbeleitä kuvaamattoman\nkiihkeästi, tahtoi hän kuitenkin oikeudenmukaisesti arvostella asioita\nja punnita, kumpiko puolue oli oikeassa. Hän tahtoi olla uskollinen\nitselleen -- sille minälle jonka vain hän tunsi. Jos Jorthit ovat\nsyyllisiä ja jos hän liittyisi heihin ja heidän heimoonsa, olisi hänkin\nyksi heistä.\n\n\"Mutta sitä en tahdo!\" hän mutisi ääneen. \"Nimeni on kyllä Jorth ja\nminulla on paha luonne, vaikka se paljastuikin vasta tänään, mutta olen\nollut rehellinen. Olen ollut hyvä -- niin, hyvä juuri, kuten äitini\nminua opetti -- kaikesta huolimatta... Ylpeyteni johti minut harhaan...\nJa minun pitää nyt valita. Olen Jorth! Minun pitää auttaa isääni.\"\n\nNämä päätelmät eivät kuitenkaan rauhoittaneet häntä.\n\nMitä hän olikaan tehnyt tänään? Ja vastaus jyskytti hänen korvissaan\nkuin vasaran iskut. Häpeän ja vihan vallassa hän oli tehnyt\nvääryyttä itselleen. Hän oli tahrannut kunniansa. Hän oli raadellut\nsäälimättömästi sen miehen jaloa sydäntä, joka rakasti häntä. Ah!\nmutta tämä raateleminen oli kohdistunut takaisin häneen itseensä ja\njättänyt tämän hirvittävän tuskan hänen rintaansa. Rakasti häntä! Niin,\nse oli kummallinen ja sietämätön totuus. Hänen piti nyt taistella, ei\nisäänsä, häpeäänsä eikä Jean Isbeliä, vaan omaa sieluansa vastaan.\nIhmeitten ihmeenä voitiin pitää, että sellainen rakkaus oli tullut\nhänen osakseen. Suurin häpeä oli se tosiasia, että hän oli myrkyllisin\nvalhein tappanut sellaisen rakkauden. Minkävuoksi hän oli niin tehnyt?\nHaavoittaakseen Isbeliä samalla tavalla kuin Isbelkin oli haavoittanut\nhäntä. Mutta se oli ollut ilkeää. Hän ei olisi uskonut voivansa vajota\nniin alas. Kuinka kummallisen itsepäisesti Isbel oli luottanut hänen\nkunniaansa! Voisiko hän unhottaa sitä koskaan? Hänen täytyy. Mutta hän\nei voisi milloinkaan unhottaa, miten Isbel oli ivaillut noita ilkeitä\nmiehiä Greavesin kaupassa -- miten hän oli antanut Brucelle selkään\nEllenin nimen häpäisemisestä -- miten hän itsepäisesti oli kieltäytynyt\nuskomasta hänen omia viittauksiaan. Hän oli nyt nainen -- ja kokeneempi\nnainen. Hänen intohimoinen olentonsa värähteli, kun hän muisteli\nmiehekästä puolustajaansa. Mutta hän koetti olla uskollinen vihalleen.\nViha ja rakkaus taistelivat hänen rinnassaan. \"Mitä minulla nyt on\njäljellä?\" Ellen mutisi. \"Minä olen varmasti mennyttä kalua tavalla\ntahi toisella... Pitääkö minun auttaa isää... vai tappaa itseni?\"\n\nEllen ratsasti Padalla takaisin karjataloon. Hän ratsasti tuulen\nnopeudella. Kun hän kääntyi tieltä aukealle niitylle, synnytti hänen\nilmestymisensä hälinää majan edustalla vetelehtivien miesten joukossa.\nHän lasketti paikalle täyttä laukkaa.\n\n\"Kuka ajaa sinua takaa?\" hänen isänsä huusi, kun hän pysähdytti mustan.\nJorthilla oli pyssy kädessään. Daggs, Colter ja toiset Jorthit olivat\nsamaten asestettuja, valppaita ja jännittyneitä.\n\n\"Minua ei aja kukaan takaa\", Ellen vastasi, \"Voinhan ratsastaa\nnopeasti, vaikkei minua ajettaisikaan takaa.\"\n\nJorth näytti huojentuneelta.\n\n\"Olet käyttäytynyt kummallisesti näinä päivinä ja olet kummallisen\nnäköinenkin. En pidä siitä.\"\n\n\"Nämä ovatkin kummallisia aikoja Jortheille\", Ellen vastasi ivallisesti.\n\n\"Daggs näki vieraan hevosen jälkiä niityllä\", sanoi hänen isänsä. \"Ja\nse huolestutti meitä. Joku on nuuskinut talomme ympäristöä, ja kun\nnäimme sinun ratsastavan sellaista vauhtia, luulimme jonkun ajavan\nsinua takaa.\"\n\n\"Ei; koetin vain Pataa nähdäkseni, kuinka nopeasti se voi juosta. Kun\nmeitä ryhdytään ajamaan takaa, tarvitaan minun kiinniottamiseeni kova\nvauhti.\"\n\n\"Niinpä totisesti!\" Daggs karjaisi. \"Puhut totta, Ellen.\"\n\n\"Tyttö, ei ainoastaan ratsastuksesi ja ulkomuotosi tunnu oudolta, vaan\nvieläpä puheesikin\", Jorth sanoi hämmentyneenä ja synkästi.\n\n\"Isä, et ole tottunut siihen, että pataa sanotaan padaksi\", sanoi Ellen\nlaskeutuessaan satulasta.\n\n\"Mitä loruat!\" huudahti hänen isänsä ajatellen, että oli turha\nyrittääkään ymmärtää naisia. \"Kuulehan, näitkö sinäkin vieraan hevosen\njälkiä?\"\n\n\"Kyllä, ja tiedänpä vielä senkin, kenen ne olivat.\"\n\nJorth jäykistyi. Hänen takanaan seisovat miehet muuttuivat äkkiä\njännittyneen tarkkaavaisiksi.\n\n\"Kenen?\" Jorth kysyi.\n\n\"Jean Isbelin vain\", Ellen vastasi kylmästi. \"Hän tuli hakemaan täältä\nmustaa hevostaan.\"\n\n\"Jean Isbel -- hakemaan -- mustaa -- hevostaan!\" toisti hänen isänsä.\n\n\"Niin. Häntä ei ole turhan vuoksi kehuttu jälkien seuraajaksi, se on\nnyt ainakin varmaa.\"\n\nKaikki vaikenivat. Ellen tarkasteli heitä salavihkaa alkaen aukoa\nsatulansa hihnoja. Hetkisen kuluttua Jorth rikkoi hiljaisuuden kiroten\nkarkeasti ja Daggs seurasi hänen esimerkkiään ivallisesti nauraen.\n\n\"Niin, isäntä, mitä minä sanoinkaan sinulle?\" hän sanoi.\n\nJorth meni Ellenin luo ja pyöräyttäen hänet ympäri pakotti hänet\nkatsomaan silmiinsä.\n\n\"Tapasitko Isbelin?\"\n\n\"Kyllä\", Ellen vastasi yhtä tiukasti kuin isä oli kysynyt.\n\n\"Puhuttelitko häntä?\"\n\n\"Puhuttelin.\"\n\n\"Mitä hän täällä teki?\"\n\n\"Minähän sanoin sen jo sinulle. Hän etsi mustaa hevostaan, jonka sinä\nolit varastanut.\"\n\nJorthin käsivarret vaipuivat hervottomina alas. Hänen kellertävät\nkasvonsa tulivat lyijynharmaiksi. Sitten hänen hämmästyksensä muuttui\nraivoksi. Hän kohotti kätensä lyödäkseen Elleniä, mutta Daggs tarttui\nhänen ranteeseensa. Jorth vääntelehti päästäkseen irti. \"Päästä irti,\nDaggs!\" hän huusi käheästi. \"Älä sekaannu asioihini, sillä enhän ole\nnyt juovuksissa?\"\n\n\"Et olekaan\", rosvo vastasi ivallisesti. \"Mutta haluan keskustella\nkanssasi kahden kesken.\"\n\nJorth tyyntyi, mutta saattoi huomata, että hän oli kovasti järkytetty.\n\n\"Ellen, näkikö Jean Isbel mustan hevosen?\"\n\n\"Näki. Hän kysyi minulta, kuinka olin saanut sen, ja minä kerroin sen\nhänelle.\"\n\n\"Sanoiko Isbel, että hevonen oli hänen?\"\n\n\"Kyllä, ja todistikin sen. Huomaahan heti, milloin hevonen rakastaa\nisäntäänsä.\"\n\n\"Tarjositko sitä hänelle takaisin?\"\n\n\"Isbel ei ottanut sitä.\"\n\n\"Vai niin! Miksi ei?\"\n\n\"Hän sanoi tahtovansa mieluummin, että minä pitäisin sen. Hän sanoi\npiakkoin sekautuvansa inhoittavaan, veriseen taisteluun ja olevansa\nsenvuoksi kykenemätön hoitamaan hienoa hevosta... En tahtonut sitä.\nPyysin Isbeliä ottamaan sen takaisin, mutta hän ratsasti pois... Eikä\nsiinä enää muuta ollutkaan.\"\n\n\"Olipahan\", Jorth vastasi pureskellen viiksiään ja katsoen Elleniin\nsynkästi ja tarkkaavaisesti. \"Olet kohdannut jo kahdesti tämän Isbelin.\"\n\n\"Se ei ole minun syyni\", Ellen vastasi.\n\n\"Kuulin hänen rakastuneen sinuun. Kuinka sen asian laita on?\"\n\nEllenin poskiin ja ohimoihin tulvahti veri, mutta tämä johtui vain\nmuistojen aiheuttamasta häpeästä. Hän ei välittänyt lainkaan siitä,\nmitä isä ja muut ajattelivat. Kuitenkin hän vastasi isän epäilevään\nkatseeseen rehellisesti leimuavin silmin.\n\n\"Kuulin Brucen ja Lorenzon kertovan siitä\", jatkoi hänen isänsä. \"Ja\nDaggs sanoo --\"\n\n\"Daggs ei ole sanonut mitään\", keskeytti tämä suurmies. \"Älä sekoita\nminua juttuun. En ole sanonut enkä ajatellut mitään.\"\n\n\"Niin, Jean Isbel _oli_ rakastunut minuun, isä... mutta nyt on kaikki\nlopussa\", Ellen vastasi hiljaa. Sanottuaan sen hän irroitti satulan\nhevosensa selästä ja heittäen sen olalleen meni majaansa.\n\nHän oli tuskin ehtinyt sisälle, kun hänen isänsäkin tuli sinne.\n\n\"Ellen, en tiennyt tuon hevosen kuuluvan Isbelille\", hän aloitti\nkäheästi ja hätäisesti. \"Vannon sen. Ostin sen Slaterilta... Jumala\nolkoon todistajani, etten aavistanutkaan sitä varastetuksi!... Hyväinen\naika, sanoessasi minun varastaneen hevosen, tuntui minusta kuin olisit\npistänyt minua veitsellä!\"\n\nEllen istui pöydän ääressä isän puhuessa ja kävellessä levottomana\nedestakaisin. Hän puhui yhtä mittaa, ikäänkuin hänen kaunopuheisuutensa\nvoisi saada Ellenin vakuutetuksi hänen viattomuudestaan. Mutta Ellen\nymmärsi nyt kaiken selvemmin kuin milloinkaan ennen. Jorth tahtoi\nkaikella muotoa säilyttää tyttärensä kunnioituksen -- ei rakkautensa\nvuoksi, vaan siksi, ettei Ellen huomaisi, kuinka syvälle hän oli\nvajonnut.\n\nHän sääli isäänsä kaikesta sydämestään. Ellen oli hänelle kaikki\nkaikessa ja hän taasen oli Ellenin koko maailma. Kuunnellessaan isänsä\nepäjohdonmukaisia joutavia väitteitä ja puolustuksia, hän säälistä\nja rakkaudesta tätä kohtaan teki ratkaisevan päätöksensä. Hänen\nisänsä alkoi lopuksi, kuten aina ennenkin, moittia Isbeleitä ja sitä\nkurjuutta, mihin he olivat hänet saattaneet. Hänen kärsimyksensä olivat\ntodellisia ainakin Ellenin läsnäollessa. Ellen oli ainoa rengas, joka\nliitti hänet menneisiin onnellisempiin aikoihin. Ellen tahtoi olla yhtä\nuskollinen isälleen kuin äitikin, joka oli pettänyt toisen miehen hänen\nvuokseen ja seurannut häntä turmioon ja perikatoon.\n\n\"Isä, älä raivoa noin\", Ellen sanoi keskeyttäen isänsä. \"Tahdon\nolla uskollinen sinulle, kuten äitikin... Olen Jorth! Sinun kotisi\non minunkin kotini ja taistelusi minunkin taisteluni... Älä puhu\nminulle enää koskaan menneisyydestä. Jos Jumala pelastaa henkemme\ntässä taistelussa, lähdemme pois täältä ja aloitamme elämän uudestaan\njossakin kaukana, missä ei kukaan ole ikinä kuullut puhuttavankaan\nJortheista. Mutta ellemme säily hengissä, olemme ainakin vihdoinkin\nkostaneet kirotuille Isbeleille.\"\n\n\n\n\nVII\n\n\nKesäkuussa ei Jean Isbel enää poistunut Grass-laaksosta.\n\nOli tehty toinen yritys Gaston Isbelin tappamiseksi. Häntä oli\ntaas raukkamaisesti ammuttu väijyksistä, tällä kertaa männiköstä,\njoka reunusti Blaisdellin taloon vievää tietä. Blaisdellkin kuuli\ntämän laukauksen, sillä se ammuttiin niin lähellä hänen kotiaan.\nPiiloutuneesta vihollisesta ei voitu löytää jälkeäkään. Maa oli\nkaikkialla niin neulasten peittämä, ettei siinä näkynyt mitään jälkiä.\nEpäiltiin Jorthien käskeneen tahi ainakin yllyttäneen jotakuta tähän\nraukkamaiseen ilkityöhön, mutta sitä ei voitu todistaa. Ja Gaston\nIsbelillä oli muitakin vihollisia Tonto-alangossa kuin lammastarhurit.\nVanhus raivosi kuin leijona tämän salakähmäisen murhayrityksen\nvuoksi, ja hänen ystävänsä Blaisdell kehoitti häntä kokoamaan heti\nsukunsa ja ystävänsä avukseen. \"Lopettakaamme tilojemme hoito, kunnes\nnämä vaikeudet loppuvat\", hän sanoi. \"Miehittäkäämme kaikki tiet ja\nmenkäämme puolitiehen noita miehiä vastaan... Miksi odottaisimme,\nkunnes sinut ammutaan kuin koira.\" Ja monet muutkin Isbelin kannattajat\nneuvoivat samaa.\n\n\"Ei, me odotamme, kunnes saamme varmuuden asiasta\", kuului itsepäisen\nkarjanomistajan vastaus kaikkiin näihin kehoituksiin.\n\n\"Varmuudenko? Mitä vielä! Löytihän Jean mustan hevosensa Jorthin talon\nläheisyydestä?\" sanoi Blaisdell. \"Tarvitsemmeko enää muita todistuksia?\"\n\n\"Jean ei tiennyt varmaan, oliko Jorth varastanut hevosen.\"\n\n\"Mutta minäpä, koira vieköön, tiedän sen!\" Blaisdell murahti. \"Ja\nolemme menettäneet karjaa koko ajan. Kuka niitä varastaa?\"\n\n\"Me olemme alusta alkaen menettäneet karjaa.\"\n\n\"Gass, luulen sinun haluavan, että Jorth aloittaisi tämän taistelun\navoimesti.\"\n\n\"Se alkaa kyllä tarpeeksi pian\", kuului Isbelin synkkä vastaus.\n\nJean oli koettanut seurata menetetyn tahi varastetun karjan jälkiä.\nOlosuhteet olivat olleet häntä vastaan. Kesämyrskyt alkoivat varhain ja\nrankkasateet olivat virutelleet pois tuoreet jäljet, joita hän olisi\nvoinut seurata. Laidun oli laaja ja karjaa oli kaikkialla. Joskus ei\njonkun pään menettämistä huomattu viikkokausiin. Gaston Isbelin pojat\nolivat nyt ainoat kartanoon jääneet paimenet. Pari paimenta oli eronnut\nuhkaavan sodan vuoksi ja Isbel oli antanut muillekin matkapassit. Jean\nei senvuoksi useinkaan saanut tietää karjanvarkauksista, ennenkuin\njäljet vanhenivat. Ja etsimistä vaikeutti vielä sekin seikka, että\nGrass-laaksossa oli sekä hevosten että karjan jälkiä. Rosvot, keitä he\nlienevätkään, olivat pelanneet tätä peliään jo kauan aikaa.\n\nIlmat muuttuivat heinäkuun alussa helteisiksi.\n\nTontoa ympäröivillä punaisilla rinteillä vallitsi erämaan kuumuus.\n\nYöt olivat viileät ja varhaiset aamut miellyttävät, mutta päiviä oli\nmelkein mahdoton kestää. Kun valkoiset pilvet kohosivat lounaasta\nmuuttuen paksummiksi ja tummemmiksi ja liittyen mustiin ukkospilviin,\noli Jean hyvillään. Hän katseli mielellään sateen virtaamista maahan\nsynkältä taivaalta, ja sen puita rytisyttävä voima, kun se lähestyi\nkuin marssiva armeija, oli aina tervetullut. Ruohoiset tasangot,\npunaiset harjanteet, kallioiset rinteet ja manzanita-, pensastammi-\nja kaktusviidakot olivat tomuisia ja hehkuvia kuuman kesäauringon\npaisteessa. Jean ikävöi Partaan viileitä korkeuksia, varjoisia mäntyjä,\nhopeakuusten juurilla versovaa tummanvihreää kasvistoa ja kirkkaiden\npurojen lirinää ja kohinaa. Hän kaipasi usein jotakin muutakin, minkä\nkuitenkin karkoitti katkerana mielestään.\n\nJeanin toveri, terävävainuinen paimenkoira, oli kadonnut eräänä\npäivänä, palaamatta enää takaisin. Karjatalon miehet olivat eri\nmieltä Sheppin kohtalosta. Vanha karjanomistaja luuli, että se oli\nmyrkytetty tahi ammuttu; Bill ja Guy otaksuivat lammaspaimenien, jotka\naina varastelivat koiria, varastaneen sen, mutta Jean oli taipuvainen\nuskomaan, että Shepp oli poistunut metsäsusien mukana. Tosiasiana\npysyi, ettei Shepp palannut, ja Jean kaipasi sitä.\n\nEräänä aamuna auringon noustessa Jean kuuli karjan ammuvan ja\nmöyryävän laaksossa, ja päästyään kummulle, jolta oli laaja näköala,\nhän hämmästyi nähdessään noin viisisataa päätä sisältävän sonnilauman\nahdistelevan yksinäistä sutta. Jeanin isä oli nähnyt ennenkin tällaisen\ntapauksen, mutta Jeanille se oli uutta. Susi oli kookas mustanharmaa\npeto, jäntevä ja voimakas, mutta sen oli vaikea päästä sonneja pakoon.\nSe oli nähtävästi ahdistellut laumaa koettaen tunkeutua sen keskelle\ntappaakseen jonkun hiehon, mutta lopulta olivatkin sonnit ryhtyneet\najamaan sitä takaa. Jean pysytteli laakson laidalla toivoen, että ne\najaisivat suden pyssyn kantomatkalle, mutta varovainen susi huomasikin\nhänet ja poikkesi syrjään päästen vähitellen eroon takaa-ajajistaan.\n\nJean palasi taloon aamiaiselle ja lähti sitten ratsastamaan laakson\npoikki. Hänen isällään oli pieni lammaskatras, jota ei vielä\noltu ajettu Partaalle, jossa kaikkia seudun lampaita hoidettiin\nTonton kuivan, kuuman kesän aikana. Nuori Evarts ja meksikolainen\nBernardino-niminen poika paimensivat niitä. Vakinainen meksikolainen\npaimen, kokenut mies, oli luopunut toimestaan, eivätkä nämä pojat\nuskaltaneet lähteä lampaiden kanssa vihollisten alueelle.\n\nKatras kävi laitumella Grass-laakson sivuhaarassa, jossa pensaat\nloivat hieman varjoa ja jossa oli tarpeeksi vettä ja ruohoa. Ennenkuin\nJean pääsi määräpaikkaansa, kuuli hän laukauksen. Se ei ollut\nluodikon laukaus, mikä seikka huolestutti häntä hieman. Evartsilla ja\nBernardinolla oli pyssyt, mutta ei hänen tietääkseen minkäänlaista\npientä asetta. Jean ratsasti eräälle pyöreälle kummulle, joka kohosi\nGrass-laakson eteläiseltä laidalta, ja katseli sieltä tarkkaavaisesti\nseutua. Ensin hän huomasi vain karjaa ja aukeita niittyjä, matalia\npolveilevia harjanteita ja kukkuloita. Mutta hetken kuluttua hän\neroitti laakson päässä ratsastajaryhmän, joka suuntasi kulkunsa\nkylää kohti. Hän ei voinut laskea heidän lukumääräänsä. Tuo joukko\nnäytti Jeanista salaperäiseltä ja uhkaavalta. Keitä he olivat? Miehet\nolivat niin kaukana, ettei hän voinut tuntea hevosia, vielä vähemmän\nratsastajia. He ratsastivat sitäpaitsi hyvin nopeasti.\n\nJean katseli heidän häipymistään, käänsi sitten hevosensa\njälleen myötämäkeen lähtien suorittamaan tehtäväänsä. Tuollainen\nratsumiesjoukko oli hyvin harvinainen näky Grass-laaksossa. Mikä\ntarkoitus heillä oli? Hieman levottomana hän jatkoi matkaansa\nlähestyen paimenien leiriä. Äkkiä hän kuuli käheitä huutoja. Nuori\nEvarts ilmestyi näkyviin pensaikosta ja juoksi hurjasti. Jean kannusti\nhevosensa raviin ja oli pian hänen luonaan. Evarts näytti olevan\nsuunniltaan kauhusta.\n\n\"Poika, mikä sinua vaivaa?\" Jean kysyi laskeutuessaan satulasta pyssy\nkädessään. Hän katseli tarkasti Evartsin kalpeita kasvoja, leiriä ja\nympäristöä.\n\n\"Bernardino! Bernardino!\" poika huohotti väännellen käsiään.\n\nJean juoksi muutamat kymmenet askeleet, jotka erottivat hänet leiristä.\nHän näki pienen teltan, sammuneen nuotion, puolittain lopetetun\naterian ja sitten meksikolaisen pojan, joka makasi kuolleena maassa,\nkuulan reikä kalpeissa kasvoissaan. Hänen vieressään oli vanha\nkuudestilaukeava revolveri.\n\n\"Kenen revolveri tämä on?\" kysyi Jean ottaen sen maasta.\n\n\"Bernardinon\", vastasi Evarts käheästi. \"Hän sai sen muutamia päiviä\nsitten.\"\n\n\"Ampuiko hän itsensä tapaturmaisesti?\"\n\n\"Voi, ei! Hän ei tehnyt sitä!\"\n\n\"Kuka sitten?\"\n\n\"Nuo miehet, jotka tulivat tänne ratsain, ampuivat hänet\", huohotti\nEvarts.\n\n\"Tunsitko sinä heidät?\"\n\n\"En. Näin heidän tulevan ja pelästyin. Bernardino oli mennyt noutamaan\nvettä. Juoksin pakoon ja piilouduin pensaikkoon. Tahdoin huutaa ja\nvaroittaa häntä, mutta miehet olivat jo liian lähellä... Sitten\nkuulin heidän keskustelevan. Bernardino palasi takaisin. Miehet\nnäyttivät ystävällisiltä ja kuulin erään pyytävän, että Bernardino\nnäyttäisi hänelle revolveriaan ja Bernardino ojensi sen hänelle.\nMies katseli sitä nauraen, heitti sen ilmaan ja kun se putosi hänen\nkäteensä, paukahti se... Ja Bernardino kaatui... Piilouduin pelosta\njäykistyneenä. Kuulin heidän vieläkin keskustelevan, mutta en erottanut\nheidän sanojaan. Sitten he ratsastivat pois... Ja minä pysyin piilossa,\nkunnes näin teidän tulevan.\"\n\n\"Onko sinulla hevosta?\" Jean kysyi tiukasti.\n\n\"Ei, mutta voin ratsastaa Bernardinon aasilla.\"\n\n\"Kiiruhda sitten heti Blaisdellin luo ja käske hänen lähettää sana\nBluelle, Gordonille ja Fredericksille, että he ratsastaisivat niin\nnopeasti kuin suinkin isäni taloon. Kiiruhda nyt!\"\n\nNuori Evarts juoksi tiehensä vastaamatta. Jean katseli nuoren\nmeksikolaisen hervotonta ruumista. \"Taivaan nimessä\", hän huudahti\njulmasti, \"Jorthien ja Isbelien välinen sota on alkanut. Tämä oli\nharkittu kylmäverinen murha! Uskallan lyödä vaikka vetoa, että tämä on\nDaggsin työtä. Hänelle on uskottu johtajantoimi... Bernardino, vaikka\nolitkin meksikolainen, olit uskollinen poika ja kuolemasi kostetaan\nviipymättä.\"\n\nJean ei tuhlannut aikaa. Haettuaan teltasta tervavaatteen hän peitti\nruumiin sillä ja riensi sitten hevosensa luo. Hypättyään satulaan\nhän lasketteli laukkaa pienten punaisten harjanteiden yli ja sitten\nlaaksoon, kannustaen siellä hevosensa juoksuun.\n\nLiikunto haihdutti kauhun, jonka Bernardinon näkeminen oli aiheuttanut.\nJean tunsi sitäpaitsi kummallista, julmaa huojennusta. Pitkät,\nhitaasti kuluneet odotuspäivät olivat loppuneet, Jorthin joukko oli\naloittanut leikin. Verenvuodatus oli alkanut. Ja sitä vuotaisi nyt\nviimeiseen mieheen saakka. Olisiko se mies Jorth vai Isbel? \"Vaistoni\nei pettänyt minua\", hän mutisi ääneen... \"Tuo hevoslauma järkytti minua\nomituisesti.\" Jean tarkasteli ruohoista laaksoa, jonka poikki hän kiisi\nnopeasti, ja sitten kylää, näkemättä kuitenkaan merkkiäkään synkästä\nratsumiesjoukosta. He olivat poikenneet Greavesin kauppaan juomaan ja\nvärväämään joukkoonsa Isbelien vihollisia. Jeanin mieleen muistui äkkiä\nEllen Jorth. \"Kuinka hänelle käy?... Millainen kohtalo odottaa kaikkia\nnaisia? Sisartani!... Entä kaikkia lapsia!\"\n\nKetään ei ollut näkyvissä talon ympärillä. Se ei Jeanin mielestä ollut\nmilloinkaan näyttänyt rauhallisemmalta ja idyllisemmältä. Laitumella\nkäyskentelevä karja, puolittain syöty heinäsuova, aidatulla laitumella\nkäyvät lehmät, hitaasti taivaalle kohoava sininen savupatsas, kanojen\nkaakatus, lujat hyvin rakennetut asumukset kaikki uhkui syvää rauhaa.\nSinisellä kesäisellä taivaalla ei ollut pilven hattaraakaan.\n\nJeanin ajaessa täyttä laukkaa kujanteille näki joku hänet ovelta,\nja sitten Bill, Guy ja heidän harmaapäinen isänsä tulivat kuistiin.\nJean näki, kuinka isä viittasi naisia poistumaan. Bill ja Guy ehtivät\nhänen rinnalleen, kun Jean pysähdytti vaahtoavan hevosensa. Kaikki\nkatsahtivat Jeaniin nopeasti ja tarkkaavaisesti ja heidän silmissään\noli tuikea ilme. He ehkä aavistivat, ennenkuin sanaakaan oli puhuttu,\nmitä saisivat kuulla.\n\n\"Sinullapa kiire oli\", huomautti hänen isänsä.\n\n\"Mitä hittoa nyt on tekeillä?\" Bill kysyi vakavasti.\n\nGuy Isbel ei sanonut mitään, vaan kalpeni hieman. Jean laskeutui maahan\nhevosensa selästä.\n\n\"Bernardino on juuri tapettu -- murhattu hänen omalla revolverillaan.\"\n\nGaston Isbelin rinta paisui. Hänen silmiinsä tuli uhkaava, jäätävän\nkylmä kiilto.\n\n\"Hyväinen aika!\" huudahti Bill Isbel käheästi.\n\nEi kukaan näistä kolmesta miehestä kysynyt tappajan nimeä. He\nvaikenivat, vaipuen kukin omiin salaisiin ajatuksiinsa. Sitten he\nkuuntelivat tarkkaavaisesti Jeanin lyhyttä tarinaa.\n\n\"No niin, nyt meillä on oikeus sekaantua asiaan\", sanoi hänen isänsä.\n\"Toivon vain, että meillä olisi enemmän aikaa. Minun olisi pitänyt\nkuunnella neuvoanne ja koota mieheni läheisyyteen. Jacobs ratsasti\ntänne sattumalta. Meitä on siis viisi, paitsi naisia.\"\n\n\"Isä, et suinkaan usko heidän piirittävän meitä tänne?\" kysyi Guy Isbel.\n\n\"Pojat, olen aina pelännyt sitä\", vanhus vastasi. \"Mutta en ole\nmilloinkaan oikein uskonut heidän uskaltavan ryhtyä siihen. Minun olisi\npitänyt tuntea Daggs paremmin. Nuo väijyksistä ammutut salakähmäiset\nlaukaukset meitä kohti olivat varmasti Jorthien ampumia, ja nyt meidän\npitää taistella ystäviemme avutta.\"\n\n\"Tulkoot he vain\", Jean sanoi. \"Lähetin sanan Blaisdellille, Bluelle,\nGordonille ja Fredericksille. Ehkä he ehtivät tänne ajoissa. Mutta\nelleivät, ei kuitenkaan ole syytä huoleen. Me voimme pitää puoliamme\ntäällä kauemmin kuin Jorthin joukko jaksaa pysytellä ympärillämme.\nRakennukseen on vain kannettava paljon vettä, halkoja ja muonaa.\"\n\n\"Pidän huolta siitä\", hänen isänsä vastasi. \"Jean, sinun täytyy hiipiä\njonnekin läheisyyteen vahtimaan ja vakoilemaan.\"\n\n\"Kuka ilmoittaa tämän naisille?\" kysyi Guy Isbel.\n\nHetken kestävä painostava hiljaisuus oli tämän miesten välisen\ntaistelun julmimman ja surullisimman puolen kaunopuheisin todistus.\nMiehet ovat ikimuistoisista ajoista vihanneet ja tappaneet toisiaan\nnaistensa surkeudeksi ja alennukseksi. Vanhan Gaston Isbelin uurteiset\nkasvot paljastivat tämän surullisen tosiseikan.\n\n\"Minä kerron sen heille\", hän sanoi. \"Teidän ei tarvitse olla lainkaan\nhuolissanne heidän vuokseen. He pysyvät kyllä rohkeina.\"\n\nJean ratsasti lyhyen matkan päässä talosta sijaitsevalle aukealle\nkummulle asettuen sinne vahtimaan. Talon takana kohoava seetrejä\nkasvava harjanne oli ainoa kohta, jonka suojassa Jorthin joukko\nsaattoi päästä huomaamatta lähelle, mutta vaikka he hyökkäisivät\nsiltäkin suunnalta, ehtisi Jean kuitenkin ratsastaa takaisin taloon\nestämään yllätystä. Hetket kuluivat hitaasti ja tunnin kuluttua Jean\nalkoi jo toivoa Blaisdellin saapuvan ajoissa. Eikä hänen toivonsa\npettänytkään. Hän kuuli hetken kuluttua kavioiden kapsetta etelästä\npäin ja kääntyessään katsomaan näki ystävällisen naapurin pyssy kädessä\nratsastavan nopeasti tietä pitkin suurella valkoisella hevosella.\nJeanin mieli lämpeni hänen nähdessään hänet. Hän oli muuan niitä\ntexasilaisia, joka tahtoi sotia Isbelien puolesta viimeiseen asti. Jean\nkatseli hänen tuloaan taloon -- katseli hänen ja hänen vanhan toverinsa\nkohtaamista. Jeanin korviin kantautui Blaisdellin raikuva huudahdus.\n\nSitten viheriään Grass-laaksoon, jonka pitkä aaltoileva tasanko vietti\nkylää kohti, ilmestyi liikkuva tumma pilkku. Hevoslauma! Jeanin ruumis\nhätkähti hieman, veri tunkeutui äkkiä kaikkiin hänen suoniinsa. Noilla\nhevosilla ratsastettiin. Ne suuntasivat kulkunsa suoraan aukeaa laaksoa\npitkin Isbelin karjataloa kohti. Tuossa lähestymisessä ei ollut mitään\nkarttelevaa, salaista eikä hiiviskelevää! Kuumat väreet karmivat Jeanin\nselkää.\n\n\"Taivas varjelkoon, niillä on tosi mielessä!\" hän mutisi. Hän oli tähän\nhetkeen saakka tietämättään toivonut, ettei Jorthin joukko lähestyisi\nnoin rohkeasti. Mutta nyt hän sai varmuuden, ettei hyökkäys ollut\nluuloa eikä arvelua, vaan todellisuutta. Katseltuaan vielä hetkisen\ntummaa, viheriää taustaa vasten kuvastuvaa ratsumiesjoukkoa Jean\nkiiruhti takaisin taloon. Nähdessään Jeanin palaavan hänen isänsä tuli\npihalle häntä vastaan.\n\n\"Isä, Jorth on tulossa!\" Jean sanoi käheästi. Kuinka vastenmieliseltä\nhänestä tuntuikaan tämän ilmoittaminen isälle! Pojanrakkaus oli\nleimahtanut liekkiin.\n\n\"Missä?\" vanhus kysyi tarkastellen kotkankatseellaan taivaanrantaa.\n\n\"Tietä pitkin Grass-laaksosta. Et voi nähdä heitä täältä.\"\n\n\"No niin, tule sisään valmistautumaan otteluun.\"\n\nIsbelin taloa ei oltu rakennettu kestämään intiaanien hyökkäystä. Vain\npäärakennuksen pitkä arkihuone kelpasi puolustukseen ja suojaksi.\nSiinä oli pari ikkunaa ja ovi kujanteelle päin, kummassakin päässä oli\nvielä ovet, joista toinen vei keittiöön ja toinen viereiseen myöhemmin\nrakennettuun huoneeseen. Tämän suurimman huoneen hirret olivat jykevät\nja ovet ja ikkunaluukut niin paksut, että siellä oli paremmin suojassa\nluodeilta kuin muissa huoneissa.\n\nKun Jean meni sisään, hän näki vain kalpeita kasvoja: Hänen sisarensa\nAnnie, hänen kälynsä ja lapset katselivat häntä äänettöminä ja vakavina.\n\n\"Blaisdell, Jean sanoi Jorthien olevan tulossa tänne rosvojensa\nkanssa\", karjanomistaja ilmoitti.\n\n\"Vieköön minut hitto, ellei tästä koidu ikävä päivä Lee Jorthille!\"\nsanoi Blaisdell.\n\n\"Tyhjentäkää pöytä\", Isbel määräsi, \"ja tuokaa tänne kaikki pyssyt ja\nammukset.\"\n\nKun ne oli koottu pöydälle, muodostivat ne peloittavan sota-aseiston;\nsiinä oli Jeanin rannikolta tuomat uudet winchesterit, suuri buffalo-\neli niin sanottu \"neula\"-pyssy, jota Gaston Isbel oli käyttänyt\nvuosikausia, Blaisdellin tuoma Henry-luodikko ja kuusi revolveria.\nAmmuskasat ja -kääröt peittivät muun osan pöytää.\n\n\"Lajitelkaa ammukset\", sanoi Isbel. \"Jokaisen pitää ottaa omansa.\"\n\nTaloon poikennut Jacobs-niminen naapuri oli tanakka parrakas mies, joka\nnäytti sangen hyväntuuliselta näiden laihojen texasilaisten joukossa.\nHänellä oli vanhanaikainen luodikko. \"Pojat, jos vain olisin aavistanut\ntällaisen leikin alkavan, olisin ottanut mukaani enemmän ammuksia.\nMinulla on niitä vain yksi makasiinillinen. Ehkä nuo uudet ammukset\nsopivat minunkin pyssyyni.\"\n\nHuomattiin ammusten, joita Jean oli tuonut paljon mukanaan, sopivan\nJacobsinkin pyssyyn.\n\n\"Saamme todellakin kiittää onneamme\", Gaston Isbel sanoi.\n\nNaiset istuivat erillään keittiönpuoleisessa nurkassa seuraten\njännittyneinä miesten puheita ja toimintaa. Jacobsin vaimo oli pieni\nnainen, jolla oli rehelliset kasvot ja kirkkaat silmät. Jean otaksui\nhänestä olevan apua seuraavina vaikeina tunteina.\n\nJean meni aina vähän päästä ikkunaan tirkistellen tielle. Hänen\ntoverinsa luottivat nähtävästi häneen, koska ei kukaan muu katsonut\nulos. Nyt, kun päiviä ja viikkoja kestänyt epätietoisuus oli haihtunut,\nsuhtautuivat texasilaiset tilanteeseen rauhallisen päättäväisesti.\n\nVihdoin Jean huomasi tumman ratsastajaryhmän laaksoon vievällä tiellä.\nMiehet ratsastivat käymäjalkaa lähellä toisiaan ja keskustellen\nvakavasti. Jean sai lasketuksi yksitoista hevosta, jokaisella\nratsastaja selässään.\n\n\"Isä, tule katsomaan!\" Jean huusi.\n\nGaston Isbel meni ovelle ja katseli joukkoa äänettömänä.\n\nMiehet kokoontuivat ikkunoiden ääreen. Blaisdell kirosi hiljaa. Jacobs\nsanoi: \"Koira vieköön, he tulevat vieraisille luoksemme!\" Naiset\nistuivat vakavina ja jännittyneinä. Lapset lopettivat leikkinsä ja\nkatsoivat peloissaan äitiinsä.\n\nRatsastajat pysähtyivät pyssyn kantomatkan ulkopuolelle ja erkanivat\npuoliympyrään. He olivat niin lähellä, että Jean näki heidän\nliikkeensä, mutta ei voinut tuntea heidän kasvojaan. Hänestä tuntui\nkummalliselta, ettei kellään heistä ollut naamioita.\n\n\"Jean, tunnetko jonkun heistä?\" hänen isänsä kysyi.\n\n\"Ei, en vielä. He ovat liian kaukana.\"\n\n\"Isä, haen vanhan kiikarisi tänne\", sanoi Guy Isbel juosten viereiseen\nhuoneeseen.\n\nBlaisdell pudisti suurta karvaista päätään ja jyrähdytti härkämäisestä\nkurkustaan: \"No, nyt kun olette tulleet tänne, lammastarhurit, mitä\naiotte tehdä?\"\n\nGuy Isbel palasi tuoden metrin pituisen vanhan kiikarin ja antaen\nsen isälleen. Vanhus tarttui siihen vapisevin käsin. Äkkiä hän\nhätkähti ja laski vapisten kiikarin maahan; hänen kasvonsa muuttuivat\nlyijynharmaiksi katkerasta vihasta.\n\n\"Jorth!\" hän kirosi käheästi.\n\nJean katsoi isäänsä huomaten tämän suuren mielenliikutuksen. Mutta pian\nvanhus tointui tarkastellen jälleen joukkoa kiikarilla. \"Blaisdell,\njoukossa on entinen texasilainen ystävämme Daggskin\", hän sanoi\nkuivasti, \"ja Greaves, rehellinen kauppiaamme täältä Grass-laaksosta.\nJa tuolla on Stonewell Jackson Jorthkin. Ja Tad Jorth punanenäisenä,\nkuten ennenkin... Ja kuulehan, joukossa on Queenkin; hitto vieköön,\nsen taitavampaa ampujaa ei ole koko Texasissa. Luulin hänen saaneen\nsurmansa Big Bendmaassa. Kuulin puhuttavan siitä... Ja tuolla on Craig,\ntoinen rehellinen lammastarhuri Grass-laaksosta... Muita en tunne.\"\n\nJean tarttui nyt kiikariin ja tarkasteli hitaasti kaikkia ratsastajia.\n\"Simm Bruce\", sanoi hän heti. \"Näen Colterinkin ja Greavesin.\nOlen nähnyt hänen vieressään olevan miehenkin, jolla on liikkiötä\nmuistuttavat kasvot...\"\n\n\"Se on varmasti Craig\", keskeytti isä.\n\nJean tunsi Lee Jorthin tummat kasvot, sillä ne muistuttivat Elleniä,\nja tämä seikka ahdisti hänen mieltään. Hän luuli tuntevansa muutkin\nJorthit. Hänen isänsä näytti hänelle Daggsin ja Queenin. Oli selvää,\nettä Jeanin täytyi oppia tuntemaan nämä miehet vastaisuudenkin\nvaralta. Sitten Blaisdell pyysi kiikaria ja kun hänkin oli katsellut\ntarpeekseen ja kiroillut, ojensi hän sen toisille, kunnes kaikki olivat\ntarkastelleet tarpeekseen, jolloin kiikari palautettiin vanhalle\nkarjanomistajalle.\n\n\"Daggs viittailee kädellään kuin kenraali, joka lähettää vakoojia.\nJa minusta näyttää, että hän tarkastelee hevosiamme, mutta sehän on\nrosvolle luonnollista. Hän ei voi olla varastamatta, lähtipä hän sitten\ntaisteluun, päivällisille tahi hautajaisiin.\"\n\n\"Hän saa kutsun omiin hautajaisiinsa, jos hän vain alkaa hiiviskellä\nhevosten ympärillä\", sanoi Guy Isbel tirkistäen levottomana oven raosta.\n\n\"Niin, poikani, ainakin jonkun hautajaisiin\", vastasi hänen isänsä.\n\nJean ei kiinnittänyt juuri lainkaan huomiota keskusteluun.\nKatsellen tiukasti ratsastajia hän koetti päästä selville heidän\ntarkoituksestaan. Daggs viittasi hevosiin, jotka olivat laitumella\nlähellä rakennusta. Nämä eläimet olivat kartanon parhaimmat ja\nkuuluivat enimmäkseen Guy Isbelille, joka oli perheen hevosmies ja\n-kauppias. Hevoset olivat hänen intohimonsa.\n\n\"Näyttää siltä kuin he aikoisivat varastaa hevosia\", sanoi Jean.\n\n\"Anna minulle kiikari\", Guy sanoi kiivaasti. Hän tarkasteli miesryhmää\nkauan aikaa ojentaen sitten kiikarin takaisin Jeanille.\n\n\"Menen hakemaan hevoseni pois\", hän sanoi.\n\n\"Etkä mene!\" hänen isänsä huudahti.\n\n\"Miehet ovat tulleet varastamaan eivätkä taistelemaan. Ettekö nyt näe\nsitä? Jos he aikoisivat taistella, aloittaisivat he ampumisen. Nyt he\nväittelevät vain hevosistani.\"\n\nGuy tarttui pyssyynsä. Hän näytti äreän päättäväiseltä eikä hänen\nsilmiensä kiilto ilmaissut pelkoa.\n\n\"Poika, tunnen Daggsin\", hänen isänsä sanoi. \"Ja tunnen Jorthinkin.\nHe ovat tulleet tänne tappaakseen meidät. Jos vain menet ulos, kohtaa\nsinua varma kuolema.\"\n\n\"Lähden joka tapauksessa. He eivät saa varastaa hevosiani silmieni\nedestä. Eivätkä miehet ole pyssynkantomatkan päässäkään.\"\n\n\"Guy, sinun ei tarvitse lähteä yksinäsi\", sanoi Jacobs iloisesti tullen\nlähemmäksi.\n\nGuy Isbelin punatukkainen nuori vaimo ei muuttanut ilmettäkään.\nHänet oli kasvatettu kovassa koulussa, hän tiesi, millaisia miehet\novat tällaisina hetkinä. Mutta Jacobsin vaimo pyysi: \"Bill, älä pane\nhenkeäsi vaaraan parin hevosen tähden.\"\n\nJacobs nauroi ja vastasi: \"Eipä tässä ole suurtakaan vaaraa\", ja lähti\nGuyn mukaan. Heidän tekonsa tuntui Jeanista tyhmänrohkealta. Hän piti\nheitä ja ratsastajaryhmää tarkasti silmällä ja huomasi, että Daggsilla\nja Jorthilla oli vakavat aikomukset. Jean näki Daggsin laskeutuvan\nsatulasta pyssy kädessään, muiden seuratessa hänen esimerkkiään, kunnes\npuolet heistä oli laskeutunut maahan.\n\n\"Isä, he aikovat ampua\", Jean huusi kovasti. \"Huutakaa Guylle ja\nJacobsille. Pakoittakaa heidät palaamaan takaisin.\"\n\nVanhus ja Bill Isbel huusivat ja Blaisdell karjui jyrisevällä äänellään.\n\nJeankin huusi kimeästi: \"Guy, juokse, juokse!\"\n\nMutta Guy Isbel meni laitumelle toverinsa kanssa välittämättä huudoista\n-- ikäänkuin uhkaavia hevosvarkaita ei olisi olemassakaan. He olivat\nkulkeneet noin neljänneksen matkasta laitumen poikki ja lähestyivät\njuuri hevosia, kun Jean näki punaisia välähdyksiä, ja valkoiset\nsavupilvet tuoksahtivat ilmaan rosvojoukosta. Sitten kuului pyssyjen\nkovia, kaikuvia pamahduksia.