Kun onni potkaisee
Sigrid Boo (1898–1953)
Viihderomaani kertoo norjalaisessa laivanvarustamossa työskentelevästä nuoresta naisesta, joka saa yllättäen tiedon valtavasta perinnöstä. Tieto chicagolaisen sedän jättämästä omaisuudesta sekoittaa konttorin arjen ja herättää vilkasta huomiota työyhteisössä.
Sigrid Boon 'Kun onni potkaisee...' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2057. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.
KUN ONNI POTKAISEE...
Kirj.
Sigrid Boo
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1941.
I
Sain kirjeen eräänä marraskuun aamuna.
Sain sen kirjeenkantajalta konttoriin mennessäni. Ellei minulla olisi ollut niin kiire, olisin kyllä sen heti lukenut, mutta juuri sinä päivänä olin myöhässä. Lisäksi ilma oli niin raaka ja epämiellyttävä, että oli mahdollisimman nopeasti päästävä katon alle. Herresand on rannikolla eikä se ole mikään marraskuun – kaupunki. Kaikki sanovat, että se on kesäkaupunki, mikä ei kuitenkaan tee tyhjäksi sitä tosiseikkaa, että siellä asuvien ihmisten on asuttava siellä marraskuussakin. Minä työnsin kirjeen käsilaukkuun ja siellä se oli hiiskahtamatta, kunnes kello oli puoli yksi.
Silloin laivanvarustaja Hagel meni ulos. Hän meni toimistohuoneen kautta, jossa neiti Soleng ja minä istumme, ja loi meihin pienen, melkein huomaamattoman katseen. Kun herralla on tummat silmät ja harmaata ohimoilla ja hän lisäksi vielä on päällikkö, tulee häneen jotakin kummallisen levottomuuttaherättävää, mitä ei ole niinkään helppo selittää. Mutta katse oli, kuten sanottu, melkein huomaamaton eikä se estänyt vähääkään, että mielestäni oli ihanaa, kun hän katosi vähäksi aikaa.
– Hän pois jo meni, pois jo m-e-n-i! lauloi neiti Soleng oopperavärinöin ja heittäytyi rennoksi tuolissaan.
– Tuo tumma k-u-l-t-a-s-e-n-i! jatkoin minä laulua ja menin hakemaan voileipäkääröäni.
Silloin löysin myös kirjeen, ja ooppera jäi meiltä toistaiseksi.
Kirje oli asianajaja G. Steinarsonilta Oslosta. Jo ensimmäisen rivin luettuani epäilyni heräsi. Tämä "asianajaja" ilmoitti minulle chicagolaisen Arthur Bryant-nimisen asianajajan pyynnöstä, että setäni August Loft, joka oli kuollut silloin ja silloin ja siellä ja siellä, oli jättänyt jälkeensä minulle arvopapereita, joiden yhteenlaskettu määrä oli 250.000 dollaria. Luin sen ja ajattelin, että tähän syöttiin Hasse Holden ei missään tapauksessa saisi minua tarttumaan.
Hasse Holden on punatukkainen nuori mies, joka on mieltynyt kuminajuustoon ja kujeisiin, muuten hän on laivanvarustaja Hagelin lanko. Jos joku meidän konttorissamme kutitti toista niskaan kynänvarrella, se oli Holden. Jos joku seisoi pimeässä käytävässä ja sai toisen hypähtämään taivaan tasalle huutamalla odottamatta: – Pö-ööö! oli sekin Holden. Ja jos joku huvitteli lähettämällä tekaistun kirjeen – niin, silloin täytyi lähettäjän myös olla Holden.
Mutta saavutuksena tämä kepposentekoyritys oli melkoisesti alapuolella sen tason, mitä siltä taholta tavallisesti saattoi odottaa. 250.000 dollaria! Jo tämä, että mainitsee pyöreän summan eikä summaa, jossa on pilkku ja kymmenesosia, oli uskomattoman vähän nokkelaa. Ja minusta oli vähintään moukkamaista, että hän käytti hyväkseen niin äskettäin sattunutta kuolemantapausta, mutta se ei minua ihmetyttänyt. Vain neiti Soleng sitä silmänräpäyksen hämmästeli.
Yli kolmenkymmenen vuoden ikäisille naisille ovat punatukkaiset miehet ilmeisesti kaikkein vaarallisimmat. Punainen tukka – varsinkin porkkananpunainen – herättää heissä sokeaa luottamusta. He kieltäytyvät aivan yksinkertaisesti uskomasta, että kaikkien meidän yhteinen luontoäitimme sallisi lasten tulla porkkananvärisinä maailmaan, elleivät muut ominaisuudet täysin korvaisi tätä. Hiuksia lukuunottamatta Hassella oli myös muutamia omituisia pieniä ryppyjä nenänjuuressa, jonkinlainen lievää vatsanpurua ilmaiseva liikuttava ilme, jota äidilliset naiset eivät voineet vastustaa. Omasta puolestani uskallan sanoa, että minä aikoja sitten olen arvioinut hänet oikein. Ei hänellä ollut vatsanpurua eikä hän ollut liikuttava. Enkä minä mitenkään voinut suostua neiti Solengin ehdotukseen, että olisimme uskovinamme kirjeen olevan oikean.
Toisaalta saattoi olla mielenkiintoistakin tutkia, oliko kukaan ihminen yleensä niin herkkäuskoinen, että kävi päinsä uskotella hänelle minun perineen miljoonan. Jotakinhan täytyy tehdä kahviloman aikana ja tyhmempäänkin voi ryhtyä kuin psykologisiin kokeiluihin. Edellisellä viikolla olimme sulkeneet Hasse Holdenin holviin saadaksemme selville, kuinka kauan ihminen saattoi olla siellä hengissä. Mutta ainoa, mistä meidän sillä kertaa onnistui täysin päästä selville, oli se, että neiti Soleng tuli viiden minuutin kuluttua hysteeriseksi siksi, että hän oli ulkopuolella.
Kun Amerikan-perinnöstä sitten tiedoitettiin muille, luulen uskaltavani sanoa, että Hagel & Co:ssa seisottiin molemmin jaloin vankasti maassa.
Ensimmäinen oli harjoittelija Willy. Hän huomautti alentuvasti, että sopi tulla uudelleen huhtikuun ensimmäisenä, jolloin hän katsoisi...
Konttoripäällikkö Blekenin vaaleat silmät kakkuloiden takana tuikkivat ivallisesti: – Minähän olen aina sanonut, että pikakirjoittajanpaikka Hagelilla on tulevaisuudenpaikka.
Kassanhoitaja Mortensen laski heti päässään ne verot ja maksut, jotka vaadittaisiin 250.000 dollarin perijältä, ja sanoi, että voisin olla iloinen mokomasta päästessäni, koska rikkaana oleminen nykyään merkitsi täydellistä taloudellista häviötä.
Viimeinen oli siivoojarouva Halvorsen, joka sattumalta oli konttorissa hakemassa kuukausipalkkaa. Hän torjui tiedon molemmin käsin: – Sellaista ei täällä meidän nurkillamme tapahdu! Saatte matkustaa kauas Herramme selän taakse syöttämään mokomaa!
Näiden kokemusten rikastuttamana koputin Holdenin ovelle. Sanoin olevani pahoillani, kun ei yksikään sielu ollut käynyt onkeen. Sanoin, että täysin ymmärsin hänen henkilökohtaisen pettymyksensä. Toiselta puolen siinä oli jotakin ilahduttavaakin. Olimmepa me norjalaiset mitä hyvänsä, niin herkkäuskoisia emme ainakaan olleet.
Hän ei tietenkään ollut ymmärtävinään. Se ikään kuin kuului pelin sääntöihin. Ensin härkäpäinen kieltäminen – sitten toisen asianosaisen taitavuus ratkaisi, kuinka pitkän tai lyhyen ajan kuluttua tunnustuksen pieni, hämillinen hymy alkaisi hiipiä esiin.
Hän tiedusteli melko arvokkaasti, oliko mahdollista saada nähdä kirjettä.
Sanoin, etten mitenkään halunnut estää häntä nauttimasta omasta tuotteestaan, jonka hän lukikin kasvoillaan sellainen keskitetyn tarkkaavaisuuden ilme, että se olisi voinut hämätä parhaimmankin.
Mutta minulla ei ollut enää aikaa. Sanoin vain, että hänen olisi pitänyt ruveta näyttelijäksi. Ja sitten kerroin, että August setä paralla oli ollut vain niin paljon, että hän nipin napin tuli toimeen. Siksi me myös olimme ottaneet tiedon kuolemantapauksesta hyvin säädyllisesti vastaan, niinkuin ihmiset menettelevät, kun mammonan ajatus ei sumenna mieltä. Ester täti oli sanonut, että hän aikoi pyytää muutamia San Franciscossa asuvia ystäviä viemään tilaisuuden tullen ruusuja Chicagossa olevalle haudalle. Muuten, sanoin, tunsin niin harvoja todella hassahtavia mieshenkilöitä, että jollei eräs tietty herra Hasse Holden ollut kirjettä kirjoittanut – niin kuka sen sitten oli tehnyt?
– Sehän on melko selvää! Holden sanoi hitaasti.
– Ette kai sattumalta tarkoita G. Steinarsonia, asianajajaa, asianajajaliiton jäsentä? kysyin.
– Häntä juuri! Minä en missään tapauksessa ole syypää, hän sanoi. – On todella aika lystikästä, että te niin pelkäätte olevanne yksinkertainen, että on suorastaan mahdotonta saada pientä päänuppianne älyämään, että olette perinyt aika läjällisen rahaa.
– Nyt minä menen, sanoin.
– Ette kai tekisi minulle sitä palvelusta, että ensin istuutuisitte kahdeksi minuutiksi?
Hän pyöritteli niin vetoavasti pähkinänruskeita silmiään, että aloin horjua. Hänellä näet oli ruskeat silmät. Se on melko harvinaista, kun tukka on punainen.
– Mitä aiotte tehdä?
– Kohta näette!
Minä istuuduin, ja Holden alkoi pyörittää puhelinlevyä. – Ymmärrän, että olen menettänyt luotettavuuteni iloisen nuoren elämäni johdosta, hän sanoi synkästi levyä pyöritellessään. – Vast'edes aion ruveta vakavaksi mieheksi.
Jäljestäpäin en tietenkään voinut ymmärtää, että olin niin ehdottomasti torjunut kaikki muut mahdollisuudet, paitsi sitä, että joku yritti tehdä minulle kepposet.
Tämän saattoi vain selittää siten, että elämäni suuret tapahtumat olivat tähän saakka loistaneet poissaolollaan. Elämäni oli lähinnä kuin pienten todennäköisten tapahtumien ketju. Suoritettiin tutkinto, vanhennuttiin vähän, matkusteltiin hieman loma-aikoina, rakastuttiin, saatiin uusi toimi – kaikki tuollaiset olivat asioita, jotka sopivasti saattoivat tapahtua Herresandissa ja jotka tosin muuttivat päivät toisiksi, mutta aivan huomaamattomasti.
Istuin siis tuolissa ja annoin Hasse Holdenin taiteilla puhelinkoneiden ja -virkailijoiden kanssa. Ei ole yksinomaan hauskaa kuunnella miehiä, kun heillä on kiire päästä toimittamaan asioita puhelimitse. Holden ei ollut niitä, jotka rähisevät ja kovistelevat, ei, hänen äänijänteisiinsä tuli vain ihmeellinen sointi, ikään kuin hän olisi voidellut ne ensin siirappi- ja sitten voikerroksella – meijerivoi- – ja sitten ripotellut sokeria päälle. Mutta sillä äänellä hän myös olisi päässyt Amerikkaan kahdessa minuutissa. Ja ennen kuin puoli oli kulunut, oli asianajaja G. Steinarson langan toisessa päässä. Kun hän oli päässyt niin pitkälle, hän ilman muuta ojensi minulle kuulotorven. Minä raukka änkyttelin ja sopertelin pahasti, mutta viimein minun onnistui kysyä, oliko asia niin, että olin saanut häneltä sinä päivänä kirjeen. Tähän vastasi rakastettava ja hieman sääliväinen ääni, että neiti Loftille joka tapauksessa oli edellisenä päivänä lähetetty kirje, mutta oliko hän sen saanut, tiesi hän varmaankin itse parhaiten. Jäljestäpäin muistin myös hämärästi, että ääni oli huomauttanut minulle Amerikan kaikesta huolimatta olevan lätäkön toisella puolella ja että saattoi kulua aikaa, ennen kuin muodollisuudet olivat selvät. Mutta muita yksityiskohtia ei oikeastaan jäänyt mieleeni. Sitä vastoin sain keskustelusta sen voimakkaan kokonaisvaikutelman, että eräälle asianajaja Steinarsonille oli huomattavan paljon tavallisempaa ja käsitettävämpää, että ihmiset perivät rahoja, kuin että ihmiset kirjoittivat huvin vuoksi tekaistuja kirjeitä toisilleen. Joten varmaa oli, että eri ihmisten näkökannat olivat erilaisia.
Juoksin kotiinpäin uutinen jonkinlaisena räjähdyspanoksena rinnassani. Portaissa kohtasin Ester tädin, ja hänen silmänsä tulivat hetkeksi aivan avuttomiksi. Perinyt? August sedän? Miljoonan? Ymmärsin hänet niin hyvin. Toinen asia oli, mitä saattoi tapahtua vieraille ihmisille avarassa maailmassa, toinen, mitä saattoi tapahtua Herresandissa ihmisen omassa lähimmässä ympäristössä. Kun hän kesken kertomiseni puhkesi sanomaan, että hänellä oli kukkakaalikohokas uunissa, tapahtui se luultavasti vain siksi, että hänen täytyi turvautua erääseen niistä ankkureista, jotka kiinnittivät ihmisen jokapäiväiseen elämään. Kukkakaalikohokkaassa hänellä oli jonkinlainen Cartesiuksen todiste: laitan kukkakaalikohokasta, siis olen olemassa.
Äiti avasi oven kysyen, mikä oli hätänä, ja yllättyi vuorostaan sanattomaksi. – Niin, minä olen aivan hervoton! sanoi täti, ikään kuin se olisi ollut vielä vähän mojovampaa. – Mutta mennään sisään ja koetetaan rauhoittua.
Me menimme sisälle, minä koko ajan tuntien turtuneesti, että unohdin jotakin, jotakin, mikä minun välttämättä piti tehdä, mutta mitä en jaksanut muistaa. Äiti sanoi, että koko juttu oli epätodellinen, täti, että se oli kuin satua ja minä, että minun täytyy nipistää itseäni käsivarresta. Sitten täti sanoi, että hänenkin täytyy nipistää käsivarttaan, äiti sanoi, että se oli kuin unta ja minä, että koko juttu oli aivan epätodellinen. Sitten tietysti palaneen käry alkoi levitä keittiöstä ja hervoton sai tuota pikaa jalat alleen. On omituista, ettei kodissa milloinkaan voi tapahtua mitään palaneen käryn alkamatta levitä keittiöstä. Se on sikäli sekä surun että ilon tuoksu. Minä keksin äkkiä, mikä minun oli muistettava. En millään ehdolla saanut unohtaa, että minun oli oltava iloinen. Tyylitajuni vaati sitä. Tyylitajuni vaati, että minun käytökselläni ja olemuksellani oli sopivasti ilmaistava tunteeni.
Suhtaudu siihen rauhallisesti, se on ainoa oikea tapa! Ester täti vakuutti keittiöstä ja pudotti innoissaan kastikemaljan lattialle. Vain se, joka pullolapsesta alkaen on oppinut kunnioittamaan hyasinttimallista hollantilaista pöytäastiastoa, voi ymmärtää, minkä vaikutuksen tämä teki, kunnes me äkkiä huomasimme, että minä jonkin ajan kuluttua voisin ostaa kuinka monta uutta kastikemaljaa tahansa, vaikkapa hollantilaista hyasinttimalliakin.
Persoonallisesti minulla oli sellainen hämärä tunne, että päälläseisominen, kuperkeikkojen heittäminen, joikuminen, ulvominen, niin, mikä hyvänsä, olisi paremmin sopusoinnussa tilanteen kanssa kuin rauhallisuus.
– Mutta silloinhan sinun on tehtävä niin, Ellen, sanoi äiti, joka aikanaan oli ostellut eräitä radikaalisia kasvatusta käsitteleviä kirjoja ja kallistui vähän sinnepäin, että suljetun oli päästävä ilmoille.
– Herranen aika, mitä allamme asuvat ajattelisivat? sanoi täti.
Sitten me ajattelimme veroa ja kaikkea sellaista. Ja perintöveroa! Ja kuinka rahat tällaisina aikoina sijoitettaisiin. Ja että meidän ehkä täytyisi muuttaa toiseen kuntaan, jossa olisi halvempi veroäyri. Ja entä, jos dollari alenisi. Ja mitä Herresand sanoo. Niin me todella istuimme koko päivällisen ajan tulevaisuuden huoliin vaipuneina, kunnes ovikello soi.
Eteisen ovella seisoi kaksi kohteliaasti kumartelevaa nuorta herraa. Takimmaisella oli kädessään jokin koje, josta lähti kaikenlaisia johtoja ja kapistuksia. Sanoin, että meillä jo oli pölynimuri. Etummainen nuori mies oli tahdikkaasti olevinaan kuulematta huomautusta.
– Anteeksi, mutta eikö täällä ole sattunut iloinen tapaus?
– Ei, vaan alakerrassa, Ellen täti virkkoi. – Te olette tulleet väärään paikkaan.
Nuori mies oli epäilevän näköinen. – Niin, mutta ettekö te sitten ole neiti Loft? hän kysyi minun puoleeni kääntyen.
En voinut sitä kieltää.
– No, silloinhan tämä kyllä on oikea paikka.
– Ei, kuulkaa, nyt on tapahtunut väärinkäsitys, Ellen täti sanoi lujalla äänellä. – Postimestari Benumin rouva sai toissapäivänä pienen perillisen, joten alakerrokseen teidän kyllä on mentävä.
– Niin, mutta kysymys ei ole pienestä perillisestä.
– Ei kai, kolme ja puoli kiloa ei ehkä ole niinkään vähän, myönsi Ester täti, jota vähän väsytti ovella seisominen. – Oletteko te sukua heille?
Nuori mies kumarsi kohteliaasti. – Ei, me olemme Herresandin Päivälehdestä. Herresandin Päivälehti on nimittäin sitä mieltä, että sellainen asia kuin miljoonan kruunun Amerikan-perintö kuuluu iloisiin tapauksiin tässä maailmassa, ja haluaa kernaasti haastattelun. Tämähän käy jo loistavasti!
Hän nyökkäsi toiselle nuorelle miehelle, jotta tämä tulisi mukaan, ja Ester täti ja minä, jotka olimme selvästi tietoisia lehdistön vallasta ylentää tai alentaa, seurasimme pelästyneinä perässä.
II
Herresand on rannikolla ja se on kymmenentuhannen sielun kaupunki. Lokkien kirkuna ja höyrylaivan huuto ovat meidän erikoisääniämme.
Meillä on kaksi laituria, joilla me toimitamme monenlaista. Ei ole tenavaa, joka ei siellä olisi molskahtanut veteen, ei poikaa, joka ei olisi hypännyt pukkia pollarin ylitse, ei nuorta tyttöä, joka ei korkeine korkoineen olisi tarttunut laudanrakoihin hämmentyneenä niistä innokkaista katseista, joita odottamatta voitiin kohdistaa häneen rannikkolaivan kävelykannelta.
Pitkin laitureita kulkee topakoita perheenemäntiä, jotka luovat arvostelevia katseita kalastajapursiin ja raputroolareihin. Niillä käyskentelevät kaupungin arvonporvarit iltakävelyllään, ja ah! mikä järjestys voitaisiin luoda maailmaan, jos vain joku haluaisi kuunnella kaikkia laitureiltamme annettuja hyviä neuvoja! Ja makasiinirakennuksen suojassa istuskelevat ukot katsellen merelle, joka tietystikään ei ole sama kuin heidän nuoruudessaan, mutta kuitenkin on niitä, jotka ovat vähiten muuttuneet. Laitureilta me myös nautimme auringonnoususta, luonnonilmiöstä, joka ei ollenkaan olisi hullumpi, jos se sattuisi sopivampaan aikaan eikä sitä meille tyrkyttäisi höyrylaivayhtiö, joka antaa länteen kulkevan rannikkolaivan poiketa Herresandiin kello viiden aikaan aamulla.
Sitten meillä on pari kanavaa siltoineen. Tästä syystä Herresandia sanotaan päivällispuheissa ja elokuun tavaramessuilla Pohjolan Venetsiaksi. Edelleen meillä on uusi sähkölaitos ja siitä johtunut veronlisäys, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, joka loistaa hienoin vieraskielisin sanoin väärissä paikoissa, erään hyväätehneen konsulin muistokivi edessään tulppaaneja ja poliisikonstaapeleja, jotka lihovat virantoimituksessa.
Hienointa Herresandissa ovat vanhat syntyperäiset konsuliperheet. Sen jälkeen vanhat laivuriperheet. Sen jälkeen vanhat luotsiperheet. Sen jälkeen kaikkia muita ammatteja harjoittavat syntyperäiset. Sen jälkeen kaupunkiin muuttaneet, jotka ovat alinna arvoasteikossa, tietysti kuitenkin lukuunottamatta naimattomia mieshenkilöitä, jotka ilmeisesti muodostavat erikoisluokan kaikkialla maailmassa ja joiden ei tarvitse omalla kustannuksellaan syödä ainoatakaan sunnuntaipäivällistä, elleivät halua.
Isä oli tänne muuttanut, äidin perhe on taatusti herresandilainen. Suonissani virtaa siis sekoitusta, ja uskokaa minua, minä huomaan sen. Minä en ole niinkuin aito herresandilainen halukas rakastamaan verimakkaraa ja valkokastiketta perinteen vuoksi tai tekemään jouluaaton muita iltoja pahemmaksi kärsimällä lipeäkalaa ja riisipuuroa. Ja synkkinä syysiltoina, kun kadut ovat pilkkosen pimeät ja kaarilamput heiluvat edestakaisin myrskyssä, puhkeaa Loftien ääni puhumaan rinnassani ja kehoittaa minua pakenemaan tästä sivistyksen ulkovartiopaikasta.
Mutta herresandilaisveri? Niin, kyllä senkin tunnen. Kun tulen pääkaupunkiin ja ihmiset sanovat: – Te, joka olette maaseudulta, ja: – Miten sen asian laita on maaseudulla? niin silloin minusta heti tuntuu, että asia jollakin tavoin koskee Herresandia, ja ennen kuin tiedänkään, puolustan kynsin hampain Herresandia. Silloin Amdahlit heräävät minussa henkiin. Sanon, että se on maan kallein kaupunki, jos ymmärrän, että se vaikuttaa, ja sanon, että se on maan halvin kaupunki, jos se vaikuttaa, ja sanon, että Herresandissa ovat maan parhaat jalkapallonpelaajat, ja se vaikuttaa aina.
Mutta asua Herresandissa ja periä miljoona – se oli epätodellista.
Herresandin tapaisessa kaupungissa olisi päinvastoin ollut paljon yksinkertaisempaa periä esimerkiksi viisikymmentätuhatta tai jotakin sinnepäin.
Se olisi ollut huomattavasti yksinkertaisempaa.
Ensinnäkin olisin heti itse uskonut sen. Viisikymmentätuhatta oli sievoinen, mutta ei epätodennäköinen summa.
Toiseksi myös muut olisivat sen heti hyväksyneet onnenpotkuksi, jollaista voi sattua. Viisikymmentätuhatta oli summa, jonka Herresandissa asuva henkilö sopivasti saattoi periä, jos hän kuului arvossapidettyyn, puuhakkaaseen perheeseen.
Kolmanneksi olisin päässyt tästä kummallisesta, epämääräisestä tunteesta, että olin ilveilynäytelmään kuuluva henkilö.
Ja lopuksi, mutta ei viimeiseksi – sanomalehdillä ei olisi ollut mitään mielenkiintoa viidenkymmenentuhannen perijään, vaan ne olisivat rauhallisesti jättäneet saaliin yksinoikeuksin verotusviranomaisille.
Mutta periä miljoona salassa, se ei käynyt. Ja sitä paitsi en olisi alussa ymmärtänytkään sen etuja. Siihen tarvitaan kokemusta, enkä todellakaan ollut ennen perinyt miljoonaa.
Sanomalehdet olivat siis ensimmäisinä paikalla. Sitten tulivat liikemiehet. Jo ennen kuin seuraavana päivänä lähdin konttoriin, oli kaksi kappaletta käynyt luonani. Radioasiamies ei ennättänyt eteisovea pitemmälle, mutta ultramakasiinilieden asiamiehen onnistui tavalla tai toisella tunkeutua keittiöön asti ja hän ehti jo alkajaisiksi hajoittaa lietemme. Hän lupasi palata.
Kun tulin kotiin päivälliselle, tapasin taas kaksi oikein hienoa nuorta herraa, joista toinen makasi sohvan alla kosketinta etsimässä. Tällä kertaa Läänin Sanomat oli lähettänyt edustajansa. Äiti istui aivan hämmentyneenä omassa kodissaan, joka jo osittain oli toisin kalustettu valokuvaajan vaatimusten mukaan. Lehdistön valtaan edelleen uskoen hän suostui valokuvattavaksi omakätisesti kirjaillussa ristipistonojatuolissa minun istuessani käsinojalla. Sitten minut näpättiin keittiössä paistinpannu kädessäni ja olohuoneessa August sedän valokuvan alla, minkä lisäksi minun piti vastata lukemattomiin kysymyksiin, jotka olisivat saaneet Delfoin oraakkelinkin kiemurtelemaan.
Mitä aioin tehdä kaikella rahalla? Aioinko jatkaa konttorissa? Mitä ajattelin nykyhetken nuoresta tytöstä? Olinko ollut setäni rakkain veljentytär? Oliko minulla "kärpästä"? Pidinkö punaisista varpaankynsistä? Oliko minulla jotakin pientä juttua kerrottavana itsestäni ja August sedästä? Se saisi kernaasti olla huvittava. Mitä arvelin avioliitosta? Miltä minusta tuntui sinä silmänräpäyksenä, jolloin sain tietää, että minusta oli tullut 'miljonääritär'.
– Täytyykö teidän käyttää tuota sanaa? kysyi äiti, mutta niin varovaisesti, niin varovaisesti.
Hän sai myös ystävällisen vastauksen, se on myönnettävä. Hieno nuori sanomalehtimies selitti hänelle, ettei hänen suorastaan ollut pakko. – Mutta sehän on aika humoristista ja lystikästä, rouva Loft? Tämä on mainio jutunaihe, aivan verraton. Tämä alku-uni, Tuhkimolegenda ja mitä kaikkea! Sopii loistavasti sunnuntainumeroon. Ihmiset lukevat mielellään siitä, jolle onni hymyilee...
– Silloinkin, kun he henkilökohtaisesti tuntevat onnellisen? äiti ihmetteli hienokseen epäillen.
– Kyllä, tietysti.
Oli päivänselvää, ettei sunnuntainumero voinut tunnustaa sellaista käsitettä kuin kademieli.
Vasta kun kaikki oli ohitse ja jälleen olimme yksinämme, älysimme, mikä oli meitä vaivaavien pahojen tunteiden syvimpänä syynä. Saada nimensä sanomalehteen, vaikkei kysymys ollut mistään aikaansaannoksesta – kävikö se päinsä? Mitä ihmiset sanoisivat? Eikö koko kaupunki nyrpistäisi nenäänsä? Nauraisi ehkä?
Haastattelu julkaistiin Läänin Sanomien sunnuntainumerossa. Otsake kuului "Rahat yksin eivät tee ketään onnelliseksi, sanoo onnellinen nuori nainen".
Eikö tuollaista voisi saada tietää etukäteen, jotta sen voisi oikaista? Pari enoa soitti nauraen hillittömästi puhelimessa. Sain ensimmäisen aavistuksen siitä, mitä merkitsi vetää perässään Amdahlin sukua joka säällä. Olimmeko me soittaneet Henrik enolle, kun hän eräässä haastattelussa lausui, että sairaanhoitajattarien keskuudessa vallitsi suuri työttömyys alhaisen sairausprosentin johdosta, mutta että hän toivoi asianlaidan korjaantuvan? Olimmeko?
Haastattelu sinänsä ei olisi ollut hullumpi, jos se olisi kertonut meille tuntemattomista ihmisistä meille tuntemattomassa kaupungissa. Me saatoimme niin sanomattoman hyvin kuvitella mielessämme "ystävällisen valkoiseksi maalatun huvilan, jonka punaista tiilikattoa marraskuun kalpea aurinko hyväili", mutta Lökkeveienin varrella Herresandissa oleva postimestari Benumin suippopäätyinen, hieman rapistunut talo se ei ollut. Äiti enempää kuin minäkään emme yleensä kyenneet keksimään, että haastattelussa mikään vastasi todellisuutta. Meitä esittävässä valokuvassa jalkani olivat tulleet liian lähelle kameraa ja muistuttivat melkoisesti kahta hirttä. Toivoimme ihmisten ymmärtävän, miten asian laita oli, mutta minä en tuona hetkenä oikein tiennyt, korvaisiko mikään kulta maailmassa sellaista onnettomuutta.
Useat ystävättäret soittivat ja sanoivat aikovansa kehystää valokuvan.
Kun sinä lauantaina tulin konttoriin, Läänin Sanomat oli kerännyt oikein katselijajoukon ympärilleen.
– Kauniista ei saa koskaan kyllikseen, julisti Hasse Holden vilkuillen epäonnistuneeseen sääripariin.
Vieläpä konttoripäällikkö Blekenkin tuli huoneestaan ja kurkotti kaulaansa nähdäkseen.
– Äitinne on edelleen hauskan näköinen, hän totesi.
Oli hauskan näköinen? Äiti? Menin oikein noloksi.
En todellakaan koskaan ollut ajatellut äidin ulkonäköä, vaan todennäköisesti vain lähtenyt siitä, että sillä, joka oli kokonaista kaksikymmentäyksi vuotta toista vanhempi, ei oikeastaan ollut mitään ulkonäköä.
– Redwoodko on niiden Kaliforniassa kasvavien jättiläispuiden nimi? kysyi Holden laupiaasti.
Sitten kuulimme Hagelin äänen ulkoa, ja minä nappasin Läänin Sanomat ja heitin sen uuniin. Hasse Holdenin puoliääneen lausumaa sukkeluutta, että oli niin lämmin siksi, että lämmitettiin isoilla pölkyillä, hän ei tietenkään huomannut, eikä laivanvarustaja Fredrik Hagel ollut niitä, jotka vaivautuivat huomaamaan alaistensa sukkeluuksia edes silloin, kun alainen sattumalta oli hänen lankonsa.
Päähäni ei ollut pälkähtänyt, että asiat muuttuisivat sanottavasti, ennen kuin dollarit saapuisivat. Mutta kävi ilmi, että rahat vaikuttavat etäältäkin. Kosintakirjeitä tuli seudun enemmän tai vähemmän sekapäisiltä nuorilta miehiltä ja kerjuukirjeitä vähän joka puolelta. Ihmiset kääntyivät kadulla taakseen katsomaan minua, kunnes polveni tutisivat, ja vieraille minua näytettiin nähtävyytenä. Sellainen panee ajattelemaan, minkä vaikutuksen tekee ihmisiin, ja siitä taas hermostuu. Toiset vaativat kaikin mokomin, että ihmisten on oltava vaatimattomia, jota vastoin toisten mielestä vaatimattomat ihmiset ovat ikäviä. Ja kun taas toisten mielestä on hienoa panna rahat pyörimään, toiset ovat sitä mieltä, että kaikkein parasta on kulkea vanhoissa risoissaan.
Amdahlin perhe taas intoili vanhasta kulttuurista. Periä salaa oli huomattavasti ylevämpää kuin joulua julkisesti huudetuksi dollariprinsessaksi, mutta sillehän ei nyt voinut mitään. Nyt sen sijaan oli yritettävä korjata vahinko siten, ettei millään tavoin esiintynyt vastarikastuneiden tapaan. Mie täti, joka on naimisissa Nils enon kanssa, ei milloinkaan väsynyt kertomaan eräästä upporikkaasta naisesta, joka oli ollut hänen matkaseuranaan eräällä Nordkapin matkalla. Naisen hattu saattoi sen mukaan, mitä siitä väitettiin, viettää 25-vuotisriemujuhlaansa eikä se myös ollut päivääkään nuoremman näköinen, ja päällystakin etupuolella oli ollut kolme lukkoneulaa. Mutta väitettiin, että hän omisti maailman suurimman ruusunpunaisten briljanttien kokoelman, ja sitten laivassa oli ollut myös professori, joka oli sanonut, että "eksentrisyys on hyvinvarastoidun rikkauden tuoksu".
Tällä pienellä ja varmasti hyvinvarastoidulla kertomuksella Mie täti ei varmaankaan tarkoittanut, että menisin ostelemaan kaikenlaista, kunhan se vain olisi hyödytöntä ja näkymätöntä. Ilmeisesti hän vain halusi vihjaista minulle, ettei mikään olisi alhaisempaa kuin esimerkiksi esiintyä uudessa turkissa kuukausi sen jälkeen, kun on perinyt. Ennen kuin todella ennätimme silmää räpäyttää, koko kaupunki näet tiesi, että olin ollut turkkuri Mullerin luona koettelemassa näyteikkunassa riippuvaa oravannahkaturkkia ja sanonut, että ajattelin sitä.
Herresandin mielipide oli ehdottomasti oravannahkaturkin ostoa vastaan. Vuosi oli jo ehtinyt niin pitkälle, ettei se voinut olla välttämätöntä. Ja se, joka oli koko ikänsä kulkenut verkapäällystakki yllään, saattoi toki sietää sitä vielä pari kuukautta. Uuden hatun osto sitä vastoin tapahtui niin nopeasti, ettei mielipide saanut tilaisuutta kannanottoon, ennen kuin vasta jäljestäpäin. Vastapalvelukseksi sen onnistui saada minut pian toivomaan, etten olisi ostanut koko hattua. Ei ollut hauskaa, kun joka kymmenennellä metrillä sain pysähtyä ja kuulla huudahduksen, että kylläpä näkyi selvästi, että olin perinyt...
Vaikka olin täysin selvillä siitä, että tämä oikeastaan oli naurettavaa, en äkkiä pystynyt keksimään siinä mitään huvittavaa. Se oli yht'äkkiä mielestäni sietämätöntä. Pikkujuttu, joka toistui sata kertaa, ei enää ollut pikkujuttu. Suhtautuminen hattuun aiheutti todella minussa vainoamishulluuden puuskan, joka onneksi oli aivan ohimenevää laatua.
Mutta Herresandin liikemaailmalla oli huomattavasti avarakatseisempi käsitys siitä, mikä sopi perijälle.
– Olisin aika typerä, jos odottaisin hienoksi tulemistani, kunnes olisin sadan vuoden vanha, sanoi neiti Smilemo, joka omisti naisten hienojen alusvaatteiden liikkeen, tuttavallisella äänellä, joka vihjaisi, että hän tässä antoi minulle elämänkokemuksensa kerman. – Teidän sijassanne minä ostaisin itselleni jotakin oikein herkullista.
– Minulla ei ole rahaa, neiti Smilemo.
– Vähät rahoista! tuhahti neiti Smilemo ja tuntui siltä, että hän tuskin viitsi ottaa sellaista sanaa suuhunsa, niin mitätön se oli. – Täällä ei kukaan puhu rahasta. Tapanani on sanoa asiakkailleni: "Tanssi, mun vauvani, tanssi ja kiiku, eihän ne töppöset vanhana liiku!"
Ultramakasiinilieden asiamies vihelsi myös halveksivasti, kun kysyin hintaa.
– Mehän pidämme mainoksena sitä, että olemme myyneet teille ultralieden, joten teidän ei tarvitse huolehtia hinnasta. Maksattepa sen kuukauden tai kahden kuluttua, vuoden tai parin perästä, ei se merkitse tuon taivaallista, asiamies sanoi. – Ainoa, mikä meille jotakin merkitsee, on, että te pidätte liedestä.
Neljän kuukauden kuluttua olisin voinut kirjoittaa kirjan niistä seurauksista, jotka johtuvat miljoonan perimisestä sellaisessa kaupungissa kuin Herresand.
