[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fx4H0uyM16_Q8J2gmG94pCt4EMK5TvhdJ2TMbTUNrGeM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},206,"Elämän havainnoita V","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"206-paivarinta-pietari-elaman-havainnoita-v","206__Päivärinta_Pietari__Elämän_havainnoita_V","Kirjailija; Mutta elääpä hän vielä sittenkin; Väärä mammona","romaani",[],[],"fi",1894,null,24109,150047,false,14864,[23],"Finnish fiction",[25],"Novels","\"Elämän hawainnoita 05: Kirjailija; Mutta elääpä hän wielä sittenkin; Wäärä mammona\" by P. Päivärinta is a narrative written in the late 19th century that focuses on the struggles of a writer in the throes of poverty and unrecognized talent. The story delves into the life of a passionate author who is devoted to expressing the truth of the human experience but faces continuous rejection and hardship, ultimately raising questions about the value of creative labor and the societal recognition of artists.  At the start of the book, the protagonist, an aspiring writer, reflects on his life filled with struggles, creative endeavors, and the harsh reality of societal indifference. The narrative paints a vivid picture of his relentless dedication to his work despite the unfavorable conditions he faces, such as living in a dilapidated home and suffering from poverty. Encounters with editors and publishers reveal the harsh criticism received about his writings, yet he persists, believing in the importance of portraying honest truths about the human condition. As he battles both external challenges and internal doubts, the opening chapters highlight the theme of artistic integrity and the often cruel rewards of creative pursuits. (This is an automatically generated summary.)",[],343,"Teossarjan viides osa sisältää kolme kertomusta, joista ensimmäinen on saanut innoituksensa Aleksis Kiven kohtalosta. Realistiset tarinat kuvaavat kansanelämää, kirjailijan työtä ja moraalisia valintoja 1800-luvun lopun Suomessa.","Pietari Päivärinnan 'Elämän havainnoita V' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 206. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄN HAVAINNOITA V\n\nKirjailija; Mutta elääpä hän vielä sittenkin; Väärä mammona\n\n\nKirj.\n\nP. PÄIVÄRINTA\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1894.\n\n\n\n\n\n\nKIRJAILIJA.\n\n(A. Kiven kuolon johdosta kirjoitettu.)\n\n\nTunsin erään kirjailijan, jonka kanssa minulla oli onni tutustua. Hän\noli kyllä saanut kaipaavalle hengellensä kehitystä, mutta onnetar ei\nollut hänelle suonut mitään palkallista virkaa, kukatiesi sentähden,\nettä se tahtoi tehdä hänestä -- kirjailijan. Hän totteli noita onnettaren\noikkuja ja rupesi työhön, jolla hän aikoi puutosta kärsivän henkensä\nsuojan hengissä pitää! -- Kävin hänen tykönänsä; talvi oli. Hän istui\nhataran jäätyneen akkunan edessä, pienen pöydän ääressä kirjoitellen,\nja jotkut pienet torkkuset polvien päällä suojana, ett'eivät raajansa\nkovin olisi kohmettuneet ja kangistuneet! Siinä asemassa vuoti hänen\nsielunsa rivi riviltä paperille. Satuin myös käymään hänen tykönänsä\nkesälläkin useat kerrat; kerran siellä ollessani tuli sade; katto oli\nhuoneessa niin huono, että vesi rupesi virtanaan juoksemaan huoneesen\nja niin kirjailijan pöydällekin; mutta hän näkyi kyllin jo tuntevan\nhuoneen oikut, sillä ennenkuin vesi ennätti ruveta oikein juoksemaan,\nsivalsi hän raskaan teoksensa ja kaikki muut siihen kuuluvat paperit\npois pöydältä ja pani ne erään vankan kaapin laatikkoon, joka vielä\nkaikeksi onneksi pidätti sadetta ja niin suojeli paperit kastumasta.\nMiks'ei hän hankkinut itsellensä parempaa huonetta? kysynette kai.\nVastaus on mutkatoin: hän ei voinut. Semmoisessa tilassa ollessaan\nkirjoitti, kärsei ja toivoi hän, sillä hän luuli ihmisten sydänten\nolevan myötävaikutuksessa hänen oman sydämmensä tunteitten kanssa,\njoista hän nyt parast'aikaa vuodatti paperille että ihmiset siinä\nnäkisivät, selvemmästi kuin tähän anti, oman itsensä, oman sydämensä,\nja sen oikut ja juonet; että ihmissydänten hyveet tulisivat\nkirkkaammiksi, valoisemmiksi ja suuremmaksi hyödyksi ihmisille\nitsellensä. -- Tuota kuvasi, tuota tarkoitti hän; tuon peilin lasia hän\nkoki säilyttää kirkkaana, että kaikki siinä näkyvät haamut näkyisivät\nalkuperäisessä puhtaudessaan, koristelematoinna, liioittelematoinna ja\nmyöskin tahraamatoinna. Jos tuohon suureen kuva-kokoelmaan sattui\ntulemaan jotakin väärennyksiä, koki kirjailija niitä huolellisesti\npoistaa niin paljon kuin suinkin voi. Tuommoista työtä teki hän\nhuoneessansa; siinä hän kasti leipäpalaansa suolaan ja söi,\ntyydyttääkseen elimiensä vaatimuksia; siinä, siinä huoneessa käärei hän\nitsensä huonoihin vaateriepuihin ja heitti itsensä vanhaan sänkyynsä\naina silloin kun hänen puutosta kärsivä ruumiinsa ja väsynyt henkensä\ntarvitsivat lepoa! -- Semmoinen oli hänen taistelonsa!\n\nViimein sai hän ensimäisen teoksensa valmiiksi. Hän tarkasti sen läpi\nmoneen kertaan, ja koetti voimiensa takaa poistaa, mitä siinä oli hänen\nmielestänsä väärää. Sitten hän katsoi vielä kerran sen lävitse, ja nyt\nei hän enää huomannut mikä siinä olisi väärää ja poistettavaa; nyt se\noli yhtäpitävä hänen oman henkensä ja tunteittensa kanssa.\n\nKun elämäntarpeet olivat kirjailijalla niin liki, ajatteli hän: \"Jos\nminä tuolla jotakin saisin!\" otti teoksensa mukaansa ja lähti\nkaupunkiin, jossa toimitettiin useampia sanomalehtiä. Hän meni erään\ntoimittajan luo, jonka hän piti luotettavimpana, ja pyysi hänen olemaan\nhyvän, tarkastamaan hänen teostansa ja antamaan sitten siitä suullisen\narvostelun hänelle. Sanomalehden toimittaja otti teoksen\nhyväntahtoisesti tarkastaaksensa ja lupasi viikon päästä antaa\nlauseensa. Voi kuinka pitkä tuo viikko oli! Kirjailija toivoi ja\npelkäsi: \"mitä sanonee tuo arvoisa sanomalehden toimitus? tunteneeko\nhän kyhäntäni?\" Eikä ollut hänellä voimaa yrittää sillä viikolla mitään,\nniin koski tuo asia häneen; sillä nyt juuri oli ensimäinen kysymys,\ntuntevatko ihmiset häntä, tahi oikeammin -- itseänsä.\n\nKun viikko oli kulunut, meni kirjailija taas tuon sanomalehden\ntoimittajan tykö, jolle hän oli sielunsa paljastettuna uskonut, ja\nastui tykyttävin sydämin hänen työhuoneesensa. Toimittaja istui\nkirjoituspöytänsä ääressä, mutta kun hän kuuli ovesta tultavan, käänsi\nhän päänsä tulijaan päin ja sanoi: \"vai niin!\" ja samassa kohensi hän\nsangallisia silmälasejaan, sitten sieppasi hän pöydältä neljänneksiin\ntaitetun, ison paperivihkon, pudisti ja viipoitti sitä kirjailijaa\nkohden, ja sanoi: \"kyllähän siitä tulisi\", vaan yhä tarjoili\npaperivihkoa kirjailijalle. Tämä tuli ja otti teoksensa pois -- sillä\nsehän se oli -- ja huokasi raskaasti.\n\n\"Ettekö ottaisi tätä sanomalehteenne ja maksaisi minulle vähän?\" kysyi\nhän ujosti.\n\n\"Minun sanomalehdelläni on enemmän kirjoituksia kuin siihen mahtuukaan,\njonka tähden en minä sitä tarvitse, enkä minä maksa kirjoituksista\",\nsanoi toimittaja.\n\nKirjailija kiitti nöyrästi, sanoi hyvästin, kumarsi ja lähti\nmurheellisena pois. \"Kylläpähän siitä tulisi\", sanoi sanomalehden\ntoimittaja, ajatteli hän; \"siis siitä ei vielä ole tullut mitään, sen\npitäisi vasta tulla! Kummalista! Minun ymmärrykseni mukaan sen olisi\npitänyt jo tulla siksi, mitä siitä voi tulla -- mutta jos en minä\nymmärtäisikään, jos olisinkin tuhmempi muita ihmisiä? Hyvinkin niin\nsaattaa olla -- mutta sittenkään ei teoksessani ole muuta kuin totuutta\",\nmietti hän itseksensä kävellessään kaupungin katua ja hänen mieleensä\njohtui koettaa tarjota teosta jollekin kirjankustantajalle.\n\nNiin ajatellen ohjasi hän kulkunsa erään kirjainkustantajan asuntoa\nkohden. Sinne tultuaan esitteli hän asiansa.\n\n\"Oletteko ennen kirjoittaneet kirjoituksia?\" kysyi tämä.\n\n\"En\", vastasi hän ujosti.\n\n\"Kirjoja, joiden menekkiä ei tiedä, on vaappera mennä kustantamaan;\nsillä jos ne menevät huonosti ulos, niin niistä saa isoja tappioita.\nHeittäkäähän teoksenne tänne kuukaudeksi, minä kuulustelen sillä aikaa,\nonko teoksenne painamista ansaitseva\", sanoi kirjainkustantaja.\nKirjailija heitti teoksensa koetustuleen, vaikka hän olisi tarvinnut\nhetikin saada maksun siitä, jokapäiväiseksi toimeentuloksensa; mutta\nminkäpä hän sille teki. Hän palasi takaisin kurjaan kotiinsa viettämään\npuutteellista elämäänsä ja kärsimään. Voi kuinka pitkältä tuntui tuo\nkokonainen kuukausi odottaa -- ja oliko hänen teoksestaan sittenkään\ntuleva mitään? Ikävystyen aikaansa ja työttömyyteensä, rupesi hän taas\ntoista uutta teosta kirjoittamaan, sillä suurena lohdutuksena hänellä\noli tuo lause: \"kyllähän siitä tulisi\". \"Jos ei silloin vielä tullut,\nentä jos nyt tulisi\", ajatteli nyt kirjailija ja kaksinkertaisella\ninnolla rupesi hän työhön. Hän kirjoitti kuvakirjaa ilman kuvia. Hän\nkuvasi ihmissydänten salaisuuksia, sydänten syvimmistä loukoista, ja\nsaatti päivänvaloon, helposti ymmärrettäviksi ja käsitettäviksi, mikä\nsiinä ennen oli asunut puolihämärinä tunteina.\n\nHän kuvasi ihmissydänten iloja ja suruja, myötä- ja vastoinkäymisiä,\nonnea ja onnettomuuksia, rikkautta ja köyhyyttä, ylhäisyyttä ja\nalhaisuutta. Tutaksensa perinpohjin tuota kalliinta Jumalan luoduista\nolennoista, merkillisintä, oikullisinta, kummallisinta olentoa --\nihmistä, -- piti kirjailija häntä edessänsä pienestä lapsesta pitäin,\naina vanhuuden ikään asti, käänsi häntä aina toisinpäin, kun niin\ntarvittiin, paremmin häntä tutaksensa, ja niin hän tuota edessään\nolevaa taulua käänteli ja katseli kapalosta hautaan asti sekä oppinunna\nettä oppimatoinna, mutta kaikkein suurimpana silmämääränänsä piti hän\nkumminkin kurkistamisen, niin usein kuin taisi, tuon rikasaineisen\ntaulun sydämeen, mitä siellä liikkui ja asui, ja kun hän vaan sai sinne\nkatsoa, silloin hän kuvasi ihmisen himojensa orjana ja niistä vapaana,\ntoisinaan taas himojansa vastaan sotivana ja niiden vahvana\nvastustajana ja vihdoin viimeinkin onnellisena vihollisensa voittajana,\nmonien kovien taistelojen ja vaihettelevien onnien perästä. Sanalla\nsanoen: hän kuvasi totuuden taisteloa pimeyttä vastaan. Mutta tuota\npimeyttä, ja sen valtaa ja voimaa ei kirjailija pitänyt minään\npikkuvihollisena -- niinkuin muutamat sen näkyvät pitävän -- vaan hän\nkatsoi sen vaaralliseksi, väkeväksi viholliseksi, jota vastaan täytyy\nvalppaudella sotaa käydä, eikä saa mitään laimiin lyödä, jos mieli\nhänestä saada voittoa.\n\nNoita kuvia pani kirjailija paperille ja oli niin vaipunut tahi oli\noikeammin sanoen sulaunut tuohon henkiseen työhönsä, että unhotti\nkaikki ulkonaiset puutoksensa, vaivansa ja kärsimisensä, ja teos kasvoi\npäivä päivältä. Hän ei huomannut sitä murhehtia, kelpaako hänen\nteoksensa vai ei, tuntevatko ihmiset häntä vai ei. Siinä oli hänelle\nkylliksi, että hän tunsi ihmissydämet ja siinä hänen elämänsä; hän ei\nhuomannut henkisessä työssään myös sitäkään, että hänen terveytensä oli\nheikko.\n\nKun kuukausi oli kulunut, meni hän taas kirjainkustantajan tykö. Tämä\notti kursailematta teoksen pöydältä käteensä, oikasi sen hänelle ja\nsanoi: \"Se on liian kova, en minä sitä rupea kustantamaan\". Kirjailijan\nrinta aaltoili raskaasti tuskasta; hän otti teoksensa ja lähti ulos,\nyhtä toivotonna kuin ennenki.\n\nKun hän käveli katua myöten, ajatteli hän: \"kyllähän siitä tulisi!\nLiika kova! Voi, eikö totuutta saakaan ilmi tuoda? Niin, niin! Ihmiset\nrakastavat enemmän pimeyttä kuin valkeutta! Miksikähän minä onnetoin\nolen syntynyt maailmaan?\" Noita surullisia mietteitä mietti kirjailija\nja hänen henkeään oikein ahdisti, kaikkia noita ajatellessaan. Hän\nohjasi nyt kulkuaan erään toisen sanomalehden-toimittajan tykö,\najatellen, että hän kenties ottaisi hänen ensimäisen teoksensa\nsanomalehteensä, novelli-osastoon, ja maksaisi siitä hänelle vähänkään;\nsillä se sanomalehti oli nykyään perustettu ja siis vasta alkavainen.\nNiine ajatuksineen esitteli hän asiansa. Toimittaja otti heti teoksen,\nkäänteli, silmäili ja tarkasteli sitä sivu sivulta, rivi riviltä,\nsitten hän oikasi itsensä ja kääntyi murheellisen ja peloissaan\nodottavan kirjailijan puoleen ja sanoi: \"Kyllä minä otan tämän\nsanomalehteeni ja maksankin siitä vähän, mutta tätä pitää paljon\nparantaa.\"\n\n\"Voi, ei sitä pitäisi kovin paljon parantaa, minä en ole siihen\nkirjoittanut muuta kuin totuutta, ja totuudenhan pitäisi aina saada\nolla paikoillaan. Kirjoitus- ja kielivirheet, kuin myös ajatusta\neksyttävät sanat ja lauseet, lupaan kuitenkin mielellänikin oikoa\",\nsanoi kirjailija.\n\n\"Minä oion teoksen alusta sen verran kuin yhteen numeroon menee enkä\npanekaan sitä vielä ensi numeroon; viikon päästä saatte käydä\nkatsomassa, oletteko parantamiseen tyytyväinen\", sanoi toimittaja, ja\nsiihen tyytyi kirjailijakin ja heitti teoksensa sinne.\n\nKun viikko oli kulunut, meni kirjailija katsomaan: kuinka paljon hänen\nteostansa oli \"parannettu\". Hän astui toimittajan huoneesen ja tapasi\nhänet kotona. Tämä otti teoksen käteensä, toi sen kirjailijan\nnähtäväksi ja sanoi: \"noin kun tämä oiotaan ja parannetaan, sitten\ntästä tulee hyvä\". -- Tuon nähtyään ja kuultuaan tuli kirjailija\nikäänkuin halvatuksi: hänen rintansa aaltoili; hengityksensä kävi\ntiheästi ja raskaasti, hänen huulensa ja kasvonsa värähtelivät; hieno\npuna nousi hänen muutoin niin kalpeille kasvoillensa, eikä hän saanut\nkaukaan aikaan yhtään sanaa suustansa. Mitä näki, mitä tunsi hän nyt?\nHänen teoksensa oli nyt \"parannettu\", mutta minkälaiseksi? Ne sivut,\njoissa tuota parannusta oli tehty, olivat niin muutetut, ett'ei\nkirjailija voinut niitä enää tuntea omiksi teoiksensa: koko sivut\nnäyttivät niinkuin ne olisivat olleet yhtä sotkua, sillä melkein kaikki\nrivien välit olivat kirjoitetut täyteen ja entisiä sanoja ja lauseita\noli hävitetty pois, noiden uusien ja tietysti arvokkaampien lauseiden\ntieltä. Niin ankara oli tuo parantaminen ollut!\n\nSen verran toivuttuansa hämmästyksestänsä että voi ruveta puhumaan\nsanoi kirjailija hiljaisesti: \"Ei, minä otan teokseni pois, en minä\nanna sitä niin paljon parantaa.\"\n\n\"Mutta teoksenne ei tule tässä maailmassa muutoin painetuksi\", sanoi\ntuo hyväntahtoinen parantaja.\n\n\"Olkoon niinki!\" sanoi kirjailija. \"Parempi on totuuden olla kaikenni\njulki-tulematta parempiin aikoihin, kuin että se ilmestyisi\nepätotuudellisessa muodossa.\"\n\n\"Te olette pikku-ystäväni liian itserakas\", sanoi toimittaja, käänsi\nitsensä ympäri, meni kirjoituspöytänsä ääreen, rupesi kirjoittamaan,\neikä ollut näkevinään eikä kuulevinaan tuon \"pikku-ystävänsä\"\nkumarrusta eikä hyvästiä, kun kirjailija teoksensa kanssa lähti pois.\nSurumielin kulki hän taas kotiaan kohden. Hän oli nähnyt vaivaa paljon;\nhän oli kärsinyt puutosta ja toivonut jonkunmoista palkkaa saavansa\nraskaasta hengentyöstään, mutta ihmiset eivät häntä tunteneet.\n\"Kummallista!\" ajatteli hän: \"Kyllähän siitä tulisi -- se on liika kova\n-- sitä pitää parantaa! Hyvä! Ihmiset eivät tunne minua, ei, ne eivät\ntunne juuri ketään\", mietti kirjailija ja meni kotiaan.\n\nKaukaisiin aikoihin ei hän kyennyt yrittämään mitään isompaa\nhengentyötä, sillä hän kukistui perinpohjin vastoinkäymisistään, mutta\nnuot elävät hengenvoimat eivät kumminkaan pysyneet kovin kauvan salassa\ntuossa kuolevassa ruumiissa, sillä kirjailija rupesi sepitsemään pieniä\nrunokappaleita, jotka hän lähetti milloin mihinkin sanomalehteen\njulaistavaksi, ja ne otettiin mieluisesti vastaan. Niissä tyhjensi hän\nmurheellisen sydämensä; niissä lauloi hän ihmisen pettynyttä ja\ntoivotointa toivoa; niissä lauloi hän väsyneen työmiehen palkkaa,\nviimeistä toivoa ja toivottua lepoa -- hautaa, joka ei kenenkään\nkuolevaisen työstä sano että: \"kyllähän siitä tulisi se -- on liian kova\n-- sitä pitäisi paljon parantaa\", vaan katsomatta mitä, minkälaista ja\nkuinka paljon mikin on tehnyt, korjaa tasapuolisesti ja yhtämittaisesti\npoveensa kaikki, saamaan siellä viimeistä lepoansa. Niiden lauleleminen\npiti häntä surussansa eleillä. Hän kävi harvoin muiden ihmisten\nseuroissa ja oli hiljainen ja umpimielinen; hänellä ei ollut ystäviä,\nsillä harvat hänen tunsivat, mutta vielä harvemmat -- ymmärsivät.\nYlhäiset hänen katsoivat ylön sentähden, kun ei hänellä ollut virkaa ja\nsitä seuraavaa rikkautta; he pitivät häntä tyhjänä haaveksijana ja\nhourailijana. Kun hänen runokappaleensa alkoivat herättää huomiota\nihmisissä, kysyi eräs arvossa pidettävä ja oppinut virkamies toiselta\nkirjailijaa lähellä asuvalta virkamieheltä: kuka ja minkälainen mies\nhän on, joka niitä runoilemia kirjoittelee? sai hän kohta vastaukseksi:\n\"ei se niin erinomainen mies ole, kun hänen oikein tuntee.\" -- Rahvas\ntaas katsoi hänen ihan tarpeettomaksi Luojan luotujen seassa; hänestä\nmuka ei ollut mitään hyötyä tässä maailmassa, hän vaan aivan turhaan\nkulutti niitä niukkojakin elämän tarpeita, joita hänellä oli riutuvan\nhenkensä ylläpitämiseksi. Mutta kun hän sattui saamaan jonkun\nvieraaksensa, joka hänen tunsi, joka hänen ymmärsi, niin hän tuli kuin\nuudesta syntyneeksi; ei silloin surut eikä huolet painaneet, ei silloin\ntullut kysymykseen: tunsivatko ihmiset häntä vai ei, kelpasivatko hänen\nteoksensa vai ei, oliko hänen maallinen toimeentulonsa hyvä vai huono,\nkaikki, kaikki oli yhtä vaan; siinä oli kyllä, että jokukaan hänen\nymmärsi -- ja hän tuli niin eläväksi ja hilpeäksi, ett'ei hänen olisi\nluullut maailmassa mitään kärsineen eikä tunteneen!\n\nNäin kului aikoja ja vuosia muutamia, kun sanomalehdissä julistettiin\nkilpapalkinto haettavaksi. Se elähytti taas kirjailijaamme ja hän\nryhtyi työhön. \"Ehkä nyt onnistun\", ajatteli hän. Määrättyä ainetta\nkoki hän saada niin valoisaksi ja selkeäksi kuin suinkin mahdollista,\nja sitä tehdessänsä koki hän teroittaa kaikki sielunsa voimat,\nsaadaksensa sen kelvolliseksi. Hän kirjoitti sen teoksen\nsydänverellänsä! Yötä ja päivää teki hän työtä, huolimatta vilusta ja\nnäljästä, jotka olivat hänen alinomaisia seuralaisiansa; tuonlaisella\nponnistuksella tuli teos määräaikaan valmiiksi.\n\nViikkoja, kuukausia kului, eikä kuulunut mitään koko kilpailevista\nteoksista: kuka oli saanut kunniapalkinnon, vai eikö kukaan. Voi kuinka\npitkältä tuntui taas tuo pitää ja tuskallinen odotusaika. Joka postissa\noli hän ensimmäisinä sanomalehtiänsä ottamassa, jotka hän vei kotiansa,\nsiellä yksinään niitä tarkastaaksensa; sillä ei hän tohtinut muiden\nnähden sitä tehdä, peläten mielen liikutustaan, jos hän hätäpikaa\nhavaitsisi tuon toivotun ja pelätyn uutisen. Kotonansa hän tarkasteli\nrivi riviltä, palsta palstalta, sivu sivulta, näkyisikö niissä jotain\nkilpailevista, mutta turhaan, mitään ei näkynyt eikä kuulunut!\n\n\"Kyllä se on vielä ollut liika kova, se vielä on taitanut tarvita\nparantamista -- se ei ole kelvannut\", ajatteli kirjailija, kärsei ja\nodotti.\n\nVihdoin viimein sai hän asianomaisilta kirjallisen tiedon, että hänen\nteoksensa on hyväksytty, vaan ei ole saanut palkintoa muutamien\nhuomattujen epätasaisuuksien vuoksi. -- \"Niin, arvasinhan minä; siinä on\nnyt epätasaisuuksia, vaikka minun tuntoni mukaan ei siinä olisi niitä\npitänyt olla, mutta kukatiesi en minä vielä oikein ymmärrä\", ajatteli\nja sanoikin kirjailija, mutta hän oli hyvillään kuitenkin siitä, että\nhänen teoksensa oli hyväksytty, eikä kokonaan hyljätty. Kilpakirjoitus\npainettiin, hän sai jonkunmoisen maksun siitä ja niin näytti hänelle\nkoittavan paremmat ajat.\n\nKirjailija rupesi nyt häpeemään sitä, kun hän oli ollenkaan\nkirjoittanut mitään. Hän ei olisi suonut yhtään painetun teoksensa\nkappaletta tulevan niihin tienoihin, jossa hän itse asui, sillä hän\nhyvin käsitti millä tavalla hänen kotiseuduillansa hänen teostansa\narvosteltaisiin, ja tosiaankin kuului siitä monenlaisia mietteitä.\n\"Kyllähän noita tuommoisia kaikki osaa kirjoittaa\", arveli yksi ja\ntoinen. \"Eipä tuo ole niin erinomaisen miehen teko\" j.n.e. Mutta ne,\njotka eivät saaneet eivätkä ymmärtäneet pitää lukua tekijästä, lukivat\nsitä vesissäsilmin, sillä he näkivät siinä oman kuvansa -- oman sydämensä\nja teokselle rupesi kaikkialla tulemaan suosiota osaksi.\n\nNäin kului taas joku aika. Taaskin julistivat sanomalehdet\nkunniapalkinnon kirjailijoiden haettavaksi. \"Entä jos nyt onnistuisi,\nentä jos nyt ei enää tulisi epätasaisuuksia, minä vielä koetan\",\najatteli kirjailijamme ja ryhtyi työhön, sillä häntä oli suuresti\nelähyttänyt senkin vertainen menestys, joka hänen edellisellä\nteoksellansa oli ollut. Samalla innolla, samalla henkisellä\nponnistuksella, vaikka nähtävästi heikommilla ruumiin voimilla, teki\nhän työtä ja niin taas teos valmistui oikeaan aikaan ja lähetettiin\nmääräpaikkaansa.\n\nSillä välin olivat kirjailijan varat vähenneet vähenemistään, sillä\nmitä hän sai tuolla puoleksi voittaneella kirjateoksellansa, se meni\nenimmäksi osaksi entisten velkojen maksuksi, niin muodoin ei sekään\nhäntä suuresti hädästä päästänyt ja puutteet kapisivat kantapäillä.\n\nVaikka näin olivat asiansa, rupesi hän taas uusien teoksien työhön,\nhuolimatta näljästä ja vilusta, vaivoista ja vastoinkäymisistä ja yhä\nenemmän heikontuvasta ruumiinsa terveydestä, sillä hänen levoton\nhenkensä ei katsonut vastuksiin.\n\nSe teos, jonka oli onnistunut painosta ilmestyä, oli\nkirjainkustantajille antanut niin paljon rohkeutta, että he tohtivat\nottaa painattaaksensa uusiakin kirjailijan teoksia, joita hän heille\ntarjoili, mutta se hinta mitä hän niillä sai, oli niin vähäinen, ett'ei\nse riittänyt hänen kohtuulliseenkaan toimeentuloonsa, ja hän alkoi\ntulla niiden harvojen hoidettavaksi, jotka hänen tunsivat. Mutta ei hän\nheltinyt sittenkään työstänsä, vaan ponnisteli yhä uusien teoksiensa\nkanssa, sillä hän toivoi tuon oikullisen ja kovasydämisen onnettaren\nviimein kääntyvän hänelle lempeämmäksi ja toimittavan hänelle palkinnon\ntuosta par'aikaa kilpailemassa olevasta teoksesta.\n\nVihdoin viimenki sai kirjailija kilpailevan teoksensa takaisin,\nsemmoisen lauseen kanssa, että: \"Teos on kyllä monessa kohden\nhuomattava. Se kuvailee tarkasti kansan tapoja ja puheenlaatua; kieli\non sujuvaa, raikasta ja alkuperäistä, ja luonteet ovat ylimalkaan\nselvästi kuvatut, vaan vaikuttimet eivät aina ole yhtä vapaasti\nkäsitettävät.\" \"Mikä siinä sitten mahtanee olla, kun vaikuttimet eivät\nole käsitettävissä, vaikka tunnustetaan luonteet selvästi kuvatuiksi? En\nymmärrä! -- Väärään työhön minä poloinen ryhdyin. Minulta tulee niin\nhuonoa jälkeä, että vaan saa alulla: 'kyllähän siitä tulisi' -- 'se\non liian kova' -- 'sitä pitäisi paljon parantaa' -- 'niissä on\nepätasaisuuksia' ja -- 'niissä ei ole vaikuttimet käsitettävissä!'\"\n-- -- sanoi kirjailija surullisesti. \"Kohtapa pääsen kuulemasta kehnon\nja halvan työni onnistumattomuutta, sillä selvästi tunnen, ett'ei aikani\nole pitkä. Tulkoon pian minun jälkeen toinen, joka saa jotakin jaloa ja\ntäydellistä aikaan isänmaamme hyväksi!\"\n\nSen uutisen perästä ei hän kyennyt enää mihinkään henkiseen työhön,\nsitä vähemmin ruumiilliseen, sillä hän kovin murtui tuosta pettyneestä\ntoivostaan; siitä päivästä pitäin joutui hän vuoteen omaksi ja muiden\nihmisten hoidettavaksi! -- Kun hän makasi tuota kituvaa tautivuodettansa,\nkävin häntä katsomassa, niin usein kuin voin, joka oli hänelle suuri\nlohdutus. Hän pyysi minun kauppaamaan viimeisiä teoksiansa\nkirjainkustantajille, ja minä sainkin ne vihdoin heille myödyksi,\nvaikka tosin polkuhinnasta, ja näin tulleilla varoilla hän sai\nmelkomääriin maksetuksi viimeiset velkansa.