\n\nGuy Isbel pysähtyi äkkiä ja pudottaen pyssynsä kohotti käsivartensa\nilmaan ja kaatui suulleen. Jacobs käyttäytyi kuin olisi äkkiä saanut\nnäkymättömän lyönnin. Häneenkin oli osunut. Käännyttyään hän alkoi\njuosta ja juoksikin nopeasti muutamia askelia. Silloin kuului jälleen\nkiivaita laukauksia. Hän heitti pyssyn kädestään ja keskeytti juoksunsa\nhuutaen käheästi, mutta jatkoi kuitenkin kulkuansa kumarassa ja\nhorjuen. Nyt pamahti jälleen laukaus ja Jean kuuli luodin sattuvan\nhäneen. Jacobs vaipui polvilleen ja sitten kasvoilleen.\n\nTämä äkillinen murhenäytelmä lamaannutti Jeanin. Hän ei voinut\nirroittaa katsettaan liikkumattomista ruumiista.\n\nHänen käsivarteensa tarttui käsi -- vapiseva naiskäsi, hento, kova ja\njännittynyt.\n\n\"Bill on tapettu!\" kuiskasi murtunut ääni. \"Pidin heitä silmällä... He\novat molemmat kuolleet.\"\n\nJacobsin ja Guyn vaimot olivat hiipineet Jeanin taakse ja katselleet\nhänen selkänsä takaa murhenäytelmää.\n\n\"Pyysin Billiä, ettei hän menisi\", änkytti Jacobsin vaimo. Peittäen\nkasvonsa käsillään hän horjui huoneen nurkkaan, missä toiset naiset\npuristivat hänet syliinsä vapisten ja kalpeina. Guy Isbelin vaimo\nseisoi ikkunan luona katsellen Jeanin olkapään yli. Hän oli rohkea kuin\nmies. Hän oli katsellut kuolemaa silmiin ennenkin.\n\n\"Niin, he ovat kuolleet\", hän sanoi katkerasti. \"Mutta kuinka saamme\nheidän ruumiinsa sieltä?\"\n\nTämä kysymys näytti herättävän Gaston Isbelin jäätävästä lumouksesta,\njonka vallassa hän oli.\n\n\"Hyvä Jumala, tämä on helvetillistä naisillemme!\" hän huusi käheästi.\n\"Poikani! Poikani!... Jorthit murhasivat hänet!\"\n\nJean näki osan rosvoista ratsastavan pois ja toisten alkavan kiertää\nvasemmalle taluttaen hevosiaan.\n\n\"Heillä on varmasti mielessään jokin kepponen\", sanoi Bill Isbel.\n\n\"Bill, hakkaa reikä takaseinän viidenteen hirteen\", isä määräsi.\n\"Meidän täytyy pitää heitä silmällä.\"\n\nVanhempi poika tarttui kirveeseen ja karkoitettuaan pois lapset,\njotka olivat leikkineet takanurkan läheisyydessä, alkoi hakata reikää\nmäärättyyn kohtaan. Pienokaiset perääntyivät ihmettelevin, vakavin\nsilmin. Naiset siirsivät tuolejaan ja painautuivat lähemmäksi toisiaan,\nodottaen ja kuunnellen.\n\nJean piti silmällä rosvoja, kunnes he katosivat näkyvistä siirtyen\npohjoisten ja läntisten rakennusten takaiselle viettävälle, pensaita\nkasvavalle maalle.\n\n\"Ilmoita minulle, sittenkuin reikä on valmis\", Jean pyysi mennen\nkeittiöön ja sieltä varovasti matalaan vajamaiseen rakennukseen. Siellä\nsäilytettiin talon halkovarastoa talvisin. Koska rakoja ei oltu tukittu\nsavella, saattoi hän katsella kolmelle taholle. Rosvot olivat matkalla\nkatajikkoon. He katosivat näkyvistä, mutta palasivatkin hetkisen\nkuluttua takaisin ilman hevosia. Jeanista näytti kuin he aikoisivat\nhyökätä rakennukseen, mutta he pysähtyivätkin pensaikon laitaan ja\nneuvottelivat kauan aikaa. Jean näki heidät selvästi, vaikka he\nolivatkin niin kaukana, ettei hän tuntenut heitä erikseen. Muuan heistä\nerkani yhteensulloutuneesta joukosta. Jean luuli häntä joko Daggsiksi\ntahi Jorthiksi. Kuka hän lie ollut, mutta hänen kovasta, käheästä\näänestään ja liikkeistään päättäen Jean alkoi epäillä hänen toimivan\npullon vaikutuksesta.\n\nHetkisen kuluttua Bill Isbel huusi Jeanille hiljaa: \"Jean, reikä on\nvalmis, mutta emme näe ketään.\"\n\n\"Minä näen heidät\", Jean vastasi. \"He neuvottelevat. Minusta näyttää\naivan siltä kuin joko Jorth tahi Daggs olisi juovuksissa. Hän yllyttää\nmiehiä hyökkäämään kimppuumme, mutta miehet vastustelevat. Käske isän\nja muidenkin olla varuillaan; ilmoitan teille heti, kun he alkavat\nliikehtiä.\"\n\nJorthin joukko ei pitänyt kiirettä. Toiset istuutuivat maahan ja\ntoiset kävelivät edestakaisin. Hetken kuluttua katosi pari miestä\npensaikkoon, luultavasti takaisin hevosten luo. Jonkin ajan kuluttua he\npalasivat kantaen taakkaa, ja kun se oli laskettu maahan, istuutuivat\nkaikki rosvot sen ääreen. He olivat noutaneet ruokaa ja juomaa.\nJeanin oli pakko naurahtaa vakavasti heidän kylmäverisyydelleen. Hän\nmuisti samalla monta Hakkelusveitsi-sakin suorittamaa uhkarohkeaa\ntekoa. Jean oli kiitollinen lykkäyksestä. Kuta kauemmin rosvot\nviivyttäisivät hyökkäystään, sitä paremmin olisi Isbelin puoluelaisilla\naikaa kokoontua tänne. Mutta hyökkääminen päivän aikaan olisi kovin\nuhkarohkeaa. Yö antaisi siihen paljon suotuisamman tilaisuuden.\n\nBill tuli pari kertaa kuiskaamaan jotakin Jeanille. Jännitys suuressa\nhuoneessa, josta ei voitu pitää silmällä rosvoja, oli varmaankin kova.\nJean kertoi hänelle mitä oli nähnyt. \"Syövät ja juovat!\" Bill huudahti.\n\"Hitto vieköön, mutta --! Tämä ärsyttää vanhusta. Hän haluaa lopettaa\ntaistelun.\"\n\n\"Sano hänelle sen voivan loppua liiankin pian, ellei hän ole hyvin\nvarovainen\", Jean vastasi tiukasti.\n\nBill palasi rakennukseen mutisten itsekseen. Sitten seurasi pitkä\nepätietoinen odottaminen, jonka kuluessa Jean katseli, kuinka\nrosvot virkistivät itseään. Päivä oli kuuma ja tyyni. Rakennuksessa\nvallitsevan luonnottoman hiljaisuuden rikkoivat silloin tällöin\nlasten iloiset naurahdukset. Nämä äänet järkyttivät Jeania. Leikkivät\nlapset! Sitten toinen ääni, joka oli niin heikko, että hänen oli\npakko jännittää korviaan kuullakseen sen, häiritsi häntä tehden hänet\nsurulliseksi -- hänen isänsä hitaat askeleet, kun tämä lakkaamatta\nkäveli edestakaisin huoneessa. Mitä hänen isänsä mielessä mahtoikaan\ntänään liikkua!\n\nVihdoin rosvot nousivat ja ottaen pyssynsä lähtivät laskeutumaan\nrinnettä yhtenä miehenä. He tulivat monta sataa metriä lähemmäksi,\nkunnes Jean suunnaten uhkaavasti pyssynsä mutisi itsekseen, että\njos he vielä lähestyisivät muutamia kymmeniä metrejä, merkitsisi\nse monen joukkoon kuuluvan miehen loppua. Mutta miehet tiesivät\npyssyjen kantomatkan tarpeeksi hyvin ja poikkesivat vielä kerran\nsuorakulmaisesti syrjään. Kun he pääsivät aitausten kohdalle,\npainautuivat he maahan kadoten Jeanin näkyvistä. Tämä tosiseikka teki\nhänet levottomaksi. Miehet koettivat tietysti ryömiä rakennuksia kohti.\nNoiden aitausten päässä oli oja, jonka penkereet olivat niin korkeat,\nettä ne kelpasivat suojaksi, ja sitäpaitsi jatkui oja yhdensuuntaisesti\nrakennusten kanssa tuskin sadan metrin päässä niistä ja oli niin ruohon\nja pienten pensasten peitossa, että rosvot saattoivat ampua niiden\ntakaa ikkunoihin ja savella täytettyihin rakoihin, joutumatta itse\njuuri ollenkaan vaaraan. Kun he eivät ilmestyneet enää näkyviin, luuli\nJean saaneensa selville heidän suunnitelmansa. Hän odotti kuitenkin\nvielä hetkisen, kunnes huomasi pieniä tomupilviä kohoavan penkereen\näärimmäisestä päästä. Tehtyään tämän huomion hän kiiruhti keittiön\nkautta suureen huoneeseen, missä hänen äkillinen ilmestymisensä\nsäikäytti miehiä.\n\n\"Menkää pois näkyvistä!\" hän määräsi tiukasti mennen nopeasti ovelle\nja sulkien sen. \"He ovat penkereen takana aitauksen luona ja aikovat\nryömiä pitkin ojaa lähemmäksi meitä... Tämä näyttää pahalta. He\nvoivat ampua meitä ruohon ja pensaiden takaa. Meidän pitää olla hyvin\nvarovaisia katsoessamme ulos.\"\n\n\"Hyvä on!\" hänen isänsä vastasi. \"Te naiset pysytte lasten kanssa siinä\nnurkassa. Ja parasta on, että paneudutte pitkäksenne lattialle.\"\n\nBlaisdell, Bill Isbel ja vanhus kyyristyivät suuremman ikkunan\nviereen ja tirkistelivät ulos raoista. Jean asettui pienemmän ikkunan\nääreen, ja hänen terävät silmänsä värähtelivät kuin kompassin neula.\nHänen tarkkaava katseensa huomasi jokaisen ruohonkorren liikkeen ja\nheinäsirkan hypyn.\n\n\"Katsokaa nyt tarkasti!\" hän huusi toisille miehille. \"Näen tomua... He\novat tulossa penkereen paljaan paikan kohdalla... näen pyssyn suun...\nmustan hatun... ja enemmän tomua. He hajaantuvat penkereen taakse.\"\n\nKovat äänet ja penkereen korkeimman, pensaisimman kohdan takaa kohoavat\nkeltaiset tomupilvet todistivat oikeaksi Jeanin huomion. Rosvot\nnäyttivät halveksivan vaaraa.\n\nÄkkiä Jean näki vilahdukselta jonkun liikkuvan pensaiden takana. Hän\njännittyi heti kuin ruoskansiima.\n\nSitten pitkä hatuton ja takiton mies tuli kokonaan näkyviin. Aurinko\nvalaisi hänen vaaleaa takkuista tukkaansa. Daggs!\n\n\"Hei siellä, Isbelit!\" hän huusi ivallisen rohkeasti. \"Tulkaa esille\ntaistelemaan!\"\n\nJean suuntasi salamannopeasti pyssynsä ja laukaisi. Hän näki\nhiustukkoja lentävän Daggsin päästä ja punaisen verivirran. Sitten\nkajahtivat hänen toveriensa nopeat laukaukset. Kaikki kuulat sattuivat\nrosvon horjuvaan ruumiiseen, mutta Jean tiesi, että hänen kuulansa oli\ntappanut Daggsin, ennenkuin nuo toiset kolme olivat osuneet häneen.\nDaggs kaatui suulleen penkereelle, niin että puolet hänen ruumiistaan\nja käsivarret jäivät näkyviin. Sitten rosvot vetivät hänet alas. Kuului\nkäheitä huutoja. Paikalta kohonnut keltainen tomu ajelehti tuulen\nmukana pois.\n\n\"Daggs!\" huudahti Gaston Isbel. \"Jean, ammuit hänen päälakensa puhki.\nNäin sen painaessani liipasinta. Me muut tuhlasimme turhaan ammuksemme.\"\n\n\"Hyvä Jumala, hän oli varmaankin hullu tahi juovuksissa näyttäytyessään\ntuolla tavalla ja uhmatessaan meitä\", sanoi Blaisdell hengittäen\nkiivaasti.\n\n\"Arizona kohtelee ilkeästi meitä texasilaisia\", Isbel sanoi\nivallisesti. \"Täällä on varmasti ollutkin aivan liian rauhallista.\nRosvot eivät ole harjaantuneet taisteluun, ja luulenpa Daggsin\nunhottaneen taitonsa.\"\n\n\"Daggs käyttäytyi yhtä tyhmästi kuin Guy ja Jacobs\", Jean sanoi. \"He\nolivat tyhmänrohkeita ja Daggs oli juovuksissa. Olkoon se meille\nopiksi.\"\n\nJean oli tuntenut whiskyn hajua palatessaan huoneeseen. Bill ryyppäsi\nkernaasti eikä isäkään ollut kohtuullinen. Blaisdellkin joi itsensä\njoskus päihdyksiin. Jean päätti mielessään, ettei hän salli viinan\nturmella heidän mahdollisuuksiaan.\n\nPyssyt alkoivat pamahdella ja penkereen takaa nousi savupilviä. Kuulat\nlensivät vinkuen karkeiden uutimien läpi sattuen paksuun oveen,\nja muuan rikkoi hirsien välisen saven Jeanin edessä ollen vähällä\nsattua häneen. Toinen yhteislaukaus seurasi toistaan. Rosvoilla\noli makasiiniluodikot ja he tyhjensivät ne. Jean siirtyi toiseen\npaikkaan. Toisetkin miehet seurasivat hänen järkevää esimerkkiään.\nYhteislaukaukset muuttuivat yhdeksi ainoaksi jatkuvaksi paukkinaksi.\nSitten se lakkasi äkkiä. Huone oli täynnä tomua, joka oli sekoittunut\nJeanin ja hänen toveriensa ampumien laukausten savuun. Jean kuuli\nlasten hillityn hengityksen. He olivat nähtävästi hyvin peloissaan,\nmutta eivät huutaneet. Naisetkin vaikenivat.\n\nPenkereen takaa huusi muuan kova ääni:\n\n\"Tulkaa näkyviin! Haluatteko tulla tapetuiksi kuin lampaat?\"\n\nTähän ivaan ei vastattu. Jean palasi paikalleen ikkunan ääreen ja\ntoisetkin seurasivat hänen esimerkkiään. He tirkistivät varovaisesti\nulos.\n\n\"Pojat, älkää ampuko, ennenkuin näette jonkun\", sanoi Gaston Isbel.\n\"Ehkä he hetken kuluttua tulevat huolettomiksi. Jorth kyllä varoo\nnäyttämästä itseään.\"\n\nRosvot eivät uudistaneet enää yhteislaukauksiaan, vaan alkoivat\nharkitusti ammuskella vuorotellen eri kulmilta. Muutamia kuulia\nsattui seiniin, muutamat taasen osuivat ikkunoiden pieliin rikkoen\nne, mutta useimmat tunkeutuivat hirsien välisen saven läpi. Jean\nkäsitti piakkoin, etteivät nämä vaaralliset laukaukset olleet\nvahingonlaukauksia. Ne oli tarkasti suunnattu ja useimmat niistä\nsattuivat alimmaisiin rakoihin. Viekkauden rosvojen joukossa oli hyviä\nampujia, ja he koettivat nyt hakea rakennuksen julkipuolen heikompia\nkohtia. Ellei Jean olisi maannut pitkällään, olisi häneen osunut pari\nkertaa. Hänen mieleensä juolahti iskeä kiiloja korkealle hirsien\nväliin, ja nousten polvilleen niiden varaan hänen onnistui katsella\nulos ikkunan yläosasta, mutta tämä asento oli niin kömpelö ja vaikea,\nettei hän voinut pysytellä siinä kauan aikaa.\n\nHän kuuli luodin sattuvan johonkin huoneessa olijaan, joka ei\nkuitenkaan päästänyt ääntäkään. Jean kääntyi katsomaan. Bill Isbel\npainoi olkapäätään, ja punaisia pilkkuja ilmestyi hänen paitaansa. Hän\npudisti päätään Jeanille nähtävästi ilmoittaakseen, ettei haava ollut\nvaarallinen. Naiset ja lapset makasivat suullaan eivätkä siis voineet\nnähdä tapahtumaa. Oli selvää, ettei Bill halunnut ilmaista sitä heille.\nBlaisdell sitoi verisen olkapään huivilla.\n\nRosvot ampuivat yhtämittaa laukaisten aina muutamien minuuttien\nkuluttua. Isbelit eivät vastanneet. Jean ei ampunut enää ainoatakaan\nlaukausta sinä iltapäivänä. Auringonlaskun lähestyessä, kun\npiirittäjät näyttivät tulevan levottomiksi, Blaisdell ampui jotakin\npensaiden takana liikkuvaa, ja samalla paukahti Gaston Isbelin suuri\nbuffalo-pyssykin.\n\n\"Mitähän he aikovat tehdä pimeän tultua ja _mihin_ meidän on parasta\nryhtyä?\" Blaisdell mutisi.\n\n\"He eivät mitenkään uskalla hyökätä kimppuumme\", Gaston sanoi.\n\n\"Mutta saattavat sytyttää rakennukset palamaan\", Bill Isbel lisäsi. Hän\noli synkin veljeksistä. Jokin näytti painavan hänen mieltään.\n\n\"Jorthit ovat kyllä ilkeitä, mutta he eivät luullakseni uskalla polttaa\nmeitä\", Blaisdell vastasi.\n\n\"Pyh!\" Gaston Isbel huudahti. \"Kylläpä sinä tunnet vähän Lee Jorthia.\nHän nylkisi minut mielellään elävältä ja sirottelisi tulisia hiiliä\nveriselle lihalleni.\"\n\nNiin he juttelivat illan pimetessä. Jean Isbel ei puhunut juuri mitään,\nvaan punnitsi mahdollisuuksia mielessään. Pimeys muutti rosvojen\nhyökkäyssuunnitelman. He asettivat miehiä rakennusten neljälle puolelle\nja nämä etuvartiat ampuivat säännöllisin väliajoin. Luodit sattuivat\nhirsiin häiritsemättä Isbeleitä lainkaan.\n\n\"Jean, mitä ajattelet tästä?\" kysyi vanha karjanomistaja.\n\n\"Minusta näyttää, että he ovat valmistautuneet pitkälliseen\ntaisteluun\", Jean vastasi. \"He ampuvat vain näyttääkseen meille\nolevansa varuillaan.\"\n\n\"Niinkö luulet? Millaisiin toimenpiteisiin aiot ryhtyä?\"\n\n\"Lähden kohta vakoilemaan.\"\n\nGaston Isbel oli tyytyväinen kuullessaan Jeanin aikeen.\n\nHuoneessa oli aivan pilkkopimeä. Naisilla oli vettä ja ruokaa\nläheisyydessä. Jean piti kaikkia tarkasti silmällä syödessään\nlihaa, leipää ja maitoa. Vihdoin nukahtivat väsyneet lapset; naiset\nkuiskailivat keskenään nurkassa.\n\nNoin yhdeksän aikaan Jean ilmoitti lähtevänsä vakoilemaan.\n\n\"He olivat voitolla päivän aikaan, mutta eivät pimeässä\", hän tuumi,\n\nJean kiinnitti uumilleen ammusvyönsä, suuren puukkonsa ja revolverinsa\nja meni pyssy kädessään keittiön ovesta pihalle. Yö oli tavallista\npimeämpi, sillä tähdetkin olivat pilvien peitossa. Hän nojautui seinään\nodottaessaan, kunnes hänen silmänsä tottuisivat pimeään. Hän kykeni\nintiaanien tapaan näkemään hyvin yölläkin ja tunsi sitäpaitsi kaikki\npaikat rakennusten, vajojen ja aitausten ympärillä sekä jokaisen\nhirren, puun ja kiven taloin läheisyydessä. Noin neljännestunnin\nkuluttua Jean hiipi pois.\n\nHän pysytteli seinien varjossa, sitten hedelmäpuiden ja vihdoin\nviinamarjapensaiden suojassa. Kyyristyen pensaiden taakse hän pysähtyi\nkatselemaan ja kuuntelemaan. Hän oli nyt aukean maan rajalla ja hänen\nedessään oli vähitellen kohoava rinne. Hän näki seetrien ja katajien\ntummat ryhmät; rakennuksen pohjoispuolella välähti tuli ja laukaus\npamahti. Jean kuuli luodin sattuvan rakennukseen. Hiljaisuus kietoi\nsitten vaippaansa yksinäisen talon ja pimeys peitti sen kuin musta\nvaippa. Ilmasta kuului hiljaista hyönteisten surinaa, himmeät salamat\nvalaisivat silloin tällöin eteläistä taivaanrantaa. Hän kuuli kerran\nääniäkin, voimatta sanoa, miltä suunnalta ne tulivat. Silloin paukahti\ntoinen laukaus. Luoti lensi Jeanin yli ja sattui rakennukseen.\n\nHän livahti piilostaan ja hiipien kuulumattomin askelin pääsi\nensimmäiseen katajikkoon. Siellä hän odotti kärsivällisesti ja\nliikkumatta rosvojen toista laukausta. Kuultuaan toisen laukauksen\nJean kiersi oikealle. Pensaikot, katajikot ja yksinäiset seetrit\npeittivät tätä rinnettä soveltuen oivallisesti Jeanin tarkoituksiin.\nHän aikoi näet kiertää siltä puolelta ammuskelevan rosvon taakse.\nJean kiipesi harjanteen laelle, laskeutui vastakkaisen rinteen\njuurelle, kääntyi sitten vasemmalle lähestyen vihdoin hitaasti sitä\npaikkaa, jonka läheisyyteen hän otaksui rosvon asettuneen. Pitkällinen\noleskelu luonnonhelmassa vuorokaudet läpeensä oli kehittänyt hänen\nsuunta-aistinsa melkein yhtä varmaksi kuin näönkin. Tulen välähdys\ntodisti hänen tulleen suoraan miestä kohti. Jeanin tarkoitus oli\nryömiä tämän Jorthin joukkueeseen kuuluvan miehen luo ja tappaa\nhänet äänettömästi veitsellä. Jos suunnitelma onnistuisi, aikoi\nJean sen jälkeen ryömiä toisen rosvon luo. Laskien pyssynsä maahan\nhän ryömi eteenpäin käsillään ja polvillaan hiljaa kuin kissa.\nKulku oli kuitenkin hyvin hidasta. Hänen piti hapuilla eteenpäin ja\nvaroa tarkasti katkaisemasta oksia tahi vyöryttämästä kiviä. Hänen\nhirvennahkaiset vaatteensa eivät kahisseet pensaita vasten. Jean näki\nrosvon istuvan kummun laella aukion keskellä. Hän oli yksinään. Jean\nnäki hänen hehkuvan savukkeensa pään. Kummun laki oli kallioinen ja\nsopimaton Jeanin tarkoitukseen. Hän ei voinut ryömimällä päästä rosvon\nkimppuun. Hän palasi senvuoksi kärsivällisesti ja hitaasti takaisin\nhakemaan pyssyään.\n\nLöydettyään sen hän alkoi hiiviskellä takaisin vielä hitaammin\nkuin äsken, sillä pyssy vaikeutti hänen liikkeitään. Mutta hän ei\naiheuttanut pienintäkään ääntä ja saapui vihdoin aukean laen laidalle\nvakoilemaan rosvoa, jonka tumma vartalo kuvastui taivasta vasten.\nVälimatka ei ollut viittäkymmentä metriä pitempi.\n\nKun Jean kohottautui polvilleen ja nosti varovasti pyssyään, johtui\nmuuan ajatus hänen mieleensä. Jos tuo mies sattuisikin olemaan Ellen\nJorthin isä! Vapisten koko ruumiiltaan Jean laski pyssynsä alemmaksi.\nHän ei halunnut tappaa Ellenin isää -- ei voinut tehdä sitä niin\nsuuresti hän rakasti tyttöä. Tänä julmana hetkenä, kun hän tiesi,\nkuinka suurta etua hänellä olisi tässä taistelussa intiaanimaisesta\nviekkaudestaan ja kyvyistään, hän totesi täydellisesti kummallisen,\ntoivottoman ja vastustamattoman rakkautensa tyttöön. Hän ei\nkoettanutkin kieltää sitä enää. Kuin yö ja autio erämaa, kuin Jorthien\nja Isbelien välisen taistelun välttämättömyys, oli tämäkin rakkaus\nolennainen kieltämätön tosiseikka. Hän ei voisi tappaa Ellenin isää.\nHän ei voisi tehdä sitä harkitusti. Ja miksi ei? Tähän kysymykseen ei\nkuulunut vastausta. Eikö hän ollut uskoton isälleen? Hän ei voinut\nmilloinkaan toivoa saavansa Ellen Jorthia omakseen. Hän ei halunnut\nsellaisen tytön rakkautta. Mutta hän rakasti tyttöä. Hänen piti\ntaistella tätä petollista ja salaperäistä intohimoaan vastaan. Jean\nmuisteli tytön kauneutta ja suloutta, rohkeutta ja mielenkiintoa,\nhäpeää ja alennusta, mutta ylinnä säilyi kuitenkin muisto tytön\nsuloudesta. Jean kohotti kasvonsa tummansinisen, tähtikirkkaan taivaan\näärettömiä avaruuksia kohti. Hän saattoi tuntea, että hänenkin\nolentonsa oli atomi maailmankaikkeudessa. Mikä oli hän, mikä oli hänen\nkostonhimoinen isänsä, mitä olivat viha, intohimot ja taistelut\nverrattuina nimettömään, äärettömään ja aina pysyvään, johonkin, minkä\nolemassaolon hän tunsi tänä synkkänä hetkenä?\n\nMutta rosvot, nuo Daggsit ja Jorthit, olivat tappaneet hänen veljensä\nGuyn, murhanneet hänet raa'asti ja säälimättömästi. Guy oli ollut\nJeanin leikkitoveri ja hänen lempiveljensä. Bill oli aina ollut\nsalaperäinen ja itsekäs, ja Jean ei ollut milloinkaan rakastanut häntä\nyhtä suuresti kuin Guytä. Nyt lepäsi Guy kuolleena niityllä. Taistelu\noli alkanut verisesti. Jean karaisi mieltään; veri alkoi jälleen\nvirrata kuumana hänen suonissaan. Synkkä kostonhimo valtasi hänet.\nHänen täytyi tappaa, aina ja missä tahansa. Tämä mies saattoi tuskin\nolla Ellenin isä, sillä Jorth oli varmasti pääjoukkonsa keskuudessa.\nJean voisi vallan mainiosti ampua rosvon, ja joukko otaksuisi hänen\nlaukaustaan tämän heidän toverinsa säännönmukaisesti ampumaksi.\nKohottaen äkkiä pyssynsä Jean suuntasi sen tummaa olentoa kohti ja\npainoi liipasinta. Pamahduksen jälkeen hän nousi ja hiipi pois. Hän ei\nkatsellut eikä kuunnellut laukauksensa vaikutusta. Kylmä hiki peitti\nhänen kasvonsa, kämmenensä ja rintansa. Kauhistuttava, lyijynraskas,\nkuvottava tunne kouristi hänen sydäntään. Luonto oli varustanut hänet\nintiaanin lahjoilla, mutta niiden käyttäminen tällaiseen tarkoitukseen\nsynnytti kapinan hänen sielussaan.\n\nIsbelien veri hallitsi häntä kuitenkin. Tuuli puhalsi kylmästi hänen\nkasvoihinsa ja hänen olonsa alkoi tuntua keveämmältä. Mentyään\nkujanteen poikki hän sivuutti läntiset vajat kiertäen niiden taitse\nniitylle. Ruohikossa hän ryömi äänettömästi oikealle ollen yhtä\nvarovainen kuin äsken rinteellä, mutta täällä hän ei pysähtynyt niin\nusein eikä liikkunut niin hitaasti. Hän aikoi ryömiä niin kauaksi\noikealle, että voisi sivuuttaa penkereen pään, jonka takana rosvot\nolivat hyvässä turvassa. Tähän ojaan kokoontui vettä keväisin ja\nkesämyrskyjen aikana niin paljon, että se riitti karjalle.\n\nJean erehtyi suunnasta ja tuli penkereelle lähelle sen päätä. Hän\nei kuitenkaan tullut levottomaksi, vaan painautui siihen hetkiseksi\npitkäkseen kuuntelemaan. Jonkun ajan kuluttua pamahti laukaus. Hän\nei nähnyt välähdystä, mutta päätteli sen kuuluneen rakennusten\npohjoispuolelta.\n\nJean sai selville, että lähin vahti ammuskeli penkereen laidalta\nnoin sadan metrin päässä hänestä ja seuraava taasen muutamia metrejä\ntuonnempaa. Siis pari rosvoa aivan lähekkäin. Hän mietti hetkisen, mitä\nhänen nyt olki paras tehdä, päättäen vihdoin ryömiä heidän taakseen\nniin lähelle kuin mahdollista.\n\nPenkereen takaisessa ojassa oli hyvä polku, jota pitkin oli mainio\nlähestyä vihollisia. Se oli kuiva, hiekkainen ja korkean rikkaruohon\nreunustama. Ainoa hankaluus oli, että hänen oli melkein mahdotonta\nestää ruohoa kahisemasta. Hän kiemurteli eteenpäin vatsallaan kuin\netana tuuma tuumalta; vihdoin hän huomasi istuvan miehen, joka kuvastui\nmustana tummansinistä taivasta vasten. Tämä rosvo oli laukaissut\npyssynsä kolmasti Jeanin lähestyessä. Jean katseli ja kuunteli\nhetkisen, ryömi sitten yhä lähemmäksi, kunnes mies oli parinkymmenen\naskeleen päässä hänestä.\n\nJean tunsi tupakan hajua voimatta kuitenkaan nähdä savukkeen tahi\npiipun hehkumista, koska mies istui selin häneen.\n\n\"Kuulehan, Ben\", tämä mies sanoi toverilleen, joka istui kumarassa\nmuutamien metrien päässä, \"minusta tuntuu kummalliselta, ettei Craig\nenää ammuskelekaan tuolla.\"\n\nJean tunsi Greavesin kuivan verkkaisen äänen, ja hänen ruumiinsa\njännittyi kuin hyppyyn kyyristyneen pantterin.\n\n\n\n\nVIII\n\n\n\"Minäkin ajattelin samaa\", toinen mies vastasi, \"ja kuulehan, eikö tuo\nviimeinen laukaus ollut liian terävä Craigin pyssyn pamahdukseksi?\"\n\n\"Nyt kun ajattelen sitä, myönnän sinun olevan oikeassa\", Greaves sanoi.\n\n\"Minäpä lähden sinne katsomaan.\"\n\nRosvon tumma vartalo hävisi näkyvistä penkereen taakse.\n\n\"Sinun on parasta lähestyä häntä hitaasti ja varovasti\", varoitti\nGreaves. \"Mene vain niin lähelle, että voit huutaa hänelle... Ehkä tuo\nkirottu sekarotuinen Isbel hyökkää kimppuumme kuin intiaani.\"\n\nJean kuuli pehmeiden askelten etääntyvän märässä ruohikossa ja sitten\noli kaikki hiljaa. Hän lepäsi vatsallaan poski hiekassa ja hänen\noli pakko katsella ylöspäin nähdäkseen Greavesin tumman vartalon\npenkereellä. Hän aikoi tappaa Greavesin tavalla tahi toisella, mutta\nhänellä oli sentään niin paljon tahdonvoimaa, että jaksoi vastustaa\nkiihkoa, joka myrskysi hänen rinnassaan kovemmin kuin milloinkaan\nennen. Jos hän nousisi ja ampuisi rosvon, tekisi se tyhjäksi hänen\nsuunnitelmansa hiipiä kiertotietä pitkin niiden rosvojen kimppuun,\njotka ampuivat rakennuksia. Hän halusi huutaa hiljaa Greavesille:\n\"Tässä näet sekarotuisen!\" ja tappaa hänet, kun hän kääntyisi\nhämmästyneenä katsomaan. Hän aikoi viipymättä toteuttaa vaarallisen\nsuunnitelmansa ja hyökätä miehen kimppuun.\n\nJean henkäisi syvään. Laskien pyssynsä maahan ja nousten varjomaisen\nhiljaa seisoalleen hän vetäisi veitsen esille. Sitten hän kevein nopein\nhyppäyksin liukui pengertä pitkin. Greaves kuuli varmaankin kahinaa\ntahi intiaanikenkien pehmeitä nopeita kumahduksia, koska hän kääntyi\nsäpsähtäen. Ja samassa silmänräpäyksessä Jeanin vasen käsivarsi kiertyi\nvoimakkaasti ja lujasti kuin käärme Greavesin kaulaan. Jeanin oikea\nkäsi, joka piteli veistä, oli vapaa, joten hän olisi voinut suorittaa\ntekonsa heti, yhdellä iskulla, mutta kun hänen paljas käsivartensa\npuristui kuuman, paisuvan niskan ympärille, sai villi intiaaniveri\nhänessä vallan. Hänen isänsä vihollisen pelkkä tappaminen ei riittänyt.\nJean tunsi samanlaista synkkää iloa, kuin iskiessään ensi kerran Simm\nBrucea kasvoihin, jolloin Greaves oli ivaillut -- oli yhtynyt Brucen\nilkeään, Ellen Jorthia koskevaan viittaukseen.\n\nGreaves oli raskas ja voimakas. Hän pyörähti jalat edellä\ntaaksepäin, niinkuin suopunkiin joutunut sonni. Mutta Jeanin ote\nkesti. He vyörähtivät penkereeltä hiekkaiseen ojaan ja Jean joutui\npäällimmäiseksi.\n\n\"Greaves, otaksumisesi oli oikea\", Jean sähisi. \"Olen tuo\nsekarotuinen... Ja nyt aion iskeä sinua veitselläni ensin Ellen Jorthin\nja sitten Gaston Isbelin vuoksi.\"\n\nJean katsoi vastustajaansa leimuavin silmin. Sitten hänen oikea kätensä\nheilautti suurta veistä, joka välähtäen upposi kahvaa myöten Greavesin\nruumiiseen.\n\nSilloin Greavesin raskas jäntevä ruumis vetäytyi kokoon ja ponnahti\nsuoraksi. Hän oli kuin kuolintuskissaan kamppaileva voimakas eläin.\nPäästäen tukahtuneen, hirvittävän ja kaamean huudon hän vääntäytyi irti\nja kohoten polvilleen sukkelasti ja notkeasti ojensi pyssynsä, mutta\nJean hyökkäsi jälleen hänen kimppuunsa ja puristi hänet syliinsä kuin\nkarhu. Greaves ampui, mutta ei voinut kääntää pyssyä niin, että laukaus\nolisi osunut. Irroitettuaan oikean kätensä Jean heilautti taas suurta\nveistään. Greavesin voimat sammuivat hirvittävään, käheään huutoon.\nHänen pyssynsä pamahti jälleen pudoten sitten hänen käsistään. Hän\nhorjui ja Jean päästi hänet irti. Isbelien vihollinen kaatui hervotonna\nojaan. Jean haki pyssyä ja näkikin sen kiiltelevän tähtien valossa.\nTarttuen siihen hän hyppäsi penkereen yli ja juoksi suoraan rakennuksia\nkohti Jorthin joukon kiljuessa ja huutaessa raivoissaan.\n\nJean ponnahti aidan yli, kiiruhti kujanteen poikki aitauksen suojaan\nja pääsi hetkisen kuluttua ensimmäisen rakennuksen luo. Hän nojautui\nsen seinään huoahtaakseen hieman. Hänen sydämensä tykytti haljetakseen,\nveri kohisi ja sykki kuumana hänen valtimoissaan. Hän oli purrut\nhampaansa yhteen ja hänen täytyi ponnistaa voimiaan voidakseen avata\nsuunsa ja saattaakseen hengittää vapaammin ja syvempään. Mutta nämä\nruumiilliset tunteet eivät olleet mitään verrattuina hänen mielensä\ntilaan. Hän oli kostanut Guyn puolesta, harventanut Jorthien rivejä\nja todistanut isänsä kerskailun oikeaksi. Nämä seikat soivat hänelle\njonkin verran tyydytystä. Mutta ei edes se katkeransuloinen tosiasia,\nettä Ellen Jorthin maineen tahraaja oli saanut palkkansa, voinut\nhaihduttaa jonkinlaista epäilyä ja pahoittelua, joka tuntui vain\nlisääntyvän tuntien kuluessa.\n\nPäästyään hapuilemalla halkovajaan hän meni keittiöön ja sitten ääntäen\nhiljaa suureen huoneeseen.\n\n\"Jean! Jean!\" kuului sieltä hänen isänsä vapiseva ääni.\n\n\"Niin, olen palannut\", Jean vastasi.\n\n\"Oletko haavoittumaton?\"\n\n\"Olen, paitsi säärtäni, jossa on luullakseni pieni kuulan raapaisema\nnaarmu. En tiennytkään siitä mitään, ennenkuin nyt... Siitä vuotaa\nhieman verta, mutta vaarallinen se ei ole.\"\n\nJean kuuli hiljaisia askelia ja joku ojensi häntä kohti vapisevat\nkätensä. Sisar Annie syleili häntä. Jean tunsi hänen rintansa\nkohoilemisen ja sykinnän.\n\n\"Hyväinen aika, Annie, en ole vahingoittunut!\" hän sanoi painaessaan\ntyttöä rintaansa vasten. \"Paneudu nyt lepäämään ja koeta nukkua.\"\n\nJean talutti hänet pimeässä nurkkaan; hänen sydämensä oli täysi.\nPuhuminen oli vaikeata, sillä pelkkä Annien käden kosketus muistutti\nhänelle, ettei hänen onnistunut seikkailunsa millään tavalla muuttanut\nnaisten kohtaloa.\n\n\"Mitä siellä tapahtui?\" kysyi Blaisdell.\n\n\"Nujersin pari heistä\", Jean vastasi. \"Sen miehen, joka ammuskeli\nläntiseltä harjanteelta, ja Greavesin.\"\n\n\"Mitä?\" huudahti hänen isänsä.\n\n\"Greavesko siellä huusikin\", Blaisdell sanoi. \"Hyvä Jumala, en ole\nmilloinkaan kuullut sellaisia huutoja! Mitä teit hänelle, Jean?\"\n\n\"Iskin häntä veitselläni. Katsokaa, olin suunnitellut, että hiivin\ntoisen luota toisen luo, enkä senvuoksi halunnut aiheuttaa melua, mutta\nen päässytkään Greavesia etemmäksi.\"\n\n\"Se lopettaa varmasti heidän ammuskelemisensa pimeän aikana\", mutisi\nGaston Isbel. \"Nyt saamme odottaa jotakin muuta -- tulta luultavasti.\"\n\nVanhan karjanomistajan otaksuminen toteutui osaksi. Jorthin miehet\nlopettivat ampumisen. Heistä ei kuultu eikä nähty enää mitään, mutta\ntätä hiljaisuutta ja piirityksen keskeyttämistä oli vaikeampi kestää\nkuin ampumista. Pitkät pimeät tunnit kuluivat hitaasti. Miehet\nvalvoivat ja lepäsivät vuorotellen, mutta ei ainoakaan heistä nukkunut.\nVihdoin pimeys vaaleni ja harmaa sarastus alkoi pilkoittaa idästä.\nTaivas alkoi rusottaa kaukaisten selänteiden takana ja päivä valkeni.\n\nLapset heräsivät nälkäisinä ja äänekkäinä nukuttuaan pois pelkonsa.\nNaiset käyttivät hyväkseen rauhallista aamua ja valmistivat kuuman\naamiaisen.\n\n\"Ehkä he ovat menneet tiehensä\", vihjaisi Guy Isbelin vaimo tirkistäen\nulos ikkunasta. Hän oli tehnyt niin monta kertaa aamunkoiton jälkeen.\nJean näki hänen tarkastelevan vakavana laidunta, kunnes hänen katseensa\npysähtyi Guyn tummaan liikkumattomaan ruumiiseen, joka lepäsi suullaan\nruohikossa. Hänen katseensa huolestutti Jeania.\n\n\"Ei, Esther, he eivät ole vielä poistuneet\", Jean vastasi. \"Näin\nmuutamia heistä tuon pensaikon laidassa.\"\n\nBlaisdell oli toivorikas. Hän sanoi Jeanin yöllisen teon masentaneen\nJorthin puoluelaisia, joten he eivät uskaltaisi jatkaa piiritystään\nniin päättäväisesti kuin eilen. Huomattiin kuitenkin pian, että\nBlaisdell oli väärässä. Heti auringonnousun jälkeen rosvot alkoivat\nampua yhteislaukauksia neljältä puolelta ja paljon lähempää kuin\neilen. Yöllä he olivat luoneet multavalleja ja rakentaneet puisia\nrintavarustuksia, joiden takaa he nyt ampuivat. Jean ja hänen toverinsa\nnäkivät välähdykset ja savukiehkurat niin hyvin, että alkoivat vastata\ntuleen.\n\nPuolen tunnin kuluttua huone oli niin täynnä savua, ettei Jean nähnyt\nnurkkaan painautuneita naisia. Hurja ammuskeleminen laimeni hieman\nmuuttuen samalla tarkemmin suunnatuksi. Ponnahtava luoti raapaisi\nBlaisdellin päätä tehden tuskallisen, mutta vaarattoman haavan. Esther\nIsbel tyrehdytti verenvuodon ja sitoi Blaisdellin pään, tehden sen\ntaitavasti ja pelkäämättä. Vanha texasilainen ei voinut istua hiljaa\ntämän tehtävän aikana. Katsellessaan käsiään, joista hän koetti hieroa\npois verta, hän kiihoittui kovasti.\n\n\"Isbel, meidän pitää lähteä sinne ja tappaa heidät kaikki\", hän\ntoisteli yhtämittaa.\n\n\"Meidän pitää päinvastoin pysytellä täällä\", vastasi Gaston Isbel.\n\"Odotan Blueta, Gordonia ja Fredericksiä; he aloittavat ampumisen\ntuolta. Heidän pitäisi olla jo täällä, ja uskallanpa lyödä vetoa, että\nhe muuttavat taistelun kulun toisenlaiseksi.\"\n\nMutta Isbelin toiveet eivät toteutuneet. Ampumista jatkui yhtämittaa\npäivälliseen saakka, jolloin Jorthin puoluelaiset lopettivat sen.\n\n\"Mitähän niillä nyt on mielessä?\" Isbel kysyi. \"Pojat, lopettakaa tekin\nampumisenne ja odottakaa.\"\n\nSavu haihtui vähitellen, kunnes huone oli taas valoisa. Esther käytti\nhyväkseen tätä käännettä luodakseen vielä kerran silmäyksen niitylle.\nJean näki hänen säpsähtävän äkkiä kovasti ja sitten jäykistyvän\nkauhusta.\n\n\"Katsokaa!\" hän huusi.\n\n\"Esther, peräydy!\" vanha karjanomistaja määräsi. \"Pysy poissa sieltä\nikkunan vierestä!\"\n\n\"Mitä hittoa!\" Blaisdell mutisi. \"Onko hän menettänyt järkensä.\"\n\nEsther näytti muuttuneen kiveksi. \"Katsokaa, siat ovat murtautuneet\nlaitumelle!... Ne syövät suuhunsa Guyn ruumiin!\"\n\nEstherin sanat kauhistuttivat jokaista. Jean tarkasti nopeasti\nlaitumen. Suuri musta sikalauma oli todellakin ilmestynyt laitumelle\nja tonki ruohikossa hyvin lähellä sitä paikkaa, jossa Guy Isbelin ja\nJacobsin ruumiit olivat. Tämä sikalauma kuului karjanomistajalle ja sai\nkuljeskella vapaana.\n\n\"Jane, nuo siat --\" Esther änkytti Jacobsin vaimolle. \"Tule\nkatsomaan!... Tiedätkö mitään sikojen tavoista?\"\n\nNainen riensi ikkunaan katsomaan. Hän jäykistyi kuten Estherkin..\n\n\"Isä, syövätkö siat ihmislihaakin?\" Jean kysyi huohottaen.\n\nVanhus tuijotti niitylle hämmästyksen vallassa. Tämä täydellisesti\nodottamaton tilanne järkytti häntä.\n\n\"Jean, voitko ampua noin kauaksi?\" hän kysyi käheästi.\n\n\"Noita sikojako? En, sillä ne ovat pyssynkantomatkan ulkopuolella.\"\n\n\"Jumalan nimessä, olemme vangittuina tänne ja saamme voimattomina\nkatsella kauhistuttavaa näkyä!