III
Mutta kuinka olikaan, niin tyydyin pohtimaan asiaa Hasse Holdenin kanssa aamiaistunnilla eräänä aamupäivänä, kun hän onnitteli minua uuden kaulahuivini johdosta. Huivi ei ollut uusi, väriltään vain vähän silmäänpistävä.
– Luulen, että minun on tästä lähtien pukeuduttava naamiointiväreihin.
– Niin, tänä siirtymiskautena siitä kyllä voi tulla pulmallinen juttu.
– Mikä vuodenaika nyt oikeastaan on?
– Kevät.
– Kevät?
– Mammonan sylissä ei ehkä olekaan vuodenaikoja?
Holden sanoi muuten, että hän ymmärsi minua paremmin kuin useimmat muut. – Olen näet kerran voittanut kaksikymmentä kruunua ravikilpailuissa.
– Ja silloin teistä kai tuli nöyristelevä pelkästä pelosta, että ihmiset luulisivat sen nousseen teille päähän? kysyin minä piristyneenä osakseni tulleesta ymmärtämyksestä.
– Aivan niin! Ja sitten minusta tuli ylimielinen pelosta, että vaikuttaisin nöyristelevältä.
– Ja sitten?
– Sitten aloin suhtautua itseeni juhlallisesti. Ei mikään siinä määrin kuivata lupsakkuutta kuin se, että äkkiä joutuu tekemään tuttavuutta onnen kanssa. Sen vuoksi kaikista ihmisistä, jotka tavalla tai toisella kokevat menestystä, tulee niin haudanvakavia joksikin aikaa eteenpäin.
– Pitää paikkansa täsmälleen! sanoin.
– Paitsi summaa, hän muistutti.
Sanoin, että mielestäni tuo omituinen, epämääräinen tunne, ikään kuin olisi temmattu irti todellisuudesta, oli kuitenkin kaikkein pahinta.
– Niin kyllä. Vaikka mitä on todellisuus? Kaikkein useimpien ihmisten mielestä elämä tuntuu epätodelliselta, kun kyky runoilla se toisenlaiseksi syystä tai toisesta lamautuu.
Se oli niin hienosti sanottu, etten tietänyt, mitä olisin vastannut. – Paradoksi! virkoin lopuksi perin uupuneena yritettyäni etsiä jotakin vielä hienompaa sanottavaa.
Jo saman vuoden heinäkuussa tein sen huomion, että minun oli onnistunut hankkia oikein sievoiset velat.
Oli hämmästyttävää, kuinka pian se oli tapahtunut.
Ja vielä ihmeellisempää oli, etten ollut ostellut kovinkaan paljon tavaraa – näin äkkiä ajatellen.
Ultramakasiiniliettä esimerkiksi en ollut ostanut, vaikka se kieltämättä olisi luonut veloille kunnioitettavuuden ja vakavuuden hohteen.
Asiamies parka oli kuitenkin ollut melko väsymätön. Kerran kauppa jo melkein päätettiinkin. Mutta sitten minua rupesi arveluttamaan.
Se johtui siitä, että huomasin äidin ja Ester tädin luopuneen joistakin epäilyksistään.
Ester täti "löysi" erään neiti Smilemolta peräisin olevan mustasta silkistä ja pitseistä tehdyn ylellisyyskerraston, vaikka se oli laatikon pohjalla kaiken muun kaman alla. Mutta hämmästyikö hän? Kysyikö hän hintaa? Epäröikö hän, koska kangas oli niin ohutta? Ei ollenkaan.
Hän vain koetteli sitä eteensä ja sanoi: – Tämä kai on aivan liian pieni?
Ja äiti? Tuo tyypillinen sotaa edeltäneiden aikojen nuori ja nykyisen hermosodan keski-ikäinen, joka lapsuudessaan oli saanut omantuntonsa pakkoruokituksi kahdeksankymmenluvulla ja vuosisadanvaihteella, virkahti vain aivan huolettomasti: – Sellaisia kai käytetään nykyaikana! Sillä se oli kuitattu. Ei kumpikaan kysynyt, mitä se oli maksanut.
Olivatko he tulleet tylsiksi? Eivätkö he nähneet, mihin se saattoi viedä?
Tietysti oli ihanaa päästä rähinästä, mutta omituisen turvattomalta se tuntui. Kenen olisi vastuu, kun vanhemmatkin ihmiset rupesivat järjettömiksi? Sen kun vain työnsi epäilykset nuoremmille hartioille, sillä jonkunhan piti ne kantaa kodissa!
Tämän välikohtauksen jälkeen soitin ultramakasiinilieden asiamiehelle ja sanoin, ettei kaupasta kuitenkaan voinut tulla mitään.
– Se on vain ohimenevää alakuloisuutta teissä, neiti, asiamies sanoi, ja ensimmäisen kerran kuulin mielestäni hänen suustaan muutakin kuin pelkkää sanatulvaa.
Neiti Smilemon liikkeessä olevalla tilillä oli taipumus kasvaa, vaikka neiti Smilemo ei enää päästellytkään yhtä runsaasti välinpitämättömiä vihellysääniä, kun oli puhe rahasta. Ja juoksevat menot nousivat hiljalleen, mutta varmasti. Suku oli suuri, ja syntymäpäiviä oli ehtimiseen, nyt melkein enemmän kuin koskaan. Maailmalle toitoteltu dollariprinsessa ei hevin voinut laahata mukanaan pahvirumpua tai viidenkymmenen äyrin peltisankoa tai paria patalappua tai muutamaa päällystettyä vaateripustinta. Ei edes Ester täti ollut sitä mieltä, että olisin kohtuudella voinut mennä alle kympin. Ei ainoastaan aateluus velvoittanut.
Edelleen oli minua myös alettu ottaa huomioon mahdollisena avustajana kaupungin hyväätekeviin tarkoituksiin. Nuorta ikääni ei tässä tapauksessa ilmeisesti voitu pitää lieventävänä asianhaarana. Myyjäisissä ja sentapaisissa tilaisuuksissa todellinen odotuksen suhina kävi läpi salin, kun minä näyttäydyin, sama suhina, jollaisella johtaja Hagelin rouva tai joku muu kaupungin tunnustetuista tukipylväistä otettiin vastaan.
Ja sellaiseen suhinaan ei voinut vastata vähemmällä kuin parilla kolmella kierroksella, joka myyjäiskielellä merkitsi sitä, että otti kaksi tai kolme numeroa jokaista tavaraa. Sairaanhoitajataryhdistyksen vuosimessuilla kuljin ylimielisyyden puuskan vallassa neljä kierrosta ja sain ainakin sen tyydytyksen, että siitä hetkestä alkaen lakkasin muutamille naisille olemasta "neiti, joka peri", ollakseni sen sijaan "neiti, joka kiersi neljä kertaa".
Mutta toisinaan saattoi minut vallata sanomaton ahdistus, ja minä laskettelin alamäkeä tunnelmien liukuradalla.
Ajatella, jos...
Sanoin Hasse Holdenille, että kun hän seuraavan kerran sanoo miljoona- tai miljoonikko-sanan, niin kirkaisen.
– Se johtuu hermoista, hän valaisi. – Voimmehan keksiä ääniä, jotka merkitsevät mainittuja sanoja, jos meidän on pakko käyttää niitä.
Sen päivän aamiaistunti kului äänien ja sanojen kokeiluun. Me pysähdyimme "hip-heippaan" miljoonan sijasta ja "heipparallaan" miljoonikon sijasta. Hasse selitti onnen tekevän ihmisen hermostuneeksi siksi, ettei hän voinut vapautua uskosta, että vastoinkäyminen seurasi samalla tavoin luonnon pakosta myötäkäymistä kuin talvi kesää.
– Voitteko te sitten vapautua siitä? kysyin.
– En, mutta minä uskon, että asia on niin, hän vastasi. – Enemmässä tai vähemmässä määrässä. Näennäisen yksinkertainen luonnonlaki äärettömän mutkallisin syy-yhteyksin.
Lohdullista, voinpa sanoa.
Ei, rauhoittavampaa oli ottaa asiassa käyty kirjeenvaihto esille ja katsella sitä. Steinarson oli tunnettu asianajaja. Nyt, kun tunsin nimen, se tuli usein vastaani. Herra Arthur Bryant oli hänen monivuotinen Amerikan-yhteytensä. August Loftin rahat olivat olleet sijoitetut vuokrataloihin Chicagossa, kaupunginosassa, jonka ylpeä nimi oli Cicero. Herra Bryant oli neuvonut muuttamaan nämä rahaksi. Sellainen vei aikaa. Pitihän mieluimmin odottaa, kunnes erittäin suotuisa tilaisuus ilmaantui. Mutta todennäköisesti asia olisi selvitetty kesän tai syksyn kuluessa.
Yksinkertaista, selvää ja helppotajuista. Ei mitään, mihin missään suhteessa voi takertua. Minusta tuli yhtä filosofinen kuin Holden oli, ja rakensin pienen kotitekoisen teorian; se totesi hermostuneisuuden ilmiöksi, jota esiintyi, kun ihmiset tulivat vielä epäileväisemmiksi, kuin mihin elämä antoi aihetta.
Sitä paitsi tapahtui jotakin, mikä osoitti, kuinka tarpeettomia levottomat aavistukseni olivat olleet.
Herresandin Kauppapankki hyväksyi nimeni takuuksi sitten, kun asianomaiset olivat perehtyneet asiaan.
Tietysti saattoi asian nähdä kahdella tavalla. Äiti oli taipuvainen näkemään sen toisella tavalla, mutta minulle se oli epäsuora todistus aikana, jolloin tarvitsin jotakin sen tapaista.
Johnny eno, joka oli saippuatehtaan isännöitsijä, tuli meitä tervehtimään eräänä iltana huomattavasti lauhkeampana kuin tavallisesti. Niin viattomia me edelleen olimme, että meistä vain oli oikein hauskaa, kun hänestä oli tullut niin hauska.
– Täytyy sanoa, että teillä on erittäin kodikasta täällä, hän sanoi katsellen hyväksyvästi huoneistoamme. Ester täti vallan kiihtyi kiitollisuudesta. Hän oli vanhin, eno nuorin Amdahlin sisaruksista.
– Mitä saamme tarjota sinulle, Johnny? Oletko syönyt illallista? Muistatko, että paistetut perunat ja paistetut munat olivat himoruokaasi? Piipahdan keittiöön. Tuossa tuokiossa minä...
Johnny eno pidätteli häntä pelästyneenä.
– Elämä kohtelee kovasti ihmistä. Kun tulee vanhaksi, saa jotakin, minkä nimi on ruoansulatus. Jos teillä on lasillinen vichyvettä tai jotakin sinnepäin, olen tyytyväinen...
Ester täti meni hakemaan "jotakin sinnepäin". Tällä välin eno oli kääntynyt minun puoleeni hyväksyvä katse silmissään.
– Täytyy sanoa, että sinä olet osannut pitää pään kylmänä, Ellen! Moni ei osaisi tällaisessa tilanteessa. Minä puolestani olen sitä mieltä, että olisi ollut ymmärrettävää, jos olisit vähän karannut aisoista, mutta on suurenmoista, kun voi olla sen tekemättä. Se on tyylikästä! Sinulla on tyylikäs tytär, Fanny...
Ester täti toi kilisevää tarjotinta.
– Oletko koettanut tavallista soodaa?
– Mitä?
– Tarkoitan ruoansulatukselle.
– Vai niin, sillekö? Eno kohotti lasinsa muka pelästyneenä. – Et kai ole tähän mitään kaatanut? Sinusta olisi pitänyt tulla eläinlääkäri, Ester.
Me nauroimme sydämellisesti, ja Ester täti sanoi piristyneenä, että Johnny eno oli aivan kuin ennen. Hän yritti elvyttää eloon lapsuudenmuistoja, jotakin tarinaa kaneelinruskeasta hameesta, joka ommeltiin housuiksi Johnnylle. Johnny eno oli ollut tavattoman hauska, mutta hän ei kuitenkaan tuntunut olevan halukas syventymään lapsuudenmuistoihin sinä iltana. Hän tuli vähitellen yhä harvasanaisemmaksi, ja sitten seurasi hetken hiljaisuus. Ja tuon kohtalokkaan hiljaisuuden, joka tulee juuri ennen itse asiaa, me olimme vähitellen oppineet tuntemaan. Olihan luonamme käynyt useita ihmisiä apua pyytämässä.
Johnny eno sanoi, että ajat olivat vaikeat. Tehdas työskenteli raskaammin kuin ennen. Euroopan levottomien olojen vaikutus tuntui kaikilla aloilla. Sitä paitsi oli hänen perheessään ollut paljon sairautta. Herdis ei ollut vahva.
Psykologisesti katsoen hän teki siinä virheen, mutta aviomiehet eivät ymmärrä sellaista. Herdis tädin kiertely kylpylaitoksissa ja tunturiparantoloissa oli pikemminkin ärsyttänyt sukua. – Rahaa tarvitaan kuin roskaa, oli Ester täti huomauttanut useammin kuin kerran suutaan nyrpistäen.
Sellainen ei ole ollenkaan hauskaa.
Äiti sanoi: – Asia on niin, näetkö, ettei Ellen ole vielä saanut rahoja. Sinä tiedät, miten pitkän ajan tällaiset asiat voivat viedä. Jos hänellä olisi ne ollut hallussaan, olisi kyllä voinut ajatella, että hän...
Sanoin, että tietysti olisin sen tehnyt.
Johnny eno sanoi, että pankki oli valmis hyväksymään nimeni sillä ehdolla, että se saisi lainata luettavakseen ne asiapaperit, jotka näyttivät toteen, että asia todella oli niin, kuin sanomalehdet olivat kirjoittaneet.
Me keskustelimme puoleen ja toiseen pitkän tuokion. Hienotunteisuus ja vaihtelevat tunteet raatelivat meitä kaikkia. Summan kaksikymmentäseitsemän tuhatta, jonka Johnny eno ensin oli maininnut, Ester täti torjui ilman muuta kysyen, oliko hän kääntynyt Henrikin ja Niisin puoleen – heillähän oli myös melko hyvä asema.
Henrikin ja Niisin? Johnny eno kohotti katseensa papereista, jotka juuri olin tuonut hänelle, ja puhkesi lausumaan:
Veli veljeni on, kunnes vaimon hän saa,
sisar siskoni on aina haudankin taa.– Mutta eihän Ellen oikeastaan ole sisaresi, äiti huomautti hieman kuivasti. Hänen tapaistaan ei ollut sanoa sellaista, ja jo seuraavassa hetkessä hän yritti silittää jäniksenkäpälällä. – Olisi luonnollisempaa, että Ester ja minä tekisimme jotakin puolestasi, ainakin toistaiseksi. Eihän meillä paljon ole, mutta...
Johnny eno keskeytti hänet hermostuneesti naurahtaen. – Ei, siitä juuri kenkä puristaa. Sinun tyttärelläsi on rahat, ja vaikka hänellä ei niitä ole tällä hetkellä hallussaan, ne ovat kuitenkin olemassa, sehän on varma asia. Rikkailla ihmisillä ei ole koskaan äyriäkään käteistä rahaa, siitähän heidät ennen kaikkea tunnetaankin.
Neuvottelut päättyivät siihen, että menisin takuuseen kymmenestätuhannesta. Sitten katsoisimme! Johnny eno näytti kaikesta huolimatta olevan tyytyväinen tulokseen. – Tyylikäs tyttö! hän sanoi uudelleen hyvästiksi ja nipisti enomaisesti poskeani, minkä jälkeen seurasi toinen hieman karkeahko ja vähemmän enomainen nipistys, jollaisia varmaankin esiintyy liikemiesmaailmassa. – Enkä minä yksin ole sitä mieltä. Myös Fredrik sanoi niin eräänä päivänä kerhossa. "Peevelin kauniit silmät sillä hempukalla", hän sanoi.
– Fredrik? sanoi äiti. – Kuka Fredrik?
– Ja kenellä hempukalla? kysyi Ester täti harmistuneena.
Johnny eno mainitsi jonkun Fredrik Lianin, jonka me tunsimme aivan pintapuolisesti. Hän vainusi kai, että oli viisainta olla varovainen.
– Ja se hempukka?
– Saat vähän tottua herrojen kielenkäyttöön, rakas Ester.
Tädin mielestä se oli sangen arvotonta kielenkäyttöä.
Ulkona oli täysikuu, ja minä jäin seisomaan portaille. Kuu oli pukeutunut tuohon läpinäkyvään ruusunpunaan, mikä väri sillä on vain silloin, kun yöt ovat valoisat, ja voimakas ja lämmin tuoksu tulvi luokseni Lökkeveienin tummista lehtimassoista. Ensimmäisen kerran pitkästä aikaa huomioni kiintyi luontoon. Olin liikkunut sen keskellä hieman hajamielisenä viime vuoden. Mutta nyt se kutsui, ja minä vastasin. Vai minäkö kutsuin, ja se vastasi? Vai minäkö sekä kutsuin että vastasin?
Laivanvarustaja Fredrik Hagel oli siis sanonut: – Peevelin kauniit silmät sillä hempukalla! Ja se hempukka olin minä. Ja minulla siis oli kauniit silmät. Laivanvarustaja Hagelin mielestä. Ja kuu oli pyöreä, pyöreä se oli ja sillä oli kaksi silmää, nenä ja suu...
Kun palasin sisään, oli Ester täti keittiössä pesemässä laseja ja äiti kuivasi. Hän puhui naisesta. Naisen vallassa oli nostaa tai alentaa miehensä tasoa ja laatua. Herdis oli aika herttainen, mutta siinä suvussa ei ollut milloinkaan ollut älyniekkoja. Kukapa tietää, mitä Johnnystä olisi voinut tulla jonkun toisen naisen rinnalla. Die Weiber zieh'n uns empor, oli Goethe sanonut. Oli ilmeistä, että miehet tarvitsivat nostorahoja myös hänen aikanaan.
Äiti sanoi huolestuneena, että oli paha merkki, kun Johnny eno oli joutunut pulaan niin pienen rahasumman vuoksi. Jos se olisi ollut suurempi, hän ei olisi kiinnittänyt siihen huomiota.
Yritin ottaa pyyhkeen äidiltä, koska tiesin olevan toivotonta ottaa mitään Ester tädiltä. Silloin tietysti eräs lasi putosi lattiaan. Vain se, joka on pullolapsesta saakka oppinut kunnioittamaan lasia, jossa on à la grecque-reunus, ymmärtää, mitä me tunsimme.
Ester täti kohotti kauhistuneena kätensä.
Onneksi muistin, että pian voisin ostaa niin monta à la grecque-reunusteista lasia kuin halusin. Oikeastaan en käsittänyt siinä seisoessani, kuinka ihmiset tulivat toimeen, kun heillä ei ollut miljoonaa odotettavanaan.
Mutta Ester täti ei ajatellutkaan pelkkää lasia sinänsä. Lasin rikkominen merkitsee onnettomuutta.
Minä muistutin, että siinä tapauksessa kotiapulaiset ja perheenemännät olisivat maailman onnettomimpia ihmisiä.
– Puhumattakaan lasitehtaiden henkilökunnasta, virkkoi äiti.
– Niin, se on totta, sanoi Ester täti ollen kerrankin vastaanottavainen logiikalle. – Onpa hyvä, että me emme ole taikauskoisia. Suolaa ja pippuria, koputa puuhun!
IV
Neiti Solengin umpisuoli leikattiin elokuussa. Siitä syystä minä sain loman vasta syyskuussa. Ajattelin ensin matkustaa tuntureille ja sitten palata kotiin Oslon kautta, jotta viimeinkin saisin henkilökohtaisesti tavata asianajaja Steinarsonin. Kirjeenvaihtoa välillämme oli kestänyt jo kohta vuoden. Viime kirjeessään hän oli jälleen vakuuttanut, ettei ollut mitenkään tavatonta, että perimisjuttu kesti näin kauan. Se oli tavallisempaa kuin vastakkainen tapaus.
Mutta kun minä nyt kuitenkin matkustaisin, olisi tyhmää, ellen kävisi häntä tapaamassa. Monet olivat sanoneet minulle, että sen he olisivat tehneet aikoja sitten.
Ennätin juuri parahiksi riitaantua Hasse Holdenin kanssa, ennen kuin matkustin. Voi aika tavalla pettyä miehen suhteen, joka suuttuu siksi, että toisella on epäonnea. Epäonnen kai pitäisi ennen kaikkea herättää sääliä.
– Sääliä! hän sähisi.
– Multa vastoinkäyminen on toisaalta se santapaperi, jonka on hiottava luonnetta, virkoin minä.
Ainakin siltä näyttää ihmisparalle. Jos tarvitsemme aurinkoa, saamme sadetta. Jos toivomme sadetta, saamme poutaa. Jos jonakin aamuna heräämme oikein aikaisin, niin on varmaa, että silloin on sunnuntai! Jne. Jne. Ja jos liukastut vastakiilloitetulla lattialla niin, että sinun täytyy iskeä kiinni kirjoituspöydän irtonaiseen laskulautaan, ja irtonainen laskulauta antaa myöten ja sinä kallistut, ja kirjoituspöydän ääressä istuvan päällikön täytyy ehättää sinua tukemaan, jotta et kaatuisi – niin, siinä silmänräpäyksessä tietysti päällikön rouva ja lanko astuvat ovesta sisään.
– Häiritsenkö? rouva Hagel kysyi höyhenenkevyesti.
– Ehkä on hullua, että tulen tänne kesken kiireisintä konttoriaikaa.
– Et, mutta ole kiltti ja kulje varovaisesti, sanoi hänen miehensä yrittäen leikkisästi pyyhkiä pois kaikki väärinkäsityksen mahdollisuudet. – Äläkä koskaan nojaa tuohon irtonaiseen laskulautaan, Annie! Muista se! Se on petollinen. Neiti Loft oli juuri seisoa päällään täällä. Ellen olisi ottanut häntä vastaan, hän olisi voinut taittaa sekä käsivartensa että jalkansa.
Selitys kävi vähitellen vähemmän leikkisästi.
– Se näytti pahalta...
– Niin, se näytti oikein pahalta, yhtyi rouva Hagel viileästi naurahtaen. – Toisin sanoen, voin kuvitella, että se näytti.
Myöhemmin etsin käsiini Hasse Holdenin selittääkseni kaiken ja saadakseni lohdutusta. Selitin käsi sydämellä, että se oli yhdeksänkymmentäyhdeksän-ja-puoliprosenttinen tapaturma. Lopusta puolesta prosentista puhuessani pyysin viitata siihen, mitä fysiikassa sanottiin adhesiosta.
– Piirrän mielelläni vesilasin teille selittääkseni, mitä tarkoitan, sanoin.
– Ei, ymmärrätte kai, että minä ilman muuta hyväksyn selityksenne miellyttävästä tapaturmasta – ei, mitä puhunkaan – epämiellyttävästä tapaturmasta, tarkoitan, hah-haa...
Kun ruskeat silmät ovat kylmät, ne ovat kylmemmät kuin siniset.
Minä sanoin luulevani, että se oli vain teatteriväärinkäsitystä, jota ei voinut selvittää. Jos toinen asianosainen kunnian ja omantunnon kautta vakuutti toiselle asianosaiselle, että...
– Niin asia tietysti riippuu siitä, millaisia kunnia ja omatunto ovat, hän keskeytti. – Ovatko ne hyvinhoidettuja vai kolhiintuneita...
– Niin, sanoin.
– Niin, hän sanoi.
– No, sittenhän olemme yhtä mieltä, sanoin.
– Kyllä, tähän asti.
Minä tuijotin tuikeasti hänen hiuksiinsa ja sanoin näkeväni punaista.
– Luulen, että on kohteliainta, etten jätä teitä yksin
jokapäiväisyyksien pariin, neiti Kjeller! hän virkkoi. [Sanaleikki
sankarittaren nimestä: Loft = ullakko. Kjeller = kellari. Suomentajan
huom.]Seuraavana aamuna alkoi loma.
Yhden viikon ajelin paikasta toiseen päivänpaistebussilla – sateella. Seuraavan viikon lepäilin kaikessa rauhassa eräässä tunturitäysihoitolassa.
Päivänpaistebussissa ei ollut ollenkaan hullumpaa, kaikesta huolimatta. Se oli lakkaamatta menossa. Täysihoitolassa oli pitkäveteistä. En päässyt vapaaksi eräänlaisesta sisäisestä kärsimättömyydestä, vaikka kuinka olisin tahtonut. Rahahuolet vainosivat minua. Ehkäpä olin hieman liian avokätinen. Herresandissa olin suorastaan velvollinen olemaan avokätinen, ja sellainen muuttuu tavaksi. Kun ihmiset saivat juomarahoja ja sitten vilkaisivat kouraansa, he sanoivat aina: – Paljon kiitoksia, toistamiseen ja erikoiskorostuksin. Minusta ei ikään kuin tuntunut oikein mukavalta ilman tuota toistoa.
Sinä aamuna, jolloin heräsin hotellissa Oslossa, laskin – melkein ennen kuin olin aivan liepeilläkään – että minulla nipin napin oli matkarahat kotiin, ellei nimittäin mikään ollut muuttunut siksi. Mutta täytyi toki toivoa, että asiat olivat muuttuneet. Raitiovaunut kilistelivät, ja ihmiset liikuskelivat kevyesti ja vapaasti kirkkaassa syksyilmassa. Ehkä olisi parasta muuttaa Herresandista. Kaasutustuoksuja nousi aaltoina luokseni, ja mielestäni täällä tuoksui hyvältä. Täällä oli enemmän mahdollisuuksia kuin kotona, eikä minun tarvinnut tehdä tiliä kokonaisesta kaupungista. Eikä minun tarvinnut joutua tyhjäntärkeiden, punatukkaisten nuorten miesten alentuvan kohtelun alaiseksi, nuorten miesten, jotka mielestään saivat sallia itselleen mitä hyvänsä, jos vain kuuluivat vanhaan herresandilaiseen perheeseen. Kun kuljin kadulla, en tietänyt mitään niistä, jotka tulivat minua vastaan, eivätkä he tietäneet mitään minusta. Epämiellyttävän piston tuntien muistin kuitenkin, että olin antanut siivoojattaren herutella eräitä tietoja viimeistä edellisenä päivänä tunturitäysihoitolassa. Ellei se olisi ollut niin uskomatonta, olisin alkanut epäillä, että olin väsynyt näkemään ihmisiä, jotka istuskelivat siellä aavistamatta, että he olivat lähellä miljoonaperijää.
Hotellihuoneessa pullisteli tummanpunainen samettibrokadi, ja se johti ajatukseni liikemiehiin. Sellaisiin huoneisiin he tulivat kuin kotiinsa saatuaan tietää, että asema oli toivoton. Tuossa oli raskas tuhkakuppi, johon he nakkasivat tuhkan. Tuossa puhelin, johon he ehkä vielä panivat toivonsa. Tunsin tyypin. Miehiä, joiden elämä on numeroita. Numerot tekevät ihmisestä hermostuneen. Asetin kaksikymmentäviisi kruunua ja viisikymmentä äyriä kirjekuoreen. Niin paljon maksoi laivalippu Oslosta Herresandiin. Liimasin kirjekuoren kiinni, teko, jota on luonteeltaan pidettävä pikemmin vertauskuvallisena kuin todellisena.
Mieli kummallisen raskaana nousin portaita asianajaja Steinarsonin luo. Minä istuin itse konttorissa, mutta en ollut tottunut kulkemaan toisten ihmisten konttoreissa. Konttorineiti vilkaisi minuun jälleentuntemisen pikainen hymy huulillaan, kun mainitsin nimeni. Pääsin heti sisään. Steinarson näytti olevan vanttera, harmaapäinen herra, jonka teräviä piirteitä hymyily ei valaissut. Sellaisessakin lauseessa kuin: – Niin, te tulitte siis sanomalehteen! te, sanottiin haudanvakavasti. Kulkiessani lattian poikki kirjoituspöydän vieressä olevaa tuolia kohti tulin ajatelleeksi, että sillä tavalla ei kaikesta huolimatta kukaan olisi katsellut minua Herresandissa. Sellaista katsetta he eivät olisi minuun luoneet.
Hän nojautui taaksepäin ja painoi vakavasti sormenpäät vastakkain. Ennätin töintuskin toivoa, että hän oli sellainen luonnostaan eikä olosuhteiden johdosta, ennen kuin hän sanoi:
– Omituista, että tulitte tänne juuri tänään! Sangen omituinen yhteensattuma!
Äkkiä en voinut puhua, niin raskaalta tuntui rinnassani.
Hän virkkoi: – Pelkään, että teidän on valmistauduttava kuulemaan jotakin hyvin epämiellyttävää. Sain itse sen tietää vasta tänään.
Kuulin hysteerisen äänen sanovan: – Olen tietänyt sen koko ajan! Ääni oli minun, ja se kuulosti naurettavalta ja kirkuvalta.
– Mitä olette tiennyt koko ajan?
– Että kaikki oli juttua ja keksintöä! Valhetta! Eihän sellaista tapahdu! August sedällä – August Loftilla ei ollut rahaa! Sisimmässäni olen koko ajan tiennyt kaiken. Koko perhe on...
– Te erehdytte, te erehdytte! huusi asianajaja Steinarson ja jatkoi huutamista, kunnes antauduin. – August Loft jätti jälkeensä meidän oloissamme huomattavan omaisuuden, määränhän te tiedätte. Ja hän jätti sen teille. Myöhemmin sitten on tapahtunut se, mikä...
– Romahdus! äännähdin. – Romahdus kiinteistömarkkinoilla! Olen tiennyt sen koko ajan! Vai sotako sen on saanut aikaan? Dollarin arvo, joka...
Kirjoituspöydällä olevasta paperipinosta asianajaja oli poiminut esille erään sanomalehtileikkeen. Hän sanoi saaneensa lehden samana aamuna, norjalaisamerikkalaisen sanomalehden.
Minä luin, ensimmäisellä kerralla oikein ymmärtämättä. Toisella kerralla alkoi hiukan valjeta.
Otsake oli kyllä selvä. "Tunnettu chicagolainen asianajaja kavaltaa 600.000 dollaria."
Ja edelleen:
"Menetti oman omaisuutensa ja anasti sitten asiakkaiden rahoja."
Edelleen:
"Chicagossa heinäkuun 21 p:nä.
Äskettäin eräs Chicagon tunnetuimmista asianajajista, herra
Arthur Bryant, ilmoittautui itse rikospoliisille tunnustaen
kavaltaneensa noin 600.000 dollaria hänelle uskottuja varoja.
Tutkimus on osoittanut, että asianajaja Bryant ennen vuotta
1936 menetti selvittämättömistä syistä koko omaisuutensa,
joka oli melkoinen. Pitääkseen liikeasiat käynnissä hän on
järjestelmällisesti anastanut varoja, joita asiakkaat olivat
uskoneet hänen huostaansa.
Kavalletuista varoista on 250.000 dollarin määrä erään
norjalais-amerikkalaisen perintö, jonka hän oli saanut
jakaakseen. Hänen oli määrä luovuttaa se eräälle perilliselle
Norjaan. Edelleen hän on kavaltanut erään lesken varoja 300.000
dollaria.
Herra Arthur Bryantia on pidetty rehellisen miehen perikuvana ja
paljastus on herättänyt tavatonta huomiota."Steinarson painoi uudelleen sormenpäät vastakkain. – Minä tunsin hänet henkilökohtaisesti. Mutta minulle tämä tietystikään ei ole sellainen isku, kuin sen täytyy olla teille, ja minä pyydän lausua sydämellisen osanottoni. Useimpienhan meistä täytyy joka tapauksessa tulla toimeen miljoonitta, mutta toinen asia on, kun on omistanut miljoonan ja menettänyt sen.
Hän sanoi sen niin hienosti ja sievästi. Sen minä oivalsin kesken ajatusten ja tunteiden myllerryksen. Kysyin, luuliko hän, että nimeni jälleen tulisi sanomalehtiin.
– Ei, ellei tätä sähkösanomaa huomata ja aseteta yhteyteen teidän tapauksenne kanssa. Mutta tuskinpa voi niin tapahtua. Sehän olisi suorastaan huonoa onnea!
– Niin, eikä täällä sellaista esiinny!
Tuskin huuliltani oli kirvonnut tämä yritys laskea leikkiä, kun se jo vaikutti minuun piristävästi. Sydän ei enää jyskyttänyt kuin isorumpu. Oikeastaan ei minulla enää ollut mitään tekemistä asianajaja Steinarsonin konttorissa. Noustessani huomasin jälleen saman tarkastelevan katseen, joka oli vaikuttanut niin loukkaavalta tullessani. Se viipyi aivan erikoisen pitkään vaatteissani. Ne sietivät katselemista, ja se juuri lienee herättänyt hänen huomiotaan.
Hän saattoi minut ovelle.
– Toivottavasti tämä ei aseta teitä erikoisen tukalaan tilanteeseen, paitsi kauheaa pettymystä, minkä se tietysti tuottaa, hän sanoi.
Siinä se tuli.
Sanoin, että minulla edelleen oli toimi Hagel & Co:ssa.
Hän kumarsi keveästi: – Hyvin viisasta.
Sitten lausuimme muutamia molemminpuolisia toivomuksia ja sovimme, että jos jompikumpi meistä kuuli jotakin, mikä voisi kiinnostaa toista osapuolta, niin olihan meillä posti. Oli itsestään selvää, että hän aikoi tutkia asiaa.
Ojensin käteni hyvästiksi, ja Steinarsonin haudanvakavat harmaat silmät sattuivat arvioivina briljanttikoristeiseen rannekellooni. Se oli loppu.
Mennessäni hotelliin ajoi päälleni polkupyöräilijä, joka noukki minut ylös jälleen ja harjasi pois liat.
En tiedä, kuinka kauan olisin voinut olla siinä harjattavana, ellei polkupyöräilijä olisi sanonut luulevansa, että kaikki oli hyvin taas.
Nousin portaita hotellihuoneeseen. Kun katsoin kelloa, se oli yksi, ja sitten se oli kolme, ja silloin minusta tuntui, että olin saanut tarpeekseni tummasta mahongista ja punaisesta samettibrokadista loppuiäkseni.
Ja sitten oli niin kummallinen tunne sydänalassa, hiukaiseva, epämiellyttävä olo, jota en voinut käsittää, kunnes minulle valkeni, että minun oli aivan yksinkertaisesti nälkä.
Menettää äsken juuri miljoona ja sitten tulla nälkäiseksi – ei, sitä tyylitajuni ei hyväksynyt. Enempää kuin rahanikaan, sen puolesta.
Kello puoli neljä menin lähellä olevaan konditoriaan ja ostin neljä vehnäleipää, kysyttyäni ensin tarkoin hintaa. Kello puoli viideltä olin matkalla satamaan, vaikka Herresandin laiva lähti vasta kuudelta.
Yksi asia oli varma: ei koskaan enää takaisin siihen hotellihuoneeseen!
Mennä hölkytin matkalaukku kummassakin kädessä, sydän lyijynraskaana. Seuraukset miljoonan perimisestä sellaisessa kaupungissa kuin Herresand minä tunsin. Nyt saisin siis oppia tuntemaan, miltä miljoonan menettäminen sellaisessa kaupungissa kuin Herresand merkitsee. Minusta tuntui, ettei se olisi niinkään yksinkertaista.
Itse asiassa tilanne oli hirveä. Nyt minusta tulisi taas eräs kaupungin nähtävyyksistä. Ihmiset tönisivät käsivarret sijoiltaan toisiltaan: – Katso, katso, tuossa menee se, joka peri miljoonan ja menetti sen, ennen kuin edes ennätti haistaa sitä! Koko juttu oli kuin jonkinlaista pakollista havainto-opetusta elämän koulussa. Näin itseni istumassa pulpetissa, ja opettajan seisomassa karttakeppi kädessään kuvia täynnä olevan seinän edessä. Muutamissa kuvissa oli kirjoituksia: "Ennen", toisissa: "Jälkeen". – Kas tässä on kateus. Tässä näette vahingonilon. Tämä on hyvin opettavaista, voi sanoa kouluesimerkki. Näettekö kaikki nuo pokkuroivat ja lattiaa raapivat olennot? He ovat liikemaailma ennen romahdusta. Tässä he istuvat kirjoittamassa laskuja, niin että kynä suihkuaa. Katsokaa ilmeitä! Nyt he pelkäävät, sanon minä! Ja tämä – tiedättekö, mikä tämä on? Ei, sitä ette kylläkään tiedä, sillä se on vaikein aine tässä meidän koulussamme. Te itse olette siinä, neiti Loft, ennen puheena olevaa tapausta, sen kestäessä ja sen jälkeen. Näettekö nämä pienet muutokset? Melkein huomaamattomat ensi alussa, vai mitä? Mutta tästä huomaa, että itsetietoisuuden voimakas lisääntyminen on tapahtunut. Tämä varjo osoittaa kasvavaa levottomuutta ja maltittomuutta, mihin liittyy vähenevää kykyä viipyä arkielämän pienissä ilonaiheissa. Tämä osoittaa ensimmäisenä kuukautena tapahtuneen pienen velkaantumisen aiheuttaman vastavaikutuksen. Valtava hätkähdys, kuten näette. Tässä näette saman hätkähdyksen seitsemäntenä kuukautena, käykää lähemmäksi ja ottakaa suurennuslasi! Vaatimattomuus ja itsekritiikki ovat alkaneet vähän kuivua reunoilta, näettekö sen? Tämä on muuten tavattoman runsas aineisto. On hyvin mahdollista, että pian voitte suorittaa tohtorintutkinnon elämänkokemuksessa, neiti Loft.
