[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGXU1yS61oNdRURcqGNlz2b72YgzDtQOWG4xcMMHaQ5M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2057,"Kun onni potkaisee","Boo, Sigrid",1898,1953,"2057-boo-sigrid-kun-onni-potkaisee","2057__Boo_Sigrid__Kun_onni_potkaisee...",null,"romaani",[],[],"fi",1940,1941,30204,190795,true,[],[],[],"Viihderomaani kertoo norjalaisessa laivanvarustamossa työskentelevästä nuoresta naisesta, joka saa yllättäen tiedon valtavasta perinnöstä. Tieto chicagolaisen sedän jättämästä omaisuudesta sekoittaa konttorin arjen ja herättää vilkasta huomiota työyhteisössä.","Sigrid Boon 'Kun onni potkaisee...' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2057. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","KUN ONNI POTKAISEE...\n\nKirj.\n\nSigrid Boo\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1941.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nSain kirjeen eräänä marraskuun aamuna.\n\nSain sen kirjeenkantajalta konttoriin mennessäni. Ellei minulla olisi\nollut niin kiire, olisin kyllä sen heti lukenut, mutta juuri sinä\npäivänä olin myöhässä. Lisäksi ilma oli niin raaka ja epämiellyttävä,\nettä oli mahdollisimman nopeasti päästävä katon alle. Herresand\non rannikolla eikä se ole mikään marraskuun -- kaupunki. Kaikki\nsanovat, että se on kesäkaupunki, mikä ei kuitenkaan tee tyhjäksi\nsitä tosiseikkaa, että siellä asuvien ihmisten on asuttava siellä\nmarraskuussakin. Minä työnsin kirjeen käsilaukkuun ja siellä se oli\nhiiskahtamatta, kunnes kello oli puoli yksi.\n\nSilloin laivanvarustaja Hagel meni ulos. Hän meni toimistohuoneen\nkautta, jossa neiti Soleng ja minä istumme, ja loi meihin pienen,\nmelkein huomaamattoman katseen. Kun herralla on tummat silmät ja\nharmaata ohimoilla ja hän lisäksi vielä on päällikkö, tulee häneen\njotakin kummallisen levottomuuttaherättävää, mitä ei ole niinkään\nhelppo selittää. Mutta katse oli, kuten sanottu, melkein huomaamaton\neikä se estänyt vähääkään, että mielestäni oli ihanaa, kun hän katosi\nvähäksi aikaa.\n\n-- Hän pois jo meni, pois jo m-e-n-i! lauloi neiti Soleng\noopperavärinöin ja heittäytyi rennoksi tuolissaan.\n\n-- Tuo tumma k-u-l-t-a-s-e-n-i! jatkoin minä laulua ja menin hakemaan\nvoileipäkääröäni.\n\nSilloin löysin myös kirjeen, ja ooppera jäi meiltä toistaiseksi.\n\nKirje oli asianajaja G. Steinarsonilta Oslosta. Jo ensimmäisen\nrivin luettuani epäilyni heräsi. Tämä \"asianajaja\" ilmoitti minulle\nchicagolaisen Arthur Bryant-nimisen asianajajan pyynnöstä, että setäni\nAugust Loft, joka oli kuollut silloin ja silloin ja siellä ja siellä,\noli jättänyt jälkeensä minulle arvopapereita, joiden yhteenlaskettu\nmäärä oli 250.000 dollaria. Luin sen ja ajattelin, että tähän syöttiin\nHasse Holden ei missään tapauksessa saisi minua tarttumaan.\n\nHasse Holden on punatukkainen nuori mies, joka on mieltynyt\nkuminajuustoon ja kujeisiin, muuten hän on laivanvarustaja Hagelin\nlanko. Jos joku meidän konttorissamme kutitti toista niskaan\nkynänvarrella, se oli Holden. Jos joku seisoi pimeässä käytävässä ja\nsai toisen hypähtämään taivaan tasalle huutamalla odottamatta: --\nPö-ööö! oli sekin Holden. Ja jos joku huvitteli lähettämällä tekaistun\nkirjeen -- niin, silloin täytyi lähettäjän myös olla Holden.\n\nMutta saavutuksena tämä kepposentekoyritys oli melkoisesti alapuolella\nsen tason, mitä siltä taholta tavallisesti saattoi odottaa. 250.000\ndollaria! Jo tämä, että mainitsee pyöreän summan eikä summaa, jossa on\npilkku ja kymmenesosia, oli uskomattoman vähän nokkelaa. Ja minusta\noli vähintään moukkamaista, että hän käytti hyväkseen niin äskettäin\nsattunutta kuolemantapausta, mutta se ei minua ihmetyttänyt. Vain neiti\nSoleng sitä silmänräpäyksen hämmästeli.\n\nYli kolmenkymmenen vuoden ikäisille naisille ovat punatukkaiset\nmiehet ilmeisesti kaikkein vaarallisimmat. Punainen tukka --\nvarsinkin porkkananpunainen -- herättää heissä sokeaa luottamusta.\nHe kieltäytyvät aivan yksinkertaisesti uskomasta, että kaikkien\nmeidän yhteinen luontoäitimme sallisi lasten tulla porkkananvärisinä\nmaailmaan, elleivät muut ominaisuudet täysin korvaisi tätä. Hiuksia\nlukuunottamatta Hassella oli myös muutamia omituisia pieniä ryppyjä\nnenänjuuressa, jonkinlainen lievää vatsanpurua ilmaiseva liikuttava\nilme, jota äidilliset naiset eivät voineet vastustaa. Omasta puolestani\nuskallan sanoa, että minä aikoja sitten olen arvioinut hänet oikein.\nEi hänellä ollut vatsanpurua eikä hän ollut liikuttava. Enkä minä\nmitenkään voinut suostua neiti Solengin ehdotukseen, että olisimme\nuskovinamme kirjeen olevan oikean.\n\nToisaalta saattoi olla mielenkiintoistakin tutkia, oliko kukaan ihminen\nyleensä niin herkkäuskoinen, että kävi päinsä uskotella hänelle minun\nperineen miljoonan. Jotakinhan täytyy tehdä kahviloman aikana ja\ntyhmempäänkin voi ryhtyä kuin psykologisiin kokeiluihin. Edellisellä\nviikolla olimme sulkeneet Hasse Holdenin holviin saadaksemme selville,\nkuinka kauan ihminen saattoi olla siellä hengissä. Mutta ainoa, mistä\nmeidän sillä kertaa onnistui täysin päästä selville, oli se, että neiti\nSoleng tuli viiden minuutin kuluttua hysteeriseksi siksi, että hän oli\nulkopuolella.\n\nKun Amerikan-perinnöstä sitten tiedoitettiin muille, luulen uskaltavani\nsanoa, että Hagel & Co:ssa seisottiin molemmin jaloin vankasti maassa.\n\nEnsimmäinen oli harjoittelija Willy. Hän huomautti alentuvasti, että\nsopi tulla uudelleen huhtikuun ensimmäisenä, jolloin hän katsoisi...\n\nKonttoripäällikkö Blekenin vaaleat silmät kakkuloiden takana tuikkivat\nivallisesti: -- Minähän olen aina sanonut, että pikakirjoittajanpaikka\nHagelilla on tulevaisuudenpaikka.\n\nKassanhoitaja Mortensen laski heti päässään ne verot ja maksut, jotka\nvaadittaisiin 250.000 dollarin perijältä, ja sanoi, että voisin olla\niloinen mokomasta päästessäni, koska rikkaana oleminen nykyään merkitsi\ntäydellistä taloudellista häviötä.\n\nViimeinen oli siivoojarouva Halvorsen, joka sattumalta oli konttorissa\nhakemassa kuukausipalkkaa. Hän torjui tiedon molemmin käsin: --\nSellaista ei täällä meidän nurkillamme tapahdu! Saatte matkustaa kauas\nHerramme selän taakse syöttämään mokomaa!\n\nNäiden kokemusten rikastuttamana koputin Holdenin ovelle. Sanoin\nolevani pahoillani, kun ei yksikään sielu ollut käynyt onkeen. Sanoin,\nettä täysin ymmärsin hänen henkilökohtaisen pettymyksensä. Toiselta\npuolen siinä oli jotakin ilahduttavaakin. Olimmepa me norjalaiset mitä\nhyvänsä, niin herkkäuskoisia emme ainakaan olleet.\n\nHän ei tietenkään ollut ymmärtävinään. Se ikään kuin kuului pelin\nsääntöihin. Ensin härkäpäinen kieltäminen -- sitten toisen asianosaisen\ntaitavuus ratkaisi, kuinka pitkän tai lyhyen ajan kuluttua tunnustuksen\npieni, hämillinen hymy alkaisi hiipiä esiin.\n\nHän tiedusteli melko arvokkaasti, oliko mahdollista saada nähdä\nkirjettä.\n\nSanoin, etten mitenkään halunnut estää häntä nauttimasta omasta\ntuotteestaan, jonka hän lukikin kasvoillaan sellainen keskitetyn\ntarkkaavaisuuden ilme, että se olisi voinut hämätä parhaimmankin.\n\nMutta minulla ei ollut enää aikaa. Sanoin vain, että hänen olisi\npitänyt ruveta näyttelijäksi. Ja sitten kerroin, että August setä\nparalla oli ollut vain niin paljon, että hän nipin napin tuli toimeen.\nSiksi me myös olimme ottaneet tiedon kuolemantapauksesta hyvin\nsäädyllisesti vastaan, niinkuin ihmiset menettelevät, kun mammonan\najatus ei sumenna mieltä. Ester täti oli sanonut, että hän aikoi pyytää\nmuutamia San Franciscossa asuvia ystäviä viemään tilaisuuden tullen\nruusuja Chicagossa olevalle haudalle. Muuten, sanoin, tunsin niin\nharvoja todella hassahtavia mieshenkilöitä, että jollei eräs tietty\nherra Hasse Holden ollut kirjettä kirjoittanut -- niin kuka sen sitten\noli tehnyt?\n\n-- Sehän on melko selvää! Holden sanoi hitaasti.\n\n-- Ette kai sattumalta tarkoita G. Steinarsonia, asianajajaa,\nasianajajaliiton jäsentä? kysyin.\n\n-- Häntä juuri! Minä en missään tapauksessa ole syypää, hän sanoi.\n-- On todella aika lystikästä, että te niin pelkäätte olevanne\nyksinkertainen, että on suorastaan mahdotonta saada pientä päänuppianne\nälyämään, että olette perinyt aika läjällisen rahaa.\n\n-- Nyt minä menen, sanoin.\n\n-- Ette kai tekisi minulle sitä palvelusta, että ensin istuutuisitte\nkahdeksi minuutiksi?\n\nHän pyöritteli niin vetoavasti pähkinänruskeita silmiään, että aloin\nhorjua. Hänellä näet oli ruskeat silmät. Se on melko harvinaista, kun\ntukka on punainen.\n\n-- Mitä aiotte tehdä?\n\n-- Kohta näette!\n\nMinä istuuduin, ja Holden alkoi pyörittää puhelinlevyä. -- Ymmärrän,\nettä olen menettänyt luotettavuuteni iloisen nuoren elämäni johdosta,\nhän sanoi synkästi levyä pyöritellessään. -- Vast'edes aion ruveta\nvakavaksi mieheksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJäljestäpäin en tietenkään voinut ymmärtää, että olin niin ehdottomasti\ntorjunut kaikki muut mahdollisuudet, paitsi sitä, että joku yritti\ntehdä minulle kepposet.\n\nTämän saattoi vain selittää siten, että elämäni suuret tapahtumat\nolivat tähän saakka loistaneet poissaolollaan. Elämäni oli lähinnä\nkuin pienten todennäköisten tapahtumien ketju. Suoritettiin tutkinto,\nvanhennuttiin vähän, matkusteltiin hieman loma-aikoina, rakastuttiin,\nsaatiin uusi toimi -- kaikki tuollaiset olivat asioita, jotka sopivasti\nsaattoivat tapahtua Herresandissa ja jotka tosin muuttivat päivät\ntoisiksi, mutta aivan huomaamattomasti.\n\nIstuin siis tuolissa ja annoin Hasse Holdenin taiteilla puhelinkoneiden\nja -virkailijoiden kanssa. Ei ole yksinomaan hauskaa kuunnella\nmiehiä, kun heillä on kiire päästä toimittamaan asioita puhelimitse.\nHolden ei ollut niitä, jotka rähisevät ja kovistelevat, ei, hänen\näänijänteisiinsä tuli vain ihmeellinen sointi, ikään kuin hän olisi\nvoidellut ne ensin siirappi- ja sitten voikerroksella -- meijerivoi-\n-- ja sitten ripotellut sokeria päälle. Mutta sillä äänellä hän myös\nolisi päässyt Amerikkaan kahdessa minuutissa. Ja ennen kuin puoli oli\nkulunut, oli asianajaja G. Steinarson langan toisessa päässä. Kun hän\noli päässyt niin pitkälle, hän ilman muuta ojensi minulle kuulotorven.\nMinä raukka änkyttelin ja sopertelin pahasti, mutta viimein minun\nonnistui kysyä, oliko asia niin, että olin saanut häneltä sinä päivänä\nkirjeen. Tähän vastasi rakastettava ja hieman sääliväinen ääni, että\nneiti Loftille joka tapauksessa oli edellisenä päivänä lähetetty kirje,\nmutta oliko hän sen saanut, tiesi hän varmaankin itse parhaiten.\nJäljestäpäin muistin myös hämärästi, että ääni oli huomauttanut minulle\nAmerikan kaikesta huolimatta olevan lätäkön toisella puolella ja että\nsaattoi kulua aikaa, ennen kuin muodollisuudet olivat selvät. Mutta\nmuita yksityiskohtia ei oikeastaan jäänyt mieleeni. Sitä vastoin\nsain keskustelusta sen voimakkaan kokonaisvaikutelman, että eräälle\nasianajaja Steinarsonille oli huomattavan paljon tavallisempaa ja\nkäsitettävämpää, että ihmiset perivät rahoja, kuin että ihmiset\nkirjoittivat huvin vuoksi tekaistuja kirjeitä toisilleen. Joten varmaa\noli, että eri ihmisten näkökannat olivat erilaisia.\n\nJuoksin kotiinpäin uutinen jonkinlaisena räjähdyspanoksena rinnassani.\nPortaissa kohtasin Ester tädin, ja hänen silmänsä tulivat hetkeksi\naivan avuttomiksi. Perinyt? August sedän? Miljoonan? Ymmärsin hänet\nniin hyvin. Toinen asia oli, mitä saattoi tapahtua vieraille ihmisille\navarassa maailmassa, toinen, mitä saattoi tapahtua Herresandissa\nihmisen omassa lähimmässä ympäristössä. Kun hän kesken kertomiseni\npuhkesi sanomaan, että hänellä oli kukkakaalikohokas uunissa, tapahtui\nse luultavasti vain siksi, että hänen täytyi turvautua erääseen niistä\nankkureista, jotka kiinnittivät ihmisen jokapäiväiseen elämään.\nKukkakaalikohokkaassa hänellä oli jonkinlainen Cartesiuksen todiste:\nlaitan kukkakaalikohokasta, siis olen olemassa.\n\nÄiti avasi oven kysyen, mikä oli hätänä, ja yllättyi vuorostaan\nsanattomaksi. -- Niin, minä olen aivan hervoton! sanoi täti, ikään\nkuin se olisi ollut vielä vähän mojovampaa. -- Mutta mennään sisään ja\nkoetetaan rauhoittua.\n\nMe menimme sisälle, minä koko ajan tuntien turtuneesti, että unohdin\njotakin, jotakin, mikä minun välttämättä piti tehdä, mutta mitä en\njaksanut muistaa. Äiti sanoi, että koko juttu oli epätodellinen,\ntäti, että se oli kuin satua ja minä, että minun täytyy nipistää\nitseäni käsivarresta. Sitten täti sanoi, että hänenkin täytyy nipistää\nkäsivarttaan, äiti sanoi, että se oli kuin unta ja minä, että koko\njuttu oli aivan epätodellinen. Sitten tietysti palaneen käry alkoi\nlevitä keittiöstä ja hervoton sai tuota pikaa jalat alleen. On\nomituista, ettei kodissa milloinkaan voi tapahtua mitään palaneen käryn\nalkamatta levitä keittiöstä. Se on sikäli sekä surun että ilon tuoksu.\nMinä keksin äkkiä, mikä minun oli muistettava. En millään ehdolla\nsaanut unohtaa, että minun oli oltava iloinen. Tyylitajuni vaati sitä.\nTyylitajuni vaati, että minun käytökselläni ja olemuksellani oli\nsopivasti ilmaistava tunteeni.\n\nSuhtaudu siihen rauhallisesti, se on ainoa oikea tapa! Ester täti\nvakuutti keittiöstä ja pudotti innoissaan kastikemaljan lattialle.\nVain se, joka pullolapsesta alkaen on oppinut kunnioittamaan\nhyasinttimallista hollantilaista pöytäastiastoa, voi ymmärtää, minkä\nvaikutuksen tämä teki, kunnes me äkkiä huomasimme, että minä jonkin\najan kuluttua voisin ostaa kuinka monta uutta kastikemaljaa tahansa,\nvaikkapa hollantilaista hyasinttimalliakin.\n\nPersoonallisesti minulla oli sellainen hämärä tunne, että\npäälläseisominen, kuperkeikkojen heittäminen, joikuminen, ulvominen,\nniin, mikä hyvänsä, olisi paremmin sopusoinnussa tilanteen kanssa kuin\nrauhallisuus.\n\n-- Mutta silloinhan sinun on tehtävä niin, Ellen, sanoi äiti, joka\naikanaan oli ostellut eräitä radikaalisia kasvatusta käsitteleviä\nkirjoja ja kallistui vähän sinnepäin, että suljetun oli päästävä\nilmoille.\n\n-- Herranen aika, mitä allamme asuvat ajattelisivat? sanoi täti.\n\nSitten me ajattelimme veroa ja kaikkea sellaista. Ja perintöveroa! Ja\nkuinka rahat tällaisina aikoina sijoitettaisiin. Ja että meidän ehkä\ntäytyisi muuttaa toiseen kuntaan, jossa olisi halvempi veroäyri. Ja\nentä, jos dollari alenisi. Ja mitä Herresand sanoo. Niin me todella\nistuimme koko päivällisen ajan tulevaisuuden huoliin vaipuneina, kunnes\novikello soi.\n\nEteisen ovella seisoi kaksi kohteliaasti kumartelevaa nuorta herraa.\nTakimmaisella oli kädessään jokin koje, josta lähti kaikenlaisia\njohtoja ja kapistuksia. Sanoin, että meillä jo oli pölynimuri.\nEtummainen nuori mies oli tahdikkaasti olevinaan kuulematta huomautusta.\n\n-- Anteeksi, mutta eikö täällä ole sattunut iloinen tapaus?\n\n-- Ei, vaan alakerrassa, Ellen täti virkkoi. -- Te olette tulleet\nväärään paikkaan.\n\nNuori mies oli epäilevän näköinen. -- Niin, mutta ettekö te sitten ole\nneiti Loft? hän kysyi minun puoleeni kääntyen.\n\nEn voinut sitä kieltää.\n\n-- No, silloinhan tämä kyllä on oikea paikka.\n\n-- Ei, kuulkaa, nyt on tapahtunut väärinkäsitys, Ellen täti sanoi\nlujalla äänellä. -- Postimestari Benumin rouva sai toissapäivänä pienen\nperillisen, joten alakerrokseen teidän kyllä on mentävä.\n\n-- Niin, mutta kysymys ei ole pienestä perillisestä.\n\n-- Ei kai, kolme ja puoli kiloa ei ehkä ole niinkään vähän, myönsi\nEster täti, jota vähän väsytti ovella seisominen. -- Oletteko te sukua\nheille?\n\nNuori mies kumarsi kohteliaasti. -- Ei, me olemme Herresandin\nPäivälehdestä. Herresandin Päivälehti on nimittäin sitä mieltä, että\nsellainen asia kuin miljoonan kruunun Amerikan-perintö kuuluu iloisiin\ntapauksiin tässä maailmassa, ja haluaa kernaasti haastattelun. Tämähän\nkäy jo loistavasti!\n\nHän nyökkäsi toiselle nuorelle miehelle, jotta tämä tulisi mukaan, ja\nEster täti ja minä, jotka olimme selvästi tietoisia lehdistön vallasta\nylentää tai alentaa, seurasimme pelästyneinä perässä.\n\n\n\n\nII\n\n\nHerresand on rannikolla ja se on kymmenentuhannen sielun kaupunki.\nLokkien kirkuna ja höyrylaivan huuto ovat meidän erikoisääniämme.\n\nMeillä on kaksi laituria, joilla me toimitamme monenlaista. Ei ole\ntenavaa, joka ei siellä olisi molskahtanut veteen, ei poikaa, joka\nei olisi hypännyt pukkia pollarin ylitse, ei nuorta tyttöä, joka ei\nkorkeine korkoineen olisi tarttunut laudanrakoihin hämmentyneenä niistä\ninnokkaista katseista, joita odottamatta voitiin kohdistaa häneen\nrannikkolaivan kävelykannelta.\n\nPitkin laitureita kulkee topakoita perheenemäntiä, jotka luovat\narvostelevia katseita kalastajapursiin ja raputroolareihin. Niillä\nkäyskentelevät kaupungin arvonporvarit iltakävelyllään, ja ah! mikä\njärjestys voitaisiin luoda maailmaan, jos vain joku haluaisi kuunnella\nkaikkia laitureiltamme annettuja hyviä neuvoja! Ja makasiinirakennuksen\nsuojassa istuskelevat ukot katsellen merelle, joka tietystikään ei ole\nsama kuin heidän nuoruudessaan, mutta kuitenkin on niitä, jotka ovat\nvähiten muuttuneet. Laitureilta me myös nautimme auringonnoususta,\nluonnonilmiöstä, joka ei ollenkaan olisi hullumpi, jos se sattuisi\nsopivampaan aikaan eikä sitä meille tyrkyttäisi höyrylaivayhtiö, joka\nantaa länteen kulkevan rannikkolaivan poiketa Herresandiin kello viiden\naikaan aamulla.\n\nSitten meillä on pari kanavaa siltoineen. Tästä syystä Herresandia\nsanotaan päivällispuheissa ja elokuun tavaramessuilla Pohjolan\nVenetsiaksi. Edelleen meillä on uusi sähkölaitos ja siitä johtunut\nveronlisäys, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, joka loistaa hienoin\nvieraskielisin sanoin väärissä paikoissa, erään hyväätehneen konsulin\nmuistokivi edessään tulppaaneja ja poliisikonstaapeleja, jotka lihovat\nvirantoimituksessa.\n\nHienointa Herresandissa ovat vanhat syntyperäiset konsuliperheet. Sen\njälkeen vanhat laivuriperheet. Sen jälkeen vanhat luotsiperheet. Sen\njälkeen kaikkia muita ammatteja harjoittavat syntyperäiset. Sen jälkeen\nkaupunkiin muuttaneet, jotka ovat alinna arvoasteikossa, tietysti\nkuitenkin lukuunottamatta naimattomia mieshenkilöitä, jotka ilmeisesti\nmuodostavat erikoisluokan kaikkialla maailmassa ja joiden ei tarvitse\nomalla kustannuksellaan syödä ainoatakaan sunnuntaipäivällistä,\nelleivät halua.\n\nIsä oli tänne muuttanut, äidin perhe on taatusti herresandilainen.\nSuonissani virtaa siis sekoitusta, ja uskokaa minua, minä huomaan\nsen. Minä en ole niinkuin aito herresandilainen halukas rakastamaan\nverimakkaraa ja valkokastiketta perinteen vuoksi tai tekemään\njouluaaton muita iltoja pahemmaksi kärsimällä lipeäkalaa ja\nriisipuuroa. Ja synkkinä syysiltoina, kun kadut ovat pilkkosen pimeät\nja kaarilamput heiluvat edestakaisin myrskyssä, puhkeaa Loftien ääni\npuhumaan rinnassani ja kehoittaa minua pakenemaan tästä sivistyksen\nulkovartiopaikasta.\n\nMutta herresandilaisveri? Niin, kyllä senkin tunnen. Kun tulen\npääkaupunkiin ja ihmiset sanovat: -- Te, joka olette maaseudulta, ja:\n-- Miten sen asian laita on maaseudulla? niin silloin minusta heti\ntuntuu, että asia jollakin tavoin koskee Herresandia, ja ennen kuin\ntiedänkään, puolustan kynsin hampain Herresandia. Silloin Amdahlit\nheräävät minussa henkiin. Sanon, että se on maan kallein kaupunki, jos\nymmärrän, että se vaikuttaa, ja sanon, että se on maan halvin kaupunki,\njos se vaikuttaa, ja sanon, että Herresandissa ovat maan parhaat\njalkapallonpelaajat, ja se vaikuttaa aina.\n\nMutta asua Herresandissa ja periä miljoona -- se oli epätodellista.\n\nHerresandin tapaisessa kaupungissa olisi päinvastoin ollut paljon\nyksinkertaisempaa periä esimerkiksi viisikymmentätuhatta tai jotakin\nsinnepäin.\n\nSe olisi ollut huomattavasti yksinkertaisempaa.\n\nEnsinnäkin olisin heti itse uskonut sen. Viisikymmentätuhatta oli\nsievoinen, mutta ei epätodennäköinen summa.\n\nToiseksi myös muut olisivat sen heti hyväksyneet onnenpotkuksi,\njollaista voi sattua. Viisikymmentätuhatta oli summa, jonka\nHerresandissa asuva henkilö sopivasti saattoi periä, jos hän kuului\narvossapidettyyn, puuhakkaaseen perheeseen.\n\nKolmanneksi olisin päässyt tästä kummallisesta, epämääräisestä\ntunteesta, että olin ilveilynäytelmään kuuluva henkilö.\n\nJa lopuksi, mutta ei viimeiseksi -- sanomalehdillä ei olisi ollut\nmitään mielenkiintoa viidenkymmenentuhannen perijään, vaan ne olisivat\nrauhallisesti jättäneet saaliin yksinoikeuksin verotusviranomaisille.\n\nMutta periä miljoona salassa, se ei käynyt. Ja sitä paitsi en olisi\nalussa ymmärtänytkään sen etuja. Siihen tarvitaan kokemusta, enkä\ntodellakaan ollut ennen perinyt miljoonaa.\n\nSanomalehdet olivat siis ensimmäisinä paikalla. Sitten tulivat\nliikemiehet. Jo ennen kuin seuraavana päivänä lähdin konttoriin, oli\nkaksi kappaletta käynyt luonani. Radioasiamies ei ennättänyt eteisovea\npitemmälle, mutta ultramakasiinilieden asiamiehen onnistui tavalla tai\ntoisella tunkeutua keittiöön asti ja hän ehti jo alkajaisiksi hajoittaa\nlietemme. Hän lupasi palata.\n\nKun tulin kotiin päivälliselle, tapasin taas kaksi oikein hienoa\nnuorta herraa, joista toinen makasi sohvan alla kosketinta etsimässä.\nTällä kertaa Läänin Sanomat oli lähettänyt edustajansa. Äiti istui\naivan hämmentyneenä omassa kodissaan, joka jo osittain oli toisin\nkalustettu valokuvaajan vaatimusten mukaan. Lehdistön valtaan edelleen\nuskoen hän suostui valokuvattavaksi omakätisesti kirjaillussa\nristipistonojatuolissa minun istuessani käsinojalla. Sitten minut\nnäpättiin keittiössä paistinpannu kädessäni ja olohuoneessa August\nsedän valokuvan alla, minkä lisäksi minun piti vastata lukemattomiin\nkysymyksiin, jotka olisivat saaneet Delfoin oraakkelinkin\nkiemurtelemaan.\n\nMitä aioin tehdä kaikella rahalla? Aioinko jatkaa konttorissa?\nMitä ajattelin nykyhetken nuoresta tytöstä? Olinko ollut setäni\nrakkain veljentytär? Oliko minulla \"kärpästä\"? Pidinkö punaisista\nvarpaankynsistä? Oliko minulla jotakin pientä juttua kerrottavana\nitsestäni ja August sedästä? Se saisi kernaasti olla huvittava. Mitä\narvelin avioliitosta? Miltä minusta tuntui sinä silmänräpäyksenä,\njolloin sain tietää, että minusta oli tullut 'miljonääritär'.\n\n-- Täytyykö teidän käyttää tuota sanaa? kysyi äiti, mutta niin\nvarovaisesti, niin varovaisesti.\n\nHän sai myös ystävällisen vastauksen, se on myönnettävä. Hieno nuori\nsanomalehtimies selitti hänelle, ettei hänen suorastaan ollut pakko.\n-- Mutta sehän on aika humoristista ja lystikästä, rouva Loft? Tämä\non mainio jutunaihe, aivan verraton. Tämä alku-uni, Tuhkimolegenda ja\nmitä kaikkea! Sopii loistavasti sunnuntainumeroon. Ihmiset lukevat\nmielellään siitä, jolle onni hymyilee...\n\n-- Silloinkin, kun he henkilökohtaisesti tuntevat onnellisen? äiti\nihmetteli hienokseen epäillen.\n\n-- Kyllä, tietysti.\n\nOli päivänselvää, ettei sunnuntainumero voinut tunnustaa sellaista\nkäsitettä kuin kademieli.\n\nVasta kun kaikki oli ohitse ja jälleen olimme yksinämme, älysimme,\nmikä oli meitä vaivaavien pahojen tunteiden syvimpänä syynä. Saada\nnimensä sanomalehteen, vaikkei kysymys ollut mistään aikaansaannoksesta\n-- kävikö se päinsä? Mitä ihmiset sanoisivat? Eikö koko kaupunki\nnyrpistäisi nenäänsä? Nauraisi ehkä?\n\nHaastattelu julkaistiin Läänin Sanomien sunnuntainumerossa. Otsake\nkuului \"Rahat yksin eivät tee ketään onnelliseksi, sanoo onnellinen\nnuori nainen\".\n\nEikö tuollaista voisi saada tietää etukäteen, jotta sen voisi oikaista?\nPari enoa soitti nauraen hillittömästi puhelimessa. Sain ensimmäisen\naavistuksen siitä, mitä merkitsi vetää perässään Amdahlin sukua\njoka säällä. Olimmeko me soittaneet Henrik enolle, kun hän eräässä\nhaastattelussa lausui, että sairaanhoitajattarien keskuudessa vallitsi\nsuuri työttömyys alhaisen sairausprosentin johdosta, mutta että hän\ntoivoi asianlaidan korjaantuvan? Olimmeko?\n\nHaastattelu sinänsä ei olisi ollut hullumpi, jos se olisi kertonut\nmeille tuntemattomista ihmisistä meille tuntemattomassa kaupungissa. Me\nsaatoimme niin sanomattoman hyvin kuvitella mielessämme \"ystävällisen\nvalkoiseksi maalatun huvilan, jonka punaista tiilikattoa marraskuun\nkalpea aurinko hyväili\", mutta Lökkeveienin varrella Herresandissa\noleva postimestari Benumin suippopäätyinen, hieman rapistunut talo\nse ei ollut. Äiti enempää kuin minäkään emme yleensä kyenneet\nkeksimään, että haastattelussa mikään vastasi todellisuutta. Meitä\nesittävässä valokuvassa jalkani olivat tulleet liian lähelle kameraa ja\nmuistuttivat melkoisesti kahta hirttä. Toivoimme ihmisten ymmärtävän,\nmiten asian laita oli, mutta minä en tuona hetkenä oikein tiennyt,\nkorvaisiko mikään kulta maailmassa sellaista onnettomuutta.\n\nUseat ystävättäret soittivat ja sanoivat aikovansa kehystää valokuvan.\n\nKun sinä lauantaina tulin konttoriin, Läänin Sanomat oli kerännyt\noikein katselijajoukon ympärilleen.\n\n-- Kauniista ei saa koskaan kyllikseen, julisti Hasse Holden vilkuillen\nepäonnistuneeseen sääripariin.\n\nVieläpä konttoripäällikkö Blekenkin tuli huoneestaan ja kurkotti\nkaulaansa nähdäkseen.\n\n-- Äitinne on edelleen hauskan näköinen, hän totesi.\n\nOli hauskan näköinen? Äiti? Menin oikein noloksi.\n\nEn todellakaan koskaan ollut ajatellut äidin ulkonäköä, vaan\ntodennäköisesti vain lähtenyt siitä, että sillä, joka oli kokonaista\nkaksikymmentäyksi vuotta toista vanhempi, ei oikeastaan ollut mitään\nulkonäköä.\n\n-- Redwoodko on niiden Kaliforniassa kasvavien jättiläispuiden nimi?\nkysyi Holden laupiaasti.\n\nSitten kuulimme Hagelin äänen ulkoa, ja minä nappasin Läänin Sanomat\nja heitin sen uuniin. Hasse Holdenin puoliääneen lausumaa sukkeluutta,\nettä oli niin lämmin siksi, että lämmitettiin isoilla pölkyillä, hän ei\ntietenkään huomannut, eikä laivanvarustaja Fredrik Hagel ollut niitä,\njotka vaivautuivat huomaamaan alaistensa sukkeluuksia edes silloin, kun\nalainen sattumalta oli hänen lankonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäähäni ei ollut pälkähtänyt, että asiat muuttuisivat sanottavasti,\nennen kuin dollarit saapuisivat. Mutta kävi ilmi, että rahat\nvaikuttavat etäältäkin. Kosintakirjeitä tuli seudun enemmän tai\nvähemmän sekapäisiltä nuorilta miehiltä ja kerjuukirjeitä vähän\njoka puolelta. Ihmiset kääntyivät kadulla taakseen katsomaan minua,\nkunnes polveni tutisivat, ja vieraille minua näytettiin nähtävyytenä.\nSellainen panee ajattelemaan, minkä vaikutuksen tekee ihmisiin, ja\nsiitä taas hermostuu. Toiset vaativat kaikin mokomin, että ihmisten\non oltava vaatimattomia, jota vastoin toisten mielestä vaatimattomat\nihmiset ovat ikäviä. Ja kun taas toisten mielestä on hienoa panna rahat\npyörimään, toiset ovat sitä mieltä, että kaikkein parasta on kulkea\nvanhoissa risoissaan.\n\nAmdahlin perhe taas intoili vanhasta kulttuurista. Periä salaa\noli huomattavasti ylevämpää kuin joulua julkisesti huudetuksi\ndollariprinsessaksi, mutta sillehän ei nyt voinut mitään. Nyt sen\nsijaan oli yritettävä korjata vahinko siten, ettei millään tavoin\nesiintynyt vastarikastuneiden tapaan. Mie täti, joka on naimisissa Nils\nenon kanssa, ei milloinkaan väsynyt kertomaan eräästä upporikkaasta\nnaisesta, joka oli ollut hänen matkaseuranaan eräällä Nordkapin\nmatkalla. Naisen hattu saattoi sen mukaan, mitä siitä väitettiin,\nviettää 25-vuotisriemujuhlaansa eikä se myös ollut päivääkään nuoremman\nnäköinen, ja päällystakin etupuolella oli ollut kolme lukkoneulaa.\nMutta väitettiin, että hän omisti maailman suurimman ruusunpunaisten\nbriljanttien kokoelman, ja sitten laivassa oli ollut myös professori,\njoka oli sanonut, että \"eksentrisyys on hyvinvarastoidun rikkauden\ntuoksu\".\n\nTällä pienellä ja varmasti hyvinvarastoidulla kertomuksella Mie täti ei\nvarmaankaan tarkoittanut, että menisin ostelemaan kaikenlaista, kunhan\nse vain olisi hyödytöntä ja näkymätöntä. Ilmeisesti hän vain halusi\nvihjaista minulle, ettei mikään olisi alhaisempaa kuin esimerkiksi\nesiintyä uudessa turkissa kuukausi sen jälkeen, kun on perinyt. Ennen\nkuin todella ennätimme silmää räpäyttää, koko kaupunki näet tiesi,\nettä olin ollut turkkuri Mullerin luona koettelemassa näyteikkunassa\nriippuvaa oravannahkaturkkia ja sanonut, että ajattelin sitä.\n\nHerresandin mielipide oli ehdottomasti oravannahkaturkin ostoa vastaan.\nVuosi oli jo ehtinyt niin pitkälle, ettei se voinut olla välttämätöntä.\nJa se, joka oli koko ikänsä kulkenut verkapäällystakki yllään,\nsaattoi toki sietää sitä vielä pari kuukautta. Uuden hatun osto sitä\nvastoin tapahtui niin nopeasti, ettei mielipide saanut tilaisuutta\nkannanottoon, ennen kuin vasta jäljestäpäin. Vastapalvelukseksi sen\nonnistui saada minut pian toivomaan, etten olisi ostanut koko hattua.\nEi ollut hauskaa, kun joka kymmenennellä metrillä sain pysähtyä ja\nkuulla huudahduksen, että kylläpä näkyi selvästi, että olin perinyt...\n\nVaikka olin täysin selvillä siitä, että tämä oikeastaan oli\nnaurettavaa, en äkkiä pystynyt keksimään siinä mitään huvittavaa.\nSe oli yht'äkkiä mielestäni sietämätöntä. Pikkujuttu, joka toistui\nsata kertaa, ei enää ollut pikkujuttu. Suhtautuminen hattuun aiheutti\ntodella minussa vainoamishulluuden puuskan, joka onneksi oli aivan\nohimenevää laatua.\n\nMutta Herresandin liikemaailmalla oli huomattavasti avarakatseisempi\nkäsitys siitä, mikä sopi perijälle.\n\n-- Olisin aika typerä, jos odottaisin hienoksi tulemistani, kunnes\nolisin sadan vuoden vanha, sanoi neiti Smilemo, joka omisti naisten\nhienojen alusvaatteiden liikkeen, tuttavallisella äänellä, joka\nvihjaisi, että hän tässä antoi minulle elämänkokemuksensa kerman. --\nTeidän sijassanne minä ostaisin itselleni jotakin oikein herkullista.\n\n-- Minulla ei ole rahaa, neiti Smilemo.\n\n-- Vähät rahoista! tuhahti neiti Smilemo ja tuntui siltä, että hän\ntuskin viitsi ottaa sellaista sanaa suuhunsa, niin mitätön se oli.\n-- Täällä ei kukaan puhu rahasta. Tapanani on sanoa asiakkailleni:\n\"Tanssi, mun vauvani, tanssi ja kiiku, eihän ne töppöset vanhana liiku!\"\n\nUltramakasiinilieden asiamies vihelsi myös halveksivasti, kun kysyin\nhintaa.