\" vanhus huudahti hyvin peloissaan.\n\"Katsokaa tuota aitaan ilmestynyttä aukkoa! Jorthit ovat tehneet sen...\npäästääkseen siat niitylle.\"\n\n\"Isbel, asiat eivät sentään voine olla niin pahasti\", Blaisdell\nvastusti pudistaen veristä päätään. \"Ei suinkaan Jorthkaan voisi tehdä\nniin helvetillistä kepposta.\"\n\n\"Se on jo tehty!\"\n\n\"Ehkä siat eivät löydäkään Guyn ja Jacobsin ruumiita\", sanoi Blaisdell\nhiljaa. Hän nähtävästi itsekin epäili tämän toiveensa toteutumista.\n\n\"Katsokaa!\" huudahti Esther kimakasti. \"Ne kulkevat suoraan laitumen\nlaitaa kohti!\"\n\nSellaiselta näytti Jeanistakin kohtalokas totuus. Hän katseli\nniitylle kalpeana, pahoinvointia tuntien. Anniekin tuli tirkistämään\nikkunasta ja huudahti kauhusta. Jacobsin vaimo seisoi vaieten, kauhun\nlamauttamana.\n\nBlaisdell vannoi hirmuisen valan. \"Isbel, emme voi jäädä tänne\nkatsomaan, kuinka siat syövät ruumiit!\"\n\n\"Meidän on pakko! Mitä voisimmekaan tehdä?\"\n\nEsther kääntyi miesten puoleen. Hän oli kalpea ja tyyni, mutta hänen\nsilmänsä leimusivat kuin harmaat liekit.\n\n\"Jonkun pitää kiirehtiä tuonne hautaamaan kuolleet miehemme\", hän sanoi.\n\n\"Hyväinen aika, lapsi, se tuottaisi varman kuoleman. Sinähän näit,\nmitä tapahtui Guylle ja Jacobsille... Meidän pitää mukaantua siihen.\nKoettakaamme olla katselematta ulos.\"\n\nJean arvaili, voisiko kukaan olla katsomatta kauheaa näkyä. Tilanne oli\nhirveä. Suuret siat tonkivat ja repivät ruohikkoa, toiset laiskasti ja\ntoiset nopeasti, koko lauman lähestyessä vähitellen molempia ruumiita.\nJohtaja, suuri laiha karju, joka oli saanut nähdä nälkää täällä\nhedelmättömässä maassa, oli tuskin viidenkymmenen jalan päässä Guy\nIsbelistä.\n\n\"Annie, tuo minulle äkkiä joku pukusi ja hattu\", Jean sanoi tointuen\nlamaannuksestaan. \"Lähden sinne valepuvussa. Ehkä voin haudata heidät.\"\n\n\"Ei!\" määräsi hänen isänsä jyrkästi ja hänen tummat kasvonsa hehkuivat,\n\"Guy ja Jacobs ovat kuolleet. Emme voi nyt auttaa heitä.\"\n\n\"Mutta, isä --\" rukoili Jean. Estherin kiihko ja muiden naisten\nkasvoissa näkyvä tuska liikuttivat häntä kovasti.\n\n\"Kiellän sen ehdottomasti!\" Gaston Isbel komensi.\n\n\"_Minä lähden!_\" huusi Esther kaikuvalla äänellä.\n\n\"Sinun ei tarvitse lähteä yksinäsi!\" sanoi Jacobsin vaimo toistaen\ntietämättään miehensä sanat.\n\n\"Te pysytte täällä!\" huusi Gaston Isbel käheästi.\n\n\"Minä lähden\", vastasi Esther. \"Teillä ei ole mitään oikeutta kieltää\nminua. Mieheni on kuollut. Kukaan ei voi pidättää minua. Aion\nkarkoittaa siat pois ja haudata mieheni.\"\n\n\"Kuuntele nyt, taivaan nimessä, minua, Esther!\" huudahti Isbel. \"Jos\nnäyttäydyt niityllä, tappaa Jorthin joukkue sinut.\"\n\n\"He voivat olla ilkeitä, mutta ei kukaan valkoinen mies ole sentään\nniin kurja.\"\n\nHe rukoilivat häntä luopumaan aikeesta, mutta turhaan. Hän työnsi\nheidät syrjään rientäen keittiön kautta pihalle, Jacobsin vaimon\nseuratessa häntä. Jean ehti parahiksi ikkunaan katsomaan, kuinka\nmolemmat naiset kääntyivät kujanteelle. Hän odotteli peloissaan\nlaukauksia, mutta piirittäjien joukosta kuului vain äänekästä melua.\nJeanin helpotukseksi kuului sieltä raakaa naurua. Ehkä Jorthit eivät\nsentään olleet niin kehnoja kuin hänen isänsä luuli. Molemmat naiset\nmenivät avonaiseen vajaan ja palasivat sieltä kantaen kuokkia ja\nlapioita.\n\n\"Heidän pitää kiiruhtaa kovasti\", Gaston Isbel huudahti.\n\nKääntäessään katseensa Jean huomasi, että lauman johtaja oli vainunnut\nruumiit ja lähti laukkaamaan niitä kohti.\n\n\"Juokse, Esther, juokse!\" Jean huusi niin kovasti kuin suinkin.\n\nNaiset riensivät. Jean alkoi ampua. Karju pääsi jo Guyn ruumiin\nviereen. Jeanin laukaukset eivät kantaneet eivätkä peloittaneet sitä.\nToisetkin siat olivat nyt vainunneet ruumiit ja kiiruhtivat johtajansa\nluo. Esther ja hänen toverinsa katosivat äkkiä näkyvistä vajan taakse,\nheidän huutonsa kajahtelivat kovasti ja kimakasti, ja niiden sävyssä\noli jotakin kauhistuttavaa. Siat näyttivät pelästyvän. Johtaja kohotti\npitkän kärsänsä, katseli ja kääntyi pois. Toiset olivat pysähtyneet,\nsitten nekin kääntyivät ja kiirehtivät pakoon.\n\nHuoneessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus; samoin Jorthin miesten\nkeskuudessa. Kaikkien silmät olivat nähtävästi kohdistuneet noihin\nurhoollisiin vaimoihin. He hakkasivat turpeen rikki ja kaivoivat haudan\nGuy Isbelille. Esther kietoi hänet hartiahuiviinsa, koska hänellä ei\nollut muuta kääreliinaa. Haudattuaan hänet he kiiruhtivat senjälkeen\nJacobsin luo, joka lepäsi muutamien metrien päässä. He kaivoivat\nhaudan hänellekin. Rouva Jacobs riisui hameensa ja kääri hänet siihen.\nMolemmat naiset ponnistelivat kovasti nostaessaan hänet maasta ja\nlaskiessaan hänet hautaan, sillä hän oli hyvin painava. Kun hänet oli\npeitetty, polvistui leski haudan ääreen. Esther meni toisen haudan\nluo, mutta jäi seisomaan eikä ollut lainkaan sen näköinen kuin olisi\nrukoillut. Hän näytti traagilliselta -- naiselta, joka oli menettänyt\nisänsä, äitinsä, sisarensa, veljensä ja nyt miehensä täällä verisessä\nArizonassa.\n\nNäiden murhattujen miesten vaimojen urhoollinen käyttäytyminen sai\nvarmasti Jorthin ja hänen miehensä häpeämään. He eivät ampuneet\nlaukaustakaan toimituksen aikana eivätkä antaneet muitakaan merkkejä\nitsestään.\n\nHuoneessa oltiin hiljaa. Jeanin silmät kyyneltyivät, niin että hänen\noli pakko tämän tästä pyyhkiä niitä. Vanha Isbel ei koettanutkaan\npeitellä kyyneliään. Blaisdell huojutti karvaista päätään ja nieleskeli\nyhtämittaa. Naiset tuijottivat jonnekin avaruuteen, ja lapset\nkatselivat vanhempiaan hämmästyneinä ja suurin silmin.\n\n\"Nyt he palaavat\", Isbel sanoi tuntien ääretöntä huojennusta, \"ja\nhämmästyksekseni Jorth salli heidän haudata kuolleensa.\"\n\nTämä tosiseikka tuntui kummalliselta Gaston Isbelistä. Kun naiset\ntulivat huoneeseen, sanoi vanhus änkyttäen: \"Olen todellakin iloinen...\nOlin väärissä vastustaessani teitä... ja väärässä siinäkin, mitä sanoin\nJorthista.\"\n\nEi kukaan ehtinyt vastata hänelle, koska Jorthin joukko, ikäänkuin\nkorvatakseen menetetyn ajan ja rasittavan häpeäntunteensa, uudisti\nhyökkäyksensä ampuen yhtämittaa hurjasti. Huoneessa-olijoiden piti\nmaata pitkällään alimmaisen hirren vieressä varjeltuakseen luodeilta.\nKuulia satoi ikkunasta huoneeseen, ja hirsien välinen savi oli ammuttu\nkokonaan pois seinien alaosasta. Ampumista kesti toista tuntia, mutta\nsitten se vähitellen harveni lakaten vihdoin kokonaan.\n\n\"Huh, nyt he ovat ampuneet loppuun kaikki ammuksensa\", sanoi Gaston\nIsbel.\n\n\"En ole varma siitä\", vastasi Blaisdell, \"mutta kyllä he ovat\ntuhlanneet niitä kosolti.\"\n\n\"Kuunnelkaa!\" Jean huusi äkkiä, \"joku huutaa.\"\n\n\"Hei, Isbel!\" huudettiin kovalla, käheällä äänellä. \"Antakaa naistenne\ntaistella puolestanne.\"\n\nGaston Isbel ponnahti säpsähtäen istualleen ja hänen kasvonsa\nkalpenivat. Jean ei tarvinnut muuta todistusta tietääkseen, että puhuja\noli Jorth. Vanha karjanomistaja oikaisihe täyteen pituuteensa ja\nvälittämättä lainkaan hengestään riensi ikkunaan. \"Jorth\", hän huusi,\n\"haastan sinut taistelemaan mies miestä vastaan!\"\n\nSiihen ei vastattu. Jean kiskoi isänsä pois ikkunan luota. Sen jälkeen\nseurasi jännittynyt hiljaisuus, jonka Blaisdell vihdoin rikkoi sanoen\nuskovansa taistelun loppuneen ainakin tällä haavaa. Kukaan ei väittänyt\nvastaan. Gaston Isbel ei näyttänyt uskovan sitä. Jean, joka oli\nasettunut vahtiin keittiöön, totesi vihdoin Jorthin joukon luopuneen\npiirityksestään, sillä hän näki heidän kokoontuvan pensaikon laitaan\nhieman alemmaksi kuin edellisenä päivänä. Muulien vetämät vankkurit\nilmestyivät tielle ja kääntyivät rinnettä kohti. Satuloituja hevosia\ntalutettiin esille katajikosta. Jean näki miesten kantavan kaatuneensa\nvankkureihin, jotka sitten suuntasivat kulkunsa kylää kohti. Seitsemän\nratsastajaa, jotka taluttivat neljää miehetöntä hevosta, ratsasti\nlaaksoon.\n\n\"Isä, he ovat poistuneet\", Jean sanoi. \"Me voitimme tässä\ntaistelussa... Kunpa vain Guy ja Jacobs olisivat kuunnelleet\nvaroituksiamme!\"\n\nVanhus nyökäytti alakuloisena päätään. Hän oli vanhentunut melkoisesti\nnäinä kovina päivinä. Hänen tukkansa oli entistään harmaampi. Nyt, kun\ntaistelun aiheuttama kiihko oli haihtunut, muuttui hänen käytöksensä\nkokonaan. Hän oli hiljainen ja sairaalloisen surullinen, alistuen\nvastustelematta kohtaloonsa.\n\nIsbelit eivät jatkaneet entistä totuttua elämäntapaansa. Blaisdell\nratsasti kotiinsa, järjestääkseen siellä asiat sellaiseen kuntoon, että\nhän saattaisi uhrata kaiken aikansa tähän taisteluun. Gaston Isbel\nryhtyi odottamaan sukunsa kokoontumista.\n\nHänen perheensä miehiset jäsenet vahtivat vuorotellen kartanoa\nseuraavan yön. Ja sitten valkeni toinen päivä. Se toi sanan\nBlaisdelliltä, että Blue, Fredericks, Gordon ja Colmor olivat\nmatkallaan Isbelien luo poikenneet hänen luokseen. Tämä uutinen näytti\nnuorentavan suuresti Gaston Isbeliä, mutta hänen innostuksensa ei\nkestänyt kauan. Alakuloisena ja kärsimättömänä hän kierteli rakennusten\nympärillä tuijotellen etäälle, joskus Blaisdellin taloa kohti, mutta\nenimmäkseen Grass-laaksoon.\n\nJeanista tuntui kummalliselta, etteivät Esther ja rouva Jacobs\nhalunneet haudata uudestaan miehiään. Nämä molemmat naiset eivät\npyytäneet apua, vaan menivät laitumelle ja kuluttivat siellä monta\ntuntia laittaessaan hautoja kuntoon. He loivat kummut peittäen ne\nturpeilla ja asettivat sitten kiviä kumpaankin päähän. Lopuksi he\naitasivat ne.\n\n\"Luulenpa, että valjastan hevoset ja ajan takaisin kotiin\", sanoi\nrouva Jacobs palattuaan taloon. \"Minulla on siellä paljon tehtävää ja\nsuunnittelemista. Matkustan ehkä äitini luo. Hän on vanha ja ilostuu\nsaadessaan minut luokseen.\"\n\n\"Kunpa minullakin olisi jokin paikka, minne voisin lähteä\", sanoi\nEsther Isbel katkerasti.\n\nGaston Isbel kuuli hänen huomautuksensa. Hän kohotti päänsä vihaisesti\nja loukkautuneena.\n\n\"Esther, et ole lainkaan ystävällinen\", hän sanoi.\n\nTämä punatukkainen nainen, joka ei ollut enää tyttö, pysähtyi hänen\ntuolinsa eteen katsoen häneen hirveän vihaisesti ja ivallisesti\nharmailla silmillään.\n\n\"Gaston Isbel, aion sanoa teille muutamia seikkoja\", hän vastasi\nkovalla äänellä. \"Koska te ja Lee Jorth vihaatte toisianne, miksi ette\nvoi käyttäytyä kuin miehet?... Te kirotut texasilaiset sekoitatte\nverisiin riitoihinne jokaisen sukulaisenne ja ystävänne, voidaksenne\ntappaa toisenne. Arizonalaiset miehet eivät menettele niin. Kaikki\nsaamme nyt kärsiä ja meidän naisten elämä tuhoutuu ikuisiksi ajoiksi\nvain siksi, ettette voi sopia Jorthin kanssa. Jos olisitte mies,\nmenisitte tappamaan hänet itse, saattamatta naisia leskiksi ja lapsia\norvoiksi.\"\n\nJean vääntelehti ivan vaikutuksesta. Gaston Isbel kalpeni\nlyijynharmaaksi. Hän ei voinut vastata Estherille. Säälimätön\ntotuus vaiensi hänet. Painaen päänsä hitaasti kumaraan hän jäi\nliikkumattomaksi näyttäen säälittävän traagilliselta, ja siinä\nasennossa hän pysyi, kunnes nopea kavioiden kapse ilmaisi jonkun\nratsastajan lähestyvän. Blaisdell tuli taloon valkoisella ratsullaan\ntaluttaen kuormahevosta, ja hänen takanaan ratsasti ryhmällinen\nhampaisiin asti asestautuneita miehiä, joilla myös oli kuormahevoset.\n\n\"Laskeutukaa maahan ja tulkaa huoneeseen\", Isbel tervehti heitä. \"Bill,\npidä sinä huolta heidän matkatavaroistaan, mutta älä irroita satuloita\nratsujen selästä.\"\n\nRatsastajat, joilla oli jalassa saappaat ja kannukset, kokoontuivat\nhuoneeseen ja heidän asunsa sopi heidän tehtäväänsä. Jean tunsi heidät\nkaikki. Fredericks oli hontelo texasilainen, jonka iho oli tomunvärinen\nja silmät kirkkaat ja terävät kuin haukalla. Hänen äitinsä oli ollut\nIsbeleitä. Gordonkin oli kaukaista sukua Jeanin perheelle. Hän oli\npikemminkin uutteran kaivostyöläisen kuin varakkaan karjanomistajan\nnäköinen. Blue oli vieraista huomattavin ja kuuluisin. Pienenä,\nkyyryisenä ja harmaasilmäisenä miehenä, jonka olentoon vuosikausia\nkestänyt paimenelämä oli painanut leimansa, hän oli aito texasilainen,\nrauhallinen, kylmä ja vaarallinen. Bluen texasilainen maine oli hämärä\nja siihen viitattiinkin harvoin, koska epäedulliset lausunnot olivat\nosoittautuneet vaarallisiksi. Hän oli ainoa joukosta, jolla ei ollut\nluodikkoa mukanaan. Mutta hänellä oli vyössään pari revolveria, mitä\ntapaa texasilaiset harvoin käyttävät.\n\nAnnie Isbelin sulhanen, Colmor, oli suvun nuorin ja läheisin Jeanille.\nHänen ja Annien kohtalo liikutti syvästi Jeania kypsyttäen samalla\naatteen, jota Jean oli suunnitellut mielessään. Hänen sisarensa rakasti\nsuuresti tätä laihakasvoista teräväsilmäistä arizonalaista, ja helposti\nsaattoi huomata, että Colmorkin vastasi hänen tunteisiinsa. He olivat\nnuoria ja heillä oli pitkä elämä edessään. Colmorin sekoittaminen\ntähän sotaan tuntui senvuoksi Jeanista säälittävältä. Tarkastellessaan\nheitä, kun he keskustelivat keskenään erillään muista, Jean näki Annien\nsivelevän Colmorin rintaa ja hänen tummien, kaunopuheisten, nälkäisten\nja pelästyneiden silmiensä lausuvan kysymyksiä, joita hänen huulensa\neivät ilmaisseet. Jean meni heidän luokseen laskien käsivartensa heidän\nhartioilleen.\n\n\"Colmor, sinun on Annien vuoksi parasta pysyä erilläsi Jorthien ja\nIsbelien välisestä taistelusta\", kuiskasi hän.\n\nColmor näytti loukkautuneelta. \"Mutta, Jean, tässähän on kysymyksessä\nAnnien isä\", vastasi hän. \"Minähän kuulun melkein perheeseenne.\"\n\n\"Olet Annien sulhanen ja, taivaan nimessä, minä varoitan sinua\nlähtemästä mukaamme!\" Jean kuiskasi.\n\n\"Mukaanneko?\" Annie änkytti.\n\n\"Niin. Isä lähtee heti ajamaan takaa Jortheja. Etkö ole huomannut sitä?\nJa siellä syntyy helvetillinen taistelu.\"\n\nAnnie katsoi Colmoriin sielukkain silmin sanomatta mitään. Hänen\nkatseensa oli jalo. Hän halusi ohjata sulhastaan oikeaan, ja kuitenkin\npysyi hänen suunsa suljettuna. Ja Colmorkin paljasti mielensä ahdingon.\nMiesten laki sitoi häntä eikä hän voinut rikkoa sitä, vaikka hän\nkäsittikin tällä hetkellä, kuinka kokonaan väärä se oli.\n\n\"Jean, isäsi auttoi minua pääsemään alkuun\", hän sanoi vakavasti, \"ja\nkaikki on menestynyt hyvin tähän saakka. Kun pyysin häneltä Annieta\nvaimokseni, sanoi hän olevansa iloinen saadessaan minut perheensä\njäseneksi... No niin, kun alettiin puhua tästä taistelusta, pyysin\nisältäsi lupaa liittyä hänen joukkoonsa, mutta hän ei halunnut kuulla\nsiitä puhuttavankaan. Vasta jonkin ajan kuluttua, kun hänelle ilmestyi\nuusia vihollisia, hän vihdoin suostui. Luulen hänen nyt tarvitsevan\nminua. En voi peräytyä, en edes Annienkaan vuoksi.\"\n\n\"Minä tekisin niin sinun asemassasi\", Jean vastasi tietäen\nvalehtelevansa.\n\n\"Jean, uskallan lyödä vaikka vetoa, että selviydyn tästä taistelusta\nhengissä\", Colmor sanoi hymyillen. Hän ei aavistellut mitään eikä\ntuntenut sellaista sairaalloista epävarmuutta kuin Jean.\n\n\"Hyväinen aika, kyllä kai -- sinulla on yhtä hyvät mahdollisuudet kuin\nkaikilla muillakin\", vastasi Jean. \"En ollutkaan niin paljon huolissani\nsen asian vuoksi.\"\n\n\"Minkävuoksi sitten?\" kysyi Annie vakavasti.\n\n\"Vaikka Andrew pääsisikin hengissä taistelusta, ovat hänen kätensä\nsilti tahraantuneet vereen\", Jean sanoi kiihkeästi. \"Hän ei voi\nselviytyä siitä muuten... Alan jo ymmärtää, miltä lähimmäisen\ntappaminen tuntuu... ja tahtoisin, ettei miehesi ja lastesi isän\ntarvitsisi sitä milloinkaan kokea.\"\n\nColmor ei ymmärtänyt Jeania niin täydellisesti kuin Annie. Hän säpsähti\nhieman ja hänen tummat silmänsä laajenivat, mutta hän oli nuori,\nhurjapäinen ja uskollinen Isbeleille.\n\n\"Jean, sinun ei tarvitse olla huolissasi minun omantuntoni vuoksi\", hän\nsanoi katse terävänä. \"Olisin äärettömästi mielissäni, jos vain saisin\nampua kaikki nuo kirotut Jorthit.\"\n\nTämä oli hänen kantansa Jorthien ja Isbelien välisessä taistelussa.\nJeanilla ei ollut enää mitään sanottavaa. Hän kunnioitti Annien ystävää\nja oli hyvin suruissaan Annien vuoksi.\n\nGaston Isbel käski kantaa pöydälle lihaa ja leipää vierailleen. Kun\nhänen käskyään oli toteltu, veivät naiset lapset viereiseen huoneeseen\nja sulkivat oven.\n\n\"No, nyt voimme syödä ja keskustella.\"\n\nVastatulleet halusivat aluksi kuulla kaikki tähän astiset tapahtumat.\nBlaisdell oli kyllä kertonut näkemänsä ja kuulemansa, mutta se ei\nriittänyt. He ahdistivat Gaston Isbeliä kysymyksillään. Tämä selosti\npontevasti talon ympärillä tapahtuneen taistelun vaiheet omien\nvaikutelmiensa mukaisesti. Bill Isbeliäkin kehoitettiin puhumaan,\nmutta hän oli viime aikoina muuttunut synkäksi ja vaiteliaaksi.\nHuolimatta Jeanin valppaudesta hän oli jatkanut juopotteluaan. Sitten\npyydettiin Jeania kertomaan, mitä hän oli nähnyt ja tehnyt. Jean\noli aikonut vaieta kaikesta ensiksikin itsensä vuoksi ja toiseksi\nsiksi, ettei hän halunnut puhella omista töistään, mutta kuullessaan\nnäiden vakavien tarkkaavaisten miesten pyynnön hän käsitti, että kuta\ntarkemmin hän kuvailisi heidän vihollistensa julmuutta ja ilkeyttä ja\nkuta vilkkaammin hän selostaisi omaa osanottoansa sodan ensimmäiseen\ntaisteluun, sitä lujemmin hän liittäisi nämä ystävät Isbeleihin.\nSiispä hän puhui kaiken, aloittaen tilanteesta, jolloin oli kohdannut\nColterin Partaalla, ja lopettaen selostukseen, kuinka oli tappanut\nGreavesin. Hänen kuuntelijansa istuivat koko hänen kertomuksensa ajan\nhyvin tarkkaavaisina nojautuen sen lopussa pöytään huohottaen ja\njännittyneinä.\n\n\"Ah, Greaves sai vihdoinkin ansionsa mukaan!\" huudahti Gordon.\n\nPöydän ympärillä istuvat miehet lausuivat kukin mielipiteensä ja\nviimeiseksi Blue, jonka lausunto järkytti Jeania kovasti.\n\n\"Olipa se omituinen ja helvetillinen tappamistapa! Miksi menettelit\nniin, Jean?\"\n\n\"Minähän selitin sen jo. Halusin karttaa melua ja toivoin pääseväni\nuseamman kimppuun.\"\n\nBlue nyökäytti mietteissään laihaa kotkanpäätään.\n\nHetkisen kuluttua hän sanoi:\n\n\"Olen jo kauan aikaa epäillyt, että joku tämän laakson asukas on\nvarastanut karjaa ja myynyt eläimet rosvoille, ja nyt olen siitä aivan\nvarma.\"\n\nTämä lausunto ei näyttänyt hämmästyttävän Gaston Isbeliä niinkään\nkovasti kuin Jean oli odottanut.\n\n\"Tarkoitatko Greavesia vai joitakin hänen ystäviään?\"\n\n\"En. Heistä ei kukaan ole sekaantunut niin paljon karja-asioihin kuin\nme. Me tiesimme kyllä kaikki, että Greaves on rikollinen. Tarkoitan\nvain sitä, että joku rehellisenä pidetty mies joukostamme on tehnyt\nepärehellisiä kauppoja.\"\n\nBlue oli enemmän toiminnan kuin sanojen mies, ja koska kaikki tunsivat\nhänet hyvin luotettavaksi ja teräväjärkiseksi, tekivät hänen voimakkaat\nsanansa syvän vaikutuksen melkein kaikkiin Isbelin puoluelaisiin.\nMutta Jeanin hämmästykseksi hänen isänsä ei raivostunut. Blaisdell sen\nsijaan puhkesi vihaisiin herjauksiin. Bill Isbelkin osoittautui näistä\nasioista kummallisen välinpitämättömäksi. Jeanin mieleen juolahti\näkkiä epämääräinen ajatus, ehkäpä sama, mikä oli muidenkin mielessä,\nja hän arvaili, tiesikö hänen veljensä Bill jotakin tästä rikollisesta\ntoiminnasta. Mutta karkoittaen epäluulonsa hän kuunteli tarkkaavaisesti.\n\n\"Ja jos se on totta, on selvää, ettemme voi syyttää Jorthia kaikista\nvarkauksista\", lopetti Blue.\n\n\"Se on valhetta\", sanoi Gaston Isbel töykeästi, \"Jorth ja hänen\nHakkelusveitsi-sakkinsa ovat tehneet kaikki varkaudet laaksossamme\nmonina vuosina ja heidät on tuhottava.\"\n\n\"Isbel, mielestäni on meille kaikille edullista, että puhumme asioista\nsuoraan\", Blue sanoi kylmästi. \"Olen tullut tänne puolustamaan\nIsbeleitä ja sinä tiedät, mitä se tarkoittaa, mutta minä en ole tullut\ntänne taistelemaan Jorthia vastaan senvuoksi, että hän on rosvo. Muilla\nvoi olla omat syynsä, mutta minulla on seuraava: Sinä autoit minua\nkerran Texasissa, kun tarvitsin ystävää. Autan sinua nyt puolestani.\nKoska Jorth on sinun vihollisesi, on hän minunkin.\"\n\nGaston Isbel tuli näistä sanoista melkein yhtä liikutetuksi kuin\nEstherin moitteista. Hänen raivoisa ja sairaalloinen vihansa Jorthia\nkohtaan oli syöpynyt hänen sydämeensä kuin loiseläin, joka herkuttelee\nuhrinsa verellä. Bluen teräkseltä helähtelevä ääni ja kylmät\nharmaat silmät paljastivat hänen ennakkoluulottomuutensa ja hänen\nuskollisuutensa heimoaan kohtaan. Tässä jälleen, vaikka eri tavalla,\nGaston Isbel sai kuulla sen tosiseikan, että muiden täytyi kärsiä,\nkenties kuollakin, hänen vihansa vuoksi. Ja vanhan karjanomistajan\nsielu ryhtyi nähtävästi kiihkeästi kapinoimaan hänen luonteensa sokeaa,\nhäikäilemätöntä ja alkuperäistä voimaa vastaan. Niin tuntui Jeanista,\njoka rakkaudessaan ja sääliväisyydessään arvasi isänsä ajatukset. Oliko\nse jo liian myöhäistä? Valitettavasti se oli. Gaston Isbeliä ei voitu\nenää käännyttää takaisin.\n\n\"Ryhdytään nyt puhumaan asioista\", sanoi Blaisdell töykeästi. \"Ehdotan\nBluea johtajaksemme ja vaadin, että kaikki tottelevat häntä.\"\n\nGaston Isbel vastusti tätä ehdotusta loukkautuen siitä. Hän itse aikoi\njohtaa puoluelaisiaan.\n\n\"Hyvä niinkin. Ilmoita meille vain, mitä pitää tehdä\", vastasi\nBlaisdell.\n\n\"Lähdemme seuraamaan Jorthin jälkiä, ja tavalla tahi toisella tapamme\nhänet -- _tapamme hänet!_... Se lopettaa varmasti taistelun.\"\n\nMitä olikaan vanhalla Isbelillä mielessään? Hänen kuuntelijansa\npudistivat päätään.\n\n\"Ei ollenkaan\", Blaisdell sanoi. \"Jorthin tappaminen voisi ehkä\ntyydyttää toiveesi, Isbel, mutta ei millään tavalla lopettaa\n_sotaamme_. Meidän on mentävä vielä pitemmälle... Jos lähdemme\nseuraamaan Jorthin jälkiä täältä, tarkoittaa se, että meidän pitää\nhävittää koko rosvojoukko olemattomiin tahi kestää viimeiseen mieheen.\"\n\n\"Juuri niin!\" huudahti Fredericks.\n\n\"Ryypätään sen vahvistukseksi!\" sanoi Blue. Oli omituista, että he\nkaikki kääntyivät tämän teksasilaisen ampujan puoleen, kunnioittaen\nvaistomaisesti hänen järkeään, sydäntään ja entisiä tekojaan. Blue\nsaattoi menettää tässä taistelussa kaiken, ansaitsematta mitään, ja\nkuitenkin hänen luonteensa oli sellainen, ettei hän voinut jättää\nmitään velkaa maksamatta. Hän oli sitäpaitsi kuin taistelijaksi luotu\n-- sen osoitti hänen äänensä, ulkomuotonsa ja vaikutusvaltansa. Kaikki\njoivat hänen kanssaan, Jeankin, joka vihasi viinaa. Ja tämän maljan\njuominen oli neuvottelun huippukohta. Ryhdyttiin heti valmistuksiin,\njotta voitaisiin lähteä seuraamaan Jorthin jälkiä.\n\nJeanilta meni vain vähän aikaa omiin valmistuksiinsa. Hevonen,\nmakuuhuopa, reppu, jossa oli lihaa ja leipää, matkaleili, aseet ja niin\nsuuri ammusmäärä kuin hän vain voi ottaa mukaansa, muodostivat hänen\nvarustuksensa. Hänellä oli yllään hirvennahkainen pukunsa, säärystimet\nja intiaanikengät. Ratsujoukko oli piakkoin valmis lähtemään. Jean\nkoetti olla katsomatta, kuinka Bill Isbel hyvästeli lapsiaan, mutta ei\nvoinut. Millainen mies Bill lienee ollutkin, hän oli noiden lasten isä\nja rakasti niitä. Oli omituista, että pienokaiset näyttivät ymmärtävän\nnäiden jäähyväisten merkityksen. He pysyivät urhoollisina, vakavina ja\nkalpeina viimeiseen saakka, mutta sitten he murtuivat ja purskahtivat\nitkuun. Tunsivatko he, ettei heidän isänsä enää milloinkaan palaisi?\nJean aavisti tätä synkkää kohtaloa, ja Bill Isbelin vääristyneet kasvot\nilmaisivat hänenkin aavistavan samaa. Jean ei nähnyt hänen sanovan\njäähyväisiä vaimolleen, mutta hän kuuli vaimon valituksen. Vanha\nGaston Isbel unohti lausua jäähyväiset lapsille, tahi ei voinut. Hän\nei luonut heihin silmäystäkään. Ja hänen jäähyväisensä Annielle olivat\nsellaiset kuin hän olisi aikonut viipyä kylässä vain päivän. Jean näki\nAnnien silmien ilmaisevan naisen rakkautta, naisen aavistuskykyä ja\nnaisen surua. Hän ei voinut paeta sisartaan. \"Ah, Jean! Ah, veljeni!\"\nAnnie kuiskasi syleillessään häntä. \"Tämä on hirveätä! Tämä on väärää,\nväärää, väärää!... Hyvästi!... Jos sinun kerran _täytyy_ tappaa, niin\ntapa Jorthit!... Hyvästi!\"\n\nAnniessakin, vaikka hän olikin ystävällinen ja lempeä, Isbelien veri\nvihdoin ilmaisi itsensä. Jean luovutti Annien kalpealle Colmorille,\njoka puristi hänet syliinsä. Sitten Jean pakeni hevosensa luo.\nTällainen kodin kylmäverinen hävittäminen oli melkein enemmän kuin hän\njaksoi sietää. Täällä oli rakkautta, mutta mitä tänne jäisi?\n\nColmor tuli viimeiseksi hevosten luo. Hän ei kävellyt suorana eikä\nsellaisen henkilön tapaan, jonka näkö on kirkas. Kun vaikenevat,\njännittyneet ja vakavat miehet nousivat satulaan, ilmestyi Bill Isbelin\nvanhin lapsi, poika, ovelle. Hänen pieni ruumiinsa näytti jännittyneen\nvoimasta, joka ei ollut surua. Hänen kasvonsa olivat kuin Gass Isbelin\nkasvot.\n\n\"Isä, tapa heidät kaikki!\" huusi hän niin äärettömän kiihkeästi, ettei\nse lainkaan sopinut hänen lapsenäänelleen.\n\nMyrkky oli tarttunut isästä poikaan.\n\n\n\n\nIX\n\n\nPuolen mailin päässä Isbelin karjatalosta ratsujoukko sivuutti\nEvartsien hirsimajan, sen pojan kodin, joka oli paimentanut lampaita\nBernardinon kanssa.\n\nGaston Isbel pysähtyi siihen. Heidän ei tarvinnut huutaa, sillä Evarts\nja hänen poikansa tulivat heti ulos heidän saavuttuaan paikalle.\n\n\"Mitä kuuluu, Jake?\" Isbel sanoi. \"Haluan puhutella sinua kahden\nkesken.\"\n\n\"Kyllä, isäntä, laskeutukaa satulasta ja tulkaa sisään.\"\n\nIsbel vei hänet syrjään ja jutteli hetken kiihkeästi hänen kanssaan.\nIsbel kielsi Evartsia ottamasta osaa Jorthien ja Isbelien väliseen\ntaisteluun. Evarts oli ollut kauan aikaa Isbelien palveluksessa ja\nhänen ryppyiset kasvonsa kuvastivat hänen suurta uskollisuuttaan, kun\nhän itsepäisesti vastusti Isbeliä. Vanhus kovensi lopuksi ääntään: \"Ei,\nsanon sen sinulle! Ja sinä saat tyytyä siihen!\"\n\nHe palasivat hevostensa luo; Isbel katsoi vakavasti nuoreen Evartsiin,\nennenkuin nousi satulaan.\n\n\"Poika, hautasitko Bernardinon?.\"\n\n\"Isä ja minä menimme sinne eilen\", vastasi poika, \"ja olin kovin\niloissani, kun nurmisudet eivät olleet raadelleet ruumista.\"\n\n\"Entä lampaat, missä ne ovat?\"\n\n\"Jätin ne sinne. Aioin jäädä sinne, mutta en uskaltanut, koska olin\nyksinäni... Lampaat menestyvät mainiosti. Siellä on hyvää vettä ja\nrunsaasti ruohoa, eivätkä pedotkaan tähän vuoden aikaan ahdistele\nniitä.\"\n\n\"Jake, pidä silmällä laumaa\", Isbel vastasi. \"Ja ellen sattuisi\npalaamaan, saat kaikki nuo lampaat omiksesi... Tahtoisin, että poikasi\nratsastaisi kylään. Ei meidän kanssamme, niin että joku voisi nähdä\nhänet, mutta jälkeenpäin. Pysähdymme Abel Meekerin luo.\"\n\nJean aavisti levottomana, että hänen isällään oli jälleen jokin\nsalainen ajatus tahi suunnitelma, jota hän ei ollut ilmoittanut\ntovereilleen. Kun seurue lähti jälleen jatkamaan matkaansa, ratsasti\nJean isänsä rinnalle tiedustellen häneltä, miksi hän oli kutsunut\nEvartsin pojan Grass-laaksoon. Vanhus vastasi siihen, että koska poika\nsaattoi mennä kylään ja palata sieltä ilman vaaraa, voisi hän hyödyttää\nheitä selostamalla, mitä oli tekeillä Greavesin kaupassa, jossa Jorthin\njoukko nyt epäilemättä oleskeli. Koska tämä kuulosti järkevältä,\nhillitsi Jeankin vastustamishalunsa.\n\nLaaksotie oli autio. Kun ratsastajat mailin verran edettyään\nsivuuttivat kylän laidassa sijaitsevat majat, keksivät Jeanin tarkat\nsilmät muutamia uteliaita ja pelästyneitä ihmisiä, jotka koettivat\nsalaa katsella heitä. Kylän asukkaat olivat tietysti epätietoisia ja\nkauhuissaan.\n\nHe saapuivat pian kylän ulkolaitaan. Siellä oli nähtävästi odotettu\nheidän tuloaan, koska Jean näki miesten, naisten ja lasten\ntirkistelevän nurkkien takaa tahi raollaan olevista ovista. Kauempana\nJean näki miesten kiiruhtavan takateitä pitkin hedelmätarhojen ja\npuutarhojen läpi ja juoksevan pohjoiseen päin kylän keskustaa kohti.\nOlivatko miehet Jorthin joukon ystäviä, jotka kiiruhtivat varoittamaan\nmiehiä? Jean oli varma siitä. Hän huomasi vähitellen, ettei hänen\nisänsä ollut arvostellut oikein Jorthin ja hänen miestensä suhdetta\nnaapureihinsa. Kylässä oli luultavasti paljonkin sellaisia miehiä,\njotka olivat rehellisesti liittyneet Jorthiin, koska he olivat enemmän\nkiinnostuneet lampaiden kuin karjan kasvattamiseen. Toiset taasen\nolivat epäilemättä epärehellisiä.\n\nGaston Isbel johti joukkoaan Grass-laakson keskitse vievää leveää tietä\npitkin, kunnes saapui Abel Meekerin asunnon kohdalle. Jean huomasi\nsamaa uteliaisuutta Meekerin ovien ja ikkunoiden takana kuin muuallakin\ntien varrella. Mutta hetkisen kuluttua aukeni ovi ja lyhyt tummaverinen\nmies ilmestyi näkyviin. Hänellä oli pyssy kädessään.\n\n\"Hyvää päivää, Gass!\" sanoi hän. \"Mitä hyvää kuuluu?\"\n\n\"Kuuluu vain pahaa, Abel. Taistelu on alkanut. Pyydän sinua\nluovuttamaan meille asuntosi.\"\n\n\"Olette tervetulleita. Lähetän omaiseni Jimin luo\", sanoi Meeker. \"Ja\njos tarvitset apuani, olen puolellasi, Isbel.\"\n\n\"Kiitoksia vain, Abel, mutta en aio sekoittaa tähän juttuun enää\nuseampia ystäviä enkä sukulaisia.\"\n\n\"No, olkoon niin, mutta haluaisin hyvin mielelläni liittyä sinuun.\nVeljeäni Tediä ammuttiin viime yönä.\"\n\n\"Tediäkö? Onko hän kuollut?\" Isbel huudahti hämmästyneenä.\n\n\"Emme ole saaneet sitä selville\", vastasi Meeker. \"Jim kertoi Jeff\nCampbellin sanoneen Tedin menneen Greavesin kauppaan eilen illalla.\nGreavesin puoluelaiset olivat ystävällisiä Tedille, mutta Greaves ei\nollut siellä --\"\n\n\"Ei varmasti ollutkaan\", Isbel keskeytti hymyillen synkästi, \"eikä\ntulekaan sinne enää.\"\n\nMeeker nyökäytti päätään ymmärrettyään asian ja hänen kasvonsa\nsynkistyivät.\n\n\"No niin, Campbell vannoi kuulleensa tapahtuman joltakin, joka oli\nollut siellä. Jorthit olivat ryypänneet kovasti ja hieroneet riitaa\nTedin kanssa jonkin vanhan lammasjutun vuoksi ja vihdoin joku oli\nampunut Tediä. Campbell kertoi, että Ted heitettiin pihalle takaovesta,\nmutta ettei häntä tapettu.\"\n\n\"Olen pahoillani, Abel, että perheesi joutui kärsimään tästä. Ehkä Ted\nei ole pahastikaan haavoittunut. Toivon ainakin niin... ja sinun ja\nJimin pitää joka tapauksessa pysyä erillänne tästä.\"\n\n\"Hyvä on, Isbel. Tahdon kuitenkin ilmoittaa sinulle, että jos tämä\ntaistelu kehittyy pitkälliseksi, liittyvät siihen kaikki alangon\nasukkaat, puolelle tahi toiselle.\"\n\n\"Abel, olet oikeassa\", sanoi Blaisdell, \"ja juuri senvuoksi aiommekin\ntoimia nopeasti.\"\n\n\"Kuulin, että olitte ampuneet Daggsin\", kuiskasi Meeker katsellen\nympärilleen.\n\n\"Kuulit oikein\", vastasi Blaisdell.\n\nMeeker mutisi jotakin partaansa. \"Oliko Daggskin Jorthin miesten\nmukana?\"\n\n\"Oli\".\n\n\"Entä missä Guy Isbel on?\" kysyi Meeker.\n\n\"Kuollut ja haudattu, Abel\", vastasi Gaston Isbel. \"Olisin nyt\nkiitollinen, jos laittaisit omaisesi matkalle niin pian kuin suinkin,\njotta saisimme asuntosi ja aitauksesi haltuumme. Onko sinulla heiniä\nhevosille?\"\n\n\"Kyllä. Vajat ovat puolillaan heiniä\", Meeker vastasi poistuessaan.\n\"Tulkaa tupaan.\"\n\n\"Ei; odotamme, kunnes olette lähteneet.\"\n\nKun Meeker oli mennyt, tarkastivat Isbel ja hänen miehensä hevosensa\nhoidellen niitä ja keskustellen hiljaa. Heidän tuloaan oli odotettu\nja pieni kylä heräsi huomaamaan läheisen taistelun uhkaavan vaaran.\nMeekerin asunnosta kuului naisten ääniä ja kiireellisen lähdön\naiheuttamaa hälinää.\n\nLeveän tien toiselta puolen tirkisteli ihmisiä joka suunnalta,\ntoiset piileskellen ja toiset kävellen edestakaisin ja kuiskaillen\npienissä ryhmissä. Kauempana leveän tien mutkassa sijaitsi Greavesin\nlinnoitusmainen kivirakennus. Matalana, litteänä ja erillisenä se oli\nuhkaavan ja ilkeän näköinen. Jean huomasi, kuinka tummapukuisia tahi\npaitahihasillaan olevia miehiä ilmestyi suurelle ovelle katsomaan\ntielle.\n\n\"Vain noin viisisataa pitkää hevosaskelta erottaa meidät noista\nroistoista\", sanoi Blaisdell.\n\nEi kukaan vastannut tähän pilaan. Gaston Isbel katseli silmät terävinä\nGreavesin kauppaa. Bluekin näytti vakavalta, ja miettiväiseltä.\nKyläläisten käyttäytyminen, Jorthin puoluelaisten levoton odotus ja\nIsbelin ja tämän miesten vaitelias uhkaava rintama paljastivat Jeanille\nsen peloittavan tosiseikan, että nyt oli edessä taistelu elämästä tai\nkuolemasta.\n\nJean ja Bill taluttivat hevoset aituukseen. Juottaessaan ja\nruokkiessaan niitä Jean huomasi, että Bill olisi tahtonut kertoa\nhänelle jotakin, purkaa hänelle sydämensä. Billin omituinen luonne\npaljastui aina, kun hän oli täydellisesti selvä. Hän ei ollut\nkuitenkaan milloinkaan puhunut eikä tehnyt mitään harvinaista. Ellei\nColmor samassa olisi häirinnyt heitä, olisi Bill nyt ehkä uskoutunut\nveljelleen.\n\n\"Pojat, vanhus on määrännyt, että meidän pitää vakoilla Greavesin\nkauppaa kolmelta taholta ja pysytellä ampumamatkan ulkopuolella, kunnes\nlöydämme hyvän suojan, ja sitten hiipiä lähemmäksi ja ampua jokainen\nJorthin mies, joka vain näyttäytyy.\"\n\nBill Isbel poistui vastaamatta mitään Colmorille.\n\n\"No niin, minusta se tuntuu hieman vaaralliselta\", sanoi Jean\nmiettiväisesti. \"Jorthilla on täällä paljon ystäviä. Joku voisi ampua\nmeidät.\"\n\n\"Minäkin olin sitä mieltä, mutta vanhus tukki suuni. Hän ei siedä nyt\nminkäänlaista vastustusta. Mutta hänen määräyksensä on joka tapauksessa\nsangen kummallinen.