Elämän havainnoita V

ELÄMÄN HAVAINNOITA V

Kirjailija; Mutta elääpä hän vielä sittenkin; Väärä mammona

Kirj.

P. PÄIVÄRINTA

WSOY, Porvoo, 1894.

KIRJAILIJA.

(A. Kiven kuolon johdosta kirjoitettu.)

Tunsin erään kirjailijan, jonka kanssa minulla oli onni tutustua. Hän oli kyllä saanut kaipaavalle hengellensä kehitystä, mutta onnetar ei ollut hänelle suonut mitään palkallista virkaa, kukatiesi sentähden, että se tahtoi tehdä hänestä – kirjailijan. Hän totteli noita onnettaren oikkuja ja rupesi työhön, jolla hän aikoi puutosta kärsivän henkensä suojan hengissä pitää! – Kävin hänen tykönänsä; talvi oli. Hän istui hataran jäätyneen akkunan edessä, pienen pöydän ääressä kirjoitellen, ja jotkut pienet torkkuset polvien päällä suojana, ett'eivät raajansa kovin olisi kohmettuneet ja kangistuneet! Siinä asemassa vuoti hänen sielunsa rivi riviltä paperille. Satuin myös käymään hänen tykönänsä kesälläkin useat kerrat; kerran siellä ollessani tuli sade; katto oli huoneessa niin huono, että vesi rupesi virtanaan juoksemaan huoneesen ja niin kirjailijan pöydällekin; mutta hän näkyi kyllin jo tuntevan huoneen oikut, sillä ennenkuin vesi ennätti ruveta oikein juoksemaan, sivalsi hän raskaan teoksensa ja kaikki muut siihen kuuluvat paperit pois pöydältä ja pani ne erään vankan kaapin laatikkoon, joka vielä kaikeksi onneksi pidätti sadetta ja niin suojeli paperit kastumasta. Miks'ei hän hankkinut itsellensä parempaa huonetta? kysynette kai. Vastaus on mutkatoin: hän ei voinut. Semmoisessa tilassa ollessaan kirjoitti, kärsei ja toivoi hän, sillä hän luuli ihmisten sydänten olevan myötävaikutuksessa hänen oman sydämmensä tunteitten kanssa, joista hän nyt parast'aikaa vuodatti paperille että ihmiset siinä näkisivät, selvemmästi kuin tähän anti, oman itsensä, oman sydämensä, ja sen oikut ja juonet; että ihmissydänten hyveet tulisivat kirkkaammiksi, valoisemmiksi ja suuremmaksi hyödyksi ihmisille itsellensä. – Tuota kuvasi, tuota tarkoitti hän; tuon peilin lasia hän koki säilyttää kirkkaana, että kaikki siinä näkyvät haamut näkyisivät alkuperäisessä puhtaudessaan, koristelematoinna, liioittelematoinna ja myöskin tahraamatoinna. Jos tuohon suureen kuva-kokoelmaan sattui tulemaan jotakin väärennyksiä, koki kirjailija niitä huolellisesti poistaa niin paljon kuin suinkin voi. Tuommoista työtä teki hän huoneessansa; siinä hän kasti leipäpalaansa suolaan ja söi, tyydyttääkseen elimiensä vaatimuksia; siinä, siinä huoneessa käärei hän itsensä huonoihin vaateriepuihin ja heitti itsensä vanhaan sänkyynsä aina silloin kun hänen puutosta kärsivä ruumiinsa ja väsynyt henkensä tarvitsivat lepoa! – Semmoinen oli hänen taistelonsa!

Viimein sai hän ensimäisen teoksensa valmiiksi. Hän tarkasti sen läpi moneen kertaan, ja koetti voimiensa takaa poistaa, mitä siinä oli hänen mielestänsä väärää. Sitten hän katsoi vielä kerran sen lävitse, ja nyt ei hän enää huomannut mikä siinä olisi väärää ja poistettavaa; nyt se oli yhtäpitävä hänen oman henkensä ja tunteittensa kanssa.

Kun elämäntarpeet olivat kirjailijalla niin liki, ajatteli hän: "Jos minä tuolla jotakin saisin!" otti teoksensa mukaansa ja lähti kaupunkiin, jossa toimitettiin useampia sanomalehtiä. Hän meni erään toimittajan luo, jonka hän piti luotettavimpana, ja pyysi hänen olemaan hyvän, tarkastamaan hänen teostansa ja antamaan sitten siitä suullisen arvostelun hänelle. Sanomalehden toimittaja otti teoksen hyväntahtoisesti tarkastaaksensa ja lupasi viikon päästä antaa lauseensa. Voi kuinka pitkä tuo viikko oli! Kirjailija toivoi ja pelkäsi: "mitä sanonee tuo arvoisa sanomalehden toimitus? tunteneeko hän kyhäntäni?" Eikä ollut hänellä voimaa yrittää sillä viikolla mitään, niin koski tuo asia häneen; sillä nyt juuri oli ensimäinen kysymys, tuntevatko ihmiset häntä, tahi oikeammin – itseänsä.

Kun viikko oli kulunut, meni kirjailija taas tuon sanomalehden toimittajan tykö, jolle hän oli sielunsa paljastettuna uskonut, ja astui tykyttävin sydämin hänen työhuoneesensa. Toimittaja istui kirjoituspöytänsä ääressä, mutta kun hän kuuli ovesta tultavan, käänsi hän päänsä tulijaan päin ja sanoi: "vai niin!" ja samassa kohensi hän sangallisia silmälasejaan, sitten sieppasi hän pöydältä neljänneksiin taitetun, ison paperivihkon, pudisti ja viipoitti sitä kirjailijaa kohden, ja sanoi: "kyllähän siitä tulisi", vaan yhä tarjoili paperivihkoa kirjailijalle. Tämä tuli ja otti teoksensa pois – sillä sehän se oli – ja huokasi raskaasti.

"Ettekö ottaisi tätä sanomalehteenne ja maksaisi minulle vähän?" kysyi hän ujosti.

"Minun sanomalehdelläni on enemmän kirjoituksia kuin siihen mahtuukaan, jonka tähden en minä sitä tarvitse, enkä minä maksa kirjoituksista", sanoi toimittaja.

Kirjailija kiitti nöyrästi, sanoi hyvästin, kumarsi ja lähti murheellisena pois. "Kylläpähän siitä tulisi", sanoi sanomalehden toimittaja, ajatteli hän; "siis siitä ei vielä ole tullut mitään, sen pitäisi vasta tulla! Kummalista! Minun ymmärrykseni mukaan sen olisi pitänyt jo tulla siksi, mitä siitä voi tulla – mutta jos en minä ymmärtäisikään, jos olisinkin tuhmempi muita ihmisiä? Hyvinkin niin saattaa olla – mutta sittenkään ei teoksessani ole muuta kuin totuutta", mietti hän itseksensä kävellessään kaupungin katua ja hänen mieleensä johtui koettaa tarjota teosta jollekin kirjankustantajalle.

Niin ajatellen ohjasi hän kulkunsa erään kirjainkustantajan asuntoa kohden. Sinne tultuaan esitteli hän asiansa.

"Oletteko ennen kirjoittaneet kirjoituksia?" kysyi tämä.

"En", vastasi hän ujosti.

"Kirjoja, joiden menekkiä ei tiedä, on vaappera mennä kustantamaan; sillä jos ne menevät huonosti ulos, niin niistä saa isoja tappioita. Heittäkäähän teoksenne tänne kuukaudeksi, minä kuulustelen sillä aikaa, onko teoksenne painamista ansaitseva", sanoi kirjainkustantaja. Kirjailija heitti teoksensa koetustuleen, vaikka hän olisi tarvinnut hetikin saada maksun siitä, jokapäiväiseksi toimeentuloksensa; mutta minkäpä hän sille teki. Hän palasi takaisin kurjaan kotiinsa viettämään puutteellista elämäänsä ja kärsimään. Voi kuinka pitkältä tuntui tuo kokonainen kuukausi odottaa – ja oliko hänen teoksestaan sittenkään tuleva mitään? Ikävystyen aikaansa ja työttömyyteensä, rupesi hän taas toista uutta teosta kirjoittamaan, sillä suurena lohdutuksena hänellä oli tuo lause: "kyllähän siitä tulisi". "Jos ei silloin vielä tullut, entä jos nyt tulisi", ajatteli nyt kirjailija ja kaksinkertaisella innolla rupesi hän työhön. Hän kirjoitti kuvakirjaa ilman kuvia. Hän kuvasi ihmissydänten salaisuuksia, sydänten syvimmistä loukoista, ja saatti päivänvaloon, helposti ymmärrettäviksi ja käsitettäviksi, mikä siinä ennen oli asunut puolihämärinä tunteina.

Hän kuvasi ihmissydänten iloja ja suruja, myötä- ja vastoinkäymisiä, onnea ja onnettomuuksia, rikkautta ja köyhyyttä, ylhäisyyttä ja alhaisuutta. Tutaksensa perinpohjin tuota kalliinta Jumalan luoduista olennoista, merkillisintä, oikullisinta, kummallisinta olentoa – ihmistä, – piti kirjailija häntä edessänsä pienestä lapsesta pitäin, aina vanhuuden ikään asti, käänsi häntä aina toisinpäin, kun niin tarvittiin, paremmin häntä tutaksensa, ja niin hän tuota edessään olevaa taulua käänteli ja katseli kapalosta hautaan asti sekä oppinunna että oppimatoinna, mutta kaikkein suurimpana silmämääränänsä piti hän kumminkin kurkistamisen, niin usein kuin taisi, tuon rikasaineisen taulun sydämeen, mitä siellä liikkui ja asui, ja kun hän vaan sai sinne katsoa, silloin hän kuvasi ihmisen himojensa orjana ja niistä vapaana, toisinaan taas himojansa vastaan sotivana ja niiden vahvana vastustajana ja vihdoin viimeinkin onnellisena vihollisensa voittajana, monien kovien taistelojen ja vaihettelevien onnien perästä. Sanalla sanoen: hän kuvasi totuuden taisteloa pimeyttä vastaan. Mutta tuota pimeyttä, ja sen valtaa ja voimaa ei kirjailija pitänyt minään pikkuvihollisena – niinkuin muutamat sen näkyvät pitävän – vaan hän katsoi sen vaaralliseksi, väkeväksi viholliseksi, jota vastaan täytyy valppaudella sotaa käydä, eikä saa mitään laimiin lyödä, jos mieli hänestä saada voittoa.

Noita kuvia pani kirjailija paperille ja oli niin vaipunut tahi oli oikeammin sanoen sulaunut tuohon henkiseen työhönsä, että unhotti kaikki ulkonaiset puutoksensa, vaivansa ja kärsimisensä, ja teos kasvoi päivä päivältä. Hän ei huomannut sitä murhehtia, kelpaako hänen teoksensa vai ei, tuntevatko ihmiset häntä vai ei. Siinä oli hänelle kylliksi, että hän tunsi ihmissydämet ja siinä hänen elämänsä; hän ei huomannut henkisessä työssään myös sitäkään, että hänen terveytensä oli heikko.

Kun kuukausi oli kulunut, meni hän taas kirjainkustantajan tykö. Tämä otti kursailematta teoksen pöydältä käteensä, oikasi sen hänelle ja sanoi: "Se on liian kova, en minä sitä rupea kustantamaan". Kirjailijan rinta aaltoili raskaasti tuskasta; hän otti teoksensa ja lähti ulos, yhtä toivotonna kuin ennenki.

Kun hän käveli katua myöten, ajatteli hän: "kyllähän siitä tulisi! Liika kova! Voi, eikö totuutta saakaan ilmi tuoda? Niin, niin! Ihmiset rakastavat enemmän pimeyttä kuin valkeutta! Miksikähän minä onnetoin olen syntynyt maailmaan?" Noita surullisia mietteitä mietti kirjailija ja hänen henkeään oikein ahdisti, kaikkia noita ajatellessaan. Hän ohjasi nyt kulkuaan erään toisen sanomalehden-toimittajan tykö, ajatellen, että hän kenties ottaisi hänen ensimäisen teoksensa sanomalehteensä, novelli-osastoon, ja maksaisi siitä hänelle vähänkään; sillä se sanomalehti oli nykyään perustettu ja siis vasta alkavainen. Niine ajatuksineen esitteli hän asiansa. Toimittaja otti heti teoksen, käänteli, silmäili ja tarkasteli sitä sivu sivulta, rivi riviltä, sitten hän oikasi itsensä ja kääntyi murheellisen ja peloissaan odottavan kirjailijan puoleen ja sanoi: "Kyllä minä otan tämän sanomalehteeni ja maksankin siitä vähän, mutta tätä pitää paljon parantaa."

"Voi, ei sitä pitäisi kovin paljon parantaa, minä en ole siihen kirjoittanut muuta kuin totuutta, ja totuudenhan pitäisi aina saada olla paikoillaan. Kirjoitus- ja kielivirheet, kuin myös ajatusta eksyttävät sanat ja lauseet, lupaan kuitenkin mielellänikin oikoa", sanoi kirjailija.

"Minä oion teoksen alusta sen verran kuin yhteen numeroon menee enkä panekaan sitä vielä ensi numeroon; viikon päästä saatte käydä katsomassa, oletteko parantamiseen tyytyväinen", sanoi toimittaja, ja siihen tyytyi kirjailijakin ja heitti teoksensa sinne.

Kun viikko oli kulunut, meni kirjailija katsomaan: kuinka paljon hänen teostansa oli "parannettu". Hän astui toimittajan huoneesen ja tapasi hänet kotona. Tämä otti teoksen käteensä, toi sen kirjailijan nähtäväksi ja sanoi: "noin kun tämä oiotaan ja parannetaan, sitten tästä tulee hyvä". – Tuon nähtyään ja kuultuaan tuli kirjailija ikäänkuin halvatuksi: hänen rintansa aaltoili; hengityksensä kävi tiheästi ja raskaasti, hänen huulensa ja kasvonsa värähtelivät; hieno puna nousi hänen muutoin niin kalpeille kasvoillensa, eikä hän saanut kaukaan aikaan yhtään sanaa suustansa. Mitä näki, mitä tunsi hän nyt? Hänen teoksensa oli nyt "parannettu", mutta minkälaiseksi? Ne sivut, joissa tuota parannusta oli tehty, olivat niin muutetut, ett'ei kirjailija voinut niitä enää tuntea omiksi teoiksensa: koko sivut näyttivät niinkuin ne olisivat olleet yhtä sotkua, sillä melkein kaikki rivien välit olivat kirjoitetut täyteen ja entisiä sanoja ja lauseita oli hävitetty pois, noiden uusien ja tietysti arvokkaampien lauseiden tieltä. Niin ankara oli tuo parantaminen ollut!

Sen verran toivuttuansa hämmästyksestänsä että voi ruveta puhumaan sanoi kirjailija hiljaisesti: "Ei, minä otan teokseni pois, en minä anna sitä niin paljon parantaa."

"Mutta teoksenne ei tule tässä maailmassa muutoin painetuksi", sanoi tuo hyväntahtoinen parantaja.

"Olkoon niinki!" sanoi kirjailija. "Parempi on totuuden olla kaikenni julki-tulematta parempiin aikoihin, kuin että se ilmestyisi epätotuudellisessa muodossa."

"Te olette pikku-ystäväni liian itserakas", sanoi toimittaja, käänsi itsensä ympäri, meni kirjoituspöytänsä ääreen, rupesi kirjoittamaan, eikä ollut näkevinään eikä kuulevinaan tuon "pikku-ystävänsä" kumarrusta eikä hyvästiä, kun kirjailija teoksensa kanssa lähti pois. Surumielin kulki hän taas kotiaan kohden. Hän oli nähnyt vaivaa paljon; hän oli kärsinyt puutosta ja toivonut jonkunmoista palkkaa saavansa raskaasta hengentyöstään, mutta ihmiset eivät häntä tunteneet. "Kummallista!" ajatteli hän: "Kyllähän siitä tulisi – se on liika kova – sitä pitää parantaa! Hyvä! Ihmiset eivät tunne minua, ei, ne eivät tunne juuri ketään", mietti kirjailija ja meni kotiaan.

Kaukaisiin aikoihin ei hän kyennyt yrittämään mitään isompaa hengentyötä, sillä hän kukistui perinpohjin vastoinkäymisistään, mutta nuot elävät hengenvoimat eivät kumminkaan pysyneet kovin kauvan salassa tuossa kuolevassa ruumiissa, sillä kirjailija rupesi sepitsemään pieniä runokappaleita, jotka hän lähetti milloin mihinkin sanomalehteen julaistavaksi, ja ne otettiin mieluisesti vastaan. Niissä tyhjensi hän murheellisen sydämensä; niissä lauloi hän ihmisen pettynyttä ja toivotointa toivoa; niissä lauloi hän väsyneen työmiehen palkkaa, viimeistä toivoa ja toivottua lepoa – hautaa, joka ei kenenkään kuolevaisen työstä sano että: "kyllähän siitä tulisi se – on liian kova – sitä pitäisi paljon parantaa", vaan katsomatta mitä, minkälaista ja kuinka paljon mikin on tehnyt, korjaa tasapuolisesti ja yhtämittaisesti poveensa kaikki, saamaan siellä viimeistä lepoansa. Niiden lauleleminen piti häntä surussansa eleillä. Hän kävi harvoin muiden ihmisten seuroissa ja oli hiljainen ja umpimielinen; hänellä ei ollut ystäviä, sillä harvat hänen tunsivat, mutta vielä harvemmat – ymmärsivät. Ylhäiset hänen katsoivat ylön sentähden, kun ei hänellä ollut virkaa ja sitä seuraavaa rikkautta; he pitivät häntä tyhjänä haaveksijana ja hourailijana. Kun hänen runokappaleensa alkoivat herättää huomiota ihmisissä, kysyi eräs arvossa pidettävä ja oppinut virkamies toiselta kirjailijaa lähellä asuvalta virkamieheltä: kuka ja minkälainen mies hän on, joka niitä runoilemia kirjoittelee? sai hän kohta vastaukseksi: "ei se niin erinomainen mies ole, kun hänen oikein tuntee." – Rahvas taas katsoi hänen ihan tarpeettomaksi Luojan luotujen seassa; hänestä muka ei ollut mitään hyötyä tässä maailmassa, hän vaan aivan turhaan kulutti niitä niukkojakin elämän tarpeita, joita hänellä oli riutuvan henkensä ylläpitämiseksi. Mutta kun hän sattui saamaan jonkun vieraaksensa, joka hänen tunsi, joka hänen ymmärsi, niin hän tuli kuin uudesta syntyneeksi; ei silloin surut eikä huolet painaneet, ei silloin tullut kysymykseen: tunsivatko ihmiset häntä vai ei, kelpasivatko hänen teoksensa vai ei, oliko hänen maallinen toimeentulonsa hyvä vai huono, kaikki, kaikki oli yhtä vaan; siinä oli kyllä, että jokukaan hänen ymmärsi – ja hän tuli niin eläväksi ja hilpeäksi, ett'ei hänen olisi luullut maailmassa mitään kärsineen eikä tunteneen!

Näin kului aikoja ja vuosia muutamia, kun sanomalehdissä julistettiin kilpapalkinto haettavaksi. Se elähytti taas kirjailijaamme ja hän ryhtyi työhön. "Ehkä nyt onnistun", ajatteli hän. Määrättyä ainetta koki hän saada niin valoisaksi ja selkeäksi kuin suinkin mahdollista, ja sitä tehdessänsä koki hän teroittaa kaikki sielunsa voimat, saadaksensa sen kelvolliseksi. Hän kirjoitti sen teoksen sydänverellänsä! Yötä ja päivää teki hän työtä, huolimatta vilusta ja näljästä, jotka olivat hänen alinomaisia seuralaisiansa; tuonlaisella ponnistuksella tuli teos määräaikaan valmiiksi.

Viikkoja, kuukausia kului, eikä kuulunut mitään koko kilpailevista teoksista: kuka oli saanut kunniapalkinnon, vai eikö kukaan. Voi kuinka pitkältä tuntui taas tuo pitää ja tuskallinen odotusaika. Joka postissa oli hän ensimmäisinä sanomalehtiänsä ottamassa, jotka hän vei kotiansa, siellä yksinään niitä tarkastaaksensa; sillä ei hän tohtinut muiden nähden sitä tehdä, peläten mielen liikutustaan, jos hän hätäpikaa havaitsisi tuon toivotun ja pelätyn uutisen. Kotonansa hän tarkasteli rivi riviltä, palsta palstalta, sivu sivulta, näkyisikö niissä jotain kilpailevista, mutta turhaan, mitään ei näkynyt eikä kuulunut!

"Kyllä se on vielä ollut liika kova, se vielä on taitanut tarvita parantamista – se ei ole kelvannut", ajatteli kirjailija, kärsei ja odotti.

Vihdoin viimein sai hän asianomaisilta kirjallisen tiedon, että hänen teoksensa on hyväksytty, vaan ei ole saanut palkintoa muutamien huomattujen epätasaisuuksien vuoksi. – "Niin, arvasinhan minä; siinä on nyt epätasaisuuksia, vaikka minun tuntoni mukaan ei siinä olisi niitä pitänyt olla, mutta kukatiesi en minä vielä oikein ymmärrä", ajatteli ja sanoikin kirjailija, mutta hän oli hyvillään kuitenkin siitä, että hänen teoksensa oli hyväksytty, eikä kokonaan hyljätty. Kilpakirjoitus painettiin, hän sai jonkunmoisen maksun siitä ja niin näytti hänelle koittavan paremmat ajat.

Kirjailija rupesi nyt häpeemään sitä, kun hän oli ollenkaan kirjoittanut mitään. Hän ei olisi suonut yhtään painetun teoksensa kappaletta tulevan niihin tienoihin, jossa hän itse asui, sillä hän hyvin käsitti millä tavalla hänen kotiseuduillansa hänen teostansa arvosteltaisiin, ja tosiaankin kuului siitä monenlaisia mietteitä. "Kyllähän noita tuommoisia kaikki osaa kirjoittaa", arveli yksi ja toinen. "Eipä tuo ole niin erinomaisen miehen teko" j.n.e. Mutta ne, jotka eivät saaneet eivätkä ymmärtäneet pitää lukua tekijästä, lukivat sitä vesissäsilmin, sillä he näkivät siinä oman kuvansa – oman sydämensä ja teokselle rupesi kaikkialla tulemaan suosiota osaksi.

Näin kului taas joku aika. Taaskin julistivat sanomalehdet kunniapalkinnon kirjailijoiden haettavaksi. "Entä jos nyt onnistuisi, entä jos nyt ei enää tulisi epätasaisuuksia, minä vielä koetan", ajatteli kirjailijamme ja ryhtyi työhön, sillä häntä oli suuresti elähyttänyt senkin vertainen menestys, joka hänen edellisellä teoksellansa oli ollut. Samalla innolla, samalla henkisellä ponnistuksella, vaikka nähtävästi heikommilla ruumiin voimilla, teki hän työtä ja niin taas teos valmistui oikeaan aikaan ja lähetettiin määräpaikkaansa.

Sillä välin olivat kirjailijan varat vähenneet vähenemistään, sillä mitä hän sai tuolla puoleksi voittaneella kirjateoksellansa, se meni enimmäksi osaksi entisten velkojen maksuksi, niin muodoin ei sekään häntä suuresti hädästä päästänyt ja puutteet kapisivat kantapäillä.

Vaikka näin olivat asiansa, rupesi hän taas uusien teoksien työhön, huolimatta näljästä ja vilusta, vaivoista ja vastoinkäymisistä ja yhä enemmän heikontuvasta ruumiinsa terveydestä, sillä hänen levoton henkensä ei katsonut vastuksiin.

Se teos, jonka oli onnistunut painosta ilmestyä, oli kirjainkustantajille antanut niin paljon rohkeutta, että he tohtivat ottaa painattaaksensa uusiakin kirjailijan teoksia, joita hän heille tarjoili, mutta se hinta mitä hän niillä sai, oli niin vähäinen, ett'ei se riittänyt hänen kohtuulliseenkaan toimeentuloonsa, ja hän alkoi tulla niiden harvojen hoidettavaksi, jotka hänen tunsivat. Mutta ei hän heltinyt sittenkään työstänsä, vaan ponnisteli yhä uusien teoksiensa kanssa, sillä hän toivoi tuon oikullisen ja kovasydämisen onnettaren viimein kääntyvän hänelle lempeämmäksi ja toimittavan hänelle palkinnon tuosta par'aikaa kilpailemassa olevasta teoksesta.

Vihdoin viimenki sai kirjailija kilpailevan teoksensa takaisin, semmoisen lauseen kanssa, että: "Teos on kyllä monessa kohden huomattava. Se kuvailee tarkasti kansan tapoja ja puheenlaatua; kieli on sujuvaa, raikasta ja alkuperäistä, ja luonteet ovat ylimalkaan selvästi kuvatut, vaan vaikuttimet eivät aina ole yhtä vapaasti käsitettävät." "Mikä siinä sitten mahtanee olla, kun vaikuttimet eivät ole käsitettävissä, vaikka tunnustetaan luonteet selvästi kuvatuiksi? En ymmärrä! – Väärään työhön minä poloinen ryhdyin. Minulta tulee niin huonoa jälkeä, että vaan saa alulla: 'kyllähän siitä tulisi' – 'se on liian kova' – 'sitä pitäisi paljon parantaa' – 'niissä on epätasaisuuksia' ja – 'niissä ei ole vaikuttimet käsitettävissä!'" – – sanoi kirjailija surullisesti. "Kohtapa pääsen kuulemasta kehnon ja halvan työni onnistumattomuutta, sillä selvästi tunnen, ett'ei aikani ole pitkä. Tulkoon pian minun jälkeen toinen, joka saa jotakin jaloa ja täydellistä aikaan isänmaamme hyväksi!"

Sen uutisen perästä ei hän kyennyt enää mihinkään henkiseen työhön, sitä vähemmin ruumiilliseen, sillä hän kovin murtui tuosta pettyneestä toivostaan; siitä päivästä pitäin joutui hän vuoteen omaksi ja muiden ihmisten hoidettavaksi! – Kun hän makasi tuota kituvaa tautivuodettansa, kävin häntä katsomassa, niin usein kuin voin, joka oli hänelle suuri lohdutus. Hän pyysi minun kauppaamaan viimeisiä teoksiansa kirjainkustantajille, ja minä sainkin ne vihdoin heille myödyksi, vaikka tosin polkuhinnasta, ja näin tulleilla varoilla hän sai melkomääriin maksetuksi viimeiset velkansa.

Kun hän oli vuosikausia näin sairastellut, havaitsin eräässä arvokkaassa sanomalehdessä arvostelun eräästä hänen teoksestaan. Arvostelija oli tunnettu ankaraksi uusille painosta ilmestyneille kirjateoksille; hänen sanottiin vaikuttavan terveellisesti kirjailijoihin ja niin estävän roskakirjallisuuden pääsemästä vallalle. Mutta tällä kerralla oli hän erinomaisen lempeä arvostelussaan: paljasta kiitosta vaan siinä oli sekä esitystavan että kielen ja mahtipontisen kuvauskyvyn puolesta. Viimeiseksi lausui hän: "suuri kirjailija on ilmestynyt meidän sekaamme."

Otin sanomalehden mukaani, ja lähdin sen kanssa sairastavan ja puutosta kärsivän kirjailijan tykö. Hän näytti nyt, kuten ennenkin, ilahtuvan minun tulostani. Minä luin hänelle tuon arvostelun. Vieno puna nousi silloin hänen muutoin niin kalpeille kasvoillensa ja hänen suunsa vetäytyi surullisesti hymyyn. Näytti niinkuin henki olisi ponnistellut riutuvaa ruumista vielä eloon, sanoen: "älä vielä vaivu, älä vielä uuvu! Ihmiset jo ymmärtävät sinua – ei – meitä molempia; he tarvitsevat vielä meitä!" Mutta tuo heikontunut hengen suoja ei kauan jaksanut iloita hengen sisällisistä tunteista; pian katosi vieno puna poskilta, pian hävisi surullinen hymy suusta. Entinen kalpeus, entinen alakuloisuus valtasi kirjailijan ja hän rupesi taas taistelemaan sitä taisteloa, joka viimein levon tuopi.

Jos tuo arvostelu olisi tullut paria vuotta ennemmin, niin kukaties – kukaties?