\n\n-- Mehän pidämme mainoksena sitä, että olemme myyneet teille\nultralieden, joten teidän ei tarvitse huolehtia hinnasta. Maksattepa\nsen kuukauden tai kahden kuluttua, vuoden tai parin perästä, ei se\nmerkitse tuon taivaallista, asiamies sanoi. -- Ainoa, mikä meille\njotakin merkitsee, on, että te pidätte liedestä.\n\nNeljän kuukauden kuluttua olisin voinut kirjoittaa kirjan niistä\nseurauksista, jotka johtuvat miljoonan perimisestä sellaisessa\nkaupungissa kuin Herresand.\n\n\n\n\nIII\n\n\nMutta kuinka olikaan, niin tyydyin pohtimaan asiaa Hasse Holdenin\nkanssa aamiaistunnilla eräänä aamupäivänä, kun hän onnitteli minua\nuuden kaulahuivini johdosta. Huivi ei ollut uusi, väriltään vain vähän\nsilmäänpistävä.\n\n-- Luulen, että minun on tästä lähtien pukeuduttava naamiointiväreihin.\n\n-- Niin, tänä siirtymiskautena siitä kyllä voi tulla pulmallinen juttu.\n\n-- Mikä vuodenaika nyt oikeastaan on?\n\n-- Kevät.\n\n-- Kevät?\n\n-- Mammonan sylissä ei ehkä olekaan vuodenaikoja?\n\nHolden sanoi muuten, että hän ymmärsi minua paremmin kuin useimmat\nmuut. -- Olen näet kerran voittanut kaksikymmentä kruunua\nravikilpailuissa.\n\n-- Ja silloin teistä kai tuli nöyristelevä pelkästä pelosta, että\nihmiset luulisivat sen nousseen teille päähän? kysyin minä piristyneenä\nosakseni tulleesta ymmärtämyksestä.\n\n-- Aivan niin! Ja sitten minusta tuli ylimielinen pelosta, että\nvaikuttaisin nöyristelevältä.\n\n-- Ja sitten?\n\n-- Sitten aloin suhtautua itseeni juhlallisesti. Ei mikään siinä määrin\nkuivata lupsakkuutta kuin se, että äkkiä joutuu tekemään tuttavuutta\nonnen kanssa. Sen vuoksi kaikista ihmisistä, jotka tavalla tai toisella\nkokevat menestystä, tulee niin haudanvakavia joksikin aikaa eteenpäin.\n\n-- Pitää paikkansa täsmälleen! sanoin.\n\n-- Paitsi summaa, hän muistutti.\n\nSanoin, että mielestäni tuo omituinen, epämääräinen tunne, ikään kuin\nolisi temmattu irti todellisuudesta, oli kuitenkin kaikkein pahinta.\n\n-- Niin kyllä. Vaikka mitä on todellisuus? Kaikkein useimpien\nihmisten mielestä elämä tuntuu epätodelliselta, kun kyky runoilla se\ntoisenlaiseksi syystä tai toisesta lamautuu.\n\nSe oli niin hienosti sanottu, etten tietänyt, mitä olisin vastannut. --\nParadoksi! virkoin lopuksi perin uupuneena yritettyäni etsiä jotakin\nvielä hienompaa sanottavaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo saman vuoden heinäkuussa tein sen huomion, että minun oli onnistunut\nhankkia oikein sievoiset velat.\n\nOli hämmästyttävää, kuinka pian se oli tapahtunut.\n\nJa vielä ihmeellisempää oli, etten ollut ostellut kovinkaan paljon\ntavaraa -- näin äkkiä ajatellen.\n\nUltramakasiiniliettä esimerkiksi en ollut ostanut, vaikka se\nkieltämättä olisi luonut veloille kunnioitettavuuden ja vakavuuden\nhohteen.\n\nAsiamies parka oli kuitenkin ollut melko väsymätön. Kerran kauppa jo\nmelkein päätettiinkin. Mutta sitten minua rupesi arveluttamaan.\n\nSe johtui siitä, että huomasin äidin ja Ester tädin luopuneen joistakin\nepäilyksistään.\n\nEster täti \"löysi\" erään neiti Smilemolta peräisin olevan mustasta\nsilkistä ja pitseistä tehdyn ylellisyyskerraston, vaikka se oli\nlaatikon pohjalla kaiken muun kaman alla. Mutta hämmästyikö hän?\nKysyikö hän hintaa? Epäröikö hän, koska kangas oli niin ohutta? Ei\nollenkaan.\n\nHän vain koetteli sitä eteensä ja sanoi: -- Tämä kai on aivan liian\npieni?\n\nJa äiti? Tuo tyypillinen sotaa edeltäneiden aikojen nuori ja nykyisen\nhermosodan keski-ikäinen, joka lapsuudessaan oli saanut omantuntonsa\npakkoruokituksi kahdeksankymmenluvulla ja vuosisadanvaihteella,\nvirkahti vain aivan huolettomasti: -- Sellaisia kai käytetään\nnykyaikana! Sillä se oli kuitattu. Ei kumpikaan kysynyt, mitä se oli\nmaksanut.\n\nOlivatko he tulleet tylsiksi? Eivätkö he nähneet, mihin se saattoi\nviedä?\n\nTietysti oli ihanaa päästä rähinästä, mutta omituisen turvattomalta\nse tuntui. Kenen olisi vastuu, kun vanhemmatkin ihmiset rupesivat\njärjettömiksi? Sen kun vain työnsi epäilykset nuoremmille hartioille,\nsillä jonkunhan piti ne kantaa kodissa!\n\nTämän välikohtauksen jälkeen soitin ultramakasiinilieden asiamiehelle\nja sanoin, ettei kaupasta kuitenkaan voinut tulla mitään.\n\n-- Se on vain ohimenevää alakuloisuutta teissä, neiti, asiamies sanoi,\nja ensimmäisen kerran kuulin mielestäni hänen suustaan muutakin kuin\npelkkää sanatulvaa.\n\nNeiti Smilemon liikkeessä olevalla tilillä oli taipumus kasvaa, vaikka\nneiti Smilemo ei enää päästellytkään yhtä runsaasti välinpitämättömiä\nvihellysääniä, kun oli puhe rahasta. Ja juoksevat menot nousivat\nhiljalleen, mutta varmasti. Suku oli suuri, ja syntymäpäiviä oli\nehtimiseen, nyt melkein enemmän kuin koskaan. Maailmalle toitoteltu\ndollariprinsessa ei hevin voinut laahata mukanaan pahvirumpua tai\nviidenkymmenen äyrin peltisankoa tai paria patalappua tai muutamaa\npäällystettyä vaateripustinta. Ei edes Ester täti ollut sitä mieltä,\nettä olisin kohtuudella voinut mennä alle kympin. Ei ainoastaan\naateluus velvoittanut.\n\nEdelleen oli minua myös alettu ottaa huomioon mahdollisena avustajana\nkaupungin hyväätekeviin tarkoituksiin. Nuorta ikääni ei tässä\ntapauksessa ilmeisesti voitu pitää lieventävänä asianhaarana.\nMyyjäisissä ja sentapaisissa tilaisuuksissa todellinen odotuksen suhina\nkävi läpi salin, kun minä näyttäydyin, sama suhina, jollaisella johtaja\nHagelin rouva tai joku muu kaupungin tunnustetuista tukipylväistä\notettiin vastaan.\n\nJa sellaiseen suhinaan ei voinut vastata vähemmällä kuin parilla\nkolmella kierroksella, joka myyjäiskielellä merkitsi sitä, että otti\nkaksi tai kolme numeroa jokaista tavaraa. Sairaanhoitajataryhdistyksen\nvuosimessuilla kuljin ylimielisyyden puuskan vallassa neljä kierrosta\nja sain ainakin sen tyydytyksen, että siitä hetkestä alkaen lakkasin\nmuutamille naisille olemasta \"neiti, joka peri\", ollakseni sen sijaan\n\"neiti, joka kiersi neljä kertaa\".\n\nMutta toisinaan saattoi minut vallata sanomaton ahdistus, ja minä\nlaskettelin alamäkeä tunnelmien liukuradalla.\n\nAjatella, jos...\n\nSanoin Hasse Holdenille, että kun hän seuraavan kerran sanoo miljoona-\ntai miljoonikko-sanan, niin kirkaisen.\n\n-- Se johtuu hermoista, hän valaisi. -- Voimmehan keksiä ääniä, jotka\nmerkitsevät mainittuja sanoja, jos meidän on pakko käyttää niitä.\n\nSen päivän aamiaistunti kului äänien ja sanojen kokeiluun. Me\npysähdyimme \"hip-heippaan\" miljoonan sijasta ja \"heipparallaan\"\nmiljoonikon sijasta. Hasse selitti onnen tekevän ihmisen hermostuneeksi\nsiksi, ettei hän voinut vapautua uskosta, että vastoinkäyminen seurasi\nsamalla tavoin luonnon pakosta myötäkäymistä kuin talvi kesää.\n\n-- Voitteko te sitten vapautua siitä? kysyin.\n\n-- En, mutta minä uskon, että asia on niin, hän vastasi. -- Enemmässä\ntai vähemmässä määrässä. Näennäisen yksinkertainen luonnonlaki\näärettömän mutkallisin syy-yhteyksin.\n\nLohdullista, voinpa sanoa.\n\nEi, rauhoittavampaa oli ottaa asiassa käyty kirjeenvaihto esille\nja katsella sitä. Steinarson oli tunnettu asianajaja. Nyt, kun\ntunsin nimen, se tuli usein vastaani. Herra Arthur Bryant oli hänen\nmonivuotinen Amerikan-yhteytensä. August Loftin rahat olivat olleet\nsijoitetut vuokrataloihin Chicagossa, kaupunginosassa, jonka ylpeä\nnimi oli Cicero. Herra Bryant oli neuvonut muuttamaan nämä rahaksi.\nSellainen vei aikaa. Pitihän mieluimmin odottaa, kunnes erittäin\nsuotuisa tilaisuus ilmaantui. Mutta todennäköisesti asia olisi\nselvitetty kesän tai syksyn kuluessa.\n\nYksinkertaista, selvää ja helppotajuista. Ei mitään, mihin missään\nsuhteessa voi takertua. Minusta tuli yhtä filosofinen kuin Holden oli,\nja rakensin pienen kotitekoisen teorian; se totesi hermostuneisuuden\nilmiöksi, jota esiintyi, kun ihmiset tulivat vielä epäileväisemmiksi,\nkuin mihin elämä antoi aihetta.\n\nSitä paitsi tapahtui jotakin, mikä osoitti, kuinka tarpeettomia\nlevottomat aavistukseni olivat olleet.\n\nHerresandin Kauppapankki hyväksyi nimeni takuuksi sitten, kun\nasianomaiset olivat perehtyneet asiaan.\n\nTietysti saattoi asian nähdä kahdella tavalla. Äiti oli taipuvainen\nnäkemään sen toisella tavalla, mutta minulle se oli epäsuora todistus\naikana, jolloin tarvitsin jotakin sen tapaista.\n\nJohnny eno, joka oli saippuatehtaan isännöitsijä, tuli meitä\ntervehtimään eräänä iltana huomattavasti lauhkeampana kuin\ntavallisesti. Niin viattomia me edelleen olimme, että meistä vain oli\noikein hauskaa, kun hänestä oli tullut niin hauska.\n\n-- Täytyy sanoa, että teillä on erittäin kodikasta täällä, hän sanoi\nkatsellen hyväksyvästi huoneistoamme. Ester täti vallan kiihtyi\nkiitollisuudesta. Hän oli vanhin, eno nuorin Amdahlin sisaruksista.\n\n-- Mitä saamme tarjota sinulle, Johnny? Oletko syönyt illallista?\nMuistatko, että paistetut perunat ja paistetut munat olivat\nhimoruokaasi? Piipahdan keittiöön. Tuossa tuokiossa minä...\n\nJohnny eno pidätteli häntä pelästyneenä.\n\n-- Elämä kohtelee kovasti ihmistä. Kun tulee vanhaksi, saa jotakin,\nminkä nimi on ruoansulatus. Jos teillä on lasillinen vichyvettä tai\njotakin sinnepäin, olen tyytyväinen...\n\nEster täti meni hakemaan \"jotakin sinnepäin\". Tällä välin eno oli\nkääntynyt minun puoleeni hyväksyvä katse silmissään.\n\n-- Täytyy sanoa, että sinä olet osannut pitää pään kylmänä, Ellen! Moni\nei osaisi tällaisessa tilanteessa. Minä puolestani olen sitä mieltä,\nettä olisi ollut ymmärrettävää, jos olisit vähän karannut aisoista,\nmutta on suurenmoista, kun voi olla sen tekemättä. Se on tyylikästä!\nSinulla on tyylikäs tytär, Fanny...\n\nEster täti toi kilisevää tarjotinta.\n\n-- Oletko koettanut tavallista soodaa?\n\n-- Mitä?\n\n-- Tarkoitan ruoansulatukselle.\n\n-- Vai niin, sillekö? Eno kohotti lasinsa muka pelästyneenä. -- Et kai\nole tähän mitään kaatanut? Sinusta olisi pitänyt tulla eläinlääkäri,\nEster.\n\nMe nauroimme sydämellisesti, ja Ester täti sanoi piristyneenä,\nettä Johnny eno oli aivan kuin ennen. Hän yritti elvyttää eloon\nlapsuudenmuistoja, jotakin tarinaa kaneelinruskeasta hameesta, joka\nommeltiin housuiksi Johnnylle. Johnny eno oli ollut tavattoman\nhauska, mutta hän ei kuitenkaan tuntunut olevan halukas syventymään\nlapsuudenmuistoihin sinä iltana. Hän tuli vähitellen yhä\nharvasanaisemmaksi, ja sitten seurasi hetken hiljaisuus. Ja tuon\nkohtalokkaan hiljaisuuden, joka tulee juuri ennen itse asiaa, me olimme\nvähitellen oppineet tuntemaan. Olihan luonamme käynyt useita ihmisiä\napua pyytämässä.\n\nJohnny eno sanoi, että ajat olivat vaikeat. Tehdas työskenteli\nraskaammin kuin ennen. Euroopan levottomien olojen vaikutus tuntui\nkaikilla aloilla. Sitä paitsi oli hänen perheessään ollut paljon\nsairautta. Herdis ei ollut vahva.\n\nPsykologisesti katsoen hän teki siinä virheen, mutta aviomiehet\neivät ymmärrä sellaista. Herdis tädin kiertely kylpylaitoksissa ja\ntunturiparantoloissa oli pikemminkin ärsyttänyt sukua. -- Rahaa\ntarvitaan kuin roskaa, oli Ester täti huomauttanut useammin kuin kerran\nsuutaan nyrpistäen.\n\nSellainen ei ole ollenkaan hauskaa.\n\nÄiti sanoi: -- Asia on niin, näetkö, ettei Ellen ole vielä saanut\nrahoja. Sinä tiedät, miten pitkän ajan tällaiset asiat voivat viedä.\nJos hänellä olisi ne ollut hallussaan, olisi kyllä voinut ajatella,\nettä hän...\n\nSanoin, että tietysti olisin sen tehnyt.\n\nJohnny eno sanoi, että pankki oli valmis hyväksymään nimeni sillä\nehdolla, että se saisi lainata luettavakseen ne asiapaperit, jotka\nnäyttivät toteen, että asia todella oli niin, kuin sanomalehdet olivat\nkirjoittaneet.\n\nMe keskustelimme puoleen ja toiseen pitkän tuokion. Hienotunteisuus\nja vaihtelevat tunteet raatelivat meitä kaikkia. Summan\nkaksikymmentäseitsemän tuhatta, jonka Johnny eno ensin oli maininnut,\nEster täti torjui ilman muuta kysyen, oliko hän kääntynyt Henrikin ja\nNiisin puoleen -- heillähän oli myös melko hyvä asema.\n\nHenrikin ja Niisin? Johnny eno kohotti katseensa papereista, jotka\njuuri olin tuonut hänelle, ja puhkesi lausumaan:\n\n    Veli veljeni on, kunnes vaimon hän saa,\n    sisar siskoni on aina haudankin taa.\n\n-- Mutta eihän Ellen oikeastaan ole sisaresi, äiti huomautti\nhieman kuivasti. Hänen tapaistaan ei ollut sanoa sellaista, ja jo\nseuraavassa hetkessä hän yritti silittää jäniksenkäpälällä. -- Olisi\nluonnollisempaa, että Ester ja minä tekisimme jotakin puolestasi,\nainakin toistaiseksi. Eihän meillä paljon ole, mutta...\n\nJohnny eno keskeytti hänet hermostuneesti naurahtaen. -- Ei, siitä\njuuri kenkä puristaa. Sinun tyttärelläsi on rahat, ja vaikka hänellä ei\nniitä ole tällä hetkellä hallussaan, ne ovat kuitenkin olemassa, sehän\non varma asia. Rikkailla ihmisillä ei ole koskaan äyriäkään käteistä\nrahaa, siitähän heidät ennen kaikkea tunnetaankin.\n\nNeuvottelut päättyivät siihen, että menisin takuuseen\nkymmenestätuhannesta. Sitten katsoisimme! Johnny eno näytti kaikesta\nhuolimatta olevan tyytyväinen tulokseen. -- Tyylikäs tyttö! hän sanoi\nuudelleen hyvästiksi ja nipisti enomaisesti poskeani, minkä jälkeen\nseurasi toinen hieman karkeahko ja vähemmän enomainen nipistys,\njollaisia varmaankin esiintyy liikemiesmaailmassa. -- Enkä minä yksin\nole sitä mieltä. Myös Fredrik sanoi niin eräänä päivänä kerhossa.\n\"Peevelin kauniit silmät sillä hempukalla\", hän sanoi.\n\n-- Fredrik? sanoi äiti. -- Kuka Fredrik?\n\n-- Ja kenellä hempukalla? kysyi Ester täti harmistuneena.\n\nJohnny eno mainitsi jonkun Fredrik Lianin, jonka me tunsimme aivan\npintapuolisesti. Hän vainusi kai, että oli viisainta olla varovainen.\n\n-- Ja se hempukka?\n\n-- Saat vähän tottua herrojen kielenkäyttöön, rakas Ester.\n\nTädin mielestä se oli sangen arvotonta kielenkäyttöä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkona oli täysikuu, ja minä jäin seisomaan portaille. Kuu oli\npukeutunut tuohon läpinäkyvään ruusunpunaan, mikä väri sillä on vain\nsilloin, kun yöt ovat valoisat, ja voimakas ja lämmin tuoksu tulvi\nluokseni Lökkeveienin tummista lehtimassoista. Ensimmäisen kerran\npitkästä aikaa huomioni kiintyi luontoon. Olin liikkunut sen keskellä\nhieman hajamielisenä viime vuoden. Mutta nyt se kutsui, ja minä\nvastasin. Vai minäkö kutsuin, ja se vastasi? Vai minäkö sekä kutsuin\nettä vastasin?\n\nLaivanvarustaja Fredrik Hagel oli siis sanonut: -- Peevelin kauniit\nsilmät sillä hempukalla! Ja se hempukka olin minä. Ja minulla siis oli\nkauniit silmät. Laivanvarustaja Hagelin mielestä. Ja kuu oli pyöreä,\npyöreä se oli ja sillä oli kaksi silmää, nenä ja suu...\n\nKun palasin sisään, oli Ester täti keittiössä pesemässä laseja ja\näiti kuivasi. Hän puhui naisesta. Naisen vallassa oli nostaa tai\nalentaa miehensä tasoa ja laatua. Herdis oli aika herttainen, mutta\nsiinä suvussa ei ollut milloinkaan ollut älyniekkoja. Kukapa tietää,\nmitä Johnnystä olisi voinut tulla jonkun toisen naisen rinnalla. Die\nWeiber zieh'n uns empor, oli Goethe sanonut. Oli ilmeistä, että miehet\ntarvitsivat nostorahoja myös hänen aikanaan.\n\nÄiti sanoi huolestuneena, että oli paha merkki, kun Johnny eno oli\njoutunut pulaan niin pienen rahasumman vuoksi. Jos se olisi ollut\nsuurempi, hän ei olisi kiinnittänyt siihen huomiota.\n\nYritin ottaa pyyhkeen äidiltä, koska tiesin olevan toivotonta ottaa\nmitään Ester tädiltä. Silloin tietysti eräs lasi putosi lattiaan. Vain\nse, joka on pullolapsesta saakka oppinut kunnioittamaan lasia, jossa on\nà la grecque-reunus, ymmärtää, mitä me tunsimme.\n\nEster täti kohotti kauhistuneena kätensä.\n\nOnneksi muistin, että pian voisin ostaa niin monta à la\ngrecque-reunusteista lasia kuin halusin. Oikeastaan en käsittänyt\nsiinä seisoessani, kuinka ihmiset tulivat toimeen, kun heillä ei ollut\nmiljoonaa odotettavanaan.\n\nMutta Ester täti ei ajatellutkaan pelkkää lasia sinänsä. Lasin\nrikkominen merkitsee onnettomuutta.\n\nMinä muistutin, että siinä tapauksessa kotiapulaiset ja perheenemännät\nolisivat maailman onnettomimpia ihmisiä.\n\n-- Puhumattakaan lasitehtaiden henkilökunnasta, virkkoi äiti.\n\n-- Niin, se on totta, sanoi Ester täti ollen kerrankin\nvastaanottavainen logiikalle. -- Onpa hyvä, että me emme ole\ntaikauskoisia. Suolaa ja pippuria, koputa puuhun!\n\n\n\n\nIV\n\n\nNeiti Solengin umpisuoli leikattiin elokuussa. Siitä syystä minä sain\nloman vasta syyskuussa. Ajattelin ensin matkustaa tuntureille ja sitten\npalata kotiin Oslon kautta, jotta viimeinkin saisin henkilökohtaisesti\ntavata asianajaja Steinarsonin. Kirjeenvaihtoa välillämme oli kestänyt\njo kohta vuoden. Viime kirjeessään hän oli jälleen vakuuttanut, ettei\nollut mitenkään tavatonta, että perimisjuttu kesti näin kauan. Se oli\ntavallisempaa kuin vastakkainen tapaus.\n\nMutta kun minä nyt kuitenkin matkustaisin, olisi tyhmää, ellen kävisi\nhäntä tapaamassa. Monet olivat sanoneet minulle, että sen he olisivat\ntehneet aikoja sitten.\n\nEnnätin juuri parahiksi riitaantua Hasse Holdenin kanssa, ennen kuin\nmatkustin. Voi aika tavalla pettyä miehen suhteen, joka suuttuu siksi,\nettä toisella on epäonnea. Epäonnen kai pitäisi ennen kaikkea herättää\nsääliä.\n\n-- Sääliä! hän sähisi.\n\n-- Multa vastoinkäyminen on toisaalta se santapaperi, jonka on hiottava\nluonnetta, virkoin minä.\n\nAinakin siltä näyttää ihmisparalle. Jos tarvitsemme aurinkoa,\nsaamme sadetta. Jos toivomme sadetta, saamme poutaa. Jos jonakin\naamuna heräämme oikein aikaisin, niin on varmaa, että silloin on\nsunnuntai! Jne. Jne. Ja jos liukastut vastakiilloitetulla lattialla\nniin, että sinun täytyy iskeä kiinni kirjoituspöydän irtonaiseen\nlaskulautaan, ja irtonainen laskulauta antaa myöten ja sinä kallistut,\nja kirjoituspöydän ääressä istuvan päällikön täytyy ehättää sinua\ntukemaan, jotta et kaatuisi -- niin, siinä silmänräpäyksessä tietysti\npäällikön rouva ja lanko astuvat ovesta sisään.\n\n-- Häiritsenkö? rouva Hagel kysyi höyhenenkevyesti.\n\n-- Ehkä on hullua, että tulen tänne kesken kiireisintä konttoriaikaa.\n\n-- Et, mutta ole kiltti ja kulje varovaisesti, sanoi hänen\nmiehensä yrittäen leikkisästi pyyhkiä pois kaikki väärinkäsityksen\nmahdollisuudet. -- Äläkä koskaan nojaa tuohon irtonaiseen laskulautaan,\nAnnie! Muista se! Se on petollinen. Neiti Loft oli juuri seisoa\npäällään täällä. Ellen olisi ottanut häntä vastaan, hän olisi voinut\ntaittaa sekä käsivartensa että jalkansa.\n\nSelitys kävi vähitellen vähemmän leikkisästi.\n\n-- Se näytti pahalta...\n\n-- Niin, se näytti oikein pahalta, yhtyi rouva Hagel viileästi\nnaurahtaen. -- Toisin sanoen, voin kuvitella, että se näytti.\n\nMyöhemmin etsin käsiini Hasse Holdenin selittääkseni kaiken\nja saadakseni lohdutusta. Selitin käsi sydämellä, että se oli\nyhdeksänkymmentäyhdeksän-ja-puoliprosenttinen tapaturma. Lopusta\npuolesta prosentista puhuessani pyysin viitata siihen, mitä fysiikassa\nsanottiin adhesiosta.\n\n-- Piirrän mielelläni vesilasin teille selittääkseni, mitä tarkoitan,\nsanoin.\n\n-- Ei, ymmärrätte kai, että minä ilman muuta hyväksyn selityksenne\nmiellyttävästä tapaturmasta -- ei, mitä puhunkaan -- epämiellyttävästä\ntapaturmasta, tarkoitan, hah-haa...\n\nKun ruskeat silmät ovat kylmät, ne ovat kylmemmät kuin siniset.\n\nMinä sanoin luulevani, että se oli vain teatteriväärinkäsitystä, jota\nei voinut selvittää. Jos toinen asianosainen kunnian ja omantunnon\nkautta vakuutti toiselle asianosaiselle, että...\n\n-- Niin asia tietysti riippuu siitä, millaisia kunnia ja omatunto ovat,\nhän keskeytti. -- Ovatko ne hyvinhoidettuja vai kolhiintuneita...\n\n-- Niin, sanoin.\n\n-- Niin, hän sanoi.\n\n-- No, sittenhän olemme yhtä mieltä, sanoin.\n\n-- Kyllä, tähän asti.\n\nMinä tuijotin tuikeasti hänen hiuksiinsa ja sanoin näkeväni punaista.\n\n-- Luulen, että on kohteliainta, etten jätä teitä yksin\njokapäiväisyyksien pariin, neiti Kjeller! hän virkkoi. [Sanaleikki\nsankarittaren nimestä: Loft = ullakko. Kjeller = kellari. Suomentajan\nhuom.]\n\nSeuraavana aamuna alkoi loma.\n\nYhden viikon ajelin paikasta toiseen päivänpaistebussilla --\nsateella. Seuraavan viikon lepäilin kaikessa rauhassa eräässä\ntunturitäysihoitolassa.\n\nPäivänpaistebussissa ei ollut ollenkaan hullumpaa, kaikesta huolimatta.\nSe oli lakkaamatta menossa. Täysihoitolassa oli pitkäveteistä. En\npäässyt vapaaksi eräänlaisesta sisäisestä kärsimättömyydestä, vaikka\nkuinka olisin tahtonut. Rahahuolet vainosivat minua. Ehkäpä olin\nhieman liian avokätinen. Herresandissa olin suorastaan velvollinen\nolemaan avokätinen, ja sellainen muuttuu tavaksi. Kun ihmiset saivat\njuomarahoja ja sitten vilkaisivat kouraansa, he sanoivat aina: --\nPaljon kiitoksia, toistamiseen ja erikoiskorostuksin. Minusta ei ikään\nkuin tuntunut oikein mukavalta ilman tuota toistoa.\n\nSinä aamuna, jolloin heräsin hotellissa Oslossa, laskin -- melkein\nennen kuin olin aivan liepeilläkään -- että minulla nipin napin oli\nmatkarahat kotiin, ellei nimittäin mikään ollut muuttunut siksi.\nMutta täytyi toki toivoa, että asiat olivat muuttuneet. Raitiovaunut\nkilistelivät, ja ihmiset liikuskelivat kevyesti ja vapaasti\nkirkkaassa syksyilmassa. Ehkä olisi parasta muuttaa Herresandista.\nKaasutustuoksuja nousi aaltoina luokseni, ja mielestäni täällä tuoksui\nhyvältä. Täällä oli enemmän mahdollisuuksia kuin kotona, eikä minun\ntarvinnut tehdä tiliä kokonaisesta kaupungista. Eikä minun tarvinnut\njoutua tyhjäntärkeiden, punatukkaisten nuorten miesten alentuvan\nkohtelun alaiseksi, nuorten miesten, jotka mielestään saivat sallia\nitselleen mitä hyvänsä, jos vain kuuluivat vanhaan herresandilaiseen\nperheeseen. Kun kuljin kadulla, en tietänyt mitään niistä, jotka\ntulivat minua vastaan, eivätkä he tietäneet mitään minusta.\nEpämiellyttävän piston tuntien muistin kuitenkin, että olin antanut\nsiivoojattaren herutella eräitä tietoja viimeistä edellisenä päivänä\ntunturitäysihoitolassa. Ellei se olisi ollut niin uskomatonta, olisin\nalkanut epäillä, että olin väsynyt näkemään ihmisiä, jotka istuskelivat\nsiellä aavistamatta, että he olivat lähellä miljoonaperijää.\n\nHotellihuoneessa pullisteli tummanpunainen samettibrokadi, ja se johti\najatukseni liikemiehiin. Sellaisiin huoneisiin he tulivat kuin kotiinsa\nsaatuaan tietää, että asema oli toivoton. Tuossa oli raskas tuhkakuppi,\njohon he nakkasivat tuhkan. Tuossa puhelin, johon he ehkä vielä panivat\ntoivonsa. Tunsin tyypin. Miehiä, joiden elämä on numeroita. Numerot\ntekevät ihmisestä hermostuneen. Asetin kaksikymmentäviisi kruunua ja\nviisikymmentä äyriä kirjekuoreen. Niin paljon maksoi laivalippu Oslosta\nHerresandiin. Liimasin kirjekuoren kiinni, teko, jota on luonteeltaan\npidettävä pikemmin vertauskuvallisena kuin todellisena.\n\nMieli kummallisen raskaana nousin portaita asianajaja Steinarsonin luo.\nMinä istuin itse konttorissa, mutta en ollut tottunut kulkemaan toisten\nihmisten konttoreissa. Konttorineiti vilkaisi minuun jälleentuntemisen\npikainen hymy huulillaan, kun mainitsin nimeni. Pääsin heti sisään.\nSteinarson näytti olevan vanttera, harmaapäinen herra, jonka teräviä\npiirteitä hymyily ei valaissut. Sellaisessakin lauseessa kuin: --\nNiin, te tulitte siis sanomalehteen! te, sanottiin haudanvakavasti.\nKulkiessani lattian poikki kirjoituspöydän vieressä olevaa tuolia kohti\ntulin ajatelleeksi, että sillä tavalla ei kaikesta huolimatta kukaan\nolisi katsellut minua Herresandissa. Sellaista katsetta he eivät olisi\nminuun luoneet.\n\nHän nojautui taaksepäin ja painoi vakavasti sormenpäät vastakkain.\nEnnätin töintuskin toivoa, että hän oli sellainen luonnostaan eikä\nolosuhteiden johdosta, ennen kuin hän sanoi:\n\n-- Omituista, että tulitte tänne juuri tänään! Sangen omituinen\nyhteensattuma!\n\nÄkkiä en voinut puhua, niin raskaalta tuntui rinnassani.\n\nHän virkkoi: -- Pelkään, että teidän on valmistauduttava kuulemaan\njotakin hyvin epämiellyttävää. Sain itse sen tietää vasta tänään.\n\nKuulin hysteerisen äänen sanovan: -- Olen tietänyt sen koko ajan! Ääni\noli minun, ja se kuulosti naurettavalta ja kirkuvalta.\n\n-- Mitä olette tiennyt koko ajan?\n\n-- Että kaikki oli juttua ja keksintöä! Valhetta! Eihän sellaista\ntapahdu! August sedällä -- August Loftilla ei ollut rahaa! Sisimmässäni\nolen koko ajan tiennyt kaiken. Koko perhe on...\n\n-- Te erehdytte, te erehdytte! huusi asianajaja Steinarson ja jatkoi\nhuutamista, kunnes antauduin. -- August Loft jätti jälkeensä meidän\noloissamme huomattavan omaisuuden, määränhän te tiedätte. Ja hän jätti\nsen teille. Myöhemmin sitten on tapahtunut se, mikä...\n\n-- Romahdus! äännähdin. -- Romahdus kiinteistömarkkinoilla! Olen\ntiennyt sen koko ajan! Vai sotako sen on saanut aikaan? Dollarin arvo,\njoka...\n\nKirjoituspöydällä olevasta paperipinosta asianajaja oli poiminut esille\nerään sanomalehtileikkeen. Hän sanoi saaneensa lehden samana aamuna,\nnorjalaisamerikkalaisen sanomalehden.\n\nMinä luin, ensimmäisellä kerralla oikein ymmärtämättä. Toisella\nkerralla alkoi hiukan valjeta.\n\nOtsake oli kyllä selvä. \"Tunnettu chicagolainen asianajaja kavaltaa\n600.000 dollaria.\"\n\nJa edelleen:\n\n\"Menetti oman omaisuutensa ja anasti sitten asiakkaiden rahoja.\"\n\nEdelleen:\n\n    \"Chicagossa heinäkuun 21 p:nä.\n\n    Äskettäin eräs Chicagon tunnetuimmista asianajajista, herra\n    Arthur Bryant, ilmoittautui itse rikospoliisille tunnustaen\n    kavaltaneensa noin 600.000 dollaria hänelle uskottuja varoja.\n\n    Tutkimus on osoittanut, että asianajaja Bryant ennen vuotta\n    1936 menetti selvittämättömistä syistä koko omaisuutensa,\n    joka oli melkoinen. Pitääkseen liikeasiat käynnissä hän on\n    järjestelmällisesti anastanut varoja, joita asiakkaat olivat\n    uskoneet hänen huostaansa.\n\n    Kavalletuista varoista on 250.000 dollarin määrä erään\n    norjalais-amerikkalaisen perintö, jonka hän oli saanut\n    jakaakseen. Hänen oli määrä luovuttaa se eräälle perilliselle\n    Norjaan. Edelleen hän on kavaltanut erään lesken varoja 300.000\n    dollaria.\n\n    Herra Arthur Bryantia on pidetty rehellisen miehen perikuvana ja\n    paljastus on herättänyt tavatonta huomiota.\"\n\nSteinarson painoi uudelleen sormenpäät vastakkain. -- Minä tunsin hänet\nhenkilökohtaisesti. Mutta minulle tämä tietystikään ei ole sellainen\nisku, kuin sen täytyy olla teille, ja minä pyydän lausua sydämellisen\nosanottoni. Useimpienhan meistä täytyy joka tapauksessa tulla toimeen\nmiljoonitta, mutta toinen asia on, kun on omistanut miljoonan ja\nmenettänyt sen.\n\nHän sanoi sen niin hienosti ja sievästi. Sen minä oivalsin kesken\najatusten ja tunteiden myllerryksen. Kysyin, luuliko hän, että nimeni\njälleen tulisi sanomalehtiin.\n\n-- Ei, ellei tätä sähkösanomaa huomata ja aseteta yhteyteen teidän\ntapauksenne kanssa. Mutta tuskinpa voi niin tapahtua. Sehän olisi\nsuorastaan huonoa onnea!\n\n-- Niin, eikä täällä sellaista esiinny!\n\nTuskin huuliltani oli kirvonnut tämä yritys laskea leikkiä, kun\nse jo vaikutti minuun piristävästi. Sydän ei enää jyskyttänyt\nkuin isorumpu. Oikeastaan ei minulla enää ollut mitään tekemistä\nasianajaja Steinarsonin konttorissa. Noustessani huomasin jälleen\nsaman tarkastelevan katseen, joka oli vaikuttanut niin loukkaavalta\ntullessani. Se viipyi aivan erikoisen pitkään vaatteissani. Ne sietivät\nkatselemista, ja se juuri lienee herättänyt hänen huomiotaan.\n\nHän saattoi minut ovelle.\n\n-- Toivottavasti tämä ei aseta teitä erikoisen tukalaan tilanteeseen,\npaitsi kauheaa pettymystä, minkä se tietysti tuottaa, hän sanoi.\n\nSiinä se tuli.\n\nSanoin, että minulla edelleen oli toimi Hagel & Co:ssa.\n\nHän kumarsi keveästi: -- Hyvin viisasta.\n\nSitten lausuimme muutamia molemminpuolisia toivomuksia ja sovimme,\nettä jos jompikumpi meistä kuuli jotakin, mikä voisi kiinnostaa toista\nosapuolta, niin olihan meillä posti. Oli itsestään selvää, että hän\naikoi tutkia asiaa.\n\nOjensin käteni hyvästiksi, ja Steinarsonin haudanvakavat harmaat silmät\nsattuivat arvioivina briljanttikoristeiseen rannekellooni. Se oli loppu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMennessäni hotelliin ajoi päälleni polkupyöräilijä, joka noukki minut\nylös jälleen ja harjasi pois liat.\n\nEn tiedä, kuinka kauan olisin voinut olla siinä harjattavana, ellei\npolkupyöräilijä olisi sanonut luulevansa, että kaikki oli hyvin taas.\n\nNousin portaita hotellihuoneeseen. Kun katsoin kelloa, se oli yksi,\nja sitten se oli kolme, ja silloin minusta tuntui, että olin saanut\ntarpeekseni tummasta mahongista ja punaisesta samettibrokadista\nloppuiäkseni.\n\nJa sitten oli niin kummallinen tunne sydänalassa, hiukaiseva,\nepämiellyttävä olo, jota en voinut käsittää, kunnes minulle valkeni,\nettä minun oli aivan yksinkertaisesti nälkä.\n\nMenettää äsken juuri miljoona ja sitten tulla nälkäiseksi -- ei, sitä\ntyylitajuni ei hyväksynyt. Enempää kuin rahanikaan, sen puolesta.\n\nKello puoli neljä menin lähellä olevaan konditoriaan ja ostin neljä\nvehnäleipää, kysyttyäni ensin tarkoin hintaa. Kello puoli viideltä olin\nmatkalla satamaan, vaikka Herresandin laiva lähti vasta kuudelta.\n\nYksi asia oli varma: ei koskaan enää takaisin siihen hotellihuoneeseen!\n\nMennä hölkytin matkalaukku kummassakin kädessä, sydän lyijynraskaana.\nSeuraukset miljoonan perimisestä sellaisessa kaupungissa kuin Herresand\nminä tunsin. Nyt saisin siis oppia tuntemaan, miltä miljoonan\nmenettäminen sellaisessa kaupungissa kuin Herresand merkitsee. Minusta\ntuntui, ettei se olisi niinkään yksinkertaista.\n\nItse asiassa tilanne oli hirveä. Nyt minusta tulisi taas eräs kaupungin\nnähtävyyksistä. Ihmiset tönisivät käsivarret sijoiltaan toisiltaan:\n-- Katso, katso, tuossa menee se, joka peri miljoonan ja menetti sen,\nennen kuin edes ennätti haistaa sitä! Koko juttu oli kuin jonkinlaista\npakollista havainto-opetusta elämän koulussa. Näin itseni istumassa\npulpetissa, ja opettajan seisomassa karttakeppi kädessään kuvia täynnä\nolevan seinän edessä. Muutamissa kuvissa oli kirjoituksia: \"Ennen\",\ntoisissa: \"Jälkeen\". -- Kas tässä on kateus. Tässä näette vahingonilon.