\n\nKun hän oli vuosikausia näin sairastellut, havaitsin eräässä\narvokkaassa sanomalehdessä arvostelun eräästä hänen teoksestaan.\nArvostelija oli tunnettu ankaraksi uusille painosta ilmestyneille\nkirjateoksille; hänen sanottiin vaikuttavan terveellisesti\nkirjailijoihin ja niin estävän roskakirjallisuuden pääsemästä vallalle.\nMutta tällä kerralla oli hän erinomaisen lempeä arvostelussaan:\npaljasta kiitosta vaan siinä oli sekä esitystavan että kielen ja\nmahtipontisen kuvauskyvyn puolesta. Viimeiseksi lausui hän: \"suuri\nkirjailija on ilmestynyt meidän sekaamme.\"\n\nOtin sanomalehden mukaani, ja lähdin sen kanssa sairastavan ja puutosta\nkärsivän kirjailijan tykö. Hän näytti nyt, kuten ennenkin, ilahtuvan\nminun tulostani. Minä luin hänelle tuon arvostelun. Vieno puna nousi\nsilloin hänen muutoin niin kalpeille kasvoillensa ja hänen suunsa\nvetäytyi surullisesti hymyyn. Näytti niinkuin henki olisi ponnistellut\nriutuvaa ruumista vielä eloon, sanoen: \"älä vielä vaivu, älä vielä\nuuvu! Ihmiset jo ymmärtävät sinua -- ei -- meitä molempia; he tarvitsevat\nvielä meitä!\" Mutta tuo heikontunut hengen suoja ei kauan jaksanut\niloita hengen sisällisistä tunteista; pian katosi vieno puna poskilta,\npian hävisi surullinen hymy suusta. Entinen kalpeus, entinen\nalakuloisuus valtasi kirjailijan ja hän rupesi taas taistelemaan sitä\ntaisteloa, joka viimein levon tuopi.\n\nJos tuo arvostelu olisi tullut paria vuotta ennemmin, niin kukaties --\nkukaties?\n\nAika kului; yhä useampia kirjailijan teoksia ilmestyi painosta, ja yhä\nsuurempaa mieltymystä tuli niille osaksi, mutta yhä heikommaksi kävi\nkirjailija kamppaillessaan taudin kanssa. Hänen teoksiaan luettiin\ninnostuksella ja ihastuksella, mutta harva lukijoista tiesi, mitä ne\nolivat kirjailijalle maksaneet. Ei hän nyt enää ollut heidän\nmielestänsä \"pieni ystävä\", vaan oikein suuri kansalainen, joista oli\nkunniaa ja hyötyä kaikille muille, paitsi hänelle itsellensä, ja jota\nsopi kerskaten mainita. Ei nyt enää kirjailijan teokset olleet:\n\"kyllähän siitä tulisi\", eikä \"liika kovat\", vaan niistä oli jo tullut\nkypsyneet teokset, jotka eivät kaivanneet enää tulemusta, ja joissa ei\nhuomattu enää mitään kovuutta, mutta sulaa lempeää totuutta, jota oli\nluultu kovuudeksi. Ei ne enää tarvinneet \"paljoa parantamista\", sillä\ntekijä oli ne jo alusta alkaen parantanut -- omalla sielullaan, ja\nmistäpä niihin sen paremmat parannusaineet tulivat, ja nyt huomasivat\nihmisetkin, että ei siihen toista parantajaa tarvinnut. Ei niissä nyt\nenää ollut \"epätasaisuuksia\", sillä ihmiset jo huomasivat, että\ntapaukset kulkivat teoksissa käsikädessä toistensa kanssa hyvässä\njärjestyksessä ja sovussa ja viimein sulivat yhteen, ainoaksi suureksi\nkuvaksi. Nyt niissä oli \"vaikuttimet helposti käsitettävät\", sillä\nihmiset näkivät niissä oman kuvansa; he näkivät niissä semmoisia kuvia,\njoita eivät he olleet ikänä ennen nähneet, nimittäin: kuvia oman\nsydämensä syvimmistä sopukoista. -- Mutta se, joka noita oli maailmalle\nilmituonut, makasi vuoteellansa, taistellen taudin ja sitä seuraavan\nkuoleman kanssa, melkein -- hyljättynä -- unhotettuna! -- Näin kostaa\nmaailma!\n\nVihdoinkin -- sittenkun kaikki oli jo myöhäistä -- rupesivat maailman\nmahtavat pitämään huolta tuosta ennen \"pikku\", mutta nyt isosta\nystävästään! He olivat saaneet tietää, että jos se nyt kohta kuolee.\nSentähden laittoivat he ottamaan hänestä valokuvaa, ennenkuin kuolema\nennättäisi tapahtua, ja valokuvan ottaja tulikin, mutta hän tapasi\nkirjailijan -- kuollunna -- ruumisarkussansa!--Valokuva otettiin\nkuitenkin, mutta hänen pokiinsa ei noussut enää vienoakaan punaa, eikä\nhänen suunsa enää mennyt surulliseenkaan hymyyn. Kolkko, kylmä oli\nhänen muotonsa, sitä ei näyttänyt elähyttävän tuo myöhästynyt\nsuosion-osoitus.\n\nNo niin. Kun kirjailija oli kuollut, laitettiin hän hautaan myös,\ntavallisilla menoilla, mutta harvoilla saattajilla. Ainoastansa ne,\njotka lähiseuduilla hänen tunsivat sisällisesti, olivat saattamassa\nhäntä viimeiseen lepokammioonsa, ja seisoessaan hänen hautansa\npartaalla, vuodattivat kaipauksen kyyneliä. Ne ne olivat, jotka kauan\nvielä hänen kuolemansa jälkeenkin tunsivat kaihoa, ikävää ja kaipausta\nsydämessänsä.\n\nMutta tahtoipa kiittämätön maailmakin puolestansa jotakin olla: nyt\nlaitettiin rahankeräys, että saataisiin muistopatsas vainajan haudalle;\nja keräytyneillä rahoilla todellakin saatiin komea kivinen hautapatsas.\nMutta minun mielestäni tuntui, että he olisivat tehneet paljoa\nparemmasti, jos olisivat tuon muistopatsaan tehneet aikoja ennen ja\npehmeämmästä aineesta, nimittäin -- leivästä, niin olisi kirjailija,\nkukaties, perustanut itselleen paljoa suuremman muistopatsaan, kuin tuo\nkivinen olikaan. Hän olisi voinut elää pitemmän ajan, kun hänen\nelämänsä ehtoo olisi ollut varattuna ja hän olisi teoksillaan enemmän\nvoinut kansaansa hyödyttää.\n\nUsein kävin hänen haudallansa, vuodattamassa sinne kaipaukseni. Silloin\naina näytti olevan tuo kivinen muistopatsas \"liian kova\" syötäväksi\nelottomille hampaille, ja \"vaikuttimet eivät tuntuneet olevan helposti\nkäsitettävät\", sillä tuntuipa niinkuin tuo kivi olisi tuossa\nalituisesti kuiskinut: \"Jos sinä olet kirjailija, niin sano että nämät\nkivet leiviksi tulevat.\"\n\nEnhän minä itse muistopatsaan hankkimista moiti. Olisihan kirjailijamme\nollut paremmankin ansainnut, mutta miksi ei hän saanut eläessään\npalkkaansa raskaasta henkisestä työstänsä? Miksi hänen piti kuolla\nkesken-ikänsä puutoksiinsa? Miksi ihmiset tunsivat hänen vasta liika\nmyöhään -- hänen kuolemansa jälkeen? -- Eiköhän jälkimäisen suhteen\nsenvuoksi, kun hän oli--kirjailija, sillä niin kostaa maailma. -- Moni,\nmoni suuri kirjailija on saanut samaa kovaa kokea, samaa puutosta,\nsamaa ylönkatsetta, samaa pilkkaa, ja kun asia on pahimmalleen\nkääntynyt, vieläpä vainoaki kärsiä -- sillä niin kostaa maailma! Eihän\nnuot ole muka muuta kuin tyhjiä houkkia, tarpeettomia hourupäitä ja\nhaaveksijoita, turhien huhujen ja vieläpä kapinankin nostajia, jotka,\nkenties, olisivat jollain tavalla häikäistävät ja estettävät\nhulluttelemasta ja haaveksimasta. Kuinkas muutoin? Maailman pitää pysyä\nvaan tavallisena, ei sen tulevaisuudesta saa ruveta hourailemaan; sehän\nse on oikeaa tavallista menoa!\n\nVoi te maailman isoset, kun ette te tunne ihmissydäntä! Te ette tiedä\nkenelle se sykkii, ette tiedä että se sykkii -- isänmaalle -- palavasti,\nei, se sykkii -- hehkuvasti -- ja kumminkin te istutte arvelematta\ntuomioistuimelle ja annatte tuosta hehkuvasta sydämen sykkimisestä\naristelematta semmoisia päätöksiä kuin: \"Kyllähän siitä tulisi\" -- \"se\non liian kova\" -- \"sitä pitäisi paljon parantaa\" ja -- \"vaikuttimet\neivät ole vapaasti käsitettävät\", samalla kun suuri kansalaisenne kärsii,\nriutuu ja surkastuu ruumiillisten elämäntarvettensa tähden--riutuu,\nsurkastuu ja uupuu keskenikänsä -- hautaan!\n\nTurhaan huutavat ja riistävät uskonnon kiivastelijat itselleen sitä\nkunnian kruunua, että yksin heitä maailma vihaa, vainoo ja ylönkatsoo,\neikä ketään muita, vaan minun mielestäni saisivat he hyvin hyvällä\nomallatunnolla ottaa kirjailijatkin joukkoonsa tuosta kunniasta osaa\nottamaan, sillä nyky-aikana uskonnon vainot ja ylönkatseet eivät ole\nverrattavat siihen mitä usea kirjailija saa kokea!\n\nYstäväni! kuka ikänä vielä lienetkin. Sinä, joka istut oman katoksesi\nalla, omassa huoneessasi, oman pöytäsi ääressä; sinä, joka kotoasi\nlöydät välttämättömimmät elämäsi tarpeet; sinä, joka istut perheesi\nkeskellä, luet ja jalostutat kirjailijan teoksilla perheesi ja omaa\nhenkeäsi -- älä katso--minä pyydän sinua--älä katso kirjailijaa ylön!\nHän on jo aikoja sitten uupunut, väsynyt, paljoista ruumiin ja sielun\nponnistuksista, mutta hänen henkensä on elävänä kuvana nytkin edessäsi,\nse on tuosta hehkuvasta sydämestä vuotanut paperille -- sinulle ja sinun\ntähtesi; käytä niitä hyväksesi! -- Hänen henkensä kuori, tuo kuolevainen\nruumis, kenties on jo aikoja mullaksi muuttunut, mutta hänen henkensä\nei kuole ikänä -- ei ikänä, niin kauan kun maailma seisoo. Hän kuoli,\nkukaties, ennen aikaansa, hyljättynä, ylönkatsottuna -- unhotettuna, ja\nniin tuo ravistunut astia ei kestänyt loppuun asti sitä alinomaista\nhengen vuotamista, jota hänellä oli määrä suojella ja tallentaa. Hän\nriutui ennen aikaansa; paljon, paljon senkin tähden, ett'ei tuosta\nravistuneesta astiasta pidetty ulkoapäin mitään huolta! Hän ei elänyt\nitsensä tähden, vaan sinun tähtesi; hän ei saanut eläessään palkkaa\ntyöstänsä, mutta sinä -- ystäväni -- voit siitä hedelmän niittää --\nkäytä sitä hyväksesi! Häntä ei aikaisensa maailma tuntenut, mutta hän\ntunsi jo -- sinun, sinun. Sinun tähtesihän hän eli ja kärsei,\nsaattaisitko sinä sitten katsoa ylön niitä elämän ohjeita, joita hän on\nsinulle hyvyydestä julki tuonut? Lue niitä, lue tarkasti, ota vaari\njoka lauseesta ja sanasta, sillä niissä on elämäntotuuksia, jotka\neivät koskaan haihdu; muuta ei hän enää sinulta vaadikaan. Lue\najattelemisella, silloin sinä löydät niistä lohdutusta murheessasi,\nvoimaa seisomaan vastoinkäymisissäsi ja vielä enemmän: sinä tulet\ntuntemaan ja tietämään, että sinulla on isänmaa, jota sinunkin tulee\nrakastaa -- lähinnä Jumalaa -- ylitse kaikkea -- samalla rakkaudella,\njolla kirjailija on sinua rakastanut!\n\n\n\n\nMUTTA ELÄÄPÄ HÄN VIELÄ SITTENKIN.\n\n\nPahaisena paitaressuna, pikkuisena piimäsuuna tulimme jo ystäviksi\nerään ystäväni kanssa. Leikit, riidat, surut, ilot ja -- voileivät,\nkaikki, kaikki olivat meille yhteisiä, -- oi onnellista lapsuuden aikaa\nkuitenkin! Kuta isommiksi me kasvoimme, sitä lujemmaksi liittyi\nystävyytemmekin, sillä lapsuuden ystävyys on haihtumaton. Maailma\ntuntui meistä pelkältä onnelalta, jossa ei mielestämme ollut muuta kuin\nsulaa iloa, riemua ja rauhaa, sillä ne pienet mielen katkeruudet, jotka\nmeitä väliin kohtasivat, haihtuivat pian kuin tuhka tuuleen, viattomien\nja turmeltumattomien sydäntemme ilojen edessä. Sanaa: murhe me emme\ntunteneetkaan, sillä sydämissämme ei ollut vielä sille vastaavaa\ntunnetta. Kasvoimme isommiksi; ei murhetta nytkään. Maailma --\ntulevaisuus, nehän näyttävät niin lupaavilta ja toivorikkailta.\nVanhempamme elivät vielä kaikki; Heiltä olivat kaikki meidän tarpeemme\nsaatavissa; he kantoivat huolia meidänkin osaltamme.\n\nMutta aika kului, ja ajan kanssa kaikki muuttuu. Vanhempamme kuolivat\nyksi toisensa jälkeen, ja silloin vasta oivalsimme, mitä he meille\nolivat olleet. Ensikerran eläessämme tunsimme silloin outoa kaihoa; se\noli -- murhe, joka ensikerran tuli hakemaan uutta työalaa nuorissa\nsydämissämme ja ensiottosilla antoi hän tuta mikä virka hänellä on\nmaailmassa.\n\nNyt olimme omin päimme maailmassa. Ajan myrskyt alkoivat, huiskuttaa ja\nhuljuttaa meitä sinne tänne. Monta vaaraa, monta murhetta toi se\ntullessaan -- niin, niin -- monta. Monta horjahdusta, monta loukkaamista,\nsai se aikaan, ja jos mieli oli pystyssä pysyä, täytyi taistella\nalituista taisteloa -- elämän taisteloa. Väliin voitti hyvä, väliin taas\npaha ja jos ei vanhempiemme kristillissiveellinen kasvatus olisi jo\naikaisin painunut sydämiimme; niin kenties olisimme sortuneet, uupuneet\ntaistellessamme ja silloin olisivat maailman pahentavaiset hyrskyt\nnielaisseet meidät pohjattomaan kuiluunsa.\n\nKun tulimme miehiksi, tempasi ajan virta meidät kauas toisistamme.\nTunnustaa täytyy, että kumpikin tunsimme kovaa surua toisistamme\nerotessa; olipa aivan kuin koko elämän kuorma, jonka tähän asti olimme\nyhdessä kantaneet, olisi nyt laskettu erikseen kummankin päälle.\n\nVälimme tuli niin pitkäksi, että mahdoton oli enää toivoakaan tavata\ntoisiamme; ainoastaan kirjeillä koimme vielä vireillä pitää entistä\nlujaa ystävyyttämme, jolloin aina toisillemme rehellisesti ilmoitimme,\nmitä kummankin elämän juoksussa oli tapahtunut. Onnetar ei ollut\nkumminkaan niin oikullinen kuin ensimmältä näytti, sillä hän sallei\nmeidän useammasti kuin kerran persoonallisestikin tavata toinen\ntoisemme, ei useammasti kumminkaan kun neljästi ja nuot kohtaukset ovat\ntällä kerralla lyhyen kertomukseni aineena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme vuotta oli kulunut erohetkestämme. Aivan yksinämme emme olleet\nkuitenkaan enää, vaikka kaukana toisistamme. Kumpikin olimme löytäneet,\nmitä niin kauan olimme hakeneet, valinneet ja jota olimme yksissä\nollessamme niin monesti puhuneet -- elämänkumppanimme. Ystäväni oli\nrakastunut toivottomaan rakkauteen, ei neiden, vaan hänen vanhempiensa\nvuoksi, jotka kaikin tavoin olivat tätä rakkautta vastaan. Monta kovaa\noli ystäväni saanut kokea tuon asian tähden, vaan hän ei lakannut\ntoimimasta eikä toivomasta, vaikka usein kyllä kaikki näytti tyhjältä\nunelmalta.\n\nOikeastaan ei noilla jäykillä vanhemmilla ollut mitään erinomaista itse\nystävääni, mutta sitä enemmän hänen kukkaroansa vastaan, jonka he\npitivät liian laihana. Jos tosiaankaan ei meillä kummallakaan ollut\nkerskaamista ennen saaduista eikä vasta saatavista suurista taikka\npienistä perinnöistä; meillä oli vaan terveet ja vahvat ruumiit ja\nvoimallinen, vilpitön halu perustaa omaa taloutta. Mutta nuot\nominaisuudet olivat ystäväni rakastetun vanhemmista liian vähäpätöisiä\nja epävakaisia takeita tulevasta jokapäiväisestä toimeentulosta, sillä\nhe arvostelivat ihmisiä aineelliselta kannalta.\n\nEpätoivoon vaipunut tyttö rupesi nyt sairastamaan hivuttavaa\nkitutautia. Tuo entinen hilpeä iloisuus ja vapaa avosydämisyys, jotka\nhänellä ennen olivat joka-aikaisina seurakumppaneina, katosivat\nyht'aikaa terveyttä osoittavan poskien punan kanssa; kalpeus,\nraskasmielisyys ja synkeys astuivat nyt yksissä neuvoin sijaan.\nVanhemmat havaitsivat heti tuon äkkinäisen muutoksen tyttäressään. He\nkoettivat jos jollain lailla saada tietoonsa hänen sairautensa syytä;\nmutta kaukaan aikaan eivät he selvää saaneet, sillä tyttö salasi\nhuolellisesti sydämensä salaisimpaan sopukkaan kipunsa todellisen alun.\nVanhemmat tulivat sangen murheellisiksi tyttärensä terveyden tähden,\nsillä he rakastivat häntä sanomattomasti, vaikka hiukan väärällä\ntavalla. He alkoivat toimia tytärtänsä lääkärin luokse, häneltä apua ja\nparannusta saamaan. Tuosta uudesta surunsa muistutuksesta ja sydämensä\npistimestä sai tyttö rohkeutta ja voimaa taistellakseen viimeistä\ntaisteloaan ja ujona, hiljaisesti, mutta vakavasti tunnusti hän oikean\nsyyn kuluttavaan tautiinsa. --\n\nVanhemmat hämmästyivät kovin tämän kuullessaan; sillä he eivät olleet\nvielä siihen elettyynsä asti luulleet rakkaudella olevan kuolettavaa\nvoimaa. He itse olivat naimisensa perustaneet mammonan kannalle ja\nkaikki olikin käynyt sangen hyvin, rauha vallitsi aviopuolisoiden\nvälillä. Sentähden he sitä lujemmin uskoivat, ett'ei onni ole\nmahdollinen ilman maallisitta rikkauksitta.\n\nHe eivät olleet kuitenkaan niitä ihmisiä, jotka eivät luovu väärästä\nmielipiteestänsä, vaikka vielä mitenkin kävisi. Heissä tapahtui tosi\nparannus, kun tosi tuli eteen ja tuo parannus oli niin nopea, että jo\nsaman päivän illalla, kun tyttö teki tunnustuksensa, oli hänellä lupa\nvanhemmiltaan elämänkumppanikseen valita kenen hän itse tahtoi. Se oli\noivallinen lääke kuoleman tautia vastaan, sillä jonkun ajan perästä oli\ntyttö jo entisessä terveydessään ja iloisuudessaan. Oi kuinka hän oli\nnyt onnellinen, kun sydämeltä putosi pois tuo raskas taakka, jota hän\nniin kauan oli vaikeasti kantanut ja joka oli jo painollansa ryöstää\nhäneltä hengen. Iloinen ja onnellinen oli ystävänikin, kun hän sai\nsyliinsä sulkea sen, jonka tähden hän oli niin monta unetonta yötä\nviettänyt, niin monta kyyneltä puristanut ja niin monta turhaa toivoa\ntoivonut.\n\nTämän olen vaan sen vuoksi sivumennen kertonut, että tulisimme ystäväni\navioliiton paremmin tuntemaan.\n\nNiinkuin jo mainitsin, oli kolme vuotta kulunut siitä, kun toisiamme\nolimme tavanneet; sillä ajalla olivat kaikki nuot hänen surunsa ja\nilonsa tapahtuneet. Nyt tuli minulle se sattumus, että matkustin\nlikeltä ystäväni kodin sivuitse. Itsestäänhän on arvattava, ett'en\nsuinkaan lyönyt laimiin tilaisuutta käydä häntä tervehtimässä. Tuo\nkolmen penikulman matka, joka sen asian tähden tuli väärää, ei tuntunut\nollenkaan mielestäni liialta. Oikeinpa sydämeni sykki ilosta, kun\ntiellä mielikuvituksissani ajattelin kuinka suuren ilon saatan\nystävilleni tykönsä tulollani, semminkin kun se oli niin aivan\nodottamaton.\n\nMitäpä huolisinkaan ruveta kuvaamaan yhtymistämme, sillä itsekullakin\non toki joku ystävä, niin että hän tiennee ja tuntenee, miltä tuntuu,\nkun taasen kerran tapaa toisen ihmisen, jonka kanssa on oppinut elämän\naamusta alkaen jakamaan ilonsa ja surunsa. Sen vaan mainitsen\nsivumennen, että kauan puristimme äänettöminä toisiamme kädestä, sillä\nkummallakaan ei tahtonut olla sanoja puheeksi, sisällämme riehuvien\ntunteittemme vuoksi. Kun ystäväni tointui ensi hämmästyksestään, hoki\nhän vaan: \"Sinä täällä, sinä täällä!\" Pian oli kumminkin tuo kohtaus\nkiihtynyt, rauhoittunut ja minä tunsin olevani täällä niinkuin\nkotonani.\n\nYstävän elämä näytti kaikinpuolin onnelliselta. Hän rakasti vaimoaan\ntäydestä sydämestänsä, ja vaimonsa häntä samaten. Aineelliselta\nkannaltakin katsoen ei heiltä näyttänyt puuttuvan mitään, sillä\nystäväni appi-vanhukset olivat antaneet tyttärelleen runsaat\nmyötäjäiset; niin perinpohjin olivat he luopuneet luonteisesta\njäykkyydestään ja väärästä periaatteestansa.\n\nHeidän koti-elämänsä onnellisuutta enensi kuitenkin kaikkein\nsuurimmassa määrässä se iloinen asia, että hedelmänä heidän\navioliitostansa makasi kehdossa pieni, terve ja kaunis poika, joka\nnimeksensä oli saanut äitinsä isän nimen Aukusti, muistoksi onnensa\ntuojille, jommoisina he nyt appi-vanhuksia kunnioittivat. Tuota\nlastansa rakastivat vanhemmat niinkuin silmäteräänsä ja pieninkin\nkirahdus sai heidät havahtumaan ja apuun rientämään.\n\nSuureksi ilokseni huomasin aivan pian, että ystäväni nuori vaimo oli\nkristillismielinen, siveä ja siivoluontoinen ihminen eikä puuttunut\nsulouttakaan hänestä; olisipa hän saattanut tehdä onnelliseksi minkä\nnuoren miehen hyvänsä. Hänkin iloitsi suuresti heille tulostani, sillä\nystäväni oli usein minusta ikävällä puhunut hänelle.\n\nJos mihin loi silmänsä, ei ystäväni asumuksessa ja aviollisessa\nperhe-elämässä näkynyt muuta kuin pelkkää onnellisuutta, kaikki mitä\ntuon kodin autuuttamiseen oli tarvittu, oli heillä saatavissa. Yksi\nheiltä kumminkin puuttui ja sekin vaan noita tavallisia jokapäiväisiä\ntarpeita, joka ei paljon painanut kaiken muun rinnalla. Ystävälläni ei\nollut vielä omaa taloa, vaan hän asui pienen perheensä kanssa\nvuokratuissa huoneissa. He olivat muuttaneet nykyiseen asuntoonsa saman\ntalven syksyllä, jolloin toisemme kohtasimme ja jolloin maa jo oli\nhyvässä roudassa. Huone oli heidän muuttaessaan hyvin hatara lattiasta.\nYstäväni kyllä oli jo ennen muuttoansa kokenut pitää siitä huolta, että\ntuo epäkohta tulisi korjatuksi, mutta sopimaton vuoden aika teki hänen\ntoimensa tyhjäksi. Kaikki ainekset, joita lattian korjauksessa\nkäytettiin kylmän estämiseksi, kylmettyivät oitis yhdeksi tönköksi,\njonka vuoksi ei niistä ollut mitään apua. Tuon syyn tähden oli huone\nminunkin siellä olleessani hyvin kylmä. Kun sattui avojaloin\nastuskelemaan lattialla, tunsi aivan selvästi, kuinka viima tuimasti\ntunkeusi saumoista sisään. Jos kappaleen aikaa istui yhdessä kohden,\nrupesi niin kovasti, kenkäjalassakin ollessa, jalkoja kolottamaan, että\npian oli tarvis ruveta kävelemään, siten poistaaksensa jalkojen\npalelemista. Jos taas koetti takkavalkealla korvata, mitä lattia\nvirassaan laimiin löi, niin tuli huone ylhäältä kuumaksi kuin pätsi,\nvaan yhtäkaikki kylmi jalkoja.\n\nMinä olin pitkin ikääni harrastanut terveys-oppia ja sentähden olin\nhankkinut itselleni niin paljon lääkärin ja muita siihen suuntaan\nkuuluvia kirjoja, kuin vain voin käsiini saada. Ne olivat ymmärrystäni\nsiinä suhteessa senverran valaisseet, että käsitin tuon huoneen\nkylmyyden olevan heille sangen vaarallisen, varsinkin heidän rakkaalle\npienelle \"Kustillensa\", joksika he lyhennettynä pienokaistansa\nsanoivat. Itsekin he kyllä huomasivat, ett'ei tuo epäkohta ollut hyvä,\nvaan tuo yksi talvi oli heidän mielestänsä niin lyhyt ja tulevan kesän\nijällä kyllä oli aikaa ja tilaa poistaa tuo pieni epämukavuus heidän\nelämästään; he näkyivät elämänsä onnen aamussa jaksavan melkein\nhuomaamatta kantaa niin pieniä vastoinkäymisiä.\n\nMinä en saattanut heille olla varovasti ilmoittamatta tuota mielestäni\nheille niin edutonta kohtaa, sanoin siis heille: \"Minä luulen, että\ntämä kylmä huone on vaarallinen teidän lapsenne terveydelle.\"\nTuon kuultuansa sieppasi ystäväni vaimo pikku Kustinsa syliinsä ja\nsuuteli häntä tulisella äidin rakkaudella ja innolla, ja sano: \"Pahahan\nse on, hyvin paha, kun tämä huone on niin kylmä, mutta kyllähän me\ntässä tulemme Kustin kanssa aikaan, kun suojelemme hyvin itsemme.\" Sen\nsanottuaan vaipui hän ajatuksiinsa ja katsoi ikäänkuin surumielellä\nvakaisesti lastaan. Luultavasti hän mietti jotain, mutta mitä? -- sitä ei\nvoitu tietää.\n\n\"Olisinkohan tuolla arvelullani loukannut hellän äidin mieltä?\" kysyin\ntuon nähtyäni itseltäni, ja melkeinpä kaduin, kun tulin ollenkaan\nilmoittaneeksi mielipiteitäni.\n\nAikani tuli lähteä pois ystävieni tyköä, sillä asiani ei sietänyt\npitkää viivyttelemistä. Molemmat pyysivät hartaasti, että viipyisin\nvielä vuorokaudenkaan heidän luonansa, mutta se oli mahdotonta.\nSydämelliset jäähyväiset ystäviltäni otettuani ja erittäin vielä pikku\nKustia hyväiltyäni, lähdin taas matkustamaan. Kyyneleet valahtivat\nkummankinpuolisesti silmiimme, sillä olihan tietämätöntä, saisimmeko\nenää koskaan elävin silmin nähdä toisiamme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului taas kolme vuotta, ja ne vuodet eivät olleet muutoksia ihmisissä\naikaan saamatta. Perheellinen elämämme oli vakautunut vakavammalle\nkannalle. Se toi tullessaan uusia puuhia, uusia huolia ja uusia\nvelvollisuuksia. Entinen huikentelevainen ja yhtäkaikkinen olomme oli\nmuuttunut pieneksi yhteiskunnalliseksi elämäksi, joka vaati meidät\nuhraamaan kaiken voimamme, kykymme ja tarmomme pienen yhteiskuntamme\neduksi. Ne lentävät mielikuvitukset ja haaveet, joita olimme\nnuoruudessamme mättäneet päämme täyteen alkoivat yksitellen vähittäin\nhaihtua ja turhaksi raueta kuin savu tuuleen. Sen sijaan alkoi\nehtimiseen eteemme aueta ihan tosi-elämään ennen tuntemattomia oloja ja\nvaatimuksia. Paljon vaativat ne, mutta paljon jaksoimme mekin, sillä\nolimmehan vielä nuoret ja terveet. Jos jolloinkin emme ottaneet vaaria\nelämän kutsumuksesta, erehdyimme, lankesimme silloin usein, ja katkerat\nolivat nuot erehdyksemme hedelmät, katkera myös se katumus, joka siitä\nseurasi.\n\nNiin! Niinkuin mainitsin, oli kolme vuotta kulunut tuosta ensimmäisestä\nkohtauksestamme. Silloin oli minulla taas onni tavata entisiä\nverrattomia ystäviäni. Tuo kohtauksemme ei ollut nyt odottamaton,\nniinkuin ensimmäinen ja silti olimme ennättäneet antaa jo tiedon\ntoisillemme siitä.\n\nSama sydämellinen vastaan-otto tuli nyt minulle osaksi kuin ennenkin,\nsillä sama vilpitön ja sydämellinen ystävyys vallitsi keskenämme.