Aika kului; yhä useampia kirjailijan teoksia ilmestyi painosta, ja yhä suurempaa mieltymystä tuli niille osaksi, mutta yhä heikommaksi kävi kirjailija kamppaillessaan taudin kanssa. Hänen teoksiaan luettiin innostuksella ja ihastuksella, mutta harva lukijoista tiesi, mitä ne olivat kirjailijalle maksaneet. Ei hän nyt enää ollut heidän mielestänsä "pieni ystävä", vaan oikein suuri kansalainen, joista oli kunniaa ja hyötyä kaikille muille, paitsi hänelle itsellensä, ja jota sopi kerskaten mainita. Ei nyt enää kirjailijan teokset olleet: "kyllähän siitä tulisi", eikä "liika kovat", vaan niistä oli jo tullut kypsyneet teokset, jotka eivät kaivanneet enää tulemusta, ja joissa ei huomattu enää mitään kovuutta, mutta sulaa lempeää totuutta, jota oli luultu kovuudeksi. Ei ne enää tarvinneet "paljoa parantamista", sillä tekijä oli ne jo alusta alkaen parantanut – omalla sielullaan, ja mistäpä niihin sen paremmat parannusaineet tulivat, ja nyt huomasivat ihmisetkin, että ei siihen toista parantajaa tarvinnut. Ei niissä nyt enää ollut "epätasaisuuksia", sillä ihmiset jo huomasivat, että tapaukset kulkivat teoksissa käsikädessä toistensa kanssa hyvässä järjestyksessä ja sovussa ja viimein sulivat yhteen, ainoaksi suureksi kuvaksi. Nyt niissä oli "vaikuttimet helposti käsitettävät", sillä ihmiset näkivät niissä oman kuvansa; he näkivät niissä semmoisia kuvia, joita eivät he olleet ikänä ennen nähneet, nimittäin: kuvia oman sydämensä syvimmistä sopukoista. – Mutta se, joka noita oli maailmalle ilmituonut, makasi vuoteellansa, taistellen taudin ja sitä seuraavan kuoleman kanssa, melkein – hyljättynä – unhotettuna! – Näin kostaa maailma!

Vihdoinkin – sittenkun kaikki oli jo myöhäistä – rupesivat maailman mahtavat pitämään huolta tuosta ennen "pikku", mutta nyt isosta ystävästään! He olivat saaneet tietää, että jos se nyt kohta kuolee. Sentähden laittoivat he ottamaan hänestä valokuvaa, ennenkuin kuolema ennättäisi tapahtua, ja valokuvan ottaja tulikin, mutta hän tapasi kirjailijan – kuollunna – ruumisarkussansa!–Valokuva otettiin kuitenkin, mutta hänen pokiinsa ei noussut enää vienoakaan punaa, eikä hänen suunsa enää mennyt surulliseenkaan hymyyn. Kolkko, kylmä oli hänen muotonsa, sitä ei näyttänyt elähyttävän tuo myöhästynyt suosion-osoitus.

No niin. Kun kirjailija oli kuollut, laitettiin hän hautaan myös, tavallisilla menoilla, mutta harvoilla saattajilla. Ainoastansa ne, jotka lähiseuduilla hänen tunsivat sisällisesti, olivat saattamassa häntä viimeiseen lepokammioonsa, ja seisoessaan hänen hautansa partaalla, vuodattivat kaipauksen kyyneliä. Ne ne olivat, jotka kauan vielä hänen kuolemansa jälkeenkin tunsivat kaihoa, ikävää ja kaipausta sydämessänsä.

Mutta tahtoipa kiittämätön maailmakin puolestansa jotakin olla: nyt laitettiin rahankeräys, että saataisiin muistopatsas vainajan haudalle; ja keräytyneillä rahoilla todellakin saatiin komea kivinen hautapatsas. Mutta minun mielestäni tuntui, että he olisivat tehneet paljoa paremmasti, jos olisivat tuon muistopatsaan tehneet aikoja ennen ja pehmeämmästä aineesta, nimittäin – leivästä, niin olisi kirjailija, kukaties, perustanut itselleen paljoa suuremman muistopatsaan, kuin tuo kivinen olikaan. Hän olisi voinut elää pitemmän ajan, kun hänen elämänsä ehtoo olisi ollut varattuna ja hän olisi teoksillaan enemmän voinut kansaansa hyödyttää.

Usein kävin hänen haudallansa, vuodattamassa sinne kaipaukseni. Silloin aina näytti olevan tuo kivinen muistopatsas "liian kova" syötäväksi elottomille hampaille, ja "vaikuttimet eivät tuntuneet olevan helposti käsitettävät", sillä tuntuipa niinkuin tuo kivi olisi tuossa alituisesti kuiskinut: "Jos sinä olet kirjailija, niin sano että nämät kivet leiviksi tulevat."

Enhän minä itse muistopatsaan hankkimista moiti. Olisihan kirjailijamme ollut paremmankin ansainnut, mutta miksi ei hän saanut eläessään palkkaansa raskaasta henkisestä työstänsä? Miksi hänen piti kuolla kesken-ikänsä puutoksiinsa? Miksi ihmiset tunsivat hänen vasta liika myöhään – hänen kuolemansa jälkeen? – Eiköhän jälkimäisen suhteen senvuoksi, kun hän oli–kirjailija, sillä niin kostaa maailma. – Moni, moni suuri kirjailija on saanut samaa kovaa kokea, samaa puutosta, samaa ylönkatsetta, samaa pilkkaa, ja kun asia on pahimmalleen kääntynyt, vieläpä vainoaki kärsiä – sillä niin kostaa maailma! Eihän nuot ole muka muuta kuin tyhjiä houkkia, tarpeettomia hourupäitä ja haaveksijoita, turhien huhujen ja vieläpä kapinankin nostajia, jotka, kenties, olisivat jollain tavalla häikäistävät ja estettävät hulluttelemasta ja haaveksimasta. Kuinkas muutoin? Maailman pitää pysyä vaan tavallisena, ei sen tulevaisuudesta saa ruveta hourailemaan; sehän se on oikeaa tavallista menoa!

Voi te maailman isoset, kun ette te tunne ihmissydäntä! Te ette tiedä kenelle se sykkii, ette tiedä että se sykkii – isänmaalle – palavasti, ei, se sykkii – hehkuvasti – ja kumminkin te istutte arvelematta tuomioistuimelle ja annatte tuosta hehkuvasta sydämen sykkimisestä aristelematta semmoisia päätöksiä kuin: "Kyllähän siitä tulisi" – "se on liian kova" – "sitä pitäisi paljon parantaa" ja – "vaikuttimet eivät ole vapaasti käsitettävät", samalla kun suuri kansalaisenne kärsii, riutuu ja surkastuu ruumiillisten elämäntarvettensa tähden–riutuu, surkastuu ja uupuu keskenikänsä – hautaan!

Turhaan huutavat ja riistävät uskonnon kiivastelijat itselleen sitä kunnian kruunua, että yksin heitä maailma vihaa, vainoo ja ylönkatsoo, eikä ketään muita, vaan minun mielestäni saisivat he hyvin hyvällä omallatunnolla ottaa kirjailijatkin joukkoonsa tuosta kunniasta osaa ottamaan, sillä nyky-aikana uskonnon vainot ja ylönkatseet eivät ole verrattavat siihen mitä usea kirjailija saa kokea!

Ystäväni! kuka ikänä vielä lienetkin. Sinä, joka istut oman katoksesi alla, omassa huoneessasi, oman pöytäsi ääressä; sinä, joka kotoasi löydät välttämättömimmät elämäsi tarpeet; sinä, joka istut perheesi keskellä, luet ja jalostutat kirjailijan teoksilla perheesi ja omaa henkeäsi – älä katso–minä pyydän sinua–älä katso kirjailijaa ylön! Hän on jo aikoja sitten uupunut, väsynyt, paljoista ruumiin ja sielun ponnistuksista, mutta hänen henkensä on elävänä kuvana nytkin edessäsi, se on tuosta hehkuvasta sydämestä vuotanut paperille – sinulle ja sinun tähtesi; käytä niitä hyväksesi! – Hänen henkensä kuori, tuo kuolevainen ruumis, kenties on jo aikoja mullaksi muuttunut, mutta hänen henkensä ei kuole ikänä – ei ikänä, niin kauan kun maailma seisoo. Hän kuoli, kukaties, ennen aikaansa, hyljättynä, ylönkatsottuna – unhotettuna, ja niin tuo ravistunut astia ei kestänyt loppuun asti sitä alinomaista hengen vuotamista, jota hänellä oli määrä suojella ja tallentaa. Hän riutui ennen aikaansa; paljon, paljon senkin tähden, ett'ei tuosta ravistuneesta astiasta pidetty ulkoapäin mitään huolta! Hän ei elänyt itsensä tähden, vaan sinun tähtesi; hän ei saanut eläessään palkkaa työstänsä, mutta sinä – ystäväni – voit siitä hedelmän niittää – käytä sitä hyväksesi! Häntä ei aikaisensa maailma tuntenut, mutta hän tunsi jo – sinun, sinun. Sinun tähtesihän hän eli ja kärsei, saattaisitko sinä sitten katsoa ylön niitä elämän ohjeita, joita hän on sinulle hyvyydestä julki tuonut? Lue niitä, lue tarkasti, ota vaari joka lauseesta ja sanasta, sillä niissä on elämäntotuuksia, jotka eivät koskaan haihdu; muuta ei hän enää sinulta vaadikaan. Lue ajattelemisella, silloin sinä löydät niistä lohdutusta murheessasi, voimaa seisomaan vastoinkäymisissäsi ja vielä enemmän: sinä tulet tuntemaan ja tietämään, että sinulla on isänmaa, jota sinunkin tulee rakastaa – lähinnä Jumalaa – ylitse kaikkea – samalla rakkaudella, jolla kirjailija on sinua rakastanut!

MUTTA ELÄÄPÄ HÄN VIELÄ SITTENKIN.

Pahaisena paitaressuna, pikkuisena piimäsuuna tulimme jo ystäviksi erään ystäväni kanssa. Leikit, riidat, surut, ilot ja – voileivät, kaikki, kaikki olivat meille yhteisiä, – oi onnellista lapsuuden aikaa kuitenkin! Kuta isommiksi me kasvoimme, sitä lujemmaksi liittyi ystävyytemmekin, sillä lapsuuden ystävyys on haihtumaton. Maailma tuntui meistä pelkältä onnelalta, jossa ei mielestämme ollut muuta kuin sulaa iloa, riemua ja rauhaa, sillä ne pienet mielen katkeruudet, jotka meitä väliin kohtasivat, haihtuivat pian kuin tuhka tuuleen, viattomien ja turmeltumattomien sydäntemme ilojen edessä. Sanaa: murhe me emme tunteneetkaan, sillä sydämissämme ei ollut vielä sille vastaavaa tunnetta. Kasvoimme isommiksi; ei murhetta nytkään. Maailma – tulevaisuus, nehän näyttävät niin lupaavilta ja toivorikkailta. Vanhempamme elivät vielä kaikki; Heiltä olivat kaikki meidän tarpeemme saatavissa; he kantoivat huolia meidänkin osaltamme.

Mutta aika kului, ja ajan kanssa kaikki muuttuu. Vanhempamme kuolivat yksi toisensa jälkeen, ja silloin vasta oivalsimme, mitä he meille olivat olleet. Ensikerran eläessämme tunsimme silloin outoa kaihoa; se oli – murhe, joka ensikerran tuli hakemaan uutta työalaa nuorissa sydämissämme ja ensiottosilla antoi hän tuta mikä virka hänellä on maailmassa.

Nyt olimme omin päimme maailmassa. Ajan myrskyt alkoivat, huiskuttaa ja huljuttaa meitä sinne tänne. Monta vaaraa, monta murhetta toi se tullessaan – niin, niin – monta. Monta horjahdusta, monta loukkaamista, sai se aikaan, ja jos mieli oli pystyssä pysyä, täytyi taistella alituista taisteloa – elämän taisteloa. Väliin voitti hyvä, väliin taas paha ja jos ei vanhempiemme kristillissiveellinen kasvatus olisi jo aikaisin painunut sydämiimme; niin kenties olisimme sortuneet, uupuneet taistellessamme ja silloin olisivat maailman pahentavaiset hyrskyt nielaisseet meidät pohjattomaan kuiluunsa.

Kun tulimme miehiksi, tempasi ajan virta meidät kauas toisistamme. Tunnustaa täytyy, että kumpikin tunsimme kovaa surua toisistamme erotessa; olipa aivan kuin koko elämän kuorma, jonka tähän asti olimme yhdessä kantaneet, olisi nyt laskettu erikseen kummankin päälle.

Välimme tuli niin pitkäksi, että mahdoton oli enää toivoakaan tavata toisiamme; ainoastaan kirjeillä koimme vielä vireillä pitää entistä lujaa ystävyyttämme, jolloin aina toisillemme rehellisesti ilmoitimme, mitä kummankin elämän juoksussa oli tapahtunut. Onnetar ei ollut kumminkaan niin oikullinen kuin ensimmältä näytti, sillä hän sallei meidän useammasti kuin kerran persoonallisestikin tavata toinen toisemme, ei useammasti kumminkaan kun neljästi ja nuot kohtaukset ovat tällä kerralla lyhyen kertomukseni aineena.

Kolme vuotta oli kulunut erohetkestämme. Aivan yksinämme emme olleet kuitenkaan enää, vaikka kaukana toisistamme. Kumpikin olimme löytäneet, mitä niin kauan olimme hakeneet, valinneet ja jota olimme yksissä ollessamme niin monesti puhuneet – elämänkumppanimme. Ystäväni oli rakastunut toivottomaan rakkauteen, ei neiden, vaan hänen vanhempiensa vuoksi, jotka kaikin tavoin olivat tätä rakkautta vastaan. Monta kovaa oli ystäväni saanut kokea tuon asian tähden, vaan hän ei lakannut toimimasta eikä toivomasta, vaikka usein kyllä kaikki näytti tyhjältä unelmalta.

Oikeastaan ei noilla jäykillä vanhemmilla ollut mitään erinomaista itse ystävääni, mutta sitä enemmän hänen kukkaroansa vastaan, jonka he pitivät liian laihana. Jos tosiaankaan ei meillä kummallakaan ollut kerskaamista ennen saaduista eikä vasta saatavista suurista taikka pienistä perinnöistä; meillä oli vaan terveet ja vahvat ruumiit ja voimallinen, vilpitön halu perustaa omaa taloutta. Mutta nuot ominaisuudet olivat ystäväni rakastetun vanhemmista liian vähäpätöisiä ja epävakaisia takeita tulevasta jokapäiväisestä toimeentulosta, sillä he arvostelivat ihmisiä aineelliselta kannalta.

Epätoivoon vaipunut tyttö rupesi nyt sairastamaan hivuttavaa kitutautia. Tuo entinen hilpeä iloisuus ja vapaa avosydämisyys, jotka hänellä ennen olivat joka-aikaisina seurakumppaneina, katosivat yht'aikaa terveyttä osoittavan poskien punan kanssa; kalpeus, raskasmielisyys ja synkeys astuivat nyt yksissä neuvoin sijaan. Vanhemmat havaitsivat heti tuon äkkinäisen muutoksen tyttäressään. He koettivat jos jollain lailla saada tietoonsa hänen sairautensa syytä; mutta kaukaan aikaan eivät he selvää saaneet, sillä tyttö salasi huolellisesti sydämensä salaisimpaan sopukkaan kipunsa todellisen alun. Vanhemmat tulivat sangen murheellisiksi tyttärensä terveyden tähden, sillä he rakastivat häntä sanomattomasti, vaikka hiukan väärällä tavalla. He alkoivat toimia tytärtänsä lääkärin luokse, häneltä apua ja parannusta saamaan. Tuosta uudesta surunsa muistutuksesta ja sydämensä pistimestä sai tyttö rohkeutta ja voimaa taistellakseen viimeistä taisteloaan ja ujona, hiljaisesti, mutta vakavasti tunnusti hän oikean syyn kuluttavaan tautiinsa. –

Vanhemmat hämmästyivät kovin tämän kuullessaan; sillä he eivät olleet vielä siihen elettyynsä asti luulleet rakkaudella olevan kuolettavaa voimaa. He itse olivat naimisensa perustaneet mammonan kannalle ja kaikki olikin käynyt sangen hyvin, rauha vallitsi aviopuolisoiden välillä. Sentähden he sitä lujemmin uskoivat, ett'ei onni ole mahdollinen ilman maallisitta rikkauksitta.

He eivät olleet kuitenkaan niitä ihmisiä, jotka eivät luovu väärästä mielipiteestänsä, vaikka vielä mitenkin kävisi. Heissä tapahtui tosi parannus, kun tosi tuli eteen ja tuo parannus oli niin nopea, että jo saman päivän illalla, kun tyttö teki tunnustuksensa, oli hänellä lupa vanhemmiltaan elämänkumppanikseen valita kenen hän itse tahtoi. Se oli oivallinen lääke kuoleman tautia vastaan, sillä jonkun ajan perästä oli tyttö jo entisessä terveydessään ja iloisuudessaan. Oi kuinka hän oli nyt onnellinen, kun sydämeltä putosi pois tuo raskas taakka, jota hän niin kauan oli vaikeasti kantanut ja joka oli jo painollansa ryöstää häneltä hengen. Iloinen ja onnellinen oli ystävänikin, kun hän sai syliinsä sulkea sen, jonka tähden hän oli niin monta unetonta yötä viettänyt, niin monta kyyneltä puristanut ja niin monta turhaa toivoa toivonut.

Tämän olen vaan sen vuoksi sivumennen kertonut, että tulisimme ystäväni avioliiton paremmin tuntemaan.

Niinkuin jo mainitsin, oli kolme vuotta kulunut siitä, kun toisiamme olimme tavanneet; sillä ajalla olivat kaikki nuot hänen surunsa ja ilonsa tapahtuneet. Nyt tuli minulle se sattumus, että matkustin likeltä ystäväni kodin sivuitse. Itsestäänhän on arvattava, ett'en suinkaan lyönyt laimiin tilaisuutta käydä häntä tervehtimässä. Tuo kolmen penikulman matka, joka sen asian tähden tuli väärää, ei tuntunut ollenkaan mielestäni liialta. Oikeinpa sydämeni sykki ilosta, kun tiellä mielikuvituksissani ajattelin kuinka suuren ilon saatan ystävilleni tykönsä tulollani, semminkin kun se oli niin aivan odottamaton.

Mitäpä huolisinkaan ruveta kuvaamaan yhtymistämme, sillä itsekullakin on toki joku ystävä, niin että hän tiennee ja tuntenee, miltä tuntuu, kun taasen kerran tapaa toisen ihmisen, jonka kanssa on oppinut elämän aamusta alkaen jakamaan ilonsa ja surunsa. Sen vaan mainitsen sivumennen, että kauan puristimme äänettöminä toisiamme kädestä, sillä kummallakaan ei tahtonut olla sanoja puheeksi, sisällämme riehuvien tunteittemme vuoksi. Kun ystäväni tointui ensi hämmästyksestään, hoki hän vaan: "Sinä täällä, sinä täällä!" Pian oli kumminkin tuo kohtaus kiihtynyt, rauhoittunut ja minä tunsin olevani täällä niinkuin kotonani.

Ystävän elämä näytti kaikinpuolin onnelliselta. Hän rakasti vaimoaan täydestä sydämestänsä, ja vaimonsa häntä samaten. Aineelliselta kannaltakin katsoen ei heiltä näyttänyt puuttuvan mitään, sillä ystäväni appi-vanhukset olivat antaneet tyttärelleen runsaat myötäjäiset; niin perinpohjin olivat he luopuneet luonteisesta jäykkyydestään ja väärästä periaatteestansa.

Heidän koti-elämänsä onnellisuutta enensi kuitenkin kaikkein suurimmassa määrässä se iloinen asia, että hedelmänä heidän avioliitostansa makasi kehdossa pieni, terve ja kaunis poika, joka nimeksensä oli saanut äitinsä isän nimen Aukusti, muistoksi onnensa tuojille, jommoisina he nyt appi-vanhuksia kunnioittivat. Tuota lastansa rakastivat vanhemmat niinkuin silmäteräänsä ja pieninkin kirahdus sai heidät havahtumaan ja apuun rientämään.

Suureksi ilokseni huomasin aivan pian, että ystäväni nuori vaimo oli kristillismielinen, siveä ja siivoluontoinen ihminen eikä puuttunut sulouttakaan hänestä; olisipa hän saattanut tehdä onnelliseksi minkä nuoren miehen hyvänsä. Hänkin iloitsi suuresti heille tulostani, sillä ystäväni oli usein minusta ikävällä puhunut hänelle.

Jos mihin loi silmänsä, ei ystäväni asumuksessa ja aviollisessa perhe-elämässä näkynyt muuta kuin pelkkää onnellisuutta, kaikki mitä tuon kodin autuuttamiseen oli tarvittu, oli heillä saatavissa. Yksi heiltä kumminkin puuttui ja sekin vaan noita tavallisia jokapäiväisiä tarpeita, joka ei paljon painanut kaiken muun rinnalla. Ystävälläni ei ollut vielä omaa taloa, vaan hän asui pienen perheensä kanssa vuokratuissa huoneissa. He olivat muuttaneet nykyiseen asuntoonsa saman talven syksyllä, jolloin toisemme kohtasimme ja jolloin maa jo oli hyvässä roudassa. Huone oli heidän muuttaessaan hyvin hatara lattiasta. Ystäväni kyllä oli jo ennen muuttoansa kokenut pitää siitä huolta, että tuo epäkohta tulisi korjatuksi, mutta sopimaton vuoden aika teki hänen toimensa tyhjäksi. Kaikki ainekset, joita lattian korjauksessa käytettiin kylmän estämiseksi, kylmettyivät oitis yhdeksi tönköksi, jonka vuoksi ei niistä ollut mitään apua. Tuon syyn tähden oli huone minunkin siellä olleessani hyvin kylmä. Kun sattui avojaloin astuskelemaan lattialla, tunsi aivan selvästi, kuinka viima tuimasti tunkeusi saumoista sisään. Jos kappaleen aikaa istui yhdessä kohden, rupesi niin kovasti, kenkäjalassakin ollessa, jalkoja kolottamaan, että pian oli tarvis ruveta kävelemään, siten poistaaksensa jalkojen palelemista. Jos taas koetti takkavalkealla korvata, mitä lattia virassaan laimiin löi, niin tuli huone ylhäältä kuumaksi kuin pätsi, vaan yhtäkaikki kylmi jalkoja.

Minä olin pitkin ikääni harrastanut terveys-oppia ja sentähden olin hankkinut itselleni niin paljon lääkärin ja muita siihen suuntaan kuuluvia kirjoja, kuin vain voin käsiini saada. Ne olivat ymmärrystäni siinä suhteessa senverran valaisseet, että käsitin tuon huoneen kylmyyden olevan heille sangen vaarallisen, varsinkin heidän rakkaalle pienelle "Kustillensa", joksika he lyhennettynä pienokaistansa sanoivat. Itsekin he kyllä huomasivat, ett'ei tuo epäkohta ollut hyvä, vaan tuo yksi talvi oli heidän mielestänsä niin lyhyt ja tulevan kesän ijällä kyllä oli aikaa ja tilaa poistaa tuo pieni epämukavuus heidän elämästään; he näkyivät elämänsä onnen aamussa jaksavan melkein huomaamatta kantaa niin pieniä vastoinkäymisiä.

Minä en saattanut heille olla varovasti ilmoittamatta tuota mielestäni heille niin edutonta kohtaa, sanoin siis heille: "Minä luulen, että tämä kylmä huone on vaarallinen teidän lapsenne terveydelle." Tuon kuultuansa sieppasi ystäväni vaimo pikku Kustinsa syliinsä ja suuteli häntä tulisella äidin rakkaudella ja innolla, ja sano: "Pahahan se on, hyvin paha, kun tämä huone on niin kylmä, mutta kyllähän me tässä tulemme Kustin kanssa aikaan, kun suojelemme hyvin itsemme." Sen sanottuaan vaipui hän ajatuksiinsa ja katsoi ikäänkuin surumielellä vakaisesti lastaan. Luultavasti hän mietti jotain, mutta mitä? – sitä ei voitu tietää.

"Olisinkohan tuolla arvelullani loukannut hellän äidin mieltä?" kysyin tuon nähtyäni itseltäni, ja melkeinpä kaduin, kun tulin ollenkaan ilmoittaneeksi mielipiteitäni.

Aikani tuli lähteä pois ystävieni tyköä, sillä asiani ei sietänyt pitkää viivyttelemistä. Molemmat pyysivät hartaasti, että viipyisin vielä vuorokaudenkaan heidän luonansa, mutta se oli mahdotonta. Sydämelliset jäähyväiset ystäviltäni otettuani ja erittäin vielä pikku Kustia hyväiltyäni, lähdin taas matkustamaan. Kyyneleet valahtivat kummankinpuolisesti silmiimme, sillä olihan tietämätöntä, saisimmeko enää koskaan elävin silmin nähdä toisiamme.

Kului taas kolme vuotta, ja ne vuodet eivät olleet muutoksia ihmisissä aikaan saamatta. Perheellinen elämämme oli vakautunut vakavammalle kannalle. Se toi tullessaan uusia puuhia, uusia huolia ja uusia velvollisuuksia. Entinen huikentelevainen ja yhtäkaikkinen olomme oli muuttunut pieneksi yhteiskunnalliseksi elämäksi, joka vaati meidät uhraamaan kaiken voimamme, kykymme ja tarmomme pienen yhteiskuntamme eduksi. Ne lentävät mielikuvitukset ja haaveet, joita olimme nuoruudessamme mättäneet päämme täyteen alkoivat yksitellen vähittäin haihtua ja turhaksi raueta kuin savu tuuleen. Sen sijaan alkoi ehtimiseen eteemme aueta ihan tosi-elämään ennen tuntemattomia oloja ja vaatimuksia. Paljon vaativat ne, mutta paljon jaksoimme mekin, sillä olimmehan vielä nuoret ja terveet. Jos jolloinkin emme ottaneet vaaria elämän kutsumuksesta, erehdyimme, lankesimme silloin usein, ja katkerat olivat nuot erehdyksemme hedelmät, katkera myös se katumus, joka siitä seurasi.

Niin! Niinkuin mainitsin, oli kolme vuotta kulunut tuosta ensimmäisestä kohtauksestamme. Silloin oli minulla taas onni tavata entisiä verrattomia ystäviäni. Tuo kohtauksemme ei ollut nyt odottamaton, niinkuin ensimmäinen ja silti olimme ennättäneet antaa jo tiedon toisillemme siitä.

Sama sydämellinen vastaan-otto tuli nyt minulle osaksi kuin ennenkin, sillä sama vilpitön ja sydämellinen ystävyys vallitsi keskenämme. Paljon oli ystäväni asema muuttunut sillä aikaa. Nyt eivät he enää asuneet toisen huoneessa hyyryläisinä. Oma oli nyt komea talo. Nyt ei enää ollut heidän asuntohuoneensa kylmä; lämpimältä ja mukavalta se nyt tuntui. Nyt ei ollut kerrassaan minkäänlaista puutetta – niin olipa jotain kuitenkin – tuo pikku Kusti, hän ei ollut terve.

Nuori äitikin oli kalvennut ja kuihtunut. Miksi? Paljo valvominen, paljot vaivat, paljot murheet olivat sen aikaan saaneet. Pikku Kustinsa tähden oli hän valvonut, vaivat nähnyt, hänenpä tähtensä myös murhehtinut.

Kipeä oli Kusti nyt. Heidän entinen kylmä vuokrahuoneensa oli tehnyt tehtävänsä, oli iskenyt lapseen turmiollisen vammansa. Poika oli jo siksi iso, että hän osasi yhtä ja toista puhua sommitella. "Tyliin, tyliin! poupaan, poupaan!" huusi hän vuoroon vaivaloisesti tuskiensa seasta. Tuota ei raukka tehnyt kuuroille korville, sillä vuoroon syliin, vuoroon kätkyeeseen sovittelivat, vaalivat, ottivat ja panivat hellät vanhemmat sairasta lastansa, tuota olivat he tehneet jo toista vuotta yöt ja päivät. Silloin kun toinen uupui, valvoi toinen heistä sairaan lapsensa ja toisen pienemmän lapsensa vuoksi, sillä sairas Kusti-raukka ei ollut enää ainoa lapsi vanhemmillansa.

Heti ensi silmäyksellä huomasin, että lapsessa oli risatauti. Tiesin myös kuinka vaarallinen se on ja ett'ei se useasti jätä uhriansa elämään. Lapsi ja vanhemmat kävivät minulle kovin säälikseni, sillä jälkimmäisten pelko sydänkäpysensä kuolemasta ja sitä seuraava murhe olivat jo rajattomissa. Tuon tietoni ja tuntoni salasin siis heiltä huolellisesti, sillä ei minun sopinut enää lisätä kiviä ennestäänkin jo liian raskaan kuorman päälle.