\nTämä on hyvin opettavaista, voi sanoa kouluesimerkki. Näettekö kaikki\nnuo pokkuroivat ja lattiaa raapivat olennot? He ovat liikemaailma\nennen romahdusta. Tässä he istuvat kirjoittamassa laskuja, niin että\nkynä suihkuaa. Katsokaa ilmeitä! Nyt he pelkäävät, sanon minä! Ja\ntämä -- tiedättekö, mikä tämä on? Ei, sitä ette kylläkään tiedä,\nsillä se on vaikein aine tässä meidän koulussamme. Te itse olette\nsiinä, neiti Loft, ennen puheena olevaa tapausta, sen kestäessä ja\nsen jälkeen. Näettekö nämä pienet muutokset? Melkein huomaamattomat\nensi alussa, vai mitä? Mutta tästä huomaa, että itsetietoisuuden\nvoimakas lisääntyminen on tapahtunut. Tämä varjo osoittaa kasvavaa\nlevottomuutta ja maltittomuutta, mihin liittyy vähenevää kykyä viipyä\narkielämän pienissä ilonaiheissa. Tämä osoittaa ensimmäisenä kuukautena\ntapahtuneen pienen velkaantumisen aiheuttaman vastavaikutuksen. Valtava\nhätkähdys, kuten näette. Tässä näette saman hätkähdyksen seitsemäntenä\nkuukautena, käykää lähemmäksi ja ottakaa suurennuslasi! Vaatimattomuus\nja itsekritiikki ovat alkaneet vähän kuivua reunoilta, näettekö sen?\nTämä on muuten tavattoman runsas aineisto. On hyvin mahdollista, että\npian voitte suorittaa tohtorintutkinnon elämänkokemuksessa, neiti Loft.\n\n-- Neiti on hyvä ja katsoo eteensä! sanoi äreä miesääni. -- Ei tässä\nkaupungissa käy päinsä nukkua kadulla!\n\nSilloin vasta huomasin, etten istunut missään luokkahuoneessa, vaan\nkuljin katukäytävällä, jossa eräs kiukkuinen herra seisoi kaksin\nkerroin kääntyneenä poimimassa omenia, jotka olivat tipahtaneet\npussista. Opettajaa karttakeppeineen ei sitä vastoin ollut missään\nnäkyvissä.\n\nLaskin matkalaukut maahan levätäkseni tuokion ja katsoakseni, oliko\nkiinniliimattu kirjekuori edelleen käsilaukussa. Siellä se oli -- voisi\nsanoa pelastavan järjen vertauskuvana.\n\nToistaiseksi ei ollut mitään kiirettä kerätä enempiä kokemuksia. Ehkä\nvoisi saada pienen lykkäyksenkin. Tohtorintutkinto sai mieluummin jäädä\nsikseen.\n\n\n\n\nV\n\n\nToivon, että siihen, mitä nyt tapahtui, on olemassa hieno ja syvä\npsykologinen selitys. Jotakin siihen suuntaan, että ihmisen epätoivo\nmuuttuu päinvastaiseksi.\n\nSellainen selitys luo lempeän, sovittavan hohteen punaisen hatun oston\nylle.\n\nMinun ei ehkä olisi pitänyt huomata, että kuljin hattukaupan\nohitse. Päivänä, jolloin on menettänyt miljoonan, nääntynyt melkein\nnälkään ja nipin napin pelastunut hengissä polkupyörän alta, olisi\nollut kauniimpaa, jos olisi ollut sokea sellaisille asioille kuin\nhattukauppa. Mutta mitä naisen silmä näkee, sen se näkee, ja kun se on\nnähnyt kaikkien aikojen hatun, ei asialle enää voi mitään.\n\nSe oli, kuten sanottu, punainen ja hyvin, hyvin pieni. Ja sitten siinä\noli pieniä lintuja edessä. Hyvin, hyvin pieniä. Ja pieni linnunpesä.\nMuuten se oli aivan yksinkertainen. Se riippui telineessä erään pienen\nliikkeen ikkunassa pimeän poikkikadun varrella, jolle en koskaan olisi\nosunut, jos minulla olisi ollut autorahat. Niin, siellä se riippui, ja\nvaikka se oli upo uudenaikainen, oli kuin se olisi riippunut siellä\nhamasta iankaikkisuudesta odottaen, että Ellen Loft, Lökkeveien 13,\nHerresand, kulkisi ohitse. Sellaista ei voi selittää. Se täytyy elää.\n\nEnsiksi menin ohitse. Ainakin kolme askelta ohitse.\n\nSitten tunsin syvää alakuloisuutta ajatellessani kaikkia\nmahdollisuuksia, jotka menivät hukkaan tässä maailmassa, kaikkea iloa,\njoka ikään kuin jäi syntymättä. Olinhan lukenut turskanmädistä meressä\nja kaikesta sellaisesta, kukkien siitepölystä ilmassa ja paljosta\nmuusta, mutta päähäni ei ollut pälkähtänyt, että ilokin sisältyi tähän\nluonnon suureen tuhlaukseen. Nyt tulin ajatelleeksi sitä ja palasin\nkatsomaan hattua vielä kerran.\n\n-- Ole tervehditty, Ellen Loft! Teitä minä olen odottanut. Mitä\nmerkitsee miljoona enemmän tai vähemmän, jos minä istun päässänne\nrohkeassa kulmassa, joka kohottaa teidän poskenne pikanttia pyöreyttä?\nMitä merkitsee vähäinen vastoinkäyminen, jos minä istun hiuksilla ja\nlainaan niille hiukan omaa väriäni, tulen ja elämänilon väriä? Tässä\nminä olen!\n\nSiitä, mitä sitten tapahtui, on minulla valitettavasti vain hämärä\nmuisto. Muistan, että tulin pieneen, pimeään kauppaan, jossa taustalla\noli vihertävä verho, ja että tämän verhon takaa tuli esiin epämääräinen\nviolettihiuksinen nainen, joka alkoi paistaa ylenonnellista\nymmärtämystä, kun osoitin ikkunassa olevaa loistokappaletta. Sitten\nseurasi erilaista liikehtimistä kultakehyksisen peilin edessä. Ja\nsitten toimitettiin jotakin kirjekuorella, joka ratkottiin auki. Mutta,\nkuten sanottu, muistan kaiken vain hyvin hämärästi. Vasta kun tulin\nulos raikkaaseen ilmaan, asia alkoi minulle selvetä.\n\nJa sitten se selveni selvenemistään. Vaikka eihän sellainen asia voi\nmilloinkaan tulla oikein selväksi, että jokin, mikä näyttää suorastaan\nsanomattomalta onnelta, kun se riippuu telineessä ikkunassa, tuntuukin\nonnettomuudelta, kun se on pahvirasiassa kädessä.\n\nJa onnettomuushan se melkein olikin -- olla vieraassa kaupungissa\ntäsmälleen niin paljon taskussa, että pääsee kotiin, ja sitten tuhlaa\nsen hattuun. Edelleen puolittain horroksissa vaelsin yli katukiveyksen\nlaivaan. \"Dronningen\", oli keulassa mustin kirjaimin valkoisella\npohjalla. Jossakin soi kello. Köytettyä eläinruhoa nostettiin\nlaivaan, niin että kettingit helisivät. Nokinen lämmittäjä tyhjensi\nsankoa reelingin ylitse. Tarjoilijatar kulki kannen poikki kilisevää\nkahvitarjotinta kantaen. Olimme törmätä yhteen.\n\nKaikki olisi voinut olla niin hauskaa, jos kaikki vain olisi ollut\nhieman toisin.\n\nJyrkät portaat johtivat alempaan maailmaan täynnä ääniä ja\ntuoksuja, jotka olivat rakkaita meille herresandilaisille. Kalpeita\nvesiheijastuksia väreili valkoisella lakkavärillä ja punaisella\nvilladamastilla, ja ilmassa tuntui pysyväistä ikuisesti kiehuvan\nkahvin, kosteiden lakanoiden ja vanhan meritaudin tuoksua. Aivan\nportaiden juurella oli pöytä, ja pöydällä oli nelikulmainen\nnukkaliina ja nukkaliinalla valkoinen tarjotin ja tarjottimella\nmatkustajaluettelo. Minä laskin matkalaukut lattialle ja aloin tutkia\nsitä. Helpotuksen aalto käväisi lävitseni. Laivanvarustaja Hagel oli\nlaivassa ja hänellä oli hytti 6. Ei silti, että olisi ollut kovinkaan\nhauskaa pyytää apua, mutta kaikesta huolimatta niin oli parempi kuin\nviettää yö presenningin alla pelastusveneessä.\n\nKoputin oveen, ja hän sanoi: -- Sisään! Hän pöyhi parhaillaan\nmatkalaukkua, joka oli juuri niin vähän ylentävä sisäpuolisesti,\nkuin herrain matkalaukuilla on tapana. Hän näytti ensin juhlallisen\nhämmästyneeltä, sitten ystävällisemmältä. Ja vähitellen sain ladelluksi\nlitaniani, anteeksipyynnöt, selitykset, vetoomukset, kiitokset ja\nsitten uudelleen anteeksipyynnöt. Sanoin, että olin kadottanut\nkäsilaukkuni. -- Toivottavasti siinä ei ollut koko miljoonaanne, hän\nlaski armollisesti leikkiä ja luki seteleitä ruskeasta lompakosta.\n-- Ei aivan! sanoin hämilläni ja minusta tuntui kiusalliselta ottaa\nseteleitä, vaikka saman miehen taskusta sain rahoja kautta vuoden.\nJa kun perämies samassa tuli matkalippulaukkuineen, pudotin ne\nhämmennyksissäni ja samassa me konttasimme lattialla kaikki kolme.\n\n-- Oletteko te neiti Ellen Loft? kysyi perämies pehmeällä\nsörlandinmurteella. -- Nähkääs, minä olen lukenut teistä lehdestä, hän\nlisäsi selittäen. -- Ja sitten me saimme niin lystikkään sähkösanoman\nteiltä! Hän vilkaisi laivanvarustaja Hageliin, jotta tämäkin pääsisi\nmukaan leikkiin. -- \"Varatkaa paikka ensi luokan naiselle\", oli siinä.\n\n-- Olipa onni, ettei neiti Loft halunnut toista luokkaa! huomautti\nHagel.\n\nSitten olin jälleen käytävässä ja minulla oli matkalippu, hatturasia,\nmatkalaukut sekä tunne, että taivas oli aina sininen pilvien\nyläpuolella. Pöytä oli edelleen portaiden juurella ja pöydällä oli\nnelikulmainen nukkaliina ja nukkaliinalla valkoinen tarjotin ja\ntarjottimella matkustajaluettelo ja matkustajaluetteloa selaili\nvaaleaan sadetakkiin pukeutunut pitkä herra, jonka olin tuntevinani.\n\n-- Päivää! sanoin.\n\n-- Päivää!\n\n-- Oletteko te täällä?\n\n-- Jos toivotte, että asia olisi päinvastoin, pelkään tuottavani teille\npettymyksen, hän virkkoi.\n\nSitten me nauroimme äänekkäästi.\n\n-- Onneksi olkoon, uusi hattu! hän toivotti.\n\n-- K-kiitos, vastasin.\n\n-- E-eikä se ole mahtanut olla halpa! hän matki änkytystäni.\n\n-- Mistä te sen tiedätte?\n\n-- Siitä yksinkertaisesta psykologisesta tosiasiasta, että te kannatte\nkevyttä hatturasiaa oikeassa kädessä ja kahta matkalaukkua vasemmassa.\nHattu painaa eniten.\n\n-- Voinhan olla vasenkätinen!\n\n-- Voitte kyllä, mutta se ei merkitse mitään, koska kerran ette ole.\n\nMe nauroimme vielä äänekkäämmin kuin ensimmäisellä kerralla. Tuntui\nvapauttavalta puhua jonkun kanssa, tuntui ihanalta. Juuri se, ettei\nminulla ollut koko päivänä ollut puhekumppania, oli tehnyt kaiken niin\npaljon vaikeammaksi.\n\nKysyin, kuinka hän sai olettamuksensa hatun painosta soveltumaan yhteen\nnykyisen asemani kanssa. Tällainen kysymys oli haaste minua itseäni\nvastaan, mutta en voinut olla sitä tekemättä.\n\n-- Saan sen soveltumaan yhteen toistamalla vanhan sananparren,\nettä minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, sanoi Hasse Holden\nkeinahdellen koroillaan. -- Olen varma siitä, ettei sitä taloudellista\nestyneisyyttä, jossa on elänyt kaksikymmentä vuotta, voi niinkään pian\ntukahduttaa.\n\n-- Kyllä se käy kuitenkin hämmästyttävän nopeasti, ilmoitin.\n\n-- Niinkö? Hän otti matkalaukkuni auttaakseen minut hyttiin.\nOikeastaanhan emme olleet ystäviä, mutta kun hän ei viitsinyt jatkaa\nepäystävyyttä, en minäkään ollut erikoisen kärkäs sitä tekemään.\nPikemminkin päinvastoin. Minusta tuntui, ettei elämä enää ollutkaan\nniin synkkää. Ilmeisesti oli mahdollista elää, vaikkei ollutkaan\nmiljoonanomistaja.\n\nMe kuljimme kapteenin ohitse, joka oli komea mies, ehkä liiankin\nkomea pienille laivakäytäville. Pidättelin henkeä, jotta hän pääsisi\nsivuitse, ja käytin tilaisuutta hyväkseni sijoittaakseni hymyn tai\npari. Me pikareitillä matkustavat olimme tottuneet siihen. Olihan\nolemassa sellainen mahdollisuus, että joutui työnnetyksi neljän hengen\nhyttiin -- mutta kokemus oli opettanut, että yhden hengen hyttejä oli\naina, kunhan vain teki jotakin saadakseen sellaisen.\n\nOlin saanut yksityishytin, joten minun ei ainakaan heti tarvinnut\nluottaa sijoitettuun pääomaan. Hasse Holden pysäköi matkalaukut sangen\nhuolellisesti. Tyyni, hopeanharmaa vesi häränsilmän ulkopuolella\nkimalteli punaisin ja sinipunaisin vivahduksin auringon laskiessa.\nSitten muistin, että niin oli ollut ennenkin matkustaessani takaisin\nHerresandiin. Niin lupaavaa ja kaunista. Mutta en voinut muistaa, että\nse olisi ennen tehnyt minua surulliseksi. Tuulahdus päivän tunnelmasta\npalasi jälleen.\n\n-- Ei kai olla surullisia?\n\nHuomasin, että hän saattoi nähdä minut peilistä.\n\n-- Kuka?\n\n-- Te!\n\n-- Minä?\n\n-- Niin.\n\n-- Ei.\n\nHalusin ravistaa yltäni tuon tunnelman ja kysyin, oliko hän halukas\nnäkemään kaikkien aikojen hatun.\n\n-- Minäkö?\n\n-- Niin.\n\n-- Kyllä, kiitos.\n\nOikeastaan olin itse hieman innokas näkemään sen uudelleen. Ehkäpä\nsilloin keksisin syyn käsittämättömään.\n\nNostin sen näkyviin.\n\n-- Oletteko varma, että tuo on hattu?\n\n-- Mitä?\n\n-- Tarkoitan, että oletteko varma, että tuota on pidettävä päässä?\n\n-- Missä muualla sitä pitäisin, jos saan kysyä?\n\n-- En tiedä. Jos olette varma, niin...\n\n-- Kyllä, minä olen aivan varma.\n\n-- No, silloinhan kaikki on all right.\n\nOlin masentunut. Olisin voinut itkeä, olisin voinut huutaa. Ensin\nkaikki muu ja sitten tämä. Hattu ei ollut edes kaunis, se oli hirviö.\n\n-- Onko se teistä suorastaan ruma? kysyin.\n\n-- Ei, se on minusta hurjan herttainen, minä...\n\nMikä Hasse Holdeniin meni?\n\n-- Älkää yhtään yrittäkö...\n\n-- Kunniasanalla! Jos te olette varma siitä, että sitä pidetään päässä,\nolen minä varma kaikesta muusta. Hän otti hatun, jonka minä olin\nnakannut luotani, ja suoristi kömpelösti linnut. -- Haluaisin kerran\nkirjoittaa syvällisen ja hienon kirjoituksen \"Naisesta ja hatusta\".\n\n-- No, kirjoittakaa! nojasin uupuneena plyyshiä vasten. -- Ei siitä\nkuitenkaan tule kyllin syvällistä.\n\n-- Naisen hattu on arvoituksellinen, sanoi Holden tuijottaen lintuja\nvuorotellen syvälle silmiin. -- Se on vertauskuvallinen! Tutkittuani\npitkän elämäni varrella kaskupalstoja ja \"naisten sivuja\" olen tehnyt\nsen johtopäätöksen, että on olemassa kolme päälaidunpaikkaa, joissa\ninhimillinen huumori voi ikuisesti käydä laitumella. Ensiksikin\nsuloinen väristys, jota enimmäkseen esittää mies, joka tietämättään\nastuu suoraan avonaiseen viemärikaivoon. Sitten itsesäilytysvietti,\njota esittää yksi tai useampia haaksirikkoisia lautalla. Ja sitten\nnaisen tolkuton turhamaisuus, jota edustaa hattu. Oletteko huomannut,\nettä toinen linnuista katsoo kieroon?\n\nHolden oli maininnut haaksirikon, ja minä tulin ajatelleeksi, että\njos \"Dronningen\" kärsisi haaksirikon ja me pelastuisimme maihin\nautiolle saarelle, jossa meidän täytyisi asua pari vuotta, ennen kuin\nmeidät löydettäisiin, asialla olisi hyvät puolensa. Minä pääsisin\nselittelemästä miljoonaperintöä, jota ei tullutkaan, ja sitten kun\npalaisimme Herresandiin, kaikki olisivat unohtaneet sen. Olisi\nhoukuttelevaa olla haaksirikkoutunut autiolla saarella, kunhan vain\nmaihin ajautuisi tarpeeksi monta tulitikkulaatikkoa ja sen sellaista,\nmitä saarella ei kasvanut.\n\n-- Kieroon katsova lintu! sanoi Hasse Holden tutkistellen. -- Kirjan\nnimihän voisi olla sellainen, vai mitä?\n\n-- Mitä se käsittelisi?\n\n-- Tietysti kahta, jotka rakastavat toisiansa. Kaikki kirjat\nkäsittelevät samaa aihetta, oli niiden nimi sitten \"Kieroon katsova\nlintu\" tai jokin muu. Arvelin, että te olisitte huomannut sen.\n\n-- Mutta täytyyhän kieroon katsovan linnun kuitenkin olla mukana.\n\n-- Tietysti. Sehän kyyhöttää sankarittaren hatussa...\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Siinä se kyyhöttää laskemassa minuutteja.\n\n-- Laskemassa minuutteja?\n\n-- Niin. Kuinka kauan he voivat pysyä sovinnossa. Ja sinä päivänä,\njolloin sen onnistuu laskea kymmeneen minuuttiin, ennen kuin he ovat\niskeneet yhteen, niin sinä päivänä...\n\nOviverhorenkaat rapisivat enkä minä saanut tietää, mitä sinä päivänä\ntapahtuisi. Perämies se jälleen tuli laukkuineen.\n\nHasse Holden lunasti matkalipun. -- Ei näemmä kannata yrittää piiloutua!\n\nPerämies hymyili. Hän oli tavattoman vilkas perämies. Melkein\nliiankin vilkas. -- Ei, ei kannata! Minä kyllä tiedän, mistä löydän\npappenheimilaiseni!\n\nHän kääntyi minun puoleeni. -- Minun piti sitä paitsi kysyä\nlaivanvarustaja Hagelin puolesta, oletteko ehkä pudottanut viitosen\nhänen hyttiinsä? Hän arveli, että se olisi teidän.\n\nHolden kohotti katseensa.\n\n-- Matkustaako lankoni tässä laivassa?\n\nHänen hämmästyksensä ihmetytti minua. Olin luullut, että he matkustivat\nyhdessä. Hän sanoi tietävänsä vain sen, että hänen lankonsa oli\nlähtenyt metsästysmatkalle viikko sitten. Perämies laski hitaasti\nvaihtorahoja, jotta me ennättäisimme puhua asiamme loppuun, niin että\nhän voisi esittää omansa. Hänellä näytti olevan se hassu sähkösanoma\nmukanaan, jotta näkisin sen omin silmin.\n\n-- Hah haa...\n\nHoldenin oli myös pakko lukea se.\n\n-- Ei hullumpaa.\n\n-- Niin, olipa onni, ettei se ollut toisen luokan, kuten\nlaivanvarustaja sanoi. Se olisi ollut vielä hullumpaa.\n\n-- Niin. Ha haa! Se olisi ollut vielä hullumpaa.\n\nViimeinkin perämies alkoi peräytyä ulos jälleen.\n\n-- Ha haa...\n\n-- Paljon hullumpaa.\n\n-- Hullunkurista.\n\n-- Tosiaankin, sanoi Holden jäykästi.\n\nMinä kerroin laukusta, jonka olin kadottanut. Nyt melkein jo itsekin\nuskoin juttuuni. Harmillista vain, että se putosi lattialle, kun\nnousimme mennäksemme syömään illallista.\n\n\n\n\nVI\n\n\nSanoin, että värin nimi oli \"palavanpunainen\" ja Schiaparelli oli\nsen luonut. Selitin, että se oli aivan uusi, mutta että ensi vuonna\nkaikki ihmiset Herresandissa kulkisivat palavanpunaisessa kiireestä\nkantapäähän saakka.\n\n-- Mutta etkö sinäkin sitten voisi odottaa siksi? kysyi Ester täti\ntoiveikkaalla äänellä.\n\nSitten hän puhui taivaansinisestä.\n\nÄiti, joka oli lukenut nykyaikaisia kasvatuskirjoja ja tietää,\nettei nuorten eteenpäinpyrkimyshenkeä pidä ehkäistä tarpeettomalla\narvostelulla, sanoi, että se hänen mielestään oli soma, mutta että olin\nrohkea, jos halusin pitää sitä.\n\n-- Siinä nyt kuulet! virkkoi Ester täti.\n\n-- Kuulen! Rohkeus on toki ihailtava ominaisuus?\n\nKello oli puoli seitsemän aamulla ja olin juuri saapunut\nlaiturilta. Tuntui raskaalta suistua tällä tavoin heti\npikkukaupunkilaismentaliteettiin. Vaivoin hillitsin mieleni ja annoin\njohdattaa itseni ikkunan ääreen katsomaan liljoja, jotka olivat\npuhjenneet lähtöni jälkeen. Ne olivatkin ihania, isoja, tulipunaisia.\nJa sitten äiti toi kahvin. Ja sitten minun täytyi istua kuuntelemassa,\nkuinka Benumin pienokainen alakerroksesta oli saanut kaksi uutta\nhammasta ja kuinka valtavasti oli ollut seppeleitä kapteeni Mörlandin\nhautajaisissa ja että uusia influenssatapauksia oli runsaasti. Tauti\nalkoi korvien suhinana ja vilunväristyksinä. Mie täti oli jo maannut\nkolme päivää.\n\nJa sitten ultramakasiinilieden asiamies oli käynyt kaksi kertaa uuden\npastellivärisen mallin takia, joka oli punainen, vihreä ja sininen ja\njossa oli termostaatti ja lämpökaappi.\n\nJa sitten oli naisten alusvaateliikkeestä tullut ikkunakuorinen kirje.\nKelloseppä Gunvaldsen oli soittanut tiedustellen, milloin palaan\nmatkoilta. Voimisteluyhdistys odotti, että...\n\n-- Mutta mehän aivan unohdamme kysyä, kuinka asianajaja Steinarsonin\nluona kävi! äiti huudahti. -- Millainen hän oli? Oliko hän herttaista\nlajia?\n\n-- Minä olen aina kuvitellut, että hänessä on jotakin islantilaista!\nOliko hänessä? kysyi Ester täti. -- Ja milloin hän arveli rahojen\nolevan käytettävissä?\n\nTässä olisin voinut vyöttää itseni rohkeudella.\n\nTässä olisin voinut sen tehdä. Muutamin harvoin sanoin olisin voinut\nsanoa sen.\n\nTotuudenhan oli tultava ilmi ennemmin tai myöhemmin. Enhän voinut\nesiintyä rikkaana perijänä loppumattomiin. Se ei käynyt mitenkään\npäinsä.\n\nMutta syystä tai toisesta annoin tilaisuuden mennä käsistäni. Minua\ninhotti pettymyksen tuottaminen ihmisille. Totuutta piti tarjota heille\nteelusikalla. Vastoinkäyminen, joka tapahtui asteittain, ei enää ollut\nvastoinkäyminen.\n\nNyt tiesin varmasti, mikä rikastumistavassani oli ollut vikana.\nSe oli tapahtunut liian äkkiä. Se erotti minut muista asettaen\nminut erikoisasemaan. Nyt kun askel oli otettava takaisin pienten\npalkannauttijoiden suureen joukkoon, oli vältettävä huomion\nherättämistä. Lähimmälle ympäristölleni ja Herresandin asukkaille oli\ntietoa tiputettava lusikalla. Mieluimmin teelusikalla. Tai kaikkein\nmieluimmin mokkalusikalla.\n\nPieniä annoksia nauttimalla kuluisi ehkä kuukausia, kunnes he olisivat\nsaaneet koko totuuden niellyksi, mutta silloin se olisi tapahtunut\nkivuttomasti, eikä kukaan pitäisi erikoisen ihmeellisenä sitä, että\nmiljoonan perinyttä ihmistä huiputettiinkin eikä hän saanut äyriäkään.\nSellaista tapahtui sekä suuressa maailmassa että Herresandissa. Mitä\nmuuta saattoi odottaakaan, sellainen kun nyt maailma kerran oli -- ja\nihmiset!\n\nTosin vaadittiin ainoalaatuista mielenmalttia siltä, jonka oli\nvastattava kokonaisen kaupungin totuttamisesta, sen ymmärsin jo\nensimmäisistä lausumistani sanoista. Töin tuskin saatoin estää\nsuupieliäni vapisemasta ilmoittaessani äidille ja Ester tädille, että\nsiihen kyllä vielä voi mennä pari kuukautta.\n\nSitten he muistivat hopeaketut.\n\nEräs mies oli käynyt tuomassa neljä hopeakettua. Hän sanoi, että minä\nolin tilannut ne joskus viime talvena.\n\nOlin unohtanut koko miehen. Nyt muistin. Eräs kettutarhan omistaja\noli tullut konttoriin ja kerännyt tilauksia, ja kukapa ei uskaltaisi\nmennä vaikka minkälaisiin sopimuksiin, kunhan vain sopimuksen kohde on\ntarpeeksi kaukana tulevaisuudessa. Minä olin uskaltanut tilata neljä.\nHavittelin jakkua. Hasse Holden oli ennakolta nimittänyt minua Alaskan\nkuninkaan tyttäreksi ja sanonut, että se hänen muistaakseen oli ollut\nerään kirjan nimi hänen poikana ollessaan.\n\nEster täti toi sylyksellisen karvaisia, silkinpehmeitä, kiiltävän\nkauniita nahkoja. Valkoiset hännänhuiput lakaisivat lattiaa hänen\nympärillään. Ryntäsinkö minä ottamaan ne syliini? Ei, en rynnännyt.\nKaadoin itseeni kiireesti vielä kaksi kupillista kahvia. Äiti kietaisi\nyhden ketuista kaulaansa. Amdahlit olivat aamunvirkkuja, minussa Loftit\npääsivät yhtä usein voitolle. Äiti kietaisi vielä toisen ympärilleen\nkadoten nahkoihin. Äiti oli kasvanut rivilasten aikana, siihen aikaan,\njolloin perheenisä istui arvokkaana pöydän päässä hotkien pihviä\npuuroa syövän perheensä puolesta. Sellaisesta tuli pieneksi. Minä\nolin kasvanut aikana, jolloin paastoavat vanhemmat ahtoivat lapsiin\ntomaatteja ja banaaneja. Sellaisesta tuli isoksi. Mutta olkoon, että\ntytär oli isompi äitiään, tytärtään turhamaisempi äiti ei kuitenkaan\nsaanut olla. Jälleen minut valtasi naurettava tunne, että käyköön minun\nkuinka tahansa, kunhan vain vanhempien ihmisten ei tarvitse kärsiä\nnöyryytystä.\n\nMutta turhaan huolehdin.\n\n-- Minä kieltäydyn tuntemasta oman tunnonvaivoja sinun takiasi, Ellen,\nsanoi äiti katsoen uhitellen, ei minuun, vaan Ester tätiin. -- Minä\npuolestani en voi päästä omasta kasvatuksestani, sen ymmärrän yhä\nselvemmin ja selvemmin. Minun omatuntoni on viritetty jotakin sellaista\nkuin pientä kaunista näätäpuuhkaa varten, jota käytetään sunnuntaisin,\neikä se mitenkään kestäisi neljän hopeaketun taakkaa. Mutta olen\ntahallani koettanut kasvattaa sinua toisin, Ellen. Koettanut tehdä\nsinusta vahvan ja tervehermoisen.\n\nSanoiko hän vahvan ja tervehermoisen? Nykyaikainen kasvatus oli\nhermostuttavinta, mitä ajatella saattoi. Aikanaan minusta oli vähällä\ntulla heikkohermoinen odotellessani, että äiti olisi asettunut kanssani\nmiellyttävään ympäristöön ja kauniilla tavalla tutustuttanut minut\nelämän salaisuuksiin. En vieläkään ymmärrä, miten olisi käynyt, ellen\nolisi auttanut häntä pahimpien sanojen ylitse. Varmaankin istuisimme\nsiellä vielä tänä päivänä puhumassa ameboista ja limaeläimistä. Vahva\nja tervehermoinen? Minä ihan tärisin. En ainakaan ollut kasvatettu\nkantamaan neljän maksamattoman hopeaketun taakkaa.\n\nJoin vielä kupillisen kahvia ja sanoin, että olin väsynyt\nhopeakettuihin. Niitä riippui jokaisen ihmisen yllä. Ajattelin yrittää\nniiden myymistä ja punakettujen ostamista tilalle. Täti sanoi, että nyt\nei ollut kahvia enää. Äiti virkkoi äkkiä, että hänen mielestään minä\nnäytin väsyneeltä ja kalpealta.\n\nHän sanoi kalpealta. Vihdoinkin sen siis kuulin. Punaposkisena tyttönä\nolin koko ikäni uneksinut, että joku sanoisi minulle: -- Te olette\nniin kalpea, neiti, mitä on tapahtunut? Mutta kaikkien punaposkisten\ntyttöjen pitäisi tietää, että kun se viimeinkin tapahtuu, on syy\nkalpeuteen olemassa, syy, joka luultavasti myös tekee sen, ettei voi\nnauttia kysymyksestä, josta on haaveillut elämänsä jok'ikisenä iltana\nennen uneen vaipumistaan.\n\nKoko sen päivän pysyttelin kotona. Se oli viimeinen lomapäiväni.\n\nOlin aikaisemmin kokenut, että ihminen saattoi tuudittautua omituiseen\nturvallisuudentunteeseen olemalla välittämättä ulkoapäin tulevista\nvaikutteista. Tuudittautua voi tietysti myös ikävyyteen, mutta se oli\nasia sinänsä.\n\nKaipasin arkipäivän rauhaa ja turvallisuutta. Aivan tavallisia päiviä\nvailla mielenliikutuksia. Eihän tietänyt, miten ihania ne olivat, ennen\nkuin oli ne menettänyt.\n\nNeljä hopeakettua! Vesi uhkasi jo nousta yli saappaanvarsien!\n\nTein voitavani tuudittautuakseni siihen turvallisuudentunteeseen,\njoka seuraa kodin suojaisten seinien sisäpuolella pysyttelemistä,\nkodin, jossa onneksi edelleen oli vanhat huonekalut ja joka ei ollut\nmuuttunut niiksi uudenaikaisiksi, vaaleiksi, hieman epämääräisiksi fata\nmorgana-huoneiksi, jotka olin nähnyt sieluni silmin. Toisinaan yritin\nmyös ajatella vähän. Pulma vaati ratkaisuaan, ja olin huomaavinani,\nettä ajatteleminen auttoi, mikäli kykeni ajattelemaan.\n\nSäästää henkensä edestä.\n\nSäästää henkensä edestä.\n\nSe oli oikeastaan ainoa, minkä voin tehdä. Oleteltu miljoonanomistaja\noli monin tavoin estynyt käyttämästä hyväkseen tarjolla olevia\nansiomahdollisuuksia. Ei hän voinut laulaa pihoilla. Ei ottaa\ntarjoilijattaren paikkaa. Ei luoda lunta. Ei lakaista katuja. Ei myydä\nkieloja kieloaikana, ei ruiskukkia ruiskukka-aikana.\n\nEi, säästää henkensä edestä. Se oli ainoa. Silloin ehkä olisin velaton\nkymmenen vuoden kuluttua. Siitä päivästä lähtien numerot olisivat\npannaanjulistettuja elämästäni. Silloin ostaisin tynnyrin ja leikkisin\nDiogenesta. Ainakin kesällä.\n\n\n\n\nVII\n\n\nOlin juuri pannut hatun ja takin ylleni ja olin lähtemäisilläni, kun\nmuistin erään asian, jonka olin unohtanut ilmoittaa konttoripäällikölle.\n\nHän ei ollut huoneessaan. Mutta päällysvaatteet riippuivat vielä\nnaulassa. Istuuduin odottamaan ikkunan vieressä olevalle tuolille.\n\nOli sininen maaliskuunpäivä. Asfalttikatukäytävä oli kuiva ja\nvalkoinen, paljaat puut aukoilivat silmujaan. Olin iloinnut valoisista\npäivistä. Se oli varmaankin vanhuuden merkki. Tai se oli tartuntaa.\nPimeänä vuodenaikana ei mennyt päivääkään äidin ja Ester tädin\njulistelematta, kuinka paljon helpompaa kaikki olisi, kun päivät\npitenivät.\n\nKunhan vain ihminen ei pettäisi itseään tällä alituisella kevään\nodotuksella. Sillä kevät tuli ja kevät meni. Ja seuraava kevät tuli\nja seuraava kevät meni. Niin meni kymmenen kevättä, niin meni sata\nkevättä, niin meni tuhat kevättä. Kun ajatteli niin, menetti suorastaan\nhalun niihin. Numerot riistivät niiltä runouden. Numerot riistivät\npäiviltä niiden tuoksun.\n\nEn ollut sulkenut ovea tarkoin ja kuulin kassanhoitaja Mortensenin\nkysyvän neiti Solengilta miljoonanomistajaa.\n\n-- Hän lähti juuri, sanoi neiti Soleng. -- Mutta, hyvä herra Mortensen,\nälkää nimittäkö häntä niin, kun hän raukka ei pidä siitä.\n\nEhkäpä vain minun korvissani nauru rämisi vähän.\n\n-- No, jo se on peeveliä, jos te saatte minut sanomaan\nmiljoonanomistajaa raukaksi, virkkoi Mortensen.\n\n-- Oletteko aivan varma, että hän on miljoonanomistaja? kysyi neiti\nSoleng.\n\n-- Mitä? Mortensenin ääni oli terävä kuin veitsi. Mutta hän malttoi\nmielensä. Ihmisten luonnollista puheliaisuudentarvetta ei pitänyt\nhävittää. Tuttavallisessa sävyssä hän kysyi: -- Tarkoitatteko, että\njutussa piilee jotakin, neiti Soleng? Olen kuullut toistenkin vähän\nviittailevan siihen suuntaan. Katsotaanpa nyt -- kuinka kauan siitä\noikeastaan on, kun ensimmäisen kerran saimme kuulla siitä perinnöstä?\n\n-- Melkein puolitoista vuotta. Marraskuussa vuosi sitten hän sai\nensimmäisen kirjeen. Niin, herra Mortensenhan oli itse läsnä. Ettekö\nmuista, että hän itse väitti kaiken olevan pilaa?\n\n-- Totta kai.\n\n-- Mutta sitten hän sanoi, että se oli totta. Ja pian sen jälkeen\nse luettiin lehdestä. Ja kaikkien mielestä hän teki hurjan hienosti\njatkaessaan työtään konttorissa. Minä myönnän kernaasti olleeni niitä,\njotka uskoivat sadun.\n\n-- Mutta Holdenhan kuuli hänen puhuvan puhelimessa asianajajan kanssa?\n\nKassanhoitaja Mortensenin äänessä taistelivat rehellisyys ja pienen\nlähimmäistä koskevan katastrofin toive. Ei ollut kovinkaan ylentävää\nistua siinä, missä istuin. Mutta koska en ollut noussut heti, en\nmielestäni enää voinut nousta, kun keskustelu oli ehtinyt näin\npitkälle. Mikä minua kuohutti eniten, oli se persoonaani kohdistuva\ntieto ja mielenkiinto, jonka tällainen keskustelu paljasti. Toinen asia\noli tuntea olevansa maailman keskipiste, toinen kuulla, että todella\noli olemassa.\n\n-- Kyllä, Holden kuuli hänen soittavan asianajajalle, se pitää\npaikkansa, myönsi neiti Soleng. -- Mutta hänhän saattoi kuulla vain\nhänen osansa keskustelusta. Mutta enhän minä silti tahdo sanoa, etteikö\nkaikki olisi oikeassa järjestyksessä. Me olemme mitä parhaimmat\nystävät, neiti Loft ja minä. Onko hän teidän mielestänne kaunis?\n\n-- Hm...\n\n-- Ei häntä ainakaan kaunista olla sellainen tikku kuin hän on. Hänen\ntyyppinsä vaatii tiettyä pyöreyttä. Ja niin hermostuneeksi kuin hän on\ntullut. Kun me vain pudotamme imupaperinkin lattialle, hän hypähtää\nkorkealle ilmaan. Sanoinkin hänelle tässä eräänä päivänä: \"Jos minä\nolisin niin hyvässä asemassa kuin te, niin matkustaisin jonnekin\nhoitamaan itseäni:\" Ja tiedättekö, mitä hän vastasi? \"Entäpä, jos\nminä itse asiassa en olisikaan niin hyvässä asemassa, neiti Soleng!\"\nMutta jälkeenpäin hän nauroi, ikään kuin lyödäkseen kaiken leikiksi.\nJa aivan samanlainen hän on ollut toisillekin ihmisille. Koko juttu on\nniin ihmeellinen. Melkein kammottava. Niin, ei toki käy päinsä vetää\nkokonaista kaupunkia nenästä sillä lailla, vai mitä arvelette?\n\n-- Hm! Mortensen nauroi. -- Olla miljoonan omistaja sanomatta sitä\nsuoraan, ei kylläkään käy päinsä, mutta kuinka lienee asianlaita\nvastakkaisessa tapauksessa, en todellakaan tiedä. Mitä aihetta nuorella\ntytöllä oikeastaan olisi sanoa, että hän on perinyt omaisuuden, ellei\nse olisi totta? Toivoisiko hän voivansa hankkia itselleen suurempaa\nluottoa? Siinä tapauksessa huvista tulisi suhteellisen lyhytaikainen...\n\n-- No, mutta monethan sanovat, että nuoret tytöt voivat tehdä mitä\nhyvänsä saadakseen nimensä sanomalehteen. Neiti Soleng käytti heleintä\nsopraanoaan.\n\n-- Niin, mutta voiko niin oikeastaan ajatella Ellen Loftista? Minun on\nvaikea uskoa sitä.\n\nAjattelin, että tuon merkitsen muistiin Mortensenin hyväksi.\n\nKonttoripäällikkö Bleken ei onneksi palannut, ennen kuin nuo kaksi\nolivat lähteneet. Me olimme tottuneet odottamaan kauan Blekeniä. Usein\nkaksi savuketta.\n\nVoi, voi! Ne pienet päivittäiset pisarat, joiden teoreettisesti katsoen\npitäisi voida kovertaa mitä tahansa, olivat käytännössä kovertaneet\nvain yhden ainoan asian: maineeni.