\nPaljon oli ystäväni asema muuttunut sillä aikaa. Nyt eivät he enää\nasuneet toisen huoneessa hyyryläisinä. Oma oli nyt komea talo. Nyt ei\nenää ollut heidän asuntohuoneensa kylmä; lämpimältä ja mukavalta se nyt\ntuntui. Nyt ei ollut kerrassaan minkäänlaista puutetta -- niin olipa\njotain kuitenkin -- tuo pikku Kusti, hän ei ollut terve.\n\nNuori äitikin oli kalvennut ja kuihtunut. Miksi? Paljo valvominen,\npaljot vaivat, paljot murheet olivat sen aikaan saaneet. Pikku Kustinsa\ntähden oli hän valvonut, vaivat nähnyt, hänenpä tähtensä myös\nmurhehtinut.\n\nKipeä oli Kusti nyt. Heidän entinen kylmä vuokrahuoneensa oli tehnyt\ntehtävänsä, oli iskenyt lapseen turmiollisen vammansa. Poika oli jo\nsiksi iso, että hän osasi yhtä ja toista puhua sommitella. \"Tyliin,\ntyliin! poupaan, poupaan!\" huusi hän vuoroon vaivaloisesti tuskiensa\nseasta. Tuota ei raukka tehnyt kuuroille korville, sillä vuoroon\nsyliin, vuoroon kätkyeeseen sovittelivat, vaalivat, ottivat ja panivat\nhellät vanhemmat sairasta lastansa, tuota olivat he tehneet jo toista\nvuotta yöt ja päivät. Silloin kun toinen uupui, valvoi toinen heistä\nsairaan lapsensa ja toisen pienemmän lapsensa vuoksi, sillä sairas\nKusti-raukka ei ollut enää ainoa lapsi vanhemmillansa.\n\nHeti ensi silmäyksellä huomasin, että lapsessa oli risatauti. Tiesin\nmyös kuinka vaarallinen se on ja ett'ei se useasti jätä uhriansa\nelämään. Lapsi ja vanhemmat kävivät minulle kovin säälikseni, sillä\njälkimmäisten pelko sydänkäpysensä kuolemasta ja sitä seuraava murhe\nolivat jo rajattomissa. Tuon tietoni ja tuntoni salasin siis heiltä\nhuolellisesti, sillä ei minun sopinut enää lisätä kiviä ennestäänkin jo\nliian raskaan kuorman päälle.\n\nMinä kehoitin heitä vaan kaikin mokomin hakemaan lääkärin apua.\nVäliaikaiseksi avun toivoksi neuvoin sen mitä ymmärsin, josta paljon\nkärsivä lapsi sai hiukan lievikettä kauheille kivuillensa.\n\nMinä jäin nyt enemmäksi aikaa ystävieni luokse, ottamaan osaa heidän\nsuruunsa ja vaivaansa. Minä valvoin vuoroni heidän kanssansa, että\nuupuneet vanhemmat saivat vähäkään levätä. Lapsen äiti ei kumminkaan\nvoinut ensi vuorokausilla hyväkseen käyttää tarjottua apua, sillä hän\noli pitkällisestä, paljosta valvomisesta tullut niin pöhköksi, ett'ei\nvoinut unta saada. Pian säikähti hän taas ja hyppäsi ylös, sommerrellen\nepäselviä, käsittämättömiä sanoja.\n\nEräänä kertana valvoimme ystäväni kanssa kahden, äiti oli vaipunut\nunenhorroksiin. Mutta yht'äkkiä rupesi hän surullisesti valittamaan.\nSanomaton tuska kuvastihe hänen kasvoillansa ja suuret hikikarpaleet\nvaluivat alas.\n\nHän värähteli suonenvedon tapaisesti ja hänen suunsa näytti tekevän\njotakin sanaa. Samassa tuokiossa sanoi hän sydäntä särkevällä\nvärisevällä äänellä: \"Voi, voi! Voi sitä kylmää huonetta! se ryöstää\nmeiltä Kustin.\" -- Se oli lastansa säälivän, lastansa rakastavan hellän\näidin unessakin olevan hellän huolen hätä-ääni, joka tunkeutui\nkorviimme -- ei, sydämeemme se tunkeutui. -- Me tunsimme tuon säveleen\nmerkityksen, tiesimme, tunsimme sen, että se lähti äidin sydämestä.\nMeidän ei myös tarvinnut sitä toisillemme tulkita, mutta kummankin\nsilmiin nousivat kyyneleet ja me ymmärsimme mistä pohjasta ne olivat\nlähteneet.\n\nVasta muutaman vuorokauden päätä voi uupunut äiti hyväkseen käyttää\nunen virkistävää voimaa, kun olimme toimittaneet hänet toiseen\nhuoneesen maata, erinäisen hoidon alle, sillä hänenkin tilansa näytti\nhyvin arveluttavalta, ja niinkuin minä mainitsin, oli sairas lapsikin\nlevollisempi, joka seikka paljon helpotti äidin levotonta sydäntä.\nLääkärin apu joutui nyt. Hänen määräämiään lääkkeitä ja neuvoja\nruvettiin suurimmalla huolella viljelemään ja seuraamaan. Monta\nvuorokautta ei kulunut ennenkuin havaittiin ankaran taudin\nhelpoittavan.\n\nSairas pikku Kusti rupesi paranemaan aika vauhtia ja viikon päiväin\nperästä voitiin jo huomata, että hänen silmistänsä voisi vielä silmät\ntulla; hän sai myös lepoa ja otti vähin ruokaa; tuo kuumeensekainen\ntuska oli ruumiista haihtunut ja noin parin viikon päästä lapsi jo\nvähin naureskeli -- olihan hyvät toivot!\n\nVanhemmat iloitsivat suuresti. Musta murhe ja epätoivo alkoi poistua ja\ntoivo -- vanhimman toivo alkoi saada tilaa heidän sydämissään. He\nnäyttivät uudistuneen kokonaan toisiksi ihmisiksi ja kaikki tuo suuri\nmuutos oli sen heikon toivon työtä.\n\nNyt vasta voimme keskenämme ruveta puhelemaan elämämme havaintoja,\nsillä itsekunkin sydäntä oli tavallansa helpottanut.\n\nKun asiat olivat kerran noinkin hyvälle kannalle tulleet ystäväni\nkodissa, läksin minä jälleen kotia. Ystäväni iloitsivat ja toivoivat,\nmutta sydämeeni jäi salainen pelko ja aavistus jostain vielä\nsuuremmasta ystävilleni tulevasta murheesta.\n\nNiin loppui toinen kohtauksemme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksitoista vuotta! Mikä ääretön ajan paljous, kun ajattelee sitä eteen\npäin, mutta elettynä, menneenä on tuo niinkuin uni taikka varjo. Hyviä\nja huonoja tapauksia oli aika tuonut tullessaan, hyviä ja huonoja\ntapauksia oli se muistoomme iskenyt sivu rientäissään, hyviä ja huonoja\nlienee sillä tarjota eteenkin päin. Iloja, murheita, lankeemisia ja\nnousemisiakin on ajalla tarjota ihmislapsille. Ja joka ei hyväkseen\nkäytä tuota jälkimäistä lahjaa, hänellä ei ole lankeemistakaan, sillä\nhänen elämänsä onkin vaan pelkkää yhtäläistä lankeemista ja siinä\nolemista ja kun aika hänen jättää ja hän ajan, ei hän löydä menneessä\nelämässänsä muuta kuin kauhua, kostoa, ja hän on hukassa.\n\nPaljon olimme mekin ajalta saaneet, paljon oli elämä meitä opettanut.\nTosi-elämän olot, tavat ja vaikutukset, ja perheellinen toimiminen oli\nmeissä vakaantunut nyt koko elämämme korkeimmaksi tarkoitusperäksi.\nOlimme jo aikoja huomanneet sen tosi-asian, ettei maailma juuri\nvälttämättömästi tarvitse meitä, mutta että se, joka todesti meitä\ntarvitsee, ei ole mikään muu kuin -- oma itsemme ja perheemme, ja että\nnoiden eduksi meidän on uhraaminen neromme ja voimamme, työmme ja\ntoimemme. Tuon kautta havaitsimme maailmankin meiltä jotain saavan,\nsaavan lisää kansalaisia, joille oli opetettu tärkeimmät ihmisen\nvelvollisuudet Jumalaa ja ihmisveljiä kohtaan. Tuon käsitettyämme\nhuomasimme, että me juuri olimme ne, jotka tarvitsimme maailmaa, eikä\npäinvastoin, ja silloin tunsimme, että olemme velkapäät uhraamaan\naineellisia varojammekin isänmaamme ja yhteiskunnan hyväksi ja\ntoimillammekin auttamaan yleistä hyvää. --\n\nNiin. Yksitoista vuotta! Noin paljon aikaa oli kulunut siitä kuin\nviimein olimme olleet yhdessä. Suuri oli ilomme siis toisiamme\ntavatessa niin pitkän erillämme-olon perästä, sillä kirjeenvaihto, jos\nuutterakin, ei voi vertoja vetää kahden ystävän suullisille\nkeskusteluille.\n\nKuinka toisin oli ystäväni kodissa kaikki nyt kun viime kerralla.\nTaloudelliset asiat olivat vaurastuneet yhä edelleen kaikin puolin\nhyvin. Useampia iloisia, terveitä ja kauniita lapsia leikki ja hyöri\nlattialla. Perheen isä ja äiti olivat terveet ja hyvissä voimissa; ne\nolivat perhe-elämän kauniin ja kallein kruunu. Onnela todestikin oli\ntuo koti, sillä sitä kaunisti yhä vielä keskittäinen rakkaus\naviopuolisoiden välillä ja hiljainen nöyrä tottelevaisuus ja\nvanhempiensa syvä kunnioittaminen lasten puolelta. -- Oi onnellinen\nperhe-elämä! kuinka suloiseksi sinä teet kodin niille, jotka oivaltavat\nsinun autuutesi ja jotka arvaavat sinun hyväksensä käyttää.\n\nPikku Kusti sitten? -- niin, niin? Hän ei ollut enää pikku\nKusti, iso, uljas, verevä ja iloinen nuorukainen oli hän nyt\nneljäntoista-vuotiaaksi. Kaikin puolin oli hän kasvanut ja vaurastunut\nhyötyisästi ja vähääkään ei näkynyt jälkiä hänen entisestä\nkivuloisuudestaan, jos ei oteta lukuun niitä jo osaksi tasaantuneita\narpia, jotka risatauti oli hänen kaulallensa jättänyt. Poika oli\niloinen luonnostansa ja vanhemmat rakastivat häntä kaksinkertaisella\nrakkaudella, senkin vuoksi, kun hän oli pelastunut vaarallisesta\ntaudistansa, ja poika palkitsi tämän rakkauden ja hellän\nhuolenpidon nöyrällä, kunnioittavalla alttiiksi-antavaisuudella\nja tottelevaisuudella. --\n\nTodellakin olivat ystäväni tyytyväiset nykyiseen tilaansa ja he\niloitsivat suuresti Kustin paranemisesta. Paljon puhelimme me elämän\nkohtaloista, sen iloista ja suruista. Eräänä kertana sanoi perheen\näiti: \"Kylmä huone oli ryöstää meiltä lapsen, mutta Jumalan kiitos!\nvaara on nyt ohitse. Poika kasvaa ja hyötyy, eikä pienintäkään taudin\noireita ole hänessä näkynyt yhdeksään vuoteen. Paljon vaivaa, murhetta\nja huolta tuotti se meille, mutta Jumala palkitsi ne moninkertaisesti,\nlahjoittaessaan poikamme meille takaisin. Minä pelkäsin jo pahinta,\nsillä lääkäri sanoi taudin olevan vaarallista laatua.\"\n\nNiin äiti ja niin isäkin, sillä kaikki surut, tuskat, ilot, riemut,\nkaikki perheellisen elämän tunteet, olivatpa ne vielä mitä laatua\nolivatkin, olivat heillä yhteisiä.\n\nMinä iloitsin heidän kanssaan, iloitsin heidän onnestansa, iloitsin\nheidän terveydestänsä. Niin! minä iloitsin, koska hekin iloitsivat,\nmutta synkkä, pelottava aavistus valtasi sisällisesti kumminkin\nmieleni. Minä koetin vieroittaa pois tuota salaista pelkoani, minä\nkoetin toivoa, että se olisi turhaa pelkoa, koetin unhottaa pois\nmielestäni ystävieni ensimäisen kylmän huoneen ja sen synnyttämän\nvamman, koetin mielessäni kuvaella heidän Kustinsa tulevaista\nterveyttä. Ajattelin hänen terveenä, raittiina, miehekkäänä miehenä,\nuljaana, onnellisena perheen isänä, kunnioitettavana kansalaisena ja\nvihdoin kunnianarvoisena, harmaapäisenä vanhuksena, leikkivänä\nlapsiensa lapsien keskellä. Niin kuvittelin, niin taistelin minä\nsisällisien tunteitteni kanssa, mutta vaikka mitäkin vielä olisin\nkoettanut mieleeni vetää surullisen aavistuksen poistamiseksi, pysyi se\nsydämessäni salaisena, painavana huolena, jonka kuitenkin huolellisesti\nsalasin ystäviltäni kuten ennenkin.\n\nTuo meidän kolmas kohtauksemme ei ollutkaan sen pitempi, eikä siinä\nollut sen erinomaisempaa. Sydämen rakkaat jäähyväiset otettuani koko\nperheeltä, lähdin taas pitkälle kotimatkalleni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän toista vuotta kului tuosta viime kohtauksestamme. Silloin sain\nystävältäni kirjeen, jossa hän haikealla surulla ilmoitti, että tuo\nkauan nukuksissa ollut vaarallinen risatauti oli taas uusiutunut heidän\nKustissaan! Se ei ollut minulle suinkaan odottamaton uutinen, mutta\nyhtäkaikki teki se minuun kummallisen vaikutuksen; olipa kun olisi\nkylmä vesiämpäri kumottu päästä jalkoihini; se, jota pelkäsin oli\ntullut: kylmän huoneen iskemät vammat eivät olleetkaan tuntumattomiin\nhaihtuneet, eivät olleetkaan heittäneet vielä rauhaan huolehtivien\nvanhempien sydämiä -- niin -- eivät olleet.\n\nOitis kirjoitin ystävilleni, että hakisivat lääkärin apua, sillä minä\ntiesin, kuinka vaarallinen tuo tauti on. He seurasivat neuvoani\nehdottomasti ja lieneepä heillä itsellänsäkin ollut se keino\nluotettavimpana tukena murheessansa. He kirjoittelivat tiheään minulle\ntilastansa ja poikansa sairaudesta, sentähden oli minulla siitä\njotenkin tarkka tieto.\n\nPojan tauti muutteli ja kiihtyi; se laskeusi jalkoihin, jonkatähden\nKusti-riepu ei päässyt kaikin ajoin paikalta päkähtämään. Vasempi polvi\nrupesi ikäänkuin luutumaan ja paksunemaan kipu-paikalta. Siinä oli\nalinomainen tuska ja pakotus ja jos se pääsi vähänkään liikahtamaan,\npäästi tuo kovasti kärsivä nuorukainen sydäntä särkevän hätähuudon.\n\nLääkärin apu saattoi siihen vielä kerran parannusta. Jalka rupesi\noikenemaan, kivut vähenemään. Poika alkoi jaksaa istua vuoteessa ja\nsiinä ollessaan hän milloin luki, milloin kirjoitteli, milloin taas\nvuoleskeli ja valmisteli jotain mielikaluaan. Vanhemmat toivoivat ja\niloitsivat, sairas myös toivoi ja iloitsi ja kaikki asian tuntevat\ntekivät samoin.\n\nTuota menoa pitkitettiin vähilleen vuosi. Silloin sai poika taas niin\näkkinäisen taudin puuskan, että luultiin hänen siihen paikkaan\nkuolevan. Siteet, kääreet, kaikki täytyi ottaa pois ja sen kauemmin ei\nniitä voitu enää panna käytäntöön, sillä sairas ei niitä kestänyt.\nIhmisjärki, ihmisnero, tiede eivät voineet enää onnella vastustaa niitä\nvammoja, jotka kylmä huone oli iskenyt.\n\nNäinä aikoina ystäväni kirjoittivat taas minulle ja pyysivät minua\nhartaasti tulemaan sinne. Minulla ei ollut niin päteviä syitä, jotka\nolisivat voineet estää minua tottelemasta heidän kutsuansa, sillä kauan\noli minulla jo heidän huolensa ollut raskaana sydämen asiana. Lähdin\nsiis matkaan ja pääsin onnellisesti perille.\n\nKauhea suru ja hätä oli valloittanut ystäväni. Tosin riensivät he,\nkuten ennenkin, minua vastaan ottamaan, sillä suotuisa, mieluinen oli\nheille minun tuloni. Mutta kauan ei kestänyt tuota vastaanotto-iloa\nystävilläni, pian nousivat taas kyyneleet heidän silmiinsä.\n\nMenimme nyt sairashuoneesen, jossa murheellinen näky kohtasi silmiäni:\nkuihtuneena, laihtuneena, surkastuneena, makasi vuoteellansa\ntuskissansa kärsivä nuorukainen. Jos en olisi tietänyt kuka hän oli, en\nsuinkaan olisi tuntenut, että hän oli sama iloinen, reipas, hyötyisä\nnuorukainen, joka minua niin surullisesti miellytti viime kerralla\ntalossa käydessäni. Sairas loi surullisen silmäyksen minuun ja nosti\nlakastuneet kätensä minua kohti. Hän koetti hymyillä, mutta tuo hymyily\noli vaan vienon surumielisyyden ja tuskallisuuden täydellinen kuvastin.\nMinä kumarruin häntä kohden ja hän kiersi molemmat laihat, mutta\ntaudista kuumenneet käsivartensa kaulaani.\n\n\"Huonosti on nyt Kustin asiat\", sanoi hän sydäntä särkevällä äänellä.\n\n\"Huonosti näkyy olevan. Oi kuinka mielelläni tekisin sinut terveeksi,\nkun vaan voisin\", sanoin minä.\n\n\"Minä uskon sen\", sanoi hän, irroittaen kätensä kaulastani. Sitten\npainoi hän silmänsä puoliumpeen ja raukesi voimattomana\npuoli-horrokseen ja valittavaan tilaan.\n\nMinä rupesin, sairaan suostumuksella, vuorottelemaan vanhempien kanssa\nsairaan hoitamisessa; lieventääkseni siten surusta ja valvomisesta\nuupuneita vanhempia. Poika-raukka tyytyi hyvin minunkin hoitamiseeni,\nsillä hän tiesi ja tunsi, että otin sydämmestäni osaa hänen tuskiinsa.\nEn ikänäni unhota niitä hetkiä, joina yksinäni öisin istuin hänen\nvuoteensa vieressä. Puhdas huone, puhdas sairasvuode, himeässä lampun\nvalossa, yön hiljaisuudessa, teki jo syvän vaikutuksen läsnä olijaan;\nsiihen sitten vielä elämän ja kuoleman välillä taisteleva sairas, joka\nei vielä ollut peräti heittänyt toivoaan paranemisestaan, maata\nriuvotti kalpeana, hiljakseen valitellen. Sääliksi kävi tuo nuorukainen\ntuossa tilassa ja tuolla ijällä, jolloin elämä ihmiselle on niin rakas\nja toivottu.\n\nVäliin antoi kauhea kipu ja tuska perään sen verran, että hän sai\nhiukan lepoa, sillä uni oli häneltä paennut melkein kokonaan,\njonkatähden ei hän väliin silmää ummistanut viikon päiviin.\nNoina helpompina hetkinä puheli hän mielellään ja nuot puheet olivat\nsurullisen syviä. Niissä ilmautui usein vahva uskallus tulevaisen\nelämän toivosta siitä elämästä, jossa ei enää ole sijaa murheelle,\nkärsimisille ja vaivoille, ja tuohon elämään pääseminen tuntui olevan\nhänen päämääränsä. Väliin hän kyllä puheli paranemisestaankin mutta\nsiihen hän itse aina lisäsi: \"voi, en minä enää parane!\" -- Opettavaiset\nolivat nuo yölliset keskustelut, sillä tuntuipa ikäänkuin hauta,\nijankaikkisuus ja tulevainen elämä olisivat yhtyneet yhteen.\n\n\"Voi, moi, voi! Voi, Herra Jesus, minua onnetonta! Voi, kun kuolema\ntulisi ja pelastaisi minun kauheista tuskistani!\" vaikeroitsi tuskien\naikoina tuskan rasittama nuorukainen niin että meni läpi ytimien; niin\nse meni minunkin, mitä sitte vanhempien!\n\nEräänä kertana olin vuoro-levähdykseni ajalla nukkunut väkisinkin;\nluonto vaati saataviaan. Oikeastaan ei tuo ollutkaan nukkumista, olihan\nvaan horroksissa olevaa tilaa, jolloin en kuitenkaan tietänyt\nulkomaailmasta mitään. Yht'äkkiä heräsin siitä, kun kuulin sairaan\nkamarista puhetta, joka kuulosti siltä, kuin suuri ihastus olisi ollut\nsiellä olevilla ihmisillä. Minä en joutanut kuuntelemaan heidän\nhaastelujaan, niin oli mieleni hyvänä, vaan panin aika vauhtia vaatteet\npäälleni ja menin kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Kun astuin huoneesen,\nhavaitsin, että sairas oli terveemmän näköinen ja iloinen.\n\n\"Nyt minun jalkani paranee, nyt se on puhjennut ja minä muutenkin\nparanen, sillä en ole enää hetikään niin kipeä kuin ennen\", sanoi hän\niloisesti, kun minä tulin huoneesen.\n\n\"Minä uskon ja toivon niin käyvän\", sanoin teeskennellen, vaikka\nsydämeni sai vaan uutta vahviketta tosiluulolleni.\n\nTuo kauvan pakottava ja kivistävä polvi oli nyt puhjennut. Tämä seikka\noli vaikuttanut sen, että kipu oli paljon vähennyt ja siitä oli sairas\nsaanut toivon kipinän paranemiseensa: siitä tuo iloisuus hänelle ja\ntuota hetkellistä iloa ja toivoa eivät vanhemmat hennoneet kärsivältä\nlapseltansa pois ottaa, vaikka he lääkäriltä olivat kuulleet, että\nsemmoinen runsas märän vuotaminen saattoi viedä sairaan viimeisetkin\nelinvoimat. He iloitsivat, kun heidän kärsivä lapsensakin iloitsi; he\nvakuuttivat hänen paranevan, kun hän itsekin niin vakuutti. Tuostahan\nse iloinen puhe syntyi, jonka kuulin unen horroksissa ollessani sairaan\nhuoneesta.\n\nVoi, voi! Tuo ilo ei ollut pitkällinen.\n\n\"Jääköhän tuo minun jalkani koukkuun?\" kysyi sairas eräänä kertana\nminulta, ollessamme kahdenkesken.\n\n\"Saattaisipa niinkin käydä\", vastasin hänelle.\n\n\"En huoli yhtään, jos jalka jääkin koukkuun, kun vaan muuten paranen\",\nsanoi sairas uhraavaisesti.\n\nKovalta, surkealta tuntui minusta tuo uhraus. Parhaassa nuoruuden\nijässä oleva nuorukainen olisi antanut jalkansa, olisi jäänyt ijäksensä\nrammaksi, vaivaiseksi, kun vaan olisi saanut henkensä pitää; kallis,\nrakas on henki kaikelle elävälle.\n\nNäin kului aika. Haava juoksi myötäänsä kovasti märkiä. Sairaan voimat\nrupesivat heikkonemaan -- tuskat uusivat.\n\nAina muistan erään hetken, jolloin hän taas oli kovissa tuskissa. Hän\nkurotti laihat, voimattomat kätensä isäänsä ja äitiänsä kohden ja he\nkumartuivat hänen puoleensa. Lapsen rakkaudella kietoi hän riutuneet\nkätensä vanhempiensa kaulaan ja sanoi tuskanitkunsa seasta\ntukehtuneella värisevällä äänellä:\n\n\"Voi rakas isä ja äiti! Kovat ovat tuskat pojallanne.\"\nEmme yksikään läsnä-olevista voineet pidättää kyyneleitämme, emmekä\nmitään sanoa, sillä sydämemme oli pakahtua kauheasta surusta ja\nsäälistä, niin kovasti otti se meihin; ainoastaan äiti voi itkunsa\nseasta sanoa: \"Voi raukkaani.\"\n\nKaikki paranemisen toivo oli nyt taas loppunut sairaalta; hän\nvalmisteli itseänsä kuolemaan, valmisteli itseänsä tuolle pitkälle\nmatkalle, josta kukaan ei vielä koskaan ole palannut.\n\nEräänä kertana itkivät molemmat vanhemmat riutuneen ja loppuaan\nlähenevän poikansa vuoteen vieressä. Voimattomuus, kun eivät osanneet\nhäntä mitenkään auttaa, särki niin heidän sydämensä ett'eivät he\nkyenneet muuta tekemään kuin itkemällä sydäntänsä vuodattamaan.\n\"Älkää itkekö, isä ja äiti! Minun vaivani ovat kohta lopussa ja silloin\nkun ne loppuvat, saan semmoisen elämän, jossa ei ole koskaan vaivoja,\nelämän, jossa ilo, vanhurskaus ja rauha kestää ijankaikkisesta\nijankaikkiseen\", sanoi sairas sureville vanhemmilleen.\n\n\"Jaksatko sinä uskoa että Jumala on armosta anteeksi antanut sinun\nsyntisi ja suonut sinulle armon?\" kysyi äiti itkunsa seasta\nhuolellisesti.\n\n\"Minä uskon sen; mitäpä minä muuta uskoisin; onhan Hän antanut\nmuillekin syntisille armonsa poikansa tähden, eikä minun ole mitään\nhelpompi uskoa kun sitä, että Hän on pois pyyhkinyt minunkin syntini\",\nsanoi sairas heikolla äänellä.\n\nHellä äiti laskeusi polvilleen armaan poikansa vuoteen viereen ja\nsuuteli hänen polttavaa ja kalpeaa otsaansa. Kuumat ilon kyyneleet\ntipahtelivat hänen silmistään sairaan kasvoille, sillä hän tiesi nyt,\nettä tämä kuolee onnellisen kuoleman.\n\n\"Kohtapa mekin tulemme perässäsi, sillä jos eläisimmekin vielä jonkun\nvuoden ja vaikkapa vielä jonkun vuosikymmenenkin, niin se on\nijankaikkisuuden suhteen niinkuin pisara meressä. Yksi päivähän on\nhänen edessänsä niinkuin tuhannen päivää, ja tuhannen päivää niinkuin\nyksi päivä; siellä tapaamme toisemme\", sanoi isä.\n\n\"Niin, niin, rakas isä!\" sanoi sairas ja painoi silmänsä umpeen, sillä\nhän oli kovin uupunut noiden keskusteluin tähden.\n\nOlipa tuo hauska näky -- elämän opettavaisimpia kohtauksia: turva\nkeskellä hätää, elämä keskellä kuolemaa --; se on jotain jalompaa,\njotain korkeampaa, jota tämän maailman nero ja viisaus ei voi ihmisille\nantaa! -- --\n\nTuossa surullisessa, mutta toivorikkaassa tilassa kului aika. Isä ja\näiti eivät lähteneet enää koskaan pois sairaan poikansa vuoteen\nvierestä. Pitkällisen kokemuksen kautta oli sureva isä varttunut niin\nhyvästi kääntelemään ja nostelemaan sairasta, korjailemaan ja\nkouhottelemaan hänen kauvan maattua vuodettansa, joka oli ja jonka piti\nolla ikäänkuin joku kaava, eri kolo joka ulospistävälle luun sompulalle\nja kivun tähden ei oltu tuota vuodetta voitu korjata vuosikausiin --\ntukeamaan ja vakauttamaan kipeää polvea, ett'ei se pääsisi liikkumaan --\nniin, isä oli kaikkeen tähän niin harjaantunut, ett'ei niitä toimia\nmuut voineet tehdä ja tuon apunsa tekikin isä niin mielellänsä. Äiti\ntaas oli aina tarpeesen, pyhkimään pois tuskien nostamaa hikeä sairaan\nkasvoilta, päästelemään pois siteitä, puhdistelemaan ja toisia siteitä\npanemaan kipeään polveen ja märkiviin haavoihin, puhelemaan\nlohduttavaisia sanoja -- niin, eipä ole kellään niin pehmeää kättä eikä\nniin hellää sydäntä kuin äidillä.\n\nEräänä kertana olimme kaikin koossa sairaan vuoteen vieressä. Hänen\nkielensä alkoi sammaltua; hän tahtoi puhua jotain; sitä ei ymmärretty.\nKurotettiin korvat hyvin liki hänen suutansa. Silloin erotettiin sanat:\n\n\"Voi hyvä Jumala, kun ette te ymmärrä! Nyt minä kuolen, nyt loppuu\nvaivani, sillä kipua ei enää ole. Hyvästi rakas isä ja äiti! hyvästi\nveljet ja sisaret! Kiitoksia rakas isä ja äiti rakkautenne edestä!\nkiitos kaikille! I-lo...\" Hän raukesi voimattomuudesta ja näytti kuin\nolisi hän tahtonut ojentaa kätensä.\n\nÄiti ymmärsi tuon heikon, sanattoman liikkeen; hän meni sairaan tykö ja\notti hänen kätensä omaansa. Vieno, heikko puristus seurasi sitä, tuskin\ntuntuva. Rinta rupesi korahtelemaan, hengitys harveni, viimein lakkasi\nse kokonaan -- nuorukainen oli jättänyt tämän maailman. Lääkäri oli\narvannut oikein, oli sanonut oikein. -- Sairas ei kestänyt märän vuotoa.\n-- -- Kylmä huone oli vienyt uhrinsa.\n\nKauan, kauan piti sureva äiti poikansa kädestä kiinni, sittenkin vielä\nkun henki oli hänestä lähtenyt. Kyyneleet vuotivat murheellisen äidin\nsilmistä tulvanaan; näyttipä siltä kuin kukaan ei olisi voinut sulkua\nsaada tuolle tulvalle, mutta se uhkuikin sydämestä, äidin sydämestä.\n-- -- Hän laskeusi polvilleen pois menneen poikansa vuoteen viereen,\nkätki kasvonsa kuolleen ympärillä oleviin peitteisin ja piti yhä hänen\nkättänsä omassaan. Siinä suri, siinä itki hän, eikä kukaan hennonut\nhäiritä hänen suruaan. -- Näyttipä siltä, kun hän ei olisi tahtonut\nkoskaan erota rakkaasta lapsestaan, jota hän oli niin armastanut, jonka\ntähden hän oli niin paljon kärsinyt.\n\nIsä seisoi jäykkänä ja liikkumattomana niinkuin kuvapatsas, katsoa\ntuijottaen yhä vaan yhteen ja samaan paikkaan -- kuolleesen poikaansa.\nHän ei itkenyt. Vahva, jäykkä miehen luonto salasi tuskansa ja surunsa\nsydämeensä. Mutta tärinä hartioissa, aaltoileva rinta, kimaltelevat\npisarat silmissä, osoittivat, että kova myrsky, kova suru ja tuska\nriehui tuon vahvan rintakehän sisällä.