Minä kehoitin heitä vaan kaikin mokomin hakemaan lääkärin apua. Väliaikaiseksi avun toivoksi neuvoin sen mitä ymmärsin, josta paljon kärsivä lapsi sai hiukan lievikettä kauheille kivuillensa.

Minä jäin nyt enemmäksi aikaa ystävieni luokse, ottamaan osaa heidän suruunsa ja vaivaansa. Minä valvoin vuoroni heidän kanssansa, että uupuneet vanhemmat saivat vähäkään levätä. Lapsen äiti ei kumminkaan voinut ensi vuorokausilla hyväkseen käyttää tarjottua apua, sillä hän oli pitkällisestä, paljosta valvomisesta tullut niin pöhköksi, ett'ei voinut unta saada. Pian säikähti hän taas ja hyppäsi ylös, sommerrellen epäselviä, käsittämättömiä sanoja.

Eräänä kertana valvoimme ystäväni kanssa kahden, äiti oli vaipunut unenhorroksiin. Mutta yht'äkkiä rupesi hän surullisesti valittamaan. Sanomaton tuska kuvastihe hänen kasvoillansa ja suuret hikikarpaleet valuivat alas.

Hän värähteli suonenvedon tapaisesti ja hänen suunsa näytti tekevän jotakin sanaa. Samassa tuokiossa sanoi hän sydäntä särkevällä värisevällä äänellä: "Voi, voi! Voi sitä kylmää huonetta! se ryöstää meiltä Kustin." – Se oli lastansa säälivän, lastansa rakastavan hellän äidin unessakin olevan hellän huolen hätä-ääni, joka tunkeutui korviimme – ei, sydämeemme se tunkeutui. – Me tunsimme tuon säveleen merkityksen, tiesimme, tunsimme sen, että se lähti äidin sydämestä. Meidän ei myös tarvinnut sitä toisillemme tulkita, mutta kummankin silmiin nousivat kyyneleet ja me ymmärsimme mistä pohjasta ne olivat lähteneet.

Vasta muutaman vuorokauden päätä voi uupunut äiti hyväkseen käyttää unen virkistävää voimaa, kun olimme toimittaneet hänet toiseen huoneesen maata, erinäisen hoidon alle, sillä hänenkin tilansa näytti hyvin arveluttavalta, ja niinkuin minä mainitsin, oli sairas lapsikin levollisempi, joka seikka paljon helpotti äidin levotonta sydäntä. Lääkärin apu joutui nyt. Hänen määräämiään lääkkeitä ja neuvoja ruvettiin suurimmalla huolella viljelemään ja seuraamaan. Monta vuorokautta ei kulunut ennenkuin havaittiin ankaran taudin helpoittavan.

Sairas pikku Kusti rupesi paranemaan aika vauhtia ja viikon päiväin perästä voitiin jo huomata, että hänen silmistänsä voisi vielä silmät tulla; hän sai myös lepoa ja otti vähin ruokaa; tuo kuumeensekainen tuska oli ruumiista haihtunut ja noin parin viikon päästä lapsi jo vähin naureskeli – olihan hyvät toivot!

Vanhemmat iloitsivat suuresti. Musta murhe ja epätoivo alkoi poistua ja toivo – vanhimman toivo alkoi saada tilaa heidän sydämissään. He näyttivät uudistuneen kokonaan toisiksi ihmisiksi ja kaikki tuo suuri muutos oli sen heikon toivon työtä.

Nyt vasta voimme keskenämme ruveta puhelemaan elämämme havaintoja, sillä itsekunkin sydäntä oli tavallansa helpottanut.

Kun asiat olivat kerran noinkin hyvälle kannalle tulleet ystäväni kodissa, läksin minä jälleen kotia. Ystäväni iloitsivat ja toivoivat, mutta sydämeeni jäi salainen pelko ja aavistus jostain vielä suuremmasta ystävilleni tulevasta murheesta.

Niin loppui toinen kohtauksemme.

Yksitoista vuotta! Mikä ääretön ajan paljous, kun ajattelee sitä eteen päin, mutta elettynä, menneenä on tuo niinkuin uni taikka varjo. Hyviä ja huonoja tapauksia oli aika tuonut tullessaan, hyviä ja huonoja tapauksia oli se muistoomme iskenyt sivu rientäissään, hyviä ja huonoja lienee sillä tarjota eteenkin päin. Iloja, murheita, lankeemisia ja nousemisiakin on ajalla tarjota ihmislapsille. Ja joka ei hyväkseen käytä tuota jälkimäistä lahjaa, hänellä ei ole lankeemistakaan, sillä hänen elämänsä onkin vaan pelkkää yhtäläistä lankeemista ja siinä olemista ja kun aika hänen jättää ja hän ajan, ei hän löydä menneessä elämässänsä muuta kuin kauhua, kostoa, ja hän on hukassa.

Paljon olimme mekin ajalta saaneet, paljon oli elämä meitä opettanut. Tosi-elämän olot, tavat ja vaikutukset, ja perheellinen toimiminen oli meissä vakaantunut nyt koko elämämme korkeimmaksi tarkoitusperäksi. Olimme jo aikoja huomanneet sen tosi-asian, ettei maailma juuri välttämättömästi tarvitse meitä, mutta että se, joka todesti meitä tarvitsee, ei ole mikään muu kuin – oma itsemme ja perheemme, ja että noiden eduksi meidän on uhraaminen neromme ja voimamme, työmme ja toimemme. Tuon kautta havaitsimme maailmankin meiltä jotain saavan, saavan lisää kansalaisia, joille oli opetettu tärkeimmät ihmisen velvollisuudet Jumalaa ja ihmisveljiä kohtaan. Tuon käsitettyämme huomasimme, että me juuri olimme ne, jotka tarvitsimme maailmaa, eikä päinvastoin, ja silloin tunsimme, että olemme velkapäät uhraamaan aineellisia varojammekin isänmaamme ja yhteiskunnan hyväksi ja toimillammekin auttamaan yleistä hyvää. –

Niin. Yksitoista vuotta! Noin paljon aikaa oli kulunut siitä kuin viimein olimme olleet yhdessä. Suuri oli ilomme siis toisiamme tavatessa niin pitkän erillämme-olon perästä, sillä kirjeenvaihto, jos uutterakin, ei voi vertoja vetää kahden ystävän suullisille keskusteluille.

Kuinka toisin oli ystäväni kodissa kaikki nyt kun viime kerralla. Taloudelliset asiat olivat vaurastuneet yhä edelleen kaikin puolin hyvin. Useampia iloisia, terveitä ja kauniita lapsia leikki ja hyöri lattialla. Perheen isä ja äiti olivat terveet ja hyvissä voimissa; ne olivat perhe-elämän kauniin ja kallein kruunu. Onnela todestikin oli tuo koti, sillä sitä kaunisti yhä vielä keskittäinen rakkaus aviopuolisoiden välillä ja hiljainen nöyrä tottelevaisuus ja vanhempiensa syvä kunnioittaminen lasten puolelta. – Oi onnellinen perhe-elämä! kuinka suloiseksi sinä teet kodin niille, jotka oivaltavat sinun autuutesi ja jotka arvaavat sinun hyväksensä käyttää.

Pikku Kusti sitten? – niin, niin? Hän ei ollut enää pikku Kusti, iso, uljas, verevä ja iloinen nuorukainen oli hän nyt neljäntoista-vuotiaaksi. Kaikin puolin oli hän kasvanut ja vaurastunut hyötyisästi ja vähääkään ei näkynyt jälkiä hänen entisestä kivuloisuudestaan, jos ei oteta lukuun niitä jo osaksi tasaantuneita arpia, jotka risatauti oli hänen kaulallensa jättänyt. Poika oli iloinen luonnostansa ja vanhemmat rakastivat häntä kaksinkertaisella rakkaudella, senkin vuoksi, kun hän oli pelastunut vaarallisesta taudistansa, ja poika palkitsi tämän rakkauden ja hellän huolenpidon nöyrällä, kunnioittavalla alttiiksi-antavaisuudella ja tottelevaisuudella. –

Todellakin olivat ystäväni tyytyväiset nykyiseen tilaansa ja he iloitsivat suuresti Kustin paranemisesta. Paljon puhelimme me elämän kohtaloista, sen iloista ja suruista. Eräänä kertana sanoi perheen äiti: "Kylmä huone oli ryöstää meiltä lapsen, mutta Jumalan kiitos! vaara on nyt ohitse. Poika kasvaa ja hyötyy, eikä pienintäkään taudin oireita ole hänessä näkynyt yhdeksään vuoteen. Paljon vaivaa, murhetta ja huolta tuotti se meille, mutta Jumala palkitsi ne moninkertaisesti, lahjoittaessaan poikamme meille takaisin. Minä pelkäsin jo pahinta, sillä lääkäri sanoi taudin olevan vaarallista laatua."

Niin äiti ja niin isäkin, sillä kaikki surut, tuskat, ilot, riemut, kaikki perheellisen elämän tunteet, olivatpa ne vielä mitä laatua olivatkin, olivat heillä yhteisiä.

Minä iloitsin heidän kanssaan, iloitsin heidän onnestansa, iloitsin heidän terveydestänsä. Niin! minä iloitsin, koska hekin iloitsivat, mutta synkkä, pelottava aavistus valtasi sisällisesti kumminkin mieleni. Minä koetin vieroittaa pois tuota salaista pelkoani, minä koetin toivoa, että se olisi turhaa pelkoa, koetin unhottaa pois mielestäni ystävieni ensimäisen kylmän huoneen ja sen synnyttämän vamman, koetin mielessäni kuvaella heidän Kustinsa tulevaista terveyttä. Ajattelin hänen terveenä, raittiina, miehekkäänä miehenä, uljaana, onnellisena perheen isänä, kunnioitettavana kansalaisena ja vihdoin kunnianarvoisena, harmaapäisenä vanhuksena, leikkivänä lapsiensa lapsien keskellä. Niin kuvittelin, niin taistelin minä sisällisien tunteitteni kanssa, mutta vaikka mitäkin vielä olisin koettanut mieleeni vetää surullisen aavistuksen poistamiseksi, pysyi se sydämessäni salaisena, painavana huolena, jonka kuitenkin huolellisesti salasin ystäviltäni kuten ennenkin.

Tuo meidän kolmas kohtauksemme ei ollutkaan sen pitempi, eikä siinä ollut sen erinomaisempaa. Sydämen rakkaat jäähyväiset otettuani koko perheeltä, lähdin taas pitkälle kotimatkalleni.

Vähän toista vuotta kului tuosta viime kohtauksestamme. Silloin sain ystävältäni kirjeen, jossa hän haikealla surulla ilmoitti, että tuo kauan nukuksissa ollut vaarallinen risatauti oli taas uusiutunut heidän Kustissaan! Se ei ollut minulle suinkaan odottamaton uutinen, mutta yhtäkaikki teki se minuun kummallisen vaikutuksen; olipa kun olisi kylmä vesiämpäri kumottu päästä jalkoihini; se, jota pelkäsin oli tullut: kylmän huoneen iskemät vammat eivät olleetkaan tuntumattomiin haihtuneet, eivät olleetkaan heittäneet vielä rauhaan huolehtivien vanhempien sydämiä – niin – eivät olleet.

Oitis kirjoitin ystävilleni, että hakisivat lääkärin apua, sillä minä tiesin, kuinka vaarallinen tuo tauti on. He seurasivat neuvoani ehdottomasti ja lieneepä heillä itsellänsäkin ollut se keino luotettavimpana tukena murheessansa. He kirjoittelivat tiheään minulle tilastansa ja poikansa sairaudesta, sentähden oli minulla siitä jotenkin tarkka tieto.

Pojan tauti muutteli ja kiihtyi; se laskeusi jalkoihin, jonkatähden Kusti-riepu ei päässyt kaikin ajoin paikalta päkähtämään. Vasempi polvi rupesi ikäänkuin luutumaan ja paksunemaan kipu-paikalta. Siinä oli alinomainen tuska ja pakotus ja jos se pääsi vähänkään liikahtamaan, päästi tuo kovasti kärsivä nuorukainen sydäntä särkevän hätähuudon.

Lääkärin apu saattoi siihen vielä kerran parannusta. Jalka rupesi oikenemaan, kivut vähenemään. Poika alkoi jaksaa istua vuoteessa ja siinä ollessaan hän milloin luki, milloin kirjoitteli, milloin taas vuoleskeli ja valmisteli jotain mielikaluaan. Vanhemmat toivoivat ja iloitsivat, sairas myös toivoi ja iloitsi ja kaikki asian tuntevat tekivät samoin.

Tuota menoa pitkitettiin vähilleen vuosi. Silloin sai poika taas niin äkkinäisen taudin puuskan, että luultiin hänen siihen paikkaan kuolevan. Siteet, kääreet, kaikki täytyi ottaa pois ja sen kauemmin ei niitä voitu enää panna käytäntöön, sillä sairas ei niitä kestänyt. Ihmisjärki, ihmisnero, tiede eivät voineet enää onnella vastustaa niitä vammoja, jotka kylmä huone oli iskenyt.

Näinä aikoina ystäväni kirjoittivat taas minulle ja pyysivät minua hartaasti tulemaan sinne. Minulla ei ollut niin päteviä syitä, jotka olisivat voineet estää minua tottelemasta heidän kutsuansa, sillä kauan oli minulla jo heidän huolensa ollut raskaana sydämen asiana. Lähdin siis matkaan ja pääsin onnellisesti perille.

Kauhea suru ja hätä oli valloittanut ystäväni. Tosin riensivät he, kuten ennenkin, minua vastaan ottamaan, sillä suotuisa, mieluinen oli heille minun tuloni. Mutta kauan ei kestänyt tuota vastaanotto-iloa ystävilläni, pian nousivat taas kyyneleet heidän silmiinsä.

Menimme nyt sairashuoneesen, jossa murheellinen näky kohtasi silmiäni: kuihtuneena, laihtuneena, surkastuneena, makasi vuoteellansa tuskissansa kärsivä nuorukainen. Jos en olisi tietänyt kuka hän oli, en suinkaan olisi tuntenut, että hän oli sama iloinen, reipas, hyötyisä nuorukainen, joka minua niin surullisesti miellytti viime kerralla talossa käydessäni. Sairas loi surullisen silmäyksen minuun ja nosti lakastuneet kätensä minua kohti. Hän koetti hymyillä, mutta tuo hymyily oli vaan vienon surumielisyyden ja tuskallisuuden täydellinen kuvastin. Minä kumarruin häntä kohden ja hän kiersi molemmat laihat, mutta taudista kuumenneet käsivartensa kaulaani.

"Huonosti on nyt Kustin asiat", sanoi hän sydäntä särkevällä äänellä.

"Huonosti näkyy olevan. Oi kuinka mielelläni tekisin sinut terveeksi, kun vaan voisin", sanoin minä.

"Minä uskon sen", sanoi hän, irroittaen kätensä kaulastani. Sitten painoi hän silmänsä puoliumpeen ja raukesi voimattomana puoli-horrokseen ja valittavaan tilaan.

Minä rupesin, sairaan suostumuksella, vuorottelemaan vanhempien kanssa sairaan hoitamisessa; lieventääkseni siten surusta ja valvomisesta uupuneita vanhempia. Poika-raukka tyytyi hyvin minunkin hoitamiseeni, sillä hän tiesi ja tunsi, että otin sydämmestäni osaa hänen tuskiinsa. En ikänäni unhota niitä hetkiä, joina yksinäni öisin istuin hänen vuoteensa vieressä. Puhdas huone, puhdas sairasvuode, himeässä lampun valossa, yön hiljaisuudessa, teki jo syvän vaikutuksen läsnä olijaan; siihen sitten vielä elämän ja kuoleman välillä taisteleva sairas, joka ei vielä ollut peräti heittänyt toivoaan paranemisestaan, maata riuvotti kalpeana, hiljakseen valitellen. Sääliksi kävi tuo nuorukainen tuossa tilassa ja tuolla ijällä, jolloin elämä ihmiselle on niin rakas ja toivottu.

Väliin antoi kauhea kipu ja tuska perään sen verran, että hän sai hiukan lepoa, sillä uni oli häneltä paennut melkein kokonaan, jonkatähden ei hän väliin silmää ummistanut viikon päiviin. Noina helpompina hetkinä puheli hän mielellään ja nuot puheet olivat surullisen syviä. Niissä ilmautui usein vahva uskallus tulevaisen elämän toivosta siitä elämästä, jossa ei enää ole sijaa murheelle, kärsimisille ja vaivoille, ja tuohon elämään pääseminen tuntui olevan hänen päämääränsä. Väliin hän kyllä puheli paranemisestaankin mutta siihen hän itse aina lisäsi: "voi, en minä enää parane!" – Opettavaiset olivat nuo yölliset keskustelut, sillä tuntuipa ikäänkuin hauta, ijankaikkisuus ja tulevainen elämä olisivat yhtyneet yhteen.

"Voi, moi, voi! Voi, Herra Jesus, minua onnetonta! Voi, kun kuolema tulisi ja pelastaisi minun kauheista tuskistani!" vaikeroitsi tuskien aikoina tuskan rasittama nuorukainen niin että meni läpi ytimien; niin se meni minunkin, mitä sitte vanhempien!

Eräänä kertana olin vuoro-levähdykseni ajalla nukkunut väkisinkin; luonto vaati saataviaan. Oikeastaan ei tuo ollutkaan nukkumista, olihan vaan horroksissa olevaa tilaa, jolloin en kuitenkaan tietänyt ulkomaailmasta mitään. Yht'äkkiä heräsin siitä, kun kuulin sairaan kamarista puhetta, joka kuulosti siltä, kuin suuri ihastus olisi ollut siellä olevilla ihmisillä. Minä en joutanut kuuntelemaan heidän haastelujaan, niin oli mieleni hyvänä, vaan panin aika vauhtia vaatteet päälleni ja menin kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Kun astuin huoneesen, havaitsin, että sairas oli terveemmän näköinen ja iloinen.

"Nyt minun jalkani paranee, nyt se on puhjennut ja minä muutenkin paranen, sillä en ole enää hetikään niin kipeä kuin ennen", sanoi hän iloisesti, kun minä tulin huoneesen.

"Minä uskon ja toivon niin käyvän", sanoin teeskennellen, vaikka sydämeni sai vaan uutta vahviketta tosiluulolleni.

Tuo kauvan pakottava ja kivistävä polvi oli nyt puhjennut. Tämä seikka oli vaikuttanut sen, että kipu oli paljon vähennyt ja siitä oli sairas saanut toivon kipinän paranemiseensa: siitä tuo iloisuus hänelle ja tuota hetkellistä iloa ja toivoa eivät vanhemmat hennoneet kärsivältä lapseltansa pois ottaa, vaikka he lääkäriltä olivat kuulleet, että semmoinen runsas märän vuotaminen saattoi viedä sairaan viimeisetkin elinvoimat. He iloitsivat, kun heidän kärsivä lapsensakin iloitsi; he vakuuttivat hänen paranevan, kun hän itsekin niin vakuutti. Tuostahan se iloinen puhe syntyi, jonka kuulin unen horroksissa ollessani sairaan huoneesta.

Voi, voi! Tuo ilo ei ollut pitkällinen.

"Jääköhän tuo minun jalkani koukkuun?" kysyi sairas eräänä kertana minulta, ollessamme kahdenkesken.

"Saattaisipa niinkin käydä", vastasin hänelle.

"En huoli yhtään, jos jalka jääkin koukkuun, kun vaan muuten paranen", sanoi sairas uhraavaisesti.

Kovalta, surkealta tuntui minusta tuo uhraus. Parhaassa nuoruuden ijässä oleva nuorukainen olisi antanut jalkansa, olisi jäänyt ijäksensä rammaksi, vaivaiseksi, kun vaan olisi saanut henkensä pitää; kallis, rakas on henki kaikelle elävälle.

Näin kului aika. Haava juoksi myötäänsä kovasti märkiä. Sairaan voimat rupesivat heikkonemaan – tuskat uusivat.

Aina muistan erään hetken, jolloin hän taas oli kovissa tuskissa. Hän kurotti laihat, voimattomat kätensä isäänsä ja äitiänsä kohden ja he kumartuivat hänen puoleensa. Lapsen rakkaudella kietoi hän riutuneet kätensä vanhempiensa kaulaan ja sanoi tuskanitkunsa seasta tukehtuneella värisevällä äänellä:

"Voi rakas isä ja äiti! Kovat ovat tuskat pojallanne." Emme yksikään läsnä-olevista voineet pidättää kyyneleitämme, emmekä mitään sanoa, sillä sydämemme oli pakahtua kauheasta surusta ja säälistä, niin kovasti otti se meihin; ainoastaan äiti voi itkunsa seasta sanoa: "Voi raukkaani."

Kaikki paranemisen toivo oli nyt taas loppunut sairaalta; hän valmisteli itseänsä kuolemaan, valmisteli itseänsä tuolle pitkälle matkalle, josta kukaan ei vielä koskaan ole palannut.

Eräänä kertana itkivät molemmat vanhemmat riutuneen ja loppuaan lähenevän poikansa vuoteen vieressä. Voimattomuus, kun eivät osanneet häntä mitenkään auttaa, särki niin heidän sydämensä ett'eivät he kyenneet muuta tekemään kuin itkemällä sydäntänsä vuodattamaan. "Älkää itkekö, isä ja äiti! Minun vaivani ovat kohta lopussa ja silloin kun ne loppuvat, saan semmoisen elämän, jossa ei ole koskaan vaivoja, elämän, jossa ilo, vanhurskaus ja rauha kestää ijankaikkisesta ijankaikkiseen", sanoi sairas sureville vanhemmilleen.

"Jaksatko sinä uskoa että Jumala on armosta anteeksi antanut sinun syntisi ja suonut sinulle armon?" kysyi äiti itkunsa seasta huolellisesti.

"Minä uskon sen; mitäpä minä muuta uskoisin; onhan Hän antanut muillekin syntisille armonsa poikansa tähden, eikä minun ole mitään helpompi uskoa kun sitä, että Hän on pois pyyhkinyt minunkin syntini", sanoi sairas heikolla äänellä.

Hellä äiti laskeusi polvilleen armaan poikansa vuoteen viereen ja suuteli hänen polttavaa ja kalpeaa otsaansa. Kuumat ilon kyyneleet tipahtelivat hänen silmistään sairaan kasvoille, sillä hän tiesi nyt, että tämä kuolee onnellisen kuoleman.

"Kohtapa mekin tulemme perässäsi, sillä jos eläisimmekin vielä jonkun vuoden ja vaikkapa vielä jonkun vuosikymmenenkin, niin se on ijankaikkisuuden suhteen niinkuin pisara meressä. Yksi päivähän on hänen edessänsä niinkuin tuhannen päivää, ja tuhannen päivää niinkuin yksi päivä; siellä tapaamme toisemme", sanoi isä.

"Niin, niin, rakas isä!" sanoi sairas ja painoi silmänsä umpeen, sillä hän oli kovin uupunut noiden keskusteluin tähden.

Olipa tuo hauska näky – elämän opettavaisimpia kohtauksia: turva keskellä hätää, elämä keskellä kuolemaa –; se on jotain jalompaa, jotain korkeampaa, jota tämän maailman nero ja viisaus ei voi ihmisille antaa! – –

Tuossa surullisessa, mutta toivorikkaassa tilassa kului aika. Isä ja äiti eivät lähteneet enää koskaan pois sairaan poikansa vuoteen vierestä. Pitkällisen kokemuksen kautta oli sureva isä varttunut niin hyvästi kääntelemään ja nostelemaan sairasta, korjailemaan ja kouhottelemaan hänen kauvan maattua vuodettansa, joka oli ja jonka piti olla ikäänkuin joku kaava, eri kolo joka ulospistävälle luun sompulalle ja kivun tähden ei oltu tuota vuodetta voitu korjata vuosikausiin – tukeamaan ja vakauttamaan kipeää polvea, ett'ei se pääsisi liikkumaan – niin, isä oli kaikkeen tähän niin harjaantunut, ett'ei niitä toimia muut voineet tehdä ja tuon apunsa tekikin isä niin mielellänsä. Äiti taas oli aina tarpeesen, pyhkimään pois tuskien nostamaa hikeä sairaan kasvoilta, päästelemään pois siteitä, puhdistelemaan ja toisia siteitä panemaan kipeään polveen ja märkiviin haavoihin, puhelemaan lohduttavaisia sanoja – niin, eipä ole kellään niin pehmeää kättä eikä niin hellää sydäntä kuin äidillä.

Eräänä kertana olimme kaikin koossa sairaan vuoteen vieressä. Hänen kielensä alkoi sammaltua; hän tahtoi puhua jotain; sitä ei ymmärretty. Kurotettiin korvat hyvin liki hänen suutansa. Silloin erotettiin sanat:

"Voi hyvä Jumala, kun ette te ymmärrä! Nyt minä kuolen, nyt loppuu vaivani, sillä kipua ei enää ole. Hyvästi rakas isä ja äiti! hyvästi veljet ja sisaret! Kiitoksia rakas isä ja äiti rakkautenne edestä! kiitos kaikille! I-lo..." Hän raukesi voimattomuudesta ja näytti kuin olisi hän tahtonut ojentaa kätensä.

Äiti ymmärsi tuon heikon, sanattoman liikkeen; hän meni sairaan tykö ja otti hänen kätensä omaansa. Vieno, heikko puristus seurasi sitä, tuskin tuntuva. Rinta rupesi korahtelemaan, hengitys harveni, viimein lakkasi se kokonaan – nuorukainen oli jättänyt tämän maailman. Lääkäri oli arvannut oikein, oli sanonut oikein. – Sairas ei kestänyt märän vuotoa. – – Kylmä huone oli vienyt uhrinsa.

Kauan, kauan piti sureva äiti poikansa kädestä kiinni, sittenkin vielä kun henki oli hänestä lähtenyt. Kyyneleet vuotivat murheellisen äidin silmistä tulvanaan; näyttipä siltä kuin kukaan ei olisi voinut sulkua saada tuolle tulvalle, mutta se uhkuikin sydämestä, äidin sydämestä. – – Hän laskeusi polvilleen pois menneen poikansa vuoteen viereen, kätki kasvonsa kuolleen ympärillä oleviin peitteisin ja piti yhä hänen kättänsä omassaan. Siinä suri, siinä itki hän, eikä kukaan hennonut häiritä hänen suruaan. – Näyttipä siltä, kun hän ei olisi tahtonut koskaan erota rakkaasta lapsestaan, jota hän oli niin armastanut, jonka tähden hän oli niin paljon kärsinyt.

Isä seisoi jäykkänä ja liikkumattomana niinkuin kuvapatsas, katsoa tuijottaen yhä vaan yhteen ja samaan paikkaan – kuolleesen poikaansa. Hän ei itkenyt. Vahva, jäykkä miehen luonto salasi tuskansa ja surunsa sydämeensä. Mutta tärinä hartioissa, aaltoileva rinta, kimaltelevat pisarat silmissä, osoittivat, että kova myrsky, kova suru ja tuska riehui tuon vahvan rintakehän sisällä.

Näyttipä siltä, kuin ei tälle oikeutetulle surulle tulisikaan loppua, näyttipä siltä kuin hellä äiti nääntyisi suruunsa ja tuosta huomautin ystävälleni. Hän meni varovasti vaimonsa tykö ja laski hiljaa kätensä hänen olkapäällensä. Vaimo havahtui tuosta ja käänsi vetistyneet silmänsä miestänsä kohden.

"Lähdetään pois! Suru ei auta, emmekä sillä voi kuollutta eläväksi tehdä, niin mielellämme kuin sen tekisimmekin. Paljon olemme kadottaneet, mutta asia ei toiseksi muutu", sanoi ystäväni. Vaiston-tapaisesti totteli vaimo miehensä kehoitusta; itkien ja tyrskien seurasi hän meitä toiseen huoneesen.

Nyt oli ilta ja kaikin panimme levolle.

Tuli huominen päivä. Ystäväni vaimo ei itkenyt enää, sillä hänellä ei ollut enää millä hän olisi itkenyt – kyynelten lähteet olivat kuivuneet. Oliko suru asettunut? Ei, sitä se ei ollut tehnyt, sillä sama valtava tuska oli hänellä nytkin kun viime iltanakin vaikka kuiviltaan. Koetimme häntä lohduttaa, minkä voimme – turhaa työtä, sillä äiti ei ottanut lohtuakseen, vaikka vielä mitäkin olisimme puhuneet hänelle. Ainoat sanat, jotka hän lausui, olivat: "voi minun poikaani, voi minun poikaani!"

Olimme sen päivän kolmen huoneessa, sillä kukaan ei meistä halunnut isoa seuraa, ei paljoa puhetta.

Oli saman päivän ilta. Sureva äiti näytti kauan vaipuneena syviin ajatuksiin ja mietteisiin; hän ei ollut kaukaan aikaan puhunut yhtäkään sanaa, mietti vaan ja huokasi väliin raskaasti. Me emme häirinneet häntä.