\n\nEn tiedä, onko toistenkin laita niin, että he hermostuvat, kun joku\nkävelee heidän takanaan aivan samaa tahtia kuin he itse. Mutta niin on\nminun laitani.\n\nJoko minun itseni täytyy kävellä nopeammin. Tai minun täytyy kävellä\nniin hitaasti, että asianomainen voi päästä ohitseni.\n\nPysähdyin erään kirjakaupan ikkunan eteen. Niin näet voi myös tehdä.\n\nTällä kertaa tulija oli Hasse Holden.\n\n-- Päivää!\n\n-- Päivää!\n\n-- Seisotteko te tässä?\n\n-- Jos toivotte päinvastaista, niin pelkään, että petytte, sanoin.\n\n-- En suinkaan, en suinkaan. Mikään ei ole hauskempaa kuin vanhojen\nperivihollisten kohtaaminen. Varsinkin kun olen huomannut, että vanha\nhyvä vihollisuus oikeastaan on eräänlaista karaistua ystävyyttä.\n\n-- Tuon olisin voinut lukea jostakin vanhasta seinäkalenterista, sanoin.\n\nHän siirtyi muihin asioihin.\n\n-- Sitä paitsi olen aivan samaa mieltä kanssanne. Parempaa\npeilailuruutua ei ole koko kaupungissa.\n\n-- Ette tietysti voi kuvitella, että kellään olisi kirjallisia\nharrastuksia?\n\n-- Totta kai. Mielestäni tuo muotilehti on oikein lupaavan näköinen...\n\n-- Holden!\n\n-- Huusitteko minua?\n\n-- Tiedättekö, että olette vallan sietämätön ihminen?\n\n-- Olette ennenkin vihjaillut sinnepäin, mutta kieltäydyn niin kauan\nkuin suinkin uskomasta, että todella tarkoitatte sitä.\n\nJatkoimme matkaa. Kuljimme hotelli Grandin ohitse, jossa hän söi.\nHän sanoi menevänsä tervehtimään erästä sairasta ystävää. Kysyin,\noliko ystävällä influenssa ja korviensuhinaa ja vilunväristyksiä.\nHolden sanoi myös huomanneensa, että influenssa oli luonteenomaista\nHerresandille. Oli ihmeellistä, että olimme jostakin yhtä mieltä.\n\nOlimme yhtä mieltä enemmästäkin. Olimme yhtä mieltä siitä, että sää oli\nihana. Mutta emme olleet yhtä mieltä siitä, mistä vuoden kuukaudesta\npidimme eniten.\n\n-- Jumalankiitos, silloin se ei tule tavaksi, sanoi Holden.\n\nHän piti eniten toukokuusta.\n\nMinun mielestäni oli liian tavallista pitää siitä.\n\nMinä pidin eniten lokakuusta.\n\nHänen mielestään siitä pitäminen oli teeskentelyä.\n\nSanoin edellyttäväni kaunista lokakuuta sinisin taivain joka päivä...\n\nHän kohotti kulmakarvojaan.\n\n-- Niin, ja tietysti tuntureilla olisi hiihtokeli ja vesi olisi\nkaksikymmentä astetta ja sireenit kukkisivat.\n\nNiin olimme jo ennättäneet Lökkeveien 13:n portaille asti. Hasse Holden\ntiedusteli, mikä portaita vaivasi. Aina ne ilmaantuivat näkyviin, ennen\nkuin hän ennätti sanoa, mitä hän oikeastaan oli aikonut. Oliko hän\nhidas vai portaatko olivat noidutut?\n\nBenumin tenava istui portailla. Hän oli jo oppinut sanomaan päivää.\nKeittiön ikkunaverhon takaa kuiskutti ääni: -- Oikea käsi, Björg Karin!\nHasse Holden tiedusteli kuiskaten, kuinka vesan saisi huutamaan.\nSanoin, että hänen tarvitsi vain olla oma itsensä. Se piti paikkansa\nparemmin kuin olin aavistanutkaan. Björg Karin alkoi ulista ja hänet\nlakaisi sisälle hänen naispuolinen luojansa, joka vain malttoi\nsanoa, että Björg Karin ei koskaan huutanut. Luin lakia Holdenille\nhänen pahuutensa takia, kun hän tahtoi saada lapsen huutamaan. Hän\nsanoi, että hän ehkä olisi mieluummin käyttänyt jotakin muuta keinoa\nsaadakseen kuuntelijan pois keittiön ikkunanverhon takaa, mutta hän ei\nollut keksinyt parempaa.\n\n-- Noidutut portaat, hän virkkoi yrittäen palata siihen, missä\nkeskustelumme oli katkennut. -- Se voisi olla kirjan nimikin. Onko\nteillä hirveä nälkä, vai onko teillä aikaa kuulla, millainen sen\nsisällys on?\n\nSanoin oiettavani, että se kertoo kahdesta, jotka ovat rakastuneet\ntoisiinsa.\n\nHän virkkoi, etten ollut arvannut lainkaan hullummin, paitsi että\nkirja kertoi neljästä ja että vitsi oli se, ettei tiedetty, kuka\noli rakastunut kehenkin. Henkilöt olivat naimisissa oleva nainen,\nnaimisissa oleva mies, naimaton nainen ja naimaton mies...\n\n-- Otaksun, että se naimaton mies on reilu mies...\n\n-- Teillä on hyvä vainu, neiti Loft. Näkemys. Reilu hän juuri on.\n\n-- Kunhan vain toiset olisivat yhtä reiluja!\n\n-- Niin, sanokaapa muuta. Mutta hänhän toivoo, että hänen vaikutuksensa\nalaisena...\n\nHasse Holdenissa oli todella jotakin oikein herttaista hänen\nseisoessaan siinä portailla kengänkoroillaan keinuen ja pyöritellen\nruskeita silmiään. Tulin ajatelleeksi, ettei ehkä olisi ollenkaan\nepämiellyttävää nojata päätään tuota vanutäytteistä olkapäänkohtaa\nvasten ja levätä hetkinen vähittäismaksuista ja veloista ja\nsalamyhkäilystä ja huolista. Mutta vain häipyvän hetken tunsin näin.\nJo hänen seuraavat sanansa selvittivät minulle, että yhtä hyvin voisin\npuhua lumotusta olkapäänkohdasta kuin hän noidutuista portaista.\n\n-- Se naimaton nainen, ymmärrättekö, -- hän on hiukan salaperäinen.\n\nHän sanoi niin. Hänkin.\n\nMeidän laitamme on niin, meidän, jotka tulemme purppuranpunaisiksi\nystävällisestä sanasta, että me aina toivomme, ettemme todellisuudessa\nolisi niin punaisen näköisiä, kuin miltä meistä tuntuu. Benumin\npeilistä näin, ettei minulla tässä suhteessa ollut mitään toivomisen\nvaraa, ei ainakaan sinä päivänä.\n\nOnnistunut menetelmä oli mennyt myttyyn. Samantekevää, jos sen\ntunnusti. Mutta mikä oli nyt edessä?\n\nOli toinen vaihtoehto.\n\nKun olin maksanut velkani, voisin matkustaa kaupungista. Matkustakaa\nHerresandista ainiaaksi. Loftit ja Amdahlit taistelivat rinnassani\nvallasta.\n\nEteisen ikkunasta näin Hasse Holdenin höyryävän pois samaa tietä, jota\nolimme tulleet. Mahdollisesti olin ollut hieman pikainen sanoessani,\nettä olin nälkäinen ja että mieluummin halusin kuulla kirjan toisista\nhenkilöistä toisella kertaa. Mutta hänellä oli itsellään kovin vähän\nepäilyjä siitä, mitä sopi sanoa ja tehdä, joten ei toisillakaan niitä\ntarvitsisi olla.\n\nKuka seisoi eteisenovella, ellei ultramakasiinilieden asiamies? Sai\ntodella olla iloinen niin kauan kuin asiamieskunta piti ihmisestä\nkiinni.\n\nSanoin suoraan: -- Mitään tilausta ette voi saada tänäänkään. Mutta\nminun täytyy lausua teille eräs kohteliaisuus. Uskollisia ihmisiä on\nharvassa.\n\n-- Niin, olen todella kiintynyt näihin portaisiin, asiamies\nvakuutti hymyillen, sillä hän ei halunnut olla pekkaa pahempi\nrakastettavaisuudessa ja hän oli sitä paitsi mielissään, kun pääsi\nasialliselle pohjalle. Hänen vuosia kestäneen uskollisuutensa\npalkkioksi jäin kymmeneksi minuutiksi portaille seisoskelemaan,\nhuolimatta pannupihvin hajusta, joka pyrki ulos, ja kylmästä ilmasta,\njoka pyrki sisään, sekä kaikenlaisista huoneista kuuluvista huudoista.\nSellainen häly vaikuttaa kuitenkin häiritsevästi, ja vasta sitten,\nkun istuin päivällispöydässä, minulle valkeni, ettei hän tällä kertaa\nollutkaan puhunut tunteellisesti ja vakuuttavasti termostaatista tai\nlämpökaapista tai pastelliväreistä, vaan pienten vähittäismaksuerien\nedullisuudesta.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nVähän ennen pääsiäistä selvisin neiti Smilemosta, ja hän aloitti\nuudelleen vanhan laulunsa, sen, joka välillä jo oli unohtunut. Sen,\nettä oli ikävää, että ihmisillä oli niin kiire maksaa -- sillä oli\nhauskaa, kun oli saatavaa!\n\nPääsiäismatkan suhteen minulla oli paljon arveluja. Ei saanut\nveltostua, ja minullahan oli kylliksi työtä, mihin päiväni käyttäisin.\nEräältä kustannusliikkeessä palvelevalta serkulta olin saanut muutamia\nenglantilaisia lastenkirjoja käännettäväkseni. Perheen keskuudessa tätä\ntyötä nimitettiin \"kärpäseksi\" ja \"mielenkiinnoksi kieliin\".\n\nMutta sitten kuitenkin lähdin mukaan. Ja jospa vain olisin lähtenyt\nkäymättä edellisenä päivänä syntymäpäivävierailulla Mie tädin luona,\nniin luulen, että matka olisi kaikesta huolimatta ollut onnistunut.\n\nMutta Mie täti on niitä, jotka pitävät syntymäpäivää tarkastuksena.\nNiin ja niin monta kukkakimppua, niin ja niin monta vierasta -- se on\ntärkeää. Ja suku tulee myöskin. Uudella ruokahalulla se heittäytyy\npäistikkaa suvun keskeisiin uusiin vastoinkäymisiin. Sukulaisrakkaus on\npatteri, jonka poissaolo lataa.\n\nMie tädin luona on sellainen tapa, että me muut kiitämme ja Mie täti\nsaa kiitoksen. Emme tiedä, mikä hänelle antaa tämän erikoisaseman. Se\non sellaista, mikä kuuluu elämän arvoituksiin. Arvoituksiin kuuluu myös\nse, että me emme voi olla hiukan iloitsemattakin, vaikka meillä on\nselvä muistikuva vierailuista, kautta vuosien toistuneiden vierailujen\nmuistiin painama. Salissa me sanomme: -- Ei, mutta täälläpä vasta on\nkodikasta! Sinulla on ainutlaatuinen taito, Mie, luoda viihtyisyyttä.\nKahvipöydässä: -- Tuo kaakku on sinulle todella kunniaksi, Mie, en\ntiedä, että olisin maistanut mitään niin hyvää pitkiin aikoihin!\nTuttavallisesti keskustellessa jossakin loukossa: -- Miten ihastuttava\nsinun pukusi on, Mie! Ja millaista kangasta! Lastenkamarissa: --\nOi, kultaseni, kuinka suloisia lapsukaisia! Ja niin hyvinkasvatettu\nja! Kotimatkalla: -- Olen aivan lopussa! Ja mitäs sanot siitä\ntinajuovaisesta kaakusta...\n\nSuunnilleen ohjelmanmukaisesti sujui tämäkin kerta. Me tulimme ja me\nkiitimme ja me joimme kuohukermaista suklaata, ja keskustelu liikkui\nsulavasti influenssasta pääsiäisvarusteiden kautta politiikkaan,\nja Herdis täti ravisti vaalennettuja kiharoitaan sanoen, että\n\"Euroopassahan on nykyään niin mahdotonta, että minä en enää jaksa,\nolen todenteolla heittänyt kaiken toivon\". Samassa pikku Duddi kaatoi\nsuklaakupin ja hänet piti viedä kylpyhuoneeseen pestäväksi. Hetken\nkuluttua Mie täti tuli perässä. -- Niin, mitä sanot Herdiksestä,\nEllen? Hän ei ole kiinnostunut mistään muusta kuin vaatteista. Uusi\npuku tänään taas, ja juuri, kun Johnnyn asiat ovat niin arveluttavalla\nkannalla. Toiset olisivat karttaneet sellaista rahanmenoa.\n\n-- Johnny sedän asiat arveluttavalla kannalla?\n\n-- Etkö sinä tietänyt sitä? Niin, niin, älä sano toistaiseksi vielä\nmitään äidillesi ja Esterille. Saamme kai toivoa, että hän saa akordin.\nNiin, Nils on pannut nimensä viiteentuhanteen ja sehän on mennyttä,\njos Johnny menee nurin. Ymmärrät siis, mitä tarkoitan sanoessani, että\nHerdiksen on naurettavaa esiintyä uudessa puvussa täällä meillä. Olen\nniin usein yrittänyt sanoa hänelle, mitä hänestä ajattelen, noin kautta\nrantain. Olen esimerkiksi puhunut sinusta ja sanonut, kuinka mielestäni\non ihailtavaa, että sinun ikäisesi nuori tyttö on niin yksinkertaisesti\nja vaatimattomasti pukeutunut, vaikka hänellä on kaikki maailman\nmahdollisuudet tuhlata. Mutta, kuten tiedät, on ihmisiä, jotka eivät\nymmärrä hienoja viittauksia. Mitä sinä muuten pidät kylpyhuoneen\nsisustuksesta, Ellen?\n\nJne, jne.\n\nSeuraavana päivänä lähdimme pääsiäismatkalle.\n\nMutta se, mitä Mie täti oli sanonut Johnny sedästä, seurasi mukana kuin\nmikäkin pääsiäisnoita.\n\nPääsiäisretkethän ovat sellaisia, että aamupäivisin on ihanaa. Me\nhiihdämme ja rusketumme ja täytämme metsän yksinäisyyden hälisevin\näänin ja appelsiininkuorin. Sitten tulemme kotiin ja silloin on\npäivällinen ja silloin on osattava puikkia tiehensä.\n\nOlimme eräässä talossa, jonka isäntäväki oli rakentanut kaksi isoa\nsivurakennusta ottaakseen vastaan pääsiäisvieraita. Me valmistimme\npäivällisen itse.\n\nOlin ollut pääsiäisretkillä ennen ja tiesin sangen hyvin, miten\npäivällisenlaitto retkeilytapaan tapahtui.\n\nNiin kauan kuin valmistavat työt olivat käynnissä, oli pysyteltävä\npoissa, mieluimmin maattava selällään voimia kokoamassa sängyssä,\njoka ei ollut liian näkyvällä paikalla. Kun sitten puut ja vesi oli\nkannettu, perunat kuorittu, säilyketölkit avattu, valkea syttynyt\nkunnolla, pöytä katettu ja pannu ennättänyt tulla höyryävän kuumaksi,\nsilloin oli aika ilmestyä näyttämölle. Silloin otettiin keittiöhaarukka\nkäteen ja tunkeuduttiin topakasti lieden ääreen ja sanottiin:\n-- Nyt minäkin aion puuhata vähän! Sitten koeteltiin perunoita,\nkaadettiin turskanmätitölkin sisällys pannuun, pudotettiin voikirpale\nhernetölkkiin ja huudahdettiin iloisesti: -- Nyt, hyvät ihmiset!\nSitten seurasi astiainpesu, ja kun kaikki olivat yksimielisiä siitä,\nettei sen, joka oli laittanut päivällisen, tarvinnut enää astioita\npestä, saattoi rauhassa mennä maata jälleen. Sängyssä saattoi sitten\nlojua illalliseen asti, sillä olihan selvä asia, ettei saman ihmisen\ntarvinnut laittaa sekä päivällistä että illallista. Vallitsihan toki\noikeus pääsiäismatkallakin.\n\nVähän pulmalliseksi kävi juttu silloin, kun kaikki olivat nokkelia.\nUskomattoman nokkelaa oli vihjaista, ettei kai miljoonanomistajatar\nosannut astiainpesun jaloa taitoa. Minun oli ehtimiseen pakko todistaa\nasian olevan päinvastoin. Hasse Holden tuntui myös jostakin syystä\njoutuneen tappiolle, ainakin hän ajelehti alituisesti lattialla\nkädessään ruudullinen pyyhinliina ja nokea nenällä. Tapahtui niin, että\nkokonainen astiainpesu sujui meidän käymättä tukkanuottasille, joten\nolisi ollut kaikin puolin oikein hauskaa, ellei minun olisi tarvinnut\najatella, että jos Johnny setä teki vararikon, niin minulla oli\nkymmenentuhannen kruunun velka Herresandin säästöpankille.\n\nIllalla oli tarkoitus viljellä retkeilyromantiikkaa. Se tapahtui\nsiten, että istuttiin parittain takan ympärillä valkean räiskyessä\nja gramofonin vinkuessa. Ja herrat kietoivat käsivartensa naisten\nvyötäröille, ja kaikkien oli ainakin oltava olevinaan kuin\nseitsemännessä taivaassa. Hasse Holdenin olkapäänleikkaus oli hurjan\nhieno, mutta se, joka ajatteli vain numeroita, saattoi yhtä hyvin\nnojata päänsä selkäreppua vasten.\n\nAsbjörn Koll tuli aina riidanhaluiseksi, kun ilta joutui, ja silloin\nhän laususkeli avomielisyyksiä alkukantaiseen, suorasukaiseen tapaan:\n-- Eikö sinun ruumiisi osaa olla rauhassa, tyttö? Koska raha ei ole\nnoussut sinun päähäsi, niin se on nähtävästi valahtanut jalkoihisi.\n\nTämä oli viimeinen iltamme. Menin ulos kuistille vilvoittelemaan\nposkiani. Piha oli paljas, mutta metsänreunassa mustien puunrunkojen\nvälissä lumi loisti valkeana. Ilma oli viileä, melkein raaka, talvea,\nkevättä, maata, lunta ja havupuita väkevänä sekoituksena.\n\nKukaan ei tullut perässäni.\n\nAsbjörnin kanssa tulimme jälleen oikein hyviksi ystäviksi junassa.\n\n-- Taisin olla vähän karkea, hän sanoi meidän riippuessamme ikkunassa\ntäpö täydessä käytävässä. -- Mutta ymmärräthän, että Hasse on ystäväni.\n\n-- Hasse? virkoin. -- Emmekö me, Hasse Holden ja minä, pesseet astioita\nmitä parhaassa yhteisymmärryksessä koko ajan?\n\nTämä oli toinen pääsiäispäivä. Tulimme kotiin keskiyön aikaan,\nuseita tunteja myöhästyneinä. Hasse -- me olimme tulleet sinuiksi\nmatkalla -- saattoi minut kotiin noidutuille portaille. Oli tavattoman\ntähtikirkasta, ja jääriite ritisi urheilukenkien alla joka askelella.\nPimeässä loisti punaisia ja vihreitä valoja salamasta.\n\nHasse sanoi haluavansa kysyä minulta jotakin.\n\nIlmoittaa sellaista etukäteen! Vähemmästäkin saattoi hermostua. Minä\nvihelsin. Mutta mitään portaita ei nyt tullut avukseni. Joten se\nepäonnistui.\n\n-- Epäonnistui! sanoi Hasse viileästi. -- Sinä tiedät yhtä hyvin kuin\nminäkin, että sillä välin kuin sinä temppuilet kaikin tavoin, tulemme\nme portaille. Ja silloin epäonnistun minä.\n\nJa eikö hän todellakin vitkastellut niin kauan antaakseen kysymykselle\nymmärrettävän muodon, että olimme portailla, ennen kuin hän oli\nkeksinyt sen!\n\nMiten ihanaa on välistä erehtyä. Olin tietysti luullut, että kysymys\nkoskisi miljoonaa -- milloin kukaan oli kysynyt minulta muuta kuin\nmiljoonaa? Kuka olisi voinut uneksia, että Hasse Holden edelleen pohti\neräitä pikemminkin lystikkäitä sattumia, jotka olivat tapahtuneet\nkuukausia sitten. Vai sisarensako puolesta hän niitä mietti? Vakuutin\nhänelle, että hänen lankonsa ja minun välilläni ei ollut milloinkaan\nollut muuta kuin...\n\n-- Vähän vetovoimaa ehkä?\n\nSitä hän siis oli märehtinyt! Sehän oli sairaalloista, hänen\npitäisi mennä lääkärille. Hänen avatessaan ovea minulle -- lukko\noli vähän juonikas -- määrittelin tilapäisesti taudin: huumorintaju\nnäivetystaudin viimeisellä asteella, luulevaisuus saanut\nelefanttitaudin.\n\nMinulla oli varma tunne siitä, että tämä oli minun mielestäni\nhauskemmin sanottu kuin hänen mielestään. Ainakin vain minä nauroin.\nNauroin sekä siksi, että olin mielestäni ollut aika nokkela, että\nsiksi, kun oli niin ihanaa, ettei koko konttori pohdiskellut, miten\nminun Amerikan-perintöni laita oli.\n\n-- Te -- sinä -- oletko aivan varma, että puhut totta?\n\n-- _Ehdottoman_ varma!\n\nVasta sitten, kun olin lukinnut oven sisältäpäin, minulle valkeni, että\nolin unohtanut loukkautua, vaikka minulla harvoin oli ollut suurempaa\nsyytä loukkautua. Olinko varma siitä, että puhuin totta? Kysymyshän oli\nsuorastaan loukkaava. Minä tempaisin eteisenikkunan auki -- parempi\nmyöhään kuin ei milloinkaan! -- ja tulin parahiksi nähdäkseni hänen\nottavan vauhtia kadunkulmassa lampun alla olevaan luikuun, joka ei\nvielä ollut oikein sulanut. Ja niin ylpeästi kuin hän luikui! Ylpeästi\nkuin jumala. Tai kuin kolmivuotias. Minä huusin: -- Hyvä! sen sijaan,\nmitä olin aikonut huutaa. En tiedä sitten, tämäkö odottamaton tunnustus\nsai hänet surullisesti menettämään tasapainon. Yhtä hyvin se saattoi\nolla ruohomätäs luiun toisessa päässä.\n\nKukaan kotona olevista ei ollut vielä mennyt levolle.\n\nHe kertoivat jäljestäpäin sopineensa, etteivät puhu asiasta mitään,\nennen kuin vasta seuraavana päivänä. Mutta heidän väkinäinen\niloisuutensa ei minua pettänyt, ja ennen kuin kymmenen minuuttia oli\nkulunut, tiesin, että suvussa oli tapahtunut vararikko.\n\n\n\n\nIX\n\n\nEn tiedä, onko toisten laita niinkuin minun: kaikista keinoista\nvalitsen aina kaukaisimman -- ja mutkikkaimman.\n\nEhkäpä se on erikoisen naisellista, ehkä suorastaan yksilöllistä. En\ntiedä.\n\nLuonnollisinta olisi ollut, että viimeinkin olisin ilmoittanut äidille\nja Ester tädille, miten asianlaita oli. Mutta en todella voinut. Kieli\nkieltäytyi. En voinut kasata lisää onnettomuuksia heidän tielleen. Olin\njo sitä paitsi ajatellut, mitä sanoisin. Sanoin, että voisin helposti\njärjestää asian tilapäisen pankkilainan avulla.\n\nOlin ajatellut, mitä sanoisin, mutta en sitä, mitä tekisin. Tunsin\nkyllä hyvissä varoissa olevia ihmisiä ja sellaisiakin ihmisiä, jotka\nvarmasti auttaisivat minua. Mutta en tuntenut ketään, joka pitäisi\nkielensä kurissa. Nils enon ja Henrik enon kauhistuneita kasvoja -- ja\nheidän vaimojensa vielä suurempaa kauhistusta -- ajatellessani olin\nvalmis luopumaan heistä.\n\nKoko viikko meni, ja lauantai tuli, ja minun oli tehtävä päätökseni.\nLauantai-iltapäivällä oli Henrik eno se, johon päin kallistuin\neniten. Lääkärinä hän ainakin oli tottunut vaitiolovelvollisuuteen.\nHän tavallisesti siristi silmiään hieman pilkallisesti, kun kerroin\nhänelle jotakin, mutta se minun oli koetettava kestää. Puin päälleni ja\nsanoin meneväni kävelemään. Storgatenilla kulki laivanvarustaja Hagel\nedelläni kirjakauppaan asti. Siinä hän oikaisi kadun poikki Hagel &\nCo:n konttoria kohti. Ovella hän katsoi taakseen ja nosti hymyillen\nhattuaan. Luulen, että se herätti minussa ajatuksen. Tarkoitan hymy,\nystävällinen, ei aivan välinpitämätön hymy.\n\nHagel ehkä voisi auttaa minua. Hagel oli maailmanmies ja hän\nymmärtäisi, että saattoi joutua tilanteisiin, joita ei voinut\ntiedoittaa koko kaupungille.\n\nOlin hirmuisessa jännityksessä, kun sopivan ajan odotettuani\nkirjakaupan ikkunan edustalla nousin tuttuja portaita. Hänellä oli\npuhelinkeskustelu tullessani sisään -- ovi auki, kuten hänellä oli\ntapana ollessaan yksin konttorissa. Minä menin pöytäni ääreen ja\nkaivelin vähän laatikkoa. Hetken kuluttua kuulin hänen laskevan\nkuulotorven paikoilleen. Olin juuri keräämässä rohkeutta mennäkseni\nsisään, kun hän itse tuli ulos. Savuke keikkui hänen suupielessään\nja hymyily kurkisti silmäkulmasta -- hän oli ilmeisesti lupsakalla\nlauantai-iltapäivätuulella.\n\n-- Lyön vetoa, että olette unohtanut laukkunne, neiti Loft.\n\nSanoin, että se saattoi olla hyvinkin mahdollista, mutta että tämä oli\neräs niitä harvoja kertoja, jolloin minulla oli muuta asiaa.\n\nJa niin minä molskahdin suoraan asiaan. Hän tiesi tietysti Johnny enon\nasian. Sitä vastoin hän ei tietänyt, että perintö ei ollut tullut\nvielä, ja tieto hämmästytti häntä vähän, mutta ei paljon. Että Nils eno\noli myös mennyt takaukseen, sen hän tiesi vaimonsa kautta, joka oli Mie\ntädin hyvä ystävä. Ja hän näytti ymmärtävän, että minä pelkäsin Henrik\nenon siristeleviä silmiä.\n\nKaikki sujui suurin piirtein helpommin kuin olin luullut.\nKymmenentuhatta kruunua ei sinänsä ollut mikään iso rahasumma\nlaivanvarustaja Hagelille, mutta useimmille muille ihmisille se on\nsuuri summa, kun on kysymys lainasta, ja oli aivan ihastuttavaa, että\nhän epäröi niin vähän. Miljoonanomistajanmaineellani tuntui vielä\nolevan tenhovoimansa.\n\n-- Minullahan on teissä vakuus, hän sanoi taputtaen minua käsivarteen\n-- ellen paljon erehtynyt, oli lauantai-iltapäivätunnelma edelleen\nvallitsevana. -- Ellei perintöä tulisi, niin olenhan tällä tavoin\nvarannut itselleni tottuneen pikakirjoittajan vuosikausiksi eteenpäin.\nTämähän on todella paras kaappaus, minkä olen tehnyt pitkiin aikoihin.\n\nHän otti avainnipun taskustaan ja etsi tulenkestävän holvin avaimen.\n\n-- Eikä tämä ole ensimmäinen raha-asia, mikä meillä on keskenämme,\nneiti Loft. Hagel asetti avaimen uloimpaan oveen ja aukaisi\nsisemmän holvinoven pienat. -- Tehän muistatte, kun matkustimme\n\"Dronningenilla\"! Lankoni ei sitä paitsi varmaankaan pitänyt siitä,\nettä te pudottelitte viitosia hämäräperäisten, vieraiden herrojen\nhytinlattioille. Niin, se hyvä Hasse voi olla ankara! Nuoret ovat\nankaria. Ottakaapa lamppu, olkaa niin hyvä, ja valaiskaa, niin\nkatsomme, kuinka paljon rahaa täällä lienee. Pelkään, että teidän on\notettava shekki...\n\nOtin lampun, joka riippui naulassa holvinoven vieressä ja johon kuului\nkolmen, neljän metrin pituinen kokoonkääritty johto, joka riitti\npitkulaisen kammion viimeisessä päässä olevalle kaapille saakka.\nAvainnipusta oli haettava uusi avain. Hagel katsoi minuun lampun yli.\nHänellä oli harmaat ohimot ja mustat kulmakarvat, harmaa iho, tummat\nsilmät ja paksut sinipunaiset huulet. En aavistanut, miltä itse näytin\nsiinä valaistuksessa, mutta mielestäni oli aika lämmin. Äkkiä tapahtui\njotakin, en oikein tiedä mitä. Vetovoimaa se ei ainakaan voinut olla,\nei varmastikaan, kun seisoimme jalan päässä toinen toisestamme.\nMutta joka tapauksessa tapahtui jotakin, mikä hämmensi minut, ja\nhämmennyksissäni pudotin lampun. Se mätkähti tiililattialle, lasinsirut\nvain kilisivät, ja niin me seisoimme pimeässä holvissa. Vain kalpea\nvalojuova pilkisti ovesta.\n\nOlimme vaistomaisesti hengittämättä silmänräpäyksen tai pari. Muuten\nemme kai olisi kuulleetkaan ääniä porraskäytävästä. Mutta nyt me\nmolemmat kuulimme ne ja tunsimme ne. Hasse sanoi jotakin, ja rouva\nHagel nauroi. Me molemmat holvissa olijat olimme heti selvillä siitä,\nmikä onnettomuus meidän molempien sielläolo oli, ja niin me toimimme\nsen mukaisesti. En tiedä, vaihdettiinko meidän välillämme mitään\nsanoja, mutta olen hämärästi muistavinani, että Hagel mutisi jotakin.\nJoka tapauksessa minä ryntäsin ulos kuin käskystä ja suljin molemmat\nteräsovet, sekä sisemmän, ohuen, johon täytyi työntää pienat eteen,\nettä ulomman, paksun, joka täytyi lukita. Enkä usko, että olisin tehnyt\ntätä niin nopeasti ja täsmällisesti, ellen olisi saanut määräystä\nturvakseni. Ainoa, mistä minulla oli hiukan vaivaa, oli lampun johto,\njoka täytyi hilata holvista ulos, ennen kuin ovet voitiin työntää\nkiinni. Mutta ennätin kuitenkin senkin tehdä. Lamppu oli rikki, joten\nsitä ei enää voinut ripustaa naulaan, mutta kaminahan oli aivan\nvieressä ja sen vieressä taas puulaatikko, ja sinne viskasin koko\nroskan. Sitten tempaisin käteeni puhelimen kuulotorven -- kaikki kävi\nkuin itsestään, niin, ikään kuin en eläessäni olisi muuta tehnytkään\nkuin pelastellut itseäni huonoon valoon saattavista tilanteista.\n\nVaikein oli puhelinkeskustelu, johon olin syventyneenä, kun rouva\nHagel ja Hasse tulivat -- onneksi Hassen konttorin kautta, se oli\nantanut minulle aikaa. Sanoin: -- Kyllä! ja sitten sanoin: -- Vai\nniin? ja sitten: -- Niin, osakkeethan ovat nousseet! ja sitten lisäsin\nhymyillen: -- Oletteko sitä mieltä? Mutta näyttelijäteknilliseltä\nkannalta oli molempien lauseiden välillä lyhyt tauko. Sanottuani\nvielä kerran: -- Vai niin? ja: -- Kiitos teille! asetin kuulotorven\npaikoilleen.\n\n-- Ylityötä? kysyi Hasse. Mahdollisesti kuvittelin, mutta mielestäni\nhänen äänessään oli ivallinen sointi.\n\n-- Täytyy sanoa, että te olette uuttera ihminen, neiti Loft, puheli\nrouva Hagel. Mahdollisesti kuvittelin, mutta minusta tuntui, että hän\nkatsoi minuun läpitunkevasti ruskeilla silmillään. Hänelläkin oli\nruskeat silmät. -- On suorastaan uskomatonta, että te... niin, kuinka\nsanoisin... joka kuulutte Herresandin rahamaailmaan...\n\n-- Annie! sanoi Hasse. -- Kaikki puhelevat neiti Loftille siitä\nAmerikan-perinnöstä. -- Arvelen, että se on hänestä kiusallista ajan\npitkään.\n\n-- Niin, senhän oikeastaan voin sangen hyvin ymmärtää, myönsi rouva\nHagel yllättäen minut äkkiä ystävällisellä ja anteeksipyytävällä\nhymyllä, jota juuri sinä hetkenä en mielestäni ollut ansainnut.\nSisemmän konttorin ovella hän pysähtyi. -- Kuulkaahan, onko mieheni\ntäällä?\n\nTässä kylmäverisyyteni petti hetkiseksi, en sanonut suoraan ja\nvarmasti, ettei hän ollut täällä, epäröin vähän ja sain sitten\nepävarmasti suustani: -- Ei. Rouva Hagel ei kiinnittänyt siihen\nhuomiota, mutta hänen veljensä virkkoi heti:\n\n-- Onko hän ehkä äsken ollut täällä? ja hän loi minuun omituisen,\nläpitunkevan katseen.\n\nKumman valitsisin? Että hän äsken oli ollut täällä tai että hän ei\nyleensä ollut käynyt täällä? Onnettomuus tapahtui toisen kerran.\nSanoin: -- E-ei! vielä toistamiseen.\n\nRouva Hagel katsoi kelloa: -- Olimme sopineet, että olisin täällä puoli\nkuusi, ja nyt oli kello jo neljännestä vailla.\n\n-- Sinulla näkyy olevan kuuma, Ellen, totesi Hasse.\n\n-- Luulen, että on hyvin sopimatonta pitää päällysvaatteet yllään\nsisällä...\n\nRouva Hagel nauroi, niinkuin nauretaan nuoremmille sisaruksille, kun\nnämä yrittävät olla opettavaisia.\n\n-- Sinähän puhut sellaiseen sävyyn kuin vanhat aviomiehet! \"En luule,\nettä on terveellistä... En luule, että kannattaa... En luule, että\nsinun on...\"\n\nOlosuhteiden johdosta en voinut hehkuvasti yhtyä rouva Hagelin teräviin\nmietelmiin. Probleemoja kasautui päällekkäin: Kuinka kauan hän kesti\nholvissa olemista? Kuinka kauan he aikoivat viipyä? Kuinka kauan minä\nvoisin keksiä jotakin aihetta viipymiselleni?\n\nKeksiä aihetta! Aihe tai ei aihetta, minun täytyi viipyä niin kauan\nkuin tarvittiin. Pikemminkin eräs toinen ei voinut viipyä siellä, missä\nhän oli, niin kauan kuin tarvittiin.\n\nKatsoin kelloa ja sydämeni oli raskas holviin suljetun puolesta.\n\nRouva Hagel sanoi äkkiä: -- Vaiti! ja kallisti korvansa taaksepäin,\nkuten minusta tuntui.\n\n-- Mikä nyt?\n\n-- Olin kuulevinani jotakin...\n\n-- Niin, mikset sinä kuulisi jotakin?\n\n-- Joku huusi apua?\n\nHasse vaelsi takaisin ikkunan luo tekemältään retkellä. -- Kaksi poikaa\nvain tappeli polkupyörästä.\n\nMinuutit matelivat.\n\nMinulla ei ollut muuta valinnan varaa kuin istuutua tuoliini ja\nselailla muutamia pöydälläni olevia papereita kasvoillani ilme, ikään\nkuin ryhtyisin johonkin hyvin kiireelliseen työhön. Rouva Hagel alkoi\njälleen ihmetellä. Tehtiin ehdotuksia, että olisi soitettava sille ja\nsille.\n\n-- Fredrik on tavallisesti niin täsmällinen! Niin -- rouva Hagel\nnaurahti -- hänen mielestään tietysti puoli seitsemän oli omituinen\naika kutsua ihmisiä illallisille. \"Kuulit varmaan väärin\", hän oli\nsanonut. Mutta rouva Kollillahan on tapana kutsua ihmisiä niin\naikaisin...\n\nPuoli seitsemän! Silloinhan heidän täytyi pian lähteä. Kollit asuivat\nLökkeveienillä, kolme taloa meitä edempänä. Kivi vierähti sydämeltäni.\nHasse oli sen näköinen, kuin hän olisi sen kuullut. Kuinka olikaan, se\nvieri liian aikaisin. Rouva Hagel tuli takaisin oven takaa, jossa hän\noli käväissyt pienen peilin luona, ja kysyi:\n\n-- Onko sinulla holvin avainta, Hasse?\n\n-- On, mitä sinä sillä?\n\n-- Tiedäthän, että minulla on muutamia koruja holvissa. Fredrik pani\nne sinne, ennen kuin lähdimme pääsiäismatkalle. Mutta koska nyt kerran\nolen täällä, haluaisin sieltä sen leveän rannerenkaan -- sinä tiedät\n-- sen, jossa on kaiverruksia -- tai ei, ehkä sinä et muistakaan sitä\npaitsi...\n\n-- Kyllä minä sovintorannerenkaan muistan!\n\nRouva Hagel loi epähienoon veljeensä onnettomuutta ennustavan katseen.\n\nTunsin, että oli välttämättömästi keksittävä jotakin, mikä estäisi\nHasse Holdenin lähestymästä holvinovea. Mutta se oli aivan mahdotonta.\nAivoni olivat tyhjät. Tiesin vain, että minun oli vast'edes vältettävä\nvaihtamasta laivanvarustaja Hagelin kanssa ainoatakaan sanaa. Me kaksi\nyhdessä tunnuimme ärsyttävän kohtaloa aivan huomattavasti.\n\nHasse kääntyi ja palasi.\n\n-- Omituista! Juuri sen avaimen olen nähtävästi unohtanut ruskean\ntakin taskuun. Nyt muistankin. Panin sen liivintaskuun eilen päivällä,\nkun minun oli pidettävä kiirettä. Nyt neiti Loft katsoo kelloa meidän\nvarallamme, Annie...\n\nKello oli viittä vaille puoli seitsemän, ja laivanvarustaja Hagel\noli ollut lähes kolmeneljännestuntia tulenkestävässä holvissa. Jos\nvähänkin eläytyi sitä ajattelemaan, tunsi pakokauhua. Oikeastaan\nminulla oli koko ajan täysi tekeminen koettaessani työntää mielestäni\nasioita, joita en saanut ajatella -- pimeyttä, ahtaita seiniä, paksuja\novia, keuhkoja, jotka vaativat ilmaa, ilmaa, ilmaa! Kuka olisi voinut\najatella kolmeaneljännestuntia?\n\nSitten Hasse sai viime hetkessä onnettoman ajatuksen, että minä\nlähtisin heidän mukaansa.\n\nJa auttoiko minun kieltelyni?\n\nAuttoiko se, että hänen sisarensa sanoi hänen mankuvan?\n\nAuttoiko se, että sanoin, etten ollut valmis?