\n\nNäyttipä siltä, kuin ei tälle oikeutetulle surulle tulisikaan loppua,\nnäyttipä siltä kuin hellä äiti nääntyisi suruunsa ja tuosta huomautin\nystävälleni. Hän meni varovasti vaimonsa tykö ja laski hiljaa kätensä\nhänen olkapäällensä. Vaimo havahtui tuosta ja käänsi vetistyneet\nsilmänsä miestänsä kohden.\n\n\"Lähdetään pois! Suru ei auta, emmekä sillä voi kuollutta eläväksi\ntehdä, niin mielellämme kuin sen tekisimmekin. Paljon olemme\nkadottaneet, mutta asia ei toiseksi muutu\", sanoi ystäväni.\nVaiston-tapaisesti totteli vaimo miehensä kehoitusta; itkien ja\ntyrskien seurasi hän meitä toiseen huoneesen.\n\nNyt oli ilta ja kaikin panimme levolle.\n\nTuli huominen päivä. Ystäväni vaimo ei itkenyt enää, sillä hänellä ei\nollut enää millä hän olisi itkenyt -- kyynelten lähteet olivat kuivuneet.\nOliko suru asettunut? Ei, sitä se ei ollut tehnyt, sillä sama valtava\ntuska oli hänellä nytkin kun viime iltanakin vaikka kuiviltaan.\nKoetimme häntä lohduttaa, minkä voimme -- turhaa työtä, sillä äiti ei\nottanut lohtuakseen, vaikka vielä mitäkin olisimme puhuneet hänelle.\nAinoat sanat, jotka hän lausui, olivat: \"voi minun poikaani, voi minun\npoikaani!\"\n\nOlimme sen päivän kolmen huoneessa, sillä kukaan ei meistä halunnut\nisoa seuraa, ei paljoa puhetta.\n\nOli saman päivän ilta. Sureva äiti näytti kauan vaipuneena syviin\najatuksiin ja mietteisiin; hän ei ollut kaukaan aikaan puhunut yhtäkään\nsanaa, mietti vaan ja huokasi väliin raskaasti. Me emme häirinneet\nhäntä.\n\nYht'äkkiä kirkastui hänen näkönsä! Hän oikasi itsensä suoraksi ja loi\nmelkein iloisen silmäyksen meihin.\n\n\"Mutta elääpä hän vielä sittenkin, elää ijankaikkista elämää; sillä hän\nuskoi ainoaan Jumalan Poikaan, ja joka niin tekee, hän elää, vaikka on\nkuollutkin -- miksi siis surisimme häntä?\" niin lausui hän, kävellen\nmeitä kohden ja ojentaen miehelleen kätensä.\n\n\"Niin, niin! hän elää, sinä sanoit oikein\", sanoi mies iloissaan ja\notti vaimonsa tarjotusta kädestä kiinni.\n\nHän oli saanut lohdutuksen raskaasen murheesensa, mutta mistä oli hän\ntuon rauhan, tuon lohdutuksen saanut, mistä käsittänyt? Meiltäkö? Ei,\nme emme olleet voineet sitä hänelle antaa, sillä äidin lempi lastansa\nkohtaan, äidin suru lapsensa kuolemasta, oli väkevämpi meidän tarjoamaa\napuamme. Maailmaltako? Ei sieltäkään, sillä maailmalla ei ole antaa\noikeaa lohdutusta tosi-murheelliselle sielulle. Mistäs sitten? Sieltä,\nmissä ijankaikkinen lohdutuksen lähde on. Häneltä sai hän lohdutuksen,\nja se lohdutus oli parempi, oli turvallisempi meidän lohdutustamme, oli\nväkevämpi äidin rakkautta, murhetta ja tuskaa. Se oli pikkuinen valon\nkipinä tulevaisen elämän toivosta, jonka hän uskolla käsitti ja sen\nvalon kipinän edessä täytyi poistua äidin oikeutetun raskaan surun\nlapsensa kuolemasta. --\n\nOnkohan uskonnon hylkääjillä tuommoinen turva, tuommoinen rauha ja ilo\nkeskellä kuolemaa, kuin edellä kerrotulla nuorukaisella oli, ja\nlohdutusta ja lepoa suurimmassa murheessa mitä koskaan maailmassa\nihmisellä voisi olla, niinkuin tuolla äidillä? Minä kysyn: onko?\nSemmoinen oli neljäs kohtauksemme.\n\n\n\n\nVÄÄRÄ MAMMONA.\n\n\nOn varakas paikkakunta. Ainoana tulona paikkakunnalla ovat\nmaanviljelyksen tuotteet, ja se on jo pitkien aikojen kuluessa\npakottanut asukkaat hyvästi hoitamaan tuota elinkeinoansa: sentähden on\nmaanviljelys heillä paremmalla kannalla kuin monilla muilla. Se ei\nolekaan heitä pettänyt, sillä maa palkitsee heille heidän\nuutteruutensa; jos ei aina niin vakavastikaan ja runsaasti, kovan\nilmanalan tähden, niin kumminkin paremmasti kuin muiden\nmaanviljelyksestä huolimattomien paikkakuntien asukkaita. Se kaikki oli\nsynnyttänyt paikkakunnassa varallisuutta. Silloin kun muualla myötiin\npölkkymetsiä hirmuisiin hintoihin, ei tämä maanviljelyksellä elävä\nkansa kyllä koonnut niin äkkiä tuhansia kukkaroonsa, mutta voitto oli\nsittenkin heidän. Sillä silloin kun muut saivat suuria rahoja\nmetsillään ja kun toiset ansaitsivat tai keinottelivat suuria rahoja\nyleisissä pölkkytöissä, olivat he joka aika työtä tekemässä omilla\nmaatiloillansa, joten heidän työvoimansa pääoma tuli varmaan talteen\npannuksi, tuottamaan luotettavaa ja runsasta kasvua. Sentähden heillä\noli aina riittävä leipänsä, vielä silloinkin, kun metsänsä myöneiden\nvatsa oli yhtä tyhjä kuin heidän kukkaronsakin, sillä heidän\ntyövoimansa sekä isoin osa omaisuuttansa oli mennyt kukkaroon ja\nkukkarosta -- suuhun; ja tuo suuhun-meno karttui aika-ajalta niin\nrajuksi, että kukkaro kuivui ensin ja vatsa sitten eikä kumpikaan\ntuottanut enää mitään kasvua. Suuri voitto ole edellisille vielä sekin,\nettä heidän ruumiinsa ja sielunsa pysyivät raitisna, karaistuna ja\ntyöteliäänä, siis yhä edelleenkin uutta kasvua tuottavana, jota vastaan\npölkkykeinoihin ryhtyneet veltostuivat sekä sielun että ruumiin\npuolesta työhön kykenemättömiksi tuon kovin äkkiä saadun hyvän elämän\ntähden, jonka nopeasti pullistunut kukkaro oli heille toimittanut.\n\nKaksi vankkaa taloa on muiden muassa tuossa maata viljelevässä\npaikkakunnassa. Talot ovat samassa kylässä, ei kaukana toisistansa.\nVankkoja ovat ne sekä kartanoinsa että muun varallisuutensa puolesta ja\niki-vanhoista ajoista on niissä asunut yksi ja sama sukupolvi. Linnala\noli toisen ja Ruokola toisen talon nimi. Linnala oli avarain\nviljelysmaiden keskellä olevalle korkeahkolle mäelle rakennettu,\njonkatähden talo näkyi ympäristöön kauas, sillä maat olivat\npaikkakunnalla melkein yhtä katkeamatonta tasankoa. Kaunis ja vahva\nluonnollinen puisto piiritti yhdeltä taholta talon, luultavasti toki\nsentähden, että puiston osa oli kivikko ja kannon sekaista maata,\njonkatähden se ei sopinut muuksi viljelysmaaksi. Kolme vankkaa\nhuonehusta seisoi kartanossa, jokainen täydessä kunnossa ja maalattuna,\nja melkeinpä hämmästytti outoa ensikerran kartanolle tulijaa tuo\nrakennusten uljuus, jotka päiväsydännäkin loivat jommoisenkin pimennon\neli hämärän pihalle; vankka, kaunis, ihana oli talo ja ihana oli\nnäköala ympäristöön.\n\nIkimuistoisista ajoista olivat Linnalan asukkaat olleet varalliset, jos\neivät kaikesti onnelliset. Mutta emme huoli tarkastella heidän mennyttä\naikaansa, katselkaamme vaan heidän nykyistä sekä sisällistä että\nulkonaista tilaansa. Talo oli nytkin hyvissä varoissa: monta aittaa\nseisoi monenvuotisia jyviä täynnä, joita ei hyvinä vuosina hukattu\nmilloinkaan, mutta kun sattui tulemaan katovuosi, myötiin niitä rahalla\nja velaksi korkohinnalla ja tuokin tapa lisäsi suuresti talon entistä\nvarallisuutta. Rahoja oli paljo lainoissa, joista joka aika oli rahan\nlisää, sillä korot vaadittiin vuosittain sisään, ja jos ei niitä\nmaksettu taikka ei voitu maksaa, haettiin heti koko velka ulos vaikka\nkuinkakin suurella velallisen häviöllä. Noin saadut rahat pantiin taas\nkiireesti uusiin lainoihin, tuottamaan aina enemmän korkoa. Kaunis,\npulskea ja lukuisa karja mylvi ja kalisteli rautaisia kiinnipitimiään\ntalvella mahdottoman pitkässä navettarivissä ja kesällä olivat ne\nvankkoina ja lihavina syömässä mehevillä ja ruokaisilla laitumilla.\nPuoli tusinaa täysiä, lihavia ja iloisia, komeita hevosia täytti\ntalouden tarpeen siltä puolen, niin ett'ei täällä ollut minkään\npuutetta. Oli ruokaa ja rahoja; oli lainoissa mahdottomat summat, ja\ntuhansia makasi kirstun pohjalla, joita ei mihinkään liikutettu; oli\nvanhoja hopeakaluja suuri paljous ja vaatteita oli ahdettu moni luhti\nja aitta täyteen. Oli mainetta, oli ystäviä ja kunniaa; miks'ei, sillä\nolivathan he rikkaita.\n\nTaloisena väkenä Linnalassa ei ollut sillä ajalla, jolta kertomuksemme\non, muita kuin isäntä, emäntä ja heidän kaksi lastansa. Molemmat ne\nlapset olivat tyttäriä; vanhemman nimi oli Kaisu ja nuoremman Liisu, ja\nkertomuksemme ajalla oli Kaisu täyttänyt kahdeksantoista, Liisu\nneljätoista.\n\nLinnalaiset eivät olleet mitään pahoja, eivätkä ylpeitäkään, vaan,\nkuten ihmiset sanoivat: \"siivo-ihmisiä\", ja siivoja ja hiljaisia he\ntodella olivatkin niin kauan kun ei heidän myötäkäymisessä suureksi\nkasvanutta omaarakkauttaan loukattu, Mutta kun vaan tuo arka kohta\nheissä sai pienenkään nyrjähdyksen, jos kohtakin oikeasta paikasta,\nniin heidän sydämistään esille tuli teräviä, kipeitä piikkejä, joissa\noli tavara tutkaimena ja rikkaus pontena, ja niin varustetut piikit\nolivat varsin mestarit haavoittamaan ihmissydämiä. Moni, moni hädästä\nja puutoksista ilmankin jo ahdistunut sydän oli sen saanut kipeästi\nkokea.\n\nLukija kait luulee, että Linnalaiset elivät joka päivä ilossa ja\nherkullisesti, niinkuin muinainen rikas mieskin, mutta niin ei ollut\nlaita, sillä ei heillä ollut oikeastaan mitään! \"Jopa nyt jotakin\",\narvelet kait, \"olivathan he rikkaita, kuinka se on ymmärrettävä?\"\nMaltahan hetkinen, niin saat kuulla kaikki alusta loppuun asti.\n\nHe olivat rikkaita-köyhiä, sillä kaiken tuon rikkautensa ohella elivät\nhe puutteen-alaista elämää itseensä nähden. He olivat niin itaroita,\nettä tuskin raskivat syödäkään tarpeeksensa ja vaatteitansa säästivät\nhe niin, ett'eivät pitäneet kuin kaikkein vanhimpia ja halvimpia\nkuluneita ryökäleitä, ja makuuvaatteitansakin säästivät he niin,\nett'eivät hennoneet maata oikeilla vuoteillansa, vaan rypivät joillakin\nvanhoilla, kuluneilla ja likaisilla olkimakkeleilla joissakin huoneen\nnurkissa! Niin kutsuttu \"vieraskamari\" oli kyllä hyvässä kunnossa,\nvuodetten ja kaiken puolesta, mutta talon väen muut ruumiin osat eivät\nhyötyneet tuosta kauniista vieraskamarista paitsi -- silmä. Ainoastaan\njoku sattunut, onnellinen ja suosiossa oleva vieras sai joskus nauttia\ntuota suloutta ja mukavuutta, jonka kelpo vuode tarjoaa väsyneille\nraajoille, ja hyväkseen käyttää hetkisen sitä rikkautta, jonka eteen\ntalon väki oli jo niin monta vaivaa nähnyt, niin monta puutosta\nkärsinyt, niin monta unetonta yötä viettänyt ja niin monta kertaa lukua\nlukenut sen karttumisesta ja kasvamisesta! Tavallisesti sai vieras\nisännän taikka emännän kanssa käydä katselemassa kaikki talon kalleudet\nja rikkaudet, kaikki jyvä- ja jauhoaitat, vaatevarat, velkakirjat ja\nvalmiit rahat, hopeakalut j.m.s., sillä he hyvin ymmärsivät, ett'ei\nvieraan silmä niistä osaa ota, mutta jos vieras olisi tiennyt, kuinka\nkippurassa talon väki piti nokkansa, jos näkivät, että vieras taloon\ntulee, kuinka he sipisivät ja suhisivat toisillensa tyytymättöminä,\n\"kun tuo tuli tänne vastukseksi\" ja kuinka he vieraan pois mentyä\nkaiken kokoontuivat vieraskamariin levittelemään vuodevaatteita\nkäsillänsä ja päivittelemään, kuinka paljon ne olivat kuluneet ja\nlikauneet, ja laskemaan lukua kuinka paljon tuo nälkäinen vieras söi,\nkuinka monen markan ja pennin vahingon hän heille oli tehnyt -- jos\nvieras olisi kaiken tuon nähnyt ja kuullut, niin ei hän olisi niin\nhyvillään ja ahneilla, loistavilla silmillä katsellut noita\nrikkauksia. --\n\nVaikka Linnalan isäntä ja emäntä olivat noin rikkaita, eivät he\nkumminkaan olleet onnelliset. Monta miespolvea oli talon rikkautta\nlisätty rikkailla ja pakollisilla naimisilla ja samanlainen oli\nnykyisenkin isännän ja emännän naiminen ollut. Tuonlaisten naimisten\nseuraukset useinkin olivat katkerat, sillä todellinen rakkaus ei niissä\ntullut koskaan kysymykseen, vaan kuollut kylmä tavara, ja kuollut ja\nkylmä oli tavara lämpimän sydämen kumppaniksi. Rikas oli ollut tyttönä\nLinnalan emäntä ja rikkaan Linnalan ainoan pojan piti saada rikas\nvaimo -- siinä se ainoa ohje, jota he käyttivät naimisessaan. He eivät\ntienneet mitään todellisesta onnesta, joka tekee avioelämän niin\nhauskaksi ja keveäksi. Eivät he koskaan saaneet kylliksi tavaraa, johon\noli milloin toisen tai toisen syy eli vika, ja siitä piisasi melkein\nalinomaista kurinaa ja kärinää, sättimistä ja piikkeilemistä, ja se\nteki heidän elämänsä katkeraksi ja kärsimättömäksi.\n\nSellaisessa kotielämässä kasvoivat ja varttuivat heidän lapsensa jo\naikaisin koviksi ja tylyiksi. Kaikki heidän hellimmät sydämensä tunteet\ntulivat tuolla tavalla jo pienuudessa sammutetuiksi ja tukahutetuiksi,\nsekä kovuus, kylmyys ja tunnottomuus sinne sijaan istutetuksi;\njonkatähden heiltä melkein kokonaan puuttui ihmisellistä\nmyötätuntoisuutta ja helläsydämellisyyttä. Heidän vanhempansa eivät\nopettaneet heitä edes lukemaankaan, jonkatähden tytöt lukukinkereillä\naina saivat toria ja nuhtelemisia. Kun vanhemmat tuon saivat tietää,\neivät he enää päästäneet heitä viimeiseltä lukukinkereille ollenkaan,\n\"sinne häväistäväksi\", niinkuin he sanoivat. Kunnollinen kiertävä koulu\noli kylässä, vaan eivät he panneet lapsiansa sinnekään \"muka kaikkea\npahuutta oppimaan!\" Vasta sitten kun papisto otti huomioonsa tuon kovin\nlaiminlyödyn lasten kasvatuksen ja antoi julkisia nuhteita vanhemmille,\nottivat he kotiopettajan lapsillensa, joka heidät opetti senverran\nlukemaan, että he hädin tuskin pääsivät ripille. Kaikista näistä jo\nselvästi näkyy, että he kovin laiminlöivät lastensa henkisen\nkehityksen, ja vanhempien jokapäiväisen elämän epäsiveellinen,\nesimerkki tunkeutui hetki hetkeltä, aika ajalta tuohon lasten hellään\nja tyhjäksi jätettyyn kohtaan -- sydämeen, ja niin ne heikot taimet\nkuivettuivat ja kovettuivat jo orastaessaan. --\n\nNiin, rikkautta heillä kyllä oli, mutta ei se voinut heitä estää\nkuolemasta. Paljon he voivat saada aikaan rikkaudellaan tässä\nmatoisessa maailmassa, mutta tuo kuolema ei ollut oppinut hekkumoimaan;\nyhtä kylmä, yhtä ankara, yhtä yhtäkaikkinen, yhtä tyly oli kuolema\nrikkaalle Linnalan isännälle kuin köyhimmälle kerjäläisellekin, sillä\nhän on -- lahjomaton.\n\nParhaassa miehuudessa ollessaan kääntyi Linnalan isäntä pitkälliseen\nrinta-tautiin. Häntä kehoitettiin heti taudin alussa menemään lääkärin\ntykö apua hakemaan, mutta hän vastasi vaan: \"mitä ne voivat kenenkään\ntaudille, eivät ne ole muuta kuin herrain rahan onkia\". Toinen, joka\noli isännän kanssa oikein ylimäinen ystävä, kehoitti häntä uudestaan,\nmutta vastasi sairas: \"mistäpä tässä rahaa kaikkiin tulee\". Kumminkaan\nei sairastavalta isännältä lääkäreitä puuttunut, sillä yksi ja toinen\nsäälivä lähimmäinen kävi hänelle hyviä neuvojansa antamassa, miten ja\nmiten pitää tehdä, että tauti luopuisi, mitä ja mitä pitäisi ryystää ja\nnieleskellä, että parannus seuraisi, ja noiden neuvojen johdosta väliin\nkylvetettiin, väliin pestiin sairasta senkin seitsemänlaisilla vesillä\nja loitsituilla pesehillä. Hän koki niellä kaikkia akkojen ja akkojen\nneuvomia vesiä ja liemiä, että kurkku oli solmulla, ja noihin tukiin ja\nturviin nojaten odotti hän koholla kourin luvattua ja välttämättömästi\nseuraavaa parannusta. Noita neuvoja ja rohtoja seurasi isäntä näet\nsiitä syystä niin mielellänsä, kun ne eivät maksaneet -- yhtään mitään.\n\nMutta itsepintainen tauti ei tuntenut ollenkaan, mistä nuo kylvyt ja\nvetukat olivat kotoisin, eikä pitänyt heistä kaikista hyvää eikä pahaa,\nvaan hän teki työtään mukavasti isännän jo melkoisesti heikontuneessa\nruumiissa, jonkatähden ei koko toivotusta paranemisesta tullut mitään.\n\nJonkun ajan isännän sairastumisen jälkeen sairastui samaan tautiin myös\nhänen nuorin tyttärensä Liisu. Ei hänellekään, paremmin kuin\nisännällekään, toimitettu minkäänlaista oikeaa apua, mutta Liisu sai\naina \"aprakkansa\" samoista saunoista, samoista vetukoista, liemistä ja\nnielemisistä, samoista voitehista kuin isänsäkin. Näin tarkkoja olivat\nLinnalan isäntäväki! He osasivat säästää väärää mammonaa vielä\nkuolemassakin.\n\nTuossa maata riuvottivat nyt nuo kaksi köyhää rikasta sairasta, joilla\nei mielestänsä ollut sitä varaa, että olisivat aikanaan hakeneet\nitsellensä kunnollista apua! Kun he olivat pitkiä aikoja odottaneet\nparanemistansa noiden nurkkatohtorien neuvojen nojalla, havaitsivat he\nitsekin viimein, ett'ei paranemisesta tulekaan mitään ja se tieto ja\ntunto teki heidät kovin alakuloisiksi. Suuri rikkautensa ja hyvyytensä,\njoka heidän täytyi nyt tänne jättää, poltti ja pakotti heidän\nsydäntänsä kovin. Taudin vaivaamana ja rikkauden polttamana tuli heidän\nmielentilansa nyt niin juonikkaaksi ja kärtyiseksi, ett'ei heitä\nmieliksi voinut palvella mikään, ja isännällä oli joka kärinään\ntallella nuo sanat: \"tänne jäätte minun tavarani päälle!\"\n\nKun isäntä oli jo tullut auttamattomaksi sairaudessaan, alkoi mielensä\ntehdä koettaa \"herrainkin keinoja\" parannukseksensa. Kuolema oli\nnäkösällä, aivan silmäin edessä; epätoivo ja synkeys valloitti mielen,\nja niinkuin hukkuva tarttuu hädissään kaikkiin heikkoihin esineisin,\noljen korteenkin, vaikka hän hyvin käsittää, ett'eivät ne voi häntä\npelastaa, niin hapuili isäntä nyt ympärillensä. Isäntä esitteli nyt\nemännälle, että \"jos tuota koettaisi vielä mennä 'tohtuurin' tykö\".\n\n\"Sinnehän sitä nyt vielä mennään! Ei maarian sitä ole koetettu jo\nvaikka mitä, eikä mistään ole apua saatu; ei yhtään askelta. Mistä sitä\non rahaa joka paikkaan viskata\", tiuskui siihen tuo säästävä emäntä.\n\nVaikka isäntä oli tähän asti ollut aivan samaa mieltä, ei kuitenkaan\nemännän säästäväisyys tällä kerralla soinut hänen korvaansa hyvältä,\nsillä hänellä oli kova pelko kuolemasta ja tavaran tänne jäämisestä, ja\nhän vastasi emännälle: \"rahoja on kyllä tuhansia takanasi\".\n\n\"Ei maarian niillä ole parempiakin reikiä\", vastasi emäntä kylmästi ja\nmeni tiehensä.\n\nMitäpä nyt teki isäntä. Itse ei hän kyennyt lääkärin luo menemään, eipä\nedes rahojakaan kaapista ottamaan; hänen täytyi tyytyä emännän\npäätöksiin.\n\nEnsi kerran eläessään olivat nyt isäntä ja emäntä erimieliset tavaran\nkokoamis- ja säästäväisyys-asiassa, ja raskaalla mielellä tunsi isäntä\nnyt, ett'ei hän ollut tehnyt itsellensä ystäviä väärästä mammonasta,\nmutta se oli liika -- myöhäistä.\n\nIsännän tauti kiihtyi nyt kahta ankarammaksi ja alkoi lähetä loppuansa.\nSairas alkoi hourailla ehtimiseen: \"laskekaa kasvut tarkkaan! -- Ei, ei\nse tullut nyt oikein, viimeinen päivä jäi ajan laskusta pois ja siis\nkasvutta. -- Eeei -- en minä anna sinulle rahoja lainaksi, sinulla on\nhuonot takausmiehet -- ja sinä sitten! millä sinä velkasi maksat, joka\nolet aivan tyhjä mies kuin russakka -- ei, ei, menkää, menkää tiehenne!\nEi minulla ole teille antaa jyviä, vaikka paikalla nälkään kuolisitte!\nMitäs tyhjää -- olisipa sekin viisasta, että antaisin ruoan pois omasta\nsuustani...! Oih! täällä on semmoinen pakotus ... mutta kuulepas sinä\nsiinä: paljonkos annat hyväntekiäisiä, niin annan sinulle rahoja\nlainaan? sinulla on kelpo takausmiehet ... voi, voi kuinka polttaa --\nrahani! rahani! tuo lurjus ei jaksanut maksaa kaikkea kasvua -- voi,\nvoi, auttakaa, auttakaa! -- --\"\n\nTuommoisia houraili sairas toisin ajoin ja väliin oli hän aivan\ntunnotonna ja puhumatonna. Useampia vuorokausia oli hänen tilansa\ntuommoinen, mutta sitte hän vaipui tunnottomuuteen pariksi\nvuorokaudeksi. Ei hänessä nyt näkynyt enää muuta elon merkkiä kuin\nheikko hengityksen hohotus. Yht'äkkiä rupesi hän käsillään koperoimaan\nympäriltänsä ja näytti pyrkivän ylös. \"Rahani, rahani!\" äännähti hän\nkorisevasta rinnastaan! Kolkko oli tuon viimeisiä henkiään vetävän ja\nkohta ijankaikkisuuteen menevän miehen viimeinen äännähdys, joka kuolon\nkouristamasta rinnasta, kumisevana ja sammaltavana lähti niinkuin\nhaudasta. Hänen viimeisenä lauseenansa oli tuo väärä mammona, jonka\neduksi hän oli niin paljon pyrkinyt. Tänne oli se nyt jättäminen ja\nitsensä meneminen Jumalan eteen kenties hyvin köyhänä, tekemään lukua\nhallituksestansa. Kenties moni täällä köyhempi teki tuon saman matkan\nrikkaampana ja rohkeammassa turvassa kuin Linnalan isäntä; -- emme huoli\ntuomita, sanomme vaan: kenties, kenties! --\n\nKun sairas oli nuo viimeiset sanansa lausunut, valahti hän raukeaksi\nvuoteellansa, hengenveto alkoi harveta, leuka jäi alas ja elämä oli\nhänen jättänyt.\n\nVaimonsa ja tyttärensä Kaisu seisoivat muiden muassa hänen vuoteensa\nvieressä, silloin kun hän puhalsi viimeisen henkensä, mutta kummankaan\nsilmiin ei tullut kyyneleitä! Vaimonsa ei ollut vielä koskaan\nvuodattanut kyyneleitä hellien sydämen tunteiden vaatimuksesta, sillä\nniitä tunteita ei hänellä koskaan ollut, mutta sydämen katkeruuden,\nvihan ja kiukun kyyneleitä, oli hän kyllä usein vuodattanut. Entä ne\ntoiset silmät? Kovaksi, kuivaksi oli niidenkin silmien, tarpeessa niin\nrunsasvetinen lähde -- sydän -- jo lapsuudessa kuivanut, niinkuin jo\nvähän ennestäänkin tiedämme. Hänessä ei ollut herätetty eikä kehitetty\neloon niitä tunteita, jotka ihmisen tekevät onnettomuudessakin niin\nonnelliseksi. Lapsuudesta pitäin oli hän opetettu tuntemaan ja\ntietämään, että hän on mahdottoman -- rikas, ettei heitä ole kuin kaksi\nperillistä ja että vanhempien kuoleman jälkeen jää kaikki omaisuus ja\nrikkaus heille; sen tunsi ja tiesi Kaisu liiaksikin hyvin. -- Nyt kuolee\ntoki isä jo, ja tuo suuri perintö luiskahtaa kohta aivan omiin käsiini.\nToinenkin perillinen -- sisar, sairastaa samanlaista tautia kuin isä ja\nvarmaan hänkin kohta kuolee ja tuo rikkaus ja loisto tulee kaikki\nminulle ja silloin -- silloin ... kenties hän ajatteli niin isänsä\nkuolinvuoteella -- kukapa hänen tietää, mutta varma vaan oli se, että\nhänen silmänsä olivat aivan kuivat, siis sydämensäkin liikkumaton!\n\nMitäpä siinä oli, isäntä oli nyt kuollut. Häntä ei toimitettu heti\nhautaan, sillä hänelle kumppaniksi odotettiin Liisua. Olisi tullut,\nnäette, aika kalliiksi pitää kahdet hautajaiset likitysten, sentähden\npidettiin isännän ruumista maan päällä niin kauan, että saataisiin\nLiisunkin peijaat samassa ja niin päästäisiin puolta vähemmällä\nkulungilla! Se toivo ei pettänytkään jälkeen jääneitä tavaran\nsäästäjiä, sillä Liisu kuoli todellakin jonkun ajan perästä. Nyt ei\nollut muuta tehtävää eikä mitään odotettavaa, vaan ruumiit laitettiin\nhautaan ja sen toimen tehtyä pidettiin suuret peijaat, molemmille\nyhdessä, ja niin saatiin \"kaksi kärpämä yhdellä lyönnillä\".\n\nKahden jäivät Linnalaan nyt emäntä ja Kaisu. He olivat muiden nähden\nsurevinaan vainajia, mutta sydämessään oli heillä suloinen ilo ja\ntyytyväisyys elämänsä nykyiseen kohtaloon. Niinhän sen pitäisikin olla,\nettä ihminen tyytyisi siihen, mitä vielä Jumala paneekin päällemme, ja\nettä ottaisimme vastaan sen lapsen ilolla, jos vaikka kuorma tuntuisi\nvielä raskaaltakin. Mutta oliko Linnalan emännän ja Kaisun tyytyväisyys\nja ilo oikeaa? Ei, sillä tyytyväisyys tuli heille siitä, kun he nyt\npääsivät näkemästä vaivaa noista kahdesta sairaasta, joista ei heille\nenää moneen aikaan ollut mitään hyvää, vaan paljon vastusta, kiusaa,\nvaivaa ja -- kulutusta. Nyt olivat kaikki nuo epäkohdat yhdellä itkulla\npoistetut ja siitä heidän tyytyväisyytensä! Nykyinen ilonsa tuli taas\nsiitä, kun kaikki rikkaus, kaikki tavara oli nyt heidän kahden. He\ntunsivat sen niin varmaan omaksensa, ett'ei mikään voima ja valta\nvoinut heiltä sitä pois riistää; he tunsivat saaneensa nyt niin ison\nvoittokaupan, ett'eivät he ennen koskaan olleet tavaroillensa saaneet\nniin äkkinäistä ja runsasta lisäystä, ja melkeinpä äiti ja tytär\nkadehtivat salaa toisiltaan tuota väärää mammonaa. --\n\nLinnalassa oli jo isäntä-vainajan aikana ollut monta vuotta\npalveluksessa eräs Matti-niminen renki, hän jäi taloon vielä isännän\nkuoltuakin. Matti oli kaikin puolin kelpo nuorukainen. Hän oli\nkunnollinen työmies ja pystyi kaikkiin töihin sekä ulkona että sisällä.