Yht'äkkiä kirkastui hänen näkönsä! Hän oikasi itsensä suoraksi ja loi melkein iloisen silmäyksen meihin.

"Mutta elääpä hän vielä sittenkin, elää ijankaikkista elämää; sillä hän uskoi ainoaan Jumalan Poikaan, ja joka niin tekee, hän elää, vaikka on kuollutkin – miksi siis surisimme häntä?" niin lausui hän, kävellen meitä kohden ja ojentaen miehelleen kätensä.

"Niin, niin! hän elää, sinä sanoit oikein", sanoi mies iloissaan ja otti vaimonsa tarjotusta kädestä kiinni.

Hän oli saanut lohdutuksen raskaasen murheesensa, mutta mistä oli hän tuon rauhan, tuon lohdutuksen saanut, mistä käsittänyt? Meiltäkö? Ei, me emme olleet voineet sitä hänelle antaa, sillä äidin lempi lastansa kohtaan, äidin suru lapsensa kuolemasta, oli väkevämpi meidän tarjoamaa apuamme. Maailmaltako? Ei sieltäkään, sillä maailmalla ei ole antaa oikeaa lohdutusta tosi-murheelliselle sielulle. Mistäs sitten? Sieltä, missä ijankaikkinen lohdutuksen lähde on. Häneltä sai hän lohdutuksen, ja se lohdutus oli parempi, oli turvallisempi meidän lohdutustamme, oli väkevämpi äidin rakkautta, murhetta ja tuskaa. Se oli pikkuinen valon kipinä tulevaisen elämän toivosta, jonka hän uskolla käsitti ja sen valon kipinän edessä täytyi poistua äidin oikeutetun raskaan surun lapsensa kuolemasta. –

Onkohan uskonnon hylkääjillä tuommoinen turva, tuommoinen rauha ja ilo keskellä kuolemaa, kuin edellä kerrotulla nuorukaisella oli, ja lohdutusta ja lepoa suurimmassa murheessa mitä koskaan maailmassa ihmisellä voisi olla, niinkuin tuolla äidillä? Minä kysyn: onko? Semmoinen oli neljäs kohtauksemme.

VÄÄRÄ MAMMONA.

On varakas paikkakunta. Ainoana tulona paikkakunnalla ovat maanviljelyksen tuotteet, ja se on jo pitkien aikojen kuluessa pakottanut asukkaat hyvästi hoitamaan tuota elinkeinoansa: sentähden on maanviljelys heillä paremmalla kannalla kuin monilla muilla. Se ei olekaan heitä pettänyt, sillä maa palkitsee heille heidän uutteruutensa; jos ei aina niin vakavastikaan ja runsaasti, kovan ilmanalan tähden, niin kumminkin paremmasti kuin muiden maanviljelyksestä huolimattomien paikkakuntien asukkaita. Se kaikki oli synnyttänyt paikkakunnassa varallisuutta. Silloin kun muualla myötiin pölkkymetsiä hirmuisiin hintoihin, ei tämä maanviljelyksellä elävä kansa kyllä koonnut niin äkkiä tuhansia kukkaroonsa, mutta voitto oli sittenkin heidän. Sillä silloin kun muut saivat suuria rahoja metsillään ja kun toiset ansaitsivat tai keinottelivat suuria rahoja yleisissä pölkkytöissä, olivat he joka aika työtä tekemässä omilla maatiloillansa, joten heidän työvoimansa pääoma tuli varmaan talteen pannuksi, tuottamaan luotettavaa ja runsasta kasvua. Sentähden heillä oli aina riittävä leipänsä, vielä silloinkin, kun metsänsä myöneiden vatsa oli yhtä tyhjä kuin heidän kukkaronsakin, sillä heidän työvoimansa sekä isoin osa omaisuuttansa oli mennyt kukkaroon ja kukkarosta – suuhun; ja tuo suuhun-meno karttui aika-ajalta niin rajuksi, että kukkaro kuivui ensin ja vatsa sitten eikä kumpikaan tuottanut enää mitään kasvua. Suuri voitto ole edellisille vielä sekin, että heidän ruumiinsa ja sielunsa pysyivät raitisna, karaistuna ja työteliäänä, siis yhä edelleenkin uutta kasvua tuottavana, jota vastaan pölkkykeinoihin ryhtyneet veltostuivat sekä sielun että ruumiin puolesta työhön kykenemättömiksi tuon kovin äkkiä saadun hyvän elämän tähden, jonka nopeasti pullistunut kukkaro oli heille toimittanut.

Kaksi vankkaa taloa on muiden muassa tuossa maata viljelevässä paikkakunnassa. Talot ovat samassa kylässä, ei kaukana toisistansa. Vankkoja ovat ne sekä kartanoinsa että muun varallisuutensa puolesta ja iki-vanhoista ajoista on niissä asunut yksi ja sama sukupolvi. Linnala oli toisen ja Ruokola toisen talon nimi. Linnala oli avarain viljelysmaiden keskellä olevalle korkeahkolle mäelle rakennettu, jonkatähden talo näkyi ympäristöön kauas, sillä maat olivat paikkakunnalla melkein yhtä katkeamatonta tasankoa. Kaunis ja vahva luonnollinen puisto piiritti yhdeltä taholta talon, luultavasti toki sentähden, että puiston osa oli kivikko ja kannon sekaista maata, jonkatähden se ei sopinut muuksi viljelysmaaksi. Kolme vankkaa huonehusta seisoi kartanossa, jokainen täydessä kunnossa ja maalattuna, ja melkeinpä hämmästytti outoa ensikerran kartanolle tulijaa tuo rakennusten uljuus, jotka päiväsydännäkin loivat jommoisenkin pimennon eli hämärän pihalle; vankka, kaunis, ihana oli talo ja ihana oli näköala ympäristöön.

Ikimuistoisista ajoista olivat Linnalan asukkaat olleet varalliset, jos eivät kaikesti onnelliset. Mutta emme huoli tarkastella heidän mennyttä aikaansa, katselkaamme vaan heidän nykyistä sekä sisällistä että ulkonaista tilaansa. Talo oli nytkin hyvissä varoissa: monta aittaa seisoi monenvuotisia jyviä täynnä, joita ei hyvinä vuosina hukattu milloinkaan, mutta kun sattui tulemaan katovuosi, myötiin niitä rahalla ja velaksi korkohinnalla ja tuokin tapa lisäsi suuresti talon entistä varallisuutta. Rahoja oli paljo lainoissa, joista joka aika oli rahan lisää, sillä korot vaadittiin vuosittain sisään, ja jos ei niitä maksettu taikka ei voitu maksaa, haettiin heti koko velka ulos vaikka kuinkakin suurella velallisen häviöllä. Noin saadut rahat pantiin taas kiireesti uusiin lainoihin, tuottamaan aina enemmän korkoa. Kaunis, pulskea ja lukuisa karja mylvi ja kalisteli rautaisia kiinnipitimiään talvella mahdottoman pitkässä navettarivissä ja kesällä olivat ne vankkoina ja lihavina syömässä mehevillä ja ruokaisilla laitumilla. Puoli tusinaa täysiä, lihavia ja iloisia, komeita hevosia täytti talouden tarpeen siltä puolen, niin ett'ei täällä ollut minkään puutetta. Oli ruokaa ja rahoja; oli lainoissa mahdottomat summat, ja tuhansia makasi kirstun pohjalla, joita ei mihinkään liikutettu; oli vanhoja hopeakaluja suuri paljous ja vaatteita oli ahdettu moni luhti ja aitta täyteen. Oli mainetta, oli ystäviä ja kunniaa; miks'ei, sillä olivathan he rikkaita.

Taloisena väkenä Linnalassa ei ollut sillä ajalla, jolta kertomuksemme on, muita kuin isäntä, emäntä ja heidän kaksi lastansa. Molemmat ne lapset olivat tyttäriä; vanhemman nimi oli Kaisu ja nuoremman Liisu, ja kertomuksemme ajalla oli Kaisu täyttänyt kahdeksantoista, Liisu neljätoista.

Linnalaiset eivät olleet mitään pahoja, eivätkä ylpeitäkään, vaan, kuten ihmiset sanoivat: "siivo-ihmisiä", ja siivoja ja hiljaisia he todella olivatkin niin kauan kun ei heidän myötäkäymisessä suureksi kasvanutta omaarakkauttaan loukattu, Mutta kun vaan tuo arka kohta heissä sai pienenkään nyrjähdyksen, jos kohtakin oikeasta paikasta, niin heidän sydämistään esille tuli teräviä, kipeitä piikkejä, joissa oli tavara tutkaimena ja rikkaus pontena, ja niin varustetut piikit olivat varsin mestarit haavoittamaan ihmissydämiä. Moni, moni hädästä ja puutoksista ilmankin jo ahdistunut sydän oli sen saanut kipeästi kokea.

Lukija kait luulee, että Linnalaiset elivät joka päivä ilossa ja herkullisesti, niinkuin muinainen rikas mieskin, mutta niin ei ollut laita, sillä ei heillä ollut oikeastaan mitään! "Jopa nyt jotakin", arvelet kait, "olivathan he rikkaita, kuinka se on ymmärrettävä?" Maltahan hetkinen, niin saat kuulla kaikki alusta loppuun asti.

He olivat rikkaita-köyhiä, sillä kaiken tuon rikkautensa ohella elivät he puutteen-alaista elämää itseensä nähden. He olivat niin itaroita, että tuskin raskivat syödäkään tarpeeksensa ja vaatteitansa säästivät he niin, ett'eivät pitäneet kuin kaikkein vanhimpia ja halvimpia kuluneita ryökäleitä, ja makuuvaatteitansakin säästivät he niin, ett'eivät hennoneet maata oikeilla vuoteillansa, vaan rypivät joillakin vanhoilla, kuluneilla ja likaisilla olkimakkeleilla joissakin huoneen nurkissa! Niin kutsuttu "vieraskamari" oli kyllä hyvässä kunnossa, vuodetten ja kaiken puolesta, mutta talon väen muut ruumiin osat eivät hyötyneet tuosta kauniista vieraskamarista paitsi – silmä. Ainoastaan joku sattunut, onnellinen ja suosiossa oleva vieras sai joskus nauttia tuota suloutta ja mukavuutta, jonka kelpo vuode tarjoaa väsyneille raajoille, ja hyväkseen käyttää hetkisen sitä rikkautta, jonka eteen talon väki oli jo niin monta vaivaa nähnyt, niin monta puutosta kärsinyt, niin monta unetonta yötä viettänyt ja niin monta kertaa lukua lukenut sen karttumisesta ja kasvamisesta! Tavallisesti sai vieras isännän taikka emännän kanssa käydä katselemassa kaikki talon kalleudet ja rikkaudet, kaikki jyvä- ja jauhoaitat, vaatevarat, velkakirjat ja valmiit rahat, hopeakalut j.m.s., sillä he hyvin ymmärsivät, ett'ei vieraan silmä niistä osaa ota, mutta jos vieras olisi tiennyt, kuinka kippurassa talon väki piti nokkansa, jos näkivät, että vieras taloon tulee, kuinka he sipisivät ja suhisivat toisillensa tyytymättöminä, "kun tuo tuli tänne vastukseksi" ja kuinka he vieraan pois mentyä kaiken kokoontuivat vieraskamariin levittelemään vuodevaatteita käsillänsä ja päivittelemään, kuinka paljon ne olivat kuluneet ja likauneet, ja laskemaan lukua kuinka paljon tuo nälkäinen vieras söi, kuinka monen markan ja pennin vahingon hän heille oli tehnyt – jos vieras olisi kaiken tuon nähnyt ja kuullut, niin ei hän olisi niin hyvillään ja ahneilla, loistavilla silmillä katsellut noita rikkauksia. –

Vaikka Linnalan isäntä ja emäntä olivat noin rikkaita, eivät he kumminkaan olleet onnelliset. Monta miespolvea oli talon rikkautta lisätty rikkailla ja pakollisilla naimisilla ja samanlainen oli nykyisenkin isännän ja emännän naiminen ollut. Tuonlaisten naimisten seuraukset useinkin olivat katkerat, sillä todellinen rakkaus ei niissä tullut koskaan kysymykseen, vaan kuollut kylmä tavara, ja kuollut ja kylmä oli tavara lämpimän sydämen kumppaniksi. Rikas oli ollut tyttönä Linnalan emäntä ja rikkaan Linnalan ainoan pojan piti saada rikas vaimo – siinä se ainoa ohje, jota he käyttivät naimisessaan. He eivät tienneet mitään todellisesta onnesta, joka tekee avioelämän niin hauskaksi ja keveäksi. Eivät he koskaan saaneet kylliksi tavaraa, johon oli milloin toisen tai toisen syy eli vika, ja siitä piisasi melkein alinomaista kurinaa ja kärinää, sättimistä ja piikkeilemistä, ja se teki heidän elämänsä katkeraksi ja kärsimättömäksi.

Sellaisessa kotielämässä kasvoivat ja varttuivat heidän lapsensa jo aikaisin koviksi ja tylyiksi. Kaikki heidän hellimmät sydämensä tunteet tulivat tuolla tavalla jo pienuudessa sammutetuiksi ja tukahutetuiksi, sekä kovuus, kylmyys ja tunnottomuus sinne sijaan istutetuksi; jonkatähden heiltä melkein kokonaan puuttui ihmisellistä myötätuntoisuutta ja helläsydämellisyyttä. Heidän vanhempansa eivät opettaneet heitä edes lukemaankaan, jonkatähden tytöt lukukinkereillä aina saivat toria ja nuhtelemisia. Kun vanhemmat tuon saivat tietää, eivät he enää päästäneet heitä viimeiseltä lukukinkereille ollenkaan, "sinne häväistäväksi", niinkuin he sanoivat. Kunnollinen kiertävä koulu oli kylässä, vaan eivät he panneet lapsiansa sinnekään "muka kaikkea pahuutta oppimaan!" Vasta sitten kun papisto otti huomioonsa tuon kovin laiminlyödyn lasten kasvatuksen ja antoi julkisia nuhteita vanhemmille, ottivat he kotiopettajan lapsillensa, joka heidät opetti senverran lukemaan, että he hädin tuskin pääsivät ripille. Kaikista näistä jo selvästi näkyy, että he kovin laiminlöivät lastensa henkisen kehityksen, ja vanhempien jokapäiväisen elämän epäsiveellinen, esimerkki tunkeutui hetki hetkeltä, aika ajalta tuohon lasten hellään ja tyhjäksi jätettyyn kohtaan – sydämeen, ja niin ne heikot taimet kuivettuivat ja kovettuivat jo orastaessaan. –

Niin, rikkautta heillä kyllä oli, mutta ei se voinut heitä estää kuolemasta. Paljon he voivat saada aikaan rikkaudellaan tässä matoisessa maailmassa, mutta tuo kuolema ei ollut oppinut hekkumoimaan; yhtä kylmä, yhtä ankara, yhtä yhtäkaikkinen, yhtä tyly oli kuolema rikkaalle Linnalan isännälle kuin köyhimmälle kerjäläisellekin, sillä hän on – lahjomaton.

Parhaassa miehuudessa ollessaan kääntyi Linnalan isäntä pitkälliseen rinta-tautiin. Häntä kehoitettiin heti taudin alussa menemään lääkärin tykö apua hakemaan, mutta hän vastasi vaan: "mitä ne voivat kenenkään taudille, eivät ne ole muuta kuin herrain rahan onkia". Toinen, joka oli isännän kanssa oikein ylimäinen ystävä, kehoitti häntä uudestaan, mutta vastasi sairas: "mistäpä tässä rahaa kaikkiin tulee". Kumminkaan ei sairastavalta isännältä lääkäreitä puuttunut, sillä yksi ja toinen säälivä lähimmäinen kävi hänelle hyviä neuvojansa antamassa, miten ja miten pitää tehdä, että tauti luopuisi, mitä ja mitä pitäisi ryystää ja nieleskellä, että parannus seuraisi, ja noiden neuvojen johdosta väliin kylvetettiin, väliin pestiin sairasta senkin seitsemänlaisilla vesillä ja loitsituilla pesehillä. Hän koki niellä kaikkia akkojen ja akkojen neuvomia vesiä ja liemiä, että kurkku oli solmulla, ja noihin tukiin ja turviin nojaten odotti hän koholla kourin luvattua ja välttämättömästi seuraavaa parannusta. Noita neuvoja ja rohtoja seurasi isäntä näet siitä syystä niin mielellänsä, kun ne eivät maksaneet – yhtään mitään.

Mutta itsepintainen tauti ei tuntenut ollenkaan, mistä nuo kylvyt ja vetukat olivat kotoisin, eikä pitänyt heistä kaikista hyvää eikä pahaa, vaan hän teki työtään mukavasti isännän jo melkoisesti heikontuneessa ruumiissa, jonkatähden ei koko toivotusta paranemisesta tullut mitään.

Jonkun ajan isännän sairastumisen jälkeen sairastui samaan tautiin myös hänen nuorin tyttärensä Liisu. Ei hänellekään, paremmin kuin isännällekään, toimitettu minkäänlaista oikeaa apua, mutta Liisu sai aina "aprakkansa" samoista saunoista, samoista vetukoista, liemistä ja nielemisistä, samoista voitehista kuin isänsäkin. Näin tarkkoja olivat Linnalan isäntäväki! He osasivat säästää väärää mammonaa vielä kuolemassakin.

Tuossa maata riuvottivat nyt nuo kaksi köyhää rikasta sairasta, joilla ei mielestänsä ollut sitä varaa, että olisivat aikanaan hakeneet itsellensä kunnollista apua! Kun he olivat pitkiä aikoja odottaneet paranemistansa noiden nurkkatohtorien neuvojen nojalla, havaitsivat he itsekin viimein, ett'ei paranemisesta tulekaan mitään ja se tieto ja tunto teki heidät kovin alakuloisiksi. Suuri rikkautensa ja hyvyytensä, joka heidän täytyi nyt tänne jättää, poltti ja pakotti heidän sydäntänsä kovin. Taudin vaivaamana ja rikkauden polttamana tuli heidän mielentilansa nyt niin juonikkaaksi ja kärtyiseksi, ett'ei heitä mieliksi voinut palvella mikään, ja isännällä oli joka kärinään tallella nuo sanat: "tänne jäätte minun tavarani päälle!"

Kun isäntä oli jo tullut auttamattomaksi sairaudessaan, alkoi mielensä tehdä koettaa "herrainkin keinoja" parannukseksensa. Kuolema oli näkösällä, aivan silmäin edessä; epätoivo ja synkeys valloitti mielen, ja niinkuin hukkuva tarttuu hädissään kaikkiin heikkoihin esineisin, oljen korteenkin, vaikka hän hyvin käsittää, ett'eivät ne voi häntä pelastaa, niin hapuili isäntä nyt ympärillensä. Isäntä esitteli nyt emännälle, että "jos tuota koettaisi vielä mennä 'tohtuurin' tykö".

"Sinnehän sitä nyt vielä mennään! Ei maarian sitä ole koetettu jo vaikka mitä, eikä mistään ole apua saatu; ei yhtään askelta. Mistä sitä on rahaa joka paikkaan viskata", tiuskui siihen tuo säästävä emäntä.

Vaikka isäntä oli tähän asti ollut aivan samaa mieltä, ei kuitenkaan emännän säästäväisyys tällä kerralla soinut hänen korvaansa hyvältä, sillä hänellä oli kova pelko kuolemasta ja tavaran tänne jäämisestä, ja hän vastasi emännälle: "rahoja on kyllä tuhansia takanasi".

"Ei maarian niillä ole parempiakin reikiä", vastasi emäntä kylmästi ja meni tiehensä.

Mitäpä nyt teki isäntä. Itse ei hän kyennyt lääkärin luo menemään, eipä edes rahojakaan kaapista ottamaan; hänen täytyi tyytyä emännän päätöksiin.

Ensi kerran eläessään olivat nyt isäntä ja emäntä erimieliset tavaran kokoamis- ja säästäväisyys-asiassa, ja raskaalla mielellä tunsi isäntä nyt, ett'ei hän ollut tehnyt itsellensä ystäviä väärästä mammonasta, mutta se oli liika – myöhäistä.

Isännän tauti kiihtyi nyt kahta ankarammaksi ja alkoi lähetä loppuansa. Sairas alkoi hourailla ehtimiseen: "laskekaa kasvut tarkkaan! – Ei, ei se tullut nyt oikein, viimeinen päivä jäi ajan laskusta pois ja siis kasvutta. – Eeei – en minä anna sinulle rahoja lainaksi, sinulla on huonot takausmiehet – ja sinä sitten! millä sinä velkasi maksat, joka olet aivan tyhjä mies kuin russakka – ei, ei, menkää, menkää tiehenne! Ei minulla ole teille antaa jyviä, vaikka paikalla nälkään kuolisitte! Mitäs tyhjää – olisipa sekin viisasta, että antaisin ruoan pois omasta suustani...! Oih! täällä on semmoinen pakotus ... mutta kuulepas sinä siinä: paljonkos annat hyväntekiäisiä, niin annan sinulle rahoja lainaan? sinulla on kelpo takausmiehet ... voi, voi kuinka polttaa – rahani! rahani! tuo lurjus ei jaksanut maksaa kaikkea kasvua – voi, voi, auttakaa, auttakaa! – –"

Tuommoisia houraili sairas toisin ajoin ja väliin oli hän aivan tunnotonna ja puhumatonna. Useampia vuorokausia oli hänen tilansa tuommoinen, mutta sitte hän vaipui tunnottomuuteen pariksi vuorokaudeksi. Ei hänessä nyt näkynyt enää muuta elon merkkiä kuin heikko hengityksen hohotus. Yht'äkkiä rupesi hän käsillään koperoimaan ympäriltänsä ja näytti pyrkivän ylös. "Rahani, rahani!" äännähti hän korisevasta rinnastaan! Kolkko oli tuon viimeisiä henkiään vetävän ja kohta ijankaikkisuuteen menevän miehen viimeinen äännähdys, joka kuolon kouristamasta rinnasta, kumisevana ja sammaltavana lähti niinkuin haudasta. Hänen viimeisenä lauseenansa oli tuo väärä mammona, jonka eduksi hän oli niin paljon pyrkinyt. Tänne oli se nyt jättäminen ja itsensä meneminen Jumalan eteen kenties hyvin köyhänä, tekemään lukua hallituksestansa. Kenties moni täällä köyhempi teki tuon saman matkan rikkaampana ja rohkeammassa turvassa kuin Linnalan isäntä; – emme huoli tuomita, sanomme vaan: kenties, kenties! –

Kun sairas oli nuo viimeiset sanansa lausunut, valahti hän raukeaksi vuoteellansa, hengenveto alkoi harveta, leuka jäi alas ja elämä oli hänen jättänyt.

Vaimonsa ja tyttärensä Kaisu seisoivat muiden muassa hänen vuoteensa vieressä, silloin kun hän puhalsi viimeisen henkensä, mutta kummankaan silmiin ei tullut kyyneleitä! Vaimonsa ei ollut vielä koskaan vuodattanut kyyneleitä hellien sydämen tunteiden vaatimuksesta, sillä niitä tunteita ei hänellä koskaan ollut, mutta sydämen katkeruuden, vihan ja kiukun kyyneleitä, oli hän kyllä usein vuodattanut. Entä ne toiset silmät? Kovaksi, kuivaksi oli niidenkin silmien, tarpeessa niin runsasvetinen lähde – sydän – jo lapsuudessa kuivanut, niinkuin jo vähän ennestäänkin tiedämme. Hänessä ei ollut herätetty eikä kehitetty eloon niitä tunteita, jotka ihmisen tekevät onnettomuudessakin niin onnelliseksi. Lapsuudesta pitäin oli hän opetettu tuntemaan ja tietämään, että hän on mahdottoman – rikas, ettei heitä ole kuin kaksi perillistä ja että vanhempien kuoleman jälkeen jää kaikki omaisuus ja rikkaus heille; sen tunsi ja tiesi Kaisu liiaksikin hyvin. – Nyt kuolee toki isä jo, ja tuo suuri perintö luiskahtaa kohta aivan omiin käsiini. Toinenkin perillinen – sisar, sairastaa samanlaista tautia kuin isä ja varmaan hänkin kohta kuolee ja tuo rikkaus ja loisto tulee kaikki minulle ja silloin – silloin ... kenties hän ajatteli niin isänsä kuolinvuoteella – kukapa hänen tietää, mutta varma vaan oli se, että hänen silmänsä olivat aivan kuivat, siis sydämensäkin liikkumaton!

Mitäpä siinä oli, isäntä oli nyt kuollut. Häntä ei toimitettu heti hautaan, sillä hänelle kumppaniksi odotettiin Liisua. Olisi tullut, näette, aika kalliiksi pitää kahdet hautajaiset likitysten, sentähden pidettiin isännän ruumista maan päällä niin kauan, että saataisiin Liisunkin peijaat samassa ja niin päästäisiin puolta vähemmällä kulungilla! Se toivo ei pettänytkään jälkeen jääneitä tavaran säästäjiä, sillä Liisu kuoli todellakin jonkun ajan perästä. Nyt ei ollut muuta tehtävää eikä mitään odotettavaa, vaan ruumiit laitettiin hautaan ja sen toimen tehtyä pidettiin suuret peijaat, molemmille yhdessä, ja niin saatiin "kaksi kärpämä yhdellä lyönnillä".

Kahden jäivät Linnalaan nyt emäntä ja Kaisu. He olivat muiden nähden surevinaan vainajia, mutta sydämessään oli heillä suloinen ilo ja tyytyväisyys elämänsä nykyiseen kohtaloon. Niinhän sen pitäisikin olla, että ihminen tyytyisi siihen, mitä vielä Jumala paneekin päällemme, ja että ottaisimme vastaan sen lapsen ilolla, jos vaikka kuorma tuntuisi vielä raskaaltakin. Mutta oliko Linnalan emännän ja Kaisun tyytyväisyys ja ilo oikeaa? Ei, sillä tyytyväisyys tuli heille siitä, kun he nyt pääsivät näkemästä vaivaa noista kahdesta sairaasta, joista ei heille enää moneen aikaan ollut mitään hyvää, vaan paljon vastusta, kiusaa, vaivaa ja – kulutusta. Nyt olivat kaikki nuo epäkohdat yhdellä itkulla poistetut ja siitä heidän tyytyväisyytensä! Nykyinen ilonsa tuli taas siitä, kun kaikki rikkaus, kaikki tavara oli nyt heidän kahden. He tunsivat sen niin varmaan omaksensa, ett'ei mikään voima ja valta voinut heiltä sitä pois riistää; he tunsivat saaneensa nyt niin ison voittokaupan, ett'eivät he ennen koskaan olleet tavaroillensa saaneet niin äkkinäistä ja runsasta lisäystä, ja melkeinpä äiti ja tytär kadehtivat salaa toisiltaan tuota väärää mammonaa. –

Linnalassa oli jo isäntä-vainajan aikana ollut monta vuotta palveluksessa eräs Matti-niminen renki, hän jäi taloon vielä isännän kuoltuakin. Matti oli kaikin puolin kelpo nuorukainen. Hän oli kunnollinen työmies ja pystyi kaikkiin töihin sekä ulkona että sisällä. Hän oli jo isäntä-vainajan kitumisen ja sairastamisen aikana johtanut kaikki talon työt ja muut talouden toimet, ja kaikki menestyi hyvin. Hän se oli, joka isäntä-vainajan jälkeenkin johti ja hoiti talouden toimet. Matti oli tasainen, hiljainen ja siivo luonnoltansa, eikä hänellä ollut mitään pahoja ja rivoja tapoja; se vaan oli paha, että Matti-rukka oli – köyhä. Kylässä aljettiin yhtenänsä kuiskaella, että Matista tulee Linnalan isäntä, eikä kukaan järjellinen ihminen kadehtinut tuota Matin luultua onnea, sillä he tunsivat hänen kelpo nuorukaiseksi. Emme voi kieltääkään, ett'ei Matilla ollut salainen ajatus siihen suuntaan pyrkiä ja Kaisussakin havaittiin taipumusta kallistumaan sinne päin. Mutta auta armias, kun Linnalan emäntä sai tuosta tiedon; silloin oli Matti ja Kaisu pulassa. Matin ajoi emäntä paikalla pois talosta ja Kaisu sai semmoista löylyä, että se piisasi.