\"\n\n\"Ehkä hän ymmärtää parhaiten. Ilmoittiko hän mitä hän itse ja muut\naikovat tehdä?\"\n\n\"Ei. Blue kysyi sitä häneltä saaden samanlaisen vastauksen kuin\nminäkin.\"\n\n\"Minusta tuntuu siltä kuin hän haluaisi erottaa meidät taistelusta\",\nJean sanoi miettiväisesti. \"Ehkä sentään... Isä ei ole mikään hölmö.\nColmor, sinun pitää odottaa täällä, kunnes pääsen pois näkyvistä.\nKierrän ja hiivin sitten takaapäin niin lähelle Greavesin kauppaa\nkuin suinkin. Sinun pitää hiipiä sen oikealle puolelle ja pysytellä\npiilossa.\"\n\nJean poistui kiertäen tallin ja kävellen sitten suoraan hedelmätarhan\npoikki aukiolle, minkä jälkeen hän kiipesi aidan yli kylän\npohjoispuolella. Hän pysytteli vajojen ja aitausten suojassa tielle\nsaakka. Hän oli nyt noin neljäsosa mailin päässä Greavesin kaupasta.\nJean ei nähnyt ketään. Tie, kedot, pihat ja rakennusten taustat\nnäyttivät autioilta. Mentyään tien poikki Jeanin täytyi lähellä\nolevien rakennuksien takia tehdä suuri kierros. Greavesin kaupan\ntakana kohosi pensaiden ja viidakon peittämä rinne, jota pitkin hän\npääsisi turvallisesti aivan Greavesin kaupan luo. Hän kääntyi sitä\nkohti. Hetkisen kuluttua hän lähestyi jälleen erästä rakennusta, jonka\nasukkaat huomasivat hänet. Heidän käyttäytymisensä ilmaisi, kuinka\njärkyttyneitä he olivat. Jean odotti heidän ampuvan häntä, mutta\nerehtyikin. Muuan tuntematon mies katseli tarkasti hänen varovaisia\nliikkeitään heilauttaen sitten kättään kuin ilmoittaakseen Jeanille,\nettei hänellä ollut mitään pelättävää. Tämän jälkeen mies katosi. Jean\narveli, että mies ei siis kuulunut Isbelien vihollisiin. Senvuoksi\nhän sivuutti rakennuksen ja päästyään tiheään tammipensaikkoon\npiiloutui sinne vahtimaan. Tästä paikasta hän näki Greavesin kaupan\ntakapihan, joka oli kuitenkin niin kaukana, ettei hän tiennyt varmasti,\nkantaisiko hänen pyssynsä sinne asti. Kylän muut rakennukset olivat\nkaupan kummallakin puolen. Kaupan edustalla oli tie. Jean ei voinut\nvahtipaikastaan nähdä Meekerin asunnolta johtavaa tietä. Hän tarkasteli\nympäristöään toivoen huomaavansa paremman vahtipaikan. Kiertäen\nrakennuksen hän kiiruhti rohkeasti sen oikealla puolella olevan aukion\npoikki päästen pian vanhojen vankkurien luo, joiden takana hän aikoi\npitää vahtia. Hän ei voinut nähdä kaupan ikkunoita eikä ovea, mutta jos\njoku Jorthin miehistä tulisi pihalle takaovesta, joutuisi hän Jeanin\npyssyn kantomatkalle. Jean antautui siihen vaaraan, että häntä voitiin\nampua kummaltakin sivulta.\n\nHänen näkönsä oli niin terävä ja tarkasteleva, että hän pian huomasi\nColmorin, joka hiiviskeli eteenpäin noin sadan metrin päässä\nvasemmalla. Kaikki hänen ponnistuksensa nähdä vilahdustakaan Billistä\nolivat turhia. Tämä tuntui Jeanista kummalliselta, koska oikealla\npuolella oli montakin hyvää paikkaa, joista Bill olisi voinut pitää\nsilmällä Greavesin kaupan julkipuolta.\n\nColmor katosi pensaikkoon ja Jean jäi yksikseen vahtimaan\ntyhjentynyttä, hiljaista kylää. Kuunnellessaan ja vahtiessaan hänestä\ntuntui aika pitkältä.\n\nÄkkiä kantautui Jeanin korviin kova pyssynpaukahdus. Hän ponnahti\nseisoalleen jännittyneenä ja väristen. Laukaus oli kuulunut kaupan\njulkipuolelta. Sitä seurasivat kumeat ja kovat revolverien paukahdukset\nniin nopeasti, ettei hän kyennyt laskemaan niitä. Kuului käheä,\nivallinen ja riemuitseva huudahdus. Sitten kuului toisia hurjia ja\nkummallisia huutoja. Vihdoin oli aivan hiljaista.\n\nJean oli varma siitä, että jotkut Jorthin heimoon kuuluvat miehet\nnäyttäytyisivät. Hän koetti tyyntyä äkillisten laukausten ja tuon\nmerkillisen huudon aiheuttamasta järkytyksestä. Mutta ketään ei\nilmestynyt näkyviin eikä Jeanin korviin kantautunut enää mitään\nhuutoja. Epätietoisuus kävi nyt sietämättömäksi. Hän tahtoi tietää,\nmitä oli tapahtunut. Hänen synkät aavistuksensa, että jokin onnettomuus\noli tapahtunut, muuttuivat ennen pitkää varmuudeksi. Luodikon pamausta\noli seurannut äkkiä revolverinlaukauksia. Mitä ne tarkoittivatkaan?\nMitä tarkoittivat nuo useat revolverien laukaukset, jotka varmasti\nolivat eri miesten ampumia? Nämä laukaukset eivät sentään olleet syynä\nJeanin pelkoon, vaan niitä seurannut huuto. Vihdoin Jean poistui\npiilostaan juosten kuin hirvi aukion poikki ja sitten pihan läpi,\nsaapuen tielle. Sinne hän varovaisuuden vuoksi pysähtyi. Hän ei nähnyt\nainoatakaan elävää olentoa. Lähtien taas juoksemaan hän saapui pian\nMeekerin talon takapihalle, mennäkseen sieltä niin nopeasti kuin\nsuinkin huoneeseen.\n\nColmor seisoi huohottaen pihalla. Hänen kasvonsa nytkähtelivät ja hänen\nedessään oli monta miestä kyyrysillään pyssyt valmiina laukaistaviksi.\nTie oli aivan autio, mikäli Jean voi huomata. Blue istui kynnyksellä ja\nsytytteli savuketta. Blaisdellkin ilmestyi äkkiä ovelle. Jean ei ollut\nmilloinkaan nähnyt häntä sellaisena.\n\n\"Jean, katso tuonne tielle\", hän sanoi katkonaisesti ja viittasi isolla\nvapisevalla kädellään Greavesin kauppaan päin.\n\nJean katsahti salamannopeasti tielle. Hän huomasi miehen makaavan\nliikkumattomana keskellä tietä. Mies oli pitkähkö ja hänen\npaitahihaiset käsivartensa olivat levällään ja harmaa päänsä tomussa\n-- kuolleena! Jean tunsi silmänräpäyksessä, että mies oli hänen isänsä.\nHe olivat tappaneet hänet! Jorthit! Se oli tehty. Hänen isänsä aavistus\nkuolemastaan oli ollut oikea. Näitä nopeita ajatuksia seurasi huumaava\ntyhjyyden tunne, joka vaihtui syväksi suruksi. Tällaista tuskaa Jean\noli tuntenut vain äitinsä kuoleman jälkeen. Mutta kiduttava tuska\nhaihtui veren voimakkaaseen, hurjaan myrskyyn.\n\n\"Kuka sen teki?\" kuiskasi Jean.\n\n\"Jorth!\" Blaisdell vastasi käheästi. \"Poika, emme voineet pidättää\nisääsi, emme mitenkään. Hän oli kuin leijona... Hän suorastaan syöksyi\nsurman suuhun! Ah, se on hirveätä! Mehän olemme tulleet tänne ampumaan\nja ammuttaviksi, mutta ei tällä tavalla... Taivaan nimessä, se oli\nmurha -- murha!\"\n\nJeanin mykät huulet muodostivat helposti ymmärrettävän kysymyksen.\n\n\"Kerro se hänelle, Blue. Minä en voi\", Blaisdell jatkoi horjuen\ntakaisin huoneeseen.\n\n\"Istuudu, Jean, ja koeta olla rauhallinen\", sanoi Blue kylmästi.\n\"Sinähän tiedät meidän jokaisen aavistaneen, että meidät ammutaan tässä\ntaistelussa. Vähät siitä, kuinka monta luotia mies saa nahkaansa.\nPääasia on, että toisenkin puolueen miehet saavat suudella tomua\nsamalla tavalla kuin isäsikin.\"\n\nTämän miehen tyyneys, hänen rauhallinen alistumisensa kohtaloon,\nvaikutti rohkaisevasti Jeaniin. Pieni ampuja näytti omaavan\nkalkkarokäärmeen hävittämisvaiston. Jean istuutui kuivaten hikisiä\nkasvojaan.\n\n\"Jean, isäsi otaksui voivansa yksinään sopia rehellisesti välinsä\nJorthin kanssa ja pelastaa meidät kaikki\", Blue aloitti puhaltaen\nsavupilven suustaan, \"mutta hän myöhästyi. Jos hän olisi vuosia sitten\ntahi muutamia kuukausiakaan takaperin haastanut Jorthin taisteluun mies\nmiestä vastaan, ei Jorthien ja Isbelien välistä sotaa olisi milloinkaan\nsyttynyt. Gaston Isbelin omatunto heräsi liian myöhään.\"\n\n\"Kiiruhtakaa! Kertokaa minulle, kuinka se tapahtui\", huohotti Jean.\n\n\"Hetken kuluttua sinun lähtösi jälkeen näin isäsi kirjoittavan jotakin\nMeekerin raamatusta repäisemälleen lehdelle. Minusta se tuntui\nkummalliselta. Nuori Evarts saapui sitten tänne. Vanhus vei hänet\npihalle kuulomatkan ulkopuolelle ja puhui hänelle, sitten näin hänen\nantavan pojalle jotakin, jonka jälkeenpäin käsitin tuoksi raamatun\nlehdeksi, jolle hän oli kirjoittanut. Blaisdell ja minä koetimme\npakottaa häntä ilmaisemaan meille tarkoituksensa, mutta hän ei\npaljastanut sitä sanallakaan. Pidin kaikkea silmällä ja näinkin nuoren\nEvartsin livahtavan tiehensä takapihan kautta. Noin puolen tunnin\nkuluttua näin erään paljasjalkaisen pienokaisen menevän tien poikki\nGreavesin kauppaan... Silloin päätin ottaa selon kaikesta isältäsi. Hän\noli lähettänyt Jorthille kirjeen, että tämä tulisi kohtaamaan häntä\ntielle mies miestä vastaan...\n\n\"Eversti Lee Jorth astui kaupasta ulos ja käveli tännepäin noin sata\naskelta. Sitten hän pysähtyi. Hänellä oli yllään pitkä musta takkinsa\nja päässään musta leveälierinen hattu ja hän seisoi liikkumattomana\nkuin kivi.\n\n\"'Mitä helvettiä'! huudahti Blaisdell tointuen horroksistaan.\n\n\"Me muut vain katselimme. Näimme isäsi tulevan pihalle. Jokainen\naavisti silloin pahaa. Huusin hänelle ja Blaisdell pyysi häntä\npalaamaan. Samaa pyysivät muutkin, mutta turhaan. Silloin ryhdyin\nmoittimaan häntä ja sanoin olevan päivänselvää, että Jorthin aikomukset\neivät olleet rehelliset. Tiesin Jorthin hautovan jotakin kepposta. En\nole turhan vuoksi taitava ampuja.\n\n\"Isälläsi ei ollut pyssyä. Hän oli sitonut revolverinkotelon kiinni\nreiteensä. Hän käveli tietä pitkin kuin jättiläinen kiihdyttäen vain\nvauhtiaan ja pitäen päätään pystyssä. Häntä oli todellakin hauska\nkatsella. Mutta minä olin huolissani. Kuulin Blaisdellin vaikeroivan ja\nFredericks kiroili hurjasti... Kun isäsi pysähtyi noin viidenkymmenen\naskeleen päähän Jorthista, jähmetyimme kaikki. Kuulin isäsi äänen ja\nsitten Jorthin. Ne leikkasivat kuin veitset. Kuulimme niiden sävystä,\nkuinka katkerasti he vihasivat toisiaan.\"\n\nBluen ääni muuttui hieman käheäksi.\n\n\"Isäsi ja Jorth tarttuivat revolvereihinsa yhtä aikaa ja heidän\nmahdollisuutensa olivat samanlaiset, mutta siinä samassa ampui joku\nluodikolla kaupasta. Luodikko oli varmasti hyvin suurireikäinen ja\nkuula sattui luullakseni isääsi keskiruumiiseen. Hän vaipui polvilleen.\nJa hän ampui hurjasti, niin hurjasti, etteivät hänen luotinsa osuneet.\nSitten hän huojui, ja Jorth juoksi muutamia askelia lähemmäksi ampuen\nnopeasti, kunnes isäsi kaatui suulleen... Jorth kiiruhti nyt aivan\nhänen viereensä, kumartui hänen puoleensa ja suoristautui sitten\nkiljahtaen kuin intiaani... Sen jälkeen hän, pitäen koko ajan varansa,\nperäytyi hitaasti kaupan luo ja meni sisään.\"\n\nBluen ääni hiljeni. Jean painoi pään käsiinsä, heikon väristyksen\nvapisuttaessa hänen ruumistaan. Tämä kohtaus meni kuitenkin\nhitaasti ohi, ja Jean huomasi tylsästi ihmettelevänsä omaa\nvälinpitämättömyyttään.\n\nBlaisdell laski suuren kätensä ystävällisesti hänen olkapäälleen.\n\n\"Rohkaise mielesi, poikani!\" hän sanoi kirkkaalla ja kaikuvalla\näänellä. \"Isäsihän aavisti tätä, ja samanlainen kohtalo odottaa\nehkä meitä muitakin... Jos aikomuksesi oli tappaa Jorth ennen tätä\nonnettomuutta, niin -- Nyt kai tapat hänet varmasti.\"\n\n\"Blaisdell puhuu pötyä\", Blue sanoi kylmästi. \"Lee Jorth ei tule enää\nnäkemään auringonnousua.\"\n\nNämä vetoomukset Jeanin alkuperäisiin vaistoihin, intiaaniin, eivät\nolleet turhia. Mutta kuitenkin ahdisti hänen mieltään hänelle määrätyn\ntehtävän julmuus. Hänen mieleensä muistuivat taas Ellen Jorthin kasvot\nkalpeina ja haihtuvina kuin jonkun ohitse liitelevän haamun.\n\n\"Blue\", sanoi Blaisdell, \"meidän pitää hakea Isbelin ruumis niin pian\nkuin suinkin ja haudata se. Voimme luullakseni tehdä sen yöllä.\"\n\n\"Varmasti\", vastasi Blue. \"Mutta huolehtikaa te siitä, sillä minulla on\ntärkeämpää ajateltavaa.\"\n\nBluella näytti todellakin olevan jotakin mielessä, ja se merkitsi pahaa\nnoille nelikulmaiseen kivirakennukseen piiloutuneille miehille. Hän\nkäveli edestakaisin pihalla ja portille vievällä polulla, tuli sitten\nhuoneeseen ja käveli sielläkin edestakaisin yhä nopeammin, kunnes äkkiä\npysähtyen kuin paikoilleen naulittuna kohotti kummallisen kiivaasti\nkäsivartensa.\n\n\"Jean, kutsu miehet huoneeseen!\" hän sanoi jyrkästi. Kaikki tulivat\nperäkkäin huoneeseen hiljaisina ja vakavina katsellen jännittyneinä\npientä texasilaista. Hänen valtansa muihin oli ilmeinen.\n\n\"Gordon, seiso sinä ovella ja pidä kaikkea tarkasti silmällä\",\njatkoi Blue. \"Kuunnelkaahan nyt, pojat! Olen ajatellut kaiken\nvalmiiksi. Tällainen ihmismetsästys on minulle yhtä tuttua kuin\nkarjankasvattaminen teille. Ja entisistä kokemuksistani on meille nyt\nsuurta hyötyä. Aion tappaa Lee Jorthin! Hänet ensin ja ehkä hänen\nveljensäkin. Minun oli pakko ajatella monta keinoa, ennenkuin keksin\ntämän ainoan kelvollisen. Kuunnelkaa nyt suunnitelmaani. Uskallan lyödä\nvaikka vetoa, että Jorth juopottelee nyt miestensä kanssa melkoisesti.\nHe eivät aio poistua kaupasta. Ja tietysti he odottavat, että me\naloittaisimme taistelun. He luulevat meidän piirittävän kaupan, kuten\nhekin piirittivät Isbelin talon, mutta me emme menettelekään siten.\nAion yllättää heidät. Heidän joukossaan on vain yksin vaarallinen\nmies, nimittäin Queen. Tunnen hänet, mutta hän ei tunne minua. Ja aion\nlopettaa työni, ennenkuin hän tutustuu minuun. Sen jälkeen on kaikki\nhyvin.\"\n\nBlue keskeytti hetkiseksi. Hänen silmänsä supistuivat ja hänen kasvonsa\nmuuttuivat ankaroiksi ja miettiväisiksi.\n\n\"No, kuinka aiot menetellä?\" kysyi Blaisdell.\n\n\"Tehän tunnette Greavesin kaupan\", jatkoi Blue. \"Sen ikkunoiden puiset\nluukut estävät valon näkymästä ulos. No niin, Jorthin joukko ryhtyy\nvarmasti pimeän tultua juhlimaan. He rupeavat juomaan, sytyttävät\nlampun palamaan ja sulkevat luukut. He eivät ole lainkaan huolissaan\nmeidän vuoksemme. Kauppa on kuin linna eikä pala, ja he uskovat\nvarmasti, ettemme uskalla hyökätä heidän kimppuunsa siellä. No niin,\nheti kun ilta pimenee, kierrämme tontit päästäksemme Greavesin kaupan\nkohdalle tien toiselle puolelle. Meidän on parasta jättää Isbelin\nruumis paikoilleen taistelun loppuun saakka, koska saamme ehkä muitakin\nhaudattavia. Ryömimme pensaiden taitse Colemannin pihan laidalle, ja\nsilloin on Jeanin vuoro sekaantua leikkiin. Ottakoon hän kirveen ja\nrevolverinsa ja hiipiköön kuin intiaani Greavesin kaupan takapihalle.\nJa, Jean, sinun pitää suorittaa tehtäväsi perinpohjaisesti. Mutta\nvannon, ettei se tule olemaan vaikeata. Siellä on pimeä kuin säkissä,\njos joku sattuisikin katsomaan pihalle, ja luulen sinun pääsevän\nperille saakka, jollet vain hätäile. Ellet muista, millainen Greavesin\ntakapiha on, selitän sen sinulle.\"\n\nBlue polvistui nyt lattialle piirtäen siihen sormellaan kartan\nGreavesin tallista ja aidasta, takaovesta ja ikkunasta, ja erittäinkin\nkivijalan aukosta, jonka kautta mentiin kellariin, jossa Greaves\nsäilytti halkoja ja muita sellaisia tavaroita, jotka eivät pilaudu\nulkoilmassa.\n\n\"Jean, paina erittäinkin mieleesi, missä tämä aukko sijaitsee\", Blue\nsanoi, \"sillä voit piiloutua sinne, jos miehet hyökkäävät pihalle....\nNo niin, kun olet ryöminyt lähelle Greavesin takaovea ja odottanut\nsiellä tarpeeksi kauan kuunnellen ja katsellen, pitää sinun ponnahtaa\njaloillesi ja särkeä kirveelläsi ikkunanluukku. Katsahda samalla\nnopeasti sisään, jos haluat, sillä se voi olla hyödyllistä. Hyppää\nsitten äkkiä hakkaamaan ovea. Seiso sen toisella puolen, niin etteivät\nmiehet osu sinuun, jos he alkavat ampua oven läpi. Koeta särkeä ovi,\njos suinkin vain voit... Nyt koittaa minun vuoroni. Kun heilutat\nkirvestäsi, kiiruhdan kaupan edustalle, koska Jorth ja hänen miehensä\nkiinnittävät tietysti huomionsa takaoveen sattuviin iskuihisi. Niin\nainakin luulen. Ja he _katsovat_ sinnepäin. Silloin hyökkään sisään,\nhuudan ja ammun Jorthin seulaksi.\"\n\n\"Hm! Siinäkö kaikki?\" kysyi Blaisdell.\n\n\"Siinä, ja siinä onkin mielestäni aivan tarpeeksi\", Blue vastasi\nkuivasti.\n\n\"Kuinka meidän pitää auttaa sinua?\"\n\n\"Te voitte suojella minua\", vastasi Blue. \"Aikomukseni on näet tappaa\nJorth ja ehkä hänen veljensäkin. Ehdin ehkä laukaista Queeniakin kohti,\nmutta haluan olla varma Jorthista. Pääsen ehkä helpostikin pois sieltä;\njos niin käy, saatte te siitä tiedon ja voitte silloin antaa pyssyjemme\npaukkua.\"\n\n\"No niin, Blue, vaikka kunnioitankin sinua suuresti, en todellakaan\npidä suunnitelmastasi\", sanoi Blaisdell. \"Onnistumisesi johtuu hyvin\npienistä seikoista, joista jokunen voi mennä myttyyn.\"\n\n\"Blaisdell, luulenpa tuntevani tämän leikin paremmin kuin sinä\",\nvastasi Blue. \"Revolverisankari tottelee vaistoaan. Tämä kepponen kyllä\nonnistuu.\"\n\n\"Mutta entäpä, jos kaupan julkipuolen ovi onkin teljetty. Kuinka\nsilloin käy?\" vastusti Blaisdell.\n\n\"Siinä ei ole salpaa\", Blue sanoi.\n\n\"Oletko varma siitä?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Hitto soikoon, mies! Etköhän sentään antaudu liian suureen vaaraan?\"\n\nBlue vastasi tähän luomalla Blaisdelliin katseen, joka kohotti veren\ntämän kasvoihin. Karjanomistaja ymmärsi vasta nyt, että tämä pieni\nampuja oli pelottomasti saanut katsoa kuolemaa silmiin ennenkin ja\nettä hän nytkin antautui tähän vaaralliseen leikkiin noudattaakseen\nainoastaan omia kummallisia kunnianlakejaan.\n\n\"Blaisdell, kuulitko milloinkaan puhuttavan minusta Texasissa?\" Blue\nkysyi kuivasti.\n\n\"En, Blue, en ainakaan uskalla vannoa sitä\", vastasi karjanomistaja\nanteeksipyytävästi, \"ja Isbel oli aina hieman salaperäinen jutellessaan\nsinusta.\"\n\n\"Nimeni ei ole Blue.\"\n\n\"Mitä! Mikä se sitten on, jos saan kysyä?\" Blaisdell sanoi töykeästi.\n\n\"King Fisher!\"\n\nBlaisdell, samaten kuin muutkin, meni hämmästyksestä sanattomaksi.\nJeankin hämmästyi ja joutui sekavien tunteiden valtaan huomatessaan\njoutuneensa vastakkain pahamaineisimman texasilaisen kanssa, mitä\nmilloinkaan oli syntynyt -- henkipaton, jonka otaksuttiin jo aikoja\nsitten kuolleen.\n\n\"Miehet, olisin säilyttänyt salaisuuteni, jos vain hiemankaan toivoisin\npääseväni tästä taistelusta hengissä\", Blue sanoi. \"Mutta minä\nkaadun. Tunnen sen... Isbel oli ystäväni. Hän pelasti kerran henkeni\nTexasissa, ja kiitokseksi siitä minä tapan Jorthin. Tekisitte minulle\nsuuren palveluksen, jos joku teistä pääsee tästä hengissä, kertomalla\nmuille, kuka olin ja miksi olin Isbelin puolella, koska tämä lammas-\nja karjasota -- nämä puheet Jorthista ja Hakkelusveitsi-sakista\nharmittavat minua. _Tiedän_ Isbelinkin puolella olleen rikollista\ntoimintaa enkä mitenkään halua sellaista mainetta, että tapoin Jorthin\nsenvuoksi, että hän oli rosvo.\"\n\n\"Jumalan nimessä, Blue, tuollaiset puheet ovat nyt turhia!\" tiuskaisi\nBlaisdell kiivaasti ja hämmästyneenä. \"Mutta ehkäpä tiedät, mitä\npuhut... En todellakaan halua kuunnella enempää.\"\n\nBill Isbel tuli nyt tyynesti huoneeseen. Jean oli aivan varma siitä,\nettei hän ollut kuullut Bluen vakuutuksia, koska hänen raskaat\naskeleensa olivat kuuluneet soraiselta tieltä vasta Bluen lopettaessa\npuheensa. Mutta Billin ilmeessä ja hänen tulossaan huoneeseen, sekä\nsiinä tavassa, millä Blue käänsi pois laihat kasvonsa, oli kuitenkin\njotain salaperäistä, mitä Jean ei voinut ymmärtää. Jorthien ja Isbelien\nväliseen sotaan oli siis sellaisiakin syitä, joista Jean ei tiennyt\nmitään.\n\nTiesikö Bill sen, minkä Bluekin? Luultavasti. Ja katkerana Jean katsoi\nautiolle tielle, jossa hänen kuollut isänsä lepäsi valkotukkaisena ja\nkalpeana auringonvalossa.\n\n\"Blue, olisitte voinut salata tämän seikan samoin kuin oikean\nnimennekin\", hän sanoi katkerasti. \"Nyt on liian myöhäistä hyvittää\nmitään... Mutta olen kiitollinen isääni kohtaan tuntemastanne\nystävyydestä ja olen valmis auttamaan suunnitelmanne toteuttamisessa.\"\n\nJeanin päätös lopetti Blaisdellin ja muiden vastustuksen. Bluen synkkä\nhymy ilmaisi tyytyväisyyttä. Sitten näyttivät useimmat miehistä\njoutuvan kovan jännityksen valtaan. He menivät pihalle, kävelivät ja\nkatselivat, ja palasivat sitten huoneeseen levottomina ja vakavina.\nJean katseli kerta toisensa jälkeen tiellä makaavaa ruumista. Näky\noli säälittävä. Mikä vahinko! Gaston Isbel makaamassa suullaan tien\ntomussa. Hänen selässään ja valkoisen paidan peittämässä olkapäässä\nnäkyi veritäpliä. Katsellessaan niitä Jean joutui raivoisan kostonhimon\nvaltaan.\n\nIltapäivän tunnit kuluivat hitaasti. Kylä oli aivan asumattoman ja\naution näköinen. Ei edes koiria näkynyt sivuteillä. Jorth ja hänen\nmiehensä tulivat kaupasta istuutuen portaille neuvottelemaan. He\nnäyttivät huolettomilta ja voitostaan varmoilta. Auringonlaskun aikaan\nhe palasivat kauppaan sulkien oven ja ikkunaluukut. Silloin Blaisdell\nkutsui Isbelin puoluelaisia ruualle.\n\nJean ei ollut nälkäinen, eikä Bluekaan, joka oli pysytellyt erillään\nmuista, näyttänyt haluavan syödä. Hän ei tupakoinutkaan, vaikka hän\naikaisemmin päivällä ei ollut tullut hetkistäkään toimeen ilman\nsavukettaan.\n\nTuli hämärä ja sitten pimeä. Mistään ei näkynyt valon pilkahdustakaan.\n\n\"Nyt on hetki koittanut\", Blue sanoi mennen miesten edellä pihalle\nja tontin taakse. Jean käveli hänen takanaan kantaen pyssyään ja\nkirvestään. Muut seurasivat heitä hiljaa. Blue kääntyi vasemmalle ja\nopasti heitä kedon poikki, kunnes he pääsivät tumman puuryhmän turviin.\n\n\"Tuossa on tien mutka\", hän sanoi Jeanille. \"Ja tämä on Colemannin\ntalon takalistoa... Onneksi olkoon, Jean!\"\n\nJean tunsi raudanlujan kädenpuristuksen ja näki pimeässäkin Bluen\nsilmien hehkun. Hän ei osannut vastata mitään lyhytsanaiselle Bluelle,\npuristi vain kovasti tämän laihaa kättä ja kiiruhti sitten pimeään.\n\nJeanin osalle tullut tehtävä oli juuri hänelle sopiva. Tällä hetkellä\nse näytti tärkeältä, mutta hänestä tuntui, että Blue oli kylmäverisesti\nvalinnut itselleen vaarallisimman osan. Ja tämä paimen, jolla oli jo\nharmahtava tukka, oli siis todellisuudessa kuuluisa King Fisher! Jean\nihmetteli tätä tosiseikkaa. Häntä värisytti ajatellessaan Jorthin\nkohtaloa. Hän tiesi, että kymmenen tahi viidentoista minuutin kuluttua\nJorth sylkisi veristä vaahtoa ja vaipuisi maahan. Hän käveli nopeasti.\nJuostuaan tien poikki hän pysytteli samassa maastossa, jonka oli\ntutkinut iltapäivällä, ja seisoi hetkisen kuluttua huohottaen Greavesin\nkaupan takana.\n\nHeikko valojuova tunkeutui pimeään. Jean säpsähti. Jorthin miehet\nolivat panneet tulen suureen lamppuun, joka riippui Greavesin kaupan\nkatosta. Jean kuunteli. Äänekkäät sanat ja raaka nauru häiritsivät yön\nsurullista hiljaisuutta. Bluen vaisto oli taas opastanut hänet oikeaan.\nGaston Isbelin kuolemaa juhlittiin juomingeilla.\n\nJean tyyntyi, keskittäen kaiken tarmonsa tehtäväänsä. Hänen kuulonsa\nja näkönsä tarkistuivat entistä enemmän. Hänen liikkeensä olivat aivan\näänettömät. Päästyään vankkurien luo hän kyyristyi niiden suojaan\nhetkiseksi.\n\nPimeyden läpi tunkeutui ohut, kirkas valojuova Greavesin nelikulmion\nmuotoisesta rakennuksesta, jonka yläpuolelta siinti puiden harmaa\nlehdistö ja ääretön tummansininen avaruus.\n\nKoira haukkui surullisesti jossakin kauempana. Miesten äänet kuuluivat\nnyt selvemmin, toiset syvinä ja hiljaisina, toiset kovina ja\nvaromattomina, ikäänkuin ei vaaraa olisi olemassakaan.\n\nJean liukui eteenpäin keveästi ja nopeasti noin kymmenen lyhyttä\naskelta. Hänen terävät silmänsä näkivät juuri niin kauaksi. Jos kaupan\nulkopuolella olisi ollut vahti, olisi Jean huomannut hänet, ennenkuin\nvahti olisi nähnyt Jeanin. Kiivettyään aidan yli hän livahti tallin\nmustaan varjoon. Hän tuijotti pimeään, mutta ketään ei näkynyt.\n\nJean liukui hiljaa eteenpäin pysähtyen sitten. Ulkopuolella ei ollut\nvahtia. Jean kuuli lasien kilinää, jonkun texasilaisen verkkaisaa,\nlaiskaa puhetta ja sitten Jorthin voimakkaan, käheän äänen. Jeanin koko\nruumis värähteli hänen kuullessaan tuon äänen. Hänen sisimmässään paloi\npolttava tuli, vaikka kylmät väreet karmivatkin hänen selkäänsä. Hänen\ntäytyi ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen itseään niin paljon, että\nsaattoi kuunnella, katsella ja varmistua kaikesta.\n\nHänen verensä virtasi kuumana. Muutamilla harppauksilla hän pääsi oven\nja ikkunan välisen matkan puoliväliin. Hän asetti pyssynsä kiviseinää\nvasten ja heilautti sitten kirvestään. Räiskis! Ikkunaluukku särkyi\npudoten huoneen lattialle. Hiljaisuuden rikkoi käheä:\n\n\"No, mitä nyt?\"\n\nJean iski nyt raskaalla kirveellään kaikin voimin ovea. Kuului räsähdys\nja sen alimmainen peili taipui sisäänpäin pudoten lattialle. Reiästä\ntunkeutui kirkasta valoa pihalle.\n\n\"Varokaa!\" huusi joku mies säikähtyneenä. \"He särkevät takaoven.\"\n\nJean iski jälleen särkyneen oven ylimmäiseen osaan niin kovasti, että\npalaset sinkoilivat sisäpuolelle.\n\n\"Ne ovat varustautuneet kirveillä!\" huusi toinen ääni käheästi.\n\"Siirtäkää myyntipöytä oven eteen!\"\n\n\"Ei!\" karjaisi muuan komentava ääni, mutta senkin sävyssä oli kauhua.\n\"Antakaa heidän tulla sisään. Vetäiskää revolverinne esille ja\npiiloutukaa!\"\n\n\"He eivät tule sisään\", kuului käheä vastaus. \"He ryhtyvät ampumaan\nmeitä pimeästä.\"\n\n\"Sammuttakaa lamppu!\" huusi toinen.\n\nJeanin voimakas isku särki oven ylimmäisen osan melkein kokonaan.\nHuudot ja kiroukset sekaantuivat kovaan jalkojen kopinaan ja penkkien\nsiirtelemiseen. Tämän sekamelskan lopetti ja vaiensi läpitunkeva,\ntavattoman uhkaava huuto. Se lopetti Jeaninkin iskut, pakotti hänet\npudottamaan kirveen ja tarttumaan pyssyyn.\n\n\"_Älköön kukaan liikahtako!_\"\n\nTämä ääni rikkoi hiljaisuuden kuin teräsruoskan sivallus. Blue oli\ntullut huoneeseen. Jean tirkisti nopeasti oveen ilmestyneestä raosta.\nUseimmat miehet näyttivät kauhun jäykistämiltä. Jorth seisoi miestensä\nedessä hatuttomana ja takittomana, toinen käsivarsi ojennettuna\nsuoraksi. Hänen tuimat kasvonsa olivat kääntyneet oven vieressä\nseisovaan pieneen mieheen päin. Tämä mies oli Blue. Jeanin tarvitsi\nvain vilkaista Bluen kasvoihin ja hänen ojennettuihin, värähteleviin\nrevolvereihinsa ymmärtääkseen, miksi Blue oli valinnut tämän keinon.\n\n\"Kuka te olette?\" kysyi Jorth käheästi.\n\n\"Olen Isbelin uskollinen apuri\", kuului pureva vastaus. \"Minut\ntunnettiin ennen vanhaan Texasissa melko hyvin... Olen _King Fisher!_\"\n\nTämä nimi ennusti varmaa kuolemaa. Jorth tunsi henkipaton tietäen\nsamalla oman kohtalonsa. Hänen kasvonsa muuttuivat lampun valossa\nvihertäviksi, ja hänen ojennettu kätensä laskeutui.\n\nBluen revolveri kohosi. Paukahti useita jyrähteleviä laukauksia.\nJorthin käsivarsi vaipui hervotonna sivulle heittäen revolverin\nmenemään, ja hänen ruumiinsa taipui. Hänen kätensä hapuilivat\nkuin katkenneet siivet painautuen vihdoin vatsaa vasten. Hänen\nkuolonkalpeiden kasvojensa ankara ilme ei muuttunut hetkeksikään, eikä\nhän kääntynyt, mutta hänen huohottava huutonsa ilmaisi kauhistuttavaa,\nsairaalloista raivoa ja kauhua. Sitten hän alkoi horjua, kääntämättä\nkummallisesti muuttuneita ankaria kasvojaan murhaajastaan, kunnes\nkaatui.\n\nHänen kaatumisensa rikkoi lumouksen. Blue, sellainen revolverisankari\nkuin olikin, oli jäänyt katselemaan Jorthin viimeisiä nytkähdyksiä.\nJorthin toverit alkoivat nyt ampua ja Jean näki Bluen vastalaukauksen\nkaatavan erään suuren miehen, joka lysähti poikittain Jorthin\nruumiille. Silloin Jean salamannopeasti kohotti pyssynsä ampuen suuren\nlampun palasiksi. öljy syttyi palamaan ja lamppu putosi lattialle.\nTuli pilkkopimeätä. Revolverien punaiset välähdykset tekivät pimeyden\nvieläkin synkemmäksi. Kaupassa syntyi laukausten, huutojen, kirousten\nja kompuroivien kenkien aiheuttama pirullinen meteli. Jean työnsi\npyssynsä piipun oven raosta huoneeseen ja suunnaten sen alas ja\nliikuttaen sitä puolelta toiselle painoi vipusinta ja liipasinta,\nkunnes makasiini tyhjeni. Sitten vetäisten esille kuudestilaukeavansa\nhän tyhjensi sen. Kaupan edustalta kuuluva pyssyjen pauke ilmaisi\nJeanille, että hänen toverinsa olivat yhtyneet leikkiin. Luodit\ntunkeutuivat särjetyn oven läpi. Jean juoksi nopeasti nurkan ympäri\nkiertäen hieman vasemmalle ja päästyään pois rakennuksen takaa näki\ntoveriensa ampuvan tien keskellä. Blaisdell ja muut ampuivat oviaukosta\nkauppaan. Jean latasi pyssynsä jäykistynein sormin. Sitten hän juoksi\nnopeasti tien poikki päästäkseen toveriensa taakse. Heidän ampumisensa\noli harvennut. Jean näki heidän peräytyvän häntä kohti.\n\n\"Hei, Blaisdell!\" huudahti hän varoittavasti.\n\n\"Sinäkö siellä olet, Jean?\" vastasi karjanomistaja tullen hänen\nluokseen. \"Emme olleet huolissamme sinun vuoksesi.\"\n\n\"Missä Blue on?\" Jean kysyi tiukasti.\n\nPieni tumma olento kävellä laahusti Jeanin ohi.\n\n\"Kuinka voit, Jean?\" kysyi Blue kuivasti. \"Suoritit hyvin tehtäväsi.\nMinut on sidottava, mutta en luullakseni ole haavoittunut pahastikaan.\".\n\n\"Colmor on haavoittunut\", huusi Gordon muutamien metrien päästä.\n\"Jonkun pitää auttaa minua!\"\n\nJean riensi Gordonin avuksi tukemaan horjuvaa Colmoria. \"Oletko\nhaavoittunut pahastikin?\" hän kysyi levottomana. Nuoren miehen pää\nnuokkui hervotonna. Hän hengitti vaivalloisesti eikä vastannut. Heidän\npiti melkein kantaa häntä.\n\n\"Tulkaa pois, miehet!\" huusi Blaisdell kääntyen niiden puoleen, jotka\nvielä ampuivat. \"Olemme tehneet tehtävämme tällä haavaa... Fredericks\nja Bill, tulkaa auttamaan minua kantamaan vanhuksen ruumista. Se on\ntäällä jossakin.\"\n\nHakijat löysivät jonkun matkan päästä vanhuksen ruumiin. He\nnostivat sen maasta ja seurasivat Jeania ja Gordonia, jotka tukivat\nhaavoittunutta Colmoria. Jean katsoi taakseen ja näki Bluen laahustavan\nyksinään jäljessä. Vaikka hän ei pimeässä voinutkaan nähdä tarkasti,\nsai hän kuitenkin sellaisen vaikutelman, että Blue oli vaikeammasti\nhaavoittunut kuin oli luullutkaan. Matka Meekerin asuntoon ei ollut\npitkä, mutta Jeanin mielestä kului paljon kallista aikaa, ennenkuin\nhe pääsivät sinne. Colmor horjui yhä enemmän. Kun tämä kulkue saapui\nMeekerin pihalle, oli Blue vielä melkoisen matkan päässä.\n\n\"Blue, miten on laitasi?\" Blaisdell huusi huolestuneena.\n\n\"Sain sittenkin osani kaikesta huolimatta\", Blue vastasi käheästi.\n\nHän kävellä laahusti pihalle, vaipui ruohikkoon ja ojentautui suoraksi.\n\n\"Mies, sinä olet vaikeasti haavoittunut!\" huudahti Blaisdell. Toiset\nkeskeyttivät hitaan marssinsa laskien Isbelin ruumiin maahan. Sitten\nBlaisdell polvistui Bluen viereen. Jean jätti Colmorin Gordonin\nhuostaan ja kiiruhti katsomaan Bluen kelmeisiin kasvoihin.\n\n\"Ei, en ole haavoittunut\", Blue sanoi paljon heikommalla äänellä.\n\"Minut on vain tapettu!... Queenhän sen teki!... Te kaikki kuulitte\nminun sanovan Queeniä joukon pahimmaksi mieheksi. Tiesin sen ja olisin\nvoinut tappaa hänet, mutta halusin ensin ampua Lee Jorthin -- ja hänen\nveljensä...\"\n\nBluen ääni lakkasi nyt kuulumasta.\n\n\"Hyväinen aika!\" huudahti Blaisdell.\n\n\"Jorthin kasvot muuttuivat -- naurettavasti -- kun sanoin -- King\nFisher\", Blue kuiskasi, \"ja vielä naurettavammasti, kun ammuin hänet...\nMutta Queen piti varansa --\"\n\nHänen kuiskauksensa häipyi kuulumattomiin.\n\n\"Blue!\" huudahti Blaisdell kovasti. Kun hän ei saanut vastausta,\nkumartui hän tähtien valossa lähemmäksi ja laski kätensä miehen\nrinnalle.\n\n\"Hän on kuollut!... Ihmettelen, onko hän todellakin entinen\ntexasilainen King Fisher. Sitä on vaikea uskoa... mutta koska hän\ntappoi Jorthit, lienee se varmaa.\"\n\n\n\n\nX\n\n\nPari viikkoa kestänyt yksinäisyys metsässä oli saanut Ellen Jorthissa\naikaan suuren muutoksen.\n\nKesäkuun lopulla hänen isänsä ja setänsä olivat täyttäneet reppunsa\nja ratsastaneet pois Daggsin, Colterin ja kuuden muun miehen kanssa.\nKaikki olivat hampaisiin asti asestettuja, toiset synkkiä väkijuomien\nvaikutuksesta ja toiset säälimättömiä ja julmia taistelun kiihkosta.\nEllenille ei oltu annettu minkäänlaisia määräyksiä. Hänen isänsä oli\nunohtanut sanoa hänelle jäähyväiset tahi karttanut sitä. Heidän synkän\ntehtävänsä laatu oli painanut leimansa heidän kasvoihinsa.\n\nNiin, he olivat menneet, ja vaikka Ellen olikin surrut kovasti, oli\nheidän poistumisensa sentään suonut hänelle huojennusta. Hän oli\nkuullut heidän kerskailevan ja ylvästelevän niin usein, että hän\nepäili koko Jorthien ja Isbelien välistä taistelua. Haukkuvat koirat\neivät pure. Kummallakin puolella haavoittuu ehkä joku vaikeasti tahi\nkuolee ja sitten jatkuu riita entiseen tapaan, supistuen enimmäkseen\npuheisiin. Hän ei ollut enää yhtä herkkäuskoinen kuin ennen. Hänen\nmielialansa oli kovin vaihteleva; iltaisin hän vihasi itseään ja koko\nmaailmaa, mutta aamunkoitteessa hän saattoi nousta laulaen.\n\nJorth oli jättänyt Ellenin kotiin meksikolaisen naisen ja Antonion\nkanssa. Ellen näki heidät vain ruoka-aikoina eikä usein silloinkaan,\nkoska hän vieraili usein vanhan John Spraguen luona ja palasi kotiinsa\nmyöhään keittäen itse ruokansa.\n\nSpraguen majalle oli vain lyhyt matka, jonka hän käveli, lakattuaan\nratsastamasta mustalla hevosellaan. Pata oli tottunut saamaan jyviä,\nja usein aamuisin se tuli hirnuen taloon. Ellen oli vannonut, ettei\nhän ikinä ruokkisi hevosta, ja pyysi senvuoksi Antoniota tekemään sen.\nMutta eräänä aamuna Antonio oli poissa. Hän ruokki silloin hevosen\nitse. Kun Ellen tarttui sen harjaan ja kun se hieroi turpaansa hänen\nolkapäähänsä, ei hän ollut lainkaan varma siitä, vihasiko hän sitä.\n\"Miksi vihaisin sitä?\" hän kysyi. \"Hevonen ei voi sille mitään, että se\non -- on --\" Yksinäisyys alkoi Ellenistä tuntua yhä suloisemmalta.\n\nPäivät kuluivat nopeasti hiljaisessa metsässä. Hän oli unelmiensa\nvallassa. Aamut olivat aina kirkkaita, aurinkoisia, suloisia,\ntuoksuvia ja värikkäitä, ja silloin hänkin oli vakava, miettiväinen ja\nhaaveileva. Mutta sitä mukaa kuin tunnit kuluivat, hänen ajatuksensakin\nmuuttuivat, pakottaen hänet ensin muistelemaan, sitten häpeämään ja\nvihdoin katumaan. Hän oli joka ilta kävellä laahustanut takaisin taloon\nsynkkänä, sairaana ja voitettuna.