\nHän oli jo isäntä-vainajan kitumisen ja sairastamisen aikana johtanut\nkaikki talon työt ja muut talouden toimet, ja kaikki menestyi hyvin.\nHän se oli, joka isäntä-vainajan jälkeenkin johti ja hoiti talouden\ntoimet. Matti oli tasainen, hiljainen ja siivo luonnoltansa, eikä\nhänellä ollut mitään pahoja ja rivoja tapoja; se vaan oli paha, että\nMatti-rukka oli -- köyhä. Kylässä aljettiin yhtenänsä kuiskaella, että\nMatista tulee Linnalan isäntä, eikä kukaan järjellinen ihminen\nkadehtinut tuota Matin luultua onnea, sillä he tunsivat hänen kelpo\nnuorukaiseksi. Emme voi kieltääkään, ett'ei Matilla ollut salainen\najatus siihen suuntaan pyrkiä ja Kaisussakin havaittiin taipumusta\nkallistumaan sinne päin. Mutta auta armias, kun Linnalan emäntä sai\ntuosta tiedon; silloin oli Matti ja Kaisu pulassa. Matin ajoi emäntä\npaikalla pois talosta ja Kaisu sai semmoista löylyä, että se piisasi.\n\n\"Vai semmoisen leipäkoin, köyhän ja nälkäisen rotan sinä keinottelisit\nmeidän taloon. Minä olen itaruudellani ja tarkkuudellani tehnyt talon\nja koonnut tämän rikkauden ja työlläni ja toimellani kaikki pystyssä\npitänyt, ja siten, vaivaa nähden, työllä ja tuskalla estänyt sinun\ntielle joutumasta, ja sinä tekisit sen, että ottaisit kerjäläisiä tähän\nminun vaivani päälle mässäämään ja laiskottelemaan! Hm! Eipä vähää!\nKylläpähän minä tiedän, miten siinä kävisi, kun saisit tehdä pääsi\nmukaan: ensin tulisi taloon yksi kerjäläinen ja se vetäisi joukon\ntoisia perässään; sillä arvattavahan se on, että äijän ja ämmän hän\ntaljaisi heti tähän, ja niin olisi talomme pian syöty puulle puhtaalle\nja me molemmat tiellä! Kauniisti mietti lapsi palkita vanhempansa\nsuuria vaivoja! Ihmisellä on tarjona vaikka minkälaisia naimisia, ja\ntuommoisia miettii! Luulisi tuota ihmisen kunniankin jotain maksavan,\nettei itseänsä ja kunniaansa vaihda renkiroistoon; hyi! Ei ajatustakaan\nsinne päin, ja sen sanon minä,\" porisi ja sätti Linnalan emäntä\ntyttärellensä.\n\nKaisu ei puhunut eikä vastannut mitään tuohon äitinsä saarnaan. Hän oli\nnyt itsekin tullut tuntemaan kuinka alas hän jo oli itsensä antanut;\näidin saarna oli vaikuttanut. Ylpeydellä tunsi hän nyt uudelleen suuren\nrikkautensa ja hän huomasi sen hirveän suuren erotuksen, mikä oli hänen\nja Matin välillä. Hän katui katkerasti, kun hän oli senkään verran\nantanut sijaa sydämessään noin halvoille ajatuksille, ja koki kaikin\ntavoin vieroittaa niitä pois mielestänsä. -- Kenties olivatkin nuo\nKaisun mielipiteet Matista ainoat ajatukset, ainoa taipumus koko Kaisun\nelämässä, jotka sisällisen totuuden tunnon tuottamina vaativat\nehdotonta tottelemista; mutta ei hän totellut sitä ääntä -- hän ei\nsaanut totella! Olisikohan hän totellut sitä sisällistä ääntä,\nsisällistä tunnettansa, jos ei äitinsä olisi häntä niin kovin estellyt\nsitä tottelemasta? Kenties. Helppo oli Kaisun vaipua takaisin entiseen\nsydämen kovuuteensa, sillä kovaksi oli tuo sydän paadutettu jo\nlapsuudessa, väärän mammonan tunnottomassa pätsissä!\n\nMatti meni pois talosta, niinkuin häntä pahoilla sanoilla oli\nkäskettykin, eikä hän näyttänyt ollenkaan nurkuvan tuota elämänsä\nhäpäisevää kohtaloa. Jonkun ajan kuluttua nai hän erään sievän ja\nsiveän piikatytön ja pian havaitsi hän, että väärä mammona oli hänenkin\nvähällä vietellä väärälle uralle, sillä hän nyt sai vasta tuta oikeaa\nsydämen rakkautta. Matti rupesi vaimonsa kanssa perustamaan torppaa,\njonkun kylän talon takamaalle ja ennen pitkää tulivat he hyvästi\ntoimeen, sillä molemmat olivat oppineet tekemään työtä.\n\nVankka oli myös Ruokolan talo. Ei kukaan vanhoistakaan ihmisistä\nmuistanut sitä sen pienempänä eikä köyhempänä. Ruokaa ja rahaa oli\nRuokolassakin ja muuta hyvyyttä niin paljo, että se haki vertojaan\nmaassa. Vankka oli Ruokolankin kartano, niin että monessa rusthollissa\nolen nähnyt heikommat huoneukset. Vankka oli karja, vankat kalut ja\naseet, kaikki vankat. Suurilukuinen perhe asui tuossa vankassa talossa\nja hekin olivat -- vankkoja. Suuria ja pulskeita olivat Ruokolan miehet\nja pojat. Talo oli vanhoista ajoista asti ollut aina väkirikas ja paljo\noli väkeä siinä nytkin. Talossa oli kaksi vanhaa veljestä ja\nkummallakin heillä oli useampia poikia ja tyttäriä. Syntyipä katsoa\njonakuna talvi-iltana, kun kaikki väki oli kotona, tuon talon hommaa ja\nhyörinää, kuinka he työskentelivät puhtaissa, siisteissä huoneissa,\nkirkkaan takkavalkean loimossa. Vaimot ja tytöt kehräsivät, että\nrukkien rattaat menivät yhtenä savuna ja siitä syntyi jotenkin kova\nyksitoikkoinen surina. Nuorimmat karstasivat yhdelle osalle kehrääjistä\nsykäröitä ja sitä nuoremmat hoitelivat itseänsä pienempiä. Yksi osa\nmiehistä veisteli takkavalkean valossa työkalujensa raaka-aineita ja\ntoiset vähän taampana seisoivat höyläpenkkiensä ääressä ja pärevalkean\nvalossa valmistelivat mikä mitäkin talouden tarvekalua. Yhdellä tuossa\non valmistumaisillaan pari sieviä ja somia tuoleja, toisella pari\nsieviä länkejä, tuolla nuorella miehellä tekeillä -- kätkyt ja siitä\narvaamme, että hän on nykyaikoin nainut. Mutta mitäs tuo mies tuolla\ntekee? ai! keinu-tuolia! Siitähän voimme päättää, että talossa\nymmärretään jotain elämän mukavuudestakin. Ja tuossahan pukartaa kaksi\npientä poikastakin! Mitähän heillä on mielessä? -- Oikein! toisella on\nrullatuoli, toisella kuontalolapa tekeillä, ja nyt ymmärrämme, että\nnoiden miesten kätevyys on sen ansio, kun he jo nuorena harjoittavat\nitseänsä siihen. Tuo työteliäisyys ja toimeliaisuus jo kaukaisista\najoista asti lienee synnyttänyt sen varallisuuden, siisteyden, hyvän\njärjestyksen ja sopusoinnun, jota kaikkialla ilmestyy talossa.\n\nKaikki Ruokolaiset olivat kylässä erinomaisessa arvossa pidetyitä. Ei\nniitä pitoja kylässä ollut, joissa eivät he olisi olleet, naiset\nkokkeina ja miehet kenkkäreinä. Nuorten naimiskaupoissa oli aina joku\nRuokolainen puhemiesnä eikä yhdetkään ristiäiset tuntuneet\nristiäisiltä, jos ei joku Ruokolan parikunnista ollut kummeina, ja\nkaikissa kylässä pidettävissä häissä olivat nuoret Ruokolaiset aina\nnuodemiehinä ja morsianpiikoina; jos ruumis oli haudattava, olivat\nvanhat Ruokolaiset kantamassa, jos haudattava oli vanha, ja Ruokolan\npojat kantoivat kaikki kylän nuorena kuolleet viimeiseen lepoonsa.\n\nNoin paljo kunniaa oli heillä kyläläistensä kesken, eivätkä he sitä\nsuotta saaneetkaan. Kauneita, pulskeita ja siivoluontoisia ihmisiä\nollen, olivat he vielä päälliseksi rikkaita, joka ihmiselle antaa niin\npaljon arvoa tässä maailmassa. He eivät käyttäneetkään rikkauttansa\nsaiturein tavalla, vaan rento elämä oli heillä kaikinpuolin. Heillä oli\nvierashuoneet kaikin puolin hyvässä kunnossa ja vieraita ottivat he\nmielellään vastaan, pitäen sen kunnianaan, kun saivat heitä kestitä.\nTosin kuului heidän korvissaan hyvältä, kun vieras lausui mielisteleviä\nlauseita talon ja sen asukasten hyvin voinnista; mutta eihän tuo ole\nmikään kumma, sillä kenellepä se soitto ei hyvää tekisi. Heillä olisi\njo monta vuosikymmentä ollut maamme enimmän aikaa elänyt sanomalehti,\njoka seikka lajillaan myös herätti kyläläisissä kunnioitusta heitä\nkohtaan. Ruokolaiset olivatkin kyllä hyväntahtoisia kyläläisilleen\nselittämään ja jakamaan sanomalehdestään saatuja tietojansa, johon\npitopaikoissa tarjoontui heille erinomaisen hyvä tilaisuus. Koko idän\ntietovarasto perustui sillä tavalla noiden Ruokolan sanomalehtien\nnojalle ja jos tuli kysymys jostain asiasta, kuultiin kohta puhujain\njoukosta ääni: \"niin ja niin kuuluu olevan Ruokolan aviiseissa.\" Siitä\naivan helposti johtui, että olemattomatkin asiat koetettiin noilla\nRuokolan \"aviiseilla\" pystyynsaattaa.\n\nKun olemme nyt hätäpikaa tulleet tuntemaan Ruokolaisia ulkoa ja sisää,\nheitämme heidätkin tällä kerralla siihen, ja rupeamme erikseen\ntarkastelemaan talon toisen vanhemman veljen Asari-nimisen pojan elämän\nkohtaloita.\n\nAsari oli kookas, uljas ja pulskea, täysi-ikäinen poika. Hän oli\nluonnoltansa hiljainen ja siivo, ja moni kylän neito loi häneen\nhalukkaita silmäyksiä. Hän olikin kunnioitettu kyläläisten kesken ja\njotenkin tiedonhaluinen. Hän hankki usein itsellensä hyödyllistä\nkirjallisuutta lukeakseen, mutta vanhat miehet eivät tuota\ntieteilemishalua katselleet juuri hyvillä mielin, sillä he arvelivat\nkaiken muun tiedon liialliseksi, paitsi mitä heidän aviisinsa voivat\nantaa. Kristillisen ja siivon kasvatuksen saaneena, oli Asari\ntodellakin kaikinpuolin miellyttävä ja toivorikas nuorukainen.\n\nKun Linnalan Kaisu nyt oli melkein yksin niin mahdottomien rikkauksien\nperillinen, niin hänelle ilmestyi myös mahdoton paljous kosijoita.\nKaikki olivat rikkaita taikka muutoin jollain tavalla loistavia, sillä\nköyhät ja alhaiset eivät tulleet tässä kysymykseenkään.\n\nRuokolassakin oli pitkät ajat kannatettu suvun kunniaa ja talon\nvarallisuutta rikkailla naimisilla. Se olikin menestynyt, sillä\nsaattaahan rikkaissakin olla kelpo ihmisiä. Ruokolaiset olivat\nnaimisissaan katsoneetkin samassa sydämensä vaatimuksia kuin\nvarallisuuden karttumistakin; silti oli se menestynyt. Mutta\najanpitkään oli se menetystapa kiinnittänyt heidän ajatustapaansa siinä\nasiassa hieman vääriä mielipiteitä. He luulottelivat näet, että\nrikasten ei sovi naida muita uin rikkaita, eli niinkuin he sanoivat:\n\"ihmiset ihmisiä, ja piiat, rengit toisiaan.\" He väittelivät, vaikka\nkyllä siivosti, että kyllä kait rakkaus tulee jäljestä, kun kerran\nyhteen tullaan; vaikk'ei sitä alussa olisikaan. Se ajatustapa teki sen,\nett'eivät Ruokolaisetkaan pitäneet köyhää ihmistä siinä arvossa kuin\nrikasta, vaikka kuinkakin kunnollinen hän olisi ollut. Mahdottoman\nsiivoja kun olivat, ei tuo halveksiminen heissä tullut juuri monesti\nnäkyviin eikä kuuluviin, ei julkisesti silloinkaan. Mutta kun tuli\npitempi keskustelu ihmisten sisällisestä ja taloudellisesta tilasta,\npilkisteli tuo pahankurinen, ihmisiä halveksiva kurjuus ehtimiseen\nheidänkin sydäntensä akkunoista.\n\nNiiden ajatustapojen ja mielipiteiden hedelmä oli sekin, kun Asarin isä\nkäski poikansa eräänä iltana kamariinsa kahdenkesken. Asari oudostui\ntuosta kovin, sillä sitä ei ollut isä koskaan ennen tehnyt.\n\n\"Etkö ole ajatellut ruveta naimaan?\" kysyi isä, kun olivat tulleet\nkahdenkesken.\n\n\"Miksi, isä, sitä kysytte? kysyi Asari punastellen ja hämmästellen,\nsillä hän ei ollut ennalta aavistanut semmoista keskustelua.\n\n\"Nyt olisi niin kovin hyvä tilaisuus sinulla siihen\", sanoi isä.\n\n\"Missä?\" kysyi Asari, yhä punastellen.\n\n\"Linnalassa.\"\n\nNyt vasta Asari-rukka punaiseksi lensi. Hän ei tiennyt mitä piti tuohon\nvastata. Hän koki siloitella istuintansa ja hieroa käsiänsä ja katsella\nsinne tänne; sisällinen taistelu näkyi riehuvan tuolla kärhennetyssä\nsydämessä ja kaikista näkyi, että isä oli johonkin arkaan paikkaan\nkoskenut.\n\n\"Minä en pidä Linnalan Kaisusta\", sanoi Asari viimein.\n\n\"Ahaa! Eikö sen pahempia? Se ei olekaan niin vaarallista, jos et\nhänestä pidäkään ensi alusta; kyllä hän tulee hyväksikin mielestäni,\nkun kappaleen aikaa olette yhdessä\", sanoi isä yhtäkaikkisesti.\n\n\"Tuo Mäntylän Taava on minusta niin mieluinen\", sanoi Asari ujosti ja\npunastui vielä kahta punaisemmaksi entistään.\n\nAsari oli nyt tunnustanut isälleen salaisuuden, joka oli hänen\nsydämessään liikkunut. Asarinki sydämessä oli herännyt luontainen\ntotuuden ääni ja hän tunsi, että se ääni oli oikea, jonka oikeutta\nhänen tuli puolustaa isänsä edessä. Hän ei ollut tuota tunnettansa\nilmoittanut vielä kenellekään, ei Mäntylän Taavallekaan, ja yhtäkaikki\nkatsoi hän tarpeelliseksi sitä puolustaa, sillä se näytti nyt olevan\nvaarassa.\n\n\"Mäntylän Taava! Mitä luulet hänen kanssaan saavasi? Köyhä, pieni ja\nvelkainen talo on Mäntylä ja monet ovat Mäntylän isännän lapset.\nAjattele! -- Useat ovat myös omat veljesi ja setäsi pojat; ei tätä niin\npaljon osaksi tule, kun meidät aika jättää. Teidän tulee itsenne\nhankkia lisää, jos mielitte kunnialla päästä tämän maailman lävitse;\nmutta tuota lisää omaisuudellensa ei saada mitenkään pikemmin kuin\nedullisen naimisen kautta. Tuommoinen talo ja omaisuus kuin Linnala on,\njoka sitte tulisi kaikki sinun haltuusi ja kotoa saisit vankan perinnön,\nlähtiessäsi Linnalan isännäksi, eikö kelpaa?\" esitteli isä pojallensa.\n\nAsari, Asari! Älä tottele tuota ääntä! Vaikka se on lähtenyt oman hyvän\nisäsi suusta, niin se ei ole oikea ääni, sillä enemmän tulee kuulla\nJumalaa kuin ihmisiä, ja se se on nykyisessä asiassa jumalallista\nääntä, jonka tunnet omassa sydämessäsi. Seuraa sitä! Ei sen\ntotteleminen tuota sinulle vahinkoa. Kenties, jos tuo isäsi neuvon\ntotteleminen tuottaisi sinulle äärettömän, arvaamattoman vahingon,\nniin -- kenties?\n\nKumpaa ääntä Asari totteli? -- Isänsä! Hän rupesi miettimään tulevaa\nasemaansa. Ahkerasti hän vertaili rikkauden ja köyhyyden keskinäisiä\nsuhteita ja kummallisen erotuksen havaitsi hän nyt niistä: toista oli\nolla ihmisen käskijänä kuin käskettävänä, toista antajana kuin anojana,\ntoistapa vielä oli olla yleisesti kunnioitettuna kuin ylönkatsottuna.\nToista, toista oli kaikilta tahoilta katsottuna olla tässä maailmassa\nrikkaana kuin köyhänä. Mutta eräs \"toista\" oli vielä, jota ei Asari\nhuomannutkaan ottaa lukuun tuossa elämän vertailevassa katsahduksessa,\nnimittäin: oliko toista sitoa itsensä, suurien rikkauksien ohessa,\nkiinni semmoiseen elämän kumppaniin, jonka sydän oli -- kylmä, jota ei\nsaattanut rakastaa, jonka näkeminenkin jo vaikutti sen, että veri\nseisahtui ja sydän tunsi kammoa ja inhoa -- niin: oliko se toista kuin\njos olisi yhtynyt semmoiseen kumppaniin, jota sydän niin toivoi ja\nhalusi, jonka muisteleminenkin teki jo sydämen niin lämpimäksi ja\nelämän niin hauskaksi, vaikk'ei hänen rinnallaan olutkaan kultavuoria\neikä muita rikkauksia, ei muuta kuin -- lempeä sydän, mutta se sydän\nolisi niin lämpöinen ja pehmeä. Tuo \"toista\" se oli, jota Asari ei\nhuomannut, sillä hänen oli soaissut -- väärä mammona.\n\nAsari koetti ajatuksissaan nyt asettaa itsensä Linnalan isännäksi ja\nhän huomasi, että silloin olisi hänellä olemista: silloin olisi\nhänellä rikkautta, hyviä päiviä, ja maine ja kunnia tulisi itsestään.\nTuo tunto ja tieto teki Asarin mielestänsä jo kahta vertaa korkeammaksi\nentistään. Hän kuvaili mielessään, kuinka häneltä, Linnalan isäntänä\nollessaan, anottaisiin, pyydettäisiin ja vaikusteltaisiin minkä mitäkin,\nkuinka häntä rukoiltaisiin ja noudateltaisiin melkein joka\ntilaisuudessa ja kuinka hänellä olisi aina tarjona tilaisuus runsaasti\nlisätä jo ennestäänkin suuria rikkauksiansa. Noita miettiessään tunsi\nAsari semmoisen tyytyväisyyden ja onnellisuuden, ett'ei hän luullut\nmuuta tarvitsevansa. Näiden Asarin mielestä niin autuaallisten ja\nonnellisten ajatusten ja tunteiden seasta liepahti tosin usein esille --\nMäntylän Taava hänen ajatuksiinsa, mutta ei, ei -- hän on yllä lempeä ja\nystävällinen, mutta hän on niin -- köyhä; ei hän sovi. Olipa toinenkin,\njoka tuossa mammonan hurmaamassa liehkeessä astui Asarin mieleen. Se\noli -- Linnalan Kaisu, jota hän koetti asettaa rinnallensa rikkauksien\nkanssa. Oi kuinka kylmältä kyllä tuntui tuo ajatuksissa tehty sovittelu\nAsarin sydämessä, mutta olihan Kaisulla tavaraa, jota ei Taavalla\nensinkään ollut ja \"kyllähän Kaisukin tulee hyväksi, kun kerran yhteen\ntulemme, sanoi isäkin\", niin ajatteli Asari.\n\nAsari oli tehnyt nyt tulevalle elämällensä tärkeän ratkaisevan\npäätöksen. Linnalan suuret tavarat olivat nyt syösseet syrjään\nsydämestä ne ihmiselliset ja hellät tunteet, joita hän oli jo enemmän\naikaa tuntenut Mäntylän Taavaa kohtaan. Niiden sijaan oli nyt astunut\nrikkaus, loisto, kunnia, maine; mutta Linnalan Kaisu ei sinne\njulkisesti astunut. Hän seurasi vaan noita Asarin lempivieraita\nkaukaisena, kylmänä vieraana, joka ei ohi päässyt lähitienoillekaan\nmuussa tapauksessa, mutta tavarainsa lähestyessä ja mennessä Asarin\nsydämeen, täytyi hänellekin olla tie auki.\n\nSeuraavana aamuna puki Asari yllensä pyhävaatteet ja lähti johonkin,\nmihin, sitä ei kukaan tiennyt. Mutta isä tiesi aivan hyvin, mihin pojan\ntie veti, ja hän ilosta oikein hykersi käsiänsä, siitä kun hän oli\nvoittanut niin loistavalla tavalla. Hän tunsi tehneensä vanhimpana\nhyvän ja toimellisen työn, kun hän oli turvannut lapsellensa tämän\nelämän tulevaisen toimeentulon. Hän ei epäillyt ensinkään, ettei\nLinnalassa otettaisi ilolla vastaan hänen poikansa tarjoomusta, ja\nhänkin piti jo Linnalan rikkauksia melkein omaan perheesensä kuuluvana\nja kaksinverroin tunsi hän Ruokolan arvon kohoavan.\n\nNiin, Linnalaanhan Asari nyt meni kosimaan, silloin kun hän lähti\nkotoansa pyhä-vaatteissa. Hän toimitti heti asiansa ujostelematta.\nSisällinen, vaikka tällä kerralla salainen riemu tuli nyt Linnalan\nemännän ja Kaisun sydämiin, sillä he olivat jo pitäneet kauan salaista\ntoivoa Asarista. Sekä äiti että tytär otti hänen tarjomuksensa\nilomielin vastaan ja kauppa tehtiin. Kumminkin emäntä hyvin varovasti\nkysäsi ennen asian päättymistä, paljonko Asari saisi kotoaan\nlähtiessään, jos hän tulisi heille vävyksi, johon Asari antoi emännälle\nhyvin tyydyttävän vastauksen, ja niin ei sekään estänyt asian\nmenestymistä. Salaa katseli nyt Asari Linnalan kaikenpuolista uljuutta\nja kaikissa näkyvää taloudellista, vankkaa perustusta. Tuohan kaikki\noli kohta tuleva hänen omaksensa, oman mielensä mukaan hallittavaksi,\nja hän iloitsi sydämessään suuresta voitostansa. Kylmältä tuntui tosin\nKaisu nyt niinkuin ennenkin Asarille, mutta hän ajatteli vaan\nmielessänsä, \"kyllä kait se vielä kaikki tulee hyväksi.\"\n\nEnsi pyhänä kuulutettiin Ruokolan Asari ja Linnalan Kaisu. Kylässä ei\ntuota pidetty kummanakaan, niinkuin useasti muulloin, silla sekä\nsulhanen että morsian olivat rikkaita ja rikkaathan soveltuvat niin\nhyvästi yhteen. Olipa kuitenkin eräs, jonka rinnasta puhkesi raskas\nhuokaus tuon uutisen kuultuansa ja hän oli Mäntylän Taava. Vaikk'eivät\nAsari ja Taava olleet kumpikaan sanallakaan ilmoittaneet toisillensa\ntunteitaan, olivat he kumminkin kahdenpuolin huomanneet, että heidän\nsydämensä puhuivat niin lämmintä ja pehmeää lemmen kieltä. Nyt oli\nTaavan lempi kadottanut vastimensa; siitä tuo huokaus. Taava kantoi\nmykkänä, nöyränä, kärsivällisesti sydämensä ahdistuksen; hän tunsi\nitsensä nyt niin halvaksi, pieneksi ja köyhäksi Asarin rinnalla, että\nhän oikein häpesi entisiä turhia ajatuksiansa. Mäntylän Taava ei\nottanut sittemmin vastaan yhtään kosijaa, sillä hän tunsi selvästi\nsydämessään, ett'ei siinä ollut sijaa kenellekään muulle kuin yhdelle,\nja se oli nyt -- kadotettu.\n\nNiin, mitäpä siitä. Asarin ja Kaisun kuulutukset kävivät laillisessa\njärjestyksessä ja Kaisu piti morseuttansa niin tyytyväissä valmistellen\nsiten suuria tulevia häitä.\n\nEräs ystävä kysyi ensimäisen kuulutuksen jälkeen Asarilta: \"pidätkö\nsinä todellakin Kaisusta?\"\n\n\"Ei, en minä hänestä huoli yhtään\", vastasi sulhanen peittelemättä.\n\n\"Kuinka se on ymmärrettävä? Miten sinä sitte saatat mennä hänen\nkanssaan naimisiin, kun et pidä hänestä?\" uteli ystävä.\n\n\"Hänellä on rahoja ja muita rikkauksia\", vastasi Asari alakuloisesti.\n\n\"Kylmä on kulta kumppaniksi\", sanoi toinen.\n\n\"Kyllä se vielä hyväksi tulee, kunhan kerran yhteen tulemme\", sanoi\nAsari entisellä luulo-uskollaan.\n\n\"Minä soisin, että niin kävisi, mutta minä toivon ja pelkään\", sanoi\nystävä, joka näytti maailmaa tutkineen useammalta taholta kuin Asari.\n\n\"Mitä toivot ja pelkäät sinä?\" kysyi Asari, ikäänkuin vaatien\nselitystä.\n\n\"Toivon että niin kävisi ja pelkään ett'ei niin käy\", sanoi ystävä:\n\n\"Joutava pelko ja toivo! minä näytän sinulle, ystäväni, että\nkummankinlaatuiset huolesi siinä asiassa ovat olleet ihan\ntarpeettomat\", sanoi Asari vakuuttavasti ja vähän närkästyksissään.\n\n\"Saat uskoa, ystäväni, että minä kaikesta sydämestäni suon niin käyvän!\"\nsanoi tuo Asarin ainainen, myös vielä naimaton ystävä, ja niin\nystävykset erkanivat.\n\nTuo pieni keskustelu oli tapahtunut ulkona taivaan kannen alla,\nlaihopellon pientarella, sillä kesä oli nyt ihanimmallaan. Heti kun\nAsari oli Linnalan Kaisun kanssa ensikerran kuulutettu, huomasi\nyllämainittu ystävä, että Asari tuli aivan eriluontoiseksi.\nEnnestäänkin oli hän hiljainen ja harvapuheinen, mutta nyt oli hän\nmuuttunut vieläkin hiljaisemmaksi ja harvanpuheisemmaksi. Hän haki aina\nyksinäisyyttä niin paljon kuin vaan voi ja kun hän sitä sai, vaipui hän\nsyviin ajatuksiin, katsoa tuijottaen yhteen ja samaan paikkaan\nkatkeamatta, siksi kun joku tapaus hänen siitä havautti. Tuossa\nasemassa puhkesi hänen rinnastaan tavasta syvä, kumiseva huokaus. Sen\noli hänen ystävänsä huomannut ja hän alkoi aavistaa, ett'eivät Asarin\nsisälliset asiat olleetkaan aivan oikeassa. Ystävä tapaili usein\nAsaria, saadaksensa kahdenkesken puhutella häntä, siten saadaksensa\nselvän hänen sisällisestä tilastansa, mutta se ei ollut ennen\nonnistunut kuin äsken laihopellon pientarella. Ystävän tarkoitus oli\nsaada Asari luopumaan ajoissa pois noin alussa jo niin syvää\nsynkkämielisyyttä aikaan saavalta tieltä, jos nimittäin hänen uusi ja\ntärkeä elämän askeleensa olisi siihen syynä. Mutta, niinkuin jo\ntiedämme, Asarin puoleksi närkästynyt puhe teki kerrassaan tyhjäksi\nystävän yritykset. -- Silloin kun ystävykset tapasivat toisensa pellon\npientarella, oli Asari menossa Linnalaan, johon hän lähtikin, kun\nerkanivat toisistaan. Ystävä katsoi hänen jälkeensä surullisesti, sillä\nvaikka Asarin puhe oli ollut niin jäykkää laatua, ei kuitenkaan ystävän\nhuoli hänen sisällisestä tilastansa tullut sillä poistetuksi. Hän\nkatsoi niin kauan kuin näki Asarin jälkeen, kuinka tämä meni Linnalaa\nkohden, ja sitten kun hän katosi näkyvistä, huoahti ystävä: \"voi, voi\nAsari! Sittekin minä vielä pelkään\". --\n\nJonkun viikon kuluttua tuosta tapauksesta oli Linnalassa paljo puuhaa.\nSiellä leivottiin, pantiin olutta, keitettiin ja paistettiin.\nViikkokausia oli monta kokkia siellä yötä päivää palavissa päin\nähkäilleet ja puhkailleet, pyörineet ja pyörineet. Ei tarvinne\nlukijalle mainitakaan, että Linnalassa nyt valmistettiin suuria häitä,\nsillä paikkakunnan rikkaimmat ja kuuluisimmat nuorikot oli nyt pantava\nikuiseen liittoon keskenänsä -- ikuiseenko? -- niin, ikuiseen. Häihin\noli kutsuttu paljon vieraita, kaikki uljaita ja arvokkaita. Morsianpiiat\nja sulhasen nuodemiehet olivat valitut kylän arvokkaimmista\nnuorukaisista; olipa odotettavana loistavat häät, loistavine vieraineen.\n\nHääpäivä tuli. Etimpänä asuvat pojat ajoivat hevosilla, joku määrätty\nneito aina kumppaninaan, sillä niin oli maakunnan tapa, mutta lähempänä\nolevat samoilivat juhlavaatteissaan pitkin teitä ja vainioita suurissa\nparvissa Linnalaa kohden, pojat kantaen neitojen myttyjä, ollakseen\nsiten \"morsian-piikojen kyytimiehiä\".\n\nNyt oli kaikki hääväki jo kokoontunut Linnalaan; ei puuttunut enää\nmuita kuin pappia. Vierasten joukossa olivat myös Mäntylän Taava ja tuo\nsulhasen ystävä, Karilan Heikki, pienenlaisen Karilan talon\nhelläsydäminen, hyväntapainen ja -maineinen, tunnokas poika.