"Vai semmoisen leipäkoin, köyhän ja nälkäisen rotan sinä keinottelisit meidän taloon. Minä olen itaruudellani ja tarkkuudellani tehnyt talon ja koonnut tämän rikkauden ja työlläni ja toimellani kaikki pystyssä pitänyt, ja siten, vaivaa nähden, työllä ja tuskalla estänyt sinun tielle joutumasta, ja sinä tekisit sen, että ottaisit kerjäläisiä tähän minun vaivani päälle mässäämään ja laiskottelemaan! Hm! Eipä vähää! Kylläpähän minä tiedän, miten siinä kävisi, kun saisit tehdä pääsi mukaan: ensin tulisi taloon yksi kerjäläinen ja se vetäisi joukon toisia perässään; sillä arvattavahan se on, että äijän ja ämmän hän taljaisi heti tähän, ja niin olisi talomme pian syöty puulle puhtaalle ja me molemmat tiellä! Kauniisti mietti lapsi palkita vanhempansa suuria vaivoja! Ihmisellä on tarjona vaikka minkälaisia naimisia, ja tuommoisia miettii! Luulisi tuota ihmisen kunniankin jotain maksavan, ettei itseänsä ja kunniaansa vaihda renkiroistoon; hyi! Ei ajatustakaan sinne päin, ja sen sanon minä," porisi ja sätti Linnalan emäntä tyttärellensä.

Kaisu ei puhunut eikä vastannut mitään tuohon äitinsä saarnaan. Hän oli nyt itsekin tullut tuntemaan kuinka alas hän jo oli itsensä antanut; äidin saarna oli vaikuttanut. Ylpeydellä tunsi hän nyt uudelleen suuren rikkautensa ja hän huomasi sen hirveän suuren erotuksen, mikä oli hänen ja Matin välillä. Hän katui katkerasti, kun hän oli senkään verran antanut sijaa sydämessään noin halvoille ajatuksille, ja koki kaikin tavoin vieroittaa niitä pois mielestänsä. – Kenties olivatkin nuo Kaisun mielipiteet Matista ainoat ajatukset, ainoa taipumus koko Kaisun elämässä, jotka sisällisen totuuden tunnon tuottamina vaativat ehdotonta tottelemista; mutta ei hän totellut sitä ääntä – hän ei saanut totella! Olisikohan hän totellut sitä sisällistä ääntä, sisällistä tunnettansa, jos ei äitinsä olisi häntä niin kovin estellyt sitä tottelemasta? Kenties. Helppo oli Kaisun vaipua takaisin entiseen sydämen kovuuteensa, sillä kovaksi oli tuo sydän paadutettu jo lapsuudessa, väärän mammonan tunnottomassa pätsissä!

Matti meni pois talosta, niinkuin häntä pahoilla sanoilla oli käskettykin, eikä hän näyttänyt ollenkaan nurkuvan tuota elämänsä häpäisevää kohtaloa. Jonkun ajan kuluttua nai hän erään sievän ja siveän piikatytön ja pian havaitsi hän, että väärä mammona oli hänenkin vähällä vietellä väärälle uralle, sillä hän nyt sai vasta tuta oikeaa sydämen rakkautta. Matti rupesi vaimonsa kanssa perustamaan torppaa, jonkun kylän talon takamaalle ja ennen pitkää tulivat he hyvästi toimeen, sillä molemmat olivat oppineet tekemään työtä.

Vankka oli myös Ruokolan talo. Ei kukaan vanhoistakaan ihmisistä muistanut sitä sen pienempänä eikä köyhempänä. Ruokaa ja rahaa oli Ruokolassakin ja muuta hyvyyttä niin paljo, että se haki vertojaan maassa. Vankka oli Ruokolankin kartano, niin että monessa rusthollissa olen nähnyt heikommat huoneukset. Vankka oli karja, vankat kalut ja aseet, kaikki vankat. Suurilukuinen perhe asui tuossa vankassa talossa ja hekin olivat – vankkoja. Suuria ja pulskeita olivat Ruokolan miehet ja pojat. Talo oli vanhoista ajoista asti ollut aina väkirikas ja paljo oli väkeä siinä nytkin. Talossa oli kaksi vanhaa veljestä ja kummallakin heillä oli useampia poikia ja tyttäriä. Syntyipä katsoa jonakuna talvi-iltana, kun kaikki väki oli kotona, tuon talon hommaa ja hyörinää, kuinka he työskentelivät puhtaissa, siisteissä huoneissa, kirkkaan takkavalkean loimossa. Vaimot ja tytöt kehräsivät, että rukkien rattaat menivät yhtenä savuna ja siitä syntyi jotenkin kova yksitoikkoinen surina. Nuorimmat karstasivat yhdelle osalle kehrääjistä sykäröitä ja sitä nuoremmat hoitelivat itseänsä pienempiä. Yksi osa miehistä veisteli takkavalkean valossa työkalujensa raaka-aineita ja toiset vähän taampana seisoivat höyläpenkkiensä ääressä ja pärevalkean valossa valmistelivat mikä mitäkin talouden tarvekalua. Yhdellä tuossa on valmistumaisillaan pari sieviä ja somia tuoleja, toisella pari sieviä länkejä, tuolla nuorella miehellä tekeillä – kätkyt ja siitä arvaamme, että hän on nykyaikoin nainut. Mutta mitäs tuo mies tuolla tekee? ai! keinu-tuolia! Siitähän voimme päättää, että talossa ymmärretään jotain elämän mukavuudestakin. Ja tuossahan pukartaa kaksi pientä poikastakin! Mitähän heillä on mielessä? – Oikein! toisella on rullatuoli, toisella kuontalolapa tekeillä, ja nyt ymmärrämme, että noiden miesten kätevyys on sen ansio, kun he jo nuorena harjoittavat itseänsä siihen. Tuo työteliäisyys ja toimeliaisuus jo kaukaisista ajoista asti lienee synnyttänyt sen varallisuuden, siisteyden, hyvän järjestyksen ja sopusoinnun, jota kaikkialla ilmestyy talossa.

Kaikki Ruokolaiset olivat kylässä erinomaisessa arvossa pidetyitä. Ei niitä pitoja kylässä ollut, joissa eivät he olisi olleet, naiset kokkeina ja miehet kenkkäreinä. Nuorten naimiskaupoissa oli aina joku Ruokolainen puhemiesnä eikä yhdetkään ristiäiset tuntuneet ristiäisiltä, jos ei joku Ruokolan parikunnista ollut kummeina, ja kaikissa kylässä pidettävissä häissä olivat nuoret Ruokolaiset aina nuodemiehinä ja morsianpiikoina; jos ruumis oli haudattava, olivat vanhat Ruokolaiset kantamassa, jos haudattava oli vanha, ja Ruokolan pojat kantoivat kaikki kylän nuorena kuolleet viimeiseen lepoonsa.

Noin paljo kunniaa oli heillä kyläläistensä kesken, eivätkä he sitä suotta saaneetkaan. Kauneita, pulskeita ja siivoluontoisia ihmisiä ollen, olivat he vielä päälliseksi rikkaita, joka ihmiselle antaa niin paljon arvoa tässä maailmassa. He eivät käyttäneetkään rikkauttansa saiturein tavalla, vaan rento elämä oli heillä kaikinpuolin. Heillä oli vierashuoneet kaikin puolin hyvässä kunnossa ja vieraita ottivat he mielellään vastaan, pitäen sen kunnianaan, kun saivat heitä kestitä. Tosin kuului heidän korvissaan hyvältä, kun vieras lausui mielisteleviä lauseita talon ja sen asukasten hyvin voinnista; mutta eihän tuo ole mikään kumma, sillä kenellepä se soitto ei hyvää tekisi. Heillä olisi jo monta vuosikymmentä ollut maamme enimmän aikaa elänyt sanomalehti, joka seikka lajillaan myös herätti kyläläisissä kunnioitusta heitä kohtaan. Ruokolaiset olivatkin kyllä hyväntahtoisia kyläläisilleen selittämään ja jakamaan sanomalehdestään saatuja tietojansa, johon pitopaikoissa tarjoontui heille erinomaisen hyvä tilaisuus. Koko idän tietovarasto perustui sillä tavalla noiden Ruokolan sanomalehtien nojalle ja jos tuli kysymys jostain asiasta, kuultiin kohta puhujain joukosta ääni: "niin ja niin kuuluu olevan Ruokolan aviiseissa." Siitä aivan helposti johtui, että olemattomatkin asiat koetettiin noilla Ruokolan "aviiseilla" pystyynsaattaa.

Kun olemme nyt hätäpikaa tulleet tuntemaan Ruokolaisia ulkoa ja sisää, heitämme heidätkin tällä kerralla siihen, ja rupeamme erikseen tarkastelemaan talon toisen vanhemman veljen Asari-nimisen pojan elämän kohtaloita.

Asari oli kookas, uljas ja pulskea, täysi-ikäinen poika. Hän oli luonnoltansa hiljainen ja siivo, ja moni kylän neito loi häneen halukkaita silmäyksiä. Hän olikin kunnioitettu kyläläisten kesken ja jotenkin tiedonhaluinen. Hän hankki usein itsellensä hyödyllistä kirjallisuutta lukeakseen, mutta vanhat miehet eivät tuota tieteilemishalua katselleet juuri hyvillä mielin, sillä he arvelivat kaiken muun tiedon liialliseksi, paitsi mitä heidän aviisinsa voivat antaa. Kristillisen ja siivon kasvatuksen saaneena, oli Asari todellakin kaikinpuolin miellyttävä ja toivorikas nuorukainen.

Kun Linnalan Kaisu nyt oli melkein yksin niin mahdottomien rikkauksien perillinen, niin hänelle ilmestyi myös mahdoton paljous kosijoita. Kaikki olivat rikkaita taikka muutoin jollain tavalla loistavia, sillä köyhät ja alhaiset eivät tulleet tässä kysymykseenkään.

Ruokolassakin oli pitkät ajat kannatettu suvun kunniaa ja talon varallisuutta rikkailla naimisilla. Se olikin menestynyt, sillä saattaahan rikkaissakin olla kelpo ihmisiä. Ruokolaiset olivat naimisissaan katsoneetkin samassa sydämensä vaatimuksia kuin varallisuuden karttumistakin; silti oli se menestynyt. Mutta ajanpitkään oli se menetystapa kiinnittänyt heidän ajatustapaansa siinä asiassa hieman vääriä mielipiteitä. He luulottelivat näet, että rikasten ei sovi naida muita uin rikkaita, eli niinkuin he sanoivat: "ihmiset ihmisiä, ja piiat, rengit toisiaan." He väittelivät, vaikka kyllä siivosti, että kyllä kait rakkaus tulee jäljestä, kun kerran yhteen tullaan; vaikk'ei sitä alussa olisikaan. Se ajatustapa teki sen, ett'eivät Ruokolaisetkaan pitäneet köyhää ihmistä siinä arvossa kuin rikasta, vaikka kuinkakin kunnollinen hän olisi ollut. Mahdottoman siivoja kun olivat, ei tuo halveksiminen heissä tullut juuri monesti näkyviin eikä kuuluviin, ei julkisesti silloinkaan. Mutta kun tuli pitempi keskustelu ihmisten sisällisestä ja taloudellisesta tilasta, pilkisteli tuo pahankurinen, ihmisiä halveksiva kurjuus ehtimiseen heidänkin sydäntensä akkunoista.

Niiden ajatustapojen ja mielipiteiden hedelmä oli sekin, kun Asarin isä käski poikansa eräänä iltana kamariinsa kahdenkesken. Asari oudostui tuosta kovin, sillä sitä ei ollut isä koskaan ennen tehnyt.

"Etkö ole ajatellut ruveta naimaan?" kysyi isä, kun olivat tulleet kahdenkesken.

"Miksi, isä, sitä kysytte? kysyi Asari punastellen ja hämmästellen, sillä hän ei ollut ennalta aavistanut semmoista keskustelua.

"Nyt olisi niin kovin hyvä tilaisuus sinulla siihen", sanoi isä.

"Missä?" kysyi Asari, yhä punastellen.

"Linnalassa."

Nyt vasta Asari-rukka punaiseksi lensi. Hän ei tiennyt mitä piti tuohon vastata. Hän koki siloitella istuintansa ja hieroa käsiänsä ja katsella sinne tänne; sisällinen taistelu näkyi riehuvan tuolla kärhennetyssä sydämessä ja kaikista näkyi, että isä oli johonkin arkaan paikkaan koskenut.

"Minä en pidä Linnalan Kaisusta", sanoi Asari viimein.

"Ahaa! Eikö sen pahempia? Se ei olekaan niin vaarallista, jos et hänestä pidäkään ensi alusta; kyllä hän tulee hyväksikin mielestäni, kun kappaleen aikaa olette yhdessä", sanoi isä yhtäkaikkisesti.

"Tuo Mäntylän Taava on minusta niin mieluinen", sanoi Asari ujosti ja punastui vielä kahta punaisemmaksi entistään.

Asari oli nyt tunnustanut isälleen salaisuuden, joka oli hänen sydämessään liikkunut. Asarinki sydämessä oli herännyt luontainen totuuden ääni ja hän tunsi, että se ääni oli oikea, jonka oikeutta hänen tuli puolustaa isänsä edessä. Hän ei ollut tuota tunnettansa ilmoittanut vielä kenellekään, ei Mäntylän Taavallekaan, ja yhtäkaikki katsoi hän tarpeelliseksi sitä puolustaa, sillä se näytti nyt olevan vaarassa.

"Mäntylän Taava! Mitä luulet hänen kanssaan saavasi? Köyhä, pieni ja velkainen talo on Mäntylä ja monet ovat Mäntylän isännän lapset. Ajattele! – Useat ovat myös omat veljesi ja setäsi pojat; ei tätä niin paljon osaksi tule, kun meidät aika jättää. Teidän tulee itsenne hankkia lisää, jos mielitte kunnialla päästä tämän maailman lävitse; mutta tuota lisää omaisuudellensa ei saada mitenkään pikemmin kuin edullisen naimisen kautta. Tuommoinen talo ja omaisuus kuin Linnala on, joka sitte tulisi kaikki sinun haltuusi ja kotoa saisit vankan perinnön, lähtiessäsi Linnalan isännäksi, eikö kelpaa?" esitteli isä pojallensa.

Asari, Asari! Älä tottele tuota ääntä! Vaikka se on lähtenyt oman hyvän isäsi suusta, niin se ei ole oikea ääni, sillä enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä, ja se se on nykyisessä asiassa jumalallista ääntä, jonka tunnet omassa sydämessäsi. Seuraa sitä! Ei sen totteleminen tuota sinulle vahinkoa. Kenties, jos tuo isäsi neuvon totteleminen tuottaisi sinulle äärettömän, arvaamattoman vahingon, niin – kenties?

Kumpaa ääntä Asari totteli? – Isänsä! Hän rupesi miettimään tulevaa asemaansa. Ahkerasti hän vertaili rikkauden ja köyhyyden keskinäisiä suhteita ja kummallisen erotuksen havaitsi hän nyt niistä: toista oli olla ihmisen käskijänä kuin käskettävänä, toista antajana kuin anojana, toistapa vielä oli olla yleisesti kunnioitettuna kuin ylönkatsottuna. Toista, toista oli kaikilta tahoilta katsottuna olla tässä maailmassa rikkaana kuin köyhänä. Mutta eräs "toista" oli vielä, jota ei Asari huomannutkaan ottaa lukuun tuossa elämän vertailevassa katsahduksessa, nimittäin: oliko toista sitoa itsensä, suurien rikkauksien ohessa, kiinni semmoiseen elämän kumppaniin, jonka sydän oli – kylmä, jota ei saattanut rakastaa, jonka näkeminenkin jo vaikutti sen, että veri seisahtui ja sydän tunsi kammoa ja inhoa – niin: oliko se toista kuin jos olisi yhtynyt semmoiseen kumppaniin, jota sydän niin toivoi ja halusi, jonka muisteleminenkin teki jo sydämen niin lämpimäksi ja elämän niin hauskaksi, vaikk'ei hänen rinnallaan olutkaan kultavuoria eikä muita rikkauksia, ei muuta kuin – lempeä sydän, mutta se sydän olisi niin lämpöinen ja pehmeä. Tuo "toista" se oli, jota Asari ei huomannut, sillä hänen oli soaissut – väärä mammona.

Asari koetti ajatuksissaan nyt asettaa itsensä Linnalan isännäksi ja hän huomasi, että silloin olisi hänellä olemista: silloin olisi hänellä rikkautta, hyviä päiviä, ja maine ja kunnia tulisi itsestään. Tuo tunto ja tieto teki Asarin mielestänsä jo kahta vertaa korkeammaksi entistään. Hän kuvaili mielessään, kuinka häneltä, Linnalan isäntänä ollessaan, anottaisiin, pyydettäisiin ja vaikusteltaisiin minkä mitäkin, kuinka häntä rukoiltaisiin ja noudateltaisiin melkein joka tilaisuudessa ja kuinka hänellä olisi aina tarjona tilaisuus runsaasti lisätä jo ennestäänkin suuria rikkauksiansa. Noita miettiessään tunsi Asari semmoisen tyytyväisyyden ja onnellisuuden, ett'ei hän luullut muuta tarvitsevansa. Näiden Asarin mielestä niin autuaallisten ja onnellisten ajatusten ja tunteiden seasta liepahti tosin usein esille – Mäntylän Taava hänen ajatuksiinsa, mutta ei, ei – hän on yllä lempeä ja ystävällinen, mutta hän on niin – köyhä; ei hän sovi. Olipa toinenkin, joka tuossa mammonan hurmaamassa liehkeessä astui Asarin mieleen. Se oli – Linnalan Kaisu, jota hän koetti asettaa rinnallensa rikkauksien kanssa. Oi kuinka kylmältä kyllä tuntui tuo ajatuksissa tehty sovittelu Asarin sydämessä, mutta olihan Kaisulla tavaraa, jota ei Taavalla ensinkään ollut ja "kyllähän Kaisukin tulee hyväksi, kun kerran yhteen tulemme, sanoi isäkin", niin ajatteli Asari.

Asari oli tehnyt nyt tulevalle elämällensä tärkeän ratkaisevan päätöksen. Linnalan suuret tavarat olivat nyt syösseet syrjään sydämestä ne ihmiselliset ja hellät tunteet, joita hän oli jo enemmän aikaa tuntenut Mäntylän Taavaa kohtaan. Niiden sijaan oli nyt astunut rikkaus, loisto, kunnia, maine; mutta Linnalan Kaisu ei sinne julkisesti astunut. Hän seurasi vaan noita Asarin lempivieraita kaukaisena, kylmänä vieraana, joka ei ohi päässyt lähitienoillekaan muussa tapauksessa, mutta tavarainsa lähestyessä ja mennessä Asarin sydämeen, täytyi hänellekin olla tie auki.

Seuraavana aamuna puki Asari yllensä pyhävaatteet ja lähti johonkin, mihin, sitä ei kukaan tiennyt. Mutta isä tiesi aivan hyvin, mihin pojan tie veti, ja hän ilosta oikein hykersi käsiänsä, siitä kun hän oli voittanut niin loistavalla tavalla. Hän tunsi tehneensä vanhimpana hyvän ja toimellisen työn, kun hän oli turvannut lapsellensa tämän elämän tulevaisen toimeentulon. Hän ei epäillyt ensinkään, ettei Linnalassa otettaisi ilolla vastaan hänen poikansa tarjoomusta, ja hänkin piti jo Linnalan rikkauksia melkein omaan perheesensä kuuluvana ja kaksinverroin tunsi hän Ruokolan arvon kohoavan.

Niin, Linnalaanhan Asari nyt meni kosimaan, silloin kun hän lähti kotoansa pyhä-vaatteissa. Hän toimitti heti asiansa ujostelematta. Sisällinen, vaikka tällä kerralla salainen riemu tuli nyt Linnalan emännän ja Kaisun sydämiin, sillä he olivat jo pitäneet kauan salaista toivoa Asarista. Sekä äiti että tytär otti hänen tarjomuksensa ilomielin vastaan ja kauppa tehtiin. Kumminkin emäntä hyvin varovasti kysäsi ennen asian päättymistä, paljonko Asari saisi kotoaan lähtiessään, jos hän tulisi heille vävyksi, johon Asari antoi emännälle hyvin tyydyttävän vastauksen, ja niin ei sekään estänyt asian menestymistä. Salaa katseli nyt Asari Linnalan kaikenpuolista uljuutta ja kaikissa näkyvää taloudellista, vankkaa perustusta. Tuohan kaikki oli kohta tuleva hänen omaksensa, oman mielensä mukaan hallittavaksi, ja hän iloitsi sydämessään suuresta voitostansa. Kylmältä tuntui tosin Kaisu nyt niinkuin ennenkin Asarille, mutta hän ajatteli vaan mielessänsä, "kyllä kait se vielä kaikki tulee hyväksi."

Ensi pyhänä kuulutettiin Ruokolan Asari ja Linnalan Kaisu. Kylässä ei tuota pidetty kummanakaan, niinkuin useasti muulloin, silla sekä sulhanen että morsian olivat rikkaita ja rikkaathan soveltuvat niin hyvästi yhteen. Olipa kuitenkin eräs, jonka rinnasta puhkesi raskas huokaus tuon uutisen kuultuansa ja hän oli Mäntylän Taava. Vaikk'eivät Asari ja Taava olleet kumpikaan sanallakaan ilmoittaneet toisillensa tunteitaan, olivat he kumminkin kahdenpuolin huomanneet, että heidän sydämensä puhuivat niin lämmintä ja pehmeää lemmen kieltä. Nyt oli Taavan lempi kadottanut vastimensa; siitä tuo huokaus. Taava kantoi mykkänä, nöyränä, kärsivällisesti sydämensä ahdistuksen; hän tunsi itsensä nyt niin halvaksi, pieneksi ja köyhäksi Asarin rinnalla, että hän oikein häpesi entisiä turhia ajatuksiansa. Mäntylän Taava ei ottanut sittemmin vastaan yhtään kosijaa, sillä hän tunsi selvästi sydämessään, ett'ei siinä ollut sijaa kenellekään muulle kuin yhdelle, ja se oli nyt – kadotettu.

Niin, mitäpä siitä. Asarin ja Kaisun kuulutukset kävivät laillisessa järjestyksessä ja Kaisu piti morseuttansa niin tyytyväissä valmistellen siten suuria tulevia häitä.

Eräs ystävä kysyi ensimäisen kuulutuksen jälkeen Asarilta: "pidätkö sinä todellakin Kaisusta?"

"Ei, en minä hänestä huoli yhtään", vastasi sulhanen peittelemättä.

"Kuinka se on ymmärrettävä? Miten sinä sitte saatat mennä hänen kanssaan naimisiin, kun et pidä hänestä?" uteli ystävä.

"Hänellä on rahoja ja muita rikkauksia", vastasi Asari alakuloisesti.

"Kylmä on kulta kumppaniksi", sanoi toinen.

"Kyllä se vielä hyväksi tulee, kunhan kerran yhteen tulemme", sanoi Asari entisellä luulo-uskollaan.

"Minä soisin, että niin kävisi, mutta minä toivon ja pelkään", sanoi ystävä, joka näytti maailmaa tutkineen useammalta taholta kuin Asari.

"Mitä toivot ja pelkäät sinä?" kysyi Asari, ikäänkuin vaatien selitystä.

"Toivon että niin kävisi ja pelkään ett'ei niin käy", sanoi ystävä:

"Joutava pelko ja toivo! minä näytän sinulle, ystäväni, että kummankinlaatuiset huolesi siinä asiassa ovat olleet ihan tarpeettomat", sanoi Asari vakuuttavasti ja vähän närkästyksissään.

"Saat uskoa, ystäväni, että minä kaikesta sydämestäni suon niin käyvän!" sanoi tuo Asarin ainainen, myös vielä naimaton ystävä, ja niin ystävykset erkanivat.

Tuo pieni keskustelu oli tapahtunut ulkona taivaan kannen alla, laihopellon pientarella, sillä kesä oli nyt ihanimmallaan. Heti kun Asari oli Linnalan Kaisun kanssa ensikerran kuulutettu, huomasi yllämainittu ystävä, että Asari tuli aivan eriluontoiseksi. Ennestäänkin oli hän hiljainen ja harvapuheinen, mutta nyt oli hän muuttunut vieläkin hiljaisemmaksi ja harvanpuheisemmaksi. Hän haki aina yksinäisyyttä niin paljon kuin vaan voi ja kun hän sitä sai, vaipui hän syviin ajatuksiin, katsoa tuijottaen yhteen ja samaan paikkaan katkeamatta, siksi kun joku tapaus hänen siitä havautti. Tuossa asemassa puhkesi hänen rinnastaan tavasta syvä, kumiseva huokaus. Sen oli hänen ystävänsä huomannut ja hän alkoi aavistaa, ett'eivät Asarin sisälliset asiat olleetkaan aivan oikeassa. Ystävä tapaili usein Asaria, saadaksensa kahdenkesken puhutella häntä, siten saadaksensa selvän hänen sisällisestä tilastansa, mutta se ei ollut ennen onnistunut kuin äsken laihopellon pientarella. Ystävän tarkoitus oli saada Asari luopumaan ajoissa pois noin alussa jo niin syvää synkkämielisyyttä aikaan saavalta tieltä, jos nimittäin hänen uusi ja tärkeä elämän askeleensa olisi siihen syynä. Mutta, niinkuin jo tiedämme, Asarin puoleksi närkästynyt puhe teki kerrassaan tyhjäksi ystävän yritykset. – Silloin kun ystävykset tapasivat toisensa pellon pientarella, oli Asari menossa Linnalaan, johon hän lähtikin, kun erkanivat toisistaan. Ystävä katsoi hänen jälkeensä surullisesti, sillä vaikka Asarin puhe oli ollut niin jäykkää laatua, ei kuitenkaan ystävän huoli hänen sisällisestä tilastansa tullut sillä poistetuksi. Hän katsoi niin kauan kuin näki Asarin jälkeen, kuinka tämä meni Linnalaa kohden, ja sitten kun hän katosi näkyvistä, huoahti ystävä: "voi, voi Asari! Sittekin minä vielä pelkään". –

Jonkun viikon kuluttua tuosta tapauksesta oli Linnalassa paljo puuhaa. Siellä leivottiin, pantiin olutta, keitettiin ja paistettiin. Viikkokausia oli monta kokkia siellä yötä päivää palavissa päin ähkäilleet ja puhkailleet, pyörineet ja pyörineet. Ei tarvinne lukijalle mainitakaan, että Linnalassa nyt valmistettiin suuria häitä, sillä paikkakunnan rikkaimmat ja kuuluisimmat nuorikot oli nyt pantava ikuiseen liittoon keskenänsä – ikuiseenko? – niin, ikuiseen. Häihin oli kutsuttu paljon vieraita, kaikki uljaita ja arvokkaita. Morsianpiiat ja sulhasen nuodemiehet olivat valitut kylän arvokkaimmista nuorukaisista; olipa odotettavana loistavat häät, loistavine vieraineen.

Hääpäivä tuli. Etimpänä asuvat pojat ajoivat hevosilla, joku määrätty neito aina kumppaninaan, sillä niin oli maakunnan tapa, mutta lähempänä olevat samoilivat juhlavaatteissaan pitkin teitä ja vainioita suurissa parvissa Linnalaa kohden, pojat kantaen neitojen myttyjä, ollakseen siten "morsian-piikojen kyytimiehiä".

Nyt oli kaikki hääväki jo kokoontunut Linnalaan; ei puuttunut enää muita kuin pappia. Vierasten joukossa olivat myös Mäntylän Taava ja tuo sulhasen ystävä, Karilan Heikki, pienenlaisen Karilan talon helläsydäminen, hyväntapainen ja -maineinen, tunnokas poika.

Kaikki olivat iloisen näköisiä; erityisissä ryhmissä ja parvekkeissa keskustelivat he minkä mitäkin asiaa ja iloinen nauru tavasta osoitti jossain väki-puskassa, että keskustelua oli osattu hyvin johtaa. Nuo keskustelevat ihmisparvet olivat enimmiten ulkona, sillä, niinkuin tiedämme, oli silloin kesän ihanin aika. Toiset seisoivat ryhmissä päin yhteen pihalla, toiset käyskelivät huoneitten ympäristöllä olevilla kedoilla ja pientareilla, toiset taas olivat valinneet itsellensä jonkun kauniin aseman, jossa osa istui nurmella ja osa loikoi pitkää pituuttansa. Olivatpa he missä olivatkin, kaikkialla kuului vaan iloista puhetta ja naurun hohotusta. Kaikki Ruokolankin väki oli siellä paraassa miessä – sepä nyt on tietty. Asarin isä ei joutanut ottamaan osaa muun hääväen vilkkaisiin ja hupaisiin keskusteluihin. Hänellä oli kyllin työtä kävelemisestä ympäri huoneita, pää pystyssä ja molemmat kädet seljän takana, Linnalan suurien rikkauksien katselemisesta ulkona sekä sisällä, jotka tuossa paikassa oli joutuvat hänen poikansa käsiin, ja hän oikein hekumoi siitä oivallisesta onnenpotkauksesta, jonka hänen sukunsa oli saanut tavaroidensa ja maineensa lisäksi.