– Neiti on hyvä ja katsoo eteensä! sanoi äreä miesääni. – Ei tässä kaupungissa käy päinsä nukkua kadulla!
Silloin vasta huomasin, etten istunut missään luokkahuoneessa, vaan kuljin katukäytävällä, jossa eräs kiukkuinen herra seisoi kaksin kerroin kääntyneenä poimimassa omenia, jotka olivat tipahtaneet pussista. Opettajaa karttakeppeineen ei sitä vastoin ollut missään näkyvissä.
Laskin matkalaukut maahan levätäkseni tuokion ja katsoakseni, oliko kiinniliimattu kirjekuori edelleen käsilaukussa. Siellä se oli – voisi sanoa pelastavan järjen vertauskuvana.
Toistaiseksi ei ollut mitään kiirettä kerätä enempiä kokemuksia. Ehkä voisi saada pienen lykkäyksenkin. Tohtorintutkinto sai mieluummin jäädä sikseen.
V
Toivon, että siihen, mitä nyt tapahtui, on olemassa hieno ja syvä psykologinen selitys. Jotakin siihen suuntaan, että ihmisen epätoivo muuttuu päinvastaiseksi.
Sellainen selitys luo lempeän, sovittavan hohteen punaisen hatun oston ylle.
Minun ei ehkä olisi pitänyt huomata, että kuljin hattukaupan ohitse. Päivänä, jolloin on menettänyt miljoonan, nääntynyt melkein nälkään ja nipin napin pelastunut hengissä polkupyörän alta, olisi ollut kauniimpaa, jos olisi ollut sokea sellaisille asioille kuin hattukauppa. Mutta mitä naisen silmä näkee, sen se näkee, ja kun se on nähnyt kaikkien aikojen hatun, ei asialle enää voi mitään.
Se oli, kuten sanottu, punainen ja hyvin, hyvin pieni. Ja sitten siinä oli pieniä lintuja edessä. Hyvin, hyvin pieniä. Ja pieni linnunpesä. Muuten se oli aivan yksinkertainen. Se riippui telineessä erään pienen liikkeen ikkunassa pimeän poikkikadun varrella, jolle en koskaan olisi osunut, jos minulla olisi ollut autorahat. Niin, siellä se riippui, ja vaikka se oli upo uudenaikainen, oli kuin se olisi riippunut siellä hamasta iankaikkisuudesta odottaen, että Ellen Loft, Lökkeveien 13, Herresand, kulkisi ohitse. Sellaista ei voi selittää. Se täytyy elää.
Ensiksi menin ohitse. Ainakin kolme askelta ohitse.
Sitten tunsin syvää alakuloisuutta ajatellessani kaikkia mahdollisuuksia, jotka menivät hukkaan tässä maailmassa, kaikkea iloa, joka ikään kuin jäi syntymättä. Olinhan lukenut turskanmädistä meressä ja kaikesta sellaisesta, kukkien siitepölystä ilmassa ja paljosta muusta, mutta päähäni ei ollut pälkähtänyt, että ilokin sisältyi tähän luonnon suureen tuhlaukseen. Nyt tulin ajatelleeksi sitä ja palasin katsomaan hattua vielä kerran.
– Ole tervehditty, Ellen Loft! Teitä minä olen odottanut. Mitä merkitsee miljoona enemmän tai vähemmän, jos minä istun päässänne rohkeassa kulmassa, joka kohottaa teidän poskenne pikanttia pyöreyttä? Mitä merkitsee vähäinen vastoinkäyminen, jos minä istun hiuksilla ja lainaan niille hiukan omaa väriäni, tulen ja elämänilon väriä? Tässä minä olen!
Siitä, mitä sitten tapahtui, on minulla valitettavasti vain hämärä muisto. Muistan, että tulin pieneen, pimeään kauppaan, jossa taustalla oli vihertävä verho, ja että tämän verhon takaa tuli esiin epämääräinen violettihiuksinen nainen, joka alkoi paistaa ylenonnellista ymmärtämystä, kun osoitin ikkunassa olevaa loistokappaletta. Sitten seurasi erilaista liikehtimistä kultakehyksisen peilin edessä. Ja sitten toimitettiin jotakin kirjekuorella, joka ratkottiin auki. Mutta, kuten sanottu, muistan kaiken vain hyvin hämärästi. Vasta kun tulin ulos raikkaaseen ilmaan, asia alkoi minulle selvetä.
Ja sitten se selveni selvenemistään. Vaikka eihän sellainen asia voi milloinkaan tulla oikein selväksi, että jokin, mikä näyttää suorastaan sanomattomalta onnelta, kun se riippuu telineessä ikkunassa, tuntuukin onnettomuudelta, kun se on pahvirasiassa kädessä.
Ja onnettomuushan se melkein olikin – olla vieraassa kaupungissa täsmälleen niin paljon taskussa, että pääsee kotiin, ja sitten tuhlaa sen hattuun. Edelleen puolittain horroksissa vaelsin yli katukiveyksen laivaan. "Dronningen", oli keulassa mustin kirjaimin valkoisella pohjalla. Jossakin soi kello. Köytettyä eläinruhoa nostettiin laivaan, niin että kettingit helisivät. Nokinen lämmittäjä tyhjensi sankoa reelingin ylitse. Tarjoilijatar kulki kannen poikki kilisevää kahvitarjotinta kantaen. Olimme törmätä yhteen.
Kaikki olisi voinut olla niin hauskaa, jos kaikki vain olisi ollut hieman toisin.
Jyrkät portaat johtivat alempaan maailmaan täynnä ääniä ja tuoksuja, jotka olivat rakkaita meille herresandilaisille. Kalpeita vesiheijastuksia väreili valkoisella lakkavärillä ja punaisella villadamastilla, ja ilmassa tuntui pysyväistä ikuisesti kiehuvan kahvin, kosteiden lakanoiden ja vanhan meritaudin tuoksua. Aivan portaiden juurella oli pöytä, ja pöydällä oli nelikulmainen nukkaliina ja nukkaliinalla valkoinen tarjotin ja tarjottimella matkustajaluettelo. Minä laskin matkalaukut lattialle ja aloin tutkia sitä. Helpotuksen aalto käväisi lävitseni. Laivanvarustaja Hagel oli laivassa ja hänellä oli hytti 6. Ei silti, että olisi ollut kovinkaan hauskaa pyytää apua, mutta kaikesta huolimatta niin oli parempi kuin viettää yö presenningin alla pelastusveneessä.
Koputin oveen, ja hän sanoi: – Sisään! Hän pöyhi parhaillaan matkalaukkua, joka oli juuri niin vähän ylentävä sisäpuolisesti, kuin herrain matkalaukuilla on tapana. Hän näytti ensin juhlallisen hämmästyneeltä, sitten ystävällisemmältä. Ja vähitellen sain ladelluksi litaniani, anteeksipyynnöt, selitykset, vetoomukset, kiitokset ja sitten uudelleen anteeksipyynnöt. Sanoin, että olin kadottanut käsilaukkuni. – Toivottavasti siinä ei ollut koko miljoonaanne, hän laski armollisesti leikkiä ja luki seteleitä ruskeasta lompakosta. – Ei aivan! sanoin hämilläni ja minusta tuntui kiusalliselta ottaa seteleitä, vaikka saman miehen taskusta sain rahoja kautta vuoden. Ja kun perämies samassa tuli matkalippulaukkuineen, pudotin ne hämmennyksissäni ja samassa me konttasimme lattialla kaikki kolme.
– Oletteko te neiti Ellen Loft? kysyi perämies pehmeällä sörlandinmurteella. – Nähkääs, minä olen lukenut teistä lehdestä, hän lisäsi selittäen. – Ja sitten me saimme niin lystikkään sähkösanoman teiltä! Hän vilkaisi laivanvarustaja Hageliin, jotta tämäkin pääsisi mukaan leikkiin. – "Varatkaa paikka ensi luokan naiselle", oli siinä.
– Olipa onni, ettei neiti Loft halunnut toista luokkaa! huomautti Hagel.
Sitten olin jälleen käytävässä ja minulla oli matkalippu, hatturasia, matkalaukut sekä tunne, että taivas oli aina sininen pilvien yläpuolella. Pöytä oli edelleen portaiden juurella ja pöydällä oli nelikulmainen nukkaliina ja nukkaliinalla valkoinen tarjotin ja tarjottimella matkustajaluettelo ja matkustajaluetteloa selaili vaaleaan sadetakkiin pukeutunut pitkä herra, jonka olin tuntevinani.
– Päivää! sanoin.
– Päivää!
– Oletteko te täällä?
– Jos toivotte, että asia olisi päinvastoin, pelkään tuottavani teille pettymyksen, hän virkkoi.
Sitten me nauroimme äänekkäästi.
– Onneksi olkoon, uusi hattu! hän toivotti.
– K-kiitos, vastasin.
– E-eikä se ole mahtanut olla halpa! hän matki änkytystäni.
– Mistä te sen tiedätte?
– Siitä yksinkertaisesta psykologisesta tosiasiasta, että te kannatte kevyttä hatturasiaa oikeassa kädessä ja kahta matkalaukkua vasemmassa. Hattu painaa eniten.
– Voinhan olla vasenkätinen!
– Voitte kyllä, mutta se ei merkitse mitään, koska kerran ette ole.
Me nauroimme vielä äänekkäämmin kuin ensimmäisellä kerralla. Tuntui vapauttavalta puhua jonkun kanssa, tuntui ihanalta. Juuri se, ettei minulla ollut koko päivänä ollut puhekumppania, oli tehnyt kaiken niin paljon vaikeammaksi.
Kysyin, kuinka hän sai olettamuksensa hatun painosta soveltumaan yhteen nykyisen asemani kanssa. Tällainen kysymys oli haaste minua itseäni vastaan, mutta en voinut olla sitä tekemättä.
– Saan sen soveltumaan yhteen toistamalla vanhan sananparren, että minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, sanoi Hasse Holden keinahdellen koroillaan. – Olen varma siitä, ettei sitä taloudellista estyneisyyttä, jossa on elänyt kaksikymmentä vuotta, voi niinkään pian tukahduttaa.
– Kyllä se käy kuitenkin hämmästyttävän nopeasti, ilmoitin.
– Niinkö? Hän otti matkalaukkuni auttaakseen minut hyttiin. Oikeastaanhan emme olleet ystäviä, mutta kun hän ei viitsinyt jatkaa epäystävyyttä, en minäkään ollut erikoisen kärkäs sitä tekemään. Pikemminkin päinvastoin. Minusta tuntui, ettei elämä enää ollutkaan niin synkkää. Ilmeisesti oli mahdollista elää, vaikkei ollutkaan miljoonanomistaja.
Me kuljimme kapteenin ohitse, joka oli komea mies, ehkä liiankin komea pienille laivakäytäville. Pidättelin henkeä, jotta hän pääsisi sivuitse, ja käytin tilaisuutta hyväkseni sijoittaakseni hymyn tai pari. Me pikareitillä matkustavat olimme tottuneet siihen. Olihan olemassa sellainen mahdollisuus, että joutui työnnetyksi neljän hengen hyttiin – mutta kokemus oli opettanut, että yhden hengen hyttejä oli aina, kunhan vain teki jotakin saadakseen sellaisen.
Olin saanut yksityishytin, joten minun ei ainakaan heti tarvinnut luottaa sijoitettuun pääomaan. Hasse Holden pysäköi matkalaukut sangen huolellisesti. Tyyni, hopeanharmaa vesi häränsilmän ulkopuolella kimalteli punaisin ja sinipunaisin vivahduksin auringon laskiessa. Sitten muistin, että niin oli ollut ennenkin matkustaessani takaisin Herresandiin. Niin lupaavaa ja kaunista. Mutta en voinut muistaa, että se olisi ennen tehnyt minua surulliseksi. Tuulahdus päivän tunnelmasta palasi jälleen.
– Ei kai olla surullisia?
Huomasin, että hän saattoi nähdä minut peilistä.
– Kuka?
– Te!
– Minä?
– Niin.
– Ei.
Halusin ravistaa yltäni tuon tunnelman ja kysyin, oliko hän halukas näkemään kaikkien aikojen hatun.
– Minäkö?
– Niin.
– Kyllä, kiitos.
Oikeastaan olin itse hieman innokas näkemään sen uudelleen. Ehkäpä silloin keksisin syyn käsittämättömään.
Nostin sen näkyviin.
– Oletteko varma, että tuo on hattu?
– Mitä?
– Tarkoitan, että oletteko varma, että tuota on pidettävä päässä?
– Missä muualla sitä pitäisin, jos saan kysyä?
– En tiedä. Jos olette varma, niin...
– Kyllä, minä olen aivan varma.
– No, silloinhan kaikki on all right.
Olin masentunut. Olisin voinut itkeä, olisin voinut huutaa. Ensin kaikki muu ja sitten tämä. Hattu ei ollut edes kaunis, se oli hirviö.
– Onko se teistä suorastaan ruma? kysyin.
– Ei, se on minusta hurjan herttainen, minä...
Mikä Hasse Holdeniin meni?
– Älkää yhtään yrittäkö...
– Kunniasanalla! Jos te olette varma siitä, että sitä pidetään päässä, olen minä varma kaikesta muusta. Hän otti hatun, jonka minä olin nakannut luotani, ja suoristi kömpelösti linnut. – Haluaisin kerran kirjoittaa syvällisen ja hienon kirjoituksen "Naisesta ja hatusta".
– No, kirjoittakaa! nojasin uupuneena plyyshiä vasten. – Ei siitä kuitenkaan tule kyllin syvällistä.
– Naisen hattu on arvoituksellinen, sanoi Holden tuijottaen lintuja vuorotellen syvälle silmiin. – Se on vertauskuvallinen! Tutkittuani pitkän elämäni varrella kaskupalstoja ja "naisten sivuja" olen tehnyt sen johtopäätöksen, että on olemassa kolme päälaidunpaikkaa, joissa inhimillinen huumori voi ikuisesti käydä laitumella. Ensiksikin suloinen väristys, jota enimmäkseen esittää mies, joka tietämättään astuu suoraan avonaiseen viemärikaivoon. Sitten itsesäilytysvietti, jota esittää yksi tai useampia haaksirikkoisia lautalla. Ja sitten naisen tolkuton turhamaisuus, jota edustaa hattu. Oletteko huomannut, että toinen linnuista katsoo kieroon?
Holden oli maininnut haaksirikon, ja minä tulin ajatelleeksi, että jos "Dronningen" kärsisi haaksirikon ja me pelastuisimme maihin autiolle saarelle, jossa meidän täytyisi asua pari vuotta, ennen kuin meidät löydettäisiin, asialla olisi hyvät puolensa. Minä pääsisin selittelemästä miljoonaperintöä, jota ei tullutkaan, ja sitten kun palaisimme Herresandiin, kaikki olisivat unohtaneet sen. Olisi houkuttelevaa olla haaksirikkoutunut autiolla saarella, kunhan vain maihin ajautuisi tarpeeksi monta tulitikkulaatikkoa ja sen sellaista, mitä saarella ei kasvanut.
– Kieroon katsova lintu! sanoi Hasse Holden tutkistellen. – Kirjan nimihän voisi olla sellainen, vai mitä?
– Mitä se käsittelisi?
– Tietysti kahta, jotka rakastavat toisiansa. Kaikki kirjat käsittelevät samaa aihetta, oli niiden nimi sitten "Kieroon katsova lintu" tai jokin muu. Arvelin, että te olisitte huomannut sen.
– Mutta täytyyhän kieroon katsovan linnun kuitenkin olla mukana.
– Tietysti. Sehän kyyhöttää sankarittaren hatussa...
– Aivan niin.
– Siinä se kyyhöttää laskemassa minuutteja.
– Laskemassa minuutteja?
– Niin. Kuinka kauan he voivat pysyä sovinnossa. Ja sinä päivänä, jolloin sen onnistuu laskea kymmeneen minuuttiin, ennen kuin he ovat iskeneet yhteen, niin sinä päivänä...
Oviverhorenkaat rapisivat enkä minä saanut tietää, mitä sinä päivänä tapahtuisi. Perämies se jälleen tuli laukkuineen.
Hasse Holden lunasti matkalipun. – Ei näemmä kannata yrittää piiloutua!
Perämies hymyili. Hän oli tavattoman vilkas perämies. Melkein liiankin vilkas. – Ei, ei kannata! Minä kyllä tiedän, mistä löydän pappenheimilaiseni!
Hän kääntyi minun puoleeni. – Minun piti sitä paitsi kysyä laivanvarustaja Hagelin puolesta, oletteko ehkä pudottanut viitosen hänen hyttiinsä? Hän arveli, että se olisi teidän.
Holden kohotti katseensa.
– Matkustaako lankoni tässä laivassa?
Hänen hämmästyksensä ihmetytti minua. Olin luullut, että he matkustivat yhdessä. Hän sanoi tietävänsä vain sen, että hänen lankonsa oli lähtenyt metsästysmatkalle viikko sitten. Perämies laski hitaasti vaihtorahoja, jotta me ennättäisimme puhua asiamme loppuun, niin että hän voisi esittää omansa. Hänellä näytti olevan se hassu sähkösanoma mukanaan, jotta näkisin sen omin silmin.
– Hah haa...
Holdenin oli myös pakko lukea se.
– Ei hullumpaa.
– Niin, olipa onni, ettei se ollut toisen luokan, kuten laivanvarustaja sanoi. Se olisi ollut vielä hullumpaa.
– Niin. Ha haa! Se olisi ollut vielä hullumpaa.
Viimeinkin perämies alkoi peräytyä ulos jälleen.
– Ha haa...
– Paljon hullumpaa.
– Hullunkurista.
– Tosiaankin, sanoi Holden jäykästi.
Minä kerroin laukusta, jonka olin kadottanut. Nyt melkein jo itsekin uskoin juttuuni. Harmillista vain, että se putosi lattialle, kun nousimme mennäksemme syömään illallista.
VI
Sanoin, että värin nimi oli "palavanpunainen" ja Schiaparelli oli sen luonut. Selitin, että se oli aivan uusi, mutta että ensi vuonna kaikki ihmiset Herresandissa kulkisivat palavanpunaisessa kiireestä kantapäähän saakka.
– Mutta etkö sinäkin sitten voisi odottaa siksi? kysyi Ester täti toiveikkaalla äänellä.
Sitten hän puhui taivaansinisestä.
Äiti, joka oli lukenut nykyaikaisia kasvatuskirjoja ja tietää, ettei nuorten eteenpäinpyrkimyshenkeä pidä ehkäistä tarpeettomalla arvostelulla, sanoi, että se hänen mielestään oli soma, mutta että olin rohkea, jos halusin pitää sitä.
– Siinä nyt kuulet! virkkoi Ester täti.
– Kuulen! Rohkeus on toki ihailtava ominaisuus?
Kello oli puoli seitsemän aamulla ja olin juuri saapunut laiturilta. Tuntui raskaalta suistua tällä tavoin heti pikkukaupunkilaismentaliteettiin. Vaivoin hillitsin mieleni ja annoin johdattaa itseni ikkunan ääreen katsomaan liljoja, jotka olivat puhjenneet lähtöni jälkeen. Ne olivatkin ihania, isoja, tulipunaisia. Ja sitten äiti toi kahvin. Ja sitten minun täytyi istua kuuntelemassa, kuinka Benumin pienokainen alakerroksesta oli saanut kaksi uutta hammasta ja kuinka valtavasti oli ollut seppeleitä kapteeni Mörlandin hautajaisissa ja että uusia influenssatapauksia oli runsaasti. Tauti alkoi korvien suhinana ja vilunväristyksinä. Mie täti oli jo maannut kolme päivää.
Ja sitten ultramakasiinilieden asiamies oli käynyt kaksi kertaa uuden pastellivärisen mallin takia, joka oli punainen, vihreä ja sininen ja jossa oli termostaatti ja lämpökaappi.
Ja sitten oli naisten alusvaateliikkeestä tullut ikkunakuorinen kirje. Kelloseppä Gunvaldsen oli soittanut tiedustellen, milloin palaan matkoilta. Voimisteluyhdistys odotti, että...
– Mutta mehän aivan unohdamme kysyä, kuinka asianajaja Steinarsonin luona kävi! äiti huudahti. – Millainen hän oli? Oliko hän herttaista lajia?
– Minä olen aina kuvitellut, että hänessä on jotakin islantilaista! Oliko hänessä? kysyi Ester täti. – Ja milloin hän arveli rahojen olevan käytettävissä?
Tässä olisin voinut vyöttää itseni rohkeudella.
Tässä olisin voinut sen tehdä. Muutamin harvoin sanoin olisin voinut sanoa sen.
Totuudenhan oli tultava ilmi ennemmin tai myöhemmin. Enhän voinut esiintyä rikkaana perijänä loppumattomiin. Se ei käynyt mitenkään päinsä.
Mutta syystä tai toisesta annoin tilaisuuden mennä käsistäni. Minua inhotti pettymyksen tuottaminen ihmisille. Totuutta piti tarjota heille teelusikalla. Vastoinkäyminen, joka tapahtui asteittain, ei enää ollut vastoinkäyminen.
Nyt tiesin varmasti, mikä rikastumistavassani oli ollut vikana. Se oli tapahtunut liian äkkiä. Se erotti minut muista asettaen minut erikoisasemaan. Nyt kun askel oli otettava takaisin pienten palkannauttijoiden suureen joukkoon, oli vältettävä huomion herättämistä. Lähimmälle ympäristölleni ja Herresandin asukkaille oli tietoa tiputettava lusikalla. Mieluimmin teelusikalla. Tai kaikkein mieluimmin mokkalusikalla.
Pieniä annoksia nauttimalla kuluisi ehkä kuukausia, kunnes he olisivat saaneet koko totuuden niellyksi, mutta silloin se olisi tapahtunut kivuttomasti, eikä kukaan pitäisi erikoisen ihmeellisenä sitä, että miljoonan perinyttä ihmistä huiputettiinkin eikä hän saanut äyriäkään. Sellaista tapahtui sekä suuressa maailmassa että Herresandissa. Mitä muuta saattoi odottaakaan, sellainen kun nyt maailma kerran oli – ja ihmiset!
Tosin vaadittiin ainoalaatuista mielenmalttia siltä, jonka oli vastattava kokonaisen kaupungin totuttamisesta, sen ymmärsin jo ensimmäisistä lausumistani sanoista. Töin tuskin saatoin estää suupieliäni vapisemasta ilmoittaessani äidille ja Ester tädille, että siihen kyllä vielä voi mennä pari kuukautta.
Sitten he muistivat hopeaketut.
Eräs mies oli käynyt tuomassa neljä hopeakettua. Hän sanoi, että minä olin tilannut ne joskus viime talvena.
Olin unohtanut koko miehen. Nyt muistin. Eräs kettutarhan omistaja oli tullut konttoriin ja kerännyt tilauksia, ja kukapa ei uskaltaisi mennä vaikka minkälaisiin sopimuksiin, kunhan vain sopimuksen kohde on tarpeeksi kaukana tulevaisuudessa. Minä olin uskaltanut tilata neljä. Havittelin jakkua. Hasse Holden oli ennakolta nimittänyt minua Alaskan kuninkaan tyttäreksi ja sanonut, että se hänen muistaakseen oli ollut erään kirjan nimi hänen poikana ollessaan.
Ester täti toi sylyksellisen karvaisia, silkinpehmeitä, kiiltävän kauniita nahkoja. Valkoiset hännänhuiput lakaisivat lattiaa hänen ympärillään. Ryntäsinkö minä ottamaan ne syliini? Ei, en rynnännyt. Kaadoin itseeni kiireesti vielä kaksi kupillista kahvia. Äiti kietaisi yhden ketuista kaulaansa. Amdahlit olivat aamunvirkkuja, minussa Loftit pääsivät yhtä usein voitolle. Äiti kietaisi vielä toisen ympärilleen kadoten nahkoihin. Äiti oli kasvanut rivilasten aikana, siihen aikaan, jolloin perheenisä istui arvokkaana pöydän päässä hotkien pihviä puuroa syövän perheensä puolesta. Sellaisesta tuli pieneksi. Minä olin kasvanut aikana, jolloin paastoavat vanhemmat ahtoivat lapsiin tomaatteja ja banaaneja. Sellaisesta tuli isoksi. Mutta olkoon, että tytär oli isompi äitiään, tytärtään turhamaisempi äiti ei kuitenkaan saanut olla. Jälleen minut valtasi naurettava tunne, että käyköön minun kuinka tahansa, kunhan vain vanhempien ihmisten ei tarvitse kärsiä nöyryytystä.
Mutta turhaan huolehdin.
– Minä kieltäydyn tuntemasta oman tunnonvaivoja sinun takiasi, Ellen, sanoi äiti katsoen uhitellen, ei minuun, vaan Ester tätiin. – Minä puolestani en voi päästä omasta kasvatuksestani, sen ymmärrän yhä selvemmin ja selvemmin. Minun omatuntoni on viritetty jotakin sellaista kuin pientä kaunista näätäpuuhkaa varten, jota käytetään sunnuntaisin, eikä se mitenkään kestäisi neljän hopeaketun taakkaa. Mutta olen tahallani koettanut kasvattaa sinua toisin, Ellen. Koettanut tehdä sinusta vahvan ja tervehermoisen.
Sanoiko hän vahvan ja tervehermoisen? Nykyaikainen kasvatus oli hermostuttavinta, mitä ajatella saattoi. Aikanaan minusta oli vähällä tulla heikkohermoinen odotellessani, että äiti olisi asettunut kanssani miellyttävään ympäristöön ja kauniilla tavalla tutustuttanut minut elämän salaisuuksiin. En vieläkään ymmärrä, miten olisi käynyt, ellen olisi auttanut häntä pahimpien sanojen ylitse. Varmaankin istuisimme siellä vielä tänä päivänä puhumassa ameboista ja limaeläimistä. Vahva ja tervehermoinen? Minä ihan tärisin. En ainakaan ollut kasvatettu kantamaan neljän maksamattoman hopeaketun taakkaa.
Join vielä kupillisen kahvia ja sanoin, että olin väsynyt hopeakettuihin. Niitä riippui jokaisen ihmisen yllä. Ajattelin yrittää niiden myymistä ja punakettujen ostamista tilalle. Täti sanoi, että nyt ei ollut kahvia enää. Äiti virkkoi äkkiä, että hänen mielestään minä näytin väsyneeltä ja kalpealta.
Hän sanoi kalpealta. Vihdoinkin sen siis kuulin. Punaposkisena tyttönä olin koko ikäni uneksinut, että joku sanoisi minulle: – Te olette niin kalpea, neiti, mitä on tapahtunut? Mutta kaikkien punaposkisten tyttöjen pitäisi tietää, että kun se viimeinkin tapahtuu, on syy kalpeuteen olemassa, syy, joka luultavasti myös tekee sen, ettei voi nauttia kysymyksestä, josta on haaveillut elämänsä jok'ikisenä iltana ennen uneen vaipumistaan.
Koko sen päivän pysyttelin kotona. Se oli viimeinen lomapäiväni.
Olin aikaisemmin kokenut, että ihminen saattoi tuudittautua omituiseen turvallisuudentunteeseen olemalla välittämättä ulkoapäin tulevista vaikutteista. Tuudittautua voi tietysti myös ikävyyteen, mutta se oli asia sinänsä.
Kaipasin arkipäivän rauhaa ja turvallisuutta. Aivan tavallisia päiviä vailla mielenliikutuksia. Eihän tietänyt, miten ihania ne olivat, ennen kuin oli ne menettänyt.
Neljä hopeakettua! Vesi uhkasi jo nousta yli saappaanvarsien!
Tein voitavani tuudittautuakseni siihen turvallisuudentunteeseen, joka seuraa kodin suojaisten seinien sisäpuolella pysyttelemistä, kodin, jossa onneksi edelleen oli vanhat huonekalut ja joka ei ollut muuttunut niiksi uudenaikaisiksi, vaaleiksi, hieman epämääräisiksi fata morgana-huoneiksi, jotka olin nähnyt sieluni silmin. Toisinaan yritin myös ajatella vähän. Pulma vaati ratkaisuaan, ja olin huomaavinani, että ajatteleminen auttoi, mikäli kykeni ajattelemaan.
Säästää henkensä edestä.
Säästää henkensä edestä.
Se oli oikeastaan ainoa, minkä voin tehdä. Oleteltu miljoonanomistaja oli monin tavoin estynyt käyttämästä hyväkseen tarjolla olevia ansiomahdollisuuksia. Ei hän voinut laulaa pihoilla. Ei ottaa tarjoilijattaren paikkaa. Ei luoda lunta. Ei lakaista katuja. Ei myydä kieloja kieloaikana, ei ruiskukkia ruiskukka-aikana.
Ei, säästää henkensä edestä. Se oli ainoa. Silloin ehkä olisin velaton kymmenen vuoden kuluttua. Siitä päivästä lähtien numerot olisivat pannaanjulistettuja elämästäni. Silloin ostaisin tynnyrin ja leikkisin Diogenesta. Ainakin kesällä.
VII
Olin juuri pannut hatun ja takin ylleni ja olin lähtemäisilläni, kun muistin erään asian, jonka olin unohtanut ilmoittaa konttoripäällikölle.
Hän ei ollut huoneessaan. Mutta päällysvaatteet riippuivat vielä naulassa. Istuuduin odottamaan ikkunan vieressä olevalle tuolille.
Oli sininen maaliskuunpäivä. Asfalttikatukäytävä oli kuiva ja valkoinen, paljaat puut aukoilivat silmujaan. Olin iloinnut valoisista päivistä. Se oli varmaankin vanhuuden merkki. Tai se oli tartuntaa. Pimeänä vuodenaikana ei mennyt päivääkään äidin ja Ester tädin julistelematta, kuinka paljon helpompaa kaikki olisi, kun päivät pitenivät.
Kunhan vain ihminen ei pettäisi itseään tällä alituisella kevään odotuksella. Sillä kevät tuli ja kevät meni. Ja seuraava kevät tuli ja seuraava kevät meni. Niin meni kymmenen kevättä, niin meni sata kevättä, niin meni tuhat kevättä. Kun ajatteli niin, menetti suorastaan halun niihin. Numerot riistivät niiltä runouden. Numerot riistivät päiviltä niiden tuoksun.
En ollut sulkenut ovea tarkoin ja kuulin kassanhoitaja Mortensenin kysyvän neiti Solengilta miljoonanomistajaa.
– Hän lähti juuri, sanoi neiti Soleng. – Mutta, hyvä herra Mortensen, älkää nimittäkö häntä niin, kun hän raukka ei pidä siitä.
Ehkäpä vain minun korvissani nauru rämisi vähän.
– No, jo se on peeveliä, jos te saatte minut sanomaan miljoonanomistajaa raukaksi, virkkoi Mortensen.
– Oletteko aivan varma, että hän on miljoonanomistaja? kysyi neiti Soleng.
– Mitä? Mortensenin ääni oli terävä kuin veitsi. Mutta hän malttoi mielensä. Ihmisten luonnollista puheliaisuudentarvetta ei pitänyt hävittää. Tuttavallisessa sävyssä hän kysyi: – Tarkoitatteko, että jutussa piilee jotakin, neiti Soleng? Olen kuullut toistenkin vähän viittailevan siihen suuntaan. Katsotaanpa nyt – kuinka kauan siitä oikeastaan on, kun ensimmäisen kerran saimme kuulla siitä perinnöstä?
– Melkein puolitoista vuotta. Marraskuussa vuosi sitten hän sai ensimmäisen kirjeen. Niin, herra Mortensenhan oli itse läsnä. Ettekö muista, että hän itse väitti kaiken olevan pilaa?
– Totta kai.
– Mutta sitten hän sanoi, että se oli totta. Ja pian sen jälkeen se luettiin lehdestä. Ja kaikkien mielestä hän teki hurjan hienosti jatkaessaan työtään konttorissa. Minä myönnän kernaasti olleeni niitä, jotka uskoivat sadun.
– Mutta Holdenhan kuuli hänen puhuvan puhelimessa asianajajan kanssa?
Kassanhoitaja Mortensenin äänessä taistelivat rehellisyys ja pienen lähimmäistä koskevan katastrofin toive. Ei ollut kovinkaan ylentävää istua siinä, missä istuin. Mutta koska en ollut noussut heti, en mielestäni enää voinut nousta, kun keskustelu oli ehtinyt näin pitkälle. Mikä minua kuohutti eniten, oli se persoonaani kohdistuva tieto ja mielenkiinto, jonka tällainen keskustelu paljasti. Toinen asia oli tuntea olevansa maailman keskipiste, toinen kuulla, että todella oli olemassa.
– Kyllä, Holden kuuli hänen soittavan asianajajalle, se pitää paikkansa, myönsi neiti Soleng. – Mutta hänhän saattoi kuulla vain hänen osansa keskustelusta. Mutta enhän minä silti tahdo sanoa, etteikö kaikki olisi oikeassa järjestyksessä. Me olemme mitä parhaimmat ystävät, neiti Loft ja minä. Onko hän teidän mielestänne kaunis?
– Hm...
– Ei häntä ainakaan kaunista olla sellainen tikku kuin hän on. Hänen tyyppinsä vaatii tiettyä pyöreyttä. Ja niin hermostuneeksi kuin hän on tullut. Kun me vain pudotamme imupaperinkin lattialle, hän hypähtää korkealle ilmaan. Sanoinkin hänelle tässä eräänä päivänä: "Jos minä olisin niin hyvässä asemassa kuin te, niin matkustaisin jonnekin hoitamaan itseäni:" Ja tiedättekö, mitä hän vastasi? "Entäpä, jos minä itse asiassa en olisikaan niin hyvässä asemassa, neiti Soleng!" Mutta jälkeenpäin hän nauroi, ikään kuin lyödäkseen kaiken leikiksi. Ja aivan samanlainen hän on ollut toisillekin ihmisille. Koko juttu on niin ihmeellinen. Melkein kammottava. Niin, ei toki käy päinsä vetää kokonaista kaupunkia nenästä sillä lailla, vai mitä arvelette?
– Hm! Mortensen nauroi. – Olla miljoonan omistaja sanomatta sitä suoraan, ei kylläkään käy päinsä, mutta kuinka lienee asianlaita vastakkaisessa tapauksessa, en todellakaan tiedä. Mitä aihetta nuorella tytöllä oikeastaan olisi sanoa, että hän on perinyt omaisuuden, ellei se olisi totta? Toivoisiko hän voivansa hankkia itselleen suurempaa luottoa? Siinä tapauksessa huvista tulisi suhteellisen lyhytaikainen...
– No, mutta monethan sanovat, että nuoret tytöt voivat tehdä mitä hyvänsä saadakseen nimensä sanomalehteen. Neiti Soleng käytti heleintä sopraanoaan.
– Niin, mutta voiko niin oikeastaan ajatella Ellen Loftista? Minun on vaikea uskoa sitä.
Ajattelin, että tuon merkitsen muistiin Mortensenin hyväksi.
Konttoripäällikkö Bleken ei onneksi palannut, ennen kuin nuo kaksi olivat lähteneet. Me olimme tottuneet odottamaan kauan Blekeniä. Usein kaksi savuketta.
Voi, voi! Ne pienet päivittäiset pisarat, joiden teoreettisesti katsoen pitäisi voida kovertaa mitä tahansa, olivat käytännössä kovertaneet vain yhden ainoan asian: maineeni.
En tiedä, onko toistenkin laita niin, että he hermostuvat, kun joku kävelee heidän takanaan aivan samaa tahtia kuin he itse. Mutta niin on minun laitani.