\n\nKaikki olivat iloisen näköisiä; erityisissä ryhmissä ja parvekkeissa\nkeskustelivat he minkä mitäkin asiaa ja iloinen nauru tavasta osoitti\njossain väki-puskassa, että keskustelua oli osattu hyvin johtaa. Nuo\nkeskustelevat ihmisparvet olivat enimmiten ulkona, sillä, niinkuin\ntiedämme, oli silloin kesän ihanin aika. Toiset seisoivat ryhmissä päin\nyhteen pihalla, toiset käyskelivät huoneitten ympäristöllä olevilla\nkedoilla ja pientareilla, toiset taas olivat valinneet itsellensä\njonkun kauniin aseman, jossa osa istui nurmella ja osa loikoi pitkää\npituuttansa. Olivatpa he missä olivatkin, kaikkialla kuului vaan\niloista puhetta ja naurun hohotusta. Kaikki Ruokolankin väki oli siellä\nparaassa miessä -- sepä nyt on tietty. Asarin isä ei joutanut ottamaan\nosaa muun hääväen vilkkaisiin ja hupaisiin keskusteluihin. Hänellä oli\nkyllin työtä kävelemisestä ympäri huoneita, pää pystyssä ja molemmat\nkädet seljän takana, Linnalan suurien rikkauksien katselemisesta ulkona\nsekä sisällä, jotka tuossa paikassa oli joutuvat hänen poikansa käsiin,\nja hän oikein hekumoi siitä oivallisesta onnenpotkauksesta, jonka hänen\nsukunsa oli saanut tavaroidensa ja maineensa lisäksi.\n\nVaikka tuo hääväki näytti yleiseen niin iloiselta ja murheettomalta,\noli kuitenkin heidän joukossansa joitakuita, jotka eivät näyttäneet\njaksavan ottaa osaa toisten leikillisiin puheisiin ja iloihin: sulhanen\nei ollut ensinkään iloisen näköinen. Synkkänä, kylmänä, haki hän vaan\nyksinäisyyttä ja kaikissa toimissaan oli hän niin yhtäkaikkinen koko\nhäiden ja häävierasten suhteen, ikäänkuin hän olisi ollut ihan yksin.\nKarilan Heikin aika taas meni siinä, kun hän tarkasteli ystävänsä,\nsulhasen, mielentilaa ja piti silmällä hänen käytöstänsä, sentähden\ntuli Karilan Heikin asema noissa loistavissa häissä salapoliisin\nkaltaiseksi. Iloton oli Mäntylän Taavankin sydän. Hän näki täydessä\nvalossaan jo toteentuneena kuinka hänen nuoruuden unelmansa olivat nyt\ntyhjiin rauenneet ja tunsipa hän sydämessään syynkin, joka oli turhaksi\ntehnyt hänen hartaimmat toiveensa, joka oli ryöstänyt häneltä sen\nhaaveksitun autuuden, mikä häntä oli tähän asti pitänyt eleillä ja niin\niloisena. Hän tunsi, ett'ei tuota onnea, tuota lämmintä sydäntä ole\nhäneltä ryöstänyt mikään toinen vielä lämpimämpi sydän, vaan kaiken sen\noli tehnyt rikkaus, väärä mammona, ja hän tunsi ett'ei hänen oikeutensa\nollut oikea oikeus. Hän tunsi itsensä nyt niin ylönkatsotuksi,\nhyljätyksi, yksinäiseksi ja orvoksi, mutta samassa myös onnelliseksi\nsiinä suhteessa, ett'ei hänen sydämensä ollut yhtään saastunut väärän\nmammonan väärästä himosta. Kylmältä, kolkolta, kuolleiden haudalta\ntuntui tavara ja rikkaus Taavalle ilman lämpimättä sydämettä. -- Oliko\nkumma, jos ei hän jaksanut olla iloinen noita tuntiessaan?\n\nNyt tuli pappi taloon ja koko hääväki sai totisemman muodon. Vihkituoli\nrakennettiin erääsen lakanoilla, silmikoilla ja huiveilla ylt'ympäri\npuetettuun saliin. Kaikki oli valmista vihkimistä varten ja hääväki\nkokousi. Pastori seisoi vihkituolin edessä, suuri virsikirja kädessä,\nmutta sulhasta ja morsianta ei näkynyt! Odottaminen alkoi käydä\npitkäksi ja ihmiset katsoivat toisiansa silmiin kysyvästi. Tuo tila\ntuntui itse kullekin tukalalta ja levottomia liikkeitä alkoi ilmaantua\nhääväessä, samalla kuin yksi ja toinen kuiskaeli jotain toisensa\nkorvaan, ja samassa pyörähti heistä aina joku ulos, ikäänkuin varkain.\nSulhanen oli -- poissa! Häntä oli katseltu joka huoneesta, silloin kun\npiti lähteä vihille, mutta ei löydetty mitään. Silloin tuli kauhea hätä\nniille, jotka asian oivalsivat ja häntä ruvettiin miehissä hakemaan\nulkopuolitta. Viimein löydettiin hän navettapihalla olevan huoneen\ntakaa, jossa hän oli päin seinään seisomassa ja katsoa tuijottamassa\nyhteen sijaan. Hän ei näyttänyt ollenkaan huomaavan hakijain tuloa,\nmutta kun häntä nykäistiin käsivarresta ja muistutettiin hetken\ntärkeästä merkityksestä, näytti hän ikäänkuin säpsähtävän, sitten hän\nloi puhuttelijaansa surullisen ja läpitunkevan silmäyksen ja kasto,\nsyvä huokaus puhkesi samassa hänen rinnastansa. Sen jälkeen lähti hän\nmuiden kanssa pois, sen enempää puhumatta. -- Tuon sulhasen hukassa olon\najan itki ja rääsäsi morsian, että oli vedeksi sulaa, ja sulhasen\nlöydyttyäkin meni vielä joku aika, ennenkun hän voi tyyntyä.\n\nNyt tulivat sulhanen ja morsian vihkituolin eteen. Kaunis ei ollut\nmorsian kalliissa morsianpuvussaankaan, säännöttömine vartaloineen,\nlituskaisine ja siintioine tasavärisine kasvoineen, pienine kiiluvine\nsilmineen ja hienoine umpinaisine huulineen. Mutta jos hänellä olisi\nollut lämpimämpi, lempeämpi ja tunnokkaampi sydän, olisivat ne hyveet\nvoineet kumminkin palkita sen niukkuuden, jolla luonto oli häntä\nulkonaisessa näössä kohdellut.\n\nToimitus alkoi nyt ja pastori alkoi lukea vihkimälukuja. Lukkari seisoi\nsivumpana pastorista, hänelläkin kädessä suuri virsikirja, jonka hakoja\nhän aukoi. Sulhasen isä seisoi taempana ja iloitsi sydämessään poikansa\nonnesta. Sulhasen ystävä, Karilan Heikki, tarkasteli sulhasen kylmää ja\nyhtäkaikkista asemaa ja hänen kuultiin ääneensä, mutta hiljaa, syvän\nhuokauksensa perästä sanovan: \"Asari rukka!\" Mäntylän Taava seisoi\nmuiden morsianpiikojen joukossa alakuloisen ja miettivän näköisenä ja\nhänenkin kuuli joku, tuskin kuultavasti, sanovan: \"väärä mammona!\"\n\nPastori tuli nyt vihkiessään siihen kohtaan, jossa hän kysyi Asarilta,\ntahtooko hän ottaa tämän Kaisa Linnalan aviovaimokseen. Asari ei\nkuullut tuota kysymystä. Hän oli omissa mietteissään ja silmänsä\ntuijottivat niin kummallisesti. Morsian, kun havaitsi ett'ei sulhanen\nhuomannut pastorin kysymystä, nykäsi häntä hiljaa käsivarresta.\n\nSulhanen havahtui nyt tuosta haaveksivaisesta tilastaan. Hän loi\nsilmänsä pastoriin ja havaitsi että pastori katsoi ja katsoi ja katsoi\nhäntä silmiin kysyvästi. Asari oivalsi mikä nyt oli kysymyksessä; hän\nyritteli monta kertaa nyökäyksellä ja sanoilla myönnyttääksensä kysytyn\nasian, mutta niska ei ollut totella tahtoa, eikä suukaan ollut tuohon\nvastenmieliseen tunnustukseen mikään joutuisa, vaikka se kyllä haapuili\nsanoja. Viimein kuitenkin pastorin uudistettuun kysymykseen:\n\"tahdotko?\" nyökäytti hän koneentapaisesti päätänsä ja haudasta\ntulleella äänellä vastasi monen turhan ponnistuksen perästä: \"tahdon\".\nSulhasta itseäänkin rupesi nyt harmittamaan, kun hän oli niin kylmä ja\nyhtäkaikkinen koko asiaan nähden ja niin hajamielinen näin tärkeällä\nhetkellä, ett'ei muistanut toista kättänsä, vaikka nythän hän oli juuri\nsaamaisillaan mahdottomat rikkaudet. Hän koetti oikein pinnistämällä\nkoota ajatuksiansa, että voisi pysyä nykyisessä tehtävässään kiinni.\nMutta jos kuinkakin hän olisi koettanut, hajosivat ne kuitenkin väkisin\nympäri maailmaa, ja aina vaan häämöitti tuo hämärä tulevaisuus, tulevan\nrikkauden ylitse hänen mielessään mustana, synkkänä ja pelottavana.\n\nNyt tuli se aika vihkimisessä, jolloin pastori rupesi vihittäviä\nvannottamaan.\n\n\"Minä Asari Ruokola\", sanoi pastori edellä.\n\n\"Minä Asari Ruokola\", kertoi Asari. jäljessä ja hänen äänensä kuului\nsiltä, kuin kaiku olisi toistanut nuo pastorin lausumat sanat.\n\n\"Otan sinun Kaisa Linnalan\", jatkoi pastori.\n\n\"Otan sinun Kaisa Linnalan\", kaiutti sulhanen, ikäänkuin unissaan.\n\n\"Nyt minun aviovaimokseni\", lisäsi pastori.\n\n\"Nyt minun aviovaivakseni\", sanoi sulhanen, tietämättä itsekään mitä\nhän sanoi, mutta luultavasti tuli tuo harmittavan eksyttävä lause sen\nmukaiseksi, mitä hänen sydämensä juuri silloin ajatteli ja tunsi.\nKoko hääväki säpsähti.\n\n\"Nyt minun aviovaimokseni\", toisti pastori oikein kovalla äänen\npainolla.\n\nSulhanen vavahti, sillä hän oli tullut taas oikeaan tajuunsa tuon\npastorin niin kovalla painolla toistetun lauseen kautta. Hän rupesi\naavistamaan, että tässä on mahtanut tulla joku erehdys ja punastuneena\nlausui hän nyt vaaditut sanat oikein, vaan tuskan hiki juoksi alas\nhänen kasvoiltansa; loppu vannottamisesta meni koneen tapaisesti ilman\nerehdyksettä loppuun asti.\n\nAjallansa veisasi lukkari: \"Vihollinen karkot' kauas\" j.n.e, mutta\nKarilan Heikki ajatteli: \"kunpahan menisi vihollinen heistä oikein\nkauas!\" Pastori luki edelleen: \"Mä salli perkeleen heidän kanssansa\nmitään tehdä\", mutta Karilan Heikki ajatteli: \"kunpa tuo rukous\ntoteentuisi!\" ja hän yhtyi sydämessään samaan rukoukseen; häntä suretti\nkovin ystävänsä arveluttava tila. Pastori päätti vihkimisen Herran\nsiunauksella ja onnen toivotukset alkoivat. Koko tämän ajan seisoi\nsulhanen tunnottoman näköisenä, niinkuin kuvapatsas ja tuskin hän\nhuomasi kättään ojentaa sitä vaativille. Onnen toivotusten jälkeen\nasettui hän taas seisomaan yhteen paikkaan. Hääväki oudostui tuommoista\nkäytöstä, eikä kukaan häirinnyt häntä seisoessaan ja katsoa\ntuijottaessaan. Kun hän oli melkoisen ajan ollut tuossa asemassa,\nkuultiin hänen hiljaa, ikäänkuin mutisten sanovan: \"kyllä se vielä\nhyväksi tulee, kunhan kerran yhteen tulemme\", sitten hän, ikäänkuin\nunesta heräten, koetti olla niin iloisa ja elävä kuin suinkin oli\nmahdollista, mutta tuo teko-iloisuus ja levollisuus ei voinut olla\nkauan näkymättä ja viimein se katosi taas kokonaan.\n\nEn huoli ruveta kertomaan sen enempää häämenoista, mainitsen vaan\nsivumennen, että koko juhla oli hyvin ikävää laatua. Nuoriso koetti\nkyllä aikaan saada monenlaisia leikkejä, mutta mikään ei menestynyt,\nsillä heidänkin sydämissään oli niin outo ja kummallinen tunne tuon\nsulhasen synkkämielisyyden tähden; ilman sitä istui morsian\nyhtäkaikkisena kaikista asioista, joka myös paljon oudostutti ja\nharmitti nuorisoa ja muita.\n\nYhden tai toisen varjon alla hakivatkin vieraat itsellensä jonkun\ntekosyyn, päästäkseen pois noista murheellisista häistä ja ennen pitkää\noli talo heistä puti puhtaana!\n\nNyt oli Asari Linnalan isäntä. Hänellä oli mahdottomat rikkaudet, mutta\nhänellä ei ollut kumppanina lämmintä sydäntä, joka ainoastaan voipi\ntämän elämän tehdä niin suloiseksi, hauskaksi ja viehättäväksi;\nkylmään, kolkkoon sydämeen oli hän itsensä sitonut -- eriämättömästi!\nTuon elävältä kylmettyneen elämän kumppanin käsi oli myös kylmä, sen\noli vaikuttanut sydämen kylmyys; sentähden ei tuolla kädellä ollut sitä\nheveyttä ja suloutta, joka ainoastaan voipi vähemmätkin varat niin\nrunsaiksi, niin riittäviksi tehdä, ett'ei niiden puuttuessakaan tunnu\npuutosta olevan.\n\nHeti häiden jälkeen ryhtyi Asari taloudellisiin toimiin. Hän koetti\nsillä tavoin haihduttaa ikäväänsä ja lohduttaa murheellista sydäntänsä.\nYhtä surumielisenä, yhtä harvapuheisena oli hän työpaikoillakin\nollessaan kuin ennenkin. Ennen surunsa kyllä haihtui työssä ollessa ja\nväliin tuli hän erinomaisen hyvälle tuulelle ja iloiseksi. Nuo hetket\nolivat niitä hetkiä, jolloin hänen muististaan oli kadonnut tuokioksi\ntuo sydäntä kalvaava uuden kotinsa muisto, joka melkein alituisesti\nkytövalkean tavoin hiljaksensa poltti ja koloi hänen sydämessään. Ja\ntuo hiljainen valkea oli niin alituisesti eleillä, ett'eivät ne harvat\nonnen hetket, jolloin hän surunsa unoutti, voineet sitä sammuttaa, vaan\nse pysyi aina vaan hehkuvana hiilloksena. Mitäpä siitä, jos Asari\nsaikin joskus työssä ollessaan huolensa haihtumaan, kun ei hänellä\nkotiin tullessa ollutkaan sitä, joka olisi tuota harvinaista rauhaa\nvoimassa pitänyt. Siellä kotonahan vaan oli hän, joka tuon rauhan juuri\noli ryöstänyt Asarin sydämestä, kuinka hän sitten saattoi tuon sydämen\nkivusta päästää? Ei, sitä hän ei voinut tehdä, vaan uutta tulta, uutta\nkipua ja tuskaa lisäsi hän Asarin kotia tullessa jo paljaalla\nkatseellaankin hänen sieluunsa!\n\nEnsi-alussa koetti Asari jäähdyttää polttavaa sydäntänsä ja lämmittää\npalavaa tuntoansa nyt saaduilla suurilla rikkauksillansa, mutta ne\neivät maistuneet hänelle miltään vaikka kuinkakin hän olisi pakottanut\nsielunsa heikumoimaan niissä. Hän koetti vastoin kaikkia sydämensä\ntunteita pakottaa itseänsä uskomaan, että: \"kyllä se vielä hyväksi\ntulee\" ja hän koki kaikin voimin turvaantua tuohon teko-uskoonsa, mutta\naikoja kului, eikä tuosta \"hyväksi tulemisesta\" tullutkaan mitään. Hän\nolikin koko tulevaisuutensa perustanut vastoin omantuntonsa ääntä tuon\nkuolleen uskonsa nojalle, jolle hän antoi alusta alkaen ison arvon, kun\nse oli isän antama.\n\nKun Asari parka noin koetti työnteolla karkoittaa suruansa, kului\nhäneltä silloin vielä aika jotakuinkin, vaikka hänellä ei ollut kotiin\ntullessa odotettavana muuta kuin ynseyttä ja ylönkatsetta! Hänen\nanoppinsa ja nuori vaimonsa oppivat heti alusta alkaen kohtelemaan\nhäntä niinkuin ainakin tulokasta, jota vastaan he pitivät itseänsä\nkaiken tavaran herroina, joihin ei muka Asarin tullut mitään ja kaiken\nsen mitä hän toi taloon tullessaan, pitivät he niin vähäpätöisenä,\nett'ei se muka kuulunut kumpaankaan laitaan, vaikka se nousi kumminkin\nneljän tuhannen markan paikoille. Kaikkien noiden mielipiteiden\nseurauksena oli se, ett'ei Asari vielä ollut kovin monta kuukautta\ntalossa ollut, ennenkun sai kuulla, että hän olikin vaan -- köyhä\ntulokas, jolla ei ollut muka mitään sanomista! Asari oli helläsydäminen\nja hän olisi mielellään auttanut tarvitsevaisia mitä rahalla, mitä\nruoalla, mutta siihen hän ei saanut valtaa! Eräänä kertana meni hän\nomin lupinsa aittaan, antamaan tarvitsevalle jyviä, sillä kovanlainen\naika oli silloin maakunnassa. Mutta voi taivasten tekijä, kun anoppi ja\nvaimonsa sen sai tietää, silloinkos vasta meteli nousi! Huutain,\nhoilaten tulivat he aittaan ja kirkuin ja parkuin rupesivat sättimään\nja panettelemaan Asari parkaa!\n\n\"Sitä vartenko sinä olet tähän otettu, että kaikkein kerjäläisten\npussiin syökset elon elämämme, jota minä niin paljon olen vaivaa\nnähnyt? Eipä vähää pää, väärässä! Me olemme miehen olkapäiltä\nkerjäläisen kontin viilekkeet katkaisseet ja tuskin on hän itse saanut\nvatsansa täyteen, niin annappas mennä aittaan syytämään ainoa pala pois\nsuustansa!\" säyhysi emäntä.\n\n\"En ollut mikään kerjäläinen teille tullessanikaan\", sanoi Asari ujosti\nja vähän loukkaantuneena.\n\n\"Etkö häpeä, kelvoton, vastustaa äitiä! köyhähän sinä olit meille\ntullessasi -- meidän tässä on kaikki. Ei isä-vainaja syytänyt\nomaisuuttaan tuolla tavalla ja siltipä tuota onkin, mutta se ei olekaan\nsitä varten, että sitä kaikki huupiot saisivat hutiloida. Kaikkea sitä\nihminen näkee, kun kauan elää!\" sätti ja melusi Asarin vaimo, joka oli\nkaikissa äitinsä kanssa yksineuvoinen, ja hän itki ja kirkui kuin hullu\nja repesi hiuksiansa!\n\n\"Niin, älä muuta sano! Sehän se sitten vielä vihaksi pistääkin, kun hän\nluulee joku olevansa ja nuo muutamat markat ovat hänellä aina suussa,\njotka hän on taloon tullessaan tuonut, mutta 'pian se huono hevonen\npäällisensä syöpi'. Jos olisimme laskeneet eli rätinkiin panneet hänen\nruokansa, mitä hän on meillä jo ahmannut, niin ei hän olisi talostamme\nsaapa enää kruunun mynttiäkään\", säesti äiti tytärtänsä ja he olivat\nsanan täydessä merkityksessä niinkuin syöjätär tyttärinensä.\n\n\"Eikö minun työni sitten maksa ruokaanikaan?\" sanoi Asari ujosti.\n\n\"Sinun työsi! nuhjuksen? tuleeko sekin lukuun? -- kaikkia! Semmoisia\ntyömiehiä saa ruokapalkalla jos kuinka paljon, kun sinä olet, ja heistä\non kumminkin se etu, ett'eivät pakkau haaskaamaan talon omaisuutta. --\nSukkelaan pois täältä aitasta, sanon minä\", tiuskui anoppi!\n\n\"Enhän minä olisi ilman edestä jyviä antanut, hänellä on velkakirja\",\nrohkeni Asari muistuttaa.\n\n\"Velkakirja! mitä semmoisten velkakirjoista; mitä niiltä luulet\nsaavasi, ei yhtään jyvää, pitäköön itse velkakirjansa. Ja kyllä kaiketi\nolet velkakirjan teettänyt omaan nimeesi -- kuinkas muutoin. Se on enempi\nkuin hävyttömyys\", tirskui anoppi, vaikka tuo jyvien tarvitsija oli\nhyvän talon isäntä, vaan oli tällä kerralla tullut viljan puutteeseen.\n\nHäpeästä punehtuneena antoi Asari velkakirjan pois sen antajalle ja\nmeni pois. Entistä synkeämmäksi tuli nyt hänen mielensä. Hänen\nsydäntänsä kalvoi kovin tuo rajaton häväistys, jonka hän oli vieraan\nkuullen saanut. Hän häpesi omaa nykyistä tilaansa ja hän häpesi\nkotiväkensäkin puolesta, kun heidän ilkeytensä ja tunnottomuutensa oli\nnoin julkisesti tullut kylälle tiedoksi. Hän näki nyt täydessä valossa\nmihin hän oli joutunut ja mitä hän oli kadottanut. Hän huomasi, että\ntuo salainen sisällinen kaiho, joka hänellä oli pienuudesta pitäin\nLinnalan Kaisua kohtaan, oli saanut alkunsa syvemmältä, kuin hän oli\nluullutkaan, nimittäin raa'asta, pahasti kasvatetusta -- sydämestä,\njosta ei ollut toivoakaan enää paranemiseen. Asari olikin jo alusta\nalkaen koettanut hyvyydellä voittaa tuota väärästä mammonasta\nvilliintynyttä sydäntä, sillä hän oli silloin vielä turvannut väärän\nuskon synnyttämään tunnussanaansa: \"kyllä se vielä hyväksi tulee\"; vaan\nkaikki se oli turhaa työtä Asari rukalle, sillä hän ei voittanut\nhyvyydellään muuta kuin pilkkaa, naurua, ylönkatsetta ja pahoja, rivoja\nsanoja. Vaikka hyvyys oli Asarinkin puolelta teeskenneltyä, jaksoi hän\nkumminkin vielä silloin sitä tehdä, sillä hän piti vielä väärää\nmammonaa silmällä ja omanansa ja hän toivoi sen nojalla muunkin kerran\nvielä paranevan.\n\nNyt oli Asari parka omissa silmissään niin onneton, ettei hän luullut\nmaailmassa olevan hänelle vertaa onnettomuudessa. Erotettuna isästään,\näidistään, hyvästä kodistaan, ystävistään ja mikä muisto oli kaikkien\nkatkerin, oli se että hän oli erotettu Mäntylän Taavasta, erotettu --\nijäksi, ja nyt vasta huomasi hän mitä oli Taavassa kadottanut. Nyt oli\nhän syösty raakojen ihmisten keskelle, jotka eivät muuta osanneet tehdä\nkuin katkeroittaa hänen sydäntänsä ja polkea, häväistä hänen\nkunniaansa! Nyt hän huomasi, että tuo luultu ja toivottu rikkaus, jota\nhän oli lähtenyt takaa ajamaan, oli kovin katkera, kovin kalliisti\nostettua varjo-onnea, sillä hän oli jo niin paljon kadottanut\nsentähden, hän oli kadottanut -- sydämensä rauhan. Hän näki nyt, ett'ei\nhän voinut eikä jaksanut edes tuota rikkauttakaan irti palvella, sitä\nvähemmin voi hän takaisin saada sydämensä rauhaa. Nyt hänen oli annettu\njo tietää, ett'ei hän ollut isäntä enää oman omaisuutensakaan ylitse,\njonka hän oli taloon tuonut, sitä vähemmin sen, jota hän oli lähtenyt\nsaavuttamaan.\n\nKaikki ne asiat pyörivät katkeroina tunteina sekaisin Asari raukan\nsydämessä ja niitä miettiessä ja punnitessa lisääntyi kuumuus hänen\nsydämensä polttavassa hiilloksessa. Hän muisteli menneitä kultaisia\naikoja, jolloin hän oli niin iloinen ja murheeton, jolloin kaikki\nhuokui vaan pelkkää ystävyyttä ja rauhaa, jolloin hänen sydämensä ei\nollut vielä raskautettu tämän elämän rikkauden surulta, aikaa, jolloin\nTaava vielä niin lempeästi hänelle hymyili. -- Voi kuinka silloin oli\nlysti ja hyvä olla! Hän muisteli Karilan Heikin varoittavia sanoja,\njotka hän niin kylmästi ja karsaasti vastaan otti, mutta nyt huomasi\nhän, että ne olivat vuotaneet tosiystävän pahaa aavistavasta,\nhuolestuneesta ja hänen parastansa katsovasta sydämestä. Voi kuinka\npaljon hän olisi antanut, jos olisi saanut takaisin sen hetken, jolloin\nhän kuuli ystävänsä suusta nuo ennustavat ja varoittavat sanat. Nyt hän\nolisi jo ollut viisaampi niistä ottamaan vaaria, sillä elämän koulu oli\njo häntä opettanut -- niin, niin: kyllähän Asari olisikin ollut nyt jo\nviisaampi, mutta siinä oli nyt jo paha \"mutta\", se oli -- myöhäistä. Voi,\nvoi! Nuo kaikki tekivät viimein Asariin sen vaikutuksen, -- ett'ei hän\nmiehisenä miehenäkään voinut niellä sydämensä pakotusta, vaan hän\npurskahti katkeraan itkuun, ja ne kyyneleet olivat pettyneen toivon\npuristamat.\n\nNyt ei Asari enää koskaan ajatellut eikä sanonut: \"kyllä se vielä\nparanee, kunhan kerran yhteen tulemme\", sillä surkea kokemus oli\nosoittanut, että niin ei ollut käynyt, eikä koskaan voi käydäkään.\n\nTähän asti oli taloudelliset toimet käyneet Linnalassa hyvin; Asari oli\nhoitanut niitä vielä niinkuin omia asioitaan, sillä häntä oli\nelähyttänyt vielä jonkunlainen toivo. Nyt oli toivo loppunut. Hän oli\nsaanut semmoisen iskun sydämeensä, että se teki kaikki pyrinnöt, kaikki\ntoivot parempaan päin mahdottomiksi. Hänen sydämensä veltostui\nyhtäkaikkiseksi kaikkien asioiden suhteen ja kylmänä, synkkänä käyskeli\nhän, huolimatta mistään. Mutta äiti ja tytär iloitsivat sydämessään,\nkun he olivat niin loistavan voiton saaneet.\n\nAsarin tila oli nyt niin arveluttava ja surullinen että jotakin\nlohdutusta, jotakin hoivaa hänen oli saatava, mutta mistä? Entistä\nrauhaa, entistä iloisuutta ei hän voinut takaisin saada, sen hän hyvin\nkyllä oivalsi, mutta jotain oli eteen otettava, muutoin tulisi elämä\nmahdottomaksi. -- Minkälaisen turvan ja lohdutuksen Asari haki itsellensä\ntuossa kovassa tuskassaan ja vaivassaan? Jonkun vuoden kuluttua\nruvettiin kylällä puhumaan: \"Linnalan talo menee takaisin ja isäntä --\njuopi!\"\n\nJuopi?! Niin. -- Asari parka oli hakenut ja löytänytkin nyt lohdutuksen\nmurheelliselle sydämelleen, mutta minkäläinen oli tuo lohdutus? Se oli\n-- väärä lohdutus, väärä turva. Väärä mammona oli tuonut muassaan toisen\nväärän, sillä yksi paha synnyttää toisia pahoja. Asari oli poikana ja\nensi vuosina naimisissakin ollessaan tuiki siisti ja raitis mies; hän\ninhosi sydämestään väkeviä juomia ja niiden nauttijoita. Tuossa kovassa\nsurussaan koetti hän ensin \"pikku-ryypyllä\" vahvistaa uupunutta ja\nväsynyttä sydäntänsä, se oli tekevinänsä hänelle niin hyvää: murheensa\nkatosi tuokioksi, mutta se palasi takaisin entistä tuimempana, ja\nsilloin sille taas piti antaa -- pikku-ryyppy! Noin hyville päiville\ntottunut suru palasi tietysti yhä takaisin, ja yhä tiheämmin vaati se\ntuota pikku-ryyppyä. Kauan ei Asari tyytynyt niin vähään annokseen,\nvaan hän alkoi tahtoa oikein isoa ryyppyä ja niidenkin antoa piti\ntihittää ehtimiseen! Tuolla tavalla oli tästä ennen niin siististä\nmiehestä tullut ennen pitkää varsinainen -- juoppo!\n\nEnsimmältä ei siitä tiennyt kukaan mitään, mutta pian havaitsi sen\nkotiväki. He koettivat estellä Asaria juomasta niin paljon kuin voivat,\nmutta tuo esteleminenkin oli heidän itsensä laatuista. He haukkuivat,\nkirkuivat, itkivät, rääkyivät ja parkuivat myötänsä hänelle, mutta se\noli yhtäkaikki, sillä hän jaksoi nyt jo hyvin tuota kuulla; hänen\nsydämensä oli jo kovettunut ja paatunut ja hän nauroi vaan heidän\nilkeälle, pahasta sydämestänsä lähteneelle hädällensä. He kokivat\nkätkeä kaappien ja aittojen avaimet, mutta hän piti siitä aivan vähän\nlukua, sillä hän särki lukot ja ovet, kulki niissä mielivaltaisesti ja\notti mitä milloinkin sai ja meni sitten niiden kanssa kylälle juomaan.\n\nEnsi alussa koettivat anoppi ja Asarin vaimo yhdestä neuvoin\nkurittamallakin saada häntä juomattomaksi, mutta se ei onnistunut\nensinkään, sillä Asarilla olikin silloin aina jo päässä useampia isoja\nryyppyjä, jotka hänelle kyllä antoivat rohkeutta ja isännän oikeutta,\nja loppusumma tuosta oli aina se, että anoppi tyttärineen sai\nturvottunein ja verisin kasvoin ja runneltunein ruumiin pötkiä\nkäpälämäkeen, jolloin useinkin viettivät yönsä lammaskarsinoissa ja\nminkä missäkin.\n\nNäin oli Asari raukka joutunut aivan onnettomaksi. Hänen murheensa oli\nnyt lakannut, sillä hänen tuntonsa oli jo poltinraudalla merkitty. Jos\ntuo murhe yritti joskus uudelleen tulemaan, lievitti hän aina sitä\nuudella ryypyllä. Se antoi hänelle aina uutta rohkeutta ja hänen\nkadotettu, loukattu ja poljettu ihmisellinen oikeutensa ja arvonsa\npalasi aina silloin takaisin ja vaati takaisin menetettyä kunniaansa.\nAsari hyväksyi ehdottomasti nuo hänen mielestään oikeutetut vaatimukset\nja niiden ajatustapain vallalle päästyä alkoi hän heti näyttää, ett'ei\nhän olekaan mikään \"nurru-sunteri\" ja että hän on isäntä talossaan.