\n\nAuttoiko se, että hänen sisarensa tuli kärsimättömäksi?\n\nTätä olin aina aavistanutkin -- että Hasse oli luonteeltaan mitä\nitsepintaisinta ja härkäpäisintä lajia. Yksin luo ärsyttävä hymyily\npystyi saattamaan ihmisen epätoivoon ennätysajassa.\n\nTällä välin kuluivat minuutit. Kello oli kymmenen minuuttia yli puoli.\nTeki mieli puhjeta valitusvirsiin ihmisten takia, jotka eivät koskaan\nvoineet olla täsmällisiä, kun kutsut olivat kysymyksessä. He eivät\nolleet sen arvoisia, että kukaan kutsui heitä luokseen, heidät olisi\njulistettava pannaan kaikkien säädyllisten piirien taholta.\n\nRouva Hagel meni ovea kohti. Kukaan ei ymmärtänyt hänen tunteitaan\nparemmin kuin minä. Tunteet olivat samoja, jotka elähdyttivät kaikkia\nAmdahlin suvun jäseniä, kun Herdis täti tekeytyi kalliiksi ja Johnny\neno antoi palttua hienotunteisuudelle.\n\n-- Koska neiti Loftilla on vielä tekemistä täällä rouva Hagel huomautti\nHasselle.\n\n-- Niin, jos hänellä olisi! Mutta hänellä ei ole. Ja ulkona on\nauringonlasku, jonka haluaisin näyttää...\n\n-- Sinähän puhut, niinkuin se olisi oma tekemäsi.\n\nJokainen minuutti oli kallis. Ei käynyt laatuun seistä siinä\nlörpöttelemässä auringonlaskuista. Minä taivuin, se oli ainoa keino\nvoidakseni vapaasti toimia -- jäljestäpäin. Kun olisin kulkenut heidän\nmukanaan korttelin verran, sanoisin, että olin unohtanut jotakin,\nkääntyisin ja ryntäisin takaisin. Kun Hasse Holden lukitsi ulko-oven,\ntuntui sentään melko ilkeältä ajatella, että nyt oli konttorin\npäällikkö ja omistaja suljettu kolmen lukon taakse.\n\n-- Hiljaa, olkaa hiljaa hetkinen!\n\nHasse syytti sisartaan kuuloharhoista.\n\n-- Mutta aivan varmasti joku huusi!\n\nMe seisoimme silmänräpäyksen hiljaa kaikki kolme. Minä olin vähällä\njuosta takaisin ja antaa palttua kaikelle, paitsi laivanvarustaja\nHagelin pelastamiselle. Jos nyt kerran oli kuoltava, niin täytyisihän\nsiihen olla edes säällinen syy.\n\nHuuto toistui ja se osoittautui tulevan portinvartijan radiosta.\n\nAuringonlaskun suhteen Hasse oli todella oikeassa. Jäimme hetkeksi\nseisomaan katukäytävälle. Silloin joku lausui nimeni. Laskevan\nauringon hehkuvan punaisessa hohteessa minun oli todella etsittävä\nlöytääkseni hänet. Hän seisoi toisella puolen katua. Ja sitten minun\ntäytyi haeskella muististani keksiäkseni, missä tuon pienen, vantteran,\nteräväpiirteisen miehen olin ennen nähnyt. Yht'äkkiä keksinkin:\nasianajaja Steinarson.\n\nTäyttä laukkaa porhalsin kadun ylitse. Mahdollista on, etten katsonut\neteeni. En luule sitä tehneeni. Olisiko se nyt tarpeellistakaan\nHerresandin tapaisessa kaupungissa? Puolivälissä keskikatua kohtasin\njotakin äkkiäarvaamatonta, jotakin väistämätöntä ja jättiläismäistä.\nJotakin virtasi päähäni. Jokin kohisi korvissani. Tuulimylly alkoi\npyöriä silmäini edessä. Kuulin jarrujen kitinää ja äänen, joka huusi.\nJa sitten tunsin, että nyt tuli loppu.\n\n\n\n\nX\n\n\nSanomaton pahanolon tunne odotti minua tajunnan kynnyksellä.\n\nOlisin voinut vannoa, että otsallani oli lyijyripa, ja toisessa\nhartiassa alkoi sahanterä työskennellä, kun vähänkin liikahdin. Olin\nkapeassa valkoisessa rautasängyssä punaisen huovan alla. Sänky oli\nvedensinisen seinän vierustalla.\n\nHuoneessa oli muutamia ihmisiä, jotka kuiskuttelivat keskenään.\nKohta sen jälkeen katsoin kahteen silmään, jotka tiesin sangen hyvin\ntuntevani. Mutta sininen oli vaaleampaa kuin tavallisesti, ja valkoinen\npunaisempaa.\n\nVesilasi melkein ärsytti minua pienuudellaan. Kuvittelin isoa\nsisäjärveä ja siitä vievää johtoa, ja sen sisäjärven kuivattaminen ei\nminusta tuntunut konstilta eikä miltään.\n\nAjattelin, että olin romaaneissa usein lukenut tällaisista\nheräämisistä. Olin usein nähnyt niitä elokuvissakin. Kaksi kertaa\nluukut avattiin ensin koetteeksi, kolmannella kerralla se vasta\nonnistui ja silloin kysyttiin heikolla äänellä, missä oltiin.\n\nEn halua kehua -- mutta ymmärsin olevani sairaalassa.\n\nÄiti sanoi: -- Ellen! Ja minä sanoin: -- Äiti!\n\nSen jälkeen äiti niisti nenänsä, ja sitä seurasi torventoitotuksen\ntapainen kaiku, joka ilmaisi minulle, että Ester tätikin oli lähellä\nja että viimeinkin sain osani siitä liikuttuneisuudesta, joka muuten\ntavallisesti tulee morsiamien osaksi -- morsiamien, joilla on huntu ja\npitkä laahus.\n\nYmmärsin, että oli ilta, ehkä yö. Sain tietää, että kello oli yli\nkahdentoista.\n\nYli kahdentoista? Kuinka kauan olin siis maannut täällä? Äkkiä sain\nikään kuin kiinni muistin vetoketjun renkaasta, ja sitten ei tarvinnut\nmuuta kuin vetää alas...\n\nEnsimmäinen mielijohteeni oli vetää se kiinni jälleen, sulkea, lopettaa\nedesvastuuton leikittely suljetuilla vetoketjuilla. Yritin ovelasti\nolettaa, että se oli vain unta. Olin nähnyt unta, että laivanvarustaja\nHagel oli suljettuna tulenkestävään holviinsa, ja että se, joka hänet\noli sinne sulkenut, oli lähtenyt hänen luotaan ja antanut sitten\nkuorma-auton ajaa ylitseen. Se oli inhottava uni, enkä minä tahtonut\najatella sitä enää. Ei siinä näet kaikki, että laivanvarustaja Hagel\noli suljettuna ilmatiiviiseen kammioon, vaan se oli tapahtunut eräänä\nlauantaina, ja kuluisi kaksi yötä ja yksi päivä, ennen kuin ihmisiä\ntaas tulisi konttoriin.\n\nOikeastaan tiesin koko ajan, ettei se ollut mikään uni. Mutta\ntiedollakin on asteensa. Kun tieto oli saavuttanut määrätyn pisteen,\nse tuli tungettelevaiseksi, kuuroksi rukouksille ja manauksille, eikä\nsiihen pystynyt maanittelu eikä mikään. Se teki jutun lyhyeksi ja\npuhkaisi tien sisään, ja siihen räjähdykseen verrattuna, joka silloin\nseurasi, olivat otsan lyijyripa ja sahanterä hartiassa ja halu kuivata\nmaailman suurin sisäjärvi pelkkää lastenleikkiä.\n\nSe ei ollut unta. Laivanvarustaja Hagelin täytyi edelleen olla\nholvissa. Ja nyt oli sunnuntain vastainen yö. Eikä minun enää ollut\nvaikea laskea, kuinka kauan hän oli ollut siellä. Hän oli ollut siellä\nyli kuusi tuntia, ja nyt hän kai oli kuollut. Tukehtunut. Ja se oli\nminun syytäni!\n\nSahanterän vasemmassa hartiassani tehdessä ankaraa vastarintaa\nkohottauduin vuoteessani ja sanoin, että minun täytyi heti nousta.\nKonttorissa odotti tehtävä, joka minun ehdottomasti täytyi suorittaa.\nÄiti painoi minut takaisin vuoteeseen, ja Ester tädin ääni valaisi\nminulle, ettei yöllä ollut tapana mennä konttoriin. Hän arveli kai,\nettä sillä rajalla, jossa olin, vallitsi jonkinlainen epätietoisuus\nkonttoriaikaan nähden. Kieli ei aina totellut, mutta koetin parhaani\nmukaan selittää, että minun ehdottomasti täytyi mennä konttoriin, koska\nseuraava päivä oli sunnuntai. Äiti sanoi lempeästi, ettei seuraava\npäivä ollut sunnuntai -- vaan maanantai.\n\nMaanantai?\n\nTieto vaikutti kuin täydellinen tyrmäysisku ja heitti minut tainnoksiin\njälleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSanoin huoneessa oleville -- nyt siellä oli eräs sairaanhoitajatarkin\n-- että minun täytyi nousta, koska olin sattunut sulkemaan erään\nmiehen tulenkestävään holviin. Nyt hän oli ollut siellä kolmekymmentä\ntuntia, enkä voinut ajatella muuta kuin että hän oli kuollut. Hapen oli\ntäytynyt loppua aikoja sitten.\n\nLausuin \"kuolema\"-sanan selvästi saadakseni heidät reagoimaan. Mutta se\nei auttanut. He istuivat siinä sen näköisinä kuin juuri olisin kertonut\nheille liikuttavan sadun. -- Niin, niin, he sanoivat. -- Saat kyllä\nnousta, kunhan vain et puhu niin paljon. Ja Ester täti sanoi: -- Saat\nkyllä nousta, rakas lapsi, kunhan vain paneudut pitkällesi.\n\n-- Holvissa oleva mies on laivanvarustaja Hagel! sanoin.\n\n-- Niin, niin, he sanoivat myötämielisesti.\n\n-- Ja nyt siis täytyy laivanvarustaja Hagelin kuolla vain siksi, että\nte ette tahdo uskoa minua!\n\n-- Mehän uskomme sinua, me uskomme sinua kaikki, kunhan vain tahdot\npaneutua makuulle ja rauhoittua.\n\nSairaanhoitajatar pöyhi päänalustani ja koetti asiantuntevasti\nrauhoittaa minua, nimittäin puhelemalla minulle kuin olisin ollut\npieni lapsi: -- Nyt me nukumme. Nukumme oikein hyvin sängyssämme, ja\nkun aamulla heräämme ja olemme aivan terveitä, niin silloin me kyllä\npääsemme konttoriin, saammepa nähdä vain. Mutta ensin meidän täytyy\nnukkua hyvin -- tutua ihanasti hyvässä sängyssämme.\n\nMinussa oli porehtinut jo useita sekunteja. Koska en ollut kolmen,\nvaan kahdenkymmenenkolmen ikäinen ja lisäksi aivan selvä -- ajatukseni\nolivat tuskin koskaan olleet näin selvät -- oli melko lystikästä joutua\ntuollaisen lepertelyn kohteeksi, jollaista sairaanhoitajatar väänsi\ntulemaan pallomaisin, vakavin silmin, jotka olivat kaivautuneet syvälle\nminun silmiini. Ja kun hän oli sanomaisillaan: -- Tuuti, tuuti lullaa!\nkävi porehtiminen vastustamattomaksi. Minä nauroin ääneen, vaikka oli\nenemmän kuin sopimatonta nauraa vieraalle sairaanhoitajattarelle päin\nkasvoja sekä yleensäkin nauraa niin epätoivoisella hetkellä.\n\nNauruun he reagoivat. Äiti halusi tietää, eikö alilääkäriä voitaisi\nherättää. Sairaanhoitajatar sanoi, ettei hänen mielestään ollut\ntarpeeksi aihetta tehdä sitä. Suoni ei ollut ollenkaan huono. Ester\ntäti sanoi tiukasti, että tässä sairaalassa oli kai sellainen tapa\nkuin kaikissa muissakin, että potilaat olivat lääkäreitä varten eikä\npäinvastoin. Äiti yritti hillitä häntä hiukan.\n\nKysyin, mitä kello oli. Ester täti kääri huovan hellästi ympärilleni\nja sanoi, että se oli neljännestä yli ja ellen nyt nukkunut, en saanut\naamulla nousta, ja että minulla oli niin hyvä olla täällä. Mutta sitten\ntuli äiti ja sanoi sillä rauhallisella, asiallisella äänellä, jota hän\nkäytti esiintyessään tietoisesti yhdenmukaisesti kasvatuskirjojensa\nkanssa, että kello oli täsmälleen seitsemäntoista minuuttia yli yhden.\nKolmekymmentäyksi tuntia...\n\n-- Te siis tahdotte, että laivanvarustaja Hagel kuolee? Siinä\ntapauksessa teistä tulee rikoskumppaneitani!\n\nÄiti silitti käsiäni vastaamatta mitään.\n\n-- Hän on sitä paitsi jo kuollut! Hänenhän täytyy olla!\n\n-- Ei suinkaan! Tähän aikaan vuorokaudesta hän kyllä makaa hyvässä\nsängyssään, kuuletko...\n\nOlisin jälleen voinut purskahtaa nauruun. Kaikki me makasimme hyvissä\nsängyissämme. Ja nukuimme niin makeasti! Herresandin asukkaat eivät\nnähtävästi voineet ajatellakaan muuta mahdollisuutta.\n\nSanoin: -- Holvin avain on päällystakkini taskussa. Jos katsotte, niin\nvoitte ainakin nähdä, että se on totta.\n\n-- Meillä ei ole päällystakkiasi täällä, sanoi Ester täti pakotetun\nrauhallisesti. -- Emmekä voi herättää ihmisiä keskellä yötä\npäällystakin takia. Varhain huomisaamuna me otamme asiasta selon, sen\nlupaamme sinulle.\n\n-- Mutta eihän kysymys ole päällystakista, vaan laivanvarustaja\nHagelista, joka on suljettuna konttorinsa tulenkestävään holviin.\nHolvin avain on minun päällystakkini taskussa. Ettekö ymmärrä, että se\non murha, ellemme tee mitään...\n\nVaikka huusin tämän keuhkojeni täydellä voimalla, ei \"murha\"-sana\ntehnyt heihin enempää vaikutusta, kuin jos olisin sanonut \"kaakku\".\nTuntui kuin murha olisi ollut tavallisinta, mitä olla saattoi. Pyysin\näitiä koettamaan otsaani.\n\n-- Tiedätkö, mitä se on? sanoin ja panin koko sieluni sanoihini. -- Se\non epätoivon tuskanhikeä!\n\n-- Sinä olet sairas, ymmärräthän, sen vuoksi sinun on niin paha olla,\nselitti äiti silmät tulvillaan vettä. -- Mutta huomenna voit jo\nvarmasti paremmin. Sinä olet nyt jo paljon parempi kuin eilen.\n\nSe ei auttanut. Mikään ei auttanut. Aikaisemmin olin nauranut,\nmutta nyt minusta tuntui, että minun täytyi itkeä. Olin aivan lopen\nuuvuksissa, ja ainoa, minkä sain kuuluviin, oli särkynyt sudenulvonta.\n\nEster täti marssi ovea kohti. -- Ettekö ymmärrä, että meidän on\nhankittava lapselle se avain? Nyt hän on huutanut sitä kokonaisen\nvuorokauden. Kunhan hän saa sen, niin hän rauhoittuu, siinä koko juttu!\n\nSairaanhoitajatar vastasi kysymällä, eikö hän haluaisi hetkiseksi\npaneutua pitkälleen päivähuoneen sohvalle. -- Mielestäni teidän pitäisi\ntehdä se, neiti Amdahl. Sisarentyttärenne ei tule siitä terveemmäksi,\nettä te kulutatte itsenne vallan loppuun...\n\nEster täti vakuutti, että hänen voimansa riittivät siinä, missä\njonkun toisenkin, ja että hän nyt aikoi hankkia käsiinsä sen avaimen,\nvaikka hänen omakätisesti pitäisi nuuskia jokainen tasku lävitse\nkoko sairaalassa. Oli hävytöntä, että sairaala ripusti potilaiden\npäällysvaatteet ullakolle, silloinhan sairaalaan tulijoiden täytyi\nuskoa, ettei ollut tarkoituskaan, että he pääsisivät pois enää. Hän\nlausui joukon muitakin kiivaita sanoja ja lopetti vasta sitten, kun\nhuusin häntä. Ester tädin tarmokkuus oli herännyt, ja minusta tuntui,\nettä nyt minulla oli vain se, johon tarttua kiinni.\n\n-- Täti...\n\n-- Mitä, Ellen?\n\n-- Sinähän uskot minua, kun sanon, että laivanvarustaja Hagel on\nsuljettuna tulenkestävään holviin...\n\n-- Kyllä uskon, Ellen pieni.\n\n-- Mutta meidänhän täytyy tehdä jotakin! Emmekö voi soittaa poliisille?\nPoliisikamarissahan toki on joku, joka ei nuku hyvässä sängyssään...\n\nNäin äidin ja Ester tädin vaihtavan nopean katseen. Minkä vuoksi he\nkatsoivat toisiinsa noin pikaisesti ja omituisesti, äiti ja hän?\nTiesivätkö he jo jotakin, mistä minut piti säästää, niin kauan kuin\nolin sairas? Oliko hänet ehkä jo löydetty? Senkö takia, että tuo kauhea\njo oli tapahtunut, he eivät tahtoneet kuunnella minua, vaan yrittivät\nvain puhelemisellaan johtaa minut harhaan?\n\nEster tädin suljettua oven seurasi hiljaisuus ja sen aikana tapaukset\njälleen nousivat muistiini vuoron perään, kuten tapahtuu, kun ajattelee\nvoimakkaan keskitetysti. Olin pudottanut lampun lattialle ja me\nseisoimme siellä pimeässä. Sitten olimme kuulleet ääniä ulkoapäin, ja\nsama vastahakoisuuden tunne oli vallannut meidät molemmat. Häneltä,\nkuten minultakin, vaadittiin tiettyä rohkeutta tulossa olevan tilanteen\nkohtaamiseksi, niin omituista kuin olikin, että sellaista tapahtuisi\nkaksi kertaa samoille ihmisille. Hänestä oli joka tapauksessa\nmiellyttävämpää päästä siitä, vaikka sen oli tapahduttavakin\nrepäisevästi. Laivanvarustaja Hagelin oli kai aviomiehenä ollessaan\ntäytynyt selitellä -- ja selitellä olemattomaksi -- aika paljon\nelämästään.\n\nOliko mitään mahdollisuutta, että hän olisi myöhemmin päässyt pois\nsiellä?\n\nHuudot ja koputukset tuskin yltivät konttoriinkaan, saati sitten\nvahtimestarin asuntoon. Sinne ne eivät missään tapauksessa kuuluneet.\nHasse oli mennyt kutsuille. Konttoripäällikkö Bleken oli matkustanut\nristiäisiin Lillesandiin. Neiti Solengin oli määrä viettää viikonloppu\nveljensä luona, jolla oli talo Vallervikenissä. Willy Lockertilla,\nkonttorin nuorimmalla miehellä, ei ollut avainta enempää kuin\nliikenevää aikaakaan; hän oli aina jalkapallokentällä. Niin oli\nkassanhoitaja Mortensen vain jäljellä. Miten hän oli aikonut käyttää\nlauantain, en tietänyt, mutta hän oli joka tapauksessa kihloissa.\n\nMinkä vuoksi Hasse Holden niin välttämättömästi oli tahtonut, että\nlähtisin heidän mukaansa? Päähänpisto? Tai vain yksinkertaisesti halu\npakottaa ihmiset tanssimaan hänen pillinsä mukaan? Vaikutti lievimmin\nsanottuna tekosyyltä, että hän halusi näyttää auringonlaskun, vaikka\nHassen tapaista olikin tahtoa, että kaunis auringonlasku -- jos\nsellainen oli lähettyvillä -- oli nähtävä, maksoi mitä maksoi.\n\nMinä olin joutunut onnettomuustapauksen uhriksi -- se oli osaksi\nauringonlaskun syytä. Kaikkien mielenjärkytysten päälle minut oli\nhämmentänyt ihmeellinen, unentapainen hohde, joka oli muuttanut\nHerresandin Storgatenin ikuisuuteen uivaksi kaduksi. Kuka olisi osannut\nkuvitellakaan, että huonojarruiset kuorma-autot ajelisivat sinipunervia\nja ruusunpunaisia katuja ikuisuuteen? Mutta oli ollut muutakin.\nEi vain auringonlasku ja Hasse Holden ja rouva Hagel ja holvissa\nlaivanvarustaja Hagel. En oikein muistanut, mikä se muu oli, mutta\ntunsin, ettei se ollut kaukanakaan. Tuntui siltä kuin silloin, kun sana\npyörii kielellä. Se oli jo tulossa.\n\nSe lähestyi. Nyt se oli vielä lähempänä. Silmänräpäys vielä, niin sen\nmuistin... Steinarson oli seisonut siellä!\n\nTällä kertaa ei kai tapahtunut täydellistä tyrmäystä. Mutta\nkukaan ei ollut laskenut kymmeneen puolestani. Äiti puheli hiljaa\nsairaanhoitajattaren kanssa.\n\n-- Hourailevatko he aina, kun heillä on ollut aivotärähdys?\n\n-- Ei aina. Mutta hyvin usein.\n\n-- Voi ymmärtää, että sairas kärsii kauheasti itse. Hänhän luulee koko\najan elävänsä todellisuudessa.\n\n-- Viime viikolla minun oli suorastaan tapeltava erään\nkeuhkokuumepotilaan kanssa, joka tahtoi mennä ulos pinoamaan puita.\n\n-- Mielikuvitus askartelee tietysti äskettäisten vaikutelmien parissa.\nTyttäreni on toimessa laivanvarustaja Hagelin luona. Herra Hagelin\nkummitteleminen merkitsee vain luonnollista velvollisuudentuntoa. Ehkä\nhän aamupäivällä kävi siinä tulenkestävässä holvissa. Ehkä hän värisi\nhiukan tarttuessaan raskaaseen oveen. Minä ymmärrän sen niin hyvin.\nMutta ette kai arvele, että hän on huonompi, sisar Sofie?\n\n-- Ei, varmasti parempi. En sano sitä lohduttaakseni teitä. Minä tunnen\ntohtori Godalin. Hänellä oli viimeksi täällä käydessään se ilme, joka\nhänellä on, kun jokin menee paremmin kuin hän on odottanut.\n\nÄiti sanoi: -- Ihmeellistä vain oli -- niin, nythän tuo pikku raukka\non puhunut ja huutanut siitä holviin suljetusta miehestä puolitoista\nvuorokautta -- mutta ihmeellistä oli, että hän minun mielestäni oli\nkoko ajan aivan kirkassilmäinen, kun äsken istuin hänen luonaan.\nEllen olisi kuullut hänen hourivan monta tuntia yhteen menoon --\nniin vakuutan teille, sisar Sofie, että olisin voinut vannoa hänen\nolleen täysin tajuissaan... Sisar Sofien ääni uhosi kokemusta ja\nasiantuntemusta.\n\n-- Niin. Se on niin harhaanjohtavaa. Ja se on ankara hermokoetus. Me\ntotta tosiaan tunnemme sen. Mutta ennustan, että se huomenna helpottaa,\nrouva Loft.\n\n-- Niin, mutta tehän kuulitte, kuinka hän sanoi: \"Eiväthän kai\nkaikki Herresandissa makaa hyvissä sängyissään?\" Se kuulosti hiukan\nivalliselta. Huomasin, että sisareni pani sen myös merkille. Voiko olla\nivallinen, ellei ole täysin tajuissaan?\n\n-- Voi olla mitä hyvänsä, sisar Sofie sanoi kategorisesti. -- Sairaat\nvoivat olla ovelampia kuin ketkään muut. Nähkääs nyt, hän sai sisarenne\nesimerkiksi hakemaan sitä avainta. Nyt hän makaa rauhallisena. Hän on\nsaanut tahtonsa täytetyksi. Uskokaa minua, rouva Loft, saahan sitä\nvähän kokemusta, kun on ollut sairaanhoitajattarena viisitoista vuotta.\n\n-- Niin, mutta ei hän ole todella sellainen. -- Niin, en halua kehua\ntytärtäni, mutta hän on kiltti luonteeltaan. Hän ei ole koskaan ollut\nkärkäs saamaan tahtoaan täytetyksi. Ymmärrän, että monet kuuntelevat\nhiukan epäillen äidin kiitospuhetta tyttärestään, mutta Ellen on\nkiltti ja totuuttarakastava tyttönen, sisar Sofie. Vähän ajattelematon\nja hosuva, kuten nuoret ainakin. Mutta toden tullen hän ei kykenisi\nsanomaan valheellista sanaa...\n\nOlin kuunnellut keskustelua puolihorteessa, ajoittain ehkä\ntarkemminkin. Tämä viimeinen mursi minut joka tapauksessa. Kummastakin\nsilmänurkasta pirahti lämmin helmi poskipäille. Epätoivon ja surun\nhelmiä. Toinen vieri kiireesti hiuksiin, toiselle muodosti poskiluu\njonkinlaisen vedenjakajan, jossa se hajosi ja muuttui kahdeksi\nkumpuilevaksi puroseksi.\n\n-- Hänhän itkee, sanoi äiti äkkiä neuvottomalla äänellä. -- Eihän toki\nvoi itkeä, sisar, ellei ole täysin tajuissaan?\n\nOlisin avannut silmäni, ellei asianlaita olisi ollut niin, että ne\nsilloin olisivat olleet täysin häikäistyneet. \"Ei valheellista sanaa\",\noli äiti sanonut. Ja laivanvarustaja Hagel kai oli myöskin luullut\ntuntevansa minut siksi hyvin, että hän uskoi minun tulevan.\n\n-- Ei ole sitä asiaa, mitä he eivät voisi tehdä, sanoi sisar Sofie.\n\n\n\n\nXI\n\n\nKysyin uudelleen, paljonko kello oli.\n\nSe oli kymmentä vailla puoli kolme.\n\n-- Sinä näet kai, että olen järjissäni? sanoin äidille niin viileällä\nja asiallisella äänellä kuin voin. -- Ja sisar Sofie ymmärtää kai\nmyöskin, että olen tajuissani.\n\n-- Niin, sinä olet tajuissasi! sanoi äiti vapisevalla äänellä ja vaipui\nsängyn vieressä olevalle luolille. -- Sinä olet täysin tajuissasi,\ntäysin tajuissasi...\n\nRinnassani porehti jälleen. Mutta hillitsin itseni. Sitä paitsi\nnaurusta ei olisi tullut naurua, vaan jotakin muuta, nimetöntä.\n\n-- Olen täysin tajuissani, jatkoin, -- mutta mitä minun on tehtävä,\njotta te uskoisitte sen?\n\n-- Me uskomme sen, äiti virkkoi yksinkertaisesti.\n\n-- Jos te olette tajuissanne, niin ymmärrätte varmaan, kuinka tärkeää\nteidän on levätä, sanoi sisar Sofie yhtä yksinkertaisesti ja kohensi\njälleen päänalusta. Hänellä oli omituinen tapa ravistaa pielusta ja\nhänen käsivartensa oli naisellisen pehmeä ja lämmin.\n\n-- Mutta jos sanon, että laivanvarustaja Hagel on suljettuna\nkonttorinsa tulenkestävään holviin, niin te ette enää usko, että olen\ntajuissani, sanoin. -- Silloin te tietysti luulette minun hourailevan.\n\nEnnen kuin äiti ennätti keksiä vastausta, avautui ovi ja Ester täti\ntuli. Hän oli vihaisen näköinen, aivan niinkuin aikaisemmin puhuessaan,\nettä potilaat olivat lääkäreitä varten, eikä päinvastoin. Mutta hän\nyritti lieventää piirteitään sairashuoneen vaatimusten mukaisiksi.\n\n-- Kas tässä, Ellen! hän virkkoi ja yritti vielä lieventää äänensäkin.\n-- Tässä on sinun avaimesi!\n\nSe oli iso, kömpelö esine. Oikein reilu vanhanajan avain. Ester tädillä\nei kyllä ollut harmainta aavistustakaan siitä, minkänäköinen teräsoven\navain oli. Hän kai oli ajatellut, että minulle oli tärkeintä saada\njotakin kunnollista pideltäväkseni, jotakin, minkä voin tuntea.\n\n-- Nyt sinun täytyy kiltisti paneutua pitkäksesi ja nukkua!\n\nSen, joka tunsi hänet, ei ollut vaikeata ymmärtää, että hänen oli\ntäytynyt kunnolla otella yhden tai useammankin ihmisen kanssa. Siihen\nullakkohuoneeseen, jossa päällysvaatteita säilytettiin, ei hänen\nkuitenkaan ollut onnistunut tunkeutua. Ester tädin täytyi antaa perään\nsairaalan sääntöjen, järjestyksen ja vuorokausirytmin edessä. Ja jos\nEster tädin oli täytynyt antaa perään, hänen, joka osasi seisoa ja\nkulkea jaloillaan ja joka pulpahteli terveyttä ja toimintatarmoa, niin\nmitä voisin minä saada aikaan päällä, joka oli kuin hartioiden välissä\noleva kivimöhkäle.\n\nMutta tästä tulisi Herresandin kaamein murhenäytelmä. Huomenna\nhe tulisivat konttoriin, kuten tavallisesti. Nauraisivat ja\nhulluttelisivat, kuten tavallisesti, sekä Laila Soleng, Bleken,\nMortensen, pikku Willy että Hasse Holden. Hasse Holden levittäisi\nensikäden tietoja yliajosta, käyttäisi voimakkaita, liioiteltuja\nsanoja ja saisi neiti Solengin nauramaan: -- Kyllä te sitten olette\nkauhein tuntemani henkilö, herra Holden! Sitten konttoripäällikkö\nBleken sanoisi: -- Ei, hyvät naiset ja herrat, tämä ei anna leipää! Ja\nMortensen sanoisi: -- Työhön, henkenne edestä! Näin he näet sanoivat\njoka päivä, ja se oli ratkaiseva merkki, että konttoriaika oli toden\nteolla alkanut. Sitten täytyi neiti Solengin mennä holviin hakemaan\nkirjojaan. Rikottu lamppu tuottaisi heille ensimmäisen järkytyksen,\nesimakua niin sanoakseni. Se saisi Blekenin päivittelemään, miten\nihmiset käsittelivät toisten omaisuutta. Neiti Soleng avaisi ovet ja\nmenisi sisään, ja silmänräpäystä myöhemmin kaikuisi konttorissa kauhun\nhuuto. -- Rottia! huomauttaisi Hasse Holden lakonisesti, ja pikku Willy\nLockert irvistäisi ja loisi häneen ihailevan katseen. Mutta irvistys ei\nkestäisi kauan.\n\nNousin jälleen istumaan sängyssä. Tunsin jonkinlaista kaipausta, kun\nei kukaan ihminen ollut keksinyt pientä yksinkertaista telinettä,\njohon voisi nojata päätään. Pyysin, että joku edes tekisi minulle sen\npalveluksen, että soittaisi Hans Holdenille ja pyytäisi tätä tulemaan\nsairaalaan tärkeätä tietoa varten. Hän asui leskirouva Sagengenin\nluona, puhelin 2516. Äiti katsoi kelloa ja sanoi, että hän tekisi sen\nkahden ja puolen tunnin kuluttua. Ennen kello seitsemää ei juuri voinut\nsoittaa ihmisille.\n\nTämän jälkeen ei mielestäni enää ollut muuta keinoa kuin yrittää itse\nnousta. Mutta kolme yhtä vastaan! Kolme tervettä yhtä sairasta vastaan!\nEikö heillä siis ollut järjenhiukkastakaan pääkopassaan? Ennen kuin\ntiesinkään, olivat he jälleen lempeän väkivaltaisesti pakottaneet minut\npaneutumaan pitkälleni.\n\nAvasin silmäni ja sanoin ymmärtäväni, miltä niistä ihmisistä tuntui,\njoita pidettiin mielenvikaisina, mutta jotka eivät olleet. Mitä se\nauttoi, että aika antaisi minulle oikeutta, kun se merkitsi samaa kuin\nerään ihmisen kuolema? Hän oli jo sitä paitsi kuollut. Laivanvarustaja\nHagel ei voinut enää elää.\n\n-- Ettekö voi noutaa alilääkäriä, sisar Sofie? pyysi äiti hieman\nsurkealla äänensävyllä. Minuun kääntyneenä hän sanoi: -- Me kysymme\nhäneltä ja kuulemme, mitä hän sanoo...\n\n-- Ellei se käy päinsä, soitan veljelleni tohtori Henrik Amdahlille,\nuhkasi Ester täti. -- Ei tässä, Jumalankiitos, vallan avuttomia olla...\n\nSisar Sofie oli jo menossa.\n\nKello oli nyt neljännestä yli neljä.\n\n-- Jos asia on niin, kuten sanot, että olet sulkenut laivanvarustajan\nholviin, niin minkä vuoksi sen teit sitten? kysyi äiti, ikään kuin\nkaukainen epäilys olisi hänessä herännyt. -- Tapahtuiko se iltapäivällä?\n\n-- Kyllä, lauantai-iltapäivällä. Menin konttoriin lainatakseni häneltä\nkymmenentuhatta kruunua. Ne kymmenentuhatta, joista olin takuussa\nJohnny enon konkurssipesälle.\n\nEnsimmäisen kerran huomasin, että sanani tekivät vaikutuksen,\nherättivät kauhua.\n\n-- Se tapahtui lisäksi väärin edellytyksin. En saa milloinkaan August\nsedän rahoja, ymmärrättekö. Amerikkalainen asianajaja on ne kavaltanut.\nOlen tietänyt sen jo puolen vuoden ajan, mutta en vain ole saanut sitä\nsanotuksi.\n\nNyt se oli sanottu. Tunnustus oli tullut itsestään ja oli\nvälinpitämättömyyden hedelmä, joka vuorostaan oli uupumuksen hedelmä.\nMutta vaikka tilapäinen tunteettomuus tavallaan tekikin hetken\nsuotuisaksi paljastukselle, se oli toisaalta niin epäsuotuisa kuin\nsuinkin. Äiti ja Ester täti olivat hetken olleet kauhun vallassa\najatellessaan, että ehkä kaikessa siinä, mistä olin houraillut viime\nvuorokauden aikana, kuitenkin oli hiven perääkin, mutta nyt he tulivat\ntaas varmoiksi asiastaan. Minä hourailin edelleen. Siitä oli todisteena\nse, mitä kerroin rahoista.\n\nTohtori Godal tuli huoneeseen tukka hieman pörröllään ja silmäluomet\nturvoksissa. -- Mitä kuuluu? hän sanoi tarttuen tottunein ottein\nranteeseeni. -- Olemmeko me teidän mielestänne liian pahoja teille? Te\nette kuulemma tahdo malttaa mieltänne täällä.\n\n-- Kyllä minä nyt voin kernaasti olla täällä vaikka tuomiopäivään\nsaakka!\n\nTämän sanottuani käänsin kasvoni seinään päin ja annoin hänen tehdä,\nmitä hän halusi. Tietysti hän turvautui ruiskuun. Nukahdin sellaisen\nvaikutelman vallassa, että äidin ja Ester tädin mielestä minun olisi\nhourailevanakin pitänyt voida vastata ystävälliselle tohtori Godalille\nkohteliaammin ja herttaisemmin.\n\n\n\n\nXII\n\n\nOli päivä, kun heräsin. Ikkuna oli sänkyni takana, joten en voinut\nkurkistaa ulos, mutta omituinen väreily seinäpinnoilla kertoi\nauringosta ja tuulesta.\n\nMinua itseäni lukuunottamatta ei huoneessa ollut ketään yöllisen\nmurhenäytelmän henkilöistä. Pieni, tumma, leveäkasvoinen\nsairaanhoitajatar esittäytyi sisar Odlaugiksi ja alkoi heti puuhata\npesu- ja hoitovalmistelujen kimpussa.\n\n-- Tunnetteko itsenne terveemmäksi tänään?\n\nPäässä ja hartiassa ei enää tuntunut aivan yhtä kipeältä, joten\nvastasin: -- Kyllä, kiitos! Hetken ajattelin sanoa, että se toinen asia\nsitä vastoin oli aivan ennallaan, mutta loukatun ylpeyden tunne sai\nminut vaikenemaan.\n\nKello oli neljännestä vailla kahdeksan.\n\n-- Ja nythän on maanantai?\n\n-- Niin, tänään aloitamme taas uuden viikon, sanoi sisar Odlaug\npakotetun iloisesti tuodessaan pesuvatia.\n\nNiin. Nyt alkoi uusi viikko vähän kaikkialla hyvässä Herresandissa.\n\nMihinkähän toimenpiteisiin rouva Hagel oli ryhtynyt miehensä katoamisen\njohdosta?\n\nKysyin sisar Odlaugilta, kuuluiko kaupunkiin mitään uutta. Sisar Odlaug\nei ollut kuullut mitään uutta. Ei mitään muuta, kuin että sokerista\nolisi puutetta kaupungissa. Mutta sisar Odlaug kuului niihin, jotka\nuskoivat, että ihmisten oli terveellistä olla hieman niukemmalla, ja\nhänelle se oli yhdentekevää, sillä hän ei käyttänyt sokeria kahviin.\n\n-- Kello?\n\n-- Päivä tulee pitemmäksi, jos alituisesti ajattelette kelloa.\nTiedättekö, mitä minä tekisin teidän sijassanne? Ajattelisin kaikkia\nniitä, joilla ei ole hyvää vuodetta maattavanaan, sodassa ja\npuolueettomuusvartiossa olevia ja sellaisia.\n\nKysyin, makasivatko äiti ja Ester täti hyvissä vuoteissaan. Hän katsoi\nhieman anteeksipyytävästi minuun.\n\n-- Valitettavasti on eräs joustin rikki sohvassa, jossa teidän äitinne\nmakaa. Mutta hän nukkuu kai hyvin sentään. Tätinne meni kotiin. Tohtori\nGodal sanoi, että hän huoleti voisi mennä.\n\nNeljännestä vailla yhdeksän.\n\nNyt ihmiset lähtivät konttoreihinsa.\n\nKuinka ihanaa sinänsä mennäkin konttoriin kauniina maaliskuun\naamuna pää kevyenä ja luusto ehjänä! Vilkaista ohi kulkiessa uutta\nelokuvaohjelmaa ja Jensenin kangaskaupan uusia kankaita, tulla Hasse\nHoldenin pitkien askelten saavuttamaksi. Sanoa: -- Päivää! -- Päivää!\n-- Sinäkö siinä? -- Jos toivot asian olevan päinvastoin, niin valitan,\nettä minun täytyy tuottaa sinulle pettymys...\n\nSisar Odlaug toi aamiaistarjotinta.\n\n-- Ajatelkaa kaikkia niitä, jotka ovat nälkäisiä ja joilla ei ole\nruokaa. Sellainen auttaa minua aika hyvin.\n\nTulin suorastaan hävyttömäksi. Sanoin, että ajattelin erästä miestä,\njoka makasi lattialla kuolleena, mutta se mielestäni ei kohentanut\nruokahalua vähääkään.\n\nTohtori Godal tuli.\n\n-- Vieläkö me teidän mielestänne olemme yhtä armottomia? Täytyy sanoa,\nettä te ette pyydä niinkään vähää ihmisiltä keskellä yötä. Tiedättekö\noikeastaan, mitä tahdoitte meidän tekevän?\n\nSanoin tietäväni sangen hyvin. Samassa silmänräpäyksessä sireenit\nalkoivat ulvoa ja kauhu lamautti ruumiini. Sairasvaunu tuli lähemmäksi\nvinhaa vauhtia. Kello oli kaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän. Sen\nhuima meno loppui edustallamme pitkään, surisevaan loppuakordiin.