Vaikka tuo hääväki näytti yleiseen niin iloiselta ja murheettomalta, oli kuitenkin heidän joukossansa joitakuita, jotka eivät näyttäneet jaksavan ottaa osaa toisten leikillisiin puheisiin ja iloihin: sulhanen ei ollut ensinkään iloisen näköinen. Synkkänä, kylmänä, haki hän vaan yksinäisyyttä ja kaikissa toimissaan oli hän niin yhtäkaikkinen koko häiden ja häävierasten suhteen, ikäänkuin hän olisi ollut ihan yksin. Karilan Heikin aika taas meni siinä, kun hän tarkasteli ystävänsä, sulhasen, mielentilaa ja piti silmällä hänen käytöstänsä, sentähden tuli Karilan Heikin asema noissa loistavissa häissä salapoliisin kaltaiseksi. Iloton oli Mäntylän Taavankin sydän. Hän näki täydessä valossaan jo toteentuneena kuinka hänen nuoruuden unelmansa olivat nyt tyhjiin rauenneet ja tunsipa hän sydämessään syynkin, joka oli turhaksi tehnyt hänen hartaimmat toiveensa, joka oli ryöstänyt häneltä sen haaveksitun autuuden, mikä häntä oli tähän asti pitänyt eleillä ja niin iloisena. Hän tunsi, ett'ei tuota onnea, tuota lämmintä sydäntä ole häneltä ryöstänyt mikään toinen vielä lämpimämpi sydän, vaan kaiken sen oli tehnyt rikkaus, väärä mammona, ja hän tunsi ett'ei hänen oikeutensa ollut oikea oikeus. Hän tunsi itsensä nyt niin ylönkatsotuksi, hyljätyksi, yksinäiseksi ja orvoksi, mutta samassa myös onnelliseksi siinä suhteessa, ett'ei hänen sydämensä ollut yhtään saastunut väärän mammonan väärästä himosta. Kylmältä, kolkolta, kuolleiden haudalta tuntui tavara ja rikkaus Taavalle ilman lämpimättä sydämettä. – Oliko kumma, jos ei hän jaksanut olla iloinen noita tuntiessaan?

Nyt tuli pappi taloon ja koko hääväki sai totisemman muodon. Vihkituoli rakennettiin erääsen lakanoilla, silmikoilla ja huiveilla ylt'ympäri puetettuun saliin. Kaikki oli valmista vihkimistä varten ja hääväki kokousi. Pastori seisoi vihkituolin edessä, suuri virsikirja kädessä, mutta sulhasta ja morsianta ei näkynyt! Odottaminen alkoi käydä pitkäksi ja ihmiset katsoivat toisiansa silmiin kysyvästi. Tuo tila tuntui itse kullekin tukalalta ja levottomia liikkeitä alkoi ilmaantua hääväessä, samalla kuin yksi ja toinen kuiskaeli jotain toisensa korvaan, ja samassa pyörähti heistä aina joku ulos, ikäänkuin varkain. Sulhanen oli – poissa! Häntä oli katseltu joka huoneesta, silloin kun piti lähteä vihille, mutta ei löydetty mitään. Silloin tuli kauhea hätä niille, jotka asian oivalsivat ja häntä ruvettiin miehissä hakemaan ulkopuolitta. Viimein löydettiin hän navettapihalla olevan huoneen takaa, jossa hän oli päin seinään seisomassa ja katsoa tuijottamassa yhteen sijaan. Hän ei näyttänyt ollenkaan huomaavan hakijain tuloa, mutta kun häntä nykäistiin käsivarresta ja muistutettiin hetken tärkeästä merkityksestä, näytti hän ikäänkuin säpsähtävän, sitten hän loi puhuttelijaansa surullisen ja läpitunkevan silmäyksen ja kasto, syvä huokaus puhkesi samassa hänen rinnastansa. Sen jälkeen lähti hän muiden kanssa pois, sen enempää puhumatta. – Tuon sulhasen hukassa olon ajan itki ja rääsäsi morsian, että oli vedeksi sulaa, ja sulhasen löydyttyäkin meni vielä joku aika, ennenkun hän voi tyyntyä.

Nyt tulivat sulhanen ja morsian vihkituolin eteen. Kaunis ei ollut morsian kalliissa morsianpuvussaankaan, säännöttömine vartaloineen, lituskaisine ja siintioine tasavärisine kasvoineen, pienine kiiluvine silmineen ja hienoine umpinaisine huulineen. Mutta jos hänellä olisi ollut lämpimämpi, lempeämpi ja tunnokkaampi sydän, olisivat ne hyveet voineet kumminkin palkita sen niukkuuden, jolla luonto oli häntä ulkonaisessa näössä kohdellut.

Toimitus alkoi nyt ja pastori alkoi lukea vihkimälukuja. Lukkari seisoi sivumpana pastorista, hänelläkin kädessä suuri virsikirja, jonka hakoja hän aukoi. Sulhasen isä seisoi taempana ja iloitsi sydämessään poikansa onnesta. Sulhasen ystävä, Karilan Heikki, tarkasteli sulhasen kylmää ja yhtäkaikkista asemaa ja hänen kuultiin ääneensä, mutta hiljaa, syvän huokauksensa perästä sanovan: "Asari rukka!" Mäntylän Taava seisoi muiden morsianpiikojen joukossa alakuloisen ja miettivän näköisenä ja hänenkin kuuli joku, tuskin kuultavasti, sanovan: "väärä mammona!"

Pastori tuli nyt vihkiessään siihen kohtaan, jossa hän kysyi Asarilta, tahtooko hän ottaa tämän Kaisa Linnalan aviovaimokseen. Asari ei kuullut tuota kysymystä. Hän oli omissa mietteissään ja silmänsä tuijottivat niin kummallisesti. Morsian, kun havaitsi ett'ei sulhanen huomannut pastorin kysymystä, nykäsi häntä hiljaa käsivarresta.

Sulhanen havahtui nyt tuosta haaveksivaisesta tilastaan. Hän loi silmänsä pastoriin ja havaitsi että pastori katsoi ja katsoi ja katsoi häntä silmiin kysyvästi. Asari oivalsi mikä nyt oli kysymyksessä; hän yritteli monta kertaa nyökäyksellä ja sanoilla myönnyttääksensä kysytyn asian, mutta niska ei ollut totella tahtoa, eikä suukaan ollut tuohon vastenmieliseen tunnustukseen mikään joutuisa, vaikka se kyllä haapuili sanoja. Viimein kuitenkin pastorin uudistettuun kysymykseen: "tahdotko?" nyökäytti hän koneentapaisesti päätänsä ja haudasta tulleella äänellä vastasi monen turhan ponnistuksen perästä: "tahdon". Sulhasta itseäänkin rupesi nyt harmittamaan, kun hän oli niin kylmä ja yhtäkaikkinen koko asiaan nähden ja niin hajamielinen näin tärkeällä hetkellä, ett'ei muistanut toista kättänsä, vaikka nythän hän oli juuri saamaisillaan mahdottomat rikkaudet. Hän koetti oikein pinnistämällä koota ajatuksiansa, että voisi pysyä nykyisessä tehtävässään kiinni. Mutta jos kuinkakin hän olisi koettanut, hajosivat ne kuitenkin väkisin ympäri maailmaa, ja aina vaan häämöitti tuo hämärä tulevaisuus, tulevan rikkauden ylitse hänen mielessään mustana, synkkänä ja pelottavana.

Nyt tuli se aika vihkimisessä, jolloin pastori rupesi vihittäviä vannottamaan.

"Minä Asari Ruokola", sanoi pastori edellä.

"Minä Asari Ruokola", kertoi Asari. jäljessä ja hänen äänensä kuului siltä, kuin kaiku olisi toistanut nuo pastorin lausumat sanat.

"Otan sinun Kaisa Linnalan", jatkoi pastori.

"Otan sinun Kaisa Linnalan", kaiutti sulhanen, ikäänkuin unissaan.

"Nyt minun aviovaimokseni", lisäsi pastori.

"Nyt minun aviovaivakseni", sanoi sulhanen, tietämättä itsekään mitä hän sanoi, mutta luultavasti tuli tuo harmittavan eksyttävä lause sen mukaiseksi, mitä hänen sydämensä juuri silloin ajatteli ja tunsi. Koko hääväki säpsähti.

"Nyt minun aviovaimokseni", toisti pastori oikein kovalla äänen painolla.

Sulhanen vavahti, sillä hän oli tullut taas oikeaan tajuunsa tuon pastorin niin kovalla painolla toistetun lauseen kautta. Hän rupesi aavistamaan, että tässä on mahtanut tulla joku erehdys ja punastuneena lausui hän nyt vaaditut sanat oikein, vaan tuskan hiki juoksi alas hänen kasvoiltansa; loppu vannottamisesta meni koneen tapaisesti ilman erehdyksettä loppuun asti.

Ajallansa veisasi lukkari: "Vihollinen karkot' kauas" j.n.e, mutta Karilan Heikki ajatteli: "kunpahan menisi vihollinen heistä oikein kauas!" Pastori luki edelleen: "Mä salli perkeleen heidän kanssansa mitään tehdä", mutta Karilan Heikki ajatteli: "kunpa tuo rukous toteentuisi!" ja hän yhtyi sydämessään samaan rukoukseen; häntä suretti kovin ystävänsä arveluttava tila. Pastori päätti vihkimisen Herran siunauksella ja onnen toivotukset alkoivat. Koko tämän ajan seisoi sulhanen tunnottoman näköisenä, niinkuin kuvapatsas ja tuskin hän huomasi kättään ojentaa sitä vaativille. Onnen toivotusten jälkeen asettui hän taas seisomaan yhteen paikkaan. Hääväki oudostui tuommoista käytöstä, eikä kukaan häirinnyt häntä seisoessaan ja katsoa tuijottaessaan. Kun hän oli melkoisen ajan ollut tuossa asemassa, kuultiin hänen hiljaa, ikäänkuin mutisten sanovan: "kyllä se vielä hyväksi tulee, kunhan kerran yhteen tulemme", sitten hän, ikäänkuin unesta heräten, koetti olla niin iloisa ja elävä kuin suinkin oli mahdollista, mutta tuo teko-iloisuus ja levollisuus ei voinut olla kauan näkymättä ja viimein se katosi taas kokonaan.

En huoli ruveta kertomaan sen enempää häämenoista, mainitsen vaan sivumennen, että koko juhla oli hyvin ikävää laatua. Nuoriso koetti kyllä aikaan saada monenlaisia leikkejä, mutta mikään ei menestynyt, sillä heidänkin sydämissään oli niin outo ja kummallinen tunne tuon sulhasen synkkämielisyyden tähden; ilman sitä istui morsian yhtäkaikkisena kaikista asioista, joka myös paljon oudostutti ja harmitti nuorisoa ja muita.

Yhden tai toisen varjon alla hakivatkin vieraat itsellensä jonkun tekosyyn, päästäkseen pois noista murheellisista häistä ja ennen pitkää oli talo heistä puti puhtaana!

Nyt oli Asari Linnalan isäntä. Hänellä oli mahdottomat rikkaudet, mutta hänellä ei ollut kumppanina lämmintä sydäntä, joka ainoastaan voipi tämän elämän tehdä niin suloiseksi, hauskaksi ja viehättäväksi; kylmään, kolkkoon sydämeen oli hän itsensä sitonut – eriämättömästi! Tuon elävältä kylmettyneen elämän kumppanin käsi oli myös kylmä, sen oli vaikuttanut sydämen kylmyys; sentähden ei tuolla kädellä ollut sitä heveyttä ja suloutta, joka ainoastaan voipi vähemmätkin varat niin runsaiksi, niin riittäviksi tehdä, ett'ei niiden puuttuessakaan tunnu puutosta olevan.

Heti häiden jälkeen ryhtyi Asari taloudellisiin toimiin. Hän koetti sillä tavoin haihduttaa ikäväänsä ja lohduttaa murheellista sydäntänsä. Yhtä surumielisenä, yhtä harvapuheisena oli hän työpaikoillakin ollessaan kuin ennenkin. Ennen surunsa kyllä haihtui työssä ollessa ja väliin tuli hän erinomaisen hyvälle tuulelle ja iloiseksi. Nuo hetket olivat niitä hetkiä, jolloin hänen muististaan oli kadonnut tuokioksi tuo sydäntä kalvaava uuden kotinsa muisto, joka melkein alituisesti kytövalkean tavoin hiljaksensa poltti ja koloi hänen sydämessään. Ja tuo hiljainen valkea oli niin alituisesti eleillä, ett'eivät ne harvat onnen hetket, jolloin hän surunsa unoutti, voineet sitä sammuttaa, vaan se pysyi aina vaan hehkuvana hiilloksena. Mitäpä siitä, jos Asari saikin joskus työssä ollessaan huolensa haihtumaan, kun ei hänellä kotiin tullessa ollutkaan sitä, joka olisi tuota harvinaista rauhaa voimassa pitänyt. Siellä kotonahan vaan oli hän, joka tuon rauhan juuri oli ryöstänyt Asarin sydämestä, kuinka hän sitten saattoi tuon sydämen kivusta päästää? Ei, sitä hän ei voinut tehdä, vaan uutta tulta, uutta kipua ja tuskaa lisäsi hän Asarin kotia tullessa jo paljaalla katseellaankin hänen sieluunsa!

Ensi-alussa koetti Asari jäähdyttää polttavaa sydäntänsä ja lämmittää palavaa tuntoansa nyt saaduilla suurilla rikkauksillansa, mutta ne eivät maistuneet hänelle miltään vaikka kuinkakin hän olisi pakottanut sielunsa heikumoimaan niissä. Hän koetti vastoin kaikkia sydämensä tunteita pakottaa itseänsä uskomaan, että: "kyllä se vielä hyväksi tulee" ja hän koki kaikin voimin turvaantua tuohon teko-uskoonsa, mutta aikoja kului, eikä tuosta "hyväksi tulemisesta" tullutkaan mitään. Hän olikin koko tulevaisuutensa perustanut vastoin omantuntonsa ääntä tuon kuolleen uskonsa nojalle, jolle hän antoi alusta alkaen ison arvon, kun se oli isän antama.

Kun Asari parka noin koetti työnteolla karkoittaa suruansa, kului häneltä silloin vielä aika jotakuinkin, vaikka hänellä ei ollut kotiin tullessa odotettavana muuta kuin ynseyttä ja ylönkatsetta! Hänen anoppinsa ja nuori vaimonsa oppivat heti alusta alkaen kohtelemaan häntä niinkuin ainakin tulokasta, jota vastaan he pitivät itseänsä kaiken tavaran herroina, joihin ei muka Asarin tullut mitään ja kaiken sen mitä hän toi taloon tullessaan, pitivät he niin vähäpätöisenä, ett'ei se muka kuulunut kumpaankaan laitaan, vaikka se nousi kumminkin neljän tuhannen markan paikoille. Kaikkien noiden mielipiteiden seurauksena oli se, ett'ei Asari vielä ollut kovin monta kuukautta talossa ollut, ennenkun sai kuulla, että hän olikin vaan – köyhä tulokas, jolla ei ollut muka mitään sanomista! Asari oli helläsydäminen ja hän olisi mielellään auttanut tarvitsevaisia mitä rahalla, mitä ruoalla, mutta siihen hän ei saanut valtaa! Eräänä kertana meni hän omin lupinsa aittaan, antamaan tarvitsevalle jyviä, sillä kovanlainen aika oli silloin maakunnassa. Mutta voi taivasten tekijä, kun anoppi ja vaimonsa sen sai tietää, silloinkos vasta meteli nousi! Huutain, hoilaten tulivat he aittaan ja kirkuin ja parkuin rupesivat sättimään ja panettelemaan Asari parkaa!

"Sitä vartenko sinä olet tähän otettu, että kaikkein kerjäläisten pussiin syökset elon elämämme, jota minä niin paljon olen vaivaa nähnyt? Eipä vähää pää, väärässä! Me olemme miehen olkapäiltä kerjäläisen kontin viilekkeet katkaisseet ja tuskin on hän itse saanut vatsansa täyteen, niin annappas mennä aittaan syytämään ainoa pala pois suustansa!" säyhysi emäntä.

"En ollut mikään kerjäläinen teille tullessanikaan", sanoi Asari ujosti ja vähän loukkaantuneena.

"Etkö häpeä, kelvoton, vastustaa äitiä! köyhähän sinä olit meille tullessasi – meidän tässä on kaikki. Ei isä-vainaja syytänyt omaisuuttaan tuolla tavalla ja siltipä tuota onkin, mutta se ei olekaan sitä varten, että sitä kaikki huupiot saisivat hutiloida. Kaikkea sitä ihminen näkee, kun kauan elää!" sätti ja melusi Asarin vaimo, joka oli kaikissa äitinsä kanssa yksineuvoinen, ja hän itki ja kirkui kuin hullu ja repesi hiuksiansa!

"Niin, älä muuta sano! Sehän se sitten vielä vihaksi pistääkin, kun hän luulee joku olevansa ja nuo muutamat markat ovat hänellä aina suussa, jotka hän on taloon tullessaan tuonut, mutta 'pian se huono hevonen päällisensä syöpi'. Jos olisimme laskeneet eli rätinkiin panneet hänen ruokansa, mitä hän on meillä jo ahmannut, niin ei hän olisi talostamme saapa enää kruunun mynttiäkään", säesti äiti tytärtänsä ja he olivat sanan täydessä merkityksessä niinkuin syöjätär tyttärinensä.

"Eikö minun työni sitten maksa ruokaanikaan?" sanoi Asari ujosti.

"Sinun työsi! nuhjuksen? tuleeko sekin lukuun? – kaikkia! Semmoisia työmiehiä saa ruokapalkalla jos kuinka paljon, kun sinä olet, ja heistä on kumminkin se etu, ett'eivät pakkau haaskaamaan talon omaisuutta. – Sukkelaan pois täältä aitasta, sanon minä", tiuskui anoppi!

"Enhän minä olisi ilman edestä jyviä antanut, hänellä on velkakirja", rohkeni Asari muistuttaa.

"Velkakirja! mitä semmoisten velkakirjoista; mitä niiltä luulet saavasi, ei yhtään jyvää, pitäköön itse velkakirjansa. Ja kyllä kaiketi olet velkakirjan teettänyt omaan nimeesi – kuinkas muutoin. Se on enempi kuin hävyttömyys", tirskui anoppi, vaikka tuo jyvien tarvitsija oli hyvän talon isäntä, vaan oli tällä kerralla tullut viljan puutteeseen.

Häpeästä punehtuneena antoi Asari velkakirjan pois sen antajalle ja meni pois. Entistä synkeämmäksi tuli nyt hänen mielensä. Hänen sydäntänsä kalvoi kovin tuo rajaton häväistys, jonka hän oli vieraan kuullen saanut. Hän häpesi omaa nykyistä tilaansa ja hän häpesi kotiväkensäkin puolesta, kun heidän ilkeytensä ja tunnottomuutensa oli noin julkisesti tullut kylälle tiedoksi. Hän näki nyt täydessä valossa mihin hän oli joutunut ja mitä hän oli kadottanut. Hän huomasi, että tuo salainen sisällinen kaiho, joka hänellä oli pienuudesta pitäin Linnalan Kaisua kohtaan, oli saanut alkunsa syvemmältä, kuin hän oli luullutkaan, nimittäin raa'asta, pahasti kasvatetusta – sydämestä, josta ei ollut toivoakaan enää paranemiseen. Asari olikin jo alusta alkaen koettanut hyvyydellä voittaa tuota väärästä mammonasta villiintynyttä sydäntä, sillä hän oli silloin vielä turvannut väärän uskon synnyttämään tunnussanaansa: "kyllä se vielä hyväksi tulee"; vaan kaikki se oli turhaa työtä Asari rukalle, sillä hän ei voittanut hyvyydellään muuta kuin pilkkaa, naurua, ylönkatsetta ja pahoja, rivoja sanoja. Vaikka hyvyys oli Asarinkin puolelta teeskenneltyä, jaksoi hän kumminkin vielä silloin sitä tehdä, sillä hän piti vielä väärää mammonaa silmällä ja omanansa ja hän toivoi sen nojalla muunkin kerran vielä paranevan.

Nyt oli Asari parka omissa silmissään niin onneton, ettei hän luullut maailmassa olevan hänelle vertaa onnettomuudessa. Erotettuna isästään, äidistään, hyvästä kodistaan, ystävistään ja mikä muisto oli kaikkien katkerin, oli se että hän oli erotettu Mäntylän Taavasta, erotettu – ijäksi, ja nyt vasta huomasi hän mitä oli Taavassa kadottanut. Nyt oli hän syösty raakojen ihmisten keskelle, jotka eivät muuta osanneet tehdä kuin katkeroittaa hänen sydäntänsä ja polkea, häväistä hänen kunniaansa! Nyt hän huomasi, että tuo luultu ja toivottu rikkaus, jota hän oli lähtenyt takaa ajamaan, oli kovin katkera, kovin kalliisti ostettua varjo-onnea, sillä hän oli jo niin paljon kadottanut sentähden, hän oli kadottanut – sydämensä rauhan. Hän näki nyt, ett'ei hän voinut eikä jaksanut edes tuota rikkauttakaan irti palvella, sitä vähemmin voi hän takaisin saada sydämensä rauhaa. Nyt hänen oli annettu jo tietää, ett'ei hän ollut isäntä enää oman omaisuutensakaan ylitse, jonka hän oli taloon tuonut, sitä vähemmin sen, jota hän oli lähtenyt saavuttamaan.

Kaikki ne asiat pyörivät katkeroina tunteina sekaisin Asari raukan sydämessä ja niitä miettiessä ja punnitessa lisääntyi kuumuus hänen sydämensä polttavassa hiilloksessa. Hän muisteli menneitä kultaisia aikoja, jolloin hän oli niin iloinen ja murheeton, jolloin kaikki huokui vaan pelkkää ystävyyttä ja rauhaa, jolloin hänen sydämensä ei ollut vielä raskautettu tämän elämän rikkauden surulta, aikaa, jolloin Taava vielä niin lempeästi hänelle hymyili. – Voi kuinka silloin oli lysti ja hyvä olla! Hän muisteli Karilan Heikin varoittavia sanoja, jotka hän niin kylmästi ja karsaasti vastaan otti, mutta nyt huomasi hän, että ne olivat vuotaneet tosiystävän pahaa aavistavasta, huolestuneesta ja hänen parastansa katsovasta sydämestä. Voi kuinka paljon hän olisi antanut, jos olisi saanut takaisin sen hetken, jolloin hän kuuli ystävänsä suusta nuo ennustavat ja varoittavat sanat. Nyt hän olisi jo ollut viisaampi niistä ottamaan vaaria, sillä elämän koulu oli jo häntä opettanut – niin, niin: kyllähän Asari olisikin ollut nyt jo viisaampi, mutta siinä oli nyt jo paha "mutta", se oli – myöhäistä. Voi, voi! Nuo kaikki tekivät viimein Asariin sen vaikutuksen, – ett'ei hän miehisenä miehenäkään voinut niellä sydämensä pakotusta, vaan hän purskahti katkeraan itkuun, ja ne kyyneleet olivat pettyneen toivon puristamat.

Nyt ei Asari enää koskaan ajatellut eikä sanonut: "kyllä se vielä paranee, kunhan kerran yhteen tulemme", sillä surkea kokemus oli osoittanut, että niin ei ollut käynyt, eikä koskaan voi käydäkään.

Tähän asti oli taloudelliset toimet käyneet Linnalassa hyvin; Asari oli hoitanut niitä vielä niinkuin omia asioitaan, sillä häntä oli elähyttänyt vielä jonkunlainen toivo. Nyt oli toivo loppunut. Hän oli saanut semmoisen iskun sydämeensä, että se teki kaikki pyrinnöt, kaikki toivot parempaan päin mahdottomiksi. Hänen sydämensä veltostui yhtäkaikkiseksi kaikkien asioiden suhteen ja kylmänä, synkkänä käyskeli hän, huolimatta mistään. Mutta äiti ja tytär iloitsivat sydämessään, kun he olivat niin loistavan voiton saaneet.

Asarin tila oli nyt niin arveluttava ja surullinen että jotakin lohdutusta, jotakin hoivaa hänen oli saatava, mutta mistä? Entistä rauhaa, entistä iloisuutta ei hän voinut takaisin saada, sen hän hyvin kyllä oivalsi, mutta jotain oli eteen otettava, muutoin tulisi elämä mahdottomaksi. – Minkälaisen turvan ja lohdutuksen Asari haki itsellensä tuossa kovassa tuskassaan ja vaivassaan? Jonkun vuoden kuluttua ruvettiin kylällä puhumaan: "Linnalan talo menee takaisin ja isäntä – juopi!"

Juopi?! Niin. – Asari parka oli hakenut ja löytänytkin nyt lohdutuksen murheelliselle sydämelleen, mutta minkäläinen oli tuo lohdutus? Se oli – väärä lohdutus, väärä turva. Väärä mammona oli tuonut muassaan toisen väärän, sillä yksi paha synnyttää toisia pahoja. Asari oli poikana ja ensi vuosina naimisissakin ollessaan tuiki siisti ja raitis mies; hän inhosi sydämestään väkeviä juomia ja niiden nauttijoita. Tuossa kovassa surussaan koetti hän ensin "pikku-ryypyllä" vahvistaa uupunutta ja väsynyttä sydäntänsä, se oli tekevinänsä hänelle niin hyvää: murheensa katosi tuokioksi, mutta se palasi takaisin entistä tuimempana, ja silloin sille taas piti antaa – pikku-ryyppy! Noin hyville päiville tottunut suru palasi tietysti yhä takaisin, ja yhä tiheämmin vaati se tuota pikku-ryyppyä. Kauan ei Asari tyytynyt niin vähään annokseen, vaan hän alkoi tahtoa oikein isoa ryyppyä ja niidenkin antoa piti tihittää ehtimiseen! Tuolla tavalla oli tästä ennen niin siististä miehestä tullut ennen pitkää varsinainen – juoppo!

Ensimmältä ei siitä tiennyt kukaan mitään, mutta pian havaitsi sen kotiväki. He koettivat estellä Asaria juomasta niin paljon kuin voivat, mutta tuo esteleminenkin oli heidän itsensä laatuista. He haukkuivat, kirkuivat, itkivät, rääkyivät ja parkuivat myötänsä hänelle, mutta se oli yhtäkaikki, sillä hän jaksoi nyt jo hyvin tuota kuulla; hänen sydämensä oli jo kovettunut ja paatunut ja hän nauroi vaan heidän ilkeälle, pahasta sydämestänsä lähteneelle hädällensä. He kokivat kätkeä kaappien ja aittojen avaimet, mutta hän piti siitä aivan vähän lukua, sillä hän särki lukot ja ovet, kulki niissä mielivaltaisesti ja otti mitä milloinkin sai ja meni sitten niiden kanssa kylälle juomaan.

Ensi alussa koettivat anoppi ja Asarin vaimo yhdestä neuvoin kurittamallakin saada häntä juomattomaksi, mutta se ei onnistunut ensinkään, sillä Asarilla olikin silloin aina jo päässä useampia isoja ryyppyjä, jotka hänelle kyllä antoivat rohkeutta ja isännän oikeutta, ja loppusumma tuosta oli aina se, että anoppi tyttärineen sai turvottunein ja verisin kasvoin ja runneltunein ruumiin pötkiä käpälämäkeen, jolloin useinkin viettivät yönsä lammaskarsinoissa ja minkä missäkin.

Näin oli Asari raukka joutunut aivan onnettomaksi. Hänen murheensa oli nyt lakannut, sillä hänen tuntonsa oli jo poltinraudalla merkitty. Jos tuo murhe yritti joskus uudelleen tulemaan, lievitti hän aina sitä uudella ryypyllä. Se antoi hänelle aina uutta rohkeutta ja hänen kadotettu, loukattu ja poljettu ihmisellinen oikeutensa ja arvonsa palasi aina silloin takaisin ja vaati takaisin menetettyä kunniaansa. Asari hyväksyi ehdottomasti nuo hänen mielestään oikeutetut vaatimukset ja niiden ajatustapain vallalle päästyä alkoi hän heti näyttää, ett'ei hän olekaan mikään "nurru-sunteri" ja että hän on isäntä talossaan.