Joko minun itseni täytyy kävellä nopeammin. Tai minun täytyy kävellä niin hitaasti, että asianomainen voi päästä ohitseni.
Pysähdyin erään kirjakaupan ikkunan eteen. Niin näet voi myös tehdä.
Tällä kertaa tulija oli Hasse Holden.
– Päivää!
– Päivää!
– Seisotteko te tässä?
– Jos toivotte päinvastaista, niin pelkään, että petytte, sanoin.
– En suinkaan, en suinkaan. Mikään ei ole hauskempaa kuin vanhojen perivihollisten kohtaaminen. Varsinkin kun olen huomannut, että vanha hyvä vihollisuus oikeastaan on eräänlaista karaistua ystävyyttä.
– Tuon olisin voinut lukea jostakin vanhasta seinäkalenterista, sanoin.
Hän siirtyi muihin asioihin.
– Sitä paitsi olen aivan samaa mieltä kanssanne. Parempaa peilailuruutua ei ole koko kaupungissa.
– Ette tietysti voi kuvitella, että kellään olisi kirjallisia harrastuksia?
– Totta kai. Mielestäni tuo muotilehti on oikein lupaavan näköinen...
– Holden!
– Huusitteko minua?
– Tiedättekö, että olette vallan sietämätön ihminen?
– Olette ennenkin vihjaillut sinnepäin, mutta kieltäydyn niin kauan kuin suinkin uskomasta, että todella tarkoitatte sitä.
Jatkoimme matkaa. Kuljimme hotelli Grandin ohitse, jossa hän söi. Hän sanoi menevänsä tervehtimään erästä sairasta ystävää. Kysyin, oliko ystävällä influenssa ja korviensuhinaa ja vilunväristyksiä. Holden sanoi myös huomanneensa, että influenssa oli luonteenomaista Herresandille. Oli ihmeellistä, että olimme jostakin yhtä mieltä.
Olimme yhtä mieltä enemmästäkin. Olimme yhtä mieltä siitä, että sää oli ihana. Mutta emme olleet yhtä mieltä siitä, mistä vuoden kuukaudesta pidimme eniten.
– Jumalankiitos, silloin se ei tule tavaksi, sanoi Holden.
Hän piti eniten toukokuusta.
Minun mielestäni oli liian tavallista pitää siitä.
Minä pidin eniten lokakuusta.
Hänen mielestään siitä pitäminen oli teeskentelyä.
Sanoin edellyttäväni kaunista lokakuuta sinisin taivain joka päivä...
Hän kohotti kulmakarvojaan.
– Niin, ja tietysti tuntureilla olisi hiihtokeli ja vesi olisi kaksikymmentä astetta ja sireenit kukkisivat.
Niin olimme jo ennättäneet Lökkeveien 13:n portaille asti. Hasse Holden tiedusteli, mikä portaita vaivasi. Aina ne ilmaantuivat näkyviin, ennen kuin hän ennätti sanoa, mitä hän oikeastaan oli aikonut. Oliko hän hidas vai portaatko olivat noidutut?
Benumin tenava istui portailla. Hän oli jo oppinut sanomaan päivää. Keittiön ikkunaverhon takaa kuiskutti ääni: – Oikea käsi, Björg Karin! Hasse Holden tiedusteli kuiskaten, kuinka vesan saisi huutamaan. Sanoin, että hänen tarvitsi vain olla oma itsensä. Se piti paikkansa paremmin kuin olin aavistanutkaan. Björg Karin alkoi ulista ja hänet lakaisi sisälle hänen naispuolinen luojansa, joka vain malttoi sanoa, että Björg Karin ei koskaan huutanut. Luin lakia Holdenille hänen pahuutensa takia, kun hän tahtoi saada lapsen huutamaan. Hän sanoi, että hän ehkä olisi mieluummin käyttänyt jotakin muuta keinoa saadakseen kuuntelijan pois keittiön ikkunanverhon takaa, mutta hän ei ollut keksinyt parempaa.
– Noidutut portaat, hän virkkoi yrittäen palata siihen, missä keskustelumme oli katkennut. – Se voisi olla kirjan nimikin. Onko teillä hirveä nälkä, vai onko teillä aikaa kuulla, millainen sen sisällys on?
Sanoin oiettavani, että se kertoo kahdesta, jotka ovat rakastuneet toisiinsa.
Hän virkkoi, etten ollut arvannut lainkaan hullummin, paitsi että kirja kertoi neljästä ja että vitsi oli se, ettei tiedetty, kuka oli rakastunut kehenkin. Henkilöt olivat naimisissa oleva nainen, naimisissa oleva mies, naimaton nainen ja naimaton mies...
– Otaksun, että se naimaton mies on reilu mies...
– Teillä on hyvä vainu, neiti Loft. Näkemys. Reilu hän juuri on.
– Kunhan vain toiset olisivat yhtä reiluja!
– Niin, sanokaapa muuta. Mutta hänhän toivoo, että hänen vaikutuksensa alaisena...
Hasse Holdenissa oli todella jotakin oikein herttaista hänen seisoessaan siinä portailla kengänkoroillaan keinuen ja pyöritellen ruskeita silmiään. Tulin ajatelleeksi, ettei ehkä olisi ollenkaan epämiellyttävää nojata päätään tuota vanutäytteistä olkapäänkohtaa vasten ja levätä hetkinen vähittäismaksuista ja veloista ja salamyhkäilystä ja huolista. Mutta vain häipyvän hetken tunsin näin. Jo hänen seuraavat sanansa selvittivät minulle, että yhtä hyvin voisin puhua lumotusta olkapäänkohdasta kuin hän noidutuista portaista.
– Se naimaton nainen, ymmärrättekö, – hän on hiukan salaperäinen.
Hän sanoi niin. Hänkin.
Meidän laitamme on niin, meidän, jotka tulemme purppuranpunaisiksi ystävällisestä sanasta, että me aina toivomme, ettemme todellisuudessa olisi niin punaisen näköisiä, kuin miltä meistä tuntuu. Benumin peilistä näin, ettei minulla tässä suhteessa ollut mitään toivomisen varaa, ei ainakaan sinä päivänä.
Onnistunut menetelmä oli mennyt myttyyn. Samantekevää, jos sen tunnusti. Mutta mikä oli nyt edessä?
Oli toinen vaihtoehto.
Kun olin maksanut velkani, voisin matkustaa kaupungista. Matkustakaa Herresandista ainiaaksi. Loftit ja Amdahlit taistelivat rinnassani vallasta.
Eteisen ikkunasta näin Hasse Holdenin höyryävän pois samaa tietä, jota olimme tulleet. Mahdollisesti olin ollut hieman pikainen sanoessani, että olin nälkäinen ja että mieluummin halusin kuulla kirjan toisista henkilöistä toisella kertaa. Mutta hänellä oli itsellään kovin vähän epäilyjä siitä, mitä sopi sanoa ja tehdä, joten ei toisillakaan niitä tarvitsisi olla.
Kuka seisoi eteisenovella, ellei ultramakasiinilieden asiamies? Sai todella olla iloinen niin kauan kuin asiamieskunta piti ihmisestä kiinni.
Sanoin suoraan: – Mitään tilausta ette voi saada tänäänkään. Mutta minun täytyy lausua teille eräs kohteliaisuus. Uskollisia ihmisiä on harvassa.
– Niin, olen todella kiintynyt näihin portaisiin, asiamies vakuutti hymyillen, sillä hän ei halunnut olla pekkaa pahempi rakastettavaisuudessa ja hän oli sitä paitsi mielissään, kun pääsi asialliselle pohjalle. Hänen vuosia kestäneen uskollisuutensa palkkioksi jäin kymmeneksi minuutiksi portaille seisoskelemaan, huolimatta pannupihvin hajusta, joka pyrki ulos, ja kylmästä ilmasta, joka pyrki sisään, sekä kaikenlaisista huoneista kuuluvista huudoista. Sellainen häly vaikuttaa kuitenkin häiritsevästi, ja vasta sitten, kun istuin päivällispöydässä, minulle valkeni, ettei hän tällä kertaa ollutkaan puhunut tunteellisesti ja vakuuttavasti termostaatista tai lämpökaapista tai pastelliväreistä, vaan pienten vähittäismaksuerien edullisuudesta.
VIII
Vähän ennen pääsiäistä selvisin neiti Smilemosta, ja hän aloitti uudelleen vanhan laulunsa, sen, joka välillä jo oli unohtunut. Sen, että oli ikävää, että ihmisillä oli niin kiire maksaa – sillä oli hauskaa, kun oli saatavaa!
Pääsiäismatkan suhteen minulla oli paljon arveluja. Ei saanut veltostua, ja minullahan oli kylliksi työtä, mihin päiväni käyttäisin. Eräältä kustannusliikkeessä palvelevalta serkulta olin saanut muutamia englantilaisia lastenkirjoja käännettäväkseni. Perheen keskuudessa tätä työtä nimitettiin "kärpäseksi" ja "mielenkiinnoksi kieliin".
Mutta sitten kuitenkin lähdin mukaan. Ja jospa vain olisin lähtenyt käymättä edellisenä päivänä syntymäpäivävierailulla Mie tädin luona, niin luulen, että matka olisi kaikesta huolimatta ollut onnistunut.
Mutta Mie täti on niitä, jotka pitävät syntymäpäivää tarkastuksena. Niin ja niin monta kukkakimppua, niin ja niin monta vierasta – se on tärkeää. Ja suku tulee myöskin. Uudella ruokahalulla se heittäytyy päistikkaa suvun keskeisiin uusiin vastoinkäymisiin. Sukulaisrakkaus on patteri, jonka poissaolo lataa.
Mie tädin luona on sellainen tapa, että me muut kiitämme ja Mie täti saa kiitoksen. Emme tiedä, mikä hänelle antaa tämän erikoisaseman. Se on sellaista, mikä kuuluu elämän arvoituksiin. Arvoituksiin kuuluu myös se, että me emme voi olla hiukan iloitsemattakin, vaikka meillä on selvä muistikuva vierailuista, kautta vuosien toistuneiden vierailujen muistiin painama. Salissa me sanomme: – Ei, mutta täälläpä vasta on kodikasta! Sinulla on ainutlaatuinen taito, Mie, luoda viihtyisyyttä. Kahvipöydässä: – Tuo kaakku on sinulle todella kunniaksi, Mie, en tiedä, että olisin maistanut mitään niin hyvää pitkiin aikoihin! Tuttavallisesti keskustellessa jossakin loukossa: – Miten ihastuttava sinun pukusi on, Mie! Ja millaista kangasta! Lastenkamarissa: – Oi, kultaseni, kuinka suloisia lapsukaisia! Ja niin hyvinkasvatettu ja! Kotimatkalla: – Olen aivan lopussa! Ja mitäs sanot siitä tinajuovaisesta kaakusta...
Suunnilleen ohjelmanmukaisesti sujui tämäkin kerta. Me tulimme ja me kiitimme ja me joimme kuohukermaista suklaata, ja keskustelu liikkui sulavasti influenssasta pääsiäisvarusteiden kautta politiikkaan, ja Herdis täti ravisti vaalennettuja kiharoitaan sanoen, että "Euroopassahan on nykyään niin mahdotonta, että minä en enää jaksa, olen todenteolla heittänyt kaiken toivon". Samassa pikku Duddi kaatoi suklaakupin ja hänet piti viedä kylpyhuoneeseen pestäväksi. Hetken kuluttua Mie täti tuli perässä. – Niin, mitä sanot Herdiksestä, Ellen? Hän ei ole kiinnostunut mistään muusta kuin vaatteista. Uusi puku tänään taas, ja juuri, kun Johnnyn asiat ovat niin arveluttavalla kannalla. Toiset olisivat karttaneet sellaista rahanmenoa.
– Johnny sedän asiat arveluttavalla kannalla?
– Etkö sinä tietänyt sitä? Niin, niin, älä sano toistaiseksi vielä mitään äidillesi ja Esterille. Saamme kai toivoa, että hän saa akordin. Niin, Nils on pannut nimensä viiteentuhanteen ja sehän on mennyttä, jos Johnny menee nurin. Ymmärrät siis, mitä tarkoitan sanoessani, että Herdiksen on naurettavaa esiintyä uudessa puvussa täällä meillä. Olen niin usein yrittänyt sanoa hänelle, mitä hänestä ajattelen, noin kautta rantain. Olen esimerkiksi puhunut sinusta ja sanonut, kuinka mielestäni on ihailtavaa, että sinun ikäisesi nuori tyttö on niin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti pukeutunut, vaikka hänellä on kaikki maailman mahdollisuudet tuhlata. Mutta, kuten tiedät, on ihmisiä, jotka eivät ymmärrä hienoja viittauksia. Mitä sinä muuten pidät kylpyhuoneen sisustuksesta, Ellen?
Jne, jne.
Seuraavana päivänä lähdimme pääsiäismatkalle.
Mutta se, mitä Mie täti oli sanonut Johnny sedästä, seurasi mukana kuin mikäkin pääsiäisnoita.
Pääsiäisretkethän ovat sellaisia, että aamupäivisin on ihanaa. Me hiihdämme ja rusketumme ja täytämme metsän yksinäisyyden hälisevin äänin ja appelsiininkuorin. Sitten tulemme kotiin ja silloin on päivällinen ja silloin on osattava puikkia tiehensä.
Olimme eräässä talossa, jonka isäntäväki oli rakentanut kaksi isoa sivurakennusta ottaakseen vastaan pääsiäisvieraita. Me valmistimme päivällisen itse.
Olin ollut pääsiäisretkillä ennen ja tiesin sangen hyvin, miten päivällisenlaitto retkeilytapaan tapahtui.
Niin kauan kuin valmistavat työt olivat käynnissä, oli pysyteltävä poissa, mieluimmin maattava selällään voimia kokoamassa sängyssä, joka ei ollut liian näkyvällä paikalla. Kun sitten puut ja vesi oli kannettu, perunat kuorittu, säilyketölkit avattu, valkea syttynyt kunnolla, pöytä katettu ja pannu ennättänyt tulla höyryävän kuumaksi, silloin oli aika ilmestyä näyttämölle. Silloin otettiin keittiöhaarukka käteen ja tunkeuduttiin topakasti lieden ääreen ja sanottiin: – Nyt minäkin aion puuhata vähän! Sitten koeteltiin perunoita, kaadettiin turskanmätitölkin sisällys pannuun, pudotettiin voikirpale hernetölkkiin ja huudahdettiin iloisesti: – Nyt, hyvät ihmiset! Sitten seurasi astiainpesu, ja kun kaikki olivat yksimielisiä siitä, ettei sen, joka oli laittanut päivällisen, tarvinnut enää astioita pestä, saattoi rauhassa mennä maata jälleen. Sängyssä saattoi sitten lojua illalliseen asti, sillä olihan selvä asia, ettei saman ihmisen tarvinnut laittaa sekä päivällistä että illallista. Vallitsihan toki oikeus pääsiäismatkallakin.
Vähän pulmalliseksi kävi juttu silloin, kun kaikki olivat nokkelia. Uskomattoman nokkelaa oli vihjaista, ettei kai miljoonanomistajatar osannut astiainpesun jaloa taitoa. Minun oli ehtimiseen pakko todistaa asian olevan päinvastoin. Hasse Holden tuntui myös jostakin syystä joutuneen tappiolle, ainakin hän ajelehti alituisesti lattialla kädessään ruudullinen pyyhinliina ja nokea nenällä. Tapahtui niin, että kokonainen astiainpesu sujui meidän käymättä tukkanuottasille, joten olisi ollut kaikin puolin oikein hauskaa, ellei minun olisi tarvinnut ajatella, että jos Johnny setä teki vararikon, niin minulla oli kymmenentuhannen kruunun velka Herresandin säästöpankille.
Illalla oli tarkoitus viljellä retkeilyromantiikkaa. Se tapahtui siten, että istuttiin parittain takan ympärillä valkean räiskyessä ja gramofonin vinkuessa. Ja herrat kietoivat käsivartensa naisten vyötäröille, ja kaikkien oli ainakin oltava olevinaan kuin seitsemännessä taivaassa. Hasse Holdenin olkapäänleikkaus oli hurjan hieno, mutta se, joka ajatteli vain numeroita, saattoi yhtä hyvin nojata päänsä selkäreppua vasten.
Asbjörn Koll tuli aina riidanhaluiseksi, kun ilta joutui, ja silloin hän laususkeli avomielisyyksiä alkukantaiseen, suorasukaiseen tapaan: – Eikö sinun ruumiisi osaa olla rauhassa, tyttö? Koska raha ei ole noussut sinun päähäsi, niin se on nähtävästi valahtanut jalkoihisi.
Tämä oli viimeinen iltamme. Menin ulos kuistille vilvoittelemaan poskiani. Piha oli paljas, mutta metsänreunassa mustien puunrunkojen välissä lumi loisti valkeana. Ilma oli viileä, melkein raaka, talvea, kevättä, maata, lunta ja havupuita väkevänä sekoituksena.
Kukaan ei tullut perässäni.
Asbjörnin kanssa tulimme jälleen oikein hyviksi ystäviksi junassa.
– Taisin olla vähän karkea, hän sanoi meidän riippuessamme ikkunassa täpö täydessä käytävässä. – Mutta ymmärräthän, että Hasse on ystäväni.
– Hasse? virkoin. – Emmekö me, Hasse Holden ja minä, pesseet astioita mitä parhaassa yhteisymmärryksessä koko ajan?
Tämä oli toinen pääsiäispäivä. Tulimme kotiin keskiyön aikaan, useita tunteja myöhästyneinä. Hasse – me olimme tulleet sinuiksi matkalla – saattoi minut kotiin noidutuille portaille. Oli tavattoman tähtikirkasta, ja jääriite ritisi urheilukenkien alla joka askelella. Pimeässä loisti punaisia ja vihreitä valoja salamasta.
Hasse sanoi haluavansa kysyä minulta jotakin.
Ilmoittaa sellaista etukäteen! Vähemmästäkin saattoi hermostua. Minä vihelsin. Mutta mitään portaita ei nyt tullut avukseni. Joten se epäonnistui.
– Epäonnistui! sanoi Hasse viileästi. – Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että sillä välin kuin sinä temppuilet kaikin tavoin, tulemme me portaille. Ja silloin epäonnistun minä.
Ja eikö hän todellakin vitkastellut niin kauan antaakseen kysymykselle ymmärrettävän muodon, että olimme portailla, ennen kuin hän oli keksinyt sen!
Miten ihanaa on välistä erehtyä. Olin tietysti luullut, että kysymys koskisi miljoonaa – milloin kukaan oli kysynyt minulta muuta kuin miljoonaa? Kuka olisi voinut uneksia, että Hasse Holden edelleen pohti eräitä pikemminkin lystikkäitä sattumia, jotka olivat tapahtuneet kuukausia sitten. Vai sisarensako puolesta hän niitä mietti? Vakuutin hänelle, että hänen lankonsa ja minun välilläni ei ollut milloinkaan ollut muuta kuin...
– Vähän vetovoimaa ehkä?
Sitä hän siis oli märehtinyt! Sehän oli sairaalloista, hänen pitäisi mennä lääkärille. Hänen avatessaan ovea minulle – lukko oli vähän juonikas – määrittelin tilapäisesti taudin: huumorintaju näivetystaudin viimeisellä asteella, luulevaisuus saanut elefanttitaudin.
Minulla oli varma tunne siitä, että tämä oli minun mielestäni hauskemmin sanottu kuin hänen mielestään. Ainakin vain minä nauroin. Nauroin sekä siksi, että olin mielestäni ollut aika nokkela, että siksi, kun oli niin ihanaa, ettei koko konttori pohdiskellut, miten minun Amerikan-perintöni laita oli.
– Te – sinä – oletko aivan varma, että puhut totta?
– Ehdottoman varma!
Vasta sitten, kun olin lukinnut oven sisältäpäin, minulle valkeni, että olin unohtanut loukkautua, vaikka minulla harvoin oli ollut suurempaa syytä loukkautua. Olinko varma siitä, että puhuin totta? Kysymyshän oli suorastaan loukkaava. Minä tempaisin eteisenikkunan auki – parempi myöhään kuin ei milloinkaan! – ja tulin parahiksi nähdäkseni hänen ottavan vauhtia kadunkulmassa lampun alla olevaan luikuun, joka ei vielä ollut oikein sulanut. Ja niin ylpeästi kuin hän luikui! Ylpeästi kuin jumala. Tai kuin kolmivuotias. Minä huusin: – Hyvä! sen sijaan, mitä olin aikonut huutaa. En tiedä sitten, tämäkö odottamaton tunnustus sai hänet surullisesti menettämään tasapainon. Yhtä hyvin se saattoi olla ruohomätäs luiun toisessa päässä.
Kukaan kotona olevista ei ollut vielä mennyt levolle.
He kertoivat jäljestäpäin sopineensa, etteivät puhu asiasta mitään, ennen kuin vasta seuraavana päivänä. Mutta heidän väkinäinen iloisuutensa ei minua pettänyt, ja ennen kuin kymmenen minuuttia oli kulunut, tiesin, että suvussa oli tapahtunut vararikko.
IX
En tiedä, onko toisten laita niinkuin minun: kaikista keinoista valitsen aina kaukaisimman – ja mutkikkaimman.
Ehkäpä se on erikoisen naisellista, ehkä suorastaan yksilöllistä. En tiedä.
Luonnollisinta olisi ollut, että viimeinkin olisin ilmoittanut äidille ja Ester tädille, miten asianlaita oli. Mutta en todella voinut. Kieli kieltäytyi. En voinut kasata lisää onnettomuuksia heidän tielleen. Olin jo sitä paitsi ajatellut, mitä sanoisin. Sanoin, että voisin helposti järjestää asian tilapäisen pankkilainan avulla.
Olin ajatellut, mitä sanoisin, mutta en sitä, mitä tekisin. Tunsin kyllä hyvissä varoissa olevia ihmisiä ja sellaisiakin ihmisiä, jotka varmasti auttaisivat minua. Mutta en tuntenut ketään, joka pitäisi kielensä kurissa. Nils enon ja Henrik enon kauhistuneita kasvoja – ja heidän vaimojensa vielä suurempaa kauhistusta – ajatellessani olin valmis luopumaan heistä.
Koko viikko meni, ja lauantai tuli, ja minun oli tehtävä päätökseni. Lauantai-iltapäivällä oli Henrik eno se, johon päin kallistuin eniten. Lääkärinä hän ainakin oli tottunut vaitiolovelvollisuuteen. Hän tavallisesti siristi silmiään hieman pilkallisesti, kun kerroin hänelle jotakin, mutta se minun oli koetettava kestää. Puin päälleni ja sanoin meneväni kävelemään. Storgatenilla kulki laivanvarustaja Hagel edelläni kirjakauppaan asti. Siinä hän oikaisi kadun poikki Hagel & Co:n konttoria kohti. Ovella hän katsoi taakseen ja nosti hymyillen hattuaan. Luulen, että se herätti minussa ajatuksen. Tarkoitan hymy, ystävällinen, ei aivan välinpitämätön hymy.
Hagel ehkä voisi auttaa minua. Hagel oli maailmanmies ja hän ymmärtäisi, että saattoi joutua tilanteisiin, joita ei voinut tiedoittaa koko kaupungille.
Olin hirmuisessa jännityksessä, kun sopivan ajan odotettuani kirjakaupan ikkunan edustalla nousin tuttuja portaita. Hänellä oli puhelinkeskustelu tullessani sisään – ovi auki, kuten hänellä oli tapana ollessaan yksin konttorissa. Minä menin pöytäni ääreen ja kaivelin vähän laatikkoa. Hetken kuluttua kuulin hänen laskevan kuulotorven paikoilleen. Olin juuri keräämässä rohkeutta mennäkseni sisään, kun hän itse tuli ulos. Savuke keikkui hänen suupielessään ja hymyily kurkisti silmäkulmasta – hän oli ilmeisesti lupsakalla lauantai-iltapäivätuulella.
– Lyön vetoa, että olette unohtanut laukkunne, neiti Loft.
Sanoin, että se saattoi olla hyvinkin mahdollista, mutta että tämä oli eräs niitä harvoja kertoja, jolloin minulla oli muuta asiaa.
Ja niin minä molskahdin suoraan asiaan. Hän tiesi tietysti Johnny enon asian. Sitä vastoin hän ei tietänyt, että perintö ei ollut tullut vielä, ja tieto hämmästytti häntä vähän, mutta ei paljon. Että Nils eno oli myös mennyt takaukseen, sen hän tiesi vaimonsa kautta, joka oli Mie tädin hyvä ystävä. Ja hän näytti ymmärtävän, että minä pelkäsin Henrik enon siristeleviä silmiä.
Kaikki sujui suurin piirtein helpommin kuin olin luullut. Kymmenentuhatta kruunua ei sinänsä ollut mikään iso rahasumma laivanvarustaja Hagelille, mutta useimmille muille ihmisille se on suuri summa, kun on kysymys lainasta, ja oli aivan ihastuttavaa, että hän epäröi niin vähän. Miljoonanomistajanmaineellani tuntui vielä olevan tenhovoimansa.
– Minullahan on teissä vakuus, hän sanoi taputtaen minua käsivarteen – ellen paljon erehtynyt, oli lauantai-iltapäivätunnelma edelleen vallitsevana. – Ellei perintöä tulisi, niin olenhan tällä tavoin varannut itselleni tottuneen pikakirjoittajan vuosikausiksi eteenpäin. Tämähän on todella paras kaappaus, minkä olen tehnyt pitkiin aikoihin.
Hän otti avainnipun taskustaan ja etsi tulenkestävän holvin avaimen.
– Eikä tämä ole ensimmäinen raha-asia, mikä meillä on keskenämme, neiti Loft. Hagel asetti avaimen uloimpaan oveen ja aukaisi sisemmän holvinoven pienat. – Tehän muistatte, kun matkustimme "Dronningenilla"! Lankoni ei sitä paitsi varmaankaan pitänyt siitä, että te pudottelitte viitosia hämäräperäisten, vieraiden herrojen hytinlattioille. Niin, se hyvä Hasse voi olla ankara! Nuoret ovat ankaria. Ottakaapa lamppu, olkaa niin hyvä, ja valaiskaa, niin katsomme, kuinka paljon rahaa täällä lienee. Pelkään, että teidän on otettava shekki...
Otin lampun, joka riippui naulassa holvinoven vieressä ja johon kuului kolmen, neljän metrin pituinen kokoonkääritty johto, joka riitti pitkulaisen kammion viimeisessä päässä olevalle kaapille saakka. Avainnipusta oli haettava uusi avain. Hagel katsoi minuun lampun yli. Hänellä oli harmaat ohimot ja mustat kulmakarvat, harmaa iho, tummat silmät ja paksut sinipunaiset huulet. En aavistanut, miltä itse näytin siinä valaistuksessa, mutta mielestäni oli aika lämmin. Äkkiä tapahtui jotakin, en oikein tiedä mitä. Vetovoimaa se ei ainakaan voinut olla, ei varmastikaan, kun seisoimme jalan päässä toinen toisestamme. Mutta joka tapauksessa tapahtui jotakin, mikä hämmensi minut, ja hämmennyksissäni pudotin lampun. Se mätkähti tiililattialle, lasinsirut vain kilisivät, ja niin me seisoimme pimeässä holvissa. Vain kalpea valojuova pilkisti ovesta.
Olimme vaistomaisesti hengittämättä silmänräpäyksen tai pari. Muuten emme kai olisi kuulleetkaan ääniä porraskäytävästä. Mutta nyt me molemmat kuulimme ne ja tunsimme ne. Hasse sanoi jotakin, ja rouva Hagel nauroi. Me molemmat holvissa olijat olimme heti selvillä siitä, mikä onnettomuus meidän molempien sielläolo oli, ja niin me toimimme sen mukaisesti. En tiedä, vaihdettiinko meidän välillämme mitään sanoja, mutta olen hämärästi muistavinani, että Hagel mutisi jotakin. Joka tapauksessa minä ryntäsin ulos kuin käskystä ja suljin molemmat teräsovet, sekä sisemmän, ohuen, johon täytyi työntää pienat eteen, että ulomman, paksun, joka täytyi lukita. Enkä usko, että olisin tehnyt tätä niin nopeasti ja täsmällisesti, ellen olisi saanut määräystä turvakseni. Ainoa, mistä minulla oli hiukan vaivaa, oli lampun johto, joka täytyi hilata holvista ulos, ennen kuin ovet voitiin työntää kiinni. Mutta ennätin kuitenkin senkin tehdä. Lamppu oli rikki, joten sitä ei enää voinut ripustaa naulaan, mutta kaminahan oli aivan vieressä ja sen vieressä taas puulaatikko, ja sinne viskasin koko roskan. Sitten tempaisin käteeni puhelimen kuulotorven – kaikki kävi kuin itsestään, niin, ikään kuin en eläessäni olisi muuta tehnytkään kuin pelastellut itseäni huonoon valoon saattavista tilanteista.
Vaikein oli puhelinkeskustelu, johon olin syventyneenä, kun rouva Hagel ja Hasse tulivat – onneksi Hassen konttorin kautta, se oli antanut minulle aikaa. Sanoin: – Kyllä! ja sitten sanoin: – Vai niin? ja sitten: – Niin, osakkeethan ovat nousseet! ja sitten lisäsin hymyillen: – Oletteko sitä mieltä? Mutta näyttelijäteknilliseltä kannalta oli molempien lauseiden välillä lyhyt tauko. Sanottuani vielä kerran: – Vai niin? ja: – Kiitos teille! asetin kuulotorven paikoilleen.
– Ylityötä? kysyi Hasse. Mahdollisesti kuvittelin, mutta mielestäni hänen äänessään oli ivallinen sointi.
– Täytyy sanoa, että te olette uuttera ihminen, neiti Loft, puheli rouva Hagel. Mahdollisesti kuvittelin, mutta minusta tuntui, että hän katsoi minuun läpitunkevasti ruskeilla silmillään. Hänelläkin oli ruskeat silmät. – On suorastaan uskomatonta, että te... niin, kuinka sanoisin... joka kuulutte Herresandin rahamaailmaan...
– Annie! sanoi Hasse. – Kaikki puhelevat neiti Loftille siitä Amerikan-perinnöstä. – Arvelen, että se on hänestä kiusallista ajan pitkään.
– Niin, senhän oikeastaan voin sangen hyvin ymmärtää, myönsi rouva Hagel yllättäen minut äkkiä ystävällisellä ja anteeksipyytävällä hymyllä, jota juuri sinä hetkenä en mielestäni ollut ansainnut. Sisemmän konttorin ovella hän pysähtyi. – Kuulkaahan, onko mieheni täällä?
Tässä kylmäverisyyteni petti hetkiseksi, en sanonut suoraan ja varmasti, ettei hän ollut täällä, epäröin vähän ja sain sitten epävarmasti suustani: – Ei. Rouva Hagel ei kiinnittänyt siihen huomiota, mutta hänen veljensä virkkoi heti:
– Onko hän ehkä äsken ollut täällä? ja hän loi minuun omituisen, läpitunkevan katseen.
Kumman valitsisin? Että hän äsken oli ollut täällä tai että hän ei yleensä ollut käynyt täällä? Onnettomuus tapahtui toisen kerran. Sanoin: – E-ei! vielä toistamiseen.
Rouva Hagel katsoi kelloa: – Olimme sopineet, että olisin täällä puoli kuusi, ja nyt oli kello jo neljännestä vailla.
– Sinulla näkyy olevan kuuma, Ellen, totesi Hasse.
– Luulen, että on hyvin sopimatonta pitää päällysvaatteet yllään sisällä...
Rouva Hagel nauroi, niinkuin nauretaan nuoremmille sisaruksille, kun nämä yrittävät olla opettavaisia.
– Sinähän puhut sellaiseen sävyyn kuin vanhat aviomiehet! "En luule, että on terveellistä... En luule, että kannattaa... En luule, että sinun on..."
Olosuhteiden johdosta en voinut hehkuvasti yhtyä rouva Hagelin teräviin mietelmiin. Probleemoja kasautui päällekkäin: Kuinka kauan hän kesti holvissa olemista? Kuinka kauan he aikoivat viipyä? Kuinka kauan minä voisin keksiä jotakin aihetta viipymiselleni?
Keksiä aihetta! Aihe tai ei aihetta, minun täytyi viipyä niin kauan kuin tarvittiin. Pikemminkin eräs toinen ei voinut viipyä siellä, missä hän oli, niin kauan kuin tarvittiin.
Katsoin kelloa ja sydämeni oli raskas holviin suljetun puolesta.
Rouva Hagel sanoi äkkiä: – Vaiti! ja kallisti korvansa taaksepäin, kuten minusta tuntui.
– Mikä nyt?
– Olin kuulevinani jotakin...
– Niin, mikset sinä kuulisi jotakin?
– Joku huusi apua?
Hasse vaelsi takaisin ikkunan luo tekemältään retkellä. – Kaksi poikaa vain tappeli polkupyörästä.
Minuutit matelivat.
Minulla ei ollut muuta valinnan varaa kuin istuutua tuoliini ja selailla muutamia pöydälläni olevia papereita kasvoillani ilme, ikään kuin ryhtyisin johonkin hyvin kiireelliseen työhön. Rouva Hagel alkoi jälleen ihmetellä. Tehtiin ehdotuksia, että olisi soitettava sille ja sille.
– Fredrik on tavallisesti niin täsmällinen! Niin – rouva Hagel naurahti – hänen mielestään tietysti puoli seitsemän oli omituinen aika kutsua ihmisiä illallisille. "Kuulit varmaan väärin", hän oli sanonut. Mutta rouva Kollillahan on tapana kutsua ihmisiä niin aikaisin...
Puoli seitsemän! Silloinhan heidän täytyi pian lähteä. Kollit asuivat Lökkeveienillä, kolme taloa meitä edempänä. Kivi vierähti sydämeltäni. Hasse oli sen näköinen, kuin hän olisi sen kuullut. Kuinka olikaan, se vieri liian aikaisin. Rouva Hagel tuli takaisin oven takaa, jossa hän oli käväissyt pienen peilin luona, ja kysyi:
– Onko sinulla holvin avainta, Hasse?
– On, mitä sinä sillä?
– Tiedäthän, että minulla on muutamia koruja holvissa. Fredrik pani ne sinne, ennen kuin lähdimme pääsiäismatkalle. Mutta koska nyt kerran olen täällä, haluaisin sieltä sen leveän rannerenkaan – sinä tiedät – sen, jossa on kaiverruksia – tai ei, ehkä sinä et muistakaan sitä paitsi...
– Kyllä minä sovintorannerenkaan muistan!
Rouva Hagel loi epähienoon veljeensä onnettomuutta ennustavan katseen.
Tunsin, että oli välttämättömästi keksittävä jotakin, mikä estäisi Hasse Holdenin lähestymästä holvinovea. Mutta se oli aivan mahdotonta. Aivoni olivat tyhjät. Tiesin vain, että minun oli vast'edes vältettävä vaihtamasta laivanvarustaja Hagelin kanssa ainoatakaan sanaa. Me kaksi yhdessä tunnuimme ärsyttävän kohtaloa aivan huomattavasti.
Hasse kääntyi ja palasi.
– Omituista! Juuri sen avaimen olen nähtävästi unohtanut ruskean takin taskuun. Nyt muistankin. Panin sen liivintaskuun eilen päivällä, kun minun oli pidettävä kiirettä. Nyt neiti Loft katsoo kelloa meidän varallamme, Annie...
Kello oli viittä vaille puoli seitsemän, ja laivanvarustaja Hagel oli ollut lähes kolmeneljännestuntia tulenkestävässä holvissa. Jos vähänkin eläytyi sitä ajattelemaan, tunsi pakokauhua. Oikeastaan minulla oli koko ajan täysi tekeminen koettaessani työntää mielestäni asioita, joita en saanut ajatella – pimeyttä, ahtaita seiniä, paksuja ovia, keuhkoja, jotka vaativat ilmaa, ilmaa, ilmaa! Kuka olisi voinut ajatella kolmeaneljännestuntia?
Sitten Hasse sai viime hetkessä onnettoman ajatuksen, että minä lähtisin heidän mukaansa.
Ja auttoiko minun kieltelyni?
Auttoiko se, että hänen sisarensa sanoi hänen mankuvan?
Auttoiko se, että sanoin, etten ollut valmis?
Auttoiko se, että hänen sisarensa tuli kärsimättömäksi?