\n\n-- Tämä on, kuten tunnettua, sairaala, valaisi tohtori Godal suopeasti.\n-- Tännehän sairasvaunujen täytyy tulla, joten teidän ei tarvitse sitä\npelästyä.\n\nHän tutki ääneti kuumekäyrää. Uusi sairaanhoitajatar ilmestyi ovelle.\nOmituinen voitonriemun ilme hohti hänen kasvoillaan.\n\n-- Johtaja Hagel on täällä.\n\n-- Tulen aivan heti, sanoi tohtori Godal. -- Haluan ensin vain saada\nvähän kiitosta täällä. Sen näet ansaitsen. Kello kahdeksalta aamulla\nsoitin vainajalle, joka parhaillaan ajoi partaansa, ja kerroin hänelle,\nettä meillä täällä oli pieni potilas, joka ei ollut voinut nukkua,\nkoska hän niin oli ajatellut häntä. \"Eikö hän teidän mielestänne\nansaitse, että tulette tuudittamaan hänet uneen?\" sanoin.\n\nOlin mykkä. Enemmän kuin mykkä. Sanomattoman helpotuksen tunteen\nvaltaama, mutta myös tuhansien asioiden hämäämä. Hetken yritti mieleeni\nhiipiä epäily, että kaikki toiset olivat oikeassa ja minä väärässä ja\nettä kaikki vain oli sairaiden aivojeni houretta. Mutta sitten olin\njälleen varma itsestäni, ja ennen kuin tohtori Godal ennätti ovelle,\nolin onneksi saanut puhelahjani takaisin:\n\n-- Ja kuitenkaan se ei ollut hourailua!\n\nHän loi minuun katseen, ensin epätoivoisen, sitten alistuneen.\n\n-- Te olette itsepäisin otus, jonka kanssa tähän mennessä olen joutunut\ntekemisiin, eikä se ole vähän sanottu! Mutta all right -- nyt pyydän\nruumista kolistelemaan sisään.\n\nLaivanvarustaja Hagel toi huoneeseen raikkaan kevätaamun tunnun.\n\nAivotärähdystä tai ei, holvia tai ei, niin tunsimme toisiamme melkein\nliian vähän hänen tullakseen sairaskäynnille. Mutta enhän minä häntä\nollut pyytänytkään. Sitä en ollut rukoillut. Tohtori Godal hymyili\nkuitenkin tyytyväisenä. Ja nyt, kun johtaja Hagel seisoi tuossa\nilmielävänä ja aamunvirkkuna, katosi välinpitämättömyyteni ympäristön\ntuomiosta. Ainoa, mikä jäi jäljelle yöllisestä taistelusta, oli\nvaatimaton toive saada selvyys asiaan, eikä kukaan muu kuin Hagel\nvoinut antaa sitä.\n\n-- Mitä kuuluu? Salkusta tuli esiin käärö kaikin makeisrasian\ntunnusmerkein. -- Minua ilahduttaa, että te olette niin reippaan\nnäköinen.\n\n-- Ja _minua_ ilahduttaa, että _te_ olette niin reippaan näköinen.\n\n-- Minä, niin! Hän hykerteli käsiään katsoen toisesta toiseen, mutta\nkiinnittämättä oikeastaan katsettaan kumpaankaan meistä. -- Miksen minä\nolisi reippaan näköinen, kun olin Kleppekollenilla eilen aamupäivällä?\nAurinko ottaa jo aika voimakkaasti. Vaimoni tuli oikein ruskeaksi.\nMutta hän ruskettuukin erittäin helposti. Laivanvarustaja Hagel siirtyi\nsirosti sairashuonesävyyn jälleen. -- Mutta tämähän oli ikävää, neiti\nLoft. Niin, se oli illan suuri puheenaihe Kollien luona, jos se voi\nteitä lohduttaa. Meitä oli siellä muutamia. Ja vaimoni ja lankoni\nolivat silminnäkijöinä. Vaimo raukkani oli vallan järkyksissä.\n\n-- Laivanvarustaja Hagel oli siis rehtori Kollin luona lauantai-iltana?\ntohtori Godal totesi käsivarret ristissä ja kevyt hymy huulilla. --\nNiin, en kysy sitä uteliaisuudesta, vaan siksi, että tämä nuori nainen\non ollut niin huolissaan teistä, että ette voi uskoa. Ja illanvieton\njälkeen te kai menitte hyvään vuoteeseenne, vai kuinka?\n\n-- Pitää paikkansa. Te olisitte ollut mainio asianajaja\ntuomarinaitauksessa, varsinkin englantilainen peruukin päässänne,\ntohtori.\n\n-- Niin, se on totta.\n\nHerrat nauroivat.\n\n-- Nyt on teidän vuoronne, neiti syyttäjä.\n\nNäytti siltä, ettei laivanvarustaja Hagel omasta halustaan aikonut\nsyventyä asiaan.\n\nTohtori Godal nautti tilanteesta: -- Kysykää vain! Teissä oli paljon\nenemmän sisua yöllä!\n\nKysyin laivanvarustaja Hagelilta, missä hän oli ollut, ennen kuin hän\nmeni Kolleille.\n\nHän hymyili epämääräisesti. -- Hammaslääkärillä. Ikävä kyllä myöhästyin\nvähän ja sain kyytiä vaimoltani, kun en tullut sovittuun aikaan.\n\n-- Niin, silloin ainakin muistaa sen! sanoi tohtori Godal. -- Mutta\nei minun mielestäni teidän silti tarvitse olla noin nolo, neiti Loft.\nPääasia ei liene, ettei koko Herresandia herätetty keskellä yötä, kuten\nte tahdoitte. Pääasia kai on, että päällikkönne elää ja on hengissä ja\nmitä parhaimmissa voimissa.\n\n-- Pääasia on myös jossakin määrin se, etten minä ole aivan hullu!\nsanoin.\n\n-- Jos meidän nyt on puhuttava pääasiasta, virkkoi tohtori Godal, --\nniin on meidän todettava, että teillä on ollut vakava aivotärähdys.\nMutta tässä maailmassa käy, herrankiitos, toisinaan onnellisestikin,\nvaikkei niin tapahdu kovinkaan usein. Laivanvarustaja Hagel elää ja\nte elätte ja Herresandin asukkaat saivat vedellä unia häiriintymättä,\njoten oikeastaan meidän pitäisi hyppiä ja tanssia. Minulla vain ei ole\naikaa, sillä minun täytyy juuri mennä leikkaamaan, ja neiti Loftille se\nei vielä olisi oikein terveellistä ja...\n\n-- Ja minun täytyy valitettavasti mennä kokoukseen, jatkoi\nlaivanvarustaja Hagel. -- Sitä paitsi tunnen itseni rauhoittuneeksi\nkonttorin tulevaisuuden suhteen. Vähän punaisemmat ruusut poskille,\nniin te olette jälleen entisellänne. Solisluun olen kerran itse\ntaittanut, joten se ei anna aihetta rehentelyyn. Ja järkyttäviä\nasioitahan me saamme vähän itse kukin kokea tässä elämässä. Höyrylaiva\n\"Edna\" ajoi eilen miinaan. Kaikki onneksi pelastuivat.\n\nLuja kädenlyönti. Vielä pari leikkisää huomautusta ja vähän juttua\najoista. Ovelta vielä muutama hyvä toivotus -- ja laivanvarustaja\nHagelin käynti oli päättynyt. Äiti tapasi hänet käytävässä,\nlaivanvarustajan lausumat herttaisuudet piristivät hänet oikein\nmoneksi minuutiksi. Minusta tuntui, ikään kuin nyt olisin maannut\nsairasvuoteella sata vuotta ja nähnyt ihmisten tulevan ja menevän\novesta.\n\nÄiti vakuutti iloisesti, että ilmeeni nyt oli aivan toinen. Jo kaukaa\nsaattoi nähdä, että sairauden pahat henget olivat hellittäneet\notteensa. Silmistä! Niin, varsinkin silmistä. Oli kuin verho olisi\nvedetty syrjään. Ja aivotärähdyksessä oli asianlaita niin, että kun se\noli ohitse, niin se oli ohitse.\n\n-- Tiedätkö oikeastaan, että olet houraillut lähes pari vuorokautta?\nhän kysyi. -- Jos tietäisit, kuinka sydäntärepivää oli kuunnella sitä\nvoimatta auttaa sinua.\n\n-- Vuorokauden, oikaisin. En voinut olla sitä tekemättä. -- Viime\nyönähän olin koko ajan täysin tajuissani. Ihmettelen vain, mistä\nvanhasta ulkohuoneesta Ester täti otti sen avaimen.\n\nÄiti katsoi hämmästyneenä minuun. -- Viime yönä? Rakas lapsi,\nlaivanvarustaja Hagel kävi juuri täällä ilmielävänä...\n\n-- Mikä ei estä sitä, että hän lauantai-iltana samaan aikaan, kun\nylitseni ajettiin, oli suljettuna holviinsa. Jonkun on täytynyt auttaa\nhänet ulos sieltä.\n\n-- Entä mitä hän itse sanoi?\n\nKysymyksen sävy ilmaisi minulle, että äidille Hagelin vastaus oli\nratkaiseva ja peruuttamaton todistus asiassa.\n\nEn edes silloin, kun Hagel yllättävästi petti minut, ollut horjunut\nuskossani, että olin oikeassa. Nyt vasta tulivat epäilyt. Oliko\nkaikki kuitenkin aivokummittelua eikä todella tapahtunutta?\nMuistinhan entisajoilta, kuinka elävältä saattoi tuntua se, minkä\nunessa oli nähnyt. Mutta ei kuitenkaan niin elävältä kuin tämä.\nTässä muistin jokaisen yksityiskohdan, missään ei ollut aukkoja eikä\nmitään epätodennäköistä, ja vaikka kuinka pohdin asiaa, säilytti se\ntodellisuusluonteensa.\n\nKuta enemmän epäilin, sitä itsepäisemmin minua vainosi varmuuden\nsaamisen ajatus. Mutta äidin ja minun kesken ei asiasta enää\npuhuttu. Ester täti tuli hakemaan avainta ja kertoi minulle hyvin\nperusteellisesti koko jutun, sillä hän oli varma siitä, ettei\nminulla ollut aavistustakaan, että koskaan oli ollut puhettakaan\nmistään avaimesta. Ei kukaan sairaalassakaan tietänyt, että Ester\ntäti oli ottanut erään avaimen. Ester täti ei myöskään tietänyt,\nmitä siinä huoneessa oli, jonka ovesta hän sen oli ottanut. Mutta\nkulkiessaan käytävässä hän oli sattumalta kuullut valitusta sen\njohdosta, että aamusiivouksen aikana oli ollut mahdotonta päästä\nkomeroon, jossa sangot ja pitkävartiset harjat olivat. -- Toivotaan,\nettä sangot kestivät vankeuden yhtä hyvin kuin Hagel! hän virkkoi.\nOikein tahdikastahan se ei ollut, vaikka tilani olikin nopeasti\nparanemaan päin. Avain löydettiin patjan alta, ja Ester täti hiipi\nsyyllisyydentuntoisena tiehensä se mukanaan. On eräitä henkilöitä,\njotka eivät koskaan ole isompia ja näkyvämpiä kuin juuri silloin,\nkun heidän pitäisi salaa hiipiä jonnekin, ja Ester tädistä tuli\nyksinkertaisesti jättiläismäinen.\n\nEnsimmäisen sydämellisen naurun tapaturman jälkeen sain siis lahjaksi\nEster tädiltä. Se vahvisti minua niin, että keksin jotakin.\n\nLaivanvarustaja Hagel oli päässyt holvista. Mutta ei omin neuvoin.\nJonkun oli täytynyt auttaa hänet ulos sieltä, ja tämän jonkun jäljille\ntäytyi voida päästä. Holvin ovessa ei ollut sisäpuolella lukkoa\neikä kädenripaa. Se oli todettu niin usein, että jos tämäkin oli\nmielikuvituksen tuotetta, niin kaikki Hagel & Co:n palveluksessa olevat\nolivat mielikuvituksen tuotetta.\n\nMutta sitä he tuskin saattoivat olla, ainakaan en minä ollut ainoa,\njoka näin heidät ja kohtelin heitä kuin todella olevia olentoja, kun he\ntulivat tervehtimään minua sairaalaan. Neiti Soleng tuli ensimmäiseksi\ntuoden mukanaan ison keräyskimpun. Kaksi kruunua vartta kohden, sen\nnäin jo kaukaa kokemuksen opettamin katsein. Olinhan itse ollut\nsellaisten kukkakimppujen etunenässä ja tiesin, että vain juhannuksen\naikaan saatoimme päästä puolellatoista kruunulla miestä kohti. Tiesin\nmyös, kuinka kukin oli käyttäytynyt puheena olevassa tilaisuudessa.\nMortensen ei koskaan noukkinut kahta kruunuaan kukkarosta sanomatta,\nettä nyt hän aikoi joko mennä naimisiin tai ruveta sairaaksi, jotta\nkerran tulisi hänenkin vuoronsa.\n\nSiitä syystä kimppu olikin kaksinverroin rakas.\n\nAloitin siis neiti Solengista. Kysyin, millaista hänellä oli ollut\nveljensä luona edellisenä lauantaina.\n\n-- Oliko kevättyöt siellä jo aloitettu? tiedustelin, jotta keskustelu\nsujuisi kevyemmin.\n\n-- Milloin te olette alkanut harrastaa sellaisia asioita kuin\nkevättöitä? ihmetteli neiti Soleng ja käsitti kysymyksen sellaiseksi,\njolle pitäisi nauraa. Siten olimme melkein eksyä koko lauantaista.\nMutta minä pitelin kouristuksenomaisesti kiinni maasta ja sanoin\naina olleeni kiinnostunut maanviljelyksestä. Hänen mielestään\n\"maanviljelys\"-sana kuulosti hassunkuriselta suussani, joten minun ei\nollut niinkään helppoa. -- Menittekö sinne linja-autolla vai laivalla?\nkysyin, ja sillä kysymyksellä minun olisi heti pitänyt alkaa.\n\n-- Ei, luuletteko, että minä pääsin lähtemään? hän sanoi. -- Olin\nmyöhässä sinä päivänä. Ja sitten minulla oli vähän työtäkin.\n\n-- Konttorissako?\n\n-- Oletteko vallan hassu? Minua ei saataisi konttoriin\nlauantai-iltapäivällä edes tukasta vetämällä.\n\n-- Mutta olisittehan esimerkiksi voinut unohtaa käsilaukkunne.\n\n-- Miksikäs ei!\n\n-- Mutta te ette siis ollut?\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Unohtanut käsilaukkua?\n\n-- Milloin sitten?\n\n-- Lauantaina?\n\n-- Olenko sanonut, että unohdin käsilaukkuni lauantaina konttoriin?\n\n-- Kyllä, ettekö niin sanonut?\n\n-- Jos olen niin sanonut, niin silloin minäkin olen saanut\naivotärähdyksen.\n\n-- Te ette siis ollut konttorissa lauantai-iltapäivänä?\n\n-- En, aivan varmasti en ollut.\n\nEn ehkä ollut niin liukas kuin minun olisi pitänyt olla. Minun ei ehkä\nolisi tarvinnut kulkea niin monia kiertoteitä päästäkseni viimeiseen\nkysymykseen. Mutta nythän olin joka tapauksessa saanut lopuksi asiasta\nselon, ja se oli pääasia. Neiti Solengin alibi oli selvä.\n\nHasse Holdenin olin itse nähnyt menevän illallisille Kollien luo, joten\nhäntä minun ei oikeastaan tarvinnut kuulustella. En sitä paitsi saanut\nsiihen tilaisuuttakaan. Hän oli jostakin syystä matkustanut Osloon,\nkertoi Willy Lockert, joka toi minulle postin.\n\n-- Jos se olisi ollut järkyttävä uutinen, en olisi sanonut sitä teille,\nWilly lisäsi. -- Ei hyvääkään saa olla liian paljon.\n\nOn muutamia sairauksia, jotka ihmiset ottavat pelkästään humoristiselta\nkannalta, nimittäin, elleivät he itse sairasta niitä. Useimmat todella\nluulevat, että sikotauti ja aivotärähdys ovat jotakin sellaista, mitä\nkiltit ihmiset hankkivat itselleen, jotta heidän ympäristönsä saisi\ntilaisuuden laskea leikkiä.\n\n-- Mitäs yliskamariin kuuluu, neiti Loft? Willy kysyi. -- Siellä on kai\nollut vähän tomuista, vai kuinka?\n\nWilly ei omistanut mitään holvin avainta, mutta olisiko Scotland Yardin\nmies sen vuoksi vetänyt viivan hänen ylitseen? Avaimenhan saattoi\nlöytää, lainata, varastaa, siitähän meillä juuri oli ollut sangen hyvä\nesimerkki.\n\n-- Et kai sinä ollut konttorissa lauantai-iltana, Willy?\n\n-- Minä, en!\n\n-- Ajatella, luulin niin selvästi nähneeni sinun livahtavan ovesta\nsisään. Mutta se oli kai joku toinen poika.\n\n-- Mutta ettekö te sitten maannut täällä lauantai-iltana? kysyi Willy\nosoittaen nuoren ihmisen nopeaa yhdistelykykyä.\n\nEster täti viljeli alinomaa erästä lausetta, jonka hän ilmeisesti\nkatsoi kuuluvan rehelliseen sairaalakeskusteluun. Että nimittäin kaikki\noli niin vaivalloista, kun makasi sängyssä. Kutomisen ja neulomisen\nsuhteen minun jo oli täytynyt myöntää, että hän oli oikeassa, ja\nkeskustellessani nuoren Willy Lockertin kanssa oivalsin, ettei\nmyöskään ollut kovinkaan helppoa suorittaa tutkimustyötä mainitusta\npaikasta. Millä tekosyyllä voisin saada käsiini Mortensenin, Blekenin,\nvahtimestari Rudin ja siivoojan? Minun kai täytyi odottaa. Tai voisin\nmyös tehdä liiton Willyn kanssa, joka oli ilmetty liikkuvaisuus ja\nsangen reipas.\n\nSanoin, että jos hän tekisi minulle erään palveluksen, hän saisi, mitä\nminulla oli miljoonasta jäljellä.\n\nWilly irvisti: -- Se ei ollut paljon! Mieluummin teen sen vanhan\nystävyyden takia!\n\nTehtävä oli ilmeisesti seitsemäntoistavuotiaalle mieluinen. Seuraavana\npäivänä oli käsissäni asiakirja, joka oli kirjoitettu Willyn suurin,\nvinoin kirjaimin. Se kuului seuraavasti:\n\n    _Tutkimuksen tulos eräiden henkilöiden töistä ja toimista\n    lauantai-iltana maaliskuun 30 päivänä t. v.:_\n\n    Bleken, Oskar, 51 vuotta, konttoripäällikkö, Herresand.\n\n    Hän selittää lähteneensä lauantai-iltapäivänä klo 14.30\n    linja-autolla Lillesandiin, jossa hänen piti osallistua kummin\n    ominaisuudessa ristiäisjuhlallisuuksiin sunnuntaina aamupäivällä.\n    Kumin puhkeamisen johdosta hän saapui Lillesandiin vasta klo 19.\n    Hänen töittensä ja toimiensa ei katsota kiinnostavan, koska se,\n    mikä tehtiin, tehtiin Lillesandissa eikä Herresandissa.\n\n    Mortensen, Sjur Hagbart, 36 vuotta, kassanhoitaja, Herresand.\n\n    Vaikea saada puhumaan. Vastaa kuitenkin toistettuihin,\n    perinpohjaisiin kysymyksiin, että hän veteli päivällisunia kello\n    18:aan asti. Silloin hänen morsiamensa soitti ja valitti, ettei\n    hän ollut tullut kahville kello 17, kuten oli luvannut. Tätä\n    puhelinvalitusta kesti kello 18:sta neljännestä vaille 19:ään,\n    kuten rouva Muusin muut täysihoitolaiset enemmän kuin kernaasti\n    kertoivat, sillä heidän mielestään oli erittäin alhaista pitää\n    puhelinta hallussaan tänä lauantain ja sunnuntain sopimuksille\n    niin tavattoman tärkeänä aikana. Neljännestunti kului sitten\n    loukatun naisen noutamiseen. Kello 19:stä 21:een on todistettu\n    parin istuneen elokuvissa katsomassa filmiä \"Pidä kiinni ja\n    rakasta!\" Mitä he elokuvan jälkeen tekivät, ei, mikäli ymmärrän,\n    kiinnosta Teitä.\n\n    Rud, Malvin, 42 vuotta, vahtimestari, Herresand.\n\n    Kysymyksessä oleva henkilö kertoo, että sinä päivänä hänen\n    luonaan oli eräs radioasiamies kello 17.30:stä lähtien siitä\n    syystä, että oli suunniteltu koneen vaihtamista, ja hän lähti\n    asunnostaan vasta lähempänä kello 19:ää, jolloin hän kuuli\n    hälinää kadulta ja ymmärsi, että jotakin oli tapahtunut. Sitten\n    hän seisoskeli kadulla melko pitkän aikaa, koska oli paljon\n    ihmisiä, jotka halusivat tietää, mitä oli tapahtunut ja kuinka\n    se oli tapahtunut. Sitten hänet kutsuttiin parturi Olanderin\n    luo kertomaan vuoteenomana olevalle rouva Olanderille, kuinka\n    kaikki oli tapahtunut. Sen jälkeen hän meni sairaalaan kuulemaan,\n    kuuluiko mitään uutta. Oli hetken vahtimestari Antonsenin luona\n    kuuntelemassa uutisia kello 22. Palasi rouva Olanderin luo\n    ilmoittamaan, että Te vielä elitte. Luulee tulleensa kotiin kello\n    22.30-23:n välillä.\n\n    Halvorsen, Augusta, ikää mahdotonta saada puristetuksi hänestä,\n    siivooja, Herresand.\n\n    Paitsi konttorisiivousta, hoitaa asianomainen ihmisten hautoja\n    maaliskuusta lokakuuhun. Haudanhoidon hän suorittaa etupäässä\n    lauantai-iltapäivisin. Viime lauantaina hän oli ostanut\n    pääsiäisliljoja erään toispaikkakuntalaisen rouvan laskuun\n    asettaakseen ne toispaikkakuntalaisen rouvan kuolleen miehen\n    haudalle. Hän oli kuullut, että vesi oli laskettu. Mutta niin\n    ei kuitenkaan ollut asianlaita, joten hänen piti mennä kotiin\n    hakemaan vesisankoa. Pelkkää ammattikateutta ja ilkeyttä\n    nimittäin on, että eräät ihmiset väittävät hänen hoitavan\n    huonommin niiden ihmisten omaisten hautoja, jotka eivät voi\n    hoitoa valvoa. Kun hän oli palaamassa täysine vesisankoineen,\n    tuli sairasvaunu häntä vastaan. Ajatteli, että olisi hauska\n    tietää, kuka siinä matkusti, joten käveli sairaalan kautta.\n    Hänen siinä seisoessaan tuli rouva Hagel, joka oli hirveän\n    järkyttyneen näköinen. -- Kas, siinähän on rouva Halvorsen,\n    hän sanoi. Samassa silmänräpäyksessä tuli Holden sairaalasta\n    ja hänkin oli niin järkyttyneen näköinen, että todistaja oli\n    aivan varma siitä, että laivanvarustajasta oli tullut loppu.\n    Ja rouva Halvorsen ei ollut ainoastaan siivonnut hänelle kohta\n    viisitoista vuotta, vaan hän oli myös nähnyt hänet ilmielävänä\n    kaksi tuntia sitten, kun hän, laivanvarustaja, tuli konttoriin\n    juuri, kun hän veteli viimeisiä vetäisyjä pitkällä harjalla.\n    Ja ihmeellistä oli, ettei laivanvarustaja ollut koskaan ollut\n    niin ystävällinen ja ymmärtäväinen. -- Jääkää te vain, rouva\n    Halvorsen, hän oli sanonut. -- Minun täytyy hetken kuluttua mennä\n    hammaslääkärille. Vasta sitten, kun todistaja oli kertonut tämän,\n    hän oli saanut kuulla, ettei yliajettu ollutkaan Hagel. Mutta hän\n    oli, herrankiitos, sanonut vain sellaista, mitä sekä elävät että\n    kuolleet hyvin voivat kuunnella. Holden oli mennyt soittamaan\n    äidillenne, kun taas rouva Hagel oli jatkanut matkaa Kolleille\n    eikä ollut pitänyt itseään liian hyvänä todistajan seuraan, sanoi\n    todistaja, joten todistaja tarkoitti, että ihmisten parhaat\n    ominaisuudet tulivat usein näkyviin silloin, kun he olivat\n    järkyttyneitä. Hautausmaalta todistaja oli mennyt sisarensa luo\n    kertomaan tälle onnettomuudesta.\n\n    Näillä riveillä luulen suorittaneeni tehtävän, jonka Te uskoitte\n    minulle, ja toivon suorittaneeni sen täydeksi tyydytykseksenne.\n    En halua tästä mitään, koska se on ystävänteko, mutta voisittehan\n    Te suorittaa ystävänteon minulle vastapalvelukseksi. Bleken on\n    sanonut, että hän antaisi kultaa, jos saisi tietää, minne Teidän\n    miljoonanne on joutunut. Niin että jos Te tilaisuuden tullen\n    voisitte kertoa minulle, miten asianlaita todella on, olisin\n    Teille hyvin kiitollinen. Toiset sanovat, että se on torpedoitu,\n    mutta sehän kuulostaa hassulta sen mielestä, joka ymmärtää\n    nykyaikaista pankkilaitosta ja valuuttajärjestelmää.\n\n    Toivoen, että W. Lockertin tiedustelutoimisto vastakin voi\n    palvella Teitä, merkitsen\n\n                                              kunnioittaen\n                                              _Willy Lockert._\n\n\n\n\nXIII\n\n\nItään liikennöivä rannikkolaiva saapuu Herresandiin puoli seitsemän\naikaan ja viipyy tunnin laiturissa ottamassa hiiliä ja niin edespäin.\n\nSen tunnin matkustajat tavallisesti käyttävät Herresandin\nkatselemiseen. Näin asianajaja Steinarson oli tehnyt. Hän oli silloin\nmyös saanut nähdä liikenneonnettomuuden, yhtä hyvän kuin pääkaupunki\nsaattoi tarjota.\n\nW. Lockertin salaisen tiedustelutoimiston kautta tihkui totuus\nhäipyneestä Amerikan-perinnöstä nopeasti kaupunkiin. Äiti ja Ester\ntäti tulivat kuohuksissaan kotiin kaupungilta. Heidän mielestään oli\nkauheaa, että sairaan hourailutkin lyhyessä ajassa saattoivat muuttua\nhuhuiksi. Sen tosiasian, että Herresandin asukkaan oli mahdollista\nperiä miljoona, he mitä suurimmalla vaivalla olivat saaneet päähänsä,\nja vain mitä suurimmalla vaivalla heidät sai uskomaan, että miljoona\noli jälleen hävinnyt. Mutta -- kun sanomalehtimiehet ja valokuvaajat\nuudelleen ilmestyivät näköpiiriin, he tietysti ymmärsivät, että\nhuhuissa oli jotakin perää. Molemmat suhtautuivat asiaan melko\nrauhallisesti. Oli tietysti ollut hauskaa, kun perheessä oli\nmiljoona, muttia siitä ei päässyt mihinkään, että se oli järkyttänyt\nluonnonjärjestystä. Luonnonjärjestyksen mukaista ei esimerkiksi ollut\nhyasinttikuviolliseen hollantilaiseen pöytäkalustoon kuuluvan lautasen\nrikkominen tarvitsematta harmitella. Luonnonjärjestyksen mukaista\nei ollut briljantein koristetun rannekellon ostaminen tarvitsematta\nkitsastella ja säästellä sitä varten kuukausikaupalla. Briljantit\neivät yleensä olleet lainkaan luonnonjärjestyksen mukaisia Herresandin\ntapaisessa kaupungissa.\n\nTietystikään se ei ollut mikään ilahduttava uutinen, mutta oli\nkorvauksia; joita ei selvin sanoin voinut selittää. Kaikki ikään kuin\nselveni, tuli enemmän hyvän, vanhanajan omantunnon kaltaiseksi. Ja sai\njälleen kallisarvoisen valitteluoikeuden, oikeuden, jonka Herresand\nheti paikalla oli riistänyt sekä miljoonanomistajalta että hänen\nsukulaisiltaan. Ester täti sai jälleen käydä missä liikkeessä tahansa\nvalittelemassa tavarain hintoja joutumatta vaaraan, että joku nenäkäs\nmyyjä heti rupesi vihjailemaan. Ja yhtä ja toista.\n\nJa kuitenkaan ei Herresandin Päivälehden reportteri kyennyt saamaan\nketään meistä sanomaan, että rahat eivät tuoneet onnea. Otsakkeesta\ntuli siis vähän toisenlainen kuin viime kerralla, kuinkas muuten.\n\"Koska olemme ennenkin tulleet toimeen ilman miljoonaa, niin\ntoivon, että vastakin tulemme, sanoo nuori nainen, jota onni ei\npotkaissutkaan.\" Kuvassa painomuste oli tehnyt meidät kaikki kolme\netelämaisiksi kaunottariksi, ja se oli kuin voidetta haavalle.\nKirjoitus alkoi seuraavalla vuodatuksella: \"Neiti Loft, jota nyttemmin\non pidettävä huomiopalstamme melkein vakinaisena avustajana, on näinä\npäivinä kokenut mielenjärkytyksen, jonka täytyy olla sangen tuntuva sen\nruumiillisen järkytyksen jälkeen, josta maanantainumerossa kerroimme.\"\n\nKaikkein parasta oli, että haastattelu sattumalta oli Herresandin\nPäivälehdessä huhtikuun 1 päivänä, joten ei kukaan ottanut sitä toden\nkannalta. Kaikki ylpeilivät, kun olivat älynneet aprillipilan, vaikka\nsen muoto olikin hieman epätavallinen. Ja rouva Benum, joka muuten\noli niin ystävällinen sielu, oli kylmästi torjunut Ester tädin,\njoka oli ähkinyt ja puhkinut ja oikein koettanut korvata tappion\nkeskustellessaan rouva Benumin kanssa sairaalalaskuista, sanomalla,\nettä \"mitä me valtion palveluksessa olevat sitten voimme sanoa?\"\n\nSamana päivänä kertoi Willy, joka toi kuukausipalkan kirjekuoressa,\nettä Hasse Holden oli saanut paikan Oslossa.\n\nSaanut paikan Oslossa?\n\n-- Suo anteeksi, jos nauran.\n\n-- Kaikin mokomin, kaikin mokomin, sanoi W. Lockert auliisti. -- Minä\npuolestani pidän harmillisena asiana, että hänen työnsä ja toimensa\neräänä määrättynä ajankohtana ovat hämärän peitossa. Aavistatteko\nollenkaan, mitä kello oli, kun hän soitti äidillenne?\n\nSoitti äidille? Jos Hasse Holden olisi soittanut, olisin kuullut\nsen -- en ainoastaan kerran, vaan sata kertaa, aivan niinkuin olin\nkuullut sata kertaa kertomuksen ylihoitajattaren soitosta, polvien\nvapisemisesta, kurkkuun nousseesta palasta, sumusta silmien edessä,\nautomatkasta halki kaupungin, kauhusta, kun käsilaukku oli unohtunut,\njoten autonkuljettaja ei voinut saada maksua, ja kaikesta muusta. Jos\nHasse Holden olisi soittanut, olisin kuullut jokaisen sanan tuhat\nkertaa. Asia on näet niin, että kun omistaa perheen, ei ole ainoastaan\npakko salata mahdollisia pettymyksiä, vaan täytyy myös nähdä, kuinka\nperhe ponnistelee salatakseen mahdollisen myötätunnon, ja lopuksi olin\ntodella sairaalassa maatessani toivonut, että eräs tietty punatukkainen\nnuori mies olisi astunut ovesta sisään, vain siksi, että äiti ja Ester\ntäti pääsisivät uskomasta, että välitin hänen tulostaan.\n\nPaikan Oslossa?\n\n-- Suo anteeksi, Willy, mutta minun täytyy nauraa!\n\n-- Olkaa niin hyvä, virkkoi W. Lockert. -- Mutta teidän sijassanne\nodottaisin vähän. Jos teitä kiinnostaa päästä sen laguunin pohjaan,\njoka on hänen töissään ja toimissaan siitä hetkestä lähtien...\n\n-- Mutta laguunihan on jonkinlainen merenlahti! sanoin.\n\n-- Niin, mutta merenlahdet ovat juuri sellaisia, joiden pohjaan on\npäästävä, jatkoi W. Lockert järkkymättömän rauhallisena. -- Merenlahti,\njota tarkoitan, on kahden silmänräpäyksen välillä, sen, jolloin Holden\nerosi rouva Hagelin seurasta, ja sen, jolloin hän soitti Kolleille\npyytäen anteeksi, että hän myöhästyi tunnin. Jos minä olisin teidän\nsijassanne, matkustaisin suoraa päätä Osloon. Matkarahat teillä on\ntässä kirjekuoressa. Jos siis kaikin mokomin tahdotte päästä selville...\n\n-- Nyt taitaa tiedustelutoimiston pää olla pyörällä.\n\nToimistonomistaja katseli, minne hän oli hattunsa pannut. Minun piti\nsilittää jäniksenkäpälällä. Jos matkustaisin, sanoin, niin kuinka\nkävisi solisluun? Ja pään? Ja mitä sanoisin kotona?\n\nW. Lockert arveli vaikeuksien olevan sitä varten, että ne voitetaan.\nMiinavaaran saattoi välttää käyttämällä linja-autoa. Pää näytti oikein\nsiistiltä päällisin puolin, ja sillä pärjäsi uskomattoman pitkälle,\nusein pitemmälle kuin oli hyödyllistäkään. Solisluun pitäisi tietysti\nmieluimmin olla selvä, mutta minä sain kai pitää sen paikoillaan tahdon\navulla. Mitä tällaisessa tilaisuudessa pitäisi sanoa kotona, oli pulma,\njota W. Lockert ei mitenkään aliarvioinut. Sain sen vaikutelman,\nettä hän piti vanhempia ja ylempiään koskevia kysymyksiä kaikkein\npulmallisimpina pureskeltavina. Mutta -- ainahan oli se keino, jos\ntäytyi matkustaa eikä halunnut ilmoittaa syytä, että jätti jälkeensä\nlapun, jossa oli muutamia rauhoittavia sanoja, esimerkiksi: \"Matkustan\nerään tärkeän asian vuoksi. Älkää olko levottomia älkääkä etsikö minua.\"\n\nSanoin Willylle, että minulla oli ollut oikein moukanonni, kun olin\njoutunut hänen toimistoonsa. Olin ensin luullut, että se oli aivan uusi\nyritys, mutta ehkä se ei ollutkaan?\n\n-- Täytyyhän pitää jotakin hauskaa sivuhommaa, sanoi Willy hypistellen\nvähän hämillään hattuaan. -- Koska isä kerran välttämättä tahtoo, että\nminun on oltava postimerkinnuolijana Hagelilla. Holden sitä paitsi\ntämän ajatuksen keksi. Hän se antoi toimistolle tunnuslauseen, jonka\näsken mainitsin: \"Vaikeudet ovat sitä varten, että ne voitetaan.\"\n\nMinua kiinnosti kuulla, oliko hänellä ollut vaikeuksia voitettavinaan\nHoldenin tapauksessa.\n\nHän viivytteli hieman vastausta. Vaitiololupaus oli esteenä. Olikohan\nse sitova nytkin, kun toinen asianosainen oli todella matkustanut\ntiehensä. Sanoin, ettei se minun mielestäni voinut olla. Willy myöntyi.\n\n-- Niin, Holden -- hänellä oli melkein kiinteä tilaus...\n\nW. Lockert katsoi minuun -- kuten tähän asti olin sanonut -- viattomin\nsinisin silmin. En kuitenkaan enää ollut varma, voisinko vast'edes\nsanoa niin.\n\n-- Hän halusi ennen kaikkea tietää, mitä teitä kuljitte\nsunnuntaikävelyllänne. Vaikka toimisto ottaa kaksinkertaisen maksun\nsunnuntaityöstä työväensuojelulain mukaisesti.\n\n-- Willy! minä ryhdistäydyin, vasemman hartian vastalauseet eivät\nonneksi enää olleet niin tuimia. -- Minä kun luulin, että sinä\nolit korviasi myöten rakastunut kadun toisella puolen asuvaan Elsa\nTommelstadiin! Sinähän roikuit portin pielessä joka ainoa sunnuntaiaamu!\n\n-- Korvia myöten? harmistunut Willy virkkoi. -- Elsa Tommelstadiin?\nMinähän tein työtä. Tehän tapasitte ihmeellisen usein herra Holdenin\nviime talvena, eikö niin? Kun hiihditte ja niin edespäin?\n\n-- Kyllä, pitää paikkansa -- kun nyt sanot sen.\n\n-- No, silloin toimisto on tyytyväinen. Teidän tyytyväisyytenne on\nmeidän tyytyväisyytemme -- tämän tunnuslauseen olen itse keksinyt.\n\nSanoin, että jos olisin aavistanut, että minua varjostettiin, niin...\n\n-- Varjostettiin on liian vahvasti sanottu. Siitä sanasta hän tulee\nkovasti pahastumaan.\n\n-- Niin, mutta hänhän on mennyt matkaansa.\n\n-- Niin, sehän on totta. W. Lockertin toimiston omistaja tuijotti\nhetken eteensä syvästi masentuneena. -- Tästä lähtien tulee konttorissa\nikävää. Kolkon ikävää. Niin hurjan kiva kuin Holden oli. Hän oli kivoin\nihminen, mitä olen tavannut. Paljon kivempi kuin Hagel.\n\n-- Niinkö, kuka sanoo, että Hagel on kiva?\n\n-- Sanoo? Riittää, että näkee. Jok'ikinen naisihminen tässä kaupungissa\non ihastunut Hageliin! Ei ole sitä tyttöä, joka ei...\n\n-- Mutta on kai muitakin asioita, jotka merkitsevät jotakin, kuin vain\nse, että on kiva?\n\nWilly katsoi minuun karsaasti. Niin hän teki aina ajatellessaan\nankarasti. Mutta tapahtui mitä hyvänsä -- sinä hetkenä en saanut nauraa\nW. Lockertille.\n\nOvella hän pysähtyi ja loi minuun oikeutettua pahastumista ilmaisevan\nkatseen. -- En sitä paitsi ymmärrä -- ymmärrättekö te, mitä tarkoitan!\n\nYmmärsin, mitä hän tarkoitti. Ja sillä hetkellä ja paikalla tunnustin\nW. Lockertille, että olin ajatellut liian paljon rahoja, vaikka\nne oikeastaan eivät olleet nousseet päähäni. Ensin olin ajatellut\nniitä rahoja, jotka olin saanut, ja sitten niitä rahoja, jotka olin\nmenettänyt. Pitäisi voida ajatella kahta asiaa yht'aikaa, niin todella\npitäisi.