\n\nHeinäkuun myrskyt tulivat, ja metsäinen maa, joka oli ollut kärventynyt\nja ruskea, kuiva ja tomuinen, muuttui kuin taikavoimasta. Sinne\nilmestyi vihreää ruohoa, kasvit alkoivat kukkia ja kanjonien pohjilla\nhuojuivat sananjalat tuulessa taivuttaen kauniit lehtensä kellertävän\nveden yli. Ellen haki viileitä, mäntyjen varjostamia sammaleisia\nrotkoja. Hän kuljeskeli yksinään. Mutta hänen tovereinaan olivat metsän\npuut ja pienten vesiputousten kohina. Jos hän olisi voinut elää aina\ntällaisessa yksinäisyydessä, palaamatta milloinkaan kotiinsa, olisi hän\nunhottanut ja ollut onnellinen.\n\nHän piti myrskyistä. Seutu oli kuivaa ja hän oli vuosien kuluessa\noppinut lausumaan tervetulleiksi lounaasta kohoavat kellertävät\npilvet. Ne peittivät taivaan tummentuen ja asettuivat vihdoin vuoren\nharjanteelle purkaen sisästään häikäisevän kirkkaita salamoita ja\nharmaita sadekuuroja. Salamat iskivät harvoin talon läheisyyteen, mutta\nPartaalla ne aina halkaisivat tahi iskivät pirstaleiksi muutamia jaloja\nmäntyjä. Myrskykautena leiriytyivät lammaspaimenet ja eränkävijät\nharvoin mäntyjen juurelle. Alkuasukkaat pelkäsivät salamoita\nsyntymästään alkaen, mutta Ellen ei pelännyt noita häikäisevän\nkirkkaita valojuovia ja kumeita jyrähdyksiä. Myrsky kevensi hänen\nmieltään. Syvälle hänen sydämeensä oli piiloutunut uhkaava myrsky. Ja\nollessaan ulkosalla luonnonvoimien raivotessa, kun maa vavahteli ja\ntaivas näytti menevän pirstaleiksi, hän tunsi kummallista huojennusta.\n\nKesäpäivistä tuli viikkoja ja Ellen sai yhä viettää aikaansa\nyksinäisyydessä. Hän koetti taistella vapautuakseen synkistä\nmuistoistaan, mutta ei onnistunut. Lopulta hän lakkasi taistelemasta\nantautuen taas unelmiensa valtaan. Muistellessaan Jean Isbeliä ja\nhänen rakkauttaan sekä omaa pelkurimaista petollisuuttaan vapisutti\nhäntä hieman, ja hän laski tietämättään kätensä rinnalleen, vaipuen\nepämääräisiin ja miettiväisiin unelmiin. Puhdas, parantava metsä,\nkuiskailevat tuulet ja yksinäisyys olivat muuttaneet Ellenin,\nhaihduttaneet likaisen lammastalon ja synkkien vuosien aiheuttaman\nuhman. Hänen parempi, naisellinen minänsä oli saanut voiton; hän\noli nyt ajatteleva, haaveileva ja romanttinen tyttö, joka eli\nmielikuvituksessaan sellaista elämää, jota hän rakasti.\n\nVihdoin koitti sellainen kesäaamu, joka toi Ellenille kummallisia\nuutisia. Heti herätessään hänestä tuntui, että hänelle tulisi\ntapahtumaan jotakin. Hän aavisti sen ja pelkäsi, sillä mitään\nkaunista ja hyvää ei hänelle milloinkaan tapahtunut. Hän oli syntynyt\nonnettomuuksiin, kärsimään, joutumaan unhotuksiin ja kuolemaan\nyksinäisyydessä. Ihana, aurinkoinen kesäaamu ei kuitenkaan sallinut\nhänen kauan hautoa sairaalloisia mietteitään.\n\nEllen meni asuntonsa ovelle ja levitti käsivartensa ikäänkuin\nsyleilläkseen suloista ilmaa ja luontoa. Silloin muuan tuttu ääni\nkeskeytti hänen riemunsa.\n\n\"Tyttöseni, tahdon nähdä sinut onnellisena ja olen vihainen itselleni\nsiitä, että tulin. Olen näet oleskellut Grass-laaksossa pari päivää ja\ntuon sinulle uutisia sieltä.\"\n\nVanha John Sprague seisoi pihalla hymyillen, mutta huolestuneen\nnäköisenä.\n\n\"Ah, John-eno! Sinä säikäytit minua\", huudahti Ellen palaten säpsähtäen\ntodellisuuteen. Ja hän lisäsi hitaasti: \"Grass-laakso! Uutisia!\"\n\nHän ojensi vetoavasti kätensä, johon Sprague tarttui nopeasti ja\ntyynnyttävästi.\n\n\"Niin, eivätkä ne olekaan huonoja teille Jortheille. Jorthien ja\nIsbelien välisen sodan ensimmäinen taistelu on ohi. Muistat kai, että\nolen luvannut kertoa sinulle kaiken kuulemani. En siis malttanut\nodottaa sinua luokseni.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Ellen jäykästi. Mitä tämä petollinen tyyneys\nmerkitsikään, kun hänen sydämensä tuntui kärsivän kivimoukarin\niskuista? Ensimmäinen taistelu, eikä niinkään paha Jortheille! Siinä\ntapauksessa se oli ollut paha Isbeleille. Hän oli kuin puutunut.\n\n\"Istutaan tänne ulkosalle\", Sprague sanoi. \"Nyt on kaunis aurinkoinen\naamu. Olen aivan hengästynyt, sillä en ole tottunut kävelemään. Ja olen\nsitäpaitsi väsynytkin lähdettyäni Grass-laaksosta jo yöllä. Mutta suo\nminulle anteeksi, että viivyin kylässä niin kauan. Siellä oli --\"\n\n\"Ketkä kaatuivat?\" keskeytti Ellen hiljaisesti, tukahtuneella äänellä.\n\n\"Guy Isbel ja Bill Jacobs Isbelien, Daggs, Craig ja Greaves isäsi\npuolella\", luetteli Sprague nopeasti.\n\n\"Ah!\" huokaisi Ellen nojautuen huojentunein mielin rakennuksen seinään.\n\nSprague istuutui hirrelle hänen viereensä katsellen häntä. Hänellä oli\nkerrottavana vakavia ja tärkeitä uutisia.\n\n\"Kuulin montakin ristiriitaista selostusta\", sanoi hän vakavasti.\n\"Kylän asukkaat ovat kauhuissaan eikä tarvitse uskoa heidän\nkertomuksiaan, mutta kuulin suoraan Jake Evartsilta kaiken, mitä oli\ntapahtunut. Taistelu alkoi toissapäivänä. Isäsi joukko oli ratsastanut\nIsbelien talolle ja Daggs oli nähtävästi halunnut anastaa muutamia\nIsbelin hevosia, kertoi Evarts. Silloin olivat Guy Isbel ja Jacobs\njuosseet laitumelle, ja Daggs ja jotkut muut olivat ampuneet heidät...\"\n\n\"Tappoivatko he heidät siten?\" keskeytti Ellen tiukasti.\n\n\"Evarts kertoi niin. Hän oli ollut harjanteella ja vannoi nähneensä\nkaikki. He tappoivat Guyn ja Jacobsin kylmäverisesti. Heille ei suotu\nminkäänlaista mahdollisuutta taisteluun eikä henkensä pelastamiseen...\nNo niin, sitten miehet olivat piirittäneet Isbelin rakennukset.\nTaistelu oli kestänyt koko sen päivän ja yön ja seuraavan päivän.\nEvarts kertoi Guyn ja Jacobsin maanneen niityllä koko ajan. Ja\nsikalauma oli murtautunut niitylle ja alkanut syödä ruumiita...\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" Ellen huudahti. \"John-eno, et kai tarkoita, ettei isä\nhalunnut keskeyttää taistelua siksi ajaksi, että siat olisi voitu\nkarkoittaa pois ja ruumiit haudata?\"\n\n\"Evarts kertoi heidän lopettaneen taistelun, mutta vain pitääkseen\nsilmällä sikoja\", sanoi Sprague. \"Ja mitä luulet sitten tapahtuneen?\nNaiset tulivat laitumelle -- tuo punatukkainen Guyn vaimo ja Jacobsin\nvaimo -- karkoittivat siat pois ja hautasivat ruumiit niittyyn. Evarts\nkertoi nähneensä kummut.\"\n\n\"Ottakoot nämä verenhimoiset texasilaiset oppia naisistaan\", sanoi\nEllen kiivaasti.\n\n\"Daggs oli juovuksissa ja nousten seisoalleen penkereelle, jonka\ntakana miehet piileskelivät, hän vaati Isbeleitä tulemaan näkyviin.\nHe ampuivat hänet palasiksi. Ja seuraavana yönä joku Isbeleistä\nampui Craigin, joka oli yksinään vahdissa... Ja lopuksi juuri tätä\nminä tulinkin kertomaan sinulle -- Jean Isbel oli hiipinyt pimeässä\nGreavesin kimppuun ja iskenyt häntä veitsellä.\"\n\n\"Miksi juuri tämän tahdoit välttämättä kertoa minulle?\"'kysyi Ellen\nhitaasti.\n\n\"Koska tapauksen yksityiskohdat ovat niin omituiset -- ja koska, Ellen,\nnimesikin mainittiin samassa tilaisuudessa\", sanoi Sprague varmasti.\n\n\"Nimenikö!\" Ellen huudahti. Lisääntyvä hämmästys karkoitti kauhun ja\ninhon. \"Kuka sen mainitsi?\"\n\n\"Jean Isbel.\"\n\nEllen istui liikkumatta kädet helmassa. Hän tunsi veren hitaasti\npakenevan kasvoistaan ja ajatustensa seisahtuvan.\n\n\"Ellen, selostus on hyvin kummallinen -- liian kummallinen ollakseen\nvalhe\", jatkoi Sprague. \"Kuuntelehan nyt! Evarts oli kuullut sen\nMeekeriltä. Ja Ted Meeker oli kuullut sen Greavesilta, joka kuoli\nvasta seuraavana päivänä puukotuksen jälkeen. Ja isäsi oli ampunut\nTediä senvuoksi, että hän oli kertonut kuulemansa... Ei, Greavesia\nei surmattu heti, vaan häntä iskettiin puukolla hirveästi pariin\nkohtaan. He sitoivat hänet niin hyvin kuin osasivat ja kuljettivat\nhänet seuraavana päivänä vankkureilla Grass-laaksoon. Evarts kertoi\nTed Meekerin olleen Greavesin ystävän ja menneen katsomaan häntä,\nkun hän lepäsi huoneessaan kaupan vieressä. Meekerin kertomuksen\nmukaan Greaves oli tullut tajuihinsa ja puhunut. Hän oli kertonut\nistuneensa penkereellä pimeässä ja ampuneensa silloin tällöin Isbelin\nrakennukseen, kun oli kuullut kahinaa takaansa ruohikosta. Hän tiesi\njonkun ryömivän kimppuunsa, mutta ennenkuin ehti suunnata pyssynsä,\nhyökkäsi hänen kimppuunsa joku, jota hän luuli harmaakarhuksi. Mutta\nse olikin mies. Hän oli vähällä kuristaa Greavesin kuoliaaksi ja veti\nhänet mukanaan ojaan. Ja hän oli sanonut: 'Greaves, minä olen tuo\nsekarotuinen. Ja aion iskeä sinua _ensin Ellen Jorthin_ ja sitten\nGaston Isbelin vuoksi!'... Greaves sanoi Jeanin iskeneen häntä\nsuurella veitsellä... Greaves ei muistanut muuta. Hän kuoli melkein\nheti kerrottuaan tarinan. Hän oli taistellut tavattoman kovasti.\nIsbelin toinen pisto oli lävistänyt hänen ruumiinsa.. Muutamat miehet\nolivat läsnä Greavesin puhuessa ja tietysti he ihmettelivät, miksi\nJean Isbel oli sanonut: 'Ensin Ellen Jorthin vuoksi!'... Joku heistä\nmuisti silloin Greavesin häpäisseen hyvää nimeäsi, Ellen, ja silloin\nhe ymmärsivät Isbelin sanat. Siitä puhuttiin paljon, ja kun Simm Bruce\nkerskaili, purskahti joku nauruun ja ennusti, että Simm saa vielä\nhänkin piston Jean Isbelin veitsestä. Ollen puolihumalassa Bruce alkoi\nkiroilla ja raivota, että Jean Isbel on rakastunut hänen tyttöönsä.\nOnnettomuudeksi sattui samassa muutamia miehiä tulemaan kauppaan ja\nhe rupesivat kyselemään Meekeriltä kaikkea. Tämä ehti juuri toistaa:\n'Greaves, minä olen tuo sekarotuinen ja aion iskeä sinua _ensin Ellen\nJorthin vuoksi'_, kun huoneeseen astui isäsi... Silloin hän vaati\nMeekeriä kertomaan, mitä Isbel oli sanonut ja tehnyt ja miksi ja kuinka\nGreaves oli kannattanut Simm Brucea, hänen solvatessaan sinua.\"\n\nSprague keskeytti katsoen tiukasti Elleniin.\n\n\"Ah -- mitä isä silloin teki?\" kuiskasi Ellen.\n\nHän sanoi: \"Hyvä Jumala, sekarotuinen tahi ei, Isbelien joukossa on\nainakin yksi mies!' Ja hän ampui Brucen heti ja haavoitti Meekeriä\npahasti. Joku esti häntä ampumasta Meekeriä uudelleen. He heittivät\nMeekerin tielle ja hän ryömi erääseen naapuritaloon, jossa Evarts\ntapasi hänet.\"\n\nSpraguen karkea, mutta ystävällinen käsi tarttui Ellenin käteen. \"Mitä\nsinä nyt ajattelet Jean Isbelistä?\" hän kysyi.\n\nEllen ei jaksanut ajatella mitään. Hän oli aivan huumaantunut.\n\n\"Sanon sinulle, Ellen Jorth\", vanhus jatkoi, \"että Jean Isbel rakastaa\nsinua -- rakastaa kiihkeästi -- ja uskoo sinusta vain hyvää.\"\n\n\"Ah, ei! Erehdyt!\" änkytti Ellen.\n\n\"Hän uskoo sinusta pelkkää hyvää.\"\n\n\"Ah, John-eno, hän ei voi uskoa!\" Ellen huusi.\n\n\"Tietysti hän voi. Olet hyvä -- hyvä kuin kulta, Ellen, ja hän tietää\nsen... Kuinka kummallista tämä kaikki onkaan! Mies raukka! Vaikka hän\nrakastaakin sinua niin kiihkeästi, pitää hänen taistella omaisiasi\nvastaan! Ellen, isäsi oli oikeassa. Isbel tahi ei, hän on mies... On\nsurullista, että viha erottaa teidät, viha, johon te ette ole syypäät.\"\nSprague taputti hänen päätään ja nousi mennäkseen. \"Ehkä tämä taistelu\nlopettaa vaikeudet. Luulen niin. Älä menetä toivoasi, vaan odota\ntyyneesti, Ellen... Minun täytyy nyt kiiruhtaa kotiini. En ehtinyt\npurkaa kuormiakaan aasieni selästä. Tule käymään luonani niin pian kuin\nsuinkin... Ja kuulehan, Ellen, älä ajattele enää pahaa Jean Isbelistä.\"\n\nSprague lähti, mutta Ellen ei kuullut eikä nähnyt hänen poistumistaan.\nHän istui aivan liikkumattomana, mutta hänellä oli kummallinen tunne,\nikäänkuin jokin näkymätön, mahtava voima olisi kohottanut häntä. Hän\noli kuin unissaan. Hänen verensä virtasi kohisten hänen suonissaan,\nja hän tunsi vastustamatonta halua rientää, syöksyä eteenpäin, purkaa\nmielensä kuohu.\n\nJuuri sillä hetkellä musta hevonen, Pata, tuli niityltä ja hirnui\nnähdessään hänet. Ellen ponnahti seisoalleen ja juoksi nopeasti, vaikka\nhänen jalkansa kompastelivatkin. Kiertäen käsivartensa hevosen kaulaan\nhän piilotti polttavat kasvonsa sen harjaan. Sitten hän kiiruhti\nnopeasti hakemaan satulaansa ja suitsiaan. Heitettyään satulan mustan\nselkään hän kiinnitti hihnat ja soljet kiihkein käsin. Hänen mieleensä\nei juolahtanutkaan, ettei hän ollut edes pukeutunut ratsastusta varten.\nSatulaan hän ponnahti ja hevonen, tuntien hänen mielenlaatunsa, lahti\nravaamaan nopeasti ja kevyesti kanjonin tietä pitkin.\n\nRaju ratsastus ja liikunto eivät rauhoittaneet häntä. Hän kaipasi\nyksinäisyyttä, syvintä erämaan rauhaa.\n\nPata nelisti joustavasti keinuen kiemurtelevaa tietä pitkin ylöspäin.\nTuuli lietsoi Ellenin kuumia kasvoja. Kumea ukkosenjyrähdys vapisutti\naurinkoista ilmaa ja kellertäviä, vähitellen tummuvia pilviä alkoi\nkokoontua taivaalle. Ellen sitoi suitset satulannastaan antaen\nPadan nelistää mielensä mukaan. Hänen kätensä eivät voineet pysyä\nhetkistäkään yhdessä kohti. Ne ojentuivat hyväilemään valkoisia\nhaapoja, repivät irti vaahteran lehtiä, kokosivat tuoksuvia\nkatajanmarjoja ja painoivat sydäntä, -- joka sykki haljetakseen.\n\nPata saapui tasaiselle metsäiselle maalle. Pitkät, vihertävän ruskeat\nmännyt näyttivät taivuttavan ilmavia oksiaan tytön puoleen suojelevasti\nja ymmärtävästi! Puiden välistä vilahteli sininen korkeus. Suuret\nvalkoiset pilvet leijailivat taivaalla ja männynneulaset kimaltelivat\nauringon kultaisten säteiden tunkeutuessa lehtikatoksen läpi.\n\nEllen oli ratsastanut nopeasti Partaalle suoraan siihen kohtaan, josta\noli pitänyt silmällä Jean Isbeliä tuona unhottumattomana päivänä.\nRatsastaen mäntytiheikön takana sijaitsevan jyrkänteen laidalle hän\npysähtyi katselemaan maisemaa.\n\nTaivas, pilvet ja syvä kuilu muodostivat mahtavan näyn. Tuoksui\npalaneelta puulta puihin iskeneiden salamain jälkeen. Yläpuolella\nleijailevasta ohuesta, harmaasta pilvestä putoili muutamia raskaita\nsadepisaroita. Myrsky raivosi idempänä, jossa Partaan rinnettä vasten\npainuneesta mustasta pilvestä irtaantui pitkiä sumuisia huntuja,\njoista sade valui virtanaan alankoon. Sen ropina muistutti kosken\nyhtämittaista kohinaa. Sitten vaaleansininen, tavattoman kirkas salama\nvälähti mustasta pilvestä. Sitä seurannut kumea jyrähdys tärisytti\nrotkon kiviseinämiä. Sade alkoi ropista maahan muodostaen kohisevia\nputouksia.\n\nEllen katseli tätä kaikkea painaen kädellään rintaansa ja tuntien\nkuvaamatonta nautintoa nähdessään myrskyn ja kuilun, jotka muistuttivat\nhänen sieluaan, kunnes taasen äkkiä aurinko pilkisti esille läntisen\ntaivaan purppuraisten pilvien takaa kirkastaen maailman kultaisella\nvalollaan.\n\n\"Tuo on minulle!\" huusi Ellen. \"Mielelleni, sydämelleni ja sielulleni!\nAh, tiedän sen nyt!... Rakastan häntä -- rakastan häntä enemmän kuin\nmitään muuta!\"\n\nHän huusi sen luonnonvoimille. \"Ah, rakastan Jean Isbeliä!\"\n\nHänen intohimonsa voima oli kuin auringon kuumuus. Kaikki muu suli\nsen rinnalla mitättömäksi. Äkillinen totuus himmensi hänen näkönsä.\nHän ryömi kuivien oksien välitse tuoksuvaa neulasmattoa pitkin\nmäntytiheikköön samaan piilopaikkaan, josta hän kerran oli vakoillut\nJean Isbeliä. Ja siellä hän makasi suullaan jonkun aikaa, lyötynä ja\nvoimattomana, puristellen kädellään neulasia ja painautuen lujasti\nmaahan. Mutta hänen elinvoimansa oli tavattoman sitkeä. Heikkous\nhaihtui ja hän heräsi rakkauden tajuntaan.\n\nMutta se ei alussa ollut täyttä tajuntaa, vaan uutta aistielämää,\naineellista ja alkuperäistä, miljoonien perittyjen vaistojen\nvapautumista, värisyttävää ruumiillista hehkua, jota Ellen ei voinut\nsen paremmin hallita kuin auringonpaistettakaan. Jos hän ajatteli\nollenkaan, ajatteli hän vain haluaan piiloutua eläinten tapaan niin\nlähelle maata kuin suinkin vihreän tiheikön varjoon villin luonnon\nkeskelle. Hän palasi luontoon. Rakkaus oli syntynyt hänen sisimmässään\nkuin kumpuava kirkasvetinen lähde, joka kauan solistuaan maan sisässä\npulpahtaa pinnalle.\n\nEllenin jäykkyys haihtui vähitellen kadoten vihdoin kokonaan. Hän\nkääntyi, kunnes auringon ja oksien kultaiset varjot kirjailivat hänen\nkasvojaan. Muutamia yksinäisiä sadepisaroita ropisi hänen kasvoilleen.\nIlma oli kuuma ja tuoksui kuivalta männyn- ja kuusen pihkalta, johon\nsekautui salamain tulikiven katkua. Pesä, missä hän lepäsi, oli\nlämmin ja mukava. Kuvaamattoman ihana hymy väreili hänen huulillaan,\nhaaveileva, surullinen, aistillinen, tietämättömän onnen hymy.\n\nEllen ei käsittänyt tunteitaan. Tällainen hurmiotila oli\nyliluonnollista. Tällainen onni oli kuin maailman ensimmäisen aamun\nkoitto ensimmäiselle ihmiselle. Se oli peräisin menneiltä ajoilta.\nEllen alkoi vähitellen ymmärtää elämän tarkoitusta. Hänen tehtävänään\nmaailmassa oli rakkauden käskyjen täyttäminen.\n\nNyt hän oli saanut oikean käsityksen siitä miehestä, jota hän\nrakasti -- Jean Isbelistä. Aina tuosta hetkestä alkaen, jolloin hän\noli katsonut Jean Isbelin tummiin kasvoihin, hän oli rakastanut\nJeania. Hän ei ollut vain tiennyt sitä. Hänestä tuntui kuin Isbelin\nensimmäinen viileä, ystävällinen ja arka suutelo vieläkin hivelisi\nhänen huuliaan. Ja hänen silmänsä ummistuivat ja kuumia kyyneliä valui\nluomien alta. Hän alistui täydellisesti rakkauden vastustamattomaan\nvoimaan. Hänen orpoutensa, kuljeskeleminen paikasta toiseen, yksinäinen\nelämä häikäilemättömien, raakojen miesten joukossa olivat kehittäneet\nhänessä kiihkeän rakkaudenkaipuun. Hänen ylpeytensä masentui kokonaan\nja hän kuiskasi nöyrtyen. \"Lähden hänen luokseen, kerron hänelle\nrakkaudestani. Pyydän häntä viemään minut pois pois jonnekin maailman\näärimmäiseen kolkkaan -- pois täältä, ennenkuin se on liian myöhäistä.\"\n\nHetki oli juhlallinen ja kaunis. Mutta viimeinen ajatus jäi ahdistamaan\nhänen mieltään. \"Onko se jo liian myöhäistä?\" kuiskasi hän.\n\nJa hänestä tuntui äkkiä kuin jäätävä käsi olisi kouristanut hänen\nsydäntään. Liian myöhäistä! Se oli liian myöhäistä. Hän oli itse\ntappanut Jeanin rakkauden. Hänen suonissaan virtaava Jorthien veri\n-- tuo myrkyllinen viha -- oli keksinyt ilkeimmän keinon jalon\nmiehen haavoittamiseksi. Ilkeästi, luopuen naisellisuudestaan, hän\noli valehdellut häpeällisesti. Hän vääntelehti ja vapisi. Mennyttä!\nMennyttä! hän vaikeroi surkeudessaan. Äsken hän olisi antanut sielunsa\nhänen suuteloistansa, mutta nyt hän olisi antanut henkensä saadakseen\ntakaisin hänen kunnioituksensa. Nähdessään hänet ensi kerran Jean\nIsbel oli suonut hänelle sen kunnioituksen, jota hän tietämättään oli\nkaivannut, ja rakkautensa, josta olisi tullut hänen pelastuksensa.\nMillaisen elämänpituisen erehdyksen hän olikaan tehnyt! Ei hänen\näitinsä, vaan hänen isänsä veri -- Jorthien veri oli tuhonnut hänen\nelämänsä.\n\nEllen heittäytyi jälleen pehmeälle neulasmatolle suulleen, kaivautuen\nja hautautuen siihen, sillä hän ei voinut sietää valoa. Hänen\nentiset kärsimyksensä eivät merkinneet mitään näihin verrattuina.\nHän oli vihdoinkin herännyt tuntemaan ihanaa, kohottavaa rakkautta\nsellaista miestä kohtaan, jota oli kuvitellut vihaavansa. Tämä mies\noli taistellut hänen nimensä puolesta ja tappanut kostaakseen hänen\nluulotellun häpeänsä. Ellen oli nyt menettänyt Jeanin rakkauden,\nja mikä oli vielä paljon kauheampaa, Jean ei enää uskonut hänen\npuhtauteensa. -- Tämä särki hänen sydämensä.\n\n\n\n\nXI\n\n\nKun Ellen, äärettömästi väsyneenä sekä ruumiiltaan että sielultaan,\npalasi kotiinsa tänä surullisena päivänä, alkoi helteinen ilta jo\nhämärtyä. Itäistä taivaanrantaa valaisivat silloin tällöin oikulliset,\nkirkkaat salamat. Rakennukset olivat autiot. Antonio ja meksikolainen\nnainen olivat menneet tiehensä. Tämä seikka ihmetytti häntä, mutta hän\noli liian väsynyt ja alakuloinen voidakseen ajatella mitä se merkitsi.\nHän ruokki ja juotti hevosen päästäen sen laitumelle aituukseen.\nSyömättä ja täysissä pukeissa hän sitten heittäytyi vuoteelleen vaipuen\nheti raskaaseen uneen.\n\nJohonkin aikaan yöllä hän heräsi. Nurmisudet ulvoivat ja siitä hän\npäätteli aamunkoiton olevan lähellä. Hänen ruumistaan pakotti ja\njärki tuntui tylsältä. Unisena hän oli nukkua jälleen, mutta kuuli\nsamassa nopeaa kavioiden kapsetta. Hän kohotti säikähtyneenä päätään\nja kuunteli. Miehet palasivat takaisin. Huojennus, johon sekautui\npelkoakin haihdutti hänen horroksensa.\n\nNelistävät hevoset pysähtyivät kujanteen toiselle puolelle vastapäätä\nhänen asuntoaan, luultavasti sen aitauksen viereen, mihin hän oli\nlaskenut hevosensa laitumelle. Hän kuuli sen hirnuvan. Kavioiden\nkapseesta hän päätti hevosia olevan kuusi tahi kahdeksan. Miesten\nhiljaiset äänet sekoittuivat hihnojen läjähdyksiin, solkien kilinään\nja satuloiden mäjähdyksiin, kun ne heitettiin maahan. Sen jälkeen\nkuului raskaita askelia vastakkaisen rakennuksen kuistista. Jonkin oven\nsaranat kitisivät. Sitten lähestyivät hitaat askeleet, joita kannusten\nkilinä säesti, Ellenin asuntoa, ja voimakas käsi koputti ovelle. Hän\ntiesi, ettei tämä henkilö voinut olla hänen isänsä.\n\n\"Hei, Ellen!\"\n\nHän tunsi äänestä Colterin. Jostakin syystä hänen selkäänsä hieman\nkarmi.\n\n\"Hei, Ellen, oletko siellä?\" jatkoi Colter kovaäänisemmin.\n\n\"Olen tietysti. Mitä haluat?\"\n\n\"Olen todella iloinen, että olet kotona\", Colter sanoi. \"Antonio on\npaennut vaimonsa kanssa, ja olin hieman huolissani sinun vuoksesi.\"\n\n\"Keitä sinun mukanasi on, Colter?\" Ellen kysyi nousten istualleen.\n\n\"Rock Wells ja Springer. Tad Jorthkin oli mukanamme, mutta meidän oli\npakko jättää hänet erääseen vajaan tien varrelle.\"\n\n\"Mikä häntä vaivaa?\"\n\n\"Hän on pahasti haavoittunut\", vastasi Colter hitaasti.\n\nEllen kuuli Colterin kannusten kilisevän, ikäänkuin hän olisi\nsiirrellyt levottomana jalkojaan.\n\n\"Missä isä ja setä Jackson ovat?\"\n\nSeurasi painostava hiljaisuus, joka lisäsi Ellenin pelkoa. Vihdoin\nColter vastasi: \"He jäivät vain hieman jälkeen ja meidän pitää kohdata\nheidät sen vajan luona, johon jätimme Tadin.\"\n\n\"Aiotteko ratsastaa jälleen pois?\"\n\n\"Kyllä.... Ja, Ellen, sinun pitää lähteä mukaamme.\"\n\n\"Mutta minäpä en lähde!\"\n\n\"Sinun täytyy, vaikka meidän pitäisi kantaa sinua\", sanoi Colter\nkiivaasti. \"Täällä ei ole enää turvallista. Tuo kirottu sekarotuinen\nIsbel ja hänen miehensä seuraavat jälkiämme.\"\n\nTämä nimi tunkeutui kuin hehkuva veitsi Ellenin sydämeen, Hän tahtoi\ntehdä Colterille satoja kysymyksiä, voimatta kuitenkaan lausua\nainoatakaan.\n\n\"Ellen, meidän on pakko lähteä matkaan ja piiloutua\", Colter jatkoi\nlevottomasti. \"Et voi jäädä tänne yksinäsi. Otaksu, että Isbelit\nsaisivat sinut kiinni! .. He riisuisivat sinut alasti ja köyttäisivät\nsinut puuhun kiinni. Ellen, sinun täytyy lähteä... Kuuletko sanani?\"\n\n\"Kyllä -- minä lähden\", vastasi Ellen haluttomasti.\n\n\"No, se on hyvä\", Colter sanoi nopeasti. \"Ja kiiruhda. Meidän täytyy\nkoota tavaramme.\"\n\nColterin kannusten hiljainen kilinä ja hänen hitaat askeleensa\netääntyivät ja lakkasivat kuulumasta. Siirrettyään makuuhuovat syrjään\nEllen laski jalkansa lattialle ja istui siinä hetkisen tuijottaen\naamunkoiton harmaassa hämärässä tyhjään huoneeseen. Aamu näytti yhtä\nkylmältä, ikävältä ja synkältä kuin hänen elämänsäkin. Ja hänen oli\npakko tehdä sellaista, mitä hän vihasi. Koska hän oli Jortheja,\npiti hänen lähteä tuntemattomille teille ja piiloutua kuin kaniini\npensaikkoihin.\n\nEllen avasi oven ja päästi valoa huoneeseen. Päivä alkoi koittaa\nidässä, jossa aamutähti vielä valkoisena loisti. Punertava kajastus\nennusti auringonnousua. Ellen aukaisi sotkeutuneen palmikkonsa, harjasi\nja kampasi tukkansa. Hänen sydämeensä koski kummallisesti, kun hän\nnäki männyn neulasia ruskeassa tukassaan. Sitten hän pesi kätensä ja\nkasvonsa. Aamiaisen valmistaminen vei melkoisesti aikaa ja hän oli\nnälissään.\n\nAurinko nousi muuttaen harmaan aamun kultahohteiseksi. Ensi kerran\nelämässään Ellen vihasi kullanväristä kirkkautta, taivaan ihmeellistä\nsineä, kotkan kirkunaa ja närhien huutoja. Hän ei muistanut sinä aamuna\noraviakaan, joita hän oli aina niin mielellään ruokkinut.\n\nColter tuli huoneeseen. Ellen tarkasteli tutkivasti hänen aito\ntexasilaisia, laihoja, julmia kasvojaan. Ellen katseli hänen\nkellertävää ihoaan, pitkiä, riippuvia viiksiään ja kirkkaita,\nteräviä kotkansilmiään; hän tunsi vaistomaisesti, että tämä mies\noli vaarallinen. Colter ei ollut käyttäytynyt niin julkeasti eikä\nraa'asti kuin Daggs, mutta oli samanlainen ja ehkä vaarallisempikin\nsalaperäisyytensä ja kylmän tutkimattomuutensa vuoksi.\n\n\"Hyvää huomenta, Ellen. Olet todellakin virkistävä näky kipeille\nsilmille.\"\n\n\"Älä lausu minulle kohteliaisuuksia, Colter\", Ellen vastasi, \"eivätkä\nsinun silmäsi ole kipeät.\"\n\n\"Olen kipeä taistelemisesta, ratsastamisesta ja väijymisestä\", sanoi\nColter töykeästi.\n\n\"Kerro minulle kaikki tapahtumat\", Ellen pyysi.\n\n\"Tyttö, tarina on pitkä eikä meillä ole nyt aikaa. Odota, kunnes\npääsemme leiriin.\"\n\n\"Pitääkö minun ottaa tavarani mukaan vai jättää ne tänne?\" kysyi Ellen.\n\n\"Sinun on luullakseni parasta jättää ne tänne.\"\n\n\"Mutta ellemme palaakaan --\"\n\n\"Emme tietääkseni palaakaan aivan ensi tilassa\", Colter sanoi\nkarttelevasti.\n\n\"Colter, tahdon ottaa vaatteita mukaani.\"\n\n\"Ellen, meidän pitää ottaa mukaamme niin paljon elintarpeita kuin\nsuinkin, Nyt emme aio lähteä vierailemaan naapurien luo. Meillä on\nvähän kuormahevosia. Mutta laitahan kääröön sellaiset tavarat, joista\npidät, ja välttämättömät vaatteesi.\"\n\nColterin poistuessa Ellen katseli epäilevästi hänen jälkeensä. Ellen\nei ymmärtänyt itsekään, miksi hän epäili miestä. Turhaan hän koetti\nvakuuttaa itselleen, että hänen ennakkoluulonsa olivat järjettömiä.\n\nLaittaessaan tavaroitaan kääröön hän joutui pulaan. Hän ei osannut\npäättää, mitä ottaisi mukaansa ja mitä jättäisi tänne. Paitsi äitinsä\ntavaroita tuntuivat hänestä kalleimmilta nuo kauan aikaa piilossa\nolleet Jean Isbelin lahjat. Hän ei voinut erota kumpaisistakaan.\n\nKun hän valitsi ja laittoi kääröä kuntoon, tuli Colter jälleen\nhuoneeseen ja alkoi puhumatta mitään vääntää mullin mallin sitä\nnurkkaa, missä hänen isänsä säilytti tavaroitaan. Tämä ärsytti Elleniä.\n\n\"Mitä sinä sieltä haet?\" hän kysyi.\n\n\"Isäsi halusi saada paperinsa, tänne jättämänsä kullan ja toiset\nvaatteet. Hän on kai niiden tarpeessa, vai kuinka\", vastasi Colter\nkylmästi.\n\n\"Tietysti. Mutta luulin sinun tahtovan, että minä sulloisin ne reppuun.\"\n\nColter ei vastannut mitään, vaan jatkoi mullistelemistaan, heitellen\ntavaroita sikinsokin ympärilleen. Ellen käänsi hänelle selkänsä.\nColterin poistuttua hän tarkasti isänsä tavarat ja huomasi, että Colter\noli ottanut sieltä mukaansa ainoastaan kullan. Ehkä hän kuitenkin\nerehtyi, sillä hän ei tullut katsoneeksi, oliko Colterilla poistuessaan\nkääröä kainalossa vai ei. Hänen isänsä vanhat, homeiset paperit olivat\nhajallaan, mutta Ellen kokosi ne yhteen ja sijoitti kääröönsä.\n\nColter tahi joku miehistä oli satuloinut Padan. Se oli nyt kiinni\naidassa pureksien kuolaimiaan ja kuopien maata. Ellen kääri leipää\nja lihaa viittaansa ja sidottuaan sen satulansa taakse oli valmis\nlähtemään. Mutta hänen piti odottaa ja koska hän halusi oleskella\nmieluummin ulkosalla, hän jäi hevosensa luo. Hetken kuluttua\nkatsellessaan miesten hommia hän huomasi, että Springerin pää oli\nsiteissä. Hänen liikkeensä olivat hitaat ja tarmottomat. Elleniä\nvärisytti, mutta hän koetti karkoittaa tuskalliset ajatuksensa. Hän\nsaisi liiankin pian tietää kaikki tapahtumat ja voisi ehkä itsekin\npian joutua keskelle taistelua. Hän katseli miehiä, jotka kiireissään\nhuolimattomasti keräsivät elintarpeita molemmista rakennuksista ja\npakkasivat niitä. Colterin leimuava katse kohdistui Elleniin useamman\nkerran, eikä tämä pitänyt siitä.\n\n\"Ratsastan hyvästelemään Spragueta\", hän huusi Colterille.\n\n\"Sitä et tee\", Colter vastasi.\n\nHänen äänensä oli niin komentava, että se suututti Elleniä. Hänen\nvihaansa kiihdytti vielä sekin seikka, että kaikessa tässä oli jotakin\nsalakähmäistä, kummallista, mitä hän ei ymmärtänyt. Molemmat toiset\ntexasilaiset nauroivat ääneen, mutta Colterin hiljaiset töykeät\nkiroukset vaiensivat äkkiä heidät. Ellen käveli edemmäksi, istuutuen\nmuutamalle pölkylle odottamaan, kunnes Colter huusi hänelle:\n\n\"Nouse satulaan ja lähde ratsastamaan!\"\n\nEllen totteli tätä määräystä ja ratsastaen kolmen miehen takana hän\npoistui talosta, joka oli vuosikausia ollut hänen kotinaan. Hän ei\nkatsonut kertaakaan taakseen, vaan toivoi, ettei hänen enää koskaan\nelämässään tarvitsisi nähdä tätä likaista, synkkää karjataloa.\n\nColter ja toiset ratsastajat ajoivat kuormahevoset niityn poikki\nsyrjään tieltä ja sitten ylös rinnettä metsään. Ellen huomasi pian,\nettä Colter koetti peittää heidän jälkiänsä. He karttelivat tomuisia,\npaljaita paikkoja ja kuivia, kuumuuden halkomia savikkoja, joissa oli\nkeväisin vettä, ja valitsivat kulkupaikoiksi ruohoisia aukeita laaksoja\nja pitkiä männynneulasten peittämiä kujanteita. Ellen ratsasti takana\nja katseli huvikseen heidän jälkiään. Colter menetteli hyvin taitavasti\nosoittaen rosvon oveluutta, mutta Ellen epäili, voisiko hän pettää\nkokenutta eränkävijää. Mutta oli mahdollista, että Colter halusi vain\nvaikeuttaa takaa-ajoa, päästäkseen tovereineen niin kauas kuin suinkin\ntakaa-ajajien edelle. Ellen ei uskonut, että heitä ajettaisiin takaa,\nmutta Colter, Springer ja Wells näyttivät olevan varmoja siitä, koska\nheidän tavallinen kylmä ja ajattelematon käytöksensä muuttui synkäksi,\npahaa ennustavaksi ja hiiviskeleväksi.\n\nKarttaen tasaisia seutuja he ratsastivat synkkää metsää kasvavan\nharjanteen poikki suoraan toiseen kanjoniin, sitten epätasaisten\nkallioisten jyrkänteiden poikki taas uuteen rotkoon. He suuntasivat\nkulkunsa luoteeseen päin ja jokainen kilometri vei yhä villimpiin\nja epätasaisempiin seutuihin, kunnes Ellen, voimatta enää muistaa\nkanjonien ja harjanteiden lukumäärää, ei aavistanutkaan, missä oltiin.\nEi puolenpäivän aikanakaan pysähdytty lepuuttamaan väsyneitä, hikisiä\nkuormahevosia.\n\nJos olisi ollut kysymys huvittelusta, niin Ellen olisi nauttinut\nvaikeasta ratsastuksesta yhä tihenevässä ja tummenevassa metsässä.\nMutta laaksojen ja kuusikkoisten rinteiden ja syvien punaseinäisten\nkanjonien kauneus ei voinut nyt lämmittää hänen mieltään.\n\nSeutu muuttui yhä hedelmällisemmäksi ja vihreämmäksi, kuta kauemmaksi\nlänteen he saapuivat. Ruoho oli pitkää ja mehevää. Vettä oli kaikissa\nsyvänteissä.\n\nEllen tiesi päivän alkavan kallistua iltaa kohti. Hän ei ollut\nmilloinkaan ennen ratsastanut näin synkässä metsässä eikä näin\njylhiä kanjoneita ylös ja alas. Ennen auringonlaskua täytyi heidän\npysähtyä syvän ja kallioisen kanjonin auetessa heidän eteensä. Colter\nratsasti oikealle hakien kohtaa, josta voitaisiin päästä sen pohjalle.\nHän laskeutui hetken kuluttua satulasta ja muut seurasivat hänen\nesimerkkiään. Ellen huomasi, ettei hän voinut taluttaa Pataa, koska\nse liukui rinnettä alas istuallaan, minkä vuoksi hän sitoi suitset\nsatulannastaan päästäen hevosen irti. Hänen itsensä onnistui laskeutua\npohjalle pitelemällä kiinni oksista ja liukumalla koko matkan rinteen\njuurelle saakka. Hän kuuli hevosten katkovan oksia, korskuvan ja\nhuohottavan. Tämän syvän viheriäseinäisen rotkon pohjalla kohisi pieni\nvirta. Tämä kapea kuilu oli varjoisa, viileä, sammaleinen ja kostea. Se\noli jylhin paikka, mitä Ellen milloinkaan oli nähnyt. Hän saattoi nähdä\nauringon valaisemat kultalatvaiset kuuset kaukana yläpuolellaan. Miehet\nkuormittivat jälleen hevoset ja matkaa jatkettiin eteenpäin, pitkin\nkanjonin pohjaa ylöspäin. Siellä ei ollut ratsutietä, lukemattomia\nhirven ja karhun polkuja vain. Aurinko laski ja taivas himmeni, mutta\nmiehet jatkoivat vieläkin matkaansa, ja kuta kauemmaksi he ratsastivat,\nsitä jylhemmäksi muuttui kanjoni.\n\nVihdoin Colter murtautui tiheän pajukon läpi erääseen sivukanjoniin,\njonka suuta Ellen ei ollut edes huomannutkaan. Se kääntyi ja laajeni\npäättyen vihdoin suojaiseen pohjukkaan, joka oli umpinainen ja mitä\nsoveliain paikka takaa-ajetuille rosvoille. Kuusikon suojassa oli pari\nvanhaa kämppää, jotka olivat aivan samanlaiset kuin Jorthin talon\nkaksoiskämpät.\n\nEllen tunsi savun hajua ja kierrettyään kämpät hän näki kirkkaasti\npalavan nuotion. Sen vieressä seisoi muuan mies katsellen Colterin\njoukkoa, jonka tulon hän nähtävästi oli kuullut.\n\n\"Hei, Queen!\" sanoi Colter. \"Kuinka Tad jaksaa?\"\n\n\"Hän toipuu mainiosti\", vastasi Queen kumartuen tuleen päin ja\nkäännellen paistuvia lihapalasia.\n\n\"Missä isä on?\" kysyi Ellen äkkiä Colterilta.\n\nMutta Colter vain irroitteli väsyneenä taakkoja, eikä ollut\nkuulevinaankaan Ellenin kysymystä.\n\nQueen katsoi häneen. Nuotion tuli valaisi vain osittain hänen kasvonsa.\nEllen ei nähnyt niiden ilmettä. Hän alkoi yhä selvemmin aavistaa jotain\nonnettomuutta, koska Queenkään ei vastannut hänen kysymykseensä. Ehkä\nhänen isänsä oli vielä suorittamassa tehtäväänsä, tahi ehkä hänen\npoissaoloonsa oli syynä jokin ikävämpi seikka. Ellen puri hampaansa\nyhteen ja ryhtyi hoitamaan hevostaan.\n\n\"Queen, onko Tad-setäni täällä?\" hän kysyi.\n\n\"Kyllä, hän on tuolla sisällä\", Queen vastasi viitaten lähimpään\nkämppään.