Tätä olin aina aavistanutkin – että Hasse oli luonteeltaan mitä itsepintaisinta ja härkäpäisintä lajia. Yksin luo ärsyttävä hymyily pystyi saattamaan ihmisen epätoivoon ennätysajassa.
Tällä välin kuluivat minuutit. Kello oli kymmenen minuuttia yli puoli. Teki mieli puhjeta valitusvirsiin ihmisten takia, jotka eivät koskaan voineet olla täsmällisiä, kun kutsut olivat kysymyksessä. He eivät olleet sen arvoisia, että kukaan kutsui heitä luokseen, heidät olisi julistettava pannaan kaikkien säädyllisten piirien taholta.
Rouva Hagel meni ovea kohti. Kukaan ei ymmärtänyt hänen tunteitaan paremmin kuin minä. Tunteet olivat samoja, jotka elähdyttivät kaikkia Amdahlin suvun jäseniä, kun Herdis täti tekeytyi kalliiksi ja Johnny eno antoi palttua hienotunteisuudelle.
– Koska neiti Loftilla on vielä tekemistä täällä rouva Hagel huomautti Hasselle.
– Niin, jos hänellä olisi! Mutta hänellä ei ole. Ja ulkona on auringonlasku, jonka haluaisin näyttää...
– Sinähän puhut, niinkuin se olisi oma tekemäsi.
Jokainen minuutti oli kallis. Ei käynyt laatuun seistä siinä lörpöttelemässä auringonlaskuista. Minä taivuin, se oli ainoa keino voidakseni vapaasti toimia – jäljestäpäin. Kun olisin kulkenut heidän mukanaan korttelin verran, sanoisin, että olin unohtanut jotakin, kääntyisin ja ryntäisin takaisin. Kun Hasse Holden lukitsi ulko-oven, tuntui sentään melko ilkeältä ajatella, että nyt oli konttorin päällikkö ja omistaja suljettu kolmen lukon taakse.
– Hiljaa, olkaa hiljaa hetkinen!
Hasse syytti sisartaan kuuloharhoista.
– Mutta aivan varmasti joku huusi!
Me seisoimme silmänräpäyksen hiljaa kaikki kolme. Minä olin vähällä juosta takaisin ja antaa palttua kaikelle, paitsi laivanvarustaja Hagelin pelastamiselle. Jos nyt kerran oli kuoltava, niin täytyisihän siihen olla edes säällinen syy.
Huuto toistui ja se osoittautui tulevan portinvartijan radiosta.
Auringonlaskun suhteen Hasse oli todella oikeassa. Jäimme hetkeksi seisomaan katukäytävälle. Silloin joku lausui nimeni. Laskevan auringon hehkuvan punaisessa hohteessa minun oli todella etsittävä löytääkseni hänet. Hän seisoi toisella puolen katua. Ja sitten minun täytyi haeskella muististani keksiäkseni, missä tuon pienen, vantteran, teräväpiirteisen miehen olin ennen nähnyt. Yht'äkkiä keksinkin: asianajaja Steinarson.
Täyttä laukkaa porhalsin kadun ylitse. Mahdollista on, etten katsonut eteeni. En luule sitä tehneeni. Olisiko se nyt tarpeellistakaan Herresandin tapaisessa kaupungissa? Puolivälissä keskikatua kohtasin jotakin äkkiäarvaamatonta, jotakin väistämätöntä ja jättiläismäistä. Jotakin virtasi päähäni. Jokin kohisi korvissani. Tuulimylly alkoi pyöriä silmäini edessä. Kuulin jarrujen kitinää ja äänen, joka huusi. Ja sitten tunsin, että nyt tuli loppu.
X
Sanomaton pahanolon tunne odotti minua tajunnan kynnyksellä.
Olisin voinut vannoa, että otsallani oli lyijyripa, ja toisessa hartiassa alkoi sahanterä työskennellä, kun vähänkin liikahdin. Olin kapeassa valkoisessa rautasängyssä punaisen huovan alla. Sänky oli vedensinisen seinän vierustalla.
Huoneessa oli muutamia ihmisiä, jotka kuiskuttelivat keskenään. Kohta sen jälkeen katsoin kahteen silmään, jotka tiesin sangen hyvin tuntevani. Mutta sininen oli vaaleampaa kuin tavallisesti, ja valkoinen punaisempaa.
Vesilasi melkein ärsytti minua pienuudellaan. Kuvittelin isoa sisäjärveä ja siitä vievää johtoa, ja sen sisäjärven kuivattaminen ei minusta tuntunut konstilta eikä miltään.
Ajattelin, että olin romaaneissa usein lukenut tällaisista heräämisistä. Olin usein nähnyt niitä elokuvissakin. Kaksi kertaa luukut avattiin ensin koetteeksi, kolmannella kerralla se vasta onnistui ja silloin kysyttiin heikolla äänellä, missä oltiin.
En halua kehua – mutta ymmärsin olevani sairaalassa.
Äiti sanoi: – Ellen! Ja minä sanoin: – Äiti!
Sen jälkeen äiti niisti nenänsä, ja sitä seurasi torventoitotuksen tapainen kaiku, joka ilmaisi minulle, että Ester tätikin oli lähellä ja että viimeinkin sain osani siitä liikuttuneisuudesta, joka muuten tavallisesti tulee morsiamien osaksi – morsiamien, joilla on huntu ja pitkä laahus.
Ymmärsin, että oli ilta, ehkä yö. Sain tietää, että kello oli yli kahdentoista.
Yli kahdentoista? Kuinka kauan olin siis maannut täällä? Äkkiä sain ikään kuin kiinni muistin vetoketjun renkaasta, ja sitten ei tarvinnut muuta kuin vetää alas...
Ensimmäinen mielijohteeni oli vetää se kiinni jälleen, sulkea, lopettaa edesvastuuton leikittely suljetuilla vetoketjuilla. Yritin ovelasti olettaa, että se oli vain unta. Olin nähnyt unta, että laivanvarustaja Hagel oli suljettuna tulenkestävään holviinsa, ja että se, joka hänet oli sinne sulkenut, oli lähtenyt hänen luotaan ja antanut sitten kuorma-auton ajaa ylitseen. Se oli inhottava uni, enkä minä tahtonut ajatella sitä enää. Ei siinä näet kaikki, että laivanvarustaja Hagel oli suljettuna ilmatiiviiseen kammioon, vaan se oli tapahtunut eräänä lauantaina, ja kuluisi kaksi yötä ja yksi päivä, ennen kuin ihmisiä taas tulisi konttoriin.
Oikeastaan tiesin koko ajan, ettei se ollut mikään uni. Mutta tiedollakin on asteensa. Kun tieto oli saavuttanut määrätyn pisteen, se tuli tungettelevaiseksi, kuuroksi rukouksille ja manauksille, eikä siihen pystynyt maanittelu eikä mikään. Se teki jutun lyhyeksi ja puhkaisi tien sisään, ja siihen räjähdykseen verrattuna, joka silloin seurasi, olivat otsan lyijyripa ja sahanterä hartiassa ja halu kuivata maailman suurin sisäjärvi pelkkää lastenleikkiä.
Se ei ollut unta. Laivanvarustaja Hagelin täytyi edelleen olla holvissa. Ja nyt oli sunnuntain vastainen yö. Eikä minun enää ollut vaikea laskea, kuinka kauan hän oli ollut siellä. Hän oli ollut siellä yli kuusi tuntia, ja nyt hän kai oli kuollut. Tukehtunut. Ja se oli minun syytäni!
Sahanterän vasemmassa hartiassani tehdessä ankaraa vastarintaa kohottauduin vuoteessani ja sanoin, että minun täytyi heti nousta. Konttorissa odotti tehtävä, joka minun ehdottomasti täytyi suorittaa. Äiti painoi minut takaisin vuoteeseen, ja Ester tädin ääni valaisi minulle, ettei yöllä ollut tapana mennä konttoriin. Hän arveli kai, että sillä rajalla, jossa olin, vallitsi jonkinlainen epätietoisuus konttoriaikaan nähden. Kieli ei aina totellut, mutta koetin parhaani mukaan selittää, että minun ehdottomasti täytyi mennä konttoriin, koska seuraava päivä oli sunnuntai. Äiti sanoi lempeästi, ettei seuraava päivä ollut sunnuntai – vaan maanantai.
Maanantai?
Tieto vaikutti kuin täydellinen tyrmäysisku ja heitti minut tainnoksiin jälleen.
Sanoin huoneessa oleville – nyt siellä oli eräs sairaanhoitajatarkin – että minun täytyi nousta, koska olin sattunut sulkemaan erään miehen tulenkestävään holviin. Nyt hän oli ollut siellä kolmekymmentä tuntia, enkä voinut ajatella muuta kuin että hän oli kuollut. Hapen oli täytynyt loppua aikoja sitten.
Lausuin "kuolema"-sanan selvästi saadakseni heidät reagoimaan. Mutta se ei auttanut. He istuivat siinä sen näköisinä kuin juuri olisin kertonut heille liikuttavan sadun. – Niin, niin, he sanoivat. – Saat kyllä nousta, kunhan vain et puhu niin paljon. Ja Ester täti sanoi: – Saat kyllä nousta, rakas lapsi, kunhan vain paneudut pitkällesi.
– Holvissa oleva mies on laivanvarustaja Hagel! sanoin.
– Niin, niin, he sanoivat myötämielisesti.
– Ja nyt siis täytyy laivanvarustaja Hagelin kuolla vain siksi, että te ette tahdo uskoa minua!
– Mehän uskomme sinua, me uskomme sinua kaikki, kunhan vain tahdot paneutua makuulle ja rauhoittua.
Sairaanhoitajatar pöyhi päänalustani ja koetti asiantuntevasti rauhoittaa minua, nimittäin puhelemalla minulle kuin olisin ollut pieni lapsi: – Nyt me nukumme. Nukumme oikein hyvin sängyssämme, ja kun aamulla heräämme ja olemme aivan terveitä, niin silloin me kyllä pääsemme konttoriin, saammepa nähdä vain. Mutta ensin meidän täytyy nukkua hyvin – tutua ihanasti hyvässä sängyssämme.
Minussa oli porehtinut jo useita sekunteja. Koska en ollut kolmen, vaan kahdenkymmenenkolmen ikäinen ja lisäksi aivan selvä – ajatukseni olivat tuskin koskaan olleet näin selvät – oli melko lystikästä joutua tuollaisen lepertelyn kohteeksi, jollaista sairaanhoitajatar väänsi tulemaan pallomaisin, vakavin silmin, jotka olivat kaivautuneet syvälle minun silmiini. Ja kun hän oli sanomaisillaan: – Tuuti, tuuti lullaa! kävi porehtiminen vastustamattomaksi. Minä nauroin ääneen, vaikka oli enemmän kuin sopimatonta nauraa vieraalle sairaanhoitajattarelle päin kasvoja sekä yleensäkin nauraa niin epätoivoisella hetkellä.
Nauruun he reagoivat. Äiti halusi tietää, eikö alilääkäriä voitaisi herättää. Sairaanhoitajatar sanoi, ettei hänen mielestään ollut tarpeeksi aihetta tehdä sitä. Suoni ei ollut ollenkaan huono. Ester täti sanoi tiukasti, että tässä sairaalassa oli kai sellainen tapa kuin kaikissa muissakin, että potilaat olivat lääkäreitä varten eikä päinvastoin. Äiti yritti hillitä häntä hiukan.
Kysyin, mitä kello oli. Ester täti kääri huovan hellästi ympärilleni ja sanoi, että se oli neljännestä yli ja ellen nyt nukkunut, en saanut aamulla nousta, ja että minulla oli niin hyvä olla täällä. Mutta sitten tuli äiti ja sanoi sillä rauhallisella, asiallisella äänellä, jota hän käytti esiintyessään tietoisesti yhdenmukaisesti kasvatuskirjojensa kanssa, että kello oli täsmälleen seitsemäntoista minuuttia yli yhden. Kolmekymmentäyksi tuntia...
– Te siis tahdotte, että laivanvarustaja Hagel kuolee? Siinä tapauksessa teistä tulee rikoskumppaneitani!
Äiti silitti käsiäni vastaamatta mitään.
– Hän on sitä paitsi jo kuollut! Hänenhän täytyy olla!
– Ei suinkaan! Tähän aikaan vuorokaudesta hän kyllä makaa hyvässä sängyssään, kuuletko...
Olisin jälleen voinut purskahtaa nauruun. Kaikki me makasimme hyvissä sängyissämme. Ja nukuimme niin makeasti! Herresandin asukkaat eivät nähtävästi voineet ajatellakaan muuta mahdollisuutta.
Sanoin: – Holvin avain on päällystakkini taskussa. Jos katsotte, niin voitte ainakin nähdä, että se on totta.
– Meillä ei ole päällystakkiasi täällä, sanoi Ester täti pakotetun rauhallisesti. – Emmekä voi herättää ihmisiä keskellä yötä päällystakin takia. Varhain huomisaamuna me otamme asiasta selon, sen lupaamme sinulle.
– Mutta eihän kysymys ole päällystakista, vaan laivanvarustaja Hagelista, joka on suljettuna konttorinsa tulenkestävään holviin. Holvin avain on minun päällystakkini taskussa. Ettekö ymmärrä, että se on murha, ellemme tee mitään...
Vaikka huusin tämän keuhkojeni täydellä voimalla, ei "murha"-sana tehnyt heihin enempää vaikutusta, kuin jos olisin sanonut "kaakku". Tuntui kuin murha olisi ollut tavallisinta, mitä olla saattoi. Pyysin äitiä koettamaan otsaani.
– Tiedätkö, mitä se on? sanoin ja panin koko sieluni sanoihini. – Se on epätoivon tuskanhikeä!
– Sinä olet sairas, ymmärräthän, sen vuoksi sinun on niin paha olla, selitti äiti silmät tulvillaan vettä. – Mutta huomenna voit jo varmasti paremmin. Sinä olet nyt jo paljon parempi kuin eilen.
Se ei auttanut. Mikään ei auttanut. Aikaisemmin olin nauranut, mutta nyt minusta tuntui, että minun täytyi itkeä. Olin aivan lopen uuvuksissa, ja ainoa, minkä sain kuuluviin, oli särkynyt sudenulvonta.
Ester täti marssi ovea kohti. – Ettekö ymmärrä, että meidän on hankittava lapselle se avain? Nyt hän on huutanut sitä kokonaisen vuorokauden. Kunhan hän saa sen, niin hän rauhoittuu, siinä koko juttu!
Sairaanhoitajatar vastasi kysymällä, eikö hän haluaisi hetkiseksi paneutua pitkälleen päivähuoneen sohvalle. – Mielestäni teidän pitäisi tehdä se, neiti Amdahl. Sisarentyttärenne ei tule siitä terveemmäksi, että te kulutatte itsenne vallan loppuun...
Ester täti vakuutti, että hänen voimansa riittivät siinä, missä jonkun toisenkin, ja että hän nyt aikoi hankkia käsiinsä sen avaimen, vaikka hänen omakätisesti pitäisi nuuskia jokainen tasku lävitse koko sairaalassa. Oli hävytöntä, että sairaala ripusti potilaiden päällysvaatteet ullakolle, silloinhan sairaalaan tulijoiden täytyi uskoa, ettei ollut tarkoituskaan, että he pääsisivät pois enää. Hän lausui joukon muitakin kiivaita sanoja ja lopetti vasta sitten, kun huusin häntä. Ester tädin tarmokkuus oli herännyt, ja minusta tuntui, että nyt minulla oli vain se, johon tarttua kiinni.
– Täti...
– Mitä, Ellen?
– Sinähän uskot minua, kun sanon, että laivanvarustaja Hagel on suljettuna tulenkestävään holviin...
– Kyllä uskon, Ellen pieni.
– Mutta meidänhän täytyy tehdä jotakin! Emmekö voi soittaa poliisille? Poliisikamarissahan toki on joku, joka ei nuku hyvässä sängyssään...
Näin äidin ja Ester tädin vaihtavan nopean katseen. Minkä vuoksi he katsoivat toisiinsa noin pikaisesti ja omituisesti, äiti ja hän? Tiesivätkö he jo jotakin, mistä minut piti säästää, niin kauan kuin olin sairas? Oliko hänet ehkä jo löydetty? Senkö takia, että tuo kauhea jo oli tapahtunut, he eivät tahtoneet kuunnella minua, vaan yrittivät vain puhelemisellaan johtaa minut harhaan?
Ester tädin suljettua oven seurasi hiljaisuus ja sen aikana tapaukset jälleen nousivat muistiini vuoron perään, kuten tapahtuu, kun ajattelee voimakkaan keskitetysti. Olin pudottanut lampun lattialle ja me seisoimme siellä pimeässä. Sitten olimme kuulleet ääniä ulkoapäin, ja sama vastahakoisuuden tunne oli vallannut meidät molemmat. Häneltä, kuten minultakin, vaadittiin tiettyä rohkeutta tulossa olevan tilanteen kohtaamiseksi, niin omituista kuin olikin, että sellaista tapahtuisi kaksi kertaa samoille ihmisille. Hänestä oli joka tapauksessa miellyttävämpää päästä siitä, vaikka sen oli tapahduttavakin repäisevästi. Laivanvarustaja Hagelin oli kai aviomiehenä ollessaan täytynyt selitellä – ja selitellä olemattomaksi – aika paljon elämästään.
Oliko mitään mahdollisuutta, että hän olisi myöhemmin päässyt pois siellä?
Huudot ja koputukset tuskin yltivät konttoriinkaan, saati sitten vahtimestarin asuntoon. Sinne ne eivät missään tapauksessa kuuluneet. Hasse oli mennyt kutsuille. Konttoripäällikkö Bleken oli matkustanut ristiäisiin Lillesandiin. Neiti Solengin oli määrä viettää viikonloppu veljensä luona, jolla oli talo Vallervikenissä. Willy Lockertilla, konttorin nuorimmalla miehellä, ei ollut avainta enempää kuin liikenevää aikaakaan; hän oli aina jalkapallokentällä. Niin oli kassanhoitaja Mortensen vain jäljellä. Miten hän oli aikonut käyttää lauantain, en tietänyt, mutta hän oli joka tapauksessa kihloissa.
Minkä vuoksi Hasse Holden niin välttämättömästi oli tahtonut, että lähtisin heidän mukaansa? Päähänpisto? Tai vain yksinkertaisesti halu pakottaa ihmiset tanssimaan hänen pillinsä mukaan? Vaikutti lievimmin sanottuna tekosyyltä, että hän halusi näyttää auringonlaskun, vaikka Hassen tapaista olikin tahtoa, että kaunis auringonlasku – jos sellainen oli lähettyvillä – oli nähtävä, maksoi mitä maksoi.
Minä olin joutunut onnettomuustapauksen uhriksi – se oli osaksi auringonlaskun syytä. Kaikkien mielenjärkytysten päälle minut oli hämmentänyt ihmeellinen, unentapainen hohde, joka oli muuttanut Herresandin Storgatenin ikuisuuteen uivaksi kaduksi. Kuka olisi osannut kuvitellakaan, että huonojarruiset kuorma-autot ajelisivat sinipunervia ja ruusunpunaisia katuja ikuisuuteen? Mutta oli ollut muutakin. Ei vain auringonlasku ja Hasse Holden ja rouva Hagel ja holvissa laivanvarustaja Hagel. En oikein muistanut, mikä se muu oli, mutta tunsin, ettei se ollut kaukanakaan. Tuntui siltä kuin silloin, kun sana pyörii kielellä. Se oli jo tulossa.
Se lähestyi. Nyt se oli vielä lähempänä. Silmänräpäys vielä, niin sen muistin... Steinarson oli seisonut siellä!
Tällä kertaa ei kai tapahtunut täydellistä tyrmäystä. Mutta kukaan ei ollut laskenut kymmeneen puolestani. Äiti puheli hiljaa sairaanhoitajattaren kanssa.
– Hourailevatko he aina, kun heillä on ollut aivotärähdys?
– Ei aina. Mutta hyvin usein.
– Voi ymmärtää, että sairas kärsii kauheasti itse. Hänhän luulee koko ajan elävänsä todellisuudessa.
– Viime viikolla minun oli suorastaan tapeltava erään keuhkokuumepotilaan kanssa, joka tahtoi mennä ulos pinoamaan puita.
– Mielikuvitus askartelee tietysti äskettäisten vaikutelmien parissa. Tyttäreni on toimessa laivanvarustaja Hagelin luona. Herra Hagelin kummitteleminen merkitsee vain luonnollista velvollisuudentuntoa. Ehkä hän aamupäivällä kävi siinä tulenkestävässä holvissa. Ehkä hän värisi hiukan tarttuessaan raskaaseen oveen. Minä ymmärrän sen niin hyvin. Mutta ette kai arvele, että hän on huonompi, sisar Sofie?
– Ei, varmasti parempi. En sano sitä lohduttaakseni teitä. Minä tunnen tohtori Godalin. Hänellä oli viimeksi täällä käydessään se ilme, joka hänellä on, kun jokin menee paremmin kuin hän on odottanut.
Äiti sanoi: – Ihmeellistä vain oli – niin, nythän tuo pikku raukka on puhunut ja huutanut siitä holviin suljetusta miehestä puolitoista vuorokautta – mutta ihmeellistä oli, että hän minun mielestäni oli koko ajan aivan kirkassilmäinen, kun äsken istuin hänen luonaan. Ellen olisi kuullut hänen hourivan monta tuntia yhteen menoon – niin vakuutan teille, sisar Sofie, että olisin voinut vannoa hänen olleen täysin tajuissaan... Sisar Sofien ääni uhosi kokemusta ja asiantuntemusta.
– Niin. Se on niin harhaanjohtavaa. Ja se on ankara hermokoetus. Me totta tosiaan tunnemme sen. Mutta ennustan, että se huomenna helpottaa, rouva Loft.
– Niin, mutta tehän kuulitte, kuinka hän sanoi: "Eiväthän kai kaikki Herresandissa makaa hyvissä sängyissään?" Se kuulosti hiukan ivalliselta. Huomasin, että sisareni pani sen myös merkille. Voiko olla ivallinen, ellei ole täysin tajuissaan?
– Voi olla mitä hyvänsä, sisar Sofie sanoi kategorisesti. – Sairaat voivat olla ovelampia kuin ketkään muut. Nähkääs nyt, hän sai sisarenne esimerkiksi hakemaan sitä avainta. Nyt hän makaa rauhallisena. Hän on saanut tahtonsa täytetyksi. Uskokaa minua, rouva Loft, saahan sitä vähän kokemusta, kun on ollut sairaanhoitajattarena viisitoista vuotta.
– Niin, mutta ei hän ole todella sellainen. – Niin, en halua kehua tytärtäni, mutta hän on kiltti luonteeltaan. Hän ei ole koskaan ollut kärkäs saamaan tahtoaan täytetyksi. Ymmärrän, että monet kuuntelevat hiukan epäillen äidin kiitospuhetta tyttärestään, mutta Ellen on kiltti ja totuuttarakastava tyttönen, sisar Sofie. Vähän ajattelematon ja hosuva, kuten nuoret ainakin. Mutta toden tullen hän ei kykenisi sanomaan valheellista sanaa...
Olin kuunnellut keskustelua puolihorteessa, ajoittain ehkä tarkemminkin. Tämä viimeinen mursi minut joka tapauksessa. Kummastakin silmänurkasta pirahti lämmin helmi poskipäille. Epätoivon ja surun helmiä. Toinen vieri kiireesti hiuksiin, toiselle muodosti poskiluu jonkinlaisen vedenjakajan, jossa se hajosi ja muuttui kahdeksi kumpuilevaksi puroseksi.
– Hänhän itkee, sanoi äiti äkkiä neuvottomalla äänellä. – Eihän toki voi itkeä, sisar, ellei ole täysin tajuissaan?
Olisin avannut silmäni, ellei asianlaita olisi ollut niin, että ne silloin olisivat olleet täysin häikäistyneet. "Ei valheellista sanaa", oli äiti sanonut. Ja laivanvarustaja Hagel kai oli myöskin luullut tuntevansa minut siksi hyvin, että hän uskoi minun tulevan.
– Ei ole sitä asiaa, mitä he eivät voisi tehdä, sanoi sisar Sofie.
XI
Kysyin uudelleen, paljonko kello oli.
Se oli kymmentä vailla puoli kolme.
– Sinä näet kai, että olen järjissäni? sanoin äidille niin viileällä ja asiallisella äänellä kuin voin. – Ja sisar Sofie ymmärtää kai myöskin, että olen tajuissani.
– Niin, sinä olet tajuissasi! sanoi äiti vapisevalla äänellä ja vaipui sängyn vieressä olevalle luolille. – Sinä olet täysin tajuissasi, täysin tajuissasi...
Rinnassani porehti jälleen. Mutta hillitsin itseni. Sitä paitsi naurusta ei olisi tullut naurua, vaan jotakin muuta, nimetöntä.
– Olen täysin tajuissani, jatkoin, – mutta mitä minun on tehtävä, jotta te uskoisitte sen?
– Me uskomme sen, äiti virkkoi yksinkertaisesti.
– Jos te olette tajuissanne, niin ymmärrätte varmaan, kuinka tärkeää teidän on levätä, sanoi sisar Sofie yhtä yksinkertaisesti ja kohensi jälleen päänalusta. Hänellä oli omituinen tapa ravistaa pielusta ja hänen käsivartensa oli naisellisen pehmeä ja lämmin.
– Mutta jos sanon, että laivanvarustaja Hagel on suljettuna konttorinsa tulenkestävään holviin, niin te ette enää usko, että olen tajuissani, sanoin. – Silloin te tietysti luulette minun hourailevan.
Ennen kuin äiti ennätti keksiä vastausta, avautui ovi ja Ester täti tuli. Hän oli vihaisen näköinen, aivan niinkuin aikaisemmin puhuessaan, että potilaat olivat lääkäreitä varten, eikä päinvastoin. Mutta hän yritti lieventää piirteitään sairashuoneen vaatimusten mukaisiksi.
– Kas tässä, Ellen! hän virkkoi ja yritti vielä lieventää äänensäkin. – Tässä on sinun avaimesi!
Se oli iso, kömpelö esine. Oikein reilu vanhanajan avain. Ester tädillä ei kyllä ollut harmainta aavistustakaan siitä, minkänäköinen teräsoven avain oli. Hän kai oli ajatellut, että minulle oli tärkeintä saada jotakin kunnollista pideltäväkseni, jotakin, minkä voin tuntea.
– Nyt sinun täytyy kiltisti paneutua pitkäksesi ja nukkua!
Sen, joka tunsi hänet, ei ollut vaikeata ymmärtää, että hänen oli täytynyt kunnolla otella yhden tai useammankin ihmisen kanssa. Siihen ullakkohuoneeseen, jossa päällysvaatteita säilytettiin, ei hänen kuitenkaan ollut onnistunut tunkeutua. Ester tädin täytyi antaa perään sairaalan sääntöjen, järjestyksen ja vuorokausirytmin edessä. Ja jos Ester tädin oli täytynyt antaa perään, hänen, joka osasi seisoa ja kulkea jaloillaan ja joka pulpahteli terveyttä ja toimintatarmoa, niin mitä voisin minä saada aikaan päällä, joka oli kuin hartioiden välissä oleva kivimöhkäle.
Mutta tästä tulisi Herresandin kaamein murhenäytelmä. Huomenna he tulisivat konttoriin, kuten tavallisesti. Nauraisivat ja hulluttelisivat, kuten tavallisesti, sekä Laila Soleng, Bleken, Mortensen, pikku Willy että Hasse Holden. Hasse Holden levittäisi ensikäden tietoja yliajosta, käyttäisi voimakkaita, liioiteltuja sanoja ja saisi neiti Solengin nauramaan: – Kyllä te sitten olette kauhein tuntemani henkilö, herra Holden! Sitten konttoripäällikkö Bleken sanoisi: – Ei, hyvät naiset ja herrat, tämä ei anna leipää! Ja Mortensen sanoisi: – Työhön, henkenne edestä! Näin he näet sanoivat joka päivä, ja se oli ratkaiseva merkki, että konttoriaika oli toden teolla alkanut. Sitten täytyi neiti Solengin mennä holviin hakemaan kirjojaan. Rikottu lamppu tuottaisi heille ensimmäisen järkytyksen, esimakua niin sanoakseni. Se saisi Blekenin päivittelemään, miten ihmiset käsittelivät toisten omaisuutta. Neiti Soleng avaisi ovet ja menisi sisään, ja silmänräpäystä myöhemmin kaikuisi konttorissa kauhun huuto. – Rottia! huomauttaisi Hasse Holden lakonisesti, ja pikku Willy Lockert irvistäisi ja loisi häneen ihailevan katseen. Mutta irvistys ei kestäisi kauan.
Nousin jälleen istumaan sängyssä. Tunsin jonkinlaista kaipausta, kun ei kukaan ihminen ollut keksinyt pientä yksinkertaista telinettä, johon voisi nojata päätään. Pyysin, että joku edes tekisi minulle sen palveluksen, että soittaisi Hans Holdenille ja pyytäisi tätä tulemaan sairaalaan tärkeätä tietoa varten. Hän asui leskirouva Sagengenin luona, puhelin 2516. Äiti katsoi kelloa ja sanoi, että hän tekisi sen kahden ja puolen tunnin kuluttua. Ennen kello seitsemää ei juuri voinut soittaa ihmisille.
Tämän jälkeen ei mielestäni enää ollut muuta keinoa kuin yrittää itse nousta. Mutta kolme yhtä vastaan! Kolme tervettä yhtä sairasta vastaan! Eikö heillä siis ollut järjenhiukkastakaan pääkopassaan? Ennen kuin tiesinkään, olivat he jälleen lempeän väkivaltaisesti pakottaneet minut paneutumaan pitkälleni.
Avasin silmäni ja sanoin ymmärtäväni, miltä niistä ihmisistä tuntui, joita pidettiin mielenvikaisina, mutta jotka eivät olleet. Mitä se auttoi, että aika antaisi minulle oikeutta, kun se merkitsi samaa kuin erään ihmisen kuolema? Hän oli jo sitä paitsi kuollut. Laivanvarustaja Hagel ei voinut enää elää.
– Ettekö voi noutaa alilääkäriä, sisar Sofie? pyysi äiti hieman surkealla äänensävyllä. Minuun kääntyneenä hän sanoi: – Me kysymme häneltä ja kuulemme, mitä hän sanoo...
– Ellei se käy päinsä, soitan veljelleni tohtori Henrik Amdahlille, uhkasi Ester täti. – Ei tässä, Jumalankiitos, vallan avuttomia olla...
Sisar Sofie oli jo menossa.
Kello oli nyt neljännestä yli neljä.
– Jos asia on niin, kuten sanot, että olet sulkenut laivanvarustajan holviin, niin minkä vuoksi sen teit sitten? kysyi äiti, ikään kuin kaukainen epäilys olisi hänessä herännyt. – Tapahtuiko se iltapäivällä?
– Kyllä, lauantai-iltapäivällä. Menin konttoriin lainatakseni häneltä kymmenentuhatta kruunua. Ne kymmenentuhatta, joista olin takuussa Johnny enon konkurssipesälle.
Ensimmäisen kerran huomasin, että sanani tekivät vaikutuksen, herättivät kauhua.
– Se tapahtui lisäksi väärin edellytyksin. En saa milloinkaan August sedän rahoja, ymmärrättekö. Amerikkalainen asianajaja on ne kavaltanut. Olen tietänyt sen jo puolen vuoden ajan, mutta en vain ole saanut sitä sanotuksi.
Nyt se oli sanottu. Tunnustus oli tullut itsestään ja oli välinpitämättömyyden hedelmä, joka vuorostaan oli uupumuksen hedelmä. Mutta vaikka tilapäinen tunteettomuus tavallaan tekikin hetken suotuisaksi paljastukselle, se oli toisaalta niin epäsuotuisa kuin suinkin. Äiti ja Ester täti olivat hetken olleet kauhun vallassa ajatellessaan, että ehkä kaikessa siinä, mistä olin houraillut viime vuorokauden aikana, kuitenkin oli hiven perääkin, mutta nyt he tulivat taas varmoiksi asiastaan. Minä hourailin edelleen. Siitä oli todisteena se, mitä kerroin rahoista.
Tohtori Godal tuli huoneeseen tukka hieman pörröllään ja silmäluomet turvoksissa. – Mitä kuuluu? hän sanoi tarttuen tottunein ottein ranteeseeni. – Olemmeko me teidän mielestänne liian pahoja teille? Te ette kuulemma tahdo malttaa mieltänne täällä.
– Kyllä minä nyt voin kernaasti olla täällä vaikka tuomiopäivään saakka!
Tämän sanottuani käänsin kasvoni seinään päin ja annoin hänen tehdä, mitä hän halusi. Tietysti hän turvautui ruiskuun. Nukahdin sellaisen vaikutelman vallassa, että äidin ja Ester tädin mielestä minun olisi hourailevanakin pitänyt voida vastata ystävälliselle tohtori Godalille kohteliaammin ja herttaisemmin.
XII
Oli päivä, kun heräsin. Ikkuna oli sänkyni takana, joten en voinut kurkistaa ulos, mutta omituinen väreily seinäpinnoilla kertoi auringosta ja tuulesta.
Minua itseäni lukuunottamatta ei huoneessa ollut ketään yöllisen murhenäytelmän henkilöistä. Pieni, tumma, leveäkasvoinen sairaanhoitajatar esittäytyi sisar Odlaugiksi ja alkoi heti puuhata pesu- ja hoitovalmistelujen kimpussa.
– Tunnetteko itsenne terveemmäksi tänään?
Päässä ja hartiassa ei enää tuntunut aivan yhtä kipeältä, joten vastasin: – Kyllä, kiitos! Hetken ajattelin sanoa, että se toinen asia sitä vastoin oli aivan ennallaan, mutta loukatun ylpeyden tunne sai minut vaikenemaan.
Kello oli neljännestä vailla kahdeksan.
– Ja nythän on maanantai?
– Niin, tänään aloitamme taas uuden viikon, sanoi sisar Odlaug pakotetun iloisesti tuodessaan pesuvatia.
Niin. Nyt alkoi uusi viikko vähän kaikkialla hyvässä Herresandissa.
Mihinkähän toimenpiteisiin rouva Hagel oli ryhtynyt miehensä katoamisen johdosta?
Kysyin sisar Odlaugilta, kuuluiko kaupunkiin mitään uutta. Sisar Odlaug ei ollut kuullut mitään uutta. Ei mitään muuta, kuin että sokerista olisi puutetta kaupungissa. Mutta sisar Odlaug kuului niihin, jotka uskoivat, että ihmisten oli terveellistä olla hieman niukemmalla, ja hänelle se oli yhdentekevää, sillä hän ei käyttänyt sokeria kahviin.
– Kello?
– Päivä tulee pitemmäksi, jos alituisesti ajattelette kelloa. Tiedättekö, mitä minä tekisin teidän sijassanne? Ajattelisin kaikkia niitä, joilla ei ole hyvää vuodetta maattavanaan, sodassa ja puolueettomuusvartiossa olevia ja sellaisia.
Kysyin, makasivatko äiti ja Ester täti hyvissä vuoteissaan. Hän katsoi hieman anteeksipyytävästi minuun.
– Valitettavasti on eräs joustin rikki sohvassa, jossa teidän äitinne makaa. Mutta hän nukkuu kai hyvin sentään. Tätinne meni kotiin. Tohtori Godal sanoi, että hän huoleti voisi mennä.
Neljännestä vailla yhdeksän.
Nyt ihmiset lähtivät konttoreihinsa.
Kuinka ihanaa sinänsä mennäkin konttoriin kauniina maaliskuun aamuna pää kevyenä ja luusto ehjänä! Vilkaista ohi kulkiessa uutta elokuvaohjelmaa ja Jensenin kangaskaupan uusia kankaita, tulla Hasse Holdenin pitkien askelten saavuttamaksi. Sanoa: – Päivää! – Päivää! – Sinäkö siinä? – Jos toivot asian olevan päinvastoin, niin valitan, että minun täytyy tuottaa sinulle pettymys...
Sisar Odlaug toi aamiaistarjotinta.
– Ajatelkaa kaikkia niitä, jotka ovat nälkäisiä ja joilla ei ole ruokaa. Sellainen auttaa minua aika hyvin.
Tulin suorastaan hävyttömäksi. Sanoin, että ajattelin erästä miestä, joka makasi lattialla kuolleena, mutta se mielestäni ei kohentanut ruokahalua vähääkään.