Tuossa tilassa pitkitti Asari mustaa elämäänsä. Hänen viinahimonsa oli niin suuri, että hän otti talon velkakirjoja mukaansa ja vaihteli niitä velanottajan kanssa salaa – viina-"halliin", katsomatta sisälsivätkö nuo korkoa tuottavat paperit pienemmän tai isomman summan! Hän otti talosta muutakin kalua mukaansa ja joi niitä kylällä ja viimein alkoi hän juoda vaatteitakin päältään! Juominen olisi mennyt juomissakin, mutta hän teki juovuspäissään isoja tyhmiä kauppojakin, ja kun ei hänellä ollut enää rahoja millä niitä vastata, antoi hän niiden vastimeksi isoja velkakirjoja, joita sitten saatiin ehtimiseen ja vesissäsilmin Linnalassa maksaa. Isäntä ei huolinut työn teosta eikä teetosta mitään; kunnollista työnjohtajaa ei raskittu pitää, sentähden oli koko taloudellinen toimi tuon itaran ja ahneen vaimoväen ja tusina-palkollisten hallussa. Edellisiltä ei olisi saanut mitään kulua, mutta tulla vaan tavaraa kokoon ja jälkimäiset eivät taas pitäneet lukua muusta, kunhan vaan aika kului. Kaikkien noiden tähden rupesi Linnala menemään takaisin isompaa vauhtia kuin oli kohonnut.

Eräänä kertana juomaretkeltä palatessaan, tapasi Asari Karilan Heikin. Tämä oli kovin huolestunut ystävänsä onnettomuudesta. Hän oli jo kauan vartonut tilaisuutta, saadaksensa vielä kerran puhutella onnetonta, mutta se oli aina ollut turha, sillä Asari oli aina välttänyt hänen kohtaamistansa. Hän häpesi ystäväänsä, sillä hän tunsi sydämessään ankaran nuhteen, kun hän ei totellut aikanaan annetuita hyviä neuvoja. Mutta Heikki ei lakannut etsimästä häntä. Hän oli tiennyt, että Asari oli taas useampia vuorokausia ollut kylällä juomassa ja että hän vieläkin oli siellä. Hän kuuli myös, että Asari ei ollut saanut enää viinaa, kun häneltä oli puolus loppunut, vaan että hän makasi surkeaa kohmaa eräässä mökissä. Sentähden tiesi Heikki hänen kohta täytyvän tulla kotiansa, ja meni tien viereen odottamaan viheliäistä ystäväänsä. Kauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa siellä, ennenkun Asari tuli tietä myöten, surkeana ja horjuvana. Kyyneleet nousivat Heikin silmiin, kun hän näki tämän kurjuuden. Asarin kasvot olivat turvonneet ja siellä täällä näkyi niissä sinisiä ja punasia laikkuja, mutta yleinen väri oli tuhkan harmaa ja silmät punaiset ja pullistuksissa. Hänen käyntinsä oli epävakainen, jonkatähden hän toikkeroitsi tietä käydessään sinne tänne, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku edisteltävä. Vaatteet olivat rikkinäiset, likaset ja repaleiset ja kylmä hiki juoksi hänen päältänsä. Tuonlainen oli Asarin näkö, kun hän tuli kylältä suruansa lieventämästä!

Heikki lähti kävelemään häntä vastaan ja sovitti tuon vastaantulemisensa niin, että se tapahtui tien mutkassa, ett'ei Asari olisi häntä huomannut ennen lähelle tuloa, sillä tie oli metsäisellä seudulla – ja nyt juuri tulivat he vastakkain. Asari säikähti tuota kohtausta kovin ja niinkuin ukon lyömänä seisoi hän vavisten Heikin edessä ja tuijotti häntä silmiin. Ennen oli hän kaikkialla hakenut Heikin seuraa, nyt hän vältti, kammoksui ja kauhistui häntä! Oliko sitten Heikin sydän kylmennyt nyt Asaria kohtaan? ei; samalla rakkaudella rakasti hän Asaria kuin ennenkin, sama muuttumaton ystävä oli Heikki nyt kuin ennenkin, missäs sitten on syy tuohon Asarin kammoksumiseen? – omassa sydämessään, sillä hän ei oikeastaan kammoksunutkaan Heikki-ystäväänsä vaan itseänsä, oma paha omatunto se oli, joka Asarin sydämessä nosti kauhun melkein kaikkien ihmisien edessä. Ainoasti krouvarin ja – kotiväkensä edessä ei hän kammoksunut!

"Ystäväni!" sanoi Heikki viimein, särkyneellä ja hiljaisella äänellä, kun he olivat tovin toisiansa katselleet.

"Sinäkö, Heikki, täällä?" sanoi Asari kauhistellen, kun näki, ettei hän päässyt enää Heikin käsistä.

"Eikö me istuta, että saisimme vielä kerran haastella? kysyi Heikki kehoittavaisesti. Asari totteli vastahakoisesti ja he istuivat.

"Mitenkä sinun asiasi nyt ovat, ystäväni?" kysyi Heikki ja katsoi Asaria silmiin niin lempeästi.

"Niinkuin näkyy", sanoi Asari kuivakiskoisesti. "Oi, älä sano niin, ystäväni. Toinen ihminen ei saa toisen tilasta tietoa ulkonaisella näkemisellä, tarvitaan katsoa syvemmälle, aina sydämeen asti, ennenkun voidaan oikein tutustua toistensa kanssa. Sinun tilasi on minua kovin huolestuttanut. Olemme aina ennen avanneet toisillemme sydämemme, miksi emme nyt saattaisi sitä tehdä? Kaikissa muissa asioissa olemme tulleet yksimieliseen päätökseen, mutta yhdessä asiassa erosivat mielipiteemme."

"Sinä olit silloin oikeassa, verraton ystäväni. Jospa olisin silloin totellut sinua, niin minun asiani saattaisivat nyt olla toisin. Ei se tullutkaan hyväksi, niinkuin minä silloin luulin", sano! Asari. Hänen leukansa järkähteli, kyyneleitä välähteli hänen silmissään; hän purskahti itkemään ja tarttui kiinni Heikin kaulaan.

Molemmat ystävykset itkivät, sillä kummallekin tuli mieleen muisto menneistä ajoista. Asari muisti kuinka kauas hän oli jo ehtinyt turmeluksessa, joka kaikki oli ensimäisen erehdyksensä hedelmä. Heikki taas muisteli ystävänsä mennyttä viattomuuden aikaa ja vertaili sitä hänen nykyiseen tilaansa.

"Miksi sinä olet väistänyt minun kohtaamistani näin kauan?" kysyi Heikki viimein.

"Minä olen luullut, ettei ole enää yhtään ihmistä, joka minua muistaisi ja joka ei minua kauhistuksella katselisi, sentähden minä kammoksun ja kauhistun kaikkia ihmisiä – oi, voi! minä kauhistun omaa itseäni; voi minkälainen minä olen!" sanoi Asari.

"Sinä olet ollut aivan väärässä, kun olet luullut minunkin kammoksuneen sinua; sama entinen ystävyys sinua kohtaan on tänäkin päivänä sydämessäni. Tilasi on kovin huolestuttanut minua ja minä olen tavoitellut kauan sinua, saadakseni vielä kerran avata sydämeni sinulle", sanoi Heikki ystävällisesti.

"Sinulla miekkoisella on onnellinen perhe-elämä", sanoi Asari surullisesti.

"Niin, se on tosi että se niin on, mutta minä en antanutkaan väärän mammonan vietellä itseäni, vaan minä noudatin oman sydämeni vaatimuksia ja seuraus oli siitä, ett'en vaihettaisi nyt elämääni koko maailmankaan rikkauksiin", sanoi Heikki.

"Voi ystäväni! Mitenkään minun asiani saataisiin paremmaksi? kysyi Asari toivovasti.

"Ensimäistä erehdystäsi emme enää mitenkään voi parantaa. Mutta sinä olet tehnyt toisenkin suuren erehdyksen elämässäsi. Sinä olet väärällä tavalla ruvennut korjaamaan ensimäistä ja jos et sinä ajoissa ojenna oikealla tavalla jälkimäistä erehdystäsi, niin sinä joudut auttamattomasti hukkaan."

"Minä ymmärrän mitä tarkoitat, mutta mitä minun pitäisi tekemän, sillä minä olen kovin ahdistettu. Minä tunnen itsekin kauhistuksella, että nyt olen jo auttamattomasti perikadossa, mutta en voi enää itseäni auttaa – voi, voi, mikä minun pelastaisi tästä viheliäisyydestä? – Mutta minä pelkään, että kaikki apu on nyt jo myöhäistä, sillä viinanhimo on jo tullut minussa niin väkeväksi, ja tuo kotiväki sitten; sinä tiedät minkälaisia he ovat."

"Älä niin ajattele, äläkä sano, ei vielä ole myöhäistä ottaa ajasta vaaria. Sinä olet omin voimisi koettanut parantaa itseäsi, etkä sinä sitä voi. Mutta oletko kertaakaan Jumalalta rukoillut voimaa siihen? Oletko vielä koskaan pyytänyt häneltä voimaa kärsivällisesti kantaaksesi sitä kovaa elämän kuormaa, jonka itse olet päällesi vetänyt ja johonka ei Jumalan ole vähintäkään syytä, sillä Hän antoi ajallansa oikean tunnon sinun sydämeesi, mutta sinä et totellut sitä. Ainoastaan se keino voisi sinun pelastaa; viina ei sinua pelasta; usko minua ystäväni!" sanoi Heikki puoleksi nuhtelevaisesti.

"En, en minä ole kertaakaan rukoillut Jumalaa", sanoi Asari kolkosti.

"Rukoile siis nyt ensi kerta!" kehoitti Heikki.

Asari purskahti toisen kerran itkuun, ja se itku ei ollutkaan nyt pettyneen toivon ja menetetyn kunnian kaipaamisesta tullutta, vaan kyyneleet vuotivat oman viheliäisyytensä tuntevasta sydämestä. Kun hän oli itkusta vähän tyyntynyt, lupasi hän, tyrskien ja niiskuttaen kokevansa nyt tästä edespäin rukoilla Jumalaa, että hän voittaisi kiusauksensa. Hän lupasi koettaa kantaa ristiänsä kärsiväisyydellä ja vieroittaa itsensä pois viinan juonnista – se oli Jumalan etsivä armo, joka Asarissa noin puhui.

Heikki tuli niin liikutetuksi onnettoman ystävänsä hyvistä liikutuksista ja lupauksista, ett'ei hän voinut muuta sanoa kuin:

"Jumala suokoon sinulle siihen voimaa!" ja hän puristi hellästi Asarin kättä ja niin he erkanivat.

Toisenlaisena meni nyt Asari kotiinsa kuin ennen juomaretkiltä palatessaan. Ei hän nyt möykännyt eikä paukannut eikä särkenyt talon kaluja. Nöyränä kuin lammas, kuunteli hän nyt anoppinsa ja vaimonsa haukkumisia, jotka ärtyivät kuin hurttakoirat vielä raivommiksi, kun näkivät, ett'ei Asari heitä nyt vastusta eikä tuki heidän kitaansa nyrkin kovuudella. Ja niin sanarikkaita kuin he olivatkin tuossa ilkityössään, eivät he löytäneet kylliksi ilkeitä ja hävyttömiä sanoja parjatakseen Asaria?

Ihme kumma! Hän jaksoi kaiken tuon rajattoman haukkumisen vihastumatta kantaa; Hän sanoi vaan nöyrästi: "ette te osaa minua niin pahaksi panna, ett'en minä ole vielä paljoaki pahempi".

Asarista näytti kaikinpuolin tulevan nyt toinen mies. Hän ryhtyi innolla työhön ja taloudellisiin toimiin käsiksi; viinaa hän ei maistanutkaan. Vaimoväen torumisia ja sättimisiä ei hän ottanut korviinsakaan, vaan antoi heidän meuhata oman mielensä jälkeen. Kaikki tunnolliset ihmiset iloitsivat Asarin elämän parannuksesta.

Mutta nyt vasta Asarin anoppi ja vaimo värkeiksi tulivat, kun he tuon muutoksen hänessä havaitsivat. Tähän asti olivat he toki jotain muutakin tehneet, mutta nyt oli heillä kyllitellen työtä Asarin haukkumisessa! Ei hän ollut heidän suussaan muu kuin kerjäläinen, laiska juopporatku, kelvoton, typerä, tuhlari, kömpsy, ilkiö, riivattu, tuhannen vietävä, sen koppale, "perkeleen kekäle" ja menopalkaksi hänelle ehtimiseen määrättiin: "sen kattila!" – Asari koki heitä aina hillitä ja puheli heille Jumalan sanastakin, mutta kas siitä he vasta oikein raivoon nousivatkin! "Kas vaan", sanoivat he "nyt se piru on tullut kerettiläiseksi, kun on ensin juonut ja hävittänyt meidän talomme ja muun tavaramme; se sinulla piti vielä olla, sen tuhannen roisto." – Kukapa jaksaa ja kykeneekään kertomaan kaikkia niitä raakoja haukkumisia ja sanoja, joilla he alituisesti sättivät Asari-parkaa, ja nuo edellä luetellut nimentä-sanatkin ovat vaan vähäinen osa näytteeksi niistä haukkuma-hyösteistä, joilla Asaria haukkuessa lausetta niin runsaasti suolattiin.

Vuoden päivät kesti Asari tuota elämänhelvettiä horjumatta. Mutta hänen Jumalan-pelkonsa oli nuori ja niin juurtumaton, ett'ei se voinut kauemmin kestää siinä kiusauksen helteessä. Hänen tienoillansa ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut sydämensä avata ja joka olisi häntä kiusausten hetkinä tukenut ja lohduttanut, ja kumminkin olisi hän lohdutusta tarvinnut. Hän rupesi taas hakemaan lohdutusta entisestä väärästä lähteestä – ensin lievemmin, sitten rajummin ja viimein rajummin kuin koskaan ennen; hän oli taas ruvennut – juomaan!

Jonkun aikaa kesti vielä tuota hirveää menoa Linnalassa. Parku, pauke, sadatus kuului sieltä lakkaamatta! Ryöstö ryöstön perästä tuli taloon, sillä isännän antamat velkakirjat palasivat, yksi toisensa perästä, ryöstömiehen kädestä taloon takaisin. Emäntäkin yksinkertaisuudessaan ja halusta pelastaa rikkaan Linnalan kunniaa, tuhlasi omaisuutensa noiden alituisien ryöstöjen maksuiksi ja vakuudeksi, ja niin tuo suuri ja loppumattomaksi luultu rikkaus supistui supistumistaan.

Eräänä päivänä levisi paikkakunnassa se uutinen, että Linnalan isäntä on – karannut! Mihin? sitä ei tiennyt kukaan.

Oli eräs talvi-ilta. Kylmä pohjoistuuli puhalsi kaiken päivää ankarasti ja lunta tulla tupruutti taivaan täydeltä. Kaksi matkustajaa pyrki silloin kylästä synkkää talotonta taivalta kohden, joka kahden penikulman pituisena johdatti kylästä toiseen. Ne matkustajat olivat kaksi vaimonpuolta, jotka jalkapatikassa tuommoisella ilmalla myöhään illalla samosivat, vetäen kelkkaa perässänsä; toinen heistä näytti olevan jo jotenkin vanha, mutta toinen vasta noin puoli-ikäinen ihminen.

Heidän kelkassaan ei näkynyt olevan muuta kuormaa, kuin joitakuita vanhoja vaateriepuja. He näkyivät olevan umpimielisiä ja ensi alussa ei puhunut kumpikaan mitään.

"Kun me nyt vaan jaksaisimme tämän taipaleen poikki", sanoi vanhempi vaimo viimein, katkaisten äänettömyyden.

"Niin sitte he kyllä saavat kylläkseen arvella, mihin me olemme joutuneet, sillä eipä nyt jälki kauan näy, sitten me menemme niin ett'ei kuu kuule eikä päivä näe, ja niin me näytämme vielä viimeiselläkin, että me olemme ihmisiä", sanoi nuorempi.

"Mutta mitenkä me elämme?" huolehti vanhempi.

"Kyllä eletään, oudoissa ihmisissä kehtaa kyllä kerjätä", lohdutti nuorempi.

Lieneekö tuo lohdutus tuntunut vanhemmasta vaimosta epäluotettavalta, sillä syvä huokaus kuului hänen rinnastansa; mutta ett'ei parempaa ollut saatavissa, osoitti se, kun ei hän voinut itsekään parempaa neuvoa tuohon vastaiseen elämiseen sanoa, vaan vaipui äänettömyyteen, ja niin he jatkoivat matkaa eteenpäin suurilla ponnistuksilla.

"Se tuhannen roisto", sanoi vanhempi vaimo taas tovin vaiti oltuansa ja ponnistellessaan paksussa lumessa; luultavasti liikkui hänen mielessään silloin joitakin muistoja.

"Niin, hänen sen vietävän tähtensähän me tätä kaikkea saamme kärsiä", säesti nuorempi; jota taas seurasi äänettömyys ja ankarat ponnistukset eteenpäin.

Yhä ankarammin riehui kylmä pohjoinen ja yhä ankarammaksi tuli tuisku. Tähänkin asti oli ollut jo lunta vahvasti tiellä, mutta nyt oli sitä jo polvea myöten joka paikassa.

"En minä jaksa enää", sanoi vanhempi kulkija.

"Ja kuitenkin emme ole vielä tulleet kuin pari virstaa kylästä", sanoi nuorempi.

"Emme kyllä ole enempää kulkeneet, mutta kumminkaan en minä jaksa."

"Meidän täytyy väliin levähtää."

"Tehkäämme heti niin!"

He istuivat lumelle tien viereen. Heidän joka jäsenensä vapisi ylöllisistä ponnistuksista ja jalat olivat kangistuneet melkein tönkiksi, palelemisen ja väsymisen tähden; istuminen siinä teki heille kovin hyvää. Kun he olivat tovin istuneet, lähtivät he taaskin vuovaamaan eteenpäin.

Kauvan eivät he kumminkaan jaksaneet kulkea, ennen kuin heidän täytyi taas istua levähtämään erään kuusimetsän kohdalle. Heidän jalkojansa paleli, niin että kynnet oli varpaista lähteä. Väsymys ja uupumus valtasi heidät kokonaan ja he rupesivat kauhistuksella aavistamaan, että heidän yöpaikkansa tuli olemaan siinä. Kylmä väre tuntui käyvän heidän sydäntensä lävitsi sitä ajatellessaan.

"Minä palellun aivan tuossa paikassa", vaikeroitsi vanhempi heistä. Nuorempi otti kelkasta vaateriepuja ja kääri niitä hänen ja itsensä ympärille, mutta erinomaittain jalkoihin. He heittivät kelkkansa tielle ja panivat maata lumelle aivan tien viereen likelle erästä kuusta.

"Minua palelee", sanoi vanhempi.

"Maataan hyvin liki toisiamme!" sanoi nuorempi.

"Kyllä me kuolemme tähän."

"Saattaa niin käydä. Voi sen tuhannen kappaletta; hänen tähtensä meidän näin kävi", äsitteli nuorempi.

"Älä tuota pirua enää muistele, kohta kuolemme tähän", sanoi vanhempi ikäänkuin iltarukoukseksi!

Mutta kaikki tuo heidän yöpaikkansa ei ollut niinkään huono. Pehmeä valkoinen peite laskettiin hiljaa heidän päällensä ja vilu ja paleleminen katosi heiltä kokonaan. Monenkaltaiset äänet ja vihellykset kuuluivat heidän korviinsa; se oli soitto menneistä päivistä. Mahdottoman avara sali ilmautui heidän ympärillensä, jonka laessa paistoi tuhansia lamppuja ja kynttilöitä, joista toiset loistivat kirkkaammin, toiset himeämmin. Mahdottomia rikkauksia ilmestyi kaikkialle saliin ja sen ympäristölle; oli kultia ja hopeita, ja rahoja seisoi monta suurta kasaa, joiden määrääkään ei tiennyt kukaan. Molemmat matkustajat riemastuivat tuon paljon rikkauden näöstä niin, että vanhempi heistä huokasi ääneensä: "voi, jospa nuot olisivat meidän!"

Tuskin oli hän sen sanonut, niin saliin ilmestyi laiha olento kuin kaakinpuu; hänestä ei saanut selvää, oliko hän miehen vai vaimonpuoli. Hänen yllänsä oli rikkinäiset, ohuet, likaset vaatteet ja kädessään kantoi hän astiaa, täynnä jotakin likaista vettä, jota hän tavasta ryyppäsi. Matkustajat tarkastivat tarkkaan häntä ja havaitsivat, että hänen sydämensä riippui ja palkkarehti rinnan ulkopuolella ja se oli aivan pikimusta. Tuo olento tuli suoraan, vielä valkean peitteen alla makaavien matkustavien tykö ja sanoi heille "katso, mitä tässä näette, on teidän".

Molemmat vaimot hyppäsivät heti ylös ja riensivät riemuiten katselemaan ja ihailemaan tavaroitansa ja tuo outo olento seurasi heitä joka paikkaan.

"Mitä tuossa astiassa on, joka on teidän kädessänne?" kysyi vanhempi matkustaja oudolta olennolta, jota he molemmat pitivät suuressa arvossa, kun hän heille lahjoitti niin paljon rikkautta.

"Vettä", sanoi olento.

"Vettä! Täällä on meillä kaikkea yltäkyllältä, miksi ette syö ja juo mitä haluttaa? me emme kiellä teiltä mitään, sillä te olette niin hyvä; te olette kovin laiha!" sanoi vanhempi vaimo.

"Laiha!" sanoi olento kummastellen ja loi samassa karsaan katseen heihin. "Se ei rikastu, joka herkullisesti elää. Tämä vesi on minulle kylläksi."

"Miksi tuo teidän sydämenne palkkarehtaa rinnan ulkopuolella?" kysyi vanhempi.

"Ei sitä ihminen rikastu, jos sydämensä pitää oikealla paikalla. Kaikki tämä itsenikieltäminen on teidän tähtenne, ei minulla itselläni ole mitään", sanoi olento.

"Te olette niin hyvä; sanokaa meille nimenne!" pyysi nuorempi matkustaja.

"Minun nimeni on: Saita", sanoi olento.

"Saita! Mitä se nimi merkitsee?"

"Se merkitsee suurinta säästäväisyyttä", sanoi taas olento.

Nyt tulivat he erääsen huoneenkolkkaan, jossa oli kaksi sairasvuodetta. Suurissa tuskissa ja kalpeana makasi toisessa vuoteessa ijäkäs mies ja toisessa nuori tyttö. "herra Jumala! minun mieheni ja tyttärenihän tuossa ovat!" huudahti vaimo heidät nähtyään.

Olento loi samassa synkän ja totisen silmäyksen vaimoon, nosti sormensa huulillensa ja sanoi "hiljaa! antakaa heidän olla!" – ja vanha vaimo säikähti hyvin tyhmää käytöstänsä.

Likitienoilla sairaita oli iso lasinen rakennus, joka oli täynnä kauniita, siistejä ja puhtaita lasi- ja posliinipurkkeja ja pulloja ja niiden seasta lemahteli hyvältä tuoksuva haju. Rakennuksessa oli lempeä ja hyväntahtoisen näköinen olento, joka niille monille anojille, joita hänen tykönänsä ehtimiseen kävi, jakeli noista pulloistansa ja purkeistansa yhtä ja toista. Anojat alkoivat tuota heti maistella, jonka tehtyä he melkein kaikki tulivat niin iloisen ja terveen näköisiksi.

"Auttakaa, auttakaa meitäkin!" huusivat tämän nähdessään vuoteella makaavat sairaat!

"Nuo nyt ovat saaneet päähänsä sen hullutuksen, että heidänkin pitäisi muka saada noita turhia vesiä ja marjoja, joita toiset tuhmat ostavat kalliilla hinnalla! Ei se ole muuta mitään kuin rahan onki, jolla yksinkertaisilta riistetään rahat pois; ei pidä heille antaa niitä, ne maksavat niin paljon", sanoi Saita vanhemmalle vaimolle.

"Voi, mutta jos ne auttaisivat kumminkin", sanoi vaimo vähän säälittelevästi.

"Ettepä te taas ymmärrä, miten oikein sukkelasti rikastutaan! Kun nuo molemmat kuolevat, silloinhan koko rikkaus jää teille kahdelle", sanoi hänen johdattajansa hänelle hiljaa korvaan ja katsoi samassa viekkaasti vakavaan mieheen, lempeään olentoon ja muihin saapuvilla oleviin ihmisiin.

Se auttoi. Paikalla riensi vanhempi vaimo sairasten tykö ja sanoi kovalla ja tylyllä äänellä heille; "mitä te siinä tyhjää haparoitsette ja mielittelette, mitä se raha joka paikkaan tulee?" Vanhempi sairas loi häneen surullisen katseen ja osoitteli aivan lähellä olevaa isoa rahaläjää. "Kyllä niille on parempiakin reikiä!" sanoi vaimo ja kääntyi heistä tylysti pois.

Kohta sen jälkeen molemmat sairaat katosivat näkyvistä.

"Kas nyt teidän kelpaa", sanoi nyt johtaja ja molemmat vaimot tunsivat nyt itsessänsä semmoisen onnen, ettei koko maailmassa ollut heidän vertaansa ja heidän sydämessään oli sanomaton ilo ja riemu.

Juuri kun he olivat parhaaltaan riemuitsemassa, tuossa mahdottomassa rikkaudessaan, tuli parvi nuoria miehiä huoneeseen. He katselivat hyvin halukkaasti noita suuria tavaroita ja väliin kääntyivät molempiin vaimoihin päin; imartelevasti ja hymyhuulin kokivat he tehdä itsensä molemmille niin miellyttävän näköisiksi kuin suinkin mahdollista. Enimmästi olivat nuo nuoret miehet puetut halpaan ja yksinkertaiseen pukuun, joka selvästi osoitti yhdellä taikka toisella tavalla elämän puutosta. Sentähden ei kumpikaan vaimo huolinut heistä hyvää eikä pahaa, katsoivathan vaan perään, ett'ei kukaan saanut koskea heidän tavaroihinsa, mutta katsoa he niitä kyllä saivat.

Niiden nuorten miesten joukossa oli kuitenkin eräs nuorukainen, joka vaimoissa heti herätti myötätuntoisuutta. Hän oli varteva, solakka ja muutenkin hyvännäköinen nuorukainen. Hän oli puettu yltä päältä lumivalkeisin vaatteisin, ainoastaan sydämen kohdalla rinnassa näytti olevan jotakin tahraa. Hänkin katseli ahnaasti kaikkia heidän tavaroitansa ja väliin tuli hän vaimojen tykö ja koki hymyillä ja imarrella, mutta siinä hymyilyssä oli jotain niin salaperäisesti surullista, jota he eivät voineet ymmärtää mitä se oli.

Vaimot mielistyivät tuohon nuorukaiseen niin, että he menivät hänen tykönsä ja yhdestä suusta sanoivat hänelle: "ole sinä aina meidän kanssamme!" mutta samassa he kuiskasivat toisiensa korvaan: "mutta meidän tavaroihimme ei hän saa koskea." Samassa katosivat kaikki muut nuoret miehet huoneesta, mutta tuo valkoisiin puettu nuorukainen jäi sinne. Hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi ja hän katseli loistavin silmin niitä suuria rikkauksia, joita kaikkialla oli, mutta tahra hänen rinnassaan tuli nyt paljoa mustemmaksi. Hän kääntyi vaimojen puoleen ja koetti osoittaa kaikin tavoin hyvyyttänsä ja kiitollisuuttansa, mutta sitä eivät he ottaneet vastaan, antoivat vaan hänelle pahoja ja kylmiä sanoja vastaukseksi. Hän yritti syömään, mutta samassa tuli Saita vaimojen tykö ja sanoi: "ei pidä antaa hänelle mitään", ja vaimot menivät ja haukkuivat heti nuorukaista. Noista heidän kovista sanoistansa syntyi iso, käärmeen muotoinen musta nuoli. Se lähti lentää sujottamaan hirmuista vauhtia ilmassa ja lensi suoraa päätä nuorukaisen rintaan, johon se upposi melkein umpeen juuri tuon tahrapaikan kohdalle. Nuorukainen päästi valittavan äänen ja kalveni. Sitte veti hän tuon hirmuisen nuolen pois hyvin varovasti, mutta rintaan jäi iso aukko, sydän näkyi sieltä ja sydämessä oli kauhea haava. Hän oli kauan aikaa hyvin kipeän näköinen ja hänen sydämensä haava punotti kovasti. Mutta yht'äkkiä alkoi siitä tuikkia ja pilkistellä mustia, kiemuroivia esineitä, jotka tarkemmin katsoen näyttivät käärmeiltä. Hänen muotonsa ja katsantonsa tuli samassa mustan, synkän ja villin näköiseksi, ja nyt ei hän pitänyt lukua enää vaimojen ja hänen yhteisistä tavaroista, vaan menetti, polki ja tallasi niitä niin paljon kuin vaan ennätti.