\n\nEllen kiiruhti tummaa oviaukkoa kohti. Hän näki kämpän olevan\nränsistyneen ja hataran. Kun hän katsoi sisään, kumartui Colter hänen\npuoleensa ja laski kätensä tuttavallisesti ja hieman komentavasti hänen\nolkapäälleen. Ellen antoi sen olla siinä hetkisen. Hän ei aina jaksanut\nvastustaa näitä raakoja miehiä, joiden seuraan kohtalo oli hänet\nheittänyt? Tarkoittiko Colterkin samaa kuin Daggs? Ellen tunsi olevansa\nväsynyt, heikko sekä ruumiiltaan että sielultaan, mutta hän ei voinut\nsietää Colterin tuttavallisuutta, vaan livahti pois hänen kätensä alta.\n\n\"Tad-setä, oletko siellä?\" hän huusi pimeään. Hän kuuli hiirien\nsäikähtynyttä rapinaa ja tunsi kauan käyttämättä olleen kämpän\nhomeisen, ummehtuneen hajun.\n\n\"Hei, Ellen!\" vastasi ääni, jonka hän tunsi setänsä ääneksi,\nvaikka siinä olikin jotakin vierasta. \"Niin, olen täällä --\nonnettomuudekseni!... Kuinka sinä voit, tyttöseni?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään hätää, Tad-setä. Olen vain väsynyt ja\nhuolissani. Minä --\"\n\n\"Tad, kuinka haavasi laita on?\" keskeytti Colter.\n\n\"Sitä ei pakota enää niin kovasti\", vastasi Jorth väsyneesti, \"mutta\nolen silti hyvin huonossa kunnossa. Syljen vieläkin verta. Sanoin\nQueenille luodin jääneen keuhkoihini, mutta hän väittää sen menneen\nläpi.\"\n\n\"No, koetahan kestää, Tad\", sanoi Colter iloisesti, mutta Ellen tunsi,\nkuinka välinpitämätön hän todellisuudessa oli.\n\n\"Mitä hittoa se sitten hyödyttää!\" huudahti Jorth. \"Olemme kaikki\nmennyttä kalua, Colter!\"\n\n\"Tuki siinä tapauksessa suusi\", Colter vastasi äreästi. \"Huutaminen ei\nhyödytä sinua eikä meitä.\"\n\nTad Jorth ei vastannut. Ellen kuuli hänen nopean, korisevan\nhengityksensä. Sitten hän sylkäisi. Ellen painautui ovea vasten. Setä\nhengitti veristä vaahtoa.\n\n\"Setä, onko sinulla tuskia?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä, Ellen. Haavaani polttaa kuin tulessa.\"\n\n\"Ah, olen niin pahoillani!... Voinko auttaa sinua jotenkin?\"\n\n\"Et. Queen teki kaiken, mitä voidaan tehdä. Ehkä sentään voisit auttaa\nminua rukoilemalla puolestani.\"\n\nColter nauroi tuota hidasta, venyttelevää, kevyttä texasilaista naurua,\nmutta Ellen tunsi sääliä haavoittunutta setäänsä kohtaan. Ellen oli\naina vihannut häntä. Hän oli ollut juoppo, peluri ja hänen isänsä\nomaisuuden hävittäjä, mutta nyt hän oli pakolainen, tuskissaan viruva\nihminen ja ehkä kuolettavasti haavoittunut.\n\n\"Lupaan rukoilla puolestasi, setä\", Ellen sanoi hellästi.\n\nSedän ääni oli surullinen.\n\n\"Ellen, sinä olet ainoa hyvä ihminen kirotussa suvussamme\", sanoi setä.\n\"Hyvä Jumala, ymmärrän nyt kaiken!... Olemme saattaneet sinut suureen\nkurjuuteen!\"\n\n\"Niin, Tad-setä\", Ellen vastasi murtuneella äänellä.\n\n\"Sinä joudut vielä, ellet --\"\n\n\"Ah, lopeta jo tuollaiset puheet!\" keskeytti Colter äkäisesti.\n\nElleniä hämmästytti, että Colter uskalsi komennella setää, vaikka\ntämä olikin haavoittunut. Tad Jorth ei tavallisesti totellut ketään,\nsaatikka sitten Hakkelusveitsi-sakin rosvoa.\n\n\"Ellen, onko Colter kertonut sinulle Leestä ja Jacksonista?\" kysyi\nhaavoittunut mies.\n\nEllen koetti rohkaista mieltään.\n\n\"Colter kertoi minulle, että isä ja Jackson-setä kohtaisivat meidät\ntäällä\", hän vastasi nopeasti.\n\nJorth hengitti vaikeasti, ryki ja sylki.\n\n\"Ellen, hän valehteli sinulle. He eivät kohtaa meitä milloinkaan.\"\n\n\"Miksi eivät?\" kuiskasi Ellen.\n\n\"Koska -- Ellen --\" hän vastasi käheästi huohottaen \"isäsi ja --\nJackson-setä -- ovat kuolleet -- ja haudatut!\"\n\nEllen tyrmistyi; hänen polvensa alkoivat vähitellen notkahdella. Ne\nantoivat vihdoin myöten ja hän vajosi ruohikkoon kämpän seinää vasten.\nHän ei pyörtynyt, huumautunut eikä menettänyt näköään, mutta hänen\najatuskykynsä pysähtyi joksikin ajaksi. Sitten seurasi läheisten\nomaisten korvaamattoman menetyksen aiheuttama mielenkiikutus, sen\njälkeen suru ja katkera tuska.\n\nTunnin kuluttua Ellen oli sen verran tointunut, että saattoi mennä\nnuotion luo nauttimaan ruokaa ja juomaa, joiden tarpeessa hänen\nruumiinsa oli.\n\nColter ja hänen miehensä odottivat häntä huolestuneina ja vaieten\nja katsoivat häneen salavihkaa silloin tällöin mustien hattujensa\nvarjosta. Yö oli pimeä, sillä taivaalla ei näkynyt tähtiä. Tuuli humisi\nsurullisesti männyissä; luonto oli sopusoinnussa Ellenin ajatusten\nkanssa.\n\n\"Tyttö, olet todellakin urhoollinen\", sanoi Colter ihailevasti. \"Etkä\nsinä varmastikaan ole perinyt tätä luonteenominaisuuttasi Jortheilta.\"\n\n\"Tad tuolla on myös urhoollinen\", sanoi Queen, heikosti vastustaen.\n\n\"Ei ainakaan minun mielestäni\", Colter vastasi. \"Ja Lee Jorth ja\nJackson olivat pelkureita. He olivatkin syntyneet Lousianassa eivätkä\nTexasissa... He eivät olleet texasilaisia enemmän kuin minäkään.\nEllenin suonissa täytyy virrata jotain muuta verta.\"\n\nHeidän sanansa eivät merkinneet mitään Ellenille. Hän nousi ja kysyi:\n\"Missä saan nukkua?\"\n\n\"Sytytän valon hetken kuluttua; saat laittaa vuoteesi tuonne kämppään\nTadin viereen\", vastasi Colter.\n\n\"Niin, siitä minäkin pitäisin.\"\n\n\"Jos luulet voivasi houkutella hänet puhumaan, erehdyt suuresti\",\nsanoi Colter kylmään tapaansa, joka koski Ellenin hermoihin kuin\nteräs. \"Panin hänet koville ja käskin hänen pitää suunsa kiinni.\nPuhuminen panee hänet rykimään ja rykiminen kohottaa veren suuhun...\nJa ainoastaan minä voinkin kertoa sinulle, kuinka isäsi ja setäsi\nkuolivat. Tad ei nähnyt sitä, koska oli jo pahasti haavoittunut sen\ntapahtuessa.\"\n\n\"Colter, kerro minulle\", Ellen pyysi.\n\n\"No, olkoon menneeksi. Tule tänne\", hän vastasi vieden Ellenin nuotion\nluota pimeään. \"Lapsi raukka, minua surettaa todellakin.\" Hän kiersi\npitkän käsivartensa Ellenin ympärille ja puristi hänet rintaansa\nvasten. Ellen ei vastustellut. Hän oli vaipunut surulliseen odotukseen.\n\n\"Ellen, sinähän olet aina tiennyt minun rakastavan sinua, etkö olekin?\"\nkysyi mies pidättäen henkeään.\n\n\"En, Colter. Se on minulle kokonaan uutta enkä halua kuunnella\nsellaista.\"\n\n\"Tiedät sen nyt\", Colter sanoi. \"Se on totta. Ja vielä tärkeämpää on,\nettä isäsi lahjoitti sinut minulle ennen kuolemaansa.\"\n\n\"Mitä! Colter, nyt sinä varmasti valehtelet!\"\n\n\"Ellen, vannon puhuvani totta\", Colter vastasi kiihkeästi. \"Pysyin\nisäsi luona hänen viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Hän tiesi minun\nrakastaneen sinua vuosikausia, ja hän sanoi luovuttavansa sinut\nmieluummin minulle kuin kenellekään muulle.\"\n\n\"Antoiko isäni sinulle luvan mennä kanssani naimisiin?\" huudahti Ellen\nhämmentyneenä.\n\nColterin varmuus alkoi horjua tästä kysymyksestä. Oli ilmeistä, että\nEllenin sanat hieman hämmästyttivät häntä.\n\n\"Kuinka hän olisi tahtonut naittaa minut rosvolle, Hakkelusveitsi-sakin\njäsenelle?\" Ellen huudahti hyvin epäilevästi.\n\n\"Isäsikin kuului Daggsin joukkoon, kuten minäkin\", Colter vastasi yhtä\nkiihkeästi kuin äsken.\n\n\"Eikä kuulunut!\"\n\n\"Hän kuului siihen monta vuotta\", sanoi Colter tiukasti. \"Jo ennen\nasuessanne Texasissa. Ja Daggs tuli isäsi pyynnöstä tänne Arizonaan.\"\n\nEllen koetti riistäytyä irti, mutta hänen voimansa ja rohkeutensa\nalkoivat vähetä, ja Colter vain lujensi käsivartensa otetta. Hänen\nruumiinsa herpaantui äkkiä kokonaan. Voiko hän paeta kohtaloaan. Ei\nollut enää jäljellä mitään, jonka puolesta olisi kannattanut taistella.\n\n\"Hyvä on, mutta älä purista minua niin kovasti\", huohotti hän. \"Kerro\nnyt minulle, kuinka isä surmattiin ja kuka sen teki.\"\n\nColter kumartui katsomaan Elleniä silmiin ja pimeässäkin Ellen näki,\nkuinka miehen silmät hehkuivat. Kaikki tuntui epätodelliselta,\nhirvittävältä unelta -- tämä pimeys, tuulen humina; omituinen\nyksinäisyys ja tämä rosvo, jonka käsi ja tahdonvoima olivat kuin kylmää\nterästä.\n\n\"Palasimme Greavesin kauppaan\", aloitti Colter, \"ja koska Greaves\noli kuollut, käyttelimme vapaasti hänen viinojaan. Muutamat meistä\njuopuivat. Bruce oli juovuksissa, kuten Tadkin. Isäsikin joi enemmän\nkuin milloinkaan ennen, juopumatta silti täydellisesti. Hän tuli vain\nhentomieliseksi ja rupesi pelkäämään. Hän pyysi jonkun meistä hakemaan\nIsbelit kauppaan, jotta voitaisiin ryhtyä neuvottelemaan taistelun\nlopettamisesta...\n\n\"Se oli hänen aikomuksensa. Daggsin kuolema ja se hirvittävä tapa,\nmillä Jean Isbel oli silponut Greavesin, lannistivat isäsi rohkeuden.\nHän sanoi minulle: 'Colter, otamme Ellenin mukaamme ja poistumme tästä\nmaasta ja aloitamme uudestaan elämämme jossakin maailman kolkassa,\nmissä meitä ei kukaan tunne'.\"\n\n\"Sanoiko hän todellakin niin?\"... Ellen mutisi nyyhkyttäen.\n\n\"Vannon sen kuolleen äitini muiston nimessä!\" sanoi Colter. \"No niin,\nkun ilta pimeni, hyökkäsivät Isbelit kimppuumme ja alkoivat ampua. He\nsärkivät oven, koettivat savustaa meidät ulos ja metelöivät kaupan\nympärillä jonkun aikaa. Sitten he poistuivat ja me luulimme kaiken\nloppuneen siksi yöksi. Vahdimme kuitenkin vuorotellen. Koska olin\nselvin, komensin muita. Jouduimme pieneen riitaan juopottelun vuoksi.\nIsäsi sanoi surman perivän meidät, jos vain jatkamme juomista, ja\nhän aikoi lähettää seuraavana aamuna sanan Isbeleille, että hän oli\nvalmis solmiamaan välirauhan. Minun piti sopia siitä Gaston Isbelin\nkanssa. No niin, isäsi meni nukkumaan Greavesin huoneeseen ja hetken\nkuluttua Jacksonkin meni sinne. Miehet laittoivat itselleen vuoteen\nkauppaan ja paneutuivat myös levolle. Olin vahdissa noin kolmeen saakka\naamulla, mutta silloin tulin niin uniseksi, etten voinut pitää silmiäni\nauki. Herätin senvuoksi Wellsin ja Slaterin vahtimaan, toisen toiseen\nja toisen toiseen päähän rakennusta. Sitten paneuduin pitkäkseni\nmyyntipöydälle uinahtaakseni hetkisen.\"\n\nColterin hiljainen, liikutettu ääni, mielenliikutus, jonka vallassa\nhän näytti olevan, ja erittäinkin selostuksen vaatimattomuus ja\nasiallisuus pakottivat Ellenin luottamaan ehdottomasti häneen. Hänen\nepämääräiset epäluulonsa olivat johtuneet Colterin käytöksestä häntä\nitseään kohtaan. Mielenliikutus himmensi hänen järkensä. Colterin\nkuvaus tapahtumista oli yhtä todellinen kuin tämän villin rotkon pimeys\nja öisen autiuden yksinäisyys -- yhtä tosi kuin sekin seikka, että hän\nitse lepäsi tahdottomana rosvon sylissä.\n\n\"Heräsin hetken kuluttua\", Colter jatkoi selvittäen kurkkuaan. \"Aamu\nalkoi koittaa. Kaikki oli hiljaista kuin haudassa... mutta jotakin oli\nsilti hullusti. Wells ja Slater olivat ryhtyneet uudestaan juomaan ja\nolivat nyt sikahumalassa tahi nukkuivat. Kun potkaisin heitä, eivät\nhe liikahtaneetkaan. Silloin kuulin vaikeroimista. Se kuului isäsi ja\nsetäsi huoneesta. Menin sinne ja siellä oli niin valoisaa, että voin\nnähdä setäsi Jacksonin makaavan lattialla melkein kahtia halkaistuna\nja kuolleena... Isäsi oli vuoteessa. Hän oli vielä henkitoreissaan\nja sanoi: 'Tuo sekarotuinen Isbel puukotti meitä nukkuessamme!'...\nIkkunaluukku oli auki ja siitä Jean Isbel oli tullut huoneeseen ja\npoistunut. Näin hänen jälkensä maassa ulkopuolella ja huoneessakin,\nkun hän oli astunut Jacksonin vereen palatessaan ikkunan luo. Voit\nitsekin katsella noita verisiä jälkiä, jos vain jolloinkin vielä satut\npoikkeamaan Greavesin kauppaan... Isäsi loppu lähestyi nopeasti...\nHän sanoi: 'Colter, pidä huolta Ellenistä'. Sitten hän jatkoi:\n'Hyvä Jumala, kunpa vain olisin tavannut Gaston Isbelin, ennenkuin\nse oli myöhäistä!' ja sitten hän houraili hieman kuin olisi ollut\npyörällä päästään... Hän kuoli. Herätin miehet, ja auringonnousun\naikaan kannoimme isäsi ja setäsi pois kylästä ja hautasimme heidät...\nKaivaessamme hautoja ampuivat Isbelit meitä koko ajan. Silloin\nhaavoittui Tad. Sen jälkeen peräydyimme Jorthin taloa kohti... Tässä,\nEllen, on koko tarina. Isäsi oli valmis hautaamaan sotakirveensä\nvanhan vihollisensa kanssa. Ja tuo Kyömynokka Jean Isbel murhasi\nisäsi ja setäsi kuin hiiviskelevä villi, jollainen hän onkin... Iski\nisääsi hirvittävän haavan -- saattoi hänet kärsimään helvetin tuskia\nkostaakseen Isbelien puolesta.\"\n\nKun Colterin käheä ääni lakkasi kuulumasta, kuiskasi Ellen jäykin,\njääkylmin huulin: \"Päästä minut irti... jätä minut tänne yksikseni!\"\n\n\"Kyllä! Ymmärrän sinua\", vastasi Colter. \"Tämän kertominen oli\nvaikeata, mutta sinun täytyi kuulla totuus tuosta sekarotuisesta...\nVien tavarasi kämppään ja levitän makuuhuovat lattialle.\"\n\nLaskettuaan hänet vapaaksi Colter poistui pimeään. Ellen vaipui\nalemmaksi, kunnes makasi liikkumattomana maassa. Hän ei tuntenut kylmää\neikä kosteutta, toivottomuus oli musertanut hänet; hänestä tuntui\nkuin hän olisi vajonnut mustaan, pohjattomaan kuiluun. Hän tunsi\nhelvetin tuskia ja ikävöi kuolemaa, joka vapauttaisi hänet näistä\nsietämättömistä kärsimyksistä. Raahattuna toisesta yksinäisestä,\nsynkästä ja likaisesta paikasta toiseen, saamatta milloinkaan tuntea\nrakkautta, rauhaa tahi kodin suomaa iloa, pakotettuna oleskelemaan\nväkivaltaisten ja ilkeiden miesten keskuudessa, rakastaen polttavan\nkiihkeästi sekarotuista miestä, erästä Isbeliä, hänen omaistensa ja\nlopulta hänen isänsä säälimätöntä vihollista -- niin, mitä Jumalan\nnimessä hänellä olikaan enää jäljellä sellaista, minkä vuoksi hänen\nolisi kannattanut elää? Kostoko? Vaatisiko hän silmän silmästä, elämän\nelämästä? Mutta hän ei voisi tappaa Jean Isbeliä. Jonkun toisen naisen\nrakkaus voi kyllä muuttua vihaksi, mutta ei Ellen Jorthin. Jean\nsaisi raahata häntä hiuksista tomussa, lyödä häntä, tehdä hänestä\nhalveksittavan olennon ja iskeä häntä kuolettavasti villissä ja\nsammumattomassa kostonhimossaan, mutta viimeisellä hengenvedollaan hän\nkuiskaisi Jeanille rakastavansa häntä ja tunnustaisi valehdelleensa\nhänelle. Juuri tämä Jeanin kummallinen luottamus hänen puhtauteensa\noli sytyttänyt hänen rakkautensa. Kuinka Jean kaikkien miesten\njoukosta saattoikin olla ainoa, joka käsitti hänen todellisen minänsä,\nhänen vielä tahraamattoman naisellisuutensa -- kuinka kummallista,\npeloittavaa ja musertavaa se olikaan? Hän oli todellakin petollinen\nJortheja kohtaan. Yhtä petollinen kuin hänen äitinsä oli ollut erästä\nIsbeliä kohtaan. Hänen sielunsa tuska ja ahdistus oli synnin palkka --\nhänen vanhempiensa synnin, josta hän nyt sai kärsiä.\n\n\"En jaksa elää!\" kuiskasi hän yön varjoille, jotka leijailivat hänen\nympärillään. Hän ei ollut mikään pelkuri -- tuska, silvotut jäsenet,\nkuolema tahi tuleva salaperäinen elämä kuoleman jälkeen, eivät\npeloittaneet häntä. Jos hän suutelisi niitä Partaan kallioita, joille\nJean oli astunut, ja heittäytyisi sitten syvyyteen. Hän oli viimeinen\nJorth. Niin tulisivat vääryyttä kärsineet Isbelit kostetuiksi.\n\n\"Mutta silloin hän ei saisi tietää milloinkaan, ei milloinkaan, että\nvalehtelin hänelle!\" vaikeroi tyttö yötuulelle.\n\nHän oli häviön oma -- häviön oma maailmassa, voimatta toivoa pääsyä\ntaivaaseenkaan. Hänellä ei ollut oikeutta elää eikä kuollakaan. Hän\noli vain lastunen elämänpolulla, poljettu ja likaan tahrattu. Hän oli\nrakkauden, vihan ja koston sotkeutuneen verkon yksi ainoa lahonnut\nlanka. Ja se oli nyt katkennut.\n\nHän näytti vajoavan yhä alemmaksi. Eikö tässä toivottomuuden\nkuilussa ollutkaan pohjaa? Jos vain Colter olisi palannut, olisi\nhän saanut syleillä Elleniä kuin jotakin häväistyä olentoa ja pitää\nhäntä leikkikalunaan, jotta hän painuisi yhä syvemmälle lokaan,\njotta hän saisi rangaistuksen erään miehen jalon rakkauden ja oman\nnaisellisuutensa hävittämisestä, jotta hänen ruumiinsa, mielensä ja\nsielunsa kokonaan tahrattaisiin. Mutta Colter ei palannut.\n\nTuuli humisi surullisesti, huuhkajat huusivat, lehdet kahisivat,\nhyönteiset surisivat öistä lauluaan ja nuotio leimahteli ja himmeni.\nTämä villi metsämaa, luonto, johon hän tunsi niin läheisesti\nkuuluvansa, soi hänelle lievennystä. Vaikka Jumala olikin hylännyt\nhänet, oli luonto vielä hänen ystävänsä. Tämä yksinäinen puiden,\nsananjalkojen, kukkien ja purojen maailma, täynnä villejä lintuja ja\neläimiä, maailma, missä sammaleiset kalliot osasivat puhua ja missä\nyksinäisyydellä oli korvat, oli hänen uskottunsa.\n\nSynkän taivaan tummat pilvet hajaantuivat hetkiseksi paljastaen\nnäkyviin loistavan tähden kylmän, puhtaan, kirkkaan silmän. Ellen\nkatseli sitä, kunnes kiitävät pilvet taas peittivät sen.\n\nMitä oli tuolla tähdellä tekemistä helvetin kanssa? Hänenkin elämänsä\nvoidaan kyllä turmella ja hävittää, mutta eikö sen takana ole sentään\njotakin? Voisiko kaikki loppua syntymiseen, kärsimiseen ja kuolemaan?\nHänen rintansa tuskat eivät lieventyneet, mutta hän ei sortunut, sillä\nhiljainen metsä, avaruuden tuikkivat tähdet ja hänen oman sydämensä\nääni todistivat hänelle Jumalan ja iankaikkisuuden olemassa-olon.\n\n\n\n\nXII\n\n\nKylmä, harmaa sarastus alkoi koittaa, kun Ellen ryömi kämppään\nvuoteelleen huopapeitteiden alle nukkuakseen väsyneen unta.\n\nKun hän heräsi, oli päivä jo pitkälle kulunut. Kämpän luhistuneen ja\nränsistyneen katon aukoista näkyi palanen taivasta. Hänen setänsä, Tad\nJorth, lepäsi makuuhuopien peittämällä huonolla oksavuoteella. Valo\nsattui hänen kärsiviin, juovaisiin kasvoihinsa. Hän ei ollut kuollut,\nkoska Ellen kuuli hänen hengittävän.\n\nKämpässä oli savilattia. Katto oli veistetty kömpelöistä lankuista ja\nulottui viereiseen kämppään asti muodostaen samalla katon kämppäin\nväliselle kuistille. Alimmaisten lahonneiden seinähirsien välissä\nkasvoi runsaasti rikkaruohoa. Majassa ei ollut muuta kalustusta kuin\nheidän vuoteensa. Katto muodosti ylhäälle jonkinlaisen ullakon, jonne\npäästiin lankkuihin naulatuita tikapuita pitkin.\n\nEllen tunsi savun ja paistetun lihan hajua ja kuuli miesten ääniä.\nHän katsoi ulos ja huomasi Slaterin ja Somersin liittyneen joukkoon.\nTämä seikka voi ehkä vahvistaa joukon puolustuskuntoisuutta, mutta ei\nparantanut lainkaan hänen olosuhteitaan. Somers oli aina näyttänyt\nhänestä sellaiselta mieheltä, jota oli paras karttaa.\n\nColter huomasi hänet ja huusi: \"Tule, tyttö, puurolle!\" Hänen toverinsa\nnauroivat hiljaa, ikäänkuin haluten karttaa melua. Tad Jorth heräsi\nalkaen heittelehtiä ja vaikeroida vuoteessaan.\n\nEllen kiiruhti hänen luokseen huomaten hänen olevan kovassa kuumeessa\nja muutenkin hyvin arveluttavassa tilassa. Hänen heittelehtiessään\nedestakaisin aukeni haava, joka oli hänen rinnassaan oikealla\npuolella. Häntä ei oltu kunnollisesti sidottu; oli kiedottu ainoastaan\nhuivi hänen kaulansa ja olkapäänsä ympärille. Tämä huono side oli\nirtaantunut. Mennen ovelle Ellen huusi:\n\n\"Tuokaa minulle hieman vettä!\" Colterin tuotua sitä haki Ellen\nkääröstään jotakin vaatetta tahi pyyheliinaa voidakseen sitoa haavan\nuudestaan.\n\n\"Miksi ei leukaan teistä ole viitsinyt hoitaa setääni?\" Ellen kysyi.\n\n\"No, mitä hittoa nyt?\" Colter vastasi. \"Teimme kaiken voitavamme.\nLuuletkos, että hänen hilaamisensa Partaalle oli niinkään helppoa!\"\n\n\"Teen kaiken voitavani lieventääkseni hänen tuskiaan\", Ellen sanoi.\n\n\"Tee vain! Kun tuo sekarotuinen ampuu tahi puukottaa minua, toivon\nsinun oleskelevan läheisyydessä, jotta voit hoitaa minuakin.\"\n\n\"Näytät olevan hyvin varma kohtalostasi, Colter.\"\n\n\"Varmapa hyvinkin!\" Colter tiuskaisi synkästi. \"Somers oli nähnyt\nIsbelin ja hänen miehiensä seuranneen jälkiämme Jorthin karjatalolle\nsaakka.\"\n\n\"Aiotteko jäädä tänne odottamaan heitä?\"\n\n\"Olen riidellyt miesten kanssa samasta kysymyksestä. Haluaisin lähteä\nmaasta, mutta Queen, tuo kirottu revolverisankari, on lujasti päättänyt\ntappaa Blue-nimisen paimenen, joka vannoi olevansa King Fisher, entinen\ntexasilainen henkipatto. Vain hän haluaa jatkaa taistelua. Eivätkä he\nsitäpaitsi halua jättää Tad Jorthia tänne yksikseen.\" Sitten Colter\nkumartui ovesta huoneeseen kuiskaten: \"Ellen, en kykene johtamaan näitä\nmiehiä. Erotkaamme senvuoksi heistä. Minulla on halussani isäsi kulta.\nRatsastakaamme tulevana yönä pois näiltä seuduilta.\"\n\nHän poistui ovelta hiljaa mutisten ja palasi toveriensa luo. Ellen\noli saanut ensimmäisen todisteen hänen pelkurimaisuudestaan.\nColterin maininta hänen isänsä kullasta askarrutti Ellenin ajatuksia\nniin, ettei hän ponnistuksistaan huolimatta voinut kiinnittää koko\ntarkkaavaisuuttaan setänsä hoitamiseen. Setä palasi sen verran\ntajuihinsa, että ymmärsi Ellenin häntä hoitavan ja kiitti häntä\nliikuttavalla katseella. Sedän kärsimysten ja lähestyvän kuoleman\nvuoksi hän unohti omat huolensa. Hän hoiti setäänsä puoliyöhön saakka\nkoettaen rauhoittaa häntä ja lievittää hänen tuskiaan. Vihdoin setä\nnukkui.\n\nEllenin aika kului haavoittuneen hoitamisessa ja hän pysyttelikin yhä\nenemmän sairaan luona toivoen siellä olevansa paremmassa turvassa\nColterilta.\n\nColter oli väijynyt häntä, kun hän meni noutamaan lähteestä vettä, ja\nhyökännyt hänen kimppuunsa kuin karhu tahtoen syleillä häntä. Mutta\nEllen oli väistänyt.\n\n\"No, aiotko lähteä kanssani pois täältä?\" kysyi Colter.\n\n\"En. Jään tänne hoitamaan setääni\", Ellen vastasi.\n\nColter näytti olevan kahdenvaiheilla: lähteäkö vai jäädä. Ellen näki\nColterin ja hänen toveriensa joutuneen kovan jännityksen valtaan.\nHeillä oli kyllä rohkeutta, mutta vain rajoitetussa määrässä. Colteria\nnäytti riivaavan rakkaus häneen, ja vaikka Ellen ei vielä pelännytkään\nhäntä, totesi hän kuitenkin miehen vaarallisuuden. Tämän tapahtuman\njälkeen hän oli hyvin varuillaan poistuen vain silloin setänsä vuoteen\nvierestä, kun Colter oli muualla.\n\nPäivät kuluivat hänen pitäessään kaikkea silmällä, hoitaessaan setäänsä\nja odottaessaan mitä tapahtuisi.\n\nColter seurasi hänen kintereillään kuin koira. Hän houkutteli\nalituisesti Elleniä pakenemaan kanssaan, peloitteli häntä Isbeleillä ja\nrukoili häntä omakseen. Vihdoin menivät asiat niin pitkälle, ettei hän\nsaanut olla rauhassa muulloin kuin syödessään miesten kanssa ja öisin\nkämpässä, teljettyään oven. Hän ei kuitenkaan tuntenut turvallisuutta,\nvaikka ovi olikin teljetty, koska Colter yhdellä ainoalla voimakkaalla\ntöytäisyllä olisi voinut särkeä sen. Colter tiesi tämän yhtä hyvin\nkuin Eilenkin. Ellen piti pyssyä aina vierellään tuntien siten olonsa\nturvallisemmaksi.\n\nEllen sai kokea hetkiä, jolloin hän oli heikko -- heikko\nruumiillisesti, sielullisesti, henkisesti ja moraalisesti jolloin hän\nei jaksanut torjua Colterin lähentelyjä.\n\nColter saattoi tulla kämppään ja välittämättä lainkaan Tad Jorthista\nruveta rohkeasti ja hillittömästi kosiskelemaan häntä. Hän oli\nsuunniltaan ihastuksesta, kun hän sattui saamaan Ellenin käsiinsä\njonakin heikkona hetkenä ja sai puristaa hänet syliinsä ja suudella\nhäntä. Lopuksi hän kuitenkin aina päästi Ellenin vapaaksi, tämän\nollessa jo pyörtymäisillään. Colter näytti panevan merkille, että\nvaikka Ellen joskus ivaten karkoittikin hänet, ei hän taas toisina\nhetkinä voinut vastustaa häntä.\n\nEllen totesi toivottomana ratkaisevan, vaarallisen hetken lähestyvän.\nKuinka hirveätä tämä kaikki olikaan! Hän halusi tulla hyväksi ja\njaloksi, mutta vajosi päivä päivältä yhä alemmaksi. Pitikö hänen\nluhistua ja sortua noiden lahoavien hirsien tapaan? Välistä hän\nantautui toivottomuuden valtaan. Mitä tällainen hyödytti? Kaikki oli\nyhdentekevää! Muistelisiko kukaan enää Ellen Jorthia? \"Voi, hyvä\nJumala!\" kuiskasi hän epätoivoissaan, \"eikö mitään ole jäljellä -- eikö\nhiventäkään?\"\n\nSitten seurasi joitakin päiviä, jolloin Elleniä ei niin kovasti\nkidutettu. Hänen setänsä tila parani huomattavasti, ja Colter antoi\nhänen olla rauhassa. Tämä viimeinen seikka hämmästytti Elleniä. Hän\noletti Isbelien uhkaavan lähenemisen alkavan Colterista tuntua niin\nkauhistuttavalta, että hän unohti Ellenin joksikin aikaa.\n\nSitten eräänä kirkkaana elokuun aamuna, kun hänen alituinen\nvalppautensa oli alkanut laimentua ja hän jo hengitti vapaammin,\nColter hyökkäsi hänen kimppuunsa odottamatta, kävi häneen käsiksi ja\nkaatoi hänet maahan. Hän taisteli hurjasti, mutta odottamaton hyökkäys\noli vienyt häneltä voimat. Hän tunsi uuvuttavaa heikkoutta Colterin\nkantaessa hänet nopeasti pois kämppien läheisyydestä kanjonin seinämän\njuurella kasvavan kuusikon laitaan.\n\n\"Colter, minne -- ah, minne sinä minua oikeastaan viet?\" saattoi hän\nvihdoin huutaa.\n\n\"Hitto vieköön, kunpa itsekään tietäisin!\" vastasi Colter äärettömän\nkiihkeästi. \"Olin hölmö, kun en vienyt sinua pois jo aikoja sitten.\nMutta minä odotin. Toivoin sinun rakastuvan minuun!... Nyt on Isbelin\njoukko piirittänyt meidät. Somers näki sekarotuisen kallioilla. Ja\nSpringer näki muiden hiiviskelevän läheisyydessä. Riennän hakemaan\nhevosemme tänne ja --\"\n\n\"Entä Tad-setä?... Emme voi jättää häntä yksikseen!\" huusi Ellen.\n\n\"Meidän on pakko\", Colter vastasi julmasti. \"Kun vain Jean Isbel saa\nsetäsi käsiinsä; ei sinun sitten enää tarvitse olla huolissasi hänen\nvuokseen.\"\n\n\"Ah, anna minun jäädä tänne!\" Ellen rukoili. \"Minä pelastan hänet.\"\n\nColter nauroi hänen mahdottomalle pyynnölleen. Hän laski äkkiä Ellenin\nmaahan jaloilleen. \"Pysy hiljaa!\" hän määräsi. Ellen näki hänen suuren\nsatuloidun raudikkonsa, jonka selkään oli kiinnitetty makuuhuopa ja\nkäärö, seisovan erään kuusen juurella. Colter irroitti sen marhaminnan\nnopein käsin ja ponnahti sen selkään, siirtämättä sekunniksikaan\nterävää katsettaan Ellenistä. Hän ojentautui tarttuen Elleniin. \"No,\nsatulaan nyt!... Pistä jalkasi jalustimeen!\" Ellen ei voinut vastustaa\nhänen voimakkaita käsivarsiaan. Colter nosti hänet eteensä ja hevonen\nsyöksähti eteenpäin. Ellenin polvet ja jalat sattuivat kipeästi\noksiin ja risuihin. Colter kannusti hevosensa laukkaan pakottaen sen\ntunkeutumaan tiheän pajukon läpi, joka peitti sivukanjonin suuta.\nPäästyään leveämpään ja aukeampaan kanjoniin Colter hillitsi hevosensa\nvauhdin juoksuksi. Hetken kuluttua hän ohjasi hevosensa vähitellen\nylenevälle rinteelle antaen sen kävellä. He ratsastivat männikön\nkeskitse. Colter pysäytti äkkiä hevosensa pyöräyttäen sen takaisinpäin.\nEllen kuuli huudon ja tunsi Queenin äänen.\n\n\"Käänny takaisin, Colter! Käänny takaisin!\"\n\nColter käänsi kiroten hevosensa. \"Kirottua, että minun pitikin\nratsastaa suoraan heitä kohti!\" hän huusi käheästi. Ja kannustettu\nhevonen ehti tuskin lähteä liikkeelle, kun laukaus pamahti. Ellen\ntunsi kovan tärähdyksen, ja sitten hän tunsi irtautuvansa satulasta ja\nputoavansa maahan. Hän putosi pehmeään ruohikkoon loukkautumatta. Kova\ntärähdys oli kuitenkin pannut hänet haukkomaan ilmaa. Ennenkuin hän voi\nnousta, oli Colter jo hänen luonaan koettaen nostaa häntä jaloilleen.\nHän näki hevosen makaavan maassa verissä päin. Pitkiä mäntyjä kasvoi\nkaikkialla ympärillä. Toinen laukaus pamahti. \"Juokse!\" Colter sähähti\nja lähti juoksemaan raahaten häntä kädestä mukanaan. Kuului toinen\nhuuto: \"Täällä me olemme, Colter!\" Se oli jälleen Queenin kimeä ääni.\nEllen juoksi niin nopeasti kuin voi, sydän kurkussa. Sitten hän menetti\ntasapainonsa ja oli kaatumaisillaan, mutta Colterin teräksinen ote\npiti häntä pystyssä. Häntä raahattiin ja vihdoin kannettiin synkkään\nvarjoon. Hän oli kuin sokaistu. Puut pyörivät hänen silmissään. Kaukaa\nkuului ääniä ja laukauksia. Lopulta hän meni tajuttomaksi.\n\nKun hän tointui, hän tunsi jonkun kantavan häntä metsän läpi.\n\n\"No niin, pienokaiseni, sinulle oli käydä huonosti\", sanoi Colter\nkovalla, mutta hieman kirkkaammalla äänellä.\n\nColter kantoi häntä kevyesti käsivarsillaan, ja hänen päänsä lepäsi\nColterin olkaa vasten. Ellen näki kuin harmaan sumun läpi hänen\nleimuavat silmänsä ja kasvonsa, jotka olivat kalpeat ja hikiset. Colter\nkäänsi päätään katsoakseen taakseen metsään, ja hänen liikkeensä\nilmaisivat terävää, hurjaa valppautta. Hänen laihan, päivettyneen\nniskansa suonet olivat paisuneet kuin ruoskan jäljet. Pari miestä\nkäveli hänen rinnallaan. Ellen kuuli heidän varovaiset askeleensa\nja tunsi Colterin mutkittelevan tien toiselta laidalta toiselle. He\njatkoivat matkaansa hitaasti ja varovasti. \"Meidän on parasta kulkea\nhitaasti ja katsoa eteemme, ennenkuin lähdemme juoksemaan\", sanoi\ntoinen mies, jonka Ellen tunsi Springeriksi.\n\n\"Niinpä kyllä. En pidä tuosta aukeasta rinteestä, koska ystävämme\nKyömynokka hiiviskelee ympäristössä\", sanoi Colter laskien Ellenin\nmaahan.\n\nToinen rosvo nauroi. \"Hän näyttää osaavan puikkelehtia metsässä. Ammuin\nhäntä neljästi, mutta häneen on vaikeampi osua kuin ohitse kiitävään\nkalkkunaan.\"\n\nTämä leikillinen mies oli ilkeä, ivallinen Somers. Hänellä oli kaksi\npyssyä ja kaksi ammusvyötä uumenillaan.\n\n\"Ellen, et ole enää niin kalmankalpea kuin äsken\", Colter huomautti\nkutkuttaen tyttöä tuttavallisesti leuan alta. \"Istuudu tuohon. En\ntahdo, että haavoittuisit, ja tilanne on nyt hyvin epävarma.\"\n\nEllen totteli. Hän huomasi heidän sijoittuneen synkkää metsää kasvavan\nrinteen juurelle, josta saattoi nähdä alempana sijaitsevan kanjonin\nruohoisen pohjan. Somers, Colter ja Springer pitivät tarkasti silmällä\nkaikkia suuntia ja erittäinkin sitä, mistä he olivat tulleet. He\nodottelivat välinpitämättöminä, että heidät löydetään ja saarretaan.\nSomers sytytti savukkeen ja Springer kuivasi kasvonsa likaisella\nkädellään laskien vähät ammuksensa. Colter ojensi pitkän kaulansa,\nkuunnellen tarkkaavaisesti.\n\n\"Kuunnelkaa!\" hän sanoi tiukasti, kallistaen päätään.\n\nKaikki kuuntelivat. Ellen kuuli sydämensä sykinnän, lehtien kahinan,\ntikan hakkaamisen ja hiljaisia, kaukaisia ääniä.\n\n\"Hirviä, luullakseni\", sanoi Somers.\n\n\"Niin! Takaa-ajajat eivät ole päässeet vielä jäljillemme\", vastasi\nColter. \"Me petimme heidät ovelammasti kuin he meidät.\"\n\n\"Juuri niin!\" huudahti Springer ottaen mustan hatun päästään ja\ntyöntäen likaisen sormensa hatunkupuun ilmestyneen reiän läpi. \"Noin\nläheltä se piti! Makasin pölkyn takana piilossa, ja kun kohotin hieman\npäätäni, niin hiu vain! Hattuni rupesi vuotamaan.\"\n\n\"Missä Queen on?\" Colter kysyi.\n\n\"Hän oli aluksi minun vieressäni\", vastasi Somers, \"mutta kun ampuminen\nlakkasi osuttuani Isbelin suureen, punakkaan, valkotukkaiseen toveriin\n--\"\n\n\"Mies oli varmasti Blaisdell\", keskeytti Springer.\n\n\"Queen väsyi väijymiseen\", Somers jatkoi, \"ja halusi toimintaa.\"\n\n\"Kuulin hänen purevan hammasta ja kysyttyäni mitä hän söi, hän ponnahti\nseisoalleen ja murahti lopettavansa tällaisen intiaanimaisen taistelun.\nJa hän livahti metsään.\"\n\n\"Niin revolverisankarin tapaista\", Colter sanoi pudistaen päätään.\n\"Aina siitä alkaen, jolloin Blue-niminen paimen uhmasi meitä sanoen\nolevansa King Fisher, Queen on käynyt yhä ärtyisämmäksi. Hän ei voi\nsille mitään. Hän koettaa tehdä samanlaisen kepposen kuin Bluekin. Hän\non oikea texasilainen.\"\n\n\"Kuulehan, luuletko todellakin, että Blue oli King Fisher?\" kysyi\nSomers.\n\n\"En! Moni kerskaileva revolverisankari on lainannut Fisherin nimen,\nmutta Fisher kuoli monta vuotta sitten.\"\n\n\"Niinkö luulet? Olet ehkä oikeassa, mutta sen vain sanon, ettei Blue\nkerskaillut\", sanoi Somers. \"Hän ei ollut sellainen.\"\n\n\"Se on totta\", Springer vakuutti.\n\nTämä keskustelun aihe ärsytti Colteria ja hän lopetti sen kysymällä\nkiihkeästi:\n\n\"Kuinka monta miestä on vielä jäljellä Isbelin joukossa?\"\n\n\"En osaa sanoa. Heitä oli kuitenkin sangen monta\", Somers vastasi.\n\"Metsä oli täynnä lentäviä luoteja... Springer, laskitko sinä heidät?\"\n\n\"En -- en lainkaan\", vastasi Springer kuivasti. \"Pidin vain silmällä\nsekarotuista... Olin hyvin hermostunut.\"\n\n\"Oliko Slater huutaessaan lähellä sinua?\"\n\n\"Ei, hän makasi Somersin vieressä.\"\n\n\"Niin, kyllä ihminen voi käyttäytyä kummallisesti!\" sanoi Somers.\n\"Luoti sattui hänen selkäänsä, hänen maatessaan vatsallaan. Haava\nei ollut vaarallinen, mutta teki niin kipeätä, että hän ponnahti\nseisoalleen ja horjui sinne tänne, tarjoten oivallisen maalitaulun\nvastustajillemme. Ehkäpä hänestä sentään on rippeet tallella!\"\n\n\"Juuri silloin minun onnistui keikauttaa Bill Isbel\", kertoi Colter\ntyytyväisenä. \"Kun he ampuivat hevosen altani, piti minun ajatella\nElleniä enkä siis saanut pyssyäni käsiini. Minun täytyi lähteä pakoon,\nkuten näitte. No niin, koska minulla oli vain kuudesti laukeavani, en\nvoinut muuta kuin maata paikoillani ja kuunnella luotien viheltämistä.\nWells seisoi puun takana noin kolmenkymmenen metrin päässä minusta.\nHän haavoittui ja alkoi kaaduttuaan ryömiä minua kohti päästämättä\npyssyä kädestään. Ryömin häntä vastaan, mutta hän tuupertui matkan\npuoliväliin. Jatkoin matkaani hänen luokseen ja otin hänen pyssynsä\nja ammusvyönsä. Kun tirkistin erään kuusen takaa, näin Bill Isbelin.\nHän ampui nopeasti, kuten hänen toverinsakin.... No niin, ammuin Bill\nIsbeliä suoraa vatsaan. Hän pudotti pyssynsä, kaatui maahan ja rupesi\nkierimään alaspäin, kunnes putosi partaalta kanjoniin. Hän makaa\nvarmasti tuon kuivuneen kuusen läheisyydessä. Haluaisin mielelläni\nkatsella häntä.\"\n\n\"Jos sen tekisit, olisit yhtä mieletön kuin Queenkin\", sanoi Somers.\n\"Emme ole poissa metsästä vielä.\"\n\n\"Emme olekaan\", Colter vastasi. \"Ja minä olen menettänyt hevoseni.\nMinne te jätitte omanne?