\n\nTuossa tilassa pitkitti Asari mustaa elämäänsä. Hänen viinahimonsa oli\nniin suuri, että hän otti talon velkakirjoja mukaansa ja vaihteli niitä\nvelanottajan kanssa salaa -- viina-\"halliin\", katsomatta sisälsivätkö nuo\nkorkoa tuottavat paperit pienemmän tai isomman summan! Hän otti talosta\nmuutakin kalua mukaansa ja joi niitä kylällä ja viimein alkoi hän juoda\nvaatteitakin päältään! Juominen olisi mennyt juomissakin, mutta hän\nteki juovuspäissään isoja tyhmiä kauppojakin, ja kun ei hänellä ollut\nenää rahoja millä niitä vastata, antoi hän niiden vastimeksi isoja\nvelkakirjoja, joita sitten saatiin ehtimiseen ja vesissäsilmin\nLinnalassa maksaa. Isäntä ei huolinut työn teosta eikä teetosta\nmitään; kunnollista työnjohtajaa ei raskittu pitää, sentähden oli\nkoko taloudellinen toimi tuon itaran ja ahneen vaimoväen ja\ntusina-palkollisten hallussa. Edellisiltä ei olisi saanut mitään kulua,\nmutta tulla vaan tavaraa kokoon ja jälkimäiset eivät taas pitäneet\nlukua muusta, kunhan vaan aika kului. Kaikkien noiden tähden rupesi\nLinnala menemään takaisin isompaa vauhtia kuin oli kohonnut.\n\nEräänä kertana juomaretkeltä palatessaan, tapasi Asari Karilan Heikin.\nTämä oli kovin huolestunut ystävänsä onnettomuudesta. Hän oli jo kauan\nvartonut tilaisuutta, saadaksensa vielä kerran puhutella onnetonta,\nmutta se oli aina ollut turha, sillä Asari oli aina välttänyt hänen\nkohtaamistansa. Hän häpesi ystäväänsä, sillä hän tunsi sydämessään\nankaran nuhteen, kun hän ei totellut aikanaan annetuita hyviä neuvoja.\nMutta Heikki ei lakannut etsimästä häntä. Hän oli tiennyt, että Asari\noli taas useampia vuorokausia ollut kylällä juomassa ja että hän\nvieläkin oli siellä. Hän kuuli myös, että Asari ei ollut saanut enää\nviinaa, kun häneltä oli puolus loppunut, vaan että hän makasi surkeaa\nkohmaa eräässä mökissä. Sentähden tiesi Heikki hänen kohta täytyvän\ntulla kotiansa, ja meni tien viereen odottamaan viheliäistä ystäväänsä.\nKauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa siellä, ennenkun Asari tuli tietä\nmyöten, surkeana ja horjuvana. Kyyneleet nousivat Heikin silmiin, kun\nhän näki tämän kurjuuden. Asarin kasvot olivat turvonneet ja siellä\ntäällä näkyi niissä sinisiä ja punasia laikkuja, mutta yleinen väri oli\ntuhkan harmaa ja silmät punaiset ja pullistuksissa. Hänen käyntinsä oli\nepävakainen, jonkatähden hän toikkeroitsi tietä käydessään sinne tänne,\nikäänkuin hänellä olisi ollut joku edisteltävä. Vaatteet olivat\nrikkinäiset, likaset ja repaleiset ja kylmä hiki juoksi hänen\npäältänsä. Tuonlainen oli Asarin näkö, kun hän tuli kylältä suruansa\nlieventämästä!\n\nHeikki lähti kävelemään häntä vastaan ja sovitti tuon\nvastaantulemisensa niin, että se tapahtui tien mutkassa, ett'ei Asari\nolisi häntä huomannut ennen lähelle tuloa, sillä tie oli metsäisellä\nseudulla -- ja nyt juuri tulivat he vastakkain. Asari säikähti tuota\nkohtausta kovin ja niinkuin ukon lyömänä seisoi hän vavisten Heikin\nedessä ja tuijotti häntä silmiin. Ennen oli hän kaikkialla hakenut\nHeikin seuraa, nyt hän vältti, kammoksui ja kauhistui häntä! Oliko\nsitten Heikin sydän kylmennyt nyt Asaria kohtaan? ei; samalla\nrakkaudella rakasti hän Asaria kuin ennenkin, sama muuttumaton ystävä\noli Heikki nyt kuin ennenkin, missäs sitten on syy tuohon Asarin\nkammoksumiseen? -- omassa sydämessään, sillä hän ei oikeastaan\nkammoksunutkaan Heikki-ystäväänsä vaan itseänsä, oma paha omatunto se\noli, joka Asarin sydämessä nosti kauhun melkein kaikkien ihmisien\nedessä. Ainoasti krouvarin ja -- kotiväkensä edessä ei hän kammoksunut!\n\n\"Ystäväni!\" sanoi Heikki viimein, särkyneellä ja hiljaisella äänellä,\nkun he olivat tovin toisiansa katselleet.\n\n\"Sinäkö, Heikki, täällä?\" sanoi Asari kauhistellen, kun näki, ettei hän\npäässyt enää Heikin käsistä.\n\n\"Eikö me istuta, että saisimme vielä kerran haastella? kysyi Heikki\nkehoittavaisesti. Asari totteli vastahakoisesti ja he istuivat.\n\n\"Mitenkä sinun asiasi nyt ovat, ystäväni?\" kysyi Heikki ja katsoi\nAsaria silmiin niin lempeästi.\n\n\"Niinkuin näkyy\", sanoi Asari kuivakiskoisesti.\n\"Oi, älä sano niin, ystäväni. Toinen ihminen ei saa toisen tilasta\ntietoa ulkonaisella näkemisellä, tarvitaan katsoa syvemmälle, aina\nsydämeen asti, ennenkun voidaan oikein tutustua toistensa kanssa. Sinun\ntilasi on minua kovin huolestuttanut. Olemme aina ennen avanneet\ntoisillemme sydämemme, miksi emme nyt saattaisi sitä tehdä? Kaikissa\nmuissa asioissa olemme tulleet yksimieliseen päätökseen, mutta yhdessä\nasiassa erosivat mielipiteemme.\"\n\n\"Sinä olit silloin oikeassa, verraton ystäväni. Jospa olisin silloin\ntotellut sinua, niin minun asiani saattaisivat nyt olla toisin. Ei se\ntullutkaan hyväksi, niinkuin minä silloin luulin\", sano! Asari. Hänen\nleukansa järkähteli, kyyneleitä välähteli hänen silmissään; hän\npurskahti itkemään ja tarttui kiinni Heikin kaulaan.\n\nMolemmat ystävykset itkivät, sillä kummallekin tuli mieleen muisto\nmenneistä ajoista. Asari muisti kuinka kauas hän oli jo ehtinyt\nturmeluksessa, joka kaikki oli ensimäisen erehdyksensä hedelmä. Heikki\ntaas muisteli ystävänsä mennyttä viattomuuden aikaa ja vertaili sitä\nhänen nykyiseen tilaansa.\n\n\"Miksi sinä olet väistänyt minun kohtaamistani näin kauan?\" kysyi\nHeikki viimein.\n\n\"Minä olen luullut, ettei ole enää yhtään ihmistä, joka minua muistaisi\nja joka ei minua kauhistuksella katselisi, sentähden minä kammoksun ja\nkauhistun kaikkia ihmisiä -- oi, voi! minä kauhistun omaa itseäni; voi\nminkälainen minä olen!\" sanoi Asari.\n\n\"Sinä olet ollut aivan väärässä, kun olet luullut minunkin kammoksuneen\nsinua; sama entinen ystävyys sinua kohtaan on tänäkin päivänä\nsydämessäni. Tilasi on kovin huolestuttanut minua ja minä olen\ntavoitellut kauan sinua, saadakseni vielä kerran avata sydämeni\nsinulle\", sanoi Heikki ystävällisesti.\n\n\"Sinulla miekkoisella on onnellinen perhe-elämä\", sanoi Asari\nsurullisesti.\n\n\"Niin, se on tosi että se niin on, mutta minä en antanutkaan väärän\nmammonan vietellä itseäni, vaan minä noudatin oman sydämeni vaatimuksia\nja seuraus oli siitä, ett'en vaihettaisi nyt elämääni koko maailmankaan\nrikkauksiin\", sanoi Heikki.\n\n\"Voi ystäväni! Mitenkään minun asiani saataisiin paremmaksi? kysyi\nAsari toivovasti.\n\n\"Ensimäistä erehdystäsi emme enää mitenkään voi parantaa. Mutta sinä\nolet tehnyt toisenkin suuren erehdyksen elämässäsi. Sinä olet väärällä\ntavalla ruvennut korjaamaan ensimäistä ja jos et sinä ajoissa ojenna\noikealla tavalla jälkimäistä erehdystäsi, niin sinä joudut\nauttamattomasti hukkaan.\"\n\n\"Minä ymmärrän mitä tarkoitat, mutta mitä minun pitäisi tekemän, sillä\nminä olen kovin ahdistettu. Minä tunnen itsekin kauhistuksella, että\nnyt olen jo auttamattomasti perikadossa, mutta en voi enää itseäni\nauttaa -- voi, voi, mikä minun pelastaisi tästä viheliäisyydestä? --\nMutta minä pelkään, että kaikki apu on nyt jo myöhäistä, sillä viinanhimo\non jo tullut minussa niin väkeväksi, ja tuo kotiväki sitten; sinä tiedät\nminkälaisia he ovat.\"\n\n\"Älä niin ajattele, äläkä sano, ei vielä ole myöhäistä ottaa ajasta\nvaaria. Sinä olet omin voimisi koettanut parantaa itseäsi, etkä sinä\nsitä voi. Mutta oletko kertaakaan Jumalalta rukoillut voimaa siihen?\nOletko vielä koskaan pyytänyt häneltä voimaa kärsivällisesti\nkantaaksesi sitä kovaa elämän kuormaa, jonka itse olet päällesi vetänyt\nja johonka ei Jumalan ole vähintäkään syytä, sillä Hän antoi ajallansa\noikean tunnon sinun sydämeesi, mutta sinä et totellut sitä. Ainoastaan\nse keino voisi sinun pelastaa; viina ei sinua pelasta; usko minua\nystäväni!\" sanoi Heikki puoleksi nuhtelevaisesti.\n\n\"En, en minä ole kertaakaan rukoillut Jumalaa\", sanoi Asari kolkosti.\n\n\"Rukoile siis nyt ensi kerta!\" kehoitti Heikki.\n\nAsari purskahti toisen kerran itkuun, ja se itku ei ollutkaan nyt\npettyneen toivon ja menetetyn kunnian kaipaamisesta tullutta, vaan\nkyyneleet vuotivat oman viheliäisyytensä tuntevasta sydämestä. Kun hän\noli itkusta vähän tyyntynyt, lupasi hän, tyrskien ja niiskuttaen\nkokevansa nyt tästä edespäin rukoilla Jumalaa, että hän voittaisi\nkiusauksensa. Hän lupasi koettaa kantaa ristiänsä kärsiväisyydellä ja\nvieroittaa itsensä pois viinan juonnista -- se oli Jumalan etsivä armo,\njoka Asarissa noin puhui.\n\nHeikki tuli niin liikutetuksi onnettoman ystävänsä hyvistä\nliikutuksista ja lupauksista, ett'ei hän voinut muuta sanoa kuin:\n\n\"Jumala suokoon sinulle siihen voimaa!\" ja hän puristi hellästi Asarin\nkättä ja niin he erkanivat.\n\nToisenlaisena meni nyt Asari kotiinsa kuin ennen juomaretkiltä\npalatessaan. Ei hän nyt möykännyt eikä paukannut eikä särkenyt talon\nkaluja. Nöyränä kuin lammas, kuunteli hän nyt anoppinsa ja vaimonsa\nhaukkumisia, jotka ärtyivät kuin hurttakoirat vielä raivommiksi, kun\nnäkivät, ett'ei Asari heitä nyt vastusta eikä tuki heidän kitaansa\nnyrkin kovuudella. Ja niin sanarikkaita kuin he olivatkin tuossa\nilkityössään, eivät he löytäneet kylliksi ilkeitä ja hävyttömiä sanoja\nparjatakseen Asaria?\n\nIhme kumma! Hän jaksoi kaiken tuon rajattoman haukkumisen vihastumatta\nkantaa; Hän sanoi vaan nöyrästi: \"ette te osaa minua niin pahaksi\npanna, ett'en minä ole vielä paljoaki pahempi\".\n\nAsarista näytti kaikinpuolin tulevan nyt toinen mies. Hän ryhtyi\ninnolla työhön ja taloudellisiin toimiin käsiksi; viinaa hän ei\nmaistanutkaan. Vaimoväen torumisia ja sättimisiä ei hän ottanut\nkorviinsakaan, vaan antoi heidän meuhata oman mielensä jälkeen. Kaikki\ntunnolliset ihmiset iloitsivat Asarin elämän parannuksesta.\n\nMutta nyt vasta Asarin anoppi ja vaimo värkeiksi tulivat, kun he tuon\nmuutoksen hänessä havaitsivat. Tähän asti olivat he toki jotain\nmuutakin tehneet, mutta nyt oli heillä kyllitellen työtä Asarin\nhaukkumisessa! Ei hän ollut heidän suussaan muu kuin kerjäläinen,\nlaiska juopporatku, kelvoton, typerä, tuhlari, kömpsy, ilkiö, riivattu,\ntuhannen vietävä, sen koppale, \"perkeleen kekäle\" ja menopalkaksi\nhänelle ehtimiseen määrättiin: \"sen kattila!\" -- Asari koki heitä aina\nhillitä ja puheli heille Jumalan sanastakin, mutta kas siitä he vasta\noikein raivoon nousivatkin! \"Kas vaan\", sanoivat he \"nyt se piru on\ntullut kerettiläiseksi, kun on ensin juonut ja hävittänyt meidän\ntalomme ja muun tavaramme; se sinulla piti vielä olla, sen tuhannen\nroisto.\" -- Kukapa jaksaa ja kykeneekään kertomaan kaikkia niitä raakoja\nhaukkumisia ja sanoja, joilla he alituisesti sättivät Asari-parkaa, ja\nnuo edellä luetellut nimentä-sanatkin ovat vaan vähäinen osa näytteeksi\nniistä haukkuma-hyösteistä, joilla Asaria haukkuessa lausetta niin\nrunsaasti suolattiin.\n\nVuoden päivät kesti Asari tuota elämänhelvettiä horjumatta. Mutta hänen\nJumalan-pelkonsa oli nuori ja niin juurtumaton, ett'ei se voinut\nkauemmin kestää siinä kiusauksen helteessä. Hänen tienoillansa ei ollut\nketään, jolle hän olisi voinut sydämensä avata ja joka olisi häntä\nkiusausten hetkinä tukenut ja lohduttanut, ja kumminkin olisi hän\nlohdutusta tarvinnut. Hän rupesi taas hakemaan lohdutusta entisestä\nväärästä lähteestä -- ensin lievemmin, sitten rajummin ja viimein\nrajummin kuin koskaan ennen; hän oli taas ruvennut -- juomaan!\n\nJonkun aikaa kesti vielä tuota hirveää menoa Linnalassa. Parku, pauke,\nsadatus kuului sieltä lakkaamatta! Ryöstö ryöstön perästä tuli taloon,\nsillä isännän antamat velkakirjat palasivat, yksi toisensa perästä,\nryöstömiehen kädestä taloon takaisin. Emäntäkin yksinkertaisuudessaan\nja halusta pelastaa rikkaan Linnalan kunniaa, tuhlasi omaisuutensa\nnoiden alituisien ryöstöjen maksuiksi ja vakuudeksi, ja niin tuo suuri\nja loppumattomaksi luultu rikkaus supistui supistumistaan.\n\nEräänä päivänä levisi paikkakunnassa se uutinen, että Linnalan isäntä\non -- karannut! Mihin? sitä ei tiennyt kukaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli eräs talvi-ilta. Kylmä pohjoistuuli puhalsi kaiken päivää ankarasti\nja lunta tulla tupruutti taivaan täydeltä. Kaksi matkustajaa pyrki\nsilloin kylästä synkkää talotonta taivalta kohden, joka kahden\npenikulman pituisena johdatti kylästä toiseen. Ne matkustajat olivat\nkaksi vaimonpuolta, jotka jalkapatikassa tuommoisella ilmalla myöhään\nillalla samosivat, vetäen kelkkaa perässänsä; toinen heistä näytti\nolevan jo jotenkin vanha, mutta toinen vasta noin puoli-ikäinen\nihminen.\n\nHeidän kelkassaan ei näkynyt olevan muuta kuormaa, kuin joitakuita\nvanhoja vaateriepuja. He näkyivät olevan umpimielisiä ja ensi alussa ei\npuhunut kumpikaan mitään.\n\n\"Kun me nyt vaan jaksaisimme tämän taipaleen poikki\", sanoi vanhempi\nvaimo viimein, katkaisten äänettömyyden.\n\n\"Niin sitte he kyllä saavat kylläkseen arvella, mihin me olemme\njoutuneet, sillä eipä nyt jälki kauan näy, sitten me menemme niin\nett'ei kuu kuule eikä päivä näe, ja niin me näytämme vielä\nviimeiselläkin, että me olemme ihmisiä\", sanoi nuorempi.\n\n\"Mutta mitenkä me elämme?\" huolehti vanhempi.\n\n\"Kyllä eletään, oudoissa ihmisissä kehtaa kyllä kerjätä\", lohdutti\nnuorempi.\n\nLieneekö tuo lohdutus tuntunut vanhemmasta vaimosta epäluotettavalta,\nsillä syvä huokaus kuului hänen rinnastansa; mutta ett'ei parempaa\nollut saatavissa, osoitti se, kun ei hän voinut itsekään parempaa\nneuvoa tuohon vastaiseen elämiseen sanoa, vaan vaipui äänettömyyteen,\nja niin he jatkoivat matkaa eteenpäin suurilla ponnistuksilla.\n\n\"Se tuhannen roisto\", sanoi vanhempi vaimo taas tovin vaiti oltuansa ja\nponnistellessaan paksussa lumessa; luultavasti liikkui hänen mielessään\nsilloin joitakin muistoja.\n\n\"Niin, hänen sen vietävän tähtensähän me tätä kaikkea saamme kärsiä\",\nsäesti nuorempi; jota taas seurasi äänettömyys ja ankarat ponnistukset\neteenpäin.\n\nYhä ankarammin riehui kylmä pohjoinen ja yhä ankarammaksi tuli tuisku.\nTähänkin asti oli ollut jo lunta vahvasti tiellä, mutta nyt oli sitä jo\npolvea myöten joka paikassa.\n\n\"En minä jaksa enää\", sanoi vanhempi kulkija.\n\n\"Ja kuitenkin emme ole vielä tulleet kuin pari virstaa kylästä\", sanoi\nnuorempi.\n\n\"Emme kyllä ole enempää kulkeneet, mutta kumminkaan en minä jaksa.\"\n\n\"Meidän täytyy väliin levähtää.\"\n\n\"Tehkäämme heti niin!\"\n\nHe istuivat lumelle tien viereen. Heidän joka jäsenensä vapisi\nylöllisistä ponnistuksista ja jalat olivat kangistuneet melkein\ntönkiksi, palelemisen ja väsymisen tähden; istuminen siinä teki heille\nkovin hyvää. Kun he olivat tovin istuneet, lähtivät he taaskin\nvuovaamaan eteenpäin.\n\nKauvan eivät he kumminkaan jaksaneet kulkea, ennen kuin heidän täytyi\ntaas istua levähtämään erään kuusimetsän kohdalle. Heidän jalkojansa\npaleli, niin että kynnet oli varpaista lähteä. Väsymys ja uupumus\nvaltasi heidät kokonaan ja he rupesivat kauhistuksella aavistamaan,\nettä heidän yöpaikkansa tuli olemaan siinä. Kylmä väre tuntui käyvän\nheidän sydäntensä lävitsi sitä ajatellessaan.\n\n\"Minä palellun aivan tuossa paikassa\", vaikeroitsi vanhempi heistä.\nNuorempi otti kelkasta vaateriepuja ja kääri niitä hänen ja itsensä\nympärille, mutta erinomaittain jalkoihin. He heittivät kelkkansa tielle\nja panivat maata lumelle aivan tien viereen likelle erästä kuusta.\n\n\"Minua palelee\", sanoi vanhempi.\n\n\"Maataan hyvin liki toisiamme!\" sanoi nuorempi.\n\n\"Kyllä me kuolemme tähän.\"\n\n\"Saattaa niin käydä. Voi sen tuhannen kappaletta; hänen tähtensä meidän\nnäin kävi\", äsitteli nuorempi.\n\n\"Älä tuota pirua enää muistele, kohta kuolemme tähän\", sanoi vanhempi\nikäänkuin iltarukoukseksi!\n\nMutta kaikki tuo heidän yöpaikkansa ei ollut niinkään huono. Pehmeä\nvalkoinen peite laskettiin hiljaa heidän päällensä ja vilu ja\npaleleminen katosi heiltä kokonaan. Monenkaltaiset äänet ja vihellykset\nkuuluivat heidän korviinsa; se oli soitto menneistä päivistä.\nMahdottoman avara sali ilmautui heidän ympärillensä, jonka laessa\npaistoi tuhansia lamppuja ja kynttilöitä, joista toiset loistivat\nkirkkaammin, toiset himeämmin. Mahdottomia rikkauksia ilmestyi\nkaikkialle saliin ja sen ympäristölle; oli kultia ja hopeita, ja rahoja\nseisoi monta suurta kasaa, joiden määrääkään ei tiennyt kukaan.\nMolemmat matkustajat riemastuivat tuon paljon rikkauden näöstä niin,\nettä vanhempi heistä huokasi ääneensä: \"voi, jospa nuot olisivat\nmeidän!\"\n\nTuskin oli hän sen sanonut, niin saliin ilmestyi laiha olento kuin\nkaakinpuu; hänestä ei saanut selvää, oliko hän miehen vai vaimonpuoli.\nHänen yllänsä oli rikkinäiset, ohuet, likaset vaatteet ja kädessään\nkantoi hän astiaa, täynnä jotakin likaista vettä, jota hän tavasta\nryyppäsi. Matkustajat tarkastivat tarkkaan häntä ja havaitsivat, että\nhänen sydämensä riippui ja palkkarehti rinnan ulkopuolella ja se oli\naivan pikimusta. Tuo olento tuli suoraan, vielä valkean peitteen alla\nmakaavien matkustavien tykö ja sanoi heille \"katso, mitä tässä näette,\non teidän\".\n\nMolemmat vaimot hyppäsivät heti ylös ja riensivät riemuiten katselemaan\nja ihailemaan tavaroitansa ja tuo outo olento seurasi heitä joka\npaikkaan.\n\n\"Mitä tuossa astiassa on, joka on teidän kädessänne?\" kysyi vanhempi\nmatkustaja oudolta olennolta, jota he molemmat pitivät suuressa\narvossa, kun hän heille lahjoitti niin paljon rikkautta.\n\n\"Vettä\", sanoi olento.\n\n\"Vettä! Täällä on meillä kaikkea yltäkyllältä, miksi ette syö ja juo\nmitä haluttaa? me emme kiellä teiltä mitään, sillä te olette niin hyvä;\nte olette kovin laiha!\" sanoi vanhempi vaimo.\n\n\"Laiha!\" sanoi olento kummastellen ja loi samassa karsaan katseen\nheihin. \"Se ei rikastu, joka herkullisesti elää. Tämä vesi on minulle\nkylläksi.\"\n\n\"Miksi tuo teidän sydämenne palkkarehtaa rinnan ulkopuolella?\" kysyi\nvanhempi.\n\n\"Ei sitä ihminen rikastu, jos sydämensä pitää oikealla paikalla. Kaikki\ntämä itsenikieltäminen on teidän tähtenne, ei minulla itselläni ole\nmitään\", sanoi olento.\n\n\"Te olette niin hyvä; sanokaa meille nimenne!\" pyysi nuorempi\nmatkustaja.\n\n\"Minun nimeni on: Saita\", sanoi olento.\n\n\"Saita! Mitä se nimi merkitsee?\"\n\n\"Se merkitsee suurinta säästäväisyyttä\", sanoi taas olento.\n\nNyt tulivat he erääsen huoneenkolkkaan, jossa oli kaksi sairasvuodetta.\nSuurissa tuskissa ja kalpeana makasi toisessa vuoteessa ijäkäs mies ja\ntoisessa nuori tyttö. \"herra Jumala! minun mieheni ja tyttärenihän\ntuossa ovat!\" huudahti vaimo heidät nähtyään.\n\nOlento loi samassa synkän ja totisen silmäyksen vaimoon, nosti sormensa\nhuulillensa ja sanoi \"hiljaa! antakaa heidän olla!\" -- ja vanha vaimo\nsäikähti hyvin tyhmää käytöstänsä.\n\nLikitienoilla sairaita oli iso lasinen rakennus, joka oli täynnä\nkauniita, siistejä ja puhtaita lasi- ja posliinipurkkeja ja pulloja ja\nniiden seasta lemahteli hyvältä tuoksuva haju. Rakennuksessa oli lempeä\nja hyväntahtoisen näköinen olento, joka niille monille anojille, joita\nhänen tykönänsä ehtimiseen kävi, jakeli noista pulloistansa ja\npurkeistansa yhtä ja toista. Anojat alkoivat tuota heti maistella,\njonka tehtyä he melkein kaikki tulivat niin iloisen ja terveen\nnäköisiksi.\n\n\"Auttakaa, auttakaa meitäkin!\" huusivat tämän nähdessään vuoteella\nmakaavat sairaat!\n\n\"Nuo nyt ovat saaneet päähänsä sen hullutuksen, että heidänkin pitäisi\nmuka saada noita turhia vesiä ja marjoja, joita toiset tuhmat ostavat\nkalliilla hinnalla! Ei se ole muuta mitään kuin rahan onki, jolla\nyksinkertaisilta riistetään rahat pois; ei pidä heille antaa niitä, ne\nmaksavat niin paljon\", sanoi Saita vanhemmalle vaimolle.\n\n\"Voi, mutta jos ne auttaisivat kumminkin\", sanoi vaimo vähän\nsäälittelevästi.\n\n\"Ettepä te taas ymmärrä, miten oikein sukkelasti rikastutaan! Kun nuo\nmolemmat kuolevat, silloinhan koko rikkaus jää teille kahdelle\", sanoi\nhänen johdattajansa hänelle hiljaa korvaan ja katsoi samassa viekkaasti\nvakavaan mieheen, lempeään olentoon ja muihin saapuvilla oleviin\nihmisiin.\n\nSe auttoi. Paikalla riensi vanhempi vaimo sairasten tykö ja sanoi\nkovalla ja tylyllä äänellä heille; \"mitä te siinä tyhjää haparoitsette\nja mielittelette, mitä se raha joka paikkaan tulee?\" Vanhempi sairas\nloi häneen surullisen katseen ja osoitteli aivan lähellä olevaa isoa\nrahaläjää. \"Kyllä niille on parempiakin reikiä!\" sanoi vaimo ja kääntyi\nheistä tylysti pois.\n\nKohta sen jälkeen molemmat sairaat katosivat näkyvistä.\n\n\"Kas nyt teidän kelpaa\", sanoi nyt johtaja ja molemmat vaimot tunsivat\nnyt itsessänsä semmoisen onnen, ettei koko maailmassa ollut heidän\nvertaansa ja heidän sydämessään oli sanomaton ilo ja riemu.\n\nJuuri kun he olivat parhaaltaan riemuitsemassa, tuossa mahdottomassa\nrikkaudessaan, tuli parvi nuoria miehiä huoneeseen. He katselivat hyvin\nhalukkaasti noita suuria tavaroita ja väliin kääntyivät molempiin\nvaimoihin päin; imartelevasti ja hymyhuulin kokivat he tehdä itsensä\nmolemmille niin miellyttävän näköisiksi kuin suinkin mahdollista.\nEnimmästi olivat nuo nuoret miehet puetut halpaan ja yksinkertaiseen\npukuun, joka selvästi osoitti yhdellä taikka toisella tavalla elämän\npuutosta. Sentähden ei kumpikaan vaimo huolinut heistä hyvää eikä\npahaa, katsoivathan vaan perään, ett'ei kukaan saanut koskea heidän\ntavaroihinsa, mutta katsoa he niitä kyllä saivat.\n\nNiiden nuorten miesten joukossa oli kuitenkin eräs nuorukainen, joka\nvaimoissa heti herätti myötätuntoisuutta. Hän oli varteva, solakka ja\nmuutenkin hyvännäköinen nuorukainen. Hän oli puettu yltä päältä\nlumivalkeisin vaatteisin, ainoastaan sydämen kohdalla rinnassa näytti\nolevan jotakin tahraa. Hänkin katseli ahnaasti kaikkia heidän\ntavaroitansa ja väliin tuli hän vaimojen tykö ja koki hymyillä ja\nimarrella, mutta siinä hymyilyssä oli jotain niin salaperäisesti\nsurullista, jota he eivät voineet ymmärtää mitä se oli.\n\nVaimot mielistyivät tuohon nuorukaiseen niin, että he menivät hänen\ntykönsä ja yhdestä suusta sanoivat hänelle: \"ole sinä aina meidän\nkanssamme!\" mutta samassa he kuiskasivat toisiensa korvaan: \"mutta\nmeidän tavaroihimme ei hän saa koskea.\" Samassa katosivat kaikki muut\nnuoret miehet huoneesta, mutta tuo valkoisiin puettu nuorukainen jäi\nsinne. Hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi ja hän katseli loistavin\nsilmin niitä suuria rikkauksia, joita kaikkialla oli, mutta tahra hänen\nrinnassaan tuli nyt paljoa mustemmaksi. Hän kääntyi vaimojen puoleen ja\nkoetti osoittaa kaikin tavoin hyvyyttänsä ja kiitollisuuttansa, mutta\nsitä eivät he ottaneet vastaan, antoivat vaan hänelle pahoja ja kylmiä\nsanoja vastaukseksi. Hän yritti syömään, mutta samassa tuli Saita\nvaimojen tykö ja sanoi: \"ei pidä antaa hänelle mitään\", ja vaimot\nmenivät ja haukkuivat heti nuorukaista. Noista heidän kovista\nsanoistansa syntyi iso, käärmeen muotoinen musta nuoli. Se lähti lentää\nsujottamaan hirmuista vauhtia ilmassa ja lensi suoraa päätä nuorukaisen\nrintaan, johon se upposi melkein umpeen juuri tuon tahrapaikan\nkohdalle. Nuorukainen päästi valittavan äänen ja kalveni. Sitte veti\nhän tuon hirmuisen nuolen pois hyvin varovasti, mutta rintaan jäi iso\naukko, sydän näkyi sieltä ja sydämessä oli kauhea haava. Hän oli kauan\naikaa hyvin kipeän näköinen ja hänen sydämensä haava punotti kovasti.\nMutta yht'äkkiä alkoi siitä tuikkia ja pilkistellä mustia, kiemuroivia\nesineitä, jotka tarkemmin katsoen näyttivät käärmeiltä. Hänen muotonsa\nja katsantonsa tuli samassa mustan, synkän ja villin näköiseksi, ja nyt\nei hän pitänyt lukua enää vaimojen ja hänen yhteisistä tavaroista, vaan\nmenetti, polki ja tallasi niitä niin paljon kuin vaan ennätti.