Tohtori Godal tuli.
– Vieläkö me teidän mielestänne olemme yhtä armottomia? Täytyy sanoa, että te ette pyydä niinkään vähää ihmisiltä keskellä yötä. Tiedättekö oikeastaan, mitä tahdoitte meidän tekevän?
Sanoin tietäväni sangen hyvin. Samassa silmänräpäyksessä sireenit alkoivat ulvoa ja kauhu lamautti ruumiini. Sairasvaunu tuli lähemmäksi vinhaa vauhtia. Kello oli kaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän. Sen huima meno loppui edustallamme pitkään, surisevaan loppuakordiin.
– Tämä on, kuten tunnettua, sairaala, valaisi tohtori Godal suopeasti. – Tännehän sairasvaunujen täytyy tulla, joten teidän ei tarvitse sitä pelästyä.
Hän tutki ääneti kuumekäyrää. Uusi sairaanhoitajatar ilmestyi ovelle. Omituinen voitonriemun ilme hohti hänen kasvoillaan.
– Johtaja Hagel on täällä.
– Tulen aivan heti, sanoi tohtori Godal. – Haluan ensin vain saada vähän kiitosta täällä. Sen näet ansaitsen. Kello kahdeksalta aamulla soitin vainajalle, joka parhaillaan ajoi partaansa, ja kerroin hänelle, että meillä täällä oli pieni potilas, joka ei ollut voinut nukkua, koska hän niin oli ajatellut häntä. "Eikö hän teidän mielestänne ansaitse, että tulette tuudittamaan hänet uneen?" sanoin.
Olin mykkä. Enemmän kuin mykkä. Sanomattoman helpotuksen tunteen valtaama, mutta myös tuhansien asioiden hämäämä. Hetken yritti mieleeni hiipiä epäily, että kaikki toiset olivat oikeassa ja minä väärässä ja että kaikki vain oli sairaiden aivojeni houretta. Mutta sitten olin jälleen varma itsestäni, ja ennen kuin tohtori Godal ennätti ovelle, olin onneksi saanut puhelahjani takaisin:
– Ja kuitenkaan se ei ollut hourailua!
Hän loi minuun katseen, ensin epätoivoisen, sitten alistuneen.
– Te olette itsepäisin otus, jonka kanssa tähän mennessä olen joutunut tekemisiin, eikä se ole vähän sanottu! Mutta all right – nyt pyydän ruumista kolistelemaan sisään.
Laivanvarustaja Hagel toi huoneeseen raikkaan kevätaamun tunnun.
Aivotärähdystä tai ei, holvia tai ei, niin tunsimme toisiamme melkein liian vähän hänen tullakseen sairaskäynnille. Mutta enhän minä häntä ollut pyytänytkään. Sitä en ollut rukoillut. Tohtori Godal hymyili kuitenkin tyytyväisenä. Ja nyt, kun johtaja Hagel seisoi tuossa ilmielävänä ja aamunvirkkuna, katosi välinpitämättömyyteni ympäristön tuomiosta. Ainoa, mikä jäi jäljelle yöllisestä taistelusta, oli vaatimaton toive saada selvyys asiaan, eikä kukaan muu kuin Hagel voinut antaa sitä.
– Mitä kuuluu? Salkusta tuli esiin käärö kaikin makeisrasian tunnusmerkein. – Minua ilahduttaa, että te olette niin reippaan näköinen.
– Ja minua ilahduttaa, että te olette niin reippaan näköinen.
– Minä, niin! Hän hykerteli käsiään katsoen toisesta toiseen, mutta kiinnittämättä oikeastaan katsettaan kumpaankaan meistä. – Miksen minä olisi reippaan näköinen, kun olin Kleppekollenilla eilen aamupäivällä? Aurinko ottaa jo aika voimakkaasti. Vaimoni tuli oikein ruskeaksi. Mutta hän ruskettuukin erittäin helposti. Laivanvarustaja Hagel siirtyi sirosti sairashuonesävyyn jälleen. – Mutta tämähän oli ikävää, neiti Loft. Niin, se oli illan suuri puheenaihe Kollien luona, jos se voi teitä lohduttaa. Meitä oli siellä muutamia. Ja vaimoni ja lankoni olivat silminnäkijöinä. Vaimo raukkani oli vallan järkyksissä.
– Laivanvarustaja Hagel oli siis rehtori Kollin luona lauantai-iltana? tohtori Godal totesi käsivarret ristissä ja kevyt hymy huulilla. – Niin, en kysy sitä uteliaisuudesta, vaan siksi, että tämä nuori nainen on ollut niin huolissaan teistä, että ette voi uskoa. Ja illanvieton jälkeen te kai menitte hyvään vuoteeseenne, vai kuinka?
– Pitää paikkansa. Te olisitte ollut mainio asianajaja tuomarinaitauksessa, varsinkin englantilainen peruukin päässänne, tohtori.
– Niin, se on totta.
Herrat nauroivat.
– Nyt on teidän vuoronne, neiti syyttäjä.
Näytti siltä, ettei laivanvarustaja Hagel omasta halustaan aikonut syventyä asiaan.
Tohtori Godal nautti tilanteesta: – Kysykää vain! Teissä oli paljon enemmän sisua yöllä!
Kysyin laivanvarustaja Hagelilta, missä hän oli ollut, ennen kuin hän meni Kolleille.
Hän hymyili epämääräisesti. – Hammaslääkärillä. Ikävä kyllä myöhästyin vähän ja sain kyytiä vaimoltani, kun en tullut sovittuun aikaan.
– Niin, silloin ainakin muistaa sen! sanoi tohtori Godal. – Mutta ei minun mielestäni teidän silti tarvitse olla noin nolo, neiti Loft. Pääasia ei liene, ettei koko Herresandia herätetty keskellä yötä, kuten te tahdoitte. Pääasia kai on, että päällikkönne elää ja on hengissä ja mitä parhaimmissa voimissa.
– Pääasia on myös jossakin määrin se, etten minä ole aivan hullu! sanoin.
– Jos meidän nyt on puhuttava pääasiasta, virkkoi tohtori Godal, – niin on meidän todettava, että teillä on ollut vakava aivotärähdys. Mutta tässä maailmassa käy, herrankiitos, toisinaan onnellisestikin, vaikkei niin tapahdu kovinkaan usein. Laivanvarustaja Hagel elää ja te elätte ja Herresandin asukkaat saivat vedellä unia häiriintymättä, joten oikeastaan meidän pitäisi hyppiä ja tanssia. Minulla vain ei ole aikaa, sillä minun täytyy juuri mennä leikkaamaan, ja neiti Loftille se ei vielä olisi oikein terveellistä ja...
– Ja minun täytyy valitettavasti mennä kokoukseen, jatkoi laivanvarustaja Hagel. – Sitä paitsi tunnen itseni rauhoittuneeksi konttorin tulevaisuuden suhteen. Vähän punaisemmat ruusut poskille, niin te olette jälleen entisellänne. Solisluun olen kerran itse taittanut, joten se ei anna aihetta rehentelyyn. Ja järkyttäviä asioitahan me saamme vähän itse kukin kokea tässä elämässä. Höyrylaiva "Edna" ajoi eilen miinaan. Kaikki onneksi pelastuivat.
Luja kädenlyönti. Vielä pari leikkisää huomautusta ja vähän juttua ajoista. Ovelta vielä muutama hyvä toivotus – ja laivanvarustaja Hagelin käynti oli päättynyt. Äiti tapasi hänet käytävässä, laivanvarustajan lausumat herttaisuudet piristivät hänet oikein moneksi minuutiksi. Minusta tuntui, ikään kuin nyt olisin maannut sairasvuoteella sata vuotta ja nähnyt ihmisten tulevan ja menevän ovesta.
Äiti vakuutti iloisesti, että ilmeeni nyt oli aivan toinen. Jo kaukaa saattoi nähdä, että sairauden pahat henget olivat hellittäneet otteensa. Silmistä! Niin, varsinkin silmistä. Oli kuin verho olisi vedetty syrjään. Ja aivotärähdyksessä oli asianlaita niin, että kun se oli ohitse, niin se oli ohitse.
– Tiedätkö oikeastaan, että olet houraillut lähes pari vuorokautta? hän kysyi. – Jos tietäisit, kuinka sydäntärepivää oli kuunnella sitä voimatta auttaa sinua.
– Vuorokauden, oikaisin. En voinut olla sitä tekemättä. – Viime yönähän olin koko ajan täysin tajuissani. Ihmettelen vain, mistä vanhasta ulkohuoneesta Ester täti otti sen avaimen.
Äiti katsoi hämmästyneenä minuun. – Viime yönä? Rakas lapsi, laivanvarustaja Hagel kävi juuri täällä ilmielävänä...
– Mikä ei estä sitä, että hän lauantai-iltana samaan aikaan, kun ylitseni ajettiin, oli suljettuna holviinsa. Jonkun on täytynyt auttaa hänet ulos sieltä.
– Entä mitä hän itse sanoi?
Kysymyksen sävy ilmaisi minulle, että äidille Hagelin vastaus oli ratkaiseva ja peruuttamaton todistus asiassa.
En edes silloin, kun Hagel yllättävästi petti minut, ollut horjunut uskossani, että olin oikeassa. Nyt vasta tulivat epäilyt. Oliko kaikki kuitenkin aivokummittelua eikä todella tapahtunutta? Muistinhan entisajoilta, kuinka elävältä saattoi tuntua se, minkä unessa oli nähnyt. Mutta ei kuitenkaan niin elävältä kuin tämä. Tässä muistin jokaisen yksityiskohdan, missään ei ollut aukkoja eikä mitään epätodennäköistä, ja vaikka kuinka pohdin asiaa, säilytti se todellisuusluonteensa.
Kuta enemmän epäilin, sitä itsepäisemmin minua vainosi varmuuden saamisen ajatus. Mutta äidin ja minun kesken ei asiasta enää puhuttu. Ester täti tuli hakemaan avainta ja kertoi minulle hyvin perusteellisesti koko jutun, sillä hän oli varma siitä, ettei minulla ollut aavistustakaan, että koskaan oli ollut puhettakaan mistään avaimesta. Ei kukaan sairaalassakaan tietänyt, että Ester täti oli ottanut erään avaimen. Ester täti ei myöskään tietänyt, mitä siinä huoneessa oli, jonka ovesta hän sen oli ottanut. Mutta kulkiessaan käytävässä hän oli sattumalta kuullut valitusta sen johdosta, että aamusiivouksen aikana oli ollut mahdotonta päästä komeroon, jossa sangot ja pitkävartiset harjat olivat. – Toivotaan, että sangot kestivät vankeuden yhtä hyvin kuin Hagel! hän virkkoi. Oikein tahdikastahan se ei ollut, vaikka tilani olikin nopeasti paranemaan päin. Avain löydettiin patjan alta, ja Ester täti hiipi syyllisyydentuntoisena tiehensä se mukanaan. On eräitä henkilöitä, jotka eivät koskaan ole isompia ja näkyvämpiä kuin juuri silloin, kun heidän pitäisi salaa hiipiä jonnekin, ja Ester tädistä tuli yksinkertaisesti jättiläismäinen.
Ensimmäisen sydämellisen naurun tapaturman jälkeen sain siis lahjaksi Ester tädiltä. Se vahvisti minua niin, että keksin jotakin.
Laivanvarustaja Hagel oli päässyt holvista. Mutta ei omin neuvoin. Jonkun oli täytynyt auttaa hänet ulos sieltä, ja tämän jonkun jäljille täytyi voida päästä. Holvin ovessa ei ollut sisäpuolella lukkoa eikä kädenripaa. Se oli todettu niin usein, että jos tämäkin oli mielikuvituksen tuotetta, niin kaikki Hagel & Co:n palveluksessa olevat olivat mielikuvituksen tuotetta.
Mutta sitä he tuskin saattoivat olla, ainakaan en minä ollut ainoa, joka näin heidät ja kohtelin heitä kuin todella olevia olentoja, kun he tulivat tervehtimään minua sairaalaan. Neiti Soleng tuli ensimmäiseksi tuoden mukanaan ison keräyskimpun. Kaksi kruunua vartta kohden, sen näin jo kaukaa kokemuksen opettamin katsein. Olinhan itse ollut sellaisten kukkakimppujen etunenässä ja tiesin, että vain juhannuksen aikaan saatoimme päästä puolellatoista kruunulla miestä kohti. Tiesin myös, kuinka kukin oli käyttäytynyt puheena olevassa tilaisuudessa. Mortensen ei koskaan noukkinut kahta kruunuaan kukkarosta sanomatta, että nyt hän aikoi joko mennä naimisiin tai ruveta sairaaksi, jotta kerran tulisi hänenkin vuoronsa.
Siitä syystä kimppu olikin kaksinverroin rakas.
Aloitin siis neiti Solengista. Kysyin, millaista hänellä oli ollut veljensä luona edellisenä lauantaina.
– Oliko kevättyöt siellä jo aloitettu? tiedustelin, jotta keskustelu sujuisi kevyemmin.
– Milloin te olette alkanut harrastaa sellaisia asioita kuin kevättöitä? ihmetteli neiti Soleng ja käsitti kysymyksen sellaiseksi, jolle pitäisi nauraa. Siten olimme melkein eksyä koko lauantaista. Mutta minä pitelin kouristuksenomaisesti kiinni maasta ja sanoin aina olleeni kiinnostunut maanviljelyksestä. Hänen mielestään "maanviljelys"-sana kuulosti hassunkuriselta suussani, joten minun ei ollut niinkään helppoa. – Menittekö sinne linja-autolla vai laivalla? kysyin, ja sillä kysymyksellä minun olisi heti pitänyt alkaa.
– Ei, luuletteko, että minä pääsin lähtemään? hän sanoi. – Olin myöhässä sinä päivänä. Ja sitten minulla oli vähän työtäkin.
– Konttorissako?
– Oletteko vallan hassu? Minua ei saataisi konttoriin lauantai-iltapäivällä edes tukasta vetämällä.
– Mutta olisittehan esimerkiksi voinut unohtaa käsilaukkunne.
– Miksikäs ei!
– Mutta te ette siis ollut?
– Mitä sitten?
– Unohtanut käsilaukkua?
– Milloin sitten?
– Lauantaina?
– Olenko sanonut, että unohdin käsilaukkuni lauantaina konttoriin?
– Kyllä, ettekö niin sanonut?
– Jos olen niin sanonut, niin silloin minäkin olen saanut aivotärähdyksen.
– Te ette siis ollut konttorissa lauantai-iltapäivänä?
– En, aivan varmasti en ollut.
En ehkä ollut niin liukas kuin minun olisi pitänyt olla. Minun ei ehkä olisi tarvinnut kulkea niin monia kiertoteitä päästäkseni viimeiseen kysymykseen. Mutta nythän olin joka tapauksessa saanut lopuksi asiasta selon, ja se oli pääasia. Neiti Solengin alibi oli selvä.
Hasse Holdenin olin itse nähnyt menevän illallisille Kollien luo, joten häntä minun ei oikeastaan tarvinnut kuulustella. En sitä paitsi saanut siihen tilaisuuttakaan. Hän oli jostakin syystä matkustanut Osloon, kertoi Willy Lockert, joka toi minulle postin.
– Jos se olisi ollut järkyttävä uutinen, en olisi sanonut sitä teille, Willy lisäsi. – Ei hyvääkään saa olla liian paljon.
On muutamia sairauksia, jotka ihmiset ottavat pelkästään humoristiselta kannalta, nimittäin, elleivät he itse sairasta niitä. Useimmat todella luulevat, että sikotauti ja aivotärähdys ovat jotakin sellaista, mitä kiltit ihmiset hankkivat itselleen, jotta heidän ympäristönsä saisi tilaisuuden laskea leikkiä.
– Mitäs yliskamariin kuuluu, neiti Loft? Willy kysyi. – Siellä on kai ollut vähän tomuista, vai kuinka?
Willy ei omistanut mitään holvin avainta, mutta olisiko Scotland Yardin mies sen vuoksi vetänyt viivan hänen ylitseen? Avaimenhan saattoi löytää, lainata, varastaa, siitähän meillä juuri oli ollut sangen hyvä esimerkki.
– Et kai sinä ollut konttorissa lauantai-iltana, Willy?
– Minä, en!
– Ajatella, luulin niin selvästi nähneeni sinun livahtavan ovesta sisään. Mutta se oli kai joku toinen poika.
– Mutta ettekö te sitten maannut täällä lauantai-iltana? kysyi Willy osoittaen nuoren ihmisen nopeaa yhdistelykykyä.
Ester täti viljeli alinomaa erästä lausetta, jonka hän ilmeisesti katsoi kuuluvan rehelliseen sairaalakeskusteluun. Että nimittäin kaikki oli niin vaivalloista, kun makasi sängyssä. Kutomisen ja neulomisen suhteen minun jo oli täytynyt myöntää, että hän oli oikeassa, ja keskustellessani nuoren Willy Lockertin kanssa oivalsin, ettei myöskään ollut kovinkaan helppoa suorittaa tutkimustyötä mainitusta paikasta. Millä tekosyyllä voisin saada käsiini Mortensenin, Blekenin, vahtimestari Rudin ja siivoojan? Minun kai täytyi odottaa. Tai voisin myös tehdä liiton Willyn kanssa, joka oli ilmetty liikkuvaisuus ja sangen reipas.
Sanoin, että jos hän tekisi minulle erään palveluksen, hän saisi, mitä minulla oli miljoonasta jäljellä.
Willy irvisti: – Se ei ollut paljon! Mieluummin teen sen vanhan ystävyyden takia!
Tehtävä oli ilmeisesti seitsemäntoistavuotiaalle mieluinen. Seuraavana päivänä oli käsissäni asiakirja, joka oli kirjoitettu Willyn suurin, vinoin kirjaimin. Se kuului seuraavasti:
Tutkimuksen tulos eräiden henkilöiden töistä ja toimista
lauantai-iltana maaliskuun 30 päivänä t. v.:
Bleken, Oskar, 51 vuotta, konttoripäällikkö, Herresand.
Hän selittää lähteneensä lauantai-iltapäivänä klo 14.30
linja-autolla Lillesandiin, jossa hänen piti osallistua kummin
ominaisuudessa ristiäisjuhlallisuuksiin sunnuntaina aamupäivällä.
Kumin puhkeamisen johdosta hän saapui Lillesandiin vasta klo 19.
Hänen töittensä ja toimiensa ei katsota kiinnostavan, koska se,
mikä tehtiin, tehtiin Lillesandissa eikä Herresandissa.
Mortensen, Sjur Hagbart, 36 vuotta, kassanhoitaja, Herresand.
Vaikea saada puhumaan. Vastaa kuitenkin toistettuihin,
perinpohjaisiin kysymyksiin, että hän veteli päivällisunia kello
18:aan asti. Silloin hänen morsiamensa soitti ja valitti, ettei
hän ollut tullut kahville kello 17, kuten oli luvannut. Tätä
puhelinvalitusta kesti kello 18:sta neljännestä vaille 19:ään,
kuten rouva Muusin muut täysihoitolaiset enemmän kuin kernaasti
kertoivat, sillä heidän mielestään oli erittäin alhaista pitää
puhelinta hallussaan tänä lauantain ja sunnuntain sopimuksille
niin tavattoman tärkeänä aikana. Neljännestunti kului sitten
loukatun naisen noutamiseen. Kello 19:stä 21:een on todistettu
parin istuneen elokuvissa katsomassa filmiä "Pidä kiinni ja
rakasta!" Mitä he elokuvan jälkeen tekivät, ei, mikäli ymmärrän,
kiinnosta Teitä.
Rud, Malvin, 42 vuotta, vahtimestari, Herresand.
Kysymyksessä oleva henkilö kertoo, että sinä päivänä hänen
luonaan oli eräs radioasiamies kello 17.30:stä lähtien siitä
syystä, että oli suunniteltu koneen vaihtamista, ja hän lähti
asunnostaan vasta lähempänä kello 19:ää, jolloin hän kuuli
hälinää kadulta ja ymmärsi, että jotakin oli tapahtunut. Sitten
hän seisoskeli kadulla melko pitkän aikaa, koska oli paljon
ihmisiä, jotka halusivat tietää, mitä oli tapahtunut ja kuinka
se oli tapahtunut. Sitten hänet kutsuttiin parturi Olanderin
luo kertomaan vuoteenomana olevalle rouva Olanderille, kuinka
kaikki oli tapahtunut. Sen jälkeen hän meni sairaalaan kuulemaan,
kuuluiko mitään uutta. Oli hetken vahtimestari Antonsenin luona
kuuntelemassa uutisia kello 22. Palasi rouva Olanderin luo
ilmoittamaan, että Te vielä elitte. Luulee tulleensa kotiin kello
22.30-23:n välillä.
Halvorsen, Augusta, ikää mahdotonta saada puristetuksi hänestä,
siivooja, Herresand.
Paitsi konttorisiivousta, hoitaa asianomainen ihmisten hautoja
maaliskuusta lokakuuhun. Haudanhoidon hän suorittaa etupäässä
lauantai-iltapäivisin. Viime lauantaina hän oli ostanut
pääsiäisliljoja erään toispaikkakuntalaisen rouvan laskuun
asettaakseen ne toispaikkakuntalaisen rouvan kuolleen miehen
haudalle. Hän oli kuullut, että vesi oli laskettu. Mutta niin
ei kuitenkaan ollut asianlaita, joten hänen piti mennä kotiin
hakemaan vesisankoa. Pelkkää ammattikateutta ja ilkeyttä
nimittäin on, että eräät ihmiset väittävät hänen hoitavan
huonommin niiden ihmisten omaisten hautoja, jotka eivät voi
hoitoa valvoa. Kun hän oli palaamassa täysine vesisankoineen,
tuli sairasvaunu häntä vastaan. Ajatteli, että olisi hauska
tietää, kuka siinä matkusti, joten käveli sairaalan kautta.
Hänen siinä seisoessaan tuli rouva Hagel, joka oli hirveän
järkyttyneen näköinen. – Kas, siinähän on rouva Halvorsen,
hän sanoi. Samassa silmänräpäyksessä tuli Holden sairaalasta
ja hänkin oli niin järkyttyneen näköinen, että todistaja oli
aivan varma siitä, että laivanvarustajasta oli tullut loppu.
Ja rouva Halvorsen ei ollut ainoastaan siivonnut hänelle kohta
viisitoista vuotta, vaan hän oli myös nähnyt hänet ilmielävänä
kaksi tuntia sitten, kun hän, laivanvarustaja, tuli konttoriin
juuri, kun hän veteli viimeisiä vetäisyjä pitkällä harjalla.
Ja ihmeellistä oli, ettei laivanvarustaja ollut koskaan ollut
niin ystävällinen ja ymmärtäväinen. – Jääkää te vain, rouva
Halvorsen, hän oli sanonut. – Minun täytyy hetken kuluttua mennä
hammaslääkärille. Vasta sitten, kun todistaja oli kertonut tämän,
hän oli saanut kuulla, ettei yliajettu ollutkaan Hagel. Mutta hän
oli, herrankiitos, sanonut vain sellaista, mitä sekä elävät että
kuolleet hyvin voivat kuunnella. Holden oli mennyt soittamaan
äidillenne, kun taas rouva Hagel oli jatkanut matkaa Kolleille
eikä ollut pitänyt itseään liian hyvänä todistajan seuraan, sanoi
todistaja, joten todistaja tarkoitti, että ihmisten parhaat
ominaisuudet tulivat usein näkyviin silloin, kun he olivat
järkyttyneitä. Hautausmaalta todistaja oli mennyt sisarensa luo
kertomaan tälle onnettomuudesta.
Näillä riveillä luulen suorittaneeni tehtävän, jonka Te uskoitte
minulle, ja toivon suorittaneeni sen täydeksi tyydytykseksenne.
En halua tästä mitään, koska se on ystävänteko, mutta voisittehan
Te suorittaa ystävänteon minulle vastapalvelukseksi. Bleken on
sanonut, että hän antaisi kultaa, jos saisi tietää, minne Teidän
miljoonanne on joutunut. Niin että jos Te tilaisuuden tullen
voisitte kertoa minulle, miten asianlaita todella on, olisin
Teille hyvin kiitollinen. Toiset sanovat, että se on torpedoitu,
mutta sehän kuulostaa hassulta sen mielestä, joka ymmärtää
nykyaikaista pankkilaitosta ja valuuttajärjestelmää.
Toivoen, että W. Lockertin tiedustelutoimisto vastakin voi
palvella Teitä, merkitsen
kunnioittaen
Willy Lockert.XIII
Itään liikennöivä rannikkolaiva saapuu Herresandiin puoli seitsemän aikaan ja viipyy tunnin laiturissa ottamassa hiiliä ja niin edespäin.
Sen tunnin matkustajat tavallisesti käyttävät Herresandin katselemiseen. Näin asianajaja Steinarson oli tehnyt. Hän oli silloin myös saanut nähdä liikenneonnettomuuden, yhtä hyvän kuin pääkaupunki saattoi tarjota.
W. Lockertin salaisen tiedustelutoimiston kautta tihkui totuus häipyneestä Amerikan-perinnöstä nopeasti kaupunkiin. Äiti ja Ester täti tulivat kuohuksissaan kotiin kaupungilta. Heidän mielestään oli kauheaa, että sairaan hourailutkin lyhyessä ajassa saattoivat muuttua huhuiksi. Sen tosiasian, että Herresandin asukkaan oli mahdollista periä miljoona, he mitä suurimmalla vaivalla olivat saaneet päähänsä, ja vain mitä suurimmalla vaivalla heidät sai uskomaan, että miljoona oli jälleen hävinnyt. Mutta – kun sanomalehtimiehet ja valokuvaajat uudelleen ilmestyivät näköpiiriin, he tietysti ymmärsivät, että huhuissa oli jotakin perää. Molemmat suhtautuivat asiaan melko rauhallisesti. Oli tietysti ollut hauskaa, kun perheessä oli miljoona, muttia siitä ei päässyt mihinkään, että se oli järkyttänyt luonnonjärjestystä. Luonnonjärjestyksen mukaista ei esimerkiksi ollut hyasinttikuviolliseen hollantilaiseen pöytäkalustoon kuuluvan lautasen rikkominen tarvitsematta harmitella. Luonnonjärjestyksen mukaista ei ollut briljantein koristetun rannekellon ostaminen tarvitsematta kitsastella ja säästellä sitä varten kuukausikaupalla. Briljantit eivät yleensä olleet lainkaan luonnonjärjestyksen mukaisia Herresandin tapaisessa kaupungissa.
Tietystikään se ei ollut mikään ilahduttava uutinen, mutta oli korvauksia; joita ei selvin sanoin voinut selittää. Kaikki ikään kuin selveni, tuli enemmän hyvän, vanhanajan omantunnon kaltaiseksi. Ja sai jälleen kallisarvoisen valitteluoikeuden, oikeuden, jonka Herresand heti paikalla oli riistänyt sekä miljoonanomistajalta että hänen sukulaisiltaan. Ester täti sai jälleen käydä missä liikkeessä tahansa valittelemassa tavarain hintoja joutumatta vaaraan, että joku nenäkäs myyjä heti rupesi vihjailemaan. Ja yhtä ja toista.
Ja kuitenkaan ei Herresandin Päivälehden reportteri kyennyt saamaan ketään meistä sanomaan, että rahat eivät tuoneet onnea. Otsakkeesta tuli siis vähän toisenlainen kuin viime kerralla, kuinkas muuten. "Koska olemme ennenkin tulleet toimeen ilman miljoonaa, niin toivon, että vastakin tulemme, sanoo nuori nainen, jota onni ei potkaissutkaan." Kuvassa painomuste oli tehnyt meidät kaikki kolme etelämaisiksi kaunottariksi, ja se oli kuin voidetta haavalle. Kirjoitus alkoi seuraavalla vuodatuksella: "Neiti Loft, jota nyttemmin on pidettävä huomiopalstamme melkein vakinaisena avustajana, on näinä päivinä kokenut mielenjärkytyksen, jonka täytyy olla sangen tuntuva sen ruumiillisen järkytyksen jälkeen, josta maanantainumerossa kerroimme."
Kaikkein parasta oli, että haastattelu sattumalta oli Herresandin Päivälehdessä huhtikuun 1 päivänä, joten ei kukaan ottanut sitä toden kannalta. Kaikki ylpeilivät, kun olivat älynneet aprillipilan, vaikka sen muoto olikin hieman epätavallinen. Ja rouva Benum, joka muuten oli niin ystävällinen sielu, oli kylmästi torjunut Ester tädin, joka oli ähkinyt ja puhkinut ja oikein koettanut korvata tappion keskustellessaan rouva Benumin kanssa sairaalalaskuista, sanomalla, että "mitä me valtion palveluksessa olevat sitten voimme sanoa?"
Samana päivänä kertoi Willy, joka toi kuukausipalkan kirjekuoressa, että Hasse Holden oli saanut paikan Oslossa.
Saanut paikan Oslossa?
– Suo anteeksi, jos nauran.
– Kaikin mokomin, kaikin mokomin, sanoi W. Lockert auliisti. – Minä puolestani pidän harmillisena asiana, että hänen työnsä ja toimensa eräänä määrättynä ajankohtana ovat hämärän peitossa. Aavistatteko ollenkaan, mitä kello oli, kun hän soitti äidillenne?
Soitti äidille? Jos Hasse Holden olisi soittanut, olisin kuullut sen – en ainoastaan kerran, vaan sata kertaa, aivan niinkuin olin kuullut sata kertaa kertomuksen ylihoitajattaren soitosta, polvien vapisemisesta, kurkkuun nousseesta palasta, sumusta silmien edessä, automatkasta halki kaupungin, kauhusta, kun käsilaukku oli unohtunut, joten autonkuljettaja ei voinut saada maksua, ja kaikesta muusta. Jos Hasse Holden olisi soittanut, olisin kuullut jokaisen sanan tuhat kertaa. Asia on näet niin, että kun omistaa perheen, ei ole ainoastaan pakko salata mahdollisia pettymyksiä, vaan täytyy myös nähdä, kuinka perhe ponnistelee salatakseen mahdollisen myötätunnon, ja lopuksi olin todella sairaalassa maatessani toivonut, että eräs tietty punatukkainen nuori mies olisi astunut ovesta sisään, vain siksi, että äiti ja Ester täti pääsisivät uskomasta, että välitin hänen tulostaan.
Paikan Oslossa?
– Suo anteeksi, Willy, mutta minun täytyy nauraa!
– Olkaa niin hyvä, virkkoi W. Lockert. – Mutta teidän sijassanne odottaisin vähän. Jos teitä kiinnostaa päästä sen laguunin pohjaan, joka on hänen töissään ja toimissaan siitä hetkestä lähtien...
– Mutta laguunihan on jonkinlainen merenlahti! sanoin.
– Niin, mutta merenlahdet ovat juuri sellaisia, joiden pohjaan on päästävä, jatkoi W. Lockert järkkymättömän rauhallisena. – Merenlahti, jota tarkoitan, on kahden silmänräpäyksen välillä, sen, jolloin Holden erosi rouva Hagelin seurasta, ja sen, jolloin hän soitti Kolleille pyytäen anteeksi, että hän myöhästyi tunnin. Jos minä olisin teidän sijassanne, matkustaisin suoraa päätä Osloon. Matkarahat teillä on tässä kirjekuoressa. Jos siis kaikin mokomin tahdotte päästä selville...
– Nyt taitaa tiedustelutoimiston pää olla pyörällä.
Toimistonomistaja katseli, minne hän oli hattunsa pannut. Minun piti silittää jäniksenkäpälällä. Jos matkustaisin, sanoin, niin kuinka kävisi solisluun? Ja pään? Ja mitä sanoisin kotona?
W. Lockert arveli vaikeuksien olevan sitä varten, että ne voitetaan. Miinavaaran saattoi välttää käyttämällä linja-autoa. Pää näytti oikein siistiltä päällisin puolin, ja sillä pärjäsi uskomattoman pitkälle, usein pitemmälle kuin oli hyödyllistäkään. Solisluun pitäisi tietysti mieluimmin olla selvä, mutta minä sain kai pitää sen paikoillaan tahdon avulla. Mitä tällaisessa tilaisuudessa pitäisi sanoa kotona, oli pulma, jota W. Lockert ei mitenkään aliarvioinut. Sain sen vaikutelman, että hän piti vanhempia ja ylempiään koskevia kysymyksiä kaikkein pulmallisimpina pureskeltavina. Mutta – ainahan oli se keino, jos täytyi matkustaa eikä halunnut ilmoittaa syytä, että jätti jälkeensä lapun, jossa oli muutamia rauhoittavia sanoja, esimerkiksi: "Matkustan erään tärkeän asian vuoksi. Älkää olko levottomia älkääkä etsikö minua."
Sanoin Willylle, että minulla oli ollut oikein moukanonni, kun olin joutunut hänen toimistoonsa. Olin ensin luullut, että se oli aivan uusi yritys, mutta ehkä se ei ollutkaan?
– Täytyyhän pitää jotakin hauskaa sivuhommaa, sanoi Willy hypistellen vähän hämillään hattuaan. – Koska isä kerran välttämättä tahtoo, että minun on oltava postimerkinnuolijana Hagelilla. Holden sitä paitsi tämän ajatuksen keksi. Hän se antoi toimistolle tunnuslauseen, jonka äsken mainitsin: "Vaikeudet ovat sitä varten, että ne voitetaan."
Minua kiinnosti kuulla, oliko hänellä ollut vaikeuksia voitettavinaan Holdenin tapauksessa.
Hän viivytteli hieman vastausta. Vaitiololupaus oli esteenä. Olikohan se sitova nytkin, kun toinen asianosainen oli todella matkustanut tiehensä. Sanoin, ettei se minun mielestäni voinut olla. Willy myöntyi.
– Niin, Holden – hänellä oli melkein kiinteä tilaus...
W. Lockert katsoi minuun – kuten tähän asti olin sanonut – viattomin sinisin silmin. En kuitenkaan enää ollut varma, voisinko vast'edes sanoa niin.
– Hän halusi ennen kaikkea tietää, mitä teitä kuljitte sunnuntaikävelyllänne. Vaikka toimisto ottaa kaksinkertaisen maksun sunnuntaityöstä työväensuojelulain mukaisesti.
– Willy! minä ryhdistäydyin, vasemman hartian vastalauseet eivät onneksi enää olleet niin tuimia. – Minä kun luulin, että sinä olit korviasi myöten rakastunut kadun toisella puolen asuvaan Elsa Tommelstadiin! Sinähän roikuit portin pielessä joka ainoa sunnuntaiaamu!
– Korvia myöten? harmistunut Willy virkkoi. – Elsa Tommelstadiin? Minähän tein työtä. Tehän tapasitte ihmeellisen usein herra Holdenin viime talvena, eikö niin? Kun hiihditte ja niin edespäin?
– Kyllä, pitää paikkansa – kun nyt sanot sen.
– No, silloin toimisto on tyytyväinen. Teidän tyytyväisyytenne on meidän tyytyväisyytemme – tämän tunnuslauseen olen itse keksinyt.
Sanoin, että jos olisin aavistanut, että minua varjostettiin, niin...
– Varjostettiin on liian vahvasti sanottu. Siitä sanasta hän tulee kovasti pahastumaan.
– Niin, mutta hänhän on mennyt matkaansa.
– Niin, sehän on totta. W. Lockertin toimiston omistaja tuijotti hetken eteensä syvästi masentuneena. – Tästä lähtien tulee konttorissa ikävää. Kolkon ikävää. Niin hurjan kiva kuin Holden oli. Hän oli kivoin ihminen, mitä olen tavannut. Paljon kivempi kuin Hagel.
– Niinkö, kuka sanoo, että Hagel on kiva?
– Sanoo? Riittää, että näkee. Jok'ikinen naisihminen tässä kaupungissa on ihastunut Hageliin! Ei ole sitä tyttöä, joka ei...
– Mutta on kai muitakin asioita, jotka merkitsevät jotakin, kuin vain se, että on kiva?
Willy katsoi minuun karsaasti. Niin hän teki aina ajatellessaan ankarasti. Mutta tapahtui mitä hyvänsä – sinä hetkenä en saanut nauraa W. Lockertille.
Ovella hän pysähtyi ja loi minuun oikeutettua pahastumista ilmaisevan katseen. – En sitä paitsi ymmärrä – ymmärrättekö te, mitä tarkoitan!