\"\n\n\"Ne ovat kanjonissa pajukon takana. Meidän pitää mennä katsomaan niitä\nennen pimeää.\"\n\n\"Colter, mihin aiomme ryhtyä?\" kysyi Springer.\n\n\"Meidän täytyy odottaa täällä jonkin aikaa, sitten hiipiä kanjonin\npoikki ja kiertää jyrkänteen vieritse takaisin kämppään.\"\n\n\"Entä sitten?\" Somers kysyi katsellen epäillen Colteria.\n\n\"Meidän pitää syödä ja ottaa mukaamme huopapeitteitä\", vastasi\nColter äreästi. \"Ja luullakseni voimme piiloutua sinne ja suoriutua\ntaistelusta paremmin siellä kuin täällä metsässä.\"\n\n\"Minusta kuitenkin näytti siltä kuin olisit paennut taistelua\", sanoi\nSomers.\n\n\"Ja vieläpä tytön kanssa\", lisäsi Springer. \"Se tuntui minusta hyvin\nkummalliselta.\"\n\nMolemmat rosvot katselivat Colteria synkästi ja epäilevästi, mutta\nColterin huomio oli kiintynyt muualle.\n\n\"Onko tuo susi?\" hän kysyi viitaten kanjonin laidalle.\n\nHänen molemmat toverinsa katsoivat hänen viittaamaansa suuntaan, mutta\nEllen ei voinut nähdä sinne paikaltaan.\n\n\"Kyllä, se on suuri uros\", sanoi Somers. \"Se on vainunnut meidät.\"\n\n\"Se kulkee pitkin laitaa\", Colter huomautti, \"eikä näytä lainkaan\nvalppaalta. Minusta se on hyvä merkki. Ehkä Isbelit ovat lähteneetkin\ntoiselle suunnalle.\"\n\n\"Minusta se päinvastoin näyttää pahalta\", Springer vastasi synkästi.\n\n\"Miksi?\" kysyi Colter.\n\n\"Olen nähnyt tuon eläimen ennenkin. Luulin sitä ensin harhailevaksi\nurossudeksi, mutta toisella kertaa se oli hyvin lähellä Isbeleitä.\nJa vieköön minut hitto, ellei se ole Gass Isbelin sekarotuinen\nlammaskoira!\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Meidän ei siinä tapauksessa tarvitse lainkaan piiloutua\", vastasi\nSpringer terävästi. \"Jean Isbel kykenee sen avulla seuraamaan\nheinäsirkankin jälkiä.\"\n\n\"Vieköön sinut hitto!\" mutisi Colter. He alkoivat nähdä tilanteen\nuudessa valossa. Miehet muuttuivat vaiteliaiksi ja valppaiksi, pitäen\ntarkasti silmällä ympäristöään. Somers hiipi pensaikkoon, mutta\npalasikin hetken kuluttua hyvin tärkeän näköisenä.\n\n\"Kuulin jotakin\", kuiskasi hän viitaten peukalollaan taaksepäin.\n\"Vyöryvää soraa ja risujen katkeilemista. Se ei ollut hirvi... Olisi\nviisainta, jos kiertäisimme koko tämän penkereen.\"\n\n\"Te voitte lähteä, mutta minä jään vahtimaan tänne\", vastasi Colter.\n\n\"Et jääkään!\" Somers sanoi, ja Springer nauroi viekkaasti.\n\nColter raivostui, mutta hillitsi itsensä. Hetken mietittyään hän\nkääntyi Ellenin puoleen. \"Sinun pitää odottaa täällä palaamistani.\nMutta ellen palaa ajoissa, pitää sinun livahtaa kanjonin poikki ja\npajukon läpi; takaisin kämppään. Odota pimeään saakka.\" Ottaen pyssynsä\nsekä ammusvyönsä Colter liittyi vaieten tovereihinsa. He hiipivät\nkolmisin äänettömästi pensaikkoon.\n\nEllen ei ajatellutkaan olla tottelematta Colterin määräyksiä. Hänen\nhaavoittunut setänsä oli jäänyt yksin ja hän halusi päästä takaisin\ntämän luokse. Ja sitäpaitsi, vaikka hän olisi halunnutkin paeta\nColteria, niin minne hän olisi lähtenyt? Jos hän lähtisi yksinään\nmetsiin, hän eksyisi ja kuolisi nälkään. Hänen oli pakko pysyä Jorthin\nmiesten puolella loppuun saakka, joka ei näyttänyt olevankaan kaukana.\n\nHetken kuluttua kuului useita laukauksia kaukaa sivukanjonista hänen\noikealta puoleltaan ja niihin vastattiin lähempää. Taistelu oli jälleen\nalkanut. Mutta laukaukset eivät enää toistuneet. Kärpäset surisivat,\naurinko paahtoi kuumasti ja vieno, lämmin tuuli humisi haapalehdoissa.\n\nÄkkiä Ellen kuuli nopeita, lyhyitä haukahduksia. Hän kuunteli\njännittyneenä. Haukkuja ei varmastikaan ollut susi, tuskinpa\narosusikaan. Se oli paimenkoiran haukuntaa. Hän oli kuullut sitä\nennenkin. Ja hän nousi muuttaen istumaan paikkaan, josta saattoi nähdä\nylempänä sijaitsevalle kallioiselle penkereelle. Hetken kuluttua hän\nhuomasi eläimen, joka todellakin näytti suurelta metsäsudelta. Mutta\nhaukunnasta hän kuuli, että se oli todellakin koira. Hän tarkasteli\nsitä ja saikin pian selville, että koira halusi laskeutua penkereeltä.\nSe juoksi edestakaisin ja katosi vihdoin näkyvistä. Nyt alkoi sen\nhaukunta kuulua alempaa penkereen juurelta. Viisas koira koetti\nnähtävästi kutsua jotakuta avukseen. Ellen arvasi, että koira haukkui\nsillä paikalla, jonne Colter oli sanonut Bill Isbelin vyörähtäneen\njyrkänteen laidalta. Haukkuisikohan koira noin, jos mies olisi kuollut?\nEllen epäili sitä.\n\nEi ketään tullut ja yhtämittainen haukunta alkoi vaivata Elleniä. Se\noli ilmeisesti avunpyyntöä ja vihdoin Ellen päätti lähteä katsomaan\nkoiraa. Päivän tapahtumat olivat saattaneet hänet kauhun valtaan, josta\nhän ei vieläkään ollut täysin toipunut. Hän oli ruvennut pelkäämään\nIsbeleitä. Mutta ajateltuaan nyt vakavasti asiaa hän uskoi, ettei hän\nvoisi joutua tukalampiin oloihin heidänkään luonaan. Hän lähti siis\nhakemaan koiraa.\n\nMetsäinen penger kohosi epätasaisina kallioisina kumpuina parrasta\nkohti. Koiran haukunta ei kuulunut kaukaa, mutta matkan viimeinen osa\noli vaikeata kiipeämistä louhikkojen ja tiheiden pensaikkojen läpi.\nHuohottaen ja kuumissaan hän vihdoin pääsi jyrkänteelle, joka olikin\nmelko matala.\n\nKoira oli vainunnut hänet ja oli tulossa häntä kohti. Se oli suuri,\ntakkuinen, harmaa peto, jonka terävä kuono ja silmät näyttivät\nvilleiltä. Se lähestyi Elleniä viisaasti ja varovasti, mutta näytti\nkuitenkin ystävälliseltä.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, koiraparka?\"\n\nKoira haukahti, sen korvat menivät lerpalleen, ruumis kyyristyi hieman\nja tuuhea häntä heilui. Kuinka kirkkaasti ja ymmärtäväisesti se\nkatsoikaan Elleniin! Sitten se lähti juoksemaan takaisin.\n\nEllen seurasi sitä jyrkänteen toiselle puolelle ja näki tuntemattoman\nmiehen makaavan maassa selällään. Tuoretta multaa ja soraa oli hänen\nympärillään, mikä todisti hänen pudonneen siihen ylhäältä. Hänellä ei\nollut takkia eikä hattua, hänen jalkansa olivat katkenneet. Kun Ellen\nkiiruhti hänen luokseen, näki häh miehen paidan olevan märkänä verestä.\nMutta mies jaksoi vielä kohottaa päätään, hänen silmänsä olivat auki\nja hän oli täydessä tajussaan. Ellen ei tuntenut hänen tomuisia,\nnaarmuisia kasvojaan, vaikka hänen piirteensä ja katseensa tuntuivatkin\nkummallisesti tutuilta.\n\n\"Olette Jorthin tytär\", sanoi mies hiljaa, hämmästyneenä.\n\n\"Kyllä, olen Ellen Jorth\", vastasi hän. \"Oletteko te Bill Isbel?\"\n\n\"Olen, sen verran kuin minusta enää on jäljellä. Mutta kiitän Jumalaa,\nettä joku tuli -- vaikkapa joku Jorthkin.\"\n\nEllen polvistui hänen viereensä ja tarkasti hänen vatsassaan olevaa\nhaavaa. Suuri luoti oli todellakin lävistänyt hänet kokonaan, kuten\nColter oli sanonutkin. Ei ollut mitään toivoa. Elleniä värisytti.\nKuinka kummallisia miehet olivatkaan! Kuinka julmia, verenhimoisia ja\najattelemattomia!\n\n\"Isbel, olen pahoillani, mutta toivoa ei ole\", sanoi hän hiljaa.\n\n\"Kuolette pian enkä voi auttaa teitä. Jumala tietää, että tekisin sen,\njos vain voisin.\"\n\n\"Kaikki on siis lopussa!\" huokaisi Bill katsellen hänen ohitseen.\n\"Se ilahduttaa minua todellakin... Mutta te voitte tehdä jotakin\npuolestani, jos vain haluatte.\"..\n\n\"Tietysti minä haluan. Sanokaa toivomuksenne\", Ellen vastasi kohottaen\nhänen tomuisen päänsä polvelleen. Hänen kätensä vapisivat, kun hän\nsiveli miehen kosteat hiukset pois otsalta.\n\n\"Minulla on jotakin omallatunnollani\", Bill kuiskasi.\n\nEllen ymmärsi ja sääli häntä.\n\n\"Niinkö\", hän rohkaisi Billiä.\n\n\"Varastin karjaa isältäni ja Blaisdellilta ja myin eläimet Daggsille...\nJorthin puoluelaisia -- ei voida syyttää kaikesta vääryydestä...\nHaluan, että veljeni Jean saisi tietää tämän.\"\n\n\"Koetan ilmoittaa sen hänelle\", Ellen kuiskasi hyvin hämmästyneenä.\n\n\"Olimme kaikki huonoja miehiä, paitsi Jean\", Isbel jatkoi. \"Ei isäkään\ntoiminut rehellisesti... Hyvä Jumala, kuinka hän vihasikaan Jorthia!\nNiin, Jorthia juuri -- teidän isäänne... No niin, nyt heidän välinsä\novat kuitit.\"\n\n\"Kuinka niin?\" änkytti Ellen.\n\n\"Isänne tappoi minun isäni... Isä halusi -- viimeiseen saakka suojella\nmeitä. Hän lähetti sanan -- hän tahtoi kohdata isänne kahden kesken --\nja lopettaa siten riidan. He tapasivat toisensa tiellä... Mutta joku\nampui isää -- luodikolla -- ja sitten isänne surmasi hänet.\"\n\n\"Ja sitten, Bill\", lisäsi Ellen tietämättään ivallisen katkerasti,\n\"veljenne tappoi isäni.\"\n\n\"Mitä?\" kuiskasi Bill. \"Teille on varmasti valehdeltu. Jean olisi\nkyllä voinut -- tappaa isänne -- mutta ei halunnut. Se ihmetytti meitä\nkaikkia.\"\n\n\"Ah!... Kuka sitten tappoi isäni?\" Ellen huudahti sykkivin sydämin.\n\n\"Blue. Hän meni kauppaan yksinään -- uhmaten koko joukkoa. Yllätti\nheidät, soimasi heitä -- ja ilmoitti heille olevansa King Fisher...\nSitten hän ampui isänne ja Jackson Jorthin... Jean oli ulkona\n-- takapihalla ja me muut olimme kaupan edustalla. Ammuttiin\nkovasti ja Colmor haavoittui. Blue juoksi ulos kaupasta vaikeasti\nhaavoittuneena... Molemmat kuolivat Meekerin pihalla.\"\n\n\"Jean Isbel ei ole siis tappanut ainoatakaan Jorthia?\" kysyi Ellen\ntukahtuneesti.\n\n\"Ei\", vastasi Bill vakavasti. \"Mutta tämä taistelu on ollut vaikeinta\njuuri Jeanille. Hän ei ole asunut täällä... Ja sisareni Annie sanoi\nhänen -- rakastuneen teihin... Onko se totta.\"\n\nEllenin silmät täyttyivät hitaasti karvailla kyynelillä ja hänen päänsä\npainui yhä alemmaksi.\n\n\"On\", mutisi hän värähtelevällä äänellä.\n\n\"Voi sentään! Se selittää asian\", Bill vastasi ihmetellen. \"Kuinka\nikävää!... Siitä olisi voinut tulla jotakin... Ihminen suhtautuu\nkaikkeen eri tavalla kuollessaan... Kunpa vain -- saisin elää --\nelämäni uudestaan!... Lapsi raukkani -- joutuvat nyt orvoiksi -- ja\nheidän elämänsä tuhoutuu! Ja kaikki vain tyhjän vuoksi... Antakoon\nJumala anteeksi --\"\n\nSitten hän yski ja pyysi vettä.\n\nEllen laski hänen päänsä maahan ja ottaen hänen hattunsa kiiruhti\nrinnettä alas. Juosten, hyppien ja liukuen pitkin rapautunutta rinnettä\nhän saapui penkereelle, kiiti sen poikki ja sitten alas aukeaan\nkanjoniin pajukon reunustamalle purolle. Hän täytti hatun vedellä\nja lähti takaisin, mutta nyt hänen oli pakko kulkea hitaasti ja\nhuolellisesti.\n\nHän ei läikyttänyt tippaakaan kalliista vedestä eikä astunut\nainoatakaan harha-askelta, mutta hän oli niin ajatuksissaan, ettei\nhuomannut kiivenneensä jyrkän mäen laelle, ennenkuin koira haukkuen\ntoivotti hänet tervetulleeksi. Sitten hän polvistui antaakseen vettä\nkuolevalle viholliselleen, jonka sanat olivat muuttaneet hänen\nheikkoutensa voimaksi, vihan rakkaudeksi ja toivottomuuden synkän\nhelvetin sanoin kuvaamattomaksi riemuksi. Mutta hän oli palannut liian\nmyöhään. Bill Isbel oli kuollut.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nTaluttaen susikoiraansa, Sheppiä, hihnasta Jean Isbel seurasi Jorthin\npuolueen vaarallisimman miehen, revolverisankari Queenin, jälkiä.\nTummat veriläikät ja teräväkantaisten kenkien painamat selvät jäljet\nosoittivat hänelle haavoittuneen ja hitaasti etenevän pakolaisen tien.\nIsbel talutti koiraa kulkien eteenpäin teräväsilmäisenä ja varovaisena\nkuin intiaani.\n\nHaluten kilpailla Bluen kanssa panemalla toimeen äkkiyllätyksen Queen\noli ilmestynyt Isbelin puoluelaisten leiriin viime yönä. Jean oli\nhuomannut hänet niin ajoissa, että oli ehtinyt syöksyä varjoon, mutta\nQueen oli ehtinyt ampua luodin hänen olkapäähänsä. Sitten Queen oli\nampunut Gordonin ja Fredericksin. Horjuen ja keräten viimeiset voimansa\nnämä olivat laukaisseet revolverinsa pakottaen rosvon perääntymään.\n\nAseettomana ja tuskallisen haavansa valvottamana Jean oli viettänyt\nleirissä yönsä. Aamun valjettua hän hautasi Gordonin ja Fredericksin\njäykistyneet ruumiit. Hän oli nyt todellakin viimeinen Isbelin\nheimosta. Hän tunsi villiä, raivokasta kostonhimoa. Jean pesi\nhaavansa ja sitoi sen lujasti. Lyijyn aiheuttamat tuskat ja poltteet\nmuistuttivat häntä alituisesti siitä julmasta työstä, joka oli jäänyt\nhänen suoritettavakseen. Hänen omaisensa ja sukulaisensa olivat\nkaatuneet toinen toisensa jälkeen; tyttö, jota hän oli rakastanut\nnuoruuden puhtaalla, romanttisella rakkaudella, oli halpamaisesti\nsolvaissut häntä. Hänellä ei ollut maailmassa enää muuta jäljellä kuin\nkosto -- elää ja kuolla Jorthien ja Isbelien välisen sodan viimeisenä\nmiehenä.\n\nJean lähti leiristään auringon noustessa ottaen mukaansa vain pienen\nrepullisen lihaa ja leipää, ja ryhtyi, taluttaen kiihkeää hurjistunutta\nSheppiä, seuraamaan Queenin verisiä jälkiä...\n\nKiville tipahdellut musta veri ja säännöttömät jäljet todistivat\nJeanille, että revolverisankari oli pahasti haavoittunut. Tuohon hän\noli kaatunut, tuohon polvistunut tahi istuutunut sitomaan haavojaan.\nJean löysi verisiä, pois heitettyjä riepuja. Kivissä ei näkynyt enää\nverta. Synkässä kuusikossa, hopeapäisten pitkien oksien varjossa\nQueen oli levähtänyt, ehkäpä nukkunutkin. Laahustaen ja ontuen\nhän oli jatkanut matkaansa ylöspäin aukealle ja kuivalle mäntyjä\nkasvavalle harjanteelle. Siellä hän oli levähtänyt ja nähtävästi\nodottanut saadakseen selville, ajetaanko häntä takaa. Kaikesta päättäen\nrevolverisankari tiesi, että häntä seurattiin. Ehkäpä hän oli nähnytkin\nvihollisensa. Jean jatkoi senvuoksi matkaansa hitaasti ja varovaisesti,\nlähestymättä milloinkaan revolverin ampumamatkalle ja pannen kaiken\neränkävijäntaitonsa liikkeelle voidakseen seurata tätä miestä ja\nkuitenkin säilyttää henkensä. Queen kulki hitaasti joko senvuoksi,\nettä hän oli haavoittunut, tahi siksi, että hän koetti väijyä\ntakaa-ajajaansa. Jean sovitti vauhtinsa Queenin vauhdin mukaiseksi.\nSiitä lähtien he eivät olleet milloinkaan kaukana toisistaan, eivät\nkoskaan pyssyn laukauksen kuulumattomissa.\n\nVarhainen pakkanen oli koskettanut ylänköjä taikasauvallaan. Metsä\noli rauhallinen ja kaunis, mutta Jean ei nyt joutanut ihailemaan\nluontoa. Hän tarkasteli terävästi punaisia pilkkuja, joita Queen oli\njälleen jättänyt harmaaseen sammalikkoon ja kiville. Hän värähteli kuin\nvainuava pantteri.\n\nAurinko laski, alkoi hämärtää ja tuli pimeä. Jean ryömi tiheän,\npitkäoksaisen kuusen juurelle, söi hieman lihaa ja leipää, ruokki\nkoiransa ja paneutui pitkäkseen lepäämään ja nukkumaan. Hänen\najatuksensa olivat raskaat ja synkät kuin yö. Yksinäinen susi ulvoi\nnälkäisestä kaivaten toveria. Shepp värähteli Jeanin käsivarren alla.\nSamanlainen kutsu oli viekoitellut sen pois karjatalosta. Sen sudenveri\nikävöi luontoon. Jean sitoi koiran hihnan ranteeseensa. Suoritettuaan\nkostonsa hän päästäisi Sheppin vapaaksi; se saisi liittyä tuohon\nyksinäiseen toveriin, joka ulvoi niin kaipaavasti. Sitten Jean nukkui.\n\nAamu koitti kylmänä, kirkkaana ja kuuraisena. Hopeoitu ruoho säteili\nja kahisi putoilevien haavanlehtien painosta. Auringon noustessa Jean\nlähti jälleen seuraamaan Queenin jälkiä. Kuuraisen, sananjalkojen\nreunustaman puron rannalla Jean sammutti janonsa nojautuen kiveen,\njossa oli veritäpliä. Queeninkin oli ollut pakko sammuttaa tässä\njanonsa. Jean ihmetteli rosvon pelkurimaisuutta. Miksi tämä ei\nodottanut jossakin aukeamassa taistellakseen rehellisesti hänen\nkanssaan? Missä oli nyt revolverisankarin suurenmoinen ja peloittava\nrohkeus?\n\nVihdoin koitti sellainenkin aika, ettei Queen enää koettanut asettua\nväijyksiin yllättääkseen takaa-ajajaansa odottamalla häntä jossakin\npiilopaikassa. Hän ei koettanutkaan enää peittää jälkiään. Hänen\nvoimansa kasvoivat tahi toivottomuudessaan hän ponnisti viimeiset\nvoimansa, niin että hän saattoi puolta nopeammin jatkaa matkaansa\nerämaan halki. Hän alkoi kiertää luoteeseen päin, takaisin tuota syvää\nkanjonia kohti, missä Blaisdellin ja Bill Isbelin maallinen vaellus\noli päättynyt. Queen oli eronnut tovereistaan, oli halunnut taistella\nyksinään viimeisen taistelunsa, mutta koetti nyt päästä takaisin heidän\nluokseen. Jorthin puolueen viimeiset miehet olivat löytäneet jostakin\ntällaisesta villistä viidakosta itselleen hyvän piilopaikan. Jean antoi\nQueenin opastaa hänet sinne.\n\nEllen Jorth oli varmasti heidän joukossaan. Jean oli nähnyt hänet.\nHänen laukauksensa oli tappanut Colterin hevosen ja hän oli lakannut\nampumasta, koska Colter oli raahannut tyttöä jäljessään käyttäen häntä\nkilpenään. Ennemmin tahi myöhemmin Jean pääsisi heidän leiriinsä. Ellen\nolisi siellä. Hänen tumman kauneutensa muisteleminen, josta nuo rosvot\nnauttivat, lisäsi hänen kuolettavaa raivoaan ja oikeutettua vihaansa.\nJos Ellen vielä kerran kerskailisi alennuksellaan hänen kuultensa,\ntappaisi hän tytön sen Jumalan nimessä, jonka tyttö oli hylännyt ja\nlopettaisi siten Jorthien heimon.\n\nTuli toinen pimeä, kylmä ja tähdetön yö. Tuuli humisi metsän puissa.\nShepp oli rauhaton ja nuuski ilmaa. Jeanin jälkiä seurattiin.\nJälleen rikkoi hiljaisuuden surullinen, kiihkeä, villi ja nälkäinen\nsudenulvonta. Se oli syvää ja hiljaista kuin koiran ulvominen, mutta\npaljon villimpää. Shepp tempoi päästäkseen vapaaksi. Yöllä, Jeanin\nnukkuessa, sen onnistui purra nahkainen hihna poikki ja juosta tiehensä.\n\nMutta seuraavana päivänä hän saattoi seurata Queenin jälkiä ilman\nkoiraakin. Sumu, matalalla leijailevat pilvet ja usvainen sade olivat\neksyttäneet rosvon. Hän oli eksynyt suunnastaan ja näytti tietävän\nsen. Hän oli kierrellyt ja kävellyt sumuisessa metsässä, kunnes pääsi\nerääseen kanjoniin. Se oli muuan niistä, jotka uursivat Parrasta\njatkuen sitten kilometrittäin alaspäin alankoa kohti. Queen oli\nhuomannut liian myöhään erehdyksensä.\n\nHän oli jatkanut matkaansa yöllä, mutta pimeässä hän olikin eksynyt\nmanzanitarinteille ja kaatunut uupuneena maahan.\n\nQueen koettaisi nyt varmasti viimeistä keinoa ja odottaisi tuolla\npirullisessa tiheikössä Jeania voidakseen ampua hänet. Eteneminen\ntässä piikkisessä pensaikossa oli äärimmäisen vaikeaa. Täytyi joko\nkulkea loppumattomia kiertoteitä pitkin, tahi murtautua väkivaltaisesti\npensaiden lomitse tahi kulkea niiden yli. Jean valitsi tämän viimeisen\nkeinon, ei senvuoksi, että se oli helpoin, vaan siksi, että hän\nsaattoi silloin nähdä paljon kauemmaksi eteensä. Niinpä hän siis\nkäveli manzanitapensaiden päällitse. Hän astui haarasta haaraan,\noksalta oksalle, pysytellen tasapainossa kuin intiaani ja ollen\nkärsivällinen kuin mies, joka on päämäärästään varma. Vihdoin Jean näki\nQueenin kaukana edellään ryömivän rinnettä ylös. Jean oli kiihtynyt\nkuin saalistaan ajava koira. Hitaasti, mutta varmasti hän seurasi\nvihollistaan. Tätä etanamaista kulkua jatkui koko iltapäivän.\n\nRinteen puolivälissä loppui manzanitapensaikko. Queen kääntyi hitaasti\nylenevälle harjanteelle jättäen verisiä jälkiä kaikkialle, mutta Jean\neksyi niiltä lisäytyvässä pimeässä.\n\nSeuraavana päivänä ajoa jatkui. Vihdoin Queenin voimat alkoivat loppua.\nHän oli ryöminyt erään tomuisen aukion poikki ja jättänyt siihen selviä\ntodisteita tilastaan. Jean alkoi varovaisesti kiertää aukiota, mutta\npysähtyi äkkiä nähdessään erään miehen istuvan puun takana.\n\nHän tuijotti mieheen ollakseen varma, etteivät hänen silmänsä\npettäneet. Monta kertaa aikaisemmin olivat kannot, pölkyt ja kivet\nmuistuttaneet erehdyttävästi seisovaa tahi kyyristynyttä miestä. Jean\nliukui puulta puulle, kunnes oli aivan varma siitä, että tämä istuva\nolento todellakin oli mies, joka istui suorana katsellen aukiolle ja\nnojaten käsiään polviinsa. Katsellessaan tarkemmin häntä Jean näki\nhänen pitävän revolveria kummassakin kädessään.\n\nQueen! Hän oli vihdoinkin saanut takaisin rohkeutensa. Koska hän\nei ollut voinut ryömiä enää pitemmälle eikä päästä pakoon, oli hän\nepätoivon rohkeudella valinnut aukion, voidakseen kohdata vihollisensa\nja kuolla. Jeanin oli pakko tahtomattaankin ihailla rosvoa. Hän astui\nesille mäntyjen varjosta ja käveli eteenpäin pyssy tanassa.\n\nQueenin täytyi pakostakin huomata Jean, mutta hän ei tehnyt\npienintäkään liikettä, ja sitäpaitsi näytti hänen jäykkä luonnoton\nasentonsa Jeanista niin kummalliselta, että hän pysähtyi. Hän oli\nnyt noin viidenkymmenen askeleen päässä Queenistä, siis revolverin\nampumamatkan päässä. Hän huusi kovasti: \"_Queen!_\", mutta mies ei\nliikahtanutkaan.\n\nJean eteni muutamia askelia pyssy tanassa ja valmiina ampumaan heti,\nkun Queen kohottaisi revolverejaan. Kylmä hiki kohosi Jeanin otsalle.\nHän pysähtyi tarkastellen terävästi tuota liikkumatonta olentoa. Äkkiä\nhänen mieleensä juolahti totuus. Queen oli kuollut. Hän oli nojautunut\nmäntyyn valmiina kohtaamaan vihollisensa ja kuollut siihen. Jean ei\nosannut epäillä mitään lähtiessään eteenpäin. Hän tiesi nyt, ettei\nQueenin veri tulisi tahraamaan hänen käsiään. Gordon ja Fredericks\nolivat kuolintuskissaan haavoittaneet rosvoa kuolettavasti. Jean jatkoi\nmatkaansa ihmetellen, kuinka pieneltä ja aavemaiselta Queen näytti!\nNäinä neljänä pakopäivänä hän oli saanut kärsiä helvetin vaivoja.\n\nKun Jean pääsi hänen viereensä, katsoi rosvo häneen tuijottavin silmin.\nRevolverit oli sidottu hänen käsiinsä. Jean säpsähti. Nopea silmäys\ntodisti, että Queen oli asetettu istumaan puuta vasten, ja että maassa\noli jalan jälkiä.\n\n\"Taivas varjelkoon, he ovat pettäneet minut!\" sähähti Jean ja hypähti\näkkiä männyn taakse. Mutta viekkaat rosvot, jotka olivat asettuneet\nväijymään häntä olivat vielä nopeammat. Jean tunsi tärähdyksen ja\nlyijyn purevan polton, ennenkuin kuuli pyssyn pamahduksen. Luoti oli\nlävistänyt hänen vasemman käsivartensa kyynärpään alapuolelta. Hän\nnäki savukiehkuran kohoavan kummun laelta. Uusiintuvat valkoiset\nsavukiehkurat ja kajahtavat laukaukset ilmaisivat kohdan, johon\nvehkeilijät olivat piiloutuneet. Luodit raapivat kaarnaa männystä ja\nvihelsivät ohi. Jean näki erään miehen hyökkäävän kallion takaa ja\njuoksevan kumarassa toista kalliota kohti, mutta Jeanin nopea laukaus\npysähdytti hänet matkan puoliväliin. Hän kaatui, nousi jälleen ja\nlaahautui erään pensaan taakse. Jean ampui tuohon pensaaseen yhä\nuudestaan, mutta hänen ammuksensa loppuivat kesken. Hän kirosi ja\nkoetteli kädellään vyötään. Hänen kuudestilaukeavansakin oli pudonnut,\nkoska sen tuppi oli ollut liian huonosti kiinnitetty. Hän oli kyllä\nsitonut revolverinsa kiinni siihen, mutta nauhat olivat katkenneet.\nRosvot ampuivat jälleen. Luodit sattuivat mäntyyn tahi vihelsivät\nohi. Kumartuen varovasti Jean tarttui Queenin toiseen revolveriin ja\nkiskaisi sen irti hänen kädestään. Ase oli tyhjä. Queenin molemmat\nrevelverit olivat tyhjät. Jean lähti nopeasti juoksemaan pakoon metsään\nja pääsikin piiloon. Kimeät huudot hänen takanaan ilmaisivat, että\nhänet oli huomattu ja että hänen pakonsa syy oli arvattu. Katsoessaan\ntaakseen hän näki parin kolmen miehen laskeutuvan jyrkänteeltä. Sitten\nkajahti pelästyneen hevosen hirnahdus.\n\nHeittäen pois hyödyttömän pyssynsä Jean suuntasi kulkunsa metsää\nkasvavan rinteen juurelle. Hän pysytteli koko ajan tiheimmässä\nmännikössä ja kiersi kaikki kuusikot. Hänen täytyisi päästä takaisin\nsamaan leiripaikkaan, johon hän oli haudannut Gordonin ja Fredericksin,\nsaadakseen sieltä toisen pyssyn ja ammuksia. Hän tunsi kuuman veren\nvirtaavan käsivarrestaan, mutta tuskia ei ollut. Metsä oli liian aukea\nhyväksi piilopaikaksi. Hän ei uskaltanut juosta vastamäkeen, vaan\nsuoraan eteenpäin, mutta myötämaa päättyikin äkkiä jyrkänteeseen,\njoka oli melkein kohtisuora. Kun hän pysähtyi huohottaen, kuuli hän\nkavioiden kapsetta ja sitten pehmeää maata pitkin juoksevien hevosten\ntasaisesti kumahtelevia askelia. Rosvot olivat saaneet selville\nsuunnan, jolle hän oli kääntynyt. Jean ei tuhlannut aikaa katsoakseen\ntaakseen eikä olisi ehtinytkään, sillä kiitäessään kallioita pitkin\noikealle, kuului pamahdus ja luoti vihelsi hänen päänsä yli. Hyppien\nhalkeamien ja kallioiden yli, tuulen humistessa hänen korvissaan, hän\nriensi nopeasti eteenpäin, kunnes huomasi jyrkänteen juurella kasvavan\ntiheän kuusikon. Hän hyppäsi alas metsikköön pudoten ylimmäisten\noksien läpi, kunnes sai kiinni oksasta, joka kesti hänen painonsa.\nSiirrellen käsiään hän läheni kuusen runkoa ja päästyään sen viereen\nlöysi muita oksia niin läheltä toisiaan, että voi ote otteelta ja askel\naskeleelta laskeutua alemmas, kunnes hänen yläpuolellaan oli vain tumma\npaksu lehvistö ja alapuolellaan ruskeapohjainen rinne. Ollen varma\nsiitä, ettei häntä voitu huomata ylhäältä, Jean liukui puiden varjossa\näänettömästi alemmas.\n\nPäästyään harmaan jäkälän peittämälle kalliolle hän pysähtyi lepäämään\nja kuuntelemaan. Hiljaista kavioiden kapsetta kantautui hänen korviinsa\nylempää, nähtävästi kaukaa oikealta puolelta. Hän tunsi tällä haavaa\nolevansa turvassa. Hän tarkasteli käsivartensa haavaa. Luoti oli\nlävistänyt sen murtamatta ainoatakaan luuta. Hänen paitansa hiha oli\nmärkä verestä. Jean kääri sen ylös ja kiersi huivinsa lujasti haavan\nympärille, mutta tummanpunainen veri tihkui sen läpi. Hän alkoi tuntea\njäytävää, kolottavaa tuskaa.\n\nHän ei tuhlannut aikaa. Hän oli päässyt pakoon ja vaara oli\ntoistaiseksi ohi. Tällaisessa synkässä epätasaisessa maastossa eivät\nrosvot voisi saada häntä kiinni, mutta hänellä ei ollut muuta asetta\nkuin veitsi ja hänen takkinsa taskussa oli vain vähän lihaa. Suolaa\nja tulitikkuja hänellä oli tarpeeksi. Hänen piti nyt vain välttämättä\nlöytää viimeinen leiripaikka, mistä hän voisi hankkia itselleen pyssyn\nja ammuksia, leipoa leipää ja levähtää, ennenkuin jälleen lähtisi\najamaan rosvoja takaa.\n\nHän jatkoi matkaansa hitaasti ja varovasti kuin intiaani, tuumiskellen\näskeistä tapahtumaa. Queen oli pyrkinyt manzanitarinteen laelle ja\nPartaalle, toveriensa kokoontumispaikalle, mutta hänen voimansa olivat\nloppuneet harjanteella. Jean päätteli Queenin ryhtyneen odottamaan\ntakaa-ajajaansa revolverit käsissään, koska ei ollut enää voinut\nkulkea kauemmaksi. Ja hän oli kuollut siihen asentoon. Silloin hänen\ntoverinsa olivat sattumalta kohdanneet hänet ja ymmärtäen tilanteen\nottaneet ammukset pois hänen revolvereistaan ja asettaneet hänet puuta\nvasten pettääkseen Jeanin. He olivat järjestäneet mitä viekkaimman\nkepposen. Colter varmaankin oli sen keksinyt. Isbelin talon luona\ntapahtuneesta taistelusta alkaen tämä Colter-niminen mies oli ollut\npaljon voimakkaampi ja vaarallisempi vastustaja kuin Jorth ja Daggs.\nEnnen sitä eivät Isbelin puoluelaiset häntä juuri tunteneetkaan. Colter\nkomensi nyt joukon viimeisiä miehiä ja piti Ellen Jorthia hallussaan.\n\nJeanin oikealta puolelta kohoava kanjonin seinämä muuttui rosoisemmaksi\nja korkeammaksi, ja vasemmalta puolelta alkoi näkyä metsäisiä rinteitä\nja viidakkoja ja vihdoin laaja lakeus, joka lännessä rajoittui\nmutkittelevaan pajukkoon ja idässä pitkään ja matalaan mäntyjen\npeittämään penkereeseen. Tässä samassa kanjonissa useiden mailien\npäässä oli se paikka, jossa Queen oli yllättänyt Jeanin ja hänen\ntoverinsa nuotiotulen ääressä, Ja jossakin täällä läheisyydessä oli\nrosvojen piilopaikkakin.\n\nJean jatkoi matkaansa hyvin varovaisesti ja tarkaten kaikkea! Hän\nhämmästyi tuntiessaan äkkiä lampaiden hajua. Jossakin läheisyydessä\noli varmasti kokonainen katraallinen niitä. Pian hän huomasikin puron\nmutaisessa penkereessä lampaiden jälkiä. Sitten hän kuuli tiukujen\nhiljaista kilinää ja vihdoin, kun hän saattoi nähdä kauemmaksi aukeaan\nkanjoniin, hän hämmästyi nähdessään äärettömän suuren lammaslauman.\nSiellä laidunti tuhansia lampaita, mutta hän ei huomannut paimenia eikä\nkoiria. Hän tiesi, että koiria täytyi olla tämän äärettömän suuren\nlauman läheisyydessä, ja niiden näköä ja vainua oli paras karttaa.\nHänen täytyisi siis palata samaa tietä takaisin, odottaa pimeää, hiipiä\nsitten kanjonin poikki, kiivetä sen toiselle laidalle ja kiertää\nsen kautta määräpaikkaan. Hän kääntyi aikoen hiipiä takaisin, mutta\nkavioiden kapse pysähdytti hänet.\n\nHevosia oli tulossa siltä suunnalta, jonne hän halusi lähteä, ja\nne olivat jo melko lähellä. Hän päätteli nopeasti, että hänen\ntakaa-ajajansa olivat laskeutuneet Partaalta kanjoniin. Katsellessaan\nympärilleen hän näki, ettei hänellä ollut mitään varmaa piilopaikkaa\nläheisyydessä. Olisi vaarallista, jos hän antaisi miesten sivuuttaa\nhänet tässä paikassa, sillä metsävyöhyke oli kapea ja harva.\n\nPysytellen aivan kanjonin seinämän vieressä hän hiipi eteenpäin\ntörmäten lopulta kallionmutkaan, ja kierrettyään sen hän huomasi sen\njatkuvan suorakulmaisesti siitä seinämästä, jonka vierustaa pitkin\nhän juuri oli hiipinyt. Tirkistellessään pajujen lävitse hän huomasi,\nettä kanjonin pääseinämässä oli kapea aukko. Se oli alempana pajukon\nja ylempänä kuusien peitossa. Villi, salainen piilopaikka. Seinämän\nvieressä oli pienten eläinten jälkiä. Paikka tuoksui samanlaiselta\nkuin muutkin tiheät viidakot, mutta ei ollut kuiva. Siellä lirisi\nvettä jossakin. Jean hengitti vapaammin. Hän päätti tunkeutua hieman\nkauemmaksi ja sitten odottaa, kunnes voisi turvallisesti hiipiä\ntakaisin.\n\nMutta kellanharmaa hämärä kirkastuikin äkkiä. Ylhäältä kuulti valoa,\nja taivutettuaan pajut syrjään hän näki edessään kapean kiemurtelevan\nkanjonin, jonka keskustassa oli aukea, ruohoinen, pajukkoa kasvava\nkujanne ja sen molemmilla puolilla kapea kaistale metsää.\n\nHän tointui äkkiä hämmästyksestään. Pajukkoon tunkeutuvien hevosten\naiheuttama rytinä säikähdytti häntä. Hän juoksi seinämän vierustaa\npuiden taakse. Hän olisi voinut kätkeytyä kuusten oksien alle, mutta\nkoska hän oli varma, että paimenkoiria oli läheisyydessä, päätti hän\npiiloutua vasta viime tingassa. Ehkäpä nämä ratsastajat olivatkin\nlammaspaimenia. Hän kuuli kavioiden kapsetta, mutta nyt kauempaa. Hänen\nedessään laajeni kapea rotko kuin pullon kaula. Hän päätti juosta sen\npäähän ja hakea sieltä kohdan, josta voisi kiivetä rotkon laidalle.\n\nVaikka Jean olikin levoton ja kiireissään, ehti hän kuitenkin\nkiinnittää huomionsa tämän sivukanjonin kummallisen villiin luontoon.\nKun hän jatkoi matkaansa laajeni rotko yhä villimmän ja jylhemmän\nnäköiseksi. Puiden lävitse hän näki kohdan, missä seinämä muodosti\nsoikean syvänteen, jonka laadusta hän ei päässyt selville. Mutta se\nolikin pieni aukko, jota ympäröivät tiheät viidakot ja eteenpäin\ntyöntyvät seinämät. Hänen levottomuutensa muuttui peloksi. Miten\nhänelle kävisi, jollei hän löytäisikään sellaista kohtaa, josta\nhän saattaisi kiivetä korkeiden kallioiden yli? Jean pysähtyi\nhuolestuneena. Tilanne alkoi muuttua arveluttavaksi. Hänen ruumiillinen\ntilansakin paheni. Unen, levon ja ruoan puute, pitkä takaa-ajo sekä\nhaava käsivarressa olivat heikontaneet häntä niin paljon, ettei hän\nenää kyennyt mihinkään kovempaan ponnistukseen.\n\nHän oli vähällä kompastua pieneen puiden varjossa olevaan kämppään,\njonka edessä oli pieni aukio. Se oli samanlainen vanha ränsistynyt\nmaja kuin muutkin, joita hän oli nähnyt kanjoneissa. Hän lähestyi sitä\nvarovasti ja tirkisti nurkan takaa. Ensimmäiseksi hän totesi, että\nse oli kauan ollut käyttämättömänä. Mutta Jeanilla ei ollut aikaa\nempimiseen. Nelistävien hevosten kavioiden kapse kuului yhä lähempää.\nKoska takaisin kääntyminen oli vaarallista ja eteenpäin juokseminen\nkohtalokasta, oli siis piiloutuminen ainoa keino.\n\nHän livahti kämpän edustalle.\n\nKumartuen ovesta hän aikoi tirkistää sisään, kun samassa kavioiden\nkapse ja läheisyydestä kuuluvat äänet saivat hänet pitämään kiirettä.\nPuiden välisistä kapeista aukoista vilahteli jo punaista. Hevosia!\nHänen täytyi kiiruhtaa. Astuessaan ovesta hän tunsi lahoneen puun\nhajua ja näki paljaan lattian. Kämppä oli asumaton. Hän pysähtyi ja\nkatsahti nopeasti ympärilleen. Hän huomasi ensimmäiseksi tikapuut,\njotka nojasivat seinään aivan oven vieressä. Hän katsoi ylös. Ne veivät\nullakolle, joka pimeänä ja synkkänä ulottui kämpän puoliväliin saakka.\nVastustamaton vaisto opasti Jeania. Hän livahti kämppään ja kiipesi\ntikapuita pitkin ullakolle. Siellä oli pilkkopimeä, mutta hän ryömi\nkauemmaksi kömpelösti veistettyjä lautoja pitkin ja kääntyen aukkoa\nkohti ojentautui suoraksi ja makasi hiljaa. Jeanin jännittyneet korvat\nerottivat kannusten kilinää ja kumahtelevia askelia.\n\n\"No niin, kultaseni, nyt olemme jälleen kotona\", virkkoi hidas, kylmä,\nivallinen texasilainen ääni.\n\n\"Kotonako? Ihmettelenpä, Colter, onko sinulla milloinkaan ollutkaan\nkotia -- äitiä -- sisarta -- vielä vähemmän kultasta\", kuului katkera\nja karvas vastaus.\n\nJean sävähti jäykistyen sitten liikkumattomaksi. Hänen sydämensäkin\ntuntui taukoavan sykkimästä. Hän tunsi äänestä naisen Ellen Jorthiksi.\nTuo ääni oli säilynyt hänen unelmissaan. Hän oli siis sattumalta\njoutunut Jorthin miesten asunnolle. Kova oli todellakin ollut niiden\nJorthien ja Isbeleiden kohtalo, jotka olivat saaneet väkivaltaisen\nkuoleman, mutta ei mitään, ei Queenin kamppailuakaan, voitu verrata\ntähän toivottomaan tilanteeseen. Hän oli rakastanut Ellen Jorthia\nomituisesti ja ihmeellisesti, ja halveksien ihmisten puheita uskonut\nhänen olevan puhdas. Hän oli säästänyt Ellenin isän ja sedän henkeä.