\n\n-- Sekä rakkautta että rahoja, niin! sanoi toimistonomistaja leveästi\nhymyillen. -- Se olisi hienoa! Kaikkein hienointa!\n\n-- Hm!\n\nAsia on niin, että kun keskustelee itseään paljon nuorempien ihmisten\nkanssa, tuntee heti olevansa velvoitettu vaikuttamaan kasvattavalta,\njoten suhtauduin melko pidättyvästi tähän viimeiseen mielenilmaukseen.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nKiireisesti päätetyn matkan haittana on se, että melkein aina rupeaa\narveluttamaan samassa silmänräpäyksessä, kun ajoneuvo lähtee liikkeelle.\n\nEnsimmäisten parin peninkulman aikana linja-autossa minulla oli täysi\ntekeminen vakuuttaessani itselleni, että todella oli eräitä syitä\nlähteäkseni matkalle, kuten olin lähtenyt. Tunsin itseni niin läpeensä\nkevytmieliseksi kuin vain se, joka ei koskaan ole lähtenyt matkalle,\nellei ensin ole tunnontarkasti suoritettu tiettyjä valmistelumenoja.\nEn uskaltanut edes ajatella, mitä Ester täti sanoisi keksiessään, että\nolin lähtenyt matkalle silittämättä ainoatakaan vaatekappaletta kostean\nvaatteen lävitse.\n\nRuokasalinpöydälle olin asettanut paperilapun. Se näytti oikein\ndraamallisella tummaa tammilevyä vasten.\n\n\"Välttääkseni tarpeettomia keskusteluja siitä, mitä toipilaana kestän\ntai mitä en kestä, ilmoitan täten, että olen matkustanut Osloon\ntärkeään kokoukseen. Älkää nyt pyörtykö, hyvät ihmiset! Matkalla ei\nole mitään yhteyttä valkoiseen orjakauppaan. Huvitelkaa lujasti minun\npoissaollessani. Hillo on kellarissa.\" Toivoin, että äiti ja Ester täti\nrauhoittuisivat vallattomasta sävystä.\n\nOli kieltämättä puute, etten edes itselleni kyennyt keksimään mitään\ntavallista matkan syytä. Ei ollut loma, eikä kukaan ollut kutsunut\nminua vierailulle luokseen. Olin toipilas, mutta en ollut menossa\nlepokotiin enkä lääkärille. Matkalla ei ollut liikeasiamaista sävyä,\neivätkä häät, ristiäiset tai hopeahäät tehneet sitä oikeutetuksi.\nYmmärsin istuessani nyt linja-autossa tärisemässä, että kaikesta\nhuolimatta olin elämässäni tehnyt harvoja tekoja, joilla ei ollut\nloogillista pohjaa. Mutta nyt kai olikin sitten aika tehdä tällainen\nteko.\n\nTietysti saattoi elää edelleen, vaikkei milloinkaan saisi\ntodistetuksikaan, että laivanvarustaja Hagel oli ollut suljettuna\nomaan holviinsa, mutta jos hän oli ollut siellä ja joku oli päästänyt\nhänet pois, halusin minä selittää oman osuuteni asiassa. Joka päivä\nei tavattu ilmanpitävään kammioon suljettua miestä. Lopuksi minulla\noli vietävänä terveisiä eräältä Herresandissa asuvalta toimekkaalta\nnuorelta mieheltä eräälle punatukkaiselle mieshenkilölle, joka\ntällä haavaa oleskeli Oslossa, joten loppujen lopuksi matkani ei\nollut ollenkaan niin aiheeton, kuin aluksi olin luullut. Terveisten\nmukana toisin ilmi, että Herresandissa oli niin vähän todella kivoja\nkultivoituja asukkaita, ettei sillä ollut varaa luovuttaa ketään\nnäistä muille kaupungeille. Aivan ohimennen voisin myös mainita,\nettä toimistolla oli huonot ajat. Bleken ei kainostellut tinkiä\nkahteenkymmeneenviiteen äyriin saakka, vaikka hän oli luvannut kultaa.\n\nKun Herresand oli kunnolla jäänyt taakseni, katosivat arvelut\nihmeellisen nopeasti. Me teimme hölskytellen matkaa sulavilla\nteillä ohi keväisten pensaikkojen ja kimaltelevien vesien, läpi\nyksitoikkoisten maisemien, jotka kuitenkaan eivät väsyttäneet. Kolmen\ntunnin matkan jälkeen saavuimme rautatieasemalle, jossa linja-auto\nyhtyi junaan. Täällä puhalsi etelätuuli, ja hienossa pilviverhossa\noleva taivas kuvastui vedenkiiltäviin jäälaitureihin. Juna oli enemmän\nkuin puoli tuntia myöhässä, ja kahvia nautittiin paksusta kupista\nsitkeiden munkkien kera marmoripöydän ääressä erään Mandalista olevan\nseurankipeän naisen kanssa, jolla oli serkku Herresandissa.\n\n-- Tunnetteko te Ellen Loftin? hän kysyi.\n\n-- En, tunnetteko te? vastasin.\n\n-- En, olen vain lukenut hänestä, sanoi Mandalista oleva nainen,\njolla muuten oli vihreät korvarenkaat ja musta varsannahkaturkki. --\nMandalin-lehdessä oli palanen hänestä toissapäivänä. Ajatella, luulen,\nettä minä olisin haljennut siihen paikkaan! Periä miljoona ja sitten\njoutua petkutetuksi viimeistä äyriä myöten! Kyllä maailma on kurjuutta\ntäynnä.\n\n-- Niin totta tosiaan on.\n\n-- Että joku voi olla niin ilkeä ja tehdä sellaista! Olen sitä paitsi\nkuullut, että sen neiti Loftin pää meni vähän sekaisin...\n\n-- Hah-haa!\n\n-- Mutta te, joka olette Herresandista, tiedätte kai paremmin kuin\nminä, miten hänen laitansa on. Luulen kuulleeni, että hän oli\nsairaalassa.\n\n-- Niin, hän joutui yliajetuksi.\n\n-- Niin, niin, onnettomuus tulee harvoin yksinään...\n\nMandalista oleva nainen sanoi tämän pidellen sokeripalaa hampaiden\nvälissä ja imien kahvia sen lävitse. Samalla hän myötätuntoa\ntulvillaan siunaili kupin reunan ylitse. Mutta vaikka hän olikin niin\nmyötätuntoa tulvillaan, oli minulle tämän keskustelun jälkeen melkein\nvälttämätöntä, että eksyimme toisistamme junan tungoksessa.\n\nVarmuuden vuoksi tunkeuduin täpö täyteen kolmannen luokan vaunuun.\nTunsin itseni kevyeksi, iloiseksi ja vapaaksi. Minulla ei enää ollut\nupporikkaan perijän velvoituksia, mikä ei kuitenkaan merkinnyt sitä,\nettenkö milloin hyvänsä tekisi mitä hyvänsä saadakseni miljoonan\ntakaisin, jos oli vähänkin toivoa. Mutta vähintäkään toivoa ei ollut.\nToiveet ja velvoitukset olivat painolastia, jonka toiset olivat\nraa'asti heittäneet yli laidan, suuren, surullisen salaisuuden olin\nitse lopuksi sovittanut, ja siksi tunsin olevani kuin ilmapallo, joka\nnousi nousemistaan.\n\nMikään maailmassa ei vedä vertoja ilmapallotunteelle. Voit istua\ntuntikausia kovalla puupenkillä huomaamatta sitä. Voit katsella,\nkuinka mies väsymättömästi kaivelee hampaitaan, välittämättä siitä\nmitään. Voit pyöriä mitä ikävimpien rämemaisemien ohitse etkä\nmielestäsi koskaan ole nähnyt mitään kauniimpaa. Voit istua vastapäätä\nFlekkefjordista olevaa naista ja mitä suurimmalla sieluntyyneydellä\nnähdä hänen lukevan omasta onnettomuudestasi.\n\nEnkä minä hämmentynytkään, kun hän äkkiä taittoi silmälasit kokoon\nja työnsi sanomalehden minulle. -- Tämä teidän täytyy lukea! hän\nsanoi käskevästi ja osoitti otsaketta: \"Nuori nainen, jolle onni ei\nhymyillyt.\" Kirjoitus käsitteli erästä tiettyä neiti Loftia, joka asui\nHerresandissa ja joka oli perinyt miljoonan jne., jne., ja minä luin\nsen kovin kiinnostuneena.\n\n-- Hän kuulemma on tullut mielisairaaksi, ilmoitti sanomalehden\nomistajatar. -- Ja suoraan sanoen minä ymmärrän häntä. Se on\ntäysin normaali vastavaikutus. En tiedä, mikä korvaisi sellaisen\nvastoinkäymisen.\n\nTavallisissa oloissa olisin kai vastannut: -- Se on totta! tai jotakin\nmuuta yhtä järkevää. Mutta nyt en äkkiä voinut käsittää, miksen\nvoisi sanoa, mitä itse ajattelin, Flekkefjordista olevalle naiselle,\njolla oli arvosteleva kasvojenilme. Sanoin, että jos kuvittelisi\nkohtalon astuvan ihmisen eteen toisessa kädessään rahasäkki ja\ntoisessa kädessään kaikenlaista muuta, niin silloin tietysti valitsisi\nrahasäkin, mutta...\n\n-- Niin, rahasäkin valitsisi ja sitten ostaisi kaiken sen, mitä\nkohtalolla oli toisessa kädessään. Niin minä tekisin, jos se tulisi\nminun luokseni. Kunpa se tulisikin!\n\n-- Mutta ellei kaikkea voisi ostaa?\n\nFlekkefjordista oleva nainen nauroi suopeasti.\n\n-- Te olette niin nuori, että teillä voi olla oikeus puhua noin. Mutta\nminä voin sanoa teille, että on melko vähän sellaista, mitä ei voida\nostaa. Teidän iässänne tietysti luullaan, että rakkaus ja pieni tupa\njärven rannalla voi korvata kaiken, ja se onkin eräs niitä erehdyksiä,\njoita vailla maailma ei tule toimeen...\n\n-- Onko teistä koskaan tuntunut siltä, kuin äkkiä muuttuisitte\nilmapalloksi? kysyin.\n\nHän katsoi kauhistuneena minuun. -- Ilmapalloksi?\n\n-- Niin.\n\n-- Ei, onneksi ei ole, sanoi nainen. Oli tietysti ikävä nähdä,\nkuinka luottamus hävisi katseesta ja muuttui nopeasti täydelliseksi\nvastakohdaksi, mutta se ei merkinnyt minulle kovinkaan paljon.\nHammastikkumies lakkasi kaivelemasta, eukko, joka pureskeli juustolla\npäällystettyä limppuvoileipää, lakkasi pureskelemasta ja nuori\ntyttö, joka särki pähkinöitä hampain, oli lakannut särkemästä niitä.\nAinoastaan olutta juova mies joi edelleen, mutta hän kaatoi nurin kaksi\npenkin alla olevaa pulloa, joten oikeastaan luulen, että hänkin oli\nkiinnostunut.\n\nMinun oli vähän vaikea selittää, mitä tarkoitin.\n\n-- Eikö teillä ole koskaan ollut sellaista tunnetta, ikään kuin\nleijailisitte kuusenlatvojen yläpuolella?\n\n-- Ei, onneksi ei ole ollut! sanoi matkatoverini toisen kerran ja\npainokkaasti. -- Pelästyisin silloin suunniltani.\n\n-- Se tunne näet voi korvata kaiken muun, eikä sitä voi ostaa.\n\n-- Voi kyllä, sanoi pulloa viljelevä mies puuttuen keskusteluun. -- Se\ntunne maksaa tasan neljä kruunua kaksikymmentäviisi äyriä väkioluen\nviimeisen hinnannousun jälkeen. Ja jos tahtoo nousta stratosfääriin\nasti, niin se maksaa...\n\n-- Tunne on joka tapauksessa niin haihtuvaa ainesta, sanoi\nFlekkefjordista oleva nainen voittaen äänellänsä pulloa viljelevän\nmiehen, -- että se tuskin voi korvata yhtään mitään. Mutta sitä te\nnuoret tietenkään ette tiedä. Jos te saisitte puhella sen Herresandista\nolevan neidin kanssa, josta lehdessä kerrotaan, niin silloin kuulisitte.\n\n-- Niin, mutta minähän olen se neiti!\n\nEsittely oli oikein vaikuttava. Hetken verran vallitsi vaunussa\nhiljaisuus, mikäli vaunussa voi olla hiljaista, kun juna kulkee\nkiskonjatkosten ylitse. Ja sitten jouduimme tunneliin. Mutta kun\ntulimme päivänvaloon jälleen, oli vastakumppanini saanut puhelahjansa\ntakaisin.\n\n-- Se ei voi olla mahdollista! hän sanoi. -- Tiedän nimittäin aivan\nvarmasti, että hän makaa sairaalassa.\n\nSanoin, että olin päässyt sairaalasta kaksi päivää sitten, mutta hän\npani vastaan niin kauan, että hänen lopuksi miltei onnistui saada minut\nvakuuttuneeksi siitä, etten minä ollutkaan minä, joka istuin siinä\nvaunussa. Ja hotellissa Oslossa minä sitten vahvasti epäillen kirjoitin\nnimekseni Ellen Loft.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Haluaisin mielelläni tavata herra Holdenia.\n\nOvenvartija esitti kohteliaimman hymynsä. -- Herra Holden matkusti\nlauantaina. Hän muutti varmaankin jonkun sukulaisen luokse. Hotelli oli\nnäet kokonaan varattu luistelukilpailujen takia...\n\n-- Mutta hän ilmoitti kai uuden osoitteensa?\n\nOvenvartija katsoi korttiluettelosta.\n\n-- Neiti Ottilie Holden, Skogveien 37.\n\nVai niin, hän oli muuttanut Tilie tädin luokse. Olin toki kuullut\npuhuttavan hänestä. Hän ei koskaan voinut sanoa mitään asiaa yhteen\nkertaan, vaan kertoi heti paikalla saman asian uudelleen. Olin kuullut,\nettä täytyi olla paljon joutilasta aikaa, jos tahtoi asua Tilie tädin\nluona.\n\nHän oli sitä paitsi herttaisen näköinen harmaine, pöyheine hiuksineen,\njotka oli ikkunaverhomaisesti kammattu punaposkisten kasvojen\nkehykseksi.\n\n-- Hasse? Ei, ajatella, että hän muutti. Se oli niin ikävää että\nvallan, eräs sisareni näet tuli kaupunkiin yllättäen minut melkein\nsamanaikaisesti, ja minullahan on vain yksi vierasvuode. Mutta käykää\nsisään, olkaa hyvä. No, tietysti te käytte sisään. Ei, Hasse on\nmuuttanut. Se oli niin ikävää että vallan, eräs sisareni näet tuli\nkaupunkiin yllättäen minut melkein samanaikaisesti, ja minullahan on\nvain yksi vierasvuode, joten se oli vähän vaikeaa... Niin että ikävä\nkyllä Hassen täytyi...\n\nIstuin vähän aikaa tuolinreunalla kodikkaassa arkihuoneessa. Tilie täti\nväänsi radion vähän pienemmälle.\n\n-- Mutta en sulje sitä kokonaan, sillä minun täytyy kuulla uutiset,\njoten sen vuoksi en koskaan sulje sitä kokonaan, sillä minunhan täytyy\nkuulla uutiset, mutta voin vääntää sen vähän pienemmälle.\n\nSanoin, että minun piti välttämättä tavata hänen veljenpoikansa. Olin\nnäet palveluksessa Hagel & Co:ssa ja minulla oli tärkeitä terveisiä\nhänelle hänen langoltaan. Neiti Holden vakuutti minulle kolme,\nneljä kertaa peräkkäin olevansa rajattoman innokas kuulemaan, mitä\nherttaiselle Annielle ja ihastuttavalle Fredrikille kuului, ja kun\nminulle viimein valkeni, että minun piti olla varovaisempi käänteissä,\nvastasin varovaisesti, että hyvää kuului. Heti sen jälkeen minun\nonnistui sujauttaa kysymys, missä Hasse nyt asui. Hän ei tietänyt.\n\n-- Hän sanoi soittavansa, mutta hän ei ole vielä soittanut, vaikka hän\nsanoi soittavansa, eikä ole Hassen tapaista jättää soittamatta. Mutta\nhän ei ollut oikein tasapainossa sillä kertaa, vaikka hän sanoi...\n\nSitten tulivat radiouutiset, enkä minä voinut häiritä häntä hyvästillä,\nei, ennen kuin urheilu-uutiset tulivat. Niitä kohtaan hän itse osoitti\nvälinpitämättömyyttä. Laususkellen ja toistellen kohteliaisuuksia\nme pääsimme vähitellen ovelle, mutta silloin kuuluttaja uudelleen\nvangitsi mielenkiintomme ilmoittamalla raukealla äänellä, että nyt tuli\netsintäkuulutus.\n\nEnsimmäiset sanat saivat veren jyskyttämään suonissani.\n\n-- Ellen Loft katosi kotoaan Herresandista huhtikuun 5 päivänä ja\nhänen omaisensa kuuluttavat hänet etsittäväksi, koska hän on ollut\nhyvin sairas ja hänen mielentilastaan ollaan huolestuneita. Hän on\nkaksikymmentäkolmevuotias, pitkä, leveäharteinen, tuhkanväriset\nhiukset, ns. hovipoikakampaus, silmät harmaansiniset, poskipäät\nmelko ulkonevat, nenä keskikokoinen. Hän on luultavasti pukeutunut\nharmaansiniseen kävelypukuun ja samanväriseen pieneen hattuun. On\ntodettu, että hän aikoi Osloon ja lähti matkalle linja-autossa, joka\nyhtyy Oslon junaan Risen asemalla kello kolmetoista. Kadonneesta\npyydetään ilmoittamaan...\n\n-- Mikä teidän nimenne taas olikaan? kysyi neiti Holden. Tällä kertaa\nhän äkkiä tyytyi yhteen lauseeseen.\n\nEtsintäkuulutuksen loppuosan aikana olin kaukonäköisesti vetäytynyt\neteisenovelle asti.\n\n-- Kjeller, sanoin nopeasti, -- mutta tiedän sangen hyvin, kuka Ellen\nLoft on. Herresand on pieni kaupunki. Hän joutui tapaturman uhriksi\njonkin aikaa sitten. Se oli todella ikävä tapaus! Niin, niin, paljon\nkiitoksia, neiti Holden, ja suokaa anteeksi, että vaivasin...\n\nPudottelin lauseita samalla lavalla kuin Tilie täti itse ja olin\nkaukana portaissa, ennen kuin hän ennätti saada sananvuoron. Kaksi\nhyvin arvelevaista silmää oli viimeinen, minkä hänestä näin. Ellen\nerehtynyt, ne tutkivat vaatteideni väriä.\n\nMenin suoraa päätä hotelliin ja vaihdoin sinisen kävelypuvun harmaaseen\ntakkiin. Oli ikävää ajatella, että kotona oltiin levottomia vuokseni,\nmutta jos soittaisin, niin liikkumisvapauteni olisi pian lopussa.\nKatsoin peilistä hartioitani ja poskipäitäni. Äkkiä muistin, että\nminut oli kirjoitettu hotellikirjaan Ellen Loftina. Kiireesti viskasin\nmatkalaukkuun ne harvat esineet, jotka olin ottanut esille, soitin alas\nja pyysin laskua. Hotellinvahtimestareilla ei pitäisi olla kiiltäviä\nnappeja, oikein säpsähdin, kun hän tuli hakemaan matkatavaroitani.\n\nSitten sain käsiini sanomalehden ja lähdin hakemaan huonetta. Minusta\nse oli turvallisinta henkilölle, joka oli etsintäkuulutettu. Päätin\nottaa ensimmäisen, mikä tielleni osui, pienen täysihoitolahuoneen\nneljännessä kerroksessa Mariegatenin varrella.\n\nÄlyniekat olivat niin usein sanoneet minua neiti Kjelleriksi, että\nminusta, melkein tuntui, kuin olisin ilmoittanut oman lihallisen nimeni\nemännälle.\n\nEnsi töikseni uudessa huoneessa kirjoitin muutaman rivin kotiin\nvakuuttaen, että voin hyvin ja pyytäen, että he peruuttaisivat\netsintäkuulutuksen. Oli hirveän vaikea kirjoittaa näitä harvoja rivejä,\nkun en voinut kirjoittaa, kuinka sattui, vaan ennen kaikkea täytyi\najatella, että kirje kuulostaisi normaalilta.\n\n\n\n\nXV\n\n\nSinä päivänä kävin käsiksi hotelleihin.\n\nSe, että minäkin olin etsintäkuulutettu, vaikeutti etsimistä hiukan.\n\nSeuraavana päivänä siirryin täysihoitoloihin. Onnen olisi\npitänyt auttaa minua aika lujasti, jos tämä puuha olisi johtanut\ntuloksiin. Ei se auttanutkaan. Sitten kun olin puhutellut\nkahdettakymmenettäensimmäistä siivoojaa, tulin ajatelleeksi, että\nolisin yhtä hyvin voinut soittaa kaikkiin niihin paikkoihin.\n\nOli paljon yhteisiä tuttavia, joiden puoleen olisin voinut kääntyä\ntietoja saadakseni, mutta ei ketään, joka ei heti olisi asettunut\nyhteyteen Herresandin kanssa.\n\nSitten istuuduin eräälle Karl Johanin penkille katselemaan\nihmisvilinää. Sekin oli menetelmä, mutta hyvin huono, pelkään. Kylmäkin\noli. Kysyin eräältä matemaattisen näköiseltä herralta, jonka viereen\nolin sattunut istuutumaan, kuinka suuren mahdollisuusprosentin hän\narveli minulla olevan erään henkilön kiinnisaamiseksi tällä tapaa. Hän\narveli, että minulla oli yksi mahdollisuus kymmenestätuhannesta. Se ei\nollut kovinkaan rohkaisevaa. Kun palasin Mariegatenin varrella olevaan\ntäysihoitolaan, ryntäsin suoraa päätä Herresandin ultraliesiasiamiehen\nsyliin. Oli liian myöhäistä kääntyä.\n\nHän kertoi olevansa kaupungissa katsomassa uuden ultra-ultralieden\nesittelyä. Se oli ihmeellinen! Suurenmoinen! Hän oli iloinen minun\npuolestani, etten ollut päättänyt ottaa ultraliettä. Kohtalo oli\nvarannut minulle ultra-ultran!\n\n-- Siitäkö esittelystä eilen puhuttiin päiväuutisissa? kysyin tuntien,\nettä näin paljolla viekkaudella täytyi minustakin pian voida tulla\nasiamies.\n\nHän teki pahoittelevan kädenliikkeen. Valitettavasti hänellä ei ollut\nollut aikaa kuunnella radiota. -- Mutta palatakseni siihen, mitä\nkyselitte, niin ultra-ultraliedessä on kolme sähköparia ja parila,\nsitä paitsi tietysti termostaatti ja lämpökaappi, jota mielen mukaan\nvoidaan käyttää jäähdytyskaappina. On saatavana kolmea eri kokoa ja on\nniin herkullinen, että minun mielestäni perheenemännän pitäisi tuntea\nkiusausta syödä se suuhunsa sen sijaan, mitä hänellä on padassa.\n\n-- Te kai muistatte, ettei minulla enää ole miljoonaa?\n\n-- Kyllä, onnittelen! Ikuisesti omistetaan vain se, mikä on menetetty,\nkuten tunnettua! Ja minulle se ei merkitse mitään. Ellei minun\nonnistuisi myydä liesiä muille kuin miljoonanomistajille, saisin pian\npanna hampaat naulaan.\n\n-- Perheenemäntä en myöskään ole. Kuinka siitä selviätte?\n\nHän heilautti vakuuttavasti käsiään. -- Se ei ole mikään konsti\nminulle, sen vakuutan! Miten meidän asiamiesten kävisi, ellemme voisi\nselvittää niin yksinkertaista asiaa? Onko hänen oltava pieni vai iso,\nvaalea vai tumma?\n\n-- Punainen!\n\n-- Niin, se on minunkin lempivärini, sanoi asiamies. Hän säpsähti. --\nTarkoititteko sillä jotakin erikoista?\n\nTulin ajatelleeksi, että olin aina kuullut asiamiesten olevan paljon\nparempia vainukoiria kuin salapoliisit.\n\nSovimme vaihtokaupasta. Punatukkainen nuori mies super-de-luxe-mallia\nolevaa ultra-ultraliettä vastaan.\n\n-- Punatukkainen nuori mies! Selvä on! sanoi asiamies. -- Luottakaa\nminuun. Haluatteko hänet kotiinlähetettynä, vai noudatteko hänet itse?\n\nSovimme tapaamisesta samalla paikalla seuraavana aamupäivänä. Minun\ntäytyi muistaa niin paljon. Jos hän soitti täysihoitolaan pyytäen\nsaada puhutella neiti Loftia, oli sangen vähän todennäköistä, että\ntäysihoitolan taholta kysyttäisiin, eikö eräs neiti Kjeller kelpaisi.\n\nHän seisoi sovittuna aikana ja sovitulla paikalla heiluttelemassa\nerästä paperilappua.\n\n\"Rouva Stokstad, Mariegaten 10, 4:s kerros\", oli siihen kirjoitettu.\n\n-- Mariegaten? sanoin kuin pilvistä pudonneena. -- Silloinhan hän\nasuu...\n\n-- Aivan viereisessä talossa! Ja samassa talossa, jossa minä olen\nkäynnillä, vain kerrosta ylempänä. Näettekö tuon vasemmalla olevan\nparvekkeen? Siellä hän asuu. Mutta minun täytyi mennä kaupungin toiseen\npäähän saakka saadakseni sen selville. Herresandissa on sellainen asia\npaljon yksinkertaisempi. Yleensä Oslo on hienonhieno monella tavalla,\nmutta kesken kaiken yllätän itseni kaipaamasta Herresandin portaita.\nTiedättekö muuten, että teidät on etsintäkuulutettu radiossa?\n\nHän oli siis kuitenkin kuullut siitä! Sanoin, että se oli eräs niitä\nsyitä, minkä vuoksi minun oli saatava Hasse Holden käsiini. Hän näet\nvoisi sanoa minulle, olenko omituinen vai en.\n\n-- Epäilettekö sitä siis itse?\n\n-- Joskus...\n\n-- No, mutta siinähän teillä on todistus! asiamies virkkoi kirkastuen.\n-- Lääkäri sanoi kerran sedälleni, että se, joka pelkää tulevansa\nomituiseksi, ei tule siksi milloinkaan, mutta sen, joka ei pelkää, hän\nsanoi, voi käydä hullusti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Stokstad, Hassen vanha emäntä kouluajoilta, oli aivan sen\nnäköinen, millaiseksi olin kuvitellut hänet -- katse epäluuloinen\nkuten ainakin vuokraemännän, kasvot pitkät ja terävät kuten ainakin\nsellaisella, joka alituisesti seisoo ovenraossa varmuusketjun takana.\nPäällepäin ei näkynyt, että hänen sydämensä ja sielunsa oli kultaa ja\nettä hän lisäksi laittoi maailman parasta etikkasilliä, mutta minähän\ntiesin sen, joten siinä suhteessa olin paremmassa asemassa kuin muut.\nHerra Holden ei ollut kotona. Hän oli mennyt ulos kello kymmenen\naikaan, eikä rouva tietänyt, milloin hän palaisi, ja oli mahdotonta\nsaada häntä luulemaankaan mitään asiasta.\n\nMenin kotiin välillä ja taas takaisin sinne ainakin kymmenen kertaa\nsinä päivänä. Rouva Stokstadin ovenrako pieneni kerta kerralta ja\nkasvot pitenivät vastaavassa määrässä. Sekä miljoonanomistajana\nettä entisenä miljoonanomistajana olin ollut monenlaisten katseiden\nkohteena, mutta rouva Stokstad oli ensimmäinen, joka katsoi minuun\nsuunnilleen kuin naarastiikeri.\n\nKun menin yhdennelletoista käynnilleni, kulki joku portaissa edelläni,\nmutta niin korkealla, etten voinut nähdä asianomaista. Hasse se\nei missään tapauksessa ollut. Varmuuden vuoksi hiljensin vauhtia\nja olin ennättänyt vasta toisen ja kolmannen kerroksen väliselle\nporrastasanteelle, kun ylimmän kerroksen eteiskelloa soitettiin. Ovi\navattiin, ja eräs ääni kysyi, olisiko mahdollista saada puhutella herra\nHoldenia.\n\nÄäni oli Ester tädin.\n\nEnsimmäinen mielijohteeni oli rynnätä alas portaita niin lujasti\nkuin hameet kestivät, mutta pakokauhuntunteesta huolimatta vangitsi\nminut paikoilleni ylhäältä kuuluva keskustelu, joka kaikui äänekkäänä\npaljaita kiviseiniä vasten.\n\n-- Ei ole kotona? Ester tädin ääni kuului neuvottomalta, ja minä\nsuorastaan kuulin, kuinka ovenrako kapeni. Sitten Ester täti ymmärsi,\nettä hänen täytyi kiirehtiä. -- En minä sitä paitsi herra Holdenia\nhalunnutkaan saada käsiini, hän sanoi kiireesti. -- Tiedättekö, onko\neräs nuori neiti käynyt häntä kysymässä? Pitkä, vaalea nuori nainen?\n\n-- On varmasti!\n\nOvi avattiin painokkaasti niin pitkälle kuin varmuusketju antoi myöten.\n\n-- En ole tänään todella muuta ennättänytkään kuin juosta avaamassa\novea, vaikka minulla on kalamurekkeen laitto kesken ja radiotakin\npitäisi vähän kuunnella, niin jännittävää kuin nykyään on.\n\n-- Ymmärrän teidät niin tavattoman hyvin, sanoi Ester täti, joka tuntui\nosaavan suhtautua rouva Stokstadiin paljon paremmin kuin minä. -- On\nhirmuisen ikävää, että täytyy juoksennella muualla, kun parhaillaan\nlaittaa kalamureketta.\n\n-- Siihen ei tahdo saada oikein kiinteyttä, sanoi rouva Stokstad, jo\nkappaleen matkaa sulamaan päin. -- Ja kun kerran ryhtyy siihen touhuun,\nniin haluaisi mielellään saada jotakin vaivoistaan.\n\n-- Sehän on luonnollista! Ja teidän täytyy todella suoda anteeksi\nsisarentyttärelleni. Olen neiti Amdahl, ja se vaalea nuori neiti on\nsisarentyttäreni -- valitettavasti on täysi syy antaa hänelle anteeksi.\nEster täti niisti nenäänsä. -- Hänellä -- on ollut ankara aivotärähdys,\nja me pelkäämme, ettei hän ole vielä kokonaan voittanut sen seurauksia\n-- ymmärtänette, mitä tarkoitan.\n\n-- Hyvä Jumala! virkkoi rouva Stokstad. -- Ettekö halua käydä sisään\nistumaan hetkeksi? Minulla on ollut käly, joka...\n\nEster täti sanoi, ettei hänellä ollut rauhaa istua paikoillaan. -- Sitä\npaitsi en halua kuluttaa aikaanne. Eikä ole mitään järkeä lisätä teidän\nkalamurekkeeseenne niin sanoakseni toisten huolia. Sanoiko hän mitään\nsiitä, milloin hän aikoi tulla uudelleen?\n\n-- Ei. Ei, minulla on ollut käly, joka...\n\n-- Minkä näköinen hän oli?\n\n-- Ei juuri minkään.\n\nEster tädin harmi oli yhtä suuri kuin omanikin -- tunsin sen kahden\nkerroksen lävitse.\n\n-- Pienikokoinen ja vähän vinoselkäinen...\n\n-- Mutta sisarentyttäreni ei koskaan ole ollut pienikokoinen. Toisin\nsanoen siitä asti, kun hänestä tuli iso, hän ei ole milloinkaan ollut\npieni.\n\n-- Niin, sisarentyttärenne! Luulin, että kysyitte kälyäni. Ei, teidän\nsisarentyttärenne... Nyt kun tiedän, niin ymmärrän, että minusta on\nkoko ajan tuntunut, että hänessä oli jotakin omituista. Ei kai hän ole,\nkuten sanotaan -- rouva Stokstadin ääni tuli varovaiseksi ja syystä\nkylläkin -- vaarallinen?\n\nEster täti pani kiihtyneenä vastalauseensa. -- Ei, ei se ole mitään\nsellaista. Hänellä on vain vimma kuvitella kaikenlaista. Hän luulee\ntehneensä yhtä ja toista, minkä kanssa hänellä ei koskaan elämässään\nole ollut mitään tekemistä, jne.\n\n-- Minun kälyni laita oli niin, että hän...\n\n-- Voisitteko te, rouva Stokstad, soittaa minulle, jos hän sattuisi\ntulemaan jälleen? Olisi hirmuisen kilttiä, jos voisitte soittaa\nminulle. Asun serkkuni, professorinrouva Mollöen luona Parkveienillä.\nSisareni -- tytön äiti -- ei oikein tahdo myöntää, että tytön laita\non niinkuin on. Mutta serkkuni, rouva Mollöe on pannut kaikki raudat\ntuleen. Odottelen useita puhelinsoittoja, joten minun täytyy lähteä\nnyt. Jos sisarentyttäreni tulee jälleen ja herra Holden ei vieläkään\nole kotona, ettekö silloin voisi pyytää häntä sisään ja käydä\nsoittamassa minulle...?\n\nYlhäällä sukeutui todellinen salaliitto. Varovaisesti hiivin portaat\nalas ja pääsin onnellisesti viereiseen taloon takaisin. Onnellisestiko?\nSillä mitä nyt tekisin? Kuuluisiko kaiken otsake, mitä tein: Nuori\nnainen, jota onni ei potkaissut?\n\nSeuraavana päivänä näin hänet huoneeni ikkunasta. Hänellä oli yllään\nvaalea sadetakkinsa ja hän mennä harppaili samoin pitkin askelin, kuin\nolin tuhat kertaa nähnyt hänen mittailevan Herresandin Storgatenia.\nEn olisi milloinkaan uskonut, että pitkät askelet tekisivät minuun\nniin syvän vaikutuksen! Aukaisin ikkunan ja huusin päivää! Mutta\nnyt en ollutkaan ensimmäisessä kerroksessa postimestari Benumin\nsuippopäätyisessä huvilassa Herresandissa. Ellei ääneni kokonaan\nhävinnyt, ennen kuin se saapui kadulle neljännestä kerroksesta, niin se\njoka tapauksessa hukkui raitiovaunujen ja autojen hälinään. Tempaisin\npäällystakkini ja syöksyin kadulle juuri parahiksi nähdäkseni vilauksen\nhänestä raitiovaunun takasillalla. Läheisyydessä ei ollut autoasemaa,\njoten olisi ollut mahdotonta panna pystyyn elokuvatakaa-ajoa, vaikka\nolisin tahtonutkin.\n\nPäivällisaikaan näin Ester tädin menevän rouva Stokstadin luokse\nja tulevan pois jälleen kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Vasta\nkello kuuden aikaan Hasse tuli kotiin. Päivän kuluessa olin tullut\najatelleeksi mahdollisuutta käyttää hyväkseni sitä tosiasiaa,\nettä meidän parvekkeemme olivat vierekkäin. Valitettavasti ei\nollut parvekekausi. Vaikka ylläni oli paksu päällystakki, tulin\npunanenäiseksi, kun olin parikin minuuttia ollut parvekkeella. Huusin\n\"Hassea\" monta kertaa, mutta tuloksetta. Sitten ajattelin, että olisi\nollut ihanaa, jos olisin ollut apina ja osannut kiivetä -- tai vain\ntavallinen pieni orava, joka voi käyttää häntää laskuvarjona. Mutta\nminähän olin Ellen Loft, ja mihinkäpä hän voisi siinä suhteessa ryhtyä\nräiskähtämättä kuin märkä läntti jalkakäytävälle?\n\nJuuri kun alkoi hämärtää ja olin palaamassa sisään, tulin ajatelleeksi,\nettä pitäisi olla mahdollista kävellä ylitse, jos vain olisi, minkä\npäällä kävelisi. Tosin kärsin hirmuisesti huimauksesta. Minun oli\njopa vaikea pysyä tasapainossa maassa olevalla tukillakin, jos\nkuvittelin sen vievän kuilun ylitse. Mutta jos oli totta, niinkuin\ntoimistopäällikkö W. Lockert oli huomauttanut, että murtuneen solisluun\nsaattoi pitää paikoillaan pelkällä tahdolla, niin ehkäpä tahtoa myös\nsaattoi käyttää sauvana, johon voi nojata, jos aikoi kävellä laudalla,\njoka oli asetettu kahden parvekkeen väliin neljännessä kerroksessa.\n\nLaudan voi saada lainaksi täysihoitolassa, kun sanoo pesevänsä\njumpperin ja pelkäävänsä, että se menettää kuosinsa, ellei sitä\nvoi levittää mihinkään kuivumaan. Odotin kärsimättömästi, että\nläntisen taivaan vihertävä valaistus hieman menettäisi loistostaan ja\nvoimastaan. Ennen pimeän tuloa en uskaltanut ryhtyä toimeen. Sitten\nlauta ei ollut tarpeeksi pitkä. Mietin hetken -- se auttaa usein, kun\nhyvät neuvot ovat kalliit. Menin sitten keittiöön ja sanoin silittäväni\njumpperin, joten tiedustelin, olisiko talossa silityslautaa? Eräs\nsiivoojista loi minuun katseen, joka sanoi, että naiset ovat sitten\nkaikkein vaivalloisimpia vieraita, mitä täysihoitolassa voi olla,\ntoista ovat herrat!\n\nSilityslauta oli hieno, tukevampi ja pitempi kuin tavallisesti.\n\nSilityslauta ulottui toiselle puolelle. Kun se oli paikoillaan,\nei ollut enää muuta kuin lähteä menemään. Tunnustan, että olin\nhetken kahdenvaiheilla. Minusta oli vielä kolkompaa asettaa jalkani\nsilityslaudalle kuin pistää isovarvas Herresandin vuonoon toukokuun\nlopussa. Tulin myös ajatelleeksi, että tämä oli ehkä hieman omituinen\ntapa keinotella itsensä nuoren miehen luokse. Varsinkin, kun asiana oli\nhankkia itselleen todistus, että oli täysin syyntakeinen. Mutta olihan\nmenettelytavalla syynsä. Silityslauta oli asetettu täysikelpoisen\nsyyn periaatteen mukaan, ja loogillinen Hasse ainakin oli, vaikka hän\nei paljon muuta ollutkaan. Sen vuoksi, että hän oli loogillinen, hän\nolikin niin raivostunut minuun. Mutta minä saatoin hyvin olla hieman\nepäloogillinen, niinkuin esim. silloin, kun suljin laivanvarustaja\nHagelin tulenkestävään holviin ilman mitään järjellistä syytä.