Ymmärsin, mitä hän tarkoitti. Ja sillä hetkellä ja paikalla tunnustin W. Lockertille, että olin ajatellut liian paljon rahoja, vaikka ne oikeastaan eivät olleet nousseet päähäni. Ensin olin ajatellut niitä rahoja, jotka olin saanut, ja sitten niitä rahoja, jotka olin menettänyt. Pitäisi voida ajatella kahta asiaa yht'aikaa, niin todella pitäisi.
– Sekä rakkautta että rahoja, niin! sanoi toimistonomistaja leveästi hymyillen. – Se olisi hienoa! Kaikkein hienointa!
– Hm!
Asia on niin, että kun keskustelee itseään paljon nuorempien ihmisten kanssa, tuntee heti olevansa velvoitettu vaikuttamaan kasvattavalta, joten suhtauduin melko pidättyvästi tähän viimeiseen mielenilmaukseen.
XIV
Kiireisesti päätetyn matkan haittana on se, että melkein aina rupeaa arveluttamaan samassa silmänräpäyksessä, kun ajoneuvo lähtee liikkeelle.
Ensimmäisten parin peninkulman aikana linja-autossa minulla oli täysi tekeminen vakuuttaessani itselleni, että todella oli eräitä syitä lähteäkseni matkalle, kuten olin lähtenyt. Tunsin itseni niin läpeensä kevytmieliseksi kuin vain se, joka ei koskaan ole lähtenyt matkalle, ellei ensin ole tunnontarkasti suoritettu tiettyjä valmistelumenoja. En uskaltanut edes ajatella, mitä Ester täti sanoisi keksiessään, että olin lähtenyt matkalle silittämättä ainoatakaan vaatekappaletta kostean vaatteen lävitse.
Ruokasalinpöydälle olin asettanut paperilapun. Se näytti oikein draamallisella tummaa tammilevyä vasten.
"Välttääkseni tarpeettomia keskusteluja siitä, mitä toipilaana kestän tai mitä en kestä, ilmoitan täten, että olen matkustanut Osloon tärkeään kokoukseen. Älkää nyt pyörtykö, hyvät ihmiset! Matkalla ei ole mitään yhteyttä valkoiseen orjakauppaan. Huvitelkaa lujasti minun poissaollessani. Hillo on kellarissa." Toivoin, että äiti ja Ester täti rauhoittuisivat vallattomasta sävystä.
Oli kieltämättä puute, etten edes itselleni kyennyt keksimään mitään tavallista matkan syytä. Ei ollut loma, eikä kukaan ollut kutsunut minua vierailulle luokseen. Olin toipilas, mutta en ollut menossa lepokotiin enkä lääkärille. Matkalla ei ollut liikeasiamaista sävyä, eivätkä häät, ristiäiset tai hopeahäät tehneet sitä oikeutetuksi. Ymmärsin istuessani nyt linja-autossa tärisemässä, että kaikesta huolimatta olin elämässäni tehnyt harvoja tekoja, joilla ei ollut loogillista pohjaa. Mutta nyt kai olikin sitten aika tehdä tällainen teko.
Tietysti saattoi elää edelleen, vaikkei milloinkaan saisi todistetuksikaan, että laivanvarustaja Hagel oli ollut suljettuna omaan holviinsa, mutta jos hän oli ollut siellä ja joku oli päästänyt hänet pois, halusin minä selittää oman osuuteni asiassa. Joka päivä ei tavattu ilmanpitävään kammioon suljettua miestä. Lopuksi minulla oli vietävänä terveisiä eräältä Herresandissa asuvalta toimekkaalta nuorelta mieheltä eräälle punatukkaiselle mieshenkilölle, joka tällä haavaa oleskeli Oslossa, joten loppujen lopuksi matkani ei ollut ollenkaan niin aiheeton, kuin aluksi olin luullut. Terveisten mukana toisin ilmi, että Herresandissa oli niin vähän todella kivoja kultivoituja asukkaita, ettei sillä ollut varaa luovuttaa ketään näistä muille kaupungeille. Aivan ohimennen voisin myös mainita, että toimistolla oli huonot ajat. Bleken ei kainostellut tinkiä kahteenkymmeneenviiteen äyriin saakka, vaikka hän oli luvannut kultaa.
Kun Herresand oli kunnolla jäänyt taakseni, katosivat arvelut ihmeellisen nopeasti. Me teimme hölskytellen matkaa sulavilla teillä ohi keväisten pensaikkojen ja kimaltelevien vesien, läpi yksitoikkoisten maisemien, jotka kuitenkaan eivät väsyttäneet. Kolmen tunnin matkan jälkeen saavuimme rautatieasemalle, jossa linja-auto yhtyi junaan. Täällä puhalsi etelätuuli, ja hienossa pilviverhossa oleva taivas kuvastui vedenkiiltäviin jäälaitureihin. Juna oli enemmän kuin puoli tuntia myöhässä, ja kahvia nautittiin paksusta kupista sitkeiden munkkien kera marmoripöydän ääressä erään Mandalista olevan seurankipeän naisen kanssa, jolla oli serkku Herresandissa.
– Tunnetteko te Ellen Loftin? hän kysyi.
– En, tunnetteko te? vastasin.
– En, olen vain lukenut hänestä, sanoi Mandalista oleva nainen, jolla muuten oli vihreät korvarenkaat ja musta varsannahkaturkki. – Mandalin-lehdessä oli palanen hänestä toissapäivänä. Ajatella, luulen, että minä olisin haljennut siihen paikkaan! Periä miljoona ja sitten joutua petkutetuksi viimeistä äyriä myöten! Kyllä maailma on kurjuutta täynnä.
– Niin totta tosiaan on.
– Että joku voi olla niin ilkeä ja tehdä sellaista! Olen sitä paitsi kuullut, että sen neiti Loftin pää meni vähän sekaisin...
– Hah-haa!
– Mutta te, joka olette Herresandista, tiedätte kai paremmin kuin minä, miten hänen laitansa on. Luulen kuulleeni, että hän oli sairaalassa.
– Niin, hän joutui yliajetuksi.
– Niin, niin, onnettomuus tulee harvoin yksinään...
Mandalista oleva nainen sanoi tämän pidellen sokeripalaa hampaiden välissä ja imien kahvia sen lävitse. Samalla hän myötätuntoa tulvillaan siunaili kupin reunan ylitse. Mutta vaikka hän olikin niin myötätuntoa tulvillaan, oli minulle tämän keskustelun jälkeen melkein välttämätöntä, että eksyimme toisistamme junan tungoksessa.
Varmuuden vuoksi tunkeuduin täpö täyteen kolmannen luokan vaunuun. Tunsin itseni kevyeksi, iloiseksi ja vapaaksi. Minulla ei enää ollut upporikkaan perijän velvoituksia, mikä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, ettenkö milloin hyvänsä tekisi mitä hyvänsä saadakseni miljoonan takaisin, jos oli vähänkin toivoa. Mutta vähintäkään toivoa ei ollut. Toiveet ja velvoitukset olivat painolastia, jonka toiset olivat raa'asti heittäneet yli laidan, suuren, surullisen salaisuuden olin itse lopuksi sovittanut, ja siksi tunsin olevani kuin ilmapallo, joka nousi nousemistaan.
Mikään maailmassa ei vedä vertoja ilmapallotunteelle. Voit istua tuntikausia kovalla puupenkillä huomaamatta sitä. Voit katsella, kuinka mies väsymättömästi kaivelee hampaitaan, välittämättä siitä mitään. Voit pyöriä mitä ikävimpien rämemaisemien ohitse etkä mielestäsi koskaan ole nähnyt mitään kauniimpaa. Voit istua vastapäätä Flekkefjordista olevaa naista ja mitä suurimmalla sieluntyyneydellä nähdä hänen lukevan omasta onnettomuudestasi.
Enkä minä hämmentynytkään, kun hän äkkiä taittoi silmälasit kokoon ja työnsi sanomalehden minulle. – Tämä teidän täytyy lukea! hän sanoi käskevästi ja osoitti otsaketta: "Nuori nainen, jolle onni ei hymyillyt." Kirjoitus käsitteli erästä tiettyä neiti Loftia, joka asui Herresandissa ja joka oli perinyt miljoonan jne., jne., ja minä luin sen kovin kiinnostuneena.
– Hän kuulemma on tullut mielisairaaksi, ilmoitti sanomalehden omistajatar. – Ja suoraan sanoen minä ymmärrän häntä. Se on täysin normaali vastavaikutus. En tiedä, mikä korvaisi sellaisen vastoinkäymisen.
Tavallisissa oloissa olisin kai vastannut: – Se on totta! tai jotakin muuta yhtä järkevää. Mutta nyt en äkkiä voinut käsittää, miksen voisi sanoa, mitä itse ajattelin, Flekkefjordista olevalle naiselle, jolla oli arvosteleva kasvojenilme. Sanoin, että jos kuvittelisi kohtalon astuvan ihmisen eteen toisessa kädessään rahasäkki ja toisessa kädessään kaikenlaista muuta, niin silloin tietysti valitsisi rahasäkin, mutta...
– Niin, rahasäkin valitsisi ja sitten ostaisi kaiken sen, mitä kohtalolla oli toisessa kädessään. Niin minä tekisin, jos se tulisi minun luokseni. Kunpa se tulisikin!
– Mutta ellei kaikkea voisi ostaa?
Flekkefjordista oleva nainen nauroi suopeasti.
– Te olette niin nuori, että teillä voi olla oikeus puhua noin. Mutta minä voin sanoa teille, että on melko vähän sellaista, mitä ei voida ostaa. Teidän iässänne tietysti luullaan, että rakkaus ja pieni tupa järven rannalla voi korvata kaiken, ja se onkin eräs niitä erehdyksiä, joita vailla maailma ei tule toimeen...
– Onko teistä koskaan tuntunut siltä, kuin äkkiä muuttuisitte ilmapalloksi? kysyin.
Hän katsoi kauhistuneena minuun. – Ilmapalloksi?
– Niin.
– Ei, onneksi ei ole, sanoi nainen. Oli tietysti ikävä nähdä, kuinka luottamus hävisi katseesta ja muuttui nopeasti täydelliseksi vastakohdaksi, mutta se ei merkinnyt minulle kovinkaan paljon. Hammastikkumies lakkasi kaivelemasta, eukko, joka pureskeli juustolla päällystettyä limppuvoileipää, lakkasi pureskelemasta ja nuori tyttö, joka särki pähkinöitä hampain, oli lakannut särkemästä niitä. Ainoastaan olutta juova mies joi edelleen, mutta hän kaatoi nurin kaksi penkin alla olevaa pulloa, joten oikeastaan luulen, että hänkin oli kiinnostunut.
Minun oli vähän vaikea selittää, mitä tarkoitin.
– Eikö teillä ole koskaan ollut sellaista tunnetta, ikään kuin leijailisitte kuusenlatvojen yläpuolella?
– Ei, onneksi ei ole ollut! sanoi matkatoverini toisen kerran ja painokkaasti. – Pelästyisin silloin suunniltani.
– Se tunne näet voi korvata kaiken muun, eikä sitä voi ostaa.
– Voi kyllä, sanoi pulloa viljelevä mies puuttuen keskusteluun. – Se tunne maksaa tasan neljä kruunua kaksikymmentäviisi äyriä väkioluen viimeisen hinnannousun jälkeen. Ja jos tahtoo nousta stratosfääriin asti, niin se maksaa...
– Tunne on joka tapauksessa niin haihtuvaa ainesta, sanoi Flekkefjordista oleva nainen voittaen äänellänsä pulloa viljelevän miehen, – että se tuskin voi korvata yhtään mitään. Mutta sitä te nuoret tietenkään ette tiedä. Jos te saisitte puhella sen Herresandista olevan neidin kanssa, josta lehdessä kerrotaan, niin silloin kuulisitte.
– Niin, mutta minähän olen se neiti!
Esittely oli oikein vaikuttava. Hetken verran vallitsi vaunussa hiljaisuus, mikäli vaunussa voi olla hiljaista, kun juna kulkee kiskonjatkosten ylitse. Ja sitten jouduimme tunneliin. Mutta kun tulimme päivänvaloon jälleen, oli vastakumppanini saanut puhelahjansa takaisin.
– Se ei voi olla mahdollista! hän sanoi. – Tiedän nimittäin aivan varmasti, että hän makaa sairaalassa.
Sanoin, että olin päässyt sairaalasta kaksi päivää sitten, mutta hän pani vastaan niin kauan, että hänen lopuksi miltei onnistui saada minut vakuuttuneeksi siitä, etten minä ollutkaan minä, joka istuin siinä vaunussa. Ja hotellissa Oslossa minä sitten vahvasti epäillen kirjoitin nimekseni Ellen Loft.
– Haluaisin mielelläni tavata herra Holdenia.
Ovenvartija esitti kohteliaimman hymynsä. – Herra Holden matkusti lauantaina. Hän muutti varmaankin jonkun sukulaisen luokse. Hotelli oli näet kokonaan varattu luistelukilpailujen takia...
– Mutta hän ilmoitti kai uuden osoitteensa?
Ovenvartija katsoi korttiluettelosta.
– Neiti Ottilie Holden, Skogveien 37.
Vai niin, hän oli muuttanut Tilie tädin luokse. Olin toki kuullut puhuttavan hänestä. Hän ei koskaan voinut sanoa mitään asiaa yhteen kertaan, vaan kertoi heti paikalla saman asian uudelleen. Olin kuullut, että täytyi olla paljon joutilasta aikaa, jos tahtoi asua Tilie tädin luona.
Hän oli sitä paitsi herttaisen näköinen harmaine, pöyheine hiuksineen, jotka oli ikkunaverhomaisesti kammattu punaposkisten kasvojen kehykseksi.
– Hasse? Ei, ajatella, että hän muutti. Se oli niin ikävää että vallan, eräs sisareni näet tuli kaupunkiin yllättäen minut melkein samanaikaisesti, ja minullahan on vain yksi vierasvuode. Mutta käykää sisään, olkaa hyvä. No, tietysti te käytte sisään. Ei, Hasse on muuttanut. Se oli niin ikävää että vallan, eräs sisareni näet tuli kaupunkiin yllättäen minut melkein samanaikaisesti, ja minullahan on vain yksi vierasvuode, joten se oli vähän vaikeaa... Niin että ikävä kyllä Hassen täytyi...
Istuin vähän aikaa tuolinreunalla kodikkaassa arkihuoneessa. Tilie täti väänsi radion vähän pienemmälle.
– Mutta en sulje sitä kokonaan, sillä minun täytyy kuulla uutiset, joten sen vuoksi en koskaan sulje sitä kokonaan, sillä minunhan täytyy kuulla uutiset, mutta voin vääntää sen vähän pienemmälle.
Sanoin, että minun piti välttämättä tavata hänen veljenpoikansa. Olin näet palveluksessa Hagel & Co:ssa ja minulla oli tärkeitä terveisiä hänelle hänen langoltaan. Neiti Holden vakuutti minulle kolme, neljä kertaa peräkkäin olevansa rajattoman innokas kuulemaan, mitä herttaiselle Annielle ja ihastuttavalle Fredrikille kuului, ja kun minulle viimein valkeni, että minun piti olla varovaisempi käänteissä, vastasin varovaisesti, että hyvää kuului. Heti sen jälkeen minun onnistui sujauttaa kysymys, missä Hasse nyt asui. Hän ei tietänyt.
– Hän sanoi soittavansa, mutta hän ei ole vielä soittanut, vaikka hän sanoi soittavansa, eikä ole Hassen tapaista jättää soittamatta. Mutta hän ei ollut oikein tasapainossa sillä kertaa, vaikka hän sanoi...
Sitten tulivat radiouutiset, enkä minä voinut häiritä häntä hyvästillä, ei, ennen kuin urheilu-uutiset tulivat. Niitä kohtaan hän itse osoitti välinpitämättömyyttä. Laususkellen ja toistellen kohteliaisuuksia me pääsimme vähitellen ovelle, mutta silloin kuuluttaja uudelleen vangitsi mielenkiintomme ilmoittamalla raukealla äänellä, että nyt tuli etsintäkuulutus.
Ensimmäiset sanat saivat veren jyskyttämään suonissani.
– Ellen Loft katosi kotoaan Herresandista huhtikuun 5 päivänä ja hänen omaisensa kuuluttavat hänet etsittäväksi, koska hän on ollut hyvin sairas ja hänen mielentilastaan ollaan huolestuneita. Hän on kaksikymmentäkolmevuotias, pitkä, leveäharteinen, tuhkanväriset hiukset, ns. hovipoikakampaus, silmät harmaansiniset, poskipäät melko ulkonevat, nenä keskikokoinen. Hän on luultavasti pukeutunut harmaansiniseen kävelypukuun ja samanväriseen pieneen hattuun. On todettu, että hän aikoi Osloon ja lähti matkalle linja-autossa, joka yhtyy Oslon junaan Risen asemalla kello kolmetoista. Kadonneesta pyydetään ilmoittamaan...
– Mikä teidän nimenne taas olikaan? kysyi neiti Holden. Tällä kertaa hän äkkiä tyytyi yhteen lauseeseen.
Etsintäkuulutuksen loppuosan aikana olin kaukonäköisesti vetäytynyt eteisenovelle asti.
– Kjeller, sanoin nopeasti, – mutta tiedän sangen hyvin, kuka Ellen Loft on. Herresand on pieni kaupunki. Hän joutui tapaturman uhriksi jonkin aikaa sitten. Se oli todella ikävä tapaus! Niin, niin, paljon kiitoksia, neiti Holden, ja suokaa anteeksi, että vaivasin...
Pudottelin lauseita samalla lavalla kuin Tilie täti itse ja olin kaukana portaissa, ennen kuin hän ennätti saada sananvuoron. Kaksi hyvin arvelevaista silmää oli viimeinen, minkä hänestä näin. Ellen erehtynyt, ne tutkivat vaatteideni väriä.
Menin suoraa päätä hotelliin ja vaihdoin sinisen kävelypuvun harmaaseen takkiin. Oli ikävää ajatella, että kotona oltiin levottomia vuokseni, mutta jos soittaisin, niin liikkumisvapauteni olisi pian lopussa. Katsoin peilistä hartioitani ja poskipäitäni. Äkkiä muistin, että minut oli kirjoitettu hotellikirjaan Ellen Loftina. Kiireesti viskasin matkalaukkuun ne harvat esineet, jotka olin ottanut esille, soitin alas ja pyysin laskua. Hotellinvahtimestareilla ei pitäisi olla kiiltäviä nappeja, oikein säpsähdin, kun hän tuli hakemaan matkatavaroitani.
Sitten sain käsiini sanomalehden ja lähdin hakemaan huonetta. Minusta se oli turvallisinta henkilölle, joka oli etsintäkuulutettu. Päätin ottaa ensimmäisen, mikä tielleni osui, pienen täysihoitolahuoneen neljännessä kerroksessa Mariegatenin varrella.
Älyniekat olivat niin usein sanoneet minua neiti Kjelleriksi, että minusta, melkein tuntui, kuin olisin ilmoittanut oman lihallisen nimeni emännälle.
Ensi töikseni uudessa huoneessa kirjoitin muutaman rivin kotiin vakuuttaen, että voin hyvin ja pyytäen, että he peruuttaisivat etsintäkuulutuksen. Oli hirveän vaikea kirjoittaa näitä harvoja rivejä, kun en voinut kirjoittaa, kuinka sattui, vaan ennen kaikkea täytyi ajatella, että kirje kuulostaisi normaalilta.
XV
Sinä päivänä kävin käsiksi hotelleihin.
Se, että minäkin olin etsintäkuulutettu, vaikeutti etsimistä hiukan.
Seuraavana päivänä siirryin täysihoitoloihin. Onnen olisi pitänyt auttaa minua aika lujasti, jos tämä puuha olisi johtanut tuloksiin. Ei se auttanutkaan. Sitten kun olin puhutellut kahdettakymmenettäensimmäistä siivoojaa, tulin ajatelleeksi, että olisin yhtä hyvin voinut soittaa kaikkiin niihin paikkoihin.
Oli paljon yhteisiä tuttavia, joiden puoleen olisin voinut kääntyä tietoja saadakseni, mutta ei ketään, joka ei heti olisi asettunut yhteyteen Herresandin kanssa.
Sitten istuuduin eräälle Karl Johanin penkille katselemaan ihmisvilinää. Sekin oli menetelmä, mutta hyvin huono, pelkään. Kylmäkin oli. Kysyin eräältä matemaattisen näköiseltä herralta, jonka viereen olin sattunut istuutumaan, kuinka suuren mahdollisuusprosentin hän arveli minulla olevan erään henkilön kiinnisaamiseksi tällä tapaa. Hän arveli, että minulla oli yksi mahdollisuus kymmenestätuhannesta. Se ei ollut kovinkaan rohkaisevaa. Kun palasin Mariegatenin varrella olevaan täysihoitolaan, ryntäsin suoraa päätä Herresandin ultraliesiasiamiehen syliin. Oli liian myöhäistä kääntyä.
Hän kertoi olevansa kaupungissa katsomassa uuden ultra-ultralieden esittelyä. Se oli ihmeellinen! Suurenmoinen! Hän oli iloinen minun puolestani, etten ollut päättänyt ottaa ultraliettä. Kohtalo oli varannut minulle ultra-ultran!
– Siitäkö esittelystä eilen puhuttiin päiväuutisissa? kysyin tuntien, että näin paljolla viekkaudella täytyi minustakin pian voida tulla asiamies.
Hän teki pahoittelevan kädenliikkeen. Valitettavasti hänellä ei ollut ollut aikaa kuunnella radiota. – Mutta palatakseni siihen, mitä kyselitte, niin ultra-ultraliedessä on kolme sähköparia ja parila, sitä paitsi tietysti termostaatti ja lämpökaappi, jota mielen mukaan voidaan käyttää jäähdytyskaappina. On saatavana kolmea eri kokoa ja on niin herkullinen, että minun mielestäni perheenemännän pitäisi tuntea kiusausta syödä se suuhunsa sen sijaan, mitä hänellä on padassa.
– Te kai muistatte, ettei minulla enää ole miljoonaa?
– Kyllä, onnittelen! Ikuisesti omistetaan vain se, mikä on menetetty, kuten tunnettua! Ja minulle se ei merkitse mitään. Ellei minun onnistuisi myydä liesiä muille kuin miljoonanomistajille, saisin pian panna hampaat naulaan.
– Perheenemäntä en myöskään ole. Kuinka siitä selviätte?
Hän heilautti vakuuttavasti käsiään. – Se ei ole mikään konsti minulle, sen vakuutan! Miten meidän asiamiesten kävisi, ellemme voisi selvittää niin yksinkertaista asiaa? Onko hänen oltava pieni vai iso, vaalea vai tumma?
– Punainen!
– Niin, se on minunkin lempivärini, sanoi asiamies. Hän säpsähti. – Tarkoititteko sillä jotakin erikoista?
Tulin ajatelleeksi, että olin aina kuullut asiamiesten olevan paljon parempia vainukoiria kuin salapoliisit.
Sovimme vaihtokaupasta. Punatukkainen nuori mies super-de-luxe-mallia olevaa ultra-ultraliettä vastaan.
– Punatukkainen nuori mies! Selvä on! sanoi asiamies. – Luottakaa minuun. Haluatteko hänet kotiinlähetettynä, vai noudatteko hänet itse?
Sovimme tapaamisesta samalla paikalla seuraavana aamupäivänä. Minun täytyi muistaa niin paljon. Jos hän soitti täysihoitolaan pyytäen saada puhutella neiti Loftia, oli sangen vähän todennäköistä, että täysihoitolan taholta kysyttäisiin, eikö eräs neiti Kjeller kelpaisi.
Hän seisoi sovittuna aikana ja sovitulla paikalla heiluttelemassa erästä paperilappua.
"Rouva Stokstad, Mariegaten 10, 4:s kerros", oli siihen kirjoitettu.
– Mariegaten? sanoin kuin pilvistä pudonneena. – Silloinhan hän asuu...
– Aivan viereisessä talossa! Ja samassa talossa, jossa minä olen käynnillä, vain kerrosta ylempänä. Näettekö tuon vasemmalla olevan parvekkeen? Siellä hän asuu. Mutta minun täytyi mennä kaupungin toiseen päähän saakka saadakseni sen selville. Herresandissa on sellainen asia paljon yksinkertaisempi. Yleensä Oslo on hienonhieno monella tavalla, mutta kesken kaiken yllätän itseni kaipaamasta Herresandin portaita. Tiedättekö muuten, että teidät on etsintäkuulutettu radiossa?
Hän oli siis kuitenkin kuullut siitä! Sanoin, että se oli eräs niitä syitä, minkä vuoksi minun oli saatava Hasse Holden käsiini. Hän näet voisi sanoa minulle, olenko omituinen vai en.
– Epäilettekö sitä siis itse?
– Joskus...
– No, mutta siinähän teillä on todistus! asiamies virkkoi kirkastuen. – Lääkäri sanoi kerran sedälleni, että se, joka pelkää tulevansa omituiseksi, ei tule siksi milloinkaan, mutta sen, joka ei pelkää, hän sanoi, voi käydä hullusti.
Rouva Stokstad, Hassen vanha emäntä kouluajoilta, oli aivan sen näköinen, millaiseksi olin kuvitellut hänet – katse epäluuloinen kuten ainakin vuokraemännän, kasvot pitkät ja terävät kuten ainakin sellaisella, joka alituisesti seisoo ovenraossa varmuusketjun takana. Päällepäin ei näkynyt, että hänen sydämensä ja sielunsa oli kultaa ja että hän lisäksi laittoi maailman parasta etikkasilliä, mutta minähän tiesin sen, joten siinä suhteessa olin paremmassa asemassa kuin muut. Herra Holden ei ollut kotona. Hän oli mennyt ulos kello kymmenen aikaan, eikä rouva tietänyt, milloin hän palaisi, ja oli mahdotonta saada häntä luulemaankaan mitään asiasta.
Menin kotiin välillä ja taas takaisin sinne ainakin kymmenen kertaa sinä päivänä. Rouva Stokstadin ovenrako pieneni kerta kerralta ja kasvot pitenivät vastaavassa määrässä. Sekä miljoonanomistajana että entisenä miljoonanomistajana olin ollut monenlaisten katseiden kohteena, mutta rouva Stokstad oli ensimmäinen, joka katsoi minuun suunnilleen kuin naarastiikeri.
Kun menin yhdennelletoista käynnilleni, kulki joku portaissa edelläni, mutta niin korkealla, etten voinut nähdä asianomaista. Hasse se ei missään tapauksessa ollut. Varmuuden vuoksi hiljensin vauhtia ja olin ennättänyt vasta toisen ja kolmannen kerroksen väliselle porrastasanteelle, kun ylimmän kerroksen eteiskelloa soitettiin. Ovi avattiin, ja eräs ääni kysyi, olisiko mahdollista saada puhutella herra Holdenia.
Ääni oli Ester tädin.
Ensimmäinen mielijohteeni oli rynnätä alas portaita niin lujasti kuin hameet kestivät, mutta pakokauhuntunteesta huolimatta vangitsi minut paikoilleni ylhäältä kuuluva keskustelu, joka kaikui äänekkäänä paljaita kiviseiniä vasten.
– Ei ole kotona? Ester tädin ääni kuului neuvottomalta, ja minä suorastaan kuulin, kuinka ovenrako kapeni. Sitten Ester täti ymmärsi, että hänen täytyi kiirehtiä. – En minä sitä paitsi herra Holdenia halunnutkaan saada käsiini, hän sanoi kiireesti. – Tiedättekö, onko eräs nuori neiti käynyt häntä kysymässä? Pitkä, vaalea nuori nainen?
– On varmasti!
Ovi avattiin painokkaasti niin pitkälle kuin varmuusketju antoi myöten.
– En ole tänään todella muuta ennättänytkään kuin juosta avaamassa ovea, vaikka minulla on kalamurekkeen laitto kesken ja radiotakin pitäisi vähän kuunnella, niin jännittävää kuin nykyään on.
– Ymmärrän teidät niin tavattoman hyvin, sanoi Ester täti, joka tuntui osaavan suhtautua rouva Stokstadiin paljon paremmin kuin minä. – On hirmuisen ikävää, että täytyy juoksennella muualla, kun parhaillaan laittaa kalamureketta.
– Siihen ei tahdo saada oikein kiinteyttä, sanoi rouva Stokstad, jo kappaleen matkaa sulamaan päin. – Ja kun kerran ryhtyy siihen touhuun, niin haluaisi mielellään saada jotakin vaivoistaan.
– Sehän on luonnollista! Ja teidän täytyy todella suoda anteeksi sisarentyttärelleni. Olen neiti Amdahl, ja se vaalea nuori neiti on sisarentyttäreni – valitettavasti on täysi syy antaa hänelle anteeksi. Ester täti niisti nenäänsä. – Hänellä – on ollut ankara aivotärähdys, ja me pelkäämme, ettei hän ole vielä kokonaan voittanut sen seurauksia – ymmärtänette, mitä tarkoitan.
– Hyvä Jumala! virkkoi rouva Stokstad. – Ettekö halua käydä sisään istumaan hetkeksi? Minulla on ollut käly, joka...
Ester täti sanoi, ettei hänellä ollut rauhaa istua paikoillaan. – Sitä paitsi en halua kuluttaa aikaanne. Eikä ole mitään järkeä lisätä teidän kalamurekkeeseenne niin sanoakseni toisten huolia. Sanoiko hän mitään siitä, milloin hän aikoi tulla uudelleen?
– Ei. Ei, minulla on ollut käly, joka...
– Minkä näköinen hän oli?
– Ei juuri minkään.
Ester tädin harmi oli yhtä suuri kuin omanikin – tunsin sen kahden kerroksen lävitse.
– Pienikokoinen ja vähän vinoselkäinen...
– Mutta sisarentyttäreni ei koskaan ole ollut pienikokoinen. Toisin sanoen siitä asti, kun hänestä tuli iso, hän ei ole milloinkaan ollut pieni.
– Niin, sisarentyttärenne! Luulin, että kysyitte kälyäni. Ei, teidän sisarentyttärenne... Nyt kun tiedän, niin ymmärrän, että minusta on koko ajan tuntunut, että hänessä oli jotakin omituista. Ei kai hän ole, kuten sanotaan – rouva Stokstadin ääni tuli varovaiseksi ja syystä kylläkin – vaarallinen?
Ester täti pani kiihtyneenä vastalauseensa. – Ei, ei se ole mitään sellaista. Hänellä on vain vimma kuvitella kaikenlaista. Hän luulee tehneensä yhtä ja toista, minkä kanssa hänellä ei koskaan elämässään ole ollut mitään tekemistä, jne.
– Minun kälyni laita oli niin, että hän...
– Voisitteko te, rouva Stokstad, soittaa minulle, jos hän sattuisi tulemaan jälleen? Olisi hirmuisen kilttiä, jos voisitte soittaa minulle. Asun serkkuni, professorinrouva Mollöen luona Parkveienillä. Sisareni – tytön äiti – ei oikein tahdo myöntää, että tytön laita on niinkuin on. Mutta serkkuni, rouva Mollöe on pannut kaikki raudat tuleen. Odottelen useita puhelinsoittoja, joten minun täytyy lähteä nyt. Jos sisarentyttäreni tulee jälleen ja herra Holden ei vieläkään ole kotona, ettekö silloin voisi pyytää häntä sisään ja käydä soittamassa minulle...?
Ylhäällä sukeutui todellinen salaliitto. Varovaisesti hiivin portaat alas ja pääsin onnellisesti viereiseen taloon takaisin. Onnellisestiko? Sillä mitä nyt tekisin? Kuuluisiko kaiken otsake, mitä tein: Nuori nainen, jota onni ei potkaissut?
Seuraavana päivänä näin hänet huoneeni ikkunasta. Hänellä oli yllään vaalea sadetakkinsa ja hän mennä harppaili samoin pitkin askelin, kuin olin tuhat kertaa nähnyt hänen mittailevan Herresandin Storgatenia. En olisi milloinkaan uskonut, että pitkät askelet tekisivät minuun niin syvän vaikutuksen! Aukaisin ikkunan ja huusin päivää! Mutta nyt en ollutkaan ensimmäisessä kerroksessa postimestari Benumin suippopäätyisessä huvilassa Herresandissa. Ellei ääneni kokonaan hävinnyt, ennen kuin se saapui kadulle neljännestä kerroksesta, niin se joka tapauksessa hukkui raitiovaunujen ja autojen hälinään. Tempaisin päällystakkini ja syöksyin kadulle juuri parahiksi nähdäkseni vilauksen hänestä raitiovaunun takasillalla. Läheisyydessä ei ollut autoasemaa, joten olisi ollut mahdotonta panna pystyyn elokuvatakaa-ajoa, vaikka olisin tahtonutkin.
Päivällisaikaan näin Ester tädin menevän rouva Stokstadin luokse ja tulevan pois jälleen kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Vasta kello kuuden aikaan Hasse tuli kotiin. Päivän kuluessa olin tullut ajatelleeksi mahdollisuutta käyttää hyväkseni sitä tosiasiaa, että meidän parvekkeemme olivat vierekkäin. Valitettavasti ei ollut parvekekausi. Vaikka ylläni oli paksu päällystakki, tulin punanenäiseksi, kun olin parikin minuuttia ollut parvekkeella. Huusin "Hassea" monta kertaa, mutta tuloksetta. Sitten ajattelin, että olisi ollut ihanaa, jos olisin ollut apina ja osannut kiivetä – tai vain tavallinen pieni orava, joka voi käyttää häntää laskuvarjona. Mutta minähän olin Ellen Loft, ja mihinkäpä hän voisi siinä suhteessa ryhtyä räiskähtämättä kuin märkä läntti jalkakäytävälle?
Juuri kun alkoi hämärtää ja olin palaamassa sisään, tulin ajatelleeksi, että pitäisi olla mahdollista kävellä ylitse, jos vain olisi, minkä päällä kävelisi. Tosin kärsin hirmuisesti huimauksesta. Minun oli jopa vaikea pysyä tasapainossa maassa olevalla tukillakin, jos kuvittelin sen vievän kuilun ylitse. Mutta jos oli totta, niinkuin toimistopäällikkö W. Lockert oli huomauttanut, että murtuneen solisluun saattoi pitää paikoillaan pelkällä tahdolla, niin ehkäpä tahtoa myös saattoi käyttää sauvana, johon voi nojata, jos aikoi kävellä laudalla, joka oli asetettu kahden parvekkeen väliin neljännessä kerroksessa.
Laudan voi saada lainaksi täysihoitolassa, kun sanoo pesevänsä jumpperin ja pelkäävänsä, että se menettää kuosinsa, ellei sitä voi levittää mihinkään kuivumaan. Odotin kärsimättömästi, että läntisen taivaan vihertävä valaistus hieman menettäisi loistostaan ja voimastaan. Ennen pimeän tuloa en uskaltanut ryhtyä toimeen. Sitten lauta ei ollut tarpeeksi pitkä. Mietin hetken – se auttaa usein, kun hyvät neuvot ovat kalliit. Menin sitten keittiöön ja sanoin silittäväni jumpperin, joten tiedustelin, olisiko talossa silityslautaa? Eräs siivoojista loi minuun katseen, joka sanoi, että naiset ovat sitten kaikkein vaivalloisimpia vieraita, mitä täysihoitolassa voi olla, toista ovat herrat!
Silityslauta oli hieno, tukevampi ja pitempi kuin tavallisesti.
Silityslauta ulottui toiselle puolelle. Kun se oli paikoillaan, ei ollut enää muuta kuin lähteä menemään. Tunnustan, että olin hetken kahdenvaiheilla. Minusta oli vielä kolkompaa asettaa jalkani silityslaudalle kuin pistää isovarvas Herresandin vuonoon toukokuun lopussa. Tulin myös ajatelleeksi, että tämä oli ehkä hieman omituinen tapa keinotella itsensä nuoren miehen luokse. Varsinkin, kun asiana oli hankkia itselleen todistus, että oli täysin syyntakeinen. Mutta olihan menettelytavalla syynsä. Silityslauta oli asetettu täysikelpoisen syyn periaatteen mukaan, ja loogillinen Hasse ainakin oli, vaikka hän ei paljon muuta ollutkaan. Sen vuoksi, että hän oli loogillinen, hän olikin niin raivostunut minuun. Mutta minä saatoin hyvin olla hieman epäloogillinen, niinkuin esim. silloin, kun suljin laivanvarustaja Hagelin tulenkestävään holviin ilman mitään järjellistä syytä.