\nHän rakasti Elleniä nytkin toivottomasti ja äärettömästi, vaikka oli\nkuullut Ellenin omasta suusta, kuinka arvoton tämä oli. Ja häntä\nviimeistä Isbeliä -- kohtasi julmin rangaistus. Hänen oli nyt pakko\nmaata avuttomana ja revolveritta; kuunnella ja ehkä nähdäkin Ellen\nJorthin käyttäytyvän ivailevan vihjauksensa mukaisesti. Hän oli\nvannonut jäävänsä Jorthien ja Isbelien välisen sodan viimeiseksi\nmieheksi. Mutta voisiko hän maata siellä kuuntelemassa ja katselemassa,\nkun hänellä oli veitsi aseenaan?\n\n\n\n\nXIV\n\n\nSitten kuului läjähdyksiä, kun nahkaiset satulat heitettiin maahan, ja\nirtilaskettujen hevosten kavioiden töminää.\n\nJean kuuli melua kämpän ovelta, kahinaa ja sitten kolahduksen, kun\njokin kova esine sattui seinään. Hän käänsi hiljaa päätään voidakseen\nkatsella kämppään lautojen välisestä raosta. Hän näki ovenpieltä\nvasten asetetun pyssyn kiiltelevän, ja sitten aukko pimeni. Ellen\nJorth istuutui lattialle huokaisten pitkään ja väsyneesti. Hän\nirroitti päähineensä, ja valo sattui hänen kiharaan tummanruskeaan\ntukkaansa, jonka palmikko oli aivan sotkeutunut. Hänen kaareva niskansa\noli päivettynyt ruskeaksi. Hänellä oli yllään harmaa, likainen ja\nrikkinäinen pusero, joka suojasi hänen hentoja hartioitaan.\n\n\"Colter, mitä aiot tehdä?\" kysyi Ellen äkkiä. Hänen äänessään oli uusi\nsointu.\n\n\"Jäämme tänne\", kuului vastaus.\n\n\"Minä en ainakaan jää tänne\", Ellen sanoi. \"Tulen sairaaksi\najatellessani, että Tad-setä kuoli tänne yksinään, avutonna. Täällä\nkummittelee.\"\n\n\"Ehkä se on sinulle vaikeata... Mutta mitä hittoa _voimme_ tehdä?\"\n\nNyt seurasi pitkä hiljaisuus, jota Ellen ei rikkonut.\n\n\"Täällä on tapahtunut jotakin sitten aamun\", Colter sanoi. \"Somers ja\nSpringer eivät ole palanneet ja Antonio on mennyt matkoihinsa... Sano\nnyt rehellisesti, Ellen, kuulitko laukauksia joltakin suunnalta?\"\n\n\"Kuulin kyllä\", Ellen vastasi synkästi.\n\n\"Mistä päin?\"\n\n\"Jostakin jyrkänteeltä hyvin kaukaa.\"\n\n\"Niin kuulin minäkin ja olen miettinyt sitä pääni ympäri. Sinähän\ntiedät Somersin sattumalta löytäneen Isbelien viimeisen leirin. Ja hän\npenkoi maata, kunnes löysi Jim Gordonin ja erään toisen miehen ruumiin.\nQueen oli pitänyt lupauksensa. Hän uhmasi Isbelin joukkoa ja tappoi nuo\nmiehet. Mutta joko hän tahi Jean Isbel pakeni sieltä jättäen maahan\nverisiä jälkiä. Jos Queen pakeni, voit olla varma siitä, että Isbel\nlähti ajamaan häntä takaa, mutta jos ne olivat Isbelin jälkiä, seurasi\nQueen niitä varmasti. Somers ja Springer eivät olisi kyenneet siihen.\nHe ovat hyvin taitamattomia jälkien seuraajia. He ovat päiväkausia\nratsastelleet ristiin rastiin metsissä toivoen löytävänsä Queenin,\nmutta ovatkin ehkä kohdanneet Isbelin hänen asemestaan. Jos asian laita\non niin ja jos he selvittivät välinsä Isbelin kanssa, tulevat he tänne\nennemmin tahi myöhemmin. Mutta jos Isbel osoittautui ylivoimaiseksi,\nryhtyy hän nyt hakemaan minun jälkiäni. Lyön vaikka vetoa, että joko\nQueen tahi Jean Isbel on kuollut. Toivon, että se on Isbel, sillä\nellei hän ole kuollut, on hän viimeinen Isbeleistä, ja minä olen ehkä\nviimeinen Jortheista... En ole lainkaan halukas kohtaamaan tuota\nsekarotuista. Senvuoksi olen päättänyt jäädä tänne. Tämän parempaa\npiilopaikkaa tuskin on olemassakaan koko tässä maassa. Meillä on\ntarpeeksi ruokaa ja kanjonissa on vettä ja ruohoa.\"\n\n\"Kuinka minä voisin jäädä tänne yksinäni sinun luoksesi?\"\n\nJean pidätti jännityksestä henkeään. Hän oli koettanut vakuuttaa\nitselleen, että Ellen Jorth oli kunniaton, halveksittava nainen, olihan\nhän kuullut sen Ellenin omilta huulilta, mutta kaikesta huolimatta hän\nei sisimmässään sittenkään voinut uskoa sitä. Mitähän, jos Ellen Jorth\ntyynesti hyväksyisi Colterin ehdotuksen? Mutta Ellen Jorth vaikeni.\nHänen ruskea päänsä painui miettiväisesti kumaraan.\n\n\"Ellen, mitä sinulle onkaan tapahtunut?\" jatkoi Colter.\n\n\"Kaikki onnettomuudet, joita naiselle voi tapahtua\", vastasi Ellen\nalakuloisesti.\n\n\"Minä en tarkoita mitään sellaista\", Colter jatkoi taivuttavasti. \"En\nhalua väittää valheiksi elämäsi kovia tosiseikkoja. Isäsi oli huono\nmies... Mutta tarkoitan, etten voi ymmärtää sinussa tapahtunutta\nmuutosta.\"\n\n\"Et tietenkään!.\"\n\nColter naurahti hiljaa.\n\n\"No niin, haluan vain tietää, kauanko aikaa aiot pysyä tällaisena?\"\n\n\"Millaisena sitten?\" Ellen kysyi tiukasti.\n\n\"Tällaisena kylmänä, torjuvana neitosena.\"\n\n\"Colter, olenhan sanonut sinulle, että sinun pitää antaa minun olla\nrauhassa\", Ellen sanoi äreästi.\n\n\"Samaa olet sanonut aina. Mutta tällä kertaa olet erilainen... Ja se\nväsyttää minua.\"\n\nTexasilaisen kylmässä äänessä oli uhkaava sävy.\n\nEllen Jorth kohautti hartioitaan ja nousten hitaasti seisoalleen\ntarttui pieneen luodikkoonsa ja kääntyi mennäkseen kämppään.\n\n\"Colter\", hän sanoi, \"tuo kääröni ja makuuhuopani tänne.\"\n\n\"Kyllä\", Colter vastasi hyväntuulisesti.\n\nJean näki Ellenin asettavan pyssynsä pitkinpäin kahden hirren väliin\nja kääntävän sitten hitaasti selkänsä seinään päin. Jean näki silloin\nhänen ruskeat kasvonsa, jotka näyttivät vanhemmilta ja vakavammilta.\nHän katseli kiihkeästi ja nälkäisesti noita rakkaita kasvoja. Ellenissä\noli tapahtunut jokin kuvaamaton muutos, mutta hän oli vieläkin kaunis,\nvaikkakin hieman eri tavalla. Hänen punaiset huulensa olivat raollaan\nja hänen miettiväiset silmänsä loistivat ihmeellisinä, sysimustina,\ntummien kulmakarvojen alta.\n\nEllenin täyteläinen rinta kohoili repaleisen puseron alla. Hän puristi\nkätensä nyrkkiin sivuilleen, kuullessaan kannussaappaiden kiliseviä,\nhitaita askelia. Ne lähenivät ja Ellen muuttui äkkiä naiseksi, joka\nsalaa tunteensa. Hän mukaantui ja hänen silmiensä synkkä, kova ja\nraivokas ilme näytti haihtuvan.\n\nColter ilmestyi ovelle kantaen makuuhuopakääröä ja reppua.\n\n\"Heitä ne tänne\", Ellen sanoi. \"Sinun ei tarvitse tulla sisään.\"\n\nTämä suututti miestä. Harpaten kynnyksen yli kämppään hän heitti huovat\nja repun Ellenin jalkoihin. Sitten hän istuutui tahallaan kynnykselle\nElleniä vastapäätä. Hän sieppasi hatun päästään heittäen sen maahan\nja kaivoi toisella kädellään liivinsä ylimmäisestä taskusta pienen\ntupakkapussin, kääntämättä hetkeksikään katsettaan Ellenistä.\n\n\"No niin, Ellen, luullakseni on parasta, että selvitämme välimme heti\",\nhän sanoi alkaen kiertää savuketta. Mutta hän ei nytkään kääntänyt\nkatsettaan Ellenistä.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Aion saattaa asiat samanlaiselle kannalle kuin ne ennen olivat ja\nenemmänkin\", Colter vastasi. Savukepaperi tärisi hänen käsissään.\n\n\"Mitä tarkoitatkaan?\"\n\n\"Kyllä sinä sen tiedät\", vastasi Colter. Hänen itsehillintänsä alkoi\nolla lopussa.\n\n\"Ehkä minä en tiedä sitä. Sinun on parasta puhua selvästi.\"\n\nRosvon kellanharmaat silmät olivat kirkkaat kuin kristalli, mutta nyt\nniistä tuikahteli kiukun kipinöitä.\n\n\"Viime kerralla syleillessäni sinua näin turhaa vaivaa ja se on\nsuututtanut minua.\"\n\n\"Colter, isken sinua jälleen, jos vain kosket minuun\", sanoi Ellen\nkatsoen häneen suoraan ja vihaisesti, otsa rypyssä.\n\n\"Puhutko totta?\" Colter kysyi synkästi.\n\n\"Kyllä!\"\n\nColter uskoi häntä.\n\n\"Tässä minä olen nyt odottanut, että rakastuisit minuun\", sanoi hän\näänessään hiven tunteellisuutta. \"Antautumisesi ilman rakkautta ei\nmerkinnyt minulle suuriakaan.\"\n\nKuullessaan nämä rosvon sanat Jean vavahti sulkien silmänsä. Hänen\nunelmansa oli haihtunut, vihdoinkin hän oli kuullut totuuden.\n\nEllen alkoi puhua yhä kovemmin ja tiukemmin, lausuen sanoja, joita\nJeanin huumaantuneet korvat eivät kuulleet.\n\n\"-- -- -- sinä!... En ole koskaan alistunut enkä milloinkaan alistukaan\ntahtoosi!\"\n\n\"Mutta, tyttö, minähän suutelin ja syleilin sinua\", Colter väitti,\nkeskeyttäen savukkeensa kiertämisen.\n\n\"Niin, sen sinä kyllä teit, raakimus -- kun olin niin alakuloinen ja\nheikko, etten jaksanut kättäni kohottaa\", tiuskaisi Ellen.\n\n\"Tarkoitatko, etten voisi tehdä sitä nyt?\"\n\n\"Haluaisinpa nähdä sen, Jim Colter!\" vastasi Ellen.\n\n\"Hyvä, saammepa nähdä hetken kuluttua\", Colter jatkoi painokkaasti.\n\"Olen kuitenkin hyvin utelias... Eihän Daggskaan ollut mielestäsi\nminkään arvoinen?\"\n\n\"Ei enempää kuin sinäkään\", sanoi Ellen nolaavasti. \"Hänen tapansa\noli ahdistella minua ennen vanhaan... Olin silloin viaton tyttönen\nja tunsin vain raakoja miehiä. Joskus, ennenkuin tiesinkään -- En\nvälittänyt siitä. Olin lapsi. Suutelo ei merkinnyt minulle mitään.\nMutta sen jälkeen kuin opin tietämään --\"\n\nEllen painoi päänsä kumaraan ja vaikeni miettiväisenä.\n\n\"Luuletko minun uskovan kaikkea tätä?\" Colter kysyi ivallisesti.\n\n\"Pyh! Luuletko minun välittävän siitä, mitä sinä uskot?\" huudahti Ellen\nkohottaen päänsä pystyyn.\n\n\"Entä Simm Bruce?\"\n\n\"Se nurmisusi!... Hän valehteli minusta kaiken, Jim Colter. Sehän nyt\njokaisen olisi pitänyt ymmärtää.\"\n\n\"No niin, Simm ainakin kerskaili alituisesti, että olet hänen tyttönsä.\nEikä hän ollut erittäin hienotunteinen kertoessaan suhteestanne.\"\n\nEllen katsoi ovesta kanjoniin, ikäänkuin hakien turvapaikkaa metsästä.\nHän nähtävästi tunsi miehessä olevan muutakin kuin mitä kävi ilmi\nhänen hitaasta puheestaan ja huolettomasta asennostaan. Hänen huulensa\njäykistyivät suoraksi viivaksi, ikäänkuin hän olisi halunnut hillitä\nniiden värähtelyä. Jean piti heitä tarkasti silmällä. Ellen Jorth\nei vielä pelännyt tuota miestä, mutta tunsi vaistomaisesti vaaran.\nJeanista alkoi kaikki tuntua epätodelliselta. Hän heräisi varmaan\npiankin painajaisestaan. Ja kuitenkin, yhtä varmasti kuin hän makasi\ntässä väristen, hän tunsi uhkaavan ratkaisevan hetken lähestymisen.\n\nColter jatkoi mietteissään unohtuneen savukkeensa kiertämistä. Käärien\nsen valmiiksi hän sytytti sen; vetäistyään muutamia haikuja hän äkkiä\nkatsahti Elleniin leimuavin silmin.\n\n\"No niin, Ellen -- entä Jean Isbel, tuo sekarotuinen,\nKyömynokka-ystävämme, jonka näimme kohtelevan sinua sangen\ntuttavallisesti?\"\n\nEllen Jorth säpsähti kuin ruoskan iskusta ja hänen ruskeat kasvonsa\npunehtuivat, mutta kalpenivat sitten lumivalkoisiksi.\n\n\"Paha sinut periköön, Jim Colter!\" hän huudahti raivoisasti. \"Toivon,\nettä Jean Isbel hyppäisi tänne tuosta ovesta tahi tuolta ullakolta!...\nHän tappoi Greavesin minun nimeni solvaamisesta!... Ja hän tappaisi\nsinutkin samasta syystä... Ja minä katselisin sitä mielelläni... Sinä\nkylmäverinen texasilainen! Sinä varasteleva rosvo! Sinä valehtelija!...\nValehtelit kaiken isäni kuolemasta, ja minä tiedän syyn siihen.\nVarastit isäni kullan... Ja nyt sinä himoitset minua -- toivot minun\nheittäytyvän syliisi... Hyväinen aika, etkö osaa erottaa kunnon\nnaista huonosta naisesta? Oliko äitisi kunnon ihminen? Oliko sisaresi\nsamanlainen?... Pyh! Ei kannata puhua kuuroille korville. Mutta sinun\ntäytyy kuitenkin kuulla seuraava, Jim Colter. En ole sellainen kuin\nluulet! En ole sellainen nainen, jollaiseksi te valehtelijat olette\nminut kuvailleet... Olen Jorth, ja se riittääkin! Minulla ei ole kotia,\nsukulaisia eikä ystäviä. Minun on ollut pakko elää rosvojen parissa --\nsellaisten ilkeiden miesten kuin sinun ja Daggsin seurassa... mutta\nolen silti pysynyt puhtaana. Kuuletko... Olen hyvä, ja, Jumala minua\nauttakoon, sinä et saa minusta huonoa kaikella ilkeydelläsikään.\"\n\nColter ponnahti täyteen pituuteensa ja hänen velttoutensa katosi.\n\nKuultuaan Ellenin sanat Jean tunsi jännityksestään huolimatta ääretöntä\nhuojennusta ja riemua.\n\nHän veti hiljaa veitsen tupesta ja makasi väijyen kuin villikissa.\nHeti kun Colter astuisi tarpeeksi lähelle ullakon reunaa, aikoi Jean\nponnahtaa seisoalleen ja syöksyä hänen niskaansa. Mutta hänen täytyi\nnyt odottaa. Colterilla oli revolveri vyössään, eikä Jean aikonut suoda\nhänelle tilaisuutta sen käyttöön.\n\n\"Niinkö? Vai haluaisit sinä, että Jean Isbel olisi täällä!\" sanoi\nColter. \"Olen säälinyt sinua hieman tähän saakka, mutta nyt alkaa\ntoinen leikki.\"\n\nHän ojensi pitkän käsivartensa niin äkkiä, ettei Ellen ehtinyt\nliikahtaakaan, ja tarttui häneen lujasti. Hän paiskasi Ellenin melkein\nkämpän keskelle niin rajusti, että Ellenin puseron hiha jäi hänen\nkäteensä. Ellen ojensi torjuen paljaan käsivartensa, kun mies lähestyi\nhäntä pitkin, hitain askelin.\n\nVastustamattoman kiihkon valtaamana Jean kohottautui aikoen syöksähtää\nalas... Mutta välimatka oli liian pitkä. Vaikka Colter tällä hetkellä\nolikin sokea kaikelle ulkonaiselle, ehtisi hän sentään laukaista\nrevolverinsa, ennenkuin Jean pääsisi hänen kimppuunsa. Vapisten kuin\nlehti Jean vaipui takaisin paikalleen.\n\nEllen ei peräytynyt, huutanut eikä liikahtanut. Hän oli varustautunut\ntaisteluun, ja hänen silmiensä vihaiset leimahdukset olisivat\npidättäneet jotakin vähemmän paatunutta raakalaista.\n\nColterin suuri käsi sukelsi Ellenin käsivarsien alle tarttuen hänen\npuseronsa rintamukseen. Hän ei koettanut pitää Elleniä kiinni eikä\nvetää häntä lähemmäksi itseään; hänen hillitön kiihkonsa puhkesi\nväkivaltaisuuksiin. Yhdellä ainoalla hurjalla tempaisulla hän repäisi\npuseron tytön yltä paljastaen hänen valkoiset pyöreät olkapäänsä ja\nkohoilevan rintansa.\n\nRosvon peloittavan väkivaltaisuuden lannistamana Ellen vaipui\npolvilleen kalpein kasvoin ja laajentunein silmin, koettaen ristiin\npannuilla käsivarsillaan suojella alastomuuttaan.\n\nSamassa alkoi tieltä kuulua kavioiden kapsetta.\n\n\"Hitto vieköön!\" huudahti Colter. \"Kukahan sieltä tulee?\" Paiskaten\nEllenin puseron jäännökset vasten tämän kasvoja hän kääntyi ovelle.\n\nJean näki Ellenin ottavan puseron ja koettavan kietoa sitä ympärilleen.\nKavioiden kapse lakkasi juuri kämpän edustalla.\n\n\"Jim, nyt on piru merrassa!\" huusi käheä ääni.\n\n\"No niin, Springer, toivoin sinun suoriutuvan yksinäsikin,\nhäiritsemättä minua asioissani\", vastasi Colter kylmästi ja tiukasti.\n\n\"Asioissasiko? Unohdat varmasti rakastelemisesi minuutissa\", sanoi\nSpringer, \"kunhan vain ehdin huoahtaa.\"\n\n\"Missä Somers on?\" Colter kysyi.\n\n\"Hänet on ammuttu seulaksi, elleivät silmäni pettäneet.\"\n\n\"Missä hän on?\" huusi Colter.\n\n\"Pensaikossa jyrkänteen laidalla. En jäänyt tarkemmin katsomaan, mutta\nhäneen osui monta luotia ja hän kaatui kuin kananpoika, jolta on\nkatkaistu kaula.\"\n\n\"Missä Antonio on?\"\n\n\"Hän pakeni kuin meksikolainen ainakin\", Springer vastasi inhoten.\n\n\"Vai niin! Entä Queen sitten?\" kysyi Colter painostavan väliajan\njälkeen.\n\n\"Hänkin on kuollut!\"\n\nJean näki tytön nousevan ja painaen toisella kädellään puseroa\nrintaansa vasten horjuvan ovea kohti masentuneen näköisenä.\n\n\"Kerro minulle kaikki\", komensi Colter käheästi.\n\n\"Somers ja minä otimme Antonion mukaamme. Hän jätti vaimonsa lampaiden\nluo. Ratsastimme kanjonin yläpäähän, kiipesimme sen laidalle ja\nkiersimme takaisin harjanteelle. Ja erään paljaan aukion laidassa\nkohtasimme Queenin, joka istui maassa nojaten puuhun ja katsoen\neteensä. En ole milloinkaan nähnyt kummallisempaa näkyä. Kirottu\nrevolverisankari oli istuutunut odottamaan Jean Isbeliä, joka\nluullaksemme ajoi häntä takaa, ja oli kuollut siihen. Hän ei ollut\nvielä kylmäkään, kun löysimme hänet. Somers keksi sitten äkkiä oivan\nkepposen. Hän nosti Queenin puuta vasten istualleen ja sitoi revolverit\nhänen käsiinsä -- ja, Jim, kummallisinta oli, että Queenin revolverit\nolivat tyhjät. Niissä ei ollut ammustakaan jäljellä. Se hämmästytti\nmeitä... Jätimme hänet siihen ja piilouduimme korkealle jyrkänteelle\nnoin sadan metrin päähän hänestä. Hevoset sidottiin jyrkänteen taakse\ntiheikköön. Saimme odottaa siellä kauan aikaa, mutta sekarotuinen tuli\nkuin tulikin vihdoin sinne. Sa pahus oli ovela kuin intiaani. Hän ei\nkulkenut aukion poikki, vaan kiersi sen. Ja sitten hän huomasi Queenin.\nKatselimme jännittyneinä hänen käyttäytymistään. Jonkun ajan kuluttua\nhän laski pyssynsä tanaan ja käveli suoraan Queeniä kohti. Halusin\nsilloin ampua ja olisin osunutkin häneen, mutta Somers käski minun\nodottaa, jotta voisin olla varmempi asiastani. Isbelin päästyä Queenin\nluo, en jaksanut odottaa enempää, vaan ammuin ja osuinkin häneen.\nSilloin alkoivat toverinikin ampua. Somers näyttäytyi ja silloin Isbel\ntyhjensi Somersiin koko makasiininsa ja lopetti sitten äkkiä ammunnan.\nKäsitin hetken kuluttua, että hänen ammuksensa olivat loppuneet.\nJa nähdessäni hänen juoksevan, olin varma siitä. Silloin palasimme\nhevosten luo ja ratsastimme Isbelin jälkeen. Hetkisen kuluttua näin\nhänen juoksevan kuin hirvi harjannetta alas. Huusin ja kannustin\nhevoseni hänen jälkeensä. Siellä erosi Antonio minusta, mutta minä\njatkoin takaa-ajoa ja ammuin vielä kerran Isbeliä, ennenkuin hän katosi\nnäkyvistä. Seurasin hänen verisiä jälkiään niin kauaksi kuin suinkin,\nkunnes lopuksi eksyin niiltä. Hän hyppäsi luultavasti jyrkänteeltä\nlaaksoon, sillä muuten olisin nähnyt hänet. Löysin hänen pyssynsä ja\ntässä se onkin todistamassa, etten valehtele. Minun täytyi palata\ntakaisin päästäkseni pois Partaalta ja ratsastin sitten kovaa vauhtia\nkanjonia pitkin. Hän on minun ymmärtääkseni jossakin läntisen seinämän\nvierellä pensaikossa pahasti haavoittuneena.\"\n\n\"Tämä hämmästyttää minuakin!\" huudahti Colter.\n\n\"Jim, mitä meidän on tehtävä?\" Springer kysyi kiihkeästi. \"Jos vain\nolemme viekkaita, voimme kyllä vangita hänet. Hän on viimeinen\nIsbeleistä.\"\n\n\"Enemmänkin, toveri. Hän on viimeinen Isbelin puolueesta\", sanoi\nColter. \"Jos vain viet minut hänen verisille jäljilleen, haen hänet\nkäsiini.\"\n\n\"Sepä tietty\", toinen rosvo vastasi. \"Mutta kuulehan nyt! Eikö olisi\nparasta ottaa ensin selko siitä, kulkiko hän kanjonin poikki? Ellei\nhän tehnyt sitä, piileskelee hän jossakin läntisen seinämän juurella.\nHänellä ei ole revolveriakaan. Hän ei mitenkään olisi juossut sillä\ntavalla, jos hänellä olisi... Jim, hän on kohta meidän käsissämme!\"\n\n\"Niin kyllä, mutta hänellä on vielä veitsensä\", Colter sanoi\nmiettiväisesti.\n\n\"Meidän ei tarvitse olla huolissamme senvuoksi\", toinen sanoi\nkiihkeästi. \"Hän on pahasti haavoittunut. Meidän ei tarvitse tehdä\nmuuta kuin hakea hänen veriset jälkensä ja seurata niitä varovaisesti.\nHän on painautunut jonnekin kuin haavoittunut susi.\"\n\n\"Springer, tahdon itse tappaa tuon sekarotuisen\", Colter sähisi.\n\"Antaisin kymmenen vuotta elämästäni, jos saisin laukaista revolverini\nhänen kurkkuunsa.\"\n\n\"Hyvä on. Kiiruhtakaamme. Ehkä siihen ei tarvita kymmentä minuuttia\npitempää aikaa, sillä löydämme hänet varmasti.\"\n\n\"Jätä hevosesi minulle ja mene edeltä\", rosvo sanoi tylysti. \"Minulla\non vielä tehtävää kämpässä.\"\n\n\"Niinkö?... No niin, Jim, menen tuonne tielle odottamaan. En halua\nhiipiä Jean Isbelin kimppuun yksinäni, älä luulekaan. Muistanhan,\nkuinka hän veitsellään raateli Greavesin. Mielestäni sinun pitäisi\nantaa Jorthin tytön olla rauhassa jonkin aikaa, kunnes --\"\n\n\"Springer, minun on pakko sitoa hänet --\" Colterin ääni muuttui\nepäselväksi ja askeleet ilmaisivat miesten hitaasti poistuvan.\n\nJean oli kuunnellut tarkkaavaisesti, jotta ainoakaan tavu ei menisi\nhukkaan, ja katsellut samalla Ellen Jorthia, joka seisoi oven luona.\nTyttökin kuunteli. Hän oli selin Jeaniin, niin ettei Jean voinut nähdä\nhänen kasvojaan; hän näki ainoastaan tytön paljaat, valkoiset hartiat.\nEllen tirkisteli ovelta. Sitten hän vetäisi äkkiä päänsä pois kääntäen\nkasvonsa hieman syrjään ja kohottaen hitaasti valkoisen käsivartensa.\nSiinä näkyivät Colterin kovien sormien jäljet.\n\nEllen huudahti hiljaa ja hänen silmänsä muuttuivat suuriksi ja\ntuijottaviksi. Hän tarkasteli kauhistuneena kättään, jonka hän oli\nvetäissyt takaisin tikapuiden pienalta. Käsi oli rannetta myöten\nverinen.\n\nJeanin sydän sykähti suonenvedon tapaisesti; hän huomasi tahranneensa\nverellään tikapuut kiivetessään ullakolle. Tilanne oli kauhistuttava.\n\nEllen Jorthin kasvot kalpenivat, hänen silmänsä tummenivat ja\nlaajenivat suunnattomasta hämmästyksestä ja kauhusta. Hän aavisti\ntikapuiden pienoille ilmestyneen veren olevan jossakin yhteydessä Jean\nIsbelin kanssa.\n\nHän nojautui seinään liikkumattomana kuin kuva. Sitten hän näytti\nymmärtävän kaiken. Hän vilkaisi kohoilevin rinnoin tikapuille ja\nullakolle. Hän ei nähnyt mitään, ja kuitenkin hän tiesi ja Jeankin\ntiesi hänen tietävän, että hän oli siellä. Tytön kasvot muuttuivat\nihmeellisesti. Jeanin kurkkua kuristi, niin että hän oli tukehtua.\nEllen työnsi hitaasti verisen kätensä taakseen, toisen vieläkin\npainaessa revittyä puseroa rintaa vasten.\n\nColterin hitaat askeleet kuuluivat ulkopuolelta. Jean katseli\nkummissaan Elleniä, sillä naisellisen vaistonsa ohjaamana tämä muuttui\nsilmänräpäyksessä aivan toisenlaiseksi. Hän horjui seinää vasten\nkummallisen alistuvaan asentoon, ikäänkuin kaikki teräs olisi sulanut\nhänen ruumiistaan. Ja kun Colterin pitkä varjo pimensi oviaukon,\npuhkesi Ellen kiihkeästi puhumaan:\n\n\"Jim -- kuulin kaiken -- mitä Springer kertoi sinulle.\"\n\n\"No entä sitten?\" kysyi Colter käheästi pysähtyen oviaukkoon, toinen\njalka kynnyksen sisäpuolella. Hän katseli Elleniä pahaa ennustavan\nkiihkeästi ja epäilevästi.\n\n\"Minä pelkään\", Ellen kuiskasi.\n\n\"Ketä sitten? Minuako?\"\n\n\"Ei, vaan Jean Isbeliä. Hän saattaisi tappaa sinut ja mihin minä\nsilloin joutuisin?\"\n\n\"No, eipä nyt kummempaa!\" huudahti rosvo. \"Mikä sinuun on mennyt?\"\n\n\"Jim, minä vihasin sinua hetki sitten\", sanoi Ellen, \"mutta nyt, kun\nJean Isbel piileskelee jossakin läheisyydessä odottaen hetkeä, jolloin\nhän voisi tappaa sinut ja ehkä minutkin, en vihaa sinua enää... Vie\nminut pois täältä.\"\n\n\"Tyttö, oletko tullut pelkuriksi?\" kysyi Colter.\n\n\"Hyvä Jumala, Colter, etkö nyt voi käsittää?\" Ellen rukoili. \"Etkö\nhalua viedä minua pois?\"\n\n\"Haluan kyllä hetken kuluttua\", Colter vastasi julmasti. \"Mutta sinun\npitää odottaa, kunnes ehdin puhkaista luodeillani Isbelin silmät.\"\n\n\"Ei!\" Ellen huusi. \"Vie minut pois heti!... Silloin alistun kaikkeen ja\nteen, mitä haluat... Saat käsitellä minua mielesi mukaan.\"\n\nColterin veri rupesi kuohumaan. Hän harppasi kynnyksen yli kumartuen\nuhkaavasti tytön puoleen.\n\n\"Olenko minä menettänyt järkeni vai sinä?\" hän kysyi hiljaisella\nkäheällä äänellä. Hänen tummat kasvonsa näyttivät äärettömän\nhämmästyneiltä.\n\n\"Jim, tarkoitan totta\", Ellen kuiskasi siirtyen kalpein kasvoin hiukan\nlähemmäksi miestä; hänen silmänsä olivat tutkimattomat, salaperäiset.\n\"Sinä olet ainoa ystäväni... Tahdon tulla omaksesi... Olen mennyttä\nkalua... mutta se on yhdentekevää!... Jos himoitset minua... ota minut\nnyt... ennenkuin tapan itseni.\"\n\n\"Ellen Jorth, sinun laitasi on hullusti\", vastasi Colter, \"Puhuitko\ntotta väittäessäsi, ettet milloinkaan ole ollut Simm Brucen\nrakastajatar?\"\n\n\"Puhuin.\"\n\n\"Minkätähden solvasit minua äsken ilkeimmillä haukkumanimillä, mitä\nsuinkin voit keksiä?\"\n\n\"Ah, suutuin niin hirveästi! Halusin olla rauhassa.\"\n\n\"Suutuitko sinä? No, siltä se minustakin kuulosti\", Colter sanoi\nvakavasti. \"Ja nyt sinä olet joko hullu tahi valehtelet. Tunti sitten\nen saanut koskeakaan sinuun.\"\n\n\"Saat nyt, jos vain lupaat viedä minut pois heti. Tämä paikka vaivaa\nhermojani. En voisi nukkua täällä, kun tuo Isbel hiiviskelee jossakin\nläheisyydessä. Voisitko sinä?\"\n\n\"Luulen, etten nukkuisi oikein sikeästi.\"\n\n\"Lähtekäämme siis pois.\"\n\nColter pudisti kotkamaista päätään epäilevän kiukkuisesti ja hänen\nterävä katseensa tutki tyttöä epäluuloisesti. Ja kuitenkin värähteli\nhänen ruumiinsa koko ajan intohimosta, jota hän vain tahdonvoimallaan\npiti kurissa.\n\n\"Miten käy siinä tapauksessa puhtaudellesi?\" hän kysyi ivallisesti.\n\n\"Viis siitä, mikä on mennyttä!\" Ellen tiuskaisi yhtä synkän kiihkeästi\nkuin hänkin. \"Olen tehnyt tarjoukseni.\"\n\n\"Sinulla on jonkinlainen petos mielessä\", Colter mutisi käheästi.\n\n\"Mies, voisinko tarjota enempää?\" Ellen kysyi ivallisesti.\n\n\"Et, mutta sinä valehtelet. Jos veisin sinut pois, pettäisit minut ja\npakenisit, Jumala ties, mihin. Kaikki naiset ovat valehtelijoita.\"\n\nHän ei nähtävästi voinut uskoa Ellenin vilpittömyyttä. Ellenin hurjat\nja kiihkeät solvaukset ja syytökset olivat selvästi loukanneet hänenkin\npaatunutta mieltään, mutta kaikesta huolimatta hän tahtoi kiihkeästi\npäästä omien tarkoitustensa perille. Ellenin tuuliviirimäinen\nkääntyminen hämmensi häntä. Hän horjui rakkauden ja vihan välillä.\n\nEllen luki Colterin ajatukset. Hän heitti revityn puseron kädestään\nja seisoi miehen edessä häpeämättä. Hänen valkoinen povensa aaltoili,\nsysimustat silmät leimusivat helvetillisesti ja kasvot olivat kalpeat,\nsurulliset ja kauhistavat, mutta kuitenkin kummallisesti viehättävät.\n\n\"Vie minut pois\", hän kuiskasi ojentaen valkoiset käsivartensa miestä\nkohti.\n\nHänen liikahtaessaan Colter syöksyi loistavin kasvoin syleilemään\nhäntä. Mutta juuri kun Ellen aikoi kiertää käsivartensa Colterin\nkaulaan, huomasikin tämä, että tytön käsi oli verinen. Hänen kiihkonsa\nhaihtui -- hän kohotti päänsä pystyyn kuin saalista vaaniva eläin.\n\n\"Verta! Mitä hittoa?\" huudahti hän temmaten Ellenin lähemmäksi. \"Mistä\nse johtuu? Oletko haavoittunut?... Pysy hiljaa!\"\n\nEllen ei voinut vapauttaa kättään.\n\n\"Raapaisin itseäni\", hän sanoi.\n\n\"Mihin?... Näin paljon verta!\" Ja äkkiä hän heitti rajusti Ellenin\nkäden irti ja hänen keltaiset silmänsä välähtivät. Ne tunkeutuivat\nEllenin sieluun saakka lukien hänen salaisen petollisuutensa. Colter\nperäytyi hitaasti, hänen kätensä läheni varovasti revolveria ja hän\ntarkasteli vaanien kämpän sisustaa. Hänen katseensa kohdistui maahan\noven edessä. Hän liikutti päätään tavattoman hitaasti, ikäänkuin olisi\ntutkinut tomua mikroskoopin avulla -- kauemmas vasemmalle -- tikapuiden\njuurelle -- ja sitten ensimmäiselle pienalle -- toiselle -- kolmannelle\n-- koko matkan ullakolle saakka. Vetäisten revolverin tupesta hän\npyörähti tyttöön päin.\n\n\"Ellen, olet piilottanut sekarotuisesi tänne!\" sanoi hän kaameasti\nhymyillen.\n\nEllen ei liikahtanut eikä puhunut.\n\nSeisoen ovella Colter ojensi pitkän käsivartensa koskettaen tikapuiden\npienaa. Vetäistyään sen pois hän näytti Ellenille veristä kämmentään.\n\n\"Katso nyt!\"\n\n\"Kyllä näen!\" Ellen sanoi kaikuvasti.\n\nColter joutui raivon valtaan. \"Siis kaikki tuo poistumisesi minun\nkanssani -- ja alistumisesi -- oli valhetta!\"\n\n\"Ei, Colter. Se oli totta. Lähden vieläkin mukaasi, jos vain säästät\nhänen _henkensä!_\" Hän kuiskasi viimeisen sanan ja viittasi heikosti\nullakolle.\n\n\"Tyttö!\" Colter huudahti epäilevästi. \"Sinä rakastat tätä sekarotuista\n-- tätä _Isbeliä!_... Sinä _rakastat_ häntä!\"\n\n\"Koko sydämestäni!... Jumalan kiitos! Se on ollut ihanaa... ja olisi\nehkä voinut pelastaakin minut... Mutta nyt lähden mielelläni helvettiin\nkanssasi, jos vain säästät hänen henkensä.\"\n\n\"Hitto vieköön!\" huudahti rosvo, äänessään kunnioituksen tapaista. \"Te\nnaiset!... Jorth kääntyy haudassaan. Hän nousee sieltä, jos Isbel vain\nsaa sinut.\"\n\n\"Kiiruhda! Kiiruhda!\" pyysi Ellen. \"Springer saattaa tulla takaisin.\nLuulen kuulleeni huudon.\"\n\n\"No niin, Ellen Jorth, en säästä Isbelin enkä sinunkaan henkeäsi\",\nColter vastasi synkästi ja uhkaavan ivallisesti kääntyessään kiipeämään\nullakolle tikapuita pitkin.\n\nJean odotti ratkaisua. Lihakset jännittyneinä hän valmistautui\nhyppäämään Colterin niskaan samassa silmänräpäyksessä, kun Colter\nastuisi ensimmäiselle pienalle. Mutta Ellen huudahti kimakasti,\nsieppasi pyssynsä seinältä ja vetäisten hanan vireeseen suuntasi sen\nColteria kohti.\n\n\"_Colter!_\"\n\nEllenin huuto pysähdytti Colterin.\n\n\"Sinun pitää säästää Jean Isbelin henki!\" Ellen huusi. \"Heitä\nrevolverisi pois -- heitä se pois!\"\n\n\"Kyllä, Ellen... älähän hermostu.... Annan Isbelin mennä\", hän huohotti\nkäheästi ja hänen ruumiinsa painui värähdellen kumaraan.\n\n\"Heitä revolverisi pois! Älä käänny... Colter _minä tapan sinut!_\"\n\nMutta Colter ei vieläkään ymmärtänyt.\n\n\"Mitä turhia, Ellen\", hän maanitteli kovemmalla ja käheämmällä äänellä\naikoen jälleen kääntyä.\n\nRäiskis! Pyssyn sisältö tyhjeni Colterin rintaan. Hänen ruumiinsa\nsuoristui ja hän pudotti revolverinsa. Molemmat käsivarret ojentuivat\nvapisten Elleniä kohti ja hänen kasvonsa muuttuivat kammottavasti.\n\n\"Auttakoon -- minua -- Jumala!\" hän kuiskasi samealla äänellä. Sitten,\nsokeasti hapuillen, hän ojentautui Elleniä kohti vapisevin käsin. \"Sinä\n-- sinä valkokurkkuinen lutka!... Minä...\"\n\nHän tarttui tärähtelevään pyssynpiippuun. Räiskis! Ellen ampui häntä\njälleen. Kun hän horjahti Elleniä kohti ja kaatui, täytyi Ellenin\nhypätä syrjään. Miehen kouristuva käsi vetäisi pyssyn pois Ellenin\nkäsistä, sitten hän nytkähteli suonenvedon tapaisesti ja vyörähti\nselälleen. Ellen peräytyi ruumiin luota kauhun valtaamana.\n\nSilloin kuului ulkoa kimeä huuto ja nopeita askelia. Ellen nojautui\nseinään tuijottaen vieläkin Colteriin. \"Hei, Jim, mitä sinä\nammuskelet?\" huusi Springer huohottaen.\n\nMiehen astuessa ovelle Jean kokosi vielä kerran kaiken lihasvoimansa\nkauhistuttavaan hyppyyn.\n\nSpringer huomasi ensin tytön ja näytti säikähtävän. Hänen leukansa\nloksahti alas. Hän ei säikähtänyt Ellenin vartalon valkoista loistoa,\nvaan tytön kauhistunutta ilmettä tämän tuijottaessa johonkin maassa.\nHän näki Colterin.\n\n\"Sinä ammuit hänet!\" huusi hän. \"Miksi, sinä lutka?... Ellen Jorth, jos\nsinä tapoit hänet, ammun minä...\"\n\nHän astui lähemmäksi Colterin ruumista.\n\nNousten hiljaa Jean astui askeleen ja heittäytyi kuin tiikeri rosvon\nkimppuun. Springer katsahti ylöspäin ja kiljahti. Jean potkaisi\nhänet seinää vasten. Kun puolittain huumaantunut Springer vetäisi\nrevolverinsa esille, syöksähti Jean eteenpäin heilauttaen käsivarttaan.\n\nEllen juoksi horjuen ovesta ulos ja päästyään kynnyksen yli hoiperteli\nruohikkoon vaipuen siihen polvilleen. Kirkas auringonpaiste valaisi\nhänen valkoisia käsivarsiaan ja hartioitaan. Jean oli tulossa ulos,\nmutta nähdessään Ellenin hän pyörähti takaisin kämppään hakemaan tämän\npuseroa. Mutta Springer oli kaatunut sen päälle. Jean sieppasi silloin\nhuopapeitteen kainaloonsa ja juoksi ulos.\n\n\"Ellen! Ellen! Ellen!\" huusi hän. \"Se on ohi!\" ja saavuttuaan tytön luo\nhän koetti kietoa hänet peitteeseen.\n\nEllen kiersi hurjasti käsivartensa hänen polviensa ympärille. Jean näki\nvain hänen kalpeat tuskaiset kasvonsa ja tummat silmänsä, joiden ilme\noli kauhistuttavan jännittynyt.\n\n\"Tapoitko sinä -- tapoitko sinä...?\" Ellen kuiskasi.\n\n\"Kyllä -- se on ohi\", Jean vastasi vakavasti. \"Ellen, nyt on Isbelien\nja Jorthien välinen sota päättynyt.\"\n\n\"Ah, Jumalan kiitos!\" Ellen huusi murtuneella äänellä. \"Jean, olet\nhaavoittunut... pienat olivat veriset!\"\n\n\"Käsivarteni vain. Katso. Haava ei ole vaarallinen... Ellen, anna minun\nkääriä tämä ympärillesi.\" Kiertäen peitteen hänen hartiainsa ympärille\nhän kehoitti Elleniä nousemaan seisoalleen, mutta Ellen vain puristi\nkovemmin hänen jalkojaan, piilottaen kasvonsa hänen polviensa väliin.\nHänen ruumiinsa värähteli niin kovasti, että peite ja Jeanin kädetkin\ntärisivät. Epätoivoissaan Jean ei tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Ja\nhänen oma sydämensäkin oli halkeamaisillaan.\n\n\"Ellen, et saa olla polvillasi sillä tavalla\", rukoili hän.\n\n\"Jean! Jean!\" Ellen vaikeroi ja painautui lähemmäksi.\n\nJean koetti nostaa häntä, mutta hän oli aivan hervoton ja näytti\ntakertuneen Jeanin jalkoihin.\n\n\"Minä tapoin Colterin\", huohotti hän. \"Minun _oli pakko_ tappaa\nhänet!... Lupasin antautua hänelle...\"\n\n\"Niin, voidaksesi pelastaa minut!\" Jean huusi. \"Ah, Ellen, Ellen!...\nÄlä toistele sitä. Tietysti sinä tapoit hänet ja pelastit siten\nhenkeni, koska en missään tapauksessa olisi sallinut sinun lähteä hänen\nmukaansa... Niin, sinä tapoit hänet... Olet Jorth ja minä olen Isbel...\nOlemme kumpikin tahranneet kätemme vereen -- minä sinun ja sinä minun\nvuokseni!\"\n\nHänen surullinen äänensä liikutti Elleniä; kumartuen taaksepäin\nEllen kohotti kalpeita kasvojaan, voidakseen katsoa Jeaniin. Tytön\ntraagillinen ja hempeä sulo värisytti Jeania sydänjuuria myöten.\n\n\"Käteni ovat veriset!\" kuiskasi tyttö. \"Niin. Hänen tappamisensa\nhirvitti minua... Mutta en välitä muusta kuin anteeksiannostasi ja\nuskostasi, joka pelasti sieluni.\"\n\n\"Lapsi, minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa\", Jean vastasi. \"Ei\nmitään!... Älä nyt, Ellen...\"\n\n\"Minä valehtelin sinulle!\" Ellen huusi. \"Minä valehtelin sinulle!\"\n\n\"Ellen, kultaseni, kuuntelehan nyt.\" Kuullessaan tämän hellän\nnimityksen Ellen painautui jälleen lujasti Jeania vasten.\n\n\"Tiedän nyt kaiken\", Jean sanoi. \"Sain tänään kuulla totuuden.\nVannon Jumalan ja kuolleen äitini muiston nimessä, etten milloinkaan\nsydämessäni uskonut sitä, mitä he -- mitä sinä koetit pakottaa minua\nuskomaan. _En koskaan!_\"\n\n\"Jean, minä rakastan sinua, rakastan sinua äärettömästi!\" kuiskasi\nEllen sanomattoman kiihkeästi ja hellästi. Hän suuntasi polttavan\nkatseensa Jeaniin.\n\n\"Ellen, en jaksa nostaa sinua ylös, koska käsivarteni on haavoittunut\",\nJean sanoi värähtelevällä äänellä, \"voin ainoastaan polvistua\nrinnallesi...\"\n\n\n\n"]