\n\nKello tuli kahdeksan, ennen kuin astuin silityslaudalle hartaasti\ntoivoen, ettei siitä, mitä nyt olin tekemäisilläni, tulisi mikään\navustus erikoispalstalleni Herresandin lehdissä. Keskellä lautaa\nminulla oli hirveä hetki. Suorastaan kauhistuttava hetki. Joku\nlöi portin kiinni kaukana allani, ja koneellisesti taivutin pääni\nnähdäkseni. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä minusta tuntui aivan selvästi, että seisoin\njalat ylöspäin ja pää alaspäin ja että painolaki leikki kanssani\nkuin ilveilijä lautasella. Kooten viimeiset sielunvoimani päätin\ntehdä päinvastoin kuin tavallisesti, kun viipuin tukilla, nimittäin\nkuvitella, että silityslauta oli turvallisesti maassa ja että pieni\nhyppy minun puoleltani olisi maailman viattomin pila. Tempun vaikutus\noli aivan erinomainen. Seuraavassa hetkessä olin toisella parvekkeella\n-- mutta olemukseltani hieman hyytelömäisenä ensimmäisten sekuntien\naikana.\n\nSitten kuulin sisältä huoneesta naisen äänen ja koin pari mitä\nepämiellyttävintä minuuttia. Pääsy sinne, missä nyt olin, oli ollut\nniin monien vaikeuksien alainen, että tuntui kovalta katsoa sitä\nmahdollisuutta silmiin, että olin tullut väärälle parvekkeelle. Oli\ntoinenkin mahdollisuus -- että Hassella oli naisvieras -- mutta se\nei juuri tuntunut miellyttävämmältä. Mutta mitä nyt tekisin? Palata\nsilityslautaa pitkin? Pelkkä ajatus sai jalkani jälleen hervottomiksi.\n\nMutta kuinka olikaan -- naisen ääni häipyi häipymistään, kunnes tilalle\ntuli miesääni, joka sanoi, että nyt tuli kahden minuutin tauko. Oli\nvähän noloa, kun olin antanut radion pettää itseäni, mutta helpotuksen\ntunne oli sitä suurempi, varsinkin kun kohta sen jälkeen kuulin jonkun\nviheltävän huoneessa. Vihelletty Herresandin laulu ei varmastikaan\nkuulunut mistään radiosta.\n\nHetki oli tullut.\n\nKoputin ja tartuin ovenripaan. Ovi osoittautui lukitsemattomaksi, ja\njonkinlainen kaipuu päästä katon alle voitti sovinnaiset arveluni.\nKenenkään sanomatta: sisään! avasin oven varmana siitä, että se, joka\nniin sydämensä pohjasta vihelsi Herresandin laulua, ettei kuullut minun\nkoputuksiani, ei voinut olla kukaan muu kuin eräs tietty punatukkainen\nnuori mies, jonka kotipaikka oli Herresand.\n\nErehdys, valitettavasti!\n\nKävi ilmi, että viheltäjä saattoi myös olla eräs tummasilmäinen,\nharmahtava, keski-ikäinen herrasmies, joka oli kotoisin Herresandista\n-- mutta kuka olisi voinut sitä uskoa? Oli vain yksi asia, joka oli\nvielä epätodennäköisempi kuin että laivanvarustaja Hagel vihelsi\nHerresandin laulua, ja se oli, että hän oli Mariegaten varrella\nolevassa luolassa.\n\nLuulen, että me kokonaisen minuutin tuijotimme tylsästi toisiimme.\n\nMutta kun minun hämmästykseni alkoi vaihtua pelästykseksi, muuttui\nhänen iloisuudeksi.\n\n-- Näyttää siltä, että meissä kahdessa on eräänlaista taipumusta\ntoisiimme! hän sanoi hienosti hymyillen, mikä oli hänelle niin\nluonteenomaista. -- En rehellisesti puhuen ollut odottanut tapaavani\nteitä täältä.\n\n-- En minäkään teitä! vakuutin saaden minäkin puhelahjani takaisin.\n\nHagelin ääni tuli vielä iloisemmaksi: -- Täällä te siis oleilette?\n\nSanoin, että en suinkaan, ensimmäistä kertaa olin tässä huoneessa.\nMutta ei näyttänyt siltä, että hän välitti sanoistani.\n\n-- Täällä te oleilette, hän virkkoi toistamiseen, sillä välin kun\npoliisi silmät pullollaan etsii niin traagillisesti kadonnutta Ellen\nLoftia. Teidän päällikkönänne minun oikeastaan pitäisi olla hirveän\nvihainen, kun te käytätte sairaslomanne tällä tavalla.\n\nMutta hän ei ollut lainkaan vihaisen näköinen.\n\n-- Te olette siis ollut parvekkeella siitä asti, kun tulin?\n\nSiihen erehdykseen en häntä kuitenkaan voinut jättää. Sanoin, että\nasuin vieressä ja että olin tullut eräänlaista oikotietä.\n\n-- Eräänlaista oikotietä?\n\nHän meni ikkunan luo. -- All right, hänen silmänsä tuikkivat\nkaunopuheisesti -- se näyttää epätodennäköiseltä, mutta en minä sen\ntakia pelkää järkeni puolesta.\n\n-- Entä minun järkeni puolesta?\n\n-- En, ellette tosissanne väitä, että tulitte tänne ilmateitse.\n\n-- Väitänpä. Mutta minua vain niin hirmuisen vähän haluttaa palata\nsamaa tietä.\n\n-- Minä en kerro kenellekään.\n\n-- Mutta jos rouva Stokstad näkee minut, hän soittaa tädilleni. Ja jos\nHasse tulee...\n\n-- Mutta ettekö häntä odota?\n\n-- Kyllä. Toisin sanoen, enhän tietänyt, että te olisitte täällä.\n\n-- Ette tietenkään.\n\nHän sanoi jotakin enemmänkin, mutta en kuullut enää, sillä niin\ninnokkaasti kuuntelin, mitä juuri silloin tapahtui käytävässä.\nPatenttilukkoinen ovi avattiin ja suljettiin. Sitten kuului puhetta.\nEllen erehtynyt, äänet olivat Hassen ja rouva Stokstadin. Nyt hän\ntietysti tuli. Hagel jutteli koko ajan, mutta en tajunnut tavuakaan,\nniin täysin ajatukseni olivat keskittyneet pakoon -- pakoon hinnalla\nmillä hyvänsä! Loin vuorotellen nopean katseen vaatekomeroon, kaappiin\nja pesutelineeseen ja havaitsin ne kelpaamattomiksi piilopaikoiksi.\nAinoa, minkä voin tehdä, oli mennä takaisin silityslautaa myöten.\nSilloin saisi Hagel vuorostaan luulla nähneensä näkyjä. -- Neiti Loft\noli juuri täällä! hän sanoisi Hasselle. -- Hän meni tuota tietä. Ja\nsitten pidettäisiin Hagelia vuorostaan syyntakeettomana, ja hänelle\ntekisi hirmuisen hyvää saada kokea, miltä se tuntui.\n\nSekunnissa olin tehnyt päätökseni. Mutisten jotakin, että halusin\nyllättää, hävisin uudelleen parvekkeelle, kiipesin silityslaudalle,\njuoksin ylitse ja pääsin toiselle puolelle. Meno sujui tavallaan\nparemmin, kun minulla ei ollut aikaa ajatella. Vedin silityslaudan\nsisään kuin minkäkin nostosillan. Oli melko hankalaa keinotella se\novesta huoneeseen. Ponnistellessani siinä hiki hatussa huomasin äkkiä,\netten ollutkaan yksin huoneessa. Eräällä kovalla pikkutuolilla istui\nEster täti suorana ja jäykkänä ja tuijotti minuun.\n\nEn voinut olla nauramatta.\n\nMutta se oli tietysti viimeinen, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Vaikka\nEster tätikin vaikutti melkoisen kiihtyneeltä, oli asiassa eroa; hän\noli siinä onnellisessa asemassa, että hänellä oli oikeus olla kiihtynyt.\n\nEnsimmäisen kerran pohdin vakavasti, mikä sävy minun pitäisi omaksua,\njotta vaikuttaisin niin tervejärkiseltä kuin suinkin. Nauraa en saanut.\nLaskea leikkiä en saanut. Iloisuus vaikutti kiihtymykseltä. Mutta\nliian vakavakaan en saanut ollut enkä ennen kaikkea välinpitämätön. Se\nvaikutti tylsältä. Vaihtelevat tunnelmat olivat varmasti paha merkki.\nSe merkitsisi, että kuuluisin maanisdepressiiviseen tyyppiin. Parasta\noli olla rauhallinen, kunhan vain ei ollut niin rauhallinen, että\nvaikutti tylsältä.\n\nMinun oli nyt mihin hintaan hyvänsä voitettava tädin luottamus. Sallin\nsiis syleillä itseäni tyynen rauhallisena tuumien, miten kauan olisi\nnormaalia antaa syleilyn kestää.\n\nOnneksi minun ei tarvinnut mennä mukaan Mollöesien luokse. Sen sijaan\ntehtiin Ester tädille vuode minun huoneeseeni.\n\nHän halusi tietää, miksi olin lähtenyt kotoa tällä lailla.\n\nVastasin rauhallisesti, että olin lähtenyt pakottavien syiden takia.\nMinun täytyi välttämättä tavata eräs henkilö. Ester täti painoi\nminut uudelleen povelleen kysyen, enkö halunnut uskoutua hänelle.\nRauhallisesti uskoin hänelle, että minun täytyi tavata Hasse Holden,\nkoska hän luultavasti saattoi todistaa, että se, mitä olin sanonut\nholviin sulkemisesta, oli totta. Tämän jälkeen Ester täti niisti sekä\npitkään että perusteellisesti. Auttoi ilmeisesti sangen vähän, että\nolin rauhallinen, koska edelleen pysyin päähänpiintymässä.\n\nRauhallisesti kysyin Ester tädiltä, mistä hän oli saanut selville\nolinpaikkani. Hieman vastahakoisesti hän kertoi tavanneensa asiamies\nPettersenin Herresandista. Tulin ajatelleeksi, ettei silloin ollut\naivan epätodennäköistä, että hänkin oli ostanut ultra-ultralieden\nsuper-de-luxe-mallin. Hän myönsi, että hän ainakin oli kirjoittanut\nnimensä johonkin, mitä asiamies oli sanonut välikirjaksi. Ilmoitin\nhänelle rauhallisesti, että silloin saisimme kaksi ultra-ultraliettä\ntaloon.\n\nSilloin hän äkkiä alkoi nyyhkyttää. Minunhan olisi pitänyt itkeä! En\ntiedä, mihin luokkaan minut siinä tapauksessa olisi sijoiteltu, mutta\ntuskin ainakaan hyväntapaisten. Sanoin rauhallisesti, että jos hän\nitki liesien takia, se oli mielestäni tarpeetonta. Eihän hyvää kai\nmilloinkaan voinut saada liikaa?\n\nMutta hän ei itkenyt liesien takia, hän sanoi, vaan siksi, että oli\nniin kolkkoa, kun minä olin niin rauhallinen.\n\nTämä oli hieman masentava tulos ponnisteluistani, mutta päätin\nkuitenkin pitää suuntani.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nKello yhdeltätoista makasimme hyvissä sängyissämme, jotka Ester tädin\nmielipiteen mukaan olivat peräti ala-arvoisia.\n\nSitä paitsi hän oli kuullut, ettei Oslossa ollut ainoatakaan luteetonta\nleposohvaa.\n\nKello puoli kaksitoista kysyin häneltä, oliko hänellä unilääkettä.\n\nHän sanoi kuulleensa, että sataan laskeminen oli erinomainen keino.\n\nKun olin ennättänyt viiteenkymmeneenneljään, hän tiedusteli, oliko\nhuoneessa paloköyttä.\n\nSanoin, että oli kaksi uloskäytävää eikä ollut säädetty, että\nsellaisessa tapauksessa piti olla vielä paloköysi.\n\nEster tädin mielestä pitäisi olla ankarasti säädetty, että kolmannesta\nkerroksesta lähtien huoneissa piti olla molemmat.\n\nKysyin, mikä viikonpäivä oli.\n\nHän huokaisi ja sanoi, että oli maanantai.\n\nTöin tuskin uskalsin kysyä, kuinka mones päivä oli.\n\nVielä syvempään huoahtaen hän sanoi, että oli huhtikuun kahdeksas.\n\nJoka kerran, kun ajattelin laivanvarustaja Hagelia ja sitä ilmettä,\njoka luultavasti levisi hänen kasvoilleen, kun hän huomasi, ettei\nminua ollut parvekkeella, täytyi minun painaa pääni syvälle pielukseen\ntukahduttaakseni naurun. Se oli jonkinlainen korvaus kaikesta\nnäkemästäni vaivasta.\n\nEster täti kysyi, oliko ovi lukittu.\n\nEn voinut sanoa varmasti, joten minun täytyi nousta koettamaan.\n\nEster täti sanoi: -- Tiedän, että se johtuu vain hermoista, mutta ole\nkiltti ja katso myös sänkyjen alle.\n\nSitten me sammutimme valon jälleen, ja Ester täti sanoi uskovansa, että\nkaikki tuli hyväksi taas, kunhan vain pääsimme kotiin Herresandiin. Hän\nei ollut koskaan viihtynyt suurissa kaupungeissa. Ihmiset katsoivat\nhäneen kuin... niin, ties mihin. Hän oli ollut makeiskaupassa ja\nostanut kahdellakymmenelläviidellä äyrillä rintakaramellejä, mutta\nsitten hän oli unohtanut maksun, ja myyjä oli ollut niin röyhkeä\n-- niinkuin hän, Ester Amdahl, olisi aikonut petkuttaa heiltä\nkaksikymmentäviisi äyriä! Olisipa se tapahtunut Herresandissa!\n\nNyt hän puhui kuin järkevä Herresandin nainen ainakin toiselle\njärkevälle Herresandin naiselle, joten asemani kaikesta huolimatta\ntuntui vahvistuneen parin viime tunnin kuluessa.\n\nSanoin kuulleeni, että tyynyjen poistaminen auttaisi unettomuudessa.\n\nMe panimme kaikki tyynyt lattialle.\n\n-- Et kai ole onneton jollakin lailla?\n\n-- En, kuinka niin?\n\n-- Ethän voi nukkua!\n\nEster tädin täytyi sytyttää valo jälleen katsoakseen kelloa. Se kävi jo\nyhtä.\n\n-- Ihanaa, että olemme menossa valoisia päiviä kohti. Kun tulee kesä,\nteemme usein huvimatkoja saaristoon. Me teimme aivan liian vähän\nhuvimatkoja viime kesänä.\n\nValo sammutettiin jälleen.\n\n-- Kermavohveleita! hän virkkoi pimeyteen. -- Kunhan vain maailmassa\ntulisi vähän rauhallisempaa...\n\nMinäkin tulin ajatelleeksi kesää. Erästä tiettyä kesäiltaa edellisenä\nvuotena. Ensin taivas oli sininen ja lehti vaaleanvihreä ja kuu\nvalkoinen. Sitten kuu tuli keltaiseksi ja taivas harmaaksi ja lehti\ntummanvihreäksi, melkein mustaksi.\n\n-- Nyt alan tuntea itseni uniseksi, kuului leposohvalta. -- Värien\najatteleminen ehkä auttaa.\n\nMinä itse tulin siitä entistä virkummaksi. Sanoin, että oli surullista,\nkun aina tuntuu siltä, että laiminlyö jotakin. Talvella tuntui siltä,\nettä oli laiminlyönyt jotakin kesällä, ja kesällä tuntui, että oli\nlaiminlyönyt jotakin talvella.\n\n-- Ei suinkaan! sanoi Ester täti ja hänestä tuntui heti, Amdahl kun\noli, että hän oli antanut eräille sopimattomille tunteille liian vapaat\nohjakset. -- Sen takia vain, kun kello on yli kaksitoista meistä --\nsinusta -- tuntuu siltä. Meidän täytyy nyt nukkua, sillä huomenna\nmeidän on matkustettava. Kymmentä vailla kaksiko juna lähtee?\n\nMinä pysyin siinä, etten voinut matkustaa, ennen kuin olin tavannut\nHasse Holdenin.\n\n-- Oletko rakastunut häneen?\n\nSellainen on äkkiyllätystä.\n\nSanoin ei. Ja sitten sanoin kyllä. Ja sitten sanoin, etten tietänyt.\nMinä vain, kuten sanottu, toivoin hänen voivan todistaa, etten ollut\nniin hassu kuin ihmiset koettivat uskotella.\n\nPettymys oli suuri leposohvalla. Ei ainoakaan joustin natissut moneen\nminuuttiin. -- Ja juuri kun sinä olet voinut niin hyvin koko illan,\nhän sanoi vihdoin. -- Sitä paitsi me emme pidä sinua hassuna. Sinulla\non vain päähänpiintymä, joka tekee sinut vähän omituiseksi. Älä usko,\nettä me moitimme sinua siksi. Olen monta kertaa sanonut äidillesi:\nme tarvitsemme kaikki nyt jonkin aikaa rauhallista, säännöllistä\narkielämää. Toivon hartaasti, että pääsemme sensaatioista lähiaikoina.\nMitä ääntä tuo muuten on?\n\nOlin jo ainakin puolen minuutin ajan ihmetellyt, mitä nuo lyhyet\nhälytysmerkit saattoivat tarkoittaa. Sitten se valkeni meille\nmolemmille yht'aikaa. Meillähän oli Herresandissakin kerran\naamupäivällä ollut ilmatorjuntaharjoituksia.\n\n-- On tämäkin harjoitteluaika! virkkoi Ester täti paneutuen uudelleen\npitkälleen. -- Ihmeellistä, etten kuullut puhuttavan tästä Mollöesien\nluona. Niin, sillä kai tästä on täytynyt olla uutinen sanomalehdissä.\nAinakin olisi pitänyt olla.\n\nHerresandin sireeni oli soinnukkaampi, hän totesi tyytyväisenä. Mutta\näänihän kävi aina hermoille. Ei voinut olla ajattelematta niitä maita,\njoissa se oli merkinnyt totta. Muuten olisi todella nauttinut hyvässä\nsängyssä makaamisesta, aivan niinkuin nautti silloin, kun ulkona\nmyrskysi ja itse oli sisällä ihanassa lämpimässä.\n\nKäytävässä avattiin ovi.\n\nEster täti nousi kyynärpäänsä varaan. -- Et kai sinä ole lukenut\nmitään tästä, vai mitä? Ja Mollöeseillehan tulee kolme lehteä... Ei,\nrehellisesti puhuen he minun mielestäni voisivat jo lopettaa. Ei\nkai ole tarkoitus, että ihmiset nousisivat hyvistä sängyistään ja\nlähtisivät alas kellariin? Ei silti, että tämä olisi niin hyvä, että se\ntekisi mitään, mutta...\n\n-- Sanomalehtiotsakkeet olivat kyllä melko levottomia tänään.\n\n-- Ovatko ne milloinkaan olleet mitään muuta?\n\nViimeinkin meteli lakkasi.\n\n-- Ymmärräthän, selitti Ester täti, -- että oikeastaan vain hermostun\nsiitä, mikä voi tapahtua. Tulipaloista ja sellaisista. Ja ilkeistä\nmiehistä. Mutta en kuvittele mitään. Sen sinä olet perinyt Lofteilta.\nOn juuri Oslon tapaista panna yöharjoituksia toimeen esiintyäkseen\nvain vähän erinomaisempana kuin pikkukaupungit. Mutta on useita, jotka\nluulevat, että Herresandiin hyökätään ennen kuin Osloon, jos sota tulee.\n\nIhmiset puhelivat käytävässä.\n\n-- Valohan palaa, totesi Ester täti. -- Niin paljon olen sentään\nlukenut tällaisista asioista, että tiedän, että sähkö suljetaan\nsilloin, kun on oikea ilmahälytys.\n\nSamassa silmänräpäyksessä valo sammui.\n\n-- Tätä ei tehdä oikein, Ester täti oli ärtymyksen ja säikähdyksen\nvaiheilla. -- Sähkö on sammutettava samalla, kun hälytyssireeni alkaa\nsoida. Ohjeethan olivat Herresandin Päivälehdessä toissa viikolla. Onko\nsinulla tulitikkuja? Kunhan vain näemme, että voimme nähdä...\n\nEmäntä toi puolipukeissa kynttilää ihmetellen, ettei tällaisista\nharjoituksista ollut sanottu etukäteen, mutta muutamat luulivat,\nettä se oli tapahtunut tarkoituksella. Pukiessani ylleni kenkiä\nja päällystakkia hän virkisti meitä liikuttavilla tarinoilla\nkuusivuotiaasta pojastaan. -- Mehän olemme Norjassa, äiti, hän oli\nsanonut lohduttaen. Ester täti niisti pitkään ja kertoi vuorostaan,\nettä hän oli edellisenä iltana soittanut Herresandiin ja siellä oli\naivan rauhallista, ja kun Herresandissa oli rauhallista, saattoivat\nkaikki olla rauhallisia. Eräs herra, jonka pitäisi tietää asioita,\noli näet sanonut, että jos hyökkäys tulisi, niin Herresand olisi eräs\nvaaranalaisimpia kaupunkeja...\n\nSitten valot, herrankiitos, syttyivät jälleen. Mutta ihmiset\nolivat kuitenkin hiljalleen alkaneet painua kellariin. Eräs vieras\npyjamapukuinen nainen pisti päänsä ovestamme sisään ja sanoi, että\njos tämä oli harjoitusta, niin oli oikein mennä kellariin, ja jollei\nse ollut harjoitusta, niin kellariin meneminen oli silloinkin oikein,\neikä kaksi Herresandista kotoisin olevaa naista kernaasti voinut olla\nottamatta kuuleviin korviinsa tällaista vetoomusta sen puolesta, mikä\noli oikein.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalon pommisuoja näytti olevan yleinen.\n\nSe oli syvä, vanhanaikainen pitkin, mutkikkain käytävin. Muurien haju\nsekoittui perunalaatikoista ja kaalivarastoista nouseviin höyryihin.\nEräs takanamme oleva herra piti esitelmää siitä, miten mainiota oli,\nettei käytävä ollut suora. Ammukset nimittäin, olivatpa ne mitä lajia\ntahansa, eivät koskaan menneet suoraan.\n\n-- Mekö tässä olemme? ihmetteli Ester täti luoden minuun kuvaamattoman\nkatseen. -- Vai olemmeko me joitakuita muita?\n\nEräs nuori mies, jolla oli hartioillaan jokin keinumaton tapainen\nvaate, sukelsi hänen viereensä. -- Te olette neiti Ester Amdahl,\nLökkeveien 13, Herresand, siitä voitte olla varma! hän sanoi.\nKeinutuolimaton syytä oli, että hän vaikutti vähän vieraalta, mutta\nei kestänyt montakaan sekuntia, ennen kuin keksimme, että hän oli\nultralieden asiamies. -- Ja te olette neiti Ellen Loft. Ja minä olen\nJarl Pettersen, Torvei 3. Kaiken tämän pitäisi olla selvää.\n\n-- No, silloin maailma on muuttunut, sanoi Ester täti. -- Sillä\ntoisenlaista tämä vain on, sanokaa mitä tahansa.\n\n-- Maailma muuttuu aina, sanoi maailmanviisas takanamme.\n\n-- Ja on kuitenkin aina samanlainen!\n\nItse pommisuojaan ei ollut vielä tullut kovin paljon väkeä. Kysymys:\nharjoitus vai ei harjoitus? oli ilmeisesti kylvänyt erimielisyyttä\nkaikkialla huoneistoissa ja erottanut vaimoja miehistä ja vanhempia\nlapsista.\n\nEräs kimonopukuinen nainen, joka rasvanahkasaappaissa vaelsi\nlakkaamatta edestakaisin sementtilattialla käsivarret ristissä, sanoi\nkenelle hyvänsä, kuka tahtoi kuunnella, että nyt se yksinkertainen\nskeptisismi sai olla lopussa, joka niin kauan oli ollut meille\nominaista. Nyt saimme pitää huolen siitä, että seisoimme molemmin\njaloin vankasti maassa.\n\n-- Niin, kyllä tosiaan jo on aika! sanoi nuori vaaleansiniseen\nhiihtopukuun pukeutunut nainen, joka jo neuloi harmaata villasukkaa.\n\nEster täti sanoi kaikille, jotka halusivat kuunnella häntä, että me\nolimme Herresandista ja että hänen mielestään oli syytä nipistää\nitseään käsivarresta. Se kuulosti niin viattomalta alhaalla\nkellariholvissa. Käsivarteen nipistäminen oli suoranainen idylli.\nNiin teki esim. silloin, kun toukokuussa satoi lunta tai kun peri\nrahoja Amerikassa olevalta sedältä, eikä silloin, kun oli kellarissa\nodottamassa pommikoneita.\n\nEmäntämme virkisti meitä useilla kuusivuotiaan poikansa\nviisaudensanoilla, ja sukkia neulova nuori nainen kehoitti meitä\nveikkaamaan, kuka lopulta saisi sukat. Ne oli aloitettu Suomea varten.\nNyt kun hän oli tullut kantapäähän, näytti siltä, että ne tulisivat\nNorjan osaksi. Mutta kuinka monelle ne olisivat aiotut, ennen kuin hän\nehti varpaisiin? Ja kuka ne lopulta saisi?\n\n-- Teidän lapsenlapsenne, sanoi kimonopukuinen nainen.\n\nEster täti väitti, että Herresandin paremmanpuoleiset kellarit olivat\nhuomattavasti mukavammin sisustettuja kuin se, missä nyt olimme.\nUseissa oli vanhoja sohvia ja keinutuoleja.\n\n-- Minä tulisin hulluksi, jos näkisin jonkun keinuttelevan\nkeinutuolissa, selitti marssiva nainen.\n\nEräs pitkä, vaaleaan sadetakkiin pukeutunut mies tuli sisään.\n\nTäytyy ehkä seisoskella huonosti valaistussa kellarissa, ennen kuin\noppii antamaan täyden arvon omavaloisille punaisille hiuksille.\n\nVaaleassa sadetakissa hän oli kulkenut monenlaisella säällä, mutta\nsyystä tai toisesta se muistutti vain aitoa herresandilaista\netelätuulta, sellaista, joka ratsastaa hopeisilla pilvenhuipuilla\ntaivaanrannalla.\n\nHän katseli ympärilleen, ikään kuin etsien jotakuta. Sitten hän huomasi\nmeidät ja tuli nopeasti luoksemme lattian poikki. En voinut havaita\nhänessä yllättymisen hiventäkään, mikä oli ihmeellistä. Ester täti sen\nsijaan oli tässä suhteessa antoisampi.\n\nHasse tervehti häntä sillä kohteliaalla sunnuntaikumarruksella, joka\ntekee Herresandin Amdahlille hyvää sielun pohjaan saakka, varsinkin kun\nhän on vieraassa suurkaupunkikellarissa ja on juuri saanut nenälleen\nkeinutuolin takia.\n\nMinä ryhdistäydyin.\n\n-- Hyvää päivää!\n\n-- Hyvää päivää!\n\n-- Oletko sinä täällä? kysyin.\n\n-- Pelkäätkö sinä?\n\nSanoin, etten pelännyt, mutta kun hän meni niin pitkälle, että rikkoi\ntavanmukaisen vuoropuhelumme, niin...\n\nMinut vaiensi eräs nainen, joka vaati hiljaisuutta voidakseen kuunnella\nmoottorinsurinaa.\n\nKun ruskeat silmät ovat lämpöiset, ei ole mitään niin lämpöistä kuin ne.\n\n-- Nämä vasta ovat asioita! Kerrassaan järkyttäviä! Mutta sinä tietysti\nolet kokenut yhtä ja toista. Olen etsinyt sinua kuin hullu kolme\npäivää...\n\n-- Etsinyt minua?\n\nUnohdin ympäristön ja huusin ääneen.\n\nIhmiset tuijottivat meihin. Ester tädin katse ilmaisi, ettei hän\nmielellään halunnut minun saattavan Herresandia huonoon valoon, juuri\nkun hän oli sanonut, kuinka mainio Herresandin asema oli ja kuinka\nihmiset siellä olivat sivistyneitä ja miten loistavaa kellarikulttuuria\nkaupungilla oli tarjottavana.\n\nYksityisiin välienselvittelyihin pommisuoja soveltui huonosti. Meidän\ntäytyi käyttää tilaisuutta hyväksemme joka kerran, kun poliittinen\nkeskustelu kiihtyi. Silloin ääntensorina antoi tietyn suojan.\n\nKysyin, eikö rouva Stokstad ollut sanonut, että olin käynyt häntä\nkysymässä. Hasse sanoi rouva Stokstadin sanoneen, että joku neiti\nKjeller oli käynyt häntä kysymässä, mutta Herresandin yhteydestä\nerotettuna Kjeller oli hänelle vain aivan tavallinen sukunimi. Vaikka\neihän se erikoista nopeaälyisyyttä osoittanut.\n\nMuistutin hänelle, että etsintäkuulutetun henkilön oli jonkin verran\nvaarallista ilmoittaa oikea nimensä.\n\n-- Poliisia auttaaksesiko sinä etsit minua?\n\n-- En, vaan tuodakseni sinulle langoltani sellaiset terveiset,\nettä oli muutamia asioita, joita hän ei halunnut kieltää edessäsi\nhenkilökohtaisesti, vaikka hän ei tahtonut julistaa niitä koko\nkaupungille.\n\nJuuri sillä hetkellä keskustelu pommisuojassa oli onneksi siksi\nvilkasta, että saatoimme puhella melko vapaasti. Eräs Tönsbergistä\noleva herra nimittäin väitti, että Tönsbergin asema oli vaaranalaisempi\nkuin Herresandin, mihin Haugesundista oleva nainen vastasi\nröhönaurulla. Kunnianhimon ja nurkkaisänmaallisuuden lait ovat\ntutkimattomat. Kaikki halusivat väittää, että juuri heidän kaupunkinsa\nasema oli vaaranalaisin ja se joutuisi pahimmin kärsimään, jos jotakin\ntapahtui, vaikka olisi voinut uskoa, että he yhtä mielellään olisivat\nsuoneet asian olevan päinvastoin.\n\n-- Huomasin rikkinäisen lampun puulaatikossa, Hasse sanoi. -- Se\nynnä huomattava hermostuneisuutesi saivat minut epäilemään. Sen\nvuoksi valehtelin, että olin jättänyt avaimen toisen puvun taskuun.\nEn uskaltanut vaarantaa mitään, niin kauan kuin Annie oli läsnä.\nSitten tulin sitä paitsi melkein vakuuttuneeksi siitä, että epäluulo\noli aiheeton. Jos se oli aiheellinen, ei sinua millään ehdolla saisi\nlähtemään konttorista, arvelin. Päästäkseni siitä selville pyysin, että\nlähtisit mukaamme. Muistatko?\n\n-- Sinähän olit kiusata hengen minusta! Sait minut aivan suunniltani.\n\n-- Mutta sinä lähdit mukaan.\n\n-- Saadakseni teidät ulos, tietysti. Tehän ette tahtoneet millään\nmennä. Jätin tahallani käsilaukkuni sinne, voidakseni palata sitä\nnoutamaan.\n\nMelkein katkerasti Hasse sanoi yhä paremmin ja paremmin ymmärtävänsä,\nmiksi nainen ei voinut ottaa askeltakaan ilman käsilaukkua. Ei ollut\nsitä asiaa, mitä nainen ei voinut saavuttaa aivan tavallisen käsilaukun\navulla.\n\n-- Käsilaukusta puhuttaessa, sanoin avaten omani, joka ei ollutkaan\naivan tavallinen, koska se oli maksanut kuusikymmentä kruunua ja\nostettu velaksi siihen aikaan, kun olin rikas. -- Muistatko tämän?\n\nPanin hänen käteensä pienen pahoinpidellyn punaisen höyhenkapineen. Ja\neikö hänen nenänjuureensa todella tullut se ryppy, joka aina oli saanut\nneiti Solengin sydämen niin pehmeäksi!\n\n-- Tämähän oli sen hirveän, pienen punaisen hatun etupuolella, eikö\nollutkin?\n\n-- Millaisen, sanoit?\n\n-- Hirveän herttaisen. Hirveän herttaisen pienen punaisen hatun.\n\nLintu oli niin sanoakseni ainoa matkatavara, mikä minulla tällä kertaa\noli mukanani. Hassen mielestä ei siinä tapauksessa ollutkaan erikoisen\nihmeellistä, että perhe oli etsintäkuuluttanut minua. Ajatella, että\nhän itse melkein oli unohtanut sanoneensa, että se kyyhötti hatulla\nlaskemassa minuutteja, ja sinä päivänä, jolloin sen onnistui laskea\nkymmeneen minuuttiin asti meidän karkaamatta toistemme tukkaan, sinä\npäivänä...\n\n-- Mitä sinä päivänä tapahtuisi?\n\n-- Niin, minäkin olen utelias tietämään sen. Siksi otin sen mukaanikin.\nSinä, kuten sanottu, sanoit niin.\n\nViimein hän ymmärsi, mihin tähtäsin. -- Onko laskeminen alkanut?\nSilloin minun on kiireesti kerrottava loputkin. Kun se kauhea oli\ntapahtunut -- saat olla miltei iloinen, ettet ollut tietoisena mukana\n-- ja minä tulen sairaalasta, seisoo siinä rouva Halvorsen Annien\nkanssa ja kertoo nähneensä lankoni menevän konttoriin iltapäivällä.\nSinä olit sanonut, ettei hän ollut siellä. Silloin aloin jälleen laskea\nyhteen kahta ja kahta. Käännyin ja palasin konttoriin. Oli jo aika.\nHän oli melko uupunut, mutta toipui pian. Hän sanoi tulleensa äkkiä\npahoinvoivaksi siellä, jolloin hän luultavasti oli pyörtynyt. Ja sitten\noli luultavasti joku, joka oli pistäytynyt konttorissa -- Bleken ehkä\ntai Mortensen -- nähnyt holvinoven olevan auki ja lukinnut sen. Mutta\noli tietysti anteeksiantamatonta lukita holvinovi, ennen kuin ensin\noli katsonut, ettei holvissa ollut ketään. Asianomainenhan oli voinut\npyörtyä eikä kyennyt huutamaan. Niin hän sanoi.\n\n-- Ja silloin sinä suutuit hirmuisesti minulle?\n\n-- Suuttua ei juuri ole oikea sana. Mutta minähän tiesin jotakin, mitä\nsinä et ehkä ole aavistanutkaan -- että usean vuoden ajan on ollut\nkysymys sisareni ja lankoni eroamisesta. Vasta kolme päivää sitten sain\nsattumalta tietää, kuka se kolmas henkilö oli -- tai oikeammin oli\nollut -- ja sinä se et ollut.\n\nVielä minun täytyi saada tietää eräs asia. Eikö hän ollenkaan ollut\nhämmästynyt nähdessään meidät täällä kellarissa...\n\nVastahakoisesti hän kertoi juuri sinä iltana tavanneensa erään yhteisen\nherresandilaisen tuttavan -- asiamies Jarl Pettersenin...\n\nSilloin ilmoitin, että hänkin oli kellarissa. Hän seisoi erään\nvalkotukkaisen naisen vieressä kirjoittaen jotakin vaaleanpunaiselle\npaperilapulle alustanaan eräs tukipilareista. Välikirja, ellen\nerehtynyt.\n\n-- Minkä mallin sinä ostit? kysyin Hasselta.\n\n-- Vihreän super-de-luxe-mallin.\n\n-- Minun on punainen.\n\nHasse sanoi: -- Miten pitkälle olet ehtinyt laskemisessa nyt?\n\n-- Olen laskenut kymmeneen kauan sitten.\n\n-- Emmekä me ole käyneet tukkanuottasille?\n\n-- Ei, me olemme kovin yksimielisiä. Vaikka me olemmekin olleet oikeita\ntyhmeliinejä.\n\n-- Niin, sinä olet ollut tyhmä ja minä olen ollut hullu, hän selitti.\n-- Niin on asianlaita. Mutta tyhmät kuulutetaan etsittäviksi ja hullut\nkäyvät vapaina.\n\nTuli hieman kiusallinen silmänräpäys. Me olimme näet aivan unohtaneet,\nettä olimme kellarissa yhdessä muiden ihmisten kanssa. Emmekä me olleet\nhuomanneet, että ympärillämme oli tullut hiljaista. Hasse ja minä emme\nolleet valitettavasti kuulleet, mikä Norjan kaupungeista oli saanut\nkunnian olla vaarallisin ja vaaranalaisin. Sitä vastoin pelkään, että\nkaikki käsittivät meidän yksityisen keskustelumme tuloksen, että näet\nhän oli hullu ja minä tyhmä. Ja he olivat sen näköisiä, kuin olisivat\nolleet samaa mieltä.\n\nEräs sanoi: -- Kuinka hauskaa meillä olisikaan voinut olla täällä, jos\nvain kaikki olisi ollut toisin!\n\nVaaleansiniseen hiihtopukuun pukeutunut sukkaa neulova nainen huusi\nEster tädille: -- Jos te olette Herresandista, niin te kai tunnette sen\nnuoren onnellisen naisen, josta kerrottiin kaikissa sanomalehdissä,\nsen, joka peri useita miljoonia Amerikasta eräältä sedältä?\n\nKimonopukuinen, rasvanahkasaappainen nainen keskeytti ensimmäisen\nkerran ravauksensa.\n\n-- Hän kaatui kuolleena maahan, kun hän sai sen tiedon! Se kuuluu\nolevan aivan totta.\n\nNäin Ester tädin huulten liikkuvan ja luulen, että hän sanoi: -- Ei,\nkyllä hän on täällä kellarissa! Mutta en kuullut minkäänlaista ääntä.\nHänet hämmensi kokonaan se häly, joka nousi Herresandin tarumaisesta\nmiljoonaperinnöstä.\n\nHasse tuli äkkiä ajatelleeksi jotakin muuta. -- Onko asia niin, että\nolet laskenut kymmeneen emmekä ole käyneet tukkanuottasille?\n\n-- On.\n\n-- No, mutta silloinhan se päivä on tullut, jolloin voin kosia sinua.\nMitä siitä sanot?\n\n-- Sanon: onni potkaisee...!\n\n-- Sehän voisi olla vaikka kirjan nimenä. Tiedätkö, mistä siinä\nkerrottaisiin?\n\n-- Arvattavasti kahdesta, jotka lopuksi saavat toisensa?\n\n-- Ei hullummin arvattu -- vain että niiden kahden, jotka olivat niin\nonnellisia, täytyi onnettomuudekseen erota melkein heti. _Minä_ en\nusko, että tämä on mikään harjoitus.\n\nTuskin saatoimme kuulla toisiamme, niin korkeina keskustelun aallot\nkävivät edelleen. Ester täti kysyi meiltä katseellaan, mistä me\npuhelimme.\n\n-- Olen kysynyt sisarentyttäreltänne, huoliiko hän minusta, huusi Hasse.\n\n-- Ja minä olen sanonut, että jos hän toivoo asian olevan päinvastoin,\nniin hän pettyy, huusin minä.\n\nOn aihetta luulla, ettei Ester täti oikein käsittänyt, mitä me sanoimme.\n\n-- Niin, minäkin luulen, että se on vain harjoitusta! hän vastasi. --\nMutta Herresandin sireeni on paljon parempi...\n\n\n\n"]