\n\nMolemmat vaimot katselivat nyt hädissään tuota heidän hyvää\njohtajahenkeänsä, joka heille tuon mahdottoman rikkautensa oli\nlahjoittanut ja joka heille oli niin monta hyvää neuvoa antanut.\nViimein he havaitsivat hänen taempana seisovan, pilkkahymy huulillansa\nja hänen rintansa ulkopuolella oleva musta sydämensä riehui ja\npalkkarehti hirmuisesti. \"Mikä meillä nyt on neuvona?\" kysyi vanhempi\nvaimo olennolta, mutta hän nauroi vaan katkerasti. \"Voi, ettekö te\nkuule?\" huusi vaimo olennolle tuskissaan, mutta hän nauroi vaan\npilkallisesti heidän tuskalleen ja sanoi: \"minä olen teille antanut,\nmitä halusitte saada, auttakaa nyt itseänne!\" ja samassa katosi hän\nkuin tuhka tuuleen.\n\nKauhea hämmästys ja pelko käsitti nyt vaimot. Pimeys alkoi peittää joka\npaikan ja samassa katosi myös tuo sydämeen haavoitettu mieskin, ja nyt\nhe olivat ihan kahden. Ilma pimeni ja synkistyi synkistymistään;\nvalkeaa alkoi lyödä väläytellä ja ukkonen jyrisi samassa kauhealla\npaukkeella, niin että kaikki huoneen seinät ja perustukset vapisivat\nniinkuin sarpa virrassa. Kun he olivat toipuneet vähän suurimmasta\nhämmästyksestänsä, katsoivat he pelolla ympärilleen ja mitä näkivät he\nnyt erään leimauksen valossa? Enemmän kuin puolet jälellä olevasta\nrikkaudesta oli hävinnyt, enemmän kuin puolet huoneista hävinnyt ja\nniitä ei näkynyt, ei kuulunut missään. Vaimoille tuli nyt niin kova\npelko, ett'eivät he pysyneet seisaallaankaan muutoin kuin jostain\nkiinni pitämällä. Nyt tuli taas semmoinen tulen leimaus, ett'eivät he\nikään olleet semmoista nähneet; jota seurasi heti semmoinen hirveä\njäräys, että kaikki silmänräpäyksessä meni nurin, ei näkynyt enää\nhuoneista ei tavaroista minkään näköistä, ei karjoja laitumella, eikä\nsuuria ja täysiä jyväaittoja. He makasivat talvisen taivaan alla\npaljaalla lumella ja lunta tuli sakeasti. Tuuli vinkui ja ulvoi puiden\nlatvoissa ja susien ulvomisia kuului ympäriinsä ja ne likenivät\nehtimiseen. Ja aivan tuossa jo oli heitä iso parvi ja eräät suurimmat\nja julmimmat haistelivat jo karvaisilla kuonoillansa heidän kasvojansa,\npureskelivat heidän kasvojansa, käsiänsä ja jalkojansa, että niitä\nhirveästi kivisteli ja karvasteli. Nuo suuret, hirveät pedot\nkääntelivät heitä sinne tänne ja nyt ne jo sieppasivat kummankin\nselkäänsä ja alkoivat hankea myöten juosta hölkötellä aika vauhtia\neteenpäin, ja he tunsivat tytinän ruumiissansa, joka tuli siitä että\nsudet juosta hölkkivät. He olivat niin kauhistuksissaan pelosta,\nett'eivät kyenneet silmiänsä avaamaan; he koettivat huutaa, mutta\nturhaan, heidän suunsa ei auennut ja heidän äänensä ei kulkenut.\nViimein veivät sudet heidät pesäänsä ja siellä oli paljoa lämpimämpi\nkuin ulkona, mutta kauhea oli sielläkin olla, sillä sudet nuoleskelivat\nnyt ahkeraan noita heidän ennen pureskeltuja käsiään, jalkojaan ja\nkasvojansa, ja niihin kävi niin hirveän kipeää ja voi kauhua! mitä\nmuuta varten he niitä nuolivat kuin sitte kaikenni syödäkseen. Viimein\nkuitenkin heittivät sudet nuolemisen pois ja nyt olisi muutoin ollut\nhyvä, mutta pakoitti niin kovasti noita pureskeltuja jäseniä. Kun ei\nenää kuulunut eikä näkynyt susia, rohkeni vanhempi vaimo avata\nsilmiänsä ja ihmeekseen näki hän, että ei ollutkaan suden pesässä, vaan\nihmis-asunnossa, jossa he makasivat pehmeillä vuoteilla.\n\n\"Eipä tämä suden pesä taida olla niinkään huono\", sanoi vanhempi vaimo\nhouris-päissään, hälisevällä ja sammaltavalla äänellä.\n\n\"Suden pesä?! Miettiikö hän aloittaa vanhan virtensä, palkinnoksi\npaljoista suurista vaivoistamme?\" sanoi toinen tuvassa oleva\nvaimonpuolen ääni.\n\n\"Luultavasti on hän houriossa. Kiitos Jumalan että hänkin toki tuli\nvielä henkiin\", sanoi miehen ääni ja he molemmat menivät vuoteen\nviereen valkealla katselemaan heitä.\n\nSairas katsella tirkisteli heihin ja käsitti että ihmisiä oli hänen\nedessänsä. \"Vai ette te olekaan susia, mutta mihin olette riivatut\nminun tavarani panneet?\" sanoi hän villisti, vaikka heikosti.\n\n\"Enkö minä oikein arvannut, että hän on houriossa?\" sanoi mies, \"mutta\nmiten toisen käynee?\"\n\n\"Missä minä nyt olen?\" kuului samassa heikosti toisesta vuoteesta.\n\n\"Hänkin toki tointuu\", sanoi mies ja käveli vuodetta kohden. \"Olkaa\nvaan huoletta, te olette molemmin hyvässä suojassa; tarvitsette lepoa,\nsentähden olkaa murheetoinna!\" sanoi hän sitten sairaille ja antoi\nheidän juoda raitista vettä.\n\nUseampia päiviä kului, ennenkuin sairaat tulivat oikealle toimellensa\nja voivat vapaasti ja järjellisesti puhua, jolla aikaa talon väki heitä\nhuolella hoiti.\n\nVaikka lukija jo varmaan arvaa, keitä nuo sairaat olivat, selitän\nkuitenkin selvyyden vuoksi heidän oikean laitansa.\n\nAsarin katoamisen jälkeen tuli Linnalan talosta pian loppu. Monet\nvelkojat, jotka kilvalla koettivat saada omansa pois, tekivät talosta\nniin pian lopun, ett'ei sitä voitu aavistaakaan. Linnalan emäntä ja\ntytär seisoivat nyt maailmassa köyhempinä kuin keppi-kerjäläiset. Kuin\ntuhka tuuleen oli se suuri rikkaus kadonnut, jonka perään he olivat\nniin ahnaasti pyrkineet. Sydämen katkeruudella katselivat he nyt\nmennyttä suuruuttansa ja tulevaisuuttansa. He sadattelivat Asaria ja\npitivät kaikki nykyisen onnettomuutensa hänen vikanansa, mutta ei\nkertaakaan heidän mieleensä johtunut, että onnettomuus oli juuri heidän\nsyynsä. -- Heillä oli vielä nytkin liian korskea sielu, alentuaksensa\nmuiden ihmisien vertaiseksi, mutta jos kuinkakin he olisivat päätään\nvaivanneet, ei heillä ollut sen parempaa neuvoa, kuin lähteä hakemaan\narmo-leipää! Heille oli nyt oikein kättä kätisesti näytetty, ett'ei\nihmisen suurin onni ole rikkaus, mutta eivät he vielä tuossakaan\nkoulussa olleet nöyrtyneet! He eivät millään tavalla tahtoneet omaan\nkylään mennä ruokaa anelemaan henkensä elättämiseksi, vaan valitsivat\nulkopitäjät, joissa he tuntemattomina luulivat voivansa salata entisen\nrikkautensa ja nykyisen häpeänsä. Kun eräänä talvisiltana tuli hirveä\nlumipyry, pitivät he sen erinomaisena onnen sattumana aikeensa\nsalaamiseksi. He lähtivätkin pyry-ilmassa, myöhään iltamalla tuolle\npitkänlaiselle talottomalle taipaleelle, kelkka perässä ja niinkuin jo\ntiedämme, uupuivat he puolivälin paikoille.\n\nHe olisivat välttämättömästi paleltuneet kuoliaiksi tuolla kauhealla\nilmalla, joll'ei entinen Linnalan renki ja nyt hyvin voivan Taustan\ntorpan isäntä, Matti, olisi sattunut aamupuoleen yötä tulemaan voivalla\nhevosellaan kotiansa toisesta pitäjästä, jossa hän oli käynyt tärkeäin\nasioittensa vuoksi. Kun hän läheni sitä paikkaa, johonka matkustajat\nolivat uupuneet, hyppeli ja korskui hänen hevosensa jo kaukana,\njonkatähden Matti tarkasteli eteensä, mitä täältä tulisi. Hän havaitsi\nnyt kelkan tiellä, josta hän rupesi aavistamaan likimaissa olevan\njotain muutakin. Hän sitoi hevosensa puuhun ja rupesi tarkastelemaan\nseutua. Kelkan kohdalla tien vieressä havaitsi hän korkean lumikinoksen,\nlähellä isoa kuusta. Hän rupesi sitä tongostelemaan ja ennen pitkää tuli\nsieltä näkösälle vaatetten liepeitä, hän kaivoi enemmän ja sieltä tuli\nesille kaksi kokonaista ihmistä! Matti käänteli heitä ja tutkisteli,\nolisiko heissä vielä henkeä. Hän pyyhki lunta pois heidän kasvoiltansa\nsuurilla koirankoipi-kintaillansa. Heissä ei näkynyt pienintäkään\nelonmerkkiä, mutta Matti kantoi vaan heidät rekeensä ja alkoi vuovata\nTaustaa kohden, peitettyänsä ensin heidät niin hyvästi kuin taisi,\nrekipeitollansa ja hevosen loimella. Jos Matilla olisi ollut huonompi\nhevonen, olisi hänen outo kuormansa jäänyt taipaleelle, niin hirveä oli\numpi, mutta Putte vaan ponnisteli eteenpäin, vaikka lunta oli mahaa\nmyöten ja vaikka reki lauttasi ja keikkui pyryssä. Perille tultuansa\nkantoi Matti molemmat löytökäisensä huoneesen ja herätti vaimonsa.\nLapsille tehtiin lattialle sija ja kylmettyneet vaimot pantiin heidän\nvuoteillensa. Heidän kätensä ja jalkansa olivat kylmetyksissä kuin\njääkynttilä ja kasvoissa useassa kohden näkyi kylmettyneitä paikkoja,\nmutta sydänkuopassa tuntui vielä olevan vähän henkeä. Matti rupesi nyt\nvaimonsa kanssa kylmällä vedellä ja lumella hieromaan heidän\nkylmettyneitä raajojansa. He pitkittivät hieromista aamuun asti,\njolloin kaikki jäätyneet paikat olivat sulaneet ja alkoivat punoittaa.\nSairasten hengitys alkoi käydä helpommin, mutta puhetta, tuntoa ja\nymmärrystä ei heillä vielä ollut. Kun hierojat havaitsivat, että heidän\ntilansa oli jotakin parempi, heittivät he sairaat rauhaan ja panivat\nitse vähäksi aikaa levähtämään. Kaksi vuorokautta oli nyt siitä\nkulunut, kun sairaat päästivät nuot, ennen kerrotut sekavat sanat ja\nsiten osoittivat heikkoa todellista elon merkkiä.\n\nToiset kaksi vuorokautta kului vielä, ennenkun entinen Linnalan emäntä\ntuli aivan oikealle toimellensa. Hän tirkisteli ympärillensä, mutta ei\nvoinut käsittää, missä hän oli, sillä ei hän ollut koskaan alentunut\nniin alas, että olisi käynyt Taustan torpassa. Nyt tuli juuri Matti\nhuoneesen ja sairas tunsi hänessä entisen renkinsä. Tuo tutustuminen\nkävi kipeästi kuin puukon pistos hänen sydämeensä, ja hän olisi suonut\nolevansa vaikka missä muualla kuin kotikylässään ja vielä päälliseksi\nTaustan torpassa. Menetetyn suuruutensa häpeä oli ensimmäinen tunne\ntoinnuttuansa tuosta sen jälkeen, kun hän oli tointunut vaarallisesta\ntilastansa! -- Voi, voi kuinka kova on paatunut ihmissydän!\n\n\"Voi minua onnetonta\", sanoi viimein sairas.\n\nMatti kuuli sen. Hän meni hänen tykönsä ja sanoi: \"älkää olko\nmillännekään! Kiittäkää Jumalaa, että minä satuin tulemaan samaa tietä,\njolle te olitte uupuneet, muutoin te olisitte nyt jo kuolleet.\nOttaisitteko mitään? sanokaa, niin minä annan,\" kehoitti hän.\n\n\"Missähän Kaisu on?\" kysyi sairas.\n\n\"Hänkin on tallella ja hengissä\", sanoi Matti.\n\n\"Jos minä saisin vähän jotakin ruokaa! sydäntäni niin kovin hiukaa\",\nsanoi sairas, ja oli ensimmäinen teko hänen uudessa tilassaan.\n\nMatin vaimo tuli nyt juuri huoneeseen ja toimitti sairaalle helposti\nsulavaa ruokaa, mutta vähän kerrallaan. Matti vaimoineen oli niin\nystävällinen sairaille kuin ikänä taisi; he hoitivat kumpaakin suurella\nhellyydellä ja osanottavaisuudella.\n\n\"Joko me olemme kauan olleet teillä?\" kysyi sairas syötyänsä.\n\n\"Neljä vuorokautta.\"\n\n\"Neljä vuorokautta?!\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ilmankos minä näinkin niin paljon ja niin merkillistä unta\", sanoi\nsairas.\n\n\"Niin. Sepä olisikin soma tietää, mitä te tunsitte tuolla hirmuisella\najalla. Teidän pitää vielä olla niin hyvä ja kertoa se minulle, mutta\nnyt te ette jaksa, te tarvitsette lepoa vielä useampia vuorokausia,\nennenkun siihen kykenette; lupaattekos\" sanoi Matti.\n\n\"Lupaan, se oli niin merkillistä, hyvääkö vai pahaa se merkinneepi\",\nsanoi sairas, joka oli jo vähän perehtynyt uuteen asemaansa; sitten hän\ntaas raukesi nukkumaan.\n\nNyt toipui Kaisukin toimelleen. Hän tunsi kohta paikat ja tiesi missä\nhän oli. Kun he huomasivat hänen olevan toimellansa, olivat he\nhyvillänsä sekä hoitelivat ja vaalivat häntäkin edelleen, niinkuin\ntoistakin sairasta ja pitivät kaikki hänen tarpeensa esillä. Mutta hän\nhäpesi niin nykyistä tilaansa, ettei hän puhunut yhtään sanaa ja\ntarpeitansakin koki hän ottaa vuoteensa vierestä niin salaa, ett'ei\nsitä kukaan näkisi, ruokaa ja juomaa, jota siinä oli aina varalla.\nMuutaman vuorokauden perästä jaksoi jo vanhempi sairas ruveta kertomaan\nhorroksissa nähtyä näkyänsä. Matti otti aikaa itsellensä ja kuunteli\nmielen jännityksellä kertomusta.\n\nKertomuksen ajalla ei hänessä näkynyt pienintäkään surumielisyyden ja\nvakaan ajattelemisen merkkiä, vaan hän kertoi näkyänsä suurella\nmieltymyksellä ja mielihyvällä ja kiihtyi aina paremmin iloisuudessa,\njota etemmäs hän tuli. Tämän loputtua hänen silmänsä oikein loistivat\nilosta!\n\n\"Mitä sinä luulet sen merkitsevän? Vieläköhän minulla on kerran onni\nmaailmassa, kun minä näin niin paljon rikkauksia?\" kysyi hän Matilta,\nkun kertomus oli loppunut.\n\nMatti otti hyvin totisen näön ja aseman itsellensä. \"Niin\", aloitti\nhän. \"Tuo teidän näkynne oli teidän oma mennyt aikanne. Jumala ei\nsallinut teidän vielä kuolla, että teillä olisi aikaa miettiä tilaanne.\nJumalan hyvyys vetää teitä parannukseen. Te toivotte vielä tapaavanne\nonnen tässä maailmassa ja teillä on todellakin vielä jäljellä eräs ja\nsuurin onni, nimittäin se, että rukoilette Jumalalta syntein anteeksi\nsaamista ja jos käsitätte sovinnon hänen kanssaan, niin teillä ei ole\nvielä koskaan ennen ollutkaan semmoista onnea.\"\n\n\"Enhän minä ole tehnyt kenellekään koskaan mitään pahaa, enkä ole itse\nsyypää nykyiseen onnettomuuteenikaan, se on kaikki Asari-roiston syy\",\nsanoi vaimo synkästi.\n\n\"Voi, voi! Asarihan oli juuri tuo sydämeen haavoitettu mies, jonka\nnäitte puolikuolleessa tilassanne ja te itse juuri olitte ne, jotka\ntuon turmelevan haavan löitte\", sanoi Matti selitellen.\n\n\"Mikä se sitte oli tuo laiha olento, jonka musta sydän heilui ulkona\nrinnasta?\"\n\n\"Se oli teidän ahneudensyntinne, joka teidän koko elämänne ajan on\nteillä niin ahneesti ratsastanut. Ja ne molemmat sairaat olivat teidän\noma miehenne ja lapsenne, joilta saituudessanne kielsitte kaiken\nmahdollisen avun, kun he kituivat kuoleman tautia\", sanoi Ratti\ntotuudessa.\n\n\"Minä en ole ansainnut semmoista saarnaa rengiltäni\", sanoi\nmasentumaton entinen Linnalan emäntä.\n\n\"Minä en ole enään teidän renkinne ja sentähden olen voinut teille\nsanoa totuuden; mutta te ette ymmärrä totuutta\", sanoi Matti loukattuna\nvähän ylvästellen.\n\nPuheet loppuivat nyt siihen. Tästä hetkestä pitäen tulivat molemmat\nsairaat harvapuheisiksi ja vihasennäköisiksi, mutta eivät kumminkaan\npuhjenneet nyt, niinkuin ennen, hävyttömiin puheisiin, sillä he\nkäsittivät kumminkin senverran, että he olivat nyt entisen renkinsä\narmoilla.\n\nMatti ei jaksanut heitä ajan pitkään elättää. Kun he senverran\ntoipuivat, että kykenivät muuttamaan pois, otti pitäjän vaivaishoito\nheidät huostaansa. He eivät sanoneet hyvästikään lähtiessään Taustan\ntorpasta; niin olivat he pahenneet Matin harvoista totuuden sanoista!\n\nVuoden päivät elelivät he vielä kituvaa ja sairasta elämää, sadatellen\nAsaria ja muiden ihmisien kovuutta, mutta sitte he kuolivat paatuneessa\nmielessä melkein yksin ajoin, sillä he olivat saaneet niin pahan vian\nterveydellensä tuona hirmuisena yönä, ett'eivät he voineet elää\nkauemmin.\n\nMennyt oli nyt mainio Linnala, menneet olivat sen isännät, emännät ja\nperilliset, mennyt oli rikkaus, mennyt maine ja kunnia! Tuo suuri\nrikkaus hajosi kuin tuhka tuuleen, eikä siitä näyttänyt kukaan\nrikastuvan. Nyt oli tuo kitsas Linnalan emäntäkin tilin teossa\nleivisköistään. Lieneekö hän nähnyt jatkoa tuohon hirmuisena yönä\nnäkemäänsä näkyyn?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmenen vuotta oli edellisestä tapauksesta kulunut. Ruokolassa\nelettiin yhtä vahvasti kuin ennenkin. Surua oli kauan aikaa asustanut\ntalossa, sillä suvun kunnia oli saanut tahrapilkun ja Asari oli se\ntahra, joka heidän mielestänsä niin paljon himmensi heidän kirkasta\nelämänkruunuansa. Heidän mieleensä ei koskaan johtunut, että heidän\ntalossaan oli juuri ja alkusyy tuohon tahraan. He eivät tulleet koskaan\najatelleeksi, että he kenties olivat liiaksi suuren arvon antaneet\nväärälle mammonalle ja että he olivat tuon ohjelmansa nojalla\nkosketelleet hellään paikkaan ja samassa virittäneet paulan, johon jo\naikaisin rikkauden surulta raskautettu nuorukainen helposti takertui.\nAsarista ei puhuttu Ruokolassa usein, sillä he häpesivät häntä\nmainitakin! Jos se jolloinkin tapahtui, katkeroitti se yritys aina\nsilloin heidän mielensä. Isä eli vielä yhä, mutta sangen vanha ja\nharmaa hän jo oli, sillä luonnon kanssa kilpaa oli suru Asarista\nkokenut häntä vanhentaa. Niillä harvoilla kerroilla, jolloin poikansa\ntuli puheiksi, tuli hän aina synkkämieliseksi, eikä hän koskaan muuta\nsanonut kuin: \"se roisto! Tavaraa hän kyllä sai, mutta ei ollut miestä\nsitä pitämään.\" Sitte koki hän kynttiä huoneesta ulos, ett'ei hän olisi\nkuullut hänestä sen enempää.\n\nEräänä syyskuuniltana oli Ruokolan väki juuri tullut työstä. Kylmä oli\nilma ja kylmä utusade oli vihmonut kaiken päivää. Melkein kaikki väki\noli takan ympärillä, takkavalkealla lämmittelemässä itseänsä ja he\nkurottivat kohmettuneita käsiänsä tulta kohden. Silloin aukesi tuvan\novi ja outo muukalainen astui sisään; kaikkein huomio kääntyi kohta\ntulijaa kohden. Hän oli vanha harmaapäinen, repaleinen ukko, joka\nvilusta värisevänä seisoi heidän edessänsä ja joka äkkiä katsoen näytti\nolevan pöhnässä.\n\nTalon isäntä oli myös saapuvilla ja puoleksi ivalla, puoleksi\nuteliaisuudella astui hän tulijan eteen kysyen: \"mistäs tämä ukko on\nkotoisin?\"\n\n\"On ollut kerran aika, jolloin te ette kysyneet, kuka ja mitä minä\nolen\", sanoi tulija särkyneellä ja värisevällä äänellä.\n\nIsäntä vaaleni ja astui askeleen takaperin. Tuossa vieraan äänessä oli\nhän kuullut jotain niin käsittämättömän tuttua, surullista ja\ntuskallista. Hän koki oikein iskemällä kiinnittää häneen katseensa.\nKauhistuksella ponnisti hän tällä kerralla tottelematonta ääntänsä\nsanoiksi, ja kun hän viimein sai sen tottelemaan, sanoi hän tulijalle\npuoleksi tukahtuneella äänellä: \"mikä herran tähden sinä sitte oikein\nolet?\"\n\n\"Te olette ennen kutsuneet minua -- pojaksenne, Asari on minun nimeni.\"\n\nKaikki säpsähtivät.\n\n\"Roisto! Tavaraa kyllä sait, mutta et ollut mies sitä pitämään!\nKehtaatko tulla silmieni eteen, särkemään viimeisenkin vanhan\nsydämeni?\" sanoi isäntä vimmastuksissaan, sillä hän oli nyt tuntenut\ntulijassa poikansa.\n\n\"Roistoko? Niin, niin, oikein suuri roisto minä olen. Mutta voi, isä!\nEtte taida tietää, että suuri osa on ollut teillä tätä roistoa\nroistoksi tehdessä. Minullakin on kerran ollut sydän, joka on sykkinyt\noikeasta luonnon hehkumasta lämpimästä, on hehkunut oikeasta rakkauden\npalosta, te olette sen palon sammuttaneet ja väärän mammonan työntäneet\nsammuneen hehkun sijaan. Voi, isä! Minun ei olisi pitänyt silloin\ntotella teitä, minun ei olisi silloin pitänyt uskoa teitä, mutta minä\nolin niin opetettu lapsuudesta saakka. Minä olin silloin vielä niin\nnuori ja kokematon, mutta nyt on minulla jo kokemusta liiaksikin, ja\nsurkea on tuo kokemus. Nyt minä osaisin olla siinä asiassa teitä\ntottelematta, nyt minä osaisin olla teitä uskomatta, mutta voi! nyt on\njo myöhäistä! Isä, isä! Ei hän tullutkaan hyväksi, vaikka me jo\nkoetimme yhdessä olla, koetimme kauan olla. -- Voi, voi, isä! Ei se\nolekaan niin, että rikkaus on ihmiselle suurin onni maailmassa ja tässä\non nyt poikanne edessänne elävänä todistajana, ett'ei niin ole!\" sanoi\nAsari ja hänen äänensä värisi ja sanat takertuivat usein kurkkuun.\n\nIsä vetäysi kauhistuen kammariinsa, tuon kuultuansa, eikä virkkanut\nyhtäkään sanaa. Asarin puhe oli tehnyt koko väkeenkin syvän\nvaikutuksen, sillä siinä oli jotain niin surullisen totista ja\nvoittamatonta, ett'ei se voinut olla oikeaan paikkaan koskematta.\nSentähden tulivat hekin kaikin umpimielisiksi eikä kukaan heistä puhunut\nmitään. Asarin äiti laittoi mykkänä illallista pöydälle ja kun väki\nmeni syömään sanoi hän pojallensa: \"mene sinäkin illalliselle!\" Asari\ntotteli ja meni syömään. Kun muu väki pani maata, osoitti emäntä oveen\npäin ja sanoi: \"pane sinä maata tuohon ovivuoteeseen\".\n\nLäpimärkänä ja repaleissa kytkähti hän osoitettuun paikkaan. Asari oli\ntodellakin pöhnässä, sillä ennenkuin hän tuli vanhaan kotiinsa, möi hän\nanelemiansa leipäpalasia ja osti niillä saaduilla penneillä viinaa,\njonka hän sitte ryyppi muka karaistaksensa siten luontoaan.\n\nAamulla varhain lienee talossa pidetty pieni neuvottelu, sillä heti\nAsarin ylös noustua tuotiin hänelle vanhat, mutta kumminkin puhtaat ja\neheät vaatteet, jotka hän puki päällensä.\n\nSen enempää ei pyytänyt Asari itsensä ottamista entiseen kotiinsa eikä\nsen enempää talon väki pyytänyt häntä siihen jäämään, mutta siihen\nAsari kumminkin jäi. Hän meni syömään silloin, kun näki muidenkin\nmenevän, eikä kukaan häntä kieltänyt, jos ei käskenytkään. Hän ei\npitänyt seurustelua kenenkään kanssa talon väestäkään, sitä vähemmin\nmuiden ihmisien kanssa ja Mäntylän Taavan ja Karilan Heikin kohtaamista\nvältti hän niin paljon kuin mahdollista. Hän ei puhunut juuri monesti\nmuiden ihmisien kanssa, oleskeli vaan omissa syvissä ja hiljaisissa\najatuksissaan. Väliin nähtiin hänen olevan hyvin synkkämielissä ja\nsilloin hän usein itki. Sitä koki hän muilta salata, jonkatähden hän\naina silloin mennä kyntti piiloon; hän lienee silloin surrut mennyttä\nihmisyyttään.\n\nEi kukaan talon väestä käskenyt häntä työhön, eikä hän itsestänsä\ntehnyt mitään isoa työtä; hän eli ja oli vaan, niinkuin itse tahtoi,\neikä kukaan siitä hänelle nureksinut. Näin oli nyt onnettoman\nAsari-raiskan tila ulkopuolisesti johonkin määrään parannut, sillä\nhänellä oli toki nyt murheeton leipä; mutta eräs kohta ei ollut vielä\nparannut, hän vielä ryyppi! Helma-synti ei voinut hänestä luopua, eli\noikeammin sanoen: hän ei voinut luopua helma-synnistään, jonka orjana\nhän niin kauan oli ollut. Kun hän oli paremman vointisena, teki hän\nkaikenlaisia kelvollisia käsitöitä, joita myöskenteli kylällä ja niillä\nsaaduilla rahoilla osti hän viinaa ja joi sitten niin kauan kuin sitä\nriitti. Ei sitä kertaa hän ollut juovuspäissään, ett'ei hän aina\nsilloin itkenyt yksinänsä ja silloin kuultiin hänen aina sanovan\nhiljaa: \"Väärä mammona.\" Kukaan ei raskinut häiritä eikä pilkata häntä,\nsillä tuossa hänen surullisessa olemisessaan oli jotain niin viehkeän\naavistavaa ja syvää surullisuutta.\n\nTuossa asemassa vietti Asari vanhassa kodissaan useampia vuosia.\n\nEräänä syksypäivänä läksi hän taas kaupittelemaan käsityö-teoksiaan\nkylälle. Hän ei tullut yöksi kotiinsa, eikä siitä pidetty sen enempää\nlukua. Aamulla aikaisin kannettiin jotain liisteillä Ruokolaa kohden.\nMiehet kantoivat kannettavansa tupaan ja laskivat sen ovivuoteeseen.\nKaikki väki kokoontui vuoteen ympärille katselemaan mitä siinä olisi.\nKantajat ottivat peitteen pois ja liisteillä makasi hirveästi\nmurskaantunut miehen ruumis! -- Se oli -- Asari, joka nyt viimeisen\nkerran oli tullut vanhaan kotiinsa! Hänen molemmat kätensä ja jalkansa\nolivat murtuneet sämäksi ja päässä oli monta isoa haavaa; hän näytti\npaljon vuotaneen verta. Hän oli illalla ryyppinyt kylällä ja lähtenyt\nsitten myöhemmin tulemaan kotiinsa, mutta hän oli niin juovuksissa,\nettä taidotonna uupui tielle. Yöllä pimeässä oli hänen ylitsensä ajettu\nusealla hevosella raskasten kuormien kanssa. Kylän miehet olivat hänen\nsiitä löytäneet ja nyt tuoneet Ruokolaan. Kaikki katsojat olivat\nliikutettuina ja kyynelet silmissä, mutta enimmin niitä toki tulvasi\nAsarin isän silmistä. Näyttipä siltä kuin Asarin huulilla olisi\npyörinyt vielä sanat: \"Isä, isä! Ei hän tullutkaan hyväksi, vaikka me jo\nkoetimme yhdessä olla! ei ihmisen suurin onni ole rikkaus tässä\nmaailmassa!\"\n\nVielä kerran avasi onneton Asari riutuneet silmänsä! ne sattuivat hänen\nisäänsä, joka seisoi vuoteen vieressä. Sitte painoi hän taas kuolon\nkalvistamat silmänsä kiinni, eikä avannut niitä koskaan enää. Mutta\nummistaessaan niitä kuultiin hänen vielä hiljaa kuiskaavan: \"Väärä\nmammona.\"\n\n\n\n"]