Kello tuli kahdeksan, ennen kuin astuin silityslaudalle hartaasti toivoen, ettei siitä, mitä nyt olin tekemäisilläni, tulisi mikään avustus erikoispalstalleni Herresandin lehdissä. Keskellä lautaa minulla oli hirveä hetki. Suorastaan kauhistuttava hetki. Joku löi portin kiinni kaukana allani, ja koneellisesti taivutin pääni nähdäkseni. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Seuraavassa silmänräpäyksessä minusta tuntui aivan selvästi, että seisoin jalat ylöspäin ja pää alaspäin ja että painolaki leikki kanssani kuin ilveilijä lautasella. Kooten viimeiset sielunvoimani päätin tehdä päinvastoin kuin tavallisesti, kun viipuin tukilla, nimittäin kuvitella, että silityslauta oli turvallisesti maassa ja että pieni hyppy minun puoleltani olisi maailman viattomin pila. Tempun vaikutus oli aivan erinomainen. Seuraavassa hetkessä olin toisella parvekkeella – mutta olemukseltani hieman hyytelömäisenä ensimmäisten sekuntien aikana.
Sitten kuulin sisältä huoneesta naisen äänen ja koin pari mitä epämiellyttävintä minuuttia. Pääsy sinne, missä nyt olin, oli ollut niin monien vaikeuksien alainen, että tuntui kovalta katsoa sitä mahdollisuutta silmiin, että olin tullut väärälle parvekkeelle. Oli toinenkin mahdollisuus – että Hassella oli naisvieras – mutta se ei juuri tuntunut miellyttävämmältä. Mutta mitä nyt tekisin? Palata silityslautaa pitkin? Pelkkä ajatus sai jalkani jälleen hervottomiksi.
Mutta kuinka olikaan – naisen ääni häipyi häipymistään, kunnes tilalle tuli miesääni, joka sanoi, että nyt tuli kahden minuutin tauko. Oli vähän noloa, kun olin antanut radion pettää itseäni, mutta helpotuksen tunne oli sitä suurempi, varsinkin kun kohta sen jälkeen kuulin jonkun viheltävän huoneessa. Vihelletty Herresandin laulu ei varmastikaan kuulunut mistään radiosta.
Hetki oli tullut.
Koputin ja tartuin ovenripaan. Ovi osoittautui lukitsemattomaksi, ja jonkinlainen kaipuu päästä katon alle voitti sovinnaiset arveluni. Kenenkään sanomatta: sisään! avasin oven varmana siitä, että se, joka niin sydämensä pohjasta vihelsi Herresandin laulua, ettei kuullut minun koputuksiani, ei voinut olla kukaan muu kuin eräs tietty punatukkainen nuori mies, jonka kotipaikka oli Herresand.
Erehdys, valitettavasti!
Kävi ilmi, että viheltäjä saattoi myös olla eräs tummasilmäinen, harmahtava, keski-ikäinen herrasmies, joka oli kotoisin Herresandista – mutta kuka olisi voinut sitä uskoa? Oli vain yksi asia, joka oli vielä epätodennäköisempi kuin että laivanvarustaja Hagel vihelsi Herresandin laulua, ja se oli, että hän oli Mariegaten varrella olevassa luolassa.
Luulen, että me kokonaisen minuutin tuijotimme tylsästi toisiimme.
Mutta kun minun hämmästykseni alkoi vaihtua pelästykseksi, muuttui hänen iloisuudeksi.
– Näyttää siltä, että meissä kahdessa on eräänlaista taipumusta toisiimme! hän sanoi hienosti hymyillen, mikä oli hänelle niin luonteenomaista. – En rehellisesti puhuen ollut odottanut tapaavani teitä täältä.
– En minäkään teitä! vakuutin saaden minäkin puhelahjani takaisin.
Hagelin ääni tuli vielä iloisemmaksi: – Täällä te siis oleilette?
Sanoin, että en suinkaan, ensimmäistä kertaa olin tässä huoneessa. Mutta ei näyttänyt siltä, että hän välitti sanoistani.
– Täällä te oleilette, hän virkkoi toistamiseen, sillä välin kun poliisi silmät pullollaan etsii niin traagillisesti kadonnutta Ellen Loftia. Teidän päällikkönänne minun oikeastaan pitäisi olla hirveän vihainen, kun te käytätte sairaslomanne tällä tavalla.
Mutta hän ei ollut lainkaan vihaisen näköinen.
– Te olette siis ollut parvekkeella siitä asti, kun tulin?
Siihen erehdykseen en häntä kuitenkaan voinut jättää. Sanoin, että asuin vieressä ja että olin tullut eräänlaista oikotietä.
– Eräänlaista oikotietä?
Hän meni ikkunan luo. – All right, hänen silmänsä tuikkivat kaunopuheisesti – se näyttää epätodennäköiseltä, mutta en minä sen takia pelkää järkeni puolesta.
– Entä minun järkeni puolesta?
– En, ellette tosissanne väitä, että tulitte tänne ilmateitse.
– Väitänpä. Mutta minua vain niin hirmuisen vähän haluttaa palata samaa tietä.
– Minä en kerro kenellekään.
– Mutta jos rouva Stokstad näkee minut, hän soittaa tädilleni. Ja jos Hasse tulee...
– Mutta ettekö häntä odota?
– Kyllä. Toisin sanoen, enhän tietänyt, että te olisitte täällä.
– Ette tietenkään.
Hän sanoi jotakin enemmänkin, mutta en kuullut enää, sillä niin innokkaasti kuuntelin, mitä juuri silloin tapahtui käytävässä. Patenttilukkoinen ovi avattiin ja suljettiin. Sitten kuului puhetta. Ellen erehtynyt, äänet olivat Hassen ja rouva Stokstadin. Nyt hän tietysti tuli. Hagel jutteli koko ajan, mutta en tajunnut tavuakaan, niin täysin ajatukseni olivat keskittyneet pakoon – pakoon hinnalla millä hyvänsä! Loin vuorotellen nopean katseen vaatekomeroon, kaappiin ja pesutelineeseen ja havaitsin ne kelpaamattomiksi piilopaikoiksi. Ainoa, minkä voin tehdä, oli mennä takaisin silityslautaa myöten. Silloin saisi Hagel vuorostaan luulla nähneensä näkyjä. – Neiti Loft oli juuri täällä! hän sanoisi Hasselle. – Hän meni tuota tietä. Ja sitten pidettäisiin Hagelia vuorostaan syyntakeettomana, ja hänelle tekisi hirmuisen hyvää saada kokea, miltä se tuntui.
Sekunnissa olin tehnyt päätökseni. Mutisten jotakin, että halusin yllättää, hävisin uudelleen parvekkeelle, kiipesin silityslaudalle, juoksin ylitse ja pääsin toiselle puolelle. Meno sujui tavallaan paremmin, kun minulla ei ollut aikaa ajatella. Vedin silityslaudan sisään kuin minkäkin nostosillan. Oli melko hankalaa keinotella se ovesta huoneeseen. Ponnistellessani siinä hiki hatussa huomasin äkkiä, etten ollutkaan yksin huoneessa. Eräällä kovalla pikkutuolilla istui Ester täti suorana ja jäykkänä ja tuijotti minuun.
En voinut olla nauramatta.
Mutta se oli tietysti viimeinen, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Vaikka Ester tätikin vaikutti melkoisen kiihtyneeltä, oli asiassa eroa; hän oli siinä onnellisessa asemassa, että hänellä oli oikeus olla kiihtynyt.
Ensimmäisen kerran pohdin vakavasti, mikä sävy minun pitäisi omaksua, jotta vaikuttaisin niin tervejärkiseltä kuin suinkin. Nauraa en saanut. Laskea leikkiä en saanut. Iloisuus vaikutti kiihtymykseltä. Mutta liian vakavakaan en saanut ollut enkä ennen kaikkea välinpitämätön. Se vaikutti tylsältä. Vaihtelevat tunnelmat olivat varmasti paha merkki. Se merkitsisi, että kuuluisin maanisdepressiiviseen tyyppiin. Parasta oli olla rauhallinen, kunhan vain ei ollut niin rauhallinen, että vaikutti tylsältä.
Minun oli nyt mihin hintaan hyvänsä voitettava tädin luottamus. Sallin siis syleillä itseäni tyynen rauhallisena tuumien, miten kauan olisi normaalia antaa syleilyn kestää.
Onneksi minun ei tarvinnut mennä mukaan Mollöesien luokse. Sen sijaan tehtiin Ester tädille vuode minun huoneeseeni.
Hän halusi tietää, miksi olin lähtenyt kotoa tällä lailla.
Vastasin rauhallisesti, että olin lähtenyt pakottavien syiden takia. Minun täytyi välttämättä tavata eräs henkilö. Ester täti painoi minut uudelleen povelleen kysyen, enkö halunnut uskoutua hänelle. Rauhallisesti uskoin hänelle, että minun täytyi tavata Hasse Holden, koska hän luultavasti saattoi todistaa, että se, mitä olin sanonut holviin sulkemisesta, oli totta. Tämän jälkeen Ester täti niisti sekä pitkään että perusteellisesti. Auttoi ilmeisesti sangen vähän, että olin rauhallinen, koska edelleen pysyin päähänpiintymässä.
Rauhallisesti kysyin Ester tädiltä, mistä hän oli saanut selville olinpaikkani. Hieman vastahakoisesti hän kertoi tavanneensa asiamies Pettersenin Herresandista. Tulin ajatelleeksi, ettei silloin ollut aivan epätodennäköistä, että hänkin oli ostanut ultra-ultralieden super-de-luxe-mallin. Hän myönsi, että hän ainakin oli kirjoittanut nimensä johonkin, mitä asiamies oli sanonut välikirjaksi. Ilmoitin hänelle rauhallisesti, että silloin saisimme kaksi ultra-ultraliettä taloon.
Silloin hän äkkiä alkoi nyyhkyttää. Minunhan olisi pitänyt itkeä! En tiedä, mihin luokkaan minut siinä tapauksessa olisi sijoiteltu, mutta tuskin ainakaan hyväntapaisten. Sanoin rauhallisesti, että jos hän itki liesien takia, se oli mielestäni tarpeetonta. Eihän hyvää kai milloinkaan voinut saada liikaa?
Mutta hän ei itkenyt liesien takia, hän sanoi, vaan siksi, että oli niin kolkkoa, kun minä olin niin rauhallinen.
Tämä oli hieman masentava tulos ponnisteluistani, mutta päätin kuitenkin pitää suuntani.
XIV
Kello yhdeltätoista makasimme hyvissä sängyissämme, jotka Ester tädin mielipiteen mukaan olivat peräti ala-arvoisia.
Sitä paitsi hän oli kuullut, ettei Oslossa ollut ainoatakaan luteetonta leposohvaa.
Kello puoli kaksitoista kysyin häneltä, oliko hänellä unilääkettä.
Hän sanoi kuulleensa, että sataan laskeminen oli erinomainen keino.
Kun olin ennättänyt viiteenkymmeneenneljään, hän tiedusteli, oliko huoneessa paloköyttä.
Sanoin, että oli kaksi uloskäytävää eikä ollut säädetty, että sellaisessa tapauksessa piti olla vielä paloköysi.
Ester tädin mielestä pitäisi olla ankarasti säädetty, että kolmannesta kerroksesta lähtien huoneissa piti olla molemmat.
Kysyin, mikä viikonpäivä oli.
Hän huokaisi ja sanoi, että oli maanantai.
Töin tuskin uskalsin kysyä, kuinka mones päivä oli.
Vielä syvempään huoahtaen hän sanoi, että oli huhtikuun kahdeksas.
Joka kerran, kun ajattelin laivanvarustaja Hagelia ja sitä ilmettä, joka luultavasti levisi hänen kasvoilleen, kun hän huomasi, ettei minua ollut parvekkeella, täytyi minun painaa pääni syvälle pielukseen tukahduttaakseni naurun. Se oli jonkinlainen korvaus kaikesta näkemästäni vaivasta.
Ester täti kysyi, oliko ovi lukittu.
En voinut sanoa varmasti, joten minun täytyi nousta koettamaan.
Ester täti sanoi: – Tiedän, että se johtuu vain hermoista, mutta ole kiltti ja katso myös sänkyjen alle.
Sitten me sammutimme valon jälleen, ja Ester täti sanoi uskovansa, että kaikki tuli hyväksi taas, kunhan vain pääsimme kotiin Herresandiin. Hän ei ollut koskaan viihtynyt suurissa kaupungeissa. Ihmiset katsoivat häneen kuin... niin, ties mihin. Hän oli ollut makeiskaupassa ja ostanut kahdellakymmenelläviidellä äyrillä rintakaramellejä, mutta sitten hän oli unohtanut maksun, ja myyjä oli ollut niin röyhkeä – niinkuin hän, Ester Amdahl, olisi aikonut petkuttaa heiltä kaksikymmentäviisi äyriä! Olisipa se tapahtunut Herresandissa!
Nyt hän puhui kuin järkevä Herresandin nainen ainakin toiselle järkevälle Herresandin naiselle, joten asemani kaikesta huolimatta tuntui vahvistuneen parin viime tunnin kuluessa.
Sanoin kuulleeni, että tyynyjen poistaminen auttaisi unettomuudessa.
Me panimme kaikki tyynyt lattialle.
– Et kai ole onneton jollakin lailla?
– En, kuinka niin?
– Ethän voi nukkua!
Ester tädin täytyi sytyttää valo jälleen katsoakseen kelloa. Se kävi jo yhtä.
– Ihanaa, että olemme menossa valoisia päiviä kohti. Kun tulee kesä, teemme usein huvimatkoja saaristoon. Me teimme aivan liian vähän huvimatkoja viime kesänä.
Valo sammutettiin jälleen.
– Kermavohveleita! hän virkkoi pimeyteen. – Kunhan vain maailmassa tulisi vähän rauhallisempaa...
Minäkin tulin ajatelleeksi kesää. Erästä tiettyä kesäiltaa edellisenä vuotena. Ensin taivas oli sininen ja lehti vaaleanvihreä ja kuu valkoinen. Sitten kuu tuli keltaiseksi ja taivas harmaaksi ja lehti tummanvihreäksi, melkein mustaksi.
– Nyt alan tuntea itseni uniseksi, kuului leposohvalta. – Värien ajatteleminen ehkä auttaa.
Minä itse tulin siitä entistä virkummaksi. Sanoin, että oli surullista, kun aina tuntuu siltä, että laiminlyö jotakin. Talvella tuntui siltä, että oli laiminlyönyt jotakin kesällä, ja kesällä tuntui, että oli laiminlyönyt jotakin talvella.
– Ei suinkaan! sanoi Ester täti ja hänestä tuntui heti, Amdahl kun oli, että hän oli antanut eräille sopimattomille tunteille liian vapaat ohjakset. – Sen takia vain, kun kello on yli kaksitoista meistä – sinusta – tuntuu siltä. Meidän täytyy nyt nukkua, sillä huomenna meidän on matkustettava. Kymmentä vailla kaksiko juna lähtee?
Minä pysyin siinä, etten voinut matkustaa, ennen kuin olin tavannut Hasse Holdenin.
– Oletko rakastunut häneen?
Sellainen on äkkiyllätystä.
Sanoin ei. Ja sitten sanoin kyllä. Ja sitten sanoin, etten tietänyt. Minä vain, kuten sanottu, toivoin hänen voivan todistaa, etten ollut niin hassu kuin ihmiset koettivat uskotella.
Pettymys oli suuri leposohvalla. Ei ainoakaan joustin natissut moneen minuuttiin. – Ja juuri kun sinä olet voinut niin hyvin koko illan, hän sanoi vihdoin. – Sitä paitsi me emme pidä sinua hassuna. Sinulla on vain päähänpiintymä, joka tekee sinut vähän omituiseksi. Älä usko, että me moitimme sinua siksi. Olen monta kertaa sanonut äidillesi: me tarvitsemme kaikki nyt jonkin aikaa rauhallista, säännöllistä arkielämää. Toivon hartaasti, että pääsemme sensaatioista lähiaikoina. Mitä ääntä tuo muuten on?
Olin jo ainakin puolen minuutin ajan ihmetellyt, mitä nuo lyhyet hälytysmerkit saattoivat tarkoittaa. Sitten se valkeni meille molemmille yht'aikaa. Meillähän oli Herresandissakin kerran aamupäivällä ollut ilmatorjuntaharjoituksia.
– On tämäkin harjoitteluaika! virkkoi Ester täti paneutuen uudelleen pitkälleen. – Ihmeellistä, etten kuullut puhuttavan tästä Mollöesien luona. Niin, sillä kai tästä on täytynyt olla uutinen sanomalehdissä. Ainakin olisi pitänyt olla.
Herresandin sireeni oli soinnukkaampi, hän totesi tyytyväisenä. Mutta äänihän kävi aina hermoille. Ei voinut olla ajattelematta niitä maita, joissa se oli merkinnyt totta. Muuten olisi todella nauttinut hyvässä sängyssä makaamisesta, aivan niinkuin nautti silloin, kun ulkona myrskysi ja itse oli sisällä ihanassa lämpimässä.
Käytävässä avattiin ovi.
Ester täti nousi kyynärpäänsä varaan. – Et kai sinä ole lukenut mitään tästä, vai mitä? Ja Mollöeseillehan tulee kolme lehteä... Ei, rehellisesti puhuen he minun mielestäni voisivat jo lopettaa. Ei kai ole tarkoitus, että ihmiset nousisivat hyvistä sängyistään ja lähtisivät alas kellariin? Ei silti, että tämä olisi niin hyvä, että se tekisi mitään, mutta...
– Sanomalehtiotsakkeet olivat kyllä melko levottomia tänään.
– Ovatko ne milloinkaan olleet mitään muuta?
Viimeinkin meteli lakkasi.
– Ymmärräthän, selitti Ester täti, – että oikeastaan vain hermostun siitä, mikä voi tapahtua. Tulipaloista ja sellaisista. Ja ilkeistä miehistä. Mutta en kuvittele mitään. Sen sinä olet perinyt Lofteilta. On juuri Oslon tapaista panna yöharjoituksia toimeen esiintyäkseen vain vähän erinomaisempana kuin pikkukaupungit. Mutta on useita, jotka luulevat, että Herresandiin hyökätään ennen kuin Osloon, jos sota tulee.
Ihmiset puhelivat käytävässä.
– Valohan palaa, totesi Ester täti. – Niin paljon olen sentään lukenut tällaisista asioista, että tiedän, että sähkö suljetaan silloin, kun on oikea ilmahälytys.
Samassa silmänräpäyksessä valo sammui.
– Tätä ei tehdä oikein, Ester täti oli ärtymyksen ja säikähdyksen vaiheilla. – Sähkö on sammutettava samalla, kun hälytyssireeni alkaa soida. Ohjeethan olivat Herresandin Päivälehdessä toissa viikolla. Onko sinulla tulitikkuja? Kunhan vain näemme, että voimme nähdä...
Emäntä toi puolipukeissa kynttilää ihmetellen, ettei tällaisista harjoituksista ollut sanottu etukäteen, mutta muutamat luulivat, että se oli tapahtunut tarkoituksella. Pukiessani ylleni kenkiä ja päällystakkia hän virkisti meitä liikuttavilla tarinoilla kuusivuotiaasta pojastaan. – Mehän olemme Norjassa, äiti, hän oli sanonut lohduttaen. Ester täti niisti pitkään ja kertoi vuorostaan, että hän oli edellisenä iltana soittanut Herresandiin ja siellä oli aivan rauhallista, ja kun Herresandissa oli rauhallista, saattoivat kaikki olla rauhallisia. Eräs herra, jonka pitäisi tietää asioita, oli näet sanonut, että jos hyökkäys tulisi, niin Herresand olisi eräs vaaranalaisimpia kaupunkeja...
Sitten valot, herrankiitos, syttyivät jälleen. Mutta ihmiset olivat kuitenkin hiljalleen alkaneet painua kellariin. Eräs vieras pyjamapukuinen nainen pisti päänsä ovestamme sisään ja sanoi, että jos tämä oli harjoitusta, niin oli oikein mennä kellariin, ja jollei se ollut harjoitusta, niin kellariin meneminen oli silloinkin oikein, eikä kaksi Herresandista kotoisin olevaa naista kernaasti voinut olla ottamatta kuuleviin korviinsa tällaista vetoomusta sen puolesta, mikä oli oikein.
Talon pommisuoja näytti olevan yleinen.
Se oli syvä, vanhanaikainen pitkin, mutkikkain käytävin. Muurien haju sekoittui perunalaatikoista ja kaalivarastoista nouseviin höyryihin. Eräs takanamme oleva herra piti esitelmää siitä, miten mainiota oli, ettei käytävä ollut suora. Ammukset nimittäin, olivatpa ne mitä lajia tahansa, eivät koskaan menneet suoraan.
– Mekö tässä olemme? ihmetteli Ester täti luoden minuun kuvaamattoman katseen. – Vai olemmeko me joitakuita muita?
Eräs nuori mies, jolla oli hartioillaan jokin keinumaton tapainen vaate, sukelsi hänen viereensä. – Te olette neiti Ester Amdahl, Lökkeveien 13, Herresand, siitä voitte olla varma! hän sanoi. Keinutuolimaton syytä oli, että hän vaikutti vähän vieraalta, mutta ei kestänyt montakaan sekuntia, ennen kuin keksimme, että hän oli ultralieden asiamies. – Ja te olette neiti Ellen Loft. Ja minä olen Jarl Pettersen, Torvei 3. Kaiken tämän pitäisi olla selvää.
– No, silloin maailma on muuttunut, sanoi Ester täti. – Sillä toisenlaista tämä vain on, sanokaa mitä tahansa.
– Maailma muuttuu aina, sanoi maailmanviisas takanamme.
– Ja on kuitenkin aina samanlainen!
Itse pommisuojaan ei ollut vielä tullut kovin paljon väkeä. Kysymys: harjoitus vai ei harjoitus? oli ilmeisesti kylvänyt erimielisyyttä kaikkialla huoneistoissa ja erottanut vaimoja miehistä ja vanhempia lapsista.
Eräs kimonopukuinen nainen, joka rasvanahkasaappaissa vaelsi lakkaamatta edestakaisin sementtilattialla käsivarret ristissä, sanoi kenelle hyvänsä, kuka tahtoi kuunnella, että nyt se yksinkertainen skeptisismi sai olla lopussa, joka niin kauan oli ollut meille ominaista. Nyt saimme pitää huolen siitä, että seisoimme molemmin jaloin vankasti maassa.
– Niin, kyllä tosiaan jo on aika! sanoi nuori vaaleansiniseen hiihtopukuun pukeutunut nainen, joka jo neuloi harmaata villasukkaa.
Ester täti sanoi kaikille, jotka halusivat kuunnella häntä, että me olimme Herresandista ja että hänen mielestään oli syytä nipistää itseään käsivarresta. Se kuulosti niin viattomalta alhaalla kellariholvissa. Käsivarteen nipistäminen oli suoranainen idylli. Niin teki esim. silloin, kun toukokuussa satoi lunta tai kun peri rahoja Amerikassa olevalta sedältä, eikä silloin, kun oli kellarissa odottamassa pommikoneita.
Emäntämme virkisti meitä useilla kuusivuotiaan poikansa viisaudensanoilla, ja sukkia neulova nuori nainen kehoitti meitä veikkaamaan, kuka lopulta saisi sukat. Ne oli aloitettu Suomea varten. Nyt kun hän oli tullut kantapäähän, näytti siltä, että ne tulisivat Norjan osaksi. Mutta kuinka monelle ne olisivat aiotut, ennen kuin hän ehti varpaisiin? Ja kuka ne lopulta saisi?
– Teidän lapsenlapsenne, sanoi kimonopukuinen nainen.
Ester täti väitti, että Herresandin paremmanpuoleiset kellarit olivat huomattavasti mukavammin sisustettuja kuin se, missä nyt olimme. Useissa oli vanhoja sohvia ja keinutuoleja.
– Minä tulisin hulluksi, jos näkisin jonkun keinuttelevan keinutuolissa, selitti marssiva nainen.
Eräs pitkä, vaaleaan sadetakkiin pukeutunut mies tuli sisään.
Täytyy ehkä seisoskella huonosti valaistussa kellarissa, ennen kuin oppii antamaan täyden arvon omavaloisille punaisille hiuksille.
Vaaleassa sadetakissa hän oli kulkenut monenlaisella säällä, mutta syystä tai toisesta se muistutti vain aitoa herresandilaista etelätuulta, sellaista, joka ratsastaa hopeisilla pilvenhuipuilla taivaanrannalla.
Hän katseli ympärilleen, ikään kuin etsien jotakuta. Sitten hän huomasi meidät ja tuli nopeasti luoksemme lattian poikki. En voinut havaita hänessä yllättymisen hiventäkään, mikä oli ihmeellistä. Ester täti sen sijaan oli tässä suhteessa antoisampi.
Hasse tervehti häntä sillä kohteliaalla sunnuntaikumarruksella, joka tekee Herresandin Amdahlille hyvää sielun pohjaan saakka, varsinkin kun hän on vieraassa suurkaupunkikellarissa ja on juuri saanut nenälleen keinutuolin takia.
Minä ryhdistäydyin.
– Hyvää päivää!
– Hyvää päivää!
– Oletko sinä täällä? kysyin.
– Pelkäätkö sinä?
Sanoin, etten pelännyt, mutta kun hän meni niin pitkälle, että rikkoi tavanmukaisen vuoropuhelumme, niin...
Minut vaiensi eräs nainen, joka vaati hiljaisuutta voidakseen kuunnella moottorinsurinaa.
Kun ruskeat silmät ovat lämpöiset, ei ole mitään niin lämpöistä kuin ne.
– Nämä vasta ovat asioita! Kerrassaan järkyttäviä! Mutta sinä tietysti olet kokenut yhtä ja toista. Olen etsinyt sinua kuin hullu kolme päivää...
– Etsinyt minua?
Unohdin ympäristön ja huusin ääneen.
Ihmiset tuijottivat meihin. Ester tädin katse ilmaisi, ettei hän mielellään halunnut minun saattavan Herresandia huonoon valoon, juuri kun hän oli sanonut, kuinka mainio Herresandin asema oli ja kuinka ihmiset siellä olivat sivistyneitä ja miten loistavaa kellarikulttuuria kaupungilla oli tarjottavana.
Yksityisiin välienselvittelyihin pommisuoja soveltui huonosti. Meidän täytyi käyttää tilaisuutta hyväksemme joka kerran, kun poliittinen keskustelu kiihtyi. Silloin ääntensorina antoi tietyn suojan.
Kysyin, eikö rouva Stokstad ollut sanonut, että olin käynyt häntä kysymässä. Hasse sanoi rouva Stokstadin sanoneen, että joku neiti Kjeller oli käynyt häntä kysymässä, mutta Herresandin yhteydestä erotettuna Kjeller oli hänelle vain aivan tavallinen sukunimi. Vaikka eihän se erikoista nopeaälyisyyttä osoittanut.
Muistutin hänelle, että etsintäkuulutetun henkilön oli jonkin verran vaarallista ilmoittaa oikea nimensä.
– Poliisia auttaaksesiko sinä etsit minua?
– En, vaan tuodakseni sinulle langoltani sellaiset terveiset, että oli muutamia asioita, joita hän ei halunnut kieltää edessäsi henkilökohtaisesti, vaikka hän ei tahtonut julistaa niitä koko kaupungille.
Juuri sillä hetkellä keskustelu pommisuojassa oli onneksi siksi vilkasta, että saatoimme puhella melko vapaasti. Eräs Tönsbergistä oleva herra nimittäin väitti, että Tönsbergin asema oli vaaranalaisempi kuin Herresandin, mihin Haugesundista oleva nainen vastasi röhönaurulla. Kunnianhimon ja nurkkaisänmaallisuuden lait ovat tutkimattomat. Kaikki halusivat väittää, että juuri heidän kaupunkinsa asema oli vaaranalaisin ja se joutuisi pahimmin kärsimään, jos jotakin tapahtui, vaikka olisi voinut uskoa, että he yhtä mielellään olisivat suoneet asian olevan päinvastoin.
– Huomasin rikkinäisen lampun puulaatikossa, Hasse sanoi. – Se ynnä huomattava hermostuneisuutesi saivat minut epäilemään. Sen vuoksi valehtelin, että olin jättänyt avaimen toisen puvun taskuun. En uskaltanut vaarantaa mitään, niin kauan kuin Annie oli läsnä. Sitten tulin sitä paitsi melkein vakuuttuneeksi siitä, että epäluulo oli aiheeton. Jos se oli aiheellinen, ei sinua millään ehdolla saisi lähtemään konttorista, arvelin. Päästäkseni siitä selville pyysin, että lähtisit mukaamme. Muistatko?
– Sinähän olit kiusata hengen minusta! Sait minut aivan suunniltani.
– Mutta sinä lähdit mukaan.
– Saadakseni teidät ulos, tietysti. Tehän ette tahtoneet millään mennä. Jätin tahallani käsilaukkuni sinne, voidakseni palata sitä noutamaan.
Melkein katkerasti Hasse sanoi yhä paremmin ja paremmin ymmärtävänsä, miksi nainen ei voinut ottaa askeltakaan ilman käsilaukkua. Ei ollut sitä asiaa, mitä nainen ei voinut saavuttaa aivan tavallisen käsilaukun avulla.
– Käsilaukusta puhuttaessa, sanoin avaten omani, joka ei ollutkaan aivan tavallinen, koska se oli maksanut kuusikymmentä kruunua ja ostettu velaksi siihen aikaan, kun olin rikas. – Muistatko tämän?
Panin hänen käteensä pienen pahoinpidellyn punaisen höyhenkapineen. Ja eikö hänen nenänjuureensa todella tullut se ryppy, joka aina oli saanut neiti Solengin sydämen niin pehmeäksi!
– Tämähän oli sen hirveän, pienen punaisen hatun etupuolella, eikö ollutkin?
– Millaisen, sanoit?
– Hirveän herttaisen. Hirveän herttaisen pienen punaisen hatun.
Lintu oli niin sanoakseni ainoa matkatavara, mikä minulla tällä kertaa oli mukanani. Hassen mielestä ei siinä tapauksessa ollutkaan erikoisen ihmeellistä, että perhe oli etsintäkuuluttanut minua. Ajatella, että hän itse melkein oli unohtanut sanoneensa, että se kyyhötti hatulla laskemassa minuutteja, ja sinä päivänä, jolloin sen onnistui laskea kymmeneen minuuttiin asti meidän karkaamatta toistemme tukkaan, sinä päivänä...
– Mitä sinä päivänä tapahtuisi?
– Niin, minäkin olen utelias tietämään sen. Siksi otin sen mukaanikin. Sinä, kuten sanottu, sanoit niin.
Viimein hän ymmärsi, mihin tähtäsin. – Onko laskeminen alkanut? Silloin minun on kiireesti kerrottava loputkin. Kun se kauhea oli tapahtunut – saat olla miltei iloinen, ettet ollut tietoisena mukana – ja minä tulen sairaalasta, seisoo siinä rouva Halvorsen Annien kanssa ja kertoo nähneensä lankoni menevän konttoriin iltapäivällä. Sinä olit sanonut, ettei hän ollut siellä. Silloin aloin jälleen laskea yhteen kahta ja kahta. Käännyin ja palasin konttoriin. Oli jo aika. Hän oli melko uupunut, mutta toipui pian. Hän sanoi tulleensa äkkiä pahoinvoivaksi siellä, jolloin hän luultavasti oli pyörtynyt. Ja sitten oli luultavasti joku, joka oli pistäytynyt konttorissa – Bleken ehkä tai Mortensen – nähnyt holvinoven olevan auki ja lukinnut sen. Mutta oli tietysti anteeksiantamatonta lukita holvinovi, ennen kuin ensin oli katsonut, ettei holvissa ollut ketään. Asianomainenhan oli voinut pyörtyä eikä kyennyt huutamaan. Niin hän sanoi.
– Ja silloin sinä suutuit hirmuisesti minulle?
– Suuttua ei juuri ole oikea sana. Mutta minähän tiesin jotakin, mitä sinä et ehkä ole aavistanutkaan – että usean vuoden ajan on ollut kysymys sisareni ja lankoni eroamisesta. Vasta kolme päivää sitten sain sattumalta tietää, kuka se kolmas henkilö oli – tai oikeammin oli ollut – ja sinä se et ollut.
Vielä minun täytyi saada tietää eräs asia. Eikö hän ollenkaan ollut hämmästynyt nähdessään meidät täällä kellarissa...
Vastahakoisesti hän kertoi juuri sinä iltana tavanneensa erään yhteisen herresandilaisen tuttavan – asiamies Jarl Pettersenin...
Silloin ilmoitin, että hänkin oli kellarissa. Hän seisoi erään valkotukkaisen naisen vieressä kirjoittaen jotakin vaaleanpunaiselle paperilapulle alustanaan eräs tukipilareista. Välikirja, ellen erehtynyt.
– Minkä mallin sinä ostit? kysyin Hasselta.
– Vihreän super-de-luxe-mallin.
– Minun on punainen.
Hasse sanoi: – Miten pitkälle olet ehtinyt laskemisessa nyt?
– Olen laskenut kymmeneen kauan sitten.
– Emmekä me ole käyneet tukkanuottasille?
– Ei, me olemme kovin yksimielisiä. Vaikka me olemmekin olleet oikeita tyhmeliinejä.
– Niin, sinä olet ollut tyhmä ja minä olen ollut hullu, hän selitti. – Niin on asianlaita. Mutta tyhmät kuulutetaan etsittäviksi ja hullut käyvät vapaina.
Tuli hieman kiusallinen silmänräpäys. Me olimme näet aivan unohtaneet, että olimme kellarissa yhdessä muiden ihmisten kanssa. Emmekä me olleet huomanneet, että ympärillämme oli tullut hiljaista. Hasse ja minä emme olleet valitettavasti kuulleet, mikä Norjan kaupungeista oli saanut kunnian olla vaarallisin ja vaaranalaisin. Sitä vastoin pelkään, että kaikki käsittivät meidän yksityisen keskustelumme tuloksen, että näet hän oli hullu ja minä tyhmä. Ja he olivat sen näköisiä, kuin olisivat olleet samaa mieltä.
Eräs sanoi: – Kuinka hauskaa meillä olisikaan voinut olla täällä, jos vain kaikki olisi ollut toisin!
Vaaleansiniseen hiihtopukuun pukeutunut sukkaa neulova nainen huusi Ester tädille: – Jos te olette Herresandista, niin te kai tunnette sen nuoren onnellisen naisen, josta kerrottiin kaikissa sanomalehdissä, sen, joka peri useita miljoonia Amerikasta eräältä sedältä?
Kimonopukuinen, rasvanahkasaappainen nainen keskeytti ensimmäisen kerran ravauksensa.
– Hän kaatui kuolleena maahan, kun hän sai sen tiedon! Se kuuluu olevan aivan totta.
Näin Ester tädin huulten liikkuvan ja luulen, että hän sanoi: – Ei, kyllä hän on täällä kellarissa! Mutta en kuullut minkäänlaista ääntä. Hänet hämmensi kokonaan se häly, joka nousi Herresandin tarumaisesta miljoonaperinnöstä.
Hasse tuli äkkiä ajatelleeksi jotakin muuta. – Onko asia niin, että olet laskenut kymmeneen emmekä ole käyneet tukkanuottasille?
– On.
– No, mutta silloinhan se päivä on tullut, jolloin voin kosia sinua. Mitä siitä sanot?
– Sanon: onni potkaisee...!
– Sehän voisi olla vaikka kirjan nimenä. Tiedätkö, mistä siinä kerrottaisiin?
– Arvattavasti kahdesta, jotka lopuksi saavat toisensa?
– Ei hullummin arvattu – vain että niiden kahden, jotka olivat niin onnellisia, täytyi onnettomuudekseen erota melkein heti. Minä en usko, että tämä on mikään harjoitus.
Tuskin saatoimme kuulla toisiamme, niin korkeina keskustelun aallot kävivät edelleen. Ester täti kysyi meiltä katseellaan, mistä me puhelimme.
– Olen kysynyt sisarentyttäreltänne, huoliiko hän minusta, huusi Hasse.
– Ja minä olen sanonut, että jos hän toivoo asian olevan päinvastoin, niin hän pettyy, huusin minä.
On aihetta luulla, ettei Ester täti oikein käsittänyt, mitä me sanoimme.
– Niin, minäkin luulen, että se on vain harjoitusta! hän vastasi. – Mutta Herresandin sireeni on paljon parempi...