Molemmat vaimot katselivat nyt hädissään tuota heidän hyvää johtajahenkeänsä, joka heille tuon mahdottoman rikkautensa oli lahjoittanut ja joka heille oli niin monta hyvää neuvoa antanut. Viimein he havaitsivat hänen taempana seisovan, pilkkahymy huulillansa ja hänen rintansa ulkopuolella oleva musta sydämensä riehui ja palkkarehti hirmuisesti. "Mikä meillä nyt on neuvona?" kysyi vanhempi vaimo olennolta, mutta hän nauroi vaan katkerasti. "Voi, ettekö te kuule?" huusi vaimo olennolle tuskissaan, mutta hän nauroi vaan pilkallisesti heidän tuskalleen ja sanoi: "minä olen teille antanut, mitä halusitte saada, auttakaa nyt itseänne!" ja samassa katosi hän kuin tuhka tuuleen.

Kauhea hämmästys ja pelko käsitti nyt vaimot. Pimeys alkoi peittää joka paikan ja samassa katosi myös tuo sydämeen haavoitettu mieskin, ja nyt he olivat ihan kahden. Ilma pimeni ja synkistyi synkistymistään; valkeaa alkoi lyödä väläytellä ja ukkonen jyrisi samassa kauhealla paukkeella, niin että kaikki huoneen seinät ja perustukset vapisivat niinkuin sarpa virrassa. Kun he olivat toipuneet vähän suurimmasta hämmästyksestänsä, katsoivat he pelolla ympärilleen ja mitä näkivät he nyt erään leimauksen valossa? Enemmän kuin puolet jälellä olevasta rikkaudesta oli hävinnyt, enemmän kuin puolet huoneista hävinnyt ja niitä ei näkynyt, ei kuulunut missään. Vaimoille tuli nyt niin kova pelko, ett'eivät he pysyneet seisaallaankaan muutoin kuin jostain kiinni pitämällä. Nyt tuli taas semmoinen tulen leimaus, ett'eivät he ikään olleet semmoista nähneet; jota seurasi heti semmoinen hirveä järäys, että kaikki silmänräpäyksessä meni nurin, ei näkynyt enää huoneista ei tavaroista minkään näköistä, ei karjoja laitumella, eikä suuria ja täysiä jyväaittoja. He makasivat talvisen taivaan alla paljaalla lumella ja lunta tuli sakeasti. Tuuli vinkui ja ulvoi puiden latvoissa ja susien ulvomisia kuului ympäriinsä ja ne likenivät ehtimiseen. Ja aivan tuossa jo oli heitä iso parvi ja eräät suurimmat ja julmimmat haistelivat jo karvaisilla kuonoillansa heidän kasvojansa, pureskelivat heidän kasvojansa, käsiänsä ja jalkojansa, että niitä hirveästi kivisteli ja karvasteli. Nuo suuret, hirveät pedot kääntelivät heitä sinne tänne ja nyt ne jo sieppasivat kummankin selkäänsä ja alkoivat hankea myöten juosta hölkötellä aika vauhtia eteenpäin, ja he tunsivat tytinän ruumiissansa, joka tuli siitä että sudet juosta hölkkivät. He olivat niin kauhistuksissaan pelosta, ett'eivät kyenneet silmiänsä avaamaan; he koettivat huutaa, mutta turhaan, heidän suunsa ei auennut ja heidän äänensä ei kulkenut. Viimein veivät sudet heidät pesäänsä ja siellä oli paljoa lämpimämpi kuin ulkona, mutta kauhea oli sielläkin olla, sillä sudet nuoleskelivat nyt ahkeraan noita heidän ennen pureskeltuja käsiään, jalkojaan ja kasvojansa, ja niihin kävi niin hirveän kipeää ja voi kauhua! mitä muuta varten he niitä nuolivat kuin sitte kaikenni syödäkseen. Viimein kuitenkin heittivät sudet nuolemisen pois ja nyt olisi muutoin ollut hyvä, mutta pakoitti niin kovasti noita pureskeltuja jäseniä. Kun ei enää kuulunut eikä näkynyt susia, rohkeni vanhempi vaimo avata silmiänsä ja ihmeekseen näki hän, että ei ollutkaan suden pesässä, vaan ihmis-asunnossa, jossa he makasivat pehmeillä vuoteilla.

"Eipä tämä suden pesä taida olla niinkään huono", sanoi vanhempi vaimo houris-päissään, hälisevällä ja sammaltavalla äänellä.

"Suden pesä?! Miettiikö hän aloittaa vanhan virtensä, palkinnoksi paljoista suurista vaivoistamme?" sanoi toinen tuvassa oleva vaimonpuolen ääni.

"Luultavasti on hän houriossa. Kiitos Jumalan että hänkin toki tuli vielä henkiin", sanoi miehen ääni ja he molemmat menivät vuoteen viereen valkealla katselemaan heitä.

Sairas katsella tirkisteli heihin ja käsitti että ihmisiä oli hänen edessänsä. "Vai ette te olekaan susia, mutta mihin olette riivatut minun tavarani panneet?" sanoi hän villisti, vaikka heikosti.

"Enkö minä oikein arvannut, että hän on houriossa?" sanoi mies, "mutta miten toisen käynee?"

"Missä minä nyt olen?" kuului samassa heikosti toisesta vuoteesta.

"Hänkin toki tointuu", sanoi mies ja käveli vuodetta kohden. "Olkaa vaan huoletta, te olette molemmin hyvässä suojassa; tarvitsette lepoa, sentähden olkaa murheetoinna!" sanoi hän sitten sairaille ja antoi heidän juoda raitista vettä.

Useampia päiviä kului, ennenkuin sairaat tulivat oikealle toimellensa ja voivat vapaasti ja järjellisesti puhua, jolla aikaa talon väki heitä huolella hoiti.

Vaikka lukija jo varmaan arvaa, keitä nuo sairaat olivat, selitän kuitenkin selvyyden vuoksi heidän oikean laitansa.

Asarin katoamisen jälkeen tuli Linnalan talosta pian loppu. Monet velkojat, jotka kilvalla koettivat saada omansa pois, tekivät talosta niin pian lopun, ett'ei sitä voitu aavistaakaan. Linnalan emäntä ja tytär seisoivat nyt maailmassa köyhempinä kuin keppi-kerjäläiset. Kuin tuhka tuuleen oli se suuri rikkaus kadonnut, jonka perään he olivat niin ahnaasti pyrkineet. Sydämen katkeruudella katselivat he nyt mennyttä suuruuttansa ja tulevaisuuttansa. He sadattelivat Asaria ja pitivät kaikki nykyisen onnettomuutensa hänen vikanansa, mutta ei kertaakaan heidän mieleensä johtunut, että onnettomuus oli juuri heidän syynsä. – Heillä oli vielä nytkin liian korskea sielu, alentuaksensa muiden ihmisien vertaiseksi, mutta jos kuinkakin he olisivat päätään vaivanneet, ei heillä ollut sen parempaa neuvoa, kuin lähteä hakemaan armo-leipää! Heille oli nyt oikein kättä kätisesti näytetty, ett'ei ihmisen suurin onni ole rikkaus, mutta eivät he vielä tuossakaan koulussa olleet nöyrtyneet! He eivät millään tavalla tahtoneet omaan kylään mennä ruokaa anelemaan henkensä elättämiseksi, vaan valitsivat ulkopitäjät, joissa he tuntemattomina luulivat voivansa salata entisen rikkautensa ja nykyisen häpeänsä. Kun eräänä talvisiltana tuli hirveä lumipyry, pitivät he sen erinomaisena onnen sattumana aikeensa salaamiseksi. He lähtivätkin pyry-ilmassa, myöhään iltamalla tuolle pitkänlaiselle talottomalle taipaleelle, kelkka perässä ja niinkuin jo tiedämme, uupuivat he puolivälin paikoille.

He olisivat välttämättömästi paleltuneet kuoliaiksi tuolla kauhealla ilmalla, joll'ei entinen Linnalan renki ja nyt hyvin voivan Taustan torpan isäntä, Matti, olisi sattunut aamupuoleen yötä tulemaan voivalla hevosellaan kotiansa toisesta pitäjästä, jossa hän oli käynyt tärkeäin asioittensa vuoksi. Kun hän läheni sitä paikkaa, johonka matkustajat olivat uupuneet, hyppeli ja korskui hänen hevosensa jo kaukana, jonkatähden Matti tarkasteli eteensä, mitä täältä tulisi. Hän havaitsi nyt kelkan tiellä, josta hän rupesi aavistamaan likimaissa olevan jotain muutakin. Hän sitoi hevosensa puuhun ja rupesi tarkastelemaan seutua. Kelkan kohdalla tien vieressä havaitsi hän korkean lumikinoksen, lähellä isoa kuusta. Hän rupesi sitä tongostelemaan ja ennen pitkää tuli sieltä näkösälle vaatetten liepeitä, hän kaivoi enemmän ja sieltä tuli esille kaksi kokonaista ihmistä! Matti käänteli heitä ja tutkisteli, olisiko heissä vielä henkeä. Hän pyyhki lunta pois heidän kasvoiltansa suurilla koirankoipi-kintaillansa. Heissä ei näkynyt pienintäkään elonmerkkiä, mutta Matti kantoi vaan heidät rekeensä ja alkoi vuovata Taustaa kohden, peitettyänsä ensin heidät niin hyvästi kuin taisi, rekipeitollansa ja hevosen loimella. Jos Matilla olisi ollut huonompi hevonen, olisi hänen outo kuormansa jäänyt taipaleelle, niin hirveä oli umpi, mutta Putte vaan ponnisteli eteenpäin, vaikka lunta oli mahaa myöten ja vaikka reki lauttasi ja keikkui pyryssä. Perille tultuansa kantoi Matti molemmat löytökäisensä huoneesen ja herätti vaimonsa. Lapsille tehtiin lattialle sija ja kylmettyneet vaimot pantiin heidän vuoteillensa. Heidän kätensä ja jalkansa olivat kylmetyksissä kuin jääkynttilä ja kasvoissa useassa kohden näkyi kylmettyneitä paikkoja, mutta sydänkuopassa tuntui vielä olevan vähän henkeä. Matti rupesi nyt vaimonsa kanssa kylmällä vedellä ja lumella hieromaan heidän kylmettyneitä raajojansa. He pitkittivät hieromista aamuun asti, jolloin kaikki jäätyneet paikat olivat sulaneet ja alkoivat punoittaa. Sairasten hengitys alkoi käydä helpommin, mutta puhetta, tuntoa ja ymmärrystä ei heillä vielä ollut. Kun hierojat havaitsivat, että heidän tilansa oli jotakin parempi, heittivät he sairaat rauhaan ja panivat itse vähäksi aikaa levähtämään. Kaksi vuorokautta oli nyt siitä kulunut, kun sairaat päästivät nuot, ennen kerrotut sekavat sanat ja siten osoittivat heikkoa todellista elon merkkiä.

Toiset kaksi vuorokautta kului vielä, ennenkun entinen Linnalan emäntä tuli aivan oikealle toimellensa. Hän tirkisteli ympärillensä, mutta ei voinut käsittää, missä hän oli, sillä ei hän ollut koskaan alentunut niin alas, että olisi käynyt Taustan torpassa. Nyt tuli juuri Matti huoneesen ja sairas tunsi hänessä entisen renkinsä. Tuo tutustuminen kävi kipeästi kuin puukon pistos hänen sydämeensä, ja hän olisi suonut olevansa vaikka missä muualla kuin kotikylässään ja vielä päälliseksi Taustan torpassa. Menetetyn suuruutensa häpeä oli ensimmäinen tunne toinnuttuansa tuosta sen jälkeen, kun hän oli tointunut vaarallisesta tilastansa! – Voi, voi kuinka kova on paatunut ihmissydän!

"Voi minua onnetonta", sanoi viimein sairas.

Matti kuuli sen. Hän meni hänen tykönsä ja sanoi: "älkää olko millännekään! Kiittäkää Jumalaa, että minä satuin tulemaan samaa tietä, jolle te olitte uupuneet, muutoin te olisitte nyt jo kuolleet. Ottaisitteko mitään? sanokaa, niin minä annan," kehoitti hän.

"Missähän Kaisu on?" kysyi sairas.

"Hänkin on tallella ja hengissä", sanoi Matti.

"Jos minä saisin vähän jotakin ruokaa! sydäntäni niin kovin hiukaa", sanoi sairas, ja oli ensimmäinen teko hänen uudessa tilassaan.

Matin vaimo tuli nyt juuri huoneeseen ja toimitti sairaalle helposti sulavaa ruokaa, mutta vähän kerrallaan. Matti vaimoineen oli niin ystävällinen sairaille kuin ikänä taisi; he hoitivat kumpaakin suurella hellyydellä ja osanottavaisuudella.

"Joko me olemme kauan olleet teillä?" kysyi sairas syötyänsä.

"Neljä vuorokautta."

"Neljä vuorokautta?!"

"Niin."

"Ilmankos minä näinkin niin paljon ja niin merkillistä unta", sanoi sairas.

"Niin. Sepä olisikin soma tietää, mitä te tunsitte tuolla hirmuisella ajalla. Teidän pitää vielä olla niin hyvä ja kertoa se minulle, mutta nyt te ette jaksa, te tarvitsette lepoa vielä useampia vuorokausia, ennenkun siihen kykenette; lupaattekos" sanoi Matti.

"Lupaan, se oli niin merkillistä, hyvääkö vai pahaa se merkinneepi", sanoi sairas, joka oli jo vähän perehtynyt uuteen asemaansa; sitten hän taas raukesi nukkumaan.

Nyt toipui Kaisukin toimelleen. Hän tunsi kohta paikat ja tiesi missä hän oli. Kun he huomasivat hänen olevan toimellansa, olivat he hyvillänsä sekä hoitelivat ja vaalivat häntäkin edelleen, niinkuin toistakin sairasta ja pitivät kaikki hänen tarpeensa esillä. Mutta hän häpesi niin nykyistä tilaansa, ettei hän puhunut yhtään sanaa ja tarpeitansakin koki hän ottaa vuoteensa vierestä niin salaa, ett'ei sitä kukaan näkisi, ruokaa ja juomaa, jota siinä oli aina varalla. Muutaman vuorokauden perästä jaksoi jo vanhempi sairas ruveta kertomaan horroksissa nähtyä näkyänsä. Matti otti aikaa itsellensä ja kuunteli mielen jännityksellä kertomusta.

Kertomuksen ajalla ei hänessä näkynyt pienintäkään surumielisyyden ja vakaan ajattelemisen merkkiä, vaan hän kertoi näkyänsä suurella mieltymyksellä ja mielihyvällä ja kiihtyi aina paremmin iloisuudessa, jota etemmäs hän tuli. Tämän loputtua hänen silmänsä oikein loistivat ilosta!

"Mitä sinä luulet sen merkitsevän? Vieläköhän minulla on kerran onni maailmassa, kun minä näin niin paljon rikkauksia?" kysyi hän Matilta, kun kertomus oli loppunut.

Matti otti hyvin totisen näön ja aseman itsellensä. "Niin", aloitti hän. "Tuo teidän näkynne oli teidän oma mennyt aikanne. Jumala ei sallinut teidän vielä kuolla, että teillä olisi aikaa miettiä tilaanne. Jumalan hyvyys vetää teitä parannukseen. Te toivotte vielä tapaavanne onnen tässä maailmassa ja teillä on todellakin vielä jäljellä eräs ja suurin onni, nimittäin se, että rukoilette Jumalalta syntein anteeksi saamista ja jos käsitätte sovinnon hänen kanssaan, niin teillä ei ole vielä koskaan ennen ollutkaan semmoista onnea."

"Enhän minä ole tehnyt kenellekään koskaan mitään pahaa, enkä ole itse syypää nykyiseen onnettomuuteenikaan, se on kaikki Asari-roiston syy", sanoi vaimo synkästi.

"Voi, voi! Asarihan oli juuri tuo sydämeen haavoitettu mies, jonka näitte puolikuolleessa tilassanne ja te itse juuri olitte ne, jotka tuon turmelevan haavan löitte", sanoi Matti selitellen.

"Mikä se sitte oli tuo laiha olento, jonka musta sydän heilui ulkona rinnasta?"

"Se oli teidän ahneudensyntinne, joka teidän koko elämänne ajan on teillä niin ahneesti ratsastanut. Ja ne molemmat sairaat olivat teidän oma miehenne ja lapsenne, joilta saituudessanne kielsitte kaiken mahdollisen avun, kun he kituivat kuoleman tautia", sanoi Ratti totuudessa.

"Minä en ole ansainnut semmoista saarnaa rengiltäni", sanoi masentumaton entinen Linnalan emäntä.

"Minä en ole enään teidän renkinne ja sentähden olen voinut teille sanoa totuuden; mutta te ette ymmärrä totuutta", sanoi Matti loukattuna vähän ylvästellen.

Puheet loppuivat nyt siihen. Tästä hetkestä pitäen tulivat molemmat sairaat harvapuheisiksi ja vihasennäköisiksi, mutta eivät kumminkaan puhjenneet nyt, niinkuin ennen, hävyttömiin puheisiin, sillä he käsittivät kumminkin senverran, että he olivat nyt entisen renkinsä armoilla.

Matti ei jaksanut heitä ajan pitkään elättää. Kun he senverran toipuivat, että kykenivät muuttamaan pois, otti pitäjän vaivaishoito heidät huostaansa. He eivät sanoneet hyvästikään lähtiessään Taustan torpasta; niin olivat he pahenneet Matin harvoista totuuden sanoista!

Vuoden päivät elelivät he vielä kituvaa ja sairasta elämää, sadatellen Asaria ja muiden ihmisien kovuutta, mutta sitte he kuolivat paatuneessa mielessä melkein yksin ajoin, sillä he olivat saaneet niin pahan vian terveydellensä tuona hirmuisena yönä, ett'eivät he voineet elää kauemmin.

Mennyt oli nyt mainio Linnala, menneet olivat sen isännät, emännät ja perilliset, mennyt oli rikkaus, mennyt maine ja kunnia! Tuo suuri rikkaus hajosi kuin tuhka tuuleen, eikä siitä näyttänyt kukaan rikastuvan. Nyt oli tuo kitsas Linnalan emäntäkin tilin teossa leivisköistään. Lieneekö hän nähnyt jatkoa tuohon hirmuisena yönä näkemäänsä näkyyn?

Kymmenen vuotta oli edellisestä tapauksesta kulunut. Ruokolassa elettiin yhtä vahvasti kuin ennenkin. Surua oli kauan aikaa asustanut talossa, sillä suvun kunnia oli saanut tahrapilkun ja Asari oli se tahra, joka heidän mielestänsä niin paljon himmensi heidän kirkasta elämänkruunuansa. Heidän mieleensä ei koskaan johtunut, että heidän talossaan oli juuri ja alkusyy tuohon tahraan. He eivät tulleet koskaan ajatelleeksi, että he kenties olivat liiaksi suuren arvon antaneet väärälle mammonalle ja että he olivat tuon ohjelmansa nojalla kosketelleet hellään paikkaan ja samassa virittäneet paulan, johon jo aikaisin rikkauden surulta raskautettu nuorukainen helposti takertui. Asarista ei puhuttu Ruokolassa usein, sillä he häpesivät häntä mainitakin! Jos se jolloinkin tapahtui, katkeroitti se yritys aina silloin heidän mielensä. Isä eli vielä yhä, mutta sangen vanha ja harmaa hän jo oli, sillä luonnon kanssa kilpaa oli suru Asarista kokenut häntä vanhentaa. Niillä harvoilla kerroilla, jolloin poikansa tuli puheiksi, tuli hän aina synkkämieliseksi, eikä hän koskaan muuta sanonut kuin: "se roisto! Tavaraa hän kyllä sai, mutta ei ollut miestä sitä pitämään." Sitte koki hän kynttiä huoneesta ulos, ett'ei hän olisi kuullut hänestä sen enempää.

Eräänä syyskuuniltana oli Ruokolan väki juuri tullut työstä. Kylmä oli ilma ja kylmä utusade oli vihmonut kaiken päivää. Melkein kaikki väki oli takan ympärillä, takkavalkealla lämmittelemässä itseänsä ja he kurottivat kohmettuneita käsiänsä tulta kohden. Silloin aukesi tuvan ovi ja outo muukalainen astui sisään; kaikkein huomio kääntyi kohta tulijaa kohden. Hän oli vanha harmaapäinen, repaleinen ukko, joka vilusta värisevänä seisoi heidän edessänsä ja joka äkkiä katsoen näytti olevan pöhnässä.

Talon isäntä oli myös saapuvilla ja puoleksi ivalla, puoleksi uteliaisuudella astui hän tulijan eteen kysyen: "mistäs tämä ukko on kotoisin?"

"On ollut kerran aika, jolloin te ette kysyneet, kuka ja mitä minä olen", sanoi tulija särkyneellä ja värisevällä äänellä.

Isäntä vaaleni ja astui askeleen takaperin. Tuossa vieraan äänessä oli hän kuullut jotain niin käsittämättömän tuttua, surullista ja tuskallista. Hän koki oikein iskemällä kiinnittää häneen katseensa. Kauhistuksella ponnisti hän tällä kerralla tottelematonta ääntänsä sanoiksi, ja kun hän viimein sai sen tottelemaan, sanoi hän tulijalle puoleksi tukahtuneella äänellä: "mikä herran tähden sinä sitte oikein olet?"

"Te olette ennen kutsuneet minua – pojaksenne, Asari on minun nimeni."

Kaikki säpsähtivät.

"Roisto! Tavaraa kyllä sait, mutta et ollut mies sitä pitämään! Kehtaatko tulla silmieni eteen, särkemään viimeisenkin vanhan sydämeni?" sanoi isäntä vimmastuksissaan, sillä hän oli nyt tuntenut tulijassa poikansa.

"Roistoko? Niin, niin, oikein suuri roisto minä olen. Mutta voi, isä! Ette taida tietää, että suuri osa on ollut teillä tätä roistoa roistoksi tehdessä. Minullakin on kerran ollut sydän, joka on sykkinyt oikeasta luonnon hehkumasta lämpimästä, on hehkunut oikeasta rakkauden palosta, te olette sen palon sammuttaneet ja väärän mammonan työntäneet sammuneen hehkun sijaan. Voi, isä! Minun ei olisi pitänyt silloin totella teitä, minun ei olisi silloin pitänyt uskoa teitä, mutta minä olin niin opetettu lapsuudesta saakka. Minä olin silloin vielä niin nuori ja kokematon, mutta nyt on minulla jo kokemusta liiaksikin, ja surkea on tuo kokemus. Nyt minä osaisin olla siinä asiassa teitä tottelematta, nyt minä osaisin olla teitä uskomatta, mutta voi! nyt on jo myöhäistä! Isä, isä! Ei hän tullutkaan hyväksi, vaikka me jo koetimme yhdessä olla, koetimme kauan olla. – Voi, voi, isä! Ei se olekaan niin, että rikkaus on ihmiselle suurin onni maailmassa ja tässä on nyt poikanne edessänne elävänä todistajana, ett'ei niin ole!" sanoi Asari ja hänen äänensä värisi ja sanat takertuivat usein kurkkuun.

Isä vetäysi kauhistuen kammariinsa, tuon kuultuansa, eikä virkkanut yhtäkään sanaa. Asarin puhe oli tehnyt koko väkeenkin syvän vaikutuksen, sillä siinä oli jotain niin surullisen totista ja voittamatonta, ett'ei se voinut olla oikeaan paikkaan koskematta. Sentähden tulivat hekin kaikin umpimielisiksi eikä kukaan heistä puhunut mitään. Asarin äiti laittoi mykkänä illallista pöydälle ja kun väki meni syömään sanoi hän pojallensa: "mene sinäkin illalliselle!" Asari totteli ja meni syömään. Kun muu väki pani maata, osoitti emäntä oveen päin ja sanoi: "pane sinä maata tuohon ovivuoteeseen".

Läpimärkänä ja repaleissa kytkähti hän osoitettuun paikkaan. Asari oli todellakin pöhnässä, sillä ennenkuin hän tuli vanhaan kotiinsa, möi hän anelemiansa leipäpalasia ja osti niillä saaduilla penneillä viinaa, jonka hän sitte ryyppi muka karaistaksensa siten luontoaan.

Aamulla varhain lienee talossa pidetty pieni neuvottelu, sillä heti Asarin ylös noustua tuotiin hänelle vanhat, mutta kumminkin puhtaat ja eheät vaatteet, jotka hän puki päällensä.

Sen enempää ei pyytänyt Asari itsensä ottamista entiseen kotiinsa eikä sen enempää talon väki pyytänyt häntä siihen jäämään, mutta siihen Asari kumminkin jäi. Hän meni syömään silloin, kun näki muidenkin menevän, eikä kukaan häntä kieltänyt, jos ei käskenytkään. Hän ei pitänyt seurustelua kenenkään kanssa talon väestäkään, sitä vähemmin muiden ihmisien kanssa ja Mäntylän Taavan ja Karilan Heikin kohtaamista vältti hän niin paljon kuin mahdollista. Hän ei puhunut juuri monesti muiden ihmisien kanssa, oleskeli vaan omissa syvissä ja hiljaisissa ajatuksissaan. Väliin nähtiin hänen olevan hyvin synkkämielissä ja silloin hän usein itki. Sitä koki hän muilta salata, jonkatähden hän aina silloin mennä kyntti piiloon; hän lienee silloin surrut mennyttä ihmisyyttään.

Ei kukaan talon väestä käskenyt häntä työhön, eikä hän itsestänsä tehnyt mitään isoa työtä; hän eli ja oli vaan, niinkuin itse tahtoi, eikä kukaan siitä hänelle nureksinut. Näin oli nyt onnettoman Asari-raiskan tila ulkopuolisesti johonkin määrään parannut, sillä hänellä oli toki nyt murheeton leipä; mutta eräs kohta ei ollut vielä parannut, hän vielä ryyppi! Helma-synti ei voinut hänestä luopua, eli oikeammin sanoen: hän ei voinut luopua helma-synnistään, jonka orjana hän niin kauan oli ollut. Kun hän oli paremman vointisena, teki hän kaikenlaisia kelvollisia käsitöitä, joita myöskenteli kylällä ja niillä saaduilla rahoilla osti hän viinaa ja joi sitten niin kauan kuin sitä riitti. Ei sitä kertaa hän ollut juovuspäissään, ett'ei hän aina silloin itkenyt yksinänsä ja silloin kuultiin hänen aina sanovan hiljaa: "Väärä mammona." Kukaan ei raskinut häiritä eikä pilkata häntä, sillä tuossa hänen surullisessa olemisessaan oli jotain niin viehkeän aavistavaa ja syvää surullisuutta.

Tuossa asemassa vietti Asari vanhassa kodissaan useampia vuosia.

Eräänä syksypäivänä läksi hän taas kaupittelemaan käsityö-teoksiaan kylälle. Hän ei tullut yöksi kotiinsa, eikä siitä pidetty sen enempää lukua. Aamulla aikaisin kannettiin jotain liisteillä Ruokolaa kohden. Miehet kantoivat kannettavansa tupaan ja laskivat sen ovivuoteeseen. Kaikki väki kokoontui vuoteen ympärille katselemaan mitä siinä olisi. Kantajat ottivat peitteen pois ja liisteillä makasi hirveästi murskaantunut miehen ruumis! – Se oli – Asari, joka nyt viimeisen kerran oli tullut vanhaan kotiinsa! Hänen molemmat kätensä ja jalkansa olivat murtuneet sämäksi ja päässä oli monta isoa haavaa; hän näytti paljon vuotaneen verta. Hän oli illalla ryyppinyt kylällä ja lähtenyt sitten myöhemmin tulemaan kotiinsa, mutta hän oli niin juovuksissa, että taidotonna uupui tielle. Yöllä pimeässä oli hänen ylitsensä ajettu usealla hevosella raskasten kuormien kanssa. Kylän miehet olivat hänen siitä löytäneet ja nyt tuoneet Ruokolaan. Kaikki katsojat olivat liikutettuina ja kyynelet silmissä, mutta enimmin niitä toki tulvasi Asarin isän silmistä. Näyttipä siltä kuin Asarin huulilla olisi pyörinyt vielä sanat: "Isä, isä! Ei hän tullutkaan hyväksi, vaikka me jo koetimme yhdessä olla! ei ihmisen suurin onni ole rikkaus tässä maailmassa!"

Vielä kerran avasi onneton Asari riutuneet silmänsä! ne sattuivat hänen isäänsä, joka seisoi vuoteen vieressä. Sitte painoi hän taas kuolon kalvistamat silmänsä kiinni, eikä avannut niitä koskaan enää. Mutta ummistaessaan niitä kuultiin hänen vielä hiljaa kuiskaavan: "Väärä mammona."